E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

EERIK XIV JA JUHANA III: I. VELJESVIHA

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

1. Korea alku. 2. Kuningas Eerik. 3. Prinsessat. 4. Yrjö Pietarinpoika. 5. Juhana herttua. 6. Sinunko vai minun? 7. Ensimäinen yhteentörmäys. 8. Kuningatarta etsitään. 9. Maunu herttua. 10. Etsimistä jatkuu. 11. Sotaa ja vainoa. 12. Taistelija toisella alalla. 13. Muistorikas kohtaus. 14. Mielenhäiriö alkaa. 15. Kun hullut raivoavat vapaasti. 16. Viimeinen yritys. 17. Mitä vähäpätöinen voi. 18. Sovinto. 19. Sotaa ja juonia. 20. Joka toiselle kuoppaa kaivaa, hän itse siihen lankeaa.

1.

KOREA ALKU.

Ei koskaan ollut elämä ja liike ollut Upsalassa suurempi kuin 28:ntena kesäkuuta 1561. Koko edellisen yön oli suuria ihmisjoukkoja ajaen, ratsastaen ja käyden kulkenut kaupungin läpi ja asettunut majailemaan jumala ties mihin. Kimpsuineen kampsuineen he vain katosivat pieniin, vähäpätöisiin taloihin, joilla näytti olevan erinomainen kyky ottamaan suojiinsa kuinka monta hyvänsä. Näiden jälkeen tuli toisia joukkoja, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka vuorostaan hävisivät samoihin tai muihin paikkoihin.

Suurempiin taloihin tuli arvokkaampia vieraita hevosineen, palvelijoineen, ja niissä tuli sekamelska ja tungos vielä pahemmaksi, sillä kaikkialla näytti tulleen säännöksi, että jokaisen, joka etsi kattoa päällensä, piti saaman sen. Ne, jotka tahtoivat nukkua, voivat sen tehdä nojautuen toisiinsa; mitään kaatumisen vaaraa ei ollut, siihen ei ollut tilaa.

Ne onnelliset, joilla oli ajoneuvot, jäivät niihin; niissä syötiin mukana tuoduista eväskonteista ja niissä pukeuduttiin lähestyviä juhlamenoja varten.

Mutta kaikkialta kaduilta ja pihoista, asuinhuoneista ja talleista sekä vartavasten pystytetyistä teltoista kuului rupatusta ja naurua, kysymyksiä ja vastauksia, hevosten hirnuntaa, aasien kiljuntaa, koirien vinkumista, voitelemattomien pyörien kitinää, porttien ja ovien pauketta sekä sen ohessa kirouksia Saksan, Hollannin, Itägöötanmaan, Smålannin, Tanskan ja Tukholman kielillä ja murteilla; olipa puolalaisia ja ranskalaisiakin sanoja joukossa, niin että otappa tuosta kaikesta selvää.

Silloin pamahti muutama kumea laukaus.

Tuli hetkiseksi hiljaisuus, sitten huudettiin kuin yhdestä suusta: "Nyt ne tulevat!" ja porteista sekä sivukaduilta tulvaili suuria ihmisjoukkoja; siinä tungettiin ja tyrkittiin, huudettiin ja itkettiin, mutta eteenpäin piti jokaisen pääsemän, vaikka henki olisi ollut kysymyksessä.

Uteliasten joukossa oli nuori huovi vaimoineen; kumpikin talutti lasta kädestä, ja he pyrkivät kaikin voimin eteenpäin.

"Minä pelkään, että he likistävät kuoliaaksi tyttöriepuni", sanoi vaimo hengästyksissään, "kun tunkeilevat niin kauheasti."

"Pidetään häntä välissämme, muuten hänet tallataan", vastasi mies.

Vaimo teki niinkuin neuvottiin, ja 13-vuotias kuolonkalpea tyttö nojasi päätänsä häneen.

"Miten on laitasi, Kaarina?"

"Minä tahdon kotiin", nyyhkytti tyttö.

"Etkö tahdo nähdä kuninkaan kruunausta niinkuin kaikki muutkin?" sanoi isä.

"Olisi ollut yhtä hyvä, jos olisimme kuulleet puhuttavan siitä", virkkoi äiti.

"Enkö ole sanonut kuninkaan kirjeessään ilmoittaneen tahtovansa, että jokaisen, ylhäisen ja alhaisen, miehen ja vaimon tulee olla läsnä kruunauksessa, ja kun minulla on lupaus henkivartijastoon pääsemisestä, voinen tuskin niskoitella korkeata esivaltaa vastaan, sillä sen voisin saada päälläni maksaa."

"Mitä niin korkea herra meistä huolisi!"

"Isä, isä, auta!" ähkyi poika toisella puolella.

"Niin, mutta nyt ne tekevät kai lopun pojasta", vaikeroi äiti, "etkö voisi ottaa häntä syliisi."

"Se on pieni asia." Ja kunnon huovimme otti pojan käsivarrelleen ja heitti hänet hartioilleen; siellä hän istui pian hajareisin, isän pää jalkojensa välissä, ja pyyhittyään vedet silmistään ja tukan otsaltaan hän huusi:

"Hurraa! Täältäpä voi nähdä kaikki. Tuolla ne tulevat joen itäpuolella."

"Niin, ruotsalaisten ja saksalaisten herrain piti menemän
Flöthesundiin hänen majesteettiansa vastaan", sanoi huovi.

"Kas, kas, noin paljon huoveja", huudahti poika.

"Niitä on muutama tuhat", vastasi isä.

"Ja ne, jotka tulevat niiden jäljessä, hohtavat kuin puhtain hopea.
Katsokaa tuollaisia keihäitä ja tapparoita."

"Ne ovat musketöörejä."

Silloin kuului rumpujen pärrytys ja torvien toitotus.

"Niin jumalattoman paljon hevosia", huudahti poika, "ja miehillä on punaiset hameet."

"Se on matkapuku", selitti eräs vanha mies, joka seisoi aivan vieressä ja jo ennenkin oli tarkastellut eloisaa poikaa. "Ne, jotka tulevat edellä, ovat kuninkaan; minä en voi niitä laskea, mutta niitä pitäisi oleman neljätoistasataa."

"Nyt tulee sieltä kaksi paljain päin", huomautti poika, "ja heidän jäljessään… kuulkaa semmoista toitotusta ja pärrytystä."

"Ne ovat airuet, torvensoittajat ja rummuttajat, jotka ratsastavat vierasten lähettilästen edellä."

"Se, joka ratsastaa ensimäisenä, on Pommerin herttua", huudahti huovi, "hänet minä tunnen."

"Airuita on noin kaksikymmentä, ja jokaista seuraa yksi valtakunnan neuvoksista", selitti vanhus.

"Kuinka koreita he ovat… kuinka paljon töyhtöjä ja vitjoja!" huudahti poika aivan hurmaantuneena.

"Katso nyt niitä, jotka tulevat näiden perässä", sanoi vanha mies; "siinä tulevat kuninkaan kamarijunkkarit ja kamreerit sekä heidän jäljessään kaksi airutta, nekin paljain päin."

"Ja senjälkeen kahdeksan torvensoittajaa ja kaksi paria vaskirumpuja.
Voi, semmoista hälinää!" huudahti poika.

"Nyt tulevat valtakunnan arvokkaimmat herrat; se on yliairut, joka ratsastaa heidän edellään, mutta katso nyt, tuolla tulee marski paljastettu miekka kädessään."

"Kuningas, nyt tulee kuningas!" huudettiin joka puolelta, ja tungos tuli, mikäli mahdollista, vielä pahemmaksi.

Maunu ja hänen vaimonsa työnnettiin melkein hevosiin asti, mutta Jens istui tyynenä isän olkapäillä tuijottaen ymmällään kuninkaan hovipoikiin, jotka punaisissa samettimekoissaan ratsastivat kullatuilla tamineilla varustetuilla skoonelaisilla hevosilla.

Näiden jäljessä tuli kuningas ratsastaen harmaansinervällä hevosella, joka oli koristettu kauniimmilla ja komeimmilla töyhdöillä. Itse oli hän puettu liivinuttuun, johon oli niin tiheään neulottu helmiä ja jalokiviä, ettei voinut nähdä edes mitä kangasta se oli. Samoin hattu ja miekkavyö ihan loistivat, niin paljon oli niissä kalliita kiviä.

Kuninkaan lakeijat, jotka juosten seurasivat kulkuetta, olivat puetut valkoisiin, mustalla sametilla reunustettuihin samettiröijyihin. Henkivartijain mustaan samettipukuun oli rinnan ja selän puolelle hopealla neulottu kirjaimet E.R [Ericus Rex = Eerik kuningas. Suomentajan muist.] ja niiden päälle kruunu.

Kuninkaan jäljessä tulivat ruhtinaat: Juhana herra, Suomen herttua, Maunu herra, Itägöötanmaan herttua, ja Kaarle herra, Södermanlannin herttua, kukin lakeijainsa ja henkivartijainsa ympäröimänä.

Senjälkeen tuli Ruotsin aatelisto ja saksalaiset junkkerit palvelijoineen, tarkk'ampujat ja valtakunnan lippu. Vuorelta ammuttiin herkeämättä; arkkipiispa ja muut piispat olivat hänen majesteettiansa vastassa, ja kun hän siten oli saapunut linnan portille, pysähtyivät huovit tie- ja katuvieriin, mutta kaikki herrasväki, sekä ruotsalainen että saksalainen, seurasi kuninkaallista majesteettia linnaan.

Kansanjoukko oli tunkeutunut jäljessä niin kauas kuin oli päässyt; nyt se hajaantui kaikkiin suuntiin; sinä päivänä, ei enää ollut mitään nähtävää.

Maunu laski Jensin kadulle lausuen: "Nyt saat käydä omin jaloin."

"Jospa olisin kuninkaan hovipoika", vastasi tämä, "hei kuinka minä ratsastaisin."

"Äiti, minä näin kuninkaan, ja hän nyökäytti päätään minulle", sanoi tyttö, "ja minä vastasin.",

"Sen olet ehkä uneksinut", tuumaili äiti, "mutta nyt menemme saamaan jotakin suuhumme."

Mukanaan tuomansa eväskontin olivat he piilottaneet erään tallin seimeen, mutta kun perheen piti asettuman aterioimaan, talutti renki hevoset talliin; he saivat lähteä muualle, siellä ei ollut sijaa heille.

"Mennään kaupungin ulkopuolelle", sanoi Maunu. "Nyt voi oleksia joka pensaan juuressa."

He olivat juuri lähtemäisillään, kun vanhus taas seisoi heidän edessään.

"Minne matka?" kysyi hän.

"Metsään syömään ja nukkumaan."

"Seuratkaa minua, saatte tilaisuuden kumpaiseenkin."

"Mutta jopa olette kummallinen", sanoi Maunu vähän pelokkaasti. "Ette edes tunne meitä."

Vanhus nauroi. "Sanokaa minua Simon mestariksi", vastasi hän. "Minä olen kuninkaan kultaseppä. Minulla ei ole tuttuja kaupungissa, ja sentähden voin kernaasti puhella teidän kanssanne."

Näin sanottuaan otti hän poikaa kädestä lisäten: "Seuratkaa nyt, ettemme eksy toisistamme."

Ei siinä ollut miettimisen aikaa; Simon mestari ja Jens pujottelivat niin näppärästi tulevien ja menevien, ajavien ja ratsastavien välitse, että Maunu ja Inga, joilla oli tyttö välissään, vaivoin saattoivat heitä seurata.

He poikkesivat itäpuolelle eräälle sivukadulle, jolla oli verrattain vähän väkeä; siellä he pysähtyivät erään matalassa aitauksessa olevan portin eteen, Simon mestari otti suuren avaimen taskustaan ja aukaisi sen viitaten seuralaisiansa tulemaan sisään sekä sulki taas portin sisäpuolelta.

He olivat pienessä puutarhassa, jossa oli paljon kukkia ja puita.

"Kuinka täällä on näin tyhjää?" rohkeni Maunu kysyä.

"Talon omistaja ei tahdo tänne vierasta väkeä."

"Hän on luultavasti joku suuri herra", tuumaili Jens.

"Kuningas."

Ei salaman iskukaan olisi saanut suurempaa hämmästystä aikaan; neuvottomina he katselivat toisiaan, eikä kukaan uskaltanut virkkaa sanaakaan.

Puutarhan ylisessä päässä oli pieni taiteellinen rakennus, joka muistutti ylösalaisin käännettyä porkkanaa tai kirkontornia.

"Missä kirkko on, äiti?" kysyi Kaarina.

"Luultavasti maan alla", kuiskasi tämä.

Simon mestari aukaisi pienen sivuoven ja käski vierastensa astua sisään.

He tulivat jotenkin suureen, vilvakkaan huoneeseen, jossa oli monta pientä ikkuna-aukkoa; katto oli suurista palkeista, seinät höylätyistä laudoista, ja niissä oli hiilipiirustuksia, joiden merkitystä vastatulleet vieraamme eivät voineet käsittää.

Eräässä nurkassa oli suuri liesi, vastaisella puolella kaappi, joka täytti puolen seinää. Keskellä lattiaa oli pitkulainen, yksinkertainen puupöytä ja sen ympärillä useita tuoleja, joissa oli korkeat selkänojat. Siinä koko kalusto.

"Syökäämme nyt; istukaa, hyvät ystävät", sanoi Simon mestari mennen kaappinsa luo, jonka aukaisi ottaen sieltä esiin yhtä ja toista.

Maunu nyhjäisi Ingaa kylkeen, ja nälkä lopetti pian kaikki epäilykset; eväskontti avattiin, ja Maunun linkkuveitsellä leikattiin ahkerasti leipää ja silavaa, kunnes jokainen oli saanut itselleen riittävän viipaleen.

Simon mestari oli kantanut pöydälleen lintupaistia, lyypekkiläistä liikkiötä, voita, hienoa leipää ja kaksi pulloa viiniä; hänelläkin näytti olevan hyvä ruokahalu, hän söi ja joi sanaa puhumatta, luoden aina silloin-tällöin salavihkaa silmäyksen toisella puolen pöytää istuviin vieraisiinsa.

Kun kiivain nälkä oli tyydytetty, alkoi huoviperhe kuiskutella keskenään; janon vaatimukset alkoivat nyt käydä tuntuviksi.

"Oven ulkopuolella on sanko, ja lähteen löydät kyllä", sanoi Simon mestari Jensille.

Tämä kiirehti sukkelaan ulos.

"Tule tänne, Maunu, saat pikarillisen viiniä."

Maunu kumarsi raapaisten lattiaakin jalallaan; sitten hän astui hämillään lähemmäksi. Mutta kun hän oli tyhjentänyt lasin, maiskutti hän suutansa ja sanoi: "Sehän oli oikein taivaallista."

"Tule sinäkin, Inga, saamaan."

Inga niiasi ja hypisteli esiliinaansa.

Viini oli antanut Maunulle uutta rohkeutta, ja hän sanoi:

"Älä ole tyhmä, Inga, et semmoista toiste eläissäsi saa."

Kun Inga oli tyhjentänyt lasinsa, levisi iloinen hymyily hänen kasvoilleen.

"Se oli viiniä se", sanoi hän.

"Kaarinakin saa maistaa sitä."

Pieni, kaino tyttö ei tahtonut mennä Simon mestarin luo, äidin täytyi ottaa viinilasi ja antaa se hänelle; mutta juotuansa reipastui hänkin, meni itsestään mestarin luo, ojensi kätensä ja lausui:

"Kiitoksia paljon!"

Sillä aikaa oli Jens tullut vesisankoineen. Isännän viittauksesta meni hänkin saamaan osansa, mutta juotuansa ei hän jättänytkään maljaa heti takaisin, vaan piti sen suunsa edessä saadakseen viimeisenkin pisaran.

"Sinähän haluaisit saada enemmän", sanoi Simon.

"Niin", vastasi poika ja astui askeleen lähemmäksi.

"Odotahan; kas tässä, Inga äiti, jakakaa keskenänne mitä aamiaisestani on tähteitä. Tässä pullossa on vielä viiniä teille jokaiselle; älkää pelätkö, ei se päihdytä."

Senjälkeen meni hän puutarhaan kukkiensa luo jättäen vieraansa rauhassa tyhjentämään ruokapöytää. Niin hienoja ja oivallisia ruokia he eivät olleet koskaan maistaneet, ja kun he lopuksi saivat viinin, niin oikeinpa he kuvailivat olevansa paratiisin yrttitarhassa.

Kaarina nukkui heti Ingan polville. Maunu pani eväskontin päänsä alle, äiti nojautui häneen, ja kohta olivat kaikki kolme umpi-unessa; mutta Jensillä ei ollut halua siihen, hän meni puutarhaan ja löysi pian Simon mestarin, joka juuri oli ulos lähtemässä.

"Mitä, oletko sinä täällä taas?" kysyi hän katsoen suopeasti kaunista poikaa.

"En minä tahdo nukkua", vastasi tämä, "minä tahdon ulos katsomaan, minkätähden ne taas niin ampuvat."

"Tulehan mukaan, niin saat nähdä sekä kuningattaren että prinsessat."

Jens ei vitkastellut, ja käsikädessä he lähtivät linnaan päin.

"Onko kuningaskin mukana?" kysyi poika.

"Ei, hän on linnassa; siellä puhalletaan pasuunaa ja leikitään kaikenmoisia leikkejä kuninkaallisen majesteetin huviksi. Katsoppas, tuolla ne tulevat mäkeä alas; pysähdytään tähän, niin näemme ne paraiten."

Ja Jens näki pitkän kulkueen herroja ja naisia ratsastavan hiljalleen eteenpäin. Ympärillänsä kuuli hän puheltavan:

"Tuo on leskikuningatar, niin nuori ja kaunis; katsoppas, hän pyyhkii silmiänsä… niin, niin, hänen onnensa oli lyhyt…"

"Tuo tuossa on neiti Sofia; no hänestä ei ainakaan voi sanoa, että hän on surullinen."

"Sen kyllä luulen", arveli toinen, "hänellähän on lemmittynsä aivan lähellänsä. Katso, kuinka rakkaita silmäyksiä Maunu herra heittää häneen; hän tuumii kai pian viedä hänet kanssansa Saksiin."

"Tuo on prinsessa Cecilia; hyi sitä ilkiötä! Hän on kauniin niistä kaikista."

"Hänen tähtensä ei prinsessa Elisabet ehkä olekkaan matkassa."

Kultaa ja helmiä, kalliita kiviä ja kimaltelevia töyhtöjä, kaikki nämä ilta-auringon valaisemina saattoivat tuon loistavan kulkueen melkein tenhoavaksi. Haudan hiljaisuus vallitsi väkijoukossa, joka suu auki katseli, kun korkea herrasväki kulki linnaan tykkien jymistessä; kohta sen jälkeen tuli sieltä yliairut ja suuri joukko sotilaita.

Airut pysähtyi ensin linnanpihalle, sitten kaupungin kaikille kaduille, ja kuulutti kaikkialla kuninkaallisen majesteetin rauhan.

"Nyt menemme kotiin", sanoi Simon mestari, "omaisesi ehkä kummastelevat, mihin sinä olet joutunut."

"Minä luulen, että he makaavat", vastasi poika.

Mutta matkalla hän oli aivan uupumaton utelemaan huomispäivän tapauksia, tulisiko "huomenna vielä koreampaa kuin tänään".

"Huomenna", sanoi Simon mestari, "menevät ensin kuninkaan veljet linnaan herttuallisissa pukimissaan, joihin kuuluu helmillä ja jalokivillä koristettu nuttu ja sen päällä musta samettikaapu sekä kruunu päässä. Kun he saapuvat kuninkaallisen majesteetin luo, tulee heidän kumartaa syvään ja tervehtiä häntä herranaan, kuninkaanaan ja korkeana esivaltanaan. Sitten tulee heidän toivottaa hänelle pitkää hallitusaikaa, luvata hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja vahvistaa se alamaisella ja ruhtinaallisella valallansa.

"Kun kuninkaallinen majesteetti on tämän kaiken armollisesti vastaanottanut, tulee vierasten valtain lähettilästen, Saksin herttuan Maunun ja valtakunnan neuvosten olla saapuvilla sekä seurata kuningasta kirkkoon."

"Mitä sitten tapahtuu?" kysyi poika.

"Sen kerron kohta. Tie linnasta kirkkoon ja aina kuoriin asti on verhottu punaisella veralla, ja molemmin puolin on huoveja vartijoina. Kello kolme lähtee kuningas linnasta, ja silloin ovat sekä hän että herttuat ja kaikki ritarit ja herrat vielä koreampia ja vielä enemmän jalokivissä kuin tänään."

"Mimmoisissa vaatteissa on kuningas?"

"Väljässä liivinutussa, joka on koristettu jalokivillä. Kuninkaallisen majesteetin pään päällä kannetaan punaista samettitelttaa, joka on taiteellisesti kirjaeltu helmillä ja kultanapeilla; sitä kantaa neljä kamarijunkkaria neljän tangon päässä. Lakeijat, jotka tulevat jäljessä, ovat puetut punaiseen, kullalla nyöritettyyn samettiin, selkä- ja rintapuolellaan on heillä Göötan vaakuna kullatusta hopeasta. Henkivartijoilla on selässään ja rinnallaan pyöreä kilpi, siinä kruunu helmistä ja kullasta sekä symboli: Jehova cui vult dat, joka merkitsee: Jumala antaa kelle tahtoo. Sivuille on myöskin helmistä ja kullasta neulottu kirjaimet E.R."

"Ovatko ne kaikki yhtä koreita?"

"Kamarijunkkareilla, hovipojilla ja ylemmillä sihteereillä on mustat samettinutut, joissa on kultakoristeet kauluksessa ja rinnassa."

"Käveleekö kuningas kirkkoon?"

"Kävelee, mutta ensin tulee Saksin herttua, hänen jäljessään neljä airutta hopeasauvat kädessä, senjälkeen kreivi Gösta Juhonpoika kantaen kulta-avainta, herra Birger Niilonpoika kultaomenaa, herra Peder Brage valtikkaa, herra Sten Eerikinpoika kruunua ja lähinnä hänen majesteettinsa edellä herra Svante Sture kantaen valtakunnan miekkaa. Kuninkaallisen majesteetin jäljessä astuu viisi nuorta herraa kantaen kirkkoon niitä vaatteita, joita kuningas tarvitsee kruunauksen aikana.

"Tämän jälkeen tulevat herttuat ikänsä mukaan ja täydessä juhlapuvussaan lakeijoineen, henkivartijoineen ja palvelijoineen, sitten valtakunnan neuvokset, lähettiläät ja aatelisto yleensä, kaikki samassa järjestyksessä kuin ratsastaessaan kaupunkiin."

"Minä näen heidät, minä näen heidät", huusi vilkas poika.

Näyttipä Simon mestarikin näkevän ne; hän tirkisti eteensä ja jatkoi:

"Kirkon ovesta menevät ensimäiset sisään, mutta arkkipiispa Laurentius ja kaikki piispat ottavat messupuvuissa kuninkaallisen majesteetin vastaan sanoen: Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen. Hosianna korkeudessa! Sitten pidetään rukous.

"Senjälkeen menee kuningas kirkkoon, hänen edellään käyvät piispat laulaen responsoriumia, hän astuu kuorin puolelle kuninkaalliselle istuimelleen, herttuat pysähtyvät vähän ulommas heille määrätyille tuoleille. Sitten tulee leskikuningatar mustassa samettipuvussa neitosineen ja rouvineen, senjälkeen neidit, kuninkaan sisaret, puvut kultakankaista ja kruunut päässä; urut soivat, ja kirkkopiha on täynnä sotilaita."

"Mistä tiedätte tuon kaiken?" kysyi poika ihmetellen.

"Senjälkeen saarnaa arkkipiispa, kuningas menee kuoriin, jossa kaikki on verhottu punaisella veralla, ja tämä tapahtuu samoilla juhlamenoilla ja ohjeilla kuin ennenkin; sitten astuu hän alttarin oikealle puolelle valmistettuun kamariin, joka on verhottuna silkkikankaalla. Sillaikaa laulavat kuorilaulajat ja torvet soivat.

"Kun kuninkaallinen majesteetti on muuttanut vaatteensa, tulee hän kamarista kantaen käsissään kullattua maljaa täynnä saksalaisia taalereita; sen hän asettaa alttarille piispojen kesken jaettavaksi; kuninkaallinen majesteetti menee rukoustuoliin, polvistuu ja rukoilee, samoin piispat alttarilla sekä koko seurakunta kuorissa ja sen ulkopuolella.

"Vexiön piispa, Niilo herra, nousee saarnastuoliin ja kehottaa valtakunnan säätyjä rukoilemaan Jumalalta siunausta siihen toimitukseen, joka nyt on tapahtuva. Taas pidetään rukous. Geflen piispa puhuu Roomalais-epistolan 13:nnen luvun johdosta, ja arkkipiispa kysyy kuninkaalliselta majesteetilta, tahtooko hän valalla sitoutua noudattamaan niitä artikkeleita, jotka hän luettelee:

"Pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa, puolustamaan ja voimassa pitämään oikeata uskontoa, poistamaan kaikki väärät opit, kerettiläisyyden, valheen ja Jumalan pilkkaamisen.

"Kuningas vastaa tähän: tahdon.

"Rakastamaan ja kunnioittamaan alamaisiasi, köyhiä ja rikkaita, pitämään pyhinä Ruotsin lait sekä suojelemaan ja varjelemaan kaikenlaista väkivaltaa ja vääryyttä vastaan kaikkia, jotka elävät hyvin ja ovat hurskaita, mutta sitävastoin kurittamaan ja rankaisemaan jokaista, joka pahoin tekee ja rikkoo lakia.

"Kuninkaallinen majesteetti vastaa: tahdon.

"Sitten tekee kuninkaallinen majesteetti valansa, jonka arkkipiispa hänelle sanelee, sekä sanoo lopuksi:

"Kaiken tämän tahdon Jumalan avulla pitää.

"Arkkipiispa lukee vielä rukouksen, senjälkeen riisutaan kuninkaallinen majesteetti miehustaan asti ja hän on polvistuneena rukoustuoliinsa piispan voidellessa häntä ensin rinnan puolelta ja koko ajan rukoiltaessa.

"Senjälkeen voidellaan hartiat ja olkapäät, vihdoin käsivarret ja kädet. Mutta kun kuninkaallinen majesteetti on voideltu ja häntä taas puetaan, lukee arkkipiispa vieläkin rukouksen. Kuningas puetaan valkeaan liivinuttuun, piispa vetää hansikkaat hänen käteensä, panee sormuksen hänen sormeensa ja sitoo miekan hänen vyöllensä rukoillen koko ajan.

"Sitten puetaan kuninkaallinen majesteetti suureen kuninkaalliseen viittaan, ja hän seisoo miekka kädessä, kun pastori Hannu Tukholmasta selittää Mattheuksen ev. 16:nnen luvun. Sitten saattavat arkkipiispa oikealla ja Peder herra Vesteråsista vasemmalla puolella kuninkaan teltan alla rukoustuolista kuninkaalliselle istuimelle, joka seisoo korkealla paikalla keskellä kuoria ja on kallisarvoisesti koristettu sekä peitetty punaisella veralla; tuoli ja sen alusta ovat verhotut kultakankaalla.

"Valtaistuimen yläpuolella riippuu silkkiteltta, siinä valtakunnan vaakuna ja muita koreuksia. Kun kuningas istuu valtaistuimella, sekä ruhtinaat, valtakunnan neuvokset ja piispat seisovat siinä ympärillä, ottaa arkkipiispa kruunun Sten herralta, panee sen kuninkaallisen majesteetin päähän ja rukoilee.

"Tämän jälkeen tervehtivät kaikki häntä kuninkaanansa, ja kansa riemuitsee ja huutaa.

"Sitten antaa piispa hänelle valtikan, omenan ja viimeksi valtakunnan miekan, aina rukoillen ja Jumalaa avuksi huutaen."

Simon mestari pyyhki otsaansa; hän oli aivan hiessä ja näytti kokonaan unohtaneen pienen ihmettelevän kuulijansa.

"Kun kuningas sitten majesteetillisena istuu valtaistuimella", jatkoi hän, "pitäen valtakunnan miekkaa oikeassa kädessään sekä omenaa ja valtikkaa vasemmassa, ja katsoo suosiollisesti seurakuntaa ympärillänsä, huutaa airut, joka seisoo korokkeella valtaistuimen takana:

"Nyt on suurivaltaisin, jalosukuinen ruhtinas ja herra Eerik XIV voideltu ja kutsuttu Ruotsin kuninkaaksi.

"Tämä huuto kaikuu kirkossa kahdesti, ja aatelisto ynnä rahvas vastaavat:

"Jumala suokoon kuninkaallemme onnea, autuutta ja pitkän hallitusajan!

"Torvet soivat kirkossa sekä ulkona, ja ampuminen alkaa.

"Arkkipiispa lukee siunauksen alttarilta, ja sitten on kaikki hiljaa.

"Silloin astuu Juhana, Suomen herttua, kuninkaan luo, polvistuu, ottaa kruunun päästänsä, lupaa kuninkaalliselle majesteetille kuuliaisuutta ja apua vahvistaen sen ruhtinaallisella valallansa käsivarsi kohotettuna ja sormi ojennettuna taivaaseen päin, kanslerin sanellessa hänelle.

"Valan vannottuansa astuu hän lähemmä valtaistuinta ja polvistuu taas, jolloin kuningas ojentaa hänelle kätensä armonosoitukseksi, koskettaa häntä poskeen ja pyytää häntä nousemaan ylös; silloin hän taas tekee syvimmän kumarruksensa ja poistuu.

"Samoin tekevät herttuat Maunu ja Kaarle; jälkimäinen on kuitenkin liian nuori valaa vannomaan, jonka tähden kuninkaallinen majesteetti antaa hänen suosiollisesti mennä.

"Lopuksi tapahtuvat kreivi- ja vapaaherranimitykset, mutta niiden kanssa ei minulla ole mitään tekemistä."

Simon mestari henkäisi syvään. "Ajatteleppas, etten takertunut missään", tuumi hän, "nyt voin olla varma huomispäivästä."

Silloin sattuivat hänen silmänsä töllistävään ja ihmettelevään Jensiin, ja hän naurahti makeasti. "Minun tulee valvoa kirkossa huomenna, ymmärrätkö, ja nyt olet saanut tietää miten kaikki tapahtuu. Mutta ei sinun kannata koettaa päästä sinne."

Heidän palatessaan kotia oli huoviperhe vielä sikeässä unessa.

"Kellarin etehisessä vasemmalla puolen on heiniä; jos tahdot itsellesi ja omaisillesi valmistaa vuoteen yöksi, niin nouda niitä tänne minkä katsot tarpeelliseksi", sanoi Simon mestari.

Poika meni heti ulos, ja kun hän tuli takaisin heinämyttyineen, näki hän vanhan Simonin istuvan ikkunanloukossa sikeässä unessa.

Jens toi mytyn toisensa perästä, ja kun hän arveli niitä riittävän, oli hänellä täysi työ saada isää ja äitiä sen verran hereille, että he voivat siirtyä kovalta makuusijaltaan pehmeämmälle.

Pojalla itsellään ei ollut pienintäkään nukkumisenhalua; kaikki se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut, oli niin pannut liikkeelle hänen nuoren mielikuvituksensa, että hän vain näki kulkueita ja kuninkaan valtaistuimellansa sekä kuuli rumpujen pärrytystä, torvien toitotusta ja ampumista.

Yö oli kirkas ja valoisa, Yhdestä pienestä ikkunaluukusta näki poika pieneen puutarhaan, jossa kukat olivat ikäänkuin vahtimassa, ettei kukaan saisi häiritä rauhaa sisällä. Silloin näki hän portin avautuvan ja tumman varjon tulevan sisään; portti sulkeutui taas, ja Jens kuuli hiekan narisevan, kun varjo nopein askelin läheni. Poika ei pelännyt, mutta hän oli utelias tietämään mitä nyt seurasi.

Vieras astui huoneeseen; ensi silmäyksellä hän huomasi lattialla-makaajat, sillä hän meni sinne, kosketti heitä keveästi jalallansa sekä mutisi sanoja, joita Jens ei ymmärtänyt. Sitten hän meni suoraan Simon mestarin luo, töykkäsi häntä jotenkin armottomasti tiuskien kiivaita vieraskielisiä sanoja.

Vanhus hypähti nopeasti ylös, pyyteli anteeksi, sen näki hänen liikkeistään, sillä sitäkään ei Jens voinut ymmärtää, mitä hän vastasi.

Äskentullut osoitti taivasta kohden, ensin kuin sattumalta, sitten hän tempasi Simon mestarin pystyyn, osoitti erästä tähteä, ja nyt kuohuivat sanat kuin koski, joka on särkenyt sulkunsa.

Vanha Simon esiintyi aluksi ainoastaan kuuntelijana, mutta sitten puhui hänkin, aluksi ikäänkuin kysellen itsekseen, pian aina kiivaammin ja kiivaammin, kunnes lopulta molemmat puhuivat yhtä nopeasti.

Koko keskustelu kävi melkein kuiskaamalla, käsivarsien ankarasti liikkuessa, luulipa Jens huomaavansa, että vieraan silmät oikein säkenöivät. Yhtaikaa juoksivat molemmat kaapille, jonka Simon aukaisi… Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat kadonneet.

Hämillään tuijotti poika sinnepäin, mutta pian voitti uteliaisuus taaskin ja hän riensi jäljestä katsomaan, olivatko he piiloutuneet kaappiin. Silloin hän huomasi kaapissa sisällä pitkän valojuovan… hän epäili vähän, mutta sitten hän ryömi varovasti sisään tunnustelemaan, polttaisiko tuo…

Silloin hän keksi oven, joka oli vain puoleksi suljettu. Sieltä valo tuli… se tuntui aivan liikkumattomalta, mutta poika kuuli kaukaa ääniä; hän tunsi ne hyvin ja halusi kovin tietää, mitä niillä oli tuolla sisällä. Taas rupesi hän varovasti koettamaan ovea auki… vihdoin hän huomasi, että se meni seinään sisään, ja nyt hän näki pitkät rappuset; sieltä ylhäältä ääni tuli.

Uskaltaisikohan? Eiväthän he voisi muuta kuin lyödä häntä, ja hän oli kyllin nopsa pakenemaan, niin etteivät he koskaan saisi häntä kiinni. Hei vaan, ei mitään arkuutta! Ja sukkajaloin, aivan äänettömästi hiipi rohkea poika rappusia ylös.

Niin varmoja olivat miehet siitä, ettei kukaan heitä yllättäisi, etteivät he edes noudattaneet niin paljon varovaisuutta, että olisivat sulkeneet oven. Jens näki, kuinka molemmat työskentelivät jonkun suuren esineen ääressä lähellä ikkunaa, miten he tirkistivät siihen sovittaen silmänsä aivan erääseen reikään, joka oli esineen kapeammassa päässä.

Oliko se loihtimista vai mitä se oli?

Silloin hän huomasi jotakin korkeata, jonka suuri valkea verho peitti. Jos hän voisi päästä piiloon tuon alle, eivät he voisi häntä huomata. Varovaisuutta vain, kun he katsovat toisaalle. Yks, kaks! Nyt se on tehty, ja Jens oli ryöminyt lakanan alle, joka verhosi korkeita puutelineitä ja niiden edessä olevia jotenkin korkeita rappusia.

Täällä oli hän varmassa turvassa, mutta hän ei saanut selvää siitä, mitä miehet tekivät, eikä ymmärtänyt sanaakaan, mitä he puhuivat… Jospa kiipeäisi tikapuita ylös? Sanottu ja tehty! Ylhäällä puutelineillä hän huomasi kaksi reikää, joista aivan parahiksi sopi molemmin silmin katsoa; nyt hän toki käyttäisi silmiäänkin, se oli varma.

Molemmat miehet jatkoivat tähystelyään astrolabioon ja tekivät toisilleen huomautuksiansa milloin ranskaksi, milloin ruotsiksi.

"Minä sanon teille, että taivaan merkit ovat yhtä epäsuotuisat kuin sinäkin yönä, jolloin kuningas syntyi", sanoi vieras, joka oli kuuluisa tähtien selittäjä Dionysius Beureus.

"Jos vaara uhkaa, eikö ole sitten mitään mahdollisuutta estää sitä?" kysyi Simon mestari.

"Jos voisi löytää sen, jonka tähti tällä hetkellä kohtaa kuninkaan tähden, olisi pelastus mahdollinen, mutta minun taitoni ei riitä siihen."

"Joku suuri ja loistava tähtikö?"

"Ei, vaan niin pieni ja vähäpätöinen, ettei taivas eikä maa kärsisi siitä, jos se menisi pirstaleiksi, ja tällä omalla kädelläni minä kernaasti" — hän teki kädellään liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut vääntää niskat joltakin.

Simon mestari laski sormensa nenälleen ja näytti miettivältä. "Kummallista", mutisi hän, "hyvin kummallista, mutta ei suinkaan mahdotonta."

"Mitä tarkoitatte?"

"Herra ja mestari, te olette itse opettanut minulle, että tähti kuvastuu silmässä, ja nyt minä olen…"

"Mistä tiedätte, että se on juuri tuo tähti?" kysyi vilkas ranskalainen hyvin kiihkeästi.

"Minä näin viime yönä, että se tulisi himmentämään kuninkaan tähden, ja nyt se on tapahtunut; katsokaa itse!"

Beureus asetti silmänsä kaukoputkeen, eikä kauan viipynyt, ennenkuin hän taas jätti tähystyksensä.

"Mieskö vai nainen?" kysyi hän.

"Voivat olla molemmatkin; olen löytänyt samat merkit neljässä silmäparissa."

"Se todistaa, että kaikki käyvät yhteen ja tulevat siten paljon vahvemmaksi."

"Voima voi ilmaantua eri tavoilla."

"Mitä väkeä he ovat?"

"Halpa huoviperhe, mies, vaimo ja kaksi lasta, jotka ovat tulleet tänne juhlaa katsomaan."

"Vaimo on kai nuori ja kaunis?"

"Sitä ei voi sanoa."

"Se on siis mies?"

Simon pudisti päätänsä. "Pojassa ilmenee tähti paljon voimakkaampana, hänessä tuntuu olevan enemmän eloa kuin muissa yhteensä."

"Missä hän on?"

"Tuolla alhaalla huoneessa; enempiä tiedusteluja varten toin heidät tänne, ja nyt he nukkuvat kaikki tyynni."

"Minä menen alas katsomaan heitä." On jo sanottu, että keskustelu kävi osittain ranskaksi, mutta Jens käsitti melkein vaistomaisesti, että hän itse ja hänen vanhempansa olivat sen esineinä.

Ranskalaisen vilkkaat liikkeet ja terävät mustat silmät vaikuttivat häneen yhtä magneettisesti kuin kalkkarokäärme, ja melkein tietämättänsä hän tuijotti kauhistuksissaan ja peloissaan alhaalla-seisovia.

"Minä annoin heille makeata viiniä", sanoi Simon hymyillen, "ja se vaikutti kaikkiin paitsi poikaan, mutta nyt nukkuu hänkin luullakseni".

Näin sanoen hän otti lampun ja nosti sen jotenkin ylös, joko näyttääkseen tietä tai jostakin muusta syystä; mutta valo lankesi suoraan Jensin silmiin, ja samassa silmänräpäyksessä hänen ja ranskalaisen silmäykset kohtasivat toisensa. Ranskalainen huudahti ja vetäytyi taaksepäin. Simon katsoi samaan suuntaan ja pudotti lampun kauhistuksissaan.

Kumpikin teki ristinmerkin ja jupisi manauksia, joita Jens ei ymmärtänyt; mutta hänet valtasi pelko, että hänet otetaan kiinni ja tuo kauhea mies vääntää häneltä niskat nurin. Tietämättä mitä teki tarttui hän telineisiin. Ne liikahtivat. Miehet alhaalla ulvoivat kauhusta. Silloin telineet romahtivat kumoon ja Jens meni tainnoksiin.

Kun hän toipui ja muisteli, mitä oli tapahtunut, ihmetteli hän, että hänen ympärillään oli niin hiljaista, mutta hän ei pelännyt, vaan ryömi varovasti eteenpäin.

Oli jo täysi päivä, mutta ei yhtään ihmistä näkynyt; ovet olivat selkiselällään, ja alhaalta rappusista kävi kova viima, joka toi mukanaan kukkien tuoksua. "He ovat juosseet tiehensä", sanoi Jens virnistellen tyytyväisenä; "minäpä pelotin heidät".

Ennenkuin hän lähti sieltä, tahtoi hän nostaa telineet pystyyn, jos vain voisi… Ihme ja kumma, etupuoli oli ehyt, ja hän tahtoi kernaasti nähdä nuo tirkistysreiät ulkopuoleltakin… ja… viimein hän sai valkean verhon ylös. Mutta tällä kertaa oli Jensin vuoro pelästyä. Siinä oli suuri pää, ja hänen tirkistysreikänsä olivat sen silminä.

Enempää ei hän halunnut nähdä, tuntui vain hyvältä mennä alas isän ja äidin luo herättämään heitä.

Ovessa katsoi hän vielä taaksensa ja meni sitten rappusia alas.

Alhaalla olivat kaikki liikkeellä ja juuri lähdössä. Maunu kertoi heränneensä niin kauheaan kolinaan, että luuli ukkosen käyvän, ja Inga äiti sanoi uneksineensa kauhean pitkistä kulkueista, joissa kaikki olivat päättömiä.

Siitä olivat he yksimieliset, että olivat syöneet tarpeekseen illalla, joten nyt voivat hyvin olla ilman aamiaista, ja vaikka he eivät voineet ymmärtää, mihin Jensin oli niin kiire, lähtivät he kuitenkin, kannettuansa ensin vuoteenaan käyttämänsä heinät ulos.

Porttikin oli auki. Päästyänsä kadulle ja suljettuansa sen kertoi
Jens vanhemmilleen, mitä kummaa hänelle oli tapahtunut.

Ensin he luulivat, että hän oli uneksinut; sitten he tuumailivat keskenään, ettei Simon mestari eikä kukaan muukaan tästälähin voi vietellä heitä satimeen; he ymmärtävät kyllä varoa sitä.

Ingaa halutti kääntyä kohta kotiin, mutta Maunu oli kuullut, että kansalle annettiin ruoka-ateria ilmaiseksi, ja kun kerran oli kulkenut niin pitkän matkan ja nähnyt niin paljon vaivaa, niin pitäisi kai olla mukana siinäkin.

Käsikädessä lähtivätkin siis kaikki neljä kirkolle.

Tänne oli kokoontunut suuria ihmisjoukkoja. Ulkona keskellä katua oli äsken saatu paistetuksi kokonainen härkä ja useita vasikoita, joita nyt täytettiin paistetuilla hanhilla, sorsilla, kanoilla ja muilla linnuilla; näistä oli jätetty päät katkaisematta ja ne sovitettiin niin, että ne pistäytyivät läpi härän ja vasikan nahan. Kun nämä vielä olivat taidokkaasti asetetut vartavasten tehdyille puutelineille, näytti tuo kaikki hyvin kummalliselta.

Tilaisuutta varten oli myös kyhätty suojus, jossa oli suuret uunit, ja niissä oli suuren suuria pannuja täynnä keittoruokaa, sekä silavaa että muuta.

Eräs Maunun kotipaikkalaisista kertoi, että maan alle oli kirkosta asti pantu torvia ja että koko torni oli täynnä viini-, sima- ja oluttynnyreitä. Ne olivat vesijohdon tapaan varustetut hanalaitoksilla; ei tarvinnut muuta kuin vääntää tappia vain, niin sai mitä halusi. Lähellä kirkkoa oli suuri maalattu amme; se joka ei päässyt hanaan käsiksi, sai mennä sinne ja juoda minkä jaksoi.

Aterioiminen ei saanut alkaa, ennenkuin kuninkaallinen majesteetti oli kruunattu, ja se koetteli kovasti kärsivällisyyttä.

Se kiihotti kylläkin ruokahalua ja erittäinkin janoa, kun sai katsella tuota kaikkea, mutta ei maistaa. Päivä oli kuuma, aurinko paahtoi, kieltä kuivi, mutta kuka tässä vettä latkimaan, kun oli tiedossa paljon parempaa.

Aikaisesta aamuhetkestä alkaen tunkeili kansaa näiden laitosten ympärillä; siinä sitä seisoi koko aamupäivän väsyneenä, mutta odottaen. Toisia tuli vielä lisäksikin, verisinä ja vaatteet revittyinä; he olivat tapelleet hopearahoista, joita kuninkaan rahastonhoitaja heitti väkijoukkoon, mennessään kuninkaallisen majesteetin edellä kirkkoon.

Vihdoin pamahtivat kanuunat, tuntui kuin olisi virkistävä tuulenhenkäys puhaltanut yli taajan joukon, joka nälkäisenä ja hikoillen odotti ruokaa; kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, juhlamenot eivät olleet vielä lopussa, vasta kello 6 illalla lähti kulkue kirkosta.

Mutta sitten sitä tapeltiinkin ja kiisteltiin ruokapaloista, hanat otettiin pois ja juomavarat saivat vapaasti virtaella. Pahimmat juomarit asettivat suunsa alle ja joivat, kunnes läkähtyivät; toiset seurasivat esimerkkiä. Monet olivat vartavasten paastonneet useita päiviä, vielä useammilla ei ollut mitään purtavaa ollutkaan; nyt piti siis syötämän sitä enemmän. Kun himot saavat vapaasti vallita, alentuu ihminen eläintä kurjemmaksi.

Koko yö jatkui hurjia juominkeja, ja seuraavan päivän aurinko valaisi näyttämöä, josta se kernaammin olisi kääntynyt pois. Sadoittain kuljetettiin sieltä pois ihmisiä, mikä sairaana, mikä tukkihumalassa, mikä kuolemaisillaan, mikä jo kuolleena, kaikki sikin-sokin. Esipuhe oli loppunut, nyt saa kappale alkaa.

2.

KUNINGAS EERIK.

Uusi kuningas! Mikä sopiva tilaisuus herättämään uusia toiveita! Mikä aihe täyttämään hovin rappusia ja saleja kaikenmoisilla onnenonkijoilla! Poissa oli vanha kuningas, poistunut hänen kanssaan hänen lähin ympäristönsä. Nuoren kuninkaan ja hänen isänsä keskinäisessä suhteessa oli aina ollut jotakin salaperäisyyttä ja vihamielisyyttä. Vastapuolueella oli siis mitä parhaat menestyksen toiveet, ja mitenkä hyvältä tuntuisikaan työntää tieltänsä vanhan puolueen jäännökset!

Sentähden olivat linnan piha ja rappuset täynnä tulevia ja meneviä, joista toiset lörpöttelivät ja naureskelivat, toiset taas tuskittelivat ja olivat vaiti ajatellessaan omia huoliaan tai valtion asioita.

Tuossa tulee valkohapsinen, turkkeihin puettu valtiomies. Pöyhkeässä käskevässä katseessa, jonka hän loi ympärilleen, oli salaista levottomuutta; vanhan ajan miehissä synnytti uusi hallitus tulevaisuuden pelkoa.

Tässä astuu rautaan ja teräkseen puettu, partasuu soturi, otsa kurtussa ja pitkä miekka kilisten pihan kivitystä vasten. Hän oli monta kertaa ottanut osaa iloisiin juhliin Kalmarissa, jossa katkotut käsivarret ja puhkaistut silmät kuuluivat prinssi Eerikin jokapäiväisiin huvituksiin. Oliko kuningas Eerikin mieliala muuttunut, vai tahtoiko hän nyt saattaa suuret lyömämiekat laajempaan käytäntöön?

Soturi oli tullut saamaan tietoa tästä, toimettomuus väsytti häntä.

Edestakaisin kulki siinä köyhiä avunanojia, iloisina ja täynnä toiveita sinne mennessään, tuskaisina ja alakuloisina palatessaan; ei kellään ollut aikaa ottaa vastaan heidän anomuksiaan. Kuninkaan aika kului tyystin valtion asiain järjestämisessä, ja hänen neuvonantajansa ja lähin miehensä Yrjö Pietarinpoika ei voinut silmänräpäykseksikään jättää herraansa.

Usein toistettuna on vastaus "saatte tulla jollakin toisella kertaa" vienyt lukemattomilta heidän viimeisenkin toivonsa. Ihmiset ovat ihmeellisesti toisistaan riippuvaisia, aniharvat voivat omin voimin tunkeutua eteenpäin.

Mutta kulkipa siinä myöskin äskenleivottuja virkamiehiä, ja nämä, ajattelematta muuta kuin uutta arvoansa, työnsivät tieltänsä niitä, jotka olivat parempia kuin he itse, ehkäpä heidän entisiä hyväntekijöitänsä, osoittaakseen hätiköivällä kiirehtimisellään sekä uutta asemaansa että virkaintoansa.

Tuli tuossa aatelisia, jotka halusivat läänityksiä entisistä kirkon tiluksista, ja toisia, jotka tahtoivat puhdistautua siitä syytöksestä, että muka olivat ryöstäneet lähimpiä naapureitaan.

Tuli talonpoikia etsimään suojaa röyhkeitä herroja vastaan.

Ja tuli, eikä suinkaan viimeisinä, pappeja eri kirkkokunnista, katolisia, kalvinilaisia ja luterilaisia, kukin omia etujansa ajamaan.

Vanha palsta oli hyljätty, oli kynnettävä uusi. Mutta sillaikaa kuin näin juostiin edestakaisin, pidettiin vahtien ja sotaväen tarkastuksia, lähetettiin ja otettiin vastaan pikaviestejä, kuultiin hevosten kavionkapsetta ja hirnuntaa porttien ulkopuolella, höyhentöyhdöt heiluivat, aseet kalisivat ja kannukset kilisivät sisäpuolella, samalla kuin rohkeita silmäyksiä luotiin linnan pieniin ikkunoihin yhdestä toiseen, jotta saataisiin selville, oliko ketään ja kuka siellä sisällä.

Historian ohjaamina voimme me, jotka näemme läpi muurien, kertoa taisteluista, joita siellä taisteltiin, juonista, joita siellä punottiin, kunnianhimoisista suunnitelmista, joita siellä tehtiin, ja tuulentuvista, joita siellä rakennettiin. Se suuri pyörä, joka niin monta vuotta oli antanut vauhtia valtiokoneistolle, oli pysähtynyt, ja pienet pyörivät huimaa vauhtia, luullen kukin itsensä sopivimmaksi vallan pitämiseen ja valtikan kantamiseen.

Eerik ja Juhana esiintyivät melkein kuin toistensa julkisina vihollisina, kumpikin salaa työskennellen toisen vaikutuksen kukistamiseksi, Juhana kateudesta ja vallanhimosta, Eerik peläten tätä veljeänsä, jota hän lapsuudestaan asti oli vihannut ja kammonnut.

Mutta oli olemassa myöskin puolue, joka uhkaavana kohottautui kumpaistakin vastaan. Kustaan persoonalliset kyvyt olivat olleet hänen varmin turvansa aatelistoa vastaan, mutta hänen poikansa eivät olleet missään suhteessa niin kyvykkäitä, että Ruotsin ylpeä aateli olisi katsonut heitä kunnioituksella. Oli tavallaan kuninkaan poikain onni, ettei aatelistossa ollut ketään etevämpää, joka olisi voinut ryhtyä voimakkaampaan toimintaan, eipä ollut ketään edes siinä määrässä toimikykyisempää, että olisi tyytymättömän, kuohuilevan rahvaan avulla voinut tehdä vastarintaa, kun väkivallalla käytiin sekä maan paraimpien miesten että heidän omaisuutensa kimppuun.

Ei mikään todista paremmin aatelisten keskinäistä kateutta, heidän keskinäistä epäluottamustaan, horjuvaisuuttaan ja heikkouttaan, kuin se, että he toinen toisensa perästä taivuttivat niskansa mestauspölkylle, kunnes arvokkaimmat lopulta olivat kuin lakaistut pois maan päältä.

Eerik XIV:tä, himojensa orjaa, pitivät jo hänen aikalaisensa puolihupsuna; yhtä kevytmielinen ja ulkokullattu Juhana sai kiittää ainoastaan syntyperäänsä nauttimastaan arvosta, ja kuitenkin tulivat nämä molemmat aateliston pyöveleiksi. He koettivat, etenkin jälkimäinen heistä, perustuksia myöten järkyttää isänsä suurta työtä, ja voimakasta apua siihen ei puuttunutkaan, mutta uskonpuhdistus, vaikkakin vasta heikosti juurtuneena, oli kuitenkin heille liian vahva; sen aika oli nyt nousemassa.

Vakaamielinen tutkija huomaa tässä todistuksen siitä väkevästä kädestä, joka ohjaa kansojen kohtaloa; läänityslaitoksen valta oli laskeumassa, tarvittiin vain niin vähäiset voimat kuin Eerikin ja Juhanan raivaamaan pois tieltä suurimman osan aatelia.

Eipä onnistunut edes paavinvallan ja vielä kauhistavamman jesuiittalaisuuden avullakaan Juhanan ja Sigismundin uudestaan saattaa Ruotsia katoliseksi; uusi aika ei tahtonut tietää siitä, ja Kaarle odotti, ollen valmiina suureen työhönsä. Synkin silmäyksin ja otsa rypyssä hän ryhtyi toimeensa; hän oli tutustunut ainoastaan elämän varjopuoliin; epäluottamus ja vastenmielisyys veljiä kohtaan sekä liehakoivat hovimiehet olivat lapsuudesta asti painaneet leimansa hänen sieluunsa.

Melkein kiihkeästi hän oli rakastanut jaloa isäänsä, jonka sanoja, tekoja ja varsinkaan opetuksia hän ei koskaan unohtanut. Mutta Kustaan kuoleman jälkeen hän kävi hiljaiseksi ja umpimieliseksi; hän piti ajatuksensa ominaan, mutta hänen silmänsä olivat aina auki, terävinä ja tutkivina näkemään mitä tapahtui.

Näinä ensi aikoina vanhan kuninkaan kuoleman jälkeen olivat nuoret prinsessat jätetyt alttiiksi kaikille niille kiusauksille, vaaroille ja juonille, joita huolimattomat hoitajattaret, lahjoja ottavat palvelijat ja imarteleva ympäristö tunnottomasti valmistavat niille, jotka uskotaan heidän ostettuun huolenpitoonsa.

Nuori leskikuningatar oli vetäytynyt huoneisiinsa; hän ehkä syvimmin ja vakavimmin kaipasi vainajaa. Hän oli hartaalla uskollisuudella kiintynyt kuninkaaseen, ja tämä oli antanut hänelle rakkautensa sekä täydellisen luottamuksensa.

Eerikin hartaasta pyynnöstä täytyi hänen luvata edustaa kuningatarta niin kauan kuin Eerik oli naimaton, ja hän teki sen edelleenkin arvokkuudella ja suloudella, joka oli kajastuksena entisistä ajoista tässä siveellisesti yhä enemmän vajoavassa hovielämässä.

Hän koetti, niin pitkälle kuin hänen vaikutusvaltansa ulottui, olla myöskin kuninkaan nuorten sisarten turvana, vaikka hän tiesikin, että he eivät olleet hänelle kovinkaan suopeita.

Vielä oli nuoren kuninkaan onnistunut taivuttaa hänet pitämään lähiötä huolta hänen kolmesta pienestä lapsestaan. Äitejä, kuninkaan tunnettuja rakastajattaria, piti pidettämän hovin rouvina, ja vaikka he eivät kuuluneet kuningattaren seurueeseen, olivat he kuitenkin läsnä hovijuhlissa.

Erotukseksi siitä puhtaasta elämästä, joka tähän asti oli ollut huomattavana Ruotsin hovissa, alkoi nyt semmoinen tapojen hillittömyys, että se loukkasi kaikkia, mutta siihen täytyi mukautua, kuninkaan tahto oli sellainen; monikin teki sen ehkä salatulla tyytyväisyydellä, ja kuningas ja prinssit kävivät pöyhkeästi pää pystyssä. Heidän aikansa oli nyt tullut.

Maunu vieraili Tukholmassa ainoastaan lyhyillä tervehdyksillä. Veljiensä tavoin oli hänkin ympäristönsä turmelema. Kohtuuttomat hurjastelut heikonsivat hänen jo alunpitäin heikkoa olemustansa, ja hän antautui, ollen ylen herkkätuntoinen, tämän johdosta yhtä paljon surun valtaan kuin haaveellisiin lemmenseikkailuihin.

Hyvin vähän aavisti Kustaa kuningas, mikä kostotar väijyi hänen perhettänsä; se arasti valoa, mutta me voimme aikakirjoista huomata sen olemassaolon.

* * * * *

Me alotamme, niinkuin kohtuullista onkin, kuningas Eerikistä.

Se kruunu, jota prinssi Eerik tuskalla ja pelolla oli tavoitellut, oli vihdoinkin hänen päässään. Hänen samalla vihattu ja pelätty veljensä oli vannonut hänelle uskollisuudenvalan; Juhana ei tosin ollut, niinkuin hänen olisi pitänyt, polvistunut valtaistuimen eteen, mutta hän oli laskenut kruununsa matolle äskenkruunatun kuninkaan jalkain juureen tehdessään ojennetuin käsin uskollisuudenvalansa.

Valtakunnan mahtava aateli oli hänelle alamainen, sotilaat ja rahvas hyvin suopeat, hänellä ei ollut mitään pelättäviä ulkonaisia vihollisia, ja hän oli isänsä jälkeen perinyt täpötäyden valtiorahaston.

Tehdäkseen kruunauksensa niin loistavaksi kuin mahdollista oli hän sieltä ammentanut kultaa täysin käsin. Hollannista tuotiin uudet hallitsijan arvomerkit ja samoin helmillä ja kalliilla kivillä koristetut puvut kuninkaalle, leskikuningattarelle ja prinsessoille, kallisarvoisia vaatteita hovilaisille sekä monta arkullista korutavaraa, hopea-astioita, viinejä, ilotulitustarpeita y.m. Eikä siinä kyllin; oli tilattu jalopeuroja, kameleja ja muita harvinaisia eläimiä rahvaan uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Siitä on jo kerrottu, miten kestitsemisestä oli huolta pidetty.

Monta vierasta ruhtinasta oli kutsuttu juhlallisuuksiin, joita kesti useita päiviä; milloin oli turnajaisia, joihin kuningas itse ja valtakunnan etevimmät herrat ottivat osaa, milloin eläintaisteluja, joissa koiria usutettiin karhujen kimppuun ja jotka loppuivat siten, että ne revittiin kappaleiksi, milloin taas kemuja ja kestityksiä, joita muuten olikin melkein joka päivä.

Kustaa kuningas oli testamentissaan määrännyt Eerikin veljiensä läänitysherraksi ja antanut nuoremmille pojillensa perittävät herttuakunnat, Juhana oli Suomen herttua, Maunu Itägöötanmaan ja Kaarle Södermanlannin herttua. Vanha kuningas oli toivonut, että hän semmoisella korotuksella saisi turvatuksi heidän olemassaolonsa ja että toiselta puolen heissä ei heräisi kateutta kuninkaallista veljeä kohtaan, jota onni oli paremmin suosinut.

Tämä tarkoitus ei toteutunut; epäsopu leimahti pian ilmituleen veljien kesken, vaikka sitä alussa peiteltiin kohteliaisuuksilla. Ensimäisessä kirjeessä, jonka prinssi Eerik sai veljeltään Juhanalta isän kuoleman jälkeisenä päivänä, oli jo valituksia testamentin johdosta. Oli muka kylläkin tunnettua, miten ahkera ja innokas heidän autuaasti nukkunut isänsä oli ollut kokoomaan omaisuutta lapsilleen, eikä kuitenkaan hänen viimeisessä tahdossaan ollut mitään määräystä hänen jälkeenjättämänsä puhtaan rahan ja irtaimiston eikä hänen monien kaunisten tiluksiensa jakamisesta, jotka nyt oikeuden mukaan kuuluivat lapsille, vaikka vainaja oli siirtänyt niistä lähtevät tulot valtiorahastoon. Juhana toivoi kaiken tämän nyt tulevan heidän yhteiseksi omaisuudekseen.

Eerik vastasi: — "Soisimme kernaasti, että teidän rakastavaisuutenne tahtoisi tähän aikaan veljellisesti säästää meitä ja antaa meidän olla itseksemme."

Sillä välin ja enimmäkseen juuri ajatteli Eerik, miten voisi vahvistaa perimäänsä kuningasvaltaa, tehdäkseen jo alusta pitäen tyhjäksi sen tuuman yhteishallituksesta hänen ja veljien välillä, joka vanhalla kuninkaalla näytti olleen mielessä hänen kirjoittaessaan testamenttiansa.

Eerik oli jo isänsä eläessä vahvistanut sen kirjelmän, jolla Juhana sai läänikseen osan Suomea, mutta nyt hän tahtoi tarkemmin määrätä herttuain suhteen kuninkaaseen, jotta ei jäisi mitään epäilystä siitä, että se, jolla oli kuninkaan nimi, oli myöskin yksin valtakunnan hallitsija.

Jo maaliskuussa 1561, siis neljä kuukautta ennen kruunaustansa, hän lähetti kirjeitä voudeille määräten, että aatelin, papiston ja kahdeksan talonpojan joka voutikunnasta piti saapuman Arbogaan valtiokokoukseen 13 p:nä huhtikuuta. Siellä esitettiin Eerikin itsensä tekemä lakiehdotus, koskeva herttuain oikeuksia.

Sen pääsisältö oli:

"— että alamaisten herttuakunnissa tuli vannoa uskollisuudenvala kuninkaalle eikä herttuoille. Herttuan sotajoukon järjestävät kuninkaan määräämät miehet, sodan aikana ne ovat hänen päällikköjensä komennettavina ja niiden sotalainsäädösten alaisia, joita kuningas valmistaa; kukaan herttuoista ei saa ilman kuninkaan suostumusta alottaa sotaa, yhtyä liittoon tai sopimukseen vieraan ruhtinaan kanssa eikä kuninkaan luvatta kutsua itse tai sallia muiden kutsua kokoukseen rahvasta ruhtinaskunnassaan tai ottaa veroa. Vakinaiset verot paitsi kruununkymmenykset oli heillä oikeus kantaa, mutta ylimääräiset verot kuuluivat kuninkaalle samoin kuin muistakin valtakunnan osista."

"Kuninkaan antamat lakisäädökset ovat voimassa myöskin herttuakunnissa. Samoin voi ainoastaan kuningas antaa rälssi- ja muita etuoikeuksia. Tuomitsemisoikeutta on herttuoilla siinä määrässä, että kihlakunnanoikeuden päätöksestä saattoi vedota laamannin sijasta herttuaan, mutta sekä herttuasta että laamannista kuninkaaseen ja hänen oikeuteensa. Laamannit ja piispat nimittää kuningas."

Tämä ehdotus sai vaikeudetta säätyjen vahvistuksen, mutta ainoastaan kova pakko voi taivuttaa prinssi Juhanan alistumaan tällaisiin määräyksiin; kuitenkin täytyi sekä hänen että prinssi Maunun ilmoittaa tyytyvänsä tähän.

Alentaakseen herttuain arvoa ja tehdäkseen heidät valtakunnan muiden herrain vertaisiksi Eerik perusti kreivi- ja vapaaherra-arvot Ruotsiin.

Jo valtaistuimelle noustessaan hän nimitti kolme kreiviä ja yhdeksän vapaaherraa. P. Salvator-ritarikunta perustettiin ja suuri joukko ylhäisiä herroja lyötiin ritareiksi. Samoin julistettiin, että ne aateliset, joilta tilukset oli vääryydellä ryöstetty, saavat ne takaisin, jos voivat näyttää todeksi omistusoikeutensa.

Kaikkiin varokeinoihin oli siis ryhdytty, jotta ei mikään häiritsisi Ruotsin valtaistuimen omistamista. Eerik oli 26-vuotias, hänellä oli miellyttävä ulkomuoto, hän oli taitava kaikenlaisissa ruumiinharjoituksissa, suopea ja ystävällinen, terävä-älyinen ja hyvä puhuja; hän osasi useita kieliä, oli tähtienselittäjä, runoilija, säveltäjä ja maalari. Luonto ja onni olivat lahjoittaneet hänelle monta loistavaa ominaisuutta; hänestä itsestään riippui niiden käyttäminen.

* * * * *

Kruunauksen jälkeen ja kun kuningas oli vieraillut useissa kuninkaankartanoissa Mälarin rannalla, tapahtui juhlallinen tulo Tukholmaan, ja senjälkeen palattiin vähitellen jokapäiväisiin toimiin.

Ensi aikoina ei Eerikillä ollut juuri ollenkaan aikaa oleskella molempien suosikkiensa Yrjö Pietarinpojan ja Dionysius Beureuksen kanssa; aina oli saapuvilla joku valtakunnan herroista kutsuttuna neuvottelemaan parannuksista, joita hän halusi panna toimeen hallitusmuodossa ja hallinnossa.

Vapauttaakseen rahvaan pakollisesta matkustajien kestitsemisestä hän uudisti vanhan määräyksen majatalojen toimittamisesta yleisten teiden varsille.

Katolilaisuuden monilukuisia juhlapäiviä vähennettiin, ja monia jumalanpalveluksessa niiltä ajoilta vielä säilyneitä juhlamenoja poistettiin. Kuningas julistutti valtakuntansa turvapaikaksi kaikille vainotuille protestanteille, ja tämä toimenpide otettiin suurella mielihyvällä vastaan etenkin kalvinilaisten taholla.

Mutta omissakaan tarkoituksissaan ei Eerik ollut toimeton; hänen lempituumiansa oli loistavalla avioliitolla laajentaa ainakin omaa arvoansa ja vaikutusvaltaansa, joskaan ei valtakuntansa rajoja. Me tiedämme, että hän kruununperillisenä oli kosinut Englannin kuningatarta Elisabetia ja että tämä pitkät ajat oli antanut epävarmoja vastauksia, mutta kuitenkin lopuksi kirjoittanut Kustaa kuninkaalle pyytäen häntä lopettamaan prinssin kosimiset. Mutta Eerik oli kuuro kaikille estelemisille; hän uskoi kivenkovaan, että kuningatar suostuisi, jos hän vain itse näyttäytyisi.

Muutama kuukausi kruunauksen jälkeen hän ilmoitti valtakunnan neuvostolle päättäneensä itse matkustaa Englantiin.

Mitkään vastaväitteet eivät auttaneet; helmien neulojat, räätälit ja muut käsityöläiset lähetettiin edeltäkäsin ja samalla Elisabetille kallisarvoinen lahja, johon kuului 18 papurikkohevosta sekä useita arkullisia rahaksilyömätöntä kultaa ja hopeaa. Neljätoista alusta määrättiin olemaan valmiina Elfsborgissa, jossa kuningas koko seurueineen nousi laivaan.

Lähdön edellisenä yönä tapaamme hänet ynnä Beureuksen ja Yrjö Pietarinpojan linnassa, hänen omassa n.s. tähtitornissaan. Kaksi senaikuisiksi hyvää astrolabiota oli ojennettuna samaa tähteä kohden, ja toisessa teki havaintojaan kuningas, toisessa Beureus.

"Tähti on mennyt ohi skorpionin", huudahti kuningas vilkkaasti, "mikä sikerö on seuraava?"

"Minä luulen… se on rapu, teidän majesteettinne."

"Oletko varma siitä?"

"Jos en erehdy."

"Mutta sinä erehdyt, minä en lykkää matkaani enää tuonnemmaksi, tällä kertaa en tahdo tietää mistään esteistä; edellisellä kerralla pakotti autuaallisesti nukkuneen kuninkaan kuolema minut palaamaan, nyt menen päähän asti, minä otan väkisin omakseni tuon ylpeän kuningattaren ja tuon hänet kanssani riemusaatossa tänne."

"Eikö teidän armonne edes pelkää, että Juhana herttua menehtyy harmista?" kysyi Yrjö Pietarinpoika mairitellen.

"Sinä arvostelet veljeäni väärin; eikö hän pyynnöstäni matkustanut
Englantiin ja tullut takaisin hyvin tiedoin kuningattaren luota?"

"Niinpä kyllä, mutta minun alamainen rakkauteni kuninkaaseen estää minua panemasta suurta arvoa herttuan asioihin, ja sitten ne vaaleat hiukset…"

"Niin, ne vaaleat hiukset", toisti Eerik tuskitellen. "Miksi onkaan minulle ennustettu, että joku vaaleatukkainen on ottava minut hengiltä."

"Jotta aina olisimme varuillamme suojellaksemme teidän majesteettianne; henkeni uhallakin tahdon suojella ja puolustaa Herran voideltua!"