KUN RUUSU PUHKEAA

Kirj.

Louisa M. Alcott

Suomentanut Aili Wiherheimo

Jatkoa kertomukseen Kahdeksan serkusta.

WSOY, Porvoo, 1919.

SISÄLLYS:

1. Kotiinpaluu 2. Vanhoja ystäviä 3. Neiti Campbell 4. Okaita ruusuissa S. Prinssi Lumoava 6. Macia hiotaan 7. Febe 8. Kuohujen edessä 9. Uuden vuoden vierailuja 10. Ikävä muisto 11. Pieniä kiusauksia 12. Kittyn tanssiaiset 13. Molemmin puolin 14. Clara-tädin suunnitelma 15. Onneton Charlie 16. Hyviä töitä 17. Heinäsuovien keskellä 18. Aamuhämärää 19. Suihkukaivon takana 20. Mitä Mac teki 21. Feben velka 22. Kun ruusu puhkeaa

KOTIINPALUU

Kirkkaana lokakuun päivänä seisoi kolme nuorta miestä satamalaiturilla odottamassa valtamerilaivaa. Malttamattomuuttaan purkaakseen he telmivät pienen pojanveijarin kanssa, joka puikkelehti laiturilla kuin virvatuli ja tuotti suurta huvia muille rantaan kerääntyneille.

— Nuo ovat Campbellin poikia. He odottavat serkkuaan, joka on ollut pari vuotta ulkomailla lääkärisetänsä kanssa, kuiskasi muuan rouva toiselle, kun komein nuorista miehistä nosti hänelle hattua kiskoen perässään poikaa, jonka oli tavoittanut tutkimusretkellä tavarapinojen välistä.

— Kuka tuo oli? kysyi vieras rouva.

— Häntä sanotaan Charlie-prinssiksi. Etevä poika, koko seitsikon lupaavin, mutta vähän hurja kuulemma, vastasi toinen rouvista päätään pudistaen.

— Ovatko nuo toiset hänen veljiään?

— Eivät, vaan serkkuja. Vanhin on Archie, kerrassaan mallikelpoinen nuori mies. Hän on nyt mukana kauppiassetänsä liikkeessä ja näyttää tuottavan suvulle kunniaa. Tuo silmälasiniekka, jolla ei ole hansikkaita, on Mac. Muuten vähän omalaatuinen jörökki.

— Entäs pikkupoika?

— Hän on Jamie, Archien nuorin veli ja koko suvun lemmikki. Varjelkoon, poika putoaa, jolleivät he ota hänestä kiinni!

Naisten juttelu katkesi siihen, sillä juuri kun Jamie oli saatu ongituksi ilmoille isosta tynnyristä, laivakin ilmestyi näkyviin ja kaikki muu unohtui. Kun se hitaasti kääntyi satama-altaaseen, huusi pojanääni:

— Tuolla hän on! Minä näen hänet ja sedän ja Feben! Eläköön Rose!

Ja paalun nenään kiivennyt Jamie huusi innoissaan kolmesti 'eläköön'. Hänen kätensä huitoivat kuin tuulimyllyn siivet veljen pidellessä häntä kiinni takinliepeistä.

Niin, siinä he olivat: Alec-setä poikamaisesti hattuaan heiluttaen, hänen toisella puolellaan hymyilevä Febe ja toisella Rose, joka heitteli ihastuneena lentosuukkoja erottaessaan tutut kasvot ja kuullessaan tuttujen äänten toivottavan hänet tervetulleeksi kotiin.

— Taivas nähköön, hän on entistä sievempi! Hänhän on kuin madonna — katsokaa tuota sinistä viittaa ja hänen vaaleita hiuksiaan, jotka liehuvat tuulessa! intoili Charlie heidän tähystellessään kannella näkyvää ryhmää.

— Eivät madonnat pidä tuollaisia hattuja. Rose ei ole paljonkaan muuttunut, mutta Febe on. Hänestähän on tullut oikea kaunotar! vastasi Archie tuijottaen tummasilmäistä heleäihoista tyttöä, jonka kiiltävät mustat palmikot loistivat auringossa.

— Entä vanha kunnon setä! Eikö olekin hauskaa, että hän on taas kotona? huomautti Mac yksikantaan. Mutta hän ei suinkaan katsonut 'vanhaa kunnon setää', vaan solakkaa, vaaleata tyttöä ja ojensi kätensä kuin unohtaen välissä kuohuvan vihreän veden.

Rannalla vallitsi hetken hämminki, kun laivaa kiinnitettiin laituriin. Rose katseli kannen korkeuksista serkkujensa ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja näytti lukevan niistä sellaista, mikä sekä ilahdutti että suretti häntä. Jo lyhyt vilkaisu sai hänen silmänsä vettymään, mutta ilonkyynelten läpi hän oli huomaavinaan, että Archie oli jokseenkin entisellään, että Mac oli miehistynyt ja että Charliessa oli jotakin outoa. Ei ollut kuitenkaan aikaa jatkaa havaintoja, sillä hetkessä alkoi ryntäys laiturille, ja ennen kuin hän ehti tarttua matkalaukkuunsa, Jamie tarrautui häneen kuin riemastunut karhunpentu. Päästyään jotenkuten irti pojan käsistä hän joutui vanhempien serkkujen hillitympään syleilyyn; yleisessä hälinässä he käyttivät tilaisuutta hyväkseen tervehtiäkseen molempia tyttöjä yhtä sydämellisesti. Sitten matkustajat vietiin riemusaatossa maihin Jamien hyppiessä haltioissaan heidän edellään.

Archie jäi setänsä avuksi matkatavaroiden tullitarkastukseen, ja toiset lähtivät saattamaan Rosea ja Febeä kotiin. Mutta matkalla nuoret tunsivat olonsa oudon väkinäiseksi; kaikki huomasivat äkkiä, että entiset leikkitoverit olivat nyt varttuneet aikuisiksi. Onneksi Jamieta ei kankeus vaivannut. Tunkeuduttuaan istumaan tyttöjen väliin hän tutki estoitta heitä ja heidän tavaroitaan.

— No, nuori mies, mitäs sinä arvelet meistä? kysyi Rose lopettaakseen kiusallisen hiljaisuuden.

— Teistä on tullut niin sieviä, etten tiedä kummasta pidän enemmän. Febe on pitempi ja komeampi, ja minä olen aina pitänyt Febestä, mutta sinä olet niin mahdottoman mukava, että minun täytyy kyllä halata sinua uudestaan. Ja Jamie rutisti Rosea myrskyisästi.

— Jos vain pidät minusta, en yhtään välitä, vaikka Febe on mielestäsi kauniimpi, sillä tottakai hän onkin. Vai mitä, pojat, kysyi Rose katsellen ilkikurisesti vastapäätä istuvia nuoria herroja, joiden kasvoilla karehtiva kunnioittava ihailu huvitti häntä kovin.

— Tämä äkillinen kauneus ja loisto on saanut minut niin ymmälle, etteivät sanat riitä ilmaisemaan tunteitani, vastasi Charlie kohteliaasti väistäen vaarallisen kysymyksen.

— Minä en tiedä vielä, sillä en ole ehtinyt silmätä kumpaakaan. Mutta nytpä minä katson, ellei teillä ole mitään sitä vastaan. Ja toisten huviksi Mac korjasi vakavana silmälasejaan ja piti tarkastuksen.

— No? hymyili Febe ja punastui tuntiessaan Macin rehellisen katseen. Se ei kuitenkaan harmittanut häntä kuten Charlien ylhäinen hyväksyminen, joka sai hänen mustat silmänsä välähtämään vastaukseksi toisen sinisten silmien rohkeaan tuijotukseen.

— Jos olisit sisareni, olisin sinusta hyvin ylpeä, Febe, sillä kasvoissasi on jotakin, jota ihailen enemmän kuin kauneutta — niissä on uskollisuutta ja rohkeutta, Mac vastasi hiukan kumartaen ja niin vilpittömän kunnioittavasti, että hämmästys ja mielihyvä saivat tytön hehkuvat silmät äkkiä kostumaan ja tyynnyttivät hänen arkaa ylpeyttään.

Rose taputti käsiään niin kuin aina ilostuessaan ja hymyili hyväksyvästi Macille sanoessaan:

— Tuosta arvostelusta voi olla iloinen. Monet kiitokset. Olin varma, että ihailet Febeä kun tutustut häneen lähemmin; mutta en uskonut sinua niin viisaaksi, että tajuat heti millainen hän on. Sinä kohosit silmissäni monta astetta.

— Minähän olen aina harrastanut mineralogiaa, kuten muistat, ja viime aikoina olen oppinut aika paljon lisää, niin että erotan jalot metallit ensi näkemältä, vastasi Mac ovelasti hymyillen.

— Sekö on sinun uusin kärpäsesi? Kirjeesi olivat mahdottoman hauskoja, sillä joka kerta sinulla oli meneillään jokin uusi teoria tai kokeilu, ja senhetkinen oli mielestäsi aina paras. Pelkäsin sedän kuolevan nauruun kasvisravintovimmasi takia; oli hullunkurista kuvitella sinun elävän leivällä ja maidolla, paistetuilla omenilla ja takassa valmistamillasi perunahaudikkailla, jatkoi Rose vaihtaen taas puheenaihetta.

— Mac-parka oli koko luokan pilan kohteena. Häntä sanottiin Don Quijoteksi, ja sieti tosiaan nähdä, kun hän kävi milloin minkin tuulimyllyn kimppuun. Charlie oli ilmeisesti sitä mieltä, että Macia jo hemmoteltiin enemmän kuin hänelle oli hyväksi.

— Mutta niinpä hän läpäisikin koulunsa kunnialla! Kyllä minä olin ylpeä, kun Jane-täti kirjoitti siitä, ja entäs täti itse, hän se vasta oli onnellinen, kun hänen poikansa oli luokan paras ja sai palkinnon! huomautti Rose ravistaen Macin käsiä tavalla, joka sai Charlien toivomaan, että 'Mac-parka' olisi jätetty Alec-sedän avuksi.

— Älä nyt, se on vain äidin hupsuttelua. Minähän aloin opiskella tavallista aikaisemmin ja pidin lukemisesta enemmän kuin toiset, niin etten ollenkaan ansaitse kehumista. Prinssi on ihan oikeassa, käyttäydyin kuin mikäkin aasi, mutta loppujen lopuksi olisin voinut hurjastella pahemmallakin tavalla. Minun hullutukseni eivät ole ainakaan tulleet kalliiksi eivätkä pilanneet minua, Mac vastasi sävyisästi.

— Minäpä tiedän, mitä hurjastelu on! Kuulin Mac-sedän toruvan Charlieta siitä, ja kysyin äidiltä ja hän selitti. Ja minä tiedän, että hänet eristettiin tai erotettiin, en nyt muista mitä se oli, mutta pahaa joka tapauksessa, ja Clara-täti itki, julisti Jamie yhteen hengenvetoon.

— Haluatko taas mennä kuskinpukille? kysyi Prinssi kulmat rypyssä.

— En.

— Suu kiinni sitten!

— Ei Macin tarvitse potkia minua, enhän minä kuin…, intti pieni syntipukki yrittäen viattomasti korjata rikettään.

— Jo riittää, keskeytti Charlie ankarasti, ja masentuneena Jamie etsi lohtua Rosen uudesta kellosta kärsittyään vääryyttä 'äijien' taholta, kuten hän kostonhaluisesti nimitti komentajiaan.

Mac ja Charlie alkoivat kiireesti jaaritella kaikenlaista ja keksivätkin niin menestyksekkäästi hauskoja aiheita, että naurunpuuskat saivat ohikulkijat ystävällisesti hymyillen katselemaan iloista matkuetta.

Rose sai kotiin päästyään ympärilleen kokonaisen vyöryn tätejä, ja lopun päivää vanha talo surisi kuin mehiläispesä. Illan tullen koko suku kokoontui saleihin; puuttui vain Peace-täti, jonka paikka nyt oli tyhjä.

Vanhempi väki asettui tietysti piankin omaan ryhmäänsä, ja nuoret kerääntyivät tyttöjen ympärille. Toisen huoneen päähenkilönä oli Alec-tohtori, toisen Rose; sillä suvun hellimä pikkutyttö oli ehtinyt neitoikään, ja kahden vuoden ero oli saanut aikaan merkillisen muutoksen varsinkin kolmen vanhimman serkun suhteessa häneen. Heidän ilmeessään oli poikamaisen kiintymyksen lisäksi miehekkään ihailun sävyä, joka tuntui tytöstä oudon miellyttävältä.

Rosen olemuksessa oli suloutta ja pirteyttä, joka viehätti poikia ja kiihotti samalla heidän uteliaisuuttaan. Sillä hän ei ollut muiden tyttöjen kaltainen, vaan saattoi joskus hätkähdyttää heitä omintakeisilla puheillaan; silloin he salaa katsahtivat toisiinsa kuin muistaen, että Rosehan olikin 'sedän tyttö'.

— Hauskaa että tyttökulta on taas onnellisesti kotona, terveenä ja iloisena ja yhtä suloisena kuin ennenkin! sanoi Plenty-täti vanhempien puolella ristien kätensä kuin suuresta onnesta kiittäen.

— Muista minun sanoneen, että olet tuonut tulikekäleen sukuun, Alec. Oikeastaan kaksikin, sillä Febe on hieno tyttö, ja pojatkin ovat sen jo huomanneet, ellen pahasti erehdy, lisäsi Mac-setä nyökäten toiseen huoneeseen päin.

Kaikkien silmät seurasivat hänen katsettaan, ja näkymä herätti monenlaisia ajatuksia takahuoneeseen kokoontuneiden isien ja äitien mielessä.

Rose ja Febe, jotka istuivat rinnakkain sohvalla, olivat nähtävästi heti tulleet seuran keskipisteiksi. Febe oli jo kauan sitten lakannut olemasta palvelustyttö ja muuttunut ystävättäreksi, ja Rose alkoi alusta lähtien vakiinnuttaa tämän suhteen.

Jamie oli vallannut takkamaton, jolla Will ja Geordie seisoivat huolettomasti, jotta heidän koulupukunsa esiintyisivät parhaiten edukseen. He olivat näet nyt lukiossa ja riemuitsivat suuresti sen sotilaallisesta järjestyksestä. Steve istui sirosti nojatuolissa, jonka selustan yli Mac nojautui, ja Archie nojasi kyynärpäällään matalan takan reunukseen katsellen Febeä, joka kuunteli hänen jutteluaan huulet hymyssä ja posket melkein yhtä punaisina kuin neilikat hänen vyössään.

Mutta Charlie esiintyi erityisesti edukseen, vaikka istuikin pianotuolilla, ja se on koettelemuksen paikka jokaiselle miehelle, jolla ei ole synnyinlahjanaan taitoa pitää jalkojaan kauniisti. Onneksi Prinssillä oli tuo taito; hän istui mukavasti käsi sohvan selkänojalla, kaunis pää hiukan taipuneena. Hän oli anastanut Rosen kokonaan itselleen, ympäröi tytön huomaavaisuudellaan ja näytti erittäin tyytyväiseltä.

Clara-täti hymyili hyvillä mielin, Jessie-täti oli mietteissään, Jane-tädin terävä katse siirtyi levottomana Steve-keikarista leveäharteiseen Maciin, Myra-rouva mutisi jotain "Caroline-vainajasta" ja Plenty-täti sanoi lämpimästi:

— Siunatkoon! Kuka hyvänsä olisi ylpeä noin kauniista lapsiparvesta.

— Minä olen kyllä valmis esiliinaksi heti kun tahdot, Alec, sillä varmasti Rose haluaa nyt heti mukaan seuraelämään, kun ei ennättänyt ennen matkaanne. Vaikka minun suojelustani tuskin tarvitaan kauan, sillä noilla edellytyksillä hänet kihlataan jo ensimmäisenä huvikautena, arveli Clara-rouva nyökyttäen ja hymyillen merkitsevästi.

— Noista asioista saat sopia Rosen itsensä kanssa. Enhän minä ole enää kapteeni, ensimmäinen perämies vain, vastasi Alec-tohtori lisäten vakavana puolittain itsekseen, puolittain veljelleen: — Kummallista miten kiire ihmisillä on esitellä tyttärensä seurapiireissä. Minusta on aina liikuttavaa nähdä nuoren tytön seisovan maailman kynnyksellä viattomana ja toiveikkaana, tietämättä mikä häntä odottaa ja tavallisesti perin valmistumattomana kohtaamaan elämän myötä- ja vastoinkäymisiä. Poikien kohdalla me täytämme velvollisuutemme paremmin, mutta tyttörukat lähetetään matkaan jokseenkin vailla aseita, ja kuitenkin he tarvitsevat niitä ennemmin tai myöhemmin, sillä jokaisen on taisteltava oma taistelunsa, ja vain voimakas ja rohkea voi voittaa.

— Sinun ei ainakaan tarvitse moittia itseäsi laiminlyönneistä. Enkä voi olla kadehtimatta sinulta sitä iloa, jota tunnet tyttärestäsi, sillä tytärhän Rose sinulle on, vastasi vanha Mac paljastaen odottamatta sen puolen isänhellyydestään, jolle miehet harvoin saavat vastakaikua pojiltaan.

— Olen kyllä yrittänyt parhaani, mutta huolet tuntuvat vuosi vuodelta vain lisääntyvän. Olen koettanut valmistaa Rosea tulevaisuuden varalta niin pitkälle kuin sitä voi edeltäkäsin aavistaa, mutta tästä lähtien hänen on selviydyttävä yksin, eikä minun huolenpitoni pysty varjelemaan häntä suruilta tai erehdyksiltä tai pettymyksiltä, joita hän joutuu kokemaan. Minä voin vain seistä hänen rinnallaan ja katsoa millaiseksi hän muovaa elämänsä.

— No mutta Alec, mitä kumman aikeita lapsella on, kun sinä rupeat noin juhlalliseksi? kysyi Clara-rouva, joka näytti jo suhtautuvan Roseen eräänlaisella omistusoikeudella.

— Kuuntele, niin hän kertoo sinulle, vastasi tohtori, kun Rosen ääni kuului vakavana:

— Nyt te kaikki olette kertoneet tulevaisuudensuunnitelmani ne, mutta kukaan ei kysy Feben ja minun aikeita.

— Kyllä me tiedämme, että kauniilla tytöllä on vain yksi tehtävä! Särkeä tusinan verran sydämiä ennen kuin löytää 'sen oikean' ja purjehtia sitten avioliiton satamaan, vastasi Charlie ikään kuin se olisi ollut ainoa mahdollinen vastaus.

— Tuo voi pitää paikkansa moneen muuhun nähden mutta ei meihin, sillä Febe ja minä olemme sitä mieltä, että naisilla on aivan yhtä suuri oikeus ja velvollisuus tehdä elämästään jotakin kuin miehilläkin, emmekä aio tyytyä siihen tyhjänpäiväiseen osaan, jota te meille tarjoatte! Rose sanoi silmät säihkyen. — Tarkoitan mitä sanon, ettekä te voi nujertaa minua nauramalla. Tyytyisitkö sinä siihen, että sinun käskettäisiin huvitella jonkin aikaa, mennä sitten naimisiin ja viettää lopun elämääsi tyhjäntoimittajana? hän lisäsi katsoen Archieta.

— En tietenkään, tuohan on vain pieni osa miehen elämästä! tämä vastasi epäröimättä.

— Hyvin arvokas ja kaunis osa, mutta ei koko elämä, Rose jatkoi. — Naisen laita on aivan samoin. Meille ei ole annettu vain sydäntä vaan myös järkeä ja mieltä, ei vain kauneutta ja taitoja vaan myös kunnianhimoa ja kykyjä; me haluamme elää ja oppia emmekä vain rakastaa ja saada vastarakkautta. Olen kyllästynyt aina ja aina kuulemaan, että se on ainoa tehtävä, joka sopii naiselle. En halua kuulla sanaakaan rakkaudesta ennen kuin olen osoittanut, että pystyn muuhunkin kuin hoitamaan taloutta ja lapsia.

— Taivas meitä varjelkoon, siinähän tuli naisasiaa kuin turkin hihasta! puuskahti Charlie muka kauhuissaan toisten siunaillessa Rosea puolittain hämmästyneinä puolittain huvittuneina, ilmeisesti pitäen hänen sanojaan vain tyttömäisenä mielenpurkauksena.

— Ei teidän tarvitse olla olevinanne noin kauhistuneita. Pian saatte olla tosissanne, sillä tämä on vasta alkua, jatkoi Rose lannistumatta serkkujen hymystä, jossa oli hyväntahtoista epäilyä ja ivaa. — Olen päättänyt, etten anna puijata itseltäni elämän todellisuutta, joka tekee ihmisestä hyvän ja onnellisen; ja vaikka satun olemaan rikas, en aio monien muiden tavoin jäädä kädet ristissä ajelehtimaan. En ole turhaan elänyt Feben kanssa näitä vuosia, tiedän mitä rohkeus ja itseluottamus voivat saada aikaan, ja toisinaan toivon ettei minulla olisi penniäkään, jotta voisin lähteä hänen kanssaan ansaitsemaan leipääni ja olla yhtä urhea ja riippumaton kuin hän.

Epäilemättä Rose oli nyt tosissaan, sillä puhuessaan hän kääntyi katsomaan Febeä niin kunnioittavasti ja hellästi, että hänen ilmeensä ilmaisi selvemmin kuin mitkään sanat, miten sydämestään hän arvosti ystäväänsä.

Tyttöjen vaihtama katse tehosi poikiin heidän ennakkoluuloistaan huolimatta, ja vakavasti Archie sanoi:

— Jos työtä haluat, niin varmasti saat sitä pian kätesi täyteen, sillä rikkaus on varmasti aika vaivalloista, jos on köyhyyskin.

— Tiedän sen ja aion yrittää täyttää paikkani hyvin. Minulla on mainioita suunnitelmia ja olen jo alkanut tutkia työsarkaani, vastasi Rose pontevasti.

— Saisiko kysyä, mikä se on? lausahti Charlie tyrmistyneenä.

— Arvaa! ja Rose vilkaisi häneen puolittain vakavana, puolittain kujeillen.

— Minun mielestäni sopisit parhaiten kauneuskuningattareksi, mutta koska se ei ilmeisesti ole makuusi, niin kaiketi ryhdyt opiskelemaan lääketiedettä. Potilaillesi tulee taivaalliset oltavat. On varmasti helppo kuolla enkelin myrkyttämänä!

— Tuo on halpamaista, Charlie! Tiedäthän sinä, miten hyvin naiset ovat menestyneet lääkäreinä ja miten erinomaisesti tohtori Mary Kirk hoiti rakasta Peace-tätiä. Aioin todella ryhtyä opiskelemaan lääketiedettä, mutta sedän mielestä sukuun tulisi turhan monta lääkäriä, koska Mackin aikoo sille alalle. Sitä paitsi minulle on tarjolla muuta työtä, johon sovinkin paremmin.

— Sinä sovit kaikkeen, mikä on arvokasta ja hyvää, ja minä olen sinun puolellasi, valitsitpa minkä ammatin tahansa, huudahti Mac lämpimästi, sillä tällainen puhe nuoren tytön suusta oli peräti uutta ja kovasti hänen mieleensä.

— Ihmisten auttaminen on arvokas ja hyvä kutsumus, ja olen valinnut sen työsarakseni, koska minulla on paljon antamista. Minähän olen vain isän jättämän omaisuuden hoitaja ja uskon, että jos käytän sitä viisaasti muiden onneksi, siitä on enemmän siunausta kuin jos pitäisin sen vain omina hyvinäni.

Rose lausui tämän suloisesti ja eleettömänä, mutta oli hämmästyttävää nähdä, kuinka eri tavoin kuulijat hänen sanoihinsa suhtautuivat.

Charlie vilkaisi äitiinsä, joka huudahti kuin vasten tahtoaan:

— Mutta Alec, et kai aio antaa tytön haaskata sievoista omaisuutta kaiken maailman hullutuksiin.

— "Joka vaivaista armahtaa, se lainaa Herralle", ja käytännön kristillisyys on Hänelle otollisinta, tyytyi Alec-tohtori vastaamaan, mutta se vaiensi tätien vastaväitteet ja sai jopa järkevän Mac-sedän äkisti tyytyväisenä muistamaan tiettyjä salaisia sijoituksia, jotka eivät tuottaneet hänelle korkoja mutta sen sijaan muutamien ihmisten kiitollisuuden.

Archie ja Mac lupasivat auttaa Rosea parhaansa mukaan. Steve pudisti päätään mutta ei sanonut mitään, ja takkamatolla seisovat pojat ehdottivat oitis, että perustettaisiin hoitopaikka sairaita koiria ja hevosia, valkoisia hiiriä ja haavoittuneita sankareita varten.

— Mitä mieltä sinä olet, Charlie? Eikö ole parempi käyttää elämänsä sellaiseen kuin tanssiaisiin, pukeutumiseen ja miehenmetsästykseen? kysyi Rose huomaten toisen vaitiolon.

— Varsin sievää jonkin aikaa ja sangen vaikuttavaakin, sillä mikään ei ole viehättävämpää kuin suloinen tyttö yksinkertainen hilkka päässään kirkastamassa köyhien koteja kauneuden ja hyvän sydämensä hohteella. Onneksi nuo enkelit kyllästyvät nopeasti puuhaansa, mutta se on heistä taivaallista niin kauan kuin sitä kestää.

Charlie hymyili ylimielisesti aivan kuin olisi mainiosti ymmärtänyt naissuvun viattomat itsepetokset ja teennäiset metkut ja pitänyt niitä aivan asiaankuuluvina. Se oudostutti ja suretti Rosea, sillä tuo ei ollut sen Charlien tapaista, josta hän oli eronnut kaksi vuotta sitten. Mutta katsoen serkkuaan moittivasti ja heilauttaen ylpeästi päätään kuin lopettaakseen epäarvokkaan keskustelun hän tyytyi vain sanomaan:

— Ikävää että sinun käsityksesi naisista on noin alhainen, ennen vanhaan uskoit heihin vilpittömästi.

— Ja uskon vieläkin, kunniasanallani! Koko maailmassa ei ole hartaampaa naisten ihailijaa ja orjaa kuin minä. Koeta vain, niin saat nähdä, sanoi Charlie ja lähetti ritarillisesti lentosuukon koko naissuvulle. Mutta Rose ei leppynyt, vaan kohautti olkapäitään ja vastasi silmissään katse, josta hänen ylhäisyytensä ei pitänyt:

— Kiitoksia paljon, en tarvitse ihailijoita enkä orjia, tarvitsen ystäviä ja auttajia. Olen elänyt niin kauan viisaan ja hyvän miehen lähettyvillä, että minua on ehkä vaikea miellyttää, mutta en aio tinkiä ihanteestani, ja siksi sen, joka haluaa minun kunnioitukseni, täytyy ainakin koettaa saavuttaa se.

— Ohoo, sinäpä olet kiukkuinen kyyhky! Tule sinä, Mac, suorimaan hänen höyhenensä. Minä häivyn hyvän sään aikana. Ja Charlie asteli toiseen huoneeseen pahoitellen itsekseen, että Alec-setä oli kasvatuksella pilannut hyvän tytön.

Viiden minuutin perästä hänen teki jo mieli takaisin, sillä Mac oli sanonut jotain, joka synnytti naurunpuuskan, ja vilkaistessaan olkansa yli hän näki 'kiukkuisen kyyhkyn' kujertavan niin leppoisasti ja herttaisesti, että hän olisi mielellään mennyt ottamaan osaa iloon. Mutta Charlie oli hemmoteltu, ja hänen oli vaikea tunnustaa olleensa väärässä. Hän oli aina lopulta saanut mitä oli halunnut, ja koska hän oli jo aikoja sitten päättänyt saada omakseen Rosen ja tämän omaisuuden, hän oli salaa harmissaan noista uusista suunnitelmista ja mielipiteistä. Mutta hän lohduttautui sillä, että ne haihtuisivat pian, kun tytölle selviäisi, miten epämuodikkaita ja hankalia ne olivat.

Ihanaa tulevaisuuttaan suunnitellen hän asettui mukavasti sohvan nurkkaan äitinsä viereen, kunnes kestitys sai ryhmät sulautumaan toisiinsa. Plenty-tädin mielestä tärkeintä oli syöminen ja juominen, vähäisinkin juhlimisen aihe ilahdutti hänen vieraanvaraista mieltään, ja tällä kertaa hän oli ylittänyt entisetkin saavutuksensa.

Epävirallisen juhla-aterian aikana Rose kulki sukulaisen luota toisen luo ja tapasi viimein etäisestä nurkasta kolme pojanvesaa äänettömässä tappelussa.

— Tulkaa sieltä vähän näytteille, hän houkutteli, sillä hän pelkäsi räjähdystä, ellei rauha pian palautuisi.

Siistien kiireesti itseään nuoret herrat tottelivat imarreltuina ja tarjosivat tarkastajan nähtäväksi kolme hehkuvan iloista naamaa.

— Hyvänen aika, kuinka pitkiä teistä on tullut! Mokomat hongankolistajat, kehtaattekin tuolla lailla sivuuttaa minut! hän sanoi nousten varpailleen ja taputtaen Willin ja Geordien kiharaisia päitä, sillä pojat olivat työntäneet mittaa kuin pajunvesat ja virnistelivät nyt iloisesti hänelle korkeuksistaan, kun hän mittaili heitä hullunkurisen hämmästyneenä.

— Campbellit ovat pitkiä, komeita miehiä, ja me aiomme olla parhaat joukosta. Ei ihme vaikka pääsisimme lähelle kahta metriä kuten vaari, huomautti Will ylpeänä, mutta hän muistutti pitkine koipineen ja pienine päineen niin elävästi kiinalaista kukkoa, että Rosen oli vaikea pysyä totisena.

— Kyllä me vankistumme, kunhan pääsemme ensin täyteen mittaan. Olemme jo kumpikin puolta päätä pitempiä kuin Steve, jatkoi Geordie nenä pystyssä.

Rose kääntyi katsomaan Steveä, sitten hän hymyili ja viittasi tälle. Steve pudotti lautasliinansa ja ryntäsi noudattamaan kutsua.

— Käske koko joukko tänne. Olen päättänyt asettaa teidät riviin ja pitää katselmuksen, niin kuin te teitte minulle sinä kauheana päivänä, kun olitte säikäyttää minut hengiltä, hän sanoi nauraen vanhoille muistoille.

Pojat tulivat huoneeseen ja muodostivat rinta rinnan seistessään niin muhkean joukon, että nuori komentaja melkein häkeltyi. Mutta hän oli viime aikoina nähnyt niin paljon maailmaa, että säilytti malttinsa, ja tyttömäinen halu panna heidät kokeeseen antoi hänelle rohkeutta seistä arvokkaana hymyilevän serkusrivin edessä.

— Nyt minä aion töllistellä teitä niin kuin te aikoinanne minua. Se on minun kostoni teille seitsemälle häijylle pojalle siitä, että otitte kiinni pienen tyttöraukan ja nautitte hänen pelästyksestään. Nyt minä en pelkää teitä hitustakaan. Mutta te saatte pelätä ja vavista!

Puhuessaan Rose katsoi Archieta silmiin ja nyökkäsi hyväksyvästi. Vakavat silmät kohtasivat värähtämättä hänen katseensa ja niiden ilme pehmeni. Muutos puki Archieta, sillä tavallisesti hänen katseensa oli pikemmin tuima kuin ystävällinen.

— Oikea Campbell, kunnon poika! Rose sanoi ja puristi sydämellisesti pojan kättä siirtyessään eteenpäin.

Charlie oli seuraava, eikä Rose tuntenut oloaan enää yhtä varmaksi. Hän näki Charlien silmissä uhkamielisen välähdyksen; se vaihtui äkkiä toiseksi, joka sai tytön vetäytymään vähän taaksepäin ja sanomaan kiireesti:

— En löydä enää entistä Charlieta, mutta Prinssi näkyy vielä elävän.

Hän kääntyi helpottuneena Macin puoleen, otti varovasti pois 'silmälaput', kuten Jamie sanoi, ja katseli suoraan rehellisiin sinisilmiin, jotka olivat niin vilpittömät ja ystävälliset, että Rosen sydän lämpeni, kun hän antoi takaisin silmälasit ja sanoi:

— Sinä et ole muuttunut, Mac-kulta, ja siitä minä olen iloinen!

— Sano nyt jotain oikein herttaista minulle, sillä minä olen suvun kukkanen, sanoi Steve kierrellen vaaleita viiksiään.

Rose huomasi heti, että Keikari oli entistä enemmän nimensä veroinen, ja lannisti heti hänen turhamaisuutensa nauraen kiusoittavasti:

— Suvun kukkasen nimi onkin sitten Kukonharja.

— Älä, siinäpä sait, ivasi Will.

— Ole kiltti ja päästä meidät vähällä! kuiskasi Geordie, kun heidän vuoronsa tuli.

— Senkin humalasalot! Minä olen ylpeä teistä. Mutta älkää tyystin kasvako näköpiiristä älkääkä koskaan hävetkö katsoa naista silmiin, vastasi Rose taputtaen lempeästi kumpaakin ujoa nuorta jättiläistä poskelle, sillä molemmat olivat tulipunaiset, vaikka heidän pojansilmänsä olivat yhtä tyynet ja kirkkaat kuin kesäinen järvi.

— Sitten minä! Ja Jamie koetti näyttää niin miehekkäältä kuin taisi, sillä hän tunsi, ettei esiintynyt oikein edukseen kookkaitten sukulaisten rinnalla. Mutta kaikkien mielestä hän sai parhaan arvosanan, kun Rose kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suudellen häntä sanoi:

— Sinun pitää olla nyt minun poikani, sillä toiset ovat jo liian suuria, ja minä tarvitsen uskollisen pikku hovipojan toimittelemaan asioitani.

— Minä olen, minä olen ja minä menen naimisiinkin sinun kanssasi, jos vain odotat kunnes kasvan isoksi! huusi Jamie lumoutuneena kunniasta, joka oli tullut hänen osakseen.

— Voi tuota lasta, nauroi Rose katsoen pikku ritariaan, kun tämä halasi häntä kiitollisena.

— Minä kuulin tätien sanovan, että sinun olisi parasta ottaa joku meistä, jotta omaisuus pysyisi suvussa, ja minä päätin kosia heti, koska sinä rakastat minua ja minä pidän kauheasti kiharoista.

Voi Jamie-parka! Tuskin nämä hirveät sanat olivat päässeet hänen viattomilta huuliltaan, kun Will ja Geordie pyyhkäisivät myrskytuulen tavoin hänet pois huoneesta, ja poikaraiskan ulvonta kuului kouluhuoneesta, missä luurankokaappiin sulkeminen oli lievimpiä rangaistuksia, joita hänelle käytettiin.

Toiset seisoivat kauhun jähmettäminä, mutta hämminki päättyi nopeasti, sillä ventovieras ilme kasvoillaan Rose päästi heidät menemään komentaen lyhyesti:

— Hajaantukaa, tarkastus on päättynyt! ja lähti itse Feben luo.

— Pahuksen poika! Hänet pitäisi panna lukkojen taakse tai pistää kapula suuhun, äkäili Charlie.

— Häntä pidetään kyllä silmällä, vastasi Archie-parka, jonka yritykset kasvattaa pikku kavaltajaa olivat olleet yhtä menestyksekkäitä kuin vanhempien ja holhoojien yleensäkin.

— Koko toimitus oli riivatun epämiellyttävä, murisi Steve tuntien, ettei ollut erityisesti kunnostautunut.

— Totuus on yleensä epämiellyttävä, huomautti Mac lyhyesti ja asteli tiehensä merkillinen hymynsä huulillaan.

Tuntien palaneen käryä Alec-setä ehdotti siirtymistä musiikkiin, ja nuorista se oli hyvä keksintö.

— Teidän pitää kuulla lintujeni laulavan, he ovat kumpikin edistyneet tavattomasti ja minä olen oikein ylpeä heistä, sanoi tohtori pyörittäen pianotuolia ja vetäen esille vanhoja nuottivihkoja.

— Minun taitaa olla parasta laulaa ensin, sillä kuunneltuanne satakieltä te tuskin välitätte varpusesta, lisäsi Rose auttaakseen Febeä, joka istui joukossa ujona ja hiljaisena muistellen niitä päiviä, jolloin hänen paikkansa oli keittiössä.

— Minä laulan jonkin niistä vanhoista tutuista lauluista, joista te aikoinaan piditte. Tämä oli muistaakseni kaikkien lempilaulu. Istuutuen pianon ääreen Rose lauloi ensimmäiseksi mieleen juolahtaneen tutun sävelmän.

Se sattui olemaan "Aberfeldyn koivikossa", ja laulu toi elävästi Rosen mieleen ajan, jolloin hän oli hoitanut sairasta Macia. Muisto oli mieluinen, ja tahtomattaan Rose etsi serkkua silmillään. Tämä ei ollut kaukana, vaan istui juuri niin kuin silloin, kun Rose koetti lohduttaa häntä syvimmän epätoivon hetkinä — hajareisin tuolin reunalla pää käsien varassa, ikään kuin laulu olisi palauttanut mieleen tuon asennon. Näky sai Rosen liikuttumaan, ja hän oli varma, ettei ainakaan Macilla ollut itsekkäitä pyyteitä hänen kiusallisiin rahoihinsa nähden.

Charlie näytti mietteliäältä ja katseli Rosea silmissään hellän ihaileva ilme, mikä nauratti tyttöä, vaikka hän yritti olla sitä näkemättä. Rosea sekä huvitti että harmitti toisen ilmeinen halu palauttaa mieleen hempeitä kohtauksia heidän tyttö- ja poikavuosiltaan ja muuttaa romanttiseksi todellisuudeksi se, mitä hän oli pitänyt lapsellisena leikkinä.

Niinpä Charlien teatterieleet jäivät vaille huomiota, ja Feben alkaessa laulaa hän oli jo raivon partaalla. Mutta pian hän unohti ajatuksensa, Feben laulu oli kaikille yllätys, sillä kaksivuotinen opiskelu ulkomailla oli saanut aikaan ihmeitä, ja tuo kaunis ääni, joka ennen liverteli iloisesti patojen ja kattiloiden ääressä, kaikui nyt sointuvana ja täyteläisenä. Rose hehkui ylpeydestä säestäessään ystäväänsä, sillä nyt Febe oli omassa valtakunnassaan, missä häntä eivät häirinneet vaivaistalon tai keittiön, osattomuuden tai orpouden ahdistavat muistot — onnellisessa maailmassa, missä hän saattoi olla oma itsensä ja hallita muita laulullaan.

Niin, Febe oli nyt oma itsensä ja se näkyi siitä muutoksestakin, joka hänessä tapahtui ensimmäisten sävelten soidessa. Hän ei ollut enää ujo ja hiljainen, ei pelkästään kaunispiirteinen tyttö, vaan kukoistava nainen, eloisa ja taiteensa sytyttämä, kun hän liitti sulavasti kätensä yhteen, suuntasi katseensa valoon ja viritti laulunsa vapaasti ja riemukkaasti kuin leivo liidellessään kohti aurinkoa.

— Totisesti, Alec, tuollainen ääni valloittaa jokaisen sydämen, huudahti Mac-setä pyyhkien silmiään haikean vanhan balladin jälkeen.

— Niin sen pitääkin, vastasi tohtori iloisena.

— Ja niin se on tehnytkin, lisäsi Archie itsekseen. Hän tiesi sen olevan totta, sillä juuri sillä hetkellä hän rakastui Febeen. Niin tosiaan kävi, ja hän saattoi määrittää ajankin melkein tarkkaan, sillä neljännestä yli yhdeksän hän piti Febeä vain hyvin miellyttävänä tyttönä, kahtakymmentä yli tämä oli kaunein nainen, jonka hän milloinkaan oli tavannut, viittä minuuttia myöhemmin Febe oli enkeli, joka laulullaan tempasi hänet pois maankamaralta, ja puoli kymmeneltä Archie oli mennyttä miestä ja ajelehti onnen aaltojen kannattamana siihen maiseen välisatamaan, minne rakastuneet yleensä päätyvät haltioituneen alkusukelluksensa jälkeen.

Järkevä asiallinen Archie havaitsi äkkiä tähän asti helppohoitoisen sydämensä olevan niin täynnä haaveita, että hän itsekin kummastui. Hän ei alussa ollut oikein selvillä, mitä oli tapahtunut; hän istui vain kuin huumautuneena, näkemättä, kuulematta, tajuamatta muuta kuin Feben. Ottaessaan vaatimattomana vastaan toisten lämpimiä kiitoksia Febe puolestaan tunsi kaipaavansa jotakin, sillä Archie ei sanonut sanaakaan.

Tämä oli toinen tärkeä seikka, joka sattui sinä iltana, toinen oli se, että Mac lausui Roselle kohteliaisuuden, mikä oli niin ennenkuulumatonta, että herätti suurta huomiota, vaikka sen kuulikin yksi ainoa ihminen.

Kaikki muut olivat menneet paitsi Mac ja hänen isänsä, jolla oli asioita tohtorin kanssa. Plenty-täti laski teelusikoita ruokasalissa ja Febe auttoi häntä niin kuin ennen vanhaan. Mac ja Rose olivat kahden. Mac näytti vajonneen mietteisiin nojatessaan takan reunustaan, ja Rose istui tuolin uumenissa katsellen ajatuksissaan tulta. Hän oli väsynyt ja rauha tuntui suloiselta, siksi hän oli hiljaa. Mutta äkkiä Rose huomasi Macin tuijottavan häntä niin kiinteästi kuin silmiltään ja laseiltaan saattoi, ja liikahtamatta mukavasta asennostaan Rose sanoi hymyillen:

— Herra näyttää viisaalta kuin pöllö, mitähän miettinee.

— Ajattelen sinua, serkku.

— Toivottavasti ajattelet jotakin hyvää.

— Ajattelin että on aikamoinen totuus lauseessa: "Tyttö on suloisin Jumalan luomista olennoista."

— No mutta Mac! Rose ponnahti hämmästyneenä pystyyn, sillä huomautus oli Mac-filosofin lausumaksi peräti odottamaton.

Kiinnostuneena uudesta keksinnöstään Mac jatkoi tyynesti:

— Katso, en ole ilmeisesti aikaisemmin nähnyt tyttöjä tai ollenkaan aavistanut, miten herttaisia olentoja he saattavat olla. Sinä taidatkin kyllä olla erinomainen näytekappale.

— En suinkaan. Minä olen vain terve ja iloinen, ja kun olen taas onnellisesti kotona, näytän ehkä kauniimmalta kuin muuten, mutta en ole mikään kaunotar kenenkään muun kuin sedän mielestä.

— Terve ja iloinen, siinäpä se kai on, toisti Mac harkiten ongelmaa vakavasti. — Olen ollut huomaavinani, että useimmat tytöt ovat sairaalloisia tai typeriä, ja ehkä sinä juuri siksi herätit huomioni.

— Sinä se vasta olet kummallinen poika! Tarkoitatko tosiaan, ettet yleensä huomaa tyttöjä tai ettet välitä heistä? kysyi Rose, jota syvämietteisen serkun uusin merkillinen piirre kovasti huvitti.

— No — tiedän vain, että heitä on kahta lajia, meluavia ja hiljaisia. Jälkimmäisistä pidän enemmän, mutta ylimalkaan en juuri huomaa heitä sen kummemmin kuin kärpäsiä, elleivät he käy vaivaksi; silloin tahtoisin hätistää heidät pois, mutta milloin se ei käy päinsä, menen piiloon.

Rose nojautui taaksepäin ja nauroi niin, että vedet tulivat silmiin. Oli perin hullunkurista kuulla Macin alentavan ääntään viimeisiä sanoja sanoessaan ja nähdä, miten hän hymyili pahanilkisen tyytyväisenä muistellessaan kiusankappaleita, joilta oli päässyt pakoon.

— Ei sinun tarvitse nauraa; olen aivan tosissani. Charlie pitää naisväestä, ja se pilaa hänet, Steve tietenkin seuraa esimerkkiä, Archie taas on kunnioittava orja, kun ei muu auta. Minä en useimmiten päästä tyttöjä lähellenikään, ja jos joudun kiinni, puhun tieteistä ja kuolleista kielistä, kunnes he juoksevat henki kurkussa tiehensä. Joskus tapaa älykkäänkin tytön ja sellaisen kanssa tulee mainiosti toimeen.

— Synkkä tulevaisuus Febelle ja minulle, huokasi Rose koettaen pysyä totisena.

— Febe kuuluu ilmeisesti hiljaisiin. Älykäskin hän on, muuten sinä et pitäisi hänestä. Hän on myös hauskan näköinen, niin että minäkin varmaan alan pitää hänestä. Mitä taas sinuun tulee, minä olen ollut mukana sinua kasvattamassa ja olen aika innokas näkemään mitä sinusta kehittyy. Pelkäsin että suuren maailman silaus pilaisi sinut, mutta niin ei ole tainnut käydä. Oikeastaan sinä olet minun mielestäni toistaiseksi ihan tyydyttävä, jos saan niin sanoa. Mikä sinussa sitten mahtaa niin viehättää? Ilmeisesti herttainen luonteesi, kun kerran itse sanot, ettet ole kaunis.

Mac tarkasteli häntä ovela hymy huulillaan, mutta lasien takaa tuikki niin ystävällinen katse, että sekä sanat että tarkastelu miellyttivät Rosea, ja hän vastasi iloisena:

— Hauskaa että hyväksyt minut, ja olen hyvin kiitollinen, että olet ollut huolehtimassa kasvatuksestani. Toivon tuottavani sinulle kunniaa ja luotan siihen, että edelleenkin pidät minut kurissa, sillä te hemmottelette kuitenkin yksissä tuumin minut pilalle.

— Lupaan pitää sinua silmällä, mutta vain yhdellä ehdolla, vastasi nuori kasvattaja.

— Mikä se on?

— Jos aiot pitää ihailijalaumaa ympärilläsi, minä pesen käteni. Ellet, niin minä olen puolellasi.

— Sinun pitää olla paimenkoirana ja auttaa minua pitämään tuota laumaa loitolla, sillä en tahdo ihailijoita vielä aikoihin; ja meidän kesken sanottuna, tuskin heitä ilmestyykään, kun tulee tiedoksi että minulla on omia mielipiteitä. Sitä useimmat kavahtavat kuin ruttoa, sanoi Rose.

— Hm, sitä minä hiukan epäilen, mutisi Mac tyttöä katsellessaan.

— Saammepa nähdä, vastasi Rose ja kuullessaan setänsä äänen eteishallista ojensi kätensä Macille lisäten herttaisesti:

— Vanhat ajat ovat palanneet, niin että pistäydy taas kertomassa minulle asioitasi ja auttamassa minua kuten ennenkin.

— Tarkoitatko totta? Mac näytti olevan hyvin mielissään.

— Tarkoitan. Sinä et ole paljonkaan muuttunut, vain kasvanut kovasti. Sinua en yhtään vierasta ja haluaisin jatkaa siitä, mihin jäimme.

— Sehän hienoa. Hyvää yötä! Ja Rosen ällistykseksi Mac antoi hänelle lämpimän suukon.

— Mutta tuo nyt ei ole kuin ennen vanhaan! huudahti Rose astuen taaksepäin iloisen hämmentyneenä. Mac oli kummastuvinaan ja kysyi viattomasti:

— Emmekö ole aina toivottaneet hyvää yötä tällä tavoin? Minä ihan muistan niin, ja meidänhän piti jatkaa siitä mihin jäimme.

— Varmasti emme; mikään mahti maailmassa ei olisi saanut sinua suutelemaan, sen sinä hyvin tiedät. Olkoon menneeksi näin ensimmäisenä iltana, mutta me olemme kyllä liian vanhoja sellaiseen.

— Muistan kyllä toiste. Se kävi kai vanhasta tottumuksesta; olen varmasti tehnyt niin aikaisemminkin, kun se tuntui niin luonnolliselta. Minä tulen, isä! Mac poistui ilmeisen vakuuttuneena siitä, että oli oikeassa.

— Kelpo kunnon veikko. Hän on sama poika kuin ennenkin, ja se on lohdullista, sillä jotkut taas ovat aikuistuneet kovin äkkiä, ajatteli Rose mielessään Charlien tunteilu ja Archien autuas ilme Feben laulaessa.

2

VANHOJA YSTÄVIÄ

— Tuntuupa mukavalta olla taas kotona! Miksi ihmeessä me oikein lähdimmekään täältä? huudahti Rose, kun hän seuraavana aamuna vaelteli ympäri vanhaa taloa.

— Siksi, että voisimme nauttia kotiintulosta, vastasi Febe kävellessään hallin poikki Rosen rinnalla yhtä onnellisena kuin tämäkin.

— Kaikki on ihan kuin lähtiessämme — ruusunlehdetkin joita työnsimme tänne, jatkoi nuorempi tytöistä kurkistaen toiseen korkeista intialaisista maljakoista, jotka koristivat eteistä.

— Muistatko miten Jamie ja Pampula leikkivät Ali Babaa ja rosvoja ja hävisivät niihin. Tai kuinka sinä kerran yritit ryömiä tuohon siniseen ja juutuit kiinni, ja toiset löysivät meidät ennen kuin minä ehdin kiskoa sinut ulos? kysyi Febe nauraen.

— Niin, tosiaan! Ja siinä paha missä mainitaan, lisäsi Rose kuullessaan puistotieltä kimeän vihellyksen, jota kavioiden kapse säesti.

— Sirkusseurue tulee! huusi Febe iloisesti ja molempien mieleen tulivat punaiset rattaat ja koko skotlantilaispukuinen joukko.

Vain yksi poika tuli nyt, mutta hän piti kyllä ääntä puolen tusinan edestä, ja ennen kuin Rose ennätti ovelle, Jamie ryntäsi sisään loistavalla aamutuulellaan, maila olalla, punavalkoinen ratsastuslakki päässä, suuri pallo pullottaen toisessa taskussa, toinen piparkakkuja pursuten ja suussaan omena, jonka hän koetti tulisella kiireellä saada syödyksi.

— Huomenta! Minä vain poikkesin kurkistamaan, että te tosiaan olette tulleet, hän huomautti tervehtien mailalla ja tempaisten kirjavan lakin päästään.

— Hyvää huomenta. Kyllä me tosiaan olemme täällä ja koetamme päästä tolallemme niin pian kuin mahdollista. Mutta oletpa sinä hieno. Mihin sinä kuulut — palokuntaan vai ratsastusseuraan? kysyi Rose katsellen pojan ruskettuneita kasvoja, joiden pyöreys oli alkanut hävitä.

— Ei, hyvä neiti! Mutta ethän sinä voi kaikkea tietää. Minä olen baseball-joukkue "Tähden" kapteeni. Katsos tätä! Ja kuin kysymyksessä olisi ollut kansalliskunnia, Jamie leväytti takkinsa auki ja paljasti puseronsa rintamuksessa komeilevan sydämenmuotoisen punaflanellisen merkin, jota koristi valkeasta pumpulikankaasta tehty teevadin kokoinen tähti.

— Suurenmoista! Minä olen ollut poissa niin kauan, etten muistanut sellaista peliä olevankaan. Ja sinäkö olet kapteeni? huudahti Rose ihastuneena kunniasta, jonka serkku oli saavuttanut.

— Niin olen, ja saat uskoa ettei se olekaan leikkiä, sillä me iskemme hampaita suusta ja silmiä mustiksi ja katkomme sormia melkein yhtä hyvin kuin isotkin pojat. Tule kentälle yhden ja kahden välillä katsomaan peliä, niin ymmärrät, miten kovaa hommaa se on. Jos tulet tuonne nurmikolle nyt, opetan sinua lyömään palloa, lisäsi Jamie innokkaana näyttämään taitoaan.

— Ei, kiitoksia vain, kapteeni. Ruoho on märkää, ja sinä myöhästyt pian koulusta.

— Siitä viis! Tytöistä ei yleensä ole mihinkään, mutta et sinä ennen paljon kastumista pelännyt ja pelasit krikettiä kuin mikäkin. Ettekö te enää koskaan voi tehdä sellaista? kysyi poika katsoen säälivästi naisparkoja, joilta miehisen urheilun riemut ja vaarat oli riistetty.

— Voin minä juosta vielä ja ehdin portille ennen sinua, koetetaan vain! Ja mielijohdettaan seuraten Rose syöksyi alas portaita, ennen kuin Jamie ennätti hämmästyksissään nousta hevosensa selkään ja lähteä perään.

Samassa poikakin oli menossa, mutta Rose oli jo edellä, ja vaikka vanha Sheltie pani parastaan, niin tyttö pääsi maaliin hiukan ennen ja seisoi siellä nauraen ja huohottaen, posket punaisina kirpeästä lokakuun ilmasta. Se oli iloista nähtävää muutamille herroille, jotka juuri ajoivat ohi.

— Hyvin juostu, Rose, sanoi Archie ja hyppäsi ajoneuvoista kättelemään. Will ja Geordie nostivat hattua ja Mac-setä nauroi Jamielle, jonka mielipide tytöistä oli selvästi jonkin verran kohentunut.

— Olipa hyvä, että juuri te sieltä tulitte, sillä te ette vähästä kauhistu. On niin hauskaa olla taas kotona, että vallan unohdin ikäni, sanoi Atalanta silitellen liehuvia hiuksiaan.

— Sinä muistutat kovasti entistä Rosea, kun sinulla on kiharat olkapäillä niin kuin vuosia sitten. Niitähän minä eilen kaipasin, vaikken huomannut mitä se oli. Mitä sedälle ja Febelle kuuluu? kysyi Archie tähyillen Rosen pään yli pihalle, mistä erottui naishahmo punertavien kuusamien välistä.

— Kiitos, pelkkää hyvää. Ettekö tule sisälle?

— Emme mitenkään voi. Liikeasioita, näes. Tämä nuori mies on minun oikea käteni, en voi hetkeksikään luopua hänestä. Tule, Archie, meidän täytyy lähteä tai pojat myöhästyvät junasta, vastasi Mac-setä vetäen kellonsa esiin.

Vilkaisten vielä kerran portilla seisovasta vaaleatukkaisesta olennosta viiniköynnösten lomassa näkyvään tummatukkaiseen hahmoon Archie ajoi pois, ja Jamie ratsasti perässä etsien uudesta omenasta lohtua tappioonsa.

Rose viivytteli hetken, hän olisi mielellään jatkanut juoksuaan ja piipahtanut kaikkien tätien luona vuoron perään, mutta muistaessaan olevansa paljain päin hän oli jo kääntymässä kotiin, kun iloinen "heipä hei" sai hänet katsomaan taakseen. Mac sieltä tuli pitkin askelin heilutellen hattuaan.

— Tänä aamuna ihan sataa Campbelleja ja toinen toistaan iloisempia, sanoi Rose juostessaan häntä vastaan. — Sinä olet kuin kiltti poika kouluun menossa, kertaat tunnollisesti läksyjäsi vielä matkalla, hän lisäsi nähdessään Macin vetävän sormensa kirjan välistä, jota nähtävästi oli lukenut, ja pistävän kirjan kainaloonsa vanhaan tuttuun tapaan.

— Minä olenkin koulupoika ja matkalla kaikkein hauskimpaan kouluun, Mac vastasi heilutellen kädessään olevaa tuuheata asterinoksaa.

— Tosiaan, en saanut paljonkaan kuulla sinun aikeistasi eilen illalla, toiset pojat kun puhuivat kaikki yhtaikaa ja sinä sait sanotuksi vain sanan silloin tällöin. Miksi sinä olet päättänyt ruveta, Mac? kysyi Rose kun he kulkivat rinnakkain pitkin puistokäytävää.

— Ensin mieheksi, kunnon mieheksi jos mahdollista, ja sen jälkeen — minkä Jumala hyväksi näkee.

Äänensävyssä ja sanoissa oli jotakin, joka sai Rosen äkkiä katsomaan Macia silmiin. Tämän kasvoilla oli uusi ilme. Rose ei osannut tulkita sitä, mutta hänestä tuntui samalta kuin silloin, kun näkee sumun yhtäkkiä hälvenevän ja sen takaa väläykseltä vuorenhuipun, joka rauhallisena kohoaa korkeuteen.

— Sinusta tulee varmasti jotain erinomaista. Nytkin näytät aivan kirkastuneelta kulkiessasi keltaisen lehtiholvin alla auringonpaiste kasvoillasi, huudahti Rose äkillisen ihastuksen vallassa.

— En minä siitä tiedä, mutta unelmia ja tavoitteita minulla on ja muutamat niistä aikamoisia. Päämäärä korkealle, näetkös, ja saatkin kiivetä koko ajan, jos aiot saavuttaa sen, Mac sanoi katsellen astereitaan ja hymyillen itsekseen kuin hänellä ja niillä olisi ollut yhteinen salaisuus.

— Sinä tulet aina merkillisemmäksi. Mutta minä pidän kunnianhimostasi ja toivon sinun menestyvän. Muuten, eikö sinun kohta pidä ryhtyä johonkin? Luulin sinun alkavan opiskella lääketiedettä sedän johdolla, sehän oli meidän suunnitelmamme.

— Niinhän minä alankin, ainakin toistaiseksi, sillä olen kanssasi yhtä mieltä. Ihmisellä pitää olla jokin ankkuri eikä saa lähteä ajelehtimaan kuvitelmiensa maailmoihin ilman kunnollista pohjalastia. Setä ja minä keskustelimme siitä eilisiltana, ja minä alan työskennellä niin pian kuin suinkin, sillä olen laiskotellut jo kylliksi, ja ravistaen itseään Mac heitti pois kauniin kukanoksan ja lisäsi puoliääneen:

— En, ahkerat, soimaa siedä, vaikka kukkia kannan vain: voi asterit aatteita viedä kotikonnulle kuormittain.

Rose kuuli sanat ja hymyili ajatellen: Vai sitäkö se olikin; hän on alkanut tunteilla ja Jane-täti on läksyttänyt häntä. Kylläpä me tosiaan vartumme!

— Sellainen tulevaisuus ei näytä sinua oikein miellyttävän, sanoi Rose ääneen, sillä Mac oli tunkenut runokirjan taskuunsa ja kirkastunut ilme oli tyystin hävinnyt hänen kasvoiltaan.

— Kyllä se minua miellyttää, minusta lääkärintyö on aina ollut suurenmoista, ja mistäpä löytäisin paremman opettajan kuin setä? Olen päässyt laiskistumaan viime aikoina ja on jo aika ryhtyä johonkin hyödylliseen, joten nyt minä menen. Ja Mac hävisi äkkiä kirjastoon Rosen mennessä Feben luo Plenty-tädin huoneeseen.

Vanha neiti oli juuri pitkän ja vakavan keskustelun jälkeen päättänyt, mitä hänen kuudesta suosikkivanukkaastaan tänään tarjottaisiin, joten häneltä riitti pieni hetki tunteiluun. Niinpä hän Rosen tullessa ojensi kätensä ja sanoi:

— Istupas syliini hetkeksi, että todella tunnen saaneeni tyttöni taas kotiin. Ei, et sinä ole yhtään liian painava, reumatismi alkaa vaivata yleensä vasta marraskuussa. Istu nyt vain, kultaseni, ja pane kädet kaulalleni.

Rose totteli, eikä kumpikaan puhunut hetkeen mitään. Mutta sitten Plenty-täti ojensi kätensä ja tarttui Febeen, joka koetti huomaamatta hiipiä huoneesta.

— Älä mene. Rakkaudessani on tilaa molemmille, vaikkei sylissäni olekaan. Olen niin kiitollinen, kun olen saanut kumpaisenkin tyttöni taas turvallisesti kotiin, etten tiedä mitä tekisin, sanoi Plenty-täti syleillen Febeä niin sydämellisesti, ettei tämä voinut tuntea itseään osattomaksi.

— No, nyt olen saanut rutistaa, niin että tuntuu jo oikein hyvältä. Rose, korjaisitko sinä tuota myssyä, menin nukkumaan sellaisella hopulla, että nauhat lähtivät ja jätin koko komeuden silleen. Febe kulta, pyyhi sinä hiukan pölyjä niin kuin ennenkin; kukaan ei ole tällä välin osannut siistiä minun mieleni mukaan, ja tekee oikein hyvää nähdä miten näppärästi sinä järjestelet kaikki pikkuesineeni, sanoi vanha neiti virkistynyt ilme ruusuisilla kasvoillaan.

— Pyyhinkö pölyt täältäkin? kysyi Febe katsahtaen takahuoneeseen, josta hän ennen piti huolta.

— Ei, kultaseni, teen sen mieluummin itse. Mene sisään jos haluat, mitään ei ole muutettu. Minun täytyy nyt mennä huolehtimaan vanukkaasta. Ja Plenty-täti lyllersi äkkiä pois ääni liikutuksesta väristen, niin että viimeiset sanatkin kuulostivat surullisilta.

Tytöt pysähtyivät kuin pyhäkön kynnykselle ja katselivat huonetta liikuttuneina. Tuntui kuin sen lempeä asukas olisi yhä ollut läsnä. Aurinko paistoi ikkunalaudan vanhoille pelargonioille, nojatuoli oli tavallisella paikallaan valkoinen huivi heitettynä selkänojalle ja haalistuneet tohvelit valmiina vieressä. Kirjat ja käsityökori, neuletyö ja silmälasit olivat kaikki siinä, mihin hän oli ne jättänyt, ja vallitsi sama suloinen rauha, joka aina oli täyttänyt huoneen, niin että katselijat kääntyivät vaistomaisesti kohti vuodetta, josta Peace-täti oli aina heitä hymyillen tervehtinyt.

Kulunut jakkara oli vuoteen vieressä ja tyhjän vuoteen valkoisessa pieluspinossa näkyi pieni syvennys; siinä oli iltaisin levännyt Peace-tädin harmaa pää, kun hän luki iltarukouksensa, jonka hänen äitinsä oli opettanut seitsemänkymmentä vuotta sitten. Sanaakaan sanomatta tytöt sulkivat oven.

* * * * *

— Voi rakas kultaseni, kuinka hauskaa saada sinut takaisin! Tiedän, että tulen hävyttömän aikaisin, mutta en voinut pysyä poissa enää hetkeäkään. Anna minun auttaa; minä ihan kuolen uteliaisuudesta, tahtoisin nähdä sinun hienot tavarasi, sillä näin matka-arkkuja tuotavan, ja sinulla on varmasti kasoittain aarteita, kimitti Annabel Bliss yhteen hengenvetoon, kun hän tuntia myöhemmin syleili Rosea ja katseli huonetta, jossa tavarat olivat vielä hujan hajan.

— Sinäpä näytät pirteältä! Käy istumaan, niin saat nähdä valokuvia. Setä valitsi parhaat minulle, ja niitä katselee ilokseen, vastasi Rose pannen käärön pöydälle ja ruveten etsimään lisää.

— Voi kiitoksia, mutta en ehdi nyt, niiden katselemiseen menee tuntikausia. Näytä minulle sen sijaan pariisilaispukusi, niin olet kiltti, minä ihan palan halusta nähdä uusimmat mallit, sanoi Annabel ahnehtien katseellaan isoja arkkuja, jotka näyttivät sisältävän ranskalaisia hienouksia.

— Ei minulla ole ainoatakaan, sanoi Rose.

— Rose Campbell! Tarkoitatko tosiaan, ettet hankkinut ainoatakaan pukua Pariisista, huudahti Annabel tyrmistyneenä.

— En itselleni; Clara-täti tilasi muutamia, ja hän näyttää ne varmasti mielellään sinulle, kunhan laatikot saapuvat.

— Sellainen tilaisuus! Ihminen on Pariisissa ja rahaa vaikka kuinka paljon! Kuinka voit enää rakastaa setääsi, kun hän on noin julma? huokasi Annabel osaaottavasti.

Rose hämmentyi hetkeksi, mutta nauroi sitten ja sanoi avatessaan muuatta pitsilaatikkoa:

— Ei setä minua kieltänyt ostamasta, ja rahaa minulla kyllä oli, mutta en halunnut kuluttaa sitä vaatteisiin.

— Olisit saanut etkä tahtonut! Sitä minä en voi uskoa! Ja Annabel vajosi tuoliin ihan typertyneenä.

— Alussa minun teki mieleni, ja kävin katselemassakin muutamia ihmeellisiä pukuja. Mutta ne olivat kovin kalliita, liian koristeltuja eivätkä ollenkaan minun tyyliäni. Siksi minä luovuin niistä ja säilytin sen, jota pidän arvokkaampana kuin pariisilaispukuja.

— Mitä niin? kysyi Annabel ihmeissään.

— Sedän arvonannon, vastasi Rose katsellen miettivästi erään laatikon pohjalla olevaa maalausta. Se toisi aina hänen mieleensä voiton, jonka hän oli kerran saanut tyttömäisestä turhamaisuudestaan.

— Oh, tosiaanko! Annabel rupesi ällistyneenä tarkastelemaan Plenty-tädin pitsejä; Rose kaiveli sillä aikaa hymyillen toista arkkua.

— Sedän mielestä ei ole oikein tuhlata rahoja joutavaan, mutta hän on hyvin antelias ja jakaa mielellään hyödyllisiä tai erikoisia lahjoja. Katsohan, nämä sievät koristeet on kaikki aiottu lahjoiksi, ja sinä saat ensimmäisenä valita.

— Hän on oikea kullanmuru! huudahti Annabel hekumoiden eteensä levitettyjen kristalli-, filigraani-, koralli- ja mosaiikkikorujen loistossa; Rose lisäsi vielä hänen ihastustaan panemalla joukkoon muutamia suoraan Pariisista tuotuja aistikkaita pikkuesineitä.

— No, entä milloin aiot pitää kutsut seuraelämään astumisesi kunniaksi? Kysyn vain siksi, että tarvitsen paljon aikaa, kun pukuasiani eivät ole vielä kunnossa; siitä tuleekin varmaan kauden tapaus, puheli Annabel pari minuuttia myöhemmin ollessaan kahden vaiheilla valitsisiko punaisen korallikorun vai taivaansinisen laavakoristeen.

— Oikeastaan minä astuin seuraelämään silloin kun matkustimme Eurooppaan, mutta Plenty-täti haluaa kyllä pitää jonkinlaiset kekkerit meidän paluumme kunniaksi. Aion aloittaa niin kuin aion jatkaakin, järjestän vaatimattomat juhlat ja kutsun kaikki joista pidän. Valmistaudu järkytykseen, sillä kutsun kaikkiin juhliini yhtä hyvin vanhat kuin nuoret ja köyhät kuin rikkaatkin.

— Voi taivas! Sinusta on todella tulossa eriskummallinen, niin kuin äiti jo ennusti! huokasi Annabel ristien toivottomana kätensä ja punniten kesken päivittelynsä kolmen rannerenkaan vaikutusta pullealla ranteellaan.

— Aion menetellä kodissani oman mieleni mukaan, ja jos ihmiset pitävät minua kummallisena, en mahda sille mitään. Koetan olla tekemättä mitään hirveätä, mutta olen kai perinyt sedältä halun kokeiluihin ja aion yrittää yhtä ja toista. Suunnitelmat voivat mennä myttyyn ja minulle ehkä nauretaan, mutta aion sittenkin koettaa, joten sinun olisi parasta pitää ajoissa varasi, sanoi Rose niin päättävästi, että se oli melkein hälyttävää.

— Mitä sinä panet päällesi tuohon uudenlaiseen juhlaasi? kysyi Annabel väistäen viisaasti kaikki arkaluontoiset ja vaaralliset kysymykset.

— Tuon valkoisen puvun. Se on uusi ja sievä, ja Febellä on samanlainen.

— Febellä! Et kai tarkoita, että aiot tehdä hänestä hienon naisen! läähätti Annabel nojaten selkänojaan niin raskaasti, että pieni tuoli ritisi pahasti.

— Hän on jo hieno nainen, ja se joka halveksii häntä, halveksii minuakin, sillä hän on paras ja herttaisin tyttö jonka tunnen, huudahti Rose lämpimästi.

— Niin — tietysti, minä vain hämmästyin. Olet ihan oikeassa, hänestähän voi tulla jotakin, ja silloin saat olla iloinen, että olet huolehtinut hänestä! sanoi Annabel pyörtäen sanansa heti kun huomasi, mistä tuuli puhalsi.

Ennen kuin Rose ennätti vastata, kuului hallista iloinen ääni:

— Emäntäinen, missä sinä olet!

— Täällä omassa huoneessani. Ja sisään astui tyttö, josta Rose 'aikoi tehdä hienon naisen', tosiaan niin hienon ja viehättävän näköisenä, että Annabel avasi vaaleansiniset silmänsä selko selälleen ja hymyili tahtomattaan, kun Febe piloillaan entiseen tapaan niiasi hänelle ja kysyi rauhallisesti:

— Mitä kuuluu, neiti Bliss?

— Hauska nähdä teidät taas kotona, neiti Moore, vastasi Annabel ravistaen Feben kättä lämpimästi, sillä tuolla pyylevällä tytöllä oli hyvä sydän, vaikkei kovin terävä järki.

Hän ei voinut olla hiukan tuijottamatta, kun näki ystävysten puuhailevan yhdessä ja kuuli heidän juttelevan iloisesti jokaisesta uudesta aarteesta, jonka saivat päivänvaloon; katseet ja sanat ilmaisivat selvästi, että vuosikausien toveruus oli saanut heidät kiintymään toisiinsa. Oli somaa nähdä, miten Rose tahtoi itse tehdä vaikeimmat työt, vielä somempaa, miten Febe ehätti ennen, ja sominta kaikesta oli kuulla hänen äidillisesti sanovan Roselle, kun pani tämän istumaan nojatuoliin:

— Nyt sinä istut lepäämään, sillä vieraita käy varmasti koko päivän, enkä anna sinun väsyttää itseäsi näin aikaisin.

— Et sinäkään silti saa uuvuttaa itseäsi. Kutsu Jane avuksi tai nousen heti paikalla, vastasi Rose koettaen turhaan näyttää emäntämäiseltä.

— Tuo on hyvin sievää ja hauskan näköistä, mutta mitä kummaa ihmiset sanovat, kun hän tulee kutsuihin meidän muiden kanssa. Toivottavasti Rose ei rupea kovin merkilliseksi, tuumi Annabel lähtiessään levittämään sitä masentavaa uutista, ettei komeita tanssiaisia ollutkaan odotettavissa.

— Nyt olen nähnyt kaikki muut pojat tai ainakin kuullut heistä, mutta entä Charlie, hänellä on kai kovin kiire. Mitähän hän puuhaa? mietti Rose palatessaan eteishallin ovelta, minne oli kohteliaasti saattanut vierastaan.

Hänen toiveensa täyttyi hetkistä myöhemmin, sillä mennessään vierashuoneeseen valitsemaan paikkaa parille taululle hän näki sohvan toisessa päässä kenkäparin ja toisessa ruskeankeltaiset hiukset ja havaitsi, että Charliella oli kiire laiskotella.

— Blissin autuas ääni raikui yli tienoon ja siksi minä piilouduin, kunnes hän tuli yläkertaan. Pidin tässä pientä siestaa odotellessani vuoroani, sanoi Charlie hypähtäen pystyyn ja tehden kauneimman kumarruksensa.

— Kas, kas, laiskajaakkoa! Vieläkö Annabel huokailee sinun tähtesi? kysyi Rose.

— Ei puhettakaan sellaisesta. Fun on lyönyt minut laudalta ja ellen pahasti erehdy, ihana Annabel on rouva Tokio ennen kuin talvi on takana.

— Mitä, pikkuinen Fun See? Tuntuu hullunkuriselta, että hän on jo täysikasvuinen. Ei Annabel puhunut hänestä halaistua sanaa, mutta nyt ymmärrän, miksi hän ihaili sieviä kiinalaisia tavaroitani ja oli niin kiinnostunut Kantonista.

— Pikku Fun on tätä nykyä aikamoinen keikari ja kovasti rakastunut paksuun ystäväämme, joka on valmis syömään puikoilla, kun vain Fun sanankin sanoo. Minun ei tarvitse kysyäkään, kuinka sinä voit, sillä aamuruskokin kalpenee sinun rusotuksesi rinnalla. Olisin tullut jo aikaisemmin, mutta arvelin että tahtoisit nukkua kunnolla matkan jälkeen.

— Minä juoksin kilpaa Jamien kanssa jo ennen yhdeksää. Mitä sinä toimittelit, hyvä herra?

"Sun unten mailla, mä, armahin, näin",

aloitti Charlie, mutta Rose keskeytti hänet sanoen niin moittivasti kuin taisi, kun syntipukki seisoi kasvot tyytyväisyyttä säteillen:

— Sinun olisi pitänyt olla jalkeilla ja työssä niin kuin toisetkin pojat. Minä tunsin itseni kuhnuriksi mehiläispesässä, kun näin heidän kaikkien kiirehtivän tehtäviinsä.

— Mutta rakas ystävä, minulla ei ole mitään tointa. Pohdin tässä kaiken aikaa miksi rupeaisin ja olen suvun kaunistuksena, kunnes saan asian päätetyksi. Perheessä pitäisi aina olla yksi herrasmies, ja se osa näyttää hyvin sopivan minulle, vastasi Charlie asettuen teeskennellyn raukeaan ja siroon asentoon, joka olisi ollut hyvinkin vaikuttava, elleivät vilkkuvat silmät olisi sitä pilanneet.

— Toivottavasti suvussa ei muita olekaan kuin herrasmiehiä, vastasi Rose ylpeästi.

— Minun olisi pitänyt sanoa vapaita herrasmiehiä. Katsos, minun periaatteitteni mukaista ei ole raataa orjan tavoin kuin Archie. Mitä se hyödyttäisi? Minulla on kylliksi rahaa, miksi en sitten nauttisi siitä ja pitäisi hauskaa niin kauan kuin voin? Iloiset ihmiset ovat varmasti tämän murheenlaakson yleisiä hyväntekijöitä.

Ei ollut helppo vastustaa tällaista väitettä, varsinkin kun sen esitti hauskan näköinen nuori mies, joka istuen sohvan käsinojalla hymyili serkulleen hilpeästi. Rose tiesi varsin hyvin, että Charlien kanssa oli vaikea väitellä, sillä hän väisti aina vakavat kysymykset ja oli niin tartuttavan iloinen, ettei tuota päivänpaistetta suinkaan tehnyt mieli sumentaa.

— Sinä osaat asettaa sanasi niin taitavasti, etten tiedä miten kumoaisin ne, vaikka yhä uskon olevani oikeassa, Rose sanoi vakavasti. — Mac pitää vapaudesta yhtä paljon kuin sinäkin, mutta laiskana hän ei tahdo olla, sillä hän tietää, ettei ole hyväksi tuhlata aikaansa. Hän aikoo opiskella, vaikka eläisi paljon mieluummin rakkaiden kirjojensa parissa tai antautuisi kaikessa rauhassa harrastuksilleen.

— Hänelle se sopiikin, hänhän ei välitä seuraelämästä ja voi yhtä hyvin opiskella lääketiedettä kuin kulkea haaveksien pitkin metsiä taskut täynnä homehtuneita filosofeja ja vanhanaikaisia runoilijoita, vastasi Charlie, ja harteiden kohautus osoitti selvästi, mitä hän ajatteli Macista.

— Ties vaikka homehtuneet filosofit, sellaiset kuin Sokrates ja Aristoteles, ja vanhanaikaiset runoilijat kuten Shakespeare ja Milton olisivat hänelle terveellisempää seuraa kuin sinulle eräät ystäväsi, sanoi Rose muistaen Jamien viittailut hurjisteluun.

Mutta Charlie vaihtoi taitavasti puheenaihetta huudahtamalla kauhistuneen näköisenä:

— Sinusta tulee varmasti ihan samanlainen kuin Jane-täti, tuolla tavoin hänkin aina käy minun kimppuuni, kun vain saa tilaisuuden. Älä ota häntä esikuvaksesi; hän on kyllä hyvä nainen, mutta hirveän epämiellyttävä.

Ovela nuorukainen tiesi, että epämiellyttävyys on oikea mörkö jokaisen tytön mielestä, ja Rose joutui heti satimeen, sillä Jane-täti ei suinkaan ollut hänen esikuvansa, vaikka hänen täytyikin kunnioittaa tämän ansioita.

— Oletko lakannut maalaamasta? hän kysyi äkkiä kääntyen katselemaan kullattua Fra Angelicon enkeliä, joka oli asetettu nojalleen sohvan nurkkaan.

— Suloisimmat kasvot mitä koskaan olen nähnyt, ja silmät aivan kuin sinulla, eikö totta? huomautti Charlie.

— Minä pyydän vastausta enkä kohteliaisuuksia. Rose koetti näyttää ankaralta pannessaan pois kuvan nopeammin kuin oli sen ottanut.

— Lakannutko maalaamasta? En toki! Töhertelen hiukan öljyväreillä, joskus tuhrin vesiväreillä, piirtelen silloin tällöin ja laiskottelen ateljeissa, kun satun sille tuulelle.

— Entäs musiikki?

— Se kukoistaa. En harjoittele paljon, mutta laulan aika usein seurassa. Viime kesänä rupesin soittamaan kitaraa ja kuljeskelin hienosti trubaduurina. Tytöt pitävät siitä ja mukavaa se on poikajoukossakin.

— Opiskeletko mitään?

— Tuota — on minulla muutamia lakiteoksia pöydälläni, oikein paksuja, hyviä, viisaan näköisiä kirjoja, ja joskus sattumalta selailen niitä, kun kyllästyn huvittelemaan tai vanhemmat toruvat. Mutta en taida oppia tänä vuonna muuta kuin mitä 'alibi' merkitsee. Ja viekas pilkahdus Charlien silmissä näytti osoittavan, että hän toisinaan käytti hyväkseen tätä lainopin tuntemustaan.

— Mitä sinä sitten teet?

— Sinä suloinen saarnaaja, minä huvittelen. Pienten piirien teatterinäytännöt ovat viime aikoina olleet muodissa, ja minä olen niittänyt niin paljon laakereita, että olen miettinyt oikein vakavasti antautua teatterialalle.

— Ihan tottako? huudahti Rose säikähtyneenä.

— Niin, miksikäs en! Jos minun todella täytyy ruveta työhön, eikö se ole yhtä hyvä toimi kuin kaikki muutkin?

— Ei, jollei ole enemmän lahjoja kuin arvelen sinulla olevan. Jos todella on kykyjä, voi tehdä mitä tahansa, mutta ellei niitä ole, on paras pysyä poissa näyttämöltä.

— Macilla ei ole hitustakaan taipumusta mihinkään, ja kuitenkin sinä ihailet hänen aikomustaan tulla lääkäriksi, huudahti Charlie hiukan ärtyneenä.

— Se on joka tapauksessa kunnioitettavaa, ja ennemmin minä olisin keskinkertainen lääkäri kuin keskinkertainen näyttelijä. Mutta tiedän ihan hyvin, ettet sinä sellaista aiokaan, puhut vain minun kiusakseni.

— Juuri niin. Lyön tuon valtin pöytään heti kun joku rupeaa läksyttämään minua, ja se saa ihmeitä aikaan. Mac-setä kalpenee ja tädit kohottavat kätensä pyhän kauhun vallassa. Sitten minä jalomielisesti lupaan olla häpäisemättä sukua, ja ensimmäisessä kiitollisuuden puuskassa nuo kunnon sielut suostuvat kaikkeen mitä tahdon. Niin palaa rauha maahan ja minä jatkan ilonpitoa.

— Ihan samalla tavalla uhkailit ennen karata merille, kun äitisi vastusti oikkujasi. Siinä suhteessa et ole muuttunut, vaikka muuten oletkin. Sinulla oli suuria suunnitelmia aikoinasi, mutta nyt näytät tyytyvän tyhjäntoimittajan osaan.

— Poikamaisia haaveita! Kun vanhenee niin viisastuu, enkä käsitä miksi minun pitäisi kahlehtia itseni yhteen ainoaan tehtävään ja raataa siinä vuodet läpeensä. Ihmiset joilla on vain yksi ajatus, tulevat niin riivatun ahdasmielisiksi ja kesyiksi, etten voi sietää sellaisia. Pitää saada yleissivistystä. Kun liikkuu lavealti, sitä saa helpoimmin.

Tämän selityksen jälkeen Charlien otsa silisi; hän risti kätensä päänsä päälle ja nojautuen taaksepäin hyräili hiljaa muuatta ylioppilaslaulua, ikään kuin se ilmaisisi hänen käsityksensä elämästä paremmin kuin hän itse osasi:

"Ruusut kun hehkuvat kevättään kulmilla nuoren ja polttavan pään, silloin, ah, aika on juhlien; maljojen ääressä vietämme sen."

— Muutamilla näistä pyhimyksistä oli vain yksi johtava ajatus, ja vaikka heillä ei ollutkaan elämässään paljon menestystä, niin kuoltuaan heidän osakseen tuli kaikkien rakkaus ja pyhimyksen arvo, sanoi Rose selaillen pöydällä olevaa kuvakasaa, josta löysi suosikkinsa Franciscus Assisilaisen.

— Tämä on paremmin minun makuuni. Nuo luurankomaiset haamut saavat minut synkkämieliseksi, mutta tämä on oikea herrasmies-pyhimys, joka ottaa asiat kepeältä kannalta eikä ulise omia syntejään tai pahoita muiden mieltä moittimalla heidän pahuuttaan. Ja Charlie asetti ruskeakaapuisen munkin viereen kauniin Pyhän Martin.

Rose katseli molempia ja käsitti kyllä, miksi serkku piti enemmän sotilaasta kuin munkista ja hänen ristiinnaulitun kuvastaan. Toinen ratsasti maailman halki pukeutuneena purppuraan ja hienoon pellavaan, jäljessään koirat ja aseenkantajat; toinen rukoili sairashuoneessa kuolleiden ja kuolevien puolesta. Vastakohta oli räikeä, ja tytön silmät viipyivät kauemmin ritarissa, vaikka hän sanoi miettivästi:

— Sinun pyhimyksesi on tietenkin miellyttävämpi, mutta en muista kuulleeni hänen koskaan tehneen muuta hyvää tekoa kuin jakaneen viittansa kerjäläisen kanssa. Minun Franciscukseni sen sijaan antautui laupeudentyöhön juuri kun elämä oli houkuttelevimmillaan ja oli vuosikausia Jumalan työssä palkkaa saamatta. Hän on vanha ja köyhä ja eli kurjassa ympäristössä, mutta minä en luovu hänestä. Sinä saat iloisen Martin jos tahdot.

— Kiitoksia vain, pyhimykset eivät ole minun miehiäni, mutta tuon kultatukkaisen sinipukuisen enkelin otan mielelläni, jos annat. Olkoon hän minun madonnani, minä palvon häntä kuin hyvä katolilainen, vastasi Charlie kääntyen katsomaan hentoa, tummasilmäistä olentoa, joka piteli liljoja kädessään.

— Mielelläni minä sen annan ja muitakin, jos vain haluat. Valitse muutamia äidillesi ja vie tuliaisiksi minulta.

Charlie istui siinä pitkän aikaa Rosen kanssa jutellen ja kuvia katsellen. Mutta jos joku heidän mentyään lounaalle olisi pannut merkille vähäisen mutta merkitsevän pikkuseikan, hän olisi nähnyt kelpo Franciscuksen makaavan kasvot lattiaa vasten sohvan takana, kun taas Pyhä Martti komeili takanreunustalla.

3

NEITI CAMPBELL

Sillä aikaa kun matkalta palanneet purkavat arkkujaan, me voimme ohimennen nostaa tarinamme kudelman pudonneet silmukat.

Neljä vuotta oli kulunut siitä toukokuun päivästä, jolloin Rose teki valintansa. Hänen elämänsä oli näinä vuosina ollut toimekasta mutta hiljaista.

Kun Rose täytti seitsemäntoista, Alec-setä oli aikonut toteuttaa suunnitelmansa ja viedä hänet matkalle maailman ympäri, sillä hän uskoi tytön tällaisella matkalla oppivan enemmän kuin parhaassakaan koulussa. Mutta juuri silloin Peace-täti alkoi heiketä ja siirtyi pian pois kohdatakseen rakastettunsa, jota oli niin kauan odottanut.

Kun hautajaiset olivat ohi, Plenty-tädin elämä näytti niin autiolta, ettei Alec-tohtori hennonut jättää häntä yksin. Mutta vanha neiti, joka oli koko ikänsä elänyt muiden hyväksi, rupesi pian kapinoimaan uhrautumista vastaan. Hän löysi voimaa ja lohtua vilpittömästä uskostaan, iloisesta puuhailusta ja Myra-tädin hoitelemisesta. Tämä olikin vallan erinomainen potilas, sillä hän ei ottanut kuollakseen eikä parantuakseen.

Tuli vihdoin hetki, jolloin matkailijat kevein mielin saattoivat lähteä, ja kahdeksantenatoista syntymäpäivänään Rose purjehti Alec-tohtorin ja uskollisen Febensä seurassa näkemään ja tutkimaan suurta maailmaa.

Febe ryhtyi opiskelemaan musiikkia, ja sillä välin kun hän kehitti kaunista ääntään, Rose teki setänsä kanssa matkan maailman ympäri, kunnes kaksi vuotta oli kulunut kuin uni ja kotiväki alkoi vaatia heitä palaamaan.

Kotiin he tulivatkin, ja perijättären oli valmistauduttava ottamaan vastaan tuleva paikkansa, sillä yksikolmattavuotiaana hänestä tulisi suuren omaisuuden haltija. Hän hautoi mielessään monia suunnitelmia, sillä vaikka hän oli yhtä antelias kuin ennenkin, aika oli tuonut mukanaan viisautta ja hän huomannut, että järkevintä hyväntekeväisyyttä on auttaa ihmisiä tulemaan toimeen omin neuvoin.

Alec-tohtorin oli hiukan vaikea hillitä nuoren ihmisystävän intoa, kun tämä heti paikalla tahtoi perustaa sairaaloita, rakentaa koteja, ottaa hoiviinsa turvattomia lapsia ja auttaa koko ihmiskuntaa.

— Katsele vähän aikaa ympärillesi, sillä tähänastinen maailmasi on ollut paljon mutkattomampi ja luotettavampi kuin se, johon nyt joudut. Kokeile hiukan itse nähdäksesi ovatko vanhat keinot sittenkin parhaat. Sinä olet jo kyllin vanha ratkaisemaan itse asiasi, hän sanoi valmistautuen päästämään linnun koettelemaan omia siipiään.

— Voi, setä, minä pelkään että petyt vielä minun suhteeni, vastasi Rose epäilevästi. — Sinä haluat, että olen aina rehellinen, ja olen tottunut kertomaan sinulle kaikki hupsutkin ajatukseni. Puhun siis suoraan, mutta jos toivomukseni on sinun mielestäsi tyhmä ja mieletön, sano pois, sillä vaikka olenkin täysikasvuinen, en tahtoisi jäädä aivan oman onneni nojaan. Sinä neuvot minua odottamaan, tutkiskelemaan itseäni ja koettelemaan vanhoja hyviä keinoja. Niin tahtoisinkin tehdä. Eikö se käy parhaiten päinsä, jos elän vähän aikaa aivan samalla tavalla kuin muutkin tytöt, huvittelen ja pidän hauskaa, hän lisäsi, kun sedän kasvot kävivät vakaviksi.

Setä oli pettynyt, mutta hän tajusi heti, että kokeesta saattaisi olla hyötyäkin. Sittenkin hän pelkäsi sitä, sillä hän oli aikonut huolellisesti valita Rosen seurapiirin ja halusi muiden kasvattajien ja holhoojien tavoin varjella tyttöä niin kauan kuin suinkin.

— Hyvä on, kultaseni, tee niin kuin tahdot, mutta pidä huolta terveydestäsi; ole kohtuullinen ja koeta mieluummin hyötyä kuin hävitä, hän lisäsi puoliääneen koettaen puhua iloisesti ja peittää levottomuuttaan.

— Se on ihan typerää, mutta tahtoisin olla vähän aikaa oikea perhonen ja koettaa, miltä se tuntuu. Minähän näin aika paljon hienoston elämää ulkomailla, vaikkemme me ottaneetkaan siihen osaa, ja täällä tytöt kertovat kaikenlaista hauskoista tilaisuuksista, joita tulee talven mittaan. Niin että jollet kovasti halveksi minua, tahtoisin koettaa.

— Kuinka kauan sinä kokeilet?

— Olisiko kolme kuukautta liikaa? Uusi vuosi on sopiva aika uusille päätöksille. Kaikki toivottavat minut tervetulleeksi, ja siksi minun täytyy olla iloinen, muuten vaikutan hirveän kiittämättömältä ja nyrpeältä, sanoi Rose mielissään, kun keksi niin mainion syyn kokeiluihinsa.

— Ehkä pidätkin siitä niin paljon, että kuukausista tulee vuosia. Nuorena huvittelu on suloista.

— Luuletko että huumaannun siitä?

— Saamme nähdä, tyttöseni.

— Saammepa kyllä! Ja Rose asteli pois, sen näköisenä kuin olisi antanut lupauksen ja päättänyt pitää sen.

Kaikki tunsivat suurta helpotusta, kun saatiin kuulla, että neiti Campbell vihdoinkin astuisi seuraelämään, ja kutsu Plenty-tädin juhliin otettiin halukkaasti vastaan. Clara-täti oli hyvin pettynyt, sillä hän oli suunnitellut suuria tanssiaisia. Mutta Rose piti päänsä, ja Plenty-täti teki hänen mielensä mukaan joka asiassa.

Niinpä ystävät kokoontuivat toivottamaan kotiin palanneet tervetulleiksi. Pidettiin oikeat vanhanajan sydämelliset ja koruttomat tuliaiskestit. Feben suhteen oltiin aika uteliaita, ja paljon tuona iltana viuhkojen suojassa puhuttiinkin, sillä oli vaikea yhdistää vuosien takaista pienen sisäkön kuvaa tuohon kauniiseen nuoreen naiseen, joka esiintyi tyynen arvokkaasti ja hurmasi kaikki kauniilla äänellään. Rose nautti tavattomasti tästä hämmästyksestä, sillä hän oli saanut taistella aika lailla Febensä puolesta siitä pitäen, kun tyttö tuli heidän luokseen.

Neiti Campbell itse oli kaikkien huomion kohteena ja hääri niin miellyttävästi emäntänä, että neiti Blisskin antoi anteeksi pariisilaismuodin halveksimisen, vaikka pudistelikin päätään nähdessään ystävättärillä aivan samanlaiset valkoiset puvut, Febellä vain oli punaiset ja Rosella siniset koristeet.

Tytöt parveilivat innoissaan vastapalanneen ystävänsä ympärillä, sillä Rose oli ennen matkaansa ollut kaikkien suosikki. Nuoret miehet arvioivat keskenään Feben kauniimmaksi — mutta eihän hänellä ollut sukua eikä rahoja, joten häntä ei kannattanut ottaa huomioon. Siksi Febeä ihailtiin kuin taloon kuuluvaa koriste-esinettä ja hänet jätettiin kunnioittavasti yksin.

Mutta suloinen Rose oli 'niin kuin pitää', kuten nuorukaiset tuumivat. Vaaleakiharaista päätä seurattiin tarkkaan, kun se lennähteli huoneissa, se oli kuin vaikeasti voitettava Kultainen talja, jota uljaat sukulaiset suojelivat ja tädit vartioivat.

Ei ihme, että tytön mielestä tämä uusi maailma oli viehättävä ja että ensimmäinen ilonsiemaus kihahti hänelle päähän, sillä jokainen toivotti hänet tervetulleeksi, hymyili hänelle, ja imarteli häntä. Hänen korvaani kuiskutettiin ennustuksia, ja monet kohteliaisuudet saivat Rosen tuntemaan, että hän oli muuttunut äkkiä vallan ihmeolennoksi.

— Tämä on ihanaa, setä, enkä ole varma, vaikka pyytäisin vielä kolme kuukautta lisää, kun nämä ovat kuluneet, Rose kuiskasi tohtorille tämän katsellessa tanssia, jota Rose Charlien kanssa johti suuressa salissa illallisen jälkeen.

— Maltahan, tyttöseni, malta; muista ettet ole oikea perhonen, vaan ihmislapsi, jonka päätä huomenna kivistää, setä vastasi katsellen edessään hehkuvia hymyileviä kasvoja.

— Toivoisinpa melkein, ettei huomista tulisikaan, vaan että tätä iltaa jatkuisi aina. On niin hauskaa ja kaikki ovat niin ystävällisiä, Rose sanoi onnesta huokaisten kootessaan hulmuavaa hamettaan kuin valkoinen lintu, joka sukii höyheniä valmistautuessaan lentoon.

— Odotas, kysyn kahden aikaan aamulla miltä tuntuu, sanoi setä varoittavasti nyökäten.

— Vastaan rehellisesti. Muuta Rose ei ehtinyt sanoa, sillä Charlie vei hänet tanssijoiden värikkääseen pilveen.

— Siinä sitä ollaan, Alec. Kasvattipa tyttöä kuinka viisaasti tahansa, aikanaan hän kuitenkin riistäytyy irti ja heittäytyy suin päin huvituksiin, sillä luonto se tikanpojan puuhun vetää, arveli Alec-setä lyöden tahtia sen näköisenä kuin olisi itsekin mielellään pyörähdellyt mukana.

— Maistakoon ja koettakoon Rose vain, mutta taidanpa erehtyä, ellei hän saa jo vähästä tarpeekseen, vastasi tohtori toiveikas hymy huulillaan, mutta silmissään levoton katse.

— Kyllä hänestä hyvä tulee, anna hänen vain nauttia nuoruuden iloista ja huvitella, kunnes on aika tasaantua. Olisivatpa kaikkien nuoruudenhaihattelut yhtä viattomia ja vaarattomia kuin hänen, jatkoi Mac-setä pudistaen päätään, kun katseli muutamia nuorukaisia tanssin pyörteessä.

— Eihän sinun pojissasi ole valittamista.

— Ei, Luojan kiitos! Tähän asti heistä ei ole ollut paljon huolta, vaikka Mac onkin hiukan omalaatuinen ja Steve aikamoinen keikari. En minä moiti, pohjimmaltaan he ovat hyviä poikia, se on heidän äitinsä ansiota. Mutta Claran poika on vaarassa, Clara hemmottelee Charlien pilalle, ellei isä puutu asiaan.

— Kerroin Stephen-veljelle Charliesta ollessani Kalkuttassa viime vuonna ja hän kirjoitti pojalle, mutta Claralla on pää täynnä jos minkälaisia tuumia ja hän tahtoi välttämättä pitää Charlien vielä vuoden, vaikka isä kutsui pojan Intiaan, vastasi tohtori heidän mennessään pois.

— On myöhäistä enää käskeä, Charlie on jo mies ja Stephen huomaa vielä pitäneensä ohjakset liian höllällä näinä vuosina. Miesparka, vaikeata hänen on ollut ja yhä vaikeammaksi taitaa käydä, ellei hän palaa kotiin ja rupea panemaan asioita kohdalleen.

— Ei hän palaa ellei ole pakko, sillä hän on menettänyt Intian ilmanalassa kaiken tarmonsa, ja työlästä olisi koettaa saada turhamaista naista ja itsepäistä poikaa oikealle tolalle.

— Parasta olisi toimittaa poika naimisiin ja saada hänet vakiintumaan niin pian kuin suinkin.

— Hyvä veli, hänhän on vasta kolmenkolmatta, aloitti tohtori, jonka mielestä ajatus oli nurinkurinen; sitten hänen ilmeensä äkkiä muuttui, kun hän lisäsi surumielisesti hymyillen: — Olen melkein unohtanut miten paljon voi toivoa ja kärsiä jo kolmenkolmatta ikäisenä.

— Se tekee vain hyvää, jos sen rohkeasti kestää, sanoi Mac-setä käsi veljensä olalla ja mitä vilpittömin kunnioitus äänessään. Sitten hän käänsi puheen ystävällisesti takaisin nuorisoon ja kysyi: — Et kai kannata Claran aikeita?

— Ehdottomasti en. Tahdon tytölleni kaikkein parhaan, ja Claran kasvatus pilaisi enkelinkin, vastasi tohtori nopeasti.

— Mutta olisi ankeata päästää pikku Rosea pois suvusta. Miten Archie sopisi? Hän on erinomainen poika.

Veljekset olivat vetäytyneet kirjastoon ja olivat nyt kahden.

— Tiedät etten pidä serkusten välisistä avioliitoista, ja siksi olen pahassa pulassa, sillä en tahtoisi luovuttaa tyttöä kenellekään, ellen täysin tunne miestä ja voi ehdottomasti luottaa häneen. Meidän on turha suunnitella, sillä Rose ratkaisee itse asiansa, mutta toivon tosiaan, että voisimme pitää hänet suvussa.

— Niin, älä sinä takerru periaatteisiisi. Kukaan pojistamme ei ole vielä ankkuroitunut mihinkään suuntaan, ja vaikka he ovat vielä nuoria, ei koskaan tiedä, milloin hetki tulee. Totta totisesti, nuoren väen parissa on nykyään kuin ruutitehtaassa. Kaikki näyttää ihan tyyneltä, mutta äkkiä kipinä saa aikaan räjähdyksen, ja taivas tietää, mistä sen jälkeen itsensä löytää.

Ja Mac-setä istuutui mukavasti harkitsemaan Rosen tulevaisuutta, mutta tohtori mitteli huonetta nykien partaansa ja rypistäen otsaansa, ikään kuin hänen olisi ollut vaikea selvittää mikä oli parasta.

— Niin, onhan Archie kelpo veikko, hän sanoi vastaten kysymykseen, jota ei äsken ollut kuulevinaan. — Suora, lujaluonteinen ja älykäs poika. Hänestä tulee erinomainen perheenisä, jos hän joskus vain keksii, että hänelläkin on sydän. Olen kai vanha höperö, mutta sittenkin tahtoisin, että nuoressa miehessä olisi hiukan enemmän romantiikkaa kuin hänessä näyttää olevan, hiukan lämpöä ja elämänintoa, tarkoitan. On siinä mies! Hän voisi olla vaikka nelikymmenvuotias, niin järkevä, tyyni ja viileä hän on. Minäkin voisin kulkea kosiskelemassa kuin Romeo, jos minulla vain olisi rakkautta tarjottavana jollekin naiselle.

Tohtori näytti hieman nololta puhuessaan ja hänen veljensä puhkesi nauramaan.

— Ei, kuule, Alec, on vahinko että sinun romantiikkasi jää ihan käyttämättä; näytä sinä nuorille miehille esimerkkiä ja lähde itse kosimaan. Jessie on ihmetellyt, kuinka olet voinut olla rakastumatta Febeen tänä aikana, ja Clara on ihan varma, että olet vain odottanut, kunnes tyttö pääsee Plenty-tädin siipien suojaan, ja kosit sitten vanhaan hyvään tapaan.

— Minäkö? Tohtori ällistyi moista ajatustakin, sitten hän huoahti alistuvasti. — Jospa nuo kunnon naiset jättäisivät minut rauhaan. Taivaan tähden, Mac, saata heidät järkiinsä, tai tyttöraukka paiskataan minulle ja hänen rauhansa rikotaan. Hän on erinomainen tyttö ja ansaitsee paremman kohtalon kuin tulla sidotuksi tällaiseen ukkorähjään, jonka ainoa ansio on uskollisuus.

— Kuten haluat, minä vain laskin leikkiä, Mac-setä vaihtoi puheenaihetta tuntien salaista helpotusta, sillä rouvien viittailut olivat saaneet hänet ihan huolestuneeksi. Hetken vaitiolon jälkeen hän palasi entiseen keskustelunaiheeseen.

— Sinä et ole täysin oikeudenmukainen Archieta kohtaan. Sinä et tunne häntä yhtä hyvin kuin minä, mutta tulet kyllä huomaamaan, että hänellä viileästä levollisuudestaan huolimatta on sydän paikallaan. Minä olen ruvennut pitämään hänestä kovin. Olisi viisainta Roseakin kohtaan antaa tyttö Archielle.

— Jos hän suostuu, sanoi tohtori hymyillen veljensä liikemiesmäiselle tavalle järjestää nuorten asioita.

— Sinun mieliksesi hän tekee vaikka mitä, sanoi Mac-veli vilpittömästi, sillä varsin arkipäiväisen vaimon seura oli viidenkolmatta vuoden aikana hävittänyt hänestä melkein tyystin romantiikan.

— Minä en aio puuttua asiaan kuin enintään neuvonantajana, mutta jos minun pitäisi valita joku pojista, valitsisin ehkä mieluimmin kummipoikani, vastasi tohtori vakavasti.

— Mitä ihmettä, minun ruman ankanpoikaseni! huudahti Mac-setä ihmeissään.

— Rumasta ankanpoikasesta tuli joutsen, etkö muista? Olen aina pitänyt Macista. Hän on vielä kypsymätön kuin omenanraakile, mutta ydin on terve ja hän tarvitsee vain aikaa kypsyäkseen.

— Paljon kiitoksia, Alec; mutta se ei toki käy päinsä. Mac on hyvä poika ja saamme ehkä vielä olla ylpeitä hänestä, mutta hän ei sovi kumppaniksi Roselle. Tyttö tarvitsee jonkun, joka voi hoitaa hänen omaisuuttaan sitten kun me olemme poissa, ja Archie on juuri omiaan siihen, luota vain minuun.

— Peijakkaan omaisuus! huusi tohtori äkäisesti. — Minä tahdon, että Rose tulee onnelliseksi; vähät siitä, kuinka pian hän pääsee eroon rahoistaan, jos niistä uhkaa tulla myllynkivi hänen kaulaansa. Luojan kiitos, ettei minulla ole useampia tyttäriä huolenani!

— No, no, älähän nyt hermostu; ota Archie, niin kaikki käy mainion rauhallisesti. Se on minun neuvoni, ja saatpa nähdä, että siinä on järkeä, vastasi vanhempi salaliittolainen kuin puhuen omasta kokemuksestaan.

— Minä mietin asiaa, mutta muistakin, Mac, ei sanaakaan naisväelle tästä. Me olemme vanhoja houkkia, kun heti rupeamme naittamishommiin, mutta minä huomaan mitä on tulossa ja helpottaa, kun saa purkaa mieltään jollekin.

— Niinhän se on. Luota minuun, en hiiskahda edes Janelle, vastasi Mac-setä puristaen sydämellisesti kättä ja taputtaen toista myötätuntoisesti olalle.

— Mitäs hirveitä ja pimeitä salaisuuksia täällä punotaan? Onko täällä vapaamuurarikunta ja nuo niitä salaperäisiä merkkejä? ihmetteli iloinen ääni ovelta ja sieltä tuli hymyilevä Rose katsellen setiään, jotka seisoivat salaperäisesti kuiskaillen ja nyökyttäen.

He hätkähtivät kuin koulupojat pahanteosta tavattuina ja olivat niin syyllisen näköisiä, että Rosen tuli heitä sääli, sillä hän luuli, että hauska tilaisuus oli saanut veljekset hiukan tunteellisiksi. Siksi hän lisäsi nopeasti viitaten kädellään kynnyksen takaa:

— Naisilta pääsy kielletty tietysti, mutta teitä molempia tarvitaan juuri nyt. Plenty-täti pyytää, että tanssisimme vanhanaikaista menuettia ja minun pitäisi johtaa Mac-sedän kanssa. Minä valitsin sinut siksi, että sinä osaat niin hienosti 'kyyhkynsiivet' ja kaiken. Tule nyt, ole kiltti; ja Febe odottaa sinua, Alec-setä. On hauskaa, jos pidät hänestä vähän huolta.

— Kiitoksia, kiitoksia! huudahtivat molemmat herrat hilpeinä. Aavistamatta mitään veljesten äskeisestä neuvonpidosta Rose nautti menuetista täysin rinnoin, sillä 'kyyhkynsiivet' menivät mainiosti ja hänen parinsa johdatteli häntä erehtymättä läpi tanssin kierteiden kulkien keskustan poikki ryhti komeampana kuin koskaan. Kun he olivat päässeet onnellisesti loppuun, Rose antoi toverinsa hiukan hengähtää, lihava Mac-setä oli nimittäin päättänyt tanssia osansa vaikka henki menköön ja olisi valittamatta tanssinut kengänpohjansa puhki, jos Rose olisi sitä pyytänyt.

Mac nuorempi, joka oli kunnioittavasti hämmästellen katsellut isänsä pyörähtelyä, seisoi seinään nojaten, hiukset silmillä ja kiusaantunut ilme kasvoillaan.

— Tule tanssiin, poika. Rose on virkeä kuin peipponen, mutta me vanhat saamme pian tarpeeksemme. Saat minun paikkani, sanoi isä pyyhkien kasvojaan, jotka paistoivat kuin korea pioni.

— Ei kiitoksia, tuollaista minä en voi kestää. Pyöritän mielelläni sinua pitkin kuistia, mutta tällainen pätsi on liikaa minulle, vastasi Mac epäkohteliaasti peräytyen avoimen ikkunan luo ja oli tyytyväinen, kun keksi hyvän syyn puikkia tiehensä.

— Voi poikaparka, älä odota minua. Minä en voi jättää vieraitani ja juoksennella kuutamossa, vaikka vielä uskaltaisinkin tällaisella pakkasella ohuessa puvussa, vastasi Rose närkästymättä Macin kieltäytymisestä, sillä hän tunsi serkun tavat.

— Ei se olisi läheskään niin hirveätä kuin tämä tomu, katku, kuumuus ja hälinä. Mitä luulet sen tekevän keuhkoille? kysyi Mac tuossa paikassa valmiina keskusteluun.

— Olen kuullut kyllä, mutta en muista enää. On ollut niin paljon muuta tekemistä, että olen laiminlyönyt nuo viiden kuuden vuoden takaiset harrastukseni, vastasi Rose nauraen.

— Ne vasta olivat ihania aikoja! Aiotko kauan harrastaa tällaista, Rose, kysyi Mac silmäillen paheksuvasti tanssijoita.

— Kai kolmisen kuukautta.

— Hyvästi sitten uuteenvuoteen saakka. Ja Mac hävisi oviverhojen taakse.

— Rose kulta, kyllä sinun pitää ottaa tuo poika hoivaasi ennen kuin hänestä tulee ihan metsäläinen. Siitä asti kun sinä lähdit, hän on elänyt nenä kirjassa kiinni ja edistynyt niin hyvin, että olemme antaneet hänen olla rauhassa, vaikka Jane-täti huokaileekin hänen käytöstään. Hio hiukan häntä, hänen on tosiaan aika muuttaa tapansa, puheli Mac-setä kauhistuneena poikansa töykeydestä.

— Minä tunnen katajapensaani niin hyvin, etten välitä vaikka pisteleekin. Mutta kyllä minä otan hänet hoiviini ja teen parhaani, että hän vielä olisi kunniaksi suvulle, vastasi Rose auliisti.

— Ota Archie esikuvaksi, hänen vertaistaan ei löydä kuin yhden tuhannesta, ja se tyttö, joka hänet saa, voittaa totisesti päävoiton, jatkoi Mac-setä antaen keskustelun päätökseksi vihjeen, joka hänen mielestään sopi oikein hyvin.

— Voi kuinka väsynyt minä olen! huudahti Rose heittäytyen tuoliin puoli kahden maissa yöllä, kun viimeiset ajoneuvot lähtivät.

— Mitä mieltä nyt olette, neiti Campbell? kysyi tohtori, puhutellen tyttöä ensi kerran nimellä, joka tuona iltana oli mainittu kovin usein.

— Minusta neiti Campbell viettää hauskaa elämää, jos hän jatkaa tähän tapaan, ja toistaiseksi se on hänelle mieleen, vastasi tyttö hymyillen saatuaan hänkin maistaa sitä mitä maailma sanoo iloksi.

4

OKAITA RUUSUISSA

Jonkin aikaa kaikki kului tasaisesti ja Rose oli onnellinen. Maailma tuntui ihanalta ja ystävälliseltä; päivästä toiseen se näytti täyttävän kaikki hänen unelmansa. Mutta tällainen pilvilinnaelämä ei tietysti voinut jatkua pitkään, ja Rosen ystävät odottivat levottomina pettymyksen hetkeä.

Tähän asti Rose oli ollut niin syventynyt opintoihin, matkoihin ja kotiaskareisiin, ettei hän tiennyt paljon seuraelämän vaaroista ja kiusauksista. Mutta Rosen asemassa oleva tyttö ei voinut ajan mittaan välttyä niiltä. Tohtori tiesi sen, mutta koska kokemus oli hänen mielestään paras opettaja, hän jätti viisaasti tytön yksin oppimaan tätä kuten monta muutakin asiaa ja toivoi vain hartaasti, ettei läksy olisi kovin vaikea.

Lokakuu ja marraskuu kuluivat nopeasti ja joulu iloisine salaisuuksineen, kotikesteineen ja tervehdyksineen oli ovella.

Rose istui omassa pikku kammiossaan salin takana valmistellen lahjoja ystävilleen. Hänen lipastonsa avoimista laatikoista pilkisteli sieviä pikkuesineitä, joita hän kääri pakettiin ja solmi värillisin nauhoin.

Nuoren tytön kasvot ovat tuollaisena hetkenä tavallisesti iloiset, mutta Rose oli työssään totinen ja heitti silloin tällöin käärön laatikkoon niin välinpitämättömästi, kuin lahjaan ei olisi liittynyt vähääkään tunteita. Tytön ilme oli niin vieras, että se kummastutti tohtoria hänen tullessaan huoneeseen.

— Voitko uhrata muutaman minuutin pistääksesi pari pistoa hansikkaaseeni? hän kysyi lähestyen pöytää, jolla oli nauhoja, pitsejä ja kirjavia papereita.

— Voin toki enemmänkin.

Päivänpaiste kirkasti äkkiä Rosen kasvot, molemmat kädet ojentuivat nukkavierua ratsastushansikasta kohti ja äänessä oli auliutta, joka saa pienenkin palveluksen tuntumaan mieluisalta.

— Neiti Antelias näkyy olevan kovassa työssä. Voinko auttaa jollakin tavoin? setä kysyi katsellen edessään olevia tavaroita.

— Kiitos, et oikeastaan, paitsi jos saat lietsotuksi työhöni entistä intoa ja iloa. Eikö sinustakin ole hirveän ikävää valmistaa lahjoja muille kuin niille, joita rakastaa ja joilta myös saa rakkautta? Rosen ääni värähti hiukan viimeisten sanojen kohdalla.

— En yleensä annakaan lahjoja sellaisille, joista en välitä. Jos kaikki nämä pikkuesineet ovat ystäviäsi varten, niin onpa sinulla heitä aika runsaasti.

— Luulin heitä ystävikseni, mutta nyt tiedän, etteivät he olekaan.

— Kerropas minulle kaikki, kultaseni, ja heitä pois tuo vanha hansikas, sanoi setä myötätuntoisesti ja istuutui Rosen viereen.

Mutta Rose piti kiinni hansikkaasta ja sanoi innokkaasti: — Ei, ei, korjaan tämän mielelläni! Ja minusta tuntuu, etten voisi katsoa sinua silmiin, kun kerron miten paha ja epäluuloinen olen, hän lisäsi katsoen tiukasti työhönsä.

— Hyvä on, minä olen valmis kuulemaan millaisia tunnustuksia tahansa. Olen viime aikoina ollut näkevinäni pilven tyttöseni silmissä. Oletko saanut katkeran pisaran maljaasi, joka ensin tuntui niin makealta, Rose?

— Olen, setä. Koetin ajatella, ettei se olisi totta, mutta se on, enkä pidä siitä.

Hän oli hetken hiljaa ja ompeli nopeasti. Sitten hänen huolensa purkautui tyttömäisen surun ja murheen ryöppynä.

— Useimmat niistä ihmisistä, jotka ovat minulle ystävällisiä, eivät välitä hitustakaan minusta, he välittävät vain siitä mitä voin antaa heille. Ja minä olen onneton, sillä iloitsin ja olin ylpeä, kun minusta pidettiin. Jos minulla ei olisi penniäkään omaisuutta, silloin näkisin, ketkä todella ovat ystäviäni.

— Tyttörukka, alat huomata, ettei kaikki ole kultaa mikä kiiltää, ja pilvilinnat alkavat hälvetä, sanoi tohtori kuin itsekseen ja lisäsi ääneen: — Ja nyt et voi iloita lahjoistasi, ja koko joulu on pilalla?

— Ei toki. On entistäkin hauskempaa tehdä lahjoja niille muutamille, jotka ovat todellisia ystäviäni. Tiedän että olivatpa lahjani kuinka vaatimattomia tahansa, ne ovat tervetulleita sinulle, Plenty-tädille, Jessie-tädille, Febelle ja pojille.

Rose avasi laatikon ja veti esiin joukon sieviä lahjoja, jotka oli itse valmistanut, kosketti niitä hymyillen ja silitti erään pullean käärön päällä olevaa sinistä merimiessolmua. — Mutta nämä ovat ostettuja ja annan ne vain siksi, että niitä odotetaan, hän sanoi vetäen auki toisen laatikon ja pöyhi sen kirjavaa sisällystä. — Nuo ihmiset odottavat vain kallisarvoisia lahjoja, antajasta he eivät välitä hiukkaakaan, panettelevat häntä vain selän takana, jos hän ei ole niin antelias kuin he toivovat. Kuinka voisin nauttia sellaisesta?

— Et voikaan, mutta teet ehkä toisille vääryyttä. Oletko varma, ettei kukaan noista tytöistä välitä sinusta? setä kysyi lukien sieltä täältä kääröissä olevia nimiä.

— No, ainakin melkein varma. Kuulin vahingossa eräänä iltana muutamien tyttöjen juttelevan keskenään Annabelin luona. Melkein kaikki arvailivat mitä antaisin heille ja toivoivat saavansa jotain oikein hienoa. "Minä olen viikkokausia ihan palvonut häntä, toivottavasti hän ei unohda sitä", sanoi eräs. "Hän on ilkeä, ellei anna minulle hansikasparia. Hänellä on niitä kasoittain, ja minä koetin piloillani yhtä paria näyttääkseni kuinka hyvin ne sopivat, niin että hänellä oli tilaisuus ottaa onkeensa", sanoi toinen. Ja minä otin onkeeni, näetkös. Rose avasi laatikon, jossa oli muutama pari hänen parhaita hansikkaitaan, niin moninappisia, että vaativimmankin piti olla tyytyväinen.

— Siinä käärössä on hopeapaperia ja hajuvettä, mutta ei juuri rakkautta. Tohtori ei voinut olla hymyilemättä nähdessään kiusaantuneen liikkeen, jolla Rose työnsi laatikon syrjään.

— Ei hitustakaan, eikä näissä muissakaan. Minusta on hirveätä ajatella, että kaikki se hyväntahtoisuus ja ystävyys, josta olen iloinnut, onkin ollut teeskentelyä ja laskelmointia.

— Sen kyllä uskon. Mutta koeta löytää jyvät akanoiden joukosta, sillä niitäkin on, kunhan osaat etsiä. Ovatko kaikki huolesi siinä?

— Ei setä, se oli vasta alkua. Pettymykseni tyttöjen suhteen menee pian ohi ja minä koetan neuvosi mukaan antaa heille sen arvon, joka heille kuuluu, mutta kokemani pettymys saa minut epäluuloiseksi muitakin kohtaan, ja se on inhottavaa. Ellen voi luottaa ihmisiin, on parempi, että pysyttelen yksin. Minä vihaan temppuilemista ja salajuonia ja laskelmointia!

Rose puhui tuimasti ja kiersi silkkilankaa kunnes se katkesi; hänen mielipahansa tuntui vaihtuvan suuttumukseen.

— Taitaa olla toinenkin piikki pistämässä. Vedetään se pois, ihan niin kuin ennen kun kiskoin tikkuja sormistasi, joita nyt niin armottomasti pistelet, sanoi tohtori.

Rose nauroi, mutta puna hänen poskillaan tummeni, kun hän vastasi tyttömäisen ujosti, mutta luontevan suoraan.

— Clara-täti varoittaa aivan tuskastuttavasti minua melkein jokaisesta tapaamastani nuoresta miehestä ja vakuuttaa, että he tahtovat vain rahojani. Se on kauheata enkä tahdo kuulla semmoista, mutta en voi toisinaan olla ajattelematta sitä; he ovat kovin ystävällisiä minulle, enkä ole niin turhamainen, että luulisin heidän ihailevan kauneuttani. Tietysti olen hupsu, mutta minusta on hauska ajatella, että olen muutakin kuin perijätär.

Rosen ääni värisi taas hiukan, ja tohtori huokasi katsellessaan tytön maahan luotuja kasvoja. Hän oli odottanut tätä ja tiesi, että sen, mikä Roselle nyt alkoi valjeta, olivat kokeneemmat jo kauan sitten tienneet. Useimmat tytön tapaamat nuoret miehet, kunnollisetkin, tunsivat vetovoimaa vain perijätärtä kohtaan. Heidät oli kasvatettu siihen käsitykseen, että tytöt joilla on kauneutta tai rahoja, tuodaan markkinoille vain myytäviksi tai ostettaviksi.

Roselle ei ollut opetettu, että naisen elämän ainoa tarkoitus ja päämäärä oli joutua hyviin naimisiin, ja hän sai hämmästyksekseen huomata, että omaisuus oli hänen tärkein viehätysvoimansa. Hänen oli mahdotonta olla näkemättä, kuulematta ja arvaamatta sitä milloin merkitsevästä katseesta, milloin jostakin ohimenevästä sanasta tai kevyestä viittauksesta; ja hän vaistosi — vaikkei vielä ymmärtänyt — tuon itsekkyyden, joka viilensi useat ystävyyssuhteet heti alkuunsa. Monet seikat saivat hänet ymmälle, ja joskus epäillessään kaikkea, mihin siihen asti oli uskonut ja luottanut, hän tunsi olevansa kuin merellä ilman kompassia, sillä uusi maailma oli aivan erilainen kuin se, jossa hän siihen asti oli elänyt.

Tohtori ymmärsi tytön mielentilan ja koetti olla pahoittamatta liiaksi hänen mieltään.

— Sinä oletkin muuta kuin perijätär niille, jotka tuntevat sinut ja rakastavat sinua. Ole vain rohkea, tyttöseni, ja kavahda kaikkea, mikä ei mielestäsi tunnu oikealta. Minä uskon, että omatunto, vaisto ja kokemus varjelevat sinua pahoista erehdyksistä.

Hetken vaitiolon jälkeen Rose vastasi hymy suupielissään, samalla kun iso hansikas kohosi peittämään hänen punastuvia poskiaan:

— Setä, jos minulla pitää olla kosijoita, niin toivoisin hartaasti, että he olisivat vähän hauskempia. Kuinka voisin pitää miehistä tai kunnioittaa heitä, kun he käyttäytyvät niin kuin muutamat näistä sankareista? Heidän mielestään naisen on pidettävä suurena kunniana, kun he tarjoavat hänelle kätensä; sydänhän on poissa muodista, niin että siitä ei kannata puhuakaan.

— Siinäkö se huoli olikin! Nyt tullaan varsin arkaluontoisiin ikävyyksiin, sanoi tohtori helpottuneena uudesta puheenaiheesta.

Rose laski kädestään hansikkaan ja katsoi setäänsä hullunkurisesti, mielissään ja samalla nyrpeästi. — Se on ihan typerää! Olisin tahtonut kertoa sinulle jo aikaisemmin, mutta minua nolotti, sillä nuo jutut ovat niin päättömiä, ettei niistä oikein kannata puhuakaan. Mutta tietysti minun on pidettävä sinut ajan tasalla, sillä jos sinä määräät minut hyviin naimisiin, minun on kai toteltava, Rose lisäsi koettaen näyttää alistuvalta.

— Kerro kaikin mokomin. Olenhan minä aina antanut sinulle hyviä neuvoja niin kuin mallikelpoisen holhoojan sopiikin. Sinä tarvitset uskottua, ja mistäpä saisit paremman, setä kysyi lyöden rohkaisevasti rintaansa.

— En mistään ja siksi kerron kaikki paitsi nimet. Tiedäthän, että meillä on vanhanaikaiset käsitykset; siksi en odottanut miesten kosivan joka hetki ja joka paikassa ilman sen kummempia valmisteluja kuin pari hymyä ja muutama hellä sana. Eräs mieletön poika kosi, kun olimme tavanneet tuskin viisi kuusi kertaa. Mutta hän oli hirveästi velkaantunut, niin että se kai selittää asian. Rose pyyhki sormiaan kuin olisi tahrinut ne.

— Tunnen kyllä hänet ja tiesin hänen kosivan, huomautti tohtori olkapäitään kohauttaen.

— Sinä näet ja tiedät kaiken, tuskin minun tarvitseekaan jatkaa.

— Jatka pois vaan! Keitä muita? En yritäkään arvata.

— No niin, eräs heittäytyi polvilleen rouva Vanin kasvihuoneessa ja vuodatti uljaasti ilmoille intohimoisen rakkautensa, vaikka muhkea kaktus pisti häntä koko ajan. Kitty yllätti hänet polvillaan, ja oli mahdotonta pysyä totisena; miespoloinen onkin vihannut minua siitä pitäen.

Tohtori nauroi sydämensä pohjasta, ja Rose yhtyi iloon, näihin juttuihin oli mahdotonta suhtautua vakavasti.

— Eräs lähetti minulle kasoittain runoja ja rupesi niin byronmaiseksi, että ihan hirvitti. Poltin kaikki runot, ja poika parka koettaa nyt saada lohdutusta Emmalta. Mutta pahin kaikista oli se, joka kosi kesken tanssin. Tanssin harvoin useampia kertoja muiden kuin meidän poikien kanssa, mutta sinä iltana tanssin, kun tytöt kiusoittelivat minua tekokainoudesta. Sanokoot tästä lähtien mitä tahansa, minä huomasin olleeni oikeassa ja ansaitsin kohtaloni.

— Siinäkö kaikki? kysyi setä 'julmistuneena', kuten Rose oli arvannutkin, suutuksissaan siitä, että hänen tyttönsä oli ollut pakko kuunnella rakkaudentunnustuksia tanssin pyörteessä kosijan käsi vyötäisillään.

— Sitten on vielä yksi, mutta hänestä en kerro, sillä tiedän että hän oli tosissaan ja todella kärsi, vaikka koetin olla niin lempeä kuin suinkin. Olen vielä nuori tällaisiin asioihin, ja minun tuli sääli häntä.

Rosen ääni aleni melkein kuiskaukseksi lopussa, ja tohtori kumartui, kuin huomaamattaan tervehtien kohtalotoveria. Sitten hän nousi, katseli tarkasti Rosen kasvoja tarttuessaan tyttöä leuasta.

— Tahdotko vielä toiset kolme kuukautta?

— Uudenvuodenpäivänä sanon.

— Hyvä on, pysy oikeassa suunnassa, pikku kapteeni, ja jos rajuilma näyttää olevan tulossa, kutsu perämies avuksi.

— Kutsun kyllä, painan mieleeni sen.

5

PRINSSI LUMOAVA

Vanha hansikas virui unohdettuna lattialla, ja Rose istui mietteissään, kunnes eteishallista kuului nopeita askelia ja lähestyi laulunhyräily:

"Ja poika se katuja kaupungin niin reimasti kulki kun näki ikkunasta hän neitosen, joka rinnan sai hehkuhun."

Kun laulu taukosi ja ovelta kuului naputusta, lauloi Rose:

"Niin nopsasti nousi hän portaita ja kolkutti ovea hän. Ah, tarvis ei kahdesti kolkuttaa: pääs luokse hän ystävän."

— Hyvää huomenta, Rosamunda. Tässä ovat kirjeesi ja tässä nöyrin palvelijasi valmiina mihin ikinä tarvitset, tervehti Charlie astuessaan sisään hyväntuulisena kuten tavallisesti.

— Kiitoksia, mutta minulla ei ole mitään toimitettavaa, paitsi jos pistät vastaukset postiin, mikäli niin tarvitaan. Saanhan lukea nämä heti? Rose ryhtyikin avaamaan kirjeitä, joita Prinssi heitti hänen syliinsä kouran täyden.

— Haa, mi näky silmissäni kirveltää? huudahti Charlie osoittaen hansikasta; kuten useat taitavat harrastelijanäyttelijät hänkin sirotteli kernaasti dramaattisia kohtauksia jokapäiväiseen elämänmenoonsa.

— Setä jätti sen tänne.

— Hyv' on; jo luulin kilpailijan täällä käyneen. Charlie nosti hansikkaan lattialta ja pisti sen huvikseen uunin reunustaa koristavan Psykhe-patsaan päähän hyräillen jatkoa äskeiseen lauluun:

"Ja neidon hän istutti polvelleen tuo reima ja rohkea mies: miten tyttöjä tapa on miellyttää, hyvin seikan sen hän ties."

Rose luki kirjeitään, mutta ajatteli koko ajan sedän kanssa käymäänsä keskustelua ja muutakin, jonka vastatullut toi hänen mieleensä.

Näinä kolmena kuukautena kotiintulon jälkeen oli tämä serkku enemmän kuin muut ollut hänen lähettyvillään, sillä hän näytti olevan ainoa, jolla oli aikaa 'leikkiä Rosen kanssa', kuten ennen vanhaan sanottiin. Muut pojat olivat kaikki töissään, jopa pikku Jamiekin; suuri osa hänen leikkihetkistään kului nyt urhokkaissa taisteluissa latinan kieliopin kanssa, joka oli hänen nuoren elämänsä kiusanhenki. Tohtorilla oli paljon asioita huolehdittavanaan pitkän poissaolon jälkeen; Febe ahersi musiikin maailmoissa ja Plenty-täti johti pontevasti taloudenhoitoa. Siksi lankesi vallan luonnostaan, että Charlie toi Rosen kirjeet, toimitti hänen asioitaan, kertoili pikku uutisia ja tarinoi hänen kanssaan. Charlie opetti Rosea piirustamaan, ratsasti ja lauloi hänen kanssaan ja vei hänet kutsuihin kuin se olisi ollut luonnostaan lankeavaa. Clara-täti oli joka paikassa 'esiliinana'.

Jonkin aikaa se oli oikein hauskaa, mutta vähitellen Rose alkoi toivoa, että Charlie ryhtyisi vakavasti johonkin eikä pitäisi elämäntehtävänään vetelehtimistä hänen seurassaan. Suku oli tottunut Charlien tapoihin ja pojatkin elivät sen herttaisen harhaluulon vallassa, että Prinssillä oli oikeus aina saada paras osa kaikesta; heille hän oli yhä Prinssi, serkussarjan kukka, joka kerran tuottaisi perheen nimelle kunniaa. Ei kukaan tiennyt oikein millä tavoin, sillä vaikka hän oli hyvin lahjakas, ei hänellä ollut mitään erikoistaipumuksia.

Rose oivalsi sen ja hänellä oli palava halu innostaa etevää serkkua johonkin mielekkääseen puuhaan, jolla tämä saavuttaisi sekä kunnioitusta että ihailua. Mutta Rose sai todeta sen peräti vaikeaksi, sillä vaikka Charlie kuunteli moitteita hyväntuulisesti ja tunnusti laiminlyöntinsä ihailtavan vilpittömästi, hänellä oli aina valmiina jokin vastaväite, syy tai puolustelu, jolla hän viidessä minuutissa kumosi Rosen puheet.

Viime aikoina Rose oli huomannut, että Charlie oli alkanut pitää hänen aikaansa ja ajatuksiaan yksityisomaisuutenaan. Tämä kiusasi tyttöä, ja hänen mieleensä johtui, että Charlie kenties käsitti väärin hänen mielenkiintonsa. Ehkä Clara-tätikin esitti asiat väärässä valossa ja laskelmoi sen varaan, että oli pyytänyt Rosea käyttämään vaikutusvaltaansa Charliehen. Rosea huoletti tämä, hän tunsi olevansa kuin satimessa, sillä vaikka hän itselleen tunnustikin, että Charlie oli miellyttävin serkuista, hän ei toki halunnut tällä tavoin alistua toisen hallittavaksi.

Tällaiset ajatukset häilyivät hänen mielessään, kun hän luki kirjeitä, ja hänen tahtomattaan ne sävyttivät heidän keskusteluaan.

— Nämä ovat vain kutsukirjeitä enkä voi nyt ruveta vastaamaan niihin, muuten en saa tätä työtä ikinä valmiiksi, hän sanoi jatkaen joululahjojen paketoimista.

— Anna minun auttaa. Sinä teet paketit ja minä kirjoitan osoitteet. Käytä sihteeriä, niin näet miten paljon apua siitä on, ehdotteli Charlie.

— Tämän teen kyllä itse, mutta voit vastata kirjeisiin jos haluat. Kohtelias kielto kaikille paitsi parille kolmelle. Lue nimet ääneen, niin sanon kenelle.

— Sinun sanasi on minun lakini. Kuka voisi nyt sanoa minua joutavaksi tyhjäntoimittajaksi? Charlie istui ilomielin kirjoituspöydän ääreen. — Järjestys on ilo silmälle, mutta en näe missään kirjepaperia, hän lisäsi avaten pöydän kannen ja tarkasteli sen sisällystä kiinnostuneena.

— Oikeanpuoleisessa laatikossa on; tavallisiin kirjeisiin sinipunertavaa, jossa on nimikirjaimet, ja liikekirjeisiin tavallista paperia, vastasi Rose koettaen ratkaista antaisiko pitsinenäliinan Emmalle vai Annabelille.

— Sinä luottavainen sielu! Entä jos avaan väärän laatikon ja tutkin nuoren sydämesi salaisuudet? jatkoi uusi sihteeri penkoen hienoa kirjepaperia miesten tavoin vähääkään välittämättä järjestyksestä.

— Ei minulla niitä olekaan, vastasi Rose vakavasti.

— Mitä kummaa, etteikö mitään epätoivon töherryksiä, ei yhtään rakasta kuvaa, ei kuihtunutta kukkasta tai muuta sellaista. Sitä en voi uskoa, serkkuseni, ja Charlie ravisti epäillen päätään.

— Jos olisikin, en ainakaan näyttäisi niitä sinulle, senkin nenäkäs poika! Joitakin pieniä muistoja on tuon pöydän laatikossa, mutta ei mitään kovin tunteellista tai mielenkiintoista.

— Katselisinpa niitä mielelläni! Mutta enhän uskalla edes pyytää, sanoi Charlie tirkistellen puoliavoimen kannen takaa kovin suostutellen.

— Saat toki jos tahdot, mutta koet pettymyksen, herra Pitkänokka. Vedä auki vasen alalaatikko, jossa on avain suulla.

— "Oi suuri hetki, sua väristen ma kaihoon." Ja lausuen muuatta näytelmää Charlie avasi lukon ja veti laatikon auki suurellisin elein.

— Seitsemän hiuskiharaa laatikossa, kaikki vaaleita, tässä oljenkarvainen, tässä ruskeanpunertava, tässä kullankellervä ja tässä ihana keltainen, ihan kuin Shakespearen näytelmissä. Ne ovat hyvin tutunnäköisiä ja luulenpa tuntevani päätkin, joita ne ovat kattaneet.

— Niin, te annoitte kukin kiharan hiuksistanne kun lähdin matkalle, ja minä kuljetin niitä ympäri maailmaa juuri tuossa rasiassa.

— Olisit ottanut päätkin mukaan! Tässä on reipas merenvahainen jumalankuva, jolla on kultainen rengas selässään ja sulotuoksuinen hengitys, jatkoi Charlie vetäen syvään henkeään hajuvesipullo nenän edessä.

— Setä toi sen minulle kauan sitten, ja minä pidän siitä kovasti.

— Tämä vasta on epäilyttävän näköinen: miehen sormus, jonka kiveen on hiottu lootuskukka, ja kirje vieressä. Minua vapisuttaa kysyä: kuka, milloin ja missä?

— Muuan herrasmies syntymäpäivänäni Kalkuttassa.

— Uskallan taas hengittää, hän oli taattoni.

— Älä ole noin mieletön! Tietenkin hän. Stephen-setä piristi parhaansa mukaan vierailuani. Sinun pitäisi mennä kuuliaisena poikana tervehtimään häntä eikä laiskotella täällä.

— Tuota samaa Mac-setä aina jauhaa minulle, mutta minäpäs en aio antaa torumisella pelotella itseäni orjantyöhön, ennen kuin olen ensin nauttinut vapaudestani, mutisi Charlie uhmaavasti.

— Sinä saatat mennä vapaudessa niin pitkälle, ettet osaa enää takaisin, vastasi Rose vakavasti.

— Ei hätää mitään, kun sinä huolehdit minusta, niin kuin näyt luvanneen tehdä tässä kirjeessä saamistasi kiitoksista päätellen. Isäntäparka! Olisi tosiaan hauska tavata häntä, siitä on jo neljä vuotta kun hän viimeksi kävi kotona, ja hän on tainnut rikastua aika lailla.

Jo aikoja sitten Rose oli huomannut, että vaimon kiintymys seuraelämään teki kodin Stephen-sedälle niin vastenmieliseksi, että hän mieluummin pysytteli maanpaossa perustellen jatkuvaa poissaoloaan liikeasioilla. Tyttö ajatteli tätä katsellessaan Charlieta, kun tämä käänteli sormusta kasvoillaan vakava ilme, joka sopi hänelle, ja pitäen hetkeä soveliaana Rose virkkoi:

— Kyllä hän on menestynyt hyvin. Charlie, ajattele tässä asiassa enemmän velvollisuuksiasi kuin huviasi, sitä et koskaan kadu.

— Tahdotko sinä että lähden? Prinssi kysyi nopeasti.

— Minun mielestäni sinun pitäisi mennä.

— Ja minun mielestäni sinä olisit vielä paljon viehättävämpi, ellet aina hätäilisi siitä, mikä on oikein ja mikä väärin! Alec-setä on syöttänyt sinut täyteen noita merkillisiä käsityksiään.

— Ja siitä olen iloinen! huudahti Rose lämpimästi; mutta sitten hän hillitsi itsensä ja sanoi alistuvasti huoaten: — Tiedäthän: nainen toivoo aina, että mies josta hän pitää olisi kunnollinen. Siksi naiset tahtomattaankin koettavat kasvattaa miehiä.

— Niin, ja meidän pitäisi olla oikeata enkelijoukkoa. Mutta varmasti nuo rakkaat sielut eivät pitäisi meistä muutoksen jälkeen läheskään yhtä paljon, vai mitä arvelet? kysyi Charlie kiusoittavasti hymyillen.

— Ehkäpä eivät. Mutta sinä et pysy asiassa. Etkö aio matkustaa? ahdisti Rose taitamattomasti.

— En, en aio.

Se oli kyllin selvä vastaus, ja sitä seurasi kiusallinen vaitiolo, jonka aikana Rose veti solmun turhan kireälle ja Charlie penkoi pöytälaatikkoa turhan pontevasti.

— Kas, täällä on vanha esine, jonka annoin sinulle aikoja sitten! hän huudahti mielissään näyttäen haalistuneessa nauhassa riippuvaa pientä akaattisydäntä. — Annatko takaisin tämän kivisen sydämen, niin annan sinulle elävän? hän kysyi puoliksi tosissaan, puoliksi piloillaan; tuo pieni koriste herätti liikuttavia muistoja.

— En huoli, vastasi Rose töykeästi suuttuneena kysymyksen loukkaavasta ja julkeasta sävystä.

Charlie nolostui hetkeksi, mutta hänen oli helppo saattaa luontaisella hilpeydellään toiset ja itsensä hyvälle tuulelle.

— Nyt olemme kuitit; jätetään se asia ja puhutaan muusta, hän sanoi vastustamattoman sävyisästi, pistäen tyynesti pienen sydämen taskuunsa ja aikoen sulkea laatikon. Mutta jokin pisti hänen silmäänsä ja hän huudahti: — Mikäs tämä on? siepaten valokuvan, joka pisti esiin ulkomaalaisin postimerkein varustetun kirjepinon alta.

— Voi, en muistanut, että se oli siellä, sanoi Rose hätäisesti.

— Kuka tämä mies on? tiukkasi Charlie silmäillen otsa rypyssä kuvankauniita kasvoja.

— Se on lordi Gilbert Murry, joka matkusti pitkin Niiliä meidän kanssamme; hän oli mainio metsästäjä ja ampui krokotiileja ja muita pieniä eläimiä, kuten kerroin kirjeissäni, vastasi Rose hilpeästi, vaikka kuvan löytyminen sillä hetkellä olikin kiusallista, sillä tämä oli juuri niitä töin tuskin vältettyjä.

— Eivätkä ne vielä ole syöneet häntä, ainakaan tuosta kirjepinosta päätellen, tuumi Charlie kateellisesti.

— Toivottavasti eivät. Hänen sisarensa ei ainakaan maininnut sellaista viime kirjeessään.

— Ahaa, hänkö sinulle kirjoittaa? Sisaret ovat joskus hyvin vaarallisia. Ja Charlie silmäili kirjepinoa epäluuloisesti.

— Tämä on ainakin hyvin mukava, sillä hän kertoo niin tarkkaan veljensä häistä, ettei kukaan muu viitsisi nähdä moista vaivaa.

— Vai niin, jos tuo mies on naimisissa, veisaan viis hänestä. Luulin jo keksineeni, miksi sinä olet niin kovasydäminen. Mutta ellei sinulla olekaan ketään salaista epäjumalaa, olen taas yhtä ymmällä. Ja Charlie työnsi takaisin laatikkoon kuvan, joka ei enää kiinnostanut häntä.

— Minä olen kovasydäminen siksi, että olen vaativainen, enkä ole toistaiseksi löytänyt ketään mieleistäni.

— Etkö ainoatakaan?

— En ainoatakaan. Rose lisäsi totuudenmukaisesti: — Minun sankarini ovat vanhanaikaisia, näetkös.

— Tekopyhiä miehiä — tiedän kyllä tyypin, josta te kiltit tytöt pidätte, ivaili Charlie.

— Sitten minä en olekaan kiltti tyttö, sillä minä en pidä tekopyhistä miehistä. Minä tahdon todellisen herrasmiehen sanan parhaassa merkityksessä, ja voin kyllä odottaa, sillä olen nähnyt yhden sellaisen ja tiedän että muitakin on.

— Älä hiidessä! Tunnenko minä hänet? kysyi Charlie.

— Taidatpa tuntea, vastasi Rose pahankurinen pilkahdus silmissään.

— Lyönpä vetoa, että se on Pem. Hän on hienoin mies, jonka tunnen.

— Kaikkea vielä! Paljon parempi kuin herra Pemberton ja monta vuotta vanhempi! sanoi Rose niin kunnioittavasti, että Charlie oli yhtä ällistynyt kuin levoton.

— Varmaan joku hengenmies. Te hurskaat ihmiset ihailette aina mielellänne pappeja. Mutta kaikki tutut ovat naimisissa.

— Hän ei ole.

— Sano toki hänen nimensä! Minä kärsin odotuksen tuskia!

— Alexander Campbell.

— Setäkö? Voi himskatti, se oli suuri helpotus. Jos siis löydät hänenlaisensa nuoren pyhimyksen, niin aiot ottaa hänet? tiukkasi Charlie huvittuneena.

— Jos löydän miehen, joka on puoleksikaan niin rehti ja hyvä kuin setä, menen ylpeänä naimisiin hänen kanssaan, jos hän vain kosii, vastasi Rose varmasti.

— Naisilla on käsittämättömiä mielipiteitä! Ja Charlie nojasi hetkisen leukaa kättään vasten harkitakseen naisväen sokeutta.

Rose sitoi sillä välin ahkerasti kääröjään toivoen, ettei olisi ollut liian ankara, sillä oli vaikea läksyttää Charlieta, vaikka tämä näytti toisinaan pitävän siitä ja tuli vapaaehtoisesti ripitettäväksi tietäen hyvin, että naiset antavat ilomielin anteeksi, kun syntiset ovat hänen kaltaisiaan.

— Tulee postiaika, ennen kuin joudut valmiiksi, sanoi Rose hetken päästä, sillä hiljaisuus oli ikävämpää kuin Charlien rupattelu.

Charlie ymmärsi viittauksen ja kirjoitti nopeasti muutamia kirjeitä parhaan taitonsa mukaan. Tultuaan liikekirjeeseen hän silmäili sitä hämmästyneenä:

— Mitä tämä merkitsee? Lasku korjauksista ynnä muusta Buffum-nimiseltä mieheltä?

— Älä siitä välitä, hoidan sen kyllä itse.

— Kaikki sinun asiasi kiinnostavat minua, ja vaikka luulet minun olevan täysi pölkkypää liikeasioissa, saat nähdä että ymmärrän niitä, jos panet minut kokeeseen.

— Lasku koskee vain vanhoja kaupunkitalojani. Niitä korjataan sellaisiksi, että huoneet voi vuokrata yksitellen.

— Aiot siis tehdä niistä vuokrakasarmeja? Ei hullumpaa, sellaiset ovat kai hyvin kannattavia.

— Sitä juuri en aio tehdä. Vaikka saisin miljoona dollaria, en tahtoisi omalletunnolleni mitään nykyajan vuokrakasarmin kaltaista, vastasi Rose päättävästi.

— Mitä sinä niistä tiedät muuta kuin että niissä asuu köyhiä ihmisiä ja omistajat rikastuvat vuokrilla?

— Tiedänpä yhtä ja toista, sillä olen nähnyt paljonkin niitä sekä täällä että ulkomailla. Meidän matkamme ei ollut pelkkää huvittelua. Setä oli kiinnostunut sairaaloista ja vankiloista, ja toisinaan minä olin niissäkin hänen mukanaan. Mutta ennen kaikkea katselin lastentarhoja, orpokoteja ja sentapaisia laitoksia ja kävin monissa työläiskodeissa. Et arvaa, kuinka tehokas vaikutus sellaisilla käynneillä on, ja miten iloinen olen siitä, että minulla on varoja lievittää hiukan maailman kurjuutta.

— Mutta tyttökulta, ei sinun pidä heittää järveen koko omaisuuttasi koettamalla ruokkia ja hoitaa ja vaatettaa jokaista viheliäistä olentoa, jonka näet. Tietysti annat avustusta, jokaisenhan tulisi tehdä niin, mutta älä herran tähden rupea hosumaan niin kuin muutamat naiset. Älä ihmeessä heittäydy niin vietävän vakavaksi ja käytännölliseksi ja armeliaaksi, ettei kukaan saa olla sinulta rauhassa, vastusti Charlie kauhistuen moista tulevaisuudenkuvaa.

— Sinä voit tehdä niin kuin haluat. Minä aion auttaa ihmisiä niin paljon kuin voin ja ottaa oppia kaikkein vakavimmilta, käytännöllisimmiltä ja armeliaimmilta ihmisiltä, joita tunnen; ellet sinä hyväksy sitä, voit sanoa irti tuttavuutemme, vastasi Rose painottaen noita Charlien halveksimia sanoja päättäväisenä kuten aina puolustaessaan mielipiteitään.

— Sinulle nauretaan.

— Siihen olen tottunut.

— Ihmiset arvostelevat ja karttavat sinua.

— Eivät ne, joiden mielipiteille annan arvoa.

— Naisten ei pitäisi pistää nokkaansa sellaisiin paikkoihin.

— Minulle on opetettu, että heidän pitää.

— Niin, ja saat vielä jonkin kauhean taudin ja menetät kauneutesi, mihinkäs silloin joudut? jatkoi Charlie arvellen taltuttavansa sillä nuoren ihmisystävän.

Mutta se ei auttanut, sillä Rose vastasi silmät kirkastuen, kun hän muisti keskustelunsa Alec-sedän kanssa:

— Ei se hauskaa olisi, mutta olisi siitäkin yksi ilo. Kun olisin kadottanut kauneuteni ja antanut pois rahani, tietäisin ketkä ovat todellisia ystäviäni.

Charlie pureskeli hetkisen vaiti kynänvartta ja kysyi sitten nöyrästi:

— Saisinko kunnioittavasti tiedustella, mistä uudistuksista oikein on kysymys vanhoissa taloissa, joita niiden hyväntahtoinen omistaja korjauttaa?

— Aion vain järjestää niihin kodikkaita asuntoja köyhille, yksinäisille naisille. Hehän eivät voi maksaa paljon, mutta kärsivät joutuessaan asumaan meluisissa, likaisissa ja täyteen ahdetuissa vuokrakasarmeissa. Minä voin auttaa ainakin muutamia ja aion koettaa.

— Sallitaanko minun nöyrimmin kysyä, saavatko nämä köyhät kunnialliset naiset vuokratta nauttia palatsin suojaa?

— Niin ensiksi ajattelin, mutta setä arveli, että olisi viisaampaa antaa heidän maksaa pientä vuokraa, niin he tuntevat itsensä riippumattomiksi. Vuokrarahan käytän talojen kunnossapitoon tai autan sillä muita samanlaisessa asemassa olevia naisia, sanoi Rose eikä ollut kuulevinaan serkkunsa ivaa.

— Älä toivokaan kiitollisuutta, sillä sitä et saa etkä muutenkaan paljon iloa koko tuosta naisjoukosta, jonka otat niskoillesi; ja saatpas nähdä, että kun on jo myöhäistä, kyllästyt kaikkeen ja toivot, että olisit tehnyt kuten muutkin ihmiset.

— Kiitoksia ilahduttavista ennustuksista, mutta aion uskaltaa. Rose näytti niin lannistumattomalta, että Charlieta ärsytti ja hän ampui varsin huolettomasti viimeisen laukauksensa:

— No, yhden asian ainakin tiedän: ikinä et pääse naimisiin, jos aiot jatkaa tuollaisia hullutuksia, ja totisesti, sinä tarvitset kyllä jonkun pitämään itseäsi aisoissa ja omaisuuttasi koossa!

Rosella oli kiivas luonne, vaikka hän harvoin antoi sille valtaa. Mutta nyt se leimahti hetkeksi ilmi. Varsinkin viimeiset sanat olivat onnettomat, sillä Clara-täti oli useammin kuin kerran käyttänyt niitä puhuessaan pennittömistä kosijoista. Rose oli pettynyt serkkunsa suhteen, häntä suututti, että hänen suunnitelmilleen naurettiin, ja viimeiset sanat ärsyttivät häntä.

— En tahdokaan mennä naimisiin, jos minun sen vuoksi täytyy luopua vapaudestani tehdä niin kuin minusta on oikein, ja menen ennen vaikka vaivaistaloon kuin pidän 'omaisuuttani koossa' niin itsekkäästi kuin sinä tarkoitat.

Siinä kaikki, mutta Charlie huomasi menneensä liian pitkälle ja kiirehti sovittamaan asiaa. Niinpä hän kääntyen takanaan olevan pianon ääreen lauloi parastaan pannen sievän vanhan laulun

"Jos joudut myrskyn valtoihin",

painottaen erityisen hartaasti hellää vakuutusta

"sua, sorja, suojelen",

ja lopetti juhlallisesti:

"Sä timantti mun kruunussain, jos vain oot, kuningatar."

Charlie ei tosiaan ollut turhaan kulkenut trubaduurina. Anteeksipyyntö otettiin suopeasti hymyillen vastaan ja Rose sanoi suoraan:

— Suo anteeksi että kiivastuin, mutta sinä olet aina valmis härnäämään, ja minä olen tänään hiukan huonolla tuulella. Valvominen ei tee minulle hyvää.

— Sitten voit tuskin tulla rouva Hopen kutsuihin huomisiltana, sanoi Charlie tarttuen viimeiseen kirjeeseen ilmeisesti pahoilla mielin, mikä oli hyvin imartelevaa.

— Minun täytyy, sillä kutsut on järjestetty minun takiani, mutta voin tulla aikaisin kotiin ja korvata entiset valvomiset. Minä kärsin omasta ärtyisyydestäni. Ja Rose hieroi otsaansa, sillä hänen päätään oli alkanut särkeä.

— Mutta kotiljonki, jota minun pitää johtaa, alkaa myöhään, ja minä luotan sinuun. Viivy nyt tämä kerta minun mielikseni, pyyteli Charlie.

— En voi, lupasin sedälle olla kohtuullinen huvitteluissani ja minun täytyy pitää sanani. Olen nyt oikein hyvässä kunnossa, ja olisi mieletöntä tulla ehdoin tahdoin sairaaksi — puhumattakaan valvomisen vaikutuksesta kauneuteen, josta sinä hyväntahtoisesti huolehdit.

— Mutta hauskuus alkaa vasta illallisen jälkeen. Siellä on varmasti ihastuttavaa ja pidämme oikein hauskaa niin kuin viime viikollakin Emman luona.

— Sellaisesta en ainakaan välitä, ihan hävettää, kun muistan millaista meteliä siellä pidettiin ja miten totisen näköinen setä oli, kun hän avasi minulle oven kolmen tienoissa aamulla. Olin ihan uupunut, puku repaleina, päätä särki ja jalkoja väsytti niin että saatoin tuskin seistä, eikä viiden tunnin hyörinästä ollut muuta tulosta kuin muutama taskuntäysi makeisia, joitakin tekokukkia ja silkkipaperisia narrinmyssyjä. Setä käski minun pistää sellaisen päähäni ja mennä nukkumaan, sillä olin sen näköinen kuin olisin ollut naamiaisissa. En tahdo enää ikinä kuulla hänen puhuvan niin enkä halua näyttäytyä aamun sarastaessa yhtä kurjassa kunnossa kuin silloin.

— Eihän sinulla mitään hätää ollut, ei äitikään mitään puhunut, ja minä toin teidät molemmat kotiin ennen päivänkoittoa. Älä välitä sedästä, hän on aika pikkumainen tuollaisissa asioissa; meillähän oli oikein hauskaa eikä siitä ollut mitään hankalia seurauksia.

— Olipahan joka ainoalla! Clara-täti ei ole vieläkään päässyt kylmettymisestään, minä nukuin koko seuraavan päivän, ja sinä olit kuin haamu oltuasi kai viikkokausia joka ainoa ilta huvittelemassa.

— Oh pötyä, niinhän kaikki ovat huvikauden aikana, pian sinäkin siihen menoon totut.

— Niin, mutta minä en haluakaan tottua, sillä se tulee lopulta liian kalliiksi. En tahdo tottua siihen, että miehet jotka ovat juoneet liiaksi viiniä, pyörittelevät minua kuumassa huoneessa, että päivä muutetaan yöksi, tuhlataan aikaa, jonka voisi käyttää paremminkin, enkä halua tulla naiseksi, joka ei voi enää elää ilman kiihdykettä. Kieltämättä siinä on paljon hauskaakin, mutta älä koeta saada minua kiintymään liikaa huvitteluun. Auta minua vastustamaan sitä, minkä tiedän vahingolliseksi, äläkä viitsi nauraa niille hyville tavoille, joita setä hartaasti on koettanut opettaa minulle.

Rosen vetoomus oli vilpitön, ja Charlie tiesi, että tyttö oli oikeassa, mutta hänen oli aina vaikea luopua sellaisesta, minkä oli ottanut sydämelleen, olipa asia kuinka vähäpätöinen tahansa. Niinpä kun Rose katsahti Charliehen toivoen vilpittömästi voivansa pelastaa sekä tämän että itsensä vaarallisesta pyörteestä, Charlie kohautti olkapäitään ja vastasi lyhyesti:

— Kuten tahdot. Saatan sinut kotiin niin aikaisin kuin haluat, ja Effie Waring voi tulla sijaasi kotiljonkiin. Millaisia kukkia lähetän sinulle?

Charlie puhui ovelasti, sillä neiti Waring oli seurapiirin suosituimpia neitosia ja ihaili julkisesti Prinssi Lumoavaa. Rose ei pitänyt tytöstä, ja oli vakuuttunut siitä, että tällä oli Charliehen huono vaikutus. Kuullessaan Effien nimen Rose epäröi ja olisi antautunut, ellei olisi muistanut 'perämiehen' viimeisiä sanoja. Hän tahtoi pitää suunnan selvänä ja sanoi vakavasti pistäen Annabelille osoitettuun kääröön kookkaat tohvelit, jotka oli tarkoitettu Mac-sedälle:

— Älä huolehdi minusta. Voin mennä sedän kanssa ja pujahtaa pois häiritsemättä ketään.

— Mahdatko hennoa lähteä, epäili Charlie sulkiessaan viimeisen kirjeen.

— Saammepa nähdä.

— Niin saammekin, mutta minä toivon viimeiseen asti. Ja heittäen lentosuukkosen hyvästiksi Prinssi lähti viemään kirjeitä postiin siinä varmassa uskossa, ettei neiti Waring olisi johtamassa kotiljonkia.

Näytti tosiaan hetkisen siltä kuin neiti Campbell pyörtäisi sanansa, sillä hän juoksi ovelle huulillaan sanat: "Minä tulen." Mutta hän ei avannut ovea ennen kuin oli minuutin verran tuijottanut Psykhen päässä olevaa vanhaa hansikasta, sitten hän nyökkäsi vakavasti ja lähti hitaasti huoneesta.

6

MACIA HIOTAAN

— Anteeksi, saisinko sanoa pari sanaa, kuului jo kolmannen kerran, ennen kuin pörröinen pää kohosi kirjavuoren uumenista.

— Sanoiko joku jotakin? Mac kysyi räpyttäen silmiään päivänpaisteessa, joka tulvi sisään Rosen mukana.

— Sanoi jo kolme kertaa! Älä häiriinny, tahtoisin vain puhua muutaman sanan, vastasi Rose.

— Olin juuri syventynyt pahoihin luunmurtumiin enkä kuullut. Kuinka voin palvella, serkku? kysyi Mac raivaten pinkan kirjoja likeiseltä tuolilta ja heilautti sitten niin vieraanvaraisesti kättään, että paperit lentelivät mikä minnekin.

Rose istuutui, mutta hänen sanottavansa ei tuntunut helpolta, sillä hän punoi nenäliinaa sormissaan vaiti ja hämillään, kunnes Mac pani silmälasit nenälleen ja tyttöä tarkkaavasti katsellen kysyi totisena:

— Onko kyseessä ruhjevamma, haava vai syöpä?

— Ei mikään niistä, heitä tuo väsyttävä lääketiede hetkeksi ja ole kiltti serkku, vastasi Rose.

— En voi luvata umpimähkään, tuumi nuori mies varovasti.

— Minä pyytäisin sinulta ystävyydenosoitusta, oikein aikamoista, enkä voi pyytää sitä toisilta pojilta.

Mac näytti tyytyväiseltä ja hän kumartui eteenpäin sanoen leppeämmin:

— Sano pois, varmasti teen sen, jos pystyn.

— Lähde huomisiltana minun kanssani rouva Hopen kutsuihin.

— Mitä! Mac kavahti kuin Rose olisi ojentanut pistoolin kohti hänen otsaansa.

— Minä olen jättänyt sinut rauhaan pitkäksi aikaa, mutta nyt on sinun vuorosi, täytä velvollisuutesi kuin mies ja serkku.

— Mutta enhän minä koskaan käy kutsuissa! huudahti onneton uhri kauhuissaan.

— On jo aika ruveta käymään, hyvä herra.

— Mutta minun tanssiani ei kukaan viitsi katsella.

— Minä opetan sinua.

— Eikä minulla ole säädyllistä hännystakkiakaan.

— Archie lainaa kyllä, hän ei aio tulla.

— Minulla taitaa olla luento, jota en saisi laiminlyödä.

— Ei ole, minä kysyin sedältä.

— Minä olen aina kovin väsynyt ja tyhmä iltaisin.

— Sinä tarvitset juuri tällaista rentoutumista ja virkistystä.

Mac ähkäisi ja vaipui voitettuna tuoliinsa, oli ilmeisesti mahdotonta päästä pakoon.

— Mistä sinä sait päähäsi noin järjettömän ajatuksen? hän kysyi varsin töykeästi, sillä tähän asti hänet todella oli jätetty rauhaan.

— Välttämättömyyden pakosta, mutta ei sinun tarvitse, jos se on noin hirvittävää. Minun täytyy vielä käydä muutamissa kutsuissa, koska ne pidetään minun takiani, mutta sitten kieltäydyn, eikä kenenkään tarvitse enää vaivautua minun tähteni.

Rosen äänensävy sai Macin vastaamaan katuvasti, vaikka hän vielä rypistikin kulmiaan tyrmistyneenä:

— En tarkoittanut olla epäkohtelias. Tietysti minä tulen mihin tahansa, missä minua todella tarvitaan. Mutta en käsitä, mikä pakko siihen nyt on tullut, kun sinulla on kolme muuta käskyläistä, kaikki parempia tanssijoita ja kavaljeereja kuin minä.

— En tahdo heitä, tahdon sinut. Minulla ei ole sydäntä laahata setää enää mukaani, enkä koskaan lähtisi muiden kuin sukulaisten kanssa.

— Kuule, Rose, jos Steve on jollain tavoin kiusannut sinua, niin sano vain, minä kyllä huolehdin lopusta, puuskahti Mac, joka viimein älysi, että jotain oli hullusti, ja arveli Keikarilla olevan osuutta asiaan, hän kun oli viimeksi ollut Rosen seuralaisena.

— Ei, Steve on ollut oikein kiltti, mutta tietysti hän olisi mieluummin Kitty Vanin kanssa, ja siksi minä tunnen olevani seuranhäiritsijä, vaikka Steve ei hiisku siitä sanaakaan.

— Se poika on tomppeli! Mutta onhan sinulla Archie, hän on vakaa kuin tuomiokirkko, eikä hänellä ole sydänkäpyä häiritsemässä, jatkoi Mac jo puolittain aavistaen mistä oli kysymys.

— Archie ei välitä enää tanssista, ja kun hän joutuu olemaan menossa päiväkaudet, luulen että hän iltaisin mielellään lepää ja lueskelee. Rose olisi voinut lisätä: "ja kuuntelee Feben laulua", sillä Jessie-täti tuli usein illalla istumaan Plenty-tädin luo, ja Archie oli nykyään hänen uskollinen seuralaisensa.

— Mitäs vikaa Charliessa on? Luulin että hän on kaikkien kavaljeerien kruunu. Annabelin mielestä hän tanssii kuin enkeli, ja tiedän ettei tusina äitejä saisi Charlieta pysymään kotona ainoatakaan iltaa. Oletko riidellyt Adoniksen kanssa ja ryntäät nyt sen takia minun poloisen kimppuun? kysyi Mac.

— Olen, ja siksi en aio mennä hänen kanssaan lähiaikoina. Hänen tapansa eivät miellytä minua eivätkä minun tapani häntä. Siksi minä en halua olla hänen varassaan, ja sinä voit auttaa minua jos tahdot, sanoi Rose pyörittäen hermostuneesti isoa pallokarttaa.

Mac vihelsi hiljaa ja näytti äkkiä valpastuneen. Pyyhkäisten kuin hämähäkinseitin kasvoiltaan hän sanoi:

— Kuulehan nyt, serkku, minä olen kehno selvittelemään salaisuuksia ja teen pelkkiä hölmöntöitä, jos pistät minut sokkona johonkin taitavasti punottuun juoneen. Sano reilusti mitä haluat, ja minä suostun jos kykenen. Leikitään että minä olen setä ja sinä purat huolesi. Anna tulla.

Hän puhui niin ystävällisesti ja rehelliset silmät olivat niin täynnä hyväntahtoisuutta, että Rose tunsi voivansa uskoutua hänelle.

— Olet oikeassa, Mac, voin puhua sinulle melkein yhtä vapaasti kuin sedälle, koska sinä olet luotettava toveri etkä pidä minua typeränä siksi, että koetan tehdä mielestäni oikein. Charlie pilkkaa minua, ja siksi minun on vaikea pysyä päätöksissäni. Tahdon elää säännöllisesti, tulla aikaisin kotiin, pukeutua yksinkertaisesti ja käyttäytyä kunnollisesti, piittaamatta siitä mitä 'hienot ihmiset' tekevät. Sinä olet varmasti samaa mieltä ja seisot rinnallani, vaikka sataisi tulta ja tulikiveä.

— Voit luottaa minuun. Ja alkajaisiksi ilmoitan, että olen nyt täysin selvillä tilanteesta. Charlie on liian itsevaltainen, ja sinä haluat jonkun avuksesi, että voit antaa hänelle pienen tärskyn. Eikö niin?

— Kylläpä sinä esität asian! Rose nauroi tahtomattaan ja lisäsi helpottuneena: — Siinäpä se. Minä tarvitsen jonkun, joka saa hänet käsittämään, ettei minua noin vain isännöidä, niin kuin kuuluisin hänelle enemmän kuin muulle suvulle. En pidä siitä, sillä ihmiset rupeavat juoruamaan, eikä Charlie piittaa tippaakaan siitä, miten kiusallista se on minulle.

— Sano hänelle suorat sanat, neuvoi Mac mutkattomasti.

— Olen sanonutkin, mutta hän vain nauraa ja lupaa olla siivolla, ja sitten hän jatkaa entisiä tapojaan. En minä osaa sitä selittää; se voi olla pelkkä katse tai sana tai muu pikkuasia, mutta en tahdo sellaista, ja minusta on parasta, etten anna hänelle enää tilaisuutta härnäämiseen.

— Hän on kova hakkailemaan ja tahtoo varmaan opettaa sinullekin sitä taitoa. Minä puhun hänelle jos tahdot, ja sanon ettet halua oppia. Puhunko? kysyi Mac, jonka mielestä asia alkoi käydä kiinnostavaksi.

— Ei kiitoksia, siitä tulisi vain sekamelskaa. Jos suostut ystävällisesti tulemaan muutaman kerran seurakseni, niin Charlie älyää ilman muuta minun olevan tosissani ja ihmiset lakkaavat lörpöttelemästä, sanoi Rose. Ja hän lehahti tulipunaiseksi muistaessaan, miten kuuli kerran erään pojan kuiskaavan toverilleen, kun Charlie johdatti häntä läpi illallissalin tungoksen: — Tuolla kaverilla on tuuria. Hän vie varmasti perijättären ja me saamme jäädä nuolemaan näppejämme.

— Ei kai ole pelkoa, että ihmiset juoruaisivat meistä? Mac vilkaisi Roseen kasvoillaan merkillinen ilme.

— Ei tietenkään, sinähän olet vielä poika.

— Olen yhdenkolmatta, arvoisa neiti, ja Prinssi on vain pari vuotta minua vanhempi, huomautti Mac hiukan närkästyneenä.

— Olet kyllä, mutta hän on niin kuin muutkin nuoret miehet, sinä taas olet rakas kunnon kirjatoukka. Ei kukaan kiinnitä huomiota siihen, mitä sinä teet; sinä voit hyvin tulla minun kanssani kutsuihin vaikka joka ilta, eikä siitä puhuta sanaakaan. Ja jos puhuttaisiinkin, en piittaisi siitä, kun vakinaiseni olisi 'vain Mac', vastasi Rose käyttäen tuttua sanontaa.

— Minä en siis ole mikään. Mac kohotti silmäkulmiaan, ihan kuin tuo havainto olisi kummastuttanut ja ärsyttänyt häntä.

— Et mikään seuraelämässä toistaiseksi, mutta yksityisesti minun kaikkein paras serkkuni. Näethän sen siitäkin, että olen valinnut juuri sinut uskotukseni ja ritarikseni, sanoi Rose kiirehtien lepyttämään serkkuaan, jota hänen ajattelemattomat sanansa näyttivät haavoittaneen.

— Siitä kai minulla on paljon iloa, murisi Mac.

— Senkin kiittämätön poika, kun viis veisaat kunniasta, jota sinulle on osoitettu. Tiedän tusinan verran herroja, jotka olisivat siitä ylpeitä, mutta sinä välität vain pahanlaatuisista luunmurtumista. Siksi en viivytä sinua enää, kysyn vain, voinko luottaa siihen, että saan seuralaisen huomisillaksi? sanoi Rose hiukan loukkaantuneena toisen välinpitämättömyydestä.

— Rohkenenko pyytää sitä kunniaa? Mac nousi ja kumarsi niin charliemaisen sulavasti, että Rose huudahti ihastuneena ja yllättyneenä:

— Hyvänen aika, Mac, en tiennyt että osaisit olla noin hieno!

— Mies voi tehdä melkein mitä tahtoo, jos vain koettaa, Mac vastasi arvokkaasti seisten hyvin suorana ja näyttäen niin pitkältä ja ryhdikkäältä, että Rose teki hämmästyneenä hoviniiauksen ja lähti lausuen armollisesti:

— Kiitän suosiollisuudestanne! Näkemiin, tohtori Alexander Mackenzie Campbell.

Kun perjantai-ilta tuli ja Roselle tuotiin sana, että hänen seuralaisensa oli saapunut, hän juoksi alakertaan toivoen hartaasti, ettei tämä olisi tullut samettinutussa, saappaissa tai mustissa hansikkaissa tai tehnyt muuta pikku erehdystä. Nuori herrasmies seisoi korkean peilin edessä syventyneenä järjestelemään tukkaansa, ja Rose pysähtyi äkkiä, kun hänen silmänsä kulkivat hienosta verasta valkohansikkaisiin käsiin, jotka koettivat pakottaa vastahakoista hiuskiehkuraa pysymään paikoillaan.

— Oh, Charlie, minä luulin —, Rose aloitti hämmästyneenä, mutta ei ehtinyt enempää, sillä vieras kääntyi ja Rose näki Macin virheettömässä iltapuvussa, tukka siististi jakauksella, korea kukkanen napinlävessä ja marttyyrin ilme kasvoilla.

— Niin, toivot kai että minä olisin hän! Oma syysi, ettei hän ole tässä. Onko kaikki nyt kunnossa? Keikari puki minut, ja hänen pitäisi kyllä tietää, mitä asiaan kuuluu, sanoi Mac ristien kätensä ja seisten jäykkänä kuin aidanseiväs.

— Sinä olet niin loistava, etten tunne sinua.

— En minäkään.

— En voinut aavistaa, että sinä olisit tuollainen herrasmies, lisäsi Rose tarkastellen toista hyväksyvästi.

— Enkä minä, että voisin tuntea itseni näin narrimaiseksi.

— Poika raasu! Näytät todella surkealta. Miten voisin ilahduttaa sinua korvaukseksi uhrauksestasi?

— Lakkaa sanomasta minua pojaksi. Se lievittäisi kärsimyksiäni ja antaisi minulle rohkeutta esiintyä avorintaisessa takissa ja kihara otsalla.

Mac puhui niin murheellisella äänellä ja tarkasteli mainittua kiharaa niin synkeästi, että Rose nauroi hänelle vasten kasvoja ja ojensi hänelle kaiken kukkuraksi iltaviittansa. Mac silmäili sitä totisena hetkisen, auttoi sen sitten huolellisesti nurinpäin hänen ylleen ja veti joutsenenuntuvaisen hupun niin rajusti yli pään, että kiharat sen sisällä joutuivat surkeaan sekasortoon.

Rose heitti pois viitan ja pyysi häntä opettelemaan tuon eleen kunnollisesti, minkä toinen nöyrästi teki, ja johdatti hänet läpi eteishallin astuen vain pari kolme kertaa hänen hameensa liepeille. Mutta ovella Rose huomasi unohtaneensa päällyskenkänsä ja pyysi Macia tuomaan ne.

— Älä huoli, ei nyt ole märkää, tämä sanoi vetäen hatun otsalleen ja takin yllensä vähääkään huolehtimatta onnettomista hienouksista.

— Mutta enhän minä voi kävellä kylmillä kivillä ohuissa tanssikengissä, sanoi Rose näyttäen pientä valkoista jalkaansa.

— Ei sinun tarvitsekaan — kas näin, neitiseni. Kursailematta Mac nosti tytön syliinsä ja lennätti hänet vaunuihin, ennen kuin hän ehti sanoa sanaakaan.

— Olet sinäkin saattaja! huudahti Rose hullunkurisen kauhistunut ilme kasvoillaan ja pelasti ohuen pukunsa peitteeltä, johon Mac aikoi kääriä hänet kuin kapaloon.

— Machan tässä vain on, älä välitä, poika sanoi ja heittäytyi vastapäiseen nurkkaan näyttäen mieheltä, joka oli koonnut kaikki voimansa täyttääkseen tuskaisat velvollisuutensa ja jonka oli määrä kestää tai kuolla.

— Mutta herrasmies ei sieppaa naista kuin jauhosäkkiä ja paiskaa häntä vaunuihin tällä tavoin. Sinä näyt tarvitsevan kasvatusta, ja minun on tosiaan aika ruveta huolehtimaan sinun seuratavoistasi. Koeta nyt muistaa missä olemme äläkä saata itseäsi tai minua pulaan, jos se vain on vältettävissä, pyyteli Rose peläten joutuneensa ojasta allikkoon.

— Minä käyttäydyn kuin tanssimestari, saatpa nähdä.

Macin käsitys tanssimestarin käyttäytymistavoista näytti olevan hiukan kummallinen, sillä tanssittuaan kerran serkkunsa kanssa hän jätti tämän oman onnensa nojaan ja unohti pian hänet kokonaan tavattuaan professori Stumphin, kuuluisan geologin. Rose ei pitänyt väliä, sillä yksi tanssi jo ilmaisi, että se puoli Macin kasvatuksesta oli surkeasti laiminlyöty, ja hän liiteli hyvillä mielin Steven kanssa. Rosella oli yllin kyllin tanssittajia ja aivan tarpeeksi myös suojelijoita, sillä kaikkien nuorten miesten äidit hymyilivät hänelle suopeutta säteillen.

Charlie ei ollut lainkaan läsnä, sillä havaittuaan Rosen valinneen Macin saattajakseen hän oli lähtenyt haihduttamaan mielikarvauttaan vaarallisemmilla ajanvietteillä. Rose oli siitä huolissaan, ja ilonpidon keskelläkin levottomuus välillä valtasi hänet. Hän tunsi voimansa ja tahtoi käyttää sitä järkevästi, mutta ei tiennyt miten olla ystävällinen Charlielle olematta samalla uskoton itselleen tai antamatta aihetta turhiin toiveisiin.

— Olisimmepa taas kaikki lapsia, ei mitään hämmentäviä tunteita eikä suuria kiusauksia, hän ajatteli istuessaan rauhallisessa sopessa sillä aikaa kun Steve meni hakemaan hänelle lasin vettä. Kesken mietteidensä hän kuuli tutun vakavan äänen takaansa:

— Ja allofiitti on uusi, vesipitoinen aluminium- ja magnesiumsilikaatti, joka muistuttaa kovin Webskyn Schlesiasta löytämää pseudofiittia.

— Mistä kummasta Mac puhuu? hän tuumi, ja tirkistäessään ison kukkivan atsalean takaa hän näki serkkunsa keskustelevan hartaasti professori Stumphin kanssa ja ilmeisesti nauttivan tavattomasti, sillä murheellinen ilme hänen kasvoiltaan oli kadonnut ja ne olivat nyt eloisat ja vilkkaat. Vanhempi herra näytti kuuntelevan niin tarkkaavasti, että huomautukset olivat varmaan sekä älykkäitä että hauskoja.

— Mikä nyt on? kysyi Steve palatessaan vesilaseineen ja nähdessään Rosen hymyilevän merkitsevästi.

Rose viittasi atsalean taakse, ja Steve irvisti kurkistaessaan sinne, mutta muuttui sitten totiseksi ja sanoi epätoivoissaan:

— Tietäisitpä miten paljon vaivaa minä näin tuosta veikosta, kuinka kärsivällisesti harjasin hänen peruukkiansa ja kuinka pitkään sain puhua, että hän suostui vetämään tanssikengät jalkaansa, millä tappelulla sain tuon takin hänen ylleen, silloin käsittäisit, miltä minusta nyt tuntuu!

— No, mikä hänessä nyt on vikana? kysyi Rose.

— Kurkista hiukkasen niin näet. Olisi parasta lähettää hänet paikalla kotiin, hänhän on ihan kuin tappelusta tullut.

Steven ääni oli niin onneton, että Rose kurkisti uudestaan. Macin hienous oli todella mennyttä. Rusetti oli toisella sivulla, kukkanen roikkui nurinpäin napinlävessä, hansikkaat oli rutistettu palloksi, jota hän puhuessaan hajamielisesti läimäytteli, ja tukka näytti myrskytuulen myllertämältä, sillä hän haroi sitä vähän väliä kaksin käsin, kuten hänen oli tapana lukiessaan tai puhellessaan vakavasti. Mutta pörröisyydestään huolimatta hän näytti niin onnelliselta ja innostuneelta, että Rose nyökkäsi suopeasti ja sanoi viuhkansa takaa:

— Häntä on tosiaan surkea katsella, Steve, mutta kaiken kaikkiaan luulen, että nuo merkilliset tavat sopivat hänelle parhaiten. Uskon että me vielä saamme olla ylpeitä hänestä, sillä hän tietää enemmän kuin me kaikki muut yhteensä. Kuulepas nyt tuotakin!

Ja Rose vaikeni, jotta he saattoivat kuunnella tietävää ja vuolasta purkausta Macin huulilta:

— Tiedättehän Frenzelin osoittaneen, että bismuttisilikaatin pallomaiset muodot, joita on löydetty Schneeburgin ja Johanngeorgenstadtin luota, eivät ole isometrisiä vaan monoklinisiä kidemuodoltaan. Siksi hän erottaa ne vanhasta eulytiitistä ja antaa niille uuden agrikoliitti-nimen.

— Eikö tuo ole kamalaa? Lähdetään kiireesti pois ennen kuin saamme uuden vyöryn niskaamme, ja silloin meistä tulee pallomaisia silikaatteja ja isometrisiä kiteitä väkisinkin, kuiskasi Steve kauhun vallassa, ja he pakenivat jättäen Macin huvittelemaan omalla tavallaan.

Mutta kun Rose oli lähdössä kotiin ja etsiskeli saattajaansa, ei tätä löytynyt mistään, sillä professori oli jo lähtenyt ja Mac hänen kanssaan niin syventyneenä uuteen puheenaiheeseen, että unohti tyystin seuralaisensa ja meni levollisesti kotiin miettien geologian ongelmia. Saattaa kuvitella, miltä Rosesta tuntui, kun tämä tosiseikka valkeni hänelle. Häntä sekä suututti että nauratti; Mac pysyi aina omana hajamielisenä itsenään. Rose ei sentään joutunut pulaan, sillä vaikka Steve oli jo lähtenyt Kittynsä kanssa ennen kuin karkuretki huomattiin, rouva Bliss otti mielellään hylätyn neidin siipiensä suojaan ja saattoi hänet turvallisesti kotiin.

Rose lämmitteli juuri jalkojaan ja maisteli kaakaota, jota Febe aina piti hänelle valmiina, kun hätäistä naputusta kuului lasiovelta ja Mac pyysi hiljaisella äänellä:

— Päästä minut sisään vain yhdeksi minuutiksi.

Rose käski Feben avata, ja syntipukki astui sisään hengästyneenä, levottomana ja ulkoasultaan entistäkin ränstyneempänä, sillä hän oli unohtanut päällystakkinsa, rusetti oli nyt niskassa ja tukka niin pystyssä kuin kaikki taivaan tuulet olisivat vapaasti temmeltäneet siinä. Ne olivatkin temmeltäneet, sillä hän oli viimeisen tunnin ajan laukannut avopäin sinne tänne koettaen saada tekemänsä virheen tekemättömäksi.

— Älä kiinnitä huomiota minuun, en ansaitse sitä; tulin vain katsomaan, että olet turvassa, ja painun sitten hirteen, kuten Steve neuvoi, Mac sanoi omantunnon tuskissa, jotka olisivat olleet hyvin järkyttäviä, ellei hänen olisi silloin tällöin täytynyt vetää henkeä hullunkurisesti huohottaen.

— En ikinä olisi luullut, että sinä saattaisit hylätä minut, sanoi Rose moittivasti; hänestä oli viisainta olla lauhtumatta heti, vaikka mieli tekikin, kun näki kuinka vilpittömän pahoillaan Mac oli.

— Se oli tuon kirotun miehen syytä! Hän oli ihan kuin elävä tietosanakirja, ja kun huomasin saavani häneltä paljon tietoja, rupesin heti kaivamaan esiin tärkeimpiä, sillä aikaa oli vähän. Tiedäthän että unohdan kaiken muun, kun saan sellaisen miehen kynsiini.

— Siltä näyttää. Kumma että ylipäänsä muistit minut, vastasi Rose pidätellen nauruaan.

— En muistanutkaan ennen kuin Steve jotenkin muistutti; silloin jysähti mieleeni, että olin lähtenyt ja jättänyt sinut, ja olin hervoton kuin lankavyyhti, Mac sanoi rehellisesti.

— Mitä sinä silloin teit?

— Mitäkö? Lähdin kuin ammuttu enkä pysähtynyt ennen kuin Hopella —

— Ethän toki kävellyt niin pitkää matkaa? huudahti Rose.

— En, herra nähköön, juoksin. Mutta sinä olit lähtenyt rouva Blissin kanssa, ja siksi laukkasin taas takaisin nähdäkseni omin silmin, että olet onnellisesti kotona, vastasi Mac pyyhkien hikistä otsaansa ja helpotuksesta huokaisten.

— Mutta matkaahan on melkein viisi kilometriä yhteen suuntaan, ja keskellä yötä, kylmässä ja pimeässä! Voi Mac, kuinka sinä saatoit, huudahti Rose tajuten yhtäkkiä mitä Mac oli tehnyt, kun hän kuuli tämän läähättävän ja näki missä kunnossa hänen kenkänsä olivat.

— Enhän voinut muutakaan, sanoi Mac nojautuen ovea vasten ja koettaen olla huohottamatta.

— Eihän sinun olisi tarvinnut juosta itseäsi puolikuoliaaksi moisen pikkuasian vuoksi. Pitihän sinun tietää, että voin hyvin huolehtia itsestäni, varsinkin kun siellä oli niin paljon tuttavia. Istu toki hetkeksi. Febe kiltti, tuo toinen kuppi, tätä poikaa ei päästetä kotiin ennen kuin hän on levännyt ja virkistynyt juoksunsa jälkeen, komensi Rose.

— Älä ole minulle kiltti, minä joisin mieluummin koiruhoa kuin kaakaota, jos sinulla sattuisi olemaan valmiina, vastasi Mac surkeasti huokaisten painuessaan sohvalle ja ottaessaan Feben tarjoaman juoman.

— Jos sinulla olisi heikko sydän, olisi tuollainen ravi tappanut sinut. Älä tee sitä toista kertaa, varoitti Rose tarjoten hänelle viuhkansa, jotta Mac saattoi viilentää kuumaa otsaansa.

— Ei minulla sydäntä olekaan.

— Onpahan, se takoo kuin höyryvasara, ja se on minun syyni. Minun olisi pitänyt poiketa teille sanomaan, että olen turvassa.

— Ei juoksu mitään, mutta tällainen häpeä! Juoksen tuon matkan usein liikuntaa saadakseni, eikä se mitään tee, mutta tänä iltana olin kuin vimmattu ja löin varmasti ennätyksen. "Älä nyt huolehdi, vaan ole ihan rauhassa ja maistele teejuomaasi", kuten romaaneissa sanotaan.

— Mitä sinä tiedät sellaisesta? kysyi Rose ällistyneenä.

— Vaikka kuinka paljon! Luuletko etten minä lue romaaneja?

— Luulin ettet sinä lue muuta kuin kreikkaa ja latinaa ja joskus sattumalta silmäilet Webskyn pseudofiitteja ja Johanngeorgenstadtin monokliineja.

Macin silmät revähtivät selko selälleen, mutta sitten hän huomasi pilan ja yhtyi nauruun niin sydämestään, että yläkerrasta kuului Plenty-tädin ääni, joka kysyi unisena ja hätäisenä:

— Onko tuli irti?

— Ei, täti hyvä, kaikki on kunnossa, minä vain sanon hyvää yötä, vastasi Mac haeskellen lakkiaan.

— Lähde nyt sitten heti, että tyttö pääsee nukkumaan, jatkoi vanha neiti palaten vuoteeseensa.

Rose kipaisi eteiseen ja sieppasi setänsä turkin, kun Mac astui kirjastosta etsien hajamielisesti omaa päällystakkiaan.

— Eihän sinulla takkia ollutkaan, senkin yöjuoksija! Ota tämä ja pidä ensi kerralla järki tallella, tai et pääse yhtä vähällä, hän sanoi tarjoten painavaa turkkia ja tirkistellen sen takaa serkkuaan nauravin silmin.

— Ensi kerralla! Annatko siis anteeksi? Saanko vielä näyttää, etten ole vallan tomppeli? huudahti Mac liikuttuneena ja halasi suurta turkkia.

— Minäkö pitäisin sinua tomppelina! Päinvastoin sinun oppineisuutesi ihan hätkähdytti minua tänä iltana. Sanoinkin Stevelle, että meidän pitäisi olla ylpeät filosofistamme.

— Oppineisuus hiiteen! Minä näytän sinulle, että olen mies siinä missä muutkin, ole sitten minusta ylpeä tai älä! huudahti Mac nyökäten niin, että lasit tipahtivat hänen nenältään, kun hän sieppasi lakkinsa ja lähti.

Pari päivää myöhemmin Rose lähti tervehtimään Jane-tätiä kuten hänellä oli tapana kerran pari viikossa. Kiivetessään yläkertaan hän kuuli merkillistä ääntä salista ja pysähtyi tahtomattaan kuuntelemaan.

— Yks, kaks, kolme, vedä! Yks, kaks, kolme, käänny! No, jatka nyt! kuului kärsimättömästi.

— Kai sinun on helppo sanoa jatka nyt, mutta mitä peijakasta minä teen vasemmalla jalallani silloin kun liu'un ja käännyn oikealla? tiedusteli toinen ääni hengästyneenä ja alakuloisesti.

Sitten viheltäminen ja tömistely jatkui entistä pontevammin. Tuntiessaan äänet Rose tirkisti puoliavoimesta ovesta ja alkoi ihan hytkyä pidätetystä naurusta. Steve nojasi punainen pöytäliina vyötäisille sidottuna raukeasti Macin olkapäähän ja tanssi vihellyksensä tahdissa. Keikari näet oli täysinoppinut tässä kaunotaiteessa ja ylpeili taidostaan. Mac piteli kasvot punaisina ja maailma silmissä pyörien veljeään vyötäisiltä ja yritti turhaan johdatella häntä läpi pitkän salin kompastumatta pöytäliinaan, polkematta neitoaan varpaille tai törmäämättä päin huonekaluja. Rose nautti näytelmästä, kunnes Mac yrittäessään epätoivoisesti pyörittää naistaan paiskautui seinää vasten ja kaatoi Steven lattialle.

Silloin Rosen oli mahdotonta enää hillitä nauruaan, hän tuli serkkujensa luo ja sanoi hilpeästi:

— Se oli suurenmoista! Koettakaa uudestaan, niin minä soitan!

Steve loikkasi pystyyn ja kiskaisi hermostuneesti pois pöytäliinan. Mutta Mac heittäytyi tuoliin hieroen vielä päätänsä ja koetti olla tyyni ja iloinen kysyessään:

— Mitä kuuluu, serkku? Koska sinä tulit? Johnin olisi pitänyt kertoa meille.

— Hyvä oli ettei kertonut, sillä silloin olisin jäänyt vaille tätä liikuttavaa kuvaelmaa veljesrakkaudesta. Näyt valmistautuvan seuraaviin kutsuihin.

— Niin valmistaudunkin, mutta on niin paljon muistettavaa yhtä aikaa, täytyy pysyä tahdissa, ohjata suoraan, väistää hameita ja hoidella noita pahuksen sääriäni. Vaikeata se on aluksi, tunnusti Mac pyyhkien otsaansa ja huoaten nääntyneenä.

— Näin kovaa työtä en ole ikinä tehnyt, ja koska en ole mikään muurinsärkijä, en tahdo enää olla paiskeltavana pitkin seiniä, murisi Steve pyyhkien polviaan ja katsellen murheellisena jalkojaan, joita oli poljettu niin että kirveli.

— Kiitoksia vain tästäkin, olit oikein kiltti. Taisinkin oppia tahdin, ja voin harjoitella vaikka tuolin kanssa, sanoi Mac niin alistuvaisena, että Rose purskahti taas vastustamattomaan nauruun, johon serkutkin yhtyivät.

— Koska sinä olet ruvennut marttyyriksi minun tähteni, on oikein ja kohtuullista, että autan sinua. Soita sinä meille, Steve, niin minä annan oppitunnin Macille, ellei hän mieluummin tanssi tuolin kanssa. Ja Rose riisui hattunsa ja viittansa.

— Tuhannet kiitokset, kunhan en vain satuttaisi sinuakin, aloitti Mac hyvillään, mutta muistaen äskeiset kommellukset.

— Ole huoletta! Steve ei hoidellut laahustaan kunnolla, sillä hyvät tanssijat kiinnittävät sen aina silmukasta käsivarrelleen. Minulla ei laahusta olekaan, niin että se huoli on poissa, ja soiton mukaan on paljon helpompaa pysyä tahdissa. Tee ihan niin kuin minäkin, niin parin kierroksen jälkeen se menee mainiosti.

— Koetetaan, koetetaan. Alahan pimputtaa, Steve! Nyt, Rose! Ja pyyhkäisten tarmokkaasti tukan silmiltään Mac tarttui Roseen ja alkoi taas ponnistella päättäen onnistua vaikka henki menisi.

Toinen yritys luonnistui, sillä Steve korosti tahtia lujasti paukuttelemalla pianoa, Mac totteli ohjeita kuin henkensä kaupalla, ja muutamien jännittävän vaarallisten hetkien jälkeen Rose sai ilokseen kulkea vakaasti läpi huoneen ja saapui komean pyörähdyksen jälkeen perille. Steve taputti käsiään, ja Mac huudahti vilpittömästi:

— Olen aina vihannut tanssia, mutta tiedätkö, nyt ihan pidän siitä.

— Tiesin sen. Mutta et saa seistä näin käsi parisi vyötäisillä, kun olet lopettanut. Pitää istua ja leyhytellä häntä viuhkalla, jos hän haluaa, neuvoi Rose oppilastaan.

— Tosiaan, tiedän kyllä miten se tehdään, ja irrottaen otteensa Mac nostatti pienen tuulenpyörteen serkkunsa ympärille leyhytellen huimasti sanomalehteä.

— Hyvä, hyvä, veikkoseni! Tuohan on lupaavaa, tilaankin sinulle paikalla hännystakin, koska aiot ruveta elämään ihmisiksi, sanoi Steve pianotuolilta. — Harjoitelkaa vähän salonkikeskusteluakin, ettei hän joutuisi naurunalaiseksi kuten viime kerralla, lisäsi Steve. — En tarkoita tuota geologista lörpötystä, kamalaa sekin oli, mutta keskustelu Emma Curtisin kanssa oli vielä hullumpaa. Kerropas, Mac, niin Rose saa kuulla.

— Mitä siinä nyt oli, minähän koetin vain keskustella järkevästi, sanoi Mac vastahakoisesti, sillä serkut, joille Steve oli ilmiantanut asian, olivat armottomasti kiusanneet häntä.

— Mitä sinä sitten puhuit? Koetan pysyä vakavana jos vain voin, sanoi Rose uteliaana, sillä Steven silmät vilkkuivat pahankurisesti.

— No, minä tiesin, että hän pitää teatterista ja yritin sitä ensin, se menikin mukiin, kunnes aloin kertoa millaisia teatterit olivat Kreikassa. Varsin mielenkiintoinen aihe, eikö totta?

— Niin onkin. Siteerasitko hänelle jonkin kuoro-osan tai pätkän Agamemnonista, niin kuin silloin kun kerroit niistä minulle? kysyi Rose ja saattoi vaivoin hillitä naurunhalunsa.

— En tietenkään, kehotin häntä vain lukemaan Prometheuksen, mutta hän haukotteli viuhkansa suojassa ja alkoi puhua Febestä. Kuinka 'suloinen olento' hän oli, miten hän 'tunsi asemansa', 'pukeutui säätynsä mukaan' ja muuta lörpötystä. Taisin olla aika epäkohtelias, mutta kun hän keskeytti minut tuolla tavoin, menin vähän sekaisin ja sanoin mitä sylki suuhun toi, nimittäin että Febe minusta oli hienoimmin puettu nainen koko salissa, sillä hän ei ollut pelkkiä hepeneitä ja höyheniä kuten muut tytöt.

— Voi Mac parka! Emmalla kun on elämäntehtävänään pysyä muodin tasalla, ja tuona iltana hän oli aivan erityisen loistava. Mitä hän sanoi? kauhisteli Rose säälien molempia asianomaisia.

— Hän nakkeli niskojaan ja katsoi minuun myrkyllisesti.

— Ja mitä sinä teit?

— Puraisin kieltäni ja jouduin ojasta allikkoon. Seurasin hänen esimerkkiään ja vaihdoin puheenaihetta: puhelin orpojen hyväksi pidettävästä konsertista, ja kun hän heltyi noista pikku kullanmuruista, neuvoin häntä ottamaan yhden hoidokikseen ja lausuin ihmettelyni siitä, etteivät nuoret naiset tee niin, vaan suosivat kissoja ja sylikoiria.

— Sinä kovaonninen! Hän jumaloi mopsiansa, mutta pikkulapsia hän ei voi kärsiä, tiesi Rose.

— Sitä hupsumpi hän on! No, joka tapauksessa hän sai tietää minun mielipiteeni asiasta ja pitäköön sen hyvänään, sillä minä sanoin vielä, että se olisi myös mainiota harjoitusta sitä aikaa varten, jolloin heillä on omia pikku kullanmuruja. Moni lapsiraukka kuolee äitinsä taitamattomuuden tähden, sehän on tunnettua, lisäsi Mac niin vakavasti, ettei Rose uskaltanut enää hymyillä.

— Kuvittele nyt Emmaa sipsuttelemassa tuollainen orpolapsi käsivarsillaan rakkaan Toton sijasta! nauroi Steve riemastuneena pyörähtäen pianotuolilla.

— Näyttikö hän pitävän neuvostanne, herra Suorasuu? kysyi Rose, joka olisi tahtonut olla läsnä.

— Ei, hän kiljaisi hiukan ja sanoi: "Varjelkoon, miten merkillinen te olette, herra Campbell! Olkaa hyvä ja viekää minut äidin luo", ja minä vein hänet kiitollisena. Varonpa toiste koskemasta hänen mopsinsa koipiin, lopetti Mac jurosti päätään ravistaen.

— Älä välitä! Sinulla oli huono onni sillä kertaa. Älä luule, että kaikki tytöt ovat yhtä hupsuja. Voin näyttää sinulle tusinan järkeviä tyttöjä, jotka voivat keskustella kanssasi muodin virtauksista tai nauttia kreikkalaisesta murhenäytelmästä, jos esität heille kuoron kuten minullekin, sanoi Rose lohduttaen, sillä Steve vain virnisteli.

— Viitsitkö kirjoittaa minulle luettelon niistä tytöistä, niin viljelen tuttavuutta heidän kanssaan. Täytyyhän saada jotakin korvaukseksi siitä, että rupeaa hyrräksi.

— Oikein mielelläni. Ja jos tanssit hyvin, sinulla on oikein hauskaa heidän kanssaan.

— Ei minusta ikinä tule sellaista 'muodin peiliä ja kuosin kuvastinta' kuin tuo Keikari, mutta teen parhaani; kuitenkin jos olisi vara valita, vaeltaisin paljon mieluummin pitkin katuja posetiivi ja apina matkassani, vastasi Mac kiusaantuneena.

— Kiitos kohteliaisuudesta! sanoi Rose syvään niiaten, mutta Steve huudahti:

— Joko sinä nyt taas! niin moittivasti, että syyllinen muisti liian myöhään olevansa Rosen valittu ritari.

— Pahus vieköön, unohdin! Ja heittäen hullunkurisen toivottomana sanomalehden Mac asteli huoneesta lausuen traagisesti Kassandran sanoja. — "Voi tuskaa! Oi Maa! Oi Apollo! Minä tahdon kuolemaa! Tahdon lähestyä tuonelan portteja ja rukoilla kuolettavaa iskua!"

7

FEBE

Sillä aikaa kun Rose keräsi kokemuksia, Febe teki samoin vaikka hiljaisemmin, ja he vertailivat havaintojaan jutellessaan iltaisin ennen nukkumaan menoa. Mutta oli asioita, joista ei koskaan puhuttu, ja kummallakin oli oma pieni maailmansa, johon ystävänkään silmä ei kurkistanut.

Rosen elämä oli nykyään iloisimmillaan, Feben taas onnellisimmillaan. Molemmat osallistuivat aika paljon seuraelämään, sillä monet, jotka olisivat muuten vastahakoisesti hyväksyneet Feben vieraakseen, olivat suopeita laulajattarelle.

Muutamissa seikoissa Febe oli ylpeä, ja kun ne palvelukset, joita hän ilomielin toimitti talossa, vuosi vuodelta vähenivät, tuli riippuvuus hänelle taakaksi eikä lämpiminkään kiitollisuus voinut sitä keventää. Tähän asti hän ja Rose olivat eläneet lapsina yhdessä, mutta kun he nyt olivat tulleet naisiksi, heidän tiensä veivät vääjäämättä eri suuntiin, ja molemmat tunsivat, että heidän oli ennen pitkää erottava.

Jo ennen ulkomaille lähtöä oli sovittu, että kotiin palattuaan Febe pyrkisi omille jaloilleen ja koettaisi siipiään laulajattarena. Hän oli opiskellut tunnollisesti, ja nyt hän oli valmis näyttämään, ettei uhrauksia ollut tehty turhan takia. Häntä rohkaisi pienissä piireissä saavutettu menestys ja innostuneiden ystävien kiittävä arvostelu; hän tunsi jo voivansa uskaltautua kauemmas ja päätti aloittaa uransa konserttilaulajana.

Juuri tähän aikaan oli yleisen mielenkiinnon kohteena tyttöjen orpokoti, jota ei saatu kuntoon varojen puutteessa. Campbellit olivat tehneet kaiken voitavansa ja työskentelivät edelleenkin tuon tarpeellisen laitoksen hyväksi. Asiaa varten oli pidetty useita myyjäisiä ja sarja konsertteja. Rose oli koko sydämestään heittäytynyt tähän työhön ja ehdotti nyt, että Febe esiintyisi ensi kerran konserttisarjan päättäjäisissä, johon orpojen lapsikuoro tulisi myös laulamaan.

Muutamat sukulaiset arvelivat, ettei Febe haluaisi aloittaa niin vaatimattomasti, mutta Rose tunsi hänet paremmin, ja kun hän ehdotti asiaa, Febe vastasi oitis:

— Sen sopivampaa aikaa ja paikkaa ensiesiintymiselleni ei voisi ajatellakaan. Laulan ilomielin orpojen hyväksi, mutta tahdon olla vain yksi heistä enkä halua esiintyä sen juhlallisemmin kuin hekään.

— Saat järjestää asian ihan niin kuin haluat; minä pidän huolta siitä, että kaikki sujuu mielesi mukaisesti, lupasi Rose.

Olikin hyvä, että Rose otti ohjakset käsiinsä, sillä suvussa syntyi aika hälinä, kun kuultiin Feben ensiesiintymisestä. Clara-täti oli epätoivoissaan, sillä Febe päätti pukeutua vaatimattomaan viininpunaiseen villapukuun, jotta ei poikkeaisi liikaa muista orvoista. Plenty-täti halusi pitää pienet illalliset tapauksen kunniaksi, mutta Febe pyysi häntä tarjoamaan sen sijasta joulupäivällisen lapsille. Pojat aikoivat heitellä saavikaupalla kukkia, ja Charlie pyysi saada saattaa laulajattaren sisälle. Mutta Febe torjui kaikki tarjoukset sanoen vakavasti:

— Minun on parasta aloittaa niin kuin aion jatkaakin ja luottaa kokonaan itseeni. Menisin mieluummin yksin sisään, sillä sinä, Charlie, et todellakaan sovi meidän joukkoomme ja pilaisit vain toivotun vaikutuksen. Ja hymy pilkahti Feben silmiin, kun hän katseli edessään olevaa salonkileijonaa ja ajatteli orpojen ruskeita pukuja ja isoja esiliinoja.

Pitkien keskustelujen jälkeen sovittiin viimein, että Febe saisi kaikessa tehdä mielensä mukaan ja perhe tyytyisi paukuttamaan käsiään ensi riveiltä.

— Me hakkaamme kätemme rakoille ja tuomme sinut kotiin nelivaljakolla, saatpa nähdä! uhkaili Steve, jota moinen yksinkertaisuus ei lainkaan tyydyttänyt.

— Kaksivaljakko kyllä kelpaa. Olen ihan rauhallinen esiintymiseeni asti, mutta sitten voin olla hiukan poissa tolaltani, niin että lähden mielelläni ennen kuin yleinen hälinä alkaa. En todellakaan tahtoisi olla kiittämätön, mutta te olette kaikki niin kilttejä minulle, että olen liikuttunut sitä ajatellessani, eikä se sovi silloin kun pitäisi laulaa, sanoi Febe pudottaen kyynelen pitsiröyhelölle, jota ompeli.

Archie olisi tahtonut ravistella Steveä, joka rohkeni taputtaa tummaa päätä ja sanoa rohkaisevasti:

— Hyvä on. Minä olen lähettyvillä ja pyyhkäisen sinut pois sillä aikaa kun muut hakkaavat hansikkaitaan. Ei pelkoakaan siitä, että hämmentyisit. Jos hiukankin tuntuu siltä, vilkaise vain minuun, minä kyllä mulkoilen ja heristän nyrkkiäni, jos kiltteys kerran saa sinut hämmentymään.

— Se olisikin hyvä, sillä yksi balladeistani on hyvin liikuttava, ja minua itkettää aina kun laulan sitä. Jos sinä koetat mulkoilla, minua rupeaa naurattamaan ja pysyn koreasti alallani. Istu sinä vain ihan edessä valmiina pujahtamaan ulos, kun poistun viimeisen kerran!

— Luota minuun! Ja poika lähti mahtavana vaikutusvallasta, joka hänellä oli pitkään, komeaan Febeen.

Jos hän olisi tiennyt mitä sanomalehden takana olevan nuoren miehen mielessä liikkui, hän olisi vallan kummastunut, sillä vaikka Archie näyttikin syventyneen liikeasioihin, hän oli nykyään korvia myöten rakastunut. Hän oli koettanut puhua itselleen järkeä, mutta huomattuaan yrityksen toivottomaksi lakannut yrittämästäkin ja antautunut tunteittensa vietäväksi. Tieto siitä, ettei suku hyväksyisi asiaa, näytti vain lujittavan hänen aikomuksiaan, sillä hän suhtautui kaikkeen muuhunkin yhtä tarmokkaasti ja sitkeästi kuin liikeasioihin, ja kun hän kerta kaikkiaan oli päättänyt mennä naimisiin Feben kanssa, ei mikään voinut muuttaa tätä aietta.

Hän katseli ja odotti kolme kuukautta, ettei häntä voitaisi syyttää malttamattomuudesta. Jos Mac-setä olisi tiennyt, mitä unelmia ja haaveita hänen konttorikirjojensa yli kumartuneessa päässään liikkui ja mitä tunteita hänen tyynen 'oikean kätensä' povessa kuohui, hän olisi varmaan ollut aivan ymmällä. Poikien mielestä Archie oli vakaantunut liian aikaisin. Hänen äitinsä arveli, ettei konttorin ilma sopinut hänelle, ja Alec-tohtori erehtyi uskomaan, että poika oli tosiaan alkanut ajatella Rosea. Archie tuli usein iltaisin, istui kovin tyytyväisenä Rosen ompelupöydän ääressä ja leikkeli nauhoja tai piirsi malleja heidän jutellessaan.

Kukaan ei huomannut, että vaikka Archie näillä käynneillään puheli Roselle, hän katseli silti Febeä, joka hiljaisena mutta ahkerana istui matalalla tuolilla heidän lähettyvillään. Puhelipa Archie mistä tahansa, aina hän näki kiiltävät, mustat palmikot toisella puolen pöytää, silkinhienon posken, joka kaartui valkoiseen lujaan kaulaan päin, ja tummat ripset, jotka silloin tällöin kohosivat varjostaen silmiä. Neulan suihkekin viehätti häntä, samoin pieni rintaneula, joka kohosi ja laski tytön tyynen hengityksen tahdissa. Archie puhui Febelle harvoin, ei milloinkaan kajonnut hänen ompelukoriinsa vaikka mielin määrin myllersi Rosen koria tarvitessaan lankaa tai saksia, ani harvoin hän uskalsi tuoda tytölle harvinaisen sievän esineen, kun tuli laivoja Kiinasta. Hän vain istui ja ajatteli Febeä, kuvitteli että tämä oli heidän olohuoneensa, tuo Feben ompelutyö, ja että he istuivat siellä kahden kesken onnellisena avioparina.

Kun illan tapahtumat olivat kehittyneet tälle asteelle, Archien valtasi tavallisesti niin voimakas halu todella tehdä jotakin, että hän ehdotti musiikkituokiota. Toisinaan se kävi niin äkkiarvaamatta, että Roselta jäi lause kesken ja hän näki ihmeekseen oudon kiihkeyden noissa tavallisesti täysin viileissä harmaissa silmissä.

Silloin Febe käänsi työnsä kokoon ja meni pianon luo iloisena siitä, että sai jollain tavoin vuodattaa ilmoille tunteensa, joita hän ei näyttänyt voivan ilmaista muuten kuin laulussaan. Rose tuli häntä säestämään, ja Archie siirtyi hämärään nurkkaan, josta saattoi katsella Feben kasvoja tämän laulaessa.

Rose, jolla oli Pumpula toverinaan, huomasi pian asianlaidan. Aluksi hän oli vähän hämmästynyt, sitten häntä huvitti ja huoletti ja kaiken kaikkiaan asia kiinnosti häntä kovin. Hän toimi mielellään välittäjänä, vaikka toisinaan ilmassa oli sähköä niin että häntä värisytti. Hän ei puhunut mitään, vaan odotti Feben puhuvan, mutta Febe oli hiljaa ja näytti epäilevän asiaa, kunnes oli mahdotonta enää epäillä. Silloin hän pelästyi kuin pahanteosta tavattu ja keksi kaikenlaisia verukkeita pysytelläkseen poissa tyttöjen sopesta, joksi tuota mukavaa nurkkausta sanottiin.

Konserttipuuha tarjosi erinomaisia tilaisuuksia tähän; ilta illan jälkeen hän pujahtikin yläkertaan harjoittelemaan laulujaan Archien katsellessa kaivaten laiminlyötyä käsityökoria ja mykkää pianoa. Rose sääli serkkuaan ja halusi lausua lohduttavan sanan, mutta arkaili, kun Archie oli niin itseensä sulkeutunut. Niinpä Rose antoikin hänen palvoa omalla tavallaan, sillä tuntui että taitekohta oli pian edessä.

Hän oli varma siitä istuessaan konsertti-iltana Archien vieressä. Kun muu perhe nyökkäili ja hymyili, nauroi ja puheli vilkkaasti, Archie istui mykkänä kuin muuri ja piti käsivarsiaan tiukasti puuskassa ihan kuin hillitäkseen tunteitaan. Mutta Rose oli itsekin niin jännittynyt, ettei hän ehtinyt paljonkaan tarkkailla Archieta. Toivo ja pelko, ilo ja myötätunto Feben ja hänen menestyksensä puolesta saivat hänet värisemään. Sali oli tulvillaan väkeä, kuulijakunta kyllin sekalaista, jotta yleinen mielipide olisi puolueeton, ja näyttämö täynnä kirkaskasvoisia pikku orpoja, jotka olivat omiaan muistuttamaan keräyksen kohteesta.

"Olen kuullut tämän Febe Mooren laulavan, hänellä on todella hurmaava ääni, vahinko vain, ettei hän aio oopperaan."

"Hän laulaa vain kolme kertaa tänä iltana; se on kovin vaatimatonta, kun hän on kuitenkin tilaisuuden vetonaula."

"Orvot näyttävät laulavan ensiksi, tukkikaa korvanne jos haluatte, mutta muistakaa taputtaa tai naiset eivät anna ikinä teille anteeksi."

Juttelu oli täydessä käynnissä, viuhkoja leyhyteltiin, ohjelmalehtisiä kahisteltiin ja vahtimestarit juoksentelivat edestakaisin, kunnes arvokkaan näköinen herrasmies ilmestyi kumartamaan yleisölle, kiipesi johtajan paikalle ja sai tahtipuikkoa heilauttamalla koko esiliinarivin nousemaan pystyyn; orpolapset aloittivat laulaen kimeillä hennoilla äänillään, mutta pysyivät kiitettävän hyvin tahdissa ja äänessä. Myötätunto lisäsi suosionosoituksia, ja tyttöset istuutuivat paikoilleen kasvot viatonta tyydytystä säteillen.

Seurasi soittoa, ja sitten nuori mies, jolla oli taiteellinen pörröinen tukka, hypähti lavalle; pidellen nuotteja kireästi hansikoiduin käsin hän alkoi hauraalla tenoriäänellä julistaa yleisölle:

"Oli orvokki niin suloinen…"

Oli mahdotonta saada selkoa, oliko laulussa sen kummemmin mieltä tai tunnetta, sillä nuottien kolme sivua näyttivät sisältävän vain muunnelmia tuosta samasta teemasta, ja laulu päättyi pitkään loppusäveleen, joka sai nuorukaisen hengästymään.

— Nyt hän tulee! Voi setä, sydämeni pomppii ihan kuin olisin itse tuolla, kuiskasi Rose hiukan huoahtaen ja tarttui Alec-tohtoria käsivarteen, kun piano siirrettiin esille ja kaikkien silmät kääntyivät näyttämön ovelle päin.

Febe ei astunut lavalle esiintyjien huoneesta, vaan lapsiparvesta, missä oli istunut piilossa urkujen takana; hän astui komeana viininpunaisessa puvussaan ainoana koristeenaan rintaan kiinnitetty valkoinen kukka. Kalpeana mutta tyynen näköisenä hän astui hitaasti ylöspäin kääntyneiden kasvojen välistä kujaa painaen hiukan hamettaan, ettei ohikulkiessaan pyyhkäisisi pieniä päitä. Hän astui suoraan eteen, kumarsi nopeasti, viittasi säestäjälle ja odotti alkua katsoen kiinteästi salin perällä olevaa isoa kullattua kelloa.

Koko laulun ajan silmät pysyivät kellossa, mutta laulun loputtua ne hetkeksi pysähtyivät eturivistä erottuviin innokkaisiin tytönkasvoihin; sitten Febe taas nopeasti kumarrettuaan palasi lapsijoukkoon, joka taputti ja nyökytti Febelle hänen kulkiessaan ohi.

Kaikki seurasivat kohteliaasti heidän esimerkkiään, tosin erityisesti innostumatta, selvästikään Febe ei ollut tehnyt edullista vaikutusta.

— Hän ei ole elämässään laulanut noin huonosti, mutisi Charlie äkeissään.

— Tyttöparkaa pelotti. Malttakaahan, malttakaahan, sanoi Mac-setä ystävällisesti.

— Näin että häntä pelotti ja mulkoilin kuin meduusa, mutta hän ei vilkaissutkaan minuun, lisäsi Steve oikoen hansikkaitaan.

— Tämä ensimmäinen laulu oli vaikein, ja hän selvisi siitä paremmin kuin osasin odottaakaan, puuttui puheeseen Alec-tohtori pettymystään salaten.

— Älkää huolehtiko! Febellä on kyllä rohkeutta, ja hän hämmästyttää vielä teidät ennen kuin ilta on lopussa, ennusti Mac, sillä hän tiesi jotakin, mitä muut eivät tienneet.

Rose ei puhunut mitään, puristi vain hartiavaippansa suojassa myötätuntoisesti Archien kättä, sillä tämän käsivarret eivät enää puristuneet puuskaan, vaan olivat rennot kuin jännityksen lauettua.

Ystävät sopertelivat siinä ympärillä kohteliaisuusvalheita muka ihastuksissaan ja hämmästelivät neiti Mooren 'viehättävää esitystä', 'hienoa koruttomuutta' ja 'eittämätöntä lahjakkuutta'. Mutta vieraat arvostelivat ankarasti, ja muutamat heidän huomautuksensa suututtivat Rosea niin, ettei hän kyennyt ensinkään keskittymään siihen, mitä lavalla tapahtui, vaikka orvot virittivät iloisen laulun, jonka kertosäe ilahdutti kovin pikku kieliä, ne kun eivät olleet tottuneet olemaan kauan aloillaan.

— Olen usein kuullut sanottavan, että naisen kieli on keskeltä kiinni ja liikkuu molemmista päistään, mutta nyt tiedänkin sen, kuiskasi Charlie viitaten noihin liki kahdeksaankymmeneen avoimeen suuhun, joissa tuo pikkuinen, levoton elin hupaisen vilkkaasti liikkui.

Rose nauroi, mutta katseli vieläkin vihaisesti vasemmalla olevaa tanakkaa miestä, joka oli uskaltanut kohauttaa olkapäitään nähdessään Feben seuraavan laulun nimen ja sanoa:

— Tämän kappaleen laulaminen on tuolle nuorelle naiselle yhtä mahdotonta kuin lentäminen, hänen ei pitäisi antaa yrittääkään.

Mutta Febe yritti, ja hän sai tuon tanakan miehen mielipiteet äkkiä muuttumaan laulamalla laulunsa suurenmoisesti, sillä ensimmäinen epäonnistuminen loukkasi hänen ylpeyttään ja kannusti häntä koettamaan parastaan. Hän katsoi värähtämättä Rosea tai tämän vieressä olevia hehkuvia, tarkkaavaisia kasvoja ja pannen lauluun koko sielunsa hän antoi äänensä soida kuin hopeatorvi, täyttää suuren salin ja värähdyttää kuulijoiden sydäntä.

Se ratkaisi Feben kohtalon laulajattarena, sillä suosionosoitukset olivat nyt aidot ja välittömät ja puhkesivat ilmoille yhä uudelleen kuin sovittaakseen äskeisen. Mutta hän ei tullut esille, isojen urkujen varjo näytti nielleen hänet, kenenkään silmät eivät voineet keksiä häntä eikä suosion myrsky saanut häntä palaamaan.

— Nyt voin kuolla tyytyväisenä, sanoi Rose säteillen mielihyvää, mutta Archie tuijotti ohjelmalehtistä koettaen hillitä ilmeitään, ja muu perhe istui niin voitonriemuisen näköisenä kuin kukaan heistä ei olisi alun pitäen epäillytkään.

— Todella mainiota, sanoi tanakka mies hyväksyvästi nyökäten. — Aloittelijaksi hyvinkin lupaava. Ajan oloon hänestä voi tulla suuri laulajatar.

— Nyt kai annat hänelle anteeksi? kuiskasi Charlie serkkunsa korvaan.

— Annan, ja tahtoisin taputtaa häntä päälaelle. Mutta muistakoon, ettei vasta tuomitse ensivaikutelman perusteella, vastasi Rose suopeana koko ihmiskunnalle.

Feben viimeiseksikin lauluksi oli merkitty balladi. Siksi olikin yllätys, ettei hän laulanutkaan sankari Robinista, vaan istahti pianon ääreen ja vilkaisten hymyillen sivullaan olevaa lapsiparvea heläytti ilmoille linnunlaulun, johon Rose oli ensimmäisenä ihastunut. Visertely, lirittely ja kujertelu olivat ihastuttavan kolmisäkeistöisen laulun kertosäkeinä ja laulu oli tulvillaan kevään suloa ja heräävää elämää. Lasten iloinen naurunpurskahdus ensimmäisen säkeistön jälkeen tuntui kuin vastaukselta niihin ääniin, jotka kutsuivat heitä keväisiin metsiin.

Se oli hyvin kaunista ja siinä oli uutuudenviehätystä. Livertelystä, joka ensin oli helissyt keittiön lieden ääressä, tuli nyt täyden konserttisalin mielilaulu. Febe oli taas täysin oma itsensä, hänen poskensa rusottivat, huulet lauloivat yhtä raikkaasti kuin lattiaharjan liikkeitä säestäessään.

Tämä laulu näytti tarkoitetun lapsille, ja he iloitsivatkin kovin siitä, että heitä muistettiin, sillä kun Febe palasi lasten joukkoon, he taputtivat ihastuksissaan, huiskuttivat esiliinojaan ja muutamat tarttuivat hänen hameisiinsa pyytäen puoliääneen: — Vielä kerran, vielä kerran.

Mutta Febe pudisti päätään ja katosi, sillä ilta alkoi jo käydä myöhäiseksi pikkuväelle, muutamat näkyivät jo nukkuvan viattoman unta, kunnes heräsivät hälinään. Mutta aikuisia ei voinut hillitä, he taputtivat yhä käsiään, varsinkin Plenty-täti, joka lainasi Mac-sedän kepin ja kolisteli sillä ankarasti lattiaa.

— Älä siinä korjaile käsineitäsi, Steve, taputa vain kunnes hän tulee, huudahti Charlie, joka iloitsi kuin vallaton poika; ja Jamie oli aivan suunniltaan ihastuksesta, seisomaan nousten hän huusi: — Febe! Febe! vaikka hänen äitinsä koetti kaikin voimin hillitä poikaa.

Tanakka herrakin taputti käsiään, ja Rose saattoi vain nauraa mielihyvästä katsoessaan Archieta, joka viimeinkin näytti päästäneen itsensä vapaaksi ja tömisteli jalkojaan niin itsepäisen pontevasti, että ihan huvitti.

Niinpä Feben täytyi tulla; hän kumarteli vaatimattomasti iloisena ja kiitollisena, kunnes äkkiä tuli hiljaisuus; silloin hän katseli pelkäämättä edessään olevaa ystävien joukkoa ja viritti laulun, joka ei koskaan vanhene: "Koti, koti kultainen".

Tällainen suora vetoomus saa ihmeitä aikaan; nytkin rupesivat raskaat kukkarot painamaan taskuissa, jotka muuten vastahakoisesti avattiin, kyynelet kohosivat silmiin, jotka harvoin itkivät, ja ruskeapukuisten tyttöjen parvi näytti hyvin hellyttävältä isistä ja äideistä, jotka olivat jättäneet omat pikku tyttärensä kotiin rauhaiseen uneen. Se ilmeni hiljaisuudesta, jota kesti hetken sen jälkeen kun Febe oli lopettanut, ja ennen kuin ihmiset selvisivät nenäliinoistaan, Febe olisi jo hävinnyt, ellei häntä olisi pidättänyt pienokainen, joka isossa esiliinassaan kapusi portaita lavalle kantaen mahtavaa kukkakimppua kaksin käsin.

Pienokainen lähestyi suorittaakseen tehtävän, johon hänet oli lahjottu makeisin, ja tepastaen rohkeasti pitkin lavaa hän tarjosi kaunista kukkavihkoa ja sanoa sopersi: — Tämä on sinulle, mutta suosionosoitusten myrsky säikähdytti häntä, niin että hän kätki nyyhkyttäen kasvonsa Feben hameenpoimuihin.

Se oli vaikea hetki Febe-rukalle, mutta hän oli yllättävän maltillinen; ja ihmisten mieliin jäi kaunis kuva vanhimmasta ja nuorimmasta orvosta, kun Febe kiiruhti portaita alas lapsi käsivarrellaan ja hymyili kukkakimppunsa takaa.

Kukaan ei välittänyt ohjelman lopusta; ihmiset alkoivat lähteä, unisia lapsia kannettiin ja kuiskailu paisui puheensorinaksi. Yleisen hälinän aikana Rose vilkaisi, oliko Steve muistanut lupauksensa mukaisesti viedä Feben pois ennen kuin kaikki rupesivat lähtemään. Mutta ei, tuolla hän auttoi takkia Kittynsä ylle unohtaen muut velvollisuutensa, ja aikoessaan pyytää Archieta kiirehtimään Rose huomasi tämän jo kadonneen ja jättäneen hansikkaansa tuolille.

— Oletko kadottanut jotain? kysyi Alec-tohtori nähdessään Rosen ilmeen.

— En, setä, minä olen löytänyt jotain, hän kuiskasi antaen sedälle hansikkaat ja viuhkansa ja teatterikiikarinsa taskuun pistettäviksi. Kun konsertti loppui, hän jatkoi kiireesti:

— Setä kiltti, sano etteivät kaikki tulisi nyt meille. Febe on ollut niin kovassa jännityksessä, että hänen pitää saada levätä.

Niinpä suvulle annettiin tiedoksi, ettei onnitteluja haluttu ennen kuin huomenna, ja tohtori joukkoineen lähti niin pian kuin suinkin. Mutta koko kotimatkan, kun Alec-setä ja Plenty-täti ennustelivat laulajattarelle loistavaa tulevaisuutta, Rose riemuitsi mielessään. Hän oli varma, että Archie oli puhunut, ja kuvitteli iloiten kohtausta — kuinka Archie hellästi oli tehnyt ratkaisevan kysymyksen, kuinka kauniisti Febe oli antanut toivotun vastauksen ja kuinka molemmat nyt nauttisivat siitä onnenhetkestä, joka Rosen käsityksen mukaan tuli vain kerran ihmiselämässä. Hänestä on sääli lyhentää sitä, siksi hän pyysi että ajettaisiin kotiin pisintä tietä; ilta oli kaunis ja Rose tunsi tarvitsevansa illan jännityksen jälkeen kipeästi raikasta ilmaa.

— Ja minä kun luulin, että olisit tahtonut hyökätä syleilemään Febeä heti kun hän lopetti, sanoi Plenty-täti viattomana ihmetellen tyttöjen oikkuja.

— Niin olisinkin omasta puolestani, mutta koska Febe toivoi saavansa olla yksin, tahdon noudattaa hänen mieltään, vastasi Rose parhaana verukkeenaan.

— Vähän kiihottunut, arveli tohtori.

Kun vanhan neidin reumatismi ei kuitenkaan sallinut heidän ajella puoliyöhön saakka, tultiin Rosen mielestä kotiin aivan liian pian ja hän juoksi ensimmäisenä sisälle varoittaakseen rakastuneita. Mutta kirjasto, vierashuone ja arkihuone olivat tyhjiä, ja tuodessaan kakkua ja viiniä Jane ilmoitti Febe-neidin menneen suoraan yläkertaan ja pyytäneen anteeksi, sillä hän oli ollut hyvin väsynyt.

— Tuo ei ole Feben tapaista, ei kai hän vain ole sairas, sanoi Plenty-täti istuutuen lämmittämään jalkojaan.

— Ehkä hän on vähän hermostunut; hänhän peittelee aina tunteitaan niin paljon kuin voi. Minä käyn ylhäällä katsomassa, tarvitseeko hän jotain rauhoittavaa, puheli tohtori päällystakkiaan riisuen.

— Ei, ei, hän on vain väsynyt. Minä kipaisen hänen luokseen, minusta hän ei välitä. Tulen sitten kertomaan, jos jotain on hullusti.

Ja Rose pyrähti pois. Mutta Feben ovi oli kiinni, valoa ei näkynyt sen raoista eikä kuulunutkaan mitään. Hän koputti, mutta kun ei saanut vastausta, meni omaan huoneeseensa miettien:

— Rakkaus kuuluu tekevän ihmiset kummallisiksi; he kai järjestivät koko asian jo vaunuissa ja Febe kulta on juossut miettimään onneaan. Antaa hänen olla rauhassa. Hyvänen aika, Febe! hän huudahti hämmästyen, sillä hänen astuessaan omaan huoneeseensa laulajatar oli siellä toimittamassa ilta-askareitaan ihan tavalliseen tapaan.

— Minä olen odottanut sinua. Missä te niin kauan viivyitte? kysyi Febe kohentaen tulta kuin saadakseen hiukan väriä kalpeisiin poskiinsa.

Rose huomasi heti hänen äänestään, ettei kaikki ollut tolallaan, ja pelkkä silmäys Feben kasvoihin varmisti asian. Kylmä vesisuihku sammutti Rosen onnelliset haaveet; mutta hienotunteisena hän kunnioitti Feben tunteita eikä kysellyt mitään, vaan antoi ystävänsä puhua tai olla vaiti mielensä mukaan.

— Olin niin kiihdyksissä, että tahdoin tehdä pienen kierroksen kuutamossa tyynnyttääkseni hermojani. Oi Febe kulta, kyllä olen iloinen ja ylpeä! Minä ihailen niin sinun rohkeuttasi ja taitoasi ja hienoa käytöstäsi, etten pysty sanomaankaan, kuinka paljon sinusta pidän ja kuinka paljon sinua kunnioitan, hän huudahti antaen niin hellän suukon kalpeille poskille, että ne alkoivat punertaa.

— Kaikki on sinun ansiotasi, ilman sinua pesisin vieläkin lattioita enkä uskaltaisi uneksiakaan tällaisesta, Febe sanoi, mutta äänessä oli muutakin kuin kiitollisuutta.

Rose katsahti Febeen ja sanoi mietteliäästi:

— Ilta taisi olla sinusta yhtä hauska kuin meistä muistakin?

— Se oli elämäni onnellisin ja samalla vaikein, vastasi Febe lyhyesti katsoen poispäin.

— Olisit antanut meidän olla lähelläsi ja auttaa. Sinä taidat olla aika ylpeä, satakieleni.

— Minun täytyy, sillä joskus tuntuu kuin vain se pitäisi minut pystyssä. Febe lopetti äkkiä peläten, että hänen äänensä pettäisi, jos hän jatkaisi. Hetken päästä hän kysyi melkein tylysti:

— Sinun mielestäsi lauloin siis hyvin tänään?

— Kaikkien mielestä. Koko joukko halusi tulla kertomaan sitä sinulle, mutta minä lähetin heidät kotiin; tiesin että olet lopen väsynyt. Ehkei minun olisi pitänyt?

— Se oli ystävällisin teko, minkä koskaan olet tehnyt.

Febe näytti aivan järkyttyneeltä katsoessaan Rosea, eikä tämä voinut enää tekeytyä tietämättömäksi.

— Älä sitten työnnä minua pois, jos sinulla on huolia. Anna minun jakaa ne kanssasi, niin kuin minäkin jaan sinun kanssasi.

— Hyvä on. Rose, minun täytyy lähteä pois aikaisemmin kuin olemme suunnitelleet.

— Miksi?

— Siksi että — Archie rakastaa minua.

— Mutta juuri siksihän sinun pitää jäädä ja tehdä hänet onnelliseksi.

— En voi, jos se tuo perheeseen ristiriitoja, ja sinähän tiedät että niin käy.

Rose avasi suunsa kumotakseen tuon kiihkeästi, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi rehellisesti:

— Setä ja minä iloitsemme sydämestämme, ja olen varma, ettei Jessie-tätikään vastusta, jos sinä rakastat Archieta yhtä paljon kuin hän sinua.

— Hän toivoo toisenlaista miniää, ja tämä olisi hänelle suuri pettymys. Hän on oikeassa ja kaikki muutkin, minussa yksin on syy. Minun olisi pitänyt lähteä jo aikoja sitten, tiesin sen kyllä, mutta en hennonut.

— Minä olen pidättänyt sinua, ja minussa on syy jos kenessäkään. Mutta Febe kulta, en käsitä miksi sinun tarvitsisi välittää siitä, vaikka Myra-täti ennustelee turmiota ja Clara-täti päivittelee ja Jane-täti tekee epämiellyttäviä huomautuksia. Ole sinä onnellinen äläkä välitä heistä, huudahti Rose niin innoissaan, että oli ystävänsä tähden valmis uhmaamaan vaikka koko sukua.

Mutta Febe ravisti päätään surullisesti hymyillen ja vastasi taas äänessään tuo tyly sävy, jolla hän tukahdutti tunteet nähdäkseen selvästi velvollisuutensa:

— Sinä voisit tehdä niin, minä en voi. Vastaa minulle, Rose, ja vastaa rehellisesti jos rakastat minua. Jos joku olisi ottanut sinut kotiinsa orpona, pennittömänä, hylättynä tyttönä ja jos sinulle olisi vuosikausia annettu opetusta ja rakkautta, olisiko sinusta oikein varastaa jotain, jota nämä ihmiset pitävät hyvin kalliina? Voisitko antaa heidän tuntea, että olet ollut kiittämätön, pettänyt heitä ja aikonutkin vain tunkeutua arvokkaaseen asemaan, joka ei sovi sinulle? Voisitko silloin sanoa kuten nyt: "Ole sinä onnellinen äläkä välitä heistä?"

Febe oli tarttunut Rosea olkapäihin ja katseli häntä kasvoihin niin tutkivasti, että toinen hiukan perääntyi. Ei tarvittu juuri sanoja vastaukseksi noihin vaativiin kysymyksiin, sillä siinä samassa Rose asettui Feben asemaan, ja hänen oma ylpeytensä pakotti hänet vastaamaan rehellisesti:

— En, en voisi.

— Tiesin että sanoisit niin ja auttaisit minua täyttämään velvollisuuteni. Feben olemuksesta suli kaikki kylmyys, hän syleili kiihkeästi ystäväänsä tuntien Rosen lohduttavan myötätunnon, vaikka tämän sanat olivatkin suorasukaiset.

— Auttaisinkin, jos vain tietäisin kuinka. Kerro nyt minulle kaikki. Istuutuen isoon nojatuoliin, jossa he usein olivat yhdessä kyyhöttäneet, Rose ojensi Febelle kätensä valmiina auttamaan parhaansa mukaan.

Mutta Febe ei tahtonut istua tutulle paikalleen, vaan polvistui matolle ja kertoi tuolin käsinojaan nojaten vaatimattomasti tarinansa:

— En aavistanutkaan ennen kuin vähän aikaa sitten, että hän välittäisi minusta. Luulin että hän kävi täällä sinun takiasi. Mutta hänen silmänsä paljastivat totuuden; silloin huomasin mitä olin tehnyt ja pelästyin. Hän ei puhunut. Siksi uskoin, kuten asian laita onkin, ettei hän pitänyt minua soveliaana vaimokseen eikä koskaan pyytäisikään minua. Se oli oikein, hyväksyin sen, mutta olin samalla puolestani ylpeä. Tahdoin saada hänet ymmärtämään, että kunnioitan itseäni ja muistan velvollisuuteni. Pysyttelin poissa, aioin lähteä niin pian kuin suinkin ja päätin, että tässä konsertissa esiintyisin niin hyvin, ettei hänen tarvitse hävetä Febeä ja Feben ainoata taitoa.

— Sen takia sinä siis olit niin kummallinen, tahdoit mennä yksin ja kielsit meiltä kaikki pienetkin palvelukset, totesi Rose tuntien jo olevansa varma Feben sydämen tilasta.

— Niin, tahdoin tehdä kaiken yksin, ja jos menestyisin, en halunnut olla siitä velkaa edes rakkaimmalle ystävälleni. Tein siinä väärin ja turhamaisesti, ja rangaistukseksi siitä ensimmäinen lauluni epäonnistui. Minua pelotti, Rose! Henkeni oli salpautua, maailma pyöri silmissä ja tuo ihmismeri näytti olevan niin likellä, etten uskaltanut edes katsoa. Ellei kelloa olisi ollut, en tiedä miten olisin läpäissyt, ja kun vihdoin lopetin vähääkään aavistamatta kuinka olin laulanut, näin heti sinun murheellisista kasvoistasi, että olin epäonnistunut.

— Mutta minähän hymyilin, Febe — ihan varmasti, sillä tiesin että se johtui pelosta, vastusti Rose innokkaasti.

— Niin hymyilitkin, mutta se oli sääliä, ei ylpeyttä niin kuin toivoin, ja minä syöksyin pimeään soppeen urkujen taakse valmiina vaikka tappamaan itseni, niin vihainen ja onneton minä olin. Purin hammasta, vääntelin käsiäni ja vannoin, että onnistuisin seuraavalla kerralla tai en laulaisi enää koskaan ainoatakaan säveltä. Olin ihan epätoivoinen kun vuoroni tuli, sillä muistin että hän oli siellä. En oikein tiedä miten se kävi, mutta minusta tuntui kuin olisin ollut pelkkää ääntä; rupesin laulamaan, koetin unohtaa kaiken muun, paitsi että kaksi ihmistä ei saanut kokea pettymystä, vaikka laulettuani kuolisin.

— Oi Febe, se oli suurenmoista! Minä melkein itkin.

— Entä Archie? kysyi Febe, kasvot puoliksi tuolin käsinojan takana.

— Hän ei sanonut sanaakaan, mutta näin kuinka hänen silmänsä loistivat.

Febe ei vastannut vähään aikaan; hän näytti unohtaneen vähäarvoisemman menestyksensä sen suuren rinnalla, joka seurasi, ja hän näytti lohduttavan kipeätä sydäntään sillä tiedolla, että Rose oli oikeassa.

— Hän lähetti kukat, hän tuli saattamaan minua ja kotimatkalla sain huomata, kuinka väärin oli, että olin hetkeäkään epäillyt häntä. Älä pyydä minua kertomaan siitä, mutta voit uskoa, että olin silloin maailman onnellisin ihminen.

Rose silitteli ääneti kumartunutta päätä miettien, mikä mahtoi olla se salaperäinen tunne, joka liikutti ja kirkasti jokaista, jolle se oli suotu.

Kello löi takanreunustalla yksitoista ja katkaisi hiljaisuuden muistuttaen samalla Febelle, ettei hän saanut antautua unelmiinsa. Hän hypähti pystyyn, pyyhki kyynelensä ja sanoi päättävästi:

— Riittää jo täksi illaksi. Nuku nyt makeasti ja jätä huolet huomiseen.

— Mutta Febe, täytyyhän minun tietää mitä sinä vastasit, huudahti Rose kuin lapsi, jonka iltasatu on jäämäisillään kesken.

— Kieltävästi.

— No, vielä sinä myönnytkin, se on ihan varma. Menekin nyt näkemään unia hänestä. Campbellit ovat kyllä ylpeitä siitä, että polveutuvat Robert Brucesta; mutta heillä on tervettä järkeä ja he rakastavat sinua sydämestään, saatpa nähdä huomenna.

— Ehkä. Hyvänyönsuukon annettuaan Febe-rukka lähti huoneeseensa ja makasi valveilla päivänkoittoon asti.

8

KUOHUJEN EDESSÄ

Rose halusi tasoittaa Feben tietä, siksi hän nousi varhain ja pujahti Plenty-tädin huoneeseen, ennen kuin vanha neiti oli ehtinyt saada myssyn päähänsä.

— Täti kulta, minä kerron sinulle jotain hauskaa, ja sillä aikaa kun kuuntelet, minä harjaan tukkasi ihan niin kuin haluat, hän aloitti tietäen mainiosti, että harjaaminen jos mikä tyynnytti tätiä. — Hyvä on, tyttöseni, asettele se vain nopeasti, sillä nousin vähän myöhään ja minulla on jo kiire alas, Jane ei osaa muuten asetella kaikkea kohdalleen. Minua niin kiusaa, jollei suola ole tasaisesti astioissa, jos teesiivilä on unohtunut tai jollei sedän sanomalehti ole paikallaan, vastasi Plenty-neiti nopeasti avaten molemmat harmaat kiehkurat, joita hän käytti kierrettyinä ohimoilleen.

Harjatessaan ohutta tukkaa päälaelta Rose johdatteli taitavasti puheen asiaansa kuvaillen, kuinka Archie lähetti Febelle kukkia, kuinka Steve unohti tehtävänsä ja huolehtivainen Archie astui tämän sijaan. Niin pitkälle hän pääsi onnellisesti, ja Plenty-täti oli kiinnostunut, myötätuntoinen ja hyväksyi kaiken, mutta kun Rose lisäsi kuin aivan luonnollisena asiana: — Sitten kotimatkalla Archie tunnusti rakastavansa Febeä, irtosivat harmaat hiukset nykäisten hänen käsistään. Vanha neiti kääntyi kiharat hapsottaen ja huudahti kauhistustaan peittelemättä:

— Ei kai sentään vakavissaan, Rose?

— Kyllä, täti, ihan vakavissaan. Archie ei laske leikkiä sellaisista asioista.

— Taivas varjelkoon! Mitä meidän pitää tehdä?

— Ei mitään! Olemme vain niin iloisia kuin pitääkin ja onnittelemme Archieta heti, kun hän saa myöntävän vastauksen.

— Tarkoitatko ettei Febe heti suostunut?

— Ei hän suostu ollenkaan, ellemme me toivota häntä yhtä sydämellisesti tervetulleeksi kuin kaikkein hienoimman suvun tytärtä — enkä minä ollenkaan moiti häntä siitä.

— Olen iloinen, että tytöllä on sen verran järkeä. Tietenkään emme voi tehdä niin, ja minua ihmetyttää, että Archie saattaa noin oikopäätä unohtaa, mitä on suvulleen velkaa. Anna minulle myssyni, minun täytyy heti puhua Alecin kanssa. Ja Plenty-täti kietaisi tarmokkaasti tukkansa pieneksi nupuksi päälaelle.

— Puhukin, täti, ja muista, että Febe ei ole aavistanutkaan asiaa kuin vasta ihan hiljattain, ja hän rupesi heti valmistelemaan poislähtöä, pyyteli Rose.

— Hänen olisi pitänyt lähteä jo ajat sitten. Sanoin jo Myralle, kun näin miten kaunis hänestä oli tullut, että saamme vielä ikävyyksiä. Tässä sitä nyt ollaan, pahemmin ei olisi voinut käydä. Voivoi sentään, miksei nuorilla ole vähääkään järkeä!

— Ei kai kenenkään tarvitse asettua vastarintaan, jos Jem-setä ja Jessie-täti vain suostuvat, ja minusta on tosiaan väärin moittia Febeä siitä, että hän on sivistynyt, hyvä ja kaunis, kun juuri me parhaamme mukaan olemme häntä sellaiseksi halunneet.

— Rose, sinä et vielä käsitä tällaisia asioita, mutta pitäisi sinun toki tajuta velvollisuutesi sukua kohtaan ja tehdä omasta puolestasi voitavasi, että nimemme pysyisi samalla tavoin kunniassa kuin se aina on ollut. Mitä siunattu esiäitimme kreivitär Margret mahtaisi sanoakaan, jos suvun vanhin vesa ottaisi vaimon köyhäintalosta?

Puhuessaan Plenty-neiti katsahti melkein apua anoen seinällä olevaan vanhaan muotokuvaan kuin pyytääkseen anteeksi tuolta ankaranenäiseltä rouvalta, joka tuijotti häneen sinistä kulhonkantta muistuttavan päähineensä alta.

— Kreivitär Margret kuoli parisataa vuotta sitten, enkä piittaa hitustakaan siitä, mitä hän sanoisi, varsinkin kun hän näyttää kovin ahdasmieliseltä ja pöyhkeältä naiselta. Mutta sen sijaan välitän paljonkin siitä, mitä neiti Plenty Campbell sanoo; sillä hän on järkevä, lämminsydäminen, hienotunteinen ja suloinen vanha neiti, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään, saati sitten kiltille ja kuuliaiselle tytölle, joka on ollut minulle kuin sisar. Eihän? pyyteli Rose hartaasti, tietäen hyvin, että vanhin tädeistä enemmän tai vähemmän johti kaikkia muita.

Mutta Plenty-neiti sai nyt myssyn päähänsä ja tunsi sen vuoksi itsensä kahta vertaa vahvemmaksi; niinpä hän asetti sen korkealle kuin sotakypärän, ravisti päättävästi päätään, oikoi valkoista tärkättyä esiliinaansa ja seisoi kuin taisteluun lähdössä.

— Minä teen velvollisuuteni, Rose, ja odotan samaa muilta. Älä puhu enää asiasta; minun täytyy tutkistella sitä mielessäni. Koko juttu tuli niin arvaamatta ja se vaatii vakavaa harkintaa.

Tämän epätavallisen juhlavan lausunnon jälkeen hän otti avaimensa ja asteli tiehensä jättäen veljentyttärensä levottomana pohtimaan, oliko hänen toimenpiteensä hyödyttänyt vai vahingoittanut asiaa, joka hänellä oli sydämellään.

Rosea ilahdutti kovin Feben ääni, jonka hän kuuli kirjastohuoneesta; sillä tyttö oli varma, että kaikki kävisi hyvin, jos vain Alec-setä oli heidän puolellaan. Mutta pilvet synkkenivät taas, kun kaikki kokoontuivat aamiaiselle, sillä Feben itkettyneet silmät ja kalpeat posket eivät näyttäneet rohkaisevilta, ja tohtori istui totisena kuin tuomari ja vilkaisi silloin tällöin tutkivasti Roseen kuin udellen kuinka tämä suhtautui uutiseen.

Ateria oli ikävä, vaikka kaikki koettivat keskustella edellisen illan tapahtumista mahdollisimman innokkaasti. Plenty-täti oli 'tutkistellessaan asiaa mielessään' näköjään päättänyt kaataa kaiken mihin kosketti ja sai aikaan murheellisen kumouksen teetarjottimella, Alec-tohtori luki seurasta välittämättä lehteään, Rose pani kaurapuuroonsa sokerin sijasta suolaa ja söi sitä hajamielisesti tuntien, että kaikesta oli makeus kadonnut, ja Febe nieleskeltyään kupillisen teetä ja murenneltuaan vehnäleivän poistui anteeksi pyytäen ja lujasti päättäen, ettei rupeaisi loukkauskiveksi tälle rakkaalle perheelle.

Heti kun ovi oli sulkeutunut, Rose työnsi lautasensa syrjään ja meni tohtorin luo. Hän kurkisti setäänsä sanomalehden takaa niin huolestuneen näköisenä, että tohtori pani lehden heti pois.

— Setä, tämä on vakava asia, ja meidän täytyy heti määrätä kantamme, sillä sinä olet Feben holhooja ja minä hänen sisarensa, aloitti Rose juhlallisesti. — Sinä olet saanut useinkin pettyä minun suhteeni, hän jatkoi, mutta minun ei varmasti koskaan tarvitse pettyä sinun suhteesi, sillä sinä olet niin viisas ja hyvä, ettet anna ylpeyden tai järkeilyn häiritä ystävyyttäsi Archieta ja Febeä kohtaan. Ethän sinä petä heitä?

— En koskaan! vastasi tohtori ilahduttavan ponnekkaasti.

— Kiitos, sanoi Rose. — Jos täti ja sinä olette minun puolellani, en pelkää ketään.

— Maltahan, tyttöseni. En aio pettää noita rakastavia, mutta aion kyllä neuvoa heitä vakavasti harkitsemaan mitä tekevät. Myönnän että olen pettynyt, sillä Archie on vielä nuori ratkaisemaan tällaisia asioita, ja Feben elämänura näytti järjestyvän toisella tavoin. Vanhat ihmiset eivät pidä siitä että heidän suunnitelmansa menevät kumoon, hän lisäsi kepeämmin, sillä Rosen kasvot synkkenivät setää kuunnellessa.

— Vanhojen ihmisten ei tarvitse niin tarkkaan suunnitella nuorten elämää. Olemme tietysti kiitollisiakin siitä, mutta ei meitä aina voida sijoittaa kaikkein viisaimmalla ja järkevimmällä tavalla; älkää pitäkö niin lujasti kiinni pikku järjestelyistänne. Ja Rose näytti merkillisen miettivältä, hän ei voinut olla epäilemättä, että sedällä oli suunnitelmia myös hänen suhteensa.

— Olet ihan oikeassa, ei meidän pitäisi, mutta emme osaa olla ilmankaan, tunnusti Alec-tohtori syyllisen näköisenä; sitten hän taas asiaan palaten lisäsi ystävällisesti:

— Minä olin hyvilläni, että Febe tuli mutkittelematta luokseni tänä aamuna ja kertoi koko asian, ikään kuin todella olisin hänen holhoojansa. Hän ei sanonut sitä, mutta kävi selvästi ilmi, että hän rakastaa Archieta kaikesta sydämestään. Silti hän ehdottaa järkevästi ja urhoollisesti, että lähtisi heti pois ja lopettaisi sillä koko asian — ikään kuin se muka olisi mahdollista, lapsiparka! Helläsydäminen setä huokasi niin myötätuntoisesti, että se lohdutti Rosea ja hillitsi hänen kasvavaa harmistumistaan.

— Et kai sinä ole sitä mieltä, että hänen pitää lähteä?

— Hän varmaan tahtoo.

— Me emme saa päästää häntä.

— Ei meillä ole oikeutta pidättää häntä.

— Setä kulta, totta kai meillä on! Hänhän on meidän ja me kaikki rakastamme häntä sydämestämme.

— Sinä unohdat, että hän on täysikasvuinen, eikä meillä ole mitään oikeutta häneen. Juuri se, että olemme olleet vuosikausia hänelle ystävällisiä, velvoittaa meitä. Hänelle on annettava vapaus, ja jos hän sitten valitsee vapauden Archien sijaan, meidän täytyy päästää hänet Herran haltuun.

Ennen kuin Rose ehti vastata, puhui Plenty-täti kuin vallanhaltija konsanaan, sillä vanhanaikaiset tavat olivat hänelle rakkaat.

— Sukulaisten pitää keskustella asiasta ja ratkaista, mikä nuorille on parasta. Tietysti he kuuntelevat neuvoa eivätkä tee mitään ajattelematonta. Minä puolestani olen vain ymmälläni tästä uutisesta enkä tahdo sitoutua mihinkään, ennen kuin olen tavannut Jessien ja pojan. Jane, korjaa pöytä ja tuo minulle kuumavesikannu.

Siihen päättyi neuvonpito, ja Rose jätti vanhan neidin tyynnyttämään mieltään kiillotettavien lusikoitten ja huuhdeltavien kuppien pariin, itse hän lähti etsimään Febeä, ja tohtori vetäytyi huoneisiinsa nauraakseen Mac-veljen naittamissuunnitelmien romahtamista.

Campbellit eivät lörpötelleet asioistaan julkisesti, mutta suku oli hyvin yhtenäinen. Heillä oli jo kauan ollut tapana keskustella yhdessä kaikesta merkittävästä mitä suvun jäsenille sattui, ja jokainen lausui mielipiteensä, neuvonsa tai moitteensa tavattoman suorasukaisesti. Siksi ensimmäinen kosinta herätti suurta huomiota varsinkin tätien piirissä; he olivat levottomia kuin parvi lintuemoja, joiden poikaset alkavat lähteä pesästä. Nuo kelpo naiset istuivat loputtomiin yhdessä nyökytellen ihmeissään myssyjään ja harkiten asiaa ja sen kantavuutta joka puolelta päätymättä koskaan yksimieliseen ratkaisuun.

Pojat suhtautuivat asiaan paljon tyynemmin. Mac oli ainoa, joka asettui lujasti Archien puolelle, Charlien mielestä Päälliköltä olisi odottanut viisaampaa menettelyä ja hän nimitti Febeä seireeniksi, joka oli lumonnut viisaan nuorukaisen. Steve oli kauhistunut ja piti pitkiä esitelmiä velvollisuuksista yhteiskuntaa kohtaan, vanhan nimen kunnioittamisesta ja erisäätyisten avioliittojen vahingollisuudesta, vaikka hän koko ajan salaa tunsi myötätuntoa Archieta kohtaan, koska oli itse varsin ihastunut Kitty Vaniin. Will ja Geordie, joilla pahaksi onneksi oli juuri lomaa, pitivät asiaa 'vitsikkäänä kepposena', ja pikku Jamie oli saattaa vanhimman veljensä sekapäiseksi utelemalla tarkkaan 'mimmoiselta silloin tuntuu, kun ihminen rakastuu'.

Mac-sedän kauhistus oli niin hullunkurinen, että se piti Alec-tohtoria hyvällä tuulella, sillä vain hän tiesi kuinka miesparka murehti pienen salajuonensa epäonnistumista.

— En ikinä enää puutu tällaisiin asioihin, ja nuo pojanveijarit saavat naida kenen tahtovat. Olen valmis mihin tahansa; jos Steve tuo miniäksi pesumatamin tyttären ja Mac karkaa sievän sisäkkömme kanssa, toivotan vain siunausta lapsikullille ja alistun, sillä totta tosiaan, muuta tehtäväähän nykyajan vanhemmilla ei enää ole.

Tämän purkauksen jälkeen poloinen Mac-setä pesi kätensä koko jutusta ja hautautui konttoriinsa siksi aikaa kun myrsky raivosi.

Tähän aikaan Archie olisi kai mielellään toistanut Rosen lapsellisen toivomuksen, ettei hänellä olisi ihan niin monta tätiä, sillä sukulaisten kielet pitelivät pahoin hänen lemmentarinaansa. Archie toivoi olevansa autiolla saarella, missä hän rauhassa saisi kosia ja voittaa lemmittynsä. Mutta Feben lähtöpäätös oli vankkumaton, ja Rosen oli pakko myöntää, ettei hän pystynyt noin vain taivuttamaan toisia omalle kannalleen.

Archien äiti, joka oli toivonut Rosea tyttärekseen — ei toki rahojen vuoksi, vaan siksi että rakasti tyttöä hellästi — kätki tosin pettymyksensä ja lausui Feben niin lämpimästi tervetulleeksi kuin suinkin taisi. Mutta tyttö tajusi vaistollaan asian todellisen laidan ja pysyi päätöksessään yhä itsepintaisemmin.

Jane-täti nimitti koko juttua haaveelliseksi hullutukseksi ja neuvoi ankaria toimenpiteitä — "ystävällisesti, mutta lujasti, Jessie". Clara-tätiä hirvitti, mitä ihmiset sanoisivat, jos yksi 'meidän pojistamme' naisi 'ei kenenkään tyttären'. Myra-täti säesti tällaisia käsityksiä maalailemalla Feben tuntemattomat sukulaiset sysimustiksi ja lausumalla lisäksi pöyristyttäviä ennustuksia, että näitä huonomaineisia ihmisiä ilmestyisi näkyviin parvittain sinä hetkenä, jona tyttö pääsisi hyviin naimisiin.

Kuvitelmat vaikuttivat niin voimakkaasti Plenty-tätiinkin, että hän kävi kuuroksi kaikille suopeille tunteilleen ja peräytyen siunatun esiäitinsä, kreivitär Margretin, suojiin kieltäytyi antamasta siunaustaan millekään kihlaukselle, jos se vain tuottaisi häpeää tahrattomalle nimelle, joka oli hänen ylpeytensä.

Asiassa ei siis päästy sen pitemmälle. Archie kieltäytyi lujasti kuuntelemasta ketään muuta kuin Febeä, ja yhtä lujasti Febe toisti kieltonsa lohtunaan puoleksi tiedostamaton toive, että ajan mittaan, hänen hankittuaan nimeä itselleen, kohtalo ehkä kääntyisi suopeammaksi.

Niinpä Febe joulun jälkeen pakkasi matka-arkkunsa. Taskut täynnä suosituskirjeitä, jotka saattaisivat auttaa eteenpäin, hän lähti koettamaan siipiään rohkean näköisenä, mutta raskain mielin.

— Kirjoita usein ja kerro mitä sinulle tapahtuu. Muista että minä en ole tyytyväinen ennen kuin tulet taas takaisin, kuiskasi Rose riippuen Febessä kiinni viimeiseen asti.

— Kyllä hän tuleekin; vuoden päästä tuon hänet kotiin jos Jumala suo, sanoi Archie lujasti.

Alec-tohtorin käsipuolessa Febe meni portaita alas.

— Muista että olet aina tervetullut joukkoomme niin kauan kuin minä olen täällä. Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, tohtori sanoi suudellen isällisesti lähtijää.

— Minä muistan sen, vastasi Febe lämpimästi. Eikä hän koskaan sitä unohtanutkaan.

9

UUDENVUODENVIERAILUJA

— Nyt käännän uuden lehden niin kuin lupasin. Mitähän seuraavalla sivulla mahtaa olla, sanoi Rose tullessaan yläkerrasta uudenvuodenaamuna vakavan näköisenä paksu kirje kädessään.

— Joko perhosen elämä alkaa kyllästyttää? kysyi setä. Hän lakkasi kävelemästä edestakaisin eteishallissa ja vilkaisi Roseen nopeasti.

— Ei, ja se on murheellista, mutta olen päättänyt lakata nyt, kun vielä voin, sillä huvittelu ei varmaan ole minulle hyväksi. Olen viime aikoina mietiskellyt oikein järkevästi, sillä Feben lähdön jälkeen en ole voinut oikein iloita mistään. Siksi nyt on sopiva aika lopettaa tämä vaihe ja aloittaa uusi, vastasi Rose. Hän pisti kätensä sedän kainaloon ja alkoi kävellä hänen rinnallaan.

— No, miten aiot täyttää kivistävän tyhjän tilan? setä kysyi.

— Koetan olla yhtä epäitsekäs ja rohkea ja hyvä kuin Febe. Koetan elää vakavasti niin kuin hänkin, vaikka se on varmaan vaikeampaa minulle kuin hänelle, sillä hän on yksin elämässä ja hänellä on jo viitoitettu elämäntehtävä. Minä olen vain tavallinen tyttö, minun on neuvoteltava lukemattomien sukulaisten kanssa ennen kuin uskallan silmääni räpäyttää, ja kaulassani roikkuva omaisuus painaa alas kuin kauhea myllynkivi, jos yritän lentää. Se on aika vaikeata, ja minä masennun heti kun ajattelenkin sitä, huokasi Rose.

— Kovan onnen tyttö! Kuinka voisin huojentaa taakkaasi? Alec-tohtori laski leikkiä, mutta hänen ilmeensä oli myötätuntoinen, kun hän taputti käsivarrellaan lepäävää kättä.

— Älä viitsi nauraa, sillä minä tosiaan yritän tulla hyväksi. Auta ensiksikin minua pääsemään irti turhuuksista ja neuvo, kuinka voisin käyttää aikani ja ajatukseni niin, että niistä olisi jotain hyötyä.

— No, aloitetaan heti! Lähde jo tänä aamuna minun kanssani kaupunkiin, mennään katsomaan talojasi. Ne ovat kunnossa ja rouva Gardenerilla on viisi kuusi ihmisparkaa, jotka muuttavat sinne heti, kun sinä vain annat luvan, vastasi tohtori nopeasti iloisena saadessaan tyttönsä takaisin.

— Minä annankin sen tänään, silloin voin tuottaa edes noille poloisille onnellisen uudenvuoden. Olen pahoillani, etten voi lähteä mukaasi, mutta tiedäthän, että minun täytyy olla Plenty-tädin kanssa ottamassa vastaan vieraita. Viimeisestä yhteisestä uudestavuodestamme on niin pitkä aika, että täti tahtoo välttämättä pitää nyt oikein suuren vastaanoton. Koetan olla hänelle oikein erityisesti mieliksi, sillä en ole viime aikoina suinkaan ollut niin kiltti kuin olisi pitänyt. Mutta en millään voinut antaa anteeksi hänen suhtautumistaan Febeen.

— Hän luuli tekevänsä oikein, emmekä voi moittia häntä. Minä saan nimiluettelon rouva Gardenerilta ja vien noille naisraukoille neiti Campbellin terveiset, että heidän uusi kotinsa on valmis. Sopiiko?

— Mainiosti, setä. Mutta kiitos kaikesta kuuluu sinulle, sillä minun mieleenikään ei olisi juolahtanut tuollainen asia, ellet sinä olisi ehdottanut.

— Minä olen vain asiamiehesi ja teen silloin tällöin ehdotuksia. Minulla ei ole muuta tarjottavana kuin neuvoja, siksi tuhlailen niitä joka tilaisuudessa.

— Niin, koska olet jakanut varojasi yhtä anteliaasti kuin neuvojasi. Mutta mitäpä siitä, sinulta ei kyllä puutu mitään niin kauan kuin minä elän. Panen säästöön sen verran, että siitä riittää meille kahdelle, vaikka aionkin heittää omaisuuteni taivaan tuuliin.

Alec-tohtori nauroi päänkeikausta, jolla Rose säesti matkimiaan Charlien ivasanoja, sitten hän sanoi kelloonsa vilkaisten:

— Ennätän hyvin viedä tuon kirjeesi aamupostiin. Piipahdan mielelläni ennen aamiaista.

Mutta Rose piti kirjettä kädessään, ja hymy välähti hänen kasvoillaan, kun hän iloisena ja samalla ujona sanoi:

— Ei, setä, kiitoksia vain. Archie tekee sen mielellään ja kyselee aina mitä kirjoitan. Palkaksi hän saa vilkaista Feben kirjeitä, ja niin saan hänet vähän piristymään.

— Montako kirjettä viidessä päivässä?

— Neljä minulle. Febe ei kirjoita Archielle.

— Toistaiseksi. No, sinä näytät hänen kirjeensä, sehän käy mainiosti; te olette kaikki tunteellisia otuksia. Ja tohtori lähti pois selvästikin ihan yhtä tunteellisena.

Vanha neiti Campbell oli lähes yhtä suosittu kuin nuorikin neiti, siksi mustia takkeja ja valkeita hansikkaita vaelsi virtanaan sisään ja ulos talosta pitkin päivää. Sukulaiset olivat miehissä liikkeellä ja tulivat yksi kerrallaan toivottamaan onnellista uutta vuotta Plenty-tädille ja Roselle.

Ensin ilmestyi Archie surullisena mutta tyynenä ja lähti pois Feben kirje vasemmassa povitaskussaan.

Sitten marssivat sisään Will ja Geordie sangen komeina harmaissa univormuissaan, joissa oli paljon tulipunaisia reunuksia, ja oikein tärkeinä, sillä tämä oli heidän ensimmäinen kosketuksensa uudenvuodenvierailuihin. He viipyivätkin vain hetken, koska aikoivat käydä tervehtimässä kaikkia ystäviään. Rose ei voinut olla nauramatta nähdessään, kuinka he miehistä arvokkuutta ja samalla poikamaista iloa uhoten lähtivät vaunuissaan, molemmat suorina kuin kynttilät, kädet puuskassa ja lakit juuri saman verran kallellaan vaaleilla kutreilla.

— Kas, siinä toinen pari — Steve kaikessa koreudessaan iso kukkavihko Kittyä varten kainalossaan ja Mac-parka herrasmiehen näköisenä, mutta varmasti marttyyrin tuskissa, mietti Rose katsellessaan, miten uudet ajoneuvot saapuivat toisten karauttaessa ulos isosta portista, jonka yli riippui rautatammen, muratin ja ikivihreän oksia.

— Tässä Mac on, olen saanut hänet hinattavakseni täksi päivää. Ilahduttaisit nyt häntä kiitoksella, sillä hän lähti vastaan hangoittelematta, vaikka aikookin telkeytyä jonnekin sedän kanssa, kuulutti Steve ja toimitti esille veljeään, joka oli juhla-asussaan hämmästyttävän komean näköinen. Hiomisen tulokset alkoivat tuntua.

— Onnellista uutta vuotta, täti, ja samaa sinulle, Rose, ja vielä monen monta onnen vuotta, sanoi Mac piittaamatta Stevestä enempää kuin kärpäsestä. Hän suuteli sydämellisesti vanhaa neitiä ja ojensi Roselle sievän orvokkikimpun.

— Hyvänmielen kukkia? Luuletko että tarvitsen sitä? Rose kysyi äkkiä vakavasti.

— Hyvää mieltä me tarvitsemme kaikki. Voisinko antaa sinulle mitään parempaa tällaisena päivänä?

— Et voisi, kiitos. Ja Rosen silmät kostuivat, sillä niin kömpelö kuin Mac usein puheissaan olikin, hänen kiintymyksenosoituksensa liikuttivat mieltä. Hän näytti aina tajuavan toisen mielialat.

— Onko Archie ollut täällä? Hän uhkasi jättää kaikki muut käynnit sikseen, mutta toivottavasti saitte ajetuksi mokoman hupsutuksen hänen päästään, sanoi Steve korjaten peilin edessä solmiotaan.

— Kyllä hän kävi, mutta oli niin allapäin, että sain oikein omantunnonvaivoja. Rose piristi häntä vähän, mutta tuskin häntä huvittaa käydä missään, ja hyvä vain, sillä koko juttu näkyy hänen kasvoistaan enemmän kuin selvästi, vastasi Plenty-täti kallistellen runsaan pitopöydän luona parasta mustaa silkkipukuaan, joka pursui aitoja pitsejä.

— Kyllä hän siitä selviää parissa kuukaudessa, ja Febe löytää pian uuden sulhasen, niin että älä turhia huolehdi, täti, vakuutti Steve kuin paraskin asiantuntija.

— Jos Archie unohtaa Feben, niin minä halveksin häntä, eikä Febe ikinä huoli ketään toista, vaikka kai niitä tarjolla olisi sellaiselle tytölle! suutahti Rose, joka otettuaan rakastavaiset suojelukseensa puolusti heitä urhoollisesti.

— Sinun mielestäsi Archien pitäisi siis toivoa kaikesta huolimatta eikä antaa periksi? tiukkasi Mac ja pani silmälasit nenälleen tarkastellakseen tanssikenkiään, joita hän aivan erityisesti inhosi.

— Totta kai! Eihän se muuten olisi rakkauttakaan.

— Ihan niin. Ja heidän pitäisi odottaa ja tehdä työtä ja rakastaa toisiaan, kunnes ihmiset taipuvat tai yksinkertaisesti huomaavat, että vastustus on turhaa.

— Jos he eivät lannistu, niin varmasti ihmiset ajan mittaan taipuvat.

— Tuo pitää kertoa Pembertonille! Hän näytti totisesti maailman murjomalta, ja pieni toivon säde tekee hänelle hyvää; eri asia on, jaksaako hän sitten odottaa kymmenen vuotta, pisti väliin Steve, joka mielellään härnäili Rosea tämän ihailijoista.

— En ikinä anna sinulle anteeksi, jos hisahdat yhdellekään ihmiselle. Tuo Mac vain kyselee niin kummia, minun ei tietenkään pitäisi vastata hänelle. Sinä kyllä puhut mitä sattuu, eikä sinulle mitään mahda, mutta minusta tuollainen ei ole hauskaa, sanoi Rose harmissaan.

— Pikku Penelope-parka! Ei saa kiusata häntä kosijoilla, annetaan hänen olla, kunnes hänen oma Odysseuksensa tulee, sanoi Mac istuutuen lukemaan runovärssyjä pöydällä olevista kirjavista konvehdeista.

— Tämä Archien aiheuttama hälinä on pilannut meidät kaikki. Itse huuhkajakin on herännyt eikä ole vielä rauhoittunut, kuten näet. Kaverirukka on kokematon eikä tiedä kuinka pitää käyttäytyä, huomautti Steve tarkastellen hartaasti kukkavihkoaan.

— Se on totta. Minä kyselinkin siksi, että haluan perehtyä asiaan, sillä minäkin voin rakastua jonain päivänä, ja silloin tästä voi olla hyötyä.

— Sinäkö rakastuisit! Steve ei voinut olla nauramatta kuvitellessaan kirjatoukkaa lemmenpauloissa.

Vähääkään pahastumatta Mac nojasi leukaa käsiinsä ja katseli heitä miettivästi.

— Miksi en? Aion tutkia rakkautta samoin kuin lääketiedettäkin, sillä se on kaikkein salaperäisimpiä ja merkillisimpiä tauteja, jotka ihmistä väijyvät. Paras keino päästä siitä selville on kai sairastua siihen itse. Ties milloin se iskee minuun, silloin on hyvä tietää, kuinka sitä on käsiteltävä.

— Jos se iskee sinuun yhtä ankarasti kuin tuhkarokko ja hinkuyskä aikoinaan, niin siitä on leikki kaukana, ukkopaha, huomautti Steve sangen huvittuneena tuosta mielikuvasta.

— Niin pitääkin. Mitään suurta kokemusta ei saa helpolla, ja tämä on varmaan kaikkein suurin lukuun ottamatta kuolemaa.

Jokin Macin tyynessä äänessä ja miettivissä silmissä sai Rosen katsahtamaan häneen ihmeissään; sävy oli aivan uusi. Stevekin ällistyi hetkeksi ja tuijotti veljeään, mutta sanoi sitten puoliääneen muka levottomana:

— Hän on varmasti saanut tartunnan sairaalassa, ehkä lavantaudin, ja alkaa hourailla. Minä vien hänet hiljaa pois ennen kuin hän sekoaa kokonaan. Tule nyt, hölmöläinen, lähdetään!

— Älähän hätäile. Olen kyllä ihan terve. Kiitoksia vain neuvoistasi, sillä minä uskon rakastuvani rajusti, kun kerran rakastun. Ei kai se teistä ole mahdotonta, vai mitä? kysyi Mac niin totisena, että kaikki hymyilivät.

— Eihän toki, sinä olet varmasti oikea Romeo, hellä ja uskollinen, vastasi Rose tuumien, minkä eriskummallisen kysymyksen Mac tämän jälkeen tekisi.

— Kiitos. Minä olen viime aikoina ottanut niin läheltä osaa Archien huoliin, että olen kiinnostunut asiasta ja haluan tietysti tutkia sen perin pohjin niin kuin jokaisen järkevän ihmisen täytyy ennemmin tai myöhemmin, siinä kaikki. No niin, Steve, nyt olen valmis. Ja Mac nousi kuin luento olisi päättynyt.

— Tuo poika on joko hupsu tai nero, ja tahtoisinpa tosiaan tietää kumpi, sanoi Plenty-täti ja ravisti mietteissään parasta myssyään.

— Aika sen näyttää, mutta minä puolestani uskon, ettei hän ainakaan hupsu ole, vastasi Rose vaihtaen rintaansa kiinnitetyn valkoisen ruusukimpun orvokkeihin, vaikkeivät ne sopineet läheskään yhtä hyvin hänen siniseen pukuunsa.

Seuraavana saapui Charlie oikein loistotuulella. Hän toi Roselle sievän rannerenkaan ja sai panna sen tytön ranteeseen, sillä välin kun tämä lempeästi nuhteli häntä moisesta ylellisyydestä.

— Minähän vain seuraan sinun esimerkkiäsi. Tiedäthän: "ei mikään ole liian hyvää rakkaillemme, ja antaminen on ihmisen suurin onni", Charlie heitti huolettomasti lainaten Rosen sanoja.

— Seuraisitpa minun esimerkkiäni muutamissa muissa asioissa yhtä uskollisesti, sanoi Rose vakavasti, kun Plenty-täti kutsui Prinssin maistamaan, oliko punssi sellaista kuin piti.

— Minä olen sopeutuvainen yksilö. Tädin sydän murtuisi, ellei hänen maljaansa juotaisi vanhaan hyvään tapaan. Mutta älä huolehdi, onneksi minä olen kova poika kestämään, sillä päätä tässä kysytään ennen kuin on selvitty tästä päivästä, nauroi Charlie vilauttaen pitkää nimiluetteloa lähtiessään ilahduttamaan vanhaa neitiä hilpeillä ja herttaisilla kohteliaisuuksillaan lasien kilahdellessa.

Mutta Rose oli huolissaan, sillä Charlie tarvitsi todella lujaa päätä, jos hän aikoi juoda kaikkien noiden lueteltujen maljan. Tällä hetkellä oli vaikea puhua asiasta, ettei loukkaisi Plenty-tätiä, mutta silti Rosesta tuntui, että hänen oli varoitettava serkkuaan; hän itse koetti olla pojille hyvänä esikuvana eikä sen vuoksi milloinkaan maistanut viiniä. Rose pyöritteli yhä mietteissään turkoosilemmikkien koristamaa rannerengasta, kun sen antaja palasi hänen luokseen.

— Sinä, pikku pyhimys, olet sen näköinen kuin tahtoisit pirstoa kaikki kaupungin punssimaljat ja säästää meiltä iloisilta veikoilta huomisen päänsäryn.

— Niin tahtoisinkin, sillä pelkään että päänsärky joskus päättyy sydämensärkyyn. Charlie rakas, älä suutu, tiedät itse paremmin kuin minä, kuinka vaarallinen tällainen päivä on sinunlaisellesi. Koeta olla varovainen minun tähteni, hän lisäsi vetoavasti, sillä katsellessaan kaunista serkkuaan hän ei voinut olla naisellisesti toivomatta, että saisi hänet aina pysymään yhtä raikkaan hilpeänä kuin nyt.

Charlie huomasi tytön silmissä uutta lämpöä, tulkitsi sen mielessään väärin, ja äänessään äkillistä intoa hän vastasi nopeasti:

— Rakkaani, minä koetan!

Hänen poskiensa puna heijastui myös Rosen kasvoilla, sillä tuolla hetkellä tytöstä tuntui, että hän voisi rakastaa tätä serkkua, joka alttiisti antautui hänen johdettavakseen ja tarvitsi kipeästi auttajaa ja opastajaa. Ajatus tuli ja meni kuin valonvälähdys, mutta hänen sydämensä rupesi takomaan, aivan kuin lapsuudenaikainen kiintymys olisi vaihtumassa lämpimämpään tunteeseen, joka asetti hänet ennen kokemattomaan vastuuseen. Mielijohteensa vallassa hän sanoi vakavan leikkisästi:

— Jos minä pidän tätä rannerengasta muistaakseni sinua, niin sinun on puolestasi pidettävä tätä, jotta muistaisit lupauksesi.

— Ja sinut, sanoi Charlie matalalla äänellä, kun Rose pisti valkoisen ruusun hänen napinläpeensä.

Samassa he huomasivat uuden vieraan saapuneen etuhuoneeseen, jonne Plenty-täti oli hienotunteisesti vetäytynyt. Rose oli kiitollinen keskeytyksestä, sillä hän pelkästi ajautuvansa hetken tunnelmassa liian pitkälle. Mutta Charlie katseli tulijaa kaikkea muuta kuin suopein ilmein ja kuiskasi:

— Hyvästi, Rose, poikkean illalla katsomaan miten voit päivän rasitusten jälkeen.

Ja hän lähti nyökäten niin kylmästi Fun See -raukalle, että tuo sävyisä idän poika luuli verisesti loukanneensa häntä.

Vieraita kävi ehtimiseen, ja sekä Plenty-täti että häntä avustamaan tullut Jessie-täti seisoivat urheasti tehtävissään iltamyöhään asti. Sitten Jessie-rouva lähti kotiin matkassaan uninen Jamie, ja Plenty-täti meni uupuneena levolle. Tohtori oli palannut kaupungista jo aikoja sitten, mutta Myra-täti oli tulisella kiireellä lähettänyt hakemaan häntä sairaskäynnille. Alec-setä oli oikeastaan jo melkoisen tottunut Myra-rouvan äkillisiin kutsuihin, sillä kokeiltuaan useilla vaarallisilla taudeilla tämä oli lopulta valinnut sydänvian, koska se sopivasti piti hänen ystäviään ainaisessa levottomuudessa. Nykyään hän lähetti vähän väliä hälyttäviä viestejä. Siksi tohtori ei yleensä pelästynyt kuullessaan hänen olevan kuolemaisillaan, mutta lähti silti aina katsomaan häntä ja määräsi suopeasti jotain vaaratonta lääkettä.

Rose oli väsynyt mutta ei uninen, ja hän tahtoi miettiä monia asioita. Siksi hän ei mennytkään vuoteeseen, vaan istuutui kirjastoon takkatulen ääreen odottamaan setäänsä ja ehkä Charlieta, vaikkei uskonutkaan tämän enää näin myöhään tulevan.

Myra-tädin kohtaus tuntui olevan tällä kertaa erityisen hankala, sillä kello löi kaksitoista eikä tohtoria näkynyt. Rose oli jo lähtemässä vuoteeseen, kun hän kuuli jonkun hapuilevan eteisen ovella; hän huusi: — Sinäkö siellä olet, setä? ja juoksi ovelle, sillä Jane oli hidas ja kirkas talviyö purevan kylmä.

Kun ovi avautui, sisälle asteli — ei Alec-setä, vaan Charlie. Hän mätkähti eteisen tuolille lakki päässä, hieroi paljaita käsiään, siristeli silmiään kuin niitä olisi häikäissyt ja puhui omituisen nopeasti ja katkonaisesti:

— Minä lupasin tulla — kaverit jäivät pitämään hauskaa — viettämään vanhan vuoden loppua, katsos. Mutta minä lupasin — en koskaan syö sanaani — tässä minä nyt olen, sininen enkeli.

— Hyss, palvelijat ovat vielä valveilla, tule kirjastoon lämmittelemään, sinähän olet ihan jäässä, sanoi Rose ja meni edeltä siirtääkseen nojatuolin takan ääreen.

— En ollenkaan — ihan lämmin — mukavan näköistä sentään. Missä setä on? Charlie kysyi ja tuli perässä vieläkin lakki päässään, kädet taskuissa ja katsoi silmä kovana edessä kulkijan vaaleata päätä.

— Myra-täti lähetti hakemaan häntä, ja minä jäin odottamaan kuullakseni kuinka täti voi, vastasi Rose kohentaen tulta.

Charlie nauroi ja istuutui kirjaston pöydän kulmalle. — Voi mummorukkaa! Surkeata ettei hän kuole ennen kuin vallan nääntyy. Sopisi antaa joskus hiukan runsaammin eetteriä, niin hän saisi tuskattoman lähdön, vai mitä?

— Älä puhu tuolla tavoin. Setä sanoo, että kuvitellut tuskat ovat usein yhtä vaikeita kuin todellisetkin, sanoi Rose pahastuneena ja kääntyi selin.

Rose ei ollut aikaisemmin katsonut suoraan Charliehen, sillä aamulliset muistot tekivät hänet araksi. Mutta vilkaistuaan nyt serkkuaan hän oli yhtä tyrmistynyt tämän ulkonäöstä kuin äskeisistä sanoista. Charliekin näytti huomaavan, kuinka Rosen ilme äkkiä muuttui; hän nousi seisomaan, sieppasi nopeasti hatun päästään, tuijotti tyttöä omituisen kiinteästi mutta samalla poissaolevana ja puhui äskeiseen katkonaisen vuolaaseen tapaan, aivan kuin hänen olisi alkuun päästyään ollut vaikea lopettaa:

— Suo anteeksi — vain leikilläni — aivan mautonta, tiedän sen, en puhu niin enää. Tämä lämpö panee pääni vähän sekaisin, taisin vilustua lähtiessäni ulos. Siellä on hirvittävän kylmä — olen ihan jäässä, uskotko — vaikka ajoin kuin itse piru.

— Et kai vain sillä vauhkolla hevosellasi? Sehän on vaarallista, näin myöhään ja vielä yksin, sanoi Rose peräytyen suuren nojatuolin taa, kun Charlie astui takan ääreen väistäen huolellisesti tiellään olevaa jakkaraa.

— Vaara on jännittävää — siksi pidän siitä. Minua ei ole koskaan sanottu pelkuriksi — koettakootpas vain. En ikinä anna periksi — eikä tuo hevonen saa voittaa minua. Taitan siltä niskat nurin, jos se yrittää. Ei, ei — en tarkoita sitä — älä välitä — ei se mitään, ja Charlie nauroi niin ilottomasti, että Rosea huolestutti.

— Onko sinulla ollut hauska päivä? kysyi Rose katsoen Charliehen lujasti, kun hän seisoi punniten käsissään sikaria ja tulitikkuja kuin epäröiden kummalla raapaista, kumpaa polttaa.

— Tänään? Yliveto. Pari tuhatta vierailua ja pieni mukava illallinen klubissa. Randal ei osaa laulaa sen kummemmin kuin vanha varis, mutta minun lähtiessäni hän jäi seisomaan samppanjalasi alassuin kädessään ja yritti laulaa minun vanhaa mieliveisuani "Pois itku! Naura, laula vain".

Charlie puhkesi kovaäänisesti laulamaan tuota juomalaulua heilutellen tulitikkutelinettä päänsä päällä kuten Randal ylösalaisin olevaa viinilasiaan.

— Hiljaa! Sinähän herätät tädin, huudahti Rose niin käskevästi, että Charlie lopetti kesken kertosäettä ja tuijotti tyhmänä häneen sanoen vihdoin anteeksipyytävästi:

— Minä vain näytin kuinka sen pitää käydä. Älä suutu, rakas — katso minuun niin kuin aamullakin, niin vannon etten ikinä enää laula yhtään säveltä, jollet tahdo. Minä olen vain vähän iloisella päällä — me joimme kauniisti sinun maljasi, ja kaikki onnittelivat minua. Sanoin ettei sitä ole vielä julkaistu. Ei — mutta enhän minä aikonut sanoa sitä. No mitäs siitä — ainahan minä joudun kiikkiin, mutta sinä annat aina yhtä suloisesti anteeksi. Anna nytkin äläkä ole vihainen, kultaseni. Ja pudottaen maljakon Charlie tuli Rosea kohti niin kiihtyneenä, että Rose hätkähti tuolin takana.

Rose ei ollut vihainen, mutta kauhistunut ja säikähdyksissään. Hän oli jo ajat sitten huomannut asian oikean laidan ja kalvennut niin, että Charliekin älysi sen ja pyysi anteeksi jo ennen kuin Rose sai suustaan moitteen sanaa.

— Puhutaan siitä huomenna, nyt on jo myöhäistä. Ole kiltti ja lähde kotiin ennen kuin setä tulee, Rose pyysi. Hän koetti puhua luontevasti, mutta värisevä ääni ja levoton ilme osoittivat, miten pahoillaan ja hämmentynyt hän oli.

— Kyllä, kyllä minä menen — sinä olet väsynyt — hyvitän kaiken kyllä huomenna.

Aivan kuin sedän nimi olisi antanut hetkeksi ryhtiä, Charlie kääntyi mennäkseen, mutta hänen askelensa olivat niin epävarmat, että ne olisivat paljastaneet häpeällisen totuuden, ellei se jo aikaisemmin olisi tullut ilmi. Ennen kuin hän pääsi ovelle, pyörien ratina pysäytti hänet; hän kuunteli seinään nojautuen, kauhun ja naurun väreet vaihtelivat hänen kasvoillaan.

— Brutus on karannut — nyt minä olen kiikissä. En voi kävellä kotiin näin sekapäisenä. Se on pakkasen syytä, Rose, ei muuta, usko pois, ja — ja vilustumisen — niin vilustumisen. Kuule, jos joku palvelijoista tulisi minua taluttamaan — ei kannata lähteä hakemaan tuota petoa. Kyllä äiti mahtaa pelästyä, kun se tulee kotiin. Nauraen taas tuota onttoa naurua hän hapuili ovenripaa.

— Ei, ei — et saa antaa heidän nähdä! Kukaan ei saa tietää! Ole täällä siksi kun setä tulee, hän kyllä pitää sinusta huolen. Voi Charlie, kuinka sinä saatoit, kuinka sinä saatoit, vaikka lupasit! Ja Rose juoksi ovelle unohtaen pelkonsa, kun häpeä ja suru äkkiä valahtivat hänen ylitseen; hän sysäsi Charlien käden pois oven rivasta ja väänsi avainta. Hänestä tuntui, ettei hän voinut enää katsella tuota poikaa, joka seisoi hänen edessään tyhjä hymy huulillaan, ja hän heittäytyi tuoliin ja kätki kasvot käsiinsä.

Hänen huudahduksensa, liikkeensä ja ennen kaikkea painunut päänsä olisivat selvittäneet Charlien, ellei olisi ollut jo kovin myöhä. Hän tuijotteli pitkin huonetta tyhjin, toivottomin katsein kuin koettaen tavoittaa järkeään, mutta lämpö ja pakkanen, kiihtyminen ja hurja maljojen kallistelu olivat tehneet tehtävänsä perusteellisesti. Syvään huokaisten hän tunnusti tappionsa, kääntyi pois ja heittäytyi kasvoilleen sohvalle.

Istuessaan kädet kasvoilla Rose tunsi, että jotain hyvin kallista oli ainiaaksi kuollut. Rosesta oli juuri alkanut tuntua siltä, että Charliesta kenties voisi kaikesta huolimatta tulla se sankari, jolta tämä näytti, ja oli tuntunut suloiselta ajatella, että hän voisi olla Charlien hyvänä hengettärenä. Mutta unelma oli ollut kovin lyhyt ja herätys kovakourainen.

Raskaasti hengittäen Charlie makasi unessa, johon oli äkkiä vaipunut, posket hehkuen, tukka epäjärjestyksessä ja jaloissaan pieni ruusu, jonka tuoreus oli mennyttä; hän oli kerrassaan säälittävä vastakohta sille reippaalle, hilpeälle nuorukaiselle, joka aamulla iloisena lähti liikkeelle.

Sedän askelten kaiku sai Rosen hypähtämään pystyyn ja avaamaan oven, mutta hän oli kasvoiltaan niin muuttunut, että setä pysähtyi ja kysyi pelästyneenä:

— Hyvä Jumala, tyttö, mitä on tapahtunut? Kun Rose surullisena ja ääneti viittasi sohvaan päin, hän lisäsi: — Onko hän loukkaantunut? — sairas? — kuollut?

— Ei, hän on —. Rose ei saanutkaan suustaan tuota epämiellyttävää sanaa vaan kuiskasi nyyhkyttäen: — Ole hyvä hänelle, ja pakeni omaan huoneeseensa. Hänestä tuntui kuin taloa olisi kohdannut suuri häpeä.

10

IKÄVÄ MUISTO

— Miltähän hän näyttää? Mitä hän sanoo? Voimmeko ikinä unohtaa tätä ja olla enää onnellisia? mietiskeli Rose herättyään lyhyestä unesta pitkän valvomisen jälkeen. Hänestä tuntui, että koko maailma oli eilisillan jälkeen muuttunut toiseksi. Kummallista, että päivä saattoi olla niin kirkas ja että linnut lauloivat iloisesti. Hän ei sitonut nauhaa tukkaansa, ja tuijottaessaan peilistä uupuneita kasvojaan hän sanoi:

— Hupsuparka, kuvittelit uuden sivun tuovan mukanaan jotain miellyttävää. Tähän asti tarina on ollut herttainen ja hauska, nyt tulee sen surullinen ja vakava osa.

Ovelta kuuluva naputus muistutti hänelle, että kaikesta huolimatta aamiainen oli syötävä. Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että Charlie saattoi olla vielä talossa, ja löytäessään oven takaa Alec-sedän Rose veti hänet sisään ja kuiskasi levottomana kuin lähellä olisi ollut vaarallisesti sairas:

— Onko hän jo parempi, setä? Kerro minulle kaikki, nyt voin kestää sen.

Tohtorin kasvot kävivät vakavaksi, vaikka ääni oli iloinen, kun hän vastasi:

— Hän voi mainiosti. Uni on paras lääke. Vein hänet kotiin yöllä, eikä kukaan muu kuin sinä ja minä tiedä hänen käynnistään.

— Ei kukaan saakaan tietää. Kuinka sinä selvisit?

— Pujahdin ulos kirjaston lasiovesta ja vein hänet näppärästi pois, sillä kylmän suihkun jälkeen raitis ilma ja liikunto selvittivät häntä, ja hän oli hyvillään kun pääsi kunnolla kotiin. Hän nukkuu alakerrassa kuten tiedät, siksi emme häirinneet ketään, ja hän jäi nukkumaan makeasti.

— Kiitoksia oikein paljon, huokasi Rose. — Entä Brutus, eivätkö he pelästyneet, kun se tuli yksin kotiin?

— Eivät ollenkaan. Tuo viisas eläin painui suoraan tallille, eikä uninen tallimies ruvennut kyselemään, sillä Charlie lähettää usein hevosen yöllä yksikseen kotiin. Ole huoletta, Rose, yksikään ei meitä lukuun ottamatta nähnyt poikaparan tuloa tai lähtöä, ja me taas annamme hänelle anteeksi.

— Niin, mutta emme unohda sitä. Minä en ainakaan voi unohtaa, eikä hän enää koskaan ole minulle sama Charlie, josta aina olen ollut ylpeä. Voi, setä, kuinka surkeata!

— Älä anna sen murtaa sydäntäsi, sillä Jumalan kiitos, se ei ole parantumaton tauti. En suinkaan mitätöi sitä, mutta hän varmasti vapautuu siitä, jos häntä tuetaan oikealla tavalla, sillä hän on tunteikas poika. Eikä Charlieta oikeastaan voi soimata siitä, mitä hänestä on tullut; syypää on hänen äitinsä. Suoraan sanoen tahtoisin toisinaan ravistella tuota naista ja huutaa jylistä, että hän johdattaa perikatoon kuolemattoman sielun, josta hänen on kerran vastattava.

— Puhukin hänelle, niin pelastat Charlien ennen kuin on myöhäistä, huudahti Rose katsellen setäänsä, kun tämä kiihtyneenä käveli huoneessa kädet nyrkissä ja ukkospilvi otsalla.

— Tahdotko sinä auttaa? setä kysyi pysähtyen äkkiä ja katsoi tyttöön.

— Tahdon, vastasi Rose vakavasti.

— Älä sitten rakasta häntä — vielä.

Rose hämmästyi, mutta hän kysyi rauhallisesti:

— Miksi?

— Ensiksikin: kenenkään naisen ei pitäisi uskoa onneaan sellaisen miehen huostaan, jolla ei ole lujia periaatteita. Toiseksi, pyrkimys tulla sinun arvoiseksesi auttaa häntä enemmän kuin mitkään rukoukset tai saarnat. Ja kolmanneksi: tarvitaan kaikki meidän viisautemme ja kärsivällisyytemme, ennen kuin lähes neljänkolmatta vuoden turmiollinen vaikutus on hävitetty. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?

— Ymmärrän.

— Voitko vastata "ei", kun hän kysyy sinulta?

— Voin.

— Ja tahdotko?

— Tahdon.

— Hyvä, nyt olen tyytyväinen.

He olivat seisseet eri puolella huonetta, Alec-tohtori kuin päällikkö käskynjaolla ja Rose kuin hyvin harjoitettu sotilas kuuntelemassa määräyksiä. Viimeisiä sanoja sanoessaan tohtori meni Rosen luo, työnsi tukan syrjään ja suuteli tyttöä otsalle hellästi mutta vakavasti. He eivät puhuneet enempää, sillä Plenty-täti kutsui alakertaan ja oli tartuttava päivän toimiin.

Rosella oli sinä päivänä runsaasti aikaa rauhalliseen mietiskelyyn, sillä kaikki lepäilivät eilisten juhlien jälkeen. Hän istui omassa huoneessaan suunnitellen uutta vuottaan ja rakentaen pilvilinnoja. Unelmat kevensivät pitkiä odotuksen hetkiä; toisaalta hän paloi halusta saada tietää, milloin Charlie tulisi, toisaalta tapaaminen pelotti häntä. Hän uskoi Charlien tulevan häpeissään ja katuvaisena, ja hänen mielessään taistelivat sääli ja paheksuminen. Hän päätti käyttää hyväkseen herkkää hetkeä, olla lempeä mutta vilpitön, nuhdella mutta samalla lohduttaa.

Tämä hempeä ajatus suorastaan kiehtoi, ja hän oli sen lumoissa katsellessaan auringon laskua länteen avautuvasta ikkunastaan. Mutta oven läimäys sai hänet äkkiä kohentamaan ryhtiään nojatuolissa, ja hän pidätti henkeään.

— Nyt hän tulee. Minun täytyy muistaa mitä lupasin sedälle ja pysyä lujana.

Tavallisesti Charlien tulon kyllä kuuli. Tällä kertaa hän ei viheltänyt, hyräillyt eikä laulanut, vaan tuli niin hiljaa, että Rose uskoi hänenkin pelkäävän kohtaamista eikä nostanut katsettaan askelten lähestyessä. Hän kuvitteli, että Charlie ehkä heittäytyisi hänen eteensä niin kuin ennen poikamaisten vallattomuuksien jälkeen, mutta ajatus tuntui hänestä vastenmieliseltä. Levottomana hän odotti, mitä tuleman piti.

Yllätys oli täydellinen. Suuri kukkavihko putosi hänen syliinsä, ja tavanomaisen rohkea ja pirteä ääni sanoi huolettomasti:

— Täällähän hän istuu, yhtä suloisena ja mietteliäänä kuin aina. Onko maailma ontto ja nukke täynnä sahanpuruja? Mennäänkö luostariin, serkku?

Rose oli niin tyrmistynyt tästä piittaamattomuudesta, ettei edes huomannut kukkasia, ja kun hän katsoi serkkuaan, hänen silmänsä olivat niin hämmästyneet ja moittivat, ettei tarkoituksesta voinut erehtyä. Charlie punastui, ja hänen katseensa painui, kun hän sanoi nopeasti, mutta yhtä huolettomasti kuin äsken:

— Pyydän nöyrästi anteeksi, että tulin niin myöhään illalla. Älä ole minulle kovin ankara; tiedäthän että Amerikka odottaa joka miehen täyttävän velvollisuutensa uudenvuoden aattona.

— Minä olen väsynyt antamaan anteeksi. Sinä sirottelet lupauksia ja rikot ne yhtä kepeästi kuin ennenkin, enkä minä ikinä enää pyydä sinulta mitään, vastasi Rose työntäen pois kukkavihon, sillä anteeksipyyntö ei tyydyttänyt häntä eikä hän aikonut antaa lahjoa itseään.

— Mutta Rose kulta, sinä olet niin turhantarkka ja vihainen pikkuasioistakin, että sinulle ei voi olla mieliksi, vaikka ihmisraasu kuinka koettaisi, aloitti Charlie.

— En minä ole vihainen, olen surullinen ja pettynyt, sillä odotan, että mies pitää sanansa, niin kuin minä itsekin koetan pitää. Jos se on turhantarkkuutta, pyydän anteeksi enkä toiste enää vaivaa sinua vanhanaikaisilla käsityksilläni.

— Hyvät ihmiset, kuinka paljon melua tyhjästä! Tunnustan että unohdin. Ja tiedän käyttäytyneeni houkkamaisesti ja pyydän anteeksi. Mitä minä vielä voin tehdä?

— Käyttäydy kuin mies, ettei minun koskaan tarvitse hävetä sinun tähtesi niin hirvittävästi kuin viime yönä. Rosea puistatti vieläkin, kun hän ajatteli sitä.

Tuo vaistomainen liike satutti Charlieta enemmän kuin sanat, ja nyt häntä hävetti, sillä hän muisti edellisen illan tapaukset varsin hämärästi ja pelko suurensi niitä. Hän kääntyi äkkiä poispäin ja asettui seisomaan takan eteen miettien ymmällä, kuinka saisi rakennetuksi rauhan, kun Rose oli noin poissa suunniltaan. Tavallisesti riitti pieni pyyntö ja tyttö näytti iloisesti unohtavan hänen rikkeensä, mutta nyt tällä kertaa Rose oli tyyneydestään huolimatta masentavan jyrkkä.

Seisoessaan siinä sormeillen levottomasti takanreunustan koristeita Charlie löysi äkkiä erään esineen. Ilahtuneena hän otti reunustalta eilisen uudenvuodenlahjansa, meni hitaasti Rosen luo ja sanoi nöyrän vakavasti:

— Minä haluan käyttäytyä kuin mies, eikä sinun tarvitse enää hävetä. Ole nyt kiltti minulle, anna minun panna tämä rannerengas käteesi ja luvata uudelleen. Vannon että tällä kertaa pidän lupaukseni. Etkö luota minuun, Rose?

Oli vaikea vastustaa Charlien pyyntöä ja katsetta. Tuo nöyryys oli vaarallista, ja ellei Alec-setää olisi ollut, Rose olisi vastannut myöntävästi. Mutta siniset lemmikit muistuttivat häntä hänen omasta lupauksestaan, ja hän työnsi korun lempeästi pois.

— Ei, Charlie, en voi pitää sitä vielä. Minulla täytyy olla vapaat kädet, muuten en pysty auttamaan sinua niin kuin minun pitäisi. Haluan luottaa sinuun, mutta älä vanno mitään; koeta vain vastustaa kiusausta, niin me kaikki tuemme sinua.

Tämä ei ollut Charlien mieleen, ja hän sanoi rajusti:

— En halua muita auttajia kuin sinut, mutta minun täytyy saada varmuus, ettet jätä minua. Muuten vielä käy niin, että kun minä rääkkään ruumistani ja sieluani sinun mieliksesi, joku ventovieras tulee ja sieppaa sinut minulta. Sitä en voisi kestää, ja siksi varoitan sinua. Jos niin käy, minä rikon sopimuksen ja painun suoraa päätä helvettiin.

Viimeinen lause pilasi kaiken. Rose piti vapauttaan suuremmassa arvossa kuin kenenkään tarjoamaa rakkautta, ja Charlien uhkaileva sävy nosti hänet täyteen kapinaan. Hän ponnahti kiihtyneenä seisomaan.

— Sydämeni on minun ja sen antaminen on omassa vallassani. Älä sulje itseäsi pois vaatimalla liikoja, sillä sinulla on vain serkun oikeudet minuun, etkä ikinä muuta saakaan ellet sitä ansaitse. Muista se, äläkä uhkaile.

Vähän aikaa näytti siltä kuin Charlie vastaisi leimahdukseen samalla mitalla, mutta seuraavassa hetkessä hän heittäytyi maahan Rosen jalkojen juureen niin kuin oli usein piloillaan tehnyt. Tällä kertaa hän oli vakavissaan ja hänen äänestään kuulsi totinen tunne, kun hän sanoi:

— Ei, älä aja minua pois! En totisesti ole kyllin hyvä sinulle, mutta sinä voit muokata minut millaiseksi tahdot. Tarvitsen vain kannustusta tehdäkseni itsestäni miehen, eikä sen voimakkaampaa kannustinta olekaan kuin sinun rakkautesi säilyttäminen.

— Ei se ole vielä sinun, aloitti Rose liikuttuneena, vaikka koko ajan tunsi olevansa kuin näyttämöllä, sillä Charlie teki elämän niin teatterimaiseksi, että hänen oli vaikea olla luonteva silloinkaan, kun oli täysin vilpitön.

— Anna minun sitten ansaita se. Neuvo vain kuinka, ja minä teen mitä tahansa. Jos sinä sysäät minut pois, on yhdentekevää milloin elämäni loppuu, sanoi Charlie.

Parrasvalojen takaa kohtaus olisi voinut olla vaikuttavakin, mutta jostain syystä se ei tehonnut ainoaan katselijaan, vaikkei tämä tiennyt syytä siihen. Sanat eivät kuulostaneet täysin vilpittömiltä, ja vaikka Charlien asento oli viehättävä, Rose olisi mieluummin nähnyt hänen seisaallaan. Rose ojensi kätensä, mutta sanoi niin tyynesti, että äänensävy ihmetytti häntä itseään vielä enemmän kuin Charlieta:

— Ole hyvä ja jätä tuo. En voi luvata vielä mitään, sillä minun täytyy kunnioittaa sitä miestä, jota rakastan.

Se sai Charlien nousemaan. Muisto siitä hetkestä, jolloin Rose antoi hänelle ruusun, tytön katse, hänen punastumisensa ja sanansa "minun tähteni" tulivat äkkiä elävästi Charlien mieleen; kun hän katsoi noita poispäin kääntyneitä kasvoja, tuntui kuin eilinen olisi jäänyt tavoittamattomiin. Vasta nyt Charlie lopullisesti tajusi mitä oli menettänyt.

Tämä tietoisuus vei värin hänen kasvoistaan, sillä hänen rakkautensa oli syvempi kuin Rose aavistikaan. Ja yksinkertaisen vilpittömästi Charlie sanoi:

— Sinä kunnioitat vielä minua, jos se vain on minun vallassani. En anna mitään lupauksia enkä pyydä niitä, mutta luota minuun, Rose, ja muista, ettet voi koskaan olla kenellekään yhtä rakas kuin minulle.

Charlie lähti. Rose jäi järjestelemään hyljeksittyjä kukkia veteen tarpeettoman huolellisesti ja pani pois rannerenkaan miettien:

— En käytä sitä ennen kuin tunteeni ovat samat kuin ennen. Silloin hän saa kiinnittää sen ranteeseeni ja minä vastaan hänelle myöntävästi.

11

PIENIÄ KIUSAUKSIA

— Voi Rose, minulla on jännittävää kertomista, sanoi Kitty Van Tassel hypähtäessään seuraavana aamuna vaunuihin, kun Rose tuli hakemaan häntä ostoksille.

Kittyllä oli aina 'ihan satumaisia' uutisia, ja Rose oli oppinut suhtautumaan niihin tyynesti; mutta tämänkertainen mielenilmaus oli aivan uutta, sillä huolimatta ulkona olevista uteliaista katselijoista ja välittämättä hiukkaakaan hattujen rutistumisesta Kitty kiersi kätensä Rosen kaulaan ja kuiskasi haltioissaan:

— Kulta pieni, minä olen kihloissa!

— Sehän hauskaa! Steven kanssa tietysti?

— Poika kulta, hän kosi oikein kauniisti eilisiltana, ja äiti on ihan suunniltaan ilosta. Kuule, millaisen morsiuspuvun minä hankkisin? pohti Kitty huolestuneen näköisenä.

— Kuinka sinä voit ruveta heti miettimään noin epäromanttisia asioita? Sulhastasihan sinun pitäisi toki ajatella eikä vaatteita, sanoi Rose nauraen, mutta kauhistellen moista tunteettomuutta.

— Tottakai ajattelenkin sulhastani, mutta hän ei halua olla kauan kihloissa, ja siksi minun on ratkaistava heti nämä tärkeät asiat.

— Steve tahtoo olla varma sinusta, kun sinä olet niin liukas olento. Hän pelkää että kohtelet häntä samalla tavalla kuin Jackson-poloista ja muita, keskeytti Rose heristäen sormea tulevalle serkulleen, joka melkein ylpeili kahdesta aikaisemmasta kihlauksestaan.

— Älä yhtään toru, sillä tiedän olevani oikeassa. Kunhan olet ottanut osaa seuraelämään yhtä kauan kuin minä, huomaat kyllä, että ainoa keino oppia tuntemaan mies on mennä kihloihin hänen kanssaan. Liehitellessään he jumaloivat rajattomasti, mutta kun he luulevat saaneensa toisen satimeen, silloin näkee millaisia lurjuksia he ovat, vastasi Kitty maailmaa kokeneen näköisenä.

— Surkea tulevaisuus Steve-raukalle, ellen minä vihjaa, että varoisi käytöstään.

— Voi lapsikulta, Stevestä minä olen varma. Kokemusteni jälkeen olen tarkkanäköinen ja tiedän että osaan vaivatta käsitellä häntä. Me olemme tunteneet toisemme vuosikymmeniä (Steve oli kahdenkymmenen ja Kitty kahdeksantoista) ja olleet koko ajan parhaita ystäviä. Sitä paitsi hän on miesihanteeni; en voisi sietää isoja käsiä ja jalkoja. Hän on paras tanssija jonka tunnen ja pukeutuu tyylikkäästi. Taisinkin ensimmäiseksi rakastua hänen nenäliinoihinsa, ne olivat ihan vastustamattomia pistäessään esiin hänen rintataskustaan, nauroi Kitty vetäen ison nenäliinan taskustaan ja hautasi pienen nenänsä sen poimuihin, joista levisi ilmoille ihana tuoksu.

— No, tuo kuulostaa lupaavalta, ja alan uskoa, että sinulla kuitenkin on hiukan tunteita, sanoi Rose hyvillään, sillä iloiset ruskeat silmät olivat äkkiä pehmenneet. Heleä puna lehahti Kittyn poskille, kun hän vastasi kasvot vieläkin puoliksi rakkaan nenäliinan peitossa:

— Tietysti minulla on ja paljonkin, mutta en yleensä kehtaa paljastaa niitä, kun nykyään on tapana suhtautua kaikkeen kovin yliolkaisesti. Voi Rose, sinun mielestäsi olin kai romanttinen hanhi eilisiltana, kun Steve kosi minua olohuoneessa, sillä minä ihan itkin. Hän tuli kauhean vakavaksi kun sanoin, etten muka välitä hänestä, mutta oli sitten kauhean kultainen, kun tunnustin totuuden. En tiennyt että hän aikoikaan kosia, mutta se kävi niin ihanasti eikä hän piitannut vähääkään, vaikka tiputtelin kyyneliä hänen paidanrintamukselleen. Eikö hän ollutkin kiltti, tavallisestihan Steve pahastuu kovin vaatteittensa tuhrautumisesta.

— Hän on oikea Campbell, ja hänellä on lämmin sydän. Jane-täti ei suinkaan suosi tunteilua, ja siksi Stevekin on saanut oppia peittämään tunteensa, mutta kyllä hänellä niitä on ja sinun pitää houkutella ne esiin, ei hupsusti, vaan niin että hän miehistyy ja vakavoituu.

— Minä koetan. En tunnustaisi tätä kaikille, mutta pidän hänestä juuri sen takia, ja me sovimme mainiosti yhteen. Muista ettet hiisku sanaakaan, jos tapaamme jonkun, sillä haluan pitää asian salassa ainakin viikon, lisäsi Kitty pujauttaen nenäliinan näkyvistä, kun vaunut pysähtyivät myymälän eteen, jossa he aikoivat käydä.

Rose lupasi mutta hymyili, sillä Kittyn omat kasvot paljastivat uutisen sanoittakin.

— Käydään ihan vain vilkaisemassa silkkejä. Kysele sinä minulta neuvoa valkoisten suhteen, ja minä katselen värillisiä. Äiti tahtoisi atlassilkkiä, mutta se on jo vanhanaikaista, ja minä olen päättänyt hankkia kaikkein paksuinta kohokuvioista mitä löydän, kuiskasi Kitty, kun he kulkivat pitkien myymäläpöytien ohi.

— Eikö tuo opaalinvärinen ole viehättävää! Minä olen varmaan liian tumma käyttämään sitä, mutta sinulle se sopisi erinomaisesti, lisäsi Kitty merkitsevästi syrjästä, kun Rose seisoi valkoisten silkkikankaiden keskellä ja hän puolestaan oli olevinaan kiinnostunut värillisistä.

— Mutta en minä oikeastaan tarvitse nyt uutta pukua.

— Mitä siitä, osta pois vaan, muuten kangas loppuu. Sinä olet pitänyt jokaista pukuasi jo niin monta kertaa, että sinun on pakosta hankittava uusi. Oi taivas, jos minulla olisi niin paljon taskurahaa kuin sinulla, hankkisin uuden puvun jok'ikisiin kutsuihin, Kitty vastasi katsellen kateellisena sateenkaaren väreissä välkkyviä kangaspakkoja.

Terävä-älyinen myyjä huomasi, että suunnitteilla oli häät, sillä kun kaksi nuorta tyttöä kuiskailee, hymyilee ja punastuu kaupassa ollessaan, myyjät vainuavat heti morsiusostoksia. Kooten silkit tottunein käsin myyjä piteli niitä nähtävinä ja huomasi ensi silmäyksellä kumpi oli morsian, kumpi ystävätär; Kitty nimittäin syventyi tutkimaan valkoisen silkin poimuilemista niin hartaana, ettei siitä saattanut erehtyä, Rose taas silmäili opaalinväristä kuin olisi tuskin kuullut mitä imelä ääni puheli:

— Todella hieno kangas, vasta saapunut, Pariisin viimeistä muotia; erittäin harvinainen väri, sangen arka, kuten neiti sanoo, mutta hurmaava vaaleaveriselle.

Kangas oli todella kaunista, ja äkkiä Rose oli näkevinään sen pukuna yllään. Vaalea silkki kimmeltäisi hennon pitsin läpi kuin jääkukkien takaa; puvussa olisi antiikkisaiheiset koristeet, ja kaikki asusteet olisivat niin täydelliset kuin vain aikaa, hyvää makua ja rahaa säästelemättä voi hankkia.

Rose katseli kaunista silkkiä ja koetti arvailla, mitä Charlie sanoisi, jos hän ilmestyisi tämän eteen yllään tuo unelmapuku; opaalinväri toi mieleen aamuruskon, johon Charlie usein häntä leikillään vertasi. Rosella oli jo paha olla eilisen kohtauksen takia. Hän ei voinut peruuttaa sanojaan, sillä hän tarkoitti niillä täyttä totta, mutta hän tahtoi olla ystävällinen Charlielle ja osoittaa, ettei ollut tyystin menettänyt luottamustaan häneen. Charlieta ilahduttaisi, jos hän pyytäisi tätä saattajakseen Kittyn tanssiaisiin. Ne tulisivat olemaan Rosen huvittelukauden viimeiset, siksi Rose halusi nauttia niistä, ja hän tiesi, että hyvät välit Charlien kanssa lisäisivät hauskuutta. Hän tarttui välkkyvään kankaaseen, jota esiteltiin kovin houkuttelevasti, ja oli jo aikeissa ottaa sitä, kun kuuli takanaan kysyttävän irlantilaisittain:

— Anteeksi, missä päin pumpulikankaita myydään? Katsahtaessaan taakseen hän näki pienen nöyrän naisen, joka näytti olevan aivan ymmällään jouduttuaan tällaisten ylellisyystavaroiden keskelle.

— Alakerrassa, vasemmanpuoleinen osasto, vastasi myyjä kärsimättömästi viitaten samalla niin epämääräisesti kädellään, että kysyjä joutui entistä enemmän ymmälle.

Rose huomasi naisen neuvottomuuden ja sanoi ystävällisesti:

— Minä tulen näyttämään teille.

— Suokaa anteeksi, neiti, että vaivaan teitä; mutta olen ihan outo täällä eikä minun olisi pitänyt tullakaan. Mutta sanoivat että täältä saisi kangaspalan huokeammalla kuin pikkupuodeista, selitti nainen vaatimattomasti.

Rose vilkaisi uudelleen naista ja näki huolekkaat väsyneet kasvot villahuivin suojassa, näki paljaat, punoittavat kädet, jotka pitelivät ohutta käsilaukkua ja kirjavaa flanellitilkkua, jollaisesta tehdään pikkulasten vaatteita — ja tuo näky liikutti hänen sydäntään. Hän oli aikonut vain näyttää tietä, mutta mielijohdettaan seuraten hän kulkikin yhä edemmäs kuunnellen vaimoraukan huolia. Niinpä he laskeutuivat yhdessä pimeämpään alakertaan, minne elämän välttämättömät tarvikkeet pakenevat yläilmojen valoisilta paikoilta.

Hienon neidin seurassa rouva Sullivanin kaupanteko olikin varsin helppoa; hänen pieni flanellipalansa kasvoi moniksi metreiksi erivärisiä kankaita, eikä nuhjaantunut rahakukkaro ollut entisestään ohentunut. Pyyhkien silmiään nainen lähti, eivätkä vähäistä kohtausta huomanneet muut kuin kivikasvoinen myyjä, joka ei kielinyt.

Mutta Rosen palatessa yläkertaan kauniit tavarat olivat ihan yhtä houkuttelevia kuin ennenkin, ja hän halusi nyt entistä kiihkeämmin tuota opaalinväristä silkkiä. Ehkä Rose olisikin ostanut sitä, ellei hänen luokseen olisi ratkaisevalla hetkellä saapunut hyvä enkeli. Hän tuli vanhan pyylevän rouvan hahmossa, ystävällisiä kasvoja ympäröivät hopeanharmaat kiharat ja sangen vaatimaton päähine.

— Odotin teitä hetkisen, sillä minulla on kiireitä ja säästäisin itseltäni mielelläni matkan tai kirjoittamisen vaivan, aloitti tulija hiljaa, kun Rose puristi hänen kättään kunnioittavasti. — Tiedättehän, että suuri laatikkotehdas paloi pari päivää sitten ja toistasataa tyttöä joutui työttömäksi. Muutamat loukkaantuivat ja joutuivat sairaalaan, useilla ei ole kotia mihin mennä, ja melkein kaikki tarvitsevat tilapäisavustusta. Meiltä on pyydetty niin paljon apua tänä talvena, etten enää tiedä kenen puoleen kääntyisin, sillä puute on kova, ja olen verottanut jo niin monia kukkaroita, että tuskin kehtaan enää pyytää. Vähäinenkin avustus — oh, paljon kiitoksia, tiesinhän ettette kieltäytyisi. Ja rouva Gardener puristi lämpimästi kättä, joka oli nopeasti pujahtanut kukkaroon.

— Senkin tuhlari, kuinka sinä saatoit antaa niin paljon? kuiskasi Kitty nähtyään uteliain silmin kolme numeroa setelissä, joka niin äkkiä vaihtoi omistajaa.

— Antaisin vaikka pääni, jos rouva Gardener vain pyytäisi, vastasi Rose kevyesti ja lisäsi kääntyen silkkikankaisiin päin: — Mitä sinä olet valinnut, keltaista, valkoista vai sinistä, kohokuvioista vai raidallista?

— En ole vielä päättänyt mitään, paitsi että sinä otat ruusunpunaista ja panet sen yllesi minun — hm — tanssiaisiini, sanoi Kitty, joka oli kyllä tehnyt valintansa, mutta ei voinut sopia asiasta neuvottelematta ensin äitinsä kanssa.

— En voi nyt vielä hankkia sitä. En koskaan ylitä määrärahojani, ja nyt minun pitäisi jos ostaisin lisää hienouksia. Tule jo, ei tuhlata enää aikaa täällä, jos sinulla kerran on kaikki näytetilkut. Ja Rose lähti nopeasti vilkuilematta enää näytepöydille.

* * * * *

— Nuori mies, mikä sinut sai ulos tällaisessa myrskyssä? kysyi Rose, kun Jamie illalla tuli sisään jalkojaan tömistellen.

— Äiti lähetti sinulle uuden kirjan, vähät minä myrskystä! vastasi poika kiemurrellen esiin päällystakistaan posket pyöreinä ja hehkuvanpunaisina kuin hyvinkiillotettu omena.

— Kiitoksia, minä kaipasinkin jotain ajanvietettä, sanoi Rose, kun Jamie ryhtyi viivytystaisteluun kumisaappaitten kanssa.

— Tuossa se on, heh — mutta ei — kyllä — voi sentään, olen varmasti sittenkin unohtanut sen, huudahti Jamie koetellen kämmenillään taskua toisensa jälkeen ja kauhistuen yhä enemmän.

— Älä välitä, minä koetan metsästää jotain muuta. Annahan kun autan, sinun kätesi ovat ihan kontassa. Rose kiskoi hyväntahtoisesti saappaita Jamien tarrauduttua kaidepuuhun.

— Minä menen kyllä takaisin, jos tahdot. Anna anteeksi! Minä unohdin sen, kun piti panna nämä kamalat kapineet jalkaan. Äiti pakotti, vaikka minä tiesin, että ne tarttuvat kiinni — ihan kuin siirappinekut, hän lisäsi muistaen masentavia, synkeitä hetkiä, jolloin mainittu herkku oli sulanut hänen taskuunsa.

— No mitäs me nyt teemme? kysyi Rose, kun poika lopulta oli päässyt kiusankappaleistaan. — Koska en saanut sitä kirjaa, voin yhtä hyvin leikkiä.

— Minä opetan sinua heittämään palloa. Sinä otat koppia aika hyvin tytöksi, mutta et osaa heittää pennin edestä, vastasi Jamie tallustellen tohveleissa pitkin eteishallia ja veti esiin pallon jostakin säilytyspaikasta.

Tietenkin Rose suostui ja leikki innokkaasti, kunnes hänen nuori kumppaninsa huomautti kohteliaasti, ettei ollut ollenkaan hauska heittää, kun piti koko ajan varoa ikkunoita ja maljakoita, ja että oikeastaan hän lukisi mieluummin sitä kirjaa kapteeni Nemosta ja "Nautiluksesta".

Saatuaan toiveensa täytetyksi Jamie oikaisi pitkäkseen sohvalle ja syöksyi sanaakaan sanomatta "Sukelluslaivalla maapallon ympäri", missä hän viipyi kaksi pitkää tuntia sukulaistensa suureksi mielihyväksi.

Kun Rose näin oli jäänyt vaille sekä leikkitoveriaan että kirjaansa, hän meni olohuoneeseen ja löysi sieltä ranskalaisen romaanin, jonka Kitty oli unohtanut vaunuihin pakettien joukkoon. Asettuen mukavasti mieluisimpaan nojatuoliin Rose luki yhtä hartaasti kuin Jamie tuulen vinkuessa ja lumen tuiskuttaessa ulkona.

Kokonaiseen tuntiin kukaan ei häirinnyt talon kodikasta rauhaa, Plenty-täti oli päivällisunilla yläkerrassa ja Alec-tohtori kammiossaan uurastamassa, niin ainakin Rose luuli, kunnes sedän askelet saivat hänet pudottamaan kirjan ihan saman näköisenä kuin lapsena pahanteosta tavattaessa.

— Pelästytinkö sinut? Vedä toki varjostin eteen, sinähän poltat kasvosi moisessa kuumuudessa. Ja tohtori veti varjostimen takan eteen.

— Kiitos, setä, en huomannutkaan kuumuutta. Puna näytti vain tummenevan varjostimesta huolimatta, ja silmät katselivat levottomina sylissä olevaa kirjaa.

— Onko sinulla "Kirjallinen aikakauslehti"? Tahtoisin vilkaista erästä kirjoitusta, jos lainaisit sitä hetkeksi, sanoi setä kumartuen hänen puoleensa tutkivasti.

— Ei, setä, tämä on… Ja sanomatta kirjan nimeä Rose antoi sen hänen käteensä. Heti kirjan nimen nähdessään setä ymmärsi Rosen ilmeen ja älysi missä 'pahanteossa' tämä oli ollut. Hän rypisti otsaansa, mutta ei voinut olla sitten hymyilemättä; Rose oli niin syyllisen näköinen.

— Mitä pidät siitä? Onko se mielenkiintoinen?

— On kovasti! Olin kuin toisissa maailmoissa ja unohdin kaiken muun.

— No, kovin hyvä ei se maailma taida olla, kun noin pelästyt ja häpeät, kun sinut löydetään sieltä. Mistä tämä on kotoisin? kysyi tohtori silmäillen kirjaa paheksuvasti.

Rose kertoi ja lisäsi sitten hitaasti:

— En lue sitä sitten loppuun. Mutta minä en kyllä ymmärrä miksen saisi, lisäsi Rose miettivästi, sillä hän oli päässyt juuri juoneen käsiksi.

— Ehkä et ymmärrä, mutta tunnet varmasti, sanoi tohtori vakaasti.

Rose istui käsi hehkuvalla poskella ja mietti hetken, sitten hän katsahti setäänsä ja sanoi vilpittömästi:

— Niin tunnenkin, mutta en osaa selittää, tiedän vain, että jotain väärää siinä täytyy olla, koska punastuin ja hätkähdin kun sinä tulit huoneeseen.

— Juuri niin, tohtori nyökkäsi vakavasti, ikään kuin oireet olisivat olleet hänelle mieleen.

Mutta Rosen teki tosiaan mieli lukea kirja loppuun. Siksi hän jatkoi:

— Olen ennenkin lukenut ranskalaisia romaaneja, sinä niitä minulle vielä annoitkin. Luulisin tietäväni mikä on hyvää, enkä välittäisi tästä, jos se on vahingoksi.

Vastaukseksi setä avasi kirjan ja selaili sitä hetken, sitten hän pani kirjan Rosen käteen sanoen rauhallisesti:

— Lue ääneen pari sivua ja käännä samalla. Ennen sinä pidit sellaisesta, koetahan taas.

Rose totteli ja luki sivun verran kääntäen sujuvasti ajatuksen puhtaalle englannin kielelle. Äkkiä hän alkoi hidastella, jätti väliin lauseen sieltä toisen täältä ja pysähtyi lopulta kokonaan, kasvot taas kuin tulen paahtamina.

— No, mikä nyt? kysyi setä, joka oli tarkkaavasti seurannut häntä.

— Muutamia lauseita on mahdoton kääntää, ne turmeltuvat kokonaan, jos yrittää. Ranskaksi niissä ei ole mitään sopimatonta, mutta kankeassa englanninkielisessä asussa ne kuulostavat karkeilta ja tökeröiltä, hän sanoi hiukan närkästyneenä, kun ei kyennyt todistamaan asiaansa oikeaksi.

— Niin, ystäväiseni, jos nuo hienot lauseet eivät sovellu käännettäviksi rehelliselle englannin kielelle, eivät niiden ajatukset liioin sovellu istutettaviksi sinun mieleesi. Tuo luku on tavallaan koko kirjan avain, ja jos sinut olisi taidokkaasti ja taiteellisesti johdettu niin pitkälle — niin alas, tahtoisin sanoa — olisit voinut lukea kirjan huomaamatta sen rumuutta.

Hän pysähtyi ja lisäsi sitten vilkaisten levottomana Roseen, joka yhä oli kumartuneena kirjan yli:

— Lue vain se loppuun jos haluat, mutta muista, tyttöseni, että koskaan emme voi kyllin huolellisesti valikoida millä ravitsemme mielikuvitustamme, tuota kallisarvoista, mutta arkaa aarretta.

Hän otti aikakauslehden ja meni tutkistelemaan tieteellistä kirjoitelmaa, vaikka se kiinnostikin hänen mieltään paljon vähemmän kuin nuoren sielun askartelu viereisessä huoneessa.

Seurasi taas pitkä hiljaisuus, vain silloin tällöin Jamien ihastuneet huudahdukset keskeyttivät sen, kun seuranhaluinen mustekala katseli sisään ikkunoista tai "Nautilus" upotti matkallaan laivan tai kaksi. Ovikello soi, ja tohtori pisti päänsä esiin nähdäkseen, tarvittiinko häntä. Mutta ovella oli vain sanantuoja Plenty-tädille, ja tohtori aikoi juuri vetäytyä takaisin, kun huomasikin neliskulmaisen paketin pöydällä.

— Mikä tämä on? hän kysyi ottaen sen käteensä.

— Rose pyysi minua viemään sen kotimatkalla Kitty Vanille. Unohdin tuoda äidin kirjan ja käynkin heti hakemassa sen, kun pääsen loppuun, vastasi Jamie pesästään.

Koska pojan käsissä oleva kirja oli aika paksu eikä siitä ollut vielä luettuna kolmatta osaakaan, tuntuivat Rosen toiveet tohtorin mielestä varsin vähäisiltä, hän pistikin paketin taskuunsa ja lähti itse ulos sanoen tyytyväisen näköisenä:

— Hyve ei aina saa palkkaansa, mutta tällä kertaa kylläkin, mikäli minusta riippuu.

12

KITTYN TANSSIAISET

Rosella ei ollut uutta pukua tähän juhlalliseen tilaisuuteen, ja hän huokasi hiukan kaihoisasti pukeutuessaan vaaleansiniseensä, jota oli piristetty utuisilla harsoilla. Mutta hän hymyili säteillen ja suloisesti kiinnittäessään rintaansa lemmikkikimppua, jonka Charlie oli taikonut vanhan saksalaisen kukkakauppiaan välityksellä. Toisen puolen suunnitelmistaan Rose oli näet toteuttanut; Prinssi oli suureksi ilokseen saanut kutsun hänet saattajakseen.

Clara-täti ei voinut lähteä, sillä uudet kauneusvoiteet olivat saaneet aikaan ilkeän ihottuman. Tätiraukalla ei ollut synkeässä surussaan muuta lohdutusta kuin upea samettileninkinsä, joka alakuloisena loikoi vuoteella.

Niinpä Jessie-täti oli Rosen suureksi iloksi 'esiliinana', ja hän olikin 'raikas kuin neilikka', kuten Archie totesi. Archie oli ylpeä äidistään ja huomaavainen kuin sulhasmies, 'pysyäkseen kunnossa Feben tuloa varten,' nauroi äiti, kun poika toi hänelle kimpun punaisia ruusuja helmenharmaan puvun piristykseksi.

Jessie-rouva istui kälynsä Janen rinnalla ja katseli kolmea isoa poikaansa miltei ihmetellen. Archie oli kaunis nuorukainen, vakava ja hiukan arvokkaan näköinen, mutta hänen esiintymisensä oli luontevaa, kunnioittavan kohteliasta. 'Kadetit', niin kuin Will ja Geordie itseään nimittivät, olivat myös läsnä kaikessa komeudessaan; yksikään kynä ei kykene kuvailemaan sitä piinaa, jota he kärsivät ahtaitten kenkiensä ja kankeitten kaulustensa tähden. Mutta he uskoivat kärsimyksensä vain toisilleen, kun joskus levähtäessään saattoivat seistä yhdellä jalalla ja vetää mukavasti päänsä raatelevien kaulusten sisään. Mutta nuo hetket olivat lyhyitä, ja pojat jatkoivat tanssimista hymyillen urhokkaasti kuin spartalaiset ilmaisematta tuskia, jotka vaanivat heitä 'sekä keulassa että perässä', kuten Will asiaa kuvasi.

Jane-rouvan pojat olivat kummallisesti toistensa vastakohdat, itse ankara kasvattajakaan ei voinut olla hymyilemättä heitä katsellessaan. Steve oli moitteeton, hän olisi siinä paikassa voinut mennä vaikka vihille, niin hieno oli hänen verkapukunsa, niin täydellinen hänen hansikkaitensa kuosi. Hän pyörähteli yhtä mittaa lattialla Kittyn kanssa, sillä tanssi oli hänen varaventtiilinsä tänä onnellisena iltana. Kitty puolestaan pursui iloa; hänen tukkansa oli käherretty lyhyille kiehkuroille, hänen tummaa kauneuttaan korosti huomiotaherättävä, tulipunaisesta ja kellervänvalkoisesta ommeltu puku. Nuoruus oli hänen vahvin puolensa, ja hän nautti tavattomasti siitä tosiasiasta, että oli ennen yhdeksättätoista syntymäpäiväänsä ollut jo kolmesti kihloissa.

Mac katseli lasit nenällä veljensä 'kevytkenkäisyyttä' muistuttaen hyväntahtoista newfoundlandinkoiraa. Hän seisoskeli mietteissään peukalot liivintaskuissa, silmäili iloista parvea ja hymyili usein itsekseen kummallisille mielijohteilleen, rypisti otsaansa, milloin ilkeä juoru kantautui hänen korviinsa, ja ihaili peittelemättä, kun hänen silmiinsä osuivat kauniit kasvot tai sulava vartalo.

— Toivottavasti tuo tyttö ymmärtää, millaisen aarteen on saanut. Mutta mahtaako hän osata antaa sille tarpeeksi arvoa, sanoi Jane-rouva suunnaten lornjettinsa Kittyyn, joka ilmavine hameineen hulmahti ohi kuin tuulenpyörre.

— Kyllä hän varmaan ainakin oppii antamaan; Steve on saanut niin hyvän kasvatuksen, että Kitty pakostakin näkee ja tuntee ja antaa arvoa sille, ja noin nuorena hän voi vielä paljon oppiakin, vastasi Jessie-rouva lempeästi ajatellen niitä aikoja, jolloin hän vastakihlautuneena tanssi Jeminsä kanssa.

— Olen täyttänyt velvollisuuteni molempiin poikiin nähden ja tehnytkin sen perusteellisesti, muuten heidän isänsä olisi pilannut heidät, sillä hän ei ymmärrä kurinpidosta enempää kuin lapsi. Jane-täti läpsäytti viuhkallaan kämmentään ja korosti eritoten sanaa 'perusteellisesti'.

— Olen usein toivonut, että olisin yhtä luja kuin sinä Jane, mutta taidan sittenkin pitää enemmän omasta kasvatustavastani. Paljon rakkautta ja paljon kärsivällisyyttä, se näkyy vaikuttaneen hyvin. Jessie-täti kohotti kukkavihon helmastaan.

— Kieltämättä sinä olet onnistunut hyvin, Jessie, mutta sinä oletkin saanut toimia omin päin, eikä kukaan ole estellyt sinua tai sekaantunut asioihin. Jos Mac olisi lähtenyt merille kuten sinun Jemisi, en olisi ollut lähestulkoonkaan yhtä ankara kuin nyt. Miehet ovat niin vastahakoisia ja lyhytnäköisiä, he eivät piittaa tulevaisuudesta, kunhan vain asiat nyt ovat hyvin ja mukavasti, jatkoi Jane-rouva unohtaen kokonaan, että suvun lyhytnäköisin jäsen oli hän itse, ainakin mitä silmiin tulee.

— No niin! Me äidit suunnittelemme ja ennustelemme lastemme elämänjuoksua jo ennen heidän syntymäänsä ja olemme melkein pettyneitä ellei se luonnukaan meidän ajatustemme mukaisesti. Kaikki mitä me voimme tehdä, on antaa pojillemme hyvät periaatteet ja jättää heidät sitten itse jatkamaan omaa työtämme. Jessie-rouvan silmät seurasivat Archieta, kun tämä tanssi Rosen kanssa vähääkään aavistamatta, mikä kaunis pilvilinna luhistui, kun hän rakastui Febeen.

— Niin, niin, siinä suhteessa olemme täysin yhtä mieltä. Yhdeksän kertaa olen antanut Stevelle vitsaa valehtelemisesta, ja kerran toisensa jälkeen Mac sai olla ilman päivällistä, kun ei pessyt käsiään. Mutta vitsalla ja nälällä sain heidät molemmat tottelemaan, ja nyt olen saanut palkkani, lopetti ankara äiti leyhytellen ylpeästi viuhkaansa, joka oli niin iso ja kova ja taipumaton kuin patukka konsanaan.

Jessie-rouva myönteli hiljaa, mutta ei voinut olla hymyillen ajattelematta, että pojat olivat synneissään päätyneet ristiriitaisiin tuloksiin, sillä valehteleva Steve oli nyt siisteyden perikuva ja huolimaton Mac todenpuhuja. Mutta tuollaisia pikku oikkujahan sattuu parhaissakin perheissä.

— Kunhan eivät tanssittaisi tyttöpoloista kuoliaaksi. Jokainen näyttää vaativan vuoronsa, yksinpä vakava Mackin, sanoi Jessie-rouva hetkistä myöhemmin nähdessään Archien luovuttavan Rosen serkulleen, joka voitonriemuisena vei hänet monien muiden tavoittelijoiden nenän edestä.

— Rose on hyvä Macille, ja hänen vaikutuksensa on erinomainen, sillä tuossa iässä nuoren naisen mielipide tehoaa paremmin kuin vanhan. Mutta hän on niitä miehiä, jotka menevät naimisiin myöhään jos lainkaan, ja hän pitää kirjoista ja rauhallisesta elämästä, vastasi Jane-rouva muistaen kuinka usein poika oli lausunut mielipiteenään, että filosofin ei pitäisi mennä naimisiin ja vedonnut Platoniin sen selkeän viisauden edustajana, jonka vain yksinäinen mies voi saavuttaa; isä taas piti Sokrateen puolta, jota kohtaan hän salaa tunsi syvää myötätuntoa.

— No, eipä tiedä! Olen valmis kuulemaan mitä tahansa tuon Archien jutun jälkeen, ja parasta sinunkin on valmistautua yllätyksiin. Enpä kummastelisi, jos Mac siinä mielessä tekisi jotain erikoista, vaikka hänessä ei vielä nyt näy mitään oireita, vastasi Jessie-rouva nauraen.

— Ei ainakaan tuohon suuntaan, sillä tytön kohtalo on jo määrätty. Voivoi sentään, on surullista nähdä erinomaisen tytön heittäytyvän hänen laillaan korealle huimapäälle. En mainitse nimiä, mutta kyllä sinä ymmärrät. Jane-rouva ravisti päätään kuin hyvin tietäen eräänkin erinomaisen tytön, joka oli heittäytynyt arvottomalle ja nyt älysi mielettömyytensä.

— Olen siitä hyvin huolissani ja samoin Alec, mutta kuka tietää, vaikka onni olisi molemminpuolinen, sillä jotkut naiset antavat ilolla enemmän kuin saavat, sanoi Jessie-rouva ihmetellen mielessään ainakin tuhannetta kertaa, miksi Mac-veli olikaan nainut oppineen neiti Humphiesin.

— Saatpa nähdä, ettei siitä hyvää seuraa. Rosella on kyllä kädet täynnä työtä, jos hän koettaa korjata kaikki Claran erehdykset, vastasi Jane-täti äreästi ja alkoi sitten pontevasti leyhyttää viuhkaansa, sillä heidän emäntänsä lähestyi saadakseen hetkisen rupatella 'noista rakkaista lapsista'.

Rose oli hilpeällä tuulella tuona iltana ja onneksi Mac oli valmis yhtymään iloon kuullessaan Rosen uutisen.

— Annabel on juuri uskonut minulle salaisuuden: hän on kihloissa Fun Seen kanssa! Ajatteles, että hän joskus pitää taloutta Kantonissa ja määrää päivälliseksi pääskysenpesälientä, kuiskasi Rose.

— Kautta Konfutsen! Onpa se ihana tulevaisuus! puhkesi Mac nauramaan. — Tämähän on ihan hälyttävää. Tauti näyttää tarttuvan ja on varmaan jotain uudenlaista tulirokkoa, ainakin Annabelin poskista ja Kittyn puvusta päätellen, hän lisäsi katsellen kyseisiä nuoria naisia veitikka silmäkulmassa.

— Älä ole epäkohtelias, vaan mene sinäkin kihloihin, sillä se on nyt muotia. Kuulin rouva Vanin sanovan vanhalle rouva Joylle, että tästä tulee oikea avioliittovuosi. Kyllä se tauti sinuunkin varmasti tarttuu, vastasi Rose siirtäen laahustaan, sillä Macin oli yhä vaikeata estää pitkiä koipiaan sotkeutumasta tuohon satimeen.

— Tauti ei näytä tuskalliselta, mutta minun täytyy olla varovainen, sillä minulla ei ole nyt aikaa sairastella. Mitkä ovat oireet? kysyi Mac.

— Jos vielä pääset tanssiin mukaan, niin kerron, nauroi Rose, kun hänen parinsa tanssi väärään nurkkaan, törmäsi toiseen herrasmieheen ja palasi tyynenä kuin olisi juuri suorittanut oikean vuoron.

— No, kerrohan nyt miten ei pidä menetellä, sanoi Mac, kun Rose vuorollaan oli liidellyt edestakaisin.

— Sinä näet nuoren tytön, ja hän on mielestäsi erityisen hurmaava — samantekevää onko hän todellisuudessa sellainen vai ei. Sinä rupeat kovasti ajattelemaan häntä, tahdot nähdä häntä usein ja tulet ylimalkaan tunteelliseksi ja hupsuksi, aloitti Rose.

— Minusta tuo ei kuulosta houkuttelevalta. Eikö tautiin ole mitään rokotetta, sillä jos sitä on tänä vuonna liikkeellä, tietysti se tarttuu minuunkin, ja siinä voi käydä hullusti, sanoi Mac pirteästi. Hän halusi huvittaa Rosea, sillä hän oli Alec-sedän viittauksista päätellyt, että tytöllä oli ollut vähän huolia.

— Toivottavasti se tarttuu, sillä sinä mahdat olla kerrassaan huvittava potilas.

— Hoidatko sinä sitten minua niin kuin ennenkin?

— Voinhan minä koettaa. Sairastu vain lievästi ensimmäiselle kerralla, niin et tarvitse paljon hoitoa.

— Hyvä on. Miten minä aloitan?

— Liiku toisten seurassa ja katsele ihmisiä, koeta olla miellyttävä äläkä istu nurkassa arvostelemassa muita ihmisiä kuin he olisivat nukkeja, jotka tanssivat sinun huviksesi.

— Pahus vieköön. Parannuskeino on pahempi kuin tauti itse. Minähän voin olla vaarassa tässä siunaamassa silmänräpäyksessä enkä pääse luikkimaan pakoon vaikka henki menisi, sanoi Mac tarttuen lempeästi Rosea vyötäisiltä viedäkseen hänet valssiin.

— Älä nyt hätäile, vaan harkitse askeleitasi, sillä Charlie katselee meitä, ja sinun on kunnostauduttava. Juuri noin, pyöräytä nyt; minä rakastan valssia ja pääsen harvoin kunnolla pyörähtelemään paitsi teidän poikien kanssa, sanoi Rose hymyillen hyväksyvästi Macille, kun tämän jalat pysyivät erehtymättä tahdissa.

— Tämä on sentään suuri edistys tuolikarkeloihini verrattuna, minähän antauduin niihin sellaisella tarmolla, että katkaisin selän kahdelta tanssitettavaltani, ja vanhan keinutuolin käsivarsikin meni sijoiltaan. Pyörähtelin joskus sen kanssa siltä varalta, että sattuisin saamaan lihavia naisia tanssitettavikseni. Ja Mac nyökkäsi iloisesti Annabellille, jota herra Tokio pyöräytteli keltaiset kasvot loistaen.

Rose ei voinut olla nauramatta kuvitellessaan Macia ja vanhaa keinutuolia, mutta kesken ilakointinsa hän sanoi moittivasti:

— Fun saattaa sinut häpeään, sillä hän ei kysellyt tyhmiä, vaan kosi kuin järkevä mies, ja minä uskon, että Annabel tulee hyvin onnelliseksi.

— Valitse sinä minulle sopiva jumalatar, niin koetan ruveta palvomaan häntä, vastasi Mac saattaen parinsa onnellisesti paikalleen ja alkoi leyhyttää viuhkaa saamiensa ohjeitten mukaan.

— Miten Emma sopisi? kysyi Rose kiusoitellen.

— Ei ikinä! Nytkin minua vihloo, kun näen hänet. Tuo puku on tietysti viimeistä muotia, mutta totta totisesti hän muistuttaa kirjavaa karamellia.

— Sinä kai aiot pukea vaimosi kuin spartalaiset naiset Lykurgoksen aikana, sanoi Rose huvittuneena.

— Kunhan nyt ensin löydän hänet. Mutta yhdestä seikasta olen varma — hän ei saa pukeutua kuin kreikkalainen tanssijatar Perikleen aikoina, vastasi Mac katsellen paheksuvasti muuatta ohikulkevaa nuorta naista.

— Sitten ei kannata ehdottaa tuota klassillista kaunotarta, ja koska sinä hylkäät heti ensimmäisen yritykseni, en välitä jatkaa. Mutta vakavasti puhuen, sinulle tekisi hyvää huvitella vähän enemmän ja opiskella vähän vähemmän. Sinä vanhenet ennen aikojasi, jos eristäydyt kaikesta ja istut vain nenä kiinni kirjassa.

— Koko huoneessa on tuskin miestä, joka tuntisi itsensä nuoremmaksi tai hyväntuulisemmaksi kuin minä, vaikken käyttäydykään kuin tanssiva dervissi. Mutta saatat tosiaan olla oikeassa, kohtuuttomuutta on monenlaista, ja kirjasto on minulle yhtä vastustamaton kuin kapakka ryyppymiehelle. Minun täytyy kai tehdä raittiuslupaus.

— Noudata ohjeitani ja lähde liikkeelle kuin Diogenes, ei etsimään rehellistä miestä vaan täydellistä naista. Toivon että onnistut.

— En odota löytäväni täydellisyyttä. Mutta jos sinä taas etsit rehellistä miestä, toivotan minä puolestani sinulle menestystä. Mac luovutti Roselle viuhkan katsoen häneen niin myötätuntoisesti, että tytön kasvoille lehahti puna hänen vastatessaan:

— Jos rehellisyys olisi ainoa vaatimukseni, olisin tosiaan löytänyt sen sinussa.

Sitten hän lähti Charlien kanssa, joka odotteli vuoroaan, ja Mac vaelteli sinne tänne mietiskellen mahtoiko hänen tuleva vaimonsa olla tuossa joukossa — hän katseli kasvoja toisensa jälkeen, mutta niiden vaihteleva viehätys ei tehonnut häneen lainkaan.

Ennen illallista nuoret naiset kerääntyivät pukuhuoneeseen siistiytymään ja joukossa kävi vilkas puheensorina näppäräsormisen Phyllisin oikoessa kiharoita, ommellessa repeytyneitä nahkareunustoja tai pistellessä nuppineuloja tungoksesta vaurioituneisiin vaatekappaleihin.

— Sivumennen sanoen, nuori Randal ihan palaa halusta tutustua sinuun. Saanko esitellä hänet illallisen jälkeen? kuiskasi Kitty Roselle, kun tämä koetti auttaa häntä selvittelemään tanssin tuivertamia kiharoitaan.

— Kiitoksia vain, et, vastasi Rose päättävästi.

— Miksi ihmeessä? penäsi Kitty nyrpeän näköisenä.

— Kyllä sinä sen tiedät, muuten olisit esitellyt hänet heti kun hän pyysi. Sinä et usein pysähdy ajattelemaan sopivaisuutta. Miksi nyt sitten?

— En tahtonut tehdä sitä ennen kuin olin… sinä olet niin tarkka… arvasin että kieltäisit, mutta enhän voinut sanoa sitä hänelle, sopersi Kitty ja hänestä tuntui, että olisi ollut paras pitää koko asia omana tietonaan.

— En tahtoisi olla epäkohtelias, mutta minun täytyy todella kieltäytyä, sillä en tahdo lukea tuttavapiiriini sellaisia henkilöitä, vaikka tapaankin heidät täällä, sanoi Rose paaduttaen sydämensä tuota miestä kohtaan, jonka hän serkkujen puheiden perusteella tiesi olleen Charlien pahanahenkenä.

— Minä en voinut mitään sille, että hänet kutsuttiin. Vanha herra Randal ja isä ovat hyviä ystäviä, eikä veljeni Alf liioin tahtonut jättää poikaa kutsumatta, vaikka ehdotin sitä, selitti Kitty innokkaasti.

— Kuitenkin Alf kielsi sinua ajelemasta tai luistelemasta hänen kanssaan, sillä hän tietää paremmin kuin me, kuinka huonosti Randal sopii meidän seuraamme.

— En välittäisi tuntea koko miestä, ellei olisi pakko, mutta minun täytyy olla kohtelias omassa kodissani. Hän tuli äitinsä kanssa eikä hän täällä uskalla käyttäytyä niin kuin miesseurassa.

— Tiedän ettei se kuulu minuun, mutta ihmisten ei tosiaankaan pitäisi olla niin epäjohdonmukaisia, että antavat poikiensa mennä hunningolle, mutta odottavat kuitenkin, että me tytöt kohtelisimme heitä kuin kunnon ihmisiä, Rose puhui kuiskaten, mutta niin kovaa, että Annabel kuuli ja kääntyi puuteri tupsu kädessään heihin päin huudahtaen:

— Taivaan tähden, Rose! Mitä sinä puhut?

— Hän vain esittää periaatteitaan, enkä minä voi tällä kertaa oikeastaan moittia häntä. Mutta se saattaa minut hirveään pulaan, sanoi Kitty.

— Minä vetoan teihin, kun kerran kuulitte puheeni. Onko nuori Randal teidän mielestänne sopiva tuttava? Rose kääntyi huolestuneena Annabeliin ja Emmaan päin, sillä hänen ei ollut helppo pysyä periaatteissaan, jos hän loukkasi niillä ystäviään.

— Ei tosiaan, hänhän on ihan kamala! Isä sanoo, että Randal ja Gorham pilaavat koko toverijoukkonsa. Olen oikein iloinen, ettei minulla ole veljiä, vastasi Annabel puuteroiden punertavia käsivarsiaan piittaamatta vähääkään niistä valkoisista viiruista, joita oli jättänyt moniin takinhihoihin.

— Minusta tuollainen turhantarkkuus on tahditonta, jos suot anteeksi, Rose. Eihän meidän oleteta tietävän mitään hurjasteluista, niin ettemme voi sen vuoksi ruveta syrjimään toisia. Se olisi pikkumaista ja tekopyhää. Emma järjesteli kirjavia liehukkeitaan maailmannaisen elein.

— Niin, mutta kuitenkin me tiedämme. Ei tytön minunkaan mielestäni välttämättä tarvitse torua eikä saarnata, mutta hän voi kieltäytyä kehnon miehen tuttavuudesta. Alec-setä varoitti minua Randalista, ja aion pysyä hänestä kaukana. Rose puhui epätavallisen innokkaasti unohtaen, ettei voinut mainita todellista syytä vastenmielisyyteensä.

— Olkoon miten tahansa, minä tunnen hänet ja minusta hän on oikein hauska. Hän tanssii ihan yhtä hyvin kuin sinun serkkusi Charlie, ja monen mielestä hän on yhtä viehättäväkin, lennätti Emma nakaten ylpeästi päätään.

Kesken kiistan Rose muisti Macin äskeisen vertauksen eikä voinut olla hymyilemättä, sillä suuttumus oli saanut Emman kasvot hehkumaan, niin että karamellissa oli nyt suklaanruskean, sinipunervan ja räikeänvihreän lisäksi mansikanpunaistakin väriä.

— Jokaisen on päätettävä itse. Minä seuraan Jessie-tädin neuvoa ja koetan pitää hengittämäni ilman niin raikkaana kuin suinkin. Enkä luule olevani pikkumainen tai tekopyhä, sillä en ikinä kieltäytyisi tutustumasta kehenkään kunnialliseen mieheen, jonka joku haluaa esittää, olipa hän kuinka köyhä, ruma tai vähäpätöinen tahansa.

Tähän Rose lopetti keskustelun, ja kaikki neljä tyttöä laskeutuivat alakertaan kuin liikkuva sateenkaari. Mutta Kitty jäi miettimään hänen sanojaan, Annabel ylpeili siitä, että oli asettunut Rosen puolelle, ja Emma tunnusti mielessään, ettei ollut koettanutkaan pitää raikkaana hengittämäänsä ilmaa.

Koko illallisen ajan Charlie pysytteli Rosen lähellä ja esiintyi varsin moitteettomasti. Mielihyväkseen Rose näki hänen vain ravistavan päätään, kun nuori Van viittasi häntä etuhuoneeseen, josta koko illan oli kuulunut yhä tihenevää korkkien poksahtelua.

Poikaressu, hän koettaa tosissaan, ajatteli Rose ja olisi mielellään ilmaissut Charlielle kuinka hyvillään oli tämän käytöksestä, mutta kun tädit lähtivät aikaisin kotiin ja Rose heidän matkassaan, hän sai vain sanotuksi:

— Ellen olisi luvannut sedälle tulla kotiin heti puolenyön jälkeen, olisin jäänyt tanssimaan valssia kanssasi.

— Tuhannet kiitokset, mutta aion lähteä yhtä matkaa, vastasi Charlie ymmärtäen katseen ja sanat.

— Tosiaanko? sanoi Rose ilahtuneena.

— Lähden. Olen eteisessä kun te tulette.

Mutta kun Rose pukeuduttuaan palasi alakertaan, ei Charlieta näkynytkään eteisessä, ja pienen odottelun jälkeen Mac tarjoutui etsimään hänet käsiinsä, sillä Jane-täti haeskeli vielä yläkerrasta kadonnutta kalossiaan.

— Sano että minä olen valmiina, mutta että hänen ei tarvitse tulla ellei hän tahdo, pyysi Rose, jottei olisi liian ankara katumuksentekijälle.

— Jos hän on mennyt tuohon kapakkahuoneeseen, tuon hänet ulos, vaikka siellä olisi keitä! mutisi Mac itsekseen puikkelehtiessaan siihen takahuoneeseen, jossa miesväki kävi nauttimassa virvokkeita.

Ovi oli raollaan, ja Charlie oli ilmeisesti juuri astunut sisään, sillä Mac kuuli tutun äänen huutavan:

— Terve, Prinssi! Tulit juuri sopivaan aikaan juomaan kanssamme Steven maljan.

— Tulin vain sanomaan hyvästi, Van, ja kiitos hauskasta illasta. Minua odotetaan, niin että lähden heti.

— Ei mitään verukkeita! Ota nyt edes pieni tilkka ja tule takaisin sitten kun olet selviytynyt naisista, vastasi nuori isäntä kaivaen jäistä esiin uutta pulloa.

— Charlie yrittää ruveta munkiksi, eikä se osa erityisesti pue häntä, naureskeli nuori mies, joka lepuutti jalkojaan tuolilla.

— Esiliinan nauhat taitavat olla tulossa muotiin, mitä sinisemmät, sitä parempi, vai mitä? lisäsi toinen yrittäen olla sukkela.

— Sinunkin olisi viisainta lähteä ajoissa kotiin, Barrow, tai ainakin pitää suusi pienempänä, vastasi Charlie, mutta jäi napittamaan hermostuneesti käsineitään siksi aikaa kun laseja täytettiin.

— No, lankomies, käy kiinni. Tuossa on sinulle, Prinssi! Ja Steve ojensi serkulleen lasin pöydän yli. Onnellinen sulhanen oli tänä iltana niin poissa laidoiltaan, että tuskin huomasi mitä oli tekemässä; tavallisesti hän — niin kuin muutkin serkut — yritti suojella Charlieta tämän heikkoudelta.

Mutta ennen kuin Charlie ehti tarttua lasiin, Mac astui nopeasti sisään ja toi viestinsä lyhyessä ja varsin käskevässä muodossa:

— Rose odottaa sinua. Joudu!

— Selvä on, hyvää yötä, pojat! Ja Charlie oli poissa, aivan kuin pelkän nimen mahti olisi pysäyttänyt hänet juuri kun hän oli rikkomaisillaan päätöksensä.

— Hei, Solon, tule ottamaan pisara ja lausu meille jokin hääruno koreimmalla kreikan kielelläsi. Terve! Steve kohotti lasiaan, mutta Mac sieppasi sen hänen kädestään silmät niin vihaisina, että veli jäi katsomaan häntä suu auki. Hänen typertynyt ilmeensä näytti ärsyttävän Macia yhä enemmän, ja kääntyen isäntäänsä päin hän sanoi hillityllä äänellä:

— Anteeksi vain, Van, että häiritsen, mutta en voi katsella syrjästä, kun oma veljeni on houkuttelemassa toista suoraan laidan yli ja käyttäytyy itse älyttömästi. Minun on pakko puhua suuni puhtaaksi, sillä yksikään teistä ei kai tahallaan tahtoisi vahingoittaa Charlieta, mutta poika on pahassa liemessä, ellette te jätä häntä rauhaan.

— Miksi sinä hyökkäät minun kimppuuni? En minä mitään ole tehnyt. Täytyyhän miehen olla kohtelias omassa kodissaan, vai kuinka? kysyi Van kääntyen ympäri korkkiruuvi kädessään.

— Täytyy, mutta ei ole kohteliasta saattaa piloillaankaan vieras tekemään sellaista, josta hänelle koituu pelkkää pahaa. Teille tuo on vain viinilasi, mutta Charlielle se merkitsee onnettomuutta, ja jos Steve olisi tiennyt mitä oli tekemässä, hän olisi mieluummin hakannut kätensä kuin tarjonnut tuota lasia.

— Tarkoitatko että minä olen juovuksissa? kysyi Steve röyhistäytyen kuin tappelukukko.

— Kiihtymyksestä, et samppanjasta, ainakin toivon niin, vastasi Mac. — Kuulkaahan, pojat, hän jatkoi tyynemmin, minun ei tietenkään pitäisi pauhata näin, mutta menetin totta totisesti malttini, kun kuulin mitä te sanoitte ja näin mitä Steve teki. Kun kerran aloitin, voin puhua loppuun asti ja sanoa teille suoraan, että Prinssi ei kestä tällaista menoa. Hän koettaa välttää alkoholia, ja on suorastaan roistomaista houkutella hänet sen ääreen, sillä itsekunnioituksen menettäminen on kyllin paha juttu, vaikka ei muuta menettäisikään. Älkää kertoko hänelle mitä olen sanonut, mutta auttakaa häntä mikäli voitte.

Oli onneksi Macin ensiesiintymiselle, että hänen kuulijansa olivat herrasmiehiä ja selviä; niinpä hänen saarnansa ei hukkunut naurunremakkaan ja kompasanoihin, vaan kuulijoiden kasvot olivat vakavat ja pahoittelevat. Kun Mac lopetti, Van löi korkin pullon suulle ja ojensi sydämellisesti Macille kätensä.

— Sinä olet kunnon kaveri! Minä ainakin koetan pönkittää Charlieta, sillä hän on hieno poika, enkä toivoisi hänelle Randal-paran kohtaloa.

Toiset mutisivat hyväksyvästi. Kiitollisena Mac ravisti Vanin kättä ja peräytyi ovelle.

— Luota minuun, jos joskus tarvitset vastapalvelusta, Van. Anteeksi, että olen tällainen seuranhäiritsijä, mutta tehän voitte korvata vahingon nauramalla minulle takanapäin. Minä olen pelannut pelini, ja Steve voi jatkaa.

Ja Mac lähti yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. Hän tiesi aiheuttaneensa häiriötä, mutta lohduttautui sillä, että oli ehkä hankkinut apua Charlielle omalla kustannuksellaan, ja palatessaan hullunkurisesti hymyillen äitinsä luo hän ajatteli:

— Minun romanssini alkaa sillä, että paimennan tyttöjen mielitiettyjä. Mutta tätä en voi sanoa Roselle, muuten hän nauraa minulle.

13

MOLEMMIN PUOLIN

Steven kihlaus herätti suvun kesken paljon hälinää, tällä kertaa mieluista, sillä kukaan ei asettunut vastustamaan liittoa. Nuoren parin taival näytti alkavan hyvissä merkeissä, ja he lupasivat poistaa ainoan esteen avioliittonsa tieltä vanhenemalla ja viisastumalla niin pian kuin suinkin.

Ellei Steve olisi ollut niin vilpittömän onnellinen, hänen käytöksensä olisi ollut sietämätöntä, sillä hän kohteli valtavalla ylemmyydellä koko ihmiskuntaa ja eritoten veljiään ja vanhempia serkkujaan.

— Katsos, näin sitä pitää menetellä, hän selitti seisten kädet selän takana takkavalkean edessä Clara-tädin biljardihuoneessa pari päivää tanssiaisten jälkeen. — Ei tyhmyyksiä, ei viivyttelyjä, ei perhekohtauksia eikä traagista eroa. Teet valintasi osoittaen hyvää makua ja arvostelukykyä, olet sitten miellyttävä hintaan mihin hyvänsä, ja kun käy päivänselväksi, että rakastettu suutelisi vaikka maata jalkaisi alla, silloin esität kysymyksesi kuin mies, ja — asia on selvä.

— Varsin helppoa tehdä noin, kun tyttö on Kittyn kaltainen, ei kaikennäköisiä riivattuja mielipiteitä eikä jalkakamppia heti paikalla, jos kaikki ei suju ihan nuottien mukaan, mutisi Charlie napsautellen palloja sinne tänne mielensä kevennykseksi. Hän oli tänä iltana oikein pahalla tuulella, sillä aika tuntui kuluvan matelemalla nykyään, kun hän oli luopunut entisestä seurastaan.

— Sinun pitäisi mukautua noihin mielipiteisiin, sillä niitä on kaikilla naisilla, ja siinä tarvitaan luovimistaitoa. Kittylläkin on, mutta minä kohtelen hänen oikkujaan kunnioittavasti, pidän oman pääni milloin voin, ja kun en voi, myönnän mukisematta, ja me sovimme kuin kaksi…

—… aasia, pisti Charlie myrkyllisesti, mutta Steve täydensi lauseensa tyynen arvokkaasti "järkevää olentoa" ja voitti pelin.

— Sinä, Steve, olet aina ollut onnenpoika. En minä kadehdi hiukkaakaan sinun onneasi, mutta kohtalo ei ole aina oikein tasapuolinen, sanoi Archie tukahduttaen kateellisen huokauksen; vaikka hän harvoin valitti, hänen oli vaikeaa tyynin mielin verrata toisiinsa omia ja serkkunsa tulevaisuudenkuvia.

"Sen miehen mieli kirkas on, mi aina vain luottaa, toivoo; raukka masentuu",

lainaili Mac Euripidesta loikoessaan sohvalla ankaran päivätyön jälkeen.

— Taisi olla antiikinaikaisia suosikkejasi? Hän oli viisas miekkonen, mutta yhtä hyviä neuvoja voisi saada likempääkin, huomautti Steve, joka sillä hetkellä olisi voinut vaikka taputtaa Platonia olalle, niin häntä pöyhistytti se, että oli mennyt kihloihin ensimmäisenä koko joukosta.

— Älähän nuolaise, ennen kuin tipahtaa, Keikari. Kitty on jo pettänyt kaksi miestä ja voi kai hyvin pettää kolmannenkin, heitti Charlie kyynisesti.

— Älä pelkää, Steve, hoida vain oma osasi kunnolla. Kittyssä on ainesta hyväksi pikku naiseksi ja hän on todistanut sen valitsemalla sinut eikä niitä muita. Et sinä mikään Salomo ole, mutta et vielä turmeltunutkaan, ja Kitty oli kyllin järkevä oivaltamaan sen, sanoi Mac rohkaisevasti nurkastaan, sillä hän oli veljensä kanssa Van Tasselin kohtauksen jälkeen paremmissa väleissä kuin koskaan.

— Aivan niin, yhtyi Steve ja oli kuin ilmetty kukonpoika seisoessaan takkamatolla kädet takinliepeitten alla keinutellen itseään päkiöiden varassa.

— No, nyt sinä olet jo taputtanut kumpaakin päälaelle, etkö tuhlaa vähän myötätuntoa minullekin. Minä tarvitsen rohkaisua, sillä jos ikinä on miesparka syntynyt onnettomien tähtien alla, niin ainakin minä, mutisi Charlie nojaten tyytymättömän näköisenä leukaansa biljardikeppiin.

— Tosiaan! Kyllä minä voin tehdä mieliksesi, ja kuin Charlien sanojen johdattamana Mac esitti yhä selällään maaten mielikohtiaan Beaumontin ja Fletcherin runoudesta.

"On kukin seppä omansa; ja voi mies, jota kunto kruunaa, aateloi uhmata ain valtaa kohtalon, ja hälle kaikki onnistuva on. Meitä työmme enkeleinä seuraavat kuin varjot, tummat tahi valkeat."

— Riivatun pahoja enkeleitä ovatkin, jupisi Charlie synkästi. Hänen serkkunsa eivät tienneet mitä uudenvuodenyönä oli tapahtunut, mutta he epäilivät, että jotain oli hullusti, sillä Charlie murjotti eikä Rose ihmetellyt hänen pitkää poissaoloaan, vaikka oli muuten yhtä herttainen kuin ennenkin. Nyt Steve, joka oli utelias kuin harakka, päätti käyttää otollista tilaisuutta hyväkseen ja kysyi Charlielta:

— Mikä sinua oikein vaivaa, Prinssi? Sinä olet niin harvoin pahalla tuulella, että se on meistä vallan outoa. Pientä kinaa Rosen kanssa, vai?

— Älä kysele turhia, poikaseni, mutta paina mieleesi: mitä parempia naiset ovat, sitä vähemmän heillä on järkeä päässään. Heidän mielestään meidän pitäisi olla, jollei vallan samanlaisia pyhimyksiä kuin he itse, niin ainakin miehiä, joita 'kunto kruunaa ja aateloi', ja se on kohtuuton vaatimus tässä syntisessä maailmassa, sanoi Charlie hyvillään myötätunnosta.

— Ei se ole kohtuuton, sanoi Mac varmasti.

— Mitä sinä siitä tietäisit? aloitti Charlie vastaväitteestä närkästyneenä.

— No hiukan sentään, lisäsi Mac nousten istualleen tukka julmasti harillaan. — Mehän tässä järjettömiä olemme, jos vaadimme naisia elämään pyhimysten tavoin ja pitämään sitten suurena kunniana, kun tarjoamme heille törkyisen sydämemme. Jollei rakkaus sokaisisi heitä, he huomaisivat ilman muuta, miten kierolla tavalla me käytämme heitä hyväksemme, eivätkä ollenkaan suostuisi mokomiin kauppoihin.

— Voi himskatti, filosofiahan käy vallan pontevaksi. Pian hän rupeaa saarnaamaan meille naisten oikeuksista, saattepa nähdä, huudahti Steve ihan ällistyneenä.

— Olen jo ruvennut kuten näet, ja hyvää se teille tekee! sanoi Mac tyynesti heittäytyen jälleen pitkäkseen.

— Mutta katsohan, ukkoseni, sinä väittelet väärällä puolella, keskeytti Archie, joka oli samaa mieltä, mutta tunsi että oli seistävä sanojensa takana hinnalla millä hyvänsä.

— Puolella ei ole väliä, mutta koeta pysyä oikealla milloin vain voit. Älä tuijota, Steve, minähän sanoin että aion tutkia tätä asiaa, ja minä olen jo tutkinut. Te luulette, että olen hautautunut kirjoihin, mutta minä katselen mitä ympärilläni tapahtuu tarkemmin kuin arvaattekaan, ja voin sanoa edistyneeni tällä alalla aivan niin nopeasti kuin on tarpeenkin.

— Täydellisyyden tielläkö? kysyi Charlie sekä huvittuneena että kiinnostuneena, sillä hän kunnioitti Macia enemmän kuin tahtoi itselleenkään tunnustaa.

— Niin juuri.

— Mistä aiot aloittaa?

— Koetan tehdä kaikessa parhaani, oleskella hyvässä seurassa, pitäytyä kaikkeen hyvään ja kehittää itseäni niin viisaasti kuin osaan.

Macin viimeisten, tyynen tarmokkaiden sanojen jälkeen syntyi hetken hiljaisuus. Charlie tutkisteli miettiväisenä mattoa; Archie oli hajamielisenä kohennellut tulta, ja nyt hän vilkaisi Maciin kuin kiittäen, ja Steve alkoi tuumia, voisiko hänkin hiukan kehittää itseään Kittyn tähden. Mutta hiljaisuutta kesti vain minuutin verran, sitten Charlie kysyi kuin ohimennen, biljardikeppiään pyöritellen.

— Aiotko ihan täydellisyyden huipulle, ennen kuin puhuttelet ihanaa pyhimystä vai pyydätkö häntä ojentamaan kätensä, vaikka huipulle vielä olisikin matkaa?

— Koska suunnitelmani toteuttaminen vaatii koko ihmisiän, joudun luultavasti pyytämään kädenojennusta jo ennen huipulle pääsyäni. Mutta en odota pyhimystä, sillä sellaiseksi ei minusta itsestänikään ole, vaan ihmistä, joka on valmis auttamaan minua niin kuin minäkin häntä, niin että me voimme yhdessä edistyä ja saavuttaa päämäärämme tulevassa elämässä ellemme ehdi sitä täällä.

Pari päivää tämän biljardihuoneessa sattuneen keskustelun jälkeen Kitty tuli käymään Rosen luona.

— Tahtoisin puhella vakavasti kanssasi eräästä asiasta, johon ensi kertaa elämässäni kiinnitän huomiota, Kitty aloitti juhlallisesti ja riisui hansikkaansa kuin tarttuakseen asiaan lujin käsin.

— Puhu pois, äläkä pane pahaksesi, vaikka jätkänkin työtäni, tahtoisin saada tämän puuhan tänään selväksi, vastasi Rose pitkä pensseli kädessään ja isot sakset vieressään.

— Sinä se olet aina ahkera! Mitä tästä tulee? Anna minun auttaa, puhunkin vikkelämmin kun teen jotakin. Se kyllä tuntui mahdottomalta, sillä Kittyn kieli papatti aina kuin papupata.

— Kuvakirjoja pikkulapsille sairaalaan. Mukavaa työtä, eikö sinustakin? Leikkaa sinä kuvat, minä liimaan ne näihin iloisenvärisiin kangaspalasiin. Sidotaan sitten muutamia lehtiä nauhalla yhteen, ja kirja on valmis.

— Sehän on hienoa! Kuinka ihmeessä saat ajan riittämään kaikkeen? kysyi Kitty ja leikkasi touhuissaan isosta arkista liikuttavaa kuvaa, jossa punapäinen sinipyrstöinen lintuemo tarjosi matoa poikaselleen.

— Minulla on nykyään runsaasti aikaa, kun en käy enää niin paljon vieraisilla. Kutsuihinhan menee aina kaksi päivää, toinen valmisteluihin ja toinen lepäämiseen!

— Ihmisistä on kummallista, kun sinä niin yhtäkkiä luovuit seuraelämästä. Sanovat että sinä olet tullut jumaliseksi ja että se johtuu omituisesta kasvatuksestasi. Minä pidän aina sinun puoliasi ja sanon, että on vahinko, kun muut eivät saa yhtä järkevää kasvatusta, sillä minä en tunne ketään, joka olisi yhtä mallikelpoinen kuin sinä.

— Kiitoksia! Voit samalla sanoa ihmisille, että jätin huvittelun, koska terveys on minusta arvokkaampi. Mutta en ole luopunut kaikesta, Kit. Käyn konserteissa ja iltapäivätilaisuuksissa ja pidän hauskaa kotona, kuten tiedät. Katsos, täytyy kehittyä ja valmistua ottamaan vastaan elämän vakavakin puoli, koskaan ei tiedä milloin se tulee, sanoi Rose miettivästi ja liimasi oravan ylösalaisin punaiseen kangaspalaan.

— Ajattele, juuri samaa Stevekin sanoo. Sinä vai Mac, kumpi sen on saanut aikaan? kysyi Kitty liikutellen ahkerasti saksiaan.

— En ainakaan minä, sillä olen viime aikoina lakannut läksyttämästä poikia. He ovat jo niin isoja etteivät pidä siitä. Minä taisinkin olla aika väsyttävä.

— No, sitten Stevekin on 'tullut jumaliseksi'. Ja merkillisintä on, että minä pidän siitä. Et saa nauraa, se on ihan totta, ja minäkin tahtoisin valmistautua elämän vakavaan puoleen, kuten sinä sanot. Kuvittele, Steve sanoo, ettei hän ole läheskään kyllin hyvä minulle.

Kitty oli niin hämmästyneen ja tyytyväisen ja ylpeän näköinen, ettei Rosen suinkaan tehnyt mieli nauraa hänen äkilliselle vakavuudenpuuskalleen, vaan hän sanoi lämpimästi:

— Sitä on hauska kuulla; se osoittaa, että hän rakastaa sinua oikealla tavalla.

— Onko sinun mielestäsi muitakin kuin yksi tapa?

— On varmaan, koska jotkut ihmiset tulevat rakastuttuaan paljon paremmiksi, toiset taas eivät. Etkö ole huomannut sitä?

— Ei, en ole koskaan huomannut. Tietysti tiedän, että toisten avioliitto on onnellinen ja toisten ei, mutta en ole ajatellut sitä sen enempää.

— Minäpä olen. Olen viime aikoina ollut oikein kiinnostunut tästä asiasta, ja olen jutellut siitä Jessie-tädin ja sedän kanssa.

— Varjelkoon! Puhutko sinä heidän kanssaan semmoisista?

— Totta kai, miksi en? Heiltä saan aina kunnollisen vastauksen.

— Se on varmaan mukavaa, mutta minulla ei ole keneltä kysyisin. Isällä on aina kiire, ja äiti sanoo vain: "Älä vaivaa päätäsi sellaisilla." Kuinka avioliitto sitten onnistuu? Se on minusta mielenkiintoista, sillä tahtoisin, että omastani tulisi kaikin puolin täydellinen.

— Olen pohtinut kovasti asiaa ja tullut siihen tulokseen, että setä on oikeassa. Ei ole aina hyvä mennä naimisiin vain siksi, että rakastaa toista, aloitti Rose koettaen valaista asiaa Kittylle paljastamatta omaa salaisuuttaan.

— Ei tietenkään, jos toinen on ihan varaton tai sitten kehno ihminen. Mutta toisaalta en käsitä mitä muuta siinä tarvitaan, kysyi Kitty kummissaan.

— Täytyy pysähtyä harkitsemaan, onko rakkaus viisasta, onko se hyödyksi molemmille ja onko se kestävää, sillä tiedäthän, että sen pitäisi jatkua halki elämän, ja on tosiaan surullista, jos se loppuukin kesken.

— Voi, minua ihan karmii ajatella sellaisia, sillä suunnitelmani eivät juuri ulotu hääpäivää pitemmälle. Mutta kun menin ensimmäisen kerran kihloihin — sinä et tunne häntä, se tapahtui heti lähtösi jälkeen ja minä olin vasta kuudentoista — joku sanoi ilkeästi, että minulla oli 'kiire naimisiin ja paljon aikaa katua'. Silloin koetin kuvitella, millaista olisi elää vuodesta toiseen Gustavin kanssa, hänellä oli sivumennen sanoen hirveän kiivas luonne, ja lopulta purin kihlauksen. Perästäpäin olen kiittänyt onneani.

— Se oli viisasta. Toivon että teet niin uudestaankin, jos ajan mittaan huomaat, että Steve ja sinä ette luota toisiinne ja kunnioita toisianne.

— Älä rupea juhlalliseksi, Rose. Minua pyörryttää, kun ajattelen elinikää ja kunnioittamista ja kaikkea tuollaista. Se on niin outoa, en osaa ajatella semmoista.

— Mutta sinun täytyy. Älä ota ratkaisevaa askelta selvittämättä itsellesi, oletko valmis siihen.

— Mietitkö sinä kaikkea tuollaista? kysyi Kitty ravistaen hartioitaan aivan kuin velvollisuus ei oikein sopisi niille.

— Toisinaan täytyy, näetkös. Onko sinulla muita huolia? kysyi Rose haluten kääntää keskustelun pois itsestään.

— On. Minä haluaisin ruveta kehittämään itseäni niin kuin Stevekin. Miten pääsisin alkuun? Eikö minun pitäisi lukea jotain arvokasta? Ja Kitty katseli täysinäistä kirjahyllyä kuin arvioiden, olisiko siellä mitään kyllin laveata ja kuivaa ollakseen 'arvokasta'.

— Sehän on mainio tuuma, etsitään sinulle luettavaa. Mitä sinä tunnet eniten tarvitsevasi?

— Kai vähän joka lajia, sillä minun päässäni ei todella tunnu olevan kuin pätkiä sieltä täältä. Valitse sinä minulle muutamia kirjoja. Minun pitäisi saada 'vakavia katsantotapoja' ja 'lujia periaatteita'. Niistä Steve puhui.

Rosen oli vaikea olla nauramatta. Kitty oli niin hauskasti tosissaan ja kuitenkin niin tuiki tietämätön siitä, mistä aloittaisi kipeästi kaipaamansa itsekasvatuksen.

— Jessie-täti voi auttaa niissä asioissa sinua paremmin kuin minä. Tai Jane-täti, hänellä on lujia mielipiteitä, usko pois, sanoi Rose koettaen hillitä naurunhaluaan.

— Taivaan vallat! En ikinä uskaltaisi hiiskua sanaakaan semmoisesta Mac-sedän rouvalle. Minä pelkään häntä hirveästi. En käsitä kuinka tulen toimeen sitten kun hänestä tulee anoppini! huudahti Kitty kauhistuneena.

— Ei hän ole läheskään niin ankara kuin miltä näyttää, ja jos menet rohkeasti hänen luokseen, saat nähdä, kuinka järkevä ja avulias hän on.

— Hän on varmasti suorasukaisin nainen jonka koskaan olen nähnyt, ja täsmällisin. En ikinä unohda, kuinka hytisin, kun Steve vei minut ensimmäisen kerran hänen luokseen. Minä pukeuduin yksinkertaisimpiin vaatteisiini, kiersin tukkani nöyrään nuppuun ja koetin esiintyä vakavana ja hillittynä. Mutta Steve nauroi minulle ja sanoi, että olin kuin sievä nunna, ja siksi en osannut pysyä niin vakavana kuin toivoin. Steven äiti oli tietysti hyvin ystävällinen, mutta hänellä on niin terävät silmät, että hän tuntui katsovan lävitseni ja näkevän, että hattunauhani oli nuppineulalla kiinni, että kengästäni oli nappi poissa ja etten harjaa tukkaani kymmentä minuuttia joka ilta, sanoi Kitty pelokkaan kunnioituksen vallassa.

— Mutta hän pitää sinusta, ja setä myös. Älä sinä huoli Jane-tädin silmistä, katso suoraan häneen, niin näet miten kilteiksi ne voivat tulla.

— Yritän tosissani, ja kiitoksia kun et tee minusta pilaa. Minä tiedän olevani aikamoinen hanhi, mutta viime aikoina olen alkanut tuntea, että minusta voi tulla jotain, jos saan oikeata apua. Menen huomenna tervehtimään Jessie-tätiä, häntä en pelkää hiukkaakaan. Älä viitsi kertoa kenellekään; ihmiset pitäisivät tällaista kummallisena, enkä voi sietää, että minulle nauretaan.

Rose lupasi, ja molemmat jatkoivat hetken ääneti työtään; sitten Kitty kysyi arasti:

— Koetatteko sinä ja Charlie myös tätä tapaa? Sen jälkeen kun sinä lakkasit käymästä kutsuissa, hänkin on pysytellyt poissa, emmekä ymmärrä mitä se merkitsee.

— Hänellä on ollut viime aikoina omien sanojensa mukaan 'innoitus', hän on pannut pystyyn ateljeen ja tekee värikynäluonnoksia meistä kaikista. Jos hän vain viimeistelisi työnsä, ne olisivat oikein hyviä, mutta hän tahtoo kokeilla monenlaista yhtä haavaa. Vien sinut joskus sinne, hän piirtää ehkä muotokuvan sinusta Stevelle. Hän tapaa ihmeellisen hyvin näköisyyden.

— Ihmiset sanovat, että te olette kihloissa, mutta minä olen väittänyt vastaan. Kai minä sen tietäisin jos te olisitte.

— Emme me ole.

— Olen iloinen siitä, sillä pelkään tosiaan, ettei Charliella ole lujat periaatteet, vaikka hän on hurmaava poika eikä häntä voi torua. Ethän pahastu, vaikka puhunkin näin, lisäsi Kitty, kun Rose ei heti vastannut.

— En tietenkään, sinähän olet nyt yksi meistä, ja voin puhua sinulle suoraan. Eräässä suhteessa voit varmaan olla Stevelle suureksi avuksi. Olit aivan oikeassa siinä, mitä sanoit Charliesta, hänen periaatteistaan ja viehätyksestään. Steve ihailee häntä tavattomasti ja on pikkupojasta asti aina mielellään matkinut hänen käytöstään. Tuo jäljittely ei ole aivan vaaratonta. Näytä sinä Stevelle luottavasi siihen, että hän pysyy kunnollisena, ja auta häntä.

— Tietenkin. Ja kun hänestä on tullut täydellinen, Charlie matkii ehkä häntä. Minulla tuntuukin olevan paljon tehtävää.

— Meillä kaikilla on paljon tehtävää. Sinä ehkä luulet, ettei Febe nyt tee mitään Archien hyväksi. Mutta kyllä hän tekee, hän kirjoittaa kerrassaan loistavia kirjeitä, ne kannustavat Archieta ja saavat meidät kaikki rakastamaan ja ihailemaan Febeä entistä enemmän.

— Miten hän menestyy? kysyi Kitty, sillä vaikka nimittikin itseään hanheksi, hän oli kyllin hienotunteinen huomatakseen, ettei Rose välittänyt puhua Charliesta.

— Mainiosti. Muistathan että hän lauloi täällä kirkkokuorossa, ja se oli hänelle hyvä suositus. Hän sai erinomaisen paikan L:n uudessa kirkossa ja saa sieltä hyvän palkan; hänellä on jo säästöjäkin. Ei pelkoakaan, ettei Febe menestyisi, hän on niin taitava ja tarmokas. Toisinaan toivon, että voisin karata hänen luokseen ja ryhtyä työhön minäkin.

— Niin, Rose. Meillä rikkailla tytöillä on omat vaikeutemme niin kuin köyhilläkin, meitä ei vain kukaan sääli, huokasi Kitty. — Kukaan ei tiedä, kuinka paljon joskus kärsin asioista, joita en voi muille kertoa. Eikä kukaan välitä osoittaa myötätuntoa tytölle, jolla on hyvät vaatteet ja paljon kosijoita. Annabel sanoi aina ennen, että hän kadehti minua enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa, mutta ei hän enää kadehdi, kun ihastui pieneen kiinalaiseensa. Voitko sinä käsittää, kuinka hän saattoi rakastua Funiin.

Ja tytöt alkoivat lörpötellä. Vakava keskustelu jäi sillä kertaa siihen, mutta kun Kitty viimein lähti, hänellä oli pieni hyödyllinen kirja muhvissaan, päättäväinen ilme kasvoillaan ja niin mainioita itsekasvatussuunnitelmia pikku päässään, että näytti siltä kuin hänestä ja Stevestä tulisi aikakautensa ihannepariskunta.

14

CLARA-TÄDIN SUUNNITELMA

Pyrkiessään uuteen suuntaan Charlie oli monen muun intoilijan tavoin mennyt äärimmäisyydestä toiseen: koettaessaan väistää kiusausta hän kielsi itseltään monta viatontakin huvia. Taiteen harrastus oli hyvä puolustus yksinololle, jota hän luuli parhaaksi katumusharjoitukseksi. Niinpä hän istui tunnista toiseen pyöritellen haluttomasti kynää tai pensseliä ja keskeytti työnsä vain tehdäkseen kerran päivässä hurjan ratsastusretken Brutuksellaan.

Ihmiset olivat tottuneet hänen oikkuihinsa ja laskivat leikkiä tästä uudesta päähänpistosta. Mutta kun sitä kesti viikosta toiseen ja kaikki houkuttelut olivat turhia, entiset toverit lakkasivat ahdistamasta häntä ja sukulaiset alkoivat uskoa, että poika oli vihdoin vakiintumassa.

Onneksi Clara-rouva jätti Charlien rauhaan, sillä Alec-tohtori oli pitänyt hänelle puhuttelun, ja suututtuaan ensin hirveästi nuhdeltava oli käynyt levottomaksi ja lopulta ihan nöyräksi; sillä Rosea koskevasta suunnitelmasta oli tullut hänelle päähänpinttymä, ja hän olisi pukenut Charlien vaikka säkkiin ja tuhkaan, jos päämäärä olisi ollut siten saavutettavissa. Hän väheksyi Rosen mielipahan syytä ja piti tyttöä ahdasmielisenä; niinpä hän kohteli Charlieta kuin syyttömästi kärsivää, mikä ei suinkaan ollut omiaan innostamaan eikä tukemaan poikaa.

Rose halusi olla ystävällinen ja koetti monin tavoin auttaa serkkuaan varmana siitä, että onnistuisi — kuten niin monet toiveikkaat naiset, jotka eivät aavistakaan, kuinka paljon voimakkaampi on hillitsemätön tahto kuin uskollisinkaan rakkaus. Mutta vaikeata se oli, sillä jos antoi hiukankin tunnustusta tai kiitosta, Charlie näytti niin toiveikkaalta, että Rose pelkäsi luvanneensa liikoja. Siksi elämä ei ollut kummallekaan kovin mukavaa. Sillä aikaa kun Charlie 'rääkkäsi sieluaan ja ruumistaan' Rosea miellyttääkseen, tämä puolestaan koetti oppia, kuinka voisi eniten hyödyttää Charlieta.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Rose eräänä päivänä sai kirjeen Clara-rouvalta:

" Rakas tyttöseni! Sääli toki Charlie-parkaa ja pistäydy täällä hänen ilokseen. Hän on niin surullinen, että sydäntä vihloo. Hänellä on suuri suunnitelma ja minusta se on vallan loistava, kunhan sinä vain suostut siihen. Lähde hänen kanssaan iltapäiväajelulle, niin saatte keskustella asiasta. Hän olisi siitä kovin iloinen, samoin tätisi

Clara."

Rose luki kirjeen kahteen kertaan ja harkitsi hetkisen asiaa tuijottaen hajamielisesti pienelle lahdenpoukamalle, joka näkyi hänen ikkunastaan. Nähdessään tummien hahmojen liikkuvan reippaasti sinne tänne lahden jäällä hän keksi, kuinka voisi välttää ajeluretken, sillä hän pelkäsi sitä monestakin syystä. — Tuo on turvallisempaa ja hauskempaa, hän ajatteli ja meni pöytänsä ääreen kirjoittamaan vastauksen:

" Täti kulta! Minä pelkään Brutusta, mutta olisi hauskaa jos Charlie lähtisi luistelemaan kanssani; se tekisi varmaan hyvää meille molemmille. Voin kaikessa rauhassa kuunnella siellä hänen suunnitelmiaan; ole hyvä ja kerro terveisiä, että odotan häntä kolmelta. Sydämellisin terveisin

Rose."

Täsmälleen kolmelta Charlie ilmestyi luistimiaan riiputtaen ja tyytyväisen näköisenä. Hän ihastui ikihyväksi, kun Rose tuli yläkerrasta päällään hylkeennahkaturkki ja tulipunainen hame, joka muistutti niin elävästi entisiä aikoja, että Charlie tahtomattaan huudahti ottaessaan Rosen luistimet:

— Sinä olet niin pikku Rosen näköinen, etten ollut tuntea, ja tämä on ihan kuin ennen vanhaan; olen kuin kuusitoistavuotias.

— Niin pitääkin tällaisena päivänä. Lähdetään heti, niin ehditään hiukan pyörähtää, ennen kuin tulee muita. Nyt siellä on vain vähän lapsia, mutta tänään on lauantai, ja pian kaikki lähtevät ulos, vastasi Rose vetäen kintaita käteensä.

Niin he lähtivät ja olivat pian yhtä iloisia ja kuumissaan kuin lapset heidän ympärillään, sillä jää oli hyvässä kunnossa, helmikuun aurinko paistoi kirkkaasti ja pureva tuuli nosti terveen hehkun heidän poskilleen.

— Kerrohan nyt siitä suunnitelmasta, josta äitisi puhui, aloitti Rose heidän kiitäessään pitkin aukeaa jääkenttää, sillä Charlie näytti unohtaneen kaiken muun siinä riemussa, että sai Rosen hetkeksi haltuunsa.

— Suunnitelmasta? Niin, ei muuta kuin että aion lähteä isän luo ensi kuussa.

— Ihanko totta? Rose oli hämmästyneen näköinen.

— Ihan totta. Äiti aikoo lähteä mukaan. Isältä tuli kirje, ja hän sanoo, että ellei äiti voi erota isosta pojastaan, lähteköön mukaan, niin olemme kaikki yhdessä. Mitä sinä arvelet? hän kysyi tarkkaillen Rosea; he olivat silmäkkäin, sillä Rose luisteli takaperin, ja Charlie piteli häntä käsistä ohjaten ja tukien.

— Minusta se on oikein hauskaa. Tuntuu vain yllättävältä, että täti lähtee mukaan. Hänhän ei ole tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä aikaisemmin.

— Ei hän nytkään tästä oikein pidä ja suostuukin lähtemään vain yhdellä ehdolla.

— Millä sitten? kysyi Rose koettaen irrottaa kätensä, sillä Charlien kasvoista hän aavisti mitä oli tulossa.

— Että sinä lähdet meidän mukaamme. Ja pidellen Rosea lujemmin käsistä Charlie lisäsi nopeasti: — Anna minun puhua loppuun saakka. En tarkoita, että mikään muuttuisi ennen kuin sinä haluat, mutta jos tulet, olen valmis jättämään kaiken ja elämään missä tahansa niin kauan kuin tahdot. Tulisit meille vuodeksi tai pariksi. Isä olisi iloinen, äiti tyytyväinen ja minä maailman onnellisin mies.

— Kuka tämän tuuman keksi? kysyi Rose toinnuttuaan hiukan ällistyksestään.

— Äiti sitä ehdotti. Minä olin jo päättänyt lähteä yksin, ja kun kerroin siitä, hän joutui ihan epätoivon valtaan, kunnes tämä mainio ajatus juolahti hänen mieleensä. Sen jälkeen minun on tietenkin varsin helppo pysyä päätöksessäni.

— Miksi sinä päätit lähteä? Rose kysyi katsoen Charlieta silmiin.

Charlie vilkaisi muualle, sitten taas rehellisesti häntä silmiin, mutta niin nöyrästi, että Rose puolestaan loi katseensa maahan, kun Charlie vastasi hiljaa:

— En uskalla jäädä tänne.

— Onko se niin vaikeata? kysyi Rose säälien.

— Totisesti vaikeata. En jaksa kestää ivailua, ja tuntuu raukkamaiselta pysytellä piilossa vain siksi, että pelkää rikkovansa päätöksensä. Minä tahdon pitää sen tällä kertaa, vaikka minun olisi lähdettävä maailman ääriin.

— Ei ole yhtään raukkamaista paeta kiusausta, eikä kukaan, jonka mielipiteelle kannattaa antaa arvoa, ivaile ihmistä, kun tämä rohkeasti koettaa voittaa itsensä. Älä välitä sellaisesta, vaan pysy lujana. Olen varma että onnistut.

— Sinä et tiedä millaista se on, enkä minä pysty kertomaan. En aavistanutkaan kuinka lujasti se on iskenyt kyntensä minuun. Luulin sitä vain tavaksi, jonka karistaisin milloin haluaisin, mutta se on minua voimakkaampi, ja toisinaan tuntuu, että minussa on paholainen, joka voittaa minut vaikka kuinka koettaisin vastustaa.

Charlie päästi äkkiä Rosen kädet kuin peläten puhuneensa liikaa ja kiiti hetkeksi täyttä vauhtia pois. Näytti siltä, että hän todella menisi 'maailman ääriin' paetakseen itsessään asuvaa vihollista.

Rose seisoi paikoillaan tyrmistyneenä tajutessaan, että onnettomuus oli paljon vakavampi kuin hän oli aavistanutkaan. Mitä hänen piti tehdä? Lähteäkö serkkunsa kanssa? Silloin hän sitoutuisi Charlien kumppaniksi myös pitemmälle matkalle. Sekä sydän että omatunto vastustivat ajatusta niin voimakkaasti, että hän jätti sen mielestään. Mutta miten hän saattaisi olla rehellinen sekä itseään että Charlieta kohtaan?

Ennen kuin Rose ehti selvittää ajatuksensa Charlie luisteli takaisin ja näytti unohtaneen kaikki huolensa. Mutta nähdessään tytön seisovan yksin paikoillaan, kasvot maahan luotuina, Charlie puhkesi itsesyytöksiin. Hän meni Rosen luo ja veti tämän toisen käden kainaloonsa.

— Sinun täytyy liikkua. Unohda minun ongelmani ja vastaa kysymykseeni. Lähdetkö meidän kanssamme?

— En voi. Sinä pyydät liikaa, enkä minä lupaa mitään, sillä en voi tehdä sitä rehellisesti, Rose vastasi niin päättäväisenä, että Charlie huomasi suostuttelun turhaksi.

— Pitääkö minun sitten lähteä yksin ja jättää kaikki mitä rakastan?

— Ei, lähde äitisi kanssa ja koeta parhaasi mukaan saada vanhempasi sovintoon. Parempaan tehtävään et voisi ryhtyä.

— Ei hän lähde ilman sinua.

— Eiköhän hän lähde, jos sinä vain pysyt päätöksessäsi. Toivottavasti et luovu siitä.

— En luovu. Jonnekin minun täytyy lähteä, sillä tänne en voi jäädä, sanoi Charlie jurosti.

— Isäsi ilahtuu tulostasi enemmän kuin luuletkaan. Kerro hänelle koko totuus, niin näet kuinka mielellään hän auttaa sinua ja pitää arvossa päätöstäsi.

— Jos sinä hyväksyt minut, en paljon piittaa muiden mielipiteistä, penäsi Charlie.

— Minä hyväksyn, jos lähdet rohkeasti täyttämään velvollisuuttasi.

— Ja kun olen täyttänyt sen, voinko palata saamaan palkkaani? Charlie kysyi tarttuen kainalossaan olevaan käteen kuin se olisi jo luvattu hänelle.

— Kunpa voisin vastata niin kuin sinä tahdot. Mutta en voi luvata, kun en ole varma. En rakasta sinua niin kuin minun pitäisi, enkä ehkä koskaan tule rakastamaankaan. Ole jalomielinen äläkä pyydä minua sitoutumaan, rukoili Rose.

— Minä luulin että sinä rakastat minua. Kuukausi sitten näytti ihan siltä, ellei se ollut keimailua, mutta sitäkään en uskoisi, Charlie sanoi katkerasti.

— Olinkin jo rakastumassa, mutta sitten sinä säikäytit minut, änkytti Rose pahoillaan.

— Kirottua. Mitä mies voi sanoa, kun emäntä pyytää häntä juomaan kanssaan lasin viiniä?

— Hän voi sanoa 'ei'.

— Minä en voi.

— Siinä koko pulma onkin! Sinä et ole ikinä oppinut sanomaan sitä itsellesikään, ja nyt tahdot minut avuksesi.

— Etkä sinä tahdo auttaa.

— Tahdonpas, minä näytän että voin sinun tähtesi sanoa 'ei' itselleni.

Tällä hetkellä Steve ja Kitty ilmestyivät heidän eteensä, ja huolet olivat äkkiä tipotiessään. Rose ja Charliekin liittyivät ilonpitoon, joka pian muutti yksinäisen lahdelman tanssisaliksi, ja nauttivat talvisesta auringonlaskusta unohtaen eronhetken ja Kalkuttan.

15

ONNETON CHARLIE

Ankarasta sisäisestä kapinasta huolimatta Charlie pysyi päätöksessään, ja havaittuaan kaikki taivuttelut turhiksi Clara-tätikin myöntyi ja valmistautui lähtemään mukaan, vaikka purkikin yhtä mittaa ilmoille suuttumustaan koko maailmaan ja eritoten Roseen. Tyttöparan olo oli sangen vaikeata, ja ilman setää se olisi ollut vielä surkeampaa. Setä oli kuin kilpi, joka kokosi itseensä kaikki Clara-rouvan ruikuttelut, soimaukset ja raivostuneet katseet, niin etteivät ne päässeet haavoittamaan sitä sydäntä, jota kohti ne oli tähdätty.

Päivät kuluivat nyt nopeasti, sillä kaikki toivoivat, että eronhetki olisi pian ohitse, ja kiireitä riitti. Valmisteltiin suuren talon sulkemista ainakin vuodeksi ja tehtiin jäähyväisvierailuja. Charliekaan ei voinut enää jatkaa erakon elämäänsä, ja hän kävi niin rauhattomaksi, että Rose odotti jo hartaasti laivan lähtöä. Hän tiesi, että lähtiäisjuhlat olivat Charlielle vaarallisia.

— Puoli kuukautta on kulunut onnellisesti. Kunhan selvitään vielä parista viikosta, raskas taakka vierähtää hartioiltani, ajatteli Rose, kun hän eräänä tuulisena ja sateisena helmikuun aamuna laskeutui alakertaan.

Hän avasi kirjaston oven sanoakseen hyvää huomenta sedälle, mutta huudahtikin: — Sinäkö, Archie! Ja hän pysähtyi säikähtyneenä kynnykselle, sillä serkun kalpeilta kasvoilta näki selvästi, että oli tapahtunut jokin vakava onnettomuus.

— Ssh, älä pelästy! Tule tänne, niin kerron, Archie kuiskasi pannen pois pullon, jonka oli juuri ottanut tohtorin lääkekaapista.

Rose ymmärsi ja totteli, sillä Plenty-tätiä vaivasi reumatismi ja hänen piti saada rauhassa torkkua aamu-unensa.

— Mitä on tapahtunut? Rose kysyi väristen ja katseli pitkin huonetta kuin odottaisi uudenvuodenyön toistuvan. Mutta Archie vastasi koettaen pysyä tyynenä ja levollisena:

— Charlie on loukkaantunut! Setä tarvitsee lisää eetteriä ja leveitä siteitä jostain laatikosta. Hän neuvoi kyllä, mutta en muista mistä. Sinähän tiedät, etsi ne minulle.

Mutta Rose oli jo laatikon luona ja käänteli siteitä vapisevin käsin.

— Kaikki kapeita! Minä laitan muutamia. Voitko odottaa? Hän otti palan puhdasta kulunutta kangasta, repi sen leveiksi kaistoiksi ja alkoi kiertää niitä rullalle jatkaen nopeasti: — Kerro nyt.

— En aikonut antaa kenenkään tietää, kaikkein vähimmin sinun, aloitti Archie oikoen pöydällä olevia kangaskaistoja ja selvästikin ihaillen tytön maltillisuutta ja neuvokkuutta.

— Kyllä minä kestän, anna tulla! Onko hän pahasti loukkaantunut?

— Pelkään että on. Setä on kovin totinen, ja Charliella on niin hirveät tuskat, etten voinut jäädä sinne, vastasi Archie, ja hänen huulensa kävivät ihan valkoisiksi. — Hän näet lähti eilisiltana kaupunkiin tapaamaan sitä miestä, jonka on määrä ostaa Brutus…

— Ja Brutus sen teki? Tiesin sen! huudahti Rose, ja työ putosi hänen kädestään.

— Niin, ja jollei sitä olisi jo ammuttu, minä ampuisin sen itse, sillä se on tosiaan tehnyt kaikkensa tappaakseen Charlien, mutisi Archie hammasta purren. Sitten hän huokasi syvään ja kääntyi poispäin lisäten:

— Lapsellista syyttää hevosta, eihän se sen syy ollut, se tarvitsee vain lujia ohjia, ja… hän vaikeni, mutta Rose sanoi nopeasti:

— Jatka! Minun täytyy saada tietää.

— Charlie tapasi ihan sattumalta joitakin vanhoja tovereitaan. Jossain oli päivälliskutsut, ja he taivuttivat hänetkin lähtemään, jäähyväisille tietenkin. Hän tahtoi välttämättä lähteä myrskyssä yksin kotiin, vaikka he koettivat pidättää häntä, kun hän ei ollut siinä kunnossa. Hän tuli sillan luo, tiedäthän sen korkean penkereen, tuuli oli sammuttanut lyhdyn, hän ei muistanut tai Brutus pelästyi jotakin, ja he suistuivat alas kaikkineen.

Archie puhui nopeasti ja katkonaisesti, mutta Rose ymmärsi, ja viimeiset sanat kuullessaan hän kätki kasvonsa hiljaa voihkaisten ihan kuin olisi nähnyt koko tapauksen.

— Juo tämä äläkä välitä lopusta, sanoi Archie pujahtaen viereiseen huoneeseen ja palasi vesilasi kädessään.

Rose joi, mutta piteli lujasti serkkuaan käsivarresta kun tämä aikoi lähteä ja sanoi niin käskevästi, ettei Archien auttanut kuin totella:

— Älä salaa mitään, kerro pahin heti.

— Me emme tienneet mitään, Archie jatkoi kuuliaisesti. Clara-täti luuli hänen olevan minun luonani, eikä häntä löydetty ennen kuin aamulla. Eräs työmies tunsi hänet, ja hänet tuotiin kotiin, kuolleena, kuten luultiin. Minä tulin tunti sitten hakemaan setää. Charlie on nyt tajuissaan, mutta hirveästi ruhjoutunut, ja minä pelkään että… Voi, ajattele! Ruhjoutuneena ja avuttomana, yksin sateessa koko yön, enkä minä tiennyt!

Ja Archie-parka murtui kokonaan, hän heittäytyi tuolille, painoi päänsä pöytään ja nyyhkytti.

— Febe on poissa, ja jos Charlie nyt otetaan pois, en käsitä kuinka voin kestää sitä!

— Febe tulee takaisin, ja toivottavasti Charliekin läpäisee tämän. Piristäydy nyt ja toivotaan parasta, sanoi Rose yrittäen hakea lohdutuksen sanoja.

Vähitellen Archie kohentautui. Hän pyyhki pois kyynelensä, nousi, ravisti hiukan itseään, veti syvään henkeä kuin olisi noussut veden alta ja sanoi:

— Kiitoksia vain, olen taas kunnossa. En voinut sille mitään, oli aikamoinen järkytys herätä kesken unien näkemään hyvä ystävänsä niin kurjassa tilassa. Minun täytyy mennä, joko siteet ovat valmiit?

— Silmänräpäyksessä. Käske sedän lähettää hakemaan minua, jos voin olla avuksi. Voi Clara-täti raukkaa! Kuinka hän kestää tämän?

— Hän on melkein suunniltaan. Toin äidin hänen luokseen, ja hän tekee mitä ihminen voi. Jumala yksin tietää, mitä täti tekee jos…

— Ja Jumala yksin voi auttaa häntä, lisäsi Rose niiden sanojen tilalle, joita Archie ei saanut lausutuksi. — Ota nyt siteet ja lähetä minulle tietoja.

— Teen kyllä parhaani. Ja Archie lähti sateeseen.

Seurasi pitkä, synkkä päivä, jonka surullisen odotuksen keskeyttivät vain sairaan luota tulevat viestit. Rose ilmoitti varovasti asian Plenty-tädille ja otti tehtäväkseen pitää yllä tämän rohkeutta, sillä kun täti ei päässyt itse auttamaan, hän luuli kaiken käyvän hullusti. Hämärän tullen hän nukahti, ja Rose meni alakertaan pyytämään, että olohuoneessa pantaisiin tuli uuniin ja että teetä pidettäisiin valmiina, hän oli näet varma, että joku pojista tulisi käymään.

Mac tulikin aivan pian ja sanoi heti huoneeseen astuessaan:

— Parempaan päin, serkku!

— Jumalan kiitos! huudahti Rose. Nähdessään miten uupunut, märkä ja rasittunut Mac oli, hän lisäsi niin sydämellisesti, että pelkkä äänikin jo virkisti: — Poika parka, kyllä sinä olet väsyksissä! Tule istumaan.

— Aioin mennä kotiin virkistäytymään, sillä minun täytyy palata tunnin päästä. Äiti jäi minun paikalleni, niin että pääsin lähtemään ja tulin heti, kun setä ei tahtonut liikahtaakaan.

— Älä mene kotiin, kun tätikään ei ole siellä. Käy sedän huoneessa peseytymässä, sitten saat teetä. Anna minun tarjota! En voi auttaa millään muulla tavoin, ja minun täytyy saada tehdä jotain. Tämä odottaminen on hirveätä.

Mac suostui hyvillään. Kun hän palasi virkistyneenä yläkerrasta, takan edessä seisoi teepöytä, ja Rose meni häntä vastaan ja suihkutti heikosti hymyillen hänen päälleen kölninvettä.

— En voi sietää eetterinhajua. Siitä tulee hirveitä ajatuksia.

— Te naiset olette merkillisiä! Archie kertoi sinun ottaneen aamulla tiedon vastaan kuin sankari, ja nyt sinä kalpenet, kun saat hiukan pahaa hajua nenääsi. En voi käsittää tällaista, tuumi Mac alistuen nöyrästi tuoksuvaan suihkuun.

— En minäkään voi, mutta olen kuvitellut kauheita asioita koko päivän. Ei puhuta siitä. Tule nyt juomaan teetä.

— Siinä toinen merkillisyys! Tee on teidän yleislääkkeenne kaikkiin koettelemuksiin ja vaivoihin, vaikkei siinä ole hitustakaan ravintoa. Ottaisin paljon mieluummin lasin maitoa, sanoi Mac istuutuen nojatuoliin ja oikaisten jalkansa tulta kohti.

Rose toi maitoa ja sai hänet syömään vähän, ja kun Mac sulki väsyneenä silmänsä, Rose meni pianon luo. Hän ei voinut laulaa, mutta hän soitti hiljaa, kunnes Mac näytti nukkuvan. Kellon lyödessä kuutta Mac kavahti pystyyn ja oli taas valmis lähtemään.

— Charlie antoi minulle tämän, ota se mukaasi ja pirskota hänen tukkaansa; hän pitää siitä, sanoi Rose pistäen kölninvesipullon Macin taskuun niin haikeana, ettei Macin juolahtanut mieleenkään nauraa tälle naiselliselle pyynnölle.

— Voinko tehdä vielä muuta sinun puolestasi? hän kysyi.

— Voit. Jos sattuu äkillinen muutos, lupaa lähettää hakemaan minua, olipa kello mitä tahansa. Minun täytyy sanoa hänelle jäähyväiset.

— Tulen itse hakemaan sinua. Mutta olen varma, että voit tämän yön nukkua rauhassa. Toivottavasti saat aamulla hyviä uutisia.

— Kiitos. Tulekin varhain ja päästäkää minut pian katsomaan häntä. Olen oikein hiljaa, eikä se varmaan vahingoita häntä.

— Siitä ei ole pelkoa. Hänen ensimmäiset sanansa olivat: "Ilmoittakaa varovasti Roselle", ja kun lähdin sieltä, hän arvasi minne olin tulossa ja koetti heittää lentosuukon kuten aina ennenkin, muistathan.

Mac luuli Rosen ilahtuvan kuullessaan Charlien muistaneen häntä, mutta se ajatus, ettei hän ehkä enää koskaan saisi nähdä tuota tuttua pikku liikettä, sai Rosen sydämen vuotamaan yli äyräitten, ja Mac näki aamullisen 'sankarin' lysähtävän eteensä lohduttomasti itkien. Mac vei hänet sohvalle ja koetti rauhoittaa häntä, mutta heti kun katkera nyyhkytys hiljeni, Rose katsoi häneen ja sanoi:

— Anna minun itkeä, se helpottaa vähitellen. Mene nyt Charlien luo ja sano, että toivotan hänelle sydämestäni hyvää yötä.

— Kyllä sanon! Ja Mac tallusteli pois kummastellen vuorostaan naisten ihmeellistä heikkouden ja voiman sekoitusta.

Rose ei ikinä ollut viettänyt niin pitkää yötä, mutta varhain aamulla tuli ilahduttava tieto: Charlie voi paremmin. Rose saisi tulla hänen luokseen jonkin ajan perästä.

Plenty-täti unohti lonkkasärkynsä ja nousi; Myra-täti, joka oli tullut voivottelemaan tätä surkeutta, otti päästään mustan myssyn kuin se olisi ollut sillä hetkellä tarpeeton, ja Rose valmistautui lausumaan: "Tervetuloa takaisin."

Odotus tuntui kovin pitkältä, sillä ketään ei kuulunut ennen kuin iltapäivällä. Silloin setä tuli, ja heti nähtyään hänen kasvonsa Rose alkoi vapista.

— Tulin itse hakemaan sinua, meidän täytyy palata heti, setä sanoi, kun Rose kiiruhti hattu kädessä häntä vastaan.

— Minä olen valmis. Mutta Rosen kädet vapisivat, kun hän koetti sitoa hattunsa nauhoja, ja hän katsoi hellittämättä setää, jonka kasvot olivat säälivät ja hellät.

Setä vei hänet nopeasti vaunuihin, ja he ajoivat pois. Sitten setä puhui tyynesti ja suoraan, ja se lievitti jännitystä paremmin kuin myötätunnon osoitukset.

— Charlie on käynyt heikommaksi. Pelkäsin sitä jo aamulla, kun tuskat taukosivat niin äkkiä. Sisäiset vammat ovat aina pahimmat, eikä niistä voi tarkkaan tietää. Hän väittää itse voivansa paremmin, mutta pelkään että hän pian käy heikoksi, menettää sitten tajuntansa ja siirtyy pois tuntematta enää tuskia. Juuri nyt sinun on aika mennä hänen luokseen, hän toivoo sitä hartaasti, eikä se voi vahingoittaa häntä. Rose kulta, tämä on raskasta, mutta meidän täytyy auttaa toisiamme kestämään.

Rose koetti sanoa urhoollisesti: — Niin, setä, mutta sanoista ei tahtonut tulla mitään, ja hän saattoi vain äänettömästi alistuen pistää kätensä sedän käteen. Tohtori painoi Rosen pään olkaansa vasten ja puhui niin rauhallisesti, että ellei olisi nähnyt miten rasittuneilta ja laihoilta hänen kasvonsa näyttivät kahden valvotun päivän ja yön jälkeen, häntä olisi voinut luulla tunteettomaksi.

— Jessie meni kotiin lepäämään, ja Jane on Claran luona, joka vihdoinkin sai unenpäästä kiinni. Lähetin hakemaan Steveä ja toisia poikia. Heidän aikansa tulee myöhemmin, mutta minusta on parasta, että sinä käyt nyt hänen luonaan, sillä luultavasti tätä selkeätä hetkeä ei kestä kauan. Olen kertonut hänelle kuinka asiat ovat, mutta hän ei usko. Jos hän kysyy sinulta, niin vastaa rehellisesti ja koeta hiukan valmistaa häntä.

— Kuinka pian, setä?

— Muutaman tunnin kuluttua, luultavasti. Sinä saat tämän rauhallisen hetken, käytä se hyvin. Sitten kun emme enää voi tehdä mitään hänen hyväkseen, voimme lohduttaa toinen toisiamme.

Mac tuli hallissa heitä vastaan, mutta Rose tuskin näki häntä, hän tajusi vain tehtävänsä, ja kun setä vei hänet ovelle, hän sano tyynesti:

— Anna minun mennä yksin sisälle.

Archie joka istui vuoteen ääressä, pujahti toiseen huoneeseen Rosen tullessa, ja Charlie odotti niin hilpeän näköisenä, että tytön oli vaikeata uskoa kuulemaansa. Hän tarttui ojennettuun käteen ja sanoi miltei iloisesti:

— Charlie rakas, olin iloinen kun kutsuit minua. Mieleni teki tänne jo aikaisemmin, mutta odotin sinun tulevan paremmaksi. Olethan sinä jo terveempi? hän lisäsi, kunnes hänelle tarkemmin katsoen paljastui se kuvaamaton muutos, mikä noissa kasvoissa oli tapahtunut, vaikka hän ensi silmäyksellä luuli näkevänsä niissä eloa ja väriä.

— Setä sanoo etten ole, mutta hän varmaan erehtyy, sillä tuskat ovat ihan laanneet enkä tunne itsessäni mitään vikaa paitsi omituista raukeutta silloin tällöin, Charlie vastasi heikosti, mutta äänessä vielä entistä hilpeyttä.

— Sinä tuskin voit nyt lähteä "Radzha"-laivassa matkalle, mutta ethän pane pahaksesi, vaikka saisit odottaakin, mehän hoidamme sinua. Rose koetti puhua rauhallisesti, vaikka sydän kävi yhä raskaammaksi.

— Minä lähden, vaikka minut pitäisi kantaa sinne! Minä pysyn päätöksessäni, vaikka henki menisi! Voi Rose, tiedätkö sinä, onko sinulle kerrottu? Ja muistaen äkkiä, mikä tähän oli johtanut, Charlie kätki kasvonsa päänaluseen.

— Et sinä ole rikkonut lupaustasi, minähän en antanut sinun luvatakaan, muistathan. Älä ajattele nyt sellaisia, puhutaan muusta.

Charlie painoi Rosen kättä kuumeista poskeaan vasten; sitten hän katsahti Roseen ja sanoi niin nöyrän masentuneella äänellä, että Rosen silmät kostuivat:

— Koetin pysyä poissa, koetin kieltäytyä, mutta olin niin kurjan heikko, etten voinut. Sinun täytyy halveksia minua. Mutta älä hylkää minua kokonaan. Jos jään eloon, teen parannuksen; menen isän luo ja aloitan alusta.

Rose koetti hillitä itkuaan, mutta ei mahtanut mitään esiin tulviville kyynelille. Hänen itkunsa näytti lopulta ilmaisevan sen, mitä hän ei saanut sanoiksi; Charlien ilme muuttui äkkiä, hän tarttui lujemmin Rosen käteen ja sanoi terävästi kuiskaten: — Täytyykö minun todella kuolla?

Vastaukseksi Rose vain polvistui ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen kuin pidättääkseen häntä hiukan kauemmin. Silloin Charlie tyyntyi ja makasi niin hiljaa, että Rose hetken päästä katsoi häneen peläten — tietämättä itsekään mitä.

Mutta Charlien katse oli varma, se ikään kuin koetti tunkeutua näkymättömään maailmaan, jonne hänen oli lähdettävä. Huulet puristuivat yhteen, ettei valituksen sanakaan tärvelisi mitä hän nyt tahtoi näyttää: että hän osasi kuolla, vaikka ei ollut osannut elää. Rose näki mielessään väläyksenä, millainen mies Charliesta olisi voinut tulla, jos hän olisi lapsena oppinut hillitsemään itsensä.

Charlien seuraavat sanat, jotka hän lausui syvään huoaten ja katsoen taas Roseen, ilmaisivat kuinka hän tunsi elämänsä epäonnistuneen:

— Ehkä näin on parempi, parasta että menen pois, ennen kuin tuotan vielä enemmän surua teille ja häpeää itselleni. Eläisin mielelläni vielä, mutta ellen voi, niin älä sure. Minua ei kukaan ikävöi, ja on jo varmaan myöhäistä korjata menneitä.

— Voi, älä sano noin! Kukaan ei täytä sinun paikkaasi täällä. Emme voi koskaan unohtaa kuinka paljon rakastamme sinua, ja sinun pitää uskoa, että annamme kaiken anteeksi, ihan niin kuin itsekin pyydämme anteeksiantoa. Rose kävi vakavaksi nähdessään Charlien kasvoilla epätoivoa, kun tämä lausui katkerasti:

— "Anna meille meidän syntimme anteeksi." Niin, tahtoisin sanoa sen. Minä en ole valmis, tämä tulee niin äkkiä. Mitä minun on tehtävä? hän kuiskasi pitäen kiinni Rosesta ikään kuin hänellä ei olisi muuta ankkuria kuin tyttö, jota hän rakasti.

— Setä neuvoo sinua, minä en pysty siihen, voin vain rukoilla puolestasi. Rose liikahti kuin noutaakseen apua jota tarvittiin.

— Ei, ei, älä mene vielä! Ole täällä, rakkaani, lue jotain, vaikka tuosta isoisän vanhasta kirjasta, lue jokin rukous. Se auttaa minua enemmän kuin mitkään papit.

Rose otti kallisarvoisen kirjan, se oli annettu Charlielle, koska hän oli saanut tuon kunnioitetun vanhuksen nimen. Ja Rose etsi "Kuolevan rukouksen", luki sen katkonaisesti, ja hänen vierestään kuului silloin tällöin joitakin sanoja kuin kaikuna.

Oli hetken hiljaista, sitten Rose kysyi nähdessään, kuinka heikolta Charlie näytti:

— Kutsunko nyt sedän?

— Jos tahdot, rakas, mutta ensin — älä hymyile lapsellisuudelleni — tahdon saada pikku sydämeni. He ottivat sen pois, anna se minulle ja antakaa minun pitää se ikuisesti, hän vastasi ihan yhtä hellästi kuin ennenkin, vaikka saattoi nyt osoittaa sen vain pitelemällä tuota lapsekasta koristetta, jonka Rose löysi ja antoi hänelle — haalistuneessa nauhassa riippuvan vanhan agaattisydämen. — Pane se kaulaani äläkä anna ottaa sitä pois, sanoi Charlie, ja kun Rose kysyi, voisiko hän vielä tehdä jotain, Charlie koetti ojentaa kätensä ja hänen katseensa pyysi vielä muutakin.

Rose suuteli hellästi Charlieta, hän koetti sanoa "hyvästi", mutta ei voinut puhua ja horjui ovelle. Kun Rose kääntyi viimeisen kerran katsomaan, Charlien mieli näytti vielä piristyvän, Charlie halusi kuin tehdä eron iloisemmaksi, hän koetti vielä kuten ennen hymyillä herttaisesti ja lähettää lentosuukon hyvästiksi. — Huomiseen, Rose.

Charlie-parka! Hänen huomispäivänsä ei koskaan tullut. Kun Rose seuraavan kerran näki Charlien, tämä lepäsi niin rauhallisena ja kirkastuneena, että hän silloin varmaan oli onnellinen. Tuskat olivat tauonneet, kiusaukset päättyneet, epäilys tai pelko, toivo tai rakkaus ei voinut enää häiritä hänen vaiennutta sydäntään. Oli juhlallisen totta, että hän oli mennyt Isänsä luo ja saanut aloittaa uuden elämän.

16

HYVIÄ TÖITÄ

"Radzha"-laivan matka viivästyi, mutta kun se lähti, Clara-rouva oli mukana. Sukulaisten mielestä hänen oli parasta mennä lohduttamaan miestään, ja Charlien kuoleman jälkeen häntä ei mikään pidättänyt täällä. Niinpä hän lähti omaisten toivottaessa onnellista matkaa; hänen mielensä oli raskas, mutta ei aivan lohduton, sillä surupuku sopi hänelle harvinaisen hyvin ja hän uskoi, ettei hän Stepheninsä mielestä ollut muuttunut koettelemuksien aikana läheskään niin paljon kuin olisi luullut.

Kun aika oli tyynnyttänyt pahimman järkytyksen, Rose huomasi ihmeekseen, että Charlien virheiden ja hairahdusten muisto himmeni kuin lempeä käsi olisi pyyhkinyt ne pois, ja hän sai Charlien takaisin sinä rohkeana, kauniina poikana, jota hän oli rakastanut — ei tuona oikullisena nuorukaisena, joka oli rakastanut häntä. Charlien muistossa ei ollut mitään ahdistavaa eikä mitään katkeraa; toisinaan Rosesta tuntui jopa siltä, kuin taakka olisi otettu hänen hartioiltaan, kun Charlien tulevaisuus ei ollut enää hänen käsissään.

Asiain näin ollen oli kovin ikävää, että häntä kohdeltiin kuin surevaa ja sääliteltiin nuoren sulhasen kuoleman johdosta. Hän ei voinut selittää asiaa koko maailmalle, vaan antoi sen olla sillään ja suuntasi harrastuksensa toisaalle. Valittuaan varsinaiseksi toimialakseen ihmisten auttamisen hän tunsi, että oli todella aika ryhtyä kauan laiminlyötynä olleeseen tehtävään.

Hänen suunnitelmansa olivat erinomaiset, mutta eivät menestyneet niin ripeästi kuin hän toivoi, sillä kun hankkeet koskivat ihmisiä eivätkä esineitä, nousi odottamatta aina esteitä. "Rappiolle joutuneiden naisten koti", joksi pojat ilkikurisesti sanoivat hänen kahta vastakorjattua taloaan, avattiin komeasti. Teki hyvää nähdä nuo kodikkaat huoneet ja niiden uudet onnelliset asukkaat.

Mutta pian Rose sai kummakseen huomata, että nuo kunnon ihmiset odottivat häneltä sellaistakin huolenpitoa, jota hän ei ollut luvannut. Buffum, isännöitsijä, toi alituiseen tietoja valituksista ja uusista toivomuksista. Talon hoito lyötiin laimin, vesijohdot halkeilivat ja jäätyivät, viemärit joutuivat epäkuntoon, pihat kävivät siivottomiksi ja vuokrat jätettiin maksamatta. Pahinta kaikesta oli, että ulkopuoliset vain nauroivat ja tuhahtivat: "Johan me sanoimme." Se olisi vienyt rohkeuden kokeneemmaltakin yrittäjältä kuin Rose.

Mutta Alec-setä pysyi uskollisesti hänen rinnallaan, auttoi hänet monesta pulasta antaen hyviä neuvoja tai tehden odottamatta tarkastusmatkoja, jotka tehostivat asukkaille sitä tosiseikkaa, että jos he eivät täyttäisi velvollisuuttaan, heidän vuokrakautensa jäisi varsin lyhyeksi.

— En toivonutkaan ansaitsevani mitään, mutta odotin että he olisivat edes kiitollisia, sanoi Rose kerran, kun oli tullut useita valituksia yhtä aikaa ja Buffum ilmoitti, että oli vaikea saada kootuksi halpoja vuokria.

— Jos ryhdyit tähän työhön kiitollisuuden toivossa, olet todella epäonnistunut, mutta jos teet sen rakkaudesta tai auttaaksesi, olet onnistunut; sillä valitteluistaan huolimatta jokainen noista naisista tuntee mitä etuoikeuksia hän nauttii ja pitää niitä todella arvossa, sanoi tohtori heidän palatessaan taas tällaiselta käynniltä.

— Voisivat he sentään edes kiittää. Olen tainnut ajatella kiitollisuutta enemmän kuin työtä itseään, mutta jos en saa kiitollisuutta, opin kyllä olemaan ilmankin, vastasi Rose tuntien kuin jääneensä vaille palkkaa.

— Lahjat usein erottavat, sen sijaan että lähentäisivät ihmisiä toisiinsa. Olen nähnyt usein ystävyysliittoja, jotka ovat tuhoutuneet sen takia, että kiitollisuudenvelka on yksipuolista. En osaa selittää sitä, mutta niin asia on, ja ilmeisesti ihmisen on yhtä vaikeata oppia oikeassa hengessä antamaan kuin ottamaan. Otapas selvä siitä, tyttöseni, kun opettelet tekemään hyvää.

— Mutta minä tunnen ihmisiä, jotka ovat tosiaan kiitollisia, ja aion omistaa huolenpitoni heille. Heidän auttamisestaan saan pelkkää iloa enkä mitään huolta. Jos menee sairaalaan katsomaan pikkulapsia tai Turvakotiin viemään appelsiineja Feben orpotytöille, niin he eivät valittele eivätkä kiusaa toista kuoliaaksi — nuo herttaiset lapsukaiset, sanoi Rose.

Siitä pitäen hän jätti "Rauhalan" Buffumin hoitoon ja omisti kaiken intonsa pikkuväelle, joka otti iloisena vastaan pienimmänkin lahjan ja palkitsi antajan vilpittömillä kiitoksilla. Täältä hän löysi yllin kyllin tehtävää, ja hänen kauniit nukkensa ja hauskat kuvakirjansa ilahduttivat monen pienokaisen mieltä.

Kun kevät tuli, uusia suunnitelmia versoi kuin kevätvuokkoja. Lasten mieli paloi maalle, ja koska vihreät niityt eivät voineet tulla heidän luokseen, Rose vei heidät vihreille niityille. Jonkin matkan päässä oli vanha maatila, jota Campbellien suku usein käytti kesäisenä virkistyspaikkanaan. Tänä keväänä se pantiin kuntoon tavallista aikaisemmin, sinne palkattiin naisia taloudenhoitajiksi, keittäjiksi ja lastenhoitajiksi, ja kun toukokuun päivät kävivät kirkkaiksi ja lämpimiksi, sinne tulvahti parvi kalpeita lapsia telmimään ruohossa, hyppimään kallioilla ja leikkimään rannan hienolla hietikolla. Sitä kelpasi katsoa ja se palkitsi kyllä ajatuksen alullepanijan.

Kaikki osoittivat suurta mielenkiintoa "Ruusutarhaa" kohtaan, joksi Mac sen risti. Naiset ajoivat vähän väliä sinne mukanaan yhtä ja toista 'pikku raukoille'. Plenty-täti ihan kylvi ympärilleen piparkakkuja, Jessie-täti ompeli tusinakaupalla esiliinoja, Jane-täti piti silmällä hoitajattaria ja Myra-täti toimitti siirtolaan niin runsaasti lääkeaineita, että kuolleisuus olisi ollut hirvittävä ellei Alec-tohtori olisi ottanut niitä haltuunsa. Hänestä tämä oli maailman viehättävin kolkka, ja syystäpä kylläkin; hän oli keksinyt tuuman mutta antoi Roselle kaiken kunnian siitä. Hän kävi siellä usein, ja hänen tuloaan tervehdittiin aina riemuhuudoin. Lapset kokoontuivat hänen luokseen kaikkialta, ryömien, juosten, kainalosauvoilla kolkaten tai hoitajattaren käsivarsilla.

Alec-tohtori näytti yhtä nuorelta kuin leikkitoverinsakin, vaikka kiharatukkainen pää alkoi jo harmaantua. Ja telmiminen, jonka hänen tulonsa sai aikaan, oli parempaa kuin mikään lääke lapsukaisille, jotka eivät olleet oppineet leikkimään. Mac-setä saattoi Jane-tädin vallan pyörälle päästään ehdottamalla alituisesti, että he ottaisivat kasvateikseen vallattomimmat pojat ja sievimmät tytöt, niin että hän itse saisi heistä huvia ja Jane-täti puuhaa.

Kerran täti hädin tuskin välttyi tältä. Koska syyllinen oli hänen poikansa eikä hänen miehensä, hän kevensi mieltään pitämällä aikamoisen nuhdesaarnan, ja se tuottikin erinomaisia tuloksia.

Rose tuli kotiin maatilalta kirkkaana kesäkuun päivänä sievän ruskean poninsa selässä ratsastaen ja näki miehen istuvan pää painuksissa kaatuneella puunrungolla tien vieressä. Kun hän tuli lähemmäksi, mies käänsi päänsä ja Rose pysäytti ratsunsa huudahtaen hämmästyneenä:

— Mutta Mac! Mitä ihmettä sinä täällä teet?

— Koetan ratkaista erästä probleemaa, vastasi Mac ja oli niin hullunkurisen hämillään ja hyväntuulinen, että Rosea nauratti. Mutta samassa Macin sanat saivat hänet vakavaksi.

— Olen karannut erään nuoren naisen kanssa enkä tiedä minne hänet panisin. Vein hänet tietysti ensin kotiin, mutta äiti käännytti hänet talosta, ja nyt olen pahemmassa kuin pulassa.

— Ovatko nuo hänen matkatavaransa? kysyi Rose osoittaen ratsupiiskallaan Macin sylissä olevaa isoa kääröä, ja hänen mieleensä välähti ajatus, että Mac oli tosiaan saattanut tehdä moisen äkkipikaisen teon.

— Ei, tämä on se nuori nainen itse.

Avaten ruskean huivin nurkkaa hän näytti noin kolmivuotiaan lapsen, joka oli niin kalpea, laiha ja kuihtunut, että tarttuessaan pienellä kädellään Macin takinnappiin ja kääntäessään suuret säikähtyneet silmänsä poispäin valosta se oli kuin pieni pelästynyt lintu, joka on pudonnut pesästään.

— Lapsiparka! Mistä se on tullut? huudahti Rose ja kumartui katsomaan.

— Kerron sinulle sen tarinan, ja sitten saat neuvoa mitä minun on tehtävä. Meillä oli sairaalassa naisparka, joka oli loukkaantunut ja kuoli pari päivää sitten. Minulla ei ollut mitään tekemistä hänen kanssaan, vein vain pari kertaa hiukan hedelmiä hänelle. Hänen silmänsä vetosivat jotenkin minuun. Sinä päivänä, jolloin hän kuoli, jäin hetkeksi hänen luokseen; hoitaja oli näet sanonut, että nainen olisi halunnut puhua kanssani, mutta ei uskaltanut. Sen takia kysyin, voisinko jotenkin auttaa häntä, ja vaikka hän oli kuolemaisillaan ja saattoi tuskiltaan vaivoin hengittää, hän rukoili minua pitämään huolta tyttärestään. Sain selville missä lapsi oli ja lupasin huolehtia siitä, sillä tuo naisparka ei näyttänyt saavan rauhaa, ennen kuin asia oli järjestyksessä. En ikinä unohda hänen katsettaan, kun tartuin häntä käteen ja sanoin: "Pienokaisesta pidetään huolta." Hän koetti kiittää minua ja kuoli pian aivan rauhallisesti. No niin, tänään lähdin etsimään lapsiparkaa. Löysin sen kurjasta paikasta, vanhan noita-akan luota, joka oli sulkenut sen pieneen koppiin, jottei se olisi tiellä. Siellä tämä raasu oli nurkassa kyyryssä ja itki äitiä, niin että se olisi liikuttanut kivisydäntäkin. Haukuin naisen pahanpäiväiseksi ja otin lapsen heti pois. Hän oli lyönyt sitä, katso vaikka.

Mac kohotti pientä laihaa käsivartta, jossa näkyi mustelmia. Rose pudotti ohjaksensa ja ojensi molemmat kätensä sanoen heltyneenä:

— Kuinka hän saattoi! Anna minulle se raukka!

Mac nosti käärön Rosen syliin. Lapsi taisi heti huomata, että asiat olivat kääntymässä parempaan päin, kun lämpimät huulet koskettivat sen poskea, pehmeä käsi silitteli takkuista tukkaa ja lempeät kasvot kumartuivat sen yli hyssytellen ja kuhertaen kuten äiti ainakin. Säikähtyneet silmät katsoivat herttaisia kasvoja, ja lapsi jäi rauhoittuneena katsomaan niitä, pikkuinen käsi kiertyi tytön kaulaan, pieni raukka painautui Rosea vasten huoaten ja sopertaen valittavasti: "Äiti, äiti."

— No niin, jatka. Ei, Rosa, en minä sinua tarkoittanut, sanoi uusi hoitajatar, kun viisas poni katsoi sivulleen oliko kaikki kunnossa, ennen kuin se lähtisi liikkeelle.

— Vein tytön äidin luo, kun en muutakaan keksinyt, mutta hän ei huolinut sitä millään ehdolla, ei edes yhdeksi ainoaksi yöksi. Tiedäthän ettei hän pidä lapsista, ja isä on hössötellyt "Ruusutarhan" asukkaiden takia niin usein, että äiti on suunniltaan pelkästä ajatuksesta, että saisi lapsen taloonsa. Hän käski minun viedä sen "Ruusutarhaan". Minä sanoin, että se on ääriään myöten täynnä, tilaa ei ole edes tällaiselle pikku itikalle. "Vie se sitten sairaalaan", hän sanoi. "Eihän tyttö ole sairas", vastasin. "Entäs orpokotiin", hän sanoi. "Eikä tyttö ole orpokaan, sillä on isä, vaikkei tämä voi pitää huolta lapsestaan", minä sanoin. "Vie se sitten Löytölasten huoltolaan tai rouva Gardenerille tai jollekin, jonka asiana on huolehtia tuommoisista. Minä en ota lasta tänne, se on sairas, likainen ja meluava. Vie se pois ja kysy Roselta, mitä teet sille." Ja julma äitini heitti meidät pellolle, mutta leppyi hiukan, kun nostin lapsen käsivarrelleni. Hän antoi suuren huivin sen lämmikkeeksi, jotain pöperöä ruuaksi ja rahaa, millä maksaisin sen hoidon jossain kunnon paikassa. Ei äiti niin paha ole kuin hänen puheensa, senhän tiedät.

— Ja sinä koetit keksiä sen 'kunnollisen paikan' tuossa istuessasi? jatkoi Rose katsellen hyväksyvästi, kun hän taputteli Rosan kiiltävää kaulaa.

— Niin. En tahtonut vaivata sinua, kun talosi on jo täynnä. Mutta en todellakaan keksinyt ketään, joka ottaisi tämän vastuksikseen. Tyttöparalla ei ole mitään suosituksia kuten näet, — ruma, heikko ja arka kuin hiiri; huolenpitoa se vaatii, ilman sitä sen elämä on vain hiuskarvan varassa, mikäli minä asioita ymmärrän.

Rose avasi vaistomaisesti suunsa, mutta sulki sen sanomatta sanaakaan ja istui hetkisen katsellen suoraan Rosan korvien välitse, kuin miettien kahteen kertaan, ennen kuin puhui. Mac katseli häneen syrjäsilmin ja sanoi käärien huivin pienten jalkojen ympärille:

— Tällaisesta hyväntekeväisyydestä kukaan ei näytä välittävän. Ja minusta tuntuu, että kuolevalle äidille antamani lupaus velvoittaa minua enempään kuin vain jättämään lapsen jollekin kiireiselle johtajattarelle tai huolimattomalle hoitajalle noihin ylikansoitettuihin laitoksiin. Se on niin heikko, ettei siitä ehkä ole kauan huolta kenelläkään, ja toivoisin, että se saisi maistaa edes hiukan kodikkuutta ellei rakkautta, ennen kuin löytää taas äitinsä.

— Taluta sinä Rosaa, minä vien tytön kotiin, ja jos setä suostuu, otan sen kasvatikseni, sanoi Rose posket hehkuen. Ja asettaen lapsen paremmin syliinsä hän lähti.

Taluttaessaan verkkaan astelevaa hevosta hiljaisella tiellä Mac ei voinut olla ajattelematta, että he muistuttivat pakomatkalla olevaa pyhää perhettä. Hienotunteisena nuorukaisena hän ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen — katsahti vain silloin tällöin takanaan olevaa ryhmää. Rose oli ottanut hatun päästään ja varjosti sillä lapsen silmiä, ja päivänpaiste kultasi hänen vaalean tukkansa, kun hän katseli sylissään olevaa lasta hellän miettivästi kuin jokin Correggion nuori madonna.

— Mikä hänen nimensä on? keskeytti Rose äkkiä lyhyen vaitiolon, jota säesti vain kavioiden kopse, vihreitten oksien kahina ja lintujen vieno viserrys.

— En minä ainakaan tiedä, vastasi Mac huomaten joutuneensa ojasta allikkoon.

— Etkö kysynyt?

— En, äiti sanoi sitä vauvaksi ja eukkoparka kakaraksi, mutta en tiedä etunimestä, sukunimi on Kennedy. Sinä voit ristiä sen miksi haluat.

— Minä ristin sen Dulcineaksi, koska sinä olet hänen ritarinsa, ja lyhennän sen Dulceksi, suloiseksi. Se on herttainen lempinimi, eikö olekin? Rose nauroi ihastuneena keksinnöstään.

Don Quijote näytti olevan mielissään ja vannoi urheasti puolustavansa pikku linnanneitoaan: hän aloitti palveluksensa poimimalla lapsen kädet täyteen voikukkia ja sai niillä houkutelluksi ensimmäisen hymyn, mikä pienen olennon kasvoilla oli viikkokausiin väreillyt.

Kun he tulivat kotiin, Plenty-täti otti tulokkaan vastaan tavanomaisen vieraanvaraisesi ja kuultuaan koko tarinan hän osoitti niin lämmintä mielenkiintoa, kuin innostunut Rose suinkin saattoi toivoa.

Tuskin puolta tuntia sen jälkeen kun lapsi vietiin yläkertaan, se palasi sieltä Rosen käsivarrella puhtaaksi pestynä ja kammattuna, puettuna vaaleanpunaiseen liian avaraan mekkoon ja valkoiseen pikkuriikkiseen esiliinaan; jalassa sillä oli puhtaat sukat mutta ei kenkiä, loukkaantunut käsivarsi oli sievästi siteessä ja toisessa kädessä oli leluna nuoraan pujotettuja rihmarullia. Lapsen kasvoilla oli alistuva ilme, mutta säikähtyneissä silmissä oli enää vain ujoutta, ja pieni hylätty sydän tuntui jo saaneen lohdutusta.

— No niin, mitäs pidät nyt Dulcestasi? kysyi Rose ylpeästi näyttäen Macille kättensä työtä.

Mac polvistui, tarttui pieneen vastahakoiseen käteen, suuteli sitä jumaloivasti kuin herttuattaren kättä ja sanoi naurusuin:

— Ylhäinen valtiattareni, olen palvelijasi kuolemaan saakka. Mutta lapsi ei halunnut leikkiä, vaan veti pois kätensä ja osoitti vellivatia huomauttaen paljon puhuvalla tavalla:

— Totta, totta!

Niinpä Rose istuutui ruokkimaan herttuatarta ritarin seistessä vieressä ja katsellessa tyytyväisenä kestitystä.

— Tyttö on oikein sievä! Ovatko kengät sinusta epäterveelliset? hän kysyi katsellen kiinnostuneena sukkia.

— Eivät, mutta kengät ovat kuivumassa. Sinä kai annoit tytön kävellä kurassa.

— Laskin hänet vain hetkeksi maahan, kun hän huusi, ja tyttö pyrki heti rapakkoon kuin ankanpoikanen. Minä ostan kyllä uudet — ja vaatteita myös. Mistä niitä saa ja mitä minä pyydän ja kuinka paljon ostan? Mac kysyi kaivellen lompakkoaan innostuneena, mutta surkean tietämättömänä.

— Minä kyllä huolehdin niistä. Meillä on aina varalla vaatteita "Ruusutarhan" väelle, niistä saa pian kokoon Dulcen vaatevaraston. Sen sijaan voisit tiedustella tytön isää; toivottavasti lasta ei tulla vaatimaan pois juuri kun olen oppinut pitämään siitä. Tiedätkö hänestä mitään?

— En muuta kuin että hänet on tuomittu vankeuteen yhdeksikolmatta vuodeksi; hän tuskin tulee sinua häiritsemään.

— Sehän on kauheata! Febe taisi tosiaan olla onnellisempi, kun ei tiennyt isästään mitään. Rupean heti työhön ja koetan kasvattaa vangin pikku tyttärestä kunnon naisen, niin että hänellä olisi itsellään kunniallinen nimi, koska isä ei voi antaa hänelle muuta kuin häpeää.

— Setä voi neuvoa sinua siinä, jos tarvitset apua. Hänen ensimmäinen yrityksensä onnistui niin hyvin, ettet paljon apua kaipaakaan, sanoi Mac poimien kuudennen kerran lankarullat lattialta.

— Kyllä minä tarvitsen, sillä pienestä ihmisestä on suuri vastuu, enkä aio suhtautua asiaan kevyesti, sanoi Rose totisena, vaikka monimerkityksinen kohteliaisuus miellyttikin häntä kovin.

— Febehän on onnistunut loistavasti, ja sinä aloit jo varhain kasvattaa häntä.

— Niin teinkin, ja se rohkaisee minua! Voi sitä tyttöä! Kyllä hän oli ällistynyt, kun ehdotin, että hän tulisi sisarekseni! Muistan sen ihan selvästi; setä oli juuri palannut matkalta, ja minä olin riemusta pakahtua saatuani laatikollisen lahjoja. En aavistanut, että lapsellinen tarjoukseni johtaisi niin hyviin tuloksiin! ja Rose jäi onnellisesti hymyillen muistelemaan entisiä aikoja sillä aikaa kun Dulce pisteli pienillä sormillaan lopun ruuan suuhunsa.

— Kas tässä siunaus sen poloisen, jonka onni itse johti ovelles.

Anna minun auttaa parhaani mukaan. Hyvästi, Dulcineani. Silittäen hyvästiksi pehmeätä tukkaa Mac lähti kertomaan menestyksestään äidilleen, joka näennäisestä kylmäkiskoisuudestaan huolimatta jo mietti mielessään, kuinka voisi helliä tätä hankalaa lasta.

17

HEINÄSUOVIEN KESKELLÄ

Alec-setä ei vastustanut, vaan saatuaan selville ettei kenelläkään ollut oikeuksia lapseen, salli Rosen ainakin toistaiseksi pitää sen. Niinpä pikku Dulce, uudessa asussa aina nimeä myöten, sai paikkansa perheessä ja alkoi hitaasti edistyä. Mutta sievää hänestä ei tullut eikä vilkasta, viehättävää lasta, sillä hän näytti syntyneen surussa ja kasvaneen kurjuudessa. Hän oli kalpea, alakuloinen pikku olento, joka aina ryömi nurkkaan ja katseli pelokkaasti kuin pyytäen lupaa elää, ja kun hänelle tarjosi leikkikaluja, hän otti ne vastaan nöyrästi hämmästyen, niin että antaja aivan liikuttui.

Rose voitti pian hänen sydämensä, ja toisinaan hän melkein pahoitteli sitä, sillä lapsi oli kiintymyksessään ihan hankala ja heti eroon jouduttuaan ruikutti "Jose-tätiä" entisen "äiti"-itkunsa sijasta. Pienen orvon vaaliminen tuotti kuitenkin runsain mitoin tyydytystä, sillä Rose oppi itse enemmän kuin pystyi opettamaan, ja velvollisuudentunto oli oivallista painolastia hänen innostuvalle luonteelleen.

Kitty Van, joka piti kaikessa Rosea esikuvanaan, innostui perheensä suureksi huviksi ja harmiksi tekemään samoin. Hän valitsi turvakodin sievimmän ja vallattomimman lapsen ja vei sen kotiinsa viikoksi koetteelle. "Oikea enkeli", oli hänen mielipiteensä lapsesta ensimmäisenä päivänä mutta "kauhea lapsi" ennen kuin viikko oli kulunut, sillä nuori urho mellasti päivät, ulvoi yöt, myllersi talon ullakolta kellariin asti ja piti huimilla tempuillaan holhoojiaan jatkuvasti kauhun vallassa. Niinpä nääntynyt Kitty-parka palautti enkelin varhain lauantai-aamuna ja päätti odottaa, kunnes hänen kasvatustaitonsa olisi kehittynyt pitemmälle.

Kun tuli lämmin aika, Rose julisti, että Dulce tarvitsi vuoristoilmaa, sillä hän muisti miten itse oli aikoinaan virkistynyt Alppimajassa. Jessie-täti ja Jamie lähtivät mukaan, ja rouva Atkinson otti heidät yhtä sydämellisesti vastaan kuin ennenkin. Sievät tyttäret olivat kaikki naimisissa ja poissa kotoa ja heidän tilallaan oli pyylevä palvelija, mutta muuten mikään ei näyttänyt muuttuneen. Vain vanhusten päät olivat harmaammat ja nuorten koko joukon korkeammalla kuin kuusi vuotta sitten.

Jamie ystävystyi heti naapuriston poikien kanssa ja antautui kalastukseen sellaisella innolla, että olisi ansainnut toki paremmankin saaliin. Ja Jessie-täti nautti lukemisesta, sillä kotona siihen ei riittänyt aikaa; hän makasi onnellisena riippumatossa, kun ei ollut sukkia parsittavana, nappeja ommeltavana tai taloushuolia mieltä rasittamassa.

Rose kulki Dulcen kanssa kuin kanaemo heikkoa poikastaan vaalien. Hän toivoi tämän hoitotavan tuottavan hyviä tuloksia ja vaali pikku potilastaan päivä päivältä tyytyväisempänä. Alec-tohtori tuli käymään muutamaksi kesäpäiväksi ja arveli, että lapsi oli voimistumaan päin. Mutta suurin tapaus oli Feben odottamaton saapuminen.

Kaksi hänen oppilastaan oli kutsunut hänet mukaan huvimatkalle vuoristoon, ja hän karkasi suuresta hotellista yllättääkseen ystävänsä. Febe oli niin terveen ja onnellisen näköinen, että kaikki huolet, joita Rosella oli hänestä ollut, haihtuivat kuin tuhka tuuleen.

He viettivät kolme ihanaa päivää yhdessä, vaeltelivat ympäriinsä, puhuivat niin kuin vain tytöt voivat pitkän eron jälkeen ja nauttivat toistensa seurasta. Jotta kaikki olisi ollut täydellistä, tapahtui omituinen yhteensattuma: Archie pistäytyi Alppimajalle sunnuntaiksi. Jessie-täti ja lennätin säilyttivät salaisuutensa niin visusti, että kukaan ei aavistanutkaan, mitkä vehkeilyt saivat aikaan tämän onnellisen sattuman.

Eräänä helakan kauniina päivänä Rose istui talon takana rinteessä vanhan omenapuun alla, missä he ennen usein leikkivät. Edessä aukeni laaja laakso, ja heinäväen uurastus siellä viehätti silmää. Vasemmalla virtasi vuolas joki, jota reunustivat uhkeat vihreät jalavat, oikealla kohosivat punertavat vuoret rauhallisina ja majesteettisina, ja yllä hehkui sydänsuven taivas kirkastaen kaiken.

Pikku Dulce nukkui leikistä väsyneenä makeasti pesässä, jonka oli kaivanut lähellä olevaan heinäsuovaan, ja Rose nojasi rosoista puunrunkoa vastaan rakennellen tuulentupia käsityö jalkojensa juuressa. Unelmat näyttivät olevan kiehtovia ja onnellisia, sillä hänen kasvonsa olivat kauniin levolliset, eikä hän huomannut junaa, joka kiiti laakson halki jättäen jälkeensä valkoisen pilven. Sen jyrinä vaimensi lähestyvien askelten äänen ja Rose katsoi kohti etäisiä kukkuloita, kunnes huomasi äkkiä edessään päivettyneen, hymyilevän nuoren miehen ja hypähti pystyyn riemuissaan:

— Mac! Mistä sinä siihen tipahdit?

— Washingtonin vuoren huipulta. Miten sinä voit?

— En ole koskaan voinut paremmin. Lähdetäänkö sisään? Olet kai väsynyt sellaisen putouksen jälkeen.

— Kiitoksia, en lainkaan. Olin emännän puheilla. Hän kertoi, että Jessie-täti ja Jamie ovat lähteneet kaupunkiin ja sinä istuskelet vanhassa paikassasi; siksi tulin suoraan tänne. Aionkin levätä tässä jos sallit, vastasi Mac heittäen repun selästään ja istahti heinäkasaan kuin tuolille.

Rose istahti äskeiseen paikkaan, silmäili tyytyväisenä serkkuaan ja sanoi:

— Tämä on kolmas yllätys sen jälkeen kun tulin tänne. Ensin tulla tupsahti setä, sitten Febe ja nyt sinä. Onko retkesi ollut hauska? Setä kertoi sinun olleen jalkamatkalla.

— Totisesti! Olen ollut kuin taivaassa tai ainakin lähellä sitä melkein kaksi viikkoa, ja ajattelin, että äkkiputousta lievittäisi, jos poikkeaisin kotimatkalla tänne.

— Taivas näyttää sopivan sinulle hyvin. Olet ruskea kuin papu ja niin reippaan ja pirteän näköinen, että on vaikea kuvitella sinun pudonneen vuorelta, sanoi Rose miettien, kuinka hauskan näköinen Mac olikin sinisestä flanellipuvustaan ja pölyisistä kengistään huolimatta. Hänessä oli kukkuloilta saatua tyyntä jäntevyyttä, ja hänen katseensa oli selkeä ja kirkas, koska hän oli saanut silmätä vuorten huipuilta uusiin maailmoihin.

— Patikointi on omiaan minulle. Uida pulahdin joessa tullessani, Mac sanoi ravistaen kosteita hiuksiaan ja kohensi punaista marjaterttua, jonka oli pistänyt napinläpeensä.

— Olet ihan sen näköinen kuin olisit tavannut vedenneidon kotoa, sanoi Rose.

— Löysin hänet täältä, sanoi Mac kumartaen.

— Kiitos kohteliaisuudesta. Saat toisen vastalahjaksi. Sinä tulet päivä päivältä enemmän Alec-sedän näköiseksi, taidan ruveta sanomaan sinua Alec nuoremmaksi.

— Itse Aleksanteri Suurikaan ei olisi siitä kiitollinen, eikä Mac tosiaan ollut niin tyytyväisen näköinen kuin Rose oli otaksunut.

— Mutta sinä olet sedän näköinen, otsa vain on erilainen. Hänen otsansa on leveä ja hyväntahtoinen, sinun korkea ja kaareva. Jos sinulla ei olisi partaa ja jos tukkasi olisi pitkä, olisit ihan Miltonin näköinen, lisäsi Rose varmana siitä, että tämä olisi Macille mieleen.

Se todella huvitti häntä, sillä hän heittäytyi selälleen heiniin ja nauroi niin sydämellisesti, että pelästytti oravan aidalta ja herätti Dulcen.

— Sinä kiittämätön lurjus! Eikö sinulle mikään kelpaa? Kun sanon, että sinä olet maailman parhaimman miehen näköinen, sinä vain kohautat olkapäitäsi, ja kun vertaan sinua suureen runoilijaan, naurat täyttä kurkkua. Sinä taidat olla aika itserakas. Rosekin nauroi Macin riemun tartuttamana.

— Sinun syytäsi jos minä olen. Minusta ei missään suhteessa voi tulla Miltonia, paitsi jos tulen joskus sokeaksi, Mac sanoi vakavoituen.

— Sanoit kerran, että jos mies yrittää lujasti, hän voi tulla miksi tahtoo. Miksei sinusta voisi tulla runoilijaa? kysyi Rose.

— Eikös minusta pitänyt tulla lääketieteen tohtori?

— Voithan olla kumpikin. Onhan maailmassa ennenkin ollut runoilija-lääkäreitä.

— Tahtoisitko sinä, että minusta tulisi runoilija? kysyi Mac niin vakavana kuin aikoisi todella yrittää.

— En; mieluummin jompikumpi. Ei sillä ole väliä kumpi, mutta sinun täytyy tulla kuuluisaksi. Olen hyvin kunnianhimoinen sinun puolestasi; sillä olen vakaasti sitä mieltä, että sinussa piilee nero. Se taitaa jo alkaa liikehtiä, ja olen oikein utelias näkemään mitä siitä kehkeytyy.

Ennen kuin Mac ehti vastata, kuului vienosti: — Jose-täti! ja kääntyessään Mac huomasi Dulcen nousseen istumaan pesässään. Tämä ihmetteli silmät pyöreinä leveätä sinistä selkää.

— Tunnetko ritarisi? Mac kysyi tarjoten kohteliaasti kätensä, sillä Dulce näytti hieman epäröivän, oliko tuo tuttu vai vieras.

— Sehän on Mac, sanoi Rose, ja tuttu nimi rauhoitti lapsen heti; tyttö kumartui eteenpäin ja suuteli Macia.

— Minä poimin matkan varrella leikkikaluja ja sinä saatkin ne heti. En odottanutkaan hiirulaiseltani noin suopeata vastaanottoa, sanoi Mac mielissään, sillä Dulce ei tuhlaillut hyväilyjä.

— Hän tunsi sinut, sillä minulla on valokuvat täällä mukana, ja sinun kuvasi löydettyään hän aina suutelee sitä. En tahdo, että hän unohtaa ensimmäisen ystävänsä, selitti Rose tyytyväisenä oppilaaseensa.

— Niin, minä olen ensimmäinen mutta en paras, vastasi Mac kaivellen repustaan luvattuja leikkikaluja, jotka hän asetti heinille ihastuneen Dulcen eteen.

Sieltä ei tullut kuvakirjoja eikä makeisia, vaan pitkiin ruohonkorsiin pujotettuja marjoja, tammenterhoja ja sieviä käpyjä, kissankullan välkkeisiä kiviä, muutama sinirinnan sulka ja sammalista tehty linnunpesä, jossa oli valkoisia kiviä munina.

Luontoäiti tietää, mistä lapset pitävät, ja sillä on rajattomasti leikkikaluja, kun vain osaa etsiä niitä. Tyttö otti tavarat iloiten vastaan; Mac antoi hänen hiljaa itsekseen nauttia niistä ja alkoi itse puolestaan ahtaa tavaroita takaisin reppuunsa. Pari kirjaa oli Rosen lähellä, ja hän otti maasta toisen. Se aukeni tiuhaan kirjoitetun paperin kohdalta.

— Keatsin runot? En luullut sinun vaivautuvan lukemaan näin uudenaikaista kirjallisuutta, hän sanoi ja siirsi paperia lukeakseen sen alta.

Mac vilkaisi Rosea, sieppasi kirjan hänen kädestään ja pudisti sen välistä muitakin paperilappusia, antoi sen sitten takaisin omituisen nolon näköisenä ja sanoi pistäen paperit taskuunsa:

— Suo anteeksi, se oli täynnä roskaa. Kyllä minä pidän Keatsista; kai sinäkin tunnet hänet?

— Luin Keatsia aika paljon, mutta kerran setä huomasi, että itkin lukiessani "Basilin ruukkua", ja neuvoi minua jättämään toistaiseksi runot vähemmälle, ettei minusta tulisi kovin hempeämielistä, vastasi Rose käännellen kirjan sivuja, mutta katsomatta niihin. Hänen päähänsä oli juuri pälkähtänyt uusi oivallus.

— "Pyhän Agneksen ilta" on minusta maailman kaunein rakkaustarina, sanoi Mac innostuneesti.

— Lue se minulle. Haluaisin juuri nyt kuunnella runoja, ja sinä lausut hyvin, kun kerran pidät siitä, sanoi Rose ja antoi viattoman näköisenä kirjan takaisin.

— Oikein mielelläni, mutta se on kylläkin pitkä.

— Minä keskeytän sinut jos alan väsyä. Dulce ei häiritse, hän viihtyy noitten tavaroittensa kanssa.

Hyvillään tehtävästään Mac asettui mukavasti ruohikolle, ja nojaten päänsä käsiin hän luki tuon kauniin tarinan. Rose katseli häntä tarkkaavasti ja näki hänen silmissään muutakin kuin ihailua, kun hän silloin tällöin vilkaisi kuin kysyäkseen, nauttiko Rose yhtä paljon kuin hän itse.

Rose ei voinut olla nauttimatta. Mutta kuunnellessaan Rose ei ajatellut Keatsia vaan Macia. Oliko Mackin runoilija? Hän saattoi olla; käytyään läpi kömpelön toukka-asteen ja sulkeutuneen kotelon kehityksen ihana perhonen lehahtaisi esiin kaikkien ihmeeksi. Tämä mielijohde sai hänet niin valtoihinsa, ettei hän edes kiittänyt, kun tarina loppui, vaan kumartui eteenpäin, ja kysyi sellaisella äänensävyllä, että Mac ihan hätkähti ja näytti kuin pilvistä pudonneelta:

— Mac, kirjoitatko sinä koskaan runoja?

— En.

— Miksi sitten sanot sitä laulua, jonka Febe lauloi ja jossa oli lintujen kuoro?

— Ei se ollut mitään ennen kuin Febe sävelsi sen. Mutta hän lupasi olla kertomatta.

— Ei hän mitään puhunutkaan, minä vain arvasin ja nyt tiedän sen, nauroi Rose mielissään, kun sai toisen kiinni.

Mac paiskasi nolostuneena Keats-paran pois ja koetti kyynärpäihinsä nojaten kätkeä punastuneet kasvonsa.

— Ei sinun tarvitse olla noin syyllisen näköinen; eihän runojen kirjoittaminen ole mikään synti, sanoi Rose huvittuneena Macin hämmennyksestä.

— On synti sanoa tuollaista roskaa runoudeksi, mutisi Mac.

— Suurempi synti on väittää, ettet koskaan kirjoita niitä.

— Jokainen kai töhertelee jotain joutessaan tai kun on rakastunut, selitti Mac syyllisen näköisenä.

Rose ei oikein voinut ymmärtää Macissa tapahtunutta muutosta, mutta viimeinen sana toi hänen mieleensä seikan, jonka hän kokemuksesta tiesi innoittavan nuorukaisia runontekoon. Kumartuen taas Macin puoleen hän kysyi juhlallisesti, veitikka silmäkulmassa:

— Mac, oletko sinä rakastunut?

— Näytänkö minä muka siltä? Mac nousi istumaan niin loukkaantuneen näköisenä, että Rose heti pyysi anteeksi sanojaan. Mac ei tosiaan ollut sulhasmiehen näköinen heinänsiemeniä tukassaan, sirkkojen loikkiessa pitkin selkää ja pitkien säärien ulottuessa omenapuusta heinäsuovaan asti.

— Ei, et ole; pyydän nöyrimmästi anteeksi. Ajattelin vain, että mielesi olisi piristynyt siitä, kun et kerran runoilekaan.

— Olen piristynyt siitä, että minulla on ollut hyvää seuraa. Ei voi olla viikkoa Thoreaun seurassa tulematta itsekin paremmaksi. Hauskaa että se näkyy minusta, sanoi Mac ottaen taskustaan hyvin kuluneen kirjan kuin esitellen rakkaan ja arvossapidetyn ystävän.

— Olen lukenut joitakin kappaleita ja pidin niistä; ne ovat hyvin omintakeisia, raikkaita ja joskus huvittavia, sanoi Rose ja katseli hymyillen niitä aitoja jälkiä, joita luonto oli jättänyt kirjan lehdille; yhdelle aukeamalle oli ilmeisesti satanut, musertunut marja oli punannut toisen, ja kannet olivat haalistuneet auringonpaisteesta, jota näytti tihkuneen kansien sisäänkin.

Mac silmäili kirjaa ja luki pätkän sieltä toisen täältä.

"Emme opi paljon tieteellisistä kirjoista, vaan koruttomista inhimillisistä kirjoista; suorista, avomielisistä elämäkerroista."

"Lukekaamme edes terveitä kirjoja. Olkoon runoilija yhtä elinvoimainen kuin sokerivaahtera, jossa on elinnestettä niin paljon, että puu pysyy vihreänä vaikka sitä vuodatetaankin ruukkuihin, eikä kuin viiniköynnös, joka tultuaan keväällä leikatuksi ei kanna hedelmää, vaan vuodattaa verensä kuiviin itseään lääkitessään."

— Se sopii sinuun, sanoi Rose pysyen yhä epäilyksessään, joka viehätti juuri epätodennäköisyytensä vuoksi.

Mac vilkaisi Roseen ja sanoi hiljaa, vaikka hänen silmänsä loistivat ja hymy väikkyi suupielissä: — Saammepa nähdä. Hän sulki kirjan ja jatkoi hetken kuluttua:

— No, nyt kun sinä olet kuulustellut minua tarpeeksi, on minun vuoroni kysyä. Mikä sinua sitten on noin piristänyt, kuten sanoit. Mitä sinä olet tehnyt, kun olet entistä enemmän nimesi kaltainen? kysyi Mac äkkiä siirtäen sodankäynnin vihollisen alueelle.

— Olen vain nauttinut elämästä. Istun todella täällä päivästä toiseen yhtä onnellisena ja vähään tyytyväisenä kuin Dulce enkä tunne olevani paljon vanhempi häntä, vastasi tyttö.

— 'Kuin ruusu sorja umpuks' saisi uudestaan', sanoi Mac hiljaa siteeraten ystäväänsä Keatsia.

— Enhän minä voi! Minun täytyy puhjeta kukkaan, tahdoinpa tai en, ja ainoa huoleni on, etten tiedä minkä terälehden kulloinkin olisi auettava, sanoi Rose.

— Miten pitkälle olet päässyt? kysyi Mac jatkaen kuulustelua.

— Annahan kun mietin. Sen jälkeen kun vuosi sitten palasin kotiin, olin ensin iloinen, sitten alakuloinen, sitten ahkera ja nyt olen vain onnellinen. En tiedä miksi; mutta tuntuu kuin odottaisin mitä seuraavaksi tapahtuu, sanoi Rose.

Mac katseli häntä miettivästi hetken. Hän tunsi kummallista halua auttaa jollain tavoin eikä tiennyt parempaa neuvoa kuin tarjota sitä, mikä hänelle itselleen oli ollut suurimmaksi avuksi. Hän otti maasta toisen kirjan, avasi sen merkkinä olevan tammenlehden kohdalta ja ojensi Roselle kuin tarjoten lahjaksi jotain ihmeellistä ja kallisarvoista:

— Jos tahdot oppia ottamaan rohkeasti vastaan mitä sitten tuleekin, niin lue tästä ja sieltä, mistä lehti on taitettu.

Rose otti kirjan, näki sanan "Itseluottamus" ja lehtiä käännellen luki sieltä täältä viivattuja kohtia:

— "Ole oma itsesi; älä koskaan jäljittele muita. Vain Luoja voi osoittaa meille, missä voimme parhaamme antaa."

— "Tee mikä sinulle on uskottu, silloin et havittele etkä uskalla liikaa."

Tultuaan taitetun lehden kohdalle, jonka otsikkona oli "Sankaruus", hän luki, ja hänen kasvonsa kirkastuivat:

"Nuori nainen kulkekoon tietään mieli selkeänä ja pystyssä päin, tallettakoon aarteenaan jokaisen uuden kokemuksen, tutkikoon kaiken mihin hänen silmänsä sattuu, jotta oppisi tuntemaan oman vasta heränneen olemuksensa voiman ja tenhon."

"Ystäväni, älä milloinkaan laske pelosta purjeitasi! Tule uljaana satamaan tai viiletä aavoja vesiä Luojasi turvin!"

— Sinähän ymmärrät tuon? kysyi Mac, kun Rose vilkaisi häneen kuin olisi löytänyt juuri omiin tarpeisiinsa soveltuvan kohdan.

— Ymmärrän minä, mutta en ole uskaltanut koskaan lukea näitä sillä luulin että ne ovat minulle ihan liian vaikeatajuisia.

— En pyydäkään, että lukisit tai ymmärtäisit koko kirjan — en itsekään pysty siihen, mutta suosittelen noita kahta merkitsemääni ja sitten lukuja "Rakkaus" ja "Ystävyys". Lue ne ja kerro mitä pidät niistä. Jätän kirjan sinulle.

— Kiitoksia. Kaipasinkin juuri jotain hienoa luettavaa ja tämä taitaa todella olla sopivaa. Jessie-täti saattaa kyllä tuumia, että minä ylpeilen, kun koetan lukea Emersonia.

Silloin kuului "Hei, hei!" ja katsoessaan ympärilleen he näkivät Jamien tutkivan heitä arvostelevasti; pojalla oli käärö siirappinekkuja toisessa kädessä, kimppu uusia ongenkoukkuja huolellisesti toisessa ja hattu kenotti takaraivolla.

— Mitäs kuuluu, poikaseni? kysyi Mac nyökäten.

— Hienoa. Hauskaa että tulit! Luulin jo Archien taas ilmestyneen tänne, eikä hänestä ole iloa. Mistä sinä tulit? Ja mitä varten? Kuinka kauan aiot viipyä? Tahdotko yhden? Ne ovat hurjan hyviä?

Kysymyksen toisensa perään pudotellen Jamie lähestyi, puristi reippaasti kättä, istui pitkän serkkunsa viereen ja tarjosi vieraanvaraisesti kaikille nekkujaan.

— Tuliko kirjeitä? kysyi Rose ottamatta tahmeita makeisia.

— Koko pinkka, mutta äiti ei muistanut antaa niitä, ja minulle tuli hoppu, kun rouva Atkinson sanoi, että oli tullut vieraita, enkä minä ehtinyt odottaa, selitti Jamie suu täynnä.

— Minä pistäydyn hakemassa. Täti on varmaan väsynyt, ja olisi hauska lukea uutiset yhdessä.

— Mukava tyttö, huomautti Jamie, kun Rose lähti ajatellen, että Mac ehkä haluaisi tukevampia virvokkeita kuin makeiset.

— Kyllä kai, kun juoksutat häntä asioillasi, senkin laiskuri, vastasi Mac katsoen pitkään Rosen jälkeen.

— Oh, tuota — hän tekee sen mielellään. Rose pitää minusta, ja minä olen oikein kiltti hänelle aina kun ennätän, selitti Jamie tyynesti. — Kerran kun ongenkoukku oli tarttunut sääreeni, annoin hänen leikata sen terävällä kynäveitsellä irti, ja usko pois, että se teki kipeätä, mutta minä en edes yhtään kiemurrellut, ja hän sanoi, että olen reipas poika. Ja sitten kerran jäin autiolle saarelleni — tuolla lammella, tiedäthän — vene ajelehti pois, ja siellä sain olla melkein tunnin ennen kuin kukaan kuuli. Mutta Rose arvasi minun olevan siellä ja käski minun uida rannalle. Matka ei ollut pitkä, mutta vesi oli kamalan kylmää, eikä se ollut ollenkaan hauskaa. Minä lähdin kuitenkin ja pääsin ihan hyvin puoli matkaa, mutta sitten sain suonenvedon tai jotain semmoista ja rupesin huutamaan, ja hän tuli päätäpahkaa veteen ja kiskoi minut rantaan. Enkö ollut kiltti, kun tottelin ja läksin uimaan?

— Hänhän se kiltti oli kun onki kuiville mokoman rasavillin. Taidat koko ajan kiusata häntä, onkin ehkä parasta, että vien sinut kotiin huomenaamulla, ehdotti Mac pyöräyttäen pojan nurin niskoin, niin että Dulce taputti käsiään pesässään.

Kun Rose palasi tuoden kylmää maitoa, piparkakkuja ja kirjeet, hän näki Emersonin lukijan puussa pommittamassa omenanraakileilla Jamieta, joka turhaan koetti osua takaisin.

Varhain seuraavana aamuna Mac oli lähdössä, ja Rose saattoi häntä vanhalle kirkolle asti.

— Aiotko kävellä koko matkan? hän kysyi, kun he astelivat vierekkäin kasteisena raikkaana kesäaamuna.

— Vain kolmisenkymmentä kilometriä, sitten astun junaan ja huristan takaisin työhöni, vastasi Mac taittaen siron saniaisen Roselle.

— Etkö koskaan kaipaa seuraa?

— En; minulla on parhaat ystäväni mukanani, kuten tiedät, ja hän taputti taskuaan, josta pilkisti Thoreaun teos.

— Taisit jättää tänne parhaan, sanoi Rose tarkoittaen lainaamaansa kirjaa.

— Lue ja koeta sulattaa se hyvin. Kirjoita sitten minulle ja kerro mitä ajattelet siitä. Kirjoitathan? hän kysyi kun he tulivat tienristeykseen.

— Jos sinä vastaat. Mahdatko ehtiä? Runoileminen, anteeksi, lääketiede vie paljon aikaa, vastasi Rose kiusoitellen, sillä kun Mac seisoi siinä paljain päin ja lehtien varjot leikkivät hänen otsallaan, Rosen mieleen palasi heinäsuovien keskellä käyty keskustelu, eikä Mac totisesti näyttänyt lääketieteen tohtorilta.

— Minä järjestän aikaa.

— Hyvästi, Milton.

— Hyvästi, Sabrina.

18

AAMUHÄMÄRÄÄ

Macin vierailusta alkoi kirjeenvaihto, jota jatkui koko kesän. Rose nautti siitä ja pahoitteli sen loppumista palatessaan syyskuussa kotiin, sillä Mac kirjoitti paremmin kuin puhui.

Kun Rose näki Macin ensimmäisen kerran kotiintulonsa jälkeen, tämä oli aivan muuttunut. Hän oli saanut päähänsä ajattaa tukkansa ja partansa, ja tullessaan käymään hän oli niin oudon näköinen, että Rose tuskin tunsi häntä; pörröinen tukka oli nyt sievästi leikattu ja harjattu ja hellästi vaalittu ruskea parta hävinnyt jäljettömiin, mikä antoi koko kasvoille uuden ilmeen.

— Koetatko olla Keatsin näköinen? kysyi Rose arvostelevasti silmäillen, mutta ei päässyt selville oliko muutos eduksi vai ei.

— Koetan olla olematta sedän näköinen, Mac vastasi tyynesti.

— Mitä varten? kysyi Rose kummissaan.

— Tahdon olla itseni näköinen enkä kenenkään toisen, olipa tuo toinen sitten kuinka kuuluisa tai hyvä tahansa.

— Mutta etpäs onnistunut, sillä nyt sinä olet ihan saman näköinen kuin keisari Augustus nuorena, vastasi Rose ja olikin varsin mielissään, kun huomasi kuinka kaunismuotoinen pää karkean pörrön alta oli ilmestynyt.

— Tosiaan, nainen keksii vertauskohtia kaikkeen auringon alla! nauroi Mac, jota huomautus ei lainkaan imarrellut. — Mitä arvelet minusta ylimalkaan? hän kysyi hetkistä myöhemmin, kun huomasi Rosen yhä mietteissään tarkastelevan häntä.

— En tiedä vielä. Muutos on niin suuri, etten tunne sinua, meidät kai pitäisi esitellä toisillemme. Sinä olet tietenkin paljon siistimmän näköinen, ja taidanpa kyllä pitää siitä, kunhan totun näkemään hienon näköisen herrasmiehen liikkuvan talossa vanhan metsäläisystäväni sijasta, vastasi Rose pää kallellaan nähdäkseen Macin sivulta.

— Älä kerro sedälle syytä muutokseen: hän luulee, että tein sen vilpoisuuden takia. Kaikki toiset ovat jo tottuneet minuun, sanoi Mac kuljeskellen huoneessa kuin hiukan häpeillen päähänpistoaan.

— Enhän toki, mutta älä välitä, ellen vähään aikaan ole yhtä tuttavallinen kuin ennen, sillä sinä tosiaan tunnut vieraalta. Siinä saat rangaistuksen erikoisuuden tavoittelusta.

— Kuten haluat. En aiokaan häiritä sinua usein, sillä minusta tulee ahkera. Menen ehkä L:iin tänä talvena, jos setä pitää sitä edullisena.

— Et sentään lähtisi. Olen juuri oppinut tuntemaan sinut ja nauttimaan sinun seurastasi ja ajattelin, että luemme yhdessä tänä talvena. Täytyykö sinun mennä? Rose näytti unohtaneen kaiken vierastelun ja piteli kiinni Macin takinnapista.

— Kyllä minun on lähdettävä, niin on suunniteltu, ja minä olen hartaasti toivonut tätä matkaa, vastasi Mac, ja hän näytti niin innokkaalta, että Rose päästi hänet irti ja sanoi alakuloisesti:

— Taitaa kuulua asiaan, että te kaikki tulette noin levottomiksi ja lennätte pois, mutta on ikävä päästää teidät toinen toisensa jälkeen ja jäädä tänne yksin. Charlie on poissa, Archie ja Steve ajattelevat vain tyttöjään, nuoremmat pojat ovat koulussa, Jamie on enää 'leikkimässä Rosen kanssa'.

— Mutta minähän tulen takaisin, ja olet varmaan iloinen lähdöstäni, kun tuon sinulle…, aloitti Mac äkkiä innostuen ja puraisi sitten huultaan kuin olisi ollut puhumaisillaan sivu suunsa.

— Mitä tuot? kysyi Rose uteliaana, sillä sanat ja liikkeet eivät olleet Macille ominaiset.

— En muistanut kuinka kauan kestää, ennen kuin saa diplomin, Mac sanoi kävellen poispäin.

— Yksi hyöty sinun lähdöstäsi on. Tapaat Feben ja voit kertoa minulle hänen asioistaan, sillä hän on niin vaatimaton, ettei itse kerro puoliakaan. Tahdon tietää kuinka hän menestyy. Lupaathan kirjoittaa.

— Lupaan toki, Mac nauroi hiljaa itsekseen kumartuessaan katsomaan takan reunustalla olevaa Psykheä. — Onpa tämä sievä, hän lisäsi totisena ja otti sen käteensä.

— Ole varovainen. Setä antoi sen minulle uudenvuodenlahjaksi, ja minä pidän siitä kovasti. Psykhe nostaa juuri lamppuaan nähdäkseen miltä Eros näyttää, koska ei ole vielä nähnyt häntä, sanoi Rose järjestellen ompelupöytäänsä.

— Sinun pitäisi hankkia tänne Eros katseltavaksi. Psykhe on odottanut melkein vuoden ja saanut katsella pelkkää pronssista sisiliskoa, sanoi Mac katsoen hiukan ujosti ja samalla rohkeasti, ja se oli outoa ja nolostuttavaa.

— Eros pakeni tiehensä heti kun Psykhe herätti hänet, ja nyt tyttöparan on ikävä.

— Tiedätkö, hän on ihan sinun näköisesi? Hiukset solmulla ja kasvot henkevät. Etkö itse huomaa sitä? kysyi Mac kääntäen siroa kuvaa Rosea kohti.

— En hiukkaakaan. Saas nähdä, kenen näköinen olen ensi kerralla! Minua on verrattu Fra Angelicon enkeliin, Pyhään Agnekseen ja nyt "Syykeen" kuten Annabel sitä nimitti.

— Käsittäisit kyllä mitä tarkoitan, jos voisit joskus nähdä itsesi sellaisena kuin olet kuunnellessasi musiikkia, puhellessasi vakavasti tai ollessasi oikein liikuttunut. Koko sielusi kuvastuu silloin silmistäsi.

— Huomauta minulle ensi kerralla kun näet minut sielukkaana, katson sitten peilistä pukeeko se minua, sanoi Rose ilkamoiden ja järjesteli kirjavia villalankojaan.

— Niin kuin tuuli illansuussa yli leijut sä nurmien; ja kuin unet huhtikuussa ohi häivyt sä valkoinen,

lausui Mac hiljaa ajatellen valkopukuista olentoa, joka kesäpäivänä kulki vihreätä rinnettä; sitten hän kuin häveten hempeämielisyyttään asetti pienoisveistoksen varovasti paikalleen ja alkoi puhua muusta.

Rose ei tavannut Macia muutamaan viikkoon, sillä tämä ilmeisesti halusi korjata mitä oli loma-ajalla laiminlyönyt ja oli entistäkin merkillisempi ja hajamielisempi milloin tuli näkyviin. Sitä mukaa kuin Rose tottui Macin muuttuneeseen ulkomuotoon, hän huomasi Macin muuttuvan muutenkin; Rose seurasi hyvin kiinnostuneena tuon 'hienon näköisen herrasmiehen' kehitystä ja tuumi nähdessään hänessä vuoroin uudenlaista arvokkuutta, vuoroin omituista rauhattomuutta ja joskus hitusen tunteikkuutta: Nerous alkaa liikehtiä, ihan niin kuin ennustin.

Kun suvulla oli surua, ei Rosen yhdentenäkolmatta syntymäpäivänä pidetty juhlia, vaikka pojat olivat suunnitelleet kaikenlaista hauskaa. Kaikki tunsivat sinä päivänä aivan erityistä hellyyttä Rosea kohtaan, ja hän oli hukkua lahjoihin.

Eräs lahja miellytti häntä aivan erityisesti, vaikkei hän voinut olla hymyilemättä sen antajalle. Mac näet lähetti hänelle Eroksen — ei tuollaista pulleata häijynilkisesti nauravaa poikaa, vaan solakan, siivekkään nuorukaisen, joka nojasi jännittämättömään jouseensa, katkennut nuoli jalkojensa juuressa. Sen mukana tuli runo "Psykhelle".

Rose luki säkeet yhä uudelleen istuessaan kullankeltaisten ja helakanpunaisten lehtien koristamassa huoneessaan ja löysi niistä kerta kerralta uutta kauneutta. Lahja oli hänelle mieleen; hän oli kyllästynyt kallisarvoisiin esineisiin ja antoi arvoa serkkunsa lahjakkuudelle.

Kaikki pistäytyivät päivän mittaa onnittelemassa, ja kaikkein viimeisenä tuli Mac. Rose sattui olemaan kahden kesken Dulcen kanssa. Hän ihaili loistavaa auringonlaskua länteen antavasta ikkunastaan; lokakuu toivotti lapselleen kauniisti hyvää yötä.

Macin astuessa huoneeseen Rose laski tytön sylistään ja meni serkkuaan vastaan.

— Mac kulta, se oli ihana! En tiedä kuinka sinua kiittäisin, kas tässä. Ja vetäen Macin luokseen hän antoi syntymäpäiväsuudelman, jonka kaikki muutkin olivat saaneet.

Mutta tällä kertaa sillä oli kummallinen vaikutus: Mac lehahti tulipunaiseksi. Rose lisäsi leikkisästi:

— Et saa koskaan enää sanoa, ettet kirjoita runoja, etkä saa nimittää säkeitäsi roskaksi; minä tiesin että sinä olet nero, ja nyt olen siitä varma.

Silloin Mac keskeytti kuin vasten tahtoaan:

— Ei, älä. Ei se ole neroutta. Ja kun Rose hämmästyi hänen kiihkeää sävyään, hän lisäsi koettaen hillitä ääntään:

— En aikonut vielä puhua, mutta en voi antaa sinun pettää itseäsi tuolla tavoin. Minun täytyy sanoa totuus. En halua että suutelet minua serkkunasi, kun minä puolestani rakastan sinua.

— Voi, Mac, älä laske leikkiä! huudahti Rose hämillään.

— Puhun totisinta totta, Mac vastasi. — Voit suuttua jos tahdot. Olen varautunut siihen, sillä tiedän, että minun on liian aikaista puhua. Minun pitäisi odottaa kenties vuosia, mutta sinä olit niin onnellisen näköinen, että rohkenin toivoa sinun unohtaneen.

— Unohtaneen mitä? kysyi Rose terävästi.

— Charlien.

— Voi, te kaikki uskotte itsepintaisesti, että minä rakastin häntä, Rose huudahti kärsimättömästi, sillä suvun harhakäsitys oli tosiaan kovin rasittava.

— Mitä muutakaan voisimme, kun hänessä oli kaikkea mitä naiset ihailevat, sanoi Mac.

— Minä en ihaile heikkoutta; en voi rakastaa, ellen voi samalla tuntea luottamusta ja kunnioitusta. Tee minulle oikeutta ja usko se, olen väsynyt selittelyyn.

Rose puhui melkein kiihkeästi; Macin hillitty kiintymys tehosi häneen syvemmin kuin Charlien liikuttavimmatkaan kohtaukset, vaikkei hän itsekään tiennyt syytä siihen.

— Mutta hän rakasti sinua, aloitti Mac.

— Se juuri olikin vaikeinta! Sen takia minäkin koetin rakastaa häntä — ja toivoin, että hän voisi pysyä lujana minun tähteni ellei itsensä vuoksi. Sen takia olikin toisinaan raskasta, sillä halveksin tahtomattanikin sellaista heikkoutta. En tiedä millaisia toisten tunteet ovat, mutta minulle rakkaus ei merkitse kaikkea. Minun täytyy saada katsoa ylös eikä alas, tahdon luottaa ja kunnioittaa. Olen voinut tehdä niin tähän asti, enkä osaisi elää ilman.

— Sinun ihanteesi on korkea. Toivotko löytäväsi sen, Rose? kysyi Mac.

— Toivon, vastasi Rose. — Toivon todella löytäväni, sillä en vaadi kohtuuttomia enkä odota täydellisyyttä. Hymyile pois jos tahdot, mutta en minä vielä luovu sankaristani. Rose koetti lyödä asian leikiksi johtaakseen puheen pois vielä vaarallisemmista aiheista.

— Pelkään että saat odottaa kauan, ja hehku sammui Macin kasvoilta, sillä hän ymmärsi Rosen tarkoituksen ja tiesi saaneensa vastauksen.

— Setä on minun tukenani. Kuinka voisin olla uskomatta hyvyyteen, kun koko ajan näen mitä se voi olla ja saada aikaan?

— Ei kannata puhua enempää, sillä minulla on hyvin vähän tarjottavana. En saa sanojani takaisin; mutta toivotan sinulle onnea, sillä sinä tosiaan ansaitset kaikkein parhaan.

Mac liikahti kuin lähtisi pitemmittä puheitta alistuen välttämättömyyteen niin miehekkäästi kuin suinkin.

— Kiitos, Mac. Tunnen olevani kovin kiittämätön ja epäystävällinen. Kunpa voisin vastata sinulle niin kuin toivot, minähän pidän sinusta! Rose katsoi serkkuaan niin avomielisen herttaisesti, että Macin kasvot kirkastuivat äkkiä.

— Etkö voisi kokeeksi ottaa minua siksi aikaa, kun odotat sitä oikeata? Kestää ehkä vuosikausia, ennen kuin löydät hänet. Voisit oppia yhtä ja toista, mistä olisi sitten hyötyä.

— Voi, Mac mitä minun pitää tehdä sinulle? huokasi Rose perin hämmentyneenä merkillisestä kosinnasta ja tietämättä itkeäkö vai nauraa.

— Pidä minusta edelleenkin ja anna minun rakastaa sinua omalla tavallani. Koetan tyytyä siihen.

— Se ei olisi oikein. Ja jos minun sankarini ilmestyisi, mitä sinusta silloin tulisi?

— Olisin Alec-sedän kaltainen ainakin yhdessä suhteessa — uskollisuudessa.

Tämä vetosi Rosen sydämeen ja hänen mieleensä tuli ajatus: — Täytyykö hänenkin olla yksinäinen koko elämänsä? Minä en rakasta ketään toistakaan, miksen voisi tehdä Macia onnelliseksi ja unohtaa itseni?

Se ei olisi vaikeata, hän myönsi sen, vaikka muistutti itselleen, ettei myötätunto ole samaa kuin rakkaus. Hän olisi tahtonut antaa kaiken mitä saattoi ja pidättää itselleen niin paljon Macin kiintymystä kuin rehellisesti voi, sillä se näytti yhä kallisarvoisemmalta, kun hän oli aikeissa hylätä sen.

— Toivottavasti olet sedän kaltainen toisella ja paremmalla tavalla. Sinullakin pitää olla arvokas ihanne, mutta sinun on myös löydettävä hänet ja tultava onnelliseksi, sanoi Rose päättäen olla horjahtamatta hetken mielijohteeseen.

— Minä olen löytänyt hänet, mutta onnesta ei ole tietoa, vai mitä? kysyi Mac haikeasti.

— Minä en voi antaa sinulle rakkautta jota toivot, mutta luotan sinuun ja kunnioitan sinua koko sydämestäni — vaikka en tiedä onko siitä juuri lohtua, sanoi Rose.

Mutta nuo viimeiset sanat saivat Macissa aikaan muutoksen.

Päästäen Rosen kädet hän ryhdistäytyi kuin olisi saanut uutta tarmoa, ja hänen ilmeensä kirkastui.

— Siitä on paljon lohtua, hän sanoi, ja hänen äänessään oli niin kiitollinen sävy, ettei Rose voinut olla liikuttumatta. — Sanoit että rakkautesi täytyy perustua kunnioitukseen, ja siihen asti olet jo päässyt. Kai minä voin ansaita loputkin! Minä en ole vielä mitään, mutta kaikki on mahdollista, jos ihminen rakastaa koko sydämestään ja sielustaan ja voimastaan. Rose, minusta tulee sinun ihanteesi, vaikka saisin tehdä työtä vuosikausia. Minä saan sinut vielä rakastamaan itseäni. Älä säikähdä, en ole menettänyt järkeäni, olen juuri löytänyt sen. En pyydä mitään, en koskaan puhu toiveestani, mutta minua ei voi estää. Minä tahdon onnistua!

Ja Mac lähti äkkiä huoneesta kuin olisi kiirehtinyt heti toteuttamaan suunnitelmaansa.

Rose oli niin hämmästynyt tästä kaikesta, että lysähti tuolille hiukan väristen. Hän tunsi, että jokin uusi väkevä voima oli tarttunut hänen elämäänsä. Aivan kuin sen Macin tilalle, jonka hän oli ennen tuntenut, olisi tullut toinen, hellittämättömämpi, määrätietoisempi. Jos toivo sai hetkeksi aikaan näin merkillisen muutoksen, eikö onni saisi sitä aikaan koko eliniäksi?

Rose koetti arvailla, mitä Mac aikoi tehdä ja kuinka tämä käyttäytyisi seuraavan kerran tavattaessa, ja hän oli melkein vihainen itselleen, kun ei osannut ratkaista, miten itse menettelisi. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä sekavammaksi kaikki kävi. Ja koska oli mahdotonta aavistaa, mitä oli tulossa, hän lakkasi viimein pohtimasta asiaa ja väsyneenä turhaan mietiskelyynsä vei Dulcen nukkumaan. Hän toivoi että olisi voinut panna huolensa pois yhtä helposti ja rauhallisesti kuin unisen pikku kasvattinsa.

Mutta Mac tuotti Roselle uuden yllätyksen pitämällä tunnollisesti lupauksensa. Hän ei pyytänyt mitään, ei puhunut toiveistaan, oli ystävällinen ja hiljainen entiseen tapaan, aivan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei, ei sentään aivan, sillä silloin tällöin kun Rose vähimmän odotti, hän näki taas Macin kasvoilla selittämättömän ilmeen, katseen josta aivan kuin virtasi päivänpaistetta hänen ympärilleen. Oli mahdotonta unohtaa, että tuon tyyneyden alla oli väkevä ja tulinen maailma, joka aukenisi pelkästä kosketuksesta, yhdestä ainoasta sanasta.

Charlie oli väsyttänyt Rosen vaatimalla liian paljon tai tarjoamalla enemmän kuin Rose voi ottaa vastaan. Mac ei tehnyt kumpaakaan, hän vain rakasti ääneti, kärsivällisenä ja toiveikkaana, ja tällainen uskollisuus tehosi juuri Rosen kaltaiseen tyttöön. Hän ei voinut kieltää eikä soimata, koska mitään ei pyydetty eikä vaadittu; hänen ei tarvinnut sääliä, sillä Mac ei valittanut. Oli vain oltava yhtä rehellinen ja aito kuin hänkin ja yhtä luottavaisesti odotettava tämän vaiheen päättymistä, oli sitten tullakseen mitä tahansa.

Tämä tilanne toi Rosen elämään jonkinlaista jännitystä, joka ei ollut epämiellyttävää. Silti hän ei suinkaan millään tavoin rohkaissut Macia, sillä hän ajatteli, että jos hän ei ravitsisi tämän rakkautta, se nääntyisi pian nälkään. Mutta se näytti elävän pelkästä ilmasta, ja pian Rosesta alkoi tuntua, että voimakas tahto vaikutti häneen hitaasti mutta varmasti. Ellei Mac olisi sanonut, että hän aikoi saada Rosen rakastumaan, Rose olisi ehkä vaistomaisesti taipunut, mutta nyt hän erehtyi luulemaan sääliksi voimaa, joka kehotti häntä myöntymään, ja hän ponnisteli kaikin voimin vastaan ymmärtämättä syytä siihen levottomuuteen, joka usein valtasi hänet.

Hän oli ailahteleva kuin huhtikuun päivä ja olisi kummastuttanut Alec-tohtoria oikuillaan, jos tämä olisi tiennyt ne kaikki. Setä huomasi kuitenkin kylliksi oivaltaakseen mistä oli kysymys, mutta hän ei ollut huomaavinaan mitään, koska tiesi, että kuumeen on tehtävä tehtävänsä.

Mac oli sanonut lähtevänsä marraskuussa, ja Rose alkoi jo toivoa että hän lähtisi. Hän huomasi, että tuo äänetön ihailu ei ollut hänelle lainkaan hyväksi, sillä se esti häntä toteuttamasta täksi talveksi tekemäänsä työsuunnitelmaa. Yrittipä hän mitä tahansa, ajatukset varastautuivat alinomaa harhateille. Tässä vaiheessa Dulcen seura oli rauhoittavaa, sillä hiljainen lapsi soi Roselle aikaa mietiskelyyn. Seuraelämä ei houkutellut, mieluummin Rose piti huolta Plenty-tädin punaisista flanellikääreistä, kamfertista ja reumatismivoiteesta. Vain pitkillä ratsastusretkillään hän vapautui hetkeksi ajatusten sekasorrosta.

Viimein hän teki päätöksensä ja lähti teroittamaton kynä aseenaan kirjastoon neuvottelemaan Alec-sedän kanssa sellaiseen aikaan, jolloin Mac ei tavallisesti ollut siellä.

— Vuolisitko tämän kynän, setä? hän kysyi kurkistaen, oliko setä yksin.

— Kyllä, kultaseni, vastattiin niin tohtorin äänellä, että Rose astui epäröimättä sisään.

Mutta astuttuaan pari askelta hän pysähtyi harmistuneena, sillä pää, joka kohosi korkean kirjoituspöydän takaa, ei ollut harmaa ja pörröinen, vaan ruskea ja kammattu: Mac siellä kirjoitteli eikä Alec-setä.

— Jatka vain työtäsi, en tahdo häiritä eikä minulla ole kiirettä, änkytti Rose harkiten, olisiko järkevämpää jäädä vai paeta.

Mac selvitti tilanteen ottamalla kynän hänen kädestään ja alkoi tyynesti vuolla sitä. Hymyillen hän kysyi:

— Teräväksi vai tylpäksi?

— Mieluummin teräväksi, vastasi Rose samaan tapaan. Hauska että teet tuota, hän lisäsi rohkaistuen Macin tyyneydestä.

— Teen sen hyvin mielelläni.

— En tarkoittanut kynän vuolemista, vaan romaania, ja hän kosketti edessään olevaa tiheään kirjoitettua lehteä kuin olisi halunnut lukea sen.

— Se on yhteenveto eräästä luennosta, joka koski verenkiertoa, vastasi Mac ystävällisesti kääntäen lehden niin, että Rose voi lukea sitä. — En kirjoita romaania, minä elän sitä parastaikaa, ja hän vilkaisi Roseen kasvoillaan tuo toiveikas ilme, jolla hän tuntui kokoavan hiiliä toisen pään päälle.

— Älä viitsi katsoa minuun tuolla tavoin, se saattaa minut hämilleni, sanoi Rose hiukan nyrpeästi, sillä hän oli ollut ratsastamassa ja tiesi, että kirpeä ilma oli punannut nenän ja posket.

— Koetan muistaa. Se käy aivan huomaamattani. Ehkä tämä parantaa asian.

Hän otti vakavana esiin siniset silmälasit, joita piti tuulisella säällä, ja asetti ne nenälleen.

Rose ei voinut olla nauramatta, mutta tuo kuuliaisuus harmitti häntä, sillä silmälasien piilosta oli entistä helpompaa tarkastella häntä.

— Ei se auta. Ne rumentavat sinua, enkä minä tahdo näyttää siniseltä, sanoi Rose.

— Et sinä minusta näytä siniseltä, sillä kaikki on nyt ruusunpunaista. Ja Mac pisti lasit taskuun nurisematta vähääkään toisen epäjohdonmukaisuutta.

— Ihan totta, Mac, olen väsynyt tähän hullutteluun, se kiusaa minua ja vie sinun aikaasi.

— En ikinä ole tehnyt kovemmin työtä. Mutta kiusaako sinua tosiaan, kun tiedät minun rakastavan sinua? kysyi Mac huolissaan.

— Etkö näe miten pahantuuliseksi se saa minut? sanoi Rose tuntien, ettei mikään sujunut sinnepäinkään kuin hän oli tarkoittanut.

— Vähät okaista, kunhan saan ruusun lopulta! Ja minä toivon vieläkin saavani sen, vaikka siihen kuluisi kymmenen vuotta.

— Minusta on hankalaa; että minua rakastetaan tahdoinpa tai en, huomautti Rose.

— Mutta sinä et voi sille mitään enkä minäkään; siksi minun täytyy rakastaa, kunnes sinä menet naimisiin. Sitten — sitten rupean ehkä sen sijaan vihaamaan jotakuta. Kynä katkesi, kun Macin veitsi luiskahti vahingossa liian syvään.

— Et saa, Mac!

— Mitä en saa? Rakastaako vai vihata?

— Et kumpaakaan. Rakastu johonkin toiseen. On paljon herttaisia tyttöjä, jotka ilomielin tekisivät sinut onnelliseksi, sanoi Rose koettaen jollain tavoin päästä rauhattomuudestaan.

— Se on liian helppoa. Minusta on hauskaa tehdä työtä onneni hyväksi, mitä kovemmin minun täytyy työskennellä, sitä arvokkaampi onni on sitten kun sen saan.

— Entä jos minä rupeaisinkin myöntyväiseksi? Lakkaisitko silloin pitämästä minusta? kysyi Rose.

— Koeta niin näet! Mutta Macin silmissä oli petollinen välke, joka selvästi ilmaisi moisen yrityksen hedelmättömyyden.

— Enkä koeta, vaan hankin jotain niin kiinnostavaa työtä, että unohdan sinut kokonaan.

— Älä ajattele minua, jos se sinua kiusaa, Mac sanoi hellästi.

— En voi olla ajattelematta. Rose koetti saada sanansa takaisin, mutta se oli jo myöhäistä, ja hän lisäsi kiireesti: — Minä tarkoitan, ajattelen — että sinun pitäisi unohtaa minut. Olen pettynyt sinun suhteesi, odotin sinusta niin suuria.

— Niin, sinä olit varma, että runous on rakkautta, ja nyt vaadit runoutta, kun minulla on tarjolla vain rakkautta. Oletko tyytyväinen, jos saat molemmat?

— Koeta niin näet!

— Koetan parhaani. Vieläkö muuta?

— Sanopas eräs asia. Olen usein halunnut tietää, välititkö sinä minusta jo viime kesänä, silloin kun luit Keatsia?

— En.

— Milloin ihmeessä sitten aloit? kysyi Rose hymyillen tahtomattaan toisen suorasukaisuudelle.

— Kuinka voisin sen sanoa? Ehkä se sentään alkoi siellä, sillä sen jälkeenhän me rupesimme kirjoittamaan toisillemme, ja kirjeistä paljastui sinun sielusi. Sitä minä rakastin ensiksi. Se tajuaa niin helposti kaiken hyvän, käyttää sen kasvaakseen ja jakaa sen toisille yhtä tiedottomasti kuin kukka tuoksunsa. Kaipasin sinua kotiin, tahdoin näyttää, että olin jossain suhteessa edistynyt kuten sinäkin. Ja kun tulit, huomasin heti, miksi olin ikävöinyt sinua — saadakseni rakastaa sinua ja kertoa sen sinulle. Siinä kaikki, Rose.

Tarina oli lyhyt, mutta se riitti; ääni joka avomielisesti kertoi sen, valoi sanoihin sellaista lämpöä, että Rose tunsi väkevää halua jatkaa tarinaa niin kuin Mac toivoi. Mutta hän tuijotti lattiaan kun Mac puhui, sillä hän tiesi, että Macin silmät katsoivat häneen ja että niissä paloi sama hillitty tunne, joka sai Macin hiljaisen äänenkin hehkumaan.

Juuri kun Rose aikoi katsoa ylös, hänen silmänsä osuivat vanhaan kuluneeseen jakkaraan. Se toi äkkiä elävästi hänen mieleensä Charlien ja tuon surkean uudenvuodenyön; kuin kipinä se sytytti muistojen sarjan, ja Rosen mieleen tuli ajatus.

— Kuvittelin rakastavani häntä ja annoin hänen huomata sen, mutta petinkin itseäni, ja hän soimasi minua yhdestä ainoasta katseesta, joka lupasi liian paljon. Tämä tunne on aivan erilainen, mutta se on niin uusi ja äkillinen, etten voi vielä luottaa siihen. Katseeni tai sanani eivät saa paljastaa minua, ennen kuin olen aivan varma itsestäni, sillä Macin rakkaus on paljon syvempi kuin Charlie-poloisen, ja minun on oltava rehellinen.

Hetken hiljaisuus seurasi Macin kertomusta, ja Rose seisoi silmät maahan luotuina pusertaen käsiään. Sitten Rose katsoi Maciin päättäväisenä.

— Tulin tänne pyytämään, että setä kehottaisi sinua lähtemään pian. Sinä olet kärsivällinen ja maltillinen, ja se liikuttaa minua syvemmin kuin voin sanoakaan. Mutta sinun ei ole hyvä sillä tavoin perustaa onneasi kenenkään varaan, enkä minäkään saisi tuntea, että omistan sellaisen vallan johonkuhun. Lähde pois, Mac, niin huomaat, onko tämä kaikki vain erehdystä. Älä anna rakastumisesi muuttaa tai viivästyttää työtäsi, rakkaus voi päättyä yhtä nopeasti kuin alkoikin, ja silloin soimaisimme itseämme ja toisiamme. Tee minulle mieliksi! Minä kunnioitan sinua ja pidän sinusta niin paljon, etten voi onnellisena ottaa vastaan kaikkea antamatta itse mitään. Minä koetan, mutta en ole varma — tahdon miettiä — on liian aikaista tietää vielä —

Rose aloitti urheasti, mutta lopetti änkyttäen ja peräytyi ovelle päin, sillä Macin kasvot, jotka ensin kävivät surullisiksi, kirkastuivat sitä mukaa kun Rose puhui, ja viimeiset sanat kuullessaan hän ihan nauroi hiljaa itsekseen, niin kuin olisi ollut mielissään karkotustuomiosta.

— Et saa sanoa ettet anna mitään, kun juuri osoitat minun päässeen eteenpäin. Minä lähden, lähden heti paikalla, sitten saamme nähdä, eikö ero auta sinua miettimään niin kuin auttoi minuakin. Toivon että voisin tehdä hyväksesi jotain muutakin, mutta kun en kerran voi, niin hyvästi sitten.

— Aiotko lähteä heti? Rose lakkasi perääntymästä ja katsoi ällistyneenä Macia, kun tämä ojensi hänelle huonosti vuollun kynän ja avasi oven niin kuin Alec-setäkin aina teki.

— En vielä, mutta sinä näytät lähtevän.

Rose lehahti tulipunaiseksi, hän sieppasi kynän, lensi yläkertaan ja moitti itseään ankarasti, kun uurastaessaan pilasi kaikki Plenty-tädin uudet nenäliinat merkkaamalla niihin "A.M.C.".

Kolme päivää myöhemmin Mac todella heitti hyvästit. Kukaan ei ihmetellyt, sillä tällainen äkillinen lähtö kuului hänen tapoihinsa, ja uskottavana syynä oli erään kuuluisan lääkärin L:ssa pitämä luentosarja. Alec-setä karkasi häpeällisesti viime hetkessä ja jätti sanan, että tulisi asemalle lähtijää saattamaan. Plenty-täti oli yhä huoneessaan, ja kun Mac laskeutui yläkerrasta sanottuaan tädille hyvästi, Rose oli eteishallissa häntä vastassa kuin jouduttaakseen lähtöä. Hän pelkäsi hiukan tätä kahden kesken oloa kun viimeksi oli käynyt niin nolosti; hän olikin omaksunut tyynen sukulaisilmeen ja uskoi sen selvästi ilmaisevan millaisessa sävyssä eron tuli tapahtua.

Mac nähtävästi ymmärsi ja jopa voitti Rosen reippaudessa; hän puristi tytön kättä sanoen vain:

— Hyvästi serkku, kirjoita kun satut sille tuulelle.

Ja sitten hän lähti niin tyynesti kuin edessä olisi ollut vain päivän eikä kolmen kuukauden ero. Rose tunsi saaneensa kuin kylmää vettä niskaansa ja oli menossa yläkertaan hiukkasen vähätellen: — Ei se sittenkään ole rakkautta, neron oikutteluja vain. Mutta samassa kylmä ilmanhenki sai hänet kääntymään ja hän joutui suuren matkaturkin syleilyyn, se likisti häntä hetken ja katosi yhtä äkkiä kuin tulikin. Eikä Rose osannut muuta kuin kätkeytyä omaan huoneeseensa ja uskoa hengästyneenä Psykhen korvaan:

— Ei, ei se neroutta ole; kyllä tuo varmasti oli rakkautta!

19

SUIHKUKAIVON TAKANA

Pari päivää joulun jälkeen nähtiin vakavan nuoren miehen menevän erääseen L:n kirkkoon. Saatuaan paikan hän seurasi jumalanpalvelusta kiitettävän hartaasti, varsinkin musiikkia. Hän kuunteli sitä niin tyytyväisenä, että muuan lähellä istuva herrasmies halusi puhutella huomaavaista vierasta kirkonmenojen jälkeen.

— Hyvä saarna! Oletteko ennen kuullut meidän pastoriamme? hän aloitti, kun he yhdessä kulkivat pitkin keskilattiaa, sillä nuori mies oli viivytellyt kuin ihaillakseen kunnianarvoisaa rakennusta.

— Ei, en ole ennen kuullut hänen saarnaavan. Olen usein toivonut näkeväni tämän vanhan kirkon. Teidän kuoronnekin on harvinaisen hyvä, vastasi vieras katsahtaen lehterille, jonka puoliksi esiinvedettyjen verhojen takaa näkyi joitakin naisten päähineitä.

— Paras koko kaupungissa. Me hankimme aina parasta. Monet tulevat tänne vain kuuntelemaan sitä. Ja vanha herra näytti niin tyytyväiseltä kuin keruubien ja seraafien kuoro aina laulaisi heidän urkuparvellaan.

— Kuka lauloi kontra-alttoa? Hänen soolonsa oli erinomaisen kaunis, huomautti nuori mies pysähtyen lukemaan seinällä olevaa muistotaulua.

— Hän on neiti Moore. Hän on ollut täällä vasta vuoden päivät. Erinomainen nuori nainen; emme tulisi toimeen ilman häntä. Laulaa loistavasti oratorioissa. Oletteko kuullut häntä?

— En. Hän on kai kotoisin X:stä, muistan kuulleeni.

— Niin onkin. Hän on saanut kasvatuksensa eräässä seudun arvokkaimmassa perheessä, Campbell on heidän nimensä. Jos tulette X:stä, tunnette varmaan heidät.

— Olen tavannut heidät.

Ja kumartaen toisilleen hyvästiksi herrat erosivat, sillä nuori mies huomasi pitkän naisen laskeutuvan kirkonportaita harras ilme kauniissa silmissään ja virsikirja kädessään.

Vakava nuori mies kiirehti naisen perään, ja juuri kun tämä oli kääntymässä sivukadulle, hän sanoi:

— Febe!

Vain yksi sana, mutta se sai aikaan ihmeellisen muutoksen, sillä harras ilme katosi kuin pyyhkäisten ja tyynet kasvot saivat äkkiä väriä ja lämpöä, kun nuori nainen kääntyi ja huudahti:

— Archie!

— Tänään on vuosi kulunut umpeen. Lupasin tulla silloin. Olitko unohtanut sen?

— En. Tiesin että sinä tulet.

— Ja olet iloinen?

— Kuinka voisin muutakaan?

— Älä koetakaan. Mennään tuonne pieneen puistoon, niin saadaan puhella rauhassa.

Archie veti Feben käden kainaloonsa ja vei hänet kolkkaan, joka muiden mielestä oli ruma puistikko; keskellä oli laudoilla peitetty suihkukaivo, joitakin likomärkiä nurmitilkkuja ja kuihtuneita lehtiä, jotka tanssivat talvituulessa. Mutta heidän mielestään se oli suvinen paratiisi, ja he kävelivät edestakaisin kalpeassa auringonpaisteessa aavistamatta lainkaan, että olivat mielenkiintoista nähtävää monille rouville ja herroille, jotka odottivat kärsimättömästi päivällistään tai haukottelivat ikävien kirjojensa ääressä sunnuntaitaan viettäen.

— Joko nyt tulet kotiin, Febe? kysyi Archie hellästi katsoen tytön maahanluotuja kasvoja ja miettien, miksi kaikki naiset eivät käyttäneet pientä, mustasta sametista tehtyä päähinettä, jossa oli tummanpunainen ruusu.

— En. En ole vielä tehnyt tarpeeksi, aloitti Febe ja huomasi, että oli vaikea pysyä vuosi sitten tekemässään päätöksessä.

— Olet jo näyttänyt, että voit hankkia itsellesi toimeentulon ja ystäviä ja kuuluisan nimen jos tahdot. Sitä ei kukaan voi kieltää, ja me olemme kaikki ylpeitä sinusta. Mitä vielä pyydät?

— En oikein tiedä, mutta olen hyvin kunnianhimoinen. Tahdon tulla kuuluisaksi, tehdä jotain teidän kaikkien hyväksi, uhrata jotain Rosen puolesta, ja jos voin, myös luopua jostakin teidän tähtenne. Anna minun vielä odottaa ja tehdä työtä, vastasi Febe niin vakavasti, että Archie tiesi taivuttelun olevan turhaa.

— Sinä olet ylpeä! Mutta rakastan sinua vain enemmän sen vuoksi ja ymmärrän tunteesi. Rose selitti minulle sinun asemasi, enkä ollenkaan ihmettele, ettet voi unohtaa rakkaitten tätieni epäystävällistä käyttäytymistä, vaikka he eivät mitään sanoneetkaan. Koetan olla kärsivällinen, mutta vain yhdellä ehdolla, Febe.

— Mikä se on?

— Että saan tulla joskus käymään ja että pidät tätä sormessasi, sanoi Archie ottaen sormuksen taskustaan ja vetäen Feben lämpimän käden esiin muhvista.

— Ei nyt — ei täällä, penäsi Febe ja katsoi ympärilleen kuin huomaten äkkiä, etteivät he olleetkaan yksin.

— Ei meitä kukaan näe, ajattelin kyllä sitä. Ja Archie pysähtyi juuri suihkukaivon taakse niin, että se peitti heidät kaikkien näkyvistä, sillä rakennuksia oli vain yhdellä puolen.

Sileä kultasormus solahti paikoilleen. Sitten Febe työnsi toisen kätensä takaisin muhviin ja toisen entiselle paikalleen Archien käsivarrelle.

— Nyt olen varma sinusta, sanoi Archie, kun he taas lähtivät kävelemään kenenkään aavistamatta, mitä ruman lautahökkelin takana oli tapahtunut. — Mac kirjoitti, että kirkossakävijät ihailevat sinua kovin ja että muutamilla varakkailla vanhoillapojilla näyttää olevan suunnitelmia vaatimattoman neiti Mooren varalle. Olin hirveän mustasukkainen. Febe hymyili ja vastasi lyhyesti:

— Ei sinulla ollut mitään vaaraa. Kuninkaatkaan eivät saisi käännytetyksi minun mieltäni, tulitpa sinä tai et. Mutta Macin ei olisi pitänyt kieliä sinulle.

— Saat hyvitystä siitä. Koska hän kertoi sinun salaisuutesi, minä kerron hänen. Mac rakastaa Rosea! Archie luuli ällistyttävänsä Feben uutisellaan.

— Minä tiedän sen. Febeä nauratti Archien ilmeen nopea muuttuminen, kun tämä nopeasti kysäisi:

— Kertoiko Rose sinulle?

— Ei sanaakaan. Arvasin sen hänen kirjeistään. Aikaisemmin hän puhui yhtä mittaa Macista, mutta viime aikoina hän ei ole maininnut edes Macin nimeä. Olen aavistanut mitä vaitiolo merkitsee, enkä kysellyt mitään.

— Ovela tyttö! Ja sinäkö uskot, että Rose välittää hänestä?

— Totta kai välittää. Eikö Mac sanonut sitä?

— Ei, hän sanoi vain lähtiessään: "Pidä sinä huolta minun Rosestani, niin minä pidän huolta sinun Febestäsi." Muuta en saanut hänestä irti, vaikka kuinka koetin.

— Pieni emäntä! Näyttääkö hän rakastuneelta? kysyi Febe, joka janosi uutisia, mutta oli liian hienotunteinen kysyäkseen kirjeessä suoraan asianomaiselta.

— Herttaisen ujolta. Sitä paitsi hän on juonikas, kuten te tytöt sanotte. Kun vien hänelle Macin kirjeen, hän koettaa olla muina miehinä, niin että minun tekee mieleni nauraa ja sanoa, että tiedän koko asian. Mutta olen totinen ja tyhmän näköinen kuin pöllö päivällä, ja hän nauttii rauhassa kirjeestään ja luulee, etten huomaa mitään.

— Mutta miksi Mac tuli tänne? Hän sanoo tulleensa kuuntelemaan luentoja ja käykin niillä, mutta varmasti hänellä on muutakin mielessään. En näe häntä kovin usein, mutta aina tavatessa tuumin, ettei hän ole sama Mac, josta vuosi sitten erosin. Febe johti Archien pois puistikosta ja lähti kävelemään kotiovelleen päin, sillä iltajumalanpalvelus alkoi tunnin päästä.

— Tiedäthän sinä Macin. En minäkään vielä ymmärrä tätä juttua, mutta arvaan, että hänellä on päässään jokin tuuma, jota kukaan ei aavistakaan — ellei ehkä Alec-setä. Minusta tuntuu, että Don aikoo kunnostautua jollain yllättävällä tavalla.

Keskustelu kääntyi Macista henkilökohtaisempiin asioihin, ja Archie oli niin uppoutunut rakentamaan pilvilinnoja, että he kävelivät Feben asunnon ohi kummankaan huomaamatta.

— Tuletko sisään? kysyi Febe, kun erehdys oli korjattu ja hän seisoi kotiportaillaan katsellen saattajaansa, joka tahdikkaasti oli päästänyt hänen kätensä ennen kuin veti kellonnuorasta, jolloin viiteen ikkunaan ilmestyi utelias katsoja.

— En, kiitoksia vain. Tulen iltapäivällä kirkkoon ja illalla oratorioesitykseen. Minun täytyy lähteä varhain aamulla. Saatan sinut illalla kotiin niin kuin kerran ennenkin, vastasi Archie.

Sinä iltapäivänä neiti Moore lauloi erinomaisen hyvin, ja illalla se loisteliaisuus ja voima, jolla hän tulkitsi oratorion "Inflammatuksen", yllätti hänen parhaat ystävänsäkin.

— Ellei tuo ole lahjakkuutta, tahtoisin tietää mitä se on? sanoi nuori mies toiselle, kun he lähtivät pois juuri ennen yleistä loppuryntäystä.

— Siinä on lahjakkuutta ja rakkautta, vastasi toinen nuori mies tietävän näköisenä.

— Taidat olla oikeassa. En voi viipyä nyt, Febe odottaa. Älä valvo myöhäiseen, Mac.

Ja serkukset erosivat, toinen kirjoittaakseen puoleen yöhön, toinen sanomaan jäähyväisiä Febelleen aavistamatta, miten odottamatta ja menestyksellisesti tämä tulisi ansaitsemaan sukulaistensa tervetuliaistoivotukset.

20

MITÄ MAC TEKI

Uudenvuodenpäivänä Rose sai Macilta lahjan, joka yllätti hänet kokonaan. Se oli pieni, yksinkertaisiin kansiin sidottu kirja, jolla oli vaatimaton nimi "Lauluja ja sonetteja". Luettuaan sen yhä kasvavalla ihmetyksellä ja ilolla Rose ei enää epäillyt tekijän runoilijan lahjoja, sillä vaikkei hän ollut varsinainen tuntija, hän oli lukenut paljon ja osasi erottaa hyvän huonosta.

Rosea viisaammat arvostelijat käsittelivät teosta, ja kun pari kirjallisen maailman Jupiteria oli hyväksyvästi nyökäyttänyt päätään, huomasi Mac tulleensa, ellei aivan kuuluisaksi, niin ainakin melkoiseksi puheenaiheeksi. Toiset arvostelijat kiittivät, toiset moittivat, ja jotkut löylyttivät pikku kirjaa varsin kovakouraisesti. Se oli liian omaperäinen, jotta sen olisi voinut jättää huomiotta, ja liian elinvoimainen kuoliaaksi kolhittavaksi, ja niin se selvisi kahakasta entistä ehompana.

Mutta tähän meni aikaa, eikä Rose voinut kuin istua kotona ja lukea kaikki arvostelut mitä käsiinsä sai. Mac kirjoitti harvoin eikä sanaakaan itsestään, ja siksi Febe onki taitavasti häneltä tietoja ja lähetti ne uskollisesti eteenpäin.

Oli hiukan merkillistä, että tyttöjen kirjeet sisälsivät pääasiassa tietoja toistensa sulhasista, vaikka kumpikaan ei kysellyt mitään. Febe kirjoitti Macista, Rose kertoi yksityiskohtaisesti Archiesta, ja molemmat lisäsivät kuin ohimennen uutisia omista asioistaan, aivan kuin niillä ei olisi ollut suurtakaan merkitystä.

Kirjeenvaihdosta oli enemmän iloa Febelle, sillä pian kirjan ilmestymisen jälkeen Rose alkoi ikävöidä Macia kotiin ja ajatteli mustasukkaisena noita uusia velvollisuuksia ja iloja, jotka pidättivät tätä kaupungissa. Hän oli ylpeä runoilijastaan ja riemuitsi ennustustensa täyttymisestä, sillä itse Plenty-tätikin tunnusti katuen, että 'poika ei ole vallan tyhmä'. Koko suku oli kuohuksissaan ruman ankanpoikasen odottamattoman onnistuneesta ensilennosta.

Varsinkin Jane-täti oli hupainen jouduttuaan vastakuoriutuneen runoilijan äidin asemaan. Hän oli kuin ylpeä mutta säikähtynyt kana, jonka hautoma poikanen oli karannut veteen. Hän istui nenä kiinni runoissa koettaen nauttia niistä, mutta epäonnistui täysin, sillä elämä oli hänelle paljasta proosaa, ja hän vaivasi vain päätään mietiskelemällä, mistä Mac oli mahtanut saada runoilijanlahjansa. Hän käsitteli Macin tavaroita erittäin kunnioittavasti, säilytti huolellisesti paperiliuskat, ettei yksikään kuolematon säe suinkaan joutuisi hukkaan, ja silitti kulunutta samettitakkia hellästi, kun kukaan ei ollut hymyilemässä äidinylpeydelle.

Mac-setä saattoi tuskin peitellä tyytyväisyyttään puhuessaan pojastaan, ja hänestä alkoi tuntua, että Mac toisi loistoa koko Campbellien suvulle. Steve riemuitsi hillittömästi ja kulki ympäriinsä lausuen runo-otteita, kunnes kaikki kyllästyivät häneen.

Archie suhtautui asiaan viileämmin, hän jopa rohkeni huomauttaa, että oli turhan aikaista riemuita. Macin ensimmäinen purkaus saattoi olla hänen viimeisensäkin, sillä koskaan ei voinut aavistaa, mihin hän seuraavaksi ryhtyi. Tädeillä oli tietysti oma näkemyksensä, ja monta kupillista teetä juotiin myssyjen nyökytellessä tulevaisuuden toiveille. Nuorempien poikien mielestä asia oli 'hyvin metka'. He toivoivat, että Don jatkaisi ja saavuttaisi kunniaa niin pian kuin mahdollista.

Alec-setä oli oikea nähtävyys, niin läpeensä tyytyväinen hän oli. Ei kukaan muu kuin ehkä Rose saattanut aavistaa, kuinka ylpeä ja mielissään setä oli kummipoikansa ensimmäisestä menestyksestä. Hän kuljeskeli ympäriinsä taskussaan pieni kirja, hyräili uusia laulunsäkeitä ja lainasi hartaana sonetteja, joita hän piti aivan yhtä hyvinä ellei suorastaan parempina kuin Shakespeare konsanaan oli kirjoittanut. Rose teki juuri samoin, siksi he usein lukivat yhdessä, ja keskustellessaan Macin runoudesta, täysin vaarattomasta aiheesta, he pääsivät molemmat selville, mitä Macin kotiin tultua tapahtuisi.

Mutta Mac ei näyttänyt pitävän kiirettä, vaan hämmästytti kotiväkeään ottamalla osaa seuraelämään ja kunnostautumalla siinäkin. Hän kulki katsellen ja arvioiden kaikenlaisia ihmisiä tarkkaavaisin silmin, jotka likinäköisyydestään huolimatta näkivät sangen paljon. Kukaan ei tiennyt millä tavoin hän aikoi hyötyä näistä havainnoistaan, sillä hänen kirjeensä olivat lyhyitä, ja kysyttäessä hän vastasi tyynen rauhallisesti:

— Odottakaa kunnes selviän tästä; sitten tulen kotiin ja puhun kaikesta.

Niinpä kaikki odottivat runoilijaa, kunnes suku alkoi kuohua enemmän kuin jos kaikki pojat yhtaikaa olisivat ryhtyneet riimittelemään.

Alec-tohtori kävi kärsimättömäksi ja ilmoitti äkkiä lähtevänsä L:iin katsomaan nuoria; Febekin näet niitti parhaillaan suurta suosiota vanhoilla balladeilla, jotka olivat aina olleet hänen mieliohjelmistoaan.

— Lähdetkö mukaan, Rose, yllättämään tuon kunnianhimoisen parin? He hankkivat kuuluisuutta sellaisella kiireellä, että unohtavat pian kotoiset ystävänsä, ellemme välistä muistuta heitä, hän sanoi koleana maaliskuun aamuna.

— Ei, en lähde, kiitoksia vain. Minä jään tädin luo. Olisin vain tiellä noiden hienojen ihmisten joukossa, vastasi Rose nyppien kirjaston ikkunalla kukkivia kasveja.

— Luuletko etteivät Febe ja Mac välittäisi nähdä sinua? setä kysyi pannen pois kirjeen. Mac selosti siinä loistavasti erästä konserttia, jossa Febe oli melkein ylittänyt itsensä.

— En, mutta heillä on tietysti kovin kiirettä, aloitti Rose toivoen, että olisi pitänyt kielensä kurissa.

— No, miksi sitten? intti tohtori.

Rose oli hetken vaiti ja läpsäytti saksillaan poikki kaksi kaunista kurjenpolvea kuin purkaakseen jollain tavoin patoutunutta harmistumistaan. Se purkautui sanoiksikin, sillä aivan tahtomattaan hän huudahti kiihkeästi:

— Suoraan sanoen, kadehdin heitä molempia!

— Varjelkoon! Mikäs nyt on? kummasteli tohtori. Rose pani pois kastelukannun ja sakset ja seisoi hänen edessään hermostuneesti sormiaan väännellen, kuten ennen lapsena tunnustaessaan jotain pahantekoa, ja sanoi:

— Setä, minun täytyy kertoa sinulle: minusta on viime aikoina tullut oikein kateellinen, tyytymätön ja häijy. Ei, älä ole minulle kiltti, vaan toru minua aika tavalla, että huomaisin kuinka ilkeä olen.

— Heti kun tiedän mistä sinua pitää torua. Pura huolesi, että saan nähdä. Jos heti alkajaisiksi olet kateellinen Febelle ja Macille, voin odottaa mitä tahansa, sanoi Alec-tohtori ja oli taaksepäin nojautuessaan sen näköinen, kuin mikään ei voisi enää hämmästyttää häntä.

— En minä sillä tavoin ole kateellinen. Tarkoitan vain, että minäkin tahtoisin tehdä jotain maineikasta niin kuin hekin. En osaa kirjoittaa runoja enkä laulaa kuin satakieli, mutta minäkin haluaisin olla jakamassa kunniaa jollain tavoin. Ajattelin että osaisin ehkä maalata ja kokeilinkin, mutta osaan vain jäljentää, koska minulla ei ole luovaa kykyä, ja olen ihan masentunut, sillä se on ainoa taitoni. Mahtaisiko minulla olla mitään lahjoja, joiden kehittäminen maksaisi vaivan? hän kysyi niin alakuloisesti, että setä tunsi hetken kantavansa kaunaa kumminlahjoja tuoville haltijattarille, kun he olivat olleet niin kitsaita hänen tyttöään kohtaan. Mutta vilkaisu Rosen avomielisiin kasvoihin muistutti hänelle heti, että haltijattaret olivat olleet hyvinkin anteliaita, ja hän vastasi iloisesti:

— Eiköhän sinulla ole, sillä olet saanut jaloimmat ja parhaimmat lahjat mitä nainen voi saada. Musiikki ja runous ovat hienoja asioita, enkä yhtään ihmettele, että kadehdit niiden tuottamaa mainetta. Olen itse tuntenut joskus ihan samaa.

— Tiedän että minun pitäisi olla tyytyväinen, mutta en sittenkään ole. Elämäni on hyvin mukavaa, mutta se on niin hiljaista ja yksitoikkoista, että kyllästyn siihen ja tahtoisin lentää ulos niin kuin muutkin ja tehdä jotain tai edes yrittää. Tahtoisin tietää mitä lahjoja minulla on, sanoi Rose jo reipastuneena.

— Sinulla on taito elää muiden hyväksi niin kärsivällisesti, että me nautimme siitä kuin päivänpaisteesta.

— Olet kiltti kun sanot noin, mutta sittenkin minä toivoisin saavani hiukan hauskuutta ja mainettakin.

— Se on selvä, ystäväiseni, mutta hauskuus ja maine eivät kestä. Auliin auttajan muisto sen sijaan säilyy kauan. Etkö voi uskoa sitä ja olla onnellinen?

— Mutta minä teen niin vähän eikä kukaan välitä siitä, enkä minä todella tunnekaan olevani hyödyksi, huokasi Rose ajatellen pitkää, ikävää talvea; sen monet ponnistelut näyttivät aivan hedelmättömiltä.

— Istuhan tähän ja katsotaan, teetkö sinä niin perin vähän ja eikö kukaan siitä välitä, sanoi tohtori vetäen Rosen polvelleen ja rupesi luettelemaan hyviä tekoja jokaisen kohdalla taivuttaen yhden sormen tytön kädestä.

— Ensiksi raihnainen vanha täti on varsin onnellinen tämän hyödyttömän veljentyttärensä huolellisessa, iloisessa hoidossa. Toiseksi: oikutteleva setä, jolle hän lukee ja toimittelee asioita ja ompelee kovin mielellään, ei voi tulla toimeen ilman häntä. Kolmanneksi: useat sukulaiset saavat monenlaista apua. Neljänneksi: unohtumaton rakas ystävä ja muuan tietty serkku iloitsevat hänen kiitoksestaan, joka on heille arvokkaampaa kuin räikyvin ääni maineen pasuunasta. Viidenneksi: monet nuoret tytöt pitävät häntä hyvien tekojen ja tapojen esikuvana. Kuudenneksi: äiditön tyttönen saa yhtä hellän hoidon kuin pikku sisko. Seitsemänneksi: puoli tusinaa köyhiä naisia saa mukavat asunnot, ja viimeksi: muutamat eteenpäin pyrkivät taiteellisesti lahjakkaat pojat ja tytöt saavat ahertaa miellyttävässä ympäristössä, jossa on maalaustelineitä, värilaatikoita, siveltimiä ja muita hyödyllisiä kapineita, puhumattakaan ilmaisista oppitunneista, joita antaa sama hyödytön tyttö, joka nyt istuu polvellani ja myöntää, että hänellä sittenkin on joitakin ansioita.

— Todellakin! En aavistanutkaan, että olin tehnyt noin paljon sellaista, josta sinä pidät, tai että kukaan arvaisi miten hartaasti koetan olla hyödyksi.

— Minä uskon että hiljaisella elämällä usein on syvempi vaikutus kuin sellaisella, jonka maailma näkee ja jota se arvostaa. Sinunkin elämäsi voi olla sillä tavoin siunaukseksi jos tahdot, eikä sen onnistumisesta ole kukaan ylpeämpi kuin minä, ellei ehkä — Mac.

Pilvet olivat nyt tiessään, ja Rose katsoi suoraan setäänsä silmiin jo paljon onnellisemman näköisenä. Viimeinen sana lehautti hänen poskilleen punan ja hän kääntyi poispäin. Sitten hän katsoi taas päättäväisenä setäänsä ja sanoi:

— Sen palkinnon toivossa minä työskentelen. Ja Rose liikahti lähteäkseen.

Mutta setä piti häntä vielä kiinni ja kysyi totisena, vaikka nauravin silmin:

— Kerronko sen hänelle?

— Ei, älä kerro! Kun hän kyllästyy muiden ylistyksiin, hän tulee kotiin, ja sitten — saamme nähdä mitä minä voin tehdä hänen hyväkseen, Rose vastasi ja nousi jatkaakseen työtään.

— Hän on niin perinpohjainen mies, ettei koskaan kiirehdi asiasta toiseen. Mainio tapa sinänsä, mutta hiukan väsyttävä minunlaiselleni kärsimättömälle ihmiselle, sanoi tohtori siepaten lattialta Dulcen, joka leikki takkamatolla nukkensa kanssa, ja tyynnytellen tunteitaan keinuttamalla tyttöä, kunnes tämä kirkui ilosta.

Rose yhtyi sydämestään viimeiseen huomautukseen, mutta ei sanonut mitään, auttoi vain innokkaana setäänsä matkavalmisteluissa, ja kun oli saanut hänet matkaan, alkoi laskea päiviä paluuseen.

Setä kirjoitti usein, kertoi hauskasti 'suurista hengistä', niin kuin Steve nimitti Febeä ja Macia, ja näytti löytävän niin paljon kaikennäköistä tehtävää, että kului melkein pari viikkoa, ennen kuin hän ilmoitti tulopäivänsä.

Rosesta tuntui, että silloin tapahtuisi jotain ihmeellistä, ja hän järjesti työnsä niin, että olisi valmis, kun hetki koittaisi. Hän oli päässyt itsestään selville ja oli nyt aivan varma; hän torjui epäilyksen ja pelon toivottaakseen tervetulleeksi serkkunsa, jonka setä varmaan toisi mukanaan. Hän ajatteli tätä eräänä päivänä, kun kaivoi esille paperia kirjoittaakseen Clara-tädille, sillä hän tiesi tätiraukan kituvan uutisten puutteessa.

Istuessaan kirjoituspöytänsä ääressä Rose muisti Charlien. Hän avasi pienen rasian ja otti esille sinikivisen rannerenkaan. Hän oli pitänyt korua mustan hihansa alla piilossa pitkän aikaa Charlien kuoleman jälkeen. Mutta hänen käsivartensa oli pyöristynyt, rannerengas ei pysynyt enää piilossa, lemmikit olivat vähitellen karisseet, lukko oli särkynyt, ja syksyllä hän oli pannut korun rasiaan, sillä hän tunsi kasvaneensa ohi tuon muiston.

Hän katseli sitä hetkisen ääneti, pisti sen sitten pois, sulki rasian ja otti käteensä pienen harmaan kirjan. Hän vertasi ajatuksissaan noita kahta miestä ja heidän vaikutustaan hänen omaan elämäänsä — toisen oli synkkä ja hämmentävä, toisen valoisa ja innostava.

— Rose, Rose! kutsui kimakka ääni katkaisten äkkiä mietteet. Hätkähtäen Rose sulki laatikon ja huudahti ovelle juosten:

— He tulevat, he tulevat!

21

FEBEN VELKA

Alec-tohtori ei tullut, mutta tuli ikäviä uutisia; Rose arvasi sen heti, kun näki Plenty-tädin nilkuttavan alakertaan myssy vinossa, kasvot kalpeina heiluttaen kirjettä kädessään ja hokien levottomana:

— Voi poikani, poikani! Sairaana, enkä minä ole siellä hoitamassa häntä! Kuumetaudissa ja niin kaukana! Mitä nuo lapset osaavat tehdä? Miksi päästin Alecin lähtemään?

Rose sai hänet olohuoneeseen ja luki vanhan neidin vaikeroidessa kirjeen, jonka Febe oli lähettänyt tädille, jotta tämä ilmoittaisi varovasti Roselle.

" Rakas Plenty-neiti! Lukekaa ensin itseksenne tämä kirje ja kertokaa sitten pikku emännälleni niin kuin parhaaksi näette. Tohtori on hyvin sairaana, mutta minä olen hänen luonaan enkä jätä häntä hetkeksikään, ennen kuin hän on ihan terve. Luottakaa minuun älkääkä hätäilkö, sillä teemme kaikkemme. Tohtori ei antanut ilmoittaa teille aikaisemmin, sillä hän pelkäsi, että koettaisitte lähteä tänne terveytennekin uhalla. Se on todella turhaa, sillä tarvitaan vain yksi hoitajatar, ja minä tulin ensiksi, älkää sen vuoksi antako Rosen tai kenenkään muunkaan riistää minulta oikeuttani.

Tohtorin sairaus on koleran tapaista kuumetautia. Kukaties mistä hän on saanut tartunnan, ehkä siirtolaisraukoista, jotka hän tapasi vieraaseen kaupunkiin eksyneinä ja toimitti oikeaan paikkaan. Tauti puhkesi aivan äkkiä, ja ennen kuin todettiin mitä se oli, minä tulin hänen luokseen. Sen jälkeen oli myöhäistä lähettää minut pois.

Kertokaa Roselle, että ennen kuin menetti tajuntansa tohtori muisteli häntä. "Älkää antako Rosen tulla tänne. Varokaa lemmikkini terveyttä." Totelkaa tohtoria ja pysykää kotona turvassa, Jumalan avulla minä tuon Alec-sedän aikanaan terveenä sinne. Mac auttaa kaikessa missä voi, ja hän on ilmoittanut asiasta isälleen. Meillä on parhaat lääkärit, ja kaikki sujuu niin hyvin kuin toivoa sopii, kunnes kuume on käännekohdassaan.

Rakas Plenty-täti, rukoilkaa tohtorin puolesta ja myös minun puolestani, että suoriutuisin onnellisesti tästä tehtävästä.

Uskollinen ja rakastava Febenne."

Kun Rose laski kirjeen käsistään lamaantuneena, hän huomasi, että vanha neiti oli jo lopettanut vaikerruksen ja rukoili sydämensä pohjasta. Rose painoi kasvonsa ristittyihin käsiin hänen helmaansa, eikä kumpikaan puhunut eikä itkenyt muutamaan hetkeen. Sitten tytöltä pääsi tukahdutettu nyyhkytys, ja Plenty-täti veti Rosen pään rinnalleen.

— Koeta kestää, karitsaiseni, koetetaan kestää. Jumala ei ota häntä meiltä, olen siitä varma.

— Mutta minä tahdon auttaa. Minun täytyy mennä, täti, minun täytyy vaarasta huolimatta, huusi Rose kadehtien Febeä, joka sai ensiksi asettua vaaralle alttiiksi miehen puolesta, joka oli ollut heille kummallekin kuin isä.

— Sinä et voi lähteä, kultaseni, siitä ei ole mitään hyötyä, ja Febe on oikeassa, kun pyytää meitä pysymään poissa. Minä tunnen nuo tropiikkitaudit, ne tarttuvat usein hoitajattareen hyvinkin ankarina. Febe on hyvä tyttö, hän seisoo paikallaan rohkeana ja järkevänä eikä päästä Macia liian lähelle. Parempaa hoitajaa Alec ei voisi saada, sanoi Plenty-neiti kiihtyneenä.

— Nyt sinäkin alat tuntea hänet ja antaa hänelle oikean arvon. Mutta onko hänen sairastuttava ja kuoltava, ennen kuin me opimme tekemään oikeutta hänelle! vaikeroi Rose.

— Jos hän tuo Alecin kotiin, en enää ikinä sano poikkipuolista sanaa. Hän saa mennä naimisiin vaikka jok'ainoan veljenpoikani kanssa jos vain tahtoo! huudahti Plenty-täti tuntien, ettei mikään palkka olisi Feben vaivojen arvoinen.

Rose oli vähällä taputtaa käsiään, mutta rupesikin vääntelemään niitä muistaessaan, ettei taistelu ollut vielä ohi ja että oli liian aikaista jakaa palkintoja.

Ennen kuin hän ehti puhua, Mac-setä ja Jane-täti kiiruhtivat huoneeseen, sillä Macin kirje oli tullut yhtaikaa Feben kirjeen kanssa, ja koko suku joutui synkän surun valtaan ajatellessaan, että Alec-setä oli vaarassa. Hänen veljensä päätti heti matkustaa hänen luokseen, ja Jane-täti vaati päästä mukaan, vaikka kaikki olivat yhtä mieltä siitä, ettei nyt voinut kuin odottaa ja antaa Feben seistä paikallaan niin kauan kuin hän kesti, sillä oli myöhäistä enää suojella häntä tartunnalta.

Perheessä vallitsi kova kiire ja sekasorto, kunnes apuunlähtijät saatiin matkaan. Plenty-tädin sydän oli murtua kun hän ei voinut lähteä mukaan, mutta hän tunsi olevansa liian raihnainen ollakseen hyödyksi. Rose ei ollut yhtä alistuvainen, vaan hautoi ensin hurjia suunnitelmia lähteä yksin ja tunkeutua väkisin paikkaan, joka oli hänen ajatustensa keskipisteenä. Mutta ennen kuin hän ehti ryhtyä mihinkään, alkoivat taas Myra-tädin sydämentykytykset niin huolestuttavasti, että niistä kerrankin oli jotain hyötyä. Rose sai yllin kyllin työtä noudattaessaan hänen viimeisiä määräyksiään ja lievittäessään hänen kuolinvuoteensa tuskia, sillä jokainen kohtaus oli hengenvaarallinen, kunnes potilas vaati teetä ja paahtoleipää; silloin toivo oli taas sallittua ja toipuminen alkoi.

Kului muutamia levottomia viikkoja toivon ja pelon tuskastuttavasti vaihdellessa. Elämä ja kuolema taistelivat saaliista, ja useammin kuin kerran kuolema näytti päässeen voitolle. Mutta Febe seisoi paikallaan uhmaten vaaraa.

Vihdoin oli pitkän valvomisen palkkana onnellinen aamunkoitto. Alec-tohtori sanoi myöhemmin, että Febe piti häntä elossa tahdonvoimallaan ja että noina pitkinä hetkinä, jolloin hän näytti makaavan tiedottomana, hän tunsi voimakkaan lämpimän käden vetävän häntä pois vinhan virran pyörteestä. Feben elämän onnellisin hetki oli se, jolloin setä tunsi hänet, katsoi häneen hymyn varjo syvälle painuneissa silmissään ja koetti sanoa entiseen reippaaseen tapaansa:

— Kerro Roselle, että olen voiton puolella, kiitos siitä sinun ponnisteluillesi, lapseni.

Febe vastasi hyvin hiljaa, kohensi tyynyä ja näki hänen vaipuvan taas uneen. Silloin hän pujahti toiseen huoneeseen aikoen kirjoittaa hyviä uutisia, mutta hän ei voinutkaan muuta kuin heittäytyä tuolille ja purkaa helpotuksensa kyyneliin. Mac löysi hänet siitä ja hoivasi niin, että hän taas saattoi asettua paikalleen ja sillä aikaa Mac juoksi lähettämään kotiin sähkösanoman, joka sai pikku Jamien ehdottamaan riemunpuuskassaan, että soitettaisiin kaikkia kaupungin kelloja ja ammuttaisiin kanuunalla kunnialaukauksia.

— Pelastettu, kiitos Jumalan ja Feben.

Siinä kaikki. Koko suku olisi halunnut rynnätä paikalle vakuuttuakseen asiasta, ja vain Macin kauheat uhkaukset, lääkärin ankara kielto ja Feben hartaat pyynnöt saivat Plenty-neidin, Rosen ja Jessie-tädin pysymään kotona — muuten Feben vaivannäkö ja koko eristäytyminen olisivat menneet hukkaan.

Keventääkseen mieltään ja kestääkseen odotuksen Plenty-täti ja Rose panivat toimeen perusteellisen kevätsiivouksen. Vaikka talo olisi ollut isonrokon saastuttama, ei sitä olisi voitu perinpohjaisemmin pestä, tuulettaa ja puhdistaa. Niin aikaista kuin vielä olikin, kaikki matot kiskottiin irti, ikkunaverhot otettiin alas, tyynyt paukutettiin puhtaiksi ja joka sopukka käännettiin nurin, kunnes missään ei enää näkynyt tomunhiventä, vetelehtivää roskaa tai kärpästä kesän jäljiltä. Sitten he taas istuutuivat lepäämään talossa, joka nyt oli niin siisti, että siellä tuskin uskalsi liikkua, ettei loistava järjestys vain rikkuisi.

Oli huhtikuun loppupuoli, ennen kuin kaikki oli valmiina ja poissaolijoiden tarpeellinen eristysaika päättynyt. Näytti tulevan aikainen kevät, niin että Alec-setä saattoi vaaratta palata matkaltaan, josta oli ollut tulla hänen viimeisensä. Oli tuiki mahdotonta estää perheen jäseniä tulemasta tuohon tärkeään tilaisuuteen. Heitä tuli joka ilmansuunnalta, vaikka kuinka oli kielletty, potilas näet oli vielä hyvin heikko eikä sietänyt mitään kiihdyttävää. Kuin tuuli olisi kuljettanut iloisen uutisen: Jem-setä saapui satamaan edellisenä iltana. Will ja Geordie ottivat lomaa omalla vastuullaan, Steve olisi tarpeen tullen uhmannut koko yliopistoa, ja Mac-setä ja Archie päättivät antaa palttua liikeasioille.

Tädit olivat tietysti kaikki paikalla, he varoittelivat toisiaan pysymään levollisina ja puhua papattivat innoissaan ja jännittyneinä. Mutta täysimmillään oli Rosen sydän; hän järjesteli kevätkukkia huoneisiin hyvin hiljaisena mutta niin onnea säteillen, että tädit katselivat häntä ja kuiskailivat toisilleen:

— Voisiko taivaan enkeli olla suloisempi?

Jos enkeleillä koskaan on vaalean vihreä puku ja lumikelloja tukassa, kasvoissa seesteistä iloa ja silmissä tähtien hohdetta, silloin Rose todella oli kuin enkeli. Tänä valoisana päivänä elämä tuntui hänestä rikkaalta: setä, ystävä ja rakastettu palasivat yhdessä hänen luokseen.

Eteishallin muotokuvien joukossa oli tohtorin kuva, jonka Charlie on tehnyt eräänä innoituksen hetkenään kohta tohtorin ulkomaanmatkan jälkeen. Se oli vain värikynäpiirros, mutta ihmeen eloisa ja huolellisesti viimeistelty. Se oli nyt kunniapaikalla vihreiden köynnösten ympäröimänä, ja suuressa intialaisessa maljakossa sen alla hehkui kimppu Kittyn lähettämiä ansarikukkia. Rose järjesteli vielä niitä vieressään Duke, kun pyörien ratina lennätti hänet ovelle. Rose oli aikonut lausua ensimmäiset tervetuliaissanat ja saada ensimmäisen syleilyn, mutta kun hän näki vaunuissa sedän muuttuneet kasvot ja näki miten voimaton tämä oli poikien kantaessa häntä ylös portaita, Rose pysähtyikin paikoilleen, kunnes Febe sulki hänet syliinsä kuiskaten itkun ja ilon sekaisella äänellä:

— Tein sen sinun tähtesi, kultaseni!

— Febe, älä koskaan enää sano, että olisit minulle mitään velkaa! En ikinä voi palkita sinua tästä, sai Rose vain sanotuksi, kun he seisoivat hetken poski poskea vasten.

Plenty-tätikin oli kuullut pyörien äänen, ja kun kaikki ryntäsivät pystyyn, hän sanoi niin pontevasti kuin äärimmäiseltä mielenliikutukseltaan saattoi asettaen silmälasinsa nurinpäin nenälleen ja ottaen pitsiröyhelön nenäliinan sijasta käteensä:

— Seis! Te kaikki jäätte tänne ja minä otan Alecin vastaan. Muistakaa että hän on heikko, ja olkaakin rauhallisia, ihan yhtä rauhallisia kuin minäkin.

— Hyvä on, täti, tietysti, kuului myöntyväistä mutinaa, mutta oli yhtä mahdotonta totella käskyä kuin saada höyhenet pysymään paikoillaan tuulessa, ja vastustamaton voima veti koko joukon eteishalliin, missä Plenty-täti toteutti rauhallisuusmääräystään liehuttamalla hurjasti röyhelöä ja syöksymällä Alecin syliin nauraen ja itkien niin hillittömästi, ettei Myra-tätikään olisi saanut parempaa aikaan.

Mutta kyynelehtivä ilojuhla oli pian ohitse, eikä mitään vahinkoa näyttänyt tapahtuneen. Heti saatuaan kätensä vapaiksi Alec-setä veti Feben esiin ja sanoi Pienty-tädille vakavasti, isällinen hohde laihoilla kasvoillaan:

— Ilman tätä kelpo tyttöä en olisi koskaan päässyt teidän tervetuliaisjuhlaanne. Rakasta häntä minun tähteni.

Silloin vanha neiti esiintyi suurenmoisesti. Hän kääntyi Febeen päin, kumarsi harmaata päätään, tarjosi hänelle kätensä ja sanoi ääni katumusta ja hellyyttä värähdellen:

— Minä olen ylpeä, kun voin rakastaa häntä hänen itsensä tähden. Pyydän sinulta anteeksi tyhmiä ennakkoluulojani ja todistan vilpittömyyteni sillä, että — missä se poika nyt on?

Läsnä oli kuusi poikaa, mutta oikea osui juuri oikealle paikalle oikealla hetkellä, ja Plenty-täti pani Feben käden Archien käteen koettaen lausua jotain sopivan juhlallista, mutta ei voinut, siksi hän vain syleili molempia ja nyyhkytti:

— Jos minulla olisi tusina veljenpoikia, antaisin ne kaikki sinulle, ja tanssisin häissä, vaikka minulla olisi reumatismi jokaisessa jäsenessäni.

Se olikin parempaa kuin juhlapuhe, sillä kaikki purskahtivat nauruun, ja Alec-tohtori ajelehti sohvalle hilpeän ilon laineilla. Hänen sinne päästyään Mac otti johdon käsiinsä ja lääkäri näytti hänessä tukahduttaneen runoilijan, kun hän määräsi huoneesta pois kaikki paitsi Rosen ja Plenty-tädin.

— Talossa täytyy olla hiljaista, ja sedän on päästävä levolle matkan jälkeen. Niin että hyvästelkää nyt vain ja tulkaa huomenna uudelleen, hän sanoi katsellen huolestuneena sohvan nurkassa kyyhöttävää setää, kun neljä naista riisui tältä päällysvaatteita, kolme poikaa kilpaili päällyskengistä, kaksi veljeä puristi vähän väliä kättä ja Myra-täti pisti hajusuolapullon sedän nenän eteen milloin vain sai tilaisuuden.

Vaivoin saatiin talo hiukan tyhjennetyksi ja Plenty-tädin jäädessä vartioimaan poikaansa Rose pujahti katsomaan, oliko Mac lähtenyt muiden mukana. Iloisessa hälinässä he eivät vielä olleet puhuneet mitään keskenään.

22

KUN RUUSU PUHKEAA

Eteishallissa Rose tapasi Steven ja Kittyn. Steven mielestä Kittylläkin oli oikeus olla läsnä, koska tämä oli pitänyt näinä tuskan viikkoina uskollisesti hänenkin rohkeuttaan vireillä. Heillä näytti olevan niin hauskaa kuherrellessaan korean maljakon varjossa, että Rose olisi hiipinyt hiljaa tiehensä, elleivät he olisi huomanneet ja kutsuneet häntä.

— Ei hän vielä mennyt; löydät varmaan hänet olohuoneesta, sanoi Steve arvaten rakastuneen vaistolla, mitä se nopea katse merkitsi, jonka Rose heitti hattuhyllylle sulkiessaan kirjaston oven takanaan.

— Hyvänen aika, eihän toki! Siellä ovat Archie ja Febe. Tottahan hänellä oli järkeä pujahtaa sinun huoneeseesi odottamaan, vai lähdenkö minä hakemaan häntä? lisäsi Kitty silittäen Rosen pörrööntynyttä tukkaa.

— Kiitos, älä vaivaudu. Menen hänen luokseen, kun olen ensin nähnyt Feben. Ei Febe pane pahakseen vaikka häiritsenkin, vastasi Rose lähtien olohuoneeseen päin.

— Kuulehan, huusi Steve, käske heidän kiirehtiä, niin pidetään häät yhtaikaa. Meillä oli kaikki valmiina kun setä sairastui, mutta nyt me emme enää voi odottaa hetkeäkään pitemmälle kuin toukokuun ensimmäiseen päivään.

— Varsin lyhyt kuulutusaika, nauroi Rose katsoen taakseen käsi ovenrivalla.

— Me luovumme kaikesta komeudesta ja järjestämme häät niin yksinkertaisesti kuin suinkin, jos sinä tulet mukaan. Ajattele sentään, kolmoishäät! Riennä nyt ja järjestä asiat, niin olet kiltti! rukoili Kitty.

— Kuinka minä voisin, kun ei minulla ole sulhastakaan, aloitti Rose, mutta kielivä puna nousi hänen poskilleen.

— Sinä viekastelija! Tiedät hyvin, ettei sinun tarvitse kuin sanoa sana, niin saat kuuluisan miehen. Laulajatar ja hänen leijonansa eivät ole mitään sen rinnalla, huudahti Steve haluten kiirehtiä veljensä puuhia, sillä ne olivat hänestä liian verkkaisia ja eriskummallisia.

— Hän ei pitänyt kiirettä kotiintulolla, enkä minä puolestani kiirehdi lähtöäni täältä. Älkää minua jääkö odottamaan; kestää ainakin vuoden, ennen kuin teen päätökseni. Te voitte aloittaa niin komeasti kuin tahdotte; minä käytän sitten hyväkseni teidän kokemuksianne.

Ja Rose hävisi olohuoneeseen jättäen Steven huokailemaan arvokkaiden naisten itsepäisyyttä ja Kittyn lohduttamaan häntä sillä, että lupasi viettää vapunpäivänä häitä 'ihan yksin hänen kanssaan'.

Varsin toisenlainen pari oli olohuoneessa, mutta vielä onnellisempi, sillä he olivat tunteneet eron tuskan ja iloitsivat nyt tapaamisesta, jota oli jatkuva halki elämän. Febe istui nojatuolissa leväten vaivoistaan, kalpeana ja laihtuneena, mutta Archien silmissä ihanampana kuin koskaan.

— Häiritsenkö jos kuljen huoneen läpi? kysyi Rose varovasti.

— Et jos viivyt hetken ja onnittelet minua, sillä vihdoinkin Febe myöntyy, huudahti Archie.

— Tiesin että sinun kärsivällisyytesi palkitaan ja että Febe luopuu ylpeydestään, kunhan molemmat ovat kestäneet tulikokeensa, sanoi Rose syleillen Febeä.

— Voinko enää muuta, kun kaikki ovat niin hyviä minulle? Kenen tahansa ylpeys sulaisi tästä kiitosten ja onnentoivotusten määrästä. Kaikki ovat toivottaneet minut tervetulleeksi ja pyytäneet minua liittymään perheeseen. Minua ei tarvinnut paljon pyydellä, mutta kun Archien isä ja äiti sanoivat minua tyttärekseen, olisin luvannut vaikka mitä osoittaakseni rakkauteni heitä kohtaan.

— Ja Archieta kohtaan, lisäsi Rose, mutta Archie sanoi yhtä ylpeänä kuin Febe ennen:

— Ajattele mistä hän luopuu minun takiani, maineesta ja rikkaudesta ja monen minua paremman miehen ihailusta.

— Tiedäthän että linnut laulavat suloisimmin omassa pesässään, sanoi Febe, ja molemmat näyttivät unohtavan, etteivät olleet kahden.

Pian he taas olivatkin, sillä Rose hiipi nopeasti oman huoneensa ovelle.

Sieltä tulvahti vastaan päivänpaiste ja keväinen tuoksu. Täällä hänen mielikuvituksensa oli saanut vapaasti toimia: jokaisella köynnöksellä, lehvällä ja kukkasella oli oma merkityksensä. Mac näytti lukeneen tuota kukkien kieltä ja arvanneen miksi Charlien kuvan ympärillä oli valkoisia ruusuja, miksi orvokkeja hänen oman kuvansa vierellä, miksi Psykhe melkein piiloutui untuvanhienoihin 'neidonhiuksiin' ja miksi purppurainen leimukukka oli Eroksen jalkojen juuressa. Se näytti miellyttävän häntä, hän hymyili sille ja lyhentääkseen odotusaikaansa hyräili laulua, jota Rose ennen usein lauloi:

— Tyttö kulta, lähdetkös, lähdetkös, Aberfeldin koivikkoihin?

— Lähden, Mac, lähden minne tahansa!

Mac ei ollut kuullut Rosen tuloa, mutta nyt hän pyörähti ympäri, katsoi tyttöön kasvot loistaen ja sanoi syvään hengähtäen:

— Vihdoinkin! Sinulla oli sedän luona niin paljon puuhaa, etten saanut sanotuksi sanaakaan. Mutta voin odottaa, olen tottunut siihen.

Rose seisoi aivan hiljaa, ja hän näytti niin juhlalliselta, että Mac nauroi.

— Et muista, ettet ole enää sama Mac, joka täältä lähti. Serkkuani vastaan olisin juossut, mutta en rohkene olla tuttavallinen kaikkien kunnioittamaa runoilijaa kohtaan.

— Sinä pidät siis molemmista yhdessä? Muistathan että lupasin sinulle sekä rakkautta että runoutta!

— Pidänkö siitä? Olen niin iloinen, niin ylpeä, etten löydä lähestulkoonkaan kyllin voimakkaita ja kauniita sanoja ilmaisemaan ihmettelyäni ja ihailuani. Ja Rose oli yhtenä hymynä, hän taputti käsiään ja näytti melkein haluavan tanssia ilosta Macin menestyksen vuoksi.

— Se tuli itsestään, ylhäällä vuoristossa, täällä sinun luonasi tai kun olin yksin merellä. Voisin kirjoittaa taivaallisen runon tällä hetkellä. Rose, olenko päässyt yhtään eteenpäin? Joko sinun sydämesi alkaa taipua?

Hän ei astunut lähemmäksi, mutta Rose ojensi molemmat kätensä ja sanoi yksinkertaisesti:

— Minun sydämeni ei ole noin kovan ponnistelun arvoinen, mutta jos vielä pyydät sitä, niin — se on sinun.

— Oletko varma, Rose — ihan varma? Älä anna hetken ihailun sokaista itseäsi, en ole vielä runoilija, ja parhaat heistäkin ovat vain kuolevaisia.

— Ei se ole ihailua.

— Eikä kiitollisuutta.

— Ei kiitollisuuttakaan.

— Etkä sääli, kun olen ollut niin kärsivällinen? Olen tehnyt vasta kovin vähän, enkä läheskään vielä kelpaa sankariksesi. Voin tehdä työtä ja odottaa vielä jos et ole varma, sillä tahdon saada kaiken tai ei mitään.

— Voi, Mac! Miksi sinä epäilet? Sanoit herättäväsi minussa rakkauden, ja niin on käynyt. Uskotko minua nyt? Ja kuin epätoivoissaan Rose heittäytyi Macin syliin sanomatta sanaakaan, kun Mac puristi häntä itseään vasten tuntien, ettei Rose enää ollut pikku tyttö, vaan rakastava nainen.

— Nyt olen tyytyväinen! hän sanoi heti, kun Rose nosti kasvonsa häpeillen äkillistä kiihkeyttään, joka oli saanut hänet hetkeksi unohtamaan itsensä. — Ei, älä pujahda vielä pois, anna minun kunnolla tuntea, että olen löytänyt Psykheni.

Mac nauroi onnellista naurua; sitten hän sanoi äkkiä vakavasti:

— Rakkaani! Nosta lamppusi ja katso ympärillesi, ennen kuin on liian myöhäistä. En ole jumala, erehtyväinen ihminen vain.

— Rakas Mac, minä olen jo nostanut. Pelkään vain sinun lentävän niin korkealle, etten minä siipiä vailla voi seurata sinua.

— Sinä elät runoutta, minä kirjoitan sitä, siten minun vähäinen taitoni ylistää sinun ihanaa lahjaasi.

— Me teemme yhdessä työtä ja koetamme parantaa maailmaa sillä soitolla ja rakkaudella, joka jää tänne meidän jälkeemme.

— Suokoon Jumala sen meille! vastasi Mac hartaana. Katsellessaan Rosea kevätauringon hohteessa, kun tämän poskilla karehti onnen, suurten toiveiden ja vakaiden pyrkimysten hehku kaiken sen hohde, mikä kirkastaa ja pyhittää ihmiselämän, Mac tunsi, että viimeinenkin terälehti oli kääntynyt, kultainen sydän auennut valoon ja hänen oma ruusunsa puhjennut kukkaan.