Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

TYTÖISTÄ PARHAIN

Kirj.

Louisa M. Alcott

Suom. Lyyli Reijonen

Alkuperäinen teos: An Oldfashioned Girl

WSOY, Porvoo, 1916.

SISÄLLYS:

1. Pollyn tulo.
2. Uusia tapoja.
3. Pollyn huolet.
4. Pikku seikkoja.
5. Ikävyyksiä.
6. Isoäiti.
7. Hyvästi.
8. Kuuden vuoden kuluttua.
9. Opetustunti.
10. Veljet ja sisaret.
11. Neulat ja kielet.
12. Kielletty hedelmä.
13. Päivänpaistetta.
14. Nuppuna katkaistu.
15. Kuperkeikkoja.
16. Vaatekatselmus.
17. Polly isoäidin osassa.
18. Tyttö joka ei uskaltanut.
19. Tomin menestys.

1

POLLYN TULO

— On jo aika lähteä asemalle, Tom.

— No, lähdetään sitten.

— En minä aio tulla, ulkona on märkää. Minun tukkani oikenisi piikkisuoraksi tällaisella ilmalla, ja minä haluan näyttää sievältä kun Polly tulee.

— Et kai luule, että lähden yksinäni hakemaan ihan vierasta tyttöä! Ja Tom näytti niin kauhistuneelta kuin sisar olisi sysännyt hänen harmikseen australialaisen alkuasukkaan.

— Tietenkin sinä menet. Se on velvollisuutesi, ja ellet olisi tuollainen jörrikkä, hakisit hänet mielelläsi.

— Tämä oli katala temppu. Tietysti arvasin, että minun on mentävä, mutta sinä sanoit tulevasi mukaan. Koetapa vastedes lykätä ystäviäsi minun niskoilleni. Toista kertaa et onnistu.

Tom nousi sohvalta närkästyneen päättäväisesti, mutta vaikutuksen pilasivat pörröinen tukka ja ryppyiset vaatteet.

— Älä nyt kiukuttele, minä pyydän äidiltä, että saat Pollyn lähdettyä kutsua tänne sen inhottavan Ned Millerin, johon olet niin ihastunut, sanoi Fanny toivoen sillä rauhoittavansa veljen kiihtyneitä tunteita.

— Miten pitkään tuo tyttö viipyy? kysyi Tom suorien vähän pukuaan.

— Ehkä kuukauden tai pari. Hän on hirmuisen mukava, pitäisin hänet meillä niin kauan kuin hän ikinä viihtyy.

— Ei hän sitten kauan ole, mikäli minusta riippuu, murahti Tom, jonka mielestä tytöt olivat aivan tarpeeton osa luomakunnasta. Nelitoistavuotiaat pojat ovat usein sitä mieltä, ja ehkä se onkin viisas järjestys; pojathan pitävät kuperkeikoista, ja kolme neljä vuotta myöhemmin he joutuvat tekemään oikein kunnon kuperkeikan, kun heistä tulee 'noiden harmittavien tyttöjen' nöyriä orjia.

— Kuule, mistä minä tunnen sen otuksen? En ole ikinä nähnyt häntä eikä hän minua. Sinun on tultava mukaan, Fan. Tom pysähtyi ovella kauhusta ajatellessaan, että joutuisi ehkä pysäyttämään lauman vieraita tyttöjä ennen kuin keksisi oikean.

— Löydät varmasti hänet, sillä tietysti hän odottaa ja tähystelee meitä. Kyllä hän sinut tuntee vaikken minä olekaan mukana. Olen selittänyt hänelle, minkä näköinen olet.

— Mutta ellei hän tunnekaan? Peiliin vilkaisten Tom sipaisi kiharoitaan täysin varmana, että sisar oli kuvannut hänet epäoikeudenmukaisesti.

— Mene nyt, muuten myöhästyt, ja mitä Polly silloin ajattelee minusta, komensi Fanny ja tönäisi kärsimättömästi veljeään.

— Tietysti hän ajattelee, että välität enemmän kiharoistasi kuin ystävistäsi, ja siinä hän on oikeassa.

Tyytyväisenä letkaukseensa Tom laahusti huoneesta. Hän tiesi olevansa myöhässä, mutta ei halunnut kiirehtiä ennen kuin oli pois näkyvistä.

— Jos minä olisin presidentti, säätäisin sellaisen lain, että pojat olisi aikuisiksi asti pidettävä lukkojen takana, sillä he ovat totisesti maailman pahimpia kiusankappaleita, sanoi Fanny seuratessaan, miten laiskasti veli maleksi katua pitkin. Mutta Fanny olisi tainnut olla toista mieltä jos olisi ollut mukana, sillä heti kun Tom kääntyi kulmasta, hänen käytöksensä muuttui kokonaan. Kädet ilmestyivät esiin taskuista. Hän herkesi viheltämästä, aukaisi takkinsa napit, työnsi lakin niskaan ja pinkaisi juoksuun.

Juna oli juuri tullut, kun Tom saapui asemalle tulipunaisena ja läähättäen kuin kilpahevonen.

— Tietysti hän on samanlainen rusettiniekka kuin kaikki muutkin. Miten ihmeessä tunnen hänet? Fan oli kelju, kun pani minut tulemaan yksin, ajatteli Tom tarkastellessaan asemahuoneen läpi tulvivaa ihmisvirtaa. Hän katseli hiukan pelästyneenä nuoria neitosia, jotka kulkivat ohitse. Kun kukaan heistä ei näyttänyt etsivän ketään, hän ei puhutellut heitä, vaan tarkasteli jokaista uutta ohikulkevaa joukkoa kärsivän näköisenä kuin uhrilammas. — Tuossa hän nyt on, hän tuumi itsekseen, kun vähän päästä huomasi erään hienohelman seisovan kädet ristissä, päässä pienen pieni hattu ison hiusvuoren huipulla. — Kaipa minun on tuota puhuteltava, mietti Tom ja lähestyi verkalleen neitosta rohkaisten mieltään. Tytön puku lepatti niin täynnä nauhoja ja rimssuja, röyhellyksiä ja höyhentöyhtöjä, että se näytti tuulen riepottelemalta.

— Anteeksi, oletteko te Polly Milton? kysyi Tom nöyrästi pysähtyen hulmuavan tuntemattoman eteen.

— En ole, vastasi nuori neiti tuijottaen kylmästi poikaan, joka perääntyi nujerrettuna.

— Missä kummassa hän on? mutisi Tom harmissaan aikoen lähteä tiehensä. Takaa kuuluva joutuisa jalkojen kopse sai hänet kuitenkin kääntymään, ja hän näki pienen punaposkisen tytön, joka iloisena ja reippaasti juoksi halki ison asemasalin. Tyttö hymyili ja viittoili matkalaukullaan Tomille, ja tämä pysähtyi odottamaan mutisten itsekseen: — Mahtaako tuo nyt olla Polly?

Tyttö tuli hänen luokseen käsi ojossa ja sinisissä silmissä ujon iloinen katse.

— Sinähän olet Tom, etkös olekin?

— Olen. Mistä sinä tunsit? Ja hämmästyksissään Tom pudisti huomaamattaan tytön kättä.

— Fan kertoi, että sinulla on kihara tukka ja hauskan näköinen nenä ja että sinä vihellät usein ja pidät harmaata lakkia silmille vedettynä, niin että tunsin sinut heti.

Ja Polly nyökkäsi ystävällisesti jättäen kohteliaasti sanomatta tukkaa punaiseksi, nenää nykeröksi ja lakkia vanhaksi, vaikka Fan oli huolellisesti teroittanut hänen mieleensä näitä seikkoja.

— Missä sinun matka-arkkusi ovat? kysyi Tom muistaen velvollisuutensa, kun tyttö ojensi hänelle pienen laukun, jota hän ei ollut tarjoutunut ottamaan.

— Isä käski minun toimia nopeasti, jotten jäisi ilman ajuria, ja siksi annoin tavarakuitin eräälle miehelle. Tuolla arkkuni onkin. Ja Polly riensi kohti vaatimatonta matka-arkkuaan. Tom tuli hänen perässään hiukan nolona huomaamattomuudestaan.

Hänessä ei ole tippaakaan hienoa neitiä, luojan kiitos! Fan ei vain kertonut, että hän on noin kaunis. Hän ei ole kaupunkilaistytön näköinen eikä käyttäydykään niin kuin he, ajatteli Tom laahustaessaan perässä ja ihaillessaan ruskeita kiharoita, jotka liehuivat hänen edessään.

Kun ajoneuvot lähtivät liikkeelle, Polly kiepsahti joustinistuimelle ja nauroi riemuissaan kuin lapsi.

— Minusta on kauhean hauskaa ajaa näin mukavissa vaunuissa, nähdä kaikkea hienoa ja nauttia elämästä. Eikö sinustakin? hän sanoi yrittäen samassa rauhoittua kuin olisi äkkiä muistanut, että oli menossa vierailulle.

— Eipä juuri, vastasi Tom jörösti. Hän oli vaivautunut jouduttuaan vaunuihin kaksistaan vieraan tytön kanssa.

— Miten Fan jaksaa? Miksei hän tullut vastaan? kysyi Polly koettaen näyttää vakavalta, vaikka silmät vilkkuivatkin iloisesti.

— Hän pelkäsi pukunsa rypistyvän. Tom hymyili tyytyväisenä, sillä tehtyään tämän epähienon paljastuksen hän tunsi taas olevansa entisellään.

— Sinä ja minä emme säikähdä kosteaa ilmaa. Kiitoksia vain, kun tulit minua vastaan.

Tomin mielestä Polly oli oikein kiltti sanoessaan niin. Hänhän oli vain kantanut tämän laukkua muutaman askelen. Ilahtuneena hän tarjosi äkkiä tuttavallisesti Pollylle kourallisen pähkinöitä, mieliherkkuaan, jota hänellä oli aina taskuissa; poisheitetyistä kuorista saattoikin aina seurata hänen jälkiään.

Mutta heti tarjottuaan hän muistikin, että Fanny piti pähkinöitä kovin halpa-arvoisina, ja tunsi häpäisseensä perheen. Hän pisti päänsä ikkunasta ja katsoi ulos niin kauan, että Polly kysyi, oliko jokin hullusti.

— Pyh! Ei tuollaisesta pienestä maalaistylleröstä kannata välittää, ajatteli Tom miehekkäästi, ja sitten hänessä heräsi halu kiusoitella Pollya.

— Ajuri oli aika lailla päissään, mutta ehkä hän sentään saa hevoset pysymään aisoissa, hän vastasi muka kohtaloonsa alistuen.

— Onko hän humalassa. Hyvänen aika! Lähdetään pois! Vikuroivatko hevoset? Ja tässä on vielä näin jyrkkä kohtakin. Ei kai meillä ole mitään hätää, huusi Polly-parka, ja hänen pienen majavannahkahattunsa lierit nousivat pystyyn, kun hän kurkisti ikkunanraosta.

— Ihmisiä riittää kyllä auttamaan jos jotain sattuu, mutta ehkä on turvallisempaa, jos minä menen istumaan miehen rinnalle. Tom aivan säteili, kun tiesi pian pääsevänsä pinteestä.

— Mene vain ellet pelkää. Äiti olisi kauhean levoton, jos minulle tapahtuisi jotain, sanoi Polly onnettomana.

— Älä ole huolissasi. Minä hoidan kyllä miehen ja hevoset. — Ja avattuaan oven Tom hävisi korkeuksiin ja nautti siellä kaikessa rauhassa vapaudesta ja pähkinöistään vanhan ja maltillisen ajajan vieressä, sillä aikaa kun herkkäuskoinen Polly-parka vapisi vaunuissa.

Fanny riensi juoksujalkaa 'Polly-kultaa' vastaan, ja Tom esitteli hänet kuten rohkea metsästäjä, joka näyttää saalistaan:

— Sainpas hänet kiinni!

Polly lennätettiin heti yläkertaan ja Tom vetäytyi pienen sotatanssin jälkeen ruokailuhuoneeseen selviämään uupumuksesta muutaman vehnäpullan voimalla.

— Etkö ole kuolemanväsynyt? Haluatko levätä? Fan kyseli istuutuen Pollyn vuoteen laidalle juttelemaan samalla tarkastellen jokaista hänen vaatekappalettaan.

— En sitten vähääkään. Matka meni oikein hyvin eikä ollut muita ikävyyksiä kuin humalainen ajuri. Mutta Tom meni hänen viereensä istumaan ja piti hänet aisoissa, niin etten juuri pelännyt, vastasi Polly viattomasti riisuen yksinkertaisen takkinsa ja hattunsa, jossa ei ollut höyhenen höyhentä.

— Pötyä! Ei hän ollut humalassa. Tom keksi sen vain päästäkseen ulos. Hän ei siedä tyttöjä, sanoi Fanny töykeästi.

— Eihän? Minusta hän tuntui oikein mukavalta ja kiltiltä. Pollyn silmät levisivät hämmästyksestä selkoselälleen.

— Tom on kamala poika ja kiusaa toisen kuoliaaksi, jos hänen kanssaan joutuu tekemisiin. Pojat ovat yleensä kauheita, mutta Tom on pahempi kuin kukaan.

Fanny kävi hienostotyttöjen koulua, jossa nuoret neidit lukivat niin ahkerasti ranskaa, saksaa ja italiaa, ettei äidinkielen opiskeluun enää riittänyt aikaa. Polly tunsi luottamuksensa Tom-herraan horjuvan ja päätti mielessään jättää hänet omaan rauhaansa. Hän vaihtoi keskustelunaihetta ja sanoi tarkastellen ihailevasti isoa kaunista huonetta:

— Onpa täällä hienoa. En ole koskaan nukkunut vuoteessa, jossa on uutimet edessä, enkä omistanut näin hienoa pukeutumispöytää.

— Hauskaa että pidät huoneesta, mutta älä vain taivaan tähden puhu tuollaista muiden tyttöjen kuullen! sanoi Fanny pelästyneenä ja toivoi mielessään, että Polly käyttäisi korvarenkaita kuten toisetkin tytöt.

— Miksen? kysyi maalaishiiri kaupunkilaishiireltä ja ihmetteli, mitä pahaa siinä oli, että piti toisten ihmisten tavaroista ja ilmaisi sen.

— Voi, he nauravat kaikelle, mikä on vähänkin outoa, eikä se ole mukavaa. Fan ei sanonut 'maalaista', vaikka tarkoittikin sitä, ja Polly tunsi itsensä vaivautuneeksi. Miettivän näköisenä hän oikoi laskoksista mustan silkkiviittansa ja päätti olla puhumatta omasta kodistaan mikäli saattoi välttää sitä.

— Koska terveyteni on heikko, äiti sanoi ettei minun tarvitse käydä säännöllisesti koulua sinun vierailusi aikana — vain pari kolme kertaa viikossa, sen verran vain, etten unohda soittoa ja ranskaa. Isä sanoi, että sinäkin voit tulla jos haluat. Tulethan, se olisi kauhean hauskaa, pyyteli Fanny hämmästyttäen ystävänsä odottamattomalla koulunkäynti-innollaan.

— Minua pelottaa, jos kaikki tytöt ovat yhtä hienosti pukeutuneita kuin sinä ja osaavat yhtä paljon, sanoi Polly, jota ujostutti jo pelkkä ajatuskin.

— Joutavia! Ei sinun tarvitse sellaisesta välittää. Otan sinut kyllä hoiviini ja pidän huolen, ettet näytä kovin oudolta.

— Näytänkö minä oudolta? kysyi Polly, jota sana tyrmistytti. Hän toivoi ettei sillä kuitenkaan tarkoitettu mitään epämiellyttävää.

— Sinä olet suloinen ja paljon kauniimpi kuin viime kesänä, mutta katsos, olet saanut toisenlaisen kasvatuksen kuin me ja tapasi ovat toisenlaiset, aloitti Fanny huomaten, että asiaa oli vaikea selittää.

— Miten niin toisenlaiset? tiukkasi Polly, sillä hän halusi olla selvillä asioista.

— Ensinnäkin sinulla on pikku tytön vaatteet.

— Mutta minähän olen pikku tyttö. Ja Polly tarkasteli hämmentyneenä yksinkertaista sinistä villapukuaan, lujatekoisia kenkiä ja lyhyeksi leikattua tukkaansa.

— Olet neljäntoista ja siinä iässä me kaupunkilaiset pidämme itseämme nuorina neiteinä, jatkoi Fanny tarkastellen tyytyväisenä päälaelle sykeröityjä hiuksiaan, jotka kähertyivät otsalla ja päättyivät pitkään niskakiharaan, sekä punaisen ja mustan kirjavaa pukuaan, sen leveää vyötä, kirkkaita nappeja, nauhoja ja rusetteja ja taivas tiesi mitä kaikkea. Hänellä oli medaljonki kaulassa, kilisevät korvarenkaat, kello ja kellonperät vyössä ja sormuksia molemmissa käsissään, jotka olisivat pikemmin tarvinneet saippuaa ja vettä.

Pollyn katse harhaili pikkuesineestä toiseen, ja hänen mielestään Fanny oli heistä kahdesta se, joka oli oudon näköinen. Polly näet asui hiljaisessa maaseutukaupungissa eikä tuntenut juuri lainkaan suurkaupungin muotia. Fannyn hieno koti sai hänet hämmennyksiin. Hän näki sen ensimmäistä kertaa, sillä he olivat tutustuneet Fannyn vieraillessa erään ystävänsä luona, joka asui Pollyn naapurissa. Mutta Polly ei antanut erilaisuuden häiritä rauhaansa; hetken päästä hän jo nauroi ja sanoi tyytyväisenä:

— Äiti pitää siitä, että pukeudun vaatimattomasti, enkä minä pane vastaan. En edes osaisi olla noin pyntättynä kuin sinä. Muistatko tosiaan aina nostaa vyönauhan tai järjestellä helmuksesi kun istuudut?

Ennen kuin Fanny ehti vastata, alhaalta kuului huutoa, jota he jäivät kuuntelemaan.

— Se on vain Maud, hän se sitten jaksaa mekastaa kaiket päivät, ennätti Fanny tuskin sanoa, kun ovi jo tempaistiin auki ja kuusi- tai seitsenvuotias pikku tyttö ryntäsi ulvoen huoneeseen. Hän vaikeni nähdessään Pollyn, tuijotti häntä hetken, jatkoi sitten ulvomistaan ja heittäytyi Fannyn syliin huutaen kiukkuisena:

— Tom naujaa minulle! Sano ettei hän saa!

— Mitä sinä sitten teit? Äläkä kilju niin kovaa, ettei Polly pelästy! Ja Fanny ravisteli pikku enkeliä saaden hänestä lopulta irti selityksen.

— Minä vain sanoin, että kylässä oli kylmää kejmaa, ja hän naujoi!

— Jäätelöä se oli, pirpana, sanoi Fanny seuraten Tomin moitittavaa esimerkkiä.

— Olkoon vaan! Mutta se oli kauhean kylmää, ja minä lämmitin sitä ensin takan luona ja sitten se oli hyvää. Willy Bliss läikytti sitä minun uuden Bella-nukkeni päälle. Ja huoliensa raskauttama Maud alkoi uudestaan parkua.

— Mene Katyn luokse! Sinä olet tänään äkäinen kuin karhunpentu, sanoi Fanny työntäen tytön luotaan.

— Katy ei osaa huvittaa minua, ja minua täytyy huvittaa, koska minä olen äjtyinen, äiti sanoi että minä olen, nyyhkytti Maud kuvitellen ilmeisesti, että ärtyisyys oli jokin mielenkiintoinen tauti.

— Tule alas syömään päivällistä, se huvittaa sinua. Ja Fanny nousi seisomaan pöyhötellen hamettaan kuin lentoon lähtevä lintu.

Polly toivoi, ettei se 'kamala poika' olisi saapuvilla, mutta hän oli ja tuijotti Pollya koko aterian ajan häpeämättömästi. Kiireisen tuntuinen herra Shaw sanoi Pollylle:

— Toivottavasti viihdyt luonamme. Sen jälkeen hän näytti unohtavan Pollyn kokonaan. Kalpea hermostunut rouva Shaw tervehti ystävällisesti vierastaan ja huolehti, ettei tältä puuttunut mitään. Mutta vanha rouva Shaw, hiljainen vanhus jolla oli päässään upea myssy, sanoi Pollyn nähdessään:

— Siunatkoon, miten sinä muistutat äitiäsi, sitä viehättävää naista.
Miten hän jaksaa, kultaseni? Ja hän tarkasteli silmälasiensa yli
niin pitkään Pollya, joka istui vanhan rouvan ja Tomin välissä, että
Pollyn oli vaikea jatkaa syöntiä.

Fanny lörpötteli lakkaamatta ja Maud vääntelehti levottomasti paikallaan, kunnes Tom uhkasi pistää hänet ison keittomaljan kannen alle. Siitä syntyi sellainen meteli, että kärsivällisen Katyn oli kannettava kirkuva nuori neiti huoneesta. Päivällinen oli kerta kaikkiaan kiusallinen, ja Polly oli iloinen kun se päättyi. Kaikki poistuivat omiin puuhiinsa, ja selvittyään emännän velvollisuuksistaan Fan lähti ompelijalle jättäen Pollyn omiin hoteisiinsa isoon olohuoneeseen.

Polly oli mielissään kun sai olla yksin muutaman hetken; tarkasteltuaan kaikki näkemänsä kauniit esineet hän alkoi kävellä edestakaisin pehmeällä kukikkaalla matolla ja hyräillä itsekseen hämärtyvässä huoneessa, jota valaisi takkavalkean punerrus. Vanha rouva tuli hiljaa huoneeseen, istuutui nojatuoliinsa ja sanoi:

— Se on kaunis vanha laulu. Laula se minulle, tyttöseni. En ole kuullut sitä pitkiin aikoihin.

Polly ei mielellään laulanut vieraile, sillä hän ei ollut saanut muuta ohjausta kuin mitä äiti oli töidensä lomassa ehtinyt antaa. Mutta häntä oli opetettu kunnioittamaan vanhuksia, ja koska hänellä ei ollut mitään syytä kieltäytyä, hän meni suoraan pianon luo ja noudatti vanhan rouvan toivomusta.

— Tuollaista laulua kuuntelee mielellään. Laula vielä jotain, sanoi vanhus lempeästi hänen lopetettuaan.

Kiitoksesta ilahtuneena Polly lauloi vielä hänelle raikkaalla hennolla äänellään, joka sattui suoraan kuulijan sydämeen. Polly osasi paljon somia, vanhoja sävelmiä, joihin ei koskaan kyllästy; erityisesti hän piti skotlantilaisista kansanlauluista, ja kuta enemmän hän lauloi, sitä enemmän hän lämpeni. Kun hän lopuksi esitti "Kaarle-kuninkaan maljan", koko huone täyttyi sävelten pauhusta, jonka piano ja pieni tyttö saivat aikaan.

— Jeeveli, olipa se metka! Laula se vielä kerran, sanoi Tom ja pojan punainen pää kurkisti tuolin korkean selkämyksen takaa, jonne hän oli piiloutunut.

Polly säpsähti, sillä hän oli luullut vain takkatulen ääressä torkkuvan vanhan rouvan kuuntelevan.

— En jaksa enää laulaa, hän sanoi ja meni vanhuksen luo. Punainen hiuspörrö hävisi kuin pyrstötähti, sillä Pollyn ääni oli kuulostanut varsin kylmältä.

Vanhus ojensi kätensä, veti Pollyn lähelleen ja katsoi häntä silmiin niin lempeästi, että Polly unohti hänen komean myssynsä ja hymyili luottavaisesti. Hän tajusi vaatimattoman laulunsa ilahduttaneen ja oli siitä mielissään.

— Älä välitä, vaikka katselenkin sinua, kultaseni, sanoi vanhus nipistäen hellästi Pollyn punaista poskea. — En ole nähnyt pikkutyttöjä pitkiin aikoihin, joten vanhat silmäni oikein lepäävät sinussa.

Pollyn mielestä vanha rouva puhui kummallisesti eikä hän voinut olla sanomatta:

— Ovathan Fan ja Maudkin pikkutyttöjä.

— Eivät ole, kultaseni, eivät sellaisia joita minä sanon pikkutytöiksi. Fan on ollut nuori neiti jo kaksi vuotta ja Maud on hemmoteltu lapsi. Sinun äitisi on hyvin ymmärtäväinen nainen.

Onpa hän merkillinen vanhus! ajatteli Polly, mutta ääneen hän sanoi kunnioittavasti: — Niin on, ja sitten hän katseli tuleen.

— Et taida ymmärtää mitä minä tarkoitan? sanoi vanhus pitäen Pollya yhä leuasta.

— En, en oikein.

— No, minä selitän. Ennen vanhaan ei neli- ja viisitoistavuotiaita puettu viimeisen muodin mukaisesti eivätkä he käyneet kutsuilla aikaihmisten tapaan. Eivät he liioin saaneet viettää joutilasta ja epäterveellistä päiväperhoselämää ja näyttää kyllästyneiltä jo kaksikymmenvuotiaina. Me olimme lapsia kahdeksantoistavuotiaiksi asti, teimme työtä ja luimme. Meillä oli lasten vaatteet, leikimme niin kuin lapset ainakin, kunnioitimme vanhempiamme ja elimme mielestäni paljon kauemmin täällä maan päällä kuin nykyiset ihmiset.

Sitten vanhus näytti unohtavan Pollyn, taputti hajamielisesti tämän pyöreää pikku kättä ja katseli haalistunutta muotokuvaa, joka esitti vanhaa röyhelörinnuksista, palmikkotukkaista herraa.

— Oliko hän teidän isänne?

— Oli, hän oli minun kunnioitettu isäni. Minä silitin isäni paidanröyhelöt hänen kuolinpäiväänsä asti, ja elämäni ensimmäiset viisi dollaria ansaitsin silloin kun hän määräsi palkinnon sille kuudesta tyttärestään, joka osasi parhaiten parsia hänen silkkisukkansa.

— Olitte silloin varmaan hyvin ylpeä, huudahti Polly nojautuen innostuneena vanhan rouvan polveen.

— Niin olinkin. Ja me opimme kaikki leipomaan ja valmistamaan ruokaa, ja meillä oli pumpulihame, ja olimme iloisia ja virkeitä kuin peipposet. Sisareni ja veljeni elivät isoäideiksi ja isoisiksi ja minä olen heistä viimeinen — ensi syntymäpäivänäni täytän seitsemänkymmentä vuotta, eivätkä voimani ole vieläkään lopussa. Sen sijaan miniäni on jo nyt nelikymmenvuotiaana täysin työhön kykenemätön.

— Sillä tavoin minutkin on kasvatettu, ja siksi kai Fan sanookin minua vanhanaikaiseksi. Kertokaa vielä papastanne. Minusta on niin hauskaa kuunnella, sanoi Polly.

— Sano isä. Emme koskaan puhutelleet häntä papaksi, ja jos joku veljistäni olisi sanonut häntä isäukoksi kuten nykyajan pojat, hän ei olisi varmaan antanut heille pennin pyörylää.

Vanha rouva oli korottanut ääntään ja nyökkäsi nyt merkitsevästi viereiseen huoneeseen, mutta sieltä kuuluva tasainen kuorsaus osoitti, että hän oli tuhlannut ruutia harakoille.

Ennen kuin hän ehti jatkaa, saapui Fanny ilmoittaen iloisen uutisen. Clara Bird oli pyytänyt heidät molemmat illalla teatteriin ja luvannut tulla hakemaan heitä seitsemän aikaan. Polly oli niin onnellinen odotellessaan illan riemuja, että liiteli kuin vallaton perhonen tuskin tajuten mitä ympärillä tapahtui, ennenkuin huomasi istuvansa vihreän esiripun edessä kirkkaasti valaistussa teatterissa. Clara Birdin isä istui toisella, Fanny toisella puolen, ja molemmat antoivat hänen olla rauhassa. Polly oli siitä vain kiitollinen, koska oli niin kiinnostunut kaikesta näkemästään, ettei olisi kuitenkaan pystynyt juttelemaan heidän kanssaan.

Polly ei ollut käynyt usein teatterissa, ja ne harvat näytelmät, jotka hän oli nähnyt, olivat olleet vanhoja hyviä nuorisolle sovitettuja tarinoita, veikeitä ja harmittomia hupailuja, joille saattoi punastumatta nauraa. Mutta tämäniltainen oli muotiin tulleita ranskalaisia menestysnäytelmiä, jotka nokkeluudellaan suorastaan häikäisivät katsojan. Se oli niin loistelias, rohkea ja nykyaikainen, että sitä riennettiin kilvan katsomaan.

Polly luuli aluksi joutuneensa satumaailmaan ja näki ensin vain häikäiseviä olentoja, jotka tanssivat ja lauloivat valon ja kauneuden maailmassa, mutta vähän ajan kuluttua hän alkoi kuunnella laulua ja keskustelua, ja silloin harhanäky hävisi. Ihastuttavat uniolennot puhuivat typeryyksiä ja olivat häpeäksi vanhanajan kunnon keijukaisille.

Polly oli liian viaton ymmärtääkseen puoliakaan kaikista sukkeluuksista ja ihmetteli usein mille ihmiset nauroivat. Kun ensi hurma oli haihtunut, Pollysta alkoi tuntua epämiellyttävältä. Tuntui kuin äiti ei olisi pitänyt hänen täällä olostaan, ja hän alkoi toivoa, ettei olisi tullutkaan. Kuta pitemmälle näytelmä jatkui, sitä pahempaa näytti tulevan, sillä ympärillä istujien puheet ja hänen oma tarkka katseensa ja vaistonsa avasivat pian hänen silmänsä. Kun kaksikymmentäneljä ratsastuspukuista tyttöä tuli sitten nelistäen lavalle ruoskaa läiskytellen, kantapäitä kopautellen ja katselijoille silmää iskien, se ei ollutkaan Pollysta hauskaa vaan inhottavaa, ja hän oli iloinen, kun he menivät tiehensä. Mutta kun toinen ryhmä ilmestyi harsosiipisenä ja pieni kultarimpsu vyötäisillä, ei vanhanaikainen Polly-parka tiennyt miten olisi ollut, sillä häntä pelotti ja harmitti. Hän istui katse ohjelmaan nauliutuneena ja tuli yhä punaisemmaksi kasvoiltaan.

— Mitä sinä noin punastelet? kysyi Fanny kun maalatut keijukaiset hävisivät.

— Nuo tytöt hävettivät minua niin kauheasti, vastasi Polly.

— Voi, sinua hupsua! Juuri tällä tavoin näytelmä on esitetty Pariisissakin, ja tanssihan oli mainio. Ensin se näyttää vähän omituiselta, mutta kyllä siihen tottuu. Minäkin olen tottunut.

— Minä en enää ikinä tule tänne, sanoi Polly päättäväisesti, sillä näytelmä tuotti hänelle enemmän kipua kuin mielihyvää. Hän ei tiennyt, kuinka helppoa oli 'tottua' niin kuin Fannykin oli tottunut, mutta hänen onnekseen sellaisia kiusauksia ei sattunut usein. Hän ei oikein osannut selittää tunteitaan, mutta oli iloinen kun kappale loppui ja he pääsivät kotiin, jossa kiltti isoäiti odotti heidän tuloaan.

— Oliko sinulla hauskaa, lapsikulta, isoäiti kysyi Pollylta tarkastellen hänen hehkuvia poskiaan ja kirkkaita silmiään.

— En haluaisi olla kiittämätön, mutta ei minulla ollut hauskaa, vastasi Polly. — Osa oli kyllä kaunista, mutta oli paljon sellaistakin, jonka takia olisin halunnut vajota maan alle. Toiset näyttivät pitävän siitä, mutta minun mielestäni se ei ollut sopivaa.

Kun Polly tämän mielenilmauksensa ponneksi vielä lyödä napautti kengällä lattiaan, Fan nauroi, tanssi ympäri huonetta ja sanoi:

— Tiedätkö, isoäiti, Polly oli aivan järkyttynyt. Hänen silmänsä olivat suuret kuin teevadit, kasvot punaiset kuin tämä minun vyönauhani ja hän taisi kerran olla vähällä purskahtaa itkuun. Olihan näytelmässä kyllä outojakin kohtia, mutta tietysti kaikki oli täysin sopivaa, muuten emme olisi menneet sinne. Kuulin rouva Smythe Perkinsin sanovan: "En ole nähnyt ihastuttavampaa näytelmää rakkaassa Pariisissakaan", ja hän kyllä tietää nämä asiat.

— Siitä minä viis. Tiedän vain, ettei se ollut sopivaa katsottavaa nuorille tytöille, muuten ei minua olisi niin hävettänyt, sanoi Polly topakasti, vaikka hiukan ymmällään; rouva Smythe Perkinsin mielipiteet eivät saaneet häntä vähääkään vakuuttuneeksi.

— Taidat olla oikeassa, kultaseni, mutta sinä olet elänyt maalla etkä ole vielä oppinut, että kainous on vanhanaikaista. Annettuaan hyvänyön suukon isoäiti poistui. Polly nukahti ja tanssi unissaan ratsastuspukuisena suurella lavalla Tomin päristellessä isoa rumpua orkesterissa. Ja yleisöllä oli hänen vanhempiensa kasvot, ja he katselivat häntä silmät suurina kuin teevadit ja kasvot punaisina kuin Fannyn vyönauha.

2

UUSIA TAPOJA

— Tänään minä lähden kouluun. Tule, mennään laittamaan itsemme kuntoon, sanoi Fanny pari päivää myöhemmin noustuaan aamiaispöydästä.

— Olet ihan hyvän näköinen. Mitä sinun pitää vielä tehdä? kysyi
Polly seuratessaan Fania halliin.

— Koristaa itseään puoli tuntia ja panee tukkaansa täytettä, tuhahti Tom, jonka kouluun sonnustautuessa tarvitsi vain paiskata lakki päähän ja sitaista hihnaan muutamia kirjoja, jotka näyttivät joskus toimineen puolustusaseena.

— Minkälaista täytettä? kysyi Polly, kun Fanny marssi tiehensä suvaitsematta vastata.

— Hänellä on päänupissaan jonkun toisen ihmisen hiuksia sellaisessa kohtaa, jossa niiden ei pitäisi olla. Ja Tom poistui vihellellen piittaamatta hiukkaakaan, missä kunnossa hänen oma pörrönsä oli.

— Miksi sinun on oltava niin hieno kouluun mennessäsi? kysyi Polly odottaessaan Fania, joka järjesteli pieniä otsakiharoitaan ja suori pukunsa nauhoja ja ruusukkeita.

— Kaikki tytöt ovat, se on välttämätöntä, sillä eihän koskaan tiedä kenet tapaa. Mennään kävelemään koulun päätyttyä. Ota sinäkin paras hattusi ja takkisi, vastasi Fan ja koetti asetella omaa hattuaan täysin painokin vastaisesti.

— Voinhan minä ottaakin, jos tämä ei ole mielestäsi kyllin sievä. Minustakin se toinen hattu on kyllä kauniimpi, kun siinä on sulka, mutta tämä on lämpöisempi, ja siksi pidän tätä arkisin.

Ja Polly juoksi omaan huoneeseensa 'laittautumaan', ettei Fanin tarvitsisi hävetä hänen yksinkertaista asuaan.

— Eikö sinun käsiäsi palele noissa vuohennahkakäsineissä? Polly kysyi, kun he kulkivat lumista katua pitkin pohjatuulen puhaltaessa vasten kasvoja.

— Palelee ihan kamalasti, mutta käsipuuhkani on niin iso, etten rupea raahaamaan sitä. Äiti ei anna pienentää puuhkaa, ja kärpännahkaista on säästettävä juhlakäyttöön. — Ja Fanny siveli käsineitään vääryyttä kärsineen näköisenä.

— Minun oravannahkapuuhkani se vasta iso on, mutta se on lämmin ja suloinen ja tässä sinäkin voit lämmitellä käsiäsi jos haluat, sanoi Polly tarkastellen tyytymättömän näköisenä uusia villakäsineitään, vaikka ne aikaisemmin olivat olleet hänen mielestään kerrassaan upeat.

— Ehkä toisella kertaa. Kuulehan, Polly, älä sitten ujostele. Minä esittelen sinut vain parille tai kolmelle tytölle, sen jälkeen sinun ei tarvitse välittää heistä ja ranskanopettajasta tippaakaan eikä lukea ellet tahdo. Me olemme etuhuoneessa, jossa istuu vain kaksitoista tyttöä, ja heillä on niin paljon muuta mielessään, etteivät he sinua juuri huomaakaan.

— En taidakaan lukea, istun vain ja katselen ympärilleni. Minusta on hauska tarkastella ihmisiä. Täällä on kaikki niin uutta ja outoa.

Mutta Pollya ujostutti kovasti ja se näkyikin hänestä, kun hänet ohjattiin etuhuoneeseen, joka oli täynnä häliseviä, toinen toistaan hienommin pukeutuneita nuoria naisia. Nämä loivat kesken juttelunsa kylmän, punnitsevan katseen tulokkaaseen. Fannyn esitellessä Pollyn he nyökkäsivät kohteliaasti, sanoivat jotain ystävällistä ja tekivät hänelle tilaa pöydän ääreen, jonka ympärillä istuivat odottamassa ranskan opettajaa. Vallattomimmat ilvehtivät, toiset tutkivat päät yhdessä pieniä paperilappuja, useimmat söivät makeisia ja kaikki kaksitoista papattivat kuin papupadat. Polly, jolle oli kohteliaasti tarjottu makeisia, tunsi näitä hienoja neitejä katsellessaan ja kuunnellessaan itsensä hyvin mitättömäksi ja maalaiseksi.

— Tytöt, tiedättekö että Carrie on matkustanut ulkomaille? Hänestä juoruttiin niin paljon, että hänen isänsä sai tarpeekseen ja vei koko perheen matkoille. Hupaisaa, vai mitä? sanoi muuan eloisa nuori nainen, joka oli juuri astunut huoneeseen.

— Se olikin parasta. Äiti sanoi, että jos minä olisin käynyt samaa koulua, hän olisi heti ottanut minut pois sieltä, vastasi toinen tyttö hyvin tärkeän näköisenä.

— Carrie karkasi erään italialaisen soitonopettajan kanssa ja siitä kerrottiin sanomalehdissä ja kohuttiin kauheasti, selitti ensimmäinen puhuja Pollylle, joka näytti tyrmistyneeltä.

— Hirveää! hän huudahti.

— Minusta se on huvittavaa. Carrie on vain kuudentoista ja mies kerrassaan upea. Carriella on runsaasti rahaa ja kaikki puhuivat siitä. Ja menipä hän minne tahansa, kaikki katselivat häntä ja se oli hänestä hauskaa. Mutta hänen isänsä on vanha köriläs ja toimitti koko perheen pois. Se oli ikävää, sillä Carrie oli hauskin olento, jonka ikänäni olen tuntenut.

Polly ei osannut sanoa mitään vilkkaalle Belle-neidille, mutta Fan huomautti:

— Minusta on hauska lukea tällaisista asioista, mutta harmi että se tapahtui juuri täällä, koska meitä pidetään sen takia yhä tiukemmalla. Olisittepa kuulleet, miten minun isäni pauhasi. Hän uhkasi lähettää palvelustytön joka päivä saattamaan minut kouluun, kuten New Yorkissa tehdään, jotta pääsisin kunnollisesti perille. Oletteko kuulleet mielettömämpää?

— Se johtui vain siitä, että Carrie keksi äitinsä nimissä poissaolon syitä, kun oli kävelemässä Orestensa kanssa, vaikka kotiväki luuli hänen olevan turvallisesti koulussa. Eikö hän ollutkin ovela? huudahti Belle aivan kuin olisi ihaillut hyvinkin Carrien metkua.

— Pieni lystinpito on ihan paikallaan eikä ole mitään syytä ruveta juoruilemaan, vaikka joku silloin tällöin karkaisikin. Pojat tekevät mitä tahtovat, enkä ymmärrä miksi tyttöjä olisi pidettävä lukkojen takana. Yrittäköötpä vain vahtia ja paimentaa minua, lisäsi toinen hemaiseva nuori nainen.

— Sinua vartioimaan tarvittaisiinkin poliisi tai joku korkeahattuinen pikku mies, sanoi Fan merkitsevästi. Kaikki purskahtivat nauramaan, ja Trix keikautti keimailevasti päätään.

— Oletko lukenut "Aavemorsianta"? Se on kauhean jännittävä! Siitä ihan tapellaan kirjastossa, mutta jotkut pitävät enemmän "Kotelosta ja perhosesta". Kummastako sinä pidät? kysyi muuan kalpea tyttö Pollylta puheensorinan vaiettua.

— En ole lukenut kumpaakaan.

— Sitten sinun täytyy lukea. Minä jumaloin Guy Livingstonen ja Yaten kirjoja. Ouidan romaaneista pidän myös, mutta ne ovat niin kamalan pitkiä, että uuvun kesken kirjan.

— En ole lukenut tänne tultuani kuin yhden Muhlbachin romaanin. Minä pidän hänen kirjoistaan, koska niissä on historiaa, sanoi Polly mielissään, kun hänelläkin oli jotain sanottavaa.

— Ne ovat kyllä hyvin opettavaisia, mutta minä pidän jännittävistä kirjoista. Entä sinä?

Vanhan harmaatukkaisen ranskan opettajan tulo säästi Pollyn siltä nöyryyttävältä tunnustukselta, ettei hän ollut lukenut ainuttakaan. Opettaja suoritti tehtävänsä alistuneesti niin kuin ihminen, joka on tottunut olemaan kikattavien koulutyttöjen uhrina. Nuoret neidit paapattivat läksynsä läpi, kirjoittivat harjoitustehtävän ja lukivat hiukan Ranskan historiaa. Mutta se ei näyttänyt kiinnostavan heitä paljonkaan, vaikka opettaja olisi ollut valmis selityksiin. Polly ihan punastui Fanin puolesta, sillä kun tältä kysyttiin, kuka kuuluisa ranskalainen otti osaa Amerikan vapaussotaan, hän vastasi Lafayetten sijasta Lamartine.

Tunti oli pian lopussa. Fannyn mentyä vielä soittotunnilleen toiseen huoneeseen Polly katseli ympärilleen, ja sitten alkoikin väliaika. Nuorimmat tytöt kävelivät pihalla käsikädessä ja söivät voileipiä; toiset jäivät luokkaan lukemaan ja juttelemaan. Kun Belle, Trix ja Fanny lähtivät lähellä olevaan jäätelösalonkiin, Polly seurasi heitä nöyrästi uskaltamatta hiiskahtaakaan piparkakuista, jotka isoäiti oli aamiaiseksi pistänyt hänen taskuunsa. Herkulliset, ruskeat pikkuleivät murenivat olemattomiin Pollyn koettaessa tyydyttää hyvää ruokahaluaan jäätelöannoksella ja kolmella mantelileivoksella.

Tytöt näyttivät olevan mainiolla tuulella, varsinkin tavattuaan erään lyhyen herrasmiehen, joka oli niin nuoren näköinen, että Polly olisi pitänyt häntä poikana, ellei tällä olisi ollut päässään korkea majavannahkalakki. Tämän komean nuoren herran saattamana Fanny lähti pienelle kävelylle vilkasliikenteisimmille kaduille kovaonnisten ystävättärien joutuessa palaamaan takaisin kouluun. Polly pysytteli huomaamattomasti nuoren parin kannoilla ja huvitteli katselemalla näyteikkunoita, kunnes Fanny unohtamatta näinkään hauskana hetkenä velvollisuuksiaan vei hänet taulunäyttelyyn ja pyysi häntä nauttimaan taideteoksista sillä aikaa kun he lepäsivät. Tottelevaisesti Polly kiersi huoneen useaan kertaan, tarkasti tauluja tuntijan katsein ja koetti olla kuuntelematta pyöreällä sohvalla istuvan parin supatusta. Mutta hän ei voinut olla ihmettelemättä, miksi Fanin oli luvattava, ettei unohtaisi konserttia illalla.

Kun Fanny lopultakin nousi lähteäkseen Pollyn väsynyt ilme näytti soimaavan häntä. Sanottuaan pikku herralle nopeasti hyvästi Fan kääntyi kotiapäin ja sanoi luottamuksellisesti toinen käsi Pollyn puuhkassa:

— Älä vain hiiskahda sanallakaan Frank Mooresta, kultaseni, muuten isä taittaa niskani. Minä en välitä hänestä tippaakaan ja hän pitääkin Trixistä, mutta he ovat riidoissa, ja Frank tahtoo vain kiusata Trixiä liehittelemällä minua. Minä toruin häntä lujasti ja hän lupasi sopia Trixin kanssa. Menemme kaikki iltapäiväkonserttiin ja pidämme hauskaa, ja Belle ja Trix tulevat sinne myös. Ole sinä vain hiljaa, niin kaikki menee hyvin.

— En oikein usko, sanoi Polly, jonka tottumattomana oli vaikea pitää takanaan pienintäkään salaisuutta.

— Älä ole huolissasi. Eihän juttu meitä liikuta, voimme mennä kuuntelemaan vain soittoa. Eihän ole meidän syymme, jos toiset ihmiset hakkailevat, sanoi Fan kärsimättömästi.

— Ei tietystikään. Mutta ellei isäsi pidä siitä että menet, niin etkö voi jäädä pois?

— Minä kerron äidille eikä hän välitä siitä. Isä on turhantarkka ja isoäiti tekee numeron kaikesta mitä minä teen. Ethän kerro?

— En, en tietenkään. Minä en koskaan juorua.

Ja Polly piti sanansa, sillä eihän Fanny toki pettänyt isäänsä, koska kertoi äidilleen kaikki asiat.

— Kenen kanssa menet? kysyi rouva Shaw, kun Fanny juuri ennen kolmea mainitsi, että oli konserttipäivä.

— Pollyn kanssa vain. Hän pitää musiikista, ja viime viikollahan myrskysi niin, etten voinut mennä, vastasi Fanny; kadulle päästyään hän lisäsi: — Enhän minä mitään mahda sille, jos tapaamme jonkun kadulla.

— Voithan sanoa hänelle, ettei tarvitse tulla.

— Varjelkoon, sehän olisi epäkohteliasta! Tuolla on Bellen veli Gus.
Hän on aina liikkeellä. Onko tukkani hyvin ja hattu suorassa?

Ennen kuin Polly ehti vastata, Gus-herra liittyi heidän seuraansa enemmittä puheitta ja Polly huomasi taas laahustavansa jälkijoukkona aavistaen, etteivät asiat olleet tolallaan, vaikkei tiennytkään miten olisi voinut vaikuttaa niihin. Koska hän itse piti musiikista, hän tyhmyydessään luuli muidenkin menevän konserttiin vain kuuntelemaan, ja häntä häiritsi ympärillä istuvan nuorison supatus.

Belle ja Trix olivat sonnustautuneet parhaimpiinsa, ja väliajoilla Frank- ja Gus-herra ja eräät toisetkin kavaljeerit ilahduttivat nuoria neitejä koulujuoruilla ja muilla huvittavilla uutisilla. Polly katseli heitä kunnioittaen ja he puolestaan suhtautuivat häneen miehisen alentuvasti. Mutta ilmeisesti he totesivat hänet hiljaiseksi pikku hiirulaiseksi, josta ei ollut seuraelämään, koska he sivuuttivat ystävällisen välinpitämättömästi sievän Polly-tytön ja omistautuivat kokonaan nuorille neideille.

Polly unohti onnekseen heidät kaikki nauttiessaan musiikista. Hän eli koko sydämestään mukana ja kuunteli niin onnellisen näköisenä, että monet todelliset musiikin ystävät katselivat häntä hymyillen. Oli jo hämärä heidän tullessaan kadulle, ja Polly huokaisi helpotuksesta nähdessään vaunut odottamassa. Häntä ei ollenkaan miellyttänyt viidentenä pyöränä oleminen ja hän oli saanut kyllikseen siltä päivältä.

— Hyvä että päästiin noista pojista. Minua niin harmitti heidän juttelunsa, sillä olisin halunnut kuunnella musiikkia, sanoi Polly kotimatkalla.

— Kenestä sinä pidit eniten? kysyi Fan ylemmyydentuntoisesti.

— Siitä vaatimattomasta, joka ei puhunut paljon. Hän nosti minun käsipuuhkani, kun se kierähti lattialle, ja auttoi minua tungoksessa. Toiset eivät välittäneet minusta tippaakaan.

— He kai pitivät sinua vielä pikku tyttönä.

— Äiti sanoo, että todella hieno mies on yhtä kohtelias pikku tytöille kuin naisillekin. Siksi pidinkin eniten herra Sydneystä, koska hän oli ystävällinen minulle.

— Oletpa sinä terävä tyttö, Polly! En olisi uskonut sinunkin huomaavan hänet, sanoi Fanny alkaen tajuta, että pikku tytössäkin saattoi piillä aika paljon naisellisuutta.

— Minä olen tottunut hyviin tapoihin, vaikka asunkin maalla, vastasi Polly hiukan kiihtyneenä, sillä hän ei pitänyt Fannyn holhoavasta sävystä.

— Isoäiti sanoi, että sinun äitisi on hieno nainen ja että sinä olet aivan hänen tapaisensa. Älä viitsi suuttua noihin poikaparkoihin, minä kyllä panen heidät käyttäytymään ensi kerralla paremmin. Tomillakaan ei ole käytöstapoja, mutta et sinä moiti häntä, lisäsi Fanny nauraen.

— En minä hänestä piittaa. Hän on vain poika ja käyttäytyy sen mukaisesti, ja minä tulen paljon paremmin toimeen hänen kanssaan kuin noiden miekkosten.

Fanny aikoi juuri vetää Pollyn tilille halveksivasta "miekkoset"-nimityksestä, kun molemmat säikähtivät hiljaista "kukkuu"-huutoa, joka kuului vastapäisen istuimen alta.

— Se on Tom, kirkaisi Fanny, ja tuo parantumaton pojanvintiö ryömi esiin punaisena ja nauruun tukehtumaisillaan. Istuutuessaan hän tarkasteli tyttöjä tyytyväisenä kepposeensa ja odotti saavansa siitä kehuja.

— Kuulitko mitä me puhuimme? tiedusteli Fanny levottomana.

— Jok'ikisen sanan! Ja Tom oli silminnähtävän riemuissaan.

— Oletko ikinä nähnyt tuollaista kiusanhenkeä? Nyt sinä tietysti menet isän luo ja kerrot hänelle vaikka mitä.

— Kenties menen, kenties en. Polly ihan hyppäsi, kun minä kukahdin.
Minä kuulin, kun hän kirkaisi ja vetäisi jalkansa ylös.

— Ja kuulit, miten kehuimme sinua, etkö kuullut? kysyi Polly ovelasti.

— Sinä kyllä kehuitkin, joten en aio sinusta kertoakaan, sanoi Tom nyökäten rauhoittavasti.

— Ei minusta ole mitään kerrottavaakaan.

— Eiköhän sentään. Mitä luulet ukon sanovan, kun te tytöt seurustelette kaiken maailman keikarien kanssa? Minä näin teidät.

— Minkä ukon? kysyi Polly yrittäen näyttää hyvin viattomalta.

— Pyh, tiedät kyllä, ketä tarkoitan, niin ettei sinun tarvitse leikkiä isoäitiä.

— Tom, ruvetaan hieromaan kauppoja, sanoi Fanny hätääntyneenä. — Ei ollut minun syyni, että Gus ja Frank olivat konsertissa, enkä minä voinut estää heitä puhuttelemasta minua. Yritän olla niin moitteeton kuin osaan, eikä isän tarvitsisi olla äkäinen; käyttäydyn monta vertaa paremmin kuin eräät toiset tytöt, vai mitä, Polly?

— Mistä kaupasta puhuit? huomautti Tom liikemiesmäisesti.

— Ellet nosta tästä melua etkä mene kertomaan sellaista mitä sinulla ei ollut oikeus kuunnella — on halpamaista harjoittaa salakuuntelua, saisit ihan hävetä —, niin autan sinua polkupyörän kerjäämisessä enkä sano poikkipuolista sanaa, kun äiti ja isoäiti pyytävät, ettei isä antaisi sinulle sitä.

— Autatko? Ja Tom pysähtyi punnitsemaan tarjouksen etuja.

— Autan kyllä — ja Pollykin auttaa, niinhän?

— Minä olisin mieluummin erilläni koko jutusta; mutta olen hiljaa enkä sano mitään.

— Miksi? kysyi Tom uteliaasti.

— Siksi, että muuten tuntisin pettäväni.

— Niin, mutta ei isänkään tarvitsisi olla niin pikkumainen, sanoi
Fan närkästyneenä.

— En ollenkaan ihmettele, vaikka hän pauhaisikin, jos tietäisi Carriesta ja muusta. Mikset kerro kaikkea suoraan ja jätä tekemättä sellaista, mitä hän ei hyväksy? yritti Polly suostutella.

— Kerrotko sinä sitten kaikki isällesi ja äidillesi?

— Kerron. Se säästää minut monesta ikävyydestä.

— Etkö sitten pelkää heitä?

— En tietenkään. Välistä on hyvin vaikea kertoa, mutta sitten perästäpäin on hyvä olla.

— Ota opiksesi, kuului Tomin kärkäs neuvo.

— Varjelkoon! Mikä melu joutavasta! sanoi Fanny, joka oli vähällä purskahtaa harmin kyyneliin.

— Joutavastako? Sinuahan on kielletty juoksentelemasta noiden kaverien kanssa ja nyt olet kiikissä. Minä en rupea mihinkään kauppoihin ja aion kertoa isälle, sanoi Tom äkillisessä rehellisyyden puuskassa.

— Jätätkö kertomatta, jos lupaan etten enää ikinä ole heidän kanssaan? pyysi Fanny sävyisästi, sillä kun Tom otti ohjakset käsiinsä, sisaren oli pakko alistua.

— Minä mietin asiaa, ja jos käyttäydyt hyvin, en ehkä kerrokaan. Minä voin pitää sinua paremmin silmällä kuin isä, ja jos vielä kerran yrität tämmöistä temppua, joudut helisemään, neitiseni, sanoi Tom, jonka oli mahdotonta vastustaa kiusaamisen haluaan, kun sai siihen tilaisuuden.

— Ei hän yritäkään, äläkä kiusaa häntä enää, niin hän on kiltti sinulle, kun itse joudut pulaan, vastasi Polly kietoen kätensä Fannyn ympärille.

— Minä en joudu pulaan ja vaikka joutuisinkin, en ikinä turvautuisi tyttöjen apuun.

— Miksi et? Minä turvautuisin varmasti sinuun, jos olisin pulassa, sanoi Polly luottavaiseen tapaansa.

— Turvautuisitko? Minä auttaisin sinua heti, niin totta kuin nimeni on Tom Shaw. No, Polly, älä kompastu. Ja mielissään Pollyn ystävällisistä sanoista Tom-herra auttoi heidät vaunuista erittäin kohteliaasti. Hän tunsi, että edes yksi ihminen antoi hänelle vähän arvoa, ja sillä oli kohentava vaikutus hänen tapoihinsa ja luonteeseensa, jota alituiset moitteet ja kiellot olivat kovettaneet ja ärsyttäneet hyökkäilynhaluiseksi.

Iltateen jälkeen Fan ehdotti, että Polly opettaisi häntä valmistamaan siirappinekkuja, nyt kun keittäjällä oli vapaapäivä eikä hänestä ollut haittaa. Sovinnon toivossa hän kehotti myös kiusanhenkeään liittymään kesteihin ja Polly pyysi, että Maudkin saisi olla mukana. Sitten he Pollyn johtamina ryntäsivät isoon keittiöön esiliina yllään ja varusteinaan lusikat, vasara ja pannu. Tom pantiin särkemään pähkinöitä ja Maud erottelemaan kuoria, jotta olisi saatu oikein hienon hienoja nekkuja. Fanny auttoi keittämisessä Pollya, joka kurkisteli kattilassa kiehuvaa siirappia niin usein, että hänen kasvonsa loistivat lopulta punaisina kuin pioni.

— Kaada nyt sinne pähkinät, hän sanoi lopulta, ja Tom tyhjensi lautasen sisällön vaahtoavaan siirappiin toisten odottaessa innokkaina lempiherkkunsa salaperäistä valmistumista.

— Nyt minä kaadan taikinan voideltuun pannuun jäähtymään ja sitten se on valmista, selitti Polly siirappia kaataessaan.

— Mutta sehän on täynnä kuoria! huusi Maud kurkistaessaan keitokseen.

— Kauhistuksen kanahäkki! Minä kaadoin varmaan ne erehdyksessä kattilaan ja söin huomaamattani sisukset, sanoi Tom läpinäkyvän vahingoniloisesti tyttöjen kurkistellessa pettyneinä pannuun.

— Teit sen tahallasi, senkin ilkimys! Minä en enää ikinä huoli sinua mukaan mihinkään hauskaan! huusi Fan julmistuneena ja yritti ravistella veljeään, joka hohotti täyttä kurkkua.

Maud rupesi itkemään menetettyä huvia, ja Polly hämmenteli vakavana siirappikeitosta, joka oli aivan pilalla. Mutta hänen huomionsa kiintyi pian nurkasta kuuluvaan rähinään. Fanny oli unohtanut hienon naisen tavat ja kuusitoista ikävuottaan ja antanut Tomille korvapuustin. Kostaakseen häväistyksen Tom oli puolestaan tyrkännyt sisarensa istualleen hiilisäiliöön ja piteli häntä toisella kädellään samalla kun vastasi toisella kohteliaisuuteen. Molemmat olivat raivoissaan ja ärsyttivät toisiaan kaikin mahdollisin tavoin, haukkuivat ja tyrkkivät ja olivat aivan mahdottomia.

Polly ei suinkaan ollut mikään mallityttö ja hänellä oli omat oikkunsa ja pahat tuulensa kuten muillakin, mutta näin rumasti hän ei tapellut eikä huutanut veljiensä ja sisartensa kanssa. Hän oli hyvin ihmeissään nähdessään hienon ystävänsä näin raivostuneena.

— Voi, älkää enää! Älkää! Sinä satutat häntä, Tom! Anna hänen mennä, Fanny! Eihän nekuista ole väliä, mehän voimme tehdä uusia! huusi Polly koettaessaan rauhoittaa heitä. Hän näytti niin hätääntyneeltä, että tappelupukarit erkanivat toisistaan ja heitä alkoi oitis hävettää, että olivat riidelleet Pollyn nähden.

— Minuapa ei löylytetä, niin että jätä minut vain rauhaan, Fan, sanoi Tom peräytyen ja uhkaavasti päätään heilauttaen. Sitten hän lisäsi toisenlaisella äänellä: — Minä kaadoin ne kuoret vain leikilläni, Polly. Jos keität toisen kattilallisen, puhdistan pähkinät oikein hyvin. Keitäthän.

— Se on aika kuumaa hommaa, ja on sääli turmella aineita, mutta jos tahdot, niin alan uudestaan, sanoi Polly kärsivällisesti huokaisten, sillä hänen kätensä olivat väsyneet ja kasvot polttavan kuumat.

— Emme välitä sinusta, mene tiehesi, sanoi Maud heristellen siirappista lusikkaa veljelleen.

— Suu kiinni, pillittäjä. Minä jään tänne auttamaan, saanhan, Polly?

— Karhut pitävät makeisista. Sinä siis tahtoisit vähän nekkuja? Missä on siirappi? Olemme tuhlanneet kaiken kannusta, sanoi Polly ja alkoi hyväntahtoisesti työnsä alusta.

— Kellarissa. Minä menen hakemaan sitä. Ja Tom otti lampun ja kannun ja lähti noutamaan siirappia haluten tällä kerralla täyttää velvollisuutensa kuin pyhimys.

Heti kun Tomin lampun valo oli kadonnut, Fan lukitsi oven sanoen ilkeästi:

— Nyt me olemme rauhassa hänen kepposiltaan. Jyskyttäköön ja huutakoon nyt tarpeekseen, se on hänelle oikein. Ja vasta kun nekut ovat valmiina, päästämme sen lurjuksen pois.

— Kuinka voimme tehdä ne ilman siirappia? kysyi Polly luullen siten selvittävänsä asian.

— Sitä on ruokakomerossa yllin kyllin. Ei, älä päästä häntä tänne, ennen kuin minä olen valmis. Hän saa luvan oppia, etteivät minua sentään tuollaiset naskalit tyrki. Syvenny sinä vain nekkuihin ja anna hänen olla, muuten menen kertomaan isälle, ja silloin Tom saa kyllä läksytyksen.

Pollyn mielestä se ei ollut reilua, mutta Maud huusi nekkuja ja huomatessaan, ettei voinut tehdä mitään Fannyn lepyttämiseksi, Polly keskittyi nekkujen keittämiseen, kunnes mantelit olivat turvallisesti siirapissa ja sievoinen pannullinen oli viety pihalle jäähtymään. Vanki lyödä paukautti muutaman kerran lukittuun oveen, uhkasi sytyttää talon palamaan, juoda viinit loppuun ja rikkoa mehupullot. Lopulta mekastus hiljeni ja tytöt unohtivat hänet tykkänään tärkeissä puuhissaan.

— Hän ei pääse millään sieltä ulos, ja heti kun nekut ovat valmiit, avaamme oven ja juoksemme tiehemme. Tule, mennään hakemaan jokin kaunis lautanen, johon nekut pannaan, sanoi Fanny, kun Polly ehdotti tasajakoa Tomin kanssa, ettei tämä tavalla tai toisella hyökkäisi sisään ja anastaisi kaikkea.

Kun he palasivat herkulle tarkoitettu lautanen kädessä ja avasivat takaoven, he näkivät kauhukseen, että keitos oli pannuineen päivineen hävinnyt salaperäisellä tavalla tipotiehensä!

Syntyi kova parku ja päivittely, kun huolellinen etsintä jäi tuloksettomaksi. Kohtalo oli ilmeisesti päättänyt, ettei heidän pitänyt saaman nekkuja tuona onnettomana iltana.

— Ehkä kuuma pannu sulatti lumen ja se painui siihen, sanoi Fanny kaivellen lumikinosta, johon se oli jätetty.

— Kissan ilkimykset kai ovat vieneet sen, arveli Maud, johon tämä toinen onnettomuus koski niin, ettei hän edes kyennyt ulvomaan.

— Portti ei ollut lukossa, joku kerjäläinen on ehkä varastanut sen. Toivottavasti se maistuu hänestä hyvältä, lisäsi Polly palatessaan tiedusteluretkeltään.

— Ellei Tom olisi kellarissa, uskoisin hänen vieneen sen, mutta koska hän ei ole rotta eikä mahdu ikkunaluukuista, ei hänkään voi olla syyllinen, sanoi Fanny toivottomana, sillä hän alkoi jo epäillä, että tämä kaksinkertainen menetys oli rangaistus siitä, että hän oli antanut vallan raivolleen.

— Avataan ovi ja kerrotaan hänelle, ehdotti Polly.

— Hän vain ilkkuisi meille. Ei. Avataan vain äkkiä ovi ja mennään nukkumaan; hän saa tulla ulos milloin haluaa. Ilkimys! Meillä olisi ollut oikein hauskaa, ellei hän olisi kiusannut.

Avattuaan kellarin oven, tytöt ilmoittivat näkymättömälle vangille, että he olivat valmiit, ja lähtivät sitten masentuneina tiehensä. Puolivälissä seuraavan kerroksen portaita he kaikki pysähtyivät äkkiä kuin olisivat nähneet kummituksen, sillä Tomin nokiset mutta voitonriemuiset kasvot loistivat yläkaiteen takaa. Hänellä oli molemmissa käsissään nekkumöhkäle, jota hän heilutteli heidän päänsä päällä, ja livahtaessaan tiehensä hän sanoi kiusoittelevasti:

— Ettekö tekin haluaisi vähän nekkua?

— Miten ihmeessä hän pääsi ulos? huudahti Fan, joka hämmästyksissään oli tyrkätä toiset alas portaita.

— Hiililuukusta! vastasi aaveen ääni ylhäältä pimeydestä.

— Taivas! Hän on työntänyt luukun auki, kiivennyt kadulle, varastanut nekut ja loikkinut eteisen ikkunasta sisään meidän mennessämme hakemaan nekkupannua.

— Kissat sen veivät, eikö niin? kiusoitteli ääni, joka sai Pollyn lysähtämään istualleen ja nauramaan ihan tikahtuakseen.

— Anna toki Maudille palanen, hän on niin pahoillaan. Fanny ja minä olemme jo sairaita maistelemisesta ja sairaaksi sinäkin tulet, jos syöt kaiken, huusi Polly naurusta selvittyään.

— Mene nukkumaan, Maud, ja katso tyynyn alta, kun pääset vuoteeseesi, kuului ylhäältä ennustava vastaus, kun Tom sulki oven helistellen riemuissaan peltipannua.

Tytöt menivät väsyneinä nukkumaan, ja Maud vaipui rauhalliseen uneen kädessään tahmea nekku. Polly oli hyvin väsynyt ja nukahti pian, mutta Fanny joka makasi hänen kanssaan, valvoi tavallista kauemmin miettien päivän harmeja; hänen päätään kivisti, ja riitelyä seurannut tyytymättömyyden tunne ei suonut hänelle samanlaista rauhaa kuin se, joka kuvastui vierellä lepäävistä, pienen yömyssyn kehystämistä kasvoista. Kaasu oli sammutettu, mutta Fanny näki harmaahiuksisen olennon hiipivän ovensa ohi, kääntyvän takaisin ja pysähtyvän katsomaan huoneeseen.

— Kuka siellä? hän huusi niin kovalla äänellä, että Polly heräsi.

— Minä täällä vain olen, kultaseni, vastasi isoäidin lempeä ääni. — Tom parka on saanut kauhean hammassäryn ja tulin hakemaan hänelle lääkettä. Hän kielsi minua kertomasta teille, mutta en löydä pulloa enkä haluaisi häiritä äitiä.

— Se on minun kaapissani. Ainakin tällä kertaa Tom joutui maksamaan kepposestaan, sanoi Fanny tyytyväisenä.

— Kai hän nyt sai tarpeekseen meidän nekuistamme, nauroi Polly. Ja sitten he nukahtivat jättäen Tomin nauttimaan hammassärystään ja isoäidin hellästä hoivasta.

3

POLLYN HUOLET

Polly huomasi pian elävänsä uudessa maailmassa, jonka tavat ja tottumukset poikkesivat hänen vaatimattomista kotioloistaan niin paljon, että hän tunsi olevansa kuin muukalainen vieraalla maalla ja toivoi usein, ettei olisi lainkaan tullut kaupunkiin. Ensinnäkään hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin maleksia joutilaana ja rupatella, lukea romaaneja, käydä kävelemässä ja pukeutua, ja ennen kuin viikko oli lopussa, hän oli suunnattoman kyllästynyt. Fanny piti tällaisesta elämästä, koska oli tottunut siihen eikä tiennyt paremmasta; mutta Pollysta tuntui kuin hän olisi ollut kullattuun häkkiin suljettu pikkulintu. Siitä huolimatta ylellinen elämä ei ollut vaikuttamatta häneen; hän jopa nautti siitä ja mietti vain, miksei Shaw'n perhe ollut onnellisempi. Polly ei ollut kyllin kokenut tajutakseen missä vika piili. Hän ei yrittänyt ratkaista, kumpi näistä kahdesta elämäntavasta oli oikea, mutta tiesi kyllä, kummasta piti enemmän. Tässäkin suhteessa Polly tunsi olevansa vanhanaikainen.

Fannyn ystävät eivät häntä juuri kiinnostaneet, ja hän melkein pelkäsi heitä. He tuntuivat paljon vanhemmilta ja viisaammilta kuin hän — nekin jotka olivat häntä nuorempia. He puhuivat oudoista asioista, joista Polly ei ollut kiinnostunut, vaikka Fanny valistikin häntä. Muutamat heistä jopa järkyttivät häntä. Niinpä tytöt jättivät hänet omiin oloihin, olivat kyllä kohteliaita tavatessa, mutta pitivät häntä nähtävästi liian 'omituisena' joukkoonsa. Polly rupesi silloin etsimään Maudin seuraa, sillä hänen oma pikku siskonsa oli ollut mainio toveri ja Polly rakasti häntä sydämestään.

Mutta Maud-neiti oli kovin puuhakas, sillä hänelläkin oli 'seurapiirinsä', ja näillä viisi-kuusivuotiailla tyttösillä oli omat musiikkitilaisuutensa, kutsunsa, vastaanottonsa ja päiväkävelynsä aivan kuin aikuisilla, ja heidän pienen elämänsä pääasiana oli halu matkia muodikkaita hullutuksia, joita ymmärtämään he olivat liian viattomia. Maudilla oli oma pieni nimikorttikotelonsa ja hän kävi vierailuilla kuten äiti ja Fan, hänellä oli oma hansikaslaatikkonsa, korurasiansa, käherrysrautansa, yhtä hieno ja muodikas vaatevarasto kuin pariisilaisnukella ja ranskalainen kamarineiti, joka puki hänet. Polly ei aluksi tullut oikein toimeen Maudin kanssa, sillä tämä ei tuntunut oikein lapselta. Maud oikoi Pollyn puheita ja tapoja, vaikka pikku neidin oma käytöskin antoi paljon muistuttamisen aihetta. Joskus kun Maud oli ikävissään tai pahalla tuulella — hänelläkin oli 'hermot' kuten äidillä — hän tuli Pollyn luo ja pyysi huvittamaan itseään, sillä Pollyn herttaisuus ja kärsivällisyys miellyttivät nuorta neitiä erityisesti. Polly iloitsi näistä hetkistä ja kertoi hänelle satuja, leikki ja käveli hänen kanssaan aivan kuten Maud halusi ja voitti vähitellen ja varmasti tytön sydämen vapauttaen koko talon hänen hirmuvallastaan.

Tom herkesi pian tuijottamasta Pollya eikä enää näyttänyt paljon välittävän hänestä, sillä hänen mielestään "tytöistä ei ollut mihinkään". Polly oli aivan samaa mieltä niistä tytöistä, jotka Tom tunsi. Silloin tällöin Tom virkisti itseään kiusoittelemalla Pollya, koska halusi nähdä miten tämä kesti sen. Tom aiheutti Pollylle alituista sydämentykytystä, sillä tämä ei koskaan tiennyt mikä kuje toisella oli kulloinkin mielessään. Hän saattoi syöksyä arvaamatta oven takaa, kiljaista pimeässä, tarttua portaissa kiinni jalkaan, säikäyttää viheltämällä kimakasti suoraan korvaan tai nykäistä äkkiä tukasta kadulla ohittaessaan. Ja milloin oli vieraita päivällisellä, Tom katsoa tapitti Pollyyn eikä hellittänyt ennen kuin sai toisen surkeasti hämilleen. Polly pyysi monesti häntä jättämään kiusanteon, mutta Tom väitti sen tekevän Pollylle vain hyvää; Polly oli liian ujo ja tarvitsi karaisua, kuten tytöt yleensä. Turhaan Polly vastusteli ja sanoi, ettei hän halunnut karaisua, koska ei ollut muutenkaan toisten tyttöjen tapainen. Mutta Tom vain nauroi vasten silmiä, haroi punaisen tukkansa pörrölleen ja tuijotti, kunnes Polly karkasi pelästyneenä tiehensä.

Sittenkin Polly melkein piti Tomista, sillä hän huomasi pian, että tätä laiminlyötiin ja syrjittiin. Poika sai olla liiaksi omissa oloissaan. Polly ihmetteli usein mielessään, miksei äiti hemmotellut poikaansa yhtä paljon kuin tyttöjä, miksi isä komenteli Tomia, aivan kuin tämä olisi ollut synnynnäinen niskoittelija. Fanny piti Tomia jörrikkänä ja häpesi häntä, mutta ei koettanut vähääkään hioa hänen tapojaan, ja Maud ja Tom olivat keskenään kuin kissa ja koira. Isoäiti oli ainoa, joka oli Tom-rukan puolella. Useammin kuin kerran Polly tapasi Tomin toimittamassa jotakin pikku palvelusta isoäidille, ja poika näytti hyvin nololta, jos joku huomasi sen. Kunnioittava hän ei silti ollut vähääkään, sillä hän sanoi isoäitiä vanhaksi rouvaksi ja kielsi häntä hössöttämästä. Mutta hädän tullen hän aina meni vanhan rouvan luo ja oli hyvin kiitollinen 'hössöttelystä'.

Isoäitiäkin laiminlyötiin melkoisesti, ja kenties hän ja Tom juuri siitä syystä olivat niin hyvät ystävät. Hän oli vielä vanhanaikaisempi kuin Polly, mutta siihen ei kiinnitetty yhtä paljon huomiota, koska hänen aikansa oli jo ohi eikä häneltä muuta vaadittu kuin että hän pysytteli poissa tieltä ja oli sievästi pukeutunut, milloin tuli 'ihmisten ilmoille'. Isoäiti vietti hiljaista, eristynyttä elämää omissa huoneissaan, jotka olivat täynnä vanhoja huonekaluja, kuvia, kirjoja ja muistoja menneiltä ajoilta, joista hän yksin välitti. Hänen poikansa pistäytyi joka ilta häntä tervehtimässä, oli ystävällinen ja piti huolen, ettei häneltä puuttunut mitään mitä rahalla voitiin hankkia. Mutta herra Shaw oli toimelias mies ja hänellä oli niin kiire rikastua, ettei hän ehtinyt nauttia siitä mitä jo omisti.

Vanha rouva ei koskaan valitellut eikä sekaantunut toisten asioihin, mutta hänessä oli jotain hiljaista surumielisyyttä ja hänen väsyneissä silmissään oli miettiväinen katse, aivan kuin hän olisi toivonut jotain sellaista, jota ei saanut rahalla. Ja kun lapset olivat saapuvilla, hän pysytteli heidän lähettyvillään haluten hyväillä ja helliä heitä niin kuin vain isoäidit osaavat. Polly vaistosi sen, ja kun hän itse ei saanut osakseen hellyyttä, johon oli tottunut kotona, hän osoitti avoimesti iloaan nähdessään kuinka vanhat kasvot kirkastuivat, kun hän astui yksinäiseen huoneeseen, jonne harvoin tuli muita lapsia kuin ne pikku poikien ja tyttöjen muistikuvat, jotka eivät rakastavan äidin mielestä koskaan kalvenneet eivätkä kasvaneet isommiksi.

Polly toivoi, että lapset olisivat olleet ystävällisempiä isoäidille, mutta ei ollut hänen asiansa kehottaa heitä siihen, vaikka asia surettikin häntä. Hän saattoi vain omasta puolestaan olla niin avulias ja hellä kuin isoäiti olisi ollut hänen mummonsa.

Toinen asia, joka kiusasi Pollya, oli liikunnan puute. Pukeuduttiin ja käveltiin tiettyjä katuja pitkin tunnin verran joka päivä, seisoskeltiin ovenpielessä juttelemassa tai ajeltiin hienoissa vaunuissa; tällaisesta liikunnasta Polly ei pitänyt, mutta Fan taas ei välittänyt muunlaisesta. Hän aivan pelästyi, kun Polly eräänä päivänä ehdotti, että he juoksisivat puistokadulle, eikä Polly uskaltanut enää toista kertaa puhua sellaisesta. Kotonaan Polly juoksi ja ratsasti, laski mäkeä ja luisteli, hyppäsi nuoraa ja haravoi heiniä, ahkeroi puutarhassaan ja souteli. Ei siis ihme, että hän kaipasi reippaampaa liikuntaa kuin jokapäiväistä kävelyä tyttöhupakoiden kanssa, jotka sipsuttelivat korkeakantaisissa kengissä ja sellaisissa puvuissa, että Pollya ihan hävetti liikkua heidän seurassaan. Väliin hän pujahti ulos yksinään, kun kirjat, toverit tai muotiasiat veivät Fannyn ajan, ja teki reippaita kävelyretkiä sillä puolen puistoa, joka ei ollut suosittu ja jossa lapset leikkivät, tai meni katselemaan poikien kelkkailua ja toivoi, että olisi saanut laskea mäkeä niin kuin kotona ollessaan. Hän palasi aina punaposkisena ja silmät loistaen.

Eräänä päivänä juuri ennen päivällistä Polly tunsi itsensä niin kyllästyneeksi joutilaisuuteen, että pujahti ulos juoksentelemaan. Aamu oli ollut pilvinen, mutta aurinko alkoi nyt pilkistää kirkkaasti pilvien lomitse. Oli kylmä mutta tyyni ilma, ja Polly harppoi pehmeää lumipeitteistä katua ja hyräili itsekseen yrittäen torjua koti-ikävää. Kelkat olivat ahkerassa käytössä, ja hän tunsi vastustamatonta halua päästä mukaan leikkiin. Mäen päällä telmi tyttölauma kelkkoineen; he olivat aitoja pikku tyttöjä, yllään lämpimät hupputakit, kumisaappaat ja lapaset, ja Polly tunsi voimakasta vetoa heidän seuraansa, vaikka pelkäsikin Fania.

— Minä laskisin mielelläni, mutta en uskalla, kun mäki on niin jyrkkä, sanoi muuan "rahvaan lapsista", joiksi Maud nimitti heitä.

— Jos lainaat minulle kelkkasi ja istut syliini, pääset mukavasti alas.

Pikku tytöt tarkastelivat häntä, näyttivät tyytyväisiltä ja suostuivat tarjoukseen. Polly katsoi tarkkaan ympärilleen, ettei vain kukaan hänen hienostelevista tuttavistaan ollut näkemässä tätä kauheaa urotyötä, ja todettuaan ettei heistä ollut pelkoa, hän lastasi kuorman ja karautti mäkeä alas täynnä vauhdin hurmaa. Hän istutti tytön toisensa perään kelkkaan, lasketteli heidän kanssaan alas ja veti heidät taas mäen päälle. Ja tytöt katselivat Pollya kuin pientä harmaapukuista enkeliä, joka oli lähetetty taivaasta heidän apukuljettajakseen. Polly oli juuri aikeissa nauttia yksinään mäenlaskun riemusta, kun kuuli tutun vihellyksen takaa päin, ja ennen kuin hän ennätti istuutua kelkkaan, Tom seisoi hänen vierellään ja näytti yhtä hämmästyneeltä kuin olisi tavannut Pollyn nousemassa elefantin selkään.

— Hei hei, Polly! Mitä luulet Fanin sanovan tästä? kuului kohtelias tervehdys.

— En tiedä enkä välitäkään. Mäenlaskussa ei ole mitään pahaa. Minusta se on hauskaa, ja nyt minä lasken kun kerran pääsen, niin että pois tieltä!

Ja Polly hurautti mäkeä alas tukka tuulessa hulmuten, todellinen riemu kasvoillaan, joita punainen nenä ei vähääkään rumentanut.

— Hyvä, Polly! Ja Tom heittäytyi kelkkaansa kylkiluitaan säälimättä, suhautti Pollyn perään ja tuli tämän kohdalle juuri kun tyttö oli pysäyttämässä 'Kenraali Grantinsa' leveällä alatiellä. — Kyllä sinä nyt saat kyytiä, kun tullaan kotiin! huusi Tom-herra ennen kuin nousi mukavasta asennostaan.

— Enkä saa, ellet mene kielimään, mutta tietysti sinä kielit, lisäsi Polly paikallaan istuen ja hänen onnellisille kasvoilleen alkoi nousta huolestunut ilme.

— Mutta nytpäs minä en kielikään, vastasi Tom ilkkuvaan tapaansa.

— Tietysti minä kerron, jos minulta kysytään; ellei kysytä, ei varmaan ole väärin olla kertomatta. En olisi mennyt mäkeen, jos arvelisin äitini olevan vastaan, mutta en tahtoisi pahoittaa sinunkaan äitisi mieltä kertomalla tästä. Oliko se mielestäsi kamalan pahasti tehty? kysyi Polly katsoen Tomiin.

— Minusta se oli loistava keksintö enkä minä kerro, ellet välttämättä halua. Tule, mennään vielä laskemaan, sanoi Tom sydämellisesti.

— Vain kerran, sillä pikku tyttöjen on mentävä kotiin ja tämä on heidän kelkkansa.

— Anna heidän viedä mokoma romu, ei se olekaan mistään kotoisin.
Tule sinä minun kelkkaani. Mazeppa on oikea herhiläinen, saatpa nähdä.

Polly sulloi itsensä eteen istumaan Tomin retkottaessa hänen takanaan kummallisessa asennossa, ja sitten Mazeppa näytti, miten oikeutettu isännän vilpitön, vaikkakin vähemmän kaunis ylistys oli. He tulivat mainiosti toimeen, sillä Tom oli nyt oikealla alallaan ja näytti parhaat puolensa: oli kohtelias ja hauska omalla poikamaisella tavallaan. Ja Polly unohti kokonaan ujoutensa, sillä hän piti tällaisesta 'karaisusta' paljon enemmän kuin Tomin aikaisemmista yrityksistä. He nauroivat ja juttelivat ja laskivat 'yhden ainoan kerran', kunnes aurinko meni mailleen ja kellot soittivat päivällisaikaa.

— Nyt me myöhästymme, juostaan! sanoi Polly heidän suhahdettuaan tielle viimeisen mäen jälkeen.

— Istu vain kelkassa, minä vedän sinut kotiin yhdessä hurauksessa.
Ja ennen kuin Polly ennätti nousta, Tom nelisti jo täyttä laukkaa.

— Tuollaiset poskien pitää olla! Olisitpa sinäkin, Fan, yhtä punaposkinen, sanoi herra Shaw, kun Polly astui ruokailuhuoneeseen suorittuaan hiuksensa.

— Sinun nenäsi on yhtä punainen kuin tuo karpalokastike, vastasi Fan kömpiessään esiin isosta tuolista, jossa oli istunut pari tuntia uppoutuneena "Lady Audleyn salaisuuteen".

— Niin onkin, sanoi Polly ja sulki toisen silmänsä nähdäkseen pahennusta herättäneen kasvojensa osan. — Ei sillä väliä. Minulla oli joka tapauksessa oikein hauskaa, hän lisäsi pompahtaen tuolillaan.