Viimevuotiset ystävämme

VIIMEVUOTISET YSTÄVÄMME

Kirj.

Louisa M. Alcott

Suom. Annikki Haahti

WSOY, Porvoo, 1921.

SISÄLLYS:

1. Juoruilua. 2. Ensimmäiset häät. 3. Taiteellisia yrityksiä. 4. Kirjailijanoppia. 5. Kotoisia kokemuksia. 6. Vierailuja. 7. Seurauksia. 8. Ulkomaankirjeenvaihtajamme. 9. Helliä huolia. 10. Jon päiväkirja. 11. Ystävä. 12. Sydänsurua. 13. Bethin salaisuus. 14. Uusia vaikutelmia. 15. Hyllyllä. 16. Laiska-Lassi. 17. Varjojen laakso. 18. Unohtamista oppimassa. 19. Yksin. 20. Yllätyksiä. 21. Vastanaineet. 22. Daisy ja Demi. 23. Sateenvarjon alla. 24. Sadonkorjuu.

1

JUORUILUA

Jotta olisimme asioista selvillä ja voisimme suoraa päätä siirtyä Megin häihin, on ehkä paikallaan jutella ensin hiukan Marchin perheestä. Ja sanon jo etukäteen: jos joku vanhempi lukija väittää, että kirjassa on liian paljon rakkautta — niin kuin siinä heidän mielestään voi olla — (nuorilla ei kai ole mitään tätä aihetta vastaan), voin vain yhtyä rouva Marchin sanoihin: "Mitä muutakaan voi odottaa, kun talossa on neljä iloista tyttöä ja tien toisella puolen komea nuori naapuri."

Kuluneiden kolmen vuoden aikana perheessä ei ole tapahtunut suuriakaan muutoksia. Sota on päättynyt ja pastori March taas onnellisesti kotona kirjojensa ääressä ja hoitamassa pientä seurakuntaansa. Tuon hiljaisen, tutkistelijan viisaus ei ole vain oppineisuutta, hänen lähimmäisenrakkautensa kohdistuu kaikkiin ihmisiin ja hänen hurskautensa kumpuaa niin syvältä, että se sävyttää koko hänen jalon ja rakastettavan persoonallisuutensa.

Huolimatta köyhyydestä ja tinkimättömyydestä, joka oli estänyt pastori Marchia tavoittelemasta maallista menestystä, hänen ympärilleen oli kerääntynyt laaja ihailijapiiri, sillä hänen ylevä luonteensa veti ihmisiä puoleensa kuin kukkien mesi mehiläisiä.

Ulkopuolisista tuntui, että taloa hallitsi viisi toimeliasta naista, ja se pitikin osittain paikkansa, mutta silti tuo kirjojensa ääressä istuva hiljainen oppinut oli perheen pää, kodin keskipiste, sen omatunto, ankkuri ja lohduttaja. Hänen puoleensa naisväki kääntyi aina murheen hetkinä.

Tytöt uskoivat sydänhuolensa äidille, mutta isä oli heidän sielunhoitajansa; ja he rakastivat vuosi vuodelta yhä enemmän vanhempiaan, jotka uskollisesti uurastivat heidän hyväkseen. Tämä rakkaus solmi heidän välilleen hellän, kestävän siteen.

Rouva March on yhtä pirteä ja iloinen kuin ennenkin, vaikka hänen tukkansa on hiukan harmaantunut viime tapaamisen jälkeen. Hän on nykyisin niin uppoutunut Megin asioihin, että sairaalat ja kodit, joissa on yhä paljon haavoittuneita 'poikia' ja sotaleskiä, varmaan kaipaavat äidillisen ystävänsä käyntejä.

John Brooke täytti vuoden päivät miehekkäästi velvollisuutensa, haavoittui, sai komennuksen kotiin eikä päässyt enää rintamalle. Tultuaan kotiutetuksi hän yritti parhaansa mukaan voimistua, perehtyä liikeasioihin ja valmistaa kotia Megille. Järkevänä ja itsenäisenä hän torjui herra Laurencen hyväntahtoiset tarjoukset. Hänestä oli mieluisampaa ansaita rehellisesti palkkansa kirjanpitäjänä kuin ryhtyä uhkayrityksiin lainarahojen turvin.

Brooken ollessa rintamalla Megin aika oli kulunut työssä ja odotuksessa. Hän oli naisellistunut, kehittänyt perheenemännän taitojaan ja tullut entistä sievemmäksi. Hänellä oli tyttömäistä kunnianhimoa, ja hän oli hiukan pettynyt, kun Johnin ja hänen oli aloitettava elämänsä niin vaatimattomasti. Ned Moffat ja Sallie Gardiner olivat hiljattain menneet naimisiin eikä Meg voinut olla vertaamatta heidän hienoa kotiaan, vaunujaan, monia häälahjojaan ja upeita varusteitaan omiinsa. Mutta kaikki kateus ja tyytymättömyys haihtui, kun hän ajatteli Johnin uskollista rakkautta ja kärsivällistä uurastusta hänen valmistaessaan heidän pientä kotiaan; ja kun he hämärissä istuivat yhdessä jutellen vaatimattomista suunnitelmistaan, tulevaisuus näytti aina niin kauniilta ja valoisalta, että Meg unohti kokonaan Sallieta ympäröivän ylellisyyden ja tunsi itsensä maailman rikkaimmaksi ja onnellisimmaksi tytöksi.

Jo ei palannut enää Marchin tädin luo, sillä vanha rouva oli niin mieltynyt Amyyn, että kustansi hänet paikkakunnan parhaan piirustuksenopettajan oppilaaksi, ja siitä ilosta Amy olisi palvellut vaikka kuinka ankaraa emäntää. Niinpä hän käytti aamupäivät velvollisuutensa täyttämiseen ja iltapäivät omaksi ilokseen ja oli tyytyväinen elämäänsä. Jo syventyi näihin aikoihin kirjallisiin harrastuksiinsa, ja Beth oli kuumetautinsa jälkeen heikko ja vain muisto entisestään. Ei hän oikeastaan ollut sairas, mutta ei liioin sama ruusuinen, terve olento kuin aikaisemmin; silti hän hoiti aina iloisesti ja rauhallisesti tehtävänsä vähin äänin, oli kaikkien ystävä ja kodin hyvä enkeli.

Jo tunsi itsensä varakkaaksi naiseksi niin kauan kuin "Lentävä Kotka" maksoi dollarin palstalta hänen 'lörpötyksistään', joiksi hän itse sanoi pakinoitaan, ja hän sepitti väsymättä uusia juttuja. Mutta hänen ahkerissa aivoissaan ja kunnianhimoisessa mielessään kypsyi suuria suunnitelmia, ja vanhaan peltikattilaan ullakolle kertyi kasvava pinkka tuhruisia käsikirjoituksia, jotka kerran tulisivat kohottamaan Marchin nimen maineen kukkuloille.

Laurie, joka isoisänsä mieliksi oli mennyt korkeakouluun, koetti nyt suoriutua siitä mahdollisimman vähällä vaivalla. Hän oli kaikkien suosikki, hänhän oli rikas, hänellä oli miellyttävä käytös, terävä äly ja sitä paitsi hellä sydän, joka saattoi omistajansa usein pälkääseen hänen yrittäessään auttaa muita. Niinpä hän olikin vaarassa tulla piloille hemmotelluksi ja olisi ehkä tullutkin, ellei hänellä olisi ollut taikavoimaa pahan valtaa vastaan. Hänen mielessään väikkyi näet kuva vanhasta ystävällisestä miehestä, jolle hänen menestyksensä oli sydämen asia, ja äidillisestä ystävästä, joka huolehti hänestä kuin omasta pojastaan, ja lopuksi — eikä suinkaan vähäisimpänä vaikuttimena — häntä kannusti tietoisuus siitä, että neljä herttaista tyttöä ihaili häntä ja luotti häneen vilpittömästi.

Koska hän oli kuitenkin vain tavallinen lahjakas nuori mies, oli luonnollista, että hän keksi kepposia, hakkaili, oli milloin keikari milloin haaveksija tai reipas urheilija, aina sen mukaan mikä oli muodissa korkeakoulussa; hän päihitti toisia ja tuli itse päihitetyksi, puhui slangia ja oli monta kertaa vähällä joutua erotetuksi. Mutta koska kolttosten syynä oli vain hänen elämänilonsa ja kujeilunhalunsa, hän aina selvisi niistä rehellisellä tunnustuksella, hyvittämällä ne kunniallisesti tai turvautumalla vastustamattomaan suostuttelutaitoonsa. Itse hän oikeastaan ylpeili, että oli taas hädin tuskin selviytynyt pinteestä ja järkytti mielellään tyttöjä kertomalla heille elävästi voitoistaan, jotka hän oli saavuttanut raivostuneista kunnianarvoisista opettajistaan ja muista kukistetuista vihollisistaan. 'Meidän luokan pojat' olivat sankareita tyttöjen silmissä, he saivat usein jopa paistatella näiden merkkihenkilöiden auringossa, kun Laurie toi heitä kotiinsa.

Tämä suuri kunnia lankesi erityisesti Amyn osalle, ja hänestä tuli kerrassaan piirin valtiatar, sillä jo varhain hänen ylhäisyytensä oli oppinut käyttämään synnynnäistä viehätysvoimaansa. Megin ajatuksia hallitsi niin täysin John, ettei hän välittänyt vähääkään muista luomakunnan herroista. Beth taas oli liian ujo uskaltaakseen muuta kuin vilkaista heihin, ja hän ihmetteli kuinka Amy rohkeni komennella heitä; mutta Jo oli omassa elementissään ja hänen oli melkein mahdotonta olla matkimatta poikamaista käytöstä, puhetapaa ja kujemieltä, jotka luontuivat hänelle paljon paremmin kuin naisellinen sievistely. Pojat pitivät Josta äärettömästi, mutta kukaan ei ikinä rakastunut häneen, kun taas vain harva säästyi suitsuttamasta paria tunteellista huokausta Amylle.

Ja koska nyt tuli puhe tunteellisuudesta, ajatukset kääntyvät luonnollisesti Kyyhkyslakkaan.

Sen niminen oli se pieni, ruskeaksi maalattu talo, jonka John Brooke oli valmistanut Megin ensimmäiseksi kodiksi. Nimi oli Laurien keksintöä. Hän sanoi sen sopivan hyvin, koska kysymyksessä olivat rakastavaiset, jotka kujertelivat nokat vastatusten kuin kyyhkyspari. Talo oli pikkuinen, sen takana oli puutarha ja edessä nurmikko, joka ei ollut juuri nenäliinaa suurempi. Siihen Meg aikoi hankkia suihkulähteen, pensaita ja runsaasti iloisia kukkia; tällä hetkellä tosin suihkulähdettä esitti rapautunut uurna, joka toi mieleen likasoikon; sen ympärillä kasvoi heiveröisiä lehtikuusen taimia, jotka eivät vielä tienneet, alkaisivatko lainkaan elää, ja kukkarunsauteen viittasivat vasta tikkurivit, jotka osoittivat mihin siemenet oli kylvetty.

Mutta sisällä oli ihastuttavaa, ja onnellisen morsiamen mielestä talo oli virheetön ullakolta kellariin saakka. Tosin eteinen oli tavattoman ahdas — onneksi nuorella parilla ei ollut pianoa, sillä sitä ei mitenkään olisi saatu kokonaisena sisälle; ruokasalikin oli niin pieni, että kuusi henkeä töin tuskin mahtui sinne, ja keittiön portaat oli kuin varta vasten rakennettu suistamaan sekä palvelijat että posliiniastiat suoraan hiililaatikkoon. Mutta kun tottui näihin pieniin puutteellisuuksiin, kaikki tuntui täydelliseltä, sillä koko talo oli sisustettu aistikkaasti ja käytännöllisesti, ja yleisvaikutelma oli erittäin tyydyttävä. Pienessä olohuoneessa ei tosin ollut marmoripöytiä, korkeita peilejä eikä pitsiuutimia vaan yksinkertainen kalusto, paljon kirjoja, pari kaunista taulua, kukkateline ikkunasyvennyksessä ja joka puolella sieviä lahjaesineitä, joita ystävälliset kädet olivat valmistaneet ja jotka juuri sen vuoksi olivat erityisen rakkaita.

— Oletko nyt tyytyväinen? Näyttääkö täällä kodikkaalta ja luuletko tulevasi onnelliseksi tässä ympäristössä? kysyi rouva March, kun äiti ja tytär käsi kädessä kulkivat tarkastamassa Megin uutta valtakuntaa.

— Olen niin tyytyväinen ja onnellinen, etten osaa sanoakaan, vastasi Meg luoden äitiinsä katseen, joka puhui paremmin kuin sanat.

— Jos hänellä vain olisi palvelustyttö tai parikin, kaikki olisi niin kuin pitää, sanoi Amy tullessaan olohuoneesta, jossa hän oli koetellut, sopisiko pronssinen Merkurius paremmin uuninreunustalle vai hyllypöydälle.

— Olemme jo äidin kanssa keskustelleet siitä, ja olen päättänyt seurata hänen neuvoaan. Täällä on niin vähän tehtävää, että kun Lotty juoksee asioillani ja hiukan auttaa minua silloin tällöin, vältyn parahiksi veltostumasta enkä rupea ikävöimään kotiin, selitti Meg rauhallisesti.

— Sallie Moffatilla on neljä kotiapulaista, jatkoi Amy.

— Jos Megillä olisi yhtä monta, he valloittaisivat koko talon, ja silloin herra ja rouva saisivat pystyttää leirin puutarhaan, puuttui puheeseen Jo, joka kiillotti iso keittiöesiliina edessään vielä viimeisen kerran ovenripoja.

— Sallie ei olekaan köyhän miehen vaimo, ja hän tarvitsee monta palvelijaa pitämään hienoa talouttaan kunnossa. Meg ja John aloittavat vaatimattomasti, mutta uskon, että pienessä kodissa on yhtä paljon onnea kuin komeassa palatsissa. Megin ikäiset nuoret tytöt tekevät suuren virheen elleivät viitsi muuta kuin pukeutua, jaella käskyjä ja juoruta. Kun olin nuori rouva, toivoin usein, että uudet vaatteeni kuluisivat tai repeytyisivät, jotta saisin nauttia niiden paikkaamisesta, sillä minusta oli suorastaan kyllästyttävää aina ommella korutöitä tai kirjailla nenäliinoja.

— Olisit mennyt keittiöön sotkemaan kuten Salliekin, kun hän haluaa vaihtelua, vaikka hänen laitoksensa kyllä aina epäonnistuvat ja herättävät suurta riemua palvelijoissa, sanoi Meg.

— Myöhemmin minä meninkin, mutta en huvittelemaan vaan oppimaan Hannalta keittotaitoa, jotta palvelijani eivät voisi nauraa minulle. Silloin se oli kuin leikkiä, mutta tuli aika, jolloin olin todella iloinen, että osasin valmistaa maukasta ruokaa pienille tytöilleni ja selviytyä ilman apulaista. Sinä, Meg, aloitat päinvastaisessa järjestyksessä, mutta varmaan olet kiitollinen tästä oppiajasta vielä silloinkin, kun Johnista tulee rikkaampi mies, sillä varakkaankin perheenemännän täytyy tietää miten työt tehdään, jotta hän tietää mitä voi vaatia alaisilta.

— Se on totta, sanoi Meg, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut äitinsä pientä esitelmää. — Tiedätkö, tästä nurkasta pidän eniten koko nukkekodissani, jatkoi Meg hetken kuluttua heidän noustessaan yläkertaan ja tutkiessaan hänen hyvin varustettua liinavaatekomeroaan.

Beth järjesti siellä parhaillaan liinavaatepinoja hyllyille. Kaikki naurahtivat Megin sanoille, sillä liinavaatevarastoon liittyi hauska tarina. Marchin täti oli sanonut, että jos Meg nai 'tuon Brooken', hän ei saa tädiltään penniäkään. Vähitellen aika kuitenkin hellytti hänen mielensä ja hän rupesi katumaan päätöstään, mutta koska hän ei ikinä perunut sanojaan, hänen oli vaikea keksiä miten kiertäisi uhkauksensa.

Viimein hän huomasi keinon, joka tyydytti häntä. Rouva Carrol, Florencen äiti, sai tehtäväkseen ostaa, päärmäyttää ja nimikoittaa runsaan valikoiman liinavaatteita ja lähettää ne omana lahjanaan morsiamelle. Näin tapahtuikin, mutta salaisuus tuli kuitenkin ilmi herättäen Marchin perheessä suurta riemua. Marchin täti näet koetti näyttää viattomalta ja väitti itsepintaisesti, ettei hän voinut antaa muuta kuin vanhanaikaisen helminauhan, joka jo kauan sitten oli luvattu sille tytöistä, joka ensin menisi naimisiin.

Rouva March siveli ihaillen hienoja damastiliinoja.

— Tämä liinavaatevarasto kestää kyllä koko ikäni, niin ainakin Hanna väittää, sanoi Meg tyytyväisyyttä loistaen.

— Herra Ilveilijä saapuu, huusi Jo alakerrasta, ja kaikki riensivät Laurieta vastaan, sillä hänen jokaviikkoiset vierailunsa toivat aina hauskaa vaihtelua perheen tasaiseen elämään.

Tietä pitkin tuli reippain askelin pitkä, harteikas nuorukainen päässään pehmeä huopahattu ja takki auki reuhottaen. Hän loikkasi matalan puutarha-aidan yli viitsimättä pysähtyä avaamaan veräjää ja seisoi samassa rouva Marchin edessä ojennetuin käsin ja sanoi sydämellisesti:

— Tässä minä taas olen, äiti! Ja kaikki hyvin.

Viimeiset sanat olivat vastaus rouva Marchin hellän kysyvään katseeseen, jonka Laurien silmät kohtasivat niin vilpittöminä, että kohtaus päättyi äidilliseen suudelmaan kuten tavallisesti.

— Tämä on rouva Brookelle, ja sitä seuraavat antajan lämpimät onnittelut. Terve, Beth! Oletpa virkistävä näky, Jo. Ja sinä, Amy, olet aivan liian sievä naimattomaksi tytöksi.

Jutellessan Laurie ojensi ruskean paperikäärön Megille, vetäisi Bethiä palmikosta, virnisteli Jon suurelle keittiöesiliinalle ja elehti muka hurmaantuneena Amyn edessä. Kun hän oli tervehtinyt äitiä ja tyttöjä kädestä, kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen.

— Missä John on? kysyi Meg levottomana.

— Hän ahertaa tänään, että saisi vapaata huomiseksi, rouvaseni.

— Kumpi joukkue voitti viimekertaisen ottelun, Teddy? kysyi Jo, joka yhdeksästätoista ikävuodestaan huolimatta seurasi yhä innokkaasti poikien urheilua.

— Me tietysti. Olisitpa ollut näkemässä.

— Miten jaksaa suloinen neiti Randal? Amy kysyi merkitsevästi hymyillen.

— Hän on entistä julmempi. Etkö näe miten olen laihtunut? Ja Laurie löi leveään rintaansa ja huokasi haikeasti.

— Mitähän hän taas on keksinyt? Avaa pian paketti, Meg, katsotaan mitä siinä on, sanoi Beth, joka uteliaana oli vilkuillut pahkuraista kääröä.

— Se on tärkeä esine tulipalon tai varkaiden varalle, selitti Laurie, kun kääröstä tyttöjen suureksi riemuksi tuli esiin hälytyskello.

— Aina kun John on poissa ja sinä, Meg-rouva, olet peloissasi, sinun tarvitsee vain helistää tätä kelloa yläkerran ikkunasta, niin saat silmänräpäyksessä kaikki naapurit jalkeille. Eikö ole erinomainen? Ja Laurie vahvisti sanansa heläyttämällä hiukan kelloa, jolloin tytöt kiireimmiten tukkivat korvansa.

— Saat olla tästä kiitollinen, ja kiitollisuudesta puhuttaessa minun täytyy kertoa, että Hanna pelasti äsken hääkakkusi hukkateiltä. Näin ohikulkiessani, kun se tuotiin teille, ja jollei Hanna olisi urhoollisesti puolustanut kakkua, olisin siepannut sen varmasti, sillä se oli kauhean herkullisen näköinen.

— Kasvatkohan sinä ikinä isoksi ihmiseksi, Laurie? sanoi Meg hyvin rouvamaisesti.

— Yritän parastani, arvoisa rouva, mutta pelkään pahoin, ettei meidän rappeutuneena aikanamme enää ylitetä sataakahdeksaakymmentä senttiä, vastasi tuo nuori herrasmies, jonka pää jo ulottui melkein kattokruunun tasalle. — Näin upouudessa asunnossa on tietysti pyhyydenloukkaus ajatella syömistä, mutta koska minulla on hirmuinen nälkä, ehdotan että siirrymme muualle.

— Äiti ja minä odotamme Johnia. Täällä on vielä hiukan järjestämistä, sanoi Meg kiiruhtaen pois.

— Beth ja minä menemme Kitty Bryantin luo hakemaan lisää kukkia huomista varten, sanoi Amy painaen sievän hatun sieville kiharoilleen.

— Älä sinä, Jo, ainakaan hylkää minua. Olen niin nääntynyt, etten pääse kotiin omin voimin. Äläkä millään muotoa riisu esiliinaasi, se on harvinaisen pukeva, sanoi Laurie, kun Jo tarjosi käsivartensa tukeakseen hänen horjuvia askeliaan.

— Kuule, Teddy, haluan puhua nyt vakavasti huomispäivästä, aloitti Jo, kun he lähtivät kulkemaan rinnakkain. — Sinun täytyy luvata, että käyttäydyt arvokkaasti etkä kujeillasi pilaa järjestelyjämme.

— Olkoot kujeet minusta kaukana.

— Äläkä juttele hassuja silloin kun meidän on oltava vakavia.

— Enhän minä ikinä. Itse sinä hassuja puhut.

— Ja pyydän hartaasti, ettet vilkaisekaan minuun koko toimituksen aikana, voin muuten purskahtaa vielä nauramaan.

— Et sinä minua näekään, sillä varmasti itket niin, ettet kyynelhuurujesi takaa erota mitään.

— Minähän en itke koskaan muuta kuin suuressa tuskassa.

— Kuten esimerkiksi silloin, kun ystävät lähtevät korkeakouluun, vai mitä? sinkautti Laurie virnistellen.

— Senkin riikinkukko. Minä vetistelin vain hiukan tyttöjen seuraksi.

— Aivan. Kuinka isoisä on voinut tällä viikolla? Onko hän ollut hyvällä tuulella?

— Erinomaisella, mutta sinä olet tainnut joutua kiipeliin ja haluat tietää, kuinka hän suhtautuu uutisiisi? huomautti Jo terävästi.

— Mutta Jo, uskotko että voisin katsoa äitiäsi silmiin ja sanoa kaiken olevan hyvin, jollei se olisi totta? Laurie seisahtui loukkaantuneen näköisenä.

— En, en usko.

— Älä sitten ole epäluuloinen; minä haluaisin vain vähän rahaa, sanoi Laurie ja jatkoi matkaa Jon sydämellisen äänensävyn lepyttämänä.

— Sinä kulutat paljon rahaa, Teddy.

— Varjelkoon, en minä sitä kuluta, se kuluu itsestään. Tuskin huomaankaan, kun se on jo lopussa.

— Olet niin antelias ja hyvänahkainen, että lainaat ihmisille etkä osaa sanoa kenellekään ei. Kuulimme Henshaw'sta ja mitä teit hänen hyväkseen. Jos aina kulutat rahasi sillä tavoin, kukaan ei moiti sinua, sanoi Jo lämpimästi.

— Henshaw teki kärpäsestä härkäsen. Olisitko sinä sitten antanut sellaisen kunnon kaverin raataa itsensä hengiltä varojen puutteessa? Hän vastaa tusinaa meitä laiskoja korkeakoululaisia.

— En tietenkään; mutta minä en käsitä minkä vuoksi tarvitset senkin seitsemät liivit, loputtoman määrän solmioita ja uuden hatun joka kerta kun tulet kotiin. Luulin että olisit jo päässyt keikariaikasi ohi, mutta aina se vain puhkeaa jossain uudessa muodossa. Tällä kertaa muoti vaatii näyttämään hirvittävältä, koska tukkasi on kuin juuriharja ja sinulla on ruumiinmukainen takki, keltaiset hansikkaat ja kömpelöt, leveäkärkiset kengät. En sanoisi mitään, jos tuo ruma asusi olisi halpa, mutta se on maksanut yhtä paljon kuin kunnon vaatteetkin.

Laurie heitti päätään taaksepäin ja nauroi niin makeasti Jon hyökkäykselle, että pudotti huopahattunsa maahan. Jo astui sen päälle, ja Laurie sai nyt sopivan tilaisuuden kehua uutta asuaan, koska hän saattoi tälläkin hetkellä vain rutistaa pahoinpidellyn hattunsa kokoon ja työntää sen taskuunsa.

— Olet kunnon ihminen, jos lakkaat esitelmöimästä. Saan siitä tarpeekseni viikon varrella, kotiin tultuani haluan pitää hauskaa. Ja huomenna käyttäydyn kyllä hyvin, maksoi mitä maksoi, niin että ystäväni ovat minuun tyytyväisiä.

— Jätän sinut rauhaan, kunhan vain annat tukkasi kasvaa. Vaikka en olekaan nirppanokka, kieltäydyn jyrkästi näyttäytymästä henkilön seurassa, joka on kuin joku nuori ammattilaisnyrkkeilijä, huomautti Jo tosissaan.

— Tämä vaatimaton muoti edistää opiskelua; siksi olemmekin omaksuneet sen, selitti Laurie, jota ei ainakaan voinut moittia turhamaiseksi, koska hän oli vapaaehtoisesti vaihtanut kauniin, kiharan tukkansa neljännestuuman pituiseen sänkeen. — Asiasta toiseen, Jo, tuo pikku Parker taitaa tulla aivan epätoivoiseksi Amyn vuoksi. Hän ei osaa puhuakaan muusta, hän kirjoittelee runoja, huokailee kuutamossa ja esiintyy yleensä sangen epäilyttävällä tavalla. Eikö sinustakin olisi parasta, että hän ajoissa tukahduttaisi tunteensa? jatkoi Laurie hetken kuluttua ison veljen huolehtivaan sävyyn.

— Tietysti; emme halua lähivuosina uusia häitä perheeseen. Hyvänen aika, mitä ihmettä nuo lapset oikein ajattelevat? Jo näytti niin järkyttyneeltä kuin Amy ja pikku Parker olisivat olleet vielä alle kymmenvuotiaita.

— Aika kuluu ihan huomaamatta, neitiseni. Sinä, Jo, olet vielä alaikäinen, mutta seuraava järjestyksessä ja jätät pian meidät suremaan, sanoi Laurie ja pudisti päätään ajatellessaan miten ajat huononivat.

— Älä hätäile; minä en ole sitä lajia, johon rakastutaan. Ei minusta kukaan huoli, ja se onkin onni, sillä jonkun pitää perheessä aina jäädä vanhaksipiiaksi.

— Sinä et anna kenellekään tilaisuutta, sanoi Laurie vilkaisten tyttöön syrjäkarein, samalla kun hänen päivettyneille poskilleen kohosi vähän väriä. — Sinä et milloinkaan paljasta luonteesi hellempiä puolia, ja jos joku sattumalta pääsee kurkistamaan pinnan alle eikä osaa salata, että pitää näkemästään, silloin sinä kaadat kylmää vettä niskaan — ja tulet niin piikikkääksi, ettei sinuun uskalla katsoakaan, saati koskea.

— En pidä sellaisesta. Minulla on sitä paitsi niin kiire, etten jouda vaivaamaan päätäni joutavalla, ja sitten minun mielestäni on hirveätä hajottaa koti. Älä puhu enää tästä asiasta. Megin häät ovat panneet meidän päämme niin pyörälle, että puhumme vain rakkaudesta ja muusta järjettömästä. En tahdo tulla huonolle tuulelle, jutellaan mieluummin muusta, sanoi Jo sen näköisenä, kuin olisi valmis kaatamaan kylmää vettä pienimmästäkin ärsytyksestä.

Mitä Laurie lie mielessään miettinyt, hän kuittasi sen pitkällä vihellyksellä ja lausui julki pelokkaan ennustuksen, kun he erosivat veräjän luona:

— Muista minun sanoneen, Jo, sinä olet seuraava.

2

ENSIMMÄISET HÄÄT

Kuistin vaaleanpunaiset köynnösruusut heräsivät aikaisin seuraavana aamuna iloiten täysin siemauksin kirkkaasta auringonpaisteesta ja pilvettömästä taivaasta. Niiden punertavat terälehdet loistivat, kun tuuli niitä keinutteli, ja ne kuiskailivat toinen toisilleen mitä olivat nähneet. Toiset kurkistivat ruokasaliin, jonne hääpöytä oli katettu, toiset kiipesivät korkealle yläkertaan ulottuakseen hymyilemään siskoksille, jotka pukivat morsianta, toiset taas toivottivat tervetuloa kaikille niille, jotka kulkivat edestakaisin puutarhassa, kuistilla tai käytävässä, ja kaikki, alkaen upeimmasta, täysin puhjenneesta kukasta aina vaaleimpaan pikku nuppuseen saakka, uhrasivat parhaimman loistonsa ja suloisimman tuoksunsa lempeälle emännälleen, joka oli niitä hoitanut ja rakastanut.

Meg ei halunnut silkkiä, pitsejä eikä oranssinkukkia.

— En halua tänään näyttää vieraalta ja jäykältä, hän selitti. En välitä hienoista, muodikkaista häistä, sillä toivon ympärilleni vain ne, jotka ovat minulle rakkaita, ja heille haluan olla oma itseni.

Hän oli ommellut omin käsin morsiuspukunsa. Siskot kampasivat hänen kauniin tukkansa, ja hänen ainoana koristeenaan oli kimppu kieloja, jotka olivat Johnin mielikukkia.

— Sinä olet tosiaan meidän oma rakas Megimme, mutta niin suloisen näköinen, että tahtoisin rutistaa sinua, ellei pukusi rypistyisi, huudahti Amy katsellen häntä ihastuksissaan, kun kaikki oli valmista.

— Silloin olen tyytyväinen. Saatte suudella ja syleillä minua, koska sellaisia ryppyjä juuri tahdonkin pukuuni tänään, sanoi Meg ja sulki syliinsä siskot, jotka itkien ja nauraen rutistivat häntä tuntien samalla, että uusi rakkaus ei ollut tukahduttanut vanhaa.

— Nyt menen sitomaan Johnin solmion ja sitten olen hetken isän kanssa kirjastossa, sanoi Meg lopulta kiiruhtaen suorittamaan pientä palveluaan. Sen jälkeen hän seuraili äitinsä kannoilla, koska vaistosi, että hymyilevästä ilmeestään huolimatta äiti sisimmässään oli surullinen, kun ensimmäinen lintu lensi pesästä.

Kolmen nuoremman sisaren viimeistellessä asuaan meillä on hyvä tilaisuus tarkastella minkälaisia muutoksia ystäviemme ulkomuodossa on tapahtunut kuluneiden kolmen vuoden aikana.

Jon kulmikkuus on paljon vähentynyt. Hän on oppinut liikkumaan luontevasti, joskaan ei sulavasti. Hänen lyhyt kihara tukkansa on kasvanut ja kiertää nyt pukevasti paksuna palmikkona hänen päätään. Tummahipiäisillä poskilla on raikas väri, katse lempeä, ja tänä päivänä hänen terävältä kieleltään pääsee vain ystävällisiä sanoja.

Beth on hoikka ja kalpea ja entistä hiljaisempi; hänen kauniit, lempeät silmänsä ovat tavallista suuremmat, ja niitä katsellessa tulee surulliseksi, vaikka niiden ilme ei itse asiassa ole lainkaan surullinen. Tuska on jättänyt noille nuorille kasvoille liikuttavan varjonsa. Mutta Beth valittaa harvoin, hän vakuuttaa aina toiveikkaasti tulevansa pian paremmaksi.

Amya ei suotta sanota perheen kukkaseksi, sillä jo kuusitoistavuotiaana hän on vartaloltaan ja käytökseltään kuin täysikasvuinen nainen. Vaikka hän ei olekaan kaunotar, hänessä on selittämätöntä naisellista viehkeyttä. Sen huomaa koko hänen olemuksestaan, käsien liikkeistä, hameen hulmahduksesta, pään keikahduksesta. Se on itsetiedotonta mutta sopusointuista ja viehättää monia yhtä paljon kuin itse kauneus. Nenä tuotti yhä huolta Amylle, sillä siitä ei milloinkaan tullut kreikkalaista, samoin liian iso suu ja voimakas leuka. Nämä harmittavat viat antoivat kuitenkin luonteikkuutta hänen kasvoilleen, vaikkei hän itse sitä tiennytkään iloitessaan vain harvinaisen heleästä ihostaan, kirkkaan sinisistä silmistään ja tuuheista, kullankeltaisista kiharoistaan.

Kaikki kolme olivat pukeutuneet ohuihin hopeanharmaisiin pukuihin, parhaisiin kesäpukuihinsa. Hiuksissa ja rintapielessä heillä oli vaaleanpunaisia ruusuja, ja he näyttivät raikkailta ja onnellisilta tytöiltä, niin kuin olivatkin.

Hääjuhlat olivat vailla kaikkia muodollisuuksia, koska ne tahdottiin mahdollisimman luonnollisiksi ja kodikkaiksi. Niinpä Marchin täti saavuttuaan kauhistuikin, kun morsian juoksi toivottamaan hänet tervetulleeksi ja saattoi sisälle häätaloon, jossa sulhanen kiinnitti juuri paikoilleen maahan pudonnutta köynnöstä ja perheen isä pappisarvostaan huolimatta asteli juhlallisen näköisenä yläkertaan viinipullo kummassakin kainalossaan.

— Onpas tämä laitaa! huudahti vanha rouva järjestellessään kahisevan silkkipukunsa laskoksia ja istuutuessaan kunniapaikalle, joka oli järjestetty häntä varten. — Sinunhan olisi pitänyt pysytellä näkymättömissä viime hetkeen asti, lapsi kulta.

— Ei minussa ole mitään katsomista eikä kukaan sitä paitsi tule tuijottamaan minua eikä arvostelemaan pukuani eikä laskemaan mitä hääateria on maksanut. Olen liian onnellinen välittääkseni, mitä ihmiset puhuvat tai ajattelevat, niinpä vietänkin omat hääni aivan niin kuin minusta itsestäni on hauskinta. John, rakkaani, tässä on vasarasi, ja samassa Meg jo oli auttamassa "tuota miestä" hänen kerrassaan sopimattomassa puuhassaan.

John ei edes kiittänyt, mutta kumartuessaan ottamaan tuota epäromanttista työkalua hän suuteli pikku morsiantaan oven takana luoden häneen sellaisen katseen, että Marchin tädin oli nopeasti pakko ottaa nenäliinansa ja pyyhkiä vanhoja, tuikeita silmiään, jotka olivat äkkiä kostuneet.

Samassa kuului rysähdys ja huutoja, joita seurasi Laurien sydämellinen nauru ja hieman sopimaton huudahdus:

— Voi, Zeus Amon! Jo tönäisi taas hääkakkua! Seurauksena oli yleinen hälinä, joka vaivoin ehti asettua, ennen kuin serkkujoukko saapui ja "seurue astui sisään", kuten Bethin oli tapana sanoa lapsena.

— Älä anna tuon nuoren jättiläisen tulla lähelleni; hän on paljon kiusallisempi kuin hyttyset, kuiskasi vanha rouva Amylle, kun huone alkoi täyttyä ja Laurien tumma pää kohosi toisten yläpuolelle.

— Hän on luvannut olla tänään oikein kiltti, ja hän osaa olla kerrassaan viehättävä, jos vain haluaa, vastasi Amy ja hiipi varoittamaan Herkulesta lohikäärmeestä, mistä oli seurauksena, että vanha rouva oli hukkua Laurien huomaavaisuuteen.

Ilman morsiussaattuettakin häly hiljeni heti, kun pastori March ja nuori pari asettuivat lehväholvin alle. Äiti ja siskot seisoivat lähinnä morsiusparia, aivan kuin he olisivat vielä halunneet pidättää Megin luonaan. Isän ääni petti useammin kuin kerran, mutta se tuntui tekevän toimituksen vain kauniimmaksi ja juhlallisemmaksi. Sulhasen käsi vapisi silminnähtävästi eikä kukaan kuullut hänen vastaustaan, mutta Meg katsoi suoraan puolisonsa silmiin sanoessaan: "Tahdon", ja hänen äänensä ja katseensa oli niin hellän luottavainen, että ilo täytti äidin sydämen ja Marchin täti nyyhkytti kuuluvasti.

Jo ei itkenyt, vaikka hänen toisin ajoin oli sangen vaikea pidättää kyyneliään. Hänen onnistui hillitä itsensä, koska hän tiesi Laurien herkeämättä katselevan tummissa vekkulinsilmissään samalla kertaa hilpeä ja liikuttunut ilme. Beth nojasi päänsä äidin olkapäähän, mutta Amy seisoi suorana kuin kuvapatsas auringonsäteiden leikkiessä kauniisti hänen otsallaan ja kukissa, jotka koristivat hänen kiharoitaan.

Samalla hetkellä kun vihkimistoimitus oli päättynyt, Meg huudahti välittömästi vastoin totuttuja tapoja:

— Ensimmäinen suukko äidille! ja kääntyi suutelemaan häntä hellästi.

Seuraavan neljännestunnin ajan Meg hehkui kuin ruusu, sillä onnittelijat olivat hukuttaa hänet syleilyihin alkaen herra Laurencesta aina vanhaan Hannaan, joka ihmeelliseen päähineeseen sonnustautuneena sulki Megin syliinsä ja sanoi itkun ja naurun sekaisella äänellä: — Jumala siunatkoon sinua, kultaseni! Kakkukin säilyi ehjänä ja kaikki on ihan taivaallista!

Häävieraat hajaantuivat ja jokainen sanoi jotakin sukkelaa tai ainakin yritti, ja kaikilla oli nauru herkässä, niin kuin vain silloin kun mieli on keveä. Häälahjoja ei ollut näytteillä, sillä ne oli jo viety nuoren parin kotiin; taidokasta hääateriaa ei myöskään tarjottu, mutta sen sijaan runsaasti leivonnaisia, pientä haukattavaa ja hedelmiä, kaikki kukkasin somistettuna. Herra Laurence ja Marchin täti kohottivat vähän kulmiaan ja iskivät silmää toisilleen, kun kolme Hebeä kantoi vieraille ainoina nektareina vain vettä, limonaatia ja kahvia. He eivät kuitenkaan sanoneet mitään, mutta Laurie, joka itsepintaisesti halusi palvella morsianta, oli tosiaan hämmästynyt ilmestyessään hänen eteensä täyteen ahdettu tarjotin käsissään.

— Onko Jo särkenyt vahingossa kaikki viinipullot? hän kuiskasi. — Ei kai se sentään harhanäky ollut, kun tänä aamuna näin vielä täällä muutaman pullon.

— Ei, et sinä erehtynyt. Isoisäsi lahjoitti ystävällisesti meille parasta viiniään, ja Marchin tätikin lähetti muutaman pullon, mutta isä varasi ensin niistä vähän Bethille ja lähetti loput sotilaiden toipilaskodin tarpeiksi. Sinähän tiedät että hänen mielestään viiniä pitäisi käyttää vain lääkkeeksi, ja äiti sanoo, ettei hän eivätkä hänen tyttärensä ikinä tarjoile viiniä tämän katon alla kenellekään nuorelle miehelle.

Meg puhui tosissaan ja odotti, että Laurie olisi joko rypistänyt otsaansa tai purskahtanut nauruun. Mutta tämä ei tehnyt kumpaakaan, vaan vilkaistuaan Megiin sanoi kiihkeään tapaansa:

— Se on oikeata puhetta! Olen nähnyt siitä koituvan niin paljon vahinkoa, että toivoisin toistenkin naisten ajattelevan samalla tavoin.

— Et kai sentään puhu omasta kokemuksestasi! Megin äänessä oli huolestunut sävy.

— En, siitä annan kunniasanani. Mutta älä sentään usko liian hyvää minusta, minulla ei näes ole kiusausta juuri siihen syntiin. Koska olen elänyt maassa, jossa viini on yhtä yleistä kuin vesi ja melkein yhtä vaaratonta, en välitä siitä lainkaan; mutta kun sievä tyttölapsi tarjoaa viiniä, on vaikea kieltäytyä, senhän kai ymmärrät.

— Mutta sinun pitäisi kieltäytyä, vaikkei itsesi, niin ainakin toisten vuoksi. Laurie, lupaa se nyt minulle, niin voin sitä suuremmalla syyllä sanoa tätä päivää elämäni onnellisimmaksi.

Näin äkillinen vakava pyyntö sai nuoren miehen hetkeksi epäröimään, sillä pilkkaa on usein paljon vaikeampi kestää kuin kieltäytymistä. Meg tiesi, että jos Laurie antaisi lupauksen, hän myös pitäisi sen maksoi mitä maksoi. Sanaa sanomatta hän katsoi vain Laurieen onnesta säteilevin kasvoin ja hänen hymynsä tuntui sanovan: — Tänään ei kukaan henno kieltää minulta mitään. Eikä Laurie tietenkään voinut; hymyillen hän ojensi kätensä Megille ja sanoi sydämellisesti:

— Minä lupaan, rouva Brooke!

— Kiitoksia oikein paljon.

— Ja minä juon maljan päätöksellesi ja toivotan sille pitkää ikää, Teddy, huudahti Jo läikäyttäen Laurien päälle limonaatia, kun heilautti iloisesti lasiaan ja kilisti hänen kanssaan.

Tarjoilun jälkeen vieraat hajaantuivat kaksittain ja kolmittain kävelemään puutarhaan ja nauttimaan auringonpaisteesta. Megin ja Johnin seisoessa sattumalta keskellä nurmikenttää Laurie sai päähänpiston, joka kruunasi nämä epätavalliset häät.

— Kaikki naineet ottakoot toisiaan kädestä ja tanssikoot nuoren parin ympärillä, kuten Saksassa on tapana, me poikamiehet ja vanhatpiiat kierrämme pareittain piirin ulkopuolella! Laurie huudahti kävellen Amyn rinnalla, ja hän oli niin tartuttavan iloinen ja innostunut, että kaikki seurasivat mukisematta heidän esimerkkiään. Pastori ja rouva March, Carrolin täti ja setä aloittivat, ja muut yhtyivät innolla piiriin; vieläpä Sallie Moffatkin hetken epäröityään heitti laahustimen käsivarrelleen ja veti Nedin mukanaan. Mutta hilpeän tunnelman kruunasivat herra Laurence ja Marchin täti, sillä komean vanhan herran kävellessä juhlallisesti vanhan rouvan luo tämä pisti heti kepin kainaloonsa ja kiiruhti sisäpiiriin morsiusparin ympärille, sillä aikaa kun nuori väki leijaili puutarhassa kuin perhoset juhannuspäivänä.

Vasta kun kaikki olivat lopen uupuneita, tanssi taukosi ja vieraat alkoivat hankkia lähtöä.

— Toivotan sinulle sydämestäni kaikkea hyvää, kultaseni, vaikka pelkään, että vielä saat surujakin kokea, sanoi Marchin täti Megille ja lisäsi sitten sulhaselle, joka oli tullut saattamaan häntä vaunuihin: — Olette saanut aarteen, nuori mies, näyttäkää että olette sen arvoinen.

— En ole aikoihin ollut näin hauskoissa häissä, Ned. En käsitä mistä se johtuu, siellähän ei ollut ensinkään niin kuin häissä yleensä, huomautti rouva Moffat miehelleen heidän ajaessaan kotiin.

— Laurie poikaseni, jos sinä joskus haluat astua saman askelen ja otat jonkun noista pikku tytöistä kumppaniksesi, olen täysin tyytyväinen, sanoi herra Laurence istuutuessaan nojatuoliinsa aamupäivän juhlinnan jälkeen.

— Yritän tehdä parhaani, jotta toivomuksesi toteutuisi, vastasi Laurie harvinaisen kuuliaisesti irrottaen samalla varovaisesti kukkasen, jonka Jo oli kiinnittänyt hänen napinläpeensä.

Nuorikon uusi koti ei ollut kaukana, ja ainoan häämatkansa Meg suoritti entisestä kodista sinne Johnin rinnalla kävellen. Kun hän tuli huoneestaan kyyhkysenharmaassa puvussaan ja olkihatussa, joka oli valkoisilla nauhoilla sidottu leuan alle, kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen ja hyvästelivät niin kuin hän olisi ollut lähdössä pitkälle matkalle.

— Äiti kulta, älä vain luule että menetät minut tai että rakastan sinua sen vuoksi vähemmän, että rakastan Johnia niin kovasti, Meg sanoi takertuen äitiinsä. — Sinua, isä, tulen joka päivä katsomaan ja minä toivon, että saan säilyttää vanhan paikkani teidän kaikkien sydämessä, vaikka olenkin naimisissa. Beth voi olla paljon minun luonani ja toisetkin tytöt pistäytyvät varmaan joskus nauramassa minun talouspuuhilleni. Kiitos teille kaikille tästä ihanasta päivästä. Hyvästi, hyvästi!

He seurasivat Megiä hellin, rakastavin katsein ja onnea toivottaen, kun hän lähti kotoaan Johnin käsivarteen nojaten kädet täynnä kukkia ja kesäkuun auringon valaistessa hänen onnellisia kasvojaan.

3

TAITEELLISIA YRITYKSIÄ

Ihmisten yleensä ja eritoten nuorten kunnianhimoisten miesten ja naisten on usein vaikea oppia erottamaan neroa ja tavallista lahjakkuutta toisistaan. Niinpä Amynkin täytyi kestää monet surut, ennen kuin hän oppi tämän eron. Luullen innostustaan taiteelliseksi innoitukseksi hän nuorekkaan rohkeasti yritti milloin mitäkin taiteen haaraa. Hän hylkäsi muovailusaven pitkiksi ajoiksi ja keskittyi hienoihin tussipiirroksiin onnistuen niissä niin hyvin, että hänen näppäristä tekeleistään koitui sekä hyötyä että huvia. Mutta silmien rasittuminen pakotti hänet pian luopumaan tussitöistä ja yrittämään rohkeasti polttopiirustusta.

Niin kauan kuin tätä intoa riitti, perhe eli ainaisessa tulipalon pelossa, sillä talon täytti niihin aikoihin alituisesti palaneen puun haju, ullakolta tuprahteli usein levottomuutta herättäviä savupilviä, hehkuvia poltinrautoja oli pitkin ja poikin, eikä Hanna milloinkaan uskaltanut mennä nukkumaan ennen kuin oli tulipalon pelosta varannut vuoteensa viereen vesisangon ja hälytyskellon.

Poltettuaan pahasti sormenpäänsä Amy vaihtoi tulen öljyyn ja alkoi vähentymättömällä innolla harjoittaa öljymaalausta. Eräältä taiteilijaystävältään hän sai käytettyjä siveltimiä, paletteja ja värejä; ja siitä alkoi töhriminen. Tuloksena oli paimentauluja ja merimaisemia, joiden vertaisia ei milloinkaan ollut nähty maalla eikä merellä. Hänen nautakarjansa oli sillä tavoin muhkeata että se olisi varmasti saanut palkinnon maatalousnäyttelyssä, ja tottuneinkin merimies olisi hänen laivojensa kallistumaa katsellessaan tullut merikipeäksi, jollei tapa, jolla kaikkia laivanrakennus- ja takilointisääntöjä oli rikottu, olisi saanut katselijaa vääntelehtimään naurusta heti ensi silmäyksellä.

Seuraavana oli vuorossa hiilipiirustus. Perheenjäsenten kuvat riippuivat seinällä rivissä ja kaikki näyttivät niin hurjilta ja nokisilta kuin heidät olisi manattu esiin hiilisäiliöstä. Liitepiirroksina he onnistuivat paremmin, sillä he olivat näköisiään.

Amyn tukkaa, Jon nenää, Megin suuta ja Laurien silmiä kehuttiin hyviksi. Sen jälkeen savi ja kipsi pääsivät taas armoihin, ja Amyn ystävistään tekemät aavemaiset luonnokset kummittelivat talon nurkissa tai keikahtelivat komeron hyllyiltä ihmisten päähän. Hän houkutteli lapsia malleikseen, kunnes heidän sekavat kuvauksensa Amy-neidin salaperäisistä puuhista hankkivat hänelle jonkinlaisen syöjättären maineen. Mutta tämäkin ilo loppui pian, kun sattui ikävä onnettomuus, joka jäähdytti hänen intonsa.

Kerran kun malleista oli puutetta, Amy ryhtyi ottamaan kipsivalosta sievästä jalastaan. Mutta pian hälytti hirveä kolina, kirkuna ja hyppiminen koko perheen paikalle. Nuori, innokas taiteilijanalku hyppeli hurjasti lattialla toinen jalka juuttuneena kipsipyttyyn, jonka sisältö oli kovettunut odottamattoman äkkiä. Suurin ponnistuksin eikä aivan vaaratta hänet saatiin vapautetuksi. Jo nauroi niin tikahtuakseen kaivaessaan jalkaa irti, että veitsi luiskahti liian syvälle, viilsi haavan Amy-poloisen jalkaan ja jätti ainakin yhden pysyvän muiston hänen taiteellisista yrityksistään.

Amy rauhoittui, mutta sitten hänessä heräsi halu piirtää luontoa ja hän rupesi etsimään maalauksellisia aiheita ulkoa, metsistä, niityiltä ja joelta. Hän vilustui ehtimiseen istuessaan kosteassa ruohikossa piirtämässä jotain "ihastuttavaa asetelmaa", kiveä, yksinäistä sientä, katkennutta tulikukkaa tai "taivaallisen ihanaa pilvirykelmää", joka piirrettynä näytti mainiolta höyhenpatjalta.

Jos nerous on ikuista kärsivällisyyttä, kuten Michelangelo vakuuttaa, Amylla ainakin oli tämä jumalainen ominaisuus, sillä huolimatta kaikista epäonnistumisista ja masentavista kokemuksista hän uskoi lujasti että vielä kerran saisi aikaan sellaista, jota voisi sanoa "tosi taiteeksi".

Mutta samalla hän ahkeroi myös toisenlaisten asioiden parissa, sillä hän oli päättänyt kehittää itsestään miellyttävän ja hienosti sivistyneen naisen, siinäkin tapauksessa, ettei hänestä koskaan tulisi suurta taiteilijaa. Tässä hän onnistuikin paremmin, sillä hän kuului niihin onnellisiin, joita kaikki rakastavat, jotka saavat ystäviä minne tulevatkin ja suhtautuvat elämään niin myönteisesti ja keveästi, että vähempiosaiset helposti uskovat heidän syntyneen suosiollisten tähtien merkeissä. Kaikki pitivät Amysta, sillä monien avujensa lisäksi hän oli myös tahdikas. Hän tiesi vaistomaisesti, mikä oli sopivaa ja miellytti ihmisiä, hän löysi aina oikeat sanat, toimi tilanteen mukaisesti ja hallitsi itsensä niin täysin, että sisarilla oli tapana sanoa: "Jos Amy joutuisi hoviin, hän tietäisi pilkulleen miten siellä on käyttäydyttävä, vaikkei häntä olisi etukäteen neuvottukaan."

Hänellä oli eräs heikkous: hän halusi liikkua "hienoimmissa piireissä", vaikkei oikein itsekään tiennyt, mikä tuo hienoin oli. Varallisuus, yhteiskunnallinen asema, seuraelämän taidot ja hienot tavat olivat hänen mielestään eniten tavoittelemisen arvoisia, ja hän liittyikin aina mielellään henkilöihin, joilla oli nämä edut puolellaan erehtyen usein pitämään epäaitoa aitona ja ihailemaan sellaista, mikä ei itse asiassa ollut ihailun arvoista.

— Äiti, minulla olisi sinulle muuan pyyntö, sanoi Amy tullessaan eräänä päivänä hyvin tärkeän näköisenä sisään.

— No mikä, tyttöseni, vastasi äiti, jonka silmissä tuo hieno nuori neiti yhä pysyi lapsena.

— Meidän piirustustuntimme loppuvat ensi viikolla, ja ennen kuin tytöt hajaantuvat kesäksi, haluaisin jonakin päivänä kutsua heidät tänne. Heidän tekisi kovasti mieli nähdä joki, piirtää vanhaa siltaa ja tehdä samanlaisia luonnoksia kuin minäkin. He ovat olleet minulle hyvin kilttejä ja olen siitä kiitollinen, sillä vaikka he ovat rikkaita ja tietävät että minä olen köyhä, he ovat pitäneet minua samanarvoisena.

— Miksi eivät olisi pitäneet? Rouva March esitti kysymyksensä tavalla, jota tytöt sanoivat hänen Maria Teresia -tyylikseen.

— Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että ihmiset karsinoidaan yleensä varallisuutensa mukaan. Älä yhtään pörhennä höyheniäsi kuin herttainen, pieni kanaemo, jonka poikasia koreat pikkulinnut nokkivat; tiedäthän että rumasta ankanpojasta tuli lopulta joutsen, sanoi Amy hymyillen, sillä hänen toiveikasta ja valoisaa mielenlaatuaan ei katkeruus sumentanut.

Rouva March naurahti ja kysyi äidinylpeyttään peitellen:

— Mitä sinä sitten olet suunnitellut, joutseneni?

— Haluaisin kutsua tytöt meille ensi viikolla lounaalle, viedä heidät ajelulle katsomaan niitä paikkoja, joita he toivovat näkevänsä, antaa heidän soudella joella ja ehkä vielä järjestää pienen taiteellisen juhlan heidän kunniakseen.

— Sen voimme kyllä toteuttaa. Mitä haluat tarjota? Eiköhän riitä, jos tarjoamme leivoksia, voileipiä, hedelmiä ja kahvia.

— Ei mitenkään! Meillä täytyy olla kylmää kieltä ja kananpoikaa ja lopuksi jäätelöä suklaakastikkeen kanssa. Tytöt ovat tottuneet sellaiseen ja haluan tarjota oikein hienon kunnon lounaan, vaikka minun täytyykin itse ansaita elatukseni.

— Kuinka monta teitä on? kysyi äiti totiseksi muuttuneena.

— Meitä on kolme- neljätoista, mutta en usko kaikkien sentään tulevan.

— Hyvänen aika, sinähän saat vuokrata koko raitiovaunun tuomaan heitä tänne.

— Mitä sinä puhutkaan, äiti? Tänne tulee ehkä kuusi tai kahdeksan tyttöä ja olen aikonut vuokrata heitä varten hevosen ja lainata herra Laurencen suuret vaunut.

— Mutta sehän tulee kalliiksi, Amy.

— Ei oikeastaan, olen jo laskenut kustannukset ja aion maksaa kaiken itse.

— Etkö usko, kultaseni, että nuo ylellisyyteen tottuneet tytöt iloitsisivat vaihteen vuoksi enemmän jostakin yksinkertaisesta, kun emme kerran voi tarjota heille mitään uutta. Ja meillekin se sopisi paremmin, sillä silloin ei tarvitsisi lainailla tavaroita, ei ostaa sellaista mitä emme tarvitse, eikä jäljitellä vierasta elämäntyyliä.

— Jollen saa kutsuja mieleni mukaisiksi, en välitä pitää niitä ensinkään. Olen ihan varma että pystyn järjestämään ne, jos sinä ja siskot vain hiukan autatte; enkä ymmärrä miksen voisi toteuttaa ajatustani, kun kerran itse aion kustantaa menot, sanoi Amy päättäväisyydellä, joka vastustusta kohdatessaan usein muuttui itsepäisyydeksi.

Rouva March tiesi, että kokemus on hyvä opettaja, ja milloin vain oli mahdollista, hän antoi lastensa itse oppia elämän vaikeat läksyt.

— Olkoon menneeksi, Amy; jos kerran välttämättä haluat toteuttaa aikeesi ja voit sen tehdä tuhlaamatta liiaksi rahaa, aikaa ja hyvää tuultasi, en vastusta. Keskustele toisten tyttöjen kanssa, ja mitä päätättekin autan teitä parhaani mukaan.

— Kiitos äiti; sinä olet aina niin kiltti, sanoi Amy ja kiiruhti kertomaan suunnitelman siskoilleen.

Meg innostui heti ja suostui auttamaan luvaten reippaasti koko omaisuutensa Amyn käytettäväksi, alkaen pienestä kodistaan aina parhaisiin suolalusikkoihinsa asti. Mutta Jo rypisteli kulmiaan eikä olisi aluksi halunnut olla missään tekemisissä koko kutsujen kanssa.

— Minkä ihmeen tähden viitsit tuhlata rahojasi, vaivata meitä kaikkia ja kääntää koko talon nurin muutamien tyttölasten vuoksi, jotka eivät välitä sinusta pennin vertaa! Luulin sinulla olevan sen verran järkeä ja ylpeyttä, ettet alkaisi pokkuroida jonkun tavallisen naisihmisen edessä vain sen vuoksi, että hän käyttää ranskalaisia korkoja ja ajelee kuomuvaunuissa, pauhasi Jo, joka ei ollut parhaimmalla tuulellaan, kun joutui keskeyttämään romaaninsa juuri traagisimmassa kohdassa.

— Minä en pokkuroi enkä siedä tuota sinun holhoavaa äänensävyäsi, kivahti Amy, sillä siskokset riitelivät jatkuvasti, kun tuli kysymys tämänkaltaisista asioista. — Tytöt pitävät minusta ja minä pidän heistä, he ovat ystävällisiä, viisaita ja lahjakkaita, vaikka sinä sanot heitä vain tyhjänpäiväisiksi muotinukeiksi. Sinusta ei ole minkäänarvoista se, että on suosittu, seurustelee hienoissa piireissä ja oppii kauniita käytöstapoja. Mutta minä pidän niitä asioita arvossa ja aion käyttää hyväkseni jokaista tilaisuutta. Sinä voit kyllä käyttää kyynärpäitäsi, kulkea nokka pystyssä halki elämäsi ja kehua olevasi riippumaton, jos haluat. Minulle se ei sovi.

Päästäessään kielensä valloilleen Amy pääsi tavallisesti väittelyssä voitolle, koska hän osasi aina säilyttää malttinsa, kun taas Jo vapaudenrakkaudessaan ja epäsovinnaisuudessaan esitti niin pitkälle meneviä väitteitä, että säännöllisesti joutui alakynteen. Amy oli nytkin luonnehtinut Jon riippumattomuuden halun niin osuvasti, että molemmat purskahtivat nauruun, ja keskustelu muuttui sopuisammaksi. Vasten tahtoaan Jo lopulta suostui uhraamaan päivän sovinnaisuuden alttarille ja auttamaan sisartaan, vaikka pitikin koko kutsuja joutavana hommana.

Kutsukirjeet lähetettiin, ja melkein kaikkiin tuli myöntävä vastaus. Juhlapäiväksi oli määrätty seuraava maanantai. Hanna oli huonolla tuulella, koska viikon työt menivät sekaisin, ja ennusti kaiken käyvän hullusti, kun "ei saanut pestä ja silittää oikeana päivänä". Järjestelyt tietysti kärsivät, kun keittiökoneiston tärkein ratas rupesi näin jarruttamaan.

Ensimmäiseksi epäonnistuivat Hannan laitokset: kananpoika oli sitkeätä, kieli liian suolaista eikä suklaa vaahdonnut kylliksi. Leivokset ja jäätelö maksoivat enemmän kuin Amy oli arvioinut, samoin vaunut. Lisäksi tulivat vielä monet pikkumenot, jotka aluksi olivat näyttäneet mitättömiltä, mutta joiden yhteissumma nousi pelottavan suureksi. Beth kylmettyi ja hänen täytyi jäädä vuoteeseen. Megillä oli yhtenään vieraita, jotka veivät hänen aikansa, ja Jo oli toisissa maailmoissa, teki vahinkoja tavallista enemmän ja pani Amyn kärsivällisyyden kovalle koetukselle.

— Ilman äidin apua en olisi milloinkaan selviytynyt, selitti Amy kiitollisena jälkeenpäin, kun toiset olivat jo täysin unohtaneet tuon 'vuoden hullunkurisimman pilan'.

Oli päätetty, että jos maanantaiksi sattuisi ruma sää, neidit tulisivat vasta tiistaina, ja se oli miltei liikaa Jon ja Hannan kestokyvylle. Maanantaiaamuna vallitsi epävakainen sää, joka itse asiassa on kiusallisempi kuin yhtämittainen sade. Väliin pisaroi, väliin paistoi aurinko, väliin tuuli, eikä sää vakiintunut ennen kuin oli liian myöhäistä ratkaista asiaa suuntaan tai toiseen.

Amy nousi päivän koittaessa, ajoi toisetkin vuoteesta ja määräsi aamiaisen syötäväksi aikaisin, jotta koko talo saataisiin ajoissa kuntoon. Olohuone näytti tänään merkillisen nukkavierulta, mutta pysähtymättä huokailemaan asiaa, jolle ei mahtanut mitään, hän asetti taitavasti tuoleja maton kuluneille kohdille, peitti tauluilla seinissä olevat tahrat ja somisti tyhjät nurkkaukset omilla veistoksillaan, jotka antoivat huoneelle taiteellisen säväyksen. Vaikutelmaa paransivat vielä sievät kukka-asetelmat, joita Jo järjesti sinne tänne.

Ruokapöytä näytti houkuttelevalta; sitä katsellessaan Amy toivoi hartaasti, että ruoka maistuisi hänen vierailleen ja että lainatut lasit, posliinit ja hopeat saataisiin kunnialla takaisin omistajilleen. Vaunut oli luvattu, Beth auttoi Hannaa kulissien takana ja Jo lupautui olemaan niin huomaavainen ja rakastettava kuin hänen yläilmoissa harhailevat ajatuksensa, pakottava päänsä ja horjumaton paheksumisensa kaikkea ja kaikkia kohtaan suinkin antoivat myöten.

Amy pukeutui huolestuneena ja tunsi jo etukäteen helpotusta ajatellessaan sitä onnellista hetkeä, jolloin lounas oli kunnialla ohi ja hän lähtisi vieraineen ajelulle nauttimaan yhteisistä taideharrastuksista, sillä isot avovaunut ja vanha silta olivat hänen kutsujensa vetonaula.

Seurasi kaksi odotuksen tuntia, joiden aikana Amy kulki olohuoneen ja eteisen väliä ja yleinen mieliala vaappui kuin tuuliviiri. Pieni sadekuuro kello yhdentoista tienoissa oli ilmeisesti sammuttanut neitien innon; heidän näet piti saapua kahdeltatoista, mutta määräaikana ei ketään kuulunut. Kello kahden maissa aurinko paistoi kirkkaasti, mutta silloin lopen uupunut perhe istuutui pöydän ääreen nauttimaan herkkuja, joita ei voitu säästää kauemmin.

— Tänään ei ilma haittaa. Nyt he varmasti tulevat, meidän täytyy pian pukeutua ja olla valmiit ottamaan heidät vastaan, huudahti Amy, kun aurinko seuraavana aamuna herätti hänet unesta. Hän puhui reippaasti, mutta mielessään hän kuitenkin salaa toivoi, ettei olisi puhunut mitään tiistaista, sillä hänen intonsa laimeni sitä mukaa kuin leivokset vanhenivat.

— En saanut hummereita, niin että saatte tulla toimeen ilman hummerisalaattia, sanoi pastori March vaivautuneen näköisenä tullessaan sisään puolisen tuntia myöhemmin.

— Siinä tapauksessa saa kana kelvata, salaatissa ei sen sitkeydestä ole haittaa, ehdotti rouva March.

— Hanna jätti sen hetkeksi keittiön pöydälle ja kissanpojat pääsivät sen kimppuun. Olen hirveän pahoillani, Amy, sanoi Beth joka oli lämmin kissojen suojelija.

— Silloin täytyy saada hummeria, sillä kieli ei yksinään riitä, sanoi Amy päättävästi.

— Onko minun nyt laukattava kaupunkiin ostamaan sitä? kysyi Jo jalomielisenä marttyyrina.

— Vain minua kiusataksesi sinä toisit sen varmasti kotiin kainalossa käärimättä edes paperia sen ympärille. Minä lähden itse, vastasi Amy, jonka sisu vähitellen alkoi kuohua.

Amy kätki kasvonsa tiheän harson taa, otti sievän korin käsivarrelleen ja lähti matkaan toivoen, että virkistävä ajelu rauhoittaisi hänen kiihtynyttä mieltään ja vahvistaisi häntä kestämään päivän koettelemukset. Hän löysi pian mieleisensä hummerin, ja ostettuaan vielä kastikepullon lähti kiireesti kotimatkalle.

Raitiovaunussa istui Amyn lisäksi vain vanha, uninen naishenkilö. Riisuttuaan harsonsa Amy ryhtyi aikansa kuluksi laskemaan, mihin hänen rahansa olivat kuluneet. Hän oli niin syventynyt numeroihinsa, ettei huomannut uutta tulijaa, joka hyppäsi vaunuun matkan varrelta. Vasta kuullessaan miehekkään tervehdyksen hän havahtui. Tulija oli eräs Laurien hienoimmista korkeakoulutovereista. Amy ei ollut huomaavinaan jalkainsa juuressa olevaa koria, sillä hän toivoi hartaasti, että toinen poistuisi ennen häntä, ja hän vastasi rakastettavasti nuoren miehen tervehdykseen onnitellen itseään, että oli pukeutunut uuteen kävelypukuunsa.

Matka sujui erinomaisesti. Amyn huoli haihtui heti, kun hän kuuli seuralaisensa nousevan ensimmäiseksi vaunusta. Heidän hilpeästi jutellessaan vanha nainen rupesi tekemään lähtöä. Kompuroidessaan ovelle hän kaatoi vahingossa Amyn korin, ja — voi kauhistus! — hummeri paljastui koko mahtavassa loistossaan jalosukuisen herra Tudorin silmien edessä.

— Hyvänen aika, mummohan unohtaa päivällisensä tänne! huudahti nuori mies pahaa aavistamatta ja työnsi kävelykepillään punaisen hirviön takaisin aikoen ojentaa korin vanhukselle.

— Ei, ei — antakaa olla, se — se on minun, sopersi Amy posket melkein yhtä punaisina kuin hummeri.

— Oh, suokaa anteeksi. Se onkin harvinaisen hieno hummeri, sanoi herra Tudor sulavasti osoittaen niin vilpitöntä mielenkiintoa, että se oli kunniaksi hänen kasvattajilleen.

Amykin tointui samassa, nosti reippaasti korin viereensä istuimelle ja sanoi nauraen:

— Ettekö toivoisi, että saisitte maistaa siitä valmistettua salaattia ja nähdä ne ihastuttavat nuoret naiset, jotka olen kutsunut syömään sitä?

Sitä saattoi sanoa tahdikkuudeksi, sillä Amy ymmärsi koskettaa kahta miehistä heikkoutta. Hummeriin liittyi oitis mieluisia muistoja ja noihin ihastuttaviin nuoriin naisiin kohdistuva uteliaisuus sai miehen unohtamaan naurettavan tilanteen.

Kai hän nauraa Laurien kanssa tälle jutulle, mutta onneksi minä en ole heitä kuulemassa, mietti Amy, kun Tudor kumarsi ja poistui vaunusta.

Kotona Amy ei maininnut mitään koko tapauksesta, vaikka huomasikin korin kaatuessa saaneensa rumia kastiketahroja uuteen hameeseensa. Hän vain jatkoi valmisteluja, jotka nyt tuntuivat entistä ikävämmiltä, ja kello kahdentoista aikaan kaikki oli taas kunnossa. Tietäessään naapurien olevan kiinnostuneita hänen puuhistaan Amy toivoi tänään onnistuvansa loistavasti ja voivansa siten haihduttaa mielistä edellisen päivän vastoinkäymisen; niinpä hän tilasi isot vaunut ja ajoi komeasti vieraita vastaan tuodakseen heidät juhla-aterialle.

— Nyt kuuluu pyörien ratinaa, he tulevat! Minä menen portille vastaan, koska se vaikuttaa vieraanvaraiselta. Toivottavasti Amy parka saa nyt iloita täydestä sydämestään vaivojensa palkaksi, sanoi rouva March ryhtyen tuumasta toimeen. Mutta heti vaunut nähtyään hän herpaantui: Amyn rinnalla istui yksi ainokainen vieras.

— Beth, juokse äkkiä auttamaan Hannaa korjaamaan puolet lautasista; on hassua istuttaa yksi ainoa tyttö kahdelletoista katettuun ruokapöytään, huudahti Jo kiiruhtaen hänkin portille niin kiihdyksissään, ettei edes muistanut pysähtyä nauramaan.

Amy astui sisään aivan rauhallisena ja oli ihastuttavan kohtelias ainoalle vieraalleen, joka oli pitänyt lupauksensa; muut perheenjäsenet esittivät osansa yhtä taitavasti, ja neiti Eliottin mielestä hänen isäntäväkensä oli varsin hilpeätä joukkoa, sillä perheen oli mahdotonta ajan mittaan pidättää naurunhaluaan. Kun hauska ateria oli päättynyt ja oli käyty katsomassa ateljeeta ja puutarhaa ja keskusteltu innokkaasti taiteesta, Amy tilasi kevyet rattaat ja näytti ystävättärelleen lähitienoita aina auringonlaskuun asti, jolloin 'kutsut' päättyivät.

Kotiin palattuaan Amy oli väsyneen näköinen, mutta mahdollisimman tyyni. Hän huomasi, ettei onnettomasta juhlasta ollut muuta jäljellä kuin epäilyttävä kure Jon suupielessä.

— Sait kauniin ilman iltapäiväajelullesi, kultaseni, sanoi äiti niin luontevasti kuin kaikki kaksitoista olisivat olleet mukana.

— Neiti Eliott oli oikein herttainen tyttö ja näytti viihtyvän hyvin, huomautti Beth lämpimästi.

— Antaisitko minulle muutamia leivoksia? Ne tulisivat kipeään tarpeeseen. Meillä käy yhtä mittaa vieraita, eivätkä minun leivonnaiseni onnistu ikinä näin hyvin, sanoi Meg.

— Ota kaikki, meillähän ei kukaan muu pidä makeasta kuin minä, vastasi Amy ja huokasi ajatellessaan runsaita tarjouksiaan, jotka oli hankkinut aivan turhaan.

— Vahinko ettei Laurie ole auttamassa, alkoi Jo, kun perhe seuraavana päivänä taas ryhtyi nauttimaan jäätelöä ja hummerisalaattia.

Äidin varoittava katse vaiensi hänet, ja kaikki söivät sankarillisen ääneti. Lopulta pastori March huomautti lempeästi: — Hummeri oli antiikin aikana erittäin suosittu ruokalaji —, ja silloin yleinen naurunpuuska keskeytti katsauksen hummerinhistoriaan oppineen miehen suureksi kummastukseksi.

— Pannaan koko höskä koriin ja lähetetään Hummelin perheelle. Minua tympäisee hummerisalaatin näkeminenkin, eikä teidän kaikkien tarvitse kuolla ylensyömiseen vain minun hölmöyteni takia, huudahti Amy silmiään pyyhkien.

— Luulin todella kuolevani, kun näin teidän kahden tulevan niissä mahtavissa vaunuissa, te olitte aivan kuin kaksi pientä pähkinänsydäntä suunnattoman suuressa kuoressa. Ja äiti odotteli portilla oikeata väentungosta! huokasi Jo nauruun tikahtumaisillaan.

— Olen tosiaan pahoillani että petyit, kultaseni. Me teimme kaikkemme, jotta olisit ollut tyytyväinen, sanoi rouva March äänessään äidillistä osanottoa.

— Minähän olenkin tyytyväinen; tein mitä lupasin ja voin lohduttaa itseäni sillä, ettei kutsujen epäonnistuminen ollut minun syytäni, sanoi Amy ääni vähän värähtäen. — Olen kiitollinen teille, kun autoitte minua, ja vielä kahta kiitollisempi, jos lupaatte kuukauteen olla puhumatta näistä kutsuista.

Moneen kuukauteen ei niitä mainittukaan; mutta sana juhla nosti aina hymyn kaikkien huulille, ja syntymäpäivänään Amy sai Laurielta muistolahjaksi pienen korallihummerin.

4

KIRJAILIJANOPPIA

Onnetar hymyili odottamatta Jolle ja pudotti muutaman onnenrahan hänen tielleen. Eivät ne olleet tosin kultarahoja, mutta tuskinpa puoli miljoonaa olisi voinut tehdä tyttöä onnellisemmaksi kuin tuo pieni summa, jonka hän ansaitsi seuraavaan tapaan.

Silloin tällöin Jo sulkeutui huoneeseensa, pukeutui kirjailijanasuun ja 'heittäytyi pyörteeseen', kuten hän itse asian ilmaisi. Hän oli antautunut koko sydämestään ja sielustaan romaanin kirjoittamiseen ja tiesi, ettei saisi rauhaa ennen kuin se oli valmis. Jon kirjailijanasuun kuului musta villakangasesiliina, johon hän saattoi mielensä mukaan pyyhkiä kynää, sekä samasta kankaasta valmistettu lakki, jota koristi iloinen punainen nauharuusuke ja jonka sisään hän työnsi palmikkonsa milloin kirjoitustuuli puhalsi purjeisiin. Tämä päähine oli varoitusmerkki; sen näkyessä utelias kotiväki pysytteli loitolla ja pistäytyi vain silloin tällöin kuin ohimennen kysymään: — Palaako innoituksen tuli?

Aina ei uskallettu tehdä tätäkään kysymystä katsomatta ensin lakin asentoa. Jos tämä paljon puhuva vaatekappale oli otsalla, se osoitti, että ankara työ oli käynnissä; innoituksen hetkinä se työnnettiin takaraivolle vähän vinoon, ja kun kirjailijattaren valtasi epätoivo, hän kiskaisi lakin päästään ja heitti sen lattialle. Silloin tulija vetäytyi ääneti takaisin eikä kukaan uskaltanut puhutella Jota, ennen kuin punainen rusetti taas törrötti hänen otsallaan.

Jo ei suinkaan pitänyt itseään nerona; mutta kun kirjoituspuuska tuli, hän antautui työhönsä kokonaan. Hän ei huomannut nälkää eikä janoa eikä pahaa ilmaa elellessään onnellisena mielikuvituksensa maailmoissa, missä hänellä oli ystäviä, jotka tuntuivat hänestä melkein yhtä todellisilta ja rakkailta kuin elävät olennot. Uni pakeni silmistä, ruoka jäi koskematta, ja päivä ja yö olivat aivan liian lyhyet tuon onnen nauttimiseen, joka teki nämä hetket elämisen arvoisiksi, vaikka ne eivät aina kantaneetkaan näkyvää hedelmää. Tätä jumalaista innoitusta kesti tavallisesti viikon tai pari, sen jälkeen hän irtautui pyörteestään nälkäisenä, unisena, äreänä tai alakuloisena.

Kerran Jo parhaillaan oli tointumassa tällaisesta puuskasta, kun hän lupautui neiti Crockerin seuraksi kuulemaan erästä esitelmää. Palkaksi hyvästä työstään hän sai uuden idean. Esitelmä kuului työväen luentosarjaan ja käsitteli pyramideja. Jo ei oikein ymmärtänyt, miksi tällaiselle kuulijakunnalle oli valittu juuri tuo aihe, mutta ilmeisesti jokin paha yhteiskunnallinen epäkohta korjautuisi tai suuri puute lievenisi, kun faaraoiden loistoa kuvattaisiin kuulijakunnalle, jonka mieltä askarrutti kivihiilen ja jauhojen hinta ja jonka elämä kului paljon kipeämpien ongelmien kuin sfinksin arvoituksen ratkaisemiseen.

He saapuivat aikaisin paikalle, ja sillä aikaa kun neiti Crocker kutoi sukan kantapäätä, Jo huvitteli tutkimalla ympärillä istuvien ihmisten kasvoja. Hänen vieressään vasemmalla väitteli kaksi leveähattuista naishenkilöä pitsiä virkaten naisten oikeuksista. Heidän vieressään istui vanhapiika, joka söi piparminttupastilleja paperipussista, ja vanha herra, joka nautti päivällislepoa keltaisen silkkinenäliinan takana. Jon oikealla puolella ei istunut muita kuin muuan lukuhaluinen poika, joka oli syventynyt lehteensä.

Hän luki jotain kuvalehteä ja Jo tarkasteli piirrosta, joka oli lähinnä häntä. Hän koetti turhaan keksiä, mikä tavaton tapahtumainkulku saattoi vaatia noin julmannäköistä kuvaa. Täydessä sota-asussa komeileva intiaani syöksyi siinä alas jyrkännettä taistellen suden kanssa, joka oli tarrautunut hänen kurkkuunsa. Vieressä tappeli kaksi raivostunutta, harvinaisen pienijalkaista ja suurisilmäistä herrasmiestä keskenään, ja taustalla näkyi pakeneva nainen tukka hajallaan ja suu auki. Kun poika pysähtyi kääntämään lehteä, hän huomasi Jon katsovan ja tarjosi tälle lehdenpuolikasta poikamaisen hyväntahtoisesti sanoen ujostelematta:

— Kiinnostaako? Tämä on hyvä tarina.

Jo otti hymyillen lehden, hän oli yhä kuin kotonaan poikien seurassa, totesi pian, että kertomus oli noita tavanomaisia jännitysjuttuja, joissa harhaillaan rakkauden, salaperäisten tapausten ja murhien viidakossa.

— Hieno juttu, vai mitä? kysyi poika Jon lukiessa sivun viimeisiä rivejä.

— Minä luulen, että sinä ja minä osaisimme kirjoittaa yhtä hyvin, jos koettaisimme, vastasi Jo huvittuneena ihastuksesta, joka kohdistui mokomaan roskaan.

— Olisin onnenpoika jos osaisin. Hän saa kuulemma hyvät rahat tämmöisistä jutuista. Poika osoitti kirjoittajan nimeä: rouva S.L.A.N.G. Northbury.

— Tunnetko hänet? Jo kysyi äkkiä innostuen.

— En, mutta luen kaikki hänen kirjoituksensa, ja eräs minun kaverini on työssä siinä kirjapainossa, jossa tämä lehti painetaan.

— Sanoitko että hän ansaitsee hyvin tällaisilla kertomuksilla?

kysyi Jo ja katseli äskeistä kunnioittavammin järkyttävää kuvaa ja monia sivua koristavia huutomerkkejä.

— Se on tietty! Hän tietää mistä ihmiset pitävät, ja siitä maksetaan hyvin.

Samassa luento alkoi. Jo ei tosin kuullut siitä paljonkaan, sillä professori Sandsin esitelmöidessä Kheopsista, hieroglyfeistä ja egyptiläisistä jalokivikoristeista hän salaa kirjoitti lehden osoitteen muistiin ja päätti urheasti yrittää jännityskertomuksesta tarjottua sadan dollarin palkintoa.

Kun luento päättyi ja kuulijakunta heräsi unestaan, Jo oli mielessään koonnut itselleen suurenmoisen omaisuuden (se ei ollut ensimmäinen toive, jonka paperi ja kynä hänessä oli herättänyt). Hän oli jo vajonnut kertomuksensa suunnitteluun mutta ei osannut päättää, pitäisikö kaksintaistelun tapahtua ennen pakoa vai murhan jälkeen.

Hän ei kertonut kotona suunnitelmistaan, mutta ryhtyi heti seuraavana päivänä työhön, äitinsä suureksi huoleksi, tämä näet oli aina hiukan levoton, kun 'innoituksen tuli alkoi palaa'. Jo ei ollut aikaisemmin kokeillut tällaista tyyliä, vaan oli tyytynyt kirjoittamaan varsin viattomia kertomuksia "Lentävään Kotkaan". Hän saattoi nyt käyttää hyväkseen näyttämökokemuksiaan ja laajaa lukeneisuuttaan. Ne auttoivat häntä tiivistämään kertomuksen tunnelmaa ja rakentamaan jännitystä, samalla kun pukujen sommittelu ja kielellinen asukin oli luontevaa. Kertomukseen sisältyi epätoivoa ja synkkyyttä niin paljon kuin Jo ikinä kykeni kuvittelemaan, hän kun omasta kokemuksestaan tunsi varsin vähän näitä surullisia mielialoja. Tapahtumapaikka oli Lissabon ja niinpä sopivana loppuna kertomukselle oli hirveä maanjäristys. Käsikirjoitus lähti matkaan kaikessa hiljaisuudessa ja Jo liitti mukaan lyhyen kirjeen; hän sanoi siinä vaatimattomasti, että jollei kirjoitus voittaisi palkintoa, mitä tuskin uskalsi odottaa, hän olisi sangen iloinen, jos voisi saada jutusta palkkion.

Käy pitkäksi odottaa kuusi viikkoa ja aika tuntuu sitäkin pitemmältä tytöstä, jonka on säilytettävä salaisuutta. Mutta Jo kesti sen; hän oli jo heittämäisillään kaiken toivon, kun saapui kirje, joka melkein salpasi häneltä hengen, sillä kuoresta putosi sadan dollarin maksuosoitus. Hetken Jo tuijotti sitä kuin se olisi ollut käärme, sitten hän luki kirjeen ja purskahti itkuun. Jos kirjeen kirjoittanut ystävällinen herra olisi aavistanut, miten suuren onnen hän valmisti lähimmäiselleen, hän olisi varmaan huvitellut kaikkina vapaahetkinään kirjoittamalla tuollaisia kirjeitä. Jo piti kirjettä arvokkaampana kuin rahoja, sillä se rohkaisi häntä. Vuosien ponnistusten jälkeen tuntui hyvältä huomata, että oli oppinut kirjoittamaan jotakin — vaikkapa vain jännitysjuttuja.

Harvoin tapaa ylpeämpää nuorta naista kuin Jo, kun hän tyynnyttyään ilmestyi perheensä eteen kirje toisessa, maksuosoitus toisessa kädessä ja hämmästytti kaikki tyynni kertomalla voittaneensa palkinnon. Tietysti ilo nousi ylimmilleen, ja kun kertomus sitten ilmestyi, jokainen luki sen ja kehui sitä; tosin isä, tunnustettuaan ensin kielen virheettömäksi, käsittelyn reippaaksi ja huolelliseksi ja surullisen lopun sangen vaikuttavaksi, pudisti päätään ja sanoi suoraan tapaansa:

— Voit kirjoittaa parempaakin, Jo. Pyri korkealle äläkä välitä rahasta.

— Minusta juuri raha on paras puoli. Mitä ihmettä sinä teet noin suurella omaisuudella? virkkoi Amy katsellen kunnioittavasti ihmeellistä paperiliuskaa.

— Lähetän Bethin ja äidin pariksi kuukaudeksi meren rannalle, Jo vastasi empimättä.

— Ihanaa! — Ei, en minä voi lähteä, se olisi kovin itsekästä, huudahti Beth työntäen pois maksuosoituksen, jota sisko heilutteli hänen edessään.

— Mutta sinun täytyy lähteä, minä olen saanut sen päähäni. Siksi minä yritin ja siksi onnistuin. Minulta ei mikään onnistu, jos ajattelen vain itseäni; minun on paljon edullisempaa tehdä työtä sinun hyväksesi, ymmärräthän. Sitä paitsi äitikin tarvitsee ilmanvaihdosta eikä hän tahdo jättää sinua, niin että sinun täytyy lähteä. Hauskaa kun palaat sitten kotiin yhtä pyöreänä ja punaposkisena kuin ennen. Eläköön tohtori-Jo, joka aina parantaa potilaansa!

Pitkän pohdinnan jälkeen he tosiaan matkustivat meren rannalle, ja vaikka Beth ei palannutkaan niin pyöreänä ja punakkana kuin oli toivottu, hän oli kuitenkin vahvistunut, ja rouva March väitti nuortuneensa kymmenen vuotta.

Jo oli siis tyytyväinen rahojensa sijoitukseen ja ryhtyi hilpein mielin työhön ansaitakseen lisää ilahduttavia maksuosoituksia. Vuoden kuluessa hän ansaitsikin niitä monta ja tunsi vähitellen olevansa tärkeä henkilö kodissa, sillä mustekynän taika muutti hänen 'jaarituksensa' heidän kaikkien hyvinvoinniksi. "Herttuan tytär" maksoi lihakaupan laskun, "Kummituskäsi" levitti lattialle uuden maton ja "Luostarin kirous" tuotti suurta siunausta Marchin perheen mauste- ja pukuvarastoon.

Rikkaus on oivallinen asia, mutta köyhyydelläkin on valoisat puolensa. Vastoinkäymisten suuri siunaus on se todellinen tyydytyksen tunne, jonka ankara henkinen tai ruumiillinen työ tekijälleen tuottaa. Pakottavan puutteen ansioksi onkin luettava ainakin puolet kaikista viisaista, hyödyllisistä ja hauskoista keksinnöistä, joita maailmassa on tehty. Jo sai tuntea tuon tyydytyksen esimakua eikä hän enää kadehtinut rikkaampia ystäviään, vaan nautti tietäessään, että kykeni elättämään itsensä pyytämättä penniäkään muilta.

Hänen kertomuksensa eivät herättäneet suurtakaan huomiota, mutta ne menivät hyvin kaupaksi. Se kannusti Jota, ja hän päätti saavuttaa rohkealla teolla mainetta ja varallisuutta. Kirjoitettuaan neljännen kerran puhtaaksi romaaninsa hän luki sen läheisimmille ystävilleen ja lähetti sitten peläten ja vapisten tekeleensä kolmelle eri kustantajalle. Se hyväksyttiin painettavaksi siinä tapauksessa, että tekijä lyhentäisi siitä kolmanneksen ja poistaisi juuri ne kohdat, joita hän itse eniten ihaili.

— Minun täytyy siis joko työntää tämä vanhaan peltikattilaani homehtumaan, maksaa itse painatuskustannukset tai silpoa koko juttu sellaiseksi, että se miellyttää ostajia, jotta ansaitsisin sillä mahdollisimman paljon. On hyvä hankkia taloon mainetta, mutta raha on käyttökelpoisempaa. Niinpä on parasta pitää perheneuvottelu tämän tärkeän asian ratkaisemiseksi, tuumi Jo ja kutsui perheen koolle.

— Älä pilaa kirjaasi, tyttöseni, sen sisältö on arvokkaampi kuin uskotkaan. Anna sen odottaa ja kypsyä. Tämä oli isän neuvo; hän puhuikin kokemuksesta, sillä jo kolmenkymmenen vuoden ajan hän oli odottanut oman hedelmänsä kypsymistä eikä vieläkään kiirehtinyt korjaamaan sitä, vaikka se jo oli makea ja mehukas.

— Minun mielestäni Jon on parempi yrittää kuin jäädä odottamaan, arveli rouva March. — Arvostelu on paras opettaja tällaisissa asioissa, sillä se auttaa häntä näkemään arvaamattomia vikoja ja ansioita ja onnistumaan paremmin seuraavalla kerralla.

— Se on totta, myönsi Jo rypistäen kulmiaan. — Olen jauhanut niin kauan mielessäni tätä kirjaa, etten itsekään tiedä onko se hyvä, huono vai keskinkertainen. Siitä on paljon apua, että joku puolueeton henkilö tutkii sitä ja ilmoittaa, mitä hän siitä arvelee.

— Minä en poistaisi siitä sanaakaan, pilaat vielä koko kirjan. Henkilöt sinänsä ovat paljon mielenkiintoisemmat kuin se, mitä heille tapahtuu. Kaikki menee vain sekaisin, jos rupeat sitä muuttelemaan, selitti Meg, joka lujasti uskoi, että tämä romaani oli paras mitä milloinkaan oli kirjoitettu.

— Mutta herra Allen sanoo: "Jättäkää selittely pois, lyhentäkää kertomusta ja tiivistäkää sen tunnelmaa, antakaa henkilöidenne kertoa omalla suullaan", keskeytti Jo turvautuen kustantajan mielipiteeseen.

— Tee niin kuin hän sanoo, hän tietää mikä menee kaupaksi. Kirjoita hyvä, lukijoille mieluinen kirja, ja koeta ansaita niin paljon rahaa kuin suinkin mahdollista. Sitten kun olet saanut nimeä, voit ruveta kulkemaan omia teitäsi ja kuvailemaan filosofisia ja mietiskeleviä henkilöitä, sanoi Amy, joka otti asian aivan käytännölliseltä kannalta.

— No niin, nauroi Jo, jos minun henkilöni ovat 'filosofisia ja mietiskeleviä', ei se ole minun syyni, sillä minulla ei ole aavistustakaan noista asioista, paitsi mitä joskus isältä olen kuullut. Jos hänen viisaita ajatuksiaan on päässyt puikahtamaan minun romaaniini, sen parempi vain. No, Beth, mitä mieltä sinä olet?

— Tahtoisin nähdä sen pian painettuna. Beth hymyili heikosti sanoessaan tämän, mutta hän painotti tietämättään 'pian'-sanaa, ja lapsellisen vilpittömät silmät katsoivat Jota niin rukoilevasti, että surullinen aavistus täytti hetkeksi sisaren sydämen, ja hän päätti ryhtyä toimeen "pian".

Niinpä nuori kirjailija laski spartalaisen päättävästi esikoisensa pöydälle ja paloitteli sen säälimättä kuin ihmissyöjä. Toivoen voivansa miellyttää kaikkia hän pyysi neuvoja puolelta ja toiselta, mutta ei osannut olla kenellekään mieliksi enempää kuin sadun ukko aaseineen.

Isä piti mietiskelystä, jota tekijän tietämättä oli eksynyt mukaan, se sai siis jäädä, vaikka Jolla olikin omat epäilyksensä niiden kohtien suhteen. Äidin mielestä tarinassa oli tosiaan liian verkkaisia kuvauksia; ne siis poistettiin melkein kaikki — ja samalla monta kokonaisuuden kannalta tärkeätä kohtaa. Meg ihaili romaanin surullista loppua, niinpä Jo sommitteli kuolinkamppailun entistäänkin järkyttävämmäksi tehdäkseen hänelle mieliksi. Amy taas ei pitänyt leikillisistä paikoista, ja parasta tarkoittaen Jo sen vuoksi poisti nekin kohdat, jotka olivat luoneet hiukan hilpeyttä kertomuksen synkkään juoneen. Ja lopulta, tuhoa täydentääkseen, hän lyhensi romaanistaan kolmanneksen ja lähetti sitten pienen kirjaparkansa, kuin kynityn satakielen, suureen touhuavaan maailmaan onneansa koettamaan.

No niin, se painettiin, ja Jo sai siitä kolmesataa dollaria, ja lisäksi vielä niin paljon kiitosta ja moitetta, ettei hän ollut voinut aavistaakaan, vaan joutui kaikesta niin pyörälle päästään, että kesti hyvän aikaa ennen kuin hän toipui ennalleen.

— Äiti, sinä sanoit, että arvostelut olisivat minulle hyödyksi, mutta kuinka se on mahdollista, kun ne ovat keskenään aivan vastakkaisia? En edes tiedä olenko kirjoittanut lupaavan kirjan vai olenko rikkonut kaikkia kymmentä käskyä vastaan! huudahti Jo raukka lukiessaan arvosteluja, jotka hetkeksi täyttivät hänen mielensä ilolla ja ylpeydellä painaakseen sen seuraavassa silmänräpäyksessä raivon ja masennuksen valtaan. — Tässä sanotaan: "Erinomainen kirja, läpeensä todellinen, täynnä kauneutta ja vakavuutta; kaikki siinä on puhdasta, tervettä ja raikasta", luki kirjailija neuvottomana. — Seuraava kirjoittaa vuorostaan: "Romaanin koko perusasenne on huono, se on täynnä sairaalloisia kuvitelmia, spiritistisiä aatteita ja luonnottomia henkilöitä." Mutta eihän minulla ole mitään erityistä asennetta, en usko spiritismiin enkä sen vuoksi ymmärrä, miten tämä arvostelu voisi olla oikea. Muuan sanoo: "Tämä on parhaita romaaneja, mikä Amerikassa on ilmestynyt vuosiin!" (Tiedän kyllä että se on valhetta.) Eräs taas väittää: "Vaikka kirja onkin omaperäinen, voimakkaasti ja tunteellisesti kirjoitettu, se on vaarallinen." Todellakin! Toiset tekevät siitä pilaa, toiset ylistävät taivaaseen asti, mutta kaikki ovat sitä mieltä että tähtään kirjallani johonkin päämäärään, vaikka kirjoitin sen vain huvin ja rahan vuoksi. Olisi ollut parempi painattaa se kokonaisena tai jättää se tyystin julkaisematta, sillä minä vihaan epäoikeudenmukaisia arvosteluja.

Kotiväki ja ystävät tekivät parhaansa lohduttaakseen Jota, mutta herkästä ja rohkeasta tytöstä epäonnistuminen tuntui katkeralta. Se oli kuitenkin hänelle hyödyksi, sillä arvostelukykyisten henkilöiden kritiikki on aina terveellistä nuorelle kirjailijanalulle. Kun ensimmäinen mielipaha haihtui, Jo pystyi jo nauramaan pienelle kirjaparalleen ja näkemään mikä siinä oli hyvää. Hän tunsi viisastuneensa ja vahvistuneensa saamistaan iskuista.

— Minä en ole nero niin kuin Keats enkä aio kuolla tähän paikkaan, hän selitti reippaasti: — Olen loppujen lopuksi onnistunut vetämään heitä nenästä; sitä mikä on suoraan todellisesta elämästä, väitetään luonnottomaksi ja valheelliseksi, kun taas se, minkä olen keksinyt omasta päästäni, on "ihastuttavan luonnollista, kaunista ja todenmukaista". Lohdutan itseäni sillä, ja sitten kun ehdin, julkaisen uuden kirjan.

5

KOTOISIA KOKEMUKSIA

Kuten useimmat nuoret rouvat, Megkin oli päättänyt tulla oikein malliemännäksi. Koti tulisi olemaan Johnille paratiisi; hän näkisi aina vaimonsa hymyilevänä, söisi joka päivä herkullista ruokaa eikä hänen vaatteistaan puuttuisi ikinä ainoatakaan nappia. Meg ryhtyi työhön rakkautensa lämmöllä, tarmokkaana ja iloisena eikä sen vuoksi voinutkaan epäonnistua — pieniä kompastuksia lukuunottamatta. Mutta rauhan tyyssijaksi hänen paratiisiaan ei voinut suinkaan sanoa; pikku emäntä touhusi, pelkäsi kuollakseen epäonnistumista ja hääri todellisen Martan tavoin moninaisten murheiden painamana. Joskus hän oli liian väsynyt edes hymyilläkseen. Johnin vatsa ei sietänyt hienoa ruokavaliota, vaan vaati kiittämättömästi yksinkertaista ravintoa. Mitä taas nappeihin tulee, Meg sai piankin ihmetellä, mihin ne kaikki joutuivat, ja pudistaa päätään miesten huolimattomuudelle. Hän jo uhkaili, että John sai itse ruveta ompelemaan nappinsa, jotta nähtäisiin kestäisikö hänen työnsä paremmin kömpelöiden sormien kärsimättömät nykäisyt.

He olivat onnellisia senkin jälkeen kun huomasivat, ettei ihminen elä pelkästä rakkaudesta. Johnin mielestä Meg oli yhtä kaunis hymyillessään kodikkaan kahvipannun takaa, eikä Megin mielestä heidän aamujäähyväistensä romanttisuutta pilannut lainkaan se, että John häntä hellästi suudeltuaan kysyi: — Lähetänkö lampaanlihaa vai vasikkaa päivälliseksi, kultaseni? Pieni talo ei enää ollut ihastuttava huvimaja, siitä tuli koti, ja nuori pari huomasi pian, että muutos oli vain eduksi. Aluksi he leikkivät kotia ja iloitsivat kuin lapset; sitten John tarttui tarmokkaasti työhön tuntien harteillaan perheenisän vastuun; Meg pani hienot koruesiliinansa syrjään, solmi eteensä suuren vyöliinan ja ryhtyi askareisiin osoittaen, kuten jo sanottu, enemmän tarmoa kuin taitoa.

Keittämisvimman kestäessä hän tutki rouva Comeliuksen keittokirjan läpikotaisin kuin se olisi ollut matematiikan oppikirja.

Kärsivällisesti ja huolellisesti hän koetti ratkaista sen monia probleemoja. Toisinaan kutsuttiin kotiväki syömään jotakin herkkua, jota oli sattunut tulemaan liian runsaasti, toisinaan taas lähetettiin Lotty kaikessa hiljaisuudessa epäonnistuneen vehnäleipomuksen kera Hummelien luo, missä leivät pian hupenivat nälkäisiin vatsoihin.

Mutta kun oli vietetty ilta tilikirjaa tutkien, lamaantui Megin keittointo tavallisesti joksikin aikaa ja sijalle tuli ankara säästäväisyyden kausi. Silloin mies parka sai tyytyä leipävanukkaaseen, hakkelukseen ja lämmitettyyn kahviin, mikä pani hänen kärsivällisyytensä kovalle koetukselle. Hän kesti sen kuitenkin kiitettävän urhoollisesti. Mutta ennen kuin kultainen keskitie löydettiin, Meg sai kotoisiin kokemuksiinsa sen, josta harva nuori pari säästyy — perheriidan.

Meg tunsi tosi emännän tavoin suurta halua täyttää ruokasäilönsä kotitekoisilla säilykkeillä, ja hän päätti itse keittää viinimarjahyytelöä. John sai määräyksen tilata tusinan verran pieniä lasipurkkeja ja ylimääräisen sokerilähetyksen. Oman puutarhan marjat olivat näet kypsiä ja ne oli keitettävä heti.

John uskoi lujasti, että hänen vaimonsa pystyi mihin hyvänsä; hän suostui Megin tahtoon, ja marjasato päätettiin säilöä mahdollisimman herkullisesti. Kauppiaalta tuotettiin neljä tusinaa pieniä, sieviä lasipurkkeja ja puoli säkkiä sokeria, ja muuan pieni poika tuli auttamaan Megiä marjojen poimimisessa. Kiharat huivin peitossa, hihat kyynärpäihin käärittyinä ja yllään ruudullinen esiliina, joka suuruudestaan huolimatta oli keimailevan näköinen, nuori emäntä ryhtyi työhön. Oli päivänselvää, että hän onnistuisi, olihan hän nähnyt Hannan säilövän satoja kertoja.

Aluksi Meg hiukan hämmästyi nähdessään pitkän purkkirivin, mutta John piti kovasti viinimarjahyytelöstä, ja nuo pienet purkit olisivat niin hauskan näköiset ylähyllyllä, että Meg päätti täyttää ne kaikki. Niinpä hän vietti pitkän päivän hyytelönsä ääressä poimien, keittäen, siivilöiden ja touhuten. Hän pani kaiken taitonsa liikkeelle; hän katsoi neuvoa keittokirjasta; hän mietti miettimistään, mitä Hanna oli tehnyt ja mikä häneltä oli jäänyt tekemättä; hän keitti, sokeroi ja siivilöi hyytelön kerran toisensa jälkeen, mutta tuo hirveä sotku ei vain hyytynyt.

Hänen teki mielensä juosta kotiin — esiliinoineen päivineen kysymään äidiltä neuvoa, mutta John ja hän olivat päättäneet, etteivät he ikinä antaisi kenenkään tietää kotoisia harmejaan, kommelluksiaan tai riitojaan. Viimeksi mainitulle he olivat nauraneet, ikään kuin riidan ajatuskin olisi ollut suorastaan mahdoton. He pysyivät kuitenkin päätöksessään, toimivat omin neuvoin milloin vain voivat, eikä kukaan puuttunut heidän asioihinsa.

Meg siis huhki koko kuuman kesäpäivän yksin onnettoman keitoksensa ääressä ja viiden tienoissa hän vajosi istumaan sekaisessa keittiössään, väänteli tahrautuneita käsiään, korotti äänensä ja itki.

Avioliittonsa alkuaikoina Meg oli usein julistanut:

— Minun mieheni saa tuoda taloon ystäviään milloin hyvänsä, täällä odottaa aina viihtyisä koti, hyväntuulinen emäntä ja hyvä päivällinen. John kultaseni, sinun ei tarvitse koskaan kysyä minulta lupaa, voit kutsua kenet hyvänsä pelkäämättä, etten minä toivottaisi häntä tervetulleeksi.

Miten ihastuttavalta tuo kuulostikaan! John oikein säteili ylpeydestä kuullessaan Megin puhuvan noin. Hänestä oli suurenmoista omistaa noin oivallinen vaimo. Mutta vaikka heillä jo oli ollut vieraita monet kerrat, ei kukaan milloinkaan sattunut tulemaan odottamatta eikä Meg ollut joutunut lunastamaan lupaustaan ennen kuin nyt. Tässä murheen laaksossa käy aina niin; järkähtämätön kohtalo määrää tällaiset asiat, emmekä me kykene muuta kuin ihmettelemään, päivittelemään ja kestämään ne parhaamme mukaan.

Jollei John olisi kokonaan unohtanut hillopuuhia, olisi todella ollut anteeksiantamatonta, että hän juuri tänään toi yllättäen vieraan päivälliselle. Mielissään siitä, että aamulla oli hankittu runsaasti ruokavaroja, ja varmana että päivällinen olisi täsmälleen valmiina, hän nautti ajatellessaan miten ihastuttavalta näyttäisi, kun hänen sievä pikku vaimonsa rientäisi heitä vastaan. Näissä mietteissä hän toi ystävänsä taloon tuntien nuorena aviopuolisona ja isäntänä suurta tyydytystä.

Maailma on täynnä pettymyksiä, sen John huomasi, kun he saapuivat Kyyhkyslakkaan. Eteisen ovi oli tavallisesti auki, mutta nyt se oli lukossa ja edellisen päivän roskat näkyivät portailla. Eteisen ikkunat olivat kiinni ja verhot alhaalla. Ei ollut jälkeäkään herttaisesta vaimosta, joka ompelisi puutarhassa valkoisiin pukeutuneena tukassa sievä nauharuusuke, eikä kirkassilmäisestä emännästä, joka ujosti toivottaisi vieraan tervetulleeksi. Ei sinnepäinkään, ei näkynyt ristinsielua. Vain pieni punaposkinen poika torkkui viinimarjapensaan alla.

— Täällä on tainnut tapahtua jotakin. Mene puutarhaan, Scott, minä katson missä vaimoni viipyy, virkkoi John hätääntyneenä hiljaisuudesta.

Hän juoksi ympäri taloa palaneen sokerin katkun opastamana, ja herra Scott seurasi häntä outo ilme kasvoillaan. Kun John katosi eräästä ovesta, hän jäi hienotunteisesti jonkin matkan päähän, mistä saattoi hyvin sekä nähdä että kuulla, ja poikamies kun oli, hän nautti täydestä sydämestään siitä mitä nyt seurasi.

Keittiössä oli vallalla hämmennys ja epätoivo. Osaa hyytelöstä valutettiin purkista toiseen, osa oli lattialla ja loppu paloi täyttä vauhtia hellalla. Lotty herkutteli kaikessa rauhassa leivällä ja viinimarjamehulla, hyytelö oli näet vielä toivottoman juoksevassa tilassa, ja rouva Brooke itki epätoivoisesti esiliina silmillään.

— Kultaseni, mikä hätänä? huudahti John rynnätessään keittiöön. Hän kuvitteli kauhuissaan Megin polttaneen kätensä tai saaneen äkkiä jonkin huonon uutisen. Samalla hän tunsi mielessään salaista levottomuutta puutarhassa odottelevan ystävänsä vuoksi.

— Oi John, olen väsynyt ja kuumissani ja onneton ja masentunut! En pysty enää mihinkään. Sinun täytyy auttaa minua tai minä kuolen! Lopen uupunut emäntä painautui hänen rintaansa vasten antaen hänelle siten todella makean vastaanoton. Hänen suuri esiliinansa oli näet saanut viinimarjakasteen samalla kertaa kuin lattia.

— Mikä sinun on, rakkaani? Onko jotakin hirveätä tapahtunut? John kysyi levottomana ja suuteli hellästi vaimonsa pientä myssyä, joka oli valahtanut aivan vinoon.

— On, nyyhkytti Meg epätoivoisena.

— Kerro pian. Älä vain itke, sitä minä en kestä. Kerro pian, kultaseni.

— Mehu ei hyydy enkä tiedä mitä tekisin!

John Brookelta pääsi niin sydämellinen nauru, ettei hän koskaan myöhemmin uskaltanut niin nauraa. Hyväntuulinen Scottkin hymyili tahtomattaan kuullessaan hänen hilpeän äänensä, joka sai Megin maljan vuotamaan yli äyräittensä.

— Siinäkö kaikki? Kaada koko sotku ulos ikkunasta äläkä vaivaa sillä enää mieltäsi. Jos tahdot, ostan sinulle uutta kaupasta; mutta älä Herran nimessä pane toimeen kohtauksia, olen tuonut Jack Scottin päivälliselle, ja…

John ei ehtinyt pitemmälle, sillä Meg tönäisi hänet luotaan, vajosi istumaan tuolille väännellen tuskissaan käsiään ja huudahti osaksi suuttuneena, osaksi moittien ja kauhuissaan:

— Vielä päivällisvieraita ja kaikki on ihan sekaisin! John Brooke, miten saatoit tehdä tämän?

— Hiljaa, hän on puutarhassa! Unohdin kokonaan tuon kirotun hyytelön, mutta sitä ei voi nyt auttaa, John virkkoi katsellen huolestuneena ympärilleen.

— Sinun olisi pitänyt lähettää sana minulle tai kertoa aamulla, tiesithän miten kiire minulla oli, jatkoi Meg ärtyneenä; kyyhkynenkin osaa näet tarpeen tullen nokkia.

— En tiennyt siitä vielä aamulla enkä ehtinyt lähettää sinulle sanaa, sillä tapasin hänet kadulla. En sitä paitsi ajatellutkaan pyytää sinulta lupaa, koska olet aina selittänyt, että saan tehdä niin kuin itse tahdon. Tämä on nyt ensimmäinen kerta, jolloin sitä yritin, mutta luulen että se jää myös viimeiseksi, jatkoi John loukkaantuneena.

— Toivottavasti! Vie hänet heti pois; en voi tavata häntä, eikä meillä ole ruokaakaan.

— Vai niin! Missä sitten on paisti ja vihannekset, jotka lähetin, ja missä on lupaamasi vanukas? huudahti John rynnäten ruokakomeroon.

— En ole ehtinyt keittää mitään. Minä ajattelin, että söisimme äidin luona. Suo nyt anteeksi, mutta minulla on ollut hirveä kiire, ja Megin kyynelet alkoivat uudelleen virrata.

John oli hyväluontoinen mies, mutta hänkin oli sentään ihminen. Ei ollut mieluista pitkän päivätyön jälkeen palata kotiin väsyneenä ja nälkäisenä ja havaita talon olevan sekasorron vallassa, ruokapöydän tyhjänä ja vaimon huonolla tuulella. Mutta John tukahdutti harminsa, ja koko myrsky olisi asettunut, jollei muuan onneton sana olisi pilannut asiaa.

— Minä myönnän että tämä on ikävää. Mutta jos autat minua, selviämme kyllä ja meillä on vielä oikein hauskaa. Älä itke, kultaseni, koeta reipastua ja hanki meille jotakin syötävää. Anna kylmää paistia, leipää ja juustoa; me emme pyydä sinulta viinimarjahyytelöä.

Se oli tarkoitettu viattomaksi leikiksi, mutta 'hyytelö'-sana pilasi kaiken. Megin mielestä oli julmaa tehdä noin karkeata pilaa hänen kauheasta onnettomuudestaan, ja Johnin puhuessa hän menetti lopullisesti kärsivällisyytensä.

— Saat itse selviytyä sotkuistasi miten parhaiten voit. Olen väsynyt enkä totisesti jaksa 'reipastua' sinun vieraittesi vuoksi. Hyvähän miehen on tosiaan ehdottaa vieraalle tarjottavaksi luita ja leivänkannikoita ja juustoa. Minun kodissani se ei käy päinsä. Vie Scott äidin luo ja sano, että minä olen ulkona tai sairas tai kuollut — tai mitä hyvänsä. En tahdo nähdä häntä, saatte yhdessä nauraa minulle ja minun hyytelölleni niin paljon kuin haluatte, mutta muuta ette täällä saa. Purettuaan kiukkunsa yhteen hengenvetoon Meg heitti esiliinan yltään ja syöksyi omaan huoneeseensa rauhassa itkemään.

Hän ei tiennyt ollenkaan mitä nuo kaksi ystävystä hänen poissaollessaan tekivät. Mutta herra Scottia ei viety "äidin luo", ja kun Meg laskeutui omasta huoneestaan alakertaan herrojen lähdettyä kävelemään, hän löysi kauhukseen kokoon haalitun aterian tähteet ruokapöydältä. Lotty kertoi heidän syöneen paljon ja nauraneen hirveästi, ja herra oli määrännyt koko makean sotkun tunkiolle ja purkit piilotettaviksi.

Meg olisi tahtonut mennä kertomaan kaiken äidille, mutta hän häpesi omaa taitamattomuuttaan eikä tahtonut rikkoa Johnille antamaansa lupausta. John sai olla julma häntä kohtaan, mutta sitä ei saisi kukaan tietää. Tyynnyttyään vihdoin joten kuten hän pukeutui jälleen sieväksi ja asettui odottamaan, että John palaisi kotiin ja saisi anteeksi.

Mutta onnettomuudeksi John ei tullutkaan, sillä hän ei katsonut asiaa samalta kannalta. Hän löi Scottin kanssa koko jutun leikiksi, pyyteli vaimonsa puolesta anteeksi niin hyvin kuin taisi ja esiintyi niin vieraanvaraisena isäntänä, että Scott oli tyytyväinen päivälliseensä ja lupasi tulla vastakin.

Mutta mielessään John oli närkästynyt. Hänestä tuntui, että Meg oli saattanut hänet noloon asemaan ja jättänyt hänet yksin. Ei ollut reilua ensin kehottaa miestään tuomaan taloon vieraita milloin hyvänsä ja sitten kun toinen teki niin, suuttua ja pauhata niin, että mies tunsi olevansa naurunalainen ja sääliteltävä otus. Kautta pyhän Yrjön, se ei käynyt päinsä! Megin täytyi se tietää. Koko aterian ajan John oli raivonnut mielessään, mutta kun hän palasi kotiin saatettuaan ensin Scottia jonkin matkaa, asettui kiukku ja hellemmät tunteet saivat hänessä vallan. "Pikku raukka! Sääli, että hän yritti niin kovasti olla minulle mieliksi. Hän oli väärässä, mutta onhan hän vielä kovin nuori. Minun täytyy kärsivällisesti opettaa häntä." Samalla John toivoi hartaasti, ettei Meg olisi mennyt kotiinsa — hän ei voinut sietää juoruja eikä muiden puuttumista heidän asioihinsa. Suuttumus leimahti Johnissa hetkeksi uudestaan, kun hän ajattelikin tuota mahdollisuutta; mutta sitten hän pelästyi, että Meg voisi itkeä itsensä sairaaksi ja se sai hänen mielensä jälleen lempeäksi. Hän kiiruhti askeleitaan päättäen olla rauhallinen ja ystävällinen, mutta luja, ehdottoman luja ja osoittaa, missä Meg oli laiminlyönyt aviovaimon velvollisuudet.

Meg puolestaan oli myös päättänyt esiintyä rauhallisen ja ystävällisen lujana ja osoittaa Johnille tämän velvollisuudet. Mieluimmin hän olisi juossut Johnia vastaan ja pyytänyt anteeksi saadakseen suukkosen ja lohdutusta, jota kaipasi. Mutta nähdessään Johnin tulevan hän alkoi hyräillä muina miehinä ja jatkoi ompeluaan keinutellen tuolissaan kuten arvokas rouva ainakin.

John pettyi hiukan, kun ei tavannutkaan kotona hellää Niobea. Mutta oman arvonsa tuntien hän odotti, että Meg pyytäisi anteeksi. Hän ei sen vuoksi tehnyt aloitetta, vaan astui huolettoman näköisenä sisään ja asettui sohvan nurkkaan huomauttaen henkevästi:

— Nyt alkaa uusi kuu, ystäväiseni.

— Aivan niin, Meg vastasi samassa äänilajissa.

Herra Brooke yritti keskustella yleisistä puheenaiheista, mutta rouva Brooke ei välittänyt vastata, niin että keskustelu vaimeni. John asettui ikkunan ääreen, avasi sanomalehden ja uppoutui siihen. Meg meni toisen ikkunan luo ja ompeli niin innokkaasti kuin hänen tohveliensa uudet rusetit olisivat olleet tärkeintä maailmassa. Molemmat olivat vaiti ja näyttivät täysin "rauhallisilta ja lujilta", ja kumpikin tunsi olonsa epätoivoisen tukalaksi.

Oh, ajatteli Meg, avioelämä on täynnä koettelemuksia, se vaatii kärsivällisyyttä yhtä paljon kuin rakkautta, kuten äiti väittää. Sana äiti johdatti mieleen muitakin äidillisiä neuvoja, jotka oli annettu kauan sitten ja joihin oli suhtauduttu epäilevästi ja vastahakoisesti.

"John on hyvä mies, mutta hänelläkin on vikansa, ja sinun täytyy oppia näkemään ne ja sietämään niitä. Sinun on muistettava, ettet itsekään ole virheetön. Hän on hyvin päättäväinen, mutta ei itsepäinen, jos puhut hänelle ystävällisesti järkeä etkä pane vastaan kärsimättömästi. Hän on tunnontarkka, varsinkin rehellisyydessä — ja se on kaunis piirre, vaikka te sanottekin häntä pikkumaiseksi. Kun sinä, Meg, et petä häntä sanalla etkä edes katseella, ansaitset hänen täyden luottamuksensa ja saat häneltä sen tuen, jota tarvitset. Hänen luonteensa on toisenlainen kuin meidän, me leimahdamme äkkiä, mutta lepymme yhtä pian; hänelle taas on ominaista hiljainen, äänetön suuttumus, joka kerran sytyttyään ei ole helpolla sammutettavissa. Varo tarkoin herättämästä tuota vihaa, sillä onnesi ja rauhasi riippuu siitä, että voit säilyttää hänen kunnioituksensa. Tutki itseäsi, ja jos molemmat erehdytte, kiiruhda sinä ensin pyytämään anteeksi. Koeta välttää pikku riitoja, väärinkäsityksiä ja harkitsemattomia sanoja, jotka usein aiheuttavat surua ja mielipahaa."

Äidin sanat, etenkin viimeiset, palautuivat Megin mieleen, kun hän istui siinä käsitöineen auringon laskiessa. Tämä oli ensimmäinen vakava epäsopu heidän välillään. Megistä hänen omat harkitsemattomat sanansa tuntuivat nyt typeriltä ja epäystävällisiltä ja hänen vihansa lapselliselta, ja hänen sydämensä heltyi, kun hän ajatteli John-paran kotiintuloa ja moista vastaanottoa. Hän katsahti miestään kyynelet silmissä, mutta John ei huomannut sitä. Meg kääri työnsä kokoon ja nousi seisomaan, hän aikoi pyytää anteeksi, mutta John ei kiinnittänyt huomiotaan häneen.

Meg astui hitaasti huoneen poikki, sillä hänen oli vaikea voittaa ylpeyttään; hän tuli Johnin luo, mutta tämä ei kääntänyt päätään. Hetken koko aikomus tuntui Megistä mahdottomalta, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi: "Jos teen parhaani, minulla on puhdas omatunto." Hän kumartui Johnin puoleen ja painoi keveän suudelman hänen otsalleen. Siinä samassa epäsopu oli tiessään: katumussuudelma oli parempi kuin mitkään sanat, John vetäisi hänet polvelleen lausuen hellästi:

— Oli julmaa nauraa sinun pienille hillopurkeillesi. Anna anteeksi, en enää koskaan naura sinulle.

Mutta monet monituiset kerrat hän sen jälkeenkin nauroi niille — yhdessä Megin kanssa. Molemmat selittivät, että heidän viinimarjahyytelönsä oli maailman parasta, sillä kotirauha säilöttiin tuohon pieneen perheriitaan.

Jonkin ajan kuluttua Meg kutsui herra Scottin päivälliselle ja valmisti tälle maukkaan juhla-aterian tarjoamatta alkupaloiksi kiukusta kiehuvaa emäntää. Hän oli niin iloinen ja viehättävä ja sai kaiken sujumaan niin hauskasti, että herra Scott tunnusti pitävänsä Johnia onnenmyyränä, ja koko kotimatkan hän päivitteli poikamiehen elämän kovuutta.

Syksyllä Megille tuli uusia koettelemuksia ja kokemuksia. Sallie Moffat uudisti ystävyytensä. Hän pistäytyi tuon tuostakin juoruamassa Megin pikku kodissa tai kutsui 'tuon poloisen' koko päiväksi omaan suureen taloonsa.

Se oli Megistä hauskaa, sillä kolkkoina päivinä hänelle tahtoi aika käydä pitkäksi. Kotona oli kaikilla omat toimensa. John viipyi iltaan asti, eikä Meg voinut kuin ommella, lukea tai hyöriä keittiöhommissa. Niinpä oli luonnollista, että hänelle tuli tavaksi lörpötellä ja pakista hiukan maailman menosta ystävättärensä seurassa. Ja katsellessaan Sallien kauniita tavaroita hän alkoi säälitellä itseään.

Sallie oli hyvin ystävällinen ja tarjosi Megille usein yhtä ja toista, josta tämä piti. Meg torjui lahjat, koska tiesi, että John ei olisi niitä hyväksynyt. Mutta kerran pikku tyhmeliini teki sellaista, mikä pahoitti monta vertaa enemmän Johnin mieltä.

Meg tunsi tarkoin miehensä tulot ja oli ylpeä siitä, ettei John ollut antanut hänelle vain sydäntään vaan myös luottamuksensa raha-asioissa, joita muutamat miehet näyttivät pitävän kaikkein tärkeimpänä elämässä. Hän tiesi, missä John säilytti rahansa, ja hän sai vapaasti ottaa niin paljon kuin halusi, kunhan vain piti kirjaa menoistaan, maksoi kertyneet laskut kerran kuussa ja muisti aina, että oli köyhän miehen vaimo. Tähän asti kaikki oli sujunut hyvin, Meg oli ollut säästäväinen ja voinut arkailematta näyttää kuukausitilit Johnille.

Mutta tänä syksynä käärme luikerteli Megin paratiisiin ja viekoitteli häntä, kuten monia nykyajan Eevoja, ei omenalla vaan hienoilla vaatteilla. Meg ei pitänyt siitä, että häntä sääliteltiin ja että hän sai tuntea olevansa köyhä. Se suututti häntä, vaikka hän ei kehdannut sitä tunnustaa. Silloin tällöin hän tyynnytti mieltään ostamalla jonkin sievän esineen, jotta Sallie ei luulisi hänen pakosta säästävän. Jäljestäpäin hän aina katui, sillä hänen ostamansa tavarat olivat harvoin hyödyllisiä. Eiväthän ne tosin paljon maksaneet, eikä hän siksi niistä enempää huolehtinutkaan. Mutta hänen huomaamattaan pikku ostoksia ilmaantui yhä uusia, eikä Meg heidän kaupungilla käydessään enää tyytynyt katselemaan syrjästä ystävättärensä kaupantekoa.

Mutta tuollaiset menot tulevat arvaamattoman kalliiksi. Kun Meg kuukauden lopulla laski tilinsä yhteen, hän suorastaan kauhistui nähdessään loppusumman. Johnilla oli silloin paljon työtä ja hän jätti kaikki raha-asiat Megin huostaan. Seuraavan kuukauden tilipäivänä hän oli matkoilla ja vasta kolmannen kuukauden lopussa oli selvitettävä koko vuosineljänneksen tilit.

Se oli tapaus, joka ei milloinkaan lähtenyt Megin mielestä. Hän oli pari päivää aikaisemmin tehnyt jotakin kauheaa, joka painoi hänen omaatuntoaan. Sallie oli ostanut itselleen uuden silkkipukukankaan, ja Meginkin teki mieli uutta, kevyttä vierailupukua hänen musta silkkipukunsa oli kovin arkipäiväinen. Silkkiä sen piti olla, sillä ohuet kankaat sopivat vain nuorille tytöille.

Marchin tädillä oli tapana joka uutena vuotena antaa siskoksille kaksikymmentäviisi dollaria kullekin. Siihen oli vain kuukauden verran aikaa ja eräässä kaupassa oli parhaillaan tarjona kaunista sinipunervaa silkkiä harvinaisen halvalla. Megillä oli rahat hallussaan, uskaltaisikohan käyttää niitä? John oli aina sanonut, että kaikki mikä oli hänen oli myös Megin, mutta mahtaisiko hän hyväksyä sitä, että Meg noiden tiedossa olevien dollarien lisäksi kuluttaisi vielä toiset kaksikymmentäviisi talouskassasta? Siitäpä nousi pulma.

Sallie oli yllyttänyt Megiä, hän oli luvannut lainata rahaa ja johdattanut Megin ylivoimaiseen kiusaukseen. Kohtalokkaalla hetkellä kauppias kohotti ihanaa, hohtavaa silkkikangasta ja virkkoi: — Vakuutan teille, rouva, että teette hienon kaupan, ja Meg vastasi: — Olkoon menneeksi. Niinpä kangas leikattiin ja maksettiin, Sallie riemuitsi ja Megkin nauroi ikään kuin ostos olisi ollut pikku juttu. Mutta lähtiessään kaupasta hänestä tuntui kuin hän olisi ollut varas ja etsintäkuulutettu.

Kotiin päästyään hän koetti vaimentaa omantunnontuskiaan levittämällä ihanan kankaan eteensä. Mutta se ei hohtanut enää samalla tavoin eikä oikeastaan sopinutkaan hänelle; näytti kuin kankaan kuvioihin olisi painettu sanat "viisikymmentä dollaria". Hän pani sen pois näkyvistään, mutta se pyöri koko ajan hänen ajatuksissaan, ei iloisesti niin kuin uusi vaate muulloin, vaan kauhistavana, kuin mieletön teko, jota ei voi enää korjata.

Kun John samana iltana veti tilikirjat esille, löi Megin sydän kiivaasti ja ensi kerran avioliittonsa aikana hän pelkäsi miestään. Nuo ystävälliset, ruskeat silmät saattaisivat olla tuikeatkin, ja vaikka John oli tavallista paremmalla tuulella, Meg kuvitteli hänen olevan perillä asiasta, mutta jättävän sen toistaiseksi rauhaan. Talouslaskut oli kaikki maksettu ja kirjanpito oli havaittu virheettömäksi. John kiitteli Megiä ja oli juuri avaamaisillaan vanhan lompakon, jota he sanoivat pankiksi, kun Meg tietäen sen aivan tyhjäksi tarttui hänen käteensä ja sanoi hermostuneena:

— Et ole vielä nähnyt minun yksityistä tilikirjaani.

John ei milloinkaan pyytänyt nähdä sitä, mutta Meg tahtoi aina nimenomaan näyttää kirjansa hänelle. Oli hauska nähdä Johnin miesten tapaan ihmettelevän, miten omituisia tavaroita naiset tarvitsivat. Hän antoi tämän arvata mitä röyhelö merkitsi, udella mihin vyönauhaa tarvittiin, ja hämmästellä sitä, että naisen päähine syntyi samettipalasesta, kolmesta ruusunnupusta ja parista nauhanpätkästä, jotka yhteensä maksoivat jopa viisi kuusi dollaria. Tällöin John näytti mielellään pitävän hauskaa Megin numeroiden kustannuksella, hän tekeytyi kauhistuneeksi moisesta tuhlaavaisuudesta, kuten aina silloin, kun hän eniten ylpeili ymmärtäväisestä vaimostaan.

Meg veti pienen tilikirjan hitaasti esiin ja laski sen Johnin eteen. Hän asettui tuolin taakse silittääkseen rypyt miehensä väsyneeltä otsalta ja virkkoi kasvava pelko sydämessään:

— John kulta, minua hävettää näyttää tämä kirja sinulle, sillä olen viime aikoina ollut kauhean tuhlaavainen. Liikun niin paljon ulkona, että tarvitsen yhtä ja toista, näetkös, ja kun Sallie kehotti minua ostamaan sen, niin seurasin hänen neuvoaan. Uudenvuoden lahjani korvaa kyllä hinnan puolittain, mutta jäljestäpäin minua kadutti, sillä tiesin ettet hyväksyisi tuota ostosta.

John nauroi ja veti hänet luokseen sanoen iloisesti: — Älä mene piiloon. En minä lyö sinua, vaikka oletkin ostanut noin ihastuttavat kengät. Minä olen ylpeä vaimoni jaloista, eikä haittaa, vaikka hän maksaakin kahdeksan tai yhdeksän dollaria kengistään, jos ne vain ovat hyvät.

Kengät olivat yksi viime aikojen menoeristä, ja Johnin katse sattui hänen puhuessaan pysähtymään niihin. "Mitä hän sanoo kun pääsee niiden viidenkymmenen dollarin kohdalle?" ajatteli Meg vapisten.

— Voi, se on vielä pahempaa, olen ostanut silkkisen pukukankaan, Meg sanoi epätoivoisesti mutta tyynesti, sillä hän toivoi että pahin olisi pian ohi.

— No kultaseni, mikä se 'hirveä loppusumma' sitten on?

Tämä ei ollut Johnin tapaista ja Meg tunsi, että miehen suora katse, jota hän ei vielä milloinkaan ollut väistänyt, oli nyt häneen suunnattuna. Hän käänsi lehden ja katsoi samassa poispäin osoittaen summaa, joka ilman noita viittäkymmentä dollariakin olisi ollut aika suuri, mutta tuntui Megistä nyt suorastaan masentavalta. Hetken vallitsi huoneessa hiljaisuus. Sitten John sanoi hitaasti — ja Meg huomasi, että hänen oli vaikea kätkeä harminsa:

— No niin, lieneekö viisikymmentä dollaria nyt paljon silkkipuvusta kaikkine koristuksineen ja hepenineen, joita nykyään käytetään.

— Sitä ei ole vielä ommeltu eikä koristettu, huokasi Meg hiljaa kauhistuen niitä suuria summia, jotka pukuun vielä menisivät.

— Kaksikymmentä metriä silkkiä on paljon pienen tytön leninkiin, mutta olen varma, että minun vaimoni on siihen pukeutuneena yhtä hienon näköinen kuin konsanaan Ned Moffatin Sallie, sanoi John kuivasti.

— Tiedän että olet vihainen, mutta en mahda sille mitään. En halua tuhlata rahojasi, mutta en arvannut että pienistä menoista kertyisi niin suuri summa. En voi välttää kiusausta, kun näen Sallien ostavan mitä hän ikinä haluaa ja säälivän minua, kun en minä voi. Minä yritän olla tyytyväinen, mutta se on vaikeata, ja olen kyllästynyt olemaan köyhä.

Meg lausui viimeiset sanat hiljaa ja luuli, ettei John kuullut niitä. Mutta hän oli ne kuullut ja ne loukkasivat häntä syvästi, sillä hän itse oli Megin vuoksi kieltäytynyt monesta hauskuudesta. Meg olisi halunnut purra kielensä poikki sanottuaan sen, sillä John työnsi kirjat syrjään, nousi seisomaan ja virkkoi hiukan vapisevalla äänellä:

— Sitä minä pelkäsinkin, mutta minä teen minkä voin, Meg.

Jos hän olisi torunut tai vaikkapa lyönyt, ei se olisi koskenut kovemmin kuin nuo sanat. Hän juoksi Johnin luo ja kiersi kädet tämän kaulaan itkien katumuksen kyyneliä:

— John, oma rakas John, sinähän raadat aamusta iltaan — en minä tarkoittanut mitä sanoin, hän nyyhkytti. — Se oli ilkeätä, ihan väärin ja kiittämätöntä, en ymmärrä kuinka saatoinkaan sanoa niin! Voi, kuinka minä saatoin sanoa niin!

John ei soimannut häntä sanallakaan, vaan oli heti valmis antamaan anteeksi. Mutta Meg tiesi kuitenkin sanoneensa sellaista, mikä ei helpolla unohtuisi, vaikka John ei siihen viittaisikaan. Meg oli luvannut rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, mutta oli soimannut miestään köyhyydestä tuhlattuaan kevytmielisesti tämän ansaitsemia rahoja. Se oli kauheaa, ja pahinta oli, että John oli aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän viipyi vain kauemmin työssä kaupungissa ja teki työtä kauan sen jälkeen kun Meg oli mennyt levolle ja nukkunut kyyneliinsä.

Meg tuli oman tunnontuskista melkein sairaaksi. Oli liikuttavaa nähdä hänen suruaan, kun hän kuuli Johnin peruuttaneen päällystakkitilauksensa. Megin kummastuneisiin kysymyksiin John tokaisi yksikantaan: — Minulla ei ole varaa, rakkaani.

Meg ei vastannut mitään, mutta hetken kuluttua John löysi hänet itkemästä vanhan päällystakin äärestä niin katkerasti kuin olisi sydän haljeta.

Sinä iltana he keskustelivat kauan, ja Meg oppi rakastamaan miestään entistä enemmän hänen köyhyytensä vuoksi, sillä se oli tehnyt hänestä miehen, jolla oli voimaa ja rohkeutta kulkea omaa tietänsä. Se oli myös opettanut hänet kärsivällisesti sietämään rakastamiensa virheitä ja tekemään parhaansa heidän toiveidensa täyttämiseksi.

Seuraavana päivänä Meg voitti ylpeytensä. Hän meni Sallien luo, kertoi koko tarinan ja pyysi, että tämä hyväntahtoisesti ostaisi silkkikankaan. Hyväsydäminen Sallie suostui mielellään pyyntöön ja oli lisäksi niin hienotunteinen, ettei seuraavassa hetkessä lahjoittanut kangasta Megille takaisin.

Meg uudisti Johnin päällystakkitilauksen ja miehen tullessa kotiin pani ylleen päällystakin kysyäkseen, mitä John piti hänen uudesta silkkipuvustaan. Voi arvata mitä John vastasi, millä mielellä hän otti vastaan lahjan ja miten onnellinen aika tätä seurasi. John ei viipynyt myöhään työssään ja Meg lakkasi käymästä yhtä mittaa vieraisilla. Aamuisin onnellinen aviomies pukeutui uuteen päällystakkiinsa, ja iltaisin hellä pikku vaimo auttoi sen hänen yltään. Niin kului vuosi, ja kun juhannus joutui, Meg koki uuden elämyksen — syvimmän ja herkimmän naisen elämässä.

Eräänä lauantaipäivänä Laurie hiipi kiihtyneen näköisenä Kyyhkyslakan keittiöön, jossa hänet otettiin vastaan rummunpäristyksin. Melun sai aikaan Hanna, jonka toisessa kädessä oli paistinpannu, toisessa sen kansi.

— Kuinka pikku äiti jaksaa? Missä kaikki ovat? Miksei minulle kerrottu aikaisemmin? tiedusteli Laurie kiivaasti kuiskaten.

— Hymyilee kuin kuningatar, se kullanmuru! Kaikki ovat yläkerrassa, eikä täällä saa pitää melua. Menkää olohuoneeseen, minä kutsun heidät alas. Ja Hanna katosi hihittäen mielissään.

Hetken kuluttua Jo tuli alakertaan kantaen ylpeänä sylissään suurta pielusta. Hän oli hyvin totinen, mutta hänen silmänsä loistivat ja ääni ilmaisi salaista liikutusta.

— Sulje silmäsi ja ojenna käsivartesi, hän kehotti.

Laurie peräytyi nopeasti nurkkaan ja sanoi rukoilevasti kädet selän takana:

— Ei kiitoksia, jätän sen mieluummin tekemättä. Minä varmasti pudottaisin ja särkisin sen.

— No, sitten et saa nähdäkään, virkkoi Jo päättävästi ja kääntyi kuin mennäkseen pois.

— Kyllä minä tahdon nähdä, mutta sinä saat vastata seurauksista, ja käskyä totellen Laurie urhoollisesti sulki silmänsä, jolloin jotakin laskettiin hänen syliinsä. Jo, Amy, rouva March, Hanna ja John purskahtivat nauruun, ja kun Laurie avasi silmänsä, hänen sylissään oli yhden pienokaisen sijasta kaksi.

Ei ihme että he nauroivat, sillä kveekarikaan ei olisi voinut pysyä vakavana nähdessään Laurien ilmeen, kun hän loi silmänsä pienistä, viattomista pulmusista hilpeihin katselijoihin. Hänen katseessaan kuvastui sellainen kauhu, ettei Jo voinut muuta kuin istua lattialle ja suorastaan ulvoa naurusta.

— Kautta Jupiterin, kaksoset! oli kaikki mitä Laurie sai hetkeen suustaan. Sitten hän kääntyi naisväen puoleen ja lisäsi kauhistuneen näköisenä:

— Ottakaa ne pian pois! Minäkin rupean kohta nauramaan ja ne voivat pudota.

John pelasti pienokaisensa ja alkoi astella edestakaisin huoneessa lapsi kummallakin käsivarrellaan, niin kuin tuntisi jo tarkoin kaikki lastenhoidon salaisuudet, ja Laurie nauroi niin, että kyynelet valuivat pitkin poskia.

— Tämä on vuoden paras juttu, eikö totta? En kertonut, koska päätin yllättää sinut, ja olen ylpeä siitä, että onnistuin, sanoi Jo kun vihdoin taas kykeni puhumaan.

— En eläissäni ole ällistynyt tällä tavalla. Eikö tämä ole hassua? Ovatko ne poikia? Mitkä nimet niille annetaan? Katsotaan niitä vielä. Tue minua, Jo, sillä kautta kunniani, toinen käy jo voimille, vastasi Laurie katsellen pienokaisia aivan kuten iso, hyvänsävyinen newfoundlandinkoira katselee kissanpoikasia.

— Tyttö ja poika. Eivätkös olekin kauniit? kysyi ylpeä isä ihastellen pieniä punaisia kääröjä, ikään kuin ne olisivat olleet enkeleitä, joilta vain siivet puuttuivat.

— Hienoimmat lapset, mitkä ikinä olen nähnyt. Kumpi on kumpi? kysyi Laurie ja kumartui nähdäkseen nuo ihmeet lähempää.

— Amy sitoi ranskalaiseen tapaan pojalle sinisen ja tytölle punaisen nauhan kaulaan, siitä voit aina tuntea heidät. Sitä paitsi toisella on siniset, toisella ruskeat silmät. Suutele heitä, Teddy-setä, virkkoi Jo kujeillen.

— Se ei taitaisi olla niille mieleen, esteli Laurie, joka muutoin harvoin oli ujo tuollaisissa tilanteissa.

— Totta kai ne pitävät; ne ovat jo tottuneet siihen. Suutele heti, hyvä herra! komensi Jo peläten, että Laurie pyytäisi jonkun sijaisekseen.

Laurie irvisti ja hipaisi huulillaan kummankin poskea, mikä sai toiset taas nauramaan ja lapset huutamaan.

— Enkös minä sanonut, etteivät ne pidä siitä! Katsokaa, kuinka tuo poika potkii, hosuu jo nyrkeillään kuin mikäkin. Kas, kas, Brooken vesa, aiotko iskeä miehen kimppuun, joka on yhtä voimakas kuin sinä itse? huusi Laurie huvittuneena iskusta, jonka sai vasten kasvojaan pienistä avuttomina huitovista nyrkeistä.

— Hän saa nimekseen John Laurence ja tytöstä tulee Margaret äidin ja isoäidin mukaan. Daisyksi häntä kyllä sanotaan erotukseksi Megistä, ja pikkumiehestä tulee luultavasti Jack, jollemme keksi parempaa, Amy virkkoi osoittaen tätimäistä mielenkiintoa.

— Tehkää hänestä Demijohn ja sanokaa lyhyyden vuoksi Demiksi, ehdotti Laurie.

— Daisy ja Demi — sehän sopii! Tiesinhän, että Teddy keksii, huudahti Jo taputtaen käsiään.

Teddyn ehdotus hyväksyttiin, ja lapset saivat nimekseen Daisy ja Demi.

6

VIERAILUJA

— Tule, Jo, on aika lähteä.

— Mihin?

— Et kai väitä unohtaneesi, että lupasit tulla tänään minun kanssani ainakin kuuteen kyläpaikkaan?

— Olen tosiaan tehnyt typeryyksiä ja ajattelemattomuuksia, mutta en varmasti ole ollut niin mieletön, että olisin luvannut lähteä kuudelle eri vierailulle yhtenä ja samana päivänä, kun jo yksikin pystyy pilaamaan minulta koko viikon.

— Sinä lupasit; mehän teimme vaihtokaupan: minun oli määrä piirtää sinulle Bethin kuva ja sinun tulla kanssani naapureille vastavierailuille.

— Kauniina päivänä — niinhän me sovimme, ja minä noudatan kirjaimellisesti sopimuksiani, Shylock. Idässä näkyy pilviä; nyt ei siis ole kaunis ilma enkä minä lähde.

— Älä yhtään kieroile. Nyt on ihana päivä, ei sateesta tietoakaan. Sinähän aina ylpeilet sillä, että pidät lupauksesi, ja nyt saat seistä sanojesi takana. Täytä velvollisuutesi, niin saat taas olla puolisen vuotta rauhassa.

Jo oli parhaillaan syventynyt puvun ompeluun. Hän näet oli perheen räätäli ja hänen erityiseksi ansiokseen luettiin, että hän osasi käyttää neulaa yhtä taitavasti kuin kynää. Oli kiusallista keskeyttää työ ennen ensimmäistä sovitusta ja lähteä kuumana heinäkuun päivänä juhlatamineissa kyläilemään. Hän vihasi kaikkia muodollisia vierailuja eikä suostunut lähtemään, jollei Amy saanut lahjotuksi häntä tai vedotuksi vanhoihin lupauksiin. Nyt Jo ei päässyt yli eikä ympäri, ja heitettyään sakset kiivaasti pöydälle ja väitettyään, että ilmassa tuntui ukkosta, hän antoi periksi. Hän pani työnsä syrjään, otti hattunsa ja hansikkaansa ja sanoi Amylle, että uhrilammas oli valmis.

— Jo March, sinä saat pyhimyksenkin raivostumaan! Et kai aio lähteä noissa vaatteissa, huudahti Amy silmäillen häntä hämmästyneenä.

— Miksen lähtisi? Pukuni on puhdas, vilpoinen ja mukava, juuri omiaan kävelylle pölyisenä kesäpäivänä. Jos ihmiset pitävät tärkeämpänä pukuani kuin minua itseäni, en halua tavata heitä. Sinä voit pukeutua meidän kummankin puolesta ja olla vaikka kuinka tyylikäs. Sinun sopii kyllä olla hieno, minun ei kannata, ja sitä paitsi koristukset vain vaivaavat minua.

— Voi, voi! huokasi Amy. — Nyt hän on taas oikea vastarannan kiiski, ja tulen varmaan hulluksi, ennen kuin saan hänet kuntoon. En kai minäkään ilokseni lähde tänään, mutta meillä on seurusteluvelvollisuutemme, ja muita ei nyt ole sitä täyttämässä kuin sinä ja minä. Teen mitä ikinä haluat, Jo, kunhan vain pukeudut kunnollisesti ja koetat olla kohtelias. Sinä osaat keskustella, näytät suorastaan ylhäiseltä parhaissasi ja käyttäydyt niin kauniisti, että olen oikein ylpeä sinusta. Pelkään lähteä yksinäni, tule minulle turvaksi.

— Oletpa sinä aika viekastelija, kun tuolla tavoin imartelet ja houkuttelet vanhaa sisartasi. Ajatella, minä muka näyttäisin ylhäiseltä ja käyttäytyisin hienosti ja sinä pelkäisit lähteä yksinäsi! Enpäs ole hullumpaa kuullut. No niin, minä lähden jos on pakko. Sinä saat olla retkikunnan johtaja ja minä tottelen sokeasti. Tyydytkö siihen? kysyi Jo, jonka itsepäisyys äkkiä muuttui lammasmaiseksi alistuvaisuudeksi.

— Olet oikea enkeli! Pukeudu nyt parhaisiisi, niin minä neuvon, miten sinun on meneteltävä, jotta tekisit hyvän vaikutuksen. Tahtoisin että ihmiset pitäisivät sinusta, ja kyllä he pitävätkin, jos vain koetat käyttäytyä hiukan miellyttävämmin. Kampaa tukkasi kauniisti ja pane vaaleanpunainen ruusu hattuusi; se sopii mainiosti, olet aika synkän näköinen yksinkertaisessa puvussasi. Ota vaaleat hansikkaasi ja kirjailtu nenäliina. Poikkeamme Megin luo ja pyydämme hänen valkoisen päivänvarjonsa lainaksi, niin sinä voit saada minun kyyhkynharmaani.

Samalla kuin Amy itse pukeutui, hän jakeli määräyksiään ja Jo totteli, ei kuitenkaan aivan vastustelematta, sillä tytöltä pääsi raskas huokaus, kun oli pukeuduttava uuteen vierailupukuun. Hän kurtisti kulmiaan sitoessaan hatun nauhoja moitteettomasti solmuun. Hän taisteli hakasten kanssa kaulusta kiinnittäessään ja veti irvistäen esiin nenäliinan, jonka koruompelu ärsytti hänen nenäänsä yhtäläisesti kuin edessä oleva vierailumatka hänen tunteitaan. Saatuaan lopulta kätensä ahtaisiin hansikkaisiin, joissa oli kolme nappia ja muodikkaat tupsut, hän arveli olevansa kyllin hieno, kääntyi Amyn puoleen kasvoillaan tylsän alistuvainen ilme ja lausui nöyrästi:

— Olen minä totisesti kurja; mutta jos sinun mielestäsi kelpaan esiintymään, kuolen onnellisena.

— Näytät oikein tyydyttävältä, käännyhän hitaasti ympäri, niin tarkastan sinua huolellisesti.

Jo totteli, Amy järjesti hänen pukuaan hiukan sieltä täältä, peräytyi sitten askelen ja virkkoi hyväksyen:

— Kelpaat oikein hyvin; mikään hattu ei pukisi sinua paremmin. Tuo valkoinen on ruusuineen suorastaan ihastuttava. Vedä olkapäät taakse ja anna käsien olla vapaasti, ei se mitään vaikka hansikkaat vähän kiristävät. Ja hartialiina, sinä tosiaan osaat pitää sitä — minä sen sijaan en osaakaan. On hauska nähdä miten taitavasti se sinulta käy ja olen iloinen, että sait tuon kauniin liinan Marchin tädiltä; se on yksinkertainen mutta hieno, ja laskokset käsivarsien kohdalla ovat todella taiteelliset. Onko minun liinani suorassa? Ja olenko kohottanut hameeni lievettä tasaisesti? Tahtoisin jalkojeni näkyvän, sillä ne ovat kauniit, vaikka nenäni ei olekaan.

— On kauneus sielun riemu ainainen, lainaili Jo Keatsiä, hän asetti kätensä kiikariksi ja oli tuntijan silmin tarkastavinaan, miltä sininen sulka näytti kullankeltaista tukkaa vasten. — Annanko parhaan pukuni laahata maantien tomussa, vai saanko kannattaa sitä, neitiseni?

— Matkalla saat kannattaa, mutta sisällä sen on laahattava maata. Se on kauniimpaa, ja sinun on opittava hoitelemaan helmojasi sirosti. Toinen kalvosimesi on puoliksi auki; napita se nopeasti. Et näytä koskaan huolellisesti pukeutuneelta, jollet ole tarkka pikku seikoissa, sillä niistä muodostuu miellyttävä kokonaisuus.

Jo huokasi ja kiinnitti kalvosimensa, mutta samalla hänen hansikkaan nappinsa ponnahtivat auki. Vihdoin viimein tytöt joutuivat valmiiksi ja lähtivät matkaan 'kuvankauniina', kuten Hanna selitti seisoessaan yläkerran ikkunassa katsomassa heidän jälkeensä.

— Jo hyvä, Chesterit ovat hienoa väkeä, ja minä toivoisin, että koettaisit esiintyä mahdollisimman sievästi. Älä lausu teräviä huomautuksia äläkä tee muitakaan tyhmyyksiä, ethän? Ole rauhallinen, hillitty ja vaitelias — se on varminta ja sopii parhaiten hienolle naiselle. Se käy sinulta kyllä helposti neljännestunnin ajan, virkkoi Amy heidän lähestyessään ensimmäistä vierailukohdetta, kun he sitä ennen olivat käyneet lainaamassa Megin päivänvarjon ja antaneet hänen tarkastaa heidät lapsi kummallakin käsivarrella.

— Vai niin. "Rauhallinen, hillitty ja vaitelias" — no, voin ehkä luvata, sillä olen joskus näytellyt hyvinkasvatettua nuorta naista ja tekee mieli koettaa, miten nyt onnistun. Minä olen lahjakas, saatpa nähdä; ole ihan huoleti.

Amy näytti helpottuneelta, mutta Jo veitikka noudatti hänen neuvoaan kirjaimellisesti: rauhallisena kuin kesäinen meri, viileänä kuin lumikinos ja vaiteliaana kuin sfinksi. Turhaan rouva Chester viittaili hänen ihastuttavaan romaaniinsa, ja turhaan Chesterin neitoset koettivat johtaa puheen kutsuihin, huviretkiin, oopperaan ja muotiin. Kaikkeen ja kaikille tuli vastaukseksi vain hymy, kumarrus tai heikko "niin" tai "ei", joka tyrehdytti keskustelun. Turhaan Amy koetti vetää Jon mukaan keskusteluun, sähkötti hänelle: "Puhu" tai polki salaa hänen varpaitaan. Jo oli kuin täysin tietämätön kaikesta, kasvoilla ilme, joka oli "jäisen liikkumaton ja loistavan tyhjä".

— Kylläpä tuo vanhempi Marchin neideistä on ikävä ja mahtava olento! kuului joku talon naisista sanovan heti kun ovi sulkeutui vieraiden jälkeen. Jo nauroi itsekseen, kun he kulkivat eteiskäytävän poikki, mutta Amy ei näyttänyt tyytyväiseltä.

— Kuinka sinä saatoit käsittää minut niin väärin? Tarkoitin vain, että käyttäytyisit arvokkaasti ja hillitysti, ja sinä tekeydyitkin kivipatsaaksi ja pölkkypääksi. Koeta olla hiukan seurallisempi Lambien luona, kerro juttuja kuten muut tytöt ja ole kiinnostunut pukeutumisesta, keimailusta ja kaikesta, mihin puhe kääntyy. He liikkuvat hienoimmissa seurapiireissä, ovat arvokkaita tuttavia meille ja haluaisin kaikin mokomin tehdä hyvän vaikutuksen.

— No, minä koetan olla miellyttävä. Lupaan lörpötellä ja kikattaa ja kauhistua ja ihastua miten kulloinkin haluat. Tämä onkin hauskaa, nyt esitän niin sanottua 'ihastuttavaa tyttöä'; osaan kyllä, sillä minulla on May Chester mallinani ja vien hänestäkin voiton. Onpa ihme, jolleivät Lambit sano: "Onpas tuo Jo March pirteä ja hauska tyttö!"

Amya pelotti vähän, sillä kun Jo alkoi oikkuilla, hänestä oli pääsemättömissä. Amyn kasvoilla kuvastui hämmästys, kun hän näki sisarensa sipsuttavan seuraavan vierailupaikan saliin, suutelevan sydämellisesti kaikkia nuoria neitosia, suovan suloisen hymyn nuorille herroille ja ottavan hämmästyttävän vilkkaasti osaa yleiseen keskusteluun. Rouva Lamb, joka erityisesti suosi Amya, otti hänet heti huostaansa ja pakotti hänet kuuntelemaan laajaa selostusta Lucretian viimeisestä sairaudesta, sillä aikaa kun kolme nuorta herraa pysytteli läheisyydessä voidakseen tilaisuuden tullen vapauttaa hänet. Amyn oli siis mahdotonta hillitä Jota, joka näytti pahan hengen riivaamalta, hän näet päästi valloilleen yhtä vuolaan puhetulvan kuin konsanaan vanha rouva. Toiset kerääntyivät häntä kuulemaan, ja Amy koetti terästää kuuloaan saadakseen selvää, mistä oli puhe; hän kuuli vain katkonaisia lauseita, jotka saivat hänet kauhistumaan. Hämmästyneet silmät ja kohotetut kädet kiihottivat hänen uteliaisuuttaan, ja alituiset naurunpuuskat saivat hänet toivomaan, että pääsisi itsekin osalliseksi hauskuudesta. Voi käsittää, että häntä kiusasi kuulla tämänsuuntaisia katkelmia keskustelusta:

— Hän ratsastaa mainiosti. Kuka häntä on opettanut?

— Ei kukaan; hän on itse opetellut nousemaan satulaan, pitelemään ohjaksia ja istumaan suorana vanhassa satulassa, jonka hän pani puun oksalle. Nyt hän ratsastaa hevosella kuin hevosella, sillä hän ei osaakaan pelätä, ja tallimestari antaa hänen käyttää hevosia halvalla, koska hän pystyy totuttamaan ne naisten ratsastukseen. Hän on innostunut siihen, ja minä sanon aina hänelle, että jos kaikki muu häneltä epäonnistuu, hän voi ruveta ratsuhevosten kouluttajaksi ja ansaita sillä tavoin leipänsä.

Tätä hirveätä puhetta kuullessaan Amyn oli vaikea hillitä kiukkuaan, kaikkihan tulivat tuon kertomuksen perusteella pitäneeksi häntä melkoisen hurjana nuorena neitinä. Ja se oli kuitenkin hänen suurin kauhunsa. Mitä hän saattoi tehdä? Vanha rouva oli vasta kertomuksensa puolivälissä, ja ennen kuin se päättyi, Jo oli taas vauhdissa, teki lisää huvittavia paljastuksia ja kauheita tyhmyyksiä.

— Niin, sinä päivänä Amy oli onneton, sillä kaikki hyvät hevoset oli tilattu ja kolmesta jäljelle jääneestä yksi oli rampa, toinen sokea ja kolmas sellainen ruohonsyöjä, että täytyi työntää multaa sen suuhun ennen kuin se lähti liikkeelle. Hienoja otuksia huviretkelle, vai mitä?

— Minkä hän valitsi? kysyi yksi nauravista herroista, joita kertomus kovin kiinnosti.

— Ei mitään niistä; hän oli kuullut puhuttavan joen vastarannalla olevan maalaistalon varsasta, ja vaikkei ainoakaan nainen ollut sillä ratsastanut, hän päätti yrittää, sillä hevonen oli kaunis ja virkku. Hän oli liikuttavan innostunut asiaan. Ei ollut ketään, joka olisi tuonut hevosen joen yli satuloitavaksi, ja silloin Amy vei satulan hevosen luo. Voitteko uskoa, hän souti itse joen poikki, nosti satulan päänsä päälle ja kantoi sen talliin vanhan rengin suureksi kummastukseksi!

— Ratsastiko hän tosiaan sillä hevosella?

— Tietysti, ja hänellä olikin oikein hauskaa. Luulin että hänet kannettaisiin kotiin palasina, mutta hän hallitsi hevosen täydellisesti ja oli joukon sielu.

— Se oli todella rohkea teko! virkkoi nuori herra Lamb ja loi Amyyn hyväksyvän katseen. Häntä ihmetytti, mitä hänen äitinsä oli mahtanut tytölle jutella, kun tämä oli niin punainen ja vaivautuneen näköinen.

Ja Amy punastui yhä enemmän ja näytti vieläkin vaivautuneemmalta, kun puhe samassa kääntyi vaatteisiin. Eräs nuorista neideistä tiedusteli Jolta, mistä tämä oli ostanut kauniin hattunsa, joka hänellä oli huviretkellä päässään. Jo ei kaikessa tyhmyydessään älynnyt mainita kauppaa, josta se kaksi vuotta sitten oli ostettu, vaan virkkoi tarpeettoman avomielisesti:

— Oh, Amy värjäsi sen. Ostohatuissa ei ole milloinkaan hienoja värejä, sen vuoksi värjäämme hatut itse. On kätevää, kun sisar on taiteilija.

— Sehän on mainio keksintö! huudahti neiti Lamb, jota Jon puhe kovasti huvitti.

— Se ei ole vielä mitään verrattuna hänen muihin kykyihinsä.

Se tyttö osaa tehdä mitä vain. Esimerkiksi hän tarvitsi siniset tanssikengät Sallien kutsuihin, ja silloin hän vain maalasi valkeat likaantuneet kenkänsä mitä ihanimman taivaansinisiksi, ja ne näyttivät ihan silkkikengiltä, lisäsi Jo niin ylpeänä sisarensa taidoista, että Amy olisi tahtonut heittää käsilaukkunsa vasten Jon kasvoja.

— Luimme hiljattain erään teidän kertomuksenne, ja se oli mielestämme oikein hyvä, huomautti vanhempi neiti Lamb tahtoen lausua kohteliaisuuden kirjailevalle neidille, vaikkei häntä tällä haavaa olisi sellaiseksi uskonut.

Jo tuli aina huonolle tuulelle, jos joku puhui hänen kyhäyksistään. Hän joko jäykistyi ja näytti loukkaantuneelta tai vaihtoi nopeasti puheenaihetta. Niin nytkin. — Ikävä ettei teillä ole parempaa luettavaa. Kirjoitan roskaa, koska se menee kaupaksi ja kansa pitää siitä. Aiotteko käydä New Yorkissa tänä talvena?

Jo huomasi heti hairahtuneensa melkoiseen epäkohteliaisuuteen, mutta peläten vielä pahentavansa asiaa hän päätti äkkiä lähteä ja sanoi hyvästinsä niin töksähtäen, että kolmelta henkilöltä jäi lause kesken.

— Amy, meidän on heti mentävä. Näkemiin, rakkaat ystävät, tulkaa toki pian meitä tervehtimään, odotamme teitä kernaasti joka päivä. En uskalla pyytääkään teitä, herra Lamb, mutta jos tulisitte, en varmastikaan hennoisi lähettää teitä pois.

Jo jäljitteli niin hullunkurisesti May Chesterin teeskentelevää puhetapaa, että Amy ei tiennyt itkeäkö vai nauraa, ja hän kiirehti huoneesta minkä pääsi.

— Enkö ollutkin hyvä? Jo kysyi tyytyväisen näköisenä, kun he jatkoivat matkaansa.

— Et olisi voinut olla hirveämpi, vastasi Amy murhaavasti.

— Mikä kumma sinut sai kertomaan minun satulastani ja hatuista ja kengistä ja kaikesta muusta.

— Mutta sehän oli hauskaa, ja ihmiset pitävät semmoisesta. He tietävät meidän olevan köyhiä, on ihan turhaa uskotella, että meillä on palvelijoita tai että ostamme kolme, neljä hattua vuodessa ja käytämme yhtä hienoja ja kalliita tavaroita kuin he.

— No ei sinun silti tarvitse mennä kertomaan kaikkia meidän niksejämme ja turhanpäiten julistaa köyhyyttämme. Sinussa ei ole hitustakaan ylpeyttä etkä ikinä opi tietämään milloin pitää puhua ja milloin olla hiljaa, virkkoi Amy epätoivoissaan.

Jo-rukka näytti masentuneelta ja hieroi äänettömänä nenänpäätään tärkätyllä nenäliinallaan.

— Miten minun pitää täällä käyttäytyä? kysyi Jo heidän lähestyessään kolmatta paikkaa.

— Käyttäydy miten haluat; minä pesen käteni, vastasi Amy lyhyesti.

— Sitten pidänkin hauskaa. Pojat ovat kotona ja meille tulee oikein mukavaa. Tarvitsen totisesti hiukan vaihtelua, sillä hienous ei sovi minun rakenteelleni, vastasi Jo, joka tunsi päänsä olevan kerrassaan pyörällä näiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen.

Kolme pitkää poikaa ja parvi herttaisia pikku lapsia tervehti tulijoita riemuissaan, ja Jon ärtyneet tunteet tyyntyivät heti. Hän jätti Amyn seurustelemaan emännän ja herra Tudorin kanssa, joka sattui parhaillaan olemaan talossa, liittyi nuorempien joukkoon ja huomasi vaihdoksen sangen virkistäväksi. Hän kuunteli kiinnostuneena koulujuttuja, leikki mukisematta koirien kanssa ja myönsi täydestä sydämestään, että "Tom Brown oli yliveto kaveri", huomaamatta mitään vikaa kiitoksen sanamuodossa.

Eräs pojista halusi näyttää kilpikonna-aitaansa, ja Jon innostus oli niin suuri, että talon emännän täytyi hymyillä oikoessaan päähinettään, joka poikien rutistusten jäljiltä oli sekasortoisessa tilassa.

Jätettyään sisarensa oman onnensa nojaan Amy nautti häiritsemättä olostaan. Herra Tudorin setä oli mennyt naimisiin englantilaisen naisen kanssa, joka oli ilmielävän lordin pikkuserkku, ja siksi Amy tunsi suurta kunnioitusta koko perhettä kohtaan. Sillä huolimatta amerikkalaisesta kasvatuksestaan hän ihaili suuresti hienoa syntyperää.

Mutta näinä autuuden hetkinäkään — keskustellessaan englantilaisen lordin etäisen sukulaisen kanssa — Amy ei unohtanut ajan kulkua. Säädettyjen vierailuminuuttien mentyä hän erosi vastahakoisesti ylhäisestä seurastaan ja lähti etsimään Jota toivoen, että parantumaton sisar ei olisi ryhtynyt mihinkään, mikä tuottaisi häpeää Marchin nimelle.

Olisi voinut tapahtua pahempaakin, mutta Amyn mielestä tämä jo oli kyllin hirveää. Jo näet istui nurmikolla poikaliudan ympäröimänä ja selosti ihailevalle kuulijakunnalleen Laurien uusimpia kujeita savikäpäläisen koiran loikoessa hänen juhlahameellaan. Yksi lapsista hätyytti kilpikonnia Amyn rakkaalla päivänvarjolla, toinen söi piparkakkua pitäen Jon hienoa hattua lautasena ja kolmas pelasi palloa hänen hansikkaillaan. Mutta kaikilla oli hauskaa, ja kun Jo keräili hujan hajan viskellyn omaisuutensa lähteäkseen, tuli koko joukko saattelemaan ja pyysi häntä tulemaan pian uudelleen.

— Reiluja poikia, vai mitä? Tunnen itseni taas nuoreksi ja virkeäksi, virkkoi Jo astellen tietä kädet tapansa mukaan selän takana, mutta tällä kertaa myös pitääkseen piilossa tahraantuneen päivänvarjon.

— Miksi sinä välttelet herra Tudoria? kysyi Amy huomauttamatta sanallakaan Jon kurjasta ulkoasusta.

— Minä en pidä hänestä; hän leuhkii aina, tiuskii sisarilleen, tuottaa harmia isälleen ja puhuu epäkunnioittavasti äidistään. Laurie sanoo että hän hurjistelee, enkä minä välitä hänen tuttavuudestaan.

— Pitäisi sinun olla edes kohtelias. Nyökkäsit hänelle vain kylmästi, sen sijaan hymyilit äsken kerrassaan ystävällisesti tervehtiessäsi Tommy Chamberlainia, jonka isä on vain sekatavarakauppias. Päinvastoin sinun olisi pitänyt menetellä, virkkoi Amy moittivasti.

— Eikä olisi, intti Jo. — En ihaile enkä pidä arvossa Tudoria hiukkaakaan, olkoon vain hänen isänsä sedän kummin kaima kolmannessa polvessa sukua lordille. Tommy on köyhä ja ujo, mutta hyväsydäminen ja hyvin lahjakas. Minä pidän hänestä ja osoitan sen mielelläni, sillä hän on gentlemanni isänsä ruskeista paperipusseista huolimatta.

— Sinun kanssasi ei kannata väitellä, valitti Amy.

— Ei kannatakaan, hyvä ystävä, myönsi Jo, niin että näytetään iloisilta ja jätetään tänne käyntikorttimme. Koko Kingin perhe näyttää olevan poissa kotoa, ja siitä olen syvästi kiitollinen.

Kun tuo velvollisuus oli suoritettu, jatkoivat tytöt matkaansa ja Jo sai taas uuden kiitoksen aiheen, kun viidennessä paikassa, johon he saapuivat, talon nuoret neidit eivät voineet ottaa vieraita vastaan.

— Mennään nyt kotiin ja jätetään Marchin tädin vierailu toiseen kertaan. Sinne voimme mennä milloin hyvänsä, ja on aika tylsää laahata tomussa parasta pukuaan, kun on vielä väsynyt ja pahalla tuulella.

— En minä ole pahalla tuulella, puhu vain itsestäsi. Täti on mielissään, jos osoitamme niin paljon kohteliaisuutta, että tulemme varta vasten vierailuasussa hänen luokseen; siitä ei ole meille paljon vaivaa, mutta se ilahduttaa häntä. Enkä usko, että pukusi likaantuu tiellä läheskään niin paljon kuin telmiessäsi likaisten koirien ja rajujen pojanviikareiden kanssa. Kumarruhan hiukan, että saan karistaa muruset hatustasi.

— Sinä olet hirveän kiltti, Amy, Jo sanoi katsahtaen nolona omista ryppyisistä vaatteistaan sisaren siistiin ja tahrattomaan pukuun. — Minä en ikinä huomaa ilahduttaa ihmisiä tuollaisilla pikku asioilla. Toisinaan aion tehdä jotakin, mutta en oikein sillä hetkellä ennätä. Siksi päästän pikku tilaisuudet käsistäni ja odotan hetkeä, jolloin voisin tehdä jonkin suuren palveluksen. Mutta loppujen lopuksi kai pienet ystävällisyyden osoitukset merkitsevät enemmän.

Amy hymyili ja lauhtui heti neuvoen äidillisesti:

— Naisen, varsinkin köyhän naisen, olisi opittava olemaan ystävällinen, sillä tavoin hän voi palkita muiden osoittaman hyväntahtoisuuden. Jos muistaisit sen ja käyttäytyisit sen mukaisesti, sinusta pidettäisiin enemmän kuin minusta, sillä sinä pystyisit parempaan.

— Minä olen oikukas otus ja sellaisena pysyn, vaikka myönnän, että sinä olet oikeassa. Minun vain on helpompi panna henkeni alttiiksi toisen edestä kuin koettaa miellyttää häntä, silloin kun se ei huvita. Onnetonta, että täytyy joko pitää ihmisistä kovasti tai inhota heitä.

— On vielä onnettomampaa, ettei voi peittää sitä. En pidä Tudorista sen enempää kuin sinäkään, mutta ei ole minun asiani osoittaa, että hän on sietämätön, eikä sinunkaan. Ei meidän kannata olla epämiellyttäviä, vaikka hän onkin.

— Mutta minun mielestäni tytön on näytettävä, milloin hän ei hyväksy pojan käytöstä; ja miten hän muuten sen osoittaisi kuin käytöksellään. Saarnaamisesta ei ole apua; tiedän sen surukseni yritettyäni turhaan paasata Laurielle. Mutta voin vaikuttaa häneen monin pikku keinoin sanomatta sanaakaan, ja sellaisia niksejä meidän olisi käytettävä toisiinkin.

— Teddy on ihan erikoistapaus, ei häntä voi ottaa esimerkiksi, sanoi Amy niin juhlallisen vakuuttavasti, että se olisi saanut tuon 'erikoistapauksen' vääntelehtimään naurusta. — Jos olisimme kauniita tai rikkaita ja ylhäisiä, voisimme käyttäytyä niin kuin meitä haluttaa. Mutta meidän ei auta rypistellä kulmiamme jollekin pojalle sen vuoksi, ettemme pidä hänestä, ja hymyillä toiselle, koska hän meitä miellyttää. Meitä ruvettaisiin vain pitämään omituisina ja ahdasmielisinä.

— Täytyykö sitten muka olla pitävinään ihmisistä, joita inhoaa, vain siksi, ettei ole kaunotar ja miljonääri? Hienoa moraalia tosiaan.

— En minä pysty siitä väittelemään, mutta niinhän kaikki tekevät, ja jos joku asettuu poikkiteloin, hänelle vain nauretaan. Minusta maailmanparantajat ovat hassuja, älä sinä vain rupea sellaiseksi.

— Mutta minä haluan olla maailmanparantaja. Vaikka heille nauretaan, ei mikään mene eteenpäin ilman heitä. Tästä ei kyllä kannata väitellä, sillä sinulla on vanhanaikaiset mielipiteet, minä taas olen uudenaikainen. Sinä pääset kyllä mukavammin elämän läpi, mutta minulla on hauskempaa. Minä nauttisin varmasti vihellyksistä ja kivityksestä.

— No rauhoitu nyt äläkä vaivaa tätiä uudenaikaisilla aatteillasi.

— Minä koetan olla siivosti, mutta hänelle minun tekisi mieli esittää aivan erityisen teräviä ja vallankumouksellisia mielipiteitä.

Carrolin täti oli parhaillaan vierailemassa vanhan neidin luona ja he näyttivät syventyneen mielenkiintoiseen keskusteluun. Tyttöjen tullessa puhe lakkasi heti ja tädit vilkaisivat toisiinsa niin syyllisen näköisinä, että saattoi arvata keskustelun koskeneen veljentyttäriä. Jo oli pahalla tuulella ja vastustushalu sai hänessä taas vallan. Amy joka oli kiitettävästi täyttänyt velvollisuutensa, pysynyt tyynenä ja tehnyt kaikille mieliksi, oli herttaisimmalla tuulellaan. Tämä rakastettava mieliala teki heti vaikutuksen, tädit tuhlasivat hänelle hellyyttään ja jäljestäpäin he virkkoivat merkitsevästi toisilleen:

— Tuo lapsi se aina vain kehittyy.

— Tuletko auttamaan myyjäisissä, kultaseni? kysyi rouva Carrol Amylta, kun tämä istuutui hänen viereensä olemuksessaan sellaista luottavaisuutta, josta vanhat ihmiset erityisesti nuorissa pitävät.

— Tulen, täti. Rouva Chester kysyi, tahdonko ottaa osaa puuhaan, ja minä tarjouduin hoitamaan jotakin pöytää, koska minulla ei ole muuta annettavaa kuin aikani.

— Minä en tule, puuttui Jo päättävästi puheeseen. — Minä en siedä, että minua kohdellaan alentuvasti. Chesterit pitävät suurenmoisena armonosoituksena, että sallivat meidän olla mukana noissa muka hienoissa myyjäisissä. Merkillistä että sinä suostuit, Amy; he tahtovat vain saada sinut työhön.

— Minä teen mielelläni työtä. Sehän koituu vapautettujen orjien hyväksi eikä vain Chesterien, ja minusta he ovat ystävällisiä antaessaan minun saada osani sekä työstä että hauskuudesta. Ei minua kiusaa, että ihmiset ovat minua kohtaan alentuvia, jos he tarkoittavat hyvää.

— Aivan niin. Pidän siitä, että sinulla on noin kiitollinen mieli, ystäväiseni. On hauskaa auttaa ihmisiä, jotka antavat arvoa vaivannäölle; muutamat eivät sitä ymmärrä ja se tuntuu vaikealta, huomautti Marchin täti katsellen silmälasiensa yli Jota, joka istui syrjässä keinutuolissa ja kiikkui jokseenkin synkän näköisenä.

Jos Jo olisi aavistanut mikä suuri onni häälyi vaa'assa heidän välillään, hän olisi hetkessä muuttunut lempeäksi kuin kyyhkynen. Se mitä Jo nyt sanoi, riisti häneltä monen vuoden hauskuudet ja antoi hänelle aiheellisen opetuksen pitää kielensä kurissa.

— Minä en pidä suosionosoituksista. Ne vaivaavat minua ja saavat minut tuntemaan itseni orjaksi. Hoidan mieluummin asiani omin päin ja olen riippumaton.

— Vai niin! myhähti Carrolin täti ja katsahti Marchin tätiin.

— Enkös minä sanonut, virkkoi Marchin täti nyökäten Carrolin tädille.

Jo ei onnekseen tiennyt minkä tyhmyyden oli tehnyt, vaan istui nenä pystyssä ja uhmaavan näköisenä, eikä se suinkaan parantanut hänen asemaansa.

— Puhutko sinä ranskaa, kultaseni? kysyi rouva Carrol Amylta.

— Jonkin verran. Siitä saan kiittää Marchin tätiä, joka antaa Esterin puhua sitä minun kanssani niin usein kuin haluan, Amy vastasi luoden tätiinsä kiitollisen katseen, joka sai tämän hymyilemään ystävällisesti.

— Miten sinun kielitaitosi laita on? kysyi rouva Carrol Jolta.

— Minä en osaa yhtään. Minulla on kova pää enkä voi sietää ranskaa, se on lipevää ja tyhjänpäiväistä kieltä, kuului Jon töykeä vastaus.

Vanhat ladyt vaihtoivat taas katseen, ja Marchin täti virkkoi Amylle:

— Olet kai terve ja hyvissä voimissa, kultaseni? Eivät kai silmäsikään enää vaivaa sinua.

— Kiitos, eivät ensinkään, täti hyvä. Voin oikein hyvin ja aion olla oikein ahkera ensi talvena, jotta olisin valmis matkustamaan Roomaan, kun se ihana aika koittaa.

— Se on oikein, tyttöseni! Sinä ansaitset sen matkan, ja olen varma, että kerran sinne pääsetkin, virkkoi Marchin täti ja taputti Amya hyväksyvästi päälaelle tämän kumartuessa ottamaan hänen lankakeräänsä lattialta.

— Ärripurri, musta murri, istuu pankolla ja kehrää,

kirkui Polly, lensi orreltaan Jon tuolin taakse ja kurkisteli häntä niin lystikkään tunkeilevasti ja nenäkkäästi, että kaikki purskahtivat nauruun.

— Erittäin huomiokykyinen lintu, virkkoi vanha lady.

— Tule kävelemään, kultaseni! huusi Polly ja lensi astiakaapille kerjäten sokeripalasta.

— Kiitos, kyllä minä lähden. Tule, Amy.

Jo päätti vierailun ja tunsi nyt selvemmin kuin milloinkaan, että kylässäkäynti vaikutti epäedullisesti hänen mielialaansa. Hän kätteli tätejä miesmäiseen tapaan, Amy sen sijaan suuteli kumpaakin, ja he lähtivät jättäen jälkeensä toinen varjon, toinen auringonpaisteen. Kun he olivat menneet, virkkoi Marchin täti:

— Niin on parasta tehdä, Mary; minulta saat rahat.

Ja Carrolin täti vastasi päättävästi: — Asia on selvä, jos vain hänen isänsä ja äitinsä suostuvat.

7

SEURAUKSIA

Rouva Chesterin myyjäisiä pidettiin niin hienoina ja maineikkaina, että seudun nuorten naisten mielestä oli suuri kunnia saada siellä myyntipöytä hoidettavakseen. Amy sai kutsun, mutta Jo ei saanut. Se oli onneksi kaikille asianomaisille, sillä Jo oli näihin aikoihin oikea vastarannan kiiski ja hänen täytyi saada monta kovaa kolausta ennen kuin hän oppi sopeutumaan. 'Mahtava, ikävä olento' jätettiin syrjään, mutta Amyn kyvyt ja aisti saivat asiallisen tunnustuksen, kun hänen huostaansa uskottiin taidepöytä. Hän panikin parhaansa valmistaakseen ja hankkiakseen pöydälle kauniita ja arvokkaita esineitä.

Kaikki sujui rauhallisesti avajaispäivän aattoon saakka. Mutta silloin syntyi erimielisyys, jollaista on melkein mahdotonta välttää, kun työskentelemässä on parikymmentä naista, joilla kullakin on omat ennakkoluulonsa ja eturistiriitansa.

May Chester kadehti Amya siksi, että tämä oli häntä suositumpi, ja juuri nyt sattui useita pikku tapauksia, jotka vahvistivat tuota tunnetta. Amyn sievä tussipiirros jätti täydellisesti varjoon Mayn maalaamat maljakot — siinä oli yksi pistävä piikki; vastustamaton Tudor oli äskettäin kutsuissa tanssinut neljä kertaa Amyn kanssa ja vain kerran Mayn kanssa, se oli toinen piikki; mutta pahin harmi, joka Mayn mieltä kaiveli ja sai hänet käyttäytymään epäystävällisesti, johtui hänen korviinsa kantautuneesta huhusta.

May oli kuullut, että Marchin tytöt olivat tehneet hänestä pilaa Lambilla käydessään. Syyn olisi tietysti pitänyt langeta Jon niskoille, sillä hänen vallaton matkimisensa oli onnistunut niin hyvin, että kaikki huomasivat ketä hän tarkoitti, ja Lambin tytöt olivat ihastuksissaan levittäneet juttua. Syyllisillä ei kuitenkaan ollut siitä pienintäkään aavistusta. Niinpä saattoi hyvin ymmärtää Amyn pahoittaneen mielensä, kun rouva Chester tuli Amyn luo tämän viimeistellessä sievää pöytäänsä ja lausui ystävällisesti, mutta silmissään kylmä ilme:

— Hyvä ystävä, nuoret neitoset näyttävät täällä oudoksuvan, kun en ole antanut tätä paikkaa omille tyttärilleni. Koska tämä on edustavin pöytä ja minun tyttäreni ovat nähneet suurimman vaivan myyjäisistä, on kai parasta, että he saavat tämän paikan. Olen kovin pahoillani, mutta sinähän olet niin innostunut asiaamme, ettet välitä pienestä pettymyksestä. Saat kyllä toisen pöydän, jos haluat.

Rouva Chester oli kuvitellut, että olisi helppo lausua nämä sanat. Mutta hänen olikin vaikea esittää asiaansa luontevasti, kun Amy katsoi häntä luottavasti, silmät täynnä ihmetystä ja levottomuutta.

Amy huomasi, että asiassa piili jotakin, mutta ei voinut arvata mitä. Hän sanoi hiljaa, niin että sanojen huomasi sattuneen häneen:

— Ehkä on parasta, etten tule ensinkään myymään.

— Ei, hyvä ystävä, älä huoli pahastua. Tämä on vain sopivaisuuskysymys, ymmärräthän. Minun mielestäni pöytä oli oikein sopiva sinulle ja olen kiitollinen kaikesta vaivannäöstä, jolla sait pöytäsi noin kauniiksi. Mutta tietysti täytyy luopua yksityisistä toiveistaan. Minä hankin sinulle kyllä hyvän paikan jostakin muualta. Haluaisitko kukkapöydän? Pikku tytöt ottivat sen huostaansa, mutta he ovat väsyneet kesken. Sinä saat siitä ihastuttavan ja kukkapöytä vetää aina ostajia luokseen, niin kuin tiedät.

— Varsinkin herroja, lisäsi May sellainen sävy äänessään, että Amy alkoi aavistaa, miksi oli kadottanut suosionsa. Hän punastui harmista, mutta ei muuten ollut huomaavinaan lapsellista ilkeyttä, vaan vastasi odottamattoman ystävällisesti:

— Kuten haluatte, rouva Chester. Siirryn heti kukkapöytään.

— Voit ottaa omat tavarasi mukaan jos haluat, aloitti May tuntien hiukan omantunnonvaivoja katsellessaan sieviä naulakkoja, simpukankuoria ja hauskoja koristuksia, jotka Amy oli järjestänyt huolellisesti ja aistikkaasti. Hänen tarkoituksenaan oli olla ystävällinen, mutta Amy käsitti hänet väärin ja vastasi nopeasti:

— Tietysti, jos ne ovat tiellä. Hän pyyhkäisi kaikki tuomansa tavarat pöydältä sikin sokin esiliinaansa ja lähti loukkaantuneena sekä omasta että taideteostensa puolesta.

— Nyt hän suuttui. Voi jospa en olisi ensinkään pyytänyt sinua puhumaan hänelle, äiti, virkkoi May katsellen surullisena tyhjiä paikkoja pöydällään.

— Tyttöjen riidat menevät pian ohi, vastasi hänen äitinsä, vaikka hänkin hiukan häpesi, että oli ollut osallisena jutussa.

Pikku tytöt ottivat Amyn ja hänen aarteensa iloisina vastaan. Heidän sydämellisyytensä lievitti hiukan hänen kiihtymystään, ja hän ryhtyi työhön aikoen vakaasti onnistua kukkatyttönä, vaikka taiteellinen menestys häneltä olikin riistetty.

Mutta kaikki näytti kääntyvän häntä vastaan. Aika oli täpärällä ja Amy oli väsynyt; kaikilla oli omat toimensa eikä kukaan ehtinyt auttamaan häntä. Pikku tytöistäkin oli vain haittaa, sillä he hääräsivät ja lörpöttelivät kuin harakat ja olivat vain häiriöksi koettaessaan järjestää parhaansa mukaan. Murattilaite ei ottanut pysyäkseen pystyssä, vaan uhkasi kaatua heti kun siihen ripustetut korit oli täytetty. Amyn parhaalle maalaukselle roiskui vettä ja siitä jäi sinipunainen kyynel Cupidon poskelle; hän iski vasaralla sormeensa ja vilustui ristivedossa, niin että oli huolissaan seuraavan päivän takia.

Kun Amy illalla kertoi asian kotiväelleen, se herätti suurta paheksumista. Rouva Marchin mielestä juttu oli häpeällinen, mutta hänestä Amy oli menetellyt oikein; Beth selitti jäävänsä kokonaan pois myyjäisistä, ja Jo kysyi, miksi Amy ei korjannut mukaansa kaikkia tavaroitaan ja jättänyt noita halpamaisia ihmisiä oman onnensa nojaan.

— Ei minun tarvitse olla halpamainen, vaikka he ovatkin. Minä en pidä sellaisesta, ja vaikka minulla mielestäni on täysi syy loukkaantua, en aio näyttää sitä heille. Se vaikuttaa paljon tehokkaammin kuin vihaiset sanat ja ajattelemattomat teot, eikö niin, äiti?

— Olet oikeassa, kultaseni; on aina parasta maksaa isku suudelmalla, vaikka se usein onkin vaikeata, sanoi äiti niin kuin konsanaan henkilö, joka on oppinut tuntemaan eron sanojen ja tekojen välillä.

Siitä huolimatta, että Amyn monta kertaa teki mieli näyttää olevansa loukkaantunut ja maksaa samalla mitalla takaisin, hän pysyi päätöksessään koko seuraavan päivän ja halusi voittaa vihollisensa ystävällisyydellä. Alku meni hyvin, sillä hän sai oikealla hetkellä hiljaisen muistutuksen asiasta.

Järjestäessään myyjäispäivän aamuna pöytäänsä sillä aikaa kuin pikku tytöt viereisessä huoneessa täyttivät namuskoreja, Amy otti esiin rakkaimman työnsä — pienen kirjasen, johon isä oli aarrevarastostaan löytänyt vanhanaikaiset kannet ja jonka pergamenttilehdille Amy oli koristeellisesti tekstannut raamatunlauseita. Kun hän ylpeänä selaili sen taidokasta kuvitusta, hänen silmänsä osuivat lauseeseen, joka pysähdytti hänet ajattelemaan. Punaisin, sinisin ja kullanvärisin kiehkuroin kehystetyllä pergamenttisivulla näkyi pieniä enkeleitä, jotka taluttivat toisiaan kädestä, ja kukkien ja orjantappuroiden keskellä olivat sanat: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi."

Niinhän sitä täytyisi, mutta minä en rakasta, mietti Amy vilkaistessaan Mayn tyytymättömiin kasvoihin, jotka pilkistivät isojen kukkamaljakoiden takaa; maljakot eivät kyenneet täyttämään tyhjiä paikkoja, jotka Amyn sievät työt olivat jättäneet jälkeensä. Amy käänteli lehtiä ja luki sieltä täältä lauseen, joka lievitti hänen kiihtymystään ja katkeruuttaan. Omatunto piti Amylle pienen saarnan, kun hän luki kirjoittamansa raamatunlauseen; ja hän otti opetuksesta vaarin ja toteutti sen heti käytännössä.

Mayn pöydän ympärillä seisoi joukko tyttöjä ihaillen sieviä esineitä ja keskustellen myyjättärien vaihdoksesta. He puhuivat hiljaa, mutta Amy tiesi, että he puhuivat hänestä, ja kuultuaan asian Maylta he arvostelivat sitä vain hänen kannaltaan. Se ei tuntunut Amysta hauskalta, mutta hyvä tahto oli päässyt hänessä voitolle ja nyt tarjoutui tilaisuus osoittaa sitä. Hän kuuli Mayn sanovan surullisesti:

— Tämä on onnetonta: en ehdi enää hankkia tänne uusia tavaroita enkä pane pöydälleni minkälaista romua hyvänsä. Pöytä oli täydellinen, mutta nyt se on piloilla.

— Hän voisi tuoda tavarat takaisin jos pyytäisit, ehdotti muuan tytöistä.

— Kuinka minä tämän sotkun jälkeen voisin pyytää…, aloitti May, mutta ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä salin toiselta puolen kuului Amyn ystävällinen ääni:

— Sinä saat ne pyytämättäkin jos haluat. Aioin juuri tarjota niitä takaisin, sillä ne sopivat paremmin sinun pöydällesi kuin minun. Ole hyvä ja ota ne ja anna anteeksi, että eilen illalla ajattelemattomasti otin ne pois.

Amy vei tavaransa, nyökkäsi hymyillen ja kiiruhti takaisin, sillä ystävällinen työ oli helpompi suorittaa, jollei tarvinnut ottaa siitä kiitosta.

— Se oli kiltisti tehty! huudahti yksi tytöistä.

Mayn vastausta ei voinut kuulla; mutta eräs tytöistä, jonka mieliala oli käynyt hiukan happameksi mehujen sekoittamisesta, lisäsi ilkeästi naurahtaen:

— Erittäin kiltisti; hän taisi tietää, että ne eivät menisi kaupaksi hänen omalla pöydällään.

Se tuntui katkeralta, sillä kun uhrautuu, toivoo saavansa edes tunnustusta osakseen. Hetkisen Amy katui tekoaan, sillä hänestä näytti ettei hyvä aina saa palkkaansa. Mutta tällä kertaa se sai, sen Amy pian huomasi. Hänen mielensä tuntui keveältä ja hänen taitavat kätensä saivat pöydän hienoksi. Tytöt kohtelivat häntä ystävällisesti, ja välikohtaus näytti ihmeesti puhdistaneen ilman.

Päivä oli pitkä ja raskas Amyn mielestä. Usein hän istui aivan yksin pöytänsä takana, sillä pikku tytöt karkasivat tämän tästä. Harvat viitsivät ostaa kukkia kesäaikaan, ja hänen kukkakimppunsa alkoivat kuihtua ennen iltaa.

Taidepöytä oli houkuttelevin. Sen ympärillä oli aina ostajia, ja myyjättäret lensivät edestakaisin toimekkaan näköisinä kilisevine rahalaatikkoineen. Amy katseli usein kaihoisasti taidepöytään päin, jonka ääressä hän olisi ollut kuin kotonaan, sen sijaan että sai olla toimettomana syrjäisessä nurkassa. Kaikille se ei olisi ollut yhtä kova koettelemus, mutta sievälle ja iloiselle tytölle se kävi melkein ylivoimaiseksi. Kun hän ajatteli, että kotiväki, Laurie ja tämän ystävät tapaisivat hänet illalla näin syrjäisestä paikasta, hän tunsi itsensä suorastaan marttyyriksi.

Amy meni kotiin vasta iltapuolella. Hän oli niin kalpea ja hiljainen, että kaikki tiesivät hänen viettäneen raskaan päivän, vaikka hän ei valittanut eikä edes kertonut, miten päivä oli sujunut. Äiti ojensi hänelle sydämellisesti teekupin, Beth auttoi häntä pukeutumisessa ja sitoi pienen, sievän seppeleen hänen päähänsä, ja Jo hämmästytti koko perhettä pukeutumalla tavattoman huolellisesti ja vihjaamalla synkästi, että kohta olisi toinen ääni kellossa.

— Jo, älä tee tyhmyyksiä. En tahdo melua, niin että älä sinä puutu asiaan, vaan käyttäydy kunnolla, pyysi Amy lähtiessään kotoa hyvissä ajoin, jotta voisi vähän kaunistaa pientä pöytäparkaa, sillä hän toivoi saaneensa lisää kukkia.

— Aion vain miellyttää kaikkia tuttujamme, jotta he viipyisivät mahdollisimman kauan sinun nurkassasi. Teddy ystävineen tulee apuun ja meillä on varmasti vielä hauskaa, vastasi Jo ja kumartui portista katsomaan, joko Laurie oli tulossa. Pian kaikuivat tutut askelet hämärässä ja Jo riensi vastaan.

— Meidän poikako sieltä tulee?

— No, ihan varmasti! ja Laurie veti Jon käden kainaloonsa tyytyväisenä kuin hänen kaikki toiveensa olisivat toteutuneet.

— Voi Teddy, tiedätkö mitä on tapahtunut? ja Jo selosti Amyn kärsimän vääryyden kiihtyneenä sisarensa puolesta.

— Joukko meikäläisiä on päättänyt lähteä myyjäisiin ja minut saa vaikka hirttää, jollen pane heitä ostamaan joka ainoata kukkaa hänen pöydältään ja pysyttelemään sen jälkeen koko ajan hänen ympärillään, Laurie sanoi oikein innostuneena.

— Amy kertoi, että kukat ovat nuutuneita ja uudet tulevat ehkä liian myöhään. En haluaisi olla epäluuloinen enkä ilkeä, mutta ei ihme vaikka kukat jäisivät tyystin tulematta. Kun ihmiset kerran rupeavat halpamaisiksi, ei heitä pidätä mikään, huomautti Jo harmistuneena.

— Eikö Hayes antanut meidän puutarhamme kauneimpia kukkia teille? Minä käskin hänen antaa.

— Ihanko totta? Hän varmaan unohti. Kun sinun isoisäsi on sairas, en tahtonut häiritä häntä ja pyytää kukkia, vaikka olisinkin tarvinnut.

— Mutta Jo, luulitko sinä tosiaan, että sinun olisi pitänyt pyytää niitä! Nehän ovat sinun yhtä hyvin kuin minunkin! Meillähän on kaikki yhteistä, alkoi Laurie äänellä, joka sai aina Jon piikikkääksi.

— Hyvänen aika, mitä sinä puhut! Minua eivät kiinnosta puoletkaan sinun tavaroistasi. Mutta meillä ei ole aikaa jutella täällä, minun on mentävä auttamaan Amya; lähde sinä pukeutumaan hienoksi, ja jos olet tosiaan niin ystävällinen että lähetät Hayesin viemään hiukan tuoreita kukkia Amylle, siunaan sinua ikuisesti.

— Etkö voi antaa siunausta nyt heti? kysyi Laurie niin vetoavasti, että Jo löi epäkohteliaasti veräjän kiinni hänen edessään ja huusi rakosesta: — Mene tiehesi, Teddy, minulla on kiire.

Illalla olikin toinen ääni kellossa salaliittolaisten ansiosta. Hayes lähetti valtavasti kukkia ja niiden mukana seurasi kori, jonka hän oli järjestänyt parhaan taitonsa mukaan ja joka asetettiin keskelle pöytää. Koko Marchin perhe saapui myyjäisiin, ja Jo pani kaikki taitonsa liikkeelle, niin että ihmiset eivät vain tulleet vaan myös jäivät pöydän ääreen kuuntelemaan hänen lörpöttelyään ja ihailemaan Amyn aikaansaannoksia; heillä oli ilmeisesti hyvin hauskaa.

Laurie johti ystävineen ritarillisesti joukkoa. He ostivat Amylta joka ainoan kukkakimpun ja pysyttelivät koko ajan pöydän ympärillä, niin että he saivat Amyn nurkan huoneen iloisimmaksi paikaksi. Amy tunsi taas olonsa mukavaksi ja ainakin kiitollisuudesta, jollei juuri muun vuoksi, hän koetti olla niin vilkas ja viehättävä kuin osasi — tultuaan nyt siihen tulokseen että hyvä sittenkin saa palkkansa.

Jo käyttäytyi esimerkillisen hyvin. Kun Amy oli turvallisesti kunniavartionsa ympäröimänä, Jo kierteli salia kuullen sieltä täältä pikku juoruja, jotka selittivät hänelle Chesterin perheen kannanmuutoksen. Hän tunsi oman syyllisyytensä asiassa ja päätti mahdollisimman pian puhdistaa Amyn maineen. Kulkiessaan taidepöydän ohi hän etsi Amyn valmistamia tavaroita, mutta niistä ei näkynyt jälkeäkään. He ovat varmaan panneet ne piiloon, ajatteli Jo, joka saattoi antaa anteeksi itse kärsimänsä vääryyden, mutta oli hyvin vihainen milloin hänen omaisiaan loukattiin.

— Hyvää iltaa, Jo. Miten Amyn kauppa sujuu? kysyi May hyväntahtoisesti, sillä hän halusi näyttää, että hänkin saattoi olla jalomielinen.

— Hän on myynyt kaiken, mistä saattoi rahaa saada, ja nyt hän pitää hauskaa. Kukkapöytä vetää tunnetusti ostajia luokseen, varsinkin herrasmiehiä.

Jo ei voinut olla pistelemättä, mutta May otti sen vastaan niin nöyrästi, että toinen heti katui sanojaan ja alkoi kehua suuria kukkamaljakolta, jotka vielä olivat myymättä.

— Missähän Amyn piirustus lienee? Ajattelin ostaa sen isälle, virkkoi Jo, sillä hän halusi innokkaasti kuulla, minkä kohtalon sisaren työ oli saanut.

— Kaikki Amyn tavarat on myyty jo kauan sitten; pidin huolta että oikeat ihmiset huomasivat ne, ja ne tuottivat meille sievoisen summan, vastasi May, joka päivän kuluessa oli voittanut monta pikku kiusausta niin kuin Amykin.

Jo kiiruhti tyytyväisenä kertomaan hyvät uutiset Amylle. Tämä oli ihmeissään ja liikuttunut Mayn sanoista ja käytöksestä.

— Nyt hyvät herrat, saatte osoittaa huomiota muille pöydille yhtä avokätisesti kuin minunkin pöydälleni ja muistakaa erityisesti taidepöytää, käski Amy Teddyn joukkoa.

— 'Chesterin valtaus' olkoon tunnuslauseenne; täyttäkää miehekkäästi velvollisuutenne, sieltä saatte koko rahan edestä taidetta, virkkoi parantumaton Jo, kun uskollinen sotajoukko oli lähdössä kentälle.

— Käskynne mukaan, vaikka minun mielestäni maaliskuu (March) on paljon kauniimpi kuin toukokuu (May), sanoi pikku Parker, joka koetti olla samalla kertaa sukkela ja kohtelias.

Mutta Laurie vaiensi pojan. — Erinomaista pikku pojan puheeksi, hän sanoi ja talutti pojan pois taputettuaan häntä isällisesti päälaelle.

— Osta maljakot, Amy kuiskasi Laurielle kootakseen vielä tulisia hiiliä vihamiehensä pään päälle.

Mayn suureksi riemuksi herra Laurence osti maljakot ja käveli sitten edestakaisin salissa kantaen niitä kainalossaan. Toiset herrasmiehet sijoittivat yhtä innokkaasti rahansa kaikenlaisiin pikkutavaroihin ja kuljettivat sitten mukanaan vahakukkia, maalattuja viuhkoja, kultalangalla koristettuja kirjesalkkuja ja muita hyödyllisiä ja sopivia ostoksia.

Carrolin tätikin oli paikalla ja sai kuulla tapauksen. Hän ilmoitti tyytyväisen näköisenä rouva Marchille jotakin. Tämä hymyili mielihyvästä ja katsoi Amya samalla kertaa ylpeänä ja levottomana, mutta vasta useiden päivien kuluttua hän kertoi toisille ilonaiheensa.

Myyjäiset onnistuivat hienosti. Kun May toivotti Amylle hyvää yötä, ei hän makeillut niin kuin ennen, vaan suuteli Amya herttaisesti ja hänen katseensa tuntui sanovan: "Anna anteeksi ja unohda."

Amy tunsi saaneensa hyvityksen. Kotiin saapuessaan hän näki kukkamaljakoiden komeilevan eteisen uuninreunustalla, kummassakin komea kukkakimppu. "Kunniapalkinto jalomieliselle Marchin tytölle", oli Laurie kirjoittanut.

— Sinä olet luonteeltasi paljon lujempi ja jalompi ja hienompi kuin olisin uskonut, Amy. Käyttäydyit hienosti; kunnioitan sinua täydestä sydämestäni, virkkoi Jo lämpimästi kun he myöhään illalla harjasivat hiuksiaan.

— Me kaikki kunnioitamme — oli suurenmoista, että olit niin valmis antamaan anteeksi. Se mahtoi olla kauhean vaikeaa, kun olit nähnyt tavaroistasi niin paljon vaivaa ja iloinnut saadessasi itse myydä ne. Minä en varmaan olisi voinut olla yhtä ystävällinen, lisäsi Beth vuoteestaan.

— Mitä turhia, tytöt, ei minua tarvitse kehua. Tein vain niin kuin olisin muiden toivonut tekevän minulle. Teitä naurattaa kun sanon, että tahdon olla lady, mutta minä tarkoitan, että on oltava hieno sekä tavoiltaan että mieleltään, ja minä yritän parhaani mukaan. En osaa oikein selittää, mutta tahtoisin päästä eroon pikkusieluisuudesta ja typeryydestä, jotka usein ovat naisten vikana. En ole vielä kovinkaan pitkällä, mutta koetan parhaani ja toivon joskus tulevani äidin kaltaiseksi.

Amy puhui vakavana. Jo syleili häntä hellästi ja sanoi:

— Nyt ymmärrän mitä tarkoitat enkä enää milloinkaan naura sinulle. Sinä edistyt nopeammin kuin luulet, ja minä aion oppia sinulta todellista kohteliaisuutta, sillä sinä näyt olevan perillä salaisuudesta. Jatka vain, sisko, jonakin päivänä saat palkkasi, ja silloin ei kukaan ole iloisempi kuin minä.

Viikon kuluttua Amy sai palkkansa, mutta Jo-raukan oli kovin vaikea iloita siitä. Carrolin tädiltä tuli kirje ja sitä lukiessa rouva Marchin kasvot kirkastuivat niin, että Jo ja Beth, jotka olivat läsnä, halusivat välttämättä kuulla, mitä hyviä uutisia kirjeessä oli.

— Carrolin täti matkustaa ensi kuussa ulkomaille ja tahtoo… minut mukaansa! huudahti Jo hypähtäen innoissaan seisomaan.

— Ei rakkaani, ei sinua, vaan Amyn.

— Voi äiti kulta, hän on liian nuori; ensin on minun vuoroni. Olen toivonut sitä jo kauan — se olisi kovin hyödyllistä ja samalla äärettömän ihanaa — minun täytyy päästä.

— Ei se taida käydä, Jo. Täti sanoo nimenomaan haluavansa Amyn, eikä meidän sovi panna ehtoja, kun hän tekee tällaisen tarjouksen.

— Aina käy näin. Amyn osaksi tulee kaikki huvi ja minun täytyy vain raataa. Se ei ole reilua, huudahti Jo kuohuksissaan.

— Se on kai osaksi omaa syytäsi. Keskustelin äskettäin tädin kanssa, ja hän pahoitteli sitä, että sinulla on kulmikas käytös ja kovin omapäiset mielipiteet; ja tässä hän kirjoittaa, ikään kuin toistaisi sinun sanojasi: — Olin ensin aikonut pyytää Jota, mutta koska 'kiitollisuudenvelka on hänelle rasitus' ja koska hän 'ei voi sietää ranskaa', en uskalla pyytää häntä. Amy on taipuisampi, hänestä tulee hyvää seuraa Flolle ja hän on kiitollinen siitä hyödystä, jonka matka hänelle tuottaa.

— Voi minun kieltäni, minun kamalaa kieltäni! Miksi en voi oppia pitämään sitä kurissa, vaikeroi Jo muistaen onnettomat sanansa. Kun rouva March kuuli missä yhteydessä ne oli lausuttu, hän virkkoi surullisesti:

— Olisin suonut sinun pääsevän matkalle, mutta nyt ei ole mitään toivoa; koeta nyt kestää tämä urheasti äläkä pilaa Amyn iloa valittelulla ja kateudella.

— Minä koetan, sanoi Jo mutta hän räpytteli silmiään kumartuessaan nostamaan maasta käsityökoria, jonka innoissaan oli kaatanut. — Koetan noudattaa hänen esimerkkiään ja todella olla iloinen enkä vain näyttää siltä, etten hetkeksikään turmelisi hänen onneaan. Mutta helppoa se ei ole, sillä tämä on kauhea pettymys, ja Jon silmistä vieri katkeria kyyneliä pienelle neulatyynylle, joka hänellä oli kädessään.

— Jo rakas, olen hyvin itsekäs, mutta en tulisi toimeen ilman sinua ja olen iloinen, että jäät kotiin, kuiskasi Beth ja halasi häntä niin hellästi ja hartaasti, että se lohdutti Jota, vaikka tämä olisi halunnut lyödä itseään korvalle ja nöyrästi pyytää, että Carrolin täti laskisi suosionsa taakan hänen harteilleen, jotta täti saisi nähdä, miten kiitollisena hän sen kantaisi.

Kun Amy tuli kotiin, kykeni Jo ottamaan jo osaa yhteiseen iloon, ehkäpä ei aivan yhtä sydämellisesti kuin muulloin, mutta hän ei silti kadehtinut Amyn hyvää onnea. Nuori neiti itse ihastui tavattomasti tiedosta. Hän käveli ympäriinsä juhlallisen onnellisena, alkoi samana iltana lajitella värejään ja järjestää siveltimiään matkaa varten ja jätti sellaiset pikkuseikat kuin vaatteet, rahat ja passin niiden huoleksi, joiden mieli ei liikkunut taiteen maailmoissa.

— Ei tämä ole pelkkä huvimatka, Amy virkkoi painokkaasti puhdistaessaan parasta palettiaan. — Tämä matka ratkaisee elämänurani. Jos minulla on lahjoja, ne kyllä tulevat ilmi Roomassa, ja siinä tapauksessa aion osoittaa ne jotenkin.

— Entäs jos sinulla ei ole? kysäisi Jo ommellessaan silmät punaisina uusia kauluksia Amylle.

— Siinä tapauksessa palaan kotiin ja rupean piirustuksenopettajaksi, vastasi maineen havittelija filosofisen tyynesti. Mutta hän irvisti ajatellessaan tätä mahdollisuutta ja hankasi palettia ikään kuin näyttääkseen, ettei hän hevillä luopuisi toiveistaan.

— Sitä sinä et tee; sinä et viitsi tehdä kovaa työtä, vaan menet naimisiin jonkun rikkaan miehen kanssa ja palaat kotiin nauttimaan ylellisyydestä elämäsi loppuun asti, virkkoi Jo.

— Ennustuksesi käyvät joskus toteen, mutta tähän en usko. Toivon tietysti että niin kävisi, sillä jollei minusta ole taiteilijaksi, olisi hauskaa, kun voisi edes auttaa niitä, joilla on lahjoja, virkkoi Amy hymyillen, ikään kuin hyvän haltijattaren osa olisi miellyttänyt häntä enemmän kuin köyhänä piirustuksenopettajana eläminen.

— Hm, huokasi Jo, jos sinä toivot sitä, niin saat sen, sillä sinun toiveesi toteutuvat aina — minun eivät milloinkaan.

— Tahtoisitko sinä lähteä? kysyi Amy hieroen mietteissään nenäänsä veitsellä.

— Totta kai!

— No, vuoden tai parin kuluttua kutsun sinut sinne ja sitten kaivamme Forumilta muinaisesineitä ja toteutamme kaikki suunnitelmat, jotka olemme yhdessä tehneet.

— Kiitoksia; muistutan sinua lupauksestasi, sitten kun se ihana päivä tulee, jos se tulee milloinkaan, vastasi Jo yrittäen olla kiitollinen tuosta epävarmasta, mutta houkuttelevasta kutsusta.

Valmisteluihin ei ollut paljon aikaa ja talossa riitti puuhaa Amyn lähtöön saakka. Jo kesti hyvin siihen asti kun viimeinen sininen nauhan kaistale oli kadonnut näkyvistä, mutta silloin hän vetäytyi pakopaikkaansa ullakolle ja itki, kunnes ei enää jaksanut. Amy kesti lujana laivan lähtöön saakka; mutta juuri kun nostosilta oli määrä vetää laivaan, hän äkkiä käsitti, että kohta kokonainen valtameri erottaisi hänet rakkaistaan. Hän tarrautui kiinni Laurieen, joka kauimmin viipyi laivassa, ja nyyhkytti:

— Voi, pidä huolta heistä, ja jos jotakin tapahtuu…

— Lupaan sen, hyvä ystävä, ja jos jotakin tapahtuu, tulen lohduttamaan sinua, kuiskasi Laurie ollenkaan aavistamatta, että hänen täytyisi toteuttaa lupauksensa.

Niin Amy matkusti vanhaan maailmaan, joka nuorten silmissä näyttää uudelta ja kauniilta. Isä ja ystävä jäivät rannalle ja toivoivat hartaasti, että kohtalo olisi lempeä onnelliselle tytölle, joka huiskutti heille laivan kannelta, kunnes ei enää muuta näkynyt kuin kesäinen auringonpaiste, joka leikitteli meren laineilla.

8

ULKOMAANKIRJEENVAIHTAJAMME

Lontoossa

Rakas kotiväki.

Täällä siis todellakin istun Bath-hotellin ikkunan ääressä Piccadillylla. Tämä paikka ei ole muodissa, mutta setä asui täällä monta vuotta sitten eikä hän tahtonut mennä muualle; emme viivy täällä kauan, niin ettei sillä ole väliä. En osaa kertoakaan miten olen nauttinut kaikesta, en alkuunkaan, ja sen vuoksi lähetän teille katkelmia muistiinpanovihostani, sillä kotoa lähdettyäni en ole muuta tehnyt kuin piirtänyt ja kirjoittanut.

Lähetin teille Halifaxista muutaman rivin, kun tunsin oloni kurjaksi, mutta sen jälkeen voin oikein hyvin, olin enimmäkseen terveenä, ja vietin kaiket päivät kannella, missä oli paljon hauskoja ihmisiä. Kaikki olivat minulle erittäin ystävällisiä, varsinkin upseerit. Älä naura, Jo; laivalla tosiaan tarvitaan herrasmiehiä auttamaan ja palvelemaan. Kun heillä sitä paitsi ei ole mitään tekemistä, on pelkästään palvelus käyttää heitä hyödyksi, hehän muuten sauhuttaisivat itsensä kuoliaiksi.

Täti ja Flo makasivat koko matkan merisairaina ja halusivat olla yksinään. Minä siis lähdin pitämään hauskaa autettuani heitä niin paljon kuin voin. Miten ihanaa oli kävellä kannella — ja ne auringonlaskut, hieno ilma ja aallot sitten! Oli melkein yhtä jännittävää kuin ratsastaa nopealla hevosella, kun kiidimme eteenpäin sellaista vauhtia. Kunpa Beth olisi päässyt mukaan, matka olisi tehnyt hänelle hyvää; Jo olisi varmasti kiivennyt innoissaan raakapuulle istumaan, tehnyt tuttavuutta konemiesten kanssa ja puhunut kapteenin komentotorveen.

Matka oli todella taivaallinen, mutta tuntui hauskalta, kun Irlannin rannikko tuli näkyviin. Minusta se näytti herttaiselta: siellä oli vihreää ja aurinkoista, pieniä ruskeita mökkejä, joillakin kukkuloilla näkyi raunioita ja laaksoissa herraskartanoita, joitten puistoissa saksanhirvet kävivät laitumella. Saavuimme sinne aikaisin aamulla, enkä tosiaan kadu, että nousin katsomaan. Lahti oli täynnä pieniä veneitä, rannikko maalauksellinen ja taivas rusotti kaiken yllä. En ikinä unohda sitä.

Queenstownissa erosimme herra Lennoxista — hän on eräs uusi tuttavani — ja kun mainitsin Killarneyn järvistä, hän huokasi ja lauloi katsoen minuun:

Ah, tokkopa tunnet Kate Kearneyn? Hän rannoilla kulkee Killarneyn. Hänen silmänsä hurma on vaara ja turma, sillä kumma on katse Kate Kearneyn. Typerää, vai mitä?

Liverpoolissa viivyimme vain pari tuntia. Siellä on likaista ja meluisaa ja lähdin sieltä mielelläni. Setä ryntäsi kaupungille, osti koirannahkakäsineet, rumat paksupohjaiset kengät, sateenvarjon ja ennen kaikkea ajatti itselleen poskiparran, minkä tehtyään hän uskoi näyttävänsä aidolta britiltä. Mutta jo ensimmäinen pieni kengänkiillottaja, joka sai puhdistaa hänen kenkänsä, huomasi niiden kuuluvan amerikkalaiselle ja sanoi virnistellen:

— Kas niin, sir, nyt ne ovat siistit. Olen kiillottanut ne jenkkien parhaalla voiteella.

Se huvitti setää sanomattomasti. Voi, minun täytyy kertoa, mitä se hassu Lennox teki! Hän käski ystävänsä Wardin, joka jatkoi matkaa meidän kanssamme, tilata kukkia minulle, ja kun tulin huoneeseeni, näin ensimmäiseksi kauniin kukkakimpun ja kortissa luki "Parhain terveisin Robert Lennoxilta". Eikö se ollut hupsua, tytöt? Minä pidän matkustamisesta.

En ennätä lainkaan Lontooseen, jollen pidä kiirettä. Matka sinne kulki kuin suuren taidemuseon halki, joka on täynnä ihania maisemamaalauksia. Pidin eniten maalaistaloista; niissä oli olkikatot, murattia räystääseen saakka, ristikkoikkunat, ja oviaukoissa seisoskeli pulskia emäntiä punaposkiset lapset helmoissaan. Karjakin näytti lauhkeammalta kuin meikäläinen seisoessaan puolisäärtä myöten apilassa, ja kanat kotkottivat tyytyväisinä. En ole milloinkaan nähnyt yhtä puhtaita värejä — ruoho oli helakan vihreää, taivas kovin sininen, vilja keltaista ja metsä syvän tumma — koko matkan olin ihastuksissani ja samoin oli Flokin. Juoksimme ikkunan äärestä toiseen ja yritimme nähdä kaiken junan kiitäessä sadan kilometrin tuntivauhtia. Täti oli väsynyt ja kävi nukkumaan, mutta setä tutki opaskirjaansa eikä mikään saanut häntä hämmästymään.

Tähän tapaan kului matka: Amy hypähtää seisomaan:

— Oi tuolla on varmasti Kenilworth, tuo harmaa tuolla puiden keskellä!

Flo syöksyy minun ikkunani ääreen. — Miten sievä se on! Mennään sinne joskus, eikö niin isä?

Setä ihailee kaikessa rauhassa saappaitaan. — Emme, kultaseni, jollet tahdo olutta. Se on panimo.

Äänettömyys — sitten Flo huudahtaa: — Hirveätä, tuolla on hirsipuu ja siihen ripustetaan parhaillaan miestä.

— Missä, missä? huutaa Amy ja saa näkyviinsä kaksi korkeaa pylvästä, joiden välillä on poikkipuu ja siitä riippumassa rautaketjuja.

— Kivihiilikaivos, huomauttaa setä silmää iskien.

— Tuolla makaa sievä lammaslauma nurmella, sanoo Amy.

— Katso isä, eivätkö ne ole herttaisia! lisää Flo tunteellisesta.

— Ne ovat hanhia, arvoisat neidit, vastaa setä äänellä, joka saa meidät olemaan hiljaa, kunnes Flo rupeaa lukemaan "Kapteeni Cavendishin lemmenseikkailuja" ja minä saan yksin nauttia maisemasta.

Kun tulimme Lontooseen, satoi tietenkin, emmekä nähneet muuta kuin sumua ja sateenvarjoja. Me lepäsimme, purimme matkalaukut ja teimme vähän ostoksia sadekuurojen lomassa. Mary-täti osti minulle uusia vaatteita, sillä lähdin matkalle niin kiireesti, etten ehtinyt läheskään valmiiksi. Sain valkoisen hatun, jossa on sininen sulka, siihen sopivan musliinipuvun ja mitä ihanimman viitan. On todella hauskaa käydä ostoksilla Regent Streetillä: tavarat vaikuttavat huokeilta — kauniit silkkinauhatkin maksavat vain kuusi pennyä metri. Keräsin varastoon kaikenlaista, mutta hansikkaat ostan vasta Pariisista. Eikö se kuulosta rikkaalta ja hienolta?

Flo ja minä tilasimme huviksemme vaunut sillä aikaa kun täti ja setä olivat kaupungilla ja lähdimme ajelemaan. Sittemmin kuulimme, ettei ole sopivaa nuorten neitosten lähteä yksinään ajelemaan. Se oli sitten hullua! Kun olimme päässeet puisen vaununkatoksen alle, lähti mies ajamaan sellaista vauhtia, että Flo pelästyi ja pyysi minua varoittamaan ajuria. Mutta mies istui jossakin takana ulkopuolella enkä nähnyt häntä. Hän ei kuullut huutoani eikä huomannut, kun hosuin päivänvarjolla, ja siinä me istuimme neuvottomina ja vaunut kolisivat eteenpäin ja kaarsivat kadunkulmissa suorastaan hengenvaarallista vauhtia. Lopulta keksin epätoivoissani pienen luukun katossa, ja kun työnsin sen auki, ilmestyi siihen punainen silmä ja samea ääni kysyi:

— No, mitä nyt, neiti?

Lausuin määräykseni niin rauhallisesti kuin osasin, mies pamautti luukun kiinni mumisten: — Kyllä, kyllä, neiti, ja antoi sitten hevosensa kävellä hitaasti kuin hautajaissaatossa. Avasin taas luukun ja sanoin: — Hiukan nopeammin, ja samassa hän antoi taas nelistää niin kuin alussa ja me tyydyimme kohtaloomme.

Tänään oli kaunis ilma ja me menimme Hyde Parkiin, joka on tässä aivan vieressä, me näet olemme ylhäisempiä kuin miltä näytämme. Devonshiren herttua asuu aivan lähellä. Olen usein nähnyt hänen palvelijoittensa seisoskelevan portilla. Vähän matkan päässä on Wellingtonin herttuan asunto.

Voi, mitä kaikkea minä olen nähnyt! Lihavat leskirouvat ajelivat punaisissa ja keltaisissa vaunuissa, mahtavat palvelijat, joilla oli silkkisukat ja samettitakit, seisoivat takana ja kuski ohjasi hevosia. Näin hyvinpukeutuneita palvelustyttöjä, joilla oli mukanaan suloisia lapsia; kauniita tyttöjä, jotka näyttivät olevan puolinukuksissa; keikareita omituisine englantilaismallisine hattuineen vetelehtimässä siellä täällä ja komeita punatakkisia sotilaita, joilla oli turkislakki toisella korvalla ja jotka olivat niin huvittavan näköisiä, että olisin tahtonut piirtää heidät.

Rotten Row on sama kuin Route de Roi eli kuninkaan tie, nykyään se muistuttaa lähinnä ratsastuskoulua. Ratsut ovat upeita ja miehet, varsinkin hevostenhoitajat, ratsastavat hyvin; mutta naiset ovat jäykkiä ja pomppivat hevosen selässä, ja sitä ei meillä hyväksyttäisi. Olisin tahtonut näyttää heille oikeata hurjaa amerikkalaista laukkaa, sillä he ravasivat juhlallisesti edestakaisin tiukoissa puvuissaan ja korkeissa hatuissaan ja näyttivät nukeilta. Kaikki ratsastavat — vanhat miehet, lihavat naiset, pienet lapset — ja nuoret harrastavat samalla hakkailua. Näin erään parin antavan toisilleen ruusunnupun, täällä on nimittäin muotia pitää sellaista napinlävessä, ja minusta se on aika hauska keksintö.

Iltapäivällä olimme Westminster Abbeyssä, mutta älkää odottako, että kuvailisin sitä, se olisi mahdotonta — sanon vain että se oli ylimaallinen! Nyt illalla menemme teatteriin katsomaan Fechteriä ja se on sopiva loppu elämäni hauskimmalle päivälle.

Keskiyöllä

On jo myöhä, mutta en voi panna aamulla kirjettäni postiin, jollen kerro mitä tänä iltana tapahtui. Voitteko arvata ketkä tulivat luoksemme kun istuimme teepöydässä? Laurien englantilaiset ystävät Fred ja Frank Vaughan! Olin kovin hämmästynyt, sillä en olisi tuntenut heitä, jollen olisi nähnyt heidän käyntikorttejaan. Molemmat ovat isoja miehiä ja heillä on poskiparta; Fred on englantilaisittain komea ja Frank on paljon parantunut. Hän kulkee ilman kainalosauvoja ja ontuu tuskin ollenkaan. He olivat Laurielta kuulleet mihin hotelliin menemme ja tulivat pyytämään meitä luokseen asumaan. Mutta setä ei halua mennä heille, niinpä aiomme vain kiittää kutsusta ja käydä heillä kun voimme.

He tulivat meidän kanssamme teatteriin ja meillä oli oikein hauskaa. Frank seurusteli Flon kanssa ja Fred ja minä juttelimme menneistä, nykyisistä ja tulevista iloista aivan kuin olisimme tunteneet toisemme koko ikämme. Kertokaa Bethille, että Frank kysyi hänen kuulumisiaan ja tuli pahoilleen kun kuuli, ettei hän ole oikein terve. Kun puhuin Josta, Fred nauroi ja lähetti kunnioittavimmat terveisensä suurelle hatulle. Kumpikin muisti hyvin Laurencen leirin ja kuinka hauskaa meillä siellä oli. Tuntuu kuin siitä olisi kulunut jo monta vuotta.

Täti naputtaa jo kolmannen kerran seinään, niin että minun täytyy kai lopettaa. Tuntuu melkein kuin olisin kevytkenkäinen lontoolainen hienostonainen, kun kirjoitan näin myöhään illalla huoneessa, joka on täynnä kauniita esineitä, ja mielessäni liikkuvat vain puistot, teatterit, uudet puvut ja komeat miehet, jotka huudahtelevat "Ah!" ja kiertävät vaaleita viiksiään englantilaisen ylimielisinä. Kaipaan teitä kaikkia ja huolimatta tästä hölynpölystä pysyn aina teidän rakkaana.

Amynanne

Pariisissa

Rakkaat tytöt!

Viime kirjeessäni kerroin teille Lontoossa olostamme — miten ystävällisiä Vaughanit meille olivat ja miten hauskoja kutsuja he järjestivät. Minä nautin eniten käynnistä Hampton Courtissa ja Kensington-museossa. Hamptonissa näin Rafaelin luonnoksia ja museossa Turnerin, Lawrencen, Reynoldsin, Hogarthin ja muiden suuruuksien maalauksia.

Richmond Parkissa vietimme ihanan päivän. Teimme sinne aito englantilaisen huviretken ja siellä oli minulle yllin kyllin upeita tammia ja saksanhirviä piirrettäväksi; sain kuulla myös satakielen laulavan, ja nähdä leivosten kohoavan korkealle pilviin. Fredin ja Frankin ansiosta näimme Lontoota mielin määrin, ja sieltä oli hyvin ikävä lähteä. Sillä vaikka englantilaiset vastahakoisesti avaavat ovensa ulkomaalaisille, niin sen tapahduttua heidän vieraanvaraisuudelleen ei ole vertaa. On toiveita tavata Vaughanit ensi talvena Roomassa. Minulle on kauhea pettymys, jos emme tapaa, sillä Grace ja minä olemme ylimmät ystävät ja pojat ovat oikein mukavia — etenkin Fred.

No niin, olimme tuskin ehtineet asettua tänne, kun hän taas ilmestyi eteemme ja kertoi tulleensa lomalle ja olevansa menossa Sveitsiin. Täti oli alussa vähän pidättyväinen, mutta Fred selitti asian niin rauhallisesti, ettei täti voinut huomauttaa mitään, ja nyt kaikki sujuu erinomaisesti.

Fred puhuu ranskaa kuin äidinkieltään, enkä ymmärrä miten tulisimme toimeen ilman häntä. Setä osaa tuskin sanaakaan ja puhuu itsepäisesti englantia hyvin kovalla äänellä, ikään kuin saisi siten ihmiset paremmin ymmärtämään. Täti ääntää vanhanaikaisesti, ja vaikka Flo ja minä luulimme osaavamme ranskaa aika hyvin, huomasimme ettemme osaakaan, ja olemme hyvin onnellisia, että meillä on Fred 'puhemiehenä', kuten setä sanoo.

Meillä on suurenmoista täällä! Aamusta iltaan katselemme nähtävyyksiä, syömme lounaamme jossakin hauskassa kahvilassa ja joudumme kaikenlaisiin hassuihin seikkailuihin. Sateiset päivät vietän Louvressa ja nautin tauluista. Jo nyrpistäisi varmaan nenäänsä hienoimmille, koska hän ei ymmärrä taidetta; mutta minäpä ymmärrän ja kehitän arvostelukykyäni ja makuani parhaani mukaan.

Jo pitäisi varmaan enemmän kuuluisuuksien muistoesineistä, minä olen nähnyt Napoleonin kolmikulmaisen hatun ja harmaan takin, hänen poikansa kehdon ja hänen vanhan hammasharjansa ja lisäksi Marie Antoinetten pienen kengän, Saint Denis'n sormuksen, Kaarle Suuren miekan ja paljon muita mielenkiintoisia esineitä. Kun tulen kotiin, saatte kuulla niistä tuntimääriä, nyt en ehdi kirjoittaa enempää.

Palais Royal on taivaallinen paikka — siellä on niin paljon jalokiviä ja ihania tavaroita, että olen aivan onneton, kun en voi ostaa niitä. Fred olisi halunnut lahjoittaa minulle jotakin, mutta en tietystikään suostunut. Boulognen metsä ja Champs Elysées ovat myös suurenmoiset.

Olen nähnyt keisarillisen perheen monta kertaa. Keisari on ruma, ankaran näköinen mies, keisarinna taas kalpea ja kaunis, mutta mauttomasti pukeutunut — hänellä oli purppuranpunainen puku, vihreä hattu ja keltaiset hansikkaat. Pikku Napoleon on komea poika, hän juttelee opettajan kanssa ja heittelee lentosuukkoja ihmisille ajaessaan nelivaljakossa; kuskeilla on punaiset silkkitakit ja edellä ja jäljessä kulkee ratsuvartio.

Käymme usein kävelemässä Tuileries'n puutarhassa; siellä on viehättävää, vaikka vanha Luxembourgin puisto on enemmän minun makuuni. Pére la Chaisen hautausmaa on erikoinen paikka, siellä on hautaholveja, jotka ovat kuin pieniä huoneita. Kun kurkistaa sisään, näkee pöydän, jolla on vainajan kuvia, ja ympärillä on tuoleja, joilla omaiset saavat istua, kun he tulevat suremaan häntä. Se on tosi ranskalaista.

Asumme Rue de Rivolin varrella ja istuessamme parvekkeella voimme katsella pitkää, komeaa katua kumpaankin suuntaan. Se on hauskaa ja usein istumme siellä iltaa keskustellen, kun päivän puuhista uupuneina emme jaksa lähteä ulos. Fred on hauska seuramies ja minusta hän on miellyttävin poika, jonka milloinkaan olen tavannut — paitsi Laurieta, joka on käytökseltään viehättävämpi. Toivoisin että Fred olisi tumma, sillä en pidä vaaleista miehistä. Mutta Vaughanit ovat hyvin rikkaita ja polveutuvat ylhäisestä suvusta, ja sen vuoksi en voi moittia heidän keltaista tukkaansa, etenkin kun omani on vielä vaaleampi.

Ensi viikolla jatkamme matkaa Saksaan ja Sveitsiin. Matkustamme nopeasti, niin että voin lähettää teille vain ylimalkaisia selostuksia. Kirjoitan päiväkirjaa ja koetan tarkoin painaa mieleeni ja kuvata kaiken mitä näen ja ihailen, kuten isä minua neuvoi. Se on hyvä tapa ja muistiinpanoistani ja luonnoksistani saatte paremman käsityksen matkastamme kuin näistä.

Adieu, halaan teitä kaikkia…

Vôtre Amie.

Heidelbergissä

Rakas äiti.

Minulla on nyt vapaa hetki ennen kuin lähdemme Berniin, ja aion kirjoittaa sinulle mitä on tapahtunut, sillä minulla on aika tärkeitä asioita kerrottavana, kuten kohta näet.

Laivamatka Reiniä pitkin oli ihana; en tiedä tarpeeksi kauniita sanoja sen kuvaamiseen. Koblenzissa meillä oli hauskaa, sillä muutamat bonnilaiset ylioppilaat, joihin Fred oli tutustunut laivalla, pitivät meille serenadin. Oli kaunis kuutamoyö ja noin kello yhdeltä Flo ja minä heräsimme siihen, että ikkunan alta kuului säveliä. Pomppasimme pystyyn ja piilouduimme ikkunaverhojen taakse, ja kun salaa kurkistimme ulos, näimme Fredin ja ylioppilaat alhaalla laulamassa. En milloinkaan ole kokenut mitään niin romanttista — kuutamo, joki, laivasilta, vastakkaisella rannalla uljas linna ja musiikkia, joka olisi kyennyt pehmittämään kivisydämenkin.

Kun laulu oli loppunut, heitimme muutaman kukkasen alas ja näimme heidän kiistelevän niistä ja heittelevän lentosuukkoja näkymättömille neidoille ja lähtevän nauraen matkaansa — luultavasti polttelemaan ja juomaan olutta. Seuraavana aamuna Fred näytti tunteellisen näköisenä minulle rutistunutta kukkasta, jota hän kantoi liivintaskussaan. Nauroin hänelle ja sanoin, että Flo oli sen heittänyt enkä minä. Se näköjään harmitti Frediä, sillä hän heitti kukan pois ja tuli taas järkiinsä. Pelkään että saan vielä vastusta tuosta pojasta, tuntuu siltä.

Nassau oli hauska kylpypaikka, samoin Baden-Baden, jossa Fred menetti rahaa ja sai torut minulta. Hän tarvitsee jonkun, joka pitää hänestä huolta, kun Frank ei ole mukana. Kate sanoi kerran, että olisi hyvä jos hän menisi pian naimisiin, ja minä olen samaa mieltä. Frankfurtissa oli ihastuttavaa, näin Goethen talon, Schillerin muistopatsaan ja Danneckerin kuuluisan Ariadnen. Se oli hyvin kaunis, mutta olisin saanut siitä enemmän irti, jos olisin tuntenut kertomuksen paremmin. En halunnut kysyä sitä muilta, sillä kaikki tunsivat sen hyvin tai olivat ainakin tuntevinaan. Toivon että Jo kertoo sen minulle; minun olisi pitänyt lukea enemmän, sillä huomaan etten tiedä mitään, ja se on nöyryyttävää.

Nyt seuraa sitten vakava asia — se tapahtui näet täällä ja Fred on juuri lähtenyt. Hän on ollut niin kohtelias ja hauska koko ajan, että pidämme hänestä kaikki kovasti. Pidin hänen ystävällisyyttään vain matkatoveruutena aina siihen serenadiyöhön saakka. Mutta sen jälkeen minusta on alkanut tuntua, että kuutamokävelyt, keskustelut parvekkeella ja yhteiset seikkailut päivisin ovat merkinneet hänelle muutakin kuin huvittelua.

En ole antanut aihetta siihen, äiti, ihan totta; olen koko ajan muistanut neuvojasi ja koettanut seurata niitä. En minä voi sille mitään, jos ihmiset pitävät minusta; en minä yritä miellyttää heitä ja minusta on ikävää, jollen voi pitää heistä, vaikka Jo väittää, ettei minulla ole lainkaan sydäntä.

Arvaan kyllä, että äiti pudistaa päätään ja tytöt sanovat: — Voi sitä laskelmoivaa pikku lurjusta! mutta kaikesta huolimatta olen päättänyt, että jos Fred kosii minua, vastaan myöntävästi, vaikka en olekaan silmittömästi rakastunut häneen. Minä pidän hänestä ja me viihdymme hyvin yhdessä. Hän on hauskannäköinen, nuori, aika älykäs ja hyvin rikas — vielä paljon rikkaampi kuin Laurencet.

Tuskin hänen omaisillaan olisi mitään sitä vastaan ja minä tulisin varmaan hyvin onnelliseksi, sillä he ovat kaikki ystävällisiä, sivistyneitä ja hienoja ihmisiä ja he pitävät minusta. Fred kaksosista vanhempana saa luultavasti kartanon; ja se onkin tosi upea! Kaupunkitalo on hienostokadun varrella. Se ei ole yhtä näyttävä kuin meikäläiset isot talot, mutta paljon mukavampi ja täynnä järkevää ylellisyyttä, jolle englantilaiset antavat arvoa. Minä pidän siitä, koska se on omaperäistä. Olen nähnyt hopeisen pöytäkaluston, perhekalleudet, vanhat palvelijat ja kuvia maatilasta, sen kauniista puistoista, komeasta päärakennuksesta ja hienoista hevosista. Sen enempää ei voisi toivoakaan. Otan mieluummin sen kuin ylhäisen arvonimen, johon tytöt helposti tarttuvat.

Saatan näyttää laskelmoivalta, mutta vihaan köyhyyttä enkä aio sietää sitä hetkeäkään kauemmin kuin on välttämätöntä. Jonkun meistä täytyy päästä hyviin naimisiin; Meg ei päässyt, Jo ei tahdo, Beth on vielä liian nuori. En koskaan menisi naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota vihaan tai halveksin, siitä saatte olla varmoja. Vaikka Fred ei olekaan sankari-ihanteeni, hän on hyvä ja aikaa myöten oppisin pitämään hänestä tarpeeksi, jos hän rakastaisi minua ja antaisi minun tehdä niin kuin haluan. Tähän tapaan pohdin asiaa viime viikon aikana, sillä oli selvää, että Fred on rakastunut minuun. Hän ei ole puhunut mitään, mutta sen on voinut nähdä kaikenlaisista pikku seikoista. Hän ei milloinkaan kulkenut Flon kanssa, vaan järjesti itsensä minun viereeni vaunuissa, ruokapöydässä ja kävelyllä. Hän tuli heti hentomieliseksi, kun jouduimme kahden kesken, ja synkistyi, jos joku muu rohkeni puhutella minua. Eilen päivällisellä, kun eräs itävaltalainen upseeri tuijotti meitä ja sanoi sitten toverilleen — irstaan näköiselle paronille — jotain ihastuttavasta vaaleaveriköstä, Fred näytti vihaiselta kuin leijona ja leikkasi lihapalaansa niin raivokkaasti, että se oli vähällä lentää lautaselta. Hän ei ole viileitä, jäykkiä englantilaisia, vaan aika pippurinen, sillä hänessä on skotlantilaista verta.

No niin, eilen illalla menimme linnalle katsomaan auringonlaskua — Fredin oli määrä tavata meidät siellä haettuaan ensin postin. Meillä oli tavattoman hauskaa tutkiessamme raunioita ja vanhaa olutkellaria ja kävellessämme kauniissa puutarhassa, jonka vaaliruhtinas kauan sitten oli laitattanut englantilaiselle vaimolleen. Pidin eniten laajasta pengermästä, koska sieltä oli ihana näköala, ja jäin sinne piirtämään kiviseinään hakattua leijonanpäätä, jota punaiset kuusamanoksat ympäröivät, sillä aikaa kun toiset menivät tutkimaan sisähuoneita. Istuin siinä katsellen laakson halki virtaavaa Neckaria, kuunnellen itävaltalaisen soittokunnan säveliä ja odotellen rakastettuni tuloa aivan kuin romaaneissa. Minusta tuntui, että jotakin oli tapahtumaisillaan ja olin valmistautunut siihen. En ollut hämmentynyt enkä peloissani, vaan aivan tyyni, mutta minua jännitti vähän.

Samassa kuulin Fredin äänen ja hän tuli kiireesti luokseni suuresta porttiholvista. Hän oli niin huolestuneen näköinen, että unohdin aivan itseni ja kysyin mikä häntä vaivasi. Hän kertoi saaneensa kirjeen, jossa häntä pyydettiin heti tulemaan kotiin, koska Frank oli vakavasti sairaana. Hän aikoi lähteä heti, jo yöjunassa, ja hän oli tullut vain sanomaan hyvästit. Olin pahoillani hänen tähtensä ja pettynyt omasta puolestani, mutta vain hetkisen, sillä puristaessaan kättäni hän sanoi — äänensävyllä, josta en voinut erehtyä:

— Tulen pian takaisin, ethän unohda minua, Amy?

En luvannut mitään, katsoin vain ja se riitti hänelle, eikä enää ollut aikaa muuhun kuin hyvästelyyn ja terveisiin. Tunnin kuluttua hän oli lähtenyt ja meillä on kovin ikävä häntä. Tiedän että hän olisi tahtonut puhua asiasta, mutta eräästä viittauksesta päätellen hän on luvannut isälleen vielä odottaa jonkin aikaa. Hän on näet ajattelematon eikä isä halua hänen tuovan ulkomaalaista miniää taloon. Kohta tapaamme Roomassa, ja jollen silloin ole muuttanut mieltäni, vastaan: — Tahdon, kun hän kysyy minulta: — Tahdotko tulla vaimokseni?

Olen kertonut tämän tietysti aivan luottamuksellisesti. Älä ole levoton minun takiani; muistathan että olen sinun järkevä Amysi; saat olla varma, etten tee mitään ajattelematonta. Lähetä minulle niin paljon neuvoja kuin haluat, noudatan niitä, jos voin. Jospa nyt voisin nähdä sinut ja puhua kanssasi, äiti kulta. Rakasta minua ja luota minuun.

Oma Amysi.

9

HELLIÄ HUOLIA

— Jo, olen huolissani Bethistä.

— Minkä vuoksi, äiti? Hänhän on ollut tavallista terveemmän näköinen lasten syntymästä lähtien.

— En ole nyt huolissani hänen terveydestään vaan hänen mielentilastaan. Minusta tuntuu, että jokin asia painaa hänen mieltään, ja tahtoisin että sinä ottaisit siitä selvää.

— Miksi sinä sellaista ajattelet, äiti?

— Hän istuu usein yksikseen eikä enää juttele isän kanssa niin paljon kuin ennen. Eräänä päivänä näin hänen itkevän pienokaisten vuoteen ääressä. Hän laulaa vain surullisia lauluja ja joskus hänen kasvoillaan on outo ilme, jota en ymmärrä. Se ei ole Bethin tapaista ja se huolestuttaa minua.

— Oletko kysynyt häneltä?

— Olen pari kertaa koettanut, mutta hän alkoi puhua vallan muusta tai näytti niin vaivautuneelta, etten voinut jatkaa. En halua pakottaa lapsiani uskomaan minulle asioitaan eikä minun yleensä ole tarvinnut kauan odottaa, kun he jo kertovat minulle.

Rouva March katseli puhuessaan Jota, mutta tämä ei näyttänyt tuntevan mitään salaisia huolia — paitsi Bethistä. Ommeltuaan hetken ajatuksiinsa vaipuneena Jo sanoi:

— Hän varttuu kaiken aikaa; hän alkaa haaveilla ja tuntea toiveita, epäilyksiä, pelkoa, joista ei tiedä, mistä ne tulevat. Katsos, äiti, Beth on jo kahdeksantoista; me vain emme oikein tajua sitä, vaan kohtelemme häntä kuin lasta, mutta hänhän on jo nainen.

— Niinhän hän on. Voi kultaseni, miten pian te kasvatte suuriksi, huokasi äiti hymyillen.

— Sitä ei voi auttaa, äiti kulta, sinun täytyy vain alistua kantamaan huolia ja antaa poikasten lentää pesästä. Minä lupaan, etten milloinkaan lennä kauas, jos se sinua yhtään lohduttaa.

— Se lohduttaa paljonkin. Sinä olet suureksi avuksi minulle nyt kun Meg on lähtenyt. Beth on liian heikko ja Amy liian nuori, jotta heihin voisi turvautua.

— Niin no, minua ei kova työ pelota ja perheessä täytyy aina jonkun olla työmyyrä. Amy on etevä hienommissa töissä, minä taas olen oikealla alallani silloin, kun matot on tomutettava tai puoli perhettä makaa sairaana. Amy kunnostautuu ulkomailla, mutta minun hartiani kestävät, jos kotona jokin menee vinoon.

— Jätän Bethin asiat sinun huoleksesi, sillä hän avaa sydämensä sinulle mieluummin kuin kenellekään toiselle. Ole kiltti hänelle äläkä anna hänen luulla, että häntä pidetään silmällä tai että hänestä puhutaan. Kun hänestä vain tulisi taas vahva ja iloinen, muuta minä en toivo.

— Onnenmyyrä! Minulla taas on toivomuksia kasapäin.

— Mitä sinä sitten toivot, kultaseni?

— Minä huojennan ensin Bethin huolet ja kerron sitten omani sinulle. Ne eivät ole kovin raskaita, niin että jaksan hyvin kantaa ne siihen asti. Jo jatkoi ompelemistaan ja nyökkäsi ymmärtäväisesti äidille, niin että tämä ainakin hetkeksi rauhoittui tyttärensä suhteen.

Jo oli syventyvinään omiin asioihinsa, mutta piti koko ajan silmällä Bethiä. Vihdoin hän luuli keksineensä jotakin, joka kykeni selittämään sisaren muuttumisen. Hän uskoi saaneensa johtolangan eräästä pikku tapauksesta, ja vilkas mielikuvitus ja huoli Bethistä sai aikaan loput.

Eräänä lauantai-iltapäivänä kun hän ja Beth olivat kahdestaan kotona, hän oli kirjoittavinaan ahkerasti, mutta vähän väliä hän vilkaisi sisareensa, joka oli tavallista hiljaisempi. Beth istui ikkunan luona ompelemassa, mutta tuon tuostakin työ vaipui syliin, pää painui alakuloisesti käden varaan ja katse viipyi synkässä syksyisessä maisemassa. Äkkiä joku kulki ikkunan alta viheltäen kuin rastas ja kuului huudahdus: — Selvä on! Tulen tänään teille.

Beth säpsähti, nojautui eteenpäin, nyökkäsi hymyillen ja katsoi sitten kulkijan jälkeen, kunnes tämän askelet lakkasivat kuulumasta. Sitten hän sanoi hiljaa, ikään kuin itsekseen:

— Miten vahvalta ja komealta ja iloiselta tuo poikakulta näyttääkään.

— Hm! sanoi Jo tutkien yhä sisarensa kasvoja. Heleä puna katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, hymy haihtui ja kohta kimalsi ikkunalaudalla kirkas kyynel. Beth pyyhkäisi sen pois ja katsahti arasti Johun, mutta tämä kirjoitti tavatonta vauhtia ja näytti kokonaan syventyneen "Olympian valaan". Kun Bethin pää kääntyi, Jo alkoi taas pitää häntä silmällä. Sisar pyyhki tuon tuostakin silmiään, ja puoleksi poispäin kääntyneet kasvot olivat niin surulliset, että Jon omatkin silmät kyyneltyivät. Hän pelkäsi paljastavansa itsensä ja hiipi pois mumisten muka tarvitsevansa lisää paperia.

— Hyvänen aika, Beth rakastaa Laurieta! hän sanoi päästyään omaan huoneeseensa, kalpeana järkytyksestä, jonka tämä hänen tekemänsä keksintö oli aiheuttanut. — En voinut uneksiakaan siitä. Mitähän äiti sanoo? Mahtaakohan Laurie — Jo vaikeni ja lehahti punaiseksi, kun ajatus pälkähti hänen päähänsä. — Kauheaa, jos Laurie ei rakasta Bethiä. Hänen täytyy, minä panen hänet rakastamaan! Jo pudisti päätään uhkaavasti Laurien kuvalle, joka vallattoman näköisenä hymyili hänelle seinältä. — Voi, mehän kasvamme hirveää vauhtia. Nyt Meg on jo naimisissa ja kahden lapsen äiti, Amy liehuu Pariisissa ja Beth on rakastunut. Minä olen ainoa järkevä.

Jo vaipui hetkeksi syviin ajatuksiin katse valokuvassa viipyen. Sitten hän antoi ryppyjen otsaltaan oieta ja sanoi nyökäten kuvalle päättävästi:

— Ei kiitos, hyvä herra. Olet tosin ihastuttava, mutta ihan yhtä häilyvä kuin viirikukko. Ei sinun auta lähetellä liikuttavia kirjeitä ja hymyillä mielistelevästi, siitä ei ole mitään hyötyä, enkä minä pidä siitä.

Jo huokasi ja vaipui mietteisiinsä, joista havahtui vasta kun hämärä ajoi hänet takaisin alakertaan tekemään lisää havaintoja, ja niistä hän sai vain vahvistusta epäluulolleen.

Vaikka Laurie liehitteli Amya ja laski leikkiä Jon kanssa, hän oli aina käyttäytynyt Bethiä kohtaan erikoisen hellästi ja ystävällisesti. Mutta kaikkihan olivat Bethille kilttejä, eikä kukaan siksi ollut tullut ajatelleeksi, että Laurie pitäisi Bethistä enemmän kuin muista. Päinvastoin perheessä oli viime aikoina vakiintunut se käsitys, että 'poikakulta' alkoi yhä enemmän pitää Josta, vaikka tämä ei sietänyt kuulla puhuttavankaan asiasta, vaan suuttui silmittömästi, jos joku uskalsi vihjata siihen. Jos he olisivat olleet selvillä kuluneen vuoden hellistä kohtauksista tai pikemminkin niiden yrityksistä — ne oli näet tukahdutettu alkuunsa — he olisivat suureksi tyydytyksekseen voineet huomauttaa: — Enkös minä sanonut. Mutta Jo vihasi hakkailua ja hänellä oli aina valmiina leikkipuhe tai hymy vaaran uhatessa.

Mentyään korkeakouluun Laurie rakastui aluksi noin kerran kuukaudessa. Nämä pienet ihastukset olivat kiihkeitä, mutta menivät pian ohi jälkiä jättämättä ja huvittivat kovasti Jota, ja tämä seurasi kiinnostuneena toivon, epätoivon ja alistumisen vaiheita, joita hänelle uskottiin heidän jokaviikkoisissa keskusteluissaan.

Sen jälkeen seurasi aika, jolloin Laurie lakkasi palvomasta monia kohteita, vihjaili salaperäisesti yhteen kaikkivoittavaan intohimoon ja joutui ajoittain synkkämielisyyden valtaan. Sitten hän jätti arkaluontoisen aiheen kokonaan, kirjoitti filosofisia kirjeitä Jolle, ryhtyi ahkeraksi ja ilmoitti 'pingottavansa' ja aikovansa suorittaa loistavan loppututkinnon.

Tämä miellytti tyttöä enemmän kuin hämärähetkien lemmentunnustukset, hellät kädenpuristukset ja paljonpuhuvat silmäykset. Jon järki oli kehittynyt aikaisemmin kuin sydän, ja hän harrasti mieluummin mielikuvitussankareita kuin eläviä, koska edelliset saattoi työntää pöytälaatikkoon silloin kun halusi, kun taas jälkimmäisiä oli vaikeampi käsitellä.

Näin olivat asiat, kun Jo teki tärkeän havaintonsa, ja tänä iltana hän piti Laurieta silmällä tarkemmin kuin milloinkaan ennen. Jollei hän olisi saanut ajatusta päähänsä, hän ei olisi huomannut mitään erityistä siinä, että Laurie oli hyvin ystävällinen Bethille, joka puolestaan oli hiljainen kuten aina. Mutta hänen päästettyään vilkkaan mielikuvituksensa valloilleen se lähti harhateille, eikä terve järkikään, jota ahkera romaaninkirjoittaminen oli heikentänyt, päässyt avuksi.

Kuten tavallisesti, Beth lepäili sohvalla ja Laurie istui matalalla jakkaralla hänen vieressään ja huvitti häntä kaikenlaisilla kuulumisilla. Beth näet kaipasi jokaviikkoisia tiedonantoja eikä Laurie suinkaan halunnut tuottaa hänelle pettymystä.

Tänä iltana Jo kuvitteli, että Beth katsoi erityisen ihastuneena vilkkaita ruskeita kasvoja ja kuunteli tavattoman kiinnostuneena selostusta jostakin jännittävästä krikettiottelusta, vaikka pelitermit olivatkin hänelle täyttä hepreaa. Jo kuvitteli innoissaan, että Lauriekin oli entistä huomaavaisempi tyttöä kohtaan, nauroi vähemmän kuin tavallisesti, alensi silloin tällöin ääntään, oli hiukan hajamielinen ja levitti todella melkein hellästi vaipan Bethin jaloille.

— Kuka tietää, kummempaakin on tapahtunut, ajatteli Jo häärätessään huoneessa. — Beth tekisi hänestä suorastaan enkelin, ja hän osaisi tehdä pikkusiskon elämän ihanan helpoksi ja mukavaksi, jos he vain rakastavat toisiaan. Minä en ymmärrä miten Laurie voisi olla rakastamatta — ja kyllä hän rakastaisikin, jos me muut olisimme poissa tieltä.

Kukaan muu ei ollutkaan tiellä kuin Jo, ja hänestä alkoi tuntua, että hänen oli kiireesti kadottava. Mutta mihin hän menisi? Palaen halusta uhrautua sisarensa vuoksi hän istuutui selvittämään kysymystä.

Heidän sohvansa oli varsin kunnioitettava sohvavanhus — pitkä, leveä, matala ja hyvin pehmustettu. Se oli hiukan nukkavieru, eikä ihmekään, sillä tytöt olivat lapsina pelmunneet siinä, onkineet selkänojan takaa, ratsastaneet käsinojilla ja leikkineet eläintarhaa sen alla. Kaikki rakastivat sitä, sillä se oli perheen turvapaikka, ja sen toiseen nurkkaan Jo mieluimmin vetäytyi laiskottelemaan. Niiden monien pieluksien joukossa, jotka koristivat kunnianarvoisaa sohvaa, oli kova ja pyöreä tyyny, joka oli täytetty karkeilla jouhilla ja jonka kummassakin päässä oli pyöreä nappi. Tämä luotaantyöntävä tyyny oli Jon yksityisomaisuutta, ja sitä saattoi käyttää puolustusaseena, suojavarustuksena tai tehokkaana unen ehkäisijänä.

Laurie tunsi hyvin tuon tyynyn ja hän vihasi sitä — syystäkin, häntä oli näet armottomasti piesty sillä siihen aikaan, jolloin peuhaaminen vielä kävi päinsä, ja nyt se usein sulki pääsyn hänen mielipaikkaansa, Jon vierelle sohvan nurkkaan. Jos 'makkara', kuten tyynyä nimitettiin, oli pystyssä, se antoi luvan istuutua sohvaan levähtämään. Mutta jos se oli pitkällään poikki istuimen, voi silloin sitä, joka uskalsi tyynyyn koskea.

Tänä iltana Jo oli unohtanut asettaa sulun eteen eikä hän ollut istunut nurkassaan viittä minuuttia, kun jykevä hahmo ilmestyi hänen viereensä ja Laurie levitti tyytyväisenä huokaisten molemmat kätensä selkänojalle ja työnsi pitkät koipensa mukavasti eteenpäin.

— No tämä on toiveiden täyttymys, hän huudahti.

— Ole kunnolla, tiuskaisi Jo ja työnsi tyynyn kumoon. Mutta liian myöhään, sille ei ollut tilaa, ja luisuttuaan lattialle se katosi näkyvistä salaperäisellä tavalla.

— Kas niin, Jo, älä nyt piikittele. Kun mies on koko viikon ahertanut, niin että on kuin luuranko, häntä voisi kyllä pitää hyvänä näin lauantai-iltana.

— Beth pitää sinua hyvänä, minä en jouda nyt.

— En tahdo vaivata häntä; mutta sinähän pidät siitä, jollet äkkiä ole kyllästynyt. Vai oletko? Etkö pidä pojasta, etkö halua pommittaa häntä tyynyillä?

Laurien nöyrä vetoomus oli liikuttava, mutta Jo heitti kylmää vettä pojan niskaan kysymällä ankarasti:

— Kuinka monet kukat olet tällä viikolla lähettänyt neiti Randalille?

— En yksiäkään, kunniasanalla. Hän on sitä paitsi kihloissa.

— Sepä hyvä. Noin sinä typerästi tuhlaat rahaa — lähetät kukkia tytöille, joista et välitä pennin vertaa, Jo jatkoi moittivasti.

— Mitä minä voin tehdä, kun järkevät tytöt, joista minä välitän monen dollarin verran, eivät anna minun lähettää kukkia eivätkä muutakaan? Täytyyhän minun tunteitteni jollain tavoin purkautua.

— Äiti ei hyväksy hakkailua, ei leikilläkään, ja sinä, Teddy, hakkailet hillittömästi.

— Maksaisin vaikka mitä, jos voisin sanoa samaa sinusta. Mutta kun en voi, niin sanon vain, etten ymmärrä mitä pahaa siinä on, jos kerran molemmat osapuolet ymmärtävät sen olevan leikkiä.

— Niin, se näyttää kyllä hauskalta, mutta minä en opi sitä. Olen koettanut, sillä tunnen itseni noloksi seurassa, kun kaikki muut hakkailevat, mutta en tunne edistyväni, sanoi Jo muistamatta enää olevansa neuvonantaja.

— Ota oppia Amysta; hän on todellinen kyky siinä asiassa.

— Niin onkin, hän hakkailee taitavasti eikä näy milloinkaan menevän liian pitkälle. Luulen että toiset luonnostaan miellyttävät ihmisiä näkemättä vähääkään vaivaa, kun taas toiset puhuvat ja puuhaavat väärässä paikassa väärään aikaan.

— Minä olen iloinen, ettet sinä osaa keimailla. On virkistävää tavata järkevä, reilu tyttö, joka osaa olla hauska ja ystävällinen tekeytymättä naurettavaksi. Näin meidän kesken, Jo, jotkut tytöistä menevät niin pitkälle, että minua hävettää. Olen varma, että he eivät tarkoita mitään pahaa, mutta jos he vain tietäisivät, mitä me pojat puhumme heistä jälkeenpäin, luulen että he heti parantaisivat tapansa.

— Kyllä hekin puhuvat teistä, ja koska heillä on terävämpi kieli, te joudutte vetämään lyhyemmän tikun, sillä te olette ihan yhtä hupsuja. Jos te käyttäytyisitte kunnolla, tytötkin olisivat toisenlaisia. Mutta kun he tietävät, että te pidätte heidän lörpötyksistään, he jatkavat sitä — ja sitten te paheksutte heitä.

— Tiedättepäs te tämän asian mainiosti, hyvä neiti, sanoi Laurie ylimielisesti. — Me emme pidä lörpöttelijöistä ja keimailijoista, vaikka joskus saattaa näyttää siltä. Herttaisista, vaatimattomista tytöistä puhutaan miesten kesken vain kunnioittavassa äänilajissa. Voi sinä viaton olento! Jos voisit olla minun kengissäni kuukauden verran, näkisit asioita, jotka hämmästyttäisivät sinua jonkin verran. Kautta kunniani, kun tapaan jonkun liirum-laarum tytön minua aina haluttaa sanoa niin kuin ystävämme Cock Robin:

Huutia tiedä, kelvoton, julkea houkko!

Oli mahdotonta olla nauramatta kun näki Laurien tasapainoilevan kahden tunteensa välillä, hänestä oli nimittäin vastenmielistä moittia naisia, mutta hän tietenkin inhosi sitä epänaisellista teeskentelyä, josta hän oli nähnyt monta esimerkkiä seurapiireissä liikkuessaan. Jo tiesi, että rahanahneet äidit pitivät nuorta Laurencea tavoiteltavana saaliina. Tyttäret soivat hänelle kauneimman hymynsä ja vanhemmatkin naiset liehittelivät häntä. Tuo kaikki olisi voinut tehdä hänestä turhamaisen, ja siksi Jo pitikin häntä tarkoin silmällä peläten hänen pilaantuvan. Nähdessään toisen vielä uskovan, että oli olemassa kunnollisiakin tyttöjä, Jo iloitsi enemmän kuin tahtoi itselleenkään myöntää. Äkkiä hän siirtyi taas neuvovaan sävyyn ja virkkoi ääntään hiljentäen:

— Jos sinun täytyy purkaa tunteitasi, Teddy, osoita sitten huomiotasi jollekulle noista herttaisista, vaatimattomista tytöistä, joita kunnioitat, äläkä tuhlaa aikaasi niihin tyhjänpäiväisiin.

— Tarkoitatko sitä todella? Laurien kasvot kuvastivat samalla kertaa levottomuutta ja iloa.

— Tarkoitan; mutta sinun olisi parasta käydä ensin korkeakoulu loppuun ja valmistautua tulevaan asemaasi. Sinä et ole läheskään kyllin hyvä — hm — olkoon se kunnollinen tyttö sitten kuka hyvänsä, Jo joutui hiukan hämilleen, sillä hän oli ollut vähällä sanoa erään nimen.

— En olekaan! myönsi Laurie harvinaisen nöyrästi ja painoi katseensa alas kiertäen ajatuksissaan Jon esiliinan hapsuja sormensa ympäri.

— Hyvänen aika, tämä ei käy päinsä, ajatteli Jo ja lisäsi sitten ääneen: — Laula jotakin. Minä tarvitsen nyt musiikkia ja sinä laulat hyvin.

— Istun mieluummin tässä, jos sallit.

— Ei, tässä ei ole tilaa. Sinun täytyy nyt ryhtyä johonkin hyödylliseen, olet liian vanha koristeeksi. Luulin että inhoat roikkumista naisen esiliinan nauhoissa, vastasi Jo kerraten Laurien omia kapinallisia sanoja.

— Niin katsos, se riippuu siitä kenen esiliina on! ja Laurie nykäisi rohkeasti hapsuja.

— Lähdetkö? kysyi Jo kaivellen tyynyä esiin.

Laurie pakeni heti, ja hänen laulaessaan Jo hiipi pois eikä palannut ennen kuin nuori mies oli suutuksissaan lähtenyt matkoihinsa.

Sinä iltana Jo makasi kauan valveilla. Hän oli juuri nukahtamaisillaan, kun Bethin vuoteesta kuului tukahdutettu nyyhkytys, joka sai hänet ryntäämään sisarensa luo.

— Mikä sinun on? hän kysyi hätääntyneenä.

— Minä luulin että sinä nukut, nyyhkytti Beth.

— Onko sinulla se vanha vaiva?

— Ei, tämä on uusi; kyllä minä kestän sen, ja Beth koetti hillitä itkuaan.

— Kerro minulle, niin minä parannan sinut niin kuin niin monesti ennenkin.

— Et voi, ei tässä auta mikään. Samassa Bethin ääni petti, hän tarrautui sisareensa ja purskahti niin epätoivoiseen itkuun, että Jo pelästyi.

— Mihin sinua koskee? Haenko minä äidin?

Beth ei vastannut ensimmäiseen kysymykseen, mutta pimeässä hänen kätensä nousi sydämelle, ikään kuin kipu olisi ollut siellä. Toisella kädellään hän piti kiinni Josta ja kuiskasi kiihkeästi:

— Ei, ei, älä hae, älä kerro hänelle mitään. Kohta tuntuu paremmalta. Tule tänne makaamaan ja silitä minun päätäni. Sitten minä rauhoitun ja nukahdan, ihan varmasti.

Jo totteli; mutta silitellessään hiljaa Bethin kuumaa otsaa ja kosteita luomia hän tunsi sydämensä täyttyvän myötätunnosta ja hän olisi halunnut puhua. Mutta vaikka Jo oli nuori, hän oli oppinut, että sydäntä täytyi käsitellä yhtä hellävaroen kuin kukkasta: sen oli saatava avautua itsestään. Vaikka hän luuli tietävänsä syyn Bethin uuteen tuskaan, hän sanoi niin hellästi kuin osasi:

— Painaako jokin asia sinun mieltäsi, kultaseni?

— Painaa, Jo, kuului pitkän äänettömyyden jälkeen.

— Eikö tuntuisi helpommalta, jos kertoisit sen minulle?

— Ei nyt, ei vielä.

— Sitten en pyydä sinua kertomaan. Mutta muista, Beth, että äiti ja minä olemme aina valmiit kuuntelemaan sinua ja auttamaan sinua, missä voimme.

— Tiedän sen. Kerron kyllä ennen pitkää.

— Tuntuuko jo paremmalta?

— Paljon paremmalta. Sinä olet niin rauhoittava, Jo.

— Nuku nyt, kultaseni. Minä olen sinun luonasi.

He nukahtivat poski poskea vasten ja seuraavana aamuna Beth oli taas oma itsensä. Sillä kahdeksantoistavuotiaana kestää sekä pään että sydämen särky vain hetkisen ja ystävälliset sanat lääkitsevät useimmat vaivat.

Mutta Jo oli tehnyt päätöksensä ja mietittyään muutaman päivän erästä suunnitelmaa hän uskoi sen äidilleen.

— Kysyit tässä eräänä päivänä minun toivomuksiani ja nyt kerron sinulle yhden, hän alkoi heidän istuessaan kahden kesken. — Tahtoisin lähteä jonnekin tänä talvena vaihteen vuoksi.

— Minkä tähden, Jo? kysyi äiti ja katsahti nopeasti tyttöön ikään kuin hänen sanoissaan piilisi kaksinainen merkitys.

Jo katsoi käsityöhönsä ja vastasi vakavasti:

— Minun täytyy kokea jotakin uutta. Olen levoton, tahtoisin nähdä, oppia ja tehdä enemmän kuin tähän asti. Haudon liikaa omia pikku asioitani. Tarvitsen muuta ajateltavaa, ja kun minua ei ensi talvena tarvita täällä, haluaisin lentää joksikin aikaa pois pesästä ja koetella vähän siipiäni.

— Mihin sinä lähtisit?

— New Yorkiin. Sain eilen hienon idean. Rouva Kirke tiedusteli sinulta luotettavaa nuorta tyttöä, joka tulisi hänen kotiinsa ompelemaan ja lapsia opettamaan. Sinun on vaikea löytää sopivaa tyttöä, mutta minä voisin yrittää.

— Voi, menisitkö sinä työhön siihen suureen täysihoitolaan? Rouva March katsahti häneen hämmästyneenä, mutta ei näyttänyt panevan vastaan.

— Eihän se olisi tavallista ansiotyötä. Rouva Kirkehän on sinun ystäväsi ja oikein herttainen olento. Hän tekisi kyllä oloni mukavaksi, siitä olen varma. Hänen perheensä asuu erillään eikä kukaan tunne minua siellä. Enkä välitä, vaikka tuntisikin, olenhan rehellisessä työssä, enkä häpeä sitä.

— En minäkään. Mutta miten sinun kirjoittamisesi käy?

— Vaihtelu on vain hyödyksi. Minä näen ja kuulen uusia asioita, saan uusia ajatuksia, ja vaikka minulla ei siellä olisi aikaa kirjoittaa, tuon sieltä kotiin paljon aineistoa sepustelujani varten.

— Niin varmaan. Mutta sinulla on kai muitakin syitä tähän äkkinäiseen päähänpistoon.

— Niin onkin, äiti.

— Kerrotko sinä minulle nekin?

Jo katsoi äitiin ja taas työhönsä, sitten hän punaiseksi lehahtaneena sanoi hitaasti:

— On kai turhamaista ja väärin sanoa näin, mutta pelkään pahoin, että Laurie alkaa pitää minusta liikaa.

— Sinä et siis ole rakastunut häneen? kysyi rouva March huolestuneen näköisenä.

— En, varjelkoon! Pidän siitä poikakullasta yhtä paljon kuin ennenkin ja olen hänestä suunnattoman ylpeä, mutta mikään syvempi ei tule kysymykseenkään.

— Olen iloinen siitä, Jo.

— Niinkö, miksi?

— Siksi, rakkaani, etten usko teidän sopivan toisillenne. Olette erinomaiset ystävykset ja unohdatte pian alituiset kinanne. Mutta jos olisitte sidotut toisiinne koko iäksenne, silloin rupeaisitte pian molemmat kapinoimaan. Te olette liiaksi toistenne kaltaiset, rakastatte liikaa vapautta, teillä on kummallakin kiivas luonne ja luja tahto. Ette tulisi onnellisiksi suhteessa, jossa tarvitaan rajatonta kärsivällisyyttä ja suvaitsevuutta yhtä paljon kuin rakkautta.

— Noin minäkin ajattelen, vaikka en osannut ilmaista sitä. Olen iloinen, että sinä arvelet sen olevan vasta alulla. En tahtoisi mistään hinnasta tehdä häntä onnettomaksi. Mutta enhän voi rakastua vanhaan ystävääni vain vastapalvelukseksi, enhän?

— Oletko varma hänen tunteistaan?

Puna Jon poskilla tummeni ja hän näytti olevan samalla kertaa ylpeä, mielissään ja vaivautunut, kuten tyttö joka puhuu ensimmäisestä ihailijastaan.

— Kyllä asia taitaa niin olla. Ei hän ole mitään sanonut, mutta hänestä huomaa yhtä ja toista. Minun on varmaan parasta lähteä, ennen kuin juttu kehittyy pitemmälle.

— Olen samaa mieltä, ja jos asia järjestyy, saat matkustaa.

Jo näytti huojentuneelta ja virkkoi hetken kuluttua hymyillen:

— Kylläpä rouva Moffat ihmettelisi sinun lyhytnäköisyyttäsi, jos hän tietäisi tämän, ja kyllä hän ilahtuu siitä, että hänen Anniellaan on vielä toivoa.

— Jo, äideillä saattaa olla eri menettelytavat, mutta kaikki he haluavat kuitenkin samaa — nähdä lapsensa onnellisina. Meg on löytänyt onnensa, ja siitä olen iloinen. Sinun annan nauttia vapaudestasi, kunnes kyllästyt siihen, sillä vasta sitten huomaat, että on olemassa vielä parempaa. Amysta olen nyt eniten huolissani, mutta hän on niin järkevä, että selviää kyllä. Bethin suhteen toivon vain, että hän paranisi. Muuten hän on parina viime päivänä näyttänyt iloisemmalta. Oletko puhunut hänen kanssaan?

— Olen. Hän myönsi, että hänellä on jokin suru, ja hän lupasi kertoa sen joskus. En pyytänyt enempää, sillä luulen tietäväni mikä häntä painaa. Ja Jo kertoi mitä oli huomannut.

Rouva March pudisti päätään eikä nähnyt asiaa yhtä romanttiselta kannalta. Hän oli kuitenkin vakava ja sanoi uudelleen, että etupäässä Laurien vuoksi Jon oli lähdettävä kotoa joksikin ajaksi.

— Ei puhuta Laurielle mitään, ennen kuin suunnitelma on lyöty lukkoon. Minä pääsen silloin lähtemään ennen kuin hän oikein tajuaakaan asiaa. Bethille täytyy uskotella, että menen vain huvin vuoksi, sillä hänelle en voi puhua Lauriesta. Mutta hän saa hyvitellä ja lohduttaa Laurieta minun lähdettyäni ja parantaa pojan tästä ihastuksesta. Lauriehan on kokenut jo monia pikku pettymyksiä, niin että kaikki käy hyvin ja hän toipuu pian lemmensurustaan.

Jo puhui toiveikkaasti, vaikka pelkäsikin, että tämä pettymys olisi pahempi kuin edelliset ja ettei Laurie toipuisi surusta yhtä helposti kuin ennen.

Pidettiin perheneuvottelu ja Jon tuuma hyväksyttiin. Rouva Kirke otti mielellään Jon ja lupasi tehdä hänen olonsa viihtyisäksi. Opetuksesta Jo ansaitsisi rahat omiin tarpeisiinsa ja vapaa-aikansa hän voisi saada tuottavaksi kirjoittamalla, niin että uudesta ympäristöstä ja tuttavapiiristä olisi hänelle sekä hyötyä että huvia.

Jo oli ihastunut tulevaisuudennäkymiin ja halusi lähteä pian. Koti alkoi käydä liian ahtaaksi hänen levottomalle ja vaihtelunhaluiselle mielelleen. Kun kaikki oli järjestetty, hän kertoi pelosta vapisten asian Laurielle. Mutta hänen hämmästyksekseen Laurie suhtautui siihen hyvin rauhallisesti. Tämä oli viime aikoina ollut tavallista vakavampi, mutta kuitenkin hyvin herttainen; ja kun hänelle leikillä huomautettiin, että oli kuin lehti olisi kääntynyt, hän sanoi vakavasti:

— Niin se onkin kääntynyt ja tarkoitukseni on, ettei se enää käänny takaisin.

Jolle oli helpotus, että Laurie juuri nyt sai tuollaisen hyveen puuskan, ja hän valmisteli keventyneenä matkaansa. Bethkin oli tavallista iloisempi ja Jo toivoi, että hänen päätöksensä olisi parhaaksi heille kaikille.

— Erään asian jätän erikoisesti sinun huoleksesi, hän sanoi Bethille lähtöä edeltävänä iltana.

— Tarkoitatko juttujasi? kysyi Beth.

— En, tarkoitan poikaa. Olethan oikein kiltti hänelle?

— Tietysti olen, mutta en pysty täyttämään sinun paikkaasi ja hän tulee ikävöimään sinua kovasti.

— Se ei ole hänelle haitaksi. Muista että jätän hänet sinun hoitoosi, kiusattavaksi, helliteltäväksi ja kurissa pidettäväksi.

— Teen parhaani sinun tähtesi, lupasi Beth ihmetellen, miksi Jo katsoi häneen niin kummallisesti.

Kun Laurie sanoi hyvästit, hän kuiskasi merkitsevästi:

— Tämä ei hyödytä tippaakaan, Jo. Sinuun olen iskenyt silmäni, niin että varo tekemisiäsi tai tulen hakemaan sinut kotiin.

10

JON PÄIVÄKIRJA

New Yorkissa, marraskuussa

Rakas äiti ja Beth.

Nyt aion kirjoittaa teille kokonaisen kirjan, sillä minulla on hirveästi kerrottavaa, vaikka en olekaan Euroopassa matkusteleva hieno neiti. Kun isän vanhat rakkaat kasvot katosivat näkyvistäni, tunsin mieleni hieman apeaksi ja olisin vuodattanut pari kyynelkarpaloa, jollei suruani olisi häirinnyt muuan irlantilainen äiti, jonka kaikki neljä lasta huusivat täyttä kurkkua. Huvittelin heittämällä lapsille piparkakkuja joka kerta, kun he avasivat suunsa itkuun.

Pian aurinko tuli näkyviin. Pidin sitä hyvänä enteenä, mieleni kirkastui, ja sen jälkeen matka tuntui oikein hauskalta.

Rouva Kirke otti minut niin ystävällisesti vastaan, että olin heti kuin kotonani tässä suuressa talossa, joka on täynnä outoja ihmisiä. Sain huoneekseni pienen hauskan ullakkokamarin, sillä hänellä ei ollut antaa muuta. Mutta täällä on uuni, ja kirjoituspöytä on päivänpuoleisen ikkunan ääressä, niin että voin istua täällä kirjoittamassa milloin vain haluan. Hieno näköala ja vastapäinen kirkontorni korvaavat pitkät portaat, jotka tänne on noustava, ja minä ihastuin soppeeni heti. Lastenkamari, jossa minun on määrä opettaa ja ommella, on viihtyisä huone, aivan rouva Kirken oman huoneen vieressä. Pikku tytöt ovat herttaisia, vaikka kenties hiukan hemmoteltuja. Kerroin heille seitsemästä pahasta porsaasta ja sain heidät heti puolelleni. Olen varma, että minusta tulee mallikelpoinen kotiopettajatar.

Saan syödä lasten kanssa, jos se miellyttää minua enemmän kuin ateriat suuressa vieraspöydässä. Toistaiseksi se miellyttää, sillä minä olen ujo, vaikka kukaan ei sitä uskoisi.

— Ole kuin kotonasi, tyttöseni, sanoi rouva Kirke äidillisesti. — Minä olen puuhassa aamusta iltaan, kuten hyvin voi ymmärtää, kun minulla on näin suuri perhe, mutta suuri kivi vierähtää sydämeltäni, kun tiedän lasten olevan sinun hoidossasi. Voit tulla meille milloin haluat, ja sinun oman huoneesi koetan tehdä niin mukavaksi kuin voin. Iltaisin olet aina vapaa, ja täällä on paljon hauskoja ihmisiä, jos kaipaat seuraa. Tule minun luokseni, jos jokin on hullusti, ja koeta viihtyä täällä. Nyt soitetaan teelle, minun täytyy juosta vaihtamaan myssyäni. Hän riensi pois ja jätti minut järjestämään pientä pesääni.

Mennessäni vähän myöhemmin alakertaan näin herttaisen tapauksen. Talossa on hyvin korkeat portaat. Kun seisoin kolmannen kerroksen portaiden yläpäässä antaakseni pienen palvelustytön kömpiä ohitseni, näin erään herran tulevan hänen perässään, ottavan raskaan hiilikannun hänen kädestään ja kantavan sen portaiden yläpäähän asti. Laskettuaan sen sitten erään oven eteen hän jatkoi matkaansa nyökättyään ystävällisesti tytölle ja sanottuaan ulkomaalaisesti korostaen:

— Näin se käy paremmin. Teidän selkänne on liian hento tuommoisia taakkoja kantamaan.

Se oli hienosti tehty, eikö ollutkin? Pidän tuollaisesta, sillä kuten isä sanoo, pikkuasioista voi lukea ihmisen luonteen. Kun kerroin illalla tapauksen rouva Kirkelle, hän nauroi ja sanoi:

— Se oli varmaan professori Bhaer; tuo oli niin hänen kaltaistaan.

Rouva K. kertoi miehen olevan kotoisin Berliinistä; hän on hyvin viisas, mutta köyhä kuin kirkonrotta. Hän elättää tunteja antamalla itsensä ja kaksi pientä orpoa sisarenpoikaansa; sisar oli ollut naimisissa amerikkalaisen kanssa ja hänen toivomuksensa oli ollut, että pojat koulutettaisiin täällä. Professorin tarina ei siis ole erikoisen romanttinen, mutta minusta se on mielenkiintoinen. Ilokseni kuulin, että rouva Kirke luovuttaa hänelle olohuoneensa muutamien oppituntien ajaksi. Sen ja lastenkamarin välillä on lasiovi; aion kurkistaa miltä hän näyttää ja sitten kertoa teille. Hän on lähes neljänkymmenen niin että voit olla rauhassa, pikku äiti.

Juotuani ilta teen ja saatuani pikku tytöt nukkumaan kävin ison ompelukorin kimppuun ja vietin rauhallisen illan jutellen uuden ystäväni kanssa. Kirjoitan kirjettä joka päivä ja lähetän sen teille kerran viikossa. Hyvää yötä nyt, huomenna jatkan.

Tiistai-iltana

Minun luokassani oli tänä aamuna aika hälinä, sillä lapset peuhasivat hirveästi. Minä jo ajattelin antaa heille tupenrapinat, mutta samassa joku hyvä enkeli johdatti mieleeni voimistelun. Annoin lasten voimistella niin kauan, että he lopulta mielellään istuutuivat ja pysyivät paikoillaan. Lounaan jälkeen palvelustyttö vei lapset kävelemään ja minä ryhdyin ompelemaan. Kiitin juuri onneani, että olin oppinut ompelemaan kauniita napinreikiä, kun kuulin arkihuoneen oven käyvän ja jonkun hyräilevän kuin iso kimalainen: "Kennst du das Land…"

Nostin hiukan lasioven verhoa toisesta nurkasta ja kurkistin sisään. Tiedän että se oli hirveän sopimatonta, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Professori Bhaer oli huoneessa. Kun hän siinä järjesteli kirjojaan, ehdin tarkastaa häntä perin pohjin. Hän on täysverinen saksalainen — roteva, pörrötukkainen ja tuuheapartainen. Hänellä oli komea nenä ja niin ystävälliset silmät, etten ole nähnyt kenelläkään sellaisia. Ääni on miehekäs ja kaunissointuinen ja se on lepoa korvalle, joka on joutunut kuuntelemaan meikäläistä kimakkaa ja huolimatonta puhetta. Hänen vaatteensa ovat kauhtuneet, kädet isot, eikä hänen kasvoissaan ole oikeastaan mitään muuta kaunista kuin hampaat. Pidän hänestä kuitenkin, sillä hänellä on kaunismuotoinen pää. Paita oli hyvää pellavakangasta ja hän oli gentlemannin näköinen, vaikka takista puuttui kaksi nappia ja toinen kenkä oli paikattu. Hän oli totinen, vaikka hyräilikin. Vasta kun hän meni ikkunan luo, käänsi hyasintin nuput aurinkoon ja silitti kissaa, joka näkyi pitävän häntä vanhana ystävänä, hän hymyili. Kun ovelle koputettiin hän sanoi reippaasti ja kuuluvasti:

— Herein!

Aioin juuri juosta tieheni, kun näin pikkuruisen olennon, joka kantoi suurta kirjaa. Jäin katsomaan mitä seuraisi.

— Tina tahtoo tetä Bhaerin luo, sanoi pienokainen, pudotti kirjan käsistään ja juoksi hänen luokseen.

— Tule vain pikku Tina ja halaa setä Bhaeria oikein kunnolla, sanoi professori ja nosti tytön nauraen niin korkealle, että tämän täytyi kumartua voidakseen suudella häntä.

— Nyt Tinan täytyy lukea läksyt, jatkoi hauska pikku olento.

Bhaer nosti tytön pöydän ääreen, avasi suuren sanakirjan, jonka tämä oli tuonut mukanaan, ja antoi hänelle kynän ja paperia. Lapsi alkoi heti raapustaa paperille koukeroitaan, käänsi silloin tällöin lehteä ja seurasi pienellä pullealla sormellaan rivejä, ikään kuin olisi etsinyt jotakin sanaa. Hän oli niin tosissaan, että minun oli vaikea hillitä nauruani. Herra Bhaer seisoi hänen vieressään, silitti hänen sievää tukkaansa ja katseli häntä niin isällisesti kuin lapsi olisi ollut hänen omansa, vaikka se kyllä oli enemmän ranskalaisen kuin saksalaisen näköinen.

Kuului toinen koputus, ja kun ovelle ilmestyi kaksi nuorta neitosta, vetäydyin takaisin työni ääreen ja pysyin siinä uskollisesti välittämättä viereisestä huoneesta kuuluvasta hälinästä ja lörpötyksestä. Toinen tytöistä nauroi koko ajan teennäisesti ja sanoi keimailevasti: — Niin, herra professori! Toinen puhui saksaa niin kummallisesti korostaen, että professorin oli varmaan vaikeata pysyä vakavana sitä kuunnellessaan.

Tytöt näyttivät panevan professorin kärsivällisyyden kovalle koetukselle, sillä monta kertaa kuulin hänen painokkaasti sanovan: — Ei, ei, tuo on väärin; ettekö kuulleet, mitä sanoin. Kerran kuulin kovan läimäyksen aivan kuin hän olisi paiskannut kirjan pöytään, ja sitä seurasi epätoivoinen huudahdus: — Huhhuh, tänään menee kaikki hullusti!

Mies parka, säälin häntä. Kun tytöt olivat lähteneet, kurkistin taas huoneeseen nähdäkseni, oliko hän selvinnyt hengissä. Hän oli heittäytynyt tuoliinsa lopen uupuneena ja istui siinä silmät kiinni, kunnes kello löi kaksi. Silloin hän hypähti pystyyn, pisti kirjat taskuunsa seuraavaa oppituntia varten, otti syliinsä pienen Tinan, joka oli nukahtanut sohvalle, ja kantoi hänet hiljaa pois. Hänen elämänsä on kai aika kovaa.

Rouva Kirke kysyi, enkö tahtoisi tulla alas syömään päivällistä muiden kanssa kello viideltä. Minulla oli vähän koti-ikävä ja päätin sen vuoksi mennä katsomaan, minkälaisia ihmisiä asui kanssani saman katon alla. Pukeuduin siis hienoksi ja koetin pujahtaa sisään rouva Kirken selän takana. Mutta hän on lyhyt, kun taas minä olen pitkä, eikä piilottautumisyritykseni onnistunut. Sain paikan rouva Kirken viereen, ja kun pahin puna oli haihtunut poskiltani, kokosin rohkeuteni ja katsoin ympärilleni.

Pitkä pöytä oli täynnä vieraita ja kaikki olivat syventyneet syömiseen, etenkin herrat, jotka suorastaan ahmivat ruokansa ja katosivat heti sen tehtyään. Siellä oli ryhmä nuoria miehiä jotka näyttivät ajattelevan vain itseään, nuoria pareja jotka olivat toisilleen kaikki kaikessa, äitejä jotka omistivat huomionsa lapsilleen, ja vanhoja herroja jotka puhuivat vain politiikasta. Tuskinpa haluan olla sen enempää tekemisissä kenenkään kanssa lukuun ottamatta erästä suloista nuorta tyttöä, jonka sisällä tuntuu olevan jotakin.

Pöydän alapäässä istui professori, vastaili kovalla äänellä vieressään istuvan kuuron vanhan herran kysymyksiin ja keskusteli filosofiasta erään ranskalaisen kanssa, jonka paikka oli hänen toisella puolellaan. Jos Amy olisi ollut täällä, hän olisi ikiajoiksi kääntänyt selkänsä professorille, jolla — ikävä kertoa — on niin hyvä ruokahalu, että hän mätti päivällisen sisäänsä tavalla, joka olisi kauhistuttanut Amya. Minä en välitä siitä, sillä minusta on hauskaa nähdä ihmisten syövän nälkäänsä, ja tuo miesparka tarvitsee varmasti ruokaa opetettuaan idiootteja koko päivän.

Mennessäni aterian jälkeen yläkertaan asetteli kaksi nuorta miestä eteissalin peilin edessä hattuja päähänsä. Kuulin toisen kysyvän hiljaa toveriltaan:

— Kuka tuo uusi on?

— Kotiopettajatar tai joku semmoinen.

— Mitä hittoa hän tekee meidän pöydässämme?

— Kuuluu olevan rouvan tuttavia.

— Hän on hauskan näköinen, mutta hänessä ei ole tyyliä.

— Ei tippaakaan. Anna tulta jo, lähdetään sitten.

Ensin minua suututti, mutta sitten en enää välittänyt, sillä kotiopettajatar on aivan yhtä hyvä kuin kirjanpitäjä, ja minulla on järkeä päässäni, vaikkei minussa olekaan 'tyyliä'. Kaikilla ei ole järkeäkään, päätellen niistä huomautuksista, joita mokomat hienot olennot lausuivat kolistellessaan matkoihinsa röyhyten kuin huonot savupiiput. Minä inhoan arkipäiväisiä ihmisiä!

Torstaina

Eilinen päivä kului rauhallisesti opettamiseen ja ompeluun sekä kirjoittamiseen pienessä huoneessani, joka on hyvin viihtyisä lampun valossa, kun tuli palaa uunissa. Sain kuulla hiukan asioita, ja minut esiteltiin professorille.

Tina kuuluu olevan erään täällä asuvan ranskalaisen silittäjättären tytär. Lapsi on sydämestään kiintynyt herra Bhaeriin ja seuraa häntä kuin pieni koira, milloin hän vain on kotosalla. Professorista se on hauskaa, sillä hän pitää paljon lapsista, vaikka onkin vanhapoika. Kitty ja Minnie Kirke pitävät myös kovasti professorista. Hän keksii kaikenlaisia hauskoja leikkejä, tuo heille lahjoja ja kertoo jännittäviä satuja. Nuoret miehet pitävät näköjään häntä pilkkanaan, sanovat häntä vanhaksi Fritziksi, Oluttynnyriksi tai Maakarhuksi ja vääntelevät kaikin tavoin hänen nimeänsä. Mutta professorin mielestä se on vain hauskaa, väittää rouva Kirke, ja hän suhtautuu siihen niin hyväntahtoisesti, että kaikki pitävät hänestä hänen ulkomaalaisista tavoistaan huolimatta.

Se nuori tyttö on nimeltään Norton. Hän on rikas, sivistynyt ja ystävällinen. Hän puhutteli minua tänään päivällispöydässä (menin nimittäin taas suureen pöytään, ihmisiä on hauska katsella) ja kutsui minut omaan huoneeseensa. Hänellä on paljon hienoja kirjoja ja tauluja, hän tuntee mielenkiintoisia ihmisiä ja vaikuttaa ystävälliseltä. Sen vuoksi koetan olla herttainen, sillä minäkin tahdon päästä hyvään seurapiiriin, vaikken samanlaiseen kuin Amy.

Eilen illalla istuin olohuoneessa, kun herra Bhaer tuli tuomaan sanomalehtiä rouva Kirkelle. Tämä ei ollut paikalla, mutta Minnie, joka on hiukan pikkuvanha, esitteli minut professorille hyvin sievästi:

— Tässä on äidin ystävä, neiti March.

— Niin, ja hän on hauska ja me pidämme hänestä hurjasti, lisäsi Kitty, joka on kauhea lapsi.

Me kumarsimme toisillemme ja sitten purskahdimme nauruun, sillä muodollinen esittely ja suorasukainen lisäys muodostivat hullunkurisen vastakohdan.

— Niin, niin, nuo veitikat taitavat kiusata teitä, neiti March. Kutsukaa minut, kun tarvitsette apua! hän sanoi ja rypisti otsaansa uhkaavasti, mikä huvitti pikku ilkiöitä.

Lupasin kutsua ja hän lähti. Mutta näyttää siltä, että kohtaloni on tavata häntä vähän väliä, sillä tänään kun kuljin hänen huoneensa ohi mennessäni kävelylle, kopautin vahingossa sateenvarjollani hänen oveaan. Se lennähti auki, ja edessäni seisoi itse professori aamutakissa, toisessa kädessä iso sininen sukka ja toisessa parsinneula. Hän ei tullut ensinkään hämilleen, sillä kun asian selitettyäni kiiruhdin eteenpäin, hän heilautti kättään sukkineen päivineen ja sanoi selvällä, iloisella äänellään: — Teillä on kaunis kävelyilma. Bon voyage, mademoiselle. Nauroin mennessäni alas portaita. Mutta on aika liikuttavaa, että tuon miesparan täytyy itse parsia ja paikata vaatteensa. Olen kyllä kuullut, että Saksassa herrat harrastavat koruompelua, mutta sukanparsiminen on sentään toista eikä näytä vallan hauskalta.

Lauantaina

Ei ole tapahtunut mitään muuta kirjoittamisen arvoista, kuin käynti neiti Nortonin luona. Hänen huoneensa on täynnä kauniita esineitä. Hän oli hyvin herttainen, näytti minulle aarteitaan ja kysyi tahtoisinko joskus tulla luennoille tai konsertteihin hänen seurakseen. Hän esitti asian ikään kuin tekisin sillä hänelle suuren palveluksen, mutta minä luulen, että rouva Kirke on kertonut hänelle meistä, ja hän tahtoi jotenkin osoittaa ystävällisyyttä minulle. Minä en tavallisesti halua olla kiitollisuudenvelassa kenellekään, mutta neiti Nortonin kaltaisen henkilön kutsu ei nöyryytä minua, ja siksi suostuin kiitollisena.

Tullessani takaisin lastenkamariin kuului olohuoneesta sellainen meteli, että minun täytyi kurkistaa sisään. Siellä oli herra Bhaer nelin kontin lattialla. Tina istui hänen selässään, Kitty kuljetti häntä talutusnuorasta ja Minnie syötti kuminakakkuja kahdelle pikku pojalle, jotka ulvoivat ja riehuivat tuoleista rakennetuissa häkeissä.

— Me leikimme eläintarhaa, selitti Kitty.

— Tämä on minun evelanttini! lisäsi Tina pitäen kiinni professorin tukasta.

— Äiti antaa meidän aina tehdä mitä vain lauantai-iltapäivisin, kun Franz ja Emil tulevat tänne, eikö niin, herra Bhaer, sanoi Minnie.

"Evelantti" nousi istumaan, näytti olevan yhtä tosissaan kuin lapset ja sanoi vakavana minulle:

— Vakuutan kunniasanallani, että asia on niin. Jos pidämme liian kovaa melua, komentakaa vain, niin koetamme olla hiljempää.

Lupasin komentaa, mutta jätin oven auki ja nautin ilosta yhtä paljon kuin hekin. En milloinkaan ole nähnyt niin riemukasta leikkiä. He olivat hippasilla, marssivat, lauloivat ja tanssivat, ja kun huoneessa alkoi hämärtyä, he kerääntyivät professorin ympärille sohvaan kuuntelemaan ihmeellisiä satuja uuninpiipulla istuvista haikaroista ja pienistä tontuista, jotka ratsastavat lumihiutaleilla maahan. Olisivatpa amerikkalaiset yhtä yksinkertaisia ja luonnollisia kuin saksalaiset!

Olen niin innostunut kirjoittamiseen, että jatkaisin tätä vaikka kuinka kauan, jolleivät taloudelliset seikat saisi minua nyt lopettamaan. Sillä vaikka olen käyttänyt ohutta paperia ja kirjoittanut tiheään, minä vapisen ajatellessani miten paljon postimerkkejä tähän kirjeeseen tarvitaan. Lähettäkää minulle Amyn kirjeitä niin pian kuin voitte. Minun pikku uutiseni tuntuvat kovin köyhiltä hänen loistavien kuvaustensa rinnalla, mutta tiedän, että luette niitä mielellänne. Opiskeleeko Teddy niin ahkerasti, ettei lainkaan ehdi kirjoittaa ystävilleen? Pidä hänestä hyvää huolta, Beth; kertokaa minulle miten Megin lapset voivat ja viekää tuhannet terveiset kaikille

uskolliselta Joltanne.

P.S. Kirjeeni näkyi olevan melkein täynnä Bhaeria. Mutta minä olen kiinnostunut erikoisista ihmisistä enkä tosiaan tiedä mistä muusta voisin teille kirjoittaa. Voikaa hyvin!

Joulukuussa

Rakkahin Betsy!

Koska tästä tulee nyt lörpöttelykirje, osoitan sen sinulle, sillä luulen, että se huvittaa sinua ja sinä saat siitä jonkinlaisen käsityksen, miten elämäni nykyään sujuu. Vaikka se on aika rauhallista, minulla on hyvin hauskaa, niin että voit olla iloinen.

Herkulesmaisten (kuten Amy sanoisi) ponnistusteni jälkeen alkaa kylvötyöni henkisellä alalla kantaa hedelmää ja pienet taimeni kehittyvät haluamaani suuntaan. He eivät minusta ole niin mielenkiintoisia kuin Tina ja pojat, mutta hoidan velvollisuuteni heihin nähden ja he ovat kiintyneet minuun.

Franz ja Emil ovat hauskoja pojannaskaleita, aivan minun mieleisiäni. He ovat aina kuin käymistilassa; se johtuu kai siitä, että heissä virtaa sekaisin amerikkalaista ja saksalaista verta. Lauantai-iltapäivät ovat hurjia, oltiinpa sitten sisällä tai ulkona. Kauniilla säällä menemme kaikki kävelemään kuten koululuokka ainakin, professori ja minä pidämme komentoa. Ja voi sitä iloa!

Olemme jo hyvät ystävät, ja minä olen alkanut ottaa tunteja professorilta. En tosiaan voinut sille mitään että niin kävi. Se tapahtui niin hassulla tavalla, etten malta olla kertomatta sitä. Kaikki alkoi siitä, että eräänä päivänä rouva Kirke kutsui minut luokseen, kun kuljin professorin huoneen ohi, josta hän oli etsimässä jotakin.

— Oletko, hyvä ystävä, milloinkaan nähnyt tällaista luolaa? Tule auttamaan minua, että saan nämä kirjat järjestykseen, sillä olen kääntänyt kaikki nurin etsiessäni kuutta nenäliinaa, jotka äskettäin annoin hänelle.

Menin sisään ja siinä järjestellessämme katselin huonetta. Se oli todella luola. Kaikkialla näkyi papereita ja kirjoja. Uuninreunustalla oli rikkinäinen merenvahapiippu ja vanha huilu perin hylättynä. Toisella ikkunalaudalla sirkutteli pörröinen lintu, jolla ei ollut pyrstöä, ja toista koristi laatikko, jossa asui valkoisia hiiriä. Käsikirjoitusten joukossa lojui keskentekoisia veneitä ja langanpätkiä ja uunin edessä oli pieni likainen kenkäpari kuivumassa. Kaikkialla huomasi jälkiä rakkaista pojista, joiden uskollinen orja professori on.

Kauan pengottuamme löysimme kolme kadonneista nenäliinoista — yksi oli lintuhäkin peitteenä, toinen musteessa ja kolmas ruskeaksi palanut, sitä oli näköjään käytetty patalappuna.

— Voi mikä mies! nauroi hyväluontoinen rouva Kirke pannessaan nuo kalleudet riepupussiinsa. — Muut hän kai on repinyt laivan purjeiksi, haavasiteiksi tai leijanpyrstöiksi. Tämä on hirveätä, mutta en voi torua häntä. Hän on niin hajamielinen ja hyvänahkainen, että tekee mitä tahansa poikien mieliksi. Sovimme, että pesen ja korjaan hänen vaatteensa, mutta hän unohtaa antaa ne minulle, ja kun minäkään en muista tarkastaa niitä, hän joutuu usein pulaan.

— Antakaa minun korjata ne, minä sanoin. — Voin varsin hyvin tehdä sen, eikä hänen tarvitse tietää siitä mitään. Tekisin sen mielelläni, sillä hän on hyvin ystävällinen minulle, pitää huolta postistani ja lainaa minulle kirjoja.

Niinpä olen pannut hänen tavaransa kuntoon ja neulonut kantapäät kahteen sukkapariin — ne olivat näet kokonaan kadottaneet muotonsa hänen ihmeellisen parsimisensa takia. Hänelle itselleen ei puhuttu mitään, ja toivoin ettei hän keksisi asiaa.

Mutta eräänä päivänä viime viikolla hän sai minut kiinni itse teosta. Kuunnellessani hänen opetustaan olin innostunut niin, että sain päähäni opetella itse saksaa. Tina näet kulkee vähän väliä ovessa ja jättää sen aina auki, joten minä voin hyvin seurata opetusta. Istuin taas oven vieressä, lopettelin viimeistä kantapäätä ja koetin ymmärtää, mitä hän puhui eräälle vasta-alkajalle, joka on yhtä tyhmä kuin minä. Tyttö lähti sitten kotiinsa ja minä luulin professorinkin jo menneen, kun oli niin hiljaista. Laskettelin innoissani erään verbin taivutusta ja keinuin hurjasti, kun lapsen ääni sai minut katsahtamaan ylös. Herra Bhaer katseli minua ja nauroi hiljaa, samalla kun hän varoitteli Tinaa antamasta häntä ilmi.

— Sillä lailla! hän sanoi, kun minä lopetin tuijottaen häntä kuin ankka. — Te kurkistelette minua ja minä teitä, eikä siinä ole mitään pahaa; mutta kuulkaahan, nyt en laske leikkiä kun kysyn: tahtoisitteko oppia saksaa?

— Tahtoisin, mutta teillä on liian paljon työtä ja minä olen liian kovapäinen, sopersin punaisena kuin pioni.

— Pötyä! Me järjestämme ajan ja järkeä teillä on riittämiin. Iltaisin opetan teitä mielelläni, sillä, neiti March, minullahan on velka maksettavana, näin sanoen hän osoitti työtäni. — Te ystävälliset naisihmiset puhutte keskenänne näin: "Hän on typerä vanhapoika, hän ei näe mitä me teemme. Hän ei ensinkään huomaa, ettei sukkiin enää tule reikiä ja hän uskoo, että napit ja nauhat kasvavat itsestään hänen vaatteisiinsa." Mutta minullapa onkin silmät, joilla näen yhtä ja toista, ja minulla on sydän, joka tuntee kiitollisuutta. Siispä lyhyt oppitunti silloin tällöin tai sitten ei minkäänlaisia ihmetöitä minun tavaroitteni hyväksi.

Tein siis kaupat ja niin aloitimme. Pidimme neljä oppituntia, mutta silloin kielioppi teki tenän. Professori oli hyvin kärsivällinen, mutta se mahtoi olla aikamoista kidutusta hänelle, ja silloin tällöin hän loi minuun lempeän epätoivoisen katseen, niin etten tiennyt pitikö minun nauraa vai itkeä. Koetin kumpaakin, mutta kun siitä syntyi oikein surkea ja ärsyttävä tuhina, hän paiskasi kieliopin lattialle ja lähti huoneesta. Luulin joutuneeni ikuisiksi ajoiksi epäsuosioon, mutta en paheksunut häntä ollenkaan, vaan rupesin keräämään papereitani ja aioin rientää omaan huoneeseeni sättimään itseäni, kun hän tuli takaisin iloisena ja myhäilevänä aivan kuin minä olisin kunnostautunut.

— Nyt yritämme toista keinoa. Me luemme yhdessä näitä hauskoja pieniä satuja emmekä enää tutki tuota kuivaa kirjaa, joka joutaa nurkkaan.

Hän puhui ystävällisesti ja avasi Andersenin sadut niin houkuttelevina eteeni, että minua hävetti ja ryhdyin työhön tarmolla, joka huvitti häntä suunnattomasti. Unohdin arkuuteni ja aloin paukuttaa tekstiä kaikin voimin. Kompastelin pitkien sanojen yli ja äänsin sen mukaan, mikä minusta kulloinkin tuntui parhaalta. Kun olin lukenut ensimmäisen sivun ja pysähdyin hengähtämään, hän taputti käsiään ja huudahti sydämelliseen tapaansa:

— Das ist gut! Tämähän käy mainiosti! Nyt on minun vuoroni. Luen nyt teille niin kuin saksalainen, kuunnelkaa tarkkaan.

Ja sitten hän luki, lasketteli sanoja sellaisella voimalla ja innolla, että sitä kelpasi sekä nähdä että kuulla. Onneksi kertomus oli "Uskollinen tinasotamies", joka on hauska, kuten muistatte. Saatoin sen vuoksi hyvin nauraa — ja kyllä minä nauroinkin, vaikka en ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä hän luki. En voinut hillitä itseäni, kun hän oli niin tosissaan, minä niin hermostunut ja koko juttu niin hullunkurinen.

Tämän jälkeen edistyimme paremmin ja nyt minä osaan läksyni aika hyvin. Tällainen opiskelutapa sopii minulle, sillä kun kielioppi tulee esiin saduissa ja runoissa, se luistaa helposti kuin lääkepilleri hillon seassa. Olen hyvin innostunut, eikä professorikaan tunnu kyllästyneen. Eikö hän ole kiltti? Aion valmistaa hänelle jonkin joululahjan, sillä en ilkeä tarjota rahaa. Sano, pikku äiti, mitä voisin antaa hänelle?

On hauskaa, että Laurie vaikuttaa onnelliselta ja ahkeralta ja on lakannut tupakoimasta ja antaa tukkansa kasvaa. Näettehän nyt, että Beth on taitavampi käsittelemään häntä kuin minä. En ole ensinkään mustasukkainen, rakkaani.

Yritä parhaasi mutta älä tee hänestä pyhimystä. Pelkään etten voisi pitää hänestä, jollei hänessä ole edes vähän inhimillistä ilkeyttä. Lukekaa hänelle kirjeitäni. En ehdi kirjoittaa paljon ja se ajaa kyllä saman asian. Suurenmoista, että Beth on edelleen hyvissä voimissa.

Tammikuussa

Onnellista uutta vuotta koko perheelle, siihen luettuna herra Laurence ja muuan nuori herra nimeltä Teddy. En osaa kuvata miten ihastunut olin teidän joululahjastanne. Sain sen vasta illalla, kun jo olin menettänyt kaiken toivoni. Kirje tuli jo aamulla, mutta siinä ette maininneet mitään paketista; olitte kai tarkoittaneet sen yllätykseksi. Olin vähän pettynyt, sillä minusta oli tuntunut, että muistaisitte minua.

Olin aika surkea istuessani teen jälkeen huoneessani. Mutta kun suuri, nuhruinen ja kolhiintunut paketti tuotiin minulle, hypähdin pystyyn, rutistin sitä rintaani vasten ja tanssin ympäri huonetta. Se tuntui niin kotoiselta ja piristävältä, että istahdin lattialle, luin, katselin ja söin ja nauroin ja itkin yhtaikaa kuin hassu.

Kaikki tavarat tulivat tarpeeseen ja ne ovat sitä mieluisampia, kun te olette ne itse tehneet. Bethin uusi kynänpyyhin on erinomainen ja Hannan piparkakkulähetys on suorastaan aarre. Saat olla varma, pikku äiti, että käytän lähettämääsi kaunista villapukua, ja isän valitsemat kirjat lupaan lukea tarkasti läpi. Monet, monet kiitokset teille kaikille!

Kirjoista puheenollen — sitä tavaraa alkaa kertyä minulle oikein runsaasti. Herra Bhaerilta näet sain hienon Shakespeare-laitoksen uudenvuodenlahjaksi. Hän pitää sitä itse suuressa arvossa ja säilytti sitä kunniapaikalla saksalaisen Raamatun, Platonin, Homeroksen ja Miltonin teosten rinnalla. Voitte siis kuvitella, miltä tuntui, kun hän laski sen eteeni avattuna, jolloin näin siinä nimeni sekä vielä "ystävältänne Friedrich Bhaerilta".

— Olette usein sanonut, että haluaisitte kirjaston. Tässä saatte sellaisen, sillä näiden kansien sisään on sidottu monta kirjaa. Jos luette tätä tarkoin, siitä on teille paljon hyötyä, sillä kun tutkitte tämän kirjan henkilöitä, opitte tuntemaan eläviä ihmisiä ja kuvaamaan niitä omalla kynällänne.

Kiitin häntä niin kauniisti kuin taisin ja nyt puhun 'kirjastostani' aivan kuin minulla olisi sata kirjaa. En ole aavistanutkaan, että Shakespearesta löytyisi niin paljon, mutta minuahan ei ole aikaisemmin ollutkaan Bhaer opastamassa. Olen iloinen, että pidätte siitä mitä olen hänestä kertonut ja toivon, että joskus saatte tutustua häneen. Äiti ihailisi hänen hyvyyttään ja isä hänen viisauttaan. Minä ihailen kumpaakin ja tunnen olevani rikas, kun minulla on Friedrich Bhaerin kaltainen ystävä.

Kun minulla oli vähän rahaa enkä tiennyt, mistä hän pitäisi, ostin kaikenlaisia pikku esineitä, ja asettelin ne sinne tänne hänen huoneeseensa, jotta hän löytäisi ne odottamatta. Niitä oli hyödyllisiä, sieviä ja lystikkäitä.

Ostin hänen pöydälleen uuden mustetolpon ja pienen kukkamaljakon — hänellä on aina kukkanen tai oksa lasissa mieltä ilahduttamassa; ompelin pannulapun, jolla hän saa tarttua pelteihin, niin ettei hänen tarvitse polttaa nenäliinoja. Tein samanlaisen kuin Beth, suuren, lihavan perhosen, jolla on mustan ja keltaisen kirjavat siivet, tuntosarvet villalangasta ja lasihelmet silminä. Hän ihastui siihen kovasti ja pani sen uunin reunukselle kuin minkäkin taide-esineen, niin että juttu meni oikeastaan vähän vinoon. Vaikka hän on köyhä, hän muisti jokaista lasta ja palvelijaa joululahjalla. Eikä kukaan, ranskalaisesta silittäjästä aina neiti Nortoniin asti, unohtanut häntä. Siitä olin hyvin iloinen.

Täällä pidettiin hauskat uudenvuoden naamiaiset. En ensin aikonut ottaa niihin osaa, koska minulla ei ollut pukua. Mutta viime hetkessä rouva Kirke muisti, että hänellä oli jokin vanha brokadipuku, ja neiti Norton lainasi minulle pitsejä ja höyheniä; ja niin pukeuduin Sheridanin "Kilpakosijoiden" rouva Malapropiksi ja purjehdin sisään naamio kasvoillani.

Kukaan ei tuntenut minua, sillä muutin ääntäni, eikä kukaan voinut kuvitella, että hiljainen, ylpeän näköinen neiti March osasi tanssia, naamioitua ja leikitellä sanoilla. Minulla oli kovin hauskaa, ja kun naamiot otettiin pois, oli huvittavaa nähdä, miten he tuijottivat minua.

Kuulin erään nuoren miehen selittävän toverilleen, että minä varmasti olen näyttelijätär. Hän oli muistavinaan, että oli nähnyt minut jossakin pikku teatterissa. Megiä tämä juttu huvittaa. Herra Bhaer esiintyi Nick Bottomina ja Tina oli Titania, täydellinen pieni keijukainen hänen sylissään. Oli oikein kaunis näky, kun he tanssivat yhdessä.

Minulla oli siis loppujen lopuksi oikein hauska uusivuosi. Kun huoneessani mietin kaikkea, mitä oli tapahtunut, minusta alkoi tuntua, että olen kaikista kömmähdyksistäni huolimatta sittenkin vähän edistynyt. Olen nykyään aina hyvällä tuulella, teen työni mielelläni ja ajattelen enemmän kuin ennen muita ihmisiä ja se tuottaa tyydytystä. Voikaa kaikki oikein hyvin! Teitä rakastava

Jo.

11

YSTÄVÄ

Vaikka Jo viihtyi hyvin uudessa ympäristössään ja vaikka hän joutui tekemään ahkerasti työtä ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä, hänellä oli silti aikaa myös kirjallisiin harrastuksiin. Hän oli asettanut itselleen tavoitteen, ja oli luonnollista, että köyhä ja kunnianhimoinen tyttö pyrki juuri sellaiseen päämäärään, mutta keinot, joilla hän pyrki tavoitteeseensa, eivät olleet kaikkein parhaat. Hän huomasi, että raha soi valtaa; rahaa ja valtaa hän sen vuoksi päätti tavoitella, mutta ei omaksi hyväkseen, vaan niiden hyödyksi, joita hän rakasti enemmän kuin itseään.

Jolla oli jo vuosia ollut rakas pilvilinnansa. Hänen unelmansa oli saada koti mukavaksi ja antaa Bethille mitä tämä ikinä halusi — talvisista mansikoista pienoisurkuihin saakka; hän itse tahtoi päästä ulkomaille ja omistaa niin paljon rahaa, että voisi nauttia antamisen ylellisyydestä. Menestyminen kilpakirjoituksessa näytti viitoittaneen tien, joka monien ponnistusten ja raskaan vaelluksen jälkeen viimein johtaisi toiveiden täyttymiseen. Mutta hänen romaaninsa kova kohtalo lamautti joksikin aikaa kaiken rohkeuden.

Jo antoi kirjallisten töittensä levätä ja aloitti sitten aikojen kuluttua toisesta päästä.

Hän ryhtyi kirjoittamaan seikkailukertomuksia, sillä noihin aikoihin luettiin paljon roskaa. Hän ei uskonut kenellekään suunnitelmiaan, vaan sepitti jännityskertomuksen ja vei sen rohkeasti herra Dashwoodille, joka toimitti "Tulivuori"-nimistä viikkolehteä.

Naisellinen vaisto sanoi Jolle että vaatteet tehoavat moniin ihmisiin enemmän kuin luonne ja tavat. Hän pukeutui sen vuoksi parhaimpiinsa ja koettaen vakuuttaa itselleen, ettei häntä yhtään jännittänyt eikä hermostuttanut, hän kiipesi likaisia ja pimeitä portaita toiseen kerrokseen ja joutui sotkuiseen huoneeseen, joka oli täynnä tupakansavua. Siellä istui kolme miestä jalat pöydällä. Hattua he eivät viitsineet ottaa päästään Jon astuessa sisään. Hiukan hämmentyneenä moisesta vastaanotosta Jo pysähtyi epäröiden kynnykselle ja sopersi hämillään:

— Suokaa anteeksi, mutta etsin "Tulivuoren" toimitusta. Haluaisin tavata herra Dashwoodin.

Korkeimmalla törröttävä jalkapari tömähti lattiaan ja paksuimman savupilven keskeltä nousi seisomaan herrasmies. Pidellen varovasti sikaria sormiensa välissä hän astui Jon luo ja nyökkäsi uneliaan näköisenä. Jo ajatteli, että asiasta oli selviydyttävä millä keinoin hyvänsä, ojensi käsikirjoituksensa ja sai punastumistaan punastuen soperretuksi katkelmia puheesta, jonka oli tätä tilaisuutta varten huolellisesti valmistanut.

— Eräs ystäväni pyysi, että jättäisin tänne — hänen kertomuksensa — tahtoisi kuulla teidän mielipiteenne — kirjoittaa mielellään lisää, jos tämä kelpaa. Sillä aikaa kun Jo punasteli ja änkytti, herra Dashwood otti käsikirjoituksen ja käänteli sen lehtiä likaisilla sormillaan tarkastellen sen ulkoasua.

— Tämä ei näköjään ole ensimmäinen yritys, hän virkkoi huomattuaan, että liuskat oli numeroitu ja vain niiden toiselle puolelle kirjoitettu. Eikä arkkien ympärillä ollut silkkinauhaa.

— Ei, sir; hän on jo hiukan kokeillut ja saanut kerran palkinnon kertomuksesta "Viiri" -lehdessä.

— Vai niin, todellako? Herra Dashwood vilkaisi tyttöön nopeasti ja näytti panevan merkille kaiken hänen ulkoasussaan aina hatun ruusukkeesta kengännappeihin saakka.

— No niin, voitte jättää sen tänne, jos haluatte. Meillä on tällä hetkellä tämänkaltaista tavaraa enemmän kuin tarvitsemme; mutta voin kyllä silmäillä tätä ja antaa teille vastauksen ensi viikolla.

Jo ei olisi nyt halunnutkaan jättää käsikirjoitustaan, sillä herra Dashwood ei miellyttänyt häntä vähääkään, mutta hän ei voinut kuin kumartaa ja lähteä matkoihinsa kopean ja arvokkaan näköisenä kuten aina kun oli suuttunut tai hämillään. Ja nyt hän oli kumpaakin, sillä hän huomasi puhuvista katseista, että miehet pitivät juttua 'ystävästä' vain pilana. Hän hämmentyi entistä enemmän, kun kuuli lähtiessään toisten nauravan jollekin toimittajan lausumalle hiljaiselle huomautukselle. Kotiin saapuessaan Jo oli melkein päättänyt olla enää palaamatta; hän ryhtyi vimmatusti ompelemaan esiliinoja haihduttaakseen suuttumustaan. Parin tunnin kuluttua hän saattoikin jo nauraa koko tapaukselle ja ruveta innokkaasti odottamaan seuraavaa viikkoa.

Mennessään uudestaan käymään hän tapasi herra Dashwoodin yksinään ja oli siitä hyvin iloinen. Herra Dashwood ei ollut nyt läheskään yhtä nukuksissa kuin edellisellä kerralla, ja hän käyttäytyi paljon paremmin. Toinen kohtaaminen oli siis paljon miellyttävämpi kuin ensimmäinen.

— Me otamme tämän (toimittajat eivät milloinkaan puhu yksikössä), jollette pane pahaksenne erinäisiä korjauksia. Kertomus on liian pitkä, mutta siitä tulee sopivan pituinen, kun poistetaan nämä merkityt kohdat, hän sanoi liikemiesmäisesti.

Jo tuskin tunsi omaa käsikirjoitustaan, niin tuhrittuja ja sotkettuja sen sivut ja luvut olivat. Hän katseli toimittajan merkitsemiä poistoja jokseenkin samanlaisin tuntein kuin äiti, jota pyydetään katkaisemaan pienokaisensa jalat, jotta se mahtuisi uuteen kehtoon. Ihmeekseen hän huomasi, että kaikki opettavaiset huomautukset, jotka hän oli pannut jännityksen ja tunteellisuuden vastapainoksi, oli karsittu.

— Mutta sir, eikö kertomuksessa aina pitäisi olla jokin opetus, sen vuoksi annoin muutamien rikollisteni tehdä parannuksen.

Herra Dashwoodin toimittajan vakavuus suli hymyyn, sillä Jo oli unohtanut 'ystävänsä' ja esiintynyt tekijänä.

— Katsokaahan, ihmiset tahtovat kertomuksesta huvia, he eivät pidä siveyssaarnoista. Ne eivät nykyään mene kaupaksi.

— Kelpaako tämä, kun nämä muutokset on tehty?

— Kelpaa; aihe on tuore ja hyvin esitetty — kieli sujuvaa ja niin poispäin, vastasi herra Dashwood kohteliaasti.

— Paljonko — tarkoitan, minkälaisen korvauksen…, aloitti Jo tietämättä oikein miten esittäisi asiansa.

— Aivan niin, me maksamme tällaisista kaksikymmentäviisi-kolmekymmentä dollaria. Suoritamme maksun kertomuksen ilmestyttyä, vastasi herra Dashwood, ikään kuin tuollainen pikkuseikka olisi häneltä aivan unohtunut.

— No hyvä, saatte sen, virkkoi Jo ja ojensi takaisin käsikirjoituksensa tyytyväisen näköisenä, sillä kun on ansainnut yhden dollarin palstalta, tuntuu kahdenkymmenenviidenkin dollarin korvaus suurenmoiselta.

— Voinko kertoa ystävälleni, että otatte toisenkin, jos hänellä sattuisi olemaan parempia? kysyi Jo hyvän menestyksen rohkaisemana. Äskeistä lipsahdusta hän ei lainkaan huomannut.

— Voimmehan katsoa. Emme voi luvata mitään varmasti. Sanokaa että hänen on kirjoitettava lyhyesti ja mehevästi ja unohdettava moraali. Millä nimellä ystävänne haluaa julkaista kertomuksensa? kysyi toimittaja välinpitämättömällä äänellä.

— Mieluimmin nimettömänä. Hänellä ei ole kirjailijanimeä eikä hän tahdo saattaa omaa nimeään julkisuuteen, vastasi Jo punastuen tahtomattaan.

— Tehdään niin kuin hän haluaa. Kertomus julkaistaan ensi viikolla. Tuletteko perimään maksun vai lähetänkö sen postitse? kysyi herra Dashwood, joka tietenkin halusi päästä perille uuden avustajansa nimestä.

— Tulen perimään rahat täältä. Näkemiin, sir.

Jon mentyä herra Dashwood nosti taas jalkansa pöydälle ja huomautti hyväntahtoisesti itsekseen: — Köyhä ja ylpeä kuten tavallista, mutta hänessä on kuitenkin ainesta.

Seuraten herra Dashwoodin ohjeita ja pitäen rouva Northburya esikuvanaan Jo sukelsi seikkailutarinoiden kuohuiseen mereen. Mutta erään ystävän heittämän pelastusrenkaan ansiosta hän pääsi pinnalle ajoissa, ennen kuin tuo harharetki ehti tuottaa hänelle vahinkoa.

Kuten useimmat nuoret kirjoittajat Jokin sijoitti henkilöt ja tapahtumapaikat ulkomaille. Hän kuvaili rosvojen, kreivien, mustalaisten, nunnien ja herttuattarien luonteita ja elämänvaiheita niin vilkkaasti ja elävästi, ettei parempaa olisi voinut toivoa. Hänen lukijakuntansa ei kiinnittänyt huomiota sellaisiin sivuseikkoihin kuin kielioppiin, välimerkkeihin ja todenmukaisuuteen, ja herra Dashwood salli armollisesti hänen täyttää lehden palstat mahdollisimman vähäisestä korvauksesta. Hän ei pitänyt tarpeellisena kertoa Jolle suopeutensa varsinaista syytä, sitä että muuan hänen avustajistaan oli halpamaisesti jättänyt hänet pulaan saatuaan edullisemman tarjouksen.

Jo innostui pian työhönsä, sillä hänen laiha kukkaronsa paisui paisumistaan, ja se pieni määräraha, jota hän keräsi viedäkseen Bethin seuraavana kesänä vuoristoon, kasvoi hitaasti mutta varmasti sitä mukaa kuin viikot vierivät. Vain yksi asia häiritsi hänen iloaan: hän ei ollut kertonut puuhistaan mitään kotiväelle, sillä hänestä tuntui, etteivät isä ja äiti hyväksyisi niitä. Salaisuutta ei ollut vaikea säilyttää, sillä kertomukset julkaistiin nimettöminä. Herra Dashwood oli tietysti pian saanut selville hänen nimensä, mutta oli luvannut säilyttää sen omana tietonaan ja pitikin sanansa, ihme kyllä.

Jon mielestä asiassa ei ollut mitään pahaa, sillä hän ei tosiaankaan aikonut kirjoittaa mitään, jota hänen tarvitsisi hävetä. Hän tukahdutti tunnonvaivansa ajattelemalla edeltäkäsin sitä onnellista hetkeä, jolloin saisi tuoda esiin säästönsä ja nauraa makeasti, kun oli voinut niin kauan säilyttää salaisuutensa.

Mutta herra Dashwood ei välittänyt muista kuin kauhukertomuksista, ja kun kauhu saatiin aikaan vain järkyttämällä lukijoita, kirjoittajan täytyi aihepiirinsä takia hankkia historiallisia tietoja, tutustua luonnontieteisiin ja taiteisiin, vieläpä poliisipöytäkirjoihin ja mielisairaaloihin. Jo huomasi pian, että hänellä oli vain hämärä aavistus siitä traagisesta maailmasta, joka piili yhteiskunnan pohjalla.

Niinpä hän pätevyyttä hankkiakseen ryhtyi tarmokkaasti korjaamaan puutosta. Hän etsi innokkaasti aineksia kertomuksiinsa, sillä hän tahtoi saada ne juoneltaan omaperäisiksi, vaikkei kerronnasta ollutkaan väliä. Hän etsi lehdistä uutisia onnettomuuksista, oudoista tapauksista ja rikoksista, herätti epäluuloa kirjastonhoitajissa pyytämällä lainaksi kirjoja, joissa kerrottiin myrkyistä, tutki kadulla vastaantulijoiden kasvoja ja tarkkaili ihmistyyppejä, sekä hyviä ja huonoja että mitättömiä.

Hän penkoi menneisyyden pölystä tapauksia ja tarinoita, jotka olivat niin vanhoja että kävivät uusista. Hän tutustui mielipuolisuuteen, paheeseen ja kurjuuteen niin lavealti kuin hänellä suppeassa ympäristössään suinkin oli tilaisuutta. Hän luuli tätä edistykseksi, mutta oli tietämättään vaarassa turmella naisellisimmat ominaisuuteensa. Hän uppoutui kuvitelmissaan pahojen ihmisten maailmaan, ja se painoi leimansa häneen, sillä hän ruokki mieltään vaarallisella ja huonolla ravinnolla. Hän oli vähällä menettää viattoman raikkautensa tutustumalla liian varhain elämän varjopuoliin, jotka aikanaan kyllä kohtaavat meitä itse kutakin.

Vaikka Jo ei itse tiedostanut tätä, hän alkoi pian vaistomaisesti tajuta sen, sillä kuvitellessaan jatkuvasti toisten ihmisten tunteita ja intohimoja hän alkoi rakennella teorioja siitä, mitä hänessä itsessään piili. Se on sairaalloista huvittelua, jota terve nuori ihminen luonnostaan karttaa. Luonnon järjestyksestä poikkeaminen saa aina rangaistuksen, ja Jokin sai sen kokea juuri oikealla hetkellä.

Mahtoiko syventyminen Shakespearen teoksiin opettaa häntä tuntemaan ihmisluonteita vai johdattiko häntä vain naisellinen vaisto, joka herkästi näkee sen, mikä on rehellistä, urheata ja voimakasta, joka tapauksessa kävi niin, että luodessaan loistavan täydellisiä mielikuvitussankareitaan Jo keksi todellisuudesta sankarin, joka inhimillisistä puutteistaan huolimatta kiinnosti häntä. Heidän kerran keskustellessaan herra Bhaer oli kehottanut Jota tarkkailemaan yksinkertaisia, uskollisia ja ystävällisiä ihmisiä, missä ikinä heitä kohtasi, se oli näet kirjailijalle hyödyksi. Jo otti neuvosta varteen ja alkoi empimättä tutkia häntä itseään. Se olisi varmaan aika lailla hämmästyttänyt professoria, joka ei luullut liikoja itsestään.

Aluksi Jo pohdiskeli, miksi kaikki pitivät professorista. Hän ei ollut rikas eikä ylhäinen, ei nuori eikä komea, häntä ei voinut sanoa ihastuttavaksi eikä hän ollut loistava tai lumoava, mutta siitä huolimatta hän veti ihmisiä puoleensa kuin lämmin liesi. Hän oli köyhä, mutta häneltä riitti aina apua tarvitseville; hän oli muualta tullut, mutta silti kaikkien ystävä; hän ei ollut enää nuori, mutta silti huoleton kuin poika. Kaikki pitivät hänen kasvoistaan, vaikka hänen piirteensä olivat säännöttömät ja erikoiset, eikä kukaan pannut pahakseen hänen omalaatuisia tapojaan.

Usein Jo tarkasteli häntä ja koetti päästä selville, mikä hänessä miellytti, ja totesi vihdoin, että ihmeen sai aikaan professorin hyvä sydän. Jos häntä painoi suru, hän kätki sen kuin lintu päänsä siipeen ja näytti maailmalle vain aurinkoiset puolensa. Hänen otsallaan näkyi uurteita, mutta muuten aika oli kohdellut häntä hellävaroen, kai muistaen miten ystävällinen hän oli ollut muita kohtaan. Lystikkäät juonteet suupielissä kertoivat ystävällisistä sanoista ja sydämellisestä naurusta. Hänen katseensa ei ollut milloinkaan kova eikä kylmä, ja hänen suuren kätensä lämmin ja voimakas ote kykeni puhumaan paremmin kuin sanat.

Hänen vaatteensakin näyttivät tavallaan tulkitsevan hyväntahtoisuutta. Ne ikään kuin tahtoivat kaikin tavoin tehdä hänen olonsa mukavaksi. Saattoi arvata, että hänen väljien liiviensä alla sykki avara sydän, hänen kauhtunut takkinsa teki seurallisen vaikutuksen ja pullottavat taskut kertoivat, että moni pieni käsi sukelsi niihin tyhjänä ja tuli esiin täynnä jotakin mieluista tavaraa. Kengätkin olivat hyväntahtoisen näköiset, eikä professorin kaulus törröttänyt milloinkaan jäykkänä kuten muiden miesten.

— Nytpä tiedän, virkkoi Jo itsekseen, kun hän vähitellen huomasi, että todellinen hyväntahtoisuus lähimmäisiä kohtaan saattaa kaunistaa ruman saksalaisen opettajan, joka ahmii ruokansa, parsii itse sukkansa ja on lisäksi saanut taakakseen nimen Bhaer — karhu.

Jo piti hyvyyttä suuressa arvossa, mutta tosi naisen tavoin hän kunnioitti myös älykkyyttä, ja muuan seikka, jonka hän sai tietää professorista, kohotti hänen silmissään suuresti tämän arvoa. Professori ei milloinkaan puhunut itsestään eikä kukaan tiennyt, että hän oli kotimaassaan suuressa maineessa etevänä ja lahjomattomana tiedemiehenä. Mutta keskustellessaan neiti Nortonin kanssa muuan hänen maanmiehensä paljasti asian, ja Jo oli ylpeä tietäessään, että hänen ystävänsä oli arvossapidetty berliiniläinen professori, vaikka nyt ansaitsikin niukan leipänsä opettamalla kieltä Amerikassa. Hänen raskas, vaatimaton elämänsä sai tästä tiedosta erityisen kauniin hohdon.

Aivan odottamatta hänessä ilmautui älyäkin parempi ominaisuus. Neiti Norton seurusteli kirjallisissa piireissä, joihin Jolla ei olisi ollut pääsyä ilman häntä. Yksinäinen nainen tunsi mielenkiintoa kunnianhimoista tyttöä kohtaan, ja ystävällisyydessään hän järjesti sekä Jolle että professorille monta hauskaa hetkeä.

Eräänä iltana hän pyysi heidät mukaansa illanviettoon, joka pidettiin muutamien kuuluisuuksien kunniaksi.

Jo oli valmistautunut nöyrästi palvomaan suuruuksia, joita hän nuoruutensa innolla oli etäältä ihaillut. Mutta sinä iltana hänen kunnioituksensa neroutta kohtaan sai kovan kolauksen, ja kesti kauan ennen kuin hän toipui pettymyksestä nähtyään, että nuo korkeat olennot olivatkin loppujen lopuksi vain ihmisiä.

Voi hyvin kuvitella millaisen iskun Jo koki, kun hän luodessaan salaa ujon, ihailevan katseen runoilijaan joka säkeistään päätellen eli 'innoituksesta ja päivänpaisteesta', näki tämän ahmivan illallistaan sellaisella innolla, että se nostatti punan henkeville kasvoille. Jo käänsi katseensa särkyneestä ihanteesta ja teki uusia havaintoja, jotka karkottivat hänen romanttiset harhaluulonsa.

Suuri kirjailija istui kahden viinikarahvin välissä ja liikutteli niitä tahdissa kuin kello heiluriaan. Tunnettu teologi hakkaili häpeämättömästi erästä kirjallisen salongin emäntää. Tämä puolestaan heitti tuikeita silmäyksiä toiseen naiseen, joka lempeästi ivaili häntä voitettuaan kilpailun erään syvällisen filosofin suosiosta; tavoiteltu tyytyi kaikessa rauhassa juomaan teetä ja oli valmis nukahtamaan minä hetkenä hyvänsä, daamin puhetulva kun teki keskustelun mahdottomaksi. Kuuluisat luonnontutkijat unohtivat alkueläimensä ja jääkautensa juorutessaan taiteesta samalla kun harrastivat ostereita ja jäätelöä. Nuori muusikko, joka uuden Orfeuksen tavoin lumosi kaupungin asukkaita, puhui hevosista; ja englantilaisen ylhäisön edustaja oli koko seurueen mitättömimmän näköinen mies.

Ilta oli tuskin ehtinyt puoleen, kun Josta alkoi tuntua, että hänen kaikki ihanteensa olivat romahtaneet, ja hän vetäytyi yksinäiseen nurkkaan toipumaan. Pian tuli herra Bhaer hänen luokseen, hänkin näytti tuntevan olonsa oudoksi. Kohta paikalle saapui joukko filosofeja pitämään älyllisiä turnajaisia, kukin ratsastaen omalla keppihevosellaan.

Keskustelu liikkui korkealla Jon käsityskyvyn yläpuolella, mutta hän kuunteli sitä mielellään. Kun kaikki oli lopussa, oli ankara päänsärky ainoa asia, jonka hänen 'sisäinen käsityskykynsä' sai aikaan. Vähitellen hän ymmärsi, että maailma oli hajoamassa ja että se rakennettaisiin uudestaan, puhujien mielestä ehdottomasti entistä paremmalle perustalle. Uskonto todistettaisiin pätemättömäksi ja järjestä tulisi ainoa jumala. Filosofia ja metafysiikka olivat Jolle aivan uutta, ja kuunnellessaan keskustelua hän joutui oudon, puoleksi miellyttävän, puoleksi tuskaisen kiihtymyksen valtaan, ja hänestä tuntui, että hän ajelehti ajassa ja avaruudessa kuin karkuun päässyt ilmapallo.

Jo katsahti sivulleen nähdäkseen mitä professori piti näistä mielipiteistä. Jo ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin ankarana. Hän pudisti päätään ja viittasi tyttöä lähtemään, mutta Jo kuunteli parhaillaan ihastuksissaan esitystä spekulatiivisesta filosofiasta ja jäi paikoilleen saadakseen tietää, mitä nuo viisaat miehet asettaisivat maailman perustaksi hävitettyään kaiken vanhan.

Professori Bhaer oli ujo eikä mielellään tyrkyttänyt omia mielipiteitään, sillä ne olivat liian vakavia, jotta niistä olisi voinut keskustella kevyesti. Katsahtaessaan Josta muutamiin toisiin nuoriin, jotka filosofien loistava ilotulitus oli houkutellut paikalle, hän rypisti otsaansa ja tunsi tarvetta puhua, sillä hän pelkäsi, että loistavat raketit saattaisivat johtaa harhaan jonkun helposti syttyvän mielen, joka toden tullen saisi huomata, että jäljellä oli vain paljas tikku tai kärventynyt käsi.

Hän pysyi ääneti niin kauan kuin saattoi, mutta kun kysyttiin hänen mielipidettään, hän ei enää voinut hillitä vilpitöntä paheksumistaan, vaan ryhtyi puolustamaan uskontoa vakaumuksella. Kaunopuheisuus sai hänen murteellisen englantinsa sointuvaksi ja loi kauniin hohteen hänen rumille kasvoilleen. Hän joutui kovaan taisteluun, sillä asiansa tuntevat miehet olivat taitavia väittelijöitä, mutta professori ei edes huomannut iskuja, vaan puolustautui urheasti. Kuinka ollakaan, hänen puhuessaan Jo saavutti jälleen tasapainonsa; vanha usko, joka oli vallinnut maailmassa vuosisatoja, tuntui uutta paremmalta; Jumala ei ollut sokea voima eikä sielun kuolemattomuus kaunis satu vaan siunattu tosiasia. Jo tunsi taas seisovansa varmalla pohjalla, ja kun professori lopetti taistelun väsyneenä mutta yhä yksin omalla puolellaan, Jo olisi tahtonut taputtaa käsiään ja kiittää häntä.

Hän ei tehnyt kumpaakaan, mutta tapaus jäi hänen mieleensä ja hän kunnioitti professoria kaikesta sydämestään, sillä hän tiesi, että tämä oli saanut taistella ankaran taistelun, ennen kuin oli noudattanut omantuntonsa ääntä ja ryhtynyt puhumaan. Jo alkoi ymmärtää, että luonteen lujuus on suurempi aarre kuin raha, arvonimi, älykkyys tai kauneus. Ja hän käsitti, että jos suuruus on 'totuudellisuutta, kunnioitusta ja hyvää tahtoa' niin kuin joku viisas on väittänyt, silloin hänen ystävänsä Friedrich Bhaer ei ollut ainoastaan hyvä vaan myös suuri.

Päivä päivältä tämä vakaumus vahvistui. Jo antoi arvoa professorin mielipiteille, koetti saavuttaa hänen kunnioituksensa ja tulla hänen ystävyytensä arvoiseksi. Mutta juuri kun hän sitä hartaimmin toivoi, hän oli vähällä kadottaa kaiken.

Eräänä iltana professori tuli antamaan Jolle saksan tuntia. Hän oli unohtanut päähänsä paperisen kolmikolkkahatun, jolla Tina oli hänet koristanut. Näkee että hän ei katso peiliin lähtiessään huoneestaan, ajatteli Jo hymyillen, kun professori toivotti hyvää iltaa ja istuutui vakavana tietämättä lainkaan, minkä naurettavan vastakohdan hänen päähineensä muodosti heidän sen iltaiselle aiheelleen. Hän aikoi näet ryhtyä lukemaan "Wallensteinin kuolemaa".

Jo ei sanonut aluksi mitään, sillä hän halusi kuulla professorin purskahtavan äänekkääseen, sydämelliseen nauruunsa. Jo jätti asian sen tähden professorin itsensä keksittäväksi, ja hetkeksi hän unohti sen kokonaan, sillä on todella mielenkiintoista kuulla saksalaisen lukevan Schilleriä. Lukemisen jälkeen seurasi oppitunti, josta tuli aika hilpeä, sillä Jo oli sinä iltana vallattomalla tuulella ja kolmikolkkahattu sai hänen silmänsä loistamaan veitikkamaisuudesta. Professori ei tiennyt, mitä tehdä tytölle, ja lopulta hän keskeytti opetuksen kysyäkseen vastustamattoman hämmästyneenä.

— Miten voitte nauraa opettajallenne päin silmiä? Ettekö tunne minkäänlaista kunnioitusta minua kohtaan?

— Minun on vaikeata käyttäytyä kovin kunnioittavasti, kun teillä on tuo hattu päässänne, sanoi Jo.

Hajamielinen professori tapaili päätään ja sai paperihatun käsiinsä. Hän katseli sitä hetkisen, heitti sitten päänsä taakse ja alkoi nauraa kuin iloinen bassoviulu.

— Kaikkea sitä näkeekin! Se Tina mokoma on pukenut minut narriksi. No, ei se mitään; mutta kuulkaahan, jos tämä tunti ei mene hyvin, te saatte hatun päähänne.

Mutta oppitunti keskeytyi vähäksi aikaa kokonaan, kun herra Bhaerin silmiin sattui hatussa näkyvä kuva.

— Toivoisin ettei tällaisia lehtiä tulisi taloon. Ne eivät kelpaa lasten katseltaviksi eivätkä nuorten luettaviksi. Se on pahasta, enkä voi antaa anteeksi niille, jotka toimittavat mokomaa roskaa.

Jo vilkaisi lehteä ja näki piirroksen, johon oli kuvattu mielipuoli, ruumis, ryöväri ja kyykäärme. Se ei miellyttänyt häntä. Hän käänsi lehden, mutta ei inhosta vaan pelosta, sillä hän luuli hetken lehteä "Tulivuoreksi". Se se ei kuitenkaan ollut, ja hän rauhoittui pian muistaessaan, että salaisuus ei olisi missään tapauksessa tullut ilmi, koska hänen kertomuksensa olivat nimettömiä. Mutta kuinka ollakaan, Jon ilmeestä ja punastumisesta professori oli jo aavistanut totuuden, sillä hajamielisyydessäänkin hän huomasi enemmän kuin arveltiin.

Professori tiesi Jon kirjoittelevan ja oli monesti tavannut hänet sanomalehtitoimistossa. Mutta kun tyttö ei itse milloinkaan puhunut puuhistaan, ei hänkään niistä kysellyt, vaikka olisi mielellään lukenut Jon kirjoitelmia. Nyt hänelle juolahti mieleen, että tyttö häpesi omia kirjoituksiaan, ja se huolestutti häntä. Hän ei ajatellut kuten moni muu: — Tuo ei kuulu minuun; minulla ei ole oikeutta huomauttaa siitä hänelle. Hän muisti vain, että Jo oli nuori ja köyhä, etäällä isän ja äidin huolenpidon ulottuvilta. Hetkessä tuo kaikki välähti hänen mieleensä, mutta hänen kasvonsa eivät värähtäneetkään.

— Aivan niin, hyvä ettette tahdo lukea tuollaista. Minusta ei ole hauskaa, että nuoret tytöt tutustuvat tuollaisiin asioihin. Minä antaisin poikieni käsiin mieluummin ruutia kuin tuollaista roskaa.

— Ei se kaikki ole pahaa, vaikka onkin tyhjänpäiväistä, ja jos kerran ihmiset haluavat lukea sellaista, ei kai ole haitaksi, että sitä on saatavissa. Monet kunnialliset ihmiset ansaitsevat rehellisesti elatuksensa kirjoittamalla jännityskertomuksia, sanoi Jo järjestellen ompeleensa ryppyjä niin ponnekkaasti, että neula jätti kankaaseen rivin pieniä repeämiä.

— Jos nuo kunnialliset ihmiset tietäisivät miten paljon pahaa he saavat aikaan, he eivät varmaan pitäisi leipäänsä aivan rehellisesti ansaittuna. Heillä ei ole oikeutta kätkeä myrkkyä makeisiin ja antaa niitä sitten syötäväksi. Ei, heidän pitäisi hiukan ajatella ja ruveta ennemmin vaikka kadunlakaisijoiksi kuin ryhtyä tuollaiseen.

Professori puhui lämpimästi. Hän astui uunin luo rutistellen lehteä käsissään. Jo istui hiljaa, mutta hänestä tuntui kuin tuli olisi tarttunut häneen, sillä kun kolmikolkkahattu oli jo kohonnut savuna ilmaan, Jon posket hehkuivat vielä kauan tulipunaisina.

— Tahtoisin polttaa tuolla lailla kaiken muunkin roskan, mutisi professori palatessaan keventyneenä uunin luota.

Jo ajatteli miten mahtava rovio syntyisikään kaikista hänen kirjoituksistaan, ja vaivalla ansaitut rahat painoivat sillä hetkellä raskaasti hänen omaatuntoaan. Mutta hän puolustautui ajattelemalla, etteivät hänen omat kirjoituksensa myrkyttäneet ketään. Ne olivat tyhjänpäiväisiä, mutta vaarattomia, eikä hänen tarvinnut tuskailla niiden takia. Hän tarttui kirjaansa ja sanoi innokkaan näköisenä:

— Jatkammeko? Minä olen nyt oikein ahkera ja käyttäydyn kunnolla.

— Toivon sitä, vastasi professori, mutta hän tarkoitti sillä enemmän kuin Jo aavistikaan. Kohdatessaan opettajan vakavan, ystävällisen katseen Josta tuntui kuin hänen otsalleen olisi painettu suurin kirjaimin "Viikkolehti Tulivuori".

Heti omaan huoneeseensa päästyään Jo veti esiin juttunsa ja luki uudelleen jokaisen alusta loppuun. Herra Bhaer käytti toisinaan silmälaseja ja Jo oli kerran koettanut niitä ja nauranut nähdessään, miten ne suurensivat kirjan pienet kirjaimet. Nyt hän näytti saaneen professorin henkiset ja siveellisetkin silmälasit, sillä hänen kertomusparkojensa virheet paljastuivat hänelle niin räikeinä että inhotti.

— Ne ovat roskaa, ja jos jatkan tähän tapaan, päädyn pahempaan kuin roskaan, sillä jokainen juttu on edellistä kehnompi. Olen ollut sokea ja vahingoittanut ympäristöäni ja itseäni rahan tähden. Tiedän että asia on niin, sillä en voi lukea tätä hölynpölyä häpeämättä sitä suunnattomasti. Entä jos perhe näkisi nämä tai herra Bhaer saisi ne käsiinsä?

Jo punastui pelkästä ajatuksesta, ja työnsi koko pinkan uuniin rovioksi, joka oli saada aikaan nokivalkean.

— Kas niin, se on juuri omiaan mokomalle roskalle. Luulen että olisi parempi polttaa koko talo kuin antaa ihmisten käsiin tätä minun ruutiani, mietti Jo katsellessaan, miten "Juran paholainen" hiiltyi tulisilmäiseksi kekäleeksi.

Mutta kun kolmen kuukauden työstä ei ollut jäljellä kuin tuhkakasa ja joukko kolikoita hänen sylissään, Jo tuli totiseksi, ja siinä lattialla istuessaan hän pohti mitä tekisi rahoillaan.

— En kai minä vielä ole ehtinyt saada varsin paljon pahaa aikaan, niin että voin pitää nämä rahat korvauksen ajasta, hän virkkoi pitkän tuumailun jälkeen. Sitten hän lisäsi kärsimättömästi: — Jospa ihmisellä ei olisi lainkaan omaatuntoa, se on niin kovin vaivalloinen. Selviäisin loistavasti, jollen pitäisi niin tarkkaa lukua oikeasta ja väärästä. Toisinaan toivon, että isä ja äiti eivät olisi olleet niin vaativaisia siinä suhteessa.

Jo ei enää kirjoittanut jännityskertomuksia. Sen sijaan hän meni nyt toiseen äärimmäisyyteen niin kuin hänenlaisensa usein ja kirjoitti kertomuksen, jota pikemminkin olisi voinut nimittää saarnaksi, niin täynnä moraalia se oli. Hän itse epäili alusta lähtien sen onnistumista, sillä hänen vilkas mielikuvituksensa ja tyttömäinen romanttisuutensa eivät päässeet oikeuksiinsa tällä uudella alalla. Tämä opettavainen taidonnäyte kävi useilla kustantajilla, mutta sitä ei julkaistu ja Jo oli jo taipuvainen yhtymään herra Dashwoodin mielipiteeseen, että siveyssaarnat eivät mene kaupaksi.

Tämän jälkeen hän yritti kirjoittaa lapsille ja olisi sillä alalla menestynytkin, ellei olisi ollut niin ahne, että vaati kunnon palkkioita. Ainoa henkilö, joka tarjoutui maksamaan kyllin suuren korvauksen lasten kertomuksista, oli muuan kunnioitettava herra, joka katsoi tehtäväkseen käännyttää koko maailman omaan yksityiseen uskoonsa.

Jo kirjoitti mielellään lapsille, mutta hän ei voinut suostua lähettämään kertomuksissaan karhujen suuhun tai härkien puskettaviksi poikia vain siksi, että he eivät käyneet tiettyä pyhäkoulua, eikä jakamaan tuon pyhäkoulun kilteille oppilaille kaikkea mahdollista siunausta koristelluista piparkakuista enkeleihin asti, jotka saattaisivat heitä kun he virsiä ja rukouksia sopertaen erosivat tästä maailmasta. Niinpä siitäkään ei tullut mitään, ja silloin Jo painoi korkin mustepullonsa suulle ja sanoi nöyrästi:

— En minä osaa mitään. Odotan kunnes opin ja siihen saakka lakaisen vaikka katuja, jollen löydä parempaa työtä. Se on ainakin kunniallinen ammatti. Tämä päätös todisti, että vastoinkäymiset olivat olleet Jolle hyväksi.

Näiden sisäisten mullistusten tapahtuessa Jon ulkonainen elämä oli yhtä kiireistä ja yksitoikkoista kuin tavallisesti. Vain professori Bhaer huomasi, että hän toisinaan näytti vakavalta ja hiukan surulliselta.

Professori teki huomioita kaikessa hiljaisuudessa, eikä Jo aavistanut, että tämä tarkkasi häntä nähdäkseen oliko tyttö ottanut varteen huomautukset. Jo näytti ottaneen, ja professori oli tyytyväinen. Hän tiesi että tyttö oli lakannut kirjoittamasta, vaikka asiasta ei puhuttu sanaakaan. Jon etusormi ei ollut enää musteessa; hän vietti iltansa alakerrassa ja opiskeli kärsivällisesti. Hän tahtoi ilmeisesti käyttää aikansa johonkin hyödylliseen, vaikka siitä ei olisikaan hänelle huvia.

Professori auttoi häntä monin tavoin ja osoittautui tosi ystäväksi. Jo oli tyytyväinen, sillä nyt kun hänen kynänsä oli joutilaana, hän oppi paljon muutakin kuin saksaa ja laski perustuksen oman elämänsä jännityskertomukselle.

Talvi oli hauska ja oleskelu venyi pitkäksi, sillä Jo lähti Kirken perheestä vasta kesäkuussa. Kaikki näyttivät olevan pahoilla mielin, kun lähtöpäivä läheni. Lapset olivat aivan lohduttomia, ja herra Bhaerin tukka pörrötti pystyssä päälaella, hänen oli näet tapana pörröttää sitä raivokkaasti, kun hänen mielenrauhansa oli järkkynyt.

— Kotiin! Voi teitä onnellista, jolla on koti mihin mennä, hän sanoi, kun Jo kertoi matkustavansa. Hän istui ääneti nurkassaan ja siveli partaansa Jon pitäessä jäähyväiskestejä viimeisenä iltana.

Jon oli määrä lähteä aikaisin aamulla ja hän hyvästeli sen vuoksi jo illalla. Kun professorin vuoro tuli, Jo sanoi lämpimästi:

— Ettehän unohda tulla meitä tervehtimään, jos joskus käytte sielläpäin? En milloinkaan anna anteeksi jos unohdatte, sillä minä tahtoisin, että kaikki omaiseni tutustuisivat ystävääni.

— Ihanko totta? Saanko tulla? kysyi professori ja katsoi Jota kasvoillaan innostunut ilme, jota tyttö ei huomannut.

— Tulkaa ensi kuussa. Laurie suorittaa silloin tutkintonsa ja se olisi varmaan uutta nähtävää teille.

— Onko tuo Laurie se paras ystävänne, josta olette puhunut? Bhaer kysyi muuttuneella äänellä.

— On, hän on poikakultani, Teddy. Olen hyvin ylpeä hänestä ja haluaisin teidän tapaavan hänet.

Jo katsahti professoriin iloiten jo edeltäkäsin ajatuksesta, että saisi esittää nämä kaksi toisilleen. Jokin herra Bhaerin kasvoissa sai hänet äkkiä muistamaan, että Laurie oli kenties muutakin kuin 'paras ystävä', ja hän tunsi tahtomattaan punastuvansa, tietysti vain sen vuoksi, että hartaasti toivoi voivansa näyttää välinpitämättömältä. Mitä enemmän hän koetti vastustaa, sitä punaisemmaksi hän tuli.

Jo ei olisi tiennyt mitä tehdä, jollei Tina olisi sattunut istumaan hänen sylissään. Onneksi lapsi sai juuri sillä hetkellä päähänsä halata häntä. Jo sai kasvonsa silmänräpäykseksi piiloon, ja hän toivoi ettei professori olisi huomannut mitään. Mutta tämä oli huomannut ja hänen omat kasvonsa, jotka hetken olivat näyttäneet hämmentyneiltä, saivat tavallisen ilmeensä kun hän sanoi sydämellisesti:

— En minä taida ehtiä matkustaa, mutta uskon että ystävänne suoriutuu hyvin. Teille toivotan parhainta onnea. Jumala teitä siunatkoon! Hän puristi lämpimästi Jon kättä, nosti Tinan olkapäilleen ja lähti.

Mutta poikien mentyä vuoteeseen hän istui kauan takkatulen ääressä kasvoillaan väsynyt ilme ja kalvava koti-ikävä sydämessään. Hän näki mielessään yhä Jon lapsi sylissään ja kasvoillaan uusi, pehmeä ilme. Professorin pää painui hetkeksi käsien varaan, sitten hän hypähti pystyyn ja kulki edestakaisin huoneessa ikään kuin etsien jotakin, jota ei saattanut löytää.

— Se ei ole minua varten; en saa toivoakaan sitä, hän sanoi itsekseen raskaasti huoaten. Sitten, ikään kuin katuen mieleen noussutta kaipausta hän kumartui suutelemaan pieniä kiharapäitä tyynyllä, sytytti harvoin käyttämänsä merenvahapiipun ja avasi Platonin.

Hän koetti miehekkäästi parhaansa. Mutta tuskinpa kaksi vallatonta poikaa, merenvahapiippu tai jumalainen Platonkaan korvasivat edes tyydyttävästi vaimoa, lasta ja kotia.

Vaikka oli hyvin varhaista, hän oli aamulla asemalla saattamassa Jota; ja hänen ansiostaan tyttö sai alkaa yksinäisen matkansa seuranaan kimppu orvokkeja, muistissaan kuva tutuista kasvoista, jotka hymyilivät hyvästiksi, ja mielessään onnellinen ajatus:

— Talvi on ohi, en ole kirjoittanut yhtään kirjaa enkä ansainnut omaisuutta. Mutta olen saanut ystävän, joka on omistamisen arvoinen, ja yritän pitää hänet ystävänäni koko elämäni.

12

SYDÄNSURUA

Laurie oli sinä talvena opiskellut täydellä tarmolla, mitkä sitten hänen vaikuttimensa lienevätkin olleet. Hän suoritti tutkintonsa kunnialla ja piti latinankielisen puheen lasketellen lauseensa sulavasti ja kaunopuheisesti kuin Demosthenes, kuten hänen toverinsa selittivät. Miten ylpeä hänen isoisänsä olikaan! Pastori ja rouva March, John ja Meg, Jo ja Beth, kaikki olivat läsnä, olivat iloisia hänen puolestaan ja ihailivat häntä väsymättömästi.

— Minun on pakko jäädä noille kirotuille illallisille, mutta tulen kotiin aikaisin aamulla. Tulettehan minua vastaan, tytöt, niin kuin ennenkin? sanoi Laurie auttaessaan tyttöjä vaunuihin, kun päivän juhlallisuudet olivat päättyneet. Hän sanoi "tytöt", mutta hän tarkoitti Jota, joka yksin oli säilyttänyt tuon vanhan tavan. Tämä ei huomannut kieltää vaan vastasi lämpimästi:

— Minä tulen, Teddy, satoi tai paistoi, marssin edelläsi ja soitan huuliharpulla "Eläköön, nyt voittoisa sankari saapuu!"

Laurie kiitti häntä katseella, joka sai Jon äkkiä kauhistuen ajattelemaan: Voi minua onnetonta! Hän varmasti sanoo minulle jotain, ja mitä minä silloin teen?

Illan vakava pohdinta ja aamun ahkera uurastus rauhoittivat häntä vähän. Hän päätti, ettei olisi niin turhamainen, että odottaisi toisen kosivan, kun kerran jo monella tavoin oli osoittanut, minkä vastauksen antaisi. Sovittuun aikaan hän lähti ja toivoi hartaasti, ettei joutuisi haavoittamaan Teddyn herkkiä tunteita.

Hän pistäytyi ohimennen Megin luona, peuhasi siellä hetken Daisyn ja Demijohnin kanssa ja tunsi saavansa uutta voimaa edessä olevaan tapaamiseen. Mutta kun hän etäältä erotti Laurien kookkaan vartalon, hän tunsi suurta halua kääntyä ympäri ja juosta tiehensä.

— Missä huuliharppu on, Jo? huusi Laurie päästyään äänenkantaman päähän.

— Minä unohdin sen, vastasi Jo ja rohkaistui, sillä tuollaista tervehdystä ei oikein voinut odottaa rakastuneelta.

Tullessaan ennen Laurieta vastaan Jon oli ollut tapana tarttua tämän käsivarteen. Nyt hän ei tehnyt niin, mutta Laurie ei huomauttanut siitä, vaan puhui innokkaasti kaiken maailman asioista. Se oli huono enne. He kääntyivät polulle, joka vei kotiin pienen lehdon läpi. Siellä Laurie hiljensi kulkuaan ja kadotti äkkiä kaunopuheisuutensa. Silloin tällöin syntyi painostava äänettömyys. Pelastaakseen keskustelun Jo sanoi kerran, kun hiljaisuus taas uhkasi:

— No nyt saat pitää pitkän, ihanan loman!

— Niin aionkin.

Hänen päättäväinen äänensävynsä sai Jon nostamaan katseensa. Hän näki Laurien silmistä, että pelätty hetki oli koittanut. Hän kohotti kätensä anovasti.

— Ei, Teddy, ole niin kiltti!

— Minä puhun nyt ja sinun täytyy kuunnella. Nyt ei mikään auta, Jo. Meidän täytyy saada välimme selväksi, mitä pikemmin, sitä parempi meille kummallekin, Laurie vastasi punehtuneena ja kiihtyneenä.

— Sano sitten mitä sinulla on sanottavaa, minä kuuntelen, Jo sanoi alistuneesti.

Laurie ei tiennyt vielä paljon rakkaudesta, mutta hän tarkoitti täyttä totta ja hänen oli saatava asiansa sanotuksi, vaikka henki olisi mennyt. Niinpä hän kävi käsiksi asiaan luonteenomaisella äkkipikaisuudellaan. Miehekkäistä ponnistuksista huolimatta hänen äänensä värähti silloin tällöin, kun hän puhui:

— Olen rakastanut sinua, Jo, niin kauan kuin olen tuntenut sinut. En mahda sille mitään. Olen koettanut näyttää sinulle tunteeni, mutta sinä et ole antanut. Nyt sinun on kuunneltava minua ja tahdon sinulta vastauksen, sillä en kestä tätä enää.

Olisin tahtonut säästää sinut tältä. Luulin että ymmärtäisit…, aloitti Jo joka oli huomannut asian vaikeammaksi kuin oli odottanut.

— Tiedän sen, mutta tyttölapset ovat niin merkillisiä, ettei koskaan voi tietää mitä he tarkoittavat. He sanovat 'ei' silloin kun tarkoittavat 'kyllä', ja kiusaavat miehen järjiltään ihan huvin vuoksi, vastasi Laurie vetäen kiistämättömän tosiseikan puolustuksekseen.

— Minä en tee niin. En ole koskaan tahtonut saada sinua rakastumaan itseeni ja lähdin pois estääkseni sen.

— Minä arvasin sen. Se oli ihan sinun kaltaistasi, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Minä rakastan sinua vain enemmän ja olen tehnyt ankarasti työtä ollakseni sinulle mieliksi. Olen lopettanut biljardinpeluun ja kaiken, mistä sinä et pidä, olen odottanut enkä ole valittanut koskaan, sillä olen toivonut sinun rakastavan minua, vaikka en ole puoleksikaan niin hyvä kuin — tässä Laurien ääni petti, ja hän rupesi listimään voikukkia selvitellessään kirottua kurkkuaan.

— Sinä olet hyvä. Sinä olet aivan liian hyvä minulle. Minä olen kiitollinen sinulle. Olen oikein ylpeä sinusta ja pidän sinusta paljon, enkä käsitä miksi en voi rakastaa sinua niin kuin tahtoisit. Olen koettanut, mutta en voi muuttaa tunteitani, ja sen vuoksi valehtelisin, jos sanoisin rakastavani sinua.

— Ihanko totta, Jo?

Laurie tarttui Jon molempiin käsiin ja katsoi kysyessään tyttöä tavalla, jota tämä ei helpolla unohtanut.

— Ihan totta, hyvä ystävä.

He seisoivat lehdossa lähellä aidan yli vieviä portaita. Kun Jo vastahakoisesti oli lausunut nuo sanat, Laurie päästi hänen kätensä ja kääntyi mennäkseen eteenpäin, mutta ensi kerran aita oli hänelle liian korkea. Hän nojasi päätään sammaleista pylvästä vasten ja seisoi niin hiljaa, että Jo aivan pelästyi.

— Voi Teddy, anna anteeksi, olen niin kauhean pahoillani, että voisin tappaa itseni, jos siitä vain olisi hyötyä! Älä ota tätä niin raskaasti. Enhän mahda sille mitään, ei ihminen voi pakottaa itseään rakastamaan ketään, huudahti Jo suorasukaisesti, mutta katuvaisena. Hän taputti hiljaa Laurieta olkapäähän ja muisti ajan, jolloin Laurie oli lohduttanut häntä sillä tavoin.

— Välistä voi, kuului hiljainen vastaus pylvään luota.

— En usko, että se on oikeata rakkautta, enkä mielelläni yritä sitä, Jo vastasi päättävästi.

He seisoivat kauan ääneti. Mustarastas visersi iloisesti pajussa joen rannalla, ja korkea kaisla kahisi tuulessa. Äkkiä Jo istahti portaalle ja virkkoi hyvin vakavana:

— Laurie, tahtoisin sanoa sinulle jotakin.

Laurie havahtui ikään kuin luodin satuttamana, kohotti päänsä ja huudahti rajusti:

— Et saa kertoa minulle sitä nyt. Minä en kestä sitä.

— Mitä sitten? kysyi Jo hämmästyneenä hänen kiihkeydestään.

— Sitä että rakastat sitä vanhaa ukkoa.

— Ketä vanhaa ukkoa? tiukkasi Jo arvellen hänen tarkoittavan isoisää.

— Sitä peijakkaan professoria, josta aina kirjoitit. Jos sanot rakastavasi häntä, minä teen jotakin epätoivoista, ja Laurie oli tosiaan sen näköinen kuin olisi valmis pitämään sanansa.

Jota nauratti, mutta hän hillitsi itsensä ja virkkoi kiivaasti, sillä hänkin alkoi vähitellen kiihtyä:

— Älä kiroa, Teddy! Hän ei ole vanha eikä mikään peijakas, vaan hyvä ja ystävällinen ja sinun jälkeesi paras ystäväni. Minä pyydän ettet raivostu. Tahdon olla sinulle ystävällinen, mutta suutun varmasti, jos parjaat professoriani. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta rakastua häneen enempää kuin kehenkään muuhunkaan.

— Kohta sinä rakastut kuitenkin, ja mitä minusta silloin tulee?

— Sinäkin rakastut johonkin toiseen niin kuin järkevä poika ainakin ja unohdat tämän surun.

— En voi rakastaa ketään muuta. Enkä milloinkaan unohda sinua, Jo, en milloinkaan! Laurie polki jalkaa tehostaakseen kiihkeätä vakuutustaan.

— Mihin ihmeeseen joudun hänen kanssaan? huokaili Jo saatuaan huomata, että tunteita oli vaikeampi hallita kuin hän oli luullutkaan. — Et ole vielä kuullut, mitä halusin sanoa sinulle. Istu tuohon ja kuuntele, sillä tahdon ennen kaikkea menetellä oikein ja tehdä sinut onnelliseksi, hän sanoi koettaen tyynnyttää pojan järkipuheella, mikä osoitti ettei hän tiennyt mitään rakkaudesta.

Laurie oli havaitsevinaan sanoissa heikon toivon kipinän ja heittäytyi nurmelle Jon jalkojen juureen, nojasi kyynärpäänsä alimpaan portaaseen ja katsoi tyttöä odottavasti. Mutta nyt Jon oli entistä vaikeampi pitää ajatuksensa selvinä ja puhua rauhallisesti. Miten hän saattoi lausua kovia sanoja pojalleen, joka katsoi häntä silmät täynnä rakkautta ja kaipausta. Hän käänsi Laurien pään lempeästi poispäin ja silitteli aaltoilevaa tukkaa, joka hänen toivomuksestaan oli saanut kasvaa. Miten liikuttavaa sekin oli!

— Olen samaa mieltä äidin kanssa, että me emme sovi toisillemme, sillä kiivas luonteemme ja tahtomme tekisivät meidät hyvin onnettomiksi, jos olisimme niin hupsuja, että… Jo pysähtyi hetkeksi, mutta Laurie täydensi lauseen kasvot säteillen:

—… että menisimme naimisiin. Ei, se ei ole totta! Jos sinä rakastaisit minua, Jo, minusta tulisi täydellinen pyhimys, sillä voisit tehdä minusta mitä ikinä haluat.

— En voi. Minä olen koettanut, mutta en ole onnistunut enkä uskalla vaarantaa onneamme sellaisella kokeilulla. Me emme sovi toisillemme, niin että pysytään hyvinä ystävinä koko elämämme eikä tehdä mitään harkitsematonta.

— Teemmepäs jos vain voimme, mutisi Laurie uhmaavasti.

— Ajattele nyt asiaa järkevästi, pyysi Jo, joka oli joutunut melkein suunniltaan.

— Minä en tahdo olla järkevä, se ei auta minua hiukkaakaan, ja sinäkin tulet vain kovemmaksi. Minä en usko, että sinulla on sydäntä ensinkään.

— Kunpa ei olisikaan!

Jon ääni värähti hiukan. Laurie ajatteli, että se oli hyvä merkki, ja teki uuden yrityksen pannen koko taivuttelukykynsä liikkeelle.

— Älä tuota meille pettymystä, rakas. Kaikki odottavat sitä. Isoisälle se on sydämen asia, sinun perheellesi se on mieleen, enkä minä tule toimeen ilman sinua. Sano että suostut, ja meistä tulee onnellisia. Sano, sano!

Vielä kuukausien kuluttua Jon oli vaikea käsittää, miten hän jaksoi pysyä päätöksessään. Hän kesti kuitenkin koetuksen, sillä hän tiesi, että asian lykkääminen olisi hyödytöntä ja julmaa.

— En voi suostua, koska en rakasta sinua. Vähitellen huomaat, että olen oikeassa ja kiität minua tästä, Jo lausui juhlallisesti.

— Minut saa hirttää, jos ikinä muutan mieleni. Laurie ponkaisi pystyyn nurmikolta suuttuneena pelkästä ajatuksesta.

— Vielä sinä muutatkin, intti Jo. — Unohdat pian tämän ja löydät jonkun herttaisen, hyvinkasvatetun tytön, joka jumaloi sinua ja josta saat hienon emännän hienoon kotiisi. Minä en siihen kelpaisi. Olen ruma ja kömpelö ja omituinen ja vanhakin, saisit hävetä minua ja me riitelisimme — kinastelemme nytkin vähän väliä. Minä en pidä ylhäisestä seurapiiristäsi, sinä taas et siedä minun kirjoitteluani, jota ilman en voisi elää. Tulisimme varmasti onnettomiksi ja toivoisimme, ettemme milloinkaan olisi leikkiin ryhtyneet. Siitä tulisi kamalaa!

— Mitä vielä? kysyi Laurie, jonka oli vaikea kärsivällisesti kuunnella tuota ennustusten tulvaa.

— Ei mitään, sanon vain etten kai milloinkaan mene naimisiin. Olen onnellinen näin ja rakastan vapauttani niin paljon, ettei minulla ole ollenkaan kiire luopua siitä jonkun kuolevaisen vuoksi.

— Kyllä minä sinut tiedän! puuttui Laurie puheeseen. — Nyt sinä ajattelet noin, mutta tulee aika, jolloin sinulla on joku, jota rakastat silmittömästi ja jonka edestä olisit valmis vaikka kuolemaan. Minä tunnen sinut ja tiedän, että niin siinä käy ja minun on seistävä syrjästäkatsojana.

Rakastunut Laurie parka paiskasi lakkinsa maahan, ja se olisi vaikuttanut vallan naurettavalta, jolleivät hänen kasvonsa olisi olleet niin kärsivän näköiset.

— Aivan niin, minä tahdonkin elää ja kuolla hänen hyväkseen, jos hän joskus tulee tielleni ja saa minut vastoin tahtoani rakastumaan, ja sinun on se kestettävä! huudahti Jo, jonka kärsivällisyyden Teddy-parka oli saanut loppumaan. — Olen tehnyt parhaani, mutta sinä et tahdokaan tulla järkiisi. Olet itsekäs, kun kerjäät minulta sitä, mitä en voi sinulle antaa. Pidän sinusta ystävänä, mutta en milloinkaan mene kanssasi naimisiin. Mitä pikemmin sen uskot, sitä parempi meille kummallekin — se siitä!

Tuo puhe oli kuin tulta tappuroihin. Laurie katseli tyttöä hetkisen ikään kuin epäröiden mitä tehdä. Sitten hän äkkiä käänsi Jolle selkänsä ja sanoi epätoivoisella äänellä:

— Sinä kadut vielä, Jo!

— Mihin menet, Laurie? kysyi Jo pelästyneenä hänen synkkää ilmettään.

— Helvettiin! kuului lohdullinen vastaus.

Jon sydän lakkasi hetkeksi lyömästä, kun hän näki Laurien syöksyvän joen rantaan. Mutta tarvitaan paljon syntiä, kurjuutta tai mielettömyyttä ennen kuin nuori mies turvautuu väkivaltaiseen kuolemaan, eikä Laurie ollut niin heikko, että olisi lannistunut ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan romanttinen hukuttautuminen, vaan hän meni kuin sokean vaiston johdattamana veneelleen, heitti yltään takin ja lakin ja alkoi soutaa voimainsa takaa, parempaa vauhtia kuin monessakaan soutukilpailussa. Jo veti syvään henkeä katsellessaan poikaparkaa, joka koetti voittaa sydänsurunsa.

— Tuo tekee hyvää. Hän palaa niin arkana ja katuvaisena, että minun on vaikea katsella häntä, Jo tuumi. Hän asteli hitaasti kotiin ja hänestä tuntui kuin hän olisi surmannut pienen, viattoman olennon ja kätkenyt sen lehtien alle.

— Nyt minun on mentävä herra Laurencen luo ja valmistettava häntä, jotta hän tietää olla oikein hyvä poikarukalle. Jospa Laurie rakastuisi Bethiin. Ehkäpä hän joskus rakastuukin, mutta minusta alkaa tuntua, että erehdyin Bethin suhteen. Hyvänen aika! En ymmärrä, miten rukkasten antaminen voi olla kenestäkään hauskaa. Minusta se on hirveää.

Jo meni suoraan herra Laurencen luo varmana siitä, että hän itse hoitaisi asian parhaiten. Hän kertoi urheasti koko surullisen tarinan ja purskahti sitten niin haikeasti itkemään omaa kovasydämisyyttään, ettei vanha herra pettymyksestään huolimatta sanallakaan soimannut häntä.

Hän ei tosin ymmärtänyt, miten kukaan tyttö saattoi pysyä kylmänä Laurielle, ja toivoi Jon mielen muuttuvan. Mutta hän tiesi myös paremmin kuin Jo konsanaan, ettei rakkautta voi väkisin herättää, ja niinpä hän vain pudisti surullisena päätään ja päätti parhaansa mukaan raivata suruja pojanpoikansa tieltä. Äkkipikaisen nuoren miehen jäähyväissanat Jolle huolestuttivat häntä enemmän kuin hän tahtoi myöntää.

Laurie palasi kotiin lopen uupuneena, mutta täysin tyynenä. Isoisä oli olevinaan tietämätön asiasta, ja hänen onnistuikin näytellä pari tuntia osaansa. Mutta kun he istuivat yhdessä iltahämärissä, isoisän oli vaikea jutella enää hilpeästi, ja pojan vielä vaikeampi ottaa vastaan ylistystä kuluneen vuoden hyvin suoritetusta työstä, joka hänen mielestään nyt tuntui hukkaan menneeltä. Lopulta hän ei enää kestänyt, vaan nousi, meni pianon luo ja alkoi soittaa. Ikkunat olivat auki ja Jo, joka käveli puutarhassa Bethin kanssa, ymmärsi ensi kerran paremmin musiikkia kuin sisarensa. Laurie soitti "Pathétique"-sonaattia — aivan uudella tavalla.

— Tuo on hienoa, mutta niin surullista, että rupeaa itkettämään. Soitahan, poika, jotakin iloisempaa, sanoi herra Laurence, jonka sydän oli tulvillaan myötätuntoa.

Laurie vaihtoi hilpeämpään kappaleeseen ja antoi sävelten pauhata myrskyisästi. Hän olisi urhoollisesti soittanut loppuun asti, jollei puutarhasta olisi hänen hetkeksi tauotessaan kuulunut rouva Marchin ääni:

— Jo kulta, tulehan tänne. Minä tarvitsen sinua.

Juuri noin Laurie olisi tahtonut sanoa, vaikka eri tarkoituksessa. Kuullessaan sanat hän sekosi soitossaan; se päättyi riitasointuun ja soittaja jäi ääneti istumaan pimeässä.

— En kestä tätä, mutisi vanhus itsekseen. Hän nousi tuolistaan, kompuroi pianon luo ja laski kätensä pojan leveille hartioille lausuen hellästi kuin nainen:

— Minä tiedän, poikaseni, minä tiedän.

Laurie istui hetken ääneti, sitten hän kysyi äkkiä:

— Kuka sinulle on kertonut?

— Jo itse.

— No sitten asia on loppuunkäsitelty! Hän ravisti kärsimättömästi isoisän kädet olkapäiltään, sillä hänen ylpeytensä ei sietänyt sääliä, vaikka vanhuksen myötätunto lämmittikin hänen mieltään.

— Sanoisin vain yhden asian, sitten emme puhu enää siitä, sanoi herra Laurence harvinaisen lauhkeasti. — Haluaisitko lähteä pois kotoa joksikin aikaa?

— Minä en aio juosta tyttöä karkuun. Täällä Jo ei voi piilottautua minulta. Minä pysyn täällä ja seuraan häntä niin kauan kuin haluan, kuului Laurien uhmaileva vastaus.

— Et pysy, jos olet herrasmies. Minäkin olen pettynyt, mutta eihän Jo mahda sille mitään, etkä nyt voi tehdä muuta kuin lähteä kotoa joksikin aikaa. Mihin matkustat?

— Mihin vain. Minusta kaikki on samantekevää. Laurie nousi seisomaan naurahtaen niin välinpitämättömästi, että isoisän korvia vihloi.

— Kestä kuin mies äläkä tee mitään lapsellista. Mikä estäisi sinua lähtemästä ulkomaille, kuten aikaisemmin suunnittelit?

— En voi.

— Ainahan mielesi on tehnyt lähteä matkoille ja minä lupasin, että tutkinnon suoritettuasi pääset.

— Niin, mutta en aikonut lähteä yksinäni. Laurie kulki kiivaasti huoneen poikki kasvoillaan ilme, jota isoisän ei onnekseen tarvinnut nähdä.

— Ei sinun tarvitse lähteä yksinäsi. On eräs, joka on aina valmis kanssasi vaikka minne.

— Kuka? kysyi Laurie ja pysähtyi kuuntelemaan.

— Minä.

Laurie tuli nopeasti takaisin hänen luokseen, ojensi kätensä ja sanoi ääni karheana:

— Minä olen itsekäs lurjus; mutta — isoisä — tiedäthän, että —

— Herra paratkoon, tiedän kyllä. Olen itse nuorena kokenut saman ja sitten olen nähnyt isäsi kokemukset. Istu nyt, poikaseni, rauhallisesti kuuntelemaan minun suunnitelmiani. Kaikki on valmista ja voimme toteuttaa sen milloin hyvänsä. Isoisä piti kiinni pojan kädestä kuin peläten, että tämä karkaisi hänen käsistään niin kuin isänsä aikoinaan.

— No niin, isoisä? sanoi Laurie osoittamatta erityistä kiinnostusta.

— Minulla on Lontoossa liikeyrityksiä, jotka kaipaavat valvontaa. Ajattelin, että sinä ottaisit ne hoitoosi, mutta on kai sittenkin parempi, että käyn niihin käsiksi itse. Brooke hoitaa kyllä sillä välin täkäläiset asiat. Liikekumppanini tekevät melkein kaiken työn, ja minä olen mukana vain siihen asti, kun sinä asetut paikalleni.

— Mutta sinähän inhoat matkustamista. Ja sinun iässäsi…, aloitti Laurie, joka oli kiitollinen uhrauksesta, mutta olisi kuitenkin mieluummin lähtenyt yksinään, jos hänen kerran täytyi matkustaa.

Vanhus tiesi sen mainiosti ja koetti juuri estää sitä, sillä kun pojanpoika oli tuollaisessa mielentilassa, ei häntä ollut viisasta jättää omiin hoteisiinsa. Niinpä hän koetti unohtaa kotoiset mukavuudet ja sanoi urheasti:

— Hyvä mies, en minä nyt sentään aivan ikäloppu ole. Minusta on hauskaa ajatella matkaa. Se tekee vain hyvää vanhoille luilleni; nykypäivinähän matkustaminen on yhtä mukavaa kuin tuolissa istuminen.

Laurie liikahti levottomasti, mikä pani ajattelemaan, ettei ainakaan hänen tuolinsa ollut varsin mukava tai ettei suunnitelma ollut hänelle mieleen. Isoisä lisäsi kiireesti:

— En aio tulla esiliinaksi enkä taakaksesi. Ajattelin vain ettet mielelläsi jätä minua yksin tänne. Saat vapaasti mennä minne haluat sillä aikaa kun minä huvittelen omalla tavallani. Minulla on ystäviä Lontoossa ja Pariisissa ja menen mielelläni heitä tervehtimään. Sinä voit sillä välin käydä Italiassa, Saksassa, Sveitsissä missä vain. Voit mielesi mukaan etsiä huvisi taideteoksista, musiikista, maisemista tai seikkailuista.

Lauriesta tuntui tällä hetkellä kuin hänen sydämensä olisi ollut auttamattomasti murtunut, ja koko maailma oli hänelle lohduton autiomaa. Mutta pari sanaa, jotka vanhus oli taitavasti sijoittanut viimeiseen lauseeseen, saivat murtuneen sydämen odottamatta sykähtämään ja loihtivat pienen keitaan autiomaahan. Laurie huoahti ja sanoi sitten välinpitämättömästi:

— Aivan kuten haluat, isoisä. En välitä mihin menen tai mitä teen.

— Mutta minä välitän, poika, muista se. Minä annan sinulle täyden vapauden luottaen, ettet käytä sitä väärin. Lupaa se minulle, Laurie.

— Lupaan mitä ikinä pyydät.

— Hyvä, ajatteli vanhus mielessään. — Tällä hetkellä et välitä siitä, mitä lupaat, mutta tulee aika, jolloin tuo lupaus pitää sinut poissa pahoilta teiltä, jollen aivan erehdy.

Herra Laurence oli toimekas mies ja takoi niin kauan kuin rauta oli kuumaa, ja ennen kuin Laurie ehti tointua sen verran, että olisi ryhtynyt vastarintaan, he olivat jo matkalla. Valmistelujen kestäessä Laurie oli raskasmielinen, oikullinen ja hermostunut, hänelle ei maistunut ruoka, hän pukeutui huolimattomasti ja kulutti suuren osan ajastaan pianon ääressä. Hän karttoi Jota, mutta tuijotti häntä ikkunastaan niin kärsivän näköisenä, että Jo näki yöllä hänen kasvonsa unissaan ja tunsi päivällä raskasta syyllisyyttä.

Laurie ei milloinkaan puhunut onnettomasta rakkaudestaan niin kuin jotkut pettymyksen kärsineet eikä hän sallinut kenenkään, ei edes rouva Marchin, lohduttaa tai osoittaa myötätuntoa. Se oli jossakin suhteessa helpotus hänen ystävilleen. Mutta hänen lähtöään edeltävät viikot olivat surkeat ja kaikki olivat iloisia siitä, että poikaparka pääsi uuteen ympäristöön, joka auttaisi häntä unohtamaan surunsa. Laurie tietysti hymyili synkkänä tälle heidän harhaluulolleen, mutta antoi toisten pysyä käsityksessään ajatellen ylimielisesti, että hänen uskollinen rakkautensa kestäisi ikuisesti.

Lähdön hetkellä Laurie näytteli hyväntuulista ja huoletonta. Iloisuus ei tarttunut kehenkään, mutta toiset koettivat hänen tähtensä näyttää hilpeiltä, ja kaikki sujui mainiosti, kunnes rouva March suuteli häntä äidillisesti. Silloin Laurielle tuli kiire. Hän syleili kaikkia unohtamatta murheellista Hannaakaan ja juoksi alas portaita kuin henkensä edestä. Jo tuli kohta perästä huiskuttaakseen hänelle, jos hän sattuisi katsomaan taakseen. Laurie katsoikin, tuli takaisin, kiersi käsivartensa Jon ympäri ja katsoi häneen liikuttavan rukoilevasti:

— Voi, Jo, etkö sittenkin voisi?

— Teddy kulta, kunpa voisinkin!

Muuta ei sanottu. Seurasi hetken äänettömyys, sitten Laurie suoristautui ja sanoi: — Hyvä on, mitä siitä! ja lähti. Mutta kaikki ei ollut hyvin, eikä Jo sanonut "mitä siitä", sillä Laurien kiharaisen pään hetkeksi painuessa hänen olkaansa vasten hänestä tuntui, kuin hän olisi haavoittanut parasta ystäväänsä. Ja kun Laurie lähti jälkeensä katsomatta, Jo tiesi ettei tämä milloinkaan palaisi hänen luokseen.

13

BETHIN SALAISUUS

Kun Jo keväällä palasi kotiin, hän järkyttyi huomatessaan Bethissä tapahtuneen muutoksen. Kukaan ei puhunut siitä eikä näyttänyt tajuavan sitä, sillä muutos oli tapahtunut vähitellen. Mutta Jo, jonka katse oli poissaolon aikana terävöitynyt, huomasi sen heti, ja kun hän näki sisarensa kasvot, raskas paino laskeutui hänen sydämelleen.

Beth ei ollut kalpeampi eikä paljon laihempi kuin syksyllä, mutta hän näytti oudon läpikuultavalta, ikään kuin kuolevaisen osa olisi hitaasti katoamassa ja kuolemattomuus hohtaisi jo hennon ihon läpi tehden sen kuvaamattoman kauniiksi. Jo näki ja tunsi sen, mutta hän ei puhunut mitään, ja vähitellen ensi vaikutelma osittain hälveni. Beth vaikutti tyytyväiseltä eikä kukaan näyttänyt epäilevän, että hän olisi sairas. Niinpä Jokin uusien huolien tullessa hetkeksi unohti pelkonsa.

Mutta Laurien lähdettyä ja rauhan palattua taloon epämääräinen huoli palasi ahdistamaan häntä. Jo oli kertonut rikkomuksensa ja saanut anteeksi. Mutta hänen näyttäessään säästönsä ja ehdottaessaan pientä vuoristomatkaa Beth kiitti häntä sydämellisesti ja pyysi, ettei lähdettäisi niin kauaksi kotoa. Meren rannikolle hän sen sijaan lähti mielellään, ja kun isoäiti ei suostunut lähtemään pienokaisten luota, matkusti Jo Bethin seurana hiljaiseen kylpylaitokseen, jossa tyttö saattoi päivät päästään oleskella ulkosalla ja antaa raittiiden merituulten puhaltaa hiukan väriä kalpeisiin poskiinsa.

Kylpylaitoksessa oli vähän vieraita, eivätkä tytöt juuri tehneet tuttavuutta heidän kanssaan, pysyttelivät enimmäkseen kahden kesken. Ujo Beth ei välittänyt seuraelämästä, Jo taas oli kokonaan antautunut hoitamaan sisartaan eikä kiinnittänyt huomiota mihinkään muuhun. He olivat toisilleen kaikki kaikessa ja kulkivat aina yhdessä huomaamatta niitä myötätuntoisia katseita, jotka heitä seurasivat.

He tunsivat pitkän eron lähenevän, mutta kumpikaan ei puhunut siitä, sillä lähimpien omaisten välillä vallitsee usein pidättyvyys, jota on vaikea voittaa. Josta tuntui kuin verho olisi valahtanut heidän välilleen, mutta hän ei voinut kohottaa sitä, sillä Bethiä ympäröivä hiljaisuus oli kuin jotakin pyhää. Sen vuoksi hän odotti, että Beth itse puhuisi.

Jo hämmästeli — ja tunsi samalla kiitollisuutta, etteivät isä ja äiti huomanneet sitä, minkä hän näki. Noiden hiljaisten viikkojen aikana varjot kävivät yhä selvemmiksi, mutta hän ei kirjoittanut siitä kotiin; vanhemmat havaitsisivat kyllä Bethin tilan, kun tämä palaisi kotiin yhtä heikkona kuin oli lähtiessään. Jo pohti, aavistiko sisar itse katkeran totuuden ja millaiset mietteet liikkuivat tämän mielessä pitkinä tunteina, kun hän makasi lämpimällä kalliolla pää Jon helmassa raikkaan tuulen hivellessä kasvoja ja meren laineiden laulaessa jalkojen juuressa.

Eräänä päivänä Beth avautui. Jo luuli sisaren nukkuvan, kun tämä makasi niin hiljaa; hän laski kirjan käsistään ja jäi katsomaan Bethiä koettaen löytää edes vähän toivoa poskien hennosta punasta. Mutta kasvot olivat kaidat ja kädet näyttivät liian heikoilta pitelemään edes pieniä näkinkenkiä, joita ne olivat keränneet. Sillä hetkellä Jo tunsi kipeämmin kuin koskaan ennen, että Beth luisui hiljalleen hänen käsistään, ja vaistomaisesti hän kiersi käsivartensa lujemmin sisaren ympärille. Hetkeksi hänen silmänsä sumenivat, ettei hän nähnyt mitään, ja kun ne jälleen kirkastuivat, Beth katseli häneen niin hellästi, että sanoja olisi tuskin tarvittukaan.

— Jo kulta, olen iloinen että tiedät salaisuuteni. Olen yrittänyt kertoa sinulle, mutta en ole voinut.

Jo ei vastannut, hän painoi vain poskensa siskon poskea vasten. Hän ei vuodattanut kyyneltäkään, sillä kun Jon suru oli syvintä, hän ei itkenyt. Mutta sillä hetkellä hän oli heikompi ja Beth koetti lohduttaa ja tukea häntä kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskaten tyynnyttäviä sanoja hänen korvaansa.

— Olen jo kauan tiennyt sen, siskokulta. Nyt olen jo tottunut eikä sitä ole enää vaikea kestää. Ajattele asiaa siltä kannalta äläkä ole huolissasi minusta, sillä näin on parasta. Niin, Jo, näin on parasta.

— Tämänkö vuoksi olit niin onneton viime syksynä, Beth? Sinä tiesit jo silloin ja olet näin kauan pitänyt salaisuutesi, eikö niin? kysyi Jo. Hän ei halunnut myöntää että näin oli parasta, mutta iloitsi siitä, ettei Laurie ollut aiheuttanut Bethin murhetta.

— Niin, silloin lakkasin toivomasta, vaikka en tahtonut sitä myöntää. Koetin pitää sitä sairaalloisena kuvitelmana enkä tahtonut tehdä ketään levottomaksi. Mutta kun näin, miten terveitä ja vahvoja te kaikki olitte ja miten te suunnittelitte kaikenlaista hauskaa, silloin tuntui vaikealta, ettei minusta tulisikaan samanlaista kuin te. Se oli kurjaa, Jo.

— Voi Beth, mikset kertonut minulle, että olisin saanut auttaa ja lohduttaa sinua? Kuinka saatoit salata sen minulta ja kantaa taakkasi aivan yksin?

Jon ääneen sisältyi hellää soimausta, ja hänen sydäntään ahdisti, kun hän ajatteli taistelua, jonka Beth oli saanut hiljaisuudessa käydä, ennen kuin hän saattoi jättää jäähyväiset terveydelle, rakkaudelle ja elämälle ja ottaa ristin ilomielin kantaakseen.

— Ehkä se oli väärin, mutta tarkoitukseni oli tehdä oikein. En ollut itsekään varma, kukaan ei puhunut siitä mitään ja minä toivoin, että olin erehtynyt. Olisi ollut itsekästä pelotella teitä, kun äiti oli huolissaan Megin vuoksi, Amy kaukana poissa, ja sinä ja Laurie olitte niin onnellisia — ainakin minä luulin niin.

— Ja minä luulin sinun rakastavan häntä ja lähdin pois, kun en itse voinut rakastaa, huudahti Jo iloisena, kun vihdoin sai kertoa totuuden.

Beth näytti hämmästyvän ajatusta niin, että Jon täytyi surustaan huolimatta hymyillä. Sitten hän lisäsi hellästi:

— Sinä et siis rakastanut häntä, kultaseni? Minä pelkäsin sitä ja kuvittelin, että sydänparkasi oli täynnä rakkaussuruja koko ajan poissa ollessani.

— Mutta Jo, miten minä olisin voinut rakastua häneen, kun hän piti sinusta? kysyi Beth viattomasti. — Minä pidän hänestä paljon, hän on hyvä minulle. Mutta koskaan hän ei voisi olla minulle muu kuin veli. Toivon että hänestä kerran tuleekin veljeni.

— Ei ainakaan minun ansiostani, virkkoi Jo päättäväisesti. Amy on enää jäljellä, ja he sopisivatkin hyvin yhteen. Mutta tällä hetkellä en välitä niistä asioista vähääkään. En välitä kenestäkään muusta kuin sinusta, Beth. Sinun täytyy parantua.

— Voi kuinka hartaasti haluaisinkin tulla terveeksi! Minä koetan parhaani, mutta joka päivä tunnen heikontuvani ja tunnen yhä varmemmin, etten koskaan toivu. Tämä on kuin vuoroveden vaihtuminen. Se tapahtuu hitaasti, mutta kukaan ei voi sitä estää.

— Se täytyy estää. Sinun aikasi ei vielä saa loppua, sinähän olet vasta yhdeksäntoista. Sinä et saa kuolla. Minä teen jotakin, rukoilen ja taistelen sitä vastaan. Minä pidän sinut luonani, vaikka mikä olisi, meidän täytyy löytää keinoja, vielä ei voi olla liian myöhäistä, Jumala ei voi olla niin julma, että ryöstäisi sinut minulta, huudahti Jo uhmaavasti, sillä hänen mielensä ei ollut suinkaan yhtä nöyrän alistuva kuin Bethin.

Yksinkertaiset, vilpittömät ihmiset eivät paljon puhu uskostaan. Se näyttäytyy pikemmin teoissa kuin sanoissa ja sillä on voimakkaampi vaikutus kuin saarnoilla ja selityksillä. Beth ei osannut selittää uskoaan, joka antoi hänelle voimaa ja rohkeutta luopua elämästä ja iloisena odottaa kuolemaa.

Luottavaisena kuin lapsi hän jätti kaikki kysymykset ja turvautui Isään Jumalaan ja Luonto-äitiin varmana siitä, että nämä yksin voivat parhaiten vahvistaa ja opettaa sekä sielua että ruumista niin tätä kuin tulevaakin elämää varten. Hän ei nuhdellut Jota tekohurskaasti, vaan rakasti sisartaan entistä enemmän tämän kiihkeän kiintymyksen vuoksi. Beth ei voinut sanoa: Kuolen mielelläni, — sillä hänestä oli ihanaa elää. Hän saattoi vain huokaista: Koetan tyytyä, ja piti tiukasti kiinni Josta, kun katkera suru ensi kertaa valtasi heidät kummankin.

Jonkin ajan kuluttua Beth rauhoittui ja sanoi:

— Kerrotko kotona kun palaamme?

— Luulen että he näkevät sen kertomattakin, huokasi Jo, sillä hänestä tuntui että Beth huononi päivä päivältä.

— Ei se ole varmaa. Olen kuullut, että usein ne, jotka rakastavat eniten, ovat sokeimpia sellaisissa asioissa. Jos he eivät huomaa, niin kerro sinä heille minun puolestani. En halua salata heiltä mitään ja on parasta valmistaa heitä. Megillä on John ja pienokaiset lohdutuksenaan, mutta sinun täytyy tukea isää ja äitiä, tuethan Jo?

— Tuen jos pystyn. Mutta Beth, minä en anna vielä periksi. Minä tahdon uskoa, että se onkin pelkkää kuvittelua, ja saada sinutkin ajattelemaan niin, sanoi Jo koettaen puhua iloisesti.

Beth makasi hetken ajatuksissaan, sitten hän sanoi rauhalliseen tapaansa:

— En osaa oikein ilmaista ajatuksiani, enkä yrittäisikään selittää niitä muille kuin sinulle, Jo. Tahtoisin vain sanoa, että tuntuu kuin minun elämäni olisi alusta alkaen tarkoitettu lyhyeksi. En ole sellainen kuin te toiset. En koskaan ole suunnitellut, mitä tekisin aikuisena. En milloinkaan ole ajatellut meneväni naimisiin niin kuin te. En oikein ole osannut kuvitella itseäni muuna kuin pienenä, tyhmänä Bethinä, joka häärää kotona ja on hyödyksi vain siellä. En ole koskaan halunnut lähteä kotoa, ja nytkin minusta on vaikeinta erota teistä. En pelkää yhtään, mutta minusta tuntuu, että minulla on taivaassakin koti-ikävä.

Jo ei voinut vastata; vähään aikaan ei kuulunutkaan kuin tuulen humina ja laineitten loiskuntaa. Valkosiipinen lokki lensi ohi, ja auringon säteet leikittelivät sen hopeanhohteisessa rinnassa. Beth seurasi sitä silmillään, kunnes se katosi näkyvistä ja hänen katseensa kävi surulliseksi.

Pieni harmaa rantasipi sipsutti rantaa pitkin piipittäen hiljaa kuin olisi iloinnut merestä ja auringosta. Se tuli aivan lähelle Bethiä, tirkisteli häntä ystävällisesti toisella silmällään ja kävi kodikkaasti hänen viereensä kivelle märkiä höyheniään sukimaan. Beth hymyili tyytyväisenä, kun lintu näytti pyrkivän hänen ystäväkseen ja oli muistuttamassa, että hän vielä sai nauttia ihanasta maailmasta.

— Lintu pieni! Katso, miten se on kesy. Minä pidän näistä linnuista enemmän kuin lokeista. Ne eivät ole yhtä uljaita ja kauniita, mutta sen sijaan onnellisen ja luottavaisen näköisiä pikku olentoja. Viime kesänä sanoin näitä omiksi linnuikseni ja äidinkin mielestä ne muistuttivat minua. Ne ovat ahkeria, vaatimattomia olentoja, jotka aina pysyttelevät rannikolla ja sirkuttavat omaa tyytyväistä lauluaan. Sinä olet kuin lokki, uljas ja voimakas, sinä rakastat myrskyä ja tuulta, lennät kauas merelle etkä kaipaa ketään toveria. Meg on kyyhkynen ja Amy kuin leivonen, josta hän kirjoittaa; yrittää korkealle pilviin, mutta palaa aina takaisin omaan pesäänsä. Amy kulta! Hän on kovin kunnianhimoinen, mutta hänellä on hyvä ja hellä sydän. Lensi hän miten korkealle hyvänsä, kotiaan hän ei unohda. Toivon että vielä näen hänet, mutta hän tuntuu olevan tavattoman kaukana.

— Hän tulee keväällä ja silloin voit ottaa hänet iloisena vastaan. Minä aion saada sinut terveeksi ja punaposkiseksi siihen mennessä, sanoi Jo, ja hänestä tuntui että Bethissä puhetapa oli muuttunut eniten. Tämä ilmaisi nyt ajatuksensa välittömästi ja vaivattomasti, aivan toisin kuin entinen ujo Beth.

— Jo kulta, ei kannata enää toivoa. Mutta ei surra vaan ollaan iloisia, niin kauan kuin saamme olla yhdessä. Meillä on hauskaa keskenämme, sillä minulla ei ole kovia tuskia ja uskon, että kaikki käy helposti, kun sinä olet tukenani.

Jo kumartui suutelemaan sisarensa rauhallisia kasvoja ja tuolla suudelmalla hän lupautui sieluineen ruumiineen palvelemaan Bethiä.

Jo oli oikeassa. Heidän palatessaan kotiin ei tarvittu enää sanoja, sillä isä ja äiti näkivät nyt selvästi sen, miltä he olivat viimeiseen asti toivoneet säästyvänsä. Matkasta väsyneenä Beth meni heti vuoteeseen sanottuaan olevansa iloinen, kun pääsi taas kotiin. Kun Jo tuli alakertaan, hän näki että oli turha kertoa Bethin salaisuutta. Isä nojasi uunin reunukseen eikä kääntynyt hänen tullessaan, mutta äiti ojensi kätensä kuin apua anoen, ja Jo meni ääneti lohduttamaan häntä.

14

UUSIA VAIKUTELMIA

Kello kolmen aikaan iltapäivällä koko Nizzan hienosto oli kävelemässä Promenade des Anglais'lla, joka oli ihastuttava kävelypaikka. Palmut, kukkaistutukset ja trooppiset pensaat reunustivat sitä. Toisella puolen aaltoili meri ja toisella puolen oli ajotie, jonka varrella oli huviloita ja hotelleja, kun taas kauempana näkyi appelsiinipuiden peittämiä kukkuloita. Siellä oli monien kansallisuuksien edustajia, siellä puhuttiin monia eri kieliä ja käytettiin monenlaisia pukuja.

Aurinkoisina päivinä näkymä oli iloinen ja värikäs kuin karnevaalien aikaan; tiellä vilisi englantilaisia, ranskalaisia, espanjalaisia, venäläisiä, juutalaisia ja amerikkalaisia. He ajelivat, istuskelivat tai maleksivat vaihtaen uutisia tai arvostellen viimeksi saapunutta kuuluisuutta. Ajoneuvojen kuosikin vaihteli; erityisesti kiintyi huomio mataliin korivaunuihin, joissa naiset ajelivat ohjaten omin käsin vilkasta poniparia. Kirkkaanvärinen verkko esti heidän avaria hameenhelmojaan laahaamasta maata, ja takapukilla istui pieni hevospoika.

Joulupäivänä asteli kävelytietä pitkin kookas nuori mies kädet selän takana ja kasvoilla hajamielinen ilme. Hän näytti piirteiltään italialaiselta, oli pukeutunut englantilaisittain, mutta käyttäytyi amerikkalaisen huolettomasti. Moni nainen kääntyi katsomaan häntä ihastuneena, ja moni keikari kohautti olkapäitään ja kadehti hänen komeata vartaloaan. Kävelytiellä olisi voinut mielin määrin ihailla kauniita kasvoja, mutta nuorukainen ei kiinnittänyt niihin huomiota, katsoi vain joskus tarkemmin jotakuta vaaleatukkaista tyttöä tai sinipukuista naista. Hän saapui juuri tien päähän ja pysähtyi hetkeksi tuumimaan, menisikö puistoon kuuntelemaan musiikkia vai jatkaisiko matkaa pitkin rannikkoa vuorille päin. Samassa kuului nopeaa kavioiden kapsetta, joka sai nuoren miehen katsahtamaan ylös. Joku nainen ajoi yksin korivaunuissa. Hän oli nuori, vaalea ja sinipukuinen. Hetken nuorukainen tuijotti häntä, sitten hänen kasvonsa kirkastuivat, hän heilautti poikamaisesti hattuaan ja juoksi tytön luo.

— Voi Laurie, sinäkö siinä todella olet? Luulin ettet tulisikaan! huudahti Amy, päästi ohjakset ja ojensi molemmat kätensä Laurielle — suureksi kauhuksi eräälle ranskalaiselle äidille, joka kiiruhti tyttärensä askeleita, jotta noiden hupsujen englantilaisten vapaa käytös ei turmelisi tämän viattomuutta.

— Jouduin vähän viipymään matkalla, mutta lupasin tulla jouluksi teidän luoksenne ja tässä olen.

— Miten isoisäsi voi? Milloin sinä tulit? Missä sinä asut?

— Oikein hyvin — eilen illalla — Chauvain-hotellissa. Kävin tapaamassa teitä, mutta olitte kaikki ulkona.

— Minulla on niin paljon puhuttavaa, etten tiedä mistä alkaisin! Nouse vaunuihin, niin saamme jutella rauhassa. Olen ajelulla ja kaipasinkin juuri seuraa. Flo valmistautuu iltaa varten.

— Onko teillä illalla tanssiaiset?

— Hotellissa on joulukutsut. Siellä asuu paljon amerikkalaisia, jotka juhlivat päivän kunniaksi. Sinä tulet tietysti myös. Täti ihastuu siitä kovin.

— Kiitos. Mihin me nyt ajamme? kysyi Laurie nojautuen taapäin ja ristien käsivartensa rinnalleen. Se miellytti Amya, joka ajoi mieluummin itse, varsinkin kun hänellä oli pieni piiska ja siniset ohjakset, jotka näyttivät hauskoilta ponien valkoista selkää vasten.

— Ensin postia hakemaan ja sitten Castle Hilliin. Sieltä on ihana näköala ja minusta on hauska ruokkia riikinkukkoja. Oletko sinä käynyt siellä koskaan?

— Olen useinkin, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, jos menemme sinne taas.

— Kerro nyt asioistasi. Viimeksi kuulin sinusta, kun isoisäsi kirjoitti odottavansa sinua takaisin Berliinistä.

— Niin, olin siellä kuukauden ja tapasin sitten isoisän Pariisissa, jonne hän oli asettunut talveksi. Hänellä on siellä ystäviä, ja hän viihtyy oikein hyvin. Minä menen ja tulen aivan kuten haluan ja kaikki sujuu loistavasti.

— Sepä on mukava järjestely, sanoi Amy, joka kaipasi jotakin Laurien olemuksessa, vaikka ei osannut sanoa mitä.

— Niin no, isoisä vihaa matkustamista, minä taas en viihdy aloillani. Sen vuoksi me kumpikin teemme niin kuin huvittaa emmekä vaivaa toisiamme. Käyn usein hänen luonaan, hän kuuntelee mielellään kun kerron seikkailuistani. Minusta taas on hauska tietää, että joku iloitsee, kun palaan retkiltäni. Tämä on vanha, likainen pesä, eikö olekin? hän jatkoi, kun he ajoivat pitkin puistokatua Napoleonin torille, joka sijaitsi kaupungin vanhimmassa osassa.

— Lika on täällä maalauksellista eikä haittaa lainkaan. Joki ja kukkula ovat ihania, ja minua viehättävät nuo kapeat poikkikadut. Meidän on annettava tuon juhlakulkueen mennä ensin. Se on matkalla Pyhän Johanneksen kirkkoon.

Laurien katsellessa välinpitämättömänä juhlakulkuetta, jossa asteli pappeja katoksien varjossa, vahakynttilöitä kantavia valkohuntuisia nunnia ja sinipukuisia laulavia kuoripoikia, Amy tutki häntä sivultapäin ja huomasi joutuvansa oudon ujouden valtaan.

Laurie oli muuttunut; huolettomasta pojasta oli tullut raskasmielinen mies. Hän oli entistäkin komeampi, mutta kun tapaamisen aiheuttama ilo oli haihtunut, hän näytti väsyneeltä ja innottomalta. Hän ei ollut sairaan eikä oikeastaan onnettomankaan näköinen, vain vakavampi ja aikuisempi kuin olisi saattanut odottaa parin iloisesti vietetyn vuoden jälkeen. Amy ei ymmärtänyt sitä, mutta ei uskaltanut kysellä. Hän vain pudisti päätään ja antoi poniensa juosta niin pian kuin juhlakulkue oli vaeltanut Paglionin sillan yli ja kadonnut kirkkoon.

— Que pensez-vous? kysyi Amy ylpeillen ranskallaan, joka oli paljon parantunut matkan aikana.

— Ajattelen, että mademoiselle on käyttänyt hyvin aikansa ja tulos on kerrassaan viehättävä, vastasi Laurie vieden käden sydämelleen ja kumartaen ihastuneen näköisenä.

Amy punastui mielihyvästä. Kohteliaisuus ei kuitenkaan oikein tyydyttänyt häntä, kun hän muisti, miten Laurie ennen kotona jossakin juhlatilaisuudessa oli tarkastellut häntä joka puolelta ja ylistänyt häntä 'äärettömän sieväksi', hymyillyt sydämellisesti ja taputtanut häntä hyväksyvästi päälaelle. Hän ei pitänyt tästä uudesta äänensävystä, Laurie oli ilmeisesti vilpitön, mutta kuulosti eleestä huolimatta välinpitämättömältä.

— Jos hänestä tulee tuollainen mies, hän olisi saanut mieluummin jäädä pikkupojaksi, mietti Amy joka tunsi omituista pettymystä ja mielipahaa, vaikka koetti näyttää iloiselta.

Postissa oli pari kallisarvoista kirjettä kotoa, ja annettuaan ohjakset Laurielle Amy luki ne onnellisena heidän ajaessaan varjoisaa katua vihreiden pensasaitojen lomitse, missä ruusut kukkivat kauniisti kuin kesäkuussa.

— Äiti kirjoittaa, että Beth on hyvin heikkona. Tuntuu usein siltä, että minun pitäisi lähteä kotiin, mutta he kehottavat aina minua jäämään, ja niin minä olen jäänyt, sillä en enää toiste saa näin hyvää tilaisuutta, sanoi Amy surullisena vähän matkaa luettuaan.

— Minusta olet oikeassa siinä, tyttöseni. Kotonaolostasi ei olisi mitään hyötyä, ja heistä on päin vastoin hauska tietää, että voit hyvin ja olet täällä onnellinen ja iloinen.

Laurie siirtyi puhuessaan hiukan lähemmäksi Amya ja oli taas enemmän entisensä kaltainen. Hänen katseensa, käytöksensä ja herttaisesti lausuttu "tyttöseni" haihduttivat Amya vaivanneen pelon ja vakuuttivat hänelle, että sattuipa sitten mitä harmeja hyvänsä, hän ei ollut yksin vieraassa maassa. Samassa hän jo nauroi ja näytti Laurielle piirrosta, jossa Jo oli kuvattu kirjailijan asussaan. Hatun rusetti törrötti pystyssä ja suun kohdalta lähtivät sanat: "Innoituksen tuli palaa."

Laurie hymyili, otti paperin ja kätki sen povitaskuunsa, 'jottei tuuli veisi sitä'. Sitten hän kuunteli kiinnostuneena, kun Amy luki ääneen Jon eloisan kirjeen.

— Tästä tulee hauska joulu. Aamulla sain lahjoja, sitten tulit sinä ja kirjeet kotoa ja illalla on vielä kutsut, virkkoi Amy, kun he nousivat vaunuista vanhan linnan raunioiden luona ja kesyt riikinkukot astelivat parvena heitä vastaan odottaen ruoka-annostaan.

Kun Amy nauraen sirotteli muurilta leivänmurusia koreille linnuille, Laurie tarkasteli uteliaana tyttöä samoin kuin tämä äsken häntä, nähdäkseen mitä muutoksia aika ja ulkomaanmatka olivat saaneet aikaan. Hän ei havainnut mitään oudoksuttavaa tai ikävää; Amy oli yhtä pirteä ja suloinen kuin ennenkin, ehkä vähän asenteellinen puheessaan ja käytöksessään, mutta olemukseltaan erittäin hienostunut ja tyylikäs.

Amy oli aina ollut kehittynyt ikäisekseen, ja nyt hänen esiintymisessään ja keskustelussaan ilmeni kypsyyttä, joka sai hänet näyttämään enemmän maailmannaiselta kuin hän olikaan. Mutta silloin tällöin pilkahti esiin entinen tuittupää, ja suloisen ulkokuoren alta näkyi Amyn lujatahtoinen, vilpitön olemus turmeltumattomana.

Laurie ei varmaankaan tiedostanut kaikkea näkemäänsä, mutta joka tapauksessa hän ilahtui ja kiinnostui huomioistaan. Hänen mieleensä jäi kuva iloisesta tytöstä, jonka puku oli auringossa pehmeän sininen, iho raikas ja hiukset kullanhohtoiset. Tyttö oli kauniin maiseman keskipiste.

Heidän tullessaan kukkulan huipulle kivitasanteelle Amy heilautti kättään ikään kuin toivottaen Laurien tervetulleeksi lempipaikalleen ja puheli osoittaen milloin mihinkin suuntaan:

— Muistathan tuomiokirkon ja Corson, nuo kalastajat jotka vetävät verkkojaan lahdella ja tuon kauniin tien, joka johtaa Villa Francaan? Tuo pieni pilkku taivaanrannalla kuuluu olevan Korsika.

— Muistanhan minä, eipä täällä ole paljon mikään muuttunut, vastasi Laurie laimeasti.

— Mitähän Jo antaisi, jos saisi nähdä tuon pilkun! sanoi Amy, joka oli ihastuksissaan ja yritti saada Laurienkin innostumaan.

— Niin, sanoi Laurie vain, mutta kääntyi kuitenkin tähyilemään saarta.

— Katso sitä hänenkin puolestaan ja kerro sitten mitä olet toimittanut viime tapaamisen jälkeen, sanoi Amy ja istuutui kuuntelemaan.

Mutta kertomus suli vähiin. Vaikka Laurie tuli hänen luokseen ja vastasi auliisti kysymyksiin, ei Amy saanut selville muuta kuin että hän oli kierrellyt mannermaata ja käynyt Kreikassa. Tunnin kuluttua he ajoivat kotiin. Laurie kävi tervehtimässä rouva Carrolia ja lupasi palata illalla.

Amy koristautui erityisen huolellisesti siksi illaksi. Aika ja pitkä ero olivat saaneet muutoksia aikaan molemmissa nuorissa. Amy oli nähnyt vanhan ystävänsä uudessa valossa. Tämä ei ollut enää 'meidän poika', vaan komea, miellyttävä mies, jonka suosioon hän tietysti halusi päästä. Amy tunsi vahvat puolensa ja hänellä oli makua ja taitoa tuoda ne kauniisti esiin.

Tarlataania ja tylliä sai huokealla Nizzasta. Niinpä Amy uusi vaatevarastoaan noudattaen järkevää englantilaista muotia. Nuoren tytön yksinkertaisen puvun somisteeksi riitti tuore kukkanen, jokin pieni koru tai muu näppärä keksintö. Mutta toisinaan taiteilija pääsi Amyssa vallalle ja sai hänet tekemään itselleen kreikkalaistyylisen kampauksen tai sijoittamaan pukuihinsa antiikin poimutuksia.

— Tahdon hänen pitävän minua hauskan näköisenä ja kertovan siitä kotonakin, tuumi Amy pukeutuessaan Flon valkoiseen silkkipukuun; hän verhosi sen raikkaalla harsopilvellä, jonka keskeltä hänen valkoiset olkapäänsä ja kultatukkainen päänsä nousivat sievästi. Hän kampasi hiukset aivan yksinkertaisesti kiertämällä paksut kiharansa kevyelle solmulle niskaan.

— Tämä ei ole viimeistä muotia, mutta se pukee minua, eikä minulla ole varaa tehdä itsestäni variksenpelättiä, oli hänen tapana sanoa, kun häntä neuvottiin kähertämään, pörröttämään tai palmikoimaan tukkansa kulloisenkin muodin mukaan.

Koska Amylla ei ollut kyllin hienoja koruja, hän somisti hameensa vaaleanpunaisilla atsaleankukilla ja kehysti olkapäänsä vihreillä viininlehvillä. Muistaen entiset maalatut kenkänsä hän katseli onnellisena sieviä silkkikenkiään ja tanssi kierroksen huoneessa ihaillen tyylikkäitä jalkojaan.

— Uusi viuhka sopii hyvin kukkiini. Hansikkaat ovat ihastuttavat ja aidot pitsit tädin nenäliinassa antavat säväyksen koko puvulle. Jospa minulla vain olisi klassinen nenä ja suu, olisin täysin tyytyväinen, sanoi Amy tutkien itseään arvostelevasti peilistä kynttilä kummassakin kädessään.

Tästä murheesta huolimatta hän näytti varsin iloiselta ja viehättävältä astellessaan arvokkaasti huoneestaan. Hän käveli edestakaisin seurusteluhuoneessa odotellen Laurieta. Kerran hän asettui juuri kynttiläkruunun alle, missä hänen tukkansa näytti kauniilta, mutta ajateltuaan tarkemmin asiaa hän siirtyi huoneen päähän ikään kuin häveten, että oli halunnut antaa mahdollisimman edullisen ensivaikutelman. Mutta samassa saapui Laurie niin hiljaa, ettei Amy kuullut. Tyttö seisoi etäisimmän ikkunan luona sivuittain kannattaen toisella kädellä hamettaan, ja tummanpunaista ikkunaverhoa vasten hoikka, valkoinen olento oli kuin kuvapatsas.

— Hyvää iltaa, Diana! sanoi Laurie ihastuneena.

— Hyvää iltaa, Apollo! vastasi Amy hymyillen, sillä Lauriekin oli tavattoman komea, ja ajatellessaan, että saisi astua tanssisaliin niin hauskannäköisen miehen saattelemana, hän sääli sydämensä pohjasta neljää rumaa Davisin tyttöä.

— Tässä ovat kukkasi. Järjestin ne itse, kun muistin ettet pidä sokeritopan näköisistä kukkakimpuista, sanoi Laurie ojentaessaan hänelle kukkakimpun pitimessä, jota Amy joka päivä oli ihaillut kultasepän ikkunassa.

— Oletpa sinä herttainen! huudahti Amy kiitollisena. — Jos olisin tiennyt että tulet tänään, olisin varustanut sinulle jonkin lahjan, vaikka tuskin minä olisin voinut hankkia näin kaunista.

— Kiitos. Ei se ole läheskään niin kaunis kuin pitäisi, mutta sinä kaunistat sitä, lisäsi Laurie, kun Amy kiinnitti hopearenkaan ranteeseensa.

— Älä viitsi puhua tuolla tavoin.

— Luulin sinun pitävän sellaisesta.

— En sinun suustasi. Se ei kuulosta luontevalta, minä pidän entisestä suorapuheisuudestasi.

— Se on hauskaa, vastasi Laurie helpottuneena. Sitten hän napitti Amyn hansikkaat ja kysyi, oliko hänen solmukkeensa suorassa, aivan niin kuin kotona, kun he menivät yhdessä juhliin.

Pitkään ruokasaliin kokoontui seurue, jollaisen voi nähdä vain Euroopassa. Vieraanvaraiset amerikkalaiset olivat kutsuneet kaikki Nizzan-tuttavansa, ja kun heillä ei ollut ennakkoluuloja arvonimiä kohtaan, he olivat kutsuneet muutamia ylhäisyyksiä lisäämään joulutanssiaisten loistoa.

Muuan venäläinen ruhtinas kunnioitti vähän aikaa seuraa läsnäolollaan ja suvaitsi keskustella erään rehevän rouvan kanssa, jolla oli yllään mustaa samettia ja helminauha leuan alla. Paroni Rotschildin yksityissihteeri, isonenäinen juutalainen, jolla oli ahtaat kengät, hymyili ystävällisesti jokaiselle ikään kuin hänen herransa nimi olisi loihtinut hänellekin loistavan sädekehän. Eräs muhkea ranskalainen, joka sanoi tuntevansa keisarin, oli tullut tyydyttämään tanssinhaluaan, ja lady de Jones, englantilainen perheenäiti, oli tuonut seurueen koristukseksi koko pienen kahdeksanhenkisen perheensä. Tietysti näkyi joukossa nopsakäyntisiä, äänekkäitä amerikkalaistyttöjä, upeita, typerännäköisiä englantilaisneitosia, muutamia eloisia ranskattaria sekä koko joukko matkustelevia nuorukaisia, jotka huvittelivat sydämensä pohjasta. Eri kansallisuuksia edustavat äidit koristivat seinänvierustoja ja hymyilivät suopeasti niille, jotka tanssittivat heidän tyttäriään.

Jokainen nuori tyttö voi mielessään kuvitella, miltä Amysta tuntui astua Laurien käsivarteen nojaten 'näyttämölle'. Hän tiesi olevansa hauskannäköinen, hän rakasti tanssia ja tunsi olevansa kuin kotonaan tanssilattialla. Hän nautti ihanasta voimantunteesta, jonka nuori tyttö kokee löytäessään uuden valtakunnan, jota saa hallita kauneuden, nuoruuden ja naisellisuuden valtikalla. Hän sääli Davisin mitättömän näköisiä kömpelöitä tyttöjä, joiden seurana oli vain ruma isä ja kolme vielä rumempaa tätiä, ja ohimennessään Amy nyökkäsi heille erityisen ystävällisesti. Samalla hän soi heille tilaisuuden ihailla pukuaan ja komeaa kavaljeeriaan.

Orkesterin virittäessä ensimmäiset sävelet Amyn posket alkoivat hehkua, silmät säihkyivät ja jalka naputti kärsimättömästi tahtia. Hän tanssi hyvin ja tahtoi näyttää sen Laurielle; siksi onkin helppo kuvitella Amyn järkytystä, kun Laurie aivan innottomasti kysyi:

— Viitsitkö tanssia?

— Kai nyt tanssiaisissa viitsitään.

Tytön hämmästynyt katse ja nopea vastaus saivat Laurien korjaamaan erehdyksensä mitä pikimmin.

— Tarkoitin tätä ensimmäistä tanssia. Saanko kunnian?

— Sitten minun täytyy perua yksi kreivin varaama. Hän tanssii taivaallisesti; mutta kyllä hän antaa anteeksi kun kuulee, että sinä olet vanha ystävä, vastasi Amy toivoen, että komea nimi tekisi vaikutuksen ja osoittaisi Laurielle, ettei hänen kanssaan sopinut leikkiä.

— Sievä poika se puolalainen, mutta kovin lyhyt viemään tanssiin

tytärtä jumalten, niin jumalaisen sorjaa, ihanaa,

kuului Laurien lohdullinen vastaus.

He joutuivat englantilaisten joukkoon, ja Amyn täytyi astella arvokkaasti kotiljongia, vaikka olisikin juuri nyt halunnut tanssia tarantellan tahdissa. Laurie luovutti hänet sitten 'sievälle pojalle', meni täyttämään velvollisuutensa Flota kohtaan eikä tullut pyytäneeksi Amylta enemmän tansseja.

Anteeksiantamaton huolimattomuus sai ansaitun rangaistuksensa, kun Amy heti lupasi muille kaikki tanssit ennen illallista, joskin hän aikoi armahtaa Laurieta, jos tämä osoittaisi katumuksen merkkejä. Hän näytti ujon tyytyväisenä tanssikorttiaan, kun Laurie maleksi — ei suinkaan rynnännyt — pyytämään Amya seuraavaan tanssiin, riemukkaaseen puolalaismasurkkaan. Laurien kohtelias pahoittelu ei Amysta ollut oikein vakuuttava, ja hypähdellessään kreivin rinnalla masurkan tahdissa hän näki Laurien ilmeisen helpottuneena istuutuvan Carrolin tädin viereen.

Se oli anteeksiantamatonta. Pitkään aikaan Amy ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota, vaihtoi enintään sanan tai pari tullessaan tätinsä luo levähtämään tai hakemaan nuppineulaa. Hänen suuttumuksellaan oli kuitenkin hyvä vaikutus, sillä hän kätki sen hymyn taa ja näytti aivan erityisen iloiselta ja säteilevältä. Laurie katseli häntä mielellään, sillä tyttö ei riehunut eikä liioin laahustanut, vaan tanssi vilkkaasti ja sirosti.

Laurie alkoikin tarkastaa häntä uudella tavalla, ja ennen kuin ilta oli kulunut puoleenkaan, hän oli päätynyt siihen, että pikku Amysta oli kehittymässä ihastuttava nainen.

Juhlista tuli iloiset, sillä pian olivat kaikki kotiutuneet ja jouluilo sai kaikkien kasvot säteilemään, tunnelman hilpeäksi ja jalat kevyiksi. Viulut, torvet, rummut, piano — muusikot tuntuivat soittavan aivan ilokseen. Kaikki kynnelle kykenevät olivat tanssilattialla, ja ne jotka eivät kyenneet, ihailivat hyvillä mielin toisia. Ilma oli sakeanaan Daviseja, ja Jonesin lapset loikkivat joukossa kuin nuoret kirahvit. Kultasihteeri kiiti meteorin lailla ympäri huonetta tulisen ranskattaren kanssa, jonka vaaleanpunainen laahus oli kuin mattona lattialla. Germaaniylhäisyys löysi illallispöydän, söi onnellisena kaikkea, mitä ruokalista tarjosi ja kauhistutti tarjoilijoita ruokahalullaan. Mutta keisarin ystävä oli aina tanssimassa osasipa sitten tai ei.

Amy kreiveineen oli yhtä innostunut, mutta he herättivät huomiota siroudellaan ja vilkkaudellaan. Laurie polki vaistomaisesti tahtia katsellessaan, miten valkoiset kengät väsymättä nousivat ja laskivat. Erotessaan vihdoin Amysta pikku Wladimir vakuutti olevansa murheen murtama, kun hänen täytyi lähteä niin varhain. Amykin levähti ja halusi mielellään nähdä, miten hänen uskoton ritarinsa oli kantanut rangaistuksensa.

Se oli vaikuttanut tehokkaasti. Laurie näytti kuin heränneen unesta noustessaan antamaan Amylle paikkansa. Ja kun hän kiiruhti hakemaan Amylle haukattavaa, tämä ajatteli tyytyväisenä:

— Kas niin, arvasin että se tekisi hänelle hyvää!

— Olet kuin Balzacin "Femme peinte par ellemême", sanoi Laurie leyhytellen toisella kädellä viuhkaa hänen edessään ja ojentaen toisella hänelle kahvikuppia.

— Minun maalini ei irtaudu, vakuutti Amy, hankasi kädellään ruusuista poskeaan ja näytti niin tosissaan valkoista hansikasta Laurielle, että tämä purskahti iloiseen nauruun.

— Miksi tällaista kangasta sanotaan? hän kysyi koskettaen Amyn puvun laskosta, joka oli leyhähtänyt hänen polvelleen.

— Se on tylliä.

— Vai niin, se on oikein sievää, varmaan jokin uutuus, vai?

— Voi, se on ikivanhaa. Sinä olet nähnyt samaa kangasta lukemattomilla tytöillä ja vasta tänään huomaat sen kauniiksi tyhmyri!

— En ole nähnyt sitä milloinkaan sinun päälläsi. Se selittää erehdyksen, eikö niin?

— Älä höpsi! Tällä hetkellä kaipaan enemmän kahvia kuin kohteliaisuuksia. Älä istu noin vetelästi, se hermostuttaa minua.

Laurie suoristi selkänsä ja otti nöyrästi Amyn tyhjän lautasen, hänestä oli yllättävän mieluista, että pikku Amy jakeli hänelle määräyksiään. Tyttö oli voittanut ujoutensa ja tunsi vastustamatonta halua komennella, niin kuin tytöt haluavat kun näkevät luomakunnan herran osoittavan heille alamaisuutta.

— Mistä sinä olet oppinut kaiken tuon? kysyi Laurie veitikkamaisesti.

— En ymmärrä mitä sinä tarkoitat, vastasi Amy, joka tiesi mainiosti mitä toinen tarkoitti, mutta antoi kiusallakin hänen selittää.

— No — tarkoitan koko olemustasi, käytöstäsi, itsevarmuuttasi ja — ja — tuota kangasunelmaa — ymmärräthän, nauroi Laurie.

Amy oli tyytyväinen, mutta ei näyttänyt sitä, vaan vastasi kainosti:

— Ulkomailla hioutuu vasten tahtoaankin. Minä opiskelen huvitellessanikin. Ja tämä — hän kosketti pukuansa — no, harso on halpaa, kukkia saa ilmaiseksi ja minä olen tottunut tekemään ihmeitä tyhjästä.

Amy toivoi, ettei olisi sanonut viimeistä lausetta, sillä se ei tainnut olla tahdikasta. Mutta Laurie piti hänestä entistä enemmän juuri sen vuoksi, että hän urhoollisesti käytti kaikki mahdollisuudet hyväkseen ja iloisesti peitti köyhyytensä kukkasilla. Amy ei tiennyt, miksi Laurie katseli häntä niin ystävällisesti, eikä liioin miksi tämä kirjoitti oman nimensä kaikkien seuraavien tanssien kohdalle hänen korttiinsa ja piti hänelle herttaisesti seuraa koko loppuillan. Mieluisa muutos oli tuloksena uusista vaikutelmista, joita kumpikin tietämättään oli antanut ja vastaanottanut.

15

HYLLYLLÄ

Ranskalaisilla tytöillä on ikävää aina siihen asti, kun he pääsevät naimisiin, jolloin heidän tunnuslauseekseen tulee Vive la liberté. Amerikassa sen sijaan nuoret tytöt jo varhain julistautuvat itsenäisiksi ja nauttivat aito tasavaltalaisina vapaudestaan. Mutta ensimmäisen perillisen saapuessa nuori äiti tavallisesti luopuu valtaistuimestaan ja eristäytyy maailmasta. Niin pian kuin häämenot ovat ohi, hän joutuu hyllylle, halusipa hän tai ei, ja useimmat nuoret rouvat saavat yhtyä erään sievän kohtalotoverinsa huudahdukseen: — Olen aivan yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta kukaan ei välitä minusta, koska olen naimisissa.

Meg ei ollut kaunotar eikä kovin suosittukaan, niin että hän säästyi tältä murheelta aina siihen asti, kun hänen lapsensa tulivat vuoden vanhoiksi. Hänen pienessä kodissaan näet vallitsivat vanhanaikaiset tavat, ja hän sai siellä osakseen enemmän ihailua ja rakkautta kuin milloinkaan.

Meg oli hyvin naisellinen ja hänen äidillisyytensä oli niin pitkälle kehittynyt, että hän antautui täysin lapsilleen välittämättä enää mistään muusta. Yöt päivät hän hoivasi heitä väsymättömän hellästi ja huolekkaasti ja jätti Johnin apulaisen armoille, keittiötä vallitsi nimittäin eräs irlantilaisnainen. John viihtyi kotona ja kaipasi sen vuoksi suuresti vaimonsa huolenpitoa, johon oli tottunut; mutta koska jumaloi lapsiaan, hän luopui ilomielin omasta mukavuudestaan ja uskoi rauhan pian palaavan.

Mutta kolme kuukautta kului eikä mitään muutosta ilmaantunut. Meg oli hermostunut ja rasittunut, pienokaiset veivät kaiken hänen aikansa, koti jäi vaille hoitoa ja keittäjätär Kitty, joka suhtautui elämään kevyesti, piti Johnia kovin niukalla ruoalla.

Aamulla työhön lähtiessään miesparka sai toimitettavakseen kaikenlaisia asioita kahlehditun äidin puolesta, niin että hän joutui ihan ymmälle. Palatessaan iltaisin kotiin hyväntuulisena hän olisi halunnut pitää perhettään hyvänä, mutta silloin kuului kohta: Sh! ne ovat juuri nukahtaneet maristuaan koko päivän. Jos hän ehdotti pientä ilonpitoa kotona, oli vastauksena: — Ei, se häiritsee lapsukaisia. Jos hän vihjaisi johonkin hauskaan esitelmään tai konserttiin, Meg vastasi moittivan näköisenä ja päättävästi: Minäkö jättäisin lapset oman huvini vuoksi, en ikinä! Hänen yöuntaan häiritsi lasten itku, ja herätessään hän näki aavemaisen olennon ääneti hiipivän edestakaisin yön hiljaisuudessa. Ateriat keskeytyivät usein kun valtiatar pakeni ja jätti Johnin oman onnensa nojaan, jos yläkerrasta kuului risahduskaan. Hänen lukiessaan iltaisin lehteä Demin yskä sekaantui laivauslistaan ja Daisyn putoaminen tukkipuiden hintoihin, rouva Brooke näet harrasti vain kotikuulumisia.

Miesparka oli aivan onneton, sillä lapset olivat ryöstäneet häneltä vaimon. Koti oli pelkkä lastenkamari, ja alituinen hyssyttely sai hänet tuntemaan itsensä törkeäksi tungettelijaksi, jos hän uskalsi jalallaan astua Vauvalan pyhitetylle maalle. Hän kesti tätä kärsivällisesti puoli vuotta, mutta kun parannusta ei kuulunut, hän alkoi niin kuin muutkin maanpakoon tuomitut perheenisät etsiä huvitusta muualta. Scott oli hiljattain mennyt naimisiin, ja hänen kotinsa oli aivan naapurissa. Niinpä John otti tavakseen pistäytyä joka ilta tunniksi tai pariksi sinne, kun hänen oma olohuoneensa oli tyhjä ja vaimo laulamassa kehtolauluja, joista ei näyttänyt tulevan loppua. Rouva Scott oli sievä ja iloinen tyttö, eikä hänellä ollut muuta tekemistä kuin olla viehättävä, missä hän onnistuikin erinomaisesti. Olohuone oli aina hauska ja viihtyisä, sakkilauta valmiina ja piano vireessä. Leikinlaskua ei puuttunut ja pieni, sievä illallispöytä oli katettu houkuttelevaksi.

John olisi toki mieluummin istunut oman kotilietensä ääressä, jollei siellä olisi ollut niin yksinäistä. Mutta kun asiaa ei kerta kaikkiaan voinut auttaa, hän tyytyi lähinnä parhaaseen ja nautti naapuriensa seurasta.

Aluksi Meg oli hyvillään uudesta järjestelystä ja tunsi helpotusta tietäessään, että John vietti hauskasti aikansa sen sijaan, että torkkui olohuoneessa tai kuljeskeli pitkin taloa herättelemässä pienokaisia. Mutta kun pikku epäjumalat lakkasivat saamasta hampaita ja nukahtivat määräaikana, äidille jäi aikaa levätä.

Silloin Meg alkoi kaivata Johnia. Parsimuskori oli ikävää seuraa, kun John ei istunut vastapäätä vanhassa aamutakissaan paahtaen tohveleitaan uuninristikolla. Meg ei pyytänyt häntä jäämään kotiin, mutta tunsi kärsivänsä vääryyttä, kun John ei sanomattakin huomannut, että Meg kaipasi hänen seuraansa. Meg ei lainkaan muistanut, miten monena iltana hän itse oli antanut Johnin turhaan odottaa. Hän oli hermostunut, valvomisesta ja huolista rasittunut ja yliherkässä mielentilassa, minkä parhaimmatkin perheenemännät joutuvat kokemaan, kun kodin huolet painavat. Alituinen paikallaan istuminen vie heiltä elämänilon, ja liian ahkera teekannun käyttö ärsyttää hermoja ja hävittää tarmon.

Aivan niin, tuumi Meg tutkiessaan kasvojaan peilistä, minusta on tulossa vanha ja ruma. John ei enää välitä minusta, siksi hän jättää kuihtuneen vaimonsa ja käy sievän naapurin luona, jolla ei ole vaivoja eikä vastuksia. No, rakastavathan pienokaiset sentään minua. Ne eivät välitä, vaikka olen kalpea ja laiha ja vaikkei minulla ole aikaa kähertää hiuksiani. Ne ovat lohdutukseni, ja jonakin päivänä John vielä huomaa, miten paljon minä olen heidän tähtensä ilolla uhrannut, niinhän, kullanmuruseni?

Tähän surkeaan valitteluun Daisy vastasi jokeltaen ja Demi hihkaisten, ja äidin ilot saivat Megin unohtamaan yksinäisyytensä hetkeksi. Mutta huoli valtasi taas hänet, kun John politiikkaan innostuneena kiiruhti vähän väliä väittelemään Scottin kanssa päivän polttavista kysymyksistä huomaamatta lainkaan, että Meg kaipasi häntä. Mutta Meg ei sanallakaan maininnut asiasta kenellekään, ennen kuin rouva March eräänä päivänä tapasi hänet itkemästä. Äiti tahtoi välttämättä tietää mikä tytärtä vaivasi, sillä Megin masentunut mieliala ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

— En kertoisi sitä kenellekään muulle kuin sinulle, äiti. Tarvitsen todella neuvoja, sillä jos John jatkaa tähän tapaan voisin ihan yhtä hyvin olla leski, vastasi Meg pyyhkien loukkaantuneen näköisenä kyyneleitään Daisyn leukalappuun.

— Mihin tapaan sitten? kysyi äiti levottomana.

— Hän on poissa kotoa kaiket päivät, ja iltaisin kun tahtoisin olla hänen kanssaan, hän on aina menossa Scottille. On ihan väärin, että minä kannan raskaamman taakan enkä saa milloinkaan huvitella. Miehet ovat hirveän itsekkäitä — parhaimmatkin heistä.

— Niin ovat naisetkin. Älä syytä Johnia, ennen kuin huomaat, missä olet itse tehnyt väärin.

— Mutta eihän se voi olla oikein, että hän lyö laimin minua.

— Etkö sinäkin lyö laimin häntä?

— Äiti, luulin sinun pitävän minun puoliani.

— Pidänhän minä toki, minä säälin sinua, mutta luulen että vika on sinussa, Meg.

— Kuinka niin?

— Annahan minun selittää. Löikö John laimin sinua silloin, kun kunnia-asianasi oli pitää hänelle seuraa iltaisin?

— Ei, mutta enhän minä nyt enää voi seurustella, kun minulla on kaksi lasta hoidettavanani.

— Varmasti voit, ja mielestäni sinun pitäisikin. Saanko puhua sinulle ihan suoraan — muista, että oma äitisi tässä säälii ja nuhtelee.

— Puhu minulle ihan kuin olisin vielä pikku Meg. Tunnen tarvitsevani nyt entistä enemmän oppia, kun minun on opetettava lapsilleni kaikenlaista.

Meg veti jakkaransa äidin tuolin viereen ja he keskustelivat luottavaisesti ja heistä tuntui, että äitiys yhdisti heitä entistä enemmän.

— Sinä olet vain erehtynyt siinä missä useimmat nuoret äidit erehtyvät — olet lapsiesi tähden unohtanut miehesi. Se on hyvin ymmärrettävä erehdys, mutta on parasta korjata se, ennen kuin kumpikin alatte kulkea omia teitänne. Lasten pitäisi liittää teidät yhä lujemmin toisiinne eikä erottaa teitä, ikään kuin ne olisivat yksinomaan sinun ja Johnin virkana olisi vain elättää teitä. Huomasin tämän jo kauan sitten, mutta en ole puhunut mitään, sillä olin varma, että asia korjaantuisi ajoissa.

— Mahtaako se korjaantua. Hän luulee että olen mustasukkainen, jos pyydän häntä jäämään kotiin, enkä tahtoisi loukata häntä sellaisella ajatuksellakaan. Hän ei huomaa, että kaipaan häntä, enkä ymmärrä miten voin osoittaa sen.

— Tee hänen olonsa niin mukavaksi, ettei hän halua lähteä vieraisiin. Lapsi kulta, hän ikävöi pieneen kotiinsa, mutta koti ei ole hänelle minkään arvoinen ilman sinua, ja sinä olet aina lastenkamarissa.

— Eikö minun sitten pitäisi olla?

— Ei aina. Sinä hermostut liiasta eristäytymisestä etkä sitten pysty mihinkään. Sinulla on sitä paitsi velvollisuuksia yhtä hyvin Johnia kuin lapsia kohtaan. Älä lyö laimin miestäsi lasten vuoksi, älä sulje häneltä lastenkamarin ovea, vaan neuvo miten hän voi auttaa sinua siellä. Hän kuuluu sinne yhtä hyvin kuin sinäkin, ja lapset tarvitsevat häntä. Anna hänen tuntea, että hänkin voi tehdä osuutensa, ja hän tekee sen mielellään ja tunnollisesti. Se olisi parasta teille kaikille.

— Oletko tosiaan sitä mieltä, äiti?

— Minä tiedän sen omasta kokemuksestani. Annan harvoin neuvoja, joita en itse ole käytännössä havainnut hyviksi. Kun sinä ja Jo olitte pieniä, menettelin ihan niin kuin sinä nyt ja luulin laiminlyöväni velvollisuuksia, ellen omistautuisi kokonaan teille. Isäraukka uppoutui kirjoihinsa, kun minä olin kieltäytynyt avuntarjouksista, ja hän antoi minun koettaa omin voimin. Ponnistelin yksinäni minkä jaksoin, mutta Jo oli jo liikaa minulle. Hemmottelin hänet melkein pilalle. Sinä olit sairaalloinen ja minä olin huolissani sinusta, kunnes itse sairastuin. Silloin isä tuli hätään, järjesti rauhallisesti kaiken ja oli niin suureksi avuksi, että huomasin erehtyneeni, enkä ole sen jälkeen tullut toimeen ilman häntä. Kotionnemme salaisuus on siinä, että hän ottaa työnsä ohella osaa kodin yhteisiin huoliin ja velvollisuuksiin, ja minä taas koetan kotitöiltäni olla kiinnostunut hänen harrastuksistaan. Meillä on kummallakin omia puuhia, mutta kotona teemme aina yhteistyötä.

— Niinhän se on, äiti; minun hartain toiveeni onkin tulla yhtä hyväksi puolisoksi ja äidiksi kuin sinä olet. Kerro miten se käy päinsä, minä teen mitä sinä vain neuvot.

— Sinähän olet aina ollut tottelevainen tyttäreni. Sinun sijassasi minä antaisin Johnin osallistua enemmän Demin hoitamiseen. Pojan kasvatus vaatii miehen kättä, eikä ole suinkaan liian aikaista aloittaa. Sitten voisit antaa Hannan tulla avuksesi, niin kuin olen ehdottanut. Hän on erinomainen lastenhoitaja, ja sinä voit huoleti uskoa lapset hänen huostaansa sillä aikaa kun itse teet taloustöitä. Sinä tarvitset liikuntaa, Hanna pysyisi mielellään paikoillaan, ja John saisi vaimonsa takaisin. Käy enemmän ulkona. Hyväntuulisuus on yhtä tärkeätä kuin työnteko, sillä jos sinä olet synkkä, menee koko kodin taivas pilveen. Koeta ottaa osaa Johnin harrastuksiin, keskustele hänen kanssaan, anna hänen lukea sinulle; voitte vaihtaa mielipiteitä ja kehittää toisianne sillä tavoin. Älä sulje silmiäsi sen vuoksi, että olet nainen, vaan seuraa maailman tapahtumia ja valmistaudu täyttämään oma tehtäväsi elämässä.

— John on kauhean viisas. Luulen että hän pitää minua typeränä, jos rupean kyselemään politiikasta ja muusta sellaisesta.

— Enpä usko. Rakkaus peittää paljon, ja keneltäpä sinä kysyisit, jollet häneltä? Koeta, niin saat nähdä, että hän pitää paljon enemmän sinun seurastasi kuin rouva Scottin illallisista.

— Minä koetan. John parka, olen todella tainnut laiminlyödä häntä, mutta minä luulin tekeväni oikein eikä hän koskaan huomauttanut asiasta.

— Hän yritti olla epäitsekäs, mutta on varmaan tuntenut olevansa hylätty. Tässä vaiheessa nuoret aviopuolisot helposti alkavat vieraantua toisistaan, ja juuri silloin heidän pitäisi entistä enemmän etsiä toistensa seuraa. Ensi hellyys haihtuu pian, jollei sitä varjella huolellisesti. Kauneinta ja kalleinta aikaa vanhemmille ovat heidän huostaansa uskottujen ihmistaimien ensimmäiset elinvuodet. Älä anna Johnin vieraantua lapsista, he pystyvät parhaiten tekemään hänet onnelliseksi ja opettavat teitä tuntemaan ja rakastamaan toisianne. Hyvästi nyt, kultaseni. Mietipäs äitisi saarnaa ja noudata sitä, jos huomaat sen hyväksi. Jumala siunatkoon teitä kaikkia!

Meg ajatteli äitinsä sanoja, havaitsi neuvot hyviksi ja alkoi noudattaa niitä, vaikka ensimmäinen yritys ei sujunutkaan niin kuin hän oli suunnitellut. Lapsista oli tietenkin tullut talon itsevaltiaita heti kun he huomasivat, että kirkumalla ja potkimalla sai mitä ikinä halusi.

Äiti oli täydellisesti lasten oikkujen orja, mutta isä ei alistunut yhtä helposti, ja silloin tällöin hellämielistä vaimoa huolestutti isän ankaruus kuritonta poikaa kohtaan. Demi oli näet perinyt isänsä lujan luonteen, ja jos hänen pieneen päähänsä pälkähti haluta jotain tai tehdä jotain, eivät kuninkaan sotajoukotkaan olisi saaneet hänen mieltään muuttumaan. Äidin mielestä oli liian aikaista opettaa pientä kullanmurua voittamaan mielihalujaan, mutta isä arveli, että lapsen oli alusta alkaen opittava tottelemaan. Niinpä nuoriherra Demi pian huomasi joutuvansa tappiolle, milloin hän ryhtyi rimpuilemaan isän kanssa. Mutta hän kunnioitti miestä, joka oli häntä voimakkaampi, ja rakasti isää, jonka päättäväinen kielto vaikutti paremmin kuin kaikki äidin hellät hyväilyt.

Kun keskustelusta äidin kanssa oli kulunut muutama päivä, Meg päätti järjestää Johnille hauskan koti-illan. Hän suunnitteli hyvän illallisen, järjesti olohuoneen, pukeutui sievästi ja pani lapset aikaisin nukkumaan, jotta mikään ei häiritsisi hänen tuumiaan. Mutta pahaksi onneksi Demi vastusti lannistumatta nukkumaanmenoa, ja tällä kertaa poika näytti päättäneen panna vastaan mahdollisimman kauan. Meg-raukka lauloi ja tuuditti, kertoi satuja ja pani liikkeelle kaiken viekkautensa houkutellakseen pojan uneen, mutta turhaan, suuret silmät eivät sulkeutuneet. Kun kiltti pikku Daisy oli jo kauan ollut höyhensaarilla, makasi Demi yhä valveilla ja tuijotti valoon masentavan virkeän näköisenä.

— Nukutko, kiltti pieni, ihan hiljaa sillä aikaa kuin äiti menee antamaan isäraukalle teetä? kysyi Meg kuullessaan eteisen oven sulkeutuvan ja tuttujen askelien hiipivän ruokasaliin.

— Demille teetä! vastasi Demi ja valmistautui saamaan osansa ilosta.

— Ei teetä, mutta saat aamulla piparkakkuja, jos heti panet silmät kiinni niin kuin Daisy-sisko. Panethan, kultaseni?

— Juu, ja Demi sulki silmänsä tiukkaan, ikään kuin hän siten pikemmin nukkuisi ja odotettu päivä nopeammin koittaisi.

Meg käytti otollista hetkeä hyväkseen ja juoksi hymyillen alakertaan tukassaan pieni sininen rusetti, joka oli Johnista erityisen ihastuttava. Hän huomasikin sen heti ja sanoi iloisen hämmästyneenä:

— No, pikku äiti, sinähän olet korea tänä iltana. Odotatko vieraita?

— Vain sinua, rakas.

— Onko nyt syntymäpäivä tai hääpäivä tai jokin muu juhla?

— Ei, mutta kyllästyin olemaan homsu ja pukeuduin kunnolla vaihteen vuoksi. Sinä siistiydyt aina aterialle tullessasi, vaikka olisit kuinka väsynyt, miksen sitten minä?

— Minä teen sen kunnioituksesta sinua kohtaan, kultaseni, sanoi vanhanaikainen John.

— Samoin, herra Brooke, nauroi Meg jälleen sievänä ja nuorekkaana nyökätessään teekannun takaa miehelleen.

— Täällä on niin kodikasta, ihan kuin ennen. Ja tee maistuu hyvältä. John maisteli teetään hiljaisen tyytyväisenä. Ei kuitenkaan kauan, sillä kun hän laski kupin kädestään ovenripa rapsahti salaperäisesti ja kuului pieni, kärsimätön ääni:

— Avaa ovi, Demi tattoo teetä!

— Se tuhma poika! Käskin hänen nukkua, mutta nyt hän on tassutellut alakertaan paitasillaan ja kylmettyy kuoliaaksi, sanoi Meg mennessään avaamaan ovea.

— Aamu tuli jo, ilmoitti Demi iloisesti ja astui huoneeseen kannattaen pitkää yöpaitaansa sirosti käsivarrella. Kiharat heilahtelivat hilpeästi, kun hän hyppi pöydän ympärillä ja katseli himoiten piparkakkuja.

— Ei vielä ole aamu. Sinun täytyy mennä nukkumaan ja jättää äiti rauhaan. Voit saada piparkakun ja sokeripalan.

— Demi lakattaa itiä, sanoi ovela poika ja aikoi kiivetä isän polvelle nauttimaan kiellettyä hedelmää. Mutta John pudisti päätään ja sanoi Megille:

— Jos käskit hänen pysyä yläkerrassa ja nukkua itsekseen, sinun on saatava hänet tottelemaan, muuten hän ei milloinkaan opi sitä.

— Niin, tietysti. Tule, Demi, Meg talutti pojan pois tuntien suurta halua läimäyttää pientä rauhanhäiritsijää, joka hyppeli hänen vieressään uskoen varmasti saavansa luvatun palkkion, kunhan saavuttaisiin lastenkamariin.

Hän ei pettynytkään toivossaan, sillä lyhytnäköinen äiti antoi hänelle sokeripalan, peitteli hänet vuoteeseen ja kielsi ankarasti kävelyretket ennen aamua.

Valapatto Demi myhähti myöntävästi ja imi autuaana sokeripalaansa huomattuaan, että ensimmäinen yritys oli onnistunut erinomaisesti.

Meg palasi alakertaan ja illallinen jatkui mukavasti, kunnes pieni haamu taas ilmestyi ja paljasti äidin rikoksen vaatimalla rohkeasti:

— Vielä tokelia, äiti.

— Tämä ei käy, sanoi John paaduttaen sydämensä. — Emme saa rauhaa ennen kuin tuo lapsi oppii menemään ajoissa nukkumaan. Sinä olet jo tarpeeksi kauan ollut hänen orjansa. Anna hänelle sellainen opetus, että tuo kerta kaikkiaan loppuu. Pane hänet vuoteeseen ja jätä yksin, Meg.

— Ei hän pysy siellä, jollen minä istu hänen vieressään.

— Minä saan hänet pysymään. Demi, mene yläkertaan ja käy nukkumaan niin kuin äiti on käskenyt!

— Enkä! vastasi kapinoitsija, otti pöydältä haluamansa piparkakun ja ryhtyi röyhkeästi nakertelemaan sitä.

— Sinä et saa vastata isälle noin. Minä kannan sinua, jollet itse mene.

— Mene poit, Demi ei lakatta itää, ja Demi vetäytyi äidin helmoihin.

Mutta sekin turva petti, kun äiti luovutti hänet viholliselle lausuen:

— Ole lempeä hänelle, John!

Kauhu valtasi pienen rikollisen, sillä kun äiti jätti hänet, silloin oli tuomion hetki käsillä. Kakku ryöstettiin kädestä, ilonpito estettiin ja poika kannettiin inhottavaan vuoteeseen. Demi-parka ei voinut hillitä kiukkuaan, vaan tappeli rohkeasti vastaan, potki ja kirkui koko matkan yläkertaan. Kun isä laski hänet vuoteeseen, hän kierähti heti toiselle reunalle ja lähti ovelle päin. Mutta hänet vedettiin häpeällisesti paidanliepeestä takaisin. Näytös toistui, kunnes pojan voimat uupuivat ja hän rupesi ulvomaan täyttä kurkkua. Nämä ääniharjoitukset olivat yleensä liikaa Megille, mutta John istui kuurona ja taipumattomana paikallaan. Ei puhettakaan maanitteluista, ei sokerista, ei saduista eikä kehtolauluista. Valokin sammutettiin ja vain uunin punainen kajo valaisi 'suurta pimeyttä', jota Demi katseli pikemmin uteliaana kuin peloissaan.

Uusi asiain tila ei ollut pojalle mieleen, ja hän alkoikin onnettomana huutaa äitiä, kun viha vähitellen lauhtui ja vangittu itsevaltias taas muisti hellän orjattarensa. Surkea valitus, joka seurasi kiihkeää ulvomista, kävi Megin sydämeen. Hän riensi yläkertaan ja rukoili:

— Anna minun jäädä hänen luokseen. Hän on jo kiltti, John.

— Ei, rakkaani. Sanoinhan että hänen täytyy nukkua niin kuin sinä käskit. Hänen on toteltava, vaikka saisin istua tässä koko yön.

— Mutta hän itkee itsensä sairaaksi, todisteli Meg soimaten itseään siitä, että oli pettänyt poikansa.

— Älä pelkää. Hän on niin väsynyt, että nukahtaa tuossa tuokiossa ja sitten on kaikki hyvin. Hänen on opittava tottelemaan. Älä sekaannu tähän, minä hoidan hänet.

— Hän on minun lapseni, enkä tahdo että hänet masennetaan kovuudella.

— Hän on minunkin lapseni, enkä minä salli että hänet hemmotellaan pilalle. Mene sinä alas ja jätä poika minun haltuuni.

Kun John puhui näin käskevässä äänilajissa, totteli Meg eikä hänen koskaan tarvinnut katua sitä.

— Saanhan sentään antaa hänelle suukon, John?

— Totta kai. Demi, sano hyvää yötä äidille ja anna hänen mennä lepäämään, sillä hän on väsynyt häärättyään sinun kanssasi koko päivän.

Jälkeenpäin Meg väitti että suudelma oli rauhoittanut pojan. Sillä sen jälkeen nyyhkytys vaimeni ja Demi makasi aivan hiljaa syvällä peiton alla, jonne oli murheissaan paennut.

— Pikkumies parka, hän on itkusta ja väsymyksestä ihan lopussa. Nyt peitän hänet ja sitten menen lohduttamaan Megiä, mietti John ja hiipi vuoteen viereen toivoen löytävänsä kapinoivan perillisensä unessa.

Mutta tämä ei nukkunut. Kun isä kurkisti peiton alle, Demin silmät avautuivat ja pieni leuka alkoi väristä ja hän ojensi kätensä nikottaen katuvaisena:

— Demi on kiltti jo.

Meg joka istui portailla oven ulkopuolella, ihmetteli pitkää äänettömyyttä. Hän kuvitteli kaikenlaisia onnettomuuksia ja pujahti vihdoin huoneeseen ottamaan selvää asiasta. Demi oli sikeässä unessa. Mutta hän ei nukkunut tavalliseen tapaansa kädet levällään, vaan alistuneena käppyrässä isän käsivarren ympäröimänä ja piti kiinni isän sormesta ikään kuin olisi tuntenut, että armo kävi oikeudesta. John oli kärsivällisesti odottanut, että lapsi hellittäisi otteensa, mutta olikin odottaessaan itse nukahtanut väsyneempänä tästä ottelusta kuin koko päivän työstä.

Meg hymyili itsekseen katsellessaan noin kahta päätä, jotka lepäsivät tyynyllä, sitten hän hiipi pois ja sanoi tyytyväisenä:

— Ei minun tarvitse pelätä, että John olisi liian ankara lapsille. Hän tietää miten heitä on käsiteltävä ja hänestä on paljon apua, sillä minä en yksinäni selviä Demistä.

Kun John vihdoin tuli alakertaan, odottaen tapaavansa Megin mietteliäänä tai harmissaan, hän yllättyi iloisesti, kun tämä istui rauhallisena koristamassa hattuaan ja pyysi, että John lukisi lehdestä vaalikeskustelun, jollei hän ollut liian väsynyt. John huomasi heti, että jonkinlainen mullistus oli käynnissä, mutta oli kyllin viisas jättääkseen kyselyt sikseen. Meg oli niin läpinäkyvä, että salaisuus tulisi kumminkin pian ilmi. John luki auliisti pitkän keskustelun ja selitti sen vaimolleen niin selvästi kuin taisi.

Meg koetti näyttää kiinnostuneelta, tehdä järkeviä kysymyksiä ja estää ajatuksiaan vaeltamasta valtion tilasta hatuntekeleeseen. Mielensä syvyyksissä hän ajatteli että politiikka oli yhtä kamalaa kuin matematiikka ja että politiikkojen päätyönä oli ilmeisesti keksiä haukkumanimiä toisilleen, mutta hän piti naiselliset mielipiteensä omana tietonaan. Ja kun John lopetti, hän pudisti päätään ja sanoi mielestään diplomaattisen kaksimielisesti:

— Niin, en tosiaan ymmärrä mihin me päädymme.

John nauroi ja katseli, kuinka hän käänteli käsissään pientä pitsi- ja kukkarakennelmaa. Se kiinnosti selvästi häntä paljon enemmän kuin Johnin puheet.

— Hän koettaa minun tähteni harrastaa politiikkaa; niinpä minun täytyy yrittää osoittaa kiinnostusta noihin hänen muotinäperryksiinsä, se on reilua peliä, tuumi oikeamielinen John ja lisäsi ääneen:

— Tuohan on sievä: tuleeko siitä jonkinlainen yömyssy?

— Voi hyvä mies, tämähän on hattu! Minun hienoin teatteri- ja konserttihattuni.

— Anteeksi. Se näytti niin pieneltä, että minä luulin sitä sellaiseksi pitsimyssyksi, joita toisinaan aamuisin käytät. Miten se pannaan päähän?

— Nämä pitsikaitaleet kiinnitetään ruusunnupulla leuan alle, näin. Meg havainnollisti asiaa panemalla hatun päähänsä ja katsoi Johnia vastustamattoman tyytyväisen näköisenä.

— Sievä hattu, mutta kasvosi ovat vielä sievemmät, sillä ne ovat taas nuoret ja iloiset. John suuteli hymyilevää Megiä ja aiheutti samalla vaurioita leukanauhojen ruusunnupulle.

— Hauskaa että pidät siitä, sillä haluaisin että menemme jonakin iltana konserttiin. Minä tarvitsen musiikkia, että pääsisin taas vireeseen. Mennäänkö, John?

— Tietysti, mennään mihin ikinä haluat. Olet niin kauan istunut sisällä, että se tekee sinulle tosiaan hyvää, ja minustakin on hauskaa lähteä. Mistä sinä sen sait päähäsi, pikku äiti?

— No, minä juttelin pari päivää sitten äidin kanssa ja kerroin hänelle, miten hermostunut, ärtyisä ja pahantuulinen olen nykyisin. Hän sanoi, että tarvitsen vaihtelua ja huojennusta huoliini. Hannan on nyt määrä auttaa minua lastenhoidossa, ja minä aion pitää enemmän huolta kodista. Joskus minun täytyisi vähän huvitella, etten ihan ennen aikojani tulisi kärttyisäksi ja väsyneeksi. Tämä on vain kokeilua, John. Ja teen sen yhtä paljon sinun kuin itseni tähden, sillä olen viime aikoina lyönyt sinua ihan häpeällisesti laimin, ja nyt koetan saada kotimme ennalleen. Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan?

Sillä ei ole väliä mitä John sanoi eikä silläkään, minkä vuoksi hattu oli vähällä ruhjoutua lopullisesti. Tärkeää on vain, että niistä muutoksista päätellen, joita vähitellen tapahtui pienessä kodissa ja sen asukkaissa, Johnilla ei näyttänyt olevan mitään Megin järjestelyä vastaan.

Megin aikoinaan uneksimaa paratiisia kodista ei tietenkään tullut, mutta työnjaon ansiosta kaikilla oli mukavampaa. Demi ja Daisy viihtyivät isän komennossa, sillä täsmällinen ja järkkymätön John piti yllä järjestystä ja kuuliaisuutta lasten valtakunnassa. Meg sai takaisin hyvän tuulensa ja paransi hermonsa tekemällä paljon terveellistä työtä, huvittelemalla jonkin verran ja keskustelemalla usein luottamuksellisesti järkevän miehensä kanssa. Kotona oli taas viihtyisää eikä John tahtonut lähteä ilman Megiä mihinkään. Scottit kävivät nyt Brookella, ja kaikkien mielestä heidän kotinsa oli onnen, tyytyväisyyden ja yhteenkuuluvuuden tyyssija.

16

LAISKA-LASSI

Laurie oli aikonut viipyä Nizzassa viikon, mutta jäikin sinne kuukaudeksi. Hän oli kyllästynyt yksin kiertelemään maita mantereita, ja Amyn seura tuntui kotoisalta. Hän kaipasi jo hemmottelua, johon oli tottunut, ja oli iloinen saadessaan taas hiukan tuntea sitä. Vieraiden imarteleva huomio ei ollut läheskään niin mieluisaa kuin tyttöjen kotona osoittama sisarellinen palvonta.

Amy ei tosin hemmotellut Laurieta niin kuin toiset, mutta oli todella iloinen nähdessään tutun Teddyn ja tarrautui häneen, koska hän tuntui edustavan kotiväkeä, jota Amy jo ikävöi enemmän kuin tahtoi myöntääkään. Kumpikin haki lohdutusta toisen seurasta ja he olivat usein yhdessä, ratsastivat, kävelivät, tanssivat tai laiskottelivat. Nizzassa näet ei voi tehdä työtä huvikauden aikana.

Mutta samalla kun he näyttivät huolettomasti huvittelevan, he tahattomasti tarkkailivat ja muodostivat mielipiteitä toisistaan. Amyn arvo nousi päivä päivältä ystävän silmissä, kun taas Laurien laski, ja molemmat tunsivat sen ennen kuin asiasta oli vaihdettu sanaakaan. Amy koetti olla mieliksi Laurielle ja onnistuikin, sillä hän oli kiitollinen Laurien tarjoamista hauskuuksista ja palkitsi hänet pikku palveluksilla, jotka hän osasi tehdä naisellisen viehättävästi.

Laurie taas ei välittänyt nähdä vaivaa mistään, vaan antoi kaiken mennä omaa latuaan ja piti luonnollisena, että toiset naiset olivat hänelle ystävällisiä, koska yksi oli ollut kylmä. Hänelle ei tuottanut vähintäkään vaivaa olla avokätinen, ja hän olisi lahjoittanut Amylle kaikki Nizzan kalleudet, jos tämä vain olisi ottanut vastaan. Mutta samalla Laurie tunsi, ettei voinut muuttaa käsitystä, jonka Amy hänestä oli muodostanut, ja hän melkein pelkäsi ankaria sinisilmiä, jotka tuntuivat tarkastelevan häntä puolittain surullisen, puolittain ivallisen hämmästyneinä.

— Toiset menivät täksi päiväksi Monacoon, mutta minä jäin mieluummin kirjoittamaan kirjeitä. Nyt ne on kirjoitettu ja minä aion lähteä Valrosaan piirtämään. Tuletko mukaan? kysyi Amy kerran, kun Laurie tapansa mukaan puolenpäivän maissa tuli käymään.

— Hm, miksikäs en! Mutta eikö nyt ole vähän liian kuuma kävelyilma? Laurie vastasi verkkaisesti, sillä viileä salonki näytti houkuttelevalta auringonpaahteen jälkeen.

— Otan pienet vaunut ja Baptiste voi ajaa, niin että sinulla ei ole muuta tehtävää kuin pitää päivänvarjoa ja suojella hansikkaitasi, sanoi Amy vilkaisten merkitsevästi tahrattomiin nahkakäsineisiin, jotka olivat Laurien heikko kohta.

— Siinä tapauksessa tulen mielelläni. Laurie ojensi kätensä ottaakseen Amyn luonnoslehtiön. Mutta tyttö työnsi sen omaan kainaloonsa ja tokaisi:

— Älä vaivaudu. Se ei häiritse minua, mutta sinua se rasittaisi.

Laurie kohautti kulmakarvojaan ja seurasi hätäilemättä Amya, joka juoksi alakertaan. Mutta vaunuihin istuuduttuaan Laurie tarttui omin käsin ohjaksiin ja jätti Baptisten ristissä käsin torkkumaan pukille.

He eivät sentään riidelleet — Amy oli liian hyvätapainen, Laurie taas liian laiska. Niinpä Laurie hetken kuluttua vilkaisi kysyvästi sivulleen, tyttö vastasi hymyllä ja matka jatkui sovinnollisen mielialan vallitessa.

Oli hauskaa ajella, kiemurtelevan tien varrella oli maalauksellisia näkymiä: vanha luostari, josta kuului munkkien juhlallinen veisuu; paljassäärinen, puukenkäinen paimen kivellä soittelemassa huiluaan karkea viitta toisella olkapäällä ja päässä suippolakki, vuohet hyppelemässä kallioilla tai makaamassa hänen jalkojensa juuressa. Sävyisät harmaat aasit kulkivat kantaen kahta puolen koreja, joiden vastaniitetyn heinän keskellä istui sievä tyttö, tai tiellä asteli värttinällä kehräävä mummo. Kivihökkeleistä juoksi ulos ruskeita, suurisilmäisiä lapsia kauppaamaan kukkakimppuja tai appelsiineja, jotka vielä olivat oksassa kiinni. Kukkuloita peitti ryhmyisten öljypuiden tiheä lehvistö, puutarhoissa riippui kullanvärisiä hedelmiä ja suuret, tulipunaiset vuokot reunustivat tietä. Vihreiden rinteiden ja kallionhuippujen takana kohosivat Merialpit terävinä ja valkoisina taivasta vasten.

Valrosa ansaitsi hyvin nimensä, sillä siellä ikuisessa kesässä ruusut kukkivat kaikkialla. Ne kurottuivat holvikäytävän ylle, työntyivät suuren portin pienojen välistä ja toivottivat iloisesti tervetuloa ohikulkijoille, reunustivat puistokatua ja kiertelivät pitkin sitruunapuita ja viuhkapalmuja aina kukkulalla sijaitsevalle huvilalle asti. Jokainen varjoisa nurkkaus, jossa kulkija saattoi levähtää oli suurena kukkakimppuna. Jokaisessa vilpoisessa luolassa oli marmorinymfi hymyilemässä kukkaharson takaa, ja jokaiseen suihkulähteeseen kuvastui punaisia, valkeita tai vaaleanpunaisia ruusuja, jotka kurottautuivat ihailemaan omaa kauneuttaan. Ruusut peittivät talojen seiniä, ne verhosivat reunuslistat, kiipesivät ylös pylväitä ja rönsyilivät pitkin kaiteita laajalla pengermällä, mistä näki aurinkoiselle Välimerelle ja valkomuuriseen kaupunkiin.

— Tämä on oikea paratiisi kuherruskuukautta viettäville, vai mitä? Oletko ikinä nähnyt tuollaisia ruusuja? kysyi Amy pysähtyen pengermälle ihailemaan näköalaa ja vastaan tulvahtavaa ylellistä tuoksua.

— En, enkä tällaisia piikkejä, vastasi Laurie peukalo suussa koetettuaan turhaan tavoittaa tulipunaista ruusua, joka kasvoi muita korkeammalla.

— Yritä alempaa ja poimi noita, joissa ei ole piikkejä, neuvoi Amy ja taittoi kolme hentoa, kellertävää kukkasta, jotka riippuivat muurilta. Hän kiinnitti ne Laurien napinläpeen rauhan merkiksi, ja Laurie jäi hetkeksi katsomaan niitä omituinen ilme kasvoillaan. Hänen luonteessaan oli häivähdys taikauskoa, ja nyt hän oli sellaisen raskasmielisyyden vallassa, joka saa nuoret keksimään pikkuasioista salaisia viittauksia ja kaikkialta romanssinaiheita.

Laurie oli ajatellut Jota tavoitellessaan punaista piikkiruusua — sillä voimakkaanväriset kukat pukivat Jota, ja tämän lempikukkia olivat heidän kasvihuoneensa kirkkaanpunaiset ruusut. Amyn antamat kalpeat ruusut olivat sellaisia, joita italialaiset panevat kuolleen käteen, mutta eivät missään tapauksessa morsiusseppeleeseen. Hetkisen hän mietti, tarkoittiko enne Jota vai häntä itseään, mutta samassa terve järki vei voiton tunteellisuudesta ja hän purskahti sydämelliseen nauruun.

— Kyllä se hyvä neuvo on, parasta sinun on noudattaa sitä ja säästää sormiasi, sanoi Amy, joka luuli Laurien nauravan hänen sanoilleen.

— Kiitos, mielelläni, hän vastasi piloillaan, mutta muutaman kuukauden kuluttua hän sanoi samoin — ja silloin se oli täyttä totta.

— Laurie, milloin sinä lähdet isoisäsi luo? kysyi Amy äkkiä istuutuessaan.

— Pikapuoliin.

— Noin sinä olet sanonut ainakin kymmenen kertaa viimeisten kolmen viikon aikana.

— Luultavasti; lyhyet vastaukset ovat vaivattomia.

— Hän odottaa sinua ja sinun pitäisi todellakin mennä.

— Sinäpä olet vieraanvarainen otus! Kyllä minä sen tiedän.

— Mikset sitten lähde?

— Luisumista kohti rappiota, luulisin.

— Velttoutta kai tarkoitat. Se on tosiaan kauheaa! Amy näytti ankaralta.

— Ei niin pahaa kuin näyttää. Olisin vain kiusaksi hänelle jos menisin, niin että voin aivan hyvin pysyä täällä ja kiusata sinua, sillä sinä kestät paremmin. Niin, ja se taitaa tehdä sinulle oikein hyvää, sanoi Laurie ja lähti kävelemään pitkin leveätä kaidetta.

Amy pudisti päätään ja avasi alistuneen näköisenä luonnoslehtiönsä. Mutta hän oli päättänyt läksyttää poikaa ja hetken kuluttua hän aloitti uudelleen.

— Mitä sinä nyt teet?

— Katselen sisiliskoja.

— Ei, ei, mitä sinä aiot tehdä ja mitä tahtoisit tehdä, tarkoitan.

— Polttaa sikarin jos sallit.

— Sinä olet raivostuttava. En pidä sikareista ja annan luvan vain jos saan piirtää sinut. Tarvitsen tähän ihmishahmon.

— Mitä suurimmalla mielihyvällä. Piirrätkö minut kokonaan vai kolmeneljäsosapituisena? Seisonko päälläni vai jaloillani? Ehdottaisin kunnioittavimmin lepoasentoa. Piirrä sitten itsesikin mukaan ja anna kuvalle nimeksi "Suloinen joutilaisuus".

— Pysy siinä asennossa ja nuku vaikka, jos sinua haluttaa. Minä aion olla ahkera, sanoi Amy toimekkaana.

— Ilahduttavaa innostusta! Laurie nojautui peräti tyytyväisenä kiviseen uurnaan.

— Mitähän Jo sanoisi, jos näkisi sinut nyt? kysyi Amy kärsimättömästi; hän toivoi piristävänsä Laurieta mainitsemalla tarmokkaan sisarensa nimen.

— Hän sanoisi tapansa mukaan: "Mene tiehesi, Teddy, minulla on kiire!"

Laurie nauroi puhuessaan, mutta nauru oli väkinäistä ja hänen kasvonsa synkistyivät hetkeksi, sillä tutun nimen mainitseminen kosketti haavaa, joka ei vielä ollut parantunut. Äänensävy herätti Amyn huomiota, hän katsahti Laurieen ja huomasi hänen kasvoillaan oudon ilmeen, kovan ja katkeran, täynnä tyytymättömyyttä ja kaipausta. Ilme haihtui, ennen kuin Amy oli ehtinyt tarkemmin tutkia sitä, ja Laurie näytti taas välinpitämättömältä. Amy katseli häntä hetkisen tuntien esteettistä mielihyvää ja ajatteli, kuinka italialaisen näköinen Laurie oli lojuessaan siinä avopäin ja uneksiva katse silmissään. Hän näytti unohtaneen Amyn ja vaipuneen haaveiluun.

— Olet kuin hautapatsas, joka esittää nuorta ritaria nukkuvana, Amy sanoi ja piirsi huolellisesti hyvin muodostunutta profiilia, jonka taustana oli tumma kivi.

— Kunpa olisinkin!

— Tuo nyt on typerä toivomus, paitsi jos olet turmellut elämäsi. Olet niin muuttunut, että toisinaan ajattelen, että… Amy vaikeni silmissään ujo ja miettiväinen katse.

Laurie huomasi hänen levottomuutensa, jota toinen epäröi paljastaa, hän katsoi Amya suoraan silmiin ja sanoi niin kuin ennen rouva Marchille:

— Kaikki on hyvin, hyvä rouva.

Se rauhoitti Amya ja haihdutti epäilykset, jotka viime aikoina olivat alkaneet huolestuttaa häntä. Mutta se myös liikutti häntä ja hän osoitti sen sanomalla sydämellisesti:

— Sepä hauskaa, en minä nyt sinua kelvottomanakaan pitänyt, mutta kuvittelin, että olit tuhlannut rahasi Baden-Badenissa, rakastunut suin päin johonkin hurmaavaan ranskalaiseen aviovaimoon tai sotkeutunut hämäräperäisiin juttuihin, niin kuin nuoret miehet yleensä ulkomaanmatkoilla. Älä makaa enää auringossa. Käy lepäämään tähän ruohikolle ja "ollaan ystäviä" kuten Jon oli tapana sanoa, kun me istahdimme sohvan nurkkaan kertomaan salaisuuksia toisillemme.

Laurie heittäytyi tottelevaisesti nurmelle ja pisteli huvikseen päivänkakkaroita Amyn hatunnauhoihin.

— Olen valmis kuulemaan salaisuuksia. Hän katsahti Amyyn ilmeisen kiinnostuneena.

— Minulla ei ole mitään kerrottavaa; sinä saat aloittaa.

— No, minulle ei ole siunaantunut ainuttakaan salaisuutta. Ajattelin että sinulla ehkä olisi uutisia kotoa.

— Sinä olet kuullut kaikki viime aikojen uutiset. Mutta etkö sinä tiedä mitään? Kuvittelin, että Jo kirjoittaa sinulle kokonaisia romaaneja.

— Hänellä on paljon työtä. Minä taas kiertelen ympäri maailmaa, niin että on vaikea säännöllisesti kirjoittaa. Milloin sinä aloitat suuren taideteoksesi? Laurie kysyi vaihtaen puheenaihetta pohdittuaan hetken, mahtoiko Amy tietää hänen salaisuutensa ja halusiko tämä kenties ottaa sen puheeksi.

— En milloinkaan, tyttö vastasi alakuloisesti mutta varmasti. — Roomassa haihtui turhamaisuuteni. Kun olin nähnyt sikäläiset ihmeet, tunsin itseni aivan mitättömäksi ja samoin kaikki tyhmät haaveeni.

— Miksi ihmeessä — vaikka olet noin tarmokas ja lahjakas?

— Siksi juuri. Lahjakkuus ei ole neroutta eikä suurinkaan tarmo voi sitä siksi muuttaa. Tahdon tulla suureksi taiteilijaksi tai sitten olla kokonaan maalaamatta. En tahdo olla keskinkertainen töhertäjä, ja siksi en aio enää yrittääkään.

— No mihin sinä nyt ryhdyt, jos saan kysyä?

— Aion kehittää muita taipumuksiani ja olla tilaisuuden tullen seurapiirin koristeena.

Se oli Amylle ominaista puhetta ja kuulosti uskaliaalta. Mutta rohkeus sopii nuorille ja Amyn tavoitteella oli vahva perusta. Laurie oli huvittunut, mutta piti tuosta elämänhalusta, joka sai Amyn haikailematta pyrkimään uuteen päämäärään, kun entinen petti.

— Hienoa! Ja tässä on varmaan Fred Vauhghanin aika astua näyttämölle.

Amy ei vastannut mitään, mutta hänen maahan luoduissa silmissään oli merkitsevä katse, joka sai Laurien nousemaan istualleen ja sanomaan vakavana:

— Nyt minä leikin, että olen sinun veljesi, ja kysyn sinulta jotakin. Saanko?

— En lupaa vastata.

— Mutta sinun kasvoistasi näkee vastauksen. Ei sinussa, ystäväiseni, ole vielä kylliksi maailmannaista niin että voisit peittää tunteesi. Kuulin viime vuonna huhuja Fredistä ja sinusta, ja oma yksityinen mielipiteeni on, että jollei hänen olisi äkkiä täytynyt palata kotiin ja viipyä siellä, olisi ehkä tapahtunut jotakin — mitä?

— En minä vain tiedä, vastasi Amy kainosti, mutta huulilla leikki hymy ja silmien välke paljasti, että hän tunsi valtansa ja nautti sen tunnosta.

— Toivottavasti et ole kihloissa? Laurien ilme muuttui äkkiä veljellisen huolehtivaksi.

— En.

— Mutta menet, jos hän palaa takaisin ja polvistuu asianmukaisesti sinun eteesi, niinkö?

— Sangen mahdollista.

— Sinä siis pidät Fredistä?

— Voisin pitää jos koettaisin.

— Mutta sinä et koeta ennen kuin aika tulee? Varjelkoon, mitä yliluonnollista varovaisuutta! Hän on kunnon poika, mutta en kuvitellut häntä mieheksi, johon sinä voisit rakastua.

— Hän on rikas, ritarillinen ja käyttäytyy hyvin, aloitti Amy koettaen pysyä aivan tyynenä ja arvokkaana, mutta oli vähän häpeissään suunnitelmiensa vilpittömyydestä huolimatta.

— Ymmärrän. Seuraelämän kuningatar ei tule toimeen ilman rahaa, niin että sinä aiot tehdä hyvän naimakaupan ja päästä siten alkuun, vai miten? Sehän on maailman tapa, mutta tuntuu oudolta kuulla sinun äitisi tyttären sanovan noin.

— Siitä huolimatta se on totta.

Noihin sanoihin sisältyvä tyyni päättäväisyys oli yllättävä vastakohta puhujan nuoruudelle. Laurie vaistosi sen ja heittäytyi jälleen pitkäkseen tuntien selittämätöntä pettymystä. Hänen äänettömyytensä ja samalla omat hiljaiset itsesyytökset hämmensivät Amya ja saivat hänet viipymättä aloittamaan aikomansa läksytyksen.

— Toivoisin että tekisit minulle mieliksi ja terästäytyisit vähän, hän sanoi ankarasti.

— Terästä sinä minua, niin olet kiltti tyttö.

— Voisinkin ehkä, jos koettaisin, sanoi Amy sen näköisenä kuin olisi halunnut ryhtyä tuumasta toimeen.

— Koeta vain, minä annan luvan, vastasi Laurie, sillä hänen mielestään oli hauskaa pitkästä aikaa taas kiusata jotakuta.

— Sinä suutut heti.

— Ei sinuun voi suuttua. Tulen tekoon tarvitaan kaksi piikiveä, mutta sinä olet kylmä ja pehmeä kuin lumi.

— Et tiedäkään, mihin kykenen. Lumikin voi saada aikaan sekä hehkua että kirvelyä, jos sitä oikein käytetään. Sinun velttoutesi on melkein pelkkää teeskentelyä, jo pieni ärsytys osoittaisi sen.

— Ärsytä pois! Se ei koske minuun, mutta sinulle siitä on huvia, sanoi iso mies pienelle vaimolleen, kun tämä hutki häntä. Pidä sinä minua aviomiehenä tai lattiamattona ja piekse itsesi väsyksiin, jos kerran kaipaat moista voimistelua.

Amy oli todella ärtynyt ja olisi tahtonut nähdä Laurien ravistavan itsestään tylsyyden, joka oli täysin muuttanut hänet. Niinpä Amy teroitti sekä kielensä että kynänsä ja alkoi:

— Flo ja minä olemme keksineet sinulle uuden nimen. Se on Laiska-Lassi. Mitä pidät siitä?

Amy luuli, että se harmittaisi Laurieta, mutta tämä vain taivutti kädet niskansa alle ja sanoi tyynesti:

— Ei hullumpi. Kiitos vain.

— Tahdotko kuulla suorin sanoin, mitä sinusta oikeastaan ajattelen?

— Olen pelkkänä korvana.

— No niin, minä halveksin sinua.

Jos hän olisi sanonut vaikka "minä vihaan sinua" nenäkkäästi tai keimailevasti, Laurie olisi nauranut huvittuneena. Mutta Amyn äänen vakava, melkein surullinen sävy, sai hänet avaamaan silmänsä ja kysymään kiireesti:

— Miksi, saanko tietää?

— Siksi, että sinä jos kukaan voisit olla hyvä, hyödyllinen ja onnellinen, ja kuitenkin olet kelvoton, laiska ja onneton.

— Vahvaa kieltä, hyvä neiti.

— Jos kerran pidät siitä, niin jatkan.

— Ole hyvä, tämä on tosiaan mielenkiintoista.

— Arvasin sen. Itsekkäät ihmiset puhuvat aina mielellään itsestään.

— Olenko minä itsekäs? Hämmästynyt kysymys lipsahti Laurien huulilta, sillä hän oli ollut ylpeä anteliaisuudestaan.

— Olet, hyvin itsekäs, jatkoi Amy kylmän rauhallisesti, ja se tehosi kaksin verroin paremmin kuin kiivaus. — Voin todistaa sen sinulle; minä näet olen pitänyt sinua silmällä enkä totisesti ole tyytyväinen sinuun. Olet nyt ollut ulkomailla lähes puoli vuotta etkä ole tehnyt muuta kuin tuhlannut aikaa ja rahaa ja tuottanut pettymystä ystävillesi.

— Eikö mies saisi muka vähän huvitella neljän vuoden raadannan jälkeen?

— Et näytä kovin rasittuneelta. Ainakaan et ole siitä tullut yhtään paremmaksi, mikäli minä huomaan. Kun tapasimme täällä ensi kerran, sanoin että sinä olit edistynyt. Peruutan nyt sanani, sillä et sinä ole läheskään niin mukava kuin lähtiessäni kotoa. Sinusta on tullut inhottavan laiska, sinä juoruilet ja tuhlaat aikasi joutavaan. Tyydyt siihen, että typerät ihmiset hemmottelevat ja ihailevat sinua, sen sijaan että koettaisit ansaita viisaiden kunnioituksen ja rakkauden. Sinä olet rikas, lahjakas, hyvässä asemassa, terve ja komea — niin, se imartelee sinua, mutta se on totta, siksi minä sen sanon. Sinä voisit käyttää hyödyksi hienoja ominaisuuksiasi ja olla onnellinen niistä, mutta et osaa muuta kuin vetelehtiä. Sen sijaan että olisit mies, niin kuin sinun pitäisi ja niin kuin voisitkin, olet vain… Amy keskeytti ja jäi katsomaan Laurieta samalla kertaa surullisena ja säälivästi.

— Pyhä Laurentius piinapenkissä, täydensi Laurie avuliaasti. Mutta läksytys alkoi tehota, sillä velttous oli poissa; hänen katseensa oli valpas ja ilme miltei vihainen ja loukkaantunut.

— Arvelinkin että suhtautuisit asiaan noin. Te miehet nimitätte meitä enkeleiksi ja sanotte, että me voimme tehdä teistä mitä hyvänsä, mutta annas olla kun sitten tosiaan tarkoitamme teidän parastanne, te vain nauratte ettekä tahdo kuunnella. Se osoittaa minkä arvoista teidän imartelunne on.

Amyn ääni oli katkera ja hän käänsi ärsyyntyneenä selkänsä maassa makaavalle marttyyrille.

Samassa laskeutui käsi lehtiölle niin että hän ei voinut piirtää, ja Laurie sanoi matkien lystikkäästi anteeksi pyytävän lapsen ääntä.

— Minä olen kiltti jo, voi, minä olen kiltti jo!

Mutta Amy tarkoitti täyttä totta eikä nauranut. Hän näpäytti kynällään ojentunutta kättä ja sanoi ankarasti:

— Etkö häpeä, että sinulla on tuollainen käsi? Pehmeä ja valkoinen kuin neidin, sillä ei näy muuta virkaa olleenkaan kuin koreilla hienoissa hansikkaissa ja poimia kukkia naisille. Luojan kiitos, ettet sentään ole keikari! Saan olla onnellinen, kun et kanna sormissasi timantteja tai valtavia sinettisormuksia, vaan ainoastaan tuota pientä vanhaa sormusta, jonka Jo sinulle kauan sitten antoi. Jo kulta, toivoisin että hän olisi täällä apunani!

— Niin minäkin!

Käsi katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja Laurien toivomuksessa oli pontta riittämiin jo Amynkin mielestä. Amylle juolahti mieleen muuan ajatus, ja hän katsahti Laurieta, mutta tämä oli työntänyt lakin silmilleen muka suojaksi auringolta. Amy näki vain hänen rintansa nousevan ja laskevan ja käden, jossa sormus oli, hautautuneen syvälle ruohikkoon.

Samassa moni pikkuseikka ja vihje kirkastui Amylle ja paljasti asian, jota sisar ei ollut hänelle uskonut. Hän muisti nyt, että Laurie oli välttänyt puhumasta Josta. Hän palautti mieleensä varjon, joka oli laskeutunut Laurien kasvoille, muutoksen joka tässä oli tapahtunut, ja pienen sormuksen. Amy oli aavistellut, että rakkaussurut saattaisivat olla syynä Laurien muuttumiseen, ja nyt hän oli varma siitä. Hänen ankarat silmänsä kostuivat, ja kun hän taas puhui, ääni oli kauniin lempeä ja ystävällinen, niin kuin Amylla konsanaan saattoi.

— Tiedän ettei minulla ole oikeutta puhua sinulle näin, ja jollet olisi maailman hyväluontoisin mies, suuttuisit minuun silmittömästi. Mutta me pidämme sinusta paljon ja olemme ylpeitä sinusta enkä soisi, että kotiväki joutuisi pettymään sinun suhteesi niin kuin minä — tai ehkäpä he ymmärtäisivät muutoksen paremmin.

— Varmaankin, kuului hatun alta katkerasti, ja se oli yhtä liikuttavaa kuin jos sanat olisi lausuttu murtuneella äänellä.

— Heidän olisi toki täytynyt kirjoittaa minulle; nyt olen puhunut tyhmyyksiä ja motkottanut, kun minun päinvastoin olisi pitänyt olla kärsivällisempi ja ystävällisempi kuin milloinkaan. En ole koskaan pitänyt neiti Randalista, ja nyt vihaan häntä! sanoi Amy viekkaasti tahtoen saada tällä kertaa varmuuden asiasta.

— Hiiteen neiti Randal! Laurie keikautti hatun silmiltään ja kasvot paljastivat selvästi hänen tunteensa mainittua nuorta naista kohtaan.

— Anteeksi! Luulin ihan… Valtioviisaasti Amy vaikeni.

— Etpäs luullut. Tiesit varsin hyvin, etten koskaan ole välittänyt kenestäkään muusta kuin Josta. Laurie puhui entiseen kiivaaseen sävyynsä katsoen poispäin Amysta.

— Niin minä arvelinkin, mutta kun kotona ei koskaan puhuttu siitä ja kun sinä sitten matkustit, luulin erehtyneeni. Eikö Jo ollut hyvä sinulle? Kumma, mutta minä olin varma, että hän rakastaa sinua sydämestään.

— Kyllä hän oli hyvä minulle, mutta ei niin kuin olisin halunnut. Onnekseen hän ei rakastanut minua, jos kerran olen tuollainen tyhjäntoimittaja kuin sinä sanoit. Se on kuitenkin hänen syynsä, sen voit kertoa hänelle.

Kova, katkera ilme palasi taas Laurien kasvoille ja se huolestutti Amya, sillä hän ei tiennyt mitä lääkettä olisi käytettävä.

— Olin väärässä, minä en tiennyt asiasta. Olen pahoillani, että olin niin tyly, mutta minusta sinun olisi koetettava kestää surusi hiukan paremmin, rakas Teddy.

— Älä, sitä nimeä ei saa käyttää kukaan muu kuin hän! Laurie kohotti kätensä kuin pysäyttääkseen sanat, jotka Amy oli lausunut Jon ystävällisen nuhtelevaan tapaan. — Odota kunnes itse olet kokenut samaa, hän lisäsi hiljaa nyhtäen maasta ruohoa kourallisittain.

— Kantaisin suruni miehekkäästi ja koettaisin ansaita hänen kunnioituksensa, jos en voisi saada rakkautta, sanoi Amy varmasti kuin kokematon konsanaan.

Laurie oli luullut kantaneensa surunsa harvinaisen hyvin: valittamatta, pyytämättä kenenkään myötätuntoa hän oli kätkenyt huolensa ja käynyt taisteluun yksinään. Amyn läksytys saattoi asian uuteen valoon, ja ensi kerran Lauriesta tuntui raukkamaiselta ja itsekkäältä ensimmäisen vastoinkäymisen sattuessa murtua ja vajota synkkään velttouteen. Tuntui kuin hänet olisi ravistettu hereille unesta, johon olisi mahdotonta enää uudelleen nukahtaa. Hän nousi istumaan ja kysyi epäröiden:

— Luuletko, että Jokin halveksii minua niin kuin sinä?

— Varmasti, jos näkisi sinut tuollaisena. Hän inhoaa laiskoja ihmisiä. Tee jotakin suurta ja pakota hänet rakastamaan itseäsi!

— Kyllähän minä yritin parhaani, mutta siitä ei ollut hyötyä.

— Onnistuit tutkinnossa, sitäkö tarkoitat? Et sinä muuta olisi voinut isoisäsikään takia. Olisi ollut häpeä epäonnistua, kun olit kuluttanut niin paljon aikaa ja rahaa ja kaikki tiesivät, että sinä kyllä pystyt suoriutumaan loistavasti.

— Minä epäonnistuin, sano mitä sanot, sillä Jo ei rakastanut minua, aloitti Laurie nojaten toivottoman näköisenä päätään käteensä.

— Etkä epäonnistunut, lopulta myönnät sen itsekin, sillä se teki sinulle hyvää ja näytti mihin kelpaat. Jos nyt rupeaisit johonkin muuhun työhön, sinusta tulisi kohta taas iloinen ja reipas ja unohtaisit surusi.

— Mahdotonta.

— Koeta, niin saat nähdä. Ei sinun kannata kohautella olkapäitäsi ja ajatella: "Mitähän tuokin näistä asioista tietää." En väitä olevani viisas, mutta minä katselen ympärilleni ja näen enemmän kuin aavistatkaan. Minua kiinnostavat ihmisten kokemukset ja erehdykset, ne jäävät mieleeni ja minä käytän niitä sitten omaksi hyödykseni. Rakasta Jota koko lopun elämääsi jos haluat, mutta älä anna sen lannistaa itseäsi, sillä on typerää jättää käyttämättä hyviä lahjoja vain sen vuoksi, ettei voi saada sitä, jonka haluaa. Kas niin, nyt en enää saarnaa, sillä tiedän että piristyt ja olet mies tuosta kovasydämisestä tytöstä huolimatta.

Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan. Laurie käänteli pientä sormusta sormessaan ja Amy viimeisteli piirrostaan. Sitten hän laski sen Laurien polvelle ja kysyi:

— Mitäs pidät?

Laurie katsahti siihen eikä voinut olla hymyilemättä, sillä työ oli erinomainen: pitkä, veltto olento ruohikossa silmät puoliummessa, kasvot ilmeettöminä, kädessä sikari, josta kiertyi kevyt savukiekura uneksijan pään ympärille.

— Sinähän piirrät hyvin! hän sanoi todella hämmästyneenä ja ihastuneena Amyn taidosta ja lisäsi sitten naurahtaen: — Tosiaan, minä se olen.

— Niin olet ja tällainen olit ennen, Amy laski toisen luonnoksen rinnalle.

Se ei ollut läheskään yhtä hyvin piirretty, mutta siinä oli elämää ja henkeä, joka korvasi monet puutteet ja toi mieleen entiset ajat niin selvästi, että nuoren miehen ilme muuttui nopeasti sitä katsellessa.

Se oli karkea luonnos Lauriesta varsaa opettamassa. Takki ja lakki oli heitetty päältä ja voimakkaan vartalon, päättäväisten kasvojen ja käskevän asennon jokainen piirre uhosi tarmoa ja tahdonlujuutta. Uljas eläin, joka juuri oli taltutettu, seisoi kaula kaarella Laurien pitäessä lujasti ohjaksista ja se kuopi kärsimättömänä maata korvat hörössä ikään kuin kuunnellen ääntä, joka sen oli voittanut. Sekainen harja, ratsastajan pörröinen tukka ja pysty asento osoittivat kuin lennosta temmattua liikettä, voimaa, rohkeutta ja nuorekasta eloisuutta, se oli jyrkkä vastakohta "suloisen joutilaisuuden" veltolle sulavuudelle. Laurie ei sanonut mitään, mutta Amy näki hänen punastuvan ja puristavan huulensa tiukasti yhteen ikään kuin hän olisi ymmärtänyt opetuksen. Amy oli tyytyväinen, ja odottamatta Laurien puhuvan hän sanoi vilkkaaseen tapaansa:

— Muistatko kun opetit Puckia ja me olimme katsomassa? Meg ja Beth pelkäsivät, mutta Jo taputti ja hyppi innoissaan ja minä istuin aidalla piirtämässä sinua. Löysin pari päivää sitten tuon piirustuksen salkustani, korjailin sitä ja panin talteen näyttääkseni sen sinulle.

— Tuhannet kiitokset! Olet suunnattomasti edistynyt, onnittelen. Uskallanko minä täällä 'kuherruskuukausiparatiisissa' muistuttaa, että hotellissasi syödään päivällistä kello viideltä?

Laurie nousi, ojensi hymyillen ja kumartaen kuvat Amylle ja vilkaisi kelloonsa ikään kuin muistuttaen, että moraalisaarnatkin on joskus lopetettava. Hän koetti saada kasvoilleen välinpitämättömän ilmeensä, mutta nyt se todellakin oli teeskentelyä, sillä ravistelu oli tehonnut paremmin kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Amy huomasi hänen käytöksensä jäähtyneen ja tuumi itsekseen:

— Nyt olen loukannut häntä. No niin, jos se on hänelle hyväksi, olen iloinen, mutta pahoillani jos hän suuttuu minuun. Olkoon miten on, en voi peruuttaa sanaakaan.

Koko kotimatkan he nauroivat ja laskivat leikkiä ja pikku Baptiste takaistuimellaan luuli, että monsieur ja mademoiselle olivat loistavalla tuulella. Mutta kumpikin oli vaivaantunut. Ystävien välinen vilpittömyys oli häiriintynyt, aurinko oli mennyt pilveen ja näennäisen ilon alla piili tyytymättömyys.

— Saammeko nähdä sinut tänä iltana, mon frère? kysyi Amy kun he erosivat tädin ovella.

— Ikävä kyllä minun täytyy mennä muualle. Au revoir, mademoiselle, ja Laurie kumartui suutelemaan Amyn kättä. Mutta jokin hänen kasvoissaan sai Amyn äkkiä lausumaan lämpimästi:

— Ei, ole oma itsesi, Laurie, ja erotaan vanhaan hyvään tapaan. Pidän enemmän sydämellisestä englantilaisesta kädenpuristuksesta kuin kaikista ranskalaisten hellistä tervehdyksistä.

— Hyvästi, hyvä ystävä. Laurie lausui sanat niin kuin Amy oli toivonut ja lähti puristettuaan hänen kättään niin sydämellisesti, että se melkein teki kipeää.

Seuraavana aamuna Amy sai vastaanottaa vierailun asemesta kirjelipun, joka sai hänet aluksi hymyilemään ja lopuksi huokaamaan:

"Rakas kasvattajani!

Sanotko puolestani hyvästit tädillesi. Ja juhli itse voittoasi, sillä 'Laiska-Lassi' on lähtenyt isoisänsä luo niin kuin kiltti poika ainakin. Toivotan hauskaa talvea, ja suokoot jumalat sinulle ihanan kuherruskuukauden Valrosassa! Luulen, että Fredillekin tekisi ravistelu hyvää. Sano se hänelle ja vie perille onnitteluni.

Kiitollinen Telemakhoksesi."

— Kunnon poika! Olen iloinen että hän lähti, tuumi Amy hymyillen hyväksyvästi. Hetken perästä hänen kasvonsa synkistyivät, kun hän katseli ympärilleen tyhjässä huoneessa, ja hän jatkoi tahtomattaan huokaisten:

— Niin, olen iloinen, mutta ikävä minulle häntä tulee!

17

VARJOJEN LAAKSO

Kun ensi järkytys oli voitettu, omaiset tyytyivät väistämättömään, koettivat kestää sen iloisina ja tukivat toisiaan rakkaudellaan, joka murheen päivinä yhdistää perheenjäseniä toisiinsa. He kätkivät surun ja kukin yritti parhaansa tehdäkseen viimeisen vuoden mahdollisimman onnelliseksi.

Talon viihtyisin huone annettiin Bethille ja sinne kerättiin kaikki, mistä hän piti: kukkia, tauluja, piano, hänen pieni työpöytänsä ja rakkaat kissanpojat. Isän parhaat kirjat löysivät tiensä sinne, samoin äidin nojatuoli, Jon kirjoituspöytä ja Amyn kauneimmat piirustukset. Joka päivä Meg toi lapsensa luomaan auringonpaistetta Beth-tädin huoneeseen. John varasi pienen rahasumman pitääkseen potilaan hedelmissä, joista tämä piti. Vanha Hanna valmisti kyynelet silmissä yhä uusia herkullisia ruokia houkutellakseen Bethille ruokahalua, ja meren takaa saapui pieniä lahjoja ja hauskoja kirjeitä kuin lämpöisiä tuulahduksia ainaisen kesän mailta.

Palvottuna kuin kodinhaltija Beth vietti päivänsä entiseen tapaansa rauhallisena ja ahkerana. Mikään ei kyennyt muuttamaan herttaista epäitsekästä luonnetta, ja vielä valmistautuessaan erkanemaan elämästä, hän koetti tehdä sen onnelliseksi jälkeen jääville. Hänen heikot sormensa eivät milloinkaan olleet joutilaina.

Bethin mielihuveja oli valmistaa pieniä yllätyksiä koululapsille, jotka joka päivä kulkivat ohi. Milloin putosi ikkunasta lapaset kylmänpunaisiin käsiin, milloin neulakirja pienelle nukkeäidille, milloin kynänpyyhin pikku miehelle, joka uurasti harakanvarpaiden parissa, milloin taas kuvakirja tai jokin muu hauska tavara. Opin ohdakkeisen tien taivaltajat alkoivat pitää ystävällistä antajaa hyvänä haltijattarena, jonka ikkunasta sirottelemat lahjat hämmästyttävästi vastasivat kunkin tarpeita ja toivomuksia. Bethin parhaana palkintona olivat säteilevät lapsenkasvot, jotka hymyilivät ja nyökkäsivät joka kerta ikkunaan päin, ja hänen saamansa pikku kirjeet, jotka olivat täynnä mustetahroja ja kiitollisuutta.

Ensimmäiset kuukaudet olivat hyvin onnellisia ja Beth katsoi usein ympärilleen sanoen — 'Miten kaunista täällä onkaan!' kun kaikki olivat kokoontuneet hänen aurinkoiseen huoneeseensa, lapset peuhasivat ja lepertelivät lattialla, äiti ja siskot ompelivat ja isä luki vanhaa kirjaa, jossa oli paljon hyviä ja lohdullisia ajatuksia, yhtä käyttökelpoisia nyt kuin vuosisatoja sitten. Huone oli kuin pieni kappeli, jossa isällinen paimen opetti laumalleen elämän vaikeita läksyjä ja koetti osoittaa, että toivo auttaa rakkautta ja usko tekee alistumisen mahdolliseksi. Hänen yksinkertaiset opetuksensa sattuivat suoraan sydämiin.

Oli hyvä, että he saivat tämän rauhallisen ajan, se oli kuin valmistusta tulevien vaikeiden hetkien varalle. Vähitellen Beth alkoi valittaa, että neula kävi "raskaaksi", ja vihdoin hän laski sen kädestään ainaiseksi. Puhuminen rasitti häntä, ihmisten kasvot vaivasivat häntä, kivut vaativat hänet omakseen ja järkyttivät hänen rauhaansa jäytäessään heikkoa ruumista.

Päivät olivat raskaita ja yöt pitkiä, pitkiä; hartaat rukoukset kohosivat sydämistä, kun läheisimmät näkivät laihojen käsien anovasti ojentuvan puoleensa ja kuulivat tuskaisen parahduksen kykenemättä auttamaan. Nuori elämä kävi ankaraa taistelua kuolemaa vastaan. Mutta vaikea aika oli armeliaan lyhyt ja kapinoinnin loputtua rauha palasi entistä kauniimpana. Mitä heikommaksi Bethin ruumis kävi, sitä voimakkaammaksi kasvoi hänen sielunsa. Hän ei puhunut paljon, mutta kaikki tunsivat, että se jonka heistä piti ensimmäisenä lähteä, oli myös valmiimpi kuin kukaan toinen.

Jo ei hetkeksikään poistunut sairashuoneesta sen jälkeen, kun Beth oli sanonut tuntevansa itsensä voimakkaammaksi, jos hän oli siellä. Hän nukkui sohvalla ja heräsi tuon tuostakin kohentamaan tulta, syöttämään tai hoivaamaan kärsivällistä olentoa, joka harvoin pyysi mitään, ettei olisi vaivaksi. Kaiket päivät Jo oli vartiossa, ei olisi antanut kenenkään muun hoitaa Bethiä ja oli tämän valinnasta ylpeämpi kuin mistään muusta osakseen tulleesta kunniasta.

Tämä oli arvokas ja hyödyllinen aika Jolle, sillä hän sai silloin sen opin, joka oli hänelle hyvään tarpeeseen. Hän oppi kärsivällisyyttä, lähimmäisenrakkautta, anteeksiantamisen ja unohtamisen taitoa, velvollisuudentuntoa, joka tekee raskaan työn kevyeksi, ja vilpitöntä uskoa, joka mitään pelkäämättä pysyy lujana luottamuksessaan.

Usein herätessään Jo näki Bethin lukevan pientä kulunutta Raamattuaan tai kuuli hänen hiljaa laulavan lyhentääkseen unetonta yötä. Joskus hän oli kätkenyt kasvot käsiinsä ja kyynelet vierivät hiljaa läpikuultavien sormien lomitse. Jo makasi hiljaa ja hänen mielessään liikkuivat ajatukset, jotka olivat liian syviä purkautuakseen kyyneliin. Hän käsitti, että Beth yksinkertaiseen, epäitsekkääseen tapaansa koetti vieroittua maallisesta elämästä, johon oli kiintynyt, ja valmistautua uuteen elämään pyhien lohdutuksen sanojen, hiljaisten rukousten ja rakastamansa musiikin avulla.

Tämän näkeminen vaikutti Johon syvemmin kuin hurskaat saarnat ja virret tai palavat rukoukset. Surun herkistämällä sydämellään hän tajusi sisaren elämän kauneuden. Se oli ollut rauhallista ja vaatimatonta, mutta sille olivat olleet ominaisia aidot hyveet ja uhrautuvaisuus.

Eräänä yönä Beth etsi yöpöydältään luettavaa voidakseen unohtaa kuolettavan väsymyksen, jota oli melkein yhtä vaikea kestää kuin tuskia. Hän selaili vanhaa lempikirjaansa "Kristityn vaellusta", ja löysi pienen paperinpalan, joka oli kirjoitettu täyteen Jon käsialalla. Otsikko sattui hänen silmiinsä ja rivien tuhruisuudesta hän päätteli, että paperille oli pudonnut kyyneliä.

— Jo raukka, hän nukkuu sikeästi enkä henno herättää häntä pyytääkseni lupaa. Hän näyttää minulle kaikki enkä usko hänellä olevan mitään sitä vastaan että luen tämän, mietti Beth katsahtaen sisareensa, joka nukkui uuninedusmatolla hiilipihdit vieressään valmiina heräämään heti, kun halot risahtaisivat.

OMA BETH

Tyynnä varjossa hän vuottaa kunnes koittaa valkeus. Hän, tuo kirkas, surevaisen kotimme on siunaus. Maiset ilot, tuskat, toiveet aallon lailla raukeaa rantaan tumman, pyhän virran, jolle hän nyt seisahtaa.

Rakas sisko, jättäessäs pyrkimykset ihmisten, jätä mulle hyvyytesi, anna voimas ihmeinen. Anna kärsiväisyys suuri, joka elos kaunisti, joka tuskan synkät hetket ilomielin kohtasi.

Anna rohkeutes tyyni — sitä, oi, ma tarvitsen! Sillä sait sa viheriöimään polun velvoituksien. Jätä mulle luontos hellä, joka enkelsydämin toisten virheet anteeks antoi. Rakas, anna minunkin!

Tuolla puolen virran tumman tästä lähtein nähdä saan hahmon rakkaan, joka vartoo mua rantaan onnen maan. Usko, toivo, lapset surun enkeleiksi mulle saa. Sisko ennen mua mennyt minut kotiin johdattaa.

Epäselvinä ja tahraisina, puutteellisina ja ontuvinakin säkeet toivat kuvaamattoman huojennuksen ilmeen Bethin kasvoille. Hänen surunsa oli ollut se, että hän oli toimittanut niin vähän, mutta nyt hän näki, ettei hänen elämänsä ollut kulunut hukkaan eikä kuolema toisi epätoivoa. Hänen istuessaan sängyssä paperi käsissään hiiltynyt halko paukahti poikki, Jo havahtui, kohensi valkeata ja hiipi sitten vuoteen luo toivoen Bethin nukkuvan.

— En saa unta, mutta olen niin onnellinen. Katso, löysin tämän ja luin sen, sillä tiesin ettet panisi vastaan. Olenko todella merkinnyt sinulle noin paljon, Jo? hän kysyi mietteliäänä ja nöyrän vakavana.

— Olet Beth, olet! Jon pää painui pielukselle siskon viereen.

— Silloin en olekaan elänyt turhaan. En ole niin hyvä kuin sinä kuvaat, mutta olen koettanut tehdä oikein, ja nyt kun en voi enää ruveta paremmaksi, on lohdullista tietää, että joku rakastaa minua noin paljon ja että olen ollut hänelle avuksi.

— Sinä, Beth, olet auttanut minua enemmän kuin kukaan muu maailmassa. Ajattelin aluksi etten voisi luopua sinusta, mutta nyt alan ymmärtää etten menetäkään sinua. Sinä vaikutat minuun enemmän kuin milloinkaan ennen eikä kuolema voi erottaa meitä vaikka siltä näyttää.

— Tiedän ettei se voi, enkä pelkää enää kuolemaa, sillä olen varma, että saan olla edelleen Bethisi ja rakastaa ja auttaa sinua entistä enemmän. Jo, sinun täytyy täyttää minun paikkani ja auttaa kaikessa isää ja äitiä. He turvautuvat sinuun, älä petä heitä, ja jos sinusta tuntuu vaikealta, muista että minä en unohda sinua ja että siinä työssä olet onnellisempi kuin jos kirjoittaisit loistavia teoksia tai saisit nähdä kaikki maailman ihmeet, sillä rakkaus on ainoa, jonka voimme viedä täältä mukanamme, ja se tekee lähtemisenkin helpoksi.

— Minä koetan, Beth. Sinä hetkenä Bethin vuoteen ääressä Jo luopui entisistä haaveistaan ja omistautui uudelle paremmalle päämäärälle. Muut toiveet tuntuivat köyhiltä sen siunatun lohdutuksen rinnalla, jonka usko ikuiseen rakkauteen toi.

Niin tulivat kevätpäivät, taivas selkeni, maa muuttui vihreäksi, varhaiset kukat puhkesivat kauniina ja linnut palasivat etelästä parahiksi sanomaan hyvästit Bethille, joka väsyneen mutta luottavaisen lapsen tavoin jättäytyi niiden käsien turviin, jotka olivat ohjanneet häntä läpi elämän. Isä ja äiti johdattivat hänet hellästi varjojen laakson halki ja luovuttivat hänet taivaallisen isän huomaan.

Muualla kuin kirjoissa kuoleva harvoin lausuu mieleenpainuvia sanoja, näkee näkyjä tai eriää kirkastunein ilmein. Ne jotka ovat nähneet monen päättävän vaelluksensa, tietävät että kuolema tulee useimmiten luonnollisena ja yksinkertaisena kuin uni. Bethin elämä sammui hiljaa, niin kuin hän oli toivonutkin. Yön pimeimpänä hetkenä, ennen päivän koittoa, hän veti hiljaa viimeisen henkäyksensä äidin sylissä jäähyväisiä sanomatta, vain hellästi katsoen ja hiljaa huokaisten.

Kyynelin, rukouksin ja hellin käsin äiti ja siskot valmistivat hänet sitä pitkää unta varten, jota kipu ei enää häiritsisi. He olivat kiitollisia nähdessään että kärsivä ilme pian muuttui kauniin tyyneksi, ja kunnioittavan iloisia huomatessaan, että kuolema oli ollut Bethille armollinen enkeli eikä kauhistava aave.

Aamun koittaessa tuli oli moneen kuukauteen ensi kerran sammuksissa, Jon paikka oli tyhjänä ja huone hyvin hiljainen. Mutta lähistöllä lintu lauloi iloisesti hiirenkorvalla olevalla oksalla, lumikellot kukkivat ikkunan alla ja kevätaurinko tulvi kuin siunausta tuoden rauhallisille kasvoille, jotka lepäsivät pieluksella niin tyynen tuskattomina, että omaiset hymyilivät läpi kyynelten ja kiittivät Jumalaa, että Bethin vihdoinkin oli hyvä olla.

18

UNOHTAMISTA OPPIMASSA

Amyn saarna teki hyvää Laurielle, vaikka hän ei tietenkään myöntänyt sitä ennen kuin aikojen kuluttua. Miehen tapaistahan on noudattaa naisen antamaa neuvoa vasta sitten, kun hän on vakuuttunut, että muutenkin aikoi tehdä juuri niin. Jos neuvo osoittautuu hyväksi, nainen saa puolet kunniasta, jos taas huonoksi, hänelle suodaan jalomielisesti se kokonaan. Laurie palasi isoisänsä luo ja pysyi tämän seurassa joitakin viikkoja niin uskollisesti, että vanha herra selitti Nizzan ilmanalan olleen ihmeen terveellistä ja kehotti Laurieta kokeilemaan sitä toistekin. Niin nuori mies olisi mielellään tehnytkin, mutta saamansa nuhdesaarnan jälkeen häntä ei olisi voitu kuljettaa sinne edes elefanttien voimalla.

Laurie mietti miettimistään Amylta saamiaan nuhteita, ja hänen täytyi myöntää olleensa tosiaan itsekäs ja laiska, mutta kun miehellä on syvä suru, on toki ymmärrettävää, että hän vähän oikuttelee, kunnes pääsee kuivalle maalle. Laurie tunsi, että hänen tyhjiin valunut tunteensa oli nyt kuollut ja haudattu, mutta vaikka hän ei milloinkaan lakkaisi uskollisesti murehtimasta sitä, oli sentään aiheetonta kerskailla surupuvullaan.

Jo ei rakastaisi häntä, mutta Laurie voisi saada tämän ihailemaan ja kunnioittamaan häntä jos osoittaisi, ettei hänen elämänsä mennyt pilalle rukkasten takia. Olihan hän aikonutkin saada aikaan jotakin, joten Amyn neuvo oli ollut tarpeeton. Hän oli vain odottanut, kunnes saisi onnettoman rakkautensa kunnialla hautaan. Kun se nyt oli tapahtunut, hän tunsi voivansa kätkeä murtuneen sydämensä ja ponnistella eteenpäin.

Niin kuin Goethe teki ilostaan ja surustaan runoja, Laurie päätti palsamoida rakkaussurunsa musiikkiin ja säveltää sielumessun, joka murtaisi Jon sydämen ja saisi kuulijat kyyneliin. Kun Laurie alkoi taas käydä rauhattomaksi ja oikulliseksi, vanha herra määräsi hänet matkoille; hän lähti Wieniin, missä hänellä oli muusikkotuttavia, ja ryhtyi työhön totisesti vakain aikein.

Mutta ehkä suru oli liian syvä tullakseen ilmaistuksi sävelin tai musiikki liian yliaistillista kuvatakseen maallista murhetta. Laurie huomasi pian, etteivät hänen kykynsä riittäneet sielumessun säveltämiseen. Oli ilmeistä, ettei hän vielä oikein ollut työvireessä ja ajatusten täytyi saada selvitä, sillä usein, kesken valittavaa sointua, hän huomasi hyräilevänsä tanssisäveltä, joka elävästi toi mieleen Nizzan joulutanssiaiset ja varsinkin uljaan ranskalaisen. Sen vuoksi hän päättävästi jätti traagisen musiikin säveltämisen toistaiseksi.

Sitten hän koetti säveltää oopperaa, mutta odottamattomia vaikeuksia tuli hänen tielleen tälläkin alalla. Hän tahtoi tehdä Josta sävellyksensä sankarittaren ja koetti palauttaa mieleensä helliä muistoja ja romanttisia mielikuvia rakastetustaan.

Mutta muisti petti hänet. Oli kuin sillä olisi ollut tytön pahankurinen luonne, sillä se toi Laurien mieleen vain Jon omituisuudet, viat ja oikut ja näytti hänet aina arkisilta puoliltaan: toimittamassa mattoja huivi päässä, linnoittuneena sohvatyynyjen taakse tai kaatamassa kylmää vettä Laurien kuumille tunteille. Hillitön naurunpurskahdus särki hellän kuvan, jonka Laurie yritti hänestä luoda. Ei, Jo ei mistään hinnasta tahtonut joutua oopperasankarittareksi. Varjelkoon mikä kiusankappale hän onkaan, Laurie huudahti ja repi tukkaansa niin kuin epätoivoisin säveltäjä ainakin.

Kun hän rupesi etsimään toista naista, joka helpommin suostuisi sävelin ikuistettavaksi, hänen muististaan sukeltautui eräs, joka oli ilman muuta halukas. Ilmestyksen kasvonpiirteet olivat vähän epäselvät, mutta sillä oli kullankeltainen tukka, sitä ympäröi läpikuultava pilvi ja se leijaili hänen sielunsa silmien edessä ihanassa ruusujen, riikinkukkojen, valkeiden ponien ja sinisten nauhojen sekamelskassa. Hän ei antanut tälle herttaiselle aaveelle nimeä, mutta otti sen sankarittarekseen ja alkoi oikein pitää siitä, varusti sen kaikilla mahdollisilla lahjoilla ja ansioilla ja saattoi sen vahingoittumattomana koettelemusten läpi, jotka olisivat tuhonneet kenet tahansa kuolevaisen naisen.

Tämän innoituksen voimasta työ sujui jonkin aikaa kuin leikki, mutta vähitellen se kadotti viehätyksensä, säveltäminen unohtui, ja hän istui haaveissaan kynä kädessä tai harhaili ympäri iloista kaupunkia hankkimassa uusia ideoita tai virkistämässä mieltään, joka sinä talvena oli hiukan levottomassa tilassa. Hän ei tehnyt juuri mitään, mutta ajatteli paljon ja huomasi, että tahtomattaan oli muuttumassa jotenkin.

— Ehkäpä luomisvoimani kuohuu. Annan sen kuohua ja katson mitä siitä kehittyy, hän tuumi, mutta epäili salaa, että se ei ollutkaan luomisvoimaa vaan jotain paljon tavallisempaa. Tästä kuohumisesta oli kuitenkin hyötyä, sillä tarkoitukseton elämä alkoi yhä enemmän harmittaa Laurieta ja hän rupesi kaipaamaan kunnon työtä, johon voisi antautua sieluineen ruumiineen. Vihdoin hän päätyi myös siihen lopputulokseen, etteivät kaikki musiikin ystävät ole säveltäjiä.

Palattuaan eräänä iltana kuuntelemasta muuatta Mozartin suurta oopperaa, joka oli esitetty loistavasti kuninkaallisessa teatterissa, hän otti esiin oman tekeleensä, soitti sen parhaat kohdat ja jäi sitten tuijottamaan Mendelssohnin, Beethovenin ja Bachin rintakuvia, jotka hymyilivät suopeasti hänelle. Sitten hän äkkiä repi nuottilehdet kappaleiksi ja viimeisen leijaillessa hänen kädestään sanoi vakavana itsekseen:

— Hän on oikeassa! Lahjakkuus ei ole neroutta eikä voi siksi muuttua. Mozartin musiikki vei minusta turhamaisuuden niin kuin Rooma hänestä, enkä aio enää olla narri. Mutta mitä rupeaisin nyt tekemään?

Tuota kysymystä oli vaikea ratkaista ja Laurie alkoi toivoa, että hänen täytyisi itse ansaita leipänsä. Nyt jos koskaan oli mainio tilaisuus "mennä helvettiin" niin kuin hän oli joskus uhmakkaasti sanonut. Hänellä oli paljon rahaa eikä mitään tehtävää, ja paholainen keksii tunnetusti mielellään käyttöä lihavalle kukkarolle ja joutilaille käsille. Poikaparkaa ahdistivat sekä sisäiset että ulkonaiset kiusaukset, mutta hän kesti ne sangen hyvin. Hän rakasti vapautta, mutta vielä suuremman arvon hän antoi kunniallisuudelle ja luottamukselle. Hän pysyi oikealla tiellä, koska muisti isoisälle antamansa lupauksen ja tahtoi aina kyetä rehellisesti katsomaan silmiin niitä, jotka häntä rakastivat, ja vakuuttamaan, että kaikki on hyvin.

Suureksi hämmästyksekseen Laurie huomasi, että hänen oli päivä päivältä helpompaa unohtaa kärsimyksensä. Hän ei ensin tahtonut uskoa sitä, vaan suuttui itselleen eikä voinut lainkaan ymmärtää asiaa. Tämä käänne oli aivan odottamaton eikä hän ollut valmistautunut siihen. Hän oli närkästynyt itselleen ja ihmetteli omaa huikentelevaisuuttaan. Hän tunsi samalla kertaa pettymystä ja huojennusta pystyessään niin pian toipumaan saamastaan ankarasta kolauksesta. Huolellisesti hän kohenteli rakkautensa sammuvia kekäleitä, mutta ne eivät enää leimahtaneet liekkiin, levittivät vain miellyttävää lämpöä, joka tuntui hyvältä eikä tehnyt häntä kuumeiseksi. Tahtomattaan hänen täytyi myöntää, että lapsellisen kiihkeä rakkaus tyyntyi vähitellen rauhalliseksi tunteeksi. Se oli hyvin hellä ja vielä hiukan surumielinen ja katkera, mutta aikanaan sekin varmasti häviäisi ja jättäisi jälkeensä veljellisen kiintymyksen, joka kestäisi lujana elämän loppuun asti.

Kun sana 'veljellinen' käväisi hänen mielessään, hän hymyili itsekseen ja katsahti Mozartin kuvaa.

— Niin, hän oli suuri mies, ja kun hän ei saanut omakseen toista sisaruksista, hän otti toisen ja tuli onnelliseksi.

Laurie ei lausunut ääneen näitä sanoja, mutta hänen ajatuksensa kulkivat siihen suuntaan. Seuraavassa hetkessä hän jo katseli vanhaa sormusta ja sanoi:

— Ei, minä en tee niin! Minä en ole unohtanut enkä unohda koskaan. Koetan taas, mutta jos nyt epäonnistun, niin ehkäpä…

Hän jätti lauseen kesken, tarttui kynään ja ryhtyi kirjoittamaan kirjettä Jolle, kertoi ettei osannut tarttua mihinkään niin kauan kuin oli vähänkin toivoa, että Jo muuttaisi mielensä. Eikö tämä sittenkin voisi ja tahtoisi antaa hänen palata kotiin ja tulla onnelliseksi?

Vastausta odottaessaan Laurie ei tehnyt mitään, mutta hän odotti tarmokkaasti ja kuumeisen kärsimättömänä. Vihdoin vastaus saapui ja ratkaisi asian lopullisesti. Jo ei todellakaan voinut eikä tahtonut. Hän oli kokonaan antautunut Bethille eikä enää milloinkaan halunnut kuulla sanaa 'rakkaus'. Hän uskoi että Laurie tulisi jonkun muun kanssa onnelliseksi, mutta toivoi että hänen sydämessään olisi aina varattuna pieni kolkka Jo-siskolle. Lopuksi hän pyysi Laurieta kertomaan Amylle, että Beth oli huonontunut. Amyn oli määrä palata keväällä kotiin eikä ollut syytä synkistää hänen viimeisiä kuukausiaan ulkomailla. Hän saisi kyllä aikanaan surra, mutta nyt Laurien piti hyvin usein kirjoittaa hänelle, jotta hän ei tuntisi itseänsä yksinäiseksi eikä kärsisi koti-ikävää ja levottomuutta.

— Minä kirjoitan heti. Pikku tyttö parka! Pelkään että hänen kotimatkastaan tulee hyvin surullinen.

Laurie avasi kirjoituslipaston, ikään kuin Amylle kirjoittaminen olisi ollut sopiva loppu lauseelle, joka pari viikkoa sitten oli jäänyt kesken.

Mutta hän ei kirjoittanutkaan sinä päivänä, sillä kun hän etsi parasta kirjepaperiaan, hänen mielensä äkkiä muuttui. Eräästä laatikosta laskujen, passien ja kuittien joukosta hän löysi pinkan Jon kirjeitä ja toisesta kolme Amyn lähettämää tervehdystä, jotka oli huolellisesti sidottu yhteen sinisellä nauhalla ja joissa tuoksui suloisesti kuihtuneet ruusut.

Surumielinen mutta samalla huvittunut ilme kasvoillaan Laurie keräsi kaikki Jon kirjeet, silitteli niitä, taittoi ne kokoon ja asetti sievästi pieneen lipastonlaatikkoon. Hetken aikaa hän käänteli pientä sormusta sormessaan, sitten hän veti sen hitaasti pois, laski kirjeiden viereen, lukitsi laatikon ja lähti kuulemaan juhlamessua Pyhän Tapanin tuomiokirkkoon. Hänestä tuntui kuin olisi ollut hautajaiset, ja vaikka suru ei ollutkaan murtanut hänen sydäntään, vaikutti sopivammalta viettää loppupäivä kirkossa kuin kirjoittamassa kirjeitä ihastuttaville nuorille naisille.

Mutta ennen pitkää kirje kuitenkin lähti, ja siihen tuli nopeasti vastaus, sillä Amylla tosiaankin oli koti-ikävä ja hän tunnusti sen Laurielle. Kirjeet kulkivat kumpaankin suuntaan järkkymättömän säännöllisesti koko kevään. Laurie myi säveltäjien kuvat, käytti oopperansa sytykkeiksi ja palasi Pariisiin toivoen, että joku saapuisi sinne pian. Hänen teki kovin mieli Nizzaan, mutta hän ei tahtonut lähteä sinne kutsutta. Mutta Amy ei nyt halunnut kutsua Laurieta, sillä hänellä oli omia asioitaan, joiden vuoksi hän halusi vältellä pojan hämmentäviä silmiä.

Fred Vaughan oli palannut ja tehnyt Amylle kysymyksen, johon tämä kerran oli päättänyt vastata: "Tahdon". Mutta nyt hän sanoikin: "En tahdo", ystävällisesti mutta päättäväisesti. Sillä hetken tullen hänen rohkeutensa petti ja hän tunsi, että rikkaus ja hyvä asema eivät riittäneet tyydyttämään uutta kaipausta, joka täytti hänen sydämensä aralla toivolla ja pelolla. Hänen korvissaan kaikuivat itsepintaisesti sanat: "Fred on kunnon poika, mutta en luullut häntä mieheksi, johon voisit rakastua", ja hän muisti Laurien ilmeen tämän sanoessa ne. Hän muisti myös vastanneensa katseellaan: "Minä menen naimisiin rahojen vuoksi."

Amy tunsi itsensä vaivautuneeksi muistaessaan tämän; hän ei tahtonut Laurien pitävän häntä sydämettömänä ja rahanahneena. Hän ei enää välittänyt päästä seurapiirien kuningattareksi, vaan halusi paljon mieluummin olla rakastava nainen. Hän oli iloinen ettei Laurie ollut suuttunut niistä hirveistä asioista, joita hän oli sanonut, vaan oli entistään ystävällisempi. Laurien kirjeet olivat suurena lohtuna Amylle, sillä kotiväki kirjoitti kovin epäsäännöllisesti. Amy piti velvollisuutenaankin vastata Laurien kirjeisiin, koska Jo itsepintaisesti pysyi kylmänä ja poikaparka tarvitsi hemmottelua. Jon olisi pitänyt koettaa rakastaa häntä. Se ei varmastikaan olisi ollut vaikeaa, sillä moni tyttö olisi ollut ylpeä Laurien kaltaisesta ihailijasta. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin olla erityisen ystävällinen Laurielle ja kohdella häntä kuin veljeä.

Jos kaikki veljet saisivat osakseen yhtä hyvän kohtelun kuin Laurie, he olisivat huomattavasti onnellisempia olentoja. Amy ei enää saarnannut, vaan kysyi aina Laurien mielipidettä, hän oli kiinnostunut kaikesta mitä tämä puuhasi, teki hänelle pieniä, ihastuttavia lahjoja ja lähetti kahdesti viikossa kirjeen täynnä piristäviä juoruja ja sisarellisia salaisuuksia. Vain harvojen veljien kirjeitä kunnioitetaan niin paljon, että sisar kantaisi niitä taskussaan, lukisi ehtimiseen ja säilyttäisi kalliina aarteina, joten tuskin Amykaan käyttäytyi noin hassusti. Mutta hän kävi kyllä hiukan kalpeaksi ja mietteliääksi sinä keväänä eikä enää paljon piitannut seuraelämästä vaan kulki usein yksinään piirtelemässä. Palatessaan hänellä ei ollut paljon näytettävää. Hän kai vain tutki luontoa istuessaan tuntikausia Valrosan pengermällä kädet helmassa tai piirrellessään hajamielisesti mielikuviaan. Paperille syntyi tavallisesti hautakiveen veistetty urhea ritari tai nuori mies, joka makasi ruohikossa hattu silmillä.

Carrolin täti luuli Amyn katuvan vastaustaan Fredille, ja tämä antoi hänen pysyä luulossaan, koska huomasi selittelyt mahdottomiksi ja vastaväitteet hyödyttömiksi. Hän piti vain huolta siitä, että Laurie sai tietää Fredin lähteneen Egyptiin. Muuta hän ei kertonut, mutta Laurie ymmärsi tästäkin ja sanoi itsekseen huojentuneen näköisenä:

— Olin varma, että hän ajattelisi tarkemmin asiaa. Poika parka! Otan osaa hänen suruunsa, sillä tiedän miltä se tuntuu.

Laurie päästi syvän huokauksen. Sitten, ikään kuin olisi tällä täyttänyt velvollisuutensa, hän nosti jalat sohvalle ja ryhtyi nauttimaan Amyn kirjeestä.

Sillä aikaa kun ulkomailla tapahtui tällaisia muutoksia, suru oli löytänyt tiensä kotiin. Mutta Amy ei milloinkaan saanut kirjettä, joka kertoi Bethin huononevan, ja kun seuraava tieto hänet saavutti, nurmi viheriöi jo sisaren haudalla. Hän sai surullisen sanoman Veveyyn, sillä he olivat kuumuuden takia lähteneet Nizzasta jo toukokuussa ja olivat verkalleen matkustaneet Sveitsiä kohti Genovan ja Italian alppijärvien kautta. Amy kesti surun ja alistui tyynesti perheen päätökseen, ettei hänen pitänyt keskeyttää matkaa. Hän ei enää voinut sanoa jäähyväisiä Bethille, ja siksi oli viisainta antaa surun lieventyä ennen kuin hän palaisi kotiin. Mutta Amyn sydän oli hyvin raskas, hänellä oli ikävä kotiin, ja joka päivä hän loi kaipaavan katseen järven toiselle rannalle odottaen, että Laurie tulisi häntä lohduttamaan.

Tämä tulikin pian, sillä sama posti toi hänellekin surusanoman, vaikka se ehtikin hiukan myöhemmin Saksaan. Luettuaan kirjeen hän heti pakkasi reppunsa, jätti jäähyväiset retkitovereilleen ja riensi täyttämään lupauksensa sydämessään ilo ja suru, toivo ja epävarmuus.

Vevey oli vanhastaan tuttu hänelle, ja niin pian kuin vene oli törmännyt pieneen laituriin, hän kiiruhti rantatietä La Tour -hotelliin, jossa Carrolit olivat täysihoidossa. Vahtimestari valitti pahoilla mielin, että koko perhe oli mennyt järvelle soutelemaan. Mutta ei, vaaleatukkainen mademoiselle taisi sittenkin olla puutarhassa. Jos monsieur vaivautuisi hetkeksi odottamaan, hän saapuisi paikalle tuossa tuokiossa. Mutta monsieur ei malttanut odottaa tuokiotakaan, ja kesken vahtimestarin puhetulvan hän lähti itse etsimään mademoisellea.

Viehättävä vanha puisto oli kauniin järven partaalla. Kastanjapuut suhisivat pään yläpuolella, muratti kierteli puiden oksilla, ja vanhan tornin synkkä varjo lankesi kauas aurinkoiselle järvelle. Pitkän matalan muurin nurkkauksessa oli penkki, ja sinne Amy usein tuli lukemaan, piirtämään tai hakemaan lohtua suruunsa ympäröivästä kauneudesta. Siellä hän nytkin istui pää käden varassa, sydän täynnä koti-ikävää, ajatellen Bethiä, ihmetellen missä Laurie viipyi.

Tyttö ei kuullut Laurien kulkevan pihan poikki eikä huomannut, kun tämä pysähtyi holvikäytävään, joka johti puutarhaan. Laurie seisoi hetken katsellen tyttöä uusin silmin ja sai nähdä sen, mitä kukaan muu ei vielä ollut nähnyt — Amyn luonteen hellän puolen. Kaikki hänen ympärillään kertoi rakkaudesta ja surusta — kyynelten kostuttamat kirjeet hänen helmassaan, tukkaan solmittu musta nauha ja kasvoilla kuvastuva ikävä. Tytön kaulassa riippuva pieni eebenpuuristikin oli Laurien mielestä liikuttava, sillä hän oli sen itse lahjoittanut Amylle, eikä tällä ollut nyt muita koruja.

Jos Laurie oli ollut epävarma, millaisen vastaanoton saisi, hän rauhoittui heti kun Amy nosti katseensa ja huomasi hänet. Tyttö riensi Laurieta vastaan antaen kirjeiden pudota maahan ja huudahti:

— Voi Laurie, Laurie, tiesinhän että sinä tulet!

Sinä hetkenä kaikki selveni heidän välillään, sillä kun he seisoivat siinä hetkisen aivan hiljaa tumma pää kumartuneena suojelevasti vaaleiden kiharoiden yli, Amy tunsi ettei kukaan osannut tukea ja lohduttaa häntä niin kuin Laurie, ja Laurielle selvisi, että Amy oli ainoa nainen, joka kykeni täyttämään Jon paikan ja tekemään hänet onnelliseksi. Hän ei vielä sanonut mitään, mutta Amy ei ollut lainkaan pettynyt, sillä molemmat ymmärsivät kuinka asia oli, tyytyivät siihen ja unohtivat toistaiseksi muun.

Amy palasi pian paikalleen, ja hänen kuivaillessaan kyyneleitään Laurie keräsi maahan pudonneet paperiarkit. Nuhruisiksi luetut kirjeet ja paljon puhuvat piirrokset olivat hänen mielestään hyviä enteitä vastaisen varalle. Kun Laurie istuutui penkille, Amya alkoi taas ujostuttaa ja hän punastui muistaessaan välittömän tervehdyksensä.

— En voinut sille mitään, tunsin oloni kovin yksinäiseksi ja surulliseksi ja ilahduin niin kovin nähdessäni sinut, hän selitti koettaen turhaan puhua luonnollisesti.

— Tulin heti kun kuulin asiasta. Toivoisin voivani sanoa sinulle jotakin lohduttavaa nyt kun rakas pikku Beth on mennyt pois, mutta minä vain tunnen ja… Laurie ei osannut jatkaa, vaan muuttui äkkiä ujoksi hänkin eikä tiennyt mitä sanoa. Hän olisi tahtonut painaa Amyn pään olkaansa vastaan ja kehottaa tätä itkemään kyllikseen, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan hän tarttui tytön käteen ja puristi sitä myötätuntoisesti, ja se tuntui paremmalta kuin sanat.

— Sinun ei tarvitse sanoa mitään, sillä tässä on kylliksi lohdutusta, Amy sanoi hiljaa. — Bethin on hyvä olla ja hän on onnellinen, enkä saa toivoa häntä takaisin, mutta minä pelkään kotiintuloa, vaikka kaipaankin kovin heitä kaikkia. Ei puhuta siitä nyt, sillä se saa minut itkemään ja tahtoisin voida iloita sinun täälläolostasi. Ethän lähde pois, ethän?

— En lähde, jos sinä tarvitset minua, ystäväiseni.

— Tarvitsen toki. Täti ja Flo ovat hyvin ystävällisiä minulle, mutta sinä olet kuin meidän perhettä, ja tuntuisi niin kotoisalta, jos olisit vähän aikaa minun luonani.

Amy oli puhuessaan kuin lapsi, jolla on koti-ikävä. Laurie unohti kohta ujoutensa ja kohteli Amya niin kuin juuri sillä hetkellä pitikin: hyväili häntä hiljaa ja aloitti iloisen keskustelun.

— Pikku raukka, tuntuu kuin olisit sairastumaisillasi surusta. Minä otan sinut nyt hoiviini, älä itke enää vaan lähde kävelemään kanssani. Sinä vilustut, jos istut paikoillasi, hän sanoi samalla kertaa hyväilevään ja käskevään sävyyn, josta Amy piti. Hän solmi tytön hatun nauhat, veti tämän käden kainaloonsa, ja he alkoivat kävellä edestakaisin aurinkoista puistokäytävää vastapuhjenneitten kastanjanlehvien keskellä. Lauriesta tuntui mukavammalta kävellä ja Amy huomasi, että oli hauskaa nojata voimakkaaseen käsivarteen, nähdä tuttujen kasvojen hymyilevän ja kuulla ystävällisen äänen puhuvan vain hänelle.

Pitkän aikaa Amy ja Laurie kävelivät vanhassa puutarhassa ja iloitsivat sen suloisesta tunnelmasta, ja kun arkinen päivälliskello komensi heidät sisään, Amysta tuntui kuin hän olisi vapautunut yksinäisyyden ja surun taakasta.

Huomatessaan tytön muuttuneen ilmeen rouva Carrol sai uuden ajatuksen ja huudahti itsekseen:

— Nyt minä ymmärrän kaiken — se lapsi on ikävöinyt nuorta Laurencea. Hyvänen aika, en millään osannut odottaa sitä.

Kunnon rouva oli kyllin hienotunteinen ollakseen sanomatta mitään havainnoistaan. Hän pyysi vain innokkaasti Laurieta jäämään ja kehotti Amya nauttimaan tämän seurasta, sillä ei ollut hyväksi hänelle olla niin paljon yksikseen. Amy oli mallikelpoisen kuuliainen, ja kun tädillä ja Flolla oli yhteisiä puuhia, hänen osakseen jäi vieraan viihdyttäminen.

Nizzassa Laurie oli vetelehtinyt ja Amy toruskellut. Veveyssä Laurie ei ollut milloinkaan jouten; hän käveli, ratsasti, souteli tai luki, ja Amy ihaili kaikkea mitä hän teki ja koetti seurata hänen esimerkkiään niin pitkälle kuin kykeni. Laurie sanoi muutoksen riippuvan ilmastosta, eikä Amy väittänyt vastaan, sillä hän hyväksyi mielellään saman tekosyyn selitykseksi omaan virkistymiseensä.

Vaikka suru oli vasta kohdannut heitä, Amy ja Laurie elivät hyvin onnellista aikaa, niin onnellista, ettei Laurie tahtonut häiritä sitä ratkaisevalla sanalla. Kesti jonkin aikaa ennen kuin hän uskoi, että oli näin pian voittanut ensimmäisen ja, kuten hän vakaasti oli uskonut, ikuisen rakkautensa. Hän puolusti näennäistä uskottomuuttaan sillä, että Jon sisar oli muka melkein sama kuin Jo itse ja että Amy oli varmasti ainoa, joka niin pian ja niin hyvin oli saattanut täyttää Jon paikan.

Hänen ensimmäinen kosintansa oli ollut malttamattoman kiihkeä, ja hän muisteli sitä säälin ja katumuksen tuntein, ikään kuin siitä olisi vierinyt jo vuosia. Hän ei hävennyt sitä, vaan talletti sen elämänsä katkeransuloisten kokemusten joukkoon, joista hän saattoi olla kiitollinen niin pian kuin tuska oli ohi. Hänen toinen kosintansa tulisi olemaan rauhallinen ja yksinkertainen. Hänen ei tarvinnut järjestää kohtausta, tuskin tarvitsi sanoa Amylle rakastavansa tätä, sillä tyttö tiesi sen muutenkin ja oli jo kauan sitten antanut vastauksensa. Kaikki kävi niin luonnollisesti, ettei kellään ollut valittamisen syytä, ja Laurie tiesi että kaikki, yksinpä Jokin, olisivat mielissään. Mutta kun ensimmäinen rakkaus on kärsinyt haaksirikon, seuraavalla kerralla ollaan tavallisesti varovaisia eikä heti yritetä uudelleen. Niinpä Laurie antoi päivien kulua, nautti joka hetkestä ja antoi sattuman ratkaista, milloin hän lausuisi sanat, jotka tekisivät lopun uuden rakkaustarinan ensimmäisestä ja suloisimmasta vaiheesta.

Laurie oli kuvitellut ratkaisun tapahtuvan runollisesti kuutamoiltana linnan puutarhassa, mutta kävikin aivan päinvastoin, sillä asia selvitettiin keskipäivän aikaan järvellä muutamin koruttomin sanoin. He olivat koko aamun soudelleet synkästä St. Gingolfista aurinkoista Montreux'ta kohti, toisella puolellaan Savoijin alpit, toisella St. Bernhardin ja Dent du Midin huiput. Lausanne häämötti kaukana kukkulan rinteellä ja laaksossa näkyi sievä Vevey. Kaiken yllä taivas oli pilvetön ja sininen ja sinisempänä vielä välkkyi järvi, jota täplittivät maalaukselliset veneet kuin valkosiipiset lokit.

He olivat keskustelleet Bonnivardista sivuuttaessaan Chillonin ja Rousseausta tähyillessään Clarensia, missä hän oli kirjoittanut "Héloise"-teoksensa. Kumpikaan ei ollut lukenut sitä, mutta he tiesivät että se oli rakkaustarina, ja kumpikin mietti itsekseen, saattoiko se olla puoleksikaan niin kiinnostava kuin heidän omansa. Amy loiskutteli kädellään vettä, kun he vaikenivat hetkeksi. Kun hän taas nosti silmänsä, hän näki Laurien nojaavan airoihin silmissään katse, joka sai Amyn sanomaan kiireesti vain jotakin sanoakseen:

— Sinä olet varmaan väsynyt. Lepää vähän ja anna minun tulla soutamaan. Se tekee minulle hyvää, sillä sinun tultuasi olen ollut ihan ylellisen laiska.

— En minä ole väsynyt, mutta ota toinen airo jos haluat. Tässä on kyllä tilaa, vaikka minun pitääkin istua melkein keskellä, että vene pysyy suorassa, vastasi Laurie, joka näkyi pitävän sellaisesta järjestelystä.

Amysta tuntui, ettei asia ollut paljonkaan parantunut, mutta hän otti vastaan tarjotun kolmanneksen penkistä, pudisteli kiharoitaan ja tarttui airoon. Hän suoriutui soudusta yhtä hyvin kuin kaikesta muustakin mihin ryhtyi, ja vaikka hän käytti molempia käsiään ja Laurie vain toista, airot liikkuivat samassa tahdissa ja vene halkoi keveästi aaltoja.

— Mehän soudamme hyvin yhdessä, eikö sinustakin? sanoi Amy, joka ei pitänyt äänettömyydestä.

— Tahtoisin aina soutaa samassa veneessä sinun kanssasi. Suostutko, Amy? kysyi Laurie hyvin hellästi.

— Suostun, Laurie, kuului hiljainen vastaus.

Sitten he keskeyttivät soutamisen ja lisäsivät tietämättään ihmisonnesta ja -rakkaudesta kertovan kauniin kuvan järven näkymiin.

19

YKSIN

Oli helppoa luvata uhrautuvaisuutta, kun sai antautua kokonaan toiselle ja nähdä edessään kauniin esimerkin. Mutta kun auttava ääni oli vaiennut, jokapäiväiset oppitunnit loppuneet ja rakas olento poissa eikä jäljellä muuta kuin yksinäisyys ja suru, silloin Jo huomasi lupauksensa vaikeaksi täyttää. Miten hän saattoi 'luoda kotiin päivänpaistetta', kun kaikki valo, lämpö ja kauneus tuntui sieltä kadonneen silloin, kun Beth vaihtoi vanhan kodin uuteen? Entä mistä ihmeestä hän saattoi löytää hyödyllisen ja tyydytystä tuottavan työn nyt, kun rakkaan sisaren palveleminen, mikä itse oli palkinnut vaivansa, oli päättynyt.

Toivottomana Jo koetti sokeasti täyttää velvollisuutensa, mutta kapinoi salaa, sillä hänen mielestään oli väärin, että hänen vähätkin ilonsa harvenivat ja elämä kävi hänelle yhä raskaammaksi. Toisten osana oli ainainen auringonpaiste, kun taas toiset saivat vain kulkea varjon puolella. Se ei ollut oikein, sillä hän näki enemmän vaivaa kuin Amy tullakseen hyväksi, mutta ei saanut koskaan palkkaa, vain pettymyksiä, huolta ja raskasta työtä.

Nämä olivat synkkiä päiviä Jo-raukan elämässä, sillä epätoivo hiipi hänen sydämeensä, kun hän ajatteli koko elämänsä kuluvan hiljaisessa talossa — kaiken maailman huolissa, harvoissa pikku iloissa ja velvollisuuden täyttämisessä, joka ei näyttänyt milloinkaan helpottuvan.

— En kestä tätä. Minua ei ole luotu tällaiseen elämään ja lähden varmasti tieheni ja teen jotakin epätoivoista, jollei kukaan tule minua auttamaan, hän tuumi itsekseen vaipuessaan ensimmäisten yritystensä epäonnistuttua synkkään mielentilaan.

Mutta Jo sai avun, vaikka hän ei heti tuntenut hyviä enkeleitään, koska niillä oli tuttu hahmo ja ne käyttivät auttaessaan yksinkertaisia keinoja. Yöllä Jo usein kavahti pystyyn luullen Bethin kutsuneen häntä, ja nähdessään pienen tyhjän vuoteen puhkesi katkerasti itkemään. Oi Beth, tule takaisin, tule takaisin! Eikä hän ojentanut käsiään turhaan, sillä äidin korva oli yhtä herkkä kuulemaan hänen nyyhkytyksensä kuin hän itse oli ollut havahtumaan siskon hiljaisimpaankin kuiskaukseen.

Äidiltään Jo sai lohdutuksen, tämän rauhoittava kosketus ja lempeät sanat tyynnyttivät tuskan, kyynelet kertoivat surusta, joka oli vielä syvempi kuin Jon, ja katkonaiset kuiskaukset puhuivat hänelle selvempää kieltä kuin rukoukset, sillä niissä ilmeni surun lisäksi toiveikas alistuminen. Näinä pyhinä hetkinä sydämet puhuivat sanatonta kieltään yön hiljaisuudessa ja muuttivat kärsimyksen siunaukseksi, joka jalosti surun ja lujitti rakkauden. Jo tunsi sen ja hänen taakkansa tuntui keveämmältä kantaa, velvollisuudet mieluisemmilta ja elämä siedettävämmältä, kun hän sai katsella niitä turvapaikastaan äidin sylistä.

Samoin kuin sydämen kipu lievittyi, samoin levoton mielikin sai avun. Eräänä päivänä Jo meni kirjastoon ja kumartuen hyväilemään isän harmaata päätä hän pyysi arasti:

— Isä, puhu minulle niin kuin puhuit Bethille. Minä olen enemmän sen tarpeessa kuin hän konsanaan, sillä minä olen kerta kaikkiaan kehno.

— Kultaseni, se on minulle paras lohdutus, hän vastasi ääni vähän vapisten ja kiersin käsivartensa tyttären ympärille.

Jo istahti Bethin pieneen tuoliin aivan isän viereen ja kertoi tälle huolistaan, surustaan, turhista ponnistuksistaan jotka masensivat häntä, epäuskostaan joka sai elämän näyttämään kovin synkältä, ja koko hämmennyksestään. Jo antoi isälle täyden luottamuksensa ja isä puolestaan hänelle avun, jota hän tarvitsi, ja niin molemmat saivat lohdutuksen suruunsa; sillä nyt he saattoivat puhua toisilleen ei vain isänä ja tyttärenä vaan myös ihmisinä. Vanhassa kirjastossa, jota Jo nimitti 'yhden seurakuntalaisen kirkoksi', hän vietti onnellisia ja opettavia hetkiä ja palasi sieltä entistä iloisempana, rohkeampana ja nöyrempänä. Sillä hänen vanhempansa, jotka olivat opettaneet yhden tyttärensä pelkäämättä kohtaamaan kuoleman, koettivat nyt neuvoa toista astumaan pelottomana ja luottavaisena elämään ja käyttämään kiitollisena ja taitavasti hyväkseen sen tarjoamia mahdollisuuksia.

Jon avuksi tulivat vielä vaatimattomat kotiaskareet ja ilot, joita hän vähitellen oppi pitämään arvossa ja ymmärtämään. Luudat ja pesurievut eivät enää olleet vastenmielisiä, sillä ne olivat olleet Bethin käytössä. Jotakin hänen huolehtivuudestaan näytti jääneen pieneen pölyliinaan ja vanhaan harjaankin, jota Jo ei milloinkaan hennonnut heittää pois. Niitä käyttäessään Jo huomasi hyräilevänsä Bethin lauluja ja hän koetti Bethin tavoin järjestää ja siistiä pitääkseen ympäristönsä sievänä ja viihtyisänä. Hän auttoi sillä tekemään kodista taas onnellisen, vaikkei itse tiennyt sitä, ennen kuin Hanna hänen kättään hyväksyvästi puristaen virkkoi: — Sinä tyttö kulta teet kaikkesi, ettemme me kaipaisi rakasta lasta. Kyllä me sen huomaamme, ja Jumala siunaa sinua vielä siitä, saat nähdä.

Istuessaan Megin luona ompelemassa Jo huomasi sisarensa edistyneen paljon: tämä osasi keskustella, oli hyvin selvillä naisen tehtävistä, ajatuksista ja tunteista, oli onnellinen miehestään ja lapsistaan. Kaikki perheenjäsenet olivat kilttejä ja avuliaita toisilleen.

— Naimisissaolo on loppujen lopuksi mukavaa. Mahtaisinkohan minä menestyä siinä puoleksikaan niin hyvin kuin sinä, Jo sanoi kootessaan leijaa Demille sekasortoisessa lastenkamarissa.

— Naimisiin sinun pitäisi mennäkin, jotta luonteesi hellä ja naisellinen puoli tulisi esiin. Sinä olet kuin kuorimaton kastanja, piikikäs päältä, mutta sisältä silkinhieno, ja jos pääsee pinnan alle, löytää sydämen. Jonakin päivänä rakkaus saa kyllä piikkisen kuoresi putoamaan pois.

— Pakkanen se avaa kastanjan kuoret, hyvä rouva, ja tarvitaan aikamoista ravistelua ennen kuin kastanjat tipahtavat puusta. Pojat poimivat niitä, eikä minua haluta joutua keruupusseihin, vastasi Jo ja liisteröi leijaansa, jota ei voimakkainkaan tuulenpuuska olisi jaksanut kohottaa ilmaan, Daisy kun oli takertunut painoksi sen nauhoihin.

Meg nauroi, tuossa oli jo pilkahdus entistä Pippuri-Jota. Mutta hän piti velvollisuutenaan peruutella väitettään niin monin todistein kuin suinkin keksi. Hänen parhaita puolestapuhujiaan olivat lapset, joita Jo rakasti hellästi. Muutamien sydänten paras avain on murhe, Jon sydämellä oli juuri nyt kypsymisaikansa. Tarvittiin vain vielä vähän auringonpaistetta, jotta kuori irtoaisi ja sisältä löytyisi hyvä ja terve sydän. Jos Jo olisi aavistanut sen, hän olisi vetäytynyt entistä tiukemmin kuoreensa ja muuttunut vielä piikikkäämmäksi.

Ennen pitkää Jon elämänhalu alkoi palata toistakin tietä.

— Miksi et enää kirjoita, Jo? Sehän ennen aina piristi sinua, sanoi äiti kerran, kun haluttomuus oli taas vallannut tytön.

— Minulla ei ole halua kirjoittaa, ja vaikka olisikin, niin kuka minun jutuistani välittää?

— Me välitämme. Kirjoita meille äläkä piittaa muista. Koeta, kultaseni. Se tekisi sinulle varmasti hyvää, ja meistä se olisi hauskaa.

— En usko osaavani, vastasi Jo, mutta istuutui kuitenkin kirjoituspöytänsä ääreen selailemaan keskeneräisiä käsikirjoituksiaan.

Kun äiti tunnin kuluttua kurkisti sisään, hän näki Jon olevan täydessä työssä musta esiliina edessään ja kasvoillaan keskittynyt ilme, mikä sai rouva Marchin hymyilemään ja hiipimään hiljaa takaisin tyytyväisenä. Jo ei tiennyt mitä oikein tapahtui, mutta hän tunsi itsekin että tähän kertomukseen tuli jotakin, joka kävi suoraan lukijain sydämeen. Kun kotiväki oli nauranut ja itkenyt tarinalle, isä lähetti sen, oikeastaan vastoin Jon tahtoa, erääseen suosittuun aikakauslehteen. Tytön suureksi hämmästykseksi siitä maksettiin runsaasti ja hänen toivottiin kirjoittavan lisää. Kertomus herätti ilmestyttyään suurta huomiota, ja Jo oli vielä hämmästyneempi kuin silloin, kun hänen romaaninsa sai kiitosta ja moitetta samalla kertaa.

— En ymmärrä tätä ensinkään. Mikä ihme siinä pienessä kertomuksessa voi saada ihmiset noin innostumaan? hän sanoi aivan hämillään.

— Se on todenmukainen, siinä on sen salaisuus. Huumori ja tunne antavat siihen eloa ja sinä olet vihdoin löytänyt oman tyylisi. Sinä et ajatellut rahoja etkä mainetta kirjoittaessasi; sinä panit siihen oman sielusi, rakas lapsi. Sinulla on ollut vastoinkäymisiä, nyt on menestyksen vuoro. Tee edelleen parhaasi ja ole onnellinen onnistumisestasi niin kuin mekin.

— Jos siinä on jotakin kaunista ja totta, niin se ei ole minun ansiotani; minä saan siitä kiittää sinua, äitiä ja Bethiä, sanoi Jo, jota isän sanat liikuttivat enemmän kuin koko maailman kiitos.

Niinpä Jo rohkeuden ja surun ja ilon kasvattamana kirjoitteli pieniä tarinoitaan, ja sekä ne että hän itse saivat paljon ystäviä, sillä maailma on suopea vaatimattomia kulkijoita kohtaan, kuten Jo huomasi.

Kun Laurie ja Amy kirjoittivat kihlauksestaan, rouva March pelkäsi, että Jon olisi vaikeata yhtyä iloon. Hänen pelkonsa haihtui kuitenkin pian, sillä vaikka Jo ensin kävi vakavaksi, hän suhtautui asiaan hyvin rauhallisesti ja hänellä oli paljon suunnitelmia 'lasten' varalle jo ennen kuin oli lukenut kirjeen toistamiseen. Se oli kaksinlaulu, jossa he ylistivät toisiaan kuin rakastavaiset ainakin. Sitä oli hauska lukea ja kaikki yhtyivät sen ajatuksiin.

— Oletko hyvilläsi, äiti? kysyi Jo, kun he laskivat tiheästi kirjoitetut arkit syrjään ja katsahtivat toisiinsa.

— Olen, toivoin tätä siitä lähtien, kun Amy kirjoitti antaneensa rukkaset Fredille. Olin varma, että hänet oli vallannut jokin kauniimpi tunne kuin se, mitä sinä sanot käytännölliseksi näkökannaksi, ja pikku vihjeet hänen kirjeissään saivat minut aavistamaan, että rakkaus ja Laurie pääsisivät voitolle.

— Sinäpä olet tarkkanäköinen! Etkä puhunut siitä minulle sanaakaan!

— Äidillä täytyy tyttöjen asioissa olla tarkat silmät ja varovainen kieli. En uskaltanut saattaa sinun päähäsi ajatusta, ties vaikka olisit onnitellut heitä ennen kuin asia oli selväkään.

— En ole enää niin ajattelematon kuin ennen. Voit luottaa minuun, nyt olen tarpeeksi vakava ja järkevä kenen tahansa uskotuksi.

— Niin oletkin, kultaseni, ja minä olisin ottanut sinut uskotukseni, jollen olisi ajatellut sinun tulevan pahoillesi, kun kuulet Teddysi rakastavan toista.

— Mutta äiti, miten olisin käyttäytynyt niin typerästi, vaikka olin antanut hänelle rukkaset?

— Tiesin että silloin tarkoitit totta, mutta viime aikoina olen ajatellut, että saattaisit antaa hänelle toisen vastauksen, jos hän tulisi uudelleen kysymään. Suo anteeksi, kultaseni, mutta en voi olla huomaamatta, että tunnet olevasi kovin yksinäinen, ja sydämeeni koskee, kun näen joskus ikävöivän ilmeen silmissäsi. Niinpä ajattelin, että Teddy voisi ehkä nyt täyttää tyhjän tilan sydämessäsi.

— Ei, äiti, näin on parempi, ja minä olen iloinen, että Amy on oppinut rakastamaan häntä. Mutta yhdessä asiassa olet oikeassa: minä olen yksin, ja jos Teddy olisi koettanut uudelleen, olisin kenties saattanut vastata myöntävästi — en siksi, että rakastaisin häntä enempää kuin ennenkään, vaan siksi että haluan nyt enemmän kuin silloin, että minua rakastettaisiin.

— Olen iloinen siitä, Jo, sillä se osoittaa sinun edistyvän. Meitä on aika monta, jotka rakastamme sinua, isä ja äiti, sisaret ja veljet, ystävät ja lapset. Koeta tyytyä meihin siihen asti, kun kohtaat sen, joka lahjoittaa sinulle parhaan rakkauden.

— Äidin rakkaus on varmasti kaikkein parasta, mutta sinulle voin kuiskata, että haluan kokea muitakin lajeja. Kumma juttu, mitä runsaammin saan nälkääni hellyyttä ja rakkautta, sitä enemmän tunnen kaipaavani. En olisi uskonut, että sydämeen mahtuu niin paljon. Minun sydämeni on kauhean venyvä, se ei tunnu täyttyvän mistään. Ennen minulle riitti oma perhe oikein hyvin. En oikein ymmärrä tätä.

— Minä ymmärrän, sanoi rouva March ja hymyili tietäväisesti, kun Jo etsi kirjeestä kohdan, jossa Amy puhui Lauriesta.

"On suloista olla Laurien rakkauden kohteena. Hän ei ole tunteellinen eikä usein puhu rakkaudestaan, mutta minä näen ja tunnen sen kaikesta, mitä hän tekee ja sanoo, ja se tekee minut niin onnelliseksi ja nöyräksi, että minusta tuntuu kuin olisin aivan toinen tyttö kuin ennen.

Vasta nyt olen saanut nähdä miten hyvä, jalo ja hellä hän pohjaltaan on. Hänen sydämensä on minulle kuin avoin kirja. Se on täynnä yleviä vaikutteita, toiveita ja aikomuksia, ja olen ylpeä siitä että se kuuluu minulle. Hän sanoo että hänestä tuntuu kuin hänen matkansa maailman halki tulisi onnelliseksi, kun minä olen perämiehenä laivassa ja painolastina on paljon rakkautta. Minä toivon, että niin käy, ja koetan täyttää hänen odotuksensa, sillä rakastan uljasta kapteeniani kaikesta sydämestäni, sielustani ja voimastani enkä aio jättää häntä, niin kauan kuin Jumala antaa meidän olla yhdessä. Oi äiti, en olisi uskonut, että maailma voisi olla kuin taivas, kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja elää toisilleen!"

— Tässä on viileä, pidättyväinen ja rahantunteva Amymme! Tosiaan, rakkaus saa aikaan ihmeitä! Miten äärettömän onnellisia he mahtavatkaan olla! Ja Jo keräsi kirjeen arkit huolehtivasti talteen.

Jo nousi hitaasti yläkertaan; ulkona satoi eikä hän voinut mennä kävelemään. Häntä vaivasi taas levottomuus, mutta tuo kipu ei ollut nyt sävyltään katkeraa niin kuin ennen, se oli vain osattomuuden tuntua ja alakuloista kyselyä, miksi hänen kävi näin, kun sisar sai kaiken mitä maailmassa toivoikin. Näinhän ei ollut, Jo tiesi sen ja koetti torjua ajatuksen. Mutta hellyyden tarve oli voimakas, ja Amyn onni herätti hänet ikävöimään jotakuta, jota saisi "rakastaa sydämestään, sielustaan ja voimastaan niin kauan kuin Jumala sallisi heidän olla yhdessä".

Ylhäällä ullakolla, jonne Jon rauhattomat askelet päätyivät, oli neljä pientä puista arkkua rivissä. Kuhunkin oli merkitty omistajan nimi, ja jokainen sisälsi muistoja menneiltä lapsuus- ja tyttöajoilta. Jo katseli, mitä niissä oli. Omansa kohdalle päästyään hän nojasi leukansa arkun reunaan ja katseli hajamielisenä sekamelskaa, kunnes hänen silmänsä osuivat vanhaan vihkopinkkaan. Hän otti sen käteensä, käänteli lehtiä ja eli uudelleen hauskan talven ystävällisen rouva Kirken kodissa. Aluksi hän hymyili, sitten hän kävi miettiväiseksi, vihdoin surulliseksi ja lopulta, hänen lukiessaan professorin kirjoittamaa viestiä hänen huulensa alkoivat väristä, vihkot valuivat hänen sylistään maahan ja hän jäi tuijottamaan ystävällisiin sanoihin, ikään kuin ne olisivat saaneet uuden merkityksen ja koskettaneet hänen sydämensä herkintä kohtaa.

— Odottakaa minua, rakas ystävä. Kenties viivyn vähän, mutta tulen varmasti.

— Jospa hän tulisikin! Hän oli aina ystävällinen, hyvä ja kärsivällinen minua kohtaan. Vanha kunnon Fritz, en silloin ymmärtänyt antaa hänelle kyllin suurta arvoa, mutta nyt haluaisin kovin mielelläni tavata hänet, kun kaikki lähtevät luotani ja jään aivan yksin.

Ja puristaen paperilappua kädessään kuin lupausta, jonka oli määrä vielä täyttyä, Jo painoi päänsä pehmeätä tilkkupussia vasten ja purskahti itkuun, joka oli yhtä kiihkeätä ja vuolasta kuin kattoa vasten valuva sade.

Oliko se pelkkää itsesääliä, yksinäisyyttä tai masennusta? Vai heräsikö hänessä tunne, joka oli odottanut aikaansa yhtä kärsivällisesti kuin sen herättäjä? Kukapa tietää?

20

YLLÄTYKSIÄ

Jo lepäili hämärissä vanhalla sohvalla, katseli tuleen ja mietti. Näin hän mieluimmin vietti hämäränhetken. Kukaan ei tähän aikaan häirinnyt häntä; hän loikoi haaveksien pää Bethin punaisella tyynyllä ja suunnitteli kertomuksia tai ajatteli sisartaan, joka tuntui yhä olevan lähettyvillä. Tänään Jo oli väsyneen ja vakavan, melkeinpä surullisen näköinen, sillä huomenna oli hänen syntymäpäivänsä, ja hän mietti, miten nopeasti aika vieri ja hänen ikänsä karttui. Hän oli jo viidenkolmatta, ja kaikki nuo vuodet tuntuivat valuneen hukkaan! Mutta ajatellessaan näin Jo erehtyi. Nuo vuodet eivät olleet menneet hukkaan, ja sen hän sai ennen pitkää ilokseen huomata.

— Vanhapiika minusta tulee. Niin, kirjoitteleva ikäneito, kynä puolisona ja kertomussikermä lapsina. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua olen ehkä ehtinyt kerätä itselleni mainetta, ja silloin olen jo niin vanha, etten osaa iloita siitä, niin yksinäinen, etten voi jakaa iloani kenenkään kanssa, ja niin riippumaton, etten mainetta tarvitse. No, ei minusta sentään tarvitse tulla hapanta tekopyhimystä eikä itsekästä nautiskelijaa, ja varmasti vanhoillapiioilla on oikein mukavaa, kunhan asiaan tottuu, mutta… ja Jo huokaisi, ikään kuin tulevaisuudenkuva ei sittenkään olisi ollut houkutteleva.

Jo taisi hetkeksi nukahtaa, sillä äkkiä hän oli näkevinään Laurien haamun ilmielävänä edessään. Se näytti kumartuvan hänen puoleensa aivan kuten entisinä aikoina, kun poika tunsi mielessään yhtä ja toista, mutta halusi peitellä sitä. Jo ei ollut uskoa silmiään, vaan makasi aivan hiljaa tuijottaen haamua, kunnes se kumartui ja suuteli häntä. Silloin hän tunsi sen ja huudahti riemuissaan:

— Teddy, Teddy!

— Jo kulta, sinähän taidat olla iloinen tavatessasi minut?

— Iloinen! Poikakulta, sanat eivät riitä kuvaamaan minun iloani. Missä Amy on?

— Hän jäi äitisi kanssa Megin luo. Poikkesimme sinne matkan varrella enkä saanut vaimoani irti heidän kynsistään.

— Mitä — vaimoasi? huudahti Jo hämmästyneenä.

— Kas peijakasta, nyt se livahti minulta! Laurie näytti niin syylliseltä, että Jo iski häneen kuin salama.

— Te olette jo menneet naimisiin!

— Olemme, mutta lupaan etten enää koskaan mene! Laurie vaipui polvilleen väännellen katuvaisena käsiään, ja hänen kasvoillaan oli samalla kertaa ilkikurinen, hilpeä ja voitonriemuinen ilme.

— Oletteko oikein laillisesti naimisissa?

— Mitä laillisimmin, kiitos kysymästä.

— Varjelkoon! Mitähän hirveätä keksit seuraavaksi? Jo vaipui istumaan henkeään haukkoen.

— Aivan sinun tapaisesi, vaikkei ylen kohtelias onnittelu, virnisti Laurie alamaisesta asennostaan mutta tyytyväisenä myhäillen.

— Mitä sinä sitten odotat saavasi, kun salpaat toiselta hengen hiipimällä sisään kuin murtovaras ja päästämällä suustasi mokomia juttuja? Nouse pystyyn, hassu poika, ja kerro minulle koko tarina!

— En sano sanaakaan, ellet päästä minua vanhalle paikalleni ja jätä pois tyynymuuria.

Jo nauroi makeasti, mitä ei ollut kuultu pitkään aikaan, taputti kutsuvasti sohvaa ja sanoi lämpimästi:

— Vanha tyyny on ullakolla, emmekä me tarvitse sitä enää. Tule ripittäytymään, Teddy!

— Kuulostaapa mukavalta, kun sanot minua Teddyksi! Kukaan muu ei sano minua siksi. Laurie istahti tyytyväisenä sohvaan.

— Miksi Amy sinua sanoo?

— Herrakseen.

— Se on hänen tapaistaan. Mutta kyllä sinä näyt sen nimen arvoinen olevankin, sanoi Jo, ja hänen silmistäänkin näkyi, että Laurie oli hänestä entistä komeampi.

Tyyny oli poissa, mutta silti heidän välillään oli muuri, vuosien eron ja muuttuneiden tunteiden kasvattama. He tunsivat sen, ja hetken he katselivat toisiaan kuin tuo näkymätön muuri olisi heittänyt varjon heidän ylleen. Se haihtui kuitenkin kohta, kun Laurie sanoi koettaen turhaan näyttää arvokkaalta:

— Enkö tosiaan ole kuin ainakin nainut mies ja perheen pää?

— Et ollenkaan, etkä koskaan tule olemaankaan. Sinusta on tullut tärkeämpi ja hauskemman näköinen, mutta muuten olet sama hulivili kuin ennenkin.

— Kuulehan, Jo, sinun pitäisi kyllä kohdella minua vähän kunnioittavammin, yritteli Laurie, joka nautti täydestä sydämestään.

— En minä voi, kun jo pelkkä ajatuskin, että sinä olet naimisissa, tuntuu niin hassunkuriselta, etten voi pysyä vakavana! vastasi Jo hymyillen niin tarttuvasti, että molemmat purskahtivat taas nauruun ja alkoivat sitten puhella vanhaan mukavaan tapaan.

— Sinun ei kannata lähteä ulos kylmään Amya vastaan, sillä he kaikki tulevat pian tänne. Minä en malttanut odottaa, sillä halusin itse päästä kertomaan sinulle suuren yllätyksen nähdäkseni sinun ällistyksesi.

— Tietysti, ja sitten pilasit koko kertomuksen alkamalla väärästä päästä. Ala nyt alusta ja kerro miten kaikki kävi.

— Niin, tein sen Amyn mieliksi, alkoi Laurie silmissään välke, joka sai Jon huudahtamaan:

— Ensimmäinen valhe! Amy teki sen sinun mieliksesi. Jatka ja puhu totta, hyvä herra, jos voit.

— Nyt hän alkaa saivarrella. Eikö hän olekin lystikäs? huomautti Laurie takkatulelle. — Asiahan on aivan sama, koska hän ja minä olemme yhtä. Olimme aikoneet tulla kotiin Carrolien kanssa jo kuukausi tai pari sitten, mutta he muuttivat äkkiä mielensä ja päättivät jäädä vielä talveksi Pariisiin. Mutta isoisä halusi kotiin. Hän oli lähtenyt matkalle minun tähteni enkä siksi voinut antaa hänen palata yksinään, mutta en liioin voinut jättää Amya, ja kun rouva Carrol oli saanut päähänsä, ettei Amyn muka sopinut lähteä yksin meidän seurassamme, minä ratkaisin asian sanomalla: "Mennään naimisiin, silloin voimme tehdä mitä ikinä haluamme."

— Niin tietysti. Sinähän järjestät aina asiat niin kuin sinulle sopii.

— En aina. Jokin Laurien äänessä sai Jon nopeasti lisäämään:

— Miten ihmeessä sait tädin suostumaan?

— Kovalle se ottikin, mutta näin meidän kesken sanottuna me puhuimme hänet pyörryksiin. Ei ollut aikaa kirjoittaa teille ja kysyä lupaa, mutta tehän olisitte sen joka tapauksessa antaneet, niin että otimme vain 'aikaa kauluksesta', kuten vaimoni sanoo.

— Eräät taitavat olla ylpeitä tuosta vaimo-sanasta ja käyttävät sitä mielellään, keskeytti Jo kohdistaen vuorostaan sanansa takkatulelle. Hän oli iloinen nähdessään sen loimussa onnellisen välkkeen noissa silmissä, jotka heidän viimeksi tavatessaan olivat olleet surullisen synkät.

— Kenties hiukan. Hän on niin hurmaava pikku nainen, etten voi olla muuta kuin ylpeä hänestä. No niin, setä ja täti olivat paikalla, niin että asia saattoi sujua säädyllisesti. Me olimme niin toistemme lumoissa, ettei meistä erillämme ollut mihinkään. Tämä järjestely helpotti asioita, ja niin panimme toimeksi.

— Milloin, missä, miten? kysyi Jo täynnä naisellista mielenkiintoa ja uteliaisuutta, sillä hänen oli vieläkin vaikea uskoa asia todeksi.

— Kuusi viikkoa sitten Amerikan konsulaatissa Pariisissa; ne olivat tietysti hiljaiset vihkiäiset, sillä vaikka olimmekin onnellisia, emme unohtaneet pikku Bethiä.

Kuullessaan sanat Jo pujotti kätensä Laurien käteen, ja Laurie silitteli hiljaa pientä punaista tyynyä, jonka hän muisti hyvin.

— Miksi ette kirjoittaneet meille jäljestäpäinkään? kysyi Jo hetken vaitiolon jälkeen vähän rauhoittuneena.

— Tahdoimme yllättää teidät, sillä meidän oli ensin määrä tulla heti häiden jälkeen kotiin. Mutta isoisä keksikin, ettei hän selviäisi lähtemään moneen viikkoon ja lähetti meidät viettämään kuherruskuukautta mihin vain itse halusimme. Amy oli kerran nimittänyt Valrosaa oikeaksi kuherruskuukausiparatiisiksi, joten me menimme sinne ja olimme niin onnellisia kuin ihminen voi olla vain kerran elämässään.

Laurie näytti hetkeksi unohtavan Jon ja tämä oli iloinen siitä. Se että Laurie kertoi asioistaan näin avoimesti ja luontevasti, osoitti että hän oli unohtanut ja antanut anteeksi. Jo koetti vetää kätensä pois, mutta Laurie piti siitä lujasti kiinni, ikään kuin olisi arvannut hänen ajatuksensa, ja sanoi vakavasti:

— Jo-kulta, tahtoisin sanoa sinulle erään asian, ja sitten hautaamme sen ikipäiviksi. Sanoin kirjeessäni, jossa kerroin Amyn ystävällisyydestä minua kohtaan, etten milloinkaan lakkaa rakastamasta sinua. Mutta rakkauteni on nyt toisenlaista ja olen oppinut ymmärtämään, että näin on parasta. Amy ja sinä olette vaihtaneet paikkaa sydämessäni, siinä kaikki. Luulen että niin oli säädetty, ja kaikki olisi kehittynyt itsestään siihen suuntaan, jos vain olisin noudattanut neuvoasi ja odottanut. Mutta minä en koskaan pysy kärsivällisenä ja siksi sain pettyä. Minä olin silloin vasta poika, itsepäinen ja kiihkeä, ja minun oli nieltävä monta kovaa palaa ennen kuin ymmärsin erehtyneeni. Sillä olin erehtynyt, niin kuin sinä, Jo, sanoit, mutta minä huomasin sen vasta tehtyäni tarpeeksi narrimaisuuksia. Totta tosiaan, joskus olin niin pyörällä päästäni, etten tietänyt kumpaa rakastin enemmän, sinua vai Amya. Koetin rakastaa teitä molempia yhtä paljon, mutta en voinut, ja kun sitten tapasin hänet Sveitsissä, kaikki selvisi minulle yhdellä iskulla. Te kumpikin saitte oman paikkanne sydämessäni ja tunsin selvästi, että olin voittanut vanhan rakkauteni, ennen kuin uusi valtasi minut. Saatoin vilpittömästi jakaa sydämeni Jo-siskon ja Amy-vaimon kesken ja rakastaa heitä kumpaakin lämpimästi. Uskothan sen, Jo? Kohtele minua niin kuin vanhoina hyvinä aikoina, jolloin opimme tuntemaan toisemme.

— Uskon varmasti. Mutta Teddy, meistä ei koskaan enää tule lapsia, vanhat hyvät ajat eivät palaa, meidän on turha toivoa sitä. Nyt olemme mies ja nainen, ja meidän on tehtävä oikeaa työtä, sillä leikin aika on ohi emmekä enää jouda hulluttelemaan. Minä näen että sinä olet muuttunut, ja pian huomaat, että minäkin olen. Minä kaipaan entistä poikaa, mutta pidän yhtä paljon sinusta nyt ja lisäksi ihailen sinua, koska näyt täyttävän odotukseni. Emme enää voi olla leikkitovereita, mutta olemme sisar ja veli, jotka auttavat ja rakastavat toisiaan. Eikö niin, Laurie?

Vastaukseksi Laurie tarttui Jon ojentamaan käteen ja painoi hetkeksi kasvonsa sitä vasten tuntien, että kiihkeän lapsuusrakkauden sirpaleista oli kasvanut luja, kaunis ystävyys, joka oli siunaukseksi kummallekin. Mutta Jo, joka ei halunnut kotiintulon muodostuvan murheelliseksi, sanoi iloisesti:

— Uskomatonta, että te lapset olette tosiaan naimisissa ja aiotte perustaa oman kodin. Minusta tuntuu kuin vielä eilen olisin napittanut Amyn esiliinan ja tarttunut sinua tukasta, kun kiusasit minua. Hyvänen aika, miten aika lentää.

— Älä viitsi puhua noin tätimäisesti, varsinkin kun toinen lapsi on itseäsi vanhempi. Minä voin kehua olevani täysi-ikäinen mies, ja kun tapaat Amyn, huomaat, että hän on sangen varhaiskypsä lapsi, sanoi Laurie huvittuneena Jon äidillisestä sävystä.

— Sinä lienet vuosiltasi vähän vanhempi, mutta minä tunnen olevani paljon iäkkäämpi. Naisten laita on aina niin, ja viimeksi kulunut vuosi on ollut niin vaikea, että minusta tuntuu kuin olisin nelikymmenvuotias.

— Jo raukka! Me lähdimme huvittelemaan ja jätimme sinut yksin kantamaan raskaan taakan. Sinä oletkin vanhentunut. Tuossa näkyy ryppy ja tuolla toinen. Katseesi on surullinen, ja koskettaessani äsken tyynyä huomasin, että se oli kyynelistä kostea. Sinulla on ollut paljon kestettävää ja olet joutunut kärsimään aivan yksin. Mikä itsekäs elukka minä olenkaan ollut! Laurie repi katuvaisen näköisenä tukkaansa.

Mutta Jo vain käänsi tyynyn, joka oli antanut hänet ilmi, ja koettaen tehdä äänensä iloiseksi hän vastasi:

— Ei ensinkään, minullahan oli isä ja äiti apunani, lapsikullat lohdutuksenani, ja kun tiesin sinun ja Amyn voivan hyvin ja olevan onnellisia, huolet tuntuivat kevyemmiltä. En kiellä, että toisinaan tunnen itseni yksinäiseksi, mutta se on vain hyväksi minulle ja…

— Nyt se on loppuva, puuttui Laurie puheeseen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ikään kuin puolustaakseen häntä kaikelta pahalta. — Amy ja minä emme tule toimeen ilman sinua, sinun on tultava opettamaan meille lapsille talonpitoa ja jakamaan kaikki kanssamme, niin kuin ennenkin. Me pidämme sinua oikein hyvänä ja elämme onnellisina yhdessä.

— Jollen vain olisi teidän tiellänne, siitä voisi tulla oikein hauskaakin. Alan tuntea itseni taas nuoreksi, sillä jotenkin kaikki huoleni tuntuivat haihtuvan sinun tultuasi, Teddy. Sinä osaat aina lohduttaa, sanoi Jo ja painoi päänsä Laurien olkapäälle aivan kuin vuosia sitten, kun Beth makasi sairaana ja Laurie pyysi saada olla Jon tukena.

Laurie katsahti tyttöön pohtien, mahtoiko tämä muistaa sitä aikaa, mutta Jo hymyili itsekseen ikään kuin hänen huolensa tosiaan olisivat Laurien tullessa haihtuneet.

— Sinä olet pysynyt ihan samanlaisena, äsken vuodatit kyyneliä ja nyt naurat. Tällä hetkellä näytät vähän vallattomalta. Mitä sinulla on mielessäsi, täti?

— Aprikoin vain, miten te tulette toimeen keskenänne.

— Kuin enkelit!

— Niin, tietysti nyt alussa, mutta kumpi määrää?

— Tunnustan suoraan, että hän määrää nyt, annan hänen ainakin luulla niin — tiedäthän että se on hänestä hauskaa. Kohta rupeamme vuorottelemaan, sillä kuten sanotaan, avioliitto vie puolet oikeuksista ja tuo toisen verran velvollisuuksia.

— Kyllä teillä asiat pysyvät nykyisellään. Amy on valtiattarena koko ikänsä.

— No niin, hän tekee sen niin huomaamatta, ettei minulla oikeastaan ole sitä vastaan mitään. Hän kuuluu niihin naisiin, jotka osaavat hallita hyvin. Melkein pidän siitä, sillä hän osaa kiertää ihmisen sormensa ympäri pehmeästi ja taitavasti kuin silkkilangan ja saa toisen vielä pitämään sitä suosionosoituksena.

— Ajatella että sain nähdä sinun tyytyväisenä alistuvan tohvelisankariksi! huudahti Jo heilauttaen käsivartensa ilmaan.

Oli hupaisaa nähdä Laurien kohauttavan olkapäitään ja miehisen halveksivasti hymyilevän olettamukselle vastatessaan mahtavasti:

— Amy on liian tahdikas sellaiseen, enkä minä ole niitä miehiä, jotka alistuvat mihin hyvänsä. Vaimoni ja minä kunnioitamme itseämme ja toisiamme niin paljon, ettemme ikinä sorra toisiamme emmekä riitele.

Tämä oli Jolle mieleen ja hänen mielestään uusi arvokkuus sopi hyvin Laurielle. Mutta paljon hän oli muuttunut kehittyessään pojasta mieheksi, Jo oli siitä hyvillä mielin mutta samalla vähän kaihoisa.

— Varmaankin. Amy ja sinä ette milloinkaan riidelleet niin kuin me. Hän on aurinko, minä olen tuuli ja, kuten muistat, sadussakin auringolla oli suurempi valta.

— Kyllä hän osaa riepottaakin miestä, nauroi Laurie. — Sain totisesti kuulla kunniani Nizzassa! Voin vakuuttaa, että se oli hyvän joukon tuimempi läksytys kuin olen saanut sinulta ikinä. Joskus kerron sinulle kaikki — hän ei sitä varmastikaan tee, sillä väitettyänsä ensin halveksivansa minua ja häpeävänsä minun tähteni hän menetti sydämensä tälle kurjalle ja meni naimisiin tyhjäntoimittajan kanssa.

— Miten halpamaista! Jos hän vastedes solvaa sinua, tule minun luokseni, niin minä puolustan sinua.

— Sitä tarvitsenkin, kuten näkyy, vastasi Laurie ponnahtaen pystyyn. Samassa hänen kasvoilleen levisi ihastunut ilme, kun hän kuuli Amyn huutavan:

— Missä on Jo? Missä on minun vanha rakas Jo-siskoni?

Koko perhe työntyi sisään. Yleinen syleileminen ja suuteleminen seurasi ja ulkomaanmatkaajat asetettiin sohvaan istumaan kaikkien ihailtaviksi. Herra Laurence oli yhtä reipas ja sydämellinen kuin ennenkin ja ulkomaanmatka näytti tehneen hänelle yhtä hyvää kuin toisillekin. Äreys oli melkein kadonnut ja hänen vanhanaikainen kohteliaisuutensa oli entistäkin hioutuneempaa. Hän hymyili suopeasti 'lapsilleen', kuten hän nimitti nuorta paria, ja Amy kohteli häntä huomaavasti ja hellästi kuin tytär.

Heti Amyn nähtyään Meg huomasi, ettei hänen oma pukunsa ollut pariisilaismallinen. Rouva Moffatkin joutuisi kokonaan varjoon rouva Laurencen rinnalla, joka oli mitä siroimmin ja aistikkaimmin pukeutunut.

Miten hyvin he sopivatkaan yhteen, mietti Jo katsellessaan nuorta paria. Olin oikeassa, Laurie on saanut omakseen kauniin, hyvinkasvatetun tytön, joka sopii hänen kotiinsa paremmin kuin vanha Jo ja on hänelle ylpeyden aiheena eikä vaivana. Herra ja rouva March hymyilivät ja nyökkäsivät toisilleen onnellisina siitä, että heidän nuorimpansa oli käynyt hyvin, ei ainoastaan aineellisesti vaan myös sikäli, että tämä oli saanut omakseen rakkauden, onnen ja luottamuksen.

Amyn kasvot säteilivät sydämen rauhasta versovaa hiljaista iloa, äänessä oli uusi, hellä sointi ja hänen olemuksensa viileys ja jäykkyys oli muuttunut lempeäksi arvokkuudeksi. Teeskentelystä ei näkynyt jälkeäkään, ja hänen herttainen sydämellinen käytöksensä ihastutti enemmän kuin kauneus tai sirous, sillä se osoitti hänen varmasti olevan hieno nainen, joksi hän oli toivonut tulevansa.

— Rakkaudella on ollut hyvä vaikutus pikku tyttöömme, sanoi äiti hiljaa.

— Amylla on koko elämänsä ajan ollut hyvä esimerkki edessään, kuiskasi pastori March katsoen hellästi väsyneitä kasvoja ja harmaita hiuksia.

Daisy ei saanut silmiään irti 'nätistä tädistä', vaan tarrautui kuin sylikoira tämän ihmeellisiin käätyihin, jotka olivat täynnä jännittäviä riipukkeita. Demi tutki tarkasti uusia sukulaisiaan ennen kuin suostui ottamaan vastaan herttaisen puisen karhuperheen, joka tuotiin tuliaisiksi Bernistä. Mutta Laurie tiesi miten poikaa oli kohdeltava, ja vihdoin tämä antautuikin täydellisesti:

— Nuori mies, kun viimeksi tein tuttavuutta kanssasi, löit minua vasten kasvoja; nyt vaadin kunniallista hyvitystä! Ja pitkän enon filosofinen arvokkuus hävisi kokonaan, kun hän alkoi telmiä pikku miehen kanssa.

— Siunatkoon, eikö tuo tyttö ole silkissä kiireestä kantapäähän, hienona kuin mikäkin. Onpa hauska kuulla ihmisten karahteeraavan meidän pikku Amya rouva Laurenceksi! mumisi vanha Hanna, jonka piti vähän väliä kurkistaa sisään samalla kun hän kattoi pöytää erittäin hajamielisenä.

Hyvänen aika minkälainen ääntensorina siinä kävi, kaikki puhuivat yhtaikaa koettaen puolessa tunnissa tehdä selvää kolmen vuoden tapauksista. Onneksi teen juonti toi tyynnyttävän keskeytyksen, iloinen kulkue vaelsi ruokasaliin: herra March saatteli ylpeänä rouva Laurencea ja rouva March nojasi ylpeänä 'poikansa' käsivarteen; vanha herra vei pöytään Jon ja kuiskasi tämän korvaan:

— Tule sinä nyt minun tytökseni.

Jon huulet vavahtivat hiukan, kun hän katsahti uunin vieressä olevaan tyhjään paikkaan ja kuiskasi vastaukseksi:

— Koetan täyttää hänen paikkansa, sir.

Kaksoset hyppelivät perässä autuaina; kaikki olivat näet vastatulleiden lumoissa, niin että lapset saivat huvitella parhaan taitonsa mukaan. Kyllä he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen. He maistoivat salaa teetä, ahmivat piparkakkuja ja kaiken kruunuksi kumpikin sujautti herkullisen leivoksen pieneen taskuunsa, missä ne pian murenivat näkymättömiin todistaen sekä ihmisluonnon että torttujen heikkoutta. Mutta salaa otetut tortut alkoivat kaivaa kummankin omaatuntoa ja peläten, että Jo-tädin terävä silmä voisi nähdä vaatteenkin lävitse, pienet rikolliset vetäytyivät ukin turviin, jolla ei tällä kertaa ollut silmälaseja nenällään.

Amy joka kulki toisen luota toisen luo kuin makeisvati, palasi saliin herra Laurencen käsipuolessa. Muilla oli entiset parinsa, ja siten Jo jäi ilman kavaljeeria. Hän ei sitä ensin huomannut, sillä hän jäi vastaamaan Hannalle, kun tämä innokkaana tiedusteli:

— Saako Amy-neiti ajella omissa vaunuissa ja käyttää niitä upeita hopea-astioita, joita herra Laurencella on varastoissaan?

— Ei kumma, vaikka hän saisi kuusi valkoista hevosta vaunujensa eteen, söisi kultalautasilta ja pukeutuisi joka päivä pitseihin ja jalokiviin. Teddyn mielestä ei mikään ole liian hyvää hänelle, vastasi Jo säteillen tyytyväisyyttä.

— No kaikkea! Syödäänkö aamiaiseksi lihamuhennosta vai kalapyöryköitä? kysyi Hanna sitten yhteen menoon.

— Ei sillä ole väliä, vastasi Jo ja sulki oven, sillä ruoka tuntui hänestä nyt kovin vastenmieliseltä puheenaiheelta. Hän jäi hetkeksi katselemaan seuruetta, joka katosi yläkertaan, ja kun Demin lyhyet, ruudukkaat sääret olivat selviytyneet ylimmälle portaalle, hänet valtasi äkkiä sellainen yksinäisyyden tunne, että kyynelet kihosivat hänelle silmiin ja hän vilkuili ympärilleen kuin etsien jonkun käsivartta tuekseen. Jospa hän vain olisi tiennyt millainen syntymäpäivälahja oli häntä lähestymässä, hän ei olisi tuuminut: — Kun pääsen vuoteeseen, saan hiukan vetistellä. Nyt täytyy pysyä iloisen näköisenä. Hän kuivasi kädellään kyynelensä — nenäliinaa ei tietenkään löytynyt — ja oli juuri onnistunut saamaan hymyn kasvoilleen, kun ulko-ovelta kuului kolkutus.

Hän avasi sen viipymättä, ja hätkähti kuin olisi taas nähnyt aaveen. Siellä oli pitkä, parrakas mies, joka säteili hänelle pimeästä kuin keskiyön aurinko.

— Voi, herra Bhaer, miten hauska nähdä teitä! huudahti Jo tarttuen hänen käteensä ikään kuin peloissaan, että pimeys voisi niellä hänet ennen kuin hän oli päässyt sisään.

— Entä teitä sitten, neiti March, mutta ei, teillä on vieraita, ja professori pysähtyi kuullessaan yläkerrasta iloisia ääniä ja tanssiaskelia.

— Ei ole, omaisia vain. Sisareni ja ystäväni ovat juuri palanneet kotiin ja me juhlimme sitä. Tulkaa vain joukkoon.

Herra Bhaer olisi varmaan arvokkaasti kääntynyt takaisin ja tullut uudelleen toisena päivänä. Mutta se ei oikein käynyt, sillä Jo sulki oven hänen jälkeensä ja otti hatun hänen päästään. Ehkäpä Jon kasvotkin vaikuttivat asiaan, sillä tyttö ei ollenkaan peitellyt iloaan hänet nähdessään ja osoitti siten yksinäiselle miehelle, että tämä oli tervetulleempi kuin oli uskaltanut odottaakaan.

— Jollen häiritse perhepiiriänne, haluan oikein mielelläni tutustua heihin. Oletteko ollut sairas, hyvä ystävä?

Professori teki tämän odottamattoman kysymyksen, kun Jo ripusti hänen takkiaan naulaan ja valo lankesi hänen kasvoilleen paljastaen niissä tapahtuneen muutoksen.

— En sairas, vain väsynyt ja surullinen. Meillä on ollut surua sen jälkeen kun viimeksi näin teidät.

— Niin, minä tiedän. Sydämeeni koski, kun sain kuulla siitä. Professori puristi uudelleen Jon kättä, ja tytöstä tuntui, ettei mikään lohdutus voinut vetää vertoja hänen ystävälliselle katseelleen.

— Isä, äiti, täällä on professori Bhaer, Jo sanoi niin peittelemättömän ylpeänä, että olisi yhtä hyvin voinut puhaltaa torvella fanfaarin saattaessaan vieraansa sisään.

Professori sai osakseen niin sydämellisen vastaanoton, että hänen epäilyksensä haihtuivat heti. Hän tunsi olevansa kuin kulkija, joka kolkutettuaan oudolle ovelle ja päästyään siitä sisään huomaa olevansa kotonaan. Pienokaiset tulivat hänen luokseen, kapusivat hänen polvilleen ja lumosivat hänet tyhjentämällä hänen taskunsa, kiskomalla häntä parrasta ja tutkimalla uskaliaasti hänen kelloaan. Naiset vilkuilivat hyväksyvästi toisiinsa, ja pastori March, joka tunsi löytäneensä hengenheimolaisen, alkoi keskustella mieliaiheistaan tämän kanssa. Harvapuheinen John kuunteli innostuneena mutta sanomatta sanaakaan, ja herra Laurence ei malttanut lähteä nukkumaan.

Laurien käytös olisi huvittanut Jota, jollei tämän huomio olisi suuntautunut muualle. Lauriella oli epämukava tunne, joka ei johtunut mustasukkaisuudesta, vaan jonkinlaisesta epäluulosta, ja se sai hänet suhtautumaan vieraaseen veljellisen arvostelevasti.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Hän tempautui tahtomattaan mukaan, sillä professorin oli helppo puhua tässä leppoisassa seurassa, ja hän esiintyi oikein edukseen. Hän ei puhunut Laurielle paljon, mutta hänen kasvoillaan häivähti varjo ikään kuin hän olisi kaivannut omaa kadonnutta nuoruuttaan nähdessään parhaissa voimissaan olevan nuoren miehen. Sitten hänen katseensa pysähtyi Johon niin kaihoisana, että tämä olisi varmaan vastannut sen mykkään kysymykseen, jos olisi kohdannut hänen katseensa. Mutta Jon oli pidettävä varansa omien silmiensä suhteen, ja koska hän ei uskaltanut luottaa niihin, hän viisaasti kiinnitti katseensa villasukkaan, jota kutoi kuin kelpo vanhapiika ainakin.

Hän virkistäytyi kuitenkin vilkaisemalla silloin tällöin vaivihkaa professoriin ja näki suotuisia ennusmerkkejä. Herra Bhaerin kasvoilta oli kadonnut hajamielinen ilme ja hän näytti oikein pirteältä ja nykyhetkestä kiinnostuneelta. Jon mielestä hän oli ihan nuorekas ja komea, ja Jo unohti verrata häntä Laurieen, niin kuin tavallisesti muita miehiä, mikä koitui näille tappioksi. Professori oikein säteili innosta huolimatta siitä, että keskusteltiin entisistä hautaustavoista, mitä ei oikein voi pitää piristävänä puheenaiheena. Jo lämpeni voitonriemusta, kun Teddy vaikeni erään todisteen edessä, ja katsellessaan isänsä lumoutuneita kasvoja, hän mietti itsekseen: Hänestä olisi varmasti hauskaa keskustella joka päivä professorin kaltaisen miehen kanssa.

Professorilla oli jopa yllään uusi musta puku, joka sai hänet näyttämään kerrassaan hienolta mieheltä. Hän oli leikkauttanut paksun tukkansa ja harjannut sen sileäksi, mutta kauan se ei pysynyt järjestyksessä, sillä innostuessaan hän pörrötti sen hassuun tapaansa. Jota se ei kylläkään vaivannut, sillä hänen mielestään se sai professorin kauniin otsan näyttämään aivan kreikkalaiselta. Jo rukka ympäröi siinä istuessaan hiljaisena kutimensa ääressä tämän arkipäiväisen miehen kultaisella sädekehällä. Häneltä ei jäänyt mikään huomaamatta, ei edes se, että herra Bhaerilla tosiaan oli kultaiset napit hohtavan valkoisissa kalvosimissaan.

Vanha kunnon ystävä! Hän ei olisi kosintaretkelläkään voinut pukeutua huolellisemmin, mietti Jo. Samassa muuan ajatus sai hänen poskilleen niin hehkuvan punan, että hän tipautti lankakeränsä maahan ja kumartui sitä etsimään, ettei kukaan olisi nähnyt hänen kasvojaan.

Mutta temppu ei onnistunut niin hyvin kuin Jo oli odottanut, sillä professori, joka parhaillaan kuvaili noitien polttamista, jätti toistaiseksi rovion sytyttämättä ja syöksyi tavoittamaan pientä sinistä kerää. Tietysti he löivät päänsä yhteen, näkivät tähtiä ja nousivat pystyyn tulipunaisina ja nauravina. Kerää ei löytynyt ja he palasivat paikoilleen toivoen, etteivät olisi niiltä nousseetkaan.

Kukaan ei käsittänyt, mihin ilta kului. Hanna oli älynnyt hyvissä ajoin viedä pois lapset, jotka nuokkuivat jo kuin unikot, ja herra Laurence oli lähtenyt kotiin lepäämään. Toiset jäivät istumaan tulen ääreen unohtaen kokonaan ajan kulun. Vihdoin Megin äidinmielen valtasi äkkiä vakaumus, että Daisy oli pudonnut vuoteesta ja Demi sytyttänyt tulitikkuja tutkiessaan yöpaitansa palamaan. Ja hän nousi lähteäkseen.

— Emmekö taas laulaisi, kun pitkästä aikaa olemme kaikki koolla? ehdotti Jo, josta tuntui että lauluun voisi turvallisesti purkaa sydämen riemukkaita tunteita.

Kaikki eivät tosin olleet läsnä. Mutta Jon sanat tuntuivat kuitenkin tosilta sillä Beth oli ikään kuin vielä heidän joukossaan, näkymättömänä, mutta entistä rakkaampana. Kuolema ei voinut katkaista perhesiteitä, jotka rakkaus on lujittanut. Bethin pieni tuoli oli entisellä paikallaan, ja siisti ompelukori, joka sisälsi hänen keskenjääneen käsityönsä, oli hyllyllään. Piano oli niin ikään vanhalla paikallaan. Niiden yläpuolella seinällä Bethin kuva hymyilevänä ja rauhallisena ikään kuin se olisi tahtonut sanoa: — Olkaa onnellisia! Minä olen täällä.

— Soita jotakin, Amy. Näytä heille, miten paljon olet edistynyt, sanoi Laurie, joka tietenkin halusi saada kunniaa lahjakkaasta oppilaastaan.

Mutta Amy kuiskasi kyynelet silmissä pyöritellen kauhtunutta pianojakkaraa:

— Ei tänä iltana. Tänä iltana en voi.

Mutta hän esitti sellaista, joka on arvokkaampaa kuin taituruus ja kyky. Hän lauloi Bethin lauluja äänessään hellä sointi, jota ei suurinkaan mestari pysty opettamaan. Huoneessa oli aivan hiljaista, kun kirkas ääni Bethin lempivirren viimeisen säkeen kohdalla äkkiä petti. Oli vaikea sanoa:

"Ei löydy maassa murhetta, jot' ei voi auttaa taivas."

Amy nojautui mieheensä, joka seisoi hänen takanaan, ja tunsi kovin kaipaavansa Bethin tervetuliaissuudelmaa.

— Meidän täytyy laulaa lopuksi Mignonin laulu, sillä herra Bhaer osaa sen, virkkoi Jo, kun äänettömyys alkoi käydä painostavaksi. Professori rykäisi ilahtuneena ja astui Jon luo sanoen:

— Laulakaa te minun kanssani. Meidän äänemme sopivat erinomaisesti yhteen.

Se oli muuten kohtelias valhe, sillä Jo ei ollut musikaalisempi kuin heinäsirkka. Mutta hän olisi professorin pyytäessä suostunut laulamaan vaikkapa kokonaisen oopperan välittämättä vähääkään tahdista tai melodiasta. Se ei haitannut paljoa, sillä herra Bhaer lauloi hyvin ja tunteikkaasti. Pian Jo vain hyräili hiljaa voidakseen kuulla pehmeän äänen, joka tuntui laulavan hänelle yksin.

"Tunnetko maan, sitruunat kukkivat."

Tämä oli tavallisesti professorin lempisäe, sillä hänelle se tarkoitti Saksaa. Mutta nyt hän tuntui panevan erikoista lämpöä ja sointua sanoihin:

"Jos voisinkin, kanssasi, armas, sinne liitäisin!"

Ja erästä kuulijaa tämä hellä kutsu liikutti niin, että hän olisi tahtonut vastata tietävänsä tuon maan ja olevansa valmis lähtemään sinne, milloin laulaja vain tahtoisi.

Laulu loppui, ja professori sai lämpimät kiitokset. Mutta vähän ajan kuluttua hän joutui kokonaan ymmälleen ja jäi tuijottamaan Amya, joka asetteli hattua päähänsä. Tämä oli esitetty hänelle vain sisarena eikä kukaan ollut tullut maininneeksi hänen sukunimeään. Professori joutui yhä enemmän ymmälle, kun Laurie hyvästellessään sanoi ystävällisesti:

— Vaimostani ja minusta oli oikein hauska tutustua teihin. Muistakaa, että olette aina tervetullut kotiimme tien toiselle puolen.

Silloin professori kiitti häntä niin sydämellisesti ja näytti äkkiä niin säteilevältä, että Laurien mielestä hän oli maailman herttaisin professori.

— Minäkin lähden nyt, mutta tulen mielelläni uudelleen, jos sallitte, hyvä rouva. Viivyn nimittäin jonkin aikaa kaupungissa eräiden asioiden takia.

Hän puhui rouva Marchille, mutta katseli Jota, ja äidin kutsu oli yhtä lämmin kuin tyttären katse. Rouva March piti nimittäin paremmin huolta lastensa eduista kuin rouva Moffat oletti.

— Hän taitaa olla viisas mies, huomautti pastori March takan äärestä viimeisen vieraan lähdettyä.

— Ja varmasti hyvä ihminen, lisäsi rouva March vetäessään kelloa.

— Arvasin että pitäisitte hänestä, Jo sanoi vain hiipiessään nukkumaan.

Hän aprikoi, mitkä asiat olivat tuoneet herra Bhaerin tähän kaupunkiin, ja päätteli lopuksi, että professorin osaksi oli tullut jokin huomattava kunnianosoitus, josta hän ei vaatimattomuudessaan ollut maininnut mitään. Jos Jo olisi nähnyt professorin kasvot, kun tämä katseli erästä muotokuvapiirrosta, asia olisi ehkä valjennut hänelle.

21

VASTANAINEET

— Parahin äiti rouva, saisinkohan lainata vaimoani puoleksi tunniksi? Matkatavarat ovat saapuneet ja olen myllertänyt Amyn pariisilaishienoudet sekaisin etsiessäni omia tavaroitani, sanoi Laurie seuraavana päivänä löydettyään rouva Laurencen istumasta äidin sylistä kuin olisi muuttunut lapseksi jälleen.

— Saat tietysti. Mene vain, kultaseni. Unohdin aivan, että sinulla on toinenkin koti. Kuin pyytääkseen äidillistä itsekkyyttään anteeksi rouva March puristi pientä valkoista kättä, jossa vihkisormus välkkyi.

— En olisi tullut tänne, jos olisin selviytynyt yksin, mutta en voi tulla toimeen ilman Amya sen paremmin kuin…

—… viirikukko ilman tuulta, jatkoi Jo, josta Teddyn kotiin tultua oli tullut melkein yhtä nenäkäs kuin aikaisemmin.

— Aivan niin. Amy saa minut enimmäkseen viittaamaan länsituulen suuntaan, vain joskus tuuli kääntää etelään. Idästä ei ole tuullut kertaakaan avioliittomme aikana, eikä pohjoisesta liioin ole tietoa, vai miten, rouva?

— Kaunista säätä ainakin toistaiseksi. Saa nähdä kauanko sitä riittää, mutta en pelkää myrskyjäkään, sillä alan jo oppia ohjaamaan laivaani. Mennään kotiin, niin etsin saapaspihtisi, sillä niitä sinä kai hait minun tavaroitteni joukosta. Miehet ovat perin avuttomia, äiti, sanoi Amy rouvamaisesti miehensä ihastukseksi.

— Mihin aiotte ryhtyä, kun saatte kotinne kuntoon? kysyi Jo napittaessaan Amyn viittaa niin kuin ennen hänen esiliinojaan.

— No, meillä on omat suunnitelmamme. Emme vielä paljon kertoile niistä, mutta emme suinkaan aio olla jouten. Ilahdutan isoisää käymällä innokkaasti käsiksi liikeasioihin ja näytän hänelle, etten ole ihan kelvoton. Tarvitsen sellaista työtä vakiintuakseni. Olen kyllästynyt vetelehtimään ja aion ryhtyä tosi toimiin.

— Entä Amy, mitä hän aikoo? kysyi rouva March, joka oli mielissään Laurien päätöksestä ja tarmokkuudesta.

— Kunhan me olemme vierailleet kaikkien tuttavien luona ja näytelleet hienointa hattuamme, te saatte hämmästellä kotimme suurenmoista vieraanvaraisuutta, loistavaa seurapiiriämme ja sitä kaikin puolin edullista vaikutelmaa, jonka me koetamme antaa itsestämme. Niinhän, madame Récamier? kysyi Laurie vilkaisten ilkikurisesti Amyyn.

— Ken elää se näkee. Tule kotiin, herra näsäviisas, äläkä kauhistuta omaisiani nimittelemällä minua heidän kuultensa, vastasi Amy, joka oli päättänyt ensin luoda kodin ja tulla hyväksi vaimoksi ja vasta sitten koota seurapiirin ympärilleen.

— Kylläpä nuo lapset näyttävät onnellisilta, huomautti pastori March, jonka oli vaikea nuoren parin mentyä uudelleen syventyä Aristoteleen filosofiaan.

— Minä uskon että he näyttävät onnellisilta vastakin, jatkoi rouva March tyytyväisenä kuin luotsi, joka on ohjannut laivan turvallisesti satamaan.

— Varmastikin. Onnellinen Amy! huokasi Jo. Samassa hän hymyili iloisesti, kun professori Bhaer malttamattomasti työnsi portin auki.

Myöhemmin illalla, kun saapaspihtien kohtalo oli selvinnyt, Laurie sanoi äkkiä vaimolleen, joka järjesteli taideaarteitaan:

— Rouva Laurence!

— Herrani!

— Tuo mies aikoo naida meidän Jomme.

— Toivottavasti. Etkö sinä pitäisi siitä, kultaseni?

— Hän on kaikin puolin hyvä mies. Toivoisin vain, että hän olisi hiukan nuorempi ja hyvän joukon rikkaampi.

— No Laurie, älä nyt puhu turhanpäiväisiä. Jos he rakastavat toisiaan, ei merkitse mitään kuinka vanhoja he ovat tai kuinka paljon heillä on rahaa. Naiset eivät milloinkaan menisi naimisiin rahojen vuoksi — Amy vaikeni äkkiä ja katsoi mieheensä, joka vastasi vahingoniloisen arvokkaasti.

— Eivät varmaankaan, vaikka joskus kuuleekin ihastuttavien neitosten aikovan tehdä sellaisen tempun. Siinä on ehkä selitys siihen, että joku lankeaa ottamaan minunlaisenikin tyhjäntoimittajan.

— Voi rakas poika, älä viitsi. Kun suostuin kosintaasi, olin niin sekapäinen onnesta, että sinun rikkautesi oli haihtunut mielestäni kokonaan. Olisin ottanut sinut, vaikka olisit kirkonrotta, ja toisinaan toivonkin, että olisit köyhä, jotta voisin näyttää, miten paljon sinua rakastan. Ja Amy joka vieraiden nähden oli hyvin pidättyväinen vaikkakin kahden kesken hyvin rakastunut, osoitti vakuuttavasti puhuvansa totta.

— Ethän tosissasi usko, että minä olen sellainen laskelmoiva otus kuin silloin väitin olevani? Sydämeni murtuu jollet usko, että ilomielin soutaisin kanssasi samassa veneessä, vaikka olisit lautturi.

— Enhän minä sentään ole aasi. Sinähän annoit rukkaset minua rikkaammalle miehelle etkä suostu ottamaan puoliakaan siitä, mitä tahtoisin antaa sinulle, nyt kun minulla on siihen oikeus. Monille tyttöraukoille on kyllä opetettu, että rikkaus on heidän ainoa pelastuksensa, mutta sinä olet saanut parempaa oppia, ja vaikka aikoinani pelkäsin sinun tähtesi, ei minun tarvinnut pettyä, sillä sinä olit uskollinen äitisi opetuksille. Kerroin sen eilen äidillesi, ja hän näytti yhtä iloiselta ja kiitolliselta kuin olisi saanut miljoonan dollarin sekin käytettäväksi hyväntekeväisyyteen. Mutta tehän ette ensinkään kuuntele minun opettavaista puhettani, rouva Laurence. Laurie keskeytti puheensa huomatessaan hajamielisen ilmeen Amyn kasvoilla, vaikka tämä katsoikin häntä.

— Kyllä kuuntelen, mutta ihailen samalla sinun leukakuoppaasi. En haluaisi sinun tulevan itserakkaaksi, mutta minun täytyy myöntää, että olen ylpeämpi komeasta miehestäni kuin hänen rahoistaan. Älä naura vaikka sanon, että sinun nenääsi on todella nautinto katsella. Amy siveli hiljaa kauniita piirteitä.

Laurie oli saanut monia kohteliaisuuksia osakseen, mutta tämä oli hänestä kaikkein mieleisin. Sen näki kyllä, vaikka Laurie oli nauravinaan vaimonsa omituiselle maulle Amyn sanoessa:

— Saanko kysyä sinulta erästä asiaa, rakas?

— Totta kai, ole hyvä.

— Oletko pahoillasi, jos Jo menee naimisiin herra Bhaerin kanssa?

— Sekö sinua huoletti? Luulin että leuassani on jotakin, joka ei miellyttänyt sinua. Minun ei tarvitse kadehtia toisten onnea, koska itse olen maailman onnellisin ihminen ja voin vakuuttaa sinulle, että tanssiessani Jon häissä sydämeni on yhtä kevyt kuin jalkani. Epäiletkö sitä?

Amy oli tyytyväinen. Viimeinenkin mustasukkaisuuden häivä oli kadonnut, ja hän kiitti miestään hellällä ja luottavaisella katseella.

— Voisimmepa tehdä jotakin sen vanhan kunnon professorin hyväksi. Emmekö voisi keksiä rikasta sukulaista, joka älyäisi kuolla Saksassa ja jättää hänelle sievoisen omaisuuden? jatkoi Laurie, kun he kävelivät käsikoukkua edestakaisin pitkässä olohuoneessa linnanpihan puutarhakävelyjä muistellen.

— Jo keksisi juonen ja pilaisi kaiken. Hän on hyvin ylpeä professoristaan tällaisenaan, ja eilen hän sanoi ihailevansa köyhyyttä.

— Siunatkoon! En usko tyttöparan ajattelevan samoin, kun saa elättääkseen lukumiehen ja tusinan pieniä professorin alkuja. Emme puutu nyt asiaan, mutta odotamme sopivaa tilaisuutta ja autamme heitä, vaikkeivät he haluaisikaan sitä. Olen Jolle kiitollisuudenvelassa kasvatuksestani eikä hän velanmaksusta varmaankaan kieltäydy.

Niin he päättivät, löivät kättä sen päälle ja jatkoivat sitten kulkuaan edestakaisin huoneessa. He olivat entistä onnellisempia, ja heidän kaunis kotinsa tuntui entistä enemmän kodilta, kun he saivat jakaa yltäkylläisyydestään kovempiosaisille.

22

DAISY JA DEMI

Marchin suvun kallisarvoisimmat ja tärkeimmät jäsenet, Daisy ja Demi, olivat nyt päässeet valtansa huipulle. Kolmi- ja nelivuotiaina lapset näet alkavat ajaa oikeuksiaan ja onnistuvatkin useammin kuin monet vanhemmat. Jos mikään kaksospari on ollut vaarassa tulla perin juurin hemmotelluksi, niin ainakin Brooken pikku lörpöttelijät.

He olivat tietysti maailman ihmeellisimpiä lapsia: jo kahdeksan kuukauden ikäisinä he osasivat kävellä, puhuivat sujuvasti vuoden vanhoina ja kaksivuotiaina saivat paikkansa ruokapöydässä, jossa he käyttäytyivät niin sievästi, että se ihastutti suuresti katselijoita. Kolmivuotiaana Daisy pyysi neulaa ja lankaa ja tosiaan kyhäsi kukkaron neljällä pistolla. Niin ikään hän perusti oman taloutensa tarjoilupöydälle ja hoiteli niin taidokkaasti pikku liettään, että ylpeyden kyynelet kohosivat vanhan Hannan silmiin. Demi opetteli aakkosia isoisän johdolla, joka oli keksinyt uuden tavan opettaa kirjaimia antamalla pojan muodostaa ne käsivarsiensa ja jalkojensa avulla. Jo aikaisin pojassa ilmeni teknisiä taipumuksia. Se ilahdutti isää, mutta äiti oli aivan hämmennyksissään, kun poika sai lastenkamarin aivan sekaisin koneillaan. Hän rakensi 'ompelukoneen', joka oli salaperäisesti kyhätty kokoon nauhoista, tuoleista, nuppineuloista ja puolista, viimeksi mainittujen oli määrä korvata pyörät. Toisen kerran oli korkean tuolin selustalle ripustettu kori; Demi koetti turhaan hinata siinä ylös hyväuskoista sisartaan, joka nöyrästi salli pikku päätään kolhittavan, kunnes äiti tuli hänet pelastamaan. Nuori keksijä huomautti harmissaan, että hän oli vain yrittänyt kuljettaa siskoa hississä.

Lapset olivat luonteeltaan aivan erilaiset, mutta sopivat yhteen eivätkä juuri riidelleet enempää kuin kolmesti päivässä. Demi tietysti tyrannisoi Daisya, mutta puolusti häntä ritarillisesti toisten hyökkäyksiltä.

Daisy oli veljensä alhainen orja ja palvoi tätä maailman täydellisimpänä olentona. Tyttö oli punaposkinen, pullea ja päivänpaisteinen olento, joka löysi tien kaikkien sydämiin. Hän oli kuin luotu suudeltavaksi ja hyväiltäväksi, ja hänet tuotiin aina vieraiden ihailtavaksi. Suloisimmalta puoleltaan hän oli suorastaan enkelimäinen, mutta muutamat pienet ilkeydet tekivät hänestä ihastuttavan inhimillisen. Hänen pienessä maailmassaan paistoi aina aurinko. Aamuisin hän kömpi yöpaitasillaan ikkunaan:

— Voi, kaunis päivä, voi kaunis päivä!

Kaikki ihmiset olivat hänen ystäviään ja hän jakeli suukkoja niin luottavaisena vieraillekin, että piintyneinkin vanhapoika heltyi ja lapsirakkaat ihmiset joutuivat haltioihinsa.

— Daisy rakastaa kaikkia, hän kerran huudahti ja avasi sylinsä toisessa kädessä lusikka, toisessa muki, ikään kuin hän olisi ollut valmis syleilemään ja ruokkimaan koko maailmaa.

Kun tyttö kasvoi, hänen äitinsä alkoi tuntea Kyyhkyslakassa samanlaisen hellän ja iloisen olennon vaikutusta kuin ennen kotona Bethin eläessä. Ja hän rukoili, ettei joutuisi kokemaan samanlaista menetystä. Isoisä sanoi Daisya usein Bethiksi, ja isoäiti vartioi häntä väsymättä kuin korjatakseen jonkin laiminlyöntinsä.

Demi oli amerikkalaisittain tiedonhaluinen. Hän kyseli alituisesti ja oli toisinaan aivan onneton, kun ei saanut tyydyttäviä vastauksia loputtomiin tiedusteluihinsa.

Hänessä ilmeni isoisän suureksi iloksi taipumuksia myös filosofiaan. Tällä oli tapana käydä sokratesmaisia keskusteluja hänen kanssaan ja silloin tällöin varhaiskypsä oppilas pani opettajansa pussiin, mikä herätti peittelemätöntä tyytyväisyyttä naisväessä.

— Mikä saa minun jalkani liikkumaan, ukki? kysyi nuori filosofi eräänä iltana tarkastellen ankaran telmimisen jälkeen miettiväisenä noita ruumiinsa liikkuvia osia.

— Sinun pieni tahtosi, Demi, vastasi viisas vanhus silitellen nöyränä pojan vaaleaa päätä.

— Mikä se pieni tahto on?

— Se on semmoinen, joka panee ruumiisi liikkeelle, niin kuin jousi saa minun kelloni rattaat pyörimään kuten äsken näit.

— Avaa minut! Minä tahdon nähdä mikä minussa pyörii.

— En minä osaa avata sinua, niin kuin et sinäkään kelloa. Jumala vetää sinut ja sinä käyt niin kauan kuin Hän tahtoo.

— Käynkö? Demin ruskeat silmät kävivät suuriksi ja iloisiksi kun hän omaksui tämän uuden ajatuksen. — Vedetäänkö minut niin kuin kello?

— Kyllä, mutta en voi näyttää sinulle miten se tapahtuu, sillä se toimitetaan silloin, kun me emme näe.

Demi tunnusteli selkäänsä päästäkseen selville, oliko se samanlainen kuin kellon tausta. Sitten hän sanoi vakavana.

— Jumala tekee sen kai silloin kun minä nukun.

Nyt seurasi tarkka selitys, jota poika kuunteli niin kiinnostuneena, että isoäiti huomautti levottomana:

— Hyvä ystävä, onko sinusta viisasta puhua tuollaista lapselle? Hän saa pian ryppyjä otsaansa ja rupeaa tekemään kysymyksiä, joihin on mahdotonta vastata.

— Jos hän on kyllin vanha tekemään kysymyksiä, hän on myös kyllin vanha saamaan niihin oikeat vastaukset. Minä en pane ajatuksia hänen päähänsä, vaan autan häntä omien ajatustensa selvittelemisessä. Lapset ovat viisaampia kuin me, ja minä olen varma, että poika on ymmärtänyt joka sanan, minkä olen sanonut. Kas niin, Demi, sano minulle missä sinun tahtosi on?

Jos poika olisi Alkibiadeen tavoin vastannut: Kautta jumalten, Sokrates, en tiedä, hänen isoisänsä ei olisi hämmästynyt. Mutta seistyään hetken toisella jalallaan kuin mietteliäs haikara poika vastasi tyynesti ja vakuuttavasti: — Minun pikku mahassani. Sen kuultuaan vanhan herran täytyi vain yhtyä isoäidin nauruun ja jättää metafysiikka rauhaan.

Äiti olisi voinut käydä levottomaksi, jollei Demi olisi selvästi osoittanut olevansa tavallinen poikalapsi huolimatta filosofisista harrastuksistaan. Usein sellaisten keskustelujen jälkeen, jotka saivat Hannan merkitsevästi nyökytellen ennustamaan, ettei poika eläisi kauan, Demi käänsi esille toisen puolen luonteestaan ja haihdutti hänen pelkonsa jollakin kujeellaan, joilla rakkaat likaiset, pahankuriset veijarit säikyttelevät ja riemastuttavat vanhempiaan.

Meg oli omaksunut joukon kasvatusperiaatteita, joita hän koetti noudattaa. Mutta milloin on äiti voinut vastustaa noiden pikkuihmisten ovelaa viekkautta, kekseliäitä verukkeita tai rauhallista häikäilemättömyyttä, jotka jo varhain osoittivat heidän kehittyneen taitaviksi petkuttajiksi.

— Nyt et saa enää rusinoita, Demi, muuten tulet kipeäksi, sanoo äiti pikkumiehelle, joka säännöllisesti tarjoaa apuaan kun valmistetaan rusinavanukasta.

— Minusta on kivaa olla kipeä.

— Mutta minä en halua sinun tulevan kipeäksi. Juoksehan nyt tiehesi ja mene vaikka auttamaan Daisya, joka leipoo piirakoita.

Poika tottelee vastahakoisesti, mutta hänen kärsimänsä vääryys jää kivistelemään mieleen, ja tilaisuuden tullen hän hankkii korvauksen tekemällä ovelan kaupan äidin kanssa.

— Nyt te olette kilttejä ja minä leikin teidän kanssanne mitä vain haluatte, lausuu Meg taluttaessaan keittiöapulaisiaan yläkertaan, kun vanukas on kaikella kunnialla saatu vuokaan hyytymään.

— Varmastiko, äiti? kysyy Demi, jonka päähän välähtää loistava keksintö.

— Aivan varmasti, ihan mitä haluatte, vastaa lyhytnäköinen äiti, joka valmistautuu laulamaan heille "Kolme pientä kissinpoikaa" kymmeneen kertaan tai viemään heidät sämpylöitä ostamaan. Mutta Demi paneekin hänet ahtaalle vastaamalla kylmäverisesti:

— Sitten mennään syömään kaikki rusinat.

Jo-täti oli molempien paras leikkitoveri ja uskottu, ja kolmikko pani usein koko talon mullin mallin. Amy-tätiin he olivat vasta nyt tutustuneet, Beth-täti häipyi pian hämäräksi muistoksi, mutta Jo-täti oli heille elävää todellisuutta, ja lapset käyttivät häntä hyväkseen tädin itsensä suureksi iloksi. Mutta herra Bhaerin tultua Jo unohti leikkitoverinsa, joiden mielet valtasi tyrmistys ja lohduttomuus, Daisy joka oli tottunut kaupittelemaan suukkosia, menetti parhaan asiakkaansa. Tarkkanäköinen Demi huomasi pian, että Jo-täti leikki mieluummin 'partasedän' kanssa kuin hänen. Mutta vaikka hän olikin loukkaantunut, hän salasi surunsa, koska ei tahtonut suututtaa kilpailijaansa, jonka taskussa oli loppumaton suklaanappivarasto ja kello, jota sai pudistella mielin määrin.

Näitä hauskoja oikeuksia olisi voinut pitää lahjomisena, mutta Demi ei ottanut asiaa siltä kaimalta, vaan suosi 'partasetää' edelleen lämpimästi. Daisy puolestaan osoitti tälle hellyyttään jo kolmannella tapaamiskerralla ja piti hänen olkapäätään valtaistuimenaan, hänen käsivarttaan turvanaan ja hänen antimiaan kallisarvoisina aarteina.

Professorin asiat, mitä laatua ne sitten lienevät olleet, pidättivät häntä päivästä toiseen kaupungissa, ja kului tuskin iltaa, jolloin hän ei olisi tullut tervehtimään — niin, hän kysyi aina pastori Marchia, joten tämä kai veti häntä sinne. Siinä luulossa tämä verraton isä ainakin oli ja syventyi aina pitkiin keskusteluihin sukulaissielunsa kanssa, kunnes terävänäköisemmän tyttärenpojan satunnainen huomautus äkkiä paljasti hänelle asian oikean laidan.

Eräänä iltana herra Bhaer taloon tullessaan jäi seisomaan kirjaston kynnykselle hämmästyneenä näystä, jonka hän kohtasi. Pastori makasi pitkin pituuttaan lattialla tukevat sääret ilmassa ja hänen vieressään makasi Demi, joka koetti lyhyine punasukkaisine jalkoineen matkia isoisän asentoa. Molemmat olivat niin syventyneet puuhaansa, etteivät lainkaan huomanneet katselijaa, ennen kuin tämä puhkesi raikuvaan nauruun, jolloin Jo hätääntyneenä huudahti:

— Isä, isä, professori on täällä!

Mustat sääret painuivat lattialle, harmaa pää kohosi pystyyn ja opettaja sanoi tyynen arvokkaasti:

— Hyvää iltaa, herra Bhaer. Suokaa anteeksi, viivyn vielä hetken, oppituntimme loppuu aivan heti. Kas niin Demi, muodosta nyt kirjain ja sano mikä se on.

— Minä osaan sen! Muutaman kerran nytkähdeltyään punaiset sääret kohosivat ilmaan muodostaen kulman, ja etevä oppilas huusi voitonriemuisena: — Tämä on V, ukki, tämä on V!

— Isä on mainio koulumestari, nauroi Jo, kun vanha herra kömpi seisomaan ja tyttärenpoika koetti seisoa päällään osoittaakseen iloaan oppitunnin päättymisestä.

— Mitä sinä olet tänään puuhannut, Bübchen? kysyi herra Bhaer ja poimi voimistelijan polvelleen.

— Minä olin katsomassa pikku Meriä.

— Entä mitä teit siellä?

— Minä annoin sille suukon, tokaisi Demi peittelemättä.

— No mutta sinäpä alat varhain. Mitä pikku Meri siitä arveli? ripitti professori pientä rikollista, joka seisoi hänen polvellaan takintaskuja kaivellen.

— No se tykkäsi siitä ja se antoi minulle suukon ja se oli minusta kivaa. Eikös pikku pojat tykkää pikku tytöistä? jatkoi Demi suu täynnä suklaata ja naama tyytyväisyydestä loistaen.

— Sinä pikku kukonpoika! Mistä sinä sen sait päähäsi? kysyi Jo, jota nämä viattomat paljastukset huvittivat yhtä paljon kuin professoria.

— Ei se ole minun päässäni, se on minun suussani, vastasi Demi ja pisti esiin kielensä, jolla näkyi suklaanappi.

— Säästä toki muutama suklaanappi pienelle ystävättärellesi. Suloista suloiselle, pikku mies. Herra Bhaer tarjosi Jollekin niin kauniisti hymyillen, että tästä tuntui kuin hänelle olisi tarjottu jumalten nektaria. Demikin näki hymyn, pani sen merkille ja kysäisi epähienosti:

— Tykkäävätkö isot pojat isoista tytöistä, setä?

Herra Bhaer ei osannut valehdella. Hän vastasi sen vuoksi epämääräisesti, että he taisivat toisinaan pitääkin. Ääni, jolla selitys annettiin, sai pastori Marchin laskemaan vaateharjan kädestään, istahtamaan nojatuoliin sen näköisenä, kuin 'pikku kukonpoika' olisi saanut hänen päähänsä ajatuksen, joka oli sekä suloinen että katkera.

Miksi Jo-täti tavatessaan Demin hetkeä myöhemmin astiakaapilla melkein rutisti hänet hengiltä, vaikka poika oli luullut saavansa toruja, ja miksi hän jatkoi tätä uutta kasvatustapaa antamalla odottamatta pojalle suuren marmeladileivän, jäi Demille arvoitukseksi.

23

SATEENVARJON ALLA

Sillä aikaa kuin Laurie ja Amy astelivat plyyssimatoilla järjestellessään kotiaan ja rakennellessaan hauskoja tulevaisuuden suunnitelmia, herra Bhaer ja Jo nauttivat aivan toisenlaisista kävelyretkistä pitkin kuraisia teitä ja savisia peltoja.

— Minulla on aina ollut tapana käydä iltaisin kävelemässä enkä ymmärrä, miksi minun pitäisi luopua siitä vain sen vuoksi, että usein satun tapaamaan professorin jaloittelemassa, tuumi Jo kohdattuaan tämän jo kolmisen kertaa ulkona.

Megin luo johti kaksi tietä, mutta valitsipa Jo niistä kumman hyvänsä aina hän tapasi professorin joko meno- tai tulomatkalla. Hän käveli aina kiireesti eikä näyttänyt huomaavan Jota ennen kuin tämä oli aivan hänen edessään. Silloin hän oli hämmästyvinään ikään kuin hän likinäköisyytensä vuoksi ei olisi aikaisemmin tuntenut tulijaa. Jos Jo oli menossa Megin luo, professorilla oli aina jotakin lapsille vietäväksi, jos taas tyttö oli kotimatkalla, herra Bhaer oli ollut kävelemässä joen rannalla ja oli juuri aikeissa tulla tervehtimään Marcheja mikäli nämä eivät olleet kyllästyneet hänen alituisiin vierailuihinsa.

Asiain näin ollen Jo ei voinut muuta kuin kohteliaasti tervehtiä häntä ja toivottaa hänet tervetulleeksi. Jos hän oli kyllästynyt professorin käynteihin, hän salasi erinomaisen taitavasti ikävystymisensä, ja piti aina huolta, että illallisella tarjottiin kahvia, "koska Friedrich — tarkoitan herra Bhaer — ei pidä teestä".

Jo toisella viikolla kaikki olivat huomanneet mitä oli tekeillä, mutta kukaan ei ollut näkevinään muutosta, joka Jon olemuksessa oli tapahtunut. He eivät kyselleet miksi hän lauleli työtä tehdessään, järjesti tukkansa kolmesti päivässä ja palasi niin säteilevänä iltakävelyiltään. Eikä kukaan näyttänyt huomaavan, että professori Bhaer pastorin kanssa filosofoidessaan antoi hänen tyttärelleen rakkauden oppitunteja.

Jo ei edes osannut rakastua säädyllisesti, vaan koetti ankarasti hillitä tunteitaan. Se ei kuitenkaan onnistunut, ja siksi tyttö oli jokseenkin levottomassa mielentilassa. Hän pelkäsi kuollakseen, että hänelle naurettaisiin, kun hän luopui kiihkeästi julistamistaan riippumattomuusperiaatteista. Laurie oli kaikkein suurin pelonaihe. Mutta Laurien uusi hallitsijatar sai miehensä käyttäytymään moitteettomasti eikä hän milloinkaan julkisesti nimittänyt herra Bhaeria hauskaksi vanhaksi kaveriksi, ei vihjaillut Jon kaunistuneeseen ulkomuotoon eikä osoittanut lainkaan hämmästyvänsä, vaikka näki professorin hatun melkein joka ilta Marchin naulakossa. Mutta kaikessa hiljaisuudessa hän riemuitsi ja toivoi, että pian koittaisi aika, jolloin hän voisi lahjoittaa Jolle sopivaksi vaakunaksi lautasen, jota koristi ryhmysauvaa kantava karhu.

Parin viikon ajan professori kävi talossa säännöllisesti kuin ainakin sulhasmies. Mutta sitten häntä ei näkynyt kolmeen päivään. Se sai kaikki totisiksi ja Jon ensin miettiväiseksi, mutta sitten — voi niitä tunteita — vihaiseksi.

Hän on tietystikin kyllästynyt meihin ja lähtenyt kotiin yhtä äkkiä kuin ilmestyikin. Eihän se minua liikuta, mutta olisin luullut, että hän olisi herrasmiehen lailla käynyt jättämässä jäähyväiset, mietti Jo katsellen epätoivoisen näköisenä portille pukeutuessaan eräänä synkkänä iltapäivänä tavanmukaiselle kävelylleen.

— On parasta ottaa mukaasi sateensuoja; näyttää tulevan sade, sanoi rouva March, joka huomasi, että Jolla oli päässään uusi hattunsa, mutta ei puhunut siitä mitään.

— Niin, äiti. Tarvitsetko jotakin kaupungilta? Minun on mentävä ostamaan paperia, vastasi Jo ja solmi peilin ääressä hattunsa rusettia, ettei hänen tarvinnut katsoa äitiin.

— Tarvitsen vähän neliniitistä palttinaa, kirjeen yhdeksännumeroisia silmäneuloja ja kaksi metriä kapeaa vihreätä nauhaa. Onko sinulla tukevat kengät jalassa ja jotakin lämmintä viitan alla?

— Kyllä kai, Jo vastasi hajamielisenä.

— Jos satut tapaamaan herra Bhaerin, niin tuo hänet mukanasi teelle. Alan jo kaivata tuota kunnon miestä, lisäsi rouva March.

Sen Jo kuuli, mutta ei vastannut, suuteli vain hellästi äitiään ja lähti kiireesti. Huolimatta sydänsurustaan hän tunsi lämmintä kiitollisuutta.

— Miten hyvä äiti onkaan minulle! En ymmärrä miten ne tytöt tulevat toimeen, joilla ei ole äitiä huolia huojentamassa.

Kangaskaupat eivät sijainneet samassa kaupunginosassa kuin virastot, pankit ja tukkuvarastot, missä herrat yleensä asioivat. Mutta Jo huomasi harhailevansa sillä suunnalla, vaikka ei vielä ollut toimittanut ainoatakaan asiaansa. Hän kulki hitaasti kuin jotakuta odotellen, tarkasteli epänaisellisen kiinnostuneena eräässä ikkunassa näkyviä koneita ja toisessa olevia villanäytteitä. Hän kompasteli tynnyreihin ja väisteli laskeutuvia villapaaleja. Kiireiset työmiehet töykkivät häntä ja näyttivät ajattelevan: — Mitä hiidessä tuo nainen täältä hakee?

Poskelle putoava sadepisara palautti Jon ajatukset pettyneistä toiveista kastuviin hatunnauhoihin. Pisaroita tippui yhä tiheämmin ja naisena, vaikkapa rakastuneenakin, Jo tuli ajatelleeksi että hattu oli vielä pelastettavissa vaikka sydän olikin mennyttä. Hän muisti sateensuojan, jonka lähtöinnossaan oli unohtanut kotiin. Murehtimisesta ei ollut hyötyä, ei ollut siis muuta neuvoa kuin lainata sateensuoja tai kastua läpimäräksi.

Jo katsahti synkälle taivaalle ja sitten punaisiin hatunnauhoihinsa, joissa jo näkyi mustia tahroja. Sitten hän katsoi edessään olevaa kuraista katua ja epäröiden nokista varastoa, jonka oven päällä luki "Hoffman, Schwartz & Co.", ja mietti ankaran moittivasti:

Tämä on juuri parahiksi minulle. Kuka minun käski pukeutua parhaisiini ja tulla tänne haikailemaan siltä varalta, että tapaisin professorin. Jo, minä häpeän sinun takiasi! Ei, sinä et mene lainaamaan sateenvarjoa eli siis tiedustelemaan hänen ystäviltään, missä hän on. Tallustele vain sateessa ja toimita asiasi. Jos tulet kuolemansairaaksi ja turmelet hattusi, olet sen tosiaan ansainnut. Kas niin, eteenpäin!

Näin sanoen Jo ryntäsi kadun poikki niin kiivaasti, että oli vähällä joutua suurten vaunujen alle ja syöksyi erään arvokkaan, vanhan herrasmiehen syliin, mistä tämä näkyi kovin pahastuvan. Hiukan säikähtyneenä Jo ryhdistäytyi, levitti nenäliinan tuhoon tuomittujen hatunnauhojensa suojaksi ja kiiruhti eteenpäin jalkojen kastuessa yhä pahemmin ja sateensuojien törmäillessä hänen yläpuolellaan toisiinsa.

Hänen huomionsa kiintyi siihen, että muuan kulunut, sininen sateenvarjo pysytteli jatkuvasti hänen turvattoman hattunsa suojana, ja nostaessaan katseensa hän näki vierellään herra Bhaerin.

— Taidan tuntea tämän tarmokkaan neitosen, joka pujottelee pelkäämättä hevosenturpien lomitse ja kulkee urhoollisesti rapakoiden halki. Mitä teette täällä, ystäväiseni?

— Olen ostoksilla.

Herra Bhaer hymyili vilkaistessaan kadun toisella puolella olevasta etikkatehtaasta vastapäiseen nahka- ja vuotakauppaan, mutta hän sanoi vain kohteliaasti:

— Teillä ei ole sateensuojaa. Saanko tulla kantamaan teidän pakettejanne.

— Kiitos.

Jon posket olivat yhtä punaiset kuin hänen hattunsa nauhat ja hän ihmetteli, mitä professori mahtoi hänestä ajatella. Mutta sillä ei ollut enää väliä, kun hän huomasi astelevansa professorinsa käsipuolessa. Hänestä tuntui kuin aurinko olisi äkkiä alkanut paistaa tavattoman kirkkaasti, koko maailma hymyili taas, ja läpeensä onnellinen nainen kahlasi nyt kuran halki.

— Me luulimme teidän jo matkustaneen, sanoi Jo nopeasti, koska hän tiesi professorin katsovan häntä. Hattu ei peittänyt hänen kasvojaan ja hän pelkäsi professorin pitävän hänen iloisuuttaan sopimattomana.

— Luulitteko että lähtisin täältä sanomatta hyvästejä niille ihmisille, jotka ovat olleet minulle niin äärettömän ystävällisiä? Bhaer kysyi niin moittivasti, että Jo luuli loukanneensa häntä ja vastasi sydämellisesti.

— Ei, en minä. Tiesin että teillä on paljon tekemistä omissa asioissanne. Mutta meillä oli oikein ikävä teitä, varsinkin isällä ja äidillä.

— Entä teillä?

— Minusta on aina hauskaa tavata teitä, sir.

Koettaessaan pysyttää äänensä rauhallisena Jo tuli lausuneeksi nuo sanat kylmäkiskoisesti, ja virallinen puhuttelusana masensi professorin, hymy haihtui hänen huuliltaan ja hän virkkoi vakavana:

— Kiitoksia. Tulen käymään vielä kerran ennen kuin matkustan.

— Te siis todella aiotte lähteä?

— Minulla ei ole enää mitään tehtävää täällä. Olen toimittanut asiani.

— Toivottavasti ne ovat menneet hyvin, lausui Jo kuullessaan vastauksesta professorin pettymyksen.

— Kyllä oikeastaan, sillä olen saanut hyvän viran, jonka avulla voin ansaita elatukseni ja huolehtia pojista.

— Kertokaa siitä! Minusta olisi hauskaa kuulla kaikki — pojista, sanoi Jo innokkaasti.

— Te olette kovin ystävällinen; kerron mielelläni. Ystävieni avulla olen päässyt opettajaksi korkeakouluun ja ansaitsen tarpeeksi voidakseni kouluttaa Franzin ja Emilin. Saan olla kiitollinen siitä, eikö totta?

— Tietysti. Miten hauskaa, että saatte mieleisenne toimen ja että saamme usein tavata teidät ja pojat! huudahti Jo ottaen pojat selvästi näkyvän riemunsa tekosyyksi.

— Voi, mutta pelkäänpä ettemme tapaa usein. Tuo paikka on näet lännessä.

— Niin kaukana! ja Jo antoi hameen helman pudota maahan ikään kuin enää ei olisi ollut väliä sillä miten hänen vaatteittensa tai hänen itsensä kävi.

Herra Bhaer osasi monia kieliä, mutta naista hän ei ollut vielä oppinut ymmärtämään. Hän oli kuvitellut tuntevansa Jon jotakuinkin hyvin, mutta tänään hän joutui ymmälle tämän äänen ja käytöksen muuttuessa yhtenään. Kohdatessaan professorin Jo oli hämmästynyt, vaikka näytti ilmeiseltä, että hän oli juuri siksi tullut kävelemään. Kun professori tarjosi käsivartensa, tyttö tarttui siihen tavalla, joka sai seuralaisen ilahtumaan, mutta kysyessään oliko Jo kaivannut häntä hän sai niin kylmän ja muodollisen vastauksen, että hänet valtasi epätoivo. Kuullessaan hänen menestyksestään tyttö melkein taputti käsiään — oliko tämä niin iloinen vain poikien vuoksi? Saatuaan sitten tietää, mihin hän sijoittuisi asumaan, Jo oli sanonut: "Niin kaukana!" niin murheellisesti, että professori tunsi saavansa uutta toivoa. Mutta seuraavassa hetkessä hän oli taas arjessa, kun Jo virkkoi niin kuin ei olisi mitään muuta ajatellutkaan:

— Tässä kaupassa minun on käytävä, tuletteko mukaan? En viivy kauan.

Jo ylpeili kaupantekotaidostaan ja tahtoi nyt tehdä vaikutuksen seuralaiseensa toimittamalla asiansa nopeasti ja näppärästi. Mutta hän oli niin kiihtynyt, että kaikki kävikin hullusti. Hän kaatoi neularasian, muisti että palttinan tuli olla neliniitistä vasta kun se oli leikattu, antoi väärin rahaa maksuksi ja saattoi itsensä häpeään pyytämällä silkkinauhaa pumpulikangasosastolta. Herra Bhaer seisoi vieressä ja seurasi hänen punasteluaan ja kömmähdyksiään. Sitä katsellessaan hänen oma hämmennyksensä hävisi, sillä hän alkoi ymmärtää, että erinäisissä tilanteissa naiset, samoin kuin unet, tietävät päinvastaista kuin näyttää.

Heidän tullessaan kadulle professori pisti käärön kainaloonsa jo iloisemman näköisenä ja porskutteli lätäköiden halki, kuin se olisi ollut suorastaan hauskaa.

— Eikö osteta jotakin lapsille ja pidetä pienet jäähyväiskekkerit, kun tulen viimeistä kertaa teidän herttaiseen kotiinne? hän kysyi pysähtyen hedelmäkaupan ikkunan eteen.

— Mitä ostettaisiin? kysyi Jo nuuhkien muka ihastuneena kaupan tuoksuja niin kuin ei olisi ensinkään huomannut professorin viimeisiä sanoja.

— Syövätkö he appelsiineja ja viikunoita? kysyi professori isällisesti.

— Milloin vain saavat.

— Pidättekö pähkinöistä.

— Yhtä paljon kuin orava.

— Tuossa on hampurilaista rypäleviiniä. Sitä meidän on juotava isänmaan onneksi.

Jo rypisti kulmiaan moiselle tuhlaavaisuudelle ja huomautti, että professori voisi saman tien ostaa korillisen taateleita, rusinatynnyrin ja mantelisäkin. Sen kuullessaan professori takavarikoi Jon kukkaron, veti esiin omansa ja teki lopun kaupanhieronnasta ostamalla monta naulaa rypäleitä, kauniin hunajapurkin ja kimpun vaaleanpunaisia tuhatkaunoja. Hän tunki kääröt taskuunsa, ojensi kukat Jolle, ja niin jatkettiin matkaa sateensuojan alla.

— Neiti March, pyytäisin teiltä suosionosoitusta, aloitti professori heidän käveltyään puolen korttelin matkan kurassa.

— Niin, sir. Jon sydän alkoi lyödä niin kiivaasti, että hän pelkäsi professorinkin kuulevan sen.

— Rohkenen esittää pyyntöni sateesta huolimatta, koska aikani on täpärällä.

— Niin, sir, sanoi Jo ja oli vähällä rutistaa kukat piloille.

— Ostaisin mekon pikku Tinalleni, mutta en ymmärrä lainkaan sellaisia asioita. Tahtoisitteko olla ystävällinen ja auttaa minua valitsemaan?

— Kyllä, sir. Josta tuntui kuin hän äkkiä olisi vajonnut jääkellariin.

— Ostaisin myös hartiahuivin Tinan äidille, hän on niin köyhä ja sairas ja miehestä on vain vaivaa. Niin, lämmin, pehmeä hartiahuivi olisi varmaan tervetullut pienelle äitiraukalle.

— Autan teitä mielelläni, herra Bhaer, vastasi Jo ja ryhtyi pontevasti kaupantekoon.

Herra Bhaer jätti sen Jon huoleksi, ja niinpä hän valitsi pienen sievän mekon Tinalle ja pyysi sen jälkeen hartiahuiveja nähtäväksi. Myyjä joka oli itse perheenisä, osoitti mielenkiintoa pariskuntaa kohtaan luullen heidän suorittavan omia perheostoksiaan.

— Vaimonne pitää varmaan tästä. Se on hyvää laatua, kauniin värinen ja yksinkertainen ja arvokas, hän sanoi levittäen pehmeän, harmaan huivin Jon hartioille.

— Miellyttääkö tämä teitä, herra Bhaer? kysyi Jo ja kääntyi ympäri mielissään, kun sai kätkeä kasvonsa.

— Erinomaisesti, me otamme sen, vastasi professori ja hymyili itsekseen maksaessaan samalla kun Jo kulki tarkastamassa tavaroita kuin tottunut ostaja ainakin.

— Lähdemmekö nyt kotiin? kysyi professori ikään kuin nämä sanat olisivat olleet hänestä kovin mieluisat.

— Lähdetään, on jo myöhäistä ja minua väsyttää. Jon ääni kuulosti surullisemmalta kuin hän itse aavisti. Aurinko tuntui peittyneen yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, maailma muuttui taas kurjaksi ja kuraiseksi, ja hän huomasi äkkiä, että hänen jalkojaan palelsi, päätä pakotti ja sydäntä vilutti ja särki vielä enemmän. Herra Bhaer oli lähdössä pois. Jo oli hänelle vain ystävä. Kaikki oli ollut erehdystä, mitä pikemmin koko juttu oli ohi, sitä parempi. Näissä mietteissä Jo viittoili lähestyvää raitiovaunua pysähtymään niin kiivaasti, että tuhatkaunot putosivat kadulle ja turmeltuivat pahoin.

— Tämä ei ole meidän vaunumme, sanoi professori, antoi vaunulle merkin jatkaa matkaa ja kumartui poimimaan maasta kukkaparat.

— Anteeksi, en erottanut nimeä. No ei se mitään, kyllä minä jaksan kävelläkin. Olen tottunut rämpimään rapakoissa, vastasi Jo räpytellen silmiään, sillä hän ei mistään hinnasta halunnut pyyhkiä niitä professorin nähden.

Herra Bhaer huomasi kyynelet hänen poskillaan, vaikka tyttö käänsi päänsä pois. Näky liikutti häntä syvästi, hän kumartui tytön puoleen ja kysyi äänellä, johon sisältyi paljon:

— Ystävä kulta, miksi te itkette?

Jollei Jo olisi ollut tottumaton tällaisiin tilanteisiin, hän olisi sanonut, ettei itkenyt vaan hänellä oli nuha, tai keksinyt jonkin muun naisellisen hätävalheen. Mutta tämä kaikkea muuta kuin arvokas olento vastasi nyyhkäisten:

— Siksi, että te lähdette pois.

— Luojan kiitos! huudahti herra Bhaer ja onnistui lyömään käsiään yhteen sateensuojasta ja paketeista huolimatta. — Jo, en voi tarjota teille muuta kuin rakkautta, paljon rakkautta. Tulin tänne nähdäkseni, välitättekö siitä, olenko minä teille muutakin kuin ystävä. Olenko? Onko teidän sydämessänne pieni sija vanhalle Fritzille? hän jatkoi samaan hengenvetoon.

— On, on, sanoi Jo. Professori oli tyytyväinen, sillä Jo tarttui molemmin käsin hänen käsivarteensa ja loi häneen katseen, jolla ilmaisi olevansa onnellinen saadessaan vaeltaa koko elämänsä hänen rinnallaan, vaikka ei saisi päänsä päälle muuta suojaa kuin vanhan sateenvarjon. Kaikki oli hyvin, kun 'vanha Fritz' sitä kantoi.

Kosinta tapahtui todella hankalissa olosuhteissa, sillä vaikka herra Bhaer olisi tahtonut laskeutua polvilleen Jon eteen, ei hän kuran tähden voinut; hän ei liioin voinut tarjota tytölle kättään kuin kuvaannollisesti, koska molemmat olivat täynnä tavaraa, eikä toki käynyt päinsä osoittaa hellyyttä keskellä katua, vaikka Bhaer oli kyllä vähällä tehdä niin. Hän ilmaisi siis ihastuksensa vain katsomalla tyttöön kasvoillaan niin säteilevä ilme, että hänen parrassaan olevat sadepisaratkin näyttivät kimaltelevan sateenkaaren väreissä. Jollei hän jo olisi rakastanut Jota, hän tuskin olisi silloin ihastunut tähän, sillä tyttö ei ollut ensinkään rakastettavan näköinen; hameenliepeet olivat surkeassa tilassa, päällyskengät kurassa nilkkoihin saakka ja hattu pilalla, mutta hän oli herra Bhaerin mielestä maailman kaunein nainen. Jon mielestä professori oli puolestaan jumalaisempi kuin koskaan ennen huolimatta siitä, että hänen hatunlierinsä lerpattivat ja valuivat vettä (hän näet piti koko ajan sateensuojaa Jon yllä), ja jokainen hansikkaansormi kaipasi neulaa ja lankaa.

Ohikulkijat varmaan luulivat heitä hiukan hassahtaneiksi, sillä he eivät välittäneet pysäyttää raitiovaunua, vaan astelivat hitaasti edelleen kiinnittämättä huomiota yhä sakenevaan pimeyteen ja usvaan. Eivät he piitanneet mitä ihmiset ajattelivat, sillä he nauttivat siitä onnellisesta hetkestä, joka harvalle ihmiselle suodaan useammin kuin kerran. Tämä ihmeellinen hetki tekee vanhan nuoreksi, köyhän rikkaaksi ja ruman kauniiksi. Professori oli sen näköinen kuin olisi vallannut kuningaskunnan eikä elämä tuntunut enää voivan tarjota suurempaa onnea. Jo asteli hänen rinnallaan kuin hänen paikkansa olisi aina ollut siinä eikä hän ymmärtänyt, kuinka hän koskaan olisi saattanut valita toisen osan. Jo tietysti aloitti keskustelun:

— Friedrich, miksi ette…

— Voi taivas, tuota nimeä ei kukaan ole käyttänyt Minnan kuoleman jälkeen! huudahti professori ja pysähtyi keskellä lammikkoa katsomaan Jota kiitollisen ihastuneena.

— Sanon teitä mielessäni aina siksi. En ollenkaan ajatellut, en sano enää niin, jollette pidä siitä.

— Ettenkö pitäisi siitä? En osaa sanoa kuinka kallis se nimi on minulle. Ja sano minua sinuksi.

— No niin, miksi sinä et kertonut tätä kaikkea minulle aikaisemmin? kysyi Jo arasti.

— Nyt minun täytyy avata sinulle koko sydämeni, mutta teen sen mielelläni, koska tästä lähtien sinä saat sen hoitoosi. Katsohan, oma Joni — voi sinun rakasta, pientä hassua nimeäsi! olisin tahtonut sanoa sinulle jotakin jo sinä päivänä, jolloin lähdit New Yorkista, mutta luulin, että olit kihloissa komean ystäväsi kanssa ja siksi en sanonut. Olisitko myöntynyt, jos olisin puhunut silloin?

— En tiedä. Tuskin olisin, sillä siihen aikaan minulla ei ollut sydäntä lainkaan.

— Sitä minä en usko. Sydämesi vain uinui. Niin, ensirakkaus on aina paras, mutta sitä en rohkene odottaa.

— Niin, ensimmäinen rakkaus on paras, ja sinä saat olla tyytyväinen, sillä en ole milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin sinua. Teddy oli vasta poika ja unohti kohta pikku ihastuksensa, sanoi Jo innokkaana korjaamaan professorin erehdyksen.

— Hyvä! Niinpä olen onnellinen ja uskon, että annat minulle koko rakkautesi. Olen odottanut niin kauan, että minusta on tullut itsekäs, kuten pian saat huomata, pikku professorinrouva.

— Minä pidän siitä, huudahti Jo ihastuneena uuteen nimeensä. — Mutta kerro nyt mikä sinut sitten toi tänne juuri kun eniten tarvitsin sinua?

— Tämä, sanoi professori ja kaivoi liivintaskustaan pienen, rypistyneen paperinpalan.

Jo levitti sen ja joutui hämilleen, sillä paperissa oli hänen kirjoittamansa runo. Hän oli joskus lähettänyt sen erääseen sanomalehteen, joka maksoi hyvän hinnan runoista.

— Kuinka tämä voi tuoda sinut tänne? kysyi Jo ihmetellen mitä professori tarkoitti.

— Löysin sen sattumalta. Tunsin nimet ja tekijän nimikirjaimet ja löysin siitä erään pienen säkeen, joka tuntui kutsuvan minua. Lue se, niin huomaat. Minä pidän huolen, ettet astu vesilätäkköihin.

Jo totteli ja silmäili nopeasti rivit, joille hän oli antanut nimen:

ULLAKOLLA

Lipasta neljä vierekkäin on vuotten pölyt kansillaan. Ne täytti neljä tyttöstä aarteillaan lapsuusvuosinaan.

Näät nimen joka kannessa sä pojan käden piirtämän. Ja lippaat kertoo tarinaa vaiheista parven hilpeän.

"Meg" ensi lippaan nimi on. Siell' sievästi on tallella muistoja elon rauhaisan, häähuntu, lapsen kihara.

Vaan vanhat lelut lippaan tään sai pikku Meg jo omakseen. Ja nuoren äidin onni on nyt antaa hoivaa perheelleen.

"Jo" nimi toisen, naarmuisen. Päättömäin nukkein joukossa on haaveet, muistot mieluiset tallella päiväkirjassa. On runot keskeneräiset ja mietteet varhain vanhenneen. Hän rakkautta odottaa lohduksi yksinäisyyteen.

Oi Beth, viel' kädet surevat sun lippaas kannen puhdistaa ja muistot perheen enkelin nyt pikku arkkuun tallettaa: tuon myssyn viimeks käytetyn ja pyhäinkuvan rakkahan. Virsien laulamiesi kuulemme vielä kaikuvan.

Ritarin kilpeen "Amy" on piirretty viime kantehen. Hiusnauhat, viuhkat vaalenneet, kukkaset, kirjeet poikien ja tanssikengät kuluneet iloista kertoo nuoruuden. Prinsessa sai jo ritarin ja löysi toden rakkauden.

Lipasta neljä vierekkäin, on vuotten pölyt kansillaan. On neljä naista oppineet jo rakastamaan, toimimaan. Yks heistä ennen mennyt on, vaan rakkaimmaksi aina jää. Suo Isä, valos siunata sisarten muiden elämää.

J.M.

— Tämä on hirveän huono runo, mutta se kuvaa tunteitani kerran kun olin hyvin yksinäinen ja itkin pitkät itkut ullakolla. Mieleeni ei juolahtanut, että tämä runo voisi juoruta, sanoi Jo ja repi paperinpalan, jota professori oli säilyttänyt kauan kalliina aarteenaan.

— Antaa sen mennä, se on tehnyt tehtävänsä ja minä saan uuden, kun luen sen ruskean kirjan, jossa sinun salaisuutesi ovat, sanoi herra Bhaer hymyillen katsellessaan miten paperinpalat lentelivät tuulessa. — Niin, hän lisäsi vakavana, luin sen ja ajattelin: hänellä on suruja, hän on yksin ja rakkaus voisi lohduttaa häntä. Minun tunteeni häntä kohtaan ovat syvät. Enkö menisi sanomaan hänelle: "Tässä on sydämeni, jos se vain kelpaa vastalahjaksi siitä mitä pyydän, niin ota se omaksesi."

— Ja sitten tulit ja sait nähdä, että se olikin mitä kallein aarre, jota juuri kaipasin, kuiskasi Jo.

— Aluksi en rohjennut uskoa sitä, vaikka otitkin minut niin herttaisesti vastaan. Mutta kohta aloin toivoa ja silloin tuumin: "Aion saada hänet vaikka henki menisi", ja niin minä aionkin, huudahti herra Bhaer nyökäten päättäväisesti ikään kuin heitä ympäröivä tiheä sumu olisi ollut varustus, joka hänen oli voitettava.

Jon mielestä se kuulosti suurenmoiselta ja hän päätti tulla ritarinsa arvoiseksi, vaikka tämä ei tullutkaan loistavissa varustuksissa ja uljaalla ratsulla häntä noutamaan.

— Miksi viivyit niin kauan? kysyi Jo samassa, sillä hänestä oli niin hauskaa tehdä luottamuksellisia kysymyksiä ja saada niihin miellyttäviä vastauksia, että ei voinut pysyä vaiti.

— Se ei ollut helppoa, mutta enhän hennonut viedä sinua onnellisesta kodistasi, ennen kuin minulla oli tiedossa sinulle toinen koti. Kuinka olisin voinut pyytää sinua luopumaan niin paljosta vanhan miehen vuoksi, jolla ei ole muuta omaisuutta kuin vähän oppia.

— Minä olen iloinen köyhyydestäsi. En voisi sietää rikasta miestä, sanoi Jo päättäväisesti ja lisäsi sitten hiljemmin: — Älä pelkää köyhyyttä. Olen kyllin kauan ollut sen tuttavana, pelkoni on haihtunut, ja teen mielelläni työtä niiden hyväksi, joita rakastan. Äläkä liioin sano itseäsi vanhaksi. Nelikymmenvuotiaana mies on parhaassa iässään. Rakastaisin sinua sitä paitsi vaikka olisit seitsemänkymmenen.

Sanat liikuttivat professoria siinä määrin, että hän olisi mielellään kaivanut nenäliinan esille. Mutta koska se ei käynyt päinsä, Jo kuivasi hänen silmänsä omaan nenäliinaansa ja sanoi sitten nauraen ottaessaan pari kääröä professorin käsistä:

— Olen ehkä karskiluontoinen, mutta nyt ainakin käyttäydyn asianmukaisesti, sillä naisen varsinaisena tehtävänähän pidetään kyynelten kuivaamista ja taakkojen huojentamista. Friedrich, minä tahdon kantaa osani taakasta ja tehdä työtä kotimme hyväksi. Sinun on suostuttava siihen, muuten en lähde minnekään, hän lisäsi päättäväisesti, kun professori yritti ottaa takaisin käärönsä.

— Saapa nähdä. Jaksatko odottaa kauan, Jo? Minun täytyy matkustaa täältä tekemään yksin työtäni; minun täytyy ensin auttaa poikiani, koska en sinunkaan tähtesi voi rikkoa Minnalle antamaani lupausta. Voitko antaa anteeksi ja jäädä onnellisena odottamaan?

— Voin, tiedän voivani. Mehän rakastamme toisiamme ja silloin kaikki vastukset tuntuvat mitättömiltä. Minullakin on omat velvollisuuteni ja työni. En voisi nauttia onnestani, jos löisin ne laimin vaikka sinun tähtesi. Meillä ei siis ole syytä pitää kiirettä. Sinä teet työsi lännessä, minä täällä, ja molemmat toivomme iloisina parasta ja jätämme tulevaisuuden Jumalan huomaan.

— Voi, sinä annat minulle toivoa ja rohkeutta eikä minulla ole antaa vastalahjaksi muuta kuin tyhjät kädet ja sydän täynnä rakkautta, huudahti professori lumoutuneena.

Jo ei voinut oppia käyttäytymään säädyllisesti. Professorin lausuessa sanat he seisoivat portailla ja Jo pani kätensä professorin käsiin ja kuiskasi hellästi:

— Nyt ne eivät ole tyhjät. Sitten hän suuteli Friedrichiään sateensuojan alla.

Se oli kauheaa, mutta Jo olisi tehnyt sen vaikka pensasaidalla istuvat harmaavarpuset olisivat olleet ihmisiä. Hän oli tosiaan kovin rakastunut ja unohti sillä hetkellä kaiken muun paitsi oman onnensa. Vaikka kaikki tapahtui yksinkertaisesti ja välittömästi, heidän elämänsä suurin hetki oli se, jona Jo vei rakastettunsa pimeästä, myrskystä ja yksinäisyydestä heitä odottavan kodin valoon, lämpöön ja rauhaan ja sulki oven jälkeensä.

24

SADONKORJUU

Vuoden ajan Jo ja hänen professorinsa tekivät työtä, odottivat, toivoivat ja rakastivat, tapasivat silloin tällöin, ja kirjoittivat toisilleen niin suunnattoman pitkiä kirjeitä, että Laurie väitti paperin hinnan kohonneen sen vuoksi. Toinen vuosi alkoi melko synkästi, sillä tulevaisuudennäkymät eivät olleet yhtään parantuneet ja lisäksi Marchin täti kuoli odottamatta. Mutta kun raskain suru oli hälvennyt — kaikki näet olivat kiintyneet vanhaan tätiin, vaikka hänellä olikin terävä kieli — huomattiin, että oli syytä iloonkin, sillä hän oli jättänyt Plumfieldin perinnöksi Jolle, mikä teki kaikenlaisten hauskojen suunnitelmien toteuttamisen mahdolliseksi.

— Se on vanha, hieno kartano ja tuottaa sievoisen summan, sinähän tietysti myyt sen, sanoi Laurie, kun asiaa pohdittiin pari viikkoa myöhemmin.

— Ei, en myy, vastasi Jo taputellen lihavaa villakoiraa, jonka hän oli ottanut huostaansa kunnioituksesta sen entistä emäntää kohtaan.

— Et kai aio asettua sinne asumaan.

— Aionpa niinkin.

— Mutta tyttö kulta, talohan on valtava ja sen kunnossapitoon menee äärettömästi rahaa. Puutarhassakin tarvitaan pari kolme miestä, eikä maanviljelys taida kuulua herra Bhaerin alaan.

— Hän yrittää ainakin, jos minä pyydän.

— Ja sitten luulet teidän elävän maatilanne tuotteilla. No tehän olisitte kyllä kuin paratiisissa, mutta saatpa nähdä, että joudutte tekemään toivottoman paljon työtä.

— Se laiho, jota kasvatamme on erityisen satoisaa, nauroi Jo.

— Mitä sitten kasvatatte, hyvä rouva?

— Poikia. Haluan perustaa koulun pikku pojille — hauskan hyvän, kodikkaan koulun, jossa minä hoivaisin heitä ja Fritz olisi opettajana.

— Tuo on ihan sinun tapaistasi, Jo! Eikö olekin? huudahti Laurie ja katsahti muuhun perheeseen, jota Jon ilmoitus näytti hämmästyttävän yhtä paljon.

— Minä pidän siitä, ilmoitti rouva March päättäväisesti.

— Niin minäkin, lisäsi hänen miehensä, joka näki tässä tilaisuuden soveltaa Sokrateen kasvatustapaa nykyajan nuorisoon.

— Siitä on Jolle suunnattomasti huolta, huomautti Meg silitellen poikansa päätä ja ajatellen että tässä ainokaisessa oli hänelle ihan tarpeeksi huolehtimista.

— Jo kyllä pystyy siihen ja hänelle se on ilo. Se on loistava ajatus. Kerro meille kaikki perin pohjin, huudahti herra Laurence, joka olisi tahtonut jollakin tavoin auttaa nuorta paria, mutta tiesi heidän kieltäytyvän hänen avustaan.

— Arvasinhan, että te pidätte minun puoltani, sir. Amykin pitää — näen sen hänen silmistään, vaikka hän varovaiseen tapaansa ensin miettii ja antaa vasta sitten lausuntonsa. No niin, hyvät ihmiset, jatkoi Jo vakavana, ottakaa huomioon, että tämä ei ole mikään uusi päähänpisto, vaan vanha suunnitelmani. Ennen kuin Fritz tuli, ajattelin usein, että kun olen ansainnut vähän rahaa eikä minua enää tarvita kotona, minä vuokraan suuren talon, ja kerään sinne muutamia köyhiä, kodittomia poikia, rupean heille äidiksi ja teen heidän elämänsä hauskaksi. Monet joutuvat huonoille teille, kun he eivät saa apua silloin kun tarvitsevat. Tahtoisin mielelläni tehdä jotakin heidän hyväkseen. Luulen tietäväni heidän tarpeensa ja ymmärtäväni heidän huolensa ja olisin niin onnellinen saadessani olla heille äitinä.

Rouva March ojensi kätensä Jolle, joka tarttui siihen hymyillen kyynelet silmissä. Sitten hän jatkoi entiseen innokkaaseen tapaansa.

— Kerroin kerran suunnitelmani Fritzille. Hän innostui siihen heti ja lupasi yrittää, kunhan rikastuisimme. Voi sitä poikakultaa! Sitähän hän on tehnyt koko ikänsä — auttanut köyhiä poikia, ei rikastunut. Rikasta hänestä ei koskaan tulekaan, raha ei ehdi pesiä hänen taskuihinsa. Mutta vanhan, rakkaan tätini ansiosta, joka rakasti minua enemmän kuin ikinä olisin ansainnut, minä olen nyt rikas tai ainakin tunnen olevani ja voimme hyvin tulla toimeen Plumfieldissä, jos koulu alkaa menestyä. Paikka on juuri omiaan pojille: talo on suuri ja huonekalut yksinkertaiset ja vahvat. Sinne mahtuu kymmenittäin poikia ja piha on erinomainen. He voisivat auttaa puutarhatyössä, sehän on terveellistä. Fritz saa sitten kasvattaa ja opettaa heitä mielensä mukaan ja isä auttaa häntä. Minä taas äidin avustamana ruokin, hoidan, hellin ja torun heitä. Olen aina halunnut paljon lapsia. Nyt voin täyttää taloni noilla pienillä kullanmuruilla ja nauttia pojista mielin määrin. Ajatelkaa miten ylellistä! Plumfield on minun ja suuri poikalauma saa jakaa sen minun kanssani!

Jo huitoi innoissaan ja huokaili ihastuneena, koko perhe puhkesi äänekkääseen nauruun ja herra Laurencen luultiin jo saavan hengenahdistusta.

— Minun mielestäni tässä ei ole mitään nauramista, sanoi Jo vakavana saatuaan vihdoin äänensä kuuluviin. — Onhan ihan luonnollista, että minun professorini perustaa koulun ja että minä asetun asumaan omalle maatilalleni.

— Hänhän alkaa jo ylvästellä, sanoi Laurie, joka yhä piti asiaa mainiona pilana. — Mutta saanko kysyä miten aiotte rahoittaa laitoksenne? Jos kaikki oppilaat ovat pieniä resupekkoja, rouva Bhaer, niin teidän laihonne on tuskin aineellisesti ainakaan kovin satoisaa.

— No Teddy, älä yritä kaataa kylmää vettä niskaani. Tietysti otan myös rikkaita oppilaita, ehkäpä aluksi vain niitä. Sitten kun olen päässyt alkuun, otan pari resupekkaa piristämään joukkoa. Rikkaiden lapset tarvitsevat usein hellyyttä ja huolenpitoa siinä kuin köyhienkin. Olen nähnyt, että pienet lapsiparat jätetään palvelijoiden armoille tai ujoja lapsia kiusataan ihan julmasti. Jotkut ovat jääneet orvoiksi ja toisista tulee ilkeitä siksi, että heitä kohdellaan huonosti eikä heistä välitetä. Parhaimmillakin on sitä paitsi vasikkaikänsä, ja juuri silloin he tarvitsevat mahdollisimman paljon ystävällisyyttä ja kärsivällisyyttä. Tavallisesti heille nauretaan, heitä hätistellään tieltä ja heidän odotetaan yhdellä iskulla muuttuvan suloisista lapsista hienoiksi nuorukaisiksi. Lapsiparat ovat urheita, he eivät yleensä valita, mutta he kärsivät siitä. Olen itse kokenut samantapaista ja tiedän miltä se tuntuu. Minusta tuollaiset karhunpojat ovat erityisen kiinnostavia, ja tahtoisin osoittaa huomaavani heidän rehellisen, hyväntahtoisen mielensä, vaikka heillä onkin kömpelöt kädet ja jalat ja pörröinen tukka. Minulla on kokemustakin, sillä olenhan kasvattanut erään pojan niin hyvin, että hänestä on tullut omaisten ylpeys ja kunnia, eikö totta?

— Voin todistaa, että olet koettanut kasvattaa minua, sanoi Laurie.

— Ja olen onnistunut paremmin kuin uskalsin toivoakaan, sillä sinusta on tullut viisas ja vakaa liikemies, joka käyttää rahansa hyvin ja panee säästöön köyhien siunaukset eikä kultakasoja. Etkä sinä kuitenkaan ole pelkkä liikemies. Sinä harrastat kauniita ja hyviä asioita, nautit itse ja jaat ilosi ystäviesi kanssa kuten ennenkin. Minä olen ylpeä sinusta, Teddy, sillä sinä edistyt vuosi vuodelta. Kaikki ovat sen huomanneet, vaikka et tahdo siitä puhuttavan. Niin, ja kun minulla on parveni ympärilläni, silloin osoitan sinua ja sanon heille: "Tuossa on esikuva teille, pojat."

Laurie-parka ei oikein tiennyt minne katsoa, sillä vaikka hän olikin aikuinen mies, häntä alkoi ujostuttaa, kun kaikkien katseet kääntyivät häneen.

— Kuulehan Jo, tuo on jo liikaa, hän alkoi poikamaiseen tapaansa. — Te kaikki olette tehneet niin paljon minun hyväkseni, etten voi ikinä kylliksi kiittää teitä, voin vain tehdä parhaani ettette pettyisi toiveissanne. Viime aikoina sinä, Jo, et juuri ole minusta huolehtinut, mutta jos kumminkin olen edistynyt, niin voit kiittää siitä näitä kahta. Laurie laski toisen kätensä isoisän hopeanharmaalle päälaelle ja toisen Amyn kultaisille kiharoille.

— Minun mielestäni perhe on maailman ihanin asia, huudahti Jo, joka sattui olemaan aivan erityisen vilkkaalla tuulella. — Kun saan oman perheen, toivon että siitä tulee yhtä onnellinen kuin niistä kolmesta, joita rakastan eniten. Jospa vain John ja minun Fritzini olisivat täällä, niin meillä olisi taivas maan päällä, hän lisäsi vähän tyynemmin. Kun hän paneutui levolle onnellisen perheneuvottelujen, toiveiden ja suunnitelmien illan jälkeen, hänen sydämensä oli niin täynnä onnea, että hänen täytyi tyynnyttää sitä polvistumalla huoneessaan olevan pienen tyhjän vuoteen ääreen ja muistelemalla hellästi Bethiä.

Koko vuosi oli erikoinen, sillä asiat kehittyivät nopeasti ja mukavasti: ennen kuin Jo oikein tajusikaan kuinka kaikki kävi, hän oli naimisissa ja Plumfieldin emäntänä. Pian hänen ympärilleen ilmestyi kuuden seitsemän pojan perhe, joka menestyi hyvin. Herra Laurence löysi tuon tuostakin jonkun hätää kärsivän lapsen ja pyysi Bhaerejä säälimään tätä luvaten kernaasti maksaa hiukan tämän elatuksesta. Näin viekas vanha herra sai kierretyksi Jon ylpeyden ja hankki hänelle juuri sellaisia poikia, joista tämä eniten piti.

Aluksi oli tietysti paljon vastoinkäymisiä, ja Jo erehtyi usein surkeasti. Mutta viisas professori osasi tyynnyttää myrskyt ja lopuksi he saivat vallattomimmankin viikarin voitetuksi puolelleen. Miten onnellinen Jo olikaan poikalaumastaan ja miten Marchin tätiparka olisikaan vaikeroinut nähdessään Tomien, Dickien ja Harryjen juoksentelevan siistin ja juhlallisen Plumfieldin pyhillä alueilla. Se oli kyllä tavallaan oikein ja kohtuullista, sillä eläessään vanha rouva oli ollut seutukunnan poikien kauhu.

Mutta nyt maanpakolaiset saivat vapaasti nauttia kielletyistä hedelmistä, he potkivat epäpyhine kenkineen hiekoitettuja käytäviä kenenkään torumatta ja pelasivat krikettiä avaralla niityllä, jossa vihainen sarvipää lehmä oli ennen antanut uskaliaille pojille kyytiä. Plumfieldistä tuli poikien paratiisi, ja Laurie ehdotti sen nimeksi "Bhaergarten" (Karhutarha) osoittaen siten kunnioitusta sen isännälle ja viitaten samalla sen muihin asukkeihin.

Koulusta ei tullut kovin suosittua, eikä professori ansainnut sillä omaisuutta itselleen. Se oli juuri sellainen kuin Jo oli halunnut sen olevan: onnellinen koti pojille, jotka olivat opetuksen, huolenpidon ja rakkauden tarpeessa.

Suuren talon joka huoneessa oli pian asukkaita, puutarhan joka palstalla omistaja ja navetassa oli oikein eläintarha, sillä lapset saivat pitää lemmikkieläimiä. Kolmesti päivässä Jo hymyili pitkän ruokapöydän päässä toiseen päähän Fritzilleen ja molemmilta puolilta iloiset nuoret kasvot kääntyivät luottavaisina ja kiitollisina äiti Bhaerin puoleen. Jolla oli nyt poikia tarpeeksi asti, mutta hän ei väsynyt heihin, vaikka pojat eivät suinkaan olleet enkeleitä, vaan tuottivat sekä professorille että hänen vaimolleen paljon huolta ja surua. Koska Jo uskoi, että ilkeimmän, nenäkkäimmän ja ärsyttävimmänkin pikku viikarin sydämessä oli jotakin hyvää, hän osasi kohdella heitä kärsivällisesti ja taitavasti. Ajan mittaan hän saavutti menestystäkin, sillä yksikään poika ei viitsinyt kauan kiukutella isä Bhaerille, joka säteili niin hyville kuin pahoillekin, ja äiti Bhaerille, joka antoi anteeksi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän kertaa.

Jo piti suuressa arvossa poikien ystävyyttä. Hän kuunteli katumuksen nyyhkytyksiä ja kuiskauksia, kun oli tehty jotakin pahaa; hän otti säilytettäväkseen heidän hullunkurisia tai liikuttavia salaisuuksiaan; hän innostui, toivoi ja teki suunnitelmia heidän kanssaan; ja hän tunsi eniten hellyyttä niitä kohtaan, joille oli sattunut vastoinkäymisiä.

Joukkoon mahtui typeriä poikia ja ujoja poikia, sairaalloisia poikia ja meluavia poikia. Joku änkytti, toinen sammalsi ja olipa joukossa iloinen musta poikakin, joka ei ollut päässyt mihinkään muuhun kouluun. Bhaergarteniin hän oli tervetullut, vaikka jotkut ennustivat sen tietävän perikatoa koululle.

Niin, Jo oli onnellinen huolimatta ankarasta työstä, monista huolista ja alituisesta melusta. Hän piti paljon työstään ja iloitsi poikiensa suosiosta enemmän kuin koko maailman kiitoksesta, sillä nyt hän kertoi tarinoitaan vain pienelle, innokkaalle ihailijajoukolleen. Hänen onneaan lisäämään ilmestyi vuosien kuluessa vielä kaksi omaa poikaa. Ensimmäinen sai nimekseen Rob isoisän mukaan, toinen oli Teddy, huoleton poju, joka näkyi perineen sekä isän aurinkoisuuden että äidin vilkkauden. Isoäidin ja tätien oli mahdoton käsittää miten lapset pysyivät hengissä siinä poikavilinässä. Mutta he kukoistivat kuin voikukat kevätnurmella ja hoitajat olivat helliä ja huolehtivaisia, vaikka vähän kovakouraisia.

Plumfieldissä pidettiin usein lupapäiviä, ja hauskimpia oli jokavuotinen omenankorjuupäivä, jolloin Marchin, Laurencen, Brooken ja Bhaerin perheet yhteisvoimin korjasivat sadon. Jon oltua jo viisi vuotta naimisissa vietettiin kerran tällaista hedelmäjuhlaa.

Oli lämmin lokakuun päivä, ilma oli raikas, se teki mielet iloisiksi ja pani veren kiertämään vilkkaasti suonissa. Vanha hedelmätarha komeili juhlapuvussaan: kultasade ja asterit reunustivat sammaleisia muureja; heinäsirkat hyppelivät ruohikossa ja sirittivät kuin keijukaisten viuluniekat juhlan kunniaksi, oravat kokosivat touhuissaan talvivarastoja, linnut livertelivät jäähyväislauluja leppäkujanteessa, ja joka puu nuokkui valmiina pudottamaan ryöpyn keltaisia tai punaisia omenoita heti ensi ravistelusta. Koko talo oli liikkeellä. Kaikki nauroivat ja laulelivat. Kiipeiltiin puihin ja kupsahdeltiin maahan. Kaikki julistivat että näin hienoa korjuusäätä ja hauskaa korjuujoukkoa ei ennen ollut nähty, ja nauttivat päivän pikku iloista, niin kuin ei maailmassa huolia ja murheita olisikaan.

Pastori March vaelteli rauhallisesti ympäriinsä lainaillen tilaisuuteen sopivia säkeitä ja nauttien mehevistä omenista. Professori kulki pitkin vihreitä holvikäytäviä kuin tukeva germaanisoturi seiväs peitsenään ja pojat kantoivat tikapuita hänen kintereillään ja näyttivät taitotemppuja puihin kiipeillen. Laurie vietti aikansa pienten lasten parissa: ajelutti pientä tyttöstään hedelmäkorissa, näytti Daisylle linnunpesiä ja piti huolta, ettei seikkailunhaluinen Rob taittanut niskaansa. Rouva March ja Meg istuivat omenakasojen ääressä lajitellen yhä kasvavaa varastoa, kun taas kauniin äidillisen ilmeen saanut Amy piirsi luonnoksia eri seurueista ja piti seuraa kalpealle pojalle, joka istui häntä ihailemassa kainalosauvat vieressään.

Jo oli sinä päivänä omimmillaan, hän puuhasi milloin missäkin helmat vyötäisille käärittyinä, hattu milloin missäkin keikkuen ja kainalossaan kuopus, joka oli valmiina yhtymään aina uuteen hauskuuteen.

Pikku Teddy oli haavoittumaton, hän ei koskaan loukannut itseään eikä Jo ollut lainkaan huolissaan, kun pojat heilauttivat hänet puun oksalle tai juoksuttivat häntä selässään ympäri puutarhaa tai kun hänen myöntyväinen isänsä antoi hänen syödä happamia omenia. Tällä oli näet sellainen käsitys, että lapsen vatsa sulattaa mitä hyvänsä alkaen hapankaalista aina nappeihin, ja pieniin nahkakenkiin saakka. Jo tiesi, että pikku Ted ilmestyisi aikanaan terveenä ja punaposkisena, likaisena ja iloisena ja otti tämän aina avosylin vastaan, sillä hän rakasti lapsiaan hellästi.

Kello neljältä pidettiin lepohetki. Korit tyhjennettiin ja omenanpoimijat esittelivät toisilleen työssä saatuja naarmuja ja mustelmia. Sitten Jo ja Meg apunaan osasto 'isot pojat' kattoivat päivällisen nurmikolle, ja se oli koko päivän kohokohta. Silloin maa kirjaimellisesti vuoti hunajaa ja maitoa, sillä poikien ei tarvinnut istua pöydän ääressä, vaan he saivat nauttia herkuista miten halusivat, ja pojista tämä vapaus maistui kaikkein parhaalta. Jotkut urheilivat juomalla maitoa seisoessaan päällään, muutamat höystivät pukkihyppyjä haukkaamalla piirakkaa välillä. Nurmikolle oli kylvetty pikkuleipiä ja puiden oksilla kyyköttivät maukkaat omenamunkit kuin uudenlajiset linnut. Pikku tytöt pitivät omia teekutsujaan, ja Ted tepasteli maistelemassa tarjouksia mielensä mukaan.

Kun kaikki olivat syöneet kyllikseen, ehdotti professori heidän juhlissaan perinteelliseksi käyneen maljan.

— Marchin tädin malja, siunattu hänen muistonsa! Kunnon professori lausui sanat lämpimästi, sillä hän ei milloinkaan unohtanut, että sai paljosta kiittää vanhaa rouvaa. Hän oli opettanut pojatkin pitämään arvossa tämän muistoa, ja nämä joivat maljan vakavina.

— Sitten isoäidin kuusikymmenvuotispäivälle! Kolminkertainen eläköönhuuto!

Sen maljan professori ehdotti innostuneena, eikä eläköön-huudoista ollut lainkaan tulla loppua. Sitten juotiin kaikkien muidenkin malja alkaen koulun suojelijasta, herra Laurencesta, hämmentyneeseen marsuun, joka oli eksynyt omilta alueiltaan etsimään nuorta isäntäänsä.

Tämän jälkeen Demi vanhimpana lapsenlapsena toi päivän sankarittarelle lahjat, joita oli niin paljon, että ne lykättiin kottikärryissä juhlapaikalle. Joukossa oli monta lystikästä lahjaa, mutta niiden viatkin olivat isoäidin silmissä koristuksia, sillä lapset olivat ne omin käsin valmistaneet. Rouva Marchin mielestä Daisyn ahkerien sormien päärmäämät nenäliinat olivat parempia kuin mitkään koruompelut, ja Demin kenkärasia oli hänestä tekninen taidonnäyte, vaikka kansi ei oikein ottanut sulkeutuakseen. Robin jakkara keikkui eripituisilla jaloillaan, mutta isoäiti selitti keinunnan vain rauhoittavan. Amyn pikku tytön lahjoittama kirja oli kallis aarre, ja sen kaunein sivu oli se, johon oli horjahtelevin lapsenkirjaimin kirjoitettu: "Rakkaalle isoäidille pikku Bethiltä."

Tämän ohjelmanumeron aikana pojat olivat salaperäisellä tavalla kadonneet. Rouva March oli yrittänyt kiittää lapsukaisiaan, mutta purskahtanut itkuun, ja Teddy kuivaili hänen kyyneliään esiliinaansa. Samassa professori alkoi laulaa. Hänen yläpuoleltaan yhtyi ääni toisensa jälkeen lauluun, ja kohta kaikui puusta toiseen Jon sepittämä pieni laulu, jonka Laurie oli säveltänyt ja professori opettanut pojille, jotka nyt helein äänin esittivät sen päivän sankarittarelle. Tämä oli aivan uusi keksintö ja se onnistui erinomaisesti. Rouva March ei ollut toipua hämmästyksestään, hän halusi välttämättä kiittää kaikkia kädestä pitäen.

Sen jälkeen pojat hajaantuivat leikkimään ja jättivät rouva Marchin tyttärineen juhlapuun juurelle.

— Minun ei varmasti enää milloinkaan tarvitse sanoa itseäni Jorukaksi, koska hartain toiveeni on toteutunut näin hienosti, virkkoi rouva Bhaer vetäen Teddyn pikku nyrkin maitokannusta, jossa tämä oli innoissaan kirnunnut.

— Ja kuitenkin on elämäsi aivan toisenlaista kuin ennen kuvittelit. Muistatko meidän tuulentupiamme? kysyi Amy ja hymyili nähdessään Laurien ja Johnin pelaavan krikettiä poikien kanssa.

— Voi noita poikia! Tuntuu hyvältä nähdä heidän unohtavan kerrankin liikeasiansa ja pitävän hauskaa, vastasi Jo, joka jo suhtautui äidillisesti koko miessukuun. — Niin, muistanhan minä, mutta elämä, josta silloin haaveilin, tuntuu nyt itsekkäältä ja köyhältä. Toivon kyllä vieläkin, että kerran voisin kirjoittaa hyvän kirjan, mutta sillä ei ole kiirettä, ja tällaiset kokemukset ja näkymät ovat varmaan hyväksi sillekin.

Jo viittasi kädellään kentällä pelaaviin poikiin, sitten isäänsä ja professoriin, jotka kulkivat edestakaisin syventyneinä mieluisaan keskusteluun, ja lopuksi äitiinsä, kun tämä istui tyttäriensä ympäröimänä lastenlapset sylissään ja jalkojensa juuressa ikään kuin kaikki olisivat saaneet avun ja ilon noista kasvoista, jotka heidän silmissään eivät lainkaan vanhenneet.

— Minun unelmani on tarkimmin toteutunut, sanoi Meg. Tietysti toivoin hienojakin asioita, mutta sydämessäni tunsin, että olisin tyytyväinen, jos saisin omakseni pienen kodin, Johnin ja muutamia tällaisia lapsia. Ne kaikki minulla nyt on ja tunnen itseni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.

Meg laski kätensä ison poikansa päälaelle hellä ja tyytyväinen ilme kasvoillaan.

— Minun pilvilinnani on aivan erilainen kuin suunnittelin, mutta en silti vaihtaisi sitä mihinkään. En kuitenkaan kokonaan luovu taiteellisista harrastuksistani enkä tyydy pelkästään auttamaan toisia eteenpäin taiteen tiellä. Olen alkanut muovailla lapsen muotokuvaa ja Laurie sanoo, että se on paras työ, jonka milloinkaan olen tehnyt. Minäkin luulen niin ja aion hakkauttaa sen marmoriin, jotta minulla on jäljellä ainakin pienen enkelini kuva, vaikka minun olisi hänestä itsestään luovuttava.

Amyn puhuessa suuri kyynel vierähti hänen sylissään nukkuvan lapsen kullankeltaisille kiharoille. Pieni, heikko olento oli hänelle kaikki kaikessa ja menettämisen pelko varjosti Amyn aurinkoista elämää. Mutta yhteinen suru liitti lapsen isän ja äidin entistä lujemmin toisiinsa. Amyn luonne muuttui hellemmäksi, syvemmäksi ja lempeämmäksi ja Laurie vakaammaksi, voimakkaammaksi ja totisemmaksi. Molemmat oppivat, ettei kauneus, nuoruus tai rikkaus, ei edes rakkauskaan pysty torjumaan tuskia ja murheita, sillä onnellisimmankin ihmisen elämässä on synkkiä ja myrskyisiä päiviä.

— Kyllä hän vahvistuu, kultaseni. Älä menetä toivoasi, vaan pysy iloisena, sanoi rouva March, kun helläsydäminen Daisy kumartui hänen polveltaan painaakseen ruusuisen poskensa pienen serkkunsa kalpeata poskea vasten.

— En varmaankaan niin kauan kuin sinä olet rohkaisemassa minua ja Laurie kantaa suurimman osan taakastani, Amy vastasi lämpimästi. — Hän ei milloinkaan näytä minulle levottomuuttaan, vaan on aina niin herttainen ja kärsivällinen minua kohtaan, huolehtii niin hellästi Bethistä ja tukee ja lohduttaa minua niin hyvin, etten osaa häntä kylliksi rakastaa. Niinpä voin surustani huolimatta sanoa olevani onnellinen, niin kuin Megkin.

— Minun ei tarvitse sitä sanoakaan, sillä jokainen näkee, että olen saanut osakseni paljon suuremman onnen kuin olisin ansainnut, puuttui puheeseen Jo vilkaisten miehestään pulleisiin poikiinsa, jotka peuhasivat nurmikolla hänen jalkainsa juuressa. Fritz on alkanut harmaantua ja lihoa. Minä olen pian laiha kuin varjo ja olen jo kolmenkymmenen. Meistä ei koskaan tule rikkaita ja Plumfield voi milloin hyvänsä syttyä palamaan, sillä parantumaton Tommy Bangs polttaa itsepintaisesti kallioimarresikareitaan sängyssä, vaikka on jo kolmesti sytyttänyt vaatteensa tuleen. Mutta huolimatta näistä epäromanttisista tosiseikoista ei minulla ole mitään valittamista enkä milloinkaan elämässäni ole ollut näin iloinen.

— Niin, Jo, luulenpa, että saat korjata runsaan sadon, sanoi rouva March ajaen pois heinäsirkan, joka oli säikyttänyt Teddyn.

— Sitä ei voi verratakaan sinun satoosi, äiti. Tässä näet sen, emmekä koskaan voi sinua kylliksi kiittää kärsivällisestä kylvämisestä ja korjaamisesta, huudahti Jo taas innostuksen vallassa.

— Toivottavasti vehnää on vuosi vuodelta enemmän ja ohdakkeita vähemmän, sanoi Amy hiljaa.

— Sinulla on paljon kuhilaita, pikku äiti kulta, mutta tiedän, että sinun sydämessäsi on tilaa kaikille, lisäsi Meg hellästi.

Liikuttuneena rouva March levitti käsivartensa ikään kuin hän olisi tahtonut kerätä lapsensa ja lastenlapsensa syliinsä ja sanoi ääni tulvillaan äidillistä rakkautta ja nöyryyttä ja kiitollisuutta:

— Rakkaat tytöt, miten kauan elänettekin, en koskaan voi toivoa teille tämän suurempaa onnea!