Viimevuotiset ystävämme

VIIMEVUOTISET YSTÄVÄMME

Kirj.

Louisa M. Alcott

Suom. Annikki Haahti

WSOY, Porvoo, 1921.

SISÄLLYS:

1. Juoruilua.
2. Ensimmäiset häät.
3. Taiteellisia yrityksiä.
4. Kirjailijanoppia.
5. Kotoisia kokemuksia.
6. Vierailuja.
7. Seurauksia.
8. Ulkomaankirjeenvaihtajamme.
9. Helliä huolia.
10. Jon päiväkirja.
11. Ystävä.
12. Sydänsurua.
13. Bethin salaisuus.
14. Uusia vaikutelmia.
15. Hyllyllä.
16. Laiska-Lassi.
17. Varjojen laakso.
18. Unohtamista oppimassa.
19. Yksin.
20. Yllätyksiä.
21. Vastanaineet.
22. Daisy ja Demi.
23. Sateenvarjon alla.
24. Sadonkorjuu.

1

JUORUILUA

Jotta olisimme asioista selvillä ja voisimme suoraa päätä siirtyä Megin häihin, on ehkä paikallaan jutella ensin hiukan Marchin perheestä. Ja sanon jo etukäteen: jos joku vanhempi lukija väittää, että kirjassa on liian paljon rakkautta — niin kuin siinä heidän mielestään voi olla — (nuorilla ei kai ole mitään tätä aihetta vastaan), voin vain yhtyä rouva Marchin sanoihin: "Mitä muutakaan voi odottaa, kun talossa on neljä iloista tyttöä ja tien toisella puolen komea nuori naapuri."

Kuluneiden kolmen vuoden aikana perheessä ei ole tapahtunut suuriakaan muutoksia. Sota on päättynyt ja pastori March taas onnellisesti kotona kirjojensa ääressä ja hoitamassa pientä seurakuntaansa. Tuon hiljaisen, tutkistelijan viisaus ei ole vain oppineisuutta, hänen lähimmäisenrakkautensa kohdistuu kaikkiin ihmisiin ja hänen hurskautensa kumpuaa niin syvältä, että se sävyttää koko hänen jalon ja rakastettavan persoonallisuutensa.

Huolimatta köyhyydestä ja tinkimättömyydestä, joka oli estänyt pastori Marchia tavoittelemasta maallista menestystä, hänen ympärilleen oli kerääntynyt laaja ihailijapiiri, sillä hänen ylevä luonteensa veti ihmisiä puoleensa kuin kukkien mesi mehiläisiä.

Ulkopuolisista tuntui, että taloa hallitsi viisi toimeliasta naista, ja se pitikin osittain paikkansa, mutta silti tuo kirjojensa ääressä istuva hiljainen oppinut oli perheen pää, kodin keskipiste, sen omatunto, ankkuri ja lohduttaja. Hänen puoleensa naisväki kääntyi aina murheen hetkinä.

Tytöt uskoivat sydänhuolensa äidille, mutta isä oli heidän sielunhoitajansa; ja he rakastivat vuosi vuodelta yhä enemmän vanhempiaan, jotka uskollisesti uurastivat heidän hyväkseen. Tämä rakkaus solmi heidän välilleen hellän, kestävän siteen.

Rouva March on yhtä pirteä ja iloinen kuin ennenkin, vaikka hänen tukkansa on hiukan harmaantunut viime tapaamisen jälkeen. Hän on nykyisin niin uppoutunut Megin asioihin, että sairaalat ja kodit, joissa on yhä paljon haavoittuneita 'poikia' ja sotaleskiä, varmaan kaipaavat äidillisen ystävänsä käyntejä.

John Brooke täytti vuoden päivät miehekkäästi velvollisuutensa, haavoittui, sai komennuksen kotiin eikä päässyt enää rintamalle. Tultuaan kotiutetuksi hän yritti parhaansa mukaan voimistua, perehtyä liikeasioihin ja valmistaa kotia Megille. Järkevänä ja itsenäisenä hän torjui herra Laurencen hyväntahtoiset tarjoukset. Hänestä oli mieluisampaa ansaita rehellisesti palkkansa kirjanpitäjänä kuin ryhtyä uhkayrityksiin lainarahojen turvin.

Brooken ollessa rintamalla Megin aika oli kulunut työssä ja odotuksessa. Hän oli naisellistunut, kehittänyt perheenemännän taitojaan ja tullut entistä sievemmäksi. Hänellä oli tyttömäistä kunnianhimoa, ja hän oli hiukan pettynyt, kun Johnin ja hänen oli aloitettava elämänsä niin vaatimattomasti. Ned Moffat ja Sallie Gardiner olivat hiljattain menneet naimisiin eikä Meg voinut olla vertaamatta heidän hienoa kotiaan, vaunujaan, monia häälahjojaan ja upeita varusteitaan omiinsa. Mutta kaikki kateus ja tyytymättömyys haihtui, kun hän ajatteli Johnin uskollista rakkautta ja kärsivällistä uurastusta hänen valmistaessaan heidän pientä kotiaan; ja kun he hämärissä istuivat yhdessä jutellen vaatimattomista suunnitelmistaan, tulevaisuus näytti aina niin kauniilta ja valoisalta, että Meg unohti kokonaan Sallieta ympäröivän ylellisyyden ja tunsi itsensä maailman rikkaimmaksi ja onnellisimmaksi tytöksi.

Jo ei palannut enää Marchin tädin luo, sillä vanha rouva oli niin mieltynyt Amyyn, että kustansi hänet paikkakunnan parhaan piirustuksenopettajan oppilaaksi, ja siitä ilosta Amy olisi palvellut vaikka kuinka ankaraa emäntää. Niinpä hän käytti aamupäivät velvollisuutensa täyttämiseen ja iltapäivät omaksi ilokseen ja oli tyytyväinen elämäänsä. Jo syventyi näihin aikoihin kirjallisiin harrastuksiinsa, ja Beth oli kuumetautinsa jälkeen heikko ja vain muisto entisestään. Ei hän oikeastaan ollut sairas, mutta ei liioin sama ruusuinen, terve olento kuin aikaisemmin; silti hän hoiti aina iloisesti ja rauhallisesti tehtävänsä vähin äänin, oli kaikkien ystävä ja kodin hyvä enkeli.

Jo tunsi itsensä varakkaaksi naiseksi niin kauan kuin "Lentävä Kotka" maksoi dollarin palstalta hänen 'lörpötyksistään', joiksi hän itse sanoi pakinoitaan, ja hän sepitti väsymättä uusia juttuja. Mutta hänen ahkerissa aivoissaan ja kunnianhimoisessa mielessään kypsyi suuria suunnitelmia, ja vanhaan peltikattilaan ullakolle kertyi kasvava pinkka tuhruisia käsikirjoituksia, jotka kerran tulisivat kohottamaan Marchin nimen maineen kukkuloille.

Laurie, joka isoisänsä mieliksi oli mennyt korkeakouluun, koetti nyt suoriutua siitä mahdollisimman vähällä vaivalla. Hän oli kaikkien suosikki, hänhän oli rikas, hänellä oli miellyttävä käytös, terävä äly ja sitä paitsi hellä sydän, joka saattoi omistajansa usein pälkääseen hänen yrittäessään auttaa muita. Niinpä hän olikin vaarassa tulla piloille hemmotelluksi ja olisi ehkä tullutkin, ellei hänellä olisi ollut taikavoimaa pahan valtaa vastaan. Hänen mielessään väikkyi näet kuva vanhasta ystävällisestä miehestä, jolle hänen menestyksensä oli sydämen asia, ja äidillisestä ystävästä, joka huolehti hänestä kuin omasta pojastaan, ja lopuksi — eikä suinkaan vähäisimpänä vaikuttimena — häntä kannusti tietoisuus siitä, että neljä herttaista tyttöä ihaili häntä ja luotti häneen vilpittömästi.

Koska hän oli kuitenkin vain tavallinen lahjakas nuori mies, oli luonnollista, että hän keksi kepposia, hakkaili, oli milloin keikari milloin haaveksija tai reipas urheilija, aina sen mukaan mikä oli muodissa korkeakoulussa; hän päihitti toisia ja tuli itse päihitetyksi, puhui slangia ja oli monta kertaa vähällä joutua erotetuksi. Mutta koska kolttosten syynä oli vain hänen elämänilonsa ja kujeilunhalunsa, hän aina selvisi niistä rehellisellä tunnustuksella, hyvittämällä ne kunniallisesti tai turvautumalla vastustamattomaan suostuttelutaitoonsa. Itse hän oikeastaan ylpeili, että oli taas hädin tuskin selviytynyt pinteestä ja järkytti mielellään tyttöjä kertomalla heille elävästi voitoistaan, jotka hän oli saavuttanut raivostuneista kunnianarvoisista opettajistaan ja muista kukistetuista vihollisistaan. 'Meidän luokan pojat' olivat sankareita tyttöjen silmissä, he saivat usein jopa paistatella näiden merkkihenkilöiden auringossa, kun Laurie toi heitä kotiinsa.

Tämä suuri kunnia lankesi erityisesti Amyn osalle, ja hänestä tuli kerrassaan piirin valtiatar, sillä jo varhain hänen ylhäisyytensä oli oppinut käyttämään synnynnäistä viehätysvoimaansa. Megin ajatuksia hallitsi niin täysin John, ettei hän välittänyt vähääkään muista luomakunnan herroista. Beth taas oli liian ujo uskaltaakseen muuta kuin vilkaista heihin, ja hän ihmetteli kuinka Amy rohkeni komennella heitä; mutta Jo oli omassa elementissään ja hänen oli melkein mahdotonta olla matkimatta poikamaista käytöstä, puhetapaa ja kujemieltä, jotka luontuivat hänelle paljon paremmin kuin naisellinen sievistely. Pojat pitivät Josta äärettömästi, mutta kukaan ei ikinä rakastunut häneen, kun taas vain harva säästyi suitsuttamasta paria tunteellista huokausta Amylle.

Ja koska nyt tuli puhe tunteellisuudesta, ajatukset kääntyvät luonnollisesti Kyyhkyslakkaan.

Sen niminen oli se pieni, ruskeaksi maalattu talo, jonka John Brooke oli valmistanut Megin ensimmäiseksi kodiksi. Nimi oli Laurien keksintöä. Hän sanoi sen sopivan hyvin, koska kysymyksessä olivat rakastavaiset, jotka kujertelivat nokat vastatusten kuin kyyhkyspari. Talo oli pikkuinen, sen takana oli puutarha ja edessä nurmikko, joka ei ollut juuri nenäliinaa suurempi. Siihen Meg aikoi hankkia suihkulähteen, pensaita ja runsaasti iloisia kukkia; tällä hetkellä tosin suihkulähdettä esitti rapautunut uurna, joka toi mieleen likasoikon; sen ympärillä kasvoi heiveröisiä lehtikuusen taimia, jotka eivät vielä tienneet, alkaisivatko lainkaan elää, ja kukkarunsauteen viittasivat vasta tikkurivit, jotka osoittivat mihin siemenet oli kylvetty.

Mutta sisällä oli ihastuttavaa, ja onnellisen morsiamen mielestä talo oli virheetön ullakolta kellariin saakka. Tosin eteinen oli tavattoman ahdas — onneksi nuorella parilla ei ollut pianoa, sillä sitä ei mitenkään olisi saatu kokonaisena sisälle; ruokasalikin oli niin pieni, että kuusi henkeä töin tuskin mahtui sinne, ja keittiön portaat oli kuin varta vasten rakennettu suistamaan sekä palvelijat että posliiniastiat suoraan hiililaatikkoon. Mutta kun tottui näihin pieniin puutteellisuuksiin, kaikki tuntui täydelliseltä, sillä koko talo oli sisustettu aistikkaasti ja käytännöllisesti, ja yleisvaikutelma oli erittäin tyydyttävä. Pienessä olohuoneessa ei tosin ollut marmoripöytiä, korkeita peilejä eikä pitsiuutimia vaan yksinkertainen kalusto, paljon kirjoja, pari kaunista taulua, kukkateline ikkunasyvennyksessä ja joka puolella sieviä lahjaesineitä, joita ystävälliset kädet olivat valmistaneet ja jotka juuri sen vuoksi olivat erityisen rakkaita.

— Oletko nyt tyytyväinen? Näyttääkö täällä kodikkaalta ja luuletko tulevasi onnelliseksi tässä ympäristössä? kysyi rouva March, kun äiti ja tytär käsi kädessä kulkivat tarkastamassa Megin uutta valtakuntaa.

— Olen niin tyytyväinen ja onnellinen, etten osaa sanoakaan, vastasi
Meg luoden äitiinsä katseen, joka puhui paremmin kuin sanat.

— Jos hänellä vain olisi palvelustyttö tai parikin, kaikki olisi niin kuin pitää, sanoi Amy tullessaan olohuoneesta, jossa hän oli koetellut, sopisiko pronssinen Merkurius paremmin uuninreunustalle vai hyllypöydälle.

— Olemme jo äidin kanssa keskustelleet siitä, ja olen päättänyt seurata hänen neuvoaan. Täällä on niin vähän tehtävää, että kun Lotty juoksee asioillani ja hiukan auttaa minua silloin tällöin, vältyn parahiksi veltostumasta enkä rupea ikävöimään kotiin, selitti Meg rauhallisesti.

— Sallie Moffatilla on neljä kotiapulaista, jatkoi Amy.

— Jos Megillä olisi yhtä monta, he valloittaisivat koko talon, ja silloin herra ja rouva saisivat pystyttää leirin puutarhaan, puuttui puheeseen Jo, joka kiillotti iso keittiöesiliina edessään vielä viimeisen kerran ovenripoja.

— Sallie ei olekaan köyhän miehen vaimo, ja hän tarvitsee monta palvelijaa pitämään hienoa talouttaan kunnossa. Meg ja John aloittavat vaatimattomasti, mutta uskon, että pienessä kodissa on yhtä paljon onnea kuin komeassa palatsissa. Megin ikäiset nuoret tytöt tekevät suuren virheen elleivät viitsi muuta kuin pukeutua, jaella käskyjä ja juoruta. Kun olin nuori rouva, toivoin usein, että uudet vaatteeni kuluisivat tai repeytyisivät, jotta saisin nauttia niiden paikkaamisesta, sillä minusta oli suorastaan kyllästyttävää aina ommella korutöitä tai kirjailla nenäliinoja.

— Olisit mennyt keittiöön sotkemaan kuten Salliekin, kun hän haluaa vaihtelua, vaikka hänen laitoksensa kyllä aina epäonnistuvat ja herättävät suurta riemua palvelijoissa, sanoi Meg.

— Myöhemmin minä meninkin, mutta en huvittelemaan vaan oppimaan Hannalta keittotaitoa, jotta palvelijani eivät voisi nauraa minulle. Silloin se oli kuin leikkiä, mutta tuli aika, jolloin olin todella iloinen, että osasin valmistaa maukasta ruokaa pienille tytöilleni ja selviytyä ilman apulaista. Sinä, Meg, aloitat päinvastaisessa järjestyksessä, mutta varmaan olet kiitollinen tästä oppiajasta vielä silloinkin, kun Johnista tulee rikkaampi mies, sillä varakkaankin perheenemännän täytyy tietää miten työt tehdään, jotta hän tietää mitä voi vaatia alaisilta.

— Se on totta, sanoi Meg, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut äitinsä pientä esitelmää. — Tiedätkö, tästä nurkasta pidän eniten koko nukkekodissani, jatkoi Meg hetken kuluttua heidän noustessaan yläkertaan ja tutkiessaan hänen hyvin varustettua liinavaatekomeroaan.

Beth järjesti siellä parhaillaan liinavaatepinoja hyllyille. Kaikki naurahtivat Megin sanoille, sillä liinavaatevarastoon liittyi hauska tarina. Marchin täti oli sanonut, että jos Meg nai 'tuon Brooken', hän ei saa tädiltään penniäkään. Vähitellen aika kuitenkin hellytti hänen mielensä ja hän rupesi katumaan päätöstään, mutta koska hän ei ikinä perunut sanojaan, hänen oli vaikea keksiä miten kiertäisi uhkauksensa.

Viimein hän huomasi keinon, joka tyydytti häntä. Rouva Carrol, Florencen äiti, sai tehtäväkseen ostaa, päärmäyttää ja nimikoittaa runsaan valikoiman liinavaatteita ja lähettää ne omana lahjanaan morsiamelle. Näin tapahtuikin, mutta salaisuus tuli kuitenkin ilmi herättäen Marchin perheessä suurta riemua. Marchin täti näet koetti näyttää viattomalta ja väitti itsepintaisesti, ettei hän voinut antaa muuta kuin vanhanaikaisen helminauhan, joka jo kauan sitten oli luvattu sille tytöistä, joka ensin menisi naimisiin.

Rouva March siveli ihaillen hienoja damastiliinoja.

— Tämä liinavaatevarasto kestää kyllä koko ikäni, niin ainakin Hanna väittää, sanoi Meg tyytyväisyyttä loistaen.

— Herra Ilveilijä saapuu, huusi Jo alakerrasta, ja kaikki riensivät Laurieta vastaan, sillä hänen jokaviikkoiset vierailunsa toivat aina hauskaa vaihtelua perheen tasaiseen elämään.

Tietä pitkin tuli reippain askelin pitkä, harteikas nuorukainen päässään pehmeä huopahattu ja takki auki reuhottaen. Hän loikkasi matalan puutarha-aidan yli viitsimättä pysähtyä avaamaan veräjää ja seisoi samassa rouva Marchin edessä ojennetuin käsin ja sanoi sydämellisesti:

— Tässä minä taas olen, äiti! Ja kaikki hyvin.

Viimeiset sanat olivat vastaus rouva Marchin hellän kysyvään katseeseen, jonka Laurien silmät kohtasivat niin vilpittöminä, että kohtaus päättyi äidilliseen suudelmaan kuten tavallisesti.

— Tämä on rouva Brookelle, ja sitä seuraavat antajan lämpimät onnittelut. Terve, Beth! Oletpa virkistävä näky, Jo. Ja sinä, Amy, olet aivan liian sievä naimattomaksi tytöksi.

Jutellessan Laurie ojensi ruskean paperikäärön Megille, vetäisi Bethiä palmikosta, virnisteli Jon suurelle keittiöesiliinalle ja elehti muka hurmaantuneena Amyn edessä. Kun hän oli tervehtinyt äitiä ja tyttöjä kädestä, kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen.

— Missä John on? kysyi Meg levottomana.

— Hän ahertaa tänään, että saisi vapaata huomiseksi, rouvaseni.

— Kumpi joukkue voitti viimekertaisen ottelun, Teddy? kysyi Jo, joka yhdeksästätoista ikävuodestaan huolimatta seurasi yhä innokkaasti poikien urheilua.

— Me tietysti. Olisitpa ollut näkemässä.

— Miten jaksaa suloinen neiti Randal? Amy kysyi merkitsevästi hymyillen.

— Hän on entistä julmempi. Etkö näe miten olen laihtunut? Ja Laurie löi leveään rintaansa ja huokasi haikeasti.

— Mitähän hän taas on keksinyt? Avaa pian paketti, Meg, katsotaan mitä siinä on, sanoi Beth, joka uteliaana oli vilkuillut pahkuraista kääröä.

— Se on tärkeä esine tulipalon tai varkaiden varalle, selitti Laurie, kun kääröstä tyttöjen suureksi riemuksi tuli esiin hälytyskello.

— Aina kun John on poissa ja sinä, Meg-rouva, olet peloissasi, sinun tarvitsee vain helistää tätä kelloa yläkerran ikkunasta, niin saat silmänräpäyksessä kaikki naapurit jalkeille. Eikö ole erinomainen? Ja Laurie vahvisti sanansa heläyttämällä hiukan kelloa, jolloin tytöt kiireimmiten tukkivat korvansa.

— Saat olla tästä kiitollinen, ja kiitollisuudesta puhuttaessa minun täytyy kertoa, että Hanna pelasti äsken hääkakkusi hukkateiltä. Näin ohikulkiessani, kun se tuotiin teille, ja jollei Hanna olisi urhoollisesti puolustanut kakkua, olisin siepannut sen varmasti, sillä se oli kauhean herkullisen näköinen.

— Kasvatkohan sinä ikinä isoksi ihmiseksi, Laurie? sanoi Meg hyvin rouvamaisesti.

— Yritän parastani, arvoisa rouva, mutta pelkään pahoin, ettei meidän rappeutuneena aikanamme enää ylitetä sataakahdeksaakymmentä senttiä, vastasi tuo nuori herrasmies, jonka pää jo ulottui melkein kattokruunun tasalle. — Näin upouudessa asunnossa on tietysti pyhyydenloukkaus ajatella syömistä, mutta koska minulla on hirmuinen nälkä, ehdotan että siirrymme muualle.

— Äiti ja minä odotamme Johnia. Täällä on vielä hiukan järjestämistä, sanoi Meg kiiruhtaen pois.

— Beth ja minä menemme Kitty Bryantin luo hakemaan lisää kukkia huomista varten, sanoi Amy painaen sievän hatun sieville kiharoilleen.

— Älä sinä, Jo, ainakaan hylkää minua. Olen niin nääntynyt, etten pääse kotiin omin voimin. Äläkä millään muotoa riisu esiliinaasi, se on harvinaisen pukeva, sanoi Laurie, kun Jo tarjosi käsivartensa tukeakseen hänen horjuvia askeliaan.

— Kuule, Teddy, haluan puhua nyt vakavasti huomispäivästä, aloitti Jo, kun he lähtivät kulkemaan rinnakkain. — Sinun täytyy luvata, että käyttäydyt arvokkaasti etkä kujeillasi pilaa järjestelyjämme.

— Olkoot kujeet minusta kaukana.

— Äläkä juttele hassuja silloin kun meidän on oltava vakavia.

— Enhän minä ikinä. Itse sinä hassuja puhut.

— Ja pyydän hartaasti, ettet vilkaisekaan minuun koko toimituksen aikana, voin muuten purskahtaa vielä nauramaan.

— Et sinä minua näekään, sillä varmasti itket niin, ettet kyynelhuurujesi takaa erota mitään.

— Minähän en itke koskaan muuta kuin suuressa tuskassa.

— Kuten esimerkiksi silloin, kun ystävät lähtevät korkeakouluun, vai mitä? sinkautti Laurie virnistellen.

— Senkin riikinkukko. Minä vetistelin vain hiukan tyttöjen seuraksi.

— Aivan. Kuinka isoisä on voinut tällä viikolla? Onko hän ollut hyvällä tuulella?

— Erinomaisella, mutta sinä olet tainnut joutua kiipeliin ja haluat tietää, kuinka hän suhtautuu uutisiisi? huomautti Jo terävästi.

— Mutta Jo, uskotko että voisin katsoa äitiäsi silmiin ja sanoa kaiken olevan hyvin, jollei se olisi totta? Laurie seisahtui loukkaantuneen näköisenä.

— En, en usko.

— Älä sitten ole epäluuloinen; minä haluaisin vain vähän rahaa, sanoi Laurie ja jatkoi matkaa Jon sydämellisen äänensävyn lepyttämänä.

— Sinä kulutat paljon rahaa, Teddy.

— Varjelkoon, en minä sitä kuluta, se kuluu itsestään. Tuskin huomaankaan, kun se on jo lopussa.

— Olet niin antelias ja hyvänahkainen, että lainaat ihmisille etkä osaa sanoa kenellekään ei. Kuulimme Henshaw'sta ja mitä teit hänen hyväkseen. Jos aina kulutat rahasi sillä tavoin, kukaan ei moiti sinua, sanoi Jo lämpimästi.

— Henshaw teki kärpäsestä härkäsen. Olisitko sinä sitten antanut sellaisen kunnon kaverin raataa itsensä hengiltä varojen puutteessa? Hän vastaa tusinaa meitä laiskoja korkeakoululaisia.

— En tietenkään; mutta minä en käsitä minkä vuoksi tarvitset senkin seitsemät liivit, loputtoman määrän solmioita ja uuden hatun joka kerta kun tulet kotiin. Luulin että olisit jo päässyt keikariaikasi ohi, mutta aina se vain puhkeaa jossain uudessa muodossa. Tällä kertaa muoti vaatii näyttämään hirvittävältä, koska tukkasi on kuin juuriharja ja sinulla on ruumiinmukainen takki, keltaiset hansikkaat ja kömpelöt, leveäkärkiset kengät. En sanoisi mitään, jos tuo ruma asusi olisi halpa, mutta se on maksanut yhtä paljon kuin kunnon vaatteetkin.

Laurie heitti päätään taaksepäin ja nauroi niin makeasti Jon hyökkäykselle, että pudotti huopahattunsa maahan. Jo astui sen päälle, ja Laurie sai nyt sopivan tilaisuuden kehua uutta asuaan, koska hän saattoi tälläkin hetkellä vain rutistaa pahoinpidellyn hattunsa kokoon ja työntää sen taskuunsa.

— Olet kunnon ihminen, jos lakkaat esitelmöimästä. Saan siitä tarpeekseni viikon varrella, kotiin tultuani haluan pitää hauskaa. Ja huomenna käyttäydyn kyllä hyvin, maksoi mitä maksoi, niin että ystäväni ovat minuun tyytyväisiä.

— Jätän sinut rauhaan, kunhan vain annat tukkasi kasvaa. Vaikka en olekaan nirppanokka, kieltäydyn jyrkästi näyttäytymästä henkilön seurassa, joka on kuin joku nuori ammattilaisnyrkkeilijä, huomautti Jo tosissaan.

— Tämä vaatimaton muoti edistää opiskelua; siksi olemmekin omaksuneet sen, selitti Laurie, jota ei ainakaan voinut moittia turhamaiseksi, koska hän oli vapaaehtoisesti vaihtanut kauniin, kiharan tukkansa neljännestuuman pituiseen sänkeen. — Asiasta toiseen, Jo, tuo pikku Parker taitaa tulla aivan epätoivoiseksi Amyn vuoksi. Hän ei osaa puhuakaan muusta, hän kirjoittelee runoja, huokailee kuutamossa ja esiintyy yleensä sangen epäilyttävällä tavalla. Eikö sinustakin olisi parasta, että hän ajoissa tukahduttaisi tunteensa? jatkoi Laurie hetken kuluttua ison veljen huolehtivaan sävyyn.

— Tietysti; emme halua lähivuosina uusia häitä perheeseen. Hyvänen aika, mitä ihmettä nuo lapset oikein ajattelevat? Jo näytti niin järkyttyneeltä kuin Amy ja pikku Parker olisivat olleet vielä alle kymmenvuotiaita.

— Aika kuluu ihan huomaamatta, neitiseni. Sinä, Jo, olet vielä alaikäinen, mutta seuraava järjestyksessä ja jätät pian meidät suremaan, sanoi Laurie ja pudisti päätään ajatellessaan miten ajat huononivat.

— Älä hätäile; minä en ole sitä lajia, johon rakastutaan. Ei minusta kukaan huoli, ja se onkin onni, sillä jonkun pitää perheessä aina jäädä vanhaksipiiaksi.

— Sinä et anna kenellekään tilaisuutta, sanoi Laurie vilkaisten tyttöön syrjäkarein, samalla kun hänen päivettyneille poskilleen kohosi vähän väriä. — Sinä et milloinkaan paljasta luonteesi hellempiä puolia, ja jos joku sattumalta pääsee kurkistamaan pinnan alle eikä osaa salata, että pitää näkemästään, silloin sinä kaadat kylmää vettä niskaan — ja tulet niin piikikkääksi, ettei sinuun uskalla katsoakaan, saati koskea.

— En pidä sellaisesta. Minulla on sitä paitsi niin kiire, etten jouda vaivaamaan päätäni joutavalla, ja sitten minun mielestäni on hirveätä hajottaa koti. Älä puhu enää tästä asiasta. Megin häät ovat panneet meidän päämme niin pyörälle, että puhumme vain rakkaudesta ja muusta järjettömästä. En tahdo tulla huonolle tuulelle, jutellaan mieluummin muusta, sanoi Jo sen näköisenä, kuin olisi valmis kaatamaan kylmää vettä pienimmästäkin ärsytyksestä.

Mitä Laurie lie mielessään miettinyt, hän kuittasi sen pitkällä vihellyksellä ja lausui julki pelokkaan ennustuksen, kun he erosivat veräjän luona:

— Muista minun sanoneen, Jo, sinä olet seuraava.

2

ENSIMMÄISET HÄÄT

Kuistin vaaleanpunaiset köynnösruusut heräsivät aikaisin seuraavana aamuna iloiten täysin siemauksin kirkkaasta auringonpaisteesta ja pilvettömästä taivaasta. Niiden punertavat terälehdet loistivat, kun tuuli niitä keinutteli, ja ne kuiskailivat toinen toisilleen mitä olivat nähneet. Toiset kurkistivat ruokasaliin, jonne hääpöytä oli katettu, toiset kiipesivät korkealle yläkertaan ulottuakseen hymyilemään siskoksille, jotka pukivat morsianta, toiset taas toivottivat tervetuloa kaikille niille, jotka kulkivat edestakaisin puutarhassa, kuistilla tai käytävässä, ja kaikki, alkaen upeimmasta, täysin puhjenneesta kukasta aina vaaleimpaan pikku nuppuseen saakka, uhrasivat parhaimman loistonsa ja suloisimman tuoksunsa lempeälle emännälleen, joka oli niitä hoitanut ja rakastanut.

Meg ei halunnut silkkiä, pitsejä eikä oranssinkukkia.

— En halua tänään näyttää vieraalta ja jäykältä, hän selitti. En välitä hienoista, muodikkaista häistä, sillä toivon ympärilleni vain ne, jotka ovat minulle rakkaita, ja heille haluan olla oma itseni.

Hän oli ommellut omin käsin morsiuspukunsa. Siskot kampasivat hänen kauniin tukkansa, ja hänen ainoana koristeenaan oli kimppu kieloja, jotka olivat Johnin mielikukkia.

— Sinä olet tosiaan meidän oma rakas Megimme, mutta niin suloisen näköinen, että tahtoisin rutistaa sinua, ellei pukusi rypistyisi, huudahti Amy katsellen häntä ihastuksissaan, kun kaikki oli valmista.

— Silloin olen tyytyväinen. Saatte suudella ja syleillä minua, koska sellaisia ryppyjä juuri tahdonkin pukuuni tänään, sanoi Meg ja sulki syliinsä siskot, jotka itkien ja nauraen rutistivat häntä tuntien samalla, että uusi rakkaus ei ollut tukahduttanut vanhaa.

— Nyt menen sitomaan Johnin solmion ja sitten olen hetken isän kanssa kirjastossa, sanoi Meg lopulta kiiruhtaen suorittamaan pientä palveluaan. Sen jälkeen hän seuraili äitinsä kannoilla, koska vaistosi, että hymyilevästä ilmeestään huolimatta äiti sisimmässään oli surullinen, kun ensimmäinen lintu lensi pesästä.

Kolmen nuoremman sisaren viimeistellessä asuaan meillä on hyvä tilaisuus tarkastella minkälaisia muutoksia ystäviemme ulkomuodossa on tapahtunut kuluneiden kolmen vuoden aikana.

Jon kulmikkuus on paljon vähentynyt. Hän on oppinut liikkumaan luontevasti, joskaan ei sulavasti. Hänen lyhyt kihara tukkansa on kasvanut ja kiertää nyt pukevasti paksuna palmikkona hänen päätään. Tummahipiäisillä poskilla on raikas väri, katse lempeä, ja tänä päivänä hänen terävältä kieleltään pääsee vain ystävällisiä sanoja.

Beth on hoikka ja kalpea ja entistä hiljaisempi; hänen kauniit, lempeät silmänsä ovat tavallista suuremmat, ja niitä katsellessa tulee surulliseksi, vaikka niiden ilme ei itse asiassa ole lainkaan surullinen. Tuska on jättänyt noille nuorille kasvoille liikuttavan varjonsa. Mutta Beth valittaa harvoin, hän vakuuttaa aina toiveikkaasti tulevansa pian paremmaksi.

Amya ei suotta sanota perheen kukkaseksi, sillä jo kuusitoistavuotiaana hän on vartaloltaan ja käytökseltään kuin täysikasvuinen nainen. Vaikka hän ei olekaan kaunotar, hänessä on selittämätöntä naisellista viehkeyttä. Sen huomaa koko hänen olemuksestaan, käsien liikkeistä, hameen hulmahduksesta, pään keikahduksesta. Se on itsetiedotonta mutta sopusointuista ja viehättää monia yhtä paljon kuin itse kauneus. Nenä tuotti yhä huolta Amylle, sillä siitä ei milloinkaan tullut kreikkalaista, samoin liian iso suu ja voimakas leuka. Nämä harmittavat viat antoivat kuitenkin luonteikkuutta hänen kasvoilleen, vaikkei hän itse sitä tiennytkään iloitessaan vain harvinaisen heleästä ihostaan, kirkkaan sinisistä silmistään ja tuuheista, kullankeltaisista kiharoistaan.

Kaikki kolme olivat pukeutuneet ohuihin hopeanharmaisiin pukuihin, parhaisiin kesäpukuihinsa. Hiuksissa ja rintapielessä heillä oli vaaleanpunaisia ruusuja, ja he näyttivät raikkailta ja onnellisilta tytöiltä, niin kuin olivatkin.

Hääjuhlat olivat vailla kaikkia muodollisuuksia, koska ne tahdottiin mahdollisimman luonnollisiksi ja kodikkaiksi. Niinpä Marchin täti saavuttuaan kauhistuikin, kun morsian juoksi toivottamaan hänet tervetulleeksi ja saattoi sisälle häätaloon, jossa sulhanen kiinnitti juuri paikoilleen maahan pudonnutta köynnöstä ja perheen isä pappisarvostaan huolimatta asteli juhlallisen näköisenä yläkertaan viinipullo kummassakin kainalossaan.

— Onpas tämä laitaa! huudahti vanha rouva järjestellessään kahisevan silkkipukunsa laskoksia ja istuutuessaan kunniapaikalle, joka oli järjestetty häntä varten. — Sinunhan olisi pitänyt pysytellä näkymättömissä viime hetkeen asti, lapsi kulta.

— Ei minussa ole mitään katsomista eikä kukaan sitä paitsi tule tuijottamaan minua eikä arvostelemaan pukuani eikä laskemaan mitä hääateria on maksanut. Olen liian onnellinen välittääkseni, mitä ihmiset puhuvat tai ajattelevat, niinpä vietänkin omat hääni aivan niin kuin minusta itsestäni on hauskinta. John, rakkaani, tässä on vasarasi, ja samassa Meg jo oli auttamassa "tuota miestä" hänen kerrassaan sopimattomassa puuhassaan.

John ei edes kiittänyt, mutta kumartuessaan ottamaan tuota epäromanttista työkalua hän suuteli pikku morsiantaan oven takana luoden häneen sellaisen katseen, että Marchin tädin oli nopeasti pakko ottaa nenäliinansa ja pyyhkiä vanhoja, tuikeita silmiään, jotka olivat äkkiä kostuneet.

Samassa kuului rysähdys ja huutoja, joita seurasi Laurien sydämellinen nauru ja hieman sopimaton huudahdus:

— Voi, Zeus Amon! Jo tönäisi taas hääkakkua! Seurauksena oli yleinen hälinä, joka vaivoin ehti asettua, ennen kuin serkkujoukko saapui ja "seurue astui sisään", kuten Bethin oli tapana sanoa lapsena.

— Älä anna tuon nuoren jättiläisen tulla lähelleni; hän on paljon kiusallisempi kuin hyttyset, kuiskasi vanha rouva Amylle, kun huone alkoi täyttyä ja Laurien tumma pää kohosi toisten yläpuolelle.

— Hän on luvannut olla tänään oikein kiltti, ja hän osaa olla kerrassaan viehättävä, jos vain haluaa, vastasi Amy ja hiipi varoittamaan Herkulesta lohikäärmeestä, mistä oli seurauksena, että vanha rouva oli hukkua Laurien huomaavaisuuteen.

Ilman morsiussaattuettakin häly hiljeni heti, kun pastori March ja nuori pari asettuivat lehväholvin alle. Äiti ja siskot seisoivat lähinnä morsiusparia, aivan kuin he olisivat vielä halunneet pidättää Megin luonaan. Isän ääni petti useammin kuin kerran, mutta se tuntui tekevän toimituksen vain kauniimmaksi ja juhlallisemmaksi. Sulhasen käsi vapisi silminnähtävästi eikä kukaan kuullut hänen vastaustaan, mutta Meg katsoi suoraan puolisonsa silmiin sanoessaan: "Tahdon", ja hänen äänensä ja katseensa oli niin hellän luottavainen, että ilo täytti äidin sydämen ja Marchin täti nyyhkytti kuuluvasti.

Jo ei itkenyt, vaikka hänen toisin ajoin oli sangen vaikea pidättää kyyneliään. Hänen onnistui hillitä itsensä, koska hän tiesi Laurien herkeämättä katselevan tummissa vekkulinsilmissään samalla kertaa hilpeä ja liikuttunut ilme. Beth nojasi päänsä äidin olkapäähän, mutta Amy seisoi suorana kuin kuvapatsas auringonsäteiden leikkiessä kauniisti hänen otsallaan ja kukissa, jotka koristivat hänen kiharoitaan.

Samalla hetkellä kun vihkimistoimitus oli päättynyt, Meg huudahti välittömästi vastoin totuttuja tapoja:

— Ensimmäinen suukko äidille! ja kääntyi suutelemaan häntä hellästi.

Seuraavan neljännestunnin ajan Meg hehkui kuin ruusu, sillä onnittelijat olivat hukuttaa hänet syleilyihin alkaen herra Laurencesta aina vanhaan Hannaan, joka ihmeelliseen päähineeseen sonnustautuneena sulki Megin syliinsä ja sanoi itkun ja naurun sekaisella äänellä: — Jumala siunatkoon sinua, kultaseni! Kakkukin säilyi ehjänä ja kaikki on ihan taivaallista!

Häävieraat hajaantuivat ja jokainen sanoi jotakin sukkelaa tai ainakin yritti, ja kaikilla oli nauru herkässä, niin kuin vain silloin kun mieli on keveä. Häälahjoja ei ollut näytteillä, sillä ne oli jo viety nuoren parin kotiin; taidokasta hääateriaa ei myöskään tarjottu, mutta sen sijaan runsaasti leivonnaisia, pientä haukattavaa ja hedelmiä, kaikki kukkasin somistettuna. Herra Laurence ja Marchin täti kohottivat vähän kulmiaan ja iskivät silmää toisilleen, kun kolme Hebeä kantoi vieraille ainoina nektareina vain vettä, limonaatia ja kahvia. He eivät kuitenkaan sanoneet mitään, mutta Laurie, joka itsepintaisesti halusi palvella morsianta, oli tosiaan hämmästynyt ilmestyessään hänen eteensä täyteen ahdettu tarjotin käsissään.

— Onko Jo särkenyt vahingossa kaikki viinipullot? hän kuiskasi. — Ei kai se sentään harhanäky ollut, kun tänä aamuna näin vielä täällä muutaman pullon.

— Ei, et sinä erehtynyt. Isoisäsi lahjoitti ystävällisesti meille parasta viiniään, ja Marchin tätikin lähetti muutaman pullon, mutta isä varasi ensin niistä vähän Bethille ja lähetti loput sotilaiden toipilaskodin tarpeiksi. Sinähän tiedät että hänen mielestään viiniä pitäisi käyttää vain lääkkeeksi, ja äiti sanoo, ettei hän eivätkä hänen tyttärensä ikinä tarjoile viiniä tämän katon alla kenellekään nuorelle miehelle.

Meg puhui tosissaan ja odotti, että Laurie olisi joko rypistänyt otsaansa tai purskahtanut nauruun. Mutta tämä ei tehnyt kumpaakaan, vaan vilkaistuaan Megiin sanoi kiihkeään tapaansa:

— Se on oikeata puhetta! Olen nähnyt siitä koituvan niin paljon vahinkoa, että toivoisin toistenkin naisten ajattelevan samalla tavoin.

— Et kai sentään puhu omasta kokemuksestasi! Megin äänessä oli huolestunut sävy.

— En, siitä annan kunniasanani. Mutta älä sentään usko liian hyvää minusta, minulla ei näes ole kiusausta juuri siihen syntiin. Koska olen elänyt maassa, jossa viini on yhtä yleistä kuin vesi ja melkein yhtä vaaratonta, en välitä siitä lainkaan; mutta kun sievä tyttölapsi tarjoaa viiniä, on vaikea kieltäytyä, senhän kai ymmärrät.

— Mutta sinun pitäisi kieltäytyä, vaikkei itsesi, niin ainakin toisten vuoksi. Laurie, lupaa se nyt minulle, niin voin sitä suuremmalla syyllä sanoa tätä päivää elämäni onnellisimmaksi.

Näin äkillinen vakava pyyntö sai nuoren miehen hetkeksi epäröimään, sillä pilkkaa on usein paljon vaikeampi kestää kuin kieltäytymistä. Meg tiesi, että jos Laurie antaisi lupauksen, hän myös pitäisi sen maksoi mitä maksoi. Sanaa sanomatta hän katsoi vain Laurieen onnesta säteilevin kasvoin ja hänen hymynsä tuntui sanovan: — Tänään ei kukaan henno kieltää minulta mitään. Eikä Laurie tietenkään voinut; hymyillen hän ojensi kätensä Megille ja sanoi sydämellisesti:

— Minä lupaan, rouva Brooke!

— Kiitoksia oikein paljon.

— Ja minä juon maljan päätöksellesi ja toivotan sille pitkää ikää, Teddy, huudahti Jo läikäyttäen Laurien päälle limonaatia, kun heilautti iloisesti lasiaan ja kilisti hänen kanssaan.

Tarjoilun jälkeen vieraat hajaantuivat kaksittain ja kolmittain kävelemään puutarhaan ja nauttimaan auringonpaisteesta. Megin ja Johnin seisoessa sattumalta keskellä nurmikenttää Laurie sai päähänpiston, joka kruunasi nämä epätavalliset häät.

— Kaikki naineet ottakoot toisiaan kädestä ja tanssikoot nuoren parin ympärillä, kuten Saksassa on tapana, me poikamiehet ja vanhatpiiat kierrämme pareittain piirin ulkopuolella! Laurie huudahti kävellen Amyn rinnalla, ja hän oli niin tartuttavan iloinen ja innostunut, että kaikki seurasivat mukisematta heidän esimerkkiään. Pastori ja rouva March, Carrolin täti ja setä aloittivat, ja muut yhtyivät innolla piiriin; vieläpä Sallie Moffatkin hetken epäröityään heitti laahustimen käsivarrelleen ja veti Nedin mukanaan. Mutta hilpeän tunnelman kruunasivat herra Laurence ja Marchin täti, sillä komean vanhan herran kävellessä juhlallisesti vanhan rouvan luo tämä pisti heti kepin kainaloonsa ja kiiruhti sisäpiiriin morsiusparin ympärille, sillä aikaa kun nuori väki leijaili puutarhassa kuin perhoset juhannuspäivänä.

Vasta kun kaikki olivat lopen uupuneita, tanssi taukosi ja vieraat alkoivat hankkia lähtöä.

— Toivotan sinulle sydämestäni kaikkea hyvää, kultaseni, vaikka pelkään, että vielä saat surujakin kokea, sanoi Marchin täti Megille ja lisäsi sitten sulhaselle, joka oli tullut saattamaan häntä vaunuihin: — Olette saanut aarteen, nuori mies, näyttäkää että olette sen arvoinen.

— En ole aikoihin ollut näin hauskoissa häissä, Ned. En käsitä mistä se johtuu, siellähän ei ollut ensinkään niin kuin häissä yleensä, huomautti rouva Moffat miehelleen heidän ajaessaan kotiin.

— Laurie poikaseni, jos sinä joskus haluat astua saman askelen ja otat jonkun noista pikku tytöistä kumppaniksesi, olen täysin tyytyväinen, sanoi herra Laurence istuutuessaan nojatuoliinsa aamupäivän juhlinnan jälkeen.

— Yritän tehdä parhaani, jotta toivomuksesi toteutuisi, vastasi Laurie harvinaisen kuuliaisesti irrottaen samalla varovaisesti kukkasen, jonka Jo oli kiinnittänyt hänen napinläpeensä.

Nuorikon uusi koti ei ollut kaukana, ja ainoan häämatkansa Meg suoritti entisestä kodista sinne Johnin rinnalla kävellen. Kun hän tuli huoneestaan kyyhkysenharmaassa puvussaan ja olkihatussa, joka oli valkoisilla nauhoilla sidottu leuan alle, kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen ja hyvästelivät niin kuin hän olisi ollut lähdössä pitkälle matkalle.

— Äiti kulta, älä vain luule että menetät minut tai että rakastan sinua sen vuoksi vähemmän, että rakastan Johnia niin kovasti, Meg sanoi takertuen äitiinsä. — Sinua, isä, tulen joka päivä katsomaan ja minä toivon, että saan säilyttää vanhan paikkani teidän kaikkien sydämessä, vaikka olenkin naimisissa. Beth voi olla paljon minun luonani ja toisetkin tytöt pistäytyvät varmaan joskus nauramassa minun talouspuuhilleni. Kiitos teille kaikille tästä ihanasta päivästä. Hyvästi, hyvästi!

He seurasivat Megiä hellin, rakastavin katsein ja onnea toivottaen, kun hän lähti kotoaan Johnin käsivarteen nojaten kädet täynnä kukkia ja kesäkuun auringon valaistessa hänen onnellisia kasvojaan.

3

TAITEELLISIA YRITYKSIÄ

Ihmisten yleensä ja eritoten nuorten kunnianhimoisten miesten ja naisten on usein vaikea oppia erottamaan neroa ja tavallista lahjakkuutta toisistaan. Niinpä Amynkin täytyi kestää monet surut, ennen kuin hän oppi tämän eron. Luullen innostustaan taiteelliseksi innoitukseksi hän nuorekkaan rohkeasti yritti milloin mitäkin taiteen haaraa. Hän hylkäsi muovailusaven pitkiksi ajoiksi ja keskittyi hienoihin tussipiirroksiin onnistuen niissä niin hyvin, että hänen näppäristä tekeleistään koitui sekä hyötyä että huvia. Mutta silmien rasittuminen pakotti hänet pian luopumaan tussitöistä ja yrittämään rohkeasti polttopiirustusta.

Niin kauan kuin tätä intoa riitti, perhe eli ainaisessa tulipalon pelossa, sillä talon täytti niihin aikoihin alituisesti palaneen puun haju, ullakolta tuprahteli usein levottomuutta herättäviä savupilviä, hehkuvia poltinrautoja oli pitkin ja poikin, eikä Hanna milloinkaan uskaltanut mennä nukkumaan ennen kuin oli tulipalon pelosta varannut vuoteensa viereen vesisangon ja hälytyskellon.

Poltettuaan pahasti sormenpäänsä Amy vaihtoi tulen öljyyn ja alkoi vähentymättömällä innolla harjoittaa öljymaalausta. Eräältä taiteilijaystävältään hän sai käytettyjä siveltimiä, paletteja ja värejä; ja siitä alkoi töhriminen. Tuloksena oli paimentauluja ja merimaisemia, joiden vertaisia ei milloinkaan ollut nähty maalla eikä merellä. Hänen nautakarjansa oli sillä tavoin muhkeata että se olisi varmasti saanut palkinnon maatalousnäyttelyssä, ja tottuneinkin merimies olisi hänen laivojensa kallistumaa katsellessaan tullut merikipeäksi, jollei tapa, jolla kaikkia laivanrakennus- ja takilointisääntöjä oli rikottu, olisi saanut katselijaa vääntelehtimään naurusta heti ensi silmäyksellä.

Seuraavana oli vuorossa hiilipiirustus. Perheenjäsenten kuvat riippuivat seinällä rivissä ja kaikki näyttivät niin hurjilta ja nokisilta kuin heidät olisi manattu esiin hiilisäiliöstä. Liitepiirroksina he onnistuivat paremmin, sillä he olivat näköisiään.

Amyn tukkaa, Jon nenää, Megin suuta ja Laurien silmiä kehuttiin hyviksi. Sen jälkeen savi ja kipsi pääsivät taas armoihin, ja Amyn ystävistään tekemät aavemaiset luonnokset kummittelivat talon nurkissa tai keikahtelivat komeron hyllyiltä ihmisten päähän. Hän houkutteli lapsia malleikseen, kunnes heidän sekavat kuvauksensa Amy-neidin salaperäisistä puuhista hankkivat hänelle jonkinlaisen syöjättären maineen. Mutta tämäkin ilo loppui pian, kun sattui ikävä onnettomuus, joka jäähdytti hänen intonsa.

Kerran kun malleista oli puutetta, Amy ryhtyi ottamaan kipsivalosta sievästä jalastaan. Mutta pian hälytti hirveä kolina, kirkuna ja hyppiminen koko perheen paikalle. Nuori, innokas taiteilijanalku hyppeli hurjasti lattialla toinen jalka juuttuneena kipsipyttyyn, jonka sisältö oli kovettunut odottamattoman äkkiä. Suurin ponnistuksin eikä aivan vaaratta hänet saatiin vapautetuksi. Jo nauroi niin tikahtuakseen kaivaessaan jalkaa irti, että veitsi luiskahti liian syvälle, viilsi haavan Amy-poloisen jalkaan ja jätti ainakin yhden pysyvän muiston hänen taiteellisista yrityksistään.

Amy rauhoittui, mutta sitten hänessä heräsi halu piirtää luontoa ja hän rupesi etsimään maalauksellisia aiheita ulkoa, metsistä, niityiltä ja joelta. Hän vilustui ehtimiseen istuessaan kosteassa ruohikossa piirtämässä jotain "ihastuttavaa asetelmaa", kiveä, yksinäistä sientä, katkennutta tulikukkaa tai "taivaallisen ihanaa pilvirykelmää", joka piirrettynä näytti mainiolta höyhenpatjalta.

Jos nerous on ikuista kärsivällisyyttä, kuten Michelangelo vakuuttaa, Amylla ainakin oli tämä jumalainen ominaisuus, sillä huolimatta kaikista epäonnistumisista ja masentavista kokemuksista hän uskoi lujasti että vielä kerran saisi aikaan sellaista, jota voisi sanoa "tosi taiteeksi".

Mutta samalla hän ahkeroi myös toisenlaisten asioiden parissa, sillä hän oli päättänyt kehittää itsestään miellyttävän ja hienosti sivistyneen naisen, siinäkin tapauksessa, ettei hänestä koskaan tulisi suurta taiteilijaa. Tässä hän onnistuikin paremmin, sillä hän kuului niihin onnellisiin, joita kaikki rakastavat, jotka saavat ystäviä minne tulevatkin ja suhtautuvat elämään niin myönteisesti ja keveästi, että vähempiosaiset helposti uskovat heidän syntyneen suosiollisten tähtien merkeissä. Kaikki pitivät Amysta, sillä monien avujensa lisäksi hän oli myös tahdikas. Hän tiesi vaistomaisesti, mikä oli sopivaa ja miellytti ihmisiä, hän löysi aina oikeat sanat, toimi tilanteen mukaisesti ja hallitsi itsensä niin täysin, että sisarilla oli tapana sanoa: "Jos Amy joutuisi hoviin, hän tietäisi pilkulleen miten siellä on käyttäydyttävä, vaikkei häntä olisi etukäteen neuvottukaan."

Hänellä oli eräs heikkous: hän halusi liikkua "hienoimmissa piireissä", vaikkei oikein itsekään tiennyt, mikä tuo hienoin oli. Varallisuus, yhteiskunnallinen asema, seuraelämän taidot ja hienot tavat olivat hänen mielestään eniten tavoittelemisen arvoisia, ja hän liittyikin aina mielellään henkilöihin, joilla oli nämä edut puolellaan erehtyen usein pitämään epäaitoa aitona ja ihailemaan sellaista, mikä ei itse asiassa ollut ihailun arvoista.

— Äiti, minulla olisi sinulle muuan pyyntö, sanoi Amy tullessaan eräänä päivänä hyvin tärkeän näköisenä sisään.

— No mikä, tyttöseni, vastasi äiti, jonka silmissä tuo hieno nuori neiti yhä pysyi lapsena.

— Meidän piirustustuntimme loppuvat ensi viikolla, ja ennen kuin tytöt hajaantuvat kesäksi, haluaisin jonakin päivänä kutsua heidät tänne. Heidän tekisi kovasti mieli nähdä joki, piirtää vanhaa siltaa ja tehdä samanlaisia luonnoksia kuin minäkin. He ovat olleet minulle hyvin kilttejä ja olen siitä kiitollinen, sillä vaikka he ovat rikkaita ja tietävät että minä olen köyhä, he ovat pitäneet minua samanarvoisena.

— Miksi eivät olisi pitäneet? Rouva March esitti kysymyksensä tavalla, jota tytöt sanoivat hänen Maria Teresia -tyylikseen.

— Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että ihmiset karsinoidaan yleensä varallisuutensa mukaan. Älä yhtään pörhennä höyheniäsi kuin herttainen, pieni kanaemo, jonka poikasia koreat pikkulinnut nokkivat; tiedäthän että rumasta ankanpojasta tuli lopulta joutsen, sanoi Amy hymyillen, sillä hänen toiveikasta ja valoisaa mielenlaatuaan ei katkeruus sumentanut.

Rouva March naurahti ja kysyi äidinylpeyttään peitellen:

— Mitä sinä sitten olet suunnitellut, joutseneni?

— Haluaisin kutsua tytöt meille ensi viikolla lounaalle, viedä heidät ajelulle katsomaan niitä paikkoja, joita he toivovat näkevänsä, antaa heidän soudella joella ja ehkä vielä järjestää pienen taiteellisen juhlan heidän kunniakseen.

— Sen voimme kyllä toteuttaa. Mitä haluat tarjota? Eiköhän riitä, jos tarjoamme leivoksia, voileipiä, hedelmiä ja kahvia.

— Ei mitenkään! Meillä täytyy olla kylmää kieltä ja kananpoikaa ja lopuksi jäätelöä suklaakastikkeen kanssa. Tytöt ovat tottuneet sellaiseen ja haluan tarjota oikein hienon kunnon lounaan, vaikka minun täytyykin itse ansaita elatukseni.

— Kuinka monta teitä on? kysyi äiti totiseksi muuttuneena.

— Meitä on kolme- neljätoista, mutta en usko kaikkien sentään tulevan.

— Hyvänen aika, sinähän saat vuokrata koko raitiovaunun tuomaan heitä tänne.

— Mitä sinä puhutkaan, äiti? Tänne tulee ehkä kuusi tai kahdeksan tyttöä ja olen aikonut vuokrata heitä varten hevosen ja lainata herra Laurencen suuret vaunut.

— Mutta sehän tulee kalliiksi, Amy.

— Ei oikeastaan, olen jo laskenut kustannukset ja aion maksaa kaiken itse.

— Etkö usko, kultaseni, että nuo ylellisyyteen tottuneet tytöt iloitsisivat vaihteen vuoksi enemmän jostakin yksinkertaisesta, kun emme kerran voi tarjota heille mitään uutta. Ja meillekin se sopisi paremmin, sillä silloin ei tarvitsisi lainailla tavaroita, ei ostaa sellaista mitä emme tarvitse, eikä jäljitellä vierasta elämäntyyliä.

— Jollen saa kutsuja mieleni mukaisiksi, en välitä pitää niitä ensinkään. Olen ihan varma että pystyn järjestämään ne, jos sinä ja siskot vain hiukan autatte; enkä ymmärrä miksen voisi toteuttaa ajatustani, kun kerran itse aion kustantaa menot, sanoi Amy päättäväisyydellä, joka vastustusta kohdatessaan usein muuttui itsepäisyydeksi.

Rouva March tiesi, että kokemus on hyvä opettaja, ja milloin vain oli mahdollista, hän antoi lastensa itse oppia elämän vaikeat läksyt.

— Olkoon menneeksi, Amy; jos kerran välttämättä haluat toteuttaa aikeesi ja voit sen tehdä tuhlaamatta liiaksi rahaa, aikaa ja hyvää tuultasi, en vastusta. Keskustele toisten tyttöjen kanssa, ja mitä päätättekin autan teitä parhaani mukaan.

— Kiitos äiti; sinä olet aina niin kiltti, sanoi Amy ja kiiruhti kertomaan suunnitelman siskoilleen.

Meg innostui heti ja suostui auttamaan luvaten reippaasti koko omaisuutensa Amyn käytettäväksi, alkaen pienestä kodistaan aina parhaisiin suolalusikkoihinsa asti. Mutta Jo rypisteli kulmiaan eikä olisi aluksi halunnut olla missään tekemisissä koko kutsujen kanssa.

— Minkä ihmeen tähden viitsit tuhlata rahojasi, vaivata meitä kaikkia ja kääntää koko talon nurin muutamien tyttölasten vuoksi, jotka eivät välitä sinusta pennin vertaa! Luulin sinulla olevan sen verran järkeä ja ylpeyttä, ettet alkaisi pokkuroida jonkun tavallisen naisihmisen edessä vain sen vuoksi, että hän käyttää ranskalaisia korkoja ja ajelee kuomuvaunuissa, pauhasi Jo, joka ei ollut parhaimmalla tuulellaan, kun joutui keskeyttämään romaaninsa juuri traagisimmassa kohdassa.

— Minä en pokkuroi enkä siedä tuota sinun holhoavaa äänensävyäsi, kivahti Amy, sillä siskokset riitelivät jatkuvasti, kun tuli kysymys tämänkaltaisista asioista. — Tytöt pitävät minusta ja minä pidän heistä, he ovat ystävällisiä, viisaita ja lahjakkaita, vaikka sinä sanot heitä vain tyhjänpäiväisiksi muotinukeiksi. Sinusta ei ole minkäänarvoista se, että on suosittu, seurustelee hienoissa piireissä ja oppii kauniita käytöstapoja. Mutta minä pidän niitä asioita arvossa ja aion käyttää hyväkseni jokaista tilaisuutta. Sinä voit kyllä käyttää kyynärpäitäsi, kulkea nokka pystyssä halki elämäsi ja kehua olevasi riippumaton, jos haluat. Minulle se ei sovi.

Päästäessään kielensä valloilleen Amy pääsi tavallisesti väittelyssä voitolle, koska hän osasi aina säilyttää malttinsa, kun taas Jo vapaudenrakkaudessaan ja epäsovinnaisuudessaan esitti niin pitkälle meneviä väitteitä, että säännöllisesti joutui alakynteen. Amy oli nytkin luonnehtinut Jon riippumattomuuden halun niin osuvasti, että molemmat purskahtivat nauruun, ja keskustelu muuttui sopuisammaksi. Vasten tahtoaan Jo lopulta suostui uhraamaan päivän sovinnaisuuden alttarille ja auttamaan sisartaan, vaikka pitikin koko kutsuja joutavana hommana.

Kutsukirjeet lähetettiin, ja melkein kaikkiin tuli myöntävä vastaus. Juhlapäiväksi oli määrätty seuraava maanantai. Hanna oli huonolla tuulella, koska viikon työt menivät sekaisin, ja ennusti kaiken käyvän hullusti, kun "ei saanut pestä ja silittää oikeana päivänä". Järjestelyt tietysti kärsivät, kun keittiökoneiston tärkein ratas rupesi näin jarruttamaan.

Ensimmäiseksi epäonnistuivat Hannan laitokset: kananpoika oli sitkeätä, kieli liian suolaista eikä suklaa vaahdonnut kylliksi. Leivokset ja jäätelö maksoivat enemmän kuin Amy oli arvioinut, samoin vaunut. Lisäksi tulivat vielä monet pikkumenot, jotka aluksi olivat näyttäneet mitättömiltä, mutta joiden yhteissumma nousi pelottavan suureksi. Beth kylmettyi ja hänen täytyi jäädä vuoteeseen. Megillä oli yhtenään vieraita, jotka veivät hänen aikansa, ja Jo oli toisissa maailmoissa, teki vahinkoja tavallista enemmän ja pani Amyn kärsivällisyyden kovalle koetukselle.

— Ilman äidin apua en olisi milloinkaan selviytynyt, selitti Amy kiitollisena jälkeenpäin, kun toiset olivat jo täysin unohtaneet tuon 'vuoden hullunkurisimman pilan'.

Oli päätetty, että jos maanantaiksi sattuisi ruma sää, neidit tulisivat vasta tiistaina, ja se oli miltei liikaa Jon ja Hannan kestokyvylle. Maanantaiaamuna vallitsi epävakainen sää, joka itse asiassa on kiusallisempi kuin yhtämittainen sade. Väliin pisaroi, väliin paistoi aurinko, väliin tuuli, eikä sää vakiintunut ennen kuin oli liian myöhäistä ratkaista asiaa suuntaan tai toiseen.

Amy nousi päivän koittaessa, ajoi toisetkin vuoteesta ja määräsi aamiaisen syötäväksi aikaisin, jotta koko talo saataisiin ajoissa kuntoon. Olohuone näytti tänään merkillisen nukkavierulta, mutta pysähtymättä huokailemaan asiaa, jolle ei mahtanut mitään, hän asetti taitavasti tuoleja maton kuluneille kohdille, peitti tauluilla seinissä olevat tahrat ja somisti tyhjät nurkkaukset omilla veistoksillaan, jotka antoivat huoneelle taiteellisen säväyksen. Vaikutelmaa paransivat vielä sievät kukka-asetelmat, joita Jo järjesti sinne tänne.

Ruokapöytä näytti houkuttelevalta; sitä katsellessaan Amy toivoi hartaasti, että ruoka maistuisi hänen vierailleen ja että lainatut lasit, posliinit ja hopeat saataisiin kunnialla takaisin omistajilleen. Vaunut oli luvattu, Beth auttoi Hannaa kulissien takana ja Jo lupautui olemaan niin huomaavainen ja rakastettava kuin hänen yläilmoissa harhailevat ajatuksensa, pakottava päänsä ja horjumaton paheksumisensa kaikkea ja kaikkia kohtaan suinkin antoivat myöten.

Amy pukeutui huolestuneena ja tunsi jo etukäteen helpotusta ajatellessaan sitä onnellista hetkeä, jolloin lounas oli kunnialla ohi ja hän lähtisi vieraineen ajelulle nauttimaan yhteisistä taideharrastuksista, sillä isot avovaunut ja vanha silta olivat hänen kutsujensa vetonaula.

Seurasi kaksi odotuksen tuntia, joiden aikana Amy kulki olohuoneen ja eteisen väliä ja yleinen mieliala vaappui kuin tuuliviiri. Pieni sadekuuro kello yhdentoista tienoissa oli ilmeisesti sammuttanut neitien innon; heidän näet piti saapua kahdeltatoista, mutta määräaikana ei ketään kuulunut. Kello kahden maissa aurinko paistoi kirkkaasti, mutta silloin lopen uupunut perhe istuutui pöydän ääreen nauttimaan herkkuja, joita ei voitu säästää kauemmin.

— Tänään ei ilma haittaa. Nyt he varmasti tulevat, meidän täytyy pian pukeutua ja olla valmiit ottamaan heidät vastaan, huudahti Amy, kun aurinko seuraavana aamuna herätti hänet unesta. Hän puhui reippaasti, mutta mielessään hän kuitenkin salaa toivoi, ettei olisi puhunut mitään tiistaista, sillä hänen intonsa laimeni sitä mukaa kuin leivokset vanhenivat.

— En saanut hummereita, niin että saatte tulla toimeen ilman hummerisalaattia, sanoi pastori March vaivautuneen näköisenä tullessaan sisään puolisen tuntia myöhemmin.

— Siinä tapauksessa saa kana kelvata, salaatissa ei sen sitkeydestä ole haittaa, ehdotti rouva March.

— Hanna jätti sen hetkeksi keittiön pöydälle ja kissanpojat pääsivät sen kimppuun. Olen hirveän pahoillani, Amy, sanoi Beth joka oli lämmin kissojen suojelija.

— Silloin täytyy saada hummeria, sillä kieli ei yksinään riitä, sanoi Amy päättävästi.

— Onko minun nyt laukattava kaupunkiin ostamaan sitä? kysyi Jo jalomielisenä marttyyrina.

— Vain minua kiusataksesi sinä toisit sen varmasti kotiin kainalossa käärimättä edes paperia sen ympärille. Minä lähden itse, vastasi Amy, jonka sisu vähitellen alkoi kuohua.

Amy kätki kasvonsa tiheän harson taa, otti sievän korin käsivarrelleen ja lähti matkaan toivoen, että virkistävä ajelu rauhoittaisi hänen kiihtynyttä mieltään ja vahvistaisi häntä kestämään päivän koettelemukset. Hän löysi pian mieleisensä hummerin, ja ostettuaan vielä kastikepullon lähti kiireesti kotimatkalle.

Raitiovaunussa istui Amyn lisäksi vain vanha, uninen naishenkilö. Riisuttuaan harsonsa Amy ryhtyi aikansa kuluksi laskemaan, mihin hänen rahansa olivat kuluneet. Hän oli niin syventynyt numeroihinsa, ettei huomannut uutta tulijaa, joka hyppäsi vaunuun matkan varrelta. Vasta kuullessaan miehekkään tervehdyksen hän havahtui. Tulija oli eräs Laurien hienoimmista korkeakoulutovereista. Amy ei ollut huomaavinaan jalkainsa juuressa olevaa koria, sillä hän toivoi hartaasti, että toinen poistuisi ennen häntä, ja hän vastasi rakastettavasti nuoren miehen tervehdykseen onnitellen itseään, että oli pukeutunut uuteen kävelypukuunsa.

Matka sujui erinomaisesti. Amyn huoli haihtui heti, kun hän kuuli seuralaisensa nousevan ensimmäiseksi vaunusta. Heidän hilpeästi jutellessaan vanha nainen rupesi tekemään lähtöä. Kompuroidessaan ovelle hän kaatoi vahingossa Amyn korin, ja — voi kauhistus! — hummeri paljastui koko mahtavassa loistossaan jalosukuisen herra Tudorin silmien edessä.

— Hyvänen aika, mummohan unohtaa päivällisensä tänne! huudahti nuori mies pahaa aavistamatta ja työnsi kävelykepillään punaisen hirviön takaisin aikoen ojentaa korin vanhukselle.

— Ei, ei — antakaa olla, se — se on minun, sopersi Amy posket melkein yhtä punaisina kuin hummeri.

— Oh, suokaa anteeksi. Se onkin harvinaisen hieno hummeri, sanoi herra Tudor sulavasti osoittaen niin vilpitöntä mielenkiintoa, että se oli kunniaksi hänen kasvattajilleen.

Amykin tointui samassa, nosti reippaasti korin viereensä istuimelle ja sanoi nauraen:

— Ettekö toivoisi, että saisitte maistaa siitä valmistettua salaattia ja nähdä ne ihastuttavat nuoret naiset, jotka olen kutsunut syömään sitä?

Sitä saattoi sanoa tahdikkuudeksi, sillä Amy ymmärsi koskettaa kahta miehistä heikkoutta. Hummeriin liittyi oitis mieluisia muistoja ja noihin ihastuttaviin nuoriin naisiin kohdistuva uteliaisuus sai miehen unohtamaan naurettavan tilanteen.

Kai hän nauraa Laurien kanssa tälle jutulle, mutta onneksi minä en ole heitä kuulemassa, mietti Amy, kun Tudor kumarsi ja poistui vaunusta.

Kotona Amy ei maininnut mitään koko tapauksesta, vaikka huomasikin korin kaatuessa saaneensa rumia kastiketahroja uuteen hameeseensa. Hän vain jatkoi valmisteluja, jotka nyt tuntuivat entistä ikävämmiltä, ja kello kahdentoista aikaan kaikki oli taas kunnossa. Tietäessään naapurien olevan kiinnostuneita hänen puuhistaan Amy toivoi tänään onnistuvansa loistavasti ja voivansa siten haihduttaa mielistä edellisen päivän vastoinkäymisen; niinpä hän tilasi isot vaunut ja ajoi komeasti vieraita vastaan tuodakseen heidät juhla-aterialle.

— Nyt kuuluu pyörien ratinaa, he tulevat! Minä menen portille vastaan, koska se vaikuttaa vieraanvaraiselta. Toivottavasti Amy parka saa nyt iloita täydestä sydämestään vaivojensa palkaksi, sanoi rouva March ryhtyen tuumasta toimeen. Mutta heti vaunut nähtyään hän herpaantui: Amyn rinnalla istui yksi ainokainen vieras.

— Beth, juokse äkkiä auttamaan Hannaa korjaamaan puolet lautasista; on hassua istuttaa yksi ainoa tyttö kahdelletoista katettuun ruokapöytään, huudahti Jo kiiruhtaen hänkin portille niin kiihdyksissään, ettei edes muistanut pysähtyä nauramaan.

Amy astui sisään aivan rauhallisena ja oli ihastuttavan kohtelias ainoalle vieraalleen, joka oli pitänyt lupauksensa; muut perheenjäsenet esittivät osansa yhtä taitavasti, ja neiti Eliottin mielestä hänen isäntäväkensä oli varsin hilpeätä joukkoa, sillä perheen oli mahdotonta ajan mittaan pidättää naurunhaluaan. Kun hauska ateria oli päättynyt ja oli käyty katsomassa ateljeeta ja puutarhaa ja keskusteltu innokkaasti taiteesta, Amy tilasi kevyet rattaat ja näytti ystävättärelleen lähitienoita aina auringonlaskuun asti, jolloin 'kutsut' päättyivät.

Kotiin palattuaan Amy oli väsyneen näköinen, mutta mahdollisimman tyyni. Hän huomasi, ettei onnettomasta juhlasta ollut muuta jäljellä kuin epäilyttävä kure Jon suupielessä.

— Sait kauniin ilman iltapäiväajelullesi, kultaseni, sanoi äiti niin luontevasti kuin kaikki kaksitoista olisivat olleet mukana.

— Neiti Eliott oli oikein herttainen tyttö ja näytti viihtyvän hyvin, huomautti Beth lämpimästi.

— Antaisitko minulle muutamia leivoksia? Ne tulisivat kipeään tarpeeseen. Meillä käy yhtä mittaa vieraita, eivätkä minun leivonnaiseni onnistu ikinä näin hyvin, sanoi Meg.

— Ota kaikki, meillähän ei kukaan muu pidä makeasta kuin minä, vastasi Amy ja huokasi ajatellessaan runsaita tarjouksiaan, jotka oli hankkinut aivan turhaan.

— Vahinko ettei Laurie ole auttamassa, alkoi Jo, kun perhe seuraavana päivänä taas ryhtyi nauttimaan jäätelöä ja hummerisalaattia.

Äidin varoittava katse vaiensi hänet, ja kaikki söivät sankarillisen ääneti. Lopulta pastori March huomautti lempeästi: — Hummeri oli antiikin aikana erittäin suosittu ruokalaji —, ja silloin yleinen naurunpuuska keskeytti katsauksen hummerinhistoriaan oppineen miehen suureksi kummastukseksi.

— Pannaan koko höskä koriin ja lähetetään Hummelin perheelle. Minua tympäisee hummerisalaatin näkeminenkin, eikä teidän kaikkien tarvitse kuolla ylensyömiseen vain minun hölmöyteni takia, huudahti Amy silmiään pyyhkien.

— Luulin todella kuolevani, kun näin teidän kahden tulevan niissä mahtavissa vaunuissa, te olitte aivan kuin kaksi pientä pähkinänsydäntä suunnattoman suuressa kuoressa. Ja äiti odotteli portilla oikeata väentungosta! huokasi Jo nauruun tikahtumaisillaan.

— Olen tosiaan pahoillani että petyit, kultaseni. Me teimme kaikkemme, jotta olisit ollut tyytyväinen, sanoi rouva March äänessään äidillistä osanottoa.

— Minähän olenkin tyytyväinen; tein mitä lupasin ja voin lohduttaa itseäni sillä, ettei kutsujen epäonnistuminen ollut minun syytäni, sanoi Amy ääni vähän värähtäen. — Olen kiitollinen teille, kun autoitte minua, ja vielä kahta kiitollisempi, jos lupaatte kuukauteen olla puhumatta näistä kutsuista.

Moneen kuukauteen ei niitä mainittukaan; mutta sana juhla nosti aina hymyn kaikkien huulille, ja syntymäpäivänään Amy sai Laurielta muistolahjaksi pienen korallihummerin.

4

KIRJAILIJANOPPIA

Onnetar hymyili odottamatta Jolle ja pudotti muutaman onnenrahan hänen tielleen. Eivät ne olleet tosin kultarahoja, mutta tuskinpa puoli miljoonaa olisi voinut tehdä tyttöä onnellisemmaksi kuin tuo pieni summa, jonka hän ansaitsi seuraavaan tapaan.

Silloin tällöin Jo sulkeutui huoneeseensa, pukeutui kirjailijanasuun ja 'heittäytyi pyörteeseen', kuten hän itse asian ilmaisi. Hän oli antautunut koko sydämestään ja sielustaan romaanin kirjoittamiseen ja tiesi, ettei saisi rauhaa ennen kuin se oli valmis. Jon kirjailijanasuun kuului musta villakangasesiliina, johon hän saattoi mielensä mukaan pyyhkiä kynää, sekä samasta kankaasta valmistettu lakki, jota koristi iloinen punainen nauharuusuke ja jonka sisään hän työnsi palmikkonsa milloin kirjoitustuuli puhalsi purjeisiin. Tämä päähine oli varoitusmerkki; sen näkyessä utelias kotiväki pysytteli loitolla ja pistäytyi vain silloin tällöin kuin ohimennen kysymään: — Palaako innoituksen tuli?

Aina ei uskallettu tehdä tätäkään kysymystä katsomatta ensin lakin asentoa. Jos tämä paljon puhuva vaatekappale oli otsalla, se osoitti, että ankara työ oli käynnissä; innoituksen hetkinä se työnnettiin takaraivolle vähän vinoon, ja kun kirjailijattaren valtasi epätoivo, hän kiskaisi lakin päästään ja heitti sen lattialle. Silloin tulija vetäytyi ääneti takaisin eikä kukaan uskaltanut puhutella Jota, ennen kuin punainen rusetti taas törrötti hänen otsallaan.

Jo ei suinkaan pitänyt itseään nerona; mutta kun kirjoituspuuska tuli, hän antautui työhönsä kokonaan. Hän ei huomannut nälkää eikä janoa eikä pahaa ilmaa elellessään onnellisena mielikuvituksensa maailmoissa, missä hänellä oli ystäviä, jotka tuntuivat hänestä melkein yhtä todellisilta ja rakkailta kuin elävät olennot. Uni pakeni silmistä, ruoka jäi koskematta, ja päivä ja yö olivat aivan liian lyhyet tuon onnen nauttimiseen, joka teki nämä hetket elämisen arvoisiksi, vaikka ne eivät aina kantaneetkaan näkyvää hedelmää. Tätä jumalaista innoitusta kesti tavallisesti viikon tai pari, sen jälkeen hän irtautui pyörteestään nälkäisenä, unisena, äreänä tai alakuloisena.

Kerran Jo parhaillaan oli tointumassa tällaisesta puuskasta, kun hän lupautui neiti Crockerin seuraksi kuulemaan erästä esitelmää. Palkaksi hyvästä työstään hän sai uuden idean. Esitelmä kuului työväen luentosarjaan ja käsitteli pyramideja. Jo ei oikein ymmärtänyt, miksi tällaiselle kuulijakunnalle oli valittu juuri tuo aihe, mutta ilmeisesti jokin paha yhteiskunnallinen epäkohta korjautuisi tai suuri puute lievenisi, kun faaraoiden loistoa kuvattaisiin kuulijakunnalle, jonka mieltä askarrutti kivihiilen ja jauhojen hinta ja jonka elämä kului paljon kipeämpien ongelmien kuin sfinksin arvoituksen ratkaisemiseen.

He saapuivat aikaisin paikalle, ja sillä aikaa kun neiti Crocker kutoi sukan kantapäätä, Jo huvitteli tutkimalla ympärillä istuvien ihmisten kasvoja. Hänen vieressään vasemmalla väitteli kaksi leveähattuista naishenkilöä pitsiä virkaten naisten oikeuksista. Heidän vieressään istui vanhapiika, joka söi piparminttupastilleja paperipussista, ja vanha herra, joka nautti päivällislepoa keltaisen silkkinenäliinan takana. Jon oikealla puolella ei istunut muita kuin muuan lukuhaluinen poika, joka oli syventynyt lehteensä.

Hän luki jotain kuvalehteä ja Jo tarkasteli piirrosta, joka oli lähinnä häntä. Hän koetti turhaan keksiä, mikä tavaton tapahtumainkulku saattoi vaatia noin julmannäköistä kuvaa. Täydessä sota-asussa komeileva intiaani syöksyi siinä alas jyrkännettä taistellen suden kanssa, joka oli tarrautunut hänen kurkkuunsa. Vieressä tappeli kaksi raivostunutta, harvinaisen pienijalkaista ja suurisilmäistä herrasmiestä keskenään, ja taustalla näkyi pakeneva nainen tukka hajallaan ja suu auki. Kun poika pysähtyi kääntämään lehteä, hän huomasi Jon katsovan ja tarjosi tälle lehdenpuolikasta poikamaisen hyväntahtoisesti sanoen ujostelematta:

— Kiinnostaako? Tämä on hyvä tarina.

Jo otti hymyillen lehden, hän oli yhä kuin kotonaan poikien seurassa, totesi pian, että kertomus oli noita tavanomaisia jännitysjuttuja, joissa harhaillaan rakkauden, salaperäisten tapausten ja murhien viidakossa.

— Hieno juttu, vai mitä? kysyi poika Jon lukiessa sivun viimeisiä rivejä.

— Minä luulen, että sinä ja minä osaisimme kirjoittaa yhtä hyvin, jos koettaisimme, vastasi Jo huvittuneena ihastuksesta, joka kohdistui mokomaan roskaan.

— Olisin onnenpoika jos osaisin. Hän saa kuulemma hyvät rahat tämmöisistä jutuista. Poika osoitti kirjoittajan nimeä: rouva S.L.A.N.G. Northbury.

— Tunnetko hänet? Jo kysyi äkkiä innostuen.

— En, mutta luen kaikki hänen kirjoituksensa, ja eräs minun kaverini on työssä siinä kirjapainossa, jossa tämä lehti painetaan.

— Sanoitko että hän ansaitsee hyvin tällaisilla kertomuksilla?

kysyi Jo ja katseli äskeistä kunnioittavammin järkyttävää kuvaa ja monia sivua koristavia huutomerkkejä.

— Se on tietty! Hän tietää mistä ihmiset pitävät, ja siitä maksetaan hyvin.

Samassa luento alkoi. Jo ei tosin kuullut siitä paljonkaan, sillä professori Sandsin esitelmöidessä Kheopsista, hieroglyfeistä ja egyptiläisistä jalokivikoristeista hän salaa kirjoitti lehden osoitteen muistiin ja päätti urheasti yrittää jännityskertomuksesta tarjottua sadan dollarin palkintoa.

Kun luento päättyi ja kuulijakunta heräsi unestaan, Jo oli mielessään koonnut itselleen suurenmoisen omaisuuden (se ei ollut ensimmäinen toive, jonka paperi ja kynä hänessä oli herättänyt). Hän oli jo vajonnut kertomuksensa suunnitteluun mutta ei osannut päättää, pitäisikö kaksintaistelun tapahtua ennen pakoa vai murhan jälkeen.

Hän ei kertonut kotona suunnitelmistaan, mutta ryhtyi heti seuraavana päivänä työhön, äitinsä suureksi huoleksi, tämä näet oli aina hiukan levoton, kun 'innoituksen tuli alkoi palaa'. Jo ei ollut aikaisemmin kokeillut tällaista tyyliä, vaan oli tyytynyt kirjoittamaan varsin viattomia kertomuksia "Lentävään Kotkaan". Hän saattoi nyt käyttää hyväkseen näyttämökokemuksiaan ja laajaa lukeneisuuttaan. Ne auttoivat häntä tiivistämään kertomuksen tunnelmaa ja rakentamaan jännitystä, samalla kun pukujen sommittelu ja kielellinen asukin oli luontevaa. Kertomukseen sisältyi epätoivoa ja synkkyyttä niin paljon kuin Jo ikinä kykeni kuvittelemaan, hän kun omasta kokemuksestaan tunsi varsin vähän näitä surullisia mielialoja. Tapahtumapaikka oli Lissabon ja niinpä sopivana loppuna kertomukselle oli hirveä maanjäristys. Käsikirjoitus lähti matkaan kaikessa hiljaisuudessa ja Jo liitti mukaan lyhyen kirjeen; hän sanoi siinä vaatimattomasti, että jollei kirjoitus voittaisi palkintoa, mitä tuskin uskalsi odottaa, hän olisi sangen iloinen, jos voisi saada jutusta palkkion.

Käy pitkäksi odottaa kuusi viikkoa ja aika tuntuu sitäkin pitemmältä tytöstä, jonka on säilytettävä salaisuutta. Mutta Jo kesti sen; hän oli jo heittämäisillään kaiken toivon, kun saapui kirje, joka melkein salpasi häneltä hengen, sillä kuoresta putosi sadan dollarin maksuosoitus. Hetken Jo tuijotti sitä kuin se olisi ollut käärme, sitten hän luki kirjeen ja purskahti itkuun. Jos kirjeen kirjoittanut ystävällinen herra olisi aavistanut, miten suuren onnen hän valmisti lähimmäiselleen, hän olisi varmaan huvitellut kaikkina vapaahetkinään kirjoittamalla tuollaisia kirjeitä. Jo piti kirjettä arvokkaampana kuin rahoja, sillä se rohkaisi häntä. Vuosien ponnistusten jälkeen tuntui hyvältä huomata, että oli oppinut kirjoittamaan jotakin — vaikkapa vain jännitysjuttuja.

Harvoin tapaa ylpeämpää nuorta naista kuin Jo, kun hän tyynnyttyään ilmestyi perheensä eteen kirje toisessa, maksuosoitus toisessa kädessä ja hämmästytti kaikki tyynni kertomalla voittaneensa palkinnon. Tietysti ilo nousi ylimmilleen, ja kun kertomus sitten ilmestyi, jokainen luki sen ja kehui sitä; tosin isä, tunnustettuaan ensin kielen virheettömäksi, käsittelyn reippaaksi ja huolelliseksi ja surullisen lopun sangen vaikuttavaksi, pudisti päätään ja sanoi suoraan tapaansa:

— Voit kirjoittaa parempaakin, Jo. Pyri korkealle äläkä välitä rahasta.

— Minusta juuri raha on paras puoli. Mitä ihmettä sinä teet noin suurella omaisuudella? virkkoi Amy katsellen kunnioittavasti ihmeellistä paperiliuskaa.

— Lähetän Bethin ja äidin pariksi kuukaudeksi meren rannalle, Jo vastasi empimättä.

— Ihanaa! — Ei, en minä voi lähteä, se olisi kovin itsekästä, huudahti Beth työntäen pois maksuosoituksen, jota sisko heilutteli hänen edessään.

— Mutta sinun täytyy lähteä, minä olen saanut sen päähäni. Siksi minä yritin ja siksi onnistuin. Minulta ei mikään onnistu, jos ajattelen vain itseäni; minun on paljon edullisempaa tehdä työtä sinun hyväksesi, ymmärräthän. Sitä paitsi äitikin tarvitsee ilmanvaihdosta eikä hän tahdo jättää sinua, niin että sinun täytyy lähteä. Hauskaa kun palaat sitten kotiin yhtä pyöreänä ja punaposkisena kuin ennen. Eläköön tohtori-Jo, joka aina parantaa potilaansa!

Pitkän pohdinnan jälkeen he tosiaan matkustivat meren rannalle, ja vaikka Beth ei palannutkaan niin pyöreänä ja punakkana kuin oli toivottu, hän oli kuitenkin vahvistunut, ja rouva March väitti nuortuneensa kymmenen vuotta.

Jo oli siis tyytyväinen rahojensa sijoitukseen ja ryhtyi hilpein mielin työhön ansaitakseen lisää ilahduttavia maksuosoituksia. Vuoden kuluessa hän ansaitsikin niitä monta ja tunsi vähitellen olevansa tärkeä henkilö kodissa, sillä mustekynän taika muutti hänen 'jaarituksensa' heidän kaikkien hyvinvoinniksi. "Herttuan tytär" maksoi lihakaupan laskun, "Kummituskäsi" levitti lattialle uuden maton ja "Luostarin kirous" tuotti suurta siunausta Marchin perheen mauste- ja pukuvarastoon.

Rikkaus on oivallinen asia, mutta köyhyydelläkin on valoisat puolensa. Vastoinkäymisten suuri siunaus on se todellinen tyydytyksen tunne, jonka ankara henkinen tai ruumiillinen työ tekijälleen tuottaa. Pakottavan puutteen ansioksi onkin luettava ainakin puolet kaikista viisaista, hyödyllisistä ja hauskoista keksinnöistä, joita maailmassa on tehty. Jo sai tuntea tuon tyydytyksen esimakua eikä hän enää kadehtinut rikkaampia ystäviään, vaan nautti tietäessään, että kykeni elättämään itsensä pyytämättä penniäkään muilta.

Hänen kertomuksensa eivät herättäneet suurtakaan huomiota, mutta ne menivät hyvin kaupaksi. Se kannusti Jota, ja hän päätti saavuttaa rohkealla teolla mainetta ja varallisuutta. Kirjoitettuaan neljännen kerran puhtaaksi romaaninsa hän luki sen läheisimmille ystävilleen ja lähetti sitten peläten ja vapisten tekeleensä kolmelle eri kustantajalle. Se hyväksyttiin painettavaksi siinä tapauksessa, että tekijä lyhentäisi siitä kolmanneksen ja poistaisi juuri ne kohdat, joita hän itse eniten ihaili.

— Minun täytyy siis joko työntää tämä vanhaan peltikattilaani homehtumaan, maksaa itse painatuskustannukset tai silpoa koko juttu sellaiseksi, että se miellyttää ostajia, jotta ansaitsisin sillä mahdollisimman paljon. On hyvä hankkia taloon mainetta, mutta raha on käyttökelpoisempaa. Niinpä on parasta pitää perheneuvottelu tämän tärkeän asian ratkaisemiseksi, tuumi Jo ja kutsui perheen koolle.

— Älä pilaa kirjaasi, tyttöseni, sen sisältö on arvokkaampi kuin uskotkaan. Anna sen odottaa ja kypsyä. Tämä oli isän neuvo; hän puhuikin kokemuksesta, sillä jo kolmenkymmenen vuoden ajan hän oli odottanut oman hedelmänsä kypsymistä eikä vieläkään kiirehtinyt korjaamaan sitä, vaikka se jo oli makea ja mehukas.

— Minun mielestäni Jon on parempi yrittää kuin jäädä odottamaan, arveli rouva March. — Arvostelu on paras opettaja tällaisissa asioissa, sillä se auttaa häntä näkemään arvaamattomia vikoja ja ansioita ja onnistumaan paremmin seuraavalla kerralla.

— Se on totta, myönsi Jo rypistäen kulmiaan. — Olen jauhanut niin kauan mielessäni tätä kirjaa, etten itsekään tiedä onko se hyvä, huono vai keskinkertainen. Siitä on paljon apua, että joku puolueeton henkilö tutkii sitä ja ilmoittaa, mitä hän siitä arvelee.

— Minä en poistaisi siitä sanaakaan, pilaat vielä koko kirjan. Henkilöt sinänsä ovat paljon mielenkiintoisemmat kuin se, mitä heille tapahtuu. Kaikki menee vain sekaisin, jos rupeat sitä muuttelemaan, selitti Meg, joka lujasti uskoi, että tämä romaani oli paras mitä milloinkaan oli kirjoitettu.

— Mutta herra Allen sanoo: "Jättäkää selittely pois, lyhentäkää kertomusta ja tiivistäkää sen tunnelmaa, antakaa henkilöidenne kertoa omalla suullaan", keskeytti Jo turvautuen kustantajan mielipiteeseen.

— Tee niin kuin hän sanoo, hän tietää mikä menee kaupaksi. Kirjoita hyvä, lukijoille mieluinen kirja, ja koeta ansaita niin paljon rahaa kuin suinkin mahdollista. Sitten kun olet saanut nimeä, voit ruveta kulkemaan omia teitäsi ja kuvailemaan filosofisia ja mietiskeleviä henkilöitä, sanoi Amy, joka otti asian aivan käytännölliseltä kannalta.

— No niin, nauroi Jo, jos minun henkilöni ovat 'filosofisia ja mietiskeleviä', ei se ole minun syyni, sillä minulla ei ole aavistustakaan noista asioista, paitsi mitä joskus isältä olen kuullut. Jos hänen viisaita ajatuksiaan on päässyt puikahtamaan minun romaaniini, sen parempi vain. No, Beth, mitä mieltä sinä olet?

— Tahtoisin nähdä sen pian painettuna. Beth hymyili heikosti sanoessaan tämän, mutta hän painotti tietämättään 'pian'-sanaa, ja lapsellisen vilpittömät silmät katsoivat Jota niin rukoilevasti, että surullinen aavistus täytti hetkeksi sisaren sydämen, ja hän päätti ryhtyä toimeen "pian".

Niinpä nuori kirjailija laski spartalaisen päättävästi esikoisensa pöydälle ja paloitteli sen säälimättä kuin ihmissyöjä. Toivoen voivansa miellyttää kaikkia hän pyysi neuvoja puolelta ja toiselta, mutta ei osannut olla kenellekään mieliksi enempää kuin sadun ukko aaseineen.

Isä piti mietiskelystä, jota tekijän tietämättä oli eksynyt mukaan, se sai siis jäädä, vaikka Jolla olikin omat epäilyksensä niiden kohtien suhteen. Äidin mielestä tarinassa oli tosiaan liian verkkaisia kuvauksia; ne siis poistettiin melkein kaikki — ja samalla monta kokonaisuuden kannalta tärkeätä kohtaa. Meg ihaili romaanin surullista loppua, niinpä Jo sommitteli kuolinkamppailun entistäänkin järkyttävämmäksi tehdäkseen hänelle mieliksi. Amy taas ei pitänyt leikillisistä paikoista, ja parasta tarkoittaen Jo sen vuoksi poisti nekin kohdat, jotka olivat luoneet hiukan hilpeyttä kertomuksen synkkään juoneen. Ja lopulta, tuhoa täydentääkseen, hän lyhensi romaanistaan kolmanneksen ja lähetti sitten pienen kirjaparkansa, kuin kynityn satakielen, suureen touhuavaan maailmaan onneansa koettamaan.

No niin, se painettiin, ja Jo sai siitä kolmesataa dollaria, ja lisäksi vielä niin paljon kiitosta ja moitetta, ettei hän ollut voinut aavistaakaan, vaan joutui kaikesta niin pyörälle päästään, että kesti hyvän aikaa ennen kuin hän toipui ennalleen.

— Äiti, sinä sanoit, että arvostelut olisivat minulle hyödyksi, mutta kuinka se on mahdollista, kun ne ovat keskenään aivan vastakkaisia? En edes tiedä olenko kirjoittanut lupaavan kirjan vai olenko rikkonut kaikkia kymmentä käskyä vastaan! huudahti Jo raukka lukiessaan arvosteluja, jotka hetkeksi täyttivät hänen mielensä ilolla ja ylpeydellä painaakseen sen seuraavassa silmänräpäyksessä raivon ja masennuksen valtaan. — Tässä sanotaan: "Erinomainen kirja, läpeensä todellinen, täynnä kauneutta ja vakavuutta; kaikki siinä on puhdasta, tervettä ja raikasta", luki kirjailija neuvottomana. — Seuraava kirjoittaa vuorostaan: "Romaanin koko perusasenne on huono, se on täynnä sairaalloisia kuvitelmia, spiritistisiä aatteita ja luonnottomia henkilöitä." Mutta eihän minulla ole mitään erityistä asennetta, en usko spiritismiin enkä sen vuoksi ymmärrä, miten tämä arvostelu voisi olla oikea. Muuan sanoo: "Tämä on parhaita romaaneja, mikä Amerikassa on ilmestynyt vuosiin!" (Tiedän kyllä että se on valhetta.) Eräs taas väittää: "Vaikka kirja onkin omaperäinen, voimakkaasti ja tunteellisesti kirjoitettu, se on vaarallinen." Todellakin! Toiset tekevät siitä pilaa, toiset ylistävät taivaaseen asti, mutta kaikki ovat sitä mieltä että tähtään kirjallani johonkin päämäärään, vaikka kirjoitin sen vain huvin ja rahan vuoksi. Olisi ollut parempi painattaa se kokonaisena tai jättää se tyystin julkaisematta, sillä minä vihaan epäoikeudenmukaisia arvosteluja.

Kotiväki ja ystävät tekivät parhaansa lohduttaakseen Jota, mutta herkästä ja rohkeasta tytöstä epäonnistuminen tuntui katkeralta. Se oli kuitenkin hänelle hyödyksi, sillä arvostelukykyisten henkilöiden kritiikki on aina terveellistä nuorelle kirjailijanalulle. Kun ensimmäinen mielipaha haihtui, Jo pystyi jo nauramaan pienelle kirjaparalleen ja näkemään mikä siinä oli hyvää. Hän tunsi viisastuneensa ja vahvistuneensa saamistaan iskuista.

— Minä en ole nero niin kuin Keats enkä aio kuolla tähän paikkaan, hän selitti reippaasti: — Olen loppujen lopuksi onnistunut vetämään heitä nenästä; sitä mikä on suoraan todellisesta elämästä, väitetään luonnottomaksi ja valheelliseksi, kun taas se, minkä olen keksinyt omasta päästäni, on "ihastuttavan luonnollista, kaunista ja todenmukaista". Lohdutan itseäni sillä, ja sitten kun ehdin, julkaisen uuden kirjan.

5

KOTOISIA KOKEMUKSIA

Kuten useimmat nuoret rouvat, Megkin oli päättänyt tulla oikein malliemännäksi. Koti tulisi olemaan Johnille paratiisi; hän näkisi aina vaimonsa hymyilevänä, söisi joka päivä herkullista ruokaa eikä hänen vaatteistaan puuttuisi ikinä ainoatakaan nappia. Meg ryhtyi työhön rakkautensa lämmöllä, tarmokkaana ja iloisena eikä sen vuoksi voinutkaan epäonnistua — pieniä kompastuksia lukuunottamatta. Mutta rauhan tyyssijaksi hänen paratiisiaan ei voinut suinkaan sanoa; pikku emäntä touhusi, pelkäsi kuollakseen epäonnistumista ja hääri todellisen Martan tavoin moninaisten murheiden painamana. Joskus hän oli liian väsynyt edes hymyilläkseen. Johnin vatsa ei sietänyt hienoa ruokavaliota, vaan vaati kiittämättömästi yksinkertaista ravintoa. Mitä taas nappeihin tulee, Meg sai piankin ihmetellä, mihin ne kaikki joutuivat, ja pudistaa päätään miesten huolimattomuudelle. Hän jo uhkaili, että John sai itse ruveta ompelemaan nappinsa, jotta nähtäisiin kestäisikö hänen työnsä paremmin kömpelöiden sormien kärsimättömät nykäisyt.

He olivat onnellisia senkin jälkeen kun huomasivat, ettei ihminen elä pelkästä rakkaudesta. Johnin mielestä Meg oli yhtä kaunis hymyillessään kodikkaan kahvipannun takaa, eikä Megin mielestä heidän aamujäähyväistensä romanttisuutta pilannut lainkaan se, että John häntä hellästi suudeltuaan kysyi: — Lähetänkö lampaanlihaa vai vasikkaa päivälliseksi, kultaseni? Pieni talo ei enää ollut ihastuttava huvimaja, siitä tuli koti, ja nuori pari huomasi pian, että muutos oli vain eduksi. Aluksi he leikkivät kotia ja iloitsivat kuin lapset; sitten John tarttui tarmokkaasti työhön tuntien harteillaan perheenisän vastuun; Meg pani hienot koruesiliinansa syrjään, solmi eteensä suuren vyöliinan ja ryhtyi askareisiin osoittaen, kuten jo sanottu, enemmän tarmoa kuin taitoa.

Keittämisvimman kestäessä hän tutki rouva Comeliuksen keittokirjan läpikotaisin kuin se olisi ollut matematiikan oppikirja.

Kärsivällisesti ja huolellisesti hän koetti ratkaista sen monia probleemoja. Toisinaan kutsuttiin kotiväki syömään jotakin herkkua, jota oli sattunut tulemaan liian runsaasti, toisinaan taas lähetettiin Lotty kaikessa hiljaisuudessa epäonnistuneen vehnäleipomuksen kera Hummelien luo, missä leivät pian hupenivat nälkäisiin vatsoihin.

Mutta kun oli vietetty ilta tilikirjaa tutkien, lamaantui Megin keittointo tavallisesti joksikin aikaa ja sijalle tuli ankara säästäväisyyden kausi. Silloin mies parka sai tyytyä leipävanukkaaseen, hakkelukseen ja lämmitettyyn kahviin, mikä pani hänen kärsivällisyytensä kovalle koetukselle. Hän kesti sen kuitenkin kiitettävän urhoollisesti. Mutta ennen kuin kultainen keskitie löydettiin, Meg sai kotoisiin kokemuksiinsa sen, josta harva nuori pari säästyy — perheriidan.

Meg tunsi tosi emännän tavoin suurta halua täyttää ruokasäilönsä kotitekoisilla säilykkeillä, ja hän päätti itse keittää viinimarjahyytelöä. John sai määräyksen tilata tusinan verran pieniä lasipurkkeja ja ylimääräisen sokerilähetyksen. Oman puutarhan marjat olivat näet kypsiä ja ne oli keitettävä heti.

John uskoi lujasti, että hänen vaimonsa pystyi mihin hyvänsä; hän suostui Megin tahtoon, ja marjasato päätettiin säilöä mahdollisimman herkullisesti. Kauppiaalta tuotettiin neljä tusinaa pieniä, sieviä lasipurkkeja ja puoli säkkiä sokeria, ja muuan pieni poika tuli auttamaan Megiä marjojen poimimisessa. Kiharat huivin peitossa, hihat kyynärpäihin käärittyinä ja yllään ruudullinen esiliina, joka suuruudestaan huolimatta oli keimailevan näköinen, nuori emäntä ryhtyi työhön. Oli päivänselvää, että hän onnistuisi, olihan hän nähnyt Hannan säilövän satoja kertoja.

Aluksi Meg hiukan hämmästyi nähdessään pitkän purkkirivin, mutta John piti kovasti viinimarjahyytelöstä, ja nuo pienet purkit olisivat niin hauskan näköiset ylähyllyllä, että Meg päätti täyttää ne kaikki. Niinpä hän vietti pitkän päivän hyytelönsä ääressä poimien, keittäen, siivilöiden ja touhuten. Hän pani kaiken taitonsa liikkeelle; hän katsoi neuvoa keittokirjasta; hän mietti miettimistään, mitä Hanna oli tehnyt ja mikä häneltä oli jäänyt tekemättä; hän keitti, sokeroi ja siivilöi hyytelön kerran toisensa jälkeen, mutta tuo hirveä sotku ei vain hyytynyt.

Hänen teki mielensä juosta kotiin — esiliinoineen päivineen kysymään äidiltä neuvoa, mutta John ja hän olivat päättäneet, etteivät he ikinä antaisi kenenkään tietää kotoisia harmejaan, kommelluksiaan tai riitojaan. Viimeksi mainitulle he olivat nauraneet, ikään kuin riidan ajatuskin olisi ollut suorastaan mahdoton. He pysyivät kuitenkin päätöksessään, toimivat omin neuvoin milloin vain voivat, eikä kukaan puuttunut heidän asioihinsa.

Meg siis huhki koko kuuman kesäpäivän yksin onnettoman keitoksensa ääressä ja viiden tienoissa hän vajosi istumaan sekaisessa keittiössään, väänteli tahrautuneita käsiään, korotti äänensä ja itki.

Avioliittonsa alkuaikoina Meg oli usein julistanut:

— Minun mieheni saa tuoda taloon ystäviään milloin hyvänsä, täällä odottaa aina viihtyisä koti, hyväntuulinen emäntä ja hyvä päivällinen. John kultaseni, sinun ei tarvitse koskaan kysyä minulta lupaa, voit kutsua kenet hyvänsä pelkäämättä, etten minä toivottaisi häntä tervetulleeksi.

Miten ihastuttavalta tuo kuulostikaan! John oikein säteili ylpeydestä kuullessaan Megin puhuvan noin. Hänestä oli suurenmoista omistaa noin oivallinen vaimo. Mutta vaikka heillä jo oli ollut vieraita monet kerrat, ei kukaan milloinkaan sattunut tulemaan odottamatta eikä Meg ollut joutunut lunastamaan lupaustaan ennen kuin nyt. Tässä murheen laaksossa käy aina niin; järkähtämätön kohtalo määrää tällaiset asiat, emmekä me kykene muuta kuin ihmettelemään, päivittelemään ja kestämään ne parhaamme mukaan.

Jollei John olisi kokonaan unohtanut hillopuuhia, olisi todella ollut anteeksiantamatonta, että hän juuri tänään toi yllättäen vieraan päivälliselle. Mielissään siitä, että aamulla oli hankittu runsaasti ruokavaroja, ja varmana että päivällinen olisi täsmälleen valmiina, hän nautti ajatellessaan miten ihastuttavalta näyttäisi, kun hänen sievä pikku vaimonsa rientäisi heitä vastaan. Näissä mietteissä hän toi ystävänsä taloon tuntien nuorena aviopuolisona ja isäntänä suurta tyydytystä.

Maailma on täynnä pettymyksiä, sen John huomasi, kun he saapuivat Kyyhkyslakkaan. Eteisen ovi oli tavallisesti auki, mutta nyt se oli lukossa ja edellisen päivän roskat näkyivät portailla. Eteisen ikkunat olivat kiinni ja verhot alhaalla. Ei ollut jälkeäkään herttaisesta vaimosta, joka ompelisi puutarhassa valkoisiin pukeutuneena tukassa sievä nauharuusuke, eikä kirkassilmäisestä emännästä, joka ujosti toivottaisi vieraan tervetulleeksi. Ei sinnepäinkään, ei näkynyt ristinsielua. Vain pieni punaposkinen poika torkkui viinimarjapensaan alla.

— Täällä on tainnut tapahtua jotakin. Mene puutarhaan, Scott, minä katson missä vaimoni viipyy, virkkoi John hätääntyneenä hiljaisuudesta.

Hän juoksi ympäri taloa palaneen sokerin katkun opastamana, ja herra Scott seurasi häntä outo ilme kasvoillaan. Kun John katosi eräästä ovesta, hän jäi hienotunteisesti jonkin matkan päähän, mistä saattoi hyvin sekä nähdä että kuulla, ja poikamies kun oli, hän nautti täydestä sydämestään siitä mitä nyt seurasi.

Keittiössä oli vallalla hämmennys ja epätoivo. Osaa hyytelöstä valutettiin purkista toiseen, osa oli lattialla ja loppu paloi täyttä vauhtia hellalla. Lotty herkutteli kaikessa rauhassa leivällä ja viinimarjamehulla, hyytelö oli näet vielä toivottoman juoksevassa tilassa, ja rouva Brooke itki epätoivoisesti esiliina silmillään.

— Kultaseni, mikä hätänä? huudahti John rynnätessään keittiöön. Hän kuvitteli kauhuissaan Megin polttaneen kätensä tai saaneen äkkiä jonkin huonon uutisen. Samalla hän tunsi mielessään salaista levottomuutta puutarhassa odottelevan ystävänsä vuoksi.

— Oi John, olen väsynyt ja kuumissani ja onneton ja masentunut! En pysty enää mihinkään. Sinun täytyy auttaa minua tai minä kuolen! Lopen uupunut emäntä painautui hänen rintaansa vasten antaen hänelle siten todella makean vastaanoton. Hänen suuri esiliinansa oli näet saanut viinimarjakasteen samalla kertaa kuin lattia.

— Mikä sinun on, rakkaani? Onko jotakin hirveätä tapahtunut? John kysyi levottomana ja suuteli hellästi vaimonsa pientä myssyä, joka oli valahtanut aivan vinoon.

— On, nyyhkytti Meg epätoivoisena.

— Kerro pian. Älä vain itke, sitä minä en kestä. Kerro pian, kultaseni.

— Mehu ei hyydy enkä tiedä mitä tekisin!

John Brookelta pääsi niin sydämellinen nauru, ettei hän koskaan myöhemmin uskaltanut niin nauraa. Hyväntuulinen Scottkin hymyili tahtomattaan kuullessaan hänen hilpeän äänensä, joka sai Megin maljan vuotamaan yli äyräittensä.

— Siinäkö kaikki? Kaada koko sotku ulos ikkunasta äläkä vaivaa sillä enää mieltäsi. Jos tahdot, ostan sinulle uutta kaupasta; mutta älä Herran nimessä pane toimeen kohtauksia, olen tuonut Jack Scottin päivälliselle, ja…

John ei ehtinyt pitemmälle, sillä Meg tönäisi hänet luotaan, vajosi istumaan tuolille väännellen tuskissaan käsiään ja huudahti osaksi suuttuneena, osaksi moittien ja kauhuissaan:

— Vielä päivällisvieraita ja kaikki on ihan sekaisin! John Brooke, miten saatoit tehdä tämän?

— Hiljaa, hän on puutarhassa! Unohdin kokonaan tuon kirotun hyytelön, mutta sitä ei voi nyt auttaa, John virkkoi katsellen huolestuneena ympärilleen.

— Sinun olisi pitänyt lähettää sana minulle tai kertoa aamulla, tiesithän miten kiire minulla oli, jatkoi Meg ärtyneenä; kyyhkynenkin osaa näet tarpeen tullen nokkia.

— En tiennyt siitä vielä aamulla enkä ehtinyt lähettää sinulle sanaa, sillä tapasin hänet kadulla. En sitä paitsi ajatellutkaan pyytää sinulta lupaa, koska olet aina selittänyt, että saan tehdä niin kuin itse tahdon. Tämä on nyt ensimmäinen kerta, jolloin sitä yritin, mutta luulen että se jää myös viimeiseksi, jatkoi John loukkaantuneena.

— Toivottavasti! Vie hänet heti pois; en voi tavata häntä, eikä meillä ole ruokaakaan.

— Vai niin! Missä sitten on paisti ja vihannekset, jotka lähetin, ja missä on lupaamasi vanukas? huudahti John rynnäten ruokakomeroon.