KAARLE JA SIGISMUND I: PROTESTANTTIKO VAI KATOLINEN?

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

1. Hehkua tuhan alla. 2. Kolmenkymmenen tähteet. 3. Katolilainenko vai luterilainen. 4. Taistelu ainoan autuaaksi tekevän kirkon puolesta. 5. Ensimäinen yhteentörmäys. 6. Nadokset. 7. Upsala. 8. Jälkinäytelmä. 9. Katolinen hallitus. 10. Luostarissa. 11. Uusi herra. 12. Vähän romantiikkaa. 13. Hän ottaa vallan. 14. Tuho. 15. Vahvin voittaa. 16. Yksinäinen. 17. Meren toisella puolen. 18. Kulovalkea. 19. Kansa nousee. 20. Kuolinvärähdyksiä. 21. Uusia voimia. 22. Luja tahto. 23. Ratkaisu. 24. Viimeiset päivät.

1.

HEHKUA TUHAN ALLA.

Kuinka maassa kuohui ja kohisi! Mutta niinpä olikin neljä puoluetta ottelemassa vallasta!

Ensiksi Sigismund perintöoikeutensa nojalla. Mutta hänen takanaan oli mahtava Rooma ja jesuiittain joukkio; nyt jos koskaan oli katolilaisuuden saatava Ruotsissa valtansa takaisin, ja tämä saattoi tapahtua ainoastaan Sigismundin avulla.

Ruotsin aatelisto taasen tahtoi saada takaisin kaikki entiset erioikeutensa, päästä jälleen pikku kuninkaiksi kukin maakunnassaan. Sigismund sai olla nimeksi kuninkaana, mutta asua ja oleskella Puolassa, heidän itsensä hallitessa valtakuntaa. Katolilaisuudesta eivät he tahtoneet tietää mitään, se nousisi heidän verroilleen, pakoittaisi heidät luovuttamaan takaisin kirkkotilukset, ja paavin ja pyhän Ignatiuksen avulla kirkko nousisi heidän herrakseen.

Kolmantena oli herttua, itse asiassa heikoin. Mutta hänen takanaan oli neljäs puolue, joka Engelbrektin ja Sturein ja viimeksi Kustaa Vaasan aikana oli tottunut sanomaan sanansa puolestaan, kun oli säädettävä lakeja maassa. Kustaa kuninkaan päivinä oli talonpoika saattanut mennä hänen luokseen valittamaan hätäänsä, ja hän auttoi mikäli suinkin voi. Eerikin ja varsinkin nyt viimeksi Juhanan aikana oppivat talonpojat tuntemaan läänitysherrojen sorron raskautta, mutta paremmat ajat saattoivat jälleen koittaa, jos herttua otti kansan asian omakseen. Hän oli monessa suhteessa suureen isäänsä, oli monissa tilaisuuksissa osoittanut olevansa rahvaan ystävä, ja enimmän kaikista puhui hänen puolestaan se, että herttuakunnassa vallitsi hyvinvointi ja tyytyväisyys, kun kuningaskunnassa sitä vastoin kuultiin hädän valitusta ja nurinaa kaikkialla.

Niin seisoivat nämä taistelevat mahdit vastatusten, asestettuina hampaitaan myöten!

"Harkitkaa kaikki asiat hyvin, toimikaa ripeästi, lykkäämättä mitään huomispäivään!" Sellaisen kehoituksen oli vanha isä antanut pojilleen, mutta ainoastaan nuorin painoi sen mieleensä. Hän sovitti sen niin perinpohjin toimiinsakin, että hän, jottei ainoankaan päivän haaskaamisella antaisi vastustajilleen tilaisuutta uusiin juoniin, riensi Tukholmaan heti Juhanan kuolemasta tiedon saatuaan.

Kuningasvainajan viimeksi asettamat neuvosherrat eivät uskaltaneet asettua häntä vastaan, sillä he pelkäsivät ankaraa herraa. Ja vavisten he tunnustivat hänet valtakunnan korkeimmaksi päämieheksi jo marraskuun 23 päivänä.

Kahtena viimeksi kuluneena vuotena oli Kaarle itse asiassa hoitanut hallitusta ja jatkoi sitä laillisesti niin vuoden 1590 perintösuostumuksen kuin erityisten Sigismundilta saamiensa valtuuksien nojalla.

Herttua lähetti oman palvelijansa viemään kirjettä, missä Puolan kuninkaalle ilmoitettiin isänsä kuolemasta. Mutta lisäksi herttua varoitti Sigismundia liiaksi kiirehtimästä lähtöään Puolasta, sillä siten voisi panna sen suureen vaaraan. Ruotsin hän kyllä aina ehtisi saada, ja asiat hoidettaisiin hänen poissaollessaan suurimmalla tunnontarkkuudella.

Mitään sovintoa herrojen kanssa ei saatu aikaan. Kaarle ei luottanut heihin, nyt vielä vähemmän kuin ennen. Tosin ei ollut mitään varmoja todisteita heidän kapinahankkeistaan, mutta että he juonittelivat, siitä herttua olisi voinut panna päänsä pantiksi.

Siitä huolimatta hän tahtoi näyttäytyä sovinnollisena. Sentähden lähetettiin Kaarle Sture ja Krister Horn välittämään sovintoa herttuan ja Eerik Sparren ja Banér veljesten välillä, jotka oleskelivat Djursholmassa. Tehtiin monia ehdotuksia, mutta neuvoston olivat liian lempeitä, herttuan liian ankaria. Neuvottelujen helpoittamiseksi ja muun aateliston pyynnöistä saivat herrat vihdoin tulla Tukholmaan. Sillä välin oli kevytmielinen, ajattelematon Akseli Lejonhufvud herättänyt levottomuuksia Länsi-Göötanmaalla. Mies näytti herttuasta tosin niin merkityksettömältä, että hän hymyili halveksivasti saatuaan tiedon, että mies rahvaankokouksissa kehoitti pysymään Sigismundille uskollisena, kun häneen, herttuaan, ei ollut luottamista. Mutta muutamia herroista epäiltiin olevan huimapään tukena.

Hän lähetti heti kuulustelemaan syytettyjä herroja. Nämä vakuuttivat kallein valoin viattomuuttaan, vasta edellisenä päivänä olivat he kuulleetkin koko länsi-gööttalaisesta touhusta.

Herttua selitti olevansa tyytyväinen heidän vakuutukseensa, neuvotteluja jatkettiin ja joulukuun 13 päivänä olivat vihdoin sopimuskirjat molemmin puolin valmiit ja hyväksytyt, ne olivat enää vain allekirjoitettavat ja vaihdettavat. Mutta samana päivänä saapui kirjeitä Puolasta; niin Sigismundilla kuin herttuan sikäläisillä yksityisillä ystävilläkin oli tärkeää ilmoitettavaa hänelle.

Kuninkaan kirje sisälsi, että hän uskoi valtakunnan hallituksen herttualle, kunnes itse voisi saapua Ruotsiin. Sovintoa syytettyjen neuvosherrojen kanssa sanoi Sigismund pitävänsä hyvin tärkeänä. Tulevaisuudessa aikoi hän antaa julkisen selityksen heidän syyttömyydestään.

Mutta yksityiskirjeet kuuluivat toisin. Niissä kerrottiin Ruotsista saapuneen Puolaan salaisia kirjelmiä, joissa puhuttiin vaikeuksista, mitkä Sigismundilla olisivat Ruotsissa edessään. Kuningasta neuvoivat hänen ruotsalaiset ystävänsä lähettämään sotaväkeä Liivinmaalle ja laivaston Danzigiin, josta hänen majesteettinsa oli niin pian kuin suinkin tultava sotavoimin ottamaan kuningaskuntaansa Ruotsia. Puolalaisten voittamiseksi puolelleen neuvottiin kuningasta luovuttamaan heille Vironmaan. Täällä kotona neuvosto ei suinkaan löisi laimin kuninkaan oikeuksien valvomista, ja vieraiden valtojen välityksellä oli herttua saatava luopumaan kaikesta vastarinnasta.

Akseli Lejonhufvudin hanke, joka äsken oli näyttänyt niin merkityksettömältä, sai nyt tärkeytensä. Kaarlesta oli selvää, että se oli yhteydessä täältä Sigismundille lähetettyjen kirjeiden kanssa. Ja kiivastuksensa kuohussa antoi hän vielä samana iltana, jona kirjeet saapuivat, kaupungin pormestarille käskyn heti sulkea ja tarkoin vartioida kaupungin portteja. Samoin oli porvaristo asestettava.

Herttuan palvelijat asetettiin linnanpihalle täysissä varustuksissaan.

Sillä välin käveli herttua kiihdyksissään linnansaleissa edestakaisin. Mutta kuta kauemmin hän jatkoi käyntiään, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että hän ainoastaan tyyneydellä saattoi hallita asemaa. Saadut kirjeet eivät olleet mitään todistuksia, ja ilman todisteita ei hän voinut ryhtyä mihinkään valtakunnan vihollisia vastaan, joiksi hän herroja nimitti.

Kauan ei viipynyt ennenkuin hän oli jälleen päässyt täysin omaksi herrakseen. Mutta ukkospilvi oli vieläkin hänen otsallaan ja hänen katseensa oli synkkä ja uhkaava, kun hän pysähtyi Akseli Ryningin ja Juhana Oxenstjernan eteen.

Molemmat hovimiehet seisoivat ymmällä ja tuijottivat kalpeina häneen.

"Menkää herra Eerik Sparren luo, sanokaa hänelle, että tulen heti", käski herttua.

Herrat kumarsivat syvään, heittivät kummastelevan katseen toisiinsa ja riensivät pois.

"Tähän aikaan?" kuiskasi Akseli Ryning.

"Kello on kymmenen", vastasi Oxenstjerna. "En ihmettelisi, vaikka tapaisimme hänet jo vuoteestaan."

Mutta ei hän vielä ollut levolla. Lähetit tapasivat herra Eerik Sparren ja hänen sukulaisensa, Eerik Stenbockin vilkkaassa keskustelussa, jota Ebba rouva tarkkaavaisesti kuunteli.

Hämmästyttihän vierailu tosin, mutta Eerik herra suostui heti pyydettyyn yksityiskeskusteluun ja vei molemmat herrat työhuoneeseensa.

"Millä voin palvella?" kysyi hän.

"Tulemme herttuan käskystä", sammalsi Ryning.

"Teidän on seurattava meitä hänen luoksensa", sanoi Oxenstjerna. "Hän ei rauhoitu muuten."

"Näin iltamyöhään?"

"Se on hänen armonsa tahto!"

"Mitä hän tahtoo?"

"Ei hän ole sitä meille sanonut!"

"Mutta kiihtyneeltä hän näytti."

"Seuraan teitä, herrat!"

Mutta samassa aukeni ovi, ja Ebba rouva tuli nopeasti sisään. Hän heittäytyi miehensä kaulaan ja puuskahti: "Jos rakastat minua, niin elä mene! Herttua on sinun persoonallinen vihamiehesi ja hänellä on pahaa mielessään."

"Sitä emme ole oikeutetut luulemaan", vastasi Eerik herra lemmekkäästi lohdutellen.

"Miksi hän muuten kutsuisi sinua näin tavattomaan aikaan", sanoi Ebba rouva itkien.

"Olen yhtä mieltä kuin rakas sisarentyttärenikin", sanoi herra Eerik Stenbock, joka hänkin tuli sisään. "Olen juuri saanut tietää, että porvaristo on aseissa ja koko linnanpiha täynnä aseellista väkeä. Täällä näyttää olevan jotakin vakavaa tekeillä."

"Me olemme ainoastaan lähettiläitä", selitti Ryning.

"Ethän mene, eikös niin", pyysi Ebba rouva hyväillen.

"En, enkä mene!" vastasi Eerik. "Omasta puolestani en luota herttuaan, ja onhan minulla syytä kieltäytyä, kun minua kutsutaan niin tavattomaan aikaan."

"Minä voin sen sijaan lähteä, vapauttaakseni sinut ikävyyksistä", sanoi Eerik Stenbock.

Ebba kiitti häntä liikutettuna, ja vieraat riensivät pois.

"Eerik", kysyi rouva kuiskaten, "pelkäätkö?"

"En koskaan! Sitä paitsi, ovathan kaikki kirjeet hävitetyt?"

"Siitä olen huoletta."

"Silloin ei ole mitään todisteita, sillä ajatuksiamme ei voi kukaan lukea."

"Ei, onneksi!"

Mutta kohta tuli herra Eerik Stenbock takaisin. Hän näytti tyytymättömältä ja hieman hämmästyneeltä.

Ebba rouva riensi häntä vastaan. "No, kuinkas kävi?" kysyi hän.

"Ikävä kyllä, sinun täytyy mennä!"

"Täytyy!" sanoi Ebba hiljaa.

" Täytyy!" toisti Eerik Sparre. "Täytyy!"

"No, elä nyt hirttäydy yhteen sanaan. Kuninkaan sijaisena on hänellä sama oikeus vaatia meiltä kuuliaisuutta kuin meilläkin on velvollisuus sitä hänelle osoittaa", vastasi Stenbock.

Samassa astui ilmoittautumatta sisään Yrjänä Posse ja Yrjänä Stjernsköld.

"Herttua kutsuu!" sanoi edellinen.

"Ja jos kieltäydyn tulemasta?"

"Se nostattaisi myrskyn, joka olisi vaarallinen monelle."

"Olet oikeassa, minä seuraan!"

Ebba rouva oli kalmankalpea, mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei liikahtanutkaan, kun hänen herransa lähti molempien noutajain mukaan.

* * * * *

Herttua otti Eerik Sparren vastaan rypyssä otsin ja tuskin tervehtien. Hänen viittauksestaan toi Yrjänä Stjernsköld esiin muutamia kirjeitä, jotka hän luki.

Ensimäinen sisälsi, että muuan Eerik Sparren talonpojista oli puolustellut Akseli Lejonhufvudin väkeä ja sanonut, ettei tarvinnut totella herttuan käskyjä, koska hän oli jo kuollut.

Toisessa sanottiin muutaman Eerik Sparren palvelijoista sanoneen, että Pietari kreivi ja hänen perillisensä muka olivat Tureholman oikeat omistajat, vaikka herttua oli sen anastanut ja perustanut sinne Mariestadin.

Kolmannen mukaan oli herra Eerik Sparre lähettänyt alamaahan muutamia hevosia, luultavasti auttaakseen Akseli Lejonhufvudin kapinaa.

Sellaiset olivat syytökset, joihin hänen oli vastattava.

Hän huomautti heti, ettei hän suinkaan ollut velvollinen vastaamaan palvelijainsa eikä talonpoikiensa suunsoitosta. Mitä taasen hevosiin tuli, saattoi hän helposti näyttää toteen, että ne rehunpuutteen tähden oli lähetetty Länsi-Göötanmaalle jo kolme viikkoa ennen Juhana kuninkaan kuolemaa. Muuten oli selvää, että jos hänen tarkoituksensa olisi ollut auttaa kapinaa, ei hän olisi antautunut herttuan valtaan.

Kaarle huomautti tuimasti, että Akseli Lejonhufvud oli saattanut alottaa kapinan liian aikaisin.

"Olen valmis pyhällä valalla vakuuttamaan syyttömyyttäni", puuskahti Eerik herra.

Kotvan tuumittuaan virkkoi herttua, että koska asia kaikessa tapauksessa näytti epäilyttävältä, sai Eerik herra jäädä yöksi linnaan, jollei hän saisi takausta puolestaan.

Läsnäolijat selittivät kaikki olevansa valmiit takaamaan. Mutta herttua otti takauksen ainoastaan Eerik Stenbockilta, jonka Ebba rouva oli lähettänyt kuulustelemaan, Klaus Bjelkeltä ja Pentti Ribbingiltä. Sen jälkeen hän selitti olevansa valmis pysymään tehdyssä sopimuksessa.

Eerik Sparre vakuutti samaa.

"Tahdotteko vannoa sen?" kysyi herttua.

Eerik herra notkisti polvensa, kohotti kätensä ja teki valan.

Kaarle näytti leppyneeltä ja vakuutti, että niin pian kuin Niilo Gyllenstjerna saapui kaupunkiin, olivat sopimuskirjat vaihdettavat. Sen jälkeen sai Eerik Sparre palata kotiinsa.

Mutta kun Niilo Gyllenstjerna viipyi, kutsuttiin herrat joulukuun 15 päivänä linnan talvisaliin, jossa herttua neuvoston ollessa läsnä julisti heille anteeksiannon, vaikkapa niin he kuin monet muutkin olisivat "ansainneet hänen epäsuosionsa".

Kaarle ojensi herroille kätensä ja sopimuskirjeet vaihdettiin, jonka jälkeen herroille annettiin takaisin heidän virkansa ja läänityksensä.

Sen jälkeen tehtiin herttuan ja neuvosherrojen välillä sopimus, että kuninkaan ollessa poissa hoidettaisiin hallitusta yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Akseli Lejonhufvud oli sillävälin paennut Länsi-Göötanmaalta Holmstadiin ja sieltä Puolaan. Talonpojat olivat hänelle niin vähän suopeita, ettei hän tuntenut olevansa turvassa heidän keskuudessaan.

2.

KOLMENKYMMENEN TÄHTEET.

Vuoden 1573 tammikuu oli alullaan.

Djursholmassa, Banérien vanhassa herraskartanossa, valmistettiin suurta ja loistavaa juhlaa.

Sovinto, ainakin ulkonainen, oli tehty herttuan ja herrojen välillä. Herrat saivat vartioimattomina mennä kukin kartanoonsa juomaan jouluoluet vaimonsa ja lastensa kanssa.

Tosin oli kuninkaan väliaikainen hautaaminen saanut aikaan pienen keskeytyksen uudenvuoden aattona, mutta sen jälkeen päästiin jälleen pitoja ja vierailuja jatkamaan naapurusten ja ystävysten kesken.

Kustaa Banér oli kutsunut paljon vieraita. Jo juhlan edellisenä päivänä oli talossa kiirettä kaikkialla. Palvelijat tomuttivat huoneita ja kirkastivat astioita, ja Kristina rouva laitteli nelitoistavuotiaan Märta tyttärensä kera pöydille upeita hollantilaisia pöytäliinoja.

Hovimestari tuli muutamain palvelijain kera, ja Kristina rouvan määräysten mukaan asetettiin kaikki hopea-astiat paikoilleen. Mutta juuri kun parhaallaan oltiin siinä puuhassa, juoksi sisään Kristina rouvan nuorimman edellinen poika, pikku Juhana, suuri paketti sylissään.

"Äiti, äiti", huusi hän. "Tämä on teille, uudenvuodenlahja, vaikka tuleekin myöhään."

"Isältä kai?" kysyi Kristina rouva. "Mistä tiesit?"

"Keltäs muulta se tulisi", vastasi äiti sitä innoissaan avaten.

Kristina rouva oli jo nelissä kymmenissä, hän oli synnyttänyt maailmaan neljätoista lasta, mutta sittenkin oli hänessä jotakin lapsellista. Hän omistautui kokonaan puolisolleen ja lapsilleen, hänen sydämensä oli täynnä rakkautta, ja koko talo rakasti häntä ja kantoi häntä käsillään. Kustaa herra koetti arvata ja täyttää kaikki hänen toivomuksensa, ja Juhanan tuoma lahja oli siitä uutena todistuksena.

Vihdoin oli paketti auki, se loisti kullalle ja valkoiselle; Kristina rouva löi ihastuksesta käsiään yhteen. "Kuinka oivallista!" huudahti hän.

"Mitä siinä on, äiti?" kysyi Märta ihaillen. "Serviettejä!" huudahti Kristina ihastuksissaan. "Sellaisia käytetään hovissa, ja minä olen niitä kauan toivonut."

Hän levitti nyt muutaman pikku liinoista, jotka olivat ympärinsä koruompeluksilla kirjaillut ja ripsitetyt.

"Mihin niitä käytetään?" uteli Märta ihailevin katsein. "Niitä pannaan jokaiselle vieraalle pöytään", selitti Kristina rouva. "Niillä pyyhitään suuta ja sormia syödessä ja sen jälkeen."

"Mikäs tuo on tuossa nurkassa?" huudahti pikku Juhana.

"Sukuvaakuna, etkö sitä tunne, pienokaiseni."

"Äiti, niitä on neljäkolmatta kappaletta", huudahti tyttö.

"Viekää ne saliin. Minä pistäydyn isän luona, sitten menemme katsomaan miten pitkälle Anna on päässyt."

Anna oli Kristina rouvan vanhin tytär, viitisentoista vanha, suuresti isäänsä. Hänen valvonnallaan koristeltiin avaroita talonsuojia. Jyhkeille tuoleille ja penkeille oli pantu paljoa koreammat tyynyt jokapäiväisten sijaan, ja nämä juhlatyynyt olivat päällystetyt korukudotuin kulta-, silkki- ja samettikankain. Pöydät olivat peitetyt harvinaisen taitehikkain liinoin, marmoriseinät kallisarvoisin seinäverhoin.

"Sano, äiti kulta, oletko nyt tyytyväinen?" kysyi Anna saatettuaan äitiään kautta somistettujen suojien.

"Olen, lapseni", sanoi äiti suudellen tytärtään. "Mutta ovatko teidän huomiset pukunne jo kunnossa?"

"Ei minun vielä ihan", vastasi Märta. "Lähden heti sen ääreen."

"Minun on aivan valmis", sanoi Anna. "Ja jos äiti sallii, lähden Svanten ja Pietarin mukana pienelle ratsastusretkelle ja sitten miekkailusaliin."

Kristina tukehutti huokauksen. "Onhan sinulla isäsi suostumus ja sentähden minunkin. Mutta sen tiedän, ettei rakas äitini olisi sallinut tyttäriensä ottaa osaa sellaisiin leikkeihin."

"Ne karkaisevat ruumista ja mieltä… Tiedättekös, äiti kulta, minä olen kaksi kertaa lyönyt miekan Svantelta ja kerran Pietarilta. Miekkailumestari sanoo, että pian voin lähteä otteluun kenen kanssa tahansa."

"Hyvät enkelit sinua varjelkoot! Toivon vain, ettei kukaan vieras saa tietoonsa epänaisellisia leikkejäsi."

"Koskaan ei moista pälkähtäisi päähäni!" keskeytti Märta. "Ajatteles, jos saisit naarmun poskeesi!"

"Anna, rakas Anna… elä mene tänään!" huudahti Kristina rouva pelästyneenä.

"Akseli on saanut isältä luvan olla mukana tänään, kuka häntä pitäisi silmällä, jollen minä?"

"Anna! Anna!" kuului alhaalta pihalta.

Lehahti kuin päivänsäde nuorille kasvoille. "Akseli huutaa minua", sanoi hän.

"Mene sitten, mutta pidä huolta hänestä kuten itsestäsikin."

Syleily ja suukkonen, ja hän kiiti pois. Äiti toisine lapsineen katsoi ikkunasta lähtöä. He näkivät, kuinka Anna kiepsahti ratsaille ja nelisti pois veljien etukynnessä.

* * * * *

Seuraavana päivänä seisoi Kristina rouva peilin edessä, joka oli hienosti kiilloitettua hopeaa.

Tukka oli kammattu ylös otsalta ja ohimoilta, kovasti käherretty ja taitettu päälaelle tötteröksi. Siihen oli pistetty kaksi suurta ja kallisarvoista jalokivineulaa. Takaraivolla oli musta, kultakudoksinen pitsitöyry ja välissä useita helminauhoja. Puku oli heleän keltaista peldiä, hopealla paarrettu ja laahuksella varustettu. Kengät olivat kultakangasta. Leveä pystykaulus ja kalvostimet, jotka ulottuivat puolikäsivarteen, olivat hienot kuin hämähäkin kudos.

Samassa kuin Kristina tyytyväisenä kääntyi pois peilistä, tölmähti Pietari sisään.

"Äiti, olenko nyt hyvä", huudahti hän kiireissään.

Äiti katseli häntä tarkastellen. Hän oli puettu mustaan samettikolttuun, jonka liepeet oli reunustettu kahdella kapealla kultanauhalla. Äiti laittoi vähän paremmin vyötä, joka oli koristeltu kultaompeluksin ja helmin. Hän katsoi sukkahousuja, jotka olivat vaaleankeltaista silkkitrikoota, ja pikku kenkiä, jotka olivat mustaa samettia ja kultanauhoin koristetut. Hän otti peilipöydältä hopeakamman ja kampasi vaalean tukan jakaukselle, niin että se laskeutui tasaisesti hollantilaispaidan leveälle kaulukselle.

"No, olenko nyt hyvä?" kysyi poika kärsimättömästi.

"Kyllä minusta olet!"

Hän pyörähti kiireesti syöksyäkseen ulos, mutta tölmähti Kustaa herraa vastaan, joka oli pehmeissä kartuaanisaappaissaan, valkoisissa silkkitrikoissaan ja tummanpunaisissa atlashousuissaan, joissa oli leveät, valkoiset silkkipöhöttimet. Leveitä hartioita ja korkeaa rintaa ympäröi takki, samasta kankaasta ja samanvärinen kuin housutkin, mutta runsaasti koristeltu kullalla. Vasemmalle olalle oli kiinnitetty monivärinen vaippa. Kaulassa oli kultaketju, paidankaulus koristeltu leveillä flandrilaisilla pitseillä. Jos lisäämme tähän kallisarvoisen timanttisormuksen, joka tuikki vasemmassa kädessä, ja helmitetyn samettibaretin ja jalokivin koristellun tikarinkahvan, voimme suunnilleen kuvitella miltä aatelismies näytti viidennentoista sataluvun lopulla.

Poikanen pyysi yhteentörmäystään anteeksi, ja kirkkaat silmät näyttivät niin rukoilevilta, että isä ainoastaan hymyili hänelle. Ja poika oli tiessään nopeasti kuin ajatus. Puolisoiden keskustelu kiintyi lapsiin. Äiti ei voinut olla valittamatta, ettei voinut kesyttää Annan epänaisellisia taipumuksia.

"On totta, että hän rakastaa miesten urheiluja", vastasi Kustaa herra hymyillen. "Hän muistuttaa muinaisajan valkyrioita, ja tunnustanpa, etten häntä toisenlaiseksi tahtoisikaan."

"No, silloin on kaikki hyvin", puuskahti Kristina vilkkaasti.

"Juuri sinun tähtesi minä…"

"Sen kyllä uskon, kenties hän ei vain ole sinulle siksi hyödyksi kuin pitäisi."

"Kyllä, onhan minulla sitä paitsi Märta…"

"Mutta hän rakastaa kirjallisia opintoja?"

"Kuinka iloinen olisinkaan, jos hän tulisi jaloon isäänsä!"

"Hemmoittelet minut piloille, kuten lapsetkin", sanoi linnanherra vetäen hänet syliinsä.

Keskustelun keskeytti Märta, joka hänkin tuli näyttämään pukuaan. Hän oli tänään ensi kerran seurapuvussa ja siitä samalla ihastunut ja hämmennyksissään.

Hänen pukunsa oli vaaleanpunaista sindalia, ohutta, melkein läpinäkyvää itämaalaista silkkikangasta. Välttämätön leveä pitsikaulus ei ollut pystyssä, vaan laskeutui alaspäin kaulan ympärille. Tukka oli käherretty, kammattu jakaukselle ja koristeltu muutamin riippuvin timanttineuloin. Kaunismuotoista kaulaa koristi helminauha, jonka suuret helmet kilpailivat kaulan valkoisuuden kanssa. Puvun hihat laskeutuivat väljinä kyynärpäätä myöten kauneille käsivarsille, joita muuten koristivat helmi- ja turkoosirannerenkaat.

Vanhemmat katselivat hymyillen kaunista lasta, joka herättämästään huomiosta hämillään hiipi äitinsä kainaloon, kuiskaten:

"Rakas äiti, sehän oli oma tahtosi."

"Tietysti, siunattu lapsi!" Äiti suuteli ja hyväili häntä. "Eikö Anna ole valmis?"

"Ei vielä", tuli hieman epäröiden.

"Syy on siinä, että hänen Floransa on loukannut jalkansa", huomautti Kustaa herra nauraen. "Hepo ei anna itseään hoitaa kenenkään muun kuin omistajansa."

"Ajatteles tallinhajua!" puuskahti Kristina rouva. "Se on jo poissa", vastasi Anna, joka samassa tuli huoneeseen.

Hän oli puettu melkein kauttaaltaan valkoiseen, paitsi että pieni tunikka puvun yllä oli sinistä kangasta. Mutta kukaan ei kiinnittänyt erikoista huomiota pukuun, säteilevät nuorekkaat kasvot vetivät kaikkien katseet puoleensa, ja Kristina rouva kysyi kummissaan:

"Mitä on tapahtunut? Näytät niin iloiselta."

"Oh… ei juuri mitään… se vain… että Flora on paljon parempi", sanoi hän kääntyen isäänsä.

Samassa kuului rekiä ajavan pihaan, ja kaikki neljä riensivät alas ottamaan vastaan vähitellen saapuvia vieraita.

* * * * *

Pöydän ympärillä, joka melkein notkui hopeaisten juoma-astiain painon alla, istui jalo isäntä vierastensa ympäröimänä. Ne olivat: Eerik Sparre, herrat Hogenskild, Ture ja Klaus Bjelke, Sten Banér, Eerik Gabriel Oxenstjerna ja Yrjänä Posse ynnä muutamia muita vähemmän huomattavia henkilöitä.

Kaikki palvelijat olivat poistuneet, niin että saattoi puhua vapaasti ja häiritsemättä. Mutta alussa keskustelu kävi jäykästi; näytti olevan niin paljon sydämellä, ettei oikein oltu varmat millä oikeastaan oli alettava.

Silloin täytti isäntä suuren pikarin valkoviinillä ja joi vieraineen — kuten sanoi — tätä viatonta juomaa ennenkuin käytiin käsiksi tulisempaan. Maljaan vastattiin perinpohjaisesti kaikilta tahoilta, ja pian heltisivät kielten siteet.

"Hyvät herrat", sanoi Kustaa herra, "minua ilahuttaa suuresti se, että näen täällä talossani koolla maan etevimmät miehet, voidaksemme vapaasti ja arastelematta vaihtaa ajatuksiamme. Teistä riippuu, kuka ensiksi saa sananvuoron; minä puolestani äänestän sitä herra Eerik Sparrelle."

"Niin, niin, Eerik Sparre puhuu!" säestivät toiset.

Tämä kumarsi hieman ja hipaisi keveästi kädellään äsken tyhjennettyä pikaria, ennenkuin antoi katseensa lennähtää läsnäolijain ylitse, minkä jälkeen hän alotti hieman kiihtyneellä äänellä:

"Siitä on jo pian viisikolmatta vuotta, kun Juhana kuninkaan kruunauspäivänä nelisenkymmentä nuorta miestä kokoontui kokoukseen, jossa kättä lyöden sitouduttiin yhdessä työskentelemään vanhan ruotsalaisen läänitysoikeuden ylläpitämiseksi. Kuningasvalta saattoi olla siitä riippumaton, eikä heidän tarkoituksensa suinkaan ollut repiä maahan, mitä muutamia vuosikymmeniä sitten oli pystytetty. Me, jotka täällä olemme läsnä, tiedämme, että noista neljästäkymmenestä oli pian jälellä ainoastaan kolmekymmentä, ja osaksi virkavalta, osaksi luonnollinen kuolema on nyt niin tehnyt tuhojaan heidän keskuudessaan, että näistä ensimäisistä on jälellä tuskin kymmenkuntaakaan."

"Se on totta… se on totta!"

"Mutta pettyisin suuresti, jollei juuri näissä jälelläolevissa keskittyisi se voima, joka neljässäkymmenessä oli. Nuoruuden rakkaus se silloin jännitti joustaan, miehuuden voima on nyt sen rankaiseva."

"Hyvä, hyvä!"

"Nyt, juuri nyt on hetki lyönyt!"

"Sitä mieltä minäkin olen", jatkoi Eerik herra nyökäten hyväksyvästi Hogeskild Bjelkelle. "Minulla on valmiina kirjoitus, nimeltään Postulata nobilium, joka on tarkoitettu annettavaksi kuninkaalle hänen saapuessaan Ruotsiin, ja jossa esitetään valtaneuvoston, ritariston ja alemman aateliston alamainen pyyntö päästä nauttimaan vanhoja, ikimuistoisia vapauksiaan ja erioikeuksiaan. Se on valmis ja kaipaa ainoastaan allekirjoituksia."

Ritari avasi pergamenttikäärön, joka oli hänen edessään pöydällä.

"Ken tuntee kirjoittajan, hän tietää myös, että kirjoitus on hyvä ja että sen alle voi epäröimättä kirjoittaa", huudahti Ture Bjelke vilkkaasti.

"Saammeko heti kuulla sisällyksen", huomautti Kustaa Banér.

"Se alkaa", jatkoi kirjoituksen laatija, "onnentoivotuksilla kuninkaalle hänen palaamisensa johdosta perintövaltakuntaansa vastoin monien tahtoa ja toiveita…"

"Sen letkauksen herttualle suon mielelläni", huusi Hogenskild nauraen. "Mitä hän antaisikaan voidakseen painaa kruunun päähänsä."

"Emme tule koskaan sitä sallimaan", huusivat useat.

"Sikäli kuin voimme estää sen", lisäsi Kustaa herra. "Minun mielestäni tässä syntyy taistelu elämästä ja kuolemasta."

"Aivan varmaan", sanoi Yrjänä Posse, "jollei kuningas anna myöten".

"Sitä ei hän hyvällä tee", puuttui Sten Banér puheeseen. "Mutta hänen onneton katolinen uskonsa voi koitua siksi kompastuskiveksi, joka auttamattomasti saa hänet kaatumaan."

"Meillä ei ole mitään oikeutta estää häntä pysymästä uskossaan", selitti Hogenskild.

"Roomalainen kirkko ei tyydy häneen yksin", puuskahti isäntä. "Se ojentaa käsivartensa kurottamaan koko kansaa."

"Kernaasti minun puolestani, minä heittäydyn heti sen syliin", jatkoi Hogenskild. "Valtaneuvoksena ja läänitysten omistajana ei minulla ole aikaa kirkollisille asioille; minua ilahuttaa sentähden suuresti, kun sievoisella rahasummalla saan ostaa itselleni autuuden anekirjojen muodossa." Monet läsnäolijat nauroivat.

"Kenties saatte antaa takaisin kirkkotilukset", virkkoi herra Erik Oxenstjerna.

"Ei, kiitos, niitä emme päästä käsistämme."

"Kansa on mielistynyt protestanttisuuteen", jatkoi Eerik Sparre. "Se on meillä liittynyt Kustaa Vaasan nimeen; ja Kaarle herttuan voima on juuri siinä, että hän ylläpitää isien työtä."

"Se kettu!"

"Ovela kuin itse paholainen."

"Hän ei olisi millään tavoin meille vaarallinen, jollei hän olisi Ruotsin kansan asiamies. Päästäksemme antamasta hänelle myöten, täytyy meidän katolilaisuuden kysymyksessä mukautua yleiseen mielipiteeseen."

"Se on sitä oikeampaa", sanoi Kustaa Banér, "kun minun mielestäni maan kehityskin vaatii sitä."

"Protestanttisuus on valistusta", puuskahti Klaus Bjelke, "ja sitä ovat talonpoikamme saaneet jo liiaksi; katolilaisuus on tarkoitettu karjalle, ja siihen luonnonjärjestyksen mukaan rahvaamme kuuluu".

Karkean mielijohteen palkitsi yleinen nauru.

"Tämä tarvitsee huuhtoa alas", keskeytti Kustaa Banér ja otti suuren hopeakannun täynnä reininviiniä, mistä täytti pikarinsa ja pani sen kiertämään ympäri pöytää.

Kaikkien juotua jatkoi Eerik Sparre:

"Luullaksemme olemme yhtä mieltä siitä, että herttua on meidän vihamiehemme, kuten me olemme hänen!"

"Olemme tietysti!"

"Henkeen ja vereen!"

"Kuitenkin viisaus ja varovaisuus mielestäni vaatii", sanoi Kustaa herra, "että otamme hänet mukaan hallitukseen".

"Ei koskaan!" huudahti Hogenskild.

"Mitäpä hänen äänensä voi kaikkia meitä muita vastaan", jatkoi Eerik Sparre. "Minusta hän on vaarallisempi neuvoston ulkopuolella kuin neuvostossa."

"Tärkeintä meille on, että Sigismund vahvistaa kaikki entiset erioikeutemme", sanoi Yrjänä Posse. "Silloin ei herttuan käsi meihin ulotu!"

"Olen kirjoituksessani vaatinut", sanoi Eerik Sparre, "että nyt kuten muinoinkin on kaikki tuomarinvirat varattava aatelistolle, samoinkuin kaikki valtakunnan korkeimmat virat, niin ettei koskaan halpasyntyistä miestä aseteta mihinkään virkaan heidän yläpuolelleen tai rinnalleen."

"Se on oikein!"

"Edelleen, että valtakuntaa on vallittava valtaneuvoston neuvojen mukaan eikä ketään otettava siihen ilman entisten jäsenten suostumusta tai hyväksymistä."

"Luullakseni kirjoituksessa on jotakin vanhasta talonoikeudestammekin?" huomautti herra Hogenskild.

"Luonnollisesti, erityinen pykälä sisältää, että neuvostolle ja aatelistolle on turvattava riittävästi maata ja läänityksiä, ja on heidän vanhan tavan mukaan nautittava tuomio-oikeutta väkensä suhteen."

"Lopuksi olen vaatinut ratsupalveluksen helpoitusta", lisäsi Eerik herra, "mutta että kaikki sillä saavutetut vapaudet vähentämättöminä tulevat hyväksemme".

"Se on sanottu paremmin kuin minä itsekään olisin osannut", puuskahti herra Hogenskild ja hieroi tyytyväisenä, käsiään.

"Jos sellaiset edut voittaisimme, ei meidän tarvitsisi pelätä mitään herttualta", puuskahti Kustaa Banér.

"Toivoisin vain, että Niilo Gyllenstjernakin olisi mukana!" sanoi Ture Bjelke.

"Olen kutsunut häntä", vastasi Kustaa herra. "Mutta hänellä oli esteitä."

"Kuten tavallisesti!"

"Hyvät herrat, unhotamme pikarimme, tässä on italialaista viiniä."

"Eerik Sparren malja!"

"Eläköön hän!"

He kilistelivät, joivat ja huusivat. Ja sitten alkoivat he kirjoittaa nimiään paperin alle. Mieliala kävi silloin niin hilpeäksi kuin kaikki vaaditut edut olisivat jo langenneet heidän hyväkseen.

Rouvasväki sillä välin istui helakanpunaiseksi sisustetussa huoneessa pöydän ympärillä, maistellen makeaa viiniä kukin pikaristaan, ja lautasilla heidän edessään oli kokonaiset vuoret rusinoita ja manteleita ja sokerileivoksia, joita talon vieraanvarainen emäntä oli itse niille asetellut.

Täällä oli jo päättynyt pakina enemmän tai vähemmän onnistuneesta oluenpanosta ja leivonnasta jouluksi, siitä, kuinka monet kankaat oli kudottu ennen pyhiä, ja muusta sellaisesta, joka ei enää nykyään ole koskaan ylhäisten rouvien keskusteluaiheena.

Viinikin oli ehtinyt tehdä vaikutuksensa, ja keskustelu kävi vilkkaammaksi. Arvailtiin, milloin kuningas Sigismund tulisi, ja siitä johduttiin moninaisiin hovijuoruihin. Viereisestä huoneesta kuului sitransoittoa. Nuoret ne siellä huvittelivat, väliin leikkien joululeikkejä ja väliin kertoen satuja.

3.

KATOLILAINENKO VAI LUTERILAINEN.

Kun aatelisto ja papisto kokoontui Juhanan väliaikaisiin hautajaisiin, alkoivat papit jo puhua, että oli tarpeen kirkolliskokous evankelisen opin suojelemiseksi mahdolliselta vainolta.

Kaarle otti kiinni sellaisista sanoista, kutsui neuvoston koolle ja puhui, että oli välttämätöntä kutsua valtiokokous muutamain tärkeäin asiain, mutta ennen kaikkea uskonopin tähden. Sillä jos protestanttisuus oli ollut vainolle alttiina jo Juhanan aikaan, mitä silloin saattoikaan odottaa kuninkaalta, jonka tunnonvelvollisuus oli toimia paavin käskyjen mukaan. Sigismundille oli tosin luovutettava kruunu niin tehdyn valan kuin maailman arvostelunkin tähden, mutta ei ollut sallittava mitään kruunausta, ennenkuin kuningas oli vahvistanut ja vakuuttanut valtakunnan lait ja alamaisten oikeudet.

Neuvosto myönsi herttuan olevan oikeassa, pelkäsi vain kuninkaan tyytymättömyyttä. Joku huomautti, että uskonasioissa tarvittiin ainoastaan kirkolliskokous, ei valtiopäiviä.

"Uskonasioissa", vastasi Kaarle, "on ruotsalaisten itse katsottava ja päätettävä eikä jätettävä niitä katolisten tavoin paavin voidelluille ja ajelluille palkkajuhdille".

Herttuan sanoissa oli niin paljon pontta ja vakavuutta, hän oli aina niin varma maalistaan toisten hoippuessa kahdenvaiheilla, että valtiopäivät päätettiin kutsua koolle helmikuun 25 päiväksi 1593.

Muutamia herttuan miehistä lähetettiin ympäri maaseutuja valmistamaan mieliä. Itse matkusti hän läpi Vestmanlannin vuoriston ja Taalainmaan ja sieltä Upsalaan, missä jo oli eloa ja liikettä.

Valtiosäädyt, mutta erittäinkin papit, riensivät saapuville kaikilta suunnilta. Oli saapunut neljä piispaa ja 332 pappia, kun herttua saapui helmikuun 27 päivänä. Neuvosto vitkasteli, erittäinkin äskettäin syytetyt jäsenet. Heitä olivat jälleen kalvaneet epäilykset ja pelko, ja lopulta olivat he — antaneet myöten. Vihdoin olivat kaikki saapuneet, ja maaliskuun 1 päivänä avasi valtakunnan-drotsi Niilo Gyllenstjerna kokouksen.

Herttua oli vaatinut häneltä sitä — epäsuosionsa uhalla. Ja ovela hovimies, joka ei löytänyt mitään lymypaikkaa, mihin piiloutua, vastasi, että hän tunsi kiitollisuutta saamastaan tehtävästä, häntä huolestutti vain tunto omasta arvottomuudestaan.

Hänen puheensa oli sangen pyöristelty. Hän neuvoi jokaista pysymään siinä opissa, joka oli sopusoinnussa valtakunnan lain ja perintösopimuksen kanssa. Jokainen sai vapaasti sanoa mielipiteensä, ja mitä täällä päätettiin, se täytyi kuningas Sigismundin hyväksyä ja vahvistaa, ennenkuin hänet tunnustettiin kuninkaaksi.

Silloin nousi nöyrä, kumarteleva Linköpingin piispa Pietari. Narisevalla, mahtipontisella äänellä hän kiitti herttuaa ja neuvostoa uskonopin suojaamisesta ja hellimisestä, samoinkuin hän oli suojannut liturgiaakin Juhana kuninkaan aikaan. Lopuksi kysyi hän millaiseksi kokouksen meno oli aiottu.

Mutta samassa nousi hillitön, häikäilemätön Schepperus, kiinnitti salamoivan katseensa piispaan ja nuhteli häntä ankarin sanoin siitä, että oli tässä asiassa liehakoinut herttuaa ja neuvostoa, samoinkuin liturgioineen oli liehakoinut Juhana kuningasta. Vapaan kirkolliskokouksen ei tarvinnut ottaa vastaan määräyksiä maalliselta vallalta.

Pietari piispa pudisteli päätänsä. Hän ei hyväksynyt virkaveljensä kiihkeää purkausta. Nuhteet häntä itseään kohtaan luisuivat maahan kuten vesipisarat hanhensulilta.

Nyt nousi Eerik Sparre ja ehdotti, että oli käytävä arkkipiispan vaaliin. Kaikki papit yhtyivät siihen.

Herttuan toivomuksesta epäsi neuvosto sen. Oli ensin rakennettava kirkko, ennenkuin pappia tarvittiin. Kaarlella oli hyvät syynsä, joiden tähden hän tahtoi lykätä arkkipiispan vaalin kokouksen loppuun.

Seuraava kysymys oli kuka valittaisiin neuvotteluja johtamaan. Jo edeltäpäin oli herttua antanut ymmärtää, ettei puheenjohtajaksi ollut valittava ketään piispaa, jonka korkea arvo häiritsisi kokouksen vapautta, kuten paavilaisten oli tapana.

Seuraavana päivänä tapahtui vaali. Nicolaus Bothniensis, Upsalan professori ja tuomiorovasti, sai 196 ääntä; Petrus Jonae sai 56 ja Pietari piispa vain 6 ääntä.

Vaali oli kunnianosoitus sille lujuudelle, jota Upsalan yliopisto oli osoittanut liturgisissa riidoissa. Bothniensis, joka oli teologian professori, oli istunut vankeudessa liturgian vastustuksensa tähden.

Nicolaus pyysi päästä tästä liian suuresta kunniasta. Mutta piispat vastasivat, ettei vaalia voitu purkaa, he samoinkuin hänkin olivat luvanneet siihen alistua.

Iltapäivällä antoi herttua vahvistuksensa, ja maaliskuun 3 päivänä avattiin ensi istunto rukouksella ja laululla.

Kun oli ensin päästy yksimielisyyteen, että pyhä raamattu oli oleva evankelisen opin ainoana perustuksena ja sääntönä, ja sen jälkeen käyty läpi augsburgilaisen uskontunnustuksen kaikki kohdat, nousi Petrus Jonæ ja kysyi kaikilta läsnäolijoilta, hyväksyivätkö he tämän opin ja tahtoivat siinä pysyä ja, jos Jumala niin soi, kärsiä ja kuoliakin sen puolesta.

Kaikki nousivat ja selittivät, että he tahtoivat siinä pysyä viimeiseen hengenvetoonsa. Ja sen jälkeen huusi puheenjohtaja korkealla äänellä: "Nyt on Ruotsista tullut yksi mies, ja kaikilla meillä on yksi Jumala!"

Sitten oli herttuan ja neuvoston lujasti luvattava, että paavilainen jumalanpalvelus tykkönään kiellettäisiin, samoin kaikki vieraat opit, ja että ainoastaan luterilainen jäisi olemaan.

Maaliskuun 14 päivänä ryhdyttiin vihdoin piispanvaaliin. Suurella enemmistöllä valittiin liturgian ja Juhana kolmannen pontevin vastustaja, vielä maanpaossa oleskeleva Abrahamus Angermannus.

Herttua oli tarkoituksella vetäytynyt pois julkisesta osanotosta kokouksen menoon. Hän ei tahtonut, että hänen sanottiin sitoneen kenenkään vapautta. Kuitenkin oli hänellä ohjakset käsissään, ja kuten hän tahtoi, niin kävikin.

Mutta kun hän sai allekirjoitetut päätökset käsiinsä, tutki hän niitä tavallisella tarkkuudellaan. Enimmät olivat hänen mieleensä, mutta erinäisiä paavillisia kirkonmenoja hän tahtoi pois.

Neuvosto ja piispat tuumivat, että oli meneteltävä varovaisesti raa'an, tietämättömän rahvaan tähden. Mutta kun herttua selitti, että hän ainoastaan mainitsemallaan ehdolla kirjoitti nimensä alle, silloin täytyi ensin lähettää lähetystö papiston luo kysymään, "voiko kokous sitä ennen täyttää herttuan tahdon".

Pitkän kiistelyn jälkeen hyväksyttiin kaikki herttuan muutokset, paitsi mikä koski manausta, jonka kokous piti tarpeellisena teroitukseksi kalvinisteista. Kovalla toralla päätettiin myös, että kalvinismi oli kielletyistä uskonopeista erikseen mainittava.

Vihdoin oli kaikki esteet raivatut pois, ja maaliskuun 19 päivänä luettiin kokouksen päätös julki ja vahvistettiin.

Todistaakseen oikeutensa tähän askeleeseen luetutti Kaarle kirjeen, jossa Sigismund uskoi valtakunnan hallinnon hänelle ja neuvostolle. Kuitenkin jätettiin lukematta ne kohdat, joissa kuningas oli kieltänyt yleiset kokoukset.

Maaliskuun 20 päivänä kirjoittivat läsnäolijat alle nimensä. Sen jälkeen erottiin.

Kokouksen päätös otettiin ilolla vastaan koko valtakunnassa, ja sittemmin pidettiin sitä yhtenä kansankirkon perustuslaeista, jonka muistoksi joka sadas vuosi vietetään riemujuhla.

4.

TAISTELU AINOAN AUTUAAKSI TEKEVÄN KIRKON PUOLESTA.

Juhana kolmas oli kuollut!… Riemuviestinä saapui siitä sanoma Roomaan. Nyt oli aika ryhtyä jälleen pysähtyneeseen työhön! Menestys oli jotakuinkin varma, Sigismund oli hyvä katolilainen ja sitä paitsi niin pappien piirittämä, ettei ketjun läpi voinut päästä kerettiläisyyden hengähdystäkään.

Mutta koskaan ei voi olla kyllin varovainen, ja sentähden lähetettiin Puolaan, keväällä 1593, vanha tuttu Bartolomeus Possevinus tarpeelliset ohjeet mukanaan. Ensiksikin oli hänen onniteltava Sigismundia siitä, että oli saavuttanut korkeimman inhimillisen onnen, kun hänen vallassaan oli palauttaa katolilaisuus rakastettuun isänmaahansa. Toiseksi oli lähettilään varovaisin sanoin vihjattava miten siihen, Jumalan erityisestä armosta, oli suotuisampi tilaisuus kuin koskaan. Upsalan arkkipiispanistuin oli avoin ja lisäksi muita piispanistuimia; mikä oli sopivampaa kuin täyttää paikat oikeauskoisilla miehillä. Mahdollisesti kuninkaan täytyi olosuhteiden pelosta odottaa, ennenkuin poistaisi vielä jälelläolevat protestanttiset piispat, mutta he luultavasti eroaisivat itsestään. Hänen pyhyytensä paavin korkein toivomus oli, että Tukholmaan pikimmiten perustettaisiin jesuiittakollegio, mutta jollei sitä voitu tehdä, oli kuninkaan vietävä mukanaan Ruotsiin niin monta katolilaista kuin mahdollista ja sitten tuotava sieltä Puolaan ylhäisiä nuorukaisia kasvatettaviksi ainoaan autuaaksi tekevään uskoon, joko piispojen luona tai Krakovan jesuiittakollegiossa.

Lisävarmuudeksi oli lähettilään sanottava kuninkaalle, että sellaisilla keinoin katolilaisuus oli edistynyt muissa maissa, ja nyt riippui yksistään nuoresta hallitsijasta, tahtoiko hän tulla kirkon tukipylvääksi.

Kuinka kauniilta nämä helähtävät korulauseet soivatkaan Sigismundin korvissa! Kyynelsilmin hän syleili jesuiittaa ja sanoi, että hän tosiaankin oli uneksinut sellaista onnea. Monet kerrat oli hän siitä puhunutkin uskotun ystävänsä Malaspinan kanssa.

Possevinus ei lyönyt laimin kääntyä viimeksimainitun puoleen, ja tämä vakuutti, että kuningas oli hyväntahtoisin ihminen maailmassa. Hän lupasi kaiken, mitä häneltä vain pyydettiin, mutta jätti täyttämisen ministereilleen.

"Teidän ylevyytenne tarkoittaa, että tulos on riippuvainen heidän hyvästä tahdostaan."

"He ovat kaikki rippilapsiani, joten voin laskea syitä ja seurauksia. Mutta minä melkein pelkään kylmää pohjolaa."

"Hyvällä syyllä, teidän ylevyytenne. Se on uppiniskaista kansaa, jonka kanssa on vaikea tulla toimeen, jollei ripissä ole oppinut sitä tuntemaan."

"Sitä juuri arvelen… ja naiset?"

"Eivät ole niin taipumattomia kuin miehet!"

"Kevytmielisiä?"

"Päinvastoin, liian uskollisia."

"Tavoissaanko vai mieltymyksissään?"

"Molemmissa!"

"Kuningas tahtoo, että tulisin hänen mukaansa. Saan siis pian nähdä omin silmin."

"Tuleeko lähtö pian?"

"Riippuu kuningattaren terveydestä."

"Hän ei siis tahdo lähteä ilman häntä?"

"Ennen luopuisi hän isiensä maasta!"

"Kuningatar taitaa olla säteilevän kaunis."

"Tosiaankin hän on, mutta — hän ei ole rakastunut kuninkaaseen"… lisäsi hän melkein kuiskaten.

"Ah, joku oli jo ehtinyt ennen?"

"Nuoruuden lempeä!… Rippi-isä on välittäjänä… lietsoo minkä voi…"

"Sopii kai kirkon suunnitelmiin, että…"

"Hänet on suistettava pois, niin pian kuin kuningas kyllästyy häneen, ja se luultavasti ei kestä kauan."

"Ihailen viisautta, vaikken kenties voikaan havaita salasäikeitä."

"Sigismund elää alituisessa aistihurmauksessa, siten me voimme hallita häntä!"

"Ihailtavaa tosiaankin, ja kuninkaan sisar, onko samalla tavoin hänenkin laitansa?"

Malaspina vaikeni tuokion tuijottaen eteensä… sitten hän aloitti hitaasti:

"Kummallista… selittämätöntä!… Olen kuninkaan suostumuksella karkottanut hänen protestanttiset pappinsa, ja hän on alistunut valittamatta. Olen taivuttanut hänet joka päivä olemaan mukana messuissamme, ja hän on pysynyt niille kylmänä. Olen taivuttanut hänet ottamaan sihteerikseen kauneimman miehen mitä olen nähnyt, rohkean, häikäilemättömän ja meidän tottelevaisimman orjamme."

"No, mutta?" kysäisi Possevinus ylen kiintyneenä asiaan.

"Käskin häntä voittamaan prinsessan rakkauden, ja menemään niin pitkälle kuin voi."

"Sen tietää koko maailma!"

"Koko maailma oli harhassa. Täällä jalkojeni juuressa on hylkiö tunnustanut, että prinsessa kohtelee häntä mitä, suurimmalla halveksumisella, mutta joka tapauksessa käskee hän miehen pysyä palveluksessaan."

"Hän on liian ylpeä tunnustaakseen rakkautensa."

"Hän ei rakasta häntä!"

"Mutta uhraa maineensa hänen tähtensä?"

"Siinä on salaisuus, jota olen mietiskellyt voimatta päästä perille!"

"Olisiko joku toinen?"

"Postmutschi on urkkinut, ei ketään toistakaan."

"Ruotsissa puhuttiin paljon prinsessan varomattomista teoista."

"Niin tehdään täälläkin, mutta hän näyttää vähät välittävän mistään panettelusta."

"Se voi olla politiikkaa!"

"Olen vannonut, että ennemmin tai myöhemmin paljastan sfinksin ja ratkaisen arvoituksen."

"Onko hän vielä yhtä kaunis?"

"Luullakseni on hän kauniimpi kuin koskaan!" puuskahti pappismies vilkkaasti.

Possevinus kohotti katseensa. "Tulee olemaan huvittavaa tutkia häntä", sanoi hän.

Kohta sen jälkeen erosivat jesuiitat toisistaan.

"Olisinkohan paljastanut salaisuuteni", tuumi Malaspina ja asettui peilin eteen.

Oikea roomalaistyyppi; sinimusta tukka, tummat, salamoivat silmät hienojen kulmakarvojen alla, kyömynenä ja heleänpunaiset huulet, jotka avautuessaan paljastivat kaksi välkkyvän valkoista hammasriviä! Lisäksi kookas, jäntevä vartalo; Malaspina tiesi saattavansa kerskua miehekkäällä kauneudellaan. Mutta samassa kuin se ajatus valtasi hänet, riensi hän rukouskamariin ja heittäytyi Mariankuvan eteen, johon jäi pitkäksi aikaa makaamaan.

"Mikä havainto, hän rakastaa prinsessaa", tuumi Possevinus itsekseen. "Onko minun kenties kerrottava tämä… ei, hänen täytyy ensin menehtyä… mutta sitä ei hän tule koskaan tekemään… eikä hän tahtonut, että Postmutschi erittäin merkillinen mies… häntä en jätä näkyvistäni."

Mutta Possevinus epäonnistui kaikissa urkkimisyrityksissään. Anna prinsessa voi pahoin eikä ottanut ketään vieraita vastaan. Nuori kuningatar oli äsken synnyttänyt tyttären ja pysyttäytyi hyvällä syyllä huoneissaan.

Ainoastaan leskikuningatar osoitti aulista ystävällisyyttä. Hän piti paavin lähettiläälle suuren juhlan, jossa oli läsnä kuningaskin, ja lähettiläs ihmetteli Krakovan hovin loistoa.

Maaliskuu oli lopuillaan, ja uhkeat talvipuutarhat upeilivat kypsillä hedelmillään. Kimmeltelevät vesiputoukset ihanimpain ruusujen ympäröiminä ja etelän laululinnut, jotka tässä lasikattoisessa kesässä livertelivät, olivat uutta itse Possevinuksellekin.

"Myönnän, että se on kallista huvia", sanoi Sigismund vastaukseksi hänen ihailevaan huudahdukseensa. "Mutta täytyyhän edistää teollisuutta, ja böömiläisten lasitehtailijain taide tarjoaa meille sellaista nautintoa, että meidän täytyy maksaa se kullallamme."

"Totta, sangen totta", sanoi notkea italialainen.

"Sitä paitsi", lisäsi kuningas, "on kaunis kauniiden arvoinen; katsokaa noita nuoria puolattaria, oletteko ennen nähnyt sellaista kokoelmaa nuoruutta ja kauneutta?"

Kukkien ja viheriöiväin kasvien keskellä liikkui nuoria naisia loistavissa puvuissa, loruten ja naureskellen aatelismiesten kanssa, yhtä loisteliaiden kuin he itsekin.

"Teidän majesteettinne, minulle ei kuulu…"

"Anteeksi, anteeksi, unhotan teidän säätynne… täällä eivät hengelliset isät ole niin ankaria."

"Luulin, että Malaspina…"

"Hän ottaa osaa juhliimme minun tähteni, mutta hän ei tee sitä mielellään."

Samassa riensi muuan kamariherra kuninkaan luo ja ilmoitti:

"Herrat Akseli Lejonhufvud ja Olavi Stenbock."

"Onko mahdollista, käskekää heidät heti sisään."

Samassa polvistuivat molemmat hänen eteensä ja suutelivat hänen kättään.

"Jalo, armollinen kuninkaamme!"

"Teidän saapumisenne ilahuttaa minua yhtä paljon kuin kummastuttaakin. Oletteko herttuan lähettämät?"

"Emme, teidän armonne, olemme paenneet Ruotsista."

"Paenneet? Kuinka sellainen tulee kysymykseen?"

Herrat olivat kuninkaan viittauksesta nousseet ja tervehtivät Possevinusta.

"Me tuomme kamalia uutisia", puuskahti Akseli Lejonhufvud. "Minua aivan värisyttää."

"Kuitenkaan emme tiedä, ovatko ne täysin luotettavia", keskeytti Olavi Stenbock.

"Kertokaa, kertokaa", huusi Sigismund.

"Herttua…"

"Ei suinkaan hän ole anastanut kruunua?"

"On teidän armonne!"

"Niin sanoo huhu!"

Sigismund löi käsiään yhteen. "Mitä on minun tehtävä!" huudahti hän.

"Lähettäkää noutamaan ministerejä!" sanoi Stenbock.

"Ei… Malaspina!"

"Hänen autuas majesteettinsa…"

"Ei suinkaan häntä liene haudattu ennen saapumistani?"

"On, teidän majesteettinne!"

"Huhu kertoo niin."

Kuningas käveli kiihtyneenä edestakaisin, kun Malaspina tuli nopein askelin. Sigismund kertoi itse mitä oli saanut tietoonsa. Veri oli noussut tavallisesti niin velttoihin kasvoihin, jotka nyt näyttivät kiihtyneiltä.

Malaspina kuunteli tarkkaavaisesti. Hän tunsi Possevinuksen silmien kiintyvän itseensä ja tiesi, että hänen antamansa vastaus ilmoitettaisiin heti Vatikaaniin, sentähden hän mietti ennenkuin sanoi:

"Käsken heti pitää esirukouksia kaupungin kaikissa kirkoissa."

"Tehkää se!" puuskahti Sigismund.

"Teidän armonne katsonee soveliaaksi pikimmiten kutsua laivaston Danzigiin."

"Kyllä, kirjoitan heti."

Uutinen herätti tavatonta huomiota. Mutta muutamia päiviä myöhemmin tuli Olavi Sverkerinpoika Ruotsin ja herttuan lähettiläänä.

Hän oikaisi kyllä ensi huhun, mutta kun hän tavoitteli Sigismundin suosiota päästäkseen hänen avullaan linnanherraksi Tukholmaan, kuvaili hän Kaarle herttuaa mitä mustimmin värein.

Mutta Olavi Sverkerinpoika toi mukanaan Upsalan kokouksen päätöksen, ja hänenkin nimensä oli sen alla. Sitä ei Sigismund, harras paavilainen, voinut antaa hänelle anteeksi, ja sentähden Olavi Sverkerinpoika turhaan kosiskeli Tukholman linnan päällikkyyttä.

Valtaneuvokset Ture ja Klaus Bjelke ynnä Eerik Sparre lähetettiin kohta Puolaan Olavi Sverkerinpojan jälkeen tekemään kuninkaalle selkoa olosuhteista ja pyytämään hänen allekirjoitustaan Upsalan kokouksen päätösten alle. Edelleen oli näiden herrojen taivutettava kuningas määräämään lähtöaikansa Ruotsiin, sillä herttua varustaisi laivaston häntä noutamaan.

Nyt katsottiin suurin varovaisuus tarpeelliseksi, ja katolisten neuvonantajainsa neuvosta kirjoitti Sigismund herttualle ja kiitti häntä kaikista vaivoista. Valtakunnan lait ja vapaudet tahtoi hän pitää voimassa eikä uskonnon tähden ketään vihata tai rakastaa, vaikkei hän tahtonut eikä voinut vahvistaa hänen poissaollessaan tehtyjä Upsalan kokouksen päätöksiä. Sellaisen vastauksen sai Olavi Sverkerinpoika viedä kotiin. Eri kirjoituksessa määräsi kuningas, milloin laivaston oli oltava vastassa Danzigissa.

Mutta matkalle tarvittiin myös säätyjen suostumus ja rahaa. Vihdoin matka hyväksyttiin, ja kuningas sai kolme tynnyriä kultaa matkakassaansa. Kuitenkin täytyi hänen luvata tulla takaisin ennen syksyä 1594, muuten säädyillä olisi lupa etsiä toinen kuningas.

Heti kuningattaren tervehdyttyä oli lähdettävä matkalle. Weikselin vesi oli tällä kertaa sangen korkealla, ja sentähden päätettiin matkustaa pitkin virtaa. Useita laivoja varustettiin mitä upeimpaan kuntoon, ja elokuun 3 päivänä 1593 nousivat kuningas ja kuningatar ja Anna prinsessa laivaan suuren seurueen keralla.

Matka kävi onnellisesti, ja elokuun 14 päivänä nousivat korkeat vieraat maihin Danzigissa, ja heidät otettiin vastaan suurilla juhlallisuuksilla.

Mutta hyvät välit eivät kestäneet kauan, kiitos siitä katolilaisten vaikutukselle. Suurin osa väestöstä oli protestanttista, ja sillä oli vanhojen vapauksien ja oikeuksien mukaan muutamia kirkkoja huostassaan jumalanpalveluksiaan varten. Mukana seuraavat katoliset papit eivät jättäneet siitä ilmoittamatta kuninkaalle. Ja kuninkaan uskonkiihko oli palavampi kuin tavallisesti. Hän oli aivan äskettäin kieltänyt evankeliset pitämästä jumalanpalveluksiaan Krakovassa, Posenissa, Vilnassa, ja vaikkei hän ollutkaan saanut sisartaan omistamaan katolista oppia, oli hän kuitenkin karkoittanut hänen pappinsa.

Matkalla Weikseliä alaspäin oli hän tuominnut hylyiksi Thornin ja Elbingin evankeliset kirkot, miksei hän samoin istuisi oikeutta Danzigissa? Hänen katoliset pappinsa kehoittivat häntä siihen.

Anna neitsyt seisoi kannella hieman loitommalla. Hän kuunteli puhetta, mutta ei virkkanut sanaakaan. Silloin lähestyi Malaspina.

"Armollinen herra", sanoi hän lempeällä, sointuisella äänellään, "huomenna saarnataan evankeliumia siitä, kuinka Vapahtaja meni temppeliin ja ajoi sieltä ne, jotka ostivat ja myivät ja tekivät herranhuoneen ryövärien luolaksi… ettekö te tahdo tehdä samoin?"

"Tahdon, tosiaankin!" huudahti Sigismund. Anna loi salamoivan silmäyksen pappismieheen, ja tämä vastasi siihen. Niin he seisoivat tuokion vastatusten, kukaan ei tiedä mitä he lukivat toistensa silmistä, mutta molemmat olivat kalmankalpeat kääntyessään pois.

Ture Bjelke ja Eerik Sparre käyttivät kaiken puhelahjansa ehdotusta vastustaakseen. He sanoivat kuninkaalle, että niin väkivaltainen menettely loukkaisi koko Ruotsin kansaa, joka luonnollisesti odottaisi samallaista kohtelua.

Huhu asiasta levisi pian kulovalkeana kauas ympäristöön. Danzigin väestö pelkäsi, että kuningas joukkojensa avulla aikoi riistää kaupungin vapaudet ja oikeudet. Maistraatti valmistautui kohtaamaan väkivaltaa väkivallalla, ja alempi kansa ilmaisi äärimäistä katkeroitumista, niin pian kuin puolalaiset sotamiehet näyttäytyivät kaduilla. Silloin tapahtui eräänä päivänä, että muutamat työmiehet, jotka kantoivat suurta rautatankoa ahtaalla kadulla, tulivat erään puolalaisten herrojen heitukan kanssa vastatusten.

"Tieltä pois!" karjaisivat kantajat, mutta kun heitukka ei noudattanut kehoitusta, sai hän sysäyksen rautakangesta.

Vimmastuneena hän veti miekkansa ja löi muuatta kantajaa käsivarteen.

Nyt oli sota julistettu!

Merimiehiä, käsityöläisiä, työmiehiä joka maata riensi auttamaan rautatangon kantajaa.

Puolalaisia sotamiehiä taasen syöksyi tappelemaan maanmiehensä puolesta.

Nousi hirmuinen metakka, monia surmattiin ja vielä useampia haavoitettiin. Mutta kansa oli mellakassa lähtemäisillään pakosalle, kun torille ryntäsi maistraatin joukkoja 400 miestä. Nyt alkoi sota uudella otteella.

Puolalaiset, jotka olivat liian heikkoja puolustautumaan, syöksyivät lähimpiin taloihin, tunkeutuivat väkivallalla rauhallisten asujanten luo ja ampuivat sieltä taajaan väkijoukkoon.

Laukauksiin vastattiin ulkoa, ja useita kuulia lenteli läpi ikkunoiden taloon, jossa kuningas asui.

Kaikkialla huutoja ja vaikeroimisia, jotka nousivat yli kaikkien kuvausten!

Joukko puolalaisia oli majoitettu erääseen puutarhaan, ja kuultuaan mitä oli tekeillä tahtoi se rientää toveriensa avuksi. Mutta maistraatti oli nähnyt sen ja ajoissa nostattanut vipusillan.

Kaiken tämän aikana pysyi Sigismund hiljaa huoneissaan; hän valitti onnettomuustapausta, mutta ei voinut mitään sen torjumiseksi.

Klaus Bjelke lähti kaupungin pormestarin kera paikalle. Henkensä uhalla tunkeutuivat he taistelevain väliin ja onnistuivat vihdoin eroittamaan taistelevat puolueet toisistaan. Kuningatar pelästyi niin, että hovi heti sen jälkeen muutti Weikselmündeen, josta oli lähdettävä merille heti laivaston saavuttua.

Kaikissa kirjeissään oli herttua pyytänyt ja kehoittanut Sigismundia suosiolla hyväksymään Upsalan päätöksen ja vahvistamaan evankelisen opin Ruotsissa, muuten saattoi syntyä suuria levottomuuksia, sillä ei herttua eivätkä säädyt aikoneet luopua vakaumuksestaan.

Danzigissa käsiteltiin kysymystä suullisesti.

"Teidän Majesteettinne täytyy ajatella", sanoi Eerik Sparre, "kuinka vaikeaa on oleva pitää valtikkansa alla niin suurta, mutta kaukaista valtakuntaa kuin Ruotsia, jollei kuningas ole sen asukkaiden rakastama".

"En tahdo ketään uskonoppinsa tähden rakastaa tai vihata", virkkoi Sigismund uutterasti vuoleskellen pikku rasiaa, jonka hän aikoi lahjoittaa kuningattarelle.

"Teidän armonne on lapsuudestaan saakka tunnettu hartaasta innostaan ja rakkaudestaan katoliseen oppiin, ja se on herättänyt epäilyksiä Ruotsin luterilaisissa asukkaissa!"

"Vaikken tahdo ketään oppinsa tähden rakastaa tai vihata", sanoi kuningas hajamielisesti, kaikin voimin hieroen rasiaa saadakseen sen kirkkaaksi.

"Uskollisena alamaisena olen velvollinen sanomaan, että näitä epäluuloja on suuresti lisännyt ankara menettely luterilaisia kohtaan Puolassa, eikä ole vaikea ennustaa, että yleinen levottomuus tulee lisääntymään, kun saapuu tieto meteleistä täällä Danzigissa."

"Aiotaanko minut tehdä syypääksi kansanmellakoihin?" Kuningas jatkoi hierontaansa entistään innokkaammin.

"Siitä voi olla eri mieliä. Mutta varmaa on, että teidän armonne saavuttaisi menetetyn alamaistensa rakkauden parhaiten takaisin avoimesti ja vapaaehtoisesti tunnustamalla Upsalan päätöksen; se rauhoittaisi myös ainaiseksi ruotsalaisten väkivallanpelon."

Nyt ei rasia voinut enää kirkastua. Kuningas nousi. "Olkaa varma, tahdon tehdä kaiken minkä voin rakkaiden ruotsalaisteni hyväksi, mutta velvollisuuttani ja omaatuntoani vastaan toimimaan ei minua kukaan saa… Nyt täytyy minun mennä kuningattaren luo." Ja niin poistui hurskas kuningas.

Eerik Sparre katsoi hänen jälkeensä… mutta vähitellen kirkastui synkkä katse.

"Jollei hän tahdo eikä saa jesuiittain tähden", jupisi hän, "niin kyllä tämä hänen sijaansa… mutta herttua, herttua…"

Kuningattaren luo mennessään kohtasi kuningas Malaspinan.

"Haluaako teidän majesteettinne ripittäytyä?" kysyi tämä.

"Kyllä, ystäväni, heti paikalla. Sinä olet ainoa uskottuni."

3.

ENSIMÄINEN YHTEENTÖRMÄYS.

Olavi Sverkerinpoika oli palannut Ruotsiin tuoden sen viestin, ettei kuningas tahtonut allekirjoittaa Upsalan kokouksen päätöstä, mutta paluupäivänsä hän oli päättänyt.

Toista tietä oli Kaarle saanut tietoonsa, että Juhana Sparre oli lähetetty Viroon ja Suomeen ottamaan uskollisuudenvalaa asukkailta ja linnanherroilta.

Sitä paitsi oli Klaus Fleming velvoitettu noudattamaan ainoastaan Sigismundin käskyjä.

Herttuaa suututti; niiden maiden, jotka kuuluivat Ruotsin valtakunnan kruunulle, tarvitsi totella ainoastaan Tukholmaan asetettua hallitusta aina siihen saakka, kunnes kuningas itse otti hallituksen käsiinsä.

Suurin osa laivastosta oli sijoitettu Suomeen Klaus Flemingin komentoon. Herttua tiesi aivan hyvin, että oli turhaa pyytää häntä luopumaan päällikkyydestään.

Sentähden päätettiin turvautua viekkauteenpa neuvosto kirjoitti, että amiraali matkalla Danzigiin tahtoisi poiketa Söderköpingiin muonaa noutamaan.

Mutta Klaus Fleming oli liian ovela käydäkseen koukkuun. Hän vastasi, että kulkuväylä Stegeborgin edustalla oli liian matala, niin ettei hän voinut tulla sinne.

Silloin ehdotettiin hänelle Kalmarinsalmea toivoen, että siellä saataisiin hänet eroitetuksi laivastosta. Siihen hän sanoikin olevansa tyytyväinen ja lupasi tulla. Mutta hän purjehtikin suorinta tietä Danzigiin. Ja ne harvat laivat, jotka olivat Ruotsin puolella, oli lähetettävä jälestä.

Uhkaavina kasaantuivat pilvet kaikilta suunnilta, ei ihme, jos Kaarlen otsa synkistyi.

* * * * *

Syyskuun 29 päivänä saapui Sigismundin laivasto vihdoin Danvikin rannikolle. Siihen kuului 27 Klaus Flemingin tuomaa laivaa, mutta kaikki huonosti sisustettuja ja huonosti purjehtivia. Eerik Sparre ja Klaus Bjelke olivat tuoneet mukanaan kolmetoista laivaa, mutta nämäkin katsottiin vähemmän sopiviksi kuningasperheen kuletukseen. Hovimiestensä huolenpidosta oli Sigismund onnistunut saamaan hyyrätyksi muutamia hollantilaisia laivoja ja niillä oli hän lähtenyt matkalle kuningattaren, prinsessan ja hovin ylhäisimpäin keralla. Muut kaikki oli lastattu ruotsalaisiin laivoihin. Matkalla olivat kuninkaan kolme hollantilaista laivaa ja Klaus Flemingin laiva jätättäneet tykkönään kaikki muut, ja Elfsnabbissa oli niitä täytynyt odottaa viikkokausi. Vähitellen ne saapuivat kaikki, ja sitten purjehdittiin pitkin saaristoa Tukholmaa kohden.

Syyskuun 29:s päivä pysyttiin hievahtamatta Danvikissa. Sillä Sigismundin suojeluspyhimys oli arkkienkeli Mikael, joka voitti pimeydenruhtinaan, samoinkuin Sigismund oli nyt voittoisasti taisteleva Kaarle herttuaa ja ruotsalaisia kerettiläisiä vastaan; ja hän sovitti asiansa niin, että hänen elämänsä merkillisimmät tapaukset sattuivat tämän pyhimyksen päiväksi. Vasta syyskuun kolmantena päivänä, Mikkelin päivänä, soudettiin laivastoa virtaa ylöspäin.

Tukholman laivalaiturissa seisoi kuningasta vastassa Kaarle herttua valtaneuvoston ja monien pappismiesten keralla. Pappien eturinnassa oli uusi arkkipiispa Angermannus. Ja lankeaa luonnostaan, että uteliaita oli tuhansittain kerääntynyt ympärille.

Laivojen lähestyessä havaittiin heti ensimäisessä kuningas ja hänen toisella puolellaan paavin lähettiläs, toisella puolen Akseli Lejonhufvud ja Klaus Fleming.

Muilla laivoilla vilisi ihmisiä, enimmäkseen ulkomaalaisia, puolalaisia, itävaltalaisia, unkarilaisia ja italialaisia. Heidät oli helppo tuntea erilaisista puvuistaan.

Kuninkaan laivalla oli hänen seurueensa pukeutunut mustiin. Ilmeisesti tahtoi hän osoittaa, millaista väkeä mieluimmin näki läheisyydessään.

Eerik Sparre ja Klaus Bjelke seisoivat kappaleen matkan päässä ja keskustelivat nuoren miehen kanssa, joka tähystelevin katsein näytti etsivän jotakin katseluhaluisesta ihmisjoukosta, mikä tunkeili rannalla.

Herttua ei puhutellut ketään, mutta hänen katseensa, joka oli suunnattu laivoihin, synkistyi yhä enemmän.

Vihdoin oli kuninkaan laiva laiturissa, sieltä työnnettiin käymäsilta, ja lujin ja vakavin askelin meni herttua sitä myöten toivottamaan kuningasta tervetulleeksi.

Tämä oli sillä välin saanut tietoonsa, että mies, joka seisoi setää lähinnä, oli Angermannus, hänen isänsä ja hänen itsensä kiihkein vastustaja.

Molemmat sukulaiset tervehtivät kylmästi ja vieraasti toisiaan.

Kaarle piti pitkän puheen, jossa hän kehoitti Sigismundia hallitsemaan valtakuntaa niin, että voisi siitä vastata Jumalan ja omantuntonsa edessä.

Vastaus oli lyhyt ja ynseä; heidän ensi kohtauksensa oli enteenä heidän tulevaisista keskinäisistä suhteistaan.

Herttuan vihastunut katse kiintyi sen jälkeen Flemingiin ja Akseli Lejonhufvudiin.

Hän puhkesi kiihkeihin soimauksiin heitä molempia kohtaan ja vaati, että heidät oli asetettava oikeuden eteen.

Fleming vaikeni, mutta Akseli Lejonhufvud antoi sanan sanasta ja vastasi niin tuimin ja rohkein sanoin, että Sigismund itse katsoi täytyvänsä käskeä hänet vaikenemaan.

Sigismund meni sitten noutamaan kuningatarta ja lähti yhdessä tämän kanssa linnaan, paavin lähettiläs ja koko paavilainen henkivartiostonsa saattueenaan.

Klaus Bjelke oli keksinyt Kustaa Brahen niiden herrojen joukossa, jotka seurasivat herttuaa laivalle.

"Anna neiti on tuolla", kuiskasi hän tälle.

"Missä, missä?"

"Nuori mies, joka juuri puhuu Eerik Sparren kanssa, ja joka näyttää odottavan jotakin."

Kustaa Brahe seisoi samassa valepukuisen neidin rinnalla.

"Armollinen neiti!" sanoi hän kiihdyksissään.

Säteilevin silmin kääntyi puhuteltu häneen. "Odotin sinua", vastasi hän.

Eerik Sparre oli hymyillen vetäytynyt syrjään.

"Anna", sanoi Kustaa Brahe, "rakas Anna!"

"Anna minulle käsivartesi ja tule kerallani linnaan."

Kustaa teki niin. "Miksi tämä puku?" kysyi hän.

"Sinun tähtesi, kiittämätön, tahdoin tavata sinua ja välttää setääni, karhua."

Annalla oli tehtävänä tuhansia kysymyksiä. He olivat pikemmin kaksi toverusta, jotka kohtasivat toisensa pitkän eron jälkeen, kuin kaksi nuorta rakastavaista.

Turhaan koetti Kustaa virittää hellempää säveltä. Anna keskeytti hänet kysyen milloin yhtä, milloin toista, ja linnaan saavuttaessa hän puristi Kustaan kättä ja luvaten pikaista tapaamista riensi portaita ylöspäin.

Kummissaan katsoi Kustaa hänen jälkeensä. "Omituinen, oikukas kuten aina", jupisi hän itsekseen kulkien verkkaan tietään.

Mieliala kansan keskuudessa ei ollut suopea kuninkaalle. Ihmeteltiin mitä varten katolinen seurue oli tarpeen, ja luottamus herttuaa kohtaan lisääntyi.

Kaarlen otsalla oli synkempi ukkospilvi kuin koskaan. Mitä taisteluja oli seuraava!… Mitä saattoikaan olla odotettavissa ja pelättävissä?

Tuli mitä tuli, hän tahtoi seista lujana ja puolustaa viimeiseen saakka isänsä työtä ja maan tulevaisuutta. Mutta neuvosto… saattoiko herroista luottaa kehenkään? Ei, ei kehenkään. He ajattelivat vain omia etujaan ja kalastamista samassa vedessä…

Tässä oli pidettävä silmät auki, varottava hairahtumista… parasta oli antaa asiain kehittyä itsestään…

Mutta Kaarle pelkäsi omaa kiihkeyttään; hän kutsui sentähden neuvoston kokoon, mutta Fleming ja Lejonhufvud jätettiin kutsumatta.

Täällä päätettiin heti lähettää kuninkaalle kirjoitus, jossa pyydettäisiin häntä vahvistamaan Upsalan kokouksen päätös ja Angermannuksen nimitys arkkipiispaksi ja lähettämään pois maasta paavin lähettiläs, jesuiitta Malaspina.

Melkein heti sen jälkeen herttua matkusti Tukholmasta Nyköpingiin. Ei kuninkaalla eikä neuvostolla ollut mitään sitä vastaan, että pääsivät hänestä.

Herrat neuvottelivat keskenään. Asema oli tosin kireä, mutta Sigismund ei tulisi viipymään kauan, ja silloin oli hallitus heidän käsissään.

Oli sentähden tärkeää jatkaa Ruotsin ja Puolan yhteyttä, ja jos vain saatiin kuningas allekirjoittamaan Upsalan päätös, oli suurin vaikeus poistettu.

Rukouksin ja selityksin koetettiin häntä taivuttaa siihen mutta se oli mahdotonta! Malaspina ja hänen joukkueensa puhui toista kieltä.

"Eikö Ruotsi ole perintövaltakunta", sanoi viekas jesuiitta, "ja eikö sen siksi ole vastustelematta alistuttava kuninkaan tahtoon?"

Puolalainen aatelismies Tarnovski, joka oli niin kuninkaan kuin paavin lähettiläänkin suuressa suosiossa, pani kätensä sydämelleen ja pyysi, ettei hänen armonsa alentuisi hieromaan sopimuksia alamaistensa kanssa, siten hän sitoisi vain kätensä vastaiseksikin.

Sellaisia neuvoja kuunteli Sigismund mielellään, mutta kun Tarnovski arveli, että oli iskettävä navakasti ennenkuin vastustajat ehtivät valmistautua, silloin seisoi Sigismund neuvotonna; hän ei ollut mikään toiminnan mies, ja Malaspina saattoi kyllä leimahtelevassa kiihkeydessään laatia ehdotuksia, mutta hänessä ei ollut miestä toteuttamaan niitä ainoatakaan.

Sillä välin kiihtyivät mielet kiihtymistään; jo ensi päivinä kuninkaan saavuttua oli tapahtunut kahakoita kaupunkilaisten ja puolalaisten välillä, yhä useammat äänet nousivat vaatimaan, että jesuiitat oli ajettava maasta pois.

Pelättiin, että puhkeaisi levottomuuksia, eikä Sigismund tiennyt mihin ryhtyä.

Ovela Malaspina keksi neuvon. Kuninkaan oli oltava noudattavinaan kansan toivomusta ja levitettävä huhupuhetta, että katolilaiset olivat öiseen aikaan purjehtineet laivalla pois. Katolisten pappien oli pukeuduttava maallisiksi eri ammattilaisiksi. Muutamat pistettiin kuninkaan henkivartiostoon, toiset kyökkiväen joukkoon, vielä useammat kuninkaan palvelijain joukkoon, kaikkialle, mihin heitä saattoi panna paljastusta pelkäämättä.

Kuninkaan laskuun oli vuokrattu suuri talo Suurkirkon törmältä. Siinä asui paavin lähettiläs Malaspina.

Talon edustalla oli kaksikymmenmiehinen vartio. Siihen kuului ainoastaan puolalaisia heitukoita kuninkaan kaartista. He olivat puetut ihonmukaisiin tummanpunaisiin liivitakkeihin, joissa oli hopeanyörit; heillä oli pitkät ja väljät, tummanpunaiset roimahousut, jotka kurenauhalla oli kiinnitetty nilkkaan, ja päässä oli korkeat karvalakit.

Puolalaiset olivat kauniita, muhkeita miehiä, heillä oli tummat, salamoivat silmät, mustat kulmakarvat, kapeat, rinnalle riippuvat viikset ja leukaparta. Heidän ulkonäössään oli jotakin etelämaalaista omituisuutta, joka silmäänpistävästi erosi ruotsalaisista.

Ryhti oli sotainen, ja aseena ei ollut ainoastaan käyrä miekka, vaan myös ladattu musketti olalla. Niin oli herätettävä kansassa kauhua.

Mutta siitä ei tullut mitään. Huhu oli tiennyt kertoa heidän edellään, että he olivat järjestään arkoja raukkoja, jotka mieluummin pakenivat kuin taistelivat.

Eivät edes naisetkaan hullaantuneet heidän kauniista ulkonäöstään. He katselivat heitä kuin koreita nukkeja ja pilkkasivat ja ivasivat heitä.

Jo ensi kohtaus ruotsalaisten kanssa oli päättynyt pahoin puolalaisille, ja halveksuminen lisäsi ynseyttä, joka oli juurtunut syvälle jo heidän saapuessaan.

Mainitussa talossa Suurkirkon törmällä asui Malaspina toisessa kerroksessa. Tällä hetkellä loikoi hän mukavasti sohvalla. Muuan porvarispukuun puettu munkki seisoi kumartuneena suuren matkakirstun yli, josta nosteli joukon kirjoja, luki ensin ääneen niiden nimet ennenkuin laski ne sohvan viereiselle pöydälle, niin että lähettiläs mukavasti saattoi ottaa minkä kirjan tahtoi.

Kokonaisen pinon kirjoja oli munkki latonut vierelleen lattialle.

"Viivähdähän vähän, veli Amadeus", sanoi Malaspina. "Nuo kirjat saat kantaa huoneeseesi, ne on jaettava kansalle."

"Lahjoitettava pois?"

"Jos antaja voi saada itselleen jotakin hyvikettä, ei minulla ole mitään sitä vastaan."

"Itsepintaista kansaa, aina valmista tappeluun, teidän ylevyytenne."

"Naisetkin?"

"Luulen, että he ovat pahimmat."

"Kylläpähän kesyttyvät! Kaikki evankeliset kirjat, varsinkin raamatut, jotka tavataan, on anastettava hyvällä tai pahalla, houkutellen tai peloitellen, kullalla tai väkivallalla! Raamattuja ei saa olla muiden kuin kirkonpalvelijain käsissä, niillä tarkoitan tietysti katolisen kirkon palvelijoita."

"Ymmärrän sen, teidän ylevyytenne!"

"Edelleen tahdon, että hankit kaikki mahdolliset tiedot niistä suhteista, jotka — jotka koskevat kuninkaallista perhettä… Sigismundia tunnemme jonkun verran, mutta Anna prinsessaa liian vähän, ja kun hän luultavasti palaa Puolaan, on tärkeää tietää, ketkä täällä… olen kuullut mainittavan erään Kustaa Brahen, joka on hänelle sukua… ja on välttämätöntä saada tietoon…"

"Kyllä, teidän ylevyytenne."

"Mikä sinua vaivaa, veli? Oletko sairas?"

"Sitä en voi sanoa."

"Silloin on tapahtunut jotakin."

"Jotakin hirveää."

"Puhu, mies, mitä sitten?"

"Minä en voi!" Munkki oli noussut. Hän seisoi kädet riipuksissa ja tuijottaen eteensä.

"Nyt tiedän", nauroi Malaspina. "Et pysty hovimestarin tehtäviin."

"Yhtä hyvin kuin kuka tahansa, teidän ylevyytenne!" Munkki teki kaiken voitavansa salatakseen nyyhkytystään.

Mutta Malaspina ymmärsi väärin hänen omituisen liikutuksensa. "Mene levolle, Amadeus", sanoi hän jokseenkin kärsimättömästi, "ja lähetä tänne veli Antoine".

"Ei häntä, ei häntä", änkytti kalmankalpea munkki.

"Hänet, eikä ketään muuta", huusi Malaspina hypähtäen pystyyn. "Pidän itse huolen kirjalähetyksestä Suomeen. Antoine saa mennä viemään; kutsu hänet heti tänne."

"Hän ei voi tulla", huudahti munkki epätoivoissaan.

Lähettiläs seisoi ymmällä. "Mikäs estää?" kysyi hän pelokkaalla äänellä.

"Antoine on jo matkustanut niin kauas kuin hän voi päästä!" ähkyi munkki.

"Puhu selvemmin!"

"Hän on kuollut!"

"Kuollut!"… Ällistyneenä tuijotti Malaspina eteensä.

"Kerettiläiset ovat murhanneet hänet!"

"Murhanneet?"

"Niin, teidän ylevyytenne! Yöllä, kuten tavallista, on ollut verinen tappelu meikäläisten ja ruotsalaiskoirien kesken. Antoine, joka oli pukeutunut kuninkaan soittajaksi, oli luultavasti sattunut tulemaan paikalle tai kenties ollut mukana alusta alkaen, sitä en tiedä… hänen ruumiinsa vain löydettiin varhain aamulla!"

" Mistä löysitte hänet?"

"Itäiseltä Pitkäkadulta, merilaiturin läheltä. Monista verilätäköistä päättäen oli siellä mahtanut olla kova ottelu, mutta ruumiita ei ollut muita kuin veljen. Kerettiläiset olivat kai ehtineet korjata pois heikäläisten ruumiit."

"Mikä onnettomuus, hän pystyi kaikkeen… Oletteko korjanneet ruumiin pois?"

"Olemme, teidän ylevyytenne, mutta se otti koville… väkijoukko seurasi kintereillä ja tukki tien… erittäinkin oli vaikeaa saada hänet tänne… Eikö kuulunut mitään melua?"

"Ei, miten varhain se oli?"

"Kahdeksan aikaan. Meillä oli monet rettelöt, ennenkuin saimme paarit ja kantajat!"

"Ikävä, että sain tiedon näin myöhään. Missä on ruumis?"

"Alakerrassa, vasemmalla."

Malaspina riensi ulos.

"Kirottu kerettiläismaa", jupisi munkki. "Toivoisin näkeväni heidän kaikkien palavan helvetin tulessa…"

Munkki istuutui kyyryisilleen lattialle ja nyyhkytti ääneen.

Synkkänä kuin ukkospilvi lähti lähettiläs linnaan. Keskustelu kuninkaan kanssa venyi jokseenkin pitkäksi; ei voitu paljastaa ja asianmukaisesti rangaista väkivallan tekijöitä. Mutta nyt oli annettava aiottu isku ja julkisesti osoitettava, että kuningas Sigismund menetteli miten hyväksi näki, pelkäämättä niskoittelevia alamaisiaan.

Hautaus oli tapahtuva murhan jälkeisenä päivänä.

Malaspina jakoi tarpeelliset käskyt, surusaatto oli oleva suuri ja loistava.

Ainoa, mikä pidettiin salassa, oli aiottu hautauspaikka.

Vanhan tavan mukaan haudattiin Tukholmassa kuolleet muukalaiset Klaran kirkkomaahan, mutta niin ei ollut tällä kertaa tapahtuva.

Sigismund tahtoi näyttää kuninkaallista valtaansa ja mahtiaan ja käski sen tähden, että munkki oli haudattava Ritariholman kirkkoon, johon siihen asti oli haudattu ainoastaan kuninkaallisia ja ruhtinaallisia henkilöitä ja maan suurmiehiä.

Katolilaiset papit vapisivat rohkean hankkeen tähden, mutta Malaspina sanoi heille, että se tapahtui kuninkaan käskystä, ja että heidän oli kirkon uskollisina poikina ja veljeskuntansa jäseninä täytettävä velvollisuutensa, vaiettava ja toteltava.

Illalla kuuden ja seitsemän välillä oli virallisen juhlakulkueen lähdettävä liikkeelle. Sattui olemaan aivan hirveä sää — tuuli puhalsi ja tuprutti lunta, niin että katuja oli melkein mahdoton kulkea. Jokainen, joka voi, pysyttelihe sen tähden kotosalla, kunnes äkkiä levisi huhu, että hautajaissaatto menikin Ritariholmaan, eikä Klaran kappeliin, kuten oli odotettu. Silloin ei merkinnyt mitään lumisohju ja loka; jokaisen, joka kynnelle kykeni, oli lähdettävä töllistelemään.

Varovaisuus, jota tähän asti oli noudatettu pukemalla munkit ja papit valepukuihin, oli nyt jätetty sikseen; vainaja oli kirkastettava marttyyriksi, eikä hänen uskonveljiensä tarvinnut piiloutua maailmalta. Munkkiparven, joka nousi puoleen sataan, oli kokonaisuudessaan otettava osaa maahanpaniaisiin.

Illalla seitsemän aikaan oli aivan pimeä, niin että ainoastaan pienten käsilyhtyjen avulla saattoi kulkea kaduilla.

Ohikulkijoissa herätti ihmetystä, kun vartiosto Malaspinan talon edustalla, mikä nousi kahteenkymmeneen, oli päivän kuluessa lisätty viiteenkymmeneen. Myöhemmin marssi linnasta 150 miestä kuninkaan henkivartioväkeä, niin että nyt kaikkiaan kaksisataa miestä asettui ruotuihin ja riveihin Suurkirkon rinteelle. Tämä kiihoitti uteliaisuuden äärimmilleen, ja kansaa virtaili paikalle joukoittain.

Suruhuoneesta lähti saattue liikkeelle paavin lähettilään säätämässä järjestyksessä. Ensin tuli 20 heitukkaa kaksimiehisissä ruoduissa, sen jälkeen mainitut viisikymmentä munkkia, samoin kaksitellen, kullakin pieni valkoinen risti käsissään. Molemmin puolin kulkivat soihtujen kantajat. Sitten tuli itse paavin lähettiläs, ja hänen jälessään kaksitoista mustapukuista kirkonpalvelijaa kantaen ruumiskirstua. Lopuksi tuli seitsemänkymmentä heitukkaa kuninkaan henkivartiostosta. Kirstun molemmin puolin kulkivat kuoripojat häilyttäen suitsutusastioitaan ja säestäen munkkien yksitoikkoista latinankielistä laulua. Äärimäisinä saattueen molemmin puolin kulki asestettuja heitukoita estääkseen yhä kasvavaa väkijoukkoa tunkeutumasta tielle.

Uteliaiden katsojain joukosta sateli meheviä kompasanoja kaljupäille munkeille. Heitä ei voitu sietää, mutta vastenmielisyys saattoi pukeutua ainoastaan pilkkaan. Kansa pysyi vielä tyynenä, sillä uskottiin varmasti, että matka kävi Klaran kirkkoon.

Mutta kun ruumissaatto menikin suoraa päätä Ritaritorille ja edelleen Ritariholmaan eli vanhaan fransiskaaniluostariin, silloin kuului ensin synkkää murinaa, joka pian puhkesi kiihkeihin ja onnettomuutta ennustaviin huudahduksiin.

Päävahdin ylipäällikkö asettui neljän miehen seuraamana kulkueen tielle. Paikalle riensi useita evankelisia pappeja; he selittivät, ettei maan mainiointa hautauspaikkaa saanut häväistä niin halvan henkilön hautaamisella, ja kaikkein vähimmin voitiin sitä kunniaa suoda katoliselle, sittenkun evankelinen oppi oli yleisesti tunnustettu koko valtakunnassa.

Pidettiin pitkiä puheita latinaksi molempain uskojen tunnustajain kesken, mutta protestanttien täytyi peräytyä, kun Malaspina näytti kuninkaan omakätisen lupakirjan, että pater Antoine saatiin haudata Ritariholman kirkkoon. Suuttuneina ja vastahakoisina annettiin tietä "jumalattomalle kulkueelle", joksi kansa sitä nimitti.

Munkkien ulvoessa messujaan ja kansan kirkuessa saapui saattue vihdoin kirkon luo. Heitukat muodostivat kujan kirkon pääovelle ja tähtäsivät ladatut muskettinsa tunkeilevaa väkijoukkoa kohden. Kulkue meni kirkkoon, ja ovet suljettiin.

Mutta silloin kansan kiukku leimahti entistään kiivaammin. Ovia jyskytettiin kivin ja kangin, jotta saataisiin ne auki. Vihdoin onnistuttiinkin ne yhteisvoimin rikkomaan, ja hurjasti hurraten syöksyi väkijoukko kirkkoon. Monet kaadettiin kumoon ja tallattiin jalkoihin, ja munkkiparvi vetäytyi kirkossa niin yhteen kasaan kuin suinkin.

Saarnatuolissa seisoi katolinen pappi pitämässä saarnaa latinaksi; muutamia huimapäitä veitikoita törmäsi ylös portaita vetäen hänet kynttäkautta alas, toiset taasen sillaikaa pakoittivat ruotsalaisen papin nousemaan ylös ja saarnaamaan.

Tämä änkytti aluksi eikä tiennyt mitä sanoa, mutta nähdessään kansan ja munkit sai hän pian sanoiksi ja kiitti ja ylisti Jumalaa, joka oli suonut kansalle paavilaisuuden pahennuksista puhdistetun uskon, ja manasi läsnäolevia katolilaisia heti siihen kääntymään. Jolleivät he sitä voineet, kehoitti hän heitä ainakin poistumaan kirkosta häpäisemästä luterilaiseen jumalanpalvelukseen vihittyä temppeliä protestanteille vastenmielisillä seremonioillaan, vihkivesillään, suitsutuksillaan ja katolisilla messuillaan.

Tämän kaiken puhui hän ensin ruotsiksi ja sitten sujuvasti latinaksi. Kumma kyllä, kuunneltiin häntä kärsivällisesti loppuun saakka.

Sitten astui esiin paavin lähettiläs, asettui majesteetilliseen asentoon saarnatuolin eteen ja manasi protestantteja, joita hän sanoi kyykäärmeiden sikiöiksi ihmismuodossa, kuningas Sigismundin nimessä poistumaan, muuten heidät ajettaisiin pyssynperillä. Mutta pitkältä ei hän ehtinyt puhua, kun väkijoukko alkoi huutaa, että antikristus — kuten he nimittivät Malaspinaa — oli lörpötellyt liian kauan kielellä, josta he eivät ymmärtäneet sanaakaan. Nyt oli jo heidän vuoronsa.

Nousi huuto ja meteli, ja lopulta ryntäsi kansa lähettilästä ja hänen viittäkymmentä munkkiaan vastaan. Tämä ainoastaan viittasi henkivartioston päällikölle.

Yhtäkkiä käännettiin välkkyvät pyssynpiiput aaltoilevaa väkijoukkoa kohden ja tämä peräytyi kirkuen ja parkuen. Syöksyttiin kilvan ovelle, ja suuri joukko menetti tällöin henkensä. Valitus, voivotus ja kiroukset synnyttivät pakokauhun niissäkin, jotka seisoivat ulkona. Asehuone oli jo täynnä väkeä, mutta sinne tunkeutui yhä uusia, ja kirkunaa ja hätähuutoja alkoi kuulua sieltäkin.

Vihdoin tuli joukko sotamiehiä pormestarin johtamana. Vei hyvän aikaa, ennenkuin saatiin vapautetuksi puolikuoliaiksi puristuneet ihmiset, haavoittuneet hoivatuksi ja korjatuksi pois ruumiit.

Portit sulettiin jälleen niin hyvin kuin voitiin, ja hautajaismenoja jatkettiin. Mutta nyt nousi kysymys mihin kuninkaan hautaan ruumis laskettaisiin. Ei auttanut muu, täytyi jättää haudattu maan päälle ja lähteä kysymään kuninkaalta. Kirstu jätettiin keskelle kirkkokäytävää ja neljä veljeä jätettiin vartioimaan. Saattue lähti takaisin Suurkirkon rinteelle päin. Mutta sillä välin oli väkijoukko ehtinyt hankkia puolustusaseita, ja puukoin, paistinvartain, kihvelein, kurikoin ja mitä aseeksi käypää oli saatu käsiin, otettiin vastaan vihatut ulkomaalaiset, melkein heti, kun he tulivat kirkosta.

Kadulla oli pilkkosen pimeää, ainoastaan soihtujen valo valaisi hurjistuneita tai pelästyneitä kasvoja.

Silmittömässä raivossa syöksyi väkijoukko sotamiesten sekaan saadakseen vihatut jesuiitat käsiinsä.

Toiset tempasivat soihdut ja ajoivat kantajat pakosalle.

"Ampukaa!" huusi Malaspina. "Minä vastaan siitä kuninkaalle."

Välähdys, pamahdus!… Mikä kirkuna, ulvonta, valitus ja voivotus!

Soihdut valaisivat kamalia kuvia — silvottuja ihmisiä, virtailevaa verta.

Mutta se vaikutti kuin fosfori tuleen, liekit leimahtivat sitä uhemmin; veren näkeminen teki väkijoukon hulluksi, pelottomasti ja niinkuin villit eläimet syöksyivät miehet ja pojat sotamiesten riveihin, ja voi sitä puolalaista, joka tahtoi ladata kiväärinsä uudestaan. Hänet pistettiin paistinvartaaseen tai tunsi hän puukon uppoavan kylkiluittensa väliin.

Vihdoin tuli sotavoima sekaantumaan leikkiin.

Vimmastunut rahvas tervehti sitä kivisateella ja herjaussanoilla.

Kuitenkin sai taistelu nyt uuden käänteen.

Klaus Fleming johti sotamiehiä, väkijoukko hajoitettiin, ja pelästyneet munkit jatkoivat taivaltaan.

Mutta kansanliikettä ei ollut niin helppo rauhoittaa. Se oli kuin kuohuva meri, ja kaikkialta joukosta kuului huudahduksia tähän tapaan:

"Pois Sigismund ja hänen katolinen joukkueensa!"

"Me tahdomme Kaarle herttuan! Hän on ystävämme!"

"Alas antikristus!"

"Alas kaikki munkit!"

Neuvosto kokoontui heti, ja Kustaa Brahe ja Erik Bjelke lähetettiin kuninkaan luo ilmoittamaan mitä oli tapahtunut ja varoittamaan seurauksista. Mutta Sigismund hymyili kuten tavallisesti ja vastasi taivaaseen käännetyin katsein: "Maa on Herran, siinä ainakin täytyy suoda sijaa katolilaisillekin, jotka sitä paitsi muinaisina päivinä ovat rakentaneet Ritariholman kirkon, eivätkä sitten ole muuttaneet uskoaan." Tämän vastauksen kera saivat herrat mennä tiehensä. Mutta kaikkialla kaupungissa kuiskailtiin, että koko metakka oli Malaspinan valmistama. Hänen talostaan oli heitetty kiviä ja käsigranaatteja väkijoukkoon, ja seuraavana päivänä oli hän runsaasti kestittänyt joukkoa epäiltäviä henkilöitä, joita sitten kaikki osoittelivat hänen kätyreikseen.

Neuvosto teki heti vakavan esityksen Sigismundille. "Kuninkaan velvollisuus on", sanottiin, "säilyttää alamaistensa koti- ja kirkkorauha. Hän ei voi vaatia heiltä uskollisuutta, jollei itse pidä kunniassa heidän oikeuksiaan." Mutta kuningas jätti esitykset huomioon ottamatta. Silloin uhkasivat neuvosherrat luopua virastaan, mutta ei sekään pystynyt häneen.

Papisto lähetti anomuksen toisensa jälkeen, että Upsalan päätökset vahvistettaisiin, mutta yhtä turhaan. Siitä ei ollut vähintäkään seurausta.

Aika kului hyödyttömiin, molemmin puolin heräsi katkeruus ja versoi versomistaan.

Kansa odotti herttuaa odottamistaan. Ei epäilty hänen tuloaan.

Sillä välin oli Sigismund mitä suurimmassa epävarmuudessa mihin ryhtyisi… Hän oli toivonut voivansa pelästyttää neuvostoa, mutta se ei onnistunut.

Malaspina neuvoi häntä kääntymään herttuan puoleen. Olihan mainiota valtiotaitoa ärsyttää hänet herroja vastaan. Kaarle eleli hiljaisuudessa Nyköpingissä ja näytti välittävän ainoastaan omista asioistaan. Mutta toisin oli laita. Kerta toisensa jälkeen tuli viestejä neuvostolta, papeilta ja porvareilta, jotka tekivät valituksia Sigismundia ja hänen seuruettaan vastaan. Kaarle antoi kaikille saman neuvon. Ei ollut vähintäkään annettava myöten, hän oli heidän puolellaan, ja Sigismundin oli lopulta pakko taipua.

Nyt teki kuningaskin tarjouksiaan ja ehdotuksiaan. Kuninkaan kansleri Fogelwetter ja Kustaa Brahe lähetettiin Nyköpingiin niitä esittämään. Kaarlen herttuakunta vahvistettaisiin hänelle kaikkine vapauksineen ja oikeuksineen, vieläpä sitä laajennettaisiinkin hänen ja hänen jälkeläistensä hyväksi. Sitä vastoin toivoi Sigismund, kun hän ei voinut sietää arkkipiispa Angermannusta, että herttua tahtoisi kruunajaisissa panna kruunun hänen päähänsä; samoin, että herttua tekisi eron neuvoston ja pappien kanssa ja sallisi koko Ruotsissa vapaasti harjoittaa katolista uskonoppia. Erityisesti pyysi Fogelwetter herttuaa muistamaan ne juonittelut, joihin neuvosherrat olivat jo Juhana kuninkaan aikana ryhtyneet Vaasa-suvun kukistamiseksi. Sigismund ei ollut ennen tahtonut uskoa niihin, mutta nyt oli hän itse havainnut, että asiassa oli perää, ja piti sen tähden välttämätönnä läheisen ystävyysliiton setänsä kanssa.

Kaarle kuunteli tarkkaavaisesti vastaamatta mitään. Näytti kuin hän tahtoisi ajatusaikaa.

Että vastaus tulisi olemaan sitä varmemmin hänen herransa toiveiden mukainen, lisäsi puolalainen salavihkaan, että Sigismund oli Varsovassa antanut säädyille salaisen lupauksen, että Virosta tehtäisiin puolalainen maakunta, ja ettei hän enää koskaan tulisi Puolasta poistumaan.

Kaarle oli seissut allapäin ja kuunnellut — kuunnellut molemmin korvin… Varmaankin oli uusia toiveita herännyt hänen sielussaan hänen kuunnellessaan näitä varomattomia tunnustuksia. Hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän kohotti päätänsä ja selitti tyynesti ja lujasti, ettei hän voinut suostua tehtyihin ehdotuksiin.

Fogelwetter sai lähteä tiehensä niine hyvineen.

Herttua kirjoitti heti neuvostolle, kertoi kaiken ja kehoitti lujaan liittoon kuninkaan laitonta menettelyä vastaan.

Herrat olivat kuitenkin kahdenvaiheilla. Monet heistä pelkäsivät katolista oppia, Sigismundin ja puolalaisten ylimielisyyttä, mutta yhtä paljon pelkäsivät he toiselta puolen herttuan omavaltaisuutta ja todennäköisiä aikeita kruunuun nähden. Ja he tunsivat hänen tahtonsa sitkeyden.

Kolme kuukautta oli kulunut hyödyttömiin neuvotteluihin. Vihdoin taipuivat herrat kuninkaan tahtoon ja määräsivät kruunajaispäivän. Lähetettiin sana kaikkiin maanääriin, että kansan oli kokoonnuttava Upsalaan helmikuussa 1594.

Neuvoston lähettiläistä olivat etevimmät Klaus Fleming ja Yrjänä Posse; molemmat puhuivat kaikkialla katolisen opin puolesta, ja siitä huomattiin kuninkaan lujasti aikovan raivata tietä paavilaisuudelle.

Neuvosto pelästyi ja vaati vielä kerran Upsalan päätöksen vahvistamista.

Vastaus kuului, ettei kuningas tahtonut vahvistaa mitään muuta uskonoppia niin kauan kuin hänen omansa oli kielletty. Sen tähden vaati hän, että sitä saatiin vapaasti harjoittaa. Muuten aikoi hän nyt lähteä kruunajaisjuhliinsa, jossa antaisi lopullisen vastauksen.

Nyt katui neuvosto, ettei ollut suostunut herttuan ehdottamaan liittoon, ja muutamat neuvoksista riensivät Nyköpingiin neuvottelemaan hänen kanssansa.

Ensin saivat he kovat torat, sitten tehtiin liitto ja pantiin vastalause kruunausta vastaan. Se ei saanut tapahtua ennenkuin vaaditut ehdot oli vahvistettu. Herttua kirjoitti erityisesti Sigismundille kehoittaen häntä sulimmalla veljeydellä ensi tilassa vahvistamaan Upsalan päätökset. Hänen kieltäytymisensä saattoi saada paljon pahennusta aikaan.

6.

NADOKSET.

Kello oli kahdeksan aamulla, mutta nuori kuningatar oli jo jalkeilla ja täydessä puvussaan.

Hän oli, kuten tavallisesti, puolalaisessa puvussa. Hänellä oli valkoinen, kultakirjainen silkkihame ja sen päällä kaponuttu, ruusunpunaista silkkisamettia, sen helmuksissa, samoin pääntien ympärillä ja pitkien, avarain, höllällään riippuvien hihojen suissa oli kapea joutsenuntuvainen reunus. Samalla tavoin reunusteltu oli ruusunpunaisesta silkkisametista tehty pieni, pyöreä puolalaismyssy, joka hänellä oli viistossa päälaellaan. Se oli sitä paitsi koristeltu kallisarvoisin hopeakirjauksin ja sopi erinomaisen hyvin kuningattaren tummiin hiuspalmikkoihin. Kallisarvoiset koristeet erilaisissa kehyksissä koristivat otsaa, korvia, kaulaa, rintaa, ranteita ja sormia.

Hän oli silloisessa Kolmen kruunun linnassa; upeissa suojissa oli jokaisella huonekalulla, jokaisella pikkuesineelläkin häikäisevän rikkauden ja ylellisyyden leima. Ja kuitenkin saattoi hyvällä syyllä sitä verrata poloisen pikku linnun koreaan ja kullattuun häkkiin.

Anna Itävallatar, arkkiherttua Kaarlen tytär ja keisarin tyttären tytär, oli tavattoman kaunis. Hänellä oli suuret, tummat silmät, joiden epämääräinen ilme säteili hyvyyttä. Suu hymyili tuskin koskaan, mutta siinä oli jotakin niin surumielistä, että tunsi surua sitä nähdessään. Mitä hienopiirteisimmissä kasvoissa — hän ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoistaan — oli jotakin lapsellisen puhdasta, mutta samalla oli niillä niin tuskaisa leima. Saattoi huomata, että hän oli jo ehtinyt pettyä elämäntoiveissaan.

Anna istui yksin unelmoiden, välittämättä vähintäkään ovella seisovasta hovineidosta. Hän uinaili surunsuloista unelmaa ihanista lapsuutensa päivistä, näki unelmissaan istuvansa kotimaansa suloisissa kukkatarhoissa, joista hänet oli temmattu vieraaseen maaperään. Nyt oli hänet lisäksi eroitettu lapsestaan, joka oli jäänyt Puolaan.

Kirkkaat kyynelet vierivät kalpeita poskia pitkin. "Pikku Anna Mariani", kuiskasi hän.

Ulomman huoneen ovesta oli astunut sisään kuningattaren nato, Anna neiti, jonka hän odottamatta näki edessään.

Anna neiti oli nyt 22-vuotias, kookas ja voimakas, hartiat olivat leveät, rinta korkea ja vyötärys pitkä. Pituudeltaan oli hän pikemmin yli kuin alle keskimitan. Kuningatar vivahti lapseen tai oikeammin keijukaiseen natonsa rinnalla. Prinsessan punervanruskea tukka oli tavattoman pitkä ja tuuhea, se oli päälaelta jakauksella ajan muodin mukaan ja koristettu jalokivineuloin, joita oli pistelty mihin oli sattunut. Hän oli puettu väljään, laahustavaan, valkoiseen samettipukuun, joka oli reunustettu hopeakirjaisin paartein. Sen päällä oli vahva sinisilkkinen tunikka, jossa oli lyhyet halkohihat ja niiden alla valkoiset hopeakudoksiset harsohihat. Kaulan ympärillä oli kallisarvoinen valkoinen pitsi, ja pitkä kaksinkertainen helminauha riippui rinnalla ja hartioilla.

Kuningatar viittasi häntä sisarellisesti istumaan kullattuun, samettipäällyksiseen lepotuoliin, jollaisessa hän itse lepäsi puoleksi pitkällään. Prinsessa veti tuolin lähemmäksi kuningatarta ja istuutui. "Rakkahin sisar", sanoi hän, "pelkään, että tyttäresi ikävöimisellä vahingoitat prinssiä, jolla mahdollisesti tulet kuningasta ilahuttamaan".

Kuningatar pani kätensä silmilleen ja itki hiljaa.

Prinsessa siveli hänen poskeaan. "Ole hyvällä mielellä, niin kaikki käy hyvin!"

"Ei, se ei käy hyvin; tässä hirveässä kerettiläismaassa, näiden jäykkien ihmisten keskellä ei käy mikään hyvin."

"Kyllä. Minua surettaa, ettet pidä maanmiehistäni."

"Minä pidän kaikista ihmisistä. Mutta ruotsalaisia minä pelkään!"

"Pelkäät?" toisti Anna helähtävällä naurulla. "Sanopas mistä syystä?"

"He eivät usko pyhään neitsyeen eivätkä paaviin, ja he ovat niin ilkeitä puolisoani kohtaan."

"Se on Sigismundin oma vika. Jos hän allekirjoittaisi Upsalan kokouksen päätökset, tunnustaisivat kaikki hänet."

"Mutta silloinhan kansa saisi luvan olla luterilainen."

"Se on jo ollut niin kauan, ettei se tahdo enää tietää mitään katolilaisuudesta. Ja kun protestanttisuus on kerran koko maassa tunnustettu —"

"Unhotin, että sinäkin kuulut heihin. Se tekee minulle kipeää, sillä pidän sinusta niin paljon."

"Samoinkuin minäkin rakastan sinua koko sydämestäni", vastasi prinsessa hellästi… "Näen kyllä, ettet viihdy isänmaassani."

"En viihdy oikeastaan missään, sittenkun minut vietiin pois omasta maastani", sanoi kuningatar puoleksi itsekseen. "Mutta jaksaisin kuitenkin elää, jos minulla olisi pikku tyttöni suudeltavana ja hyväiltävänä."

"Puolalaiset olivat julmia, kun eivät antaneet sinun ottaa häntä mukaasi."

"Tuskin tiedän, olisinko tahtonut häntä tuodakaan tähän kylmään, ikävään maahan."

"Niin, tähän vuodenaikaan. Mutta näkisitpä pohjolan kevätpuvussaan, kun leudot tuulet humisevat ja purot pulppuavat kunnailta laaksoihin, kun vuokot pilkistävät vaaleanviheriästä, mehevästä nurmesta ja puiden lehtisilmikot puhkeavat… vastaasi lehahtaisi niin huumaava lemu havumetsistämme, ja kuulisit lintujen liverryksen, joka… ei, pohjola on ihanin maanääri maailmassa!"

"Sen saattaisi uskoa sinua kuunnellessaan…"

"Ja kesämme sitten tuhansine metsäkukkineen, tai kun viljavainiot aaltoilevat tuulessa ja kosket kohisevat piiskuttaen valkoista vaahtoaan… sitä ei voi ikinä unhoittaa."

"Mutta kun rakastat maatasi niin suuresti, täytyy sinun myös voida ymmärtää minun ikäväni ihanaan Itävaltaan, jonne lapsuudenunelmani jäivät. Siellä elin hellimmän rakkauden säteilyssä… tunsin kuuluvani kotimaani hyvään, lapsellisen iloiseen kansaan, ja se rakasti, palvoi minua… ja sitten temmattiin minut kuudentoistavuotiaana pois kaikesta tästä."

"Temmattiin pois? Tuntuu kuin pitäisit suurenakin onnettomuutena joutumistasi veljeni puolisoksi."

"Onnetonta onkin joutua avioliittoon niin nuorena, lastenkamarista morsiustuoliin ja vieraan miehen syliin… En ole koskaan saanut olla nuori!"

"Ei taida olla mikään onni olla kuningattarenakaan", tuumi Anna neiti.

"Ei, ei, olet tuhansin kerroin oikeassa; parempi on sinun jäädä ilman kruunua ja tulla Kustaa Brahen onnelliseksi puolisoksi!"

"Ei sekään ole niin helppoa kuin näytät luulevan", puuskahti prinsessa punastuen. "Minun täytyy ensin tietää, onko hän rakkauteni arvoinen."

"Epäiletkö sitä?"

"Tahdon, että hänen on luotettava minuun, vaikkapa hänellä olisi syytäkin epäluuloihin."

"Etkö voi niitä hälventää?"

"En tahdo, ylpeyteni kieltää sen."

"Varo, elä jännitä jousta liian tiukalle!"

"Katketkoon sitten… vaadin rajatonta luottamusta!"

"Uskallat paljon!"

"Elämäni onnenkin!"

Annat syleilivät toisiaan, ja prinsessa riensi pois.

* * * * *

Kuvankaunis Postmutschi oli seurannut mukana Tukholmaan. Täällä kuten Krakovassakin oli hän käsikirjurina, ja samoja huhuja liikkui täälläkin hänen suhteestaan Annaan.

Ja Kustaa Brahe epäili prinsessaa. He olivat kohdanneet toisensa ainoastaan muutamia harvoja kertoja, mutta heidän suhteensa ei ollut silloinkaan niin tuttavallinen kuin Annan saapuessa Tukholmaan. Anna oli nähnyt hänen tähystelevän synkin katsein puolalaista, ja kerran oli hän sen kääntänyt tutkivana häneen.

Oliko hänen, Vaasan tyttären, alennuttava puolustautumaan?… Ei koskaan, koskaan!

Hän pakoittautui kohtelemaan puolalaista palvelijaansa Tukholmassa aivan samoin kuin ennenkin. Seurassa oli hän tätä kohtaan kohtelias ja alentuvainen, kahdenkesken esiintyi hän hallitsijattarena.

Kustaa olisi mielellään tahtonut vaatia Annan tilille, mutta hänkään ei tahtonut nöyrtyä langenneen naisen edessä. Avioliitosta ei enää saattanut olla kysymystäkään…

He olivat sittenkin rakastaneet toisiaan lapsuudestaan saakka… minkä tyhjyyden saisikaan ero hänestä aikaan, tyhjyyden, jota ei voisi täyttää kukaan!

7.

UPSALA.

Nyt oli kruunaus vihdoinkin tapahtuva.

Hautajaiset ensin ja kruunajaiset sitten.

Kaarlen täytyi taipua, vaikkakin hän teki sen tuikein mielin. "Herrat ovat tahtoneet niin", sanoi hän. "Sitä tuimempi tulee yhteentörmäys, he saavat syyttää itseään."

Heti herttuattaren parantumisen jälkeen oli hovi muuttanut Gripsholmaan ollakseen lähempänä. Tammikuun 30 päivänä lähdettiin matkalle Upsalaan. Herttuan mukana oli hänen puolisonsa ja kahdeksanvuotias tyttärensä, molemmat hovinaisineen, samoin hänen uskollisimmat miehensä Mauritz Lejonhufvud, Kaarle Sture, Arvid Stålkrona, Akseli ja Pietari Ryning, Hannu Ulfsparre ja Yrjänä Stjernsköld, ja nämäkin puolestaan veivät mukanaan rouvansa ja tyttärensä juhlallisuuksissa katseltaviksi.

Sitä paitsi oli aina varova Kaarle ottanut mukaansa neljätuhatta hyvin asestettua ratsusotilasta, jotka ajan tavan mukaan olivat jaetut kolmeen osastoon Antero Lennartinpojan, Antero Niilonpojan ja Lauri Jaakonpojan johdolla. Herttua oli kuitenkin liian viisas viedäkseen aseväkensä kaupunkiin tai sen lähimpään naapuristoon; hän pisteli miehet sinne ja tänne uplantilaisiin taloihin, jotka hänen isävainajansa kuoltua olivat tulleet hänen osakseen.

Kuninkaallinen saattue oli matkustanut sangen verkkaan; mutta vihdoin se saapui ja Kungsängenillä hovit kohtasivat toisensa; kaikki oli niin järjestetty, että kuninkaalliset hautajaiset oli vietettävä heti matkalta saavuttua.

Kello oli kolme iltapäivällä eikä siis ollut enää pitkältä illan pimenemiseen.

Sotapäällikön terävällä katseella tähysteli herttua juhlasaattuetta, ja kohteliaasti tervehdittyään kuningasta ja kuningatarta huomautti hän edelliselle, ettei Klaus Fleming, joka kantoi kultaista miekkaa, lainkaan ansainnut sellaista kunniaa.

Sigismund tiesi kyllä, että hänellä oli pahempaakin pelättävissä, ja vastasi sentähden leppyisästi, että siihen saatettiin valita toinenkin, jos herttua niin tahtoi. Ja miekka otettiin heti Flemingin kädestä ja annettiin Eerik Sparrelle, joka asettui kulkueeseen edellisen paikalle.

Samassa iski herttua silmänsä paavin lähettilääseen. Ja hän vaati heti, että Malaspina oli karkoitettava juhlasaatosta pois.

"Siihen en suostu", sanoi Sigismund pontevasti. "Kuninkaallinen käskyni on, että paavin lähettilästä ei kosketa, ja voi sitä, joka vähimmässäkään määrin loukkaa pyhän isän edustajaa!"

"Jatkakoon minun puolestani taivaltaan kaupungin portille", vastasi Kaarle. "Mutta tunnenpa vähän Ruotsin kansaa, jos se sallii hänen tulla pitemmälle."

Juhlakulkue jatkoi verkkaisaa kulkuaan; herttua liittyi siihen lukuisan seurueensa keralla.

Mutta yhä laajempiin piireihin levisi huhu, että kuningas oli tuonut mukanaan koko katolisen joukkionsa, ja toisiltaan kyseltiin, mikä mahtoi olla tarkoitus. Kaupunkiin saavuttaessa oli jo pimeänhämärää, ja kansa tunkeutui niin lähelle kuin mahdollista nähdäkseen koko komeuden.

Ihanassa tuomiokirkossa paloivat tuhannet kynttilät, ja korkeaholvisista kaariakkunoista levittivät ne säteitään yhä pimenevään kaupunkiin. Tässä valovirrassa näytti loistoisalta ruumissaattue kunniamerkkeineen… sen jälkeen nuori kuningas… sitten leskikuningatar Gunilla kuusivuotiaan poikansa, Juhana prinssin, ja pienen seurueen kera. Mutta kaikkien silmät kääntyivät, kun kulkuetta pimeän tultua valaistiin soihduin, Katarina Stenbockiin, Kustaa Vaasan leskeen, joka oli Strömsholmasta saapunut hautajaisiin. Prinsessa Sofia oli hänen mukanaan poikansa, nuoren Kustaa herttuan keralla.

Soihtujen kirkkaassa valossa suoltui juhlakulkue yhä edelleen kirkon ovea kohden. Mutta yhtäkkiä syntyi sorinaa tuhatlukuisessa katsojajoukossa. Punertavassa, lepattelevassa valossa oli joku joukosta tuntenut Malaspinan, ja hänen nimensä lensi nyt nuolen nopeudella suusta suuhun.

"Kas, antikristus!" huudettiin.

"Pois ilmestyskirjan peto!"

"Hän on paavin kätyri!"

"Tai itse paholainen omassa persoonassaan!"

"Alas pimeyden apostoli!"

"Ajakaa hänet tiehensä!"

"Jos hän aikoo sisälle juhlakulkueen mukana, on hän nähnyt viimeisen hetkensä!"

Sellaisia uhkauksia sinkoili hurjan kirkunan seasta, mutta Malaspina, jota ne tarkoittivat, ei niitä ymmärtänyt; hän kuunteli tyynesti ja ihmetteli, mitä he kirkuivat.

Lähinnä seisovat selittivät hänelle sen ja varoittivat häntä rahvaan raivosta.

Mutta ylpeä pappisvaltias ei ollut arka, hän keikautti päätään ja valmistautui seuraamaan juhlakulkuetta.

"Teidän majesteettinne", kuiskasi Kaarle, "toden totta ei käy laatuun, että katolisten mustamekkojen sallitaan seurata ruumissaaton mukana. Nyt täytyy heidät heti karkoittaa, muuten en vastaa seurauksista."

"Minun tahtoni on, että he seuraavat mukana!" sanoi kuningas.

"Valmistautukaa sitten näkemään, että veri virtailee isävainajanne viimeisen leposijan ympärillä!" puuskahti herttua.

"Malaspina on määrätty toimittamaan hautaus!" jatkoi kuningas.

"Mahdotonta!" huusi Kaarle.

"Mahdotonta!" toistivat useat lähelläseisovista herroista.

"Jo Tukholmassa varoitimme teidän majesteettianne antamasta paavin lähettilään seurata mukana", sanoi Eerik Sparre.

"Ei käy laatuun ärsyttää kansanjoukkoa, varsinkaan nyt," lisäsi Kustaa Banér.

"Minä olen sitä mieltä, että niin lähettilään kuin muidenkin jesuiittain ja munkkien on heti käskettävä vetäytyä tiehensä."

Sigismund seisoi epäröiden. "Luuletteko tosiaankin, että syntyisi verenvuodatus, jos… jos en…"

"Olen siitä täysin vakuutettu."

"Siinä tapauksessa täytyy minun taipua välttämättömyyteen", vastasi kuningas katsoen osaaottavasti nuoreen kuningattareen, joka vavisten ja kalpeana painautui häntä vasten.

"Minua peloittaa", kuiskasi hän. "Oi, niin kovasti!"

Kuningas likisti hellästi hänen kättään ja kääntyi sen jälkeen Malaspinaan, jota hän puhutteli latinaksi.

Tämä kalpeni tukahutetusta raivosta ja vetäytyi sen jälkeen kulkueesta syrjään.

"Kerran tulee minunkin aikani", jupisi hän itsekseen. "Ja voi silloin koko tätä kerettiläisjoukkuetta."

Kaikkia katolilaisia oli neuvottu seuraamaan esimiehensä esimerkkiä, ja he seisoivat nyt katsellen, kuinka juhlakulkue verkkaan ja juhlallisesti suoltui kirkkoon.

"Ei, tämä on raukkamaista!" puuskahti Malaspina.

"Emme voi taipua protestanttien uhkausten tähden… vielä ehdimme liittyä kulkueen jälkeen, ennenkuin se on kokonaan kirkossa. On häväisty kirkkoa minun persoonassani. Tulkaa, veljet!"

Mutta itsesäilytysvaisto oli lannistanut toisten jesuiittain rohkeuden, ja he katsoivat pelästyneinä toisiinsa liikkumatta paikoiltaan.

"Mitä!" puuskahti Malaspina kiukusta kuohuen. "Te epäröitte?… Voi teitä kaikkia — kaikkia sinä päivänä, jolloin…"

"Hänen pyhyytensä ei ole lähettänyt meitä tänne kuolemaan marttyyrikuolemaa", kirkui muuan munkki parka. "Sitten menen yksin pyhän neitsyen ja pyhän Ignatiuksen nimessä", huusi lähettiläs ja riensi pois.

Juoksujalkaa riensi Malaspina juhlakulkueen jälkeen, mutta hän ei ehtinyt sitä saavuttaa, ennenkuin kaikki kuninkaalliset olivat ehtineet kirkon ovesta sisälle. Ja herttuan miehet, jotka olivat olleet piilosalla kirkon takana, syöksyivät sovitun merkin saatuaan ja muodostivat ovelle niin vahvan muurin, että puolalaisten heitukkain oli mahdoton sitä murtaa.

Nämä viimeksimainitut oli määrätty pitämään vahtia kirkon edustalla hautajaisten aikana, mutta he katsoivat hyväksi väistyä mukisematta ylivoiman tieltä.

Vähällä oli, ettei Malaspina saanut hengellään maksaa rohkeuttaan.

Kuinka ja ketkä hänet pelastivat joutumasta ärtyneen väkijoukon revittäväksi kappaleiksi, sitä ei hän sittemmin tiennyt itsekään. Hän luuli muutamain herttuan rykmentin upseerien hänet saartaneen ja vieneen pois.

Hänen väkensä oli ylen pelästyksissään odottanut saavansa nähdä hänet vainajana.

Sillä välin jatkuivat juhlamenot kirkossa. Urkujen sävelet ja juhlallinen laulu viritti hartauteen sellaisetkin hajamieliset mielet, jotka katkeroituneina ja vihoissaan astuivat pyhättöön.

Kun juhlasaattue palasi kirkosta, nähtiin Upsalan linnan kunnaallaan kimaltelevan kirkkaassa valaistuksessa.

Suurella kentällä kirkon edustalla Sigismund pysähtyi ja kutsui kaikki juhlakulkueeseen osaaottaneet ruhtinaalliset henkilöt linnaan, jossa hän aikoi juoda isävainajansa hautajaisoluet.

Herttua puolestaan kiitti, mutta ei sanonut voivansa oikein hyvin. Puolisonsa ja pikku prinsessan kera meni hän Fjerdingenin kuninkaankartanoon, joka sittemmin muutettiin kuninkaalliseksi talliksi, mutta tähän aikaan se oli sekä kaunis että mukava talo ja niin hyvin sisustettu, että siihen saattoivat majoittua niinkin korkeat vieraat kuin Nyköpingin herttuallinen hovi.

Linnaan menivät kuningas ja kuningatar, prinsessa Anna, leskikuningatar Katarina Stenbock ja hänen poikapuolensa emäntä Gunilla Bjelke pienen poikansa kera. Mutta kenessäkään ei ollut tapahtunut niin suurta muutosta kuin leskiherttuatar Sofiassa; hän oli tullut vanhaksi, vanhaksi ennen aikojaan. Hänen poikansa, Kustaa herttua, oli äsken palannut huvittelumatkalta Italiasta; hän oli kaunis nuori herra, yhtä kaunis kuin isänsäkin, nautinnonhaluinen ja vaatimaton kuten hän, ja äitinsä epäjumala. Hänen tahtoaan noudattaakseen oli äiti seurannut mukana Upsalaan. Hän odotti äitinsä avulla saavansa lujempaa jalansijaa kuninkaan linnassa ja laati suunnitelmiaan sen läheisen sukulaisuuden perusteella, missä oli kuninkaaseen.

Ruotsalaiset neuvosherrat käyttivät siihen aikaan pitkiä kaapuja tai levättejä, jotka tavallisesti olivat reunustetut kallisarvoisilla turkiksilla. Nyt nämä levätit olivat surun johdosta mustaa kangasta ja reunustamattomat. Kun ketään heistä ei ollut kutsuttu linnaan, palasi kukin asuntoonsa ja odottavan perheensä luo.

Mutta munkit ja jesuiitat, jotka niin armottomasti oli ajettu pois kulkueesta, saivat vielä lisäharmia odottaessaan Malaspinaa, joka pyrki kirkkoon. Heidät oli äkkiä ympäröinyt parvi ylioppilaita, jotka ilvehtien ja nauraen tekivät heille tepposiaan.

He eivät päästäneet heitä menemään tiehensä eivätkä olleet edes ymmärtävinään mitä he sanoivat. Mutta he matkivat heidän puhettaan, polkivat heitä varpaille ja tekivät kaikenlaista vallattomuutta.

Vasta sitten, kun Malaspinan toivat hänen pelastajansa takaisin, katosivat ylioppilaat kuin taikaiskusta.

* * * * *

Seuraavana päivänä kokoontuivat monet herroista. Keskusteltiin vilkkaasti edellisen päivän tapauksista.

"Ei voi kieltää, että ilman herttuaa olisimme huonosti suoriutuneet", sanoi Klaus Bjelke.

"Niin, poimikoon hän vain kastanjat tulesta meille, sitä vastaan ei minulla ole mitään", puuskahti herra Hogenskild.

"Hän kyllä syökin ne", puuttui Eerik Sparre puheeseen, "ja meidät myös, jos hän saa toimia omin päin!"

"Pelkään, että hän saa meistä vaikeasti sulavaa ravintoa."

"Mitä hän ei voisi sulattaa!" sanoi Kustaa Banér. "Mutta jos kuningas sallii Abraham Angermannuksen yhä edelleen olla arkkipiispana, silloin on kuninkaallinen nielu vielä parempi kuin ruhtinaallinen."

"Minä näin hänen muotonsa muuttuvan, kun Angermannus astui saarnastuoliin. Mutta eihän ruumissaarnaa vastaan voinut muistuttaa mitään."

"Jos mies on viisas, ken tietää, eikö hän käännä turkkiaan."

"Sitä ei Angermannus tee koskaan."

"Mahdollisesti sentään saadakseen pitää pehmeän tuolin huostassaan."

"Mutta herttua?"

"Sitä kysymystä ei tiedä ratkaista muuten kuin arvalla."

"Olisi onni nähdä tulevaisuuteen", virkkoi Hogenskild.

"Tulevaisuus riippuu pontevasta tahdosta!" sanoi Erik herra.

"Aivan varmaan", yhtyi Kustaa Banér, "jos sitä seuraa nopea toiminta".

"Kuten herttua tahtoo!"

"Niin näyttää melkein kuin tulevaisuus olisi hänen käsissään."

"Ainoastaan silloin, jos me annamme myöten. Mutta silloin olemme myös tuhonneet aateliston tulevaisuuden."

"Se kettu saattaisi kynsiä silmät kaikkien meidän päästämme ja sitten vakuuttaa, että hän on tehnyt sen valmistaakseen meille sitä paremmat päivät", puuskahti Eerik Sparre. "Merkillisintä on, ettei kukaan usko häntä, mutta kuitenkin on hän kaikkien kanssa hyvissä väleissä!"

"Sen saa hänen viekas, imarteleva kielensä aikaan."

"Olemmeko nyt yksimieliset siitä, että kruunaus saa tapahtua ainoastaan määrätyillä ehdoilla…"

"Se on riippuva olosuhteista."

"Ei, meidän täytyy olla varmat menettelystämme", sanoi Kustaa herra vakavasti. "Onnettomuutemme on juuri se, että aina jättäydymme olosuhteiden ohjattavaksi. Katsokaa herttuaa, hän tietää aina mitä tahtoo; on niin johdonmukainen kaikessa, että saattaa etukäteen laskea hänen menettelynsä."

"Kustaa Banér on oikeassa", puuttui Eerik Sparre puheeseen, "jokaista harha-askelta, minkä olemme tehneet, on hän taitavasti ymmärtänyt käyttää hyväkseen, ja hän on aina siitä suuresti hyötynyt".

"Ja kaikki tämä otettuna lukuun lienee viisainta vetää yhtä köyttä hänen kanssaan."

"Oikein, niin kauan kuin etumme lyövät yhteen."

Ja he liittyivät toistaiseksi herttuaan. Samoin tekivät talonpojat, vaikka heitä jesuiitat ja heidän kätyrinsä koettivat kaikin tavoin lahjoa. Ja niinpä säädyt, jotka kutsuttiin antamaan lausuntonsa, vaativat yksimielisesti, että kuninkaan oli vahvistettava niin Upsalan päätökset kuin arkkipiispan vaalikin.

Sigismund puolestaan ei taipunut. Häntä piti verkoissaan pelätty ja vihattu paavin lähettiläs, jonka hän vastoin kaikkien neuvoja oli tuonut mukanaan jesuiittoineen ja munkkeineen. Kaikista esityksistä huolimatta kieltäytyi hän vahvistamasta papiston erioikeuksia ja Upsalan päätöksiä, joiden painaminen ja levitys myös kiellettiin.

Puolalaiset, itävaltalaiset ja italialaiset ympäröivät alinomaa kuninkaan persoonaa. He katselivat ylväällä halveksumisella kylmää, köyhää Ruotsia, ja heidän käsityksensä omisti pian kuningaskin; mitä tarvitsi hänen välittää aateliston ja pappien tahdosta ja toiveista.

Niinpä kerrankin, kun neuvosto pyysi hänen allekirjoitustaan erääseen tärkeään paperiin, antoi hän sen virua pöydällään, ja vasta useain muistutusten jälkeen lähetti hän sen takaisin — allekirjoituksetta.

Sellainen menettely loukkasi Ruotsin ylpeää aatelia; heitä liikutti vähät, vaikka kuninkaan suosikit olivat ylpeitä ja koppavia, mutta Sigismundin itsensä täytyi muistaa mihin hän oli velkapää Ruotsin aatelia kohtaan… jos hän unhoitti sen jo nyt, mitä olikaan silloin odotettavissa tulevaisuudessa?

Sellaisissa olosuhteissa herttuan asiat paranivat paranemistaan, mutta yhä häntä pelättiin.

Hovi joutui yhä enemmän ymmälle; kaikkialta kuului vain suuria vaatimuksia, mutta ei näkynyt myöntyväisyyden merkkiäkään.

Sigismundin etevin puolalainen neuvonantaja, Tarnovski, oli sairauden tähden jäänyt jälelle Tukholmaan, mutta kun hän sai tietää, millä kannalla asiat olivat Upsalassa, riensi hän sinne.

"Mitä meidän on tehtävä?" huusi Malaspina häntä vastaan melkein epätoivoissaan.

"Kertokaa minulle kaikki!"

Lähettiläs kertoi, ja tällöin mainitsi hän monet kerrat herttuan.

"Onko hän pahin este?"

"Epäilemättä!"

"Silloin täytyy hänet raivata tieltä!"

"Olen jo monta kertaa kuninkaalle viitannut siihen välttämättömyyteen… mutta hän ei tahdo."

"Silloin täytyy sen tapahtua ilman hänen suostumustaan!"

"Niin puhuu kirkon totinen ystävä", sanoi Malaspina. "Kysymys on vain, kuka…"

"En luota kehenkään muuhun kuin itseeni", vastasi rohkea puolalainen.

"Ihailtavaa!" huudahti jesuiitta. "Mutta mitä tehtäneenkin, on se tehtävä pian."

"Niin aionkin!"

Sovittiin sen jälkeen, että tekonen oli tehtävä, kun herttua ensi kerran tuli kuninkaan luo.

Se tapahtui jo seuraavana päivänä. Herttua, joka pelkäsi talonpoikain lahjomisyrityksistä koituvia seurauksia, saapui useiden neuvosherrojen kera linnaan tekemään esityksiään. Kuten tavallisesti oli hänellä mukanaan melkoinen henkivartiosto ja joukko sotaväkeä, joka asettui linnan ja kuninkaankartanon välimaille.

Linnanpihalle oli sijoitettu parvi heitukoita, puolalaisia ja unkarilaisia, puolalaisen upseerin johdolla. Tarnovskin itsensä oli johdettava niiden liikkeitä, mitkä olivat sijoitetut linnan suojiin.

Kun herttua saapui seurueineen, riennettiin sulkemaan linnanportteja hänen jälestään, niin ettei koko joukko pääsisi sisään.

Mutta kun Kaarle tuli ylös linnaan ja näki aseväen, kääntyi hän Tarnovskiin ja kysyi tavallisella tyyneydellään mitä tämä merkitsi.

Tämä kohtasi pelottomasti hänen katseensa, vieläpä rohkeni laskea kätensä hänen käsivarrelleen vastatessaan: "Olette tullut tänne miesvoimin, mutta teidän kavalat aikeenne on keksitty, ja saatte maksaa sen hengellänne!"

Herttua tyrkkäsi käden syrjään ja kysyi Tarnovskilta, tiesikö hän ketä puhutteli.

Tällaikaa pitivät läsnäolijat suurta hälinää, ja Sigismund, joka oli sairaan kuningattaren huoneessa, kuuli sen ja riensi kuulustamaan mitä oli kyseissä.

Tarnovski jupisi jotakin ja vetäytyi syrjään. Kaarle ymmärsi vaaran, mutta esiintyi pelottomasti; hän kehoitti Sigismundia hyväksymään asetetut ehdot. "Muuten", sanoi hän suoraan, "emme suostu koskaan teidän majesteettinne kruunaukseen".

Tapansa mukaan tahtoi Sigismund ajatusaikaa, ja tyytymätönnä palasi Kaarle herttua omiensa luo.

Mutta muutamia päiviä myöhemmin oli linnassa esitettävä muuan näytelmä, jota katsomaan herttuakin kutsuttiin. Tarnovskin tarkoitus oli ollut tässä tilaisuudessa uudistaa epäonnistunut murhayrityksensä. Mutta vieraiden joukossa oli eräs italialainen, Strozzi nimeltään; herttua oli hänelle osoittanut suopeutta ja hän neuvoi häntä heti päivällisen jälkeen poistumaan linnasta. Kaarle noudatti viittausta ja meni heti kotiin.

Vimmoissaan siitä, että kaksi yritystä oli mennyt myttyyn, vannoi Tarnovski, ettei kolmannelle kävisi samoin. Sillä Sigismundille oli raivattava tie avoimeksi, että hän sitten esteettömämmin voisi edistää roomalaisen kirkon etuja.

Seuraavana iltana koottiin kaikki heitukat hampaita myöten asestettuina linnanpihaan. Tarkoitus oli murtautua herttuan asuntoon ja murhata hänet. Mutta herttuaa näyttivät korkeammat vallat suojelevan. Levisi kuin kulovalkeana huhu, että hän oli saanut tiedon aikeesta. Ja kohta kertoi toinen huhu, että hän oli lähtenyt kaupungista ja kokosi joukkojaan. Illan pimetessä saatettiin linnasta nähdä hänen vartiotulensa Vårdsätran ja Näsin metsissä päin.

Säikähdys oli yleinen. Kukaan ei tohtinut sinä yönä mennä levolle linnassa eikä kaupungissa. Linnanpihassa seisoivat asestetut heitukat koko yön, ja lyhtyjen ja kynttiläin valo vilkkui linnanikkunoista, osoittaen, mikä levottomuus ja pelko siellä vallitsi.

Seuraavana päivänä saapui herttualta kirjelmä kuninkaalle. Se oli selvä ja jyrkkä. Niin herttua kuin säädytkin olivat nyt oleskelleet neljätoista päivää Upsalassa ja odotelleet vaadittua vahvistusta. Jollei se tapahtunut neljänkolmatta tunnin kuluessa, ei ainoastaan Kaarle itse lähtisi matkoihinsa, vaan päästäisi säädytkin hajalle. Suunnilleen samansisältöinen kirjelmä saapui samana päivänä neuvostoltakin.

Nyt oli Sigismund niin suuressa ahdingossa, ettei auttanut muu, vaan hän tarjoutui vahvistamaan Upsalan päätökset — toistaiseksi. Siihen eivät kuitenkaan lainkaan tyytyneet ei herttua eivätkä säädyt; "lakeja ei säädetä tunteja, vaan vuosisatoja varten".

Kuningas väänteli käsiään, hän oli poissa suunniltaan. Kukaan ei voinut antaa hyväksyttävää neuvoa.

Malaspina, joka tietysti oli läsnä, ei ollut virkkanut sanaakaan; hän istui peittäen kasvot käsiinsä ja vaipuneena syviin mietteihin.

Äkkiä kohotti hän päänsä, silmät paloivat, ja hän huusi kovasti kiihkoissaan: "Pyhä neitsyt olkoon kiitetty, nyt tiedän mitä on tehtävä."

"Minä kieltäydyn allekirjoittamasta", sanoi Sigismund väsymyksestä melkein haukotellen.

"Ei, teidän armonne, teidän on kirjoitettava paperien alle ja muuten hyväksyttävä kaikki, mitä teiltä vaaditaan!…"

"Voinko tehdä sen?"

"Kyllä, aivan hyvin", huudahti jesuiitta riemuissaan. "Muistakaa sitä syvämielistä viisautta, joka pyhää roomalaista kirkkoamme elähyttää; se on uskollisille tunnustajilleen julistanut, ettei tulevaisuudessa ole sidottu kerettiläisille antamaansa sanaan ja lupauksiin."

"Luulette siis…" puuskahti Sigismund.

"Tiedän, että kuningas vastedes voi toimia vapaasti ja riippumatta sitoumuksistaan."

"Minkä taakan nostattekaan hartioiltani!"

Kuningas syleili oivallista neuvonantajaansa. Mitäpä hänen enää tarvitsi olla levoton!

Toimien paljon päätteliäämmin kuin tavallisesti ilmoitti kuningas päätöksensä olevan myöntyä kaikkien toivomuksiin ja allekirjoittaa Upsalan kokouksen päätökset.

Tieto tästä herätti sellaista iloa, että säädyt riensivät kirkkoon, jossa veisattiin Te Deum.

Kruunaus määrättiin helmikuun 19 päiväksi, Upsalan päätöksen vuosipäiväksi. Oli vain jälellä pulmallinen kysymys, kuka panisi kruunun Sigismundin päähän. Malaspinasta ei tässä yhteydessä uskallettu puhua sanaakaan, herttua taasen oli jyrkästi kieltäytynyt siitä kunniasta. Sigismundin oli ollut pakko vahvistaa Angermannuksen vaali arkkipiispaksi, mutta kruunua ei hän millään ehdolla tahtonut ottaa tämän pääkerettiläisen käsistä. Oli ehdolla myös Strengnäsin piispa Petrus Jonæ, mutta hänkin oli toiminut katolista oppia vastaan. Parhaiten sieti hän piispa Bellinusta, Vesteråsin hiipankantajaa, ja niin määrättiin, että tämän oli pantava kruunu hänen päähänsä ja Angermannuksen luettava rukoukset.

Nyt oli enää jälellä ainoastaan kuninkaan allekirjoitus, ja hän kierteli ja kiemurteli niin kauan kuin voi; vasta kruunauspäivän aamuna tapahtui tämä tärkeä toimenpide.

Samana päivänä kahdeksan aikaan aamulla vihkivät Turun, Vesteråsin ja Strengnäsin piispat Abraham Angermannuksen juhlallisesti korkeaan virkaansa.

Kautta kaupungin julistivat ratsastavat airueet juhlallisesti, upeasti, rummunpärrytyksin ja torventoitotuksin, että Sigismund ensimäinen oli helmikuun yhdeksäntenätoista päivänä kruunattava Ruotsin, Gööttein ja Vendein perintökuninkaaksi, Suomen, Karjalan ja Inkerinmaan suuriruhtinaaksi j.n.e.

Neuvosto piti sopimattomana, että ainoastaan herttuan sotaväki toimitti virkaa kruunajaisissa, ja sen tähden kutsuttiin lisäksi Uplannin rykmentti.

8.

JÄLKINÄYTELMÄ.

Kruunajaispäivän aamuna alkoivat kadut ja torit täyttyä uteliaista katsojista. Linnasta kirkkoon vievän kadun varrelle asetettiin herttuan väkeä vasemmalle puolelle ja uplantilaista ratsuväkeä ja sotamiehiä oikealle.

Puolipäivän rinnassa herttua ratsasti linnaan neuvos- ja hoviherrojen seuraamana. Hän oli puettu punaiseen samettipukuun, joka oli reunustettu kärppäturkiksin samoin kuin hattukin, jota ympäröi avopäällyksinen herttuallinen kruunu puhtaasta kullasta. Hevonen oli lumivalkoinen, suitset, satula ja hihnat välkkyivät kullasta ja jalokivistä.

Kahden ja kolmen välillä lähti kruunajaiskulkue liikkeelle. Eerik Sparre kantoi omenaa, Hogenskild Bjelke valtikkaa, Niilo Gyllenstjerna kruunua ja Klaus Fleming miekkaa. Sen jälkeen seurasi kuningas jalkaisin ja herttua samoin. Kuningatar ajoi vaunuilla, samoin hänen jälestään leskikuningattaret ja jalo Juhana prinssi ja viimeksi prinsessat Anna ja Sofia, vaunuilla hekin. Sitten tulivat hovin herrat ja naiset.

Heti kulkueen saavuttua kirkkoon piti arkkipiispa kruunaussaarnan. Kun se oli päättynyt, nousi kuningas ja meni pääalttarille. Siellä hän lankesi polvilleen. Eerik Sparre saneli valankaavan, ja kuningas teki valan kohotetuin käsin. Sen jälkeen astui esiin Vesteråsin piispa Bellinus ja pani kruunun hänen päähänsä. Sillaikaa luki arkkipiispa rukoukset.

Samoin juhlamenoin kruunattiin sen jälkeen kuningatarkin. Kuningas istui paikalleen valtaistuimelle, ja Yrjänä Posse kantoi esiin valtakunnan lipun, johon hän tarttui oikealla kädellään.

Herttuan olisi nyt ollut tehtävä läänitysvalansa, ja valtaistuimen eteen asetettiin samettityyny, jolle hänen olisi ollut polvistuttava. Mutta Kaarle kieltäytyi.

"Sellainen on vanha tapa", sanoi Sigismund.

"En polvistunut teidän majesteettinne isänkään edessä", vastasi Kaarle varmasti.

Sigismund synkistyi, hän etsi vastausta, mutta herttua oli jo ennättänyt ottaa päästään kultakruunun ympäröimän hattunsa ja pani sen tyynylle. Itse astui hän esiin, tarttui lipputankoon ja teki valan, jonka kaavan Eerik Sparre hänelle saneli.

Juhana herttua ja valtaneuvokset tekivät sitten uskollisuudenvalansa, jonka jälkeen juhlakulkue lähti kirkosta ja palasi linnanjuhlaan. Siellä tekivät muut säädyt uskollisuudenvalansa.

Lopuksi luettiin kuulutus, jonka mukaan kuningas aikoi lähteä Puolaan ja valtakunnan hallitus oli jäävä herttuan ja neuvoston haltuun.

Ja sitten oli linnassa päivittäin vastaanottoja, mutta lisäksi suuria vieraspitoja useaan kertaan viikossa.

Kuningatar oli liian heikko tekemään "les honneurs", mutta Anna neiti teki sen hänen sijastaan, ja kaukaa sai etsiä rakastettavampaa ja kohteliaampaa emäntää.

Anna Vaasa saattoi olla ihastuttava, kun niin tahtoi, ja nyt hän pani kaiken kykynsä liikkeelle. Kustaa Brahe tunsi yhä suurempaa vetoa tähän tenhopiiriin. Mutta samalla kalvoi häntä mustasukkaisuus, ja tuhannet kerrat hän kyseli itseltään, heittäytyisikö prinsessan jalkoihin kysyen, tahtoiko tämä vielä kuulua hänelle ja tunnustaa syntinsä…

Toinenkin Anna herätti hovissa suurta huomiota. Kustaa Banér oli tuonut emäntänsä ja tyttärensä Upsalaan, ja molemmat nuoret neitsyet luettiin pian ylistetyimpäin kaunotarten joukkoon. Erittäinkin Anna niitti voittoja; hänen pohjoismaille eduskuvallinen kauneutensa, vaaleat kutrinsa, suuret siniset silmät ja raitis hipiänsä, mutta kenties enimmän hänen eloisa vilkkautensa ja raikas naurunsa veti kaikkien silmät puoleensa ja valloitti kaikkien sydämet.

Ulkomaalaiset eivät voineet kuunaan katsella häntä kyllikseen. Mutta erittäinkin kaksi miestä, joilla oli sangen erilainen elinasema, omistivat hänelle palvontansa ja ihailunsa. Toinen heistä oli Kustaa herttua, Sofia prinsessan poika, toinen oli käsisihteeri Potsmutschi, joka nyt oli kääntänyt purjeensa uusille vesille.

Hänen asemassaan oleva ruotsalainen ei olisi rohennut lähennellä niin korkeasukuista neitsyttä, mutta koreasti sonnustetun, tavattoman kauniin puolalaisen, jonka käsivarteen kuningas usein nojasi ja jolla hovissa näytti olevan suuri vaikutusvalta, hänen palvontansa oli imartelevaa, samalla kuin keskustelu hänen kanssansa huvitti. Hän oli paljon matkustellut, käynyt monissa eurooppalaisissa hoveissa ja osoitti sellaista olosuhteiden tuntemusta, joka ei yleensä tule maallikkojen osaksi.

Nuori herttua puolestaan oli äsken palannut Italianmatkalta. Oli hänkin nähnyt yhtä ja toista, ja molemmat koettivat kilvan näyttää tietojaan. Mutta sitä ei voinut auttaa, että ruotsalainen jäi alakynteen ja puolalainen aina sai viimeisen sanan.

Kustaa herttua olisi tuskin koskaan antautunut otteluun, jollei häntä olisi vallannut raivoisa mustasukkaisuus sitä kohtaan, joka uskalsi kilpailla hänen kanssaan Anna Banérin suosiosta. Hän oli ykskaks heittänyt kaikki kunnianhimoiset aikeensa yli laidan mereen; hän rakasti ensi kertaa elämässään, rakasti niin intohimoisella kiihkeydellä kuin saattoi odottaa hurjapäisen Maunu Saksilaisen pojalta.

Kaikki tämä tapahtui nuorten kieppuessa karkelossa linnansaleissa. Siellä uhkui nauru ja pilapuheet kaikkien huulilla, mutta vakavat, surulliset ajatukset piilivät monen sydämessä ja mielessä.

* * * * *

Herttuan luo oli kutsuttu vieraspitoihin kaikki neuvosherrat, niiden joukossa Kustaa Banérkin perheineen.

"Minä pelkään, millä mielellä herttuatar on minua kohtaan", sanoi Anna. "Hän ei varmaankaan ole unhoittanut sitä, että kieltäysin, kun hän minua kutsui seurakseen Nyköpingiin."

"Silloin täytyy hänen muistaa sekin, että minä tarjouduin menemään sijastasi", vastasi Märta.

"Herttuatar kelvannee järjestyksen esikuvaksi", sanoi Kristina rouva. "Hänen kotinsa on hyvä koulu nuorille tytöille."

"Tahdotko, rakas äiti, lähettää meidät tosiaankin sinne?"

Ei, sitä ei Kristina rouva tahtonut. Hän syleili tyttäriään ja kehoitti heitä esiintymään erittäin vakavasti tällä vierailumatkalla.

Herttuan luo oli kokoontunut lukuisia vieraita, ja Kaarle itse otti Kustaa herran vastaan vanhana hyvänä ystävänään; heitä yhdistivät tällä hetkellä samat harrastukset, he pyrkivät samaan maaliin. Hän vei hänet huoneeseensa, johon useita neuvosherroja oli kokoontunut neuvotteluun.

Suorana ja jäykkänä kuten tavallisesti tervehti herttuatar viimeksi saapuneita vieraitaan; hän tervehti vain Kristina rouvaa ja Märtaa, Annaa hän ei ollut näkevinäänkään.

Tämä istuutui siihen syrjäiseen paikkaan, joka hänelle oli osoitettu, ja päätti lujasti, ettei antaisi mielensä lannistua.

Muutamien minuuttien kuluttua tuli neiti Kätchen; siveästi tervehdittyään kaikkia läsnäolevia istuutui hän Annan viereen, ja nämä molemmat olivat pian kietoutuneet vilkkaaseen keskusteluun.

Mutta se ei miellyttänyt herttuatarta, joka oli päättänyt rangaista Anna Banéria heti tilaisuuden saatuaan. Tämä sai istua yksikseen nurkassa häpeämässä, se oli aivan parahiksi. Ja sentähden huudettiin pikku Katarina pois, hän sai istua äitinsä vieressä.

Se oli tahallinen loukkaus. Mutta Kristina rouva heitteli tyttäreensä kehoittavia katseita, ja tämä puri hampaansa yhteen ja koetti näyttää iloiselta.

Silloin astui saliin Sofia herttuatar poikansa keralla.

Kristina herttuatar istutti hänet heti viereensä. Sofia rouva oli omituinen, hiljainen rouva, mutta hän piti siitä, että hänelle osoitettiin asianomaista kunnioitusta.

Hänen poikansa virkkoi hilpeästi, että kun hän ei ymmärtänyt eikä harrastanut politiikkaa, jäi hän mieluummin herttuattaren luo, ja sen jälkeen hän muitta mutkitta istuutui Anna Banérin viereen.

"Mikä onni, että tulimme tänne juuri tänä iltana!"

"Erittäinkin minulle, kun minun ei tarvitse istua yksin nurkassani", vastasi Anna veitikkamaisesti hymyillen.

"Kuinka niin nurkassanne?"

"Niin, rangaistukseksi, sillä herttuatar on minulle vihoissaan!"

"Sen parempi, silloin kenties saan pitää teidät yksinäni."

"Luulenpa, että hän pian kutsuu teidät täältä!"

"Se on helpommin sanottu kuin tehty!"

"Kuulostaa siltä, ettette tunne herttuatarta."

"No, surkupa hänestä! Mutta se surettaisi minua iät kaiket, jollen saa sanoa teille, mikä on painanut sydäntäni."

"Mitähän se on?"

"Jos voisin tekeytyä näkymättömäksi tämän joukon keskellä, lankeaisin jalkoihinne, tarttuisin käteenne ja huudahtaisin: Anna, minä rakastan, jumaloin teitä!"

"Oh, mitä ajattelette!"

"Että olette rakastettavin, suloisin, kaunein, ihastuttavin tyttö maailmassa, ja että rakastan teitä mielettömästi, hulluuteen saakka, niin etten voi elää ilman teitä."

"Ei ole ritarillista puhua minulle tällaista, kun minun täytyisi pysyä tyynenä eikä näyttää tietäväni mistään", vastasi Anna nuhdellen.

"Minä siunaan tätä hetkeä, suloinen Anna; sano, että rakastat minua!"

"Jos virkatte vielä sanaakaan, pakoitatte minut nousemaan!"

"Jos teette sen, vannon ritarikunniani kautta, että olette nähnyt minut viimeisen kerran!"

"Kuinka kiihkeä olette!"

"Sitä en voi auttaa, se on isän perintöä. Vastaa nyt minulle mutkittelematta, rakastatko minua?"

"En vielä ainakaan", vastasi Anna äänettömyyden jälkeen.

"Mutta se on mahdollista… vastaisuudessa?" Nuori mies tahtoi tarttua hänen käteensä.

"Kaikki katsovat meihin!"

"Rukoilen teitä, vastatkaa, vastatkaa!"

"Kuka voi sanoa mitä tulevaisuudessa tapahtuu."

"Hyvästi, neitsyt!" Hän nousi kiihkeästi

"Ettekö tahdo kuulla mitä minulla oli lisättävää…"

Toinen istuutui jälleen.

"Jos hillitsette kiihkeää luontoanne!"

"Sinun tähtesi, Anna, voisi minusta tulla vaikka karitsa!"

"Siitä pitäisin paljon", sanoi Anna hymyillen suloisinta hymyään.

"Huomenna tulen isäsi luo!"

"Tiedän mitä hän vastaa."

"No?"

"Anna on äsken täyttänyt kuusitoista, kukaan tyttäristäni ei saa mennä naimisiin ennenkuin on täyttänyt kaksikymmentä."

"Oh, se olisi julmaa!"

"Odottakaas, isäni kysyisi lisäksi: kuinka vanha te olette, nuori herraseni?"

"Täyttänyt yhdeksäntoista vuotta."

"Tulkaa sitten uudestaan kolmenkolmatta vanhana, silloin saatte vastauksen."

"Ja millainen silloin on vastaus?"

"Luulen, että se on suotuisa", sanoi Anna melkein kuiskaten.

"Kiitos! En virka mitään, ennenkuin olen saavuttanut aseman elämässä."

Mutta nyt tapahtui jotakin, mitä ei kukaan ollut aavistanut. Sofia rouva oli salavihkaan tarkoin seurannut rakasta poikaansa; äidinvaisto sanoi hänelle mitä oli kyseissä, ja hän nousi nopeasti mennen nuorten luo.

"Se on hän!" sanoi vanhus hiljaa pojalleen.

"Niin, äiti, se on hän", sanoi poika yhtä hiljaa.

Sofia tarttui Annan käteen ja taputti sitä.

"Kaunis, sangen kaunis", sanoi hän häntä katsellen.

Onneksi astui herttua samassa toisten herrojen kera sisään. Herttua otti heti sisarensa haltuunsa, ja Anna sai tilaisuuden paeta äitinsä luo.

Hän kertoi tälle kaiken, sillä olihan äiti sen ilmankin arvannut. Eikä Kristina rouva hidastellut ilmoittaa asiaa miehelleen.

"Anna on tehnyt oikein!" sanoi Kustaa herra. "Nuori herra on ajattelematon nuorukainen, josta en paljoa odota, mutta aikapahan näyttää."

Kaikki tiesivät, vaikkeivät olleet tietävinään, että Kustaa herttua oli tunnustanut Anna Banérille rakkautensa koko seuran ollessa läsnä. Herttuatar oli suutuksissaan. Samainen Anna, josta hän kerran oli armossaan pitänyt, oli aina saanut hänelle aikaan paljasta harmia. Hän ei voinut kieltää, että hän itse oli syypää tähän viimeiseen; juuri se, minkä hän oli aikonut tytön alennukseksi, oli koitunut ylennykseksi, ja lopulta tämä vielä saattoi joutua kuninkaalliseen sukuun.

"Syytä itseäsi", sanoi herttua nauraen. "Mutta ei hän toisekseen siellä vielä ole."

"Aiotko kenties estää?"

"En suinkaan, päinvastoin; kansa pitäisi siitä, että saisi jotakin kaunista katsellakseen."

Herttuatar puri huultaan ja katsoi viisaimmaksi vaieta.

* * * * *

Kruunausjuhlallisuuksien ajaksi sattuivat Distingin markkinat. [Saanut varmaankin alkunsa muinaisskand. Dis -haltiattaren kunniaksi pidetyistä käräjistä.] Läheltä ja kaukaa saapui yhtä mittaa kauppiaita, käsityöläisiä, ostajia ja myyjiä. Torille oli pystytetty markkinakojuja pitkiin riveihin, joissa turkkeihinsa kääriytyneet kauppamiehet myivät kankaita, korukaluja, kulta- ja hopeaesineitä, kupari-, läkki- ja tinatavaroita, aseita, pajakaluja, turkiksia ja tuhansia muita esineitä, jotka tuottivat kiiltävää ja kilisevää. Kalatorilla myytiin maan ja karjan tuotteita ja veden antimia, mutta siellä liikuskeli ainoastaan pikku eläjiä. Ylhäiset menivät suurelle torille, jossa saivat tunkeilla taajojen väkijoukkojen lävitse.

Sinne lähtivät eräänä markkinapäivänä myös sisarukset Anna ja Märta Banér. Torilla tapasivat he monta ystävää ja tuttavaa ja ostelivat monia pikkuesineitä, jotka heti jakoivat köyhille kerjäläislapsille. Märta oli koonnut heitä koko parven ympärilleen ja tyydytti heidän toiveensa niin pitkälle kuin hänen varansa riittivät.

"Antakaa minulle jotakin jalkaani", huusi muuan pikku ryysyläinen.

"Minulle myös, minulle myös!" säestivät toiset.

Anna seisoi kappaleen matkan päässä asesepän myymäkojulla. Hän oli ostanut harvinaisin heloin ja kaiverruksin koristellun tikarin, jonka aikoi antaa vanhimmalle veljelleen. Silloin nyki Märta häntä käsivarresta.

"Katsos raukkoja", sanoi hän, "he käyvät melkein avojaloin paksussa lumessa. Eikö se ole hirveää?"

"Menkäämme suutarille ja ostakaamme heille jalkineet… tule, ottakaamme lapset mukaan."

Märta oli ihastunut, eivätkä lapset suinkaan vähemmän. Palvelijattaren opastamana menivät he suutarille, Anna ja Märta edellä, jälestä lapsia kymmenkunta. Kukaan ei pannut merkille upeasti puettua herrasmiestä, joka seurasi lapsia.

Suutarin naama loisti ilosta, kun hän kuuli mistä oli kysymys. Hän lupasi hyvää tavaraa huokeaan hintaan.

Valittiin heti jalkineet kaikille pienokaisille, ja monin suurkiitoksin riensivät he iloisina ja onnellisina tiehensä.

Mutta kun Annan piti ottaa kukkaronsa maksaakseen, olikin se poissa. Oliko se varastettu, vai oliko hän unhottanut sen asesepälle?

"Mitä nyt teemme?" kysyi Märta pelästyneenä.

"Ottakaa minun kukkaroni", kuului ääni heidän takaansa, ja kun he kääntyivät, näkivät he hymyilevän, kumartelevan Potsmutschin. Puolalaisella oli kädessään kukkaro, jonka hän tahtoi antaa Annalle.

Anna loi häneen kylmän ja ylvään katseen. "Oletteko seurannut tänne jälestämme?"

"Niin, toivoin voivani olla hyödyksi."

"Sellaisista pikku asioista selviydyn kyllä itsekin", sanoi Anna vetäisten rannerenkaansa ranteestaan. "Tämä vastaa velkaani monin kerroin", sanoi hän. "Ottakaa se, huomenna lunastan sen."

Suutari tarkasti kalleuden ja kumarsi aivan maahan; hän ei tarvinnut lainkaan panttia…

"Miksi en saanut tehdä teille pikku palvelusta?" kuiskasi puolalainen.

"En ota vastaan mitään palveluksia muukalaisilta", vastasi ylväs neitsyt tarttuen sisarensa käsivarteen ja poistuen puodista.

Puolalainen seurasi jälestä.

Aivan puodin edustalla he kohtasivat kaksi ylioppilasta, jotka olivat sangen riemahtelevalla markkinatuulella.

"Kas, kuinka kauniita tyttöjä!"

"Pankaamme tasan!"

Näillä tuumin aikoivat he eroittaa sisarukset toisistaan.

"Uskaltakaapas vain koskea heihin", huusi palvelijatar ja alkoi peitota molempien ylioppilasten selkänahkaa.

"Maltas sinä", huusi heistä toinen ja tarttui naiseen. Mutta tämä oli yhtä väkevä kuin urhokaskin ja antoi iskun iskusta.

"Vetäkää miekkanne ja puolustakaa meitä", huusi Anna Potsmutschille, mutta käännyttyään hän huomasikin tämän kadonneen.

"Hylkiö!" jupisi hän, ja nopeasti kuin ajatus vetäisi hän tikarin hameensa taskusta.

"Hyvin tehty!" huusi toinen ylioppilaista. "Noin kaunis ja sittenkin niin sisukas!"

"Mutta kuinka voi ruotsalainen ylioppilas niin unhottaa kunnian lait, että käy turvattomain naisten kimppuun?" kysyi Anna.

"Onhan teillä turvanne! Jalo neitsyt, tahdotteko sanoa minulle nimenne?" sanoi ylioppilas.

"Anna Banér."

"Valtaneuvoksen tytär?"

"Niin."

"Sallitteko meidän saattaa teidät kotiin."

"Päästäkää ensin irti palvelijattareni."

He täyttivät heti hänen käskynsä.

"Eiköhän ole parasta, että pujahdamme tiehemme?" kysyi Märta.

"Ei, meidän on näytettävä, että luotamme heihin."

Niin lähdettiin kotimatkalle. Ylioppilaat olivat neitsytten suojelusvartiona, ja se oli hyvin tarpeen, sillä alkoi hämärtää, ja paljon hylkyväkeä liikuskeli kaduilla. Erotessa kumarsivat he syvään, sisarusten rientäessä pihalle portista, joka heti sulkeutui heidän jälkeensä.

"Sellainen tyttö!"

"Lähtekäämme juomaan hänen maljansa!"

"Ei, minä lähden kotiin unelmoimaan hänestä."

* * * * *

Kruunajaisten jälkeen seurasi juhlia perätysten. Päivälliset ja hovitanssiaiset vaihtelivat keskenään, eikä herttuakaan kieltäytynyt olemasta mukana.

Anna Banérin reipas menettely oli tullut tunnetuksi, ja siitä puhuttiin paljon. Häntä ylistettiin yhtä paljon kuin halveksittiin Potsmutschin arkaa pelkuruutta. Turhaan tämä puolustautui sillä, että oli ollut aseeton ja sentähden rientänyt noutamaan sotamiehiä avuksi. Kukaan ei kallistanut sille korvaansa, ja pilkkasanat satelivat hänen ympärillään.

Eräässä linnan juhlassa olivat Kustaa Brahe ja Kustaa herttua härnäilleet häntä, ja hän huusi suutuksissaan: "Kolmea vastaan kerrallaan en ole koskaan taistellut, mutta kahdesta ruotsalaisesta aina selviän, olkootpa he kuinka pöyhkeitä ja ylväitä tahansa."

"Varokaa, ettette lupaa enempää kuin voitte täyttää!" puuskahti Kustaa Brahe.

"Toivoisin, että minut käsitetään sanalleen."

Kustaa herttua ilmoitti tästä Anna Banérille. Hän pyysi neitsyeltä lupaa vaatia hävyttömän puolalaisen kaksintaisteluun.

"Ei", vastasi Anna varmasti. "Tahdon itse rangaista häntä."

"Millä tavoin?"

"Antaa sen jäädä salaisuudekseni!"

Annalla oli sen jälkeen pitkä keskustelu isänsä kanssa, hän puhui puolalaisen sietämättömästä julkeudesta ja että Kustaa herttua halusi manata hänet kaksintaisteluun.

"Jollei se olisi moiselle hylkiölle liian suuri kunnia, rankaisisin itse häntä", vastasi kreivi.

"Sinä, rakas isä! Ei, ei, tyttäresi voi itsekin kostaa puolestaan."

"Millä tavoin?"

"Näinä päivinä pidetään täällä turnajaiset, ja sinä olet itse opettanut minulle miten vihollinen syöstään satulasta; ei suinkaan sinustakaan Potsmutschi istu siinä niin lujassa."

"Ei, kautta taivaan!" vastasi Kustaa herra hymyillen. "Ja totta on, ettei häntä voisi pahemmin nolata. Mutta pelkään, ettei äitisi tule kuunaan suostumaan."

"Rakas isä, hän ei saa tietää mitään ennenkuin olen voittanut."

"Oletko varma, että turnajaisista tulee mitään?"

"Aivan varma; Potsmutschi kertoi minulle kuulleensa siitä kuninkaalta itseltään; hän aikoo olla mukana ja pyysi, että saisi kantaa minun värejäni."

"Häpeämätön!"

"Minä vastasin, että ne on jo saanut toinen."

"Milloin turnajaiset ovat?"

"Ensi viikolla."

"Hyvä, siihen mennessä harjoittelemme." Niin he tekivätkin.

Sigismund oli ihastunut turnajaisten hommaamiseen. Mitään säästämättä koetettiin ne saada niin loistaviksi kuin mahdollista. Ne oli pidettävä kaupungissa markkinatorilla, jonka siihen täytyi olla tyhjennetty. Rata aidattiin, laitettiin lavat hoville, palkintotuomareille ja lukuisille muille katsojille.

Vihdoin oli päivä käsissä, kirkas, keväisen päiväpaisteinen päivä. Molemmat hovit tulivat suurella loistolla ja upeudella, sen jälkeen leskikuningattaret ja korkeat vieraat, naiset vaunuin, herrat ratsain, kaikilla lukuisat ja loistavat seurueet. Jalokivet säkenöivät, kulta välkkyi, silkki kahisi, liehuivat sulkatöyhdöt ja korukirjailut kimmelsivät. Silkkisametti solui kaikissa väreissä vartaloilla, milloin hienoilla ja solakoilla, milloin jyrkeän tanakoilla, ja saattoi tuskin arvioida sitä kallisarvoisten turkisten paljoutta, joka oli katseltavana.

Mutta kauniimpi, loistavampi kaikkea muuta oli talvipäivän kevätkirkas aurinko, joka siroitteli säderunsauttaan lukemattomille välkkyville kypäreille, haarniskoille ja keihäille ja ilosta loistaviin ihmissilmiin.

Yleisen tavan mukaan astuivat esiin airuet ilmoittaen missä järjestyksessä taistelijat esiintyivät, ja torventoitotuksin julistettiin aseleikit alkaneiksi.

Ruotsalaiset ritarit taistelivat vastatusten, kukin kantaen sydämensä naisen värejä, kaikki osoittaen suurta taitavuutta ja saavuttaen yleistä hyväksymistä. Kuningatar jakoi itse palkinnot ja koristi monen ritarin pään tuorestuoksuisin laakerein, kun voittajat polvistuivat hänen eteensä ja laskivat miekkansa maahan.

Oli herättänyt hieman kummastusta ja paljon naurua se, ettei kukaan puolalaisista herroista ottanut osaa turnajaisiin. Ruotsalaiset kuiskailivat naureskellen keskenään, puolalaisten arkuus ja heikkous miekkailutaiteessa oli yleisesti tunnettu.

Leikki läheni loppuaan, eikä luultu enää kenenkään ilmoittautuvan kilpailuun, kun muuan puolalainen ratsasti radalle kallisarvoisissa varustuksissaan ja alaslasketuin kypärinsilmikoin ja kauniilla latinankielellä vaati taisteluun sen ritarin, joki kantoi olallaan vaaleanpunaista nauharuusuketta.

Heti avasivat ulkopuolella odottelevat kujan, ja radalle, lasketti ilmeisesti sangen nuori ratsastaja.

Hän kumarsi kohteliaasti, kääntyi sen jälkeen vastustajaansa ja sanoi nauharuusukkeeseen viitaten:

"Ottakaa se, jos voitte!"

"Suuri Jumala!" kuiskasi Kristina rouva tyttärelleen. "Se on Anna!"

"Mahdotonta, rakas äiti!"

"Sanon sinulle, että hän se on."

Puolalainen tuijotti ratsastajaan. "Poikanen vain!" sanoi hän. "Syyttäköön itseään!" Näin jupisten ratsasti hän radan äärimäiseen päähän.

Nuori ruotsalainen hoiti ihmeteltävän helposti hevostaan ja teetti sillä muutamia kauniita pyörähdyksiä.

Puolalainen istui jäykkänä satulassaan, ruotsalainen keveästi ja vapaasti.

Merkin saatuaan syöksähtivät he toisiaan vastaan. Peitsenisku vain, ja puolalainen lennähti pallona satulasta radalle.

Nuori ruotsalainen, joka oli aivan vahingoittumaton, hyppäsi heti alas ratsailta ja riensi nostamaan kaatuneen vastustajansa kypärin.

Kyllähän Potsmutschi tunnettiin.

Sen jälkeen kohotti ruotsalainen oman kypärinsä, ja aalloten valahtivat hänen tuuheat, vaaleat kutrinsa alas ritarin puvulle.

"Neitsyt Anna Banér!" kajahti innostunut huudahdus.

Silloin otti hän pienen hajuvesipullon ja antoi sen kaatuneelle. "Kas tässä, otin sen mukaani teitä varten!" Näin sanoen hän riensi kuningattaren luo ja polvistui. Kuningatar nosti hänet pystyyn ja syleili häntä.

Suosiohuudot eivät tahtoneet ottaa loppuakseen, ja nolattuna ja nöyryytettynä hiipi Potsmutschi tiehensä.

Kustaa Brahen katse etsi melkein vaistomaisesti prinsessaa; hän näki sanomatonta halveksumista siinä katseessa, jonka tämä loi puolalaiseen, ja epäluulot hälvenivät kuin savu tuuleen, ja hän päätti heti Tukholmaan palattua puhua ratkaisevan sanan hänen kanssaan.

Vihdoinkin juhlat lähenivät loppuaan. Herttua sanoi kylmät jäähyväiset ja palasi Nyköpingiin. Kaksi päivää sen jälkeen palasi kuningas Tukholmaan, ja pian oli Upsala päässyt rauhaan vieraistaan.

9.

KATOLINEN HALLITUS.

Neuvosto oli pelännyt herttuaa, ja lujalla tahdollaan oli Kaarle saanut hyväksytyksi Upsalan päätökset.

Sigismund ei ollut ryhtynyt mihinkään uskottujensa, Malaspinan, sihteeri I. Bultin ja Tarnovskin kanssa. Nämä neuvoivat taipumaan olosuhteiden pakosta, aina siinä takatarkoituksessa, että mitä annettiin toisella kädellä, se saatettiin toisella ottaa takaisin. Kunhan vain olisi päästy herttuasta, kylläpähän sitten aina neuvoston kanssa selvittäisiin!

Neuvoston joukossa oli kuninkaalla vain yksi ainoa ystävä, Klaus Fleming. Hän oli mainio sotapäällikkö, ovela ja tarkka suunnittelemaan, mutta samalla kursailematon ja karkea koko olemukseltaan. Kun hän oli lisäksi luihu luonnoltaan, miellytti häntä seista kuninkaan ja hänen katolisen joukkionsa suojelusmuurina. Heidän ei auttanut muuta kuin turvautua kaikessa häneen, joka tunsi ruotsalaiset olosuhteet.

Kuningas, Malaspina, Tarnovski, kaikki kääntyivät hänen puoleensa, ja hän osasi tehdä itsensä välttämättömäksi kaikille. Malaspina neuvotteli hänen kanssaan, ja Klaus herra, joka oli herttuan verivihollinen, sanoi, että kunhan vain siitä "pirusta" vapauduttiin, saatiin tehdä mitä tahdottiin. Hän meni takuuseen, etteivät neuvosherrat sitten uskaltaneet hiiskahtaakaan.

Ja tästä rauhoittuneena päätti pappisvaltias antaa roomalaisen kirkon siunauksen virrata tulvanaan kerettiläisten maahan. Sigismund antoi heti suostumuksensa, hän oli pakoitettuna tehnyt sitoumuksensa eikä ottanut sen rikkomista niin tunnolleen.

Lofön kirkko vihittiin heti katoliseen jumalanpalvelukseen; Tukholmassa ostettiin tähän tarkoitukseen suuri talo, Vadstenan luostariin vihittiin uusi abbedissa ja kaikki poistetut katoliset menot otettiin jälleen käytäntöön. Tukholman linnankirkko jätettiin katolisten pappien huostaan, ja muissa pääkaupungin kirkoissa häirittiin monin tavoin luterilaista jumalanpalvelusta. Siitä valitettiin kuninkaallekin, mutta hän antoi ainoastaan kierteleviä tai äreitä vastauksia.

Pääsiäisen lähetessä tahdottiin yleisölle tarjota jotakin uutta. Haalittiin sieltä täältä kokoon kaksitoista ryysyistä kerjäläistä, jotka olivat edustavinaan kahtatoista opetuslasta. Ja linnankirkossa kuningas sitten pesi ja kuivaili heidän jalkojaan. Tämän vanhan tavan oli osoitettava kansalle, kuinka nöyrä ja kristillismielinen heidän kuninkaansa oli. Kerjäläiset olivat tyytyväiset runsaaseen ateriaan, jonka saivat palkakseen, mutta yleisössä ilveily herätti naurua.

Mutta Malaspina tahtoi tehdä valloituksiaan rynnäköllä, ja sentähden annettiin isku toisensa jälkeen. Pitkänäperjantaina haudattiin vanhan tavan mukaan puukuva, joka edusti Kristuksen persoonaa. Papit toimittivat nämä pyhät maahanpaniaiset suurella juhlallisuudella, lauluin ja suitsutuksin, ja suunnattomat kansanjoukot virtailivat katselemaan.

Nyt alkoivat jo pormestarit ja raatimiehet heristellä korviaan. Tämä meni melkein liian pitkälle.

Mutta ei mitta ollut täysi vieläkään.

Pääsiäisaamuna neljän aikaan, kun monet vielä makasivat suloisinta untaan, ammuttiin linnanpihassa useita tykinlaukauksia, ja sinne asetetut heitukat ammuskelivat hyvän aikaa käsipyssyillään.

Kaupungissa syntyi oikea pakokauhu, puolialastomat ihmiset harppailivat pitkin katuja. "Ryssät ovat kimpussamme! Ryssät ovat kimpussamme!" huudettiin ja paruttiin kaikkialla. Äidit tulivat lapset käsivarsillaan ja kaatuivat kadulle tainnoksiin.

Toiset luulivat valkean olevan valloillaan ja riensivät pelastamaan.

Mutta kun asian oikeasta laidasta päästiin perille, silloin muuttui pelästys syväksi suuttumukseksi. Yksin tyynimmätkin murisivat tyytymättöminä. Tällaista elämää ei saattanut sietää.

Puolipäivä-jumalan palveluksessa kiitti Schepperus Jumalaa siitä, että paavilliset eksytykset nyttemmin olivat niin tunnetut, että niille nauroivat lapsetkin. Edelleen kiitti hän siitä, että kristitty saattoi sanasta saada parempaa lohdutusta kuin paavilaisten turhamaisista näytelmistä ja kuolleista kuvista. Hän surkutteli kuningasta ja kuningatarta, jotka olivat eksytetyt, samoin niitä kahtatoista kerjäläistä, jotka olivat antautuneet jumalattomaan jalkojen pesuun ja siten luopuneet evankelisesta uskostaan.

Schepperuksen hyökkäykseen vastasi katolinen pappi Justus toisena pääsiäispäivänä Linnankirkossa selittäen, ettei koko Svean valtakunnassa ollut kuuteenkymmeneen vuoteen ollut ainoatakaan oikeaa pappia; viimeinen arkkipiispanvaali oli ainoastaan merkityksetön seremonia j.n.e.

Neljäntenä pääsiäispäivänä vastasi Schepperus Suurkirkossa ja vertasi silloin katolista seurakuntaa Belialiin ja sen kirkkoa Babelin porttoon.

Nyt paloi sota ilmiliekein, saarnastuoleista purkivat protestantit ja katoliset toisilleen kaiken sapen, mikä kiehui heidän sisällään; eivät he enää saarnanneet rauhan ja sovinnon sanomaa, vaan leppymättömän vihan ja koston oppia.

Sigismund kirjoitti heti arkkipiispalle; hänelle kuului tämän vallattomuuden hillitseminen.

Angermannus selitti Tukholman papeille, kuinka epäkristillisesti he olivat käyttäytyneet, ja nämä lupasivat vastedes olla puuttumatta persoonallisuuksiin. Ja niin palasi toistaiseksi ainakin näennäinen tyyneys.

* * * * *

Vierasten joukossa Upsalassa oli ollut myös Brandenburgin rajakreivi. Hän oli jo saapumisestaan saakka omistanut Anna prinsessalle palvontansa, mutta kukaan ei ollut kiinnittänyt siihen huomiotaan.

Tukholmaan saavuttua pyysi hän kuninkaalta prinsessan kättä, ja kuningas lupasi puhua hänen puolestaan.

Mutta ennenkuin tämä oli vielä tapahtunut, lähetti joku tuntematon henkilö prinsessalle kirjeen ilmoittaen, että Kustaa Brahe piti rikollista yhteyttä erään porvarillissyntyisen naisen kanssa; mutta ei siinä kyllin, eräs nainut jalosukuinen rouva oli lisäksi hänen salainen rakastajattarensa. Viimeisen ilmiannon todistukseksi seurasi muutamia kirjeitä Kustaa herran omasta kädestä. Anna tunsi käsialan, mutta näin suurta petollisuutta ei hän ollut odottanut. Hänen sydämensä kutistui kokoon, eikä hän tiennyt, voiko enää elääkään niin suuresti petyttyään.

Muutaman päivän kuluttua esitti Sigismund rajakreivin kosinnan ja puhui, miten tämä oli mieltynyt ja ihastunut prinsessaan.

Anna hämmästyi, mutta vastasi heti: "Rajakreivi on itse tuonut tänne tiedon suuresta perinnöstä, jonka vihdoin olemme saaneet isoäidiltämme Bona Svorznalta."

"Siitä saamme kiittää hänen pyhyytensä mahtavaa vaikutusta", lisäsi Sigismund vilkkaasti.

"Aivan niin, mutta etkö luule, että rajakreivi juuri sentähden…?"

"Oh, se on arvoton ajatus."

"Jollei se ole hänen, on se paavin lähettilään."

"Et tiedä kuinka väärin teet hänelle. Mutta mitä minun on vastattava rajakreiville?"

"Sellainen liitto on mahdoton välillämme."

"Miksi niin?"

"Unhotat meidän eri uskontomme."

"Rakas sisareni", sanoi Sigismund tarttuen hänen käteensä, "olemme toivoneet, että rukouksistamme heltyisit ja kääntyisit ainoaan autuaaksitekevään kirkkoon."

"Sentähden kai jo Puolassa eroititte evankelisen pappinikin."

"Täytyihän minun veljenäsi ajatella iäistä autuuttasi."

"Tahdon tulla autuaaksi omalla uskollani."

"Mutta rajakreivi…"

"Odotas! Taannoin puhuit suuresta vajauksesta valtiorahastossa."

"Sitä ajattelen alinomaa; olen lainannut siitä enkä näe mitään mahdollisuutta maksamiseen."

"Voit tehdä sen, jos luovutan sinulle osani neapelilaisista alusmaistani!"

"Tahdotko tehdä sen?"

"Teen sen sillä ehdolla, että Puolaan palattuani saan takaisin evankelisen pappini."

"Mutta rajakreivi, mitä hän on sanova?"

"Luultavasti jättää hän kosintansa sikseen, jollei, ei häntä koske se, mikä on tapahtunut ennen kihlausta."

"Otatko siis hänet?"

"Meidän täytyy ensin oppia toisemme tuntemaan, sittenpähän nähdään."

Kaikesta huolimatta rajakreivi uudisti suullisesti kosintansa ja samalla vakuutti prinsessalle täydellisen uskonnonharjoituksen vapauden. Kaikissa lausunnoissaan ja koko esiintymisessään osoittautui hän sivistyneeksi, valistuneeksi mieheksi. Anna tunsi häntä kohtaan kunnioitusta, melkeinpä ihailuakin. Sellaisen miehen kosintaan ei saattanut vastata suorastaan hylkäävästi, ja niin ehdotti hän vuoden ajatusaikaa, jonka jälkeen he tekisivät päätöksensä. Rajakreivi vastasi, että vaikkei hän katsonut tarvitsevansa mitään ajatusaikaa, tahtoi hän kuitenkin taipua prinsessan tahtoon, ja sen jälkeen he erosivat toisistaan.

Samana päivänä kuiskailtiin hovissa miehestä mieheen, että prinsessa oli kihloissa, että hän oli luvannut kääntyä katoliseen uskoon, ja että rajakreivi oli matkustanut kotiin valmistamaan morsiamensa arvokasta vastaanottoa.

Seuraavana aamuna varhain tuotiin prinsessalle kirje, ja tuoja odotti vastausta. Kirje oli Kustaa Brahelta, joka pyysi yksityistä keskustelua niin pian kuin mahdollista.

"Tiesin sen", tuumi Anna pamppailevin sydämin. "Nyt hänen täytyy tulla!"

Hän määräsi kohtauksen kymmenen ajaksi omissa huoneissaan. Kustaa herra tuli, mutta ei tyynenä ja kylmänä kuten hän oli odottanut, vaan kiihtyneenä, leimuavin katsein. Sellaisena ei hän ollut nähnyt häntä koskaan. Tarjoamatta kättään viittasi hän häntä istumaan lähelleen.

"Pyydän teidän korkeudeltanne luvan seista", sanoi hän. "Ja pyydän anteeksi, jollen voi esiintyä niin tyynesti kuin pitäisi."

"Miksi olette tullut tänne?" kysyi Anna kummissaan. "Kenties lykkäämme johonkin toiseen päivään…?"

"Ei, nyt tai ei koskaan! Olen jo liian kauan kärsinyt sieluntuskia, jotka ovat olleet minut surmaamaisillaan."

"Ja tahdotteko minulta niille parannusta?"

"Sitä en ole odottanut enkä toivonut. Pyydän vain tietää, miksi olette ryöstänyt elämäni kaiken ilon ja onnen; miksi olette riistänyt uskoni häneen, jota rakastin enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja joka oli vannonut pysyvänsä minulle uskollisena. Te ette tiedä kuinka se halveksuminen, jolla hänestä puhutaan, on vienyt kaiken elämäniloni! Minkä arvoinen on rakkaus, joka ei perustu kunnioitukseen, sanoi hän jo lapsena; miksi on neitsyt pettänyt ne pyhät lupaukset, jotka silloin antoi?"

Anna oli käynyt kalmankalpeaksi, mutta hän sanoi tyynellä ja lujalla äänellä: "Muistatteko ensimäisen lupauksen, jonka annoimme toisillemme?"

"Lupasimme rajattomasti luottaa toisiimme."

Anna katsoi vakavasti häneen, nyt oli Kustaan vuoro luoda silmänsä maahan.

"Tiedän kyllä", sanoi Anna, "että panettelu on tahrannut nimeäni, mutta minä nauroin sille, koska se oli ansaitsematonta… Ei pälkähtänyt päähänikään, että luulisitte minun rakastuvan johonkin Potsmutschiin!"

"Anna!" huudahti nuori mies.

Anna teki torjuvan liikkeen. "Olen pysynyt lujana uskossani, sen tähden on tahdottu alentaa naisellista arvoani; mutta en ole antanut myöten, kärsimyksistäni en ole sanonut sanaakaan. Ymmärsin kyllä, että panettelulla tarkoitettiin myös eroittaa meidät, mutta niin luja oli uskoni teihin, että sanoin itsekseni: vaikka kaikki muut ajattelisivat pahaa minusta, Kustaa Brahe ei sitä tee!"

"Oi, Jumalani!" huudahti Kustaa peittäen kasvonsa käsiinsä.

"Kun tulimme tänne, etsi katseeni häntä, ja kun läksin laivalta hänen käsivarressaan, silloin tunsin päässeeni rauhansatamaan lapsuuteni lemmityn luo. Olen sitten nähnyt sinun epäluulojesi heräävän, ja ihmettelen kuinka saatat uskoa minun rakastavan moista narria, vahanukkea. Mutta sinä olit sokaistu, et uskonut enää naisen kunniaan."

Kustaa lankesi hänen jalkoihinsa. "Voitko antaa anteeksi?"

"Nouse, Kustaa Brahe, olen tehnyt selvän puolestani, nyt on sinun vuorosi!"

"En voi, en saata tällä hetkellä."

Anna kääntyi hänestä pois ja meni pöydän luo.

Hän seurasi jälestä. "Miehen elämässä on suhteita, joita ei aina voi ilmaista."

"Tunnetko nämä kirjeet?"

"Kyllä… Varmaankin ovat ne varastetut!"

"Ja nämä ilmiannot, ovatko ne tosia?" kysyi Anna luonnottoman tyynesti.

"Kuka, kuka on voinut…"

"Luultavasti sama käsi, joka on koettanut mustata minua sinun silmissäsi. Hyvästi, Kustaa, kiitos kaikesta menneestä, unhota minut ja tule onnelliseksi…"

Kyynelet tukehuttivat hänen äänensä, Kustaa makasi hänen jaloissaan ja piteli hänen kättään omassaan. "Et tiedä, kuinka suuresti sinua rakastan, anteeksi, Anna, anteeksi!"

"Naissydän on sangen heikko", sanoi Anna. "Tunnen tällä hetkellä, että voisin antaa anteeksi. Mutta en voi koskaan unhottaa, ja sentähden on parasta, että eroamme. Nouse, Kustaa Brahe, ja ole mies!"

"Onko tämä viimeinen sanasi?"

"Eikö se ole parasta meille molemmille?"

"Sinä aiot mennä rajakreivin kanssa naimisiin?"

"Maailma saa uskoa niin, sinulle sanon: en mene koskaan naimisiin."

"Anna, suo minun ainakin koettaa saada takaisin sinun kunnioituksesi ja — rakkautesi!"

Anna hymyili kyyneltensä lomitse. "Mene nyt, muuten saavat ihmiset uutta juoruttavaa." Hän ojensi kätensä. "Tästedes kohtaamme toisemme ystävinä."

"Minun pitäisi tuntea itseni onnettomaksi", sanoi Kustaa. "Mutta sinä olet antanut takaisin uskoni sinuun, ja minä tunnen voimaa aloittaa uutta elämää."

Hän poistui, ja Anna itki, itki kuin sydän olisi pakahtumaisillaan. "Kuinka ihmeellinen onkaan elämä; ensi nuoruudessa tulvii elämä yli äyräittensä, mutta kun se on mennyt, lakastuvat ruusut, ja ainoastaan okaat jäävät jälelle… Ei, ei", huudahti hän, "en tahdo menettää rohkeuttani, minun täytyy olla vahva ja täyttää velvollisuuteni viimeiseen saakka".

Kuningatar synnytti lapsen, joka valitettavasti oli vain tyttö. Mutta sitä kastamaan kutsuttiin Roomasta erityinen lähettiläs Opolinski, joka samalla paavin puolesta vapautti kuninkaan kerettiläisille tekemistään valoista. Lähettiläs Opolinski sanoi, että kadotetut ruotsalaiset oli pelastettava keinoilla millä tahansa, ja kuningas lupasi niin lähettiläälle kuin itselleenkin tehdä kaiken voitavansa perinpohjin hävittääkseen evankelisen opin.

Vala ei siis enää sitonut, nyt oli käytävä taisteluun elämästä ja kuolemasta. Ja kohta Upsalasta palattuaan oli kuningas lähettänyt erään uskottunsa, Hannu Weyerin, Puolaan noutamaan enemmän sotaväkeä. Asia oli pidetty salassa, mutta kun myöhemmin Otto Yxkull lähetettiin samalle asialle, herätti se epäluuloja. Kyseltiin, urkittiin, eikä pian ollut mikään salaisuus, että Danzigissa varustettiin laivoja ja sotaväkeä, jonka oli tultava auttamaan Sigismundia kapinallisten alamaistensa kurittamisessa.

Pian tiesivät kaikki, että kuningas oli lisännyt vartioväkeään ainakin sataan heitukkaan. Niiden ylimielisyys kasvoi kasvamistaan. Tappelut ja verenvuodatukset kuuluivat säännölliseen päiväjärjestykseen. Evankeliset papit eivät olleet enää varmat hengestään ja jäsenistään, varsinkaan Schepperus ei uskaltanut lähteä kotoaan. Monet papeista pakenivat suuriruhtinaskuntaan, jossa tiesivät olevansa turvassa.

On itsestään selvää, että nämä olosuhteet herättivät mitä suurinta levottomuutta pääkaupungissa. Neuvosto lähetti kuninkaalle kirjelmän, jossa pyysi häntä, ettei hän millään muotoa kutsuisi maahan vierasta sotaväkeä, valtakunnan vahingoksi ja häpeäksi. Ruotsilla oli riittävän suuri laivasto viemään kuninkaan takaisin Puolaan. Samoin teki neuvosto huomautuksia niistä uskonnollisista toimenpiteistä, joihin oli ryhdytty vastoin Upsalan päätöksiä.

Herttuakin katsoi hyväksi selittää korkealle veljenpojalleen, miten uskaliasta oli toimia vastoin vannottuja lakeja ja sitoumuksia.

Mutta kaikki turhaan!

Tähän asti oli neuvosto tahtonut välttää yhteistoimintaa herttuan kanssa, olipa heidän välillään ollut kiihkeitä riitojakin. Mutta kun levisi huhu, että puolalainen laivasto oli tulossa, silloin saivat kaikki arvelut väistyä. Neuvosto kirjoitti herttualle ja kysyi mitä hänen mielestään oli tehtävä.

Mihinkään yksimieliseen päätökseen ei kuitenkaan päästy, ja kesäkuun alussa saapuivat puolalaiset laivat. Sotaväki nousi maihin Eläintarhaan, johon leiriytyi.

Puolalaiset olivat puetut koreaan ja kalliiseen asuun. Mutta koko sotavoima nousi ainoastaan kolmeentuhanteen mieheen, eikä niin pieni sotavoima pystynyt muuhun kuin herättämään ruotsalaisten suuttumusta ja harmia. Jopa naureskeltiinkin hänen epäviisaille ja pettäville laskelmilleen.

Herttuan neuvosta ryhtyi neuvosto siihen viisaaseen toimenpiteeseen, että kutsuttiin muutamia satoja taalalaispoikia turvaamaan Tukholmaa. Kaupungin asujamet puolestaan irroittivat katukiviä ja veivät taloihinsa, voidakseen tarpeen vaatiessa puolustautua. Tappeluja oli joka päivä, ja murhiakin tapahtui usein, mutta kansan vapaus oli täydesti taattu.

Hovissa oltiin kuin ukkosen lyömät. Nyt ei ollut mitään muuta pelastusta kuin pako. Malaspina neuvoi siihen, kuningatar ikävöi pikku tyttärensä luo, ja Sigismund tunsi itsensä kykenemättömäksi saattamaan tahtonsa voimaan.

Katukahakat eivät rajoittuneet heitukkain ja alemman kansan keskuuteen, niitä tapahtui etevimpäin porvarienkin ja aatelismiesten kesken. Eikä kansaa pystytty kurittamaan, sillä vähääkin puolalaista sotaväkeä alkoi nälkä panna niin koville, että se rupesi napisemaan.

Vihdoin päätti Sigismund lähteä niin pian kuin mahdollista. Mutta silloin nousi kysymys, kuinka hallitusta oli hoidettava hänen poissaollessaan.

Tiedettiin aivan hyvin, että herttua tahtoi valtionhoitajana hallita valtakuntaa kuninkaan sijassa ja neuvoston myötävaikutuksella. Mutta neuvosto tahtoi hallita itse, ja kun ei käynyt laatuun aivan sulkea pois herttuaakaan, ehdotettiin, että hän ensimäisenä miehenä kuuluisi neuvostoon, mutta ei siltä saisi enemmän sananvaltaa kuin muutkaan. Eerik Sparre oli laatinut ehdotuksen neuvoston mielen mukaiseksi hallitusmuodoksi. Sigismund hyväksyi sen ja pyysi Kaarlenkin hyväksymistä. Mutta Kaarle kieltäytyi, hän ei tahtonut ketään alempiarvoisia rinnalleen.

Syntyi pitkät neuvottelut ja kinastelut. Lopulta kuningas neuvonantajilleen teki sen valtioviisaan päätöksen, että samainen Kaarle herttuan hylkäämä ehdotus oli sittenkin pantava voimaan.

Mutta ettei neuvostokaan saisi liian suurta valtaa, asetettiin jokaiseen neuvoskuntaan erityiset päämiehet, joiden oli välittömästi käännyttävä kuninkaan puoleen, sivuuttaen hallituksen ja neuvoston. Näiden virkamiesten etunenään asetettiin Klaus Fleming; hän oli samalla kertaa Suomen maaherra, valtamarsalkka ja yliamiraali. Muiksi maakuntien päämiehiksi asetettiin hänen ystäviään ja sukulaisiaan, Länsi-Göötanmaalle Eerik Stenbock, Itä-Göötanmaalle Arvid ja Smålantiin Kaarle. Eerik Sparrea ei uskallettu syrjäyttää, ja kun hän sitä paitsi oli Flemingin sisarenpoika, määrättiin hänet Vestmanlannin ja Taalainmaan päämieheksi.

Eerik Brahe, katolikko, pantiin vastoin Upsalan päätöstä Tukholman linnanherraksi ja Uplannin ja Norrlannin päämieheksi. Näön vuoksi määrättiin Kustaa Brahe hänen vakinaiseksi apulaisekseen.

Nyt katsottiin kaiken olevan hyvässä järjestyksessä ja saatettiin ajatella lähtöä kotimatkalle. Lähtöpäiväksi määrättiin heinäkuun 14 päivä.

Suuri oli Sigismundin hämmästys, kun Anna prinsessa pyysi saada Stegeborgin linnan haltuunsa; hän oli päättänyt, ettei lähdekään matkalle.

Sigismund koetti turhaan järkyttää hänen päätöstään. "On mahdollista, että myöhemmin palaan Puolaan", sanoi hän. "Nyt tahdon jäädä Ruotsiin."

Vihdoin oli päivä käsissä. Laivasto oli ankkuroituna Tukholman silloisessa laiturissa, ja sotamiehet päällikköineen olivat jo nousseet laivoihin. Töllistelevä väkijoukko katseli suureksi huvikseen, kuinka munkit ja papit joukoittain tallustivat laivoihin. Pilkkasanoja ja uhkauksia sateli heidän jälkeensä.

Kun vihdoin saapui kuningas ja kuningatar, koko hovin ja neuvosherrojen seuraamana, hiljeni väkijoukko, niin että kuului ainoastaan sieltä täältä muutamia huomautuksia. Mutta kun purjeet alkoivat pullistua ja kunnialaukaukset paukkuivat, silloin hurrattiin kaikin voimin, hurrattiin ilosta, kun vihdoinkin oli päästy koko joukkueesta.

Laivat lähtivät hiljaa liikkeelle. Pitkälle eivät ne kuitenkaan olleet ehtineet merelle, kun nousi myrsky, joka pakotti laivaston etsimään suojaa maankatveesta. Yli puolen kuukautta vitkasteltuaan pääsivät he vihdoin jatkamaan matkaa omille mailleen.

10.

LUOSTARISSA.

Niin, muuan puolalainen naishenkilö, joka oli tullut kuningatar Annan mukana Ruotsiin, oli Malaspinan tahdosta nimitetty abbedissaksi Vadstenaan.

Tavattoman helposti oli hän oppinut ruotsinkielen, ja siitä, joka oli nähnyt Richissa Evandin salamoivat silmät, hänen kuninkaallisen ryhtinsä ja toisin vuoroin hänen kissamaisen notkeutensa, näytti selvältä, että hän oli luotu kutsumukseensa.

Miellyttävällä esiintymisellään oli hän ihmeen pian onnistunut kokoamaan ympärilleen koko joukon nuoria tyttöjä ylhäisistä ruotsalaisista perheistä. Väitettiin tosin, että oli tarkoitus kasvattaa heitä elämää varten. Mutta Richissa sanoi tahtovansa tehdä sen myös iäisyyttä varten, ja sitä ei kukaan voinut panna pahakseen, kun hän ei koskaan ilmaissut salaista aikomustaan tehdä heistä nunnia.

Hän oli syntyisin ylhäisestä, mutta köyhästä suvusta ja oli jo aikaisin joutunut nunnaksi. Ja Malaspinan puoltosanan sai hän yhtä paljon uskonnollisen innostuksensa kuin tavattoman kauneutensakin tähden.

Kuinka ihmeteltävästi hän osasikaan innostaa nuorta parvea, joka oli houkuteltu Vadstenan luostariin; se ei ollut mitään tyyntä intoa, heidän hartaudenharjoituksissaan oli hehkua ja intohimoa, eikä ollut mitään tavatonta, että messun loputtua milloin mikin makasi taintuneena kirkon lattialla.

Mutta messun toimittikin pater Edil, kaunis, ihailtava pater Edil!

Sorja vartalo, kiharainen tukka, kauniit, tummat silmät, mutta ennen kaikkea kirkas, sointuisa ääni lumosi ja hurmasi kaikki, jotka sen kuulivat; ei nähty konsanaan ainoankaan kasvateista jäävän pois messusta tai lyövän laimin rippiään.

Hyvin luultavaa on, että he keksivät milloin mitäkin pikku syntiä, saadakseen soimata itseään jostakin, joka antoi aihetta synninpäästöön. Ja sen annettuaan oli hänellä aina jotakin sanottavaa kullekin erikseen, joko sananlasku tai jotakin muuta, joka sai nuoren sydämen ihastuksesta sykkimään, kenties enimmän sentähden, että se oli jotakin erityisesti heidän kesken, ja herkissä immenhaaveissa kehkeysi siitä kaikkia mahdollisia ilmalinnoja.

Malaspina tiesi mitä teki asettaessaan pater Edilin prioriksi Vadstenan luostariin; hän laski edeltäpäin, että Richissa rakastuisi häneen ja mustasukkaisuus ajaisi hänet argussilmin vartioimaan kasvattejaan.

Mutta oli vielä toinenkin syy Malaspinan menettelyyn. Pater Edilin oli hänelle lähettänyt suoraan itse suurinkvisiittori, joka oli sanonut toivovansa suuria nuoresta miehestä, mutta hänet oli ensin kasvatettava ja ennen kaikkea kesytettävä.

Siinä oli syy, miksi hän sai tulla mukana Ruotsiin, ja miksi hänet pantiin prioriksi — nunnaluostariin.

Malaspina oli sanonut hänelle: "Koetusaikasi on lopussa vuoden kuluttua siitä, kun ensimäinen nunna vihitään, ja sinut kutsutaan toisiin tärkeämpiin tehtäviin."

Pater Edil oli rajattoman vallanhimoinen, eikä häntä lainkaan miellyttänyt sulkeutuminen moniksi vuosiksi luostarimuurien sisälle. Kuta pikemmin nunnanvihkiminen tapahtui, silloin tiesi hän myös vapautuksen hetken, ja nuorelle paterille selvisi heti mitä hänen oli tehtävä.

Kuinka sulavina ja suloisina sanat virtailivat hänen huuliltaan… hän näki pian, että kaikki sydämet oli paljon suuremmassa määrin voittanut opettaja kuin hänen oppinsa. Mutta mitäs siitä, kunhan hän vain saavutti maalinsa.

Rukoushetket ja ripit vaihtelivat, pater Edil ehti saada uskomattomia aikaan, ja tuskin kuuden kuukauden kasvatuksen jälkeen halusi koko nuori parvi vihkiytyä nunniksi.

Valppaudella ja, miksemme sitä sanoisi, mustasukkaisella mielenkiinnolla oli Richissa seurannut jatkuvaa työtä, joka aivan näkyvästi vei siihen maaliin, johon jokaisen uskollisen katolilaisen oli pyrittävä, mutta siitä huolimatta täytyi hänen öin ja päivin kysyä itsekseen:

"Ketä heistä hän rakastaa?"

Mutta kuinka hän vaanikaan, täytyi hänen myöntää, että hän kohteli heitä kaikkia samalla tavoin. Hän oli antanut jokaiselle noviisille käskyn tulla pitkien salarippien jälkeen hänen luoksensa vakavaan keskusteluun. Mutta kuinka taitavasti hän kysymyksensä asettelikaan, sai hän vain kuulla "jumalaisen paterin" yleistä epäjumaloimista, ja tämän innostuksen takaa kuvastui jokaisen mielestä tietoista tai tiedotonta toiveiden pettymystä. Kenessäkään ei näkynyt jälkiäkään voitonilosta, ja kuitenkin olisivat kaikki olleet valmiit menemään kuolemaan pater Edilin tähden.

Kaikkein merkillisimmältä näytti hänestä se, että tämä innostus nousi yhä nousemistaan. Nuori parvi näytti odottavan, että pater vaatisi uhrin heidän joukostaan, ja he paloivat halusta noudattaa kutsua.

Hänet, Richissa, pidettiin kaiken tämän ulkopuolella; vähitellen oli johto jäänyt yksin paterin haltuun, ainoastaan tavallisia tervehdyssanoja oli abbedissan ja paterin kesken vaihdettu kokonaiseen puoleen vuoteen.

Poikkeuksena oli ainoastaan ensi kerta, jolloin he kohtasivat toisensa. Se tapahtui seuraavana päivänä Richissan luostariin tulon jälkeen. Hän oli mennyt kirkkoon; oli ihana suvipäivä, ja päivänpaiste lankesi säteilevänä Mariankuvaan, jolla oli lapsi sylissä.

Silloin oli hän nuorekkaalla ylimielisyydellä heittänyt hunnun kasvoiltaan ja huudahtanut: "Tahdon palvella sinua peittämättömin kasvoin, sinä pyhä!"

Ja hän oli langennut maahan Mariankuvan eteen; nyt sai rukous siivet, ja hän tunsi ennen tuntemattoman ilon täyttävän sielunsa.

Hän nousi ja saattoi vain vaivoin tukehuttaa huudahduksen. Siinä seisoi pater Edil ja näytti yhtä hämmästyneeltä hänen näkemisestään kuin hänkin paterin.

Unhottaen uuden arvonsa oli hän rientänyt pois, ja sitten, niin, sitten oli kulunut kuusi kuukautta, ettei hän ollut ripittäytynyt paterille kertaakaan, ja tämä oli aivan varmaan unhottanut hänet aikoja sitten toisten tähden?

Kuinka suuresti hän sentähden hämmästyikään, kun pater Edil eräänä päivänä astui sisään, ilmoittautumatta edeltäpäin, ainoastaan kevyesti koputtaen ovelle.

Hän nousi nopeasti, mutta ei voinut sanoa sanaakaan.

"Ole tyyni, sisareni", sanoi pater. "Kaikki ovat askareissaan, voimme häiritsemättä keskustella keskenämme."

"Totta tosiaan teillä näyttää olevan täällä luostarissa enemmän sanottavaa kuin minulla", vastasi Richissa liikutettuna.

"Teidän tähtenne!"

"Minun?"

"Selitän teille sen, mutta ottakaa ensin huntu kasvoiltanne."

"Huntuni?… Mitä ajattelette?"

"Että minun täytyy katsoa sen silmiin, kenen kanssa puhun."

"Ettekö tiedä, että se on vastoin luostarisääntöjä."

"Rikoittehan ne taannoin kirkossakin."

"Olette julma, kun muistutatte siitä!"

"Olen jo sanonut, että minun täytyy katsoa sen silmiin, kenen kanssa puhun", toisti pater kärsimättömästi; "jos se minulta kielletään, niin menen kyllä ja esitän kirjallisesti asiani."

"Ei", puuskahti abbedissa kiihkeästi, "jääkää tänne, tahdon tietää millä oikeudella tunkeudutte minun valtapiiriini täällä luostarissa".

"Heti kun poistatte huntunne; ymmärrämme sen jälkeen toisiamme paljon paremmin."

Richissa epäröi kotvan ja heitti sitten huntunsa nopeasti taakse. Mutta ihaileva katse, jonka hänen silmänsä kohtasivat, sai hänen luomaan silmänsä maahan.

"Olette sangen kaunis, sisareni", sanoi pater Edil värähtävällä äänellä; "oletteko ruvennut nunnaksi onnettoman rakkauden tähden?"

"En", vastasi abbedissa, "rakkaus ei pysty sydämeeni; se oli ylhäisen, köyhän sukuni toivomus, ja noudatin sitä epäröimättä".

Hän ei nähnyt ivallista katsetta paterin silmissä, mutta hän tunsi kielaan punan poskillaan ja sydämensä tykytyksen, joka sanoi, että hänen hetkensä oli tullut.

Syntyi pitkä hiljaisuus, pater näytti nauttivan hänen hämmennyksestään… vihdoin hän sanoi: "Ette ole ollut ripillä kertaakaan?"

"En!"

"Tahdotteko nyt?"

"Täälläkö?"

"Niin, miksei, jokainen huone on yhtä pyhä."

"Siksikö olette tullut tänne?" puuskahti abbedissa kiihkeästi, ja hänen salamoivat silmänsä kohtasivat paterin katseen.

"Teette oikein, kun muistutatte minua siitä… tunnustan, että olen unhoittanut kaiken teidän tähtenne… Voitteko antaa sen minulle anteeksi?" Ja pater ojensi kätensä.

Richissa ojensi omansa epäröiden ja empien, mutta toinen kosketti sitä niin heikosti ja tunteettomasti, että hän tunsi itsensä aivan tyyneksi.

"Palataksemme asioihin", sanoi pater; "olen saanut kirjeitä paavilliselta lähettiläältä, kuninkaan lähtö on peruuttamattomasti määrätty tapahtuvaksi neljäntoista päivän kuluttua. Malaspina tulee tänne ylihuomenna toimittamaan vihkimisen."

"Ilmoittamatta minulle edeltäpäin?"

"En ole voinut sitä tehdä", vastasi pater.

"Ette voinut?"

"Ettekö luule tarvitun rohkeutta siihenkin, että tulin tänne tänään?"

"En ymmärrä teitä", sanoi Richissa kääntäen päänsä poispäin välttääkseen paterin tulista katsetta. "Menkää, menkää… kuinka uskallatte lausua sellaisia sanoja minulle, Kristuksen palvelijattarelle?"

Pater tarttui käteen, jonka Richissa torjuvasti ojensi, hän puristi sitä lujasti ja lausui: "On välttämätöntä, että jään tänne, kunnes vihkiminen on ohitse, mutta kohta sen jälkeen lähden."

"Lähdette?"

"Enkä palaa enää koskaan." Hän vei Richissan käden huulilleen ja suuteli sitä hellästi, eikä tämä vetänyt sitä pois. Seuraavana minuuttina oli pater poissa.

Richissa painoi käsillään poveaan. Hänestä tuntui se olevan pakahtumaisillaan… ja kuitenkin tunsi hän suurta riemua, sillä pater Edil rakasti häntä… mutta tämä rakkaus oli rikos, sentähden oli hänen lähdettävä ja heidän erottava — ainaiseksi… millaista oli elämä sitten oleva… ainoa valonsäde oli langennut hänen tielleen, sen loisto ja ihanuus oli häikäissyt ja kiehtonut hänet, oliko hänet tästälähin tuomittu ikuiseen pimeyteen?… Niin oli, jos Edil lähtisi… sillä päivänsäde oli hän… mutta oliko hänen aivan välttämättä lähdettävä?… Hänen, Richissan, tähden, oli Edil sanonut… mutta eikö häntä saanut hänen tähtensä jäämään?… Palava puna peitti uudestaan hänen kasvonsa, ja hän lankesi madonnan eteen ja rukoili katkerasti katuen anteeksi niitä syntisiä ajatuksia, jotka olivat syntyneet hänen sielussaan.

Pater Edil oli sanonut nuorille oppilailleen, että nunnanvihkimisen täytyi tapahtua vanhempain ja edusmiesten suostumuksetta; nämä eivät sallisi heidän tulla Kristuksen morsiamiksi ja tuntea sitä ihmeellistä autuutta, joka on suotu ainoastaan puhtaille.

Pyhää väristystä tuntien kokoontuivat noviisit vihkiäisten edellisenä päivänä rakastetun opettajansa ympärille pieneen, tarkoitusta varten sisustettuun huoneeseen, joka oli kokonaan valkoiseksi verhottu ja ainoastaan himmeästi valaistu.

Pater sanoi heille, että he saisivat nyt tuntea esimakua siitä rakkaudesta, joka tästälähin tulisi heidän kaikkien osakseen, ja kehoitti heitä pyrkimään siihen otollisiksi.

Äänettömin askelin hän lähti huoneesta. Alkoi hiljainen soitto, ja sakea suitsutus melkein tukehutti hengityksen ja sai noviisit haltioituneeseen hurmostilaan.

Samassa tuli huone pilkkosen pimeäksi, soitto kävi kiihkeämmäksi, melkein intohimoiseksi, ja jokainen nuorista uhreista oli kuulevinaan hiljaisen äänen, joka kuiskasi sanat: "Minä rakastan sinua!"

Tajuunsa palattuaan meni kukin jälleen selliinsä jatkamaan sairaaloista unelmaansa.

Seuraavana aamuna tuli paavin lähettiläs, mutta ainoastaan muutamia harvoja henkilöitä mukanaan; juhlamenot oli suoritettava suurimmassa salaisuudessa.

Sitä ennen oli hänellä keskustelu paterin ja abbedissan kanssa.

"Mikä nyt on tehtävä häthätää ja salavihkaan", sanoi hän, "se voidaan toiste uudistaa suurella loistolla; on päätetty asia, että me vielä tänne palaamme ja kovalla kädellä masennamme kerettiläiset ja heidän joukkueensa".

"Milloin se on tapahtuva?" kysyi Richissa.

"Toivoakseni piankin. Teidän asianne, rakkahani, on sillä välin vaalia sitä heikkoa orasta, joka täällä on alkanut versoa."

"Hurskas äiti on tekevä sen", puuttui Edil puheeseen; "minua ei tarvita täällä enää kauemmin".

"Oletteko tekin sitä mieltä?" kysyi lähettiläs kääntyen Richissaan.

"Vakaumukseni on, että se mitä nyt on tehty, on luhistuva pian kasaan, jos isä Edil lähtee luotamme", vastasi tämä vapisevalla äänellä.

Malaspina loi katseen heihin molempiin.

"Juhlatoimituksen aika on käsissä", sanoi hän. "Tulkaa, ystävät!"

Kaksi miestä, jotka olivat seuranneet Malaspinaa, olivat pukeutuneet papilliseen pukuun, ja he pitivät nyt alttaritoimituksen Malaspinan ja pater Edilin keralla.

Neljätoista nuorta tyttöä valkoisissa puvuissaan ja valtoimin hajahiuksin olivat sangen suloiset nähdä. Päinvastoin kuin tavallisesti oli säteilevän ilon ilme kaikkien kasvoilla. Ja vapisematta he tekivät hirveän valan, hymyillen he näkivät pitkän tukkansa putoavan saksien tieltä. He säteilivät innosta, ja jos taivas olisi auennut heille, olisi se tuskin heitä ihmetyttänyt.

Kun juhlamenot olivat lopussa, virittivät nunnat riemuitsevan hymnin ja palasivat sitten selleihinsä, ihmetellen kukin mielessään, eikö ollut jokin uusi ilmestys tuleva.

"Mitä sinä olet tehnyt heille?" kysyi Malaspina kohta pater Edililtä.

Tämä punastui hieman. "Ainoastaan jouduttanut valmistusajan päättymistä", vastasi hän.

"Heidänkö tähtensä tahdot täältä pois?"

"En, teidän armonne!"

"Siis hänen?"

Pater Edil kumarsi vain vastaukseksi.

"Tahdotko, että minä…?"

"Jos teidän armonne tahtoisi sanoa sanasen puolestani."

Hetkistä myöhemmin keskustelivat lähettiläs ja abbedissa tuttavallisesti keskenään. Edellinen kertoi, että maan asema oli epätoivoinen, ja oli tärkeämpää kuin konsanaan, että kaikki uskovaiset pitivät yhtä. Yksityisetujen täytyi väistyä, kun oli kysymys yleistyvästä. Lopuksi hän neuvoi abbedissaa tekemään kaikkensa taivuttaakseen Edilin jäämään luostariin; hän todisteli, kuinka välttämätön pater oli luostarin menestykselle, ja vetrein vesin myönsi abbedissa hänen olevan oikeassa.

Lähettilään lähdettyä oli kaikki ennallaan, ainoastaan se oli eroa, että Edil ikäänkuin vetääntyi syrjään ja jätti kaiken Richissan ratkaistavaksi. Ja Richissa parka, hän taisteli tuimaa taistelua rakkautensa ja velvollisuutensa välillä, väänteli käsiään ja itki epätoivon kyyneliä. Hän toivoi paterin olevan kaukana poissa ja tunsi, ettei voinut häntä päästää lähtemään…

Nyt saapui tieto kuninkaallisen perheen lähdöstä. Abbedissan ja nunnien läsnäollessa sanoi pater Edil, että kun hän katsoi olevansa luostarissa tarpeeton, oli hänen aikomuksensa lähteä jo seuraavana päivänä.

Kuului ikäänkuin kohahdus kautta parven, ja rukoilevia katseita kiintyi Ediliin.

"Jätän hurskaan äidin ratkaistavaksi, onko minun jäätävä vai lähdettävä", lisäsi hän nöyrästi.

"En ole koskaan pyytänyt teitä lähtemään", vastasi abbedissa liikutuksesta värisevällä äänellä.

"Se on totta, kaikki riippuu eräistä muutoksista, jotka haluaisin panna luostarissa toimeen… ja jos hurskas äiti tahtoisi kuulla toivomuksiani…"

"Tehkää se, tehkää se!" huusivat nunnat.

"Tuokaa ne heti kuuluviin!" puuskahti Richissa melkein riemuiten.

"Ei täällä, hurskas sisar, tekisimme suotta levottomiksi nämä nuoret mielet, mutta jos sallitte iltarukouksen jälkeen käydä luonanne…"

"Ei tänä iltana; huomenna ensi messun jälkeen", sanoi abbedissa melkein kuumeisesti.

"Siis juuri lähtöni edellä", vastasi pater nöyrästi. "Tapahtukoon kuten tahdotte."

Hän lähti, ja Richissa aivan valeltiin rukouksilla; hän ei suinkaan voinut tahtoa, että pater lähtisi luostarista.

Hän istui vaiti ja umpimielisenä, mutta kun he lopuksi pyysivät lupaa koristaa kirkon lehdillä ja kukilla aamumessuun, niin hän suostui.

Eikä pater ollut koskaan näyttänyt heistä niin kauniilta kuin sen heleän punaisen ruusukiehkuran alla, joka häilyi hänen päänsä yllä saarnastuolissa, eikä hänen äänensä ollut koskaan helähdellyt ihanammin kuin nyt ylevin sanoin sanoessaan heille hyvästit. Oli pelkkää itkua ja valitusta, ja kun messu oli päättynyt, heittäytyivät kaikki nunnat polvilleen abbedissan ympärille ja rukoilivat ristissä käsin: "Sallikaa meidän pitää hänet!"

Richissa oli yhtä liikutettu ja sanoi: "Ette tiedä mitä rukoilette."

"Mikään, mitä hän toivoo, ei voi olla väärin", huusivat he kuorossa.

"Minäkin tahdon mielelläni uskoa niin", vastasi hän, ja kehoittaen nunnia menemään töihinsä, palasi abbedissa huoneihinsa.

Hän seisoi aivan liikkumatonna… hänen päänsä oli aivan pyörällä… mitä oli hänen tehtävä… mikä oli oikein, mikä väärin…? Hän kuuli korvissaan hyväilevän äänen ja hänen sydämensä sykki rajusti.

Silloin aukeni ovi. Hän ei kääntynyt katsomaan, mutta tiesi kuka tuli.

"Kallis sisar", virkkoi kiehtova ääni. "Tulen saamaan tuomioni."

"Tiedätte ennestään, että toivomme kaikki teidän jäävää."

"Se voi tapahtua ainoastaan yhdellä ehdolla."

"Mikä se on?" kysyi abbedissa hiljaa.

"Sinun rakkautesi, Richissa."

Richissa värähti ja kääri hunnun tiiviimmin ympärilleen. "Olisi rikos suostua", sanoi hän.

"Niin luulevat tuhmat joukot, mutta sinä, Richissa, selvällä ymmärrykselläsi, etkö tiedä, että on olemassa luonnonlaki, jota pyhä veljeskuntamme on velvollinen noudattamaan. Minun rakkauteni tekee sinun rakkautesi oikeutetuksi, vieläpä se kohottaa sinut yli tavallisten naisten, ja toisessa maailmassa olet sinä oleva yksi madonnan valituista palvelijattarista."

"Olisipa se totta!" huudahti Richissa ja pusersi käsillään rintaansa.

"Pyhän inkvisitionin valta ei ulotu ainoastaan yli kuninkaiden ja pyhän isän, sillä on jotakin sananvaltaa korkeimman neuvostossakin, ja kaikki mitä me sidomme maan päällä, on sidottu taivaassakin."

Richissa peitti päänsä käsiinsä. "Minä tahdon, mutta minä en voi sitä uskoa", nyyhkytti poloinen.

Paterin kauniille kasvoille häivähti katkeruuden ilme, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi mitä suloisimmalla äänellä: "Richissa, rakastatko minua?"

Richissa taivutti päänsä painuksiin. "Pelkään, että teen niin", pääsi häneltä kuiskaten.

"Kuinka suuresti, siitä on kysymys?"

"Sitä en tiedä."

"Tahdotko, että opetan sinua sen käsittämään?"

"Sitä ei voi kukaan."

"Päätä itse; olen sanonut sinulle, että veljeskunnassamme täytyy jokaisella olla valittu puolisonsa… Sinä hylkäät minut, no niin, jos tahdot, että minä kaikessa tapauksessa jään luostariin, niin teen sen — sinun tähtesi."

Richissa katsoi kysyvästi häneen, huntu oli väistynyt hänen kasvoiltaan, ja pater näki, kuinka hän kalpeni sitä mukaa kuin käsitti hänen sanojensa tarkoituksen; Richissan kasvoille tuli jotakin kylmää ja kovaa, ja hän jupisi hammastensa välitse: "Saatana!"

"Mustasukkaisuus on rakkauden astemittari", puuskahti Edil riemuiten. "Väitä vieläkin, ettet rakasta minua!"

Richissa seisoi paikoillaan yhtä liikkumatonna kuin ennenkin.

"Onko minun lähdettävä vai jäätävä?" kysyi pappismies hillityllä kiukulla.

"Jää", oli tuskin kuuluva vastaus.

11.

UUSI HERRA.

Sigismund oli lähtenyt tiehensä välittämättä herttuan varoituksesta, ettei panisi niin perintöoikeuttaan kuin kruunuaankin vaaraan jättämällä Ruotsin tuuliajolle, ennenkuin oli päätetty, kuka maata ja valtakuntaa hallitsisi. Hajaannusta lisätäkseen oli hän pirstonut neuvostonkin ja tehnyt neuvokset "kuninkaiksi kunkin maanääressään", kuten Kaarle sanoi.

Sigismundin lähdettyä vallitsi sekasorto kaikkialla, kukaan ei ollut tyytyväinen siihen, mitä oli saanut eikä kukaan uskonut tulevaisuuteen. Sivuutetut herrat turvautuivat herttuaan, ja suosikitkin olivat epätoivoissaan, voivatko he vastoin koko kansan toiveita pitää yllä säädöksiä, jotka olivat niin kohtuuttomat ja laittomat. Ja sentähden itse neuvostokin kohta Sigismundin lähdettyä kirjoitti herttualle ja pyysi häntä tulemaan Tukholmaan.

Monissa neuvotteluissa havaittiin Sigismundin suunnittelema hallitusmuoto kelvottomaksi. Neuvosto tunnusti lopulta herttuan valtionhoitajaksi, ja herttua puolestaan sitoutui neuvoston kanssa yhdestä tuumin hallitsemaan valtakuntaa sen lakien, kuninkaan valojen ja perintösuostumuksen sisällön mukaan. Sen jälkeen sitoutui niin herttua kuin neuvostokin yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta vastaamaan kaikesta, mihin tämän yhteisen hallituksen aikana ryhdyttiin. Tämä sitoumus allekirjoitettiin syyskuun 2 päivänä 1594.

Kaarle otti hallitusasiat huostaansa ja hoiti niitä tavallisella vauhdillaan, vakavasti ja ankarasti. Upsalan päätöksiä oli noudatettava, ja sentähden eroitettiin Eerik Brahe toimistaan, ja porvaristokin sanoi irti uskollisuutensa entistä linnanpäällikköä kohtaan. Katkeroituneena hän lähti heti Puolaan, ja Kustaa veli lähti hänen mukanaan.

Kauan ei tarvinnut odottaa muidenkaan maaherrojen välien rikkumista herttuan kanssa; kukin heistä katsoi olevansa riippumaton läänityskirjeensä nojalla ja tahtoi olla vapaa herttuan sekaantumisesta läänin hallintoon. Arvid Stenbock sai haasteen neljä kertaa tulla vastaamaan, mutta ei totellut. Klaus Fleming otti laivaston luokseen Suomeen ja eristäytyi julkisesti ruotsalaisesta hallituksesta. Muut Stenbockit kieltäytyivät suoraan noudattamasta herttuan käskyjä. Eerik Sparre, viisain kaikista, oli varovampi, hän ei tahtonut asettua aivan vastakynteen valtionhoitajan kanssa.

Tämä piti liian aikaisena ryhtyä väkivaltaan, kun jokaisella heistä oli linnoituksensa ja maakuntansa. Mutta katoliset papit kiellettiin saarnaamasta, ja herttua itse otti heidän kirkkojensa avaimet huostaansa.

Sillä välin sattui tapaus, joka, vaikka itsessään tavallinen, täytti Kaarlen sielun uusin toivein. Joulukuun 9 päivänä herttuatar synnytti pojan. Ja Kaarlen ilo oli kuvailematon; se oli kauan ollut hänen korkein, hartain toiveensa, ja nyt, nyt se vihdoin oli täyttynyt. Nuoren prinssin kerrottiin syntyneen voitonlakki päässään, ja ihmeellisiä merkkejä oli nähty taivaalla. Ja maankuulu Tyge Brahe, jolta asiaa tiedusteltiin, ennusti hänelle suurta tulevaisuutta.

Ja isä, hän näki hennossa äskensyntyneessä lapsessa elinvoimaa ja tahtoi pienokaisesta kasvattaa Herran soturin. Hän tahtoi raivata tien, jolla pojasta tulisi jotakin suurta maailmassa, isoisänsä työn jatkaja. Hän tiesi, että lääniherrat olivat vastassa, mutta sitä tarpeellisempi oli raivaustyö, että rakastetulle pojalle olisi tie tasainen, ainakin aluksi. Rynnistellä hän ei tahtonut, tapaukset saivat kehittyä luonnostaan, ainoastaan pakosta tahtoi hän niihin tarttua kovemmin kourin.

Nuori prinssi kastettiin kaikella juhlallisuudella uudenvuodenpäivänä 1595. Tanskan kuningas Kristian IV, joka oli kutsuttu, lähetti puolestaan erään neuvosherran, ja ruotsalaisista herroista oli Eerik Sparre kasteentodistajana. Herttua oli itse kummina omassa persoonassaan.

Äskensyntynyt prinssi kastettiin Kustaaksi isänisänsä ja Aadolfiksi äidinisänsä mukaan.

Eikä kukaan ollut nähnyt herttuaa niin iloisena ennen tätä päivää. Hän oli sulaa ystävyyttä vieraitaan kohtaan ja mitä kohteliain isäntä.

Mutta vanha imettäjä kertoi herttualle ristiäisten jälkeen, että öisin kävi valkoinen rouva lapsen luona ja polvistui kehdon ääreen… Varmaankin vieras puhui lapselle, sillä tämä jokelsi vastaan.

Seuraavana yönä meni herttua lapsenkamariin, ja odotettuaan näki hän valkoisen rouvan… Hänen edessään seisoi Maria vainaja, hänen ensimäinen puolisonsa, kauniimpana kuin koskaan; ja hän piti suojelevasti kättänsä pienokaisen yllä.

Herttua palasi vaipuneena syviin mietteihin. Eikä hän koskaan mennyt enää häiritsemään taivaaseen palannutta ja sieltä äsken tullutta.

Valtiomiehen toimet vetivät pian herttuan koko huomion puoleensa. Suomesta tuli melkein odottamatta toukokuun alussa 1595 iloisia sanomia. Rauha Venäjän kanssa oli vihdoin tehty, rauha, johon niin kauan oli pyritty. Sota oli imenyt Suomen mehun ja ytimen, ja se tunnettiin raskaana Ruotsissakin.

Ehdot olivat, että Ruotsi saisi pitää Narvan ja Räävelin koko Vironmaan keralla, mutta Inkerinmaa ja Käkisalmi lääneineen oli luovutettava takaisin.

Luovutus oli tapahtuva heti rauhanpäätöksen allekirjoittamisen jälkeen. Sigismund kirjoittikin paperien alle, mutta kaikkiin herttuan kirjeihin ja kehoituksiin, että Käkisalmi oli heti jätettävä venäläisten haltuun, ei Klaus Fleming vastannut sanaakaan. Ruotsin neuvosto teki saman muistutuksen ja uhkasi, että hänet julistettaisiin maanpetturiksi, jos jatkaisi niskoitteluaan. Mutta valta-amiraali näytti meren yli pitkää nenää valtaneuvostolle. Viipurin, Narvan ja Räävelin päälliköt kirjoittivat hänelle tulisesti, ettei hän Jumalan tähden aiheuttaisi uuden sodan puhkeamista. Klaus Fleming ei pitänyt heitäkään vastauksen arvoisina.

Mutta kaikki kirjeet hän luki kuninkaalle, joka uskottuineen sai monta hauskaa hetkeä kuvitellessaan, miten herttua mahtoi raivota vimmoissaan, kun ei voinut mitään.

"Kunpa suutuksissaan edes heittäisi henkensä!" huokasi muuan hurskas sielu.

"Mitäs se auttaa nyt, kun hän on saanut pojan", huomautti toinen.

Tieto Kustaa Aadolfin syntymästä herätti aika hälinän puolalaisessa hovissa, samoin kuin ruotsalaisten herrojenkin leirissä; Puolassa äskensyntynyt lapsi herätti silmittömän säikähdyksen, ja herttua näytti nyt peloittavammalta kuin konsanaan.

"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi Sigismund.

"Lapset voivat kuolla", vastasi Malaspina. "Eikä herttuallakaan liene mitään varmuutta siitä, että hänen poikansa saa elää."

12.

VÄHÄN ROMANTIIKKAA.

Anna prinsessa oli väsynyt niihin käännytysyrityksiin, joissa katolilaiset olivat Puolassa ahertaneet hänen ympärillään. Sitä paitsi oli hän Ruotsissa oleskellessaan tuntenut todellista kiintymystä synnyinmaahansa.

"Isänmaataan rakastaa paljon enemmän, kun on ollut siitä kauan eroitettuna", kirjoitti hän leskikuningattarelle. "Se voi olla köyhä maa, mutta sen kieli, sen joet ja virrat, vuoret ja laaksot huutavat minulle: täällä olet syntynyt, täällä on kehtosi seissut."

Ja voittaen kaiken naisellisen heikkoutensa hän sanoi kuninkaalliselle veljelleen, jota hän aikoinaan oli seurannut Puolaan, että hänet täytyi jättää Stegeborgiin, sinne tahtoi hän asettua asumaan.

Sisarellisella ilolla oli hän nähnyt, että Sigismund oli tuskallisesti liikutettu. Mutta nyt oli eron ikävä kestetty, hän oli jo ehtinyt perehtyä uusiin olosuhteihinsa ja koonnut pienen hovin ympärilleen.

Ensi kerran tunsi hän itsensä vapaaksi, vapaaksi kaikissa toimissaan. Ei mitään vakoilevia, vihoittelevia katseita, ei mitään liukkaita, mielisteleviä kieliä; jos nyt tuli joku, josta hän ei pitänyt, tiesi hän kyllä päästä hänestä eroon.

Prinsessalla oli paljon ystäviä, ja he tulivat aina hänen luoksensa. Annasta tuntui, että hänen elämänsä Stegeborgissa oli tuleva sangen rikkaaksi.

Ainoastaan pikimmittäin oli hän tavannut Sigrid Brahen, hänet, josta oli vähällä tulla Katarina Jagellottaren seuraajatar. Ruotsin kuningattaren arvonimi ei häntä houkutellut, ja onnellisesti pääsi hän pujahtamaan syrjään.

Hänen veljeltään, Kustaa Brahelta, tiesi Anna, että Sigrid oli kihlattu Salstan herralle, Eerik Thurenpojalle eli "pitkälle Eerik Bjelkelle", kuten häntä nimitettiin eroitukseksi Klaus Bjelken pojasta, joka myös oli Eerik nimeltään.

Kustaa Brahe oli lisännyt, ettei hänen sisarellaan ollut pienintäkään halua tähän naimiskauppaan, sen oli leskikuningatar suunnitellut aivan omin päinsä. Sigridin toivomuksiin oli myönnytty ainoastaan siinä määrin, että häät oli lykätty epämääräiseksi ajaksi. "Pitkä Eerik Bjelke" oli matkustanut Puolaan, ja hänellä kerrottiin siellä olevan huonoja tuttavuuksia, ja että hän vietti sangen irstaista elämää.

Jo ammoin aikoja oli Anna kuullut Kustaa Brahelta, että nuori ja huikentelevainen, mutta ritarillinen Juhana Gyllenstjerna, valtakunnan-drotsi Niilo Gyllenstjernan poika, oli Sigridin salaisen rakkauden esineenä, mutta ettei perhe ynseydestä juonikasta Niilo herraa kohtaan tahtonut liittyä suhteihin suvun kanssa. Mutta hän oli myös kuullut Juhanan sanoneen: Annan henkeni ja vereni Sigrid Brahen tähden.

Prinsessan mieli oli kiintynyt tähän juttuun, ja hän päätti kääntyä Juhana herran puoleen.

Hän sai pian tietoonsa, että tämä oleskeli Kalmarissa, ja heti lähetettiin salavihkaan kirje, joka viipymättä kutsui häntä Stegeborgiin.

Hän saapui ylen pian, ja kun prinsessa sitä ihmetteli, joutui hän hämilleen.

"Armollinen prinsessa", sanoi hän, "tiedän, että olette kaikkien onnettomain ystävä ja suojelija".

"Mitä haluatte?"

Juhana herra heittäytyi prinsessan jalkoihin. "Pyydän, rukoilen teitä, lohduttakaa ja viihdyttäkää onnetonta Sigridiäni."

"Mitä on tapahtunut? En ymmärrä!"

"Luja aikomukseni on vaatia Eerik Bjelke taisteluun ja joko kaatua itse tai surmata hänet; molemmissa tapauksissa vapautuu Sigrid vastenmielisestä kosijasta, ja eroitettuinakin tulemme aina pysymään toisillemme uskollisina."

Ritarin sanat ja esiintyminen vaikuttivat syvästi Annaan, mutta hän hillitsi liikutuksensa ja sanoi hymyillen: "Minulla on teille vähemmän verinen ehdotus." Ja hän kertoi ritarille suunnitelmansa, ja äkillisen ilonsa puuskassa huudahti ritari, että kaksi ihmistä saisivat kiittää häntä elämänsä onnesta.

"Olen kirjoittanut Sigridille ja pyytänyt häntä tulemaan tänne", sanoi prinsessa. "Ette saa olla kovin kaukana täältä, niin että helposti voimme puhella toistemme kanssa."

Kun oli vielä sovittu muutamista seikoista lähemmin, poistui ritari yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin. Muutamia päiviä myöhemmin tuli Sigrid Brahe. Hän oli suuresti muuttunut. Oli jotakin arkaa hänen olemuksessaan, mutta lisäksi niin alistuvaa, että sai melkein kyynelet silmiinsä katsoessaan häneen.

Anna syleili häntä hellästi. "Teit oikein, kun tulit luokseni", sanoi hän.

"Ettekö ole nyrpeissänne minulle Kustaan tähden?" kysyi Sigrid.

"Vaikkapa otaksuisimmekin, etten ole tyytyväinen häneen, soisinko sinun siitä kärsivän?"

"Tavallisesti on niin", vastasi hän; "viaton saa kärsiä syypään tähden, ja minä tiedän, että Kustaa on paljon rikkonut teitä vastaan."

"Onko hän itse sanonut sen?"

"Ei, mutta hän tietää sen", lisäsi hän hiljaa.

"Näetkös", sanoi Anna katkerasti, "miehet eivät arastele tehdessään meitä naisia vastaan mitä ankarimpia syytöksiä, ja vaikka heidän itsensäkin sitten täytyy tunnustaa vääryytensä, katsovat he meitä kohdelleensa ainoastaan velvollisuuden mukaan; heillä itsellään ei eräissä suhteissa ole mitään velvollisuuksia, heillä on oikeus noudattaa vapaasti himojaan."

Sigrid painoi prinsessan käden huulilleen. "Suokaa anteeksi hänelle", sanoi hän, "hän on tosiaankin surkuteltava".

"Lohdutusta hakemaan hän kai lähti Puolaan, siellä on viljalta sellaisia naisia, jotka ovat hänen makuunsa!"

"Ettekö tiedä, että hän on palannut?"

"Kustaako?" huudahti prinsessa.

"Niin, viikkokausi sitten."

Annan oli vaikea hillitä liikutustaan. "Miksi?" kysyi hän.

"Hän sanoi, että häntä veti vastustamaton voima tänne takaisin."

He istuivat vaiti kotvan. "Teillä on suuri valta häneen", jatkoi Sigrid sitten, "ja pelkään, että teidän epäsuosionne koituu hänen turmiokseen".

"Kunkin on pidettävä huolta itsestään, mutta nyt ei meidän pitänyt puhua hänestä, vaan sinusta, rakkanani."

"Minusta?" Sigrid kalpeni. "Minusta ei ole mitään sanottavaa."

"Olet väsynyt matkasta. Säästäkäämme se huomiseen."

Mutta jo samana iltana takkavalkean ääressä palasi Anna kysymykseen ja sanoi: "Olen tavannut herra Juhana Gyllenstjernan."

"Äskettäinkö?" kysyi Sigrid hiljaa.

"Niin, me puhuimme sinusta!"

"Minulla ei ole mitään muuta pelastusta kuin kuolema", vastasi Sigrid hiljaa ja tyynesti.

Prinsessa kertoi ritarin aikeesta haastaa vihattu kilpailijansa kaksintaisteluun.

"Se täytyy estää!" puuskahti Sigrid kalmankalpeana. "Hänellä ei saa olla murhaa omallatunnollaan."

"Sinun täytyy se torjua, Sigrid."

"Mitä on minun tehtävä?"

"Ennen kaikkea täytyy sinun olla yhtä rohkea kuin olet uskollinenkin!"

"En sittenkään voi nähdä mitään pelastuskeinoa!"

"Oletko koskaan ajatellut pikaista avioliittoa?"

"Oh, mitä sanoisivatkaan sukulaiseni, mitä sanoisi leskikuningatar?"

"Sitä en tiedä, mutta mitä rouva Sigrid Sture ajattelee asiasta, sen on hän itse sanonut minulle." Ja nyt kertoi hän, ettei jalo rouva toivonut neitsyen uhrautuvan hänen pojalleen, josta ei lainkaan pitänyt. Äitinä hänen sydämensä tosin vuoti verta, jos täytyi luopua niin jalosta miniästä, mutta tuntonsa rauhan tähden ei hän tahtonut pahoitella eikä vihoitella, vaikka kihlaus purkautuisikin.

"Hän on hyvä, hyvin hyvä", virkkoi Sigrid kirkkaat kyynelet silmissään. "Mutta tiedän, että hän iloitsee, jos menen naimisiin Eerik herran kanssa, ja sitä paitsi täytyy minun tehdä se… olen velvollinen täyttämään sukulaisteni lupaukset."

"Jollet pidä väliä omasta onnestasi, niin ajattele häntä, joka rakastaa sinua enemmän kuin omaa elämäänsä."

"En uskalla koskaan enää ajatella häntä, se on synti, kun nyt kerran…"

"Koskaan en ole kuullut moista", huudahti Anna. "Mutta nyt sanon sinulle, että on niin oikeutesi kuin velvollisuutesikin ennen kaikkea ajatella häntä. Ei isäsi eikä äitisi ole enää elossa; jalo ritari tarjoaa sinulle kätensä, ja sinä rakastat häntä, mutta kurjista poliittisista syistä on sinun mentävä naimisiin toiselle, jota inhoat, siksi, että sukulaisillesi ja muka ystävillesi on voittoa siitä."

"Olen luvannut", sammalsi Sigrid.

"Niin, se vastaväite voidaan tehdä sinua vastaan, mutta sinut on houkuteltu, melkeinpä pakoitettu, ja se koituu sinun puolustukseksesi… Mitä leskikuningattareen tulee, lepytän kyllä hänet…"

"Ei, ei… minä en saa", virkkoi Sigrid torjuvasti, ja heikko puna lehahti hänen poskilleen.

"Sinä sekä voit että saat, sanon minä!… Mene nyt levolle, ja jos Juhana herran kuva ajaa unen silmistäsi, niin ajattele, että hänen laitansa on jotakuinkin samoin ja että te pian saatte ilossa ja riemussa nähdä jälleen toisenne."

"Mutta, rakkahin prinsessa!"

"Ei sanaakaan enempää, hyvää yötä, hyvää yötä!"

Anna suuteli häntä ja riensi kirjoituspöytänsä ääreen.

"Tulkaa niin pian kuin voitte", kirjoitti hän, "meillä ei ole aikaa tuhlata".

Mutta seuraavana päivänä näytti prinsessa tykkönään unohtaneen eilisiltaisen keskustelun. Hän kyseli ystävistä ja tuttavista, mutta Juhana Gyllenstjernasta ei mainittu mitään.

Silloin astui sisään palvelija ja ilmoitti:

"Herra Juhana Gyllenstjerna."

"Antaa hänen tulla sisään", käski prinsessa.

"Se on mahdotonta, hän on Kalmarissa", sanoi Sigrid ja etsi tukea pöydästä.

"Näetkös, rakkaus antaa siivet", vastasi Anna hymyillen. "Kas niin, elä nyt näytä niin pelästyneeltä; voisi luulla, että pelkäät nähdä häntä."

Ritari tuli sisään, mutta hän unohti kaikki etiketin vaatimukset. "Sigrid!" huudahti hän ja riensi hänen luoksensa.

Ja Sigrid, hän unohti kaikki syyt myötä ja vastaan, kaikki omat lupauksensakin ja lankesi ritarin avoimeen syliin. "Juhana, rakkahin Juhana!"

Kyynelet kimmelsivät Annan silmissä, hän tunsi samalla iloa ja tuskaa. Sellaista onnea ei ollut koskaan tuleva hänen osakseen, mutta siltä saattoi hän iloita toisten onnesta… ja kun ensi puuska oli mennyt ohi ja ritari notkisti polvensa ja kiitti häntä, sanoi hän hilpeästi:

"Puhukaa järkevästi hänelle, minusta näyttää, että Sigrid mieluummin menisi teuraspenkkiin kuin tulisi teidän vaimoksenne."

Näin sanoen hän jätti rakastavaiset kahden. Muuan palvelija tuli häntä vastaan kirje kädessään. "Se on jalolle neitsyelle Sigrid Brahelle", sanoi hän.

"Antakaa tänne!" Anna otti kirjeen. "Odottaako tuoja vastausta?"

"Ei, vastausta ei tarvita?" vastasi palvelija. "Hyvä on!" Palvelija meni.

Kirje oli tietenkin Sigridin kotoa. Anna epäröi tuokion, mutta aukaisi sitten häikäilemättä kirjeen.

Hänen pahimmat aavistuksensa toteutuivat, ensi torstaina tultaisiin Sigridiä noutamaan, luultavasti tulisi hänen veljensä; silloin olisi hän ollut prinsessan vieraana kokonaisen viikon, ja kauempaa ei hänen pitänyt olla armollisen neidin rasituksena…

"He epäilevät minua", ajatteli Anna. "Tahdon ansaitakin sen… Kustaa Brahe asettuu heidän puolelleen, mutta hän saa nähdä, etten väisty hänen enkä kenenkään muidenkaan vuoksi…"

Olisiko Sigridin saatava lukea kirje… ei, se säikähdyttäisi häntä, onni heille, huolet hänelle…

Herra Juhana Gyllenstjerna oli sillä välin mahtanut puhua hennolle neitsyelle jotakin erittäin vakuuttavaa, sillä kun he kohta tulivat Annan luo, hehkuivat ruusut Sigridin poskilla, ja ilosta säteillen vakuutti Juhana Gyllenstjerna, että mitä prinsessa suvaitsikin ehdottaa, suostuivat he kiitollisuudella siihen, hyvin tietäen, että se tarkoitti ainoastaan heidän onneaan.

"Siitä pidän", sanoi Anna arvokkaasti, "ja nyt on tahtoni, että menette ensi keskiviikkona naimisiin".

"Keskiviikkona!" toisti Sigrid pelästyneenä.

"Huomenna on sunnuntai, ennen emme ehdi saada kaikkea valmiiksi", keskeytti prinsessa.

"Mutta, teidän korkeutenne, täälläkö Stegeborgissa…"

"Niin, tietysti, kutsuvierasten ja yleisön nähden. Olisin valmis kutsumaan itse herttuankin", vastasi Anna nauraen.

"Kuinka tämä on päättyvä?" sanoi Sigrid surkeasti.

"Ahaa, kaunis neitsyt tahtoo, että uudestaan jättäisin hänet kahden kihlattunsa kanssa, mutta siitä ei tule mitään. Juhana herran täytyy heti lähteä täältä pitämään huolta hääpuvustaan, ja kiellän teitä ankarasti tulemasta takaisin ennenkuin keskiviikkona, samaan aikaan kuin muutkin vieraat."

"Jos joku saisi tietoonsa… he punoisivat paulojaan, kenties surmaisivatkin hänet", kuiskasi Sigrid.

"Lapsellisuuksia. Kas niin, Juhana herra, nyt käännyn pois pariksi minuutiksi, sanokaa hänelle hyvästit, sitten ette saa häntä nähdä kolmeen päivään."

Mutta pikku prinsessan mielestä ne kaksi minuuttia olivat liian pitkät. Hän käännähti äkkiä pois, mutta silloin näki hän Sigridin makaavan pyörtyneenä Juhanan käsivarsilla.

"Poloinen, hän ei kestä iloa eikä surua", sanoi hän. "Laskekaa hänet tuonne sohvalle ja lähtekää heti täältä, minä pidän huolen hänestä."

Mutta kun ritari oli laskenut hänet sohvalle ja kumartui painamaan suudelman kalpeille huulille, silloin hän kietoi käsivartensa ylkänsä kaulaan ja sanoi: "En saa koskaan, koskaan enää sinua nähdä!"

"Ole toki järkevä… kun kerran olet voinut odottaa häntä yhdeksän vuotta, voinet toki malttaa vielä kolme päivää", huudahti prinsessa. "Ei mitään tunteenpurkauksia, jos saan pyytää, sellaisia inhoan."

Mutta kun Juhana heti sen jälkeen lähti, seurasi prinsessa häntä ulos. "Kas tässä", sanoi hän, "ottakaa tämä kirje, Sigridin pelko ei ole aivan aiheeton, olkaa varuillanne".

Nyt tuli kova kiire Stegeborgissa; prinsessa oli saanut halun laittaa häitä. Kenet oli vihittävä, siitä hän ei puhunut mitään. Eivätkä hovineitsyet saaneet sitä selville, kuinka paljon vaivasivatkin päätään.

Kyökkimestarin käskettiin laittaa suuret pidot ja pikalähetit lähetettiin kutsumaan vieraita. Pappien käskettiin varustautua vihkitoimitukseen keskiviikoksi, tarkemman selon he saisivat samana päivänä.

Pieni temppeli juhlistettiin nuorilla kuusilla, jotka muodostivat käytävän ovelta aina alttarille, ja kruunuihin ja seinälamppuihin ripustettiin kukkia, jotka prinsessa itse oli hankkinut.

Mutta prinsessan yksityishuoneissa, mihin ei kukaan vieras saanut tulla, istui Sigrid Brahe sitoen omaa morsiuskruunuaan. Usein hän kohotti katseensa työstään ja kyseli itsekseen: "Kuinka tämä on päättyvä?" Hän ymmärsi, että prinsessa pelasi vaarallista peliä, mutta hän ei joutuisi siitä vastaamaan, rangaistus kohtaisi heitä, ennen kaikkea Juhanaa!

Kun sitten prinsessa tuli hänen luoksensa ja nauraen kertoi yleisestä uteliaisuudesta, kuka morsian oli, silloin hymyili hänkin ja koetti osoittaa iloa, jota ei tuntenut.

Morsiuspukuaan ei Sigrid ajatellut lainkaan, hän ei uskonut vielä, että häistä tulisi mitään. Mutta prinsessa avasi erään pienen kaapin, josta otti esiin upean valkoisen silkkikirjopuvun, johon oli kudottu hopeakukkia. Se oli oleva morsiuspukuna, ja lisäksi oli morsian koristeltava prinsessan jalokivillä.

"Kunpa vain voisin päästä levottomuudestani!"

"Sinun täytyy; huomisaamuna ilmaistaan salaisuus molemmille kamarineitsyilleni; olen itse läsnä suurimmalla juhlallisuudella painaakseni kruunun päähäsi."

"Mitä ihmettelyä se onkaan herättävä!" virkkoi Sigrid hymyilevin kasvoin.

"Nyt pidän sinusta!" huudahti Anna ja suuteli häntä. "Ole kaikessa tapauksessa iloinen huomenna, ettei näyttäisi siltä, kuin veisin teurasuhria alttarille."

"Kuka vie Juhanan?"

"Sanotpa jotakin… sen olin unohtanut… kuka on vievä hänet?… Sen saa tehdä ensimäinen vieras, joka saapuu, mutta se ei miellytä minua, sillä suuri salaisuus tulee silloin tunnetuksi ennen aikojaan."

Neitsyt taivutettiin menemään aikaisin levolle ja koettamaan nukkua; prinsessalla oli vielä paljon puuhattavaa, mutta samalla toisteli hän useita kertoja itsekseen: "Kuka on vievä Juhana herran alttarille?"

Seuraavana aamuna oli hän jalkeilla hyvissä ajoin, itse tahtoi hän nähdä, kuinka hääpöytä katettiin ja kunniapaikat määrättiin.

Hänen vielä parhaillaan järjestellessään tuli muuan palvelija kysymään, tahtoiko hänen korkeutensa niin aikaisin ottaa vastaan erään herran, joka toi viestejä ja terveisiä Puolasta.

"Hänen nimensä?" huudahti Anna vilkkaasti.

"Herra Lindorm Bonde!"

Anna taputti ihastuneena käsiään. "Hän tulee aivan kuin kutsuttuna", huudahti hän. "Pyydä Lindorm herraa heti astumaan sisään."

Puolalainen herra ei ollut uneksinutkaan, että hänen tulonsa herättäisi sellaisen ilon. Jälkeenpäin hän vakuutti ystävilleen, että ruotsalaiset olivat aivan hullaantuneet puolalaisiin, eikä Anna prinsessa suinkaan vähimmän.

Hän pyysi vierasta viipymään Stegeborgissa ja jo samana päivänä olemaan isän sijaisena häämenoissa, joissa hän edusti äitiä.

Lindorm herra oli ihastunut ja kiitti kaikkia pyhimyksiä, jotka hän muisti, siitä, ettei ollut unohtanut mitään pukuasioihin kuuluvaa.

Prinsessa riensi morsiamen luo ilmoittamaan onnellisesta löydöstään ja häntä pukemaan.

Tänään oli levottomuus, ilo ja vavistus antanut punaa poskille ja loistetta silmiin. Sigrid oli sanomattoman kaunis, ja Anna oli ihastunut.

Itse pukeutui hän heleänpunaiseen samettipukuun, tunikka oli samaa kangasta, päähän pantiin äveriäs jalokivikoriste, kaulaan kallisarvoinen kaulanauha valkeista helmistä, hänen ranteissaan säkenöivät timantit ja käsivarsissaan taitehikkaasti valmistetut kultaiset rannerenkaat.

Vieraat alkoivat saapua; he menivät vähitellen kirkkoon. Juhana herran kanssa oli sovittu, että hän tulisi takatietä huomaamatta linnaan. Ja Lindorm herralle oli prinsessa ilmoittanut, että hän tahtoi lähettää viestin, milloin oli tultava.

Itse odotti hän levottomasti sulhasta. Ajatteles, jos jotakin olisi tapahtunut! Ei, tuolla hän tuli, yksin, ilman palvelijaa… Kuka ottaisi vastaan hänen hevosensa… hän viittaa eräälle poikaselle… nyt hän tulee… ja prinsessa rientää häntä vastaan.

"Onko jotakin tapahtunut? Te näytätte niin kiihtyneeltä!"

"He tulevat tänne jo tänään, Sigrid neitsyttä noutamaan!"

"He tulevat kaikessa tapauksessa liian myöhään", sanoi Anna ylpeästi. "Voimmehan sulkea kirkon saadaksemme olla häiritsemättä."

"Ja Sigrid?"

"Odottaa sulhastaan!" Hän soitti. "Mene", sanoi hän palvelijalle, "ilmoita herra Lindorm Bondelle, että odotan häntä!"

Tämä tuli heti, koreana ja sonnustettuna kuten puolalaisen herran sopikin. Anna esitti herrat toisilleen ja lisäsi: "Aika on käsissä; hovimestarini näyttää teille tien oikeanpuolisesta ovesta alttarille, morsian ja minä tulemme vasemmalta."

Sillä välin oli kirkko täyttynyt juhlapukuisista vieraista, jotka kärsimättöminä odottivat mitä oli tapahtuva.

Hyvät miesäänet veisasivat virren urkujen säestyksellä, alttarille astui kaksi pappia messukasukoissaan ja virittivät messun, johon vastattiin urkulehteriltä.

Sitten seurasi tuokion hiljaisuus, kaikki istuivat jännityksellä odottaen.

Ja vihdoin astui nuori, säteilevä morsiuspari sisään!

"Ketkä he ovat?" kuului suhketta kautta kirkon.

"Sigrid Brahe!"

"Mahdotonta!"

"Kyllä, kyllä, hän se on."

"Entäs sulhanen?"

"Juhana Gyllenstjerna."

"Oh, mikä häväistys!"

"Se on varmaan Anna prinsessan juonia…"

"Ja narrata meidät tänne!"

"Parasta, ettei ole tietävinäänkään!"

Kaikkien näiden kuiskausten aikana jatkui seremonia tyynesti ja hiljaa, morsiuspari vaihtoi sormuksia, kuultiin selvään nimet lausuttavan; oli tapahtunut se kuulumaton kumma, että Sigrid Brahe vastoin perheensä tahtoa meni naimisiin herra Juhana Gyllenstjernan kanssa.

Kun seremonia oli päättynyt, lähti koko loistava hääseurue, morsiuspari etupäässä, linnan ruokasaliin, jossa heitä odotti loistava juhla-ateria. Siellä kävi mieliala pian sangen vilkkaaksi. Hilpeä hälinä ja laulut vaihtelivat; onnitteluista ei tullut loppua lainkaan; vieraat olivat pian sitä mieltä, etteivät sopivammat puolisot olleet koskaan löytäneet toisiaan.

Mutta lentävä huhu oli prinsessan päähänpistosta tiennyt kertoa Sigridin sukulaisillekin, ja Kustaa Brahe lasketti Juhana Sparren keralla vaahtoavin ja hengästynein hevosin linnanpihaan. Suuttumuksessaan saivat he siellä kuulla, että vihkiminen oli jo tapahtunut ja häävieraat istuivat pöydässä. Huolimatta epäkuntoon joutuneista puvuistaan riensivät molemmat suoraan ratsailta juhlasaliin.

Siellä oli ilo ylimmillään, eikä tulijoita huomannut kukaan muu paitsi prinsessa, joka tykyttävin sydämin odotti mitä nyt oli tuleva.

Tuokiossa seisoi Kustaa herra hänen rinnallaan, ja harmista vapisevalla äänellä huudahti hän äänekkäästi:

"Jalo neiti, tällainen menettely ei käy päinsä, ja vaadin, että Sigrid neitsyt heti lähtee sukulaistemme luo."

"Tahtoisin mielelläni pyytää teitä istumaan hääpöytään", sanoi prinsessa teennäisellä arvokkuudella, "mutta ette ole siten puettu". Hän viittasi muutaman palvelijan luoksensa: "Seuratkaa heti maaherraa vierashuoneeseen."

Annan tyyni ja varma käytös sai ritarin hämilleen, mutta ainoastaan tuokioksi.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Mutta on olosuhteita, joissa pikkuseikkojen täytyy väistyä tärkeimmän tieltä."

"Ei suinkaan liene niin kiirettä, ettette voisi juoda morsiamen ja sulhasen maljaa", sanoi Anna ojentaen pikarin.

Ritari tempasi sen häneltä ja laski pöydälle, niin että viini läikähti yli laitojen.

"Ennen en tahdo maistaa pisaraakaan, ennenkuin olen saattanut asiat oikealle tolalle, ja jollei täällä ole ketään muuta, jonka voin vaatia tilille, niin vaadin teidät, herra Juhana Gyllenstjerna."

Paheksumisen murinaa oli jo ennenkin kuulunut, mutta nyt kävi se yleiseksi ja äänekkääksi.

"Hän rikkoo kotirauhaa!" huusivat useat.

"Kuninkaan kartanossa!" lisäsivät toiset.

Kalpeana kuin taittunut lilja istui Sigrid allapäin, hänen kätensä oli melkein kouristuksentapaisesti kiertynyt Juhanan käsivarteen.

Juhana oli noussut, vihastuksen puna paloi hänen poskillaan, mutta hänen osanottonsa morsiantaan kohtaan hillitsi vielä muut tunteet, jotka taistelivat ylivallasta.

Hääväki alkoi huutaa, että rauhanhäiritsijä oli ajettava ulos. Syntyi sellainen melu, ettei enää voinut eroittaa sanoja, mutta uhkaavasti suunnattiin ne Kustaa Brahea vastaan. Tämä ei enää voinut hillitä mieltään, ja Juhana Sparre kuiskasi hänelle: "Olet liian kiihtynyt; jos vaadit kaikkea, et voita mitään."

Mutta nyt viittasi prinsessa, ja hälinä ja huudot vaikenivat. Oltiin uteliaita kuulemaan, mitä hänellä mahtoi olla sanottavaa.

"Olette häirinnyt hääilot, herra Kustaa Brahe, mutta äkkiyllätys koituu hieman puolustukseksenne; jos tahdotte nyt sanoa asianne lyhyesti, kuten jalolle ritarille sopii, niin emme suinkaan vetäydy pois vastaamasta."

Harmi ja nöyryytys vei Kustaa herralta kaiken mielenmaltin, ja hän toisti melkein käheällä äänellä: "Vaadin, että Sigrid neitsyt heti lähtee mukaani."

"Hääpäivänään! Se on mahdotonta."

"Ei, ei, sitä hän ei saa tehdä!"

"Sen me estämme", huutelivat häävieraat.

"Poloinen ystäväni on ylen kiihdyksissään", puuttui Juhana Sparre puheeseen. "Luulen, että hän aikoo sovitella niin sukulaisten ja ystäväin kesken, että avioliitto herra Juhana Gyllenstjernan kanssa hyväksytään."

"En lupaa mitään", huudahti Kustaa kiihkeästi. "Mutta vaadin ja käsken, että Sigrid heti seuraa minua."

"Hän ei ole enää velvollinen teitä tottelemaan, Kustaa herra", puuttui Anna jälleen puheeseen. "Mutta jos tahdotte tulla huomenna uudestaan ja kysyä, tahtooko herra Juhana Gyllenstjernan puoliso tulla mukaanne, niin on se vapaassa vallassanne."

Vierasten joukosta kuului hyväksyvää naurua, ja herra Lindorm Bonde astui esiin ja kysyi, milloin herra Kustaa Brahe oli lakannut olemasta naisten ritarillisena puolustajana.

"Tule, lähtekäämme täältä", kuiskasi Juhana Sparre uudestaan; "totta kai näet, että olemme joutuneet tappiolle!"

"Prinsessa", puuskahti Kustaa intohimoisesti, "tiedän kenties paremmin kuin kukaan, että te voitatte kaikki pelit, mutta yhden olette tapannut ettekä pääse siinä enää koskaan voitolle!"

Kumarrus, ja kutsumattomat vieraat olivat poissa.

Annan kasvot kalpenivat tuokioksi, mutta pian palasi niille luonnollinen värinsä, ja hän kehoitti vieraitaan olemaan lannistumatta epämiellyttävästä keskeytyksestä. "Siitä toivoakseni koituu hyvääkin", sanoi hän. "Vieraani varmaankin ottavat yksistä tuumin puolustaakseen jaloa morsiuspariamme."

Sen lupasivat he kaikki kättä lyöden, ja niin pysyi mieliala yllä koko päivän, ja illalla erottiin parhaina ystävinä ja liittolaisina.

"Nyt ei voi meitä enää eroittaa mikään!" puuskahti Juhana herra ja sulki nuoren vaimonsa syliinsä.

"Kustaa uhkasi sinua kaksintaistelulla", sanoi Sigrid väristen.

"Tänään, rakkahin, mutta huomenna ei hän tahdo tehdä sinua leskeksi."

Anna prinsessa oli lähettänyt pois palvelijattarensa; hän seisoi ikkunan ääressä ja silmäili tähtikirkasta taivasta.

"Voiko hän nähdä sieluuni?… Miksi hän muuten olisi uhannut: 'Yhden pelin olette tapannut ainaiseksi?'… kun tunsi ylpeytensä loukatuksi… Ah, kuinka vähästä miehen rakkaus onkaan riippuvainen!"

* * * * *

Tapaus herätti suunnatonta huomiota.

Vanhan tavan mukaan oli kaikki häät vietettävä sunnuntaisin, nyt ne oli pidetty keskiviikkona, jonka vuoksi ne saivatkin nimekseen keskiviikkohäät.

Mutta häiden jälkeen seurasi aika jupakoita sukulaisten kesken. Lopulta kiihtyi asia niin, että Kustaa Brahe ja pitkä Eerik Bjelke, joka oli jo pitänyt Sigrid neitsyttä laillisena omaisuutenaan, vaativat molemmat Juhana Gyllenstjernan kaksintaisteluun. Anna neitsyt silloin hädissään kirjoitti herttualle ja sai kuin saikin tämän kieltämään aiotun kaksintaistelun. Lopulta tuli sovinto, ehdolla, että nuori aviopari oleskeli vuoden ajan maatilallaan tulematta loukatun Bjelke-suvun näkyviin.

Mutta nuori pari ei unhoittanut koskaan kiitollisuuttaan prinsessaa kohtaan, ja Sigrid rouva kirjoitti kaikissa kirjeissään, että lähinnä Jumalaa ja vanhempiaan ei hänen ollut ketään muuta kiittäminen yhtä suuresti kuin rakasta ja uskollista Anna neitiä.

13.

HÄN OTTAA VALLAN.

Ennenkuin herttua ja neuvosto olivat tehneet sopimuksen valtakunnan hallinnosta, oli edellinen kirjoittanut kuninkaalle ja pyytänyt häntä "vahvistamaan tämän toimenpiteen, joka vastasi valtakunnan tapoja, lakeja ja todellista hyötyä". Hän pyysi, että Sigismund luovuttaisi hänelle hallituksen täydellisellä kuninkaan vallalla. Muilla ehdoilla ei hän voinut ottaa sitä vastaan eikä tiennyt muuta keinoa kuin kutsua säädyt kokoon ja kuulla niiden mieltä.

Sigismund mietti vastaustaan puolen vuotta. Hänen puolalaiset neuvonantajansa olivat erimieliset; ainoastaan siinä olivat he yhtä mieltä, että odottaminen teki herttualle ja neuvostolle hyvää.

Mutta herttua otti viivytyksen tyynesti ja hallitsi valtakuntaa parhaansa mukaan.

Toukokuussa 1595 tuli vihdoin vastaus; kuningas ei katsonut olevan syytä muuttaa määräyksiään. Mitä tuli säätyjen koolle kutsumiseen, oli herttuan ajateltava, että siitä saattoi koitua vahinkoa kuningashuoneelle ja sen arvolle, jos se salli alamaisten järjestää hallituksensa mielensä mukaan. Jos herttua siitä huolimatta pysyi aikeessaan, ajattelisi kuningas vastaavia keinoja pitääkseen yllä kuninkaallista valtaansa. Hän ei aikonut sallia vähennettävän mitään niistä oikeuksista, jotka oli perinyt kunnioitetuilta esi-isiltään.

Mutta Kaarle ei niin vain antanut itseään peloitella; heti kun Sigismundin kirje oli asianmukaisesti luettu ja siitä neuvosherrain kesken keskusteltu, ehdotti hän neuvostolle yleisen valtiokokouksen kutsumista. Olematta valittavinaan siitä hämmästyksen ilmeestä, joka kuvastui kaikkien kasvoilla, puhui hän välttämättömyydestä kuulla säätyjen mieltä monissa esilläolevissa kysymyksissä. Niiden joukossa oli kysymys vapaasta uskonnonharjoituksesta, jonka Sigismund vastoin valaansa oli myöntänyt katolilaisille, samoin Käkisalmen luovuttamisesta, levottomuuksista Suomessa, valtakunnan hallinnosta ja muista sellaisista asioista.

Kun herttua oli lopettanut, istuivat herrat hiljaisina ja allapäin; kuka oli aloittava taistelun?

Vihdoin kävi Ture Bjelke käsiksi; matalalla äänellä virkkoi hän, että kuningas oli selvästi kieltänyt kaikki valtiokokoukset poissaollessaan. Häneen yhtyivät kaikki muut; oli vaarallista toimia vastoin hänen kuninkaallisen majesteettinsa armollista tahtoa. Mutta saatettiin kirjoittaa uudestaan ja esittää hänelle välttämättömyys ryhtyä toimiin.

Näitä puheita kuullessa oli uhkaava ukkospilvi Kaarlen otsalla, ja hänen terävä katseensa kulki toisesta herrasta toiseen. Hän ei nähnyt edessään rehellisiä, luotettavia miehiä, jotka kaikin voimin tahtoivat auttaa häntä luotsaamaan valtiolaivaa läpi hyrskyjen, vaan he olivat omaa hyötyään tavoittelevia, arkoja raukkoja, jotka ainoastaan ajattelivat oman nahkansa pelastusta… ja lääniherroille oli edullista pysyä kuninkaan kanssa hyvissä väleissä.

Sanomatta sanaakaan herttua poistui salista.

Mutta silloin kaikki kielet pääsivät liikkeelle, ja lorun loppu oli, että päätettiin pysyä lujana kuin yksi mies. Herttuan täytyi lopulta taipua.

Kaksi päivää myöhemmin kutsuttiin neuvosto uuteen kokoukseen. Ukkospilvi oli poissa herttuan otsalta, mutta sillä kuvastui luja ja varma tahto, jota vastaan ei näyttänyt uhittelu auttavan. Ja herrat tunsivat kutistuvansa kokoon, koko joukollakaan eivät he vetäneet vertoja hänelle.

Silloin hän esitti pergamentin heidän allekirjoitettavakseen. "Sillä kutsutaan yleiset valtiopäivät koolle Söderköpingiin", sanoi hän. "Ja olen varma siitä, että te kaikki tarkemmin mietittyänne huomaatte sellaisen toimenpiteen välttämättömyyden."

Herrat myönsivät tosin, että tästä saattoi monessa suhteessa olla hyötyä; mutta uskollisuus kuningasta kohtaan?…

"Eikö teistä uskollisuus isänmaata kohtaan merkitse mitään?" kysäisi Kaarle.

"Kävisihän laatuun vielä kerran kirjoittaa hänen majesteetilleen."

"Ja odottaa jälleen puolen vuotta vastausta, jollaikaa valtakunnassa joutuisi kaikki rappiolle."

"Alamaisten ensimäinen velvollisuus on kuuliaisuus."

"Ketä kohtaan?" huudahti Kaarle. "Velvollisuutta ja omaatuntoa vai harhaanjohdettua, tietämätöntä kuningasta?"

"Emme katso olevamme oikeutetut tässä asiassa tuomitsemaan", sanoi Hogenskild Bjelke.

"Ettekö tahdo tehdä mitään maan hyväksi ilman armollista lupaa?" kysyi Kaarle lujalla äänellä.

"Kuningas on maan hallitsijana vastuunalainen", vastasi Eerik Sparre. "Meidän on noudatettava hänen tahtoaan ja käskyjään."

Kaarle vaikeni tuokioksi, hänen leimuava katseensa tähysteli kokousta, ja liikutuksesta vapisevalla äänellä huudahti hän:

"No hyvä; jollette tahdo te, niin minä tahdon. Muistakaa, että Engelbrekt oli ainoastaan talonpojan poika ja kuitenkin hän pakoitti valtaneuvoston toimimaan ennen kaikkea isänmaansa parhaaksi. Muistakaa, että minä, joka olen kuninkaan poika ja valtakunnan perintöruhtinas, olen toki yhtä mahtava kuin hän. Nykyään eivät tässä kuningaskunnassa ole asiat paljon paremmalla kannalla kuin hänenkään aikanaan; väärinkäytökset ja lainrikokset kuuluvat päiväjärjestykseen. Te olette heikkoja ja tietämättömiä ja annatte kaiken mennä vain menoaan, sentähden täytyy teidän mukautua minun tahtooni, ja jollette tahdo hyvällä lähteä valtiopäiville, niin kuletutan teidät sinne väkisin."

Sellainen puhe teki vaikutuksen, ja neuvosherrat kirjoittivat alle herttuan esittämäin vakuuttavain syiden johdosta. Mutta jälkeenpäin he äärimmilleen katkeroituneina kirjoittivat Sigismundille pyytäen apua ruhtinasta vastaan.

Valtiopäivät määrättiin syyskuun 30 päiväksi. Säädyt kokoontuivat koko valtakunnasta, paitsi Suomesta, josta ainoastaan muutamat harvat uskalsivat pujahtaa meren yli Klaus Flemingin pelosta.

Neuvosto viivyttelihe viimeiseen saakka. He odottivat kirjettä Sigismundilta, mutta kun mitään sellaista ei kuulunut, toivoivat he, että ritaristo ja aateli pitäisi pontevasti heidän puoltaan herttuaa vastaan, ja tähän luottaen he lähtivät Söderköpingiin.

He olivat myöhästyneet kahdeksan päivää, ja herttua antoi heidän kuulla kunniansa, kun taasen yleisön kesken alkoi käydä yhä yleisemmäksi huhu, etteivät herrat olleet herttuan eikä kansan ystäviä.

Heidän sietämätön pöyhistelynsä vaikutti sekin suuresti siihen suuntaan. Valistunein heistä, Eerik Sparre, esiintyi kuninkaallisella loistolla aina siitä päivin kuin pääsi Taalainmaan päälliköksi; hän vaati suuria ruokaveroja ja liikuskeli henkivartioston ympäröimänä. Talonpojat olivat niin katkeroituneet häneen, että tavoittelivat hänen henkeään. Melkein samanlainen oli mieliala muitakin lääniherroja kohtaan.

Jännityksellä odotettiin valtiopäivillä mitä asioita herttua esittäisi käsiteltäväksi. Mutta hän voitti kaikki odotukset, sillä ensimäiseksi hän vaati jyrkästi, että hänet joko vapautettaisiin hallitustaakasta tai tunnustettaisiin valtionhoitajaksi asianomaisella vallalla.

Ällistys oli suuri, mutta pian näyttäytyi, että herttualla oli porvarit ja talonpojat takanaan. Neuvosherrat katselivat pelästyneinä puoluelaisiaan… mitä mieltä oli ritaristo ja aateli?

Muuan heistä, Klaus Slotte, rohkaisi vihdoin mielensä ja lausui, että hänen mielestään herttuan oli vaadittava valtuuksia kuninkaalta.

Silloin nousi useita herttuan miehiä huutaen kilvan, että herttua oli valtakunnan tuki ja että hän ainoastaan valtionhoitajana saattoi täysin toimia maan parhaaksi. Yhä useampia liittyi samaan puolueeseen, eikä neuvosto uskaltanut tehdä julkista vastarintaa. He koettivat mutkateitä ja mielistellen, mutta kansa ei enää herroihin luottanut. Herttuan puolelle se kallistui, ja talonpojat ja porvarit päättivät yksimielisesti hyväksyä herttuan vaatimukset.

Aatelittomain säätyjen päätös tuli kuin ukkosen isku, se lannisti ritariston ja aatelin vastustuksen, ja neuvosherrat seisoivat epäröivinä ja typertyneinä. Taasenkaan ei ollut muuta keinoa kuin antaa myöten. Lujalla tarmollaan oli Kaarle iskenyt ensimäisen suuren iskunsa. Säätyjen vastaus oli kauttaaltaan herttuan toivomuksen mukainen, ja hän käski, että se heti oli kirjoitettava paperille hänen määräämänsä kaavan mukaan.

Ensimäinen kohta sisälsi säätyjen uskollisuuden ja kuuliaisuuden vakuutuksen Sigismundia kohtaan. Mutta sitten seurasi määräys, että Upsalan kokouksen päätös paavilaisia vastaan oli pantava toimeen; edelleen luovutettiin koko kuninkaallinen valta hänen ruhtinaalliselle armolleen herttualle, kunnes Sigismund palaisi valtakuntaan.

Sen jälkeen kutsuttiin kaikki säädyt torille, jossa herttua otti niiltä uskollisuuden valan. Herroista tosin eivät monet liikauttaneet kättään eivätkä kieltään, mutta yleensä pidettiin sitä kaikkia sitovana valana.

Ja niin oli herttua melkein yksinvaltias hallitsija. Mitä silloin merkitsi, että kohta sen jälkeen saapui Sigismundilta kirje, jossa valtiopäivät kiellettiin; tehtyjä päätöksiä ei voitu enää tehdä tyhjiksi.

Valtiopäivät olivat järjestäneet hallituksen, mutta asettuneet myös paavinoppia ja sen tunnustajia, välillisesti siis Sigismundiakin vastaan. Useita kuninkaan uskollisia palvelijoita eroitettiin viroistaan, ja tietysti nämä riensivät päätäpahkaa Puolaan.

Mutta luostareita Kaarle vihasi enimmän. Lofössä avattu sai kurjan lopun heti kuninkaan lähdettyä, mutta Vadstenan uudestaan elpynyt luostari oli vielä jälellä, ja sieltä tuli tuontuostakin kummallisia huhuja.

Suurta suuttumusta oli synnyttänyt useissa perheissä se, että vastoin sopimusta oli heidän tyttäristään tehty nunnia. Mutta, näiden rukoukset ja kyynelet olivat estäneet kaikista toimenpiteistä abbedissaa vastaan. Luostariin oli palannut useita vanhojakin nunnia, ja näytti melkein siltä, kuin Vadstena saisi muinaisen merkityksensä.

Silloin saapui huhu, joka pian näyttäytyi todeksi, että kolmetoista ensin vihityistä nunnista oli karannut, että abbedissa oli kuollut ja toinen tullut hänen sijaansa, ja että nunnien luku nykyään rajoittui yhteentoista.

Herttua päätti lähteä käymään paikalla, mutta me riennämme edeltä tuttuun paikkaan.

14.

TUHO.

Ensi aikoina luostarista lähdettyämme näyttivät parhaat olosuhteet olevan vallalla. Kaikki meni tavallista yksitoikkoista menoaan; ainoa omituisuus, mikä uutuudellaan herätti luostariväen huomiota, oli se seikka, ettei abbedissa koskaan kohottanut huntuaan.

Ihaillulla pater Edilillä oli melkein päivittäin tapana lukea ääneen jokin pyhä legenda, nunnien askaroidessa käsitöittensä ääressä, ja silloin olivat he kaikki kohottaneet huntunsa kasvoiltaan, paitsi äiti Richissa; mutta eipä hän tehnyt työtäkään, valkoiset, kaidat kädet lepäsivät päällekkäin hänen sylissään ja liikkuivat tuskin koskaan.

Kukaan ei tiennyt, huomasiko pater Edil sen; kaikki mitä hän sanoi oli niin jumalaista, että nunnat olivat aivan kuin lumotut hänen läheisyydessään. Ainoastaan abbedissaa tarkastellessaan he joskus unhoittivat hengellisen isän.

Luostarin palvelijattarien tehtäviin kuului sellinovien, sulkeminen joka ilta, mutta viime aikoina oli abbedissa tehnyt sen itse; ei hän pitänyt siitäkään, että he olivat niin tiheään ripillä, ja virkkoi pilkallisesti, että heillä täytyi olla paljon pahoja ajatuksia, koska heidän niin usein tarvitsi pyytää syntejään anteeksi.

"Jollei hän vain ole mustasukkainen meille", kuiskasi nuorin heistä ystävälleen ja uskotulleen, Juliana Aatamintyttärelle, joka seisoi tuijottaen kuuhun pienestä sellinikkunasta.

"Eeva Sparre, kuinka uskallat…" Mutta hänen sanansa katkesivat nauruun. "Mustasukkainen! Hän joka ei ole koskaan ripillä!"

"Se on totta", vastasi Eeva Sparre huoaten. "On ihastuttavan hauska ripittäytyä hänelle…"

"Kuinka niin?" keskeytti toinen äkkiä.

"Hänen nuhteensa ovat niin lempeät, ja kun hän kumartuu kuulemaan hiljaista kuiskausta…"

"Niin mitä sitten?" puuskahti Juliana tarttuen hänen käsivarteensa.

"En ymmärrä mikä sinun on… Olet vihainen siitä, että hän on yhtä hyvä meitä kaikkia kohtaan!"

"En, enpä suinkaan, mutta on eräs asia, joka kummastuttaa minua."

"Etkö voi sanoa, mikä se on?"

"Se, etteivät he koskaan puhuttele toisiaan."

"Abbedissa ei taida sietää häntä."

"Jollei ole päinvastoin."

"Ettäkö abbedissa rakastaisi häntä?" puuskahti Eeva punastuen. "Se ei ole totta, sitä en usko!" Ja yhtäkkiä puhkesi hän kyyneliin.

"Mikä sinua vaivaa, Eeva, oletko järjiltäsi? Luuletko, että hän välittää sinusta vähintäkään?"

"En luule mitään, mutta tiedän mitä tiedän", vastasi tyttö ja katseli entistä ystäväänsä terävin, tutkivin katsein. Sitten hän juoksi tiehensä, eivätkä he puhuneet keskenään moniin päiviin.

Ja samoin kuin oli heidän laitansa, samoin oli kaikkien muidenkin. Pater Edil oli tullut heidän aakseen ja ookseen, heidän jumalakseen.

Richissa näki sen, ja hänen sieluaan kalvoi mustasukkaisuus ja yhä kiihtyvä viha — niin itseään kuin häntäkin kohtaan. Hänen hyvä ymmärryksensä sanoi hänelle, että pater veti hänet ja nuoret sisaret kanssaan syvyyteen, ja hän vihasi itseään siitä, että vastarinnatta kuunteli hänen viekoittelujaan.

Suunnilleen kolme vuosineljännestä oli kulunut. Eräänä päivänä pysähtyi useita vaunuja luostarinportin eteen, ja niistä astui yksitoista hunnutettua naishenkilöä. Heidät päästettiin heti sisälle, ja he toivat kirjeitä Malaspinalta niin abbedissalle kuin pater Edilillekin. Nunnat olivat kaikki kuuluneet Vadstenan luostariin ja halusivat nyt päästä sinne takaisin. Muuan heistä oli entinen abbedissa, ylhäisestä ruotsalaisesta suvusta, mutta halusi sittenkin palata luostariin, vaikkapa vain palvelevana siskona. Malaspina kehoitti osoittamaan häntä kohtaan ystävyyttä.

Olisi synti sanoa, että uudet sisaret olivat tervetulleet. He tunsivat talon, mutta olivat tottuneet paljon ankarampaan kuriin. Pater Edil lakkasi lukemasta legendojaan, hän jätti nunnat oman onnensa nojaan, mutta tutkisteli sitä vastoin mitä suurimmalla mielenkiinnolla kirjettä, jonka oli saanut Malaspinalta ja joka muun ohella sisälsi ilmoituksen, että hänen koetusaikansa oli lyhennetty; häntä tarvittiin erään saksalaisen ruhtinaan hovissa, ja hänen täytyi lähteä sinne pikimmiten.

Jo useita viikkoja oli pater tuntenut asemansa sangen vaaralliseksi; erittäinkin peloitti häntä se, mihin Richissa ryhtyisi, jos nuoret sattuisivat joutumaan tukkanuottasille. Hän oli nähnyt uhkaavia katseita ja kuullut heidän sanovan toisilleen sanoja, jotka eivät olleet erittäin tyynnyttäviä.

Hän ei uskaltanut ilmoittaa edeltäpäin lähdöstään. Vielä kerran luettuaan sisarille legendojaan ilmoitti hän vain, etteivät he kenties saisi nähdä häntä hyvään aikaan; muuan tärkeä kirje pakoitti hänet lähtemään matkalle.

Se tuli kuin ukkosen isku. Mutta pater käytti tilaisuutta hyväkseen, ennenkuin mielten masennus oli ehtinyt tasaantua, viittasi heille hyvästiksi surullisen näköisenä ja riensi pois.

Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Täytyi sitoa kielensä äskentulleiden vanhojen nunnien tähden. Nuoret ainoastaan kuiskailivat keskenään.

Richissa yksin seisoi hiljaa liikkumatonna. Jonkun kerran hän horjahti, mutta toipui heti.

Anastasia, entinen abbedissa, kehoitti sisaria poistumaan, ja koko parvi riensi pateria vielä kerran näkemään.

Anastasia veti Richissan huntua syrjään ja näki kalmankalpeat kasvot, joista suuret silmät tuijottivat… Silloin lähestyivät askelet, ja hän vetäisi nopeasti hunnun paikoilleen.

Sisar portaria tuli hoippuvin askelin ja kyynelsilmin. Hän toi kirjeen, jonka pater oli mennessään jättänyt. Richissa otti sen, mutta vaipui samassa pyörtyneenä Anastasian käsivarsille.

Äiti Anastasia oli tarmokas nainen; hän otti Richissan käsivarsilleen ja kantoi hänet huoneeseensa, jossa vaali häntä huolellisesti.

"Kirje, anna minulle hänen kirjeensä", olivat hänen ensi sanansa palattuaan tuntoihinsa.

Anastasia avasi sen ja pani sen hänen käteensä. Siinä oli ainoastaan osoite erääseen Saksan kaupunkiin, ilman allekirjoitusta. Richissa purskahti rajuun itkuun, mutta kun äiti Anastasia oli antanut hänelle rauhoittavaa lääkettä, vaipui hän vihdoin uneen.

Nunnat sitä vastoin olivat melkein poissa suunniltaan. Kenties hän oli lähtenyt ainaiseksi? Neljätoista sisarta neuvottelivat yhdessä siitä, mitä oli tehtävä. Kateus ja mustasukkaisuus olivat kuin pois puhalletut; kaikki olivat nyt halukkaat tietämään jotakin pater Edilistä, mutta kuinka he saisivat halunsa tyydytetyksi?

Tämän suuren tapauksen jälkeisenä päivänä ilmoitti äiti Anastasia, että abbedissa oli sairas ja että hän toistaiseksi astuisi sijaan. Ja silloin otettiin kaikki vanhat luostaritavat käytäntöön, luostari avattiin kuten muinen sairaille ja apua tarvitseville, nunnien ei ollut ainoastaan hoidettava sairaita, vaan myös neulottava ja ommeltava hätääkärsiville.

Vanhoille luostariin palanneille nunnille oli tämä vain entistä rakasta menoa, mutta kaikille nuoremmille se oli todellinen rangaistus. Luostari oli menettänyt viehätyksensä, ja se sisar, joka ensiksi ehdotti karkaamista, lausui ainoastaan kaikkien ajatuksen.

Jo viikkokauden päästä he päättivät panna tuumansa toimeen. Richissa oli edelleen sairaana, ja luostarin askareet kävivät neljälletoista nuorelle sisarelle yhä vastenmielisemmiksi. Luvaten suuren palkinnon saivat he portarian suostumaan siihen, että hän jättäisi seuraavana yönä portin sulkematta. Antoipa hän sellien avaimenkin, joka oli annettava hänelle takaisin portilla, ennenkuin nunnat menivät.

Avain uskottiin Juliana Aatamintyttärelle, ja hänen oli päästettävä toiset. Sovittuna hetkenä hän avasi oman ovensa; käytävä oli aivan pimeä, ja tyttö parka vapisi pelosta… Vapisevin käsin hän avasi oven toisensa jälkeen, kaikki odottivat pääsyä tiehensä ja hiipivät hiljaa ulos pitkää käytävää pitkin… Vihdoin olivat he pihalla, kylmä ilma tuulahti heitä vastaan, mutta siitä he vähät välittivät… Portti oli auki, ja portaria otti avaimen. Karkurit olivat pian kadulla.

Oli sovittu, että kaikki menisivät erään nunnan läheisen sukulaisen luo, joka asui kaupungin ulkopuolella. Ystävällisesti heidät siellä otettiinkin vastaan, ja seuraavana päivänä oli kunkin palattava kotiinsa.

Mutta heti turvaan päästyä tehtiin kysymys: "Missä on Eeva Sparre?"

Kaikki katsoivat toisiinsa. "Kuka oli nähnyt hänet viimeksi?"

"Tuli kai hän mukana luostarista?" Kukaan ei voinut vastata kysymykseen. "Avasit kai hänen ovensa, Julia?"

"Kyllä… kuinka olisin jättänyt avaamatta", vastasi tämä kalveten. Eevan ovi oli hänen ovensa yläpuolella, oliko hän kenties?… Mutta se olisi aivan hirveää! Julia alkoi katkerasti itkeä. Oliko mahdollista, että hän olisi unohtanut parhaan ystävänsä — millaisen kohtalon oli silloin Eeva saava osakseen?

Hänet oli tosiaankin unohdettu. Hän oli odottanut ovella kuten toisetkin, mutta mitään ei kuulunut. Hän alkoi luulla, että pako oli syystä tai toisesta jätetty, ja odotti aamua saadakseen tietoonsa syyn.

Päivä tuli, mutta ovi pysyi yhä sulettuna. Hän kuuli soiton messuun, mutta häntä ei päästetty sellistään. Hänelle johtui mieleen, että hänet kenties oli unohdettu, ja hänet valtasi jäätävä kauhu. Mutta kyllä he sentään saivat häntä pitää arvossa täälläkin. Olihan hän kerran itse sattunut näkemään, mitä pater oli tehnyt abbedissalle — ja hän saattoi kertoa, mitä he tahtoivat pitää salassa. Uh, kyllä luostari oli sentään inhoittava, ei hän enää ikinään halunnut sinne.

Mutta päivä kului, alkoi jälleen hämärtyä, eikä vieläkään ollut avattu hänen oveaan. Silloin loppui Eevan kärsivällisyys, ja hän kolkutti ovelle kaikin voimin. Hetkisen kuluttua äiti Anastasia avasi sen.

"Miksi minua pidetään lukon takana?" kysyi Eeva kiihkeästi.

"Saatte kärsiä siitä, mitä toiset ovat rikkoneet", vastasi äiti tyynesti. "Olette rikosuhri."

"En tahdo enää olla katolinen, heitän pois kaikki merkit siitä", huusi hän heittäen huntunsa lattialle. "Minä inhoan luostaria ja tahdon heti palata kotiini", huusi kiihtynyt tyttö ja aikoi tunkeutua ulos ovesta.

Sisar Anastasian luja käsi heitti hänet niin rajusti takaisin, että hän kaatui selälleen lattialle. Vaikka häneen koski sangen kipeästi, nousi hän vavisten kiukusta.

"Millä oikeudella käytte kimppuuni?" huusi hän. "Minä valitan abbedissalle, hän ei ole uskaltanut koskaan koskea minua, eivätkä muutkaan nunnat."

"Äiti Richissa on pyhimys", vastasi Anastasia.

"Pyhimys!" Eeva nauroi. "Pater Edil oli varmaankin toista mieltä."

Anastasia heitti häneen salamoivan katseen ja virkkoi sen jälkeen mahtipontisesti: "Tahdon lieventää piinaanne niin paljon kuin suinkin, ja jos kärsivällisesti alistutte siihen, saatte jo muutamain päiväin perästä vapautenne takaisin."

"Hankkikaa minulle ennen kaikkea hieman ruokaa, olen nääntynyt aivan nälkään", sanoi Eeva, joka tunsi päänsä olevan huumauksissaan iskusta ja melkein tajutonna vaipui vuoteeseen.

Herätessään löysi hän pöydältä leipäpalan ja vesituopin. Hän pureskeli leipää itku kurkussa, vedellä oli kummallinen maku, ja juotuaan hän vaipui kohta uneen.

Seuraavana aamuna hän heräsi kuolinkellojen soittoon, ja kirkosta kuuluivat surumessun sävelet. Mutta hänen päänsä tuntui niin raskaalta, että hän vaipui kohta uudestaan uneen. Kumma kyllä, tuli hänelle aina ruoka hänen nukkuessaan. Tänään oli se hieman parempaa kuin eilen, mutta vesi oli yhä samaa.

Jälleen yö, ja seuraavana aamuna hän kuuli jälleen surumessun sävelet. Eeva tunsi voivansa paremmin ja nousi vuoteelta. Surusävelet, jotka virtailivat hänen yksinäisyyteensä, täyttivät hänen sielunsa levottomalla tuskalla. Hän kuuli useaan kertaan kiirehtiväin askelten rientävän ohi ovensa ja aikoi juuri lähestyä, kun ovi avattiin ja ruoka tuotiin sisään.

"Kuka on kuollut?" kysäisi hän.

"Pyhä äiti, ettekö sitä tiedä; kallis äiti Richissa", huudahti nunna.

"Richissa", toisti Eeva koneellisesti.

"Hänet haudataan tänä iltana… ja näkisittepäs vain, kuinka kaunis hän on vainajana, siunattu Herran enkeli…" Ja nunna riensi pois yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Tänä iltana hänet siis haudataan… ja luostarin portit pidetään auki, että kaupungin uskovaiset saisivat tilaisuuden olla läsnä juhlallisuuksissa. Ah, olisipa hänellä nyt vain tilaisuus mennä ja tulla vapaasti kuten tavallisesti! Lapsi parka heittäytyi lattialle ja itki ja nyyhkytti epätoivoissaan.

Kun hän kohotti päätänsä, seisoi äiti Anastasia hänen edessään. Hän nousi nopeasti.

"Lapsi parka", sanoi hurskas sisar. "Ymmärrän kyllä syvän surusi. Mutta ole hyvässä toivossa, tuon sinulle tervehdyksen vainajalta."

"Minulle?" kysäisi Eeva ällistyneenä.

"Aivan niin, hän on pyytänyt minua päästämään teidät vapauteen — yhdellä ehdolla."

"Minä suostun siihen, millainen se lieneekin", huudahti Eeva ilosta säteillen. "Sanokaa se heti."

"Hautajaisjuhlallisuudet tapahtuvat tänä iltana, mutta ruumis jää edelleen kirkkoon, ja hän vaatii, että sinun on valvottava yötä yksin kirstun ääressä."

"Minun?" kysyi Eeva hämmästyksissään tuijottaen puhujaan.

"Luostarin portit pidetään auki, sinä voit mennä neljännen vartion jälkeen." Kauhu ja pelko melkein lamautti hänet, mutta kaiken tämän takana houkutteli vapaus, ja Eeva vastasi: "Minä tulen", vaikka hän silloin tunsikin kurkkunsa melkein kuristuvan.

Hän jäi jälleen yksin ja odotti jännityksestä vavisten. Vihdoin puoliyön aikaan avattiin ovi, äiti Anastasia näyttäytyi lyhty kädessään ja viittasi häntä seuraamaan. Hän seurasi vavisten; pimeitä, kiemurtelevia käytäviä tulivat he kirkkoon muutamasta salaovesta… ainoastaan kaksi kynttilää alttarilla levitti himmeää ja lepattavaa valoa suureen kirkkoon, jonka etäisin osa oli aivan pimeä.

Kuorissa oli kirstu ruumisalttarilla, kansi oli vieressä, ja ohut liina peitti ruumiin kasvoja. Anastasia tempasi sen pois, ja hänen viittauksestaan tuli Eeva lähemmäksi.

Eeva vetäytyi väristen loitommalle. "Enkö saa istua tuolla alhaalla kirkossa?" kysyi hän vavisten.

"Ei, vaan täällä ruumisalttarin ääressä, käsi kannella, niin ettei sitä voida temmata pois."

"Kuka sen tekisi?" kysyi pelästynyt tyttö. "Vaikene ja täytä velvollisuutesi", vastasi käskevä ääni, ja äiti Anastasia meni samaa tietä kuin oli tullutkin.

Eeva totteli sanomattomasti kauhuissaan… hän ryömi kokoon kivilattialle ja pani kätensä kirstun kannelle. Hän vaipui kuin horroksiin, ja sitä kesti kellon lyöntiin. Luojan kiitos, puoli tuntia oli kulunut.

Hän kuuli liikuntaa ja kohotti päätänsä. Laupias Jumala, kuollut oli noussut… huitoi käsivarsiaan… nyt… nyt hän seisoi jaloillaan!

Eeva ei voinut huutaa, mutta kissan tavoin hän ryömi ensin erään penkin alle, sitten alas kuorista kirkkoon ja aikoi juosta pakoon.

"Takaisin!" kajahti ääni, ja jokin tumma käsi tarttui häneen.

Kirkasten, niin että kirkko kajahti, kaatui hän lattiaan.

Tumma olento nosti hänet nopeasti ja kantoi mukanaan.

Kuollut istui äänetönnä kirstun vieressä. Hän näki, kuinka Eeva pantiin siihen ja virkkoi hiljaa: "Hänhän vielä elää."

"Mutta ei kauan", vastasi Anastasia ja puristi kätensä hänen kurkkuunsa.

Kuului koriseva ääni, eikä Eeva Sparre enää elänyt.

"Se on hirveää", kuiskasi Richissa väristen.

"Kirkon arvo vaatii sen, sillä hän tiesi liian paljon. Sinun pakosi on nyt turvattu, pian tänne käärinliina."

Se laitettiin tottunein käsin, liina pantiin kuolleen kasvoille, ja juuri kun läpättiin neljännen vartion merkkisoitto, meni luostarin portista ulos hyvin hunnutettu nainen ja katosi pian portinvartian näköpiiristä.

"Nyt ovat he poissa kaikki neljätoista", mutisi portaria. "Siitä ei luostarille mitään vahinkoa olekaan."

Äiti Anastasia vietti koko aamun kirkossa, vaipuneena rukoukseen. Hän ei tahtonut loitota rakkaasta Richissastaan, ennenkuin kansi oli naulattu kiinni ja kirstu laskettu hautaan.

Äiti Anastasia oli nyt itseoikeutettu abbedissa. Hän piti ankaraa kuria luostarissa ja saavutti suurta kunnioitusta monilla laupeudentöillään.

Sparre-suvulta saapui hänelle ankara ja uhkaava kirje, mutta hän vastasi nöyrästi, että hänen surukseen Eeva Sparre oli karannut luostarista samoin kuin hänen hengelliset sisarensakin.

* * * * *

Kolme kuukautta tämän jälkeen tuli herttua neuvoston, arkkipiispan ja useain pappien seuraamana luostaria tarkastamaan.

Äiti Anastasia oli jo edeltäpäin saanut salaviestin vierailusta. Hän oli sentähden koonnut kaikki luostarin kalleudet ja lähettänyt ne Visingsborgiin Eerik Brahen talteen. Pyhän Birgitan ja Katarinan kirjeet oli otettu hopealippaastaan ja haudattu maahan, etteivät kerettiläisten kädet saastuttaisi näitä pyhiä jäännöksiä. Ja rukouksin ja huokauksin odottivat nunna raukat pelättyä vierailua.

Herttua saapui jokseenkin myöhään illalla. Soihduin ja tuohuksin astui suuri parvi luostariin, missä nunnat oli asetettu riviin ottamaan vastaan pelättyä herraa.

"Oletteko abbedissa?" kysyi herttua nunnalta, joka seisoi etumaisena ja kantoi suurta hopearistiä rinnallaan.

"Olen, teidän armonne!"

"Kuinka vietätte täällä aikaanne?"

"Rukouksissa ja pyhiä legendoja lukien", vastasi abbedissa tehden ristinmerkin.

"Ettekö tee muuta mitään?"

"Eikö ole siunattu asia rukoilla pelastusta syntisille!"

"Totisempaa pelastusta koituu hyvistä teoista."

"Monet sairaat ja kärsivät saavat täällä myös tyyssijansa", vastasi Anastasia terävästi.

"Huomaan, että teillä on aina vastaus valmiina." virkkoi herttua. "Mutta ymmärtäväisinä ihmisinä pitäisi teidän epäröimättä jättää paavilaisuus ja liittyä evankeliseen uskoon."

"Emme koskaan!" huudahti hän.

"Miettikää tarkoin, siinä tapauksessa en voi sallia teidän jäädä luostariin loppuiäksenne!"

"Mieluummin kärsimme, kieltäydymme kaikesta kuin luovumme ainoasta autuaaksitekevästä kirkosta."

"Mieluummin kärsimme ja kieltäydymme kaikesta!" toisti koko nunnaparvi innotellen.

"Vai niin. Missä ovat luostarin kalleudet?" kysäisi herttua kärsimättömästi.

"Meillä ei ole mitään sellaisia!"

"Luuletteko, ettei minulla ole keinoja pakoittaakseni teidät ottamaan ne esille?" kysyi herttua uhkaavasti.

"Armollinen herra!"

Kaikki lankesivat polvilleen.

Mutta nyt oli kärsivällisyys lopussa. "Käsille vain aarteet, heti paikalla!"

Mitä todellakin oli jälellä, ne luovutettiin heti, ja kun Linköpingin piispa Eerik Schepperus oli kuiskannut muutamia sanoja abbedissalle, tunnusti tämä, että enin osa oli lähetetty Visingsborgiin.

Hänen käskettiin heti istua kirjoittamaan ja pyytämään takaisin luostarin omaisuus, ja lähettiläs pantiin niitä noutamaan. Herttua pakkautti arkkuihin kaiken, mitä tapasi kaluksi käypää, paitsi kallisarvoista pyhimyslipasta. Monia kallisarvoisia pukuja lahjoitettiin kirjureille, revittiinpä seiniä ja muurejakin aarteita etsiskellen. Siten ei hyödytty juuri mitään, mutta ikivanhasta, ontosta päärynäpuusta luostarin puutarhassa löydettiin joukko vastasyntyneiden lasten luurankoja ja pääkalloja…

Abbedissa ja neljä vanhinta nunnaa vietiin omasta pyynnöstään Söderköpingiin ja sieltä puolalaisella laivalla Danzigiin, jossa heidät otettiin sikäläiseen birgittalaisluostariin ja he saivat vakinaisen ylläpidon Sigismundilta. Kolme nuorempaa seurasi ennen pitkää heidän esimerkkiään, sillä heillä ei ollut sukulaisia eikä ystäviä ja he tunsivat olevansa vieraita maailmassa. Nuorimmista meni muuan naimisiin, toinen naimisissa olevain sisartensa luo; kolmas, kalpea, kivulias tyttö, suli kyyneliin ajatellessaan lähtöä rakkaasta luostarista.

Herttua pyysi häntä tulemaan hoviin pikku tyttärensä seuralaiseksi. Luultavasti hän ei uskaltanut panna vastaan, sillä hän seurasi todellakin mukana. He sopivat aluksi aika hyvin, ja prinsessa luki usein Johanna sisarelle pyhiä legendoja, sillä muista kirjoista ei entinen nunna tahtonut tietää mitään.

Mutta kerran, kun pikku Kätchen luuli hänen nukkuvan ja sillaikaa istui ommellen, viritti tyttönen huomaamattaan virren: "Jumala ompi linnamme."

"Kenen sepittämä virsi se on?" kysyi Johanna.

"Lutherin."

"Taivaan pyhät!" Poloinen kätki päänsä käsiinsä.

"Anteeksi, rakas sisar, minun ei pitänyt laulaa sitä sinulle!" Ja Kätchen syleili ja suuteli häntä.

"Pyydä herttualta, että pääsisin täältä", kuiskasi hän.

"Oletko niin vihainen?"

"En, en, mutta me emme voi olla yhdessä, sillä yhden elämän täytyy koitua toisen kuolemaksi. Sallikaa minun sentähden palata rakkaan luostarini jäännösten luo, ja vielä viime hetkenänikin rukoilen teille taivaan siunausta kaiken rakkautenne ja lempeytenne tähden."

Kätchen riensi isänsä luo, ja tämä voi harvoin vastustaa hänen pyyntöjään. Hylätyssä luostarissa laitettiin muuan huone kuntoon, ja Johanna vietiin sinne. Mutta tuskin oli hän päässyt luostarimuurien sisälle, ennenkuin päästi ilohuudon ja vaipui kuoliaana maahan.

15.

VAHVIN VOITTAA.

Maasta hävitettiin kaikki katolisuuden jäljet, ja uskonnolliset riidat saivat aikaan pelkoa ja epätoivoa. Lisäksi tuli kolme kovaa katovuotta peräkkäin, ja kansa kuiski, että kun kynttilät otettiin alttareilta, katosi viljakin ladoista. Salakatolikot viittasivat herttuaan ja sanoivat sitä hänen syykseen; Herran käsi rankaisi kerettiläisiä, ja koko kansa sai kärsiä siitä.

Mutta sitten saapui sanoma, että Puolaan oli lähetetty kirjeitä ja anottu sieltä lähettämään kaikki liikenevä vilja. Mitä teki silloin kuningas Sigismund? Hän kielsi kaiken viljanviennin Puolan satamista Ruotsiin. Sellainen oli hänen tapansa rangaista kerettiläisiä alamaisiaan ja pakoittaa heitä alistumaan.

Tieto siitä herätti kuulumatonta huomiota, ja Sigismund sai aikaan aivan päinvastaista kuin oli tarkoittanut. Hänen entiset kannattajansakin luopuivat hänestä, ja nälkäiset raukat puivat vapisevia nyrkkejään ja huusivat taivaan kirousta sydämettömälle kuninkaalleen.

Kaarle herttua puolestaan oli väsymätön hankkimaan ja lähettämään elintarpeita pahinta hätää kärsiviin seutuihin. Siten hän voitti kansan ja monet herroistakin puolelleen.

Kuinka neuvosherrat olivat pettyneet odotuksissaan! Sigismundin ollessa Puolassa oli heidän pitänyt hallita valtakuntaa omin päinsä. Mutta tulikin herttua ja korjasi heidän viisaiden laskujensa hedelmät. Hänen tosin piti hallita muka neuvoston kanssa yksistä tuumin, mutta sellainen herra kysyi neuvoa ainoastaan itseltään. Hänen aikanaan ei ollut aateliston vallan laajentaminen ajateltavissakaan, ja mitä varten he muuten olisivat antautuneet niin vaaralliseen peliin? Kaarlen viisas ja avara katse ei jättänyt heille ainoatakaan tyyssijaa; jos he sanoivat mielipiteensä valtakunnanasioista, saivat he odottaa terävää vastausta. Ja kun hän sanoi mielipiteensä, saivat he vain sanoa "niin" ja kirjoittaa alle. Se oli aivan liikaa siedettäväksi.

Herttua tavoitteli kruunua, se oli selvää. Mutta oman ja säätynsä edun tähden oli neuvoston se estettävä, jollei avoimesti, niin salavihkaan vastustamalla hänen toimenpiteitään. Ja niin he päättivät vielä kerran ryhtyä mitä sitkeimpään vastarintaan.

Niinpä kun hän tahtoi lähettää sotaväkeä Suomeen pakoittamaan Klaus Flemingiä kuuliaisuuteen, vastasi neuvosto, että se soti kuninkaan majesteettia vastaan ja voisi viedä kansalaissotaan. Kaarle muistutti heitä Söderköpingin päätöksistä ja uhkasi heittää hallitusohjat käsistään. Mutta neuvosto pyysi häntä olemaan kärsivällinen, he koettaisivat hyvällä saada Flemingin taipumaan.

Kirjeitä lähetettiinkin sellaisessa tarkoituksessa, sekä uhkaavia että vakuuttelevia, mutta ne eivät vaikuttaneet enempää kuin vesipisarat kallioon. Fleming ei muuttanut rahtuakaan menettelyään; suomalaisella itsepäisyydellä ei ole koskaan ollut arvoisampaa edustajaa.

Herroille alkoi käydä yhä selvemmäksi vaarallinen asemansa. Mutta sittenkään eivät he tahtoneet liittyä herttuaan. Sillä hänhän tavoitteli kruunua, ja kuningas Kaarle oli varmaan vaativa kuuliaisuutta ritaristoltakin.

* * * * *

Elokuun ensi päivinä saapui Tukholmaan puolalainen lähetystö, jonka mukana oli kolme ruotsalaistakin, nimittäin Eerik ja Kustaa Brahe ynnä Arvid Stenbock. He esittivät Sigismundin moitteet Söderköpingin päätöksen johdosta ja kehoittivat hallitusta luopumaan sen toimeenpanosta. Ankarimmat syytökset tehtiin itseään herttuaa vastaan.

Kaarle ja neuvosto antoivat yhteisen vastauksen, joka osoitti tehtyjen toimenpiteiden laillisuuden, mutta pitemmälle ei yksimielisyyttä riittänyt. Herttua näki hyvin, että neuvosto teki kaikkensa lähettiläitä mielistelläkseen, luonnollisesti heidän kauttaan päästäkseen Sigismundin suosioon. Puolalaisen lähetystön saapuminen näytti neuvosherroille antaneen uutta rohkeutta, sillä kun herttua uudisti vaatimuksensa, että Fleming oli pakoitettava kuuliaisuuteen, niin antoi neuvosto uudestaan epäävän vastauksen.

Marraskuun 2 päivänä 1596 kutsui hän neuvoston koolle ja selitti juhlallisesti, että koska hänen toimenpiteitään ei ymmärretty ja osoitettiin kiittämättömyyttä eikä edes pysytty tehdyissä päätöksissäkään, sanoutui hän irti valtionhoitajan tehtävästä. Kuitenkin, koska hän valtakunnan säädyiltä oli saanutkin valtansa, tahtoi hän sen jättää säädyille takaisin ja sentähden ensi tilassa kutsua valtiopäivät koolle.

Ällistys oli suuri, ja sen vallitessa herttua lähti salista. Herrat lähettivät sitten kirjallisen selityksen, miten eivät ehtineet toipua heti vastaamaan, kiittivät herttuaa vaivannäöstään ja puhuivat kykenemättömyydestään niin suureen tehtävään, mutta eivät pyytäneet herttuaa jäämään paikoilleenkaan.

He jakoivat keskenään hallitustehtävät ja aikoivat ryhtyä ominpäin hallitukseen. Mutta kaikista maanääristä saapui viestejä, että papit, porvarit ja varsinkin talonpojat lähettivät anomuskirjeitä herttualle, ettei hän jättäisi heitä ja valtakuntaa. Suuri oli sentähden herrojen pettymys, kun herttua kuukauden kuluttua ilmoitti lyhimmiten, että hän aikoi edelleen hoitaa hallitusta, kunnes luovuttaisi sen ensi valtiopäiville.

Ja helmikuun 22 päivänä kokoontuivat valtiopäivät Arbogaan. Aatelistoa ja sotapäällystöä oli kokoontunut vain vähän, mutta sitä lukuisammin olivat aatelittomat säädyt edustetut. Sparret, Banérit ja Bjelket selittivät kirjeellisesti, etteivät he uskaltaneet tulla kuninkaan kiellon tähden.

Herttua esitti itse tärkeimmät asiat, jotka koskivat uskonopin puhtautta, kuninkaan valaa, Söderköpingin päätöksiä, Flemingin niskoittelua y.m. Säädyt kokoontuivat sitten kukin erikseen neuvottelemaan, ja erittäinkin talonpojat olivat lujasti herttuan puolella. Heitä ärsytti varsinkin Flemingin hirmuvalta Suomen rahvasta kohtaan, ja he sanoivat mielellään tahtovansa olla mukana kurittamassa sellaista talonpoikain rääkkääjää.

Kun päätökset oli tehty, laadittiin niistä supistelma, joka luettiin torilla kokoontuneille säädyille. Ja kun tuli esiin se kohta, missä he uskoivat herttualle hallituksen, paljasti hän päänsä ja sanoi:

"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin puolesta, tahdon pitää lakia ja oikeutta yllä keskuudessanne."

Päätös kirjoitettiin puhtaaksi pergamentille, herttua pani sitten nimensä ja sinettinsä alle ja säädyt samoin. Maaliskuun 5 päivänä luettiin se jälleen torilla ja talonpojat vannoivat sitä puoltavansa niin kauan kuin veri oli lämmin heidän suonissaan.

Ennen pitkää monet aatelisetkin taipuivat kirjoittamaan nimensä Arbogan päätöksen alle. Neuvosto puolestaan piti sitä väkivaltaisuutena, laittomuutena, ja hankitsi jo aseellista vastarintaa herttuaa vastaan. He vaihtoivat kirjeitä siinä mielessä, ja kun siten ei päästy yksimielisyyteen, ehdotettiin, että kaikki korkeat herrat kutsuttaisiin suullisesti asiasta neuvottelemaan. Mutta ei edes kokouksen paikastakaan voitu sopia. Aika kului siten, ja asema kävi yhä pulmallisemmaksi, neuvoston vaikutus ja arvo aleni sitä mukaa kuin herttuan kohosi, herroja ahdistivat toiselta puolen talonpojat, toiselta herttua. Vihdoin joutui herttuan käsiin joukko huomattavimpain herrojen kirjeitä, jotka paljastivat heidän juonensa. Yksitellen pakenivat he Tanskan kautta Puolaan, ja lopulta lähti sinne neuvostokin.

Milloinkaan eivät ole puolueet seisseet kireämmin vastatusten, milloinkaan ei ole maa ollut lähempänä perikatoaan. Sigismund ei ollut mitätön katolisine joukkioineen ja aatelisineen, mutta Kaarle IX oli kari, jota vastaan nämä mahtavat voimat joutuivat haaksirikkoon.

16.

YKSINÄINEN.

Gunilla rouva asui Bråbergin linnassa jokseenkin vähäväkisen hovin ympäröimänä. Lankeaa luonnostaan, että hänellä oli ikävä.

Hän oli 24-vuotias leski, eikä hän ollut puolisoaankaan rakastanut. Hänet oli eroitettu siitä miehestä, jota rakasti ja joka nyt eli onnellista avioelämää. Hän tunsi itsensä koreaksi nukeksi, joka sai tulla esille määrätyissä juhlatilaisuuksissa, mutta sitten tarpeetonna vetäytyä syrjään.

Hänen ainoa ilonsa oli pikku prinssi, hänen ainoa poikansa, jota hän jumaloi ja hemmoitteli. Tämä oli kaunis ja kiltti lapsi, ei sellainen huimapää kuin muut pojat; hän istui äidin vieressä ja leikki nukeilla.

Mutta äiti ei voinut kauan askarrella hänen kanssaan. Äiti halusi loruta ja nauraa kuten muinaisina päivinä, halusi kuulla kuiskittavan helliä sanoja korvaansa. Mutta kaikki oli nyt niin ikävää, hän itki katkerasti, ja hänestä Juhana kuningas oli tehnyt hyvin julmasti, kun oli ottanut hänet puolisokseen.

Hänen molemmat hovineitsyensä, Ebba Horn ja Renata Ribbing, olivat sangen ylpeähköjä molemmat; he olivat Gunillan vertaisia syntyperältään, ja heidän seurassaan piti hänen huolellisesti pitää yllä arvoaan.

Renata oli kihloissa, Ebballa oli lemmittynsä, ja heidän seurassaan hän sai kuulla toiselta, että häät vietettäisiin muutamain kuukausien kuluttua, ja toinen näytteli hänelle kirjeitä, jotka hehkuivat rakkautta ja ikävää, niin että Gunillan sydän parka aivan kutistui kokoon.

Hänestä oli paljon hupaisempaa kuunnella palvelijatarten lörpöttelyä… hän oli usein salavihkaan kuunnellut heitä. He kertoivat häistä, karkelokemuista ja mielitietyistään; oli siinä seassa väliin hieman liian vapaatakin, mutta mitäs se teki, kun kukaan ei tiennyt hänen kuuntelevan.

Elsa, joka laittoi hänen tukkaansa, oli väliin puhunut kuningattarelle jotensakin ujostelematta. Mutta Gunilla ei voinut suuttua häneen, sillä hän ei kuitenkaan tarkoittanut mitään pahaa.

Mutta Elsa oli yhtä tarkkasilmäinen kuin iloinenkin, ja hän näki hyvin, että kuningatar rukalla oli sangen ikävä ja että suurimman palveluksen saattoi hänelle tehdä keksimällä jotakin hauskaa.

Eräänä päivänä, kun hän kampasi valtiattarensa hiuksia kuten tavallisesti, oli hän tavattoman vaitelias ja huokasi kerta toisensa jälkeen. Kyselemällä sai Gunilla vihdoin selville, että hän ikävöi lemmittyään, jota ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen.

"Eikö hän voi tulla tänne?" kysäisi Gunilla.

"Ei se ole helppoa, sillä hän on kruunun mies. Mutta nyt pidetään täällä pitäjäntuvassa suuret tanssit, ja hän pyytää niin hartaasti minua tulemaan mukaan!"

"Mene sitten, ja seuraavana päivänä on sinun kerrottava kaikki minulle."

Elsa kiitti ja suuteli kuningattaren puvun lievettä.

"Tanssit pitäisi olla oikein suurenmoiset", sanoi hän. "Sanotaanpa monia upseerejakin tulevan mukaan, ei tanssimaan, mutta katselemaan."

"Siitä kai tulee hauskaa!"

Elsa loi pikaisen silmäyksen Gunillaan. "Ah, lähtisipä teidän armonnekin mukaan!"

"Mitä ajattelet, Elsa!"

"Se kävisi niin mukavasti, ettei niin ristisielu saisi koko jutusta vihiäkään."

"Miten niin?"

"Teidän armonne ottaisi minun pukuni ja panisi huivin päähänsä."

"Mutta ajatteles, jos joku tuntisi minut!"

"Ei vaaraa, voimmehan panna mustan laastarilapun nenällenne, se tekee ihan tuntemattomaksi."

"Ei, Elsa kulta, se ei käy päinsä."

Sinä päivänä ei asiasta puhuttu sen enempää, mutta Gunillalla oli paljon askartelemista laatikoissaan ja hän oli paremmalla tuulella kuin tavallisesti.

Seuraavana päivänä hän itse otti asian puheeksi. "Kuinka Elsa saattoi ajatella jotakin niin hassua, kuin että kuningatar olisi mukana tuollaisissa tansseissa?"

"Oh, sitä en suinkaan ajatellut, tarkoitin vain, että kuningatar katselisi piilosta."

"Mitä varten sitten lappu nenällä?"

"Siltä varalta, että joku sittenkin näkisi hänet."

"Mistä sitten katselisin?"

"Pitäjäntuvan sivulla on pieni kamari, ja ovessa on luukku, josta näkee kaiken mitä tuvassa tapahtuu. Ja minä ajattelin, että teidän armonne…"

"Ymmärrän… jospa vain uskaltaisin…"

"Eihän ole mitään vaaraa!"

"Sinä sanot niin. Mutta sydämeni pamppailee pelosta, kun sitä ajattelen."

"Teidän armonne siis suostuu…"

"Täytyy kai minun, tehdäkseni sinulle mieliksi. Kas tässä", sanoi hän avaten erään laatikon, "tässä on joukko koristeita ja nauhoja, joilla voit somistautua."

Elsa suuteli ihastuneena hänen hamettaan. "Mitähän Lauri sanookaan!" huudahti hän. "Eikö teidän armonne tahdo koettaa minun pukuani?"

Sitä koetettiin, ja se sopi mainiosti, ja Gunilla oli ihastunut tulevaa seikkailua ajatellessaan; niin iloinen ei hän ollut ollut sitten kuin pikku tyttönä.

Onneksi oli Renata pyytänyt päästä kotiinsa muutamiksi päiviksi; Gunilla oli mitä suurimmalla ystävällisyydellä sanonut, että hän voi ottaa Ebbankin mukaansa, ja molemmat olivat lähteneet juuri tärkeän päivän aamuna.

Palvelusväelle sanottiin, että kuningatar ei voinut hyvin ja että hänen sentähden täytyi pysyä huoneessaan; ei edes pikku prinssikään saanut tulla hänen luokseen. Mutta näin muusta maailmasta sulkeutuneina nuoret naiset laittoivat pukujaan.

Matkaa pitäjäntuvalle oli vähintään virstan verran. Mutta kylmää ei Gunilla ajatellut, vaan melkein yksistään huivia, jonka oli peitettävä hänen kasvonsa kokonaan.

Illan suussa he vihdoin lähtivät käsi kädessä. "Se on välttämätöntä", sanoi Gunilla, "muuten voivat epäillä".

Onnellisesti he pääsivät perille, ja Elsa vei kuningattaren pimeään huoneeseen, sytyttäen vahakynttilän, jonka oli tuonut mukanaan. Gunilla oli kovasti kuumettunut matkalla ja heitti pois päällysvaatteensa. Sen jälkeen istuutui hän penkille oven eteen; raottamalla vain hieman luukkua saattoi hän nähdä yli koko tuvan.

Silloin kuului koputus ovella.

"Kuka se oli?"

"Lauri vain, hän tietää, että olemme täällä."

"Minäkin?"

"Sanoin, että muuan hovineitsyistä."

"Nyt hän koputtaa uudestaan."

"Niin, minun täytyy mennä."

"Muistahan tulla minua katsomaan."

"Kyllä toki!"

Innoissaan he unohtivat laastarilapun panematta nenälle, ja Gunilla unohti lukita ovenkin Elsan jälestä. Hän tirkisteli luukunraosta suureen tupaan, jonka lattialle oli siroteltu kuusenhavuja; ympäri seiniä kiersivät penkit, ja seiniin oli kiinnitetty soihtuja, jotka levittivät punarusoista loimoaan, mikä savun läpi katsottuna sai tummahkon vivahduksen.

Nurkassa oli kokonainen soittokunta, joka soitteli säkkipillejä, viuluja, huuliharppuja ja muita soittimia. Eivät ne näyttäneet olevan mitkään nurkkatanssit, ja Gunilla tarkasteli vieraita mielenkiinnolla. Tytöt olivat nuoria ja kauniita, silmät säihkyivät ilosta, ja jalat vavahtelivat karkelon halusta; jollei puvussa olisi ollut niin suurta eroitusta, olisivat he Gunillasta olleet yhtä kauniita kuin hovinsalien nuketkin. Kavaljeerit olivat kaikki kaunisryhtisiä sotamiehiä, ja tanssi kävi kuin voideltu.

Useita upseerejakin oli saapuvilla. Niiden joukossa oli muuan, joka oli erityisenä toisten ihailun ja huomion esineenä. Muutamista sanoista, jotka Gunilla kuuli hänen lausuvan, saattoi eroittaa hänen olevan ulkomaalaisen.

Pian alkoivat upseeritkin ottaa osaa tanssiin, ja ilo nousi ylimmilleen. Gunillakin oli niin ihastunut, että avasi luukun kokonaan nähdäkseen paremmin. Mutta samassa sattui muukalaisen katse häneen, hän vetäytyi hiljaa takaisin ja sulki luukun.

Silloin aukeni ovi hiljaa ja varovaisesti hänen takanaan. Hän arveli sen olevan Elsan ja sanoi kääntämättä päätään: "Kuinka hauskaa, kultaseni, että tulimme tänne!"

Kun ei kuulunut mitään vastausta, käännähti hän ympäri, ja valossa, joka lankesi luukusta sisään, hän tunsi pelästyksekseen muukalaisen.

"Lähtekää kanssani tanssiin", sanoi hän vierasvoittoisella murteella.

"Ei, ei, menkää, minä en tanssi", vastasi Gunilla säikähdyksestä poissa suunniltaan.

"Silloin en tanssi minäkään", vastasi vieras istuutuen hänen viereensä penkille.

Hän tahtoi nousta, mutta vieras painoi hänet paikoilleen. "Te pelkä?"

"Niin, niin!"

Vieras kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Anta minulle pusu!"

"Ei, ei!"

"Avatako minä lukku ja huuta apu?"

"Menkää täältä!"

"Ensin pusu!"

Gunilla ei sittemmin voinut päästä selville, antoiko hän sen vai ottiko sen toinen. Hän muisti vain vieraan sanoneen mennessään:

"Tulen tuokion kuluttua takaisin!"

Samassa kun vieras oli mennyt, hypähti hän pystyyn ja juoksi ulos. Ohuessa puvussaan, ottamatta päällysvaatettaan ylleen, riensi hän tiehensä niinkuin näkymättömäin henkien ajamana.

Hän ei tiennyt, kuinka oli tullut kotiin, kuinka hiipinyt huoneeseensa, riisunut märät jalkineensa ja vaatteensa ja mennyt levolle. Vuoteessaan oli hänellä hirmuisen vilu, mutta hän ei tahtonut soittaa. Se olisi antanut aihetta lörpöttelyyn, parempi oli kärsiä… ja niin hän vietti pitkän, piinallisen yön…

Aamulla tuli Elsa hänen luoksensa, kalpeana ja riutuneena hänkin. Hän kuvaili epätoivoaan huomattuaan, että kuningatar oli lähtenyt tiehensä ilman päällysvaatettaan, eikä voinut käsittää syytä siihen.

Gunilla sanoi niin tyynesti kuin voi, että hän oli pelännyt niin töminää tanssituvassa ja että hänet keksitään. Sentähden lähti hän kotiin niine hyvineen.

Elsa vakuutti, ettei kukaan ollut aavistanutkaan kuningattaren oloa siellä. Kukaan ei muuten ollut kysynyt, kuka kamarissa oli, paitsi erästä herraa, joka loppuillan istui siellä.

"Kuka hän oli?" kysyi Gunilla kääntyen pois.

"Kuulin kyllä nimen, mutta se oli niin konstikas, etten osaa sitä sanoa", vastasi Elsa.

"Samantekevä minulle."

Mutta Gunilla makasi vuoteen omana useita viikkoja. Ja kun hän nousi, oli hän suuresti muuttunut. Hänen olentoonsa oli tullut sellaista hiljaista tyyneyttä, joka erosi tykkänään hänen entisestä kiihkeydestään.

Sydämessään tunsi hän katkeraa katumusta. Mille kaikelle olikaan hän heittäytynyt alttiiksi, ja mitä kaikkea olisi voinut tapahtua, jollei Jumala armossaan olisi häntä pelastanut!

Nyt sai hän halua käydä useammin vieraissakin. Ennen ei hän ollut koskaan käynyt Sofia prinsessan luona Ekolsundissa, nyt kävi hän siellä jotensakin usein. Tämä onneton ruhtinatar oli hyvin kiitollinen, kun joku tuli hänen luokseen, joku, jonka kanssa hän saattoi puhua pojastaan, epäjumalastaan.

Tämä, milloin oleskeli Ekolsundissa, säikytteli äiti parkansa pahanpäiväiseksi hurjilla ratsuretkillään. Silloin saattoi Sofia ruhtinatar kuiskata Gunillalle: "Minä tiedän, minä näen, että siitä on koituva hänen surmansa…"

Kumma kyllä oli nuori herttua suuresti kiintynyt Gunillaan. Hän kertoi tälle tulevaisuudentuumistaan, kertoipa siitäkin, että oli tulisesti rakastunut nuoreen, ihastuttavaan tyttöön.

"Kenties Anna Banériin?" sanoi Gunilla hymyillen. "Ketäpä muuta olisitte voinut arvata! Ainoastaan kaunein ja ihailtavin kelpaa Kustaa herttuan puolisoksi", huudahti hän innoissaan.

"Oletteko jo ilmoittanut hänelle onnestaan?" kysyi Gunilla pisteliäästi.

Kustaa punastui hieman. "Upsalassa tein sen", sanoi hän, "kun hän oli kurittanut hävytöntä puolalaista."

"Ja hän lankesi syliinne?"

"Ei, hän neuvoi kääntymään vanhempainsa puoleen. Vanhemmat taasen tahtoivat lykätä asian, kun molemmat olimme niin nuoria."

"Mutta jos Anna annetaankin toiselle?"

"Ei, hän sanoi: 'Ole uskollinen, minä olen sinun!'"

"Se kenties ei ole niinkään helppoa", virkahti Gunilla luoden veitikkamaisen katseen kaksikymmenvuotiaaseen nuorukaiseen, joka nojasi kiharaisen päänsä ikkunanpieleen ja kiintyi katselemaan muutamia nuoria hevosia, joita tallimestari opetti linnanpihalla.

"Katsokaas", sanoi hän, "tuolla mustalla, joka kohottaa niin ylpeästi päätänsä, tiedättehän, sillä ei uskalla ratsastaa kukaan muu kuin minä".

"Teidän pitäisi jättää nuo hurjat leikit, jotka tekevät ruhtinattaren niin levottomaksi."

"Katsokaas", virkkoi nuorukainen naurusuin viitaten pistooliin vyöllään, "aion vimmastuttaa ratsun äärimmilleen ampumalla sen korvien vieressä. Se hurjistuu yhä enemmän, mitä kauemmin annan sen odottaa, mutta minua miellyttää niin teidän seuranne, että olen epätietoinen, kummanko huvin valitsen."

"Olette hirveä ihminen, Kustaa herra; ettekö voi käskeä tallirenkiä viemään hevoset talliin?"

"En, mutta ne voivat odottaa; ettekö ole koskaan kokenut, miten suloista on viivyttää nautintoa?"

"En ymmärrä edes, mitä sillä tarkoitatte."

"Ettekö; kerron esimerkin. Täällä oli taannoin muuan ranskalainen, rakastettavimpia miehiä mitä olen kuunaan nähnyt; hän oli kerran nähnyt vilahduksen ihastuttavasta naisesta. Hän meni huoneeseen, jossa nainen piili, ja suuteli häntä. Sitten juoksi hän noutamaan valoa, mutta hänen tullessaan takaisin oli nainen poissa. Nyt väittää hän, että suutelon voima oli niin suuri, etteivät he voi koskaan unhoittaa toisiaan, ja niinkuin hän aina etsiskelee naista, niin tämänkin ajatukset varmaan ovat hänen luonaan."

"En ymmärrä, miten esimerkki soveltuu äskeisiin sanoihinne", vastasi Gunilla ikäänkuin sattumalta vieden nenäliinansa kasvoilleen.

"Niinkuin naulan päähän; yhdessä olisivat he tulleet välinpitämättömiksi toisistaan, nyt uneksivat he tulevasta onnesta."

"Tekikö ranskalainen taikoja?"

"En tiedä; minun mielestäni on ensi suudelmassa aina taikaa."

"Nyt menen ruhtinattaren luo, hän varmaankin ihmettelee viipymistäni."

"Tehkää niin, ja kun laukaus pamahtaa, niin ajatelkaa minua."

"Pikemmin hevosparkaa, jota peloittelette."

Kustaa herra riensi hevostensa luo, ja Gunilla meni ruhtinattaren luo hieman katuen sitä, ettei ollut kysynyt miehen nimeä, muukalaisen, jota unhoittaakseen hän oli tehnyt kaikkensa.

Prinsessa istui nypläyksensä ääressä, ja he puuttuivat pian vilkkaaseen keskusteluun, ja mistäpä Sofia rouva olisi voinut puhua muusta kuin huimapäästä pojastaan.

Yhtäkkiä he kuulivat laukauksen pamahtavan.

"Mikä se oli?" kysäisi prinsessa.

"Ei mitään, herttua vain huvitteleiksen", vastasi Gunilla tahtomattaankin väristen.

Mutta heti en jälkeen kuuli Gunilla huutoja ja hälinää, juostiin ulos ja sisälle. Ovi temmattiin auki, ja useita henkilöitä näytti aikovan sisään, mutta pysähtyivät äkkiä.

"Mitä on tapahtunut?" huudahti prinsessa heille.

"Herttua… herttua!"

"Onko hän kuollut?" huusi vanhus pidellen kaikin voimin kiinni Gunillasta.

"Ei, ei vielä ainakaan."

"Olemme kantaneet hänet omaan huoneeseensa", sanoi muuan vanha palvelija, joka vavisten piteli kiinni ovesta.

"Tule tänne, Antero, jos voit", sanoi prinsessa viitaten hänelle.

"Hän kysyi juuri teidän korkeuttanne."

Prinsessa nousi ja tarttui Gunillan käsivarteen. "Menkäämme yhdessä", sanoi hän; "hän pitää sinusta!"

Äsken niin hilpeä nuorukainen makasi nyt vuoteessa. Apteekkari oli onnistunut ottamaan pois kuulan, joka oli mennyt polveen, ja haava oli sidottu. Sairas makasi suletuin silmin ja kärsivä ilme kalmankalpeilla kasvoillaan.

Gunillan kysyttyä selitti apteekkari, että nuori herra ei ollut saanut pistoolia laukeamaan, ja kun ratsua oli vaikea hillitä, oli hän pistänyt pistoolin takaisin koteloon. Mutta samassa se olikin lauennut, ja kuula oli sattunut vaarallisesti polveen.

Prinsessa ei kysellyt, istui vain epätoivoissaan vuoteen viereen. Mutta silloin nuori mies avasi silmänsä ja teki tuskin huomattavan liikkeen ojentaakseen kätensä. Äiti tarttui siihen, ja sairas puristi sitä heikosti, ja äiti hymyili silloin kyyneltensä lomitse.

Oli lähetetty noutamaan vielä toista lääketaitoista henkilöä. Hän laittoi itse lääkkeet, jotka vaimensivat vaivoja. Sairas vaipui kuumehoureihin, joista molemmat naiset tuskin eroittivat muuta kuin nimen: "Anna!" Väliin oli hän tajuissaan, mutta vaipui uudestaan houreihin. Ja keskellä houreita lakkasi hänen hengityksensä, ja kaikki oli lopussa.

Hänen luonaan olivat silloin vain prinsessa ja Gunilla. Edellinen meni vainajan luo ja painoi korvansa hänen suutansa vasten.

"Hän nukkuu", sanoi hän nyökäten Gunillalle ja hyväili hänen kauniita kasvojaan. Gunillalla oli täysi työ vetäessään hänet pois.

Vainaja haudattiin Ekolsundin kauniiseen kirkkoon. Sofia prinsessa oli vajonnut sellaiseen tylsyyden tilaan, ettei häntä saatu uskomaan muuta kuin että hänen poikansa nukkui.

Hautajaisten jälkeen palattuaan Bråbergiin lähetti Gunilla noutamaan mestari Nikolasta, jota pidettiin hyvin pystyvänä lääketaidon alalla. Tämä tuli ja tiedusteli tarkoin hänen terveydentilaansa.

"Teidän armonne on kovasti vilustunut", sanoi mestari Nikolas.

"Niin, se on totta", sanoi Gunilla punastuen.

Mestari Nikolas laittoi lääkkeet ja määräsi välttämään kaikkia mielenliikutuksia. Sen jälkeen hän lähti luvaten tulla takaisin.

Lääkkeet auttoivat tosiaankin, ja Gunilla saattoi nukkua paremmin yönsä ja tunsi itsensä reippaammaksi ja iloisemmaksi kuin pitkiin aikoihin.

Hänen uskottu palvelijattarensa, Elsa, oli nyt tosiaankin aikeissa mennä naimisiin. Gunilla oli luvannut pitää häät ja olla itsekin mukana, jos suinkin jaksoi.

Sulhanen ylennettiin korpraaliksi kuninkaan puoltolauseen johdosta, ja morsian oli saanut häälahjaksi pienen talon, joka tyydytti heidän vähäiset tarpeensa.

Gunillan toinen hovineitsyt oli jo mennyt naimisiin ja toinen, Renata neitsyt, laittoi parhaallaan myötäjäisiään. Kuningatar Gunilla antoi hänelle lahjoja ylenmäärin ja oli pyytänyt ruotsalaisen ministerin rouvaa Parisissa ostamaan erinäisiä kankaita, niiden joukossa morsiuspuvuksikin.

Nämä saapuivat eräänä päivänä, jolloin kuningatar oli poissa. Eräs korkea herra, joka ei ollut sanonut nimeään, oli jättänyt useita paketteja ja pyytänyt lupaa tulla uudestaan kuulemaan, oliko hänen armonsa tyytyväinen sisällykseen.

Morsian oli ihastunut kauneihin lahjoihin, ja niiden antaja oli halukas lausumaan kiitoksensa niiden tuojalle.

Eräänä iltapäivänä, kun he parhaallaan katselivat ihanuuksia, ilmoitettiin markiisi de Lascy.

"Tule", sanoi Gunilla hovineitsyelleen, "sinunkin on kiitettävä häntä!"

Markiisi tuotiin sisään, mutta kuka voi kuvailla Gunillan hämmennystä, kun hän ensi silmäyksellä tunsi muukalaisen, saman, joka oli uskaltanut…

Vieraskin näytti yllätetyltä hänet nähdessään, mutta ei tuntenut häntä varmasti… etsi kenties muistoistaan.

Ankaralla ponnistuksella sai Gunilla maltetuksi mielensä ja kiitti palveluksesta. Sitten hän kyseli Ranskasta, ja vieras vastasi ikäänkuin ohimennen, päästäkseen puhumaan Ruotsista, jossa oli käynyt ensi kerran parisen vuotta sitten.

"Nyt se tulee", ajatteli Gunilla. "Hyvät enkelit minua auttakoot!"

Vieras kertoi olleensa Bråbergin läheisyydessäkin; kuinka lähellä, sitä hän ei voinut sanoa… Hänellä oli ollut pikku seikkailukin… tosin itsessään vähäpätöinen, mutta hän ei ollut sitä unohtanut.

Gunilla parka oli kuin tulisilla hiilillä. Kun vieras vihdoin oli mennyt ja hän palasi uupuneena makuukamariin, tuli Elsa kiireesti häntä vastaan. "Ah, teidän armonne!" kuiskasi hän.

"Mitä nyt, Elsa?"

"Muukalainen… se oli hän…"

"Onko hän tavannut sinut?"

"Kyllä, mutta luulen, ettei hän tuntenut minua."

"Olenko vielä nytkään saanut kyllin kovaa rangaistusta?" kuiskasi kuningatar itsekseen.

Seuraavana päivänä kutsuttiin mestari Nikolas jälleen; hänen armollaan oli ollut hyvin vaikea yö.

"Onko hän kiihtynyt jostakin?" kysyi vanhus.

"Ei tietääkseni vähintäkään", vastasi Elsa.

Mutta kun Gunilla näki hänet vuoteensa ääressä, sanoi hän hymyillen: "Päinvastoin on minulla ollut hyvin kiihdyttävä kohtaus!"

"Nuoruus ja viisaus kuuluvat harvoin yhteen", vastasi hän. "Niillä, jotka seisovat korkealla, on tavallisesti toisenlaiset rasitukset kuin meillä pikku eläjillä!"

"Niin, luulen kyllä, ettei kukaan teistä olisi pannut sitä niin kovin sydämelleen", vastasi sairas.

Apteekkari määräsi jälleen hänelle lääkkeitä, mutta kun Gunilla kysyi, uskoiko hän niiden tekevän yhtä hyvää kuin edellistenkin, pudisti vanhus päätänsä.

Gunilla toipui jonkun verran. Jaksoipa hän nousta jalkeillekin, olla läsnä Elsan vihkiäisissä ja panna seppeleen hänen päähänsä.

Mutta sitten hän sairastui entistään paljon pahemmin. Sairaus kiihtyi nopeasti, mutta oli melkein kivuton. Hän määräsi poikansa herttuan kasvatettavaksi, ja vaipui heinäkuun 17 päivänä 1517 ikuiseen uneen. Viime sanoikseen hän kuiskasi: "Olen iloinen, kun pääsen täältä."

17.

MEREN TOISELLA PUOLEN.

[Yrjö Koskisen Suomen historian mukaan.]

Avarampana kuin moni kuningaskunta ulottuu Pohjanmaa Satakunnasta, Hämeestä ja Savosta aina Lapin rajoille, noitien ja satujen maahan, jossa juhannuksen aikaan ei aurinko mene lainkaan mailleen eikä joulun tienoilla lainkaan nouse näkyviin.

Mutta ei talviyökään siltä ole valoton. Kuutar levittää hopeaharsonsa lumipeitteisille vuorille, kummuille ja lakeuksille, ja tuikkivat tähdet ja liekehtivät revontulet täyttävät ihmismielen ihmettelevällä väristyksellä.

Tämän maan rantaseuduilla asui monista heimoista sulautunut kansa, josta merenhenki kasvatti uljaita, pelottomia miehiä, eivätkä naisetkaan jääneet miehistä jälkeen. Se oli voimakasta ja rohkeaa sukua, joka silmää rävähdyttämättä katsoi vaaraa suoraan silmiin. Olipa sotateiden käynti heidän suurimpia ilojaan.

Itse he puolustivatkin kotiseutujaan Vienan karjalaisia ryöstöretkeilijöitä vastaan ja tekivät kostoretkiään heidän mailleen. Murha, poltto ja hävitys antoi näille retkille molemmin puolin ulkonaisen leiman, mutta niillä oli kansa varttunut yhä suurempaan pontevuuteen ja itsenäisyyteen, valppaaseen uljuuteen, joka ansaitsee ihailuamme.

Talonpoika oli Pohjanmaalla ylinnä, siellä ei ollut ainoatakaan kaupunkia porvareineen, ei ainoatakaan aateliskartanoa, ja kun he itse pitivät puolensa vihollisiaan vastaan, olivat he säästyneet linnaleiristäkin.

Mutta heidänkin aikansa oli tuleva. Samoinkuin Pohjanmaan uljas kansa kukisti metsän pedot, samoin heidän itsensä täytyi vähitellen alistua "sivistyksen" ikeen alle ja oppia tuntemaan sen hyvät kuten huonotkin puolet.

* * * * *

Kuuluisin Pohjanmaan talonpoikaissotureista oli ollut Juho Vesainen, joka oli johtanut monet hävitysretket Vienan-Karjalaan. Tällaiselta retkeltä palatessa oli hänet Ahma niminen sotavanki surmannutkin.

Hänen leskensä, miehen verta, asui talossa viiden lapsen kera. Elämä ei Kaara muorille juuri ollut kovempaa eikä helpompaa kuin miesvainajan eläessäkään; huolenpito kodista ja sen niukasta elannosta oli oikeastaan aina ollut hänen niskoillaan, hänellä oli nyt vain huolehdittavana yhtä päätä vähemmän, mutta sittenkin miehen meno manalle oli häneen vaikuttanut melkein musertavasti; hän saattoi väliin istua tylsänä ja toimetonna, melkein välinpitämättömänä kaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään.

Vanhin lapsista, Veera, oli elänyt jo viisitoista kesäänsä ja oli kaikkien poikien ihailun esineenä, aivanpa hän heidät lumosikin. Hänen suuret, ilmehikkäät silmänsä heitä samalla peloittivat ja viehättivät, ja hänen reippautensa ja ketteryytensä tuntuvin käsin torjumaan jokaisen loukkauksen saavutti yleistä hyväksymistä, sillä tiedettiin, ettei hän ketään suosinut toisten kustannuksella.

Hän oli äidilleen hyvänä apuna, ja ensi surun aikana hoiti hän yksin kotia, joka ei ollut niinkään mitätön. Sillä niillä rahoilla, jotka Vesainen oli osaksi ryöstänyt, osaksi muuten saanut Vienan-Karjalaan tekemillään sotaretkillä, oli Kaara saanut hänet ostamaan muutamia tiluksia ympäristöstä, niin että perillisille hänen kuollessaan jäi koko suuri tila, jota Kaara ja Veera hoitivat muutamain palvelijain keralla.

Veeralla oli suuri vaikutus kansaan. Luultiin näet yleensä, että hän oli yhteydessä salaisten voimien kanssa. Hänellä oli loveenlankeamisiakin, jolloin hän ennusti tärkeitä tapauksia niin yksityisten kuin koko tienoonkin elämässä. Hän oppi pian käyttämään hyväkseen siitä koituvaa kunnioitusta, ja hänen jakaessaan käskyjään ja määräillessä töitä oli hänen esiintymisessään jotakin niin mahdikasta, että Kaara alkoi häntä pian totella samoin kuin muutkin.

Näihin aikoihin oli sotapäällikkö Pietari Bagge tehnyt muutamien virkamiesten ja varakkaimpain talonpoikien kanssa sellaisen sopimuksen, että he kukin kohdaltaan varustaisivat ratsumiehen talonsa puolesta, eikä heidän silloin tarvitsisi muuta kotiväkeään lähettää sotateille eikä rajanpuolustukseen. Kaikki ne, jotka eivät siihen suostuneet, olivat velvolliset lähtemään sotaan ensi kutsusta kaikkine väkineen omassa muonassaan.

Eräänä päivänä sai Kaara odottamattomia vieraita. Tupaan astui neljä vierasta miestä. Ylhäisin heistä oli virkaatekevä lainlukija Eerik Olavinpoika, hänen jälestään tuli Lassi Niilonpoika, joka oli määrätty yhden pohjalaisen lippukunnan johtajaksi, ja lopuksi Kyrön nimismiehet Lassi Gregorinpoika ja Pietari Gumse.

Miehet istahtivat muitta mutkitta penkille, jutellen ja kiroillen kovaa pakkasta. Kaara, joka oli yksin tuvassa, meni heti alas kellariin ja toi palatessaan neljä haarikkaa olutta, jotka asetti miesten eteen.

"Tunnetteko meidät?" kysyi Eerik Olavinpoika ja kallisti haarikan suulleen.

"Tunnen kyllä", vastasi vaimo.

"Silloin tiedätte, että olemme lain palvelijoita ja tulemme sen asioissa."

"En tiedä tehneeni mitään pahaa."

"Ettekö ole Vesaisen leski", huusi Pietari Gumse, "ja ettekö ole piiloittanut hänen ryöstämänsä aarteet?"

Päähänpisto palkittiin raa'alla naurulla.

"Minkä hän on ottanut julkisodassa, siihen lienee hänellä oikeus", vastasi Kaara pelottomasti ja hehkuvin poskin.

"No, emme juuri ole sentähden tulleetkaan", puuttui Eerik Olavinpoika puheeseen. "Tulimme kysymään, tahdotteko varustaa miehen ja hevosen ja sitten hankkia vapauden muista sotatoimista."

Naisen silmät tähystelivät vaanien miehiä vuoronperään. "Minulla, yksinäisellä naisella, on jo viisi lasta niskoillani, ja siinä on minulle kylliksi", sanoi hän.

Samassa aukesi tuvan ovi ja Veera tuli sisään neljän sisaruksensa kera. Kolme poikaa kantoi kukin suksiaan, jotka he panivat pystyyn seinää vasten. Sen jälkeen kertyivät he kaikki äidin ympärille.

Miehet eivät voineet kääntää silmiään tytöstä, jonka ihmeelliset silmät tähystelivät heitä vuoronperään kutakin. Talvipakkanen oli antanut raikkaan punan hänen poskilleen, ja Veera oli tällä hetkellä kauniimpi kuin konsanaan.

Pietari Gumse jupisi puoliääneen: "Hän tulee vielä houkuttelemaan monet perikatoon."

"Mikä pirun penikka lieneekään", tokaisi Lassi Niilonpoika.

Eerik Olavinpojan hienoille kasvoille levisi pahajuoninen hymy. "Tyhjin käsin eivät lain palvelijat voi täältä lähteä", sanoi hän Kaara muorille. "Ja saatte tyytyä siihen, että viemme täältä, mikä meitä parhaiten miellyttää."

"Täällä ei ole mitään, mikä kelpaisi niin hienoille herroille", sanoi Kaara katsellen ympärilleen köyhässä tuvassaan.

"Sepähän nähdään", vastasi lainlukija, joka äkkiä hypähti pystyyn ja kietaisi käsivartensa Veeran ympärille. "Hän on meidän saaliimme, ja nyt, pojat, lähdettiin!"

Mutta naaraskarhun pentu ei ollut niin helposti siepattu; hänen käsivartensa olivat vapaina, ja hän voi niin lyödä ja repiä kuin purrakin. Hän saattoi myös päästää rähinän, jota nuoremmat sisarukset säestivät kirkunallaan, Kaaran koettaessa kaikin voimin vapautua niistä, jotka tahtoivat estää häntä menemästä tytärtään pelastamaan.

Syntyi hirmuinen kirkuna ja meteli. Mutta silloin temmattiin tuvan ovi auki ja sisään ryntäsi kymmenkunnan poikaa, seipäät ja kartut käsissään. Iskuja alkoi sataa satamistaan, lainlukijan täytyi päästää saaliinsa, ja hän ja hänen apurinsa syöksyivät päistikkaa ovelle ja kynttäkantta tiehensä.

Nauru ja kiroukset kajahtelivat heidän jälkeensä. Poikien joukossa oli myös nuori Ilkka, ja hänen kynsiään syyhytti niin menemään lyömään kuoliaaksi lainlukija, kurja naisenryöstäjä, että Veera sai töintuskin hänet pidätetyksi:

"Varo petoa", huusi Kaara. "Hän janoaa kostoa, ja kuka puolustaa meitä, jos sinä joudut hänen saaliikseen!"

"Parasta on, että annatte Veeran vaimokseni. Silloin voin puolustaa häntä paremmin."

"Eihän sinulla ole vielä omaa tupaakaan."

"Sellaisen saan kai pian pystyyn."

"Veera ei ole vielä täyttänyt kuuttatoistakaan eikä edes käynyt ripillä."

"Antakaa hänen sitten mennä papin luo rippikouluun, minä laitan sillaikaa tuvan."

"En voi tulla toimeenkaan ilman häntä, hän on suruaikana ollut minulle suureksi hyödyksi."

"Mutta sanoittehan itse, ettette voi häntä suojella."

"Niin kyllä, minusta näyttää, etten pysty siihen."

Veera oli tähän asti kuunnellut äänetönnä. Hän ei niinkään Ilkkaa vieroksunut, mutta tiesi myös, kuinka hyvin äiti häntä tarvitsi. Sentähden sanoi hän: "Äiti ei voi tulla ilman minua toimeen, sentähden täytyy minun jäädä sinne missä olen. Mutta tarvitaanhan tänne käsivarsia lisääkin, ja jos Ilkka tahtoo naida minut, muuttakoon tänne."

Tämä oli toisistakin hyvä keksintö, ja niin sovittiin, että Kaara muori ja Veera menisivät jo samana päivänä papin luo tuumimaan miten asia oli järjestettävä.

* * * * *

Sillä välin oli Eerik Olavinpoika seuralaisineen lähtenyt kiireenvilkkaa muille markkinoille, ja he onnistuivatkin toisista pitäjistä haalimaan kokoon viitisenkymmentä talonpoikaa ratsumiehikseen. Ja koko parvi meni sitten Oulunsaaren linnaan, missä he joivat ja pitivät hurjaa elämää puolentoista kuukautta.

Samaan aikaan tehtiin aselepo Venäjän kanssa, ja kun ei mitään vihollisia näkynyt eikä kuulunut tähän aikaan, katsoi Eerik Olavinpoika hyväksi panna huovinsa linnaleiriin ympäri koko Pohjanmaan.

Mutta pohjalaisella rahvaalla oli laillinen vapaus kaikesta ratsupalveluksesta ja huoveista, joiksi ratsumiehiä tavallisesti nimitettiin, eikä se sentähden voinut olla halukas majoittamaan linnaleiriin näitä "tunkiojunkkareita", joiden ratsut olivat aivan äsken olleet valjastettuina lantakuormain eteen eivätkä he tunkiolta lähdettyään olleet nähneet vihollisesta vilahdustakaan.

Kokoontui pitäjistä miehiä neuvottelemaan; täytyi nousta puolustamaan lakia ja vapautta.

Aatelissortoa ei tähän asti ollut tunnettu, nyt oli nouseva knaappeja kuin sieniä sateen jälkeen, ja lankesi luonnostaan, että voudit ja lainlukijat liittyisivät heihin. Tiedettiin, mihin sellainen vei muissa maakunnissa, oli kysymys vain siitä, miten paha voitaisiin estää juurtumasta Pohjanmaalle.

Pitkien neuvottelujen jälkeen lähetettiin lähetystö Kaarle herttuan luo, ja hän vahvisti heti Juhana kuninkaan vapautuskirjan, jonka jälkeen lähetystö tyytyväisenä palasi takaisin maahansa.

Se ponteva ja yksimielinen vastarinta, jota Eerik Olavinpoika koki, kun hän koetti majoittaa ratsumiehiään linnaleiriin, ei tosin vienyt ilmitaisteluihin, mutta kyllä uhkauksiin, että "lapset ja lastenlapset saisivat itkeä heidän niskoittelunsa tähden".

Sen jälkeen ratsasti koko parvi liehuvin lipuin muihin Suomen maakuntiin. Savossa he pääsivätkin linnaleiriin, ja kansan täytyi äärimäisessä puutteessaan pitää murhe heidänkin elatuksestaan.

Eerik Olavinpoika riensi sieltä Turkuun; hän oli yhtä vähän unhoittanut tyttöä, jonka oli aikonut ryöstää, kuin kärsimäänsä häväistystäkään; hän ja hänen toverinsa janosivat kostoa, eikä Klaus Fleming voinut saada innokkaampaa toteuttajaa tuumilleen.

Suomalainen ratsuväki, 300 skotlantilaista ratsumiestä ja suuri joukko jalkaväkeä lähetettiin kostonteille. Heidän jälestään tuli pian Uplannin lippukunta ja joukko suomalaisia huoveja, jotka saivat käskyn säälimättömään mellastukseen Pohjanmaalla.

Tieto tästä levisi kulovalkeana pitäjästä pitäjään, se oli saapunut Vesalaankin ja jouduttanut Veeran häitä. Kohta häiden jälkeen astui tupaan Eerik Olavinpoika lukuisan miesparven kera rankaisemaan niitä, "jotka olivat rikkoneet lain palvelijoita vastaan", kuten hän sanoi.

Ilkka tuli häntä vastaan toinen käsivarsi kierrettynä Veeran ympärille ja kirves toisessa kädessään. Veeralla oli kädessään puukko, ja molemmat olivat valmiit taisteluun elämästä ja kuolemasta. Kaara ja pienemmät lapset olivat hekin tarttuneet kukin puolustusasemiinsa, ja pian sekaantui kirkuna ja valitushuudot kirouksiin ja sadatuksiin. Se oli hirveä ottelu, mutta ylivoima voitti. Kaara makasi lattialla syvä haava kaulassaan, josta veri virtaili.

Veera oli vahingoittumaton, mutta sidottu käsistään ja jaloistaan; hänen silmänsä tuijottivat mieheensä, joka makasi lattialla pitkin pituuttaan, vaikkei tietty, oliko hän elävä vai kuollut; lapsista näytti ainoastaan vanhin poika olevan hengissä, toiset makasivat liikkumattomina äidin vieressä.

Veeran silmistä vuotivat kyyneleet, mutta hän ei virkkanut sanaakaan. Kuitenkin liikkuivat hänen huulensa; kenties se, mitä hän kuiski, ei ollut aiottu ihmiskorville.

Pian olivat kaikki murhatut. "Oikeus on pantu voimaan", huudahti Eerik Olavinpoika. "On enää vain tätä naista kuulusteltava ja tuomittava hänet. Ottakaa hänet mukaan."

Kaksi miestä otti Veeran väliinsä, hänen jalkansa irroitettiin, ja hän seurasi suosiolla.

"Tuomarin luo", sanoi muuan kurillaan.

"Hän kyllä mahtaa sekä tuomita että rangaista", lisäsi toinen nauraen.

"Jos hän olisi heti lähtenyt mukaan, ei toisten olisi tarvinnut menettää henkeään."

"Tietää sen, että mitä korkeat herrat saavat päähänsä, niin on turhaa pyristellä sitä vastaan."

Mutta Veera ei kuullut, mitä hänen ympärillään puhuttiin, hän näytti olevan yhä vielä kotituvassaan. Hän oli kolmena yönä peräkkäin nähnyt unta, että äiti ja sisarukset surmattiin, mutta siitä ei hän ollut sanonut muille mitään; niin pappi kuin Ilkkakin luulivat, että hänen ihmeelliset näkynsä olivat vain pirunjuonia.

Minkäpä Veera sille voi; hän tunsi, että jokin outo voima veti häntä eteenpäin. Kuinka hän tuskittelikaan ja tunsi aivan olevansa pakahtumaisillaan, täytyi hänen puhua sanat, jotka polttivat hänen huuliaan. Ei hän nytkään tiennyt, mitä hänelle tehtiin, hän vain meni minne vietiin, melkein pelotonna, sillä eihän hän voinut välttää kohtaloansa.

Hänet vietiin pappilaan. Sen oikeat asukkaat oli ajettu mieron tielle, ja nykyään oli siellä Eerik Olavinpoika rajatonna valtiaana.

Veera sulettiin erääseen kamariin ja jäi yksin. Hän katseli ympärilleen. Se oli papinmuorin oma huone, jossa hän tavallisesti oleskeli. Mutta siellä oli pienet salaportaat, jotka veivät alas rovastin kamariin. Hän löysi ne melkein heti ja meni alas. Kunnioittavasti katseli hän tyhjässä huoneessa ympärilleen… pieni kirjahylly, kirjoituspöytä, suuri nojatuoli, kaikki herätti hänen ihailuaan ja kunnioitustaan. Olivathan ne hänen, joka oli suonut hänen luoda silmäyksen taivaaseen, mihin ihmiset pääsevät kuoltuaan.

Hän vaipui tuolille ja vaipui horroksen tapaisiin mietteihin. Ja kun lainlukija hetken kuluttua astui huoneeseen, ensin turhaan etsittyään tyttöä kaikista muista huoneista, ei hän oikein tiennyt, nukkuiko tämä avoimin silmin vai oliko kuollut. Sillä hänen poskensa olivat valkoiset kuin lumi, ja katse tuijotti suoraan eteen kuitenkaan näkemättä mitään, ja kaikkein vähimmän häntä, joka juopuneena viinistä ja eläimellisestä himosta luuli vihdoinkin olevansa varma saaliistaan.

"Ei nyt ole aikaa nukkua", huusi hän melkein läähättäen. "Nyt olet vihdoinkin minun, minun!" Hän tahtoi sulkea Veeran syliinsä, mutta vaikka tämä nousikin, oli hän kankea kuin seiväs. Hän ei sysännyt pois, mutta hänen tavoittelijansa loittoni itsestään kauhusta huudahtaen… Oliko hänellä elävä vai kuollut edessään?…

Silloin kohotti Veera kätensä, huulet aukenivat, ja ainoastaan suurilla ponnistuksilla näytti hän saavan esiin muutamia katkonaisia sanoja:

"Voi teitä, Suomen vitsaus… Niinkuin heinäsirkat täyttävät he maan… mutta me tuhoamme heidät, ja vaikka toisia on tuleva tuhansittain, huudamme heille taivaan kirousta… Me annamme kymmenen henkeä yhdestä sortajamme hengestä… miehet, naiset ja lapset lähtevät tuhoamaan heitä tulella ja miekalla, salaa ja julki… Kuolleetkin ovat nousevat haudoistaan, pelolla ja kauhulla he lyövät vihollisen, ja taivaan enkelit ja hornan henget ovat meitä auttavat sortajiamme kukistamaan!"

Kenties humala antoi lisäkauhua ilmestykselle, mutta Eerik Olavinpoika joutui niin pois suunniltaan, että hän vetäytyi takaisin, ja kun ovi oli auki, vetäytyi hän viereiseen huoneeseen ja sulki visusti oven jälessään. Hän heittäytyi tuolille, mutta tuokion mietittyään juolahti hänen mieleensä, että hän oli antanut puijata itseään ja että kaikki oli ollut ainoastaan viheliäistä ilvehtimistä.

Hän hypähti vimmoissaan pystyyn ja meni takaisin papinkamariin. Mutta se oli tyhjä, Veera oli kadonnut.

"Onko paholainen vienyt hänet savupiipusta mukanaan?" jupisi hän itsekseen. "Minä kyllä löydän hänet, vaikka hän olisi kätkeytynyt itse helvettiin."

Sitä aikomustaan ei hän kuitenkaan voinut panna toimeen. Lieneekö sen vaikuttanut päihtymys vai mielenliikutus, mahdollisesti molemmat, mutta melkein lamautuneena heittäytyi hän keinutuoliin, jossa vaipui raskaaseen uneen.

Hän heräsi siihen, että päivänsäteet pistivät hänen silmiinsä, sillä oli vaiennut uusi päivä. Veeraa ajatellessaan hän kopaisi poveaan; siellä oli portin avain, ja ilman sitä ei pappilasta päässyt pois kukaan. Oli selvää, että tyttö oli piiloutunut johonkin. Mutta hän vannoi kalliin valan, ettei lakkaisi etsimästä ennenkuin oli löytänyt karkurin.

Hän ryhtyi etsimään innolla, joka olisi ollut paremmankin asian arvoinen. Hän etsi monien miesten kanssa pitkin päivää, etsi kiroillen ja sadatellen, mutta turhaan. Lopulta alkoivat miekkoset raapia päätään ja tuumia, että hänet oli kuin olikin vienyt itse paholainen.

Eerik Olavinpoika määräsi suuren summan rahaa palkinnoksi sille, joka voi tytön etsiä kätköpaikastaan, ja kiukusta vimmoissaan hän palasi Turkuun korkean suosijansa, herra Klaus Flemingin luo.

18.

KULOVALKEA.

Klaus Fleming kuului mainehikkaaseen, aikoinaan Saksasta muuttaneeseen sukuun. Hän sai kasvaa melkein omissa hoteissaan, tehdä mitä tahtoi pienestä pitäen. Nuoruudessaan oli metsästys hänen mielihommiaan, hän ratsasti hurjimmalla oriilla läpi metsien, kautta ketojen, tai oleskeli tallissa pitäen silmällä hevosten hoitoa ja väliin ruoskien renkejään.

Täytettyään viisikolmatta vuotta täytyi hänen pestä kasvonsa ja lähteä naimaan. Vähintään oli hänen päästävä kuninkaan langoksi, ja Stenbockien suku ottikin äveriään kosijan suosiolla vastaan. Kaunis, ylpeä Ebba Stenbock miellytti häntä heti. Kihlaus tapahtui, ja molemmin puolin näytettiin oltavan tyytyväisiä. Mutta Ebban sisarukset vaihtoivat salavihkaisia silmäyksiä, ja morsiamensa perheen keskuudessa tuleva vävy ensiksi sai "nokinenän" nimen.

Häät vietettiin viivyttelemättä, ja nuori pari asettui asumaan Suitiaan. Siihen aikaan kun Juhana prinssi piti hovia Turussa, kävi Klaus Fleming usein hänen luonaan nuoren vaimonsa keralla. Eerikin kukistuttua ja Juhanan tultua kuninkaaksi yleni hän tärkeästä asemasta toiseen; hänestä tehtiin valtaneuvos, Etelä-Suomen laamanni, Viikin vapaaherra (Suomessa), ja epäilemättä oli hän ainoa, johon Juhana III luotti. Ebba Stenbock kannusti hänen kunnianhimonsa äärimmilleen, ja tehtyään herralleen ja kuninkaalleen häikäilemättä mitä palveluksia tahansa, varsinkin rahvaan nöyrryttämiseksi, ja aloitettuaan rauhanneuvottelut Venäjän kanssa, nimitettiin hänet Viipurin linnan ja läänin ylipäälliköksi. 1582 tehtiin hänestä yliamiraali, 1588 valta-amiraali, 1591 valtamarski ja 1594 Suomen käskynhaltia. Kaikesta suuruudestaan oli hänen kiittäminen Juhana kuningasta ja Klaus Fleming näkikin hänessä kaikkensa, Jumalansa, ainoan, jota hän tahtoi palvella.

Vuonna 1592 hieroi hän kolmen ruotsalaisen asiamiehen kanssa rauhaa venäläisten kanssa. Kun heidän vaatimuksensa olivat aivan kohtuuttomat, lähti hän tiehensä ja kirjoitti neuvotteluihin jääneille sellaisen kirjeen kuin he olisivat hänen tallirenkejään, ja erästä heistä uhkasi hän pyövelinkirveelläkin.

Syynä Flemingin äkilliseen lähtöön oli ollut Juhana III:n kuolema. Nyt riensi hän katkaisemaan kaikki suhteensa Ruotsin kanssa, ottamaan valan sotaväeltä Sigismundin puolesta ja ilmoittamaan, että laivasto kuten maakin oli hänen hallussaan.

Mutta ei siinä kyllin; hän lähetti avoimen kirjeen Ruotsiin uhaten jokaista, joka ei pysyisi aloillaan ja olisi kuninkaalle uskollinen. Kirjeet olivat kirjoitetut murteellisella suomenkielellä ja herättivät suuttumuksen ohella naurua.

Koko sielustaan vihasi hän Kaarle herttuaa, molemmat olivat ylpeitä ja vallanhimoisia. Kustaa Vaasan nuorin poika ei tunnustanut Flemingiä vertaisekseen, ja tämä puolestaan katsoi olevansa sukujuuriltaan ylhäisempi kuin nuorin kuninkaan poika.

Niin Juhanan kuin Sigismundinkin mielessä lietsoi Klaus Fleming pelkoa ja ynseyttä herttuaa kohtaan. Fleming uskoi lujasti, että hän tavoitteli kruunua itselleen ja jälkeläisilleen, ja Kaarle oli sentähden hänen silmissään kuningashuoneen vaarallisin ja ainoa vihollinen.

Suuri osa Suomen kansaa, mutta varsinkin pohjalaiset, turvautui herttuaan, sentähden oli sitä kuritettava, jopa se tuhottavakin tulella ja miekalla, jollei muu auttanut.

Klaus Flemingille merkitsi vähät perin köyhdytetty, hävitetty maa ja nälistynyt kansa. Juhana kuninkaan antamasta lupauksesta, että pohjalaiset olivat vapaat linnaleiristä, hän välitti vähät, kun oli hankittava luja sotavoima Kaarle herttuaa vastaan. Sellainen voitiin pitää yllä ainoastaan majoituksella, ja oli mitä tärkeintä, ettei jotakuta maakuntaa vapautettu taakasta, jota toiset vastahakoisesti kantoivat.

Sentähden olivat hänelle mieleen sellaiset kätyrit kuin Eerik Olavinpoika. Mitä se häneen kuului, jos kansaa kohdeltiin julmasti ja häikäilemättömästi, kunhan se vain kiristettiin orjalliseen nöyryyteen ja äärimäisiin kieltäymyksiin. Niin kohteli hän itse alustalaisiaan, kantoi veroja ja hoiti kaikki asiat kuin olisi ollut Suomen ruhtinas.

Herttuan kirjeihin ja uhkauksiin ei hän vastannut; koko maassa vallitsi täydellinen anarkia, ja usein tapahtui väkivaltaisia yhteentörmäyksiä Flemingin sotaväen ja herttuaan turvautuvan rahvaan kesken.

Ebba rouva oli kaksitoista vuotisen avioliiton jälkeen synnyttänyt herralleen pojan ja muutamia vuosia myöhemmin kaksi tytärtä. Vanhempi tyttäristä muistutti suuresti äitiään, jonka suosikki hän oli, mutta nuorempi samoin kuin poikakin olivat hiljaiset ja lempeät luonnoltaan. Niin kauas olivat nämä omenat puusta pudonneet, että Klaus herra väliin sanoi nauraen emännälleen: "Jollen tuntisi sinua, voisin vaikka vannoa, etteivät he ole minun lapsiani." Itse asiassa häntä huvitti tämä suuri eroavaisuus, ja saattoipa joskus tapahtua, että hän heidän rukoustensa johdosta armahti jonkun kuolemaantuomitun talonpojan.

Heidän kasvatustaan hän piti hyvin tärkeänä, eikä opettajista ollut puutetta. Kohta Turkuun muutettuaan otti hän kirjurikseen Daniel Hjort nimisen ylioppilaan, mutta kun tämä osoitti olevansa sangen taitava vieraissa kielissä, pantiin hänet myös nuorten neitien opettajaksi, ja kuinka hyvin harkittu tämä toimenpide oli, tulemme tuonnempana näkemään.

Vielä oli kuvaava piirre Flemingille se, ettei hän pitänyt kerrassaan mitään väliä protestanttisuudesta eikä katolisuudesta; kun niikseen tuli, saattoi hän olla kumpaa tahansa. Hän oli tosin ottanut kappalaisen, joka piti rukoukset; väliin oli hän niissä läsnäkin, mutta oikeastaan hän jätti autuuden asiat kappalaisen haltuun. Kullakin oli omat tehtävänsä.

Tutustuttuamme näin hieman käskynhaltiaan, luokaamme silmäys olosuhteihin Pohjanmaalla.

* * * * *

Salavihkaan kulkivat viestit kylästä kylään, ja kohta sen jälkeen hiipi pimeässä yössä pitkin teitä ja polkuja joukko ihmisiä, jotka kaikki riensivät samaan suuntaan, suureen maakuoppaan syvällä metsässä. Ja ken pimeässä osui luolalle läpi murrokkojen ja tiheikköjen, häneltä melkein huikeni silmät seiniin pistettyjen soihtujen valossa.

Tulen lepattava loimo valaisi vähintään viidetkymmenet tuimat, ahavoituneet kasvot. Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt noin viisikymmeniseen mieheen, jolla oli syvät silmät ja viisaat piirteet.

Hän puhui kiihkeästi välttämättömyydestä lähteä vielä kerran Ruotsiin etsimään apua herttualta; retki saattoi kyllä käydä vaaralliseksi, mutta hyvässä toivossa on aina helppo tehdä taivalta.

Asiasta oltiin yhtä mieltä; lähetystö valittiin, suuri kokous hajaantui, ja pian nähtiin tummien hahmojen urrivan metsän murrokoita kunkin omalle haaralleen.

Jo edellisenä syksynä oli herttualle käyty valittamassa, ja avoimessa kirjeessä syyskuun 14 päivältä hän vapautti Pohjanmaan rahvaan kaikesta linnaleiristä ja uhkasi rangaistuksella jokaista, niin voutia, tuomaria, pappia kuin nimismiestäkin, joka uskalsi tätä kieltoa vastaan rikkoa. Mutta herttuan uhittelut olivat saaneet aikaan ainoastaan sen, että sotamiehet mellastivat entistäänkin suuremmalla julmuudella onnettomassa maassa.

Hädissään päättivät muutamat talonpojista kääntyä suoraan Klaus Flemingin puoleen; jollei hän voinut tai tahtonut heitä vapauttaa linnaleirin painosta, täytyi hänen sanakin suojella heitä nylkemiseltä ja väkivallalta.

Mutta pohjalaiset olivat ennen hakeneet turvaa herttualta, heidän valitukseensa sisältyi nurinaa sitä kaitsijaa vastaan, jonka Klaus herra oli heille määrännyt, ja sentähden talonpoikain lähettiläät pistettiin tyrmään heti Turkuun tultuaan. Ankara herra ei alentunut edes heitä puhuttelemaankaan, ja he saivat kiittää ainoastaan Ebba rouvan tai hänen lastensa rukouksia siitä, että pääsivät jälleen vapauteen.

Urkkijainsa kautta oli Eerik Olavinpoika nytkin saanut tiedon talonpoikain kokouksesta metsässä eikä viivytellyt ilmoittaessaan siitä Flemingille. Tämä määräsi heti lainlukijan sijaisekseen ja antoi hänelle rajattoman vallan menetellä miten hyväksi katsoi.

Ensi töikseen Eerik Olavinpoika asetti vahdit kaikille kulkuteille, etteivät pohjalaiset pääsisi herttuan luo. Lisävarmuudeksi asetettiin lotjia ja haaksia ahvenalaisille kulkuväylille; nämä vaanivat yötä päivää ja hyökkäsivät pohjalaisten purjeveneiden kimppuun, ryöstivät ne ja veivät väen vankeina Klaus herran luo, joka kohteli heitä kapinoitsijoina ja tavallisesti antoi heidän kuihtua kuoliaiksi vankityrmään.

Mutta kun talonpojat olivat nyt kerran äärimäisessä hädässään päättäneet kääntyä Kaarle herttuan puoleen, löysivät he kyllä kulkuteitä, joita, käyttämästä ei mikään ihmismahti voinut heitä estää. Talvisin hiihtivät he suksilla Merenkurkun yli Ruotsin puolelle, keväisin jäiden lähtiessä he soutivat sulat paikat ja väliin vetivät venheitään jäälauttojen yli päästäkseen perille. Kesäisin oli heillä pitkin Ruotsin rannikkoa omat soutuväylänsä, jotka ainoastaan he tunsivat.

Mutta mitä vaivoja he näkivätkin, niin vähän koitui heille siitä iloa: herttuan suojeluskirjeet vain kiihdyttivät vainoa heitä vastaan. Ja Kaarle oli itse niin omien juonten ja huolten kietomana, ettei hän saattanut kovemmin kourin puuttua Suomen asioihin.

Talonpoikain näköpiiri oli rajoitettu, eikä heidän huolehtimisensa ulottunut ulkopuolelle omaa maakuntaansa. Mutta pian kohosi heidän keskuudessaan miehiä, jotka selvemmin käsittivät ajan vaatimukset; nämä perustivat vaatimuksensa yleisempiin näkökohtiin ja tuumivat, että koska pohjalaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset olivat saman kurinkaan alamaiset, täytyi heillä olla samat laitkin ja heidän nauttia samaa turvaa ja oikeuksia.

Ne miehet, jotka korkeammalla sivistyksellään tukivat rahvasta ja joilla sentähden oli suuri vaikutus tuleviin tapauksiin, olivat Pohjanmaan papit, ja heidän joukossaan oli Hannu Hannunpoika Fordell Pietarsaaresta. Hän asui Pinoniemen kartanossa Pietarsaaressa ja oli kertomuksemme aikana jo ikämies; mutta koskaan ei ole pappilaa pidetty suuremmassa arvossa, koskaan ei ole pappiin luotettu enemmän kuin häneen.

Hänen sisartaan, joka oli aikaisin joutunut leskeksi ja muuttanut hänen luoksensa, sanottiin pappilan muoriksi. Mummo piti kovaa komentoa, mutta kaikki pitäjän tytöt pyrkivät kilvan hänelle palvelukseen, eivätkä he tavallisesti lähteneet pois ennenkuin vihkituolille.

Hänen ainoa poikansa, Hannu Hannunpoika hänkin nimeltään, ei ollut lainkaan halukas papin uralle. Hän arveli voivansa olla yhtä suureksi hyödyksi voutinakin, ja setä antoi hänen pitää oman päänsä. Mutta ei ollut innokkaampaa talonpoikain ystävää kuin nuori Hannu: hänen hyvään ymmärrykseensä yhtyi järkähtämätön oikeudentunto, ja silloin hän tietysti oli nurjamielinen Klaus Flemingiä ja hänen kätyreitään kohtaan.

Toinenkin läheinen sukulainen, Henrik Niilonpoika, oli pappilassa kasvatettavana. Hän oli valinnut papillisen kutsumuksen, mutta se ei estänyt serkuksia olemasta hyvät ystävät, ja molemmat olivat yhdestä tuumin päättäneet uskollisesti pitää talonpoikain puolta.

Tähän aikaan tuli Pietarsaareen aivan nuori tyttönen nimeltään Katarina; hän meni heti Pinoniemeen kysymään pappilan muorilta palvelusta. Tytön kauniit kasvot ja ujosteleva käytös tekivät hyvän vaikutuksen ja kysyttäessä sanoi hän olevansa Ruotsin puolelta. Hänen isänsä oli rikas talonpoika Eerik Sursill nimeltään. Ukolla oli monta tytärtä, joista hän oli vanhin, ja nyt oli hän lähtenyt Suomeen palvelusta etsimään.

"Siihen täytyy olla jokin erityinen syy, muuten tuntuu se minusta kummalliselta", sanoi vanha Hannu.

Tyttö punastui ja alkoi itkeä. "Ette usko minua, jos sanon teille sen", sanoi hän uskaltamatta kohottaa silmiään.

"Uskon sinua vielä vähemmän, jollet sitä sano", vastasi pappi.

"Kaikki johtui eräästä unesta."

"Unesta?… Kerro se meille!"

Katarina kohotti katseensa häneen. "Olin olevinani", sanoi hän, "pellolla vehnää kylvämässä, ja vehnä puhkesi tähkään silmieni edessä, ja minä huusin sisaruksiani ja he tulivatkin, ja mihin vain heitimme vehnänjyvän, siinä versoi viljapelto, jonka vertaista en ole nähnyt kuunaan".

"Merkillistä", sanoi pappi, "kerrohan edelleen".

"Seuraavana aamuna, kun puhuin unestani, naurettiin minulle. Mutta kahtena seuraavana yönä näin saman unen uudestaan, ja silloin hätäännyin niin, että lähdin metsään, heittäydyin kanervikkoon ja itkin kourani täyteen ja huusin, etten tiennyt mitä minun oli tehtävä."

"Saitko vastauksen?"

"Olin vähällä säikähtyä kuoliaaksi, kun kuulin viereltäni äänen: 'Seuraa minua!' Katseeni kohotettuani näin nuoren naisen edessäni; en tiedä, mikä sen sai aikaan, mutta säikähdin niin silmittömästi, että jollei hän olisi tarttunut käsivarteeni, olisin varmaan juossut tieheni."

"Etkö ollut nähnyt häntä ennen?"

"En koskaan, mutta hänen sanansa lumosivat niin minut, että läksin kotoani hänen mukaansa."

"Eikö hän sanonut nimeään?"

"Sanoi olevansa Ilkan leski, Veera. Herra oli lähettänyt hänet, sanoi hän."

"Olemme kaikki kuulleet hänestä puhuttavan", puuttui pappilan muori puheeseen. "Missä hän on nykyjään?"

"Hän tuli kanssani veräjälle. 'Nyt osaat yksinkin', sanoi hän."

"Lähden itse häntä etsimään", virkkoi pappi ja lähti heti.

Sillaikaa keskusteli pappilan muori nuoren ruotsikon kanssa, jonka viisaat vastaukset ja ujo käytös miellyttivät häntä yhä enemmän. Mutta palveluspaikkaa ei hän vielä voinut luvata, hänen oli ensin puhuttava kunnianarvoisan rovastin, rakkaan veljensä kanssa.

Tämä oli heti löytänyt Veeran, joka hänet nähdessään tuli tervehtien vastaan.

"Olen Vesaisen ainoa eloon jäänyt lapsi", sanoi hän. "Isäni henki elää minussa ja minut on kutsuttu jatkamaan, minkä hän on aloittanut."

"Olet niin nuori ja kuitenkin sanotaan sinun ehtineen kärsiä paljon", vastasi rovasti katsellen häntä lempein silmin.

Kaidat, kuihtuneet pikku kasvot kirkastuivat, eikä itse rovastikaan voinut karkoittaa outoa tunnetta, kun tyttö kiinnitti häneen niin ihmeellisen ilmehikkäät silmänsä sanoen: "En tiedä mikä voima minussa vaikuttaa, mutta olen kulkenut pitkät tiet etsiäkseni Herran valitun. En tiedä, mihin hänet on kutsuttu, mutta minä olen tehnyt tehtäväni, ja nyt alkaa sinun."

Näin sanoen tahtoi hän mennä, mutta vanha mies ei häntä päästänyt, vaan vaati tulemaan mukanaan pappilaan. "En tuomitse ilmestyksiäsi", sanoi hän; "maailmassa on niin paljon, mitä emme voi käsittää. Tiedän vain, että ruumiisi tarvitsee vahvistusta, ja sitäpaitsi voit antaa minulle monia tietoja niistä pitäjistä, joissa olet oleskellut."

"Ajattele tarkoin! Jos noudatan kehoitustasi, voit sitä vielä katua."

"Moisia ennustuksia en suurin pelkää", vastasi pappi hymyillen.

Ja niin seurasi Veera häntä.

Kuukautta myöhemmin oli Katarina jo pappilan muorin avainpiika, niin että kartanossa kaikki, mikä oli suurempiarvoista, oli hänen valvontansa alaisena. Näiden naisten kesken oli syntynyt rajaton luottamus, ja vanhempi sanoi, ettei hän voinut enää nyt tulla toimeen ilman nuorempaa, ja tuskin olisi hän luovuttanut häntä omalle pojalleenkaan.

Veerakin oli edelleen Pinoniemessä; eihän hänellä ollut mitään kotia, miksei hän olisi voinut jäädä uusien ystäviensä luo. Pappilan tyyni aherrus vaikutti hyvin häneen, niin että hänen kokemainsa kauhujen muisto näytti vähitellen vaalenevan ja hänen nuorekkuutensa palaavan takaisin.

Tähän vaikutti suuresti sekin, että Hannu Hannunpoika, reipas nimismies, oli väsymätön nuorta tietäjätärtä ilahuttamaan ja lohduttamaan. Nämä molemmat kiintyivät nopeasti toisiinsa, ja Veera oli siksi luonnonlapsi, että antautui empimättä tunteelle, joka huomaamatta valtasi yhä syvemmin hänen mielensä.

Pappilan muori olisi mieluummin nähnyt Hannu Hannunpojan kiintyvän Katarinaan. Nyt hän melkein pelästyi nähdessään, miten Katarina antoi rakkautensa nuorelle Henrik Niilonpojalle ja tämän silmät näkivät vain hänet.

Molemmat rakkaussuhteet olivat kehittyneet rinnakkain aivan kuin lehtisilmikot keväällä; ne versoivat valossa ja lämmössä ja olivat parhaallaan puhkeamaisillaan, kun pappi eräänä päivänä sanoi sisarelleen: "Meidän täytyy pian laittaa häitä!"

"Olisin toivonut, että Katarina olisi tullut miniäkseni. Nyt tyttö syöksyy onnettomuuteen, sillä käsittänee kai hän, ettei pappi voi mennä naimisiin."

"Hän aikoo mennä."

"Ethän suinkaan salline sellaista jumalattomuutta?"

"Protestantit voivat mennä naimisiin, ja mielelläni suon Henrik Niilonpojan tekevän niin."

"Sinä et toki tarkoita totta, sillä synti se on joka tapauksessa."

"Vieläkös mitä! Jollen olisi niin vanha…"

Muori tuijotti hämmästyksissään häneen. "Keneen, kaikkien pyhien nimessä olet iskenyt silmäsi?"

"Ole huoletta, sisar kulta", tuumi pappi nauraen. "Jollet sinä jätä minua, saa kaikki jäädä ennalleen. Mutta et saa nureksia, jos rakas sisarenpoikamme etsii avioliitosta pelastustaan monia kiusauksia vastaan. Ajatteles minkä kelpo vaimon hän Katarinasta saa, ja ettei hänellä ole kuten minulla hellää sisarta vaalimassa häntä vanhoilla päivillään."

Muori oli voitettu. Ja kun Henrik Niilonpoika muutamia viikkoja myöhemmin kertoi hänelle aikovansa mennä Katarinan kanssa naimisiin, silloin muori syleili heitä molempia ja sanoi, ettei kukaan voisi heidän onnestaan iloita enemmän kuin hän.

Mutta kun Hannu Hannunpoika puhui naimisesta, kohtasi hän suurempaa vastarintaa kuin oli odottanut. Veera hylkäsi jyrkästi hänen kosintansa, vieläpä näytti siitä aivan kauhistavankin.

"Olen jo kerran ollut naimisissa", sanoi hän, "ja näen vieläkin verisen ruumiin jaloissani!"

"Olethan itse tunnustanut, ettet rakastanut Ilkkaa", puuskahti Hannu kiihkeästi.

"Se on totta!"

"Sentähden täytyi hänen kuolla, mutta minua rakastat sydämestäsi. Voitko kieltää sen?" Ja hän sulki Veeran syliinsä.

Rakkaudella on aina oma logiikkansa, se hälventää levottomat aavistukset ja herättää iloisia, valoisia toiveita. Ei Veerakaan voinut vastustaa rakastajansa rukouksia, ja vanha kunnon rovasti vihki samana päivänä molemmat sisarenpoikansa heidän valitsemiinsa morsiamiin.

Ei ole helppo sanoa, kumpiko avioliitto herätti suurempaa huomiota. Pappien naiminen oli monien mielestä häväistys, mutta itse vihkimisaikana tapahtui sellainen ihme, että kirkkoon lensi kyyhkynen avoimesta ikkunasta, liiteli tuokion morsiusparin päiden ympärillä ja lensi sitten ikkunasta jälleen matkoihinsa.

Tämä itsessään pieni seikka hämmästytti niin, että monet katsojista lankesivat polvilleen ja siunasivat nuorta paria. Itse rovastikin tuli niin liikutetuksi, että puuskahti: "Pyhä henki tulee kyyhkysen muodossa vuodattamaan voimaansa ja siunaustaan morsiusparimme elämään. Herran käsi olkoon heidän yllänsä ja heidän jälkeläistensä yllä polvesta polveen!"

Hääpäivästä lähtien nuori papillinen aviopari joutui kaikkien suosion esineeksi, ja sen ne hyvin ansaitsivatkin. Henrik Niilonpojasta tuli rahvaan neuvonantaja, ei ainoastaan hengellisissä asioissa, vaan maallisissakin, ja Katarina ei ollut ainoastaan oivallinen emäntä, vaan neuvoi naisia käsitöissä, jollaisia tehtiin hänen kotipuolessaan, mutta ei käytetty Pohjanmaalla.

Katarinan innokkaista pyynnöistä tuli kaksi hänen sisaristaan vieraisille, eikä kulunut vuottakaan, ennenkuin molemmat olivat naimisissa pappien kanssa, jotka kuuluivat Fordellien sukuun.

Kaikki nämä ottivat rahvaan asian omakseen. He eivät lietsoneet kapinanliekkiä, se leimahteli ilmankin. Sillä rasitukset lisääntyivät päivä päivältä, ja sitä mukaa kiihtyi sorrettujen viha ja kostonhalu.

Yksi ainoa tapaus koitui sytyttäväksi kipinäksi!

Tiedämme, että Erik Olavinpoika oli saavuttanut marskin erityisen suosion; tämä piti hänet pitkän aikaa luonaan Turussa sopiakseen niistä keinoista, joita oli käytettävä pohjalaisten jäykkäin niskojen nujertamiseen. Lainlukija hautoi kostoa ja suostui sentähden kaikkeen, mikä edisti hänen omia tuumiaan. Klaus Fleming tiesi jo ennestään, että yleisen tyytymättömyyden pesäpaikka oli Pietarsaaressa ja kaikissa niissä pitäjissä, missä vain oli jokunenkaan Fordellien suvun jäsenistä, ja Eerik Olavinpoika laati suunnitelman, kuinka heidät oli houkuteltava sieltä pois väkivallalla tai viekkaudella saatava heidät haltuunsa ja sen jälkeen pidettävä heidät vankityrmässä tai otettava pois päiviltä. Itse tarjoutui hän lähtemään toiminnan etunenään, kun vain sai viisikymmentä asestettua miestä käytettäväkseen.

Itse Klaus Fleming hämmästyi hänkin tätä ehdotusta, vaikkei niinkään sen laittomuutta kuin uhkarohkeutta. Kaikesta päättäen saisi Eerik Olavinpoika surmansa miehineen, niin ettei ainoakaan pääsisi kertomaan heidän kohtalostaan… mutta sittenkin hän suostui, vaikka ainoastaan sillä ehdolla, että hän itse sai olla kaikesta erillään. Jos Eerik Olavinpoika palaisi onnellisesti työnsä suoritettuaan, palkittaisiin hänet yli kakkien odotusten, jollei, saisi hän selvitä, pohjalaisista parhaansa mukaan.

Hän oli tyytyväinen siihen; viisikymmentä uskalikkoa oli hänellä pian tarjolla, ja hän lähti heti retkelle.

Samaan aikaan lähetettiin Pohjanmaalle kutsu, että papit, nimismiehet ja kaikki ne, jotka toimivat maan asiain järjestämisessä, kokoontuisivat määrättyyn paikkaan, neuvottelemaan tästä tärkeästä asiasta. Kirjelmä oli useain lainlukijain allekirjoittama, joukossa oli Eerik Olavinpoikakin.

Se oli saatu Pietarsaareenkin, mutta aika oli niin lyhyt ennen kokousta, ettei katsottu ehdittävän asioista neuvotella kaukana asuvain sukulaisten kanssa. Mutta tietysti oli mentävä jokaisen, jota asia lähemmin koski.

Vanha Hannu Fordell tahtoi olla mukana hänkin. "Minun kokemuksistani voi olla suurta hyötyä", sanoi hän; "ja minä luulen että tässä on ansa, jolla meidät tahdotaan pyydystää".

"Oi, rakas isä, näette pitemmälle kuin muut", puuskahti Veera, joka oli läsnä. "Kuinka voi olla kysymyksessä mitään hyvää, kun Eerik Olavinpoika on pannut nimensä alle? Elkää menkö itse, kieltäkää miestäni myös lähtemästä! Oi, minä näen, tiedän, että suuri onnettomuus uhkaa meitä kaikkia!"

Niinkuin muinaisina päivinä heittäytyi hän lattialle ja vääntelehti epätoivoissaan.

Hannu Hannunpoika seisoi käsivarret ristissä ja katseli häntä. "Eilen oli hän samallainen", sanoi hän. "En ole koskaan ennen nähnyt häntä sellaisena, mutta naisten ruikutukset eivät voi pidättää minua velvollisuuksistani".

Veera nousi, mutta hän oli kalpea ja vapisi. "Minun pelkoni on hirveämpi kuin voin kuvailla", sanoi hän. "Jokin sanoo minulle, ettemme koskaan näe toisiamme, ja minä olen ollut niin onnellinen… kiitän siitä ja pyydän anteeksi."

Hän meni kädet ojossa miestään vastaan, mutta katse oli niin tuijottava, että voimakas mies miltei väistyi syrjään. Heti kohta hän kuitenkin kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen. "Jätä kaikki hupsuttelut ja luota siihen, että tulen takaisin, ennenkuin odotatkaan."

"En tiedä mikä minulle tuli", sanoi Veera kohta sen jälkeen. "Nyt on laitani paremmin, ja olen varma siitä, ettei kukaan voi välttää kohtaloaan."

Vanha Hannu puhui hänelle lohduttavia sanoja, ja hän kuunteli alistuvasti ja lupasi hartaasti rukoilla. "Tiedän sittenkin, että täytyy tapahtua, mikä kerran on ennalta määrätty", lisäsi hän.

Kun Katarina tahtoi häntä lohduttaa, sanoi hän: "Muistatko vielä unesi, eikö kaikki ole toteutunut? Minä en näe unia, mutta aavistan…"

"Mitä, mitä?" kysyi pelästynyt Katarina.

"Voi sitä, joka tahtoo musertaa nuoren onneni! Hän tahtoo kääntää pahan hyväksi, mutta koston päivä on tuleva."

Miehensä ja vanhan papin seurassa osoitti Veera tyyneyttä ja itsensähillitsemistä, joka oli kaikkea muuta kuin todellista. Hän pani erotessa pienen nelivuotiaan tyttönsä isän syliin, ja kun isä kysyi, mitä oli siinä punonnaisessa, joka oli pikku Maijan kaulan ympärillä, vastasi Veera, että se oli taikakalu kaikkea pahaa vastaan. Hän oli itse saanut sen kummiltaan ja kantanut aina kaulassaan, kunnes sitoi sen tyttärensä kaulaan.

"Minusta voisit tarvita sen paremmin kuin hän", virkkoi mies.

Mutta sitä ei Veera tahtonut myöntää, ja niin sai asia jäädä silleen.

Miehet lähtivät monilukuisella joukolla, ja naiset palasivat tehtäviinsä. Mutta Veera jätti lapsensa Katarinan huostaan. "Hän on paremmassa turvassa sinun luonasi", sanoi hän.

Katarina piti sitä hänen tavallisina oikkuinaan ja otti tytön luokseen tuumien, että äiti kyllä pian tahtoisi hänet takaisin nähtyään, etteivät mitkään vaarat uhanneet.

Veera palasi vasta myöhään illalla huoneeseensa. Hän pysähtyi kuuntelemaan… eikö hän tosiaankin kuullut ratsujen kavioiden kopinaa… tuliko vihollinen nyt jo? Hänen ensi aikeensa oli mennä takaisin Katarinan luo, mutta siten saattaisi hän heidätkin vaaraan, ja eikö hän ollut luvannut itse kostaa?

Hän oli monta kertaa nähnyt unta, että äiti ja sisarukset kehoittivat häntä siihen, ja hän oli luvannut, ettei hetken tultua epäröisi. Ja nyt oli hetki käsissä, sen tunsi hän, tiesi sen.

Hän meni hitaasti kamariin ja katseli ympärilleen ikäänkuin tahtoisi kiinnittää jokaisen esineen muistoonsa. Sitten hän avasi arkun ja otti sieltä veitsen. Sen nähdessään tuikkivat hänen silmänsä, niihin tuli jotakin tiikerimäistä, kun hän kuiskasi: "Hän pisti sen veljeni rintaan, nyt pistän minä sen hänen rintaansa."

Hän pisti aseen taskuunsa ja meni uudestaan ovelle kuuntelemaan.

Kaikki oli hiljaa!

"Minä tiedän, minä tunnen, että hän on täällä", toisti hän. "Kenties pelkää?… Ei saa tulla ketään muita kuin hän!" Ja hän avasi ikkunaluukun ja sytytti niin monta kynttilää kuin hänellä oli, ja sen tehtyään käveli huoneessa edestakaisin, ainoastaan silloin tällöin pysähtyen kuuntelemaan.

Nyt hän kuuli askelia… ne lähestyivät… tumma hahmo vilahti ohi ikkunan, ja ovi lennähti auki.

Veera oli siepannut puukon esiin ja piteli sitä selkänsä takana Eerik Olavinpojan seistessä hänen edessään.

"Et suinkaan liene minua odottanut", huusi vieras heittäen kaapunsa pois.

"Kyllä, sinua enkä ketään muuta."

"Sen valehtelet. Mutta minä olen kyllä tuskitellut ikävöiden hetkeä, jolloin uudestaan saan sinut valtaani. Nyt ei sinua riistä minulta itse pirukaan."

Veera oli vetäytynyt takaperin seinää vasten, ja mies tuli jälestä. Veeran valtasi rajaton kauhu… miehensä ja lapsensa ajatteleminen tahtoi pakahduttaa hänen sydämensä, ja melkein tietämättään hän sanoi:

"Tahdotko saada ruokaa ja juomaa?"

"En, en tahdo mitään muuta kuin sinut", huusi mies, kietaisi käsivartensa hänen päänsä ympäri ja painoi inhottavat huulensa hänen huuliansa vastaan.

Samassa kietoi Veera käsivartensa miehen ympäri, puukko tunkeutui syvälle selkään, ja rajusti karjaisten vaipui hän maahan.

Veeran silmät iskivät tulta. "Se oli äitini puolesta", sanoi hän; "ja tämä vanhemman veljeni puolesta, ja tämä nuoremman". Sanoja vastasivat puukoniskut. "Tämä lopuksi siitä edestä, että olet ryöstänyt koko elämäni ilon ja onnen."

Viimeinen isku sammutti hylkiön viimeisenkin elonkipinän, ja inholla heitti Veera puukon luotaan.

"Hänen oma veitsensä", jupisi hän pilkallisesti.

Uskomattoman huolellisesti oli Veera suunnitellut kaiken. Hän repi yltään verisen puvun, heitti sen ruumiin ylle ja pukeutui toiseen. Pöydälle hän heitti pergamenttiliuskan, joka sisälsi sanat: "Naistenhäväisijä on saanut palkkansa, minua ette saa nähdä enää koskaan."

Vielä epätoivon katse ympäri huonetta, ja hän oli poissa.

* * * * *

Tieto siitä, mitä oli tapahtunut, levisi uskomattoman nopeasti laajalle ympäristöön. Sen kuulivat myös miehet heti saavuttuaan kokoukseen, joka hajosi ennenkuin oli alkanutkaan.

Klaus Fleming raivosi kuullessaan uutisen, että oli menettänyt yhden tottelevaisimmista kätyreistään, ja vannoi kostoa. Linnaleiri määrättiin yhä kovemmaksi ja hänen lähettiensä mellastus oli säälimättömämpää kuin konsanaan.

Kostontunne yksin piti Hannu Hannunpoikaa yllä surussaan. Hän tiesi, että oli turhaa etsiä Veeraa, ainoastaan rakkaus lapseen voi saada hänet palaamaan.

Vanha Hannu Fordell lähetti kutsun lähimpiin pitäjiin, ja heidän arvokkaimmat miehensä riensivät Pinoniemeen. Neuvottelu ei ollut pitkä, ja yksimielisesti päätettiin vielä kerran kääntyä herttuan puoleen.

Valittuun lähetystöön kuuluivat myös Hannu Hannunpoika ja Henrik Niilonpoika.

Tukholmassa lupasi herttua tehdä kaiken voitavansa, ja tutustuttuaan tarkoin jätettyihin valituskirjelmiin antoi hän käskyn, että muutamat lainlukijat ja voudit, jotka erityisesti olivat tulleet tunnetuiksi julmasta menettelystään, oli vangittava ja tuotava Ruotsiin tutkittaviksi ja tuomittaviksi.

Talonpoikain avulla onnistuttiin tosiaankin muutamia vangitsemaan ja lähettämään Tukholmaan. Tutkimus oli nyt pantava toimeen, mutta syytetyt jääväsivät kaikki rahvaan asiamiehet; uusia todistuksia oli hankittava, ja syntyi suunnaton joukko selkkauksia.

Tällaikaa oli pohjalaisten asema käynyt yhä huolestuttavammaksi. Herttuan sekaannuttua heidän asioihinsa piteli Fleming heitä sitä kovemmin kourin.

Useimmat lähetystön jäsenistäkin oli vangittu heidän palatessaan Suomeen, ja monet heistä menettivät henkensä. Hannu Hannunpoika ja Henrik Niilonpoika olivat molemmat onnistuneet palaamaan Pietarsaareen. Jälkimäinen katsoi yhteiskunnallisen asemansa nojalla olevansa jokseenkin turvattu Flemingin kostolta, mutta edellinen vannoi, ettei ennen lepäisi, ennenkuin oikeus oli saatu voimaan.

Hän jätti pikku tyttärensä ystäviensä hoivaan, syleili tätä ja heitä kaikkia ja pakeni sen jälkeen takaisin Ruotsiin, josta ei enää uskaltanut palata Suomeen.

Herttuan antamista papereista välitettiin niin vähän, että kun talonpojat palasivat kotiin turvakirjeineen, riistivät sotamiehet ne heiltä, kastoivat paperit oluttuoppeihin ja heittelivät niillä toisiaan vasten suuta ivahuudoin: "Istu herttuan rauhassa!"

Klaus Flemingin uusin keksintö oli hänen käskynsä, että pohjalaisten oli linnaleiriin majoitettava ainoastaan meriväkeä; sitä vastoin heidät vapautettaisiin niistä molemmista lippukunnista jalkaväkeä, jotka he itse olivat varustaneet.

Mutta talonpojat älysivät pirullisen juonen. Jos heiltä riistettiin heidän oma väkensä, mitä turvaa heillä silloin oli Klaus Flemingiä ja hänen ratsumiehiään vastaan.

Taasenkin lähti uusia salaisia lähetystöjä Tukholmaan, missä Hannu Hannunpoika kaikin voimin avusti ja tuki heitä. Sinne ei saapunut ainoastaan pohjalaisia, vaan muidenkin Suomen maakuntien lähettiläitä. He lyöttäytyivät yhteen ja laativat valituskirjan, jossa selittivät, että jollei heitä nyt autettu, eivät he enää koskaan pyytäisi apua Ruotsista, ja jolleivät he voisi auttaa itseään, etsisivät he turvaa Venäjältä. Niin oli Suomen rahvas vakaasti päättänyt, sanoivat he.

Asetettiin tutkijalautakunta, ja herttua kirjoitti uusia turvakirjeitä ynnä ankaria määräyksiä molemmille jalkaväen lippukunnille, ettei ollut toteltava Flemingin käskyjä. Lähetystö olisi mieluummin nähnyt herttuan lähettävän pari lippukuntaa jalkaväkeä heidän avukseen, mutta se oli hänelle mahdotonta, sillä hän oli päättänyt luopua hallituksen johdosta.

Muutamia tunteja ennen lähtöään Tukholmasta oli pohjalaisella lähetystöllä viimeinen keskustelu hänen kanssaan. Kaarle hillitsi liikutuksensa, mutta sitä eivät voineet lähettiläät, jotka hänen luopuessaan näkivät viimeisenkin toiveensa pettävän. Kyynelsilmin tunkeilivat talonpojat vuoronperään puristamaan hänen kättään jäähyväisiksi. Muuan heistä sanoi herttualle, että heidän mielestään saattoivat he ainoastaan asevoimin vapautua rääkkääjistään.

Kaarle herttuan silmät leimahtivat. "Se on ainoa keino", sanoi hän. "Toimittakaa itsellenne rauha omin nyrkein, jollei muuten niin seipäin ja nuijin. Jos te vain selviätte maalla, minä kyllä pidän merta silmällä."

Tämä vastaus iski kuin kipinä ruutitynnyriin.

Herttua tarkoitti heidän oman maakuntansa turvallisuutta, mutta se käsitettiin toisin. Niinkuin kulovalkea hyppelee kuivasta sammalmättäästä toiseen, kunnes koko metsä on ilmitulessa, niin olivat nämä ratkaisevat sanat sytyttävät palon, joka tuhoisana levisi ympäri maan ja valtakunnan. Mutta tämän tulipalon sytykkeet oli laittanut — Klaus Fleming.

19.

KANSA NOUSEE.

Marraskuun 25 päivänä eli pyhän Katarinan päivänä 1596 kokoontui paljon rahvasta ja suuri joukko sotaväkeä Ison-Kyrön kirkon luo — jumalanpalvelukseen, sanottiin, mutta oikeastaan neuvottelemaan.

Kauan he olivat malttaneet mieltänsä, ja kätkettynä paloi tuli vieläkin. Oli ensin sovittava naapurien kanssa, ja sentähden tänään tuli ainoastaan miehiä Ison-Kyrön kirkolle.

Mutta sinne tuli myös eräs nuori mies, johon kaikkien katseet heti kääntyivät ja jonka ympärille kokoontui suuri joukko miehiä. Hän oli kalpea ja näytti tuskin toipuneen kovasta taudista, mutta hänen silmänsä paloivat, ja hänen puhuessaan puristivat talonpojat kätensä nyrkkiin ja nyökäyttelivät hyväksyvästi päitään toisilleen.

Hän oli Ilkka, Veeran mies. Nuijanisku oli saattanut hänet vain tainnuksiin, ja niinkuin kuollut koira oli hänet viskattu ulos Kaaran pirtistä. Seuraavana yönä tuli hän tuntoihinsa ja ryömi metsään piilemään.

Muuan puunhakkaaja vei hänet tölliinsä. Kauan taisteli hän elämästä ja kuolemasta, mutta elämä voitti. Hän kuuli, että kaikki hänen omaisensa oli surmattu, ja silloin vannoi hän elävänsä ainoastaan kostolleen. "Koko maa on nouseva niinkuin yksi mies", sanoi hän, "ja me kukistamme sortajamme".

Kaikissa talonpoikain kokouksissa oli hän mukana; niinpä oli hän tullut Isoon-Kyröönkin.

Monet talonpojista, jotka olivat äsken tulleet Ruotsista, kuuntelivat häntä ja kertoivat sitten, että herttua oli neuvonut heitä omin käsin ottamaan oikeutensa. Mielten kiihko yltyi yltymistään, ja saapuneen sotaväen näkeminen nostatti sen korkeimnailleen.

Muuan talonpoika, joka aamulla oli ottanut muutaman ryypyn liikaa, huusi hurjin elein: "Olisi halaistava mokomain verikoirain vatsat ja katsottava mitä he ovat syöneet meidän nähdessämme nälkää."

Toiset murisivat hyväksyvästi kerääntyen yhä tiiviimpään ryhmään.

"Mitä maksaa soittaa suutaan, tehkäämme totta tuumasta!" huusi Ilkka aikoen rynnätä vihollista vastaan. Mutta samassa alkoivat kellot soittaa kirkkoon, ja verileikki täytyi lykätä.

Lieneekö jumalanpalvelus tyynnyttänyt mieliä vai liekö ensin tahdottu lähemmin tuumailla, mutta kirkonmenojen päätyttyä menivät Ruotsissa käyneet lähettiläät ja muutamat etevimmät talonpojat oluttupaan jatkamaan neuvotteluja. Ilkka puolestaan meni muutamain nuorten poikien kera toisaalle tuumimaan.

Mutta sotaväellä näytti jo olevan tuumansa tukussa. He syöksyivät oluttupaan, kävivät talonpoikain kimppuun, köyttivät heidän kätensä seläntaa ja veivät heidät nimismiehen taloon, mistä heidät seuraavana päivänä oli vietävä Turkuun, Klaus Flemingin käsiin.

Kotvan kuluttua sen jälkeen ympäröi nimismiehen talon joukko pitäjän nuoria miehiä. Ilkka kulki etukynnessä, hän mursi auki oven siihen kamariin, jossa talonpojat pidettiin vangittuina, köydet katkottiin, ja sotamiesten kovasta vastarinnasta huolimatta pääsivät kaikki vapaiksi. Taistelun tuoksinassa oli muuan sotamies lyöty kuoliaaksi, ja ylpeinä voitostaan palasivat talonpojat kotiinsa.

Nyt oli jää murtunut. Huhu siitä, mitä oli tapahtunut, kiiti linnun siivin pitäjästä toiseen. Talonpojat olivat voitokkaasti taistelleet sotamiesten kanssa, ja se yllytti seuraamaan. Muutamat uudet kiristykset, joita samaan aikaan tapahtui, olivat öljyä tuleen, ja kapinan liekki leimusi korkealle.

Ilkka oli rientänyt Lapualle, jossa hänellä oli paljon ystäviä. Sytyttäviä olivat hänen sanansa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin häntä seurasi pieni parvi huimapäitä miehiä, ja näiden kera ryösti hän kaikki talot, jotka olivat varustaneet ratsumiehiä.

"Nyt Kyröön!" huusi Ilkka, ja hurja parvi ryntäsi taipaleelle. Nimismiehet olivat talonpoikain pahimpia vihollisia. Lassi Gregorinpojan talossa ainoastaan ryöstettiin, mutta kun he tulivat Pietari Gumsen taloon, tämän "pääkonnan", joka oli ollut mukana Veeraa ja hänen äitiään surmatessa, ei Ilkan raivolla ollut mitään rajoja. Jos Pietari olisi ollut kotona, olisi hän nähnyt viimeisen päivänsä, nyt sai hän maksaa kaikella, mitä omisti.

Ikkunalasit, jotka siihen aikaan olivat niin kallisarvoiset ja maaseudulla vielä harvinaiset, lyötiin rikki, vuoliaisorret ja kurkihirret sahattiin poikki kolmesta kohdin, niin että katto ensimäisellä tuulenpuuskalla putoaisi sisään ja murskaisi sisälläolijat, ja lopuksi hakattiin lehmien päät ja pantiin yksi kuhunkin ikkunaan kita ammollaan.

Taipaleella hävitettiin monia muitakin nimismiesten taloja, ja ne, jotka asettuivat vastarintaan, joutuivat osaksi talonpoikain maalitauluiksi tai hukutettiin heidät jään alle. Ilkka oli paras mies hirmuja keksimään; hän aivan janosi verta, mutta ei säästänyt omaansakaan.

Tämän retken jälkeen seurasi aselepo. Oli sovittava, mihin edelleen ryhdyttäisiin, ja neuvottelut alkoivat.

Tähän aikaan oli uusi vouti asetettu Etelä-Pohjanmaalle, hänen nimensä oli Abraham Melkiorinpoika ja pidettiin häntä salakatolilaisena. Suurella pauhulla kehoitti hän talonpoikia pysymään siivolla ja lupasi heille kuninkaan nimessä vapauden linnaleiristä ja kaikesta sorrosta.

Mutta talonpojat epäilivät pirullisia juonia eivätkä häntä uskoneet. Mitä merkitsivät kuninkaan lupaukset, sillä Fleminghän kuitenkin oli Suomen mahtavin mies. Hän rankaisisi säälimättömästi, sen he tiesivät, sentähden oli parasta taistella ja kuolla maansa puolesta.

Pitkien neuvottelujen jälkeen päättivät he jakautua kolmeen joukkoon, jotka eri teitä ryntäisivät toisiin maakuntiin, yllyttäisivät kansaa kukistamaan kaikki esteet tieltään, ja vihdoin kaikki yhtyisivät vallatakseen Turun linnan, "vaikkapa heidän olisi revittävä tiilikivet irti hampaillaan", ja ottaakseen Klaus Flemingin vangiksi. Aateliston ja sotaväen kartanot oli matkalla tuhottava; ainoastaan muutamia sai säästää, näiden joukossa varsinkin Liuksialan, jossa Eerik kuninkaan leski vielä asui.

Ainoastaan Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan asukkaat olivat alussa liittyneet kapinaan, mutta näistä pitäjistä lähti joka mies, eivät edes rujot ja rammatkaan jääneet kotiin.

Joulukuun alussa lähti liikkeelle joukko, jonka oli nostatettava kapinaan myös Savo, Häme ja pohjoinen kolkka Satakuntaa. Sen johtaja, Martti Vilpunpoika, oli kotoisin Lapualta. Viidenkymmenen miehensä keralla retkeili hän läpi aarniometsien, joissa ei ollut mitään pelättävää, ja edeltäpäin oli määrätty, että heti kun Rautalammin, Laukaan ja Sysmän kansa oli saatu mukaan, oli kaikkien tultava Pirkkalaan yhtyäkseen pääjoukkoon.

Tätä johti itse Ilkka, josta koko sota sai nimenkin. Kahdeksisen, yhdeksisen sadan miehen kera marssi hän Ilmajoelta tavallista talvitietä ja saapui itse jouluaattona Pirkkalan pitäjään. Joulupäivä aiottiin levätä, ja kun aamulla anivarahin kellot kutsuivat hartauteen, riensivät vieraatkin kirkkoon.

Ilkka oli muiden mukana ja oli mennyt melkein keskelle valaistua kirkkoa. Hänen sielunsa täytti niin kostonhimo ja verenjano, että hän vain hajamielin kuunteli evankeliumia, jota saarnattiin.

Sattumalta tuli hän luoneeksi silmänsä sivulleen. Siinä seisoi Veera, ja tämän silmät tuijottivat häneen samanlaisella kauhun ilmeellä, joka varmaan oli hänenkin silmissään. Oliko se harhanäky, unikuva, vai elikö hän?

Väentungoksessa syntyi hieman liikettä… ja seuraavassa tuokiossa oli näky kadonnut.

Hän tahtoi nähdä sen vielä kerran ja tunkeutui väkijoukkoon, mutta se oli poissa. Sivuovesta tuli hän ulos kirkkomäelle; kuu oli vielä korkealla taivaslaella, oli kirkasta kuin päivällä, mutta valo oli sentään aavemaisen kaameaa, ja hän tähysteli ympärilleen aroin katsein…

Tuolla seisoi Veera jälleen, hautaristiin nojaten… Mihin oli nyt joutunut miehen hurja rohkeus? Hän vapisi kuin haavanlehti, mutta aave ei liikahtanut paikaltaan… näytti melkein odottavan häntä…

"Veera!" huusi hän hiljaa; sana tuli tuskin kuuluvana hänen huuliltaan.

"Mitä tahdot minusta?" kysyi aave.

"Elätkö sinä, Veera, vai oletko kuollut?"

"Kuollut sinulle… näkymätön on johdattanut minut tänne, mutta minun hetkeni ei ole vielä tullut… näen verta ja kauhuja ympärilläni… kuulen henkiääniä, jotka valittavat ja huutavat! Murha ja poltto on kauhistus puhtaille sydämille… näen sinut veren tahraamana, Ilkka, käänny takaisin!"

"Takaisin, kun on kostettava! Sinä olet kummitus, joka olet ottanut Veeran hahmon." Hän tahtoi rientää aaveen luo, mutta kompastui johonkin kantoon. Ja kun hän nousi, oli näky poissa.

Ymmällä ja kiihdyksissään harhaili Ilkka ympärinsä. Hän oli nähnyt näyn, mutta selittää ei hän sitä voinut, eikä hänen ajatuksiaan saanut sodasta vetää pois mikään. —

Sillä välin oli kolmas kapinoitsijain joukko Martti Tommolan johdolla retkeillyt Mustasaaren pitäjään, missä heidän tarkoituksensa oli vangita Abraham Melkiorinpoika. Mutta tämä sai ajoissa varoituksen ja pääsi pakoon.

Näky, joka Ilkalla oli ollut, vaikutti toisin kuin olisi odottanut… Veera olisi kehoittanut häntä taisteluun, uskoi hän, ja jos mahdollista rynnisti hän tästedes entistäänkin rajummin; vaikka yksinkin tahtoi hän vapauttaa Suomen sortajistaan.

Hän lähetti nopeita viestinviejiä maan eteläisiin seutuihin ja kehoitti olemaan valmiina. Itse lähti hän Hämeeseen, ja hänen tuliset puheensa nostattivatkin kansan itsetunnon hereille. Talonpojat kohottivat päätänsä ja sanoivat pelottomasti Savonlinnan päällikölle, Götrik Finckelle, että kun pohjalaisten lähettiläät tulevat heidän luokseen, seuraavat he mieluummin rakkaita maanmiehiään kuin kuolevat nälkään.

Götrik Fincke oli kelpo mies ja rahvaan todellinen ystävä, mutta hän tunsi kapinan seuraukset ja neuvoi heitä pysymään hiljaa, muuten olisi hänen pakko lähettää heitä vastaan muutamia tuhansia sotureita ja joutsimiehiä.

Mitkään neuvot ja esitykset eivät auttaneet; kapina levisi Rautalammilta yhä etelämmäksi pitäjästä pitäjään, lähdettiin mies talosta, mutta ilman johtajia, ilman suunnitelmaa ja järjestystä syöksyivät talonpojat eteenpäin niinkuin hurjat ryövärijoukot, ryöstivät ja polttivat ja tilaisuuden sattuessa heittäytyivät hurjiin juominkeihin ja mässäämiseen.

Götrik Fincke teki kaiken voitavansa saadakseen heidät järkiinsä, mutta kun se ei auttanut, lähetti hän sotaväkeä heitä vastaan.

Mutta liekki oli tuskin sammutettu yhtäällä, kun se leimahti toisaalla, ja niin uhkaavana, että linnan päällikkö katsoi neuvokkaimmaksi pyytää apua Viipurista ja Käkisalmesta, ja kun se viipyi, täytyi hänen lähettää oma linnaväkensä talonpoikia vastaan. Kuten tavallisesti hajoitettiin nämä pian, ja he retkeilivät sitten eri tahoilla ryöstellen ja tehden tuhojaan.

Kun apujoukot kohta sen jälkeen saapuivat, pantiin toimeen ajojahti talonpoikia vastaan. Nämä pakenivat metsiin, mihin olivat jo edeltäpäin vieneet kaiken irtaimen omaisuutensa.

Sotaneuvottelussa, joka pidettiin Savonlinnassa, tuumittiin, millä keinoin niskoitteleva kansa oli taltutettava. "Se on tullut kuin kulkutauti", sanoi Götrik Fincke. "Jokainen pitäjä tahtoo koettaa voimiaan, mutta laita, että hätä lievenee, niin kapinanhalukin katoaa."

Toisin ajatteli Klaus Fleming. Että he uskalsivatkin tiristä… sellaista ei saattanut sietää! Mitäs siitä, jos kuolivat nälkään tai viluun? Jollei heistä saattanut olla hänelle hyötyäkin, olisi hän hävittänyt sukupuuttoon koko kurjan joukkion, joka uskalsi napista hänen tahtoaan vastaan.

Annettiin käsky, että sotaväki oli koottava yhteen. Nyt tahtoi marski itsekin olla mukana leikissä.

Talonpoikaisjoukot kasvoivat lakkaamatta, Ilkka oli väsymätön uutta väkeä kokoamaan. "Me voitamme heidät väkirysyllä", sanoi hän. Ja niin suuri oli hänen intonsa teho, että tuhannet lyöttäytyivät hänen mukaansa. Tämä pääjoukko leiriytyi Nokian kartanoon, missä se viipyi muutamia päiviä.

Ja nyt alkoi ottelu, joka nuijasodan nimellä on tunnettu niin Suomessa kuin Ruotsissakin.

Muutamia satoja ratsumiehiä lähetettiin kukistamaan talonpoikia Nokialle. Mutta Ilkka ja hänen miehensä taistelivat niin pelottomalla rohkeudella, että sotamiesten oli urhean vastarinnan jälkeen pakko lähteä pakosalle.

Klaus Fleming oli jo ennemmin lähtenyt koko sotavoimansa kera Turusta ja riensi pikamarssissa Satakuntaan. Hänellä oli mukanaan neljä lippukuntaa jalkaväkeä, ja ratsuväkeä vahvistettiin matkalla, niin että hänen koko voimansa nousi 3,000 mieheen. Muutamia järeitä tykkejä seurasi mukana.

Huittisissa kohtasi hän pakenevia sotamiehiä ja sai nyt vasta tietää heidän tappioistaan. Hänen kyseltyään opastivat he hänet talvi-oikotielle, jota päästiin Pirkkalan pappilaan, ja siellä eroitti heitä vain kaita selkä pohjalaisten leiristä.

Seuraavana päivänä oli tuima taistelu. Heti sen alussa sai Ilkka luodin oikeaan käsivarteensa. Hän vaipui maahan, mutta toipui pian ja käytti sitten vasenta kättään. Monta talonpoikaa kaatui, mutta voittoa ei kumpikaan puolue saavuttanut. Ja heti, kun pimeä päätti taistelun, lähetti marski Abraham Melkiorinpojan neuvottelemaan talonpoikain kanssa. Ehtoina oli, että Ilkka ja muut johtajat jätettäisiin marskin käsiin jo seuraavana päivänä, talonpojat sitä vastoin vapautettaisiin linnaleiristä, kunnes kuningas vastaisuudessa ratkaisi riidan Ruotsin lain mukaan.

Ehdotus vaikutti syvästi talonpoikain mieliin; eiväthän he muuta olleet tahtoneetkaan. Turhaan sanoi Ilkka, että se oli pelkkä juoni, muutamat uskoivat häntä, toiset eivät, ja niin jouduttiin riitaan. Hyvin monet tahtoivat lähteä kotiin, luottaen marskin lupauksiin, ja kun Ilkka näki heidän olevan enemmistönä, nousi hän ratsaille ja lähti tiehensä. Hän ei tahtonut antautua marskin käsiin.

Pakoittaakseen talonpojat päätökseen laukaisutti Klaus herra pari tykkiä Nokialle päin, ja kun luodit lentelivät läpi seinien, pelästyivät pohjalaiset niin, että lähtivät päätäpahkaa pakoon. Heidän onnettomuudekseen oli muuan heinälato syttynyt palamaan, ja tulen loimossa nähtiin heidän pakonsa. Marski soitatti heti hälyytyksen, ja ratsuväki sai käskyn ajaa heitä takaa.

Pakenevat olivat tuskin ehtineet parin peninkulman päähän Nokialta, kun ajajat tavoittivat heidät. He kulettivat mukanansa kaiken aateliskartanoista ryöstämänsä saaliin, mutta kun nyt oli henki vaarassa, saivat maalliset mennä menojaan. Niinpä nähtiin viljan valuvan pitkin tietä, tyynyjen höyhenet liitelivät ilmassa ympärinsä, ja kaikki muukin syydettiin re'istä. Siten keventyneinä lasketettiin metsiin, missä oli mahdollisuus pelastukseen.

Monet talonpojista kuitenkin joko surmattiin tai vangittiin ja takaa-ajoa jatkettiin puolitiehen metsänummen, joka kahdentoista peninkulman pituisena eroitti Pohjanmaan Satakunnasta.

Mutta marskin tarkoitus ei suinkaan ollut, että eloon jääneet pääsisivät niin helpolla. Pirkkalan kylä ryöstettiin ja poltettiin, ja Abraham Melkiorinpoika lähetettiin pienemmän joukon kera ottamaan kiinni talonpoikaisjoukon johtajia.

* * * * *

Missään ei linnaleiristä oltu niin katkeroituneita kuin Rautalammilla; erittäinkin Kivijärven, Vastingin ja Saaren kylissä paloivat asujamet halusta tarttua aseihin. Kun sentähden Martti Vilpunpoika muutamia viikkoja ennen joulua tuli tänne tuoden kirjeen, jonka sanottiin olevan Kaarle herttuan kirjoittaman ja joka sisälsi kehoituksen, että jokainen Suomen mies marssisi Turkua vastaan ja marskia kukistamaan, ja lupauksen viiden vuoden veronvapaudesta jokaiselle talonpojalle, silloin nousi koko pitäjä kuin yksi mies.

Martti Vilpunpojan johdolla marssivat he Savoon, mutta kohtasivat siellä melkoisen sotavoiman Eerik Jönsinpojan johdolla ja joutuivat surkeasti tappiolle. Tuskin 200 talonpoikaa pääsi hengissä pakoon; nämä olivat jälleen kerääntyneet yhteen ja aikoivat lähteä kotiin, kun heidän luokseen juoksi muuan sotamies ja kertoi, että Sairilassa oli suuri ratsumiesparvi pakomatkalla, paljon muonaa mukanaan. He olivat tehneet vääryyttä sotamiehelle, ja sentähden tahtoi hän kostaa.

Talonpojat katselivat epäröiden toisiinsa.

"Sinä voit olla petturi, sinä", sanoivat he hänelle.

"Minä tahtoisin mielelläni antaa ainoankin käsivarteni, jos saisin lyödä muutamia vihollisia", virkahti Ilkka, joka oli heidän joukossaan.

"Mutta onhan pyhäkin."

"Rukousuhriksi teurastan jonkun Flemingin pojista."

Luultavasti hyvän ruokaveron toivo vaikutti ratkaisevasti asiaan, sillä lyhyen neuvottelun jälkeen päättivät talonpojat seurata ilmiantajaa.

Tämä tahtoi ainoastaan näyttää tien ja itse rientää edeltä.

"Siitä ei tule mitään", sanoi Ilkka. "Sinä menet edeltä, ja minä seuraan kintereilläsi. Jos vikuroit vähintäkään, isken puukkoni selkääsi."

Mies kalpeni, mutta sanoi nauraen, että ainahan sai lihavampiakin teuraita kuin hänet.

Kulkue lähti liikkeelle; retki suunnattiin Mikkelin kirkkotarhaan.

"Heillä on parhaallaan kirkossa jumalanpalvelus", sanoi ilmiantaja. "Kasaantukaa kirkon taa, niin voitte hyökätä heidän selkäänsä, kun he tulevat kirkosta… minä hiivin sisälle nähdäkseni, miten pitkällä he jo ovat."

"Ja minä hiivin jälestäsi; me molemmat emme voi erota."

Sanottu ja tehty, mutta kun Ilkka tuli kirkkoon ja näki sen sotaväkeä täpötäytenään, silloin ymmärsi hän mitä oli tekeillä ja riensi ulos jälleen.

"Petosta!" huudahti hän. "Mutta me myymme kalliista henkemme."

Melkein samassa syöksyivät sotamiehet kirkosta, ja nyt alkoi mitä hurjin taistelu. Talonpojat tekivät vähälukuisinakin mitä urhokkainta vastarintaa, ja heillä oli edullinen asemakin. Mutta kun sotamiehet uhkasivat sytyttää kirkon tuleen, suostuivat he kuuntelemaan näiden rauhanehtoja. Ne olivat, että talonpojat luopuisivat aseistaan ja antautuisivat kaikki vangeiksi; mitään vahinkoa ei heille tehtäisi hengen eikä jäsenten puolesta. Hieman neuvoteltuaan he suostuivat ja jättivät aseensa mielisuosiolla.

Tuskin oli tämä tapahtunut, kun sotamiehet villipetojen tavoin syöksyivät aseettomain vastustajainsa kimppuun, ja nyt alkoi teurastus, jonka kuvaileminen olisi liian inhottavaa.

Melkein ihmeen kautta oli Ilkka päässyt elävänä kirkkotarhasta. Mutta nyt ei häneltä puuttunut ainoastaan toinen käsivarsi, vaan jalkakin oli ammuttu poikki, ja sitä laahasi hän jälessään ryömiessään pakoon niin pian kuin voi.

Niistä pelästyneistä naisista, jotka vasta taistelun päätyttyä uskalsivat lähteä kirkosta, kulkivat monet hänen lähitseen.

"Antakaa minulle puukko", läähätti hän, "että voin tehdä lopun kurjasta elämästäni, ennenkuin he saavat minut vangikseen".

"Sitä voit pyytää hullulta Veeralta, joka tulee tuolta."

"Veera!" jupisi hän.

Samassa kumartui nainen hänen ylitseen. "Ilkka, enkö varoittanut sinua?"

"Tuleeko vainaja minua noutamaan?"

"Täällä on johtaja!" huusi samassa muuan lähestyvistä sotamiehistä. "Hänet on vietävä marskin luo."

"Ei, vaan teloitettava heti!" huusi toinen.

"Polttakaamme hänet!"

Niin huutelivat sotamiehet kilvan.

"Veera!" sai Ilkka suurimmalla kauhulla huuliltaan.

Veera aprikoi tuokion. Mutta kohta oli hän pistänyt veitsen, jota aina kantoi vyöllään, syvälle ensimäisen miehensä rintaan.

"Miksi teit sen? Hän kuului meille."

"Teillä on niin monta muutakin", vastasi Veera. "Tämä kuului yksistään minulle."

"Hullu Veera!"

"Antakaa hänen olla!"

Väristen vetääntyivät he syrjään. Hulluus kammotti näitä raakoja ihmisiä.

"Hullu Veera", toisti hän itsekseen. "Pääni meneekin pyörälle… he ovat oikeassa; kaksi olen murhannut, kuka on oleva kolmas? Toivoisin sen olevan hänen, joka on saattanut minut kiroukseen."

Hän alkoi kaivaa hautaa. Kun voimat pettivät, istuutui hän hetkiseksi maahan ja alkoi sitten työnsä uudelleen, kunnes hauta vihdoin oli riittävän syvä. Silloin kantoi hän ruumiin siihen, pani käsivarret rinnalle ja virkkoi hiljaa:

"En ole sinua pettänyt tieten tahtoen, luulin sinut kuolleeksi ja sentähden menin naimisiin sen kanssa, jota rakastin. Elä ole vihainen minulle, kun kohtaamme jälleen… tuskiasi ja hätääsi säälien päätin päiväsi, mutta koskaan, koskaan en ole sitä tekoa unhoittava."

Sen jälkeen rukoili hän, että Jumala antaisi vainajalle anteeksi kaiken, mitä tämä oli rikkonut, ja soisi hänelle vaikkapa halvimmankin paikan taivaassaan; kaiken hyvän ja kauniin näkeminen siellä ylhäällä tekisi hänet kyllä paremmaksi. Sitten loi hän haudan umpeen ja kulki hiljaa pois — se päivätyö oli päättynyt.

20.

KUOLINVÄRÄHDYKSIÄ.

Mikkelin taistelu oli tehnyt lopun nuijasodasta Savossa. Siellä vallitsi nyt kaikkialla haudanhiljaisuus, ja nälänhätä sai tästedes rauhassa jatkaa julmaa työtään.

Mutta monet eivät olleet vielä olleet mukana taistelussa, ja Kaarlepyyn lähistöön oli kerääntynyt talonpoikaisjoukko, joka nousi muutamiin tuhansiin.

Vakoilijoiltaan olivat he saaneet tietoonsa, että Abraham Melkiorinpoika tulisi kulkemaan sitä tietä, ja että hänen tarkoituksensa oli tuoda 600 miestä linnaleiriin heidän luokseen. Se oli estettävä ja Abraham herralle oli maksettava kaikki paha, mitä hän oli tehnyt.

Kirkkomäen eteläpuolella leveni avara niittymaa, mutta pieni puro, joka katkaisi maantien, peitti keväin ja syksyin tullessaan tulvilleen koko niityn veden alle. Tänne asettuivat talonpojat väijyksiin pensaikkoon molemmin puolin tietä.

Kulovalkeana levisi tieto, että hän lähestyi. Yhtä vihattu kuin pelätty vouti teki taivalta reellä koko väkineen. Laskettiin, että he päivän laskussa saapuisivat Kaarlepyyn kirkolle. Ja niin kävikin; hämärissä alkoi kuulua kulkusten kilinää, ja kohta sen jälkeen näkyivät reet, parisenkymmentä sotamiestä kussakin.

Niinkuin metsän villipedot syöksyivät talonpojat heidän kimppuunsa. Enimmät heistä hakattiin maahan, ennenkuin ehtivät nousta vastarintaan.

Talonpoikain johtaja, Hannu Krankka, ryntäsi Abraham herran kimppuun, sillä tämän upea susiturkki oli pistänyt hänen silmiinsä. Hän riisti turkin ja veti sen yllensä.

Pimeni pimenemistään, ja talonpojat, jotka luulivat, että voudin turkki verhosi voudin ruumiin, alkoivat piestä sitä niin olan takaa, että Hannu Krankka töin tuskin pelasti henkensä. Vouti onnistui pääsemään pakoon, mutta koko hänen joukkueensa heitettiin avantoihin ja hukutettiin.

Saavutettua voittoa oli käytettävä hyväkseen, ja nuijajoukko levisi kautta koko Pohjanmaan ja surmasi kaikkialla marskin palvelijat ja kannattajat. Retkillään he tietysti elivät ryöstöstä ja rosvoilusta; tykkejä ja ampumatarpeita tuotiin Oulun linnasta aina Kyröön saakka.

Mutta ajanoloon syntyi nuijajoukon keskuudessa eripuraisuutta. Lapuan ja Ilmajoen miehet tahtoivat koettaa onneaan suomalaista ratsuväkeä vastaan, mutta pohjoispohjalaisilla ei ollut lainkaan halua siihen; muonavarat olivat lopussa, ja he ikävöivät jälleen kotiin.

Silloin tuli entinen lainlukija Israel Laurinpoika heidän luokseen. Hän ei ollut näkevinään niitä synkkiä katseita, joita häneen luotiin, vakuutti olevansa talonpoikain ystävä ja kehoitti innokkain sanoin heitä pysymään yksimielisinä. Marskin saattoi odottaa tulevan milloin tahansa, ja oli varmaa, että tällä kertaa oli voitto oleva heidän.

Talonpojat kuuntelivat, hän imarteli heidän turhamaisuuttaan, ja hänen kehoituksestaan jatkoivat he leirinsä lujittamista parhaansa mukaan.

Klaus Fleming oli paikoillaan leirissään Tammerkosken kylässä ja täältä jakeli hän käskyjään. Talonpoikia oli kohdeltava äärimäisellä ankaruudella, se oli ainoa keino heidän niskojensa notkistamiseksi, sanoi hän. Silloin saapui tieto uudesta nuijajoukosta ja niistä varotoimista, joihin hänen miehensä olivat ryhtyneet. Ja Fleming hymyili partaansa, talonpojat olivat kuin hänen vallassaan.

Helmikuun 18 päivänä lähti hän liikkeelle, marssi läpi Satakunnan ja leiriytyi Ilmajoelle.

"Hetki on käsissä", huusi Israel Laurinpoika. "Me teemme äkkirynnäkön ja lyömme koko leirin, ennenkuin he ovat ehtineet hieroa untakaan silmistään."

Se oli talonpoikain mieliin, ja helmikuun 24 päivänä, pyhän Mathiaan päivänä läheni talonpoikaisjoukko päivän ensi koitossa Ilmajokea.

Talonpojat olivat yötä myöten juoksujalkaa taivaltaneet puoli kuudetta peninkulmaa, samalla raahaten Oulun linnasta ryöstämiään tykkejä mukanaan. Ei ihme siis, että he myöhästyivät, että he olivat uupuneet, ja että heidän aikeensa yllättää vihollisten leiri raukesi tyhjiin.

Kun marski näki nuijajoukon, komensi hän ratsuväkensä aseihin ja taistelujärjestykseen. Sen jälkeen lähetettiin viesti talonpojille; tahtoivatko he antautua hyvällä?

"Emme", huusivat he, "emme niin kauan kuin veri virtailee lämminnä suonissamme!"

Marski lähetti vielä parven ratsumiehiä tarjoamaan sovintoa. Mutta silloin talonpojat laukaisivat tykkinsä, ja viisi ratsumiestä kaatui.

Täten oli verinen taistelu alkanut. Marski oli jakanut väkensä kolmeen osaan, joista molemmat siivet lähtivät saartamaan nuijajoukkoa. Marski itse johti keskustaa.

Israel Laurinpoika oli kadonnut, eivätkä talonpojat osanneet muuta ajatellakaan kuin lähteä suoraan vihollista vastaan. Täten ratsuväki voi heidät helposti saartaa umpikujaan, ja sillä oli myös suuremman sotakokemuksen edut puolellaan.

Marskin johtama pääjoukko oli hirmuinen, ja taistelun tulos oli kauhea tappio talonpojille. Viisisataa vankia joutui vihollisen käsiin, muut joko pakenivat metsiin tai jäivät kaatuneina taistelukentälle.

Kun ei ollut enää mitään vihollisia lyötävänä tai ajettavana takaa, annettiin merkki peräytymiseen, ja sotamiehet palasivat iloisina ja hilpeinä leiriin täysien oluttuoppien ääressä tarinoimaan helposta päivätyöstään.

Marskilla oli asuntonsa pappilassa ja sinne käveli hän yksin. Synkät ajatukset täyttivät hänen sielunsa, ja vastoin tavallisuuttaan ei hän voinut iloita viekkaudella saavuttamastaan voitosta.

Helmikuun tuulenviima ajeli pilviä vinhaa vauhtia. Kuu pilkahti väliin esiin, heti taasen kadoten. Oli melkein pimeä marskin astuessa rakennukseen. Muutamat pelästyneet palvelijat kyselivät hänen käskyjään. Pappi oli mennyt ulos katsomaan, eikö kenties joku kuoleva tarvinnut hänen apuaan.

Marski viittasi palvelijat tiehensä ja meni kamariin ja istuutui loimottavan takkavalkean ääreen. Pöydällä oli vaahtoava oluthaarikka, mutta hän ei siihen koskenut. Rypistynein kulmin hän tuijotti tuleen, ja lujasti yhteen puristuneet huulet ilmaisivat, miten katkerat ajatukset täyttivät hänen sielunsa.

"Kirottu herttua!" jupisi hän. "Talonpoikain uppiniskaisuus on hänen vaikutustaan — tulisipa hän vain tänne… silloin saisi hänkin heidän kohtalonsa; valtionkavaltaja hän on, ja sentähden…" hän heristi nyrkkiään.

"Sentähden, Kaarle, vannon että sinä olet saava surmasi minun kädestäni."

Hän hypähti pystyyn — uneksiko hän vai eikö tosiaan toistettu sanat: "sinä olet saava surmasi minun kädestäni" ylhäältä ja alhaalta ja kaikkialta hänen ympäriltään.

Takkavalkean loimossa hän silmäsi ympärilleen… huoneessa ei näkynyt ketään. Klaus Fleming ei tuntenut pelkoa lainkaan, mutta tunsi sellaista ahdistusta, että hän aivan häpesi.

"Kuvitteluja!" puuskahti hän ja päästi pitkän, kaikuvan naurun. Mutta kun hän siihenkin sai kymmenkertaisen vastauksen, ei hän tarttunut miekkaan, vaan pöydän reunaan.

Kotvan seisoi hän hiljaa, sitten lähti hän nopeasti pihalle.

Kuu oli äsken pilkahtanut pilvistä esiin ja valaisi nyt kirkkaasti kamalan taulun. Kylä oli tuhkana, lumivaippaa peittivät ruumiit ja verilätäköt, loitompaa näkyi erämaa, ja kaikkialla vallitsi kamala kalman hiljaisuus.

Marski ei ollut koskaan tuntenut liikutusta sellaisia tauluja nähdessään, ja häntä kummastutti tuntiessaan nyt aivan pahoinvointia.

Eikä edes näkynyt elävää sielua… Kyllä sentään — kaukaa tien polvesta näytti joku olento lähestyvän pappilaa… Klaus herra ei voinut eroittaa, oliko se mies vai nainen. Mutta olento laahusti hitaasti eteenpäin, näytti melkein kuin se raahaisi jotakin jälestään… Nopeasti se pyörähti oikealle, ohi pappilan.

Aivankuin jonkin salavaiston vetämänä lähti Klaus herra samaan suuntaan, mutta hänen ärjäisystään: "seis" ei mies — puvustaan päättäen oli hän mies — näyttänyt välittävän mitään, vaan kulki yhä eteenpäin ja laahasi jälessään lukematonta joukkoa hienonhienoja ketjuja. Nämä riippuivat kiinni olkapäissä, käsivarsissa, päässä, ja hänen päästämänsä ähkyvät äänet todistivat taakan raskautta.

Suuttumus ja kenties uteliaisuus joudutti marskin askeleita, mutta merkillistä kyllä oli hänen vaikea tavoittaa ihmeellistä hahmoa. Vihdoin se pysähtyi ja iski maahan rautatangon, jota oli tähän asti käyttänyt sauvanaan. Päähine valahti taakse ja paljasti kuihtuneet naiskasvot, tukka lankesi suortuvina niille, mutta hän oli niin kiintynyt työhönsä, ettei pannut huomiota siihen.

"Etsitkö aarretta?" kysyi marski tarttuen hänen käsivarteensa.

Nyt loi olento häneen palavat silmänsä. "Minä tiesin, Klaus Fleming, että sinä tulet", sanoi hän. "Olen kaksi kertaa kutsunut sinua."

"Kuka olet, mitä teet täällä, ja miksi laahaat näitä mukanasi?"

Hän tarttui muutamaan vitjaan, mutta se tuntui niin raskaalta, että hän päästi sen heti.

"Haa!" huudahti hahmo. "Yhden ainoan kätyrisi syntitaakka on sinusta liian raskas. Mutta muista minun sanoneen, kerran saat kantaa ne kaikki, kaikki iankaikkisesta niin iankaikkiseen! Kansani huutaa kirousta ja kadotusta sinulle, katso minä laahaan kirouksia ja kostonhuutoja jälessäni, muutamain päivänkiertojen jälkeen heittääkseni kaiken sinun yllesi… Pian, pian on sinun hetkesi käsissä; niinkuin varas yöllä olet sinä käynyt kansani kimppuun, olet ryöstänyt, rääkännyt, murhannut Suomen kärsivällistä, oikeamielistä kansaa. Niinkuin varas yöllä on kuolema tekevä tyhjäksi kaikki sinun aikeesi, naisen käsi on ne hajoittava tuuleen kuten pilvilinnat, ja kiitosrukous on nouseva kohden taivasta, kun Herran käsi lyö maahan Pohjanmaan, Hämeen ja koko Suomenmaan kirotun vitsauksen!"

Niin mahtava oli ilmestys hänen edessään, niin painavat olivat sanat, että pelätty sotapäällikkö ensi kerran tunsi itsensä aivan kuin halvatuksi; hän ei kohottanut käsivarttaan, ei virkkanut sanaakaan, vaan katsoi, miten hahmo loittoni kuten oli tullutkin, laahaten vitjoja jälessään.

Klaus Fleming palasi pappilaan, mutta juuri kun hän oli astumaisillaan eteiseen, suhahti nuoli häntä kohden. Se lävisti takin ja tarttui selkään.

Hän juoksi takaisin pihalle ja tähysteli ympärilleen, mutta ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt.

"Kirottu noita, sinut on poltettava roviolla", jupisi hän.

Nuoli oli niin pitkä, että hän saattoi sen vetää kädellään pois selästään. Haavassa oli kipua tuskin nimeksikään, ja pappi, joka otti hänet vastaan, ei saanut edes tietää, mitä oli tapahtunut. Marski kysäisi vain naisesta, mutta pappi ei tiennyt hänestä mitään. Hän sai sitten istua marskin luona koko yön, vaikkei mitään keskustelua saatu käyntiin.

Seuraavana päivänä saivat sotamiehet tavallisuuden mukaan ryöstää kuolleita. Se ilo heille suotiin, ja ainahan oli jotakin otettavaa.

Taasenkin oli Fleming nöyryyttänyt Pohjanmaan kuuliaisuuteen, ja hän saattoi sitä pidellä mielensä mukaan. Sukupuuttoon ei hän tahtonut rahvasta hävittää, se olisi ollut epäviisasta, talonpoikain oli oltava vain hänen orjiaan ja vetojuhtiaan ja siten palveltava häntä ja hänen aikeitaan.

Karkein sanoin hän nuhteli pappeja, kun he eivät pitäneet kansaa paremmassa kurissa, ja omin käsin hän pieksi kiinniotettuja talonpoikia ja käski heidän hampain pureksia uunin tiiliä.

"Te olette", huusi hän, "sillä tavoin aikoneet repiä Turun linnan, näyttäkää nyt miten pystytte repimään tuota uuniakaan". Ruoskaa saatuaan saivat he sitten mennä.

Ryöstettyinä, nälkäisinä ja viluissaan saivat he laahautua kaukaisiin koteihinsa, joihin he ikävöiden kuroittivat käsiään, vaikka hyvin tiesivät, että heitä sielläkin odotti nälkä ja kurjuus.

Kauempana ylämaassa ei tehty rangaistusretkiä, mutta marski kirjoitteli uhkaavia kirjeitä ja kehoitti talonpoikia ajattelemaan, mitä heidän rauhaansa sopi. Yleisesti inhotut ja kammotut voudit palasivat virkoihinsa, ne jatkoivat samaa hirmuhallitusta kuin ennenkin, ja talonpojat pakoitettiin tekemään uskollisuudenvala. Pohjoisimmat pitäjät sitä vastoin jätettiin omille hoteilleen; nähtävästi Flemingin palvelevat henget arastelivat mennä liian lähelle Ruotsin rajaa.

Kansan puolelta ei enää tarvinnut pelätä mitään, kenties yksi ja toinen vielä loi ikävöiviä katseita Ruotsiin herttualta yksin apua toivoen, mutta suuret joukot olivat ikäänkuin pelon ja kauhun lamauttamat ja kantoivat hoippuen sietämätöntä takkaansa.

Suomessa samoin kuin Ruotsissakin oli nälänhätä hirveä. Hämeessä jäivät pellot kylvämättä siemenen puutteessa, ja rahvaan täytyi syödä kaatuneet hevosensa pettuleivän keralla.

Savonlinnasta kirjoitti Götrik Fincke: "Joka pitäjässä haudataan päivittäin suuri joukko ihmisiä, jotka ovat kuolleet nälkään. Mutta lisäksi palaa raivoisissa liekeissä katkeroituneen kansan mieli. Milloinkaan ei ole Suomi niin kipeästi tarvinnut rauhaa! Jumala meitä armahtakoon!"

Mutta huolimatta siitä, että kertomukset tästä rajattomasta kurjuudesta herättivät syvintä osanottoa kautta maan, paadutti Klaus Fleming sydämensä ja hänen korvansa olivat kuurot rukouksille ja valituksille.

Liikutettuna tytärtensä rukouksista oli Ebba rouva pyytänyt, että saisi lähettää viljaa, mutta marski oli jyrkällä kiellolla katkaissut kaikki sellaiset yritykset. Eikä ankara rouvakaan osoittanut paljoa suurempaa lempeyttä tyttärilleen. Heillä ei ollut mitään oikeutta sekaantua maan asioihin.

"Se on julmaa ja sydämetöntä!" huudahti Hebla, vanhin kauneista neitsyistä. "Eikö ihmisellä saa olla mitään tunteita, kun on ylhäistä syntyä?"

"Kukaan ei voi sitä estää, mutta ei saa näyttää niitä", virkkoi hiljainen ääni hänen lähellään.

Punastuen loi hän katseen nuoren miehen silmiin, jotka lämpimästi katselivat häntä.

"Kuinka uskallatte?" Hän kohotti uhkaavasti sormeaan.

Nuori mies otti koko käden ja peitti sen suudelmilla.

Hän salli sen ja sanoi vain: "Mitähän marski sanoisi?"

"Surmaisi minut, mutta vähät siitä, rakkauteni seuraa minua kuitenkin hautaan!"

Hebla huokasi. "Kaikki täällä linnassa on raskasta ja ikävää, sentähden täytyy meidän pienen romaanimmekin päättyä surullisesti."

"Mikä onni, että saamme yhtyä kuolemassa!" huudahti nuori mies tulisesti.

"Ei, kiitos, minä tahdon elää ja nauttia elämästä."

"Sinä et rakasta niinkuin minä."

"Minusta se on luonnollista. Hebla Fleming ei voi tuntea eikä ajatella samalla tavoin kuin ylioppilas Daniel Hjort."

"Hän on kylmä kuin jää", virkkoi Daniel synkästi, "minä taasen riudun rakkauden hehkuun".

"Daniel parka", virkkoi Hebla pannen kauniin kätensä hänen päälaelleen; "en voi mitään sille, etten tunne samoin kuin sinä".

"Käske minun mennä tieheni", sanoi Daniel kätkien kasvonsa käsiinsä.

"Ei, sitä en suinkaan tee. Eikö ole marskin tahto, että sinun on luettava minun ja sisarieni kanssa?"

"Se on vienyt järkeni."

"Olen kuullut, että sellainen kuuluu rakkauden tapoihin", sanoi Hebla leikitellen hänen hiuskiharoillaan.

Daniel heitti päätänsä taaksepäin. "Olen ainoastaan huvilelu", sanoi hän.

"Ja opettajani, josta pidän", lisäsi Hebla säteilevin katsein ja vaipui pieneen lepotuoliin.

Daniel seisoi kuin lumottuna katsellen häntä.

"Laula jotakin, minä tahdon nukkua!"

Daniel lauloi uskollisesta rakastajasta, joka tahtoi uhrata henkensäkin rakastettunsa puolesta. Se oli muuan hänen omista tilapäisrunoistaan, johon hän purki sielunsa hehkun.

Laulu vaikeni. Nukkuiko neiti tosiaankin… Mutta kaunis hän oli! Ruusuposket, tuuheat kulmakarvat, pieni, punainen, myhäilevä suu, joka oli hieman raollaan, ja kiharat, jotka olivat valahtanet valkoiselle kaulalle ja liikahtelivat hiljaa.

Daniel kääntyi pois, hänen päänsä meni pyörälle…

"Daniel!" kuului hiljainen kuiskaus. Ja silloin oli maltti mennyttä kalua, hän syöksyi luo ja painoi huulensa hänen huuliaan vasten.

"Hävytön, mitä uskallat tehdä?" virkkoi Ebba rouva, joka samassa astui huoneeseen.

Daniel Hjort syöksyi huudahtaen ulos huoneesta.

"Nukuin niin makeasti", sanoi nuori neiti, "ja luulin että se oli Katinka".

"Totta kai", vastasi Ebba rouva ankarasti. "Tästä lähtien ovat luvut ja laulut lopussa."

"Enpä juuri voi sanoa, että ne olisivat minua huvittaneetkaan."

"Sinä saat toistaiseksi pysyä huoneessasi!"

"Onko minun kärsittävä sen tähden, mitä hän on rikkonut?"

"Et ollut syytön sinäkään!"

"En ole valinnut häntä opettajaksi."

"Sen teki isäsi! Mutta en voi luottaa sinuun?"

Nuori neiti heitti päätänsä ylpeästi taapäin. "Joku Fleming voi kyllä leikkiä sellaisenkin kuin Daniel Hjortin kanssa mutta ei koskaan sitoutua häneen", vastasi hän.

"Nyt tunnen sinut tyttärekseni", vastasi Ebba rouva häntä syleillen. "Tästälähin luotan sinuun."

* * * * *

Tietämättä mitään näytelmästä, jota näyteltiin hänen omassa kodissaan, ajatteli ja huolehti Klaus Fleming vain valtansa lujittamista Kaarle herttuaa, verivihollistaan vastaan.

Urkkijoiltaan oli marski saanut tietoja olosuhteista Ruotsissa, ja hän oli aivan varma siitä, että herttua valmisteli ensi kesäksi sotaretkeä Suomeen. Marskin asia oli valmistaa hänelle lämpimät tervetuliaiset.

Ja sitten oli saatava kuningas taivutetuksi kauan ajateltuun sotaan Ruotsia vastaan. Sotaväkeä oli vietävä sinne Puolasta ja Suomesta, ja Sigismund oli väkivoimin ottava perintövaltakuntansa, jonka hänen setänsä tahtoi häneltä riistää.

Klaus Fleming hieroi tyytyväisenä käsiään; koskaan eivät olleet hänen toiveensa olleet niin valoisat, ja hän tunsi voimiensa kasvavan ajatellessaan, miten paljon hän tulisi saamaan aikaan.

Miehistöä ja muonaa koottiin Turkuun ja sen ympäristöön, sotalaivoihin laitettiin tykit, ja laivaston vahvistukseksi anastettiin kaikki kaleijat ja alukset mitä yhytettiin.

Kukaan ei muistanut nähneensä marskia niin hyvällä tuulella kuin tähän aikaan. Hän laski leikkiä Daniel Hjortin kanssa ja sanoi tahtovansa ottaa hänet mukaansa ensi sotaan, niin että hän saisi väriä poskilleen. Nyt näytti hän niin kalpealta, että saattoi peloittaa nuoret tytöt kirjalta.

Maaliskuun loppupäivinä kysäisi hän kerran Ebba rouvalta, eikö tämä tahtonut matkustaa Pernajan kuninkaankartanoon. Hänkin tulisi sinne palausmatkaltaan Uudeltamaalta, jossa oli oivallinen satama suurempia laivoja varten ja jota hän aikoi käydä katsomassa.

Ebba rouva oli halukas siihen, ja marski määräsi oman matkansa huhtikuun 2 päiväksi. Hyvästiä jättäessään hän käyttäytyi sangen omituisesti ja virkkoi hymyillen, että hän varmaan keksisi jotakin hämmästyttääkseen heitä palatessaan kotiin.

Matka kävi Turusta Kuitiaan, jossa hän kohtasi muutamia voutejaan. Keskustellessaan vei hän useita kertoja kätensä selkäänsä ja sanoi tuntevansa kipua, jollaista ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin.

Seuraavana päivänä hän matkusti Uudellemaalle ja majoittui Pikkalan kartanoon, jossa hänellä oli hyviä ystäviä. Tultuaan vakuutetuksi sataman oivallisuudesta suostui hän jäämään Pikkalaan kokonaiseksi viikoksi pitääkseen oikein hauskaa. Nyt seurasi pidot toisensa jälkeen, ja marski antoi näytteen oivallisesta ruokahalustaan, kun hän tavallisen ruokaveron lisäksi saattoi yksikseen syödä kokonaisen siankinkun.

Luultavasti oli hän usein ennenkin koettanut siten voimiaan, sillä Kaarle herttualla oli tapana sanoa marskista, että "siat saattavat kyllä syödä toisensa". Mutta tällä kertaa hän sairastui, lieneekö se sitten johtunut liian voimakkaasta ateriasta vai muusta syystä. Seuraavana päivänä oli hän kuitenkin siksi toipunut, että saattoi reellä ajaa Pernajaan, jossa Ebba rouva häntä odotti.

Täällä täytyi hänen uudestaan vetäytyä vuoteeseen. Tosin hän selitti, ettei häntä mikään vaivannut, lojuihan vain siksi, ettei jaksanut olla pystyssä. Mutta seuraavana päivänä hän kertoi Ebba rouvalle nuolesta, joka oli ammuttu hänen selkäänsä… Se oli hieman turvonnut ensin, mutta sitten pian sulautunut.

"Jonkun olisi pitänyt tarkastaa haava", sanoi Ebba rouva. "Nuoli oli voinut olla myrkytetty."

Klaus herra katsoi häneen ja kääntyi pois vastaamatta.

Mutta heikkous yhä lisääntyi, ja muutamain päivien kuluttua hän sanoi Ebba rouvalle:

"Nuoli oli myrkytetty; pohjalaiset kostavat puolestaan."

"Eikö ole mitään apua?"

"Ei, muuta kuin kuolema… pohjalaiset ja minä olemme olleet yhtä taipumattomat toisiamme kohtaan."

"Minä lähetän noutamaan apteekkaria."

"Ei, tulkoon kappalainen, nyt on hänen hetkensä tullut."

Tämä saapui rukouskirjoineen. Marski kuunteli tarkkaavaisesti lukemista, ja kun hän tunsi kuoleman lähestyvän, otti hän jäähyväiset puolisoltaan ja sanoi: "Olen toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan, nytpähän nähdään, onko Herra Jumala toista mieltä."

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa.

21.

UUSIA VOIMIA.

Ilolla sai Kaarle herttua sanoman Klaus Flemingin kuolemasta. Hän oli tehnyt monia laskelmia, mutta menestys oli ollut epätietoinen. Nyt oli vihdoin annettu merkki, tie oli auki. Uusia esteitä saattoi ilmestyä, mutta pahin oli raivattu pois, ja Suomen sorrettu kansa raukka oli vapautunut vitsauksestaan.

Ensi työkseen Kaarle kirjoitti avoimen kirjeen suomalaiselle sotapäällystölle, kehoittaen heti lakkauttamaan sietämättömän linnaleirin. Aikeestaan tulla itse Suomen puolelle ei hän kirjoittanut mitään, mutta niin hyvin tämä kirjelmä kuin yksityistiedotkin Ruotsista ilmaisivat Suomen herroille, mitä heillä oli odotettavissa.

Sillä välin Kaarle varustautui ripeästi sillä verukkeella, että kun kaikesta päättäen kuningas saattoi tulla keväällä, täytyi laivaston olla valmiina noutamaan häntä joko Danzigista tai Kalmarista. Salavinkaan oli hän kyllä hankkinut tiedon Puolasta, ettei kuningas ollut aikeissakaan tulla Ruotsiin ainakaan sinä vuonna; hän oli korviaan myöten rakastunut kauniiseen kälyynsä, prinsessa Konstantiaan, eikä millään hinnalla tahtonut eritä tämän seurasta. Mutta silloin hän joudutti varustuksia sitä suuremmalla innolla. Hän kuletutti laivoihin suurimmat tykit mitä ne kantoivat, tarkasti väkensä ja latoi sen laivoihin. Ja sitten hän purjehti heti merille puolisonsa kera.

Elokuun 28 päivänä hän saapui Kastelholmaan, johon jätti puolisonsa. Laivasto oli mennyt edeltä Turun saaristoon, säikyttäen linnaväen nopeihin varustuksiin, senkin puolestaan. Muureja vahvistettiin ja pariakymmentä nuijasodasta otettua vankia käytettiin töihin, härkiä ja lehmiä ja uutisruista koottiin ympäristöstä linnan varastoihin ja niiden jauhamista varten hankittiin joukko jauhinkiviä.

Kaarle oli jo edeltäpäin lähettänyt uudelle Sigismundin määräämälle linnanpäällikölle, Arvid Stålarmille, ja muulle päällystölle useita kehoituksia liittymään häneen. He pyysivät nöyrimmästi, ettei herttua panisi pahakseen, vaikka heidän herransa ja kuninkaansa palvelijoina täytyi noudattaa tämän käskyjä.

Elokuun 20 päivänä alkoi herttuan aluksia parveilla kaikkialla Turun saaristossa. Useita kartanoista ryöstettiin ja kaikki vastarinta rangaistiin kuolemalla. Samaan aikaan saapui viesti, että Hannu Hannunpoika, Monikkalan herra, oli kokoamansa sotaväen kera tulossa Hämeeseen.

Arvid Stålarm oli neuvoton. Jos Hannu Hannunpoika marssi Hämeenlinnaa vastaan, joutuisi linnoitus heti vihollisen käsiin, niin kurjassa puolustuskunnossa se oli. Jos hän sitä vastoin aikoi marssia Turkua vastaan, oli pelättävissä, että maakunnan rahvas liittyisi hänen joukkoonsa.

Asema oli epätoivoinen, eikä ollut ketään, joka voisi sen pelastaa. Muinoin niin mahtava marski makasi kylmänä ja kankeana linnan kappelissa, johon hänet oli tuotu suurella juhlallisuudella. Vaikkapa hänen levoton henkensä kenties harhailikin ympäri entistä hallitusaluettaan, näki se vain kauhukseen, kuinka hänen mahtava työnsä meni pirstoiksi, voimatta sitä estää.

Mitäpä hyödytti nyt kehoittaa pappeja ja rahvasta täyttämään läänivelvollisuuttaan… Kaikki kuuntelivat korvat hörössä sitä mieluista uutista, että Hannu Hannunpojan alukset purjehtivat pitkin rannikkoa ja että heidät syyskuun 12 päivänä oli nähty Porin sataman edustalla. Jokainen saattoi käsittää, että Turku oli hänen matkansa määränä.

Toisaalta tuli herttua itse. Jo syyskuun 6 päivänä oli laivasto tullut näkyviin Ruissalon ja Hirvensalon välisestä salmesta. Miten erilaisin tuntein suuntautuivatkaan sinne katseet!

Herttuan kutsuun vastasi Stålarm, että kuningas oli kieltänyt häntä antautumasta mihinkään neuvotteluihin. Mutta kun laivasto läheni, laukaistiin linnan tykit.

Masto ammuttiin poikki herttuan omasta kaleijasta, mutta laivasto teki kaarroksen ja löysi sopivan ankkuripaikan kappaleen matkan päässä Ruskiakallion käressä, jossa joukot, kaksitoista lippukuntaa jalkaväkeä ja viisisataa ratsumiestä, nousivat heti maihin.

Stålarm koetti estää maihinnousua, mutta hänen ratsuväkensä ei voinut esteettömästi liikkua louhikkoisella maalla ja heidän täytyi vetäytyä takaisin.

Ilmisota oli alettu, mutta herttua ei tahtonut esiintyä rehennellen, vaan ehdotti neuvottelua suomalaisen päällystön kanssa.

Neuvottelut määrättiin pidettäviksi syyskuun 9 päivänä hietaharjulla Kupittaan lähteen luona ja kokoonnuttiin sinne yhdeksän aikaan aamulla. Molemmat puolueet olivat saapuneet niin mieslukuisina kuin suinkin. Mutta keskustelujen aikana oli jollakin selittämättömällä sotaliikkeellä suljettu Stålarmin ja hänen joukkojensa palaustie. Alkoi taistelu, joka päättyi siihen, että Stålarmin ratsuväki ajettiin pakosalle, ja hän itse harhaili viheliäisiä metsäpolkuja Hämeen tielle, jossa uudelleen kokosi ratsuväkensä.

Herttua itse marssi Turun kaupunkiin, kaupunkilaisten suureksi hämmästykseksi, ja leiriytyi linnan edustalle.

Millainen hälinä linnassa syntyi, voimme hyvin kuvitella.

"Tämähän on selvää petosta!" huudahti Ebba luoden terävän katseen Stålarmin puolisoon, nuoreen Elina Flemingiin.

"Rouva tätini ei suinkaan liene unohtanut herrani lausuntoa, että joukkoihin ei ole luottamista", vastasi tämä säilyttäen tyyneytensä.

"Marskin aikaan ei koskaan tullut kapina kysymykseen", jatkoi Ebba rouva; "mutta kun hän on poissa, saattaa odottaa mitä tahansa".

"Tietenkin herttua alkaa piirittää linnaa, ja miten silloin käy puolustus, kun Arvid herra on poissa?" valitti vaimo parka. Kukaan ei ollut nähnyt Ebba rouvan nauravan moniin pitkiin päiviin, mutta nyt hän nauroi katkeran pilkallisesti.

"Linna on hyvin varustettu, kiitos siitä autuaalle herralleni", sanoi hän ylväästi. "Muonavarat riittävät vähintään vuodeksi, ja miehistö nousee tuhanteen. Minä itse otan johtaakseni puolustusta."

Elina rouva katsoi ihaillen pelättyyn sukulaiseensa. "Suokaa anteeksi, rakas täti, että olen kuin säikähtynyt lintu", vastasi hän nöyrästi; "teidän omat tyttärennekään eivät pysty käymään jälkiänne".

"Eivät", vastasi hän, "ei edes poikanikaan ole vanhempiinsa, hän on kuutamosankari hänkin".

Elina kääntyi punastuen pois. "Minusta hän on mallikelpoinen nuori, ritarillinen herra", sanoi hän.

"Sitra kainalossaan!" lisäsi Ebba rouva.

"Niin, miksei, siitä on iloa meille kaikille."

Olkapäitään kohauttaen ja sääliväisesti hymyillen lähti Ebba rouva huoneesta.

Nuori rouva seisoi katsellen ulos ikkunaluukusta.

"Kuinka voisimme kestää tätä elämää ilman Juhanaa!" tuumiskeli hän. "Ja onhan Arvid herra itse jättänyt minut hänen huostaansa."

Herrat Akseli Kurki ja Antero Boije, jotka molemmat kuuluivat päällystöön, olivat samoin tuoneet vaimonsa mukanaan, ja nämä, jotka molemmat tunsivat mitä syvintä kunnioitusta Ebba rouvaa kohtaan, mutta itse asiassa pakenivat hänen läheisyyttään, olivat ihastuneet hänen poikaansa, 20-vuotiaaseen Juhanaan, joka vietti melkein kaiket päivät heidän ja sisartensa seurassa.

Marskin kuoleman jälkeen ei Daniel Hjort ollut kertaakaan saanut nähdä eikä puhutella Heblaa; lukutunnit ja oleskelu perheen keskuudessa päättyivät, vaikkakin hänellä aina oli vapaus käydä ystäviensä ja tuttujensa luona linnoituksessa.

Hänellä olikin paljon sellaisia nuoremman päällystön keskuudessa, jotka ilvehtivät hänen onnettomalla rakkaudellaan ja kuuntelivat hänen laulusepustuksiaan.

Daniel parka, joka ei ollut voinut pitää rakkauttaan salaisuutenaan, uskoi sen kaikille, valitti sitä, että hänet oli eroitettu sydämensä epäjumalasta, ja kun joku velikulta sanoi leikillään hänelle surevansa sitä yhtä suuresti kuin hänkin, niin hän uskoi sen, ja valittaen kaikuivat sitran sävelet, hän lauloi rakkaudestaan ja kehoitti armastaan olemaan varma siitä, että hän vihdoin tulisi hänet vapauttamaan.

Yleisesti oltiin sitä mieltä, ettei Daniel Hjort ollut oikein viisas, mutta hänen hiljainen olentonsa herätti myötätuntoa, ja sentähden sai hän mennä ja tulla miten tahtoi.

Kaunis neiti oli väsynyt leikkikaluunsa, hän piti loukkaavana tämän rakkautta, mutta — hänellä ei ollut rohkeutta suorastaan torjuakaan häntä näkyvistään.

Juhana Fleming oli mitä rakastettavin nuori mies; hänen käytöksessään oli väliin ylpeyden vivahdus, joka muistutti isästä, mutta sen huomasi vain hyvin harvoin. Naisten kesken sanottiin, että Juhana herra oli vastustamaton, jos hän vain tahtoi jotakuta miellyttää.

Heti marskin kuoleman jälkeen oli äiti tahtonut lähettää hänet pois, mutta kaikkien yhteisistä rukouksista sai hän jäädä kotiin sillä ehdolla, ettei vähintäkään puuttuisi linnan puolustukseen.

Kenties olisi nuori herra mieluummin lähtenyt, jollei hän olisi nähnyt Elina Stålarmia. Mutta nyt hän rakasti ensi kertaa elämässään, hehkuvalla lämmöllä, vaikkakin ikäkautensa kainoudella.

Stålarm oli leikkisästi uskonut puolisonsa hänen suojelukseensa; he olivat serkukset, samanikäiset, nuoret ja kauniit molemmat. Juhana herra oli vannonut ennen kuolevansa, ennenkuin ilmaisisi salaisuutensa; Elina taasen, joka pian oli sen havainnut, oli päättänyt, ettei koskaan antaisi hänelle siihen tilaisuutta; jokapäiväinen seurustelu oli opettava heitä pitämään toisistaan sisaruksina.

Sillä kannalla olivat asiat, kun herttua saapui Turkuun. Jo syyskuun 11 päivänä aloitettiin piiritys luomalla vallitus vastapäätä linnanporttia, Myllyvuoren juurelle.

Kaarle kuuli vakoilijoiltaan, että Stålarm oli läheisyydessä, ja piiritykseen ryhdyttäessä saattoi tapahtua, että tämä hyökkäsi hänen selkäänsä ja hän itse joutuisi kahden tulen väliin.

Silloin saapui tieto, että Hannu Hannunpoika saapuisi pian ja että Turun seudun rahvas oli herttuan kehoituksesta noussut aseihin. Samaan aikaan tapahtui, että Stålarmin joukkojen keskuudessa ilmeni selviä kapinan merkkejä; kenties sitä auttoi herttuan avoin kirjekin, sillä useita karkaamisia tapahtui muutamien päivien kuluessa.

Nyt saattoi pelastua vain nopein toimin, ja Stålarm lähti joukkoineen liikkeelle syyskuun 20 päivänä, sijoitti osan väestään Hämeenlinnaan, toisen Savonlinnaan ja kolmannen Viipuriin, jossa hän itse otti päällikkyyden. Hän uskoi Turun linnan kyllä voivan pitää puoliaan talveen tai kunnes tapahtuisi jotakin, mikä pakoitti herttuan lähtemään pois.

Mikään sopimuksenhieronta ei tullut kysymykseenkään; linnanvouti Pentti Severinpoika kirosi ja vannoi, ettei herttua kuuna herran valkeana pääsisi linnaan, ja samaa sanoi muukin päällystö.

Tosin herttua kaivatti vallituksia Mylly- ja Korpolaisvuorille, mutta linnasta paukkuvat laukaukset veivät paljon väkeä, ja vei aikaa ennenkuin haudat olivat niin syvät, että piirittäjät saivat niissä suojaa. Ja sitten tulivat syyssateet, ja haudat tulivat vettä täyteen. Mukana tuoduista tykeistäkään ei ollut juuri hyötyä, ja näytti melkein siltä, kuin herttua saisi häpeällä vetäytyä tiehensä.

Linnassa riemuittiin. Silloin saapui kirje herttualta Ebba rouvalle, ja hän kutsui heti linnan naiset ja ylemmän päällystön lukeakseen sen heille. Kirje oli herttuan omakätinen, ja hän tarjosi Ebba rouvalle samoinkuin muillekin linnassa oleskeleville naishenkilöille vapauden lähteä mihin halusivat. Herttua ei tahtonut ottaa vastuulleen, jos tapahtuisi mitä vahinkoa niille, ketkä jäivät linnaan.

Elina Stålarm seisoi aivan Ebba rouvan lähellä. Juhana herra puristi lujasti hänen kättään, ja hän näki ihailijansa silmissä niin hätääntyneen katseen, että hänen lähtöaikeensa alkoi horjua.

Kun toiset rouvat yhdestä suusta sanoivat tahtovansa jäädä miestensä luo, kääntyi Ebba rouva Elinaan. "Sinä kai haluat lähteä etsimään miestäsi?" sanoi hän.

"Jää tänne luoksemme, Elina", pyysivät Katinka ja Hebla.

"Mihin te minua neuvotte, arvoisa täti?"

Vastaus viipyi. "Herrasi on tänään Viipurissa ja kenties huomenna matkalla Savonlinnaan. Olisit ainoastaan hänen tiellään, täällä sitä vastoin olet varmassa turvassa."

"Niin kai on", vastasi Elina hiljaa. "Ja silloin jään tänne luoksenne."

"Millainen on oleva vastaus herttualle?" kysyi Pentti Severinpoika.

"Sellainen kirje ei ansaitse mitään vastausta", vastasi ylpeä nainen. "Eikä herttua vastausta saakaan."

Koskaan ei ollut Juhana herra ollut niin säteilevän iloinnen kuin tänään. Hilpeät sutkaukset eivät häneltä ottaneet loppuakseenkaan, ja kun Antti Boijen emäntä kysyi, kuinka hän saattoi olla niin iloisella tuulella, kun kuolema kenties odotti häntä, vastasi hän:

"Pitäisin suurimpana onnenani, jos saisin nyt kuolla."

"Kiittämätön!" huudahti Hebla. "Hän ajattelee ainoastaan itseään."

"Me pidämme sinusta niin paljon", lisäsi kaino Katinka ja painautui häntä vasten.

"Tahtoisinkin ensin nähdä teidät onnellisina ja turvassa", sanoi hän.

"Miksi et voi rakastaa elämää kuten me?"

"Kyllä", puuskahti hän intohimoisesti, "rakastan hetkeä, jossa elän, ja seuraavana tahdon kuolla".

Katinka pudisti päätänsä, sen jälkeen huudahti hän innokkaasti: "Rakkahin Elina, puhu sinä hänelle, kehenkään ei hän luota niin ehdottomasti."

"Minusta elämä on otettava sellaisena kuin se on", vastasi Elina luoden sisaruksiin vakavan katseen. "Mielelläni olisin tahtonut lähteä herrani luo ja jakaa ne vaarat, jotka häntä kohtaavat, mutta kun se ei käy päinsä, olen iloinen siitä, että tahdotte pitää minut täällä."

Hän ojensi heille käden kullekin: "Meidän on lohdutettava ja kehoitettava toisiamme ja kiitettävä Jumalaa jokaisesta päivästä, minkä saamme olla yhdessä."

Juhana herra oli käynyt kalmankalpeaksi, mutta hänen sisarensa itkien heittäytyessä serkun syliin piti hän lujasti kiinni kädestä, jonka tämä oli hänelle ojentanut.

Elina veti hiljaa pois kätensä. "Meidän on säilytettävä iloinen luottamus mielessämme", sanoi hän.

"Sitten on sinun usein puhuttava meille niinkuin nytkin", nyyhkytti Katinka. "Eikö totta, Juhana, se herättää luottamusta?"

"En väsyisi koskaan häntä kuulemaan", vastasi Juhana ihailevin katsein.

"Sepähän nähdään", virkkoi Elina nauraen. "Minä kyllä puhun järkeä, ken vain tahtoo kuulla sillä korvalla."

"Ennen kaikkea Juhanalle", huudahti sisar.

"Niin, jos hän tahtoo!"

"Ei maksa", vastasi Juhana katkerasti. "Minä kumoan kaikki viisastelusi."

Elina kääntyi pois vastaamatta mitään.

"Jos olemme yksistä tuumin, silloin Elina tietää seuraukset", lisäsi Juhana liikutuksella, jota hän tuskin saattoi hillitä.

"Niin tosiaankin", puuttui Katinka puheeseen. "Annathan myöten, Elina, jos hän on oikeassa?"

"Hän ei ole oikeassa", vastasi Elina lujasti, mutta helakasti punastuen.

"Tiedätkö, mitä hän tarkoittaa?" kysyi tyttö kummissaan.

"Hän luulee arvaavansa mitä ei ymmärrä", tokaisi Juhana kiihkeästi. "Mutta nyt on hänen myönnettävä minulle yksityinen keskustelu, tänään tai huomenna, sen parempi mitä pikemmin."

"Niin, minäkin tahdon, että välimme tulee selville."

"En tiennyt lainkaan, että olisitte epäsovussa", puuskahti Katinka.

"Huomenna iltapäivällä", sanoi Elina ja ojensi Juhanalle kätensä.

"Kiitos!" kuiskasi hän ja suuteli sitä kiihkeästi.

Tämän kaiken aikana paukkuivat linnan tykit herttuan äskenkaivettuja vallituksia kohden, ja muutamia hänen miehistään kaatui.

Hän ei ollut saanut mitään vastausta kirjeeseensä. Mutta mitäs siitä, hän oli kyllä taivuttava heidät kuuliaisuuteen.

Seuraavana päivänä, kun kappalainen tapansa mukaan toimitti aamurukousta suuressa linnansalissa, Ebba rouvan, kaikkien muiden naisten ja muutamain päällikköjenkin ollessa läsnä, hämmästytti heitä kova ammunta, ja ikkunasta lensi sisään luoti ja surmasi sotamiehen, joka seisoi Ebba rouvan rinnalla. Hän kääntyi ympärillään seisoviin kalpeihin naisiin ja virkkoi tyynesti: "Urhoollisten soturiemme vaimot ja tyttäret eivät pelästyne moisesta!"

Sen jälkeen hän antoi käskyn, että ruumis oli vietävä pois, ja viittasi sitten pappia jatkamaan. Kun jumalanpalvelus oli lopussa, sanoi Ebba rouva ääneen: "Täällä linnassa on jotakin, mitä pelkään enemmän kuin herttuan ketjukuulia."

Mitä hän sillä tarkoitti, sitä ei ymmärtänyt kukaan. Mutta iltapäivällä, juuri kun Juhana herra kuiskasi Elinalle: "muistatteko lupauksenne?" ja tämä vastasi: "olen valmis pitämään sen", astui Ebba rouva kamariin, jossa naiset olivat koolla. Hän oli kalpea ja kiihtynyt, ja hänet nähdessään hypähtivät kaikki pystyyn ja kysyivät pelästyneinä, oliko herttua tullut linnaan.

"Ei vielä", vastasi hän. "Mutta tie on auki, sillä kapina on täydessä vauhdissa."

"Ne hylkiöt, ne kavaltajat!" huudettiin kilvan.

"Niin, moista ei olisi tapahtunut marskin aikaan", puuskahti Ebba rouva.

"Pentti Severinpoika on pidättänyt heidän palkkansa, hän on pahin petturi", rohkeni Elina rouva virkkaa.

"Sallikaa minun ottaa osaa puolustukseen ja asettua Severinpojan paikalle", puuskahti Juhana innoissaan.

"Nyt kun vaara on uhkaavimmillaan!" huudahti Ebba rouva. "Luulen, ettei kukaan Fleming riko valaansa."

Elinan ja Juhanan katseet yhtyivät sekunniksi. Mutta nuori mies loi äkkiä silmänsä maahan.

Samana iltana oli Ebba rouvalla keskustelu kaikkien päälliköiden kanssa, paitsi Pentti Severinpojan. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että hän oli petturi, mutta että olisi vaarallista nyt ryhtyä mihinkään häntä vastaan.

Tällöin ilmoitettiin muuan sotamies, joka pyysi yksityistä keskustelua Ebba rouvan kanssa. Tämä käski miehen astua sisään ja puhua läsnäolijain kuullen, koskei tahtonut heiltä salata mitään.

"Kysymys on Daniel Hjortista", sanoi mies.

"Mitä pahaa voi se hullu tehdä?" kysyi Ebba rouva ivallisesti.

"Koska minun kerran täytyy puhua suuni puhtaaksi", jatkoi mies, "niin on selvää kuin päivä, että hän on mielettömästi rakastunut vanhimpaan neideistä…"

"Varo itseäsi, mies!" puuskahti rouva tuohtuneena. "Maksaa pääsi, jos mainitset tyttäreni samalla kertaa kuin Daniel Hjortin."

"Silloin en kerrokaan mitään."

Läsnäolijat pyysivät Ebba rouvaa tyyntymään; eihän merkinnyt mitään, mitä mies uskoi, pääasia oli päästä tietämään, oliko hänellä tosiaankin jotakin tärkeää tunnustettavaa. Ebba rouva nyökäytti hyväksyvästi päätänsä ja istui sen jälkeen hiljaa ja kuunteli tarkkaavaisesti.

Mies kertoi tietonsa. Daniel Hjort oli kuvitellut, että nuorta neitiä pidettiin sulettuna huoneeseen vastoin tahtoaan, ainoastaan pitääkseen heitä toisistaan erillään. Ja niin oli Daniel saanut päähänsä, että ainoastaan herttuan tullen väliin saattoi neiti pelastua, ja siitä pitäen oli hän liikuskellut vihollisten asioilla ja taivutellut yhä useampia linnanmiehistöstä luopumaan piirittäjäin puolelle.

"Rahoillako hän houkuttelee?" kysyi muuan päälliköistä.

"Niillä kaikista vähimmän", vastasi sotamies. "Mutta hän laulaa niin kauniisti hänestä, joka on autettava pois vankitornista, että siitä saa aivan silmänsä vesiin."

Huoneessa oli hiljaista. Ebba rouva oli kalpea, mutta saattoi nähdä, että kiukku kiehui hänen sisällään. "Tahtooko joku vapauttaa minut hänestä, vai täytyykö minun tehdä se itse?" sanoi hän ankaralla äänellä.

"Sitä varten olen juuri tullutkin", sanoi sotamies. "Kärsä käskee porsaan maata tonkimaan."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Minä kuten monet muutkin en saa irti muonaosaani; vaimoni on tullut tänne… kaksi lastani on jo kuollut nälkään, ja minä tahdon mielelläni pelastaa niiden kahden hengen, jotka ovat vielä jälellä… On itsestään selvää, että tuo Daniel Hjort on kavaltaja, ja minä ajattelin…"

"Kuinka tahdot menetellä?"

"Ammun luodin hänen otsaansa!"

"Milloin?"

"Huomenna, jos niin tahdotaan."

"Eikö hän ole täällä tänäänkin?"

"Kyllä, mutta se on niin ilkeää näin illalla."

"Kas tässä", sanoi Ebba rouva ja pani rahaa hänen käteensä. "Minä korotan palkkasi kaksinkertaiseksi, jos toimitat asiasi jo tänä iltana."

Miehen silmät loistivat. "Tämä muijalle", sanoi hän, "toinen minulle, että voin pitää rohkeuden yllä".

Alhaalla vahtihuoneessa istui Daniel Hjort suuren sotamiesparven ympäröimänä. Koskaan ei hän ollut laulanut niin kauniisti, mutta hänen laulunsa olivat hetken mielijohtamia, milloin valittavia, surusta ja tuskasta parahtelevia, milloin hiljaisia, rukoilevia, melkein kyynelöiviä… sitten tuli kuin kuiskauksena, ikäänkuin toivehikkaana aavistuksena, ja sävelet soivat yhä helähtelevämmin, ne muuttuivat uhmaaviksi, vaativiksi, kunnes paisuivat riemuitsevaan voiton varmuuteen.

Hämmästyneinä häntä kuunneltiin; niin ei hän ollut laulanut koskaan.

"Nyt olisi neidin pitänyt kuulla sinua", sanoi muuan kuulijoista.

"Niin hän tekikin. Hän seisoi tuossa vastassani, ja hänelle minä lauloin", vastasi laulaja onnellisesti hymyillen.

"No, pitikö hän siitä… mitä hän sanoi?"

"Hän viittasi minulle, minun täytyy heti lähteä."

Hän nyökkäsi hyvästiksi päätään, ja kun he toivoivat hänen tulevan huomenna jälleen, vastasi hän vain: "Se riippuu hänestä, ainoastaan hänestä."

Juostessaan pihan yli tapasi hän siellä sotamiehen. "Ei suinkaan portti liene vielä sulettu, pääsen kai ulos?" kysyi hän.

"Ulos kyllä pääset, mutta et sisälle", vastasi mies seuraten hänen jälestään.

Mies ei ollut herkkämielinen, mutta sittenkin hänestä tuntui, että hän oli aikeissa tehdä kunnottoman teon.

"Yhden kuolema, toisen elämä", jupisi hän kohottaen kiväärinsä. Daniel Hjort oli kulkenut ainoastaan muutamia askelia, kun hän kääntyi ja kohotti kätensä ylöspäin linnaa kohden.

Silloin pamahti laukaus. Luoti sattui sydämeen, lemmensairaaseen, unelmoivaan sydämeen, ja laulaja kaatui kuoliaana tanhualle.

Seuraavana aamuna maksoi Ebba rouva luvatut syntirahat ja oli iloinen, kun petturi oli raivattu tieltä pois.

Linnassa herätti Danielin kuolema todellista kaipausta; onnettomasta mielipuolesta oli opittu pitämään, eikä kukaan uskonut, että luoti oli tullut linnasta, koska se oli sattunut sydämeen.

Sotaneuvottelun jälkeen päätti päällystö ottaa selon mielialasta linnassa.

Sotamiehet kutsuttiin suureen linnanpihaan ja ilmoitettiin, että ne, jotka pysyivät uskollisina kuninkaalle, saisivat rahalahjan palkinnoksi; ne sitä vastoin, jotka tahtoivat mennä herttuan puolelle, olivat vapaat heti lähtemään. Miehistö näytti hämmästyneeltä, mutta pitkiin tuumailuihin ei annettu aikaa. Ja kun portit avattiin, lähti parisen sataa miestä linnasta.

Se oli enemmän kuin oli odotettu. Mutta paras oli olla olematta millänsäkään. Antti Boije piti puheen paikoilleen jääneelle miehistölle, ylisti heidän uskollisuuttaan ja uudisti palkinnon lupauksensa.

Seuraavana aamuna tehtiin linnasta ryntäys vallituksille, mutta siitä ei ollut mitään muuta hyötyä, kuin että huomattiin vielä viitisenkymmentä miestä karanneen.

Ampumisen jatkamiseksi ei ollut enää muuta keinoa, vaan täytyi jokaisen tykin luo asettaa joku päälliköistä ladatun pyssyn kera pitämään tykkimiehiä silmällä. Sillä tavoin jatkettiin ampumista, ja piirittäjäin jokaiseen laukaukseen vastattiin kahdella linnasta.

Asema oli kaikessa tapauksessa niin kireä kuin saattoi ajatella, ja kun herttua syyskuun 23 päivänä uudestaan tarjosi pakkosopimusta, ei siihen tosin suostuttu, mutta epäävä vastaus oli kohteliaampi kuin edellisellä kerralla.

Kuusi vallitusta oli jo luotu ja parhaallaan laitettiin seitsemättä aiotun rynnäkön turvaksi.

Mieliala linnassa oli hyvin kiihtynyt, mutta kävi sitäkin levottomammaksi, kun eräänä aamuna havaittiin, että kaikki tykit ja sankkireiät oli ajettu multaa täyteen. Pettureita oli siis itse linnassa; nyt tiedettiin, kuinka paljon kello oli lyönyt.

Linnanmuuriin oli vihollinen ampunut kaksi aukkoa, ja koko yläosa tornista oli kaatunut.

Sotaneuvosto kokoontui, Ebba rouva oli läsnä.

Oltiin yhtä mieltä. Oli pakko ryhtyä sovinnonhierontaan. Ja ensi kertaa nähtiin kylmän, ylpeän naisen vuodattavan kyyneliä. Ne oli voimattomuuden ja raivon tunne kiihottanut, mutta vaikka hän vaieten taipuikin toisten ehdotuksiin, ilman vastaväitteitä ja nuhteita, teki hän sen siksi, että hän sydämessään halveksi kaikkia näitä päälliköitä, jotka eivät yhdessäkään voineet pitää samaa kuria kuin hänen herransa yksin. —

Oli siis ilmeistä, että ratkaisu oli lähellä, linnan täytyi antautua ja sen puolustajain kenties hajota eri teilleen kunkin. Juhana herran se teki levottomaksi. Yleisessä hälinässä ei hän vieläkään ollut saanut tilaisuutta luvattuun kahdenkeskiseen keskusteluun, mutta siitähän nyt oli riippuva, milloin ja missä he jälleen tapaisivat toisensa. Nuorekkaassa ylimielisyydessään uneksi Juhana vievänsä Elinan kauas, kauas pois, missä he eläisivät ainoastaan toisilleen.

Samana päivänä, jona sotaneuvottelu pidettiin, oli Ebba rouvalla ollut pitkä keskustelu sisarentyttärensä kanssa, ja heidän erotessaan sanoi viimeksi mainittu: "En uskalla luvata mitään, mutta Jumalan avulla tahdon tehdä minkä voin."

Muutamia tunteja myöhemmin pani Elina kätensä Juhanan käsivarrelle sanoen: "Meillähän piti olla pieni kohtaus?"

"Niin piti", vastasi Juhana ilosta väristen ja painoi pikku kätösen sydämelleen. "Tapahtukoon se heti."

"Sitä minäkin toivon", vastasi Elina, ja Juhana vei hänet huoneeseen, jossa he saivat olla häiritsemättä.

Hehkuvin sanoin puhui nuori mies rakkaudestaan. Ja vetäen Elinan käden vasten poveaan ja katsoen häntä kuumeisin silmin hän lopetti: "On ollut hetkiä, jolloin olen luullut, ettet ole kylmä minulle… Niin, Elina… rohkeuteni on mennyt niin pitkälle, että uskoin sinun rakastavan minua… Mitä silloin tunsin, sitä en voi kuvailla… mutta en voinut olla puhumatta siitä sinulle; sinusta yksin riippuu, olenko onnellisin vai onnettomin ihminen maailmassa."

Hän oli liukunut istuimeltaan lattialle ja makasi nyt polvillaan painaen päänsä Elinan syliin.

Puna ja vaaleus oli läikkynyt Elinan poskilla, mutta hän hillitsi liikutuksensa ja sanoi lempeästi: "Nouse, veljeni, ja puhukaamme tyynesti."

Juhana totteli heti. "Ei veli!" huudahti hän myrskyisen kiihkeästi. "Vaadin kaiken tai en mitään!"

"Juhana, et tiedä mitä sanot!"

"Tiedän, että rakastan aina mielettömyyteen saakka, ja jos karkoitat minut pois, niin kuolen!"

"Etkö tahdo kuulla minun tunnustustani?"

"Oi, tahdonhan!" huusi Juhana melkein hurjasti ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

Ja Elina tunnusti hänkin rakastaneensa Juhanaa. Ensin se oli ollut vain sääliä ja myötätuntoa, mutta sitten ajatukset kiintyivät kokonaan häneen. Ja hänen tähtensä oli hän jäänyt tänne linnaan.

"Elina!" huudahti Juhana hurmautuneena. "Sinä olet minun, minun!"

Ja myrskyisellä ihastuksella hän kietoi Elinan syliinsä.

Elina ei vetäytynyt pois hänen syleilystään, vaan painoi päänsä hänen poveaan vasten ja jatkoi:

"En tahdo, että minun tarvitsee hävetä Jumalan ja puolisoni edessä; en tahdo, että sinä halveksit itseäsi tai minua. Tahdon, että puhdas ja viaton suhteemme on oleva sinun suojelusenkelisi tulevina päivinä."

Juhanan käsivarret olivat vaipuneet alas, nyt hän istui kädet silmillä ja puhkesi rajuun itkuun.

"Ole mies, Juhana! Etkö luule minunkin kärsivän, mutta olemme molemmat siunaavat tätä hetkeä."

"Olet julma minua kohtaan! Etkö ymmärrä, että kuta enemmän sinua ihailen, sitä katkerampi on kaipaus."

"Käy toimintaan! Teillä on suuria maatiloja, ne tarvitsevat katsontaa."

"Kasvatusveljeni hoitaa niitä."

"Meillä on kuningas, joka unohtaa velvollisuutensa ja jättää maansa anastajan käsiin. Matkusta Puolaan, taivuta Sigismund tulemaan tänne tai lähettämään sotajoukkoja Suomeen. Jos onnistut, on koko maa sinua kiittävä."

Juhanan silmät kirkastuivat. "Äitini ei suostuisi koskaan", sanoi hän sitten allapäin.

"Hänen täytyy; milloin tahdot matkustaa?"

"Mieluimmin heti!"

"Ole sitten hämärissä valmiina, minä suljen itse salakäytävän jälkeesi."

"Tahdotko päästä minusta?"

"Tahdon, että tulet kunnioitetuksi ja ylistetyksi."

Juhana katsoi epäillen häneen.

"Elina, annatko minulle jäähyväissuudelman?"

"Sen lupaan", vastasi Elina punastuen.

"No hyvä, siis tänä iltana seitsemän aikaan!"

Niin he erosivat.

"Nyt Ebba rouvan luo", sanoi nuori, urhakka nainen.

Tämä oli saava hartaimman toiveensa täytetyksi; hän oli pelännyt, että herttua veisi hänen poikansa mukanaan, ainoan, jota hän rakasti maan päällä, ja sentähden oli hän keksinyt matkan Puolaan. Mutta hän oli nähnyt poikansa sydämeen ja ymmärsi, että ainoastaan Elina saattoi hänet siihen taivuttaa.

Illalla menivät he yhdessä portille, ja Elina avasi sen.

"Jumala sinua suojelkoon ja varjelkoon", kuiskasi Elina heittäytyen Juhanan syliin. Suudelma oli annettu! Seuraavassa tuokiossa hän oli poissa; Elina lukitsi portin ja palasi vavisten.

Mikonpäivänä varhain aamulla ryhdyttiin jälleen neuvotteluihin piirittäjäin ja piiritettyjen kesken. Herttua selitti, että jos linna vapaaehtoisesti luovutettaisiin, ei mitenkään vahingoitettaisi siellä olevain henkeä tai omaisuutta; ainoastaan lainrikkojat asetettaisiin maansäätyjen tuomittavaksi. Piiritetyt puolestaan vaativat, että riita herttuan kanssa lykättäisiin, kunnes kuningas palaisi Ruotsiin, ja että jokainen saisi rauhassa palata kotiinsa. Viimeiseen ehtoon ei herttua suostunut, ja neuvottelut olisivat varmaan venyneet pitkälle, jollei eräs laiminlyönti olisi ratkaissut asiaa.

Jyrkeä ulkovarustus linnanportin edessä, jossa oli enimmät tykit, oli neuvottelujen aikana varomattomasti jätetty ilman väkeä, ja Kaarle, joka aina piti silmänsä auki, lähetti muutamia lippukuntia jalkaväkeä, jotka ilman mieshukkaa valtasivat sen ja lisäksi etumaisen tornin, josta ampuminen oli ollut ankarin edellisinä päivinä. Silloin oli arpa langennut, ja voitettujen täytyi alistua hänen tahtoonsa.

Linnan miehistö marssi ulos kuten ainakin voitetusta linnasta, ratsuväki ilman ratsujaan ja ainoastaan miekka kädessään; mutta herttuan kysyttyä olivat he kaikki valmiit vannomaan uskollisuutta hänelle. Päällystöstä saivat lähteä pois ketkä halusivat, ja useimmat tekivät sen.

Ebba rouva oli ylväänä ja jäykkänä herttuaa vastassa.

"Linnan kappeliin!" käski Kaarle.

"Sitä odotinkin", vastasi Ebba rouva ojentaen suuren avaimen. Molemmat menivät sinne.

Fleming vainajan kirstu oli siellä avoinna, ja kansi oli vieressä.

Herttua seisoi kauan liikkumatonna ja katseli vihollisensa hengetöntä ruumista.

Sitten tarttui hän hänen partaansa ja sanoi: "Toivoisin sinun vielä elävän."

Mutta tämä oli liikaa Ebba rouvan siedettäväksi, ja hän vastasi terävästi:

"Jos autuas herrani eläisi, ei teidän ruhtinaallinen armonne suinkaan olisi täällä."

Kaarle rypisti kulmiaan sanoen: "Mistäpä te sen tiedätte!"

Hän viittasi Ebba rouvaa seuraamaan ja vaati linnan avaimet. Ja hänestä oli tullut linnan uusi herra.

Yleensä luultiin, että herttua lähtisi nyt muita Suomen linnoja valloittamaan, mutta tällä kertaa hän ei tahtonut enempää koettaa sotaonneaan. Syksy oli jo myöhäinen, eikä ollut tarkoitus jäädä talveksi Suomeen.

Menetelläkseen aina laillisesti kutsui herttua maapäivät koolle Turkuun. Sinne kokoontui kosolta aatelistoa, pappeja ja porvareita, sillä heidän piireistään oli täällä yhä useampia kallistunut herttuan puolelle. Neuvottelujen jälkeen päätettiin, että he kaikki tahtoivat tunnustaa herttuan valtionhoitajaksi Söderköpingin päätöksen mukaan ja että hänen armonsa saisi hoitaa asiat miten katsoi olevan hänen kuninkaalliselle majesteetilleen ja valtakunnalle parasta ja hyödyllisintä.

Sitten oli tärkein kysymys, kenen hän panisi Turun linnan päälliköksi. Kellään ei ollut siihen halua, mutta herttuan käskystä ottivat Fleming veljekset, "Ebba rouvan sisarenlapset", ja Yrjänä Horn luottamustoimen vastaan. Jos taasen Stålarm tulisi takaisin, saisi hän päällikkyyden jälleen, kun vain sitoutui säilyttämään linnan kuninkaalle eikä millään ehdolla eristyisi hänen ruhtinaallisesta armostaan ja valtakunnan säädyistä.

Kuinka vähän herttua luotti uusien päällikköjen kuuliaisuuteen, selviää siitä, että linnan tykit siirrettiin laivalle vietäväksi Ruotsiin; hän tahtoi, että linnan valtaus olisi hänelle helpompi ensi kerralla.

Vielä kerran tarjosi hän sovinnon kättä suomalaiselle sotapäällystölle. Arvid Stålarmia, Akseli Kurkea ja Antti Boijea kutsuttiin noutamaan puolisoitaan ja laillisesti puolustamaan itseään. Mutta kun ei kuulunut mitään vastausta, ilmoitettiin rouville ja neitsyille, että heidät lähetettäisiin Ruotsin puolelle.

Nuijasodan aikana otetut vangit, jotka Turun linnassa odottivat tuomiotaan, saivat vapautensa takaisin ja lähtivät kukin kotiseudulleen. Pohjalaiset saivat toisin paikoin veronhuojennusta, toisin paikoin täyden veron vapauden. Hannu Hannunpoika, Monikkalan herra, tuli sinne maaherraksi, hänen oli suojeltava maakuntaa väkivallalta ja hän sai sitä varten sotaväkeä.

Lähtö oli määrätty lokakuun 26 päiväksi; suomalaiset laivat olivat lähtövalmiina ruotsalaisten rinnalla, ja vangit ja saalis oli laivoilla.

Vihdoin saapuivat herttua ja hänen puolisonsa kumartelevan saattajaparven seuraamana. Hyvästellessään sanoi hän heille:

"Tulin tänne kukistamaan kapinaa, mutta lähtiessäni en jätä jälkeäkään kostostani. Olen vielä kerran tuleva; jokainen petturi silloin vaviskoon, sillä hän ei ole välttävä rankaisevaa kättäni."

Tällaiset olivat hänen jäähyväisensä. Tuuli oli suotuisa, ja jo lokakuun 29 päivänä nousi herttua Tukholmassa maihin.

* * * * *

Herttuan lähdettyä Turusta sai Arvid Stålarm Viipuriin useita viestejä ja kirjeitä langoltaan nuorelta Klaus Flemingiltä, joka pyysi häntä palaamaan Turkuun ja sopimaan herttuan kanssa.

Iloisessa huolettomuudessaan tuumi hän: "Ennen kuolen, ennenkuin annan aiheen tulevaisuudessa sanoa, että olen vannonut uskollisuutta kahdelle esivallalle."

Alussa hän jyrkästi kieltäytyi palaamasta ja kirjoitti uhkaavan kirjeen, kuinka hän joukkoineen tuhoaisi kuninkaan viholliset; mutta pian hän muutti mielensä ja matkusti Turkuun ainoastaan kymmenen miestä mukanaan saapuen sinne itsenään jouluaattona.

Linna luovutettiin hänelle vastaväitteittä, päälliköiden kesken tehtiin täydellinen sovinto, ja he kirjoittivat herttualle Stålarmin saapumisesta, aivan kuin asiat siten olisivat olleet kuten pitikin.

Asema oli nyt maassa jokseenkin samanlainen kuin ennen herttuan saapumista. Linnaa oli tosin pahoin ruhjottu, tykit ja ennen kaikkea monet kelpo miehet olivat poissa, mutta oli saavutettu etujakin sijaan. Venäjän kanssa oli tehty rauha, rahvas oli rauhoitettu ja pysyi hiljaa, ja yleensä toivottiin, että Sigismund pian toimittaisi herttualle muuta ajateltavaa, niin ettei hän joutaisi sekaantumaan Suomen asioihin.

Ja niin alkoikin saapua sanomia, että kuningas seuraavana kesänä aikoi lähteä sotavoimin Ruotsiin valloittamaan uudestaan jalansijaa paavilaisilleen. Stålarmille annettiin hänellekin käsky varustaa sotajoukkoja. Ja nyt saivat Suomen asiat jäädä häneltäkin sikseen, Ruotsissa oli suuri taistelu taisteltava.

Juhannuksen aikaan ilmoitti Stålarm kuninkaalle, että hän oli valmis, ja heinäkuun 5 päivänä lähti laivasto purjehtimaan hänen ja Akseli Kurjen johdolla. Sotaväkeä oli haalittu aina 3,000 mieheen, joukossa monia ulkomaalaisia aatelismiehiä.

Puolassa oli kuningatar Anna kuollut, ja lohdutonta suruaan lieventääkseen oli kuningas Sigismund heti alkanut kosiskella vainajan sisarta herttuatar Konstantiaa, välittämättä muusta mitään. Mutta vihdoin oli hänen pakko nousta jesuiittain vaatimuksesta toimiin. Kun sotalaivastoa ei ollut, otettiin takavarikkoon eri kansallisuuksien kauppalaivoja yli satakunnan. Niihin lastattiin viisituhatmiehinen sotajoukko. Ja heinäkuun 22 päivänä kirjoitti kuningas Stålarmille, että hän kaikkine sotajoukkoineen aikoi purjehtia Ruotsiin ja ankkuroida vasta Tukholman edustalla. Siellä antaisi hän määräykset, mihin edelleen purjehdittaisiin.

22.

LUJA TAHTO.

Kun kaikki näytti olevan syöksymäisillään kumoon, mikä vielä silloinkin piti yllä Kaarle herttuaa? Mikäs sitten, jollei hänen tahtonsa järkähtämätön tarmo, jota eivät mitkään vastoinkäymiset pystyneet masentamaan.

Hän näki entisten kannattajainsa luopuvan toisen toisensa jälkeen, niidenkin, joihin hänen ennen kaikkia olisi luullut voivan luottaa. Arkkipiispa, jonka ennen muita olisi ollut estettävä katolilaisten vehkeilyjä, heittäytyi kainostelematta ja vastustelematta katolisen kuninkaan puolelle, ja useat papit olivat valmiit seuraamaan esimerkkiä. Hän tiesi, että Tukholman porvaristokin suosi Sigismundia ja että koko aatelistossa oli tuskin ainoatakaan, joka seisoisi lujana hänen rinnallaan.

Oli aivan itsestään selvää, ettei Sigismund voinut suostua niihin ehtoihin, joilla herttua oli sitoutunut luovuttamaan korkeimman vallan käsistään. Jesuiitat eivät sitä tahtoneet, eikä jesuiittalaisuus päästänyt koskaan Sigismundia kynsistään.

Kuningasta saattoi odottaa milloin tahansa, ja herttua käski Jaakkima Scheelin purjehtia laivaston kera Kalmariin, johon hän itse matkustaisi maitse. Mutta jo Söderteljessä tapasi hänet pikalähetti, joka ilmoitti suomalaisten saapumisesta.

Herttua lähetti Kaarle Gyllenhjelmin kutsumaan Scheeliä takaisin. Itse palasi hän pääkaupunkiin, käski sulkea kaupungin portit, lisäsi vartiostoa ja varusti muutamia proomuja kaupunkia puolustamaan.

Uplantiin lähetettiin heti muutamia luotettavia henkilöitä nostattamaan talonpoikia aseihin. Uplannin rahvaassa olikin laivaston tulo jo saanut aikaan hälinää, Upsalan professorit eivät tähän aikaan hekään arastelleet tarttua vaaran hetkenä aseihin. Nikolaus Bothniensis ja Jacobus Schinnerus löivät kättä keskenään, että hekin tahtoivat olla mukana leikissä, ja sentähden kutsuttiin rahvas koolle Lurdan nimismiestaloon. Kohta sen jälkeen saatiin tietää, että kolmas professori, Laurentius Paulinus, oli kutsunut toisen joukon koolle Vallentunaan.

Talonpojat olivat halukkaat otteluun suomalaisten kanssa, ja kukin laputti kotiinsa evästä noutamaan. Mitään erityistä ei joudettu laittamaan, pistettiinpähän vain makkaroita reppuun tai siepattiin siankinkku kainaloon, ja niin lähdettiin sotaan kolmen professorin johdolla.

Stålarm oli odottanut heti saavuttuaan saavansa menettelyohjeita kuninkaalta. Mutta kun kuningasta ei näkynyt, ei kuulunut, ja hän pian sai vakoilijoiltaan viestin, että oli tulossa suuri sotajoukko häntä vastaan, antoi hän heti väelleen käskyn nousta takaisin laivoihin. Laivat lähtivät kiireimmittäin ulapalle ja purjehtivat takaisin Ahvenanmaalle.

Turhaan olivat siis uplantilaiset olleet retkellä syömässä makkaroitaan. Eväiden mukaan retkeä alettiin nimittää makkararetkeksi.

Suomalainen laivasto oli onnellisesti päässyt Ahvenaan ja alkanut haalia muonaa, kun Jaakkima Scheelkin saapui sinne ruotsalaisen laivaston kera; nyt ei ollut Stålarmilla muuta keinoa kuin kohottaa purjeensa ja laskettaa Suomen saaristoon. Ajaessaan suomalaista laivastoa takaa oli ruotsalainen amiraali valloittanut muutamia aluksia. Hän surmasi niiden miehistön ja palasi Ahvenaan, johon hänen kovain vastatuulten tähden oli pakko jäädä useiksi viikoiksi.

Kaarle Gyllenhjelm, joka oli ollut mukana, sanoi nyt tahtovansa palata venheellä luovien; hän saattoi olla hyödyksi kotona. Jaakkima herra oli hyvin mieltynyt nuoreen mieheen, jonka johdossa olleet kolme alusta olivat takaa-ajaessa liikkuneet kaikkein ripeimmin, eikä hän mielellään tahtonut päästää häntä luotaan. Mutta olihan tärkeää viedä herttualle tietoja, millä kannalla laivaston asiat olivat. Niin he erosivat, ja Kaarle Gyllenhjelm palasi kiireimmiten Ruotsiin.

Herttua oli sillä välin Tukholmassa ankarasti tutkistellut niitä, joiden epäiltiin olevan Stålarmin salaisia liittolaisia, ja joitakuita vangittiin vastaista tutkintoa varten.

Ennenkuin hän oli ehtinyt näitä toimiaan suorittaa loppuun, palasi Kaarle Gyllenhjelm. Hänen kerrottuaan laivaston asemasta puuskahti herttua: "Teen sinusta Tukholman linnan päällikön. Siellä ei tosin ole tykkejä eikä miehistöäkään, mutta kaikessa tapauksessa täytyy olla katsastusmies."

Ankara herra otti kaiken sotaväen mukaansa ja lähti Itä-Göötanmaalle.

Kuningas oli sillä välin saapunut Kalmariin, jossa linna ja kaupunki olivat heti avanneet hänelle porttinsa. Sieltä de Lascy, joka oli matkustanut Danzigiin kuningasta vastaan ja tullut mukana Kalmariin, tuli äkkiarvaamatta pienen sotavoiman kera Tukholmaan. Porvaristo avasi vastustelematta kaupungin täälläkin, ja de Lascy saapui sotamiestensä seuraamana heti linnaan.

Kaarle Gyllenhjelm ei voinut sitä puolustaa muutamain palvelijain kera. Hän antoi avaimet, ja hänet julistettiin vangituksi, mutta kuitenkin oli hänellä oikeus vapaasti liikuskella vartia mukanaan. Linnan salit avattiin, ja iloiset juhlat seurasivat toisiaan; kaikki kuninkaan ystävät kutsuttiin, ja oli merkillistä, miten heitä joka juomingeissa oli yhä enemmän. Joukkoon ei liittynyt ainoastaan liukkaan notkea Eerik Lejonhufvud, mahtava Krister Horn, harkitseva Erland Bååt ja talonpoikain rääkkääjä Jakob Näf, jotka kaikki vakuuttivat olevansa kuninkaan uskollisimpia ystäviä. Arkkipiispa Abraham Angermannus saapui hänkin ja — häpeä sanoa — ne kolme professoria, jotka olivat johtaneet makkararetkeä. Arkkipiispa oli selittänyt, että heidän tulevaisuutensa riippui siitä, että he kannattivat kuningasta, ja he taipuivat. Vieläpä itse Eerik Schepperuskin saarnasi Tukholman Suurkirkossa, että jokaisen velvollisuus oli ottaa kuninkaan asia omakseen.

Kaarle Gyllenhjelm oli pukeutunut merimieheksi ja mustannut tukkansa ja partansa, ja niin onnistui hän pujahtamaan kaupungista pois. Hän lähti viivyttelemättä Itä-Göötanmaalle herttuan luo.

Mutta kuningas oli antanut de Lascyn tehtäväksi, että hänen oli myös koetettava lahjoa laivastoa; vaikkei amiraalia oltu onnistuttukaan saada taipumaan, voi se onnistua miehistöön nähden. Asiaa tuumittiin sinne ja tänne, kymmeniä ehdotuksia tehtiin ja hylättiin, sillä ei ollut ketään, jolla olisi ollut halua pistää päänsä siihen ansaan.

Silloin ilmaantui eräänä päivänä linnaan nuori mies nimeltään Wilhelm de Wyk, joka tarjoutui siihen muitta mutkitta.

De Lascy hämmästyi niin tarjouksesta kuin nuoren miehen tavattoman kauniista ulkomuodostakin ja kysyi mitä hän tahtoi palkakseen.

"En mitään, mitä te voitte antaa", vastasi tämä. "Antakaa minulle vain määräyksenne, ja minä purjehdin heti Ahvenaan."

Tässä oli kaikki voitettavissa tarvitsematta mitään menettää. Niin Klaus Bjelke kuin de Lascykin kirjoittivat muutamia kirjeitä, jotka de Wyk pani niiden joukkoon, mitä hänellä jo oli ennestään, ja lähti sen jälkeen rantaan, missä purjevene häntä odotti. Hän nousi veneeseen ja nosti purjeet.

Nuori mies oli Tukholman rahamestarin poika, ja vangittu Ebba rouva oli sijoitettu heidän taloonsa. Nuori Wilhelm oli tulisesti rakastunut Katinka neitiin, ja Ebba rouva, joka vankeudessaankin osasi hankkia tarkat tiedot siitä, mitä kulloinkin oli tekeillä, päätti käyttää rakastunutta nuorukaista puolueensa hyväksi. Hän lupasi tälle tyttärensä, jos tämä saisi laivaston houkutelluksi kuninkaan puolelle.

Hyvällä tuulella purjehti nuori Wilhelm de Wyk Ahvenaan. Laivassa, jossa hänellä oli monta ystävää ja tuttavaa, otettiin hänet hyvin vastaan. Nyt saatiin vihdoinkin tietää uutisia, ja kun hän oli iloinen ja reipas nuorukainen, pitivät kaikki hänestä ja soivat mielellään hänen viipyvän muutamia, päiviä.

Hän kulki laivasta laivaan ja perehtyi pian kaikkialla. Oli hyvää aikaa, ja tavallisesti kerääntyivät upseerit piiriin hänen ympärilleen. Juotiin ja juteltiin, ja keskustelun aiheena oli tavallisesti kuningas, herttua ja sota.

Wilhelm puhui mielialasta Tukholmassa. Se oli yleensä kuninkaan puolella. Monet rykmentitkin olivat liittyneet häneen ja samoin kaikki Tukholman korkeat herrat, ei ainoakaan enää kannattanut herttuaa.

Mikään valtiotaituri ei nuori mies ollut. Hän puhui samasta asiasta, mihin ikinä tulikin. Monet kuuntelivat häntä puuttumatta sen enempiin pakinoihin. Mutta muutamia nuoren kapinannostajan lauseita oli tullut Pietari Stolpen korville, ja hän ryhtyi heti toimenpiteihin.

"Sinihaukka" laivallaan piti hän vieraspidot, ja muiden joukossa kutsuttiin niihin myös de Wyk. Pidettiin iloa ja juotiin juuri urhoollisesti. Mutta kun kaikki vieraat olivat mitä hurskaimmalla tuulella, ehdotti Pietari Stolpe, että juotaisiin joka miehen malja, mutta jokaiselle maljalle oli heitettävä kunkin vaatekappale yltään. Nauraen ja leikkiä laskien suostuttiin ehdotukseen, ja Pietari herra antoi alun heittämällä pois takkinsa. Toiset seurasivat esimerkkiä, ja hillittömän hilpeästi maljoja kallistellessa lensi pukukappale toisensa jälkeen ulos kajuutan ovesta, kunnes koko laivaston päällyskunta oli paljailla paitasillaan.

Mutta muuan amiraalin palvelijoista oli sillaikaa tarkastanut de Wykin vaatteet ja löytänyt kun löytänytkin kirjeet, jotka hän antoi herralleen.

Tämä avasi ja luki muutamia niistä läsnäolijain huomaamatta sitä ensinkään.

Hämmästys oli suuri, kun amiraali käski, että de Wyk heti oli vangittava.

Tämä löi kaiken leikiksi, sillä päihtymys rohkaisi hänen mieltänsä. Mutta mikään ei auttanut, ja hänet vietiin pois. Seuraavana päivänä pidettiin kuulustelu. De Wyk kielsi edelleen, mutta nyt olivat hänen poskensa kalpeat ja ääni vapisi.

Silloin käski yliamiraali Jaakkima Scheel erästä kirjuria lukemaan de Lascyn kirjeen.

Se sisälsi kehoituksen luopumaan herttuasta ja mainitsi de Wykin miehenä, jonka kanssa asiasta voisi sopia lähemmin.

Muutamat laivojen päälliköt kertoivat, että hän oli tehnyt kokeita heitä houkutellakseen. Silloin ei enää maksanut vaivaa kieltäytyä, ja vapisevin äänin ja kyynelsilmin hän tunnusti rikoksensa.

Tuomio julistettiin heti; se ei voinut olla muu kuin kuolema.

Seuraavana päivänä, elokuun 15 päivänä, vietiin de Wyk eräälle pienelle saarelle ja ammuttiin koko miehistön nähden.

Ebba rouva ei ollut saavuttanut tarkoitustaan. Mutta hän oli myös vapautunut selkkauksista nuorukaisen kanssa, jolle oli luvannut tyttärensä.

De Lascy koetteli saada myös talonpoikia puolelleen. Paikoittain se hänelle onnistui, mutta useimmin paikoin rahvas pysyi lujasti herttualle uskollisena.

Taalainmaassa kuningaspuolueen kätyrit, jotka valheilla ja peloitteluilla koettivat rahvasta houkutella herttuaa vastaan, kiihoittivatkin heidät vain nousemaan miehissä parjatun herttuan puolesta.

Ensi töikseen nousivat taalalaiset juuri näitä kätyreitä vastaan ja surmasivat heidät kauhealla tavalla. Näiden joukossa oli Jakob Näf, talonpoikain rääkkääjä, jonka taalalaiset tunsivat hyvin ennaltaan.

Kaarle Gyllenhjelmin, joka valepuvussa oli paennut Tukholmasta, lähetti herttua Pietari Sjöbladin kera Taalainmaahan. He kokosivat kiihoittuneet ja tuhojaan tekevät talonpojat yhteen joukkoon aikoen viedä sen herttuan avuksi.

Mutta matkalla he saivatkin sanoman, että oli tehty sovinto kuninkaan ja herttuan kesken.

Siitä eivät taalalaiset pitäneet. Mutta heitä lohdutti toivo, että se sovinto ei suinkaan ole pysyväinen.

Sotaretki oli kuitenkin toistaiseksi päättynyt. Kaarle Gyllenhjelm sanoi, ettei hänellä ollut enää aikaa viivytellä heidän parissaan, ja lämpimät onnentoivotukset seurasivat häntä, kun hän heti lähti matkalle.

Tyynesti ja hiljaa lähtivät talonpojatkin koteihinsa.

23.

RATKAISU.

Jo ennen kuninkaan saapumista Kalmariin olivat sinne kokoontuneet Puolaan paenneiden herrojen rouvat ja lapset, jotka olivat tulleet heitä vastaan.

Ja kun laivat laskivat maihin ja jälleennäkemisen iloinen hetki oli käsissä, kuka ajatteli silloin menneitä vastuksia. Eerik Sparre, Kustaa Banér, Yrjänä Posse, Ture Bjelke olivat maassaan jälleen, kuninkaan mahtavassa turvassa. Rakastavat käsivarret syleilivät heitä, mahtavat linnat ja kartanot kuuluivat heille, alttiit palvelijat odottivat heidän käskyjään, valta ja suuruus oli heidän synnynnäinen oikeutensa, ajoittain saattoivat he pikku kuninkaina elää vanhoissa herraskartanoissaan, ajoittain oleskella Tukholmassa ja hallita maata ja valtakuntaa, joka vihdoinkin oli joutuva heidän käsiinsä.

Sen oli Sigismund itse luvannut. Ja vaikka hän pettikin muut lupauksensa, se hänen täytyi pitää, koska hänen ruotsalainen kuningasvaltansa riippui heistä!

Onni oli heitä suosinut aina Danzigista lähtien. Siellä oli Malaspina eronnut Sigismundista ja lähtenyt Roomaan, ja kuningasta oli seurannut ainoastaan kaksi katolista pappia, niin että melkein näytti siltä, kuin ei hän enää tahtoisi herättää pahaa verta. Herttua tosin vielä näytti suurelta mustalta pilveltä kirkkaalla taivaalla, mutta uudet raittiit tuulet pian ajaisivat pois senkin.

Kaikilta suunnilta saapui mitä ilahuttavimpia sanomia, koko Etelä-Ruotsi nousi liikkeelle. Ratsuväenosastoja liittyi kuninkaaseen, linnoituksia valloitettiin, kaupungit sanoivat irti uskollisuutensa herttualle. Suuri joukko ritaristoa virtasi Kalmariin ja muodosti aatelislippukunnan, jolle Juhana Gyllenstjerna nimitettiin ratsumestariksi ja Abraham Brahe lipunkantajaksi. Kustaa Brahe määrättiin koko ruotsalaisen sotavoiman ylipäälliköksi.

Oliko ihme, jos niin toivehikkaissa olosuhteissa ilo ja ylpeys kuvastui valtaneuvoston kasvoilla ja että he itse uskoivat kasvaneensa — herttuaa korkeammiksi!

Mutta ilon ollessa ylimmillään saattaa vaara olla lähimmillään. Sigismund oli nyt kuten ainakin kuuro hyville neuvoille ja selityksille. Hän ei suostunut suoraa päätä lähtemään Tukholmaan, vaan tahtoi ensin matkustaa Stegeborgiin tervehtimään sisartaan, Anna prinsessaa.

Ja siinä ei auttanut mikään. Sinne lähti ratsuväki maitse Kustaa Brahen ja Hannu Weijerin johdolla ja kuningas kaiken jalkaväen kera meritse.

Laivaston hajoitti myrsky matkalla, niin että ainoastaan kolme alusta pääsi herttuan vartiotulien ohi Baresundiin, nimittäin kuninkaan ja puolalaisten herrojen alukset ja se, jolla Sten Banér ja Ture Bjelke purjehtivat.

Ilosta ja ylpeydestä säteillen riensi Anna prinsessa veljeään vastaan. He lankesivat toistensa syliin, itkien ilosta.

Mutta Annan iloon sekoittui huoltakin, pelkoa, josta hän ei uskaltanut puhua mitään.

Olihan lähellä hän, hirmuinen; mikä esti häntä muutamien tuhanten miesten kera ryntäämästä esiin, ottamasta kuningasta vangiksi ja siten lopettamasta sotaa yhdellä iskulla.

He lähtivät taipaleelle Stegeborgiin. Sigismund oli tavattoman iloinen ja kysyi leikkisästi, eikö hän ollut tervetullut. Mutta vasta linnan muurien sisällä uskalsi Anna sanoa hänelle syyn huoleensa, joka oli estänyt häntä osoittamasta suurinta iloaan veljen saapumisen johdosta.

Sigismund kalpeni, sitä hän ei ollut ajatellut… Mutta oli kauniisti tehty herttualta, ettei häirinnyt hänen ensi kohtaustaan rakkaan sisarensa kanssa, ja hän toivoi saavansa tilaisuuden menetellä puolestaan yhtä ritarillisesti.

Kahdeksan päivän kuluttua oli Sten Banér vihdoin onnistunut kokoamaan merille hajonneet 24 laivaa ja ankkuroimaan Baresundiin. Herttua näki tämän vieraan sotavoiman silmiensä edessä eikä tiennyt muuta keinoa kuin varustautua taisteluun elämästä ja kuolemasta.

Hän ei ollut heittänyt taisteluhansikasta, mutta hän otti sen vastaan. Koko miehistö mikä oli saatavissa, erittäinkin herttuakunnasta, kutsuttiin Linköpingiin, niin että hänen sotavoimansa nousi nyt 3,500 jalkamieheen ja 2,000 ratsumieheen.

Katkaistakseen niin muonavarojen kuin apuväenkin tuonnin kuninkaalle asettui herttua leiriin Memiin, kahden peninkulman päähän Stegeborgista.

Niin seisoivat setä ja veljenpoika aseissa vastatusten. Molemmat odottivat: Sigismund Arvid Stålarmia Suomesta ja herttua Jaakkima Scheeliä Ahvenan saaristosta, mutta kumpaakaan ei kuulunut.

Muutamain vierasten valtojen lähettiläiden piti esiintyä välittäjinä. Kuningas vaati, että herttua jättäisi pois valtionhoitajan arvonimen ja lähettäisi sotaväkensä kotiin. Herttua pani rauhan ehdoksi, että Sigismundin oli lähetettävä pois vieraat sotajoukot ja annettava vakuutus kuningasvalan pyhyydestä. Kumpikaan ei tahtonut antaa perään hiuskarvan vertaa, ja neuvottelut lakkasivat itsestään.

Mutta samaan aikaan alkoi ruokavarojen puute käydä tuntuvaksi kuninkaallisen sotajoukon keskuudessa. Sellaisella ei voinut kuningasta vaivata; hän nautti jälleennäkemisen ilosta ja sitten täytyi hänen kertoa prinsessalle kaikista kärsimyksistään… jumaloidun puolisonsa kuolemasta… ja siitä levottomuudesta, jolla hän odotti, saisiko Malaspina lopultakaan paavin suostumusta siihen, että hän naisi kälynsä, herttuatar Konstantian, jota ilman hän ei voinut elää.

Kuninkaaseen liittyneiden herrojen asema oli niin horjuva kuin suinkin. Kuningas tahtoi jättää valtakunnan hallinnon heidän huostaansa, mutta ensin täytyi saada herttua pois tieltä. Kuinka he voisivat neuvotella miehen kanssa, joka oli aina kohdellut heitä palvelijoinaan ja aina voittanut heidät? He tiesivät, ettei se vienyt mihinkään; paremmat onnistumisen toiveet oli heillä ase kädessä.

Mutta kun oli kysymys toiminnasta, eivät herrat olleet koskaan päässeet yksimieliseen päätökseen. Eivätkä he päässeet nytkään; heillä oli päivästä päivään neuvotteluja, mutta asia ei tullut siitään selvemmäksi.

Herttua sitä vastoin oli heti sovittelujen keskeydyttyä lähettänyt avoimia kirjeitä maaseuduille, heittäen syyn kokonaan kuninkaan niskoille. Sigismundille lähetti hän viestin, vaatien kahden tunnin kuluessa varman vastauksen, saattoiko valtakunta ja herttua odottaa turvallisuutta ja tyyneyttä, kun kuningas oli vieraan sotaväen kera saapunut maahan. Lähettilään oli lisättävä, että herttua aikoi väkineen saapua Stegeborgiin vaatimaan varmaa vastausta.

Sitä pidettiin rauhanrikkomuksena ja herttuan lähettiläs vangittiin.

Varhain seuraavana aamuna, kun sumu vielä peitti paksuna tienoon, marssi herttua Stegeborgia vastaan.

Nopeasti kävi kulku. Mutta vasta sitten, kun sumu laskeutui, saattoi hän luoda yleissilmäyksen asemaansa, ja se oli kaikkea muuta kuin edullinen.

Toisella puolen oli meri ja kuninkaalliset laivat, toiselta puolen näkyi linna, jonka edustalla seisoi puolalainen sotajoukko hyvässä järjestyksessä ja etupuolella puro suojanaan.

Tulijat oli huomattu, ja laivoista lähettivät tykit herttualle aamutervehdyksensä.

Asema oli mitä pulmallisin ja kävi vielä pahemmaksi, kun kaksi tykkiä läheiseltä mäeltä suuntasi tulikitansa lähenevää vihollista kohden.

Herttuan väki oli suurimmaksi osaksi harjaantumattomia miehiä, jotka säikähtivät silmittömästi kuumasta vastaanotosta ja ryntäsivät pakoon toistensa ylitse.

Valitus- ja hätähuudot kuuluivat aina linnaan saakka, josta kuningas sisarensa ja monien korkeain herrojen kanssa katseli taistelua.

"Tämä on hirveää", huudahti prinsessa ja kääntyi väristen

"Nuo kapinoitsijat minua aivan säälittävät", lisäsi Sigismund.

"Varsinkin kun ne ovat teidän majesteettinne harhaanjohdettuja alamaisia", nyyhkytti prinsessa.

"Kuules, Anna, jos nyt maksaisin hänen jalomielisyytensä, niin vapautuisimme tästä vastenmielisestä näystä, enkä minä olisi enää hänelle kiitollisuuden velassa."

"Kuinka suurta ja ritarillista!" huudahti prinsessa. "Kuka tietää, eikö se taivuttaisi hänen ylpeää mieltään."

Sigismund käännähti ympäri; veltoille kasvoille oli ilmestynyt elonkipinä. "Hyvät herrat", huudahti hän, "mitä sanotte päätöksestäni, että päästän herttuan vapaasti täältä menemään?"

"Se on suurta ja ihailtavaa ja siksi sopii juuri teidän majesteetillenne", sanoi Yrjänä Posse kumartaen.

"Hyvä", vastasi kuningas armollisesti ja käski, että taistelu oli heti lopetettava.

"Oletko hullu?" kuiskasi Hogenskild Bjelke Yrjänä herran korvaan. "Päästää vihollisemme menemään!"

"Paljon pahempi olisi, jos kuningas saavuttaisi ratkaisevan voiton; se merkitsisi katolilaisten valtaa… ei, antaa heidän repiä toisiaan."

Hyvin saattoi sanoa, että Ruotsin kohtalo oli tällä kertaa keihään kärjessä. Herttuan koko sotavoima oli varmasti vihitty kuolemaan, ei ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Mutta kuninkaallinen oikku muutti aseman.

Puolalaiset riemuitsivat nähdessään, että vihollisen täytyi joutua perikatoon. Mutta silloin tuli kuninkaan käsky, että taistelusta oli heti lakattava.

Katkeruus oli yleinen. Mahtisana riisti melkein jo saavutetun voiton heidän käsistään!

Kaksi saksalaista ruhtinasta lähetettiin viemään herttualle viestiä, että kuningas halusi rauhallista sopimusta ja että hänen ruhtinaallinen armonsa saattoi esteettömästä vetäytyä takaisin.

Sitä ei tarvinnut sanoa kahteen kertaan. Peräytymisretkelle lähdettiin heti ja hyvässä järjestyksessä.

Herttua oli menettänyt 300 miestä, Sigismund 20.

Koskaan ei ylpeää Kaarle herttuaa ollut niin syvästi nöyryytetty. Häntä ei niin musertanut vastoinkäyminen kuin kuninkaan lempeys. Loukatun ylpeytensä puuskassa hän sanoi päälliköilleen, että hän tahtoi vaimonsa ja lastensa kanssa lähteä maasta pois, niin he saivat sitten ratkaista asian kuninkaan kanssa.

Kohta hän kuitenkin rauhoittui ja ryhtyi toimiin. Neuvotteluihin ryhdyttiin uudelleen, kirjelmiä vaihdettiin, ehdotuksia tehtiin, mutta ei päästy mihinkään päätökseen. Vaihdettiin vain molemmin puolin kovia sanoja, syytöksiä, mutta niistä ei asema selvennyt.

Herttua kirjoitti paperille vaatimuksensa, ja eräänä päivänä, kun hän parhaallaan istui kirjoituspöydän ääressä, astui odottamatta nuori mies sisään.

Hän oli Kaarle Gyllenhjelm; hänen Taalainmaasta palattuaan oli herttua lähettänyt hänet heti ottamaan selkoa laivastosta; jollei Jaakkima Scheel muulla tavoin voinut päästä, oli hänen luovittava; sodan lopputulos oli riippuvainen laivastosta, ja sen täytyi saapua.

"No, ja laivasto?" kysäisi herttua.

"Amiraalilaiva laski juuri satamaan, ja toiset tulevat jälestä hyvässä järjestyksessä."

Herttua kääntyi poispäin. Kenties teki hän niin peittääkseen tyytyväistä hymyään.

"Kutsukaa Jaakkima Scheel ja Pietari Stolpe tulemaan tänne pikimmiten", käski herttua istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen.

Gyllenhjelm meni.

Herttua repi rikki paperin, jolle oli juuri kirjoittanut, "Vaatimuksia voidaan koventaa", tuumi hän itsekseen ja kirjoitti: "Kuninkaan täytyy heti lähettää pois sotajoukkonsa ja lähteä itse Tukholmaan ottamatta mukaansa suurempaa seuruetta kuin Juhana kuningasta tavallisesti seurasi. Neljän kuukauden kuluessa on kutsuttava koolle valtiopäivät, joilla kaikki asiat ratkaistaan; siihen asti jää kaikki nykyiselleen. Ei kuningas, vaan herttua hoitaa maan asioita, ja kun valtiopäivät kokoontuvat, on niillä oikeus ja velvollisuus syyttää sitä, joka ei ole pitänyt tekemiään sitoumuksia."

Sihteeri laati kirjelmän, ja seuraavana päivänä se lähetettiin Stegeborgiin.

Sitä lukiessaan Sigismund joutui aivan pois suunniltaan. "Tämä on sodanjulistus", huudahti hän. "Ja olenhan minä nyt laivaston saavuttua aivan hänen vallassaan."

"Sanotaan, että laivastossa on kuusitoistatuhatta miestä", sammalsi prinsessa.

Ruotsalaiset herrat näyttivät kiihtyneiltä ja levottomilta. Herttua saattoi sulkea heidät Stegeborgiin, ja jos tähän asti oli töintuskin saatu hankituksi elintarpeita, niin saivat he nyt varustautua nälkäkuolemaan.

Sigismund huudahti tavattomalla tarmolla: "Täällä en tahdo olla kauemmin! Menetänhän aivan ruokahaluni, ja minusta tuntuu, kuin minä hetkenä tahansa saattaisin nähdä herttuan pistävän päänsä ovesta sisään."

"Minä näen joka yö mitä pöyristyttävimpiä unia", lisäsi prinsessa. "On välttämätöntä, että lähdemme täältä."

"Mutta mihin?"

"Niin, mihin?"

"Ei liene juuri valinnan varaa", sanoi kuningas. "Mutta onhan meillä Linköping."

"Teidän majesteettinne selvä ymmärrys on nyt kuten aina valinnut parhaan", puuttui Yrjänä Posse puheeseen. "Siellä voivat teidän armonne olla täydessä turvassa."

Vastoin tavallisuutta yhtyivät kaikki siihen, ettei parempaa turvapaikkaa ollut saatavissa. Mutta katsottiin välttämättömäksi pitää asia niin salassa kuin suinkin. Ja johtaakseen herttuan harhaan lähetti kuningas vastaukseksi, että hän tahtoi lähemmin ajatella ehdotusta, jonka hänen ruhtinaallinen armonsa oli lähettänyt hänelle allekirjoitettavaksi.

Vaunut vedettiin esiin, hevoset satuloitiin, kaikki suurimmassa salaisuudessa, ja yöllä syyskuun 21 päivää vasten lähti kuningas matkalle Linköpingiin uskollisen sisarensa keralla. Matka kävi ilman seikkailuja, ja Linköpingissä oli kuninkaan kallis persoona vihdoin turvassa.

Seuraavana päivänä vallattiin Stegeborg, ja kuninkaan laivasto joutui sekin herttuan käsiin. Syyskuun 22 päivän aamuna hajoitettiin leiri, ja Kaarle lähti koko sotajoukkoineen taipaleelle Linköpingiin.

Asetuttiin leiriin Bjursholmaan, tuskin peninkulman päähän Linköpingistä. Lähestyi hetki, joka oli ratkaiseva Ruotsin kohtalon.

Oli selvää, että nyt syntyi tositaistelu, ja puolalaisessa leirissä oltiin ihastuneita siitä, että vihdoinkin saatiin kurittaa ylimielisiä ruotsalaisia, jotka Stegeborgin luona pääsivät aivan liian helpolla. Herttuaa oli aivan ikävöity, ja hänen saapumisensa kiihdytti taisteluhalua tulisimmilleen.

Kuninkaallisen ratsuväen päällikkö, Hannu Weijer, oli iloinen, huimapää unkarilainen, ja hän suunnitteli mielessään, miten saisi sodan vauhtiin.

Yöllä syyskuun 25 päivää vasten otti hän pienen ratsumiesparven mukaansa ja sanoi lähtevänsä Bjursholmaan herttuaa tervehtimään. Sinne saavuttuaan lasketti hän etuvartiostansa kera yli sillan aivan ruotsalaisten nenän eteen.

Heidän päällikkönsä olivat Antero Lennartinpoika ja Henrik von Ahnen. Hannu Weijer, ylvästellen tapansa mukaan, pyysi viimeksimainittua puhutella.

Mitään pahaa aavistamatta ratsasti von Ahnen heti häntä vastaan. Kun hän oli tullut jotensakin lähelle, huusi Weijer kahdelle ratsumiehistään: "Ottakaa kiinni veijari!"

Ratsumiehet syöksyivät esiin, mutta von Ahnen ei ollut arkalasta kotoisin. Hän tarttui heti pyssyynsä ja laukaisi sen muuatta ratsumiestä kohden, joka heitti heti kuperkeikkaa. Hyvin koulutettu ratsu antoi toiselle niin navakan potkun, ettei hänkään enää noussut. Von Ahnen sai samassa apua, ja Hannu Weijer katsoi parhaaksi livistää käpälämäkeen.

Herttua sai heti tiedon tapauksesta. Kuinka kauan oli tällaista jatkuva? Suuttuneena kutsui hän heti päällyskuntansa neuvotteluun ja puhui voimakkain sanoin välttämättömyydestä käydä taisteluun.

Kaikki olivat siihen halukkaat, ja aamunkoitteessa lähti koko sotajoukko liikkeelle. Sää oli tyyni, mutta auringon noustessa kohosi Stångjoesta tavattoman paksu usva ja kattoi tienoon, niin etteivät sotajoukot voineet nähdä toistensa liikkeitä.

Linköping sijaitsee Stångjoen länsirannalla. Joen itäpuolella erkani tie kahteen haaraan, jotka kahden sillan, ison sillan ja pienen sillan kautta veivät kaupunkiin.

Herttua jakoi väkensä kahteen joukkoon, joista toinen lähetettiin Antti Lennartinpojan ja Samuel Niilonpojan johdolla isolle sillalle, toinen Hannu von Masenbachin ja Hannu Ulfsparren johdolla pikku sillalle.

Kaupungissa oli odotettu hyökkäystä. Jo ennen aamunkoittoa oli Sigismundin koko sotajoukko molemmilla silloilla valmiina taisteluun. Mutta vihollista ei kuulunut, ja he pitkästyivät odotukseen. Joukoille annettiin käsky vetäytyä takaisin kaupunkiin ja ainoastaan muutamia tykkejä ja pienehköjä sotilasosastoja jätettiin silloille.

Silloin kuului muutamia kumeita läppäyksiä tuomiokirkon tornista. Pormestari, joka oli erittäin harras herttuan kannattaja, oli siten luvannut ilmoittaa, milloin oli sopivin hetki hyökkäyksiin.

Sumu oli alkanut laskeutua, ja samassa näkivät Sigismundin vartiat herttuan sotajoukon ryntäävän ketoa myöten. Rummut rämisivät, ja kaupungissa nousi aika hälinä, mutta vei kotvan, ennenkuin ratsuväki ehti ratsaille. Arvid Drake lähetettiin smålantilaisen ratsuväen kera suurelle sillalle ja hänen jälestään Juhana Gyllenstjerna aatelislippukunnan kera. Mutta ennenkuin Arvid Drake ehti sillalle, joka oli kappaleen matkaa kaupungista, olivat herttuan joukot jo lyöneet sinne jätetyn joukon, eikä Draken väki saanut aikaa järjestyäkseen, vaan heidät ajettiin suinpäin takaisin yli sillan. Tungos oli hirveä, monet putosivat veteen ja hukkuivat, toiset hakattiin maahan.

Kuninkaalliset uudistivat hyökkäyksensä moneen kertaan, mutta ilman menestystä.

Silloin saapui Juhana Gyllenstjerna aatelislippukuntineen. Mutta hänen parhaallaan järjestäessään joukkoaan rynnäkköön huusi Lindorm Bibbing, joka tuli kaupungista, ettei aatelislippukunta saanut mennä sillasta yli, sen velvollisuus oli taistelun aikana vartioida kuninkaan persoonaa. Luultiin, että kuningas oli niin käskenyt, ja vetäydyttiin takaisin.

Silloin oli taistelu sillä taholla ratkaistu. Antti Lennartinpoika otti suurimman osan ratsuväkeään ja laski täyttä laukkaa pikku sillalle. Siellä oli taistelu kuumin. Herttua ei ottanut siihen osaa, vaan johti sitä suurella viisaudella. Sigismundin väki oli tottuneita muukalaisia palkkasotureita ja herttuan ainoastaan rahvaan miehiä eri seuduilta. Mutta he taistelivat hurjalla urhoudella, vimmatusti teurastivat he vihollisiaan, ja Antti Lennartinpojan jouduttua avuksi lähtivät puolalaiset kauttaaltaan pakoon.

Taistelu oli siten ratkaistu, sillat olivat herttuan vallassa ja tie kaupunkiin oli avoinna hänen edessään.

Sigismund ei ollut persoonallisesti ottanut osaa taisteluun, mutta kaupungissa oli hän pelottomasti seissut kuulasateessa rohkaistakseen omiaan. Pakenevat sotamiesjoukot, veriset, silvotut päälliköt, joita kannettiin pois, sanoivat nyt hänelle, että taistelu oli menetetty. Ja hätääntyneitä katseita luotiin häneen kaikilta puolin. Ainoastaan ruotsalaiset herrat, jotka sovinnonteossa pelkäsivät pahimmin joutuvansa alakynteen, puhuivat innokkaasti, että voitto oli varma, jos taistelua jatkettiin.

Mutta ennenkuin kuningas oli ehtinyt tehdä päätöstään, saapui muutamia päälliköistä, jotka selittivät sotaväen puolesta, että he yksimielisesti kieltäytyivät enää panemasta alttiiksi henkeään ja esittivät, että hänen majesteettinsa suostuisi sovintoon.

Nyt ei ollut muuta keinoa kuin alistuminen. Arvid Svan, vanha kunnon aatelismies, lähetettiin viemään siitä viestiä herttualle. Jännityksellä odotettiin, mitä herttua oli vastaava. Vaatiko hän kenties allekirjoitusta mokomaan paperiinsa?

Vihdoin saapui Arvid Svan — allapäin. Uteliaina hänet ympäröitiin.

"Herttuan vaatimukset ovat ankarat", aloitti tämä. "Hän tahtoo, että herrat Eerik Sparre, Kustaa ja Sten Banér, Ture Bjelke ja Yrjänä Posse jätetään hänen käsiinsä."

Muutamien minuuttien ajan vallitsi huoneessa haudanhiljaisuus. Mutta sitten käytiin kuninkaan kimppuun rukouksin, ettei hän jättäisi viholliselle uskollisimpia alamaisiaan. Kuningas kuunteli kärsivällisesti, puristeli herrojen käsiä, vakuutti heitä suojeluksestaan ja lupasi seuraavana päivänä lähettää sukulaisensa Badenin rajakreivin ja Eerik Brahen herttuan kanssa neuvottelemaan.

Varhain seuraavana aamuna otti herttua vastaan lankonsa, rajakreivin, ja kreivi Eerik Brahen.

"Teitä kohtaan, Eerik kreivi", sanoi hän, "en kanna vihaa sydämessäni, sillä olette samaa uskoa kuin kuningaskin ja olette toiminut omantuntonne mukaan. Mutta niin ei ole toisten viiden laita, ja jollei kuningas luovuta heitä hyvällä, niin on täällä kyllä miehiä, jotka noutavat isänmaan viholliset, kavaltajat, keskeltä kuninkaan sotajoukkoa."

Hän viittasi asestettuun talonpoikajoukkoon, joka oli juuri saapunut hänen luokseen.

"Sentähden", jatkoi hän, "on heidät ehdottomasti jätettävä minun käsiini, Ruotsin lain mukaan tutkittavaksi ja tuomittavaksi teoistaan. Tämä on tapahtuva vapailla valtiopäivillä keisarillisten, kuninkaallisten ja ruhtinaallisten lähettiläiden ollessa läsnä, ja lupaan sieluni autuuden ja ruhtinaallisen kunniani kautta, ettei heille sitä ennen tapahdu mitään pahaa."

Tämän vastauksen saivat lähettiläät viedä kuninkaalle. Herrat itse, mutta varsinkin heidän rouvansa ja lapsensa, olivat kauhusta poissa suunniltaan. He olisivat kenties voineet pelastaa päänsä pakenemalla, mutta silloin olisi kaikki heidän omaisuutensa otettu takavarikkoon, eikähän vielä ollut varmaa, että heidän asiansa oli hukassa… he olivat uskaltaneet niin paljon, nyt panivat he vaakaan henkensäkin.

Sigismund tahtoi mielellään auttaa heitä. Hän puhui sotamiehille ja kehoitti heitä vielä kerran koettamaan sotaonneaan, mutta he kieltäytyivät jyrkästi. Hän tarjosi täysin käsin kultaa ja hopeaa, mutta he vastasivat, että elämä oli enemmän arvoinen.

Lopulta herrat itse kehoittivat kuningasta suostumaan tehtyihin ehtoihin.

Kuningas parka, hän oli niin epätoivoinen, että pelättiin hänen terveytensä siitä kärsivän; mutta eihän hänelläkään ollut muuta keinoa kuin antaa myöten.

Vaimojensa ja lastensa ympäröiminä lähtivät herrat jätettäviksi vihollisen käsiin. Sillalla he riistäytyivät irti rakastavista käsivarsista, jotka eivät tahtoneet heitä päästää. Itkien saivat epätoivoiset naiset palata kaupunkiin, mutta herrat vietiin tuomariensa eteen.

Kun siten pääehto oli täytetty, käski herttua väkensä peräytyä takaisin, ja niin päättyi kohtalokas taistelu Stångjoen varrella. Se oli viimeinen suuri taistelu, joka käytiin isänmaan sydämessä, ja sen muisto elää vieläkin lauluina kansan huulilla.

24.

VIIMEISET PÄIVÄT.

Neuvotteluja helpoittaakseen pyysi herttua persoonallista kohtausta kuninkaan kanssa. Kun kuningas ilmoitti siitä sisarelleen, kysyi tämä: "Uskallatko sinä?"

"En pelkää vähintäkään", vastasi kuningas lempeästi hymyillen.

"Niin, sillä sinähän oletkin sankari, rakas Sigismund", sanoi sisar häntä syleillen.

Sigismund hymyili uudestaan. Häntä miellytti se, että häntä ihailtiin, ja niin suostui hän herttuan toivomukseen. Kohtaus määrättiin tapahtuvaksi ison sillan ja kaupungin välisellä kentällä.

Sotajoukot asetettiin molemmin puolin jokea, ja oli sovittu, että herttua ratsastaisi yli kuninkaan luo. Niilo Bjelke ja monet varoittivat herttuaa siten antautumasta vihollistensa valtaan.

"Tahdon osoittaa, etten minä ole heidän vihollisensa", vastasi Kaarle tavallisella tyynellä rohkeudellaan.

Samaan aikaan kuin herttua ratsasti yli sillan, ratsasti kuningas kaupungista. Kun he lähestyivät toisiaan, laskeutui herttua ratsailta osoittaakseen kuninkaalle kunnioitustaan. Tämä pakoitti hänet nousemaan ratsaille, jonka jälkeen he ratsastivat pitkin kenttää keskustellen. Ja tuhannet silmät seurasivat heitä, aprikoiden, mitä he mahtoivat sanoa toisilleen. Hämmästys saavutti huippunsa, kun herttuan nähtiin menevän kuninkaan mukana kaupunkiin ja nousevan linnaan.

Kuningas oli kutsunut herttuan päivälliselle, ja tämä oli epäröimättä noudattanut kutsua. Hän oli nyt mitä miellyttävin vieras ja Sigismund mitä kohteliain isäntä. Anna prinsessa oli hänkin voittanut hämmästyksensä ja näytteli oivallisesti osaansa läheisenä sukulaisena ja emäntänä.

Pöydässä puhuttiin ainoastaan pikku seikoista, kuten siitä, mitä tietä kuninkaan oli paras mennä Tukholmaan. Siihen, mikä täytti heidän ajatuksensa, ei kosketettukaan.

Päivällisen päätyttyä ratsasti herttua ulos kaupungista. Kuninkaan heitukat oli hänen kunniakseen asetettu kaduille kahteen riviin, ja muuan unkarilainen pappi piti latinaksi puheen herttuan ylistykseksi. Herttua heitteli kultarahoja väkijoukkoon, kannusti ratsuaan ja lasketti täyttä laukkaa omiensa luo, jotka ilohuudoin tervehtivät hänen palaamistaan niin pelätyltä vierailulta.

Valittiin valtuutetut laatimaan sovinnonehtoja, jotka pääasiallisesti sisälsivät seuraavaa:

Kuninkaan oli lähetettävä pois muukalainen sotaväkensä ja hän sai pitää ainoastaan henkivartionsa. Hallitus oli luovutettava Sigismundille ja hänen oli hallittava tekemiensä valojen mukaan; valtiopäivien oli kokoonnuttava neljän kuukauden kuluessa, ja siihen asti pysyisivät herttuan nimittämät virkamiehet paikoillaan. Kaikki menneet oli unhoitettava, mutta siitä poikkeuksena olivat neuvosherrat, jotka jätettäisiin ulkovaltojen lähettiläiden tuomittaviksi. Herttua oli sillä välin ryhtynyt toimenpiteihin, että kuningas arvonsa mukaisesti otettaisiin vastaan Tukholmassa. Kun näin syysmyöhällä oli purjehdus vaarallista, kysyi hän eikö kuningas mieluummin tahtonut matkustaa maanteitse. Kuningas oli sillä välin tullut sellaisiin tuumiin, ettei hän matkustaisi lainkaan Tukholmaan. Stångjoen tappelun jälkeen ja pakosta kirjoitettuaan herttuan ehtojen alle katsoi hän joutuneensa tykkönään tämän käsiin. Häntä peloitti melkein koko ympäristönsä, ja hän kutsui neuvotteluun muutamia lähimpiään ja paavin kätyreitä. Näille hän valitti herttuan kavaluutta ja selitti juhlallisesti, ettei hän millään tavoin katsonut olevansa sidottu valoihin ja allekirjoituksiin, joihin hänet oli pakoitettu. Hän kutsui heidät todistajikseen, että oli jo edeltäpäin sydämessään tehnyt tämän ehdon.

Läsnäolijat, jotka kaikki olivat katolilaisia, katsoivat kuninkaan olevan siinä aivan oikeassa. Papit antoivat hänelle synninpäästön siitä väärästä valasta, jonka hän aikoi tehdä, ja toiset ylistivät hänen varovaisuuttaan.

Hän ilmoitti sen jälkeen heille, että hän aikoi heti palata Puolaan eikä matkustaa Tukholmaan. Mutta pian hän palaisi suuremmalla sotavoimalla ja silloin perinpohjin kukistaisi vihollisensa.

Tämä oli kuitenkin pidettävä salassa, ja läsnäolijat sitoutuivat siihen.

Syyskuun 28 päivänä allekirjoitti kuningas tehdyn sopimuksen, ja seuraavaksi päiväksi oli herttua uudestaan kutsuttu vieraspitoihin linnaan.

Heidän välinsä oli mitä parhain. Kaarle sanoi hyvästit kuninkaallisille sukulaisilleen, sillä hän aikoi seuraavana päivänä lähteä Örebrohon, jossa puoliso ja lapset häntä odottivat.

Ensin hajoitti hän sotajoukkonsa ja matkusti syyskuun 30 päivänä ainoastaan tavallisen henkivartionsa seuraamana.

Sigismund ja Anna olivat ihastuksissaan päästyään vihdoinkin hänestä erilleen. Paremmin salatakseen aikeitaan lähetti kuningas osan hoviväkeään, suunnilleen 200 henkilöä, maanteitse Tukholmaan.

Sinne oli vihdoin saapunut myös Arvid Stålarm kestettyään monia vastoinkäymisiä. Hän oli aikeissa lähteä Kalmariin, kun sai kuninkaalta kirjeen, että sotajoukot oli lähetettävä takaisin kotiin.

* * * * *

Että olosuhteet olivat muuttuneet, saattoi huomata kirjeessä lausutusta varoituksesta, etteivät suomalaiset sotajoukot saaneet "linnaleirillä ja muilla rasituksilla sortaa rahvasta, kuten tähän asti oli suuressa määrin tapahtunut". Suomalaiset päälliköt ja Arvid Stålarm näkivät siinä uusien, rauhallisempani aikojen toiveen.

Sillä välin varustautui Sigismund salakähmää matkalle. Anna prinsessa lähti hänen mukaansa, kun kuninkaallinen veli oikein kovalle jouduttuaan oli luvannut, että hän sai pitää kaksi luterilaista pappia ja protestanttisia jumalanpalveluksia ja muuten menetellä miten hyväksi katsoi.

Lokakuun 3 päivänä lähti koko sotajoukko liikkeelle, ja siihen kuului suunnilleen 5,000 miestä. Herttuaa pelättiin yhä edelleen suuresti; ei tiedetty koskaan, mihin hän saattoi ryhtyä, ja niin Sigismund matkusti sotajoukkojensa ympäröimänä. Sotaväki ympäröi hänet liehuvin lipuin, niinkuin missäkin voittokulkueessa.

Stegeborgiin saavuttua kutsui kuningas Jaakkima Scheelin puheilleen. Tämä kummasteli kutsua, mutta hämmästyi vielä enemmän, kun kuningas sanoi tarvitsevansa koko laivaston, niin päästäkseen itse Tukholmaan kuin myös viedäkseen sotaväkensä Danzigiin.

Scheel vastasi, että hänen oli mahdoton luovuttaa useampia laivoja kuin herttua oli määrännyt ja välttämättä tarvittiin.

Ei ollut muuta keinoa kuin mukautua olosuhteihin ja herttuan hyvään tahtoon. Sigismund lastasi väkensä niihin laivoihin, jotka sai, ja purjehti ulkosaaristoa kohden.

Baresundiin saavuttua odottivat kaikki, että käännyttäisiin vasempaan ja suunnattaisiin matka Tukholmaan. Mutta kuningas kaskikin kääntyä oikeaan, sillä hän tahtoi Kalmariin.

Sinne päästyä kirjoitti kuningas herttualle, että myrsky oli ajanut hänet pois oikealta reitiltä, eikä hän enää uskaltanut meritse lähteä purjehtimaan Tukholmaa kohden. Tietenkin täytyi tulla maitse.

Kalmarista otti hän laivoihinsa runsaasti muonaa ja muita matkatarpeita. Kalmarin linnan päälliköksi hän määräsi Juhana Sparren, Eerikin veljen ja herttuan persoonallisen ystävän. Valtakirjassa, joka Juhana Sparrelle annettiin, käskettiin tämän ajallisen onnensa ja iankaikkisen autuutensa uhalla tehdä voitavansa säilyttääkseen linnan yli talven; kaikki sovinnonhieronta herttuan kanssa kiellettiin.

Lokakuun 25 päivänä nostatti kuningas purjeet ja suuntasi matkan Danzigia kohden. Kuningas ja prinsessa matkustivat kauniilla ja hyvin sisustetulla "Joutsen" laivalla.