Eerik XIV ja Juhana III: I. Veljesviha / Historiallis-romanttinen kuvaus

EERIK XIV JA JUHANA III: I. VELJESVIHA

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

1. Korea alku. 2. Kuningas Eerik. 3. Prinsessat. 4. Yrjö Pietarinpoika. 5. Juhana herttua. 6. Sinunko vai minun? 7. Ensimäinen yhteentörmäys. 8. Kuningatarta etsitään. 9. Maunu herttua. 10. Etsimistä jatkuu. 11. Sotaa ja vainoa. 12. Taistelija toisella alalla. 13. Muistorikas kohtaus. 14. Mielenhäiriö alkaa. 15. Kun hullut raivoavat vapaasti. 16. Viimeinen yritys. 17. Mitä vähäpätöinen voi. 18. Sovinto. 19. Sotaa ja juonia. 20. Joka toiselle kuoppaa kaivaa, hän itse siihen lankeaa.

1.

KOREA ALKU.

Ei koskaan ollut elämä ja liike ollut Upsalassa suurempi kuin 28:ntena kesäkuuta 1561. Koko edellisen yön oli suuria ihmisjoukkoja ajaen, ratsastaen ja käyden kulkenut kaupungin läpi ja asettunut majailemaan jumala ties mihin. Kimpsuineen kampsuineen he vain katosivat pieniin, vähäpätöisiin taloihin, joilla näytti olevan erinomainen kyky ottamaan suojiinsa kuinka monta hyvänsä. Näiden jälkeen tuli toisia joukkoja, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka vuorostaan hävisivät samoihin tai muihin paikkoihin.

Suurempiin taloihin tuli arvokkaampia vieraita hevosineen, palvelijoineen, ja niissä tuli sekamelska ja tungos vielä pahemmaksi, sillä kaikkialla näytti tulleen säännöksi, että jokaisen, joka etsi kattoa päällensä, piti saaman sen. Ne, jotka tahtoivat nukkua, voivat sen tehdä nojautuen toisiinsa; mitään kaatumisen vaaraa ei ollut, siihen ei ollut tilaa.

Ne onnelliset, joilla oli ajoneuvot, jäivät niihin; niissä syötiin mukana tuoduista eväskonteista ja niissä pukeuduttiin lähestyviä juhlamenoja varten.

Mutta kaikkialta kaduilta ja pihoista, asuinhuoneista ja talleista sekä vartavasten pystytetyistä teltoista kuului rupatusta ja naurua, kysymyksiä ja vastauksia, hevosten hirnuntaa, aasien kiljuntaa, koirien vinkumista, voitelemattomien pyörien kitinää, porttien ja ovien pauketta sekä sen ohessa kirouksia Saksan, Hollannin, Itägöötanmaan, Smålannin, Tanskan ja Tukholman kielillä ja murteilla; olipa puolalaisia ja ranskalaisiakin sanoja joukossa, niin että otappa tuosta kaikesta selvää.

Silloin pamahti muutama kumea laukaus.

Tuli hetkiseksi hiljaisuus, sitten huudettiin kuin yhdestä suusta: "Nyt ne tulevat!" ja porteista sekä sivukaduilta tulvaili suuria ihmisjoukkoja; siinä tungettiin ja tyrkittiin, huudettiin ja itkettiin, mutta eteenpäin piti jokaisen pääsemän, vaikka henki olisi ollut kysymyksessä.

Uteliasten joukossa oli nuori huovi vaimoineen; kumpikin talutti lasta kädestä, ja he pyrkivät kaikin voimin eteenpäin.

"Minä pelkään, että he likistävät kuoliaaksi tyttöriepuni", sanoi vaimo hengästyksissään, "kun tunkeilevat niin kauheasti."

"Pidetään häntä välissämme, muuten hänet tallataan", vastasi mies.

Vaimo teki niinkuin neuvottiin, ja 13-vuotias kuolonkalpea tyttö nojasi päätänsä häneen.

"Miten on laitasi, Kaarina?"

"Minä tahdon kotiin", nyyhkytti tyttö.

"Etkö tahdo nähdä kuninkaan kruunausta niinkuin kaikki muutkin?" sanoi isä.

"Olisi ollut yhtä hyvä, jos olisimme kuulleet puhuttavan siitä", virkkoi äiti.

"Enkö ole sanonut kuninkaan kirjeessään ilmoittaneen tahtovansa, että jokaisen, ylhäisen ja alhaisen, miehen ja vaimon tulee olla läsnä kruunauksessa, ja kun minulla on lupaus henkivartijastoon pääsemisestä, voinen tuskin niskoitella korkeata esivaltaa vastaan, sillä sen voisin saada päälläni maksaa."

"Mitä niin korkea herra meistä huolisi!"

"Isä, isä, auta!" ähkyi poika toisella puolella.

"Niin, mutta nyt ne tekevät kai lopun pojasta", vaikeroi äiti, "etkö voisi ottaa häntä syliisi."

"Se on pieni asia." Ja kunnon huovimme otti pojan käsivarrelleen ja heitti hänet hartioilleen; siellä hän istui pian hajareisin, isän pää jalkojensa välissä, ja pyyhittyään vedet silmistään ja tukan otsaltaan hän huusi:

"Hurraa! Täältäpä voi nähdä kaikki. Tuolla ne tulevat joen itäpuolella."

"Niin, ruotsalaisten ja saksalaisten herrain piti menemän Flöthesundiin hänen majesteettiansa vastaan", sanoi huovi.

"Kas, kas, noin paljon huoveja", huudahti poika.

"Niitä on muutama tuhat", vastasi isä.

"Ja ne, jotka tulevat niiden jäljessä, hohtavat kuin puhtain hopea. Katsokaa tuollaisia keihäitä ja tapparoita."

"Ne ovat musketöörejä."

Silloin kuului rumpujen pärrytys ja torvien toitotus.

"Niin jumalattoman paljon hevosia", huudahti poika, "ja miehillä on punaiset hameet."

"Se on matkapuku", selitti eräs vanha mies, joka seisoi aivan vieressä ja jo ennenkin oli tarkastellut eloisaa poikaa. "Ne, jotka tulevat edellä, ovat kuninkaan; minä en voi niitä laskea, mutta niitä pitäisi oleman neljätoistasataa."

"Nyt tulee sieltä kaksi paljain päin", huomautti poika, "ja heidän jäljessään… kuulkaa semmoista toitotusta ja pärrytystä."

"Ne ovat airuet, torvensoittajat ja rummuttajat, jotka ratsastavat vierasten lähettilästen edellä."

"Se, joka ratsastaa ensimäisenä, on Pommerin herttua", huudahti huovi, "hänet minä tunnen."

"Airuita on noin kaksikymmentä, ja jokaista seuraa yksi valtakunnan neuvoksista", selitti vanhus.

"Kuinka koreita he ovat… kuinka paljon töyhtöjä ja vitjoja!" huudahti poika aivan hurmaantuneena.

"Katso nyt niitä, jotka tulevat näiden perässä", sanoi vanha mies; "siinä tulevat kuninkaan kamarijunkkarit ja kamreerit sekä heidän jäljessään kaksi airutta, nekin paljain päin."

"Ja senjälkeen kahdeksan torvensoittajaa ja kaksi paria vaskirumpuja. Voi, semmoista hälinää!" huudahti poika.

"Nyt tulevat valtakunnan arvokkaimmat herrat; se on yliairut, joka ratsastaa heidän edellään, mutta katso nyt, tuolla tulee marski paljastettu miekka kädessään."

"Kuningas, nyt tulee kuningas!" huudettiin joka puolelta, ja tungos tuli, mikäli mahdollista, vielä pahemmaksi.

Maunu ja hänen vaimonsa työnnettiin melkein hevosiin asti, mutta Jens istui tyynenä isän olkapäillä tuijottaen ymmällään kuninkaan hovipoikiin, jotka punaisissa samettimekoissaan ratsastivat kullatuilla tamineilla varustetuilla skoonelaisilla hevosilla.

Näiden jäljessä tuli kuningas ratsastaen harmaansinervällä hevosella, joka oli koristettu kauniimmilla ja komeimmilla töyhdöillä. Itse oli hän puettu liivinuttuun, johon oli niin tiheään neulottu helmiä ja jalokiviä, ettei voinut nähdä edes mitä kangasta se oli. Samoin hattu ja miekkavyö ihan loistivat, niin paljon oli niissä kalliita kiviä.

Kuninkaan lakeijat, jotka juosten seurasivat kulkuetta, olivat puetut valkoisiin, mustalla sametilla reunustettuihin samettiröijyihin. Henkivartijain mustaan samettipukuun oli rinnan ja selän puolelle hopealla neulottu kirjaimet E.R[Ericus Rex = Eerik kuningas. Suomentajan muist.] ja niiden päälle kruunu.

Kuninkaan jäljessä tulivat ruhtinaat: Juhana herra, Suomen herttua, Maunu herra, Itägöötanmaan herttua, ja Kaarle herra, Södermanlannin herttua, kukin lakeijainsa ja henkivartijainsa ympäröimänä.

Senjälkeen tuli Ruotsin aatelisto ja saksalaiset junkkerit palvelijoineen, tarkk'ampujat ja valtakunnan lippu. Vuorelta ammuttiin herkeämättä; arkkipiispa ja muut piispat olivat hänen majesteettiansa vastassa, ja kun hän siten oli saapunut linnan portille, pysähtyivät huovit tie- ja katuvieriin, mutta kaikki herrasväki, sekä ruotsalainen että saksalainen, seurasi kuninkaallista majesteettia linnaan.

Kansanjoukko oli tunkeutunut jäljessä niin kauas kuin oli päässyt; nyt se hajaantui kaikkiin suuntiin; sinä päivänä, ei enää ollut mitään nähtävää.

Maunu laski Jensin kadulle lausuen: "Nyt saat käydä omin jaloin."

"Jospa olisin kuninkaan hovipoika", vastasi tämä, "hei kuinka minä ratsastaisin."

"Äiti, minä näin kuninkaan, ja hän nyökäytti päätään minulle", sanoi tyttö, "ja minä vastasin.",

"Sen olet ehkä uneksinut", tuumaili äiti, "mutta nyt menemme saamaan jotakin suuhumme."

Mukanaan tuomansa eväskontin olivat he piilottaneet erään tallin seimeen, mutta kun perheen piti asettuman aterioimaan, talutti renki hevoset talliin; he saivat lähteä muualle, siellä ei ollut sijaa heille.

"Mennään kaupungin ulkopuolelle", sanoi Maunu. "Nyt voi oleksia joka pensaan juuressa."

He olivat juuri lähtemäisillään, kun vanhus taas seisoi heidän edessään.

"Minne matka?" kysyi hän.

"Metsään syömään ja nukkumaan."

"Seuratkaa minua, saatte tilaisuuden kumpaiseenkin."

"Mutta jopa olette kummallinen", sanoi Maunu vähän pelokkaasti. "Ette edes tunne meitä."

Vanhus nauroi. "Sanokaa minua Simon mestariksi", vastasi hän. "Minä olen kuninkaan kultaseppä. Minulla ei ole tuttuja kaupungissa, ja sentähden voin kernaasti puhella teidän kanssanne."

Näin sanottuaan otti hän poikaa kädestä lisäten: "Seuratkaa nyt, ettemme eksy toisistamme."

Ei siinä ollut miettimisen aikaa; Simon mestari ja Jens pujottelivat niin näppärästi tulevien ja menevien, ajavien ja ratsastavien välitse, että Maunu ja Inga, joilla oli tyttö välissään, vaivoin saattoivat heitä seurata.

He poikkesivat itäpuolelle eräälle sivukadulle, jolla oli verrattain vähän väkeä; siellä he pysähtyivät erään matalassa aitauksessa olevan portin eteen, Simon mestari otti suuren avaimen taskustaan ja aukaisi sen viitaten seuralaisiansa tulemaan sisään sekä sulki taas portin sisäpuolelta.

He olivat pienessä puutarhassa, jossa oli paljon kukkia ja puita.

"Kuinka täällä on näin tyhjää?" rohkeni Maunu kysyä.

"Talon omistaja ei tahdo tänne vierasta väkeä."

"Hän on luultavasti joku suuri herra", tuumaili Jens.

"Kuningas."

Ei salaman iskukaan olisi saanut suurempaa hämmästystä aikaan; neuvottomina he katselivat toisiaan, eikä kukaan uskaltanut virkkaa sanaakaan.

Puutarhan ylisessä päässä oli pieni taiteellinen rakennus, joka muistutti ylösalaisin käännettyä porkkanaa tai kirkontornia.

"Missä kirkko on, äiti?" kysyi Kaarina.

"Luultavasti maan alla", kuiskasi tämä.

Simon mestari aukaisi pienen sivuoven ja käski vierastensa astua sisään.

He tulivat jotenkin suureen, vilvakkaan huoneeseen, jossa oli monta pientä ikkuna-aukkoa; katto oli suurista palkeista, seinät höylätyistä laudoista, ja niissä oli hiilipiirustuksia, joiden merkitystä vastatulleet vieraamme eivät voineet käsittää.

Eräässä nurkassa oli suuri liesi, vastaisella puolella kaappi, joka täytti puolen seinää. Keskellä lattiaa oli pitkulainen, yksinkertainen puupöytä ja sen ympärillä useita tuoleja, joissa oli korkeat selkänojat. Siinä koko kalusto.

"Syökäämme nyt; istukaa, hyvät ystävät", sanoi Simon mestari mennen kaappinsa luo, jonka aukaisi ottaen sieltä esiin yhtä ja toista.

Maunu nyhjäisi Ingaa kylkeen, ja nälkä lopetti pian kaikki epäilykset; eväskontti avattiin, ja Maunun linkkuveitsellä leikattiin ahkerasti leipää ja silavaa, kunnes jokainen oli saanut itselleen riittävän viipaleen.

Simon mestari oli kantanut pöydälleen lintupaistia, lyypekkiläistä liikkiötä, voita, hienoa leipää ja kaksi pulloa viiniä; hänelläkin näytti olevan hyvä ruokahalu, hän söi ja joi sanaa puhumatta, luoden aina silloin-tällöin salavihkaa silmäyksen toisella puolen pöytää istuviin vieraisiinsa.

Kun kiivain nälkä oli tyydytetty, alkoi huoviperhe kuiskutella keskenään; janon vaatimukset alkoivat nyt käydä tuntuviksi.

"Oven ulkopuolella on sanko, ja lähteen löydät kyllä", sanoi Simon mestari Jensille.

Tämä kiirehti sukkelaan ulos.

"Tule tänne, Maunu, saat pikarillisen viiniä."

Maunu kumarsi raapaisten lattiaakin jalallaan; sitten hän astui hämillään lähemmäksi. Mutta kun hän oli tyhjentänyt lasin, maiskutti hän suutansa ja sanoi: "Sehän oli oikein taivaallista."

"Tule sinäkin, Inga, saamaan."

Inga niiasi ja hypisteli esiliinaansa.

Viini oli antanut Maunulle uutta rohkeutta, ja hän sanoi:

"Älä ole tyhmä, Inga, et semmoista toiste eläissäsi saa."

Kun Inga oli tyhjentänyt lasinsa, levisi iloinen hymyily hänen kasvoilleen.

"Se oli viiniä se", sanoi hän.

"Kaarinakin saa maistaa sitä."

Pieni, kaino tyttö ei tahtonut mennä Simon mestarin luo, äidin täytyi ottaa viinilasi ja antaa se hänelle; mutta juotuansa reipastui hänkin, meni itsestään mestarin luo, ojensi kätensä ja lausui:

"Kiitoksia paljon!"

Sillä aikaa oli Jens tullut vesisankoineen. Isännän viittauksesta meni hänkin saamaan osansa, mutta juotuansa ei hän jättänytkään maljaa heti takaisin, vaan piti sen suunsa edessä saadakseen viimeisenkin pisaran.

"Sinähän haluaisit saada enemmän", sanoi Simon.

"Niin", vastasi poika ja astui askeleen lähemmäksi.

"Odotahan; kas tässä, Inga äiti, jakakaa keskenänne mitä aamiaisestani on tähteitä. Tässä pullossa on vielä viiniä teille jokaiselle; älkää pelätkö, ei se päihdytä."

Senjälkeen meni hän puutarhaan kukkiensa luo jättäen vieraansa rauhassa tyhjentämään ruokapöytää. Niin hienoja ja oivallisia ruokia he eivät olleet koskaan maistaneet, ja kun he lopuksi saivat viinin, niin oikeinpa he kuvailivat olevansa paratiisin yrttitarhassa.

Kaarina nukkui heti Ingan polville. Maunu pani eväskontin päänsä alle, äiti nojautui häneen, ja kohta olivat kaikki kolme umpi-unessa; mutta Jensillä ei ollut halua siihen, hän meni puutarhaan ja löysi pian Simon mestarin, joka juuri oli ulos lähtemässä.

"Mitä, oletko sinä täällä taas?" kysyi hän katsoen suopeasti kaunista poikaa.

"En minä tahdo nukkua", vastasi tämä, "minä tahdon ulos katsomaan, minkätähden ne taas niin ampuvat."

"Tulehan mukaan, niin saat nähdä sekä kuningattaren että prinsessat."

Jens ei vitkastellut, ja käsikädessä he lähtivät linnaan päin.

"Onko kuningaskin mukana?" kysyi poika.

"Ei, hän on linnassa; siellä puhalletaan pasuunaa ja leikitään kaikenmoisia leikkejä kuninkaallisen majesteetin huviksi. Katsoppas, tuolla ne tulevat mäkeä alas; pysähdytään tähän, niin näemme ne paraiten."

Ja Jens näki pitkän kulkueen herroja ja naisia ratsastavan hiljalleen eteenpäin. Ympärillänsä kuuli hän puheltavan:

"Tuo on leskikuningatar, niin nuori ja kaunis; katsoppas, hän pyyhkii silmiänsä… niin, niin, hänen onnensa oli lyhyt…"

"Tuo tuossa on neiti Sofia; no hänestä ei ainakaan voi sanoa, että hän on surullinen."

"Sen kyllä luulen", arveli toinen, "hänellähän on lemmittynsä aivan lähellänsä. Katso, kuinka rakkaita silmäyksiä Maunu herra heittää häneen; hän tuumii kai pian viedä hänet kanssansa Saksiin."

"Tuo on prinsessa Cecilia; hyi sitä ilkiötä! Hän on kauniin niistä kaikista."

"Hänen tähtensä ei prinsessa Elisabet ehkä olekkaan matkassa."

Kultaa ja helmiä, kalliita kiviä ja kimaltelevia töyhtöjä, kaikki nämä ilta-auringon valaisemina saattoivat tuon loistavan kulkueen melkein tenhoavaksi. Haudan hiljaisuus vallitsi väkijoukossa, joka suu auki katseli, kun korkea herrasväki kulki linnaan tykkien jymistessä; kohta sen jälkeen tuli sieltä yliairut ja suuri joukko sotilaita.

Airut pysähtyi ensin linnanpihalle, sitten kaupungin kaikille kaduille, ja kuulutti kaikkialla kuninkaallisen majesteetin rauhan.

"Nyt menemme kotiin", sanoi Simon mestari, "omaisesi ehkä kummastelevat, mihin sinä olet joutunut."

"Minä luulen, että he makaavat", vastasi poika.

Mutta matkalla hän oli aivan uupumaton utelemaan huomispäivän tapauksia, tulisiko "huomenna vielä koreampaa kuin tänään".

"Huomenna", sanoi Simon mestari, "menevät ensin kuninkaan veljet linnaan herttuallisissa pukimissaan, joihin kuuluu helmillä ja jalokivillä koristettu nuttu ja sen päällä musta samettikaapu sekä kruunu päässä. Kun he saapuvat kuninkaallisen majesteetin luo, tulee heidän kumartaa syvään ja tervehtiä häntä herranaan, kuninkaanaan ja korkeana esivaltanaan. Sitten tulee heidän toivottaa hänelle pitkää hallitusaikaa, luvata hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja vahvistaa se alamaisella ja ruhtinaallisella valallansa.

"Kun kuninkaallinen majesteetti on tämän kaiken armollisesti vastaanottanut, tulee vierasten valtain lähettilästen, Saksin herttuan Maunun ja valtakunnan neuvosten olla saapuvilla sekä seurata kuningasta kirkkoon."

"Mitä sitten tapahtuu?" kysyi poika.

"Sen kerron kohta. Tie linnasta kirkkoon ja aina kuoriin asti on verhottu punaisella veralla, ja molemmin puolin on huoveja vartijoina. Kello kolme lähtee kuningas linnasta, ja silloin ovat sekä hän että herttuat ja kaikki ritarit ja herrat vielä koreampia ja vielä enemmän jalokivissä kuin tänään."

"Mimmoisissa vaatteissa on kuningas?"

"Väljässä liivinutussa, joka on koristettu jalokivillä. Kuninkaallisen majesteetin pään päällä kannetaan punaista samettitelttaa, joka on taiteellisesti kirjaeltu helmillä ja kultanapeilla; sitä kantaa neljä kamarijunkkaria neljän tangon päässä. Lakeijat, jotka tulevat jäljessä, ovat puetut punaiseen, kullalla nyöritettyyn samettiin, selkä- ja rintapuolellaan on heillä Göötan vaakuna kullatusta hopeasta. Henkivartijoilla on selässään ja rinnallaan pyöreä kilpi, siinä kruunu helmistä ja kullasta sekä symboli: Jehova cui vult dat, joka merkitsee: Jumala antaa kelle tahtoo. Sivuille on myöskin helmistä ja kullasta neulottu kirjaimet E.R. "

"Ovatko ne kaikki yhtä koreita?"

"Kamarijunkkareilla, hovipojilla ja ylemmillä sihteereillä on mustat samettinutut, joissa on kultakoristeet kauluksessa ja rinnassa."

" Käveleekö kuningas kirkkoon?"

"Kävelee, mutta ensin tulee Saksin herttua, hänen jäljessään neljä airutta hopeasauvat kädessä, senjälkeen kreivi Gösta Juhonpoika kantaen kulta-avainta, herra Birger Niilonpoika kultaomenaa, herra Peder Brage valtikkaa, herra Sten Eerikinpoika kruunua ja lähinnä hänen majesteettinsa edellä herra Svante Sture kantaen valtakunnan miekkaa. Kuninkaallisen majesteetin jäljessä astuu viisi nuorta herraa kantaen kirkkoon niitä vaatteita, joita kuningas tarvitsee kruunauksen aikana.

"Tämän jälkeen tulevat herttuat ikänsä mukaan ja täydessä juhlapuvussaan lakeijoineen, henkivartijoineen ja palvelijoineen, sitten valtakunnan neuvokset, lähettiläät ja aatelisto yleensä, kaikki samassa järjestyksessä kuin ratsastaessaan kaupunkiin."

"Minä näen heidät, minä näen heidät", huusi vilkas poika.

Näyttipä Simon mestarikin näkevän ne; hän tirkisti eteensä ja jatkoi:

"Kirkon ovesta menevät ensimäiset sisään, mutta arkkipiispa Laurentius ja kaikki piispat ottavat messupuvuissa kuninkaallisen majesteetin vastaan sanoen: Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen. Hosianna korkeudessa! Sitten pidetään rukous.

"Senjälkeen menee kuningas kirkkoon, hänen edellään käyvät piispat laulaen responsoriumia, hän astuu kuorin puolelle kuninkaalliselle istuimelleen, herttuat pysähtyvät vähän ulommas heille määrätyille tuoleille. Sitten tulee leskikuningatar mustassa samettipuvussa neitosineen ja rouvineen, senjälkeen neidit, kuninkaan sisaret, puvut kultakankaista ja kruunut päässä; urut soivat, ja kirkkopiha on täynnä sotilaita."

"Mistä tiedätte tuon kaiken?" kysyi poika ihmetellen.

"Senjälkeen saarnaa arkkipiispa, kuningas menee kuoriin, jossa kaikki on verhottu punaisella veralla, ja tämä tapahtuu samoilla juhlamenoilla ja ohjeilla kuin ennenkin; sitten astuu hän alttarin oikealle puolelle valmistettuun kamariin, joka on verhottuna silkkikankaalla. Sillaikaa laulavat kuorilaulajat ja torvet soivat.

"Kun kuninkaallinen majesteetti on muuttanut vaatteensa, tulee hän kamarista kantaen käsissään kullattua maljaa täynnä saksalaisia taalereita; sen hän asettaa alttarille piispojen kesken jaettavaksi; kuninkaallinen majesteetti menee rukoustuoliin, polvistuu ja rukoilee, samoin piispat alttarilla sekä koko seurakunta kuorissa ja sen ulkopuolella.

"Vexiön piispa, Niilo herra, nousee saarnastuoliin ja kehottaa valtakunnan säätyjä rukoilemaan Jumalalta siunausta siihen toimitukseen, joka nyt on tapahtuva. Taas pidetään rukous. Geflen piispa puhuu Roomalais-epistolan 13:nnen luvun johdosta, ja arkkipiispa kysyy kuninkaalliselta majesteetilta, tahtooko hän valalla sitoutua noudattamaan niitä artikkeleita, jotka hän luettelee:

"Pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa, puolustamaan ja voimassa pitämään oikeata uskontoa, poistamaan kaikki väärät opit, kerettiläisyyden, valheen ja Jumalan pilkkaamisen.

"Kuningas vastaa tähän: tahdon.

"Rakastamaan ja kunnioittamaan alamaisiasi, köyhiä ja rikkaita, pitämään pyhinä Ruotsin lait sekä suojelemaan ja varjelemaan kaikenlaista väkivaltaa ja vääryyttä vastaan kaikkia, jotka elävät hyvin ja ovat hurskaita, mutta sitävastoin kurittamaan ja rankaisemaan jokaista, joka pahoin tekee ja rikkoo lakia.

"Kuninkaallinen majesteetti vastaa: tahdon.

"Sitten tekee kuninkaallinen majesteetti valansa, jonka arkkipiispa hänelle sanelee, sekä sanoo lopuksi:

"Kaiken tämän tahdon Jumalan avulla pitää.

"Arkkipiispa lukee vielä rukouksen, senjälkeen riisutaan kuninkaallinen majesteetti miehustaan asti ja hän on polvistuneena rukoustuoliinsa piispan voidellessa häntä ensin rinnan puolelta ja koko ajan rukoiltaessa.

"Senjälkeen voidellaan hartiat ja olkapäät, vihdoin käsivarret ja kädet. Mutta kun kuninkaallinen majesteetti on voideltu ja häntä taas puetaan, lukee arkkipiispa vieläkin rukouksen. Kuningas puetaan valkeaan liivinuttuun, piispa vetää hansikkaat hänen käteensä, panee sormuksen hänen sormeensa ja sitoo miekan hänen vyöllensä rukoillen koko ajan.

"Sitten puetaan kuninkaallinen majesteetti suureen kuninkaalliseen viittaan, ja hän seisoo miekka kädessä, kun pastori Hannu Tukholmasta selittää Mattheuksen ev. 16:nnen luvun. Sitten saattavat arkkipiispa oikealla ja Peder herra Vesteråsista vasemmalla puolella kuninkaan teltan alla rukoustuolista kuninkaalliselle istuimelle, joka seisoo korkealla paikalla keskellä kuoria ja on kallisarvoisesti koristettu sekä peitetty punaisella veralla; tuoli ja sen alusta ovat verhotut kultakankaalla.

"Valtaistuimen yläpuolella riippuu silkkiteltta, siinä valtakunnan vaakuna ja muita koreuksia. Kun kuningas istuu valtaistuimella, sekä ruhtinaat, valtakunnan neuvokset ja piispat seisovat siinä ympärillä, ottaa arkkipiispa kruunun Sten herralta, panee sen kuninkaallisen majesteetin päähän ja rukoilee.

"Tämän jälkeen tervehtivät kaikki häntä kuninkaanansa, ja kansa riemuitsee ja huutaa.

"Sitten antaa piispa hänelle valtikan, omenan ja viimeksi valtakunnan miekan, aina rukoillen ja Jumalaa avuksi huutaen."

Simon mestari pyyhki otsaansa; hän oli aivan hiessä ja näytti kokonaan unohtaneen pienen ihmettelevän kuulijansa.

"Kun kuningas sitten majesteetillisena istuu valtaistuimella", jatkoi hän, "pitäen valtakunnan miekkaa oikeassa kädessään sekä omenaa ja valtikkaa vasemmassa, ja katsoo suosiollisesti seurakuntaa ympärillänsä, huutaa airut, joka seisoo korokkeella valtaistuimen takana:

"Nyt on suurivaltaisin, jalosukuinen ruhtinas ja herra Eerik XIV voideltu ja kutsuttu Ruotsin kuninkaaksi.

"Tämä huuto kaikuu kirkossa kahdesti, ja aatelisto ynnä rahvas vastaavat:

"Jumala suokoon kuninkaallemme onnea, autuutta ja pitkän hallitusajan!

"Torvet soivat kirkossa sekä ulkona, ja ampuminen alkaa.

"Arkkipiispa lukee siunauksen alttarilta, ja sitten on kaikki hiljaa.

"Silloin astuu Juhana, Suomen herttua, kuninkaan luo, polvistuu, ottaa kruunun päästänsä, lupaa kuninkaalliselle majesteetille kuuliaisuutta ja apua vahvistaen sen ruhtinaallisella valallansa käsivarsi kohotettuna ja sormi ojennettuna taivaaseen päin, kanslerin sanellessa hänelle.

"Valan vannottuansa astuu hän lähemmä valtaistuinta ja polvistuu taas, jolloin kuningas ojentaa hänelle kätensä armonosoitukseksi, koskettaa häntä poskeen ja pyytää häntä nousemaan ylös; silloin hän taas tekee syvimmän kumarruksensa ja poistuu.

"Samoin tekevät herttuat Maunu ja Kaarle; jälkimäinen on kuitenkin liian nuori valaa vannomaan, jonka tähden kuninkaallinen majesteetti antaa hänen suosiollisesti mennä.

"Lopuksi tapahtuvat kreivi- ja vapaaherranimitykset, mutta niiden kanssa ei minulla ole mitään tekemistä."

Simon mestari henkäisi syvään. "Ajatteleppas, etten takertunut missään", tuumi hän, "nyt voin olla varma huomispäivästä."

Silloin sattuivat hänen silmänsä töllistävään ja ihmettelevään Jensiin, ja hän naurahti makeasti. "Minun tulee valvoa kirkossa huomenna, ymmärrätkö, ja nyt olet saanut tietää miten kaikki tapahtuu. Mutta ei sinun kannata koettaa päästä sinne."

Heidän palatessaan kotia oli huoviperhe vielä sikeässä unessa.

"Kellarin etehisessä vasemmalla puolen on heiniä; jos tahdot itsellesi ja omaisillesi valmistaa vuoteen yöksi, niin nouda niitä tänne minkä katsot tarpeelliseksi", sanoi Simon mestari.

Poika meni heti ulos, ja kun hän tuli takaisin heinämyttyineen, näki hän vanhan Simonin istuvan ikkunanloukossa sikeässä unessa.

Jens toi mytyn toisensa perästä, ja kun hän arveli niitä riittävän, oli hänellä täysi työ saada isää ja äitiä sen verran hereille, että he voivat siirtyä kovalta makuusijaltaan pehmeämmälle.

Pojalla itsellään ei ollut pienintäkään nukkumisenhalua; kaikki se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut, oli niin pannut liikkeelle hänen nuoren mielikuvituksensa, että hän vain näki kulkueita ja kuninkaan valtaistuimellansa sekä kuuli rumpujen pärrytystä, torvien toitotusta ja ampumista.

Yö oli kirkas ja valoisa, Yhdestä pienestä ikkunaluukusta näki poika pieneen puutarhaan, jossa kukat olivat ikäänkuin vahtimassa, ettei kukaan saisi häiritä rauhaa sisällä. Silloin näki hän portin avautuvan ja tumman varjon tulevan sisään; portti sulkeutui taas, ja Jens kuuli hiekan narisevan, kun varjo nopein askelin läheni. Poika ei pelännyt, mutta hän oli utelias tietämään mitä nyt seurasi.

Vieras astui huoneeseen; ensi silmäyksellä hän huomasi lattialla-makaajat, sillä hän meni sinne, kosketti heitä keveästi jalallansa sekä mutisi sanoja, joita Jens ei ymmärtänyt. Sitten hän meni suoraan Simon mestarin luo, töykkäsi häntä jotenkin armottomasti tiuskien kiivaita vieraskielisiä sanoja.

Vanhus hypähti nopeasti ylös, pyyteli anteeksi, sen näki hänen liikkeistään, sillä sitäkään ei Jens voinut ymmärtää, mitä hän vastasi.

Äskentullut osoitti taivasta kohden, ensin kuin sattumalta, sitten hän tempasi Simon mestarin pystyyn, osoitti erästä tähteä, ja nyt kuohuivat sanat kuin koski, joka on särkenyt sulkunsa.

Vanha Simon esiintyi aluksi ainoastaan kuuntelijana, mutta sitten puhui hänkin, aluksi ikäänkuin kysellen itsekseen, pian aina kiivaammin ja kiivaammin, kunnes lopulta molemmat puhuivat yhtä nopeasti.

Koko keskustelu kävi melkein kuiskaamalla, käsivarsien ankarasti liikkuessa, luulipa Jens huomaavansa, että vieraan silmät oikein säkenöivät. Yhtaikaa juoksivat molemmat kaapille, jonka Simon aukaisi… Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat kadonneet.

Hämillään tuijotti poika sinnepäin, mutta pian voitti uteliaisuus taaskin ja hän riensi jäljestä katsomaan, olivatko he piiloutuneet kaappiin. Silloin hän huomasi kaapissa sisällä pitkän valojuovan… hän epäili vähän, mutta sitten hän ryömi varovasti sisään tunnustelemaan, polttaisiko tuo…

Silloin hän keksi oven, joka oli vain puoleksi suljettu. Sieltä valo tuli… se tuntui aivan liikkumattomalta, mutta poika kuuli kaukaa ääniä; hän tunsi ne hyvin ja halusi kovin tietää, mitä niillä oli tuolla sisällä. Taas rupesi hän varovasti koettamaan ovea auki… vihdoin hän huomasi, että se meni seinään sisään, ja nyt hän näki pitkät rappuset; sieltä ylhäältä ääni tuli.

Uskaltaisikohan? Eiväthän he voisi muuta kuin lyödä häntä, ja hän oli kyllin nopsa pakenemaan, niin etteivät he koskaan saisi häntä kiinni. Hei vaan, ei mitään arkuutta! Ja sukkajaloin, aivan äänettömästi hiipi rohkea poika rappusia ylös.

Niin varmoja olivat miehet siitä, ettei kukaan heitä yllättäisi, etteivät he edes noudattaneet niin paljon varovaisuutta, että olisivat sulkeneet oven. Jens näki, kuinka molemmat työskentelivät jonkun suuren esineen ääressä lähellä ikkunaa, miten he tirkistivät siihen sovittaen silmänsä aivan erääseen reikään, joka oli esineen kapeammassa päässä.

Oliko se loihtimista vai mitä se oli?

Silloin hän huomasi jotakin korkeata, jonka suuri valkea verho peitti. Jos hän voisi päästä piiloon tuon alle, eivät he voisi häntä huomata. Varovaisuutta vain, kun he katsovat toisaalle. Yks, kaks! Nyt se on tehty, ja Jens oli ryöminyt lakanan alle, joka verhosi korkeita puutelineitä ja niiden edessä olevia jotenkin korkeita rappusia.

Täällä oli hän varmassa turvassa, mutta hän ei saanut selvää siitä, mitä miehet tekivät, eikä ymmärtänyt sanaakaan, mitä he puhuivat… Jospa kiipeäisi tikapuita ylös? Sanottu ja tehty! Ylhäällä puutelineillä hän huomasi kaksi reikää, joista aivan parahiksi sopi molemmin silmin katsoa; nyt hän toki käyttäisi silmiäänkin, se oli varma.

Molemmat miehet jatkoivat tähystelyään astrolabioon ja tekivät toisilleen huomautuksiansa milloin ranskaksi, milloin ruotsiksi.

"Minä sanon teille, että taivaan merkit ovat yhtä epäsuotuisat kuin sinäkin yönä, jolloin kuningas syntyi", sanoi vieras, joka oli kuuluisa tähtien selittäjä Dionysius Beureus.

"Jos vaara uhkaa, eikö ole sitten mitään mahdollisuutta estää sitä?" kysyi Simon mestari.

"Jos voisi löytää sen, jonka tähti tällä hetkellä kohtaa kuninkaan tähden, olisi pelastus mahdollinen, mutta minun taitoni ei riitä siihen."

"Joku suuri ja loistava tähtikö?"

"Ei, vaan niin pieni ja vähäpätöinen, ettei taivas eikä maa kärsisi siitä, jos se menisi pirstaleiksi, ja tällä omalla kädelläni minä kernaasti" — hän teki kädellään liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut vääntää niskat joltakin.

Simon mestari laski sormensa nenälleen ja näytti miettivältä. "Kummallista", mutisi hän, "hyvin kummallista, mutta ei suinkaan mahdotonta."

"Mitä tarkoitatte?"

"Herra ja mestari, te olette itse opettanut minulle, että tähti kuvastuu silmässä, ja nyt minä olen…"

"Mistä tiedätte, että se on juuri tuo tähti?" kysyi vilkas ranskalainen hyvin kiihkeästi.

"Minä näin viime yönä, että se tulisi himmentämään kuninkaan tähden, ja nyt se on tapahtunut; katsokaa itse!"

Beureus asetti silmänsä kaukoputkeen, eikä kauan viipynyt, ennenkuin hän taas jätti tähystyksensä.

"Mieskö vai nainen?" kysyi hän.

"Voivat olla molemmatkin; olen löytänyt samat merkit neljässä silmäparissa."

"Se todistaa, että kaikki käyvät yhteen ja tulevat siten paljon vahvemmaksi."

"Voima voi ilmaantua eri tavoilla."

"Mitä väkeä he ovat?"

"Halpa huoviperhe, mies, vaimo ja kaksi lasta, jotka ovat tulleet tänne juhlaa katsomaan."

"Vaimo on kai nuori ja kaunis?"

"Sitä ei voi sanoa."

"Se on siis mies?"

Simon pudisti päätänsä. "Pojassa ilmenee tähti paljon voimakkaampana, hänessä tuntuu olevan enemmän eloa kuin muissa yhteensä."

"Missä hän on?"

"Tuolla alhaalla huoneessa; enempiä tiedusteluja varten toin heidät tänne, ja nyt he nukkuvat kaikki tyynni."

"Minä menen alas katsomaan heitä." On jo sanottu, että keskustelu kävi osittain ranskaksi, mutta Jens käsitti melkein vaistomaisesti, että hän itse ja hänen vanhempansa olivat sen esineinä.

Ranskalaisen vilkkaat liikkeet ja terävät mustat silmät vaikuttivat häneen yhtä magneettisesti kuin kalkkarokäärme, ja melkein tietämättänsä hän tuijotti kauhistuksissaan ja peloissaan alhaalla-seisovia.

"Minä annoin heille makeata viiniä", sanoi Simon hymyillen, "ja se vaikutti kaikkiin paitsi poikaan, mutta nyt nukkuu hänkin luullakseni".

Näin sanoen hän otti lampun ja nosti sen jotenkin ylös, joko näyttääkseen tietä tai jostakin muusta syystä; mutta valo lankesi suoraan Jensin silmiin, ja samassa silmänräpäyksessä hänen ja ranskalaisen silmäykset kohtasivat toisensa. Ranskalainen huudahti ja vetäytyi taaksepäin. Simon katsoi samaan suuntaan ja pudotti lampun kauhistuksissaan.

Kumpikin teki ristinmerkin ja jupisi manauksia, joita Jens ei ymmärtänyt; mutta hänet valtasi pelko, että hänet otetaan kiinni ja tuo kauhea mies vääntää häneltä niskat nurin. Tietämättä mitä teki tarttui hän telineisiin. Ne liikahtivat. Miehet alhaalla ulvoivat kauhusta. Silloin telineet romahtivat kumoon ja Jens meni tainnoksiin.

Kun hän toipui ja muisteli, mitä oli tapahtunut, ihmetteli hän, että hänen ympärillään oli niin hiljaista, mutta hän ei pelännyt, vaan ryömi varovasti eteenpäin.

Oli jo täysi päivä, mutta ei yhtään ihmistä näkynyt; ovet olivat selkiselällään, ja alhaalta rappusista kävi kova viima, joka toi mukanaan kukkien tuoksua. "He ovat juosseet tiehensä", sanoi Jens virnistellen tyytyväisenä; "minäpä pelotin heidät".

Ennenkuin hän lähti sieltä, tahtoi hän nostaa telineet pystyyn, jos vain voisi… Ihme ja kumma, etupuoli oli ehyt, ja hän tahtoi kernaasti nähdä nuo tirkistysreiät ulkopuoleltakin… ja… viimein hän sai valkean verhon ylös. Mutta tällä kertaa oli Jensin vuoro pelästyä. Siinä oli suuri pää, ja hänen tirkistysreikänsä olivat sen silminä.

Enempää ei hän halunnut nähdä, tuntui vain hyvältä mennä alas isän ja äidin luo herättämään heitä.

Ovessa katsoi hän vielä taaksensa ja meni sitten rappusia alas.

Alhaalla olivat kaikki liikkeellä ja juuri lähdössä. Maunu kertoi heränneensä niin kauheaan kolinaan, että luuli ukkosen käyvän, ja Inga äiti sanoi uneksineensa kauhean pitkistä kulkueista, joissa kaikki olivat päättömiä.

Siitä olivat he yksimieliset, että olivat syöneet tarpeekseen illalla, joten nyt voivat hyvin olla ilman aamiaista, ja vaikka he eivät voineet ymmärtää, mihin Jensin oli niin kiire, lähtivät he kuitenkin, kannettuansa ensin vuoteenaan käyttämänsä heinät ulos.

Porttikin oli auki. Päästyänsä kadulle ja suljettuansa sen kertoi Jens vanhemmilleen, mitä kummaa hänelle oli tapahtunut.

Ensin he luulivat, että hän oli uneksinut; sitten he tuumailivat keskenään, ettei Simon mestari eikä kukaan muukaan tästälähin voi vietellä heitä satimeen; he ymmärtävät kyllä varoa sitä.

Ingaa halutti kääntyä kohta kotiin, mutta Maunu oli kuullut, että kansalle annettiin ruoka-ateria ilmaiseksi, ja kun kerran oli kulkenut niin pitkän matkan ja nähnyt niin paljon vaivaa, niin pitäisi kai olla mukana siinäkin.

Käsikädessä lähtivätkin siis kaikki neljä kirkolle.

Tänne oli kokoontunut suuria ihmisjoukkoja. Ulkona keskellä katua oli äsken saatu paistetuksi kokonainen härkä ja useita vasikoita, joita nyt täytettiin paistetuilla hanhilla, sorsilla, kanoilla ja muilla linnuilla; näistä oli jätetty päät katkaisematta ja ne sovitettiin niin, että ne pistäytyivät läpi härän ja vasikan nahan. Kun nämä vielä olivat taidokkaasti asetetut vartavasten tehdyille puutelineille, näytti tuo kaikki hyvin kummalliselta.

Tilaisuutta varten oli myös kyhätty suojus, jossa oli suuret uunit, ja niissä oli suuren suuria pannuja täynnä keittoruokaa, sekä silavaa että muuta.

Eräs Maunun kotipaikkalaisista kertoi, että maan alle oli kirkosta asti pantu torvia ja että koko torni oli täynnä viini-, sima- ja oluttynnyreitä. Ne olivat vesijohdon tapaan varustetut hanalaitoksilla; ei tarvinnut muuta kuin vääntää tappia vain, niin sai mitä halusi. Lähellä kirkkoa oli suuri maalattu amme; se joka ei päässyt hanaan käsiksi, sai mennä sinne ja juoda minkä jaksoi.

Aterioiminen ei saanut alkaa, ennenkuin kuninkaallinen majesteetti oli kruunattu, ja se koetteli kovasti kärsivällisyyttä.

Se kiihotti kylläkin ruokahalua ja erittäinkin janoa, kun sai katsella tuota kaikkea, mutta ei maistaa. Päivä oli kuuma, aurinko paahtoi, kieltä kuivi, mutta kuka tässä vettä latkimaan, kun oli tiedossa paljon parempaa.

Aikaisesta aamuhetkestä alkaen tunkeili kansaa näiden laitosten ympärillä; siinä sitä seisoi koko aamupäivän väsyneenä, mutta odottaen. Toisia tuli vielä lisäksikin, verisinä ja vaatteet revittyinä; he olivat tapelleet hopearahoista, joita kuninkaan rahastonhoitaja heitti väkijoukkoon, mennessään kuninkaallisen majesteetin edellä kirkkoon.

Vihdoin pamahtivat kanuunat, tuntui kuin olisi virkistävä tuulenhenkäys puhaltanut yli taajan joukon, joka nälkäisenä ja hikoillen odotti ruokaa; kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, juhlamenot eivät olleet vielä lopussa, vasta kello 6 illalla lähti kulkue kirkosta.

Mutta sitten sitä tapeltiinkin ja kiisteltiin ruokapaloista, hanat otettiin pois ja juomavarat saivat vapaasti virtaella. Pahimmat juomarit asettivat suunsa alle ja joivat, kunnes läkähtyivät; toiset seurasivat esimerkkiä. Monet olivat vartavasten paastonneet useita päiviä, vielä useammilla ei ollut mitään purtavaa ollutkaan; nyt piti siis syötämän sitä enemmän. Kun himot saavat vapaasti vallita, alentuu ihminen eläintä kurjemmaksi.

Koko yö jatkui hurjia juominkeja, ja seuraavan päivän aurinko valaisi näyttämöä, josta se kernaammin olisi kääntynyt pois. Sadoittain kuljetettiin sieltä pois ihmisiä, mikä sairaana, mikä tukkihumalassa, mikä kuolemaisillaan, mikä jo kuolleena, kaikki sikin-sokin. Esipuhe oli loppunut, nyt saa kappale alkaa.

2.

KUNINGAS EERIK.

Uusi kuningas! Mikä sopiva tilaisuus herättämään uusia toiveita! Mikä aihe täyttämään hovin rappusia ja saleja kaikenmoisilla onnenonkijoilla! Poissa oli vanha kuningas, poistunut hänen kanssaan hänen lähin ympäristönsä. Nuoren kuninkaan ja hänen isänsä keskinäisessä suhteessa oli aina ollut jotakin salaperäisyyttä ja vihamielisyyttä. Vastapuolueella oli siis mitä parhaat menestyksen toiveet, ja mitenkä hyvältä tuntuisikaan työntää tieltänsä vanhan puolueen jäännökset!

Sentähden olivat linnan piha ja rappuset täynnä tulevia ja meneviä, joista toiset lörpöttelivät ja naureskelivat, toiset taas tuskittelivat ja olivat vaiti ajatellessaan omia huoliaan tai valtion asioita.

Tuossa tulee valkohapsinen, turkkeihin puettu valtiomies. Pöyhkeässä käskevässä katseessa, jonka hän loi ympärilleen, oli salaista levottomuutta; vanhan ajan miehissä synnytti uusi hallitus tulevaisuuden pelkoa.

Tässä astuu rautaan ja teräkseen puettu, partasuu soturi, otsa kurtussa ja pitkä miekka kilisten pihan kivitystä vasten. Hän oli monta kertaa ottanut osaa iloisiin juhliin Kalmarissa, jossa katkotut käsivarret ja puhkaistut silmät kuuluivat prinssi Eerikin jokapäiväisiin huvituksiin. Oliko kuningas Eerikin mieliala muuttunut, vai tahtoiko hän nyt saattaa suuret lyömämiekat laajempaan käytäntöön?

Soturi oli tullut saamaan tietoa tästä, toimettomuus väsytti häntä.

Edestakaisin kulki siinä köyhiä avunanojia, iloisina ja täynnä toiveita sinne mennessään, tuskaisina ja alakuloisina palatessaan; ei kellään ollut aikaa ottaa vastaan heidän anomuksiaan. Kuninkaan aika kului tyystin valtion asiain järjestämisessä, ja hänen neuvonantajansa ja lähin miehensä Yrjö Pietarinpoika ei voinut silmänräpäykseksikään jättää herraansa.

Usein toistettuna on vastaus "saatte tulla jollakin toisella kertaa" vienyt lukemattomilta heidän viimeisenkin toivonsa. Ihmiset ovat ihmeellisesti toisistaan riippuvaisia, aniharvat voivat omin voimin tunkeutua eteenpäin.

Mutta kulkipa siinä myöskin äskenleivottuja virkamiehiä, ja nämä, ajattelematta muuta kuin uutta arvoansa, työnsivät tieltänsä niitä, jotka olivat parempia kuin he itse, ehkäpä heidän entisiä hyväntekijöitänsä, osoittaakseen hätiköivällä kiirehtimisellään sekä uutta asemaansa että virkaintoansa.

Tuli tuossa aatelisia, jotka halusivat läänityksiä entisistä kirkon tiluksista, ja toisia, jotka tahtoivat puhdistautua siitä syytöksestä, että muka olivat ryöstäneet lähimpiä naapureitaan.

Tuli talonpoikia etsimään suojaa röyhkeitä herroja vastaan.

Ja tuli, eikä suinkaan viimeisinä, pappeja eri kirkkokunnista, katolisia, kalvinilaisia ja luterilaisia, kukin omia etujansa ajamaan.

Vanha palsta oli hyljätty, oli kynnettävä uusi. Mutta sillaikaa kuin näin juostiin edestakaisin, pidettiin vahtien ja sotaväen tarkastuksia, lähetettiin ja otettiin vastaan pikaviestejä, kuultiin hevosten kavionkapsetta ja hirnuntaa porttien ulkopuolella, höyhentöyhdöt heiluivat, aseet kalisivat ja kannukset kilisivät sisäpuolella, samalla kuin rohkeita silmäyksiä luotiin linnan pieniin ikkunoihin yhdestä toiseen, jotta saataisiin selville, oliko ketään ja kuka siellä sisällä.

Historian ohjaamina voimme me, jotka näemme läpi muurien, kertoa taisteluista, joita siellä taisteltiin, juonista, joita siellä punottiin, kunnianhimoisista suunnitelmista, joita siellä tehtiin, ja tuulentuvista, joita siellä rakennettiin. Se suuri pyörä, joka niin monta vuotta oli antanut vauhtia valtiokoneistolle, oli pysähtynyt, ja pienet pyörivät huimaa vauhtia, luullen kukin itsensä sopivimmaksi vallan pitämiseen ja valtikan kantamiseen.

Eerik ja Juhana esiintyivät melkein kuin toistensa julkisina vihollisina, kumpikin salaa työskennellen toisen vaikutuksen kukistamiseksi, Juhana kateudesta ja vallanhimosta, Eerik peläten tätä veljeänsä, jota hän lapsuudestaan asti oli vihannut ja kammonnut.

Mutta oli olemassa myöskin puolue, joka uhkaavana kohottautui kumpaistakin vastaan. Kustaan persoonalliset kyvyt olivat olleet hänen varmin turvansa aatelistoa vastaan, mutta hänen poikansa eivät olleet missään suhteessa niin kyvykkäitä, että Ruotsin ylpeä aateli olisi katsonut heitä kunnioituksella. Oli tavallaan kuninkaan poikain onni, ettei aatelistossa ollut ketään etevämpää, joka olisi voinut ryhtyä voimakkaampaan toimintaan, eipä ollut ketään edes siinä määrässä toimikykyisempää, että olisi tyytymättömän, kuohuilevan rahvaan avulla voinut tehdä vastarintaa, kun väkivallalla käytiin sekä maan paraimpien miesten että heidän omaisuutensa kimppuun.

Ei mikään todista paremmin aatelisten keskinäistä kateutta, heidän keskinäistä epäluottamustaan, horjuvaisuuttaan ja heikkouttaan, kuin se, että he toinen toisensa perästä taivuttivat niskansa mestauspölkylle, kunnes arvokkaimmat lopulta olivat kuin lakaistut pois maan päältä.

Eerik XIV:tä, himojensa orjaa, pitivät jo hänen aikalaisensa puolihupsuna; yhtä kevytmielinen ja ulkokullattu Juhana sai kiittää ainoastaan syntyperäänsä nauttimastaan arvosta, ja kuitenkin tulivat nämä molemmat aateliston pyöveleiksi. He koettivat, etenkin jälkimäinen heistä, perustuksia myöten järkyttää isänsä suurta työtä, ja voimakasta apua siihen ei puuttunutkaan, mutta uskonpuhdistus, vaikkakin vasta heikosti juurtuneena, oli kuitenkin heille liian vahva; sen aika oli nyt nousemassa.

Vakaamielinen tutkija huomaa tässä todistuksen siitä väkevästä kädestä, joka ohjaa kansojen kohtaloa; läänityslaitoksen valta oli laskeumassa, tarvittiin vain niin vähäiset voimat kuin Eerikin ja Juhanan raivaamaan pois tieltä suurimman osan aatelia.

Eipä onnistunut edes paavinvallan ja vielä kauhistavamman jesuiittalaisuuden avullakaan Juhanan ja Sigismundin uudestaan saattaa Ruotsia katoliseksi; uusi aika ei tahtonut tietää siitä, ja Kaarle odotti, ollen valmiina suureen työhönsä. Synkin silmäyksin ja otsa rypyssä hän ryhtyi toimeensa; hän oli tutustunut ainoastaan elämän varjopuoliin; epäluottamus ja vastenmielisyys veljiä kohtaan sekä liehakoivat hovimiehet olivat lapsuudesta asti painaneet leimansa hänen sieluunsa.

Melkein kiihkeästi hän oli rakastanut jaloa isäänsä, jonka sanoja, tekoja ja varsinkaan opetuksia hän ei koskaan unohtanut. Mutta Kustaan kuoleman jälkeen hän kävi hiljaiseksi ja umpimieliseksi; hän piti ajatuksensa ominaan, mutta hänen silmänsä olivat aina auki, terävinä ja tutkivina näkemään mitä tapahtui.

Näinä ensi aikoina vanhan kuninkaan kuoleman jälkeen olivat nuoret prinsessat jätetyt alttiiksi kaikille niille kiusauksille, vaaroille ja juonille, joita huolimattomat hoitajattaret, lahjoja ottavat palvelijat ja imarteleva ympäristö tunnottomasti valmistavat niille, jotka uskotaan heidän ostettuun huolenpitoonsa.

Nuori leskikuningatar oli vetäytynyt huoneisiinsa; hän ehkä syvimmin ja vakavimmin kaipasi vainajaa. Hän oli hartaalla uskollisuudella kiintynyt kuninkaaseen, ja tämä oli antanut hänelle rakkautensa sekä täydellisen luottamuksensa.

Eerikin hartaasta pyynnöstä täytyi hänen luvata edustaa kuningatarta niin kauan kuin Eerik oli naimaton, ja hän teki sen edelleenkin arvokkuudella ja suloudella, joka oli kajastuksena entisistä ajoista tässä siveellisesti yhä enemmän vajoavassa hovielämässä.

Hän koetti, niin pitkälle kuin hänen vaikutusvaltansa ulottui, olla myöskin kuninkaan nuorten sisarten turvana, vaikka hän tiesikin, että he eivät olleet hänelle kovinkaan suopeita.

Vielä oli nuoren kuninkaan onnistunut taivuttaa hänet pitämään lähiötä huolta hänen kolmesta pienestä lapsestaan. Äitejä, kuninkaan tunnettuja rakastajattaria, piti pidettämän hovin rouvina, ja vaikka he eivät kuuluneet kuningattaren seurueeseen, olivat he kuitenkin läsnä hovijuhlissa.

Erotukseksi siitä puhtaasta elämästä, joka tähän asti oli ollut huomattavana Ruotsin hovissa, alkoi nyt semmoinen tapojen hillittömyys, että se loukkasi kaikkia, mutta siihen täytyi mukautua, kuninkaan tahto oli sellainen; monikin teki sen ehkä salatulla tyytyväisyydellä, ja kuningas ja prinssit kävivät pöyhkeästi pää pystyssä. Heidän aikansa oli nyt tullut.

Maunu vieraili Tukholmassa ainoastaan lyhyillä tervehdyksillä. Veljiensä tavoin oli hänkin ympäristönsä turmelema. Kohtuuttomat hurjastelut heikonsivat hänen jo alunpitäin heikkoa olemustansa, ja hän antautui, ollen ylen herkkätuntoinen, tämän johdosta yhtä paljon surun valtaan kuin haaveellisiin lemmenseikkailuihin.

Hyvin vähän aavisti Kustaa kuningas, mikä kostotar väijyi hänen perhettänsä; se arasti valoa, mutta me voimme aikakirjoista huomata sen olemassaolon.

* * * * *

Me alotamme, niinkuin kohtuullista onkin, kuningas Eerikistä.

Se kruunu, jota prinssi Eerik tuskalla ja pelolla oli tavoitellut, oli vihdoinkin hänen päässään. Hänen samalla vihattu ja pelätty veljensä oli vannonut hänelle uskollisuudenvalan; Juhana ei tosin ollut, niinkuin hänen olisi pitänyt, polvistunut valtaistuimen eteen, mutta hän oli laskenut kruununsa matolle äskenkruunatun kuninkaan jalkain juureen tehdessään ojennetuin käsin uskollisuudenvalansa.

Valtakunnan mahtava aateli oli hänelle alamainen, sotilaat ja rahvas hyvin suopeat, hänellä ei ollut mitään pelättäviä ulkonaisia vihollisia, ja hän oli isänsä jälkeen perinyt täpötäyden valtiorahaston.

Tehdäkseen kruunauksensa niin loistavaksi kuin mahdollista oli hän sieltä ammentanut kultaa täysin käsin. Hollannista tuotiin uudet hallitsijan arvomerkit ja samoin helmillä ja kalliilla kivillä koristetut puvut kuninkaalle, leskikuningattarelle ja prinsessoille, kallisarvoisia vaatteita hovilaisille sekä monta arkullista korutavaraa, hopea-astioita, viinejä, ilotulitustarpeita y.m. Eikä siinä kyllin; oli tilattu jalopeuroja, kameleja ja muita harvinaisia eläimiä rahvaan uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Siitä on jo kerrottu, miten kestitsemisestä oli huolta pidetty.

Monta vierasta ruhtinasta oli kutsuttu juhlallisuuksiin, joita kesti useita päiviä; milloin oli turnajaisia, joihin kuningas itse ja valtakunnan etevimmät herrat ottivat osaa, milloin eläintaisteluja, joissa koiria usutettiin karhujen kimppuun ja jotka loppuivat siten, että ne revittiin kappaleiksi, milloin taas kemuja ja kestityksiä, joita muuten olikin melkein joka päivä.

Kustaa kuningas oli testamentissaan määrännyt Eerikin veljiensä läänitysherraksi ja antanut nuoremmille pojillensa perittävät herttuakunnat, Juhana oli Suomen herttua, Maunu Itägöötanmaan ja Kaarle Södermanlannin herttua. Vanha kuningas oli toivonut, että hän semmoisella korotuksella saisi turvatuksi heidän olemassaolonsa ja että toiselta puolen heissä ei heräisi kateutta kuninkaallista veljeä kohtaan, jota onni oli paremmin suosinut.

Tämä tarkoitus ei toteutunut; epäsopu leimahti pian ilmituleen veljien kesken, vaikka sitä alussa peiteltiin kohteliaisuuksilla. Ensimäisessä kirjeessä, jonka prinssi Eerik sai veljeltään Juhanalta isän kuoleman jälkeisenä päivänä, oli jo valituksia testamentin johdosta. Oli muka kylläkin tunnettua, miten ahkera ja innokas heidän autuaasti nukkunut isänsä oli ollut kokoomaan omaisuutta lapsilleen, eikä kuitenkaan hänen viimeisessä tahdossaan ollut mitään määräystä hänen jälkeenjättämänsä puhtaan rahan ja irtaimiston eikä hänen monien kaunisten tiluksiensa jakamisesta, jotka nyt oikeuden mukaan kuuluivat lapsille, vaikka vainaja oli siirtänyt niistä lähtevät tulot valtiorahastoon. Juhana toivoi kaiken tämän nyt tulevan heidän yhteiseksi omaisuudekseen.

Eerik vastasi: — "Soisimme kernaasti, että teidän rakastavaisuutenne tahtoisi tähän aikaan veljellisesti säästää meitä ja antaa meidän olla itseksemme."

Sillä välin ja enimmäkseen juuri ajatteli Eerik, miten voisi vahvistaa perimäänsä kuningasvaltaa, tehdäkseen jo alusta pitäen tyhjäksi sen tuuman yhteishallituksesta hänen ja veljien välillä, joka vanhalla kuninkaalla näytti olleen mielessä hänen kirjoittaessaan testamenttiansa.

Eerik oli jo isänsä eläessä vahvistanut sen kirjelmän, jolla Juhana sai läänikseen osan Suomea, mutta nyt hän tahtoi tarkemmin määrätä herttuain suhteen kuninkaaseen, jotta ei jäisi mitään epäilystä siitä, että se, jolla oli kuninkaan nimi, oli myöskin yksin valtakunnan hallitsija.

Jo maaliskuussa 1561, siis neljä kuukautta ennen kruunaustansa, hän lähetti kirjeitä voudeille määräten, että aatelin, papiston ja kahdeksan talonpojan joka voutikunnasta piti saapuman Arbogaan valtiokokoukseen 13 p:nä huhtikuuta. Siellä esitettiin Eerikin itsensä tekemä lakiehdotus, koskeva herttuain oikeuksia.

Sen pääsisältö oli:

"— että alamaisten herttuakunnissa tuli vannoa uskollisuudenvala kuninkaalle eikä herttuoille. Herttuan sotajoukon järjestävät kuninkaan määräämät miehet, sodan aikana ne ovat hänen päällikköjensä komennettavina ja niiden sotalainsäädösten alaisia, joita kuningas valmistaa; kukaan herttuoista ei saa ilman kuninkaan suostumusta alottaa sotaa, yhtyä liittoon tai sopimukseen vieraan ruhtinaan kanssa eikä kuninkaan luvatta kutsua itse tai sallia muiden kutsua kokoukseen rahvasta ruhtinaskunnassaan tai ottaa veroa. Vakinaiset verot paitsi kruununkymmenykset oli heillä oikeus kantaa, mutta ylimääräiset verot kuuluivat kuninkaalle samoin kuin muistakin valtakunnan osista."

"Kuninkaan antamat lakisäädökset ovat voimassa myöskin herttuakunnissa. Samoin voi ainoastaan kuningas antaa rälssi- ja muita etuoikeuksia. Tuomitsemisoikeutta on herttuoilla siinä määrässä, että kihlakunnanoikeuden päätöksestä saattoi vedota laamannin sijasta herttuaan, mutta sekä herttuasta että laamannista kuninkaaseen ja hänen oikeuteensa. Laamannit ja piispat nimittää kuningas."

Tämä ehdotus sai vaikeudetta säätyjen vahvistuksen, mutta ainoastaan kova pakko voi taivuttaa prinssi Juhanan alistumaan tällaisiin määräyksiin; kuitenkin täytyi sekä hänen että prinssi Maunun ilmoittaa tyytyvänsä tähän.

Alentaakseen herttuain arvoa ja tehdäkseen heidät valtakunnan muiden herrain vertaisiksi Eerik perusti kreivi- ja vapaaherra-arvot Ruotsiin.

Jo valtaistuimelle noustessaan hän nimitti kolme kreiviä ja yhdeksän vapaaherraa. P. Salvator-ritarikunta perustettiin ja suuri joukko ylhäisiä herroja lyötiin ritareiksi. Samoin julistettiin, että ne aateliset, joilta tilukset oli vääryydellä ryöstetty, saavat ne takaisin, jos voivat näyttää todeksi omistusoikeutensa.

Kaikkiin varokeinoihin oli siis ryhdytty, jotta ei mikään häiritsisi Ruotsin valtaistuimen omistamista. Eerik oli 26-vuotias, hänellä oli miellyttävä ulkomuoto, hän oli taitava kaikenlaisissa ruumiinharjoituksissa, suopea ja ystävällinen, terävä-älyinen ja hyvä puhuja; hän osasi useita kieliä, oli tähtienselittäjä, runoilija, säveltäjä ja maalari. Luonto ja onni olivat lahjoittaneet hänelle monta loistavaa ominaisuutta; hänestä itsestään riippui niiden käyttäminen.

* * * * *

Kruunauksen jälkeen ja kun kuningas oli vieraillut useissa kuninkaankartanoissa Mälarin rannalla, tapahtui juhlallinen tulo Tukholmaan, ja senjälkeen palattiin vähitellen jokapäiväisiin toimiin.

Ensi aikoina ei Eerikillä ollut juuri ollenkaan aikaa oleskella molempien suosikkiensa Yrjö Pietarinpojan ja Dionysius Beureuksen kanssa; aina oli saapuvilla joku valtakunnan herroista kutsuttuna neuvottelemaan parannuksista, joita hän halusi panna toimeen hallitusmuodossa ja hallinnossa.

Vapauttaakseen rahvaan pakollisesta matkustajien kestitsemisestä hän uudisti vanhan määräyksen majatalojen toimittamisesta yleisten teiden varsille.

Katolilaisuuden monilukuisia juhlapäiviä vähennettiin, ja monia jumalanpalveluksessa niiltä ajoilta vielä säilyneitä juhlamenoja poistettiin. Kuningas julistutti valtakuntansa turvapaikaksi kaikille vainotuille protestanteille, ja tämä toimenpide otettiin suurella mielihyvällä vastaan etenkin kalvinilaisten taholla.

Mutta omissakaan tarkoituksissaan ei Eerik ollut toimeton; hänen lempituumiansa oli loistavalla avioliitolla laajentaa ainakin omaa arvoansa ja vaikutusvaltaansa, joskaan ei valtakuntansa rajoja. Me tiedämme, että hän kruununperillisenä oli kosinut Englannin kuningatarta Elisabetia ja että tämä pitkät ajat oli antanut epävarmoja vastauksia, mutta kuitenkin lopuksi kirjoittanut Kustaa kuninkaalle pyytäen häntä lopettamaan prinssin kosimiset. Mutta Eerik oli kuuro kaikille estelemisille; hän uskoi kivenkovaan, että kuningatar suostuisi, jos hän vain itse näyttäytyisi.

Muutama kuukausi kruunauksen jälkeen hän ilmoitti valtakunnan neuvostolle päättäneensä itse matkustaa Englantiin.

Mitkään vastaväitteet eivät auttaneet; helmien neulojat, räätälit ja muut käsityöläiset lähetettiin edeltäkäsin ja samalla Elisabetille kallisarvoinen lahja, johon kuului 18 papurikkohevosta sekä useita arkullisia rahaksilyömätöntä kultaa ja hopeaa. Neljätoista alusta määrättiin olemaan valmiina Elfsborgissa, jossa kuningas koko seurueineen nousi laivaan.

Lähdön edellisenä yönä tapaamme hänet ynnä Beureuksen ja Yrjö Pietarinpojan linnassa, hänen omassa n.s. tähtitornissaan. Kaksi senaikuisiksi hyvää astrolabiota oli ojennettuna samaa tähteä kohden, ja toisessa teki havaintojaan kuningas, toisessa Beureus.

"Tähti on mennyt ohi skorpionin", huudahti kuningas vilkkaasti, "mikä sikerö on seuraava?"

"Minä luulen… se on rapu, teidän majesteettinne."

"Oletko varma siitä?"

"Jos en erehdy."

"Mutta sinä erehdyt, minä en lykkää matkaani enää tuonnemmaksi, tällä kertaa en tahdo tietää mistään esteistä; edellisellä kerralla pakotti autuaallisesti nukkuneen kuninkaan kuolema minut palaamaan, nyt menen päähän asti, minä otan väkisin omakseni tuon ylpeän kuningattaren ja tuon hänet kanssani riemusaatossa tänne."

"Eikö teidän armonne edes pelkää, että Juhana herttua menehtyy harmista?" kysyi Yrjö Pietarinpoika mairitellen.

"Sinä arvostelet veljeäni väärin; eikö hän pyynnöstäni matkustanut Englantiin ja tullut takaisin hyvin tiedoin kuningattaren luota?"

"Niinpä kyllä, mutta minun alamainen rakkauteni kuninkaaseen estää minua panemasta suurta arvoa herttuan asioihin, ja sitten ne vaaleat hiukset…"

"Niin, ne vaaleat hiukset", toisti Eerik tuskitellen. "Miksi onkaan minulle ennustettu, että joku vaaleatukkainen on ottava minut hengiltä."

"Jotta aina olisimme varuillamme suojellaksemme teidän majesteettianne; henkeni uhallakin tahdon suojella ja puolustaa Herran voideltua!"

"Sen tiedän, Yrjö, sinä pidät minusta minun itseni tähden, ja sentähden olen vannonut, että aina olen sinulle suosiollinen; kas tuossa käteni."

Se peittyi suudelmiin, ja kuningas katsoi ylös iloisesti hymyillen: "Te olette molemmat todellisia ystäviäni, muita ei minulla olekkaan. Isäni vastenmielisyys äitiin siirtyi minuun; hän olisi mieluummin antanut kruunun Juhanalle ja heittänyt minut vankeuteen… Se oli julmaa, julmaa!" Vihaisena ja silmät kyynelissä astui kuningas kiivaasti edestakaisin; toisinaan hän puisti uhkaavasti nyrkkiänsä ja mutisi epäselviä sanoja, toisinaan taas painui pää alas ja hän nyyhkytti kuuluvasti.

"Armollinen herra, te olette Herran voideltu, ei kukaan rohkene koskettaa kädellänsä teihin, miksi pelkäätte?" huudahti Beureus juhlallisesti.

"Veljesviha!" kuiskasi Yrjö Pietarinpoika.

Eerik vavahti. "Miksi sitä aina minulle muistutat? Luuletko, että unohdan sen?" sanoi hän melkein kirkuen. "Ah, jospa joku voisi vapauttaa minut näistä tuskista, jotka imevät minusta koko elämäni voiman!"

"Voimakas polkee jalkoihinsa ne esteet, jotka tulevat hänen tiellensä", jatkoi liehakoitsija.

"Vaiti, katala kiusaaja; minun valtani ja suuruuteni on kohoava niin, että vihollisteni täytyy langeta jalkoihini; vai etkö luule, että Englannista saan voimakkaan tuen?"

"Tietysti — mutta sanotaan, että kuningatar Elisabet on hyvin oikullinen."

"Enkö minä ole ennenkin voittanut naisten oikkuja? Missäpä on se, joka on voinut vastustaa minua?"

"Teidän majesteettinne on vastustamaton", huomautti Beureus.

"Toinen asia on, pidänkö minä hänestä; viimeinen Gyllenstjernan lähettämä kuva ei minua miellytä; hän on jolsa ja ruma, ja minä tahdon vaaleaverisen kaunottaren, jolla on raitis, luonnollinen värinsä."

"Kauniimpi on. Maria Stuart!" jatkoi Beureus.

"Hänen kuvansa hankittakoon minulle. Minä laitan lähetystön Skotlantiin, ja sen tulee viedä mukanansa Hollannista joku mainio maalari, joka maalaa minulle mitä tarkimman kuvan hänestä. Kuva lähetettäköön senjälkeen viipymättä minulle. Säädyt ovat antaneet minulle oikeuden valita puolisoni kotimaasta tai ulkomailta, miten vain minua miellyttää, mutta me emme tahdo, että meillä olisi lankoja ja serkkuja valtakunnan aatelisissa; semmoista sukua on jo kyllin."

"Meidän armollinen herramme voi ilman niitäkin hankkia itselleen tarpeeksi jälkeläisiä", huomautti Yrjö.

"Siinä olet oikeassa", nauroi kuningas, "mutta minä pidän myöskin huolta niistä; minun kolme pikku tyttöäni ovat leskikuningattaren silmälläpidon alaisina; äidit eivät saa sekaantua heidän kasvatukseensa."

"Se onkin enemmän heidän mieleensä, että pääsevät siitä."

"He kuuluvat joka tapauksessa kuninkaan hoviin; minä en ole velvoitettu olemaan uskollinen kenellekään, ennenkuin menen naimisiin. Miten on nyt tähteni laita?" keskeytti hän vilkkaasti ja meni ikkunaan.

"Matkaenteet eivät lupaa onnea", vastasi Beureus; "kuun viimeinen neljännes alkaa huomenna, ja Jupiter on Oinaan tähdistössä."

"Minä näen, minä näen", sanoi Eerik valittaen; "kaikki on minua vastaan, minun täytyy jättää lähtöni muutamia päiviä tuonnemmaksi. Minä sanon, että teen sen Kaarlen tähden."

"Eikö myöskin Maunu prinssi tule mukaan?"

"Tulee, sekä Brahe ja Roos."

"Entä kuninkaani nöyrä palvelija?"

"Ei, Yrjö, sinä jäät kotiin ja pidät silmällä Juhana herttuaa, jos hän tulisi tänne poissaollessani… Sameassa vedessä kalastaminen on niin hänen tapaistaan."

* * * * *

Seuraavana päivänä kuningas käski lähettää sanansaattajan Svartsjöhön, jossa Kaarle herttua oleskeli. Kuningas tahtoi, että hän yhtyisi toimiin Tukholmassa, josta matka oli alotettava. Maunu herttua oli jo saapunut.

Senjälkeen hän tarkasti muutamia kallisarvoisia vaatekappaleita, jotka hän aikoi ottaa mukaansa ja joiden joukossa oli taiteellisesti tehty hääpaita. Lopuksi hän otti esiin "amuletin", jonka oli saanut eräältä Englannin hovissa olevalta ylhäiseltä naiselta ja jossa oli kuningattaren kuva medaljonkiin sovitettuna. Hän painoi sitä huulilleen ja puhui lemmentuskistaan; kuningatar yksin voisi pelastaa hänet kaikista väijytyksistä ja juonista; ainoastaan hänen kauttansa tulisi hänestä niin mahtava ja suuri kuin hän halusi; kohta seitsemän vuotta hän oli jumaloinut häntä; hän tahtoisi taistella kilpailijoitansa vastaan ja voittaa heidät, ja kuningatar tulisi olemaan hänen voittonsa palkka.

Tämän tunteenpurkauksen aikana hän käveli edestakaisin salakammiossaan lyöden rintoihinsa; kyyneleet virtasivat hänen kalpeilla poskillaan, ja hänen kauniit, surumieliset silmänsä olivat luodut taivasta kohden.

"Rakastaa ja olla rakastettu", huokasi hän, "kun on joku, johon voi luottaa, siinä on onni, siinä autuus, kaikki muu on vähäarvoista tai mitätöntä."

Yrjö Pietarinpoika oli melkein ainoa Eerikin virkamiehistä, joka ilmoittaumatta sai tulla hänen luokseen; hän tuli nyt tekemään muutamia kysymyksiä toimenpiteistä kuninkaan poissaollessa. Saatuansa näihin vastauksen kysyi suosikki, eikö hänen majesteettinsa tahtoisi käydä tapaamassa naisiansa, jotka olivat aivan epätoivoissaan hänen matkansa johdosta, koska pelkäsivät sen ainaiseksi riistävän heiltä jumaloimansa hallitsijan.

Eerik hymyili. "Sano, että olen aina oleva heille suosiollinen", vastasi hän; "myöhemmin käyn heitä tapaamassa, nyt täytyy mennä ulos nauttimaan raitista ilmaa."

"Sanonko…"

"Ei tarvitse, sinä yksin tulet kanssani, ja me menemme jalan; pian saan kyllä tuntea, miltä hevosen selkä maistuu."

Suurtori oli siihen aikaan täpötäynnä myyjiä, jotka tarjoilivat kaikenmoista pikkurikkamaansa. Keskikesästä asti oli sinne joka päivä tullut tuskin keski-ikäinen nainen puolikasvuisen tyttönsä kanssa myymään marjoja ja hedelmiä sekä myöhemmin syksyllä pähkinöitä. Tavallisesti he möivät pienet varastonsa nopeaan, sillä tytön tavaton ihanuus houkutteli ostajia. Pieniä, soikeita kasvoja ympäröivät vaaleat, luonnolliset kiharat, suu oli pieni, mutta sanomattoman suloinen, etenkin hänen hymyillessään, jolloin sieltä näyttäytyi kaksi lumivalkeata hammasriviä. Hänen suurista sinisilmistään, joita pitkät silmäripset keveästi varjostivat, säteili lapsen iloa ja viattomuutta.

Ohikulkijat kääntyivät taakseen vielä kerran katsoakseen häntä, ja ostajat koettivat viivähtää niin kauan kuin suinkin. Maine Suurtorin kauniista tytöstä alkoi levitä, mutta se ei ollut vielä saapunut kuninkaan korviin.

Kulkiessaan nyt kävelylle mennessään Suurtorin poikki tuli hän sattumalta luoneeksi silmänsä tyttöön ja pysähtyi hämmästyneenä. Tyttökin katsoi häneen, punastui ja loi silmänsä maahan. Ympärillä seisovat vetäytyivät kunnioittavasti syrjään.

"Vanhako olet?" kysyi kuningas pitkän ajan tarkoin katseltuaan tyttöä.

"Neljäntoista", vastasi hän.

Ääni oli lapsellinen, samoinkuin koko vartalokin hento ja kehittymätön.

"Tunnetko minua?"

"Tunnen, kuningas."

"Oletko nähnyt minut ennen?"

"Kruunauksessa." Tyttö katsoi kuninkaaseen ikäänkuin kysyen: Etkö sinä tunne minua?

"Kautta Pyhän Eerikin!… tuo pikku tyttö!… Nyt tunnen minäkin sinut… Mikä on isäsi?"

"Linnanhuovi."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Maununpoika."

"Ja sinun nimesi?"

"Kaarina."

"Onko tuo nainen äitisi?"

"On."

"Katso tarkoin tätä miestä, Kaarina", kuningas näytti Yrjö Pietarinpoikaa. "Hän tulee luoksesi illalla. Tottele tarkoin hänen käskyjään, ne tulevat minulta." Hän nyökkäsi tytölle ja meni.

"Tyttö on liian hyvä joutumaan jonkun hovimieheni tai ehkä veljeni käsiin… hän on samanikäinen kuin prinsessa Elisabet… heidät pitää kasvatettaman yhdessä… hän saa hoitaa pikku Viktoriaa… Sinä sanot vanhemmille, että minä pidän huolta tytön tulevaisuudesta, ja viet tytön kanssasi linnaan illalla, ymmärrätkö?"

Yrjö kumarsi ja sanoi matelevalla alamaisuudella: "Tokkohan leskikuningatar ja prinsessat pahastunevat, että…"

"Totelkoot he käskyjäni, muutoin heidän käy huonosti", vastasi kuningas tuimasti.

"Minä olisin muuten kaikessa nöyryydessä rohjennut ehdottaa, että puolisoni olisi ottanut pitääkseen huolta hänestä."

"Panen sen mieleeni." Kuningas taputti suosikkiansa olkapäähän. "Mene nyt heti ja toimita hänelle sopiva puku. Minä tahdon nähdä hänet illalla, kun menen äitipuoleni ja siskojeni luo."

"Mutta kävelymatka,?"

"Saa jäädä toiseen kertaan!"

Jätämme kuninkaan tähän hänen elämänsä kovimpiin vaiheisiin ja siirrymme nyt hänen sisariinsa.

3.

PRINSESSAT.

Tyttäristään rakasti Kustaa enimmän ihanaa Ceciliaa, joka puolestaan rakasti häntä mitä hellimmällä vastarakkaudella. Onnettoman häämatkansa jälkeen tämä suri vähemmin hairahdustansa kuin sitä, että oli tullut karkoitetuksi isän luota, ja isän kuolemaa hän suri aluksi melkein lohduttomana. Hän sulkeutui huoneisiinsa, eivätkä hänen sisarensa eikä leskikuningatar saaneet tulla sisään.

"Minä voin nähdä hänet silmieni edessä", huusi hän kyynelten virtaillessa, "enkä minä tahdo nähdä ketään, en sulkeutua kenenkään syliin paitsi hänen!"

"Mutta rakkain prinsessani, ei hän pitäisi siitä, jos tietäisi…"

"Tyhmyyksiä, imettäjäni, luuletko, että hän ei lohduttaisi minua, jos näkisi suruni."

"Siunattu lapsi, eikö teillä ole raamattua, jonka hän itse antoi teille."

"Anna se tänne!"

Hän otti kirjan imettäjänsä kädestä, kietoi käsivartensa sen ympäri ja itkien tuuditteli sitä edestakaisin, kuin se olisi ollut pieni lapsi.

"Ettekö lue sitä?"

"En, minä en voi, minä en tahdo."

"Teidän autuas isänne teki niin joka päivä."

"Muistatko sitä äänen sointua, miten se kaikuikaan, kun hän puhui tahi luki?"

"Muistatteko myös, mitä hän luki?"

"Ja kun hän lauloi säestäen luutullansa!… Onko kuningas ottanut tuon vanhan rakkaan luutun?"

"Minä luulen, että se on leskikuningattarella."

"Mene kohta hänen luokseen ja sano, että minä, hänen tyttärensä, tahdon saada sen."

"Tahtooko prinsessa soittaa sitä?"

"Luuttuako? En, imettäjäni. Ei kukaan saa koskea siihen, tahdon vain pitää sen näkyvissäni entisten onnenpäivien muistona."

Kun Cecilia oli näin ylenmäärin suruissaan, koettivat hänen molemmat sisarensa lohduttautua parhaansa mukaan, ottamalla huomioonsa hovitapojen vaatimukset.

Kolmen kuukauden aikana kuninkaan kuoleman ja hautaamisen välillä täytyi kaikkien naisomaisten pysyä huoneisiinsa sulkeutuneina, ja se oli pitkä koetus nuorille.

Mutta vielä sen jälkeenkin vaati tapa ankaraa erilläänpysymistä, eivätkä prinsessat näyttäytyneet ennen kuin puolen vuoden kuluttua, Eerikin kruunauksessa.

Nämä kymmenen kuukautta eivät olleet vaikuttamatta heidän kehitykseensä.

Saksin nuori herttua toivoi saavansa mitä pikimmin viedä Sofian kotiinsa morsiamenaan, mutta siihen tarvittiin Eerikin ja etupäässä prinsessan oma suostumus. Naisen oikkuko vai mikä lie ollut syynä, ehkäpä isän kuolema, mutta prinsessa oli melkein välttänyt herttuaa, ja joskin tämä voi arvata syyn siihen, niin oli nyt kysymyksessä hänen suosionsa uudestaan-saavuttaminen. Rikkaampaa puolisoa hän ei voinut saada, ja sitäpaitsi oli nuori neiti kaunotar, jota kannatti kylläkin tavoitella.

Maunu herra oli kyllä aikansa kuluksi rakastunut kauniiseen porvaristyttöön ja varomattomuudessaan uskonut onnensa salaisuuden prinssi Eerikille. Tämä, joka oli ainainen lörpöttelijä, oli sisariensa läsnäollessa laskenut leikkiä herttuan pienestä harha-askeleesta ja saanut hänet takertumaan.

Sofian salamoiva katse oli ollut kylliksi ilmaisemaan herttualle hänen vastenmielisyytensä, ja siitä päivästä asti oli prinsessa hänelle kylmä ja vieras.

Tämä tapahtui vanhan kuninkaan vielä eläessä, ja Maunu herrasta oli käsittämätöntä, että hän voisi olla pahoillaan tuommoisesta pikkuseikasta.

Nyt piti kuitenkin hänen suosionsa jälleen voitettaman, ja se voisi ehkä helpoimmin käydä laatuun koettamalla karkoittaa ikävyyttä siinä yksitoikkoisessa elämässä, johon luostarimainen yksinäisyys hovisuojissa nyt pakotti nuoret prinsessat.

Turhaan herttua vaivasi ajatuskykyänsä keksiäkseen jotakin huvituskeinoa, joka ei loukkaisi niitä tapoja, joita niin suuren surun aikana oli noudattaminen; hän ei keksinyt sellaista.

Onneksi näytti useilla olevan sama ajatus, sillä italialainen valtiomies signor Bellini kääntyi eräänä päivänä herttuan puoleen kysyen, eikö olisi jotakin tehtävä prinsessain huvittamiseksi.

"Voitteko ehdottaa jotakin?" kysyi tämä.

"Musiikkia, esimerkiksi."

"Siihen kyllästyy."

"Mutta jos siihen yhdistettäisiin mystiikkiä."

"Mitä te tarkoitatte?"

"Semmoisia näytäntöjä, joita luostareissa pannaan toimeen."

"Mutta eiväthän prinsessat voi ruveta nunniksi."

"Sentähden voivat näytännöt tulla vähän toisenlaisiksi."

"Minä pelkään, ettei sitä sallita."

"Ei kenenkään tarvitse tietää siitä."

"Luuletteko, että vieraita henkilöitä voi tulla linnaan hoviväen tietämättä?"

"Yksi tai kaksi riittää."

"Mitä he toimisivat?"

"Se riippuu sen henkilön mielenlaadusta, jota he tahtovat huvittaa."

"Kuka voi lukea naisen ajatukset?"

"Mystikko, teidän armonne."

"Onko teillä joku sellainen käytettävänänne?"

"On."

"Mitä kaikkea hän tarvitsee?"

"Ei muuta kuin semmoisen huoneen, jossa prinsessa toisinaan oleskelee yksin."

"Eikö kukaan saa olla saapuvilla?"

"Ensi istunnon jälkeen saa prinsessa itse määrätä siitä."

"Minä tahtoisin saada todistuksen hänen kyvystään."

"Tahtooko teidän armonne käydä luonani illalla?"

"Varsin mielelläni."

Kohteliaana otti isäntä herttuan vastaan hänen tullessaan ja vei hänet pieneen, pitkulaiseen huoneeseen, jonka ainoana kalustona oli mukava lepotuoli, sen vieressä pieni pöytä sekä pöydällä kannu ja pikari.

"Tätä viiniä täytyy juoda, jos tahtoo tulla oikealle tuulelle", sanoi italialainen.

"Ja jos minä kieltäydyn siitä?"

"Niin on mystikko joka tapauksessa täyttävä lupauksensa."

"Jäättekö te tänne?"

"En, minä menen heti." Italialainen otti lampun.

"Mitä, pitääkö minun jäädä pimeään."

"Onhan teidän armollanne sekä tikari että miekka, jos niitä tarvittaisiin", kuului ivallinen vastaus.

"Hassutuksia", jupisi herttua ja heittäytyi tuoliin.

Minuutti oli tuskin kulunut, kun hiljainen soitto alkoi; se tuntui olevan kaukana, mutta oli kuitenkin niin täyteläistä, että se sulautui mitä ihanimmiksi soinnuiksi. Herttua kuunteli ihastuneena; hän ei tiennyt, antoiko joku pikarin hänen käteensä vai tarttuiko hän siihen itse, mutta tulisempaa viiniä hän ei ollut koskaan maistanut, ja tietämättään hän sulki silmänsä sitä nauttiessaan.

Kun hän ne taas aukaisi, niin… oi ihmettä!… tuossa seisoi prinsessa Sofia, ihanana, loistavana… mutta hän vetäytyi pois, tai oikeammin, keveä pilvi varjosti hänet… Herttua tahtoi hypähtää pystyyn, mahdotonta, hän ei voinut nousta.

Taas hän tunsi täysinäisen pikarin kädessään, ja toistamiseen hän tyhjensi sen. Vasten hänen tahtoansa sulkeutuivat hänen silmänsä muutamaksi silmänräpäykseksi, ja sitten — tuossa seisoi prinsessa taas aivan lähellä; oikeassa kädessä oli Sofialla hänen kuvansa, jonka hän useita kuukausia sitten oli antanut hänelle. Hän katseli sitä surullisesti ja laski sen sitten pois; heti senjälkeen otti hän poveltaan pienen kuvan, peitti sen suuteloillaan ja kätki taas huolellisesti. Herttuan kuvan hän sitävastoin pani laatikkoon, ja herttua oli kuulevinaan hänen kuiskaavan:

"Ei koskaan! Ei koskaan!"

Katosiko kuva sitten, vai menikö hän muutamaksi silmänräpäykseksi tainnoksiin, sitä hän ei tiennyt.

Toinnuttuansa hän hypähti tuolilta ja riensi ulos.

Bellini tuli häntä vastaan etuhuoneessa.

"Missä, missä hän on?" huusi herttua.

"Kenestä teidän armonne puhuu?"

"Prinsessasta luonnollisesti!"

"Linnassa. Prinsessat eivät lähde huoneistaan", vastasi italialainen teeskennellen ihmetystä.

"Kynttilä, antakaa minulle kynttilä!"

Herttua tutki huoneen erittäin tarkoin, mutta ei ollut ovea, josta voisi päästä pois, ei kaappia, mihin piiloutua… hän koputti seiniä, tarkasti, oliko lattiassa luukkuja… kaikki turhaan.

"Loihtua", jupisi hän.

"Mystiikkiä, teidän armonne."

"Minä tahdon puhua sen miehen kanssa!"

Italialainen kumarsi syvään. "Tässä hän on, armollinen herra."

"Tekö, Bellini?"

"Minä olen ilmoittanut teidän armollenne, mitä en ilmaise kenellekään muulle."

"Te käännätte silmät?"

"En, vaan saatan henget toistensa yhteyteen."

"Tiedättekö, että olen nähnyt prinsessan?"

"En, enempää kuin sitäkään, kumpaista teidän armonne tarkoittaa."

Herttua seisoi kauan miettiväisenä. "Voitteko joka päivä valmistaa minulle tilaisuuden nähdä häntä?"

"Se riippuu hänen omista ajatuksistaan."

"Voinko minä näyttäytyä hänelle?"

"Voitte."

"Sellaisenako kuin itse tahdon?"

"Sellaisena kuin teidän sisimmät ajatuksenne ovat."

"Kirottua, eihän sisimpiä ajatuksia ilmaista."

"Onhan ymmärrettävää, että…"

"Onko siis olemassa keinoja?"

"On, mutta silloin tulee kuva himmeäksi."

"Se merkitsee vähemmän."

"Minä koetan, mutta siihen tarvitaan joka tapauksessa ennakkovalmistusta."

"Millaista?"

"Ei saa neljän kolmatta tunnin aikana ajatella muuta kuin tuota ainoaa."

"Minä alotan heti."

"Ensin täytyy teidän armonne laittaa minulle pääsy vapaaksi."

"Jonkun hovineitsyen avullako?"

"Jonkun avulla, joka voi olla vaiti."

"Siitä en mene takaukseen."

"Jos teidän armonne tahtoo luvata minulle suojeluksensa siinä tapauksessa, etten onnistuisi, niin koetan itse aukaista tieni."

"Millä tavalla?"

"En tiedä vielä, sattuma määrätköön."

"Tehkää niin, mutta ilmoittakaa minulle ajoissa."

"Olkaa siitä varma, mutta ei sanaakaan kellekään."

"Luottakaa minuun."

Herttua sanoi jäähyväisensä ja läksi, mutta tästä hetkestä alkaen hän ajatteli yhtämittaa, miten voisi tällaisia salateitä vaikuttaa prinsessaan. Jonkun päivän kuluttua hän tahtoi neuvotella asiasta italialaisen kanssa, mutta tämä oli kadonnut. Hän tiedusteli linnassa, mutta siellä ei ollut häntä näkynyt moneen päivään; hän jatkoi edelleen hiljaisuudessa tiedustelujaan, mutta turhaan. Muutamat sanoivat, että Bellini luultavasti oli matkustanut pois, toiset taas, että hän oli kotonansa sairaana, sillä hänen huoneestaan oli yöllä nähty valoa. Mutta vaikka herttua sekä lähetti sinne sananviejiä että kävi siellä itse, pysyi portti suljettuna, ja naapurit, joilta asiaa tiedusteltiin, vastailivat vältellen, mutta jos heitä oikein ahdistettiin, tunnustivat he kuulleensa sieltä omituista melua, niin että pahat henget siellä luultavasti olivat elämöimässä eikä kristittyjen ihmisten pitäisi koskaan astuman jalallaan hänen oviensa sisäpuolelle.

Herttua, oli aivan suunniltaan uteliaisuudesta, mutta ei voinut tehdä muuta kuin odottaa.

Sillä välin oli italialainen suurella kekseliäisyydellä hankkinut itselleen tiedot olosuhteista linnassa ja käyttänyt niitä hyväkseen. Hän oli varustautunut kaikkia syytöksiä vastaan, siltä varalta, että mahdollisesti tulisi ilmi, ja toimi nyt yhtä salaisesti kuin rohkeastikin.

Cecilian vanha imettäjä, joka oli aivan epätoivoinen nuoren neitinsä lohduttomasta surusta eikä koskaan puhunut muusta, oli halukkaasti kuunnellut Bellinin vakuutuksia, että salaisten keinojen avulla voisi hankkia prinsessalle takaisin hänen entisen hilpeytensä.

Ilman suurempia vastustelemisia hän aukaisi pienen kamarin, missä Cecilia ennen oli usein oleskellut, ja siellä sai italialainen nyt tehdä valmistuksiansa.

Prinsessa Sofian ensimäinen hovineitsyt oli jo ennen suosinut vilkkaankiihkeää italialaistamme; täälläkin sai hän itselleen sopivan huoneen, tietysti mitä suurinta varovaisuutta noudattamalla.

Tämä tapahtui jo kaksi kuukautta kuningasvainajan kuoleman jälkeen, jolloin prinsessan ankaraan suruun oli jo ehtinyt sekaantua väsymyksen ja yksitoikkoisuuden tunnetta, mikä teki tämmöisen elämäntavan melkein sietämättömäksi. Kuningatar oli ainoa, jonka luona he saivat käydä, mutta hänen todellakin syvä surunsa vaikutti vain painostavasti nuoriin mieliin, ja tietämättänsäkin he kaipasivat vaihtelua ja huvitusta.

Eräänä iltana, kun imettäjä ojensi Cecilialle hänen iltajuomansa, sanoi hän mielistellen:

"Juokaa pohjaan, prinsessani, niin nukutte hyvin ja näette kauniita unia."

"En voi nukkua enkä tahdo uneksia", vastasi Cecilia. "En minä laskeu levolle."

"Tietysti te käytte levolle, lapsi kultaseni, mutta ei tuonne sänkykamariin, jossa niin monesti olette itkenyt itsenne näännyksiin, vaan tänne, tähän pieneen kamariin, jossa teidän tapanne oli laulaa ja soittaa autuaasti nukkuneelle isävainajallenne."

"Älä puhu semmoista, en minä voi itkeä enää tänään."

"Eihän teidän tarvitsekkaan, neitiseni. Kas niin, nyt sohvalle; jos ette nuku heti, voitte sitten mennä sänkykamariin."

"Enkö minä riisuudu?"

"Ei nyt heti… minä olen täällä etuhuoneessa, kun vain huudatte, olen heti täällä."

"Mitä tämä on, imettäjäni… sinussa on nyt jotakin salaperäistä… kuka on sinut houkutellut tällaiseen?"

"Älkää kysykö, minulle on sanottu, että te pitäisitte siitä, mutta en minä pakota teitä; jos prinsessa niin tahtoo, niin minä lopetan sen ennenkuin se alkaakaan."

"Ei, antaa olla… kuka se on?"

"Minä olen vannonut, etten ilmaise häntä."

"Ja sinäkö voisit vaieta? Mutta se on yhdentekevää, minä istun tähän… anna tänne juoma."

"Olen itse juonut samaa nestettä ja tiedän, että se ei ole vaarallista", vastasi imettäjä ojentaen hänelle pienen, sievästi koristellun hopeapikarin.

Cecilia maistoi siitä.

"No, lapseni, maistuuko pahalta?"

"Ei, päinvastoin; lähdetkö pois?"

"Minä jään etuhuoneeseen, mutta jos prinsessa tahtoo, niin teen vastoin kieltoa ja…"

"Ei, kyllä sinä saat mennä. Maljasi!" Hän tyhjensi pikarin ja lisäsi: "Ota kynttilä mukaasi, en minä pelkää ensinkään."

Imettäjä teki vanhasta tottumuksesta ristinmerkin, mutisi Isämeitänsä, otti kynttilän ja meni.

Cecilia ei tiennyt, oliko hän nukkunut. Hän oli kuullut suloista, ihmeellistä musiikkia, ja sitten… niin, sitten hän tiesi olevansa aivan valveilla; hän oli nähnyt, ensin epäselvästi, sitten aina selvemmin nuoruuden ensi lempensä esineen, nuoren Niilo Sturen.

Hän peitti silmänsä käsillään ja oli hämillään. Olo Vadstenassa ja silloiset tapaukset kuvastuivat elävästi hänen mieleensä. Kun hän taas nosti silmänsä, katsoi hän häntä suoraan silmiin, jotka surullisen vakavina olivat luotuina häneen. Prinsessa pani kätensä ristiin ja kuiskasi:

"Anna minulle, anteeksi, Niilo!"

Tämä hymyili ja aukaisi suunsa sanoaksensa jotakin.

"Tulenko sisään, prinsessa kultaseni?" kuului oven takaa.

"Ei, ei, mene tiehesi", kuului kiivas vastaus.

Mutta näky oli kadonnut, ja turhaan hän tuijotti pimeyteen, se ei palannut…

Taas oli pikari hänen kädessään, miten se tuli siihen, sitä hän ei tiennyt… se oli täynnäkin, hän tyhjensi sen siinä toivossa, että näky uudistuisi.

Hän nukkui suloisesti, mutta enää uneksimatta, ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, oli aurinko jo korkealla ja vanha, uskollinen hoitajatar nojausi huolestuneena hänen vuoteensa yli.

"Sissa kultaseni, kuinka kauan olette nukkunut!"

Hämmästyneenä Cecilia nousi istumaan sohvaan.

"Enhän minä ole ollut riisuttunakaan", sanoi hän.

"Ette, mutta ensi yön makaatte oikein omassa hyvässä vuoteessanne."

"En suinkaan, minä makaan aina täällä, aina, aina, kuuletko!"

"Herra varjelkoon, miten te olette kiivas."

"Pane kello tänne pöydälle, niin minä soitan, jos haluan jotakin, sillä sinä et saa häiritä minua kesken ihanimpia unelmiani."

"Enkö minä saa tietää, mitä prinsessa on uneksinut?"

"Et, sitä et saa."

"Mutta jos minä arvaisin?"

"Sitä et voi!"

"Sepä olisi peijakasta!"

"Luulenpa, että sinä kiroilet!" Cecilia purskahti kaikuvaan nauruun.

"Onpa jo kauan siitä, kun olen kuullut semmoista ääntä, ja jos se on unelmieni vaikutusta, niin —"

"Voipa olla, muoriseni!"

"No, sittenpä pyrkii jotakin kielelleni."

"Mitä sitten?"

"Eräs nimi vain!"

"Varohan, ettei se herätä muistoja, jotka…"

"Minä olen vaiti kuin muuri."

"Kunhan vain muuri ei särkyisi."

"Siitä ei vaaraa, jos niin tarvitaan, neiti hyvä."

"Sinä olet aika hupsu; mutta sen tiedät nyt, että tahdon maata täällä joka yö."

"Yksinkö?"

"En tiedä aivan varmaan, olenko yksin", kuiskasi Cecilia punastuen.

"Ette ole aivan varma!… Mutta, hyvät enkelit… enhän minä voi uskoa, että…"

"Tyynnyhän toki, ainoastaan unelmani, suloiset ja rakkaat unelmani ovat kanssani."

"Uneksikaa mitä tahdotte, siunattu lapsoseni; unelmat ovat kuin virtaava vesi."

"Nyt olet tuhma, mene nyt tiehesi, minä tahdon uneksia taas."

Kesti kuitenkin useita päiviä, ennenkuin näyt palautuivat. Cecilia paloi halusta saada nähdä niitä toistamiseen.

* * * * *

Kustaa kuninkaan viimeisinä aikoina oli nuori ranskalainen nimeltä Jean Lecoeur otettu hoviin esilukijaksi ja kielenopettajaksi; hänellä oli harvinaisen hyvä lauluääni, ja hovin pienissä iltaseurusteluissa hän sai usein laulaa luutun säestyksellä.

Kun hän samalla oli erittäin kaunis nuori mies, mielistyivät kaikki naiset häneen ja nimittivät häntä keskenään hyväilynimellä Mon coeur. [Le coeur = sydän. Mon coeur = sydämeni.]

Hovijuorut kertoivat, että prinsessa Sofia oli hyvin kiintynyt häneen, ja kuiskailtiin, että kun Lecoeur loi suuret, eloisat silmänsä prinsessaan, niin tämä punastui ja kääntyi äkkiä poispäin.

Kukaan ei voinut kuitenkaan sanoa, että prinsessa olisi koskaan keskustellut kahdenkesken nuoren Lecoeurin kanssa, ja hänen punastumiseensa kiinnitettiin sitä vähemmän huomiota, kun yleensä luultiin, että hänellä oli todellakin taipumusta Maunu herttuaan.

Alussa olikin asianlaita niin, tai hän luuli ainakin niin olevan, olihan herttua komea, nuori herra, joka osasi hyvin sovittaa sanansa; prinsessa kuunteli mielihyvällä hänen ikuisen lemmen vakuutuksiansa, ja joskaan hän ei vielä ollut antanut mitään varmaa lupausta, luuli herttua kuitenkin pian saavansa sen.

Tällä kannalla olivat asiat kuninkaan kuollessa; melkein samaan aikaan tai vähää ennen oli Sofia saanut tietää, että herttua oli salaisissa suhteissa erääseen porvaristyttöön Tukholmassa, ja tästä hän harmistui silmittömästi.

Kuningassuru oli muka luonnollinen syy vetäytyä pois seurustelusta hänen kanssaan.

Mutta niistä ajoista asti oli hänellä mielessään katkaista kaikki suhteet herttuaan.

Prinssi Juhana, jolle hän uskoi salaisuutensa, kielsi kyllä häntä sitä tekemästä. Se häväistysjuttu, jonka alaiseksi Cecilia joutui Vadstenassa, oli vielä tuoreessa muistissa, ja ken tietää, mitä Sofiasta sanottaisiin, jos hän nyt purkaisi jo yleisesti tunnetun liiton.

Jos herttua olikin rakastunut porvaristyttöön, mitä hänen tarvitsi huolia siitä; hänen arvoansa vain vahingoittaisi se, että hän oli ottanut korviinsa tuollaisia juoruja.

"Ole yhtä ystävällinen herttualle kuin ennenkin, se on minun neuvoni", sanoi prinssi.

Ja hänen nuori sisarensa noudatti neuvoa harmissaan ja vastahakoisesti, sillä hän ei uskaltanut muuta.

Eräänä päivänä sanoi Elisabet hänelle:

"Lecoeur on pyytänyt saada laulaa ja soittaa meille tänään, ja minä olen suostunut."

"Me emme ota ketään vastaan", väitti Sofia kiivaasti.

"Hän istuu tuolla salissa, ja meidän tarvitsee vain aukaista ovet kuullaksemme häntä."

"Ei, ei, se ei käy päinsä."

"Sinä voit mennä makuukamariin, minä tahdon kuulla häntä."

Lecoeur tuli. Hän oli harjoitellut Kustaa kuninkaan lempilauluja ja lauloi niitä nyt selvästi, sujuvasti ruotsiksi. Prinsessat hämmästyivät aluksi, mutta pian nousi ilo ja ihastus ylimmilleen. Itkien he vaipuivat toistensa syliin; soinnukkaat, surumieliset sävelet tunkeutuivat heidän sydämiinsä, saattoivat sinne uutta eloa ja uusia ajatuksia, toivat lohdutusta, sytyttivät toiveita.

Hetkisen kuluttua laulu vaikeni.

"Hän menee, minun täytyy kiittää häntä", sanoi Elisabet ja riensi huoneesta.

Sofia istui ja kuunteli sykkivin sydämin; hän ei voinut erottaa sanaakaan.

Elisabet palasi pian.

"Hän tulee taas tänne huomenna", huusi hän jo ovessa.

"Elisabet, miten sinä tohdit?"

"Pyysithän sitä itse, ja olisitpa nähnyt, miten iloiseksi hän tuli, kun sanoin, että sinä olit kuulemassa laulua."

"Sinun ei olisi pitänyt sanoa hänelle sitä."

"Mutta nyt se on tehty, ja kyllä sinä voit olla tulematta tänne huomenna."

Mutta Sofia tuli joka päivä. Hän kadehti sisartansa, joka sai puhutella ja kiittää häntä; hän halusi nähdä Lecoeuriä, mutta ei voinut rikkoa hovitapojen ankaria säädöksiä.

Silloin kertoi hänen hovineitsyensä eräänä päivänä suurena salaisuutena, että jos prinsessa tahtoisi tyhjentää pienen pullon, jonka hän antaa hänelle, hän saisi nähdä ajatuksensa ilmielävinä silmiensä edessä.

Sofia arveli, että se oli mahdotonta, mutta hänellä oli kyllä halua koettaa sitä.

Määrättyyn aikaan hän tyhjensi pullon.

Hän näki edessään Jean Lecoeurin, joka katseli häntä surusilmin.

Hän tukehutti huutonsa peläten, että näky häviäisi yhtä nopeaan.

Silloin hän huomasi pullon uudelleen olevan kädessänsä, ja melkein tietämättänsä hän vei sen huulilleen.

Lecoeurin katse tuli eloisammaksi, hän katsoi häntä rukoillen… hän näytti lähestyvän…

"Pois, pois," huudahti prinsessa kauhistuen.

Samassa näky hävisi.

Mutta kun hän seuraavana iltana taas kuuli Lecoeurin laulavan, syntyi hänessä mitä ankarin halu saada nähdä häntä, ja sentähden hän sanoi hovineitsyelleen, että tämä hankkisi useampia pulloja tuota ihmeellistä juomaa; siitä muka nukkui niin hyvästi.

Toisen kerran hän näki hänet. Lecoeur seisoi maalaustelineiden ääressä maalaamassa kuvaa, hänen kuvaansa… hän tunsi sen heti.

Taulu oli valmistumaisillaan; hänellä oli kirja kädessä, ja maalaaja polvistui suutelemaan sitä.

"Lecoeur!" kuiskasi hän.

Tämä kääntyi nopeasti. Sofia ei ollut koskaan nähnyt häntä niin iloisena; hän viittasi tauluun, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Tuo on minun!" ja sitten hän painoi sitä rintaansa vasten.

Mikä rohkeus… Sofia teki estävän liikkeen.

Silloin kävi hänen katseensa uhkamieliseksi, ja kiihkeästi hän painoi suudelman kuvan huulille.

Sofia huudahti.

Näky oli hävinnyt.

"En koskaan enää tahdo nähdä häntä."

Mutta seuraavana iltana hän taas kuunteli hänen lauluaan ja kadehti Elisabetia, joka sai nähdä hänet ja puhutella häntä.

Sen ajatuksen, että Lecoeur rohkeni rakastaa häntä, olisi luullut synnyttävän vihaa Sofiassa, mutta sen sijaan se täytti hänet ihastuksella ja ilolla, jota mitkään järjelliset syyt eivät voineet vähentää.

"Hän rakastaa minua!" ajatteli Sofia itsekseen. "Ja minä, minä, enköhän minäkin rakasta häntä."

Seuraavalla kerralla Sofia näki hänet lukemassa; Lecoeur katsoi häntä tuskan ilme kasvoillaan ja ikäänkuin työnsi luotaan hänen kuvansa ja jatkoi senjälkeen lukuaan.

Kumma kyllä, Sofia oli huomaavinaan laulussa aina senjälkeen samaa mielentilaa, missä hän viimeksi oli nähnyt hänet. Hempeät, haaveilevat sävelet saivat sisimmät tunteet väräjämään; se oli alussa myötätuntoista osanottoa, mutta muuttui pian liekehtiväksi himoksi, joka pani miettimään keinoja, miten saisi tavata rakastettunsa, hovin saamatta siitä juorun aihetta.

Elisabet tuli hänelle avuksi.

Hän ehdotti, että he nyt jatkaisivat ranskankielen opintojansa; eihän heillä olisi siihen koskaan parempaa aikaa, ja olihan heidän autuaasti nukkuneen isänsä toivomus, että he kehittäisivät itseänsä tiedoissa.

Punastuen kääntyi Sofia hänestä pois.

"Sinä ehkä voisit sen tehdä, rakas sisko", sanoi hän. "Kysy kuninkaalta ja leskikuningattarelta."

Kumpainenkaan ei nähnyt siinä mitään pahaa, ja niin alkoivat luennot. Aluksi otti niihin osaa ainoastaan Elisabet.

Mutta Sofia oli läheisyydessä, hän kuunteli Lecoeurin sointuvaa ääntä ja halusi olla mukana.

Samaan aikaan sanoi hänen hovineitsyensä, ettei tuota ihmeellistä juomaa enää ollut useampia pulloja saatavissa, ja täten olivat siis häneltä kaikki näyt hävinneet.

Turhaan työskenteli mielikuvitus tuon rakkaan kuvan esiinloihtimisessa; se oli ja pysyi poissa.

"Lecoeur suree jotakin", kertoi Elisabet. "Tule mukaan, ehkä hän sanoo sen sinulle."

Juuri tätä Sofia sekä pelkäsi että toivoi. Sellainen tunnustus olisi ainaiseksi erottanut heidät toisistaan.

Ja kuitenkin, kuinka kovasti hän sitä halusikaan kuulla!

Kiusaus oli liian suuri; hän päätti itsekseen olla jääkylmä, mutta hänen halunsa paloi kuulemaan lemmen vakuutuksia, lemmen, jossa hän ei suinkaan ollut osattomana.

Niin hän eräänä päivänä seurasi Elisabetia luentohuoneeseen.

Lecoeur ei tiennyt tästä mitään; hänen kalpeat poskensa punastuivat vahvasti.

Mutta sitten, kuinka kunnioittava ja huomaavainen hän olikaan!

Kun Sofia luki, tunsi hän, että opettajan silmät olivat kiintyneet häneen, mutta heidän katseensa eivät kohdanneet milloinkaan; oli selvää, että ne välttivät toisiaan.

Elisabet oli se, joka piti keskustelua vireillä. Hän ehdotti, että lukutunteja jatkettaisiin joka aamupäivä kello 8—10 ja että Lecoeur joka ilta soittaisi ja laulaisi prinsessoille heidän neuloessaan.

Sofia ei tiennyt, kävisikö se laatuun, mutta sisaren vakuutukset, että kuningas ja leskikuningatar olivat antaneet myöntymyksensä, saivat hänetkin suostumaan.

Miten toisenlaisia olivatkaan luennot, kuin mitä Sofia oli kuvitellut!

Lecoeur ei unohtanut silmänräpäykseksikään velvollisuutensa vaatimaa kunnioitusta.

Hänen malttavaisuutensa rohkaisi Sofiaa. Tämä tahtoi pakottaa hänet ilmaisemaan tunteensa, tuli yhtäkkiä puheliaaksi ja häikäilemättömäksi, hänen kopea olemuksensa muuttui alentuvaksi tuttavallisuudeksi. Kun hänen käsiään paleli, pyysi hän hymyillen opettajan lämmittämään niitä omissaan.

Nämä kädet olivat kuumeenpolttavat, ja Sofia tunsi niiden vapisevan tarttuessaan hänen käsiinsä; hän näki värien vaihtelevan hänen poskillaan, ja kun hän kysymyksillään sai hänet katsomaan silmiinsä, näytti tuo silmäys anovan sääliä.

Itse ei Sofia tuosta suinkaan kärsinyt vähintä. Lecoeurin rakkaudesta hän oli varma; ehkäpä vain pelko siitä, että olisi pakko poistua ainaiseksi hänen silmäinsä edestä, sitoi hänen kielensä.

Pakottaakseen hänet tekemään tunnustuksensa voisi Sofia kyllä olla huolimatta arvostaan, mutta ensin hän tahtoi koettaa, olisiko muita keinoja.

Prinsessa Sofia oli ainoastaan 18-vuotias; hänen ainoa ystävänsä oli hänen tuskin 14-vuotias sisarensa Elisabet, mutta tälle hän ei tahtonut uskoa salaisuuttansa, leskikuningattarelle hän ei uskaltanut, ja siten oli hän aivan yksin.

Hän tunsi hyvin veljiensä kevytmielisyyden; jo muutamia viikkoja isän kuoleman jälkeen oli kuningas Eerik aukaissut linnan portit rakastajattarilleen.

Tämän olisi luullut herättävän paheksumista, mutta päinvastoin kumartelivat hovin herrat ja naiset syvempään kuin ennen; nuori kuningas oli vapaamielinen herra, ja mitä hän oli tehnyt, sitä voivat hekin itsekukin kenenkään moittimatta tehdä.

Joskin Sofia alussa oli pitänyt Maunu herttuasta, oli mieltymys jo aikaa sitten mennyttä; nythän rakasti ensi kertaa, rakasti nuoren sydämensä koko lämmöllä, ja vaikkakin hänen järkensä väitti, että tämä rakkaus oli hulluutta, tuntui se hänestä kuitenkin kalliimmalta kuin koko hänen elämänsä. Vielä taisteli hän lemmenkiihkoansa vastaan, joka päivä päivältä tuli yhä valtavammaksi; muutamina päivinä näytti siltä, kuin Lecoeur olisi tehnyt tunnustuksensa, kun hänen silmäyksensä olivat kiihkeämmät ja äänensä hurmaavampi kuin tavallisesti, mutta toisinaan taas ei katse noussut lattiasta ja ääni oli melkein kuiskaava.

Oli hyvin luultavaa, että Lecoeur tiesi hänen ajatuksensa. Miksi hän ei siis tehnyt tunnustustansa?

Jotta hän voisi rauhassa puhua Sofian kanssa, täytyi saada Elisabet poistumaan. Mutta tämäkin tunsi näistä kokouksista viehätystä, uutta ja vaarallista.

Sofian kanssa hän ei puhunut kenestäkään muusta kuin Lecoeuristä; hänen nuori mielikuvituksensa oli kaikesta päättäen hyvin kiihkeässä toiminnassa, ja juuri tästä arkaluontoisesta asiasta Sofia päätti puhua Lecoeurin kanssa. Samalla hän, niin hän arveli, voisi ehkä luoda silmäyksen tämän omaan sydämeen ja poistaa juovan heidän väliltään; Lecoeurin täytyi tehdä tunnustuksensa, maksoi mitä maksoi.

"Minä tahdon puhua kanssanne kahdenkesken", kuiskasi hän Lecoeurille seuraavan lukutunnin alussa.

Tämä kumarsi mitään vastaamatta, mutta Sofia huomasi selvään, että hän lukutunnin aikana oli miettivämpi ja hiljaisempi kuin koskaan ennen.

Ollessaan lähdössä sanoi hän: "Neiti Elisabet, minulla on muutamia taiteellisessa suhteessa vähäpätöisiä tauluja, jotka mielelläni näyttäisin teille."

"Ovatko ne mukananne?" kysyi Elisabet vilkkaasti. "Ne ovat siihen liian suuria, ne ovat huoneessani läntisessä tornissa… Beata neitsyt tietää kyllä tien, mutta jättäkää hänet etuhuoneeseen, hän ei saa niitä nähdä."

"Minä tulen", huudahti hilpeä tyttö.

"Mutta sen täytyy kaiken tapahtua ikäänkuin teidän omasta alkuunpanostanne; avain riippuu naulassa oven pielessä, te aukaisette oven ja menette yksin sisään."

"Ettekö te ole kotona?"

"Sitä voitaisiin paheksua, mutta jos maltatte odottaa, niin voinhan minä yhtäkkiä tulla."

"Minä odotan", huudahti hän ja taputti tyytyväisenä käsiään. "Niin ihmeen hauskaa!"

"Mutta mihin aikaan?"

"Sen saatte te määrätä."

"Ehkäpä neiti Sofia tekisi sen?"

"Kello kahdeksan huomis-aamuna!" sanoi Sofia hätäisesti.

"Lukutunnilla!" huomautti Elisabet pettynein mielin.

"Minä olen poissa kello kahdeksan", sanoi Lecoeur, kumarsi ja katosi.

"Hän ei kutsunut sinua mukaan."

"Hän tiesi, etten minä olisi siihen suostunut."

"Minä kerron sitten sinulle kaikki!"

"Se sinun täytyy tehdä!"

"Etkö sinä pidä hänestä?"

"Pidän kyllä!"

"Minä pidän sanomattoman paljon!"

"Elisabet, sinä unohdat, kuka sinä olet ja mikä hän on", vastasi Sofia epävarmasti.

"Eikö meidän autuas isävainajamme sanonut: ihminen kuin ihminen, ja hän on kauniin, mitä olen nähnyt."

Sofia sai töin-tuskin hänet vaikenemaan; asia oli pidettävä salassa kaikilta.

Sen huomasi Elisabetkin, mutta tuo hänen ensimäinen seikkailunsa oli koko päivän hänen ajatuksissaan.

Entä Sofia, mitä hän sanoisi Lecoeurille?… Miten alottaisi keskustelun ilmaisematta sydämensä ajatuksia, ja mihin asiat johtaisivat? Ehkäpä ikuiseen eroon… ah, hän ei voi, hän ei tahdo elää ilman häntä.

* * * * *

Kun Lecoeur jätti prinsessat, kiirehti hän pieneen vinttikamariinsa ja heittäytyi istumaan ankaran epätoivon vallassa.

"Minä en voi, se on mahdotonta", vaikeroi hän onnettomana, "parempi on paeta vaaraa".

Hän otti kiireesti esille vanhan kapsäkkinsä, joka oli nurkassa maalaustelineiden takana, ja heitti siihen muutamia vaatekappaleita, joita oli huiskin-haiskin tuoleilla ja penkeillä. Lukko oli rikki, sitä ei voinut sulkea, mutta kaikeksi onneksi oli hänellä köyttä, sen hän kiersi kapsäkin ympäri, ja niin oli siitä suoriuduttu.

Hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen; kaikkialla oli tauluja, selkäpuolet huoneeseen päin, siinä oli koko kuninkaallisen perheen muotokuvat, paitsi Sofian. Hän aukaisi nuttunsa ja otti esiin hänen kuvansa, jota kantoi povellaan.

"Kaikki muut jääkööt, sinä seuraat minua", kuiskasi hän painaen huulensa medaljonkiin. Hän piilotti sen uudelleen poveensa, sulki oven, pisti avaimen taskuunsa sekä riensi nopeasti rappusia alas ja pois linnasta.

"Minne matka, ranskalainen!" kuului ääni häntä vastaan. Se oli Maunu herttua. Lecoeur kumarsi ja aikoi mennä.

Silloin tartuttiin väkevällä kädellä hänen olkapäähänsä ja herttua katsoi häneen terävästi.

"Minä toivon, että teidän sievoinen naamanne viehättää prinsessaa yhtä vähän kuin minuakin", sanoi hän. "Teidän armonne?"

"Ei ole teille ollenkaan suosiollinen; minulle on sanottu, että teidän pitäisi valvoa minun etujani prinsessa Sofian luona, eikä hän ole koskaan ollut minulle kylmempi kuin nyt."

"Siinä suhteessa voin minä hyvin vähän", vastasi Lecoeur vahvasti punastuen.

"Teillä onkin ehkä enemmän halua asettua minun tielleni. Mutta olkaa varuillanne; sen mehiläisen, joka aikoo pistää, lyön minä säälittä kuoliaaksi!"

Näin sanoen herttua jatkoi matkaansa linnaan. Lecoeur ohjasi hitain askelin ja pää kumarassa kulkunsa Pyhän Klaran kirkon seuduille, missä Bellini asui.

Tämän asunto oli melkein ruhtinaallinen, ja kuningas ja prinssit sekä etevimmät aatelistosta kävivät usein hänen luonansa.

Ne kestit, joita hän piti harvoille vierailleen, olivat herkulliset, ja hyvin halukkaasti niissä käytiin.

Yleensä hän ei ottanut ketään vastaan, mutta Lecoeur pääsi heti sisään.

Italialainen loikoili pienellä sohvalla kalliiseen itämaiseen yönuttuun kääriytyneenä. Päässään oli hänellä helmillä koristeltu lakki ja oikeassa kädessä kaksiosainen intialainen tupakkapiippu, josta hän silloin-tällöin puhalsi savupilven.

Huone oli melkein täynnä kevyttä, hyvältä tuoksuvaa savua.

Lecoeur pysähtyi hämillään.

"Tuletpa onnelliseen aikaan", sanoi italialainen. "Minä imen viisautta samasta lähteestä kuin muinaisajan suuret miehet. Neekeripalvelijani on tuonut Persiasta tätä kallisarvoista yrttiä, joka selvittää tulevaisuuden aivoituksia."

"Voivatko muutkin kuolevaiset saada sitä?" kysyi Lecoeur.

"Eivät, poikani, se on maailmalle salaisuus, suotu ainoastaan valituille."

"Minä en varmaankaan ole niiden joukossa!"

Hänen äänensä ilmaisi suurta alakuloisuutta.

Bellini katseli häntä tarkkaavasti muutamia silmänräpäyksiä, ja hänen katseensa synkistyi.

"Miksi olet tullut tänne?"

"Sanomaan jäähyväisiä."

"Jäähyväisiä?" Hän nousi nopeasti.

"Minä en voi jäädä tänne!"

"Et voi!" Ääni kaikui uhkaavana.

"Olkaa sääliväinen!"

Seurasi pitkä äänettömyys, jonka aikana italialaisen tuliset silmäykset polttavina koettivat tunkeutua uhrinsa läpi saadakseen selville sen salaisimmat ajatukset.

Lecoeur seisoi kalmankalpeana, voimattomana hänen edessään, kurjana työaseena, joka oli rohjennut ajatella omia toiveitaan… Pyöveli hymyili hänen sitä havaitsemattansa.

"Kenelle te kuulutte?" kysyi hän ankarasti.

"Pyhälle jesuiittaveljeskunnalle!"

"Mitä veljeskunta ennen kaikkea vaatii?"

"Sokeaa tottelevaisuutta!"

"Ja millä saa maksaa halunsa erota veljeskunnastamme?"

"Hengellään!"

"Miksi veljeskunta nimittää palvelijoitansa?"

"Ruumiiksi!"

"Minkätähden?"

"Sentähden että heidän täytyy kuolettaa kaikki omat ajatuksensa ja toiveensa", läähätti onneton.

"Ettekö tahdo sitä?" kysyttiin melkein ylenkatseellisesti.

"Tahdon kernaasti heittäytyä mihin kidutuksiin tahansa, ruumiilliset kärsimykset ehkä lieventäisivät sieluni tuskia, mutta en voi, en siedä nähdä hänen kärsivän."

Taas seurasi pitkähkö vaitiolo.

"Kuka teki teistä prinsessain opettajan?"

"Teidän ylhäisyytenne."

"Kuka on se, joka kujeillaan on aukaissut teille tien prinsessan sydämeen?"

Ranskalainen oli kahdenvaiheilla; vahva puna levisi hänen kalpeille kasvoilleen… "Hän oli jo ennen osoittanut minulle suopeutta, jota — jota —" Hän vaikeni äkkiä.

"Josta hovijuorut kyllä puhuivat", täydensi italialainen. "Juuri sentähden minä valitsin teidät; jos olisin valinnut jonkun toisen, olisi kieltenopettaja pian jäänyt syrjään."

"Totta on, että hänellä on ylpeä luonne."

"Joka minun tahtoni alaisena on taipunut naurettavaan lemmenkiihkoon; teidän täytyy käsittää, että tämä ei ole tapahtunut teidän tähtenne", lisäsi Bellini halveksivasti.

Lecoeurin pää painui syvälle kumaraan.

"Että minä selittelen teille näitä asioita, on jo suurempi suosio kuin te ansaitsette, mutta minä tahdon kiihottaa teidän intoanne antamalla teidän tietää, että olette kutsuttu täyttämään pyhiä tarkoituksia. Kustaa Vaasan poikien ja tyttärien täytyy kaikkien kääntyä ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan. Paavi tahtoo sitä, katolinen papisto ei sitä voi, mutta jesuiittaveljeskunta on sen tekevä palvelijainsa kautta.

"Sinulle poikani, on kirkko uskonut Sofian ja Elisabetin pelastamisen ja antanut meille molemmille siihen välikappaleita. Arvoltani korkeampana käsken minä sinua käyttämään juonia ja viisautta; älä koskaan unohda, että välikappaleet ovat hyvät, kun ne vievät päämaaliin. Heitä pois oma minuutesi, puhu ja toimi viisaan harkinnan mukaan, niin sinua odottaa ilo, josta sinulla ei ole käsitystäkään! Ole luja, että ansaitsisit päästä nauttimaan sitä."

Lecoeurin rinta kohoili, ja hänen katseensa hehkui… "Mitä minun pitää tekemän?" kysyi hän liikutettuna.

"Ripitä itsesi!"

Ja hän kertoi kovista kärsimyksistään, miten Sofia oli saattanut hänet kiusaukseen silmäyksillään ja sanoillaan, miten hän oli pannut kätensä hänen käsiinsä, ja kuinka hän oli tuntenut heikon kädenpuristuksen, vastaamatta siihen, mutta nyt heidän pitäisi ensi kerran kohdata toisensa kahdenkesken… Sofia tahtoi sitä… pelastusta ei ollut… sentähden pois, pois!

"Oletko sinä uskon sotilas etkä tiedä mitä sinun pitää tekemän!" huudahti italialainen. "Jokaista kieltäymystä seuraa voitto. Älä anna vietellä itseäsi pienintäkään askelta harhaan; lemmenkiihkonsa pakottamana hän on tekevä mitä sinä tahdot, totteleva pienintäkin viittausta."

"Minä tiedän, että hän on sen tekevä!" huudahti Lecoeur kiihkoisesti.

"Sinun tähtesi täytyy hänen osoittaa Maunu herttualle samaa suosiota ja taipumusta kuin ennenkin."

"Sitä hän ei koskaan tee."

"Hänen täytyy, ymmärrätkö."

"Onko minun pakottaminen hänet siihen ja voinko sitä?"

"Sinä voit sentähden, että sinun täytyy."

"Mutta hän inhoo herttuaa."

"Hänen täytyy tulla hänen puolisoksensa."

"Ei koskaan!" huudahti Lecoeur.

"Heti kun kruunausjuhlallisuudet ovat ohi, tulee häävalmistuksien alkaa."

"Ilman hänen suostumustansako?"

"Sinun täytyy saada hänet suostumaan, ja herttua saa olla sinulle kiitollinen onnestaan."

"Minä vihaan herttuaa!"

"Pyydä ennemmin hänen puoltolausettaan päästäksesi herttuattaren rippi-isäksi", sanoi italialainen hymyillen.

Mutta ennenkuin he erosivat, sanoi Bellini: "Muista, että minä olen siellä läsnä huomenna."

"Siellä läsnäkö?"

"Niin, näkymättömänä, ainakin hänelle."

* * * * *

Kun Lecoeur myöhemmin illalla palasi linnaan, olivat hänen ajatuksensa sellaisessa sekamelskassa, että hän vietti koko yönsä milloin hurjassa epätoivossa, milloin palavissa rukouksissa.

Kalpeana ja puku jokseenkin epäjärjestyksessä esiintyikin hän sentähden seuraavana päivänä prinsessan luona.

Mutta rakkaudella on oma logiikkansa.

Sofiaa ei tämä loukannut, hän tunsi sääliä ja osanottoa. Hänen oma pelkonsa väheni, kun hän näki Lecoeurin kärsimykset ja hänen häiriintyneen ulkomuotonsa.

"Tulkaa istumaan tänne", sanoi Sofia ja ojensi hänelle kätensä, jota hän tuskin kosketti.

"Te tahdotte puhua kanssani, prinsessa."

"Niin, Elisabetista. Mutta nyt tahdon ensin tietää, mikä teitä vaivaa… oletteko sairas?"

"Niinpä melkein luulen."

"Sitten teidän täytyy kysyä neuvoa yrtintuntijalta."

"Ei kukaan voi parantaa minua."

"Eikö kukaan?"

"Ei muu kuin kuolema."

Sofian sydän sykki ankarasti. "Kuolema!" toisti hän.

"Minä en pelkää sitä, joka lopettaa kaikki tuskat."

"Jean, luottakaa minuun."

"Oi, jospa te luottaisitte minuun!"

"Voitteko epäillä sitä?"

"Minä tiedän, ettette luota."

"Vaatikaa todistuksia, mitä tahansa."

Lecoeur ei rohjennut katsoa häneen, mutta hän tunsi itsessään hänen silmäyksensä. Sofia tarttui hänen oikeaan käsivarteensa.

"Ei nyt", sanoi Lecoeur, "meidänhän piti puhua prinsessa Elisabetista, joka… on ehkä heti täällä."

Sofia laski kätensä irti. "Eikö hän ole teistäkin muuttunut?"

"Oletteko tekin huomannut sen?"

"Hänessä on jotakin levottomuutta."

"Jumalan voima etsii häntä."

"Jumalan voimako?"

"Oi, jospa se myöskin koskisi teihin!"

"Minuun!"

"Antaisin kernaasti henkeni ja monta vuotta iankaikkisesta autuudestani, jos sama vastustamaton kaipuu vaikuttaisi teissä kuin tässäkin nuoressa sielussa."

"Mistä kaipauksesta te puhutte?" kysyi Sofia aivan ällistyneenä. "Minä en ymmärrä teitä".

"Se johtuu siitä, ettette ymmärrä itseänne."

"Johdattakaa minua sitten."

"Tahdotteko seurata minun johdatustani?" kuiskasi hän.

"Tahdon."

"Tahdotteko totella minua?"

"Tahdon", vastasi Sofia nopeasti.

"Kaikessako?"

"Kaikessa!"

Lecoeur lankesi hänen jalkoihinsa ja suuteli hänen hameensa lievettä. "Kiitoksia!" hän sanoi.

"Nouskaa, Lecoeur!"

Hän nousi ja katsoi häntä leimuavin silmin. "Nyt hälvenee pimeys", huudahti hän, "ja valo säteilevässä kirkkaudessaan tunkeuu esiin!"

"Mitä tahdotte minusta?" kysyi Sofia vavisten.

"Ah, paljon, niin paljon, ettette voi sitä yhdellä kertaa käsittääkään, jumaloitu prinsessani!"

"Sanokaa, sanokaa!"

"Ei nyt, oppilaan täytyy valmistautua."

"Millä tavalla?"

"Rukouksella ja alttiiksiantaumisella."

"Alttiiksiantaumisella?"

"Niin, sille, jota sydän enimmän rakastaa."

"Minä en ymmärrä teitä."

"Siinä asemassa, johon nyt tulemme toistemme suhteen, täytyy meidän sinutella toisiamme."

"Sinutella!"

"Suostutteko siihen?"

"Kyllä, kun olemme kahden."

"Kun olemme kolmin, Elisabet on jo pitkällä."

"Pitemmälläkö kuin minä?"

"Älä kysy, odota vain."

"Kuinka kauan?"

"Se riippuu itsestäsi."

Sofian kiihko oli yltynyt korkeimmilleen; hän pani kätensä rinnalleen ja kysyi hätäisesti:

"Oi Lecoeur, sinä et tiedä, kuinka minä olen sinun vallassasi!"

Hän tiesi sen vallan hyvin, ja kaikki hänen tuskansa oli kuin pois puhallettu; Sofia oli hänen vallassaan, hän saisi viedä hänet mihin tahansa.

"Ole tyynenä, kallis ystäväni", sanoi hän lempeällä, hyväilevällä äänellään.

Samassa Elisabet syöksyi huoneeseen. "Te olitte täällä!" huudahti hän kiihkeästi. "Odottamassa teitä."

"Minäpä odotin, että te tulisitte."

"Minä pelkäsin teidän ankaraa arvosteluanne."

"Ettepä, sitä ette tehnyt! Tiedätkö, Sofia, hän on maalannut kaikkien meidän kuvamme — paitsi sinun, ainakaan ei sitä ollut muiden joukossa", lisäsi hän ja katsoi epäillen heitä molempia.

"Minä aion nyt vasta alottaa sitä", sanoi Lecoeur katsoen merkitsevästi Sofiaan.

Tämä kääntyi punastuen pois. "Olitko tyytyväinen omaasi?" kysyi hän Elisabetilta.

"Hyvin tyytyväinen! Olenko minä todellakin niin kaunis?" sanoi hän keikaillen Lecoeurille.

"Te voitte tulla vielä paljon kauniimmaksi."

"Millä tavoin?"

"Kun olette saavuttanut kainouden suloisuuden."

"Nyt olette ilkeä minulle."

"Enkä, itsehän te sellainen olette."

Elisabet kääntyi nyreissään pois.

"Suokaa anteeksi, prinsessa", sanoi Lecoeur lempeästi, "minä olin väärässä enkä tahdo koskaan enää…"

"Mutta teidän täytyy", keskeytti Elisabet äkkiä, "minä tottelen teitä mieluummin kuin ketään muuta."

"Minä tiedän sen", sanoi Lecoeur hymyillen.

"Tiedätte sen?" Elisabet näytti aivan hämmästyneeltä. "Tiedättekö myös, mikä sen vaikuttaa?"

"Meidän sielumme ovat sopusoinnussa."

"Ovatko?… Mutta minähän olen prinsessa ja te tavallinen ihminen."

"Mitenkä sanoi herra isänne?"

"Ihminen kuin ihminen, niin, sehän on totta." Hän astui lähemmäksi Lecoeuria. "Tarkoitatteko, että meidän sielumme muka ovat yhtä korkealla?"

"Sen, joka johtaa toista, on korkeammalla."

"Toisin sanoen, että te…?"

"Ettekö sanonut, että kernaasti tottelette minua?"

"Sen sanon vieläkin kerran."

"Saanko koetella teitä?"

"Koetelkaa."

"Sinutelkaa minua."

"Sinutelkaa?" toisti Elisabet hämillään.

"Ja antakaa minulle sama oikeus."

"Saako hän sinutella sinua, Sofia?"

"Kyllä, kun olemme kolmisin", vastasi tämä.

"Siitä olette sopineet minun poissaollessani", sanoi hän ja katsoi taas heitä. "Mutta kyllä minä kaikessa tapauksessa suostun siihen. Sinä saat sinutella minua, mon coeur", sanoi hän ojentaen kätensä hänen suudeltavakseen.

Mutta Lecoeur vain kevyesti pudisti sitä.

"Ja nyt, rakkaat oppilaani, Sofia ja Elisabet, nyt syvennymme kaikessa hiljaisuudessa kenenkään sitä aavistamatta tutkimuksiimme, jotka aukaisevat teille uuden, tuntemattoman maailman. Minä tahdon, niin sanoakseni, antaa teille siivet nostaakseni teidät korkealle aineellisuuden yläpuolelle; mutta te ette ole heti siihen valmiit, siihen tarvitaan kärsivällisyyttä sekä ennen kaikkea tottelevaisuutta ja alttiiksiantaumista."

"Milloin alotamme?" kysyi Elisabet,

"Huomenna kello kahdeksan."

Kun Lecoeur tuli huoneeseensa, löysi hän pöydältä pienen, vahasinetillä suljetun pergamenttikäärön. Se sisälsi:

"Jatkakaa niinkuin olette alottanut, minä vartioitsen."

Närkästyksissään hän kohotti päätänsä, mutta kohta se painui taas nöyrästi kumaraan. "Hän on minun herrani ja mestarini."

Kuinka myrskyn tavoin hänen tunteensa riehuivatkaan; miten vahvaksi ja voimalliseksi hän tunsikaan itsensä, jo seuraavana hetkenä kuitenkin vaikeroidakseen itsekidutuksissa koettaessaan torjua luotansa kaikkia ylpeitä ja itsekkäitä ajatuksia.

Ensimäinen kirja, jonka Lecoeur valitsi esittääkseen, oli Pyhän Birgittan elämänvaiheet.

Hehkuvin värein hän kuvaili hänen rakkauttaan nuoreen puolisoonsa, joka rakkaus sitten muka muuttui rakkaudeksi Vapahtajaan; mutta tämä rakkaus oli itse teossa jotenkin aistillista laatua ja teki sen tähden sitä suuremman vaikutuksen prinsessoihin.

Sitten seurasi toinen pyhimyskertomus toista, kaikki samansuuntaisia, mutta juuri sentähden ne olivat omiansa pitämään vireillä sitä innostusta, joka todellisuudessa oli menettänyt perustuksensa.

Hekumoiden nautti Lecoeur siitä vallasta, jonka oli saavuttanut oppilaittensa suhteen. He kuuluivat hänelle molemmat; hän saattoi johtaa heitä mihin itse tahtoi, hän oli heille kaikki kaikessa, ja häntä huvitti nähdä heidän mustasukkaisina pitävän silmällä toisiaan.

Bellinin ankarain käskyjen mukaan oli hän saanut Sofian osoittaumaan helläksi Maunu herttuata kohtaan.

Aluksi prinsessa kyllä kieltäytyi siitä kokonaan, mutta kun Lecoeur sanoi, että Sofia täten pakottaa heidät eroamaan toisistaan, niin tämä suostui.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin Sofia ja Elisabet juhlallisesti lupasivat Lecoeurille kääntyä katoliseen uskoon; täten he vapauttaisivat isänsä sielun kiirastulen tuskista. Mutta itse juhlallinen kääntyminen oli lykättävä tuonnemmaksi, jotta se ei herättäisi pahastusta.

Lecoeur saattoi olla huoletta; hän tiesi, ettei hänen kumpainenkaan oppilaansa häntä petä.

Niin hyvin oli salaisuus säilynyt, ettei leskikuningattarella, kuninkaalla, prinsseillä eikä koko hovilla ollut pienintäkään aavistusta siitä, minkälaista opetusta Lecoeur antoi prinsessoille.

Mutta näitä olikin harjoitettu sellaiseen teeskentelyyn, ettei kukaan olisi sitä heistä uskonut. Sofia käyttäytyi herttuata kohtaan yhtä ystävällisesti kuin ennenkin, kuunteli hänen "ikuisen uskollisuuden ja lemmen" vakuutuksiaan ja hänen puhuessaan avioliitosta käski hänen kääntyä kuninkaan puoleen.

Tämä onnellinen asiain käänne luettiin ranskalaisen ansioksi. Bellini antoi yleiselle mielipiteelle semmoisen suunnan, joka hänen tuumilleen paraiten sopi, ja kieliopinnot pidettiin viattomampana asiana maailmassa.

Tässä suhteessa ei Lecoeurillä ollut mitään pelättävää, mutta sittenkin hän tunsi olevansa pohjattomuuden partaalla; joka päivä seurustellen kahden ihastuttavan nuoren naisen kanssa, jotka molemmat rakastivat häntä kiihkoisesti, ja itse rakastuneena ainakin toiseen heistä, olisi hän monestikin menehtynyt lemmenkiihkoonsa, ellei hän näiden seurustelujen aikana toisinaan olisi nähnyt, aina tuntenut kahden terävän silmän tarkastavan itseään.

Epäilyksen hetkinä hän oli usein pyytänyt Belliniä suostumaan siihen, että hän saisi matkustaa pois.

"Kirkko tarvitsee teitä; te olette vain ruumis, jonka täytyy totella veljeskuntamme määräyksiä", vastasi tämä.

"Minä en kestä kauempaa."

"Teidän kärsivä muotonne on omansa herättämään helliä tunteita prinsessoissa ja edistämään toimienne menestystä. Muistakaa, että tottelemattomuutta seuraa rangaistus."

"Onko olemassa suurempaa rangaistusta kuin se, mitä minä jo kärsin?"

"On, ja se on se, että tulette näkemään toisen saavan teidän paikkanne."

Lecoeuriä vavisutti. "Toisen!" mutisi hän kalveten.

"Hupsu raukka, ettekö luule, että minä löytäisin seuraajan teille?"

Ranskalainen taisteli kovaa taistelua; aina silloin-tällöin hänen silmänsä kohtasivat Bellinin terävän, tutkivan katseen, ja joka kerta hän kääntyi poispäin. Lopulta hän heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huudahti kiihkeästi:

"Antakaa minun taistella taistelu loppuun… Te tulette olemaan tyytyväinen palvelijaanne!"

"Ripittäkää itsenne!" kuului uhkaava ääni. "Tuo toinen voisi syrjäyttää minut."

"Mustasukkaisuutta siis?"

"He ovat mustasukkaisia toisilleen minun tähteni", änkytti hän punastuen.

"Entä teidän suunnitelmanne?"

Hänen päänsä painui syvään. "Ei minulla ole mitään sellaisia."

"Tutkikaa sydämenne syvyydet ja muistakaa, että valhe veljeskunnan mestarin edessä rangaistaan helvetin tuskilla." Lecoeur näytti jo tuntevan niitä, sillä hän kiemurteli kuin mato. Viimein hän sanoi: "Tulevaisuus on epävarma." Italialaisen katse synkistyi.

"Te tiedätte, että prinsessa Sofian häät ovat vietettävät kohta kruunauksen jälkeen."

"Sen tiedän."

"Mitä sanoo prinsessa siitä?"

"Hän itkee ja valittaa."

"Entä te?"

"Koen rohkaista häntä."

"Se on onnistunut paremmin kuin on odotettukaan. Millä keinoilla?"

"Olen luvannut tukea häntä koettelemuksissa."

"Seurata häntä hänen rippi-isänäänkö?"

"Niin."

"Mitä Elisabet sanoo siitä?"

"Hän ei tiedä siitä vielä."

"Te voitte siis vaihtaa ajatuksianne?"

"Niin, kirjeissä."

"Ehdotitteko te sitä?"

"En, hän pani kirjeen rukouskirjaan."

"Ja te vastasitte samoin?"

"Sen katsoin velvollisuudekseni."

"Aivan oikein. Kaikki, mikä voi edistää palvelemaanne asiaa, on teidän pyhä ja peruuttamaton velvollisuutenne."

"Hän menee naimisiin Maunu herttuan kanssa!" huudahti Lecoeur melkein riemuissaan. "Se on ehtona."

"Mutta ei ainoana."

"Mitä vielä lisäksi?"

"Tärkeintä on, että hän kääntyy ainoaan autuaaksitekevään uskoon."

"Entä sitten?"

"Sitten pidämme huolta prinsessa Elisabetista."

"Hän tahtoo seurata sisartansa."

"Ja te tulla heidän molempain rippi-isäksi, niinkö? Hupsu, miten rohkenette tehdä suunnitelmia omalta varaltanne?"

"Minä luulin… minä ajattelin…" änkytti ranskalainen.

"Teillä ei ole oikeutta toiseen eikä toiseen. Kuulkaa nyt meidän tahtoamme ja noudattakaa sitä. Pyhän veljeskuntamme suurmestari on jo määrännyt prinsessa Elisabetille puolison, ja teidän velvollisuutenne on vähitellen valmistaa häntä ottamaan tämä suosiollisesti vastaan."

"Mikä on hänen nimensä?"

"Sitä en katso tarpeelliseksi vielä sanoa teille; hänen täytyy niin täydelleen olla teidän hengellisen valtanne alaisena, että hän umpisilmin suostuu puolisoon, jonka te määräätte hänelle."

"Onko se mahdollista?"

"Ettekö te ole minun vallassani?"

"Olen kyllä, mutta…"

"Ettekö käsitä, että vahvempi hallitsee ja ohjaa heikompaa mihin tahtoo. Siinä on jesuiittaveljeskunnan voima; ainoastaan lujatahtoisimmat voivat saada paikan sen neuvospöydän ääressä: Minä olen tahtonut opettaa teitä siihen toimeen, mutta se ei onnistune, sillä teidän himonne ovat teidän herranne, ja minä vaadin, että te olette himojenne herra."

"Mestari, sinä tulet tyytyväiseksi minuun, ja minä koetan ansaita kunnian, jota en koskaan ole uskaltanut toivoa!" huudahti Lecoeur kiihkoisasti.

Bellini nosti hänet ylös ja syleili häntä.

"Muista, poikani, että veljeskuntamme ei kiellä palvelijaltaan mitään, kun se vain tapahtuu harkinnan mukaan ja lopuksi edistää harrastuksiamme."

"Se on toisin sanoen…?"

"Että toimenpiteet, jotka tavallisissa oloissa olisivat rikollisia, tulevat taivaalle mieluisiksi kirkon pyhien harrastuksien palveluksessa."

"Minä ymmärrän, minä ymmärrän!"

"Tästälähin saat olla itsenäinen toimissasi, minä en enää vartioitse sinua… mutta ajattele, että vaara ja vastuu tulevat sitä suuremmiksi."

Ranskalaisen posket hehkuivat, ja hänen silmänsä salamoivat. "Niin, niin", sanoi hän melkein uneksien.

"Yksi ainoa rohkea ja varomaton teko, joka ei onnistu ja siis voi vahingoittaa meitä, ja sinä häviät maailmasta meidän tuomioistuimemme eteen asetettavaksi."

Lecoeur värisi. "Minä tahdon olla vahva", sanoi hän.

"Ennen kaikkea viisas", huomautti Bellini.

"Pois kaikki kurja heikkous! Minä en myy naissuosiosta enkä mistään muustakaan hinnasta sitä suuruutta, joka nyt kangastaa minulle."

"Aivan niin, sillä jos sen voitat, kuuluu sinulle kaikki muukin; viisaus hallitsee maailmaa."

* * * * *

Kokonaan toisenlaista menettelyä oli käytetty Cecilian suhteen. Hän oli nähnyt Niilo Sturen, joka toisinaan ojensi käsiään häntä kohden, toisinaan oli synkkä ja totinen.

Silloin hän heltyi kyyneliin ja rukoili rakastetulta kuvalta anteeksi mitä oli rikkonut… hän oli pettynyt, kun luuli rakastavansa kreivi Juhanaa, itse teossa oli hän ollut nuoruutensa lemmelle uskollinen, sen hän päätti sanoa hänelle, kun hän tulee takaisin… miksi, miksi hän viipyi niin kauan vieraassa maassa, kun Ceciliaa jäyti halu kohdata häntä?

Toisinaan hän taas oli vihoissaan siitä, ettei hän kirjoittanut hänelle. Tiesihän hän, miten hellästi hän oli rakastanut isäänsä; miksi hän ei siis ollut ensimäinen valittamaan hänen suurta suruansa?

Mutta mitään kirjeitä ei kuulunut. Sitävastoin tapahtui, usein, että hän milloin yöpöydältään, milloin rukouskirjansa välistä löysi pienen pergamenttiliuskan, jossa oli joko kirjoitettuna tai pisteltynä salaperäisiä sanoja, niinkuin esim. "uskollinen kuolemaan asti", tai "auringon säde voi tunkeutua jokaisen pilven läpi", "Cecilia, rakastettuni" j.n.e.

Vanha Gunilla oli liian puhelias voidakseen pitää salassa jotakin; oli siis selvää, että hän ei ollut kirjelmiä perille toimittanut. Hän näytti niin tyhmältä, kun häneltä kysyi niistä jotakin, että sitä nähdessä saattoi nauraa itsensä kuoliaaksi; mutta kuka oli sen tehnyt?… Tämän kysymyksen teki Cecilia itselleen parikymmentä kertaa päivässä; yöllä hän uneksi siitä, ja ehkäpä asialla olikin paras viehätyksensä juuri siinä, että arvoituksen ratkaisu tähän asti ei kaikista ponnistuksista huolimatta ollut onnistunut.

Cecilia ei epäillytkään, ettei Niilo Sture ollut salaisuuden alkujuurena; hän muka tahtoi tällä tavalla elää hänen ajatuksissaan ja muistossaan, kunnes kerran itse ilmestyisi pyytämään hänen rakkauttaan.

Se mielenkiihko, jossa hän eli, täytti hänen mielikuvituksensa kaikenmoisilla kuvitelmilla; hänen yksinäisyytensä oli yhtämittaista ikävöimistä ja lumousta, joka askel askeleelta vei häntä ammottavaan pohjattomuuteen.

* * * * *

Olemme jo ennen huomauttaneet, ettei leskikuningattarella ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen tytärpuolilleen tapahtui; niin ei kuitenkaan olisi ollut asianlaita, elleivät samat juonet, jotka heitä kietoivat verkkoihinsa, olisi uhanneet punoa pauloihinsa häntäkin.

Katariinan hovineitien joukossa oli nuori, tavattoman kaunis puolalainen. Hänen sanottiin olevan korkeaa sukuperää, mutta hänen isänsä, joka oli tahtonut jättää kaiken omaisuutensa ainoalle pojalleen, otti hänet mukaansa Ruotsiin, Vadstenaan, jossa piispa Haraldsson vihki hänet nunnaksi.

Tämä lienee ollutkin viimeinen nunnaksivihkiminen Ruotsissa.

Muutamia kuukausia senjälkeen kuningas lakkautti luostarin, nunnat saivat vapautensa.

Mutta tuo tuskin seitsentoistavuotias Romana oli yksin maailmassa ilman ystäviä ja omaisia.

Sattumalta sai kuningatar kuulla puhuttavan hänen avuttomasta tilastaan ja kutsui hänet luoksensa.

Romana tuli ja voitti kohta kaikkien sydämet.

Mitä suurimmalla kiitollisuudella hän hyväksyi tarjouksen, että hän jäisi hoviin kuningattaren koristeneulojattareksi.

Ollen alttiiksiantavainen ja koettaen olla Katariinan mieliksi voitti hän kuninkaan suosion, ja hänen sallittiin usein olla läsnä pienissä iltaseurusteluissa.

Eräänä päivänä Katariina tapasi hänet työnsä ääressä kyynelten vallassa.

Hämmästyneenä hän kysyi syytä siihen. Silloin Romana heittäytyi hänen jalkoihinsa ja pyysi, ettei häntä enää kutsuttaisi illatsuihin.

"Kuka on loukannut sinua?" tiedusteli kuningatar. "Prinssi Juhana."

"Minä arvasin sen."

Tyttö ojensi hänelle sievoisen kirjeen; se oli prinssiltä, mutta ilman nimimerkkiä.

Hän ilmoitti siinä Romanalle rakkautensa, pyysi häntä rakastajattareksensa sekä luetteli lopuksi kaikkia niitä etuuksia, joita hän saavuttaisi, jos suostuisi.

Vastenmielisyys ja närkästys kuvastuivat Katariinan kasvoilla hänen lukiessaan kirjettä; lopetettuaan lukemisen hän sanoi surullisena:

"Olisi oikein, että tämä kirje näytettäisiin kuninkaalle, mutta se tuottaisi hänelle surua saamatta aikaan pienintäkään parannusta prinssissä."

"En minä sitä pyydäkkään", vastasi tyttö. "Jotakin hyvitystä pitäisi sinun kuitenkin saada, mutta ainoa, mitä voin sinulle tarjota, on ystävyyteni, kunnioitukseni ja mieltymykseni."

"Minä olen vain tehnyt velvollisuuteni", nyyhkytti Romana.

"Kaikki eivät tee niin", vastasi kuningatar sulkien hänet syliinsä. "Tästälähin saat aina olla minun kanssani, ja minä luotan sinuun enemmän kuin kehenkään muuhun."

Romana suuteli hänen käsiänsä ja lausui, että hänen hartain toivonsa oli saada elää ja oleskella kuningattaren kanssa.

Kuninkaan kuolintaudin aikana hän olikin Katariinalle suureksi avuksi ja lohdutukseksi, ja kuninkaan kuoleman jälkeen hän sai ennen muita sen luottamuksen, että sai maata kuningattaren huoneessa.

Mutta nyt tapahtui Romanassa kummallinen muutos. Hän saattoi pitkät ajat istua ja tuijottaa samaan paikkaan, ja kun häntä puhuteltiin, hypähti hän ylös voiden tuskin tukahuttaa huudahdusta.

Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi, ettei hän ollut sairas, hän vain luuli, että hänen aikansa oli pian tullut, vakuuttaen samalla, ettei hän pelännyt kuolemaa.

Sillä välin hän kalpeni ja laihtui huomattavasti, kärsivä piirre ilmestyi hänen kuvankauniille kasvoilleen tehden hänet vielä viehättävämmäksi, ja Katariina piti hänestä mitä hellintä huolta.

Eräänä päivänä, kun hän pyysi ja kehotti häntä sanomaan, vaivasiko häntä joku suru, peitti tyttö kasvonsa käsillään ja puhkesi valtavaan itkuun.

Kuningatar kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja koetti vetää häntä luokseen.

Tytöltä pääsi tahtomattakin tuskanhuudahdus.

"Mikä sinua vaivaa?" virkahti Katariina kauhistuneena. "Teinkö sinulle pahaa?"

"Älkää kysykö minulta; minä en saa ilmaista mitään", änkytti tyttö vaikeroiden.

"Kuka sinua kieltää?"

"Valani."

"Kenelle annettu?"

"En uskalla sanoa."

"Sinä sanot sen, Romana, jos sinussa vielä on rakkautta minuun."

"Oi kuningattareni, se on juuri teidän tähtenne!"

"Minunko tähteni?"

"Teidän tähtenne tahtoisin kernaasti antaa henkeni."

"Kenelle vannoit valasi?"

"Vannoin… kuninkaalle."

"Kustaa kuninkaalleko?"

"Niin."

"Sitten käsken sinun puhua!" huudahti Katariina mielenliikutuksesta kalmankalpeana.

"Ainoastaan yhdellä ehdolla saan tehdä sen."

"Sano se heti."

"Että te, kuningatar, vannotte olevanne kenellekään ilmaisematta, mitä nyt aion teille sanoa."

"Sen vannon kuninkaani ja herrani muiston nimessä."

Tähystellen liitelivät Romanan silmäykset ympäri huonetta; hänen hengityksensä oli lyhyttä ja huohottavaa, kun hän kuiskasi: "Kolmantena yönä hänen kuolemansa jälkeen näin hänet ensi kerran."

"Onko Kustaa kuningas näyttäytynyt sinulle?" kysyi Katariina epäillen ja hämillään.

"On, toisin sanoen, minä näin hänet."

"Missä?"

"Kiirastulessa."

"Jalon kuninkaan täytyy niinkuin kaikkien ihmissielujen mennä sen kautta."

"Hän on siellä vielä."

"Mistä sen tiedät?"

"Minä näen hänet melkein joka yö."

"Sinä valehtelet!"

"Minä tiesin, ettette uskoisi minua… antakaa minun olla vaiti."

"Sinulla on siis vieläkin sanomista?"

"Älkää kysykö!" Tyttö vääntelihe ikäänkuin kovissa tuskissa.

"Minä olen vannonut, sinä olet siis velvollinen sanomaan minulle kaikki."

"Mitä tahdotte tietää?"

"Onko hän puhunut kanssasi?"

"Monta kertaa!"

"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa hänen puolestaan?"

"En uskalla!"

"Mikä sinua estää?"

"Pelkään saattavani teidät murheelliseksi."

"Eläessään hän uskoi minulle kaikki surunsa ja huolensa", virkkoi Katariina kyynelsilmin. "Jos hän nyt voi antaa tietoja itsestään, niin on kovaa, ettei hän tee sitä suoraan minulle; mutta suorastaan julma on se, joka tahtoo estää minua saamasta tietää, mitä tietoja ja tervehdyksiä hän lähettää."

Romana pani tuskallisesti kätensä ristiin. "Kuningattareni, puolisonne kärsii kadotettujen tuskia!"

"Se ei ole totta, sinä olet petturi!"

Katariina oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi siinä vihastuneena, melkeinpä uhkaavana.

Mutta tyttörukka oli vaipunut penkille; suuret hikihelmet juoksivat pitkin hänen kalpeita poskiaan, ja hän näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä.

Kuningatar heittäytyi polvilleen hänen viereensä ja sanoi hyvin kiihottuneena: "Romana, sielusi autuuden kautta vannotan sinua puhumaan totta… tunnusta, että petät minua… ehkäpä paraassa tarkoituksessa, mutta petät kuitenkin."

"Sieluni ikuisen autuuden kautta!" huudahti tyttö nostaen ylös kätensä hurjassa innostuksessa, "minä olen nähnyt Kustaa kuninkaan kärsivän kiirastulen tuskia, vaiva käy päivä päivältä vaikeammaksi ei ainoastaan sentähden, että hän itse on luopunut ainoasta autuaaksitekevästä uskosta, vaan tuhatkertaisesti sentähden, että hän on vetänyt mukanaan maansa ja kansansa samaan kadotuksen piinaan, jota hänen itse täytyy kärsiä viimeiseen päivään asti!"

Hän olisi ehkä jatkanut kauemminkin, mutta Katariina oli langennut lattialle ja mennyt tainnoksiin.

Romana säikähti. Hän ponnistihe päästäkseen kuningattarelle avuksi; silloin avautui salaovi ja Bellini tuli näkyviin.

"Hyvin, tyttäreni!" sanoi hän rohkaisten.

Hänet nähdessään tyttö kiirehti esiin ja lankesi hänen jalkoihinsa.

"Siunaa minua, isä!"

Hän nosti kätensä. "Minä näen marttyyrikruunun leijailevan pääsi päällä", sanoi hän.

"Sitten eivät kauheat kärsimykseni merkitse mitään", huudahti tyttö säteilevin silmin.

Bellini kumartui kuningatarta kohden. "Olisi hänelle parasta, että hän olisi kuollut", mutisi hän.

Mutta Romana ojensi suojellen käsivartensa hänen ylitsensä. "Salli minun pelastaa hänen kuolematon sielunsa", rukoili hän itsepintaisesti, "hän on ollut niin hyvä minulle."

"Älä herätä häntä", sanoi Bellini pitkähkön vaitiolon jälkeen, "pitkällinen pyörtymys vähentää hänen voimiansa ja tekee hänet alttiimmaksi sinun vaikutuksellesi…"

"Onko… onko minun edelleenkin…?" Tyttö katsoi rukoilevasti Belliniin.

"Valitse!" sanoi tämä ankaruudella, jossa ei ollut jälkeäkään sääliväisyydestä. "Sinun kärsimyksesi pitävät hänelle taivaan portit avoimina ja saavat tuon kovan sydämen lopulta sinun tähtesi säälimään itseään."

Romana pani kätensä ristiin rinnalleen. "Pitääkö minun kärsivällisesti kestää kaikkea?" kuiskasi hän.

Kuningatar liikahti.

"Ahdista häntä yhä ankarammin", muistutti italialainen ja katosi samaa tietä, jota oli tullutkin.

Kun Katariina taas toipui, työnsi hän Romanan luotansa; hän ei tahtonut enää kuulla mitään, mutta hän ei voinut karkoittaa mielestään niitä kauheita asioita, jotka hän oli kuullut, ja yksin se ajatuskin, että se mahdollisesti olisi totta, sai hänet melkein pois suunniltaan. Vala kahlehti hänen kieltänsä, muuten hän olisi puhunut asiasta Laurentiuksen kanssa, joka viime aikoina, etenkin kuninkaan kuoleman jälkeen, oli tullut hänen uskolliseksi ystäväkseen. Nyt täytyi hänen yksin taistella taistelunsa, voittaa tai joutua tappiolle sen mukaan, miten hänellä voimia riitti.

Usein, vieläpä joka päivä, oli kuningas puhunut hänen kanssaan hengellisistä asioista. Hän oli melkein aina ollut läsnä niissä keskusteluissa, joita Kustaalla oli näistä asioista milloin arkkipiispan, milloin taas rippi-isänsä ja muiden oppineiden kanssa.

Näissä neuvotteluissa Kustaa aina puolusti järjen oikeuksia; protestanttisuus oli tullut hänelle rakkaaksi erittäinkin juuri sentähden, että se ei kieltänyt vapaita tutkimuksia, teki Kristuksen uskonnon keskipisteeksi ja osoitti, että hänen rakkauteensa ja hänen oppiinsa perustui ihmiskunnan vapahdus ja autuus, ja että sen etsiminen ja saavuttaminen oli jokaisen oma asia.

Nämä vakavat totuudet olivat vaikuttaneet Katariina Stenbockiin; hänestä oli tullut ajatteleva kristitty ja nöyrä Herran palvelija.

Sentähden hän ei uskonut Romanaa; mutta oli hetkiä, jolloin hänen sielunsa oli täynnä epäilystä, hetkiä, jolloin hän, heltyneenä tytön kyynelistä ja rukouksista, kuunteli hänen puhettaan muutamia silmänräpäyksiä, mutta ainahan katui sitä jäljestäpäin.

Hänestä oli epäilys, ettei Kustaa ole Jumalan lapsi, samaa kuin ikuisen rakkauden olemassaolon epäileminen.

Ainoastaan sisällisen taistelun kautta pääsee selvyyteen, ja jo lapsuudessaan oli Katariina oppinut etsimään tuota tietä palavassa, luottavassa rukouksessa.

Monta kertaa, nähdessään hänet rukouksiin vaipuneena, Romana luuli kääntymisen olevan lähellä ja voittonsa varman, mutta kuningatar rukoili vapautusta kaikesta epäilyksestä, rukoili valoa ja voimaa.

Ja valo tuli, tuli niinkuin tavallisesti, mitä yksinkertaisimmalla tavalla ja ilman yliluonnollisuutta.

Muuan palvelijattarista kertoi hänelle eräänä päivänä, että neitsyt Romana kärsi kauheata kidutusta; hän oli sattumalta nähnyt hänen paljaan kaulansa ja sanoi, että se näytti kokonaan hienojen neulojen pistelemältä.

Katariina, joka useita päiviä oli kieltänyt häntä näyttäytymästä, rupesi heti epäilemään ja kutsutti hänet luokseen.

Hän kauhistui nähdessään sen muutoksen, joka oli tapahtunut niin lyhyessä ajassa; tyttörukka oli vain varjo entisestään.

Ystävällisin, säälivin sanoin koki Katariina voittaa hänen luottamuksensa, mutta rukoukset ja kyyneleet olivat hänen ainoa vastauksensa. Kärsimyksensä hän tahtoi kernaasti kestää, jos vain sillä pelastaisi kuningattaren sielun.

"Antaudutko sinä kidutuksiin vaikuttaaksesi minuun?" huudahti Katariina.

"Minä tarkoitan henkistä kärsimistä!" väitti Romana säikähdyksissään.

"Paljasta kaulasi!" käski kuningatar.

Sitä hän ei tahtonut tehdä.

"Tottele, tai näet minut viimeisen kerran!"

Vastenmielisesti hän teki sen.

Katariina kirkaisi kauhusta. "Herra Jumala, mitä tämä on." hän huudahti nähdessään miten Romanan kaula ja käsivarret olivat raadellut.

"Se on ainoastaan pieni katumuskidutus tekemieni syntien tähden", vastasi Romana ja tahtoi rientää pois.

Mutta kuningatar käski hänen riisua vieläkin enemmän yltään nähdäkseen miten kauas haavoja ulottui.

Kaikki vastustukset, rukoukset ja kyyneleet olivat turhat, Romanan täytyi totella.

Se oli kauhistuttava näky; koko hänen hento ruumiinsa oli kuin yhtenä ainoana avoimena haavana, josta tihkui lukemattomia pieniä veripisaroita.

"Mikä on tämän saanut aikaan?" kysyi Katariina liikutettuna ja kosketti hiljaa hänen veristä olkaansa.

Samassa hän tunsi hienoja neulan pistoksia kädessään, löysipä siihen pian syynkin.

Romanalla oli lähinnä ihoaan hienosta silkistä kudottu vaatekappale, mutta sen jokaiseen silmukseen oli taidokkaasti kiinnitetty hienonhieno neulankärki, ja tuhansittain tunkeutui semmoisia kärkiä samalla kertaa ruumiiseen ihon läpi.

"Ota pois kidutuslaitos", käski Katariina liikutuksesta vapisevalla äänellä.

"Minä olen vannonut kantavani sitä", vastasi Romana. "Minä en uskalla… minä en voi…"

"Sitten saavat palvelijattareni auttaa sinua."

"Ei, ei!" Ja hän riisti sen yltänsä tietämättänsäkin huoaten helpotuksesta.

"Anna se minulle", käski Katariina ankarasti, "minä ostan sen sinulta."

Romana ei uskaltanut kieltää, mutta sekä pitkälliset tuskat että ehkä vielä enemmän tieto siitä, ettei ollut onnistunut ponnistuksissaan ja ettei mikään pyhimyskunnia tullut hänen osakseen, vaikuttivat niin valtavasti hänen jo ennenkin kovassa jännityksessä olleeseen mielentilaansa, että hän voimattomana vaipui kuningattaren jalkoihin.

Katariina piti hänestä hellää huolta; hän käski kääriä hänet öljykankaisiin, ja paikalle kutsuttu lääkäri määräsi parantavia voiteita. Monta päivää Romana horjui elämän ja kuoleman välillä, mutta vihdoin näytti nuoruuden voima pääsevän voitolle; haavat alkoivat parantua, ja tajunta palasi päivä päivältä enemmän.

Eräänä iltana, kun kuningatar istui hänen vuoteensa ääressä ja tapansa mukaan luki hänelle muutamia Lutherin virsiä, tarttui Romana hänen käteensä ja suuteli sitä monta kertaa katkerasti itkien.

"Te olette ollut ylen hyvä minulle, armollinen kuningatar", sanoi hän. "En tiedä, teenkö väärin mutta omatuntoni kehottaa minua täydellä vilpittömyydellä tunnustamaan teille kaikki."

"Jos sen teet, Romana", vastasi tämä, "niin tahdon kaksinkertaisesti antaa sinulle takaisin ystävyyteni ja luottamukseni, sillä olen varma siitä, ettet sinä koskaan enää petä lupauksiasi."

"Teidän rakkautenne ja anteeksiantavaisuutenne ovat voittaneet minut. Ensiksi pitää minun sanoman, että olen tähän asti ollut katolinen."

"Sen olen jo kauan huomannut; onko vakaumuksesi nyt muuttunut?"

"On, minä tahdon tulla Kustaa kuninkaan ja teidän taivaaseenne, muuten ei minulla koskaan ole anteeksiantamusta."

"Romana, minä ymmärrän sinut ilman pitempiä selityksiä, mutta voinet kuvailla mielessäsi, kuinka suurta iloa semmoinen tunnustus minulle tuottaisi."

"Minä olen kirkkomme luopio, ja se tuomitsee minut ikuiseen kadotukseen", valitti Romana. "Teidän uskontonne sitävastoin tarjoaa minulle sovituksen ja anteeksiannon; onko siis ihme, että tahdon kuulua siihen."

Mutta samassa hän kalpeni ja vetäytyi mitä suurimman kauhun eleillä niin lähelle kuningatarta kuin suinkin.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi tämä.

Hän aukaisi huulensa, mutta hänen suustansa ei tullut sanaakaan; rukoillen hän katsoi kuningatarta.

Lempein, lohdullisin sanoin koetti Katariina tyynnyttää häntä ja onnistuikin siinä lopulta.

Romana pelkäsi nähtävästi nukkumista, ja jos hän muutamaksi silmänräpäykseksi nukahtikin, havahtui hän äkkiä, katsoi pelokkaana ympärilleen ja kuiskasi tuskaisena:

"Älkää menkö pois luotani!"

Lopulta sai väsymys vallan ja hän nukkui raskaasti.

Heti senjälkeen astui eräs palvelijatar sisään.

Maunu herttua aikoi lähteä Vadstenaan ja pyysi saada sanoa jäähyväiset kuningattarelle.

Romana nukkui levollisesti; eihän siis voinut olla mitenkään vaarallista jättää hänet.

Palvelijatar sai käskyn useat kerrat yön kuluessa käydä hänen luonansa, ja Katariina meni ottamaan vastaan poikapuoltansa.

Mutta seuraavana aamuna hyökkäsivät palvelijattaret kalmankalpeina hänen luoksensa.

Romana oli kuollut!

He olivat yöllä useita kertoja käyneet hänen luonaan, mutta aina luulleet, että hän nukkui.

Katariina kiiruhti hänen luokseen.

Ei hänen asentonsa eikä muotonsa olleet muuttuneet; hän makasi siinä levollisena ja hiljaa, melkein hymyillen.

Katariinan kyyneleet juoksivat virtana. Jos Romana ei olisi jäänyt yksin, olisi hän ehkä vielä elänyt.

Paikalle kutsuttu lääkäri ei voinut selittää syytä hänen äkilliseen kuolemaansa. Ainoa, johon hänen huomionsa kiintyi, oli pieni sinelmä kurkussa; hän oli ehkä tullut tukehutetuksi, mutta ei ollut luultavaa, että hän olisi sen itse tehnyt, eikä kuitenkaan ollut mitään todennäköisyyttä, että joku vieras henkilö olisi ollut hänen luonansa.

"Minä olen hyvin ajatellut sitä", sanoi Katariina, "että se kauhu, joka hänet niin äkkiarvaamatta valtasi, olisi aiheutunut jostakin näystä."

"Silloinhan teidän armonne olisi myöskin nähnyt sen", väitti lääkäri.

"Minä olin niin kokonaan kiintynyt katsomaan häneen, ettei juolahtanut mieleeni kääntyä, vaikka muistan kuulleeni hiljaista kahinaa."

"Se voisi selvittää tätä asiaa paljon."

"Täällä on ehkä salaovia, kaikki seinät tarkastettakoon… Romana oli ensimäinen uhri, kukaties tulee sama kohtalo useiden osaksi."

Lääkäri sitoutui noudattamaan mitä ankarinta vaitioloa, ja hänen sekä kuningattaren valvonnan alaisena toimitti luotettava henkilö tarkastuksen.

Silloin havaittiin, että joka huoneeseen oli varattu pieni salaovi, niin taidokkaasti seinään sovitettu, että vain sattumalta ensimäinen löydettiin, jonka jälkeen toiset sitten oli jo helpompi huomata. Kaikki käytävät päättyivät suureen romukamariin, jossa säilytettiin vanhoja aseita.

Mutta siellä huomattiin lisäksi itse seinässä pieni puhetorvi joka oven vieressä.

Sieltä saattoi siis kuulla kaikki linnan huoneissa tapahtuvat keskustelut.

Mitä oli tässä nyt tehtävä?

Katariina ei uskaltanut ilmoittaa asiaa kuninkaalle; ei kukaan voinut tietää, miltä kannalta hän sen ottaisi. Hän uskoi sentähden salaisuuden isälleen.

Tämä otti asioista tarkan selvän.

"Me seisomme tässä mehiläispesän suulla", sanoi hän. "Jos työnnämme kätemme sinne, saamme pistoksia. On parasta, että suljemme käytävän; mehiläiset hankkivat kyllä pian itselleen toisen, mutta me olemme ainakin hetkisen rauhassa heiltä."

Ja vanha Stenbock oli itsekin apuna laahaamassa aseita ja vanhoja varustuksia oven eteen, enemmän kuin miehen korkeuteen tämän nojalle.

Lääkäri pyysi saada jäädä alas nähdäkseen, minkä vaikutuksen tuo teki.

"Ei, ei", sanoi Stenbock, "kiittäkää Jumalaa, että ensimäisenä pääsette pois, ja koettakaa vastaisuudessa kynsin hampain päästä pelastumaan ainoan autuaaksitekevän kirkon uskollisten palvelijain käsiin."

Hän kehotti noudattamaan ankaraa vaitioloa ja kun hän sitten jäi kahdenkesken Katariinan kanssa, pyysi hän häntä heti kruunauksen jälkeen muuttamaan linnasta.

"Ei, isäni", vastasi nuori, rohkea nainen, "huonosti sopisi teidän tyttärellenne ja kuningas Kustaan puolisolle arkana pelkurina vetäytyä pois niistä velvollisuuksista, jotka hänen vielä on täytettävä."

"Mitä yhteyttä on sinulla ja koko kuninkaallisella perheellä? Kateutta, ei mitään muuta heidän puoleltaan, mikäli minä tiedän."

"Se ei ole kaikki heidän vikansa; koko tänä aikana olemme eläneet jokainen itseksemme… Romana on liiaksi ollut minun ajatuksissani, mutta nyt tulee olemaan toisin. Niinkuin ennenkin kokoan minä iltasin hovin ympärilleni… sen paras kaunistus on poissa, mutta minä tiedän kaikessa tapauksessa, että se on hänen tahtonsa mukaan, ja minä tahdon usein puhua prinsessain kanssa hänestä; ehkäpä he huomaavat, etten tahdo olla muuta kuin heidän ystävänsä."

"Tee niinkuin tahdot!"

Kyllä vanha Stenbock sillä hetkellä tunsi, että kuningattaren nimi oli pieni korvaus siitä perheonnesta, jonka suhteen hänen rakastetuin tyttärensä oli erehtynyt.

Mutta ylpeä hän voi olla tyttärestään; miten olikaan hän pienestä tytöstä, jolla ei ollut omaa tahtoa, varttunut vahvaksi ja rohkeaksi nuoreksi naiseksi, joka näki ympäröivät vaarat väistämättä niitä.

"On selvää, että hän tulee Margareettaan", sanoi hän itsekseen.

Sillä välin oli Romana haudattu kaikessa hiljaisuudessa katolisen kirkkokäsikirjan mukaan; eräs puolalainen lähetti vaati sitä, ja kuningatar suostui heti.

"Ruumis se vain haudataan", sanoi hän; "sielu menee Jumalansa luo."

4.

YRJÖ PIETARINPOIKA.

Tällä miehellä on ollut liian huomattava osansa Ruotsin historiassa, niin ettemme voi jättää häntä sen kuninkaan varjoon, jonka pahana henkenä hän oli.

On totta, vaikka sitä ei ole täysin todistettu, että korkeassa asemassa olevilla heikkoluonteisilla henkilöillä aina on palvelijoita, jotka harjoittavat aivan samoja paheita kuin he itsekin, mutta jotka alusta pitäen menevät tässä askeleen pitemmälle kuin herransa ja siten askel askeleelta vievät heitä eteenpäin kadotuksen tiellä.

"Sano minulle, kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon sinulle, millainen sinä olet", kuuluu vanha sananlasku. Eerikin heikko ja herkkä luonne oli altis ympäristönsä vaikutuksille; tämä muistutti hänelle yhtämittaa, että hän oli isänsä ja äitipuolensa vihaama, ja jos joku oli toista mielipidettä, joutui hän heti epäluulon alaiseksi ja toimitettiin pois.

Nuori Eerik ruhtinas piti enimmän siitä, että hänen ympärillään oli imartelijoita ja ihailijoita. Ovela ja juonikas hovimies Niilo Gyllenstjerna oli jonkun ajan hänen suosiossaan. Ei kenenkään kieli ollut niin terävä ja pureva kuin hänen kun oli epämieluinen henkilö kysymyksessä, eikä kenenkään huulilta tulvinut mesimakeata imartelua mm sujuvasti kuin hänen kun kuningas Eerik oli kysymyksessä.

Mutta Gyllenstjerna oli ylimys, ja Eerik piti enemmän halpasukuisesta, joka sai olla kaikesta kiitollinen hänelle. Edellisten joukossa oli monta yhtä korkeasukuista kuin hän itsekin ja tästä huomautettiin häntä monta kertaa, joskaan ei suoraan, niin kuitenkin viittauksilla ja silmäyksillä; alhaissäätyiset näkivät hänessä jumalansa, kaikkensa, ja juuri sitä hän tahtoikin.

Silloin tuli Yrjö Pietarinpoika!

Myöhempi aikakausi ei usko pahuutta olentona, persoonana olevankaan, mutta ei ole voitu kieltää, että pahuus jostakin saa alkunsa.

Eerikin hyvä enkeli peitti kasvonsa ja pakeni samalla hetkellä, kun hän ojensi kätensä pahalle; kaikki varoitukset vuosien kuluessa synnyttivät hänessä vain tuskaa, vieläpä epätoivoakin, mutta parannusta ei niistä koskaan lähtenyt. Eräs Pietari-niminen pappi Salassa oli kohta sen jälkeen kuin uskonpuhdistus tuotiin Ruotsiin, mennyt naimisiin jalkavaimonsa kanssa. Tällä, jota myöhemmin pidettiin noita-akkana ja velhona, lienee nuoruudessaan ollut ominaisuuksia, jotka oikeuttivat tällaisiin nimityksiin, niistä perinnöllisistä taipumuksista päättäen, joita hänestä siirtyi lapsiin.

Näistä oli Yrjö vanhin ja erityisesti äidin suosikki.

Äidistään hän ehkä olikin imenyt sammumattoman vihansa kaikkiin, jotka olivat häntä korkeammalla; häneltä hän oli oppinut ovelan käytöstavan, joka voi mukautua minkälaisiin olosuhteisiin tahansa, mutta joka osaa ottaa tilaisuudesta vaarin ja näyttäytyä oikeassa valossaan, kun asianhaarat sen myöntävät.

Lahjakkaana, käsityskykyisenä ja tavattoman hyväpäisenä halusi poika saada oppia, eikä äiti hävennyt käydä kerjäämässä varoja siihen juuri korkeammalta aatelistolta, jota hän sydämessään halveksi ja ylenkatsoi.

Nuori Yrjö lähetettiin Wittenbergiin, jossa hänen suuri ahkeruutensa ja nöyrä käytöksensä herättivät sekä opettajien että toverien huomiota.

Hänen tavaton itsehillitsemiskykynsä tuli ilmi niissä kieltäymyksissä, joihin hän antautui. Ei kukaan viettänyt raittiimpaa elämää, ei kukaan sietänyt paremmin pilkkaa ja ivaa, eikä kukaan ollut tarkkaavaisempi luennoilla.

Sekä luterilaiset että katoliset elivät siinä toivossa, että hän kuului heihin, mutta hän ei koskaan lausunut mielipidettänsä, hän tyytyi vain olemaan kuuntelijana.

Hyvillä todistuksilla hän palasi kotiin ja sai kohta paikan hovissa.

Hänen terävä silmänsä huomasi heti, että Kustaa kuninkaan aurinko oli laskemassa ja että tulevaisuus oli hänen seuraajansa, prinssi Eerikin.

Mutta voittaakseen hänet puolelleen täytyi käyttää toista menettelytapaa; hän tuli nyt hävyttömäksi.

Aluksi hän kuiskaili hänelle purevia huomautuksiaan, tavallisesti arvokkaimmista miehistä kuninkaan ympäristössä, ja kun tämä otettiin vastaan nauraen ja mielihyvällä, rupesi hän äänekkäämmin lausumaan törkeitä pistopuheitaan.

Hän saavutti tarkoituksensa ja tuli karkoitetuksi hovista.

Mutta vähää ennen oli prinssi Eerik asettunut Kalmariin, ja siellä hänet otettiin avosylin vastaan.

Kahta intohimoisempaa ja hillittömämpää ihmistä on harvoin sattunut yhteen. Pian he kilpailivat siitä, kumpi voittaisi toisen hurjasteluissa, vakuuttavat aikakirjat, jotka kertovat, että katkotut käsivarret ja jalat, puhkaistut silmät ja julmat rangaistukset pienimmistäkin hairahduksista, joita palvelijat ja käskyläiset olivat tehneet, olivat jokapäiväisenä leipänä "varakuninkaan hovissa" Kalmarissa.

Kunnialliset naiset pakenivat kauhistuneina nähdessään hoviherroja, ja usein pantiin kaduilla toimeen oikeita ajometsästyksiä naisten pyydystämiseksi.

Eräällä sellaisella matkalla joutui Yrjö Pietarinpoika nuoren, solakan ja erittäin kauniin tytön houkuttelemana sivukadulle, missä hän ei koskaan ollut käynyt. Erään suuren talon pihalla hän sai tytön kiinni, mutta samassa hän sai niin voimakkaan korvapuustin, että sitä aavistamatta keikahti kumoon.

Ajatuksen nopeudella tyttö syöksyi hänen päällensä ja tempasi hänen miekkansa tupesta, ennenkuin hän edes ehti tehdä vastarintaa; hänen kimakat huutonsa olivat koonneet väkeä paikalle, ja ennenkuin Yrjö Pietarinpoika oli ehtinyt toipua saamastaan iskusta, oli koko joukko valkopukuisia olentoja hyökännyt hänen kimppuunsa pitäen nyt hoilaten ja kirkuen kiinni hänen käsistään ja jaloistaan.

"Kas niin, pojat", huudahti naissankarimme miekkaa heiluttaen, "minä menen edellä, seuratkaa minua linnaan, prinssi saa takaisin kultapoikansa oikeana jauhosäkkinä!"

Kaikuva nauru osoitti, että ehdotus hyväksyttiin, ja Yrjö tunsi nousevansa maasta voimatta tehdä pienintäkään vastarintaa.

Ei mikään ase ole terävämpi kuin iva, ja Yrjö tahtoi mieluummin kuolla kuin joutua sen esineeksi.

"Pysähtykää!" huusi hän vimmoissaan. "Mitä vaaditte, kun laskette minut vapaaksi?"

Kantajat pysähtyivät, ja tyttö kääntyi häneen.

"Sitokaa vanki!" käski hän.

He näyttivät olevan valmiit kaikkeen; köyttä oli heti saatavissa, ja hänen käsivartensa ja jalkansa sidottiin jotensakin säälimättömästi.

"Kiristäkää tiukkaan", lisäsi tyttö.

Hänet laskettiin maan, ja siinä hän makasi voimatta liikuttaa kättä tai jalkaa.

Tyttö läheni häntä ja tirkisti häntä silmiin lausuen:

"Mitäpä tarjoat?"

Yrjö oli jo ennen ihastunut tytön kauneuteen ja reippaaseen olentoon. Juuri sellaisen naisen hän tahtoi saada, ja hän vastasikin:

"Itseni!"

"Enempää ei voi pyytää", vastasi tyttö naurahtaen vähän hämillään. "Viekää hänet isäni luo!"

Vanki vietiin enemmän kantamalla kuin taluttamalla ensiksi suuren leipomon ja sitten muutamien pienempien kamarien lävitse suureen vierashuoneeseen, jossa kaikki osoitti, että oltiin rikkaan porvarin talossa.

Siellä hänet laskettiin alas, ja rengit poistuivat tytön viittauksesta.

"Pysähtykää ulkopuolelle", huusi hän käskevästi heidän jälkeensä.

Sitten hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja sanoi Yrjöön kääntyen:

"Uudista nyt tarjouksesi!"

"Sano minulle nimesi, kaunoiseni, että voin pyytää sinua puolisokseni", sanoi Yrjö ihastuneena katsellen häntä.

"Nimeni on Anna Antintytär, isäni on kaupungin rikkain leipuri!"

"No hyvä, kaunis Annaseni, minä pyydän sinua morsiamekseni."

"Milloin?"

"Kuta pikemmin, sitä parempi, vaikkapa jo tänään!"

"Varo vaan, minä voin vaatia sinut täyttämään lupauksesi!"

"Muuta en pyydäkkään."

"Mutta minulla on yksi ehto."

"Ja mikä?"

"Prinssin tulee olla saapuvilla hääateriallamme!"

"Sen lupaan!"

"Sitten irroitan siteesi."

"Sitoaksesi minut uusiin."

Mutta tyttö irroitti ainoastaan hänen kätensä sekä työnsi sitten hänen eteensä tuolin ja pöydän kirjoitusneuvoineen.

"Kirjoita nyt kuninkaalliselle herrallesi ja pyydä häntä tulemaan suuren seurueen kanssa tänne illalla kello seitsemän."

Yrjö kirjoitti ja pyysi prinssiä tulemaan hääjuhlaan luvaten sitten selittää kaikki.

Mutta miten hän selittäisi, sitä hän ei tiennyt.

"Minä otan sen huolekseni", sanoi tyttö.

"Muista, että minun maineeni tästälähin on sinunkin."

"Minä tiedän sen", sanoi tyttö nauraen.

Ensi kerran Yrjö tunsi itsensä riippuvaiseksi — naisesta.

Tämän kutsumana tuli palvelija, harjasi hänet puhtaaksi ja päästi siteet hänen jaloistaan.

Se oli tuskin tehty, kun ovet aukaistiin ja sisään astui keski-ikäinen porvari sekä hänen seurassaan pappi täydessä virkapuvussaan ja heidän jälkeensä suuri joukko häävieraita, kaikki juhlapukuisina.

Yrjö hämmästyi niin, että hetkisen tuumaili tunkeutua pois ja paeta.

Mutta Annan silmät eivät siirtyneet hänestä.

"Rengit odottavat ulkona", kuiskasi hän, "ja miekkaasi et saa ennenkuin vihkimisen jälkeen."

"Sinun kauneutesi pidättää minut täällä", vastasi hän tarttuen tytön käteen viedäkseen hänet kiireessä valmistetun alttarin eteen.

Ja niin heidät vihittiin.

Senjälkeen Yrjö sai miekkansa takaisin.

Kun Eerik tuli, kertoi Anna, että oli kauan rakastanut Yrjö Pietarinpoikaa, mutta kun oli kuullut niin paljon puhuttavan hänen kevytmielisyydestään, päätti hän voittaa hänet juonella; kun Yrjö nyt vei hänet kotiin morsiamenaan, osoitti se, että hän oli voittajana päässyt taistelusta.

Niin hyvin hän ymmärsi sovittaa sanansa, että prinssi aivan ihastui häneen, ja Yrjö laiminlöi hänen tähtensä useat päivät korkean herransa, mutta pian elämä palautui entiseen uraansa; ainoa erotus oli, että Yrjö Pietarinpoika oli saanut vaimon, joka usein oli osallisena hänen tuumissaan, mutta jonka kanssa hän toisinaan vimmatusti riitelikin. Tämä ei kuitenkaan koskaan antanut myöten, vaan lausui usein:

"Ole varoillasi, Yrjö, minä olen kerran vetänyt sinua nenästä ja voin sen tehdä vieläkin."

* * * * *

Ei mikään tunne ollut syvemmälle juurtunut Eerikin mieleen kuin veljesviha. Sitä olivat palvelijat jo hänen lapsuudessansa istuttaneet häneen ja pitäneet hänessä vireillä, nuo onnenonkijat, jotka kaikkina aikoina ovat olleet ja tulevat olemaan loisina hoveissa. Nyt tulivat Juhana herttua ja Ruotsin aatelisto niiksi keppihevosiksi, joiden avulla Yrjö Pietarinpoika tahtoi sekä pelotella Eerikkiä että saada hänet oman vaikutuksensa alaiseksi.

Kuninkaan hovissa oli hän usein ollut nuorien aatelismiesten ilveilyjen esineenä; alussa hän kärsi sitä, mutta hänessä kiehui kostonhimo ja hän vannoi verisesti kostavansa jokaisen häväistyksen.

Varsinkaan ei hän voinut kärsiä Sture-sukua eikä nuorta Niilo Sturea.

Ja kuitenkin oli tämä ehkä ainoa nuori aatelinen, joka ei koskaan ollut loukannut häntä; kenties vain hänen jalo olentonsa ja ylväs luonteensa herättivät Yrjö Pietarinpojassa sekä vihaa että kateutta.

Kun prinssi Eerik kuninkaan kuoleman johdosta tuli estetyksi itse matkustamasta Englantiin, lähetettiin nuori Niilo Sture kosimista jatkamaan. Hän oli silloin ainoastaan kahdeksantoistavuotias ja otti hyvin vastenmielisesti tämän toimen tehtäväkseen.

Prinssi itse valmisti ohjeet hänelle, ja Niilo Sture lähti matkaan.

Toimistaan hän teki selvää kirjeessä mainiten saaneensa hyvin vähän aikaan.

Yrjö Pietarinpojan neuvosta käski Eerik hänen palaamaan kotiin ja päätti nyt itse kuninkaaksi tultuaan tehdä kosimismatkan. Me tiedämme sen edellisestä luvusta ja voimme nyt. palata kertomukseemme.

* * * * *

Leskikuningatar oli uudistanut entiseen aikaan kuninkaan eläessä tavaksi tulleet, paljon pidetyt iltaseurustelut, joihin hovi kokoontui, jolloin otettiin vastaan vieraita ja kulutettiin iltaa soitannolla, lukemisella ja opettavaisilla keskusteluilla, joissa Kustaa melkein aina johti puhetta. Illanvietto päättyi tavallisesti tanssiin.

Viimeksimainittu huvitus täytyi luonnollisesti suruvuoden ajaksi jättää, mutta soitantoa harjoitettiin. Lecoeur sai lukea, tai tyydyttiin myöskin keskusteluun.

Kuningatar ja prinsessat oleskelivat tavallisesti sisemmissä huoneissa, kun taas hovi pysähtyi ulompiin. Siitä heitä kutsuttiin sisään yksitellen tai myös kaikki yhdellä kertaa, kun pidettiin joku esitelmä tai soitettiin.

Cecilia oli käynyt ylpeäksi ja uhkamieliseksi, mutta hänessä oli jotakin kuumeentapaista levottomuutta.

Niilo Sture oli palannut ja ollut useita kertoja kuninkaan luona; hän oli käynyt tervehtimässä myöskin leskikuningatarta, mutta prinsessoja hän ei ollut kysynytkään, ja kuitenkin oli Cecilia alentunut niin paljon, että oli kirjoittanut hänelle ikävästään ja kaipauksestaan.

Myöskin Sofia ja Elisabet olivat nähtävästi muuttuneet; heissä oli jotakin arkuutta molemmissa, vaikka lapsuus jälkimäisessä toisinaan pääsi valtaan ja hänestä tuli sama tuulihattu kuin tavallisesti.

Prinssi Maunu oli säilyttänyt kiihkoisen hellyytensä kuningatarta kohtaan, ja sinä iltana, jolloin viemme lukijamme perhepiiriin, istui hän tapansa mukaan jakkaralla kuninkaallisen äitipuolensa jalkain juuressa nappaillen luuttuaan tai keskustellen hiljaa hänen kanssaan.

Eerik oli kutsuttanut hänet Vadstenasta, hänenhän piti seurata kuningasta Englannin-matkalle.

Hovi ei ollut vielä koolla, ja hän kertoi eloisin liikkein kuningattarelle erästä untansa.

Kaunis vedenneito oli tahtonut houkutella häntä luokseen; neidon soitto oli ollut niin ihmeen ihanaa ja tenhoavaa, että hän tunsi olevansa pakotettu seuraamaan, jos aallotar vielä kerran kutsuu. Nyt sanoi hän joka yö uneksivansa hänestä.

Turhaan Katariina koetti kääntää hänen ajatuksiansa toiseen suuntaan; hän palasi alati ihanaan unelmaansa, ja kun kuningatar pahoilla mielin ja suruissaan kääntyi hänestä pois, tuli astrologi esiin.

Maunu oli innokas tähtienselittäjä; hän saattoi viettää yön toisensa perästä tähtiä tarkastamassa, ja tuo hämäräperäinen kirjoitus pimitti yhä enemmän hänen heikkoja aivojansa, niin että toisinaan oli vaikea ymmärtää, oliko hänen puheessaan mitään tolkkua.

Niin oli tänäkin iltana asianlaita, mutta hänen tuttavallisen seurustelunsa katkaisi Elisabet, joka tuli nopeasti sisään huudahtaen:

"Nyt on Eerik taas kunnostanut itseänsä!"

"Mitä on tapahtunut?" kysyi kuningatar.

" Kuningas Eerik!" jupisi Maunu.

"Että semmoista pitääkin kärsiä", puhkesi puheeseen olla, joka tulipunaisena seurasi sisartaan.

Nyt kuului hopealta helähtävä nauru Cecilian kauniilta huulilta, ja hän lisäsi samassa kuin tuli kamariin ja niiasi kuningattarelle:

"Teidän armollenne on lähetetty eriskummainen lintu — nähtäväksi luullakseni."

"Minä unohdin sanoa", keskeytti Elisabet, "että prokuraattori pyytää puheillenne."

"Minunko puheilleni?" kysäisi Katariina. "Tänne hän ei saa tulla." Hän nousi nopeasti.

"Prokuraattori!" toisti Cecilia. "Sekö se on se uusi nimi, jonka hän on saanut. Sitten hän kai osoittanee meillekin, mitä laatua hänen toimintansa on."

Sisaret nauroivat yhteen ääneen.

Maunu istui paikallaan niinkuin ennenkin näppäillen luuttuansa ja hyräillen laulua vedenneidostaan.

Katariina astui hitaasti ulos tytärpuoliensa seuraamana, jotka olivat hyvin uteliaat näkemään mitä nyt tapahtuu.

Ulkona seisoi Yrjö Pietarinpoika, ilvehtivä hymy huulillaan.

Nähdessään kuningattaren hän kumarsi syvään ja sanoi:

"Armollisen herrani ja kuninkaani käskystä olen rohjennut pyytää puheillepääsyä."

Katariinan silmät olivat sillä välin kääntyneet hänen sivullaan seisovaan tyttöön, ja hän hämmästyi tämän tavatonta kauneutta.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän lempeästi.

"Kaarina Maununtytär, pähkinäinmyyjä Suurtorilta", vastasi tyttö katsellen kuningatarta samalla lapsellisella ihastuksella, jolla oli silmäillyt seiniä, kattoa ja ympärillänsä olevia esineitä.

Sellaista loistoa ja komeutta hän ei ollut koskaan voinut kuvitellakkaan.

Kuningatar ei voinut irroittaa katsettaan tuosta tavattomasta ihanuudesta.

Yrjö Pietarinpoika oli pitänyt huolta, että tyttö oli saanut uuden ja sopivan puvun.

Hänellä oli ruskea damastihame, jonka päällä oli röijy mustaa silkkiatlassia; jaloissaan oli hänellä pitkät punaiset sukat ja sievät karduaanikengät. Pieni pää oli paljaana.

Kaarina ei luultavasti aavistanutkaan olevansa kaikkien ihailun esineenä.

Maunu oli tullut toisten jäljessä ja pysähtynyt kuningattaren taakse. Hänkin katseli tyttöä silmiään pois kääntämättä.

"Vedenneitoni!" huudahti hän ihastuneena.

Prinsessat purskahtivat nauramaan. Se veti tytön huomion puoleensa, matta heidän naurunsa ei loukannut häntä eikä saattanut häntä hämilleen.

Prokuraattori nautti heidän ällistyksestään. Hänen vaanivat silmänsä siirtyivät toisesta toiseen. Sitten hän suuntasi katseensa kuningattareen.

"Mikä on asianne?" kysyi tämä.

"Armollinen kuninkaani käski minun jättää tytön teidän armonne huostaan", vastasi hän kumartaen. "Mikä on hänen tarkoituksensa hänen suhteensa, sitä en ole katsonut sopivaksi kysellä."

Kuningatar luki hänen ajatuksensa hänen varailevista silmistään ja sanoi arvokkaasti:

"Meidän korkea poikapuolemme sanonee itse tarkoituksensa. Tyttö saa jäädä."

Samassa hän teki liikkeen jäähyväisiksi, ja Yrjö katsoi parhaaksi lähteä heti.

Kaarina ei näyttänyt vähääkään välittävän siitä, menikö hän vai jäikö. Hän oli aivan ääneti ihmettelystä ja hämmästyksestä.

Katariina laski kätensä hänen olalleen ja katsoi häntä silmiin.

Kaksi hurskasta, viatonta lapsensilmää kohtasi hänen katseensa, mutta niissä oli niin syvä ilme, että luuli näkevänsä hänen sieluunsa asti, jota ei vielä mikään syntinen ajatus koskaan ollut saastuttanut.

"Tahdotko mielelläsi jäädä tänne?"

"Äitini ja isäni tahtovat sitä!"

"Entä sinä itse?"

"Minä tahdon niinkuin isäni ja äitini."

"Siihen sinä tuskin kauan olet tyytyväinen", keskeytti Sofia terävällä pilkalla.

Tyttö katsoi häneen suurilla silmillään, mutta ei puhunut mitään.

"Katsele nyt täällä ympärillesi, minkä haluttaa", virkkoi kuningatar, "minä pidän huolta siitä, että saat tarpeellista hoivaa."

Kuninkaalliset naiset palasivat sisähuoneisiin, joihin hovi oli jo alkanut kokoontua.

"Minä luulen", sanoi Katariina, "että Eerik aikoo tytöstä kamarineitsyttä Elisabetille. Hän ehkä siten pelastaa hänet monista vaaroista ja kiusauksista."

"Minä puolestani tunnustan luulevani aivan toista", huomautti Cecilia pilkallisesti.

"Jota hän tahtoo tyrkyttää minulle", keskeytti Sofia,. "Tyhmyyksiä, hänhän on vielä lapsi."

"Pienestäkin voi tulla suuri!"

"Hän on keijukaiseni, vedenneitoni", huokaili Maunu, "keijukaiseni, vedenneitoni!"

"Nyt hänkin rakastuu häneen", nauroi Cecilia, "rakastuu linnanhuovin tyttäreen!"

"Jos minä saan hänet kamarineitsyekseni, niin piilotan hänet niin hyvästi, ettei kukaan saa nähdä häntä, ei Eerik eikä Maunu", lausui Elisabet.

Kuninkaallisten naisten täytyi nyt tervehtiä hovia ja äskentulleita vieraita, mutta kohtausta vahtihuoneessa ei silti unohdettu; sisarukset kuiskailivat keskenään ja ihmettelivät, mitä kummallisia aikeita kuninkaalla lienee tytön suhteen.

Ainoastaan kaksi huonetta erotti sen huoneen, jossa kuningatar oli, vahtihuoneesta.

Toisella puolen olivat hovisuojat.

Kulovalkean tavoin levisi tänne huhu…

Nuori, ihmeen kaunis tyttö! Mikä tervetullut aihe häväistysjuttuun!

Kuningatar istahti paikallensa sohvaan.

Maunu ei asettunut hänen jalkaansa juureen, mutta hänen lähelleen kyllä.

Prinsessat istuivat myös lähistölle.

Tuntui siltä, kuin kaikki olisivat tarvinneet toistensa tukea.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului kuninkaan ääni vahtisalista; hän puhutteli tyttöä.

Kaikki vaikenivat hengitystään pidätellen.

Hän puhui iloisesti ja hilpeästi, tyttö vastasi teeskentelemättä ja pelkäämättä.

Keskustelua jatkui kuninkaan tullessa aina lähemmäksi.

"Hän tuo hänet mukanaan tänne", kuiskasi Sofia.

"Uskaltaneekohan?" lisäsi Cecilia.

"Elisabet!" huusi kuningas ulkoa.

Hän nousi, mutta pysähtyi epävarmana, tottelisiko kutsumusta.

"Jää tänne!" sanoi Katariina lempeästi, jatkaen kovemmalla äänellä ulospäin kääntyen:

"Elisabet on täällä sisällä luonani."

Seurasi muutaman silmänräpäyksen äänettömyys, senjälkeen tuli Eerik yksin. Hänen silmänsä olivat synkät, ja kaikesta näkyi, että hänessä kuohui.

"Täällä pidetään perheneuvottelua, luullakseni", sanoi hän ivallisesti, heittäytyen tuolille.

"Niin kyllä", vastasi Katariina hilpeästi, "me neuvottelemme siitä, miten olisi paraiten meneteltävä tytön suhteen, jonka olet uskonut hoitoomme."

Hänen katseensa kirkastui. "Eikö hän ole kaunis?"

"On hyvinkin!"

"Siinä jäänee Cecilia alakynteen", lisäsi kuningas pilkallisesti hymyillen.

"Heidän kauneutensa on aivan eri lajia", huomautti kuningatar. "Meidän pikku turvattimme on vain lapsi."

Cecilian posket hehkuivat, mutta hän puri huultansa ja oli vaiti.

"Minä olen pelastanut hänet linnanhuovin köyhästä kodista ja rahvaan ihailuista", jatkoi Eerik.

"Me pidämme huolta siitä, että hän saa oppia jotakin", sanoi Katariina.

"Minä olen ajatellut, että hän voisi nauttia opetusta yhdessä Elisabetin kanssa ja toisinaan pitää vaaria pikku Virginiastani."

"Minusta nähden sopii hän paraiten viimemainittuun toimeen", huomautti Cecilia pistävästi. "Samanlaiset lapset leikkivät paraiten keskenään."

Eerikin silmät iskivät tulta, mutta Katariina tarttui hänen käteensä sanoen lempeästi:

"Sinä ärsytit häntä!… Salli minun pitää huolta tytöstä, minä toimitan hänelle kaikkea tarpeellista hoivaa,."

Eerik suuteli hänen pehmeätä, valkoista kättään.

"Yhden ehdon minä vain asetan", sanoi hän.

"Mikä se on?"

"Ettei häntä viedä minun näkyvistäni."

"Minä voin kutsua hänet…"

"Ei, sen teen itse; hänen huoneensa tulee olla lähinnä Virginian huonetta."

Katariina tunsi pistoksen sydämessään. Hän ainoastaan nyökkäsi suostumukseksi ja koetti sitten kääntää keskustelua toisaalle.

"Valtiokanslerilla näyttää olevan jotakin ilmoitettavaa. Katsokaa, kuinka levoton hän on."

Äsken lyöty ritari Niilo Gyllenstjerna liikkui edestakaisin hoviväen kesken ulommassa suojassa, pysyen aina niin lähellä ovea kuin mahdollista.

"Tulkaa sisään, Gyllenstjerna, ja antakaa meidän tietää, mitä teillä on salkussanne", huusi Eerik nauraen.

Liehakoiva hovimies noudatti heti kutsumusta, kumarsi ensin kuninkaalle, sitten kaikille muille, ja vastasi senjälkeen:

"Minun uutiseni on todellakin niin uskomatonta laatua, että tuskin tiedän, rohkenenko sitä ilmaista."

"Jota luonnottomampi, sitä parempi. Mitä se koskee?"

"Herra Niilo Sturea."

Cecilia vavahti, kertomus alkoi vetää puoleensa hänen huomiotansa.

"Minä en ole koskaan uskonut hyvää tuosta pellavatukasta", virkkoi Eerik synkkänä. "Missä hän oleskelee?"

"Tätä nykyä Hörningsholmassa!"

"Valtakunnan vihollisten luonako?"

"Vanhempiensa luona", huomautti Katariina.

"Jotka luulevat, että heillä on suurempi oikeus kruunuun ja valtakuntaan kuin minulla, kuninkaalla."

"Tällä tavoin emme saa koskaan kuulla uutista", huudahti Elisabet kärsimättömästi.

"Eikö totta, hän hommaa salaliittoa!" huudahti Eerik.

"Teidän armonne, kerrotaan, että hän on paluumatkallaan Englannista päättänyt ruveta munkiksi…"

Cecilia sävähti tulipunaiseksi. "Se ei ole totta!" huudahti hän kiihkeästi.

Eerik purskahti kaikuvaan nauruun. "Jos se on totta, teen hänet rippi-isäkseni", sanoi hän.

"Päinvastoin olisi sopivampi."

"Miten niin?"

"Niilo herra on nuori, kaunis mies!"

"Entäpä sitten?"

"Kuningatar Elisabetilla on hyvät silmät!"

"Jumal'avita!" Eerik hypähti pystyyn.

"Jos munkkihistoria toteutuu…"

"Se tapahtuu yhtä vähän kuin toinenkaan", keskeytti Eerik ja istui taas aivan tyynesti. "Kuningatar Elisabet on liian viisas pitääkseen palvelijan herraa parempana."

"Siihen johtopäätökseen minäkin olen tullut."

Tämän keskustelun aikana, jonka loppupuoli tapahtui hyvin hiljaisella äänellä, oli kuningatar viitannut hovia astumaan sisään, ja keskustelu kävi pian yleiseksi, vaikka, kuninkaan tähden, puhuttiin hiljaa.

Mutta hän siirtyi pian toisiin aineisiin. Hienolla tavallaan osasi Katariina tasoittaa kaikki mieltenkuohut. Eerik tuli pian hyvälle tuulelle laskien leikkiä ja nauraen milloin yhden, milloin toisen kanssa.

"Kun kuningatar Elisabet tulee puolisokseni", lausui hän, "tulee hänen luoda yhtä miellyttävä koti kuin tämäkin, ja autuaasti nukkuneen herra isäni tavoin en tahdo koskaan pitää muuta uskottua kuin kuningattareni."

"Ja teidän armonne nöyrin palvelija tyytyy poimimaan niitä muruja, jotka putoavat rikkaan pöydältä", lisäsi Gyllenstjerna kumartaen käsi sydämellä.

"Tarkoitat kai, että siitä aina putoo jokusia suurempiakin paloja", huomautti Eerik hilpeästi.

"Niin, jos pysyy läheisyydessä ja pitää varansa", vastasi liehakoiva hovimies.

Kuningas nauroi ja sitten hän kertoi läsnäoleville aikomastaan matkasta ja niistä varokeinoista, joihin säädyt olivat tuumailleet ryhtyä, jos hän tulisi myöskin Englannin kuninkaaksi.

Ei ole milloinkaan ihmisaivoissa syntynyt kiihkeämpiä toiveita, kuin mitä kuningas Eerikin mielikuvituksessa nyt kummitteli.

Myöhään illalla erottiin. Monien uusien tuumiensa tähden oli Eerik melkein unohtanut Kaarinan; hyvästiä heittäessään hän jätti hänet vielä kerran kuningattaren huostaan ja poistui tahtomatta edes nähdä häntä.

Mutta Maunu ja Elisabet olivat keskustelun aikana hiipineet pois, edellinen saadakseen häiritsemättä ihailla tytön kauneutta, jälkimäinen nauttiakseen hänen teeskentelemättömästä ihmettelystään ja kummastelevista kysymyksistään.

Kaarina ei tiennytkään, uneksiko hän vai oliko valveilla, oliko hänen silmäinsä edessä mielikuvitus vai todellisuusko, niin kummalta hänestä tuntui.

Molemmat sisarukset veivät hänet mukanaan juhlasaliin, ja hän näki, kuinka katto oli koristettu kallisarvoisilla leikkauksilla tai silkki- ja verkaverhoilla. Tapetteihin oli kudottu kulta- ja hopeakoristeita, olipa siellä turkkilaisiakin seinäverhoja, erikokoisia tauluja ja monta peiliä.

Varsinkin viimemainitut synnyttivät aluksi pelkoa, sitten hämmästystä ja ihastusta pienessä, kokemattomassa tytössä. Hän ei voinut alussa käsittää, että näki niissä itsensä, ja etenkin Elisabet nauroi tavattomasti hänen hämmästykselleen.

Käsin täytyi hänen pidellä taiteellisesti veistokuvilla koristettua uunia ja useista eri puulajeista tehtyjä lattioita, joista suuri osa oli peitetty loistavanvärisillä matolla.

Maunu kertoi hänelle, että seinäverhoissa oli esitettynä merkillisiä tapahtumia; niinpä hän näytti hänelle "keisari Juliuksen historian", joka täytti kahdeksan tapettia yhteensä 461 kyynärän pituudelta. Samoin "Oktavianuksen ja Trajanuksen historiat" sekä "ensimäisen Eerik kuninkaan historian" ynnä monta muuta, kaikki kudottuina kultaan, hopeaan ja silkkiin.

Kaarina herkesi pian kyselemästä, hän vain kuunteli tarkkaavasti prinssin selityksiä ja kertaili toisinaan hiljaa hänen sanojaan.

Sen jälkeen näytti Maunu hänelle huonekaluja linnan saleissa. Siellä oli "kulta-kankaisia telttoja"; erääseen niistä oli kudottu hopeakukkia ja valtakunnan vaakuna, toiset olivat silkkiatlassia ja reunustetut punaisella kultakankaalla, toiset taas punaista, mustaa tai vihreätä silkkiä.

Siellä oli komeita, helmillä koristettuja sänkyjä sametti- ja silkkipeitteineen. Kaarina laski niitä olevan kymmenen.

Mutta kaikkia penkkejä ja pöytiä hän ei voinut laskea; hän vain ihmetteli komeita pöytäliinoja, joista eräässä oli viisikymmentä "hopeaumppua".

Toisissa oli kultaröyhelöitä ja hopeakoristeita, muutamat olivat "kulta-atlassia" tai punaista samettia.

Vihdoin hän sai eräässä hyvin komeassa huoneessa nähdä kuninkaan kallisarvoisen, hopeaisen valtaistuimen, jossa oli vaaleansinipunainen samettityyny.

Elisabet kertoi, että suuri osa tästä kaikesta oli ollut jo hänen autuaasti nukkuneen isävainajansa aikana, mutta että paljon oli myöskin nykyinen kuningas sinne hankkinut.

Mutta sitä Kaarina ei kuullut. Hän seisoi kädet ristissä ja kysyi, eikö tämä ollut sisäänkäytävä taivaan valtakuntaan.

Elisabet oli nauraa itsensä näännyksiin.

Maunu arveli, että Kaarina löytää sinne tien paremmin kuin kukaan heistä.

Silloin tuli palvelija kuningattaren lähettämänä viemään Kaarinaa hänelle määrättyyn kamariin, ja kiitettyänsä nöyrästi kaikesta, mitä oli saanut nähdä, seurasi hän palvelijaa Elisabetin huoneen viereiseen suojaan.

Niin tuli neljäntoistavuotias Kaarina Maununtytär Tukholman linnaan.

5.

JUHANA HERTTUA.

Sydän täynnä vihaa ja katkeruutta kuningasta kohtaan palasi herttua heti kruunauksen jälkeen perintömaahansa Suomeen.

Eerik ei ollut, isän testamentin mukaan, jakanut perintöosuuksia tasan veljesten kesken ja sen lisäksi oli hän vastoin lakia ja oikeutta ylenmäärin rajoittanut heidän etuuksiansa.

Yhteisenä sukupiirteenä oli Eerikillä ja Juhanalla se, että he molemmat olivat äärettömän arkoja, jonka tähden ei kumpainenkaan rohjennut näyttää, mitä hänellä oli mielessä, vaan molemmat koettivat suloisilla sanoilla ja ystävyyden vakuutuksilla salata ja peitellä vihamielisyyttänsä.

Kustaa Vaasan suurimman huolenpidon esineenä hänen viimeisinä elinvuosinaan oli — Suomi.

Hän oli testamentissaan jakanut vallan poikiensa kesken, koska ei tahtonut panna kaikkea vaaranalaiseksi Eerikin käsiin. Mutta tätä valtaa täytyi suojella, ja mitähän tuo suojeleminen tulikaan maksamaan Ruotsin maalle ja kansalle?

Tulevaisuus näytti uhkaavalta.

Venäjän tsaari Iivana Vasiljevitsh oli helmikuussa 1559 hävittänyt Liivinmaan autioksi. Kalpaveljesten ritarikunnalla oli siellä kotinsa ja kontunsa, ja suuressa hädässään he pyysivät apua Puolasta, Tanskasta ja Ruotsista.

Tähän pyyntöön liittyi alistuminen suojelusvallan alaiseksi, ja Ruotsin pyrintöinä oli ehkäistä tanskalaisvallan paisumista.

Räävelin kaupunki oli jo 1558 tarjoutunut Kristian Ulille. Estääkseen liittoa syntymästä näiden kesken oli Kustaa kuningas rahalainalla suostunut auttamaan ritarikunnan suurmestaria, saaden mainitun kaupungin pantiksi.

Sodan aiheita esiintyi kuitenkin yhä useampia, ja Kustaa katsoi välttämättömäksi pitää sekä sotajoukkonsa että laivastonsa valmiina.

Tällä välin oli Juhana herttua kuninkaan tietämättä tehnyt sopimuksen suurmestarin kanssa vieläkin uudesta lainasta, jonka pantiksi hänen tuli saada muutamia linnoituksia.

Tässä asiassa Juhana katsoi parhaaksi kääntyä veljensä Eerikin puoleen, ja tämä ilmoitti olevansa taipuvainen auttamaan häntä, "vaikkakin siten saavuttaisi kuninkaan vihan".

Näin olivat pojat liittoutuneet isäänsä vastaan juuri siinä asiassa, joka hänen kuolemansa jälkeen synnytti verivihollisuuden heidän välilleen.

Sillä nyt, kun isää ei enää ollut, kyti kumpaisessakin epäluulo toista vastaan sekä samassa arka ja kurja pelko.

Heti Suomeen tultuansa herttua kirjoitti kuninkaalle muistuttaen häntä hänen lupauksestaan ja vaatien "jonkun osan Liivin maata". Hän puolestaan sitoutui antamaan Räävelin kaupungille apuansa venäläisten hirmuista etenemistä vastaan.

Aiotulla kosimismatkallaan ei Eerik ollut päässyt pitemmälle kuin Skageniin asti; siellä hän joutui ankaran myrskyn ajeltavaksi ja palasi kiireimmän kautta Tukholmaan.

Vastaukseksi Juhanan kirjeeseen hän lähetti heti melkoisen sotavoiman Klaus Kristerinpoika Hornin johdolla.

Liiviläiset olivat jo ennemmin pyytäneet kuningas Eerikiltä rauhanvälitystä tai rahaa.

Rääveli ja Vironmaa ottivat sentähden heti vastaan ruotsalaisen sotapäällikön ja antautuivat Ruotsin vallan alaisiksi, jonka tähden ne myös saivat kaikki entiset etuoikeutensa vahvistetuiksi.

Tämä tapahtui jo vuonna 1561, ja tästä alkaen Eerik kirjoitti nimekseen "Ruotsin, Gööttein, Vendein sekä niihin kuuluvien kuningas, Liivin ja Räävelin herra".

Tämä turhamainen toimenpide oli ensimäisenä aiheena sadankuudenkymmenenvuotiseen sotaan.

Juhana kiehui harmista; hänen mielipiteensä mukaan oli tämä hänen oikeuksiensa loukkaamista.

Sillävälin oli Kalpaveljesten ritarikunta hajonnut ja sen viimeinen suurmestari Kettler oli jättänyt koko Liivinmaan Puolan ylivallan alaiseksi pidättäen Kuurinmaan läänityksenä itselleen. Mutta liiviläiset, jotka tiesivät, että kuningas Sigismund oli liian voimaton yksin suojelemaan heitä, pyysivät puolestaan apua Ruotsista.

Rauhan rikkominen välttyi ainoastaan siksi, että, vaikka sekä Venäjä että Ruotsi tahtoivat saada haltuunsa Kuurinmaan, kumpainenkin tahtoi mielellään jättää toiselle sodan Puolaa vastaan.

Juhana kirjoitti taas veljelleen neuvoen häntä etukädessä sotaan Venäjää vastaan sekä luovuttamaan Puolalle kaikki, mitä Ruotsilla jo oli omistuksia Liivinmaassa.

Eerik vastasi käskemällä Hornia valloittamaan Pernaun ja Wittensteinin, mikä myöskin onnistui.

Sitten hän ilmoitti Juhanalle, että Riian arkkiherttuakunta oli antautunut Ruotsin vallan alaiseksi, mutta että puolalaiset siitä huolimatta olivat anastaneet sen maan.

Lopulta kuningas suostui herttuan pyyntöön saada persoonallisesti käydä tapaamassa kuningas Sigismundia itse kosiakseen häneltä hänen sisartansa, prinsessa Katariina Jagellotarta.

Eerik onnitteli häntä sen johdosta, että hänelle täten avautui toiveita Puolan kruunuun, "vaikka", lisäsi hän, "Puolan lähettiläs Tukholmassa on tarjoutunut, kruunun vapaaksi sattuessa, toimimaan siihen suuntaan, että me itse tulisimme Puolan kuninkaaksi, jos me niin tahtoisimme".

Tämä suostumus oli Juhanalle erittäin tervetullut, vaikka hän ilman sitäkin luultavasti olisi toiminut jo ennen tekemänsä suunnitelman mukaan.

Oleskellessaan Suomessa oli Juhana näet jo ennen tehnyt matkan sisä-Puolaan tavatakseen mahdollisesti prinsessan, ja häntä hiveli se huomaavaisuus, jota tämä osoitti hänelle.

Katariina oli tavattoman älykäs ja harvinaisen kaunis nainen.

Nuori ruotsalainen prinssi vaaleine kutreineen ja eloisine sinisilmineen voitti heti hänen mieltymyksensä.

Puolan hovissa oikein kihisemällä kihisi katolilaisia, ja prinsessan rippi-isä kuiskasi hänen korvaansa, miten Jumalalle otollinen työ olisi palauttaa ruhtinas kerettiläisestä harhauskostaan ainoan autuaaksitekevän kirkon äidilliseen helmaan.

Sen tiesi prinsessa itsekin, että suorin tie siihen oli hänen sydämensä valloittaminen.

Hän rakasti, hän tahtoi voittaa hänet; me emme voi vakuuttaa, että se olisi tapahtunut katolisen kirkon tähden.

Juhana oli aivan hurmaantunut hänen ihanuuteensa, ja se huomio, jota prinsessa osoitti hänelle, oli hyvin hänen mieleensä. Mutta vielä täydellisemmin kiintyi hänen sydämensä Katariinaan, kun hän kuuli, että myöskin Venäjän tsaari tavoitteli tätä puolisoksensa.

Tämän merkillisen ja vaikuttavan uutisen kertoi prinsessa itse hänelle.

"Minä olen päätökseni tehnyt", sanoi hän kohottaen kauniit silmänsä, "minä tulen taivaan morsiameksi."

"Älkää ryöstäkö maailmalta sen ihaninta koristetta!" huudahti Juhana vilkkaasti.

"Minulla ei ole muuta mahdollisuutta; veljeni ei voi suojella minua."

"Mutta minä teen sen! Oi, miksi olen nuorempi poika; jos olisin kuningas, niin sanoisin: Katariina, tule puolisokseni, minä rakastan sinua tuhat vertaa enemmän kuin voin sanoin selittää!"

Katariina kääntyi punastuen poispäin.

"Te petätte sekä itseänne että minua", virkkoi hän.

"Voitteko epäillä sellaista?… Vaatikaa mitä todistuksia tahansa, kaikki, kaikki tahdon tehdä teidän tähtenne!"

"Juhana!" kuiskasi prinsessa.

Juhana lankesi hänen jalkoihinsa. "Onko se mahdollista, te ette työnnä minua pois luotanne!"

"Minä rakastan sinua!"

Mitä sitten seurasi, sitä ei tarvinne kertoa.

Rakastavaiset vannoivat toisilleen ikuista rakkautta ja sopivat siitä, että Juhana jonkun ajan kuluttua tulisi pyytämään prinsessaa hänen veljeltänsä, kuningas Sigismundilta.

Mutta Juhana ei ollut se, joka olisi voinut pitää mitään salassa, ja Ruotsiin tultuansa hän kerskaili onnestaan sekä valitti syvästi, ettei voinut tarjota prinsessalle sellaista asemaa, joka olisi hänen korkean arvonsa mukainen ja vastaisi hänen erinomaisia ansioitaan.

Uutinen tästä tuli lopuksi myöskin tsaarin korviin ja kiihotti häntä suunnattomasti.

Hänen tiedusteluihinsa Sigismund vastasi, ettei hän puolestaan suinkaan ollut antanut suostumustansa.

Silloin vannoi tuo hurja venäläinen, että hän ryöstättää Katariina Jagellottaren, vaikkapa tämä olisi alttarin edessä vihillä ruotsalaisen prinssin kanssa, mutta kun prinsessa saapuu Venäjälle, saa hän ansionsa mukaisen rangaistuksen.

Katariinalla oli rohkea mieli, ja hän luotti siihen, että Juhana tulee häntä pelastamaan.

Ja nyt oli hetki tullut. Niin hyvin kuin mahdollista antoi Juhana Turussa järjestää kodin tulevalle puolisolleen sekä matkusti sen jälkeen kiireesti Danzigin kautta, ainoastaan pieni seurue mukanaan.

Puolan hovi oli Wilnassa, ja sinne suunnattiin matka.

Kuningas Sigismund oli hurskas ja hyväsydäminen, jotensakin yksinkertainen herra. Kuuliaisena aseena jesuiittain käsissä ei hänellä koskaan varsinaisesti ollut omaa tahtoa, joskin hän toisinaan saattoi olla kutakuinkin itsepäinen.

Venäjän valtaa hän pelkäsi kovasti, ja vaikka hän ei suinkaan halunnut antaa sisartansa Venäjän tsaarille, ei hän kuitenkaan tahtonut kiihottaa tämän vihaa.

Kun hän oli lapseton, tuli kruunu hänen kuolemansa jälkeen siirtymään jommallekummalle hänen sisaristaan, Annalle tai Katariinalle, jotka molemmat olivat kiivaita katolilaisia.

Vanhempi heistä, Anna, oli enemmän veljensä kaltainen; ehkäpä veli juuri tästä syystä piti enemmän nuoremmasta sisarestaan Katariinasta ja salaa toivoi, että tämän lapsi nousisi hänen jälkeensä Puolan valtaistuimelle.

Ruotsalaisen prinssin tulo oli pieni mutka matkassa; jokainen tiesi, että hän tuli kosimishommissa, ja Sigismund mietti kaikkia keinoja löytääkseen sopivan syyn kieltoon.

Turhaan hän turvausi rippi-isiinsä; sillä kertaa ei kukaan heistä voinut (tai ei tahtonut) auttaa häntä. Hänen täytyi itse keksiä syyt estelyihinsä.

Ei hän kuitenkaan tahtonut olla epäkohtelias, ja prinssi otettiin vastaan asianmukaisella komeudella.

Herttua Juhanalla oli kaikin puolin viehättävä ja hurmaava käytös; kun hän tahtoi miellyttää, onnistui se melkein aina, ja Wilnan hovi ylisteli häntä aamusta iltaan.

Hän tuli kaikkien naisten suosikiksi, ja hoviherrain täytyi myöntää, että he harvoin olivat nähneet niin ritarillista ryhtiä ja niin miehekästä olemusta kuin prinssi Juhanan.

Entä prinsessa Katariina?

Hän oli seitsemännessä taivaassa ja punehtui kuin ruusu, kun Juhana astui saliin.

Heidän ei ollut niinkään helppoa päästä kahdenkeskiseen keskusteluun, mutta lopulta se onnistui sisaren, prinsessa Annan välityksellä.

Ensimäiset hetket kuluivat jälleennäkemisen ilossa ja onnessa.

Sitten sanoi Juhana, että hänen vakaa päätöksensä ei ollut ainoastaan pyytää Katariinan kättä, vaan myöskin kiirehtiä häitä.

"Mutta hän näyttää sinulle ovea ja erottaa meidät ainaiseksi", valitti Katariina itkien.

Anna arveli myöskin, että suuri varovaisuus oli tarpeen; hänen veljensä ei mielellään myöntynyt.

Mutta samana päivänä kuiskasi kuninkaan rippi-isä herttualle:

"Rohkeus ja miehuus vievät perille!"

Heti senjälkeen pyysi Juhana päästä yksityiseen keskusteluun Sigismundin kanssa, ja tämä vei hänet salakamariinsa.

Kaunopuheisesti hän selitti kuninkaalle hellän rakkautensa prinsessaan ja pyysi lopuksi hänen kättänsä.

Sigismund kuunteli tarkkaavasti ja tuli niin liikutetuksi, että monta kertaa pyyhkieli silmiään. Kun Juhana oli lopettanut, sanoi hän kerran toisensa perästä:

"Mikä vahinko, mikä vahinko!"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Juhana ihmetellen.

"Mikä vahinko", toisti Sigismund, "ettei hän ole vanhempi!"

"Voiko siitä olla jotakin estettä?"

"Ettekö tiedä, että on vastoin Jumalan sanaa naittaa ensin nuorempi, sitten vanhempi?"

"Mutta kyllä sitä usein tapahtuu."

"Pakanoiden, mutta ei kristittyjen keskuudessa."

"Sen voin kyllä teille todistaa!"

"Ei ei en minä tahdo kuulla semmoisesta valtavasta synninturmeluksesta; nyt tiedätte ajatukseni, ensin on vanhempi naitettava, sitten nuorempi."

"Prinsessa Anna rakastaa minua yhtä vähän kuin minäkin häntä", väitti Juhana.

"Ikävää hyvin ikävää, että niin on, minä olisin ilomielin laskenut teidän kätenne toisiinsa."

Ja tässä mielipiteessä hän pysyi. Jos Juhanan veli, Maunu prinssi ehkä menisi naimisiin prinsessa Annan kanssa, niin hän hyvin iloisena valmistaisi häät molemmille sisarille; muuten ei hän nähnyt, mitään mahdollisuutta. Nuoremman naittaminen ennen vanhempaa oli hänestä epäkristillinen teko josta hänen omatuntonsa kielsi häntä.

Juhana oli epätoivossaan; hän tiesi, että jos nyt puhkeaisi sota Ruotsin ja Puolan välillä, hän ehkä ainaiseksi olisi erotettu rakkaasta Katariinastaan.

Sillä aikaa oli kuitenkin tämä vieras ruhtinas esiintymisellään voittanut puolelleen kaikkien suosion Wilnassa, ja kun aivan samaan aikaan tuli uusi lähetystö tsaarilta uudistaen hänen pyyntönsä prinsessan suhteen, puhkesi yleinen vastenmielisyys ilmi tavalla, joka hyvin kuvaa aikakauden raakuutta.

Kun Sigismundilla, joka pelkäsi mahtavaa naapuriansa, ei ollut rohkeutta antaa kieltävää eikä myöntävää vastausta, ryhtyivät muutamat hänen alamaisistaan toimimaan ja lähettivät hänen tietämättään tsaarille hänen haluamansa prinsessan asemesta valkoisen tamman kalliisiin naisvaatteisiin huolellisesti pyntättynä.

On itsestään selvää, että venäläisen raivoa täten vielä enemmän ärsytettiin, ja hän vannoi sekä prinsessaa että Juhana herttuaa kohtaan ikuista vihollisuutta.

Juhana herttua taas ei enää tiennyt mitä tehdä. Katariinaa hän ei saanut tavata, ja Sigismund nähtävästi karttoi häntä.

Silloin saapui sanansaattaja tuoden tärkeitä kirjeitä kuningas Eerikiltä. Tämä käski suurimman epäsuosion uhalla herttuaa heti lopettamaan kosimistouhut Puolassa ja kiireesti matkustamaan pois.

Sen sijaan ehdotti kuningas, että Pietari Brahe lähetettäisiin Skotlantiin pyytämään Maria Stuartia puolisoksi herttua Juhanalle. Kuningas oli kyllä itse ajatellut siihen suuntaan, mutta tahtoi nyt rakkaan veljensä tähden luopua siitä.

Juhanan harmi ja vastenmielisyys Sigismundia kohtaan, ehkäpä myöskin epäilys Katariinan suhteen, oli niin suuri, että hän päätti totella Eerikkiä ja antoi heti seuralaisilleen käskyn järjestää kaikki poislähtöä varten.

Kirjoitettuansa Sigismundille lyhyet jäähyväiset hän lähti laivaansa.

Purjeet piti juuri nostettaman, kun Sigismundin lähettämä sanansaattaja pyysi häntä palaamaan.

On tuskin luultavaa, että hän olisi noudattanut kutsumusta, jollei samassa olisi pistetty hänen käteensä pientä pergamenttiliuskaa, jossa oli tuo ainoa sana: "Tule!"

Nyt hän välitti hyvin vähän Eerikin kielloista ja palasi nopeasti linnaan.

On luultavaa, että sekä papit että sisarukset lopuksi olivat vaikuttaneet Sigismundiin, niin että hän suostui määrätyillä ehdoilla.

Hämillään meni hän Juhanaa vastaan ja puhui huonoista ajoista. Lopuksi kävi selville, että hän suostumuksensa ehdoksi määräsi, että Katariinan huomenlahjan, 32,000 guldenia, piti jäämän hänelle ja samoin hänen äidinperintönsä, 50,000 dukaattia; vielä täytyi herttuan sitoutua lainaamaan langolleen 125,000 taaleria kovina hopeakankina, saaden näistä pantiksi muutamia liiviläisiä linnoja, sekä lisäksi auttamaan häntä kovina aikoina ketä vastaan hyvänsä.

Juhana suostui kaikkeen ja pyysi päästä Katariinan luo.

Heidän sinne mennessään puhui Sigismund vielä kerran Annasta vanhempana sisarena, ja herttua alkoi jo melkein pelätä petosta, kun prinsessa Anna tuli heitä vastaan.

Ikäänkuin olisi aavistanut herttuan ajatukset, sanoi tämä hymyillen: "Sisareni pitää teidän armostanne hyvin paljon, mutta siveänä neitinä hän ei ole voinut sanoa sitä, ennenkuin veljeni on antanut suostumuksensa. Menkää sisään, hän odottaa teitä."

Juhana kumarsi syvään ja suuteli prinsessan kättä. Sitten hän kiiruhti sisään saadakseen rakastetun Katariinansa omilta huulilta vakuutuksen hänen rakkaudestansa.

Onni säteili äskenkihlattujen silmistä, kun he vähäistä myöhemmin tulivat vastaanottamaan sisarusten onnitteluja.

Juhana puuhaili hyvin innokkaasti sitä, että häät vietettäisiin viipymättä; ilman Katariinaa hän ei tahtonut palata Suomeen, ja saattoi olla monessa suhteessa vaarallista viipyä kauemmin poissa.

Sigismund suostui tähän, ja Anna huomautti, että niin hänen kuin sisarenkin myötäjäiset olivat olleet valmiina jo ennen heidän äitirouvansa kuolemaa, niin että siinäkään ei ollut mitään estettä; morsiuspukuja sitävastoin ei ollut ja siihen kai menisi pitempi aika.

"Antaa niiden olla siksi, kun vietämme tuliaisemme Turussa", keskeytti Juhana; "kaikki semmoiset ovat sivuasioita, joita sitten on aikaa ajatella. Eikö niin, rakas Katariinani, suostuthan?"

"Täytynee kai suostua, kun on niin päteviä syitä", vastasi hän.

Ja niin vietettiin häät lokakuun 4 p:nä 1562 viivyttelemättä ja ilman komeutta; ei ketään vieraita ehditty kutsua, ja ainoastaan harvoja todistajia oli läsnä, mutta nuori pari ei kaivannutkaan mitään, heille näytti toisissaan olevan kylliksi.

Jo hääpäivän jälkeisenä päivänä lähdettiin matkaan, ja Katariina näyttäytyi hyvin tyyneksi ja levolliseksi erotessaan omaisistansa, mikä ihmetytti yhtä paljon heitä kuin hänen puolisoansakin.

"Ethän toki unohda uskoasi?" kuiskasi Anna hänelle. "Minä en unohda mitään", vastasi hän. Kuningas komensi joltisenkin puolalaisen sotajoukon seuraamaan heitä Liivinmaahan; pelättiin, että tsaari suutuksissaan ryöstäisi pois morsiamen.

Tieto naimisesta oli jo ehtinyt Ruotsiin, ja se vastaanotto, joka odotti vastanaineita heidän matkustaessaan läpi Liivinmaan, oli kaikkea muuta kuin ystävällistä. Sen oli Eerik saanut aikaan. Juhana koetti sentähden jouduttaa matkaa, ja joulukuun 4 p:nä he saapuivat Turkuun.

Matkalla oli Katariina sekä osanottavaisuudellaan että viisaudellaan saanut Juhanan aukaisemaan sydämensä; hän luki hänen ajatuksensa kuin avatusta kirjasta, hän tuli tietämään varmuudella monta seikkaa, joista oli kuullut vain huhuja, ja hän huomasi, että vaikutuspiirinsä tuli olemaan paljon avarampi kuin hän oli ajatellutkaan.

"Minä aavistan, että sinusta kerran tulee Ruotsin kuningas", sanoi hän Juhanalle.

"Niin on minusta ennustettukin", vastasi Juhana, "ja se oli myöskin autuaasti nukkuneen isäni toivomus".

"Yhdessä asiassa hän erehtyi", sanoi hän.

"Mitä tarkoitat?"

"Hän petti ainoan autuaaksitekevän kirkon."

"Vielä on Ruotsissa monta hyvää katolilaista."

"Useampia niitä vielä tulee, jos minun kehotuksiani otetaan huomioon."

* * * * *

Juhana oli aivan yhtä loistonhaluinen kuin veljensäkin ja hän oli valmistanut Katariinalle upean vastaanoton Turun linnassa.

Lukuisa hovi oli sinne kokoontunut, ja kaikki oli järjestetty niin, että hänen oleskelunsa siellä tuli niin viehättäväksi kuin suinkin.

Sellaista ruhtinaallista hovia ei Suomessa oltu nähty sitten Kaarle Knuutinpojan aikojen.

Turun linnaa laajennettiin, kallisarvoiset verhot ja maalaukset koristivat sen seiniä, kulta- ja hopea-astiat kimaltelivat pöydillä, erityiset hoviräätälit neuloivat hoviväelle kallisarvoisia vaatteita, ja huvituksia ja leikkejä pantiin joka päivä toimeen.

Suomen nuori aateli riensi ottamaan osaa tähän iloiseen ja loistavaan hovielämään.

Erityinen turnauskenttä valmistettiin, ja nuoret ritarit mittelivät toisinaan miekkojansa kauniiden naisten kunniaksi; toisinaan taas pantiin toimeen loistavia metsästysretkiä. Ruissaloon perustettiin eläintarha, mutta useimmiten tanssittiin linnansaleissa viulujen ja pillien iloisten sävelien makaan.

Huvitteluhalu levisi niin nopeasti ympäristöönkin, että Turun koulupojat panivat kouluhuoneissa toimeen näytelmiä kutsuen niihin vanhempiansa ja holhoojiansa.

Herttua antautui kokonaan huvituksiin, mutta ruhtinatar, tuo aurinko, jonka ympäri kaikki pikkutähdet kiertelivät, huomautti hänelle pian, miten tärkeätä oli voittaa sen kansan suosio, jonka keskuudessa he elivät ja jonka apua he jonakin päivänä ehkä tulivat tarvitsemaan.

"Minä olan varma siitä, että he menevät meidän tähtemme vaikka kuolemaan, jos niin tarvitaan!" huudahti herttua.

"Mutta ethän sinä voi puhutellakkaan heitä heidän omalla kielellään", vastasi Katariina.

"Moni heistä ymmärtää ruotsia."

"Ei neljäsosakaan. Miksi et ole opetellut heidän kieltänsä?"

"Se on vaikeaa."

"Entä sitten. Ajatteleppa, jos ottaisimme sen hovikieleksemme."

"Sinä et ymmärtäisi siitä sanaakaan."

"Aina siitä asti kuin ensi kerran tapasimme kolme vuotta sitten, olen opiskellut sitä."

"Sinäkö, Katariina?"

"Tahdotko ottaa minut opettajaksesi?"

"Minä tahdon mitä sinä tahdot."

"Mutta ota huomioosi, että minä olen ankara."

"Epäiletkö kykyäni?"

"En, mutta ehkä tahtoasi."

"Sinun tahtosi on nyt minunkin."

Niin alkoi opiskelu, ja Juhana oppi hämmästyttävän nopeasti kansan sanomattomaksi mielihyväksi puhumaan suomea.

Mutta samalla kertaa kuin Katariina näin vahvisteli miehensä vaikutusvaltaa, työskenteli hän myöskin sen asian hyväksi, jota hän ennen kaikkea oli vannonut edistävänsä.

Oli meneteltävä huolellisimman varovasti, jotta tarkoitukset eivät tulisi ilmi ennen kuin voitto oli saavutettu; heikkoja oli vahvistettava herättämättä epäluuloa vastakääntyneissä.

Katariina rouva näytti olevan koko mestari teeskentelytaidossa.

Hän sanoi tahtovansa ottaa selvää Suomen aikaisemmasta kehityksestä, ja kun Turku juuri oli Suomen edistyksen kehto, oli hänellä mitä paras tilaisuus saada haluamiansa tietoja.

Ja niin saapuivat kaikki kaupungin oppineet miehet hänen luokseen pyytäen saada kukin kantaa kortensa yhteiseen kekoon.

Herttuatar otti jokaisen vastaan ja kuunteli tarkkaavasta kertomusta pyhästä Eerikistä, joka lämpimän kristillisen rakkautensa valtaamana, raamattu toisessa kädessä, miekka toisessa, tuli Suomeen taistelemaan pakanoita vastaan oikeauskoisten avuksi ja suojaksi.

Toinen kertoi piispa Henrikistä, joka seurasi kuningasta tällä matkalla ja toimitti ensimäisen kasteen lähellä Turkua, Kupittaan lähteellä, jota siitä päivin onkin nimitetty Pyhän Henrikin lähteeksi.

Siihen huomautti kolmas, että piispa, joka oli jäänyt tänne kuninkaan lähdettyä pois, oli tunkeutunut aina Kokemäenjoelle asti Satakuntaan, missä oli saarnannut lautasuojuksessa.

Seuraavana vuonna oli eräs rikas talonpoika lyönyt hänet kuoliaaksi Nousiaisissa kesken hänen siunattua vaikutustansa.

Siihen lisäsi ensimäinen, että se tapahtui tammikuun 19 p:nä 1158 sekä että murhaaja otti piispan lakin ja pani sen omaan päähänsä, mutta se tarttui siihen niin kovasti, että hiukset ja päänahka seurasivat mukana, kun se otettiin pois, ja siitä oli seurauksena miehen kuolema.

"Hän katui rikostansa", kertoi toinen, "ja käski palvelijainsa valjastaa kaksi härkää reen eteen sekä lähteä kuljettamaan piispan ruumista, joka haudattiin siihen, minne härät itsestään pysähtyivät."

"Siihen", keskeytti kolmas, "rakennettiin sittemmin kirkko."

"Murhaaja katkaisi piispan sormen, jossa oli sormus", jatkoi taas ensimäinen; "korppi löysi sen, ja kun se lensi erään sokean ohi, sai tämä näkönsä."

"Turun tuomiokapitulin sinetissä on sekä sormi että sormus", lisäsi toinen. "Kirkko julisti hänet pyhimykseksi."

"Sentähden", sanoi ensimäinen, "tehtiin pyhiinvaelluksia hänen haudalleen Nousiaisiin, ja kun hänen luunsa kesäkuun 10 p:nä vuonna 1300 siirrettiin Turun tuomiokirkkoon, joka rakennettiin hänen kunniakseen ja sai hänestä nimensä, tulvaili tänne kansaa maan kaikista osista, erittäinkin suurina juhlapäivinä tammikuun 19:ntenä, hänen kuolinpäivänään, ja kesäkuun 10:ntenä, jolloin hänen luunsa siirrettiin."

"Varsinkin sentähden", jatkoi toinen syvästi huoaten, "että silloin annettiin syntejä anteeksi ja kaikki tahtoivat tulla siitä osallisiksi."

"Kun näin paljon kansaa tuli yhteen, syntyi siinä vaihtokauppa", selitti kolmas, joka oli käytännöllinen mies, "ja niin syntyivät vähitellen meidän markkinamme."

Herttuatarta näyttivät kaikki nämä kertomukset hyvin miellyttävän; hän vuodatti kyyneliäkin niitä kuullessaan, ja sittemmin hän kertoili niitä linnan saleissa, ja se harrastus, jota hän osoitti asialle, tarttui luonnollisesti muihinkin, vetäen kaikki, mitä oppineita oli, linnaan.

Suomen aikaisemmat vaiheet tulivat yleisen keskustelun alaisiksi, ja kaikki, jotka tiesivät jotakin menneistä ajoista, saivat osakseen erityistä huomiota.

Sitten tultiin huomaamaan, ettei kirkko ollut vaikuttanut ainoastaan suurta maahanmuuttoa, vaan myöskin edistänyt kauppaa ja elinkeinoja.

Mitä ihmetöitä se siis olikaan tehnyt!

Niin tuli puhe piispa Hemmingistä, joka 1365 julistettiin pyhimykseksi.

Mikä mies hän olikaan! Hän perusti ensimäisen kirjaston Suomeen; siinä oli kolmekymmentä teosta, jumaluusoppia ja kirkkolakia koskevia käsikirjoituksia.

Kirja oli siihen aikaan maatilan arvoinen. Hän perusti köyhäinkodin ja koulun papiksi aikoville. Hän se kiinnitti paavin ja kansan huomion pyhään Birgittaan, jonka syntyessä hän ilmestyksen kautta oli saanut tiedon hänen tulevasta suuruudestaan ja maineestaan.

Katariinaa miellytti myöskin suuressa määrässä hänen seuraajansa Maunu Olavinpoika, joka oli ensimäinen suomalaissyntyinen piispa. Hän huomautti, mitenkä tämä piispa oli sovituttanut hopeaan P. Henrikin pään ja käsivarret; hän oli perustanut birgittalaisluostarin Naantaliin, ja mahtavan vaikutuksensa kautta oli hän saanut aikaan sillan rakentamisen Aurajoen ylitse Turussa vuonna 1414.

Ennen tätä aikaa oli matkustavaisen ollut hyvin vaikea kesällä kulkea Suomessa; sen täytyi tapahtua joko ratsain tai jalan. Täällä "Tuhatjärvisessä maassa" kohtasi häntä yhtämittaa suuria vesistöjä tai jokia, joiden poikki piti joko kahlata tai kulkea veneellä.

Tästä ajasta alkaen tehtiin siltoja kaikkialle.

Myöhäisemmistä — luterilaisista piispoista — ei herttuatar kysellyt mitään. Innokasta suomalaista pappia Pietari Särkilahtea ja hänen maanmiestänsä piispa Martti Skytteä ei ollut hänen historiassaan, ja Agricola sekä Juusten, Suomen kansallisimmat miehet, olivat hänestä vähäpätöisiä.

Jotta ei kuitenkaan ilmaisisi vastenmielisyyttänsä nykyisiin oloihin, oli hän läsnä eräässä katolilaiseen tapaan pidetyssä juhlamenossa, jota käytettiin uusia oppilaita kouluun otettaessa.

Pojat puettiin valkoisiin vaatteisiin, ja seppele päässä sekä rehtorin ja vanhempiensa seuraamina menivät he juhlakulussa kouluun. Ovella oli heitä vastassa vanhempi koulunuoriso, joista yksi, ollen piispana olevinaan, oli puettu valkeaan pukuun, paperista tehty maalattu piispanhiippa päässä ja samoin puinen maalattu piispansauva kädessä.

Äskentulleet lankesivat polvilleen, ja piispa luki latinaisen rukouksen.

Senjälkeen astui esiin toinen vanhemmista oppilaista, samoin valkoisiin puettuna, ja löi tulijoita vasaralla päähän sanoen toivovansa, että ne tieteet, joissa he saivat opetusta koulussa, myöskin pystyisivät heidän päähänsä. Lopuksi laulettiin latinankielinen virsi.

Katariina ilmaisi olevansa hyvin tyytyväinen esitykseen; hän kehotti oppilaita ahkeruuteen ja vakuutti opettajille mitä suurimmalla osanotolla seuraavansa heidän vaikutustansa.

Näin osasi hän saattaa itsensä kaikkien ihailemaksi; sellaisesta ruhtinattaresta saattoi maalle koitua tavattoman suurta hyötyä.

Itse piti hän ylintä huolta taloudestaan ja teki sen niin taitavasti ja ymmärtävästi, että häntä pian pidettiin perheenemännän esikuvana.

Nuori ruhtinaspari saavutti yhä vakavampaa jalansijaa kansan sydämessä, eikä kestänyt kauan, ennenkuin he tarjosivat kuningas Eerikille tupaantuliaisia, mutta toiset vierailutpa siitä alkoivatkin.

6.

MINUNKO VAI SINUN?

Svante Sture oli kruunauksessa kulkenut lähinnä herttuain jäljessä. Vestervikin ja Stegeholman linnat tulivat hänen kreivikunnakseen, Hörningsholma nimitettiin hänen vapaaherrakunnakseen. Samalla hänet nimitettiin valtakunnan marskiksi, ja ehkäpä juuri tämän ylpeän nimityksen tähden hän ajatteli asettua herttuain vertaiseksi.

Juhlallisuuksien jälkeen hän palasi heti Hörningsholmaan puolisonsa ja lastensa seurassa nauttimaan sitä levähdystä valtiomieshommistaan, jonka kuningas oli myöntänyt hänelle.

Märta rouva oli synnyttänyt herralleen neljätoista lasta: neljä vanhinta oli kuollut jo lapsina, mutta kylliksi monta oli vielä jäljellä tekemään Hörningsholman sekä vanhempien että nuorempien vierasten oleskelupaikaksi. Pian täyttyikin talo vieraista.

Siellä oli kreivi Pietari Brahen rouva, Beata Stenbock, leskikuningattaren sisar, siellä oli vapaaherra Hogenskild Bielke, joka kruunauksessa oli lyöty ritariksi; hän oli nainut Anna Sturen, yhden valtiomarskin ja Märta rouvan tyttäristä.

Useita muitakin oli saapuvilla; nimitämme heidät siinä järjestyksessä, kuin he tulevat esille.

Yleensä oli mieliala hyvin suosiollinen kuninkaalle sentähden, että hän tahtoi rajoittaa herttuain valtaa; kaikki katsoivat sen välttämättömäksi, ja herrat olivatkin päättäneet olla tässä suhteessa hänelle apuna.

"Henkeni ja vereni tahdon antaa kuninkaan puolesta", puhkesi puheeseen Svante kreivi. "Hän saa pian huomata, että hänellä juuri aatelistossa on ystävänsä ja varmimmat puoluelaisensa."

"Naimisliitto kuningatar Elisabetin kanssa ei koskaan ollut autuaasti nukkuneen kuninkaan mielen mukaan", lisäsi hän.

"Miksi ei?" puuttui puheeseen herra Hogenskild. "Jos kuningas tahtoo oleskella Englannissa, niin ovathan täällä valtakunnan neuvokset, ja he voivat nyt yhtä hyvin kuin entisinäkin aikoina hallita maata ja valtakuntaa."

"Niin, ne ajat olivat paremmat kuin nykyiset", huokasi Svante herra.

Vähän erillään muista istui aivan nuori, tavattoman älykkään ja miellyttävän näköinen mies.

Hän oli Niilo Sture, vanhin Svante kreivin elossaolevista pojista. Hän kuunteli kunnioittavasti keskustelua; ei ollut sen ajan tapojen mukaista, että nuoretkin olisivat lausuneet mielipiteensä, mutta tämä 19-vuotias nuorukainen oli jo tutustunut valtioviisauden juoniin, ja isä sanoi hymyillen:

"Niilolla lienevät nämä asiat paremmin selvillä kuin kellään meistä, kuulkaamme mitä hän sanoo."

"Hänen majesteettinsa antoi itse minulle ohjeensa", vastasi Niilo kumartaen, "mutta ne olivat niin totuudesta poikkeavia, että kuningatar olisi huomannut itsensä pahoin pettyneeksi, jos olisi suostunut avioliittoon."

"Mutta hän ei toki kieltänytkään", huomautti herra Hogenskild.

"Ei, hän vain koettaa hyötyä mikäli mahdollista monista kosijoistaan. Kuningas on lähettänyt hänelle 100 kallisarvoista pukua ja koko arkullisia rahaksilyömätöntä ruotsalaista kankihopeaa."

"Sinä luulet siis, ettei hän lopultakaan suostu?"

"Panen pääni pantiksi, ettei hän sitä tee; nuori Leicesterin herttua on hänelle siksi liian rakas, laverrelkoot Beureus ja de Mornay mitä tahansa."

"Mutta sinä et ole sanonut kuninkaalle…"

"Hän tahtoi vaatia kilpailijansa kaksintaisteluun, ja Gyllenstjerna sai käskyn siinä tapauksessa, että Leicester ei suostuisi ehdotukseen, salaa pistää hänet kuoliaaksi. Hän luonnollisesti kieltäytyi siitä."

"Nythän kuningas ajattelee Maria Stuartia."

"Sekin on de Mornayn keksintöä; hän on erinomaisen kaunis, eikä kuninkaalla ole mitään vastenmielisyyttä tulla Skotlannin herraksi."

Märta rouvalla oli tapana sanoa sanottavansa hänkin, kun ainoastaan sukulaisia ja omaisia oli saapuvilla. Nyt hän löi avainkimppunsa pöytään ja sanoi ankarasti:

"Sanokaa minun sanoneeni, mutta tämä menee päin mäntyä; teidän kuninkaanne on oikea tuuliviiri, joka ei itsekään tiedä mitä tahtoo."

"Nuori ja varomaton", oikaisi Svante kreivi katsellen ympärillensä ikäänkuin kuuntelijoita peläten. "Kaikki olisi kyllä hyvin, kun vain voisimme saada pois tuon juonittelijan Yrjö Pietarinpojan."

"Hän on kuninkaan oikea käsi."

"Niin on, sentähden että kuningas sokeasti luottaa häneen!"

"Ovela konna."

"Hänet pitäisi tuomita mestauspölkylle."

"Sinne hän tahtoisi mieluummin passittaa meidät."

"Siinä hän toki polttaisi sormensa."

"Täällä on paljon muitakin häntyreitä", jupisi Märta rouva, "ja siitä ei lähde hyvää."

Samassa karahutti useita ratsastajia pihaan; se oli kreivi Pietari suurine seurueineen.

"Pietari Brahe on tullut takaisin, mitähän se merkinnee!" huudahti herra Hogenskild.

Beata rouva kiiruhti alas herraansa vastaan; tämä nosti hänet korkealle ja sanoi: "Näin pian en odottanut sinua näkeväni."

Koko nuorisoparvi riensi toivottamaan häntä tervetulleeksi, mutta hän sanoi heille hymyillen:

"Minun upseereillani on kyllä miellyttävämpiä asioita kuin politiikkaa kerrottavana talon ihanille tyttärille."

Punastuen kuin ruusu loi 16-vuotias Magdaleena silmänsä maahan. Äskentulleiden joukossahan oli nähnyt silmäparin, joka ihastuksella katseli häntä.

Kreivi Pietari kiiruhti saliin, jossa hän tiesi itseänsä kärsimättömästi odotettavan.

"Mikä on tähän syynä?" huudettiin häntä vastaan.

"Jumalan ilma", vastasi hän. "Neljätoista hyvinvarustettua laivaa odotti meitä Elfsborgissa, ja me olimme kaikki hyvin varattuina aiottuun kosimismatkaan, mutta jo Skagenin luona kohtasi meitä ankara myrsky, kuningas tuli kovin kipeäksi ja antoi paluukäskyn; mutta tuskin olimme tulleet maalle taas, ennenkuin hän väitti, että minä ja Roos olimme tahtoneet kääntymään kotia, mutta sitä me emme ottaneet syyksemme. Nyt hän on päättänyt matkustaa maitse ja tuumailee pyytää lupaa tehdä matkansa Tanskan kautta."

"Eikö hän ole puhunut Maria Stuartista?"

"Enemmänkin, hän on kirjoittanut Ranskan kuninkaalle ja kosinut täydellisesti."

"Mutta jos se tulee tunnetuksi Englannissa?"

"Silloin hän aikoo vastata, että tuon skotlantilaisen kosimisjutun tarkoituksena oli vain säikyttää kuningatar Elisabet antamaan hänelle suostumuksensa."

"Voi sillä olla päinvastainenkin vaikutus."

"Kuka on saanut tämän toimekseen?"

"Se, joka mieluimmin olisi vetäytynyt siitä pois, jos se olisi ollut hänelle mahdollista", vastasi kreivi Pietari. "Kuningas ei antanut minulle pientäkään rauhaa, ja minun täytyi suostua matkustamaan Skotlantiin. Herra Kaarle de Mornay tulee mukanani ja suuri lähetystö; kauan en siis saa viipyä täällä."

"Minua ihmetyttää", huomautti herra Hogenskild, "ettei kuningas niinkuin hänen korkeasti autuas isänsä katsele lähemmälle ympärillensä. Eihän Ruotsissakaan ole puutetta kauniista naisista."

"Meidän nuori kuninkaamme tavoittelee ulkonaisia etuja, ja niitä ei voi täältä saada", selitti Svante kreivi puolustellen. Kun herrat keskenään käsittelevät kysymyksiä valtakunnan asioista, tahdomme vähän lähemmin tehdä tiedustelujamme.

Svante herra oli hyvä ja helläsydäminen; joka kerta kun hän kävi maatiluksillansa, tuli hänen luokseen hänen köyhiä alustalaisiaan pyytämään päivätöiden huojennusta tai apua hädässä, ja hän kuunteli heitä, surkutteli heidän huoliansa ja oli aina altis auttamaan. Tilustensa hoitajia hän sitten kylläkin ankarasti nuhteli siitä, että he kiusasivat kansaa ylenmäärin, "niinkuin hekin eivät olisi ihmisiä", kuten hänen tapansa oli lisätä.

Toisin oli Märta rouvan laita; hän piti ankaraa komentoa sekä talonväen että alustalaisten kesken.

Hän ei hyväksynyt herransa hyväsydämisyyttä ja koetti tehdä sitä tyhjäksi niin paljon kuin voi. Tilusten hoitajat saivat käskyn estää kansaa armolliselle kreiville valittelemasta, hänellä kun oli valtion asioita hoidettavanaan.

Mitä heidän omiin asioihinsa tuli, saivat he kääntyä Märta rouvan puoleen, joka tahtoi oikeuden ja kohtuuden mukaan tuomita heitä.

Mutta minkälaista tuo oikeus oli, sen saivat asianosaiset pian kokea. Jouhiruoskalla pehmitettiin heidän selkäänsä, eivätkä sanat, jotka kuuluivat tuohon kohtuuteen, olleet juuri lempeämpiä. Kuka heidän käski ylvästellä? Kiittäkööt Jumalaa, ettei heitä ajettu pois maaltaan, mannultaan; heistä ei ollut hyötyä edes niin paljoa, että heitä olisi kannattanut elättää, eikä heitä kohtaan ollut velvollisuus osoittaa mitään sääliä.

Mutta alustalaiset kääntyivät sittenkin Svante herran puoleen ja saivat häneltä aina apua.

Silloin tuli Märta rouva aivan raivoonsa ja sanoi heille suoraan, että jos he kuolisivat nälkään joka ainoa, niin siitä olisi hyvin vähän vahinkoa. Mutta sen tietäkööt, että tästälähin ovat suuret kahlekoirat irti pitämässä pihaa puhtaana kerjäläisistä ja muista irtolaisista.

"Eläkää tämän mukaan ja noudattakaa tätä", lisäsi ankara rouva uhkaavasti.

Mutta kun sittemmin Svante herran luo ei enää tullut köyhiä ja tarvitsevaisia, vaan nämä päinvastoin välttelivät häntä, sanoi hän Märta rouvalle:

"Kansa voi kaikesta päättäen paremmin nyt kuin ennen, ja se ilahuttaa ja lohduttaa minua."

Kaikissa taloushommissa rouva oli itse mukana; voi sitä piikaa, joka ei vanuttanut taikinaa niin, että Märta rouva oli siihen tyytyväinen, tai muodostanut kakkuja sellaisiksi kuin hän tahtoi. Omin käsin hän aina pani humalat olueen ja itse hän maistoi sen väkevyyttä. Pesutuvassa pelättiin häntä pahimmin, sillä se, jonka soikossa vaahto ei ollut tarpeeksi lämmintä, sai Märta rouvan omasta kädestä sangollisen kuumaa lipeää päällensä.

Ei milloinkaan teurastettu eläintä hänen olematta saapuvilla sitä paloiteltaessa ja itse määräämässä, miten palat piti käytettämän, mikä suolattaman, mikä savustettaman, mikä syötämän tuoreena. Joka päivä hän kävi kutomahuoneessa merkitsemässä kangaspuiden kylkeen, kuinka monta kyynärää sinä päivänä oli ehditty. Neljä neulojatarta oli vuodet umpeen leikkaamassa ja neulomassa hänen tyttärilleen myötäjäisiä ankaran rouvan oman silmälläpidon alaisina.

Yhtä ankarassa kurissa hän piti omat lapsensakin; pojat täytyi hänen kyllä jo nuorina jättää luotansa, mutta tyttäret eivät saaneet koskaan poistua hänen silmiensä edestä; heidän piti neuloman kallisarvoisia päähineitä silkistä ja kullasta, oppiman kehräämistä ja kutomista, ja kaikkea täydellä todella. Märta rouva ei koskaan sallinut, että mitään tehtiin hutiloimalla.

Lapsistaan hän rakasti enimmän Niiloa ja Annaa; Niiloa osittain sentähden, että hän oli vanhin, pulska, vaaleakutrinen nuori herra, joka paljon muistutti isäänsä, osittain sentähden, että hän jo nuorena oli joutunut valtion palvelukseen, ja Märta rouva ennusti hänelle varmuudella loistavaa tulevaisuutta.

Senjälkeen seurasi Anna, Hogenskild Bielken puoliso. Tämä oli ystävällinen ja lempeä ja oli usein puhunut köyhien puolesta ankaralle äidilleen, auttaen heitä omilla varoillaankin, minkä voi.

Kun hän nyt ensi kerran naimisensa jälkeen vieraili rakkaassa Hörningsholmassa, vallitsi siellä sekä hänen että Niilo herran tähden suurempi vapaus kuin tavallisesti.

Nuoret saivat estämättä huvitella miten halusivat; kävelymatkoja tehtiin, palloa lyötiin ja rengasta heitettiin, toiset viihtyivät paremmin lehtokujissa käyskennellen tai lehtimajoissa levähdellen, ja kaikilla oli vapaus kuljeskella miten tahtoivat.

Nuori ritari Eerik Stenbock, joka oli seurannut kreivi Brahea, oli vihdoinkin saanut tilaisuuden lähestyä Magdaleena Sturea. "Minun täytyy saada puhua kanssasi kahdenkesken", kuiskasi hän.

"Mahdotonta!" sanoi tyttö kääntyen hänestä pois. "Jos sinä — jos sinä ollenkaan pidät minusta, niin mene alas itäiseen lehtokujaan; kymmenen minuutin kuluttua tapaamme toisemme siellä lehtimajassa; jos et tule, olemme nähneet toisemme viimeisen kerran…" Hän oli poissa.

"Mikä sinua vaivaa, Magdaleena, sinä näytät niin levottomalta?" kysyi joku läsnäolijoista.

"Minä olen istunut koko päivän työni ääressä, ja veri on noussut päähäni. Nyt teen kävelymatkan, se parantaa, sanoo perhelääkärimme."

"Seuraanko ehkä sinua?"

"Älä, äläkä sano mitään, se saattaisi rakkaan äitini levottomaksi…"

Alussa hän kulki hitain askelin, sitten yhä nopeammin, ja tultuaan lehtokujaan hän juoksi minkä jaksoi.

Ajatteleppa, että kymmenen minuuttia jo olisi kulunut eikä hän saisi enää koskaan nähdä häntä! Se olisi enemmän kuin hän, lapsi raukka, voisi kestää.

Milloinkaan ei matka ollut tuntunut hänestä niin pitkältä.

Ja sitten hän kovasti pelkäsi, että joku tapaisi hänet!

"Vihdoinkin! Tuossa on lehtimaja!" Hän riensi sisään.

Siellä seisoi Eerik.

Magdaleena tuli kovin hämilleen.

Hän oli ehkä juossut liian kovaa; nyt tuntui siltä, kuin henkeä salpaisi.

"Magdaleena!" sanoi Eerik.

Ei koskaan hänen nimensä ollut kaikunut niin kauniilta. Hän koetti nostaa silmänsä Eerikkiin.

"Mitä tahdot, Eerik?"

"Sitä vielä kysyt?"

"Mistä sen tietäisin…". Hänen poskiaan poltti; ehkäpä Eerik tiesi, että hän valehteli!

"Anna minulle kätesi!"

Epäillen hän teki sen.

Hyväillen tarttui Eerik siihen. "Katso nyt minuun!"

"Luuletko, että olen unohtanut miltä näytät", vastasi tyttö hämillään naurahtaen.

"En, mutta tahdon nähdä, ilmaisevatko ehkä silmäsi sydämesi salaisuuden."

"Oh!" Hän tahtoi vetää kätensä pois.

"Ei, nyt et pääse minusta; äsken tulleiden nuorien ritarien joukossa on yksi, joka ylvästelee sillä, että kaunis Magdaleena Sture katsoo häntä suopein silmin."

"Voi semmoista rohkeutta! Kuka hän on, Eerik? Sano hänen nimensä!"

"Tahdotko, että minä taistelen hänen kanssaan?"

"Et sinä, mutta joku toinen."

"Mutta jos minä kernaasti antaisin henkeni sinun tähtesi."

"Sen sanon sinulle, Eerik, että sitä et saa tehdä. Minä en pidä verenvuodatuksesta."

"Se ansainnee toki rangaistuksen?"

"Hirveän rangaistuksen!"

"Jos hän ei ole voittanut sinun vastarakkauttasi."

"Minä vakuutan sinulle, Eerik, etten minä välitä mitään heistä, paitsi…"

"Paitsi kenestä? Kas, siinä oli sittenkin jotain!"

"Voi Eerik, nyt sinä olet oikein ilkeä. Minä sanon sinulle, että jos he menisivät matkoihinsa kaikki tyynni, en minä siitä vähääkään välittäisi."

"Tahdotko, että minäkin lähden?"

"Sinäkö, eihän se liene tarpeellista."

"Mutta ajatteleppa nyt, että minä olisin tuo rohkea ritari, joka luulottelee, että Magdaleena Sture ei ele hänestä välinpitämätön ja joka ansaitsee hirveän rangaistuksen, niinkuin olet sanonut. No hyvä!" hän veti miekkansa tupestaan ja ojensi sen tytölle itse langeten polvilleen. "Rankaise nyt minua ansioni mukaan."

Tyttö heitti miekan pois. "Ilkeä Eerik, kuinka niin voit peljättää minua."

"Minä odotan tuomiotani."

"Nouse heti siitä!"

"En ennenkuin olet tuomiosi langettanut."

"Mitä tahdot minun sanomaan?" kysyi hän tuskaisesti ja hämillään.

"Että tahdot rangaista minua."

"Rakas Eerik, enhän minä tiennyt, että se olit sinä."

"Olisiko tuomiosi silloin tullut toisenlaiseksi?"

"En uskalla enää olla kauempaa." Taas hän tahtoi vetäytyä irti Eerikistä.

Mutta tämä pidätti häntä. "Minä olen lukenut sydämesi salaisuuden", sanoi hän, "salli minun vuorostani sanoa sinulle, että rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta, ja että niin on ollut niin kauan kuin muistan ja on oleva niin kauan kuin elän."

"Mutta äiti hyvä sanoo, että minä olen vain lapsi", sanoi Magdaleena hämillään.

"Sano minulle, että rakastat minua, se on ainoa, mitä haluan tietää."

Hän epäröi. "En voi, Eerik!"

Tämä sulki hänet syliinsä. "Sano minun jäljestäni: Eerik, minä rakastan sinua!"

"Mi… ei, mitä äiti siitä sanoisi!"

"Magdaleena!" kuului ääni kaukaa.

"Oi taivas, laske minut, laske!"

"En laske, vaikka he tulisivat joka ainoa."

"Rakas Eerik, minä lemmin sinua!" kuiskasi Magdaleena.

Eerik suuteli sanat hänen huuliltaan, ja tyttö lensi tiehensä. Eerik lähti kiireesti jäljestä.

Lehtokujan keskipalkoilla hän näki Anna Bielken; Magdaleena oli kietonut kätensä tämän kaulaan ja ilmaissut rakkautensa.

Kun nuori herra oli saavuttanut molemmat sisaret, huudahti hän vuorostaan:

"Onnitelkaa minua, serkkuni; Magdaleena on antanut minulle sydämensä."

"Teillä on ollut liian kiire pyytämään sitä", vastasi Anna rouva. "Magdaleena on vain 15-vuotias."

"Minä odotan kaksi, kolme, viisikin vuotta, enempää ei toki pyydettäne."

"Ajatelkaa myöskin, että olette serkuksia."

"Entäs Kustaa Vaasa?"

"Te ette tunne meidän ankaraa äitirouvaamme."

"Eihän hänellä toki ole sydäntä erottaa meitä, ja minä puolestani vannon: Magdaleena tai ei kukaan!"

"Rakas sisar", kuiskasi tyttö itkien, "etkö tahtoisi puhua asiasta äidille."

"Sen teen kyllä, kun se aika tulee; kiiruhda nyt kotiin, hän on jo kysellyt sinua."

Magdaleena pyyhki silmänsä ja poskensa ja kiirehti joutuisasti linnaan.

Anna rouva ja Eerik herra kävelivät kauan ja keskustelivat.

"Ei liene vaikeata saada isämme suostumusta", sanoi edellinen; "hän ei voi koskaan kieltää meiltä mitään. Mutta Märta rouva pitää avioliittoa kahden niin läheisen sukulaisen kesken mitä suurimpana syntinä, ja häntä, pelkään minä, ei ole helppo taivuttaa."

"Eikö sittenkään, jos saan kuninkaan puoltolauseen?"

"Se parantanee asiaa hyvin vähän; minun neuvoni on, että odotatte sopivaa aikaa."

Nuoren herran täytyi lopulta luvata mukautua tähän sekä olla sanoillaan tai katseillaan ilmaisematta sitä liekkiä, joka uhkasi polttaa hänet, kuten hän sanoi.

Luokaamme nyt vähän tarkempi silmäys tämän suuren ja mahtavan perheen oloihin.

Svante Sture oli aikakautensa rikkaimpia herroja. Se seikka, että hän oli Kustaa Vaasan lanko, saattoi tuskin hänen arvoansa lisätä; Sture-nimen maine oli tahraton ja eli vielä kansan keskuudessa niin suuressa arvossa, että Eerikin sen suhteen yhä kasvava pelko ei suinkaan ollut aiheeton.

Talon vieraanvaraisuus oli sen rikkauden ja arvon mukainen.

Tervehdyskäynnit kestivät siellä useinkin viikkoja, kuukausiakin.

Samanmieliset tunsivat tarvetta keskustella toistensa kanssa, ja kun vaivalloiset, useinkin raivaamattomat tiet ja pitkät matkat herraskartanoiden välillä tekivät matkustuksen kaikkea muuta kuin mukavaksi, pidettiin parempana kokoontua joukolla sellaiseen paikkaan, missä häiritsemättä saatiin tuumia asioista.

Etenkin herättivät kuninkaan aikeet tähän aikaan paljon uteliaisuutta.

Yleisenä keskustelualueena oli Juhana herttuan tottelemattomuus, hän kun ei piitannut mitään veljensä käskyistä. Jättäisikö kuningas asian tähän, vai puhkeaisiko tuo salainen, mutta kaikille hyvin tuttu veljesviha nyt ilmituleen?

Entäs Kaarle herttua, kummalle puolelle hän asettuisi?… Toisinaan hän käyskenteli hiljaa ja varovasti, tähystellen viisailla silmillään ympärillensä, toisinaan hän otti osaa hurjiin leikkeihin; hänessä oli toimintakykyä ja lannistumatonta rohkeutta, mutta hän ei pitänyt ensinkään Eerikistä eikä Juhanasta; hän näytti aikovan käydä omaa tietänsä.

Ja herrat Hörningsholmassa keskustelivat kuninkaallisten veljesten elämänvaiheista, mutta kukaan ei voinut aavistaa niitä semmoisiksi, jommoisiksi ne sitten muodostuivat.

Oli itsestään selvää, että niin hyvin Sturen perheessä kuin hänen ystäviensä ja omaistensa kesken vertailtiin entisiä ja nykyisiä oloja toisiinsa. Kustaa Vaasan kuoleman jälkeen oli tuo kansalle iäkäs nimi käynyt vieläkin sointuisammaksi. Eerikin tuhlailevaa elintapaa ja hänen kruunauksensa ylellisyyttä moitittiin yleiseen, jopa kuiskailtiin siitäkin, että loistavassa kunnossa olevasta valtiorahastosta oli käytetty paljon muihinkin tarkoituksiin kuin valtakunnan hyväksi.

Mutta hyväsydäminen ja tunnollinen Svante Sture torjui aina semmoiset syytökset. Hän oli vannonut uskollisuudenvalansa kuninkaalle, sanoi hän, ja tahtoi uhrata henkensä ja verensä hänen ja isänmaan puolesta, jos niin vaadittaisiin.

Vieläpä hän usein saattoi lisätä: "Olen omaan asemaani täysin tyytyväinen. Minun hartiani ovat liian heikot hallituskuormaa kantamaan, ja minä tiedän, että Niilo, rakas vanhin poikani, ajattelee samoin kuin minäkin."

Ennenkuin menemme edemmä, täytyy meidän vähäsen puhua hänestä.

Niilo Sturen tuttavuutta kannattaa kyllä tehdä.

Kustaa Vaasan historian viime ajoilta tunnemme hänen nuoren rakkautensa Ceciliaan.

Tämäkin rakasti häntä, mutta Niilo matkusti pois ja Cecilia teki uusia tuttavuuksia; sitten tulivat sisaren häät, oleskelu Vadstenassa ja hänen häväistyksensä, josta tuli hyvin kiitollinen juorun aihe.

Mutta Niilo Sturea se kohtasi kuin salaman isku kirkkaalta taivaalta.

Hän rakasti Ceciliaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja ennen kaikkea hän luotti häneen.

Hänelle olivat uskollisuus ja rakkaus sama asia, toista ei voinut olla ilman toista.

Hänen oma äitinsä kertoi hänelle aivan peittelemättä mitä oli tapahtunut.

Märta rouva oli jo ennen mietiskellyt, eiköhän avioliitto serkusten kesken liene synti; nyt hän oli täysin vakautunut tuossa mielipiteessään ja samalla hän kiitti Jumalaa, että hänen Niilonsa oli "päässyt vapaaksi", sekä vannoi pyhän valan, ettei hänen suvussaan saisi semmoista milloinkaan tapahtua.

Kesti kauan, ennenkuin Niilo herra toipui tuosta huumaavasta iskusta.

Hänen surunsa oli yhtä syvällistä kuin hänen rakkautensakin oli ollut, ja ainoastaan yhtämittainen työskentely voi antaa hänelle viihdytystä; unohtaa hän ei voinut.

Hän tahtoi kaikin voimin riistää Cecilian kuvan sydämestään, ja hänen äitinsä auttoi häntä tässä suhteessa tavalla, joka vain teki tuskat tuimemmiksi.

Kaikissa kirjeissään puhui Märta rouva siitä, että "prinsessa lohduttautuu", tai että on "niin ilkeitä juttuja liikkeellä hänestä, etten voi niitä kertoakaan", ja muita semmoisia.

Niilo palasi samaan aikaan kuin kuningas Kustaa kuoli; hänen aikomuksensa oli siirtyä ulkomaille, ja hän matkusti kotiin saadakseen isänsä suostumuksen siihen.

Mutta tämä rukoili ja pyysi häntä, ettei hän jättäisi isänmaatansa. Olihan jokaisen Ruotsin miehen velvollisuus pyhittää sille kaikki voimansa.

"Jos olet lemmenasioissasi pettynyt, rakas poikani", sanoi hurskas isä, "niin tapahtuuhan semmoista hyvin usein ja kuitenkin voi tulla onnelliseksi, hyvin onnelliseksi", lisäsi hän tukehuttaen huokauksensa.

Isän elämänvaiheet kuvastuivat elävästi pojan mieleen; voisiko hän nyt saattaa vanhemmillensa surua sentähden, että itse kärsi.

"Minä jään", sanoi hän.

Silloin saapui kiireellinen viesti kuningas Eerikiltä, että Niilo herran tuli hänen lähettiläänänsä matkustaa Englantiin jatkamaan keskusteluja kuningatar Elisabetin kanssa.

"Kuinka minä voisin onnistua, kun Juhana herttua ja Niilo Gyllenstjerna, tuo terävä valtiomies, eivät ole onnistuneet", väitti hän.

Kreivi Svantekin myönsi, että se oli joutava yritys.

Mutta milloinpa ei herättäisi äidin ylpeyttä se seikka, että hänen poikansa tulee huomatuksi?

Märta rouva arveli, että se, mikä ei ollut onnistunut valtakunnan korkeimmille, varmaankin onnistuu hänen rakkaalle Niilolleen, ja hän pyysi ja rukoili, että poika ottaisi vastaan tuon kunniakkaan toimen.

"Se hyvä puoli asiassa on, että pääset taas ulkomaille", myönsi isä.

Niilo matkusti Tukholmaan saamaan kuninkaan määräyksiä ja sieltä suoraa päätä Elfsborgiin, jossa laivat odottivat.

Hän oli iloinen siitä, ettei ollut nähnyt Ceciliaa eikä kuullut mitään juoruja hänestä; uusissa olosuhteissa hän ehkä pian unohtuisi.

Mahdotonta, Cecilian kuva oli kuin poltettu hänen sydämeensä.

Oikullisen naisen voittaminen oli yhtä mahdoton tehtävä Niilolle kuin kenelle muulle tahansa, ja hän valmistautui jo paluumatkalle, kun sai kirjeessä Märta rouvalta tietää, että Cecilia vihdoinkin oli saanut kosijan.

Badenin rajakreivi oli jo pyytänyt hänen kättänsä ja saanut suosiollisen vastauksen.

"Mitä minä hänestä huolin", kirjoitti Märta rouva, "mutta sinun tähtesi ilahuttaa minua, että hän joutuu maasta pois, jotta sinä pääset näkemästä häntä ja kuulemasta puhuttavan hänestä."

"Onkohan mahdollista, että hän jo on voinut rakastua toiseen?" sanoi Niilo itsekseen. "Tämä on jo kolmas."

Mutta kaikenmoisilla verukkeilla hän siirsi lähtöänsä tuonnemmaksi, kunnes kuningatar lopuksi antoi varmasti kieltävän vastauksen.

Suureksi kummastuksekseen sai Niilo tähän aikaan kiihkeän ja hehkuvan kirjeen Cecilialta. Tämä kirjoitti, ettei koskaan ollut unhottanut ensi lempeänsä ja että tuli olemaan kuolemaansa asti uskollinen sille. Salaisten voimain kautta oli hän saanut tietää, että Niilon sydän yhä vielä kuului hänelle, ja sentähden hän toivoi, että Niilo palajaisi pyytämään hänen jalkojensa juuressa anteeksi sitä rikosta, ettei jo kauan sitten ollut tuota hänelle tunnustanut.

Mikä hävyttömyys!… Niilo tuskin uskoi silmiänsä; tuollaisenko kirjeen hänen Ceciliansa voisi kirjoittaa! Ei, se ei ollut enää hänen lempensä esine, vaan langennut, kurja nainen!

Hän tuli kyllä kohtelemaan häntä hänen ansionsa mukaan.

Pian senjälkeen hän palasi Ruotsiin ja Tukholmaan, antoi kuninkaalle kertomuksen toiminnastaan ja kiiruhti Hörningsholmaan.

Siellä hänet otettiin avosylin vastaan, ja hän taisteli miehuullisesti voittaakseen "heikkoutensa", jota hänen nyt itsekin täytyi kirota.

* * * * *

Mutta palatkaamme kertomukseemme.

Syyskuu oli puolillaan. Lempeät, suloiset syyspäivät houkuttelivat ulkoilmaan, ja liiteleväin perhosten tavoin kuljeksivat nuoret Hörningsholman puistossa ja puutarhoissa, sillaikaa kuin vanhemmat etenkin herra Pietari Brahen tultua jatkoivat neuvottelujaan ja keskustelujaan.

Suuri hälinä nousi, kun sanansaattaja vaahtoisella hevosella karahutti pihaan ja toi kiireellisen kirjeen kreivi Svantelle.

Sen oli kuningas itse armollisesti ja omakätisesti kirjoittanut; hän sanoi suurine seurueineen tahtovansa vierailla Hörningsholmassa, ja he olivat jo nousseet laivoihin, kun sanansaattaja lähetettiin maanteitse.

Nyt sai Märta rouva tilaisuuden näyttää kykyänsä; Hörningsholmaan mahtui kyllä paljon vieraita, mutta kukaan ei tiennyt, kuinka monta kuninkaalla oli mukanaan, ja talo oli ennestään melkein täynnä.

Mutta nyt ei auttanut; lähimmät sukulaiset ja ystävät siirrettiin lähitaloihin, tyttäret ja muu nuoriso pantiin toimimaan kukin alallansa, mutta kukaan ei ruvennut lähtöhommiin, se vain olisi loukannut isäntäväkeä.

Isäntä ja hänen miehiset vieraansa tähystelivät innokkaasti merelle päin nähdäkseen, milloin laivat lähenivät, ja tornissa oltiin aina vahdissa.

Vastaanotto oli saatava niin juhlalliseksi, kuin niukka aika suinkin myönsi, ja siinä saatiin kyllä havaita, että Märta rouvalla oli erinomainen kyky niin hyvin panemaan kaikki voimat toimintaan kuin myöskin saamaan ne toimimaan niin, että siitä jotakin syntyi.

Aivan kuin taikavoimalla valmistui vihreitä kunniaportteja ja kukkasköynnöksiä porttien ja ovien yläpuolelle, ja kaikkialla loistivat Eerikin nimikirjaimet punaisista, valkoisista, sinisistä tai keltaisista kukista kiedottuina.

Itse valvoi Märta rouva näitä ulkohommia, mutta hänen monilukuiset palvelijattarensa saivat kyllä huomata, että hän piti huolta myöskin sisäaskareista.

Jo toisena päivänä oli kaikki valmista juhlalliseen vastaanottoon, mutta vieläkään ei aluksia näkynyt.

Svante kreivi arveli, että heitä luultavasti oli kohdannut vastatuuli, mutta Märta rouva tuumaili, ettei heidän pitäisi odotuttaman itseänsä, kun hän kerran oli niin paljon vaivaa nähnyt.

Hörningsholma on Södermanlannissa erään Itämeren lahdelman rannalla. Se on rakennettu korkeille perustuksille ja komeasti, on nelikerroksinen, vahvat tornit nurkissa.

Neljäntenä päivänä ilmoitti pitkäveteinen torven toitotus eräästä tornista, että kaleerit olivat näkyvissä.

Tästä nousi yleinen hälinä.

Mutta kaikki oli ennakolta valmiina.

Kanuunat olivat jo ladatut, ja kaksi miestä kiiruhti kunkin luo ampuakseen merkin saatuansa tervehdyslaukauksen.

Kellotapulissa olivat soittajat valmiina.

Kaikista lähiseudun mökeistä tulvaili kiireesti juhlapukuihinsa pukeutunutta rahvasta, vihreät oksat kädessä.

Eräs Märta rouvan uskotuista palvelijoista oli saanut käskyn antaa heille merkin, milloin heidän tuli huutaa:

"Eläköön kuningas!"

Mutta voi sitä, joka ei kirkunat täyttä kurkkua! Hän joutui tekemisiin armollisen rouvan kanssa.

Nyt alkoivat kellot soida.

"Hyvät herrat, rientäkäämme vastaanottamaan kuningasta", sanoi Svante kreivi.

Miehissä he lähtivät laiturille.

Luotuaan vielä silmäyksen kuninkaalle varattuihin huoneisiin lähti Märta rouvakin pää pystyssä, tyttäriensä, naissukulaistensa ja ystäviensä sekä lukuisan juhlapukuisen palvelija joukon seuraamana samoin alas laivasillalle.

Ensi silmäyksellä hän huomasi, ettei oltukaan pantu paikalleen mattoa, jolle kuninkaan piti astuman; silmät tulta iskien hän kääntyi ja viittasi.

Lähimmät palvelijat kiiruhtivat paikalle.

Pari korvapuustia kajahti, ja kirvelevin poskin kiiruhtivat palvelijat täyttämään mitä oli laiminlyöty.

Itse hän määräsi, miten alustalaisten ja palvelusväen tuli sijoittua, ja asettui sitten naisineen laiturin vasemmalle puolelle, kreivin ja muiden herrojen seisoessa oikealla.

Jo saattoi paljain silmin nähdä molemmat laivat, jotka myötätuuleen lähenivät, eikä kestänyt kauan, ennenkuin voi ensimäisessä laivassa tuntea kymmenkunnan herran ympäröimän kuninkaan.

Toisessa kaleerissa näkyi vain naisia.

"Jos hän aikoo tuoda jalkavaimonsa tänne, niin minä majoitan heidät saunaan; linnaan he eivät saa tulla", sanoi Märta rouva jotenkin kovalla äänellä.

"Varokaa, rakas äiti, joku saattaa kuulla", kuiskasi Anna Bielke.

Ei mitään vastausta. Märta rouva vain tähysteli jälkimäiseen laivaan.

Nyt pamahtivat ensimäiset tervehdyslaukaukset.

Kaikki hatut lensivät päästä.

Kuningas vastasi tervehdykseen.

"Se on prinsessa Cecilia", kuiskasi taas Anna.

"Hänen rakastajattariensa joukossa… se sopiikin mainiosti!"

"Äiti, äiti, te saatatte meidät kaikki onnettomuuteen!"

"Ole levollinen, kyllä minä voin olla viekaskin, jos niin tarvitaan."

Hän astui muutaman askeleen lähemmäksi.

Ensimäinen laiva laski rantaan, ja kuningas nousi maalle.

Taas paukkuivat kanuunat.

Kellojen soitto kuului yhtämittaa.

Kansa huusi täyttä kurkkua:

"Eläköön Eerik neljästoista!"

Valtakunnan etevimmät herrat ja aateliset kumartuivat maahan asti ottaessaan vastaan korkeata vierasta.

Aurinko oli korkealla taivaalla, ilma lämmin ja luonto pukeutunut rikkaimpiin ja kirjavimpiin väreihinsä.

Kuningas Eerik luuli luonnollisesti, että kaikki oli hänen kunniaksensa.

Hän olikin paraimmalla tuulellaan, hymyili ystävällisesti kokoontuneelle kansalle, syleili isäntää ja nuorta Niilo herraa ja pudisti muiden kättä lausuen jokaiselle muutamia ystävällisiä sanoja.

Senjälkeen hän kääntyi Märta rouvaan syleillen häntäkin.

"Oletteko minulle pahoillanne, kun tulen teille vaivaksi, Märta rouva?" kysyi hän.

"Mitä tekee rakastetuinta varten, sitä ei lue vaivaksi", vastasi Märta rouva ivallisesti hymyillen ja syvään niiaten.

Eerik otti kaiken täydeksi todeksi, eikä kukaan huomannut niitä vaanielevia haukansilmiä, jotka aivan kuninkaan takana tyystin tarkastelivat kaikkia läsnäolevia.

"Sallikaa minun nyt tervehtiä tyttäriänne; rouva Anna Bielke on ainoa heistä, jonka tunnen."

"Jos teidän armonne suvaitsee: Sigrid, Magdaleena. Margareeta."

Nuoret neitoset niiasivat syvään, sen mukaan kuin heidät esitettiin kuninkaalle.

"Kaikkien pyhimysten nimessä, kauneus näyttää majailevan teidän perheessänne!"

Varsinkin Magdaleena veti hänen huomiotansa puoleensa. "Jalo neiti, sallikaa minun katsoa kirkkaisiin silmiinne", sanoi hän mielistelevästi pitäen kiinni hänen kädestään.

Punastuen neito nosti silmänsä, joissa kuvastui säälinpyynnön ilme.

Eerik sitävastoin luuli huomaavansa niissä herääviä taipumuksia, ja sentähden hän pudisti kovasti hänen pientä kättänsä, ennenkuin laski sen irti.

Täällä oli useitakin tervehdittäviä, ja nyt laski toinenkin laiva laituriin.

Silloin kaikui hopealta helähtävä nauru, ja kevyenä kuin lintu hypähti Cecilia laiturille; mutta siihen hän pysähtyi suorana ja jäykkänä odottaen tulevansa arvonsa mukaan vastaanotetuksi.

Svante kreivi kiiruhti esiin lausumaan hänet tervetulleeksi ja osoittamaan hänelle kunnioitustansa.

Cecilia näytti hajamieliseltä, ja hänen katseensa harhailivat ylt'ympäri.

Silloin hän näki Niilo herran ja punastui kovin.

Samassa tervehti Märta rouva häntä. Tervehdys oli Cecilian puolelta hyvin hätäinen; kiireellisesti hän sanoi: "Niinkuin näette, en minä tule yksin; mutta omalle varalleni on minulla mukanani ainoastaan kaksi palvelijatarta. Kuningas ja Elisabet saavat vastata muista."

Se oli Märta rouvan sisarentytär, joka rohkeni puhutella häntä näin. Ankara rouva seisoi äänettömänä ja tuijotti ihmetellen kaunista prinsessaa.

Mutta tämä ei enää välittänyt hänestä, vaan kääntyi ritariin.

"Tiedättekö ehkä, serkkuseni, että olen tullut tänne teidän tähtenne", sanoi hän armollisesti.

Tämä vain kumarsi.

"Niin, älkää nyt kuvitelko mitään mielessänne; minä tahdon kuulla uutisia Englannista ja sallin puolestani teidän miellytellä itseäni niin kauan kuin rakastettu herra veljeni suvaitsee viipyä täällä."

"Valtiokanslerilla on paljon parempi kertomiskyky kuin minulla."

"Jättäkää se minun arvosteltavakseni; kas niin, tarjotkaa nyt käsivartenne."

Niilo totteli, ja Cecilia seurasi heti kuninkaan seuruetta muista välittämättä.

Hetkisen kuluttua hän kuiskasi kiihkoisesti: "Niilo!"

"Prinsessa!"

"Etkö tahdo sanoa minua Ceciliaksi?"

"En."

"Sitten olet vielä vihainen minulle?"

"Minä surkuttelen teitä."

"Oi, jospa tietäisit, mitä minä olen kärsinyt!"

"Kärsimykset puhdistavat."

"Miksi et vastannut kirjeeseeni?"

"Alamaisesti onnittelemallako teitä rajakreivin kanssa aikomanne avioliiton johdosta?"

"Ai, sinä olet mustasukkainen!" huudahti Cecilia nauraen hämillään. "Sitä parempi!"

Tällä välin oli Märta rouva kuiskannut tyttärellensä: "Juokse heidän jälkeensä, Anna! Ikuisen autuutensa tähden täytyy Niilon päästä vapautumaan hänestä."

Anna rouva totteli.

"Suvaitsetteko, prinsessa, että osoitan teille huoneenne?" kysyi hän lempeästi.

"Tehkää niin!" Vastaväitteitä tekemättä hän irtautui Niilon käsivarresta tarttuakseen Annaan ja seuratakseen häntä.

Elisabet näytti olevan pahalla tuulella, mutta tervehti kohteliaasti "rakasta tätirouvaansa", sanoen tarvitsevansa ainoastaan yhden huoneen; kun vain toinen oli siinä lähellä "Kaarinaa ja pikku Virginiaa varten".

"Eivätkö he kuulu palvelijoihin?" kysyi tuima rouva.

"Mitä te ajattelettekaan! Siitä kuningas olisi pahoillansa!"

Nuori prinsessa tarttui serkkunsa Margareetan käsivarteen, ja he kiiruhtivat pois.

"Hänen jalkavaimonsa luullakseni", jupisi Märta rouva.

"Lapsihan tuo on, rakas äiti", lausui Sigrid.

"Kyllä hän kasvaa. Toimita sinä heille huone parhaasi mukaan; minä en voi nähdä heitä."

Märta rouva poikkesi yksin erääseen toiseen lehtokujaan; hänen piti koota ajatuksiansa.

Kaarina seisoi siinä ihmetellen ja hämillään. Hänen mieleensä ei juolahtanut, ettei kukaan osoittanut hänelle mitään huomaavaisuutta; hän kuului kuninkaan seurueeseen.

Sigridin viittauksesta hän tarttui pikku Virginiaa käteen ja seurasi hienoa neitiä, joka aivan oikein osoitti heille huoneen Elisabetin kamarin vieressä.

Kun Märta rouva palasi linnaan, ajatteli hän poikaansa. Saisiko tuo Cecilia hänet taas valtoihinsa… ottaisiko Niilo puolisokseen toisen jalkavaimon ja oman serkkunsa… sehän olisi kaksinkertainen häväistys.

Keskellä lehtokujaa hän kohtasi keski-ikäisen miehen, joka kumarsi hänelle kunnioittavasti.

"Jalo rouva Märta Sture", sanoi hän.

"Joka voi kerskailla tahraamattomasta nimestään", vastasi hän ylpeästi; "kaikki korkea-arvoiset eivät voi sitä."

"Ei Ruotsissa olekkaan korkeampaa nimeä, joka olisi saanut enemmän kannatusta kuin jalo Sturen nimi."

"Sen aika on jo mennyt."

"Mutta se voi palautua; ei aatelistolla eikä kansalla ole mitään sitä vastaan."

Märta rouva silmäili miestä; hän havaitsi hänen katseessaan jotakin, joka ei miellyttänyt häntä, ja kysyi sentähden tuimasti: "Mikä on nimenne?"

"Yrjö Pietarinpoika, kuninkaan prokuraattori." Hän kumarsi vieläkin kerran.

"Vai niin", sanoi rouva pitkäveteisesti. "No, sitten tiedätte myöskin, ettei kukaan voi syyttää ketään perheeni jäsentä siitä, että hän olisi ollut osoittamatta sitä kunnioitusta, johon olemme velvolliset laillista kuningastamme kohtaan."

He olivat saapuneet rappusien luo, mies kumarsi taaskin kunnioittavasti ja käveli sitten miettiväisenä pitkät ajat ulkona.

Märta rouvalla oli päivällishuolensa, mitä hän välitti Yrjö Pietarinpojasta!

Ja kuulkaa, kuulkaa! Ruokasalista kuului iloisia ääniä. Kuningas nauroi ja laski leikkiä, hän oli paraimmalla tuulellaan ja sanoi tahtovansa tänään heittää mielestään kaikki synkät ajatukset sekä nauttia vain ystävyydestä, ihanuudesta ja hyvin katetusta pöydästä.

Varsinkin oli hän puuhassa talon nuorien tyttärien kanssa. Hän kertoi heille ilottomasta nuoruudestaan, unelmistaan ja tulevaisuudentoiveistaan.

Magdaleenalle hän puhui etupäässä siitä, miten hän rakasti soitantoa ja laulua ja miten hän halusi saada itselleen morsiamen, joka ymmärtäisi ja rakastaisi häntä.

Märta rouva näki sen ja myhäili mielessään, mutta hän näki myöskin Yrjö Pietarinpojan hiipivän ylt'ympäri herättääkseen kuninkaan huomiota.

Vihdoin oli tämä saapunut niin lähelle, että saattoi kuiskata jotakin hänen korvaansa.

Kuningas vavahti ja kääntyi.

"Pois täältä!" huudahti hän ankarasti. "Täällä ei ole sinulla eikä sinun kaltaisillasi mitään tekemistä."

"Sanansaattaja Suomesta."

"Ota se vastaan ja anna minun olla rauhassa."

Säälien katseli moni Eerikkiä tällä hetkellä, ja hän sanoi:

"Minä soitan ja laulan teille; luuttuni on varmaankin matkassa, se on mukanani kaikkialla."

Kohta senjälkeen hän sanoi kreivi Svantelle:

"Totta on, että olen tullut puhumaan teidän ja muiden hyväin herrain ja valtakunnan miesten kanssa maan asioista, mutta ne jätän ainakin huomiseksi; tänään tahdon ainoastaan nauttia elämästä… hyvien ystävien keskuudessa ja nähdessäni ympärilläni niin paljon nuoruutta ja kauneutta."

Samassa hän katsoi ihastuneena Magdaleenaa, jonka isä itsekseen tuumaili, tulisikohan tytöstä kerran Ruotsin kuningatar.

Kun runsas päivällinen oli syöty, jatkettiin leikkipuheita ja pakinaa koko päivä.

Märta rouva unohti pian kaikki närkästyksensä; hän oli yhtä tarkkanäköinen kuin miehensäkin, ja jos nyt kävisi niinkuin hän uneksi, niin kylläpä Yrjö Pietarinpoika ja muu "roskajoukko", jota hänen nyt oli pakko ottaa vastaan taloonsa, saisi laputtaa tiehensä ja lähteä muille markkinoille. Hän kyllä heille kyydin antaisi.

Me emme saa unohtaa Ceciliaa.

Hän oli nuori, kaunis, loistava ja yleisen ihailun esineenä. Hänellä näytti tänään olevan yksi tarkoitusperä, jonka hän oli päättänyt saavuttaa ja jonka tähden hän ei säästänyt keinoja, vaan teki kaikki voitavansa ihastuttaakseen ja tenhotakseen.

Sekä vanhemmat että nuoremmat ritarit hyörivät hänen ympärillään, ja kaikille hän hymyili ja lausui ystävällisiä mairitteluja.

Hän oli kuin kynttilä, jonka ympärillä perhoset leijailevat; kaikki palasivat siipirikkoina, kaikki paitsi Niilo Sture.

Turhaan koetti Cecilia vetää häntäkin puoleensa; hän pysyi tyynenä ja kylmänä. Hän ei väistänyt tuon ihanan tenhottaren läheisyyttä, mutta tämän taikavoima ja veikistelyt eivät näyttäneet vaikuttavan häneen mitään.

Iloista seurustelua jatkui yöhön asti. Sitten meni kuningas huoneisiinsa. Siellä hän kohtasi Yrjö Pietarinpojan, mutta käski hänen läsnäolijain suureksi huviksi mennä tiehensä.

Suosikki totteli, mutta vannoi sydämessään kostoa, tuhatkertaista kostoa.

"Mikä tästä tulee lopuksi?" kysyi Märta rouva mieheltään.

"Näyttää siltä, kuin kuninkaalliset sisarukset tahtoisivat naida meidän perheestämme", vastasi Svante hymyillen. "Ei Niilo mene naimisiin Cecilian kanssa."

"Mutta ehkäpä hän rakastaa häntä."

"Cecilia se on rakastunut; Niilo halveksii häntä, siitä olen varma."

Juuri kun Niilo Sture oli menemäisillään huoneeseensa, pistettiin hänen käteensä pergamenttiliuska.

Siinä oli sana: "Parvekkeella."

Hän tiesi, keneltä se oli, ja kiiruhti sinne.

Cecilia odotti häntä.

"On totta", virkkoi tämä kiihkeästi, "että Badenin rajakreivi on pyytänyt kättäni, mutta minä en rakasta ketään muuta kuin sinua, ja minä tiedän, minä tunnen, ettet sinä koskaan voi temmata sydäntäsi minulta."

Niilo katsoi häneen. Cecilia oli puoleksi riisuutuneena, viehättävämpänä kuin milloinkaan ennen, mutta Niilo vastasi kylmästi ja tyynesti:

"Niin, Cecilia, minä olen rakastanut sinua rajattomasti ja rakastan ehkä vieläkin, mutta minä pidän kunniastani sittenkin enemmän, ja meidän sukuumme ei ole koskaan otettu vastaan häväistyä naista."

Cecilia huudahti. Vihan tuli leimusi hänen silmissään.

"Nyt olen tullut parannetuksi hullumaisesta rakkaudestani", läähätti hän, "mutta voi teitä, tämä on tuleva teille kalliiksi!"

Hän läksi. Niilo pysähtyi siihen hetkiseksi ja tuijotti tähtitaivaan kirkkauteen. Ehkäpä hän huomasi, että tämä hetki oli turmiollinen eikä voinut jäädä seurauksitta.

Jo samana yönä hän kertoi vanhemmillensa mitä oli tehnyt; ääneti he kuuntelivat häntä, mutta Märta rouva laski kätensä ylpeästi hänen olalleen sanoen:

"Niilomme on menetellyt oikein. Kukaan Cecilian tapainen ei saa tulla meidän sukuumme."

Seuraavana päivänä oli ankaran rouvan pää mahdollisesti vielä enemmän kenossa kuin ennen. Olipa hän melkein heittänyt senkin toiveensa, että Magdaleena tulisi kuningattareksi.

Hän piti kyllä varmana, että Cecilia tulee kostamaan, mutta vielä oli tuo ylpeä neiti tätirouvansa vallassa, eikä tämä ajatellut hevin hellittää oikeuksistaan.

Palvelijaansa kautta hän oli saanut tietää, että Cecilia neiti edellisenä iltana oli tullut makuukamariinsa hyvin kiihottuneessa mielentilassa, oli heittäytynyt vuoteellensa ja saanut ankaria väristyskohtauksia; suurella vaivalla he olivat saaneet hänet levolle.

Kotiapteekista oli tuotu rohtoja ja hajusuolaa. Sääliväisenä perheenemäntänä katsoi hän velvollisuudekseen ottaa selvää korkean vieraansa terveydentilasta ja lähti sentähden suoraa päätä prinsessain huoneisiin. Mutta jo ovella hän kohtasi palvelijattaren, joka sanoi, että prinsessa makasi.

"Eikö neiti ota vastaan vuoteessaankin?" kysyi Märta rouva pistävästi. "Ilmoita minut!"

Mutta kun hän kohta senjälkeen kuuli prinsessan sanovan: "Sano sille vanhalle viurulle, että makaan päästäkseni näkemästä häntä", löi hän oven kiinni jälkeensä niin että kaikui. Samassa kuului hänen korviinsa iloisia lapsen ääniä, olihan siellä yksi jalkavaimo ja toisen tytär. Semmoisia kirottuja olentoja oleskeli hänen talossaan, ja hänen täytyi kärsiä sitä.

Hänen sydämensä kuohui harmista. Mitä niillä oli tekeillä, ja mitä he rohkenivat nauraa?

Hän aukaisi oven ja astui sisään.

Seitsenvuotias Virginia ei ollut vielä puettu, hän makasi matolla ja kieriskeli nauraen sinne-tänne huomaamatta sisääntulijaa.

Kaarinan tuli tänään pukea päällensä uusi puku, jonka kuningas oli antanut hänelle. Siihen kuului keltaisesta silkkidamastista tehty alushame, jonka hän oli vastikään saanut päällensä ja jota hän hypisteli ihastuksissaan kääntyen milloin sinne, milloin tänne; huudahdellen lapsellisesta mielihyvästä hän kävi tahi oikeammin sipsutteli takaperin, kunnes huomaamattaan astui Märta rouvan varpaalle.

Tämä huudahti, ja Kaarina sai kelpo korvapuustin, josta Virginia täyttä kurkkua kirkumaan. Yhtäkkiä oli huone täynnä palvelijoita; siinä tunkeiltiin ja kyseltiin, mitä oli tapahtunut.

Tapansa mukaan seisoi Märta rouva jäykkänä ja selkä kenossa, enemmän tuomarin kuin syyllisen näköisenä.

Kaarina oli heittäytynyt pitkälleen Virginian viereen; hän puhutteli lasta tyynnytellen ja hyväillen, ja kun tämä sitten nousi, sanoi hän, ettei mitään ollut tapahtunut, he vain olivat leikkineet ja Virginia oli kirkunut ilosta.

Neiti Elisabet oli kuullut melun omaan huoneeseensa ja tuli myöskin siihen. Nähdessään Kaarinan hän huudahti:

"Koko poski on turvoksissa, joku on lyönyt sinua!"

"Se on hammassäryn tähden", vastasi tyttö. "Minä pyydän, ettei kukaan huoli siitä sen enempää, ei se haittaa mitään."

Hän katsoi rukoillen ensin talon rouvaan, sitten muihin läsnäolijoihin.

Kun molemmat tytöt sitten olivat kahden, sanoi Kaarina Virginialle:

"Lupaathan olla puhumatta asiasta mitään?"

"Mutta näinhän minä, että hän löi sinua."

"Ei se tehnyt mitään, enkä minä tahdo, että hänelle tulisi mitään harmia minun tähteni."

Sitten hän hautoi ahkerasti poskeansa kylmällä vedellä ja jatkoi senjälkeen pukeutumistaan.

Koko aamupäivän oli Märta rouva innokkaasti taloushommissaan; aamuisista seikkailuistaan hän ei puhunut kenellekään.

Melkein väkivallalla oli Yrjö Pietarinpoika lopultakin tunkeutunut kuninkaan luo; tämä sanoi nukkuneensa hyvin eikä tahtovansa mitään Jobin postia.

"Täällä on tärkeitä kirjeitä Suomesta."

"Veljeni kosimisestako? Minä toivotan hänelle onnea."

"Vieläkö sittenkin, jos hän aikoisi tehdä Suomen itsenäiseksi ja sen lisäksi tulla Puolan kuninkaaksi?"

"Kautta Pyhän Eerikin, sitä hän ei uskalla!"

Kuningas hypähti sängystään.

"Hän uskaltanee vastedes vieläkin enemmän."

"Todistukset, anna minulle todistukset!"

"Tässä on kirje Henrik Hornilta ja Herman Flemingiltä. Molemmat ovat yksimielisiä siitä, että herttuan liittoutuminen Puolan kanssa on tähdätty Ruotsia vastaan; verinen veljessota on puhkeamassa."

"Sitten lähetän urhoolliset mieheni petturia vangitsemaan. Teczin on luvannut toimittaa Puolan kruunun käsiini Sigismundin jälkeen, ja palkinnoksi tästä olen luvannut hänelle Cecilian; Juhana ei ennätä ennen minua."

"Ellei hän vaan ole jo ennättänyt."

"Onko hän jo nainut?"

"Ainakaan emme ehtine sitä estämään."

"Voi tuota valkeata tukkaa, aina näen sen Ruotsin kruunun alla! Minä en voi kärsiä valkeita hiuksia, ja semmoiset on Niilo Sturellakin."

"Prinsessa Ceciliaa ne miellyttävät paremmin."

"Jumal'avita, luuletko, että hän?… Hm! Suloinen Susannamme vaihtelee usein armastelijoita."

"Kerran on hänelläkin täysi tosi mielessä, vaihteen vuoksi."

"Kehenkään Stureen hän ei saa rakastua, sen tahdon sanoa hänelle."

"He ovat kyllä kaikki mielin-kielin, mutta ahdistappa heitä."

"Oletko kuullut jotakin?"

"Ruotsin kruunu ei ole niin vakavalla perustalla, että he olisivat ehtineet unhottaa vanhat muistonsa ja toiveensa."

"Se on totta, se on totta… jos voisin ottaa heiltä hengen kaikilta yhdellä iskulla, niin tekisin sen… luuletko, etten huomaa kateutta, petollisuutta ja juonia kaikissa heidän toimissaan, mutta minä olen liian viisas heille, minua he eivät petä."

"Kuinka kauan kuninkaani aikoo viipyä täällä?"

"Minä lähden jo tänään; tähdistä ehkä saan selityksen, mitä minun on odottaminen Juhanalta. Oi, että kuningasta niin kovasti koetellaan!"

"Käskenkö panemaan laivat lähtökuntoon?"

"Tee niin; me lähdemme iltapäivällä. Odotahan, mutta silloin tulee pimeä! Onko nyt kuutamoa?"

"Ei, nyt on loppukuu."

"Sitten lähdemmekin heti aamiaisen jälkeen. Myrskyääkö?"

"On aivan tyyni."

"Niinkuin sanottu, heti aamiaisen jälkeen."

Kun kuningas vähän myöhemmin tapasi herrat, kertoi hän heille uutisensa Suomesta, ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Juhana oli menetellyt petollisesti veljeänsä, kuningasta vastaan, ja päätettiin heti komentaa osasto liiviläisiä estämään herttuaa palaamasta Suomeen.

Kun tämä valtiota koskeva asia oli ratkaistu, käytiin pöytään, mutta jonkinlainen mielien painostus vaivasi läsnäolijoita; ajatus sisällisen sodan syttymisestä, jos Juhanan onnistuisi nostattaa aseisiin suomalaiset, ja mahdollisuus, että niin hyvin Tanska kuin Venäjäkin käyttäisivät tilaisuutta sameassa vedessä kalastamiseen, tuntui varsin uhkaavalta eikä sopinut ensinkään siihen rattoisaan leikinlaskuun, jommoista vieraspidoissa tarvitaan.

Tänään eivät kuninkaan silmät enää tähystelleet nuoruutta ja kauneutta; elämän vakavuus oli tunkeutunut häneen. Ne ajatukset, joita hän tähän asti oli hautonut aivoissaan, tulivat nyt esiintymään teoissa ja toimissa; nyt hän tuli saamaan todellisuudessakin eikä vain unelmissaan masentaa vihatun veljensä.

Sellainen oli hänen tarkoitusperänsä, mutta hänessä tuntui jotakin herpaantumista, josta hän turhaan koetti päästä; rauhoittuakseen tarvitsi hänen saada muidenkin suusta kuulla, että herttua oli petturi, että yhteinen perimys oli onnettomuus valtakunnalle ja että sitä pitäisi vielä enemmän rajoitettaman.

Kuningas Eerik ei tällä hetkellä ajatellut, että herrat puhuivat omaan pussiinsa, toivoivat aatelisvallan lisääntymistä. Hän uneksi ainoastaan kuningasvallan vahvistamista.

Näin he pettivät toisiaan, ja seuraukset tulivat kyllä aikoinaan esiin.

Heti aamiaisen jälkeen lähdettiin. Cecilia neiti oli syönyt aamiaista omassa huoneessaan ja senjälkeen naisineen jäähyväisiä sanomatta lähtenyt laivaan.

Sen kannelle valmistettiin vuode, ja siinä hän makasi jo kun kuningas seurueineen tuli laivaansa.

"Onko prinsessa sairas?" kysyivät kaikki.

"On, mutta jokainen, joka tahtoo, saa tulla sanomaan hänelle jäähyväisensä."

"Onpa se koko piru keksimään", mutisi Märta rouva antaen salaisia määräyksiään tyttärillensä.

Eerik katseli näytelmää hymysuin, mutta sitten hänen silmänsä kohtasivat Elisabetin, joka kiiruhti laivaan sanottuansa lyhyesti jäähyväiset Märta rouvalle.

Hän lähetti kutsumaan Kaarinan luokseen.

"Onko sinulla ollut hauskaa, pienoiseni?"

"On!" Hän katsoi kirkkailla sinisilmillään kiitollisesti ja ihastuneena kuninkaaseen.

Mutta Eerikin katse synkistyi. "Onko joku lyönyt, sinua?" kysyi hän vihasta vavisten.

"Minulla on ollut hammassärkyä", vastasi Kaarina melkein arasti.

"Voi sitä, joka kädellänsä koskee sinuun!" Kaarina tarttui kuninkaan käteen ja suuteli sitä. "Heti kun tulemme kotiin, menet sinä lintuhuoneeseen, jossa me tapaamme toisemme ja sinä saat kertoa kaikki, mitä sinulle on tällä matkalla tapahtunut."

"Sen teen mielelläni."

"Saat kertoa kenestä pidät ja kenestä et."

"Minä pidän kaikista."

"Se osoittaa, miten vähän tunnet maailmaa."

"Minähän olen hyvin oppimaton."

"Niin, pienoiseni, mutta sen voi auttaa."

Herrojen jäähyväiset prinsessalle olivat suoritetut, nyt tuli naisten vuoro. Mutta Märta rouva tyttärineen ja vieraineen teki vain syvän kumarruksen liehutellen sitten valkeita käsiliinojaan. Laiva lähti rannasta, eikä kukaan huomannut, miten harmin puna nousi prinsessan poskille; hän oli tahtonut nöyryyttää heidät kaikki, mutta nainen, yhtä viisas kuin hän itsekin, oli voittanut hänet.

Kuningas Eerik viittasi jäähyväisensä, tuuli täytti purjeet, pian olivat laivat näkymättömissä, ja kuninkaallinen käynti, joka alussa oli synnyttänyt niin ylpeitä toiveita, oli kohta jo kuin unelmana.

Myrskyn tavoin oli se käynyt yli Hörningsholman ja saanut paljon häiriöitä aikaan.

Niilo herra käyskenteli useita päiviä synkkänä ja harvapuheisena.

"Ethän katune, että puhuit suusi puhtaaksi?" kysyi äiti. "En, mutta pelkään seurauksia, en itse puolestani, vaan teidän kaikkien tähden."

"Voitko sinä paremmin välttää vaaroja?"

"Hm, soturin kohtalo on melkein ennakolta määrätty."

"Ajatteletko, että annat ampua itsesi kuoliaaksi?"

"Kyllä niin käy rukoilemattakin."

Märta rouva oli muutamia silmänräpäyksiä ääneti. "Ja sinulla on sydäntä sanoa…" Ääni tyrehtyi kurkkuun.

"Olettehan te viisas nainen?"

"Ihmisellä voi olla sydän, vaikka se ei riipu ulkopuolella. Ei sinun tarvitse panna itseäsi maalitauluksi."

"Muut voivat tehdä sen."

"Tarkoitatko ehkä?…" Äiti katsoi levottomasti poikaansa.

"Että jätämme sen asian Herran haltuun."

"Tietysti, mutta joka tapauksessa…"

"Tahdotko sinä sanoa sanasi Hänen neuvonpiteissään?"

Kreivi Svanten huolet olivat toista laatua, mutta silti yhtä vakavia. Kuningas oli jäähyväishetkellä sanonut hänelle, että hänen täytyi olla valmiina matkustamaan Suomeen muutamien viikkojen kuluttua ja ottamaan vastaan kuvernöörin viran Liivinmaassa sekä valvomaan, ettei herttua tehnyt mitään hullutuksia.

Kun hän tunsi kuninkaan epäilevän luonteen ja hyvin tiesi, että Yrjö Pietarinpoika oli hänen salainen vihollisensa, sekä ajatteli, mitä nämä molemmat vaikuttimet yhteisesti saisivat aikaan, pusertui hänen rinnastaan raskaita huokauksia. Hän oli jo muutaman vuoden yli viidenkymmenen sekä luonteeltaan hellä ja tunteellinen; useita kertoja oli hän ottanut osaa taisteluihin sekä maalla että merellä, mutta se oli aina tapahtunut velvollisuudentunteesta eikä sodanhimosta. Hän rakasti rauhallista kotiansa, puolisoansa, poikiansa ja tyttäriänsä sekä maataloustoimia.

Koko Sture-suvussa vallitsi se yhteinen usko, että jos he eivät istuneet peräsimessä, piti heidän kuitenkin olla mukana ohjaamassa.

Svante kreivi ei ollut mikään voimakas luonne; hän taipui olosuhteiden mukaan, missä hänellä ei ollut mitään varmaa mielipidettä, ja hän olisi helposti joutunut taitavan ja tunnottoman puoluemiehen uhriksi.

Nyt saattoi matka Suomeen hänen mielensä levottomaksi. Hän ei saisi viettää joulua omaistensa seurassa. Totta kyllä, että hän tuolla kaukana tuli maaherrana saman kunnioituksen esineeksi kuin kuningas itse, mutta vastuunalaisuus oli paljon suurempi, koska hän oli riippuvainen muiden mielivallasta.

Ja sitten sota kahden veljeksen välillä. Saisiko hän vielä ehkä toimekseen ottaa Juhanan hengiltä? Sitä hän ei voisi ja hän toivoi, ettei Eerik sitä vaatisikaan.

Hänen harmaantuva päänsä kävi näissä suruisissa mietteissä yhä enemmän kumaraan. Silloin avattiin äkkiä ovi.

"Eerik Stenbock! Tervetuloa!"

"Häiritsenkö?"

"Etpä suinkaan. Etkö ollut mukana seurassa eilen?"

"Olin hetkisen; sitten lähdin pois."

"Miksi niin?"

"En voinut nähdä…"

"Nähdä?… Mitä?"

"Kuningasta… Magdaleenaa…"

"Hm, kuinka niin?"

"Nyt on kuningas rakastunut häneen."

"Se on mahdollista."

"Jalkavaimokuningas, lupauksensa rikkoja!…"

"Vaiti, hullu poika, seinilläkin on joskus korvat, ja puheesi voimme saada maksaa hengellämme molemmat."

"Minä toivon kuolemaa."

"Suonet toki minun sentään elää."

"Jospa saisin kuolla teidän puolestanne!"

"Mutta sano ensin mitä tämä merkitsee."

"Minä… minä lemmin Magdaleenaa!"

"Vai niin, entä hän?"

"Hänkin rakastaa minua!"

"Mistä ajasta alkaen?"

"Eilis-aamusta…"

"Oikeinpa tuoretta; tietääkö hänen äitinsä?"

"Ei… minä tulin tänne sitä varten, että…"

"Eikö ole ketään uskottua?"

"Rouva Anna Bielke."

"Se minun olisi pitänyt arvatakkin."

"Kaikki hätääkärsivät kääntyvät hänen puoleensa", huudahti Eerik Stenbock kiihkeästi.

"Luulen sen. Mutta kuulehan nyt, Magdaleena on vielä lapsi, naiminen ei voi moneen vuoteen tulla kysymykseen."

"Niin sanoi Anna rouvakin."

"No, sitten voit luottaa minuun. Kuningas kosiskelee sekä Englannissa että Skotlannissa. Sen, mitä hän täällä näki, on hän jo aikaa sitten unohtanut; vaikeampana esteenä on sukulaisuutemme."

"Anna rouva sanoi…"

"Annappas kuulla, mitä hänen älynsä on keksinyt."

"Hän arveli, ettei Märta rouva koskaan suostuisi."

"Se riippuu siitä…"

"Oi rakas sukulaiseni, annatte minulle elämäni takaisin, jos…"

"Poika, poika, pitääköhän nyt hullaantua yhdestä kauniista silmäparista! Kuinka vanha olet?"

"Kahdeksantoista."

"Sen voi kuullakin; ei siitä tule valmista viiteen vuoteen."

"Niin sanoi Anna rouvakin."

"No, hänhän näyttää tehneen minut tässä aivan tarpeettomaksi, mutta yksi valtti on minulla sittenkin!"

"Yksi valtti?"

"Se on samantekevä, kuule nyt, mitä minä tahdon. Sinä ilmoitat Magdaleenalle mitä olemme keskustelleet."

"Tänä päivänä!"

"Anna rouvan läsnäollessa."

"Vai niin." Se tuli hieman pitkäveteisesti. "Mitään kahdenkeskisiä keskusteluja ei saa tästälähin tulla kysymykseen teidän kesken."

Nuorukaisen pää painui suruisena alas. "Sen sijaan lupaan minä toimittaa asiat sille tolalle, että minun viiden vuoden perästä sallitaan yhdistää teidän kätenne ja siunata liittonne."

"Toinen isäni ja hyväntekijäni, kuinka voisin kiittää teitä niinkuin tahtoisin ja niinkuin minun tulisi?"

Svante herra syleili nuorukaista. "Tekemällä hänet onnelliseksi", vastasi hän.

Mutta jalo herra oli tehnyt pienen virheen laskuissaan; ankara rouva oli taipumaton.

"Se on Jumalan lakia ja kirkkoa vastaan", sanoi hän; "minä en koskaan suostu siihen."

"Mutta Kustaa kuningas?"

"Eikö arkkipiispa selittänyt, että hänen avioliittonsa ei ollut Jumalalle otollinen, ja tokkohan nuorella leskellä on juuri iloisimmat päivät?"

"Siinä oli niin suuri ikäerotus. Mutta voisikohan erottaa kahta nuorta ihmistä, jotka ovat samassa yhteiskunnallisessa asemassa ja rakastavat toisiaan."

"Meidän pitää ennen kaikkea totella Jumalan tahtoa."

"Minä puhun arkkipiispan kanssa."

"Mutta vastauksen pitää olla kirjallinen; minä kirjoitan itse kysymyksen niin, ettei jää mitään epäilyksiä."

"Eerik tulee edelleenkin käymään perheessämme…"

"Enpä tiedä, onko…"

"Se on jo päätetty; minä olen luvannut sen hänelle", vastasi kreivi, ja sillä oli asia ratkaistu.

"Sinä pikku naimavälittäjä", sanoi hän sitten suudellen Anna rouvaa otsalle. "Sano Eerikille ja Magdaleenalle, että heidän asiansa on minun huostassani, mutta että heillä pitää olla kärsivällisyyttä."

7.

ENSIMÄINEN YHTEENTÖRMÄYS.

Se pilvetön taivas, joka kirkkaana hymyili nuorelle herttuaparille heti kun he olivat saapuneet Turkuun, vetäytyi pian pilveen. Rahvaan ihastelu muuttuu helposti "ristiinnaulitsemiseksi"; kaikki riippuu johtajista, jotka kyllä silloin olivat Juhanalle suosiolliset, mutta joiden sijaan pian voi tulla Eerikin puoluelaisia, etenkin jos näillä oli enemmän rahaa.

Kaikella on hintansa, eikä uskollisuus vallanpitäjiä kohtaan ole koskaan ollut korkeassa arvossa. Jos etenkin kurjuus ja nälkä ovat olleet vallitsemassa, on moni Esau myynyt vakaumuksensa halvasta hernekeitosta.

Tähän aikaan oli Suomessa vielä enemmän kuin Ruotsissa ihmisen olemassaolo niin kovasti sidottuna kaikenmoisiin puutteisiin, että jokainen, joka kuului varsinaiseen rahvaaseen, oli miltei jalkoihin poljetun ruohonkorren arvoinen. Nelijalkainen luontokappale oli useinkin korkeammassa hinnassa kuin kaksijalkaiset, jotka kelpasivat ainoastaan "kanuunan ruuaksi" tai joita käytettiin samalla tavoin kuin koneita nykyaikaan.

Tylsänä ja välinpitämättömänä istui talonpoika takan ääressä savustuneessa pirtissään, vaimon keittäessä lientä kaarnasta, sammalista ja sienistä, onnellisena jos hänellä oli siihen lisätä jokunen sipuli ja hyppysellinen suolaa, sekä suuren lapsijoukon nälkäisenä ja ahnaana riidellessä vellistä. Kuinka paljon olisivatkaan vanhemmat voittaneet, jos olisivat voineet vaihtaa lapsiparvensa lampaaseen, porsaaseen tai vaikkapa kanaan. Älkää sanoko, että he olivat kovasydämisiä tai että äidinrakkaus ei olisi sitä myöntänyt. Kahdeksan kymmenestä näki sikiönsä kuolevan nälkään; jos olisi löytynyt joku, joka olisi tahtonut ottaa lapsiraukat huolenpitonsa alaisiksi, niin he eivät koskaan olisi voineet tulla huonompaan hoivaan kuin kotona. Mutta voi, mihin he olivat joutuneet, siinä he saivat olla, nähdä nälkää ja elää, jos se oli mahdollista, tai kuolla nälkään, jos muu ei auttanut.

Kellä oli pahainen hevoskoni, hän valjasti sen auran eteen, kun maa oli kynnettävä. Jos juhtaa ei ollut, saivat isä tai äiti itse käydä valjaisiin, toinen tavallisesti työnsi jäljestä; mutta sodan aikana ei kannattanut kyntää, ja milloin Suomessa ei ollut sotaa? Maa sai sentähden enimmäkseen olla viljelemättä.

Kaupungeissa eivät asiat olleet paljon paremmin, mutta olivat ne kuitenkin kermana tuossa sinervän happamessa maidossa.

Mutta kun herrat joutuivat riitaan, silloin rahvaskin merkitsi jotakin. Arvottomallakin oli silloin hintansa; se, joka enimmän tarjosi, sai ostaa hänet puolelleen.

Vielä oli Juhana herttua mahtavimpana. Se loisto ja komeus, joka häntä ympäröitsi, oli ikäänkuin enteenä siitä, että täällä maailmassa voidaan parempiakin päiviä nähdä. Sentähden se kimalteli kullalta katsojain silmiin, siinä hurrattiin ja huudettiin.

Ruotsista saapuneet tiedot osoittivat, että vanha lapsuudenaikainen viha nyt puhkesi ilmiliekkiin, ja Juhana tiesi, että hän sai pelätä kuninkaallisen veljensä puolelta mitä tahansa. Oli siis viisainta turvata asemansa, sitä parempi kuta pikemmin.

Myöskin hänen puolisonsa kehotti häntä tähän. Se vaikutus, jonka Katariina heidän avioliittonsa alussa oli saavuttanut, säilyi hänellä edelleenkin, ja Katariina Jagellotar oli ja pysyikin Juhanan ainoana uskottuna. Mutta joskin Katariina seurasi miestänsä juonikkaan ja verisen politiikan pimeihin eksytyssokkeloihin, täytyi tämän puolestaan antaa hänelle vasta uhriksi lapsuutensa usko, se oppi, jonka hänen isänsä äskettäin oli maahan tuonut.

Miehuullinen esiintyminen ja vetoaminen aatelistoon ja papistoon pidettiin välttämättöminä, ja kesämarkkinoilla, jolloin maapäivät kokoontuivat Turkuun, herttua piti laajan suomenkielisen puheen, jossa hän arastelematta teki ankaria valheellisia syytöksiä kuningasta vastaan. Hän muka oli muun ohessa kosinut Katariinaa ja saanut rukkaset, josta hän nyt oli suutuksissaan sekä tälle että Juhana herttualle. Lisäksi ei Eerikillä ollut mitään oikeuksia Liivinmaahan, joka kuului Puolan kuninkaalle. Hän oli kiihottanut venäläisiä jotka luultavasti ensi vuonna tekevät verisen hyökkäyksen Suomeen, ja sentähden, jatkoi herttua, "olen koettanut, saada aikaan mahtavan liiton Puolan kanssa voidakseni auttaa onnetonta isänmaatani. Kuningas Eerik", lisäsi hän "halveksii kokeneita herroja ja pitää ympäristössään ainoastaan räätäli- ja nokipoikia". Sentähden herttua pyysi, että kunnon suomalaiset antaisivat hänelle voimakasta apuansa kuningas Eerikin vääryyksiä ja väkivaltaa vastaan.

Suomalaisia ei yleensä helposti saada mielipidettään muuttamaan, mutta Juhanan kaunis ja miehekäs ryhti sekä jalo ulkomuoto voitti kaikki epäilykset, ja yksimielisesti suostuivat kaikki hänen pyyntöönsä. Hänelle vannottiin uusi uskollisuudenvala ja tämä vahvistettiin avonaisella kirjelmällä. Täten oli taisteluhansikas heitetty.

Tarpeellisiin varokeinoihin ryhdyttiin heti.

Turun linnaa vahvistettiin, sotaväkeä ja elatustarpeita hankittiin, Puolasta ja Preussista pyydettiin apua ja, kansaa kiihotettiin kaikin tavoin Eerikkiä vastaan.

Juoniakaan ei kammottu.

Herttuan pienessä hovissa oli nuori hovijunkkari Eerik Sture eräs Svante kreivin ja Märta rouvan nuorempia poikia.

Hän oli hyvin kasvatettu ja miellyttävänmuotoinen, jonkatähden hän olikin herttuattaren ja hänen naistensa suuressa suosiossa. Ei kukaan ollut niin taitava pallonheitossa ei kukaan osannut tepasteluttaa hevostaan niin hyvin kuin ritarillinen herra Eerik Sture.

Hämärähetkinä takkavalkean ääressä, johon herttuatar tavallisesti kokosi pienen hovinsa, hän kertoili heille Hörningsholmasta ja niistä rikkaista muistoista, joita hänellä oli lapsuutensa ajoilta suuresta siskopiiristään, ja mihin omat muistot eivät ulottuneet, siinä hän kuvaili heille mitä oli isältään kuullut.

Sture-nimeen on liittynyt paljon rakkautta ja romanttisuutta; isänmaan kunniakkaimmat muistot ovat kietoutuneet siihen, ja kun tapauksia kerrottiin, niinkuin nyt, lämmöllä ja innolla, joka on nuoruudelle ominaista ja erittäinkin sopii sille, joka itse on renkaana tuossa kunniakkaassa ketjussa, on melkein itsestään selvää, että kuulijapiiri nautti niistä ihastuksella ja mielihyvällä.

Matta ylpeän nimen ennen loistava tähti oli laskeumassa, ja sentähden tuotti nyt surua ja alennusta se, mikä ennen oli tuottanut onnea ja kohoamista.

Herttuattaren naisien joukossa oli nuori puolalainen nimeltään Leszinska.

Päinvastoin kuin ympäristönsä oli hän tummaverinen, hänen silmänsä olivat mustat ja säkenöivät, ja, hänen suustaan näkyi usein kaksi valkeata helmiriviä, sillä kaunis Leszinska nauroi aina hyvin tietäen, että se kaunisti häntä.

Eerik Sture rakastui häneen melkein kohta. Hänelle hän kertoili, hänelle hän lauloi, mutta lemmestään hän ei uskaltanut puhua.

Mutta Eerik olikin vain 17-vuotias.

Nauraen kertoi herttuatar puolisolleen tuosta pienestä lemmenjutusta, jota leikittiin hänen silmiensä edessä. "Poika on rakastunut hupsu", sanoi hän, "mutta siitä on ehkä hyötyä meille."

"Millä tavalla?"

"Ei sitä edeltäpäin tiedä; pitää ottaa tilaisuudesta vaarin."

"Sinä olet viisas kaikissa asioissa, Katariina."

"Uskontoni vaikuttaa sen."

"Niinpä alan luulla."

"Sentähden tahtoisin, että sinäkin tunnustaisit sitä."

"Mutta ajatteleppa, isäni!"

"Hän on kyllä jo tullut toiseen mielipiteeseen."

"Jospa sen uskoisin."

"Siitä tulet kyllä vakuutetuksi, kuta enemmän opit uskomaan minua."

"Minä tahtoisin olla vahva niinkuin sinä."

"Minun väkevyyteni on minun uskoni."

Ahkerasti tehtiin tähän aikaan työtä linnan vahvistamiseksi. Sota oli puhkeamassa, ja nuori Eerik olisi heti matkustanut kotiin, jollei tuollaista vahvaa magneettia olisi ollut häntä pidättämässä.

Eräänä päivänä tuli Leszinska hyvin kiihottuneena herttuattaren luo.

"Ruotsista on tullut matkustaja tuoden kirjeen herra Eerik Sturelle", sanoi hän.

"Tiedätkö keneltä?"

"Hänen isältään, sanoo kirjeen tuoja."

"Mitä hän pyytää?"

"Saada tavata Eerik herraa."

"Etkö voisi saada kirjettä käsiisi."

"En tiedä, tokko…"

"Käske kestitsemään kirjeen tuojaa hyvästi; sano, että Eerik herra ei ole tavattavana, mutta että sinä pidät huolta siitä, että kirje tulee hänen käsiinsä?"

"Mutta kun Eerik herra saa tietää…"

"Jätä se minun huolekseni."

Hetkisen kuluttua Leszinska toi kirjeen herttuattarelle ja sai ankaran käskyn olla puhumatta siitä mitään ei herra Eerikille eikä kenellekään muulle. Mitä palvelijaan tuli, niin hänestä kyllä pidettäisiin huolta.

Kirje jätettiin herttualle, jota sen aukaiseminen ei ensinkään arveluttanut.

Se oli niinkuin arveltiinkin Svante herralta, joka hellästi huolehtien pyysi poikaansa heti palaamaan isänmaahansa. "Jäämällä sinne sinä vain panet alttiiksi henkesi, joka on vanhemmillesi ja sisaruksillesi hyvin rakas", kirjoitti hän. "Tule siis heti."

"Sture-nimellä on hyvä maine täällä Suomessa", sanoi herttua hetkisen mietittyään.

"Tarkoitus pyhittää keinot", sanoi herttuatar. "Mitähän vaaraa olisi tällä nuorella miehellä tänne-jäämisestään?"

"Ei mitään minun nähdäkseni."

"Kirjeen pistämme kai piiloon?"

"Niin, vastaiseksi."

"Mutta entäs palvelija?"

"Lähetetään rajan taakse."

"Taikka jossakin jahdissa Ruotsiin. Jos hänet saadaan hyvin laivaan tukkihumalassa, niin hän saa kotiin tultuaan tekaista minkälaisen kertomuksen haluaa."

"Mutta voiko Leszinskaan luottaa?"

"Jos sanon hänelle, että tahdotaan erottaa Eerik hänestä, pitää hän kyllä itse huolen rakastajastaan."

"Onko poika sitäkin?"

"Ei, eikä tulekkaan."

Mutta tämän jälkeen Eerik sai monta ystävyyden osoitusta. Leszinska loi häneen silmäyksiä, jotka saivat veren nousemaan päähän; hän rakasti ensi kertaa, ajatukset kotimatkasta häipyivät pois, ja isänsä kirjettä hän ei saanut.

Ruotsista tuli uhkaavia uutisia. Yrjö Pietarinpoika oli vanginnut ja saattanut syytteeseen useita Juhanan palvelijoita. Kidutuskeinojakin oli käytetty heitä kuulusteltaessa, ja lopulta oli yksi heistä tunnustanut, että "Juhana herttuan tarkoituksena oli syöstä Eerik valtaistuimelta", sen hän oli itse kuullut herttuan suusta.

Sitten saapui tieto, että säädyt olivat kutsutut kokoon ensi päiväksi kesäkuuta.

"Saahan nähdä", huudahti Juhana, "eikö hän ole tehnyt tätä syyttääkseen minua, veljeänsä, kavalluksesta!"

Niin olikin asianlaita. Juhana herttua tuomittiin "valtion kavaltajana menettämään henkensä ja omaisuutensa, ellei kuningas Eerik erityisestä suosiosta ja armosta tahtonut tässä suhteessa armahtaa häntä".

Saman tuomion saivat myöskin hänen Ruotsissa oleskelevat palvelijansa; nämä vietiin Södermalmille ja mestattiin.

Tämä synnytti suurta alakuloisuutta Turussa; tuntuipa melkein kuin kuolemantuomio olisi uhkaavana väikkynyt kaupungin yllä, ja tuskaisina odotettiin mitä seuraisi.

Kauan ei tarvinnutkaan odottaa.

Useita hyvinvarustettuja sotalaivoja saapui satamaan. Niitä seurasi Hogenskild Bielke rauhanvälittäjänä. Antti Sigfridinpoika Rålamb ja Jaakko Henrikinpoika Hästesko olivat sotavoiman päällikköinä.

Pyydettiin päästä keskusteluihin herttuan kanssa ja siihen suostuttiin heti.

Juhana oli nähtävästi hätääntynyt, mutta hänen rinnallaan seisoi Katariina ylevänä ja ylpeänä, katsoen kylmästi ja rohkeasti tulijoita silmiin.

Kaninkaan nimessä lupasi herra Hogenskild, että herttua, jos hän vastustamatta antautuu, saa pitää henkensä, mutta joutuu elinkaudekseen vankeuteen.

Herttua kiitti tarjouksesta, mutta vastasi pitävänsä puolustautumisen parempana.

Pitempiin keskusteluihin hän ei ryhtynyt, lyhyesti ja päättävästi hän lähetti luotansa lähettiläät.

Mutta kun kaikki olivat poissa ja hän Katariinan kanssa kahden suuressa linnansalissa, peitti hän kasvonsa käsillään ja puhkesi epätoivoon.

"Nyt olemme pakotetut luottamaan omiin voimiimme; suretko sitä?" kysyi Katariina melkein nuhdellen.

"Oi Katariina, minä en ole niin vahva kuin sinä, ja minusta näyttää toivottomalta se taistelu, johon olemme antautuneet. Kuolema ja perikato ovat tulossa."

"Parempi niinkin kuin pelkurimaisesti väistyä."

"Entä sinun ylpeät unelmasi?"

"Mitä ovat tähtienselittäjät ennustaneet sinulle?"

"Surua ja pilkkaa ja sitten kultainen kruunu."

"Eikö tämä ole juuri niin?"

"Voihan sen selittää kuolemaksikin ja…"

"Epäilijä!… Heitä pelkosi, se ei ole arvosi mukaista, sanon minä!"

"Sitten tahdon taistella, taistella epätoivon vimmalla viimeiseen mieheen."

"Taistella viisaana päällikkönä, joka kerran saa suuremman sotajoukon johdettavakseen. Mahdottomia sinun ei pidä tekemän, ei paneman alttiiksi kenenkään henkeä, mutta osoittaman, että olet taitava päällikkö, jota kannattaa palvella."

"Katariina, mistä sinä saat sanasi?"

"Sydämestäni."

"Niin pitää tapahtuman kuin sinä tahdot. Jos voitan, olet sinä koko elämäni johtotähti, jos kaadun…"

"Ei, Juhana", huudahti Katariina pontevasti; "sinä et kaadu, minäkin olen tutkinut tähtiä."

"Oletko? Milloin ja missä?"

"Sen saat tietää toisella kertaa! Rohkeutta! Mutta nyt he tulevat saamaan käskyjäsi."

"Menetkö sinä pois?"

"Menen, jotta ei näyttäisi siltä, kuin minä olisin toimiesi määrääjä."

"Hän on oikeassa, tuhat kertaa oikeassa", jupisi Juhana katsoen hänen jälkeensä, "mutta minä olen arka samoin kuin Eerik… meissä on paljon yhtäläisyyttä. Hänkin voi olla urhoollinen, ja minä tahdon näyttää, ettei hän ole minua miehuullisempi! Nyt toimeen, käyköön syteen tai saveen!"

Piiritys alkoi kohta senjälkeen, ja Juhana johti itse puolustusta; hän osoitti siinä suurta urhoollisuutta ja hänen onnistuikin kahdesti pakottaa hyökkääjät vetäytymään takaisin, mutta kolmas rynnäkkö, joka tehtiin kaksi kuukautta ensimäisen jälkeen, oli niin ankara ja äkkiarvaamaton, että kaikki vastustus oli turhaa.

Apuväkeä oli toivottu, mutta sitä ei saapunut ennenkuin se jo oli myöhäistä.

Kuultuaan, että vihollinen oli tunkeutunut linnaan, oli herttua kuin kivettynyt. Hän oli nyt siis julman veljensä vallassa.

Samassa syöksyi Hogenskild Bielke usean herran seuraamana vangitsemaan häntä; heidän joukossaan oli eräs Antti Niilonpoika Sabelfana, joka vastikään oli tullut aateloiduksi. Paljastettu väkipuukko kädessä hän juoksi antamaan herttualle kuoliniskua, mutta Klaus Boye työnsi hänet takaisin pelastaen Juhanan, joka heti antautui.

Tämä tapahtui elokuun 12 p:nä 1563.

Valmistukset Ruotsin-matkaa varten olivat jo tehdyt ja herttua puolisoineen, palvelijoineen vietiin laivaan.

Ennen piiritystä oli Katariina jo lähettänyt pois etevimmät naisensa; häntä liikutti hyvin vähän se, että hän täten erotti kaksi lempivää sydäntä.

"Enkö koskaan enää saa nähdä häntä?" kysyi Eerik Sture syvästi liikutettuna.

"Kyllä, jos voitamme."

Hänetkin vietiin vankina samaan laivaan, johon korkea herrasväkikin.

Koko matkalla herttuatar pysyttäytyi puolisonsa likeisyydessä koettaen rohkaista ja lohduttaa häntä. Mutta ensi kerran näytti siltä, kuin hänen sanansa eivät olisi vaikuttaneet mitään herttuaan. Äänettömänä ja toivottomana hän tuijotti eteensä; olipa kuin hän olisi nähnyt pyövelin miekan riippuvan päänsä päällä.

Aivan lähellä Vaxholmaa näytettiin herttuattarelle erästä laivaa; siinä oli Yrjö Pietarinpoika ja muutamia muita kuninkaan kätyreitä.

Herttuatar poistui heti kannelta mennen taakseen katsomatta hyttiinsä.

Pian senjälkeen ankkuroitiin laiva, ja äsken mainitut nousivat siihen.

Yrjö Pietarinpoika meni suoraa päätä herttuan luo ja rupesi häntä herjaamaan; mutta tämä ei näyttänyt kuulevan eikä käsittävän mitään, niin ankaran mielenliikutuksen vallassa hän oli. Vasta vähitellen hän palasi tajuntaansa, mutta samalla heräsi hänessä myös oman arvonsa tunteminen ja viha.

"Minua ja minun asioitani tuomitsevat keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat, mutta et sinä, senkin papinkakara!" huudahti herttua suuttuneena.

"Te olette jo tuomittu", kirkui Yrjö, "ja olette nyt vankina kuninkaan mielivallan alaisena. Kukaan ei voi teitä enää auttaa! Eikä sitä kukaan koettanekkaan."

Juhana kysyi, mihin häntä vietiin.

"Gripsholmaan", kuului vastaus, "yhden ainoan palvelijan seuraamana."

Senjälkeen käskettiin kaikkien siirtyä toiseen laivaan ja herttuaa varten tuotiin kahleet.

Nähdessään ne hän purskahti itkuun. "Tämän ovat muut saaneet aikaan! Sanokaa suoraan, oletteko tulleet surmaamaan minua nyt heti vai viivytelläänkö siinä toistaiseksi?"

"Minä vain tottelen kuninkaani käskyjä ja pyydän hänen puolestaan heti päästä ruhtinattaren puheille."

Juhana katsoi häneen terävästi. "Tule", sanoi hän ja meni edellä herttuattaren hyttiin.

Yrjö kumarsi syvään ja selitti tulleensa kuninkaan valtuuttamana esittämään hänelle kaksi ehtoa. Toinen oli se, että hän kaikkine hovinaisineen saisi asianmukaisen ylläpidon jossakin kuninkaan linnassa. Jos hän sitävastoin tahtoi seurata herttuata, sai hän vankilaan ottaa mukaansa ainoastaan kaksi palvelijatarta.

Katariina tarkasti häntä terävästi hänen puhuessaan; kun hän oli lopettanut, veti hän kihlasormuksen sormestaan ja piti sitä hänen silmiensä edessä sanoen: "Lukekaa!"

"Ei muu kuin kuolema", luki Yrjö. "Se on minun päätökseni", vastasi hän, mutta vaipui samassa tainnoksiin.

Herttua nosti hänet itkien ylös.

Aluksen viereen oli laskenut pursi; siihen täytyi ruhtinaallisen parin siirtyä Yrjö Pietarinpojan anastaessa kaikki heidän kirstunsa kalleuksineen, kirjeineen ja asiakirjoineen. Matka suunnattiin Gripsholmaa kohden, mutta kun purren oli kuljettava Söderströmin kautta, käskettiin herttuan istua kannella. Katariina seurasi häntä.

Lukemattomia ihmisjoukkoja näkyi rannalla kaikkialla; oli levinnyt huhu, että herttua oli murhattu ja joku toinen pantu kahleisiin hänen sijaansa.

Se seikka, että nyt nähtiin herttua todellakin ja hänen rinnallaan kalpea ruhtinatar, joka elottomasti tuijotti eteensä, vaikutti yhtä liikuttavasti. Mutta osanotto oli äänetön; olisipa ollut vaarallistakin antaa sen puhjeta sanoiksi.

Vielä kerran täytyi purren laskea laivan viereen, ja koko kansanjoukon silmien edessä pantiin uudelleen tarkastus toimeen; tällä kertaa tarkastettiin ruokatavarat, tavattiinpa myös muutamia arkkuja, joissa oli koristuksia. Senjälkeen annettiin käsky matkan jatkamiseen.

Kun pursi sitten saapui Riddarholman selälle, näkyi Skinnarvikin vuoren huipulla useita mestauslavoja ja pyöriä; onneton Juhana Hästesko, herttuan uskollisin ystävä, ja hänen palvelijansa olivat siellä naulittuina.

Kyyneleet virtailivat Juhanan silmistä. "Uskolliset ystäväni!" huudahti hän kääntyen pois tuosta surullisen kauheasta näystä.

Matkaa jatkettiin senjälkeen yhtä menoa Gripsholmaan.

Vankihuone oli ajan tavan mukaan hyvin varustettu ja maalattu, ja siitä oli näköala kauniille Gripsholman lahdelle, mutta lattia oli paksuista lankuista ja ikkunoissa oli vankat rautaristikot.

Vangit saivat kirjoja, mustetta ja kyniä sekä yleensä kaikkea, mitä tarvitsivat terveytensä säilyttämiseksi ja aikansa kuluttamiseksi. Ruhtinatar sai luvan oleskella puutarhassa, kuitenkin valvonnan alaisena, herttuan sitävastoin täytyi pysyä huoneessaan.

Heidän vastaisesta kohtalostaan ei annettu minkäänlaisia selvityksiä. Kuningas oli maan eteläosassa käymässä sotaa tanskalaisia vastaan, ja kaikki riippui hänestä.

Ensimäiseen kovaan iskuun näytti herttuatar menehtyneen, mutta naissielussa on joustavuus, joka pitemmän vastoinkäymisen aikana pikemmin vaikuttaa kiihottavasti kuin masentavasti, ja niin oli Katariinankin laita.

Juhanaa sen sijaan vaivasi toisinaan epätoivo, toisinaan hän taas heittäytyi tylsään välinpitämättömyyteen. Katariina teki kaiken voitavansa palauttaakseen hänen rohkeutensa.

Vähitellen hän sai hänet kuuntelemaan sitä hengellistä lohdutusta, jota hän antoi, ja lopulta ottamaan osaa hänen rukouksiinsakin. Sillä välin täytyi Juhanan kertoa Katariinalle Eerikistä, vieläpä pienimpiin yksityisseikkoihin saakka. Hän punnitsi kaikkia mahdollisia seikkoja, jotka olivat heidän puolestaan ja heitä vastaan, ja etenkin halusi hän tietää, mitä maailmassa tapahtui.

Hän sai kyllä kirjoittaa, mutta kukapa rohkenisi antaa hänelle tietoja tapahtumista?

Se saattoi käydä laatuun ainoastaan käyttämällä juonia — ja kultaa.

Onneksi olivat hänen kallisarvoisimmat koristeensa olleet hänellä pukimissaan, eikä Yrjö Pietarinpoika ollut uskaltanut ryhtyä persoonalliseen tarkastukseen; näitä saattoi hän nyt käyttää avukseen.

Palvelijattaret olivat helposti lahjotut; kumpaisellakin oli veli ja sulhanen sodassa, ja Katariina sanoi heille, että he päällystön kautta voisivat saada tietoja heistä.

Itse hän kirjoitti kirjeet, joissa mainittiin, että he olivat onnettoman herttuattaren palveluksessa Gripsholman linnassa. He eivät tienneet mitä linnan ulkopuolella tapahtui, mutta he tahtoivat kernaasti tietää, mitenkä heidän rakkaat omaisensa voivat; missä he itse oleskelivat, se oli jo sanottu.

Ei ollut paljon toivoa saada vastausta tällaiseen kirjeeseen; kaikki riippui siitä, minkälaisiin käsiin se joutui, ja oliko herttua Juhanalla, niinkuin hän itse väitti, todellakin ystäviä ja puoluelaisia aatelistossa.

Katariina oli jo heittänyt melkein kaiken toivon vastauksen saamisesta, kun kaksi kuukautta senjälkeen annettiin hänelle suuri kakku, jonka sisästä sitä halkaistaessa löytyi useita tiheästi kirjoitettuja papereita ilman osoitetta ja allekirjoitusta.

Katariina saattoi tuskin hillitä iloansa; hän sanoi palvelijattarille, että hänen ensin täytyi yksin tavaella kirjeet, sitten hän vasta tekisi heille selkoa niistä.

Kun hän tuli sisälle herttuan luo, hämmästyi tämä niin hänen ulkomuodostaan, että kysyi: "Mitä on tapahtunut?"

Katariina laski paperit hänen käteensä, ja he lukivat.

Niissä oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kertomus sodan vaiheista, ilman liioittelua, mutta koko sen kauhistava todellisuus, Sodan syynä oli, että Tanskan kuningas oli ottanut vaakunaansa kolme kruunua, ja kun hän ei tahtonut luopua siitä, oli kuningas Eerik panettanut sekä Tanskan että Norjan vaakunat sinettiinsä. Lisäksi olivat Ruotsin lähettiläät, jotka olivat lähetetyt Eerikin puolesta kosimaan Hesseniin, pidätetyt Kööpenhaminassa.

Uskoteltiin, että laivasto sitten oli varustettu morsianta noutamaan, mutta se kohtasikin Tanskan laivaston Bornholman luona. Riitaisuuksista tervehdyslaukauksien suhteen syntyi taistelu, jossa amiraali Jaakko Bagge anasti Tanskan amiraalilaivan ja kaksi muuta alusta. Tämän johdosta palkitsi kuningas Eerik häntä juhlakulkueella, jossa tanskalaiset vangit kuninkaan hovinarrin johtamina kulkivat sidottuina ja päät paljaiksi ajeltuina.

Vastaukseksi tähän tuli sodanjulistus Tanskasta ja Lyypekistä, jolta Eerik oli kieltänyt kaupan Narvassa tahtoessaan siirtää Venäjän kaupan Rääveliin.

Tanskalaiset olivat alottaneet sodan piirittämällä Elfsborgin, jonka he pian valloittivatkin, kun sitä huonosti puolustettiin.

Kuningas Eerik oli senjälkeen hyökännyt Hallantiin ja piirittänyt Halmstadia, mutta kuultuaan, että kuningas Fredrik II oli lähestymässä, oli hän heti jättänyt leirin antamatta minkäänlaisia määräyksiä, ja tanskalaiset olivat lyöneet Ruotsin joukot, jotka peräytyessään olivat hajaantuneet.

Siitä huolimatta oli kuningas kansalle toimittamassaan kirjelmässä ilmoituttanut, että "sen rykmentin urhoollisuuden tähden, jonka hän itse oli opettanut ja harjoittanut, tämä peräytyminen oli päättynyt voittoon".

Kirjeen kirjoittaja lisäsi: "Niin pian kuin jokin tappio kohtaa kuninkaallisen majesteetin sotajoukkoa, on huhu siitä heti tukahutettava, mutta vihollisista saavutettu voitto on heti saatettava kaikkien tietoon."

"Kaikki on nyt poltettuna, hävitettynä ja tuhottuna Sölvesborgiin asti, ja" — niin päättyi kertomus — "me olemme paluumatkallamme lähettäneet muutamia huoviosastoja polttamaan ja hävittämään molemmin puolin sitä tietä, jota kuljemme." Siihen kirje päättyi.

"Hän on mielipuoli!" virkkoi herttuatar kauhistuen.

"Jos hän unohtaa meidät, niin asia menee itsestään", mutisi herttua toiveiden hänessä taas herätessä.

"Ja sitten, Juhana?"

"Kostoa!"

8.

KUNINGATARTA ETSITÄÄN.

Meidän on palaaminen useita kuukausia taaksepäin kertomuksessamme.

Onnistumaton merimatka ei ollut säikähyttänyt Eerikkiä; nyt hän aikoi Tanskan, Saksan ja Alamaiden kautta matkustaa Englantiin.

Hänen ministerinsä saivat käskyn hankkia hänelle luvan siihen ja keskustella panttivangeista hänen persoonansa turvaamiseksi, ja valtakunnan aatelin piti saapuman Jönköpingiin seuratakseen häntä rajalle.

Samaan aikaan hän kirjoitti Gyllenstjernalle, että tämä koettaisi lahjoa englantilaisen neuvoston lupaamalla heille eläkkeitä, ja jos joku voisi poistaa päiviltä kuningattaren rakastetun, Leicesterin herttuan, niin kuningas ei paljoksuisi 10,000 taaleria.

Mutta vieläkin enemmän: hän käski Gyllenstjernan sanoa herttualle, että Ruotsin kuningas omassa korkeassa persoonassaan tarjoutui julkiseen taisteluun hänen kanssaan joko Skotlannissa tai Ranskassa.

Vielä tähänkään ei tuo kuninkaallinen hupsu ollut tyytyväinen. Hän kysyi neuvoston mielipidettä, eikö olisi syytä ryhtyä naimahommiin myöskin muilla suunnilla.

Omin päin hän lähetti erään uskottunsa Skotlantiin katsomaan, oliko kuningatar Maria "niin herttainen kuin kaikki sanoivat", ja pian senjälkeen täytyi Pietari Brahen matkustaa sinne häntä kosimaan.

"Jos se tulisi tiedoksi Englannissa", tuumaili Eerik, "niin voisihan sanoa sen olleen vain sitä varten, että Elisabet viimeinkin antaisi suostumuksensa Ruotsin kuninkaalle."

Kaiken tämän ohessa työskenteli Eerik ahkerasti ystävänsä ja uskottunsa Yrjö Pietarinpojan kanssa.

Ei liene niin huonoa hallitusta, ettei jotain hyvääkin olisi sen aikana toimitettu, ja Eerikin hallituskauden alkupuolelta on mainittava useita hyviä asetuksia.

Rahvaan vapauttamiseksi matkusta jäin väkivaltaisuuksista uudistettiin asetus kestikievareista eli majataloista, joissa jokainen oli velvollinen maksamaan mitä oli tarvinnut.

Katolilaisuuden monilukuisia juhlapäiviä vähennettiin ja monia jumalanpalveluksessa niiltä ajoilta vielä säilyneitä juhlamenoja poistettiin.

Yrjö Pietarinpoika ei laiminlyönyt myöskään sitä, mikä oli hänen hyörimisensä ja pyörimisensä tärkeimpänä päämääränä.

Aateliston ja mahtavien masentaminen oli hänen ajatuksissaan päivällä, unissaan yöllä.

Heidän ylpeydestään ja röyhkeydestään, heidän vallanhimostaan, heidän etuoikeuksien väärinkäyttämisestään ja siitä tunnottomasta sydämettömyydestä, jolla he kohtelivat alustalaisiansa, sai Yrjö rauhoitusta tunnolleen kostonhimossaan, jota hän ei voinut tyydyttää vähemmällä kuin kokonaan masentamalla ja musertamalla heidät.

Suurella taitavuudella hän oli tehnyt suunnitelmansa, johon Eerik heti suostui.

Erityinen korkein tuomioistuin, jota nimitettiin "kuninkaan lautakunnaksi", perustettiin.

Jäsenten luku siinä määrättiin kahdeksitoista; kuitenkin voitiin tärkeissä tapauksissa kutsua siihen lisäjäseniksi aatelisia, porvareja ja pappejakin.

Varsinaisesti istui siinä kuninkaan valitsemia luottamusmiehiä.

Kuninkaallisen lautakunnan piti joka kolmas vuosi kulkeman ympäri suuremmissa kaupungeissa, etenkin suurien markkinain aikana, ja tuomitseman "kuninkaan tuomioita".

Tämä oikeusistuin sai pian, samoin kuin tähtikamari Englannissa, verituomioistuimen luonteen, joka tuomitsi hengiltä joukoittain ihmisiä n.s. valtiorikoksista tai pienemmistäkin hairahduksista, ei Ruotsin lain, vaan kuninkaan mielivallan mukaan.

Mutta siinä olikin Yrjö Pietarin poika alituisena syyttäjänä. Laitos oli juuri hänen mielensä mukainen, ja hänen syytöksensä olivat niin ankaria, että lautakunta harvoin rohkeni tuomita vapaaksi ketään, jonka hän oli syylliseksi sanonut.

Eerikin kohtuuton tuhlaavaisuus oli uskomattoman pian lopettanut kaiken rahan "Eskilin kamarista", ja muutamia kuukausia kruunauksensa jälkeen hän kirjoitti Juhanalle pyytäen rahaa lainaksi, koska sitä nyt ei ollut käsillä, ennenkuin jäljellä oleva hopea oli ehditty lyödä rahaksi.

Heti senjälkeen saapui tieto Juhanan naimisesta sekä samalla kertaa huhu, että herttua oli langollensa lainannut perimänsä suuren hopeavaraston saaden pantiksi seitsemän linnaa Liivinmaassa.

Avioliittosopimuksen ehdot pidettiin salassa; oli siis selvää, että herttua tahtoi anastaa itselleen itsenäisen aseman Suomessa.

Silloin Eerik vimmastui; Puolaa vastaan julistettiin sota, ja Suomen aateli sai käskyn täysinvarustettuna lähteä Liivinmaahan.

Juhana itse haastettiin oikeuden eteen Tukholmaan; mutta herttua vangitsi kuninkaan lähettiläät ja kehotti suomalaisia puolustukseen; lopun me jo tiedämme.

Sitä ennen olivat jo kuninkaan syytöksen johdosta säädyt tuominneet Juhana herttuan kuolemaan kapinallisuudesta, ellei kuningas tahtoisi käyttää armoa oikeuden asemesta.

Mutta tällä ei ollut rohkeutta panna tuomiota täytäntöön; tuska ja pelko täyttivät hänen mielensä, eikä hän voinut tehdä mitään päätöstä.

Yrjö Pietarinpoika puhui kyllä "vaaleista hiuksista" arvellen, että kuningas pani alttiiksi oman henkensä.

Äitipuoli ja sisarukset taas rukoilivat häntä, ettei hän suostuisi tekoon, jota hän sekä ajassa että iankaikkisuudessa saisi katua.

Ah, Eerik sekä tahtoi että oli tahtomatta! Viisaus käski panemaan tuomion täytäntöön, mutta omatunto kielsi.

Arkuus, pelko siitä, mitä maailma sanoisi, pidätti murhaavaa kättä.

Hän kysyi neuvoa tähdiltäkin, ja ne ennustivat hänelle vain tuhoa.

Kun hän tunsi sydämensä surun ja huolien painostamaksi, meni hän pikku Kaarinan luo. Hänet nähdessä tyyntyi aina levottomuus hänen sydämessään.

Mutta eräänä päivänä, kun hän tuli Kaarinan luokse, istui tämä eräässä nurkassa kumarassa ja itki.

"Mikä sinun on, Kaarina?" kysyi hän.

Mutta itkultaan ei tämä kyennyt puhumaan mitään.

"Voi sitä, joka on tehnyt sinulle pahaa!"

"Ei sitä ole kukaan tehnyt."

"Ja kuitenkin itket."

"Hän on kuollut!" nyyhkytti Kaarina.

"Kuka hän?"

"Rakas veljeni!"

"Mutta olenhan minä sinulla; minä en tahdo, että sinä huolit kenestäkään muusta", sanoi kuningas kietoen käsivartensa hänen ympärillensä.

"Eikö sinullakin oli veljiä, kuningas Eerik? Etkö sinäkin surisi, jos joku heistä kuolisi? Minulla on vain tämä ainoa, ja hän on minulle rakkaampi kuin kukaan muu!"

"Rakkaampi minuakin?"

"Täällä on sijaa teille molemmille", sanoi Kaarina laskien kätensä sydämelleen.

"Kuka on sanonut, että hän on kuollut?"

"Tohtori."

"Lörpöttelijä!"

"Miksi hän puhuisi minulle toisin kuin asia on? Sitäpaitsi tiesin sen jo ennenkin."

"Mistä?"

"Näin hänet unissani… Uh", lisäsi hän vavisten, "se oli kauheaa!"

"Mikä?"

"Minä näin hänet merellä pienessä veneessä; eräs vanha mies oli hänen kanssaan… niin, minä olen nähnyt hänet ennenkin, mutta en muista missä… en tiedä mistä syystä vene kallistui ja Jens putosi mereen… hän tuli kohta taas ylös aikoen tarttua veneeseen, mutta silloin tuo ilkeä mies löi häntä airolla… ja niin hän vaipui tulematta enää näkyviin."

Kalpein poskin ja silmät kyynelissä tyttö kertoi tämän.

"Ja sen sinä olet uneksinut?"

"Niin, mutta uskon sen todeksi."

"Minkätähden sinä uskot sen?"

"Onhan hän kuollut!"

"Mutta ei sillä tavalla; minä tiedustelen sitä."

"Sitten olen tuumaillut, kuningas Eerik, että olisi parasta, että lähtisin täältä."

"Tahdotko hyljätä minut?"

"Minä kaipaan sinua kyllä paljon, mutta isäni ja äitinikin ovat minulle rakkaat."

"He saavat tulla sinun luoksesi."

"Kiitoksia. He kertovat minulle Jensistä, ja me kaikki kolme itkemme häntä yhdessä."

"Mutta yksi asia sinun täytyy luvata minulle."

"Mikä se on?"

"Älä koskaan puhu, että jätät minut. Sinä et tiedä, Kaarina, kuinka paljon sinusta pidän."

"Minäkin pidän sinusta hyvin paljon, kuningas Eerik."

"Sinä saat kärsiä hyvin paljon herjausta minun tähteni."

"En, leskikuningatar on hyvin hyvä."

"Mutta entä prinsessat?"

"He eivät kyllä huoli minusta."

"Eikö prinsessa Annakaan?"

"Hän vähemmin kuin muut."

Kaarinan luona kuningas kirjoitti kirjeen, jossa hän määräsi, että Kaarinan vanhemmat seuraavana päivänä oli tuotava tyttärensä luo. Suureksi ilokseen sai Kaarina itse kirjeen haltuunsa lähettääksensä sen kenen mukana tahtoi.

Kun kuningas tuli huoneeseensa, lähetti hän heti kutsumaan Beureusta.

Tämä tuli tavattoman kalpeana ja liikutettuna.

Eerik katsoi häneen tutkivasti.

"Onko se totta?" mutisi hän.

"On, teidän armonne."

"Simon mestariko se…"

"Niin."

"Hän ei saa koskaan enää näyttäytyä täällä!"

"Ei, ei koskaan enää."

"Kuinka hän saattoi…"

"Se oli ihme."

"Mutta oliko se välttämätöntä?"

"Jos hän olisi kohdannut Kaarinan…"

"Sitä hän ei saanut."

"Simon on estänyt sen."

"Kaarina kyllä pian lohduttautuu; minä en tahdo, että hänen sydämensä on kiintynyt keneenkään muuhun kuin minuun."

"Minä tahdon tästäpuolin vartioida häntä."

"Tarkemminko kuin ennen?" kysyi Eerik hymyillen.

"Hän on kuin karitsa susien keskellä."

"Siinä olet oikeassa."

"Tahdon antaa henkeni suojellakseni häntä."

"Et saa antaa hänen tietää…"

"En, en, hänen tietämättömyytensä on hänen onnensa."

"Hänen tähtensä annan Juhanan elää. Etpä usko, kuinka kauniisti hän puhui sisaren rakkaudesta."

"Niin, hänen oppinsa on rakkaus kaikkia kohtaan."

"Jumala tietää, mistä hän saa tämän oppinsa; minä en ole koskaan sitä oppinut."

Vaikuttivatko sen ehkä tunnonvaivat, mutta Eerik ei käynyt Kaarinan luona useaan päivään. Hän tahtoi, että tällä olisi aikaa lohduttautua, ja sentähden hän saikin pitää äitinsä luonaan kokonaisen viikon, jonka jälkeen tämä lähti Ångermanlantiin, mihin hänen miehensä oli siirretty.

* * * * *

Olemme tähän asti hyvin vähän puhuneet prinsessa Annasta, joka oli kolmas Kustaan tyttäristä.

Hänestä ei yleensä olekkaan paljon mainittavaa. Ollen sisaruksista vähimmin kaunis vetäytyi hän itsestään enemmän erilleen maailmasta.

Cecilian onnettomuuden jälkeen pyysi hän niin innokkaasti saada seurata sisartansa Katariinaa Itä-Frieslandiin, että kuningas lopuksi suostui hänen pyyntöönsä.

Sentähden hän ei ollutkaan läsnä isänsä kuolinvuoteella eikä veljensä kruunauksessa.

Hänestä saapui harvoin tietoja, hän oli kuin unohdettu.

Silloin tuli kuningas Eerikille kirje Reinin rajakreiviltä Yrjö Juhanalta, ja siinä tämä pyysi prinsessa Annan kättä.

Häneltä itseltään seurasi kirje samassa.

Siinä hän mainitsi antaneensa sydämensä rajakreiville ja toivoi, ettei hänen rakkaalla veljellään olisi mitään heidän liittoansa vastaan.

Mutta hän ei tahtonut viettää häitänsä muualla kuin Tukholmassa, jonne hän toivoi saapuvansa jo syyskuussa, ja hänen sulhasensa piti tulla sinne tapaamaan häntä.

Uutinen oli yhtä odottamaton kuin vastenmielinenkin kaikille muille paitsi leskikuningattarelle.

Jokaisella oli omat toivomuksensa, joita ei kukaan tahtonut saattaa julkisuuteen, ja vaikka Anna oli perheen jäsen, oli hän jo ehtinyt vieraantumaan omaisistansa.

Hän tuli yhtä yksinkertaisena kuin oli lähtenytkin ja otti paikkansa perheessä niin luonnollisesti, kuin ei koskaan olisi sitä jättänytkään.

Juhana herttua ja hänen puolisonsa olivat vähää ennen tehneet surullisen matkansa Ruotsin saariston halki; kaikki puhuivat vielä kauhistuksella siitä, mutta Anna ei näyttänyt tietävän mitään. Matkallaan hän oli tavannut Eerikin Halmstadissa; tämä oli toivottanut hänet tervetulleeksi ja sanonut aikovansa pian tulla Tukholmaan.

Cecilian kihlaus Badenin maakreivin kanssa oli nyt lopullisesti päätetty, mutta prinsessa oli niin oikullinen, että Anna ihmetteli, miten maakreivi voi sietää sitä.

Tämä kuitenkin vain hymyili, mutta milloin hän ei luullut kenenkään huomaavan, saattoi havaita halveksimistakin niissä silmäyksissä, joita hän loi kauniiseen morsiameensa.

Mikä oli kaikkeen tähän syynä?

Anna ilmaisi epäilyksensä ja pelkonsa leskikuningattarelle.

"Minä luulen, että maakreiviä viehättävät hänen suuret myötäjäisensä", vastasi Katariina.

"Onko mahdollista, että Cecilia rakastaa häntä?"

"Sitä en usko."

"Miksi hän sitten menee naimisiin?"

"Cecilialla on hyvin kevytmielinen luonne", vastasi Katariina vältellen.

Anna oli vaiti hetkisen.

"Minun täytyy puhua hänen kanssaan", virkkoi hän sitten; "mutta myöskin Sofia ja Elisabet ovat muuttuneet."

"Se onkin tätä nykyä suurin suruni."

"Etkö tiedä syytä siihen?"

"He eivät luota minuun."

"Voitko arvata syytä?"

"Luulen voivani."

"Olen kyllä nykyään vain vieras teidän keskellänne, mutta lähimmät omaiseni ovat kysymyksessä ja katson oikeudekseni saada tietää sen."

"Se vain tuottaisi surua sinulle."

"Minä voin pakottaa heidät luottamaan minuun", huudahti Anna kiihkeästi.

"Jos oikein arvaan, ovat he liiaksi sidotut siinä suhteessa", vastasi kuningatar kauhistuen.

"Mutta puhu, Katariina, puhu taivaan tähden!" rukoili Anna hellästi.

"No sitten sanon sinulle mitä en ole kenellekään ilmaissut, mutta ensiksi täytyy minun kertoa, mitä itse olen kokenut."

Ja hän kertoi Romanan surullisen tarinan ja salaovien löytämisen.

Hän lopetti sanoen: "Aivan epäilemättä prinsessat ovat saman vaikutuksen alaisia."

"Etkö ole puhunut heidän kanssaan?"

"He vastaavat, että minun vaikutusvaltani on loppu, heillä ei ole minun kanssani mitään tekemistä. Ainoastaan maailman tähden olemme vastaiseksi yhdessä."

Kyyneleet helmeilivät hänen kalpeilla poskillaan, kun hän poispäin kääntyneenä sanoi tämän.

Anna syleili häntä hellästi.

"Anna anteeksi isälleni, että hän anasti sinulta nuoruutesi onnen! Anna anteeksi meille, hänen lapsilleen, että kylminä, tympeinä olentoina olemme lisänneet kiviä kuorman päälle!"

Katariina syleili häntä vuorostaan, ja he itkivät molemmat yhdessä.

"Sano minulle", kysyi taas Anna, "onko se Bellini?"

"Hänestä kaikki on lähtöisin, mutta se ase, jota hän käyttää apunaan, on tätä nykyä paljon vaarallisempi."

"Kuka se on?"

"Lecoeur, esilukija."

"Hänet voi lähettää pois."

"Ei vielä."

"Mikä estää?"

"Molemmat rakastavat häntä."

"Sofiako?… Elisabetko?"

"He voivat ehkä salata sen muilta, mutta eivät minulta."

"Mutta Saksin herttuahan on saanut Sofian suostumuksen."

"Luulen, että Lecoeur on hänet taivuttanut siihen."

"Mitä tarkoitusta vartan?"

"Saadakseen hänet täältä pois ja kokonaan valtaansa."

Anna istui voimattomana. "Herttua ei minua miellytä", sanoi hän viimein.

"Hän on tuhlari, turhamainen ja kevytmielinen ihminen; Sofia huomaa sen kyllä."

"Ja suostuu kuitenkin."

"Hän on antanut lupauksensa, sanoo hän."

"Se on kauheata! Mutta mitä Elisabet sanoo?"

"Minä luulen, että molemmat sisaret tietävät toistensa rakkauden; he ovat vihanneet toisiansa, mutta nyt he itkevät toistensa sylissä."

"Mikä tulee tästä lopuksi?"

"Ranskan ministeri on kysynyt, eikö Elisabet tahtoisi mennä naimisiin kuningas Henrik III:n kanssa. Eerik ihastui kovin, mutta Elisabet kirkui alussa: Ei, ei, minä en mene koskaan naimisiin."

"Eikö hän sanonut mitään syyksi?"

"Seuraavana päivänä hän selitti olevansa siihen taipuvainen; se oli muka suurempi kunnia kuin hän ansaitsikaan."

"Mikä sai tämän mielenmuutoksen aikaan?"

"Lecoeur, luullakseni. Kuka tietää, eikö koko tuuma liene jesuiittain alkuunpanoa; he tahtovat tärvellä koko Kustaa Vaasan perheen."

"Minun ja sisareni Katariinan suhteen ei se ainakaan onnistu", huudahti Anna; "yrityksiä on kyllä tehty, mutta hyvin pian torjuttu."

"Pysykää uskollisina."

"Sen teemme."

"Suokoon Jumala, että voisit tehdä jotakin Juhanan hyväksi."

"Voiko Eerikin aikomus olla ottaa hänet hengiltä?"

"Jos Yrjö Pietarinpoika saa määrätä, niin kyllä siten käy."

"Totteleeko hän häntä kaikessa?"

"Useimmiten."

Molemmat istuivat hetkisen ääneti. "Eerik parka!" sanoi Anna. "Sinä säälit häntä?"

"Paljon enemmän kuin Juhanaa."

Katariina ojensi hänelle kätensä. "Niin minäkin", sanoi hän.

"Aina tuosta onnettomasta iskusta asti, jonka hän sai päähänsä, ei hän ole ollut täysin tasapainossa."

"Mutta hallitsee kuitenkin maata ja valtakuntaa."

"Oi kurja, kurja synnyinmaani, mitä kohtaloja kohden kuljetkaan!"

"Jumala sitä suojelkoon!"

"Entä Maunu, miten on hänen laitansa?"

"Hän elää unelmissaan."

"Ne eivät ainakaan viene turmioon."

"Säännötön elämä tekee sen. Maunu jäi aikaisin itsekseen."

"Eikä hänellä ollut vastustusvoimaa… Niin, niin, niin se on; sentähden on hän joutunut turmioon."

"Turmiolla hän ei ole, mutta se johtuu siitä…"

"Miksi vaikenet?"

"En tahdo enempää saattaa sinua levottomaksi."

"Eikö minun oikeuteni ja velvollisuuteni ole tyhjentää surumalja pohjaan asti; älä peittele minulta mitään."

"Sinun tulee ehkä saada tietää se. Eerik ei saa tuomita Juhanaa kuolemaan ilman veljiensä suostumusta. Kaarle on vielä alaikäinen, Maunu on jäljellä."

"Hän ei siihen koskaan suostu."

"Hänet voi siihen vietellä."

"Eerikkö?"

"Ei, vaan Yrjö Pietarinpoika."

"Sen voi estää."

"Minä olen kirjoittanut hänen hoitajattarilleen, etteivät he saa koskaan laskea häntä näkyvistään, mutta prokuraattori ymmärtää paremmin kuin kukaan muu ottaa vaarin ajasta."

"Silloin Maunu menettää järkensä."

"Minä pelkään sitä."

"Mutta Kaarle, hän näyttää niin hiljaiselta."

"Niin hän onkin."

"Jo kolmentoistavuotiaana?"

"Hänen nuoressa päässään on kyllä vakavia ajatuksia."

"Vaikuttaneeko se, että hänen katseensa toisinaan on niin synkkä?"

"Niin luulen."

"Jospa hän tahtoisi avata sydämensä minulle."

"Sitä hän ei tehne kenellekään."

"Mutta on kauheata ajatella, ettei Kustaa Vaasan pojista kukaan astu isänsä jälkiä."

"Kaarle enimmän kunnioittaa hänen muistoansa."

"Miksi hän on niin harvoin täällä?"

"Hän arvelee olevansa velvollinen oleskelemaan siinä läänissä, jonka hänen isänsä on antanut hänelle, enkä minä uskokkaan, että hän enää viihtyisi täällä."

"Ei, täällä on niin toisenlaista kuin autuaasti nukkuneen isäni aikana."

"Minä toivon pian pääseväni täältä", sanoi Katariina lopuksi, "ennenkuin rakkaat muistoni käyvät nykyisen todellisuuden tahraamiksi".

* * * * *

Anna ei viivytellyt, vaan kävi pian puheisiin Cecilian kanssa.

Mutta, vastaukseksi tämä puhkesi soimauksiin ja solvauksiin. Mitä hänen sisarellaan muka oli tekemistä hänen kanssaan; hän sekä voi että tahtoi hoitaa itse asiansa. Itsestäänkö Anna oli tullut, vai oliko joku hänet lähettänyt?

Entisestä suloisesta ja rakastettavasta Ceciliasta ei enää ollut jälkeäkään; hänestä oli tullut ihana kostotar, joka raivoili muita vastaan, niinkuin ennen oli raivoillut itseään vastaan.

Anna oli hämillään, hän saattoi ainoastaan sydämensä kyllyydestä huudahtaa:

"Cecilia!"

Mutta äänessä oli täytynyt olla hyvin paljon sydämellisyyttä, koska se vaikutti tuohon onnettomaan niin, että hän purskahti valtavaan itkuun sanoen, ettei sitten isän kuoleman kukaan ollut huolinut hänestä, ja että nyt, kun hänen uskollinen imettäjänsäkin oli mennyt, hänen elämänsä oli aivan sietämätöntä.

"Senkötähden sinä menet naimisiin?"

"Sinä luulet kai, etten tee sitä rakkaudesta?" kysyi hän korskasti.

"Miksi muuten sitten?"

"En tiedä itsekään, mutta toivon, luulen, että se tuottaa tuskaa eräälle toiselle, ja siksi teen sen."

"Cecilia, minä en enää tunne sinua!"

"Luuletko, että itse tunnen itseäni? Miten he kaikki matelijatkaan jalkojeni edessä ja kerjäsivät silmäystä kauniista silmistäni ja hymyilyä pieniltä punahuuliltani! Jos toivomuksenkaan lausuin, miten kilpailivatkaan kaikki saadakseen täyttää sen! Miten kadehdittu olikaan se, joka sai viedä minut tanssiin, jalanjälkien pölyäkin suudeltiin, minä olin jumalatar, jota kaikki rukoilivat, ja nyt, nyt!…" Hän ratkesi ankaraan, puistattavaan itkuun.

Anna nojausi säälien häntä kohden. "Toivohan, rakas sisareni!"

Mutta Cecilia ei kuullut häntä.

"Pois annoin nuoren sydämeni, ja joskin kerran viehätyin huvien ja viettelysten pyörteeseen, en toki koskaan ollut uskoton. Aina uneksin rakastetustani; hän sanoi antaneensa anteeksi ja rakastavansa minua yhtä hellästi kuin ennenkin, ja minun nuori sydämeni sykki rajattomasta ihastuksesta. Minä halusin tulla suljetuksi hänen syliinsä, halusin tuntea hänen suutelonsa polttavan huulillani…" Hän vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten katkonaisesti: "Kallio ei ole kovempi kuin hän… ei jää kylmempi… ei kuolema katkerampi kuin hänen sanansa… mutta minä tahdon kostaa… kauheasti kostaa… yöt-päivät minä olen hautonut kostoa, nyt olen sen keksinyt… minä olen viisaampi, kekseliäämpi, juonikkaampi kuin kukaan on luullut tai aavistanutkaan."

"Älä tee mitään, jota kadut, Cecilia."

"Kadunko? — Sitä vain suren, etten ole keksinyt mitään vielä pahempaa."

"Tietääkö maakreivi, sulhasesi, tästä?"

"Hän hoitaa asioitansa ja minä omiani! Me sovimme yhteen kuin tuli ja vesi."

"Ja kuitenkin, Cecilia…"

"Juuri sentähden menemme naimisiin. Nyt olet saanut tietää mitä tahdot, mene nyt kertomaan sitä."

"En minä ilmaise perheemme häpeätä maailmalle", vastasi Anna, joka kalmankalpeana oli kuunnellut kauheaa tunnustusta.

Cecilia silmäili häntä. "Kuinka kalpea sinä olet; tuossa pöydällä on maalia, värjää poskesi ja huulesi punaisiksi. Niin minä teen, ennenkuin menen päivällispöytään. Saatpa nähdä, miten rakastettava voin olla. Varo vaan, kun sulhosi tulee, etten vie hänen sydäntänsä sinulta."

Cecilia piti sanansa; pöydässä hän oli säteilevä niinkuin tavallisesti, ja hopeanhelakkana kaikui hänen iloinen naurunsa. Hän laverteli ja laski leikkiä maakreivin ja Saksin herttuan kanssa, jotka hänen tähtensä katselivat toisiansa viistoon ja laskivat toisistaan kompasanoja.

Mutta se ei liikuttanut häntä enempää kuin Sofiaakaan; tämä näytti tarkkaavasti kuuntelevan, mitä valtiokansleri Niilo Gyllenstjernalla oli kerrottavaa, samalla kuin hän levottomasti silmäili Elisabetia, joka innokkaasti keskusteli italialaisen diplomaatin Bellinin kanssa.

"Ovatkohan nuo samaa mielipidettä", ajatteli Anna, "sen saan huomenna tietää."

Miten taitavasti he osasivatkaan väistää häntä! He suutelivat ja hyväilivät rakasta sisarta, puhuivat ilostaan, että hän taas oli heidän parissaan, mutta omista asioistaan he eivät käyneet puhumaan.

"Maunu herttua sai isäni suostumuksen", sanoi Sofia, "mutta minä olin silloin vain kolmentoistavuotias, ja hän arveli, että minä saisin odottaa häitäni, kunnes olen yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen; jos herttua siksi malttaa, en minä tahdo ottaa kättäni häneltä."

"Entä sinä, Elisabet?"

"Ranskan kuningas ei tahtone mennä naimisiin neljäntoista vuotiaan tytön kanssa, joten minulla on kyllä miettimisaikaa", vastasi hän teeskennellen hilpeyttä, samalla kuin hänen hienot, rakastettavat kasvonsa äkkiä kalpenivat.

Tuli sitten puhe Ceciliasta, ja sisarukset itkivät hänen kohtaloansa.

Badenin maakreivi oli raaka, epäsäädyllinen ihminen, ja jokainen voi kyllä ymmärtää, että Cecilia tulisi onnettomaksi hänen kanssaan.

"Minä en nähnyt isämme raamattua hänen yöpöydällään", sanoi Anna.

Molemmat sisaret loivat tietämättäänkin silmäyksen omille yöpöydilleen ja punastuivat.

Mutta Anna vaihtoi heti keskustelualuetta.

"Minä katselin eilen teidän esilukijaanne", sanoi hän. "Hän on viehättävän näköinen."

"Niin, eikö ole!" huudahti Elisabet vilkkaasti.

Sofia loi häneen varoittavan silmäyksen. "Hän on aivan erinomainen henkilö", sanoi hän.

"Oletteko kauankin tunteneet hänet?"

"Jo useita vuosia."

"Hän on myöskin meidän kielenopettajamme", huomautti Elisabet.

"Mitä kirjoja te luette?"

Molemmat punastuivat ja katsoivat toisiinsa.

"Legendoja", vastasi Sofia kiireesti.

"Minun täytyy hankkia tarkempia tietoja hänestä", sanoi Anna.

"Miksi niin?"

"Tiedättekö, onko hän jesuiitta?"

"Kyllä hän kuuluu Jeesuksen 'pyhään veljeskuntaan'."

"Siinä tapauksessa minä Itä-Frieslandin leskikreivittären puolesta tarjoan hänelle hyvin vaikutusvaltaisen paikan."

"Hän ei ota sitä vastaan!" huudahti Elisabet liekehtivin poskin.

"Hänen asemansa täällä on kyllä vaatimaton", huomautti Sofia, "mutta hän ei jätä sitä."

"Se riippuu hänen esimiehistään eikä hänestä itsestään."

"Me emme salli sitä, me emme salli sitä!" huudahti Elisabet kyynelsilmin.

Vavisten kietoi Sofia käsivartensa hänen ympärillensä.

"Tyynny, rakas sisareni! Me puhumme tästä Bellinin kanssa; ei kukaan, ei kukaan saa viedä häntä pois."

Sofia oli ainoastaan kuudentoistavuotias. Lapsiraukkoihin oli tämä vaikuttanut liika kiihkeästi; sentähden aukenivat heidän sydämiensä ovet selkoselälleen ja salaisimmatkin ajatukset pääsivät ilmi.

"Meiltä ei saa ryöstää ainoata ystäväämme, ainoata, joka ymmärtää meitä ja pitää meistä", nyyhkytti Elisabet. "Eikö totta, Sofia, ethän sinä salli sitä?"

"En koskaan, en koskaan!" vaikeroi tämä.

Anna kääntyi toisaalle, mutta kuunteli tarkkaavasti.

"Jos he antavat hänelle määräyksen, luuletko, että hän lähtee luotamme?"

"Hän ei voi, hän ei saa mennä", vastasi Sofia; "minä kiellän häntä."

"Niin teen minäkin", voihki Elisabet. "Hän on itse sanonut, että meillä on molemmilla yhtä suuri vaikutus häneen; eikö hän ole niin sanonut?"

"Huomenna tahdon puhua kahdenkesken hänen kanssaan."

"Ei, minä tahdon olla saapuvilla."

"Se on mahdotonta!"

"Te olette luvanneet ja vannoneet, ettette salaa mitään minulta", kirkui Elisabet aivan mielettömänä. "Ehkäpä tahdotte pettää minua molemmat!"

Lapsirakka heittäytyi lattialle ja kiemuroi kuin ankarissa tuskissa.

Mutta nyt Anna kääntyi.

"Ylös, Elisabet!" sanoi hän ankarasti.

Tämä totteli heti silmäillen arasti Annaa ja Sofiaa.

Viimemainittu oli vaipunut sohvaan kätkien päänsä tyynyihin.

Kuolonhiljaisuus vallitsi huoneessa hetken ajan.

Sitten Anna lähti verkalleen ovea kohden.

Sofia hypähti ylös ja asettui hänen tielleen.

"Mitä aiot tehdä?"

"Kirjoittaa arkkipiispalle, että hän tulee heti tänne."

"Minkätähden?"

"Tahdon sanoa hänelle, että kaksi Kustaa Vaasan tyttäristä on jo luopunut isänsä uskosta, että kavala jesuiitta on kietonut heidät verkkoonsa ja että hänen velvollisuutensa on pelastaa heidät ja saattaa ovela viettelijä mitä ankarimpaan rangaistukseen."

Anna oli puhunut hyvin voimakkaasti.

Sofia oli kalmankalpea; hän oli langennut polvilleen ja tarttui molemmin käsin sisareensa.

"Älä mene, älä mene!" huohotti hän.

Elisabet itkeä nyyhkytti.

"Minä tahdon seurata häntä kuolemaan asti!" sopersi hän.

"Sinä kai tahdot tehdä samoin?" kysyi Anna polvistuneelta Sofialta.

"Hän ei tiedä mitä hän puhuu", vastasi tämä harmistuneena.

"Minä luulen, että hän lausuu teidän molempain sydämen ajatukset."

"Niin teenkin", sanoi Elisabet itsepäisesti. "Kuinka monta kertaa oletkaan sanonut samoin!"

Sofia hypähti pystyyn huudahtaen:

"Vaiti!… Sinä saatat meidät molemmat onnettomiksi", lisäsi hän hiljaa.

Mutta nyt tarttui Anna kumpaistakin käteen ja veti heidät istumaan viereensä. "Tahdotteko kärsivällisesti kuunnella minua?"

He tahtoivat.

"Oletteko kuulleet Romanan historian?"

"Siinä ei ole sanaakaan totta."

"Vai niin, onko hän saanut teidät luulemaan niin?"

"Leskikuningattareen ei voi luottaa."

"Ei kai voine korkeaan isäämmekään luottaa?"

"Hän oli luopio!" huudahti Elisabet.

Sofia peitti silmänsä ja itki.

"Mitä te molemmat sitten olette, kun hylkäätte sen uskon, jonka puolesta isänne taisteli ja jota hurskas äitinne niin syvästi rakasti! Oletteko unohtaneet, mitenkä istuimme piirissä heidän ympärillään, miten isämme luki meille pyhää raamattua ja miten sitten kaikki yhdessä lauloimme 'Jumala ompi linnamme'? Sitten hän otti meidät syliinsä toisen toisensa perästä, suuteli ja siunasi meitä sanoen, että lasten suusta oikea Jumalan ylistys kaikuu."

"Sen olen unohtanut, unohtanut kaikki!" huudahti Elisabet melkein epätoivoisena.

Mutta Sofia oli kalmankalpea; hän ei voinut lausua sanaakaan.

"Eikö katolinen sano, että protestantti on ikuisesti kirottu? Voitteko uskoa semmoista?"

"En, minä peruutan lupaukseni, minä en tahdo tulla katoliseksi!" huudahti Elisabet. "Minä sanon hänelle sen."

"Hän sitä tahtoi."

"Meidän piti kääntymän, ennenkuin joutuisimme naimisiin."

"Tuliko hänen pitää teistä huolta siihen asti?"

"Tuli, hänen piti opettaman meitä ja aina menettelemän yhtäläisesti meidän suhteemme."

Taaskin hän loi epäilevän silmäyksen Sofiaan.

"Pyhä neitsyt, miten kalpea hän on!"

"Joudu, riennä, Elisabet, minun huoneessani on yöpöydällä hajusuolaa, nouda heti tänne sitä!"

Elisabet kiirehti ulos.

"Miten on laitasi?" kysyi Anna hellästi.

"Älä kysy!"

"Rakastatko häntä?"

"Äärettömästi!"

"Muista Ceciliaa!"

"Pelasta minut hänestä ja itsestäni!"

"Tahdotko luottaa minuun?"

"Täydelleen!"

Nopeasti oli Anna voittanut voittonsa, eikä hän laskenut sitä käsistään. Seuraavana päivänä hän antoi prinsessain läsnäollessa Lecoeurille eron hänen toimestaan.

Tämä tapahtui niin odottamatta, niin yllätyksenä, että Lecoeur mielettömänä vetosi oppilaihinsa; mutta silloin oli Sofiassa kylliksi lujuutta sanomaan, samassa kuin hän tarttui Elisabetin käteen:

"Se on meidän tahtomme. Te ette saa koskaan tulla silmiemme eteen."

Masennettuna, voimattomana hän lähti sieltä.

Anna asui yhdessä sisariensa kanssa sen ajan, mikä vielä oli häihin.

Sofia aukaisi hänelle nuoren, raadellun sydämensä; se oli ollut kaikkien niiden tuskien alaisena, joita mustasukkaisuus, mieletön rakkaus ja heräävä epäilys voivat aikaansaada.

"Minä olen ollut äärettömän onneton", sanoi hän, "enkä suinkaan vähimmin senvuoksi, että vedin Elisabetia mukanani turmioon."

"Miksi et luottanut kehenkään?"

"Minä olin ylpeä! Minä häpesin!"

Sisarukset palausivat entisiin tapoihinsa. Yhdessä he lukivat raamattuansa, väliaikoina haastellen menneistä ajoista. Heidän ja leskikuningattaren väli tuli paremmaksi kuin ennen; olipa kuin olisi auringonsäde menneiltä päiviltä vielä kerran valaissut Vaasan sukua.

Marraskuun ensi päivinä palasi kuningas Eerik, ja hänen seurassaan oli sulhanen, Reinin rajakreivi.

Tämä oli komea, ritarillinen herra, joka moitteettomalla käytöksellään pian voitti kaikkien suosion.

Häät määrättiin vietettäviksi joulukuun 12 p:nä kaikessa yksinkertaisuudessa Tukholman linnassa.

Eerik tahtoi panna toimeen karusellia ja ritarileikkejä, mutta Anna kielsi sen.

"Se sopisi huonosti näin surullisiin perheseikkoihin", sanoi hän.

Eerik antoi jyrkästi kieltävän vastauksen hänen pyyntöönsä saada käydä Gripsholmassa, ja huomatessaan, mitenkä se pahoitti veljen mieltä, luopui Anna siitä heti.

Häät vietettiin määrättynä päivänä. Arkkipiispa Laurentius Pietarinpoika toimitti vihkimisen ja puhui tilaisuudessa Salomon sanojen johdosta, että hurskas vaimo on huoneensa siunaus.

Vastanaineet jäivät Ruotsiin kuukauden loppuun asti ja viettivät joulua Tukholman linnassa, mutta ensi päivinä vuotta 1564 he matkustivat sieltä.

Suuren tyhjyyden Anna jätti jälkeensä; lyhyen oleskelunsa aikana hän oli vaikuttanut niin paljon. Mutta muistoksi hänen käynnistään jäi sydämellisempi suhde molempien nuorempien tytärpuolien ja hyljeksityn leskikuningattaren välille.

9.

MAUNU HERTTUA.

Hän oli muuttanut Vadstenasta ja asui nyt Kungsbrossa Itägöötanmaalla, siinä missä Motalajoki laskee Roxenjärveen, luonnonihanassa, metsäisessä herraskartanossa.

Naiset ja viini olivat heikontaneet hänen jo ennenkin horjuvan olemuksensa, ja jokeltaen kuin lapsi vietti Maunu herttua yksinäisiä hetkiään pullon ääressä, luuttu kädessä, milloin lehdossa, milloin linnan huoneissa.

Hän puhui alati kauniista merenneidosta, joka oli luvannut täyttää kaikki hänen toivomuksensa, jos hän vain antaisi hänelle rakkautensa.

Mutta hän asui syvällä aalloissa ja tahtoi, että hän seuraisi häntä sinne.

Ja kun järvi oli rauhaisa ja tyyni, seisoi hän tuijottaen tuonne alas. Hän näki komeita saleja ja ihmeen kauniita aallottaria, kultakanteleet kädessä. He viittailivat hänelle, ja tuhansittain tähtiä kimalteli heidän ympärillään.

Miten viehättävää, miten viettelevää… hän viittoili takaisin ja tahtoi, että he tulisivat hänen luokseen.

Silloin he suuttuivat; aallot alkoivat käydä vinhasti, eikä hän voinut nähdä enää mitään.

Suruisena ja alakuloisena hän palasi linnaan. Miksi he eivät voineet täyttää hänen toivomustansa? Eihän herttualta saanut kieltää mitään, olihan hän korkea herra ja Kustaa Vaasan poika.

Seuraavana päivänä alkoi sama leikki, ja yhä mahtavammaksi tuli merenneidon vaikutus. Ei, ei, hän ei myönny!

Silloin saapui tärkeä viesti kuninkaalta. Oi, eikö siis koskaan saa olla rauhassa!

Tulijat olivat prokuraattori Yrjö Pietarinpoika ja Beureus, molemmat hyvin salaperäisinä.

Viinejä, väkeviä, tulisia viinejä, joista herttua paljon piti, tuotiin esille, ja kaikki kolme istuivat pöydän ääreen, jolle levitettiin suuria papereita.

Juhana herttua oli menettänyt perintöosuutensa, ja nyt tahtoi kuningas siirtää sen veljelleen Maunulle, ja sitten hän naittaisi hänelle ihmeenihanan kuningattaren Maria Stuartin, jonka Eerik ensin itse oli aikonut ottaa puolisokseen, mutta jonka hän nyt luovutti rakkaalle veljelleen.

Maunu oli hurmaantunut, ihastunut; sellaista onnea hän ei ollut koskaan uneksinutkaan.

Mutta tuota ei saanut aivan ilmaiseksi; oli siinä esteitäkin tiellä, ja kumarteleva, mielistelevä supattelija Yrjö Pietarinpoika sekä rohkea uskalikko Beureus olivat tulleet niitä yhteisesti voittamaan.

He sanoivat Maunulle, että niin pahasti kuin Juhana herttua oli menetellytkin, olisi kuningas kuitenkin antanut armon käydä oikeudesta, mutta hänen täytyi oman turvallisuutensa vuoksi saada kuolemantuomio vahvistetuksi, ja siihen tarvittiin Maunu herttuan allekirjoitus. Kauhistuen kääntyi tämä pois. Ei koskaan, koskaan hän sitä allekirjoita! Beureus sanoi, että se oli vain muodon vuoksi; kaikki tapahtui vain näön vuoksi. Maunu itkeä nyyhkytti. Beureus kastoi kynän. Yrjö pani sen hänen käteensä. Hän heitti sen luotansa ja juoksi ulos.

Ensi kerralla parempi onni.

Mutta silloin ei puhuttu Juhana herttuasta, vaan naisista ja viinistä. Lasien kilinää säestettiin hauskoilla kertomuksilla; prinssi vilkastui pian, häntä viehätti tämä ala, ja viini oli tavattoman kiihottavaa.

Tuli sitten puheeksi Kaarina Maununtytär.

"Lapsi", sanoi Beureas.

"Joka on saanut suuren vallan kuninkaan yli", lisäsi Yrjö, "mutta se ei kestä kauan."

"Minäkin pidän hänestä", sanoi Maunu.

"Tuo pienokainen suree veljeänsä, josta ei kukaan tiedä, mihin hän on joutunut", huomautti Yrjö.

"Hän oli saanut tietoonsa liian paljon semmoista, joka ei kuulunut häneen; sentähden hän joutui kalanruuaksi", sanoi Beureus nauraen ja tyhjensi lasinsa.

Näin avomielinen hän ei ollut selvänä, mutta juomaveikkojen kesken se ei merkinnyt mitään.

"Vai niin", sanoi Pietarinpoika, "niinkö se kävi."

"Veljet voivat toisinaan olla tiellä", sanoi Beureus.

"Kertokaa Maria Stuartista", pyysi Maunu.

Ja Yrjö kertoi, ja suonet paisuivat prinssin otsassa; hän oli aivan kiihkossaan.

"Ja sinä sanot, että hän voi tulla omakseni?"

"Jos herttua niin tahtoo."

"Mitä minun pitää tekemän?"

"Totteleman kuningasta, herraanne."

Ja paperi pantiin hänen eteensä, kynä uudestaan hänen käteensä, hekumallisia sanoja kuiskattiin hänen korvaansa, ja hän allekirjoitti veljensä kuolemantuomion.

Hetkisen tuijotti hän paperiin; hän oli tullut mielipuoleksi.

Raivokkaasti huutaen hän tahtoi temmata pergamentin takaisin ja repiä sen rikki, mutta hänen vastustajansa olivat liian vahvat, ja hän vaipui tainnoksiin pitkäksi aikaa.

Kun hän heräsi, oli hän unohtanut kaikki, mitä oli tapahtunut; hän oli taaskin prinssi, joka oli hullaantunut merenneitoon, ja hän harhaili edestakaisin Roxenjärven rannoilla valittaen, kun neito ei näyttäytynyt.

Eräänä kirkkaana kuutamoyönä hän heräsi luullen neitonsa soittavan ulkopuolella.

Hän hypähti ylös, aukaisi ikkunan, ja kas, tuolla alhaalla kimaltelevissa aalloissa hän huomasi hänen solakan vartalonsa; kultakantele oli neidolla kuten ainakin kädessään, ja hän nousi liidellen Maunua kohden.

Kiihkeän ilon hurmaamana Maunu tahtoi kohdata häntä jo puolitiessä ja heittäytyi riemusta kirkaisten alas.

Seuraavana päivänä palvelijat löysivät hänet maasta vähissä hengin.

Heti lähetettiin tieto Tukholmaan.

Leskikuningatar oli ainoa, joka matkusti sinne.

Surullinen näky kohtasi häntä.

Henkiin herttua kyllä jäi, mutta elämän korkein osa, järki ja ymmärrys, oli ainiaaksi hävinnyt.

Katariina piti hänestä mitä hellintä huolta.

Alussa ilmaantui vielä muistiin joitakin välkähdyksiä menneisyydestä. Silloin hän vääntelehti tulisissa tuskissa sanoen:

"Minä olen Kain, veljenmurhaaja, ja Aabelin veri huutaa minua haudasta."

Mutta pian hän tuli kokonaan mielipuoleksi ollen silloin hiljainen ja tyyni kuin lapsi. Luuttu oli hänen ainoa ystävänsä; sen säestyksellä hän lauleli suruansa ja kaipaustansa, kun oli kadottanut rakkaan merenneitonsa.

Ennenkuin palasi Tukholmaan, piti Katariina huolta siitä, että hän sai tarpeellista ja sopivaa hoitoa.

Useasti jälkeenpäinkin hän matkusti Maunun luokse, mutta yhä synkemmäksi kävi tuon onnettoman järjen pimeneminen; kauan ei hän enää tuntenut Katariinaakaan.

Tämän huolenpidosta siirreltiin häntä vuoroin Vadstenaan, vuoroin Norrbyhusiin, mutta hänen mielensä tila oli ja pysyi samana.

Kauan senjälkeen kuin veljessota oli saanut surullisen loppunsa, hän kuoli Kungsbrossa kesäkuun 21 p:nä 1595 ja haudattiin Vadstenan vanhaan luostarikirkkoon, johon komea muistomerkki pystytettiin hänelle.

* * * * *

Mutta kansa oli erityisellä mieltymyksellä kiintynyt onnettomaan ruhtinaaseen, ja hänestä sekä hurmaavasta merenneidosta sepitettiin lauluja. Muuan niistä on tämäntapainen:

Pyhäaamuna kerran, kun aikaiseen jo ennen laulua leivon käy Maunu herttua puistolleen, sävel kaikuvi näin merenneidon:

"Oi kuulkaa, herra Maunu, ma tarjoon teille lahjat oivat, jos lupautte mulle!

Tuon sinikaavun teille ma kauneimman, mitä sankari konsanaan kantoi, sen jalokivihohtavan, uljaimman, min aartehen aaltonen antoi.

Ja säihkyvän säilänkin uuden myös voin antaa ma kultavöineen; sen taistelussa kun paljastanee, suo voiton se sankaritöineen."

"Sun, neitoni, kyllä mä kihlaisin, jos oisit sa kristitty nainen, mut peikkona merta sa harhailet, miss' ulvovat myrskyt vainen."

"Oi Maunu herttua, mietihän vain, niin pöyhkeenä ällös sä ärjy; mua kullakses kun et kihlanne, siis houruna päiväsi värjy.

Oi kuulkaa, herra Maunu, ma tarjoon teille lahjat oivat, jos lupautte mulle!"

10.

ETSIMISTÄ JATKUU.

Se vastaus, jonka kuningas Eerik sai Maria Stuartilta Pietari Brahen kautta, oli sensuuntainen, että hän osaksi oli riippuvainen omaisistaan, osaksi vasta niin äsken jäänyt leskeksi, ettei vielä voinut ajatella naimista.

Mutta ennenkuin tämä vastaus saapui, oli joku suunnannut Eerikin ajatukset Lothringin prinsessaan, Renataan; hän oli Kristian II:n tyttärentytär ja perinyt hänen oikeutensa pohjoisiin valtakuntiin.

Mitä etuja sellainen liitto tuottaisikaan!

Samaan aikaan tuli kirje Niilo Gyllenstjernalta, että Hessenin Kristiina oli arvokkain morsian, minkä Ruotsin kuningas voisi valita.

Heti lähetettiin kirjeitä lähettiläille Saksaan, että he hankkisivat tietoja Hessenistä ja samalla kuvailisivat kuninkaalle lothringilaisen prinsessan persoonan, "oliko hän terve, sorea ja kaunisvartaloinen, ei kovin laiha ja hintelä, vaaleaverinen ja puhdasvärinen; joskin tukka hieman vivahtaisi mustaan, ei se haittaisi, kun hän vain muuten miellyttäisi mainituissa suhteissa, olisi hyväntapainen ja -luontoinen, ei röyhkeä, vaan rattoisa".

Sten Eerikinpoika Lejonhufvud määrättiin v. 1563 matkustamaan Hesseniin pitämään prinsessaa silmällä. Hän matkusti Tanskan kautta, mutta hänet pidätettiin Kööpenhaminassa sillä verukkeella, että hänen passinsa ei muka ollut kunnossa; ja kun hän lopulta väkisin tahtoi päästä vapauteensa, pantiin hänet ja hänen seuralaisensa vankeuteen ja pidettiin siellä kaksi vuotta.

"Tämän vääryyden tähden tulee monta tuhatta miestä kaatumaan", oli hän tällöin huudahtanut, ja tämä osoittautui pian todeksi.

Vankien matkakapineita tarkastettaessa joutui Tanskan kuninkaan käsiin kirje, joka oli osoitettu kuningatar Elisabetille.

Se oli kuningas Eerikin omakätisesti kirjoittama sekä sisälsi, että hän puolestaan ei täydellä todella kosinutkaan Hessenin prinsessaa.

Kuningas Fredrik ei ainoastaan murtanut sinettiä ja ottanut selvää sisällöstä, vaan myöskin lähetti sen Hesseniin, tehden siten lopun koko naimahankkeista.

Eerik vimmastui.

Tässä oli sodansyytä kylliksi.

Vanhat riitakapulat kaivettiin esiin. Tanskan kuningas oli ottanut kolme kruunua vaakunaansa.

Eerik otti omaansa sekä Tanskan että Norjan vaakunat.

Maasota alkoi jo 1563.

Tanskalaiset valloittivat ja varustivat Elfsborgin.

Molemmissa maissa puuhailtiin innokkaasti laivaston varustamisessa; Ruotsin laivastoon kuului kaksitoista sotalaivaa, jotka lähetettiin, kuten sanottiin, tuomaan kuninkaallista morsianta. Mutta Jaakko Bagge, jonka muistamme Suomen sodasta, sai kuninkaalta salaisen käskyn etsiä Tanskan laivaston ja ahdistaa sitä.

Tämä kohtasi Baggen toukokuun 30 p:nä Bornholman luona Joachim Brockenhusenin johdolla.

Amiraalilaiva Herkules, joka kulki etumaisena, ampui tervehdykseksi kolme kovaa laukausta.

Yksi niistä repi purjeet eräästä ruotsalaisesta aluksesta, ja semmoista tervehdystä ei hyväksytty.

Bagge ei ollut hidas vastaamaan niin, että Herkules menetti suurmastonsa.

Taistelu kävi yleiseksi ja sitä käytiin viisi tuntia hurjalla vimmalla.

Jaakko Bagge osoitti ansainneensa maineensa; suurella taitavuudella hän johti taistelua ja säästeli ruotsalaisia niin paljon kuin voi.

Kolme tanskalaista linjalaivaa valloitettiin, niiden joukossa amiraalilaivakin; kaksi muuta sai niin pahoja vammoja, että töintuskin pääsivät pakoon.

Itse amiraali, Tanskan valtiomarsalkka Otto Krumpe, sekä monta arvokasta miestä joutui vangiksi.

Jaakko Bagge jatkoi senjälkeen matkaansa, purjehti koko laivastoineen, valloittamansa alukset mukanaan, Warnemündeen ja laski Hesseniin menevät lähettiläät maihin.

Itse hän odotteli väylällä heidän palaamistaan.

Monta tanskalaista laivaa kulki sillaikaa Lyypekkiin ja sieltä pois Jaakko Baggen estämättä niitä.

"En ole tullut tänne Tanskaa ahdistamaan", sanoi hän. "Bornholman luona taistelin ainoastaan puolustautuakseni mahtavia ahdistajia vastaan."

Kahden viikon kuluttua lähettiläät tulivat Hessenistä ilman morsianta, ja Bagge palasi Tukholmaan.

Avoimin sylin otti kuningas Eerik hänet vastaan, ja samalla kertaa kunnioittaakseen amiraaliansa sekä nöyryyttääkseen Tanskaa hän antoi Baggen panna toimeen voittokulkueen Skeppsbrolta Rautatorin kautta linnaan.

Kultavitjoilla koristettuna kävi voittaja edellä, ja hänen jäljessään tulivat muut ruotsalaiset ylimykset muhkeissa varustuksissa ja valloitettuja lippuja kantaen.

Senjälkeen tulivat vangit, päät ajeltuina ja valkoiset sauvat kädessä.

Amiraali Brockenhusen kävi edellä, hänen jäljessään seitsemän tanskalaista ylimystä ja viimeksi 600-lukuinen miehistö toisiinsa kytkettyinä.

Heidän edellänsä kulki kuninkaan hovinarri Herkules viulua soittaen.

Molemmin puolin heitä ja heidän jäljessään oli ruotsalaisia suljetuin rivein.

Tätä menettelyä ei hyväksytty Ruotsissakaan, mutta että se Lyypekissä ja Tanskassa herätti mitä kiihkeintä harmia, on itsestään selvää.

Kummaltakin taholta julistettiin sota Ruotsia vastaan, Lyypekin puolelta etenkin sentähden, että Eerik oli kieltänyt heidän kauppansa Narvassa.

Bagge purjehti Gotlantiin, nousi siellä maihin ja hävitteli.

Sitten hän suuntasi kulkunsa Ölantiin, missä kohtasi Tanskan ja Lyypekin laivastot, yhteensä kolmekymmentä laivaa.

Itse ei Baggella ollut enempää kuin kahdeksantoista.

Nyt hän sai koetella voimiaan mainion merisankarin Pietari Skramin kanssa.

Tämä oli jo seitsemänkymmenenvuotias, mutta ei ollut Jaakko Baggekaan mikään nuorukainen.

He hyökkäsivät toistensa kimppuun, ja taistelua kesti aamusta iltaan.

Silloin aikoivat ruotsalaiset vetäytyä saaristoon, mutta kun he näkivät tanskalaisten seuraavan, niin he kääntyivät, ja taistelu alkoi uudestaan.

Paljon kaatui molemmin puolin.

Tanskan amiraalilaiva kärsi pahoja vaurioita, ja ala-amiraali Frans Bilde ammuttiin.

Pimeys erotti laivastot, eikä kumpikaan voinut kehua voittaneensa.

Ruotsin laivasto oli kärsinyt paljon, ja Bagge tahtoi välttämättömiä korjauksia varten viedä laivat talviteloille, mutta se ei ollut kuningas Eerikin mielipide.

Hän käski, että Bagge pantaisiin kalasumppuun tai muuhun semmoiseen kuljetuslaitokseen ja otettaisiin pilkalla ja ivalla vastaan sekä että hänen lipunkantajiltaan rangaistukseksi pidätettäisiin heidän palkkansa.

Tämä aiottu häväistys tuli torjutuksi, ja toukokuun 28 p:nä 1564 Bagge taas lähti merelle laivastoineen, jossa oli 35 sotalaivaa, paremmin varustettuina kuin koskaan ennen.

Uudessa Mars-nimisessä amiraalilaivassa oli 175, muutamien mukaan 200 kanuunaa.

Bagge teki ihmeitä urhoollisuudellaan, mutta tällä kertaa ei onni ollut hänelle suosiollinen. Ruutikamari syttyi, ja komea laiva lensi ilmaan.

Amiraali ja hänen lähimmät miehensä ehtivät hädintuskin juosta tanskalaiseen Engeln laivaan ja antautua vangiksi.

800 ruotsalaista, 300 saksalaista ja suuri joukko tanskalaisia joutui aaltojen saaliiksi.

Urhea merisankari vietiin Kööpenhaminaan, missä hän koetti pelottaa tanskalaisia liioitelluilla kertomuksillaan kuningas Eerikin mahtavuudesta.

"Kuitenkin", lisäsi hän, "lienee Ruotsin merivoima tästäpuolin vähemmän arvoinen."

Turhaan koetettiin Ruotsin puolelta saada häntä lunastetuksi; hän pysyi vankina kuolemaansa asti.

Kirjeissään hän koetti yksinkertaisesti, mutta sydämellisesti lohduttaa puolisoansa.

"Rakas Annani", kirjoitti hän, "käyttäydy varovasti tänä vaarallisena aikana ja ennen kaikkea pidä huolta lasten kurituksesta ja kasvatuksesta."

Me tiedämme jo, että tanskalaiset valloittivat Elfsborgin.

Mutta Eerik hyökkäsi ruotsalaisella sotajoukolla Hallantiin ja piiritti Halmstadia.

Odottamatta saapui tieto, että kuningas Fredrik itse oli tulossa häntä vastaan.

Niin yhtäkkiä jätti Eerik silloin leirinsä, että hänen väkensäkin äkkiä säikähtyneenä hajaantui, ja kun päällystö taas sai sen kootuksi, löivät tanskalaiset sen, kun se oli leiriin palaamassa.

Jo sitä ennen oli Eerik valmistuttanut itselleen jonkinlaisen sotaneuvoston mietinnön, jossa muun ohessa mainittiin, että kun Tanskan kuningasta odotetaan suurine sotavoimineen, olisi onnetonta, että kuninkaallinen majesteetti itse olisi saapuvilla, jos täytyisi lähteä pakoon.

Norjaan tehtiin hyökkäys, sittenkuin Jämtlanti ja Härjedal olivat valloitetut.

Knut Haraldinpoika Soop nimitettiin Norjan maaherraksi ja hänelle annettiin määräys ottaa muutamia etevimpiä norjalaisia panttivangeiksi ja lähettää Ruotsiin sekä, sittenkuin norjalaiset olivat vannoneet kuninkaalle uskollisuudenvalan, käyttää oikeutta Ruotsin lain mukaan ja karkoittaa "juuttilaispuolue" maasta.

Mutta Soop joutui pian epäsuosioon, ja hyökkäys Norjaan uskottiin kuninkaan suosikille, ranskalaiselle Claude Collartille.

Tämä valloitti Eerikille melkein koko Trondhjemin hiippakunnan, mutta eli sitten linnassa hyvin irstaasti, antoi ruotsalaisen sotavoiman mennä matkaansa ja joutui sen sotajoukon vangiksi, jonka Tanskan kuningas oli lähettänyt Norjaa puolustamaan.

Tätä kostamaan lähetettiin syksyllä 1564 Matti Törne Norjaan, ja hän hävitti ja poltti siellä Eerikin käskystä neljäkymmentä pitäjää.

Samoin meneteltiin Aggerhusissa.

Hammerin ja Opslon kaupungit poltettiin, ja jokainen, joka teki uskollisuudenvalan Ruotsin kruunulle, sai ostaa turvakirjan päälliköltä Juhana Siggenpojalta.

Moni käyttikin tätä hyväkseen, mutta on itsestään selvää, että uskollisuus oli sen mukaista.

Bohusin ja Elfsborgin piirityksissä ei saatu mitään aikaan; Eerik muutti niin usein päällikköä, ettei lopulta kukaan uskaltanut ottaa sitä tointa vastaan, etenkin kun hänen tapansa oli huoveille valitella päälliköistä.

Sotaretken onnistumisesta ja sekä päällikköjen että sotamiesten mielipiteistä olemme jo tehneet selvää siinä kirjoituksessa, jonka Juhana herttua leivän sisässä sai Gripsholman linnaan, ja nyt käymme tapaamaan kuningasta Tukholmaan.

Hän oli viivytellyt mikäli mahdollista paluumatkaansa päästäkseen tulemasta Juhanan läheisyyteen.

Yrjö Pietarinpoika puuhaili kuolemantuomion toimeenpanoa; sitä tahtoi Eerikkin, mutta hän pelkäsi, pelkäsi omia ajatuksiansa.

Ja sitten sisarten ja äitipuolen rukoukset, huokaukset ja kyyneleet! Eivätkö he voineet käsittää, että häntä itseäänkin kalvoi epäilys ja levottomuus; miksi he eivät tahtoneet jättää häntä rauhaan?

Lisäksi tulivat vielä hänen uskollisimmat ystävänsä, niiden joukossa Kaarle de Mornay, sanomaan, että herttuan kuolema suututtaisi koko hänen mahtavaa sukuansa ja himmentäisi hänen kuninkaallista kunniaansa. Tämä viimeinen syy vaikutti enimmän. Voisihan hän antaa hänen elää alituisessa vankeudessa hyvin vartioituna.

Silloinhan kaikkien olisi pakko tunnustaa hänen lempeytensä ja ihailla sitä.

Mitään salahankkeita ei kuulunut. Oli siis luultavaa, että vangit kärsivällisesti olivat alistuneet kohtaloonsa iloisina siitä, että olivat saaneet suosiosta ja armosta pitää henkensä. Olikohan maailmassa ketään niin onnetonta kuin hän; kaikki hänen naimayrityksensä olivat menneet myttyyn toinen toisensa perästä!

Elisabet oli katunut rukkasiansa, sen hän tiesi. Entäs Maria Stuart? Niin, hän ei ollut koskaan mitään varsinaista vastausta antanutkaan.

Hessenin Kristiina olisi mielellään lähtenyt mukana Warnemündeen, mutta se jäi tanskalaisten juonien tähden. Kirotut tanskalaiset!

Lothringin Renata oli jäljellä. Häntä kyllä ihastutti päästä Ruotsin kuningattareksi; paremman puutteessa sai ehkä tyytyä häneen.

Mutta kävi miten kävi, tulevaisuus näytti Eerikistä synkältä ja uhkaavalta.

Jospa hän voisi tähdistä lukea kohtalonsa!

Niistä hän koetti etsiä vastausta ja valoa elämänsä synkkään arvoitukseen, ja yön toisensa perästä hän tutki niitä yhä kasvavassa tuskassa.

Dionysius Beureus oli hänen neuvonantajansa ja melkein ainoa uskottunsa.

Häneltä oli Eerik oppinut jakamaan taivaan kahteentoista eri osaan. Riippui sitten siitä, minkä tähtisikerön vallitessa ihminen oli syntynyt.

Saturnus, Mars ja Venus ennustivat onnea.

Merkurius oli epämääräinen.

Aurinko, kuu ja Jupiter tuottivat onnettomuutta.

Mutta Venus saattoi myöskin erityisissä olosuhteissa merkitä suuria aavistamattomia tuloja, ulkonaista arvoa ja odottamatonta ylennystä.

Saturnus merkitsi tavallisesti naimista, mutta saattoi merkitä salaisia vihollisia.

Mars antoi usein onnettomuutta, uskottomia palvelijoita, panettelua, kivulloisuutta ja vankeutta.

Oli muitakin taivaankappaleita, jotka tuottivat vahinkoa.

Kun nämä lähestyivät Eerikin tähdistöä, tuli hänen olla hiljaa, kunnes ne olivat ohi; silloin oli vaarakin siksi kertaa mennyt.

Toisinaan tapahtui myöskin suuria tähdenlentoja; se merkitsi, että jokin suuri henki maan päällä oli vapautunut vihollisistaan.

Selittämään ja järjestämään kaikkia näitä "taivaan ihmeitä" tarvittiin terävämpää päätä kuin Eerikin. Ne tanssivat hänen hämmentyneissä aivoissaan täyttäen hänen sielunsa alituisella pelolla ja tuskalla.

Usein hän epätoivoissaan löi päähänsä huudahtaen:

"Kaikkialla on ympärilläni saatanan kavaluutta ja juonia!"

Tämän mahtavan valtiaan kanssa oli hänellä aina paljon tekemistä. Joka paikassa, kotona ja ulkona, hän luuli olevansa pahanhengen vainooma. Se kuiskutteli hänen korvaansa päivällä ja herätti hänet yöllä. Se tahtoi aina vietellä häntä käyttämään valtaansa, mutta hän taisteli ja kiisteli vastaan.

Semmoisen kuninkaan kanssa voi Yrjö Pietarinpoika tehdä mitä tahansa.

Ja hänen tekonsa osoittavat, millainen hänen tahtonsa oli.

Äärettömän vallanhimoisena hän vihasi ja halveksi ihmiskuntaa. Aatelisto katseli puolestaan häntä halveksien. Hän oli kuitenkin tietojensa puolesta paljon korkeammalla kuin monet heistä, ja sydämessään hän vannoi, että he saivat maksaa halveksimisensa.

Kaikkia muita kohtaan hän menetteli sen mukaan, miten he milloinkin olivat hänen tiellänsä tai avustajina hänen tuumissaan.

Edelliset raivattiin pois — samantekevä miten — jälkimäisiä hän suojeli.

Kaikki keinot, jotka veivät päämaaliin, olivat hyviä, ja paras niistä oli kuningas Eerik. Sentähden Yrjö heittäysi hänen jalkoihinsa, nuoleksi hänen käsiänsä ja puhalteli myrkkyänsä tuon onnettoman hupsun korviin.

Yrjön avioliitto oli, niinkuin kyllä voimme kuvitellakin, mitä lähimmässä yhteydessä niiden olosuhteiden kanssa, joissa se oli syntynyt.

Nainen oli juonillaan voittanut hänet, sen hän kyllä huomasi, mutta oli liian viisas tunnustamaan sitä.

Hänen vaimonsa saattoi kyllä olla hänelle hyödyksi, mutta Yrjö ei luottanut häneen.

He eivät tosin olleet erilaatuisia mielipiteiltään, mutta Anna kävi omia teitänsä ja ainoastaan silloin kun se häntä huvitti tai tuotti hänelle itselleen etuja, hän mukautui Yrjön toivomuksiin.

Heidän välillään tapahtui usein kauheita, väkivaltaisia perhekohtauksia; he vihasivat ja kammosivat toisiaan, mutta kumpainenkin oli valmis vetämään kasvoillensa naamarin, jonka taakse he salasivat sydämensä ajatukset, ja niin he olivat yhtä hyviä ystäviä taas.

Aluksi näytti Yrjö vaikutusvaltaansa "kuninkaan lautakunnassa".

Kiduttavia kuulusteluja pantiin toimeen ja paljaita ajatuksia luettiin valtiorikoksiksi.

Eräs tallirenki Eskil Pietarinpoika tuomittiin kuolemaan siitä, että hän muutamaan porttiin Norrmalmilla oli maalannut kuninkaallisen majesteetin ja Ruotsin vaakunan kolmine kruunuineen ylösalaisin ja siten loukannut kuninkaallisen majesteetin arvoa ja korkeutta ja kuninkaallista hallitusta.

Kahta kuninkaan henkivartijaa syytettiin siitä, että he olivat panneet kolme keppiä ristiin, minkä kuninkaallinen majesteetti luuli noituudeksi, vaikka he tiesivät, ettei kuningas kärsinyt teillään mitään kuusenhavuja, olkia, lastuja tai muuta, vaan oli semmoisten sirotteleminen kuoleman uhalla kielletty.

Molemmat tuomittiin kuolemaan ja kärsivät rangaistuksensa.

Vuodesta 1562, jolloin lautakunta alotti toimensa, vuoteen 1563 oli se langettanut 57 sellaista tuomiota; niistä koski 32 Juhanan palvelijoita ja ystäviä.

Lokakuuhun 1567, jolloin asiakirjat loppuvat, oli se tuominnut kuolemaan kaikkiaan 232 henkilöä [Geijerin mukaan], harvoja poikkeuksia lukuunottamatta joko valtiorikoksista tai myöskin hairahduksista, joista Ruotsin laki ei määrää kuolemanrangaistusta, mutta kyllä kuningas Eerikin hoviartikkelit tai myöskin hänen mielivaltansa. Eräs senaikuinen kirjailija Sven Olavinpoika sanoo, että oli surkeata nähdä sitä mestaamista ja teilaamista.

Mutta kaikki tiesivät, että joskin kuninkaan käsi oli allekirjoittanut kuolemantuomiot, niin oli kuitenkin Yrjö Pietarinpojan käsivarsi johtanut sitä, ja sentähden hän oli mahtavin ja pelätyin mies valtakunnassa.

Juuri sitä hän tahtoikin ja hieroi tyytyväisenä käsiänsä. Nyt vasta saivat kaikki oppia tuntemaan hänet.

Semmoiseen ihmissieluun kuiskii piru kavalia vehkeitään, ja sentähden saattoi Yrjö Pietarinpoika ehdottaa kuningas Eerikille, että Venäjän tsaaria pitäisi lepyttää tarjoamalla hänelle herttuatar Katariinaa, Juhana herttuan puolisoa; se kyllä torjuisi sodan ja vainon sekä Liivinmaasta että Suomesta.

Ehdotuksensa hän teki kerran, kun Eerik oli hyvin synkkämielisenä, ja tämä suostui siihen heti.

Mutta kenen hän saisi ottamaan toimekseen tuon tukalan tehtävän!

Kreivi Niilo Gyllenstjerna oli kuninkaansa uskollinen ystävä ja palvelija.

"Lähetä heti kutsumaan häntä!"

Tuo hieno valtiomies esteli kyllä, mutta asia oli pidettävä salassa ja hän ei voinut kieltäytyä noudattamasta kuninkaan tahtoa.

Ja niin matkusti tuo ylhäinen herra tekemään häpeällistä ehdotustaan ja otettiin avosylin vastaan. Eihän korppi korpin silmää puhkaise.

Oleskellessaan Tukholmassa kävi Eerik harvoin leskikuningattaren luona; tämä näet rupesi aina puhumaan Juhanasta.

Sisariensa kanssa hän seurusteli vieläkin vähemmän. Badenin maakreivi halusi jo häitä. "Minä puhun Cecilian kanssa", vastasi Eerik. Hän kutsutti Cecilian luokseen.

Ihmetellen hän katseli sisartaan. Tämän piirteisiin oli tullut jotakin ankaraa ja kylmää; Eerik tuskin enää tunsi häntä.

"Mene naimisiin maakreivin kanssa", sanoi Eerik. "Ehkäpä yhdellä ehdolla."

"Mikä se on?"

"Että saan samanlaisen palkinnon kuin Herodia tanssittuaan kuninkaan edessä."

"Kenenkä päätä sinä pyydät?"

"Niilo Sturen."

"Halveksiiko hän sinua?"

"Minä vihaan häntä kuolemaan asti!"

"Samoin minäkin koko hänen sukuansa."

"Ja kuitenkin…?"

"Kärsivällisyyttä, Sten on äskettäin kaatunut sodassa saatuaan kuulan otsaansa; toiset tehnevät hänelle seuraa toinen toisensa perästä."

"Se on hyvä!"

"Niiloa pelkään enimmin, hänellä on vaalea tukka."

"No toimita hänet päiviltä pois!"

"Lain ja oikeuden mukaan, ymmärräthän… minä odotan sopivaa tilaisuutta."

"Minä soisin, että hän saisi kärsiä katkerinta häväistystä."

"Sitä hän kyllä saa."

"Sano sitten maakreiville, että minä suostun."

"Pidetäänkö suuret häät?"

"Ei, hän ei saa perintöäni."

"Voineeko tuota estää?"

"Pane se ehdoksi."

"Korotko siis ainoastaan?"

"Muu olkoon omassa vallassani."

"Minä en tahtoisi sinua puolisokseni, Cecilia."

"Enkö ole kaunis?"

"Olet kyllä."

"Muisteletko Vadstenan-matkaa?"

"Mitäpä siitä?"

"Siellä tulin portoksi. Jos silloin olisit syössyt puukon rintaani, silloin, veljeni Eerik, olisin ollut pelastettu, mutta sitä et tehnyt. Koko Ruotsi nauroi minua, ja minä tulin siksi, miksi sinä olit minut tehnyt; nyt sen tiedät."

"Kaikki on vain minun syyni!"

* * * * *

Kuningas Eerikkiä ympäröivät ainoastaan petolliset ystävät ja liehakoitsijat; nyt hän hiipi pois jättäen heidät kaikki mennäkseen siihen osaan linnaa, missä Kaarina nykyään oleskeli. Tämä oli ainoa, johon Eerik luotti, ainoa, joka voi tyynnyttää hänen synkät aatoksensa.

Koettakaamme esittää hänet.

Köyhästä ja alhaisesta kodista hänet siirrettiin epäsiveellisen hovin ylelliseen komeuteen; nälästä, puutteesta ja kieltäymyksistä hän joutui asemaan, jossa hänen ainoastaan tarvitsi lausua toivomuksensa saadakseen sen täytetyksi.

Hänet oli vallannut ihmettely ja uteliaisuus, jotka ensin kiintyivät ulkonaisiin esineisiin, sitten ihmisiin, näihin onnellisiin, joilla oli kaikki maailman aarteet.

Mutta miksi he itkivät ja surivat, aivan niinkuin hänen kotonaan ja hänen tuttujensa keskuudessa tehtiin.

Kuinka usein olivatkaan tuon aina niin ystävällisen leskikuningattaren silmät itkusta punaiset; ei koskaan kuullut hänen nauravan ja laskevan leikkiä, aniharvoin hän edes hymyili.

Prinsessa Cecilia käyttäytyi niin kummallisesti; ilostako vai surustako, sitä ei tiennyt. Hän itki ja nauroi vuorotellen. Toisillakin prinsessoilla oli huolensa, vaikka he eivät niistä puhuneet.

Kukaan heistä ei kuitenkaan ollut niin onneton kuin kuningas. Tämä kertoi, että isänsä jo lapsena oli vihannut häntä ja että hän oli ollut vähällä menettää kruunansa; nyt punottiin juonia hänen turmioksensa.

Hänen vihollisensa olivat liittoutuneet paholaisen kanssa; hän oli pahojen henkien ympäröimä, jotka olivat tavalla tai toisella päättäneet tuhota hänet; hän oli alituisessa taistelussa niitä vastaan, eikä kukaan auttanut häntä.

Oppimaton Kaarina, joka ei ollut saanut mitään kasvatusta, kuunteli hämmästyksellä ja kauhulla hänen kertomuksiansa. Miten olisikaan hän voinut erottaa todellisuutta sairaalloisten aivojen luomista mielikuvituksista.

Hän kietoi heikot käsivartensa Eerikin kaulaan. Ah! Hän olisi niin mielellään tahtonut auttaa ja suojella häntä.

Peläten kuningasta olivat kaikki hovissa pitävinään häntä arvossa, mutta ei kukaan osoittanut hänelle ystävyyttä eikä rakkautta, ei kukaan muu kuin kuningas luottanut häneen.

Köyhästä kodistaan oli Kaarina tuonut mukanansa aarteen, jota ei voi ostaa hopealla eikä kullalla ja jota harvoin tavataan hovisaleissa, nimittäin lämpimän, rakastavan sydämen. Hänet oli temmattu siitä maaperästä, jossa hän oli syntynyt, mutta nuorien, vahvojen juurien täytyi uudelleen juurtua voidakseen antaa kasville voimaa viheriöimään ja kukkimaan.

Viattomuus ja puhtaus eivät ole itsetietoisuutta vailla, ne ovat sovinnaisia ja riippuvat kasvatuksesta. Ennenkuin kehitys oli muodostanut synti-käsitteen, ei kukaan tiennyt mitä synti oli.

Kaarina tuli kuninkaan rakastajattareksi käsittämättä, että se tuli hänen omaksi häpeäkseen.

Että semmoinen kuin Kaarinan rakkaus tuli onnettoman Eerikin osaksi, oli epäilemättä ainoa auringonsäde hänen synkällä polullaan; se oli yksi niitä suuria armeliaisuustekoja, joiden syntyä emme voi seurata, mutta joiden vaikutukset me huomaamme käsittämättä niitä.

Ylhäisten ja alhaisten kesken liikkui huhu, että hän käytti loihtuja, ja perää siinä olikin tavallaan. Mikä kaikkivaltias taikavoima piileekään uskollisessa, uhrautuvassa rakkaudessa!

Huvittaakseen häntä koetti Eerik asettua hänen ajatus- ja katsantokannalleen; hän oli hänen kanssaan huvikävelyillä linnan puutarhassa ja hoiti itse niitä kukkia, joita hän rakasti. Hän rakennutti kalliin lintuhuoneen nauttiakseen Kaarinan hämmästyksestä, kun tämä kuuli satakielen laulavan tai näki kirjavat papukaijat.

Usein tehtiin matkoja Valdemarin saarelle (Eläintarhaan); siellä metsästettiin haukoilla tai ilman niitä tai leikittiin myöskin pallopeliä; usein soitteli kuningas luuttuaan ja lauloi rakkaudestaan sekä kaikesta siitä ilosta ja onnesta, jota hän tahtoi valmistaa Kaarinalle.

Hovijuhlissa Tukholmassa täytyi hänen aina olla mukana. Helmikuussa 1563 pantiin toimeen suuret kemut Tanskan lähetystölle. Kaarle herttua, prinsessat, valtakunnan neuvokset ja hovinaiset ottivat osaa niihin.

Milläpä tunteilla he näkivät tuon halpasukuisen keskuudessaan; alhainen syntyperä luonnollisesti heidän silmissään oli Kaarinan suurin rikos.

Kuningas Eerikillä oli oma soittokuntansa, johon kuului kuusi italialaista viuluniekkaa ja kuusitoista muuta soittajaa. Sitäpaitsi oli hänellä useita laulajia; hän tahtoi saada vuoroin soittoa, vuoroin tanssia. Laskiaisena hän itse esiintyi väliin venäläisessä puvussa, väliin naispuvussakin, ja katselijat nauroivat sekä pitivät häntä luonnollisesti erinomaisena.

Kaarinan varalle tuhlailtiin kalliita vaatteita ja koristuksia; taitavan opettajan hän sai Benedictus Olavinpojasta, jota tavallisesti nimitettiin "tohtoriksi". Tätä pidettiin taitavana tähdistä-ennustajana, ja sellaisena hän oli voittanut kuninkaan luottamuksen. Sitäpaitsi oli hän kerran parantanut Yrjö Pietarinpojan äidin vaarallisesta taudista ja oli sentähden hyvin suosittu joka puolella. Etenkin piti hänestä hänen nuori oppilaansa. Kaarina kiintyi häneen täydellisellä luottamuksella, ja he oleskelivat joka päivä useita tunteja toistensa seurassa; "tohtori" sanoi itse oppivansa Kaarinasta enemmän kuin tämä hänestä. Hän sai luoda silmäyksen ihmissydämeen, joka ajatteli ja eli ainoastaan muita varten, itseään tuskin muistaen. Maallista tietoa Kaarina sen sijaan saavutti ainoastaan hyvin vähän; hyvä sekin, että hän oppi piirtämään nimensä.

Kuninkaan hovinarri Herkules kävi usein Kaarinan luona huvittaen häntä hullutuksillaan.

Mutta Yrjö Pietarinpoika vei myöskin vaimonsa Annan Kaarinan luo. Hänellä ei ollut vielä mitään aavistusta siitä, että tämä "katulapsi" tulisi kuningas Eerikille olemaan enemmän kuin leikkikalu; olihan kuningas heittänyt luotansa monta sellaista, ja Kaarina sai varmaan kyllä vuorostaan seurata muita.

Yrjön oma luonne oli hyvin himokas; sentähden hän ei voinutkaan ymmärtää sellaista "lapsirakkautta", ja hän otti nyt vaimonsa mukaansa saamaan, jos suinkin, selvää siitä, oliko se luonnollista vai oliko siinä ehkä jotakin loihtujen vaikutusta.

Molemmat olivat hyvin taipuvaiset luulemaan sitä, ja Anna lupasi kyllä ottaa siitä selon.

Hän tuli ja meni useat kerrat ja oli aina yhtä viisas Kaarinan suhteen. Tällä ei ollut mitään salattavaa; yhtä avoimesti hän vastasi kaikkiin kysymyksiin.

Vanhemmistaan, siskoistaan, omaisistaan, ystävistään ei hänellä ollut mitään salattavaa.

Halusiko hän nähdä heitä?

Kyllä, ja kuningas oli luvannut, että hän saisi tervehtiä heitä vastedes.

Miksei nyt heti?

Sitä hän ei tiennyt.

Eikö hän tahtoisi pitää silmällä kuningasta?

Sitä hän ei tahtonut; olihan tämä niin hyvä hänelle ja pitää kyllä lupauksensa.

Mutta eikö Kaarinalla ollut muita tuttavia?

Ei, olivathan he tulleet niin kaukaa; sitä hän vain ei tiennyt, oliko hänen rakas isänsä palannut sinne takaisin. Oli käsittämätöntä, että hän niin yhtäkkiä oli kadonnut.

"Sitten hän ehkä tulee takaisin."

"Mutta ei yksin." Kaarina nauroi päätään nyökäyttäen.

"Kuka tulee hänen seurassaan?"

"Maks!"

"Kuka hän on?"

"Eräs poika, kaksi vuotta minua vanhempi."

"Pidätkö sinä hänestä?"

"Pidän."

"Mikä hän on?"

"Hän aikoi sotamieheksi."

"No, eikö hän tule tänne tapaamaan sinua?"

"Kyllä hänellä on halua siihen."

"Kai hän sitten tuleekin?"

"Isän kanssako? Sen kyllä luulen."

"Voineepa talla yksinkin."

"Sitten on isälle tapahtunut jotakin pahaa, enkä minä tulee enää koskaan iloiseksi."

"Kerrohan jotakin Maksista."

"Hän sanoi, että meistä tulee mies ja vaimo."

"Nyt se ei käyne laatuun."

"En tiedä", vastasi Kaarina epäillen.

"Kuningas ehkä pahastuisi siitä", jatkoi Anna mairitellen.

"Minä en tee koskaan hänen tahtoansa vastaan."

"Voineehan sinulla silti olla hyvä ystävä?"

"Niin minäkin luulen."

"Eihän hänen tarvitse kohdata kuningasta."

"Minä kysyn kuninkaalta. Sitten teen niinkuin hän tahtoo."

"Mutta eihän se liene tarpeen."

"Minä olen luvannut, etten koskaan salaa mitään."

"Tietääkö kuningas Maksista?"

"Monta, monta kertaa olemme puhuneet hänestä."

"No, mitä hän sanoo?"

"Että minä olen lapsi, ja sitten hän nauraa."

Anna teki kaiken voitavansa; hän sommitteli kysymyksiään kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Kaarina, joka ei epäillyt ketään, ihmetteli kyllä hiljaa sydämessään, miksi hän tahtoi niin tarkoin saada selvän kaikesta, mutta pitihän hänen olla kiitollinen, kun jokukaan välitti hänen asioistaan. Ja niin hän tyhjensi hänelle pienen sydämensä, jotta hän näkisi, mitä kaikkea siellä oli.

Anna oli vimmoissaan huonosta saaliistaan. Hän ja prokuraattori tuumailivat turhaan, mitenkä saisivat näin laihoista eväistä keitetyksi kokoon niin myrkyllisen sopan, että se tuottaisi tuolle kurjalle kakaralle surua, toivottomuutta ja lopuksi kuoleman.

Eerik sai kyllä pitää niin monta rakastajatarta kuin tahtoi. Yrjö itse piti huolta siitä, että niitä vaihdeltiin, sillä hänen harrastuksiinsa ei sopinut, että kukaan heistä olisi saanut kiinteämpää jalansijaa; mutta nyt tuli tuo pieni tyttö, ja näyttipä melkein siltä, kuin kuningas hänen tähtensä ajattelisi luopua kaikista muista.

Luonnollisella tavalla se ei ollut voinut tapahtua; jotakin pahanhengen vaikutusta siinä oli, vaikka niin syvällä, ettei hän voinut sitä keksiä.

Odota, odota! Hän ei voi sallia, että mikään Tukholman sivukaduilta tullut otus anastaisi hänen valtansa ja mahtavuutensa, ja kaikkien manalan henkien kautta, joiden nimet hän suinkin tiesi, vannoi hän, ettei huovintytär, Kaaarina Maununtytär, tule saamaan voittoa prokuraattori Yrjö Pietarin pojasta.

11.

SOTAA JA VAINOA.

Sotaa jatkettiin vaihtelevalla onnella.

Klaus Kristerinpoika Horn tuli amiraaliksi Jaakko Baggen jälkeen ja saattoi Tanskan laivastolle suuria tappioita.

Maalla eivät ruotsalaiset olleet yhtä onnellisia.

Kuningas Eerik kirjoitti itse Ruotsin rahvaalle kuninkaallisen majesteetin onnesta ja voitoista.

Hän alkaa kertomalla niistä liioitelluista huhuista, joita oli liikkeellä tanskalaisten maahan karkauksesta, mitenkä he muka olivat raivanneet itsellensä tien rajan yli Ruotsiin, niin leveän, että sitä voi kulkea viisitoista miestä rinnakkain.

Sentähden sanoi kuningas itse matkustaneensa sinne ja huomanneensa eripuraisuutta ja tauteja laivastossa sekä Ölannin tanskalaisten hävittämäksi.

Sitten oli kuningas lähettänyt Åke Bengtinpoika Ferlan edeltäpäin ja sen jälkeen itse hyökännyt koko sotavoima Haan Blekingeen, missä talonpojat olivat niin vimmattuja, että hirttivät jäljellejääneitä ruotsalaisia huoveja ja ratsumiehiä haarniskoineen miekkoineen puihin, jonkatähden kuningas määräsi, että Lyckebyn ja Rottnebyn välillä kaikki oli surmattava ja poltettava, ja siihen Jumala antoikin onnea niin, että tiellä ja metsässä tapettiin tuhansittain ihmisiä.

Silloin lankesivat talonpojat hänen jalkoihinsa, pyysivät armoa, lupasivat uskollisuuttansa ja apuansa sekä antoivat panttivankeja,. Sitten kun Lyckebyn linna oli valloitettu, määrättiin Kaarle Holgerirpoika maaherraksi.

Kuningas vetäytyi sotapäällikköineen Rottnebyn kaupungin luo, jonka miehistöä ja porvaristoa vaadittiin antautumaan.

Nämä vastasivat korskeasti ja ivallisesti käskien kuninkaallista majesteettia vetäytymään Helmstadin luo, missä hän ennenkin oli osoittanut urhoollisuuttansa.

Tästä kuningas kiivastui niin, että tahtoi väkivalloin pakottaa heidät antautumaan.

Sotaväki tarjoutui hyökkäykseen, ja arvalla määrättiin, mitkä osastot ensiksi lähtisivät liikkeelle.

Alku ei onnistunut, vaikka kuningas olisi kuinka paljon heitä rohkaissut, mutta lopulta Gudmund Olavinpoika huoveineen nousi valleille ja, muut seurasivat jäljessä. Surmaaminen yltyi niin hirmuiseksi, että vesi virrassa oli veripunaista. Viholliset olivat niin typerryksissään, että heitä pistettiin kuoliaaksi kuin villisikoja.

Ei ketään säästetty, joten kaupungissa enemmän kuin 2,000 miestä menetti henkensä. "Näin olivat Rottnebyn asukkaat saaneet koston kaikesta siitä petollisuudesta, jota he olivat harjoittaneet Ruotsin valtakuntaa vastaan Dacken metelistä asti."

Suurempaa saalista ei kuninkaan aikana vielä koskaan oltu saatu, vaikka paljon paloikin kaupungin keralla.

Senjälkeen kuningas eteni aina Sölvesborgiin asti, jonka vihollinen itse sytytti tuleen, mutta herra Kaarle de Mornay oli polttanut kaikki, mitä on rajan ja Sölvesborgin välillä, "joten koko tuo maakunta nyt on poltettu, hävitetty ja ryöstetty."

Ja "itse olemme me" — niin lopettaa kuningas merkillisen kertomuksensa — "lähettäneet muutamia ruotuja huoveja polttamaan ja ryöstämään molemmin puolin sitä tietä, jota etenemme". Päällystölle kuningas antoi seuraavat määräykset:

"Mitä tulee siihen rahvaaseen, joka vielä on elossa Blekingessä, niin tahtoo kuninkaallinen majesteetti, että heidät kaikki sekä saarilta että mantereelta Ruotsin rajalta Sölvesborgiin asti kutsutaan kokoon muka uskollisuudenvalaa vannomaan, mutta niin pian kuin he ovat kokoontuneet yhteen joukkoon, sekä miehet että naiset ja lapset, on heidät kaikki lähetettävä Kalmariin ja sieltä jahdeissa ja veneissä Tukholmaan; mutta jos kaikki vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen eivät tule saapuville, pitää koko Blekinge poltettaman, hävitettämän ja surmattaman putipuhtaaksi, sillä parempi on, että se on autiona kuin vihollismaana."

Miltä Blekingessä näytti vuoden lopussa, siitä saa käsityksen eräästä kuninkaan kirjeestä, jossa hän sanoo: "Ainoastaan muutamia harvoja talonpoikia on jäljellä, ja he pyytävät nöyrästi suojelusta; mutta kun kuninkaallinen majesteetti mieluummin tahtoo saada ruotsalaisen asutuksen maahan, kehotetaan smålantilaisia muuttamaan sinne ja ottamaan haltuunsa tilukset, jotka he saavat perinnölliseksi omaisuudekseen."

Palatessaan Tukholmaan pani Eerik toimeen loistavan voittokulkueen.

Sotaa jatkettiin samaan aikaan Ruotsissa ja Liivinmaassa; sotaväkeen otettiin ensin joka viides, sitten joka kolmas mies.

Ankaruus kiihtyi kiihtymistään. Vuonna 1565 tuomitsi kuninkaan lautakunta kaksikymmentä aatelismiestä, useat valtakunnan etevimmistä suvuista, puutteellisen ratsupalveluksensa vuoksi menettämään rälssioikeutensa.

V. 1566 tuomittiin eräs kuninkaan huovi teilattavaksi ja pyörälle sentähden, että hän Södermanlannissa oli ottanut naisia sotapalvelukseen ja sanonut saaneensa määräyksen siihen, kun ei miesväkeä enää ollut otettavissa.

V. 1568 oli sekä vihollisen etenemisen että sotaväenoton johdosta miesväki eräästä osasta Itägöötanmaata niin loppunut, että niiden puutteessa naisten täytyi kantaa hautaan Klaus Hvit, joka oli hoitanut piispan virkaa Linköpingissä ja kuoli Söderköpingin kirkkoherrana.

Yhtämittaa tuli valituksia täydellisestä sotakurin puutteesta, karkaamisista lippujen luota ja kaikenlaisista väkivaltaisuuksista.

Sotaväen tarpeita, myöskin mitä vaatetukseen ja aseisiin tuli, tyydytettiin verotuksilla, ja rajaseuduilla pantiin monta kihlakuntaa autioksi kuninkaan määräyksestä, jotta talonpoikien yhä kasvava tyytymättömyys tulisi rangaistuksi.

Molemmin puolin käytiin sotaa tavattomalla julmuudella. Tanskalaisten hävityksiä Smålannissa ja Länsigöötanmaalla seurasivat Eerikin raivoamiset Blekingessä ja Skånessa.

Koko maasodalla ei ollut mitään varsinaista merkitystä, lukuunottamatta Varbergin valloitusta syyskuun 15 p:nä 1565.

Kuningas Eerik tahtoi nytkin olla mukana ja eteni sentähden sotajoukkoineen Tanskan rajaa kohden.

Täällä hän sai kuulla, että kuningas Fredrik ei aikonut käydä sotaretkelle häntä vastaan, ja hän piti sentähden arvoansa alentavana olla itse saapuvilla.

Hän palasi takaisin Öreholmaan Länsigöötanmaalle, missä muutamia sotalaivoja oli ankkurissa ja missä useita kuninkaallisia naisia oleskeli.

Sinne piti kaikki tiedonannot lähetettämän.

Prinssi Kaarle oli nyt 15-vuotias; tähän asti ei oltu paljon kuultu hänestä, mutta nyt hän halusi koetella voimiaan ja pyysi saada johtaa tykistöä Varbergin piirityksessä. Niilo Boije oli päällikkönä.

Kuningas epäili ensin, mutta antoi lopulta suostumuksensa.

Tanskalaiset puolustautuivat urhoollisesti, mutta Kaarle herttua rohkaisi ruotsalaisia sanoillaan ja esimerkillään, ja viiden tunnin ottelun jälkeen oli kaupunki valloitettu.

Kaikki sotakelpoiset miehet hakattiin maahan paitsi muutamia saksalaisia, skottilaisia ja ranskalaisia huoveja, jotka menivät Ruotsin palvelukseen. Näiden joukossa oli eräs päälliköistäkin, urhoollinen kapteeni Pontus de la Gardie.

Ihastuksissaan tästä menestyksestä tahtoi Eerik, että Jaakko Hästesko hyökkäisi Hallantiin ja avoimella kentällä kävisi tanskalaisten kimppuun.

Tämä totteli, mutta ei onnistunut sen paremmin kuin että tanskalainen päällikkö Daniel Rantzow Svarterån luona viidellätuhannella miehellään voitti ja hajoitti enemmän kuin kaksi kertaa niin vahvan Ruotsin armeijan.

Jaakko Hästesko pani tappion saksalaisten joukkojen syyksi, samalla myöskin syyttäen kuninkaallisen henkivartijaväen everstiä Niilo Sturea, vaikka hän yksityisessä kirjeessään tälle herralle sanoo:

"Niistä ritarillisista urotöistä, joita minä tänään olen nähnyt ja havainnut teidän tekevän, ja teidän miehuudestanne tahdon sopivan ajan sattuessa antaa lausuntoni."

Me olemme nyt tulleet siihen kohtaan, jolloin puhkeaa julkisuuteen tuo vainoaminen, mikä uhkaavan ukkospilven tavalla jo kauan oli vaaninut Sture-sukua.

Kreivi Svante Sture sai 1564 omasta pyynnöstään eron Liivinmaan maaherran virasta.

Kuningas Eerik syytti häntä 79 eri seikasta, jotka useimmat olivat aivan mitättömiä virheitä hänen hallituksessaan; mutta sovinto saatiin pian aikaan.

Hänen viidestä pojastaan olivat Kaarle ja Mauritz vielä lapsia. Me tiedämme, että Eerik oli ollut Juhana herttuan palveluksessa; kuninkaan armosta sai hän sitten ottaa osaa Tanskan sotaan, jossa hän pahoin haavoittui.

Sten kaatui kunniakkaassa taistelussa Tanskan laivastoa vastaan heinäkuun 7 p:nä 1563.

"Yksi käärmeen sikiöistä on poissa", riemuitsi prokuraattori. "Nyt on vaarallisimman vuoro."

Kuningas oli kuullut Jaakko Hästeskolta, että Svarterån tappelu menetettiin Niilo Sturen petoksen tähden.

Mitäpä enää tarvittiin? Nyt oli Niilo vihdoinkin hänen vallassaan!

Mutta hän ei tahtonut laskea epäilyksiänsä julkisuuteen; täytyi olla varovainen.

Niilo kutsuttiin Vadstenaan ja otettiin hyvin suosiollisesti vastaan. Kuninkaan puolesta jätti Yrjö Pietarinpoika hänelle kirjeen, jossa hänelle luovutettiin 200 taloa sekä luvattiin toiset 200, jos Niilo herra tahtoisi ottaa toimittaaksensa erään tärkeän tehtävän.

Tämä vastasi tahtovansa tehdä kaiken minkä voi ollakseen kuninkaan mieliksi.

Yrjö hymyili; tässä oli kysymyksessä ainoastaan oikeuden käyttäminen, ja olihan oikein hyökätä äkkiarvaamatta saksalaisen ratsuväen kimppuun, joka oli paennut Svarterån luona, ja hakata se maahan.

"Pyövelin tointa!" vastasi Niilo kalveten.

"Sitten haluaa ja käskee armollinen herramme teidän ylhäisyyttänne kiskomaan sakkoja niistä Länsigöötanmaan kihlakunnista, jotka ovat laiminlyöneet päivätyövelvollisuutensa Varbergin linnalle, ja jos he eivät tahdo sakkoja maksaa, poltettakoon heidän kylänsä ja hävitettäköön heidän maansa."

"Se olisi tunkeutumista teidän ammattiinne, herra Yrjö Pietarinpoika", vastasi Niilo Sture tukahutetulla harmilla.

Mutta tuo konna ei ollut huomaavinaan pistosta.

"Jos kuninkaani niin käskee", vastasi hän hyvin teeskennellyllä nöyryydellä.

Kuningas piti kätensä kasvojensa edessä. Hetkisen kuluttua hän sanoi:

"Sukulaiseni, herra Niilo Sture matkustaa Bohusiin auttamaan Boijea. Sinä, Yrjö, saat antaa toimesi jollekin toiselle."

"Tuo konna!" tuumi Niilo Sture itsekseen; "mutta minä täytän velvollisuuteni ja kärsin."

Hän tahtoi rikkomatta pitää isälleen antamansa lupauksen, ettei koskaan minkäänlaisissa suhteissa ole täyttämättä alamaisvelvollisuuksiansa.

Sture-nimi oli tahraton, ja sellaisena se tuli pysymäänkin, mikäli hänestä riippui.

Alakuloisena hän matkusti Bohusiin. Synkät ja kolkot aavistukset täyttivät hänen sielunsa; hän oli täysin vakuutettu siitä, että hänen tekojansa seliteltäisiin väärin, olkootpa ne tehdyt kuinka isänmaallisessa tarkoituksessa ja kunniallisesti tahansa, ja hän päätti sentähden pysyttäytyä niin puolueettomana kuin suinkin.

Bohusin piiritys oli ensin annettu Pietari Brahen tehtäväksi, mutta ilman menestystä. Hän selitti, että huoveja ei voitu saada hyökkäämään hyvin varustettua linnaa vastaan, eikä hänen kykynsä riittänyt pakottamaan heitä siihen.

Eerik oli vihan vimmassa. Tuo kurja palkkajoukko piti ruoskalla pakotettaman siihen! Sitten hän teki uskotun palvelijansa kanssa juonikkaan suunnitelman, mitenkä olisi meneteltävä, että yrityksessä onnistuttaisiin.

Niskoitteleva miehistö olisi jollakin verukkeella viekoiteltava saarelle, jossa linna oli.

Heti senjälkeen lähetettäisiin veneet takaisin, ja kun huovit näin olisivat ilman ruokaa ja ilman suojaa linnan kanuunia vastaan, niin he nälän ja epätoivon pakottamina pitäisivät hyökkäyksen parempana.

Mielihyvissään teki kuningas itse selvää oivallisesta tuumastaan.

Mutta Pietari Brahe kiitti kunniasta, joutui epäsuosioon ja sai virkaeron.

Niilo Boije kutsuttiin saapuville. Hän ei vastustellut, vaan lähti heti.

Hänen onnistui todellakin ampua yksi Bohusin linnan torneista rikki, mutta jo ensimäisen hyökkäyksen jälkeen hänen täytyi vetäytyä takaisin; tanskalaiset olivat kaivaneet salakaivannon, täyttäneet sen ruudilla, ja suuri joukko ruotsalaisia räjähytettiin ilmaan.

Jos joku joutui syytteeseen valppauden puutteesta, niin se tietysti oli ylin päällikkö; mutta Niilo Boije tiesi, että kuninkaalla oli salakaunaa Sturea vastaan, ja sentähden hän puolustelihe raportissaan mainiten, että "Niilo Sture koko ajan oli käyttäytynyt, niinkuin hän tahallaan olisi tahtonut estää Ruotsin aseiden menestystä".

Nyt oli mitta täynnä.

Niilo Sture kutsuttiin kuninkaan luo Svartsjöhön.

Mitään epäilemättä hän matkusti sinne ilman vastaväitteitä.

Eerik otti hänet vastaan erittäin ystävällisesti, pyysi häntä jäämään päivällisille ja joi hänen maljansa.

Päivällispöydässä oli puhe myöskin Svarterån tappelusta; Niilo Sture kertoi, mitenkä hän, kun ratsuväki oli nurjimmassa paossa, oli repäissyt lipun irti tangosta säilyttääkseen ainakin sen vihollisilta.

Hänen mieleensä juolahti yhtä vahva oman urheutensa ylistäminen kuin päällystön syyttäminen virheellisistä toimenpiteistä. Hän kertoi ainoastaan yksityiskohtia puolustautuakseen perättömiä syytöksiä vastaan, ja kuningas Eerik kuunteli tarkkaavasti, hymyillen ystävällisesti ja rohkaisevasti.

Mutta hän näki edessään "vaalean tukan". Veljeänsä ei hänen enää tarvinnut pelätä, vaan Niilo Sturea.

Voiko tämä tai tahtoiko edes vastustaa kiusauksia, kun vanhat muistot, yhä edelleenkin suuri kansansuosio ja hänen korkea arvonsa ehdottomasti muka kehottivat häntä kapinoimaan?

Illalla, ennenkuin he erosivat, pyysi Niilo herra lupaa käydä Tukholmassa; hänen tarvitsi hankkia itselleen uusia vaatteita.

Pyyntöön suostuttiin heti, ja mitä paraina ystävinä he erosivat.

* * * * *

Kuka voisi epäillä, että Niilo Sture tähän aikaan kärsi katkeraa surua.

Cecilian häät olivat äskettäin vietetyt, ja Niilon oli täytynyt olla saapuvilla niissä.

Ei ollut prinsessa koskaan näyttänyt suloisemmalta, ei koskaan paremmin muistuttanut entistä puhdasta, viatonta ja rakastavaa Ceciliaa.

Hän puhui ja laski leikkiä Niilon kanssa niinkuin ennenkin ja naisellisella kekseliäisyydellä hän sai tilaisuuden olla muutamia silmänräpäyksiä kahden hänen kanssaan.

Mutta silloin hänen muotonsa muuttui, ja epätoivoisena hän sanoi:

"Minä olen rakastanut sinua enemmän kuin ketään, ja sinä olet työntänyt minut luotasi; nyt olen hukassa, mutta syy on sinun. Muista jokaisessa vastoinkäymisessä, että se on oikeudenmukainen rangaistus siitä, ettet ojentanut kättäsi auttamaan minua. Hyvästi sinä, jota ikuisesti rakastan ja ikuisesti kiroon."

Hän tempasi pienen valkean silkkisormikkaan kädestään, heitti sen Niilolle ja poistui.

Niilo Sture jäi melkein kuin kauhusta rampautuneena seisomaan ja tuijottamaan hänen jälkeensä.

Aika ei parantanut haavaa; silkkisormikkaan hän kätki, sillä rakkauttansa hän ei voinut unhottaa, ja tuo epäoikeutettu nuhde imi hänestä kaiken elämänilon.

Muutamia kuukausia senjälkeen kuin oli matkustanut Ruotsista, kirjoitti Cecilia Niilolle, lähetti terveisiä mieheltään ja pyysi, että Niilo kävisi heitä tervehtimässä Badenissa. Rakas sukulainen otettaisiin avosylin vastaan.

Useita sellaisia kirjeitä saapui. Niilo ei vastannut niihin, mutta hän ymmärsi, että Cecilia tahtoi pitää haavan verta vuotavana, ja hän soi sen hänelle. Olihan hänessä paljon syytä, mutta hän oli menetellyt kunnian vaatimuksia noudattaen eikä saanut katua. Ilolla hän olisi antanut henkensä, jos sillä olisi voinut sovittaa rikoksensa häntä vastaan, jota oli rakastanut ja jota ei koskaan lakannut rakastamasta.

Tätä muistellen hän saattoi kärsivällisesti kestää vääryyksiä Eerikin puolelta.

Hän sai maksaa veljelle, mitä sisar oli hänen tähtensä kärsinyt.

Ritarillisempaa mielenlaatua kuin Niilo Sturen ei historiassa tavata.

Mutta palatkaamme kertomukseemme.

Niilo herra oli saanut äidiltään muutamia tehtäviä, joita hän heti Tukholmaan saavuttuaan kiiruhti toimittamaan.

Hänen ystävänsä ja sukulaisensa kilpailivat saaduksensa hänet vieraakseen, mutta hän kieltäytyi siitä sanoen olevansa niin huonosti puettu, ettei voinut esiintyä seuroissa, ja kun tämä syy oli poistettu, täytyi hänen heti palata kuninkaan luo ollakseen hänen käytettävänänsä.

Näin kului kolme päivää.

Neljäntenä päivänä aamulla aikaisin saapui sana prokuraattori Yrjö Pietarin pojalta, että tällä oli kuninkaan puolesta tärkeätä asiaa herra Niilo Sturelle.

"Ilmoittakaa prokuraattorille että hän tulkoon mihin aikaan hyvänsä", vastasi Niilo, "minä olen kotona koko päivän."

Palvelijat saivat käskyn ostaa viiniä ja valmistaa vieraalle juhla-aterian.

Mutta päivällisaika tuli eikä häntä kuulunut.

Rupesi jo ilta lähenemään, ja Niilo herra oli kiintynyt lukemaan erästä kirjaa, jonka hänen sukulaisensa Pietari Brahe äskettäin oli kirjoittanut. Sen nimi oli: "Miten nuoren aatelisen tulee oikein käyttäytyä."

Silloin tuli eräs palvelija kiireesti hänen luoksensa, kauhun ilme kasvoillaan, ja saattoi ainoastaan sopertaa: "Armollinen herra!"

"Mitä on tekeillä?" kysyi tämä tyynesti.

"Airuet ratsastavat pitkin katuja; ne sanovat…"

Ääni tyrehtyi itkuun.

"Eihän toki mitään minusta?" lisäsi Niilo hymyillen.

"He sanovat, että herra Niilo Sture on kavaltaja!"

"Sitä heidän lienee vaikea todistaa!" Niilo sitoi heti miekkansa vyölleen.

Samassa avautuivat ovet ja Yrjö Pietarinpoika astui sisään saksalaisen ratsumiesjoukon seuraamana.

Hänen pöhöttyneet kasvonsa olivat tavallista punakammat, ja hänen pienet, tirkistävät silmänsä kiilsivät ilkeästi hänen katsoessaan uhriansa.

"Miksi tulette niin mieslukuisina?" kysyi tämä.

"Te saatte valita, herra Niilo", kirkui Yrjö. "Joko saavutte Tukholmaan olkikruunulla kruunattuna kuormakonilla ratsastaen häpeällisessä kulkueessa tahi vastaatte oikeudessa kaikkiin niihin syytöksiin, joita minä kuninkaan puolesta teen teitä vastaan, ja kärsitte sen rangaistuksen, jonka tuomioistuin teille näistä määrää!"

"Minä luonnollisesti vaadin laillista tutkintoa ja tuomiota", vastasi Niilo tyynesti ja arvokkaasti.

Tuo roisto oli ehkä luullut, että ritari heti lankeaisi hänen jalkoihinsa. Veristävin silmin hän kääntyi sotamiehiin ja käski heidän asettua kahteen riviin, jotta vanki saisi kulkea heidän välissään.

Kauhistuneina olivat Sturen palvelijat kiiruhtaneet sinne, kalmankalpeita kasvoja näkyi ovessa, kaikki olivat kuin kuolontuskissa siitä, mikä tulisi heidän rakkaan herransa kohtaloksi.

Mutta tämä näytti tyyneltä, joskin kalpealta; hän hymyili heille lempeästi ja käski erästä tuomaan hänen hattunsa.

"Lautakuntaan!" kirkui prokuraattori, ja jono lähti liikkeelle.

Perille päästyä hän käski huovien vartioida ovea; ketään vierasta ei saanut olla saapuvilla.

Hämmästyksekseen näki Niilo Sture, että Antti Rålamb ja Niilo Boije istuivat syytettyjen penkillä.

Tavallisuuden mukaan esiintyi Yrjö Pietarinpoika syyttäjänä.

Kaikkia kolmea syytettiin heidän sodan aikana etenkin Svarterån tappelussa ja Bohusin piirityksessä tekemistään virheistä.

Kuulustelua kesti kaksi päivää.

Kukin syytetyistä todisti viattomuutensa.

Boijen ja Rålambin todistukset hyväksyttiin. Molemmat saivat anteeksi erehdyksensä ja vapautettiin.

Toisin oli Sturen laita; hänet tuomittiin menettämään henkensä ja omaisuutensa, ellei kuningas tahtonut häntä armahtaa.

Eerik oli palannut pääkaupunkiin; hän sulkeutui huoneisiinsa, eikä kukaan päässyt hänen puheilleen.

Hän hiiviskeli kuin pahantekijä omissa suojissaan, hän säikähti jokaista rasahdusta ja tuumaili mielessään, mitähän nyt tapahtuisi. Nyt oli hänellä tuo "valkotukkainen" vallassaan… luultiinko ehkä, että hän laskisi sen irti? Ei koskaan, ei koskaan! — Ehkäpä hän juonitteli nytkin — vankilassa…? Ja Yrjö Pietarinpoika, joka ei tullut…!

Tuo kuninkaan uskollinen palvelija tuli, niin pian kuin se oli mahdollista.

Ja hyviä tietoja hän toikin.

Totta kyllä, että Niilo Sture piti päätänsä yhtä pystyssä kuin ennenkin, mutta tuomio oli langetettu, ja nyt he kyllä taivuttavat sen pään vaikka kuinka kumaraan.

Riippuihan asia kuninkaan armosta.

Kuinka he nyt nauroivatkaan keskenään ja tuumailivat, millaiseksi tuomio tehtäisiin.

Yrjö Pietarin pojalla oli asia jo selvänä. Hän ajatteli kuninkaansakin puolesta, jotta tämän ei tarvinnut vaivautua. Ehdotus oli valmiina ja alistettiin alamaisimmasti kuninkaan tarkastettavaksi.

"Hyvin, Yrjöseni, oikein hyvin!" sanoi kuningas nauraen ja käsiään hykertäen. "Mistä voisin kenenkään huomaamatta katsella sitä?"

Siihenkin suosikki tiesi keinon, ainahan hänellä oli neuvo valmiina.

Ritaria säilytettiin vankilassa.

Niilo pelkäsi enimmin sitä, että hänen vanhempansa tai sisaruksensa sekaantuisivat asiaan.

"Se olisi vain vahingoksi heille hyödyttämättä minua", ajatteli hän itsekseen.

Kylmänä, mutta kirkkaana talvipäivänä, tammikuun 15 p:nä 1566, kutsui Yrjö Pietarinpoika saksalaiset huovinsa kokoon.

Ankarin sanoin hän ilmoitti heille, että kavaltaja Niilo Sture nyt tuli saamaan rangaistuksensa, ja että jokainen, joka otti häntä puolustaaksensa, tuli menettämään henkensä.

Senjälkeen komennettiin kaksi ruotua huoveja heti päivällisen jälkeen viemään ritari Eteläportin ulkopuolelle.

Niilo herra seurasi ilman vastaväitteitä.

Siellä oli odottamassa vanha laihtunut hevoskoni.

"Istukaa selkään!" ulvoivat huovit puolijuopuneina.

Aiottu häväistys oli silmänräpäyksessä selvinnyt hänelle, ja hän kääntyi pois.

"En, en koskaan!" sanoi hän.

Silloin huovit tunkeutuivat hänen ympärilleen, voimakkaat käsivarret nostivat hänet ylös ja heittivät satulaan. Siinä annettiin iskuja niin, että nenästä vuoti verta ja hattu lensi päästä.

Hän tahtoi pyyhkiä veren pois, mutta huovit pitivät kiinni hänen käsistään.

Sitten alkoi kulkue liikkua Eteläportilta Rautatorille.

Molemmin puolin oli asetettu huoveja.

Edellä kulki pitkä jono kerjäläisämmiä ja puolialastomia lapsimukuloita kaksittain ja torviin puhaltaen. Näiden jälkeen tuli vanha, valkea hevoskoni vetäen halkorekeä, johon oli latvastaan kiinnitetty kaksi kuusennärettä niin, että tyvet laahasivat perässä. Nämä muka lakaisivat katua kavaltajalle.

Mutta kaikista ikkunoista ja luukuista tirkisteli kalpeita, kauhistuneita kasvoja.

Lähinnä seinävieriä tunkeili tuijottavia ihmisjoukkoja; muutamat surkuttelivat, toiset itkivät, tuskin oli ketään, joka olisi ivaillut.

Entä itse tämän ansaitsemattoman häväistyksen uhri?

Hän istui liikahtamatta kurjan konin selässä, hiukset hajallaan, kasvot kalmankalpeina. Hänen silmänsä olivat melkein tavallistansa suuremmat, ja surullisen vakavasti hän katseli ympärilleen.

Nenästä vuoti verta vahvasti; sitä tippui kaulukselle ja siitä rinnoille.

Oli jotakin niin syvästi vaikuttavaa tässä näyssä, että ympäriltä alkoi kuulua itkua ja nyyhkytyksiä.

Sieltä kuului hiljainen sorina… se kasvoi.

"Mitä hän on tehnyt?"

"Näin kohdellaan Sturea!"

"Hänen isoisänsä oli valtionhoitaja!"

"Kaikki pitivät hänestä!"

"Me pidämme kaikki Stureista!"

"Tuo on väärin!"

"Onko se kuninkaan tointa?"

"Vai Yrjö Pietarinpojanko?"

"He vetävät yhtä köyttä!"

"Jospa vain uskaltaisi…"

"Ja tulisi päätänsä lyhyemmäksi…"

"Hyi noita sotamiehiä!"

"He ovat saksalaisia!"

"Sen kyllä huomaa!"

"Tule, rientäkäämme jäljessä, niin saamme nähdä mitenkä se päättyy!" Ja niin lähdettiin.

Kyynelsilmin ja voivotellen seurasivat Sturen palvelijat herraansa.

Eräs palvelijoista oli vihdoinkin saanut käsiinsä hänen hattunsa. Hän saavutti kulkueen ja lupaa pyytämättä, rangaistusta pelkäämättä hypähti hevosen selkään, painoi hatun rakastetun herransa päähän, työnnettyänsä ensin hänen hiuksensa pois otsalta, pyyhki veren hänen kasvoiltaan ja suuteli nopeasti hänen takkinsa hihaa.

Kaikki tapahtui niin äkkiarvaamatta ja nopeasti, että palvelija jo seisoi maassa, verinen nenäliina kädessä, ennenkuin pyövelit olivat ehtineet ajatellakkaan estää hänen yritystään.

Silmänräpäyksen kestävä liikutus näkyi ritarin kasvoilla; hänen silmäkulmissaan kimalteli jotakin, mutta hetkisen kuluttua ei sitä enää näkynyt.

Nyt oli kulkue saapunut Rautatorille.

Siellä se pysähtyi Yrjö Pietarinpojan asunnon edustalle.

Eväs hänen kätyreistään, Jaakko Teist, tuli sieltä ulos, toisessa kädessään olkikruunu, toisessa arkki puhdasta paperia.

Eräs huoveista sai käskyn asettaa kruunun vangin päähän.

Senjälkeen Teist asetti paperin hänen eteensä satulalle huutaen kovalla äänellä:

"Tässä, Niilo Sture, senkin kavaltaja, on se komea kunnianosoitus, jonka olet ansainnut, ja tässä luettelo niistä tiluksista, jotka sinulle luvattiin."

Vahvalla ja selvällä äänellä Niilo vastasi:

"Sinä ansaitsisit paremmin niiniköyden kaulaasi kuin minä tämän. Totta tosiaan olisin ansainnut kuninkaalta toisenlaista kohtelua."

Sitten hän kääntyi huoveihin jatkaen: "Te voitte sen kyllä todistaa, jotka olitte kanssani sodassa."

Silloin puhkesi melu.

"Niilo herra on käyttäytynyt kuin kunniallinen ruotsalainen vihollista vastaan", huusi eräs majoitusmestari kovalla äänellä.

"Niin onkin", säestivät useat.

"Häntä ei voi syyttää mistään."

"Hän on jalo ritari!"

"Urhea soturi!"

Meteli ja huudot yltyivät.

Yrjö Pietarin poika oli tähän asti seisonut porttinsa takana nauttiakseen näytelmästä, jonka itse oli pannut toimeen, mutta kuullessaan huovien huudot hän huomasi, että vaara oli tarjona.

Hävyttömyydellään oli hän monta kertaa saanut oikeutetut asiat masennuksiin; sentähden kirkui hän hyökäten ulos portista:

"Mitä, Niilo Sture, herjaatko sinä, senkin kavaltaja, kuningasta; sen saat päälläsi maksaa!"

Tämä pysyi yhtä tyynenä ja kylmänä.

"Minä en ole puhunut mitään kuningasta vastaan", sanoi hän selvällä, miehekkäällä äänellään, "sen voitte te kaikki, jotka olette saapuvilla, tietää ja todistaa."

"Hän ei ole sanonut mitään."

"Sture on viaton!"

"Kuka häntä syyttää?"

"Hänellä on vihollisia!"

"Niiden pitäisi saada rangaistus!"

Nyt Yrjö menetti malttinsa.

"Te hullut lörpöttelijät, ettekö tiedä, että minä voin musertaa teidät kaikki", ulvoi hän melkein ilkeyden tukahuttamana.

Siitä tuli meteli vielä pahemmaksi.

"Tule tänne, papinkakara, me kyllä parannamme tuon taudin sinusta!"

"Hän on roisto!"

"Kurja pelkuri!"

"Sture pois ja hänet sijaan!"

Mutta silloin Yrjö pelästyi, juoksi sisään, sulki portin ja antoi sieltä merkin, että torvien toitotuksen taas tuli alkaa.

Huumaavalla voimalla se alkoikin, ja kulkue lähti liikkeelle.

Mutta väkijoukot kasvoivat yhä suuremmiksi, sitä äänekkäämpiä paheksumishuutoja kuului, kuta kauemmaksi tultiin, ja Läntisen pitkänkadun, Suurtorin ja Kauppiaskadun kautta kulki saatto ritarin asunnolle, johon se pysähtyi. Kun sitten huomattiin, että häntä oli kohdeltu niin pahasti, jotta hän vain muiden avulla saattoi laskeutua hevosen selästä, kaikui yleinen valitushuuto.

Sairaana ja surkuteltavassa tilassaan täytyi hänen heti paneutua vuoteelle. Mutta mitään lääkäriä ei kutsuttu, hän kieltäytyi ottamasta ketään vastaan; sielun kidutus oli ollut ylen suuri. Hän makasi liikkumattomana, horroksissa.

Seuraavana yönä hänet herätettiin 2:n ja 3:n välillä.

Vieraat huovit sanoivat kuninkaan käskystä vievänsä hänet heti pois.

Hänen palvelijansa mielivät tehdä vastarintaa, mutta hän sanoi tahtovansa seurata.

Hänelle ei suotu edes aikaa täysin pukeutua; hänet vietiin veneeseen.

Hänen tiedusteluihinsa, mihin häntä vietiin, vastattiin lopulta:

"Örbyhusiin vankeuteen."

"Elämäni ei ole tästä lähtien suuren arvoinen", sanoi hän väsyneenä ja nojautui veneeseen.

Sillä välin oli tämä tapaus herättänyt ääretöntä huomiota. Stureilla oli paljon vihollisia, mutta nämäkin pitivät tätä väkivaltana; kun sellainen häväistys saattoi kohdata Sturea, kuka voi silloin olla varma hengestään ja jäsenistään?

Jaakko Hästesko oli Niilon persoonallinen vihollinen, mutta kuultuaan mitä oli tapahtunut kiiruhti hän linnaan.

Hänen ei ollut helppo päästä Eerikin puheille. Tämä oli panettanut linnan portit kiinni; kukaan aatelismies ei saanut tulla sisään. Lopulta Hästesko onnistui pääsemään.

"Armollinen herra", sanoi hän, "älkää Jumalan tähden antako Yrjö Pietarinpojan menetellä Ruotsin miesten suhteen miten häntä haluttaa; siitä ei ole mitään hyviä seurauksia."

Eerik oli olevinaan aivan tietämätön Sturen poisviemisestä. Kapinaa peläten hän ei tunnustanut itse sitä käskeneensä.

Kuitenkin antoi hän nyt heti määräyksensä, ja kahden päivän kuluttua oli Niilo Sture taas kaupungissa.

Sekä leskikuningatar että prinsessat olivat kauheassa tuskassa; heille oli kyllä tunnettu asia, että Niilo oli kuninkaalle vastenmielinen, ja he tiesivät, että hänen henkensä oli vaarassa niin kauan kuin hän oli vihollisensa lähistössä. Mutta miten saada hänet pois?

Eerik kieltäysi kerran toisensa perästä ottamasta vastaan äitipuoltaan ja sisariansa; hallitustoimet vaativat hänen aikansa, vastedes, sopivan ajan sattuessa hän lupasi käydä tapaamassa heitä.

"Mitä hän meiltä kieltää, siihen hän suostuu, jos Kaarina Maununtytär sitä pyytää", sanoi Katariina. "Kukapa tahtoisi tässä puhutella häntä?"

"Minä teen sen!" Kaarina Maununtyttärellä oli viime aikoina ollut oma hovinsa.

Hän asui edelleen linnassa; kuninkaalliset naiset eivät nähneet häntä; hän väisti heitä.

Nyt tuli leskikuningatar tervehtimään — häntä.

Hän joutui niin hämilleen, ettei ymmärtänyt mitään.

Katariina ei ollut pitkään aikaan nähnyt Kaarinaa; aivan hän nyt hämmästyi, niin suuri muutos oli hänessä tapahtunut.

Hoikasta tytöstä oli tullut korkeavartaloinen, solakka nainen, jolla oli tavattoman pienet kädet ja korkearintaiset jalat. Pää oli pieni, mutta sanomattoman kaunis; liikuttava sulous asui hänessä.

Kaarina seisoi kädet ristissä, silmät maahan luotuina.

Katariina ojensi hänelle kätensä.

"Lapsi raukka!" sanoi hän.

Tämä lankesi polvilleen ja suuteli nöyrästi hänen kättään. Kirkkaat kyyneleet valuivat pitkin hienoja poskia.

"Älkää halveksiko minua", rukoili hän, "minä tiedän nyt olevani suuri syntinen."

"Jumala yksin tuomitsee", vastasi kuningatar voimatta pidättää kyyneleitään. "Nouse, Kaarina Maununtytär, minä tahdon puhua kanssasi."

Hän totteli heti.

"Istu tähän!"

Kuningatar asettui sohvaan.

Kaarina istui jakkaralle hänen jalkainsa juureen.

"Oletko ajatellut, mitä velvollisuuksia sinulla on herraasi kohtaan?"

"Olla kaikessa hänelle kuuliainen ja alamainen."

"Mutta eikö sinulla ole velvollisuuksia myöskin Jumalaa kohtaan?"

"Tietysti", vastasi hän viivytellen.

"Mutta jos nyt Jumala ja herrasi ovat erimieliset, ketä tulee sinun silloin totella?"

Hän mietti kysymystä.

"Eikö herrallasi ole sama Jumala kuin sinullakin?"

"On, on kyllä!" Nyt hän taas oli selvillä.

"Mutta eikö sinun tule pitää huolta siitä, että maallinen herrasi täyttää taivaallisen isäsi tahdon?"

"Jospa sen voisin?"

"Kyllä sinä voit, jos vakavasti tahdot."

"Mitä minun sitten pitää tekemän?"

"Otaksukaamme, että kuningas joutuu pahojen ja ilkeiden ihmisten valtaan, jotka tahtovat houkutella häntä vaaraan, ja että sinä seisot hänen vieressään. Vedätkö sinä häntä takaisin?"

"Sen minä teen!" huudahti hän iloisesti.

"Mutta miten sinä nyt tahdot menetellä?"

"Minä sanon hänelle, että hän on tekemäisillään suuren synnin."

"Se on oikein, silloin olet täyttänyt velvollisuutesi Jumalaa kohtaan ja näyttäytynyt maalliselle herrallesi hyväksi avuksi."

"Onko varmaa, että hän luottaa minuun?"

"Jos hän rakastaa sinua."

"Minä luulen, että hän rakastaa", vastasi Kaarina onnellisesti hymyillen.

"Olet ehkä kuullut, mitä tänään on tapahtunut?"

"Herra Niilo Sturelle", sanoi hän kauhistuen; "tohtori meni äskettäin täältä, me itkimme sitä molemmat."

"Ajatteleppa hänen vanhempiansa ja sisariansa."

"Minun on niin paha ollakseni heidän tähtensä."

"Tiedätkö myöskin, että se tapahtui vääriin syytöksiin perustuen?"

"Yrjön puolelta! — Niin tohtori arveli."

"Hän viettelee kuninkaan semmoiseen vääryyteen!"

"Kuningas parka!"

"Joka on tehnyt syntiä Jumalaansa vastaan."

"Niin." Kaarina katseli hämillään ylös. Hetkisen kuluttua kuningatar kysyi: "Sinullahan on tytär, Kaarina Maununtytär!"

Hänen nuorista kasvoistaan säteili äidinilo. "Hän on niin kuninkaan näköinen", sanoi hän. "Oi pientä lapsi raukkaa!"

"Raukkaa? Miksi niin? Tahtooko joku…" Ääni vapisi tuskasta ja pelosta.

"Ei rouva Märta Sturekaan uskonut minkään pahan kohtaavan poikiansa, ja nyt hän on jo menettänyt yhden, Niilo herrasta tulee toinen."

"Hänet voi vielä pelastaa."

"Ei, jos prokuraattori saa vallita."

"Joku voi sanoa kuninkaalle…"

"Hän ei luota keneenkään."

"Kyllä, leskikuningattareen."

"Minä en pääse hänen luokseen."

"Hän tulee tänne pian."

"Etkö luule, että hänessä heräisi epäluulo, jos hän näkisi minut täällä?"

"Se voisi kyllä tapahtua", sanoi Kaarina liikutettuna. "Nykyisessä mielentilassaan hän on hyvin epäluuloinen."

"Silloin hän taipuu ainoastaan rakkaudesta ja sen vaikutuksesta, jota hän rakastaa enemmän kuin itseänsä."

"Hän on sanonut rakastavansa minua enemmän."

"Nyt voit koetella."

Kaarina oli pitkän ajan vaiti. "Ei", sanoi hän viimein, "ei minun tähteni, vaan sentähden, että velvollisuus Jumalaa kohtaan vaatii antamaan hyvitystä Märta rouvalle, täytyy hänen taipua." Kyyneleet olivat melkein tukehuttaa hänet, kun hän lisäsi: "Minäkin olen tehnyt syntiä, kun en ole estänyt herraani pahasta; siitä saamme kärsiä molemmat."

Kun Katariina senjälkeen jätti hänet, tunsi hän sydämessään, että Kaarina voi olla lohdutukseksi ja avuksi monelle.

Kuningas Eerikissä olivat tähän aikaan pahat vaikuttimet vallalla. Kaikkialla hän silloin näki ympärillään kavaltajia ja vakoojia, ja joka yö hän kutsui astrologinsa tulkitsemaan taivaan salaisia ihmeitä; itsekin hän aukaisi ja sulki astrolabionsa kerran toisensa perästä. Alati uudistui sama ennustus, että hänen vihollisensa masentavat hänet, että hän kuolee väkivaltaisen kuoleman, että hänen jälkeläisensä hävitetään maan päältä ja että hänen muistoansa kirotaan.

Silloin tuli Yrjö Pietarinpoika ja kuiskasi, että jos hän voisi tuhota vihollisensa, niin hän saisi hallituksensa tyynemmäksi. Kuningas tarttui tähän ajatukseen kuin hukkuva oljenkorteen; hän tulisi hyväksi, voimakkaaksi ja onnelliseksi, kunhan hänen vain ei tarvitsisi pelätä vihollisten juonia ja kavalia ansoja.

Niilo Sture oli hänen tiellänsä; Niilo Sture täytyi saada pois!

Mutta kun hän kuuli puhuttavan kansan nureksimisesta ja herrojen tyytymättömyydestä, että prinsessat, leskikuningatar, kaikki olivat häntä vastaan, tuli hän vimmoihinsa. Mitä heillä oli tämän asian kanssa tekemistä?

Sitten hän alkoi pelätä. Oli kuin olisi joku Sture irvistellyt häntä vastaan joka nurkasta. Mitähän ne puhuvat hänestä, miten herjannevat häntä? Jospa hän vain tietäisi, ketkä olivat hänen vihollisiansa, niin hän tekisi heidät kaikki päätänsä lyhyemmiksi. Kysyisikö hän Yrjöltä? Se roisto tiesi kyllä sen; mutta hän haisi vereltä jo pitkän matkan päästä, ja se iletti kuningas Eerikkiä.

Yksi ystävä hänellä oli, jota perkeleet eivät voineet ottaa häneltä; heillä ei ollut mitään valtaa Kaarinaan. He häpesivät häntä ja piiloutuivat häneltä. Hän oli itse nähnyt sen. Yrjökin pelkäsi häntä, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.

Hän halveksi kaikkia muita naisia. Menisikö hän naimisiin Kaarinan kanssa? Olihan hänellä säätyjen suostumus ottaa puolisokseen kenen tahtoi.

Silloin ei pahoilla hengilläkään olisi enää valtaa häneen. Kaarina pitäisi ne kyllä loitolla.

Miten iloiseksi Kaarina tulisikaan! Menisikö hän heti sinne? Kohta pakenivat kaikki surulliset ja synkät ajatukset; oli kuin olisi tullut sydäntalvesta keskelle kesää.

Kaarina piti tyttöä sylissään. Nähdessään kuninkaan hän hypähti ylös ja heittäysi hänen jalkoihinsa.

"Älä anna niiden ottaa lastamme meiltä pois!" huudahti hän kyynelsilmin.

Kuningas horjui kauhistuen taaksepäin. "Ottaa lastamme… Sigridiämme", änkytti hän.

Kaarina näki, miten liikutettu kuningas oli; hän hillitsi itsensä, nousi ja talutti kuninkaan sohvaan. "Istu", sanoi hän, "minä sanon…"

"Kuka se on, Kaarina, joka uhkaa lapsemme henkeä?" kysyi hän kuiskaten ja pidättäen hänet luonansa.

"Ei kukaan nykyään", vastasi hän, "mutta ehkäpä vastedes; sehän olisi vain oikeudenmukainen kosto, kuningas Eerik!"

"Älä kiihotu, puhu levollisesti."

"Sitä en voi, kun lapseni on kysymyksessä."

"Oikeudenmukainen kosto!… Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan herra Niilo Sturea." Kuningas vavahti, mutta jäi istumaan. "Kuinka sinä voit olla niin julma? Ajatteleppa, että hän olisi ollut Sigridimme. Mitä silloin tekisimme syvässä surussamme?"

"Se oli Yrjö, joka…"

" Hänellä ei ole lapsia, hän ei tiedä, millaista on rakastaa, millaista surra ja kaivata rakkaitansa." Hän laski lapsen pois ja syleili kuninkaallista rakastajaansa. "Anna heti käsky, että hänet lasketaan vapaaksi, anna hänelle taas kuninkaallinen suosiosi, osoita luottavasi häneen ja tee mitä voit, että hän unohtaisi julman kohtelusi."

"Se on mahdotonta, Kaarina…"

"Olisi pitänyt olla mahdotonta sallia sellaista julmuutta, nyt on velvollisuus sovittaa se."

Hänen hyväilynsä olivat niin hellät, kiusaavaa levottomuutta ei tuntunut enää, täksi kertaa oli Eerikin paha mieli poistunut, ja hän sanoi lempeästi:

"Mitä tahdot minun tekemään?"

"Kirjoita, että Niilo herra heti lasketaan vapaaksi."

"Mutta silloin tulee Yrjö tänne."

"Älä ota häntä vastaan."

Kuningas nauroi. "En otakkaan", sanoi hän, "minä tahdon soittaa ja laulaa. Käske tuoda makeata viiniä meille: ei kukaan saa häiritä meitä."

Prokuraattori vimmastui kuninkaan käskystä. Hän kiiruhti linnaan, mutta häntä ei otettu vastaan. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin totella. Niilo Sture oli jo lähetetty Örbyhusiin vankeuteen. Nyt täytyi antaa käsky, että hänet on heti tuotava takaisin. Kaksi päivää myöhemmin oli hän taas kaupungissa, mutta sairaana, sanottiin.

Sellainen häväistys voi kyllä masentaa suurimmankin rohkeuden, ja on välttämätöntä tuntea syyt Niilo Sturen alistumiseen voidakseen ymmärtää sitä.

Etenkin oli tämän viime tapahtuman jälkeen selittämätön alakuloisuus täyttänyt hänen mielensä. Elämä, tulevaisuus olivat hämärään verhottuina, ainoastaan yksi liekki valaisi sitä, ja se liekki lähti Cecilian silmistä. Yhäti kaikuivat Niilon korvissa hänen viimeiset sanansa: "Hyvästi sinä, jota ikuisesti rakastan ja ikuisesti kiroon."

Pieni sormikas oli yöt-päivät hänen povellaan, ja hän suuteli sitä vuodattaen kuumia kyyneleitä.

Että ruumiillinen sairaus ja loukkaavat nöyryytykset olivat riistäneet häneltä hänen vastustuskykynsä, sitä hän ei tullut huomanneeksi, etenkin kun hän ei aukaissut sydäntänsä kenellekään ystävälle, kenellekään uskotulle.

Ainoastaan hajanaiset sanat ja satunnaiset muistiinpanot luovat vaikeasti tajuttavaa valoansa hänen sisäiseen elämäänsä.

Hän oli iloinen siitä, ettei tieto tapahtumista vielä ollut ehtinyt Hörningsholmaan. Hän päätti palata sinne heti, kun oli voimistunut.

19-vuotias Eerik Sture, joka edelleen oli mukana sotaretkellä, sai kuulla kummallisia huhuja veljestään.

Hän pyysi lomaa ja sai sen sekä ratsasti kiireimmän kautta Tukholmaan.

Matkalla oli Eerik saanut perinpohjaisen tiedon veljensä kärsimästä häväistyksestä, ja nyt hän tahtoi, että tämä heti seuraisi häntä Hörningsholmaan.

"Sturet eivät voi enää olla uskollisia tuolle kurjalle kuninkaalle!" huudahti hän. "Asetu sinä johtajaksemme, Niilo, ja luota siihen, että useita tuhansia kokoontuu lippujesi ympärille."

"Minä en kelpaa johtajaksi enkä hallitsijaksi", vastasi tämä alakuloisesti. "Harvoin, tuskinpa koskaan olen selvillä itsestäni."

"Sinäkö, josta rakas äitimme sanoo, että olet paras meistä."

"Tässä ei ole kysymys minusta. Mutta otaksuppa, että voittaisimme kuningas Eerikin, kuka sitten hallitsisi valtakuntaa?"

"Me laskisimme vapaaksi Juhana herttuan."

"Etkö itse ole kertonut minulle, että hänen puolisonsa on katolismielinen? Tahtoisimmeko saada takaisin luostarit, munkit ja kaikki tyhjät juhlamenot sekä taikauskon? Ei, veljeni, Sturet eivät voi olla mukana Kustaa Vaasan suurta työtä rikkiraastamassa. Me tahdomme näyttää maailmalle, että me luovutimme hänelle ensi sijan sentähden, että hän ymmärsi paremmin ajan vaatimukset kuin me, ja nyt on meillä kunnianasiana tukea hänen työtänsä."

"Sinä olet aina oikeassa, Niilo, niin sanoo rakas isämmekin; mutta äiti väittää, että kun pojat tulevat sukuansa huonommiksi…"

"Minä puolestani", keskeytti Niilo, "tunnen vain sääliväni kuningas Eerikkiä; hänen onnettomuutensa on siinä luottamuksessa, jolla hän kohtelee tuota roistoa, Yrjö Pietarin poikaa."

"Joka taholla puhutaan, että hän… ei ole täysijärkinen." Viimeiset sanat lausuttiin kuiskaamalla.

"Niinpä niin, senjälkeen kuin hän sai tuon onnettoman iskun päähänsä; mutta siinä tapauksessa hän ansaitsee vieläkin enemmän sääliämme."

"Olkoon niin, mutta semmoiseen kuninkaaseen emme voi luottaa."

"Jos hänellä olisi yksikään järkevä neuvonantaja ja sellainen puoliso kuin kuningatar Margareeta, niin luulenpa, että maa olisi paremmissa käsissä kuin Juhana herttuan."

Keskustelu keskeytyi. Kuninkaalta saapunut lähetti pyysi puhutella herra Niilo Sturea.

"Et saa mennä!" huudahti Eerik.

"Onko se Yrjö Pietarinpoika?"

"Ei, se on valtiokansleri Niilo Gyllenstjerna."

"Se kettu", jupisi Eerik.

Niilo riensi häntä vastaan.

Valtiokansleri oli jos suinkin tavallista rakastettavampi. Hän jutteli pieniä hovijuoruja, jotka eivät koskeneet kuningasta… kertoi ruhtinatarten viihtymisestä ja että näytti siltä, kuin Maunu herttua vihdoinkin olisi onnistunut voittamaan prinsessa Sofian epäilykset, puhui puuta heinää, mutta ei sanaakaan Niilo Sturea kohdanneesta loukkaavasta vääryydestä.

Tämä kuunteli velvollisuuden mukaisella kohteliaisuudella hovimiehen sanatulvaa ja ihmetteli itsekseen, mikähän oikeastaan oli käynnin tarkoituksena.

Vihdoin valtiokansleri esitti asiansa.

Kuningas Eerik toivoi, että herra Niilo Sture nyt heti lähtisi Lothringiin lopullisesti kosimaan prinsessa Renataa.

Niilo näytti hyvin ällistyneeltä, mutta vastasi hetkisen mietittyään, että hänen velvollisuutensa oli noudattaa kuninkaan käskyä; hän arveli kuitenkin, että niin häväisty ja solvaistu mies kuin hän tuskin sopisi kosimaan kuninkaan puolesta.

Gyllenstjerna hymyili osaaottavasti, kohautti olkapäitänsä ja vakuutti, että kuningas Eerik oli sanonut tahtovansa tästälähin olla hänelle armollinen.

Niilo Sture kumarsi sanoen parhaansa mukaan tahtovansa edistää kuninkaan toiveita.

Valtiokansleri pudisti hänen kättään; hän sanoi tuntevansa itsensä onnelliseksi saadessaan viedä herrallensa tämän iloisen uutisen. Pieni muodollisuus vain olisi vielä jäljellä.

Mikähän se olisi?

Gyllenstjerna yskähti ja alkoi:

"Me tiedämme kaikki, että kuninkaalla on taipumusta luulevaisuuteen; voisi olla hauskaa etsiä syitä siihen, mutta jääköön se toiseen kertaan. Kuitenkin toivoo hänen armonsa nyt, että te, herra Niilo Sture, allekirjoittaisitte tämän asiakirjan."

Ihmetellen otti ritari kirjelmän ja luki sen.

Hänen kalpeat poskensa punastuivat vahvasti, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi tyynesti: "Minä en voi tunnustaa itseäni rikolliseksi kuninkaani edessä, kun kaikissa toimissani aina olen koettanut totella ja palvella häntä."

"Sallikaa minun vielä kerran toistaa, että tämä on vain muodollisuus!" huudahti Gyllenstjerna.

"Josta minun täytyy pyytää päästä samalla kertaa kuin kuninkaan mielistelevästä luottamustoimestakin."

"Nyt työnnätte luotanne sen sovinnollisen käden, jonka kuningas armollisimmasti teille ojentaa."

"Voinko minä pyytää, että te, herra valtiokansleri, useiden muiden korkea-arvoisten miesten kanssa menisitte takaukseen vastaisesta uskollisuudestani, jos kerran olen tunnustanut itseni rikolliseksi."

Arvoisa herra mietti itsekseen ja otti paperin takaisin; hän lapasi puhua asiasta vielä kerran kuninkaalle.

"Veljeni, veljeni!" virkkoi Eerik Sture.

"Sääli häntä", vastasi tämä. "Hänellä ei ole ainoatakaan ystävää, joka rohkenisi sanoa hänelle totuuden."

"Nyt seuraat minua Hörningsholmaan."

"Ellei Gyllenstjerna tule takaisin."

Kolmantena päivänä hän tuli hymyillen ja melkein vieläkin ystävällisempänä kuin edellisellä kerralla. Kuningas oli luopunut toivomuksistaan ja osoittaakseen armoansa sekä suurta suosiotansa rakasta sukulaistansa kohtaan ilmoittaa hän seuraavana päivänä kadunkulmissa ja julistuttaa kaduilla ja toreilla, "ettei kukaan kuolemanrangaistuksen uhalla saa lausua herra Niilosta halventavaa sanaa hänen häväistyksensä vuoksi eikä muutenkaan puhua hänestä muuta kuin hyvää".

Niilo kumarsi ja pyysi valtiokansleria lausumaan kuninkaalle kiitokset.

Kaikki matkavalmistukset olivat jo tehdyt, ja kun Niilo herra oli saanut tarpeelliset ohjeet, nousi hän laivaan, joka hyvällä tuulella heti lähti satamasta.

Mutta pian sen täytyi vastatuulen tähden laskea ankkuriin Valdemarinsaaren luo.

Eerik Sture oli seurannut veljeänsä ja palasi nyt Valdemarinsaarelta Tukholmaan, missä lukuisat ystävät lausuivat mielipahansa siitä, etteivät saaneet lausua Niilolle jäähyväisiänsä.

Ei ollut varmaa, kuinka kauan laiva nyt sai viipyä paikallansa; sentähden päättivät Niilo Sturen ystävät koettaa onneaan ja lähteä hänen luokseen jäähyväisille.

Sanottu ja tehty. Matkaan lähdettiin heti, laiva oli vielä entisillä asemillaan, ja Niilo herra, otti tulijat sydämellisesti vastaan.

Pieneen hyttiin tunkeutui useampia kuin sinne oikeastaan mahtuikaan, eikä kukaan huomannut, että kapteeni ryömi aivan sen vieressä olevaan pieneen loukkoon.

Maljojen juonti alkoi, ja keskustelu oli pian käynnissä.

Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Niilo herraa oli kohdeltu hävyttömästi, ja pian nousi kysymys siitä, mitä olisi tehtävä, ettei kuninkaan mielivalta ja väkivaltaisuus vastedes pääsisi puhkeamaan.

Kaikki Niilo Sturen väitteet kumottiin. Olkoonpa että Kustaa Vaasa oli ollut suuri mies, mutta entäs hänen poikansa? Mitä he huolivat maasta ja valtakunnasta?

Kävikö kieltäminen, että kurjuus oli nyt yhtä suuri kuin Engelbrektin aikana, kansa ryöstettynä putipuhtaaksi ja maa autiona?

Vai oliko tapainturmelus täällä pienempi kuin Tanskan hovissa?

Tällaisista asioista puhuttiin ja kiisteltiin; saihan täällä niin hyvästi lausua mielipiteensä, kun ei ollut ketään kuuntelijoita.

Sillävälin kapteeni makasi loukossaan ja kirjoitti hiilellä seinään muistiin kaikki mitä kuuli.

Vihdoin tuuli kääntyi. Ystävät erosivat pudistellen toistensa käsiä, ja laiva lähti.

Mutta sitä ennen oli kapteeni lähettänyt laajaperäisesti töhrityn kertomuksensa osoitettuna prokuraattorille, herra Yrjö Pietarinpojalle.

Meri-ilma oli virkistävää, ja Niilo Sture tunsi terveytensä ja voimiensa palautuvan.

Itämerellä hyökkäsivät tanskalaiset kaapparit heidän kimppuunsa, ja ankara taistelu syntyi. Niilo Sture otteli urhoollisesti, ja miehistö auttoi häntä rohkeasti.

Kapteeni sanoi, että hänellä oli kyllin tekemistä aluksen ohjaamisessa.

Töin-tuskin päästiin vihollista pakoon, ja nyt täytyi poiketa Kalmariin korjaamaan niitä vaurioita, joita laiva oli taistelussa saanut.

Sitten jatkettiin taas matkaa.

Niilo Sture tunsi jonkinlaista vastenmielisyyttä kapteenia kohtaan ja ehkäpä juuri sitä voittaakseen hän pyysi kapteenia syömään ja seurustelemaan kanssansa.

Mutta liukkaana kuin ankerias ei tämä arvellut niin suurta kunniaa ansaitsevansa ja vetäytyi kokonaan erilleen ritarista.

Niilo herra kulutti sitten aikaansa lukemalla ja kirjeitä kirjoittamalla. Niinpä hän kirjoitti isälleen: "Minä join Tukholmassa juoman, joka jäytää mieleni, iloni ja koko elämäni."

Toisessa kirjeessään, jossa hän puhuu kärsimästään häpeästä ja miten hänen täytyy voittaa takaisin kunniansa, kirjoitti hän: "Minä toivon kerran voivani puolustaa itseäni muullakin kuin kirjeillä ja sineteillä."

Laiva oli usein vastatuulen ajelemana, ja matka joutui erinomaisen hitaasti.

Oli hetkiä, jolloin hän tunsi uusien voimien virtailevan suonissaan, mutta toisinaan hänet taas valtasi kummallinen haluttomuus.

Niin oli laita tavallisesti ateriain jälkeen, ja hän tuumiskeli, miten kauan tuntisi itsensä terveeksi, jos olisi syömättä.

Eräänä päivänä, kun hänelle tarjottiin paistettua haukea ja hänen oli nälkä, söi hän tavallista enemmän.

Seurauksena oli niin ankara sairastuminen, että luultiin hänen viime hetkensä tulleen.

Välttääkseen kaikkia mahdollisia syytöksiä katsoi kapteeni parhaaksi poiketa Stralsundiin ja kutsua paikalle lääkärin…

Tämä selitti heti, että ritari oli saanut myrkytyksen, mutta mitään ei voitu todistaa.

Kauan hän horjui elämän ja kuoleman välillä. Hiukset lähtivät hänen päästään, hänen "valkoinen päänsä" tuli paljaaksi, mutta se ei huolestuttanut häntä.

Jotenkuten toivuttuansa hän antoi vastoin kaikkia luuloja käskyn lähteä liikkeelle.

"Minun täytyy viedä perille kuninkaani sana", lausui hän, "ja jos onnistun toimessani, toivon siitä sekä hänelle että rakkaalle synnyinmaalleni iloa ja siunausta."

Niin hän matkusti Lothringiin.

* * * * *

Aika oli melskeinen ja levoton. Aatelistossa ei kellään ollut toimintakykyä eikä rohkeutta.

Niilo Sturen kohtalon johdosta kajahti kaikkialla kauhun huudahdus; sitten vavisten ja hämmästyneenä odotettiin, ketä seuraava isku kohtaisi.

Yksi ainoa tiesi mitä tahtoi, ja hän masensi vihollisensa, missä tahansa ne sattuivatkin hänen tiellensä.

Kuningas Eerik oli hänen herransa, mutta samalla kertaa myöskin mahtava välikappale hänen voimakkaassa kädessään.

Voi tuskin uskoa, mitä kaikkea lujatahtoinen ihminen saa aikaan, olkoonpa hyvää tai pahaa, mutta etenkin juuri viimeksimainittua.

Menestys tuottaa itseluottamusta, ja Yrjö Pietarinpoika saattoi turvallisesti heittää hansikkaansa koko Ruotsin rikasta ja mahtavaa aatelia vasten silmiä.

Hänestä näytti, kuin olisivat heidän elämänsä sidotut lankoihin, joiden päät olivat hänen kädessään.

Jokaisesta langan tempauksesta näytti yksi pää putoavan. Alku oli jo tehty.

Toisinaan tulee aikoja, jolloin näyttää siltä, kuin pimeyden mahdit olisivat saaneet maan valtaansa. Silloin liikkuu surman enkeli paljastetuin miekoin, julmuus ja sydämettömyys kantavat valtikkaa, laki poljetaan jalkojen alle, ja ihmiskunta huokailee orjuuden ikeen alla voimatta vapautua siitä. Rampautuneena, kahleissaan on vastustuskyky.

Silloin on pimeyden aika.

Hörningsholmassa vallitsi hämmästys ja katkera suru. Tuskin oli toivuttu nuoren merisankarin Sten Sturen menettämisestä, jonka haudalla koko hovi osaaottavaisena oli seisonut, kun jo tuli tämä…

Oliko kaikki ehkä kauheata unta? Oi ei, ei! Katsohan vanhaa isää, joka äänettömänä epäilyksissään istuu, pää kumarassa.

Mikä olikaan hänen tai hänen hellästi rakastetun poikansa rikos?… Hän itki tuskan ja nöyryytyksen kyyneliä.

"Tässä vaaditaan ehkä jotakin uhria", sanoi hän; "minä matkustan Tukholmaan ja tarjoudun kuninkaan käytettäväksi."

Rauta kovenee taottaessa ja mieli surussa; Märta rouvalta ei lähtenyt mitään neuvoa. Hän ei itkenyt eikä valittanut, mutta hän oli harvapuheisempi ja ankarampi entistään, kiinnittäen kaiken voimansa kotoiseen huolenpitoon. Pelolla ja vavistuksella palvelijat ja alamaiset nimittivät häntä "Märta kuninkaaksi".

Yhtä kohdannut onnettomuus uhkaa myöskin toisia; metsästystorvien raikuessa piiloutuvat haukka ja kyyhkynen saman puun lehviin. Sama pelko liitti kaikki toisiinsa. Puolueasiat, sysättiin syrjään; ystävät ja viholliset kyselivät toisiltaan kauhistuneina: "Mitä nyt on tehtävä?"

Kukin oli halukas nostamaan kirveen, mutta kukaan ei tohtinut lyödä ensi iskua.

Ja kuitenkin olivat useimmat suurisuisia, pöyhkeitä.

Yrjö Pietarinpojan oli täytynyt oppia heidät perin-pohjin tuntemaan, sillä hän tiesi, ettei heidän joukossaan ollut ainoatakaan, jota hänen olisi tarvinnut pelätä.

Eikä hän sitä tehnytkään; hän sen sijaan halveksi heitä.

Ja he pelkäsivät häntä, pelkäsivät ja vihasivat; mutta sitäpä hän juuri tahtoikin.

Kuinka moni heistä olikaan lausunut hänelle kompasanoja hänen halvan syntyperänsä vuoksi.

Papinkakaran nimeä hän oli kantanut sentähden, että hänen isänsä oli halpa-arvoinen pappi… ja entä hänen äitinsä? Jalkavaimo taikka aviovaimo… se on pieni asia, hän oli kuitenkin viisas ja ovela nainen. Yrjö oli oppinut häneltä paljon, muun muassa sen, ettei hän koskaan unohtanut, ei koskaan antanut anteeksi loukkausta, vaan painoi ne mieleensä poimiakseen ne sieltä toisen toisensa perästä, kun tuli tilaisuus tyydyttää kostonhimoansa.

Ja juuri sitä hän nyt teki; ei ollut ketään, jota vastaan hänellä ei olisi ollut vihan kaunaa.

Sen sijaan hän rakasti heidän linnojansa ja rikkauksiansa, heidän suuria maatilojansa, heidän hevosiansa, vaunujansa ja rikasta pöytäänsä.

Hän ei välittänyt siitä loistosta, jolla he ympäröivät itsensä. Yrjö oli hekumoitsija, mutta hän ei tahtonut ympärillensä suurta hienoutta; se ei tuntunut hänestä kodikkaalta.

Rikka saattoi olla lisänä rokassa; silloin se maistui Yrjöstä paraalta, niinhän oli hänellä aina ollut.

Anna, hänen vaimonsa, tahtoi esiintyä niinkuin rikkaiden tapana oli. Pian hän saikin siihen tilaisuuden, sillä he eivät tavanneet toisiaan muulloin, kuin milloin toinen tahtoi toisen apua johonkin.

Suosikki oli tähän aikaan valtansa ja arvonsa kukkuloilla. Kaikki kävi hänen tahtonsa mukaan, kaikki mukautuivat siihen. Silloin tapahtui jotakin odottamatonta, ennenkuulumatonta.

Hänen aikomuksensa oli ollut antaa Niilo Sturen päättää päivänsä Örbyhusissa.

Millä tavalla, sitä hän ei vielä ollut päättänyt, mutta aikoinansa sekin kyllä selviäisi.

Tuli sitten kuninkaan käsky, että hänet oli tuotava takaisin Tukholmaan.

Se oli epäilemättä leskikuningattaren vaikutusta, mutta olihan hän ankarasti kieltänyt, ettei tätä laskettaisi kuninkaan luo. Kukahan oli ajanut hänen asioitaan?

Hän mietti pääsemättä asiasta selville.

Sillä välin Niilo Sture palasi.

Taas tapahtui jotakin uutta; Yrjöltä neuvoa kysymättä ryhdyttiin keskusteluihin.

Ja vieläkin pahempaa; kun hän tahtoi päästä kuninkaan luo, niin palvelijat — ajoivat hänet pois!

Hänen majesteettinsa työskenteli muka ja tahtoi olla yksin.

Mikä paholainen oli nyt hänen tiellensä tullut? Saapui sitten uutinen: Niilo Sture matkustaa Lothringiin kosimaan.

Hän siis pääsee hänen käsistään!

No sepä saadaan nähdä.

Laivan kapteeni oli pian voitettu, ja prokuraattori saattoi olla huoleti asiain kulusta.

Mutta mikä oli kuninkaassa? Kerran toisensa perästä Yrjö pyysi hänen puheillensa, mutta häntä ei otettu vastaan.

Sellaisia oikkuja oli Eerikillä kyllä ollut ennenkin, mutta tätä kesti liian kauan.

Silloin Yrjö tekeytyi sairaaksi eikä voinut saapua kuninkaan lautakuntaan.

Anna lähetettiin hoviin tiedustelemaan.

Palatessaan hän hymyili voitollisesti.

"Etkö voi käsittää? Se on Kaarina Maununtytär", lausui hän.

Yrjö löi kädellään otsaansa.

"No, nyt tästä tulee toinen leikki", mutisi tuo roisto, ja senjälkeen oli rakkailla puolisoilla pitkä ja tavattoman tuttavallinen neuvottelu.

Seuraavana päivänä Anna lähti matkalle, ei kukaan tiennyt mitä varten.

12.

TAISTELIJA TOISELLA ALALLA.

Lukijani luokoon silmäyksen taaksepäin tuohon sekasortoon: kaikki inhimilliset himot ovat irrallaan vallanpitäjissä, ja he raivoavat kuin villipedot toisiaan vastaan.

Ikuisen järjestyksen mukaan oli asiaan kuuluvaa, että jatko on alun mukaista, mutta mitähän sitten seuraa?

Pyöriiköhän ajan suuri ratas taaksepäin, joutuvatkohan maa ja kansa uudelleen orjuuteen, pimeyteen ja paavikunnan vallan alle?

Missään ei ilmene Herran mahtava käsi niin selvästi kuin historiassa.

Miten ohjaakaan hän kansojen kohtaloa ja kaikkea elämässä! Niin suurella kuin pienelläkin on määrätty tehtävänsä, ja sen toimitettuaan täytyy sen väistyä uuden tieltä. Ihmiskunnan kehitys on hänen suuri päämääränsä ja ihminen itse ainoastaan katoava ase hänen mahtavassa kädessään.

On otettava huomioon, että nämä aseet itsekukin ovat renkaita siinä ketjussa, joka alhaaltapäin pyrkii lähenemään korkeutta. He ovat saaneet vapaan tahdon ja voivat sentään tulla tylsiksi välikappaleiksi, jotka suuri työnjohtaja heittää romuläjään; terävät kaksiteräiset hän pakottaa, tahtokootpa he sitten hyvää tai pahaa, heidän tietämättään toimimaan palveluksessaan.

On niitä, joissa on myrkkyä ja sappea; heidän on aikoinansa hävittäminen toinen toisensa. On myöskin rakastavaisia, uhrautuvaisia. Näistä hän on sanonut, että missä heitä kymmenen on koolla, siellä hän heidän tähtensä armahtaa koko kansan.

Arkkipiispa Laurentius Pietarinpoika oli yksi näitä Herran uskollisia.

Väsymättömästi hän työskenteli evankeelisen kirkon menestykseksi, vaikka hiljaa ja sävyisästi, niinkuin mestarinsakin ennen häntä.

Hänen vakaa uskonsa oli, että Herra yksin kasvun antaa; sentähden hän teki työtä kärsivällisesti ilman muuta kunnianhimoa kuin hyvän omantunnon todistus Jumalan edessä.

Hän oli taipuvainen ja myöntyväinen niin kauan kuin korkeita totuuksia ei ahdistettu, mutta hän osoittautui väistymättömäksi taistelijaksi, kun niiden puolustaminen oli kysymyksessä.

Uskonpuhdistustyö ei ollut vielä läheskään lopussa. Ainoastaan muutamat harvat olivat tulleet jonkinlaiseen vakaumukseen; epäilyksiä lenteli kuin jääkipinöitä ilmassa, ja ne sattuivat lukemattomiin haavoittaen heitä.

Kaikkialta esitettiin kirkollisia kysymyksiä, toinen toistaan vähäpätöisempiä.

Mainitkaamme vain yksi esimerkki. Baijerin arkkiherttua Maksimilian II kutsui valtiopäivät Regensburgiin 1602, ja siellä käsiteltiin opinkysymyksenä, heiluttiko Tobiaan koira häntäänsä seuratessaan herraansa.

Evankeeliset arvelivat, että voi tulla autuaaksi, vaikkei pitänytkään sitä uskonkappaleena; katoliset sitävastoin uhkasivat iankaikkisella kadotuksella jokaista, jolla oli pieninkin epäilys siitä. [Sügenheim, Geschichte der Jesuiten.]

Niin ankarana liekehti kiista, että se melkein muuttui käsikähmäksi, jonka tähden kokous täytyi mitä suurimmalla kiireellä hajoittaa.

Voisimme viitata useampiin yhtä arvokkaisiin kirkollisiin kiistoihin, mutta mitäpä ne todistaisivat muuta, kuin että aniharvat olivat voineet tunkeutua kristinopin ytimeen. Useimmat kiintyivät ainoastaan ulkokuoreen ja kiistelivät — koirasta.

Ruotsissa ei tultu koskaan niin pitkälle; mutta siellä niinkuin kaikkialla muuallakin pantiin suurin paino kirkollisiin juhlamenoihin. Zwingli ja Kalvin pyrkivät jakamaan kunniaa Lutherin kanssa, ja heidänkin oppinsa sai monta suosijaa Ruotsissa.

Mainittavin niistä oli Dionysius Beureus. Kun Eerik oli noussut valtaistuimelle, toivoi tämä, että kalvinismi voittaisi suurempaa vaikutusalaa, ja kuninkaan julistus, että kaikki vainotut protestantit saivat suojaa Ruotsissa, houkutteli sinne paljon näitä, varsinkin ranskalaisia.

Pian olivat eri mielipiteet kärhämässä keskenään, ja levottomuus tuli mieliin.

Valtiopäivillä Arbogassa 1561 nousi kysymys muutamista enimmäkseen vähäpätöisistä kirkollisista tavoista, joiden säilyttämisen tai hylkäämisen katsottiin olevan yhteydessä kirkon tunnustuskappaleiden kanssa.

Papistolle esitettiin kysymys, eikö sakramentin (leivän ja viinin pyhässä ehtoollisessa) kohottamista ja rukoilemista, pyhäinkuvia, alttareja, messupukuja ja kynttiläin sytyttämistä jumalanpalveluksessa pitäisi poistettaman tai muutettaman.

Voimme otaksua, että arkkipiispa itse antoi vastauksen, joka kuului näin:

"Sakramentin kohottaminen on vähäpätöinen asia, ja voi sen jättää pois, missä siitä ei synny mitään pahennusta; mutta sen rukoileminen, jolla oikeastaan tarkoitettiin polvistumista sitä nautittaessa, täytyy säilyttää, koska se on Herran ruumis ja veri, joka kyllä ansaitsee kaikkea kunnioitusta."

Lisäksi, että kuvat itsessään eivät ole syntiä, mutta niiden rukoileminen on kielletty. Että yksi alttari tarvittiin joka kirkossa, mutta ei useampia, että messupuvut ja vahakynttilät olivat asioita, joita jokainen seurakunta mielensä mukaan voi käyttää tai olla käyttämättä.

Luther oli, sen mukaan kuin hän käsitti kristinopin, tunnustanut joka ihmiselle ajatuksenvapauden eikä tahtonut pakottaa kenenkään omaatuntoa. Suurissa elämänkysymyksissä oli hänellä selvä katsantokantansa.; hänen uskontonsa sisältyy sanoihin: "Perustau Jumalaan ja Vapahtajaasi, niin kaikki muu tulee itsestään."

Yhtämittaa sai arkkipiispa ratkaistavakseen joukoittain yksityisseikkoja; likaiset kädet tahtoivat pala palalta silpoa sitä, mikä oli pyhintä ja korkeinta, sitä piti muodosteltaman ja mestaroitaman inhimillisen ymmärryksen mittakaavan mukaan. Uskonnon jumalallinen puoli, jonka ainoastaan jumalallisuuden oma perikuva, puhdas ihmissydän voi tuntea, häipyi pois, ja leikkausveitsi kaiveli ainoastaan ruumista.

Kalvinissa ei ollut yhtä paljon rakkautta kuin Lutherissa; hän myönsi edeltäjänsä käsityskannan oikeaksi, mutta tahtoi parantaa sitä terottamalla lakia.

Ja niin syntyi uusi pappisvallan muoto, tosin kyllä aivan päinvastainen kuin roomalainen, mutta ankara, kylmä ja rakkaudeton. Viattomatkin entisaikaiset kirkolliset tavat ja käytännöt selitettiin syntisiksi ja kirotuiksi, ja tähän yhtyi pian moni innokas luterilainen.

Mutta mikä erittäinkin erotti luterilaiset ja kalvinilaiset toisistaan, oli kysymys Kristuksen ruumiin ja veren todellisesta läsnäolemisesta pyhässä ehtoollisessa.

Kalvinilaiset eivät voineet käsittää, että se voisi riippua ehtoollisen nauttijan mielialasta.

Sitten kiisteltiin armonvalitsemus-opista. Kalvin väitti, että Jumala edeltäkäsin oli määrännyt toiset ihmiset iankaikkiseen autuuteen, toiset iankaikkiseen kadotukseen; hän ei kieltänyt, että ihminen oli järjellinen ja vapaatahtoinen, mutta hän teki hänestä joka tapauksessa tahdottoman välikappaleen säälimättömän tyrannin käsissä ja niinmuodoin mitä onnettomimman olennon.

Kun sellaiset mielipiteet alkoivat voittaa suosijoita, katsoi arkkipiispa ajan vaativan nousemaan niitä vastaan ja julkaisi kaksi kirjoitusta asiasta.

Dionysius Beureus ryhtyi kiistaan, ja sota oli julistettu.

Me emme sekaannu siihen; tällä, mitä tässä on sanottu, on vain tahdottu osoittaa, että Laurentius Pietarinpoika vielä seisoi paikallaan voimakkaana vartijana.

Viime aikoina hän oli usein käynyt Tukholmassa. Leskikuningatar oli pyytänyt häntä, ja prinsessat keskustelivat mielellään hänen kanssaan.

Heidän taipumuksensa katolisuuteen oli muuttunut kammoksi. Lecoeurin nimi ei enää koskaan tullut heidän huulilleen. Prinsessa Anna oli pyyhkinyt sen pois.

Itse oli Lecoeur kadonnut jäljettömiin; luultiin sen tapahtuneen Bellinin käskystä.

Viimemainittu näyttäytyi enää harvoin hovissa; hän päinvastoin puhui pian tapahtuvasta matkastaankin sekä epäili, ettei enää palaisi.

Viime aikoina oli kuninkaallisten naisten keskinäinen suhde tullut paremmaksi.

Yhteiset surut lähensivät heitä toisiinsa, ja Laurentius rohkeni eräänä päivänä sanoa voivansa tyynellä mielellä lähteä matkalleen, sillä rauhan henki näytti nyt asustavan heidän keskuudessaan.

"Hän, samoin kuin mekin, näkee mielellään, että pian tulette takaisin", sanoi Katariina.

"Minä olen aikonut tehdä pitkähkön matkan", vastasi hän, "ja olen nyt tullut sanomaan jäähyväisiä."

"Mihin?"

"Ulkomaille työskentelemään rauhassa ja levossa."

"Ettehän toki yksin?"

"Minulla on Melanktonin viimeiset työt kanssani; hän pyysi minua aina tulemaan luoksensa. Meillä olisi paljon sanottavaa toisillemme."

"Eikö hän ole kuollut?"

"On kyllä, jo 1561, mutta hän on jättänyt jälkeensä joukon papereja, joita hän tahtoo minun järjestämään."

"Ettekö voi tehdä sitä kotonanne?"

"Siellä en saa koskaan olla rauhassa, ja minun täytyy pitää vainajalle antamani lupaukset. Koti tulee kyllä tyhjäksi, sillä vanhin poikani matkustaa Rostockiin opiskelemaan."

"Sitäkin te ajattelette", sanoi Katariina. "Mitä sanoo rouvanne?"

"Hän kehottaa innokkaasti matkaan."

"Silloin ei meillä ole mitään oikeutta asettua sitä vastustamaan."

Niin he erosivat.

* * * * *

Laurentiuksella oli mitä onnellisin koti, ja hän sanoi usein, että hän ilman Elisabetia olisi monta kertaa sortunut taistelussa.

Elisabet väitti, että tämä oli juttua vain. Olihan hän heikko nainen, joka enemmän tarvitsi tukea kuin voi antaa sitä, ja toiseksi oli hänen armonsa arkkipiispa ollut liiaksi päättäväinen herra, jotta hän olisi rohjennut edes koettaa saada häntä luopumaan aikomuksistaan.

Oli miten oli, mutta he sopivat toisilleen oivallisesti; Elisabetin iloinen ja raitis luonne levitti perheeseen auringonpaistetta, ja kun hän poisti pilvet miehensä otsalta, eivät ne ainakaan sinä päivänä palanneet.

Heillä oli seitsemän lasta, neljä poikaa ja kolme tytärtä, kaikki hyväntapaisia. He olivat vanhempiensa ilo ja ylpeys.

Olavi Pietarinpojan puoliso, Kristiina, oleskeli aina heidän luonansa ainoan tyttärensä kanssa.

Poika oleskeli Saksassa, eikä hänestä kuulunut usein mitään.

Kaikki he elivät onnellista perhe-elämää. Hellämielinen Kristiina liittyi koko sielustaan Elisabetiin, ja hänen rikkaassa sydämessään oli sijaa kuinka monelle tahansa.

Pojat olivat harjoittaneet opintojansa Upsalassa, mutta heidän tuli myöskin vuoronsa mukaan päästä ulkomaille, ja arkkipiispa oli kahden vaiheilla, Wittenbergiinkö vai Rostockiin.

Kerran hän virkkoi: "Oikeinpa olisi minulla itselläni halua lähteä katsomaan."

Elisabet oli sattumalta läsnä; hän katsoi mieheensä, mutta ei lausunut mitään.

Mutta sitten puhuttiin vähitellen, että Didrik oli kovin nuori matkustamaan yksin. Hän ei ollut milloinkaan ollut matkoilla.

Muutamia päiviä sen jälkeen, kun piispa näytti hyvin väsyneeltä ja alakuloiselta, kysyi Elisabet, eikö häntä huvittaisi itse seurata poikaa yliopistoon. Hän saisi silloin omin silmin nähdä ja valita parhaan.

Hän hymyili sanoen, ettei hänellä ollut aikaa.

Mutta Elisabetkin saattoi olla juonikas, milloin tahtoi, ja kun hän pyöritteli ja kierteli asiaa, niin jopa päätettiin, että arkkipiispa poikineen tekisi matkan Saksaan, edellinen tullakseen takaisin muutaman kuukauden kuluttua, jälkimäinen jäädäkseen yliopistoon.

Oli merkillistä nähdä, miten piispa tämän päätöksen jälkeen virkistyi.

Hän tuli melkein nuoreksi uudelleen, muisteli tapahtumia entisiltä ulkomaanmatkoiltaan, vieläpä ensimäiseltäkin, mutta kun hän tahtoi kertoa kotimatkastaan, pani Elisabet kätensä hänen suulleen.

Kun sitten lapsijoukon pyynnöt ja Laurentiuksen itsepäisyys (sanoi Elisabet) saivat hänet myöntymään, seisoi hän punaisena ja hämillään kuunnellen ja sanoi viimein, että oli menettänyt lastensa kunnioituksen.

Mutta nämä hyökkäsivät kaikki suutelemaan ja hyväilemään Elisabetia sanoen, että hän oli tehnyt niin oikein, niin oikein.

"Ehkäpä tekin tahdotte tehdä samoin?" huudahti Elisabet säikähtyneenä.

"Emme", lupasivat he kaikki.

"Mutta", sanoi kaksitoistavuotias Margareeta, "kyllä minä tahdon mennä naimisiin arkkipiispan kanssa."

"Jonka nimi on Laurentius Pietarinpoikako?"

"Niin, muuten en huolisikaan hänestä." Kaikki nauroivat, ja ilossa ja hälinässä valmisteltiin matkaa.

"Ei ole mahdollista, että sinä voit olla niin iloinen kuin näytät", sanoi Kristiina eräänä päivänä.

"En minä ajattele itseäni", vastasi Elisabet, "siihen on kyllä aikaa sittenkin, kun he ovat lähteneet."

Nuori Didrik oli erinomaisen lahjakas poika, reipasmielinen kuten äitinsäkin, ja hän lupasi äidilleen pitää huolta rakkaasta isästä, ikäänkuin äiti itse olisi matkassa. Oli kauan puhetta siitä, miten matkustettaisiin. Laurentiuksella ei ollut halua tehdä sitä arkkipiispallisella komeudella.

"Minä olen alhaisen miehen poika", sanoi hän, "ja kun kuljen vieraassa maassa, täytyy minun saada tehdä niinkuin tahdon."

"Mutta mitä sanotaan täällä kotona?"

"Että vanha piispa oleksii ulkomailla ja levähtää tai että hänellä on työtä eikä hän tahdo tulla häirityksi. Kaikki juoksevat asiat annan toisten haltuun ja menen tieheni."

"Mutta, rakkaani, se tulee tunnetuksi."

"Enpä luule", vastasi hän veitikkamainen hymy suupielissään. "Kuulehan nyt matkasuunnitelmani. Kaikki lapset saavat kuulla sen ja sitten olla avullisina salaamisessa."

Ja nyt kutsuttiin koko joukko kuulemaan salaisuutta, jonka isä rakas uskoi heille.

"Saatte tietää, että minulla on tiedonhankkijoita", sanoi hän, "ja olen saanut tietää, että eräs nuoruudenystäväni, jolla on oma kauppalaivansa, lähtee ensi viikolla Tukholmasta Stralsundiin."

"Mutta Didrik?" kysyi Elisabet.

"Hän kulkee matkustajana laivassa. Kun hän saapuu sinne, tapaa hän siellä vanhan kauppiaan, Lars Pederssonin. Hänen kanssaan hän pitäköön seuraa matkalla ja olkoon hänelle kaikessa kuuliainen."

"Sen lupaan", huudahti poika säteilevin silmin, "ja siitä tulee hauska matka!"

Eroaminen pojasta oli kyllä raskasta, mutta sitten Elisabet rouva seurasi herraansa siihen taloon, jossa hän häiritsemättä tahtoi asua koko kesän saadakseen työskennellä rauhassa ja hiljaisuudessa.

Puettuna pitkään karkeaan takkiin, hatturasa päässä, leuka ja posket ajeltuina, suuri ryhmysauva kädessä ja laukku selässä saapui eräänä kauniina kevätaamuna 1565 päivän koittaessa vanhanpuoleinen mies Tukholman pohjoiselle portille.

Hänet laskettiin heti sisään, mutta vartija katseli hänen jälkeensä tuumaillen itsekseen:

"Tuo mies ei ole se, joksi tekeytyy; minä olen nähnyt hänet ennen."

Mutta miehemme asteli reippaasti Blasieholmaan päin; siellä oli laiva.

Mitään käytävää ei ollut, mutta laiva oli siksi lähellä, että rohkealla hyppäyksellä saattoi päästä siihen. Matkustajamme hyppäsi, ja se onnistui paremmin kuin olisi odottanutkaan.

"Kuka on teille antanut luvan", kuuli hän karkean äänen lausuvan, ja kapteeni tuli häntä vastaan.

"Kauppias Lars Pedersson", vastasi piispa kumartaen nöyrästi.

Kapteeni ällistyi, mutta oli pian entisellään sanoen jotensakin karkeasti:

"Olemme saaneet odottaa teitä puolen päivää, ja se on vastoin sopimustamme."

Mitään vastaamatta meni kauppias hyttiin, ja siellä oli poika häntä vastassa sanoen, ettei hänkään olisi häntä tuntenut.

Purjeet lepattivat, tuuli oli vireillä, ja melkein heti lähdettiin.

Kaunis ilma suosi heitä, ja matka joutui silloisiin olosuhteisiin nähden tavattomasti.

Kesäkuun ensi päivinä he laskivat maihin Stralsundissa.

Lausuttuaan kapteenille sydämelliset jäähyväiset menivät isä ja poika erään hevoskauppiaan luo, jolta ostivat kaksi hyvää ratsua.

Rostock ei ollut kaukana, mutta Pedersson — käytämme matkalla hänestä tätä nimeä — tahtoi, että poika näkisi Wittenbergin, ja niin suunnattiin matka sinne, sitten kun oli saatu luotettava opas.

Matka kävi raivaamattomien metsien läpi. Siellä-täällä oli uutisviljelyksiä ja laihoja laitumia.

Harvoin he kohtasivat ihmisiä; muutama nälkäinen lehmä ja jokunen arka lammas olivat ainoat elävät olennot, joita he näkivät.

Didrik tiedusteli, oliko maa täällä yhtä harvaan asuttua kuin Ruotsissakin.

"Minä luulen, että asutus tulee tiheämmäksi, kun lähenemme suuria kaupunkeja", vastasi isä, "ja arvelen, että oppaamme varovaisuuden vuoksi välttelee yleisiä teitä."

"Mitä pelkäämistä meillä olisi täällä?"

"Jos meidät ryöstettäisiin putipuhtaiksi, niin hän ei saisi palkkaansa."

Oli iltamyöhä, kun he saapuivat erääseen kylään; joukko repaleisia vaimoja ja lapsia tunkeili heti heidän ympärillään kerjäten rahaa.

Pedersson oli juuri antanut muutamia lantteja, kun karkea, puolialaston mies tuli eräästä portista, tarttui hevosta suupieliin ja sanoi röyhkeästi:

"Kaikki on valmista, miksi ette tule?"

"Erehtynette henkilöstä; minä olen matkustavainen."

"Ettekö ole luostarista?" kysäisi hän hätäisesti.

"En, en suinkaan."

"Sitten saa akka kuolla ilman synninpäästöä!" huudahti hän ärtyisästi ja laski hevosen irti. "Menkää hiiteen!"

"Minä olen usein tehnyt papin toimituksia", virkkoi Pedersson vilkkaasti, "ja tahdon nytkin tehdä."

Vähän vaivalloisesti hän laskeusi hevosen selästä.

"Voimmeko saada täältä kattoa päällemme yöksi?"

"Tähän vuodenaikaan on yömaja joka pensaassa."

"Missä on sairas?"

Mies katseli häntä epäluuloisesti; mutta silloin kuului valitushuuto sisästä, ja hän viittasi Pederssonia tulemaan perästä huoneeseen.

Hänet vietiin kurjaan hökkeliin; yksinkertaisella puulavitsalla lepäsi nuorehko nainen heinämytty pään alla; siinä kaikki, mitä häntä varten oli varattu.

Vaatteet olivat siistit, vaikka yksinkertaiset, tukka huolellisesti kammattu, mutta silmät pyörivät sinne-tänne mihinkään erityisesti kiintymättä.

Pedersson kosketti hänen kättänsä.

Hän vavahti ja loi silmänsä häneen.

"Te tarvitsette sielunpaimenta?"

"Niin!"

"Tahdotteko uskoa asianne minulle?"

Hän epäröi. "En tunne teitä."

"Minä olen Jumalan sanan palvelija."

"Mutta ette samaa uskoa kuin minä. Minä olen luopio", kuiskasi hän.

"Minä tunnustan Lutherin uskoa."

Hänen silmänsä kirkastuivat. "Tahdotteko ehkä pettää minua?"

"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon!"

"He ovat ottaneet minulta lapseni, he aikovat sulkea hänet luostariin tai tehdä hänet portoksi, niinkuin tekivät minulle. Salama taivaasta iskeköön heidät maahan."

"Missä lapsi on?"

"Hän on ottanut sen minulta, hän tuolla ulkona. Pikku tyttöni! Mitenkä hän itki ja vaikeroi, kun hänet temmattiin käsistäni! Oi, minä en voi kuolla ennen kuin olen saanut takaisin lapseni!"

"Minä koetan hankkia hänet teille takaisin."

"Sitten voisin kuolla tyynenä!"

Pedersson kiiruhti ulos.

Mies seisoi etuhuoneessa. Nähdessään muukalaisen heitti hän piiloon jotakin kädestään.

"Onko se loppu nyt?" kysyi hän välinpitämättömästi.

"Hän on kuolemaisillaan, ettekä te ole edes antanut hänelle vesipisaraa."

"Ei hän ole pyytänytkään mitään."

"Nyt hän pyytää", vastasi Pedersson ankarasti.

Mies katsoi häneen. Katseessa oli jotakin, joka vaati tottelemaan; hän meni heti ja tuli muutaman silmänräpäyksen kuluttua takaisin, kädessään pieni pikari kristallikirkasta vettä.

Mutta heti kun hän oli mennyt ulos, kumartui matkustavaisemme ottamaan lattialta pientä rypistettyä vaatetilkkua.

"Kas tässä, vai vienkö minä sen sisään?"

"Pankaa pikari pois ja menkää tuomaan lasta?"

"Lasta!" Mies muuttui kalmankalpeaksi.

"Heti, kuuletteko!"

"Lasta, oletteko hullu, en minä tiedä mitään lapsesta!"

"Hänen lastansa, jonka olette ottanut häneltä!"

"Hän hourailee, ettekö sitä ymmärrä."

Ystävämme oli miehen huomaamatta tarkastanut mitä oli löytänyt; nyt hän levitti pienen lapsen päähineen sanoen: "Tunnetteko tätä?"

Ulvoen hyökkäsi mies hänen päällensä tahtoen temmata häneltä pois tuon pikku päähineen, mutta hän oli tavannut vahvempansa. Hän tunsi olevansa kuin ruuvipihdeissä.

"Missä on lapsi?"

"En tiedä", huohotti roisto.

"Varo, taikka kuristan!"

"Silloin teette murhan!"

"Sen olet sinä jo tehnyt!"

"Saatana!" Hän tuijotti hämillään Pederssoniin.

"Missä on lapsi?"

"Tuolla… olkikasassa…" ähkyi mies.

"Kuule nyt tarkoin, povitaskussani on pistooli. Samassa kuin lasken sinut irti, otan sen käteeni, ja luota siihen, että menetät henkesi, jos yrität pakoon. Nyt heti tuomaan lasta!"

Enempää vastustelematta mies heti meni.

Olkikasasta hän veti esiin tuskin kaksivuotiaan, pienen tytön; tämä oli tavattoman hyvin puettu, mutta hänen kaulansa ja kasvonsa olivat aivan siniset; musta juova kaulalla osoitti, että hänet oli kuristettu.

"Roisto!" huudahti piispa ottaen lapsen häneltä; se oli vielä lämmin ja sen jäsenet pehmeät, mikä todisti, että ilkityö oli aivan äskettäin tehty.

Mutta hänen huomionsa oli muutamaksi silmänräpäykseksi kiintynyt murhaajasta lapseen, ja murhaaja käytti tilaisuutta hyökätäkseen heti ulos ovesta.

Laurentius ei huolinut hänestä; hän kuunteli tarkoin, eikö hengen hievahdustakaan kuulunut, suuteli pieniä sinikalpeita kasvoja, pani päähineen lapsen päähän ja vei hänet äidilleen.

Tämä oli taas puoleksi tiedottomana.

Pedersson laski lapsen hänen syliinsä.

Suonenvedontapaisesti hän painoi sitä vasten rintaansa. Elämänliekki leimahti hänessä vielä muutamaksi silmänräpäykseksi, hän tunnusteli lapsensa ruumista, käsivarsia ja kasvoja, suuteli sitten häntä — niinkuin ainoastaan äiti voi suudella.

Mutta sitten käsi putosi hervottomana takaisin. "Kirja, minun kirjani!" huudahti hän äkkiä. Sitten tuli loppu!

Hän ei tiennyt, että oli sulkenut syliinsä kuolleen lapsen; hän seurasi tätä niin pian.

Pedersson jäi hetkeksi huoneeseen, osittain rukoillakseen kuolinvuoteella, osittain odottamaan, eikö kukaan tulisi sisään. Mutta ketään ei kuulunut.

Hän meni ulos. Rupesi jo hämärtämään, mutta Didrik istui ruohikossa lukien erästä kirjaa.

Hevoset olivat syömässä, ja opas nukkui.

Nuorukainen hypähti ylös. "Isä rakas", sanoi hän, "minusta näytätte niin liikutetulta!"

Samassa alkoi kuulua hevosen astuntaa.

"Saadaanpas nähdä, ketä nyt tulee."

Edellä ratsasti munkki, ja heti hänen jäljessään juoksi kookas haamu, luultavasti murhaaja.

Tämä pysähtyi äkkiä ja poikkesi sivulle.

Munkki tuli perille asti; hän laskeusi nopeasti hevosen selästä maahan ja kiirehti molempia muukalaisia vastaan.

"Te olette matkustavaisia", sanoi hän nöyrästi.

"Jotka olemme tulleet tänne etsimään yösuojaa."

"Sen voitte saada luostaristamme", lausui munkki vilkkaasti. "Sallikaa minun johdattaa teitä."

"Ikävä kyllä en voi seurata teitä, ennenkuin olen tavannut tämän tuvan omistajan."

"Me voimme lähettää sanan hänelle huomenna."

"Ei, minä en lähde täältä, ennenkuin hän on tullut takaisin."

Munkki näytti olevan hyvin hämillään. "Kuka sen tietää, missä hän majailee", sanoi hän.

"Eipä luultavastikaan kaukana, arvatenkin tuolla puiden takana", vastasi kauppias.

Munkki näytti ällistyneeltä. "Meillä on keino vaihtaa ajatuksia keskenämme", sanoi hän viheltäen samassa kimakasti.

Mies tuli heti näkyviin. Hänen esiintymisessään oli jotakin pelon ja hävyttömyyden sekaista. Hän läheni kuitenkin munkkia lausuen:

"Te olette kutsunut minua, arvoisa isä." Samassa hetkessä hän huomasi pistoolin, joka kiilsi ojennettuna häntä kohden.

Kauhusta melkein jäykistyneenä hän tuijotti eteensä uskaltamatta liikuttaa jäsentäkään. "Kirja!" sanoi piispa ankarasti. "Mistä kirjasta te puhutte?" kysyi munkki. "Vaimon kirjasta! Joutuin, kiirehtikää!"

"Piru sen vei", inisi mies; mutta kun hän huomasi, että muukalainen laski sormensa liipasimelle, huudahti hän kiireesti: "Minä käyn noutamassa sen."

"Älkää yrittäkökään paeta", kuului ankara vastaus, ja pistooli ojennettiin roistoa kohden. Tämä kiiruhti tupaan. Munkki liikahti levottomana.

"Arvoisa priorimme lähetti minut antamaan synninpäästöä eräälle kuolevalle", selitteli hän.

Mutta mitään vastausta ei tullut; matkustajan katse oli kiinnitetty oveen.

Isän viittauksesta oli Didrik seurannut murhaajaa; hänen olisi ehkä ollut vaarallista käydä käsikähmään roiston kanssa, mutta sitä ei tarvittukaan. Mielipuolen tavoin mies hyökkäsi tupaan, kopeloi taas olkiläjää ja veti sieltä pian esille punakantisen kirjan. Silmänräpäyksen ajan hän seisoi kahden vaiheilla luoden nopean katseen nuorukaiseen, mutta kiiti sitten hurjaa vauhtia hänen ohitsensa ulos taas.

Pistooli oli yhä vielä samassa suunnassa. Kirja kohotettuna korkealle huudahti murhaaja: "Tässä, tässä se on."

On luultavaa, että kuolemanpelko siinä määrässä oli vallannut roiston, että ajatuskyky oli kokonaan poissa; hervottomasti hän lankesi munkin jalkoihin ja ähkyi:

"Te olette antanut minulle päästön kaikista synneistäni."

Kirja oli pudonnut maahan jonkun matkan päähän. Munkki aikoi ottaa sen, mutta Didrik ehti ennen ja jätti sen isälleen.

Tämä otti sen, pani pistoolinsa pois ja käski oppaan, joka vihdoinkin oli herännyt, satuloida hevoset.

"Apottimme odottaa teitä luostarissa", lausui munkki hyvin mielistellen. "Hän voi myöskin antaa teille hyviä neuvoja ja ohjeita matkanne jatkamiseksi."

"Minä tahdon yhden yön nauttia hänen vieraanvaraisuuttansa", vastasi Laurentius.

Heti lähdettiin liikkeelle, munkki ja piispa edellä, Didrik ja opas jäljessä; talonpoika seurasi heitä piiloutuneena puiden varjoon.

Oli helppo ymmärtää, että innokkaat kutsut luostariin aiheutuivat pelosta.

Jos tapahtumasta olisi ilmoitettu lähimmille viranomaisille, olisi siitä seurannut tutkimuksia, ja luostari olisi voinut tulla hyvin ikävällä tavalla sekoitetuksi siihen.

Ruotsalainen piispamme ymmärsi aivan hyvin, että hän olisi tässä joutunut pahaan välikäteen. Vaimo ja hänen lapsensa olivat kuolleet; mutta häntä huvitti jos suinkin saada selville, minkätähden kaksoismurha oli tehty; ehkäpä oli siinä seikkailuhalukin vaikuttamassa.

Kuljettiin tiheän metsän halki. Oli melkein sysipimeä, ja hevoset astuivat hitaasti.

Munkki koetti alottaa keskustelua, mutta sai niin lyhyitä ja katkonaisia vastauksia, että vaikeni pian.

Silloin kuului metsästä pitkäveteinen torventoitotus; se uudistui kahdesti.

"Mikä se on?" kysyi matkustaja.

"Lemmon juonia", vastasi munkki, ja hänen hampaansa kalisivat; "pyhä neitsyt suojelkoon meitä!"

Hevoset alkoivat korskua; ne hyppivät pystyyn eivätkä tahtoneet mennä eteenpäin.

"Me olemme eksyksissä", vaikeroi munkki.

Huudettiin opasta ja kysyttiin, eikö hän osaa tietä luostariin.

Opas laskeutui heti hevosensa selästä ja pyysi Didrikiä pitelemään sitä ohjaksista. "Luulen, että olemme lähellä kahlaamoa", sanoi hän; "mutta on niin pimeä, etten voi löytää sitä."

Samassa näkyi suuri joukko pieniä valosoihtuja välkähtelevän kirkkaan, juoksevan veden pinnalla ja sen läheisyydessä, ja hämmästyksekseen huomasivat matkustajamme olevansa aivan äyrään partaalla.

Vielä kerran kuului torventörähdys, ja sitä seurasi kaukainen hautauskellojen soitto.

"Pyhä neitsyt", huudahti munkki tehden kiihkeästi ristinmerkin, "viisikymmentä messua… sata messua."

"Mitenkä tästä päästään yli?" kysyi piispa. "Virta näyttää syvältä."

"Parasta on antaa hevosten mennä miten itse tahtovat", sanoi opas.

"Minun hevoseni tahtoo mennä tästä, isäni; lienee parasta, että minä saan mennä edellä", sanoi Didrik. "Odotahan, minä tahdon tulla mukanasi!" Isä ja poika seurasivat toisiaan, ja heidän jäljessään kulki opas.

Heidän mennessään kimaltelivat välkähtelevät valot vielä kerran. Heti senjälkeen kuului kiljahdus; sitten oli kaikki hiljaa ja pimeätä kuin haudassa.

Kaikki kolme olivat onnellisesti saapuneet toiselle rannalle, mutta munkkia ei kuulunut.

Häntä huudettiinkin, mutta vastausta ei tullut.

"Valo, joka näkyy tuolta kaukaa, tulee luostarista", sanoi opas; "sieltä voi hankkia apua."

Kaikki kolme lähtivät matkaan; tällä kertaa ratsasti opas edellä. Kellojen soitto kuului yhä edelleen ja yhä valittavampana.

"Onko tuo luonnollista, isä?" kysyi Didrik.

"Minä luulen, että luostarissa pidetään messua."

Tie oli nyt verrattain leveää ja tasaista, ja noin puolen tunnin kuluttua he kolkuttivat luostarin porttia.

Se avattiin heti.

Piispa mainitsi muutamilla sanoilla tulonsa syyt. Häntä oli kutsuttu luostariin, mutta kutsuja oli kahluupaikalla hävinnyt, ja he pelkäsivät, että hän oli vaipunut johonkin syvempään paikkaan; hän ei ollut vastannut heidän huutoihinsa, eikä sellaisessa pimeydessä voinut nähdä mihin hän oli joutunut.

Portinvartija soitti, ja saapuville tuli useita veljiä; he sanoivat, että kohta ollaan valmiita etsimään kadonnutta. Sillä välin kutsuttiin matkustajamme ruokasaliin ja opas vietiin keittiöön.

Veljet istuivat pöydässä, ja matkustajia pyydettiin ottamaan osaa heidän yksinkertaiseen ateriaansa.

Siihen kuului munia, tuoreita vihanneksia, hyvää voita, tuoretta leipää, viiniä ja kuivattuja hedelmiä.

Matkamiehille maistui ruoka hyvin, ja Didrik, joka ei pitkään aikaan ollut saanut niin monipuolista ateriaa, ajatteli itsekseen, että munkit osasivat pitää aika hyviä päiviä. Kun ateria oli lopussa, pyydettiin n.s. kauppiasta pistäymään apotin luona, joka odotti häntä huoneessaan.

Hän noudatti heti pyyntöä.

Munkit ympäröivät senjälkeen kohta nuoren ruotsalaisemme alottaen keskustelun utelemalla tarkempia tietoja veli Anselmista, joka oli niin äkkiä kadonnut.

Didrik teki selvää kaikesta; mutta sitten hän vuorostaan rupesi puhumaan torvien törähdyksistä, liehuvista valoista ja lopuksi surullisesta kellojen soitosta, joka taukosi kokonaan, kun he tulivat lähelle luostaria.

Munkit katsoivat toisiaan ja tekivät ristinmerkin. Mitään varmoja vastauksia he eivät voineet antaa; siinä oli muka salaisia tiedonantoja ja varoituksia y.m. semmoisia. He ymmärsivät heti, että olivat nyt saaneet "evankeelisen" seuraansa, ja he ahdistivat nuorukaista kuvaillen hänelle, mitenkä hän muka oli saatanan vallassa ja mitenkä he yksin rukouksillaan ja kyynelillään voisivat pelastaa hänet siitä.

Mutta Didrik oli kasvanut liian hyvässä koulussa tullakseen yllätetyksi. Reippaasti ja avomielisesti hän vastasi, että protestantti nojautuu itse Kristuksen saarnaamaan sanaan.

"Me pidämme häntä ainoana Jumalan lähettämänä", sanoi rohkea nuorukainen, "ja sentähden emme luota ensinkään pyhimyksiin, paaveihin ja muihin vääriin profeettoihin."

Syntyi kauhea hämmennys; muutamat itkivät ja päivittelivät, toiset lankesivat polvilleen ja rukoilivat, että salama taivaasta iskisi maahan tuon hävyttömän herjaajan, kun taas toiset kiroilivat kerettiläistä Lutheria, luopiota, joka oli levittänyt sellaista turmiollista oppia ja aikaansaanut niin paljon pahaa.

"Onko teidän isännekin samaa mieltä?" kysyi eräs munkeista.

"On, on hän", vastasi Didrik.

"Ehkäpä hän kuuluu luterilaiseen liigaan?"

"Minulla on useimpain niiden nimet", huudahti toinen. "Mikä hänen nimensä on?"

"Lars Pedersson."

"Sennimisiä voi olla paljonkin", vastasi munkki selaillen innokkaasti pientä kirjaa, jota oli kantanut vyössään.

"Hänen ammattinsa?"

"Kauppias", vastasi nuorukainen punehtuen.

"Mitä hän kaupittelee?" kuului epäilevä kysymys.

"Isäni vastatkoon siihen itse, jos katsoo sen sopivaksi", lausui Didrik, "hän ei ole valtuuttanut minua holhoojakseen, enkä minä vastaa hävyttömiin ja liian tunkeileviin kysymyksiin."

Syntyi muutaman silmänräpäyksen hiljaisuus, mutta luultavasti olisi nuori ruotsalainen tavalla tai toisella saanut maksaa puheliaisuutensa, ellei yleinen huomio olisi kiintynyt kovaan kolkutukseen, jonka johdosta portti heti aukaistiin, ja ellei senjälkeen olisi kuulunut kovaäänistä keskustelua ja huudahduksia.

Tuollaisena huudahduksena kuului nimi Anselm.

"Anselm!"

"Elääkö hän?"

"Onko hän palannut?"

Näin he huutelivat toisilleen, ja senjälkeen koko joukko ryntäsi ovelle.

Didrik ei ajatellut kauan, vaan seurasi heitä.

Alas pihalle oli kokoontunut koko munkkijoukko, ja heidän keskellään oli Anselm.

Mutta hän näytti hyvin surkuteltavalta; märkänä riippui kauhtana hänen ympärillään täynnä leväkasveja ja ruohoja.

Hän näytti niin kummalliselta, ettei oikein tiennyt, oliko hän unen pöpperössä vai vähän hassahtanutko.

"Mistä sinä tulet?"

"Oletko ollut järven pohjassa?"

"Kuka sinut on vetänyt ylös?"

"Joku vanha noita-akkako?"

"Joka korvaukseksi kai tahtoo saada sinulta synninpäästön?"

"Kaksikymmentä messua ilmaiseksi!"

On luultavaa, että he olisivat vähemmän laskeneet sukkeluuksiansa, jos olisivat tienneet, että Didrik oli saapuvilla.

Nyt niitä tulvi heidän huuliltaan kovaäänisen naurun säestyksellä, ja niiden esine väänsi vettä parrastaan ja puisteli itseään aivan kuin ei ensinkään olisi huomannut heidän pilkkaansa.

Jättäkäämme heidät ja seuratkaamme kauppias Pederssonia apotin yksityishuoneeseen.

Tämä, ankaran ja vakavan näköinen vanhanpuoleinen mies, istui kumartuneena pöytänsä ääressä lukien erästä kirjaa.

Hänen pukunaan oli musta kaapu valkean kauhtanan päällä. Hänen kaunis päänsä oli ajeltu melkein paljaaksi, ja silloin-tällöin hän nojausi tuolinsa korkeaan selustaan, joka oli täynnä kummallisia leikkauksia ja jonka yliosa muodosti hiipan.

Lamppu paloi pöydällä, ja sen valo lankesi suoraan hänen silmilleen vieraan kauppiaan astuessa sisään.

Apotin nähdessään tämä hätkähti, mutta onnistui heti hillitsemään hämmästyksensä.

Apotti nousi ja lausui vieraansa tervetulleeksi. Munkki, joka oli vienyt hänet sinne, lähetettiin pois, ja miehet olivat kahden.

Kauppias istui hänelle osoitetulle tuolille, mutta kun apotti siirsi lamppua niin, että valo lankesi hänen kasvoilleen, nousi hän ja asetti tuolin toiseen paikkaan.

"Silmäni eivät siedä voimakasta valoa", sanoi hän istuutuen varjoon.

Apotti kävi huomattavasti hämilleen ja kysyi hetkisen epäröityään, kuinka maallikko ja lisäksi, kuten hän luuli, kerettiläinen rohkeni ripittää ja antaa synninpäästön henkilölle, joka kuului ainoaan autuaaksitekevään kirkkoon.

"Ketään muuta ei ollut saapuvilla", vastasi Pedersson; "hän pyysi uskonnon lohdutusta, ja minä annoin sitä hänelle parhaan kykyni mukaan."

"Hän oli langennut syvälle."

"Sitä en tiedä, hän vain pyysi lastansa takaisin; minä hankin sen hänelle, mutta niin vastikään murhattuna, ettei ruumis vielä ollut kylmennyt."

"Tunsitteko murhaajan?"

"Se oli sama mies, joka toi sanan luostariin."

Apotin katse synkistyi. "Te olette rohkea johtopäätöksissänne", sanoi hän ankarasti.

"Minulla on painavia todistuksia."

"Te olitte kahdenkesken naisen kanssa, ei edes poikanne ollut saapuvilla."

Kauppias asetti kätensä silmilleen ja näytti miettivän; sitten hän sanoi pitkäveteisesti:

"Vaimo ja lapsi ovat kuolleet. Kukaan ei siis voittaisi mitään, jos jättäisin asian oikeuden käsiin, paha työ rankaisee itse itsensä. Sinun ja luostarisi ei tarvitse pelätä mitään minun puoleltani, Jaakko Warden."

Apotti hypähti pystyyn.

"Kuka te olette?" huudahti hän.

"Haamu menneiltä ajoilta."

Apotti oli mennyt aivan hänen lähelleen ja katseli häntä terävästi ja tutkivasti.

"Tapasimmeko Wittenbergissä?" sanoi hän.

"Kyllä, Wittenbergissä."

"Ruotsalainen Laurentius Pietarinpoika!"

"Oikein arvattu."

Apotti tarttui hänen käteensä ja pudisti sitä kovasti. "Sinä et voi olla ystäväni", sanoi hän.

"En, sillä sinun uskontosi suvaitsee ja hyväksyy paljon semmoista, jota minun rikoksena kiroo."

"Todista se!" huudahti Warden.

"Vaimoraukka oli teidän silmissänne luopio."

"Mistä sen tiedät?"

Laurentius otti ennenmainitun punaisen kirjan taskustaan. "Kas tässä", sanoi hän, "on se, jota hän lapsensa jälkeen enimmin rakasti."

"Minä tiedän, että hänellä oli se ja että hän luki sitä", lausui apotti. "Sentähden hän on ikuisesti kirottu."

"Eikö siis uusi testamentti teidän silmissänne enää olekkaan pyhä kirja?" kysyi Laurentius.

"Pyhän katolisen kirkon sääntöjen mukaan ei sitä saa olla maallikon hallussa."

"Sen tiedän, mutta en ole koskaan käsittänyt syytä siihen."

"Sentähden, että synti tuli maailmaan hyvän ja pahan tiedon puun kautta."

"Voihan ihminen valita molempien välillä."

"Minä toistan vielä: samoin kuin synti kuolettaa, kuolettaa myöskin sana, raamatun sana, jos epäpyhät huulet lukevat sitä. Se on liian väkevää lääkettä omin neuvoin käytettäväksi; tarvitaan vihittyjä huulia selittämään ja käyttämään sitä."

"Se on uskonvimman tavallista kieltä. Te salaatte sen valon, jonka Jumala sanassaan on antanut meille, ja vetoatte siihen raamatun tulkitsemiseen, joka tarkoituksiinne paraiten soveltuu."

"Vaiti, herjaaja!" huudahti Warden. "Muista että olet vallassani; minä voin ainiaaksi tukkia solvaavan suusi."

"Niin, sellaista on se henkinen vapaus, jota katolinen papisto tarjoaa; suukapula, kidutukset ja pyövelinkirves ovat Rooman viimeiset välikappaleet."

"Ettekö te ole Rooman opin perustukselle rakentaneet omaanne?"

"Me olemme ottaneet pyhän raamatun ojennusnuoraksemme, kun te olette tärvelleet uskonnon turhanpäiväisillä menoilla, tehneet itsellenne epäjumalia puusta ja kivestä, ylentäneet köyhiä syntisiä ihmisiä pyhimyksiksi ja lopuksi keksineet hyötyä tuottavan kiirastulen, jonka avaimet ovat paavin hallussa ja josta hän hälisevää korvausta vastaan vapauttaa muutamia."

"Ainoastaan entisen ystävyytemme tähden voin enää sietää solvauksiasi", huudahti Warden tehden ristinmerkin.

"Nyt niinkuin silloinkin sanon ajatukseni suoraan", jatkoi Laurentius; "nyt niinkuin silloinkin kysyn sinulta, eikö rukous ole voimakkaampi ase kuin kabbalistinen taikatemppu?"

"Ristinmerkki tekee pahat henget aseettomiksi", huudahti apotti kiihtyvällä lämmöllä; "se on meidän pyhä lunastusmerkkimme, eikä ole syytä sanoa sitä taikatempuksi."

"Siinä tapauksessa olisi sitä kannettava sydämessä eikä sormilla tehtävä tyhjään ilmaan. Muuten on siinä säilynyt yhtä vähän mitään jälkiä lunastuksesta kuin se ihminenkään tulee paremmaksi, joka uskoo ja hyvien töiden asemesta luulee voittavansa autuuden jokapäiväisillä polvistumisilla, vaikutuksettomilla ristinmerkeillä ja muilla semmoisilla."

"Hupsu!" keskeytti Warden. "Ennemmin voisit seulalla tyhjentää valtameren kuin järjelläsi käsittää pyhien merkkien voiman."

"Minä en koe takkaan mitata niitä järjelläni", vastasi Laurentius, "vaan sen pyhän sanan avulla, joka on jalkaini kynttilä ja joka kaikista virvatulista ja inhimillisistä lisäyksistä huolimatta aina osoittaa oikean tien kirkkaalle, samentumattomalle lähteelle jokaiselle, joka todella sitä etsii."

Hän oli pannut kätensä ristiin ja kohottanut silmänsä, ikäänkuin olisi ylhäältä poiminut ne sanat, joita lausui.

Apotti katseli häntä hetkisen. Olipa aivan kuin olisi heidän paraita tunteitaan sillä hetkellä kosketettu, mutta tämä vaikutus ei ehtinyt pukeutua sanoiksi, sillä samassa kuului melua pihasta.

Heti senjälkeen astui sisään munkki, joka oli seurannut Laurentiusta.

"Veli Anselm", sanoi hän.

"Kutsu hänet sisään."

Munkki katsoi muukalaista, mutta kun apotti istui ajatuksiinsa vaipuneena, lähti hän täyttämään käskyä.

Nyt vasta Laurentius huomasi, että he eivät olleet olleetkaan kahden.

Hiljaa, liikahtamatta oli eräs henkilö istunut huoneen pimeimmässä nurkassa mustaan kauhtanaan kietoutuneena.

Nyt hän nousi aikoen luultavasti heidän huomaamattaan pujahtaa ulos.

Apotti ja hänen vieraansa huomasivat hänet yhtaikaa.

"Mitenkä olette tullut tänne!" huusi Jaakko Warden hänelle ankarasti.

"Se on oikeuteni", vastasi haamu. "Minä menen minne haluan."

Hän pysähtyi hetkiseksi kuullessaan, että ihmisiä oli lähenemässä; mutta kun veli Anselm oli tullut sisään, useita munkkeja seurassaan, pistäytyi hän huoneesta ulos heidän taitsensa.

Apotti oli käynyt kalmankalpeaksi ja loi nopean, säälivän silmäyksen Laurentiukseen. Tämä kyllä ihmetteli, mikä oli moisen vakoilemisen tarkoitus, mutta rauhallinen omatunto lohduttaa itse itsensä, ja mitäpä hänellä olisi pelkäämistä. Kun veli Anselmin piti kertoa matkastaan, tapahtui se niin katkonaisesti, ettei kukaan viisastunut siitä.

Hän oli kuullut kummallisia ääniä. Kun hänen piti mennä yli kahlaamosta, oli joku vetänyt häntä säärestä, ja hän oli potkaissut vastaan; silloin oli hän kuullut kauhean kiljahduksen ja sitten ei hän tiennyt enää mitään. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vaipumistaan vaipunut, kunnes menetti kokonaan tajuntansa.

Luostaripalvelijat kertoivat, että olivat löytäneet arvoisan veli Anselmin melkein hengettömänä rannalta. Mutta hänen vieressään oli talonpoika (murhaaja) ollut kuolleena kuin kivi. Ei kukaan voinut selittää, miten se oli tapahtunut.

Apotti sanoi, että seuraavana päivänä oli pidettävä ankara tutkinto asiassa, ja sitten hän seurasi vieraitaan heidän makuusuojaansa.

Yö oli jo kulunut aamupuoliin, ja väsymys vaivutti heidät pian sikeään uneen.

Mutta piispa heräsi aikaisin, ja kun hän muisteli eilispäivän tapauksia, tuli hän siihen vakaumukseen, että oli viisainta lähteä täältä niin pian kuin suinkin.

Tuo salaperäinen olento apotin huoneessa arvelutti häntä enimmän. Hän oli ennen nähnyt hänet, siitä ei epäilystäkään; hänen vartalonsa piirteet ja äänensä olivat tutut. Mutta missä hän oli hänet kohdannut? Kuka hän oli?

Laurentius oli hyvin pahoillaan; kuinka oli hän, niin ajatteleva ja varova mies, voinut ilmaista itsensä, vaikka hänen piti matkustaman tuntemattomana, ja kuinka hän oli vielä lausunut julki salaisimmat ajatuksensakin. Sen vaikuttivat vanhat ylioppilasmuistot.

Wittenbergissä olivat hän ja Jaakko Warden samalla kertaa "Busenfreunde" (hengenheimolaisia) ja kaikissa uskonnollisissa kysymyksissä toistensa kiivaimpia vastustajia.

Yöllä he voivat erota toisistaan vihamiehinä ja seuraavana aamuna etsiä toisiaan, ei pyytääkseen anteeksi — semmoinen ei tullut koskaan kysymykseen — vaan pudistaakseen ystävällisesti toistensa kättä. Sillä toistensa seurassa he viihtyivät paraiten.

Näin kului kolme vuotta kiisteltäissä milloin yöllä, milloin päivällä. Kaipauksella he sitten erosivat luvaten molemmin puolin kirjoittaa toisilleen, mutta muutaman vuoden kuluttua oli kirjeenvaihto loppunut, vanhat muistot olivat vähitellen vaipuneet unohduksiin.

Mutta nyt Laurentius huomasi suureksi harmikseen, että ne elivät vieläkin ja saattoivat elpyä, ja että heissä molemmissa yhä edelleen piili nuoruuden varomattomuutta. Miten olikaan hänen sydämensä sykkinyt riemusta hänen nähdessään jälleen ystävänsä! Hänen täytyi ilmaista itsensä, hänen täytyi niinkuin ennenkin riidellä vanhan ystävänsä kanssa; kiistelyhalu heräsi hänessä, ja niin unohti hän kaiken varovaisuutensa, unohti kuusikymmentäviisi ikävuottansa, unohti… unohti, niin mitä hän olikaan unohtanut?

Hän hypähti nopeasti vuoteeltaan, herätti poikansa ja sanoi hänelle, että heidän oli kiireesti lähteminen matkaan.

Juuri kun aamumessu oli lopussa, lähtivät molemmat makuusuojasta ja menivät ruokasaliin, johon apotti ja veljet vastikään olivat tulleet.

Heidän lähtöpäätöksensä näytti hämmästyttävän näitä, tuntuipa olevan jotakin epäilyttävää siinä itsepintaisuudessa, jolla he tahtoivat pidättää heitä ainakin siksi, kunnes tutkimus kuolemantapauksen johdosta oli toimeenpantu.

"Se seikka koskee luostaria eikä minua", vastasi Laurentius. "Vastoin tahtoani olen sekaantunut siihen, ja nyt täytyy minun kiirehtiä voittaakseni takaisin hukkaan kuluneen ajan."

Heille tahdottiin kattaa pöytäkin, mutta matkustajamme joivat vain vähäsen maitoa ja sanoivat sitten kiireesti jäähyväiset.

Apotti ei ollut koko aikana puhunut mitään, mutta Laurentius huomasi, että tämän silmät olivat luotuina häneen, väistyen kuitenkin heti, kun hän loi katseensa apottiin.

Kun he jäähyväisiksi puristivat toistensa käsiä, kuiskasi Jaakko Warden:

"Sinä olet tehnyt oikein!"

Sitten he menivät alas muutamien veljien seuraamina.

Mutta opasta ei näkynyt missään.

Häntä etsittiin ja huudettiin, mutta häntä ei löytynyt.

"Sitten koetamme tulla toimeen ilman häntä; hevosemme ovat kyllä hyvässä korjuussa."

Näin sanoen matkustajamme suuntasivat askeleensa talliin, jossa hämmästyksekseen näkivät hevoset satuloituina; mutta oppaan hevonen oli poissa.

Kaikki ihmettelivät; mikähän oli siihen syynä?

"Hän on saanut palkkansa etukäteen", sanoi kauppias. "Nyt en ole hänelle mitään velkaa."

Hätäiset jäähyväiset vielä, ja matkustajamme lähtivät.

"Kiitos Jumalan, että pääsimme sieltä ehein nahoin", sanoi piispa, kun luostari oli jäänyt näkymättömiin.

"Luuletteko, isä rakas, että joku vaara uhkasi meitä?"

"Ei voi ennakolta aavistaa, minkä kohtalon alaiseksi luostarissa joutuu. Se tapaus, joka eilen johdatti meidät sinne, osoittaa, että siellä tehdään paljon pimeyden töitä."

Pimeää yötä seurasi kirkas ja loistava aamu; lintujen viserrys ja loikkien tuoksu täyttivät metsän, ja matkustajamme nauttivat siitä täysin sydämin.

Vesi kimalteli heitä vastaan heidän lähestyessään kahlaamoa.

"Olen arvellut", sanoi Didrik, "että liehuilevat valot eilen illalla saivat alkunsa pienistä kiiltomadoista, joita meidänkin maassamme on suomailla."

"Niin uskon minäkin, mutta mistä luulet sen johtuvan, että ne levittivät valoansa juuri silloin, kun sitä paraiten tarvitsimme?" kysyi piispa.

"Jumalan sallimuksesta."

"Aivan niin. Jospa vain kiinnittäisimme huomiotamme siihen, niin huomaisimmepa useinkin, mitenkä hänen kätensä varjelee meitä kuolevaisia."

"Minä koetan pitää silmäni auki, isä rakas; mutta miten ovat torventörähdykset ja hevoskavioiden kopina selitettävissä?"

"Otaksun murhaajan joko herättääkseen huomiota luostarissa tai myöskin ilmoittaakseen munkille läsnäolonsa puhaltaneen torveen. Kavionkapsetta en voi selittää, mutta täytyy silläkin olla joku luonnollinen syynsä, sillä sitä en voi uskoa, että yliluonnollisia voimia olisi pantu liikkeeseen vain meitä säikyttämään."

"Mutta entäs kellojensoitto?"

"Se tuli epäilemättä luostarista; ehkäpä kuolleen vaimon sielukellot."

"Me emme saa koskaan tietää asian todellista laitaa."

"Eikä sitä ole hyvä tiedustellakkaan. Luostarimuurien sisäpuolella piilee monta kauheaa salaisuutta; niiden tutkiminen ei hyödytä ketään kuolevaista, mutta se voi tuottaa surman elävälle. Toivokaamme, että luostarien päivät ovat luetut."

He olivat nyt saapuneet joelle ja etsivät kahlaamoa.

"Täällä, täällä!" kuului ääni heitä vastaan.

"Opas!" huudahti Didrik osoittaen nuorukaista, joka seisoi joen toisella puolella hevosensa vieressä ja kaikin voimin viittaili heille.

"Niinpä tosiaankin; se on hän!"

He seurasivat hänen huomautuksiaan ja pääsivät melkein kuivin jaloin toisella rannalle.

Opas sanoi jo käyneensä levottomaksi, kun he viipyivät niin kauan. Nyt hän oli sitä mieltä, että heidän tuli kiireesti jatkaa matkaansa.

Siitä olivat kaikki kolme yksimieliset, ja taivalta tehtiin useita tunteja mitään puhumatta.

Vihdoin he saapuivat Mecklenburgiin ja saivat majapaikan lähimmässä kylässä.

Kun nälän vaatimukset olivat tyydytetyt, kysyttiin oppaalta, minkätähden hän oli lähtenyt luostarista edeltäpäin.

"Olen koko matkan ajatellut, että kysyisitte tätä minulta", vastasi hän.

"Eihän nyt liene liian aikaista puhua siitä."

"Ennemmin en olisi sitä mitenkään tehnyt, mutta tässä maassa se ei liene niin vaarallista", lisäsi hän katsoen ympärillensä.

"Minkälaiset vaarat meitä siellä uhkasivat?"

"Teillä oli vihollisia, hyvä herra." Hän katsoi arasti piispaan.

"Munkkien joukossako?"

"Se pitkä mustakauhtanainen kiihotti muita."

"Tiedätkö hänen nimensä?"

"Kuulin sen vain kerran, se ei ollut saksalainen nimi, mikäli minä tiedän."

"Oliko se Bellini?" huudahti piispa, jonka mieleen nyt oli yhtäkkiä johtunut hänen nimensä.

"Oli. Mitenkä voitte sen arvata?" virkkoi opas hämmästyneenä.

"Minä tunsin hänet, mutta nyt vasta juolahti mieleeni, kuka hän oli."

"Hän on hyvin ylpeä ja kostonhimoinen herra."

"Tahtoiko hän saada minut hengiltä?"

"Jos se vain olisi käynyt laatuun."

"Puhutteliko hän sinua?"

"Puhutteli yöllä. Hän luuli teidän viipyvän kauan luostarissa ja ainoastaan siinä tapauksessa, että te pääsisitte lähtemään sieltä, tahtoi hän, että minä olisin… olisin…"

"Senkötähden sinä lähdit sieltä?"

"Niin, ennenkuin olin ottanut vastaan verirahoja. Minä rukoilin pyhää neitsyttä suojelemaan teitä; joskin olette kerettiläinen, olette kuitenkin menetellyt onnetonta vaimoa kohtaan niinkuin kristityn tulee, enkä minä tahtonut olla osallisena onnettomuudessanne. Jos pyhä neitsyt tahtoisi auttaa teidät pois sieltä, niin arvelin, että minä kyllä satuloin hevoset ja odotan puolen päivää kahlaamolla. Kun näin teidän tulevan, iloitsin siitä enemmän kuin koskaan olisin voinut iloita verirahoista."

"Paljonko hän tarjosi?" kysyi piispa.

Opas lausui jotensakin mitättömän summan ja sai sen kaksinkertaisena.

"Luulen olevan turvallisinta meille jokaiselle, että eroamme tässä", sanoi Laurentius.

Niin tapahtuikin oppaan suureksi suruksi. Hän olisi mielellään tahtonut seurata niin hyviä herroja mihin tahansa. Nyt hän alkoi kiirehtiä kotikyläänsä, jossa hänen vanhempansa ja sisaruksensa tulivat iloitsemaan nähdessään sen suuren lahjan, minkä hän oli saanut.

Mutta kun hän sai tietää, että hevonenkin oli hänen, ei hänen riemullaan enää ollut rajoja. Ratsain hän nyt sai rientää kotiin.

Kun matkustajamme vihdoinkin olivat kahden, lausui piispa: "Kiittäkäämme Herraa, poikaseni, sillä hän on ihmeellisesti pelastanut meidät!"

* * * * *

Matkustajamme päättivät nyt myydä hevosensa ja jatkaa matkaansa yleisillä kulkuneuvoilla, missä niitä oli saatavissa, tai myöskin talonpoikien mukana, joita kulki edestakaisin kaupunkien välillä. He toivoivat täten johdattavansa harhateille takaa-ajajat, jos niitä mahdollisesti oli liikkeellä.

Sanottu ja tehty; matka viivähti kyllä täten, mutta päämaali läheni kuitenkin, ja ainoana huomautuksena siitä, että heidän jälkiään etsittiin, oli se, että Trebbinin ja Jüterbogkin kaupunkien välillä postivaunussa, jossa he matkustivat, kyseltiin ja tiedusteltiin, oliko matkalla näkynyt kolmea ratsastajaa, joista yksi oli vanhempi ja kaksi nuorempaa.

Kun kysymykseen oli annettu jyrkästi kieltävä vastaus, jatkettiin matkaa, ja matkustajamme loivat vain merkitsevän silmäyksen toisiinsa.

Vihdoin he saapuivat Wittenbergiin, ja kaikki matkan vaivat olivat unohtuneet.

He asettuivat paraaseen ravintolaan ja päättivät ensin tutustua kaupunkiin, ennenkuin ryhtyivät siihen toimeen, joka oli matkan varsinainen tarkoitus.

Laurentiusta huvitti suuresti näytellä pojalleen kaikkia niitä paikkoja, missä hän entiseen aikaan oli oleksinut. Hän kävi luentohuoneissa ja näki vanhoja ystäviä, joita hän enää vain nimeltä tunsi, mutta joiden kanssa hänellä ei ollut halua uudistaa tuttavuutta.

"Me emme sopineet ennen yhteen, nyt sopisimme vieläkin vähemmän", sanoi hän.

Noin viikon kuluttua, kun tämä ylimalkainen tutustuminen oli suoritettu, sanoi Laurentius pojalleen: "Täällä on monta hyvää siementä, mutta Herra yksin antaa kasvun; nyt haluan nähdä, mitä vanha ystäväni on testamentannut minulle."

Melankton oli jättänyt jälkeensä pojan ja tyttären; ensinmainittu oli hiljainen uneksija, joka kulutti aikansa opinnoissa, joista ei koskaan tullut mitään valmista.

Laurentius näki hänet melkein joka päivä jollakin luennolla. Ulkonäöltään hän muistutti hyvin paljon isäänsä, mutta hänellä ei ollut juuri rahtuakaan sitä tarmoa, jota oli ollut isässä.

Tytär oli äskettäin jäänyt leskeksi. Hänen haltuunsa sanottiin isän jättäneen kaikki tärkeimmät paperinsa, ja häntä lähti Laurentius tapaamaan.

Tavallisuuden mukaan oli hänellä Didrik seurassaan, ja molemmat otettiin sydämellisesti vastaan.

"Minä olen odottanut teitä", sanoi Anna Laurentiukselle. "Isäni piti teitä suuressa arvossa ja halusi nähdä teitä; kun hän näki toiveensa turhaksi, sulki hän itse paroniansa ja jätti avaimen minulle sanoen: 'Laurentius Pietarinpoika aukaiskoon sen, hän yksin järjestäköön paperini.'"

Näin sanoen hän antoi piispalle avaimen ja osoitti pientä piironkia, joka oli paksulla mustalla verholla peitetty.

Anna otti peitteen pois; sen alta tuli esiin todellinen veistotaidon mestariteos.

"Isäni sai tämän lahjaksi Nürnbergin kaupungilta", sanoi hän, "ja hän on testamentannut sen teille, mutta minä toivon, että te täällä minun asunnossani tarkastatte sen sisällyksen ettekä kiellä minua olemasta läsnä siinä."

Piispa hämmästyi suuresti ja sanoi kaikessa noudattavansa Anna rouvan toivomuksia.

Tämä halusi, että hän poikineen muuttaisi hänen luoksensa, mutta piispa ei tahtonut siihen suostua.

Majala, johon he olivat asettuneet, oli aivan lähellä, ja ruotsalaisemme arvelivat nytkin jo käyttävänsä väärin hänen kovin suurta vierasvaraisuuttansa suostuessaan syömään kaikki ateriansa hänen luonaan.

"Anna rouva", kuten hän itseään nimitti, oli erään professori Reuchlinin leski, mutta hän ei puhunut koskaan miesvainajastaan; isän nimi oli hänen ilonsa ja ylpeytensä.

Hänen avioliittonsa oli ollut lapseton, mutta hän oli ottanut huoneeseensa ja huolenpitoonsa erään miehensä kaukaisen sukulaisen.

Laurentius määräsi, että Didrikin tuli käydä niiden aineiden luennoilla, jotka häntä paraiten miellyttivät, sillaikaa kuin hän itse työskenteli tarkastellen ystävänsä jälkeenjättämiä papereita.

Nuorukainen noudattikin ensi päivinä määräystä uskollisesti.

Mutta oltiin heinäkuussa. Luonto oli kukkeimmillaan, metsä viettelevä, Didrik 19-vuotias ja hyvin taitava metsämies.

Aterioitaessa Anna rouvan luona istui pöydässä häntä vastapäätä aivan nuori, hienohipiäinen ja kirkassilmäinen tyttö.

Tämä loi silmänsä häneen joka kerta, kun isä tahtoi saada tarkempia tietoja siitä, millä luennoilla hän oli käynyt, ja nauroi samalla halveksivasti.

He eivät olleet juuri koskaan puhuneet keskenään. Didrik tiesi, että tytön nimi oli Anima, mutta ei mitään muuta; Anima ei häntä miellyttänyt.

Mutta tuo halveksiminen harmitti häntä; hän päätti, että tyttö sai maksaa sen.

Eräänä päivänä jälkeen puolisen, kun Laurentius oli Anna rouvan seurassa heti palannut työhönsä, jäi Didrik ruokahuoneeseen, jossa Anima työskenteli pöydän korjaamisessa.

Hän istuutui hiljaa ja katseli Animaa ollen ymmällä, miten päästä alkuun.

"No, miksi ette auta minua?" kysyi Anima mennessään hänen ohitsensa.

"Auta… pitäisikö minun…?"

"Pidänkö ehkä esitelmän siitä, miten se käy päinsä?" kyseli Anima ilkkuen.

"Näenhän sen kyllä."

"Mutta ette kuitenkaan ymmärrä, mitenkä sitä tehdään."

"Mitenkä tehdäänkö?"

"Ei voi opettaminen tulla kysymykseen, kun olette jo niin suuri."

"Enhän minä näin suuri ole", vastasi Didrik punehtuen.

"Kyllä, omissa silmissänne", virkkoi Anima nauraen, "vaikka ette minun."

"Nyt puhutte sellaista, mitä ette tiedä." Didrik tunsi veren nousevan päähänsä.

"Ehkäpä en tiedä sentähden, etten juokse luennoilla", huudahti Anima kiihkeästi. "Mutta sen sanon teille, että jos minulla ei olekkaan niin paljon kirjatietoja, niin on sitä enemmän yleistietoja ja kokemusta."

"Missä suhteessa minä olen osoittautunut kykenemättömäksi?" kysyi nuorukainen katkerasti.

"Kaikissa! Halvimmasta palvelijastakin olisi minulle enemmän hyötyä kuin teistä."

"Mitäpä tahtoisitte minun tekemään?"

"Nostakaa pois tuo kynttilänjalka."

"Sepä oli raskas", sanoi Didrik vietyään sen pois. "Kyllä kaiketi teille; minulle se ei saa tuntua raskaalta."

"Minä tahdon mielelläni auttaa teitä, jos voin."

"Siitäpä se juuri riippuu", vastasi Anima halveksien. "Voittehan koetella minua."

"Minun tehtäviini kuuluu tuoda vettä kaivosta."

"Minä teen sen teidän puolestanne."

"Menkää sitten, nyt on juuri se aika." Hän meni. Kaivo oli syvä, ja siellä oli useita vettä noutamassa. Viipyi kauan, ennenkuin hän sai ruukkunsa täyteen ja pääsi palaamaan.

"Katsohan vaan", sanoi Anima, "tuota en todellakaan olisi luullut teistä."

"Minä käyn noutamassa vettä huomennakin."

"Te ette jaksa."

"Sepä saadaan nähdä."

"Entäs luentonne?"

"Minä ehdin kyllä niihinkin."

"Siellä opitte kuluttamaan aikaanne. Onko se tapana teidän kotimaassannekin?"

"Ei kukaan ole syyttänyt minua laiskuudesta."

"Mutta minä syytän; opista on se hyöty, mitä sen avulla voi toimittaa, mutta minä en käsitä, mitä hyötyä teillä on kaikesta opistanne."

"Se ei näyttäydykkään heti."

"Ei ainakaan teissä."

"Ehkäpä teissä?"

"Kyllä, luottakaa siihen."

"Niinkuin esimerkiksi?"

"Minä osaan pestä vaatteita, leipoa, laittaa ruokaa, panna olutta, kehrätä, kutoa, neuloa ja ommella, lukea ja vähän kirjoittaakin, viimemainittua vain hyvin vähän, sentähden että se saattaa olla tarpeetonta. Tehkää nyt selvää, mitä te osaatte."

"Minun opintoni ovat aivan toista suuntaa", vastasi Didrik hyvin hämillään.

"Sen kyllä huomaan, mutta mitä hyötyä niistä on?"

"Vasta sitten, kun on saavuttanut suuremman määrän tietoja, voi niistä hyötyä."

"Kuinka vanha olette?"

"Yhdeksäntoista."

"Minä olen kuudentoista."

"Ette enempää!"

"E-en. Mutta nyt kysyn, kummasta meistä voi olla enemmän hyötyä kodissa?"

"Tietysti teistä."

"Jos minä nyt jatkan, niinkuin olen alkanut — ja niin minä aion tehdä — kumpainen meistä sitten on harjoittanut parempia, opintoja maailmassa?"

"Ei, nyt en enää viitsi kuunnella teidän pakinoitanne", vastasi Didrik nauraen ja unohtaen närkästyksensä; "te olette viisas tyttö, mutta ette ymmärrä, mitä oppi ja tieto merkitsevät."

"Jospa tietäisitte, miten vähän minä välitän niistä", lausui Anima pilkallisesti; "ei niistä ole edes päähineen paikaksi", lisäsi hän katsellen rikkinäistä päähinettään.

"Ei, sen kyllä myönnän", vastasi Didrik nauraen.

"Ja jos sattuisi joku todellinen onnettomuus, jos esimerkiksi tuli pääsisi irti, voisitteko sammuttaa sen?"

"Voisinhan ainakin olla apuna sammuttamisessa."

"Sen kyllä luulen, mutta se on liian vähän. Kun vaara on uhkaamassa, silloin pitää voida mahdollisimman paljon."

"Niinkuin teko, neitiseni?"

"Naurakaa vaan; minä tiedän koettelemuksen hetkellä voivani tehdä enemmän kuin kukaan uskookaan."

"Teillä on suuret ajatukset itsestänne."

"On sekin parempi kuin pitää itsensä aivan mitättömänä."

"Tarkoitatteko sillä minua?"

"Enpä juuri tiedä, muuten vaan juolahti mieleeni."

Anima oli punastunut korviin asti ja juoksi heti sen jälkeen tiehensä.

"Minä muistan hänet kyllä sopivassa tilaisuudessa", tuumi Didrik; mutta sen jälkeen he lavertelivat usein keskenään sopien hyvästi yhteen.

Ikäisekseen oli Anima tavattoman käytännöllinen, ja hän koetti joka tilaisuudessa saada Didrikiä siihen vakaumukseen, ettei tiedoilla ollut mitään arvoa, jos niistä ei voinut saada suoranaista hyötyä.

Tällä välin oli Laurentius ehtinyt työssään niin pitkälle, että saattoi ruveta ajattelemaan paluumatkaa.

Melankton oli kyllä testamentannut jälkeenjättämänsä paperit ystävälleen Laurentius Pietarinpojalle, mutta tämä ei tahtonut anastaa rakastetulta tyttäreltä alkuperäisiä käsikirjoituksia, ja nyt jäljenteli Anna rouva itse niitä. Hän olikin aikalaisekseen tavattoman taitava kirjoittamaan.

Työ oli kestänyt kokonaisen kuukauden, ja sillä aikaa oli heidän välinsä muodostunut niin hyväksi ja sydämelliseksi, että lähenevä eronhetki jo edeltäkäsin synnytti apeata mielialaa.

Etenkin oli Anna rouvan laita näin. "Olen toistamiseen elänyt rakkaissa nuoruuteni muistoissa", sanoi hän, "ja tyhjyys tulee sitä tuntuvammaksi, kun minun melkein samaan aikaan täytyy luopua rakkaasta Animastani."

"Minä tulen takaisin", vastasi tyttö vilkkaasti.

"Jos pääset."

"Täällä voin hyödyttää enemmän kuin siellä", arveli Anima hilpeästi.

Anna rouva kertoi nyt, että Animalia oli Ruppinissa setä, joka toivoi, että tyttö tulisi häntä tervehtimään.

"Sehän sopii meidän tiehemme", sanoi piispa; "me voimme matkustaa yhdessä."

"Ajattelin juuri pyytää sitä."

"Olisipa hullusti, ellen voisi olla miksikään hyödyksi matkalla", virkkoi tyttö. "Didrik on epäkäytännöllinen, hän tarvitsee opetusta."

"Sitä saan kyllä joka päivä Animalta", vastasi nuorukainen piispan ja Anna rouvan sydämellisesti nauraessa.

"Me ostamme vaunut täältä Wittenbergistä", sanoi tyttö, "ja minä voin myydä ne taas Ruppinissa, jos tahdotte loppumatkan kulkea ratsain."

Ehdotus hyväksyttiin ja toteutettiinkin kaikkien suureksi mielihyväksi. Anima ei ainoastaan ostanut vaunuja, vaan hän vielä lisäksi sovitti ne täyteen kaikenmoisia ruokavaroja. "Ei pidä jättäytyä kurjain majatalojen varaan", sanoi hän. "Ja hätätilassa voitte nukahtaakin vaunuissa; minä valvon, minä."

Anna rouva neuloi piispan kallisarvoiset paperit hienoon liinapussiin; piispa aikoi kantaa niitä rinnallaan.

Mutta Anima väitti niiden olevan paljon paremmassa turvassa hänen hoidossaan. Ruppinissa hän lupasi antaa ne piispalle.

Anna rouva yhtyi tähän, ja Anima sai mitä oli tahtonut.

Sitten erottiin ja lähdettiin matkaan.

Animan käytännöllisyydestä oli matkalla paljon hyötyä; kaikki pikkuseikatkin hän oli ottanut huomioonsa, ja piispa sanoi, ettei hän koskaan ollut luullut voitavan niin mukavasti matkustaa.

Didrikin täytyi myöntää voivansa oppia hyvin paljon "Anima siskolta".

Ja siskoina he pitivätkin toisiaan, vaikkakin Anima aina oli johtavana ja käskevänä.

Mutta sen ohessa Anima myöskin kuvaili maan olosuhteita; etenkin oli hän selvillä Ruppinin seuduista, missä oli enimmän oleskellut.

"Kansa on kiihkossaan repinyt maahan osan aivan kaupungin ulkopuolella olevaa luostaria", kertoi hän, "ja munkkiraukoille tehdään paljon kiusaa."

"Säälitkö sinä heitä?" kysyi Didrik.

"Voihan sääliä vihamiehiänsäkin. Mutta joskin luostari on poissa, niin on saatu sijaan jotakin paljon pahempaa…"

"Mitä sitten?" kysyi piispa.

"Jesuiittakollegio, sanotaan."

"Salainenko?"

"Niin salainen, ettei siitä edes kovaa puhutakkaan. Teidän ei ehkä pitäisikään matkustaa sinne", jatkoi hän kiihkeästi, katsoen piispaan kauhistuneena.

"Mitähän minun tarvitsisi pelätä heitä?"

"Sitä en tiedä, mutta Wittenbergissä kävi pari kertaa vieraita henkilöitä kysymässä, kuinka kauan aiotte viipyä ja mitä tietä matkustaa kotiin. Sentähden tahdoin ottaa paperit huostaani."

"Miksi et ole siitä ennen puhunut?" kysyi Didrik.

"Sentähden, etten tahdo lasketella joutavia; miksipä saattaisin piispan levottomaksi, kun siihen ei ole pakkoa. Ruppinissakin tahdon pitää huolta hänen turvallisuudestaan; olen jo lähettänyt sanan sedälleni, että hän hankkii teille sopivan asunnon, sillä siellä teidän täytyy levähtää."

"Sen tahdon tehdä sinun tähtesi, Anima", sanoi piispa. "Käyttäydytpä minua kohtaan kuin hempeä tytär, josta kaipauksella eroaa."

Anima tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. "Minäkin pidän teistä kuin tytär", sanoi hän, "niin, pidänpä Didrikistäkin, vaikka toisella tavalla."

Elokuu oli loppupuolellaan. Illat eivät enää olleet valoisia, ankarat syyssateet olivat liottaneet tiet, lyhyeksi jäi päiväinen taival.

Mutta kukaan ei valittanut matkan pitkäveteisyyttä. Animassa oli jotakin niin viehättävää, hän oli kuin auringonsäde, josta ei kukaan tahtonut luopua.

Vihdoinkin eräänä iltana he saapuivat rankkasateessa Ruppiniin.

Rikas reunustentekijä Olavi Krumme, Animan sukulainen, sanoi talonsa olevan jo täynnä vieraita. Kuitenkin voisivat matkustajat olla yön hänen luonaan, ja seuraavana päivänä hän veisi heidät siihen asuntoon, jonka oli heidän varalleen hankkinut.

Tähän vastaanottoon oli Anima hyvin tyytymätön, ja Olavi Krumme sanoi hämillään voivansa muutaman päivän kuluttua toimittaa heille asunnon luonansa.

Valekauppiaamme tyytyi kaikkeen; eihän hän voinut jäädä tänne pitemmäksi aikaa ja tahtoi mieluimmin asua majatalossa.

Kohteliaasti Krumme saattoikin vieraansa sinne seuraavana päivänä; heitä seurasi Anima levottoman arkailevalla mielellä, joka antoi huolettomalle Didrikille paljon ilveilemisen aihetta.

Majatalo oli paras kaupungissa, tilava ja suuri. Matkustajamme saivat käytettäväkseen kauniin huoneen, ja kaikki tuntui hyvältä.

"Minä tulen tänne joka päivä", sanoi Anima.

"Me luultavasti lähdemme huomenna."

"Siinä teette oikein!"

Mutta seuraavana päivänä täytyi piispan vilustumisen vuoksi pysyttäytyä huoneessaan, ja Anima oli koko päivän ruotsalaisten ystäviensä luona.

Illan suussa sanottiin jonkun haluavan tavata kauppias Lars Pederssonia.

"Tulkoon sisään."

"Mistä minut tunnette?" kysyi piispa tulijalta, joka oli pitkä, keski-ikäinen mies.

"Sen naisen läheiset omaiset, jonka luona kävitte ja jolle annoitte lohdutusta Anklamin läheisessä kylässä, ovat lähettäneet minut."

"Minä en voi antaa hänestä mitään tietoja", vastasi Laurentius.

"Eikö hän jättänyt jälkeensä erästä kirjaa?"

"Kyllä, se on minun hallussani, mutta en luovuta sitä teille, muuten kuin jos todistatte lailliset oikeutenne siihen."

"Se käynee vaikeaksi, kun laillinen perillinen ei ole koskaan nähnyt sitä."

"Kuka se on?"

"Hänen sisarensa, joka on pahoin sairaana ja riutuu surusta, kun ei ole saanut mitään tietoja vainajan viime hetkistä."

"Minä käyn hänen luonaan."

"Siinä teette Jumalalle otollisen työn."

"Antakaa minulle hänen osoitteensa."

"Hän asuu jonkun matkaa kaupungin ulkopuolella; mutta jos suvaitsette, niin käyn huomenna teitä noutamassa."

"Tehkää niin; mihin aikaan?"

"Kello 10 aamupäivällä. Silloin hän on yksin."

"Minä odotan."

Vieras lähti, ja Anima väitti, että oli hyvin varomatonta uskoutua tuntemattoman henkilön ohjattavaksi. Mutta piispa ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan; eihän hän ollut mikään lapsi, hän tiesi kyllä mitä teki.

Tämän huomautuksen saatuaan ei Anima enää tehnyt vastaväitteitään; hän palasi seuraavana aamupäivänä, oli saapuvilla, kun piispa lähti, ja tarkasteli silloin perin-pohjin hänen seuralaistansa.

Sitten hän kysyi Didrikiltä, oliko tämä halukas tulemaan hänen kanssaan vanhaan harmaaveljesluostariin. Huhu kertoi, että siellä vihittäisiin virkaansa uusi apotti, mutta kun se tapahtui ilman viranomaisten suostumusta, arveltiin siellä syntyvän kiivaita kahakoita.

Didrik oli heti valmis. Hän sanoi, ettei hän ollut vähintäkään levoton isänsä suhteen, ja niin he lähtivät heti.

13.

MUISTORIKAS KOHTAUS.

Pyhän Maarian luostari oli puolen penikulman päässä Ruppinista.

Tiellä lähellä sitä oli kumossa risti, joka aikoinaan oli ollut suuri ja komea, mutta nyt oli vain muodottomana möhkäleenä, josta kappaleita oli hakattu irti, viety pois ja käytetty hyvinkin halpa-arvoisiin tarkoituksiin.

"Katsohan, tuollaista hävitystä!" kuiskasi Anima osoittaen puoleksi revittyä luostaria.

Suuri osa siitä oli raunioina; tuli oli tuhonnut pitkän rivin munkkikammioita puhkoen auki niiden seinät, ja ainoastaan ulkomuurien vahvempi rakenne oli voinut rajoittaa sen hävitystyötä.

Vain apotin asunto luostarin oikeassa sivustassa näytti asuttavalta, ja Anima kuiskasi seuralaiselleen, että jäljellä olevat munkit asuivat siinä.

Mutta puutarhat ja pylväskäytävät olivat kaikki rappiolla ja raastettuina.

Ikäänkuin toisiaan kartellen kuljeksi kummallisia haamuja yltympäri.

Pääportti oli pönkitetty kiinni, ja Anima vei seuralaisensa eräälle syrjässä olevalle pikkuportille, jolle kolkutti hiljaa kolmasti.

Eräs vanha näivettynyt ukko aukaisi sen melkein kohta ja tuijottaen Animaan puhkesi itkuun sanoen: "Rakas, kadotettu lapsi!"

"Tänne tuodaan illalla Olavi Krummelta paljon hyvää tavaraa", sanoi Anima; "hänen tähtensä täytyy teidän laskea meidät sisään."

"Tulkaa, tulkaa! Kauhu on täällä täyttävä sydämenne." Tuskaisesti kiirehtien sulki ja lukitsi vartija portin sekä vei heidät sitten useiden pimeiden ja kiemurtelevien käytävien läpi jupisten:

"Ei kuulu kellojen soittoa, ei pidetä juhlallisia messuja eikä aukaista portteja, ja isät piiloutuvat."

"Eikö täällä valita uutta apottia?" tiedusteli Anima. "Kukapa rohkenisi ottaa tuon toimen vastaan, kuka, kuka?"

Vielä aukaistiin pieni ovi, ja he olivat kirkossa. "Piiloutukaa tänne", sanoi ukko, "veljet tulevat pian ja minä heidän etunenässään. Tässä kunnianarvoisessa talossa ei ole ketään, joka voisi pitää huolta kaikista virkatoimista, paitsi vanhaa ukkoraiskaa!"

Hän kiiruhti pois, ja Didrik lähti lähemmin tarkastelemaan kirkkoa.

Se oli suuri ja holvikattoineen; luultavasti se oli rakennettu neljännentoista sataluvun alkupuolella. Mutta kaikki kuvat olivat sieltä ryöstetyt, pirstaleita vain makasi siellä-täällä huiskin-haiskin; miekkoja ja keihäitä, jotka ennen olivat koristaneet vainajien kilpiä, oli penkeillä ja lattialla.

Hurskaat pyhiinvaeltajat olivat koristaneet suojeluspyhäinsä alttareita kallisarvoisilla koristuksilla ja lahjoilla. Nämä olivat osittain viedyt pois, osittain revityt maahan, ja itse pyhimyskuvat viruivat kädettöminä ja jalattomina lattialla kumoon heitettyinä, kalleudet ryöstettyinä.

Raastaminen oli tapahtunut jo muutamia kuukausia sitten, mutta munkit olivat niin perin-pohjin kadottaneet rohkeutensa, etteivät olleet kyenneet korjaamaan kirkkoa edes kutakuinkin säädylliseen kuntoon.

Uuden apotin valitseminen oli ennen ollut kirkon suurimpia juhlia.

Semmoisissa tilaisuuksissa aukaistiin ovet selkiselälleen, ja uusi apotti näyttäytyi täydessä loistossaan, sormuksineen, hiippoineen ja messupukuineen. Harmaahapsiset lipunkantajat ja nuoret kuoripojat kävivät hänen edellään pitkän munkkijonon häntä seuratessa.

Urut soivat juhlallisen riemuisesti, ja suuri, sulosoinnukas, näkymätön kuoro yhtyi seurakunnan kanssa laulamaan ylistysvirttä.

Miten toisin olikaan nyt!

Seitsemän, kahdeksan vanhaa miestä astui kiirehtien toinen toisensa jälkeen rappiolla olevan kuorin läpi pääalttarin ääreen. He näyttivät surun ja pelon valtaamilta.

Uusi apotti sen sijaan kävi vakavin, juhlallisin askelin; hänen olennossaan oli jotakin tyyntä ja rohkaisevaa.

Nyt hän seisoi paljain jaloin vanhan tavan mukaan ja paimensauva kädessään pääalttarin rappeutuneilla portailla.

Sormus ja jalokivillä koristettu hiippa olivat joutuneet ryöstäjäin saaliiksi.

Ei ketään aatelisia ollut saapuvilla kunnioitustaan osoittamassa, ei yhtään piispaa läsnä vihkimistilaisuudessa.

Kiirehtivin ja hätäilevin juhlamenoin jouduttivat harvat jäljellä olevat veljet toimitusta antaen uudelle apotillensa rauhansuutelon hengellisen kunnioituksensa osoitteeksi.

Senjälkeen pidettiin kiireimmiten messu, ja pappi, joka toimitti alttaripalvelusta, taukosi vähänväliä kuuntelemaan. Eikä hän syyttä tehnytkään sitä, sillä hymnin paussien aikana kuului kummallista ääntä ensin etäämpää, sitten yhä lähempää ja lopuksi aivan kirkon muurien juurelta hämmentäen hälinäänsä täydelleen niiden äänet, jotka sisällä toimittivat hartauttansa.

Ulkoa kuului metsästystorven törähdyksiä miten milloinkin, ilman keskinäistä yhteyttä; sieltä kuului kulkusten kilinää, rumpujen pärinää, säkkipillien vinkunaa, symbaalien räminää ja vuoroin nauravan, vuoroin uhkaavan kansanjoukon huudahduksia.

Siellä oli vaimoja, lapsia ja miehiä sekaisin pitämässä niin kauheata melua, että luostarihymnit hävisivät kuulumattomiin ja sitten taukosivat kokonaan.

Munkit katsoivat kauhistuneina ympärilleen ikäänkuin pakopaikkaa etsien; mutta apotin vapaa ja peloton ryhti sai heidät häpeämään, ja he kokoontuivat nyt kaikki hänen ympärilleen.

Ennenkuin jatkamme, tulee meidän ilmoittaa lukijoillemme, ettei roomalainen kirkko mahtavuutensa ja kukoistuksensa aikoina ainoastaan sietänyt, vaan vieläpä kehottikin panemaan toimeen semmoisia näytelmiä, jommoisesta nyt aiomme kertoa.

Tarkoituksena oli saada kansa tällaisilla vallattomilla kujeilla, jotka toisinaan olivat lapsellisia, unohtamaan ja olemaan vastustelematta niitä kieltäymyksiä ja puutteita, joihin kirkko muuten velvoitti heitä.

Kaikista pilkan ja kujeilun aiheista olivat kirkolliset juhlamenot ja tavat yleisimmin käytetyt ja suositut, ja omituista kyllä, tämä tapahtui papiston omalla luvalla ja suostumuksella.

Paavinvallan kukoistusaikana ei siinä nähty mitään vaaraa; saattoihan varmasti ohjattava ja hillittävä hevonen toisinaan laitumella vapaasti piehtaroida ja kirmailla sekä suunnata potkunsa vaikkapa omaa isäntäänsä kohden.

Mutta nyt olivat ajat muuttuneet; uskonpuhdistus sai yhä enemmän jalansijaa, ja nyt pelättiin näitä huvituksia, joissa kirkko ja kaikki, mitä se piti pyhänä, joutui purevan pilkan esineeksi.

Viime aikoina oli kyllä koetettu lakkauttaa tätä sopimatonta ilveilyä, mutta rahvas oli niin itsepintaisesti kiintynyt tällaisiin mieleisiinsä huvituksiin, ettei ollut niinkään helppoa saada sitä luopumaan narripaavistaan, nulikkapiispastaan ja hupsu-apotistaan.

Tällainen viimemainittu oli nyt täydessä juhlapuvussaan lähenemässä Pyhän Maarian luostarin kirkonovea esiintyen todellisen apotin ja hänen seurueensa elävänä irvikuvana.

Hupsu-apotiksi oli valittu lyhyt, tanakka mies, joka oli varustettu hyvin täytetyllä tekovatsalla; päässä oli hänellä nahkainen hiippa, jonka etupuoli muistutti krenatöörin lakkia sekä oli täynnä konstikkaita ompeluksia ja tinakoristuksia.

Naamassa oli nenä eniten huomiota herättävä; se oli tavattoman pitkä ja yhtä täynnä näppylöitä kuin lakki koristeita.

Hupsu-apotin seurueena oli samoin luostarin virkailijoiden irvikuvia.

He seurasivat esimiestänsä säännöllisessä kulkueessa, ja nyt kaikui portti kumeista iskuista, samalla kuin kovaäänisesti huudettiin, että se oli heti aukaistava.

Kaikki vastustus oli turhaa, ja korkea-arvoisen isän viittauksesta meni portinvartija aukaisemaan jykeviä salpoja. Kansanjoukko syöksyi sisään. Siinä oli sekä miehiä että naisia kummallisesti puettuina; muutamilla oli hevosen pää ja häntä, toiset esiintyivät lohikäärmeinä, susina tai kettuina, monet olivat vain noenneet naamansa ja kääntäneet takkinsa nurin. Kaikki tuo oli siihen aikaan hyvin tavallista ja suosittua markkinakujeilua.

Koko joukko rupesi nyt huutamaan: "Tehkää tilaa, tehkää tilaa arvoisalle isälle, Epäjärjestysritarikunnan oppineimmalle jäsenelle, tehkää tilaa hänen ylhäisyydelleen hupsu-apotille!"

Melu alkoi uudelleen, pojat kiljuivat ja ulvoivat, miehet nauroivat ja huusivat, naiset kirkuivat ja matkivat kanoja ja ankkoja; villipedot vonkuivat, lohikäärmeet sähisivät ja sihisivät, hevoset hirnuivat, nousivat pystyyn ja potkivat, muut hyppivät ja poukkoilivat polkien kivilattiaa raudoitetuilla kenkiensä koroilla, niin että säkenet sinkoilivat.

Se oli korvia vihlovaa, silmiä huikaisevaa sekamelskaa.

Kuka voikaan ihmetellä, että munkkiraukat, jotka tiesivät tuon kaiken lähinnä tarkoittavan juuri heitä, olivat aivan kauhun vallassa.

He katsoivat apottiinsa. Voisiko hän pelastaa heidät, jos tuo törkeä kujeilu muuttuisi mieskohtaiseksi hätyyttämiseksi?

Tämä ei näyttänyt itsekään tietävän miten menetellä. Nopeasti hän astui muutamia askeleita alaspäin ja lausui sitten äänellä, joka mahtavasti kaikui kautta kirkon:

"Onko sopivaa, onko kunniallista noin pilkalla ja ivailulla käydä ahdistamaan muutamia vanhoja miehiä, joilta pitkät ajat olette saaneet lohdutusta ja apua ja joiden ainoana toivomuksena on saada rauhassa kuolla sen kodin raunioiden keskessä, joka kauan aikaa on ollut heidän omansa? Ettekö voi käsittää, että he joka päivä rukoilevat tulla kutsutuiksi pois täältä, ennenkuin taivaallinen valo on sammunut ja maa on vaipunut ikuiseen pimeyteen.

"Me emme ole kohottaneet hengen miekkaa teitä vastaan kostaaksemme maallisia vainoamisia. Te olette hävittäneet meidän omaisuutemme, melkeinpä ryöstäneet meiltä jokapäiväisen leipämme, emmekä me ole koskaan rukoilleet salamaa taivaasta musertamaan teitä. Me pyydämme teiltä vain, että annatte meidän elää ja kuolla tässä vanhassa, rakkaassa, puoleksi poltetussa kirkossa, rukoillen Jumalaa, pyhää neitsyttä ja siunattuja pyhimyksiä teidän ja omien syntiemme anteeksisaamiseksi ja rauhassa moisilta ilveilyiltä ja solvauksilta, jotka vain lisäävät kiviä ennestäänkin raskaaseen kuormaan."

Tämä oli niin toisenlaista kuin mitä oli odotettu, että vaikutus oli kerrassaan ihmeellinen.

Hälinä taukosi, ihmiset katselivat toisiaan, kauempana olevat hiipivät ulos, lähinnä seisovat seurasivat jäljessä. Muutamat koettivat kyllä uudistaa entistä melua, mutta heidät pakotettiin vaikenemaan.

Parissakymmenessä minuutissa oli kirkko tyhjä.

"Sulkekaa portit", käski apotti.

Se tehtiin, ja portinvartijan viittauksesta hiipivät myöskin Anima ja Didrik pois.

"Älkää unohtako hyvää lupaustanne", kuiskasi luostaripalvelija Animalle heidän mennessään.

"Luottakaa siihen, että silloin saapuu myöskin muutama pullo hyvää viiniä apotille", vastasi Anima.

"Mikä miehevä mies!" virkkoi Didrik.

"Niin, miten hän pitikään kaikkia muita vallassaan!" lisäsi toinen.

"Olisin vain tahtonut, että hänellä olisi ollut parempi asia puolustettavanaan", väitti nuorukainen.

Nopeasti he olivat lähteneet kotimatkalle; piispa oli kai jo aikoja sitten kotona.

Mennessään erään kurjan mökin ohi huomasi Didrik, että sen seinään oli sovitettu somasti koristettu pilari.

"Tuo on häväistystä", sanoi hän.

"Katso tänne", huomautti Anima osoittaen navetan kynnystä.

Siksi oli asetettu katkaistu pyhimyskuva.

"Se on säädytöntä!"

"Oikeinpa ajattelen, mitähän piispa olisi sanonut, jos olisi ollut kanssamme?"

"Luulen tietäväni sen", vastasi Didrik; "uskonkiihko synnyttää harhauskoa ja pyhyyden halveksimista?"

"En oikein ymmärrä sinua, mutta puhutaan siitä toisella kertaa; nyt kiiruhdamme kotiin."

He hämmästyivät suuresti saadessaan tietää, ettei piispa ollut kotona.

"Ehkäpä hän on mennyt Olavi Krummen luo."

Ei, häntä ei ollut sielläkään.

"Hänet on varmaankin pidätetty", sanoi Anima luoden nopean silmäyksen Didrikiin.

"Ehkäpä. Minä menen kuitenkin ravintolaan ja odotan häntä siellä", vastasi Didrik.

Hän sanoi jäähyväiset ja lähti.

"Hän menee kotiin nukkumaan", ajatteli Anima luoden halveksivan silmäyksen hänen jälkeensä.

"Ihmettelenpä, kukahan tuo kauppias oikeastaan on?" tuumaili Krumme kohta senjälkeen.

"Luultavasti hän on se, miltä tahtoo näyttääkin", vastasi tyttö ollen pelkkänä korvana.

"Sitä en luule."

"Miksi hän sitten olisi jotakin muuta?"

"Sentähden että hänen jälkiänsä urkitaan."

"Ehkäpä haluavat hänen rahojansa."

"E-ei, mutta kylläkin häntä itseänsä."

"Eihän hän ole nuori eikä kauniskaan."

"Eivät ne olekkaan naisväkeä, jotka häntä vaanivat."

"Ovatko ne ehkä jesuiittoja?" kysyi Anima rohkeasti ja kovalla äänellä.

"Oletko järjiltäsi, tyttö!" huudahti Olavi Krumme kauhusta kalpeana.

"Minä tiedän kyllä, että niin on", vastasi Anima varmasti, "mutta minua huolestuttaa, että tekin, sukulaiseni, olette siinä osallisena."

"Pidä suusi kiinni! Sinä saatat meidät molemmat onnettomiksi!"

"Nyt tiedän mitä tahdoinkin tietää", sanoi Anima ottaen taas huivinsa.

"Sinä et lähde täältä", huudahti mies pannen oven salpaan.

"Didrik Pedersson on mennyt ilmoittamaan asiasta kanslerille!"

"Mitä hän sitten ilmoittaa?"

"Koko Wittenberg tietää, että yksi jesuiittaveljeskunnan tuomioistuimista on täällä. Äsken juuri puhuimme keskenämme, tokkopa joku sen jäsenistä on pahansuopa tai vihamielinen hänelle."

"Voipa niin olla."

"Silloin sanoi Didrik: Minä menen kanslerin luo!"

"Tähän aikaan päivästäkö?"

"Sitä minäkin ajattelin, ettei hän ota vastaan tähän aikaan. Minä menen nyt tapaamaan häntä ja kehotan häntä luopumaan aikeestaan."

"Minä voin kyllä tehdä sen."

"Ei hän luota sinuun."

"Mistä sen tiedät?"

"Minä olen varoittanut häntä."

"Käärme!"

"Jos lasket minut ulos, et joudu vastuuseen toimistani."

"Etkö tule takaisin?"

"En, minä palaan Wittenbergiin. Voit sanoa ajaneesi minut pois."

Neuvotonna Krumme katseli ympärilleen hetken aikaa. Sitten hän aukaisi oven sanoen: "Mene!"

Mutta kohta senjälkeen hän rupesi polkemaan jalkaa, kirkumaan ja kiroamaan sitä hetkeä, jolloin oli ottanut niin turmeltuneen olennon huoneeseensa.

Anima kiiruhti pois, mutta hän kuuli, kuinka ihmiset juoksivat saadakseen tietoonsa, mitä oli tapahtunut.

Neuvotonna hän pysähtyi seuraavaan kadunkulmaan. Mihinkä hän nyt kääntyisi?

Hänellä oli paljon tuttuja kaupungissa. Kehenkä turvautua?

Oli jo myöhäinen ilta.

Silloin hän huomasi Didrikin, joka nopeasti meni hänen ohitsensa. Hän huusi häntä, mutta Didrik ei kuullut, niin hän kiiruhti.

Anima päätti seurata häntä.

Miten hän ällistyikään, kun Didrik pysähtyi juuri sen talon eteen, jossa jesuiittakollegio piti istuntojaan, pysähtyi ja tarkasteli sitä.

Anima hiipi jäljessä, tarttui hänen käteensä ja veti hänet pois. "Kuinka epäkäytännöllinen sinä olet!" sanoi hän.

"He ovat saaneet hänet kynsiinsä."

"Mistä sen tiedät?"

"Kuulin ajurilta, jonka äsken tapasin; kun huusin häntä, ajoi hän huimaa kyytiä tiehensä. Eräs ohikulkevista sanoi minulle: Varokaa tuota miestä, hän on jesuiittakollegion palveluksessa!"

"Ja sitten sinä lähdit tänne?"

"Niin, pakottaakseni heidät…"

"Vaiti, Didrik! Sitä ei voi kukaan. Tiedätkö, minut on juuri sentähden ajettu pois."

"Sinutko, Anima? Epäiletkö sinäkin?"

"Enemmänkin, minä tiedän…"

"Miksi et anna minun tunkeutua tuonne?"

"Tahdotko vapaaehtoisesti mennä ansaan? Miten sitten voisimme pelastaa isäsi?"

"On kai täällä viranomaisia?"

"Jesuiittoja vastaan on vain yksi keino."

"Mikä se on?"

"Juonet ja kekseliäisyys."

"Mitä on nyt sitten tehtävä?" kysyi Didrik alakuloisesti.

"Mene sinä heti kotiin levolle ja koeta nukkua, jos voit; minä käyn jonkun hyvän ystävän luo, joka voi ja tahtoo auttaa meitä. Aamulla varhain saat minulta tiedon missä tapaamme."

Didrik väitteli vastaan, mutta asia jäi sille kannalle kuin Anima oli ehdottanut, ja niin he erosivat.

"Ehkäpä he ovat jo ottaneet hänet hengiltä tai tekevät sen tänä yönä", sanoi Anima itsekseen, "ja minä, minä en voi tehdä mitään hänen pelastuksekseen."

Palatkaamme nyt piispaan.

Hänen seuralaisensa, joka sanoi itsensä mestari Ingeliksi, oli taitava ja kokenut mies, joka osasi hyvin kuvailla maan oloja, ja hän puhui niin sujuvasti, että se viehätti piispaa suuresti.

Ikäänkuin olisi tiennyt, että kauppaseikat eivät olleet kauppias Pederssonista huvittavimmat, kertoili hän paljon kirkollisista asioista, puhui epäjärjestyksestä ja uskonnollisista häiriöistä tavalla, josta ei ensinkään käynyt selville, mihin puolueeseen hän itse kuului.

Sillä välin ajuri kiiruhti kulkua ravakasti eteenpäin, ja taivalta oli jo tehty useita tunteja, kun "Lasse herra" katsahti ympärilleen ja kysyi: "Missä olemme?"

Joka puolella oli tiheä metsä, ja hevonen asteli pitkin kapeata polkua; vaunut olivat joka silmänräpäys kaatumaisillaan.

"Sinä olet ajanut harhaan!" huusi Ingel hypäten vaunuista. Ajuri raapi päätänsä.

"Lienee parasta, että koetamme jalan päästä oikealle tielle", sanoi piispa astuen alas hänkin.

Nyt oli vain kysymys siitä, mihin päin lähteä. Mestari Ingel arveli, että he polkua seuraten voisivat kylläkin päästä perille.

Mutta piispa tarkasteli aurinkoa ja päätti siitä, että he olivat tulleet lännestä päin, jonka vuoksi hän arveli, että heidän pitäisi palata samaa tietä, jota olivat tulleetkin.

"Te olettekin semmoisissa asioissa kokeneempi kuin minä", vastasi Ingel nauraen; "mutta nyt täytyy meidän ensin saada jotakin syödäksemme, minulla on ruokaa mukanani."

Maukas päivällinen katettiin ruohikkoon, ja matkustajat söivät hyvällä ruokahalulla.

Sitten lähdettiin matkaan; keskustelu jatkui herkeämättä, he olivat nyt syventyneet kalvinilaisiin väitelmiin, eikä piispa huomannut, että alkoi hämärtää, ennenkuin oli tultu metsästä ja saavuttu tavalliselle tielle.

"Vihdoinkin!" sanoi hän huoaten helpotuksesta. "Missä ovat nyt vaunut?"

Mutta nämä samoin kuin ajurikin olivat hävinneet jäljettömiin.

"Luultavasti", sanoi Ingel, "on hän löytänyt oikotien metsän läpi. Ehkäpä käännymme takaisin…"

"Ei, kiitoksia", vastasi piispa, "hänen ei ole vaikeampi osata oikeaan kuin meidänkään; minä olen sitä mieltä, että jatkamme matkaa. Jonkun ihmisasunnon tapaamme kai ennemmin tai myöhemmin."

Keskustelu oli tauonnut, ja retkeilijämme astuivat rivakasti eteenpäin.

"Tuolla on kaupunki, sieltä näkyy tulia."

"Niinpä tosiaankin; meidän tulee pyrkiä vasemmalle."

"Suoraanhan me ajoimme lähtiessämme."

"Niin kyllä, mutta isoportti suljetaan yöksi. Meidän täytyy pyrkiä sisään pikkuportista."

Laurentius ei vielä epäillyt mitään; hän mukautui sentähden seuralaisensa tahtoon.

Oli jo aivan pimeä, ja portinvartija tuli pieni lyhty kädessään; laskiessaan heidät sisään mutisi hän jotakin heidän myöhäisestä tulostaan.

Eräs aivan nuori mies tuli heti heidän jäljessään portista sisään, mutta hän näytti olevan tuttu vartijalle, koska pääsi sisään muistutuksitta.

"Nyt saatte opastaa, minä en löydä", sanoi piispa.

"Totta puhuakseni en ole varma minäkään, mutta tuolta, suoraan edestä, häämöttää valoa. Se on luultavasti ravintola."

Sinne he ohjasivat kulkunsa, kolkuttivat ja pääsivät heti sisään.

"Ei, ei se ole, tämä", sanoi piispa ja kääntyi mennäkseen pois.

"Voihan se olla samantekevä, olemmehan molemmat väsyksissä ja kaipaamme lepoa", vastasi Ingel.

"Poikani odottaa ja on levoton minun tähteni."

"Voimmehan lähettää heti sanan hänelle."

"No niin, minä kirjoitan muutaman sanan."

Heille tarjottiin kelpo ateria ja oivallista viiniä, jonka jälkeen piispa vietiin kauniiseen huoneeseen, missä mukavasti levitetty vuode oli häntä odottamassa, ja niin oli hän uupunut, että heti heittäytyi siihen ja nukkui sikeästi.

"Ei, ei se ole tämä", oli piispa sanonut.

Anima oli tuntenut hänen äänensä ja kiiruhtanut esiin.

Silloin joku tarttui hänen käsivarteensa. "Varokaa henkeänne; hänen henkensä on mennyttä."

"Hänen täytyy tulla pelastetuksi!" huudahti Anima epätoivoissaan.

"Oliko hän isänne?"

"Ei, mutta hän on mitä paras, jaloin mies."

"Mikä on hänen nimensä?"

"Hänen oikeata nimeään en voi enkä saa ilmaista; hän on ruotsalainen."

"Ruotsalainen!" huudahti nuori mies. "Maanmiehiäni siis. Eikö hänellä ole ketään tuttuja täällä?"

"On, hänen poikansa, joka odottaa häntä ravintolassa."

"Millä nimellä voisin kysyä häntä?"

"Kysykää ruotsalaista Didrik Pederssonia."

"Minä lähden sinne heti."

"Nyt tiedän ainakin missä hän on", ajatteli Anima; "olisipa kumma, jos en voisi päästä sinne."

Sanoimme, että piispa nukkui sikeästi, mutta hänen unensa ei tullut pitkäksi.

Hän havahtui huomatessaan, että vuode, jossa hän lepäsi, vaipui vähitellen aina syvemmälle ja syvemmälle ja että häntä laskettiin alas ties mihin.

Vaikka kaikkea mahdollista varovaisuutta oli noudatettu, kuuli hän kuitenkin nuorien ja väkipyörien hiljaista kitinää, ja kun hän hapuillessaan ympärilleen ei tavannut käsiinsä mitään esinettä, arvasi hän, että vuode oli seisonut laskuluukulla, jota nyt hinattiin alaspäin, ehkäpä kellariin.

Piispa tunsi tuskaa, joka tällaisissa tapauksissa on hyvinkin luonnollista. Hänellä ei ollut mitään syytä toivoa, että näin kummallisesti alkanut seikkailu päättyisi onnellisesti.

Mutta hänen pelkonsa oli rohkean miehen varovaisuutta; sentähden hän säilytti mielenmalttinsa siinäkin suuressa vaarassa, johon nyt oli joutunut.

Hänen aikomuksensa oli hypätä ylös ja asettua puolustautumaan heti, kun oli tullut vakavalle pohjalle.

Vaikka hän ei enää ollut nuori, oli hän kuitenkin vielä voimakas ja notkea, ja kamppailu olisi käynyt kylläkin ankaraksi.

Mutta samassa kuin vuode koski pohjaan, tunsi hän voimakasten käsien tarttuvan itseensä, ja hänet sidottiin vahvasti köysiin, jotta hän ei kyennyt liikuttamaan kättä eikä jalkaa.

Kaikki tämä tapahtui mitä syvimmässä hiljaisuudessa. Mitähän sitten tuli seuraamaan?

Hän ei voinut muuta kuin kääntää päätänsä puolelle ja toiselle, ja pian hän ilokseen huomasi valon välkettä, vaikka etäämpää.

Eräs henkilö tuli naamioituna hänen luokseen, aukaisi hänen takkinsa ottaen häneltä ne paperit, jotka hänellä oli mukanaan.

Hän ei edes huolinut tehdä vastaväitteitä. Mitäpä se olisi hyödyttänytkään?

Mutta sydämessään hän kiitteli Animan viisautta. Melanktonin paperit ainakin olivat hänen toimestaan pelastuneet.

Sitten hän kiinnitti huomionsa hajanaisiin valoihin, jotka toisinaan näyttivät suoraan lähenevän, toisinaan käyvän toistensa ohi.

Luonnollisena johtopäätöksenä tästä kaikesta täytyi olla, että hän oli joutunut kutakuinkin laajaan maanalaiseen holviin.

Valoilmiöiden luku lisääntyi, ja pian näkyi, että ne olivat tulisoihtuja, joita mustiin viittoihin kääriytyneet henkilöt kantoivat. Kauhtanainsa kaulukset he olivat käärineet tiukkaan päänsä ympäri peittääkseen kasvonsa.

Toimenaan näytti heillä olevan huoneen mittaaminen samalla kuin he hyräilivät hautausvirttä.

Muistot ja ajatukset vaihtelivat Laurentiuksen sielussa, ja yhtäkkiä valkeni hänelle, että hän tuli asetettavaksi jesuiitta-tuomioistuimen eteen.

Hän oli antanut synninpäästön kuolevalle vaimolle, mutta etenkin olihan hänen avomielisesti puhuessaan Jaakko Wardenin kanssa siinä ollut läsnä todistajakin ja tämä todistaja oli hänen leppymätön vihamiehensä.

Tämä Bellini, jolta hän oli riistänyt Ruotsin hovin suosion ja joka nyt oli saanut hänet valtaansa, eiköhän hän kostane?

Mutta sillä aikaa kuin hän ajatteli näitä asioita, jotka olivat omansa saattamaan alakuloiseksi, ja valmistautuessaan siihen, ettei tulisi saamaan osalleen minkäänlaista oikeutta, päätti hän kuitenkin pysyä rohkeana ja puolustautua niin hyvin kuin voi.

Hän tiesi, että näillä kauheilla tuomareilla, jotka eivät mitenkään olleet vastuunalaisia, oli omat periaatteensa oikeasta ja väärästä. Sitäpaitsi oli uskonpuhdistus jo edistynyt niin pitkälle, että Ruotsin kirkon ensimäisen miehen ahdistamisen ei pitänyt olla aivan vaaratonta.

Sillä välin olivat nuo mustat haamut kokoontuneet. Useita tulisoihtuja sytytettiin, ja Laurentiukselle selvisi pian asema täydelleen.

Melkein keskellä salia oli alttari.

Sen takana oli kaksi mustalla veralla verhottua penkkiä.

Kumpaisellakin istui huolellisesti kauhtanoihinsa kääriytyneitä henkilöitä, mutta oikeanpuoleisella penkillä oli heitä vähemmän, he olivat luultavasti korkeampiarvoisia.

Paitsi tuomareita, jotka istuivat penkeillä, seisoi yltympäri alempiarvoisia eli niinsanottuja lautamiehiä, joiden tehtävänä näytti olevan ovien vartioiminen ja tuomarien käskyjen toimeenpaneminen.

Alttarilla oli ristikahvainen miekka, jota pidettiin kristillisen lunastuksen pyhänä vertauskuvana.

Tuskin oli piispamme ehtinyt tarkastella näitä kaikkia, ennenkuin keskimäisenä oikeanpuolisella penkillä istunut henkilö, joka luultavasti oli oikeuden puheenjohtaja, nousi, pani kätensä miekalle lausuen kovalla äänellä valankaavan, jossa tuomarin velvollisuudet luetellaan, ja jonka muut tuomarit ja lautamiehet toistivat hänen jälkeensä syvänä, kumeana hyminänä.

Senjälkeen kääntyi puheenjohtaja läsnäolijoihin kysyen, miksi tuo mies tuolla edempänä sidottuna ja avuttomana makasi heidän edessään.

Vasemmalta penkiltä nousi yksi tuomareista sanoen olevansa syyttäjä.

Suurimmaksi hämmästyksekseen luuli Laurentius tuntevansa mestari Ingelin äänen.

"Tuokaa vanki esiin asianmukaisesti sidottuna", käski puheenjohtaja.

Kuusi miestä tarttui heti vuoteeseen kantaen sen alttarin ääreen.

Kaikki paljastivat väkipuukkonsa, jonka jälkeen kaksi miestä aukaisi valekauppiaan siteet.

"Nouse", käski puheenjohtaja, "ja kuule syytöstä. Ole vakuutettu siitä, että meissä olet löytävä yhtä oikeuttaharrastavia kuin lahjomattomia tuomareita."

Vanki totteli heti; väkipuukot olivat kohotettuina häntä vastaan sen varalta, että hän tekisi pienimmänkin pakenemisyrityksen, mutta hän pysyi tyynenä ja maltillisena; hänen sydämensä ei sykkinyt tavallista nopeammin, hänen silmäluomensa eivät vapisseet, vaikka hän raamatun sanain mukaan oli vaeltaja kuolemanvarjojen maassa, lukemattomien juonien ja vaarojen ympäröimänä.

Puheenjohtaja kysyi häneltä hänen nimeänsä, kansallisuuttansa ja ammattiansa.

"Lars Pedersson", kuului vastaus, "synnyltäni ruotsalainen, ammatiltani kauppias."

"Eikö teillä koskaan ole ollut muuta nimeä?"

"En katso velvollisuudekseni vastata siihen kysymykseen."

"Tiedättekö kenen edessä seisotte?"

"En varmaan, mutta arvaan."

"Sanokaa arvelunne."

"Jesuiittakollegion."

"Siinä tapauksessa tiedätte myöskin, että olisi parempi riippua pohjattoman kuilun partaalla tai maata mestauskirveen alla, jota silkkilanka pidättää putoamasta. Mitä olette tehnyt joutuaksenne semmoisen rangaistuksen alaiseksi?"

"Vastatkoot ne, jotka ovat tuoneet minut tänne."

"Puhu, syyttäjä", sanoi puheenjohtaja, "todista kaikille julki syytöksesi."

"Tämä mies on luterilaisen kerettiläisyyden levittäjä, hän on pyhän veljeskuntamme voimakkaimpia vastustajia ja koettaa kirotulla opillaan vetää puoleensa kirkon uskollisia puoluelaisia."

"Tämä on ankara syytös. Mitä sinulla on vastaamista."

"Ensiksikin, että kuulun kansaan, joka on tottunut antamaan täydet oikeudet jokaiselle; mutta minä olen myöskin matkustaja, joka tietää, ettei hänellä ole mitään oikeutta asettaa muiden maiden tapoja ja asetuksia vastaan. Minä tunnustan siis, että olen teidän uskonkappaleistanne puhunut tavalla, joka ei ole itselleni eduksi, mutta sen tein nuoruuteni ystävälle aavistamatta, että mikään salaurkkija vainuili sanojani."

Vasemmalta penkiltä kuului sipinää, ja yksi sanoi ääneen:

"Anna ainaiseksi tukkia hänen suunsa!"

Se oli Bellini, joka näin puhui.

"Katson tarpeelliseksi lisätä", virkkoi kauppiaamme, "että olen ajatuksiani, pidettäköön niitä sitten oikeina tai väärinä, lausunut ainoastaan kotimaassani tai myöskin Pommerissa, siis puolueettomassa maassa, missä tiliä tuomioistuimella ei ole laillisia oikeuksia. Mutta ne ovat ja pysyvät aina samoina, ne tahdon aina tunnustaa, vaikkapa miekan kärki olisi asetettu rintaani vasten."

"Syyttäjä", virkkoi puheenjohtaja, "mitä on sinulla vastattavaa tähän?"

"Että hänen solvaiseva kielensä on panetellut ja häpäissyt meitä", huudahti Bellini, "jonkatähden hän on ansainnut, että se revitään hänen suustaan."

"Pidetäänkö täällä tuollaisia vihanpurkauksia pätevinä todistuksina?" kysyi lannistumaton ruotsalainen.

"Hupsu muukalainen!" keskeytti puheenjohtaja. "Tiedä, että se, joka on saavuttanut oikeuden istua meidän joukossamme, on osoittanut sellaista luonteen pyhyyttä, että se asettaa hänet korkeammalle muita ihmisiä. Syytöksen, jonka joku meistä tekee, voi kumota ainoastaan veljeskuntamme jäsen, jolla on korkeampi arvo."

"Siinä tapauksessa olkoon Jumala minulle armollinen, minä voin ainoastaan asettaa turvani Herraan!"

Mutta samassa nousi se henkilö, joka istui puheenjohtajan oikealla puolella; hän oli pitkä, vähän kumarassa. Heti kun hän aukaisi suunsa, tunsi Laurentius hänen äänensä; hän oli Jaakko Warden.

"On totta", sanoi hän, "että syytetty on puhunut varomattomasti, mutta se ei ole tapahtunut siinä aikomuksessa, että kukaan sen johdosta tulisi luopumaan uskonnollisesta vakaumuksestaan, vaan se on ollut kahden vanhan ystävän tuttavallista keskustelua. Jos siinä on ollut kuuntelijoita, niin se on tapahtunut molempain tietämättä; minä olen sitä mieltä, että syytetty vapautettaisiin ja annettaisiin maailmalle takaisin." Hän kumarsi ja istui nopeasti.

Puheenjohtajan vasemmalla puolella istuva, nähtävästi hyvin vanha mies nousi vaivalloisesti seisoalleen.

"Toivokaamme", lausui hän, "ettei syytetty palattuaan taas kotimaahansa ainoastaan kiitollisena muistele armahtavaisuuttamme ja anteeksiantavaisuuttamme, vaan myöskin tästälähin tulee uskolliseksi ystäväksemme ja puoluelaiseksemme." Senjälkeen hänkin kumarsi ja istui.

Kokouksessa ohjain kesken alkoi kuiske, josta saattoi erottaa sanat: "Ruotsin arkkipiispa!"

"Vapautustuomio on julistettu", huudahti puheenjohtaja; "mutta, syytetty, jääkööt tämän yön salaisuudet sydämesi syvimpään kätköön. Älä isällesi tai äidillesi, puolisollesi, pojallesi tai tyttärellesi hiiskahda tästä; tästä et saa puhua kovaa etkä kuiskimalla, et kirjoittaa kirjaimilla etkä muuten ilmoittaa merkeillä tai vertauskuvilla. Tottele tätä käskyä, ja riemuitkoon sydämesi vavistuksessa, sillä vaikka tuhatkin penikulmaa olisi meidän väliämme, saavutamme sinut kuitenkin aina milloin tahdomme."

Kuin taikavoiman vaikutuksesta sammuivat kaikki tulisoihdut yhdellä kertaa.

Laurentius tunsi taas voimakasten käsien tarttuvan itseensä. Varovasti hänet laskettiin vuoteelle, joka vietiin laskuluukulle.

Nostokone pantiin käymään, ja hän tunsi vuoteen kohoavan, kunnes hiljainen sysäys ilmaisi, että hän taas oli kamarissa, missä oli käynyt levolle.

Hän ei voinut nukkua, mutta hän kiitti kaikesta sydämestään Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestaan.

Päivän koittaessa hän nousi; hän halusi taas kotiin ja päätti ottaa Didrikin mukaansa. Kukapa tietää, mitä muuten tapahtuisi.

Vanha tallirenki aukaisi portin hänelle, ja hän riensi ravintolaan.

Suuresti hän hämmästyi tavatessaan erään nuoren miehen Didrikin luona.

"Rakas isä!" huudahti tämä syöksyen hänen syliinsä, ikäänkuin ei olisi ollut aivan varma asiasta.

"Setäni", sanoi vieras, "oletteko ehkä kokonaan unohtanut minut?"

Piispa syleili molempia nuorukaisia. "Tämä on melkein liian suuri onni yhdellä kertaa", sanoi hän; "rakkaan veljeni ainoa poika."

Reginald sai nyt kertoa, kuinka ihmeellisesti hän oli joutunut heidän seuraansa ja kuinka molemmat serkukset olivat jääneet kotiin odottamaan tietoja Animalta.

Kohta senjälkeen tuli Animakin. Nähdessään piispan kävi hän ensin aivan kalpeaksi; sitten hän heittäytyi hänen syliinsä kyyneleet silmissä.

"Mikä Jumalan ihme!" huudahti hän. "En tahdo tietää mitä on tapahtunut. Te elätte! Siinä on kyllin!"

Heti senjälkeen tuotiin suori, kauppias Lars Pederssonille osoitettu kirje.

Siinä olivat kaikki ne paperit, jotka häneltä oli otettu pois, mutta ei muuten sanaakaan.

Piispan tiedusteluihin vastasi Reginald, että hän oli hoitanut opettajanvirkaa eräässä koulussa Ruppinissa, mutta aikoi nyt matkustaa Wittenbergiin opintojansa jatkamaan.

"Sinne minäkin palaan vielä tänä päivänä", sanoi Anima kertoen sitten miten oli eronnut Olavi Krummesta.

"Luulenpa, että teemme viisaimmin, jos kaikin lähdemme täältä niin pian kuin suinkin", arveli piispa.

"Rakas isä, enkö minä saa seurata sinua Stralsundiin?"

"Sinä tulet minun kanssani Ruotsiin."

"Entä opintoni?"

"Saavat jäädä vuodeksi tai pariksi; ukkospilvi on uhkaamassa meitä."

"Pelkäätkö jonkun kostoa?" kysyi Anima katsoen häntä tuskallisesti.

"Ehkäpä. Me lähdemme tänään!"

Mutta sitten sovittiin siitä, että Anima ja Reginald seuraisivat heitä Stralsundiin. Vaunuja ei oltu vielä myyty, ja niihin mahtui hyvin neljä henkilöä.

Välttämättömät ostokset tehtiin tavattoman nopeaan ja seuraavana aamuna lähdettiin matkaan.

Olipa kuin olisi joku uusi side ollut kiinnittämässä näitä neljää toisiinsa. He tunsivat, etteivät he erottuaan enää tapaa toisiaan tässä maailmassa. Ja kolme heistä oli oppinut luottamaan toisiinsa ja rakastamaan toisiansa.

Anima oli nyt niinkuin edelliselläkin kerralla yrityksen johtavana sieluna, hän teki matkan helpoksi ja mukavaksi.

Stralsundiin saavuttuaan saivat he vielä viettää päivän yksissä, ennenkuin laiva lähti Ruotsiin. Silloin päätettiin, että Anima palaisi Wittenbergiin samoissa vaunuissa. Reginald olisi hänen suojelijanansa, ja piispa suorittaisi matkakustannukset. Anima ei kiitellyt, mutta hänen silmänsä olivat kyynelissä ja hän puristi lujasti piispan kättä rintaansa vasten.

Kaikki neljä menivät yhdessä laivalle.

Silloin Anima otti esille Melanktonin paperit ojentaen ne piispalle.

"Olisitteko unohtanut nämä?" kysyi hän.

"Olisinpa ihmetellyt, jos sinä olisit unohtanut."

Syleily ja suutelo vielä.

"Entä minä?" sanoi Didrik.

Anima epäili hetkisen, sitten hän suuteli Didrikiä ja juoksi posket hehkuvina maihin.

Niin he erosivat.

Kun maa oli jäänyt matkustajain näkyvistä, puhkesi Didrik valtavaan itkuun koettamattakaan salata sitä.

"Poika raukkani, sinä pidit hänestä paljon."

"En tiedä mistä syystä", nyyhkytti tämä. "Aluksi en voinut sietää häntä."

"Niinpä toisinaan käy… Hän on kelpo tyttö, eikä kukaan tiedä mitä vielä voi tapahtua."

"Reginald ehkä, mutta en koskaan minä."

Nuoressa sydämessä vaihtuvat ajatukset helposti; Ruotsin rannikon näkyminen vaikutti elähyttävästi isään ja poikaan. Miten olivatkaan asiat kuuden kuukauden aikana muuttuneet rakkaassa isänmaassa, ja kuinka paljon hänellä olikaan kerrottavaa äidille ja siskoille!

* * * * *

Jälleennäkeminen oli suloista, sanomattoman suloista.

"Ei puutu mitään onnestani, kun saan teidät molemmat takaisin", sanoi rouva Elisabet.

Mutta kun Laurentius sittemmin täydellä luottamuksella kertoi, missä hengenvaarassa hän oli ollut, vetäytyi hän vavisten miehensä syliin sanoen:

"Onneni on liian suuri saadakseni sitä kauan nauttia."

Niin paljon kuin mahdollista oli piispa pysynyt erillään valtiollisista kysymyksistä. Jokaisen isänmaanystävän tavoin hän katsoi pelolla ja levottomuudella tulevaisuuteen; mutta hänen omassa vaikutuspiirissäänkin oli syntynyt sellaisia erimielisyyksiä kirkollisissa seikoissa, että vaadittiin voimakasta kättä ohjaamaan niitä oikeaan.

Paperit, jotka hän oli tuonut mukanansa, olivat hänelle hyvänä apuna useiden tärkeiden kysymysten ratkaisemisessa, ja hän ryhtyikin niihin heti.

Mutta alussa vuotta 1566 puhkesi kauhea kulkutauti raivoamaan Upsalassa. Sen uhriksi joutuivat niin ylhäiset kuin alhaisetkin, löysipä se tien arkkipiispankin asuntoon.

Neljä täysikasvuista poikaa, jotka olivat vanhempainsa ilo ja ylpeys, lankesi toinen toisensa jälkeen kuin nuoret vesat viikatteen edessä.

Arkkipiispa itse siunasi heidät viimeiseen lepoon. "Hyvä teidän", sanoi hän, "jotka jo olette satamassa. Valmistakaa sijaa meille, jotka vielä ikävöiden ojennamme käsiämme kohden isänkotia."

"Luuletko, että saamme pitää ne kolme, jotka vielä ovat jäljellä?" kysyi Elisabet pelolla ja vavistuksella.

"Rakkahimpani, pankaamme kätemme ristiin ja sanokaamme: 'Herra, ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä!'"

14.

MIELENHÄIRIÖ ALKAA.

Meidän tulee nyt palata onnettomaan kuninkaaseen.

Kauan hän ei voinut olla erillään suosikistaan, ainoasta, joka arvasi hänen ajatuksensa.

Aluksi sai Yrjö Pietarinpoika viipyä hänen luonaan ainoastaan lyhyen hetken, jonka jälkeen hänet lähetettiin pois ja kiellettiin enää näyttäytymästä.

Mutta suosikkipa oivalsikin asiansa paremmin. Nöyränä ja matelevana hän tuli joka päivä, eikä Eerikillä ollut sydäntä kieltää häntä suutelemasta hänen käsiään ja kostuttamasta niitä kyynelillään.

Sitäpaitsi oli hänellä aina jotakin uutta kerrottavanansa. Toisinaan hän kertoi sotatapauksista, toisinaan taas mitä kuninkaasta puhuttiin sekä aateliston että kansan keskuudessa.

Ei kellään ollut niin selvillä, mitä milloinkin tapahtui, kuin Yrjö Pietarinpojalla.

Mutta niinpä olikin luonnollista, että hän ennen muita oli kuninkaan ystävä.

Senkötähden he tahtoivat saada hänet pois; oliko hän ehkä heidän tiellänsä?

Jos hän olikin menetellyt ankarasti Niilo Sturea kohtaan, niin kukapa voi sanoa, ettei Niilo Sture ollut sitä ansainnut?

Eikö Ceciliakin ollut pyytänyt rangaistusta hänelle; kyllä siinä lienee ollut hyvät syynsä.

Mutta kuningas oli vikapää kaikkeen, kaikki kävivät hänen kimppuunsa.

Kaikki paitsi Yrjö Pietarinpoika; hän oli todellinen ja luotettava ystävä, toisinaan ehkä liian ankara, mutta olihan hän niin ylen harras ystävyydessään.

Hän saattoi yhtä vähän kuin Eerikkään sietää ylimyksiä, jotka suvaitsivat pitää kuningasta vertaisenaan, häntä, jota halutti tallata heidät jalkoihinsa.

Yrjö oli sanonut, etteivät he parempaa ansainneetkaan, ja siinä hän oli oikeassa.

Ja hänestä Eerik tahdottiin erottaa. Tekisiköhän hän hänet lähimmäksi miehekseen, toimittaisi kaikki hänen kauttansa osoittaakseen siten, miten halveksi kaikkien muiden neuvoja.

Näin liitelivät kuninkaan ajatukset yhtämittaisessa kiertokulussa. Hän ei voinut saada niitä eriämään omasta itsestään; itsensäsäilytys oli hänen elämänsä ainoa päämaali.

Mutta senjälkeen, tai oikeammin yhteydessä sen kanssa, täytti hänen mielensä rakkaus Kaarinaan.

Yrjö Pietarinpoika oli vannonut saattavansa tämän perikatoon, mutta ei uskaltanut tehdä pienintäkään muistutusta häntä vastaan. Se vain olisi saattanut kuninkaan vimmaan, ehkäpä vielä vienyt suosikilta hengenkin.

Nyt oli hän toki tehnyt suunnitelmansa. Ei hän tiennyt itsekään, eukkonsako vai piruko oli häntä ollut auttamassa; mutta onnistua sen täytyi, ellei Kaarina ollut sellainen noita, että kaikki hornan henget tottelivat häntä.

Tuo nuori nainen eleli hyvin yksinäistä elämää. Paitsi kuningasta oli tohtori Benediktus ainoa, joka kävi hänen luonansa. Mutta saatuaan pikku tyttönsä ei hän välittänyt kenestäkään muusta, vaan näytti tyytyväiseltä ja onnelliselta.

Vain kerran päivässä ja melkein aina samaan aikaan tuli kuningas hänen luokseen ja viipyi siellä usein monta tuntia. Kaarinalla oli erinomainen kyky saattaa hänet hyvälle ja iloiselle tuulelle, ja hänen luotaan tultuaan oli kuningas hetkisen tavallistaan parempi.

Eräänä päivänä, kun Kaarina oli yksin, sai hän kirjeen nuoruutensa ystävältä Maksimilianilta. Tämä oli kohonnut vänrikiksi ja oleskeli nyt Tukholmassa erään tuttavansa luona. Hän oli tullut Kaarinan tähden ja toivoi tämän iloisesti ottavan vastaan vanhan ystävän, joka kiihkeästi halusi tavata häntä.

Kaarina tuumaili aluksi antaa myöntävän vastauksen, mutta sitten hän muisti kuninkaan kiellon ja sanoi, että, niin paha kuin hänen mielensä siitä olikin, hänen täytyi vastata kieltävästi. Maksimilian sai kuitenkin nähdä hänet; hän lupasi istua ikkunan ääressä ja nyökäyttää hänelle päätään hänen siitä ohi mennessään.

Tämä tapahtui muutamia kertoja.

Sitten sai Kaarina taas kirjeen, jossa mainittiin, että Maksimilian aikoi lähteä sotaan ja että jollei hän sitä ennen saanut puhutella Kaarinaa, oli hän vakavasti päättänyt etsiä kuolemaa, sillä hän tiesi siitä, ettei Kaarina enää välittänyt hänestä.

Kaarina itki katkeria kyyneleitä. Hän ei tahtonut mielellään tehdä kuninkaan tahtoa vastaan, mutta nyt oli Maksimilianin henki kysymyksessä, ja antaisihan Eerik sen anteeksi. Eihän hän ollut koskaan tehnyt mitään vastoin hänen tahtoaan.

Kuitenkin vallitsi hänessä jonkinlainen levottomuus; hän oli antanut lupauksensa, pitäisikö hänen nyt peruuttaa se?

Silloin tuli Benediktus. Hän huomasi heti, että jotakin oli tekeillä, mutta mitä?

Kaarina oli hyvin hämillään. Vihdoin hän sanoi: "Illalla tohtori ei saa tulla tänne."

"Miksi en?"

Kaarina pudisti päätään. "Älkää kysykö."

"Tuleeko kuningas?"

"Ei."

"Joku toinenko?"

Hän nyökäytti päätään.

"Sehän on kielletty."

"Vain tämän kerran", sanoi Kaarina rukoilevasti.

"Hyvä ystäväkö?"

"Hyvin rakas ystävä."

"Eihän vaan Maksimilian!" huudahti tohtori säikähtyneenä.

"Kyllä, juuri hän!"

"Se ei saa tapahtua!"

"Mutta muuten hän lopettaa itsensä." Ja Kaarina kertoi kirjeistä ja niiden sisällyksestä.

"Näytä ne minulle."

Hänellä ei ollut niitä jäljellä; tuoja oli heti vienyt ne takaisin. Ainoastaan pieni lippu oli unohtunut.

Tohtori otti sen. "Lapsi raukka", sanoi hän, "mihin ansaan sinut onkaan vietelty!"

Kaarina nauroi; kuningas sai olla saapuvilla, jos tahtoi, sanoi hän.

"Minä olen saapuvilla", sanoi tohtori vakavasti; "luulen, että se hyödyttää sinua enemmän."

"Maksimilian ei pidä siitä."

"Hm, ehkäpä se toki pelastaa hänen henkensä."

"Hänen henkensä? Luuletteko, että…"

"Vähemmästäkin on moni sen menettänyt."

Kaarina pillahti valtavaan itkuun.

"Ole tyynenä ja vaiti, tee kaikki niinkuin minä käsken."

Kaarina lupasi, mutta kerran toisensa perästä hän kyseli: "Mitähän syytä kuninkaalla olisi pahastua siitä?"

Benediktus väitti, että hän ei ollut täydelleen pitänyt lupaustaan, ja Kaarina myönsi, että se oli kyllä pahasti. Hän lupasi, ettei enää koskaan tee niin.

Tohtori jäi hänen luokseen päivälliselle. Hän huomasi, että tässä oli vaara tarjolla.

Koko ajan puhui Kaarina lapsuudestaan, sisaruksistaan ja leikkikumppaneistaan, etenkin Maksimilianista.

Eräs palvelijattarista tuli sisään sanoen Kaarinalle, että ulkona oli joku, joka tahtoi puhutella häntä.

"Saa tulla sisään", sanoi Kaarina katsoen tohtoriin.

Mutta tämä huomasi kyllä, että hänen oli vaikea salata iloaan.

"Ei se käy laatuun, tulkaa ulos", sanoi palvelijatar ja antoi merkin Kaarinalle.

Tämä nousi nopeasti.

"Odota, ota minut mukaan", sanoi tohtori tarttuen Kaarinan käsivarteen. "Varovaisuutta!" kuiskasi hän.

Ulompi huone oli koko lailla suurempi. Benediktus huomasi heti kuninkaan kätkeytyneen verhojen taakse. Nuori vänrikki tuli vastaiselta puolelta; hämillään hän pysähtyi ovelle, mutta nähdessään Kaarinan hän kiiruhti hänen luokseen huudahtaen: "Vihdoinkin!"

Kaarina tahtoi juosta häntä vastaan, mutta tohtori pidätti hänet siitä.

"Nuori mies", sanoi hän, "minun pyynnöstäni ottaa Kaarina rouva teidät vastaan."

"Valehtelette, vanha herra", kuului närkästynyt vastaus. "Yhtä hyvin olisi hän voinut jättää sen tekemättä. En tahdo olla mistään teille kiitollisuudenvelassa."

"Olen hyvin iloinen nähdessäni sinut, Maksimilian", lausui Kaarina, "enkä tiedä, miksen saisi sanoa sitä sinulle", lisäsi hän itkien.

"Sentähden että nyt olemme liian alhaisia ollaksemme sinun ystäviäsi. Sinä et enää saa pitää meistä niinkuin ennen."

"Minä tulen aina pitämään teistä. Muistatko, Maksimilian, kuinka paljon pidimme toisistamme?"

"Minä pidän vieläkin. Oi Kaarina, sinä olet riistänyt sydämeni rinnastani." Hän tahtoi tarttua Kaarinan käteen.

Kuningas oli hiipinyt esiin ja tarttunut Benediktusta käsivarteen; katsellen hänen olkansa yli hän kuunteli ahnaasti jokaista sanaa, mutta kun Maksimilian aikoi tarttua Kaarinan käteen, ärjäisi hän: "Vahti!" — tempasi Kaarinaa kädestä ja heitti hänet pois.

Useita sotamiehiä syöksyi sisään, vänrikki yritti vastarintaa, mutta hänelle pantiin kapula suuhun, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa.

Kohta senjälkeen tuli Yrjö Pietarinpoika ja kysyi kumartaen, tahtoiko kuningas mitään.

Tämä seisoi ällistyneenä ja tuijotti eteensä.

Benediktuksen läsnäolo oli hyvin epämieluisana yllätyksenä prokuraattorille; mutta vielä ei toki ollut varmaa, oliko hänen tuumansa mennyt tyhjiin.

Kaarina makasi tiedottomana.

"Onko mies varmassa säilössä?" ärjyi kuningas.

"Hän on jo kuollut!"

Kuningas iski silmää; se rauhoitti häntä nähtävästi.

Kylmä väristys kävi läpi tohtorin, ja tuskin hilliten harmiaan hän sanoi osoittaen Kaarinaa:

"Eikö hänkin saa kuolla ilman muuta?"

"Kaarina! Kaarinani!" Eerik nosti hänet maasta ja sulki syliinsä, hyväili häntä, puhutteli häntä mitä hellimmillä nimityksillä kyynelten virtaillessa hänen silmistään.

Molemmat läsnäolijat katselivat tätä ihmetellen.

Vihdoin Kaarina aukaisi silmänsä ja loi kysyvän katseen kuninkaaseen. "Missä minä olen?" sanoi hän silmäillen kummastellen ympärilleen.

Silloin muisti palautui. "Eikö totta, Eerik, olethan sinä antanut hänelle anteeksi?" Hän kietoi käsivartensa kuninkaan kaulaan. "Rakkautemme tähden", kuiskasi hän, "on hän kunnostava itseänsä sodassa, ja sitten sinä ylennät hänet ja minä toimitan hänet naimisiin Annan, sisareni kanssa; hän pitää paljon Maksimilianista, sen tiedän."

Eerik vetäytyi pois hänen hyväilyistään. Hän näytti kärsivän niistä.

Benediktukselle hän kuiskasi: "Henkesi uhalla älä ilmaise hänelle sanaakaan."

Prokuraattori rykäisi: "Ihmettelen miten tämä on tapahtunut", kuiskasi hän Benediktukselle.

"Lemmon juonia!" vastasi tämä.

"Kenenkähän toimesta?" uteli konna.

"Niin, sanokaa sitä."

"Miten te tänne tulitte?"

"Kaarina kutsutti minut."

"Mitä varten?"

"Lukemaan kirjeitä."

"Niitä hänellä ei ollut."

Vastaus tuli äkkiä, ajattelematta, ja Yrjö sai yskänpuuskan.

"Ei, sen tiedän, te olette ottanut ne takaisin."

"Minä! Pitäkää varanne!" Pöhöttynyt, punakka naama muuttui kellankarvaiseksi, ja hän kääntyi pois.

Kaarina vietiin vuoteeseen, ja levottomuutta herättävä heikkous valtasi hänet.

Eerik oli aivan suunniltaan; Kaarinan viattomuuden hän kyllä tiesi, sitä ei kenenkään tarvinnut sanoa hänelle.

Voi sitä, joka oli rohjennut yrittää saada edes epäilyksen varjoa lankeamaan hänen rakastettunsa päälle!

Suosikin täytyi mukautua puhumaan hänestä mitä suurimmalla osanotolla.

Vanha Benediktus istui joka päivä pitkät ajat hänen vuoteensa ääressä puhuen hänelle rauhoittavia lohdutuksen sanoja, joita hän halukkaasti kuunteli.

"Enkö saa kysyä kuninkaalta, mihin hän on lähettänyt Maksimilianin?" kysyi hän avomielisesti.

"Älä kysy, lapseni. Se osoittaisi luottamuksen puutetta."

"Te sanotte, että hänen on hyvä olla."

"Parempi kuin koskaan ennen."

"Eikö hän enää ole minulle vihainen?"

"Ei, nyt hän rukoilee Jumalaa teidän puolestanne."

"Niin minäkin rukoilen hänen puolestaan", sanoi Kaarina pannen laihat kätensä ristiin.

"Oikein, rukoilkaa toistenne edestä."

"Enkö koskaan saa tavata häntä?"

"Saat, vastedes."

"Tapaatteko te hänet ennemmin?"

"Toivottavasti."

"Viekää hänelle tervehdykseni."

"Sen lupaan."

"Ja sanokaa", hän laski kätensä tohtorin käteen, "sanokaa hänelle, että toivoisin sydämestäni hänen menevän naimisiin Annan, sisareni kanssa. Anna pitää niin paljon hänestä, ja olisi niin lohdullista saada ajatella heidän onneaan." Vanha tohtori lupasi kaikki, mitä hän pyysi. Hänen sydäntään tällainen petteleminen kirveli, mutta totuuden paljastaminen olisi ollut vielä julmempaa.

Parasta siis, että hän niin kauan kuin mahdollista sai elää tietämättä kaikesta siitä ilkeydestä ja kaikista niistä juonista, jotka häntä ympäröivät.

Että Yrjö Pietarinpoika oli äskeisten yritysten alkuunpanija, oli Benediktuksesta päivänselvää. Mutta hänellä ei ollut mitään todistuksia; sentähden hän ei uskaltanut syyttää häntä julkisesti. Seurauksena olisi vain ollut hänen oma perikatonsa, ja Kaarina tarvitsi kyllä vanhan ystävänsä ja ainoan uskottunsa.

Mutta Eerikkin ymmärsi, että jonkun toisen oli täytynyt olla tässä juonittelemassa, ja hän koetti saada selville, kuka tuo toinen oli.

Hän ei rohjennut eikä tahtonut puhua Kaarinan kanssa. Tämä olisi ehkä vain saanut häneltä tiedon murhasta ja syyttänyt häntä siitä. Ei, hän ei saanut tietää mitään siitä.

Näin ollen hän ei voinut kääntyä kehenkään muuhun kuin rakkaaseen Yrjöönsä, ja tämä lausui epäilyjänsä milloin tuosta, milloin tästä, joka oli hänelle vastenmielinen, samalla sydämessään kiroten "noitaa", jonka hän vannoi ennemmin tai myöhemmin kukistavansa.

* * * * *

Kun kuningas näin tuuliviirin tavoin kääntyi milloin sinne, milloin tänne, jatkui sota sekä maalla että merellä tuottamatta mitään hyötyä. Kansa vain köyhtyi, ja suuria maa-aloja hävitettiin autioiksi.

Vuonna 1566 lähti liikkeelle urhoollisen amiraalin Klaus Hornin johdolla laivasto, jossa oli 68 laivaa. Hän voitti tanskalaiset ja saksalaiset useissa tappeluissa; se oli jonkinlaista merirosvosotaa, jossa taistelevat tarkoittivat toistensa hävittämistä.

Maalla käytiin sotaa yhtä huonoilla tuloksilla.

Eerik epäili sotapäällikköjänsä, ja he samoin epäilivät ja pelkäsivät kuningasta, joka lähetti kätyreitänsä kylvämään miehistöön epäluuloa päällikköjä kohtaan.

Kun saapui tieto, että tanskalainen päällikkö Rantzow oli lähtenyt liikkeelle ja havitteli Länsigöötanmaan rajoilla, ei ollut ketään muuta panna sotajoukon päälliköksi kuin Maunu, Saksin herttua.

Tämä nuori, hilpeä herra oli erittäin hyvillään näin suuresta kunniasta. Pitäisihän sen, joka oli eturivissä tanssisalissa, olla etumaisena myöskin taistelukentällä, ja olisihan hänen morsiamensa, prinsessa Sofia, ihastuksissaan saadessaan sitoa hänen otsalleen voitonseppeleet.

Mutta suuret teot seuraavat harvoin suuria sanoja. Maunu herttua ei ollut mikään sankari, ja hänen pelkuruutensa tarttui koko sotajoukkoon, joka tuskin yrittikään vastustamaan vihollista. Rantzow hyökkäsi rajan yli Länsigöötanmaahan, hävitti maakunnan aina Skaraan saakka, poltti kaupungin ja eteni pohjoiseen päin Venersborgiin asti.

Vaara oli uhkaava.

Tämän kuullessaan kuningas vimmastui. Hän lopetti kaikki ystävyyssuhteet herttuan kanssa ja päätti itse lähteä taistelutantereelle nimitettyään ensin henkivartijoikseen neljäkymmentä aatelismiestä, jotka eivät saaneet koskaan poistua hänen luotaan.

Hän lähti Tukholmasta heinäkuun 29 p:nä, mutta odotellessaan lisäväkeä ja tietoja vihollisen etenemisestä, kuten hän sanoi, viivytteli hän matkaa niin, että saapui Örebrohon vasta 15:ntenä elokuuta.

Sillä välin oli rutto puhjennut raivoamaan maassa, ja hätä ja kurjuus edistivät suuresti sen levenemistä; erittäinkin juuri Örebron seuduilla se teki pahimmin tuhojaan.

Sota olisi käynyt hyvin arveluttavaksi, jollei urhoollisella Kaarle de Mornaylla olisi ollut komennossaan oma osastonsa.

Varovasti ja valppaasti hän seurasi Rantzowia uskaltamatta antautua taisteluun paljon voimakkaampaa vihollista vastaan.

Mutta hän anasti tältä melkein koko kuormaston ja sai vihollisensa lopulta niin ahtaalle, ettei tanskalaisella sotajoukolla ollut muuta mahdollisuutta kuin joko kuolla nälkään tai murtautua vihollisten läpi.

Rantzow päätti yrittää jälkimäistä, ja hänen onnistuikin suurella mieshukalla päästä satimesta menetettyään koko muonavarastonsa, hevosensa ja vaununsa.

Jos Mornaylla olisi ollut tarpeeksi väkeä, olisi Rantzow ollut hukassa.

Tästä sai Eerik tiedon Örebrohon, jossa hän piti sotaneuvottelua. Siellä hän myöskin kohtasi viimeisen kerran urhoollisen amiraalinsa Klaus Kristerinpojan, joka seuraavassa kuussa kuoli ruttoon.

Sama kohtalo tuli Klaus Hornin osaksi hänen matkatessaan sotajoukkoineen Hallantiin.

Suuret vauriot seuraavat usein toisiaan. Kaarle de Mornay ja Jaakko Henrikinpoika olivat vakoilemassa Rantzowin leiriä Elfsborgin seuduilla; molempain kimppuun hyökättiin yhtäkkiä, ja he joutuivat vangeiksi.

Ruton tähden majoitettiin joukot linnaleiriin, ja kuningas Eerik riensi Vadstenaan.

Siellä hän kohtasi onnettoman veljensä, joka ei enää tuntenut häntä.

Kuningas kauhistui häntä ja hänen mielettömiä puheitaan, mutta sanoi kuitenkin:

"Veli Maunu, sinä olet onnellisempi kuin minä, sillä sinä et tunne kurjuuttasi."

Hän ei viipynyt siellä kauempaa kuin viikon ajan; sitten hän matkusti Södermanlannin kautta Svartsjöhön.

Täällä oli Kaarina häntä vastassa, ja se kuolemankauhu, joka tähän asti oli vallinnut hänessä, poistui nyt. Eihän rutto uskaltanut tulla Kaarinaa lähelle, ja sentähden oli hänkin suojassa ollessaan Kaarinansa luona.

Mutta hänen paha henkensä saapui myöskin sinne. Yrjö Pietarinpoika oli saanut kirjeen Saksasta. Nyt hän tiesi varmaan, että Niilo Sture punoi juonia kuningasta vastaan ja että moni valtakunnan herroista oli siinä osallisena; hänellä oli todistuksia, varmoja todistuksia, ja hän tiesi saavansa niitä lisää.

On tavallista, että ihminen mieluimmin kuulee puhuttavan siitä, mitä enimmin pelkää. Sentähden oli Yrjö Pietarinpojallakin niin suuri lumousvoima kuningas Eerikkiin; hän veti hänet pois Kaarinan luota valaakseen myrkkyään hänen korviinsa.

Mitä kaikkea nämä kaksi sipisivät ja supisivatkaan! Kiihotappa houkkion mielikuvitusta, niin voit viedä hänet mihin tahansa, houkutella hänet millaisiin rikoksiin hyvänsä.

Sture-nimi oli se kummitus, jolla häntä aina peloteltiin, ja tähän tulivat lisäksi Stenbockit, Bielket ja Lejonhufvudit, Ruotsin etevimmät suvut, jotka olivat sukulaisuussuhteissa Sturein kanssa; kuinka he halusivatkaan kostaa! He eivät muka koskaan unhottaneet Niilo Sturen häväistystä, ja sentähden täytyi saada heidät pois, pois kaikki toinen toisensa jälkeen; piti vain saada todistuksia heitä vastaan.

Yrjön tarvitsi hankkia paljon sellaisia.

Marraskuun viime päivinä kuningas Eerik palasi Tukholmaan.

Tähän aikaan oli hänen pelkonsa ja epäluulonsa noussut kukkuloilleen.

Hän oli täysin vakuutettu siitä, että ylemmässä aatelistossa oli tehty salaliitto häntä vastaan.

Heillä oli aikomuksena syöstä Vaasan suku valtaistuimelta ja poistaa kruununperimys.

Tämä oli jo tullut piintyneeksi päähänpistoksi hänessä, ja Yrjö Pietarinpoika saattoi hieroa käsiään ja nauraa hänen selkänsä takana. Nyt asiat jo menivät menojaan ilman häntäkin.

Sitten kuningas lisäsi henkivartijoitansa.

Osoittaaksemme, kuinka hän oli pitänyt huolta omasta turvallisuudestaan, mainittakoon seuraava:

Ulkovartijapalvelusta kuninkaan linnassa toimitti erityinen henkivartija-osasto, jonka päällikkö aamuin-illoin järjesti vahtivuorot.

Vartijain velvollisuutena oli pitää vaaria, ettei kukaan asepukuinen mies päässyt sisään.

Heti porttien sisäpuolella seisoivat ovenvartijat pitämässä huolta siitä, ettei kukaan sivullinen päässyt kuninkaan luo.

Arvossa ja järjestyksessä seurasivat senjälkeen kamaripalvelijat, jotka palvelivat majesteettia pukeutumisessa ja riisuutumisessa sekä pitivät huolta hänen vaatteistaan y.m.

Viimeksi tulivat hovipojat, joiden tuli seurata kuningasta, mihin tahansa hän meni, oleskella lähimmissä huoneissa, kantaa sisään ruoka ja palvella pöydässä.

Erityinen virkamies oli pitämässä huolta ruuanlaittamisesta, pöydän kattamisesta ja pöytäliinoista sekä siitä, että kaikki oli oivasti järjestetty, lautaset, veitset, lusikat, maljat ja muut tarpeet.

Toinen virkamies, jota nimitettiin juomanlaskijaksi, piti huolta viineistä ja juotavista, ja hänen valvontansa alaisia olivat kellaripojat, joiden tuli palvella juomanlaskijoina pöydässä.

Arvokkaimpia olivat kamarijunkkarit, luvultaan yhdeksän. Heidän piti aina olla saapuvilla kuninkaan vastaanottohuoneessa; henkensä uhalla he eivät saaneet poistua hänen luotansa, ei sodassa eikä rauhan aikana, ei linnassa eikä matkoilla. Sotakentällä piti heidän aina olla haarniskassa ja täysissä aseissa; mihin tahansa hän menikin, tuli heidän aina kulkea hänen edellään, eivätkä he koskaan saaneet ilmaista sanaakaan siitä, mitä olivat kuulleet hänen huoneessaan.

Tyytymättä vielä tähänkään piti Eerik ympärillään nelikymmenlukuisen vartijajoukon jalosukuisia nuorukaisia, eikä hän sittenkään ollut turvassa.

Yhtä peloissaan hän olisi ollut, vaikka niitä olisi ollut tuhannenkin. Voisihan salama taivaasta iskeä alas ja tappaa hänet.

Nuuskijoita lähetettiin urkkimaan mitä puhuttiin sekä hienommissa piireissä että kapakoissa.

Helmikuun 4 p:nä 1567 tuomitsi kuninkaan lautakunta erään kreivi Svante Sturen palvelijan kuolemaan sentähden, että hänellä oli ollut pyssy kädessään, kun kohtasi kuninkaan kadulla.

Huhuja liikkui jos jonkinlaisia. Kauhu levisi kansan keskuuteen; kuiskailtiin kidutuskuulusteluista ja useista yöllisistä mestauksista.

Vuosi 1567 oli alkanut.

Kuningas Eerik itse sanoo päiväkirjassaan sitä elämänsä onnettomimmaksi vuodeksi.

Kaarle herttua oli nyt kahdeksannellatoista ikävuodellaan, reipas nuorukainen, jolla oli taipumusta olla oma herransa.

Täydellä oikeudella hän pyysi saada vastaanottaa herttuakuntansa.

Kuningas vastaili kierrellen ja ehdotteli, että hän suostuisi ottamaan jonkun toisen maakunnan; mutta kun nuori ruhtinas ei ollut tyytyväinen siihen, vaan vetosi perintösopimukseen ja heidän isänsä testamenttiin, sanoi kuningas tahtovansa järjestää kaikki parhaan mukaan, kun vain saisi vähän miettimisaikaa.

Herttua vaikeni ja poistui tyytymättömänä, mutta vakaasti päättäen viimeiseen asti vaatia oikeuksiansa.

Juuri siinä tahtoi Eerik vastustaa häntä, mutta kaikella on aikansa, ja nyt oli ennen kaikkea käytävä käsiksi kapinoitsijoihin.

Yrjö Pietarinpoika sanoi, että hänellä oli täydelliset todistukset, ja sentähden oli ensi isku nyt lyötävä.

Annettiin käsky kokoontua valtiopäiville Tukholmaan toukokuun 1 päiväksi, ja juuri ne aateliset, joita aiottiin syyttää, saivat kuninkaalta armollisen kutsun saapua hänen luokseen Svartsjöhön.

15.

KUN HULLUT RAIVOAVAT VAPAASTI.

Suuri oli hämmästys Hörningsholmassa.

"Mikä liekään tarkoitus, kun meidät kutsutaan?" kyseli Märta rouva ihmetellen.

"Minusta se tuntuu kummalliselta", vastasi Svante herra.

"Ei hän puhunut kertaakaan kanssani, kun helmikuussa olin linnassa Sivard Krusen häissä", arveli Eerik herra.

"Sinä kerroit jostakin kirjeestä", tutki isä.

"Neiti Margareeta Niilontyttärelle", vastasi poika nauraen; "meitä oli monta, jotka kirjoitimme sen alle."

"Mitä se sisälsi?"

"Neiti kantoi lippua ympäri huonetta ja kysyi, kuinka moni tahtoisi asettua hänen komentonsa alaiseksi, ja seuraavana päivänä kirjoitimme hänelle sanoen, että kaikki mielellämme tahdomme taistella rakkaan vänrikin komennossa."

"Siinä en voi huomata mitään pahaa."

"Niiloa odotetaan kotiin; eikö voine olettaa, että kuningas ensiksi pyrkii sovintoon hänen omaistensa kanssa."

"Luulenpa melkein niin olevan", arveli kreivi Svante, ja hänen katseensa kirkastui.

"Se todistaa, että tunnet häntä hyvin vähän", vastasi Märta rouva; "hänellä on jotakin pahaa mielessä, vaikka en tiedä minkätähden."

"Ehkäpä olemme hänen tiellänsä", sanoi vanhus lempeästi.

"Me olemme sietäneet ja kärsineet liian kauan", vastasi Märta rouva kiihkeästi.

"Ehkäpä hän pelkää kostoa", tuumaili Eerik. "Silloin hän on oikeassa, eihän tuommoinen elämä sovi vapaasukuiselle."

"Me olemme vannoneet kuningas Eerikille uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja valamme tahdomme pitää pyhänä, tapahtukoon mitä tahansa", sanoi isä.

"Oletteko päättäneet lähteä sinne?" kysyi Märta rouva kiihkeästi.

"Meidän täytyy", vastasi hänen herransa, mutta pöydällä lepäävä käsi vapisi.

"Ei kellään ole vähemmän pelättävää kuin minulla", huomautti Eerik, "ja siksi ehdotan, että minä menen edeltäpäin tiedustelemaan, jos varovaisuus niin vaatii. Herra isäni voi sitten lähteä tai olla lähtemättä, miten parhaaksi näkee."

Ainoa, joka ehdottomasti hyväksyi tämän ehdotuksen, oli Märta rouva.

"Jos molemmat hyppäävät sudenkuoppaan", arveli hän, "ei toinen voi auttaa toista."

Oli miten olikaan, mutta sitten päätettiin, että Eerik herran tuli seuraavana päivänä lähteä matkaan Svartsjöhön. Suuri oli kuitenkin hämmästys, kun hänen lähtiessään myöskin Märta rouva esiintyi täydessä matkapuvussa.

"Minä teen ostoksia", sanoi hän, "ja se voi hyvin käydä laatuun samalla."

Mutta kun he tulivat lähemmä Svartsjötä, sanoi hän: "Minulla on hieman sanomista kuninkaalle." Ja niin hän seurasi perille asti.

Eerik herralla olisi kyllä ollut halua kieltää häntä siitä, mutta se ei ollut tapana siihen aikaan.

Heidän tullessaan perille otti prokuraattori heidät vastaan.

Hän sanoi Märta rouvalle, tehden monta syvää kumarrusta, että rouvia varten oli varattu huoneita suuressa talonpoikaistalossa aivan lähellä. Linna muka tuli aivan täyteen niistä monista herroista, jotka olivat kutsutut ottamaan osaa neuvotteluihin.

Eerik herralle sanoi hän heti tahtovansa näyttää häntä varten varatun huoneen.

Harmista kiehuen Märta rouva mukautui tähän. Mutta kun hän saapui kamariin, joka oli määrätty muka hänen asunnokseen, tuntui se hänestä paremmin sopivan palvelijalle kuin maan mahtavimmalle aatelisrouvalle; hän aikoi kohta lähteä sieltä ulos, mutta ovi oli suljettu. Hän ymmärsi heti olevansa vankina.

Toinnuttuaan ensi hämmästyksestä istui hän miettimään mitä olisi tehtävä.

Ennen kaikkea tulisi hänen varoittaa herraansa. Mutta miten?

Mukanaan olevassa vaatevarastossa oli hänellä kova kaulus; hän otti neulan vyöstään ja pisteli siihen: "Vangitut! Pakene heti!" Nyt oli vain saatava tämä hänelle. Kun talonpoikaiseukko tuli sisään, ei Märta rouva ollut tietävinäänkään, että oli vankina.

"Herrani tulee pian tänne", sanoi hän, "mutta häneltä puuttuu kaulus. Voitteko hankkia luotettavan henkilön, joka veisi tämän hänelle Söderteljeen; vaivain palkaksi antaisin viejälle nämä kultaiset kaulaketjut?"

Eukon silmät suurenivat. "Minä voin mennä itsekin", sanoi hän ojentaen kätensä ketjut saadakseen.

Märta rouva otti ne kaulastaan ja katkaisi ne. "Toisen puolen saatte nyt, toisen kun palaatte", sanoi hän. "Hän saa antaa jotakin merkiksi, että kaulus on tullut perille. Siitä saatte huomauttaa häntä." Eukko lähti heti matkaan.

Kun hän oli poissa, näki Märta rouva ikkunastaan, että herrat Abraham Stenbock, Sten Banér, Iivar Iivarinpoika ja Sten Lejonhufvud saapuivat melkein yhtaikaa. Hän oli liian kaukana voidakseen huutamalla varoittaa heitä; hänen oma vankeutensa olisi vain käynyt sietämättömämmäksi, jos hänen huutonsa olisi huomattu.

Myöhään illalla eukko palasi. Hän oli aivan oikein tavannut kreivin, joka oli näyttänyt hyvin huolestuneelta. Eukko otti esiin pienen, hyvin kapean sormuksen, jota Svante Sture aina oli pitänyt oikeassa pikkusormessaan. Märta rouva oli monta kertaa pyytänyt sitä, mutta saanut aina vastaukseksi: "Kuolemani jälkeen!" Ja nyt hän lähetti sen hänelle. Märta rouva purskahti itkuun ja pisti sormuksen sormeensa annettuaan ketjut eukolle.

"Jumalan kiitos, hän on pelastunut", ajatteli Märta rouva, "ja hän voi varoittaa Niiloa. Mutta Eerik, rakas Eerikkini, miten saada hänet vapaaksi?"

Kreivi Svante Sture oli saanut kauluksen ja lukenut kirjoituksen siitä. Hän tuli hyvin surulliseksi, mutta hän ei aikonutkaan piilottautua. Ehkäpä kuningas Eerik tyytyisi hänen henkeensä ja säästäisi hänen poikansa.

Kuolema ei näyttänyt hänestä ensinkään kauhistavalta; hän tahtoi vain valmistautua siihen. Ja niin hän kutsutti Söderteljessä luokseen papin, nautti pyhää ehtoollista ja matkusti heti sen jälkeen Svartsjöhön.

Hänen poikansa ja ystävänsä olivat jo kukin erikseen telkien takana. Sama kohtalo tuli nyt myöskin jalon Sture-suvun päämiehen osaksi.

Kuninkaan lautakunta oli kokoontunut Svartsjöhön. Ne todistajat, joita aiottiin kuulustella, olivat: Peter Sastorp, saksalainen kaupustelija, kuninkaan urkuri Aleksanteri, eräs Paulus-niminen seppä, Hannu Wolf ja Kristofer, edellinen Abraham Stenbockin, jälkimäinen Iivari Iivarinpojan palveluksessa.

Peter Sastorp kertoi, että eräs mies nimeltä Josua Genevitz oli Saksassa kertonut hänelle Niilo Sturen luona vietetyistä jäähyväiskesteistä, kun tämä vastatuulen tähden viipyi Valdemarinsaaren edustalla.

Kaarle herttua oli myöskin ollut saapuvilla, ja Josua oli väittänyt silloin sovituksi siitä, että kuningas olisi toimitettava pois valtaistuimelta ja hengiltä.

Kuninkaan urkuri todisti kuulleensa samaa ollessaan siihen aikaan Ryvoldin kaupungissa Saksassa.

Seppä vannoi ja vakuutti, että kun Niilo Sture ja Josua Genevitz olivat tulleet Stralsundiin, niin he oitis olivat ruvenneet punomaan juonia kuningas Eerikkiä, vieläpä koko Ruotsin valtakuntaa vastaan. Se oli koko Saksassa tunnettu asia, sanoi hän.

Hannu Wolf oli kuullut, että eräänä päivänä, kun monta herraa istui pöydässä Svante kreivin luona, oli käsketty ulos kaikki palvelijat paitsi vanhinta Hannu Elertiä. Hetkistä myöhemmin oli tämäkin tullut ja sanonut: "Nyt on päätetty kostaa hyvän Niilo herran Tukholmassa kärsimä häväistys."

Saksin herttua Maunu näytti ehkä vähän nololta esiintyessään todistajana muiden muassa; hän todisti kuulleensa herrojen Sten Lejonhufvudin ja Iivar Iivarinpojan lausuvan mieliharminsa Niilo Sturen kärsimästä häväistyksestä, sekä että kumpaisenkin puheista oli käynyt selville, että sitä ei jätettäisi kostamatta.

Sellaisia olivat todistukset oikeudenkäynnissä Ruotsin etevimpiä miehiä vastaan.

Maunu herttua oli ainoa, joka saattoi tuoda esiin mitä oli itse kuullut.

Tuomarit katselivat toisiaan. Sellaisten syiden nojalla ei voinut tuomita ketään hengiltä ja kunniattomaksi. Uusia todistuksia täytyi hankkia.

Yksi semmoinen sepitettiinkin kohta. Yrjö Pietarinpoika levitti herra Abraham Stenbockin eteen Josua Genevitzille kirjoitetun kirjeen, jossa pyydettiin Josuaa kiirehtimään sotaväen värväämistä sekä luvattiin rahoja, ja jossa oli lisäys: "Kun kahleet ja haarniskat ovat valmiit, on pian myöskin kunnossa mitä asiaan meidän puoleltamme kuuluu; enempää ei voi uskoa paperille."

Tämä tapahtui heti, kun herra Abraham oli saapunut Svartsjöhön. Hän ei joutunut oitis vankeuteen niinkuin muut, vaan hänet vietiin ensin kuninkaan luo, jossa häntä kestitettiin runsaasti, ja sitten komeaan makuusuojaan.

Sinne tuli nyt prokuraattori, joka houkutteli häntä vielä tyhjentämään muutaman pikarin ja näytti hänelle sitten äskenmainitun kirjeen pyytäen häntä kirjoittamaan nimensä sen alle.

Siitä Abraham luonnollisesti kieltäytyi. Silloin sanoi Yrjö, että kuningas olisi siitä hänelle hyvin kiitollinen.

Nuori ylimys oli kyllä juonut hyvin paljon, mutta hänellä oli kuitenkin kyllin harkintakykyä moisia houkutuksia vastustaakseen. Silloin Yrjö muutti menettelytapaa uhaten kidutuksilla, ellei hän tekisi sitä.

"Hankkikaa minulle ensin kahden todistajan vahvistama todistus, että allekirjoittaminen on tapahtunut kuninkaan käskystä teidän kauttanne", huudahti puolijuopunut ylimys säikähtyneenä.

"Sen teen", vastasi prokuraattori ja kiiruhti huoneesta.

Hän palasi uskomattoman pian; todistus oli semmoinen, kuin oli pyydettykin, ja herra Abrahamin täytyi täyttää lupauksensa.

Mutta hän ei ollut ottanut huomioonsa, että kirje oli päivätty tammikuussa.

Seuraavana aamuna vietiin herra Abraham Stenbock lautakunnan eteen. Kirje näytettiin ja sanottiin, että haarniskat merkitsivät sotilaita ja kahleet aseita, joita hän muka oli pyytänyt lähettämään Saksasta.

Syytetty joutui niin hämmennyksiin ja suunniltaan, että unohti todistuksenkin eikä voinut antaa järkevää vastausta. Sen nojalla hänet pantiin heti vankeuteen.

Vanha Svante kreivi kutsuttiin kahdesti lautakunnan eteen, mutta hänestä ei voitu todistaa ainoatakaan epäilyttävää toimenpidettä.

Jälkimäisellä kerralla, toukokuun 14 p:nä, oli kuningas itse saapuvilla.

Hänen omien päiväkirja-muistiinpanojensa mukaan olisivat tuomarit helposti voineet tuomita vanhan herran, mutta Eerik käski itse ottaa asian perinpohjaisemmin tutkittavaksi.

Svante herra kiitti tästä armonosoituksesta ja pyysi saada puhutella kuningasta; hänellä oli jotakin erittäin tärkeätä ilmoitettavana kuninkaalle.

"Älkää uskoko tuota kettua", kuiskasi Yrjö Pietarinpoika, "hänellä on jotakin pahaa mielessä."

Ja pyyntö hyljättiin.

Kuningas palasi Tukholmaan ja julistutti kaduilla ja toreilla, että oli päästy kavalan salaliiton jäljille ja että sentähden valtiopäivät lykättiin tuonnemmaksi.

Säädyt kutsuttiin Upsalaan toukokuun 18 päiväksi.

Mutta useatkin korkeasukuiset herrat olivat saaneet varoituksia eivätkä saapuneet.

Kaikki vangit, Märta rouva muiden muassa, vietiin yksi kerrallaan ja tarkoin vartioituina erityisissä veneissä Upsalaan.

Kuningas, joka kaikesta päättäen oli tuskan painostamana, oli antanut käskyn kohdella vankeja hyvin. Mutta Yrjö Pietarinpoika, jota heidän masentamisensa kutkutti, piti huolta siitä, että Märta rouva sai matkalla kärsiä solvauksia ja loukkauksia vartijainsa puolelta; ja Svante herra sai Upsalassa huoneen, joka oli niin täynnä törkyä ja likaa, että hänen palvelijansa täytyi kuusenoksalla lakaista puhtaaksi loukko, jossa hänen herransa piti levähtämän.

Sattumalta sai Eerik kuulla tästä, ja hän käski heti antaa kreiville paremman huoneen.

Herrat olivat kaikki vankina linnassa, Märta rouva talossaan kaupungissa.

Ensi avoveden aikana palasi Niilo Sture Lothringista.

Vähää ennen oli hän saanut kuninkaalta kirjeen, jossa tämä vakuutti hänelle suosiotansa.

Itse toi hän suopean vastauksen, vieläpä sormuksenkin prinsessa Renatalta, joten hänellä oli kyllin syytä toivoa ystävällistä vastaanottoa.

Matkalla Upsalaan hän sai tiedon omaistensa vangitsemisesta.

Mitä nyt oli tekeillä? Hän tunsi Eerikin luulevaisuuden ja päätti mennä asumaan arkkipiispan eikä äitinsä luo.

Arkkipiispa otti hänet avosylin vastaan.

"Teitte oikein, herra Niilo, tullessanne tänne", sanoi hän.

"Täältä kuuluu pahoja huhuja."

"Todellisuutta pahempia ne eivät voi olla."

"Tuon katalan Yrjö Pietarinpojan toimia; hän on vannonut polkevansa aateliston jalkoihinsa."

"Onneton kuninkaamme on välikappaleena hänen kädessään."

"Minun täytyy kuitenkin astua heidän silmäinsä eteen."

"Ette saa mennä yksin."

"Ei kenelläkään liene halua seurata minua."

"Minä teen sen; mutta ennen sitä täytyy teidän syödä jotakin. Onko joku sairaus noin muuttanut teidät?"

"On, sekä ruumiillinen että henkinen."

"Kumpaiseenkin on olemassa lääke."

"Ehkä edelliseen, mutta ei jälkimäiseen."

"Olettehan toki kristitty?"

"Minä tiedän, että kuolema lopettaa maalliset kärsimiset; mutta jos olen syössyt jonkun ihmisen perikatoon, niin tieto siitä seuraa minua."

"En luule teidän koskaan tehneen semmoista."

"Olen sen tehnyt mitä puhtaimmassa tarkoituksessa ja kirveltävin sydämin; luulin velvollisuuteni vaativan sitä."

"Enempää ei Jumala meiltä vaadi."

"Mutta siitä puuttui rakkautta. Oma kunniani olisi minun pitänyt uhrata pelastaakseni hänen maineensa."

Nyt selvisi asia Laurentiukselle.

"Ettekö tiedä", sanoi hän, "että jokainen ihminen on vastuunalainen teoistaan. Meillä ei ole mitään oikeutta syytää vikaa muiden niskoille."

"Aivan totta, mutta ajatelkaa, että se ihminen, jota olette rakastanut enimmän maailmassa, olisi onneton, menehtynyt, sentähden että te olette hyljännyt hänet; ajatelkaa saaneenne kirjeitä, joissa jälleennäkemisen sulotoiveet ja katkerimmat epätoivon tuskat vaihtelevat ja vuorottelevat."

"Semmoiset eivät todista mitään rakkautta", väitti Laurentius. "Ei ole tapana kiusata sitä, jota rakastaa. Ja jos kirjeet ovat naidun naisen kirjoittamat, leimaavat ne hänet avionrikkojaksi."

Niilo herra vavahti. "Sitä en ole koskaan ajatellut", sanoi hän, mutta lisäsi nopeasti: "Kaikessa tapauksessa tahdon säilyttää luottamukseni häneen."

Keskustelu kääntyi senjälkeen kuninkaaseen ja hänen ympäristöönsä. "Minun talossani saa puhua vapaasti", sanoi piispa, "mutta kaikkialla muuten vaanii vakoilijoita."

"Katsokaa", jatkoi hän osoittaen ulos, "tuo mies tuolla on nimeltään Pietari Kaarlenpoika; hän oli halpa-arvoinen koulunopettaja Kalmarissa prinssi Eerikin sinne tullessa, mutta hän osasi niin hyvin sukeltautua ruhtinaan ja hänen suosikkinsa suosioon, että hänellä nyt on viisi kirkkoherrakuntaa, jonka lisäksi hän on saanut jonkinlaisen kuvernöörin viran koko Smålannissa. Minun luullakseni ei ennusta mitään hyvää, että hän nyt on tullut tänne ja aivan esteettömästi puuhailee kuninkaan luona."

"Minä toivon", sanoi Niilo, "että Lothringista tuomani tiedot antavat kuninkaan ajatuksille toisen suunnan. Prinsessa Renata on todellakin morsian, jota kannattaa tavoitella."

Kun he vähän myöhemmin istuutuivat pöytään, huomautti Niilo herra, että perhe oli huomattavasti vähälukuisempi kuin hänen edellisellä kerralla vieraillessaan piispan luona.

Huoneeseen tuli haudanhiljaisuus, ja hän hämmästyi nähdessään vain kalpeita kasvoja ja kyyneltyneitä, maahan luotuja katseita.

"Herra antoi, Herra otti", sanoi Laurentius, "kiitetty olkoon Herran nimi!"

"Teillä oli neljä poikaa."

"He kuolivat kaikki… ruttoon!"

Keskustelu ei tämän jälkeen enää ottanut oikein päästäkseen vauhtiinsa; mutta Niilo sanoi sitten piispalle:

"Toivoisin, että hän olisi mennyt edelläni."

"Kukin sortuu tai seisoo omana herranaan", vastasi piispa.

Oli sovittu siitä, että herrat vasta myöhemmin illalla menisivät kuninkaan luo, silloin arveltiin hänen olevan paraimmalla tuulellaan.

"Te tulette kyllä takaisin niin pian kuin voitte", sanoi Elisabet rouva vapisevalla äänellä.

"Luota siihen."

He menivät

Mutta vaikka olikin täysi päivä — kello ei ollut vielä kuin kuusi — olivat linnan portit suljetut. Kuningas ei ottanut ketään vastaan.

He palasivat piispan asuntoon.

Kun he juuri olivat astumaisillaan portista sisään, tuli huovi sanoen Niilo herralle, että eräs hänen äitinsä lähettämä henkilö pyysi saada puhua jonkun sanan hänen kanssaan.

Niilo pyysi piispaa menemään edellä; hän lupasi tulla heti jäljessä.

Muutaman silmänräpäyksen perästä kuului aseitten kalsketta, ja piispa näki ikkunastaan, miten vahtisoturit Pietari Kaarlenpojan johdolla laahasivat pois Niilo Sturea.

Mitä oli tehtävä?

Yrjö Pietarinpoika oli kaikkivaltias.

Seuraavana päivänä Laurentius pyrki useita kertoja kuninkaan luo, mutta häntä ei otettu vastaan.

Kuningas Eerik oli näinä päivinä hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Matkalla Flötsundin ja Upsalan välillä oli ainoastaan joitakuita harvoja ollut häntä vastassa, ja jokaisen katseessa hän oli huomannut pelkoa ja kauhua.

Toukokuun 18:s, jolloin säätyjen piti kutsumuksen mukaan kokoontuman, oli helluntaipäivä, ja seuraavana päivänä piti kuninkaan avata valtiopäivät.

Yrjö Pietarinpoika toimiskeli kaikkialla, ajatteli kaikkea; hänen toimestaan oli kielletty, ettei Kaarina saanut tulla mukaan, eipä edes jälkeenpäinkään. Hän oli siis kaikkivaltias, ja hänen oma olemassaolonsa riippui ennen kaikkea siitä, että hän nyt saisi muserretuksi aateliston vallan.

Helluntaipäivän iltana hänen onnistui vastoin Eerikin tapoja houkutella tämä juomaan itsensä humalaan.

Seuraavana päivänä kuningas heräsi kohmeloisena ja alakuloisena. Valtiopäiväin avajaisiin kirjoittamaansa puhetta hän ei löytänyt; ei kukaan tiennyt mihin se oli joutunut. Silloin hän kahmasi käteensä sen kirjeen, jonka Abraham Stenbock oli ollut pakotettu allekirjoittamaan, ja lisäksi erään toisen, Eerik Sturen kirjoittaman kirjeen, joka pistettiin hänen käteensä; ja näin hän valmistamattomana meni valtakunnankokoukseen.

Siellä hän kohtasi vain vakavia, ankaria silmäyksiä. Hänestä tuntui, kuin kaikki ajattelisivat asettua tuomitsemaan häntä.

Mutta sitä hän ei tullut sallimaan.

Hän alotti katkonaisen puheensa, jossa hän enimmäkseen käsitteli Niilo Sturen valtiokavallusta ja lisäksi kaikkien niiden, jotka olivat osallisia hänen rikoksissaan.

Lopuksi hän luki Abraham Stenbockin kirjeen ja senjälkeen sen kirjeen, jonka Eerik Sture oli kirjoittanut neidille Sivard Krusen häissä.

Miten tämä oli tullut kuninkaan tai Yrjö Pietarinpojan käsiin, ei tiedetä, mutta nyt sitä käytettiin salajuonien ja valtiorikosten todistukseksi.

Mutta puhetta ei otettu vastaan ollenkaan siten, kuin Eerik ja hänen suosikkinsa olivat odottaneet.

Salissa nousi vahva hälinä etenkin sillä puolen, missä papit seisoivat.

Hälinä muuttui huudoksi, joka kiihtyi ja levisi suurimpaan osaan kokoukseen saapuneita.

Kuului uhkauksia; huudettiin vainoomisista. Herrat eivät olleet tehneet mitään pahaa.

Eerikin äsken kalpeat kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi, ja hänen silmänsä salamoivat.

Tahtoiko joku väittää, ettei Niilo Sture ollut kavaltaja? Eikö ollut kaikille tunnettua, että juuri hänen tähtensä kärsittiin tappio Svarterån luona? Ja eikö Boije ollut sanonut, että Niilo Sture Bohusin piirityksessä koko ajan oli käyttäytynyt aivan kuin tahallaan olisi koettanut estää Ruotsin aseiden menestystä?

"Minkätähden pannaan syy Niilo Sturen niskoille? Jaakko Hästeskohan oli päällikkönä Svarterån luona", kaikui voimakas ääni salista.

"Hän on kavaltaja!" huudahti Eerik. "Todistakaa se! Missä ovat todistukset?" kuului pappien puolelta.

"Ketkä ovat hänen syyttäjänsä?"

"Yrjö Pietarinpoika, hän yksin!"

"Eikö muita neuvonantajia ole?"

"Paremmin olivat asiat Sturein hallitessa!"

"Nyt menee kaikki hullusti!"

"Koko maa on köyhdytetty!"

"Ja hävitetty!"

"Voi meitä kaikkia!"

Tällaisia huutoja kuului milloin äänekkäämmin, milloin heikommin; mutta ne saapuivat melkein kaikki kuninkaan korviin, ja hän vapisi raivosta ja pelosta.

Kokouksen jäsenet eivät enää kuunnelleet häntä; hän oli nyt joutunut heidän tutkittavakseen.

Hänessä kuohui. Oi, jospa hän voisi yhdellä iskulla tuhota heidät jok'ainoan!

Hän laski kiireesti kokouksen hajalle ja riensi nopeasti pois.

* * * * *

Me emme voi kuvailla mielessämme, että Märta rouva olisi tyynesti kestänyt kaiken tämän.

Vangittu naarasleijona, jonka penikat on ryöstetty, raivoaa hurjana; mutta kun se on raadellut itsensä voimatta vapautua kahleistaan, vaipuu se tylsään epätoivoon alistuen julmien vartijainsa alaiseksi.

Ihminen ei tee niin, ei varsinkaan nainen, äiti. Hetkiseksi hän ehkä lannistuu, mutta pelastuksen toivo ei jätä häntä koskaan; niin kauan kuin elämää on, on myös toivoa.

Nyt oli vain kysymys siitä, kenen eteen polvistuisi, ketä rukoilisi, keltä polvillaan kerjäten pyytäisi apua.

Leskikuningatar, hänen oman sisarensa tytär, niin, jospa hän vain voisi jotakin, kyllä hän auttaisi.

Antamalla palkkioksi kallisarvoisen sormuksen sai hän toimitetuksi kirjeen hänelle.

"Minä olen turhaan maannut hänen ovellaan ja pyytänyt päästä sisälle… Ainoa, joka jotakin voi, on Kaarina Maununtytär", kuului vastaus.

Jalkavaimo! Hänkö, jolle hän monta vuotta sitten oli antanut korvapuustin… pitäisikö hänen nyt nöyrtyä tämän halpasukuisen, halveksittavan naikkosen edessä?

Sellaisia aatoksia risteili hänen sielussaan, mutta kohta tuli taas toisia ääniä kuuluviin.

Kaarina oli itsekin äiti; eiköhän kaksi äidinsydäntä ymmärtäisi toisiaan?

Joskin hän oli kerran kärsinyt loukkauksen, jättäisiköhän hän sentähden ojentamatta kätensä hukkuvalle avuksi?

Ja Märta rouva kirjoitti, kirjoitti nöyränä, masentuneena, pyytäen anteeksi mitä oli rikkonut ja — niin totta kuin hän itse tahtoi tulla autetuksi — puolisonsa ja lastensa pelastusta.

Useita päiviä kului; ei mitään vastausta tullut.

"Ehkäpä kirje ei ole tullutkaan hänen käsiinsä", ajatteli Märta rouva ja kirjoitti vielä kerran, mutta sydämellisemmin, vielä rukoilevampana; hän pyysi Kristuksen laupeuden tähden, rukoili hänen ikuisen autuutensa nimessä.

* * * * *

Kun Kaarina oli pitemmän ajan ollut sairasvuoteessa, oli hän tähän aikaan voinut vaikuttaa kuninkaaseen hyvin vähän. Hän ei tiennyt mitä ulkona maailmassa tapahtui; kun kuningas ei valitellut, luuli hän kaiken olevan hyvin, ja kun tämä sanoi aikovansa matkustaa Upsalaan, mutta ei luvannut ottaa häntä mukaan, oli hän siihen tyytyväinen. Mutta sitten saapui Märta rouvan ensi kirje. Hän hämmästyi kovasti. Tuo armollinen rouva oli kirjoittanut hänelle… mutta mitä tämä kaikki merkitsi? Saattoiko Kaarina olla hänelle miksikään hyödyksi?

Silloin vasta "tohtori" kertoi hänelle yleensä odotettavan, että maan paraat miehet, kreivi Svante Sture ja hänen poikansa, tuomittaisiin kuolemaan.

Kaarina ei uskonut korviaan. "Mikä on tähän syynä?" uteli hän. "Onko se taaskin Yrjö Pietarinpoika?"

"Epäilemättä; hän on kuninkaan paha henki."

"Enkä minä ole siellä", huudahti hän nousten sängyssään. "Nyt minun täytyy lähteä sinne!"

"Onko sinulla voimia siihen?"

"Niitä tulee kyllä, mutta minulla ei ole kuninkaan lupaa."

"Hän tulee iloiseksi nähdessään sinut."

"Niin luulen minäkin, ja sentähden lähdemme molemmat heti."

Se tapahtuikin seuraavana päivänä. Hän sattui tulemaan perille juuri, kun kuningas palasi valtiopäiväin avajaisista.

Ilonvivahdus leimahti Eerikin kasvoilla hänen nähdessään Kaarinan, mutta se katosi yhtä nopeasti, ja hän kysyi ankarasti, miksi hän oli tullut.

"Käännynkö heti takaisin?" kysyi Kaarina nöyrästi niinkuin tavallisesti.

"No, älähän sentään!" Ja hän vei hänet linnan sisäsuojiin, missä puhkesi ankariin sanoihin ja moitteisiin säätyjä, mutta etenkin Stureja vastaan.

Kaarina kuunteli häntä kärsivällisesti lisäten lempeän, sovittavan sanan mihin voi ja koettaen ennen kaikkea tyynnyttää kuningasta.

Saatuaan hänet sitten istumaan viereensä hyväili hän hänen partaansa ja poskiansa sekä puhui pikku Sigridistä, joka viime viikkoina oli paljon vaurastunut.

Kuningas kuunteli häntä viehättyneenä ja osaaottavasti, aivan kuin olisi Kaarina valmistanut hänelle tilaisuuden luoda silmäyksen Jumalan valtakuntaan. Pahat ajatukset hiipivät takaisin synkkiin piilopaikkoihinsa, ja kuningas Eerik nojasi päätänsä armaaseen naiseen kauan hiljaa itkien.

Sitten Kaarina kertoi Märta rouvan kirjeistä. Taas oli kuningas vähällä joutua kuohuksiin, mutta sanat tulivat Kaarinan huulilta niin viehkeästi, kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään, tuntui siltä, kuin hän olisi huokaillut omia kärsimyksiään, ja sentähden se pystyi Eerikkiin. Hänenkin omatuntonsa heräsi alttiiksi sovintoon, ja hän sanoi:

"Kirjoita heti Märta rouvalle; hän saa vapautensa, mutta hänen täytyy jäädä tänne Upsalaan."

Kaarina Maununtytär ei osannut tehdä ainoatakaan kaunista kirjainta, mutta Märta rouva ei milloinkaan ollut saanut rakkaampaa kirjettä, sillä alinna, puoleksi kyynelten himmentämänä, oli siinä: "Kaikki tulee hyväksi taas!"

Hän saattoi sanoa näin, sillä kuningas oli luvannut itse kirjoittaa kreivi Svantelle.

"Onhan hän täällä linnassa."

"Niin on, mutta minä kirjoitan ensin; yhdessä saamme sitten tuumiskella, kuka on saanut tämän aikaan."

Hän oli kuitenkin utelias tietämään, miten Niilo Sturen toimet olivat onnistuneet; mutta hän ei tahtonut puhua hänen itsensä kanssa. Hän lähetti kutsumaan hänen ylhäisimpiä seuralaisiaan.

Nämä kertoivat suosiollisesta vastaanotosta Lothringissa, prinsessan suloudesta ja miten hän oli taipuvainen kuningas Eerikin puolisoksi.

Kuningas oli tähän hyvin tyytyväinen ja sanoi tahtovansa kuulla lisää seuraavana päivänä; nyt hänellä ei ollut enempää aikaa.

Senjälkeen hän istuutui heti kirjoittamaan Svante herralle.

Kirjeen sisältönä oli, että vaikka ilkeät ihmiset olivatkin hänelle panetelleet ja saattaneet pahaan huutoon jalon Sture-nimen, ei kuitenkaan kreivi Svante eikä kukaan hänen pojistaankaan saanut kärsiä mitään kunnian eikä hengen puolesta.

Tämä kirjoitettiin toukokuun 22 p:nä.

Märta rouva riemuitsi. Hän sai heti vapautensa sekä kirjeen "kaikkein rakkaimmalta Kaarinaltaan" ja sen hän lähetti heti herralleen, jotta tämä huomaisi vaaran ohimenneeksi.

Syytettyjen rouvat olivat kiiruhtaneet Upsalaan heti, kun olivat saaneet tiedon vangitsemisesta. Heitä ei laskettu miestensä luo, mutta he lahjoivat vahdit, jotta nämä veisivät herroille ne ruuat, joita he itse kantoivat sinne.

Kaikki pöyhkeys oli heistä hävinnyt. He eivät edes väistäneet niitä iskuja, joita saivat pyssynperistä; kärsivällisesti he sietivät kovia pilkkapuheita sekä olivat nöyriä ja kiitollisia, jos rahat ja lahjat voivat aukaista vankilan portit edes niin paljon, että heidän tuomansa ruoka pääsi sisään.

Vaikkapa he vielä olisivat tienneet, että vartijasoturit pitivät hyvänään suurimman osan siitä, olisivat he kuitenkin olleet iloisia, kun vain pienikin hiukkanen saapui heidän herroilleen.

Semmoista on rakkaus.

Näihin yhtyi nyt myöskin Märta rouva; ja hän toi tullessaan hyviä uutisia.

Kuningas ei enää tahtonut olla tekemisissä säätyjen kanssa; Yrjö Pietarinpoika ja Dionysius Beureus saivat sopia asiat niiden kanssa, miten paraiten taisivat.

Sydän täynnä raivoa huomasi Yrjö, että Kaarina oli tempaamaisillaan voiton hänen kädestään.

Sovinto Sturein kanssa toisi mukanaan hänen perikatonsa. Se ei voinut, se ei saanut tapahtua.

Hän ryhtyi pitkään neuvotteluun papillisen ystävänsä Pietari Kaarlenpojan kanssa.

Seuraavana päivänä tuli kuninkaan luo eräs niistä, jotka olivat olleet mukana lothringilaisessa lähetystössä.

Tämä kertoi, että paluumatkaa oli tehty Stralsundin kautta, jossa sotivain valtain — paitsi Ruotsin — lähettiläät sattuivat olemaan koolla keisarin välityksellä keskustellakseen rauhanteosta pohjoisten valtain kesken.

Eerikin epäluulot leimahtivat taas ilmituleen. Aivan varmaan oli Niilo herra ollut mukana kuninkaan tietämättä ja salaisissa tarkoituksissa.

Sillä välin teki Yrjö Pietarinpoika kaikki voitavansa saadakseen lahjotuksi sekä säädyt kokonaisuudessaan että niiden yksityiset jäsenet.

Hän sanoi tietävänsä, että oli tekeillä salajuonia. Kirjeet, joita heille oli lähetetty, olivat muka selvänä osoituksena salaliittolaisten sotahankkeista; nyt oli kysymyksessä estää sisällinen sota syttymästä.

Ettei aateli ollut tyytyväinen nykyisiin olosuhteisiin, oli hyvin luultavaa. Olipa siis hyvin otaksuttavaa, että syytöksissä oli perää.

Mutta pelkkien luulojen nojalla ei mikään tuomio ole täysin oikeudenmukainen, eivätkä mitkään asiakirjat ole jättäneet meille selvitystä siitä, mitä keinoja Yrjö Pietarinpoika käytti lahjoakseen maan uskottuja miehiä.

Kaikkina aikoina ovat ehkä kunnia ja omatunto olleet vähäarvoisia, kun politiikka on kysymyksessä, ja ostamaan puolelleen suurimman osan koko valtiopäivämiehistöä tarvitaan toisinaan ainoastaan joku Yrjö Pietarinpoika, jota ominaisuuksiensa tähden selän takana halveksitaan, mutta jonka yhteiskunnallinen asema on semmoinen, että häneltä voi toivoa itselleen vastaavia palveluksia.

Sitäpaitsi oli kuningas sairaana. Yrjö tiesi, että hänellä oli oikeus puolellaan, myöskin siihen olisi kiinnitettävä huomiota.

Ollakseen kuningas Eerikille mieliksi tuomitsivatkin siis säädyt 1567 syytetyt yleensä kunniapattoisiksi kavaltajiksi.

Tämä ei kyllä estänyt heitä kaksi vuotta myöhemmin, 1569, kun Eerik oli syösty valtaistuimelta, kumoamasta tuomiota tehdäkseen Juhanalle mieliksi.

He puolustelivat silloin tekoaan sillä, että olivat olleet pakotetut kirjoittamaan tuomion alle, saamatta edes itse lukea tai kuulla luettavan sitä.

Millainen herra, sellainen palvelija. Arkkipiispa Laurentius Pietarinpojan johtamat papit kieltäytyivät allekirjoittamasta. He vastasivat, että he kyllä olivat kuulleet asian esitettävän, mutta ettei tuomion langettaminen kuulunut heille. He toivoivat, että kuninkaan korkeimmat tuomarit menettelisivät tässä velvollisuutensa mukaan kunniallisina, kristillisinä, oikeutta harrastavina, jotta kerran voisivat vastata siitä Jumalan edessä. Vastalauseen paneminen kävi siis laatuun. Suuressa levottomuudessa ja tuskassa oli kuningas yöt-päivät. Toisinaan hän lupasi Kaarinalle, ettei vangituille tehdä mitään pahaa; kehottipa häntä lähettämään sanankin Märta rouvalle ja kuninkaan nimessä vakuuttamaan hänelle, että "vangitut eivät tule kärsimään mitään vahinkoa henkensä eikä kunniansa puolesta".

Kello 7 aamulla toukokuun 24 p:nä Märta rouva sai toistamiseen tämän lohdullisen vakuutuksen ja tällä kertaa Kaarinan omilta huulilta. Kiivas ja ankara rouvamme heltyi kyyneliin. Rakkaus voitti hänen pöyhkeän mielensä; hän oli vain puoliso ja äiti, nöyrän kiitollinen nainen, joka kumarteli syvään alhaiselle Kaarina Maununtyttärelle. Hän ei enää nähnyt hänessä kuninkaan jalkavaimoa, vaan sen, joka antoi hänelle takaisin enemmän kuin hänen elämänsä, antoi hänelle kaikki, mitä hänellä oli kallista maailmassa.

Syleilyin ja ystävyyslupauksin Kaarina erosi hänestä. Märta rouva tahtoi pitää huolta siitä, että kreivi Svante tänään saisi mieliruokiansa, se näet oli heidän kesken sovittu merkki siitä, että oli olemassa toiveita pikaisesta vapaaksipääsemisestä. Ja nythän oli varmaa, että se pian tuli tapahtumaan; hänen kauttansa saavat muutkin rouvat tietää, mikä suuri ilo heitä odotti. Mitä merkitsi säätyjen tuomio, kun heillä oli kuninkaan hyvä lupaus!

Samana päivänä esiintyi kuningas mustassa espanjalaisessa samettipuvussa, levätti hartioillaan, miekka vyöllään ja päässään mustasulkainen lakki. Tänään hän tahtoi panna toimeen Kaarinalle antamansa lupauksen ja sopia herrain kanssa.

Yrjö Pietarinpoika, joka ilmoittaumatta oli tullut sisään, ajettiin ulos. Kuningas ei tahtonut tietää hänestä mitään.

Sovinto täytti kaikki hänen ajatuksensa. Puolenpäivän tienoissa hän meni ensin Sten Lejonhufvudin vankihuoneeseen, heittäysi polvilleen pyytäen anteeksi, että hänet viattomasti oli pantu vankeuteen, missä häntä oli pahoin kohdeltu.

Tämä säikähtyi kovin ja heittäytyi samoin polvilleen rukoillen kuninkaalta armoa.

Senjälkeen nousivat molemmat ja menivät Svante kreivin luo; siellä polvilleen-lankeaminen uusiutui.

Kuningas pyysi anteeksi, että kreivi oli viattomana joutunut vankeuteen, ja vahvistaakseen lupauksiansa pyysi kuningas yhtä kreivin tyttäristä puolisokseen.

"Minä itse, tyttäreni ja kaikki mitä minulla on kuulumme kuninkaalleni", vastasi tämä.

"Tulkaa sitten, vapaus odottaa teitä."

Kuningas meni edellä, mutta ovessa hän kääntyi ja sanoi luoden tarkkaavan silmäyksen ylimykseen:

"Ette toki koskaan voi antaa minulle anteeksi Niilo herran häväistystä, sen tiedän."

Samassa syöksyi Yrjö Pietarinpoika sisään. "Armollisin herra", huudahti hän, "täällä ulkona on eräs, jonka sanomat eivät ennusta teidän majesteetillenne hyvää."

"Kuka se on?" huudahti Eerik syöksyen ulos.

Prokuraattorin viittauksesta tarttui pari henkivartijaa Sten Lejonhufvudiin vieden hänet takaisin vankihuoneeseensa. Svante Sture työnnettiin myös omaan komeroonsa ja ovi suljettiin.

Joskaan hän ei vielä sillä hetkellä sanonut jäähyväisiä tälle elämälle, täytyi hänen kuitenkin tulla huomaamaan, ettei hänen henkensä enää ollut riippuvainen heikkomielisestä kuninkaasta, vaan kiukkuisesta vihamiehestä, joka oli vannonut saattavansa hänet perikatoon.

Kun kuningas tuli ulos ja kysyi mitä oli tekeillä, sanottiin hänelle, että Juhana herttua oli päässyt irti. Useat sanansaattajat olivat saapuneet ilmoittamaan sitä.

Kauhusta tuli hän aluksi melkein puhumattomaksi. Sitten hän käski lähettää huoveja joka taholle; "herttua pitää elävänä tai kuolleena saavutettaman".

Läähättäen, melkein kokonaan poissa suunniltaan hän tuijotti poiskiitäviin ratsastajiin. Toisivatko he palatessaan hänen verivihollisensa, vai kävisivätkö synkät tähtien ennustukset nyt toteen?

Silloin läheni ennenmainittu kalmarilainen pappi, Pietari Kaarlenpoika, niin syvään kumarrellen, että melkein tapasi maahan, ja kysyi alamaisimmasti, tahtoiko kuningas lähteä vähän kävelylle hänen kanssaan. Hänellä oli kummallisia, salaisia asioita kerrottavana.

Onneton hallitsija oli heti valmis. "Sandvikiin päin", sanoi hän.

He menivät.

Pietari Kaarlenpoika oli Yrjö Pietarinpojan taipuisin ja ovelin oppilas ja kätyri. Mitä hän ja hänen mestarinsa olivat keittäneet, oli nyt kypsytettävä. Hän kuvailikin siis kuninkaalle, että jos herrat nyt pääsisivät vapaiksi, niin he ensi kädessä käyttäisivät vapauttaan Juhana herttuan vapauttamiseen. Tässä oli siis heti ryhdyttävä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin, jotta tämä ylpeä aatelisto, jota kuningas vihasi kuolemaan asti ja jonka hän halusi lannistaa jalkainsa alle, saisi ansaitun palkkansa.

Oli jo ilta, kun kuningas Eerik ja Pietari Kaarlenpoika palasivat, ja edellinen oli niin kiihtyneessä mielentilassa, että melkein juosten kiiruhti linnaan. Hän oli nyt unohtanut Juhana herttuan, hänen tiensä kävi Niilo Sturen luo.

Stoalaisen tyyneydellä tämä odotti mitä tapahtuman piti. Harvoin, tuskin koskaan on kukaan hänen ikäisensä ja hänen asemassaan niin täydelleen heittänyt kaikki toiveet tämän elämän vastaisesta onnesta. Hänen tyyni, kiihkoton olemuksensa oli seurauksena hänen uhrautumisestaan. Hän täytti aina velvollisuutensa minkään omain pyyteiden siihen vaikuttamatta; hän ei ainakaan lausunut mitään sensuuntaisia toivomuksia. Vasta hänen häväistysmatkansa Tukholmaan lamautti hänen voimansa. "Minä join Tukholmassa juoman, joka jäytää mieleni, iloni ja koko elämäni." Mutta hän toipui vielä kerran täyttääkseen kuninkaan hänelle antamat tehtävät ja nyt hän nautti viimeistä palkkaa vaivoistaan.

Terveys murtuneena hän oli palannut kotiin, ja kysymyksessä olevana iltana hän seisoi ikkunan ääressä katsellen laskevaa aurinkoa, joka kultasi keväisessä kauneudessaan komeilevat kukkulat ja kummut.

Herra Sten Lejonhufvud, jonka huoneen ainoastaan ohut lautaseinä erotti Niilo herran suojasta, kuuli hänen heleällä äänellään laulavan:

"Lie nurja onni osanain, maan mahtavain en saane suosiota. Tok' ompi toivo lohtunain, mun Jumalain ei armoaan mult' ota."

Laulunsa lopetettuaan hän otti rukouskirjansa ja laskeutui vuoteelleen.

Silloin astui kuningas sisään paljastettu väkipuukko kädessään: hän näytti aivan hurjistuneelta.

"Kohtaanhan sinut toki, kavaltaja!" huudahti hän.

Niilo herra hypähti vuoteeltaan ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin sanoen:

"Kaikkein armollisin kuningas, en ole mikään kavaltaja, vaan olen palvellut uskollisesti ja pannut henkenikin alttiiksi teidän majesteettinne puolesta."

Mutta kuninkaan silmissä hehkui mielipuolen raivo, ja hän työnsi väkipuukon Sturen käsivarteen.

Niilo Sture veti sen pois haavasta, pyyhki siitä veren, suuteli sen kahvaa sekä ojensi sen kuninkaalle sanoen:

"Armollinen herra, säästäkää minua, teidän epäsuosiotanne en ole ansainnut!"

"Kuulkaa, tuo kavaltaja puhuu vielä!" kirkui mielipuoli kuningas.

Henkivartija Viljamsson täydensi murhatyön, ja kuningas syöksyi vankilasta.

Mutta nyt karkasivat mielenvikaisuuden raivottaret hänen kimppuunsa.

Kauheissa tuskissa ja tunnonvaivoissa Eerik syöksyi Svante kreivin vankihuoneeseen ja heittäytyi hänen jalkoihinsa huohottaen:

"Rakas sukulaisemme! Me rukoilemme teitä Jumalan tähden antamaan meille anteeksi kaikki, mitä olemme rikkoneet teitä vastaan!" Samalla tulvailivat kyyneleet hänen silmistään.

"Kaikkein armollisin kuningas", vastasi vanhus hyvin liikutettuna, "jos poikani hengelle ei ole käyty, niin tahdon kaikesta sydämestäni mielelläni antaa teidän majesteetillenne anteeksi. Mutta jos hän on menettänyt henkensä, saatte siitä vastata minulle Jumalan edessä."

"Minä tiesin sen!" kähisi Eerik ja hypähti pystyyn. "Te ette anna sitä meille koskaan anteeksi, ja sentähden täytyy teidän saada sama kohtalo." Hän kiiruhti pois antaen vahdille ankaran käskyn tarkoin pitää vankia silmällä. Mutta nyt oli pimeyden hetki, ja Yrjö Pietarinpoika kuvaili hänelle, miten hänen oma henkensä oli vaarassa, jos hän antoi vapauden vihollisilleen. Nämä kyllä tulivat yhtymään Juhana herttuaan, eikä hän voisi olla päivääkään varmana.

"Niin, niin, sen he ovat itse saaneet aikaan, ja heidän täytyy kuolla! Kaikkien, kaikkien, paitsi Sten herran." Ja kuin pahojen henkien ajamana pakeni onneton hallitsija linnasta pitkin tietä Flötsundiin päin.

Muutama henkivartija sekä Beureus seurasivat häntä, viimeksimainittu siinä aikomuksessa, että saisi hänet peruuttamaan onnettomani herrain kuolemantuomion.

Beureus saavutti kuninkaan eräällä aidalla länsipuolella Alsiken kylää. Opettaja lankesi oppilaansa eteen polvilleen ja rukoili häntä, ettei hän äkkipikaisuudessa murhauttaisi linnassa olevia herroja.

Vastauksen asemesta Eerik pisti miekallaan häntä kohden, mutta Beureus väisti.

"Musertakaa tuo konna!" kirkui hän henkivartijoille.

Beureus rukoili polvillaan henkensä puolesta, mutta henkivartija Viljamsson vastasi keihäänpistoksilla, kunnes hän vaipui kuolleena maahan.

Kolme päivää virui hänen ruumiinsa aidan vieressä muutaman kuusenoksan peitossa; sitten se vietiin Ekerön kirkkoon ja haudattiin.

Piiskuri Peder Gadd, joka huoveineen hoiti vartiota Upsalan linnassa, antoi miehilleen tarpeelliset määräyksensä. Mutta vankien joukossa oli Sten Lejonhufvud ja Sten Banér. Kumpainenhan näistä piti säästettämän?

Tästä ei voinut kukaan muu antaa tietoja kuin Yrjö Pietarinpoika, ja piiskurin täytyi lähteä alas kaupunkiin tavatakseen häntä.

Hän tapasi hänet iloisella tuulella pelipöydän ääressä, viiniruukku edessään. Gaddin kysymykseen hän vastasi nauraen: "Ota molemmat tai vain toinen, miten tahdot. Semmoisista asioista selviytyy omin neuvoin."

Tyytyväisenä ojensi prokuraattori koipensa; oli tehty päivätyö, joka tuli tuottamaan hyvän hedelmän. Se ei mitään merkinnyt, että kuningas oli hullu, olivathan hänen mahtavimmat vihollisensa nyt raivatut pois; tästälähin saisi Yrjö Pietarinpoika, prokuraattori, hallita maata ja valtakuntaa.

Hirveä päivätyö olikin tehty. Svante Sture, hänen molemmat poikansa, Niilo ja Eerik, Abraham Stenbock ja Iivar Iivarinpoika olivat kaikki murhatut.

Sten Lejonhufvud ja Sten Banér pelastuivat, kun ei oltu selvillä, kumpaista tarkoitettiin. Peder Gadd oli liian viisas panemaan omaa päätänsä vaaraan.

Ilkityön jälkeen pidettiin linnanportit yöt-päivät suljettuina. Ei kukaan saanut mennä sisään eikä ulos. Oli välttämätöntä, ettei kaupungissa tiedetty mitä oli tapahtunut, ennenkuin Yrjö Pietarinpoika oli ehtinyt saamaan säätyjen vahvistuksen tuomiolle ja siten toimittamaan lain varjoon jo tehdyt murhatyöt. Mutta sekä aamuin että illoin tuli palvelijoita kantaen peitetyitä hopeakulhoja. Vangituille herroille tuotiin niissä kaikenlaisia herkkuja, joita heidän puolisonsa itse olivat valmistaneet ja lähettäneet liittäen niihin rakkaimmat tervehdyksensä, hartaimmat toivomuksensa; mutta Peder Gadd ja hänen huovinsa pitivät kaikki herkut hyvänään.

Huhu kulkee ovenraoista ja avaimenreijistäkin. Saapui Märta rouvankin korviin muuan semmoinen, niin hirveä, että hän siitä masentui maahan, jähmettyi jääksi; mutta hän toipui taas. Se ei voinut olla mahdollista. Olihan Kaarina Maununtytär käynyt hänen luonansa tuomassa kuninkaalta hänen terveisensä.

Kaarinan luo tahtoi hän mennä kertomaan, mikä kauhea juttu oli pantu liikkeelle. Oliko ehkä aikomus säikähyttää hänet kuoliaaksi? Eihän oikeaa kättänsä voi katkaista, ja Sturet olivat Vaasa-suvun oikea käsi.

Kaarina Maununtytär ei asunut itse linnassa, vaan eräässä läheisessä talossa. Sinne lähti rouvarukka, ei levottomana eikä peloissaan, vaan siinä vahvassa uskossa ja lujassa luottamuksessa, että kaikki epäilykset nyt haihtuvat.

Märta rouvalla ei ollut, niinkuin yleensä oli tavallista, mitään palvelijaa mukanaan. Mustan hunnun hän heitti suojaamaan harmaata päätänsä ja meni pää pystyssä; mutta kaikki, joita hän kohtasi, pysähtyivät ja katselivat häntä. Hän näki kyyneleitä, hän huomasi syvää sääliä vieraissa kasvoissa, ja hänen tahtomattansakin tunkeusi tuskan tunne puistattamaan häntä. Mitä he tahtoivat? Miksi he katselivat juuri häntä? Hän joudutti askeleitaan; vihdoinkin oli hän perillä.

Portti oli suljettu, hän kolkutti; ei kukaan aukaissut. Hän kolkutti useat kerrat, melkeinpä tuskallisesti; joka kerralla tuntui, kuin olisi yksi toive häipynyt pois. Vihdoinkin kuului sipsuttavia askeleita, portti avautui ja siitä pistäytyi pää esiin.

"Minun ei ole lupa aukaista kenellekään", sanoi sieltä tullut nainen, kauhistuksen ilme kasvoillaan.

"Minä tahdon puhua rouva Kaarina Maununtyttären kanssa."

"Armollinen rouva matkusti yöllä pois."

"Mihin?"

"En tiedä."

"Mutta minä tiedän, että hän on kotona, ja minä tahdon, minun täytyy puhua hänen kanssaan", tiuskaisi tarmokas rouva kiihkeästi, tunkeutuen väkisin sisään.

"Älkää, Herran tähden, tehkö minua onnettomaksi. Minä olen yksin koko talossa; kaikki muut ovat poissa."

"Se ei ole totta; Kaarina rouva on lähettänyt sanan minulle. Hän odottaa, ja minä tiedän kyllä tien itsekin."

Hän työnnälsi palvelijatar-rukan tieltään.

"Menkää vaan, ketään ette löydä. Minä näen kyllä, että olette onneton rouva Märta Sture, jonka vuoksi armollinen rouva vuodatti niin katkeria kyyneleitä."

Märta rouva pysähtyi. Hän ei kysellyt. Oli kuin siinä silmänräpäyksessä koko kauhistuttava totuus olisi paljastettu hänelle, sentähden hän ei myöskään kuullut mitä palvelijatar itkien kertoi.

"Koko eilispäivänä emme tienneet mitään, mutta myöhään eilen illalla saapui tohtori. Hän kertoi tapahtumat kaikessa kauheudessaan sekä että kuningas oli juossut pois Flötsundiin päin. Nyt ei yksikään ihminen tiedä missä hän on. Kaarina rouva käski heti satuloida hevoset, ja niin hän lähti kaikkine palvelijoineen jättäen vain minut tänne, jos joitakin tietoja tulisi."

Aivan kuin tietämättä mitä oli tehnyt seisoi Märta rouva melkein liikkumatonna tuijottaen oven yläpuolella olevaan puuveistokseen, joka kuvasi kiemurtelevaa käärmettä. Sitten hän kietoi huntunsa ympärilleen, mutta aukaisi sen taas yhtäkkiä katsellakseen käärmettä.

Silloin työnnettiin portti hiljaa auki ja nuori, kalmankalpea nainen katseli levottomana ympärilleen.

Se oli rouva Anna Bielke. "Rakas äiti", sanoi hän kiiruhtaen sisään.

"Mitä sinä täällä teet?" kuului kylmä ja kova kysymys, ja vanhus kiinnitti katseensa häneen.

"Tulkaa, menkäämme kotiin!"

"Rouva Kaarina Maununtytär ei ole kotona." Hän naurahti itsekseen. "Hän ei laske puheilleen tänään…"

"Tarttukaa käsivarteeni, rakas äiti. Lähtekäämme!"

"Luuletko, että tahdon jäädä tänne. Huu, täällä haisee vereltä!" Ja nopein askelin hän lähti kotiin; tytär saattoi tuskin seurata häntä.

Yrjö Pietarinpoika ymmärsi käyttää aikaansa. Lupauksilla ja uhkauksilla taivutettiin säädyt kirjoittamaan tuomion alle, joka oli kyhätty heidän nimessään ja jossa surmansa saaneet herrat selitettiin kunniattomiksi, valapattoisiksi, uskottomiksi ja kuolemanrangaistuksen ansainneiksi.

Tuomio allekirjoitettiin kirkossa kaksi päivää murhan jälkeen, toukokuun 26 p:nä. Siten laillistutettiin mielenhäiriön ja kostonhimon työt. Valtiosäädyt antoivat niihin vahvistuksensa.

Papisto pani kyllä nytkin heikon vastalauseen, mutta sillä se vain tarkoitti omaa turvallisuuttaan.

Niinkuin ennen olemme maininneet, oli Eerik juossut metsään. Dionysius Beureus, ensimäinen, joka hänet saavutti, oli mielenhäiriössä annetusta käskystä saanut surmansa erään henkivartijan kädestä, mutta nämäkään eivät voineet kauan seurata häntä. Hän harhaili sinne-tänne, ties mihin, pahojen ajatustensa ja omantunnon tuskien vainoomana.

Pieneen matkueeseen, joka oli kaupungista lähtenyt onnetonta etsimään, kuului tohtori Benediktus, Kaarina rouva — kuten häntä nykyään aina nimitettiin — sekä muutamia palvelijoita ja palvelijattaria. Henkivartijat, jotka olivat palanneet Upsalaan, olivat seuranneet kuningas Eerikkiä jonkun matkaa Flötsundin tuolle puolen. Siellä hän oli juossut heidän näkyvistään.

Äänettöminä olivat vaeltajat kiitäneet eteenpäin kirkkaana kesäyönä, Kaarina melkein aina ensimäisenä. Nähtävästi hän kulki kokonaan tuskan pakottamana, ja katsahtaessaan hänen kalmankalpeihin kasvoihinsa sanoi tohtori:

"Meidän pitää poiketa sisään johonkin, te ette kestä kauempaa, lapsi raukka."

"Mitä ovat minun kärsimiseni sen suhteen, mitä Märta rouva ja monet muut saavat kärsiä", vastasi hän kyynelten virtaillessa pitkin kalpeita poskia.

"Eihän teidän kuolemanne olisi miksikään lievitykseksi hänen surussaan."

"Ei, häntä varten ei ole olemassa mitään lievennystä", lisäsi Kaarina melkein lohduttomana epätoivosta. "Kuningas tarvitsee teitä."

"Jos hän tappaa minut, luuletteko, että hän siitä tulisi katumapäälle…?"

"Katumuksesta on hän jo lähtenyt metsiin ja saloille." Ihmetellen, melkein epäillen katsahti Kaarina Benediktukseen kannustaen sitten hevostaan. Uudet ajatukset näyttivät antaneen hänelle uusia voimia.

Tiellä Odensalaan he kohtasivat talonpojan, joka Benediktuksen kysymyksiin vastasi nähneensä huonosti puetun mieshenkilön kuljeksivan ympäri niillä seuduin. Pappilasta hän arveli voivan saada lisätietoja.

Heti he suuntasivat kulkunsa sinne. Siellä oli Kaarina rouva melkein tajutonna nostettava satulasta; tohtori jäi pitämään huolta hänestä, kun palvelijat lähetettiin joka suunnalle kuningasta etsimään.

Tieto kuninkaan katoamisesta herätti suurta pelkoa Yrjö Pietarinpojassa. Hänkin lähti suurella seurueella häntä hakemaan. Vihdoin viimeinkin hänet tavattiin talonpoikaispukuun puettuna synkässä metsässä täydellisessä mielenhäiriössä. Mutta turhia olivat kaikki suosikin yritykset palauttaa häntä järkiinsä; hän potki, hän löi ja kirkui tuontuostakin:

"Minä olen niinkuin Nero murhannut opettajani." Ja sitten hän heittäytyi maahan kiemurrellen kuin kuolontuskissa.

Hänen laihtunut, kurja ulkomuotonsa osoitti, ettei hän ollut moneen päivään saanut mitään ravintoa; mutta mitä tahansa hänelle tarjottiinkin, työnsi hän sen kiivaasti luotaan. Ne mielettömät silmäykset, joita hän loi ympärilleen, osoittivat, että saattoi käydä vaaralliseksi lähestyä häntä.

"Kaarina rouva on ainoa, joka voi jotakin", kuiskasi joku läsnäolijoista.

Kaarina rouvanpa Yrjö Pietarinpoika juuri olisi tahtonut jättää kutsumatta. Mutta — ehkäpä kuningas vieläkin halusi ihmisverta; niin, sammukoon kernaasti Kaarina rouvankin elämä.

Hänen tiedettiin makaavan sairaana Odensalan pappilassa, ja hänelle lähetettiin heti sana. Tämän saapuessa oli hän hyvin heikkona vuoteessa. Mutta kuultuaan asian hän sanoi: "Minä tulen heti."

Tohtori arveli sitä mahdottomaksi, mutta Kaarina nousi ja lähti horjuvin askelin ovea kohden; muutamia hevosia satuloitiin ja sitten lähdettiin matkaan niin nopeasti, kuin ne voivat juosta.

Kuningas makasi edelleenkin maassa heittelehtien sinne-tänne. Töllistellen seisoi väkijoukko, Yrjö Pietarinpoika muiden mukana, joltisenkin matkan päässä hänestä.

Kaarina rouva pysäytti, ja tohtorin täytyi nostaa hänet alas. Yrjö Pietarinpoika riensi paikalle.

Oli arvokkaisuutta siinä silmäyksessä, jolla Kaarina rouva käski hänet luotaan, ja nolona hän lähti pois; mutta kostoa, pikaista kostoa hän vannoi hänelle sydämessään.

Kaarina rouva riensi kuninkaan luo, istuutui maahan hänen viereensä, nosti hiljaa hänen päätänsä ja laski sen polvelleen. "Eerik!" kuiskasi hän lempeästi.

"Kaarina", vastasi tämä nyyhkyttäen.

"Sinä olet hyvin sairas."

"Niin, ihan kuolemaisillani."

"Etkö tahdo nousta?"

"En. Anna minulle kätesi ja salli minun katsoa silmiisi. Miten kalpea sinä olet, Kaarinani."

"Minäkään en ole oikein terve", vastasi hän hyväillen vapaalla kädellään hänen päätänsä.

"Tiedätkö, että pirut pelkäävät sinua. Ne väistyvät pois." Hän kohoutui. "Ei, tuolla ne seisovat yhdessä ryhmässä, ja niiden päämieskin on mukana… mutta varrohan…"

Hän tahtoi nousta heti, mutta Kaarina pidätti häntä ja huusi: "Menkää kaikki, kuningas käskee!"

Selkä kumarassa, mutta harmista halkeamaisillaan lähti prokuraattori seurueineen kuninkaan näkyvistä. Mutta lähistössä hän tahtoi olla; taudinpuuskaus näytti olevan ohi menemässä.

Benediktus oli ainoa, joka oli jäänyt. Hänen pyysi Kaarina rouva hankkimaan vähän ruokaa ja viiniä, ja niin lähti hänkin jättäen heidät kahden.

Silloin Kaarina rouva puhui hänelle heidän Sigridistään; pikku tyttö oli terve ja näytti tulevan suureksi ja voimakkaaksi.

Isän silmät loistivat ilosta. "Minä en ollenkaan tiedä, miltä hän näyttää. Onko hän sinun muotoisesi?"

"Paljon enemmän isänsä muotoinen."

"Se ennustaa onnettomuutta."

"Benediktus on tutkinut tähtiä."

"No, mitä ne sanovat?"

"Vaihtelevat vaiheet odottavat häntä."

"Kuoleeko hän myrkystä?"

"Ei, hän on elävä vapaana."

Silloin tuli Benediktus tuoden ruokaa ja viiniä, ja vaivatta sai Kaarina onnettoman syömään ja juomaan. Sitten hän lempeällä väkivallalla veti kuninkaan pään polvilleen, ja Eerikin puhuessa, miten paljon hän rakasti Kaarinaa, vaipuivat hänen silmäluomensa yhteen, ja pian hän nukkui rauhalliseen, virkistävään uneen.

Herätessään muutaman tunnin kuluttua hän katseli ihmetellen ympärilleen. Hän oli unohtanut mitä oli tapahtunut ja näytti muistuttelevan asiain kulkua.

Mutta kaikki oli hävinnyt, jäljellä oli vain kumman kauheita utukuvia, jotka häämöttivät ja taas katosivat.

Kaarina puhui hänelle lempeitä lohdutuksen sanoja.

Vihdoin hän sai kuninkaan nousemaan maasta. Nojautuen Kaarinan käsivarteen lähti hän hiljalleen astelemaan pappilaan. Sinne oli jo tuotu Upsalasta vaatteita, ja vastustelematta hän pukeutui niihin, silmät koko ajan Kaarinaan luotuina.

Nähtävästi tämä oli hänen ajatustensa esineenä. Kaarina oli se voima, jonka vaikutuksesta hän kaikki teki. Hän söi ja nukkui sentähden, että Kaarina niin tahtoi.

Vasta kolmantena päivänä, kun Kaarina tohtorin neuvosta sanoi hänelle, että heidän täytyi palata Upsalaan, näyttäytyi hän vastustushaluiseksi; mutta kun Kaarina sanoi ikävöivänsä lastaan, virkkoi kuningas:

"Vie minut hänen luokseen."

Mutta ennen lähtöä hän kutsui Benediktuksen erikseen ja sanoi hänelle:

"Oletko sinä pappi, kuulehan?"

"En, armollinen herra."

"Mutta olethan oppinut mies?"

"Sellaisena minua pidetään."

"Voitko toimittaa vihkimisen?"

"Siihen en ole oikeutettu."

"Mutta jos minä tahdon?"

"Kirkko ei tunnusta sitä."

"Siitä ei vaaraa, minä puhun Laurentius Pietarinpojalle, ja sinä vihit heti minut ja Kaarinan."

Mitäpä tuossa vastaväitteet auttoivat.

Kaarina kutsuttiin sisään, ja kuningas ilmoitti hänelle tahtonsa.

Viehkeä ruso levisi hänen kalpeille kasvoilleen. "Sopiiko se?" sanoi hän.

"Minä pelkään, ettei se saa lain voimaa", rohkeni tohtori vielä toistaa.

"Luuletko, etten aio sitä laillistuttaa? Mutta minä tahdon, että Kaarinaa on nyt jo kunnioitettava puolisonani."

Kaikki lähitienoilla olevat palvelijat kutsuttiin saapuville, ja heidän läsnäollessaan tohtori luki vihkimäkaavan Eerikin ja Kaarinan avioliittoa varten.

"Nyt he eivät enää saa vaatia, että minä menisin naimisiin jonkun toisen kanssa", virkkoi sulhanen tyytyväisenä hykerrellen käsiään. "Mutta kuulehan", lisäsi hän, "olihan täällä pappikin; miksemme kutsuneet häntä?"

"Sehän on samantekevä, kun se joka tapauksessa on uudistettava", vastasi Benediktus.

"Luuletko, että hän oli peloissaan?"

"Mahdollista kyllä; hänellä on suuri perhe."

Samana päivänä he palasivat Upsalaan.

Mutta mitä lähemmäksi he tulivat, sitä levottomammaksi kuningas kävi. Hän puhkesi kiivaisiin itsesoimauksiin ja arveli koko kaupungin olevan kapinassa.

Nyt oli Kaarinakin voimaton; kuningas ei enää tahtonut kuulla häntä, itki vain ja valitti.

Hänen saapuessaan linnaan otti arkkipiispa hänet vastaan sanoen: "Herra kuningas!"

"Ei, ei!" huudahti hän, "en minä ole kuningas! Se on Niilo Sture, joka on valtionhoitaja." Hänet vietiin omiin huoneisiinsa.

Tukholmaan saapui kummallisia huhuja, ja leskikuningatar matkusti heti Upsalaan; mutta Eerik ei tahtonut nähdä häntä eikä puhua hänen kanssaan.

Sekasorto oli mahdollisimman suuri. Muutamat matkustivat valtiopäiville, toiset pois; mitään hallitusta ei ollut, eikä kukaan tiennyt kenen puoleen kääntyä.

Kuningas sanoi tahtovansa lähteä Svartsjöhön. Mutta ei hän siellä monta päivää viihtynyt; jo kesäkuun 3:ntena hän palasi Tukholmaan.

Tegel kertoo, että hän matkalla heitteli rahaa jokaiselle, jonka kohtasi, ja Tukholman läpi kulkiessaan hän piti silmänsä ja kätensä taivaaseen kohotettuina.

Senjälkeen näyttää hän tunteneen sisällistä, ankaraa sovituksen tarvetta; hän jakeli suuria rahasummia. Märta rouvalle lähetettiin 1,000 hopeamarkkaa, Sten Lejonhufvudille 1,000 guldenia, samoin sukulaisuussuhteiden mukaan Pietari Brahelle, Sten Eerikinpojalle ja Beureuksen vaimolle. Omakätisesti hän kirjoitti Sten Eerikinpojalle ja Sten Banérille velvoittaen heidät kääntämään kaikki parhaaksi jälleen.

Samoin hän kirjoitti leskikuningattarelle pyytäen häntä tekemään voitavansa hankkiakseen poikapuolelleen Svante kreivin lesken anteeksiannon.

Kaikki vainajien omaiset kutsuttiin Tukholmaan, ja ne, jotka tulivat, otettiin vastaan kunnianosoituksilla. Kuningas näytti olevan hyvin murtunut.

Leskikuningatar ja Sten Eerikinpoika palasivat meritse Tukholmaan, Hogenskild Bielke ja Sten Banér maitse.

Tehdäkseen viimeksimainittujen kaupunkiin-saapumisen niin juhlalliseksi kuin suinkin lähetti Eerik joukon ratsumiehiä heitä vastaan Sollentunan kirkolle asti. Mutta herrat pyysivät päästä siitä kunniasta.

Leskikuningattaren vastaanottamiseksi ei säästetty komeutta, ja kun hän seurueineen tuli linnansaliin, lankesi Eerik polvilleen, tunnusti väärin tehneensä ja pyysi anteeksi. Mutta ennen kaikkea hän rukoili, että kuningatar ja kaikki läsnäolijat tahtoisivat lepyttää Märta rouvan. Hänen tuli saada kaikki, mitä hänelle suinkin voitiin antaa valtakunnan siitä huomattavaa vauriota kärsimättä.

Katariina tuli liikutetuksi hänen tuskastaan ja lupasi kohta palata Upsalaan, missä Märta rouva vielä oleskeli. Ja hän lähtikin heti Sten Eerikinpojan ja Hogenskild Bielken seuraamana.

Tapahtuipa se sitten kuninkaan nöyrän kirjeen tai kuningattaren rukousten ja kyynelten tähden, mutta Märta rouva tuli liikutetuksi ja lupasi antaa anteeksi sillä ehdolla, että surmatut kautta koko valtakunnan julistettaisiin viattomiksi ja ilkeät neuvonantajat saisivat rangaistuksen.

Kuningas hyväksyi ilolla nämä ehdot, ja airut kuulutti, että murhatut herrat olivat viattomia, kunniallisia ja uskollisia miehiä, sekä kielsi ketään heistä toisin puhumasta.

Senjälkeen seurasi hautaus Upsalan tuomiokirkossa heinäkuun 14 p:nä.

Rauta-arkussa haudalla säilytettiin ne vaatteet, mitkä herroilla oli ollut yllään, kun heidät murhattiin.

Niilo Sturella oli takki, jossa oli lyhyt nahkahelmus, ja hänen hatussaan on vielä jäljellä pieni silkkihansikas, jota hän kantoi hattuunsa kiinnitettynä.

Kuningas tahtoi taas lähteä Svartsjöhön. Hallitustoimia hän ei voinut hoitaa, ja Pietari Brahe sekä Sten Lejonhufvud saivat ne huolekseen, ilman valtakirjaa kyllä, mutta samalla ilman vastustusta.

Heidän aikomuksensa oli ennen kaikkea toimittaa Yrjö Pietarinpojalle hyvin ansaittu rangaistus.

16.

VIIMEINEN YRITYS.

Prokuraattori oli suurella kavaluudella punonut sen juonen, jonka piti saattaa herrat turmioon. Mutta hänen aikomuksensa oli tulla heidän jälkeläisekseen mahtavuudessa ja suurien tilusten perilliseksi. Menisiköhän nyt kaikki hänen käsistään? Pois se!

Mikä oli syynä hänen onnettomuuteensa? Noitakeinot! Suin-päin hän kiiruhti Odensalasta Tukholmaan.

Kotiin saavuttuaan hän kutsui vaimonsa salakamariin.

Lyhytaikainen on tavallisesti sellaisten naisten kauneus, joilla on terävät kasvojenjuonteet. Niin oli Anna rouvankin laita, ja hän käytti kaikkia keinoja saadakseen takaisin mitä oli kadottanut.

Hän juonitteli usein omissa asioissaankin, mutta hänellä ei ollut mitään miehensä metkujen avustamista vastaan. Hän oli luultavasti valmistautunut aiottua keskustelua varten, sillä hän oli tavattoman huolellisesti puettu. Musta samettiröijy asettui tiukkaan hänen muhkean vyötärönsä ympäri, kaulassa oli pieni pitsikaulus sekä olkapäillä ja kyynäspäissä pienet rynkyt tummanpunaisesta silkistä.

Hihat olivat tavattoman väljät ja jättivät näkösälle parin vieläkin kauniita käsivarsia. Hiuksissaan oli hänellä punakeltainen, hopealla reunustettu päähine.

Hänen tullessaan kamariin istui Yrjö kädet silmillä. Mutta kun hän otti ne pois ja näki tuon komean naisen, sanoi hän hämmästyneenä: "Mihin nyt aiot?"

"Ilma on kaunis, ja minulla on paljon tuttuja." Vanha kyynikko silmäili häntä. "Jää kotiin", sanoi hän. Tämä nauroi. "Oletko ehkä mustasukkainen? Nyt se on jo myöhäistä. Sanokaa, mitä minusta tahdotte, sitten menen."

Yrjö hymyili halveksivasti. "Täällä on liian ahdasta", sanoi hän.

"Saattehan niin monta huonetta kuin tahdotte. Olenko minä teidän tiellänne?" kysyi Anna kiivaasti.

"Sinä käsität minut väärin, Anna. Istuhan, puhutaan kuin kumppanit ainakin."

"Minä seison mieluummin."

"Minä tarkoitan, että joku on tielläni."

"Kuka?"

"Jalkavaimo."

"Jätinhän minä hänet kerran sinun käsiisi."

"Niin, mutta tuo kirottu tohtori."

"Turhia, oma mielitekosihan se oli."

"Tahtoisin nähdä hänet kuolleena!"

"No syytä häntä!"

"Mistä?"

"Noituudesta."

"Noituudestako?"

"Luuletko, että hän luonnollisin keinoin on lumonnut kuninkaan?"

"Hän viekoitteli hänet vihillekin; mutta se ei merkitse mitään."

"Noituutta sekin."

"Mitenkä voin sen todistaa?"

"Varrohan!" Hetkisen kuluttua Anna jatkoi: "Tuolla riutuvalla rakastajalla Maksimilianilla oli kullattu hopeapikari, joka oli täynnä salaperäisiä merkkejä ja jossa loitsujen ympäröimänä oli kirjaimet K. M."

"Eihän hän toki ottanut sitä mukaansa?"

"Hän jätti sen minun talteeni."

"Näytäppäs sitä."

Anna otti sen hameensa taskusta ja ojensi Yrjölle. "Mistä tämän tiesit?" kysyi Yrjö hämmästyen. "Minä tiedän enemmän kuin tuuletkaan." Mutta Yrjön ajatukset olivat nyt kokonaan tuossa ihmeellisessä pikarissa. Siinä oli luurankoja, jotka kantoivat palavia sydämiä, ja muita salaperäisiä merkkejä, mutta kaikkialle muodostuivat kirjaimet K. M. Miten tahansa käänsikin pikarin, näki ne aina.

"Verraton aarre", huudahti Yrjö Pietarinpoika; "tahtoisin maksaa siitä puolet kaikesta omaisuudestani."

"Pidä sanasi", vastasi Anna. "Mitä pyydät?"

"Vastedes ehkä jotakin, tällä kertaa en mitään."

"Niinkuin tahdot. Nyt täytyy saada pikari hänen kätköihinsä."

"Jotta se jäisi sinne ja unohtuisi. Ei kelpaa."

"Tahdotko sinä ehkä…?" Yrjö antoi hänelle pikarin takaisin.

"Minä voin jollakin verukkeella saada asiaa linnaan. Jos voisin päästä lastenkamariin…"

"Kyllä siitä otetaan selvä, että sinä olet sen jättänyt."

"Sen voin estää."

Hän otti pikarin ja meni. Tumma kaapu verhosi hänen korean pukunsa, ja reippain askelin hän lähti linnaan.

Se oli melkein aina suljettu ja täytyi sanoa jotakin asiakseen päästäkseen sisään. Anna kysyi Dorotea kääpiötä, erästä puolalaista, joka oli tullut Juhana herttuan puolison kanssa Ruotsiin ja sitten siirtynyt leskikuningattaren palvelukseen.

Portti avattiin, ja rohkea naisemme, joka hyvin tunsi tiet, kiiruhti heti Kaarinan huoneen kautta lapsen huoneeseen. Siellä oli pieni sänky, sellaisena kuin sitä viimeksi oli käytetty. Siihen hän laski pikarin, heitti peitteen sen päälle ja oli juuri pois menemäisillään, kun kuuli askeleita.

Hän pysähtyi neuvottomana tietämättä mitä tehdä.

Askelet lähenivät, hän syöksähti tyhjään kaappiin ja veti oven kiinni jäljessään.

Kuningas oli äskettäin saapunut kaupunkiin; sitä Anna ei tiennyt.

Nyt hän läheni väsynein askelin.

Sitten hän katseli ympärilleen tylsin silmäyksin.

Niin asettui hän vuoteen laidalle nojaten kättään vuoteeseen. Äkkiä hän veti sen pois, tempasi peitteen ylös ja huomasi pikarin. Melkein kirkaisten hän tarttui siihen ja rupesi kiihkeästi kääntelemään ja tarkastelemaan sitä.

Mitenkä päästä piilosta pois?

Uskaltaisikohan yrittää?

Hiljaa Anna aukaisi oven. Kuningas ei kuullut eikä nähnyt… Anna hiipi käytävään… Jo oli hän ulkona… onni suosi häntä edelleenkin; vasta kun hän oli tullut ulos linnanportista, kohtasi hän kuninkaan kääpiön Herkuleen. Tämä irvisti hänet nähdessään? ja katsoi sitten pitkään hänen jälkeensä.

Mitäpä siitä, olihan hän sanonut käyneensä tapaamassa Dorotea kääpiötä.

Aivan tavalliselta ei hänestä kuitenkaan tuntunut, ennenkuin hän oli ehtinyt jonkun matkan kadulle. Silloin hän pysähtyi muutamaksi silmänräpäykseksi ja näytti miettivän; sitten hän nyökäytti päätänsä ikäänkuin hyväksyen omat aatoksensa ja lähti suoraan Brunkebergille päin.

Kaikkialla tämän korkean vuoren rinteillä oli puuhökkeleitä ja mökkejä. Erään edustalla oli pienessä kivirauniossa kaksi kukkaruukkua, kukkiva palssami kummassakin.

Sinne ohjasi Pietarinpojan vaimo kulkunsa.

Hatara ovi ei ollut lukossa; ensi sysäyksestä se aukesi, ja vierailijamme astui sisään jotenkin suureen, pimeään ja likaiseen huoneeseen. Ikkuna oli tukittu, ja valoa tuli ainoastaan katossa olevasta luukusta. Seinillä riippui vanhoja kultanahka- ja pergamenttipalasia pitkine kirjoituksineen. Kalustoon kuului mustalla nahalla päällystetty rahi, kaksi tuolia ja pöytä, jolla lepäsi tavattoman suuri kolmivärinen kissa, joka naukui, kun joku vieras tuli sisään.

Anna heitti pois kaapunsa, oikoi hihojensa rynkkyjä ja suoristihe. Kaikesta päättäen hän tahtoi, että häntä pidettäisiin ylhäisenä naisena, joka oli alentunut kysymään neuvoa mainiolta ennustajattarelta Anastasialta, jonka jäljessä koko Tukholma juoksi.

Samassa silmänräpäyksessä seisoi hänen edessään pieni, ainakin kahdeksankymmenenvuotias nainen. Oliko hän tullut maan alta vai jostakin lymyreiästäkö, kukapa sen tiesi; silmät tutkivasti vieraaseen luotuina hän meni pöydän ääreen, silitteli kissaa, joka kehräten tuli hänen luokseen, ja sanoi hyvin suomenvoittoisesti:

"Mitä haluatte tietää?"

"Kohtaloni."

"Näyttäkää kätenne."

Se oli suuri, karkea ja veltto; vanhus katseli hetkisen sitä, sitten hänen koristeltua pukuaan, ja hänen suunsa vetäytyi puoleksi halveksivaan hymyyn.

Anna huomasi, ettei ollut voinut salata säätyänsä; mutta mitäpä siitä, hän tahtoi tietää vaiheensa.

Anastasia herkesi silittämästä kissaa.

"Pankaa kätenne kissan selkään", sanoi hän melkein käskevästi.

Anna teki niin, mutta tunsi samassa niin vahvan täräyksen kädessään ja käsivarressaan, että tempasi säikähtyneenä kätensä takaisin.

Kissa sähisi hänelle. "Luulenpa, että se on piru itse", sanoi hän.

"Ei se sitten teitä olisi luotaan lykännyt."

"Minä tahdon, että ennustatte minulle."

"Se maksaa kymmenen guldenia."

"Kas tässä." Anna luki paikalla rahat eukon käteen.

"Istukaa tuohon." Hän näytti pöydän vieressä olevaa tuolia. Samassa kuin Anna istui, tuli huone pilkkoisen pimeäksi. "Luukku putosi kiinni", sanoi hän.

Vastausta hän ei saanut, mutta hän näki kissan silmät, jotka hehkuen kuin kaksi palavaa hiiltä tarkastivat häntä. Näytti siltä, kuin sen selässä ja päässä olisi joka karvan nenässä ollut tulikipinä, ja tuossa kammottavassa valossa hän näki vanhan Anastasian käsillään ja käsivarsillaan tekevän liikkeitä ilmassa.

Silloin välähti salama läpi huoneen. "Te olette syntynyt Suomessa", kuului ääni. "En tahdo tietää mitään menneistä, vaan ainoastaan tulevaisista."

"Isänne ja äitinne ovat mustalaissukua."

"Mitäpä siitä; olen naimisissa korkean herran kanssa."

"Hän kohoaa vielä korkeammalle."

"Ehkäpä kuninkaan lähimmäksi mieheksi?"

"Ylemmäs, ylemmäs."

"Saanko minä seurata häntä?"

"Ette."

"Kun olen tehnyt työn, tahdon myös osani kunniasta."

"Osattomaksi ette jää; mitä kylvää, sitä niittääkin, miten vuoteensa valmistaa, siten nukkuukin."

Sitten oli kaikki niin hiljaa, että olisi kuullut kärpäsen surinan; kuumuus oli melkein tukehuttava, ja näytti siltä, kuin noita-akka olisi kasvanut. Hän seisoi melkein Pietarinpojan vaimon yläpuolella ja katseli häntä silmiin; ja sitten kuului ääni:

"Mitä olet sinä tehnyt?"

Pitäisikö hänen tunnustaa, ilmaista itsensä? Eihän hän toki ollut hupsu. Mutta tuska lisääntyi, jotakin piti toki vastata. "Kultapikari", kuiskasi hän. "Missä se on?"

"Sängyssä… kuningas… älkää kysykö minulta." Hän kiemurteli ankarissa tuskissa. "Nimesi?"

"Sitä en tahdo sanoa."

"Anna, prokuraattori Pietarinpojan vaimo."

"Joka, kuten itse sanoitte, on kohoava korkeammalle kuin kuningas", virkkoi Anna tyytyväisenä.

"Niin… hirsipuuhun."

Annalta pääsi huudahdus, ja hän vaipui tainnoksiin.

Kun hän taas toipui, valeli ilta-aurinko säteitään kattoaukosta sisään. Huone näytti kurjalta ja ikävältä, kissa makasi tapansa mukaan pöydällä.

Mitä oli tapahtunut? Hän muisti tuskin mitään. Toki sentään sen, että hänen miehensä, prokuraattori, kohoaa korkealle, mutta — mitä sitten — mitä sitten?

Hän nousi. Hänen ruumiinsa tuntui kummalliselta, aivan kuin puutuneelta. Nyt hänen pitäisi heti mennä kotiin. Yrjö ehkä oli jo saanut tietoja linnasta. Ajatteleppa mikä hämmennys siellä oli syntynyt!

Jos Kaarina joutuisi kuninkaan vihan liekkien uhriksi, mikäpä olisi luonnollisempaa kuin Yrjön takaisinkutsuminen.

Linnassa oli hämmennys todellakin suuri.

Pikariin piirrettyjen salaperäisten kuvioiden näkeminen oli enemmän kuin tarpeeksi hämmentämään Eerikin jo ennestäänkin heikot aivot. Monta kertaa hän oli kuullut viittauksia, että Kaarina Maununtytär oli noitavehkeillä sitonut hänet itseensä. Ennen olivat ihanat naiset olleet hänelle ainoastaan hetken leikkikaluja, ja nyt hän oli hyljännyt kaikki muut hänen tähtensä. Niin, niin, ehkäpä olikin juuri niin… Kaarina oli käyttänyt noitatemppuja, pikari oli todistuksena siitä… mutta siinä tapauksessa täytyi hänen kuolla, kuolla, kuolla!

Tällä kertaa hän ei anna viedä itseänsä harhaan. Tuomioistuin saa ratkaista asian, hän tahtoo olla vain kuuntelijana. Mutta jos he tuomitsevat hänet kauheaan kuolemaan, hänen oman suloisen Kaarinansa, jota hän niin hellästi rakasti! Kun Kaarina hyväili hänen poskeansa tai nojasi pienen päänsä hänen rinnoilleen, väistyivät kaikki pahat vaikuttimet hänestä, ja hänen väsyneeseen sieluunsa virtaili rauhaa ja lepoa.

Mutta kuinka monta kertaa hänen mielipiteensä olivatkaan muuttuneet, ja kuinka monesti hän olikaan muutellut päätöksiään sentähden, että Kaarina oli sitä häneltä rukoillut! Mitäpä tämä ymmärsi valtion asioista? Jos hän oli ottanut Kaarinan mielipiteet ohjeikseen, niin täytyi siinä olla noituutta, ja silloin oli Kaarina ansainnut kuoleman.

Näissä hänen ajatuksissaan tuli tohtori Olavinpoika häntä häiritsemään. Tämä oli seurannut kuningasta Svartsjöstä; Kaarina ja lapsi aikoivat tulla seuraavana päivänä.

Nähdessään hänet tuijotti kuningas häneen hurjasti. "Katso, katso", huusi hän ja ojensi hänelle pikarin.

Tohtori silmäili sitä tarkasti. "Taiteellista työtä", sanoi hän vältellen.

"Ettekö ymmärrä, että Kaarina on salaisella vilpillä saattanut ymmärrykseni harhaan ja sitonut minut itseensä", valitteli onneton. "En tahdo koskaan enää nähdä häntä."

"Henkeni panen pantiksi, että Kaarina rouva on viaton", vastasi tohtori. "Tässä on jotakin petosta."

"Pikari oli lapsen sängyssä; se oli unohtunut sinne, mutta minä löysin sen, minä…"

"Tässä täytyy panna toimeen tutkimus."

"Tuomioistuimen edessä; tässä on noudatettava ankaraa oikeutta."

"Ettekö tahdo ensin puhua Kaarinan kanssa?"

"En, hän vain käyttäisi noitatemppujaan, ja semmoisia vastaan minä olen voimaton", vaikeroi kuningas.

Tohtori sai kuitenkin hänet taivutetuksi siihen, että hän koettaisi levähtää voidakseen seuraavana päivänä tyynemmin harkita mitä hänen tulisi tehdä.

Kuningas nyökkäsi suostuvasti ja antoi viedä itsensä omiin huoneisiinsa.

Siellä oli Herkules heitä vastassa. Tämä, joka oli kuninkaan yhä pahenevan sairauden aikana ollut melkein ajettu pois hänen näkyvistään, oli nyt taas päässyt armoihin. Kun oleskeltiin Svartsjössä, oli hän hullunkurisilla tempuillaan saanut kuninkaan nauramaan, ja nyt hän oli seurannut häntä kaupunkiin.

Nähdessään herransa synkän alakuloisuuden hän ymmärsi heittää hulluttelunsa sikseen, mutta hän antoi tohtorille merkin, että hänellä oli tälle jotakin tärkeätä sanottavana.

Niin pian kuin Eerik oli nukkunut ja jätetty uskollisen palvelijan hoitoon, menivät molemmat lintuhuoneeseen saadakseen olla rauhassa.

Herkules ei kertonut ainoastaan, että oli kohdannut Annan, Pietarinpojan vaimon, vaan myöskin, että oli hiipinyt tämän jäljessä noita-akan luo, ja lisäsi omasta puolestaan: "Joku ilkityö on tässä tekeillä."

Tohtorin ensimäisenä ajatuksena oli pikari. Hän oli saanut tehtäväkseen piilottaa sen ja samalla kuin hän näytti sitä kääpiölle, kysyi hän, oliko hän nähnyt lapsen leikkivän sillä.

"Eihän se silloin olisi ihka uusi", vastasi Herkules; "mutta kuulehan…" Kun hän ravisti sitä, kuului sieltä heikkoa rapinaa.

"Mitä se on?"

"Sinne on jotakin piilotettu."

Kääpiön pienet sormet hypistelivät innokkaasti salaperäistä pikaria. Vihdoin liikahti pieni, tuskin näkyvä lukkolaitos, ja silloin havaittiin, että siinä oli kaksi hyvin ohutta pohjaa ja niiden välissä paperi, johon jotenkin kömpelöllä käsialalla oli kirjoitettu:

"Pietarinpojan vaimo Anna on luvannut jättää tämän Kaarina Maununtyttärelle muistoksi hänen kuolemaan asti uskolliselta Maksimilianiltaan, vänrikiltä."

"Ei ole epäilystäkään siitä, että hän on salaa kuljettanut sen tänne", huudahti tohtori.

"Ehkäpä hän sitten meni Anastasian luo ripittämään itseään", lisäsi Herkules nauraen.

"Sen saamme pian tietää. Seuraa minua sinne!"

Vanhuksen säikähdys ei ollut suinkaan vähäinen, kun hänet herätettiin keskellä yötä ja kutsuttiin kuulusteltavaksi. Mahtavasta ennustajattaresta oli jäljellä vain vanha, pelkuri eukko, joka vähäisestä palkkiosta otti kaikessa totellakseen tohtoria lähteäkseen sitten kaupungista.

Senjälkeen tohtori kirjoitti kirjeen Kaarinalle, ja Herkules sai heti nousta hevosen selkään kiitääkseen, minkä kavioista lähti, Svartsjöhön. Kirje oli jätettävä Kaarina rouvan omiin käsiin, heti kun hän vain tapaisi hänet.

Seuraavana aamuna oli kuningas entistään alakuloisempi, mutta hän oli lujasti päättänyt antaa asian oikeuden tutkittavaksi. Pietari Brahen ja Sten Lejonhufvudin tuli aamupäivällä saapua linnaan tutkintoa pitämään.

Tohtori ei pyytänyt ainoastaan saada esiintyä Kaarinan asiamiehenä, vaan myöskin tehdä syytöksiä muutamia henkilöitä vastaan, joita hän epäili.

Eerik tuli hyvin iloiseksi siitä, ettei Kaarinan itse tarvinnut esiintyä oikeuden edessä; mutta hän tahtoi, että tämä näkymättömänä olisi siinä läsnä, ja ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen rikollisuutensa tulisi täysin todistetuksi, olisi hän velvollinen tulemaan esiin.

Valtakunnanneuvokset saivat edeltäkäsin tiedon kaikesta, mitä tuli tapahtumaan, ja he ryhtyivät toimenpiteisiin, jotka sopivat heidän omiin tuumiinsa.

Kaupunkiin tullessaan ei Kaarina saanut tavata kuningasta. Hän oli sulkeutuneena salakamariinsa eikä tahtonut poistua sieltä ennen istunnon alkamista.

Kalpeana ja hermostuneena hän istui paikalleen tuomarien taakse, mutta hänen katseensa harhailivat vähänväliä toiselle puolen, missä parin tiheän esiripun takana istui… kuka, sen hän kyllä tiesi.

Kovanonnen pikari oli pöydällä.

Ensin kutsuttiin sisään Kaarinan palvelijat. Heille annettiin pikari katseltavaksi ja tarkasteltavaksi, ja yhdestä suusta he vakuuttivat, etteivät olleet koskaan ennen nähneet sitä, ja että se siis ei koskaan ollut lapsen käsissä ollut.

"Miten se oli sitten tullut sinne?"

Siihen kysymykseen ei kukaan voinut vastata. Tohtorin kutsumana astui silloin esiin Herkules kertoen, miten oli kohdannut Pietarinpojan vaimon, ja väittäen rohkeasti, että hän oli syyllinen.

Tohtori kysyi, tahtoivatko tuomarit häntä kutsuttavaksi paikalle, ja kun he vastasivat myöntävästi, toi kaksi henkivartijaa Anna rouvan hänen vastustelustaan huolimatta.

Yhtä huolellisesti kuin hän eilen oli puettuna, yhtä huolettomasti oli hän pukeutunut tänään. Arvoisa pariskunta oli saanut lähteä vartijain mukana ehtimättä edes pukujaan järjestää; toiselle kuoppaa kaivaessaan he lankesivat itse siihen.

Rohkeasti kysyi Anna, miksi hänet oli vangittu. Mistä häntä syytettiin?

Pietari Brahe kysyi, mitä asiaa hänellä oli linnaan eilen. Hän oli etsinyt Dorotea kääpiötä. "Mitä hänellä oli sitten Kaarina rouvan huoneessa tekemistä?"

Joku oli nähnyt hänet siellä.

Tunsiko hän tuota pikaria?

Ei, hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä.

Mihin hän meni linnasta?

Kotiin, jos oikein muisti.

"Ajatelkaa tarkoin!"

Tällä välin oli vanha, kantapäihin asti ulottuvaan mustaan pukuun puettu eukko tullut huoneeseen. Hänellä oli sauva kädessä ja kolmivärinen kissa kainalossa.

"On mahdollista, että ensin poikkesin johonkin."

"Puhukaa totta!" kuului ääni takaapäin, ja sauva koski hänen hartioihinsa.

Anna vavahti ja kääntyi nopeasti. "Senkötähden varastitte minun kymmenen guldeniani?" kirkui hän vimmoissaan. "Ja nyt lausutte väärän syytöksen minua vastaan."

"Varokaa, älkää tulko lähelle!" sanoi vanhus ojentaen sähisevän kissansa häntä kohden.

"Lemmon kujeita!" kirkui taas Anna. "Minä en tunnusta mitään."

Silloin tohtori astui esiin ja aukaisi pikarin pohjan ottaen esiin paperin, jonka antoi tuomareille.

Nämä lukivat: "Pietarinpojan vaimo Anna on luvannut jättää tämän Kaarina Maunun tyttärelle muistoksi hänen kuolemaan asti uskolliselta Maksimilianiltaan, vänrikiltä."

Kuningas hypähti tuoliltaan ja tempasi paperin käteensä; hänkin tahtoi lukea sen.

Suu puoleksi auki, pelon ja kauhun valtaamana Anna tuijotti eteensä. "Kavalia lemmon juonia", jupisi hän.

"Pyövelin käsiin!" huusivat tuomarit.

"Roviolle!" ärjyi kuningas.

Silloin avautuivat verhot ja Kaarina kiiruhti esiin reippaasti ja päättävästi, eikä kainosti ja arastelevasti niinkuin tavallisesti.

"Säästä hänen henkensä", rukoili hän kädet ristissä. "Kun kiitän Jumalaa siitä, että olen päässyt vapaaksi väärästä syytöksestä, älä salli sen ajatuksen katkeroittaa iloani, että toinen kärsii kuolemanrangaistuksen minun tähteni."

Vieno puna oli levinnyt hänen kalpeille kasvoilleen; hän oli niin ihmeen kaunis siinä nöyränä rukoillessaan, että tuomarien päät painuivat alas ja he kääntyivät kuninkaaseen, joka ei voinut saada silmiään hänestä.

"Sinun tenhovoimasi, Kaarina, on Jumalasta", sanoi hän peittäen kasvonsa käsillään.

Sillä välin tohtori Olavinpoika kuiskasi Anastasialle:

"Alus on valmis lähtemään, suoriukaa heti täältä älkääkä koskaan palatko. Henkenne on kysymyksessä."

Vanhus tarttui kiihkeästi rahakukkaroon, jonka tohtori antoi hänelle, ja riensi reippain askelin pois; mökkirähjä oli sittemmin tyhjänä.

Anna heittäytyi Kaarinan jalkoihin ja tahtoi suudella hänen kättään, mutta kuningas tiuskaisi:

"Pois, sinä et ansaitse edes saada suudella hänen hameensa lievettä!"

Kaarina kiiruhti omiin huoneisiinsa, ja Sten Lejonhufvud käski vahdin viedä Annan vankeuteen.

Kuningas nousi lähteäkseen pois, mutta eräs läsnäolevista herroista pyysi, että hänen majesteettinsa jäisi kuulemaan Yrjö Pietarinpoikaa vastaan kyhättyä syytöskirjoitusta.

Hän istui heti, mutta oli huomattavasti hämmästyksissään.

Se oli kauhea syytös. Noin satakaksikymmentä henkilöä, joiden kaikkien nimet mainittiin, oli hän toimittanut päiviltä joko ilman tutkintoa ja tuomiota tai myöskin vastoin niitä. Useat heistä olivat saaneet salaa surmansa vankilassa, toiset olivat yön pimeydessä hukutetut, ja Yrjö Pietarinpoika sekä hänen kätyrinsä, joita oli hyvin monta, olivat ottaneet haltuunsa heidän jälkeenjättämänsä omaisuuden.

Syytös teki painostavan vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin, ja yksimielisesti tuomittiin prokuraattori ja hänen yhtä juonikas vaimonsa henkensä, kunniansa ja omaisuutensa menettäneiksi. Tuomio esitettiin kuninkaalle hänen allekirjoitettavakseen, mutta hän oli niin mielenliikutuksen vallassa, hänen kätensä vapisi niin kovasti, että hänen oli mahdoton sitä tehdä.

Tuomion toimeenpaneminen jätettiinkin siis siksi, kunnes kuningas oli toipunut niin paljon, että voisi vahvistaa sen.

Rikolliset aviopuolisot oli kuitenkin pidettävä vankilassa ankaran valvonnan alaisina.

Tämän jälkeen seuraavaa aikakautta Eerik itse nimitti heikkoutensa ajaksi. Sturein surma ja se seikka, että hän oli voinut epäillä rakastettua Kaarinaansa, olivat saattaneet hänet epätoivoon, joka kiusasi ja vaivasi häntä yhtämittaa. Hän ajatteli itsekseen: nukkuukohan kosto, koska se ei kohtaa minua; ovatkohan rangaistuksen okaat menettäneet kärkensä, koska ne eivät ole jo aikoja sitten musertaneet minua?

Näin ahdistelivat häntä yhtaikaa sekä omantunnon tuskat että synkkä epäluulo. Hallitustoimiin hän ei tahtonut ryhtyä, herrat saivat toimia, siten lankesi heille myöskin edesvastuu; hän oli kyllä koetellut miten raskasta se oli.

Elokuun alussa hän muutti taas Svartsjöhön. Siellä oli Kaarina hänen ainoa lohdutuksensa, niinkuin aina muuallakin, mutta hän saattoi epäillä häntäkin ja rukoili usein, ettei Kaarina koskaan hylkäisi häntä kenenkään muun tähden.

Kuninkaan henkilääkäri, Vilhelm Lemnius, poistui harvoin hänen luotaan; eikä tuo onneton ruhtinas oikeastaan tahtonutkaan pitää läheisyydessään muita kuin hänet ja Kaarinan.

Oli kummallista, että hän tähän aikaan osoitti suurempaa halua ottamaan osaa hallitustoimiin. Eerik oli aina ollut ahkera kirjoittelija, mutta nyt hän tuli vieläkin ahkerammaksi, eikä siinä havaittu mitään mielenhäiriön oireita; hänen kirjeissään ei ollut terävyyttä enempää eikä vähempää kuin ennenkään. Omissa asioissaan hän kuitenkin enimmäkseen puuhaili ja niitä hän nyt katsoi tarpeelliseksi järjestellä kirjallisesti.

Aluksi hän tahtoi nähdä ympäristössään ainoastaan lähimpiä ystäviään. Hän oli pelon vallassa ja osoitti sellaista teeskentelykykyä, terävyyttä ja juonittelevaisuutta, mikä tavallisesti on ominaista mielenhäiriössä.

Benediktus Olavinpoika älysi sen kyllä, mutta Kaarina koetti itsepintaisesti taivuttaa kuningasta suoruuteen ja oikeuteen. Koska kuningas saattoi puhua ja kirjoittaa muistakin asioista, miksi hän ei ymmärtäisi häntäkin, joka juuri tahtoi käyttää tätä rauhallista aikaa saadakseen hänet sovinnolliseen mielialaan vangittua veljeään ja kaikkia niitä kohtaan, joille hän oli nyrpeissään.

Mutta silloin kuningas kyseli häneltä, eikö Juhana ollut kuningas, vai oliko joku toinen tätä nykyä hallitsijana Ruotsissa.

Ainoastaan kun Kaarina ja hänen lapsensa olivat hänen luonaan, pääsivät puhtaasti inhimilliset vaikuttimet hänessä valtaan. Hän rukoili heiltä anteeksi kaikkea sitä häväistystä, jota he hänen tähtensä saivat kärsiä, ja ihmetteli, miten kauan he voivat kestää tätä vankeutta hänen kanssaan.

Toisinaan hän tarttui luuttuunsa ja joko lauloi jonkun virren tai sovitteli sanoiksi synkkää alakuloisuuttansa. Tulipa hän silloin katsahtaneeksi Kaarinan kyyneleisiin silmiin, ja oitis hän heitti luuttunsa luotaan sekä lankesi hänen jalkoihinsa kysellen, mitä Kaarina tahtoisi hänen tekemään.

Tämä ei kyllä estänyt Kaarinaa toisella kertaa, kun hän lääkärin pyynnössä oli saapuvilla kosteita lakanoita kuninkaan ympärille käärittäissä, saamasta iskuja, lyöntejä ja kovia sanoja. Mutta valittelematta hän alistui siihen sanoen vain: "Minä olen ainoa, joka voin vaikuttaa häneen jotakin."

Eräänä päivänä, kun kohtelu oli ollut tavallista tylympi, sanoi tohtori Kaarinalle, että hänen, katsoen hänen nykyiseen tilaansa, olisi välttämätöntä säästää itseään.

"Minä teen vain velvollisuuteni", vastasi hän; "mutta te, tohtori, joka elätte vain meitä varten, teette enemmän."

"Tällainen erakko, joka on yksin maailmassa", vastasi tohtori.

"Eikö teillä ole omaisia?"

"Ei ketään."

"Kuinka se on mahdollista?"

"Isäni kaatui sodassa, ja äitini kuoli minun syntyessäni."

"Entä sitten?"

"Mitä heiltä jäi, meni minun kasvatukseeni."

"Eikö teillä ole ystäviä?"

"Muisto vain."

"Nuoruutenne morsianko?"

"Nuoruuden ystävä."

"Onko hän kuollut?"

"Kuusitoistavuotiaana."

"Mutta sen jälkeen?"

"Elin opintojani varten."

"Entä nyt?"

"Nyt olen lyönyt ne laimin teidän tähtenne."

"Kiitos!" sanoi Kaarina liikutettuna.

"Kaikista tutkittavista on ihminen huvittavin; hänestä voi enimmän oppia."

"Eihän kukaan opi mitään minusta"

"Niin ette saa sanoa. Eläkää elämäänne, noudattakaa niitä hyviä taipumuksia, joilla Jumala on sielunne varustanut; ja jos niistä koituu hyvien töiden herttaisia hedelmiä, niin antakaa muiden puhua niistä; se ei ole teidän asianne."

"Luvatkaa vain, ettette koskaan hylkää minua."

"Sen lupaan."

Uskollisesti hän pitikin sanansa, eikä Eerikin epäilevässä sydämessä koskaan herännyt epäluuloa tohtoria kohtaan. Leikillä hän nimitti tohtoria "Kaarinan kaitselmukseksi".

"Minä toivon, että olisin kaitselmuksen lähettämä", vastasi tohtori. "Silloin voisin paremmin pitää huolta hänestä."

Sillä aikaa kuin he oleskelivat Svartsjössä, kävi näiden molempain väli vielä sydämellisemmäksi ja tuttavallisemmaksi kuin ennen. Kaarina ilmaisi tohtorille kaikki ajatuksensa, ja tämä neuvoi ja ohjasi häntä.

Viime vuosina oli Kaarina vähitellen oppinut silmäilemään laajemmalle ympäristöönsä ja ajattelemaan enemmän muita kuin itseään.

Yhteen aikaan hän itkeskeli kaivaten vanhempiansa, sisaruksiansa ja ystäviänsä. Silloin tohtori kehotti häntä lähettämään heille jotakin rakkautensa osoitukseksi: aniharvoin sai hän käydä heidän tai he hänen luonaan. Kuningas ei pitänyt siitä, ja nyt oli Kaarinan velvollisuus ennen kaikkea olla hänelle mieliksi.

Etenkin senjälkeen kuin Maksimilian niin oli tietymättömiin kadonnut, oli hän kiintynyt tohtoriin. Hän käsitti hyvin, että tohtori sillä kertaa oli pelastanut hänen henkensä; mutta kun hän senjälkeen yhä pyyteli saada vielä nähdä nuoruudenystävänsä ja lohduttaa häntä, kertoi tohtori säälien hänelle Maksimilianin äkillisen ja väkivaltaisen kuoleman.

Kaarina miltei kivettyi kauhusta. Mutta kun tohtori sanoi, että hän ehkä menettäisi henkensä, jos Kaarina ilmaisisi tietävänsä sen, niin hän hillitsi kyyneleensä eikä siitä lähtien enää tahtonut nähdä omaisiansa.

"Heidän henkensä vain joutuisi vaaraan", kuiskasi hän.

Tästä johtui hänen rajaton luottamuksensa tohtoriin.

Leskikuningattaren ansio oli, että hän huomautti Kaarinalle, miten tämä oli velvollinen hillitsemään kuninkaan vihaa ja pidättelemään surmaniskuja, kun niitä uhkaavasti tähtäiltiin jaloimpia miehiä vastaan.

Miten voimattomaksi hän tunsikaan itsensä, miten helposti hän olisikaan voitettu, hän, joka ei voinut antaa muita puoltolauseita kuin rukoukset ja kyyneleet. Hän teki kuitenkin mitä voi, kunnes tuli aika, jolloin kuningas kokonaan väisteli häntä, jolloin pimeyden vallat ja Yrjö Pietarinpoika vallitsivat kuningasta kokonaan.

Silloin vuosi veri virtoinaan ja kaikki olivat vaipuneet syvimpään suruun.

Sitä Kaarina tuskin ajatteli, että hän itsekin oli ollut joutua kateuden ja kostonhimon uhriksi; mutta siitä hän vuodatti katkeria kyyneliä, että oli pettänyt Märta rouvan. "Olisinkohan voinut estää tuon ilkityön?" uteli hän tuskissaan ainoalta uskotultaan.

"Ette", vastasi tämä, "mutta nyt voitte vaikuttaa sovinnon aikaansaamiseksi kuninkaan ja hänen veljiensä välillä."

"Sitä olen jo yrittänyt, eikä hän ole taipumaton."

"Siinä tapauksessa tulee herttuain, Kaarlen ja Maunun, saapua tänne."

"Tahdotteko kirjoittaa heille?"

"Minä sanon, että se on teidän neuvostanne."

"Eivätköhän he pahastune…?"

"Tottukoot ajattelemaan, että kuningas ottaa teidät puolisoksensa ja maan kuningattareksi."

"Onko se oikein?" kysyi Kaarina nöyrästi.

"Ettekö toivo sitä?"

Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. "He halveksivat minua, kun olen vain jalkavaimo", sanoi hän.

"Nyt tulee kuitenkin asemanne olemaan heitä korkeampi."

"Eikö heidän harminsa siinä käänny kuninkaaseen?"

"Mitä on tähdissä kirjoitettu, sen ymmärrämme vain osittain. Kukaan ei tietäne, mikä olisi seurauksena, jos joku vieras ruhtinatar tulisi tänne. Kuningas Eerik rakastaa teitä hyvin paljon, ja te olette ainoa, joka voi vaikuttaa jotakin häneen; käyttäkää sentähden kaikki vaikutusvaltanne hyvään ja osoittakaa esimerkillänne, että halpasukuinen nainen voi Jumalan avulla olla suuremmaksi siunaukseksi maallensa ja kansallensa kuin moni kopea ja ylväs korkeasukuinen."

"Mutta lapseni?" kysyi Kaarina vavisten.

"Jättäkää heidät Jumalan haltuun. Pidän varmana, että kuningas tahtoo ottaa heidät laillisiksi lapsikseen, mutta moni on syntynyt kruunua varten saamatta koskaan sitä kantaa, ja niin tulee vastedeskin aina olemaan."

"Minä turvaudun teihin ja asetan elämäni sen mukaan", sanoi Kaarina, viehkeä hymyily kyynelten vielä kostuttamilla kasvoillaan.

17.

MITÄ VÄHÄPÄTÖINEN VOI.

Ei ollut mikään vähäpätöinen asia hoitaa tähän aikaan valtakunnan hallitusta. Henki ja omaisuus saattoivat siinä olla kysymyksessä, ja sentähden valtakunnanneuvokset lähettivätkin kirjelmiä kuninkaalle ja itse kävivät hänen luonaan pyytämässä, että kuninkaallinen majesteetti taas ryhtyisi hallitukseen; mutta hän kieltäytyi aina sanoen tahtovansa, että he edelleen hoitaisivat sitä.

Mitä tuli nyt n.s. sturelaisesta salaliitosta? Hallitus oli useita kuukausia ollut aateliston käsissä; Eerik oli mielenhäiriössä, Juhana vankilassa, Kaarle liian nuori ja kokematon, mutta kukaan ei liikahdakkaan, ei kukaan ryhdy yleisen tyytymättömyyden johtoon. Mitähän odotetaan?

Kaiketi sitä, että veljekset ruhjoisivat toinen toisensa, että kauhea kostotar paljastettuine miekkoineen katkoilisi kauloja kuin ruohonkorsia valmistaen sopivaa maa-alaa uudelle aikakaudelle.

Jokainen nuorekas mieli oli kyllä kuohuksissa. Kunnioitus kuninkuutta kohtaan ei suinkaan estänyt miekkaa paljastamasta, ei, sen teki pelkuruus, raukkamaisuus; ei kukaan ollut mielestään kyllin voimakas, eikä kukaan luottanut toiseen.

Jospa vain olisi ollut jokukaan voimakas, päättävä mies, joka olisi asettunut liikkeen etunenään, niin moni olisi epäilemättä yhtynyt häneen, etenkin jos hän olisi ollut nimeltänsä Sture, mutta ketään sellaista ei ollut.

Maa oli mitä suurimmassa kurjuudessa, mutta Kustaa Eerikinpoikia ei synny joka viidessäkymmenessä vuodessa, ja nyt ajatteli jokainen etusijassa oman nahkansa pelastamista.

Raukkamaisuus oli ajan hengessä, ja tuo raukkamaisuus tuli saamaan hyvin ansaitun verisen palkkansa.

Tukholman linnassa elettiin tähän aikaan suuressa tuskassa ja pelossa.

Cecilia oli poissa, ja molemmat jäljelläolevat prinsessat turvausivat leskikuningattareen.

Hänkin olisi kyllä mieluimmin vetäynyt erilleen kaikista, mutta Kustaa Vaasan leskenä ei hän katsonut sitä korkean arvonsa mukaiseksi. Ja niin piti hän velvollisuutenaan ottaa vastaan jokaisen, joka sitä halusi, kuunnella heidän huolestuneita valituksiaan ja tukahutettua, mutta kuitenkin huomattavaa tyytymättömyyttään ja vaikeroivaa suruaan sekä loppumattomia huhuja kaikesta siitä surkeudesta, jota odotettiin.

Tarvittiin terävää älyä, jotta voi luovia tuosta lävitse antamatta moittijoille puheen ainetta; ei saanut kieltää, ei myöntää, mutta murheellisia piti lohduttaa, tyytymättömiä tyynnyttää, vahvistaa epäilijöitä ja antaa kullekin lohdutuksen sana.

Monelle hän ei ehkä onnistunut sitä antamaan, mutta ei kukaan lähtenyt hänen luotaan syvää kunnioitusta ja sääliä tuntematta. Ei kenenkään asema ollut niin vaikea ja vastuunalainen kuin hänen, ja miten ihmeteltävästi hän osasikaan täyttää tehtävänsä!

Juhana herttua ja hänen puolisonsa lähettelivät hänelle kirjeitä. Alussa ne olivat vaikeroivia, he pelkäsivät henkeänsä, sitten he rukoilivat häntä yhä innokkaammin toimimaan heidän vapauttamisekseen. Katariina Jagellotar kirjoitti, ettei hän rukoillut omasta, vaan molempien lapsiensa puolesta, jotka olivat syntyneet vankilassa ja joiden hän pelkäsi siellä kärsivän sekä henkensä että terveytensä puolesta. Jos hän olisi varma siitä, ettei heille tapahtuisi mitään pahaa, niin hän olisi taipuvainen lähettämään heidät pois luotansa.

Saksin herttua Maunu puheli avioliitostaan prinsessa Sofian kanssa; hänellä oli nyt juuri paras tilaisuus myötäjäisten sijoittamiseen.

Kaarle herttua kirjoitti, että juuri nyt olisi sopivin aika tehdä jotakin Juhanan vapauttamiseksi. Hän aikoi tulla Tukholmaan neuvottelemaan siitä korkean äitipuolensa ja rakasten siskojensa kanssa.

Prinsessat olivat epätoivoissaan siitä avioliitosta, johon Eerikin sanottiin jo menneen. Se ei tosin ollut vielä täysin laillinen, mutta arkkipiispa oli sanonut heille sitoutuneensa vahvistamaan sen heti, kun kuningas niin tahtoi.

"Ei kukaan Euroopan ruhtinattarista, olkoonpa kuinka mahtava ja korkeasukuinen tahansa, olisi epäillytkään tulla hänen puolisokseen", huudahti prinsessa Sofia. "Olen iloinen, että pääsen täältä, niin saan olla näkemättä sitä ihmistä."

"Tokko hän muistanee niitä aikoja, jolloin seisoi Suurtorilla korttelinmitta kädessä", lisäsi Elisabet.

He eivät tahtoneet muistaa, että tämä pieni, vaatimaton tyttö oli jo saanut paljon hyvää aikaan.

Katariinalla oli täysi työ koettaessaan saada heidät pitämään semmoiset puheet hammastensa takana; hyötyä niistä ei lähtenyt mitään, mutta paljon pahaa ne saattoivat vaikuttaa.

Kaarle herttua ei ainoastaan tullut Tukholmaan, vaan toipa vielä onnettoman veljensä Maununkin mukanaan.

Hänet nähdessään puhkesivat kaikki kyyneliin. Hän oli yhtämittaa kuin unelmissa: suloiset utukuvat väikkyivät hänen silmäinsä edessä; niiden kanssa hän puhui, niille hän hymyili.

Entisyyden hän sitävastoin oli kokonaan unohtanut.

Niinkuin ennenkin vetäytyi hän äitipuolensa läheisyyteen; tämän piti puhua hänen kanssaan käynnistä, jonka he aikoivat tehdä Svartsjöhön.

Kaarle oli hyvin halukas siihen, mutta sekä äitipuoli että sisaret epäröivät. Kaikki riippui Eerikin mielentilasta; hän oli yhtä kärkäs iskemään miekalla kuin puhkeamaan kyyneliin. Oli siis oltava varoillaan.

Lopulta jäätiin siihen päätökseen, että leskikuningattaren piti kirjoittaa, mutta kenelle?

Parhaat tiedot voisi saada Kaarinalta, mutta voisiko leskikuningatar — pitäisikö hänen…

Prinsessat arvelivat sen alentavan hänen arvoaan.

Kun he vielä neuvottelivat ja kiistelivät tästä, annettiin kuningattarelle kirje.

"Kuninkaalta!" huudahti hän.

Yleinen hälinä nousi tästä. Mitä hän tahtoi?

Suuri vahasinetti leikattiin varovasti pois, ja Katariina aukaisi kirjeen.

"Kaarina Maununtyttäreltä", sanoi hän.

"Että se hävytön lutka rohkeneekin!" huudahti Sofia. "Poltetaan se, ei lueta!"

"Käyttää kuninkaan sinettiä; sehän on majesteettirikos", jatkoi Elisabet. "Häntä täytyy rangaista."

"Kun kirje kerran on aukaistu, on syytä lukea se ensin", sanoi Kaarle tyynesti.

Uteliaisuus oli vähintään yhtä suuri kuin närkästyskin, ja niin sovittiin siitä, että edellinen olisi ensiksi tyydytettävä.

"Miten hän kirjoittaa; tuommoisia kirjaimia!" sanoi Sofia.

"Voiko tuollaiselta parempia odottaakaan!"

Leskikuningatar luki kirjeen ääneen.

Kaarina alkoi nöyrästi pyytämällä anteeksi kuningattarelta, että rohkeni kirjoittaa hänelle, mutta mitä hänellä oli sanottavaa, se oli vain todistuksena siitä, että hän uskollisesti oli seurannut kuningattaren kerran hänelle antamaa opetusta, että hänen pitäisi sovittaman ja yhdistämän erotetut sydämet. Hän ei tiennyt, kumpi puoli oli väärässä, hän tiesi vain sen, että kuningas halusi sovintoa Juhana herttuan kanssa. Kun hän kuitenkin oli sanonut tämän ainoastaan alamaiselle palvelijattarelleen, arveli hän tarpeelliseksi, että jotkut kuninkaan korkeista omaisista tulisivat Svartsjöhön neuvottelemaan tästä asiasta kuninkaan kanssa. Kun tämä vielä oli hyvin heikko, voisi tapahtua, ettei asia tulisikaan yhdessä keskustelussa ratkaistuksi; mutta — niin lopetti hän — hyvillä puheilla ja sävyisyydellä voisi voittaa hänen epäluulonsa. Ja hän lisäsi, että kuningas itse oli kirjoittanut Juhana herttualle kaikin puolin suopean ja nöyrän kirjeen.

"Enkö sitä tiennyt!" huudahti kuningatar. "Hän on oikeamielinen nainen."

"Mutta kuitenkin jalkavaimo", lisäsi Elisabet.

"Semmoinen voi olla ilman oikeamielisyyttäkin", arveli Kaarle katsahtaen seinällä riippuvaan Cecilian kuvaan.

Molemmat sisaret punastuivat.

"Hän on halpasukuinen", tuumaili Sofia; "sentähden ei ole mahdollista, että hän lähentelee meitä."

"Kuitenkin on nyt minun mielipiteeni, että niin pian kuin suinkin matkustatte Svartsjöhön. Tulisin mielelläni mukaan, ellei minua tarvittaisi täällä", sanoi Katariina.

"Tulkaa jäljessä, kun asia on ratkaistu", virkkoi Kaarle. "Maunu ja minä matkustamme kahden."

"Mutta onkohan viisasta, että hän tulee sinne?"

"Arvelin, että Eerik hänet nähdessään…"

"Se ei koskaan vaikuttane hyvää; jätä hänet minun luokseni. Tahdotko jäädä, Maunu?"

"Niinkuin tahdot, ihana vedenneitoni!"

Keskustelun aikana oli Saksin herttua Maunu tullut sisään. Kun hän sai tietää, mistä oli kysymys, pyysi hän päästä mukaan. Hänellä oli muka yksityistä asiaa kuninkaalle.

Asia oli nyt ratkaistu, mutta Katariina oli sitä mieltä, että matka olisi lykättävä muutamia päiviä tuonnemmaksi, kunnes hän ehtisi kirjoittaa Kaarinalle ja ilmoittaa heidän tulostaan.

Prinsessat pitivät sitä liikanaisena kohteliaisuutena; Kaarinahan oli vain tehnyt velvollisuutensa, arvelivat he.

Kuningattaren tahto jäi kuitenkin ratkaisevaksi.

Mutta lähdön edellisinä päivinä prinsessat kehottelivat saksalaista herttuaa ottamaan tarkan selon "tuosta naikkosesta", mutta hänen huomaamattansa. Hänen ei pitänyt kertaakaan alentua puhuttelemaan häntä, mutta hänen tuli kuunnella, eikö hän käyttänyt kömpelöä puhetapaa.

Mitä hän kuuli ja näki, sitä hän ei saanut unohtaa. Kotia tultuaan täytyi hänen tehdä kaikesta tarkkaan selkoa.

He lähtivät.

Olemme jo sanoneet, että siihen aikaan oli tavattoman hiljaista ja rauhaisaa Svartsjössä. Ovia availtiin hiljaa ja äänettömästi, ja portaat olivat matoilla peitetyt; kaikesta sai sen käsityksen, että täällä sairastettiin.

Muutamat hovijunkkarit sekä kuninkaan henkilääkäri Lemnius ottivat herttuat vastaan; kaikkiin kysymyksiin kuninkaan terveydentilasta he vastasivat puoliääneen ikäänkuin peläten, että ääni kuuluisi kuninkaan huoneeseen.

Prinssi Kaarlea tämä näytti kiusoittavan, ja hän kysyi, voisiko kuningasta tavata nyt heti.

Se myönnettiin, ja hän riensi sisään.

Eerik istui yksin huoneessa, pää käsien varassa. Hän oli huomattavasti laihtunut; hänen kalpeat kasvonsa olivat käyneet vieläkin kalpeammiksi, silmät olivat raukeat ja puoliksi ummessa, ja käsi, jonka hän ojensi veljelleen, oli kylmä ja veltto.

"Eerik!" huudahti Kaarle kauhistuneena, ja suuret kyyneleet valuivat hänen silmistään.

Tämän nähdessään rupesi kuningaskin itkemään. "Minä olen hyvin onneton", sanoi hän, "sekä Jumalan että ihmisten hylkäämä."

"Kaikki tulee hyväksi taas, kun sinä voimistut."

Hän hypisteli Kaarlen takkia. "Tiedättekö, rakas veljeni, syyn turmiooni?" kysyi hän.

"Ilkeät ihmiset, jotka ovat puhuneet sinulle kaikkea pahaa; mutta tuo on kaikki nyt mennyttä."

"Minä olen käskenyt jakaa suuria rahasummia, mutta he tahtovat joka tapauksessa minun turmiotani."

Miten Kaarle koettikin vaihtaa puheenainetta; palasivat Eerikin ajatukset aina vain luuloteltuihin vihollisiin; olipa se sitten tahallista taikka ei, mutta muusta hän ei tahtonut puhua. Juhana herttuaa ei mainittu.

Hetkisen kuluttua hän taas vaipui mietteisiinsä ja näytti kokonaan unohtaneen veljensä.

Tämä seisoi neuvottomana ja lähti sitten huoneesta. Lemnius odotti häntä ulkopuolella.

"Eihän hänen kanssaan ole mahdollista puhua", sanoi Kaarle. "Hän on huonompi kuin luulinkaan."

"Ei hän ole aina samanlainen; ajatellessaan teidän armonne tännetuloa hän tuli liikutetuksi."

"Luuletteko hänen huomenna olevan paremman?"

"Kyllä, jos Kaarina rouva on saapuvilla."

"Minä tahdon puhua veljeni kanssa ilman kuulijoita", vastasi herttua.

Lääkäri kumarsi ja kysyi, saisiko hän näyttää ne huoneet, jotka olivat järjestetyt korkeita vieraita varten. Prinssi seurasi ajatellen itsekseen, ettei se toimi, johon hän oli ryhtynyt, lienekkään niin helppo kuin hän oli luullut.

Herttuoille oli annettu linnan kauniimmat huoneet, joista oli ihana näköala puistoon. Maunu herttua oli jo siellä. Hän seisoi nojallaan komeasti katetun pöydän ääressä ja huudahti Kaarlen nähdessään:

"Olipa hyvä, että tulit; minä en mene vastuuseen siitä, että olen saanut odottaa."

"Pitääkö meidän syödä kahden?" kysyi Kaarle.

"Täällä on ainoastaan kuninkaan hovijunkkareita."

"Entä te, Lemnius?"

"Minä poistun harvoin kuninkaan luota."

"Pyytäkää sitten hovijunkkareita tulemaan."

Lääkäri kumarsi ja meni.

Vasta kun viinikannut olivat muutamia kertoja kiertäneet pöydässä, pääsi keskustelu vauhtiin. Sitä ylläpitivät oikeastaan Maunu herttua ja hovijunkkarit; Kaarle herttua oli edelleenkin synkkänä ääneti.

Useimmat kysymykset koskivat luonnollisesti Kaarina rouvaa. Oliko hänen vaikutuksensa todellakin niin suuri kuin puhuttiin?

Sen myönsivät kaikki.

Maunu herttua ei ollut kiinnittänyt paljon huomiota häneen. Oliko hän todellakin niin kaunis?

Hovijunkkarit katselivat toisiaan ja mutisivat jotakin, jota ei voinut kuulla.

"Täytyykö se pitää salassa?" kysyi herttua nauraen. "Minä juon kauneuden maljan… pohjaan!" Näin sanoen hän tyhjensi lasinsa ja käänsi sen ylösalaisin.

Hovijunkkarit seurasivat esimerkkiä.

"Kuningas ei pidä siitä, että hänestä puhutaan", sanoi vanhin tähystellen ympärilleen, olisiko palvelijoita saapuvilla. Kun niitä ei ollut, jatkoi hän puoliääneen:

"Me emme saa edes pukeutua niinkuin pitäisi. Hän sanoo, että teemme sen muka mielistelläksemme Kaarinaa."

"Koska täällä ei ole ketään muuta", lisäsi toinen hovijunkkari.

"Suosikkinsa on kai toki hänelläkin?"

"Siinä tapauksessa se on Benediktus Olavinpoika; hän on ainoa, jonka kanssa Kaarina puhuu."

"No, mitä hän sanoo?"

"Että olisi tapahtunut paljon enemmän pahaa, jos Kaarinaa ei olisi ollut."

"Vai niin, no, oletteko te samaa mieltä?"

Taaskin sekavaa jupinaa.

"Mitä hittoa, ettekö voi puhua suutanne puhtaaksi!"

"Se voisi tulla kuninkaan korviin!"

"Ritarikunniani kautta, se ei tule!"

Kaikkien silmät kääntyivät Kaarle herttuaan.

"Kunniasanani", sanoi tämä nähtävästi uteliaana.

Taaskin rupesi vanhin puhumaan:

"Kaarina rouva ei ole ainoastaan ihanin, vaan myöskin lempein ja helläsydämisin naisista. Köyhät hän vaatettaa, nälkäiset hän ruokkii; täältä ei lähde avutta kukaan, jota hän voi auttaa ja jokaiselle on hänellä ystävällisiä lohdutuksen sanoja. Kuningas on antanut hänelle sinettinsä, ja hän tallettaa sen estääksensä häntä käyttämästä sitä mihinkään asiakirjaan, joka ei ole oikeudenmukainen. Toisinaan kuningas torailee, vieläpä lyökin häntä, mutta kuitenkin on hän yhtä lempeä ja rakastava. Sentähden hän onkin ainoa, johon kuningas luottaa, ja niin kiihkeästi hän rakastaa Kaarinaa, ettei yksikään meistä olisi varma hengestään, jos hän tietäisi, mitä nyt olen sanonut."

Herttuat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

"Minä olen utelias näkemään häntä", huudahti Maunu herttua.

"Jos kuningas suostuu siihen", vastasi hovijunkkari.

"Pidetäänkö häntä vankina?"

"Ei, mutta hän vetäytyy niin paljon kuin mahdollista erilleen muista."

"Me tahdomme sekä nähdä hänet että puhua hänen kanssaan", virkkoi Kaarle.

Seuraavana päivänä pyysivät ja pääsivät molemmat herttuat kuninkaan luo.

Kaarle esiintyi välittäjänä Juhanan puolesta ja kysyi, eikö Eerik suosiosta ja armosta tahtoisi antaa hänelle anteeksi.

Tämä vastasi, että oli tehty paljon vastoin hänen tahtoansa ja tietoansa, sentähden ettei hänellä itsellään ollut mitään valtaa.

"Teidän majesteettinne käskystähän valtakunnanneuvokset nyt hallitsevat", huomautti Kaarle.

"Omasta puolestani on minulla niin paljon tekemistä perkeleen kanssa, etten ehdi muuhun." Sitten hän huomasi Maunu herttuan. "Mitä te haluatte?" kysyi hän.

"Sofia neiti arvelee, että myötäjäiset…"

"Vaivataanko minua semmoisillakin?"

"Uskollinen rakkauteni sekä lupaus, että saan hänen kätensä…"

"Teidän täytyy odottaa. Me menemme naimisiin molemmat samana päivänä. Oletteko nähneet Kaarinaani?"

"Emme vielä."

Hän hymyili tyytyväisenä. "Sen voin kyllä uskoa; hän on siveellinen eikä juokse miesten perässä."

Kohta senjälkeen he poistuivat kuninkaan luota, ja Kaarle kääntyi heti Lemniuksen puoleen kysyen mitä olisi tehtävä.

"Käykää hänen luonansa, kun Kaarina rouva on saapuvilla", vastasi hän.

"Hänkö sitten määrää asiat?"

"Sen tekee kuningas itse, mutta silloin hän vastaa kysymyksiin."

"Kuinka se on ymmärrettävä?"

"Hän teeskentelee teidän armollenne."

"Mistä syystä?"

"Päästäkseen teistä. Kaarina rouva on ainoa, jonka kanssa hän puhuu totta."

"Olkoon menneeksi! Pitääkö meidän käydä Kaarinan luona?"

"Sitä en luule; jos kuningas saisi sen tietää, niin hän rupeaisi epäilemään."

"Ilmoittakaa meille sitten, milloin on sopiva aika."

"Kaikkien pyhimysten nimessä, tahtoisinpa tietää miten tämä päättyy!" huudahti Maunu herttua.

"Saammepa nähdä", jupisi Kaarle.

Seuraavana päivänä jotenkin aikaisin aamulla Lemnius ilmoitti heille, että kuningas oli tavattoman reipas ja hyvällä tuulella.

"Onko rouva sisässä?"

"On, teidän armonne, sekä hän että lapsi."

"Tietääkö hän tulostamme?"

"Ei, ja parempi onkin, ettei hän tiedä."

"Vai niin. Me seuraamme teitä."

"Minä ilmoitan teidän armonne."

Kaunis näky kohtasi heitä heidän astuessaan kuninkaan huoneeseen. Suuri valkea räiskyi uunissa, ja matolla uunin edessä makasi pieni tyttö leikkien koiran kanssa. Kaarina istui tuolilla, ja Eerik seisoi telineittensä ääressä maalaamassa hänen kuvaansa.

"Tulettepa onnelliseen aikaan", huusi hän heille vastaan. "Katsohan, onko suu onnistunut… älä liikahda, Kaarina… Tule tänne, Kaarle!"

Tämä ei vitkastellut. "On, erinomaisesti", vastasi hän, mutta hänen huomionsa ei kiintynyt telineillä olevaan kuvaan, vaan itse Kaarinaan.

Hän ei luullut koskaan nähneensä mitään ihanampaa kuin tämä nuori nainen, joka punastuen herättämästään ihastuksesta turhaan koetti osoittaa hänelle kuuluvaa arvokkaisuutta.

Eerik katseli häntä viehättyneenä; hän oli unohtanut, ettei ollut yksin, ja sanoi puoliääneen: "Sinä olet ihana, ihanampi kuin kukaan maailmassa; sentähden säätkin kantaa kruunua ja valtikkaa, ja sinua on tervehdittävä kuningas Eerikin kuningattarena."

Kaarle synkistyi, mutta Maunu herttua huudahti kiihkeästi: "Miekkani kautta, sen hän ansaitsee paremmin kuin kukaan muu, ja minä tahdon olla ensimäinen osoittamaan hänelle kunnioitustani!"

Näin sanoen hän polvistui ja vei Kaarinan käden kunnioittavasti huulilleen.

Kaarina ei vetänyt kättään pois, vaan katsoi kuninkaaseen, silmissään ilon ja kiitollisuuden ilme, joka teki hänet vielä viehättävämmäksi.

"No, Kaarle veliseni", huudahti ihastunut Eerik, "sinun olisi pitänyt olla ensimäinen ja nyt tulet toiseksi!"

Hän hillitsi itsensä ja astui eteenpäin. Silloin kohtasi häntä Kaarinan katse niin rukoilevana, että hän heti polvistui hänen eteensä ja kuiskasi suudellessaan hänen kättänsä: "Sydämen hyvyys on parempi kuin ihanuus, rukoilkaa puolestamme."

Kaarina puristi hiljaa hänen kättään ja nousi.

"Tämä on onnen päivä", huudahti kuningas; "viettäkäämme se juhlana."

"Joka kestää päivästä toiseen!" lausui Maunu herttua hilpeästi.

"Jos kuninkaan terveys sen sallii", lisäsi Kaarle.

"Ei, sinä olet oikeassa, terveyteni ei sitä salli", huokasi Eerik. "Lemnius on kieltänyt sen. Keksikäämme jotakin muuta. Sano sinä, Kaarina."

"Mikäpä juhla voisi olla ihanampi kuin se, että kuningas ja Juhana herttua ojentavat toisilleen kättä sovinnoksi", vastasi tämä.

Eerikin muoto muuttui; epäillen hän katseli läsnäolijoita ja löi kovasti Kaarinaa käteen.

Mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaan, läheni vain kuningasta sanoen sanomattoman tunteellisesti.

"Tänään olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi; jakakaamme tästä muillekin. Mikä on ihanampaa kuin rakkaus ja anteeksiantamus; anna kaikille anteeksi!"

Hän oli vaipunut polvilleen kuninkaan eteen.

"Armoa, armoa!" toisti herttua polvistuen.

Eerik taisteli nähtävästi kovaa taistelua.

"Minä olen kirjoittanut hänelle", sanoi hän.

"Hän on istunut vankeudessa neljä vuotta; sehän on kauheaa", sanoi Kaarina.

"Mutta jos hänen sydämensä ei ole kristillisen veljellinen meitä kohtaan."

"Kuningas voi määrätä ehdot", lausui Maunu.

"Olen varma, että hän suostuu niihin", jatkoi Kaarle.

"Hänen täytyy tunnustaa minun ja Kaarinan pojat valtaistuimen perillisiksi."

"Niin, hänen täytyy."

Epäilevänä siirtyi hänen katseensa taas toisesta toiseen. Lopuksi hän sanoi: "Kirjoittakoon hän ehdot, niin minä suostun."

Kaarle otti heti esiin paperin, jossa kuningas Eerik suostui Juhana herttuan vapauttamiseen määrätyillä ehdoilla. Nämä olivat varsinaisesti alamainen uskollisuus ja kuuliaisuus Arbogan sopimuksen mukaan sekä lasten laillistuttaminen. Kuningas allekirjoitti kirjelmän.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heitti kynän luetaan. "Mitä vielä tahdotte?" kysyi hän vihaisesti.

"Katsokaa Sigridiä!" huudahti Kaarina.

Lapsi melkein makasi koiran päällä nauraen ja leikkien sen kanssa. Kuningas meni hänen luokseen.

"Menkää!" kuiskasi Kaarina herttuoille ja meni kuninkaan jäljessä.

Heille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa; he hävisivät melkein kuulumattomasti.

"Toivoisin, että voisimme heti lähteä matkaan", sanoi Kaarle Lemniukselle, joka tuli heitä vastaan.

"Se kyllä olisi viisainta", vastasi hän.

"Mutta hän, Kaarina rouva, saa ehkä kärsiä siitä."

"Hän on siihen tottunut."

"Kuningas löi häntä."

"Sen hän tekee usein."

"Ja hän sietää sitä?"

"Valittamatta."

"Viekää hänelle terveisemme."

"Hän on oleva niistä kiitollinen."

"Sanokaa hänelle, ettemme unohda, että saamme kiittää häntä Juhana herttuan vapauttamisesta."

"Hän on jo kauan hiljaisuudessa työskennellyt siihen suuntaan."

18.

SOVINTO.

"Oikeinpa ajattelen, enköhän kuningas Eerikkinä tekisi niinkuin hänkin", sanoi Maunu herttua, kun he olivat jääneet kahden.

"Toisin sanoen, jos olisit menettänyt järkesi."

"Voihan se tapahtua sellaisen naisen tähden."

"Älä vaan puhu semmoista sisarelleni Sofialle."

"Leskikuningatar ei siitä olisi pahoillaan."

"Hänessä ei olekkaan kuninkaallista verta. Sen sanon, Maunu, että tämä naiminen on Vaasa-nimelle häpeätahra, joka tekee Eerikin arvottomaksi Ruotsin kruunua kantamaan."

"Niinpä kyllä…"

"Hän voi pitää niin monta rakastajatarta kuin tahtoo, kenelläpä niitä ei olisi; mutta tehdä tuo nainen vertaisekseen, asettaa kruunu hänen päähänsä, se on kuninkuuden lokaan-polkemista."

"Hänellä on enemmän arvokkuutta ryhdissään kuin monella korkeasukuisella kuningattarella."

"Sitä en kiellä; hän tosiaankin hämmästytti minua. Mutta älä sano sitäkään Sofialle", lisäsi hän varoittaen.

"Minä punnitsen kyllä sanani, etten sanoisi liian paljon enkä liian vähän."

Maunu herttua palasi Tukholmaan kertomaan merkillisestä Svartsjössä-käynnistä. Mutta niin varova kuin hän olikin lausunnoissaan, väitti prinsessa kuitenkin hänen rakastuneen tuohon yksinkertaiseen naikkoseen, jonka kanssa hän ei tahtoisi olla samassa huoneessa. Joskin hän oli puhunut Juhana herttuan vapauttamisen puolesta, niin se oli vähäpätöinen asia kaiken sen häväistyksen suhteen, jota heidän täytyi hänen tähtensä kärsiä; ja mitä siihen tuli, että häät vietettäisiin samaan aikaan, niin arveli prinsessa paremmaksi pysyä naimattomana.

Kaarle herttua matkusti Svartsjöstä suoraan Gripsholmaan.

* * * * *

Gripsholmassa oli Katariina Jagellotar synnyttänyt esikoisensa, joka kasteessa oli saanut nimen Sigismund, hänen veljensä, Puolan kuninkaan mukaan.

Puolisojen viettämä yksinäinen elämä, jota ainoastaan tulevan suuruuden unelmat kiihottivat, oli hermostuttanut Juhana herttuaa ja tehnyt hänet epäluuloiseksi, jommoisena hän sitten pysyi koko ikänsä.

Katariina sitävastoin oli entisellään; innokkaammin vain kuin ennen hän antautui uskonnollisiin hartausharjoituksiinsa vetäen vähitellen Juhanankin niihin. Se salaperäisyys, johon katolinen oppi kietoutuu, sopi oivallisesti Juhanan mielentilaan, erittäinkin kun sen sallima salakähmäisyys oli hänessä itsessään luonteenomainen piirre. Hän oli valmis nöyrtymään kuinka syvälle tahansa Eerikin edessä voidakseen sitten jännitetyn jousen tavoin antaa sitä tarmokkaamman iskun, kun taas tunsi itsensä vapaaksi.

Katariinaan oli juurtunut mitä kiihkein vastenmielisyys tätä tuntematonta sukulaista kohtaan, joka oli saattanut niin synkkää varjoa hänen nuoreen avio-onneensa. Olipa toinenkin syy, jonka tähden hän vihasi Eerikkiä ja oli sielussaan vannonut, ettei koskaan anna hänelle anteeksi.

Venäjän tsaari, joka häntä kosiessaan oli niin häpeällisesti tullut syrjäytetyksi, oli ryhtynyt keskusteluihin kuningas Eerikin kanssa Katariinan luovuttamisesta hänelle. Hän oli pannut sen yhdeksi rauhanehdoksi, ja kuningas, jonka olisi luullut inholla hylkäävän tuollaisen kataluuden, olikin käynyt neuvottelemaan asiasta. Katariina tiesi varmaan, että Niilo Gyllenstjerna kuninkaan valtuuttamana oli luvannut hänet tsaarille. Tsaarin lähettiläät saattoivat tulla milloin tahansa, hänet temmattaisiin miehensä ja lapsensa luota ja hän saisi seurata heitä. Petollinen kuningas oli sanonut tahtovansa tehdä mitä kristillistä ja soveliasta oli, pysyäkseen naapurien kanssa hyvissä väleissä. Eikö hänen tullut vihata sellaista kuningasta? Tietysti, kuolemaan asti. Mutta hän tahtoi juonitella ja harjoittaa petosta; hänen uskontonsa myönsi sen, ja se oli välttämätöntä hänen ja hänen miehensä pelastukseksi.

Että vapautuksen hetki oli lähellä, siitä ei ollut epäilystäkään, ja he puhuivat alati siitä, kuinka viisaasti sen käyttäisivät.

Kuitenkin oli Kaarle herttuan tulo suuri yllätys.

Aluksi he eivät tienneet, ennustiko hänen tulonsa jotakin vielä pahempaa kuin mitä siihen asti oli ollut, mutta kun hän sanoi heidän vapauttamisensa olevan kysymyksessä, nousi ilo ylimmilleen. Juhana oli heti valmis allekirjoittamaan kaikki kuninkaan vaatimukset; hän ei kiinnittänyt huomiota edes vallanperimykseen.

"Mutta ajattelehan", sanoi Kaarle, "sinulla on poika itselläsikin."

"Kaikki perintöruhtinaat eivät tule kuninkaiksi", vastasi Juhana kirjoittaen nimensä papereihin.

Katariina otti tarkan selon siitä, ettei ketään kuuntelijoita ollut läheisyydessä. Sitten kävivät nämä kolme tuttavalliseen ja avomieliseen keskusteluun.

Kaarlea hämmästytti, että heillä olivat asiat yhtä selvillä kuin hänellä itselläänkin.

"Niin käy, kun on ystäviä", sanoi Juhana.

Veljekset olivat yksimielisiä siitä, ettei nykyinen hallitus voinut kauan pysyä pystyssä; mutta siitä ei ollut puhetta, miten ja milloin se kaatuisi.

Juhana vain huomautti, että he molemmat, Kaarle ja hän, kyllä tulevat sopimaan. Puhutaanhan entisinä aikoinakin olleen kuninkaita, jotka yhdessä hallitsivat maata ja valtakuntaa sovussa ja rauhassa; miksikä semmoista ei voisi nytkin tapahtua?

Tuli puhe myöskin Kaarina rouvasta, ja silloin Katariina puuttui puheeseen. Halveksivasti hän puhui "halpasukuisesta" lausuen, ettei koskaan voisi alentua ojentamaan kättänsä hänelle.

Juhana sanoi tahtovansa suudellakkin sitä, jos niin vaadittaisiin.

"Minä olen sen jo tehnyt", huomautti Kaarle ja kertoi Svartsjössä-käynnistään.

"Onko hän todellakin niin kaunis?" kysyi Juhana huvitettuna.

"Hän on rikkatunkiosta löydetty helmi", vastasi Kaarle.

"Sentähden hän paraiten miellyttääkin", tuumi Katariina, silmät liekehtivinä. "Lika, joka on tarttunut siihen, tekee sen viehättäväksi."

"Älkäämme olko huomaavinamme sitä; ajatelkaamme vain mitä hyötyä meillä on hänestä. Osoittaa hyvää sydäntä, että hän on suopea meille."

"Tai myöskin kavaluutta ja omia pyyteitä."

Jotenkin ärtyisästi sanoi Kaarle, että kauneutta oli tavattavana kaikissa kansankerroksissa ja että se kaikkialla oli vaikuttavana.

Juhana herttua iski merkitsevän silmäyksen puolisoonsa, ja tämä muutti heti suuntaa myöntäen, että heidän oli viisainta tukahuttaa kaikki yksityiset tunteet ja mielihalut sekä mukautua oleviin oloihin.

Oli välttämätöntä, että he saivat tavata kuninkaan. Pitäisiköhän herttuan matkustaa Svartsjöhön?

Täytyi saada tietää Eerikin tahtokin tässä asiassa. Kaarle tuumi, että sopimus oli tehtävä niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Siten se tulisi sitovammaksi, arveli hän.

Kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei kukaan voinut järjestää asioita paremmin kuin leskikuningatar; hänen neuvoaan piti siis ennen kaikkea kysyttämän.

"Muistakaa", sanoi Katariina hyvästeltäessä Kaarlelle, "muistakaa, että me laskemme tunnitkin."

"Ei viivy kauan, ennenkuin saatte kuulla minusta", vastasi hän lohdutellen.

Muutaman päivän kuluttua tuli tosiaankin tieto, että Ventholma oli kunnossa herttuaa ja hänen puolisoansa varten ja että heidän oli määrä sieltä lokakuun 8 p:nä mennä veneellä Svartsjöhön.

Viimeisenä päivänä syyskuuta, sateisena ja kylmänä syyspäivänä, he lähtivät Gripsholmasta. Oi, milloinkaan ei ilma ollut tuntunut suloisemmalta, ei sade virkistävämmältä. He olivat iloisia, onnellisia, kiitollisia, ehkäpä tämän ainoan kerran.

Ventholma oli aiottu vain tilapäiseksi oleskelupaikaksi sentähden, että se oli Svartsjön läheisyydessä. Herttuan molemmat veljet, Maunu ja Kaarle, tulivat sinne; leskikuningattaren ja prinsessain oli määrä saapua heitä tapaamaan Svartsjöhön.

Juhana herttuan kuolemantuomio oli ollut syynä Maunun mielenhäiriöön; nyt hän ei tuntenut häntä, itki hänet nähdessään sanoen hänen muistuttavan jotakin rakasta vainajaa.

Vihdoinkin oli lokakuun 8:s päivä tullut. Oli kirkas, auringonpaisteinen päivä, ja Ventholman laiturin ääressä oli huolellisesti varustettu jahti, jossa oli kymmenen juhlapukuista soutajaa.

Juhlapuvussaan oli myöskin seurue, joka astui siihen. Herttuattarella oli musta samettipuku, sekä päällys- että alushame; kaulus oli leikattu nelikulmaisesti, jotta siitä jäi näkyviin häikäisevän valkea kaula, minkä ainoana koristeena oli kapea, musta nauha ja siinä Juhana herttuan kuva riippumassa. Päähine oli mustasta sametista tehty sekä valkealla silkillä vuorattu ja reunustettu.

Herttua oli samoin mustiin puettu. Hänellä oli korkea, pyöreä valkealla sulalla koristettu hattu, parta ulottui rinnoille asti ja oli samoinkuin viiksetkin vähäsen harmahtava.

Heidän jäljessään kantoi imettäjä heidän pientä lastaan.

Sitten tulivat herttuat Kaarle ja Maunu ja senjälkeen heidän gripsholmalainen vartijakuntansa.

Äänettöminä kaikki asettuivat paikoilleen veneeseen. Matkallakaan ei syntynyt mitään keskustelua; jokaisella oli tarpeeksi ajattelemista.

Mutta kun he lähenivät Svartsjötä, jonka laiturille oli kokoontunut paljon väkeä, osoitteli Juhana heitä puolisollensa toista toisen perästä.

"Tuo on kuningas, joka noin levottomana liikkuu puolelta toiselle. Tuolla oikealla on leskikuningatar ja hänen vieressään Elisabet: tuolla, kauimpana oikealla Sofia, ja hänen vieressään Maunu, Saksin herttua. Mutta kuka on tuolla vasemmalla, tuo, joka on muita pitempi? Kuningas puhuu nyt hänen kanssaan."

"Se on jalkavaimo, etkö ymmärrä", kuiskasi Katariina.

"Mutta kautta partani, kaunis hän on."

"Kaunis kuin synti."

"Ajattelehan, Katariina!"

"Älä pelkää, minä taidan osani."

Vene laski rantaan, ja Juhana ojensi kätensä puolisolleen noustakseen maihin.

"Tähän narripeliin kuuluu myös polvilleen lankeaminen", sanoi Katariina kuiskaten.

"Niin, tehkäämme se."

Mutta Eerik melkein ennätti ennen heitä tai ainakin lankesivat he polvilleen toistensa eteen melkein samaan aikaan.

"Herrani ja kuninkaani!" huudahti Eerik.

"Minä olen vain köyhä vanki, joka rukoilen teidän majesteettiinne kuninkaallista armoa", vaikeroi Juhana.

"Ei, ei: teidän armonne se hallitsee ja vallitsee minua ja meitä kaikkia."

"Antakaa minulle armonne ja anteeksiantonne!"

Näin he puhuivat ehtimiseen toisilleen.

Katariina oli jo aikoja sitten noussut; hän seisoi jäykkänä ja suorana katsellen heitä.

Useimmilla läsnäolijoista leikitsi ilvehymy suupielissä; kohtaus kävi yhä naurettavammaksi.

"Me emme pyydä muuta kuin saada jäädä valtakuntaan luvaten tulla uskollisimmaksi alamaiseksenne", nyyhki Eerik.

"Meidän puoleltamme ei koskaan ryhdytä mihinkään teidän armoanne ja perillisiänne vastaan", vakuutteli Juhana.

Leskikuningatar meni heidän luokseen ja sanoi hiljaa, kumartuen heidän puoleensa: "Nouskaa, rakkaat pojat; te saatatte itsenne läsnäolevain ivan esineiksi."

He tottelivat heti.

"Menkäämme linnaan", sanoi kuningas.

He lähtivät yhdessä, ääneti ja epäluuloisina.

Katariina Stenbock ja prinsessat ympäröivät äskentulleen ruhtinattaren. He suutelivat ja hyväilivät pienokaista; ei kukaan huomannut tai ollut huomaavinaan Kaarinaa. Herroilla oli kyllä halua siihen, mutta he eivät rohjenneet.

Onneksi oli hänelläkin seurassaan yksi ystävä, joka ei jättänyt häntä ja joka nyt sanoi hänelle: "Menkäämme linnaan; kuningas voi tarvita teitä."

Joskin suruisa ajatus omasta itsestään hetkiseksi tahtoi hiipiä hänen sydämeensä, hälveni se kuitenkin heti. Toinen tarvitsi häntä, ja tuo toinen oli Jumalan edessä hänen puolisonsa.

Niin hän lähti tohtorin seuraamana ajattelemattakaan, mitä muut hänestä sanoivat.

"Häpeämätön lutka, kuinka hän kehtasi tulla tänne!" huudahti prinsessa Sofia.

"Varmaankin kuninkaan käskystä", sanoi leskikuningatar.

"Niin hän sanoi minulle", lausui Elisabet. "Hän olisi kernaammin suonut, ettei hänen olisi tarvinnut tulla."

"Hän häpesi meidän seurassamme", väitti Sofia, "vai mitä sinä luulet, Maunu?"

"Voidakseni asettua hänen ajatuskannalleen pitäisi minun oppia tuntemaan hänet paremmin."

"Se on vallan tarpeetonta; minä inhoan häntä, nyt sen tiedät." Sofia keikautti pöyhkeästi päätään.

"Yksi asia on varma", sanoi Kaarle. "Ilman häntä emme nyt olisi koossa täällä."

"Onko se mahdollista!" huudahti herttuatar. "Olkaamme sitä ystävällisempiä hänelle päivällisillä", sanoi leskikuningatar.

Kaikki lähtivät nyt linnaa kohden. Ikkunan ääressä seisoi Eerik, Kaarina vieressään, heitä vastapäätä Juhana suudellen Kaarinan kättä.

Katariinan silmät säkenöivät, hän otti pikku poikansa imettäjältä ja meni saliin.

Heidät molemmat nähdessään Eerik joutui saman tuskan valtaan kuin ennenkin. Hän juoksi heidän luokseen, heittäytyi ruhtinattaren jalkoihin ja rukoili, että hän ja hänen pieni poikansa antaisivat hänelle anteeksi sen, että he hänen tähtensä olivat saaneet kärsiä vankeutta.

Turhaan Katariina koetti tyynnyttää häntä; hän suuteli hänen käsiään itkemistään itkien.

Katariina silitteli hänen hiuksiaan, taputteli hänen poskiaan ja puhutteli häntä osaaottavasti, mutta hänen silmänsä säkenöivät, ja hän näytti tuhat kertaa mieluummin tahtovan lyödä häntä.

Tohtori Lemnius läheni heitä. "Teidän majesteettinne on väsynyt ja tarvitsee lepoa", sanoi hän. "Mutta kun taloni on täynnä vieraita."

"He suovat sen kyllä anteeksi."

"Jääkö Kaarina tänne?"

"Jos kuningas niin tahtoo."

"Ei, hän seuratkoon minua, muuten en mene."

Samassa seisoi Kaarina hänen rinnallaan säteilevine hymyilyineen ja kirkkaine, viattomine silmineen.

"Tässä olen", sanoi hän.

"Sinä et saa pitää kenestäkään muusta kuin minusta, Kaarina."

"En pidäkkään."

"Anna käsivartesi; Lemnius tahtoo, että käyn lepäämään."

Yhdessä he menivät ulos.

Monet eivät olleet kiinnittäneet huomiota tähän pikku kohtaukseen, mutta Juhana herttua ja hänen puolisonsa olivat tehneet sen. On luultavaa, että he ajattelivat samaa, mutta kummallakin oli omat mielipiteensä, joita he eivät ilmaisseet toisilleen.

Perhejuhla vastasi täydelleen päivän merkitystä. Kuningas Eerikillä oli oiva viinikellari, ja hän oli vieraanvarainen isäntä. Leskikuningatar piti emännyyttä, ja hänen silmäyksensä ja huolenpitonsa ulottuivat kaikkiin.

Mieliala oli kenties vähän painuksissa, etenkin alussa; olisi ehkä pikemmin luullut olevansa hautajaisissa kuin kesteissä. Sovintojuhla, jota vietettiin, oli, kuten ruhtinatar vastikään sanoi, narripeliä, jossa toinen puoli oli lyönyt esiin melkeinpä viimeisetkin korttinsa toisen sitä myöten ottaessa ne kaikki huostaansa.

Mutta viini oli liian hyvää ollakseen tekemättä tarpeellista vaikutusta; kielen siteet irtaantuivat, ja kun ateria oli lopussa, antoi kuningatar Lemniukselle viittauksen, että palvelijat oli käskettävä poistumaan.

Sitten hän tarttui maljaan sanoen: "Juokaamme kuninkaan malja kiittääksemme häntä hänen meille valmistamastaan ilosta, vaikkei hän olekkaan läsnäolollaan tätä iloamme lisäämässä."

Kaikki yhtyivät maljaan.

Mutta Katariina Stenbock antoi merkin, että maljat täytettäisiin uudelleen.

"Sydämeni kehottaa minua", sanoi hän, "lähinnä kuningasta ehdottamaan maljan hänelle, joka on kuninkaan sydäntä lähinnä ja josta voimme sanoa, että hän on hänen jalkainsa kynttilä, hänen silmäinsä valo. Että hän hyvänä enkelinä seisoo suojelevana, ohjaavana ja varoittavana hänen sivullaan, sen voin vakuuttaa; että hän on pelastanut monen hengen ja elänyt enemmän muita kuin itseään varten, sen tietävät kaikki, joiden turvana hän on ollut hädässä ja ahdistuksessa; ja sentähden tyhjennän nyt Kaarina Maununtyttären maljan."

Salissa nousi sorina. Miespuoliset vieraat tyhjensivät kaikki maljansa, useatkin kunnioittavasti osoittaen suostumustaan. Katariina Jagellotar ja prinsessa Sofia panivat maljansa pois maistamatta niistä.

Elisabet kosketti maljallaan Lemniuksen maljaa lausuen: "Sanokaa hänelle minun puolestani, että pidän hänestä."

Prinssi Kaarle puhui tämän jälkeen herttua Juhanalle ja hänen puolisolleen toivottaen heille onnea kaikissa heidän yrityksissään.

Mutta päivällisen jälkeen seurue hajaantui moneen pikku ryhmään. Keskusteltiin innokkaasti, oliko kuningattaren malja oikeutettu vai eikö; herttuatar väitti innokkaimmin sitä vastaan. Olihan jotakin kuulumatonta, että langennut nainen, halpasukuinen, oli semmoisen kunnioituksen esineenä, ja jollei kuningatar itse olisi ollut niin korkealla kaikkien muistutuksien yläpuolella, olisi moite kohdannut häntä.

"Sen, joka on pelastunut hengenvaarasta, ei ole tapana kysyä, oliko pelastukseksi ojennettu käsi äsken pesty vai eikö", sanoi Lemnius lyhyesti tapansa mukaan.

Sillä välin keskusteli Juhana herttua vilkkaasti kuningattaren kanssa. Hän näytti suurella luottamuksella kiintyneen häneen ja sanoi pelkäävänsä, että kuninkaan hyväntahtoisuus ja huomattava tuska muuttuisi raivoksi, jolloin ei kukaan olisi varma hengestään.

Kuningatar myönsi pelkäävänsä samaa.

"Voi olla vaarallista jäädä tänne ainoaksikaan yöksi", lisäsi herttua; "mieluimmin lähtisin vielä tänä iltana takaisin Ventholmaan."

"Minä tahtoisin neuvotella Kaarinan kanssa."

"Hän sanoi minulle: Lähtekää!"

"Ei kukaan tunne kuningasta niinkuin hän; mikähän estää kirjallisesti sopimasta ehdoista."

"Niin minäkin ajattelen."

"Toivokaamme, että tästä seuraa pitempiaikainen parannus, jolloin pelotta ja epäilyksettä voitte puhua keskenänne."

Epäilevä hymy levisi Juhanan kasvoille; hän tunsi kyllä, että sydämeen piiloutunut veljesviha on kuin maanalainen tuli, joka puhkeaa raivoon ilman pienintäkään syytä.

Herttuatarta oli prinsessa Sofia ruvennut miellyttämään, eikä kumpainenkaan ollut hyvillään tästä äkillisestä lähdöstä. Mutta se ei auttanut; lähtö tapahtui vielä samana iltana. Kaarle seurasi heitä.

Prinsessa Sofialla olisi ollut hyvä halu seurata heitä. Mutta hänen sulhasensa oli osoittanut liian vilkasta huomaavaisuutta Kaarinaa kohtaan, ja vaikka hän ei suinkaan tahtonut myöntää olevansa mustasukkainen, piti hän kuitenkin paraana jäädä.

Oli päätetty, että kaikki lähtisivät seuraavana päivänä; mutta kuningatar halusi sitä ennen keskustella Kaarinan kanssa. Tämä sai määrätä sopivimman ajan.

Hän tulikin aamulla, kuninkaan vielä maatessa.

Niinkuin ennenkin tahtoi hän suudella kuningattaren hametta.

"Ei, Kaarina", sanoi tämä, "sinun asemasi ei ole sama kuin ennen. Etkö sinäkin tule kuningattareksi?"

"Minä en kunnioita kuningatarta, vaan korkeata, jaloa kuninkaan äitiä", sanoi Kaarina.

"Etkö tiedä, että korkeat herrat ovat vain poikapuoliani?"

"Minä tiedän myöskin, että te olette heille hellä äiti ja kaikkien hyväntekijätär."

"Etkö sinäkin tahdo käydä samaa tietä?"

"Teidän esimerkkinne ja opetustenne mukaan."

"Kaarina, näytä minulle lapsesi."

Hän riensi pois, mutta tuli heti takaisin taluttaen tyttöä kädestä. "Hänen nimensä on Sigrid", sanoi hän, "eikö hän ole kuninkaan näköinen?"

"Hän on enemmän sinun näköisesi."

"Se onkin yhdentekevä, kun hän vain on hyvä. Minä rukoilen joka päivä Jumalaa suojelemaan ja varjelemaan häntä ja ettei häntä rangaistaisi minun syntieni tähden."

"Sinä pidät siis itseäsi vikapäänä?"

"Niin", sanoi Kaarina vakavasti; "nyt sen huomaan, ennen en sitä ymmärtänyt. Mutta jos tulen oikein hyväksi ja voin olla monelle, monelle hyödyksi, silloin ei kuningas kärsi mitään häpeää siitä, että ottaa minut puolisoksensa."

"Ja Ruotsin kuningattareksi."

"Jos voisin tulla paraaksi kaikista, niin se olisi kaikkien alhaisten ja halveksittujen kunniaksi."

"Sinullakin on kunnianhimosi, mutta se on sinulle kunniaksi. Sanoppa nyt, miten on kuninkaan laita?"

"Aina paras, kun ei ole vieraita."

"Uskon sen. Oletko huomannut hänessä mitään muutosta parempaan päin nyt muutaman kuukauden kuluessa?"

"Lemnius sanoo, että minä vaikutan häneen hyvää, niin kauan kuin…" Hän loi silmänsä maahan.

"Miksi keskeytit?"

"Niin kauan kuin tuo kauhea on poissa."

"Sinä tarkoitat Yrjö Pietarinpoikaa; hän on vankeudessa ja pääsee tuskin vapaaksi."

"Ellei kuningas tahdo", kuiskasi Kaarina.

"Luuletko, että…"

"Hän on muutamia kertoja puhunut hänestä ja sanoo, että hän on uskollisin palvelija."

"Pahastuuko hän, kun sinä vastustat häntä?"

"En minä vastusta, vaan puhun muuta."

"Tapahtuuko se usein?"

"Yhä useammin; toisinaan minun täytyy olla hänen luonaan koko päivät."

"Onko hän aina hyvä sinulle?"

"Ei aina", vastasi Kaarina punastuen; "mutta se on pieni asia. Hän kärsii kovin ja se on pahempi."

Katariina syleili ja suuteli häntä. "Jumala antakoon sinulle voimia, hurskas ristinkantaja", sanoi hän.

Kaarinan suureksi iloksi hän syleili ja suuteli myöskin tyttöä ja lupasi käydä katsomassa häntä, kun he palaavat Tukholmaan.

Ylhäinen herrasväki lähti, ja Svartsjö tuli yhtä hiljaiseksi ja rauhalliseksi kuin ennenkin.

Mutta leskikuningatarta muistellessaan oli Kaarina hyvin iloinen. "Hänellä, joka on niin ylevä ja ylhäinen rouva, on ollut suuria suruja", arveli hän. "Mitä olenkaan minä, näin alhainen, velvollinen kärsimään!"

Seuraavana päivänä täytyi Juhana herttuan puolisoineen palata Gripsholmaan, missä neuvosherrain oli määrä lopullisesti panna sopimus voimaan.

Juhana herttua myöntyi kaikkeen, mitä pyydettiin, ja lupasi heti antaa anteeksi kaikille, jotka olivat rikkoneet häntä ja hänen puolisoansa vastaan, paitsi Yrjö Pietarinpojalle, Herman Flemingille ja Henrik Hornille. Molempien viimemainittujen hän väitti saaneen aikaan Suomessa erimielisyyden hänen ja kuninkaan välillä.

Veljekset tapasivat toisensa taas lokakuun 19 ja 21 p:nä, ja kuninkaan päiväkirja sisältää: "Minä pyysin veljeäni nöyrimmästi, että hän sanoisi minulle totuuden, oliko hän kuningas, jota seikkaa minä en voinut ymmärtää muuten kuin hämäräin kulkupuheiden kautta. Kuitenkin antoivat sekä hän itse että hänen puolisonsa, herttuatar, sydämestään minulle anteeksi minun epäystävyyteni, ja he pudistivat kättäni; he lupasivat minulle myöskin, että saisin enemmän vapautta ja pääsisin jokapäiväisistä kiusauksista."

Päiväkirjaansa on Eerik myöskin pannut muistiin sovinnon ehdot. Niistä ilmenee selvästi hänen onneton sieluntilansa. Toisinaan hän luulee itsensä kuninkaaksi, toisinaan vangiksi; hän pyytää saada vapaasti keskustella Juhanan kanssa uskonnosta… saada kirjoittaa oman historiansa… saada pystyttää marmorisen triumfikaaren j.n.e.

Vuoden lopulla näyttävät häiriintyneet ajatukset jonkun verran heränneen selvyyteen.

Hän määräsi, että Juhana ja hänen ruhtinattarensa oli siirrettävä Kungsöriin, jonka kauniissa ympäristössä herttua saattoi huvitella metsästellen ja kalastellen.

Joulun tienoissa kuningas Eerik palasi Tukholmaan ja ryhtyi siellä toimenpiteeseen, joka ehkä enemmän kuin muut oli jouduttamassa hänen elämän vaiheittensa surullista kehittymistä.

Uudenvuoden-aattoiltana hän esitti neuvostolle, että aikoi mennä naimisiin Kaarina Maununtyttären kanssa.

Tästä hän kirjoittaa päiväkirjaansa:

"Neuvosherrat vahvistivat sinetillänsä aviosopimuksen minun ja vaimoni välillä ja lupasivat pitää hänet todellisena laillisena kuningattarenaan sekä tunnustaa hänen poikansa naimisen jälkeen Ruotsin valtakunnan todellisiksi ja laillisiksi perillisiksi."

Näin päättyi Eerik kuninkaan onnettomin vuosi.

19.

SOTAA JA JUONIA.

Saattaa kuvitella mielessään, miten tällaisissa olosuhteissa sotaa käytiin.

Jo alussa vuotta 1567 kärsivät ruotsalaiset melkoisen tappion taistelussa puolalaisia vastaan.

Pernau Liivinmaassa menetettiin.

Kuningas Eerikin ja Venäjän tsaarin välisen ystävyyden ansioksi voinee ehkä lukea sen, ettei kaikkea menetetty, ja tämä ystävyys perustui varsinaisesti siihen sopimukseen, jonka valtiokansleri Niilo Gyllenstjerna allekirjoitti Moskovassa helmikuulla 1567 ja joka koski Katariina Jagellotarta.

Ruotsin laivasto lähti liikkeelle Pietari Baggen, erään tuon mainion Baggen sukulaisen komennossa.

Mutta Itämerellä ei enää ollut vihollisia.

Tanskan ja Lyypekin laivastot olivat jo edellisenä vuonna perin-pohjin hävitetyt, ja alukset olivat enimmäkseen hylkyinä satamissa.

Ruotsalaiset olivat tähän aikaan yksin herroina Itämerellä.

Maasotaa käytiin sitä kurjemmin.

Ruotsalaiset olivat useita kertoja menestyksettä tehneet hyökkäyksiä Norjaan.

Alussa vuotta 1567 lähetettiin sinne sotajoukko Juhana Siggenpojan (Sparren) johdolla.

Hammershus valloitettiin, mutta norjalaiset saivat apua Tanskasta, ja Aggerhusin piiritys täytyi lakkauttaa sekä Ruotsin sotavoiman vetäytyä takaisin mitään todellisia etuja saavuttamatta.

Kaikin puolin vaarallisempi oli se hyökkäys, jonka tanskalaiset Daniel Rantzowin ja Frans Brockenhusenin johdolla tekivät syksyllä itse Ruotsin sydämeen.

Etenkin edellisestä oli kuningas Fredrik saanut viisaan ja urhoollisen päällikön, mutta hänen armeijansa sitävastoin oli pieni ja hyvin uuvuksissa.

Mutta nyt vallitsi Ruotsissa mitä suurin levottomuus ja sekasorto, ja sitä piti käyttää hyväkseen.

Niin suurella sotavoimalla, kuin suinkin kokoon saatiin, hyökkäsi Rantzow marraskuun 1 p:nä Ruotsiin.

Hävittäen hän eteni halki Smålannin. Jönköping valloitettiin ja poltettiin.

Senjälkeen jatkettiin sotaretkeä Itägöötanmaahan. Vadstenan, Linköpingin ja Söderköpingin kaupungit, vieläpä osittain Norrköpingkin valloitettiin ja poltettiin.

Hätä ja kurjuus olivat kauheat.

Parvittain nähtiin vaimoja ja lapsia, monet heistä raajarikkoja ja täynnä palohaavoja, lähtevän kaupungeista maanteille ja metsiin paetakseen vainoojiansa ja kuollakseen siellä.

Estääkseen tanskalaisten etenemistä sytyttivät ruotsalaiset itse asuntonsa tuleen; ja monin paikoin katsottiin paremmaksi polttaa karjat kuin jättää ne vihollisen saaliiksi.

Skeningeen, keskelle hedelmällistä vehnäseutua, Rantzow sijoitti päämajansa.

Kuningas Eerik määräsi itse, mitä Ruotsin puolelta oli tehtävä.

Hän ei luottanut kehenkään ja pelkäsi jättää valtaa käsistään.

Vähimmin vaarallisena pidettiin Hogenskild Bielkeä, ja marraskuun 5 p:nä hänet määrättiin päälliköksi.

Mutta jo 10:ntenä marraskuuta asetettiin kreivi Pietari Brahe neuvonantajana hänen rinnalleen.

Kuningas ei luottanut kumpaankaan ja siksi hän kaikessa hiljaisuudessa uskoi ohjakset Tönnes Olavinpojalle, entiselle kamaripalvelijalleen, joka oli päässyt suureen suosioon ja jalkaväessä kohonnut everstiksi. Tämän tuli antaa sotaväelle salaiset määräyksensä, ettei se saanut totella muita kuin Tönnesin allekirjoittamia käskyjä.

Ollakseen oikein varma lähetti kuningas muutamia talonpojiksi puettuja henkivartijoitaan myymään ruokavaroja leiriin, mutta samalla tuli heidän ankarasti sanoa huoveille, ettei mitään saatu tehdä, ennenkuin kuningas itse saapui.

Onnettomuudeksi ruotsalaiset päälliköt eivät olleet vastustajainsa vertaisia.

He marssivat Itägöötanmaahan ja hakkauttivat Holavedenillä suuria murroksia sekä hävittivät kaikki Motalavirran yli vievät sillat luullen siten varmasti saavansa Rantzowin satimeen.

Mutta he pettyivät.

Vakoilijainsa kautta oli heidän kekseliäs vihollisensa saanut tietoonsa kahluupaikan Kungs-Norrbyn lähellä.

Niin varmat olivat ruotsalaiset menestyksestään, että eivät edes olleet varustaneet leiriään eivätkä asettaneet vartijoita.

Tammikuun 15 p:nä 1568 meni Rantzow kahluupaikasta yli ja kävi ruotsalaisten kimppuun päivän koittaessa.

Syntyi kauhea hämmennys.

Sekä päällystö että miehistö menettivät malttinsa.

Mitään vastarintaa ei edes yritettykään.

Niin suinpäistä oli pako, ettei miehistö edes saanut saappaita jalkaansa, vaan juoksi paljain jaloin lumessa. Ne, jotka olivat saaneet nahkakintaansa mukaansa, vetivät ne jalkoihinsa ja juoksivat sitten niin kauan kuin voimat ja kintaat kestivät.

Tanskalaiset saivat 150 vankia, 7 tykkiä sekä sotakassan ja koko kuormaston.

Sillä välin oli kuningas Eerik itse lähtenyt matkaan.

Hän lähti Svartsjöstä tammikuun 8 p:nä matkustaen Söderteljen ja Nyköpingin kautta Stora-Malmiin.

Vastoin kaikkien neuvoa hän käski koko sotajoukon vetäytyä sinne, siis myöskin sen osaston, joka oli Rantzowin eteläpuolella hänen paluumatkaansa estämässä. Totella täytyi, ja näin pääsi Tanskan armeija pälkähästä.

Tällä välin olivat Smålannin ja eteläisen Itägöötanmaan talonpojat kokoontuneet ja hakanneet suuria murroksia estääkseen tanskalaisten paluumatkaa.

Rantzow lähti Skeningestä yöllä vasten tammikuun 24 p:ää. Hän marssi itäisen Holavedenin halki, jossa häneltä meni kokonainen vuorokausi tunkeutuessaan äärettömien murrosten läpi.

Tuhat muskettisoturia olisi täällä voinut perin-pohjin tuhota tanskalaisen sotavoiman.

Ankara talvi oli vihollisille hyväksi avuksi. Sommen oli kuin lumen peittämä lattia.

Rantzow meni sen poikki ja niin oli hän voittanut ensimäisen suuren esteen.

Kun hän tuli Smålantiin, hyökkäsi Henrik von Minden muutaman smålantilaishuovin ja neljänsadan talonpojan kanssa Eksjön lähellä hänen jälkijoukkonsa kimppuun.

Vain suuren tappion kärsittyään ja tehden pitkän kierroksen pääsivät tanskalaiset heidän ohitsensa.

Rödasjön luona syntyi ankara taistelu.

Tanskalaisten sotapappi sanoikin saarnassaan senjälkeen, että he nyt vihdoinkin olivat tulleet Punaisen meren [Rödasjö = Punainen järvi] yli, mutta että Jordanin virta oli vielä jäljellä.

Flishultin luona oli kolmas väijytyspaikka.

Siellä oli vahva osasto Hogenskild Bielken ja Sten Bauerin komennossa.

Mutta nämäkään eivät olleet sen paremmin varuillaan, kuin että Rantzow yllätti heidät aikaisin eräänä aamuna.

Vastarintaa yrittämättäkään juoksivat molemmat päälliköt metsään, toisella miekka, toisella pyssy kädessä.

Ilman vaivaa he joutuivat vangiksi, luultavasti omasta hyvästä tahdostaan.

Miehistö sai maksaa heidän joko pelkuruutensa tai petoksensa. Rantzow löi heidät perin-pohjin ja palasi kaikki esteet voitettuaan Kööpenhaminaan, missä jo yleensä luultiin, että Tanskan sotavoima oli lyöty ja Rantzow vankina.

Kuningas Fredrik otti hänet suurilla kunnianosoituksilla vastaan.

Eerik kuningas tuli hiljaa marssien jäljessä rajalle asti ja eteni Göingen kihlakuntaan Hallantiin, jossa kaikki oli hävitetty ja raastettu.

Kuningasta seurasivat hänen molemmat veljensä, herttuat Juhana ja Kaarle, sekä hänen tuleva lankonsa Maunu, Saksin herttua.

Kuinka epäluuloisin ja vaanivin silmäyksin hän seurasikaan heitä!

He eivät saaneet mitään päällikkyyttä, ja tuskin heidän edes sallittiin ottaa osaa mihinkään kahakkaan. He näkivät, kuinka takaperoista kaikki oli, mutta eivät uskaltaneet lausua sanaakaan sitä vastaan. Miten kiehui ja kuohuikaan heissä, ja kukapa tietää, eikö juuri täällä herännyt heissä ensin ajatus:

"Tästä täytyy tulla loppu."

Juhanassa: "Valtikan täytyy tulla minulle."

Kaarlessa: "Isänmaan tähden."

Eiköhän Eerik arvannut heidän ajatuksiaan, ja miten tämä jäytikään häntä! Mutta odota, odota! Hän alkoi tulla enemmän entiselleen; suru ja tuska Upsalassa vuotaneen veren tähden näytti menneen menojaan.

Hänellä ei ollut ketään, johon luottaisi. Kaarina oli Svartsjössä ja Yrjö Pietarinpoika vankeudessa.

Mutta siellä hän ei olekkaan kauan. Kuningas tarvitsi häntä, ja kuninkaalla oli valta vapauttaa hänet.

Rantzow oli jo aikaa sitten mennyt Juutinrauman poikki. Jonkinlainen kosto piti Eerikin saada, ja hän käskikin joukkojensa hyökätä Skåneen ja hävittää maata. Olihan sekin jotain.

Sillä välin oleksi hän enimmäkseen yksin, hautoen omia synkkiä tuumiaan.

Kapinan pelosta hän oli surmannut Niilo Sturen. Jos tämä oli tehnyt majesteettirikoksen, niin hän oli vain saanut ansaitun palkkansa.

Senjälkeen olivat hänen palvelijansa vastoin hänen tahtoansa tappaneet sekä syyllisiä että syyttömiä. Kun hän kaikkien hylkäämänä oli paennut metsiin, oli hän luullut itsensä vangituksi ja valtaistuimelta syöstyksi, ja tässä tilassa oli hän joutunut epätoivoon sekä valtakunnastaan että ikuisesta autuudestaan.

Sillä aikaa olivat hallitustoimet laiminlyödyt ja valtakunta joutunut rappiolle; mutta nyt on Jumala auttanut hänet entiseen terveyteensä ja voimiinsa sekä antanut hänelle takaisin hänen kuninkaallisen valtansa. Siksi hän tahtoo koko Ruotsissa vietettäväksi yleisen kiitosjuhlan, ja sitten hän valmistuttaa julistuksen kaikista niistä tapahtumista, joita nyt yhden vuoden kuluessa oli tapahtunut.

Hän tulee toimittamaan suuria asioita, sen hän tunsi itsessään. Aatelin, tuon vihatun aatelin hän käskee pitämään paremmin huolta ratsupalveluksestaan. "Minä tahdon heille huomauttaa", jupisi hän itsekseen, "että he ja heidän vanhempansa eivät ole korotetut aatelissäätyyn siinä tarkoituksessa, että he vain pitäisivät hyviä päiviä eivätkä tekisi mitään Ruotsin valtakunnan hyväksi."

Mutta hänen pahat taipumuksensa kuiskivat hänelle alati Yrjö Pietarinpojasta, ja hän halusi kiihkeästi saada taas luokseen tuon hengenheimolaisensa, jolla oli kykyä arvaamaan hänen salaisimmatkin ajatuksensa ja joka ei pelännyt panna toimeen mitä hän hiljaisuudessa toivoi, mutta ei uskaltanut käskeä, vaikka mielellään, hyvin mielellään näkikin, että ne toimitettiin.

Kun hän tulee Tukholmaan, käskee hän airuen kautta katujen ja torien kuuluttaa, että Yrjö Pietarinpoika oli kunniallinen, viaton mies, ja että Upsalassa surmatut herrat olivat kavaltajia, jotka ansaitsivat kuolemansa.

Tukholmassa hän voi vapaasti tehdä sen, onhan siellä Yrjö Pietarinpoika hänen tukenaan, ja tämä antaa kyllä henkensäkin herransa pelastukseksi.

Mutta ajatukset liitelivät asiasta toiseen hänen levottomassa sielussaan; toimessa hänen täytyi olla, ja hänen toimintansa oli kulloinkin hänen mielenlaatunsa ilmaisijana.

Eerik oli aina ollut yhtä innokas äkseerauttaja kuin huono sotajoukon johtaja. Geijer sanoo, että "kun kekseliäisyyttä ei vielä oltu käytetty univormujen muodostelemiseen, käytti hän kykyänsä sotamerkkien keksimiseen; hänen tiedetään määränneen ei ainoastaan punaista verkaa ja vihreätä ja keltaista palttinaa, vaan myöskin punaisiksi värjättyjä hanhensulkia, niin monta ketun- ja oravanhäntää kuin saada voitiin ja monta tuhatta suomalaista puupikaria, joista nimenomaan sanottiin, että ne olivat aiotut sotamerkeiksi."

Että kuninkaan terveys parani ja vahvistui leirillä, näkyy siitäkin, että hän käski Tukholmasta lähettää leiriinsä Smålantiin omalle varalleen "viiniä ja maustimia, hyvää, makeata kreikkalaista viiniä, muskatellia (väärentämätöntä), Reinin viiniä ja muuta viiniä, joka on suloista nauttia, toppasokeria, kanelia, inkivääriä, muutamia korillisia rusinoita y.m."

Kaarina oli seurannut Svartsjöstä Söderteljen kautta Nyköpingiin, mutta siellä hän sairastui ja synnytti pojan.

Sanomaton oli kuninkaan ilo, kun hän tämän kuuli. Nyt oli hänellä poika, joka voi olla hänen vanhuutensa turva ja ylpeys sekä kantaa Kustaan nimeä.

Kuningas toivoi, että äskensyntynyt pian kastettaisiin, sekä pyysi kummeiksi kreivi Pietari Brahen ja vapaaherra Sten Eerikinpoika Lejonhufvudin.

Sodan jatkuminen pakotti kuitenkin jättämään sen tuonnemmaksi, mutta poissa ollessaan hän kirjoitti useita kirjeitä "korkeasti kunnioitetulle ruhtinattarelleen ja rakkaalle, lemmitylle puolisolleen".

Tällä välin alkoi lumi sulaa, ja tiet ja polut kävivät pohjattomiksi; sentähden kuningas käski lakkauttaa vihollisuudet ja matkusti itse pohjoiseen päin takaisin Svartsjöhön.

Siellä hän vietti muutamia viikkoja yhdessä Kaarinansa kanssa, työskennellen puutarhassaan, jota hän itse hoiti, mutta osoitti sen ohessa sellaista uhkamielisyyttä, että koko hänen ympäristönsä pelkäsi.

Yrjö Pietarinpoika sai taas vapautensa, ja airuet kuuluttivat, että hänet oli tuomittu syyttä, mutta että Upsalassa murhatut herrat olivat ansainneet kuolemansa.

Suosikki sai viettää ainoastaan muutamia päiviä Svartsjössä. Hänen tuli oleskella Tukholmassa voidakseen pitää tarkoin silmällä kaikkea.

Maaliskuussa kuningas itse matkusti sinne.

Silloin hän määräsi, että Sturein kaikkien sukulaisten piti maksaa takaisin kuninkaan suorittamat sakot, sekä myöskin että Odensalan talonpoikain tuli antaa takaisin kullat ja hopeat, joita hän sairautensa aikana oli siellä jaellut.

Eniten kaikesta hän katui sitä, että Juhana oli päässyt vapaaksi. Oli luonnollista, että Yrjö Pietarinpoika tässä suhteessa kiihotteli hänen mieltään. "Vaalea pää" oli taas uhkaamassa häntä. Niilo Sture oli poissa, mutta herttua oli jäljellä.

Huhtikuun 29 p:nä 1568 hän kirjoitti Juhanalle vaatien takaisin kirjeitä, jotka hän edellisen sairautensa aikana oli lähettänyt herttualle, sekä niitä "artikkeleita", jotka tämä oli saanut Ventholmassa.

Lopuksi hän pani ehdoksi, jotta se asiakirja, joka koski Juhanan vapauttamista vankeudesta, edelleen olisi voimassaan, että herttuan täytyi tarkoin tehdä selvää, tahtoiko hän liittyä Puolan kuninkaaseen, Ruotsin viholliseen, vaiko Eerikkiin itseensä ja isänmaahan.

Herttua noudatti mahdollisimman suurta varovaisuutta, oleskellen milloin Arbogassa, milloin Eskilstunassa, antamatta mitään puheenaihetta itsestään.

Kuninkaan kirjeisiin hän vastasi nöyrästi, mutta varoi tarkoin ottamasta vastaan niitä suurempia tai pienempiä lahjoja, joita Eerik tahtoi hänelle antaa. Yrjö Pietarinpojan vapauttaminen oli hänelle persoonallisesti suuri vaara, mutta yhtä uhkaavalta näytti se, että suuri venäläinen lähetystö oli saapunut Tukholmaan Eerikin lupauksen mukaan noutamaan hänen puolisoansa. Temmattaisiinko Katariina todellakin häneltä villeille barbaareille annettavaksi? Se näytti uskomattomalta, mutta olihan nykyisissä oloissa kaikki mahdollista.

Mainittu lähetystö, johon kuului 200 henkilöä, jotka tsaari oli lähettänyt noutamaan herttuatarta, tuotti kuninkaalle paljon huolta ja kiihotti hänen ennestäänkin ärtyisää luonnettaan. Nykyisissä olosuhteissa oli mahdotonta suostua heidän pyyntöönsä, mutta he eivät hyväksyneet mitään syitä, eikä kuningas keksinyt muuta keinoa, kuin sen, että — niinkuin tavallisesti — viivytteli asiaa.

Heti Yrjö Pietarinpojan vapauttamisen jälkeen sattui tapaus, joka osoitti, kuinka helposti Eerikin viha saattoi kuohahtaa. Kuninkaan sihteeri Mårten Helsing, kielitaitoinen ja valtion toimissa paljon käytetty mies, oli prokuraattorin kanssa kuninkaan luona. Silloin kuului tykinlaukaus ulkoa.

"Oi", huudahti kuningas, "jospa tuo kuula menisi suoraan tuon uskottoman punaparran lävitse."

"Olkoon sellainen onnettomuus kaukana teidän majesteettinne veljestä", virkkoi Mårten Helsing; "parempi sittenkin, että se menisi Yrjö Pietarinpojan läpi, joka taas saa aikaan eripuraisuutta."

Vimmastuneena näistä sanoista Eerik hyökkäsi pystyyn, tempasi hiilihangon ja lävisti sillä uskollisen palvelijansa, joka vähän myöhemmin kuoli haavastaan.

Eerik katui pikaisuuttaan, mutta — liian myöhään.

Sellaista oli tapahtunut, vaikka Eerik oli saanut entisen terveytensä, toisin sanoen hän oli nyt samassa tilassa kuin Upsalassa ennen mielenhäiriön puhkeamista; mutta mitä silloin oli tapahtunut, se voi uudistua taaskin, ja etenkin tuli kaikkien, joita oli syytetty rikollisesta yhteydestä Sturein kanssa, ottaa huomioonsa, että nämä uudelleen selitettiin kohtalonsa ansainneiksi.

Eerik oli siis kypsynyt lankeamaan, joskin hänen parempi minuutensa vielä oli voitolla.

Paljon ja yleisesti puhuttiin siitä, että maa oli hävitetty ja elinkeinot mitä kurjimmassa rappiotilassa; rutto ja nälänhätä vallitsivat kaikkialla, niin pohjoisissa kuin eteläisissäkin maakunnissa.

Mutta herrojen täytyi ennen kaikkea ajatella omaa turvallisuuttaan. Ruotsin aatelistossa hehkui ankara viha Sturein murhaajia vastaan; mitta oli täynnä, ja heidän täytyi saada kostaa. Eerik ei aavistanutkaan sen tulivuoren olemassaoloa, jonka aukon reunalla hän seisoi.

Tyytymättömät loivat silmänsä Juhana herttuaan, mutta hän oli kerran onnistunut huonosti ja arkaili; sentähden hän ei tahtonut tai ei uskaltanut ryhtyä mihinkään, ennenkuin ulkonaiset olosuhteet pakottaisivat hänet siihen. Ja sellaisia ilmestyikin.

Kesäkuun alussa tapahtui pikku prinssin juhlallinen kaste, ja seuraavan heinäkuun 4 päiväksi kuningas määräsi omat häänsä. Mutta ei siinä kyllin. Hän tahtoi, että prinsessa Sofian ja Saksin herttuan vihkiäiset vietettäisiin samassa tilaisuudessa.

Prinsessa oli vimmoissaan. Tuo halveksittu naikkonen tuli saamaan korkeamman paikan kuin hän, joka oli ruhtinatar synnyltään.

Kaikki ne ylhäiset rouvat ja neitoset, jotka tulivat heitä onnittelemaan, ilmaisivat katseillaan ja eleillään, miten syvästi säälivät hänen nöyryytystänsä, mutta niin suurta pelkoa oli kuningas herättänyt heissä, ettei kukaan uskaltanut sanoin ilmaista sitä.

Jo huhtikuun keskipalkoilla oli Eerik lähettänyt kutsut "kunnioitettaville ja jalosukuisille rouville", joiden tuli neuvoillaan ja toimillaan olla apuna hääjuhlallisuuksissa ja joiden sentähden ensi tilassa piti saapua kuninkaan hoviin.

Muutamia viikkoja myöhemmin lähetettiin julistuksia valtakunnan ylhäisemmälle papistolle niistä suurista hääjuhlallisuuksista, joita nyt tuli toimeenpantavaksi.

Lopuksi kutsuttiin häävieraat, ennen kaikkia herttuat Juhana, Maunu ja Kaarle.

Valtakunnanneuvos Gabriel Kristerinpoika Oxenstjerna sekä sihteerit Krister Pietarinpoika ja Sven Elovinpoika lähetettiin viemään kutsukirjeitä herttuoille. He toivat sen vastauksen, että sekä Juhana että Kaarle saapuvat kuninkaan vihkiäisiin.

Hoviräätäli ja hänen monet apulaisensa hääräilivät hääpukujen valmistamisessa. Kuningattaren puvuksi oli valittu valkoista, kullalla kirjailtua silkkikangasta, prinsessan puvuksi samaa kangasta, mutta hopealla kirjailtua.

Ei ole koskaan morsian ollut huonommalla tuulella kuin Sofia. Tämä meni niin pitkälle, että Maunu herttua kysyi, tahtoisiko Sofia, että hän tekeytyisi sairaaksi, jotta vihkiminen siten lykkäytyisi, mutta prinsessa vastasi, että kun se nyt kerran oli siksi päiväksi päätetty, niin hän kernaasti voi kärsiä häväistyksen täydelleen.

Tietämättä mitään kaikesta siitä eripuraisuudesta ja harmittelemisesta, jota hänen tähtensä syntyi, nautti Kaarina täysin määrin lyhyestä onnestaan. Jo pojan ristiäisissä oli hänet ja koko hänen sukunsa korotettu aatelissäätyyn, vaakunassa puolikuu, ja nyt oli kuningas kutsunut häihin sekä varustanut sitä varten sopivilla vaatteilla hänen molemmat enonsa, jotka olivat yksinkertaisia talonpoikia.

Aikaisin hääaamuna Kaarina pyysi päästä leskikuningattaren pakeille, ja tämä otti hänet heti vastaan.

Kevyt pilvi varjosti hänen nuoria kasvojaan.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Katariina Stenbock lempeästi ojentaen hänelle kätensä.

"Minulla on suuri suru."

"Voinko minä huojentaa sitä?"

"Saanko ilmaista sen?" kysyi hän rukoilevasti.

"Tietysti."

Kuningatar istui sohvaan ja tahtoi, että Kaarina olisi asettunut hänen viereensä, mutta tämä lankesi hänen jalkoihinsa.

"Antakaa minun olla tässä", sanoi hän, "niin voin lukea teidän silmistänne."

"Se on siis jotakin vakavanlaatuista?"

"Niin on, ja siinä suuressa onnessa, joka tulee osalleni, tekee muiden suru kaksinkertaisesti pahaa."

"Mitä tarkoitat?"

"Prinsessa Sofiaa. Hän suree jotakin eikä tahdo, että minä huomaisin sitä. Joka kerta kun tapaamme, kääntyy hän poispäin. Sanokaa minulle mitä se on, että pyytäisin kuningasta täyttämään hänen toiveensa; tällaisena päivänä kuin tämä on, ei hän voi kieltää minulta mitään." Hän syleili kuningattaren polvia ja katsoi häneen kyynelsilmin, rukoilevasti.

Hyväillen veti Katariina hänen päätään povelleen. "Jos sen sinulle sanoisin, et sinä ymmärtäisi minua", sanoi hän.

"Oi, minä kyllä jo ymmärrän hyvin hyvästi."

"Prinsessa suree sitä, ettei kuningas ole terve."

"Sentähden hän siis kääntyy toisaalle minut nähdessään; hän säälii myöskin minua. Oi, miten hyvä hän on; kiittäkää häntä ja sanokaa, että niin totta kuin tahtoisin antaa henkeni kuninkaan edestä, niin totta teen sen ollakseni kokonaan hänelle avuksi ja iloksi!"

"Kyllä sanon", vastasi Katariina liikutettuna.

"Ehdoin-tahdoin en ole koskaan tehnyt kenenkään mieltä vastaan", jatkoi Kaarina miettivästi, "mutta jos tietäisin jonkun, joka on minulle pahoillaan, en lakkaisi rukoilemasta, ennenkuin saisin anteeksi."

"Ei kukaan voi olla kaikkien mieliksi."

"Voi kyllä, kaikki hyvät! Luuletteko, ettei kukaan ole pahoillaan minulle?"

"Ei heidän ainakaan pitäisi olla pahoillaan."

"Pahat ja ilkeät ihmiset eivät voi olla hyvillään, sillä heidän toimiaan tahdon aina tehdä tyhjäksi. Voi tuota Yrjö Pietarinpoikaa!"

"Onko hän taas ollut esillä?"

"Hän tahtoo mielistellä minua ja halpoja omaisiani, mutta minä olen varoittanut heitä. Tiedättekö, että herttuat eivät tule häihin?" virkkoi hän äkkiä iloisesti ja hilpeästi.

"Kun olin siellä ristiäisissä, oli herttuatar hyvin heikko, enkä luule hänen tahtovan jättää pikku tytärtään luotansa."

"Sen hyvin kyllä ymmärrän."

"Mutta eikö ole kummallista", jatkoi kuningatar tutkivasti silmäillen Kaarinaa, "että samassa tilaisuudessa annettiin herttuattarelle nimetön kirje, jossa sanottiin: 'Älkää tulko häihin, älkää ainakaan ottako pikku Sigismundia mukaan!'"

Kaarina punastui otsasta kaulaan asti. "On hyvin kummallista", sanoi hän.

"Sehän merkitsisi, että jokin vaara on uhkaamassa."

"Ilkeät ihmiset voivat saada paljon pahaa aikaan, ja muut saavat syyn niskoilleen."

"Herttuattarella ja Sigismundilla on siis hyvä ystävä."

"En voisi koskaan saada lohdutusta, jos Sigismundille tapahtuisi jotakin pahaa", virkkoi Kaarina vilkkaasti.

Katariina syleili häntä hellästi. "Ole edelleenkin, niin kauan kuin voit, hyvänä haltijattarena kaikille", sanoi hän. "Hyvä Jumala on kädellään sinua suojeleva, ja ihmisten pahat ajatukset ja arvostelut ovat senjälkeen sinusta vähäpätöisiä."

Kaarina suuteli hänen kättänsä. "Te olette poistanut raskaan kuorman sydämeltäni", sanoi hän ja riensi pois.

Katariina katsoi säälivästi hänen jälkeensä. "En voinut sanoa totuutta", ajatteli hän. "Nauttikoon hän häiritsemättä lyhyen onnensa."

Sitten hän meni prinsessain luo, osittain ollakseen saapuvilla morsianta puettaessa, osittain kertomaan Sofialle sen osan keskustelusta, joka koski häntä.

Tukholman Suurkirkko oli upeasti koristeltu. Eerik tahtoi viettää vihkiäisensä niin loistavasti kuin suinkin. Kaikkia kaupungin kelloja soitettiin, ja tuhansittain ihmisiä aaltoili niillä kaduilla, joita pitkin juhlakulkue tuli kulkemaan.

Oli kirkas ja säteilevä heinäkuun päivä.

Ensin tuli neljä valtakunnanneuvosta kantaen vallanmerkkejä, kruunua, miekkaa, omenaa ja valtikkaa; senjälkeen kuninkaan serkku, kreivi Pietari Brahe, taluttaen kuninkaan morsianta, joka ei vielä ollut täyttänyt kahdeksaatoista; neljä aatelismiestä kantoi kallisarvoista, kultakankaasta tehtyä telttaa heidän päällänsä. Sitten tuli leskikuningatar kuninkaan taluttamana, Maunu, Saksin herttua, taluttaen prinsessa Sofiaa, sitten prinsessa Elisabet ja pitkä jono ylhäisiä herroja ja rouvia.

Vanha arkkipiispa Laurentius Pietarinpoika toimitti vihkimisen, ja sen kestäessä pidettiin Kaarinan lapsia, Sigridiä ja Kustaata, teltan alla heidän laillisuutensa merkiksi ja vahvistamiseksi.

Ennen ja jälkeen vihkimisen lauleli lukuisa, nuorista miehistä muodostettu kuoro.

Seuraavana päivänä, heinäkuun 5:ntenä, Kaarina kruunattiin Ruotsin kuningattareksi, ja kaikilla julkisilla paikoilla julistivat airuet hänen lapsensa laillisiksi kruununperillisiksi.

Samassa tilaisuudessa vihittiin prinsessa Sofia ja herttua Maunu.

Sitten seurasi lukuisia, loistavia kestejä. Eerik tahtoi tällaisissa tilaisuuksissa esiintyä kaikella sillä loistolla, jonka hän arveli kuninkuuteen kuuluvaksi.

Ruumiillisestakaan kestityksestä ei ollut puutetta. Vanhat tilikirjat kertovat, että Pietari Kock ja Herman Kock Suurtorilla paistoivat kokonaisen härän, ja samalla kuin se syötiin, tyhjennettiin monta viini- ja olut-ammetta kuningas Eerikin ja kuningatar Kaarinan menestykseksi.

Kaiken tämän komeuden kestäessä odottivat useat ennustellen lähenevää rajuilmaa, mutta kuningas ei tiennyt siitä mitään. Hän oli itse iloisin iloisten joukossa; joskaan hänen veljensä eivät olleet saapuneet häihin, niin mitäpä siitä. Hänen onnensa ei siitä tullut suuremmaksi eikä pienemmäksi, ja mihin tahansa hän katsoikin, näki hän vain kasvoja, joista hänen oma mielihyvänsä näytti heijastuvan. Hän, joka muuten kaikkialla vainuili kavaltajia, oli unohtanut, että kaunisten, hymyilevien naamarien taakse voi piiloutua paljon julmaa ja uhkaavaa.

Prinsessat Sofia ja Elisabet olivat katkeran harmin vallassa. Rahvaan joukosta otettu halpasukuinen naikkonen kohosi arvossa kuninkaan sisaria, synnynnäisiä prinsessoja korkeammalle. Mitäpä merkitsi se, että hän oli vaatimattomin ja ihanin! Hänen olemassaolonsa oli rikos, vaikkapa hän olisikin ollut puhtain naisista.

Aateliset vieraat tunsivat sydämessään samaa harmia; tukahutetulla tyytymättömyydellä he katselivat kuningattaren kolmea enoa, köyhiä Uplannin talonpoikia, jotka olivat kutsutut häihin ja niissä esiintyivät sellaisissa puvuissa, joita ainoastaan aateliset käyttivät. Kiehuva harmi kuohui jokaisen mielessä.

Herra Åke Bengtinpoika Ferla, joka heti kruunauksen jälkeen oli yhdessä Kaarinan kahden enon kanssa lyöty ritariksi, oli yhtä vähän mielissään tästä kunniasta kuin siitä seurastakin, jossa se oli hänen osalleen tullut, mutta hän ei uskaltanut vetäytyä siitä pois.

Tämän jälkeen pidetyllä juhla-aterialla tapahtui, että valtakunnanneuvos Niilo Gyllenstjerna, joka aterian aikana piti kruunua kuninkaan edessä, pyörtyi uupumuksesta, joten hänen kallisarvoinen kannettavansa putosi. Onnettomuutta ennustava jupina kuului koko vierasseurueesta; se oli kaikkien mielestä onnettomuuden enne, joka teki syvän vaikutuksen ja pysyi kauan mielessä.

"Paha enne äskenkruunatulle", kuiskailtiin miehestä mieheen.

20.

JOKA TOISELLE KUOPPAA KAIVAA, HÄN ITSE SIIHEN LANKEAA.

Jo jonkun aikaa ennen häitä oli Yrjö Pietarinpoika neuvonut kuningasta lähettämään luotettavan henkilön herttua Juhanan luo pitämään silmällä hänen toimiaan ja jos mahdollista saamaan selville jotakin syytä häntä vastaan. Kuningas suostui tähän heti ja antoi tehtävän Pontus de la Gardielle, samalle, joka oli saatu vangiksi Varbergin tappelussa. Prokuraattori ei hyväksynyt vaalia, vaan arveli, että oli parasta lähettää Pontus herra takaisin kotimaahansa, "jossa hänen ei käy suvustaan kopeileminen eikä kerskuminen". Mutta kuningas vastasi: "Minä tarvitsen vielä Pontusta miehenäni ottamaan selvää, mitä veljeni toimiskelee tähän aikaan valkeine päineen, joka sittenkin kerran tulee onnettomuudekseni."

Pontus de la Gardie, joka lapsuudestaan asti oli määrätty luostariin ja saanut huolellisen kasvatuksen, vaihtoi pian kaapunsa kypärään ja rukousnauhansa miekkaan. Urhoollisena ja pelkäämättömänä hän etsi vain mainetekoja ottaen osaa useimpiin sotiin ja selkkauksiin, joita siihen aikaan oli Euroopassa. Huolimatta siitä, mihin puolueeseen kuului, hän seurasi Skotlannissa niitä joukkoja, jotka avustivat Guisen Mariaa, ja kun rauha oli tehty, rupesi hän Tanskan sotapalvelukseen.

Varbergin tappelun jälkeen hän meni heti Ruotsin palvelukseen ja saavutti pian kuninkaan suosion. Oikeaan ranskalaiseen eloisuuteen yhtyivät hänessä sekä hyvät ammattitiedot että harrastukset.

Kuninkaan hänelle antama toimi ei häntä ensinkään arveluttanut; parhaan kykynsä mukaan hän lupasi toimittaa sen.

Vieraan on tavallisesti helppo tunkeutua jonkun valtakunnan sisällisiin oloihin. Hänelle ollaan avomielisempiä kuin omille maanmiehille, joita mahdollisesti voidaan katsoa epäluuloisesti, ja Pontus herra osasi käyttää hyvin huomiokykyänsä asettuessaan oleviin olosuhteisiin. Jo ennen Sturein murhaa oli ylemmissä säädyissä ollut huomattavana yhä kasvava tyytymättömyys kuninkaaseen; senjälkeen se tuli äänettömämmäksi, mutta ei suinkaan heikommaksi.

Ulkomailla puhuttiin Eerikin syöksemisestä valtaistuimelta varmana asiana. Hänen avioliittonsa huovin tyttären kanssa teki hänet mahdottomaksi; mikään eurooppalainen hovi ei enää voinut pitää häntä vertaisenaan. Ruotsin ylpeä ylimystö oli suutuksissaan niin tavattomasta rohkeudesta; se katsoi itsensä häväistyksi ja himoitsi kostoa.

Herra Pontukselle ei myöskään veljesviha ollut tuntematon, ja hän tiesi, että Juhana talvisotaretkellä tanskalaisia vastaan oli ymmärtänyt voittaa sotaväen puolelleen. Oli aivan varmaa, että hänellä oli salaisia tuumia, mutta hän oli mahdollisimman varova, vieläpä arkakin.

Nyt jos koskaan oli aika toimia. No niin, Pontus herra päätti, ettei vakoilisi häntä, vaan yllyttäisi häntä kapinaan.

Pieni hovi vietti suljettua elämää Eskilstunassa, ja herttua otti kuninkaan lähettilään vastaan yhtä kohteliaasti kuin kylmästi. Eihän ollut vaikea arvata hänen tulonsa tarkoitusta, ja Juhana oli itse liian epäluuloinen ollakseen noudattamatta tavallista varovaisuuttaan, samoin kuin ranskalainen oli liian viisas ollakseen sitä oivaltamatta.

Mitä avomielisimmällä hävyttömyydellä Pontus herra kertoi omasta itsestään, miten kunnianhimo pakotti hänet etsimään onneaan, missä tahansa se olikin saavutettavissa, ensin Ranskassa, sitten Skotlannissa, Tanskassa ja nyt viimeksi Ruotsissa. Tänne toivoi hän myöskin saavansa jäädä.

"Onhan teillä kuninkaan suosio?" vastasi herttua.

"Minä pyrin teidän armonne suosioon", kuului vastaus.

"Halvan ruhtinaanko?"

"Tulevan kuninkaan."

Herttuatar oli myös saapuvilla. "Te olette kavaltaja", sanoi hän.

"Niin, kuningasta vastaan."

"Ketä vastaan ovat aikeenne rehelliset?"

"Omaa itseäni ja teidän armojanne kohtaan."

Molempain täytyi nauraa.

"Kuningas on saanut takaisin terveytensä, ja minä toivon hänelle pitkää hallitusaikaa", sanoi Juhana.

"Onnelliseksi se ei tulle nyt, kun hän on saanut sekä aatelin että kansan vastaansa."

"Sitä en ole kuullutkaan."

"Ruotsi vaatii kuningasta, joka kelpaa sotapäälliköksi ja korottaa valtaistuimelle kuningattaren, joka sen ansaitsee."

Herttua siveli pitkää partaansa; sanat kuuluivat suloisilta, mutta uskaltaisiko niitä kuunnella?

"Oletteko tullut tänne sanomaan tätä meille?" kysyi herttuatar.

Ranskalainen kohautti olkapäitään. "Minä matkustin tänne kuninkaan käskystä ottaakseni selvän siitä, mitä herttua ajattelee", vastasi hän; "mutta tulin tänne aikoen täydellä todella tarjota palvelustani. Nykyisellä kannalla olot eivät voi kauan pysyä."

"Valtakunnanneuvokset voivat hallita niinkuin tähänkin asti."

"Jos he pääsevät valtaan, ei liene sitten enää niin helppo saada muutosta aikaan."

"Siitä minä vähät huolin."

"Valtakunta on nyt kuin laiva ilman perämiestä. Jonkun täytyy tarttua peräsimeen; teidän armonne on lähin siihen, mutta halullisia voi olla monta muutakin."

Herttua seisoi ikkunassa katsoen ulos. "Se ei ehkä liene niin helppoa", sanoi hän epäröiden.

"Ei mikään ole helpompaa. Pankaa kutsunta käymään kautta valtakunnan, määrätkää kokouspaikka, esim. Vadstena, kootkaa muutama sata ratsumiestä ja valloittakaa linna sekä varastot. Puhukaa kansalle, luvatkaa heille Rauha Tanskan kanssa sekä Yrjö Pietarinpoika hengiltä pois, niin he lankeavat teidän armonne jalkoihin."

Puolisot iskivät silmää toisilleen, mutta kumpainenkaan ei virkkanut sanaakaan.

"Lähdettekö täältä takaisin Tukholmaan?" kysyi herttuatar ivallisesti.

"En. Menen Tanskaan tarjoamaan kuningas Fredrikille palvelustani, ellen voi olla herttualle hyödyksi."

Juhana ei enää miettinyt; hän ojensi kätensä de la Gardielle.

Tämä suuteli sitä kunnioittavasti. "Vannotteko tulevanne meille uskolliseksi?" kysyi herttuatar.

"Kuolemaan asti!"

"Minä kirjoitan heti Kaarle veljelleni ja pyydän häntä tulemaan tänne."

Pontus herra jäi sinne siksi aikaa, kun vastausta odotettiin.

Keskusteluissa hän osoitti sellaista keksimiskykyä ja asiain käytännöllistä käsitystä, joka on ranskalaisille ominaista.

Hän vakuutti, että ne 6,000 skottilaista, jotka olivat hänen komennossaan, ilolla ja kiitollisina tulivat palvelemaan uutta herraansa.

Kaikki hänen neuvonsa ilmaisivat, että hän oli taitava soturi ja päällikkö.

Voimakkailla todisteluilla hän puolteli niitä syitä, joiden tähden hallitsijan vaihtoa koko valtakunnassa toivottiin ja joita herttualliset puolisot satoja kertoja olivat toisilleen toistaneet. Ensimäinen seuraus siitä oli rauha Tanskan kanssa, ja hän oli sitä mieltä, että herttuan ensimäisinä toimina tulisi olla juuri sen hankkiminen.

Kaarle herttua vastasi kirjeeseen tulemalla itse.

Nähdessään de la Gardien hän synkistyi.

Mutta Juhana herttua tarttui veljensä käsivarteen ja talutti hänet jonkun matkaa loitommalle, jossa he saattoivat olla ilman kuuntelijoita.

"Muistatko Knappforsia Vermlannissa?"

"Muistan, sehän on Bjurkärnin pitäjässä", vastasi Kaarle ivallisesti, kysyvästi silmäillen veljeänsä.

"Muistatko, että pitkän ajan istuimme yhdessä kuningastammen alla? Luullakseni olimme siinä puolen päivää."

"Miksi muistutat minulle sitä?"

"Luulen, että hetki on tullut."

"Se on jo kauankin ollut."

"Etenkin tämä viimeinen…"

"Hm, sehän se on vain koko toiminnan kruununa."

"Asema on epäilyttävä."

"Niin on."

"Mitä tarkoitat?"

"Sinulla on kokemusta; sano minulle ajatuksesi."

"Pontus de la Gardie arvelee, että meiltä odotetaan toimintaa."

"Vai niin, hän arvelee…"

"Että se kävisi helposti päinsä."

"Mikä?"

"Valtaistuimelta syökseminen."

"Entä sitten…?"

"Aluksi kunniallinen vankeus."

"Sitten?"

"Yhteiskuninkuus."

"Minulle herttuakuntani semmoisenaan takaisin?"

"Sen vannon!"

Kaarle istui pitkän aikaa miettien, sitten hän ojensi veljelleen kätensä.

"Jumalan nimeen sitten!"

Tuuhealatvainen tammi oli läheisyydessä. Juhana taittoi siitä muutamia oksia, pani yhden niistä hattuunsa ja ojensi toisen Kaarlelle, joka teki samoin.

"Tämä olkoon puoluelaistemme merkkinä", huudahti Juhana.

De la Gardie kutsuttiin saapuville.

Aseiden hankkimisesta sovittiin.

Herttuat antoivat heti kaiken hopeansa.

Pyytämättä antoi Katariina Jagellotar kaikki kalliit kivensä ja koristeensa, mitä hänellä oli jäljellä.

"Ne ovat vapautemme hintana", sanoi hän.

Pikku hovissa alkoi erinomainen toimeliaisuus.

Rahoja ja kalleuksia päätettiin lainata kirkoista ja yksityisiltä.

Heikkomieliseltä Maunu herttualta Kungsbrosta päätettiin ottaa rahoja ja kalleuksia.

Kaarle osoitti sellaista ajatuskykyä ja viisautta, että se herätti hämmästystä.

Mutta mitä tehtiinkin, se tehtiin niin nopeasti ja äkkiarvaamatta, ettei huhu siitä ehtinyt leviämään.

Pontus herra ehdotti yhtäkkistä hyökkäystä Vadstenaan, jossa luultavasti ei ajateltukaan yllätystä eikä puolustusta.

Kaarle hyväksyi ehdotuksen, ja kolmensadan ratsumiehen etunenässä hän marssi Eskilstunasta.

Juhana seurasi hitaasti; hän oli levoton asian onnistumisesta. Mutta silloin hän huomasi sanansaattajan, joka täyttä karkua tuli häntä vastaan.

Hän toi mukanaan sen tiedon, että herttua oli tavannut koko miehistön aamiaispöydässä ja että Vadstena oli valloitettu ilman miekan iskua. Hän oli samalla sanonut tahtovansa kuninkaan puolesta tarkastaa varastot, ja ne oli vastaväitteittä jätetty hänelle.

Juhana tuli tästä tiedosta niin iloiseksi, että sulki sanansaattajan syliinsä.

Nyt joudutettiin matkaa.

Huhun siivillä lensi uutinen tapahtumasta yli maan.

Vadstena tuli yhtäkkiä kaikkien niiden yhtymäpaikaksi, jotka olivat tyytymättömät Eerikin hallitukseen, ja niiden joukossa olivat Sten Eerikinpoika Lejonhufvud, Ture Bielke, Kustaa ja Eerik Stenbock, Kustaa Banér, Yrjö Gyllenstjerna y.m.

Kaikki toivat mukanaan rahaa ja kalleuksia.

Suuri oli hämmästys, kun surusta kumara, nyt aivan valkohapsinen Märta Sture itse tuli tuomaan apuansa.

"Kas tässä", sanoi hän, "verirahat puolisostani ja pojastani."

Ne olivat ne tuhat hopeamarkkaa, jotka kuningas oli hänelle lähettänyt.

Lisäksi hän antoi kaiken puhtaan rahan, mitä hänellä oli, sekä muutamia tykkejä ja ampumavaroja.

Kun Juhana herttua kiitti häntä hänen uhrauksistaan isänmaan hyväksi, keskeytti hän kiivaasti:

"Ettekö käsitä, että teen sen yksinomaan ja ainoastaan saadakseni kostaa!"

Kaikesta kerääntyneestä hopeasta päätettiin lyödä rahaa sotaväen palkkaamiseksi.

Näitä rahoja nimitettiin unioniklippingeiksi, ja leimana oli niissä kuninkaallinen kruunu ja herttuain nimien alkukirjaimet J ja K, joita tammenlehtiseppele yhdisti, merkiten veljesten liittoa, että he muka hallitsevat yhteisesti, jos saavat valtakunnan haltuunsa.

Samanlaatuisiksi rahoiksi käytettiin myöskin ne yllämainitut 1,000 markkaa, jotka Märta rouva oli lahjoittanut, mutta niitä sanottiin veriklippingeiksi.

De la Gardien toimesta kutsuttiin rahvas määrätyksi päiväksi Vadstenaan. Juhana astui silloin linnan pihalle puhuen heille lujalla, miehekkäällä äänellään:

"Toisin olivat täällä olot kahdeksan vuotta sitten, rakastetun isävainajani, suuren Kustaa Vaasan hallitessa. Silloin olivat kaikki aarreaitat täynnä, nyt ne ovat tyhjennetyt. Silloin oli meillä rauha, nyt sota joka puolella, silloin oli sekä yleinen että yksityinen varallisuus hyvä, nyt on valtakunta köyhdytetty, kaupungit ja maa hävitetyt, asukkaat rutiköyhiä, kodittomia, haavoitettuja ja vankeina. On tuskallista syyttää kuningastaan ja veljeään, mutta vielä tuskallisempaa on nähdä isänmaansa rappeutuvan. Omat kärsimiseni tahdon kernaasti unhottaa. Kauan olen sietänyt isänmaanikin riuduttamista, mutta nyt en sitä enää voi; viattomain alamaisten veri huutaa kostoa. Kaikki sopimiskokeet ovat turhia. Kuningas Eerik on itse monta kertaa rikkonut sopimukset. Ei kukaan voi luottaa häneen, ei kukaan toivoa parempia aikoja semmoisen hallitessa, joka pitää neuvonantajinaan halpasäätyisiä ja halpamielisiä henkilöitä. Ei kukaan valtakunnassa eikä sen ulkopuolella voi kunnioittaa semmoista kuningasta, joka Ruotsin kuningasistuimelle ja äitinsä sijalle on asettanut halpasukuisen jalkavaimon.

"Kaikesta tästä järkytettyinä olemme me, veljeni ja minä, päättäneet erottaa kuningas Eerikin hallituksesta. Maa ja valtakunta voivat silloin saada takaisin rauhan ja entisen varallisuutensa. Hän on myöskin levittänyt minusta sen huhun, että puolisoni on houkutellut minut katoliseen uskoon. Se on häpeällinen valhe, ja jos joskus omaksuisin paavin opin, toivon minä, että Ruotsin kansa silloin ajaisi minut ja poikani valtakunnasta."

Juhana oli komeavartaloinen herra, joka osasi hyvin sovittaa sanansa, mutta se vaiva oli tässä melkein tarpeeton. Kokoontuneet olivat Eerikin kiivaimpia vihollisia; he huusivat suostumuksensa kaikkeen, mitä ikinä sanottiinkin.

Sitten puhuttiin "kunniattomasta, ovelasta kavaltajasta ja verikoirasta Yrjö Pietarinpojasta, jonka kuningas oli ottanut suojaansa ja huomaansa", sekä lopuksi siitä, että "Eerik oli tahtonut luovuttaa kristillistä, kuninkaista ja keisareista polveutuvaa verta — herttuatar Katariinan — jumalattomille venäläisille". "Ne, jotka semmoisissa olosuhteissa eivät luopuneet kuninkaasta, ansaitsivat tulla kohdelluiksi kiivaina ja kiukkuisina vihamiehinä."

Kaikki kuulijat olivat myötämielisiä, ja toimeen päätettiin ryhtyä vielä suuremmalla voimalla.

Mutta kukaan ei toiminut viisaammin eikä suuremmalla huolellisuudella kuin nuori Kaarle herttua.

Ehkäpä hän oli jo ennen ajatuksissaan hautonut sitä, mikä nyt oli tapahtunut, vai hänen päällikköneronsako ehkä jo pilkisti esiin.

Hänen kehotuksestaan astuivat heti herttuain palvelukseen ne kolmesataa saksalaista ratsumiestä, joita Eerik oli rangaissut Svarterån tappelussa osoitetusta pelkuruudesta.

Samoin siirtyivät heidän puolelleen Itägöötanmaan sotajoukot, jotka eivät pitkään aikaan olleet saaneet mitään palkkaa.

Vadstenassa oli runsaasti hopeaa ja rahaa, ja minkäpä muun tähden palkkasoturi sotisikaan?

Miten toisenlainen olikaan Juhana herttua; arkana ja hätäilevänä hän tahtoi vain niittää mitä toinen kylvi.

Kaarle olikin sentähden johtajana kaikissa sotaisissa yrityksissä; Juhana tuli jäljessä ja niitti kunnian.

Mutta diplomaattisissa toimissa, kun oli kysymyksessä esiintyminen vierasten ruhtinasten suhteen, hän kyllä piti asianansa olla ensimäisenä.

Oli tärkeätä saada aikaan pysyvä rauha kuningas Fredrik II:n kanssa. Mutta pitääkseen aina selkänsä vapaana esiintyi Juhana puolueettomana, itsenäisenä ruhtinaana sanoen ryhtyneensä valtakunnan säätyjen kanssa yksiin tuumiin ja näiden yksimielisestä pyynnöstä päättäneensä pyhän kolminaisuuden nimessä itse ottaa hallituksen. Herttuan suuresti rakastettu veli, kuningas Eerik, ei ollut raivoavan pöyhkeytensä vuoksi koskaan elänyt rauhassa naapuriensa kanssa. Se oli sitävastoin herttuan suurin ja sydämellisin toivo.

Sentähden hän ehdotti, että kaikki vangit vaihdettaisiin ja ensi aluksi tehtäisiin rauha kolmeksi kuukaudeksi, jolla aikaa riitakysymyksistä sovittaisiin.

Fredrik vastasi vältellen, mutta Juhanan valtuutetut saivat turvalupauksen käydäkseen Tanskassa, ja heidän toimensa saivat todellakin aikaan vihollisuuksien keskeytymisen, jonka johdosta herttuat saivat tilaisuuden viedä joukkonsa Etelä-Ruotsista Tukholmaa kohden.

Juhanan pitäessä huolta diplomaattisista toimenpiteistä puuhaili Kaarle kapinan edistämiseksi. Kaikkialla hän oli johtavana henkilönä, kun aseellisen vastarinnan kukistaminen oli kysymyksessä.

Hän marssi heinäkuun 17 p:nä Stegeborgiin, joka antautui miekaniskutta, ja muutamia päiviä myöhemmin valloitettiin Norrköping.

* * * * *

Hääilo häiriintyi nopeasti.

Olikohan sitä koskaan ollutkaan?

Mitä Eerikkiin tuli, niin hän oli vain tyydyttänyt oikkujaan, heikkomielisiä päähänpistojaan.

Entä nuori kuningatar?

Eikö hän huomannut, että kaikki nuo, jotka kumarrellen, liehakoiden, madellen ympäröivät häntä, sydämessään toivoivat salamaa taivaasta musertamaan halpasukuisen, joka oli ollut niin tavattoman rohkea, että oli pannut päähänsä kuningattaren kruunun.

Anteeksi voitiin antaa se, että kuningas Eerik oli saattanut maan ja valtakunnan rappiolle; huonoja neuvonantajia syytettiin siitä, että hän oli surmannut maan jaloimmat miehet; sormien läpi katsottiin sitä, että hän oli päästä vialla; mutta se oli enemmän kuin sietää voitiin, että hän oli ottanut Kaarina Maununtyttären puolisokseen.

Ja toinen morsian, ylpeä prinsessa Sofia, hän, joka kerran oli alentunut lahjoittamaan sydämensä alhaiselle miehelle ja ainoastaan toisen välityksellä pelastunut siitä, eiköhän hänen olisi pitänyt tuntea sääliä?

Pois se, pois mielestä heikkous, jonka hän jo ammoin oli tallannut jalkoihinsa!

Syytön ei ollut myöskään Elisabet, ja molemmat sisaret olivat — vaieten kyllä — sopineet siitä, että ainaiseksi poistavat sen mielestään.

Ehkäpä tällä asialla oli jotakin yhteyttä sen kanssa, että taipumus evankeliseen uskoon niin äkkiä alkoi liekehtiä heissä. He tahtoivat kernaasti keskustella arkkipiispan kanssa siitä ja olivat yleensä mielipiteiltään niin ankaria, ettei se juuri ollut kristillisintä laatua.

Nyt he luonnollisesti olivat täysin yksimielisiä siitä, että jotakin tavatonta oli tapahtunut.

Tuo naikkonen, jalkavaimo, oli kohonnut prinsessoja korkeammalle. Se oli jotakin niin tavatonta, että melkein saattoi pelätä maailman olevan perikatoon menossa.

Ja kuitenkin arkkipiispa sääli Kaarinaa sanoen, että hän oli kuninkaan hyvä enkeli, joka jo oli torjunut paljon pahaa ja vastedeskin tuli tekemään samoin. Niinkuin se muka olisi varmaa, että sitä tulisi vastedes tapahtumaan. Herttuat eivät olleet saapuneet häihin. Heillä oli jotakin muuta mielessä; heihin oli toivo kiinnitetty.

Prinsessa Sofia ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta, vaan hän tahtoi päästä suurempaan riippumattomuuteen sekä ainakin joksikin aikaa Ruotsista pois.

Maunu herttua oli nuori, kevytmielinen herra, jolla oli hyvin mitätön herttuakunta. Hän pyrki valtaan ja arvoon; prinsessa Sofian kautta hän toivoi saavuttavansa molemmat ja sentähden hän halusi saada avioliiton pian vahvistetuksi.

Kolme päivää kesti hääjuhlallisuuksia ilman häiriöitä. Surkuteltiin vain valtiokanslerin kohtaloa, hän kun oli pyörtymisensä jälkeen tullut niin raukeaksi, että piti käydä vuoteeseen.

"Mikä vahinko, ettei hän saa olla mukana", sanottiin.

"Ei se ole syypää, joka on sairas", jupisi hän itsekseen salaa naureskellen.

Neljäntenä päivänä saapui ja levisi nopeasti huhu, että herttuat olivat lähteneet Eskilstunasta.

"He ovat paenneet valtakunnasta!" huudahti Eerik. "Mitä nyt on tehtävä?"

"Parasta on vangita heidät", kuiski suosikki. "Kirjoitettakoon satamiin, että heidän pakonsa on estettävä."

"Heidät vangittakoon elävinä tai kuolleina", kirkui kuningas.

"Mieluummin kuolleina", lisäsi Yrjö.

Teeskennelty juhlatunnelma oli nyt mennyttä. Jokainen lähti pois, joka saattoi sen tehdä epäluuloa herättämättä.

Muutamat kuninkaan ystävistä neuvoivat häntä heti lähettämään sovintolähettejä herttuain luo.

Se tapahtui silloin kun saapui tieto, että Vadstena oli valloitettu ja kapina alkanut.

"Senpä tahdonkin tehdä", vastasi kuningas iskien silmää Yrjö Pietarinpojalle. "Kas tuossa, kukkaro on täynnä kultarahoja."

"Suurimmassa salaisuudessako?"

"Tietysti; tahtovathan veljeni ilmeisesti ottaa minut hengiltä."

"Niinpä kyllä. Lisäksi tulee Åke Ferlan joutuisasti kehottaa kaikkia linnanvouteja uskollisuuteen ja valppauteen."

"Sitä juuri minäkin ajattelin."

"Estäköön hän myöskin kuninkaan huoveja Itägöötanmaassa menemästä vihollisen puolelle."

"Joudu, joudu!"

Ja Yrjö Pietarinpoika kiiruhti matkaan. Nyt hän oli oikein omalla alallaan.

Itse kirjoitti kuningas veljilleen kauniita ja sovintoauhkuvia sanoja.

Sven Elovinpoika ja Eerik Holgerinpoika lähetettiin sovinnonvälitystä yrittämään.

He tapasivat Kaarle herttuan ja muutamia ylhäisiä herroja Norrköpingissä.

Kaarle luki kirjeen ja käski sitten lähetystön mennä Juhana herttuan luo, joka edelleen oleskeli Vadstenassa.

Sinne oli kokoontunut joukko valtakunnan vihaisimpia herroja: leskikuningattaren isä, vanha valtiomarski Kustaa Stenbock, Yrjö Gyllenstjerna, yksi valtiokansleri Niilon pojista, Ture ja Juhana Bielke sekä jälkimäisen poika Aksel. Eerik Stenbock, Kustaa Banér ja lopuksi Pontus de la Gardie.

Lähettiläät esittivät asiansa, mutta heille vastattiin, ettei kukaan voinut luottaa kuninkaan suloisiin sanoihin ja petollisiin vakuutuksiin.

Syyt, miksi herttuat olivat tarttuneet aseisiin, tulivat julistettaviksi kaikkialla valtakunnassa. Ne olivat: Juhana herttuan pitkällinen vankeus "ilman syytä", murhat Upsalassa, Eerikin naiminen ja hänen tsaarille antamansa lupaus luovuttaa tälle Katariina, sekä lopuksi Yrjö Pietarinpojan asettaminen entiseen valtaansa.

Nyt Eerik joutui vimmoihinsa; kaikki oli häntä vastaan. Salamurhaajat pitivät rahat ja antoivat herttuain olla hengissä.

Åke Ferla tuli liian myöhään, huovit olivat jo menneet herttuain puolelle; vaivoin hän sai pelastetuksi oman henkensä.

Ollen vallan suunniltaan kysyi kuningas tohtori Lemniukselta, mikä suoni olisi aukaistava, jotta helpoimmin kuolisi, ja kun lääkäri vastasi, että kuninkaan velvollisuus oli säilyttää eikä lyhentää elämäänsä, niin hän koetti kuristaa tuon rehellisen miehen.

Kuinka mielellään hän olisikaan nyt tehnyt rauhan Tanskan kanssa, jos olisi sieltä saanut apua veljiensä kukistamiseksi. Yksi mahdollisuus oli jäljellä — erottaa heidät toisistaan.

Hän kirjoitti yksityisesti Kaarlelle elokuun 16 p:nä selittäen hänelle, että hän, herttua, hyökkäsi sokeasti perikatoonsa. Arveliko hän, ettei vanhin veli muka ollut täysin järjissään? "Ymmärtäköön teidän armonne", kirjoitti hän, "että me hyvin tiedämme, ketkä ovat etevimmät vihollisistamme."

Lopuksi hän pyysi tietoa, "tahtoiko Kaarle olla hänen ystävänsä vai vihollisensako". Jälkimäisessä tapauksessa hän tarjoutui mieskohtaiseen taisteluun, "joko mies miestä tai joukko joukkoa vastaan, miten herttua vain halusi".

Torvensoittaja saapui elokuun 18 p:nä kirjeineen Nyköpingiin, missä herttua oleskeli.

Tämä antoi vastauksensa samana päivänä.

Hän ei ollut tarttunut aseisiin, kirjoitti hän, isänmaata vastaan, vaan kuninkaan epäkristillistä hallitusta ja verenhimoista Yrjö Pietarinpoikaa vastaan. Mitä tuli mieskohtaiseen kamppailuun, niin hän ei kieltäytynyt; kuningas tiesi missä hän oli ja saattoi tulla häntä tapaamaan joko yksin tai suurella joukolla.

Enempää hänellä ei ollut sanottavaa, ennenkuin oli tiedustellut Juhana herttuan mielipidettä.

Yrjö Pietarinpojan neuvosta kutsuttiin kokoon valtiopäivät. Ainoastaan Pohjois-Ruotsista saapui koko joukko, joka valitteli kapinaa rikolliseksi ja pyysi kuningasta kaikin voimin sitä tukahuttamaan.

Sillä välin herttuat valloittivat koko Itägöötanmaan ja Leckön Länsigöötanmaalla.

Nyköping oli ollut veljestaistelujen näyttämönä Folkunga-suvun aikana; nyt alkoivat samanlaiset taistelut Vaasa-suvun kesken.

Kun Eerik huomasi, ettei voinut päästä sovintoon veljiensä kanssa, lähti hän heitä vastaan Nyköpingiin.

Linna oli Kaarle herttuan hallussa; kuningas valloitti ja poltti kaupungin.

Muutamia päiviä he seisoivat melkein tasaväkisinä vastakkain, mutta tappelua ei syntynyt.

Eerik määräsi silloin Iivar Stjernkorsin päälliköksi ja palasi itse Tukholmaan.

Pian senjälkeen Kaarle sai lisäväkeä ja kävi ahdistamaan vihollista lyöden sen ensin Svartan niityillä ja sitten Hölön metsässä.

Kuninkaan väki pakeni pitkin Tukholmaan vievää tietä, ja herttuat seurasivat jäljessä.

Saatuaan tästä tiedon kokosi Eerik väkensä ja kiiruhti vihollista vastaan.

Botkyrkan luona hän kohtasi Pontus de la Gardien johtamat etujoukot.

Kuningas itse johti hyökkäystä hämmästyttävällä rohkeudella ja kuolemanhalveksimisella. Näyttipä melkein siltä, kuin hän olisi etsinyt kuolemaa. Kaikki, jotka hän kohtasi, kaatuivat; olipa vähällä, ettei de la Gardiekin päässyt hengestään.

Eerikin valkea kypärinharja liehui aina kiivaimmassa kahakassa, ja monta herttuain miestä hänen kätensä kaatoi.

Pian he kääntyivät yleisesti pakoon; ja monet menettivät henkensä tungoksessa järven ja lähellä olevan vuoren välillä.

Kuningas asettui väkineen Born-järven ja Aspenin väliselle kannakselle.

Herttuat päättivät nyt ahdistaa Tukholmaa pohjoispuolelta.

He marssivat Mälarin ympäri, valloittivat Gripsholman, Vesteråsin ja Upsalan, josta he Uplannin halki taas palasivat Tukholman edustalle.

* * * * *

Hovissa vallitsi sillä aikaa mitä suurin levottomuus ja pelko.

Hyvin monet neuvoivat Eerikkiä pakenemaan Liivinmaahan ja puolustaumaan siellä.

Tsaari tarjosi hänelle kymmenentuhatta miestä apuväkeä, mutta Eerik hylkäsi tarjouksen; hän ei tahtonut laskea valtikkaa kädestään.

Mitä hurjimpia huhuja pääsi nyt liikkeeseen. Kuiskailtiin kuninkaan aikovan lähettää leskikuningattaren ja prinsessa Elisabetin Venäjän tsaarin luo pakottaakseen täten molemmat veljet suostumaan parempiin ehtoihin.

Kuninkaalliset naiset olivat suunniltansa kauhusta eivätkä tienneet, mihin toimiin ryhtyä.

Maunu herttua, joka jo alkoi huomata kuninkaan joutuvan tappiolle, neuvoi heitä pakenemaan.

Eräänä päivänä sanoivat leskikuningatar ja prinsessat tahtovansa lähteä Mälarille huvittelemaan.

He laskivat maalle ennakolta määrättyyn paikkaan. Siellä oli Maunu herttua heitä vastassa 90 ratsumiehen kera; matkaa jatkettiin maitse, ja puolimatkassa Upsalan ja Tukholman välillä tavattiin herttuat.

Moni muukin karkasi vihollisen puolelle.

Niin teki Klaus Fleming eräässä hyökkäyksessä Gripsholmaa vastaan.

Eerik lähetti Iivar Stjernkorsin Suomea vartioimaan. Tämä otti haltuunsa Turun linnan ja kokosi sotaväkeä herttuain varalle. Moni teki samoin.

Onneton Eerik pingotutti silloin köyden Suurtorin yli sekä ripustutti siihen kaikki kapinallisilta herttuoilta ja herroilta saamansa kirjeet, joissa oli uskollisuuden ja kuuliaisuuden vakuutuksia.

Hän näytti porvareille niissä riippuvia suuria sinettejä ja sanoi: "Tuosta voitte nähdä, onko minulla ollut syitä epäluuloihini."

Syyskuun 17 p:nä saapui tieto, että vihollinen oli lähellä.

Eerik ja Yrjö Pietarinpoika menivät silloin "Kolmen kruunun" torniin katsomaan, miten asian laita oli.

Herttuain liput häämöttivät siellä tosiaankin, ja joukko toisensa perästä marssi eteenpäin Rörstrandin tietä pitkin Brunkebergin pohjoispuolella.

Kuningas kalpeni; hän ei nähnyt enää mitään mahdollisuutta.

"Armollisin herra", virkkoi suosikki, "jos olisitte seurannut neuvoani ja heti tuomion jälkeen pannut Juhana herttuan pään hänen jalkainsa väliin, niin olisi tämä jäänyt tekemättä."

"Sanoppa muuta!" vastasi kuningas. Vihollisvoima eteni aina Brunkebergille asti; sinne se pysähtyi.

Vielä tahtoi onneton hupsu tehdä yhden hyökkäyksen, vielä piti useamman ihmishengen hukkuman, ja niin järjestettiin taistelu; sekä sanoillaan että esimerkillään hän kehotti miehiään.

Itse hän johti joukkojaan taistellen erinomaisella urheudella. Hurjassa raivossaan hän etsi Juhana herttuaa, mutta tämä ei ollut mukana tappelussa. Sitten hän etsi de la Gardieta, mutta nähdessään Eerikin vimmaisen murhakiihkon tämä vetäytyi takaisin Brunkebergiltä Rörstrandiin. Eerik palasi kaupunkiin.

Tällä välin tuli herttuoiden lähetti kaupungin porvariston luo.

Herttuat uhkasivat hyökätä Tukholmaan eivätkä sanoneet ryhtyvänsä mihinkään keskusteluihin, ennenkuin Yrjö Pietarinpoika oli annettu heidän haltuunsa.

Porvaristo vihasi suosikkia; nyt tuli siihen lisäksi pelko kaupungin ryöstämisestä. Etevimmät heistä veivät kuninkaalle herttuain viestin vaatien päättävästi prokuraattorin luovuttamista.

Taalalaiset pitivät vartiota linnassa ja he yhtyivät tähän yksimielisesti.

Eerik vastusteli. Hän arveli kyllä, että Yrjö Pietarinpoika oli piiloutunut niin hyvin, ettei kukaan löytäisi häntä; mutta hän ei kuitenkaan tahtonut suostua jättämään häntä. Mutta vaatimukset tulivat yhä ankarammiksi; hän ei uskaltanut kauempaa vastustaa, ja niin saivat taalalaiset luvan etsiä Yrjön ja jättää hänet herttuoille.

Eikö vain olisi löytynyt kavaltajan kavaltajaa? Moni tiesi jo hänen piilopaikkansa, ja nyt hänet tuotiin esiin ja vietiin kaupungista.

Tuo katala joutui kiduttavan kuulustelun alaiseksi ja kärsi syyskuun 28 p:nä mitä julmimman kuolemanrangaistuksen.

Piiritystä kesti viikon ajan; "Kolmen kruunun" ja Brunkebergin tykit jymisivät yhtämittaa toisiaan vastaan, ja Eerik teki hyökkäyksiä sekä maitse että meritse, mutta menestyksettä.

Tällä välin kerrottiin kaupungissa, miten linna toisensa jälkeen antautui herttuoille.

Sanottiinpa koko valtakunnan joutuneen heidän käsiinsä ja että Tukholma yksin puolusti hyljättyä, puoleksi hourupäistä kuningasta.

Pian senjälkeen saapui herttuoilta lähetti luvaten, että porvaristo vapautetaan kaikesta rangaistuksesta ja sen etuoikeudet säilytetään, jos he vapaaehtoisesti antautuvat.

Nyt he rupesivat epäröimään.

Kohta senjälkeen tuli herttuoiden lähetti sovintoa hieromaan.

Eerik sai luvan pitää Ahvenanmaan ja Porvoon läänin niin kauan kuin eli, jos hän suostui omasta ja lastensa puolesta luopumaan kaikista oikeuksistaan kruunuun.

Porvaristo neuvoi kuningasta suostumaan tähän, samoin arkkipiispa ja hänen jäljelläolevat ystävänsä; he huomasivat sen hänen ainoaksi pelastuksekseen.

Mutta Eerik kieltäytyi; hän lupasi kaivaa maahan johonkin 50,000 dukaattia ja joukon hopeaa, sitten piiloutua ja sopivassa tilaisuudessa ottaa aarteensa esiin, värvätä sotilaita ja puolustautua.

Nyt huomattiin, että hän oli auttamaton.

Kaksi valtakunnanneuvosta, Niilo Gyllenstjerna ja Niilo Gylta, lähetettiin herttuoiden luo välittämään parempia ehtoja.

Sitä ennen he pitivät salaisen neuvottelun komentajan Antti Rålambin kanssa, joka lupasi seuraavana aamuna aukaista Eteläportin kuninkaan ollessa aamusaarnaa kuulemassa.

Tuli sitten kuningas Kustaan kuolinpäivän, 29:nnen vastainen yö.

Äänettömästi meni osasto herttuain sotajoukkoa Sten Lejonhufvudin ja de la Gardien johdolla veneissä yli Munklideista Långholmaan ja siitä Södermalmille; komentaja oli vastassa ja aukaisi portit.

Esteettömästi he marssivat Suurkirkolle.

Siellä istui Eerik saarnaa kuulemassa.

Joku ilmoitti hänelle uhkaavasta vaarasta; hän kutsui henkivartijansa ja riensi ulos.

Viholliset olivat jo Suurtorilla, ja Eerik juoksi ehtiäkseen ennen heitä linnan portille; mutta Sten Lejonhufvud, joka oli ratsain, ehti ennen häntä. Ojentaen pistoolinsa kuningasta kohti hän käski häntä heti antautumaan sanoen, että muuten oli henki kysymyksessä.

Eerik laski miekkansa ja ojensi kätensä sanoen: "Minä olen teidän vankinne, herra Sten."

Juuri silloin tuli muuan henkivartijoista ja lävisti herra Stenin, niin että hän putosi hevosen selästä ja kuoli heti.

Samassa tuokiossa, päästyään näin vapaaksi, kuningas huomasi de la Gardien, kiiruhti häntä vastaan ja survaisi miekkansa hänen käsivartensa läpi. Myöskin Antti Rålamb tuli haavoitetuksi. Hyökkäys hidastui täten, ja Eerik henkivartijoineen pääsi linnaan, ehtipä sulkemaan portitkin jäljessään.

Linnassa hän pyysi taalalaisilta apua sanoen mieluummin tahtovansa räjähyttää itsensä ilmaan "Kolmessa kruunussa" kuin mennä vankeuteen.

Silloin saapui sana, että Kaarle herttua oli ulkopuolella pyytäen puhutella kuningasta.

Tämä kiipesi muurille, ja keskustelut alkoivat. Kaarle antoi hyviä lupauksia, ja niin saatiin tuo onneton astumaan alas ja seuraamaan Suurkirkkoon, jossa oli keskusteluja jatkettava.

Siellä syntyi veljesten kesken kiivas sananvaihto, joka päättyi siihen, että Eerikin täytyi luopua hallituksesta ja antautua kunnialliseen vankeuteen.

Tämä tapahtui samana päivänä, melkeinpä samana hetkenäkin, kuin Kustaa Vaasa kahdeksan vuotta aikaisemmin oli kuollut.

Kuningas pantiin heti vankeuteen, ensin omiin huoneisiinsa ja sitten tyhjiksi tulleisiin Eskilinkamareihin.

Kun kaupunki oli valloitettu, katsoi sotaväki oikeudekseen ruveta ryöstelemään, ja Yrjö Pietarinpojan asunnossa odotettiin tavattavan aarteita kasoittain.

Venäläinen lähetystö asui sen läheisyydessä; sitäkin oli aikomus ryöstää.

Ei kukaan estellyt, ja niin jatkui ryöstelemistä melkein koko päivä.

Sattumalta sai Kaarle herttua tiedon tästä. Hän huomasi heti, että voisi seurata paljon pahaa, jos lähetystöä loukattaisiin, ja hän kiiruhti oitis paikalle tekemään väkivallasta loppua.

Huovit eivät tahtoneet ottaa hänen sanojaan kuuleviin korviinsa, vaan jatkoivat niinkuin ennenkin.

Kun hyvät puheet eivät tehonneet, tiesi Kaarle varman keinon.

Miekka lensi tupesta. Toinen sai lappeesta, toinen terästä, kukin vuorostaan, kunnes kaikki pakenivat.

Näin hän palautti hiljaisuuden ja rauhan kaupunkiin ennen iltaa.

Tavallisuuden mukaan oli nuori herttua kulkenut edellä sotajoukkoineen ja valloittanut linnan; hän se myöskin hävitti kuninkaan sotajoukot ja pakotti hänet itsensä antautumaan vangiksi.

Juhana sitävastoin tuli jäljessä valtakunnanneuvoston ja herrain seuraamana.

Matkalla hän puhutteli heitä kehotellen heitä valitsemaan hänet yksin kuninkaaksi. Vadstenassa tehdyille sopimuksille ei muka tarvinnut antaa mitään merkitystä. Herrat kumartelivat ja suostuivat. Kaarle arvasi nämä salahankkeet. Juhanan uskottomuus ja hänen petollinen käytöksensä harmittivat häntä enimmän. Mitä hänen pitäisi tehdä?

Hän ei ollut kyllin mahtava vaatimaan osaansa valtakunnasta ja hallituksesta, mutta jos hän olisi voinutkin, olisiko hän tahtonut panna maata alttiiksi uusille eripuraisuuksille. Pois se! Jos Juhana tahtoi yksin korjata mitä maa oli saanut kärsiä, niin pitäköön kernaasti valtikan. Kaarle oli kyllä mies pitämään silmällä häntä.

Mutta herttuakuntansa, isän testamentin mukaan, ilman mitään vallan rajoituksia, joita Eerik oli tehnyt Arbogan sopimuksessa, sen hän tahtoi saada. Jalankaan leveyttä ei siitä saanut ottaa; siitä hän piti tiukasti kiinni.

Juhana suostuikin siihen heti. Kaarlen katseessa oli jotakin, joka vei häneltä halun tekemään vastaväitteitä.

Ja sitäpaitsi tulihan hän, Juhana, yksin kuninkaaksi; olihan Kaarle suostunut siihen.

Vihdoinkin hän oli päässyt siihen päämaaliin, johon niin kauan oli pyrkinyt.

Eerikin vangitsemisen jälkeisenä päivänä tapahtui kuningas Juhanan tulo Tukholmaan.

Airut huusi hänet kuninkaaksi, ja Kaarle herttua, neuvosto ja porvaristo osoittivat hänelle kunnioitustansa.

Mutta Kaarina, tuo hyljätty naisraukka, kehenkä tuli hänen turvautua kaiken tämän sekasorron aikana? Ollen vielä itsekin melkein lapsi kietoi hän tuskaisessa äidinrakkaudessaan käsivartensa pienokaistensa ympäri; kun sotamelske, laukaukset ja huudot kuuluivat hänen suojiinsa, asettui hän suojelevasti heidän eteensä, ikäänkuin tahtoen uhrata henkensä heidän puolestaan.

Tiehensä kaikkosivat kaikki palvelijat, Benediktus oli ainoa, joka oli jäljellä. Hän välitti viestejä hänen ja ulkomaailman välillä, ja niin säälivinä kuin suinkin saapuivat kaikki surulliset sanomat. Vihdoin saapui tieto, että kuningas oli vankina.

"Sallikaa minun mennä hänen luokseen", pyyteli hän kiihkeästi.

Se sallittiin, ja hän kiiti sinne, painoi povelleen hänen päänsä, kuiskaili hänen korvaansa lohduttavaisia rakkaudensanoja. Mitä voikaan uskollinen, rakastava nainen tällaisina hetkinä! Vähitellen hälveni se kauhea jännitys, jossa kuningas oli; hän saattoi itkeä, valittaa ja — katua.

Mutta sellaista mielentilaa ei kestänyt kauan. Harmi, häpeä ja veljesviha palasivat ankarampina kuin koskaan ennen; hän kirosi heikkouttansa, että oli säästänyt herttuan hengen, ja työnsi luotaan Kaarinan sentähden, että tämä oli petollisesti viekoitellut hänet antamaan pahimmalle viholliselleen vapauden.

Kärsivällisesti sieti Kaarina kovia sanoja ja syytöksiä. Olihan Eerik niin sairas, epätoivoinen ja hyljätty. Joskin kaikki luopuivat hänestä, mitäpä siitä; olivathan he aina viettäneet onnellisimmat hetkensä kahdenkesken ja lastensa kanssa. Nyt he saivat aina olla niin, erillään maailmasta. Niin onnellisia he eivät olleet koskaan olleet kuin nyt tulivat olemaan.

Näin kuvaili Kaarina tulevaisuutta sellaiseksi kuin hänen oma mielikuvituksensa sen loi; siinä ilmeni, miten vähän hän tunsi maailmaa, tuota julmaa, rautakouraista todellisuutta, joka pian tuli kääntämään katkerat kasvonsa hänelle.

* * * * *

Eerik vedettiin oikeuteen alkupuolella vuotta 1569 kokoontuneiden säätyjen eteen. Itse hän ajoi asiaansa puhjeten ankariin mielenpurkauksiin aatelistoa vastaan.

Juhana keskeytti hänet sanoen: "Sinä olet järjiltäsi."

"Niin olin silloin, kun päästin sinut vankeudesta", vastasi hän kiihkeästi.

Syytöksessä olisi tarvinnut mainita ainoastaan, että Eerik usein oli ollut heikkomielinen, mutta tähän tyytyäkseen oli mielikarvaus liian suuri. Sentähden sotkettiin sekaisin todellisia ja valheellisia syytöksiä.

Hän aikoi häissään murhauttaa veljensä, ja kun he eivät tulleet, ajatteli hän ottaa hengiltä Saksin herttuan, panna sen aatelisten syyksi ja surmauttaa sitten heitä niin monta kuin saapuvilla oli. Kapinan aikana hän tahtoi ryöstää ja polttaa Tukholman, polttaa huoneeseensa äitipuolensa ja sisarensa tai myöskin viedä heidät Venäjälle. Hän oli alkanut sodan Tanskaa vastaan saattaakseen ruotsalaisille kärsimyksiä ja ehdoin-tahdoin toiminut niin, että he joutuivat tappiolle. Omin käsin oli hän surmannut viisi-, kuusikymmentä henkilöä ja tekeytynyt hourupäiseksi saadakseen sitä vapaammin riehua.

Sekä Juhana että säädyt tiesivät kyllä, miten paljon näissä syytöksissä oli perätöntä, mutta näiden perusteella tuomio kuitenkin allekirjoitettiin.

Eerikin lapsilta riistettiin kruununperimys-oikeus heidän halveksittavan ja epälaillisen sukuperänsä vuoksi; itse oli hänet pidettävä alituisessa, mutta kuitenkin ruhtinaallisessa vankeudessa.

Vankila, n.s. Eskilinkamarit, oli linnan lounais-osassa, ja siinä oli neljä holvia; karkeat rautakalterit olivat ikkunoissa, jotka olivat "korkeat kuin kirkon ikkunat" ja joista runsaasti tulvi huoneisiin päivänvaloa; seinät olivat laudoitetut.

Myöhemmin muurattiin ikkunat Juhanan käskystä osaksi umpeen, ja Eerikin täytyi tyytyä yhteen ainoaan huoneeseen. Tämäkin oli talvella niin kylmä, että hän valitti partansa aina olevan huurteessa.

Ensi aikoina hän kirjoitti yhtämittaa kirjeitä veljelleen ja tämän puolisolle. Hän kerjäili ja pyyteli päästä vapauteensa luvaten autuutensa kautta, ettei ryhtyisi mihinkään, joka olisi herttuoille ja valtakunnalle haitaksi; olipa hän suostuvainen vaikka matkustamaan Puolaan, kuningas Sigismundin luo. Silloin voitaisiin ainakin olla varmat siitä, ettei hänellä ole mitään hommia.

Mutta kun tästä ei ollut toivottua tulosta, joutui hän hurjaan epätoivoon; hänen huutonsa ja kirkunansa kuuluivat usein yli linnanpihan. Ummehtunut vankila-ilma, joka ikkunain umpeenmuuraamisen jälkeen oli tullut vielä pilaantuneemmaksi, oli kaksin verroin vastenmielistä sille, joka oli tottunut matkusteluun ja ruumiillisiin harjoituksiin, ja sellaisen hillittömän itsevaltaisuuden jälkeen, jota Eerik oli osoittanut, täytyi vankilan tulla hänelle todelliseksi helvetiksi.

Mutta kaikissa vaiheissa oli Kaarina uskollisesti hänen rinnallaan, niin kauan kuin se oli hänelle sallittu. Kirjeissään Eerik usein puhui vaimostaan ja lapsistaan, mutta liian itsekäs kun oli ollakseen huolissaan heidän tähtensä, hän ajatteli enimmäkseen vain omia kärsimyksiään.

Odota, odota, kuningas Eerik, vielä saat kirjoittaa ja soittaa luuttuasi, lukea ja piirustella; vielä saat päivin keskustella Benediktus Olavinpojan kanssa, joka on pysynyt uskollisena sinulle tai ainakin Kaarinalle. Sinä saat kuunnella lasten viatonta jokellusta ja aina avoimessa sylissä lepuuttaa väsynyttä päätäsi.

Toinen aika on tulossa, katumuksen ja parannuksen aika. Kiitä Jumalaa, että hän jo täällä maan päällä vaatii sinut tilille; ajattele kaikkia niitä nöyryytyksiä, kaikkea sitä häpeää ja häväistystä, sitä rajatonta surua ja toivottomuutta, jota olet saattanut muille, ja taivuta pääsi koston ankaran lain alaiseksi, taivuta kuolemaan asti.

Mutta miksi pitää hänen, joka on ollut ainoana kukkana poluillasi, kärsiä siitä ja sovittaa sitä, mitä sinä olet rikkonut? Onkohan aina niin, että täytyy olla joku sovitus-uhri, taivaallinen sanansaattaja, joka kuivaa kyyneleet syyllisten silmistä, hajoittaa taajat usvat heidän ympäriltään ja sitten rukoillen, lohdutellen osoittaa tietä Jumalan tykö?

Kuningas Juhana huomautti valtakunnan aatelistolle ja piispoille pelkäävänsä, että Eerik kirjeiden ja lähettien tai muiden juonittelujen kautta hommaili jotakin sen naisväen ja muun seurueen välityksellä, joka hänellä oli luonansa, ja pyysi neuvoa, miten olisi meneteltävä tämän vaarallisen vangin suhteen. Vastaukseksi hän sai, "ettei olisi sallittava kenenkään muun oleskella hänen luonansa kuin niiden, jotka ainiaaksi jäävät vankeuteen, sekä että naisväki ja muu seurue olisi toimitettava pois sieltä muihin huoneisiin linnassa, jossa heistä kohtuullisten tarpeiden mukaan pidettäisiin huolta. Ja jos kuningas Eerik rupeaisi jotenkin huolehtimaan siitä, että lapset olivat hänestä erotetut, niin olkoon heidän sallittu johonkin aikaan muutamaksi lyhyeksi hetkeksi tulla hänen luokseen; kuitenkin tapahtukoon tämä tarkan vaarinpidon ja valvonnan alaisena."

Kaarinan siirtäminen vankilasta pois jäi siis riippumaan kuningas Juhanan mielivallasta.

Jonkinlaisen muutoksen olikin täytynyt tapahtua, sillä tilikirjat vuodelta 1570 osoittavat, että kuningatar Kaarina toisinaan oli sellaisessa tilassa, ettei siitä puute ollut kaukana; hänen kun esim. täytyi käyttää lastenvaatteiksi pöytäliinoja ja lakanoita. Katariina Stenbock, joka aina oli ollut hänelle hyvä, otti usein hänen lapsensa luokseen antaakseen heille sitä hoitoa, jota he eivät voineet vankilassa saada.

Myöskin Katariina Jagellotar lähetti usein ruokaa hänelle omalta pöydältään: jokainen oivalsi ja käsitti mitä hän kärsi.

Luonnollisena seurauksena Eerikin epätoivosta oli, että hän, vaikka turhaan, koetti päästä vapauteensa. Ensimäisen yrityksen hän teki koettamalla viilata poikki ikkunakalterit; se havaittiin ja ikkunat muurattiin umpeen.

Sitten hän yritti kirjeiden ja sanankuljettajain avulla päästä yhteyteen ulkopuolella olevain ystäväinsä kanssa. Aatelistossa ei Eerikillä ollut ketään semmoista, mutta alhaisemmassa kansassa oli useita, jotka olivat olleet hänen palveluksessaan ja nyt jääneet leivättömiksi, mutta jotka hänen pelastumisensa kautta toivoivat taas kohoavansa. Näistä mainittakoon eräs Tuomas Jaakonpoika ynnä useat muut, jotka olivat kuuluneet kuningas Eerikin henkivartijaväkeen, mitä ei vielä oltu laskettu hajalle. Heidän onnistui todellakin saada aikaan kapina Smålannissa, mutta heidät yllätettiin ja kapinan johtajat mestattiin.

Vaarallisempi oli de Mornayn yritys Eerikin vapauttamiseksi. Hän oli astunut kuningas Juhanan palvelukseen ja nousi nopeasti suosiossa, mutta siitä huolimatta hän ei voinut tunteettomana katsella entisen herransa kovaa kohtelua.

Hänet lähetettiin Englantiin huoveja pestaamaan. Matkalla kypsyi hänessä päätös Juhanan kukistamisesta ja Eerikin vapauttamisesta. Väitetään kuningatar Elisabetin, entisen kosijansa kohtaloa säälien, kehottaneen Mornayta tähän.

Oli miten oli, hän palasi Tukholmaan 1573, mukanaan 5,000 skottilaista ja useita reippaita päällikköjä. Vaivatta Mornay viekoitteli heidät salaliittoon. Useat tyytymättömät valtakunnassa yhtyivät siihen.

Mornay puhui kuninkaalle skottilaisesta miekkatanssista, joka oli hyvin mainio. Sitä esitti joukko miehiä kypärään ja haarniskaan puettuina paljastetuin miekoin, ja sitä pidettiin hyvin komeana ja reippaana.

Kuningas halusi nähdä sitä, ja niin päätettiin, että se esitettäisiin eräänä iltana linnassa.

Salaliittolaiset tekivät nyt suunnitelmansa. Mornayn piti itse ottaa osaa tanssiin, ja kaikkien silmäin tuli olla tähdätyt häneen. Kun hän laski kypäränsä silmikon, tuli kaikkien tehdä samoin ja senjälkeen surmata ne herrat, joita pidettiin vihamielisimpinä kuningas Eerikkiä vastaan.

Juhanan surmaamisen otti Mornay omalle osalleen. Toisen osaston piti rientää Gripsholmaan, missä Eerik silloin oleskeli, vapauttamaan hänet. Sellainen oli suunnitelma.

Mutta Juhanaa varoitettiin ja tanssi jätettiin.

Salaliittolaiset kielsivät niin kivenkovaan, että ilmiantaja sai hengellään maksaa ilmiantonsa; mutta myöhemmin todistettiin kuitenkin de Mornayn syyllisyys ja hänet tuomittiin kuolemaan.

Tämä jälkimäinen salaliitto ei kuitenkaan herättänyt Juhanassa samaa levottomuutta kuin edellinen ja sen yhteydessä olevat seikat.

Smålannissa tehtiin jonkinmoisella menestyksellä työtä Eerikin vapauttamiseksi. Huhu siitä, mitenkä hän kärsi vankeudessa, oli herättänyt paljon sääliä; puhuttiin, että kuningas Eerikillä oli monta salaista ystävää ja että nämä olivat päättäneet öiseen aikaan äkkiarvaamatta hyökätä Tukholman linnaan, jonka miehistö oli hyvin heikko, sekä että kaupungin asukkailta aivan varmaan voitiin toivoa apua.

Kun Juhana sai tiedon tästä, kutsutti hän kiireesti kokoon valtakunnanneuvokset, arkkipiispan ja useita piispoja. Hän esitti heille seuraavan kysymyksen:

"Vaatiiko valtakunnan menestys, että kuningas Eerik, jos jokin kapina syntyy, surmataan vankilassa? Monien rikostensa tähden hän olisi täydelleen ansainnut kuoleman, ja ainoastaan kuninkaallisen arvonsa vuoksi hän tuli säästetyksi." Kaikki antoivat tähän suostumuksensa, paitsi Juhana Bielke. Päätös allekirjoitettiin ja varustettiin sinetillä.

Eerikin vartijoiksi valittiin aina hänen vihollisiansa, ja nämä saivat kiduttaa häntä melkein mielin-määrin.

Etenkin Olavi Stenbock on näistä tullut kuuluisaksi julmuudestaan. Kuningas oli murhannut hänen veljensä Abraham Stenbockin Upsalassa, ja hän oli vannonut kostavansa.

Vankilassa oli hyvin kylmä, ja Stenbock otti eräänä päivänä vaatteet vangilta, jotta kylmyys häntä enemmän ahdistaisi. Eerik puhkesi raivoon, ja heidän välillään syntyi kiivas sanakiista.

Stenbock töykkäsi Eerikkiä ankarasti.

Tämä töykkäsi takaisin, niin että Stenbock kaatui taaksepäin.

Vimmoissaan hän hypähti ylös, ja silloin syntyi käsikähmä, annettiin korvapuusteja ja tukisteltiin.

Eerik oli yhtä voimakas kuin hänen vastustajansakin. Silloin tämä tempasi pyssyn ja ampui. Eerikin onnistui pelastaa henkensä, mutta luoti meni läpi käsivarren, ja hän vaipui lattialle veriinsä.

Stenbock kiiruhti tiehensä jättäen hänet makaamaan. Lyhyt vankeus oli ainoa rangaistus, jonka Juhana antoi Stenbockille hänen julmuudestaan.

Luultavasti oli Kaarina tähän aikaan jo erotettuna kuninkaasta, sillä muutoin ei tuommoista tekoa toki olisi tehty.

Sekä huhut kuninkaan kohtelusta että pelko hänen puoluelaistensa tähden saivat Juhanan lähettämään Eerikin perheineen Turkuun. Lukuisiin varokeinoihin oli ryhdytty, ettei vanki matkalla pääsisi pakoon. Valtakunnanneuvos Ture Bielke, joka oli ylipäällikkönä, oli hänen leppymätön vihamiehensä, ja hänen katkeruutensa ilmeni siinä raa'assa ja ivallisessa tavassa, jolla hän puhutteli vankia.

Eerikin vankihuoneena Turun linnassa oli kuusikulmainen tornikamari, jonka molemmista ikkunoista oli laaja näköala Linnanaukolle ja Aurajoelle.

Hyvää huolta pidettiin pakoyritysten estämisestä. Ikkunat eivät olleet edeltäkäsin kaltereilla varustetut eivätkä ovet raudoitetut, mutta tämä toimitettiin heti. Ture Bielke väsyi kuitenkin vanginvartijan toimeen ja jätti pian sen tehtävän Antti-nimiselle Turussa asuvalle parturille. Apulaisina oli tällä kaksi nuorta, vankkaa miestä.

Vaikkakin ankaria varokeinoja noudatettiin ja vartijatkin ehkä olivat vihamielisiä, oli oleskelupaikan vaihdos kuitenkin vangeille suureksi iloksi.

Jo matka Itämeren poikki, raikkaat merituulet ja oleskelu aluksessa, jossa he saivat vapaasti liikuskella, oli sanomattoman virkistävää. Sekä Kaarinan että lasten poskille palautui puna; hetkisen hymyili elämä heille ja he elämälle.

Perille tultua suljettiin heidät kyllä taaskin huoneisiin, mutta he voivat kuitenkin nähdä maata ja merta; he saivat kaikkea mitä tarvitsivat, ja mikä parasta, he saivat aina olla yhdessä.

Kaarina olisi tuntenut itsensä onnelliseksi. Muisto menneistä kirjavista vaiheista, niin hyvin iloisista kuin ikävistäkin, olisi hänestä tuntunut unelmalta, kunhan vain kuningas olisi kärsivällisesti alistunut kohtaloonsa, jota ei voinut muuttaa. Mutta vapaus ja kuninkaan valta, niissä se ajatus, joka yhtämittaa pyöri Eerikin aivoissa; sentähden olivat elämän viattomat riemut hänelle merkityksettömiä, vailla viehätystä. Mutta sekin päivä oli vielä tuleva, jolloin hän katkerasti kaipaili, turhaan toivoi niitä takaisin.

Eräänä päivänä tuli Antti parturi heidän luokseen, eräs pieni, kummallisen näköinen mies seurassaan. Hänellä oli silkkihuivi kiedottuna päänsä ympäri, ja parturi sanoi, että hän oli ylhäinen turkkilainen, joka ei ollut laskenut häntä rauhaan, ennenkuin oli saanut nähdä kuninkaan. Tämä pahastui arvellen, ettei ollut mikään uteliaiden katseltava.

Silloin vieras sanoi muutaman sanan latinaksi, ja ne saivat kuninkaan heti kääntämään päänsä poispäin.

Kun he kohta senjälkeen olivat lähdössä, antoi turkkilainen salavihkaa merkin Kaarinalle Eerikkiin katsoen.

Kaarina katsoi hämmästyneenä heidän jälkeensä.

Kuningas nousi vavisten. "Missä, missä!" huudahti hän tähystellen ympäri huonetta.

Kaarina ei käsittänyt mitään.

"Hän on jättänyt tärkeän viestin; mistä minä sen löydän?" toisti Eerik kärsimättömästi.

"Katso, Kustaalla on jotakin kädessään. Mitä se on?" Kaarina otti sen häneltä. "Pergamenttiliuska!"

"Anna tänne, anna tänne!"

Hän luki, ja hänen silmänsä säihkyivät. "Kaarina", sanoi hän kuiskaten, "se on tsaarilta".

"Tsaariltako?"

"Hän lupaa auttaa minut vankeudesta."

"Voiko hän sen?"

"Tanskan herttua Maunu tahtoo auttaa häntä."

"Mitä hän tahtoo avustaan?" kysyi Kaarina, joka jo oli oppinut niin paljon politiikkaa, että tiesi, ettei mitään annettu eikä otettu ilmaiseksi.

"Ruotsi asetetaan Venäjän ylivallan alaiseksi."

"Sehän ei käyne laatuun."

"Hän saa antaa paremmat ehdot."

Kuningas kiinnitti nauhan ikkunaan merkiksi, että tahtoi jatkaa keskusteluja, ja odotti sitten mitä kiihkeimmällä levottomuudella, että tuo luuloteltu turkkilainen tulisi takaisin, mutta häntä ei kuulunut. Sen sijaan saapui Venäjältä huhu, että tsaari Iivana oli aikeissa vapauttaa Eerikin.

Juhana antoi heti käskyn siirtää vangit Kastelholmaan. He olivat olleet Turussa vuoden, verrattain onnellisen vuoden, ja kun he lähtivät linnasta, sai Kaarina sen suuren ilon, että näki vanhan ystävänsä Benediktuksen.

"Oletteko kauankin ollut täällä?" kysyi Kaarina. "Niin kauan kuin tekin."

"Ja mihinkä nyt lähdette?"

"Kastelholmaan."

Kaarinan täytyi itkeä ilosta; Benediktus oleskeli heidän läheisyydessään saamatta tavata heitä, hän vartioi heitä yhtä uskollisesti surussa kuin ilossakin. Maailmassa oli siis luotettaviakin ystäviä.

Mitäpä olisi Eerik kysellyt niin halpa-arvoista miestä. Hän oli hyvin alakuloinen; Kastelholmaan hän ei voinut saada mitään uusia tiedonantoja tsaarilta.

Juhanassa oli pelko veljensä tähden yhä kiihtymässä. Sentähden hän ei uskaltanut antaa hänen kauan oleskella yhdessä paikassa; ja neljä kuukautta senjälkeen, marraskuun 29 p:nä 1571, heidät siirrettiin Ahvenanmaalta, tällä kertaa takaisin Ruotsiin ja Gripsholmaan.

Siellä oli kuningas Eerik tavallaan veljensä vieraana, ja on tuskin luultavaa, että asuinsuojat siellä olivat huonompia kuin viimeksikuluneina vuosina. Kaltereilla varustettuihin ikkunoihin ja raudoitettuihin oviin he olivat ehtineet tottua. Vartijaväki oli lukuisampi kuin ennen, jalosukuisia valtakunnanneuvoksia ja halpoja palvelijoita, mutta kaikki semmoisia, jotka syystä tai toisesta olivat Eerikin persoonallisia vihamiehiä.

Siellä oli sitäpaitsi erityinen saarnaaja, Olavi, häntä varten ja vieläpä Niilo Olavinpoika Eerikin sielunpaimenena.

Aterioissa noudatettiin jonkinlaista komeutta. Kolme lakeijaa hoiti pöytäpalvelusta, ja Juhana antoi kerran toisensa jälkeen käskyn, että kaikenlaisia tarpeita oli lähetettävä sinne.

Eerikin mielentila ei näytä tällä aikaa käyneen paremmaksi. Niinpä hän esim. ei koskaan voinut kirjoittaa veljelleen muuta arvonimeä kuin valtionhoitaja, ja vapaus- sekä kostoajatukset hautuivat yhä vielä hänen sielussaan; hänen omat muistiinpanonsa osoittavat sekä tätä että hänen synkkää toivottomuuttaan.

Vielä oli hänellä toki luonaan vaimonsa ja lapsensa, vielä sai hän soittaa luuttua ja lukea. Keskusteluaineitakaan ei liene puuttunut, ei ainakaan hengellisistä kysymyksistä, nyt kun kaksi pappia oli lähetetty hänen luokseen.

Vuosi 1572 toi mukanaan monta vaaraa Juhana kuninkaalle. Sota tsaari Iivanan kanssa riehui täydessä liekissään. Melkein koko sotavoima oli lähetetty tuota kauheaa vihollista vastaan; ja nyt uhkasi kapina puhjeta kaikkialla Ruotsissa. Rutto raivosi Tukholmassa, nälänhätä ahdisti valtakuntaa, yleinen turvattomuus vallitsi maassa, murhia ja ilkitöitä tehtiin, ja kaupungeissa tapahtui suuria tulipaloja. Joutuipa siihen vielä huhu liikkeelle, että kuningas Eerik oli saanut vapautensa ja että kuningas Juhana ja herttua Kaarle olivat riitaantuneet keskenään.

Ranskan lähettiläs Kööpenhaminassa kuvaili maan tilaa niin kauheaksi, että oltiin aikeissa antaa valtakunnanneuvostolle takaisin kaikki se valta, mikä sillä oli ollut ennen Kustaa Vaasan hallitusta.

Tämän johdosta Juhana kirjoitti Kaarlelle:

"Maassa on liikkeessä paljon vääriä huhuja, osittain erimielisyydestä meidän välillämme, osittain Eerikin vapauttamisesta, jota venäläinenkin niin sietämättömillä ehdoilla vaatii. Mitenkähän kävisi, jos sisällinen meteli yhtyisi näihin ulkonaisiin vihollisiin? Sentähden pyydämme me teidän armoltanne lausuntoa, mitenkä on meneteltävä kuningas Eerikin suhteen, jos sellaista kavallusta ilmenisi, koska hyvin huomaamme, ettei hallituksemme koskaan tule tässä maassa olemaan mitään hauskaa, niin kauan kuin hän elää."

Kaarle vastasi, ettei hän ollut kuullut mitään semmoista; joskin rahvas joissakuissa maakunnissa rohkenisi nousta kapinaan, niin se Jumalan avulla kukistettaisiin, jos Gripsholmaan asetettaisiin hyvä ja uskollinen varustusväki, niin että se voisi kestää parin kuukauden piiritystä. Se oli hänen veljellinen neuvonsa.

Todellisuudessa kohdeltiin kuitenkin niitä huovejakin, jotka vartioivat Eerikkiä, niin huonosti, mitä ruokaan ja vaatteisiin tulee, että hekin lopulta kävivät kapinallisiksi. Juhana joutui vallan suunniltaan, ja yhtenä ainoana päivänä, toukokuun 15:ntenä, hän kirjoitti kokonaista seitsemän kirjettä Eerikin tarkasta vartioimisesta käskien vähimmänkin vaaran uhatessa "lyhentämään kuningas Eerikin elämän sillä tavoin kuin heidän valtakirjansa määrää".

Toimeenpano jäi kuitenkin tuonnemmaksi, joko sentähden, ettei vaaraa ollut tarjolla, tai siksi, että pelättiin Kaarlea, kun vanki vielä oleskeli herttuakunnan alueella.

Kesäkuussa 1573 Eerik siirrettiin Gripsholmasta Vesteråsiin. Kuljettiin Mälarin yli ohi saarien ja luotojen, jotka nyt olivat kesäkomeudessaan, Svartån luona olevaan vanhaan linnaan. Siellä vietiin vangittu kuningas ja hänen kuningattarensa huoneeseen, jonka he jo seuraavana päivänä saivat vaihtaa pimeään vankityrmään, jonka ikkunoissa oli leiviskänpainoiset kalterit ja ovessa rautapönkkä. Tässä synkässä vankilassa kuningatar Kaarina ja hänen lapsensa erotettiin puolisosta ja isästä.

Rajaton oli Eerikin epätoivo. Kaarina ja lapsethan olivat ainoa jäännös hänen onnensa haaksirikosta, ja heidän rakkautensa oli tähän asti ystävällisen auringonsäteen tavoin levittänyt valoa tai ainakin jotakin viihdytystä synkkäin vankilanmuurien sisäpuolelle. Nyt oli hänen elämäänsä pimittämässä kolkko yksinäisyys ja — mielenhäiriö. Hänelle sanottiin kyllä, että Kaarina rouva jäi linnaan, mutta että hänen täytyi terveytensä tähden asua suuremmassa ja valoisammassa huoneessa.

Vesteråsissa oli Kaarina menettänyt nuorimman poikansa, ja suru oli ankarasti jäytänyt hänen jo ennestäänkin heikkoja voimiaan.

Ah, aina oli Eerik ensiksi ja viimeksi ajatellut itseänsä; mitä hänen täytyi kärsiä, sen voi Kaarinakin kestää, ajatteli hän. Oli niin sydäntäviiltävä näky, kun Kaarina erotettiin hänestä, että sotamiehetkin vuodattivat kyyneleitä. Entä Kaarina? Tiesikö hän ehkä, mikä oli kysymyksessä, tiesikö hän, että valitukset ja kyyneleet eivät auttaneet mitään? Paremmin kuolleena kuin elävänä hänet vietiin pois.

Muutamia päiviä myöhemmin hänet ja lapset lähetettiin takaisin Tukholmaan.

Liikuttava on Eerikin kuvaus surustaan ja rakkaudestaan. Kaksi kirjettä Kaarinalle on tallella. Niissä Eerik toivottaa hänelle kaikkea onnea ja Jumalan siunausta sekä kyselee, onko Kaarina kuullut, kuinka hän on huutanut häntä ikkunasta, niinkuin hän joka päivä teki. Sitten hän kertoo, että hänet on viety ylös linnan läntiseen torniin Kaarinan oven ohi. Kaarina oli ehkä kuullut, kun hän huusi kovasti ja ilmoitti sen hänelle. Hän ei tiennyt, mihin Kaarina nyt oli viety, mutta hän arvasi, että hän oli linnassa siinä huoneessa, jossa he ensin olivat olleet yhdessä. Suokoon Jumala, että heidän pitkä surunsa kerran vaihtuisi iloon ja että se tapahtuisi vielä täällä maan päällä. Hän tahtoisi kirjoittaa enemmän, mutta hänellä oli niin huonot kirjoitusneuvot. Oli se hänen käsialaansa kuitenkin. Kirjoittakoon Kaarina vastauksen, jos jollakin tavoin saisi siihen tilaisuuden, ja sitten hän uskoi hänet Jumalan haltuun.

Toisesta kirjeestä huokuu valitusta ja levottomuutta Kaarinan ja lasten tähden. Siinä on sekaisin varoituksia välttämään kaikkea pahaa ja kehotuksia ainaiseen uskollisuuteen, koska lapset, Kustaa ja Sigrid, voisivat joutua kärsimään, jos äiti tekisi rikoksia.

Muutkin merkit osoittavat, että hän elämänsä loppuun asti oli yhtä palavalla rakkaudella kiintynyt Kaarinaan. Erään kirjan reunuksiin on hän ainakin seitsemään paikkaan piirtänyt naisen kuvan kantamassa suljettua kruunua, eikä tähän ole voinut olla esikuvana kukaan muu kuin Kaarina. Sitten kun hänen järkensä taas oli sekaantunut, haaveili hän siitä puutteesta ja huonosta kohtelusta, jota Kaarinan täytyi kärsiä. Hän, tuo horjuva, oikullinen kuningas, pysyi ilossa ja surussa uskollisena sille naiselle, jolle hän kerran oli antanut kätensä ja jonka tähden hän, joskin tietämättään, oli uhrannut kruununsa.

Että Juhanaa vaivasi alituinen pelko vangitun veljensä tähden, sitä osoittavat kaikki hänen toimensa. Muuta kuin pelkuruutta ei voinut olla se, että hän yhdeksän vuotta antoi hänen kitua vankilassa, sillä seuraava ote siitä valtakirjasta, joka annettiin kuningas Eerikin vartijoille, todistaa, ettei hän itse tekoa kammoksunut:

"Me Juhana III y.m. y.m…. koska olemme tulleet huomaamaan monella tavalla petollisesti vehkeiltävän kuningas Eerikin vapauttamiseksi, jonka tähden myös muutamia juonittelevia ihmisiä on pantu kiinni ja joutunut meidän käsiimme, ja koska hän itse joka päivä ei ainoastaan uhkaa meitä sekä rakkaita perillisiämme, vaan myöskin on sitä mieltä, että hän toimittaa koko Ruotsin valtakunnan aatelin pois päiviltä… olemme sentähden määränneet ja käskeneet tämän meille rakkaan Krister Gabrielinpojan sekä meidän uskollisten palvelijaimme Akseli Maununpojan, Juhana Kaarlenpojan, Juhana Sanderinpojan ja Juhana Pietarinpojan pitämään muiden meidän uskollisten palvelijaimme kanssa, jotka nyt ovat komennetut sinne, tarkkaa vaaria kuningas Eerikistä, ja jos niin tapahtuisi, minkä Jumala estäköön, että olisi olemassa joko jokin salaliitto tai joku muu voima, joka tahtoisi ja voisi laskea vapaaksi kuningas Eerikin, eivätkä meidän määräämämme henkilöt, joiden tulee vartioida häntä, mitenkään voisi semmoista estää, niin olemme me meille rakkaan valtakunnanneuvoston suostumuksella niin päättäneet ja annamme nyt tässä meidän uskollisille palvelijoillemme täydellisen valtakirjan ja käskyn lyhentää hänen elämänsä valmistamalla hänelle unikukka- tai elohopeajuoman, niin väkevän, ettei hän voi elää yli muutaman tunnin; tämä juoma tulee heidän antaa hänen juoda. Ja jos hän ei tahtoisi nauttia mainittua juomaa, tulee heidän pakottaa hänet siihen. Älköötkä palvelijamme viivytelkö siinä, kunnes joku sellainen kapinallinen joukko, joka tahtoisi vapauttaa hänet, on tullut linnan edustalle, vaan lopettakoot hänet kohta, kun huomaavat, että siihen suuntaan on joku kapina tai kansanmeteli tekeillä, minkä kuitenkin Jumala estäköön. Jos joku kapinallinen joukko tulisi linnan edustalle sen ollessa ilman puolustusta, eikä kukaan siitä tietäisi, ennenkuin he olisivat perillä, niin asettakoot silloin palvelijamme hänet tuolille ja aukaiskoot suonet sekä hänen käsistään että jaloistaan, jotta veri juoksee hänestä kuiviin ja hän kuolee. Jos hän ei tahdo sallia sellaista suonenlyöntiä, niin tulee heidän olla niin vahvat, että he voivat väkisin pidättää hänet tai sitoa hänet käsirautoihin siksi, kunnes se on toimitettu, tai myöskin väkivallalla tarttua häneen, heittää hänet sänkyyn ja tukehuttaa hänet polstarilla tai suurilla tyynyillä; antakoot kuitenkin hänen sitä ennen puhutella pappia ja nauttia sakramenttia. Tätä älkööt palvelijamme suinkaan laiminlyökö, jos he tahtovat, että heitä pidetään uskollisina, kunniallisina miehinä. Kirjoitettu asunnossamme Svartsjössä 21 p:nä kesäkuuta vuonna 1573.

J.R.S." (Sinetti.)

Näytti melkein siltä, kuin Juhana olisi tuntenut nautintoa ajatellessaan veljensä kuolintuskia ja sentähden antanut niin tarkkoja määräyksiä siitä, millä tavoin hänet oli surmattava.

Toimeenpaneminen lykkäytyi kuitenkin vielä kaksi vuotta, luultavasti sentähden, että ne herrat, joiden tehtäväksi Eerikin vartioiminen oli uskottu, olivat siihen vastahakoisia. Ei ainakaan Maurits Yrjönpoika, Djulan herra, joka oli yksi heistä, seuraavana vuonna ottanut huomioonsa saamiaan muistutuksia, jotka koskivat sekä kirjallisen valtuutuksen että niiden "suullisten" ohjeiden täytäntöönpanoa, joita hän oli saanut.

Murhan täytyi siis jäädä Juhanan omain palvelijain toimeksi, ja useinmainitun valtakirjan sisällys toistetaan kuninkaan omassa kirjeessä 19 p:ltä tammikuuta 1577 hänen hovimestarilleen Eerik Antinpojalle, Bjurumin herralle, joka silloin oli päällikkönä Örbyhusissa. Sitäpaitsi uskottiin vartijantoimi, samalla kuin Maurits Yrjönpoika kokonaan syrjäytettiin, tunnottomalle Juhana Henrikinpojalle, joka hyvin tunsi Juhanan salaisimmatkin ajatukset ja tuumat.

Juhana Henrikinpoika oli aivan sopiva mies siihen toimeen, jonka hän oli ottanut tehdäkseen. Hän oli murhannut miehen ja mennyt sitten naimisiin hänen vaimonsa kanssa, josta rikoksesta hän sai jesuiitoilta syntinsä anteeksi. Lopuksi hän joi itsensä kuoliaaksi.

Kuningas Juhanan oma kamaripalvelija Filip Kem valmisti myrkyn. Kun Henrikinpoika helmikuussa tuli Örbyhusiin, näytti hän päällikölle kuninkaan allekirjoittaman käskyn Eerikin surmaamisesta.

Mitään väkivaltaa ei tarvinnut käyttää. Eerik huomasi, että kaikki vastustus oli turhaa, ja valitsi myrkyn.

Hän ripitti itsensä ja nautti pyhää ehtoollista helmikuun 24 p:nä, käyttäytyi arvokkaasti ja vastasi oikein kaikkiin kysymyksiin, paitsi kun oli kysymyksessä anteeksi antaminen vihollisilleen. Sitä hän ei tahtonut.

Helmikuun 25 p:nä hän nautti myrkyn hernerokassa. Pian senjälkeen hän tuli koviin tuskiin. Kun kuolema oli lähellä, kysyi pappi uudelleen, eikö hän tahtonut sydämestään antaa anteeksi vihollisilleen.

"Tahdon", vastasi hän, "kaikesta sydämestäni."

Tuntia myöhemmin hän kuoli. Se tapahtui kello 2 aamulla helmikuun 26 p:nä 1577, hänen 44:nnellä ikävuodellaan ja yhdeksännellä vankeutensa vuodella.

Pikaviesti lähetettiin Juhanan luo.

Tämä julistutti maaliskuun 1 p:nä Tukholman saarnastuoleista Eerikin kuoleman käskien lisätä siihen, että se oli seurauksena pitkällisestä sairaudesta, Örbyn maaherra ja Eerikin hovisaarnaaja vahvistivat sen todistuksellaan.

Todistuksessa mainittiin, että kuningasta olivat vaivanneet katumuksen tuskat, jotka usein olivat kiihtyneet heikkomielisyyteen ja raivoon asti; ilma Örbyhusissa oli epäterveellistä, ja linnassa liikkui vaarallisia tarttuvia tauteja. Kuningas oli ollut jalkeilla muutamia päiviä, mutta pian täytyi hänen mennä vuoteeseen. Todistuksen jäljennöksiä lähetettiin julistusten mukana.

Kun nämä paperit saapuivat Kaarlelle, tuli hän hyvin pahalle mielelle ja kirjoitti Juhanalle:

"Vaikka me puolestamme emme ensinkään epäile, että veljemme on kuollut oikealla, luonnollisella kuolemalla, pelkäämme me kuitenkin, että monet sekä koti- että ulkomailla luulevat aivan toisin, että nimittäin pahat ihmiset ovat jouduttaneet hänen loppuansa. Meidän arvelumme mukaan olisi sentähden sekä teidän majesteetillenne että meidän ja useain muiden hyvän nimen ja maineen vuoksi ollut hyvää ja suotavaa, että siihen aikaan, kun veljemme heikkous alkoi lisääntyä, olisi lähetetty Örbyhyn joitakuita arvossapidettyjä miehiä neuvostosta ja sen ulkopuolelta näkemään hänen kärsimisensä vaiheita. Mutta kun niin ei ole tapahtunut, niin olkoon se sillänsä. Odotamme kuitenkin täydellä luottamuksella, että teidän majesteettinne toimittaa hänen ruumiilleen kunniallisen hautauksen, joka on hänen arvonsa mukainen. Ennenkuin se tapahtuu, soisimme halusta, että teidän majesteettinne ilmoittaisi siitä meille."

Tähän Juhana vastasi, että hän kyllä olisi lähettänyt neuvosherroja Eerikin kuolinvuoteen ääreen, jos hän olisi ajoissa saanut siitä tiedon (ennen oli hän kuitenkin puhunut Eerikin pitkällisestä sairaudesta). Hautauksesta hän kirjoitti, että se oli jo asianmukaisesti toimitettu Vesteråsissa, joka lepokammio ei liene Eerikille liian halpa-arvoinen, koska niin monta muuta kuningasta lepää vähemmänarvoisissa paikoissa, niinkuin Alvastrassa, Vretassa, Varnhemissa y.m. Eerik ei tullut haudatuksi Upsalaan eikä semmoisilla kunnianosoituksilla kuin heidän autuaasti nukkunut herra isänsä, sentähden että heidän sekä elämässään että hallituksessaan oli ollut niin suuri erotus. Kuitenkin toivoi Juhana niin toimittaneensa Eerikin hautaamisen, että se kaikkien mielestä, jotka olivat sen nähneet, oli tapahtunut moitteettomasti.

Tämän asian laita oli niin, että joukko pappeja, aatelisia ja ylioppilaita seurasi ruumista Örbystä Vesteråsiin. Siellä se asetettiin julkisesti nähtäväksi, jotta jokainen tulisi täysin vakuutetuksi siitä, että se todellakin oli kuningas Eerik. Sitten vietettiin hautajaiset maaliskuun 13 p:nä.

Ruumisarkku, joka oli tehty höyläämättömistä laudoista, pantiin oikealle puolelle matalaan, siistimättömään komeroon, joka sitten muurattiin umpeen. Sen päälle kiinnitettiin levy, jossa oli seuraava kirjoitus:

"Mutta nyt on valtakunta kääntynyt ja tullut minun veljeni omaksi: Herralta on se hänelle tullut. 1 Kun. kirj. 2:15."

Taaskin kirjoitti Kaarle Juhanalle:

"Meille on kerrottu totena, että kuningas Eerikin ruumis on pantu mitättömään holviin höyläämättömistä laudoista tehdyssä arkussa j.n.e. Meidän mielipiteemme mukaan näyttää siltä, kuin veli-vainajamme ruumiin olisi pitänyt saada säädyllisempi hautaus. Olihan veljemme kuitenkin kuninkaallista sukuperää ja itsekin voideltu ja kruunattu kuningas, joka oli toimittanut hallitessaan paljon hyvää ja miehekästä, joskin, Jumala paratkoon, hän tuli vaikuttaneeksi paljon pahaakin. Vaikka hän, ikävä sitä muistellakin, on ollut teidän majesteettinne ja meidän vihollisemme, niin luulemme kuitenkin puolestamme, että kaikkien vihollisuuksien tulee täydelleen unohtua, kun sielu eroaa ruumiista. Ei ole suinkaan kiitettävää vihamielin vainota kuollutta ruumista, eikä vainaja siitä tiedä; mutta ne, jotka ovat elossa, kiinnittävät siihen huomionsa ja käyttävät tilaisuutta panetellakseen ja häväistäkseen sukulaisia. Sellaisen olisimme kernaasti estäneet, jos meidän neuvoamme olisi pyyntömme mukaan edeltäpäin kuulusteltu. Mutta kun niin ei tapahtunut, antanevat Jumala ja ihmiset tämän meille anteeksi, minkä toivomme heidän tehneenkin. Mielipiteemme on nyt, että kuningas Eerikin olisi tultava uudelleen ja asianmukaisemmin haudatuksi joko Upsalaan tai harmaaveljesten kirkkoon Tukholmassa, mikä kyllä voi vielä tapahtua. Jos teidän majesteettinne ei haluaisi ryhtyä asiassa mihinkään kustannuksiin, tahtoisimme me kernaasti varojemme mukaan antaa siihen apuamme."

Kirje ei luultavasti ollut tervetullut; mitään vastausta ei annettu, ja Eerik sai jäädä ahtaaseen kammioonsa vielä kahdeksisadaksi vuodeksi.

Näin päättyy kuningas Eerikin historia. Paljon, hirveän paljon hän oli rikkonut, eikä suinkaan vähimmin omaa itseänsä vastaan, mutta ihmissilmissä näyttää kuitenkin siltä, kuin hän jo tässä elämässä olisi saanut sovittaa osan rikoksistaan.

Luokaamme nyt viimeinen silmäys Kaarina Maununtyttäreen.

Mitä hän tunsi ja kärsikään erotessaan hänestä, jolle oli antanut koko lämpimän ja rikkaan lempensä! Liian nöyränä ja kainona maailmalle suruaan näyttääkseen hän kätki sen kalliimpana aarteenaan; se oli hänen päiviensä ajatus, hänen öittensä unelma.

Hän oli kuin viaton karitsa pyöveliensä käsissä, ja hänen vihollisensa saattoivat pistellä ja haavoittaa häntä mielinmäärin. Hän, tuo halveksittu ja pilkattu, ei voinut muuta kuin vaieta ja kärsiä. Kuinka monta kertaa hän olikaan sulkeutunut huoneeseensa lapsineen, kietonut käsivartensa heidän ympärilleen, kuiskaillut heille isän nimeä, pannut heidän pikku kätösensä ristiin ja opettanut heitä lastenhuulillaan lausumaan rukouksia laupeuden ja rakkauden Jumalalle sen onnettoman puolesta, joka kitui Örbyhusin julmassa vankilassa.

Kaksi vuotta Kaarina oleskeli lapsineen Tukholmassa tarkan vartioimisen alaisena. Hänen kohtalonsa herätti monessa sääliä, ja sitäpaitsi, hänellä oli poika, joka saattoi tulla vaaralliseksi, jos ei Juhanalle, niin Sigismundille. Sentähden pois!

Molempine lapsineen lähetettiin Kaarina rouva Suomeen. Hänen tuli oleskella Turussa, jossa hänen vankeutensa oli verrattain lievää.

Hän tuli kyllä täten erotetuksi vielä kauemmaksi Eerikistä, mutta mitäpä oli lähemmyydestä hyötyä, kun he eivät kuitenkaan saaneet tavata toisiaan.

Kuningas Juhana oli aikaisemmin suunnitellut tuumansa; hän tiesi kyllä mitä tarkoitti.

Kaarina oli ollut vuoden Turussa, kun keväällä 1577 saapui tieto Eerikin kuolemasta.

Mitenkähän hän otti sen vastaan?

Voimme otaksua, että hän ensin vuodatti katkeria kyyneleitä. Toivo oli kyllä kuiskinut hänelle, että heidän olisi mahdollista tavata toisensa vielä tässä elämässä, ja miten olikaan hän iloinnut siitä!

Mutta sitten hän tietysti kiitti Jumalaa koko sielustaan siitä, että Eerik, jota hän oli niin suuresti rakastanut, nyt oli päässyt vapaaksi kaikista maallisista kahleista, ja hän toivoi varmaan hiljaa sydämessään, että Eerik lopulta oli tullut tyytyväisemmäksi, nöyremmäksi, kärsivällisemmäksi.

Tästälähin oli Eerik oleva vielä enemmän kuin ennen hänen omansa; heidän ajatuksensa kohtaisivat usein toisensa, ja hän tuntisi toisinaan Eerikin olevan luonansa.

Ah, hän tiesi kyllä, että Eerik oli ollut rikollinen syntinen, mutta mies ja vaimo ovat yhtä. Sentähden hän tahtoi ottaa hartioilleen niin suuren osan syntikuormasta, kuin jaksoi kantaa, ja olla valittamatta, vaikkakin uudet koettelemukset kohtaisivat häntä. Maallinen matka päättyy kerran, ja hän kohtaa lopulta Eerikin siinä valtakunnassa, jossa ei enää mikään ero tule kysymykseen.

Ja koettelemus tulikin, kovempi, sydäntäsärkevämpi kuin hän oli voinut ajatellakkaan.

Muutamia kuukausia kuninkaan kuoleman jälkeen hän sai täydelleen vapautensa ja hänelle annettiin neljä maatilaa.

Mutta lähetti, joka toi hänelle lahjoituskirjeen, oli saanut käskyn viedä pois hänen poikansa. Kuningas tahtoi muka itse pitää huolen hänen kasvatuksestaan.

Hänen poikansa! — Aluksi Kaarina tuskin uskoi korviaan. — Mihin hänet tahdottiin viedä?

Kuningas ei ollut sanonut sitä.

Ei, ei, se oli mahdotonta. Kuningas ei voinut vaatia sitä! — Ja kyynelten virtaillessa hän kietoi käsivartensa poikansa ympäri.

Hänelle ei tehdä mitään pahaa, vakuutti lähetti, mutta kuninkaan tahto pitää täytettämän.

Silloin äidin käsivarret vaipuivat hervottomina alas, kyynellähteet herkesivät vuotamasta, ja hän kysyi tyynesti, melkeinpä kuolon tyyneydellä: "Milloin se tapahtuu?"

Tuo muuten kovasydäminen mies oli itsekin liikutettuna kyyneliin asti, kun vastasi:

"Minä voin viipyä huomiseen."

"Sitten saan järjestää hänen pikku matkalaukkunsa." Itse oli hän neulonut jok'ainoan vaatekappaleen. Kaikki olivat ne valmistetut hänen entisistä vaatteistaan, ja jokainen niistä voi kertoa oman jutelmansa; mutta kaikki sai nyt käydä hyvin lyhyesti, sillä Kustaa seurasi häntä, mihin tahansa hän meni.

Nähdessään äitinsä surun oli poika itkenyt yhtä kovasti kuin hänkin.

Nyt piti äidin lohduttaa häntä ja vastata kaikkiin hänen kysymyksiinsä.

"Minkätähden, rakas äiti, minä matkustan pois?"

"Päästäksesi kouluun tietoja saamaan."

"Täytyykö minun oleskella vallan vierasten joukossa?" kysyi hän tukahtuneella äänellä.

"Kaikki ovat hyviä ja kilttejä sinulle."

"Lupaatko kirjoittaa minulle usein?"

"Ethän sinä osaa lukea, rakas lapseni."

"Toiset lukevat sen minulle."

"Mutta minä en tahdo, että muut näkevät miten huonosti minä kirjoitan. Sitä eivät saa nähdä muut kuin minä."

"Minä koetan kiireesti oppia; kirjoitatko sitten?" kysyi hän uupumatta.

"En, ennenkuin voin tehdä sen paremmin kuin nyt. Et sinä voisi lukeakkaan variksenvarpaitani."

Poika katseli häntä ihmetellen; kirkkaat lapsensilmät täyttyivät kyynelillä.

"Emmekö me saa kuulla mitään toisistamme?" kysyi hän murtuneella äänellä.

Silmänräpäyksen katsoi Kaarina lohduttomana poikaan; sitten hän sulki hänet kiihkeästi syliinsä.

"Yksi keino on olemassa, jonka avulla voimme olla yhteydessä keskenämme, mutta se on salaisuus, jota et saa kenellekään ilmaista."

"Luota siihen, että minä voin olla vaiti."

"Joka kerta kun kello lyö kuusi, aamulla tai illalla, sanon minä aivan hiljaa: Kustaa! ja sinä sanot: äiti! Jumalan luona kohtaavat ajatuksemme silloin toisensa; me rukoilemme hartaan rukouksen toistemme puolesta, ja niin tapaamme toisemme kahdesti päivässä, vaikka olisimme tuhat penikulmaa toisistamme."

Pojan silmät säihkyivät. "Sen tahdon tehdä", sanoi hän.

Sitten Kaarina muistutti häntä, että hänen tuli aina olla tottelevainen ja nöyrä, ahkera ja uuttera sekä ennen kaikkea olla tekemättä mitään, jota luuli tai pelkäsi äitinsä paheksuvan.

Kustaa lupasi kaikki, mitä äiti häneltä pyysi, ja äiti pyyhkäisi hiukset poikansa otsalta ja suuteli pientä syntymämerkkiä oikealla ohimolla, niinkuin oli tehnyt tuhansia kertoja ennenkin.

"Nyt olemme hyvin tyyninä huomenna emmekä ole tietääksemmekään, että eronhetki on katkera", sanoi hän.

"Minä tahdon katsoa sinuun, rakas äiti, niin pysyn kyllä jäykkänä", vastasi rohkea poika.

Yönsä hän nukkui lapsuuden ja viattomuuden rauhaisaa unta eikä aavistanutkaan, että äitinsä virui syvästi masentuneena polvillaan hänen vuoteensa ääressä suudellen hänen käsiään ja kasvojaan sekä kostuttaen niitä kyynelillään.

Seuraavana aamuna hän oli ehkä tavallistaan kalpeampi mutta tyyni, melkeinpä kylmähkö.

Kustaan matkatoveri ei tahtonut, että Kaarina olisi seurannut alas veneelle.

"Se vain tarpeettomasti liikuttaisi teitä", sanoi hän säälien.

"Ei", vastasi Kaarina, "minä tahdon nähdä hänet niin kauan kuin mahdollista."

Sitten he menivät pitäen toisiaan lujasti kädestä.

"Ole lujana, Kustaa", kuiskasi hän jäähyväishetkellä niellen kyyneleitään.

Ja hän seisoi rannalla niin kauan kuin saattoi nähdä pienen valkean liinan liehuvan aluksesta.

Kun hän taas tuli kotiin, lankesi hän polvilleen huudahtaen:

"Herra, tahdotko antaa tämän koettelemuksen pyyhkiä pois jonkun osan suuresta syntikuormastani! Kärsivällisesti tahdon tyhjentää pohjaan murheiden katkeran kalkin; älä vain anna hänen kärsiä vanhempainsa syntien tähden."

Näin tuli hänen mieleensä, että Jumala ehkä tahtoi sitä.

Silloin hänen ajatuksensa hämmentyivät; äidinsydän ei tahtonut sallia sitä, mutta nöyryys pääsi taas pian valtaansa, ja hän sanoi lohdullisesti:

"Herra ei pane meidän päällemme suurempaa kuormaa, kuin me kantaa voimme."

Mutta haava tihkui verta, ja toisinaan ahdisti häntä ankara tuska. Mitä olikaan tapahtunut hänen Kustaalleen, oliko hän vielä elävien joukossa?

Oi, hän ei uskaltanut kysyä, rukoilla vain. Sitten hän kirjoitti kuninkaalle pyytäen armoa itselleen ja lapsilleen.

Vastaus, jonka hän sai, oli päivätty 29:ntenä elokuuta 1577 ja kuului seuraavasti:

"Olemme saaneet kirjoituksenne, rouva Kaarina, jossa alamaisesti pyydätte, että me tahtoisimme ottaa teidät ja ne, jotka teille kuuluvat, kuninkaalliseen suosioomme ja suojaamme, kuin myöskin, että tahtoisimme teidän poikanne parasta, jonka olette kuullut lähetetyksi pois valtakunnasta. Me olemme pitääksemme teistä huolta antaneet teille tiluksia ja taloja ja me tahdomme niitä vielä lisätä tilaisuuden sattuessa, jos te käyttäydytte meitä, meidän rakasta emäntäämme ja perillisiämme kohtaan niinkuin tulee.

Mitä tulee lapsiinne, joista kirjoitatte, tahdomme toimia niin, että he eivät kärsi mitään puutetta, olkootpa sitten valtakunnassa tai sen ulkopuolella."

Tässä se selvitys, minkä hän sai.

Vierasten henkilöiden kautta sai hän kuitenkin tietää, että Kustaa oli lähetetty Olmütziin, jossa häntä kasvatettiin luostarissa.

Juhana, joka tahtoi päästä kaikesta, mikä oli yhteydessä hänen onnettoman veljensä kanssa, lähetti pojan ensin Preussiin kasvatettavaksi. Siellä hän aluksi kävi jesuiittain koulussa Braunsbergissä, ja nämä aikoivat saada hänestä välikappaleen tuumiensa toteuttamiseksi.

Luultavasti hänellä ei ollut tarpeellisia edellytyksiä, sillä hänet lähetettiin sittemmin Vilnaan ilman mitään toimeentulon avustusta.

Opintojaan ei hän kuitenkaan tahtonut keskeyttää, ja voidakseen ansaita elatuksensa täytyi hänen iltaisin käydä yltympäri ravintoloissa harjaamassa matkustajain kenkiä ja hoitamassa heidän hevosiaan. Jos hän jolloinkulloin oli niin onnellinen, että oli saanut kokoon muutaman äyrin, käytti hän ne heti lähettääkseen kirjeen äidilleen, mutta kirjeet otettiin aina takavarikkoon, joten ne eivät tulleet äidin käsiin.

Yhdessä tyttärensä kanssa eleli Kaarina rouva hiljaista ja rauhallista elämää.

Nuori Sigrid sai kaikin puolin huolellisen kasvatuksen, mutta hänen olennossaan oli jotakin arkaa, aivan kuin äidissä muinoin.

Monet seikat kehottivat Juhana kuningasta osoittamaan kaikkea mahdollista suopeutta veljensä leskelle.

Vaikuttavin niistä oli ehkä se suuri sääli, jota hänelle yleensä osoitettiin.

Mitään harmia ei hän enää saanutkaan Kaarinan tähden, ja senvuoksi hän tahtoi osoittautua jalomieliseksi lahjoittamalla hänelle maaliskuussa 1578 Liuksialan kartanon ja kuusikolmatta talonpoikaistaloa Satakunnassa.

Monet pyrkivät Kaarinan tuttavuuteen, ja hän oli kaikkia kohtaan ystävällinen ja hyväntahtoinen.

Hän oli laajalti ympäristössä tunnettu hyväntekeväisyydestään sekä nöyryydestään ja hiljaisuudestaan, jolla oli ihmeellinen voima vetämään kaikkia surullisia ja tarvitsevaisia hänen luokseen, ja kaikille tiesi hänen lämmin ja rakkaudesta rikas sydämensä neuvon, kaikki saivat häneltä apua.

Mutta hänen sielunsa sisimmässä asui alituinen, voittamaton kaipuu. Rakastettu poika oli hänen mielessään.

Kun hän sitten vihdoinkin eräältä matkustavaiselta sai hänen omakätisen kirjeensä, oli hänen rintansa melkeinpä ilosta ratketa.

Se oli päivätty Thornissa. Kustaa oli oleskellut siellä muutamia vuosia; hän lueskeli ahkerasti, mutta kärsi puutetta ja sai usein mennä nälkäisenä levolle.

Ja äidillä oli yltäkyllin.

Miten onnellinen hän olikaan voidessaan auttaa poikaansa hänen huolissaan!

Mutta jälleennäkemisen halu tuli yhä voimakkaammaksi, etenkin äidissä.

Nuori Kustaa Eerikinpoika edistyi hyvin opinnoissaan; hän puhui melkein kaikkia eläviä kieliä ja harrasti lämpimästi kemiallisia tutkimuksia, jotka anastivat suuren osaan sekä hänen ajastaan että ajatuksistaan.

Hän oli perinyt isänsä opinhalun, mutta hän oli siveellinen ja hyväntapainen nuorukainen, joskin hyvin helläsydäminen ja helposti viekoiteltava.

Jo hyvin nuorena hän joutui salaisten juonittelujen esineeksi. Jesuiitat toivoivat hänen kauttansa voivansa saada Ruotsin uudelleen katoliseksi. Kun Juhana sittemmin alkoi kääntyä pois katolisuudesta, yrittivät Eerikin vanhat ystävät yhdessä katolisten kanssa syöstä Juhanan valtaistuimelta.

Yritys tuumailtiin panna toimeen Ranskan rahallisella kannatuksella, ja Kustaan oli tultava hallitsemaan Ruotsia ranskalaisena alakuninkaana.

Mutta Kustaa hylkäsi kaikki semmoiset ehdotukset.

Hänen lyhyet elämänvaiheensa esitämme tarkemmin vastedes; nyt pysyttelemme vain siinä, mikä lähemmin koskee hänen äitiään.

Kustaata oli kuoleman uhalla kielletty tulemasta Suomeen, mutta vihdoin sallittiin Kaarinan matkustaa Rääveliin häntä tapaamaan.

Kaarina ei tästä antanut edeltäkäsin tietoa pojalleen. Hän lähti matkalle heti luvan saatuaan.

Räävelissä hän ei tuntenut ketään. Mutta se oli yhdentekevää; poikansa hän kyllä arveli löytävänsä.

Hän tarkasti jokaista, jonka kohtasi, mutta häntä ei ollut heidän joukossaan.

Väsähtäneenä ja alakuloisena hän palasi illalla majataloon, johon oli asettunut asumaan.

"Missä opiskelevaiset enimmäkseen oleskelevat?" kysyi hän isännältä.

"Täällä minun luonani on heillä tapana tyhjentää oluthaarikkansa iltaisin", vastasi tämä. "Ovatko he jo tulleet?"

"Suuri joukko on tullut, mutta eivät kaikki."

"Saanko minä mennä sinne?"

"Kyllä, jos etsitte jotakin heistä." Kaarina rouva meni. Tarkastellen siirtyivät hänen silmäyksensä miehestä toiseen; — ei, kehenkään heistä ei hänen sydämensä kiintynyt, kukaan heistä ei voinut olla hänen Kustaansa.

Surullisena ja kaihomielin hän taas kääntyi huoneeseensa. Silloin hän kuuli tutun äänen, joka sai hänen sydämensä sykkimään, ja melkein mielettömänä hän tempasi erään oven auki.

Huone oli melkein täynnä savua; henkilö, joka teki jotakin kemiallista koetta, seisoi kumarassa muutaman palavan lampun ääressä puhuen kovalla äänellä latinaksi.

Miten sykkikään äidin sydän! Hän ei voinut selvästi erottaa pojan kasvojen piirteitä. Hän meni varovasti ikkunan luo ja aukaisi sen; — savu tupruili ulos, mutta kokeentekijä ei kohottanut päätäänkään. Oliko se hän vai eikö? Sanomaton tuska valtasi äidin.

Samassa silmänräpäyksessä löi kello kirkontornissa kuusi. Juuri kun viimeinen lyönti kaikui, nosti poika vähäsen päätänsä ja sanoi leppeällä äänellä: "Äiti!"

"Kustaa!" huudahti äiti ilon huumaamana.

Ennenkuin Kustaa ehti huomatakkaan, tunsi hän olevansa kahden käsivarren syleilemänä; hiukset otsalta työnnettiin syrjään, ja kuumat suutelot peittivät pienen syntymämerkin.

Nyt hänkin ymmärsi kaiken. Äiti ja poika olivat taas löytäneet toisensa.

Miten paljon olikaan kumpaisellakin kyselemistä, miten paljon vastailemista! Ei ole toista sellaista suhdetta maailmassa kuin äidin ja pojan välinen. Äiti yksin voi täysin käsittää poikansa ajatusjuoksun ja ohjata sitä; poika taas voi äitinsä katseesta lukea anteeksiannon ja nähdä siinä rakkauden, jonka säteilystä taivas kirkastuu.

Mutta kauan he eivät saaneet olla yhdessä. Kaarinan täytyi palata Suomeen, Kustaan Puolaan Ja tämän jälkeen he eivät enää toisiaan nähneet.

Hiljaa ja vaieten Kaarina palasi. Joskin kaipaus pilvenä lepäsi hänen otsallaan, loisti kuitenkin kaikkialle ulottuva rakkaus hänen lempeistä silmistään.

Tämä rakkaus ulottui hänen entisiin vihollisiinsakin, kun he häntä tarvitsivat.

Muistanemme Olavi Stenbockin, joka oli vankilassa kohdellut Eerikkiä sydämettömällä julmuudella ja lopuksi ampunut hänen käsivartensa läpi; monta vuotta senjälkeen asetti Sigismund hänet puolalaispuolueen johtajaksi.

Kaarle herttua törmäsi yhteen hänen kanssaan Liuksialan lähistössä, löi hänen sotajoukkonsa ja otti johtajan vangiksi.

Itse hän oli riehunut kuin villipeto, ja villipedon kohtelukin hänen osalleen tuli.

Hänet sidottiin puuhun ja ammuttiin; sitten kaivettiin kuoppa, johon hänen ruumiinsa heitettiin.

Tästä tiedon saatuaan Kaarina lähetti muutamia palvelijoita, jotka korjasivat ruumiin ja pukivat sen; se haudattiin sitten kunniallisesti vihittyyn maahan.

Viisineljättä vuotta Kaarina eli puolisonsa jälkeen.

Tyttärensä, vävynsä ja tyttärensä lasten ympäröimänä hän eli Liuksialassa hiljaista, vaatimatonta elämäänsä kaikkien kunnioittamana ja rakastamana.

Hän kuoli 1612 ja haudattiin Tottien hautaholviin Turun tuomiokirkkoon.

Tulipalo hävitti vanhan temppelin raunioiksi. Silloin Ruotsi ja Suomi ojensivat toisilleen kätensä yhdessä kohottaakseen hänelle muistomerkin.

Komeassa hautaholvissa nähdään jalovartaloinen kuningatar Kaarina, joka jättää kruununsa ruotsalaiselle hovipojalle seuratakseen itse suomalaista poikaa uuteen kotiinsa.

Aseet ja vaakunakilvet ovat taiteellisesti järjestetyt, ja valo lankee mustalle, kuninkaallisella kruunulla koristetulle marmoriarkulle.

Arkun kylkeen on hakattu nimi Kaarina Maununtytär.

Toinenkin, vielä kallisarvoisempi ja katoomattomampi muistopatsas on pystytetty kuningatar Kaarinalle. Sen hän on itse vaatimattomalla olennollaan ja rakkaudesta rikkaalla sydämellään luonut itselleen Ruotsin ja Suomen historiassa.