KAARLE JA SIGISMUND II: LEHTI KÄÄNTYY

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

1. Koti. 2. Karannut. 3. Salajuoni. 4. Vieraassa maassa. 5. Ystävykset. 6. Laiva tuuliajolla. 7. Mitä Suomi kärsi. 8. Hovielämää. 9. Verituomio. 10. Uutta kylvöä. 11. Kotona. 12. Jesuiittain metkuja. 13. Sotaretki vieläkin. 14. Hornankuilu. 15. Herttua. 16. Viimeinen yritys. 17. Nuoret. 18. Venäjän sota. 19. Nuorten liitto. 20. Työpäivän päättyminen.

1.

KOTI.

Herttua oli lähettänyt perheensä Örebron linnaan, sillä hän katsoi heidän olevan siellä parhaimmassa turvassa. Sitä hän ei kysellyt, olivatko he tyytyväiset muuttoon.

Kristina rouvalla oli luonnostaan hyvä, käytännöllinen ymmärrys, mutta itserakkaus oli sen aikaisin sokaissut. Avioliittonsa alussa hän kärsi julmasti puolisonsa rajusta kohtelusta; tämä repi säälimättä pois sen oivallisuuden sädekehän, jossa hän halusi näyttäytyä, ja hänen ymmärryksensä taisteli usein kovaa taistelua hänen loukattua turhamaisuuttaan vastaan.

Mutta samalla Kristina rouvan silmät aukenivat näkemään miehensä ansioitakin. Täytyi kuin täytyikin ihailla hänen viisauttaan ja taitavuuttaan kaikessa, minkä kanssa joutui tekemisiin, ja täytyi hänen aivan kuin itsestään nöyrtyä ankaran herransa ja puolisonsa edessä.

Enimmän vaivasivat Kristinaa hänen kertomuksensa "Mariastaan"; aina muisteli hän ensimäisen puolisonsa lempeää, rakastavaista olentoa ja kuinka tämä astui sovittaen väliin, milloin hän kenties olisi muuten unhottanut itsensä.

Mutta silloin oli Kristinalla valtti kädessään. Hän virkahti terävästi: "Hänellä kai oli sangen hyvä pääkin?"

"Minä opin tuntemaan ainoastaan hänen sydämensä", vastasi herttua. "Ja se oli puhtainta kultaa."

Kristina vainusi tästä, ettei hänen sydäntään luettu kaikkein kultaisimpiin; mutta eipäs voinut kieltää, että hänellä oli hyvä pää.

Sen jälkeen kuunteli hän tarkkaavaisesti herransa puhetta ja koetti eläytyä asioihin, jotka tätä miellyttivät; mutta kun hän ei koskaan nähnyt muilla kuin herttuan ja lähimmän ympäristönsä silmillä, olivat hänen arvostelunsa yksipuolisia ja lemmettömiä.

Mitä hän sai kärsiä puolisoltaan, sen saivat muut maksaa. Sigismund oli kerran kosiskellut häntä, olivatpa he vaihtaneet muotokuviakin; mutta sitten oli miekkonen jättänyt koko asian sikseen ja sitä ei Kristina voinut antaa hänelle kuunaan anteeksi. Se vei, jollei aivan ihmisvihaan, niin ainakin piintyneeseen vihankaunaan, ja kenties tietämättään yllytti hän Kaarlen oikeutettua tyytymättömyyttä valapattoa kuningasta kohtaan.

Vähitellen onnistui hän pyrinnössään saavuttaa puolisonsa luottamus. Kaarle keskusteli mielellään aikeistaan niiden kanssa, joihin luuli voivansa luottaa, ja perehdytti mielellään puolisoaan ajan oloihin. Kuolema saattoi tehdä äkkilopun hänen toiminnastaan, ja kenenkäs muun kuin äidin silloin oli valvottava poikaa, tätä lasta, josta hän piti kiinni niinkuin hukkuva heikoimmastakin tuesta.

Kristina oli ollut puolisonsa kanssa Suomessa, viisi kuusi viikkoa Turun linnassa, mutta he olivat tavanneet toisiaan ainoastaan aterioilla. Herttuan aika oli ollut hyvin ahtaalla, mutta oli hän pannut merkille, ettei Kristina lähestynyt suomalaisten herrojen rouvia, jotka linnassa olivat tavallaan vankeina. Itse asiassa oli hän siihen tyytyväinen, mutta aprikoi mielessään, kuinka hänen Mariansa olisi menetellyt sellaisissa olosuhteissa.

Ruotsiin palattua synkistyi valtiollinen taivaanranta. Valmistauduttiin Sigismundin pikaiseen saapumiseen, ja monet merkit maassa osoittivat, että kuninkaan kannattajajoukko lisääntyi.

Kristinalla oli kyllin ymmärrystä salata pelkoaan, yksinpä puolisoltaankin. Mutta Kaarle näki sen hänen katseistaan ja antoi puolisolleen tunnustuksen siitä, että tämä tiesi hillitä itseään.

Nämä havainnot teki herttua silloin tällöin pikimmältään pistäytyessään Nyköpingissä. Hän oli tähän aikaan matkoilla alituiseen, milloin Taalainmaassa, milloin muissa maakunnissa, enimmäkseen Tukholmassa, mistä melkein kaikki käskyt annettiin ja viestit lähetettiin.

Kun yhteentörmäyksen aika oli käsissä, saapui käsky, että herttuattaren oli lasten ja koko hovin kera muutettava Örebrohon. Saapui myös herttuan luottamusmiehiä muutosta huolehtimaan, mutta kaikki kävi niin äkkipäätään, että herttuatar ymmärsi vaaran olevan ovella, vaikka hän oli vaiti pelostaan ja totteli vastaväitteittä. Kristina rouvalla ei ollut ketään ystäviä ja hän tunsi ensi kerran itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi.

Herttua kirjoitti ja käski ankarasti, ettei hänen tytärtään saanut tehdä levottomaksi millään huhuilla, mieluimmin oli hänet pidettävä erillään kaikista valtiollisista tapauksista.

Herttuan kirjeet sisälsivät ohjeita kaikkinaisten tapausten varalta, ja hän odotti, että herttuatar rikusta rikkuun noudattaisi hänen tahtoaan. Mutta aina kirjeet päättyivät rakkailla terveisillä hänen tyttärelleen Katarinalle ja pikku pojalleen; mutta ei riviäkään, ei sanaakaan ollut tarkoitettu erityisesti hänen puolisolleen.

Herttuatar rukka, hän milloin vihoitteli, milloin itki; jääkuori oli sulanut hänen sydämensä ympäriltä, hän rakasti puolisoaan ja kärsi hänen kylmäkiskoisuudestaan.

Mutta koskaan, koskaan ei hän sitä näyttäisi. Kristina rouvalla oli ylpeä mieli, ja hän oli näyttävä, että saattoi elää ilman rakkauttakin.

* * * * *

Ylväs rouva oli Nyköpingistä päästänyt ylhäisimmät hovineitsyensä kunkin kotiinsa ja tuonut ainoastaan kaksi vaatimattominta mukanaan Örebrohon.

Toinen oli Maria Näf, Taalaissa tapetun skotlantilaisen vapaaherran tytär, toinen, Kaarina, taasen oli oppineen professorin Nicolaus Bothniensiksen tytär.

Nämä molemmat neitoset istuivat linnan neitsytkamarissa ahkerin käsin pistellen muuatta herttuattaren ylistetyistä koruompeluksista. Se oli oviverho, paksua flanderilaista silkkiä, jonka armollinen rouva oli tuonut mukanaan kotoaan ja johon oli ommeltava leopardeja ja hirviä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa asennoissa.

Kaarina neitsyt, joka purki hienoa kultalankaa kerältä, huudahti pelästyneenä:

"Voi minua, kultalanka on lopussa, ja herttuatar sanoi, että sen pitäisi riittää koko työhön!"

"Hän tietenkin saa antaa lisää", vastasi Maria ja kohotti tuokioksi katseensa monisarvisesta hirvestä, jota hän parhaallaan piirsi kankaalle.

"Kyllä kuulee, ettet tunne häntä", vastasi toinen huoaten.

"Vaikka olenkin ollut täällä kauemmin kuin sinä?"

"Niin, muutamia kuukausia! Mutta hän on aina ollut ystävällisempi sinua kohtaan… Kenties hän luulee sinun viihtyvän täällä."

"Minähän viihdynkin", vastasi Maria ja kallisti päätänsä, tarkastaen voisiko vielä laittaa pienen sarvenhaaran.

"Mutta minä en!" huudahti Kaarina kiihkeästi. "Oi, olisinpa kultaisessa kodissani, sisarusteni ja ystävieni seurassa!"

Maria katsoi veitikkamaisesti häneen. "Ketä ystävistäsi kaipaat enimmän?"

"En tiedä", vastasi Kaarina punastuen.

"Jos luottaisit minuun, viihtyisit varmaan paremmin", tuumi Maria.

"Kuinka niin?"

"Me voisimme puhua hänestä."

"Sitä juuri minä en tahdo."

"Olkoon sitten, minä en ole utelias."

"Et ymmärtäisi minua!"

"Niin, mahdollisesti en."

Syntyi tuokion hiljaisuus. Maria piirusti ja Kaarina pisteli neulalla. Sitten hän huokasi syvään: "Sano minulle, Maria, oletko koskaan rakastanut?"

"En koskaan!"

"Mutta miksi et?" kysyi Kaarina kummissaan.

"Vietin yksinäistä elämää äitini kanssa. Sitten hän kuoli, luojan kiitos, sillä aivan kohta sen jälkeen…" Hän katkaisi sanansa kauttaaltaan väristen.

"Jospa ymmärtäisin, kuinka voit ottaa tuon kamalan tapauksen niin tyynesti."

"Mitäpä voin?"

"Minä olisin varmaan tullut hulluksi."

"Jumala on minut siitä varjellut, Rukoilen joka päivä, että elämälläni ja toimillani voisin huojentaa osan isäni taakasta."

"Mutta en ymmärrä, kuinka voit aina olla niin iloinen."

"En voi sille mitään, millainen olen."

Taasen syntyi lyhyt hiljaisuus. "Sinä olet hyvä tyttö, Maria", puuskahti Kaarina. "Ja tahdon avata sinulle sydämeni, vaikket ymmärtänekään minua… Osaatko kehrätä ja kutoa?"

"Kyllä toki, kotona laitoin aina kankaita."

"No, kuka sinua auttoi rohdinten vitomisessa?"

"Aina piiat!"

"Minua auttoi hän! Kuka sinulle antoi loimenpäitä, kun pujottelit kangasta niisiin?"

"Äiti melkein aina."

"Minulle antoi hän, ja ne olivat suloisimpia hetkiämme… hitaasti se kävikin."

"Sen voin uskoa."

"Kuka sinulle teki puolia?"

"Karjapiiat."

"Hän minulle teki, ja millaisia puolia! Ja kun minua janotti, meni hän kaivolle ja hilasi sieltä koko kapan vettä ja sitten toi hän kapalla vettä, ja me joimme väliin kukin erikseen, mutta useimmiten samalla kertaa. Oi, kuinka se oli suloista."

"Kuinka hän pääsi niin likeisiin väleihin?"

"Apulainen kuuluu aina perheeseen. Mutta sitten joutui hän riitaan veljeni Olavin kanssa, ja hän on aivan hirveä!"

"Etkö voinut sovittaa heitä?"

"Minäkö… etkö ole kuullut Olavista puhuttavan?"

"En tietääkseni."

"Hän on laajalta tunnettu siitä, että voi ajaa ulos perkeleitä", kuiskasi Kaarina.

"Ei suinkaan niitä liene ollut pappilassa", huomautti Maria.

"Odotahan, niin kuulet. Jaakkoni… tarkoitan apulaista, auttoi minua, kun leikkasin kankaan puilta, hän kääri sen lukkarilta, ja sitten hän kysyi, eikö hän saisi mitään palkakseen, vaikka oli tehnyt joka puolan… minä sanoin ei, tietysti, vaikka minusta se kyllä oli kohtuutonta, ja sitten kun hän pani oikein koville; täytyi minun antaa myöten, mutta samassa tulivat isä ja Olavi… Ja siitäkös meno syntyi! Jaakko ei saanut enää astua jalallaankaan kutomahuoneeseen, sanoi isä, ja veljeni kehtasi sanoa, että nyt hän oli täydelleen todistanut voivansa ajaa ulos paholaisia. Kohta sen jälkeen lähetettiin minut tänne."

"Etkö ole kuullut hänestä sitten?"

"Hyvin harvoin", vastasi Kaarina ja kohotti käsiliinansa kasvoilleen. "Hirveää, kuinka kuuma täällä on."

Ulkoa kuului ääniä, ovi avattiin, ja sisään tulivat neiti Kätchen, tuskin viisivuotias Kustaa prinssi ja yhdeksänvuotias Juhani, Juhana III:nnen ja Gunilla Bjelken poika. Molemmat toiset pitivät kiinni Kätchenin käsistä ja puhuivat yhteen suuhun.

Kätchen neiti oli neljäntoista vuotias. Hän ei ollut mikään kaunotar, mutta pienet pyöreät kasvot olivat vaaleanruskeani kiharain kehystämät. Hymyilevä suu, punaiset posket ja uskolliset, lempeät silmät miellyttivät jokaista. Tervehdittyään ystävällisesti nuoria neitsyitä kiinnitti hän jälleen koko tarkkaavaisuutensa pikku lörpöttelijöihin, jotka edelleen pitivät hänen käsistään.

Nuorin, Kustaa, oli ilmeisesti terve ja reipas poika. Hän ei suurestikaan muistuttanut herttuaa; suuret siniset silmät loistivat hyvyyttä ja elämänhalua, ja valkoiset kiharat, jotka kiemurtelivat hänen kaulallaan, tekivät hänet oikeaksi pohjolan pojan eduskuvaksi.

Juhani prinssillä oli hyvä ja ystävällinen, mutta samalla veltto ulkonäkö. Yleensä oli jotakin levotonta hänen olennossaan, — mutta tällä kertaa hän piteli lujasti prinsessan kädestä ja katsoi häneen aivankuin olisi nähnyt hänessä ainoan, jolta saattoi toivoa oikeutta.

"Kätchen, eikös minun pitänyt antaa talonpojalle rahat hevosesta?" huusi pienin ja pudisti häntä käsivarresta.

"Kyllä, rakkahin, teit aivan oikein!"

"Kätchen, eikö pidä olla tarkka rahoistaan eikä heitellä niitä pois?" huusi vanhempi, melkein itkien ajatellessaan, ettei hänen nytkään ollut myönnetty olleen oikeassa.

"Tietysti, Juhani kulta", sanoi Kätchen hyväillen. "Mutta eihän Kustaa olekaan heitellyt."

"Mutta eikös talonpoika tahtonut lahjoittaa hevosta Kustaalle?"

"Niin, kyllä, mutta…"

"Etkö nähnyt miten paikkainen hänen takkinsa oli. Eikö minun pitänyt antaa hänelle uusi takki, kun hän antoi minulle hevosen?" huusi pienokainen ja tarttui Juhanin molempiin käsivarsiin.

"Kustaa on aina oikeassa", sanoi tämä tuskallisella ilmeellä.

"Tavallaan olette oikeassa molemmat", vastasi prinsessa välittäen.

"Oliko talonpoika sitten väärässä?" kysyi Kustaa kovasti kiintyneenä asiaan.

"Ei", vastasi prinsessa nauraen. "Minusta hän oli enimmän oikeassa."

Kustaa nauroi ja taputti käsiään, ja pian yhtyi Juhani siihen kaikin voimin.

"Me olemme olleet yhtä oikeassa kaikki kolme", huusivat pojat ja karkeloivat yhdessä ympäri.

"Tahdotteko nyt kuulla, mitä minä tarkoitin?" sanoi Kätchen nauraen mukana.

"Kyllä me tahdomme!"

"Talonpoika teki oikein puolestaan, sillä kuten hän sanoi: kauniimpaa varsaa ei ole olemassa. Hän varmaankin ajatteli: herttua on ollut hyvä meitä kohtaan, nyt tahdon palkita hänelle miten parhaiten voin, ja niin otti hän varsan, mukaansa halkoalukseensa ja toi tänne."

"Mutta eihän herttua, vaan Kustaa…"

"Niin, minähän sen sain."

"Luuletteko, että herttua voisi ratsastaa sellaisella hevosella?"

Molemmat pojat pyrskähtivät raikkaaseen nauruun.

"Ei, mitenkäs hän voisi!"

"Juuri siksi sai Kustaa sen", jatkoi prinsessa. "Mutta kun hän näki, että talonpojalla oli kulunut ja paikattu takki, silloin teki hän oikein, kun antoi hänelle rahaa uuden ostamiseen. Eikös niin, Juhani?"

"Mutta sanoithan, että minäkin olin oikeassa."

"Niin olit, sillä koskaan ei pidä rahoja heitellä suotta menemään."

"Ei pidäkään", toisti poika tyytyväisenä.

"Kas, täältähän vihdoin löydän pikku neitini", virkkoi neljännellekymmenelleen ehtinyt rouva, joka juuri astui huoneeseen.

Hän oli rouva Heidin von Diffanosa, nuoren prinsessan hovimestaritar. Syntyjään hän oli hollannitar; hänen miehensä oli ollut Ruotsin palveluksessa ja kaatunut Suomessa. Herttua, joka tunsi Heidin rouvan ja piti hänestä, uskoi hänelle prinsessan kasvatuksen.

Iltapäivät olivat aina omistetut opinnoille, mutta tänään oli neiti ensi kerran lyönyt laimin oppituntinsa.

Kätchen meni heti opettajatartaan vastaan. "Olemme olleet ulkona kävelemässä", sanoi hän, "en tahtonut vaivata teitä pyytämällä tulemaan mukaan."

"Miksei, suloisin neitiseni?"

"Luulin teidän kirjoittavan kirjeitä, kun ei ollut aikaa antaa tuntiakaan."

"Minullako?… Kuka sitä on sanonut?"

"Juhani, etkö sanonut, että Heidin rouva oli lähettänyt palvelijan…"

"Kenen kumman palvelijan?"

"En ole nähnyt häntä ennen."

"Taivaan vallat, mitä tämä merkitsee? Sanoiko se hävytön ihminen vielä muutakin?"

Nyt poika pelästyi, hän luuli tehneensä jotakin pahaa ja kääntyi pois.

Heidin rouva näytti hyvin levottomalta, mutta pikku neiti vihjasi häntä tyyntymään ja riensi Juhanin luo, jonka hän veti mukaansa ikkunankomeroon. "Pidäthän minusta?" kysyi hän.

"Kyllä, enemmän kuin kestään."

"Tahdothan myös tehdä mitä pyydän sinulta?"

"Jos otat minut syliisi ja suutelet minua."

Kätchen teki sen. "Sano minulle mitä mies vielä sanoi."

"Meidän kaikkien kolmen oli lähdettävä alas satamaan."

"Miksi niin?"

"Koska oli kaunis ilma, sanoi hän."

"Lupaa minulle yksi asia, Juhani!"

"No, mikä sitten?"

"Ilmoita heti minulle, jos kuulet vasta moisia kutsuja."

"Sen lupaan", sanoi hän.

Mutta Heidin rouva, joka oli pahoin pelästynyt, epäröi oliko hänen ilmoitettava herttuattarelle. Lopulta päätti hän kirjoittaa herttualle; saisi itse määrätä mitä oli tehtävä.

Kun tämä oli ratkaistu, suostui kunnon rouva vihdoin lähtemään talliin merkillistä varsaa katsomaan.

Neiti jäi kutomatupaan. Sydän veti häntä Mariaan, ja hänestä tuntui välttämättömältä puhua muutamia sanoja tyttö paroille, jotka istuivat melkein kuin kytkettyinä koruompelukseensa.

"Kuinka kaunis siitä tulee!" sanoi hän lempeällä äänensävyllään ja katseli taitehikasta ompelusta.

"Täällä on tapahtunut suuri onnettomuus", vastasi Maria luoden Kaarinaan osaaottavan katseen.

"Mikä sitten? Voinko minä sitä auttaa?"

Kaarina kohotti itkettyneet silmänsä. "Tulin pistäneeksi neulalla sormeeni", sanoi hän, "ja katsokaas millainen veripilkku tuli tuohon! Herttuatar varmaan sanoo, että koko oviverho on mennyt pilalle."

"Eikö sitä voi mitenkään korjata?" kysyi Kätchen, joka tunsi äitipuolensa siksi hyvin, että tiesi hänen joutuvan suunniltaan.

"Kyllä", vastasi Maria, "voin piirustaa, siihen lipun, ja se näyttäisi hyvin somalta; mutta — sitä en uskalla."

"Miksi et?"

"Se vaatisi lisää kultalankaa."

"No, mitäs se tekee?"

"On jo lopussa mitä olemme saaneet, eikä herttuatar tahdo antaa enempää."

"Eikö hänelläkään sitten enää ole?"

"On kyllä, kokonainen laatikko."

"Silloin otan minä hankkiakseni teille", puuskahti tyttö hilpeästi. "Antakaa minulle vain malli, että saan samaa lajia."

Nurealta puolelta leikattiin muutamia langanpäitä, neitsyet suutelivat prinsessan käsiä ja kiittivät häntä hyvyydestään.

Kätchen riensi herttuattaren luo. Hän istui makuukamarissa, sylissään kaksivuotias tyttärensä, Maria Elisabet. Tyttönen kirkui ja tahtoi päästä odottavalle palvelijattarelle, joka ei suinkaan ollut pahoillaan siitä, että tyttö piti hänestä enemmän kuin ylpeästä äidistään.

Prinsessa näki heti, että herttuatar oli huonoimmalla tuulellaan, mutta hän lähestyi sittenkin ja suuteli hänen kättään.

"Maria Elisabet alkaa aikaisin niskoitella, mutta minä kyllä opetan hänet tottelemaan", sanoi suuttunut äiti pitäen lasta sylissään.

Pikku neitimme istuutui jakkaralle herttuattaren jalkoihin ja alkoi loruta ja leikkiä pienokaisen kanssa, joka pian tyyntyi ja kohta päästeli oikein ilohuutojakin.

Kristinan mieli seestyi. Hän käski palvelijattaren mennä; hänet kutsutaan milloin tarvitaan.

Lapsi laskettiin lattialle; siellä oli nyt kaksi lasta, joilla molemmilla näytti olevan yhtä hauskaa. Mutta leikkiessään ajatteli pikku neiti enimmän neitsyt parkoja, jotka levottomasti ikävöiden odottivat hänen palaamistaan. Mutta sille ajatukselle täytyi hänen antaa kyytiä, nyt oli aika leikkiä ja nauraa.

Onneksi pienokainen nukkui, ja silloin sai palvelijatar tulla takaisin ja kantaa hänet pois.

"Sinulla varmaankin oli hauskaa", sanoi herttuatar myhäillen ja sivellen kiharoita Kätchenin otsalta.

"Olen nauranut niin paljon", vastasi tämä vältellen.

"Saat kernaasti tulla tänne joka päivä ja leikkiä pikku Maria Elisabetin kanssa, niin hän pääsee tuosta ihmisestä."

"Niin, minä tulen… joka päivä."

Hän oli valmis myymään itsensä, että paremmin uskaltaisi esittää pikku pyyntönsä. Ja hän katsoi herttuattareen rukoilevin silmin, ikäänkuin olisi toivonut hieman rohkaisua.

"Tiedätkös, Kätchen, olen kauan ajatellut antaa sinulle jonkun lahjan."

"Oi!" huudahti tämä ja painoi huulensa herttuattaren käteen.

"Haluatko kenties jotakin?"

"Oi, kyllä!"

"Sanoisit sitten!"

Miten arasteluttikin, täytyi nyt tuoda totuus ilmoille.

"Pyytäisin nöyrimmästi pienen vyyhden kultalankaa", tuli väräjävällä äänellä.

"Kultalankaa?" huudahti herttuatar. "Ja kokonainen vyyhti lisäksi? Vaatimuksesi eivät ole vähäiset." Hän nakkasi niskojaan ja kääntyi tyytymätönnä pois.

Mutta nuori tyttö seisoi paikoillaan. Jollei hän voinut täyttää neitsyille antamaansa lupausta, oli näiden itsensä pakko kääntyä armollisen rouvan puoleen. Kenties keksittäisiin hänen pikku juonensakin, ja silloin viimeinen villitys olisi pahempi kuin ensimäinen.

Kristina rouva kääntyi ja katsoi häneen. Mutta samassa Kätchen makasi hänen jaloissaan, painoi päänsä hänen syliinsä ja kostutti hänen kätensä kyynelillään.

"Mihin sitten tarvitset kultalankaa?" kysyi herttuatar melkein vastoin tahtoaan.

"Sitä en voi sanoa."

"Kenties aiot jotakin minulle?"

"Niin", tuli hyvin hiljaa.

"Mutta ethän osaa ommella kultaompelusta."

"En minä, mutta…"

"Kukas sitten?"

"Älkää kysykö?"

"Et suinkaan tarvinne koko vyyhteä?"

"Kyllä, muuten ei riitä."

"En ole koskaan nähnyt moista itsepäisyyttä", murisi herttuatar.

Mutta hyväilyt ja halailut saivat hänet vihdoin suostumaan. Hän meni toiseen huoneeseen, otti suuresta arkusta joukon vyyhtiä, joita punnitsi käsissään toista toisensa jälkeen. Tietysti se oli kaikkein pienin, minkä hän antoi Katarinalle.

Vielä kerran kiitettyään oli tyttö menemäisillään, kun herttuatar virkkoi: "Saat tulla uudestaan milloin tahdot ja leikkiä pikku Maria Elisabetin kanssa."

"Nöyrin kiitos, tulen huomenna…"

"Kuules, voit ottaa Juhanin mukaan."

"Kyllä otan!"

Kätchen juoksi tiehensä.

Ilohuudoin häntä tervehdittiin, kun hän tuli levottomasti odottavain neitsyt parkojen luo heiluttaen vyyhteä kädessään.

"Se on aivan ihmetyö!" huudahti Maria vilkkaimmalla ilolla.

"Minä jo ajattelin kerätä kapineeni ja lähteä täältä", lisäsi Kaarina neitsyt.

"Riittääkö se nyt?" kysyi prinsessa.

"Kyllä, jääpä ylikin."

"Antakaa sitten loppu minulle, tarvitsen sen toiseen käsityöhön."

Mutta kun Kätchen oli lähtenyt heidän luotaan, tuumivat he keskenään, että sellaisen neidin puolesta voisi mennä vaikka kuolemaan.

Heidin rouva ei ollut vielä saanut valmiiksi kirjettään herttualle, kun pihalle lasketti pikalähetti, joka toi kirjeen herttuattarelle. Ja hetkisen kuluttua tiesi koko linna, että herttua oli odotettavissa muutaman tunnin kuluttua ja että oli tehty rauha Linköpingissä.

Nytkös syntyi hälinä!

Enimmän tehtävää sai kyökkimestari, sillä hänen oli laitettava juhla-ateria miten parhaiten voi.

Nuoret tähystelivät ikkunasta nähdäkseen milloin hän tuli. Kaikkien sydämet sykkivät jännitetystä odotuksesta.

"Nyt, nyt!" Vihdoinkin hänet nähtiin. Kristina ja lapset riensivät pihalle vastaan, hän tahtoi niin.

Kiireimmiten taputti hän kaulalle vaahtoavaa ratsuaan ja riensi omaistensa luo.

Hänen puolisonsa sai tosin ensi tervehdyksen, mutta näki aivan hyvin, että Kätchen ja Kustaa saivat hellimmät hyväilyt. Hän painoi pojan vasten rintaansa, ikäänkuin ei tahtoisi koskaan häntä päästää. Ja kun hän vihdoin teki sen, hymyili hän jälleen pikku Katille, kun tämä vei hänelle pikku Juhanin, jonka hän oli tykkönään unohtanut.

Poika oli katsellut ja ihmetellyt, eikö hänen vuoroaan tulekaan, eikö häntä hyväilläkään. Kätchen oli lukenut hänen ajatuksensa yhdellä ainoalla katseella, ja sitten noudatti hän kuten aina herkän mielensä johtumaa.

Herttua tarjosi puolisolleen käsivartensa, mutta tervehdittyään muita läsnäolijoita tarttui hän poikansa käteen. Kätchen ja Juhani tulivat jälestä. Ylhäällä linnanhuoneissa tervehti herttuatar upseereja, jotka olivat tulleet herttuan mukana.

Itse näytti hän olevan hyvällä tuulella, mutta kuinka hän laskikin leikkiä, oli ukkospilvi siltä hänen otsallaan.

Aterian aikana puhuttiin enimmäkseen kuninkaan tukholmanmatkasta ja mahtoiko hän kulkea herttuan ehdottamaa tietä. Mutta kun olvikannut olivat muutamaan kertaan tehneet kierroksensa, alkoivat kielet liikkua vapaammin, ja silloin alettiin aprikoida, eiköhän pian ollut odotettavissa parvi munkkeja Sigismundin luo.

"En neuvo hänen armoaan päästämään sitä parvea valloilleen ruotsalaisella maaperällä", sanoi herttua. "Silloin voisi käydä kehnosti niin hänelle itselleen kuten heillekin."

Aterian jälkeen, kun kullakin oli oma vapautensa, tahtoi herttua ottaa kaikesta selkoa talossa, ja tapansa mukaan kääntyi hän myös Heidin rouvan puoleen. Tämä mainitsi hänelle pikku tapauksesta, "jolla kenties ei ole mitään merkitystä", kuten hän sanoi.

"Voi sillä ollakin", vastasi herttua synkin katsein. "Tahdon ryhtyä varokeinoihin."

Otettuaan selon asioista meni hän herttuattaren luo. Ja juuri siksi, ettei tämä mitään kysellyt, avasi hän koko sydämensä pikemmin kuin olisi sen muuten tehnyt.

"Asema ei ole hitustakaan parempi kuin ennen", sanoi hän. "Voimme pelätä mitä tahansa, emme toivoa mitään."

"Eikö teidän armonne voisi ajaa häntä maasta pois?" kysyi Kristina.

"Mahdollisesti voisin, mutta minä en tahdo! Sigismund on lain ja oikeuden mukaan Ruotsin kuningas, ja minun velvollisuuteni on tukea häntä valtaistuimella eikä syöstä häntä siltä pois."

Kristina katsoi hämmästyneenä häneen. "Kuinkas sitten käy…"

"Meille, tarkoitat kai. Miten Herra tahtoo! Minua sanotaan kalvinistiksi, sentähden että uskon kohtaloon eli sallimukseen, kumminka sen nyt sanoo. Ja totta on, että minulla on omat unelmani, omat toiveeni! Sanotaan, että tavoittelen kruunua pojalleni, ja tosiaankin teen niin. Sielussani on aavistus, että hän päättäisi isäni työn. Minä raivaan vain tietä hänelle, olen valmis hakkaamaan pisimmätkin puut, jotka salpaavat hänen tiensä, vieläpä imevät maasta kaiken mehun, niin että tuhannet surkastuneet vesat turhaan etsivät ravintoaan. Kutsumukseni tiedän, se on määrätty autuaan isävainajani testamentissa, mutta tulevaisuus… se näyttää pimeältä, sen verhon läpi ei näe kukaan!"

Hän käveli lattialla edestakaisin, vaipuneena ajatuksiin ja häilyviin unelmiin.

"Sigismund on katolinen", uskalsi Kristina sanoa.

"Niin, hän on katolinen ja mahdoton Ruotsin kuninkaaksi. Mutta hänellä on poika!"

"Ei suinkaan pojasta tulle luopiota."

"Kenties ei."

Mutta ukkospilvi näytti yhtä uhkaavalta kuin ennenkin, ja hän käveli yhä edestakaisin.

"Mitä Juhana kuninkaan poikaan tulee…"

Herttua säpsähti, ikäänkuin olisi kuullut lausuttavan oman ajatuksensa. "Kuinka on hänen laitansa?" kysyi hän.

"Minä otan pikku Juhanin huostaani!"

"Sinä?"

"Niin, huomisesta lähtien."

"Mitä huomenna sitten tapahtuu?"

"Hän tulee tänne leikkimään Maria Elisabetin kanssa."

"En käsitä sittenkään."

"Heidän on oltava paljon yksissä, ja kun tyttäreni täyttää kuusitoista, naitamme heidät."

Kaarlelle näytti se ajatus olevan yllätys. "Jos Juhani tahtoo hänet", sanoi hän.

"Minun tyttäreni?"

"Luulen, että hän ottaa mieluummin Katin."

"Joka on viittä vuotta vanhempi häntä?"

"Herra varjelkoon!" virkkoi herttua. Sitten seurasi pitkä äänettömyys. "Sigismundin jälkeen kuuluu kruunu lähimmin Juhanille, ja sitä ei voida kieltää häneltä, jos hän ojentaa kätensä sitä ottamaan."

"Minä pidän kiinni tuumastani", ajatteli Kristina. "Saadaan nähdä, eikö se lopulta olekin varminta."

2.

KARANNUT.

Muuatta päivää myöhemmin saapui Örebron linnaan mahtava ja kunnioitettu Tönne Yrjänänpoika, Hönsegårdin herra.

Herttua otti, kuten tavallisesti, hänet ystävällisesti vastaan. Hän oli vanha, koeteltu ystävä, ja sellaiset tiesivät aina olevansa tervetulleet hänen armonsa luo. Tönne herra oli tullut kutsumaan herttuaa vieraakseen, ottaen mukaansa ne, joiden kanssa mieluimmin haluaisi seurustella.

Se ehdotus oli Kaarle herttuan mieleen, ja hän vastasi, että vaikka hänellä olikin paljon kirjoitustöitä, tahtoi hän sittenkin tulla.

Hän tuli. Ja Tönne piti oikein upeat vieraspidot, ja herttua seurueineen käytti kursailematta hyväkseen. Laskettiin leikkiä ja puheltiin minkä mistäkin; uteliaina aprikoitiin, olikohan kuningas vielä saapunut Tukholmaan ja kuinka hänet oli otettu vastaan.

Silloin kuultiin hevosen tulevan hurjaa laukkaa pihaan. Ratsastaja heittäysi maahan.

"Hän tuo viestejä minulle", sanoi herttua, "luultavasti kuninkaalta."

Tuokion kuluttua hän sai kirjeen. "Maaherralta", sanoi Tönne, joka sen ojensi hänelle.

Herttua avasi sen nopeasti, ja kaikki huomasivat, kuinka puna lehahti hänen poskilleen lukiessa.

Yleisen, melkein hengittämättömän hiljaisuuden vallitessa taittoi hän kirjeen kokoon. Kun hän sen jälkeen kohotti katseensa, näki hän kaikkien silmät kiinnitettyinä itseensä.

"Kuningas on karannut!" sanoi hän ykskantaan.

"Karannut?" kävi suusta suuhun.

"Kas tässä!" sanoi herttua antaen kirjeen Akseli Rytingille, joka oli hänen lähin pöytätoverinsa. "Juhana Oxenstjerna kirjoittaa, että hänen majesteettinsa on matkalla Danzigiin."

Hämmästys oli yleinen. Muutamat sanoivat: "Hän ei uskaltanut tulla Tukholmaan." Toiset: "Hän pelkäsi kenties henkeään ja vapauttaan."

"Meidän täytyy tunnustaa", sanoi herttua, "että kuninkaan ajattelematon menettely suututtaa meitä mitä suurimmassa määrin. Jumalan kiitos, emme ainakaan me ole aiheuttaneet hänen perikatoaan; meillä on siinä suhteessa puhdas omatunto."

Ukkosen iskukaan ei suinkaan olisi pahemmin hämmästyttänyt. Kukaan ei ihmetellyt, vaikka herttua heti nousi, kiitti isäntää ja sanoi jäähyväiset.

Häntä saatettiin kunnioittavasti, mutta hän pyysi ainoastaan herra Akseli Rytingiä tulemaan mukaansa ja kehoitti toisia viipymään niin kauan kuin joutivat ja halusivat. Ja niin hän lähti, luvaten vastedes antaa tietoja itsestään.

Kaikilla taloon jääneillä oli paljon puheltavaa keskenään. Ynseys Sigismundia kohtaan puhkesi moniin koviin sanoihin ja syytöksiin. Aprikoitiin myös mitä maailma oli sanova kuninkaasta, joka karkasi perintövaltakunnastaan, ja ihmeteltiin, mikä kohtalo odotti kuninkaan ystäviä ja puoluelaisia, joita herttua varmaankin pitäisi maankavaltajina.

Kaarle palasi Örebrohon, jossa hän antoi määräyksensä lähimmiksi ajoiksi. Hänen tarkoituksensa oli ollut, että hän antaisi perheensä muuttaa takaisin Nyköpingiin, nyt hänestä oli paras jättää heidät sinne missä olivat.

Heidin rouva sai ankaran käskyn pitää tarkoin silmällä lapsia. Heitä ei saanut päästää koskaan yksin ulkosalle; muutamia palvelijoita täytyi aina olla mukana.

"Luulen kyllä, että tuumani Juhaniin nähden menestyy", sanoi Kristina hänelle ennenkuin he erosivat.

"Mistä sen päätät?" kysyi herttua epäilevästi.

"He eivät voi sietää toisiaan, ja se on tavallisesti hyvän merkki."

"Jollei sitä jatku läpi elämän", virkkoi herttua.

Ja hän matkusti Tukholmaan.

* * * * *

Siellä oli hälinä yleinen.

Alussa ei uskottu mahdolliseksi, että kuningas oli niin äkkiä matkustanut. Onneksi oli Stålarm vielä jälellä puolalaisen laivaston keralla. Lascy laittautui laivaan ja vaati, että oli heti lähdettävä.

Stålarm ilmoitti Ebba rouvalle, että nyt jos koskaan oli vaara tarjona. Herttua saattoi tulla minä hetkenä tahansa, ja niin Ebba rouva tyttärilleen kuin useimmat muistakin rouvista laittautuivat heti laivoihin.

Melkein kelle tahansa Sigismundin ystävistä oli tarjona laivakyyti, mutta monet heistä mieluummin jäivät koettaakseen taivuttaa herttuaa lempeyteen kuin jättivät kotinsa ja kontunsa.

Herttua saapui marraskuun alkupäivinä ja asettui asumaan linnaan.

Ensi töikseen hän kutsui Klaus Bjelken puheilleen.

"Sinä olet osoittautunut maankavaltajaksi!" huusi Kaarle häntä vastaan.

"Olen uskollisen alamaisen tavoin kuullut kuninkaani käskyjä", vastasi tämä.

"Teitkö niin, vaikka ne ovat vastoin vannottuja lakeja?"

"En katso olevani oikeutettu siinä asiassa tuomitsemaan."

"Oletko allekirjoittanut Upsalan päätöksen?"

"Olen, teidän armonne!"

"Tiedätkö, että kuningaskin on tehnyt sen?"

"Kyllä, hän teki sen pakoitettuna."

"Mutta jos sinä kuten hänkin rikot valasi, olette molemmat vannoneet väärin."

"Minulla ei ole oikeutta tuomita herraani."

"Mutta minulla on oikeus tuomita sinut. Siihen asti saat ajatella asemaasi vankeudessa."

"Armoa, herra herttua!"

"Ei mitään armoa maankavaltajalle! Viekää hänet pois!"

Vartioupseeri laski kätensä aatelismiehen olalle, mutta tämä heitti häneen julmistuneen katseen ja poistui huoneesta itsestään.

Herttualle ilmoitettiin, että suuri joukko kaupungin porvareita pyrki hänen puheilleen.

"Antaa heidän tulla!" sanoi Kaarle tuimasti.

Sisään syöksyi miehiä perätysten, useimmat lankesivat polvilleen ja huusivat: "Armoa, armoa! Meidät on petetty, viety harhaan!"

"Ketkä sen ovat tehneet?"

Mainittiin useiden katolisten pappien nimiä, mutta joukossa myös Schepperus ja Angermannus.

"Ovatko he neuvoneet, että teidän on liityttävä kuningas Sigismundiin?"

"Kyllä, niin he ovat!"

"No, miksi tulette sitten tänne luokseni, pitäkää kiinni herrastanne, jonka olette valinneet."

He huusivat, että heidän oli sanottu menettävän omaisuutensa, ja sentähden he olivat tulleet pyytämään armoa.

"Sen on laki tuomitseva, en minä", vastasi herttua; "minkä lain mukaan olette menettävät, se teiltä otetaan, muun saatte pitää."

Näin sanoen hän viittasi heitä menemään. Ja niin uhkaava oli tätä viittausta seuraava katse, että he luikkivat peräkkäin tiehensä uskaltamatta virkkaa enää sanaakaan.

Heidän mentyään Kaarle seisoi liikahtamatta muutamia minuutteja. Mutta hänen säkenöivät silmänsä, hänen yhteennipistetyt huulensa ja nyrkkiin puristetut kätensä todistivat ankaraa mielenliikutusta.

"Papit!" tiuskaisi hän sitten.

Kohtsillään seisoivat Angermannus ja Schepperus kumarrellen hänen edessään.

"Jättäkää meidät yksin!"

Vartioupseeri poistui, mutta ei kuitenkaan niin kauas, ettei olisi kuullut jokaista sanaa mikä sanottiin.

Kaarle pani käsivartensa ristiin ja naulasi silmänsä molempiin vastustajiinsa.

Angermannus oli pieni kasvultaan ja jotensakin laiha, mutta jänteret olivat aivan kuin raudasta, ja terävät, vilkkaat silmät ja ylähuulen ponteva piirre todisti lujaa, järkähtämätöntä tahtoa. Hän seisoi näköjään tyynenä ja välittämättä liikoja mistään ja kohtasi herttuan katseen luomatta silmiään maahan.

Schepperus oli likipitäen päätään pitempi, mutta hänen olennossaan oli jotakin minä-vaivaista, jollaista Kaarle ei ollut ennen huomannut. Hänen harhailevat silmänsä tarkastelivat huoneen kaikkia esineitä — paitsi herttuaa.

"Tiedättekös", sanoi tämä pakoittautuen tyyntymään, "että täältä juuri lähtenyt joukko sanoo ennen kaikkea teitä syypäiksi siihen, että luultavasti saavat lähteä kodeistaan."

"Armollisin herra", vaikeroi Schepperus luoden pikaisen katseen arkkipiispaan.

"Ei ole häpeällistä kärsiä totuuden tähden. Me päinvastoin luemme sen ansioksemme", sanoi tämä intoillen.

"Luetteko siihen myös antikristuksen ja hänen vääräin profeettainsa puolustamisen?"

"Sitä emme suinkaan ole tehneet."

"Ettekö? Etkö sinä Schepperus, ole julkisesti saarnastuolista puolustanut kuningas Sigismundia ja hänen katolista joukkiotaan?"

"Mitä olen sanonut… mitä olen sanonut?" änkytti pappi.

"Niin, tahdon juuri, että kerrot sen", sanoi herttua, joka ei voinut pidättää halveksivaa hymyään nähdessään papin kalpeat ja pelästyneet kasvot.

"Arvoisa virkaveljeni", puuttui Angermannus puheeseen.

"Saa puhua itse puolestaan, sitten tulee vuoro sinulle", huusi herttua. "Mutta näyttää totisesti siltä, kuin hänen paha omatuntonsa olisi häneltä vienyt puhelahjan."

Se jo kävi papin sisulle. "Mitä olen sanonut", huusi hän mahtipontisesti, "sen voin kerrata koko maailmalle. Olen sanonut, että täytyy olla lemmekäs ja suopea erehtyväisille lähimäisilleen ja että on annettava anteeksi kuninkaalle, niin lempeälle ja hyvälle herralle, kunnioituksesta hänen korkeita — hänen korkeita — esi-isiään kohtaan."

"Ei, sitä juuri ei ole tehtävä!" keskeytti Kaarle tuimasti. "Kustaa Vaasan oppia ei saa repiä alas Sigismund eivätkä hänen kätyrinsä! Sinä olet osoittautunut arvottomaksi pappisvirkaan, laki saa tuomita sinut, siihen asti olkoon vankila asuntonasi."

"Armollinen herra", huusi pappi langeten polvilleen, "olen menetellyt pahoin ja mielettömästi. Olkaa armollinen minua kohtaan, minulla on vaimo ja lapsia!"

"Voitko hyvittää ne, jotka olet houkutellut luopumaan? Kun heidän täytyy kärsiä sinun tekojesi tähden, täytyy sinun itsesikin. Sanotko, että sinulla on vaimo ja lapsia? Huono vaimo, joka ei pidä kovilla huonoa miestään! Ja mitä voi odottaa sellaisten vanhempain lapsista? Pettureita! Sinulle ei ole mitään armoa!"

Schepperus nousi aivan menehtyneenä.

"Ole täällä sen aikaa kun kuulustelen arkkipiispaa!"

"Armollisin herra", sanoi tämä kalveten ja levottomasti tepastellen.

"Olin sinulle armollinen herra silloin, kun kävit liturgian kimppuun, ja palkaksesi sait arkkipiispanistuimen."

"Olen vakavasti ja ankarasti…"

"Ei, ilmoittelit kuin mieletön, hävitit kuin raivohullu; mutta sitten olet heittäytynyt paavin lähettilään ystäväksi ja palvelijaksi!"

"Kuka voi todistaa sen?"

"Minulla on hallussani kaksi kirjettä, jotka olet lähettänyt Malaspinalle."

Piispa punastui. "Kohteliaisuudet eivät ole todistuksia kavalluksesta", änkytti hän.

"Entä oleskelusi Tukholmassa, Sigismundin joukkion parissa?"

"Sekään ei todista mitään petollisuutta", puuskahti Angermannus ylpeästi. "Ruotsin arkkipiispa ei ole velvollinen tekemään tiliä toimistaan kenellekään, mutta hän on oikeutettu vaatimaan tiliä muilta."

"Ei, tämä menee liian pitkälle!" huudahti Kaarle ottaen käärön taskustaan. "Tunnetko tämän Jaakkima Scheelille lähettämäsi kirjeen, jossa koetat häntä lahjoa jättämään laivaston Sigismundin käsiin?"

Angermannus kävi kalmankalpeaksi. Hän koetti malttaa mieltään ja sammalsi muutamia epäselviä sanoja.

"Pappi, onko sinulla mitään sanottavaa puolustukseksesi?" ärjäisi Kaarle hänelle.

"Olen vannonut Sigismundille uskollisuutta ja alamaisuutta", vastasi Angermannus.

"Ja hänen tähtensä unhotat ja hylkäät sen kuninkaan, jolle olet antanut ensi lupauksesi, ja rikot velvollisuutesi maata kohtaan, joka on sinut tehnyt hengelliseksi ylipaimenekseen! Korkeamman virkavaltani nojalla määrään ja käsken, että sinut on heti vietävä Stegeborgin vankilaan, jossa saat ajatella tekosiasi. Menkää molemmat!"

Angermannus ei saanut edes käydäkään kotonaan, hänen täytyi heti lähteä taipaleelle.

Schepperus pantiin lievään vankeuteen.

Kaarle kutsui sitten ensi töikseen pormestarit ja raatimiehet kaupungin raatihuoneelle.

He tulivat kalpeina ja vavisten. Jokainen tiesi mitä heillä oli edessään.

Eivätkä he pettyneetkään odotuksissaan. Kavaltajiksi hän heitä nimitti, ja jokainen heistä eroitettiin viroistaan, jonka jälkeen toiset saivat heidän paikkansa.

"Ei ole puutetta miehistä, jotka kelpaavat moiseen", sanoi ankara herra.

Tukholman porvariston hän kutsui miehissä koolle Helgeandsholmaan ja puhui heille ankaria sanoja. Heitä oli häpeä sanoa ruotsalaisiksi miehiksi; tuuliviirejä he olivat, jotka kääntyivät joka tuulen mukaan. Eivätkö he voineet eroittaa oikeaa väärästä samoin kuin voivat valkoisen mustasta? Nyt he olivat saaneet tutustua katolisiin pappeihin ja puolalaisiin, jos he olivat niihin mielistyneet, saivat he laputtaa Puolaan. Hän, herttua, kyllä kustantaa vapaan matkan kaikille köyryselille ja maankavaltajille. Ketkä taasen tahtoivat jäädä kotiin, heitä hän kehoitti olemaan kunnon kansalaisina, joilla oli siksi luonteen lujuutta ja kristillistä mieltä, että voivat torjua luotaan paavilaisuuden kavalat juonet.

Herttua oli kokenut, että rankaisematon rikos vie uusiin, ja rikokseen osattomatkin tarvitsivat varoitusta. Sentähden hän käski tarkoin tutkimaan ja kuulustelemaan, ketkä virkamiehistä, porvareista ja käsityöläisistä olivat puolalaisystävällisiä. Kaikki ne, joiden voitiin todistaa käyneen puolalaisten asioilla, tuomittiin kodeistaan konnuistaan. Kartanoita sallittiin hävittää, ja paljon omaisuutta joutui siten saaliinhimoisten seikkailijain käsiin.

Vangitut herrat odottivat Nyköpingissä tuomiotaan eivätkä olleet ollenkaan varmat päästään. Heidän puolisonsa ja lapsensa vääntelivät kotona epätoivoissaan käsiään eivätkä voineet edes oikein käsittää syytä kaikkeen tähän. Kaikki oli heistä vain kauheaa unta.

Liukastelevat kielet kuiskivat syytöksiään herttuan korviin, ja hänellä oli niin paljon muita tehtäviä, ettei hän aina joutanut tutkimaan oliko niissä mitä perää; sentähden saivat syyttömätkin kärsiä syyllisten keralla.

Danzigista Sigismund kirjoitti herttualle, että Puolan sisäiset levottomuudet olivat hänet pakoittaneet lähtemään heti sinne.

Kaarle hymyili mielessään, hän ei juuri uskonut tällaisia ilmoituksia. Ja muutamien päivien kuluttua saapui viestejä, että kuningas oli lähettänyt avoimia kirjeitä niin ystävilleen Ruotsissa kuin ulkomaisille hoveillekin, syyttäen herttuaa ilmeiseksi kapinannostajaksi ja selittäen, että oli vain pakosta allekirjoittanut Linköpingin sopimuksen ja aikoi suurella sotavoimalla saapua Ruotsiin kärsimäänsä vääryyttä kostamaan.

Tämä oli herttuasta liikaa. "Jos hän luulee saavansa kohdella minua kuin mitäkin kouluteiniä", puuskahti hän, "niin silloin hän on pahoin pettynyt."

Hän oli pian tehnyt päätöksensä: oli kutsuttava koolle valtiopäivät. Ne kutsuttiinkin Jönköpingiin tammikuun alkupäiviksi 1599.

"Tahdon suoda muille vähän joulurauhaa ja saada hengähdyshetken itsekin, jos se on mahdollista", sanoi hän lähtiessään Örebrohon kahdeksan päivää ennen joulua.

3.

SALAJUONI.

Heidin rouva oli varuillaan, ja muutamain viikkojen kuluttua alkoi hän uskoa, ettei ollut mitään syytä pelkoon. Prinssiä ei oltu koskaan jätetty yksin ja jokaista hovipalvelijaa oli ankarasti käsketty pitämään häntä silmällä.

Kristina rouva hautoi yhä omaa tuumaansa. Joka päivä täytyi Kätchenin ja Juhanin tulla iltapuolella hänen luokseen, leikkimään Maria Elisabetin kanssa.

Pikku neiti oli hento, kivulloinen lapsi, mutta kiukkuinen ja hemmoittelemalla pilattu.

Kätchen pani parastaan viihdyttääkseen pikku hirmuvaltiatarta, mutta se ei onnistunut usein, ja Juhani ei saanut tulla edes hänen läheisyyteensäkään.

Mutta Kristina rouva ei päästänyt häntä siltä menemään tiehensä. Hän oli varma, että pienokainen piti pojasta, vaikka sillä olikin pienet oikkunsa. Ja sitten hän pani pojan istumaan rinnalleen ja hyväili niin lemmekkäästi kuin vain voi.

Taipuvainen poika oli kiitollinen jokaisesta suosionosoituksesta. Mutta hänen silmänsä tähystelivät aina Katia, jolla oli yllinkyllin puuhaa viihdyttäessään "pikku petoa", kuten Juhani pienokaista nimitti.

Kustaa prinssi oli näiden piinahetkien ajaksi jätettynä oman onnensa nojaan. Herttuattaren mainio äiti oli sanonut, että lapset oli opetettava huvitteleimaan omin päinsä, ja tämä oppi oli Kustaassa pantava hedelmiä kantamaan.

Mutta kun pikku prinssi päivästä päivään yhden ainoan palvelijan seuraamana juoksenteli linnassa sinne ja tänne, väliin ollen Heidin rouvan luona, väliin mennen alas hovijunkkarin keralla ja yleensä tehden mitä halutti, silloin oli niitäkin, jotka päättivät käyttää tätä seikkaa hyväkseen.

Pienessä kamarissa linnanylisillä asui kaksi työmiestä, jotka, toimittivat halvimmat askareet linnassa. He olivat taipuvaiset tekemään mitä tahansa, ja koska he olivat osoittaneet sangen hyvää ymmärrystä, olivat he saavuttaneet suurta luottamusta. Heidät tunsi koko linnan väki, ja nöyryytensä tähden siedettiin heitä hyvin.

Pieni yliskamari, jossa he asuivat, oli aivan pimeä. Ainoastaan katossa olevasta pienestä luukusta voivat he saada päivänvaloa, mutta siitä eivät he välittäneet. Ja illan tullen päästyään omaan vapauteensa he sulkivat huolellisesti ovensa, panivat suuren rautapuomin eteen ja ripustivat karkean vuodepeitteen oviverhoksi.

He panivat silloin puujalkoihin palamaan suuret vahakynttilät, ja väliin tapahtui, että he vaatenyytistä kaivoivat ilmoille paistetun kalkkunan tai jotakin muuta herkkua, povelta kaivettiin pullo viiniä ja oljilla loikoen pidettiin sitten hurskasta elämää.

Mutta kun pullo oli tyhjä, alkoivat he kuiskien neuvotella keskenään.

"Nyt jos koskaan on hetki käsissä", sanoi nuorempi, joka ei näyttänyt olevan paljoakaan yli kahdenkymmenen.

"Niin minustakin", vastasi toinen, tuskin kolmikymmeninen. "Mutta millä tavoin?"

"Hän nykii jo onkeani", vastasi nuorempi. "Leivonlauluani ei kuule kukaan muu kuin hän."

"Hänet täytyy nukuttaa!"

"Tietysti, emmehän voi viedä häntä heti pois. Kaikki vainukoirat tietysti ovat heti liikkeellä."

"Kunpa vain saisi käsiinsä toisenkin samalla kertaa!"

"Ja lähetetyksi Sigismundille!"

"Olisi hauska nähdä, mihin verikoira silloin ryhtyisi."

"Oikeastaan meidät sietäisi julistaa pyhimyksiksi."

"Jos saamme aikaan, että Uladislaus pääsee Ruotsin kuninkaaksi, olemme toimittaneet enemmän kuin kaikki legaatit yhteensä, vaikka minun pyrintöni kohdistuvat etupäässä maallisiin etuihin."

"Täytyyhän jotakin saada palkakseen, kun meidän arvoisemme sivistyneet miehet alentuvat kaikkein alhaisimpaan asemaan."

"Unhotat valamme!"

"Kuka sen on pitänyt paremmin! Mistä kaikesta olemmekaan kieltäytyneet!" lisäsi hän huoaten.

"Kuules, sinä varmaan tarkoitat jotakin erityistä?"

"En suinkaan."

"Sen teet, sanon minä. Tunnusta pois vain!"

"Minua nukuttaa. Hyvää yötä!" Hän käänsi kylkeään ja oli kuorsaavinaan.

"Jos toinen salaa toiselta ainoankaan ajatuksen, silloin erotaan, — muistatkos sen lupauksen? Huomenna lähden täältä tieheni, ja sitten saat hoitaa asian omin nokkisi."

Vanhempi toveruksista se näin virkkoi, ilman ankaruutta, tyynesti ja hillitysti.

"Mitä tahdon salata, se ei koske vähimmässäkään määrin yritystämme", virkkoi nuorempi tulisesti. "Minä olen ilmaissut ehtoni!"

"Ja minun täytyy sentähden kertoa vieraille korville minkä tahtoisin pitää omina tietoinani… minä rakastan mielettömästi!"

"Ja olet sentään säilyttänyt hyvän ruokahalusi?"

"Pilkkaaja!"

"Kehen olet silmäsi iskenyt?"

"En tiedä hänen nimeään, mutta hän on herttuattaren hovineitsyitä."

"Hän ei luonnollisesti tiedä siitä mitään?"

"Eipä juuri mitään."

"Sentään jotakin?"

"Olin onnistunut saamaan ruusun. Tapasin hänet portaissa, ja polvistuen ojensin kukan hänelle."

"Näkikö hän sinut?"

"Ei, olin peittänyt pääni huppukaulukseen. Mutta hän otti ruusuni ja kiiti tiehensä, lausuen tuskin kuuluvan kiitoksen! Oi, mitä tahtoisinkaan antaa kuullakseni sen vielä kerran."

"Minusta ei se näytä ollenkaan mahdottomalta."

"Mitä sanot?"

"Jos onnistumme yrityksessämme, ovat meille avoimina kaikki tiet."

"Rohkenisinpa uskoa siihen!"

"Menen siitä takuuseen."

"Pyhän Ignatiuksen nimessä?"

"Niin, hänen ja pyhän isän nimessä."

"Hyvä on. Myönnät kai, että aika on käsissä?"

"Sen täytyy tapahtua ennenkuin herttua palaa, ja luultavasti hän tulee jouluksi kotiin."

"Silloin on parasta käydä heti toimeen."

* * * * *

"Sanon sinulle, Juhani, että kuulen lintuni laulavan joka päivä", sanoi pikku Kustaa.

"Miksi minäkin en kuule sitä?"

"Sitä en tiedä. Mutta tule mukaani."

Juhani teki niin, mutta sittenkään ei hän kuullut mitään.

Niin Kätchen kuin Heidin rouvakin saivat tiedon tästä merkillisestä seikasta; mutta lintu pysyi mykkänä heillekin, ja he luulivat pojan kuulleen väärin ja sanoivat sen hänelle itselleenkin.

Se loukkasi pikku herraa, mutta samalla alkoi lintu aivan erikoisesti kiinnittää hänen mieltään. Hän ei puhunut siitä enää kenellekään, mutta alituiseen houkuttelivat häntä sen sävelet ja hän sai vastustamattoman halun ottaa siitä selon tai pyydystääkin sen. Sitten ei kukaan voinut enää sanoa hänen olevan väärässä.

Hänen ollessaan alhaalla linnan esihallissa se päästi vain jonkun pikku lurituksen, mutta kuta ylemmäksi hän nousi portaita, sitä enemmän hän kuuli linnunlaulua. Linnulla oli varmaankin pesänsä ylisillä, ja jospa hän saisi itse sen pyydystetyksi, kuinka isä kulta silloin pitäisikään häntä kelpo poikana!

Eräänä päivänä, kun Kätchen ja Juhani olivat tapansa mukaan äidin luona, riensi hän ylisille. Silloin alkoi lintu livertää niin kauniisti, niin kauniisti… liverrys kuului eräästä muurinloukosta, siellä varmaankin oli sen pesä… nyt lauloi se niin hiljaa, niin hiljaa…

Lapsen sydän sykki ikävästä ja levottomuudesta… kuinka hän saisi sen käsiinsä… hän ojensi pikku käsivartensa muurinloukkoon, mutta eihän se ylettänyt perille.

Mutta eikö muurin aukosta näkynyt valkeaa… Hän painoi pikku kasvonsa reiän suulle. Hän näki tuhatvärisiä tähtiä, jotka tuikkivat ja välkkyivät… mutta samalla tunsi hän niin ihmeellistä lemua, joka nousi päähän. Hän vaipui tajutonna lattialle.

Samassa aukeni yliskamarin ovi ja miehet tulivat ulos. He lähestyivät hiipien ja seisoivat muutamia minuutteja kummastuneina häntä tarkastamaan. Sitten vanhempi tarttui hänen käteensä ja tunnusteli valtasuonta.

"Hän ei herää ennenkuin kahdentoista tai neljäntoista tunnin kuluttua", kuiskasi hän kohottaen pojan käsivarsilleen. "Avaa arkku!"

Nuorempi teki niin, ja kiharapää pikku ruumis laskettiin ryysykasalle arkkuun; peitteeksi heitettiin riepu ja kansi sulettiin.

"Onko siellä riittävästi ilmaa?" kysyi vanhempi.

"Kyllä riittää, mutta eiköhän olisi viisainta pistää poika heti säkkiin ja lähteä lipettiin?"

"Ja joutua kiinni ja rääkättäväksi. Ei, antaa heidän nyt tutkia ja hutkia ketä ehtivät, aamulla ani varahin lähdemme — jos tie on avoinna."

"Ja jollei se ole?"

"Silloin saavat syyttää itseään", vastasi mies luoden katseen arkkuun.

"Minua haluttaisi kaataa tuo vanha pöytä arkun päälle", lisäsi toinen.

"Eihän se ole ollut siinä ennenkään. Muutos huomattaisiin", sanoi nuorempi.

Mutta kuinka olikaan, pöytä kaikessa tapauksessa joutui siihen.

"Nyt lähdemme ulos noutamaan hiiliä ja olemme poissa koko päivän. Siten pääsemme kaikista kuulusteluista", sanoi vanhempi.

Ja he ottivat säkit selkäänsä, ilmoittivat hovimestarille mihin työhön menivät ja lähtivät tiehensä.

Kohta sen jälkeen kaivattiin Kustaa prinssiä, ja tuossa tuokiossa lähti yhä useampia jalkeille häntä etsimään.

Hovineitsyt, joka tuli herttuattarelta kysymään oliko prinssi ollut hänen luonaan, nostatti mitä suurimman pelästyksen.

Kukaan ei ollut nähnyt lapsen menevän ulos portista, mutta Kristina rouvalla oli kylliksi älyä lähettää etsijöitä kaikkiin suuntiin.

Samoin pantiin linnassa toimeen mitä tarkin etsintä, kellarista lähtien, kerros kerrokselta.

Kristina rouva kulki itse etunenässä. Mutta kun neljän tunnin etsinnän jälkeen oli jouduttu ylisille ja etsitty turhaan romukasojen seasta, silloin lohduton äiti kaatui pyörtyneenä maahan. Hänet kannettiin makuuhuoneeseen, jossa hänen hovineitsyensä turhaan koettivat häntä herätellä henkiin.

Kätchen ja Juhani lähtivät etsimään omin neuvoin.

"Olen varma, että hän on täällä linnassa", sanoi Kätchen. "He ovat sulkeneet hänet johonkin."

"Mutta miksei hän huuda?" kysyi Juhani.

"Niin, miksei hän tee niin", tuumi tyttökin hädissään.

Ja hän aukoi kaapit ja pukuhuoneet, hän etsi hätiköivällä kiireellä. Niin he joutuivat ylisille, ja Juhani huudahti:

"Kenties hän on saanut selon linnusta, joka lauloi ainoastaan hänelle."

"Niin, niin, kuinka sen laita oli?" kysyi Kätchen, jonka mielessä heräsi paha aavistus.

"Minä en kuullut sitä koskaan", kertoi Juhani. "Se lauloi vain Kustaalle."

"Se oli kenties paula", tuumi Kätchen. "Mutta kuinka voi kukaan ihminen tahtoa Kustaalle pahaa? Sittenkin antaisimme sen mielellämme anteeksi, kunpa vain löytäisimme hänet."

"Kas!" huusi poika kumartuen ottamaan muurin vierestä jotakin käteensä. "Tämä nappi on hänen nutustaan, tunnen sen aivan hyvin."

"Tunnen minäkin", huusi Kätchen. "Hän on siis ollut täällä tänään, ja jokin sanoo minulle, että hän on täällä vieläkin. Meidän on etsittävä kaikkialta, Jumala kenties suo, että löydämme hänet."

Nytkös alkoi ryömiminen ja etsiminen pöytien, penkkien, kaappien ja arkkujen välistä! He avasivat ne kaikki, mutta löytämättä etsimäänsä.

"Kustaa, Kustaa, etkö voi sanoa missä olet!" huusi Juhani ja purskahti itkuun.

Mutta Kätchen tarkasteli kuin hengenhädässä kaikkia esineitä. Yhtäkkiä hän tarttui Juhanin olkaan. "Oletko ollut täällä ennen?"

"Kyllä montakin kertaa, eilen olin täällä Kustaan kanssa."

"Oletko ennen nähnyt tuon suuren pöydän olevan arkun?"

"En, eikä se ole ollut, ei ollut eilenkään!"

"Koettakaamme saada se pois, kenties Kustaa on arkussa", puuskahti Kätchen melkein kauhusta kirkaisten. Pöytä näytti raskaammalta kuin se oli. Kolahtaen se putosi lattiaan, ja Kätchen jaksoi yksinkin nostaa arkun kannen. Vaatteita… ei mitään muuta kuin vaatteita. Hän tuijotti niihin melkein epätoivoissaan, mutta sitten hän tuli ikäänkuin ohimennen kohottaneeksi päällimäistä riepua. Kustaa makasi siellä jäykkänä ja liikkumatonna.

Molemmat päästivät kirkaisun.

Kätchen koetti nostaa Kustaan pois, mutta tämä oli hänelle aivan liian raskas.

"Juokse, Juhani, kutsu tänne joku, mutta älä virka mitään. Joudu vain!"

Juhani juoksi ja huusi täyttä kurkkua: "Olemme löytäneet Kustaan! Hän makaa arkussa!"

Sillaikaa neuvokas tyttö oli kavunnut varovasti arkkuun pikku veikon luo. Hän tunnusteli hänen käsiään ja käsivarsiaan. Ne olivat pehmeät ja taipuisat. Hän pani korvansa hänen suunsa eteen. Hengitys oli tasainen, vaikkakin heikko. Silloin hän pisti käsivartensa nukkuvan pään alle, aikoen herättää hänet suudelmillaan.

Samassa syöksyi parisenkymmentä henkeä portaita ylisille.

"Älkää säikyttäkö häntä", sanoi Kätchen kuiskaten. "Hän nukkuu hyvin raskaasti."

Varovat kädet tarttuivat häneen ja kantoivat hänet huoneeseensa.

Kätchen riensi ensin herttuattaren luo, jolla koko ajan oli ollut kovia kouristuksia. Tyttönen tyynnytteli häntä, ennenkuin meni muiden kera Kustaan sairasvuoteen ääreen.

Saapuville kutsuttu apteekkari selitti, että nuorta herraa ei vaivannut mikään. Hän kyllä heräisi, jahkahan oli nukkunut kyllikseen. Apteekkari ei arvellut olevan mitään perää Kristina rouvan luulossa, että Kustaa herran uni oli saatu aikaan luonnottomin keinoin; ainakaan ei hän tuntenut sellaista tapausta ennestään.

Linnassa pantiin toimeen mitä ankarin tutkinto. Kirjeen palanen, joka löydettiin ylisiltä, suuntasi epäluulot molempiin vieraihin miehiin, ja vielä suurempaa syytä saatiin siihen, kun nämä olivat kadonneet jäljettömiin, luultavasti saatuaan varoituksen.

Kustaa heräsi yöllä ja katsoi kummissaan läsnäoleviin. Suukkosiin ja hyväilyihin oli hän kyllä tottunut, mutta ei siihen, että samalla itkettiin. Ja sitä paitsi ei hän ollut nähnyt koskaan, että äiti olisi kietonut käsivartensa Katin kaulaan, aivan kuin tämä olisi hänen rakkahimpansa maailmassa. Mutta se oli hänelle mieleen ja hän nukkui uudestaan hymy huulillaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä saapui pikalähetti tuoden tiedon, että herttua oli saapuva muutamien tuntien kuluttua.

Saavuttuaan hän kummasteli sitä, että hänet otettiin vastaan niin juhlallisesti kuin olisi tapahtunut jotakin merkillistä. Koskaan ei hän ollut nähnyt puolisoaan niin lempeänä ja ystävällisenä ympäristöään kohtaan. Sillä täytyi olla jokin syy. Hänestä näytti Kustaa tavallista hilpeämmältä, ja pian hän sai tietää syyn siihen.

Herttuatar kertoi itse asian, ja Kaarle painoi poikaa povelleen kertomusta kuullessaan.

Nähtiin, kuinka hän teki kaikkensa hillitäkseen liikutustaan. Mutta kuitenkin pakeni väri hänen poskiltaan, ja kun herttuatar oli lopettanut, suuteli hän poikaa, lähetti äkkiä hänet lattialle ja poistui huoneesta.

"Miksi hän meni?" kysyi Kätchen.

"Luultavasti hän on unohtanut jotakin", vastasi Kristina rouva.

"Miksi isä itki?" kysyi pienokainen.

"Itkikö hän?"

"Itki, poskeni aivan kastui, kun hän suuteli minua."

"No, silloin tulee hän pian takaisin."

Pian hän tulikin, ja silloin hän tahtoi saada selon pienimmistäkin seikoista. Sen jälkeen Kustaa sai kuulla, että hän oli liian vanha linnunlaulun matkinnalla puijattavaksi. Mutta lopuksi isä otti Katin polvelleen, taputti häntä hellästi poskelle ja sanoi: "Pyydä minulta mitä tahdot, ja jos se on mahdollista, tahdon täyttää toivomuksesi."

Kätchen punastelihe hämillään. "En toivo mitään", sanoi hän.

"Onnellinen lapsi, voit vielä kerran toivoakin", virkkoi isä.

Kukaan ei muistanut nähneensä herttuaa niin iloisena kuin tänään. Oli kuin kaikki huolet olisivat puhalletut pois ja hän omistaisi entistään varmemmin sen, jota enimmän rakasti. Kenties hänestä oli nyt rakennettu parempi perusta hänen tuleville toiveilleen. Herran käsi oli suojellut hänen perhettään, ja mitä hänellä oli pelättävää Hänen turvissaan.

Mutta hänen täytyi estää kaikki useammat yritykset siihen suuntaan, ja hän ryhtyikin tarpeellisiin varokeinoihin. Mutta sitten hän kirjoitti ja lähetti kirjeen ja käski heti sen jälkeen, että kauniisti sisustettu huone oli pantava kuntoon pitkäaikaista vierasta varten.

Kirje oli mennyt leskikuningatar Katarinalle. Herttua kysyi häneltä, eikö hän tahtonut tehdä heille sitä suurta iloa, että viettäisi joulunsa Örebron linnassa, mutta samalla lähettäisi edeltäpäin jonkun, joka osaisi järjestää joulupidot vanhaan ruotsalaiseen tapaan. Sillä herttuatar ei ollut sellaiseen tottunut.

Viestinviejä, joka oli käynyt Strömsholmassa, ei palatessaan tuonut ainoastaan paria luotettua palvelijaa, vaan myös kokonaisen vaununlastin "jouluruokaa" ynnä kirjeen Katarina rouvalta herttuattarelle. Kirjeen lähettäjä pyysi anteeksi suurta rohkeuttaan, mutta aika oli jo päässyt niin pitkälle, että olisi ollut mahdotonta saada kaikki valmiiksi Örebrossa. Lopuksi kiitti hän kutsusta ja lupasi tulla jo aatonaattona ollakseen valvomassa pöytien kattamista.

Kristina rouva ei ollut ihastunut näihin puuhiin, mutta hänen täytyi alistua. Kutsuja lähetettiin monille kaupunkilaisille ja läheisille naapureille. Ja talossa alkoi suunnaton touhu ja puuha.

Eräänä päivänä herttua tapasi huononpuoleisesti puetun miehen, joka lurkki linnaan kirje kädessään.

"Ketä etsit?"

"Onko hän linnanvouti?"

"Pitäisi olemani. Kenelle kirje on?"

"Lukee kuoresta!"

Herttua luki: "Jalosukuinen ja armollinen neiti Katarina Vaasa."

Kuka hänelle mahtoi kirjoittaa? Käsiala oli huolellinen. "Mistä olet kotoisin?" kysyi herttua jokseenkin tuimasti.

"Nyköpingistä tuota lietäneen."

"Vai niin! No, pitikö sinun saada kirjeeseen vastaus?"

"Piti, kaikin mokomin! Ei ollut ennen tulemista kotiin, sanoi neitsyt."

"Mene sitten kyökkiin ja sano, että vouti on luvannut syödäksesi. Sillaikaa kirjoitan vastauksen."

"Ei, Herran tähden! Joltakin hienolta herrasneidiltä minun se piti saamani."

"Vai niin! No, sitten saatkin sen häneltä. Kyökkiin vain! Luulevat kai voivansa vaikuttaa minuun lasteni kautta. Mutta siinä erehtyvät."

Häikäilemättä hän avasi kirjeen ja luki:

'Armollisin neiti!

Antakaa anteeksi lapsi rukalle, vaikka hän suurissa huolissaan rukoilee Teitä, että Jeesuksen ja hänen syntymäpäivänsä tähden tahtoisitte anoa herra isältänne, että me täällä Nyköpingissä oleskelevat vangittujen herrojen lähimmät omaiset saisimme olla heidän kanssaan yhdessä jouluaaton…

Mikään ilo maailmassa ei olisi suurempi, ja sentähden minä olen kaikkien muiden tietämättä rohjennut, pyytäen tuhannesti anteeksi, kirjoittaa Teille suuresta huolestamme.

Joka päivä olen rukoileva Jumalaa siunaamaan ja varjelemaan Teitä!

Teidän nöyrin ja alamaisin palvelijanne

Märta Banér.'

Herttua luki kirjeen kahteen kertaan. Sitten hän laittoi sen laskoksilleen ja lähetti palvelijan myötä Kätchen neidille.

Muutamain minuuttien kuluttua aukeni ovi ja kolme päätä pilkisti sisään.

Herttua istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli yksin ja näytti olevan hyvin kiintynyt työhönsä.

Ovi vedettiin kiinni ja hän kuuli innokasta neuvottelua ulkopuolelta.

Sitten aukeni se uudestaan, enemmän kuin ensi kerralla. Salavihkaan vilaistessaan näki hän, että Kustaa lähestyi varpaisillaan; kengät oli hänellä kädessään.

"Mitä nyt taas?" sanoi hän tekeytyen tyytymättömäksi ja pannen kynän kädestään.

Mutta samassa hän tunsi pehmeäin käsivarsien tarttuvan takaapäin hänen kaulaansa ja pieni Marianpää painui hänen olkaansa vasten. Kustaa kapusi hänen polvilleen ja painoi poskensa hänen poskeaan vasten, Juhani puolestaan puikahti hänen polviensa väliin ja suuteli ja hyväili hänen kättään.

"Mitä nyt?" kysyi hän ikäänkuin kummissaan. "Tahdotaanko saada enemmän rahaa ostoksiin?"

"Ei, ei!" huusivat kaikki. Kirje pantiin hänen käteensä.

He odottivat aivan hengittämättä hänen lukiessaan kirjettä.

Kun kirje oli luettu, pani hän sen pois ja sanoi kylmästi: "Ei käy päinsä! Voit lähettää sen vastauksen, Kätchen."

Oli tunnettua, että herttua pysyi sanassaan. Eivät edes lapsetkaan rohjenneet silloin enää taivutella.

Herttua oli tarttunut kynään ja alkoi kirjoittaa entistään ahkerammin. Pojat seisoivat jotensakin noloina ja katselivat häntä ja Katia.

Kati oli kalvennut, mutta sitten lankesi hän polvilleen ja sanoi rukoillen: "Rakas isä!"

"Olethan kuullut tahtoni. Vai onko sinulla kenties muuta sanottavaa?"

"Olisihan minulla muutakin."

"Mitä se on?"

"Olet antanut minulle lupauksen!"

"Tiedän, olet pyytänyt minulta ratsua ja saat sen."

"Ei, rakas isä, en välitä siitä; saanhan kirjoittaa Märta Bauerille, että he saavat olla isiensä kanssa yhdessä jouluaattona. Silloin on meidänkin jouluaattomme paljon iloisempi kuin olisi muuten."

Herttua kyyristihe pöytää vasten ja kirjoitti kuin henkensä edestä.

Kätchen oli noussut. Kaikki kolme lasta seisoivat hiljaa ja liikahtamatta.

Herttua pani kynän pois.

"Tieten tahtoen en ole koskaan rikkonut lupaustani enkä tee sitä nytkään. Kas tässä!" Hän ojensi tytölle paperin, jolle oli juuri kirjoittanut.

Se oli käsky Nyköpingin linnan päällikölle, että hän jouluaattona päästäisi vangittujen herrojen huoneihin teidän vaimonsa ja lapsensa. Mutta siltä eivät herrat saaneet tulla toistensa yhteyteen.

"Nyt olemme kuitit!" sanoi hän.

"Kuinka he tulevat iloisiksi!" huudahti Kätchen. Ja ilosta säteillen hän kertoi paperin sisällön pojille, jotka hyppelivät aivan hurjasti ihastuksissaan siitä, että "Kati oli saanut tahtonsa toteutumaan."

* * * * *

Leskikuningatar saapui aatonaattona, ja hänet otettiin juhlallisesti vastaan. Hän oli nyt jo aivan valkohapsinen, mutta piirteet olivat jalot ja kauniit kuten ennenkin. Hänen olennossaan oli sellaista viehkeää arvokkuutta, joka vaikutti syvästi kaikkiin.

Edellisinä päivinä oli linnassa melkein suunnattomasti keitetty, leivottu ja paistettu ja pantu olutta. Niin mieskuin naispalvelijatkin juoksentelivat ristiin rastiin kuin päättömät kanat, ja eri ruokalajien määrä nousi mahdottomiin.

Jouluaatto vietettiin ainoastaan perheen kesken, ja ennen ateriaa jaettiin lahjat. Mahdottoman pitkäksi kävisi kuvailla mitä kukin sai. Sillä kukaan ei jäänyt ilman, yksin hovineitsyetkin saivat vaatimattoman osansa. Ilo ja hilpeys nousi ylimmilleen.

Ja kun lopuksi vierivät sisään pienet vaunut, joissa istui oikea ihmeotus, silloin pojat kirkuivat ihastuksesta ja sanoivat, etteivät he ollenkaan pelänneet, vaikka viisaasti pysyivätkin loitolla.

"Kas tässä joululahjani pojilleni", sanoi herttua. "He kuitenkin saavat sen vain joksikin aikaa."

Tällöin ihmeotus väänteli päätään ja mulkoili silmillään, niin että leskikuningatar selitti sen näyttävän aivan kamalalta.

"No, kuka tulee tänne ensiksi tutustumaan lahjaansa?" kysyi herttua.

Kustaa otti Katia kädestä. Jos tämä tahtoi tulla mukaan, ei hän pelännyt.

Kati sanoi, että hänen oli mentävä yksin. Mutta siihen hänellä ei ollut lainkaan halua.

"No, Maria neitsyt, ettekö tekään uskalla?" kysyi herttua nuorelta neitsyeltä, jota otus näytti suuresti huvittavan.

Maria riensi päin ja alkoi arastelematta repelöidä hullunkurista kuvatusta. Pienillä saksilla, jotka hän otti hameentaskustaan, hän leikkeli käärelankoja ja nosti pois suuren pään.

"Täällä sisällä on jotakin", sanoi Maria kuvatusta tunnustellen. "Uh, luulen, että se on elävä!" Nyt oli hänen vuoronsa pelätä.

Herttua nauroi täyttä kurkkua. "Jos se on koira, saatte pitää sen yhdessä poikien kanssa, Maria neitsyt", sanoi hän. "Tunnustelkaa varovasti, ettei se saa purruksi."

"Niin, se on koira, tuntuu sileäkarvaiselta. Elukka parka, sitä käy aivan sääliksi!" Ja hän alkoi leikellä ja ratkoa.

Ratkominen kai kävi taitamattomasti, sillä yhtäkkiä hän sai rievun silmilleen… se tuntui kevyeltä, mutta peitti hänet kokonaan.

Samassa kauli hän läsnäolijani huudahtavan, ja peitteestään selvittyään pääsi huudahdus häneltäkin. Sillä hänen edessään seisoi kumarteleva nuori mies.

"Pyydän anteeksi, mutta täten luulin teidän pääsevän pienimmällä pelästyksellä."

Maria seisoi kovasti hämillään. Hän ei tiennyt ensinkään mitä hänen oli vastattava.

Herttua ojensi nuorelle miehelle kätensä ja esitti leskikuningattarelle ja herttuattarelle: "Herra Juhani Skytte, jonka olen valinnut poikieni opettajaksi."

Molemmat naiset toivottivat hänet tervetulleeksi ja lausuivat muutamia kohteliaita sanoja.

Sitten esitettiin hänet myös Kätchenille ja Heidin rouvalle, sitten järjestyksessään molemmille neitsyille ja lopuksi pojille, jotka tahtoivat puristaa hänen kättänsä hekin.

"Osaatko kaikkea?" kysyi Kustaa.

"En suinkaan."

"Mutta minä tahdon oppia kaikki!"

"Silloin saa prinssi vastedes ottaa toisen opettajan."

"Siihen on kenties aikaa siihen."

Hilpeän juhla-aterian jälkeen sai Juhani Skytte lukea jouluvirren. Sitten erottiin.

Tunnemme joulujuhlat Sten Sturen ajoilta. Niitä täällä jäljiteltiin. Naapurit tulivat läheltä ja kaukaa, tulivat koreapukuiset kaupunkilaisetkin. Ja molemmat saivat ihailla ruokalaitoksia ja käyttää niitä hyväkseen.

Sitten käytiin oikein sydämen halusta karkeloon. Herttua kysyi Juhani Skytteltä, miksei tämä tanssinut, ja tämä sanoi pyytäneensä Maria Näfiä, mutta neitsyt oli juossut tiehensä eikä näyttäytynyt sen koommin. Silloin meni herttua itse etsimään tytön käsiinsä, sanoi, että tämä oli oikea letus, pani hänen kätensä Juhanin käteen ja sanoi tahtovansa, että he tanssivat yhdessä koko illan. Merkillistä kyllä, näytti se miellyttävän heitä yhä enemmän, mitä kauemmin he karkeloivat.

Herttua huomasi sen ja hymyili mielessään. "Minulla ei ole mitään vastaan", tuumi hän.

Pidot jatkuivat juhlallisuuksineen koko viikon. Leskikuningattaren vierailu siihen oli lähinnä syynä. Monet tahtoivat nähdä häntä, ja hänkin puolestaan tahtoi olla vanhojen ystäväin parissa.

Loppiaisiltana kulkivat kuten tavallisesti köyhät ylioppilaat ympärinsä Betlehemin-tähtineen ja lauloivat kaikissa taloissa saaden muutamia kolikoita palkakseen.

Linnassa heidät aivan kutsuttiin sisälle ja kestitettiin runsaalla mitalla.

Linnan palvelusväki tungeskeli heidän ympärillään, sillä muuan ylioppilaista sanoi voivansa pitää tulta suussaan. Ja kaikki tietysti tahtoivat nähdä sen ihmeen oikein läheltä.

Kustaa ja Juhani riensivät alas kuulemaan laulua, ja heidän uusi opettajansa seurasi heidän mukanaan.

Kun he juttelivat luvatusta ihmenäytteestä, sekaantui Juhani Skytte keskusteluun ja sanoi ääneensä, että se oli ilmeistä petosta. Ylioppilaskin myönsi lopulta, että kun hän pisti palavia tappuroita suuhunsa, poltti hän aina pahoin suunsa. Näytäntönsä jälkeen lähti koko joukko tiehensä, ja katsojat hajaantuivat. Mutta voi, Juhani oli poissa. Skytte ei ollut tullut pitäneeksi häntä silmällä. Oli aivan käsittämätöntä, miten hän oli joutunut kateihin. Mutta ei ollut aikaa tuumailuihin. Hän jätti Kustaan Heidin rouvan ja Kätchenin huostaan, pyysi viimeksimainittua ilmoittamaan herttualle ja riensi etsimään Betlehemin-tähden kantajaa.

Hänen epäluulonsa yltyivät, kun joku sanoi hänelle, että ylioppilaat olivat jo hajaantuneet kaikkiin ilmansuuntiin.

Epätoivoissaan suuntasi hän askeleensa etelätullin luo kadulle, jolla kaikista vähimmän liikuttiin. Juuri aikoessaan poiketa maantielle keksi hän tulensyöjän, joka meni pieneen viheliäiseen tupaan aivan tulliportin vieressä. Hän riensi jälkeen, mutta portti oli lukossa. Hänen kolkutettuaan avasi sen hetkisen kuluttua vanhahko, huonosti puettu mies. Mutta vieraan nähdessään kävi mies kalmankalpeaksi.

"Minä tahdon puhutella ylioppilasta, joka äsken tuli tähän taloon", sanoi Skytte.

"Ylioppilastako?… Ei täällä käy ketään ylioppilaita", vastasi mies. "Asun täällä vain köyhän vaimoni keralla."

Samassa kuulivat molemmat lapsen hätähuudon, mutta se vaikeni heti. Mies vapisi kuin haavanlehti, hän saattoi vain vaivoin pysyä pystyssä.

"Oliko se teidän lapsenne?" kysyi Skytte.

"Minun… jokako huusi? Ei — se oli — poikani."

"Ylioppilaanko?"

Mies näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta sanat eivät tulleet ilmoille. Hän luhistui maahan ja huusi: "Armoa, armoa!"

"Näyttäkää minulle lapsi!"

"En uskalla, hän lyö minut kuoliaaksi."

"Sitten menen itse."

"Ei, se maksaisi henkenne — tai hänen."

"Jos autatte minua, niin maksan teille runsaasti."

"Hän ei anna koskaan anteeksi…"

"Ajattele, kenties voit siten pelastaa hänen henkensä."

"Isä!" kuului samassa huuto pihan puolelta.

"Tulen heti", vastasi ukko. "Sulen vain ensin portin."

Skytte riensi pieneen puuvajaan, minkä hontelo ovi oli raollaan.

"Mitä se ryökäle tahtoi?" kysyi poika isältään. "Hän kysyi pappia, joka on asunut täällä."

"Ettekö sanonut, että hän jo on mennyt helvettiin?"

"Kunpa vain saisin oven salpaan."

"Teissä sitten ei ole miestä mihinkään."

Ylioppilas tuli hoippuvin askelin, paitahihasillaan, revityin paidankauluksin ja päihtymyksestä pöhöttynein kasvoin. Hänen piti auttaa porttia salvatessa.

Skytte antoi hänen mennä ohitseen toivoen pääsevänsä häneen käsiksi takaa päin. Mutta miekkonen huomasi vihollisensa ja nyt alkoi mitä hurjin kaksintaistelu.

Skytte oli tosin vastustajaansa väkevämpi, mutta raivo oli lisännyt tämän voimia. Peläten, ettei voisi pitää puoliaan, huusi hän surkeasti isälleen:

"Ota puukko ja pistä häntä — minä voin maksaa."

"Haa!" huusi hän samassa, ja epätoivon voimin antoi hän Skyttelle iskun rintaan, niin että tämä horjahti taapäin. Toisella kädellään sieppasi hän pistoolin ja laukaisi sen heti. Skytte oli kuitenkin ehtinyt lyömään häntä käsivarteen, ja luoti sattui isään, joka ääntä päästämättä kaatui maahan.

Taistelu jatkui yhtä hurjasti kuin ennenkin, mutta Skyttellä oli nyt ainoastaan yksi vastustaja, ja hän tunsi miten tämän voimat väsyivät yhä pahemmin.

Lopulta hän kaasi hänet maahan. Ylioppilas oli saanut pahanpäiväisen löylytyksen, ja häneltä vuoti veri suusta ja nenästä. Skytte, joka oli harjaantunut painija, oli sitä vastoin osannut suojella itsensä paremmin, mutta tuntuivat hänenkin jäsenensä jokseenkin runnelluilta.

Hän ei ollut oikein selvillä mitä hänen oli tehtävä. Hylkiö makasi tosin liikkumatonna, mutta Skytte huomasi hänen väijyvästi raottavan silmiään eikä uskaltanut jättää häntä yksin. Silloin kuuli hän sanomattomaksi ilokseen hevosten kavioiden kopsetta. Hän riensi avaamaan portin, ja näki joukon herttuan lähettämiä ratsumiehiä. Hän kutsui heidät luokseen ja jätti kaatuneen heidän huostaansa.

Itse kiiruhti hän taloon. Ensimäisessä huoneessa, johon hän tuli, ei ollut ainoatakaan ihmistä, mutta toisesta kuului valittavaa uikutusta.

Siellä makasi poika parka likaisella vuoteella, sidottuna käsistä ja jaloista ja kääre suullaan.

Skytten nähdessään ilmaisi hän iloaan miten parhaiten voi.

Tuossa tuokiossa oli hän vapaa, ja kyynelissään heittäytyi hän Skytten syliin.

Tämä otti hänet kiireimmiten mukaansa ja käski ratsumiehiä ottamaan kaatuneen varovasti hevosen selkään ja viemään hänet linnaan. Kuolleelle oli hankittava kirstu.

"Sallikaa minun ensin sanoa hänelle viimeiset jäähyväiset", pyysi ylioppilas.

"Sitä hän pyysi jo äsken", sanoi muuan ratsumiehistä. "Mutta hän ei näytä juuri katuvalta."

"Tarkastakaa vainaja!"

Se tapahtui ja useita papereita ja kirjeitä pantiin Skytten käsiin.

"Jos vielä tahdotte sanoa jäähyväiset isällenne, saatte tehdä sen."

Mutta hylkiö löi päätänsä katuun ja huusi, että hän tahtoi kuolla. Ei ollut maailmassa enää mitään, minkä tähden olisi kannattanut elää.

Skytte palasi linnaan taluttaen oppilastaan kädestä. Hänellä oli yllinkyllin syytä pelätä, että hänet heti eroitettaisiin paikastaan, joka jo oli alkanut käydä hänelle rakkaaksi.

Linnaan palattua jätettiin prinssi Heidin rouvan huostaan, mutta Skytte riensi herttuan luo.

Tämä loi häneen synkän ja, uhkaavan katseen virkkamatta sanaakaan.

"Armollisin ruhtinas", sanoi Skytte notkistaen polvensa.

"Et ole osoittanut ansaitsevasi luottamustani."

"En, se on totta."

"Onko mitään, mikä koituu puolustukseksesi?"

"Ei mitään!"

"Nouse ja kerro kaikki."

Skytte kertoi, yksinkertaisesti ja selvään. Lopuksi antoi hän paperit, jotka oli äsken saanut haltuunsa.

Ne olivat Luostari-Lassilta saapuneita kirjeitä. Tämä oli laatinut ryöstösuunnitelman melkein sellaisena kuin se oli pantu toimeen. Oli myös joukossa sitoumus 3,000 markasta, jotka sai nostaa Efraim Koldinilta heti kun lapsi oli jätetty hänelle. Kolmas paperi oli tullut Puolasta ja sisälsi vakuutuksen, että kuningas Sigismund antaisi puolestaan vielä lisäpalkinnon sille, joka toisi hänelle hänen onnettoman veljensä. Tämän oli kirjoittanut "Efraimin uskollinen ystävä ja opettaja."

"Siis muuan niistä nuorukaisista, jotka oli lähetetty Roomaan kasvatettaviksi ja ovat nyt saapuneet antamaan mestarinäytteensä", sanoi herttua katkerasti.

Samassa saapui muuan palvelija ja kertoi, että vangitulla miehellä oli varmaankin ollut myrkkyä hallussaan. Nyt oli hän kuollut.

"Miksei häntä tarkastettu?" kysyi Kaarle luoden ankaran katseen Skytteen.

Tämä ei voinut vastata mitään, vaan seisoi allapäin ja kalpein poskin. Hänen kohtalonsa oli selvä.

Herttua kulki muutamia kertoja edestakaisin poikki huoneen. Sitten otti hän kirjeet, luki ne vielä kerran ja heitti ne takkavalkeaan.

Skytte seisoi ja odotti jännittyneenä. "Nyt on kuin ei koko tapausta olisi tapahtunutkaan", sanoi herttua. "Sinä saat jäädä paikoillesi!"

Nuori mies notkisti polvensa ja suuteli kättä, joka hänelle ojennettiin.

"Mutta muista, että tästälähin olen ankarampi vaatimuksissani."

"Minäkin olen ankarampi itseäni kohtaan." Pikku prinssi ei voinut selvästi kertoa, miten hänet oli ryöstetty. Hänet oli tungettu ovea vasten. Siellä oli joku sanonut hänelle, että Kätchen oli ulkona ja kutsui häntä, ja sitten… ja sitten… Mutta kuinka hän oli joutunut kamariin, jossa hänet oli lopulta sidottu, sitä hän ei tiennyt. Mutta kun siitä hänelle puhuttiin, purskahti hän niin kovaan itkuun, että herttua kielsi koko asiasta mainitsemasta mitään.

4.

VIERAASSA MAASSA.

Astumme Steyermarkin linnan ruhtinaallisiin huoneihin.

Tämä huone on kalustettu kauttaaltaan goottilaiseen tyyliin. Muutamalla seinällä riippuu hymyilevä pyhä neitsyt, toisilla kolmella seinällä muita pyhimyskuvia ja marttyyreja luonnollisessa koossa. Ikkunat ovat auki, raskaat ovi verhot vedetyt syrjään, ja keväisessä päivänpaisteessa lemahtelee kukkastuoksu, joka tykkönään hälventää sen synkän vaikutelman, jonka huone muuten tekisi.

Sohvassa istuu jalo Maria Anna Baijerilainen, vaaliruhtinas Ferdinandin puoliso. Hän ei ole enää nuori, mutta säännölliset piirteet todistavat harvinaisesta kauneudesta, jonka tekee vieläkin miellyttävämmäksi jalo ilme ja arvokas ryhti.

Kirjeet, joita hän pitää kädessään, on hän lukenut kahteen kertaan. Nyt hän kohottaa katseensa nuoreen tyttöön, joka seisoo hänen edessään.

Tämä on puettu pelkkiin mustiin ja peittäytynyt tiheään huntuun, joka kuitenkin tällä haavaa on heitettynä taakse, niin että tunnemme hänet Elsa Sparreksi.

"Tulette siis Mecklenburgista?"

"Niin, teidän armonne."

"Serkkuni, prinsessa Elisabetin toivomusta tahtoisin mielelläni noudattaa", jatkoi herttuatar. "Mutta kuinka voin hankkia tietoja henkilöstä, jota en tunne?"

"Prinsessa arveli, että koska Ingolstadtissa…"

"Ingolstadtissa?" keskeytti ruhtinatar. "Luuletteko, että naiset pääsevät sinne?"

"Tarvitsisin vain tietää, onko pater Edvin siellä. On luultavaa, että sisar parkani on etsinyt hänet käsiinsä ja…"

Herttuatar istui vaiti. Hän lukaisi väliin jonkun rivin kirjeestä, väliin silmäsi Elsaan ja kysäisi äkkiä: "Oletteko katolinen?"

"En, teidän armonne."

"Miksi olette pukeutunut nunnaksi?"

"Minulle sanottiin, että silloin pääsen helpommin teidän armonne puheille."

"Ettekö tiennyt, että se oli petosta?"

"En", vastasi Elsa. "Jos löydän vielä rakkaan sisareni ja jos hän on nunna, rupean minäkin nunnaksi, saadakseni aina olla yhdessä hänen kanssaan."

Elsan kasvoissa oli niin vilpitön ja niin surullinen sointu, että ylhäinen rouva kysyi osaaottavasti: "Rakastatteko häntä hyvin suuresti?"

"Hän on ainoa rakkaani maan päällä", puuskahti tyttö kiihkeästi.

Ruhtinatar nousi ja meni ikkunan luo. Hän seisoi siellä kauan ja näytti tykkönään unhottaneen Elsan.

Tämä odotti kärsimättömästi ja toivoi ainoastaan pääsevänsä pois. Täältä ei hän hyötynyt mitään.

Silloin kääntyi ruhtinatar häneen. "Olen ajatellut, että kenties löydämme jonkun keinon", sanoi hän.

Elsa lankesi polvilleen ja suuteli hänen käsiään ja valeli niitä kyynelillään. "Ensimäinen toivonsana minkä olen kuullut, tuli teidän huuliltanne", sanoi hän. "En unhota sitä koskaan."

Herttuatar antoi hänen ensin itkeä itkettävänsä, ja sitten sai hän kertoa rakkaasta Eevastaan kaiken minkä tiesi. Hänen oli pitänyt erään nunnan mukana tulla laivalla Danzigiin, mutta kukaan ei tiennyt mihin hän sitten oli joutunut.

Ylhäinen rouva kuunteli häntä kärsivällisesti. "En tahdo tehdä mitään vain puoleksi", sanoi hän sitten. "Mutta jos mieli toimittaa jotakin, täytyy sinun alituiseen olla läheisyydessäni. Sinun on sentähden tästä päivästä kuuluttava hovipiiriini ja pukeuduttava määrättyyn pukuun."

Herttuatar soitti ja antoi käskynsä kamarirouvalle, joka vei Elsan mukanaan.

Maria Anna Baijerilainen istui kauan mietteissään. "Pater Edvin", muisteli hän. "Missä olen kuullut tämän nimen?"

Samassa aukeni ovi ja huoneeseen astui kiireisesti nuori mies, muutamia vuosia yli kahdenkymmenen.

Hän oli herttuattaren nuorin poika, Leopold Wilhelm. Hän riensi äitinsä luo, kietaisi käsivartensa hänen kaulaansa ja huudahti: "Kiitos kirkkokunnasta! Se on jo kolmas!" lisäsi hän nauraen.

"Vaaliruhtinas hellii suuresti nuorinta poikaansa", vastasi Maria rouva ja huudahti: "Kolmas pitäjä jo, eikä sinua ole vielä vihitty papiksi."

"Täytyy olla varovainen", tuumi nuori herra nauraen. "On mahdollista, ettei veljeni saa miespuolisia perillisiä."

Ruhtinatar näytti tyytymättömältä. "Et näytä itse pitävän kovinkaan tähdellisenä hengellistä arvoa", sanoi hän. "Oikeastaan minun pitäisi", huudahti nuori herra, "sillä näin vastikään näyn… madonnan itsensä nunnanpuvussa." "Herjaaja, kuinka uskallat!"

Pappiskokelas katsoi madonnankuvaan. "En voi sitä auttaa. Hän on kauniimpikin kuin tuo. En eläessäni ole nähnyt ketään samalla kertaa niin ajattelevaa ja niin lapsellisen viatonta."

"Liioittelet!"

"Kuinka sen voit tietää! Ah, nytpä muistan! Vanha harppusi oli hänen mukanaan. Mutta sanokaa sitten kuka hän on, mistä hän tulee?"

"Ruotsalainen neiti, jonka olen ottanut suojelukseeni ja joka tulee viipymään täällä muutamia viikkoja."

"Nunna hovissa! Se on jotakin uutta."

"Ei hän ole vielä nunna, mutta toivon…"

"Niin minäkin. Meidät voidaan vihkiä yhtaikaa, ja minä menen samaan luostariin kuin hänkin."

"Leopold, etkö häpeä!" huudahti äiti kiihkeästi. "Vaadin siksi kunnioitusta persoonaani kohtaan, ettei…"

Poika syleili äitiään. "Anteeksi, mutta olethan sanonut, etten saa salata mitään…"

"En ollut odottanut, että poikani mieleen saattaisi tulla niin arvottomia ajatuksia. Nyt alkaa minua arveluttaa, voiko tyttö parka jäädä tänne…"

"Jos äitini tarvitsee peruuttaa lupauksensa minun tähteni, käskekää, täytyykö minun tästedes pysyttäytyä poissa huoneistanne vai saanko astua sinne maahanluoduin katsein ja ajatellen ainoastaan… madonnaa."

Herttuatar katsoi häneen ja näki veitikan pilkistävän hänen suupielestään. "Kaikki saa olla ennallaan, mutta ole varma, että pidän sinua silmällä."

Nuori mies suuteli hänen kättään. "Tulet olemaan tyytyväinen minuun."

"Sitä toivon. Katso onko pater Alliaga kotona, haluan häntä puhutella."

"Hänenkö on ryhdyttävä käännyttämään?"

"Leopold!"

"Menen heti. Tahdon vain sanoa, että kun on kysymys kauniiden kerettiläisneitojen käännyttämisestä, luulen voivani tehdä sen yhtä hyvin kuin Alliagakin." Samassa hän pujahti tiehensä.

"Ah, mikä huoli äidillä on pojistaan", huokasi Maria rouva.

Tuokion kuluttua saapui pater. Hän tuskin oli yli kolmenkymmenen, synkät, salamoivat silmät olivat kainosti maahan luodut, ja syvään kumartaen hän lähestyi herttuatarta. "Teidän armonne on suvainnut kutsua minua."

"Istukaa. Sanokaa, tunnetteko ketään pater Edviniä?"

Pater Alliaga hieman säpsähti. "Ennenkuin vastaan kysymykseen, täytyy minun tietää syy siihen", sanoi hän tyynesti.

Herttuatar kertoi melkein Elsan omin sanoin.

Pater istui kauan vaiti, mutta sanoi vihdoin: "Lupaan ottaa tiedustellakseni asiaa."

"Saanko sanoa sen hänelle?"

"Jos teidän armonne suvaitsee, saattaa olla tarpeellista, että vastedes tutkin hänen sisäisiä ajatuksiaan."

Herttuatar loi häneen epäluuloisen katseen, mutta hän katsoi rukoillen madonnankuvaan ja näytti rukoilevan pyhältä neitsyeltä voimaa vaikeihin tehtäviinsä. Kelpo rouva teki salavinkaan ristinmerkin, hän oli tehnyt vääryyttä paterille.

Päivälliselle kokoontuivat hovin kaikki jäsenet. Elsa näki ensi kerran vaaliruhtinaan; tämä oli pitkä, laiha herra, piirteet kylmät ja jäykät. Mutta hänkin näytti yllätetyltä Elsan nähdessään, vaikka oli jo edeltäpäin kuullut, että hänen puolisonsa oli ottanut uuden hovineidin. Aterian aikana kiintyi hänen katseensa useita kertoja Elsaan.

Mutta herttuatarta hämmästytti enimmän se, että Alliagan kasvoilla silminnähtävästi vaihtui väri tyttöä katsellessaan.

Pater luki rukoukset kirkkaalla, helähtelevällä äänellä. Elsa katsoi ihaillen häneen eikä luullut koskaan nähneensä, miehekkäämpiä, jalompia kasvoja.

Aterian jälkeen tarjosi ruhtinatar puolisolleen käsivartensa ja vei hänet toiseen huoneeseen. Toiset seurasivat jälestä.

Siellä oli pöydällä sitra. Herttuatar otti sen, näppäili sitä ja lauloi heikolla äänellä pienen laulun.

Ruhtinas nyökkäsi hyväksyvästi päätään. Ensimäinen hovineitsyt otti sen jälkeen sitran valtiattareltaan ja sanoi syvään kumartaen: "Onnettomuudeksi en voi laulaa." Sen jälkeen antoi hän sen toiselle neitsyelle, joka samoin menoin ojensi sitran Elsalle.

Tämä otti sen punastuen. "Onko minun laulettava?" kysyi hän kainosti katsoen herttuattareen.

"On", vastasi tämä vilkkaasti. "Laula joku ruotsalainen laulu."

Elsa soitteli hieman alkusäveliä ja lauloi sen jälkeen kirkkaalla ja täyteläällä alttoäänellä Eerik kuninkaan laulun kuningattarelleen:

"Ei kultaa ole Kaarinalla, mut armahampaa hällä on" j.n.e.

Laulu miellytti kaikkia, ja kun se oli lopussa, nousi ruhtinas nopeasti. "Vespera, olen unohtanut vesperan!" huudahti hän.

"Vaunut odottavat", virkkoi muuan hoviherroista.

Ruhtinas syöksyi ulos huoneesta, ja minuuttia myöhemmin nähtiin hänen huimaa vauhtia ajavan tiehensä.

Alliaga meni hänen mukaansa, kaikki muut jäivät huoneeseen.

Elsa katseli kummastellen ympärilleen. Olikohan hän tehnyt jotenkuten väärin?

Silloin hän kohtasi ruhtinas Leopoldin silmät, jotka hymyillen tähystelivät häneen. "Onko joku metsänneidoista opettanut teidät laulamaan?" kysyi ruhtinas.

"Meillä laulavat kaikki ihmiset."

"Yhtä kauniistiko kuin tekin?"

"Paljon, paljon paremmin!"

"Ruhtinas myöhästyi laulun tähden", sanoi herttuatar. "Mutta toivokaamme, ettei hän tule kirkkoon liian myöhään. Silloin hän varmaan tahtoo kuulla vastakin pohjolan laululintua."

Kotvan kuluttua ruhtinas palasi. Hän oli kiireissään ajanut hevosensa kuoliaaksi, mutta joutunut oikeaan aikaan. "Olen iloinen", sanoi hän, "kun sain uhrata kauniit hevoseni velvollisuuteni tähden."

Heti sen jälkeen hän meni Elsan luo. "Nuori kerettiläinen, sinä houkuttelit minut syntiin", sanoi hän. "Mutta minä voitin kiusauksen."

Elsa katsoi ihmeissään häneen ja sanoi sitten nopeasti: "En ole mikään kerettiläinen, enkä laula enää koskaan."

"Ennenkuin minä haluan sitä", lisäsi herttuatar ja viittasi nuorille tytöille, että he saivat poistua huoneesta.

Hovineitsyillä oli erityinen työhuoneensa, mutta Elsa sai käskyn auttaa herttuatarta koruompelussa ja hänen oli sentähden istuttava hänen omassa huoneessaan.

Vaaliruhtinas kävi joka päivä puolisonsa luona. Kerran tuli heidän keskensä puhe muutamasta rajalinnoituksesta, jossa oli tehtävä välttämättömiä parannuksia.

"Minä aion rakennuttaa kirkon sen edustalle", huudahti ruhtinas. "Se on oleva lujin linna ja pyhitettävä pyhälle neitsyelle. Niin sotaherra kuin olenkin, tunnustan kuitenkin Jumalan äidin sodan ylijohtajaksi."

Tällöin hän naulasi silmänsä Elsaan, mutta tämä oli kiintynyt työhönsä.

Silloin hän tokaisi yhtäkkiä: "Kuuletteko mitä sanon, neitsyt?"

"Kuulin kyllä, teidän armonne."

"Ja mitä sanotte siihen?"

"Että se menee yli vähäisen ymmärrykseni."

Toisella kertaa näytti ruhtinas Elsalle pyhimyskuvan, jota kantoi povellaan. Hän kertoi sen ihmeellisesti auttavan kaikkea pahaa vastaan ja surkutteli kerettiläisiä, joilla ei ollut mitään niin mahtavaa suojelusta.

Elsa melkein pelkäsi häntä, ja herttuatar, joka näki sen, valmisti hänelle usein tilaisuuden poistua huoneesta, kun ruhtinasta odotettiin.

Hän odotti joka päivä luvattuja tietoja Alliagalta, mutta niitä ei kuulunut. Tämä ei koskaan puhutellut häntä, vaikka näki usein tytön kysyvän katseen.

Elsa oli ollut hovissa pari viikkoa, kun ruhtinatar sanoi hänelle: "Pater Alliaga on matkustanut Ingolstadtiin, kenties hän tuo sieltä joitakin tietoja."

Elsa suuteli hänen kättään. "Minä aivan kuihdun ikävään", sanoi hän.

"Vaaliruhtinas lähtee metsälle, ja minä lähden mukaan", jatkoi jalo rouva. "Kas tässä muutamia kirjoja, toivoisin sinun lukevan niitä ollessani poissa."

Korkea herrasväki lähti seuraavana päivänä, ja Elsa riensi alottamaan lukemisensa. Ne olivat hengellisiä kirjoja, kuten hän oli arvannutkin, pyhimystaruja ja muita. Hän tahtoi lukea voidakseen itse arvostella niiden sisällystä.

Hänen lukiessaan aukeni ovi ja Alliaga astui sisään.

Elsa tunsi ihmeellisen tunteen värisyttävän koko olemustaan. Hän ei voinut kääntää paterista silmiään. Hänestä tuntui, että tämä näki hänen lävitseen, eikä hän tiennyt, oliko se kauhua vai nautinnontunnetta, jolla hän tunsi, että häntä ikäänkuin vedettiin hengellisen isän puoleen.

"Ojentakaa minulle kätenne", sanoi pater hurmaavalla äänellään, jonka Elsa jo hyvin tunsi.

Elsa oli kuulevinaan ikäänkuin sisarensa varoittavan kuiskauksen. "Sanokaa, tiedättekö mitään sisarestani?" kysyi hän hätiköiden.

"Tyyntykäähän ensin", sanoi pater. "Ojentakaa minulle kätenne."

Sitä ei Elsa tahtonut. "En ymmärrä miksi", sanoi hän.

"Arvaan, että ensin tahdotte kuulla mitä olen saanut tietooni."

"Oi, puhukaa!"

"Nainen, joka öiseen aikaan lähti Vadstenan luostarista huhtikuussa 1597, matkusti 'Kotka' laivassa Danzigiin. Hän oli siellä Anunsiatan luostarissa seitsemän kuukautta Ja matkusti sitten Espanjaan."

"Espanjaan?" toisti Elsa hämmästyksissään.

"Sevillassa katoovat kaikki jäljet hänestä. Luultavasti hän on mennyt johonkin luostariin."

"Minun täytyy päästä sinne", sanoi Elsa äkkiä nousten.

Pater pyyhkäisi kädellään silmiään. "Kun ette ole katolinen, ette voi päästä mihinkään luostariin."

"Minun täytyy", vastasi Elsa. "Joku varmaankin auttaa minua."

"Kenties teillä on siellä ystäviäkin. Useat maanmiehenne lähettivät terveisiä", lisäsi pater.

"Onko Ingolstadtissa maanmiehiäni?"

"Kuningas Sigismund on heidät kasvatuttanut. Ajanoloon saavat he palata isänmaahansa edistämään sen pyhimpiä etuja."

"Onnittelen heitä!"

"Ettekö tahtoisi olla yksi heistä?"

"Kyllä, Eevan kanssa käsi kädessä!"

"Uskokaa minulle mitä tahtoisitte tehdä."

"En tiedä, jotakin hyödyllistä vain."

"Mikä on hyödyllisempää, mikä kauniimpaa kuin kitkeä pahuutta pois maailmasta juurineen!"

"Kenpä vain pystyisi siihen!"

"Jokainen pystyy siihen osaltaan. Tahdottehan antautua niin kauniiseen kutsumukseen?"

Elsa seisoi mietteissään. "Pääsenkö kaikkiin Sevillan luostareihin?"

"Sen lupaan."

"Jos Eeva on siellä… niin, silloin en välitä mistään."

"Se on siis päätetty?"

"Olen luvannut kaikessa kysyä neuvoa herttuattarelta."

"Niin kauan kuin olette täällä. Mutta Espanjassa…"

"Samantekevää, olen antanut hänelle sanani."

"Tehkää kuten tahdotte, mutta antakaa sitten vastauksenne minulle." Hän kosketti keveästi Elsan kättä ja poistui.

Elsa jäi sekaviin mietteihin. Olikohan Alliaga sellainen mies, että häneen saattoi luottaa?

Hän alkoi lukea innokkaammin kuin ennen, ja kuta kauemmin hän luki, sitä enemmän kirja alkoi kiinnittää hänen mieltään. Marttyyrien vaiheet olivat sentään kauniit. Oli sankarillista uhrautua aatteen tähden, ihana, ihana oli heidän kuolemansa liekeissä!

Kuta enemmän hän luki, sitä haltioituneempaan hurmaustilaan hän joutui. Ja sellaisessa tilassa herttuatar hänet tapasi palattuaan.

Hänen poskensa paloivat, ja silmissä oli ihmeellinen loiste. Hänessä oli jotakin autereista, joka ikäänkuin kohotti hänet maallisten yli.

Jättäessään kirjat takaisin herttuattarelle sanoi hän: "Osaan ne ulkoa, ja kun vain löydän Eevan, olen valmis kaikkeen!"

Ruhtinattaren hovineitsyet kertoivat hänelle, että hän oli lukenut kaiket päivät. Mahdoton oli häntä ollut saada irti kirjasta.

"Muulloin, paitsi aamurukoukseen", lisättiin nopeasti.

"Kuka sen piti?"

"Isä Alliaga, joka päivä. Hän on ollut jumalallinen!"

"Onko hän lumonnut tytön?" tuumi Maria rouva itsekseen. "Mutta hän ei joudu hänen saaliikseen!"

Vaaliruhtinas tahtoi usein, että Elsa laulaisi hänelle. Ja Elsa teki sen nyttemmin vastustelematta. Hän lauloi niin tuntehikkaasti, että se aivan ihastutti.

Korkea herra ei tosin enää lyönyt laimin iltamessujaan, mutta niiden jälkeen tahtoi hän kuulla laulua, paljon laulua ja soittoa, ja Elsan täytyi opetella monia uusia lauluja hänen mielikseen. Mutta sitten ruhtinas katui sitä, että oli nauttinut näistä maallisista huvituksista, ja eräänä päivänä, jolloin satoi vettä aivan kuin korvosta kaataen, näki Elsa hänen pappien juhlakulkueessa vaeltavan linnasta kirkkoon allapäin ja kädet ristissä läpimärän vaipan alla. Hatunreunus riippui lerpallaan hänen kasvoillaan, ja vesi virtaili kaulaa pitkin. Elsa vetäytyi ikkunasta pois; herttuatar ei varmaankaan suonut hänen näkevän, että hänen puolisonsa oli juhlakulkueessa mukana.

Korkea rouva oli suuresti mielistynyt ruotsalaiseen neitsyeen. Hän näki, minkä vaikutusvallan Alliaga oli saanut häneen, ja vaikka hän toivoikin, että Elsa kääntyisi katolinuskoon, katui hän, että oli antanut paterin lähestyä tyttöä.

Nyt oli hän onneksi jälleen kotona ja voi itse pitää kokematonta silmällä. Elsan luonteen avomielisyys ja vilpittömyys näyttäytyi siinä tavassa, jolla hän vastaili ruhtinattaren kysymyksiin. Hänellä ei ollut mitään salattava, ja sentähden kertoi hän todenmukaisesti mielialoistaan ja tunnusti heti, että Alliagan aamusaarnat olivat seuranneet häntä koko päivän. Hän oli kuvitellut, että pater kääntyi erityisesti hänen puoleensa kehoittaessaan lukemaan milloin minkin legendan ja muutamia paikkoja erityisesti miettimään.

"Kehoittiko hän sinua myös välttämään kaikkea seuraa?" kysyi ruhtinatar.

"Ainoastaan silloin voi saada taivahisia ilmestyksiä", vastasi Elsa.

"Oletko saanut sellaisia?"

Elsa punastui. "Kaksi kertaa", vastasi hän. "Kerran istuessani ikkunan ääressä kuulin selvään sanat: 'Elsa, minä rakastan sinua!' En voi kuvailla sitä hurmaavaa riemua, mitä tunsin. Se ei ollut Eevan ääni, mutta kaikessa tapauksessa täytyi sen tulla taivaasta ja häneltä."

"Etkö ole kuullut ääntä palattuani kotiin?"

"En, teidän armonne."

"Sinun ei tarvitse kuulla sitä vastakaan." Näin sanoen veti hän syrjään uutimen, joka peitti ikkunalaudotuksen, ja näytti pienen pyöreän aukon. "Tämä on puhetorvi, joka menee alas puolisoni huoneeseen. Odotas, niin kuulet."

"Onko vaaliruhtinas siellä?" kysyi hän torveen.

"Hänen armonsa on kirkossa", kuului vastaus.

Elsa oli vaalennut. "Kuka on voinut…?" sanoi hän.

"Varmasti vain joku syntinen ihmiskieli", huudahti jalo nainen. "Sinua on karkeasti petetty, lapsi parka."

Elsa seisoi kiihtymyksestä vavisten.

"Etkö epäile ketään?"

"En, mutta tässä on eräs kirje, ja pyydän teidän armoanne toimittamaan sen oikealle omistajalleen. Sain sen aivan äsken."

Se oli ruhtinas Leopoldin käsialaa ja hehkuva lemmentunnustus. Hän rukoili Elsaa salaiseen kohtaukseen, josta riippui heidän molempain tulevaisuus.

"Jos antaisin sen takaisin", sanoi Maria rouva, "saisit hänestä vihamiehen. Säästän sen vastaisen tarpeen varalle. Ruhtinas lähtee huomenna matkalle, ja vakuutan, ettei hän pian palaa takaisin."

"Teidän armonne, minä lähden Sevillaan."

"Tiedätkö, että se voi maksaa hengen protestanteille?"

"Pater Alliaga on luvannut ottaa minut suojelukseensa."

"Onko hän sanonut sinulle, että hänet on nimitetty Sevillan suurinkvisiittoriksi?"

"Ei, mutta silloin on hänen valtansa sitä suurempi."

"Niin, hän saa sinut kokonaan valtaansa!"

"Valtaansa?" toisti Elsa kummissaan.

"Olet kertonut minulle, että tunsit vetoa häneen."

"Niin, mutta minua alkaa peloittaa."

"Taivas! Pater Alliagalla on peloittava valta, jonka en luule koituvan hyväksi; se on hänen katseessaan, jolla on käärmeen lumovoima, ja hänen käsissään, jotka kaikessa pehmeydessäänkin kahlehtivat ja lamauttavat vastustusvoiman. Olen nähnyt siitä monta todistusta. Mitä hän tahtoo, sen hän vie perille, ja hän on tehnyt veljeskunnalleen suuria palveluksia ja tekisi vielä suurempiakin, jollei hän olisi erään synnin vallassa — synnin, joka tekee hänestä paholaisen", lisäsi ruhtinatar kuiskaten.

Elsa painautui vavisten häntä vasten. "Mikä se on?" kysyi hän hätäännyksissään.

"Aistillisuudeksi sitä sanotaan", vastasi ruhtinatar. "Eikä hän tyydy halpoihin, yksinkertaisiin; parhaita, jaloimpia hän pyrkii vetämään alas. Ja niin ovelasti hän menettelee, ettei hänen aikeensa koskaan mene myttyyn."

Elsa oli noussut. Hänen katseessaan oli uhmaa, mutta hän oli kalmankalpea ja värisi kuin viluissaan.

"Hän on valinnut sinut uhrikseen, ja sinulle on hän tehnyt tunnustuksensa puhetorvessa."

"Hänkö se…"

"En minäkään sitä ymmärtänyt ennenkuin näin minkä vaikutusvallan hän on saanut ruotsalaiseen laululintuseeni."

"Nyt lumous on poissa", puuskahti Elsa. "Tunnen inhoa ja kammoa häntä kohtaan."

"Ole varovainen. Antaa hänen uskoa mitä tahtoo, mutta toimi sinä ominpäin."

Tästälähin oli Elsa aina valpas ja varuillaan, hän oli jälleen löytänyt itsensä, joka oli uusissa olosuhteissa melkein joutunut hämmennyksiin.

Eräänä päivänä hän sanoi ruhtinattarelle:

"Hän etsii tilaisuutta tavata minua kahdenkesken. Mitä on minun tehtävä?"

"Pysy täällä minun luonani", vastasi ruhtinatar. "Hänen täytyy sanoa sanottavansa minun ollessani läsnä."

Elsa lopetti tämän jälkeen aamukävelynsä eikä näyttäytynyt koskaan muuten kuin ruhtinattaren seurassa. Alettiin sanoa, ettei tämä voinut elää ilman häntä.

Hovissa alettiin yleisesti puhua paterin ylennyksestä ja hänen pikaisesta matkastaan. Hänen viimeistä kertaa saarnatessaan sulivat kaikki kyyneliin, ainoastaan Elsan silmät pysyivät kuivina, hänestä tuntuivat sanat sisällyksettömiltä korusanoilta.

Seuraavana päivänä pater pyrki ruhtinattaren puheille. Elsa oli läsnä. Se ei näyttänyt olevan hänelle mieleen, hän kysyi eikö saisi puhutella yksityisesti hänen armoaan.

"Ei", vastasi tämä. "Minulla ei ole mitään salattavaa Elsalta eikä hänelläkään minulta."

"Toivokaamme, että neitsyt ansaitsee sellaisen kunnian", sanoi pater. "Oikeastaan minäkin vähästä puolestani teen hänelle kunnian valmistamalla hänelle tilaisuuden etsiä Sevillan luostareista kadonnutta sisartaan."

Hän katsoi terävästi Elsaan, joka punastuen loi silmänsä maahan.

"Hän on minun pyynnöstäni luopunut siitä", sanoi ruhtinatar. "Luulen, että hän voi saada kaipaamansa tiedot tarvitsematta matkustaa niin kauas!"

Mikähän paterille tuli? Hänen muotonsa muuttui, ja vihastuksen ilme tuli hänen kasvoilleen. Mutta hän hillitsi itsensä suurella ponnistuksella. "Sitten ei tarvita minun palvelustani", sanoi hän, otti heti jäähyväiset ja lähti.

"Tässä piilee joku salaisuus", puuskahti ruhtinatar. "Mitä antaisinkaan saadakseni sen tietooni."

Paterin mentyä palasi hovin kotioloihin tyyneys, joka oli ollut sieltä loitolla hänen saavuttuaan.

Tähän aikaan kirkolliset liikkeet seuloivat ja pohtivat tulevien aikojen siementä. Papit seisoivat tasaväkisinä vastatuksin, ja jesuiitat uskalsivat ainoastaan kissankäpälällä kosketella saksalaisia oloja.

Steyermarkissa oli tärkeä katolisen maailman keskusasema. Vaaliruhtinas Ferdinandilla oli monia salaneuvotteluja katolisten ruhtinasten kanssa. Hänen veljensä, keisari Mathiaan, vaikutuksesta tosin riippui, että hänet oli valittu ylipääksi, mutta jesuiitatkin toivoivat paljon hänestä.

Suuret tapaukset vetivät Steyermarkin hovisaleihin lukuisia vieraita, ja niiden joukossa oli myös useita unkarilaisia ja böömiläisiä. Molemmat nämä maat olivat kyllä protestanttiset, mutta ne tahtoivat tietää millä mielellä vaaliruhtinas oli heitä kohtaan.

Vierasten joukossa oli ylhäinen unkarilainen, Bethlen Gabor nimeltään. Hän oli tuskin 22-vuotias, mutta esiintyi tavalla, joka veti kaikkien huomion häneen. Vertaisiaan kohtaan hän oli ylpeä ja suvaitsematon, mutta saattoi olla nöyrä ja alamainenkin niille, jotka tahtoi voittaa puolelleen. Silloin hänen kookas vartalonsa ja atleetin raajansa näyttivät aivan kuin putoavan pois päästääkseen hänen miellytyshalunsa näkyviin. Ja melkein aina hän voitti tarkoituksensa.

Ruhtinatarkin mielistyi nuoreen herraan ja keskusteli mielellään hänen kanssaan. Eräässä suuressa linnanjuhlassa esitti hän itse hänet suosikilleen Elsa Sparrelle ja huomasi sitten ilokseen, että he näyttivät huvitetuilta toisistaan.

"Vai ruotsalainen olette", virkkoi Bethlen herra Elsalle. "Oletteko myös protestantti?"

"Olenpa niinkin", vastasi Elsa. "Kummastuttaako se teitä?"

"Minua ilahuttaa, että voitte verhoutua kirottujen katolikkojen silmiltä."

"Sitä en tee", vastasi Elsa loukkautuneena. "Uskoni ei ole salaisuus kenellekään."

"Sitten ihailen teitä! Niin paljoon ei minulla ole rohkeutta."

"Oletteko protestantti?"

"Teille vastaan: olen protestantti koko sielultani. Muille uskottelen, ettei ole olemassa uskovaisempaa katolikkoa kuin teidän nöyrä ihailijanne."

"Mutta silloin menettelette petollisesti."

"Viisaasti ja varovaisesti. Maailmahan nyt kerran pitää siitä, että sitä petetään, ja eikös ole viisauden huippu, että pysyttelee hyvissä väleissä maailman kanssa."

"En minä ainakaan kunnioita sellaista", vastasi Elsa.

Bethlen katsoi hymyillen häneen. "Tiedättekös, tuo pikku innonpuuska pukee teitä mainiosti."

Elsa kääntyi pois ja nousi nopeasti. Mutta silloin kuiskasi Bethlen hänelle: "Miellyttääkö teitä huomion herättäminen?"

"Ei suinkaan."

"Pysykää sitten paikoillanne. Sillä jos otatte ainoankaan askelen, niin lankean polvilleni rukoilemaan, ettette menisi pois luotani."

Elsa istuutui paikoilleen. "Mitä teillä on sanottavaa?" kysyi hän arvokkaasti.

"Ennenkuin sanon sen, pyydän tietää, olenko loukannut teitä suoruudellani."

"Luulen, ettette ajattele kaikkea mitä sanotte."

"Pitääkö sitten tehdä niin?" kysyi Bethlen ja katsoi häneen hymyillen, ihailevin katsein.

Elsa tunsi, kuinka hän punastui. "Luulen, että täytyy aina tarkoin punnita sanansa", vastasi hän.

"Mutta otaksutaan, että olen tulisesti rakastunut nuoreen, ihastuttavaan tyttöön; eikö minun olisi sanottava se hänelle?"

"Ei suinkaan", virkahti Elsa kiihkeästi. "Se olisi epähienoa."

"Kuinkas tyttö sitten saa siitä tiedon?"

"Teidän pitää ensin tutkistella, vastaako hän tunteeseenne."

"Enkö voi kysyä häneltä suoraan?"

"Silloin saatte olla valmis kuulemaan, että hän sanoo ei", vastasi Elsa kiihkeästi.

"Silloin hän vain niskoittelee. Olenhan nuori mies enkä ylen rumakaan, lisäksi rikas ja ylhäistä syntyä. Hänen täytyy rakastaa minua — jollei hän rakasta jotakin toista."

"Hänpä voi rakastaa", vastasi Elsa. Bethlen katseli häntä tutkistellen. "Hän ei tee niin", huudahti hän voitonriemulla. "Hänen suloiset kasvonsa ovat vilpittömämmät kuin hänen kielensä, ja sen minä otan huomioon." Näin sanoen hän kumarsi syvään ja riensi pois.

Elsa huokasi helpoituksesta. "Sellainen lörpöttelijä", tuumi hän itsekseen.

Heti sen jälkeen tuli muuan pappispukuinen nuori mies ja kumarsi hänelle.

"Olen ruotsalainen", sanoi hän hämillään.

"Todellakin!" Elsa ojensi kätensä. "Nimenne?"

"Petrus Petrosa, kotoisin Taalainmaasta."

"Katolisena pappina!"

"Niin, taivaalle kiitos!"

"Oletteko tyytyväinen elämäänne?"

"Ah, armollinen neiti, nyt vasta tiedän, että elän! Protestanttisuus on kylmää, me katoliset elämme alituisessa huumauksessa."

"Kuinkas sitten käy, kun selviätte?"

"Ah, en tule koskaan kysymään esimiehiltäni, miksi. Kun he käskevät, on pyhä velvollisuuteni totella, ja vastuu on heidän."

"Eikö joka ihmisellä ole oma vastuunalaisuutensa?"

"Niin minäkin ennen luulin, mutta nyt olen päässyt parempaan totuuden tuntoon. On heitettävä pois oma minänsä ja kaikin järjenlahjoin vaikutettava määrätyn maalin saavuttamiseksi. Se on korkeinta."

"Jos maali on korkea!"

"Kuka sitä epäilee? En ainakaan minä. Pää päättää, meidän jäsenten on toteltava. Teko sai olla verinen tai veretön, se täytyy tehdä ilolla tai tuskalla, ilman armoa ja sääliä itseämme tai muita kohtaan."

Hän oli puhunut kiihkein, katkonaisin sanoin, aivan haltioissaan. Ja puhuessaan hän hieroi käsiään yhteen.

"Olette ylen kiihtynyt", sanoi Elsa. "Onneksi ei kukaan ymmärtäne kieltämme, ja sentähden voitte sanoa minulle, onko tapahtunut jotakin erityistä. Eihän mielentilanne voi aina olla sellainen kuin nyt."

Petruksen kasvoille lehahti puna, ja hän vilkaisi nopeasti Elsaan. "Se on sellainen teidän tähtenne", sanoi hän.

"Minun? Olkaa hyvä ja selittäkää selvemmin."

"Tahdon antaa puolet elämästäni saadakseni teidän omistamaan ainoan autuaaksitekevän uskon."

"Mitä te siitä hyödytte?"

"Sitä ei minun ole lupa sanoa."

"Eikö sitäkään, kuka tehtävän on teille uskonut?"

Hän otti esille pienen kirjeen ja antoi sen Elsalle. Tämä avasi sen nopeasti ja luki: "Pater Edvin on Sevillassa."

Elsa voi töintuskin hillitä liikutustaan. "Kiitän teitä, enkä edes kysy, kuka on lähettänyt tämän. Mitä kääntymiseeni tulee, riippuu se erinäisistä seikoista. Sen vain tahdon sanoa, että mitä enemmän minua yllytetään, sitä suurempaa halua tunnen vetäytyä takaisin."

Petrus nyökäytti surullisesti päätään. "Minulla ei ole kykyä vetää sydämiä puoleeni", sanoi hän.

"Kuten pater Alliagalla?"

"Hän on opettanut useita, mutta ei minua!"

"Aiotteko palata Ruotsiin, herra Petrus Petrosa?"

"Kyllä, kun aika joutuu." Hän katseli Elsaa pitkään. "Minä voin lukea ihmisten kasvoista, ja te saatte varmaan kokea monta katkeraa hetkeä."

"Siihen olen valmis", vastasi Elsa. "Herra auttakoon minua suuressa armossaan!"

"Minä rukoilen puolestanne, vaikkette olekaan kristitty", sanoi veli osaaottavasti.

"Kiitos, ja erotkaamme nyt."

He erosivat. Ja Petrus oli huolissaan, kun ei saanutkaan anteeksi kaikkia tulevia syntejään, kuten hänelle oli luvattu, jos onnistuisi kääntämään Elsan.

Mutta Elsan mielessä oli herännyt halu ja ikävöiminen Sevillaan. Kaikki seikat viittasivat sinne, ja sinne täytyi hänen lähteä.

Ruhtinatar puhui lohduttavasti ja tyynnyttävästi. Kun ei mikään auttanut, lupasi hän hankkia matkaseuraa. Mutta Alliagaa hän kehoitti varomaan, sillä Petruksen tuomasta kirjelapustakin päättäen tahtoi pater saada hänet kaikin mokomin käsiinsä.

Muuan seikka tuli jouduttamaan lähtöä. Eräänä päivänä, kun vaaliruhtinatar tuli puolisonsa luo, kääntyi hän ystävällisesti Elsaan, puhui Unkarin mahtavista magnaateista ja esitti sitten kaikista mahtavimman, Bethlen Gaborin, naimatarjouksen. Mitättömän ruotsalaisen tytön täytyi olla kiitollinen näin suuresta kunniasta.

Kun Elsa nöyrästi, mutta varmasti hylkäsi loistavan tarjouksen, silloin ei ruhtinaan vihastuksella ollut mitään rajoja.

"Tiehensä hän! Olet elättänyt käärmettä povellasi!" huusi hän ruhtinattarelle. "Jos hän vielä kerran tulee silmieni eteen, niin heitätän hänet ulos."

Näin sanoen hän poistui huoneesta ylen kiukuissaan, puolisonsa koettamattakaan häntä pidättää.

"En tiennyt tästä mitään", sanoi ruhtinatar. "Muuten olisin pelastanut sinut siitä. Kaikki on kunnossa matkaasi varten, voit lähteä täältä jo huomenna."

Elsa tahtoi langeta ruhtinattaren jalkoihin, mutta tämä painoi hänet itkien syliinsä ja sanoi: "Ihmeellistä, ettei omaisistani ole kukaan ollut minulle niin rakas kuin sinä."

5.

YSTÄVYKSET.

Jo marraskuussa 1598 oli Kaarle Gyllenhjelm ja Samuel Niilonpoika lähetetty Kalmariin linnaa valloittamaan. Mutta kun heillä oli vain muutamia lippukuntia jalkaväkeä, ei laivoja eikä tykkejä lainkaan, ei valtausta voinut ajatellakaan. Heillä ei ollut muuta neuvoa kuin sijoittaa joukkonsa niin lähelle linnoitusta kuin mahdollista, estääkseen muonantuonnin maanpuolelta ja nälistyttääkseen linnaväkeä minkä voivat.

Nuorista sotapäälliköistä tuli pian hyvät ystävykset. Gyllenhjelmin surumielisyys ei voinut olla hälventymättä Samuel Niilonpojan hilpeistä sutkauksista ja raikkaasta naurusta. He päättivät muuttaa asumaan yhteiseen telttaan ja ruveta yksiin leipiin.

Gyllenhjelm kirjoitti herttualle, etteivät he nykyisissä olosuhteissa, kun oli puute melkein kaikesta, voineet ryhtyä piiritykseen. Mutta herttua, jolla oli ylihypäten puuhaa Jönköpingin valtiopäivillä, antoi heidän odottaa vastausta. Molemmilla sotapäälliköillä oli hyviä ystäviä valtiopäivillä, ja he kertoivat toisilleen kaikki sieltä saamansa uutiset.

"Talonpojat tahtovat sanoa irti uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa Sigismundille", kertoi Gyllenhjelm. "Töin tuskin ovat he taipuneet herttuan ehdotukseen, että vielä kerran kysyttäisiin kuninkaalta, tahtooko hän luopua paavilaisuudesta, palata Ruotsiin ja jäädä sinne ainaiseksi tai lähettää Uladislaus prinssin kasvatettavaksi protestanttisessa opissa herttuan holhouksen alla."

"Siihen ei Sigismund suostu koskaan", huudahti Samuel Niilonpoika,

"Talonpojat ovat antaneet hänelle neljä kuukautta ajatusaikaa. Jollei hän niiden kuluessa vastaa, pidetään ensi vuonna uudet valtiopäivät, ja he aikovat valita toisen kuninkaan."

"Sen voisivat yhtä hyvin tehdä hetikin. Maahan ei saada rauhaa ennenkuin herttualla on yksin peräsin kädessään."

"Täällä uhkaa sota kaikilta puolin. Sigismund koettaa yllyttää vieraita ruhtinaita. Tietysti kaikki katoliset mahdit pannaan liikkeelle."

"Ja kotimaassa on koko mahtava aatelisto mukana", lisäsi Samuel Niilonpoika. "On ihme ja kumma, miten yksi ainoa ihminen voi seista yksin sellaista painostusta vastaan."

"Näyttää kuin joku seisoisi hänen takanaan häntä tukien", sanoi ystävä.

"Niin hän uskoo itsekin", vastasi Gyllenhjelm. "Ja hän sanoo, että siinä uskossa on hänen voimansa."

"Niin, jokaisella on omat sisäiset kokemuksensa", virkahti Samuel Niilonpoika käyden yhtäkkiä vakavaksi.

Eräänä aamuna olivat he pikku kävelyllä jäällä aivan linnanmuurin edustalla. Sumu oli niin sakea, ettei heitä voinut nähdä linnasta, ja Gyllenhjelm selitteli ystävälleen, miten sumussa voisi huomaamatta päästä vihollisen laivojen luo ja sytyttää ne tuleen.

Tästä keskustellen palasivat he leiriä kohden. Mutta ilma oli sillä välin hieman selvinnyt, ja linnasta suhahti luoti, joka olisi koitunut Samuel Niilonpojan surmaksi, ellei hän olisi livennyt iljanteella ja keikahtanut kumoon, niin että luoti vingahti hänen päänsä yli.

"Ihmeellistä!" tuumi hän. "Tavallisesti en ole mikään köntys jaloiltani."

"Minä puolestani uskon, että kaikki on määrätty edeltäpäin", sanoi Gyllenhjelm.

"Olen minäkin huomannut, että olen jokseenkin epäitsenäinen toiminnassani."

"Mistä sen päätät?"

"Tahdon usein toista, mutta olosuhteet vievätkin minut toisaalle."

"Sehän todistaa, mitä olen sanonut."

"Ei aivan. Voin myös noudattaa omaa tahtoani, mutta kadun sitä aina."

"Luultavasti", sanoi Gyllenhjelm, "eri ihmisten sielunelämä on erilainen. Minä esimerkiksi aavistan, että minua odottavat suuret vastoinkäymiset, ja ajatukseni askartelevat alituiseen ja huomaamattanikin siinä, miten voin ne kestää."

Syntyi kotvan äänettömyys. "Muistatko äitiäsi?" kysyi Samuel Niilonpoika.

"Hän kuoli, kun minä synnyin."

"Minun äitini kuoli vasta muutama vuosi sitten. Hän sanoi minulle kuolinvuoteellaan, että tulisi aina minua valvomaan."

"Onko hän pitänyt lupauksensa."

"Ei näkyväisellä tavalla muulloin kuin unissani, mutta väliin tunnen hänen läsnäolonsa."

"Sehän on onni."

"Luulet kai, että se vetää minua pois maailmasta?"

"Siltä minusta tuntuu!"

"Mutta niin ei ole laita. Päinvastoin se vahvistaa elämäni onnen."

"Sitä sietää lähemmin selittää."

"Sen voin tehdä. Mutta ensin pieni kysymys: oletko koskaan rakastanut?"

"En koskaan."

"Miksi niin?"

"Luullakseni ei minulla ole ollut siihen aikaa."

"Pyh, se tulee kuin salama, vastoin ihmisen tahtoa ja melkein lamauttavana."

"Silloin olen iloinen, kun saan olla siitä vapaana", sanoi Gyllenhjelm nauraen. "Lamaantumisesta pyydän Jumalan minua varjelemaan."

"Voimat varttuvat puolella, ja koko mies pursuu elämän yltäkylläisyyttä. Tulee vahvaksi samalla kuin saa toisen, jonka edestä työskennellä."

"Eipä näy minun tarvitsevan kysyä, oletko jo löytänyt valittusi."

"Tiedäkin, että hän on suloisin ja rakastettavin tyttö maailmassa."

"Luullakseni jokainen sanoo niin mielitietystään."

"Saisitpa vain nähdä hänet, myöntäisit minun olevan oikeassa. Häämme on määrätty vietettäväksi ensi helmikuussa, ja toivoakseni ei tielle tule mitään esteitä", sanoi hän huoaten syvään.

"Oletko tuntenut hänet kauan?" kysyi ystävä, joka mielellään kuuli hänen kertovan.

"Näin hänet ensi kerran äitini sairasvuoteen ääressä. Tulin sodasta raivoissani lomasta, jonka hänen armonsa oli melkein pakoittanut minut ottamaan. Mihin oli minun ryhdyttävä, olihan sota mielityöni ja ainoa iloni. Jos sain joskus pistäytyä kotiin ja puristaa äitini kymmenkunnan, pari kertaa syliini, niin tahdoin heti takaisin liikkuvaan elämään. Mutta nyt oli toisin päätetty."

"Silloin näit hänet?"

"Odota, niin kuulet; kotituliaisiksi sain kuulla, että äitini oli sairas, ja kun ehdottomasti tahdoin mennä hänen luokseen, pyydettiin minua kulkemaan hiljaa, etten herättäisi häntä, jos hän nukkui. Minä riisuin saappaani ja hiivin sukkasillani."

"Hän oli äitisi luona?"

"Älähän keskeytä. Lamppu paloi pöydällä. En voinut alussa nähdä äitiä, sillä hän makasi varjossa. Mutta hänet, johon lankesi valo, sekä näin että kuulin. Hän luki virttä, ja minusta tuntui koko huone olevan täynnä enkeleitä. En tietysti paikaltani hievahtanut. Silloin kuulin äitini äänen! 'Nyt on meidän rukoiltava myös poikani puolesta', sanoi hän. Ja ajatteles mitä tunsin, kun suloinen tyttö, ei ulkoa opituin sanoin, vaan omin täyteläin sydämin pyysi Jumalaa suojelemaan minua kaikista vaaroista ja johdattamaan minut terveenä takaisin äitini syliin. Rukoili, että olisin armelias soturi ja että Jumala antaisi minulle anteeksi sen pahan, minkä sain aikaan, sillä teinhän sen isänmaata puolustaessani."

"Voitko pysyä tyynenä?"

"En, vaan syöksyin esiin. Kuinka sitten kävi, en tiedä… äitini hyväilyt… hänen kaino hämmennyksensä… se oli kuin tähtisade ihastuneiden silmieni edessä."

"Et tainnut enää ikävöidä sieltä pois?"

"He eivät saaneet minua sairashuoneesta pois hyvällä eikä pahalla. Sairaallakin äidillä on tarkka silmä, ja hän havaitsi pian salaisuuteni. Päivää ennen kuolemaansa hän pani kätemme yhteen ja siunasi liittomme."

"Siinä löivät ilo ja suru kättä keskenään."

"Katarinan läsnäolo esti minua joutumasta epätoivoon, ja hautajaisten jälkeen seurasin häntä hänen kotiinsa ja pyysin hänen kättänsä. Monien neuvottelujen jälkeen päätettiin häät vietettäväksi helmikuun 20 päivänä, hänen vanhempainsa omana hääpäivänä."

Tässä tuli keskustelun keskeyttämään muuan sotamies, joka ilmoitti, että suuri joukko Kalmarin puolustusväestöä oli karannut ja olivat nyt tulleet leiriin pyrkimään herra Kaarle Kaarlenpojan palvelukseen. Tämä meni heti heidän puheilleen.

Mielellään hän suostui heidän pyyntöönsä. Heiltä sai hän myös hyviä uutisia. Linnassa alkoi elintarpeiden puute käydä yhä tuntuvammaksi, ja jollei mitään apua tullut, oli linna pian pakoitettu antautumaan.

Kun Kaarle Gyllenhjelm kertoi tästä ystävälleen ja lisäsi, että kenties oli ehdotettava sopimusta, suostui Samuel Niilonpoika kaikkeen, mutta osoitti samalla niin hätäilevää levottomuutta, että Gyllenhjelm kysyi kummissaan mikä häntä vaivasi.

"Satunnainen pahoinvointi vain", vastasi hän. "Koetan nukkua sen pois."

Hän paneutui aikaisin levolle ja nukkui melkein heti.

Gyllenhjelmistä näytti hänen laitansa hieman kummalliselta. Mutta sovinnonhieronta vei hänen aikansa ja ajatuksensa, kunnes hänkin meni yömyöhään levolle.

Suuresti hämmästyi hän, kun hänet seuraavana päivänä herätti aseveljensä, joka seisoi hänen vuoteensa vieressä täydessä puvussaan.

"Mitä on tapahtunut?" huusi hän nähdessään tämän kiihoittuneen muodon.

"Minun täytyy antautua vaaraan, että minut tuomitaan petturina", vastasi Samuel Niilonpoika. "Sillä lähden täältä heti matkalle."

"Mistä syystä?" kysyi Gyllenhjelm hypähtäen vuoteestaan.

"Kihlattuani uhkaa suuri vaara. Jo kahtena yönä on äitini kutsunut minua häntä suojelemaan. Minun täytyy, täytyy mennä!"

Oli jotakin melkein hurjaa hänen epätoivossaan Hän taisteli vielä velvollisuutensa kanssa, ja taistelu näytti työläältä.

"Voit kieltää minua lähtemästä", sanoi hän käheällä äänellä. "Mutta minä en vastaa seurauksista."

"Lähde heti", sanoi Gyllenhjelm. "Tulen kyllä toimeen yksinkin muutamia päiviä. Kuinka pian luulet voivasi olla takaisin?"

"Ripeällä ratsastuksella voin joutua Edbyhyn jo tänä iltana. Jos kaikki on hyvin, olen täällä jälleen huomisiltana."

"Herran haltuun! Tule milloin joudat."

Luja kädenlyönti, ja he erosivat.

Samuel Niilonpoika kiiti tiehensä rivakalla ratsullaan, ja Gyllenhjelm, joka vavisten ajatteli, että hänen lähtönsä oli tapahtunut herttuan tietämättä, päätti toimia omin neuvoin.

Linnasta saatu lisäväki lisäsi hänen rohkeuttaan. Joukot siirtäytyivät kaupunkia lähemmäs, jalkaväki sijoitettiin Perstorpin karjakartanoon, ratsumiehet taasen Skällbyhyn ja eläintarhaan.

Seuraavana päivänä lähetti hän torven toitottajan kaupunkiin vaatien, että kaikkien ulkomaalaisten oli sieltä lähdettävä ja linna luovutettava syntyperäisten ruotsalaisten käsiin.

Mutta linnanpäällikkö Juhana Sparre oli aina nuoruudestaan ollut herttuan vihamies. Hän oli ylimys kiireestä kantapäähän ja huomasi hyvin katsovansa omia etujaan puolustaessaan Sigismundia viimeiseen veripisaraan saakka. Ja tässä taistelussa kannusti häntä ylpeä puolisonsa Margareta Brahe, jonka mielestä ei paljoa merkinnyt puhe ruokavarojen vähyydestä, koska heidän pöydässään oli aina ollut yltäkyllin.

Kun Gyllenhjelmin antautumisvaatimus esitettiin Juhana herralle, oli hänellä lyhyt keskustelu vaimonsa kanssa, ja hän vastasi sitten, että hän säilytti linnan ja kaupungin kuninkaalle ja hänen rintaperillisilleen. Heti sen jälkeen antoi hän käskyn, että pohjois- ja eteläportit olivat vahvasti teljettävät.

Samaan aikaan saapui Kalmariin kaksi puolalaista laivaa, joiden päällikkönä oli Ladislaus Beckes. Hän toi 40 unkarilaista, suuren joukon elintarpeita ja ennen kaikkea suuren sotatottumuksensa. Toistaiseksi ei siis linnanpuolustajilla ollut hätää mitään.

Gyllenhjelm ei ollut laivojen puutteessa voinut lähteä Beckesiä vastaan. Ja kuinka hänen sydämensä pursuikaan harmista, kun hän näki puolalaisten laivojen esteettömästi laskevan maihin ja tuovan kallisarvoisen lastinsa!

Se tapahtui kolmantena päivänä Samuel Niilonpojan lähdettyä. Hän saattoi nyt kysyä neuvoa ainoastaan itseltään ja tuumiskeli parhaallaan mihin kummaan hänen oli ryhdyttävä, kun ovi temmattiin auki ja ystävä syöksyi sisään.

"Tuomitse minut kuuliaisuudenrikoksesta", sanoi hän. "Kuolen ilolla, sillä hän on nyt pelastettu!"

"Mieletön ihminen!" puuskahti Gyllenhjelm häntä syleillen. "Luuletko, että ikävöin sinua nähdäkseni sinun kuolevan?"

Hän oli niin rasittunut retkellään, että ratsailta laskeuduttuaan saattoi tuskin pysyä jaloillaan. Ystävä sai hänet rupeamaan levolle ja toi hänelle omin käsin ruokaa ja viiniä. Kun ensi nälkä oli sammutettu, puuskahti Samuel Niilonpoika kiihkeästi:

"Ymmärrät kai, että se johtui unesta! Äitini, rakas äitini tuli luokseni kahtena yönä perätysten. Molemmilla kerroilla hän ilmoitti, että Katarinaa uhkasi vaara, ja kehoitti minua rientämään apuun. Jälkimäisenä yönä seisoimme kadulla, äitini viittasi suureen vanhanaikaiseen taloon ja sanoi: 'Tuonne hänet on kätketty; jollei häntä pelasteta neljänkolmatta tunnin kuluessa, niin sitten on myöhäistä.' Minä ratsastin minkä hevon kavioista pääsi. Kuuden aikaan illalla olin Edbyssä. Saapumiseni herätti kummastusta, ja kun kysyin Katarinaa, vastasi anoppini, että hän oli matkustanut hyvästelemään hyvää ystäväänsä, joka aikoi Saksaan. Kysyin tietä ja ratsastin jälkeen."

"Säästä loppu huomiseksi, olet liian väsynyt kertoaksesi enempää", sanoi Gyllenhjelm.

"Tahdon ainakin sanoa, että oli tarkoitus tehdä hänestä nunna. Muuan munkki oli houkutellut hänet valheellisilla verukkeillaan, mutta hän sai maksaa rohkeutensa hengellään. En tiedä, miten sain hänet mukaani, mutta nyt on hän pelastettu. Oi äitini, äitini!"

Hän nukkui, ja Gyllenhjelm kuuli hänen unissaan toistavan useaan kertaan rakkaan nimen. Hän nukkui yhtä sikeästi koko seuraavan päivän, ja Gyllenhjelm sanoi, että koska eversti ei ollut oikein terve, oli hänet jätettävä rauhaan. Kaikki viestit tahtoi hän itse ottaa vastaan ja itse vastata kysymyksiin.

Tällöin oli joulukuun 19 päivä. Vakoilijoiltaan sai Gyllenhjelm tietoonsa, että viholliset olivat vieneet tykkejä pyhän Eerikin vallinsarvelle. Tiedonannon vahvistukseksi pamahteli sieltä heti kohta mahtavia laukauksia.

Ne tähdättiin Perstorpia kohden, mihin leiri oli sijoitettu, ja Gyllenhjelmin täytyi kiireimmiten vetäytyä loitommalle enimmän väkensä keralla. Miksei hänellä ollut tykkejä? Miksei hän pystynyt hyökkäämään? Nuoren soturin sydäntä kirveli, kun hänen täytyi aina väistyä, ja näissä mietteissään hän palasi telttaansa.

Samuel Niilonpoika nukkui vielä. Hän oli nukkunut ummelleen vuorokauden, ja hänet herätettiin jokseenkin rajusti.

Hän oli kovasti hämillään ja koetti innolla perehtyä asemaan ja korvata mitä oli lyönyt laimin. Harkittavaksi otettiin Gyllenhjelmin vanha tuuma, että vihollisen laivat oli sytytettävä tuleen, ja tuumasta päätettiin käydä toimeen.

Pimeänä yönä kähmi Gyllenhjelm pienen osaston kera aivan linnanmuurin edustalle ja onnistui tosiaankin polttamaan muutaman vihollisen laivoista, mutta sai tällöin luodin poskeensa. Hän sidotutti heti haavansa, mutta oli heti sen jälkeen ryhtymäisillään uuteen yhtä uhkarohkeaan yritykseen, kun kaikkien hämmästykseksi herttua saapui ottamaan selkoa olosuhteista.

Gyllenhjelmin posken nähtyään hän kysäisi tuikeasti mitä oli tapahtunut. Kertomusta kuullessaan kirkastuivat hänen silmänsä, ja sen päätyttyä tarjosi hän hänelle Bergkvaran kartanon, joka oli Juhana Sparren läänityksenä.

Nuori herra torjui lahjan ja pyysi, ettei herttua kostaisi Juhana Sparrelle mitä tämä oli rikkonut.

Vastaukseksi sai hän herttualta ainoastaan salamoivan katseen. Sitä vastoin lupasi herttua viipymättä lähettää sekä apuväkeä että tykkejä. Mieluimmin soi hän, ettei ryhdytty hyökkäystoimiin ennenkuin hän palaisi valtiopäiviltä, mihin hänen oli pakko mennä. Sillä välin oli heidän vain pidettävä tarkkaa vartiota, laitettava vallikoppia, rynnäkkötikapuita ja muita sellaisia.

Sen jälkeen hän lähti. Mutta kohta saapui linnaan odottamatta Eerik Brahe, katolikko, joka jouduttuaan pois Tukholman linnanpäällikkyydestä oli palannut Puolaan, mutta sitten tullut takaisin Ruotsiin, sopinut herttuan kanssa ja tarjonnut hänelle palvelustaan. Herttua lähetti hänet puhumaan järkeä langolleen ja huomauttamaan mikä kohtalo häntä odotti, jos herttuan oli pakko ottaa Kalmari väkivallalla.

Eerik herra ei ainoastaan tuonut tämän viestin, vaan lisäsi omasta puolestaan: "Jollet luovuta linnaa Gyllenhjelmille, niin onhan meillä veljesi apureineen, ja he tulevat saamaan ansaitun palkkansa."

Juhana Sparre kalpeni kuullessaan nämä häikäilemättömät sanat, mutta Margareta rouva vastasi terhakasti:

"Eerik veikko puhuu niin monin kielin, ettei pidä pahastua, vaikka hän erehtyykin."

Eerik herra karahti tulipunaiseksi, mutta ennenkuin hän ehti vastata, puuttui puheeseen Ladislaus Beckes, joka oli läsnä:

"Minä olen vilpittömästä vakaumuksesta neuvonut Juhana herraa luovuttamaan Kalmarin ja pakenemaan Puolaan."

"Mutta minä olen Sigismundille luvannut puolustaa Kalmaria viimeiseen saakka", vastasi Juhana. "Ja minun täytyy pitää valani."

"Lupaukset Sigismundille!" puuskahti Eerik herra. "Milloin kaikkien pyhimysten nimessä hän on puolestaan pitänyt lupauksensa? Hän ei pidä niitä edes uskonveljilleenkään, kuinka silloin voitte olla niin mieletön, että voitte uskoa hänen menettelevän paremmin kerettiläisiä kohtaan?"

"Minä uskon Sigismundista parempaa", puuttui Margareta rouva puheeseen. "Varmaankin hän ensi avovedellä tulee meille apuun."

"Jalo rouva, soisin voivani olla yhtä luottavainen kuin te", vastasi Beckes. "Mutta tunnustan, etten voi."

"Entä sitten", huusi Juhana Sparre tarraten kiinni vanhassa rohkeudessaan. "Ette suinkaan luulle, että talonpoikaiskuningas rupeaa tavoittelemaan päätäni?"

"Sinun ja monen muun", tokaisi Eerik herra. "Kun leijona saa maistaa verta, lipoo se kieltään janon lisää."

Margareta rouva kävi kalmankalpeaksi ja kääntyi pois. Ladislaus Beckes oli esittänyt hänelle uhkaavan vaaran, ja hän oli lopuksi sanonut, että kaikki sai riippua hänen miehestään. Mutta koskaan ei hän tahtonut neuvoa tätä antautumaan, sen kielsi hänen ylpeytensä, ja omasta puolestaan meni hän mieluummin kuolemaan.

Juhana herra purki kiihkeitä herjauksia herttuaa vastaan, jota ei sanonut koskaan voivansa sietää. Hän kehoitti lankoaan viemään sen vastauksen uudelle herralleen, ja Eerik Brahen täytyi palata niine hyvineen.

Mieliala linnassa oli levoton, mutta ei voitu sietää sitäkään nöyryytystä, että olisi antauduttu. —

Herttua palasi Kalmariin, melkoinen sotajoukko ja suuri aatelisseurue mukanaan.

Mutta kun hän heti saavuttuaan ilmoitti aikovansa ryhtyä rynnäkköön ja määräsi herroille heidän osansa, silloin olivat he kaikki kauhun lyömiä ja ihmettelivät keskenään, oliko herttuan salainen tarkoitus panna ritaristo vaaraan ja kenties hävittää perinjuurin.

Eerik Brahe ja Akseli Lejonhufvud puhuivat suunsa puhtaaksi ja selittivät, että aateli oli velvollinen ainoastaan ratsupalvelukseen ja oli siis vapaa osanotosta rynnäkköön. Muutamat heistä tarjoutuivat kuitenkin tulemaan mukaan, mutta yöllä ennen rynnäkköä karkasivat he Tanskaan. Kaarle harmittelihe kyllä mielessään, mutta se ei estänyt häntä yrityksestä.

Suunnitelman oli hän laatinut yhdessä Gyllenhjelmin ja Samuel Niilonpojan kanssa; näiden oli johdettava hyökkäystä pohjoisportilla. Hauta oli sillä puolen jokseenkin matala, jonka, piti helpoittaa vallille nousua.

Ensimäinen ryntäys tapahtui kahdeksan aikaan aamulla. Nuoret päälliköt osoittivat rohkeutta ja mielenmalttia, joka yllytti ja elähytti sotamiehiäkin. Viholliset tekivät sangen urheaa vastarintaa, mutta siitä huolimatta ruotsalaiset onnistuivat, eivät ainoastaan kiipeämään valleille, vaan tunkeutumaan kaupunkiinkin.

Länsiportilla oli päällikkyys herttuan itsensä käsissä, mutta siellä oli vallihauta syvempi ja tykit pyhän Eerikin vallinsarvella levittivät kuolemaa ja hävitystä hyökkääjäin parveen. Nämä peräytyivät, mutta herttua sen huomattuaan hyppäsi ratsailta ja huusi, että olisi häpeä, jos kaupunkiin pääsisivät ainoastaan ne, jotka olivat pohjoisportilla. Niin huutaen kapusi hän itse rynnäkkötikapuita vallille.

Hurraten ja huutaen syöksyivät sotamiehet jälkeen, ja nyt oli urheinkin vastarinta turha. Sillä Gyllenhjelm oli hänkin heti kaupunkiin päästyään rientänyt länsiportille ja kävi vallinsarven kimppuun kaupungin puolelta, joten herttuan hyökkäys melkoisesti helpoittui. Sotamiehet, jotka siellä olivat vielä jälellä, syöksyivät päistikkaa kaupunkiin, joka tarjosi kamalan näyn. Jo ennen piiritystä olivat asukkaat lähteneet pois, talot olivat autiot ja tyhjät. Mutta ryöstöhalu kulki verenjanon kantapäillä, ja kirkoista ryöstettiin kaikki hopea mitä niissä oli ja kalliit messupuvut laahattiin lokaan.

Nyt seurasi muutamia lepopäiviä. Samuel Niilonpoika pyysi päästä Edbyhyn viettämään häitä, ja Gyllenhjelmillä oli hyvä halu seurata mukana. Herttua suostui, hän jäi itse siksi aikaa Kalmariin.

Nämä päivät olivat hänelle syvän mietinnän päiviä. Hän tiesi, että milloin hän vain tahtoi, joutui linna hänen käsiinsä. Mutta siellä vallitsi nälänhätä, ja hän antoi heidän paastota, näiden maankavaltajain. He asettivat omat etunsa yleishyvän edelle, ja heille oli annettava aikaa nöyrtyäkseen.

Nuoret miehet palasivat häistä iloisina ja riehakkaina. Gyllenhjelm lähetettiin heti Tukholmaan noutamaan neljää sotalaivaa, joilla oli estettävä kaikki avunlähetys Puolasta. Samuel Niilonpoika oli sillä välin herttuan oikeana kätenä ja sai panna toimeen hänen määräyksensä.

Ensimäinen niistä oli, että piti kirkontornista ampua linnanmiehistöä vallien sisäpuolella.

Sotamiehet raahasivat tykit torniin ja pommitus alkoi. Mutta Ladislaus Beckes tiesi neuvon. Hän ammutti tornin maahan, ja monet herttuan miehistä saivat surmansa.

Tämä olisi voinut kostaa ampumalla linnoituksen hajalle, mutta mahtavaa rakennusta kävi sääli ja nälänhädälle oli annettava aikaa tehdä työtään.

Linnassa kävi hätä suuremmaksi päivä päivältä. Siellä syötiin hevosia, koiria ja kissoja ja joka päivä tähysteltiin merelle, eikö jo alkanut kuulua luvattua apua Puolasta.

Vihdoin toukokuun 8 päivänä nähtiin kuusi laivaa olevan tulossa Puolan rannikolta päin.

Juhana Sparre riemuitsi, pelastuksen hetki oli lyönyt.

Södermören edustalla oli viime syksystä lähtien ollut ankkurissa neljä pientä ruotsalaista laivaa. Nämä purjehtivat Samuel Niilonpojan johdolla puolalaisia vastaan. Herttua taasen suuntasi pyhän Eerikin vallinsarvelta, joka nyt oli ruotsalaisten hallussa, kuulasateen vetten yli heitä kohden.

Niin lämmintä vastaanottoa eivät puolalaiset voineet sietää ja he vetäytyivät varovasti loitommalle. Illan suussa nousi sakea sumu, ja sen peitossa laivat palasivat Danzigiin, antautumatta enää taisteluun.

Seuraavana päivänä Gyllenhjelm purjehti neljällä laivallaan salmeen.

Sparre ja Beckes luulivat niitä danzigilaislaivoiksi ja laukaisivat iloissaan tykkinsä. Mutta ilo muuttui kauhuksi, kun nämä neljä äskentullutta laivaa laskivat aivan rauhallisesti ruotsalaisten laivojen luo Stensön varteen.

Ei ollut enää pelastuksen toivoakaan, ja kolmantena päivänä sen jälkeen ilmoitti Sparre olevansa taipuvainen antautumaan.

Herttua ei suostunut muihin ehtoihin kuin että vankeja tullaan kohtelemaan korkeimman oikeuden mukaan. Sparre ei armoa odottanutkaan.

Vieras sotaväki marssi linnasta matkoihinsa, ja ruotsalaiset astuivat heti sijaan. Osa puolalaisista pyrki herttuan palvelukseen, toiset halusivat päästä kotiin.

Päällystö pantiin vankeuteen, ja jännityksellä odotettiin herttuan päätöstä. Hänen menettelystään Sparrea kohtaan saattoi arvata sen kohtalon, joka odotti muiden Sigismundin kannattajain joukkoa.

Samana päivänä kutsui herttua läsnäolevat neuvosherrat neuvotteluun. Vakavin ja ankarin sanoin hän esitti ratkaistavaksi, oliko osoitettava mitään armoa alamaisille, jotka olivat juonitelleet yleensä kuningashuonetta ja erityisesti herttuaa vastaan, koettaneet riistää kuningasvallan itselleen ja rikkoneet Upsalan kokouksen päätöstä vastaan.

Neuvoston vastaus oli, että heidät Ruotsin lain mukaan oli tuomittava kuolemaan. He olivat kavaltajia, jotka oli tavattu ase kädessä.

Muuan palvelija kutsui Gyllenhjelmin herra Juhana Sparren ja hänen emäntänsä luo.

Nyt oli kopeus poissa, molemmat olivat kauhun lyömät. Juhana herra pyysi ja rukoili Gyllenhjelmiä taivuttamaan herttuaa lempeyteen. Jos niin vaadittiin, lähtisi hän Ruotsista eikä palaisi koskaan takaisin. Hän myönsi, että herttualla oli syytä vihoitella häntä kohtaan, ja tahtoi tästälähin tehdä kaikkensa rikostaan sovittaakseen.

Hengenhätää oli hänen sanoissaan ja koko olennossaan. Margareta rouva taasen näytti melkein luonnottoman tyyneltä.

Gyllenhjelm lupasi tehdä kaiken voitavansa, mutta sanoi suoraan, ettei hänellä ollut mitään toiveita.

Kun hän lähti, seurasi Margareta rouva ulos hänen mukanaan ja pyysi, että hän lähettäisi linnanpapin heidän luokseen ja toisi heille herttuan vastauksen niin pian kuin mahdollista.

Kun Gyllenhjelm sen jälkeen nöyrästi ja koko lämpimästä sydämestään rukoili herttualta armahdusta, sai hän vastaukseksi tavallista uhkaavamman katseen.

"Sano Margareta rouvalle, että hän lähteköön maasta, mihin haluaa. Meillä on kylliksi vihollisia ilman häntäkin. Juhana Sparre kärsii rangaistuksensa."

Niin kuului tuomio, ja Gyllenhjelm tiesi, ettei herttua muuttanut koskaan mieltään.

Hän palasi heti onnettomien luo. Mutta riistettyään heiltä viimeisen toivon koetti hän heissä herättää tyyntä luottamusta laupiaaseen Jumalaan. Ja niin sydämeen sattuvat olivat hänen yksinkertaiset sanansa, että Juhana herra purskahti kyyneliin, pyysi vaimoltaan anteeksi mitä oli rikkonut ja sanoi lopuksi olevansa iloinen saadessaan kuolla. Molempien puolisoiden hartaasta pyynnöstä jäi Gyllenhjelm heidän luokseen koko yöksi. Molemmat olivat alkaneet sydämestään luottaa häneen, ja Juhana herra, joka ainoastaan suullisesti tahtoi ilmaista viimeisen tahtonsa, uskoi rakkaan puolisonsa hänen huolenpitoonsa.

"Margareta on katkeroitunut veljiinsä", sanoi hän, "eikä tahdo joutua heidän kanssaan tekemisiin. Huolehtikaa sentähden, että hän pääsee Tanskaan ja sieltä Puolaan. Menkää rakkaaseen Bergkvaraamme, jossa olemme viettäneet niin monet onnelliset vuodet. Tässä on avaimet muutamiin kaappeihin, joissa on säilössä erinäisiä kalleuksia, ja toimittakaa ne vaimoparalleni takaisin…" Tässä hänen äänensä tukehtui nyyhkytykseen, mutta hän hillitsi itsensä ja puuskahti äkkiä: "Minusta tuntuu, että teistä varmaankin tulee Bergkvaran omistaja tämän jälkeen."

"Jos niin käy", vastasi Gyllenhjelm, "saa Bergkvara olla koskematonna, kunnes Margareta rouva tulee ja ottaa sen haltuunsa."

Juhana Sparre puristi hänen kättään. "Lepytätte minut melkein herttuaakin kohtaan", sanoi hän.

Aamu oli tullut. Mies ja vaimo syleilivät toisiaan viimeisiksi jäähyväisiksi. Nyt olivat kaikki virheet ja heikkoudet unhotetut, anteeksi annetut, he muistivat ainoastaan rakkautensa ja toivoivat jälleennäkemistä.

Enemmän kuolleena kuin elävänä vietiin Margareta rouva vankilasta vaunuihin, jotka Gyllenhjelm oli hommannut. Tämä saattoi itse hänet yli rajan, missä ystävät ja sukulaiset ottivat hänet huolenpitoonsa.

Juhana Sparre mestattiin ja hänen kerallaan Kristoffer Gyllengrip, Lauri Rålamb ja linnanpappi Birger. Ladislaus Beckes ulkomaalaisena sitä vastoin armahdettiin.

Hallannista palattuaan sai Gyllenhjelm tietää, että herttua oli häntä kysynyt. Hän oli lähtenyt luvatta ja saattoi valmistautua nuhteihin.

Hän meni heti herttuan työhuoneeseen. Tämä rypisti kulmiaan hänet nähdessään ja silmäili sitten edelleen paperia, jota piti kädessään.

Gyllenhjelm seisoi liikkumatonna.

Tällöin astui sisään herttuallinen neuvos Hannu Ulfsparre, urhea ritari ja herransa erityinen suosikki. Kaarle nyökäytti ystävällisesti päätään ja otti pöydältä paperin, jonka ojensi hänelle.

"Täten", sanoi hän, "olemme määränneet sinut Kalmarin linnan päälliköksi ja odotamme sinun olevan yhtä uskollinen tässä kuin tähän asti olet ollut muissakin asioissa."

Ulfsparre suuteli herttuan kättä ja lupasi tehdä parastaan. Mutta kun hän huomasi häiritsevänsä, lähti hän heti.

Vielä kerran mittaili Kaarle nuorta, urheaa poikaansa päästä jalkoihin. Heidän katseensa yhtyivät tuokioksi. Toisen katseessa kuvastui uhka, toisen surullinen vakavuus.

Herttua kääntyi pois kotvaksi. Sitten hän ojensi hänelle paperin, jota oli alusta alkaen pitänyt kädessään, ja sanoi hieman liikutettuna:

"Nyt olet Bergkvaran herra!"

Kun Gyllenhjelm kumartaen tarttui hänen käteensä sitä suudellakseen, tunsi hän, että hänen kättänsä puristettiin lauhkeasti. Tämä suosiollisuuden todistus liikutti hänen mieltään niin syvästi, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Mutta hänen liikutuksensa palautti herttuan täyteen kylmäverisyyteensä.

"Minä odotan, että pidät lahjan", sanoi hän.

"Siihen asti, kunnes Juhana Sparren leski palaa Ruotsiin", vastasi Gyllenhjelm.

"Kuinka uskallat!"

"Olen tehnyt Juhana herralle lupauksen enkä voi enää sitä peruuttaa."

Herttuan päähän nousi veri. "Mene", käski hän.

Muutamiin päiviin ei hän ollut Gyllenhjelmiä näkevinäänkään. Mutta sitten palautuivat vanhat hyvät välit, ja kun oli annettu kaikki tarpeelliset määräykset Kalmarin turvaamiseksi, matkusti herttua lukuisan seurueen kera sisämaahan päin.

6.

LAIVA TUULIAJOLLA.

Valtiopäivillä, jotka kokoontuivat Tukholmaan 1597 heinäkuun alussa, peruutettiin melkein yksimielisesti uskollisuus ja kuuliaisuus Sigismundia kohtaan, koska hän oli pettänyt kaikki valansa ja sitoumuksensa. Mutta vielä kerran oli häneltä kysyttävä, tahtoiko hän lähettää poikansa kasvatettavaksi evankeliseen oppiin; silloin tämä tunnustettaisiin lailliseksi kruununperijäksi, muussa tapauksessa julistettaisiin hänet ja koko Sigismundin huone menettäneeksi kaiken perintöoikeuden Ruotsin kruunuun.

Sen jälkeen päätettiin, että oikeudenkäynti neuvosherroja vastaan oli lykättävä ensi valtiopäiviin, niin että vieraat lähettiläät, jotka Sigismund oli kutsunut tässä asiassa tuomitsemaan, saisivat aikaa tulla Ruotsiin. Lopuksi julistettiin herttua uudestaan valtionhoitajaksi ja päätettiin tarpeen vaatiessa ase kädessä pakoittaa Viro ja Liivinmaa kuuliaisuuteen.

Kaikki suomalaiset läänitysherrat ja ne, joille koitui yksityistä etua Sigismundin puolustamisesta tai jotka olivat katolisen vaikutuksen alaisina, tekivät voitavansa herttuaa vastustaakseen. Ja vaikkei heillä yhteensäkään ollut sitä pontta, mikä Klaus Flemingillä oli yksinään, pystyi heidän suuri joukkonsa kuitenkin pitämään maata alituisessa kuohumistilassa.

Sigismundin välinpitämättömyys Suomen oloista, vanha rakkaus Ruotsiin ja kenties enimmän katolisen opin levittämisen pelko oli saanut suomalaisten mielet yleensä epäröivälle kannalle. Tahdottiin saada selville mitä Sigismund oikeastaan kantoi kilvessään.

Turun linnanpäällikkö Arvid Stålarm oli yhtä horjuvainen kuin ennenkin. Yhtenä hetkenä hän innotellen vannoi elävänsä ja kuolevansa Sigismund kuninkaan puolesta, kuten uskollinen alamainen konsanaan; toisena näytti hänestä niin heikko ja tahdoton kuningas, joka antoi katolisten neuvonantajain johtaa itseään, vievän maan perikatoon, ja silloin hän väänteli käsiään epätoivoissaan. Useimmiten hän kuitenkin teki pilaa omista epäilyksistään, nauroi ja joi ja oli mitä rakastettavin isäntä ja hauskin seuramies.

Pidettiin selvänä, että herttua aikanaan oli tuleva Suomeenkin, ja Arvid Stålarm vakuutti kiemurtautuvansa hänen käsistään, kuinka ovela mies hän mahtoi ollakin. Jos häneltä kysyttiin, kuinka hän aikoi menetellä, ei hän sanonut tietävänsä sitä vielä itsekään, mutta hän tunsi sen kyllä onnistuvan. Ja niin laati hän taitavan puolustussuunnitelman, joka sai päällystönkin hyväksymisen.

Eräänä päivänä ratsasti Stålarm pois kenenkään tietämättä mihin.

Matkan määränä oli Kuitian kartano, johon hän meni Juhana Flemingiä tapaamaan.

Tälle oli vierailu oikea yllätys, mutta Stålarm syleili häntä ja kysyi hänen äitiään ja tytärtään.

Juhana vastasi, että he sillä haavaa oleskelivat Tanskassa ja että hän oli aikonut mennä sinne jälestä.

"Silloin on sinun käytävä myös Elinan luona", huudahti Stålarm. "Hän on jäänyt Ruotsiin ja kaipaa sinua."

Juhana kääntyi punastuen pois. "Lasket loruja", sanoi hän.

Stålarm päästi aika naurun. "Etkö luule minun tietävän, että olette rakastuneet toisiinne", sanoi hän. "Mutta kernaasti minun puolestani, en ole mustasukkainen. Sen tähden lähetän sinut hänen luoksensa, mutta sillä ehdolla, että ensin vierailet Turun linnassa muutamia viikkoja."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Etkö ymmärrä, että tarvitsen sinun nimeäsi; herttuan katkerin vihollinen ja vaarallisin vastustaja, Klaus Fleming, on kuollut, mutta hänen poikansa, joka on perinyt isän suuret sotapäällikönlahjat, on tullut Turkuun ja antanut miekkansa linnanpäällikön käytettäväksi; sen pitäisi kuulostaa joltakin!" huudahti Stålarm nauraen.

Juhana Fleming ei epäröinyt kauan. Aviomiehen luvalla saattoi hän uhmata Elinan ankaraa kieltoa, ja hän ikävöi nähdä Elinaa, joka alituiseen pyöri hänen ajatuksissaan.

Yksin Turun linnallakin oli oma viehätyksensä sentähden, että he olivat siellä yhdessä eläneet. Ja niin hän lähti Arvid Stålarmin keralla Turkuun, jossa muu linnanpäällystö otti hänet vastaan riemuhuudoin, ja jatkoi sitten entistä unelmoivaa elämäänsä.

* * * * *

Kaarle oli lujasti päättänyt kurittaa kapinallista Suomea. Kolme kertaa oli Jaakkima Scheel ajettu tiehensä, kun hän oli koettanut vallata Kastelholmaa. Ahvenanmaalaiset olivat ruotsinmielisiä, mutta linnoituksen päällikkö, Salomon Ille, sai apuväkeä Suomesta ja katsoi olevansa niin voittamaton, että kun hän kuuli ruotsalaisen laivaston uudestaan lähestyvän, hän pani toimeen juomingit ystävineen, todistukseksi siitä, kuinka hän halveksi vihollisiaan.

Mutta Jaakkima Scheel saapui suuremmin sotavoimin kuin ennen, ja kun muuan kuula kimmahti tanssia pomppailemaan Illen vierassalin lattialle, käsitti hän, että leikissä oli totta mukana.

Linnoitus vallattiin urhean vastarinnan jälkeen. Linnaväki sai lähteä, mutta Ille ja muu päällystö, jotka olivat tarttuneet aseihin isänmaata vastaan, olivat Ruotsin lain mukaan tuomittavat menettämään henkensä ja omaisuutensa. Heidät vietiin kaikki laivoihin, jotka heti purjehtivat Suomeen vieden sinne herrat, joiden vielä kerran oli neuvoteltava suomalaisten kanssa. Heidän oli vaadittava suomalaisia lähettämään edustajansa kolmen viikon kuluessa Ruotsiin; sopivimpina näiksi pidettiin Lindorm Bonde, Arvid Stålarm, Akseli Kurki ja Lauri Fleming. Näille kaikille oli lähetetty turvakirjeet.

Mutta jolleivät suomalaiset herrat tähän suostuneet, niin säätyjen edusmiehet julistaisivat heidät "valtakunnan ilmivihollisiksi, jotka eivät tästedes voineet saada mitään armoa."

Nyt aloitti Arvid Stålarm kokeensa "kiemurtautua kaikesta erilleen." Monipäivisin väliajoin kulkivat viestit laivaston ja linnan välillä; ei voitu ymmärtää, mistä oikeastaan oli kysymys. Eikö Ruotsissa käsitetty, että jolleivät he olleet kuninkaalle kuuliaiset, saattoi hän lähettää heitä vastaan kasakoita ja tataareja, jotka tuhoaisivat maan tykkönään.

Suomessa ei voitu käsittää, miksi Ruotsissa oli peruutettu uskollisuus ja kuuliaisuus kuningas Sigismundia kohtaan. Mutta sama oikeus, joka siellä oli ollut neuvotteluun hallituksen muutoksesta, oli suotava myös Suomelle.

He suostuivat siihen, että prinssi Vladislaus kasvatettiin Ruotsissa evankeliseen oppiin, mutta ehdottivat kaikki riitakysymykset lykättäviksi, kunnes nähtäisiin, suostuuko kuningas Sigismund siihen ehdotukseen.

Samaan aikaan, elokuun 4 päivänä, kirjoitettiin suomalaisen armeijan nimessä kuningas Sigismundille kirjelmä, jossa alamaisesti pyydettiin tietoa, aikoiko hän lähettää apuväkeä vai oliko hänen tarkoituksensa heittää hukkaan kaikki oikeutensa Suomeen nähden.

Luultavasti uskottiin Turun linnassa, että pyydettyyn ajatusaikaan suostuttaisiin, mutta he tunsivat huonosti pelätyn vastustajansa. Heti saatuaan tiedon Kastelholman valloituksesta purjehti hän Ahvenan saaristoon. Laivasto jakaantui, Jaakkima Scheel lähti suurempien laivojen kera Turkuun, mutta herttua vetäytyi pienempien alusten ja lotjien kera itään päin etsimään maihinnousupaikkaa, missä saattoi katkaista yhteyden Turun ja Viipurin välillä.

Hän astui miehineen maihin Kärkniemen luona Sauvossa. Heti sen jälkeen sai hän tietoonsa, että peninkulman päässä sieltä Paimion ja Halikon rajalla syötteli suuri joukko suomalaista ratsuväkeä hevosiaan laitumella. Sinne lähetettiin väkeä "katsomaan mitä saattoi tehdä."

Eivät ainoastaan hevoset, vaan useat tykitkin joutuivat ruotsalaisten saaliiksi ja suomalaisia ajettiin takaa kuusi peninkulmaa metsien "sinitummuuteen", kuten herttua kirjoitti.

Muutamia laivoja lähetettiin Helsinkiin estämään pakenevia purjehtimasta sieltä Viroon.

Herttua kirjoitti vielä kerran Arvid Stålarmille seuraavat tuimat sanat: "Tiedä se, että jahkahan olemme toimittaneet helvettiin toisenkin joukkueesi, silloin kyllä pian keitetään sinunkin kaalisi kypsäksi."

Hän oli epätietoinen mihin suomalaisten pääjoukko oli sijoitettu. Mutta kaikki seikat viittasivat siihen, että se oli Turussa, ja sinne herttua jälleen purjehti väkineen.

Merkillistä kyllä ei siellä vielä elokuun 23 näyttänyt olevan aavistustakaan herttuan noususta maihin.

Suomalaisten kirje oli säikähdyttänyt Sigismundia ja hän lupasi lähettää Farensbachille rahaa joukkojen pestaamista varten. "Sitä paitsi" oli hän sanonut kirjeenviejille rintoihinsa lyöden, "on minulla täällä jotakin salattua, jota et saa tietää!" Mitä se oli, ei hän ilmaissut silloin eikä myöhemmin.

Mutta Lindorm Bondelle kirjoitti kuningas, että herttua saisi siksi paljon tehtävää Ruotsissa, ettei hän joutaisi puuttumaan Suomen oloihin.

Elokuun 24 päivänä tiedettiin, että herttua oli Rymättylän rannikolla. Odotellen kuninkaan lupaamia apujoukkoja lähetettiin sinne pieni joukko estämään maihin nousua. Pitkien neuvottelujen jälkeen päätettiin, että Akseli Kurki lähtisi leiristään Turun luota ja marssisi joukkoineen Hämeen tielle pyhän Martin pitäjään. Siellä oli hänen odotettava Farensbachia ja heidän sitten yhdessä lyötävä vihollinen. Lähtö tapahtui, ja Turkuun jäi vain 4,500 miestä Stålarmin komentoon.

Mutta nyt tapahtui jotakin, mitä ei oltu otettu lukuun. Suomalaisten ylivoima oli tähän asti estänyt Scheelin viemästä maihin joukkojaan. Nyt saattoi hän vaaratta tehdä sen, ja herttua, joka jo aikoja sitten oli saanut väkensä maihin, riensi pikamarssissa Akseli Kurjen jälkeen.

Ikivanha maantie, joka Turusta vie Hämeeseen, kulkee pitkin Auran länsirantaa pyhän Kaarinan ja Liedon kirkkojen ohi Marttilan pitäjään, joka on Varsinais-Suomen äärimäinen pitäjä. Sinne Kaarle herttua suuntasi marssinsa ja siellä oli syntyvä ratkaiseva ottelu.

Akseli Kurki oli leiriytynyt pyhän Martin kirkon luo ja lähetti heti vakoilijoita tiedustelemaan. Nämä palasivat ja kertoivat nähneensä herttuan pienen etujoukon vaaniskelemassa. Silloin suomalaisessa leirissä päätettiin, että tämä oli tuhottava viimeiseen mieheen.

Mutta herttua ryntäsikin koko väkineen suomalaisia vastaan. Ja runo kertoo, miten silloin

Hyvä herra Kaarle herttu päästi pyssyt pyhkämähän, jalkajouset johkomahan, joutui suohon suuret herrat, alho'on isot isännät, kovin pötki koukkuhuovi, tomu suitsi, tuhka tuoksui, huovi häijy Hämehesen, koskehen kovavahainen, häijynjuoninen jokehen; siitä hauit haukkaelit, ahvenet otit osansa.

Tämä tapahtui elokuun 29 päivänä, ja taistelulla oli ratkaiseva merkitys. Suomalaisten päävoima lyötiin ja ajettiin pakoon, heidän tykkinsä ja ampumavaransa jäivät voittajan käsiin. Akseli Kurki pelastui väkensä vähäisten jäännösten kera Viipuriin. Hämäläiset nuijamiehet olivat kehakat huoveille kostamaan vanhaa kaunaansa, he ottivat Kurjen joukolta mitä ehtivät ja tuhosivat säälimättä pakenevia sotamiehiä.

Marttilan pitäjästä herttua riensi Helsinkiin. Hän ei tosin tiennyt, aikoivatko Kurjen pakenevat joukot Hämeenlinnaan, mutta hän oli kuullut Birger Jaarlin vanhan linnan tuskin kuukausi sitten joutuneen tulipalon uhriksi, eikä se silloin voinut antaa suomalaiselle sotaväelle varmaa turvaa.

Hänellä oli muita tuumia mielessään. Hän toivoi Helsingissä saavansa käsiinsä suomalaisen laivaston. Hän saapui sinne syyskuun 3 päivänä, mutta kolme päivää ennen oli amiraali Arvi Tönnenpoika Antti Boijen ja muutamain muiden suomalaisten herrojen kera paennut sieltä parilla laivalla Viron puolelle. Se oli pettymys, mutta muutamia hyviä aluksia, tykkejä ja ampumavaroja joutui sentään herttuan käsiin.

Hän jäi nyt Helsinkiin pariksi viikoksi, sillä hänen täytyi odottaa Turusta laivoja, joilla veisi väkensä Viipuriin. Tavallisella viisaudellaan käytti hän odotusaikaansa moniin tekoihin, jotka kaikki todistivat, kuka oli herrana maassa.

Suomen rahvaalle annettiin käsky ottaa kiinni Kurjen pakenevia sotamiehiä ja talonpojille ilmoitettiin, ettei heidän tarvinnut maksaa verojaan korkeille herroille. Niille, jotka olivat ottaneet autiotiloja ja torppia viljelläkseen, myönnettiin kymmenen vuoden verovapaus. Monille herttuan ystäville annettiin suuria maatiluksia, mutta näistä oli otettava säälimättä kaikkea, mitä herttuan sotajoukot tarvitsivat.

Helsinkiin saapui joukottain rahvasta, miehiä, naisia ja lapsia, näkemään sitä merkillistä herraa, josta kaikki puhuivat nuijasodan aikaan ja jolla, vaikkei ollutkaan saanut aikaan kaikkea mitä häneltä toivottiin, oli aina ollut hyvä sana sanottavana talonpojille. Ne, jotka olivat käyneet Ruotsissa hänen puheillaan ja pitivät häntä tuttunaan, tulivat rohkeasti aina hänen huoneeseensa, ja ystävällinen hän oli kaikille. Hän sanoi, että oli paremmat ajat tulossa, linnaleirin ja riistämisen aika oli lopussa. Suomalaisen talonpojan ei enää tarvinnut kärsiä vääryyttä, ja kun herttua oli kerran sanonut sen, kävi se kuningassanasta. Lopulta hän ei sanonut enää joutavansa heidän kanssaan puuhailemaan, vaan käski viedä terveisiä kotiin.

Illalla muutaman tällaisen päivän jälkeen päätti Kaarle käydä tervehtimässä oppinutta ja maankuulua mestaria Sigfrid Aron Forsiusta. Hän tiesi miehen asuvan kaupungin äärimäisessä päässä ja lähti yksin taipaleelle häntä etsimään.

Mestari Sigfrid oli seurakunnan pastorina nykyään, mutta ennen kaikkea oli hän tunnettu tieteellisistä tutkimuksistaan ja monista merkillisistä ennustuksistaan.

Joku poikanen näytti herttualle pitkulaisen, vaatimattoman talon, joka oli muista erillään mäenrinteen alla. Hän avasi oven ja astui pimeään, pitkään porstuaan. Sen perällä näkyi pimeänhämärässä ovi. Hän haparoi sinne ja kömpi tupaan, joka oli niin matala, että täytyi kulkea kumarassa.

Huone oli ylen vaatimaton, kalustuksena oli ainoastaan hoippuva pöytä ja muutamia puupenkkejä. Ikkunoissa oli vain muutamia lasiruutujen kappaleita; suurimmaksi osaksi olivat ne öljyttyä paperia, joka oli pingoitettu tuulen suojaksi.

Rappeutuneessa, savunmustaamassa takassa paloi loimottava valkea, ja sen ääressä seisoi köyhästi puettu nainen pataa hämmentäen.

Kääntymättä päin ja kysymystä odottamatta virkkoi hän tuikeasti:

"Tule huomenna uudestaan, Sigfrid mestarilla ei ole aikaa!"

"Sano Sigfrid mestarille, että täällä on mies, joka haluaa tavata hänet heti", vastasi herttua samaan sävyyn.

"Sanoinhan, ettei hänellä ole aikaa. Mene tiehesi, hän ei ole kotona."

"Hänen täytyy olla", kivesti herttua. "Haluan neuvotella Sigfrid mestarin kanssa asioista, jotka ovat hyvin tärkeitä."

Nyt vihdoin kääntyi nainen ja katseli vierasta viisain, tutkistelevin silmin. Sitten hän sipaisi kädellään tukkaansa sileämmäksi ja sanoi terhakasti: "Mieheni on aina ulkosalla tällaisina tähtikirkkaina öinä, enkä tiedä koskaan miten aikaisin hän tulee takaisin."

"Haluaisin", sanoi herttua, "kysyä niin kuuluisalta tietomieheltä kuin Sigfrid mestarilta neuvoa juuri kirkkaan taivaan alla."

"No, se on toinen asia", sanoi muori luoden ihailevan katseen herttuaan. Sitten otti hän lyhdyn ja sytytti sen.

Hänen ollessaan näissä puuhissa kuului viereisestä huoneesta seinäkellon lujat, tasaiset lyönnit. Kaarle kääntyi päin, ja nainen, joka oli juuri saanut tulen lyhtyyn, kohotti sen valaisten kamariin.

Siellä näkyi olevan vuode, tuoli ja kirjoituspöytä, jolla oli muutamia kirjoja. Mutta seinällä riippui taitehikas kello, ja nyt sen lyödessä seisoi taululla ajan vertauskuva, mies viikate ja tiimalasi kädessään. Viimeinen lyönti helähti, ja kuva oli poissa.

"Kello on varmaankin miehenne omaa työtä?" kysyi herttua kovasti kiintyneenä asiaan.

"Niin se on. Lähtekäämme nyt häntä etsimään." Hän meni edeltä pienen umpinaisen aidan ylitse, avasi lauta-aidan veräjän, viittasi herttuaa seuraamaan ja nousi mäenrinnettä ylöspäin.

Päivällä oli ollut myrsky, mutta nyt oli syyskuun taivas tummansininen ja kirkas, tuikkivain tähtien peittämä. Ilma oli leuto, melkein lämmin, ja kuu nousi parhaallaan taivaan rannalta.

Mikään ei täällä mäellä varjostanut näköpiiriä, illan hiljaisuudessa oli kaikella rajattoman majesteetillisuuden leima. Ainoastaan levottomassa ihmissydämessä kiehui ja kuohui, ilman lepoa ja rauhaa.

Kaarle tunsi sen ja taivutti nöyrästi päänsä seuratessaan naista, joka yhä kulki hänen edellään. Kivikkoa ja somerikkoa olivat he vihdoin joutuneet pienelle ylätasangolle, joka oli kukkulan ylimmällä harjalla.

Täällä näkivät he kirkkaassa tähtien tuikkeessa miehen puoleksi makaavassa asennossa. Hän oli puettu vanhaan takkiin, joka oli huolellisesti kääritty hänen ympärilleen, ja hän nojasi kyynäspäällään kalliota vasten varaten päätään kädellään.

Oikeassa kädessään oli hänellä teräspiirrin, jolla hän tuontuostakin teki merkkejä suureen pergamenttilehteen. Luultavasti se oli tähtikartta, jonka kuviot ja suhteet hän tunsi niin tarkoin, ettei hänen tarvinnut pinnistää silmiään pimeässäkään. Hän ei nähnyt tulijoita, ympäristöä ei hänelle ollut olemassakaan. Kärsimätön herttua katsoi hyväksi ilmoittaa läsnäolonsa rykäisemällä.

"Mitä tahdot, Anna? Olenhan sanonut, ettei kukaan saa häiritä minua", virkkoi oppinut mies.

"Täällä on vieras oppinut herra, joka tahtoo puhutella mestaria", vastasi vaimo nöyrästi.

Sigfrid mestari kohentautui hieman, ojensi vieraalle kylmän kätensä ja kysyi latinaksi, millä hän saattoi palvella.

Hän näytti olevan kuusissakymmenissä, nälkä ja öiden valvominen oli vanhentanut hänet ennen aikojaan. Tukka oli ohut ja harmaankirjava, samoin viikset ja tuuhea parta. Korkea otsa oli syvissä mieterypyissä, vaaleansiniset silmät olivat suuret ja unelmoivat, puku melkein viheliäisen huono.

Häntä tarkoin tarkasteltuaan vastasi herttua latinaksi hänkin, että hän oli tullut kuulemaan Sigfrid mestarin mieltä, oliko tähdillä vaikutusta kulkutauteihin.

Sigfrid mestari vastasi hieman mietittyään, että ne saattoivat vaikuttaa taudinalttiutta, mutta eivät välttämättä itse tauteja, ja sen jälkeen alkoi hän tavattoman vilkkaasti sovittaa oppiaan silloin liikkuviin tauteihin.

Mutta samassa valaisi koko seudun suuri tulipallo, joka kiiti yli taivaan läntiseltä ilmanranualta pitkässä leimuavassa kaaressa kaakkoista kohden. Valoilmiö oli niin odottamaton ja niin kirkas, että kolmen katsojan hengitys tuokioksi pysähtyi.

Nainen hätkähti nähdessään herttuan tässä kirkkaassa valossa. Hän oli varmaan toinen kuin miksi tekeytyi…

Mutta vanhalle viisaalle oli tällä hetkellä jokainen ihminen ainoastaan tomuhiukkanen. Seurattuaan meteorin suuntaa ja merkittyään sen radan tähtikartalle, ojensi hän pitkän, hontelon vartensa koko pituuteensa, kurotti oikean käsivartensa taivaan rantaa kohden, missä valo vielä kajasti hopeanhohteisena, ja puuskahti innonhartaasti:

"Kas, Jumalan kirjoitusta taivaalla! Mikä minä olen, Herra, että minä voisin tutkia sinun salaisuutesi ja tutkia sinun tähtiesi radat! Missä olin minä, kun aamutähti veisasi sinun ylistystäsi, sinä olet kuningas, ihanasti puettu, valo on sinun pukusi, pyhyys sinun kaunistuksesi! Sinä piirrät kirjoituksesi taivaalle päivänkierrosta toiseen; mutta kansat eivät tahdo lukea sitä eivätkä kuulla puhettasi. Älä käännä kasvojasi meistä pois, älä salli meidän loukata jalkaamme pimeillä vuorilla." Näin sanoen pani hän kätensä ristiin ja seisoi hetken vaipuneena rukoukseen.

Herttua ei voinut kääntää silmiään hänestä.

Kohta sen jälkeen palasi vanhus keskeytyneeseen puheeseensa tähdistä ja pyrstötähdistä. "Olen varma siitä", sanoi hän, "että niin kauan kuin tämä meteorinen tuli palaa ja kiertää päivästä päivään lakkaamattomassa kiertokulussa ympäri maan, vetää se puoleensa sitä luonnollista kosteutta, joka nousee maasta ja joka muuten lankeaisi sateena ja kasteena takaisin maahan. Siitä seuraa suuri kuivuus ja helle, jotka ovat vahingolliset kaikelle kasvullisuudelle, huonot vuodet, nälkä ja kalliit ajat. Ja sitten edelleen seuraa, että myrkyllisistä höyryistä, joita maa kätkee povessaan, syntyy vahingollisia loiseläimiä ja syöpäläisiä, jotka vuorostaan saastuttavat ilmaa ja siittävät tauteja kansaan ja karjaan, kuten ruttotaudit, poltetaudit ja rintataudit tai muut yleiset kulkutaudit, jotka aina samaan aikaan kulkevat yli monen maan, kuten rintatauti 1580."

"Voitte kai tähdistä ennustaakin?" kysyi Kaarle hieman liikutettuna.

"Siihen pystyi suuri mestarini, Tyge Brahe, jonka sielua Jumala taivaassa ilahuttakoon!" huudahti Sigfrid mestari. "Olin saapuvilla silloin, kun hän anno mundi 1572 ennusti muutamista merkeistä Cassiopean tähtisikerössä, että Suomessa oli syntyvä ruhtinas, jonka taivaitten herra oli jo edeltäpäin määrännyt suureksi sankariksi ja kansojen vapauttajaksi, erittäinkin siitä sorrosta, jota evankelisen opin nyt täytyy kärsiä melkein kaikkialla."

"Sanotteko, että hän oli syntyvä Suomessa?"

"Tai rakkaassa naapurimaassamme Ruotsissa, sillä kuuluisihan hän silloin meillekin. Ja minä olen aprikoinut mielessäni, että sillä mahdollisesti tarkoitettiin siunattua nuorta herraamme Gustavus Adolphusta, joka maiden yhteyden kautta voi kotiutua köyhään Suomeemmekin."

Kaarle peitti silmänsä kädellään. Tätä hän juuri oli tullut kysymään, ja nyt oli se sanottu hänelle kysymättä. Ainoastaan saadakseen vahvistuksen sille, mitä hän kaikista enimmän toivoi, virkkoi hän:

"Puolassa sanotaan Tyge Brahen selittäneen, että tähtien valio oli syntyvä Venuksen, Jupiterin ja Marsin yhtymän alla, ja niin lienee ollut laita nuoren Vladislaun syntyessä."

"Se ei ole totta", vastasi Sigfrid mestari kylmästi. "Tyge Brahe ei ole kuunaan sanonut mitään sellaista. Vladislaus on muuten syntynyt Saturnuksen merkissä, ja kuinka hän voisi toimia puhtaan kristinopin puolesta, kun hänet itsensäkin kasvatetaan paavilaisuuteen."

"Kas, millainen sumu on noussut", puuttui Anna muori puheeseen, "puhumattakaan siitä, että kynttilä on lopussa."

"Olette oikeassa", sanoi Kaarle hymyillen ja sanoi hyvästit isännälleen, joka vielä tahtoi viipyä muutamia tunteja tekemässä havaintojaan.

Lähtiessään pani herttua muutamia kultarahoja vaimon käteen. "Antakaa hänelle voimakkaampaa ruokaa", sanoi hän.

Muori katsoi rahaa. "Hankin hänelle kompassin", sanoi hän. "Sellaista hän pitää arvossa… enkä voi mitenkään uskoa, että rahat riittäisivät flanderilaiseen näköputkeen." Nämä olivat viimeiset sanat, jotka herttua kuuli, muorin sulkiessa portin hänen jälestään.

"Merkillistä", ajatteli hän itsekseen, "tämä nainen antautuu niin hartaalla ymmärryksellä miehensä työhön, että kieltäytyy hänen tähtensä kaikesta. Tämän täytyy ollakin avioliiton syvin ajatus."

* * * * *

Arvid Stålarm odotti kärsimättömästi tietoa loistavasta voitosta, joka Akseli Kurjen ja Farensbachin hänen mullakseen oli täytynyt saavuttaa taistelussa herttuaa vastaan. Hän oli tähän aikaan mitä mainioimmalla tuulella, rakensi mitä korkeimpia tuulentupia ja jutteli ja laski leikkiä ehtimiseen.

Kun kysyttiin syytä hänen hilpeyteensä, vastasi hän: "Se on voiton varmuutta, ja minä tahdon, että Juhana Fleming voi sanoa Elina rouvalle, ettei hänen herransa koskaan epäillyt menestystään."

Muutamia päiviä myöhemmin toi Jaakkima Scheel linnanväelle sanan Marttilan tappelusta ja ehdotuksen pakkosopimuksesta.

"Se on sotajuoni!" huudahti Stålarm. "Mutta meitä ei niin petetä."

Syyskuun viidentenä päivänä saatiin linnan aatelistornin ikkunoista katsella kamalaa näkyä. Salomon Ille ja hänen kanssaan kuusi Kastelholman vankia mestattiin Turun torilla. Mutta ei siinä kyllin, heidän päänsä pistettiin seipäihin ja pystytettiin Korpolaisvuorelle, vastapäätä linnaa.

Kamala näky teki odottamattoman vaikutuksen, se sytytti Stålarmin pontevuuteen ja päättäväisyyteen. Hän laitatti linnan sisälle laudoista karsinan, jossa saattoi puolustautua, vaikkapa ulkovarustus menetettäisiinkin. Sen jälkeen pakoitti hän linnaväen tekemään valan, että ennen räjähyttäisivät itsensä ja vihollisen ilmaan ennenkuin antautuisivat.

Kohta sen jälkeen saapui salaviesti Akseli Kurjelta, joka vahvisti Scheelin tuomat uutiset.

Stålarm seisoi kuin ukkosen lyömänä. Sitten neuvotteli hän muun päällystön kanssa, ja kaikki olivat mitä katkerimmin suutuksissaan Sigismundia kohtaan. Hän joko ei ollut lainkaan lähettänyt Farensbachia tai niin myöhään, ettei tämä ollut ehtinyt koota miehistöä.

Mihin nyt oli ryhdyttävä? Kaikki olivat sitä mieltä, että linnoitus oli luovutettava, ja Stålarm, joka nyt oli aivan masennuksissa, yhtyi tuumaan.

Syyskuun 9 päivänä lakkasi ampuminen ja neuvottelut alkoivat.

Herttualle laadittiin kirjelmä, jonka paitsi päällystöä olivat allekirjoittaneet myös ratsumiesten ja sotamiesten edustajat. Siinä valitettiin sotaväen vaikeaa asemaa, kun he eivät tienneet, ketä herraa tottelisivat. Nyt olivat he kuitenkin alkaneet käsittää, mitä vahinkoa valtakunnalle koitui siitä, että sen jäsenet uhrasivat toisiaan teuraspenkille, ja luulivat kärsineensä kylliksi uskollisuudestaan Sigismundia kohtaan. Sentähden pyysivät he herttuaa olemaan heidän armollinen herransa ja jättämään vihat sikseen ja vilpittömästi vakuuttamaan heille henkensä ja omaisuutensa. Sen jälkeen seurasivat ehdot, joissa seikkaperäisesti määriteltiin täydellinen menneisyyden unhotus ja sitoumus, että he tästälähin olisivat herttualle uskollisia ja kuuliaisia.

Stålarm kirjoitti erityisesti herttualle ja koetti osoittaa, että hän oli kärsinyt häväistystä hyväntahtoisuudestaan herttuan palvelijoita kohtaan ja että hän oli estänyt useita kuninkaan suunnittelemia juonia. Jaakkima Scheel kirjoitti hänkin ja pyysi hartaasti anteeksiantoa rikollisille.

Nämä kirjeet saapuivat Helsinkiin syyskuun 16 päivänä ja seuraavana päivänä lähetettiin vastaukset. Herttua selitti, että linnanpäällystön oli vastattava valtakunnan säädyille, toistaiseksi heidät oli säilytettävä vankilassa. Miehistö sai lähteä linnasta ja joka mies viedä mukanaan niin paljon kuin jaksoi kantaa.

"Maankavaltajat saavat toistaiseksi olla epätietoisina kohtalostaan", ajatteli herttua. Hän luotti siihen, että Scheel kyllä voi toistaiseksi pitää yllä järjestystä kaupungissa ja linnassa. Nyt halutti häntä vierailla Viipurissa, Torkel Knuutinpojan vanhassa linnassa, johon Akseli Kurki oli vienyt armeijansa tähteet ja jossa varustauduttiin tarmokkaaseen vastarintaan.

Akseli Ryning lähetettiin maitse ratsuväen keralla, herttua taasen purjehti jalkaväen kera meritse. Syyskuun 21 päivänä nousivat joukot maihin Viipurin luona.

Heidän edessään oli Suomen etevin linna niin kokoonsa kuin lujuuteensakin nähden. Kustaa Vaasan aikoina oli oivallisia muureja edelleen lujitettu ja linnoitukseen katsottiin mahtuvan 6-7,000 miestä. Nyt oli siellä ainoastaan 3,000, ja turhat olivat kaikki väennostot. Kylästä kylään oli kulkenut huhu herttuan voitoista… ja kansako taistelisi häntä vastaan, talonpoikain ystävää, joka oli luvannut heidät vapauttaa laittomista veroista? Ei, niin hulluja he eivät olleet!

Tässä ahdingossa vihdoinkin kuultiin jotakin siitä apujoukosta, jota Stålarm ja Kurki olivat niin kauan turhaan odottaneet. Farensbach marssi tosiaankin pikamarssissa poikki Vironmaan Viipurin avuksi.

Hän luotti Räävelissä oleviin Arvi Tönnenpojan laivoihin ja aikoi niillä viedä väkensä yli Suomenlahden. Mutta herttua oli ehtinyt ennen häntä. Räävelin porvarit sulkivat kaupungin portit Farensbachilta, ja ainoastaan vaivoin voi hän viheliäisillä purjealuksilla lähettää kolmisen, nelisen sataa miestä.

Ollessaan vielä loitommalla Viipurin sataman edustalla lähetti herttua kehoituskirjeen pormestareille ja neuvostolle, vaatien, että he avaisivat kaupunginportit ja liittyisivät Ruotsin kruunuun. Kun ei tullut mitään vastausta, noustiin maihin pikku venheiden avulla ja niin linna kuin kaupunkikin saarrettiin kaikilta puolin.

Akseli Kurki, jonka oli puolustettava sekä linnaa että kaupunkia, piti sitä mahdottomana vähine väkineen ja tahtoi sentähden pakoittaa porvariston ottamaan osaa puolustukseen. Kun nämä kieltäytyivät, uhattiin heitä ryöstöllä. Samana päivänä muutamat porvarit kiipesivät kaupunginmuurin yli ja riensivät amiraali Pietari Stolpen luo. He toivat viestin pormestarilta, että Vesiportti pidettäisiin auki seuraavana yönä, jos luvattaisiin varma turva kaupunkilaisille sekä heidän vaimoilleen ja lapsilleen.

Siten joutui kaupunki herttuan käsiin ennenkuin linnassa oli siitä aavistustakaan. Suuri joukko upseereja, joiden oli salmen yli mentävä linnaan, joutui osaksi vangeiksi, osaksi ammutuiksi. Edellisten joukossa oli myös Akseli Kurki.

Seuraavana päivänä, syyskuun 23, tuotiin laivasta suunnattoman suuri tykki ja asetettiin salmen rannalle vastapäätä linnaa. Laukaistiin muutamia mahtavia laukauksia, ja kohta sen jälkeen pyydettiin linnasta ryhtyä sovinnonhierontaan.

Herttua ei tahtonut tietää mistään antaumisehdoista, ja Arvid Tavast, joka oli ottanut huostaansa päällikkyyden, osoitti nöyrintä nöyryyttä, sillä hän otti herttuan polvillaan vastaan linnanportilla.

Mutta herttua tiesi, että Arvid herra oli vanha veijari, joka oli menetellyt armottomasti nuijasodan aikana ja joka kaikkina aikoina oli käynyt Sigismundin asioilla. Häntä ei voinut mikään alamaisuus pelastaa.

Mitään oikeudenkäyntimuotoja ei pidetty tarpeellisina. Tukholman valtiopäiväin päätöksellä oli vangit jo tuomittu. Akseli Kurki säilytettiin kuulusteltavaksi, mutta muut päälliköt saivat heti laskea päänsä mestauspölkylle.

Synkkänä ja uhkaavana oli ukkospilvi herttuan otsalla. Nyt oli hän lähtenyt sille kauhujen tielle, joka hänestä oli ainoa oikea, jos mieli pelastaa isänmaan itsenäisyys.

7.

MITÄ SUOMI KÄRSI.

Pietari Stolpe lähetettiin Vironmaahan valloittamaan Narvan rajalinnoitusta Ruotsin kruunulle.

Mutta Suomessakin oli vielä muuan linnoitus valloittamatta, nimittäin luja Savonlinna, jossa jo ennen olemme tutustuneet iäkkääseen, nyttemmin raajarikkoon Götrik Finckeen.

Hänellä ne yhä olivat ohjakset käsissään. Hänen apulaisenaan oli Stålarmin lanko Krister Björnram ja toistaiseksi myös Götrik herran nuorempi veli Sten, joka tulentuhoamasta Hämeenlinnasta oli paennut tänne.

Mutta Savonlinnassa alkoi tulla puute elintarpeista. Se olikin sitä luonnollisempaa, kun sangen monet Suomen mahtajista olivat lähettäneet vaimonsa ja lapsensa Savonlinnaan säästääkseen heidät sodan kauhuilta. He näet luottivat siihen, etteivät ne tänne asti ulottuisi.

Götrik Fincke otti ystävällisesti ja osaaottavasti vastaan monet kutsumattomat vieraansa. "Hätä ei lue lakia", sanoi hän, "jaetaan kaikki tasan, kuten veljet ja sisaret konsanaan."

Usein kokoontuivat varsinkin naiset hänen ympärilleen. Silloin kertoi hän heille tästä maasta ja tästä kansasta, jonka keskuudessa hän oli elänyt suurimman osan elämäänsä.

Mutta kukaan ei kuunnellut häntä niin tarkkaavaisesti kuin Katarina rouva, Sten Fincken emäntä. Ja kun tämä kerran sanoi, ettei ollut koskaan uskonut rahvaalla olevan niin syviä tunteita kuin hän kuvaili, silloin vanhus kysyi, oliko hän koskaan kuullut sitäkään, että syvässä vedessä kalat kutevat.

No, sen oli Katarina rouva kuullut, mutta hän ei ymmärtänyt, miten se oli sovellettava.

"Valaisen asiaa pienellä kertomuksella", vastasi ukko. "Rautalammilla oli hirveänä nälkävuonna 96 kolmattakymmentään aloitteleva nuori nainen, jolla oli kolme lasta, pienin vielä rintalapsi. Mies oli äsken mennyt manalle ja hän oli sanan mukaan paljaan taivaan alla; hänellä ei ollut kattoa yllään, ei leivän palaa itselleen eikä lapsilleen."

"Oli kai armeliaita ihmisiä?"

"Oli, mutta kenelläkään ei ollut mitään annettavaa. Hän tiesi sen ja lähti taipaleelle. Arvoitus on, miten hän kolmen pikku raukkansa kera pääsi Turkuun. Mutta he saapuivat sinne. Ja hän meni suoraa päätä erään hiustenleikkaajan luo, ja hänelle myi hän pitkän, paksun palmikkonsa, joka riippui alas pitkin selkää."

"Oh!" huudahtivat läsnäolijat.

"Hän sai paremman hinnan kuin oli odottanut. Ja niin antoi hän lastensa syödä kyllikseen. Sitä en tiedä, söikö hän itsekin. Mutta kun lapset olivat kaikki nukkuneet, lähti hän yksin pois. Luulen, että taival oli raskas — hampaan vetäjälle, jolle hän tarjosi kaksineljättä ehyttä hammastaan. Mies hämmästyi, varsinkin kun Marjatta oli tavattoman kaunis nainen. Hän teki toisen tarjouksen, mutta sen nuori nainen hylkäsi inholla ja tahtoi lähteä tiehensä. Silloin pyysi mies häntä jäämään, hän tahtoi ostaa hänen hampaansa ja maksaa niistä hyvin."

Götrik Fincke keskeytti tuokioksi kertomuksensa. "Kun hän palasi lastensa luo", jatkoi hän, "tunsivat ne tuskin häntä. Hän oli hyvin kalpea ja koko suu turvoksissa. Sentähden pysyi hän sen päivää paikoillaan, mutta seuraavana lähti hän jälleen taipaleelle pienokaisineen. Nyt oli hänellä onni päästä hevoskyydissä pitkät kylänvälit. Niin pääsi hän vihdoin kotiin, ja hänellä oli siksi rahaa, että saattoi ostaa tuvan, jossa oli asunut. Selvää rahaa nähtiin tienoilla ani harvoin, ja hän sai ostetuksi maatilkunkin tuvan ympäriltä. Hän oli tuonut Turusta siementä mukanaan, ja minun luja uskoni on, että Marjatan sankarillinen menettely oli avannut kaikki sydämet hänelle, sillä hän sanoo itse, että kaikki ihmiset ovat niin auttavaisia, että hän uskoo Jumalan ottaneen hänet erityiseen suojelukseensa."

"Luuletteko olevan useampiakin tuollaisia Marjattoja maailmassa?" huudahti Katarina rouva.

"Kysykää vaimoilta, joiden miehet tulevat kotiin sodasta, missä ovat tottuneet säännöttömään elämään, missä juopottelu, ryöstönhimo ja mitä rajuimmat hurjistelut seuraavat jokaista kahakkaa… ei ole helppo taivuttaa näitä miehiä uudestaan yksitoikkoiseen työhön ja jokapäiväisiin kieltäymyksiin… mutta kärsivällisyys saa sen aikaan, naisten kärsivällisyys ja uskollinen rakkaus."

"Saatte minut siihen uskoon", puuskahti Katarina, "että parhaat naisluonteet ovat työväenluokan keskuudessa."

"Niitä on jokseenkin tasan kaikissa. Sananlasku sanoo, ettei verratonta hyvää, jos ei verratonta pahaakaan."

Tässä keskeytti keskustelun herttualta saapunut kirje, joka oli päivätty lokakuun 1 päivänä.

Götrik luki sen tarkkaavaisesti ja kutsui sen jälkeen Sten veljensä.

"Herttua kutsuu minua kolmannen kerran", sanoi hän. "Nyt täytyy minun noudattaa hänen tahtoaan."

Sten herra luki kirjeen. "Ankara ja uhkaava kuten aina", sanoi hän.

"Emme voi enää olla määräämättä kantaamme", jatkoi vanhus. "Jumala tietäköön, etten ole koskaan ollut Sigismund kuninkaan ystävä. Mutta hänen luottamusmiehenään täytyi minun täyttää velvollisuuteni."

"Sitä juuri ei herttua tahdo myöntää, ei ruotsalaisille eikä suomalaisille", puuskahti Sten.

"Tämä pitkällinen eripuraisuus on vienyt poloisen isänmaamme perikatoon, ja ainoastaan herttua voi sen enää pelastaa."

"Oletko sanonut hänelle sen?"

"En, olen kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa, ja nyt viimeksi pyysin tietää mitä säätykokous on päättänyt. Hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että nämä ovat turhia verukkeita, ja — kuten sanottu — minä lähden hänen luokseen. Tuletko sinä mukaan?"

Ennenkuin päätös pantiin toimeen, saapui Jesper Matinpoika Krus herttuan käskystä vaatimaan linnaa.

Götrik Fincke luovutti sen heti ja lähti viivyttelemättä Viipuriin, jossa herttua otti hänet erittäin suosiollisesti vastaan ja oli kovasti mieltynyt vanhan miehen viisaaseen ja ymmärtäväiseen puheeseen.

Sten Fincke ja Akseli Kurki vietiin vankeina Turkuun, johon palaamaan herttuakin valmistautui, pannakseen toimeen uusia tutkintoja ja verituomioita.

Sten Fincken emäntä, Katarina, seurasi herraansa. Hän ei ainoastaan pitänyt täydellistä päiväkirjaa kaikesta mitä näki, vaan kirjoitti muistiin senkin mitä kuuli luotettavilta henkilöiltä. Nämä muistelmat ovat meidän päivinämme arvokkaat lähteet niille, jotka tutkivat Suomen historiaa.

Herttua oli oleskellut Viipurissa yli kolmen viikon ja sillaikaa lakkauttanut linnaleirin ja jakanut oikeutta monille tahoille.

Lokakuun 10 päivänä lähti hän meritse matkalle tykkien paukkuessa. Matkalla hän viivähti Pellinginsalmessa ja saapui Turkuun marraskuun alkupäivinä.

Voimme käsittää, millä tuntein häntä odotettiin, kun tiedämme mitä veritekoja oli tapahtunut jo ennen hänen tuloaan.

Scheel uudisti rukouksensa päällikköjen puolesta ja pyysi, että heidän tuomitsemisensa ainakin lykättäisiin Ruotsin valtiopäiville.

"Ei", vastasi herttua, "tuomio ja rangaistus kuuluu Suomelle. Siitä koituu esimerkki, joka varoittaa vastaisista houkutuksista."

Asetettiin heti tuomioistuin, johon kuului 37 jäsentä, niiden joukossa Turun kaupungin pormestari ja kaksitoista raatimiestä, kreivit Mauri Lejonhufvud, Maunu Brahe, Svante ja Niilo Bjelke ja Jaakkima Scheel.

Marraskuun 7 päivänä piti oikeus istuntonsa Turun raastuvassa. Neljä lippukuntaa sotamiehiä oli rumpuineen ja räikkätorvineen asetettu kahteen riviin, joiden välitse vangit vietiin raastupaan.

Juhana Fleming pyysi heti päästä vapauteen. Hän ei ollut ottanut osaa linnan puolustukseen, vaan tullut sinne ainoastaan yksityisistä syistä.

Herttua oli kuullut toisilta, että niin oli laita, ja käski, että nuori mies oli tuotava hänen luoksensa.

Se tapahtui, ja kohteliain sanoin pyysi Fleming, ettei hänen ajattelemattomuuttaan pidettäisi rikoksena, vaan että hän armosta saisi vapautensa.

Kaarlen edessä seisoi hänen katkerimman vihollisensa, poika. Mutta hän ei ollut isäänsä, ja sitä paitsi oli hän hyvin nuori.

"No hyvä", sanoi Kaarle, "minä annan anteeksi ehdolla, että luovut Sigismundin palveluksesta ja liityt tästä päivästä minuun."

"Armollinen herra", vastasi Fleming, "minulla ei ole mitään pätevää syytä rikkoa sitä uskollisuudenvalaa, jonka olen vannonut kuninkaalleni! Siitä huolimatta", lisäsi hän notkistaen toisen polvensa, "pyydän teidän ruhtinaalliselta armoltanne nöyrimmästi armahtavaisuutta."

Kas, poika oli sittenkin isäänsä! Sama uhma suun ympärillä, sama silmänluonti! Tiikerinpennulla ei vielä ollut kynsiä, joilla raapia, mutta odotahan vain, odota vuosia kymmenisen… Herttuan silmät leimahtivat yhtäkkiä, ja hän huudahti kiihkeästi: "Mikset kunnioita minua molemmin polvin!"

"Sen kunnian säästän Jumalalleni ja kuninkaalleni", vastasi Fleming uhmaten.

"Osoitat selvään, ettei käpy kauas puusta putoa", vastasi herttua ankarasti. "Näen selvään, mitä sinulta vastaisuudessa saa odottaa, jos jäät eloon. Saat sentähden vastata puolestasi tuomioistuimen edessä."

Kutsuttiin vahti, ja se vei hänet pois. Stålarm oli aivan epätoivoissaan siitä kohtalosta, joka odotti Juhana Flemingiä. Hän pyysi ja rukoili tuomareita ottamaan hänen henkensä, mutta säästämään Juhana herraa, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa.

Tähän ei kiinnitetty mitään huomiota, kaikki syytetyt tuomittiin isänmaan kavaltajina menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa.

Tuomarit lisäsivät sen toivomuksen, että tuomion toimeenpaneminen lykättäisiin, kunnes säädyt ehtisivät sen tarkastaa. Heitä värisytti oma menettelynsä. Mutta näillä miehillä oli siksi vähän moraalista rohkeutta, että he tuomitsivat ainoastaan ankaran ja pelätyn herransa tahdon mukaan.

Kaarle sitävastoin näki Ruotsin ja Suomen yhtenäisyydellä ja uskonpuhdistuksella olevan tulevaisuutta ainoastaan silloin, jos hän raivasi pois esteet, nimittäin vallanhimoisen aateliston, joka omia etujaan etsien toimi Sigismundin puolesta.

Hän ei voinut eikä tahtonut yksin kantaa vastuuta, ja jos valtaneuvosten joukossa olisi ollut lujia ja rehellisiä miehiä, olisi moni väkivallan työ jäänyt tekemättä. Mutta he olivat ainoastaan hänen tahtonsa välikappaleita, ja niin hän oppi halveksimaan heitä ja luottamaan ainoastaan itseensä.

Lähiseudun aatelin, sotaväen, porvariston ja talonpoikain ollessa läsnä luettiin tuomio vielä kerran, ja kuolemaantuomitut polvistuivat.

Herttua oli saapuvilla, ja kun hän kulki Flemingin ohi, virkkoi tämä:

"Teidän ruhtinaallinen armonne, antakaa armon käydä oikeuden edellä!"

"Olet hylännyt armon ja anteeksiannon, kun se sinulle tarjottiin", vastasi herttua ankarasti. "Nyt on tuomio langennut eikä minulla ole oikeutta sitä muuttaa."

Mestaus oli määrätty lauantaiksi marraskuun 12 päiväksi. Stålarm ja Kurki olivat lähetettävät Ruotsiin vastaamaan oikeudessa, muut sitä vastoin saivat heti kärsiä rangaistuksensa.

Kuolemaantuomittujen joukossa oli nuori mies, Olavi Klaunpoika, Juhana Flemingin avioton veli. Heidät oli kasvatettu yhdessä, ja he olivat tehneet veljesliiton keskenään.

Juhana ei voinut ikinä uskoa, että herttua ottaisi Olavi Klaunpojankin hengen. Hän kirjoitti äidilleen pyytäen, että rakas kasvinveli saisi hänen kuolemansa jälkeen ottaa omakseen isän nimen ja vaakunan.

Suurimman osan yöstä kirjoitti hän toista kirjettä, jonka hän repi rikki moneen kertaan, ennenkuin siitä tuli hänen mieleisensä. Siinä puhuttiin rakkaudesta, joka oli niin puhdas ja viaton, että varmaan kesti vielä toisessakin maailmassa. Ainoastaan rakastettuaan kohdatakseen olisi hän tahtonut elää, nyt toivoi hän tämän pian tulevan jälestään, ja avosylin oli hän ottava hänet vastaan.

Kirje oli osoitettu rouva Elina Flemingille, ja hän uskoi sen vanhalle henkipalvelijalle. Samalla lähetti hän äidilleen sormuksen ja sellaiset terveiset, että hän tiesi kuoleman päättävän kaiken kurjuuden ja vievän oikeaan iloon. Siellä toivoi hän heidän jälleen tapaavan toisensa.

Lauantaiaamu oli käsissä, ja kun hänet kutsuttiin, lähti hän epäröimättä viimeiselle tielleen.

Keihäspiiriä ympäröi taaja väkijoukko. Juhana Fleming tervehti ystävällisesti ja sanoi jäähyväiset tuttavilleen.

Pappi, joka kulki hänen rinnallaan, sanoi sitten, että nuori herra oli osoittanut tyyneyttä ja luottamusta, joka saattoi olla opiksi monille.

Mutta kun he olivat ehtineet keihäspiirin sisälle ja Fleming jättänyt vaippansa ja lakkinsa palvelijalle, kulki hän kierroksen ympärinsä ja katseli surmalaitteita.

Silloin värähti tuskan ilme nuorilla kasvoilla ja hän repäisi takkinsa auki niin kiihkeästi, että napit irtautuivat ja sinkosivat hänen ympärilleen.

Tämän nähdessään riensi pappi luo.

"Herra, herra, ei niin kiihkeästi", sanoi hän lempeästi.

"Rukoilkaa ensin Jumalaa kaikkivaltiasta!"

Kasvoille palasi entinen tyyneys. "Mielelläni tahdon tehdä sen!" huudahti hän ja notkisti molemmat polvensa. Ristissä käsin oli hän kauan vaipuneena rukoukseen. Hänen takanaan seisoi pappi kyynelsilmin ja yhdisti rukouksensa hänen rukoukseensa. Heidän ympärillään vallitsi hiljaisuus.

Fleming nousi, katseli ympärilleen, tervehti kaikkia ja pudisti lähimpäin tuttaviensa kättä. Mutta toria ympäröivät ikkunat olivat täynnä uteliaita katsojia, enimmäkseen rouvia ja neitsyitä. He itkivät ja vaikeroivat liehuttaessaan hihojaan.

Fleming kääntyi sen jälkeen ympärillä seisovaan väkijoukkoon päin ja sanoi: "Tahdon täten ilmoittaa, että hengellisesti katsoen tunnen olevani vikapää kuolemaan, johon minut on tuomittu, vieläpä iankaikkiseenkin kuolemaan, jos Jumala tahtoo minua rangaista vanhurskautensa jälkeen. Mutta inhimillisesti katsoen olen syytön enkä katso olevan kuolemaani mitään muuta syytä kuin että hänen ruhtinaallinen armonsa tahtoo hävittää sukuni sukupuuttoon, mikä nyt tapahtuukin."

Syntyi kiihkeä hälinä, muutamat puhuivat herttuan puolesta, toiset häntä vastaan. Silloin huudahti Juhana Fleming yli melun:

"Missä on tuomioni? Milloin minut on tuomittu, kuulusteltu, todistettu syypääksi? Minua vastaan on valehdeltu, kuten petturit ja lurjukset tekevät!"

"Viekää hänet takaisin vankilaan!" huusivat Kaarlen puoluelaiset. "Hän on saava kovemman tuomion herjaussanoistaan herttuaa kohtaan."

"Ei", vastasi Fleming. "Kun olen kerran tullut tänne omin jaloin, ei kukaan saa minua hyvällä palaamaan takaisin! Jätän asiani Jumalan kaikkivaltiaan huomaan. Hän, kaikkinäkevä ylituomari, ratkaiskoon, kuinka oikeudenmukaisesti minut on tuomittu."

Hän meni nopeasti teloittajan luo, antoi hänelle vaaterahaa ja sanoi:

"Tehkää tehtävänne, mutta tehkää se ripeästi."

Sen jälkeen veti hän paitansa alas, polvistui, ummisti silmänsä, ja hänen päänsä putosi.

Samassa syöksyi esiin hänen velipuolensa, Olavi Klaunpoika, lankesi polvilleen ja pyysi, että saisi sekoittaa verensä veljensä vereen. Mutta Antti Niilonpoika käski hänet poistumaan, ja teloitus tapahtui ennen määrätyssä järjestyksessä.

Olavi Klaunpoika kutsuttiin esiin vuoroltaan neljäntenä. Hän huusi korkealla äänellä, että "Jumala oli vaativa Juhana Flemingin veren Kaarle herttualta, verikoiralta."

Sotamiesten melu esti hänet lausumasta enempää, ja teloitukset jatkuivat.

Turun verisauna teki kerta kaikkiaan lopun Sigismundin vallasta Suomessa. Mutta suuttumus ja paheksuminen, jota ei uskallettu lausua sanoin, pukeutui taruihin, jotka levisivät kautta maan. Mestattujen päät, jotka — paitsi Juhana Flemingin päätä — olivat pystytetyt seipäihin Turun raastuvan eteen, olivat jouluyönä veisanneet Davidin 26 psalmia.

Apea oli kansan mieliala. Kaikki olivat sitä mieltä, että herttua oli menetellyt tarpeettoman julmasti.

Jaakkima Scheel asetettiin Turun linnanherraksi, ja herttua matkusti meritse Ruotsiin. Stålarm ja Kurki seurasivat mukana toisella laivalla.

* * * * *

Näiden synkkien näytelmäin aikana eleli Sigismund tylsässä toimettomuudessa. Hänen kotiutumistaan oli loistavasti juhlittu, se elähytti häntä tuokioksi, mutta sitten vaipui hän tavalliseen hervottomuuteensa.

Katolisilta neuvonantajiltaan sai hän nuhteita siitä, ettei ollut paremmin edistänyt kirkon asiaa. Pyhä isä epäsi yhä suostumuksensa hänen avioliittoonsa prinsessa Konstantian kanssa. Hän itki, kuningas parka, ja kun Malaspina palatessaan toi hänelle pienen Mariankuvan, jota prinsessa oli kostuttanut kyynelillään ja johon oli kiinnitetty pergamenttiliuska: "Iäti sinun Konstantiasi", suuteli hän tätä kalleutta ja kantoi sitä alituiseen sydämellään.

Tähän aikaan tuli alituiseen kirjeitä Suomesta, joissa kiirehdittiin hänen lupaamaansa apua. Mutta hänen pappinsa selittivät, että pyhä Sebastian tarvitsi välttämättä uuden puvun, ja Malaspina vakuutti, että se hänelle tuhatkertaisesti palkittaisiin. Sigismundin täytyi silloin taipua, ja pyhimyskuvan puku oli koristettava niin suurilla helmillä, ettei kuningas rukalla ollut enää varaa muistaa rakkaita suomalaisiaan.

Kuninkaan lemmenikävää oli viihdytettävä suurilla, loistavilla juhlilla. Suomesta tulevat kirjeet häiritsivät hänen mielenrauhaansa, ja Anna prinsessa sai lopulta aikaan, ettei niitä hänelle lainkaan esitetty. Ja niin rakkautensa uhrin mieli vähitellen keventyi, ja hän alkoi etsiä iloaan Annan hovineitosista.

Mutta sitten saapui tieto Marttilan onnettomasta tappelusta, saapui jobinposti toisensa jälkeen. Ja vihdoin oli herttua valloittanut Suomen Viipuria myöten. Silloin täytyi näillä onnettomilla viesteillä häiritä itse kuningastakin.

Kustaa Brahe ja Stenbock-veljekset esittivät meriretkeä Elfsborgiin. He uskoivat, että heillä oli suuri vaikutusvalta Länsi-Göötanmaalla, ja herttuan puuhaillessa Suomessa ei ollut mahdotonta, että Ruotsissa saataisiin aikaan mullistus.

Ehdotus miellytti Sigismundia erittäin hyvin. Hän oli tuumaa jo hautonut mielessään, ja Danzigissa olivat ruotsalaiset laivat varustettuina tätä tarkoitusta varten. Otettiin palvelukseen saksalaisia ja skotlantilaisia palkkasotureita ja Juhana Gyllenstjerna asetettiin ylipäälliköksi.

Kaarle herttua oli saanut tiedon aiotusta retkestä Elfsborgiin ja ryhtynyt varokeinoihin. Juhana Gyllenstjerna pääsi kuitenkin Hallannin rannikolle, mutta siellä itse päällikkölaiva ajautui matalikolle; miehistö pelastettiin, mutta laiva varustuksineen upposi. Rahaakin oli Sigismund tavallisessa saituudessaan antanut niin vähän, ettei se riittänyt palkkoihin eikä muonaan, ja turhaan odotettiin ruotsalaisilta henkiheimolaisilta apua.

Jotakin kuitenkin täytyi tehdä, ja niin päätti Gyllenstjerna tehdä hyökkäyksen Elfsborgin kimppuun. Mutta lähetetyt vakoilijat siepattiin kiinni, ja niin koko suunnitelma paljastui. Linnoitus oli muuten mitä parhaassa puolustuskunnossa, ja koko Länsi-Göötanmaalta lähti sotaan mies talosta. Suurin joukoin kerääntyivät he rannikolle, ja uhkaavat nyrkit murtautuivat vieraita laivoja vastaan.

Sellaisissa olosuhteissa ei Gyllenstjerna uskaltanut tehdä hyökkäystä. Hän purjehti Marstrandiin, missä eräältä hyvältä ystävältä sai lainaksi rahasumman maksaakseen palkan sotamiehilleen, ja suuntasi sitten matkan Kööpenhaminaan. Talvi oli käsissä ja purjehdusaika lopussa, jonkatähden laivaston täytyi asettua talviteloilleen.

Mutta amiraalin rahat olivat jälleen lopussa. Hänen oli pakko ottaa uusia lainoja ja vähitellen pantata kaikki laivaston tykit. Enin osa miehistä karkasi matkoihinsa.

Kevät tuli, ja Gyllenstjerna jätti kaiken oman onnensa nojaan ja matkusti Puolaan. Jälelle jäänyt meriväki eli ryöstelemällä kauppamiesten aluksia, kunnes heidät vihdoin myrsky ajoi Lyypekkiin. Sieltä heidät vietiin Danzigiin.

Se oli Sigismundin viimeinen yritys valloittaa isiensä valtakunta ase kädessä.

8.

HOVIELÄMÄÄ.

Tähän aikaan oleskeli Puolassa useita ruotsalaisia perheitä, jotka olivat sinne muuttaneet kohta Sigismundin jälestä. He olivat melkein kaikki protestantteja ja kävivät ahkeraan jumalanpalveluksissa, joita prinsessan toimesta pidettiin. Sigismund oli Malaspinan toimesta kieltänyt protestanttiset jumalanpalvelukset ja karkoittanut papit. Se oli koetuksen aikaa kansalle, joka rakasti ruotsalaista saarnaa eikä tuntenut katolisia kirkkoja omikseen. Monet siirtolaisista olisivat jo aikoja sitten palanneet kotiin, jos heillä olisi ollut varaa siihen. Suuri oli sentähden heidän ilonsa, kun prinsessa tuli takaisin Puolaan ja protestanttiset jumalanpalvelukset hänen mukanaan.

Anna kehoitti pappeja ahkeraan käymään ruotsalaisten uskolaistensa luona ja sitten kertomaan hänelle heidän elintavoistaan ja varallisuussuhteistaan. Ja sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen kokoontuivat he hänen ympärilleen kiittelemään ja kyselemään hänen vointiaan.

Niiden joukossa, jotka eivät koskaan lyöneet laimin saapua, pani Anna merkille kookkaan ja tuiman näköisen vanhan miehen ja tavattoman kauniin nuoren tytön, joka muistutti Anna Itävaltalaista, vaikka tämä viimeksimainittu oli voimakkaampi kasvultaan ja uhkeampi muodoltaan.

Heitä seurasi nuori mies, joka kulki kainalosauvoilla ja joka aina pysyttelihe heidän jälessään.

Anna oli hyvin utelias kuulemaan jotakin tästä perheestä, ja eräänä päivänä hän kysyi mestari Jonaalta, nuoremmalta papeistaan, tunsiko hän heitä lähemmin.

Kysymyksen oli täytynyt tulla kovin odottamatta, sillä nuori mies punastui korviaan myöten.

"Vastaatte ilman sanoja", virkkoi prinsessa nauraen. "Mutta jos tyttö on yhtä hyvä kuin kaunis, lupaan pitää teille häät ja kutsua niihin kuninkaankin."

"Kovaksi onneksi on hän jo nähnyt tytön", vastasi pappi kiihkeällä äänellä.

"Entä sitten?" kysyi Anna pahoja aavistaen.

"Hänen majesteettinsa on ihastunut hänen tavattomaan kauneuteensa."

"Siihen täytyy ihastua jokaisen!"

"Sitten on hänen kamariherransa ollut usein siellä, hänellä on ollut salaisia neuvotteluja Sigridin äidinisän kanssa, ja sen jälkeen on hän tytölle itselleenkin tuonut terveisiä kuninkaalta, joka halunnee häntä nähdä ja puhutella."

"Mitäs tyttö siitä?"

"En tiedä oliko se tietämättömyyttä vai miellytyshalua mutta hän ei torjunut juonia kuten olisi pitänyt."

"Kertoiko hän siitä itse?"

"Ei hän, mutta hänen sulhasensa, jolle hän sanoo kaiken", vastasi pappi tukehduttaen huokauksen.

"Niinkö, hänellä on sulhanen! Ei suinkaan se liene hän, joka kulkee kainalosauvoilla?"

"Hän juuri, mestarisälli."

"Voiko hänestäkin pitää?"

"Sigridille on hän rakkain kaikista."

"Raajarikko?"

"Hän lienee saanut vammansa pelastaessaan isoisän hengen. Se on koko tarina, joka kävisi pitkäksi kertoa. Mutta sen jälkeen luvattiin hänelle Sigridin käsi, ja hän se nyt hoitaa koko talon."

"Mutta sittenhän vanhuksella ei olekaan mitään sanottavaa."

"Sigrid on hänen holhottinsa, sanoo hän. Ja sitten puhuu hän tytölle, miten tämä voisi tulla hyvin rikkaaksi ja valmistaa vanhalle ukko vaarilleen onnellisen ja huolettoman vanhuuden ja sen jälkeen, muutamain vuosien kuluttua mennä naimisiin, joko Gottfriedin kanssa tai kenestä vain pitää."

"Ja Sigrid itse?" kysyi prinsessa.

"Niin", tuumi Jonas mestari allapäin, "nyt seuraa kaikkein surullisin. Tyttö parka ei tiedä itsekään mitä tahtoo. Väliin hän heittäytyy Gottfriedin käsivarsille ja sanoo ettei heitä mikään maailmassa voi eroittaa toisistaan. Seuraavana päivänä, kun vaari käy hänen kimppuunsa, vastaa hän, että jollei Gottfried panisi kovin pahakseen, taipuisi hän kenties isoisän tahtoon."

"Ettekö ole puhutellut tyttöä?"

"Sanoin hänelle viimeksi eilen, että Gottfried on uhannut ampua itsensä, jos hän hylkää hänet. Silloin lankesi hän jalkoihini ja pyysi minua rukoilemaan hänelle lujaa tahtoa, sillä hän ei voinut vastustaa vanhaa vaariaan, joka on häntä hoitanut ja vaalinut pienestä pitäen. Mutta ikinä ei hän tahtonut olla Gottfriedille uskoton."

"No, entäs sitten?"

"Ah, teidän armonne, hän itki ja oli aivan epätoivoissaan, ja minä puhuin hänelle lohdutuksen sanoja niin hyvin kuin voin. Kamariherra oli siellä tänään jälleen, mutta ei yksin…"

"Kuningas?"

"Kietoutuneena suureen vaippaan. Hän oli tarttunut Sigridin käteen ja painanut sormuksen hänen sormeensa."

"Oliko sulhanen läsnä?"

"Ei, mutta Sigrid on sitten puhunut siitä hänelle."

"Jumalan kiitos, silloin ei hän ole hukassa!" huudahti Anna. "Tahdon ottaa hänet tänne. Hän saa nähdä, minkä arvoinen on se kasinkulta, jota sanotaan kuninkaalliseksi onneksi. Kenties saan hänet parempiin ajatuksiin. Seuratkaa minua, lähden heti." Yhtä nopsana päätöksissään kuin toimissaankin pani Anna heti aikeensa toimeen.

Hänen saapumisensa herätti tavatonta hämmästystä, kenties enimmän siksi, että Jonas mestari seurasi hänen mukanaan. Oliko tämä kenties kertonut prinsessalle?

Anna näki, että Sigrid oli itkenyt. Vanhuksen kasvot hehkuivat vihasta, nuoren mestarisällin kasvot olivat surun synkistämät.

Naisellisella vaistolla ei hän ollut mitään näkevinään. Kyseli vain kelloja, jätti muutaman korjattavaksi ja pani pian koko talon liikkeelle.

Nyt vasta sai hän tilaisuuden oikein tarkastella Sigridiä. Hän oli tosiaankin lumoavan kaunis, mutta hänellä oli kuten kuningatar Annallakin huulissaan hempeyden piirre, joka tavallisesti todistaa heikkoa luonnetta.

Annan kysyttyä, osasiko hän ommella kultakirjausta, näytti Sigrid muutamia tekemiään pikku töitä, ja ne osoittivat sangen suurta taitavuutta.

"Tällaista juuri tarvitsen", sanoi prinsessa. "Tahdotko tehdä minulle erään työn?"

Sigrid kiitti ja sanoi olevansa siihen halukas.

"Tyttärentyttäreni matkustaa pois ensi viikolla…"

"Ei niin pian!" puuskahti tyttö kalveten.

"Onko päivä jo määrätty?" kysyi Gottfried luoden hurjan katseen vanhukseen.

"Olen luvannut sen hänelle", vastasi ukko topakasti. "Ja vielä olen herra talossa."

Prinsessa tähysteli häntä päästä jalkoihin, ja hän loi silmänsä maahan.

"Haluan, että Sigrid lähtee heti mukaani", sanoi prinsessa ylevästi. Vanhus kumarsi syvään, hän ei voinut vastata mitään.

Tyttö seisoi sanatonna ja hämillään, mutta riensi kohta laittautumaan kuntoon.

Muutamat Jonas mestarin sanat olivat palauttaneet veret Gottfriedin poskille.

"Uskallanko kysyä, kuinka kauan hän tulee viipymään?" virkkoi ukko vaari aivan toisella äänensävyllä.

"Tulkaa linnaan kolmen päivän kuluttua, niin saatte tietää sen", vastasi Anna ja lisäsi Gottfriediin kääntyen "Tuokaa kello, kun työ on valmis."

Hän lähti papin ja Sigridin seurassa. Tyttö oli hyvin pelästyneen näköinen ja ihmetteli mitä nyt oli tuleva.

Linnaan saavuttuaan otti Anna hänet mukaansa sänkykamariinsa.

"Tästälähin on sinun alituiseen oltava saapuvillani", sanoi hän. "Meillä on paljon puhuttavaa keskenämme."

Sigrid kiitti hämillään. "Enkö pääse takaisin hänen luokseen?"

"Sanos, ketä enimmän kaipaat."

"Gottfriedia", kuiskasi tyttö, ja kyynelet vierivät hänen poskilleen.

"Hän tulee tänne sinua tapaamaan."

"Saanko puhutella häntä kahdenkesken?"

"Aivan kahden. Mutta sanos minulle, mihin isoisäsi tahtoo sinut lähettää?"

Sigrid punastui kovasti. Nyt kyynelet vuotivat virtanaan ja hän lankesi prinsessan jalkoihin. "Oi, elkää kysykö minulta."

"Lapsi parka, minä tiedän jo kaiken. Sinut pelastaakseni olen tuonutkin sinut tänne."

"Mutta jos hän näkee minut?"

"Kuningas saa nähdä ja puhutellakin sinua."

"Ei, ei, minä pelkään niin kovin!"

"Hänenkö vai itsesi tähden?"

"Hänen!" vastasi tyttö, ymmärtämättä tarkoitusta.

"Sitä sinun ei tarvitse, hän kyllä tulee aikoihin. Sanon sinulle, Sigrid, että kuningas saa rakastajattaria niin monta kuin tahtoo, mutta yhtä vähän kuin muutkaan pitää hän arvossa naista, joka on myynyt itsensä viheliäisestä mammonasta. Hän pitää hänet niin kauan kuin ruumiillinen kauneus häntä viehättää. Sitten hän maksaa mitä hyväksi näkee ja potkaisee hänet ulos."

Sigrid oli käynyt kalmankalpeaksi. Kauniit silmät tuijottivat jäykästi prinsessaan.

"Kuinka hyvän maksun hän saisikin, kuinka hän sitten enää uskaltaisi tarjota rahojaan kunnialliselle miehelle? Eikö tämä halveksien kääntyisi hänestä pois ja sanoisi, ettei hän myy sellaisesta hinnasta nimeään…"

"Gottfried, Gottfried!" nyyhkytti Sigrid.

"Hänen tähtensä on sinun varottava kuningasta ja jokaista muuta kiusausta, joka voi viedä sinut turmioon."

"Päästäkää minut takaisin hänen luoksensa."

"Ei, ennenkuin olet nähnyt miten tyhjä on se onni, joka sinusta on näyttänyt niin houkuttelevalta. Tee työtäsi, jonka olen sinulle määrännyt, kuningas on monta kertaa tuleva luoksesi minun olematta läsnä. Sinun täytyy itse taistella taistelusi, saat itse päättää, oletko mieluummin kuninkaan jalkavaimo kuin kunniallisen miehen puoliso."

"Kuinka uskallan?" kysyi pelästynyt tyttö.

"Sanos minulle, Sigrid, eikö ole usein tapahtunut, että joku hienopukuinen puolalainen herra on pitänyt varansa ja tullut puotiin sinun ollessasi yksin ja tehnyt sinulle häpeällisiä tarjouksia?"

"Kyllä, montakin kertaa!"

"Nuoria, kauniita herroja?"

"Niin nuoria ja kauniita kuin vanhoja ja rumiakin", vastasi Sigrid halveksivasti hymyillen.

"No, mitä teit silloin?"

"Huusin isoisää, ja hän ajoi heidät pois."

"Mikset tehnyt niin tälläkin kertaa?"

"Kuninkaalle!"

"Hän olisi ansainnut sen paremmin kuin muut. Sillä tyttöparkojen vietteleminen ei ole lainkaan kuninkaallista. Sentähden ei sinun olisi ollut häntä pidettävä ihmistä kummempana, vaan kohdeltava ansionsa mukaan."

Sigrid kohotti katseensa häneen. "Minä koetan", vastasi hän.

"Auttaakseni sinua sallin sinun iltapäivällä olla tuossa huoneessa, josta pienen luukun kautta voit nähdä ja kuulla kaiken mitä täällä tapahtuu. Kuningas tulee tänne ja istuutuu rinnalleni sohvalle. Minä koetan johtaa keskustelun sellaiselle alalle, että sinulle on siitä hyötyä. Mutta ole tarkkaavainen, se ei tapahdu useammin kuin tämän kerran."

"Armollisin prinsessa", sanoi Sigrid ja lankesi hänen jalkoihinsa suudellen hänen kättään, "kuinka voin palkita suuren hyvyytenne!"

"Niin, Sigrid, teen sinun hyväksesi enemmän kuin olen tehnyt kenenkään muun hyväksi. Veljeni on minulle rakkaampi kuin kukaan muu ihminen maailmassa ja kun paljastan hänen virheensä ja heikkoutensa sinulle, tapahtuu se teidän molempain pelastukseksi. Tahdon estää hänet tekemästä synnin, jota ei voisi koskaan sovittaa, ja tahdon pelastaa sinut joutumasta uhriksi."

"Ymmärrän, ymmärrän!" huudahti Sigrid elostuneena.

"Silloin voit sinäkin olla minulle avuksi. Hänelle koituu läksytys suuremmaksi avuksi, jos se tulee sinulta."

"Tahdon antaa sen hänelle. Ja nyt luulen, että voinkin sen."

Anna syleili ja suuteli nuorta tyttöä. "Teet minut velalliseksesi", sanoi hän.

Sigrid sulkeutui pieneen huoneeseen. Kuta suurempaa kiitollisuutta hän tunsi prinsessaa kohtaan, sitä enemmän kiihtyi hänen ynseytensä kuningasta kohtaan, häntä, joka tahtoi maksaa hänen alennuksensa kurjalla kullallaan.

Hän kuuli ääniä, kuningas oli tullut. Hän avasi varovasti pikku luukun. Kuningas näkyi istuvan sohvassa, ikävystyneenä ja tyytymätönnä, ja kun prinsessa samassa tuli sisään, huudahti hän:

" Minä saan sinua odottaa; olen tottunut siihen, että muut odottavat minua."

"Muilla varmaankin tarkoitat alamaisiasi", sanoi Anna ja asettui hänen vierelleen. "Minä en lukeudu niihin", lisäsi hän ja pani olalleen pienen tyynyn, jota vasten kuningas heti nojasi päänsä.

"Minkä aseman sitten otat itsellesi?"

"Olen sinun varma tukesi, joka tulee niin pian kuin häntä on kutsuttu", vastasi Anna.

"Niin, se on totta", sanoi Sigismund ja puristi hänen kättään. "Olet myös ainoa uskottuni."

"Johon voit luottaa."

Syntyi pitkä äänettömyys. "Olen hyvin onneton", sanoi Sigismund. "Kaikki käy minua vastaan."

"Kaikkihan rientävät noudattamaan toivomuksiasi."

"Mikään ei täytä sitä tyhjyyttä, jota tunnen. Minä aivan kuihdun ikävään."

"Konstantiaako ikävöit?"

"Aavistus sanoo minulle, että hän on unhottanut minut."

"Ai, pikku Richissaa sitten; hänhän kuulemma menee naimisiin."

"Se oli tuokion mieltymys, joka meni yhtä nopeasti kuin tulikin."

"Niin tekevät kaikki sellaiset mieltymykset."

"Ei, nyt on se aivan toisenlainen."

"Mitä, uusi taas?"

"Ihastuttava tyttö, jonka Opowski on onkinut ilmoille. Olen nähnyt hänet ja olen tyytyväinen."

"Mistä hän on tytön löytänyt?"

"Melkeinpä kadulta."

"Sinne kai hänet pian jätätkin."

"En suinkaan. Opowski on järjestänyt niin, että kaikki kamaripalvelijani ovat naimattomia. Toivoakseni ymmärrät", virkkoi Sigismund nauraen.

"En pidä tuosta Opowskistasi."

"Siksikö, että hän on ystäväni?"

"Ainoa tukesi horjuu, rakkahin veli. Kuinka sinulle silloin käy?"

Sigismund katsoi kummissaan häneen. "Mitä on tapahtunut? Sinä olet ylen kiihtynyt, aivan kyyneliä silmissäsi!"

"Mutta jollen sano?"

"Minä en koskaan kiellä sinulta mitään mitä pyydät."

"No niin, Sigismund. Pane pahaksesi tai hyväksesi, mutta kevytmielisyytesi saattaa minut epätoivoon."

Sigismundin poskilla häivähti punastus. "Tämä menee melkein liian pitkälle", sanoi hän. "Jos minua miellyttää koota nuoruutta ja kauneutta ympärilleni…"

"Ajattele niitä poloisia olentoja, jotka tulevat kamaripalvelijaisi vaimoiksi. Millaisia koteja he luovat, millainen on heidän avioliittonsa oleva?"

"Sangen hyvä, toivoakseni. Nyt menen omaan huoneeseeni."

Hän meni nopein askelin, mutta palasi yhtä pikaan avoimin sylin.

"Tämä on oleva viimeinen", sanoi hän syleillen hellästi sisartaan.

"Etkö tahdo luopua tästäkin?" kysyi Anna anoen.

"Mahdotonta, asia on jo ratkaistu", vastasi Sigismund ja riensi pois.

"Veli parkani", huokasi prinsessa itsekseen ja palasi sitten Sigridin luo.

Tämä oli aivan sulamaisillaan kyyneliin. "Päästäkää minut menemään", sanoi hän. "Minä kysyn polvillani Gottfriedilta, tahtooko hän ottaa minut vaimokseen."

"Siitä ei tule mitään. Sinun on tehtävä minulle vastapalvelus."

"Mielelläni tahdon tehdä sen", vastasi hän.

Kaunis kultakirjaajatar joutui hovineitsytten ihailun ja uteliaisuuden esineeksi. Hän istui ompelukehyksensä ääressä huoneessa, joka oli sen huoneen takana, missä he tavallisesti viettivät osan aamupäivästä eri askareissaan, kuten soittaen ja laulaen, lukien ja ommellen. Prinsessa kulki huoneesta toiseen, hänen käytöksensä näytti hieman levottomalta.

Muuan kamaripalvelija ilmoitti, että kuninkaan kamariherra pyysi yksityisesti puhutella prinsessaa.

"Minulla ei ole nyt aikaa", vastasi Anna ylpeästi. "Mutta tulkoon hän tänne, jos haluaa."

Kotvan kuluttua hän astui sisään.

Hänen Annaa tervehtiessään vilkui katse neitosesta toiseen. Hän keksi pian Sigridin ja sanoi hymyillen Annalle puoliääneen: "Teidän korkeutenne pelaa uhkapeliä."

"Mitäs siitä, kunhan en pelaa väärin", vastasi Anna. "En muuten tiedä mitä tarkoitatte."

"Kuningas on vimmoissaan!"

"Tiedetäänkö mistä syystä?"

"Tämä nuori tyttö…" Hän viittasi Sigridiin.

"Kuuluu minun uskontooni ja on minun erityisessä suojeluksessani."

"Sallitteko minun puhutella häntä kahdenkesken?"

"Aivan mielelläni."

Hän riensi Sigridin luo. Kirottua, ei edes minkäänlaisia oviverhoja, jotka voisi laskea alas. "Tunnetteko minut?" kysyi hän jokseenkin tuikeasti.

"Kamariherra Opowski!" vastasi Sigrid kalveten,

"Miksi olette rikkonut sopimuksemme?"

"En ole sopinut mistään."

"Isoisänne on tehnyt sopimuksen puolestanne."

"Siihen ei hänellä ole oikeutta."

"Kuinka kauan aiotte viipyä täällä?"

"Sitä en tiedä."

"Tiedätte, että kuningas rakastaa teitä."

"En usko sitä."

"Tahdotteko, että hänen on itsensä sanottava se teille?"

"En uskoisi sittenkään."

"Millaisia todisteita tahdotte?"

"Olipas se pitkä keskustelu", sanoi prinsessa, joka tuli huoneeseen. "Sigrid, mitä sinulla on tämän herran kanssa puhuttavaa?"

"Ei mitään, armollinen neiti", vastasi tyttö luoden prinsessaan kiitollisen katseen.

"Vanha kelloseppä hoitaa itse liikettään", sanoi Anna niin kovalla äänellä, että se kuului ulompaankin huoneeseen. "Neuvon teitä kääntymään hänen puoleensa."

Opowski heitti kiukkuisen katseen Sigridiin, kumarsi syvään prinsessalle ja riensi pois.

"Varustaudu siihen, että nyt tulee kuningas."

"Minä näin ja kuulin häntä eilen", vastasi Sigrid. "Hän ei peloita minua enää ensinkään."

"Ajatteles että silloin tuskin voin tulla keskeyttämään keskustelua."

"Rukoilkaa vain Jumalaa puolestani!"

"Sen lupaan."

Hovineitsyet huomasivat, että oli jotakin tekeillä, ja he lappautuivat kaikki sisään näkemään ja ihmettelemään. Mutta pian oli heidän kävelytuntinsa käsissä, ja koko parvi kiiti pois jättäen Annan ja Sigridin kahden.

"Eilen kuuntelit sinä, tänään on minun vuoroni", sanoi Anna. "Minä tulen, jos minua tarvitaan. Ainakin tiedät, että olen läheisyydessä."

Hän pujahti pois. Mutta melkein samassa tuli kuningas.

Hän pysähtyi nähtyään että Sigrid oli yksin. Sen jälkeen hän riensi katsomaan, oliko ketään ulommassa huoneessa. Sigrid ompeli vapisevin käsin, ei kohottanut päätään eikä ollut kuulevinaan mitään.

Silloin hän tunsi kevyen käden laskeutuvan olalleen. Hän kohotti katseensa. Se oli kuningas.

Tämä vetäytyi takaperin, aivan hurmautuneena hänen kauneudestaan.

Hän nousi ja niiasi syvään. "Teidän armonne kuningas", sanoi hän.

"Ojentakaa minulle kätenne."

Hän ojensi vasemman.

"Oikein", sanoi kuningas nauraen. "Mutta missä on sormus?"

"Jätin sen mestarisällille kiilloitettavaksi."

"Tarvitsiko se?"

"Luulin, että oli niin tarkoitus."

"Tarkoitus oli, että pitäisit sen muistona kuninkaaltasi ja ystävältäsi."

"Se oli aivan liian kallisarvoinen", vastasi Sigrid vetäen kätensä takaisin.

"Ei sinulle", sanoi Sigismund aikoen kietoa käsivartensa hänen vyötärölleen.

Sigrid vapautti heti itsensä. "Teidän armonne, olen kunniallinen tyttö", sanoi hän ja katsoi kuninkaaseen suurilla, ilmehikkäillä silmillään.

Sigismund hätkähti, mutta puuskahti intohimoisesti: "Minulla oli… sinä olet… oli sovittu, että sinun… sinun pitäisi… pitäisi…"

Sigrid lankesi hänen jalkoihinsa. "Teidän armonne, suvaitkaa antaa anteeksi vanhalle äidinisälleni, että hän maallisesta mammonasta tahtoi myydä ajallisen ja iankaikkisen onneni. Hän on kärsinyt paljon, rahat houkuttelivat, mutta minä teen työtä yötä päivää, jos niin tarvitaan, tyydyttääkseni hänen vähäiset tarpeensa."

"Minä tarjoan yltäkyllin teille molemmille", puuskahti Sigismund intohimoisesti. "Pyydä minulta mitä ikinä haluat, ja minä annan sen sinulle, kun vain tahdot kuulua minulle."

"Omantunnon rauhankin?" kysyi Sigrid.

"Onko minulla se? Kukaan ihminen ei voi antaa, mitä hänellä ei ole itselläänkään. Oi, miten onneton olen!" puuskahti Sigismund ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Sigrid seisoi liikkumatonna. Mitäpä hän saattoi sanoa.

"Miksi olet tullut tänne?" huudahti Sigismund kiihkeästi.

"Tulin etsimään apua prinsessalta. Hän on kaikkien turvattomain protestanttien auttaja."

"Ahaa, sinä olet protestantti."

"Olen, teidän armonne."

"Silloin kai halveksit minun uskontoani?"

"En, mutta rakastan omaani."

"Sinulla on vastaus valmiina kaikkeen. Se osoittaa, että sinulla on hyvä ymmärrys. Mikä on nimesi?"

"Sigrid."

"Sigrid, minä rakastan sinua ja sinun täytyy kuulua minulle", huudahti Sigismund lyöden jalkaa lattiaan. "Etkö tiedä, että olen ostanut sinut."

"Mutta minä en ole mitään kauppatavaraa", huudahti Sigrid. "Teidän kurjat rahanne on otettu vastoin tahtoani, mutta minut voitte saada ainoastaan — ruumiina."

"Sigrid, Sigrid", huudahti Sigismund poissa suunniltaan.

Annasta alkoi veli mennä liian pitkälle, ja hän tuli nopeasti sisään. "Sigismund, mitä nyt, oletko sairas?" Hän koetti tyynnyttää häntä.

Nojaten sisarensa käsivarteen ja suomatta Sigridille ainoaakaan katsetta hoippui kuningas huoneesta.

"Mikä nainen, sydämetön, tunteeton", huudahti hän. "Miksi on niin paljon kauneutta tullut hänen osakseen?"

Anna teki kaikkensa johtaakseen hänen ajatuksiaan toiseen suuntaan, mutta hänen lohdutustensa perusteet eivät tyydyttäneet Sigismundin kiihoittunutta mielikuvitusta. Tämä palasi huoneihinsa ja lähetti noutamaan Malaspinaa.

Tämä keskusteli parhaallaan sihteeri Jöns Bultin kanssa. Tämä oli maininnut huomanneensa kuninkaassa levottomuutta viime aikoina.

"Olen huomannut sen. Kukahan nyt on syynä?" kysyi Malaspina.

"Muuan nuori tyttö, jonka prinsessa on ottanut hoiviinsa…"

"Protestantti?"

"Niin, isä on kelloseppä."

"Puhuuko kuningas Konstantiasta?"

"Hyvin harvoin enää nykyään."

"Häntä ei Sigismund saa unhottaa. Olen luvannut, että hänestä ennemmin tai myöhemmin tulee kuningatar."

"Mutta kuningas muuttelee tiheään mieltään."

"Sanon teille, ettei hän saa olla uskoton Konstantialle eikä minulle."

"Voiko sen estää?"

"Minä näytän, että voi."

Silloin tuli kuninkaan palvelija Malaspinaa kutsumaan, ja hän päätti heti tarttua tilaisuutta kaulukseen. Hän ei pitänyt prinsessan eikä Opowskin vaikutuksesta kuninkaaseen, ja päätti itse ottaa hänet käsilleen.

Sigismund avasi heti sydämensä ja valitti suurta pettymystään.

"Ensi kerran elämässäni on joku nainen torjunut minut luotaan. Siihen täytyy olla jokin salainen syy, ja tahtoisin antaa paljon, jos pääsisin sen perille."

"Luulen sen tietäväni", sanoi paavin lähettiläs.

"Niinpä puhu sitten!"

"Kuningas on saanut paljon rakkautta osakseen."

"Niin, se on totta!"

"Mutta hän on perhosen tavoin liihotellut kukasta kukkaan."

"Sitä en voi kieltää."

"Mutta on olemassa iäisyyskukkiakin."

"Taitaa olla, mutta en ymmärrä…"

"Ne eivät muutu koskaan."

"Ei, ne säilyvät aina."

"Niin voi myös luja rakkaus olla muuttumaton."

"Se on mahdollista."

"Mutta jos niin on, täytyy sillä myös olla voima loitontaa kaikki vieras vaikutus tämän muuttumattoman rakkauden esineeseen."

"Tarkoitatko, että minä…" huudahti kuningas pelästyneenä.

"Ei, kuninkaan tunteet pysyvät yhtä tuoreina kuin ennenkin, mutta ikuisuuskukalla on mustasukkaisuuden lumovoima sammuttaa niiden rakkaus, joita hän lähestyy."

"Se on sangen ilkeää."

"Tosin kyllä, jollei ikuisuuskukka pysty itse täyttämään rakastetun sielua."

"En käsitä, kuka tuo 'kukka' on. Ja sitäpaitsi, Malaspina, vanhat rakastajattaret, ne ovat kuin vanhoja hylkyvaatteita. Niistä tahtoo mieluimmin päästä erilleen."

"Niinpä niin. Mutta luullakseni olisi ensin syytä ottaa selkoa, kuka nykyisin on kuninkaan toivomusten tiellä."

"Voiko siitä saada selon."

"Mahdotonta se ei ole."

"Millä keinoin?"

"On olemassa uusi tiede, jolla ei vielä ole mitään nimeä, mutta jonka avulla voi jonkun henkilön pakoittaa näyttäytymään sille, jota hän enimmän rakastaa."

"Malaspina, olisin sinulle iäti kiitollinen…"

"Olen jo aikaisemmin luullut huomanneeni, ettei kuningas ollut suotuisain vaikutusten alaisena."

"Mikset ole puhunut siitä, etkö luule minunkin huomanneen jotakin?"

"Nyt olen valmis milloin tahansa."

"Jo tänään, ystäväni. Tämä viimeinen on kiihdyttänyt minua, niin, olen aivan onneton."

"Silloin täytyy meidän heti ryhtyä valmisteluihin."

"Niin, tehkäämme se", vastasi Sigismund kovasti kiintyneenä asiaan.

"Minun täytyy valmistaa juoma, joka herättää oikean mielialan."

"Onko se vaarallista?"

"Ei suinkaan."

"Saanko ottaa sen heti? Minä aivan kuolen uteliaisuudesta."

"Se on hyvä. Ylevä hurmaustila on välttämätön."

Näin sanoen Malaspina poistui, ja Sigismund mietti mielessään, kuka kumma Sigridin sydämen oli vetänyt hänestä pois. Hän tuumaili, että jos tuon muutaman mustasukkaisen vallan saattoi tehdä tyhjäksi, ei olisi mahdotonta, että Sigrid vielä tulisi hänen omakseen. Kaunis tyttö väikkyi yhä hänen mielessään eikä hän tahtonut millään ehdolla luopua hänestä.

Vihdoin tuli Malaspina takaisin. Hänellä oli pieni pikari kädessään.

"Onko minun…" sanoi Sigismund ja tahtoi ottaa sen.

"Ei vielä." Hän pani sen pöydälle ja sulki sen jälkeen kaikki ovet.

"Olen sanonut, ettei kukaan saa häiritä kuningasta, ettei oteta vastaan mitään viestejä eikä kirjeitä."

"Se on oikein. Jos tahdon jotakin, niin soitan."

"Suvaitseeko teidän majesteettinne asettua mukavampaan asentoon?"

"Olet niin juhlallinen Malaspina, tahdotko peloitella minua?" sanoi Sigismund ja heittäytyi nojatuoliinsa.

"En, mutta teidän armonne on muistettava, että menemme yli niiden rajojen, jotka on säädetty tavallisille kuolevaisille."

"Niin, se on totta, ja jos luulet, että se on vähänkään vaarallista…"

"Jos vaaraa on tarjolla, kohtaa se ainoastaan minua. Tässä on juoma. Heti kun se on tyhjennetty, nojautuu kuningas taapäin ja pysyy liikkumatonna."

Hän otti pikarin, maisteli sisällystä, nyökäytti Malaspinalle hyväksyvästi päätään ja tyhjensi sen pohjaan. Viisi minuuttia myöhemmin hän nukkui niin raskaasti, että hänet olisi voinut kantaa pois hänen tietämättä siitä mitään.

Hetken kuluttua hän heräsi hiljaiseen soittoon, joka ei tullut miltään varmalta taholta, liitelihän vain ilmassa ympärinsä. Mutta nyt oli huone melkein pimeä, hän ei voinut eroittaa mitään esineitä.

"Juo!" kuiskasi ääni hänen vieressään, ja pikari pantiin hänen käteensä.

Hän tunsi Malaspinan äänen ja tyhjensi epäröimättä pikarin.

"Hyvästi, en saa viipyä kauemmin. Jumala suojelkoon Puolan kuningasta ja kuulkoon hänen ja minun rukoukset", kuiskattiin hänen korvaansa, ja sitten oli kaikki hiljaista.

Sigismund tunsi sanomatonta mielihyvää. Kaikki pelko oli kadonnut, hän tunsi, että jotakin oli tulossa. Mutta mitä, mitä? Silloin selvisi hänelle kaikki, ja hän oli olevinaan kukkashuoneessa, jossa hänellä oli kerran Konstantian kanssa ollut yksi elämänsä suloisimmista hetkistä. Konstantia istui siellä penkillä, hänen silmänsä olivat kohotetut ylöspäin, ja hän näytti olevan suruissaan.

Koskaan ei hän ollut Sigismundista näyttänyt niin viehättävältä, niin hurmaavalta.

"Konstantia!" huusi hän ja kurotti käsivartensa kaunista näkyä kohden.

Mutta Konstantia ei varmaankaan ollut kuullut häntä, koska otti vain kirjeen, jota kantoi povellaan, ja painoi sen intohimoisesti huulilleen. Vihdoin hän avasi sen ja luki.

Se oli hänen, Sigismundin, kirje, hän tunsi sen, ja kun hän näki Konstantian itkevän, itki hän itsekin. Luettuaan Konstantia taittoi kirjeen laskoksilleen ja pani uudestaan povelleen, kurotti käsiään ja kuiskaili itsekseen: "Sigismund, Sigismund!"

"Konstantia!" Hän tahtoi, mutta ei voinut nousta. Tuntui kuin hänen jäsenensä olisivat olleet halvatut. Hänen ympärillään oli jälleen pimeää, hän vaipui nojatuolin selustaa vasten ja nukkui sikeästi.

Hänen herättyään oli kaikki ennallaan. Hän lepäsi nojatuolissa ja olisi luullut nähneensä unta, jollei pikari olisi ollut pöydällä.

Hän, Konstantia, hän se siis rakasti häntä ja loitonsi kaikki muut sydämet. Niin, hänkin rakasti Konstantiaa eikä oikeastaan ollut koskaan rakastanut ketään muuta. Mutta miksei Konstantia ollut nähnyt häntä, mikä onni olisikaan ollut kohdata hänen katseensa.

Hän soitti kiihkeästi. "Pyydä legaattia heti tulemaan tänne", sanoi hän palvelijalle.

Malaspina tuli ja näytti aivan kuin elävältä kysymysmerkiltä.

"Malaspina, ainoa todellinen ystäväni!" huudahti kuningas häntä syleillen. "Olen nähnyt hänet, ainoan, jota rakastan."

"Kuninkaani puhuu arvoituksia", vastasi jesuiitta lempeästi.

"Konstantia, suloinen Konstantiani! Ah, sinä et tiedä, kuinka hän minua rakastaa."

"Arkkiherttuatar, oliko se hän?"

"Hän eikä kukaan muu." Hän kertoi näystään ja lisäsi: "Kirjoitan hänelle jo tänään. Minun pitää nähdä hänet pian, hyvin pian. Oi, saisinpa sulkea hänet syliini, ainoastaan pidellä hänen kättään."

"Kirjoittakaa hänelle jo tänään."

"Viipyy viikkoja ennenkuin saan vastauksen", huudahti Sigismund epätoivoissaan.

"Ja sen ajan kuluessa on ajatuksin aina pysyttävä kiinni hänessä."

"Luuletko, että voin ajatella ketään muuta!"

"Molemminpuolinen uskollisuus vetää sydämiä toisiinsa ja voi lumovoimin saada aikaan uskomattomia."

"Menettele miten tahdot, kunhan vain saan nähdä hänet jälleen."

"Sitten luulen voivani luvata sen", vastasi pappi.

"Mitä tahdot minulta?"

"Ennen kaikkea on tärkeää, että Opowski loitonnetaan. Hänen vaikutuksensa on vaarallinen sentähden, että hän rohkenee vihata arkkiherttuatar Konstantiaa."

"Vihata häntä! Onko se mahdollista!"

"Halveksittu rakkaus voi viedä siihen."

"Mitä, se hävytön on uskaltanut! Hänen täytyy lähteä tiehensä, Malaspina, jo tänä päivänä", huudahti Sigismund puristaen kätensä nyrkkiin.

"Toinen pyyntöni on, että teidän armonne suvaitsisi taivuttaa prinsessa Annan päästämään minut puheilleen."

"Mitä hänestä tahdot?"

"Nuori tyttö täytyy heti naittaa."

"Kellosepän tytärkö?"

"Hän niin."

"Minkätähden?"

"Kuninkaan."

Sigismund epäröi. "Tahdon itse häntä puhutella", sanoi hän.

"Pyydän, että teidän armonne jättää asian minun huostaani. On välttämätöntä, että minulla on käsissäni kaikki langat, jotka tavalla tai toisella koskevat kuningasta."

"Tee kuten tahdot. Minä kirjoitan kirjeeni."

Malaspina palasi omaan huoneeseensa. "Hyvin käytetty päivä", jupisi hän.

* * * * *

Anna prinsessa oli tyynnytellyt ja lohdutellut Sigridiä. "Sinä hoidit asiasi hyvin", sanoi hän, "ja minä toivon, ettei sinulla ole tästälähin mitään pelättävää."

Sovittiin, että Sigrid toistaiseksi jäisi prinsessan luo ja jatkaisi ompelustaan.

Sinä päivänä ei kuningas käynyt sisarensa luona. Hänen sanottiin olevan omissa huoneissaan.

Hän ei tullut seuraavanakaan päivänä, mutta sen sijaan pyysi hän kirjeessä legaatin puolesta, että prinsessa soisi hänelle yksityisen audienssin.

Annan täytyi suostua, mutta hän teki sen pelolla. Malaspinan käynti ei voinut kuunaan tuoda mitään hyvää mukanaan. Kenties tahtoi hän nähdä Sigridin tai oli hänellä omat tuumansa tyttöön nähden.

Hän otti Malaspinan vastaan teennäisellä tyyneydellä ja pyysi istumaan. Pappi näytti olevan rakastettavimmalla tuulellaan, puhui säistä ja tuulista, mutta sai ainoastaan lyhyitä vastauksia.

Syntyi muutamain minuuttien äänettömyys.

"Prinsessa, olette oikeassa, tuhansin kerroin oikeassa", huudahti Malaspina. "Meidän molempien on oltava vilpittömiä toisiamme kohtaan. Minä tulen puhumaan kuninkaasta."

"Sen jo arvasin", vastasi Anna.

"Hän on tyynempi ja katuu katkerasti käytöstään täällä luonanne."

"Niinkö! Onko hän kertonut teille siitä?"

"Minulla on onni nauttia hänen rajatonta luottamustaan. Minä luen joka päivä niinkuin avoimesta kirjasta hänen herkästä, tuntehikkaasta, hurskaasta, rakastavaisesta sydämestään ja tuumin itsekseni: 'häntä ei saa tuomita samalla mittapuulla kuin muita'."

"Se on minunkin uskoni", vastasi Anna, joka vastoin tahtoaan tunsi liikutusta kauniiden sanojen johdosta.

"Olisi kenties ollut onni, jos hänellä olisi ollut teidän luja tahtonne ja ponteva luonteenne", jatkoi pappi. "Mutta taivas asetti teidät hänen rinnalleen ikäänkuin suojelevan enkelin."

"Minä voin niin vähän", sanoi Anna katkeruuden tuntein.

"Ette kenties voi kaikkea", lisäsi Malaspina. "Mutta sellaisella kuninkaalla kuin Sigismundilla on aina ystäviä, ja muuan heistä on, vaikkakin väärin ymmärrettynä, parhaan vointinsa mukaan vaikuttanut puolestanne."

"En voi arvostella tekoja, joita en tunne", vastasi prinsessa ylpeähkösti.

"Tai joilta olette ummistanut silmänne", iski Malaspina. "Tätä viimeistä ette voi olla näkemättä. Tulen kuninkaan puolesta neuvottelemaan mitä on tehtävä tuolle nuorelle kellosepän tyttärelle."

"Hänen majesteettinsa on siis vieläkin huvitettu hänestä."

"Hänen toivomuksensa on, että tyttö menee naimisiin."

Anna voi vain vaivoin olla huudahtamatta. "Onko sulhanen jo valittu?" kysyi hän terävästi.

"Hän saa sen itse valita."

Anna uskoi tuskin korviaan. "Tekö olette saanut tämän aikaan?" kysyi hän.

"Minä, ja toivon sillä osoittaneeni, että olen uskollinen kannattajanne."

Anna ojensi hänelle kätensä, ja hän suuteli sitä kunnioittavasti. "Siinä tapauksessa vietetään hänen häänsä pikimmiten."

"Sen parempi, mitä pikemmin."

"Kaikessa hiljaisuudessa, pyytämättä kuningasta olemaan läsnä", lisäsi Anna.

"Niin onkin viisainta, hän on vasta ainoastaan taipumassa", vastasi Malaspina.

"Tahdotteko sanoa minulle, millä keinoin olette päässyt niin pitkälle?"

"En", vastasi Malaspina kursailematta. "Te ja minä emme ole sitoutuneet ilmaisemaan toisillemme salaisuuksiamme."

Anna punastui vastoin tahtoaan. "Näen tuloksen, ja minun on tyytyminen siihen. Aikooko kuningas tulla tänne?"

"En luule hänen tulevan pian, ja neuvoisin teitä sentähden joutuisuuteen."

"Tahdon noudattaa neuvoanne."

Jesuiitta kumarsi syvään ja poistui.

Anna katsoi hänen jälkeensä. "En luota häneen", tuumi hän itsekseen. "Hän tahtoo kietoa minut verkkoihinsa, mutta siinä ei hän ole onnistuva." Hän lähetti sanan Gottfriedille, joka saapui kiireimmiten.

"Pysyttekö yhä lujana aikeessanne naida Sigridin?" kysyi hän.

Nuori mies näytti yllätetyltä ja vastasi väräjävällä äänellä: "Jos hän vielä on kunniallisen miehen rakkauden arvoinen."

"Niin ylpeä ja kuitenkin raajarikko", tuumi Anna ja vei hänet Sigridin luo, joka ilohuudoin lensi hänen syliinsä.

Anna jätti heidät hetkeksi kahden, ja hänen palattuaan lankesivat molemmat hänen jalkoihinsa ilmaistakseen kiitollisuuttaan.

Oli liikuttavaa nähdä, millä hellyydellä Sigrid sitten auttoi sulhasensa pystyyn ja pani sauvat hänen kainaloittensa alle.

"Sanokaa minulle", sanoi prinsessa, "milloin tahdotte mennä naimisiin?"

Sigrid katsoi kainosti ylkäänsä. Hän se sai määrätä.

"Mieluimmin tänään", vastasi Gottfried. "Minä kyllä puolustan häntä sitten."

"Huomenna voi se käydä päinsä", sanoi Anna. "Minun täytyy ensin puhutella isoisää."

"Jos hän saa aikaa, tekee hän esteitä", puuskahti Gottfried kiihkeästi. "Minusta tuntuu, että jollei Sigrid tule vaimokseni tänään, ei hän kenties tule koskaan."

Hänen äänessään oli sellaista vakavuutta, että Anna vaati häntä ilmaisemaan epäluulonsa. Silloin kertoi hän, että Opowski oli joka päivä keskustellut vanhuksen kanssa, ja hän oli kuullut, että oli kysymys Sigridin viemisestä salaa pois.

"Mutta onhan Sigrid täällä luonani."

"Minä olen vain raajarikko poloinen, helpostihan minut voittaa", sanoi nuori mies surullisesti. "Sentähden luulevat he saavansa tehdä mitä tahtovat."

"Minä en päästä sinua täältä", huudahti Sigrid ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

Anna seisoi tuokion neuvotonna. "No hyvä", sanoi hän. "Se on päätetty, häänne vietetään tänään."

"Silloin", puuskahti Gottfried ilosta säteillen, "riennän kotiin ilmoittamaan vanhukselle ja pukeutumaan."

"Ei, te jäätte tänne, mestari Jonas on pitävä huolen kaikesta."

Lähetettiin noutamaan pappeja, ja Jonas lähti heti saavuttuaan Sigridin isoisän luo. Toisen papin oli iltajumalanpalveluksessa neljän aikaan kuulutettava morsiuspari, ja vihkiminen oli tapahtuva heti sen jälkeen.

Kun mestari Jonas palasi, kertoi hän, että tieto häistä oli isoisää hämmästyttänyt suuresti, mutta hän oli pontevuudella voittanut liikutuksensa, kiittänyt prinsessaa hyvyydestään ja luvannut järjestää kaiken morsiusparin puolesta, koskei talossa ollut ketään, joka olisi voinut tehdä sen.

"Hänellä on varmaan jotakin pahaa mielessään", päätti pappi. "Jumala näitä nuoria ihmisiä auttakoon."

Sigrid ei saanut tietää mitään. Prinsessa jätti hänet neitsyttensä haltuun puettavaksi morsiameksi ja salli heidän mielensä mukaan ryöstää pukuvarastoaan.

Nuori tyttö unhotti kaikki huolensa antautuakseen kokonaan hetken riemuun. Hän kuuli ylistettävän kauneuttaan, hänet oli puettava upeaksi morsiameksi, oliko ihme jos hän uneksi olevansa seitsemännessä taivaassa.

Kun Anna ilmoitti pelkonsa Gottfriedille, sanoi tämä: "Tiedän, että he uskaltavat kaikkensa riistääkseen hänet minulta, mutta se voi tapahtua ainoastaan viekkain juonin, ja minä valvon hänen puolestaan."

Kutsuttiin ainoastaan harvoja vieraita, jotka kaikki kuuluivat protestanttiseen seurakuntaan.

Annan neljä hovineitsyttä olivat pyytäneet päästä morsiusneidoiksi. Prinsessa suostui, vaikkei mielellään, sillä hän tahtoi, ettei häistä paljoa puhuttaisi.

Vihdoin oli aika käsissä ja vieraat saapuivat melkein kaikki yhtaikaa.

Tiedämme jo ennestään, että Anna saattoi olla rakastettava emäntä. Eikä hän luopunut luonnostaan nytkään, ja Kustaa ja Sigrid Brahe tekivät parastaan häntä auttaakseen.

Vanha ukko vaari tuli vieraista viimeisenä. Hän puolustelihe sillä, että hänellä oli ollut ylen paljon hommaa, ja kiitteli kiittelemistään prinsessaa siitä hyvyydestä, jota tämä oli osoittanut hänen rakkaalle lapselleen.

Mestari Jonaan oli toimitettava vihkiminen. Hän astui pienen häthätää laitetun alttarin ääreen ja avasi käsikirjan. Silloin aukeni ovi ja morsiuspari tuli sisään. Sulhanen varasi morsiameen toisella kädellään ja kainalosauvaan toisella. Toista kainalosauvaa kantoi morsian heidän hiljaa astuessaan eteenpäin.

Ihmettelyn humu kävi kautta huoneen. Mutta iloisempaa ja onnellisempaa morsiusparia ei saattanutkaan nähdä missään. Sulhasen ihastunut katse oli vajonnut morsiameen, ja morsian säteili iloa ympärilleen niinkuin olisi tahtonut jakaa onneansa kaikille.

Annan silmät etsivät hääväen joukosta kahta henkilöä. Ensiksikin Kustaa Brahea. Tämä näytti hämmästyneeltä, mutta kun hänen silmänsä heti sen jälkeen kohtasivat Annan katseen, käänsi Anna punastuen silmänsä pois… ne kohtasivat isoisän… tämä tuijotti morsiuspariin, ja hänen kasvoissaan oli jotakin ilkeää.

"Hänellä on pahoja mielessään", kuiskasi Anna Sigrid Brahelle. "Jumala tiesi, mitä hän aikoo."

Mestari Jonas piti pienen miellyttävän puheen ja toimitti vihinnän. Koko hääväen valtasi hiljainen juhlallisuus, kaikki olivat aivan liikutetut nähdessään sitä hellää huolenpitoa, jota Sigrid osoitti rammalle miehelle.

Onnittelujen jälkeen alkoi kestitys, ja nyt pääsivät kielet liikkeelle. Morsianta ylistivät kaikki, ja ken tuli tarkastelleeksi mestari Jonasta, hän näki, että Sigridille sykki useampikin kuin yksi sydän.

"Minä ihailen enimmän morsiamen hellyyttä Gottfriedia kohtaan", sanoi rakennusmestari Ragvaldinpoika, tuskin kolmikymmeninen mies, joka kulki kainalosauvoilla hänkin. "Sitä minäkin ihmettelen", tokaisi hänen vaimonsa. "Jos sinulla olisi tapaturmasi sattunut ennen häitämme, ei niistä olisi tullut mitään."

"Olisihan silloin jäänyt yhtä onnettomuutta vähemmälle", vastasi mies.

"Ja 100,000 taalaria vähemmälle myös", tokaisi eukko.

"Väliin kelpaa noitakin kullalla silattuna", vastasi mies lynkaten pois morsiusparin luo.

"Vaikkei olisikaan kaunotar, saa kai sentään elää, ja minua muuten liikuttaa vähät mitä sinä sanot."

Enempää ei mies kuullut. Hän muuten tiesi vanhastaan, että viimeinen sana oli oleva hänen vaimonsa.

Mestari Jonas pani merkille sen tyytymättömyyden, jolla prinsessa silmäili vanhusta.

"Armollinen neiti", sanoi hän, "hän ei ole niin ilkeä kuin näyttää. Nyt esimerkiksi on hän pyytänyt asua minun luonani muutamia päiviä, kunnes nuori pari ehtii kotiutua."

"Hämmästytätte minut aivan", sanoi Anna. "Katsokaas vain, kuinka ilkeältä hän näyttää."

"Vieläpä", sanoi pappi, "on hän hankkinut vaunutkin, jotka tulevat tänä iltana nuoria noutamaan."

"Tämä on totisesti enemmän kuin odotin", vastasi Anna nauraen.

Kun häät oli vietettävä hiljaisuudessa ja sulhanen sitäpaitsi oli raajarikko, ei niissä tanssittu ensinkään. Mutta hilpeä leikinlasku ja nauru kajahteli ympärinsä ja kaikki näyttivät olevan iloisia ja onnellisia.

Monta hyvää muuten tarjoiltiinkin, ja upea illallinen oli kaiken huippuna. Mutta illallisen aikana jätettiin prinsessalle pieni kirje, ja kun hän avasi sen, oli siinä luettavana:

"Vastanaineet viedään pois ja eroitetaan toisistaan. Malaspina."

Hän sai vain vaivoin hillityksi liikutuksensa. Mitä oli tehtävä? Kun hän kohotti päänsä, kohtasi hän isoisän silmät. Ukko oli mukana tihujuonessa, sen näki hänen katseestaan. Mutta nyt hän pelkäsi, että prinsessa estäisi sen.

Naisellisella viekkaudellahan viittasi Kustaa Braheen ja sanoi nauraen kirjettä huiskuttaen: "Tulkaas katsomaan, mikä hauska päähänpisto!"

Mutta antaessaan kirjeen Kustaa herralle kuiskasi hän: "Älä puhu mitään. Kohtaamme toisemme tuossa toisessa huoneessa."

Samassa tarttui hän pikariin ja esitti itse vastanaineiden maljan. Kun sen jälkeen kaikki onnentoivottajat tunkeilivat morsiusparin ympärillä, hiipi hän pois.

"Mitä meidän on tehtävä!" huudahti hän.

"Kuka on ryöväri?" kysyi Kustaa herra.

"Aivan varmaan Opowski."

"Viisainta olisi lähettää vastanaineet pois muutamiksi viikoiksi."

"Niin, olet oikeassa, mutta mihin?"

"Samantekevää, kunhan he vain tulevat pois täältä."

"Tahdothan auttaa minua?"

"Hyvin mielelläni. Vien heidät itse omaan asuntooni ja annan heille hevoset ja vaunut, joilla he saavat matkustaa mihin tahtovat."

"Kiitos, ilmoitan Gottfriedille."

Mutta ensin täytti hän kukkaron kultarahoilla ja antoi sen hänelle samalla kertoen uhkaavasta vaarasta.

"Minulla on veli kahdenkymmenen virstan päässä täältä", sanoi hän. "Ilolla on hän ottava meidät vastaan."

Kustaa Brahe sanoi heille, että aika oli käsissä. Silloin Anna kuiskasi jotakin hänen korvaansa, johon hän nauraen suostui. Ja kun kohta sen jälkeen vieraat alkoivat hyvästellä, ehdotti hän, että rakennusmestari Ragvaldinpoika ja hänen vaimonsa tulisivat mukaan morsiusparin avaroihin vaunuihin, kun heillä kuitenkin oli sama tie.

Vanhus ei ilmeisesti pitänyt ehdotuksesta, mutta hän ei rohjennut tehdä vastaväitteitä, ja tarjous otettiin vastaan kiitollisuudella. Erittäinkin Ragvaldinpojan vaimo oli siitä mielissään.

Sigrid sanoi kyynelsilmin hyvästit prinsessalle. Hänen miehensä oli ilmoittanut hänelle kaikesta, ja hän oli kalpeana kauhusta.

"Ole luja", sanoi mies, "näethän, että Jumala on kanssamme."

Molemmat pariskunnat lähtivät perätysten. Kustaa herra saattoi itse rakennusmestarin rouvaa, jonka hän sai panemaan harson silmilleen, ettei yökylmä turmelisi ihoa.

Eukko oli ihastunut kohteliaaseen ritariin ja noudatti kaikkia hänen toivomuksiaan.

Kun he olivat tulleet alas portaista, sanoi Ragvaldinpoika: "En käsitä mihin Gottfried pujahti vaimonsa kanssa."

"Astukaa vaunuihin, he kyllä tulevat!" Ja kohtelias kreivi vei saatettavansa kadulle ja nosti itse hänet vaunuun sanoen: "Teidän miehenne on yhtä kadehdittava kuin te olette kaunis."

Se sanottiin tosin kuiskaten, mutta siksi ääneen, että sen kuuli mies, joka piti auki vaunun ovea.

Ragvaldinpoika nousi vaimonsa jälestä vaunuihin ja sanoi: "Merkillistä, etteivät he tule."

"Menen heti kysymään mikä on esteenä", vastasi kreivi ja huusi sen jälkeen kuskille: "Odotas, vastanaineiden vaunuihin tulee muitakin."

Mutta kuski oli saanut toiset määräykset. Vaununovi kimmahti kiinni, hevoset saivat sivalluksen ja lähtivät täyttä karkua.

Vaunuista kuului kirkunaa, mutta siitä ei kukaan välittänyt.

Kohta sen jälkeen poistuivat muut vieraat. Ainoastaan Sigrid rouva jäi jälelle ja odotti veljensä paluuta.

Vihdoin tämä tuli, ja kun Anna levotonna riensi häntä vastaan, sanoi hän: "He ovat pelastetut!"

Annan ilo oli suuri. "Luojan kiitos", sanoi hän, "Malaspina ei ole ainoa velkojani."

"Mutta kuinka Ragvaldinpojalle käynee?"

Kustaa lupasi hankkia siitä tietoja seuraavana päivänä.

Me seuraamme heidän mukanaan.

Vaunut vierivät hurjaa vauhtia katua ylös, toista alas. Oli tullut aivan pimeä ja vauhti oli vähitellen hiljennyt, kunnes hevoset melkein käymäkyytiä menivät suuresta porttiholvista sisälle.

"Luulen, että olemme palanneet linnaan", sanoi rakennusmestari pinnistäen näköään minkä suinkin voi.

"Elä viitsi luulla mitään, vaan auta minut täältä", nyyhkytti hänen aviopuolisonsa.

"Rakas Erika…"

Vaununovet temmattiin auki molemmilta puolin, ja ennenkuin Erika oli ehtinyt päästää ääntäkään, oli hänen suunsa ympäri kiedottu liina, muuan mies otti hänet käsivarsilleen ja toinen kuiskasi: "Olkaa hiljaa, teille ei tapahdu mitään pahaa."

Ragvaldinpoika tahtoi rientää jälkeen, mutta hänen kainalosauvansa olivat poissa ja käsi pantiin hänen suulleen. "Jos sanotte sanankaan, olette surman oma!"

"Mutta selittäkää edes…"

"Odottakaa, saatte selityksen aikanaan." Molemmat vaununovet suljettiin, ja toisella ovella oli vartiomies.

Erika oli kannettu useita portaita ylös ja vihdoin erääseen huoneeseen, missä hänet varovasti laskettiin erääseen sohvaan. Peite otettiin hänen kasvoiltaan ja hänet jätettiin yksin.

Hän toipui jotensakin pian säikähdyksestään, tempasi harsonkin silmiltään ja katseli huoneessa ympärilleen.

Kotvan kuluttua tulla tepsutteli pieni kamarineito huoneeseen.

"Kuningas tulee", sanoi hän. "Saanko auttaa?"

"Kuningas?"

Erika hypähti pystyyn, mutta alkoi melkein tietämättään järjestellä pukuaan eikä huomannut neidon pilkallista hymyä.

Aukeni ovi ja siitä tuli Sigismund, ilmeisesti kiihtyneenä, mutta kukkavihko kädessään.

Hän meni nopeasti Erikaa kohden, mutta pysähtyi hänen eteensä suu auki ja tuijotti kummissaan.

Erika niijasi niin syvään kuin suinkin voi.

"Onko tämä näköhäiriö?" jupisi kuningas. "Onko noituus riistänyt häneltä kauneutensa? Puhukaa!" sanoi hän ankarasti.

"Minä en voi sille mitään, teidän majesteettinne", sanoi Erika itku kurkussa.

"Ei ole sama edes äänikään", jatkoi kuningas valittaen. "Oi Malaspina, miksi teit minulle tämän!"

Erika parka vapisi kuin haavanlehti. Hän ei uskaltanut lähteä tiehensäkään.

"Kaunis nainen, tiedätkö, kuinka kauan sinun täytyy olla tässä valepuvussa?" kysyi kuningas.

"En, sitä en tiedä", sanoi Erika ja vetäytyi hieman takaisin.

"Elä pelkää mitään, minusta ei sinussa ole enää mitään houkuttelevaa. Mutta minua surettaa se, että niin paljon kauneutta on tuhottu minun tähteni."

Erika aprikoi mielessään, olikohan kuningas oikein viisas.

"Sano minulle", kysyi tämä, "tapahtuiko muutos unissa?"

"Niin kai se tapahtui", sanoi Erika nyyhkyttäen.

"Pelästyit varmaankin kovasti?"

"Olen vieläkin pelästynyt", puuskahti Erika itkien. "Poloinen pienokainen, ojentakaa minulle kätenne."

Erika ei uskaltanut kieltäytyä, mutta käsi oli kova ja kylmä.

"Ai, ai, sekin muuttunut! Pyytäkää minulta jotakin."

"Pyytäisin päästä pois, armollinen herra kuningas."

"Ei vielä, tahdon tietää kaiken. Tunnetko noituutta?"

"En, mutta mieheni kenties tuntee."

"Missä hän on?"

"Hän istuu vaunuissa ulkona ja odottaa."

"Mitä hän sanoi?"

"Hän kiroili ja toraili!"

"Karkeaa, mutta luonnollista. Pidätkö hänestä?"

"Onpahan niin ja näin."

"Sekin vielä! Mitä pidät minusta?"

"Oh, herra kuningas!" Hän kääntyi pelästyneenä pois.

"Älä sano mitään enempää. Minä ymmärrän, minä ymmärrän. Pyydä minulta mitä tahdot!"

Erika heittäytyi polvilleen ja huudahti: "Päästäkää minut pois!"

"Ei vielä, odottakaa vähän." Hän riensi ovelle, jonka hän nopeasti avasi.

"Opowski! Tules tänne, niin saat nähdä."

"Toivon, että teidän armonne on tyytyväinen", sanoi liehittelevä hovimies.

"Tunnetko häntä enää?" kysyi kuningas juhlallisesti ja viittasi Erikaan.

Opowski hätkähti, niin että oli vähällä kaatua selälleen. "Se ei ole hän", sanoi hän.

"Tiesin sen, sellainen on noituuden lumovoima. Pyydän Malaspinaa ottamaan hänet huostaansa."

"Ei, sitä en tahdo", huudahti nyt todellakin suuttunut nainen. "Pyydän vielä kerran, että pääsen tieheni. Jos se kielletään minulta, menen sittenkin."

"Mene, onneton, mutta pyydä ensin jotakin."

"En tahdo mitään", huudahti hän ja ryntäsi ulos hurjaa karkua. Vaunut olivat vielä paikoillaan ja Ragvaldinpoika nukkui kuin kiltti lapsi.

"Sinä et suinkaan ole kaivannut minua", sanoi Erika.

"Tiesin kyllä, että he päästävät sinut pian pois", vastasi mies.

"Kuningas käskee, että teidän on heti vietävä meidät kotiin", huusi Erika ankarasti.

Kainalosauvat pantiin vaunuihin ja kuski pani hevoset liikkeelle. Vaunut pysähtyivät kellosepän talon eteen, ja ajajat astuivat ulos tyytyväisinä siihen, että olivat jälleen vapaudessaan.

"Saamme kävellä muutamia askelia kotiin", sanoi rakennusmestari, "mutta ei se tee mitään. Ja päivä kiertää taloni moneen kertaan, ennenkuin suostun lähtemään kenenkään ajoneuvoihin."

Erika ei puhunut kenellekään mitä oli kokenut. Mutta kun Sigrid parin viikon kuluttua tuli takaisin, sanoi hän hänelle, että häät saattoivat kyllä olla hyvät, mutta mitä jälestä tuli, se oli hirveää. Toisella kertaa Erika tuumi, että mitä ihmiset sanoivatkin kuninkaasta, niin hän tiesi enemmän kuin kukaan muu.

Opowski sai eronsa ja hänen täytyi lähteä hovista. Sigismund jättäytyi yhä enemmän Malaspinan valtaan, ja Malaspina oli ainakin näköjään onnistunut pääsemään parempiin väleihin prinsessan kanssa.

Mutta Sigismund eli vain sille aistihurmaukselle, jota ovelat jesuiitat ja juonittelevat suosikit hänelle valmistivat, kun he keskenään taistelivat, kuka saisi suurimman vaikutusvallan heikkoon kuninkaaseen.

9.

VERITUOMIO.

Herttuan palattua Tukholmaan vallitsi kaikkialla kaamea odotus mitä oli tuleva.

Herrat olivat valmiit kohtaloonsa, mutta eivät niin heidän epätoivoiset vaimonsa ja lapsensa.

Joulukuun 14 päivänä 1599, kuukausi herttuan paluun jälkeen Suomesta, kutsuttiin valtakunnan säädyt, kaikki aatelismiehet, jotka olivat ehtineet lailliseen ikään, kaikki laamannit, kihlakuntien tuomarit ja voudit, piispat ja kolme jäsentä kustakin tuomiokapitulista, kaksi tai kolme pappia kustakin kihlakunnasta, sotapäälliköt ja ratsumestarit, pormestarit, yksi raatimies ja muuan porvari kustakin kaupungista ja kolme talonpoikaa kustakin kihlakunnasta, helmikuun 24 päiväksi seuraavana vuonna saapumaan Linköpingiin.

Syynä kutsumukseen oli välttämättömyys päättää niin hyvin hallituksen järjestämisestä kuin vangittujen herrojen asiastakin.

Samaan aikaan vietiin vangitut herrat Gripsholmasta, Nyköpingistä ja Tukholmasta Linköpingiin.

Rouva Kristina Sture oli eräältä uskolliselta palvelijalta saanut tiedon, milloin lähtö oli tapahtuva, ja hän järjesti heti niin asiat, että saapui yöllä samaan taloon, missä hänen miehellään oli yösijansa matkalla.

Hänelle sanottiin, että jok'ainoa huone oli täysi.

"En tarvitse nukkua", sanoi hän. "sallikaa minun vain istua kyökissä."

Kyökki oli porstuan vieressä, jonka kautta Kustaa herran oli kulettava, ja ikkuna oli sitä paitsi pihalle päin.

Millä ilolla hän ottikaan vastaan yksinkertaisen puutuolin, ja kuinka iloinen hän oli varmuudesta, että saisi hänet nähdä.

Hän ei tiennyt oliko kyökissä kylmä vai lämmin, hän ainoastaan odotti, odotti palavasti rukoillen sitä isää, joka katsoi alas häneen kirkkain tähtisilmin.

Aika ei käynyt hänelle pitkäksi, hän unelmoi muinaisista päivistä rakkaassa Hörningsholmassa, jonne usein tuli nuori, ritarillinen Kustaa herra. Hän oli sydämestään kiintynyt nuoreen herraan, mutta ei ollut pälkähtänyt hänen päähänsäkään, että tämä oli valinnut hänet. Ja kun Kustaa herra oli sitten sanonut hänen aina olleen sydämensä morsiamen ja oli pyytänyt hänen kättään… ah, hän oli luullut aivan ilosta pakahtuvansa, kun oli pyytänyt häntä kysymään Märta rouvalta… ja sitten, kun tämä pani heidän kätensä…

Hän ei tuntenut, että kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan, vaan ainoastaan sen, että hänen oli paljosta, paljosta kiittäminen Jumalaa.

Unelmat hälvenivät. Hän näki istuvansa pienessä, köyhässä kyökissä, yksinkertaisella puutuolilla, puoliavoimen ikkunan ääressä. Ikkunasta puhalteli joulukuun tuuli kylmänä ja kosteana, mutta hän ei ollut koskaan tuntenut niin suurta kiitollisuutta kuin nyt, kun hän uskoi varmasti näkevänsä häntä edes tuokion, häntä, jota rakasti nyt paljon enemmän kuin sinä päivänä, jona tuli hänen vaimokseen.

Päivä alkoi valeta, talossa alettiin liikkua, ja vihdoin kuuli hän hänen askeleensa. Ovi aukeni, ja hän kuuli hänen äänensä… "Tahdon kävellä pihalla muutaman askelen sill'aikaa kun hevosia satuloidaan."

Hän kuuli Kustaa herran kulkevan alas portaista ja vartian menevän jälestä. Hän kuuli heidän menevän ulos portista. Nyt täytyi hänen rientää jälestä, vaikka se maksaisi hengen.

Hän riensi pihalle. "Kustaa!" huusi hän.

Vanki kääntyi nopeasti. "Kristina!"

Kuinka he sulkivat toisensa syliinsä, kuinka mies kiitti Jumalaa siitä, että oli vielä kerran saanut nähdä vaimonsa.

Mutta vartia tuli jälestä ja eroitti heidät.

Kustaa herra vietiin Linköpingiin, jossa hänet sulettiin linnaan.

* * * * *

Säätyjen kokoonnuttua päätettiin, että oikeudenkäynti herroja vastaan oli ensiksi otettava esille. Syytettyinä oli neuvosherroja: Eerik Sparre, Kustaa ja Sten Banér, Hogenskild, Ture ja Klaus Bjelke, Eerik Abrahaminpoika Lejonhufvud ja Yrjänä Knutinpoika Posse; muita aatelismiehiä: Krister Horn, Kaarle Stenbock, Arvid Stålarm, Akseli Kurki ja Pentti Falk. Kaikki olivat läsnä.

Heidän tuomareikseen määrättiin 153 henkilöä valtakunnan säätyjen keskuudesta, nimittäin aatelismiehiä 38, ratsu- ja jalkaväen päälliköitä yhteensä 44, porvareita 24, vouteja 23 ja talonpoikia 24. Monet herroista olivat läheisissä sukulaisuussuhteissa syytettyihin.

Tuomarikuntaan ei kuulunut ainoatakaan pappia, mutta herttua asetti heidän vastattavakseen erikseen seuraavan kysymyksen: "Eikö ollut syytä pelätä, että totinen usko olisi joutunut valtakunnassa vaaraan, jos kuningas Sigismund päättyneiden levottomuuksien aikaan olisi päässyt valtaan, ja olivatko menetelleet oikein ne henkilöt, jotka olivat kehoittaneet kuningasta viimeiseen sotaretkeen?"

Oikeudenkäynti alkoi maaliskuun 3 päivänä Linköpingin linnan suuressa salissa. Perinnä oikealla oli pöytä, jonka ääressä kreivit istuivat, siitä hieman ovelle päin alemman aateliston pöytä, sitten papiston. Vasemmalla sivustalla oli ensin ratsuväen ja sitten jalkaväen päällystön pöytä, lähempänä ovea porvarien ja viimeksi voutien. Talonpojat olivat ottaneet paikkansa mistä saivat pitkin seinävieriä, kuulijain suuressa parvessa, sillä oikeudenkäynti oli julkinen.

Useat vieraat ruhtinaat oli kutsuttu joko itse tai lähettiläiden kautta olemaan istunnoissa läsnä. Mutta ainoastaan Kaarlen appi, Holsteinin herttua, oli lähettänyt muutamia asiamiehiä. Nämä istuivat aivan salin perällä eri penkillä, ja herttua läsnäollessaan istui tavallisesti lähettilästen vieressä.

Oikeudenkäynnin avasi herttua lukemalla juhlallisen kirjoituksen, jossa vapautti kaikki tuomarit hänelle tekemästään uskollisuuden- ja alamaisuuden valasta, lupasi tyytyä heidän tekemäänsä tuomioon eikä jälestäpäin ketään tuomaria kohtaan kaunaa kantaa, mitä kukin katsoisikin hyväksi puhua. Tämän jälkeen luettiin tuomarien sitoumus, että tuomitsisivat ainoastaan parhaan ymmärryksensä ja omantuntonsa mukaan, ja he vahvistivat sen kukin valallaan.

Sen jälkeen astui esiin Eerik Yrjänänpoika Tegel ja luki kuuluvalla äänellä herttuan syytekirjoituksen, jossa oli 25 syytekohtaa. Ne sisälsivät, että syytetyt olivat rikkoneet sitoumuksensa herttuaa ja Söderköpingin päätöstä kohtaan, että he olivat levittäneet vihaa ja epäluottamusta herttuan ja Sigismundin välille, että he olivat tavoitelleet herttuan henkeä, loukanneet hänen kunniaansa ja vahingoittaneet hänen menestystään ja lopuksi, että he olivat tuoneet vieraat sotajoukot isänmaata vastaan.

Ensiksi kutsuttiin esiin Eerik Sparre, Sten Banér, Yrjänä Posse, Kustaa Banér ja Ture Bjelke, kukin vuoroonsa. Herttua esitti, paitsi yleistä kannettaan, myös erityiset syytöksensä kutakin kohtaan. Ylipäänsä vakuuttivat he viattomuuttaan, samalla anoen armahdusta. Heidän asiansa lykkäyksineen, uudistettuine kuulusteluineen ja miettimisaikoineen venyi päivästä päivään.

Maaliskuun 10 päivänä oli juttu jälleen esillä. Herrat olivat vankeudestaan lähettäneet kirjelmän, jossa pyysivät päästä koko oikeudenkäynnistä ja anoivat, ettei ruhtinas viskaisi vihojaan heitä vastaan. Mutta kun eivät kirjoituksessaan olleet tunnustaneet itseään rikollisiksi, vaati Kaarle yhä laillista tutkintoa ja tuomiota. Tämän johdosta tuotiin herrat jälleen esiin.

Silloin puhuivat perätysten Kustaa Banér, Eerik Sparre ja Ture Bjelke. Panemassaan vastalauseessa koettivat he näyttää toteen, että heidän asiansa johtui riidasta kuninkaan ja herttuan välillä, mutta niin hyvin heidät kuin kaikki säädyt sitoi kuninkaalle tekemänsä vala, ja sentähden ei toinen riitapuoli voinut olla toisen tuomarina. Samalla muistuttivat he herttuan lupauksesta, että heidän asiansa tulisivat tuomitsemaan ulkomaiset lähettiläät. Ketään valtiopäivillä läsnäolevista ei voitu hyväksyä syyttäjäksi eikä todistajaksi, sillä he olivat kaikki olleet joko kuninkaan tai herttuan puolella; ja kun kuninkaalta oli riistetty tuomiovalta, niin sitä vähemmän saattoi sitä vaatia kukaan alamaisista.

Lopuksi he yhä pyysivät armoa, mutta eivät tahtoneet tunnustaa itseään rikollisiksi.

Heille vastattiin, että ehdot, jotka heille tehtiin heidän antautuessaan Linköpingissä, eivät kuninkaan paon jälkeen enää olleet sitovat, eivätkä he voineet siinä suhteessa herttuaa pakoittaa.

Väittelyjen jälkeen pyysivät herrat vielä aikaa neuvotella keskenään.

Maaliskuun 14 päivänä antoi herttua vastauksensa neuvosherrojen lausuntoihin, huomauttaen, että jos he pitivät koko valtakunnan säädyt vastustajinaan, oli se selvin todistus, että he olivat koko valtakunnan vihollisia. Papisto puolestaan antoi vastauksensa sille tehtyyn kysymykseen. Pappien mielestä oli syytä pelätä, että jos Sigismund olisi voittanut, olisi totinen uskonoppi koko valtakunnassa joutunut vaaraan, ja sentähden olivat hänen puoluelaisensa menetelleet väärin Jumalaa ja isänmaata kohtaan.

Ennenkuin lopullinen tuomio langetettiin, kuulusteltiin muutamia muita syytettyjä. Useat heistä tunnustivat tehneensä väärin, ja herttua lupasi heitä armahtaa, toiset tuomittiin kuolemaan. Neuvosherrojen luo lähetettiin vankilaan piispoja taivuttamaan heitä tunnustukseen, mutta he palasivat tyhjin toimin.

Maaliskuun 17 päivänä kokoontui tuomioistuin langettamaan lopullisen tuomionsa. Kustaa Banér, Eerik Sparre, Sten Banér, Ture Bjelke, Yrjänä Posse, Krister Horn, Klaus Bjelke ja Eerik Lejonhufvud tuomittiin menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa, koska he olivat 1) rikkoneet antamansa vakuutukset ja siten osoittautuneet uskottomiksi miehiksi ja isänmaan tuhontuojiksi, 2) sanoin, kirjoituksin ja painotuottein tahranneet herttuan hyvää nimeä ja mainetta, ja 3) neuvoneet kuningasta vierain sotajoukoin ja ilman pätevää syytä sotimaan isänmaataan vastaan.

Seuraavana päivänä kysyi herttua Klaus Bjelkeltä, Yrjänä Posselta, Krister Hornilta ja Eerik Lejonhufvudilta, tahtoivatko he eroittaa asiansa muiden herrojen asiasta, tunnustaa rikoksensa ja nöyrtyä. He lankesivat polvilleen herttuan ja säätyjen eteen ja pyysivät anteeksi. Tuomio luettiin heille sen jälkeen, ja kun he herttuan kysymyksen johdosta selittivät, ettei heillä ollut mitään väitettävää sitä vastaan, sanoi tämä, että hän luopui vaatimuksistaan heitä vastaan, ja säädyt yhtyivät heti siihen.

Maaliskuun 19 päivänä kutsuttiin säädyt koolle linnanpihaan, ja herttua pyysi, etteivät ne hajaantuisi ennenkuin uskottomat neuvosherrat olivat kärsineet rangaistuksensa. Maaliskuun 20 päivänä, jolloin teloitus oli tapahtuva, lähti hän kiireesti kaupungista Nyköpingiin välttääkseen puolisoiden ja lasten ja muiden armonanojain rukouksia.

Ja kiirastorstaina tapahtui teloitus, joka kantaa Nyköpingin verisaunan nimeä. Miehekkäinä useimmat herroista astuivat teloituslavalle.

Mutta kun Stålarmin vuoro oli astua punaiselle kankaalle, astui esiin Tegel ja luki kirjeen, joka oli juuri saapunut herttualta. Siinä lausuttiin, että hän tahtoi lahjoittaa Kurjelle ja Stålarmille elämän, jos säädyt suostuivat.

Kysymys esitettiin ympäröivälle väkijoukolle, ja vastaukseksi kuului yleinen kovaääninen huuto:

"Armoa, armoa! Verta on jo kyllin vuodatettu!"

Stålarm ja Kurki polvistuivat väkijoukon eteen ja kiittivät, jonka jälkeen he vetäytyivät syrjään. Mutta jälkeenpäin kerrotaan Stålarmin lausuneen:

"Autuaat herrat valtaneuvokset varmaankin ihmettelevät, mihin livistin, kun en tullutkaan heidän mukanaan taivaan valtakuntaan."

Kauan kerrottiin Linköpingin verilöylystä kautta maan ja se heittää vieläkin synkän varjon Kaarle herttuan muistolle. Yleensä oltiin sitä mieltä, että he olivat kärsineet julman ja oikeudettoman kuoleman.

Herttua lohduttelihe sillä, että hän oli tarjonnut heille armoa, kun vain tunnustaisivat menetelleensä väärin. Mutta sitä he eivät tehneet, he pitivät yhä kiinni kuninkaasta, jota sydämessään halveksivat, mutta jonka turvin he yksin saattoivat pitää yllä vaipuvaa suuruuttaan. Eivätkö he siten olleet itse pakoittaneet hänet verilöylyyn, joka häntä värisytti?

Hän toivoi jälkimaailmankin sääliväisesti arvostelevan tekoja, joihin julma välttämättömyys oli pakoittanut.

* * * * *

Viipyi muutamia päiviä, ennenkuin valtiopäivät uudestaan ryhtyivät työhönsä ja herttua palasi Linköpingiin.

Silloin ryhdyttiin hallitusta järjestämään. Valtiopäivä päätöksellä julistettiin uudelleen Sigismund ja kaikki hänen jälkeläisensä menettäneeksi kaikki oikeutensa kruunuun. Juhana herttua olisi tosin ollut lähin kruunua perimään, mutta verisiteittensä tähden saattoi hän helposti sotkeutua tekemisiin veljensä Sigismundin kanssa isänmaan turmioksi tai ryhtyä kostamaan Kaarle herttualle. Sitä paitsi ajan ja valtakunnan olosuhteet vaativat miestä eikä lasta ohjiin.

Koska Kaarle herttua oli suurimmalla hengenuhalla, vaikeuksilla ja kustannuksilla vapauttanut rakkaan isänmaan vieraasta ikeestä ja orjuudesta, noudattaen Upsalan päätöstä ja maan lakia, pyysivät säädyt, että hänen ruhtinaallinen armonsa ottaisi kruunun kantaakseen ja hallituksen huostaansa.

Herttua kieltäytyi moneen kertaan, mutta lupasi vihdoin, että hän viisi kuukautta odotettuaan suostuisi säätyjen pyyntöön.

Ja niin säädyt julistivat hänet herrakseen ja kuninkaakseen ja hänen poikansa Kustaa Aadolfin lähimmäksi kruunun perijäksi.

10.

UUTTA KYLVÖÄ.

Yrjänä Posse sai armon Linköpingin valtiopäivillä, mutta ei vapauttaan. Kuitenkin joutui hän sangen lievään vankeuteen, ja pian saamme nähdä, kuinka hän käytti aikansa. Klaus Bjelke oli myös vankina, mutta sai polvillaan rukoiltuaan vapautensa jälleen ja alkoi hiljaisuudessa punoa juonia veljensä Hogenskildin kera.

Vanha Hogenskild Bjelke, mestari juonittelemaan, oli saanut armon hänkin, mutta oli tuomittu elinikuiseen vankeuteen, joka sentään oli sangen lievä.

Hänen tyttärensä, Ebba rouva, serkkunsa Akseli Bjelken leski, oli äärimäisen yltiöpäinen ja vihasi sammumattomasti herttuaa. Hän oli moneen kertaan sanonut, että jollei kukaan muu tahtonut ottaa "herttua Hannibalin" henkeä, oli hän tekevä sen.

Kirjeenvaihto Malaspinan kanssa oli hänen ylpeytensä, ja kun tämä pääjesuiitta ehdotti, että hän lähettäisi eri valepuvuissa useita palvelushenkiään Ruotsiin, silloin tarjoutui tämä heti ottamaan heidät vastaan ja ottamaan kaikin puolin paavin lähettilään asian omakseen. Heidän pyrintöjensä tarkoitus oli saada kuohuntaa maassa aikaan, eikä Ebba rouva epäillyt sen menestystä.

Malaspina oli viitannut erääseen toiseenkin suunnitelmaan, joka veisi lopulliseen rauhaan, ja Ebba rouva aavisti mikä se oli ja iloitsi siitä.

Näihin tuumiin joutui puhe kohta, kun Ebba rouva meni eräänä päivänä Hörningsholmaan, missä asui herra Krister Horn, armosta vapaaksi päästyään, sisarensa Anna rouvan luona.

Mutta heidän parhaallaan tuumiessaan toi muuan palvelija Krister herralle kirjeen. Tämä avasi sen nopeasti.

"Yrjänä Posselta!" huudahti hän.

"Mitä hän voi toimittaa vankilassa?" kysyi Ebba.

Krister vastasi luettuaan: "Suurempia asioita kuin me vapaudessa! Hän kirjoittaa kahdesta ruotsalaisesta, jotka on kasvatettu Ingolstadtissa. Hän sanoo, että heitä voi käyttää kaikkeen, huomatkaa tarkoin, kaikkeen!"

"Mitä hän sillä tarkoittaa?" kysyi Anna rouva.

"Jokainen kai saa ymmärtää sen miten voi ja tahtoo", vastasi Ebba rouva punastuen.

"Mitä nuo ihmeotukset sitten ovat nimeltään?" kysyi Anna rouva.

"Hän mainitsee vain yhden nimen", vastasi Krister, "Petrus Petrosa."

"Minä haluaisin ottaa hänet huostaani", virkkoi Ebba rouva innoissaan.

"Etkös sinä odota kokonaista laivastoa Puolasta?"

"Niin kyllä. Mutta ne eivät ole vielä saapuneet, ja niiden saavuttua tahtoisin miehen, 'joka kelpaa kaikkeen', heitä sijoittamaan."

"Ebba on oikeassa", sanoi Krister. "Syntyjään ruotsalainen jesuiitta kelpaa kaikkeen."

"Kernaasti minun puolestani, tehkää mitä tahdotte, en minäkään, ole toimetonna", puuskahti Anna rouva. "Ensi töikseni matkustan Sundbyhyn, sillä meidän täytyy saada Eerik Sparren leski mukaan."

Ennenkuin Ebba rouva sillä kertaa lähti Hörningsholmasta, lupasi hän, että hänestä pian kuultaisiin. Ja pian lähettikin hän uskotun palvelijan mukana salakirjoituksen, johon Krister Hornilla oli avain.

Se oli Hogenskild Bjelken laatima häväistyskirjoitus herttuaa vastaan, joka oli painettava niin pian kuin suinkin ja niin suurilla kirjaimilla, että talonpojat voisivat sitä lukea ja ymmärtää.

Yrjänä Posse kirjoitti myös, että hänellä oli tekeillä kirjoitus, joka oli niin hirveä, että herttua antaisi vuoden elämästään, jottei se joutuisi painoon. Se tosin ei vielä ollut valmis, mutta nimeksi oli sille tuleva "Kaarle herttuan teuraspenkki."

Klaus Bjelkeltä ja muilta ystäviltä saapui kirjeitä, joissa he sanoivat tekevänsä kaikkensa salaisuudessa kaivaakseen maaperää herttuan jalkojen alta. Kuningas Sigismundin rohkeutta oli pidettävä yllä vakuutuksilla, että hänellä oli valtakunnassa uskollisia ystäviä, jotka ikävöivät hänen tuloaan jälleen ja jotka mielellään uhrasivat henkensä ja verensä hänen tähtensä.

* * * * *

Vihdoin eräänä päivänä pyrki Ebba rouvan puheille pappismies ja kolme käsityöläistä. Ensiksimainittu otti taskustaan kirjeen, jonka jätti hänelle.

Kirje oli Malaspinalta, joka ilmoitti suurella vaivalla onnistuneensa saamaan muutamia uskollisia palvelijoita, jotka kaikki olivat hyvin perehtyneet ruotsinkieleen ja joihin hän toivoi armollisen rouvan olevan tyytyväisen.

Hän katseli heitä terävästi. Heillä oli kaikilla valppaat, älykkäät kasvot, vaikkakin niillä oli se nöyryyden sävy, joka on katoliselle papille ominainen.

"Oletteko tosiaankin käsityöläisiä?" kysyi hän silmäten pukuihin.

"Jalo rouva, olemme kukin opetelleet käsityömme ja toivomme siten helpommin saavamme jalansijaa kansan keskuudessa."

"Se on oivallinen ajatus, sillä siten voin helpommin hankkia teille paikat", sanoi Ebba rouva elähtyneenä. "Ja te, isäseni?"

"Minä kelpaan koulunopettajaksi", vastasi tämä syvään kumartaen.

"Oletteko kaikki ruotsalaisia?"

Ainoastaan kaksi oli, suutari ja puuseppä. Molemmat olivat Norrlannista, ja Luostari-Lassi oli heidät lähettänyt Roomaan papiksi koulittaviksi ja sieltä Lyypekkiin, jossa kukin oli oppinut ammattinsa.

Pappi oli saksalainen ja räätäli tanskalainen. Mutta hekin puhuivat ruotsia niin hyvin, ettei heidän huomannut edes murtavan.

Ebba rouva pyysi heitä levähtämään muutamia päiviä, jollaikaa hän kirjoitti kirjeitä ja suosituksia.

Mestari Ragvald, pappi, kutsuttiin sen jälkeen ensiksi hänen puheilleen.

"Kas tässä", sanoi Ebba rouva, "on kirje jalolle Djursholman rouvalle, Kristina Sturelle. Tiedän, että sinne rakennetaan koulua ja etsitään soveliasta opettajaa. Jos onnistutte saamaan paikan, pääsette siten yhteyteen nuorten neitsytten kanssa ja saatte laajan alan toiminnallenne."

"Tahdon koettaa parastani", vastasi pappi kumartaen, otti kirjeen ja lähti.

Hänen jälkeensä tuli suutarin vuoro; hän nimitti itseään Henrikiksi ja käyttäytyi sangen reippaasti. "Tämä kirje rouva Anna Hornille Hörningsholmaan avaa teille heti paikan. Pyytäkää jaloa rouvaa sijoittamaan teidät sinne, missä asuu enimmän kansaa."

"Sen teen", sanoi hän, "vaikka luulen kyllä voivani pian vetää kansaa puoleeni."

Kolmas oli Erland, räätäli. "Menkää Sätersdaleniin herra Pietari Krusen luo", sanoi Ebba rouva antaen mainitulle herralle osoitetun kirjeen. "Siellä on paljon väkeä, ja minä toivon teidän tekevän parastanne."

"Armollinen rouva voi luottaa minuun", vastasi mies itsetyytyväisesti hymyillen ja lähti heti taipaleelle.

Neljäs, Kristian, jolla oli todistus suuresta taitavuudesta puusepän ammatissa, lähetettiin Sundbyn jalon rouvan luo kirje mukanaan.

Itselleen ei Ebba rouva jättänyt mitään. Hän jäi odottamaan.

Ja kuukautta myöhemmin ilmoitettiin, että muuan henkilö pyrki hänen puheilleen.

Hän lähti katsomaan kuka se mahtoi olla ja hämmästyi nähdessään mitä rakastettavimman näköisen nuoren miehen, jonka yksinkertainen papillinen puku oli mitä parhaimmassa sopusoinnussa hänen arvokkaan ryhtinsä kanssa. Hän tuli Ebba rouvaa vastaan ja antoi kirjeen.

"Nimenne?"

"Petrosa."

"Ah!" Ebba rouva avasi kirjeen. Se oli Yrjänä Posselta ja sisälsi vain, että sen tuoja varmaankin tulisi tyydyttämään hänen rohkeimmatkin toiveensa.

Ylväs rouva ei voinut kohdella tätä nuorta miestä kutoa kaikkia muita. Tämä tuntui olevan hänen vertaisensa, hän pyysi vierasta astumaan omaan huoneeseensa ja istuutumaan läheisyyteensä.

Petrosa teki sen sumeilematta, aivan kuin ei olisi koskaan muissa piireissä elänytkään.

Ebba rouvan täytyi saada selitys tähän ja vastauksista kysymyksiinsä sai hän sen käsityksen, että Petrosa oli lemmenlapsi. Sangen aikaisin oli kuningas Juhana lähettänyt hänet ensin Ranskaan ja sitten Ingolstadtiin, jossa hän oli oleskellut kaksi vuotta. Malaspinan pyynnöstä oli hänet lähetetty Ruotsiin.

"Onko teille määrätty jokin erityinen tehtävä?" kysyi Ebba rouva.

"On, minun on murhattava herttua", vastasi hän tyynesti.

"Otatte asian hyvin keveästi", sanoi Ebba rouva. "Se voi maksaa omankin henkenne."

"Siihen olen valmis."

"Aivan pelkäämättäkö?"

"Jesuiitta ei saa pelätä koskaan."

"Mutta miksi teidät on lähetetty tänne?"

"Muutamia vuosia oleskeltuani maassa saan toivottavasti helpommin pääsyn hoviin."

"Ja minkä toimialan tahdotte?"

"Mahdollisimman laajan", puuskahti Petrosa tulisesti. "Minun täytyy voittaa sydämiä."

Siinä oli intoa, joka voitti Ebba rouvan omankin. "Teidän on saarnattava meidän kirkossamme", sanoi hän, "ja luulen teidän vaikuttavan sydämiin."

"Kaikkiin", keskeytti hän. "En tyydy vähempään."

"En ollut aikonut tulla teitä kuulemaan", sanoi Ebba, rouva hymyillen. "Nyt tahdon tehdä sen osoittaakseni etten pelkää."

"Aiotteko tästälähin olla päästämättä minua teitä näkemään?" kysyi Petrosa huokaisten.

"Entä sitten?"

"Olen vieras ja minun pitäisi oppia tuntemaan olosuhteita henkilöltä, jolla itselläänkin on maali näkyvissään."

"Kutsun teidät, kun katson sen tarpeelliseksi." Ja niin sai Petrosa mennä.

Ebba rouva oli valloitettu äkkiylläköllä. Hänen olisi pitänyt ainakin tutkistella tätä miestä ennenkuin otti hänet palvelukseensa, ja nyt oli hän sen tehnyt ajattelematta sen enempää, melkein vasten tahtoaan.

Ensi kertaa käydessään isänsä luona ilmoitti hän tälle, että nuorella papilla, jonka Yrjänä Posse oli lähettänyt heille, oli merkillinen kyky voittaa ihmisiä puolelleen. Hän oli kuullut Petrosan saarnaavan, ja miehen suuret lahjat olivat häntä aivan hämmästyttäneet.

Hogenskild herra halusi hänkin miestä nähdä ja puhutella, ja se antoi Ebba rouvalle aiheen kutsua Petrosan luokseen toisen kerran.

Tämä sanoi jo samana päivänä tahtovansa mennä vankilaan, sillä papilta ei voitu kieltää pääsyä. Sen jälkeen alkoi hän puhua seutukunnan kansasta.

Viikkokauden kuluessa oli hän ehtinyt tehdä tuttavuutta monien kanssa, ja hänen arvostelunsa olivat niin sattuvia ja tuumansa niin viisaita, ettei Ebba rouva voinut väittää mitään.

Mutta niin puheissaan kuin koko esiintymisessäänkin oli hän hypännyt yli kaikkien rajojen, jotka eroittivat ylhäissyntyisen rouvan köyhästä papista. Ebba rouva ei ollut enää valtiatar ja Petrosa alamainen. He olivat yhdenvertaiset, jotka neuvottelivat keskenään, mutta neuvotteluissa saavutti Petrosa viisaudellaan ja ihmistuntemuksellaan ensi sijan.

Hän meni vankilaan, ja Ebba rouva odotti hänen tulevan tuomaan viestejä Hogenskild herralta. Kului tunti toisensa jälkeen, mutta hän ei tullut. Vihdoin tuli kirje, joka sisälsi Hogenskild herralta paljon terveisiä. Petrosa ei ollut rohjennut tuoda niitä suullisesti.

Ebba rouva heitti suutuksissaan kirjeen takkavalkeaan ja seuraavana päivänä hän ajoi vieraisille Hörningsholmaan.

Anna rouva otti hänet omituisen juhlallisesti vastaan ja vei hänet salakamariin. "Minun täytyy puhua kanssasi tuosta pappissuutarista, jonka lähetit minulle", sanoi hän.

"Etkö ole tyytyväinen häneen?"

"Luulen, että hän on itse paholainen!"

"Miksi niin?"

"Ainakin lumoaa hän naisväen kauttaaltaan."

"Mitä miehet siitä sanovat?"

"He eivät sano mitään, he ovat kaikki hänen vallassaan hekin."

"Mutta miten ihmeellä hän saa sen kaiken aikaan?"

"Tiedänkös minä! Sen vain tiedän, ettemme saa häntä pitää kauan", puuskahti Anna rouva itku kurkussa.

"Mitä tämä merkitsee? Pääni menee aivan pyörälle", sanoi Ebba rouva. "Miksette saisi häntä pitää?"

"Sentähden, että he saavat olla ainoastaan kaksi kuukautta samassa paikassa."

"Mutta miksi itket?"

"Mitäs vain! Näkisitpäs vain hänet! Kaunis kuin Jumala, ja kun hän kiittää minua kaikesta mitä olen tehnyt Hörningsholmassa…"

Ebba rouva tuskin uskoi korviaan katsoessaan tätä rouvaa, joka oli tunnettu kovasydämisyydestään.

"Sitä ei kai liene niin hirveän paljon", tokaisi hän.

" Hän on sitä mieltä ja hän puhuu siitä tavalla, joka aivan käy sydämeen. Väki on muuttunut paljon siivommaksi ja nöyremmäksi, ja se on kaikki hänen ansionsa."

"Oletko sanonut sen hänelle?"

"Olen kyllä, ja olisitpas nähnyt kuinka hän suuteli kättäni."

"Kättä?" puuskahti Ebba rouva kiihkeästi. "Ja sinä sallit sen, Sture, syntyäsi Bjelke!"

"Hän on varmaan yhtä ylhäinen, kenties prinssi syntyään, jostain sivuhaarasta, ja eihän sellaisen tarvitse suudella hameelle."

"Mistä moista tiedät?"

"Pidän vain silmäni auki ja kuuntelen hänen puhettaan, varsinkin ollessamme kahdenkesken."

"Sekin vielä!"

"Ei ole mahdotonta, että käännyn hänen uskoonsa", sanoi Anna rouva liikutettuna.

"Olisit kai valmis antautumaan hänelle kokonaankin", sanoi Ebba rouva katkerasti.

Anna rouva karahti veripunaiseksi. "Ei koske ketään, mitä teen tai jätän tekemättä", sanoi hän, "Mutta voit luottaa siihen, ettei hän koskaan tule olemaan muuta kuin rippi-isäni."

"Siinä voikin olla kylliksi", jupisi Ebba rouva.

Mutta kun hän sen jälkeen tahtoi tietää, mistä miehen mahti oikeastaan johtui, ei Anna rouva voinut asiaa paljoakaan valaista. Hän tiesi vain, että Henrik oli kaikkien ystävä ja että kaikki puhuivat hänestä. Hänellä oli niin paljon tilauksia, että olisi voinut tehdä hyviä kauppoja, jos olisi välittänyt sellaisesta. Mutta sitä hän ei tehnyt.

"Tahtoisin puhutella häntä", sanoi Ebba rouva päättäväisesti.

"Mikään ei ole helpompaa. Hän tulee ensi kutsulla."

Niin hän tekikin, ja oli merkillistä nähdä mikä muutos hänessä oli tapahtunut. Ensi näkemällä oli hän esiintynyt sangen kömpelösti varsinkin saksalaiseen ja tanskalaiseen jesuiittaan verraten. Nyt hänen käytöksensä oli vapaata ja hän puhui paljon varmemmin. Kuitenkin oli hän nyt yhtä nöyrä kuin Ebba rouvan nähdessä hänet ensi kerran. Mutta kun häneltä kysyi, oliko hän tyytyväinen toimintaansa, vastasi hän vilkkaasti, että hänen vaikutuksensa oli niin suuri, että hän saattoi tehdä näille ihmisille mitä ikinä tahtoi.

"Ruotsalaiset ovat tunnetut hitaudestaan", sanoi Ebba, "enkä voi käsittää, kuinka voitte saada heihin elämää."

"Mitä yksinkertaisimmin ja luonnollisimmin keinoin", vastasi pappissuutari luoden nopean katseen Annaan. "He rakastavat minua, kuten minäkin rakastan heitä, rakkaus heidät sitoo minuun."

Hän kohotti katseensa taivasta kohden ja seisoi kotvan vaipuneena rukoukseen. Eikä Anna rouva voinut kääntää silmiään pappissuutaristaan. Hänestä ei tämä mies ollut yksinkertainen käsityöläinen, vaan Jumalan lähettämä profeetta.

Mutta Ebba rouvasta oli jesuiitta loitonnut samoin kuin hänen kolme toveriaankin. Hän ei enää määrännyt heidän toimintaansa, vaan he kulkivat omaa tietään. He saattoivat vallata, hurmata, innostuttaa yksinpä Anna rouvankin… kylmän, sydämettömän naisen. Mutta vaikkapa kaikki muut joutuisivatkin heidän valtoihinsa… Ebba rouvaan ei heidän tehonsa tepsinyt!

* * * * *

Ebba rouva viipyi matkoilla kolmisen kuukautta. Hän kävi ystävien ja tuttavain luona ja kaikkialla koetti hän parhaan vointinsa mukaan kylvää eripuraisuutta ja levottomuutta.

Monin paikoin onnistui hän tosiaankin saamaan lupauksen, että jos Sigismund tulisi takaisin — luottaa hänen sanoihinsa ei voinut kukaan — saisi hän sitä tukea ja apua mitä kukin voi antaa.

Hän oli, parturiksi pukeutuneena, päässyt Yrjänä Possen vankilaankin. Tämä hehkui yhtä tulista vihaa kuin ennenkin ja oli lujasti päättänyt jatkaa vainoaan herttuaa vastaan, jahkahan pääsisi vapaaksi, mikä hänen mielestään ei saattanut kestää kauan.

Hän oli ollut myös Ture Bjelken luona. Tämä oli sanonut olevansa salaurkkijain ympäröimänä, mutta se ei estänyt häntä jatkamasta samaa tietä, mille oli lähtenyt.

Ture herra kertoi salaisuutena, että oli saanut Malaspinalta kirjeen, jota ei uskaltanut säilyttää, vaan oli sen polttanut suureksi ikäväkseen.

"Mitä se sisälsi?" kysyi Ebba vilkkaasti. Hän tähysteli varovasti joka taholle, Ture miekkonen, ja päästyään täyteen varmuuteen, ettei kukaan kuunnellut, kuiskasi hän: "On tehty suunnitelma kruununprinssin ryöstämiseksi tai ottamiseksi hengiltä."

"Kuinka se käy?"

"Minulle ei ole sitä sanottu, mutta luullakseni tehdään se herttuan ollessa poissa."

"Onko sitten luovuttu ajatuksesta, joka oli Petrosan toteutettava?"

"Ei, eipä suinkaan! Malaspina kirjoittaa: 'Mainio rouva Ebba Bjelke on ottanut huostaansa nuoren miehen, joka sivumennen sanoen häntä melkein jumaloi. Sanokaa Ebba rouvalle, että Petrosa on kuin vaha hänen käsissään, hän saa hänet taipumaan mihin ikinä tahtoo, ja toivon Ebba rouvan käyttävän suurta vaikutusvaltaansa herttuan lähdön edistämiseksi.'"

Ebba rouvan poskille levisi kirkas puna. Hän tunsi sillä hetkellä olevansa valmis kääntymään katolinuskoonkin.

Joitakin päiviä myöhemmin hän palasi kotiin, koko lailla ahdistetuin mielin. Kohta hän kuuli, että "pater", kuten häntä puhuteltiin, oli pyrkinyt hänen puheilleen.

"Sanokaa hänelle, että hän saa tulla illalla", vastasi Ebba rouva. "Nyt ei minulla ole aikaa."

Mutta iltaa odotellessaan kuuli hän palvelijainsa laulavan Petrosan ylistystä. Yksi kertoi miten hän oli käynyt kuolevan naisen luona ja miten hänen sanansa olivat lievittäneet kuoleman katkeruuden; eräälle köyhälle lapselle oli hän lahjoittanut uusia vaatteita; muuan tottelematon poika oli hänen kehoituksistaan muuttunut uudeksi ihmiseksi. Petrosan nimi oli kaikkien huulilla, ja hän käski heidän lopulta vaieta, sillä hän ei enää sietänyt kuulla alituista puhetta hänestä.

Petrosa tuli sitten, huulillaan sama surumielinen hymy, joka jo ensi kerralla oli kiinnittänyt hänen mieltään.

Hän toivotti Ebba rouvan tervetulleeksi takaisin ja sanoi joka päivä ikävöiden odottaneensa. Oli ollut tuhansia asioita, joita hänen olisi tarvinnut kysellä, ja sitten hän tahtoi tehdä tilin hallituksestaan. Hän tahtoi tietää, oliko armollinen rouva tyytyväinen häneen ja oliko hänen jatkettava samaan suuntaan kuin oli aloittanutkin.

Ebba rouva ei uskaltanut katsoa kirkkaihin silmiin, jotka olivat kiinnitetyt häneen, ja hänen vastauksensa olivat lyhyet ja katkonaiset.

Se näytti oudostuttavan Petrosaa. Hän kävi vaiteliaammaksi ja kysyi, tahtoiko armollinen rouva, että hänen oli mentävä.

"Riippuu siitä, onko teillä vielä mitä sanottavaa", virkkoi Ebba rouva teennäisen välinpitämättömästi.

"Olen saanut kirjeitä neljältä lähettiläältämme ja ajattelin…"

"Antakaa ne minulle, tahdon itse…"

"En", sanoi Petrosa punastuen, "en voi jättää niitä teidän käsiinne."

"Miksi ette?"

Katseessa, joka kohtasi Ebba rouvan katseen, oli nuhteleva ilme, ja hänen täytyi kääntää silmänsä pois.

"Voimme lukea ne huomenna", sanoi hän. "Olen nyt hyvin väsynyt."

Petrosa kumarsi, mutta pysähtyi ikäänkuin ajatus olisi syttynyt hänen sielussaan: "Suokaa minun siunata teitä."

Hän oli kohottanut kätensä ja odotti, että Ebba rouva lankeaisi polvilleen.

"Unohdatte, ettei meillä ole sama usko", sanoi tämä terävästi.

"Anteeksi, luulin, että protestantitkin tarvitsevat siunausta", kuului suruinen vastaus. Hän poistui.

Ebba rouva heittäytyi sohvalle ja hautasi päänsä tyynyihin. Hän itki… miksi? Kenties hän oli matkasta väsynyt, mutta kuinka saattoi tämä Petrosa vaikuttaa häneen niin syvästi? Mitä tämä mies oli hänelle? Yksinkertainen välikappale, tuleva herttuan murhaaja. Hän värisi sitä ajatellessaan…

Saattoiko Petrosa käydä vaaralliseksi Ebba Bjelkelle? Hänen koko ylpeytensä nousi sitä vastaan, mutta sitten pakoittautui hän tyyneyteen, hän tahtoi nähdä asian sellaisena kuin se oli ja sentähden ennen kaikkea tutkia itseään.

Rakastanut hän ei ikinä ollut ketään. Hänet oli naitettu serkulleen ja he olivat sitten kulkeneet kukin omaa tietään, mutta tämä ihmeellinen tunne, joka häntä värisytti kauttaaltaan hänen ensi kertaa Petrosaa nähdessään, saattoiko se olla rakkautta? Päästäkseen tämän pappismiehen läheisyydestä oli hän lähtenyt matkoille, mutta ainoaakaan päivää ei ollut kulunut, jona hän ei olisi ajatellut häntä. Kuinka kovaa ponnistusta olikaan kysynyt, ettei hän aikoja ennen palannut kotiin! Ylpeytensä hänet pelasti, ja nyt, kunhan katsoi sydämeensä, näki hän kuvan, joka näytti sinne kotiutuneen.

"Voi minua onnetonta, minä rakastan häntä!" kuiskasi hän. Mutta hän tahtoi olla vahva, Petrosa ei saanut sitä koskaan tietää.

Ja niin päätti hän itsekseen, että kohtelisi Petrosaa sillä tuttavallisuudella, jota osoitetaan ylemmälle palvelijalle.

Hän melkein ikävöi seuraavaa päivää. Silloin panisi hän tuumansa toimeen.

Petrosa tuli ennen määrättyyn aikaan, tyynenä ja tavallinen suruinen hymy huulillaan. Hän kyseli armollisen rouvan terveyttä, puhui eräästä köyhästä sairaasta, jonka luona oli käynyt aamulla ja jonka sulki hänen huolenpitoonsa.

Puhuessaan oli Petrosa istuutunut ja ottanut esiin neljä kirjettä.

"Mistä mieluimmin tahdotte kuulla ensiksi?" kysyi hän.

"Tahtoisin tietää miten on laita Hörningsholmassa."

Petrosan kasvoilla vilahti tutkisteleva ilme, mutta hän sanoi kirjeen avattuaan: "Meidät on kaikki lähetetty teidän luoksenne ja olemme sentähden teitä kohtaan velvolliset samaan vilpittömyyteen kuin kirkon lähettiläitä kohtaan. Huomautettiin tosin, että naiselleko meidän piti uskoa asiamme, mutta Malaspina sanoi: 'Hänellä riittää ymmärrystä miehellekin, ja puhtaalle on kaikki puhdasta.' Tämä ratkaisi asian."

Hän tukehutti huokauksensa ja otti kirjeen. "Saanko aloittaa, jalo rouva?"

"Alkakaa", vastasi Ebba tuskin kuuluvasti.

Hän luki:

"Veli, olen lähtenyt Hörningsholmasta…"

"Mitä, eikö hän ole enää siellä?" huudahti Ebba ylen hämmästyksissään.

Petrosa jatkoi:

'Syyn ilmoitan nyt sinulle, ja saat muuten käyttää kirjettäni miten hyväksi näet. Olemme usein puhuneet, mihin rajaton rakkaus voi viedä ja nyt sanon sen sinulle. Tänne tullessani tapasin kovasydämisen naisen, uskottomia tai välinpitämättömiä palvelijoita, köyhyyttä ja hätää kaikkialla. Puhuin heille, mutta tuskin kukaan tahtoi kuulla minua. Silloin käsitin, että voidakseni heihin juurruttaa oppejani, oli minun annettava heille mitä he enimmän kaipasivat. Ensin oli tyynnytettävä heidän ruumiillinen nälkänsä, mutta mitkään rukoukseni eivät saaneet linnanrouvaa avaamaan aittojaan, ainakin tarvittiin ensin voimakkaita keinoja avaamaan tie sille tunteelle, joka voittaa kaiken. Niillä salaisilla keinoilla, jotka ainoastaan me tunnemme, onnistuin eräänä päivänä, kun hän valitti pahoinvointia, käsin painelemalla ja sivelemällä ensin lieventämään hänen pahoinvointiaan, ja kun sen jälkeen hänen mielensä suli minua kohtaan ja hän pyysi minua menettelyn uudistamaan, tapahtui pyhimysten avulla, että minun tahtoni tuli hänen tahdokseen. Aivan hereillään antoi hän minulle aittojen avaimet, uskolliset luotettavat palvelijat jakoivat kansalle viljaa, ja minusta nähden saivat he uskoa, että se tapahtui hänen armonsa käskystä.

Täten oli kansan rakkaus voitettu ja minä käytin sitä sen jälkeen yhteiseen tarkoitukseemme.

Hieroin ja sivelin sitten kenkä ketäkin, ja nyt tiedän kokemuksesta, että siten saa ihmiset tottelemaan pienintäkin viittaustaan, saa heidät alaisikseen kaikissa suhteissa. Kun en tiedä mihin tämä voi viedä ja pelkään, että minua kenties syytetään noituudesta ja taikomisesta, katson viisaimmaksi lähteä täältä.

Anna rouvassa on tapahtunut sellainen muutos, että hänen veljensä, jota odotetaan tänne näinä päivinä, varmaankin täytyy se huomata, ja minä tahdon sitä ennen päästä pois. Lähden pohjoiseen päin ja tulen luultavasti jatkamaan kuten olen alkanutkin.

Sinulle uskollinen

Henrik Henrikinpoika.'

"Onko hän käyttänyt joitakin salakeinoja?" kysyi Ebba rouva melkein kauhuissaan.

"Erästä äskenpaljastettua luonnonvoimaa, jolla voi taivuttaa kovat ihmismielet", vastasi Petrosa. "Se on ilmaistu ainoastaan harvoille veljeskuntamme jäsenille."

"Tunnetteko tekin sen?"

"En, sitä ei saa ilmaista kuolemaanvihityille."

"Onko siis aivan varmaa, ettette onnistu?"

"Niin uskon", vastasi hän. "Jos petyn uskossani, niin sen jälkeen saan minäkin tietooni kallisarvoisen salaisuuden."

Hän oli taittanut ensimäisen kirjeen laskoksilleen ja avasi nyt toisen.

"Ette lukenut sitä loppuun", sanoi Ebba rouva.

"Pyysin äsken, ettei minun tarvitsisi sitä tehdä. Mutta saatte tehdä sen itse, jos haluatte. Kuitenkin täytyy minun lisätä, ettei se vähintäkään kiinnitä teidän mieltänne. Se käsittelee vain niitä kärsimyksiä, joita ihmissielun on kestettävä."

"Mistä toinen kirje on?"

"Sundholmasta." Hän luki:

'Karkoitettu, ajettu pois uskoni tähden! Minulla ei ollut aavistustakaan, että nämä protestantit voivat olla niin lujia uskossaan. Ajatteles mielessäsi heikkoa, surun sortamaa naista, joka ei itse lausu eikä tahdo kuulla ainoaakaan häväistystä sortajistaan. Häntä ympäröi lapsilauma, joka on niin kokonaan yhtä hänen kanssaan, että jos koskettaa jotakuta heistä, niin tuntevat sen kaikki toisetkin. Tahdoin eroittaa heidät, mutta se oli aivan mahdotonta. Tahdoin löytää lymypaikan, mutta sellaista ei ollut missään. Tämä protestanttisuus on minulle jotakin uutta, ja kun lopuksi innon vauhdilla tahdoin suoraan esiintyä katolikkona, sanottiin minut irti, karkoitettiin.

Täältä olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta en tee sitä, ennenkuin onnistun paremmin kuin nyt olen onnistunut.

Sinun

Ragvald Ragvaldinpoika.'

"Kustaa Banérin leski kuuluu Sturein sukuun, ja he pitävät lujasti kiinni Kustaa kuninkaasta", sanoi Ebba rouva katkeruuden vivahduksella.

"Tämä kirje on Sundbystä", sanoi Petrosa, "ja kuuluu näin:"

'Täydellinen menestys. Olen erään kelvottoman juoppopapin apulaisena tai oikeastaan sijaisena, ja minulla on tukenani hänen kaunis sisarentyttärensä. Koko seurakunta on aivan hassahtunut nuoreen pappiin, ja pappi tietysti kulkee ripeästi kohden maaliaan. Ylhäinen linnanrouva antaa minulle täyden vapauden, mutta hän ei tahdo näyttää mitenkään olevansa osallinen toimintaani. Hänellä on itsellään kappalainen, jonka luulen voivani käännyttää suotuisassa tilaisuudessa.

Sinun

Erland Erlandinpoika.'

"Hän, joka kenties vähimmän sitä ansaitsee, menestyy parhaiten", sanoi Ebba vilkkaasti.

"Tämä viimeinen kirje on päivätty Sätersdalenissa", virkkoi Petrosa ja luki:

'Minulla on puolellani vähintään 200 nuorta kelpo miestä, jotka ovat lujasti päättäneet lähteä sotaan Sigismundin puolesta. Mutta nyt on heidän ensin innostettava paljon useampia muita. Olen sanonut heille, ettei ole ryhdyttävä mihinkään, ennenkuin saavat kutsun. Silloin he nousevat niinkuin yksi mies.

Nyt lähden täältä toisiin pitäjiin, mutta tie on aina avoinna edessäni, niin että voin palata milloin se on tarpeen.

Kristiern Kristierninpoika.'

"Tästä täytyy tulla jotakin", sanoi Ebba vilkkaasti. "Aivan ihmetyttää, mikä voima heillä kaikilla on."

"Minä olen myös kirjoittanut paavin lähettiläälle ja lähettänyt kopiot kirjeistä."

"Oletteko kirjoittanut omistakin toimistanne, pater Petrosa?"

"En", vastasi hän, "sillä minä toimin teidän näkyvissänne."

"Täytyykö toisin sanoen minun kirjoittaa?"

"Luulen, että legaatti odottaa sitä."

"Ei", sanoi Ebba rouva tuokion aprikoituaan, "teidän täytyy tehdä se itse. Näen kyllä toimintanne tuloksia siinä vaikutusvallassa ja luottamuksessa, minkä olette saavuttanut kansan keskuudessa. Mutta en tiedä mitä keinoja olette käyttänyt, ja sanon sukulaiseni Ebba Brahen kanssa: kenties on parasta, että olen olevinani siitä tietämätön."

"Tahdon mielelläni antaa elämäni kääntääkseni teistä pois kaiken pahan. Mutta en luule vaaran uhkaavan sieltä päin."

"Mihin tähtäätte?"

"Niitä kirjeitä, joita lähetätte Puolaan, ei pidellä varovasti. Vihollisenne ovat saaneet useita niistä huostaansa."

"Mistä sen tiedätte?"

"Mitäpä tietoni hyödyttävät, kun en ole voinut estää niiden sieppaamista pois."

Äänessä oli osanottoa, joka syvästi liikutti Ebbaa. "Tahdon olla varuillani", sanoi hän luoden katseensa Petrosaan. Mutta katse, joka häntä kohtasi, oli niin epätoivoinen, että se säikähdytti häntä.

"Teillä on varmaan enemmänkin sanottavaa minulle?" puuskahti hän pelästyksissään.

"Sallikaa minun siunata teitä!" pyysi Petrosa kiihkeästi.

Ebba kumarsi melkein tietämättään päänsä ja papin kädet koskettivat sitä keveästi hänen lausuessaan pyhät sanat. "Kiitos, ja kaikki pyhät sinua siunatkoot!" huudahti hän lopuksi ja riensi pois.

"Hän tahtoo kääntää minut katolisuuteen", ajatteli Ebba. "No niin, se voikin olla samantekevää. Mutta joutuisin yhä enemmän hänen valtaansa, ja sitä en tahdo."

Mutta hänessä heräsi voittamaton halu tietää mitä kirjeissä oli vielä sellaista, jota Petrosa ei lukenut, vaikka myönsikin hänelle oikeuden lukea ne. Kaikesta päättäen oli se jotakin, mikä koski häntä yksityisesti; ja hän ei ollut mikään lapsi, hän vihasi kaikkea salamyhkäisyyttä, ja hänen täytyi saada se tietoonsa.

Petrosalle oli annettu asunnoksi pieni huone, joka sijaitsi linnantornin alla, ja seuraavana päivänä, kun hän tiesi papin olevan poissa, hiipi hän sinne sykkivin sydämin. Häntä vastaan lemahti kukkien ja metsän tuoksu, Petrosa luultavasti rakasti sellaista.

Kirjoituspöydällä oli useita kirjoja ja pergamenttikäärö. Ebba nosteli niitä varovasti, mutta niiden alla ei ollut kirjeitä. Mahtoiko hän ne pitää mukanaan? Laatikosta löytyi kuin löytyikin useita kirjeitä, mutta mikä niistä oli oikea? Hän otti päällimäisen, sen neljäskin sivu oli kirjoitettu täyteen — latinaksi. Miksei hän ollut opetellut tätä kieltä? Kirjeen oli allekirjoittanut Ragvald Ragvaldinpoika, ja siinä oli kaksi kertaa mainittu Ebba rouvan nimi. Petrosa oli itse pakoitettava kääntämään se, sillä olihan hän tunnustanut Ebba rouvalla olevan siihen oikeuden.

Hän oli taittanut kirjeen laskoksilleen ja ottanut toisen. Se oli Henrik Henrikinpojalta ja neljäskin sivu oli kirjoitettu ruotsiksi. Vihdoinkin sai hän tietää…

Hän luki: "Jeesuksen seuraan kuuluminen merkitsee luopumista kaikista inhimillisistä tunteista. Sanot, ettet tiennyt lainkaan mitä maallinen rakkaus on, ennenkuin näit hänet, ja että tämä koetus on kovin kaikista. Siitä tulee uusi kaunistus marttyyrikruunuusi, sillä tiedän, että olet voittava kiusaukset.

"Ymmärrän myös, että sinusta täytyy tuntua oman sydämesi raatelemiselta, kun sinun täytyy paljastaa sisimmät ajatuksesi ja tunteesi meille toisille. Se on julmimpia niistä koetuksista, mihin meidät jesuiitat pakoitetaan. Mutta pyhimyksenkään sydän ei voi olla puhtaampi kuin sinun, ja jos olet jo alkanut valmistautua kuolemaan, täytyy minun yhtyä toivomukseesi, ettei tämä valmistauminen kävisi kovin pitkälliseksi. Mutta jos tunnen hänen ylevyytensä oikein, tahtoo hän ensin tutkistella niin sinun kuin Ebba rouvankin sielun syvyyksiä, sillä sellaiset tutkistelut juuri ovat hänen makuunsa. On varmaa, että Ebba rouva ennemmin tai myöhemmin kääntyy totiseen uskoon, jollei muun vuoksi, niin sinun tähtesi. En pyydä sinulta tietää mitään enempää. Malaspinalla on päiväkirjasi ja hän kyllä käyttää sitä korottaakseen sinut marttyyriksi."

Vapisevin käsin rutisti hän kirjeen kasaan, heitti sen laatikkoon ja riensi pois.

Hän sulkeutui huoneeseensa, väänteli käsiään ja itki epätoivon kyyneliä. Tuntui kuin jokin hänessä olisi särkymäisillään, mutta samalla hän tunsi riemuitsevaa iloa. "Petrosa rakasti häntä!"

Hän oli tämän miehen ensimäinen rakkaus, samoin kuin tämä oli hänen unelmiensa ihanne.

Mutta hän oli korkeasukuinen nainen ja toinen oli vain halpa pappi. Kokonainen kuilu oli heidän välillään, mutta heidän sielunsa saattoivat yhtyä ylhäällä. Hänen oli pidettävä kiinni siitä, eläydyttävä siihen ajatukseen, että Petrosa kuolisi pyövelinkirveen alla. Ei, ei, niin ei saanut käydä, hänet oli pelastettava, maksoi mitä maksoi.

Mutta milloin, milloin oli se hirmuinen tapahtuva? Sitä oli kysyttävä Petrosalta itseltään.

Samana päivänä tuli Krister Horn ja keskusteli kauan Ebba rouvan kanssa sisarestaan.

"Hörningsholmassa ovat asiat aivan hullusti", sanoi hän, "on kuin kaikki olisi käännetty mullin mallin. Sisareni itkee ja huokailee yhtenä hetkenä häntä kaivaten, toisena vannoo hänen noituudella ja pirun juonilla houkutelleen hänet tyhjentämään aittansa tilan alustalaisille. Nämä puolestaan huutavat häntä kuin taivaan enkeliä, joka on siunannut heitä sekä maan että taivaan antimilla. Kirkkoherra ei voi enää vaikuttaa heihin mitään, he odottavat vain suutariaan, joka voi minä päivänä tahansa kääntää heidät katolisuuteen, mutta jos hän voi saada. Annan vielä kerran tyhjentämään aittansa, niin sen sanon, että hän on oikea poppamies. Kiitetty rauhallisuus on tilalta tiposen tiessään, ja nyt, kuten sanottu, vallitsee suuri sekasorto Hörningsholmassa."

Ebba rouva arveli, että heidän oli puhuttava asiasta Petrosalle.

"Onko täällä tyyntä?" kysyi Krister herra.

"Pater käy päivittäin koulussa, samoin köyhien ja sairaiden luona", sanoi Ebba. "Hän keskustelee usein kirkkoherran ja opettajain kanssa; luulen hänen koettavan vaikuttaa heihin."

"No, mitä itse pidät hänestä?"

Petollinen puna paljasti hänen tilansa, kun hän vastasi: "Aika paljon."

"Sen saatoin uskoakin", tokaisi Krister herra. "Sinäkin olet joutunut hulluun myllyyn. Malaspina tiesi kyllä mitä teki, kun uskoi herttuan murhaajan sinun huostaasi."

Ebbaa väristytti. "Se on kaikessa tapauksessa kammottavaa", sanoi hän kääntyen pois.

"Voi olla samantekevää, tapahtuuko se sodassa tai rauhassa", vastasi Krister herra. "On olemassa monia eri ammatteja, ja jesuiittani tehtävä on istua salaista oikeutta. Olen hyvin utelias tutustumaan yhteen heidän etevimmistä apostoleistaan."

"Tarkoitatteko Petrosaa?"

"Malaspina pitää häntä suuressa arvossa. 'Jos hän onnistuu yrityksessään', kirjoittaa hän, 'odottaa häntä kardinaalinhattu'."

"Ja minä kohtelen häntä kuten aivan merkityksetöntä miestä", sanoi Ebba melkein pelästyksissään.

"Se on kuten pitääkin."

Petrosa kutsuttiin saapuville, ja herra Krister Horn, joka oli kirjanoppinut mies, oli aika ihmeissään, kun huomasi nuoressa papissa yhtyvän opin ja mielenterävyyden, joka oli paljon suurempi hänen omaansa.

Ebba rouva oli läsnä melkein kaikissa heidän keskusteluissaan ja kuunteli niitä mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla. Mutta varsinkin ne leimahdukset, joihin Petrosa purki palavan intonsa, täyttivät hänen sielunsa, ja hän tunsi syvää kiintymystä nuoreen pappiin.

"Tehän aivan kuohutte tunnehurmauksessa", sanoi Krister herra, "ja se voi lamauttaa voimanne."

"Käsivarteni on vahva eikä enempää tarvita", vastasi hän.

"Milloin se on tapahtuva?"

"Huomenna, ensi viikolla, vuoden kuluttua — mistä minä tiedän, olen ainoastaan välikappale."

"Mutta eikö odotus ole raskasta?"

"Ei", vastasi hän, "se on kevyt ja suloinen, melkein kuin taivaan paratiisissa."

Hän painoi päänsä alas, ja yksin Krister herrakin näytti joutuvan ymmälle. "En voi päästä mukaan ajatusjuoksuunne", sanoi hän, "mutta sanoistanne huomaan, että ajattelette tarkoin toimianne."

"Ne eivät tule koskaan olemaan ristiriidassa keskenään", vastasi hän nöyrästi.

"Nyt menen isäsi luo", sanoi Krister herra Ebba rouvalle. "Toivoakseni ei ole mitään estettä?"

"Se olisi ainakin uutta", vastasi Ebba tavallista lempeämmin.

Krister herran mentyä seisoi Petrosa tuokion epäröiden, sitten istuutui hän Ebba rouvan viereen. "Sallitteko, että puhun kanssanne hieman itsestäni?" kysyi hän ilmeisellä ponnistuksella.

"Minun kai täytyy", vastasi Ebba teennäisellä hilpeydellä.

Petrosa oli vaiti tuokion, ja Ebba huomasi punan läikehtivän hänen poskillaan. Sitten tuli hiljaa ja melkein valittaen: "Olette lukenut yhden kirjeistä."

Ebba rouvan näkö aivan hämärtyi, ja hänestä tuntui, että hänen sydämensä lakkaa sykkimästä.

"Se kenties olikin parasta", jatkoi Petrosa. "Minun tarkoitukseni oli vain säästää teiltä mielipaha…"

"Olihan se oikeuteni", virkkoi Ebba niin voivottavasti kuin voi. "Mutta mistä voitte tietää sen?"

"Luin sen heti silmistänne, luen kaikki teidän ajatuksenne", vastasi Petrosa.

Ebba katsahti pelästyneenä häneen.

"Silloin ei tarvitse tuhlata aikaa turhiin piheihin. Jalo rouva, hävettääkö teitä tuntea sääliä kurjaa olentoa kohtaan, joka on kiitollinen jokaisesta hetkestä, minkä saa viettää läheisyydessänne."

"En tiedä mitä johtopäätöksiä teette", puuskahti Ebba kiihkeästi. "Tai kenties Malaspina tekee sen teidän sijastanne?"

Petrosa seisoi kotvan mietteissään. "Rippini, jota ei ole voitu välttää, ei kenties miellytä teitä."

"Mitä te arvailette, sitä hän pitää todellisena, ja kaikki tyynni on loukkaava epäluulo minua kohtaan."

"Sentähden, että teidän käsityksenne on maallinen. Taivaassa on varmaankin kaikilla ihmissieluilla yhtä suuri arvo. Jos jotakin eroitusta on, perustuu se varmaankin niihin koetuksiin ja taisteluihin, jotka he täällä kestävät."

"Tarkoitatteko sillä, että palvelijani voidaan siellä asettaa korkeammalle kuin minut?"

"Ainakin teidän rinnallenne", vastasi hän ilmehikkäällä katseella. "Rukoilen joka päivä madonnaa, että saisin saattaa teidät hänen taivaalliselle istuimelleen."

"Miksi juuri teidän olisi se tehtävä?"

"Jalo rouva, pelkään, että vihastuisitte, jos sanoisin teille sen."

"Puhukaa, tahdon tietää tarkoituksenne."

"Aikojen alussa olivat ihmissielut yhdistetyt kaksitellen, mutta he olivat liian onnellisia harrastaakseen mitään muuta, ja Herran täytyi eroittaa heidät saadaksensa heidät täyttämään luomisen tarkoituksen. Kärsimys kasvattaa, ja hätä ja huolet täyttivät maailman. Suru herättää kaipausta, ja kaipaus veti katseemme taivasta kohden.

"Rajaton kaipauksemme ajaa meidät alituisesti etsimään kadotettua paratiisiamme. Näemme tuhansien etsivän samoinkuin etsimme itse, ja meidän sydämemme täyttää osanotto surua kohtaan, jota itsekin tunnemme; niin herää ihmisrakkaus.

"Tuhannet kaatuvat taistelussa, ja me luulemme heidän työnsä päättyneen. Mutta niin ei ole laita, he ovat menneet vain hetkeksi lepoon, sitten he palaavat jälleen elämänradalle ja jatkavat, uusissa muodoissa ja toisissa maailmoissa, mitä jo ennen ovat alkaneet. Ihmissielu on ihmeellinen olio, ja sillä on tehtävänä monet vaellukset, ennenkuin se ainaiseksi saa poistua näyttämöltä.

"Minusta tuntuu, että ihmishenki päättää vaelluksensa silloin kun on löytänyt sielunsa toisen, puoliskon. Heidän täytyy tuntea toisensa ensi silmäyksellä, vaikkapa toinen olisikin jalosukuinen rouva kuten te, toinen alhainen pappi kuten minä; molemmat ovat valepukuja, jotka kätkevät kuolemattoman valon sisälleen. Tällä taivaan valolla on omat tuntomerkkinsä, se ikävöi yhtymään uudestaan."

Hänen puheessaan oli eloa ja innostusta, hän näytti unohtavan, että Ebba rouva oli läsnä, eikä tämä voinut kääntää silmiään hänestä. Mutta nyt palasi jälleen puna ennen kalpeille poskille, ja Petrosa katsoi Ebbaa silmiin sanoessaan ihmeellisellä surumielisyydellä: "Kun näin teidät, tunsin ihanaista iloa. Katsokaa omaan sydämeenne, jalo rouva, ja sanokaa, tunsitteko ensi näkemällä minussa mitään tuttua?"

Ebban päätä huimasi, eikä hän aavistanut, että värisevä "tunsin" tuli hänen huuliltaan.

"Tiesinhän sen, tiesin sen!" huudahti Petrosa riemuiten. "Pyhä Jumalan äiti!" Ja hän lankesi polvilleen palavaan rukoukseen.

Ebba oli ylen kiihtynyt ja pelästynyt. Mitä hän oli tunnustanut? Tosin hän rakasti tuota miestä, mutta hänen ei olisi pitänyt kuunaan sitä ilmaista.

Petrosa nousi, ja hänen kasvoillaan oli kirkastuksen kajastus hänen katsoessaan alas Ebba rouvaan.

"Armas", sanoi hän, "sillä nyt olet sinä minun armaani. Jumalan enkelien edessä ja meidän kesken en koskaan puhuttele sinua toisin, vaikkei mitään maallista lähestymistä tapahdukaan välillämme. Pyhä olet sinä minulle, niin pyhä, etten edes pyydä tarttua käteesikään. Mutta sen sijaan pyytäisin usein, jos mahdollista joka päivä, olla läheisyydessäsi ja jonkun kerran katsoa silmiisi."

"Pelkään pahoja kieliä", sanoi Ebba hämmästyneenä. Hän ei enää ymmärtänyt itseään.

"Ole vaikka kuinka paljon väen ympäröimänä. Minä kaipaan vain nähdä ja kuulla sinua, ja sinä saat myös nähdä ja kuulla minua. Me tiedämme molemmat, että kuulumme yhteen, ja mitä liikuttaa meitä silloin koko maailma."

Ebba purskahti rajuun itkuun.

"Sinua, raukkaa, koetellaan niin kovin", sanoi Petrosa. "Ah, saisinpa kaiken kannettavakseni. Hyvästi ja anna anteeksi se tuska, jonka aiheutan sinulle!"

"Siunaa minua ensin ja rukoile Jumalaa puolestani!" huudahti Ebba langeten hänen jalkoihinsa.

Petrosa valoi koko hehkuvan sielunsa rukoukseen. Hän rukoili armaalleen voimaa hänen taisteluunsa ja puhui jälleennäkemisen ilosta. Ja nyt, kuten edelliselläkin kerralla, hävisi hän heti rukouksen jälkeen.

Nyt oli siis kaikki selvillä! Ebba ei tosin voinut ymmärtää häntä, mutta rakasti häntä sitä enemmän hänen kaikkiuhraavan rakkautensa tähden. Ja hänestä tahdottiin tehdä murhamies! Hän oli sitoutunut tekemään teon, josta saattoi koitua hänen surmansa. Koskaan ei Ebba rouva ollut sitä salliva, muita keinoja oli keksittävä tämän maalin saavuttamiseksi. Häntä, jota Ebba rakasti, odotti loistava tulevaisuus, ja unelmissaan Ebba jakoi jo sen hänen kanssansa.

Tästä lähtien oli Ebba rouva väsymätön yllytystyössään. Hän kirjoitteli kirjeitä ja taivutti oman isänsäkin laatimaan kiihoituskirjoituksen niille, joihin luuli itsellään olevan jotakin vaikutusvaltaa. Näitä kirjelmiä hän lähetteli ympäri maata liittoutuneille, joita alituiseen kehoitteli jatkamaan työtä.

Petrosa yksin ei tiennyt hänen hommistaan mitään. Hän luki ja tutkisteli, kävi lohduttamassa sairaita ja piti itsensä valmiina, minä päivänä hänet kutsuttiinkin.

11.

KOTONA.

Valtiopäivät olivat vihdoin päättyneet, ja herttua palasi huhtikuun alussa Örebrohon. Koko hänen olemuksessaan oli jotakin synkkää ja raskasta, ei huomannut sydämellisyydestä jälkeäkään. Hän tahtoi saada tarkan selon poikain opinnoista, osoitti pitävänsä yhtä suurta vaaria Juhanin kuin Kustaankin edistyksestä eikä näyttänyt tekevän eroa heidän iällään.

Kristina rouvaa, joka tuli ystävällisesti häntä vastaan, loukkasi hänen kylmä käytöksensä, erittäinkin kun herttua ei ihastunut nähdessään pikku Maria Elisabetin, joka hänestä oli oikea ihmelapsi.

Kätchen oli hänkin saanut vain ikäänkuin ohimennen suukkosen otsalleen. Kustaata oli hän vain taputtanut päälaelle.

Heidin rouvan kanssa hänellä sitä vastoin oli monet pitkät keskustelut. Tämän oli pienimpiä seikkojaan myöten muistettava, oliko nähnyt mitään epäiltävää. Hän tyyntyi vasta, kun oli päässyt vakaumukseen, ettei mitään sellaista ollut tapahtunut.

Örebron linnaan tuli ykskaks vilkasta elämää. Herttua määräsi muutamat hetket päivästä, joina otti kävijöitä vastaan. Melkein kaiken muun ajan hän saneli kirjureilleen tai kirjoitti itse.

Ainoastaan ateriain aikana hän oli perheensä parissa, ja tavallisesti oli silloin useita vieraitakin läsnä.

Hänen muuttunut käytöstapansa ei koskenut kenenkään muun mieleen niinkuin Kätchenin. Hän näki, että herttuan ikävöivä katse tuontuostakin suuntautui salavihkaan Kustaaseen, olipa hän joskus yllätyksekseen huomannut sen kohdistuvan itseensäkin. Kuinka voisi hän jaottaa maahan sen muurin, joka oli noussut heidän välilleen? Kenen kanssa oli hänen neuvoteltava? Hän meni herttuattaren luo.

"En ymmärrä häntä", sanoi tämä. "Olen monet kerrat tahtonut panna Maria Elisabetin hänen syliinsä, mutta hän on heti laskenut lapsen lattialle. Olen puhunut hänelle niistä kirjeistä, joita olen saanut kunnioitetusta ja rakkaasta isänkodistani, mutta hän ei välitä mistään. Tuskin tiedän, kuuleeko hän mitä sanon."

Muutamia päiviä myöhemmin sanoi uskollinen Heidin hänelle: "Herttuan laita ei näytä olevan hyvin."

"Tiedän sen", sanoi Kätchen, "ja ajattelen sitä päivin ja öin."

Eräänä aamuna toi muuan palvelija useita kirjeitä. "Antakaa ne minulle", sanoi hän vilkkaasti. Mutta kun hän tuli herttuan luo, näki hän tämän nojaavan pöytään, pää käsien varassa. Hän joko ei kuullut Katin tuloa tai ei välittänyt siitä.

Kati pani kirjeet pöydän nurkalle ja hiipi pois. Melkein tietämättään hän juoksi poikien huoneeseen. Molemmat istuivat läksyjensä ääressä.

"Lainatkaa minulle Kustaa hetkiseksi", sanoi hän vilkkaasti Skyttelle.

"Enkö niinä saa tulla mukaan?" kysyi Juhani.

"Sitten, ei nyt!"

Päästyään Kustaan kanssa kahdenkesken sanoi hän hänelle:

"Etkö ole nähnyt, Kustaa, ettei isämme ole niin iloinen kuin tavallisesti?"

"Olen", sanoi poika, "hän ei hyväile minua kuten ennen."

"Nyt hiivimme hänen luokseen ja suutelemme ja hyväilemme häntä, kunnes hän tulee iloiseksi jälleen."

"Niin, niin, lähdetään ja tehdään niin", huusi poika, ja niin riensi Kati hänen kanssaan isänsä huoneihin.

Hän kysyi kamaripalvelijalta, olivatko sihteerit jo tulleet. Kun tämä vastasi kieltävästi, sanoi hän, ettei heitä saanut päästää sisään ennenkuin hän sanoisi.

Herttua, joka yhä istui selin heihin, oli avannut muutaman äsken saapuneista kirjeistä.

Käsi kädessä hiipivät lapsukaiset lähemmäksi. Pienempi heistä kapusi tuolin selustalle, ja yhtäkkiä tunsi herttua pari lapsenkättä kaulassaan ja hänet seppelöivät vaaleat kiharat.

Kätchen oli hänkin kietonut isänsä käsivarsillaan, ja nyt tuhlasivat molemmat suudelmiaan ja hyväilyjään.

"Rakas, rakas isä!" helähteli hänen korvissaan, ja hän oli tahdoton, kenties ensi kerran elämässään.

Hän varmaankin tunsi rauhan tunnetta, joka tulee väsyneen ihmissielun osaksi, kun hän pääsee enkelien helmaan. Kyynelet kostuttivat hänen poskensa, ja punaiset huulet suutelivat ne pois ja kuivasivat vaaleat kiharat.

Mutta sellaiset hetket ovat yhtä pakenevia kuin silmäys laivaan iloon. "Mitä tämä nyt on, pikku murtovarkaat", sanoi isä. "Mitä kirjurini ajattelevat, kun tulevat?"

"Heistä minä en välitä", sanoi Kustaa. "Skytte saa antaa minulle luvan koko päiväksi, ja minä annan luvan sinulle, Ja niin voimme kaikessa rauhassa pitää toisemme iltaan asti."

"Kiitos vain, mutta silloin kai käy aika pitkäksi. Vai mitä pikku Kätchen arvelee?"

Hän oli ottanut heidät polvilleen ja he painoivat päänsä häntä vasten.

"Minä olen niin mielelläni luonasi, rakas isä", sanoi Kati.

Isä painoi hänet lujasti vasten poveaan.

"Kuitenkin on sellaisiakin, jotka tahtovat viedä sinut minulta", sanoi hän.

"Ne minä lyön kuoliaaksi", huusi Kustaa. "Kukaan ei saa viedä Katia meiltä."

"Siinä olet oikeassa. Meidän kaikkien olisi vaikea tulla toimeen ilman häntä. Hän kai sinut toi mukanaan tännekin?"

"Niin, hän se toi. Juhani tahtoi myös tulle, mukaan, vaan ei päässyt. Saat tulla sitten, sanoi Kati."

"Juokse häntä noutamaan, Kustaa. Minulla on jotakin sanottavaa teille kaikille kolmelle."

Mutta kun hän oli poissa, otti herttua tyttärensä pään käsiensä väliin ja suuteli sitä. "Missä olet oppinut taidon nähdä surun-raskauttamiin sydämiin?" kysyi hän.

"En tiedä", vastasi hän hymyillen kyyneltensä lävitse.

Molemmat pikku villit tölmähtivät sisään, ja herttua käski heidän istua kunkin tuolilleen. "Kätchen saa istua polvellani niin kauan", sanoi hän.

Pojat riensivät noudattamaan käskyä. "Meidän on kai neuvoteltava?" kysyi Kustaa.

"Niin, neuvoteltava juuri", sanoi herttua. "Tahdon kuulla teidän neuvoanne." Sen jälkeen otti hän kirjeen, jota oli juuri lukenut, ja sanoi: "Tämä on Ranskan kuninkaalta."

"Jos hän hankkii sotaa, lähden minä tappelemaan häntä vastaan", huusi vilkas Kustaa.

"Minä myös!" yhtyi Juhani.

"Ei, hän ei tahdo sotaa, vaan hän tahtoo, että meidän on annettava hänelle paras aarteemme."

"Kuinka hän voi sitä vaatia?"

"Ainahan voi pyytää, mutta saaminen riippuu siitä, suostummeko me."

"Ei, me emme suostu", huudahti Juhani. "Mitä hän sitten tahtoo?" kysyi Kustaa.

"Enkö jo sanonut: parhaan aarteemme. Tuumikaas, pojat, minkä mieluimmin tahdotte pitää?"

He katsoivat toisiinsa. "Hevoseni!" huusi Juhani. "Ei", vastasi herttua nauraen. "Hevosia on hänellä kyllin. Hän tahtoo jotakin, mikä on meille paljon rakkaampaa." Näin sanoen veti hän Katin pään syliinsä ja hyväili sitä., "Ei suinkaan hän Katia tahtone?" huudahti Kustaa. "Kyllä vain, juuri häntä." Nytkös nousi hälinä.

"Minua?" huusi Kati ja olisi hypähtänyt pystyyn, jollei herttua olisi häntä pidellyt.

"Häntä ei ranskalainen saa!" huusi Kustaa lyöden nyrkillään pöytään. "Ennen tappelen hänen kanssaan."

"Minä puolustan Katia kaikkia ryöväreitä vastaan!" kirkui Juhani, joka oli rientänyt hänen luokseen.

"No no, tyyntykäähän nyt, niin kerron teille kaiken", keskeytti herttua. "Ranskan kuninkaalla on hyvä ystävä; Rohanin herttua, jonka hän tahtoo tehdä onnelliseksi, ja hän on pyytänyt Kätcheniä herttuan morsiameksi."

"Minua?" Kati tahtoi taasenkin hypähtää pystyyn, mutta herttua pidätti hänet.

"Tahtooko hän naida Katin?" huusi Kustaa ylen hämmästyksissään.

"Hän ei saa!" kirkui Juhani kyynelsilmin ja kalpein poskin.

"Kuulkaahan nyt, neuvosherrani", sanoi herttua. "Eikö teistäkin ole ennen kaikkea kuultava Katin mieltä?"

Kustaa ja Juhani olivat nousseet ja seisoivat käsi kädessä.

"Eikö miesten ole ratkaistava?" kysyi Kustaa hyvin vakavasti.

"Prinsessani on tehtävä miten me tahdomme!" säesti Juhani kiihdyksissään.

"Tavallisesti käy niin", sanoi herttua. "Mutta heidänkin mieltään kysytään näön vuoksi, ja eiköhän meidänkin pitäisi tehdä niin?"

Pojat katselivat jälleen epäröiden toisiinsa. "Kyllä, niin on tehtävä", sanoi Kustaa hieman väkinäisesti.

Mutta Juhani heittäytyi tuolille ja itki kuin sydän aivan pakahtuisi. Ja silloin ei Kätchen enää pysynyt paikoillaan pitelemälläkään, hän suuteli herttuaa poskelle ja pyysi: "Antakaa minun mennä!" Ja hän juoksi hylätyn poika rukan luo ja sanoi: "Kuinka voit luulla, että mikään voisi minut eroittaa teistä!"

Silloin päästi Juhani ilohuudon ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

"Rakkahin Kätchen, minä kuolisin, jos lähtisit luotamme", kuiskasi hän nyyhkyttäen.

Kustaa taputti sillä välin isän kättä. "Me pidämme hänestä niin paljon", sanoi hän.

Kun hälinä oli hieman asettunut, virkkoi herttua teennäisellä tiukkuudella: "Tosin olen ollut mukana erinäisissä neuvotteluissa, mutta en koskaan sellaisessa, joka vetäisi tälle vertoja, ja puheenjohtajana kysyn teidän sopimattomasta ja sangen häiritsevästä vastustuksestanne huolimatta neiti Katarina Vaasalta, mikä vastaus minun on annettava Rohanin prinssin kosintaan?"

Kätchen nousi heti ja niiasi syvään.

"Tiedän hyvin, että minulle on tämä kunnia osoitettu ainoastaan herra isäni tähden"; sanoi hän. "Mutta minä olen vasta kuudentoista vuotias, ja oma kotini on minulle niin rakas, etten tahdo sitä vaihtaa mihinkään muuhun maailmassa."

Pojat kietoivat käsivartensa hänen ympärilleen, ja herttua, joka oli kuunnellut tuikkivin silmin, sanoi sangen tyytyväisenä:

"Niin puhuu oikea vaasantytär, ja minä vastaan omakätisesti kuninkaan kirjeeseen ja sinun puolestasi hylkään imartelevan kosinnan."

Pilvi oli hälvennyt, ja Kätchen oli jälleen houkutellut päivän pilkottamaan.

"Eivätkö sihteerini tänään herääkään", puuskahti herttua, "vai miksi he viipyvät?"

Silloin sanoi Kätchen hänelle syyn ja pyysi kutsumaan heidät sisään.

"Onko tämä asia pidettävä salassa?" kysyi Kustaa näyttäen hyvin tärkeältä.

Herttua tuumi hieman. "Kolme tuntia", sanoi hän. "Sitten saatte siitä puhua; nyt pian läksyjenne ääreen."

"Eikö Kätchen tule mukaan?" kysyi Juhani.

"Ensin on hänen annettava minulle suukkonen! Kas niin, nyt saa hän tehdä mitä tahtoo."

Rakastettava tyttö ojensi pojille kätensä. Juhani suuteli hänelle ojennettua kättä, ja silloin riensivät he pois kaikki kolme.

Herttua katsoi mietteissään heidän jälkeensä.

"Kätchen on syntynyt 84 ja Juhani 89", tuumi hän itsekseen. "Viiden vuoden eroitus, mutta kuinka poika rakastaa häntä!"

Heti sen jälkeen, aamiaisen edellä, sai herttuatar tiedon kosinnasta.

"Kuusitoistavuotias lapsukainen!" sanoi hän. "Ennen kahtakymmentä vuotta ei avioliiton pitäisi koskaan tulla kysymykseen."

Mutta hän näki heti, että herttua oli muuttunut, ja esiintyi sentähden itse niin ystävällisesti ja auliisti kuin suinkin. Hän ei tiennyt, kuka muutoksen oli saanut aikaan, eikä herttuakaan puhunut siitä mitään.

Herttua työskenteli väsymättä päivästä päivään maansa ja kansansa hyväksi, samaan suuntaan kuin hänen isänsäkin oli toiminut.

Sigismundilta ei ollut saapunut mitään vastausta Vladislaukseen nähden, mutta sen sijaan tieto, että lähettiläät, jotka olivat vieneet irtisanomista koskevan Linköpingin päätöksen, oli heitetty vankeuteen ja heitä pidelty jotensakin pahoin.

Sota oli siis ovella, vihollisuudet saattoivat puhjeta milloin hyvänsä, eikä ollut Kaarlen luonteen mukaista jättää valmistautumatta sitä vastaanottamaan. Samalla pelottomalla rohkeudella, jota oli aina osoittanut, päätti hän lujasti käydä heitä kaikkia vastaan.

Mutta oli omassa maassakin monta, jotka panivat hänen kärsivällisyytensä kovalle koetteelle. Esimerkiksi Angermannus, joka istui vangittuna Stegeborgissa, olihan hän käynyt Kaarlen julkaiseman uuden kirkkojärjestyksen kimppuun ja kirjoittanut vastalauseen, jossa syytti herttuaa kalvinilaisista mielipiteistä.

Kirkkojärjestyksen oli kirjoittanut uusi arkkipiispa, Nicolaus Bothniensis, joka oli äkkiä kuollut. Mutta hänellä oli poika, Olaus nimeltään, joka äskettäin oli nimitetty rovastiksi Torstunaan ja johon isänsä sanottiin luottaneen. Herttua lähetti hänelle käskyn saapua Örebrohon niin pian kuin mahdollista.

Herttuattaren hovineitsyt (arkkipiispan tytär) oli isänsä sairauden aikana saanut matkustaa kotiinsa, ja herttuatar, jonka suureen suosioon hän viime aikoina oli päässyt, selitti tahtovansa hänet takaisin eikä sentähden ottavansa ketään toista.

Nuori Helena jäi sentähden yksin, ja Kätchen, joka aina oli hyljättyjen ja yksinäisten ystävä, otti hänet mukaansa kävelyretkilleen, ja milloin tätä nuorta tyttöä ei kutsuttu herttuattaren luo, oli hän prinsessan parissa.

Kauniina toukokuun aamuna tekivät nuoret neitsyet retkiään. Väliin oli ainoastaan palvelija heitä saattamassa, mutta yhtä usein olivat myös prinssit ja Skytte mukana.

Kotiopettaja oli yhä syvemmin rakastunut nuoreen Helenaan. Mutta neitsyt oli niin ujo ja vältti niin taitavasti jokaista kahdenkesken-jäämistä, ettei Skytte neljän kuukauden seurustelun jälkeen tiennyt, vastattiinko hänen hellään tunteeseensa.

Eräänä päivänä, kun he olivat kaikki yhdessä kävelyllä, ehdottivat pojat, että mentäisiin metsään, joka oli aivan kaupungin vieressä.

Sanottu ja tehty. Se oli kaunis koivikkoja kaikkialla oli siellä lintuja ja linnunlaulua.

Ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, paitsi vanhaa mummoa, joka kerjäsi pientä lahjaa.

Skytte antoi hänelle rovon ja pyysi häntä sitten menemään. Mutta hän pyysi hellittämättä jokaiselta jotakin, kuinka pientä tahansa.

Lopulta hän saikin tahtonsa täytetyksi ja töpsötteli sen jälkeen hyvin tyytyväisenä tiehensä.

Seuraavana päivänä veti metsä heitä jälleen puoleensa. He eivät nähneet naista, mutta sen sijaan ukon, joka näytti likipitäen satavuotiaalta ja joka kaivoi maahan pientä kuoppuraa.

"Mitä tuostakin tulee?" kysyi Kustaa.

"Hauta", vastasi vanhus, "oikein sorea hauta."

"Kuka siinä tulee lepäämään?" kysyi Juhani.

"Aluksi tämä", sanoi hän ja heitti hautaan rahan.

"Eikös tuo ollut sama, jonka annoit eilen eukolle?" sanoi Kustaa Skyttelle.

Rivakoin lapionpistoin oli hauta täyttynyt puoleksi, ja sitten ukko luikki tiehensä sanomatta sanaakaan hyvästiksi.

"Mitähän tämäkin lie väkeään?" kysyi Kätchen.

"Luulenpa melkein, että he ovat lappalaisia", sanoi Skytte. "Niin koko kuin ulkonäkökin viittaa siihen."

"Mitähän hän tekee haudalla?"

"Miksi hän heitti rahan siihen?" huusivat pojat yhteen suuhun.

"Luulen, että hänen puuhissaan on taikauskoa tai noituutta mukana."

"Se täytyy meidän nähdä."

Seuraavana päivänä näkivät retkeilijät hämmästyksekseen, että muuan kääpiö kaivoi kuoppuraa aivan entisen viereen. Hän hyräili ja lauloi työskennellessään.

"Kaivatko sinäkin hautaa?" kysyi Kustaa.

Kääpiö nyökäytti päätään ja katsoi häneen pälyvin silmin.

"Mitä teet tuolla haudallasi?" kysyi Skytte.

"Siitä tulee morsiusvuode", vastasi kääpiö.

"Kai sinulle itsellesi?"

"Minulle tai jollekin muulle", vastasi hän.

Mutta pojat olivat uteliaat näkemään mitä hautaan pantiin. Ja aivan oikein, kääpiö heitti siihen napin, jonka Kustaa oli temmannut nutustaan ja antanut mummolle. "Kylläpä kannattaakin antaa jotakin ihmisille, jotka käyttävät sitä vain huonosti", sanoi Kätchen.

"Ei huonosti lainkaan", vastasi kääpiö ja alkoi tanssia kuoppuransa ympäri huudellen: "Menkää maahan, menkää maahan!" Ja kuinka he kaikki hämmästyivätkään, kun kääpiö avasi takkinsa ja kokonainen parvi käärmeitä livahti pitkin hänen jalkojaan ja käsivarsiaan ja sitten luikertelivat maassa ympäri.

Kätchen ja Helena vetäytyivät huudahtaen loitommalle, mutta Kustaa ja Juhani seisoivat käsi kädessä ihmettelyn valtaamina.

Skytte aikoi juuri viedä heidät pois, kun kääpiö huusi uudestaan: "Tulkaa tänne, tulkaa tänne!" Ja kaikkien ihmeeksi livahti käärmeparvi yhtä nopeasti takin povelle, jonka kääpiö heti napitti.

Sen jälkeen hän tallusti tiehensä melkein kuin karhun poikanen ja jätti ihmettelevät katsojansa ajattelemaan asiasta mitä tahtoivat.

On itsestään selvää, ettei kotimatkalla puhuttu mistään muusta.

"Eivätköhän he vain käännä meidän silmiämme?" sanoi Helena, joka epäilemättä oli arin.

"Voitko selittää tämän, Skytte?" kysyi Kustaa.

"Ovatko he noitia kaikki?" puuttui Juhani puheeseen.

"Minulla olisi hyvä halu lähteä omin päin ottamaan selkoa arvoituksen ratkaisusta", vastasi Skytte.

"Sitä emme voi sallia", sanoi Kätchen. "Voisitte joutua johonkin vaaraan."

"Vanha nainen ja kääpiö! Heistäkö en voisi suoriutua?"

"Siellä voi olla useampiakin."

"Juuri siksi tahdon lähteä yksin."

"Juuri siksi ette saa lähteä yksin, mikäli minä voin estää sen", sanoi Kätchen topakasti.

Palattiin kotiin, ja aamiaispöydässä kuuli herttuakin tästä merkillisestä tapauksesta.

Pojat olivat väsymättömiä kertomaan, varsinkin käärmeistä, jotka olivat enimmän heitä oudostuttaneet.

"Käärmeenlumoojat eivät ole mitään tavatonta", sanoi herttua. "Ja kun koko tuollainen silmänkääntäminen ainoastaan tarkoittaa rahakolikoiden ansaitsemista, olette minusta kaikki yhdessä sopivat ottamaan selon salaisuudesta."

"Saanko minäkin mennä mukaan?" kysyi Kustaa.

"Ja minä?" lisäsi Juhani.

"Menkää vain! Ottakaa mukaan miekkanne ja osoittakaa olevanne yhtä kelpo ritareita kuin neuvosherrojakin", sanoi herttua nauraen.

Pojat näyttivät joutuvan hieman hämilleen, mutta ajatellessaan tulevaa seikkailua joutuivat he ilosta suunniltaan, ja lukuja keskeyttivät sinä päivänä alituiset kysymykset, mitä Skytte luuli heidän huomenna kohtaavan.

12.

JESUIITTAIN METKUJA.

Seuraavana päivänä he lähtivät retkelle jännityksellä odottaen ja pamppailevin sydämin. Mutta suuri oli heidän pettymyksensä, kun kuoppien luona ei näkynyt ketään ja ne näyttivät olevan aivan koskemattomat eiliseltään.

"Mitäs nyt tehdään?" sanoi Skytte nauraen. "Onko meidän palattava kotiin?"

"Ei, ei", huusivat pojat. "Etsikäämme heitä metsästä."

Mutta kuta kauemmaksi metsään tultiin, sitä synkemmäksi ja sankemmaksi se kävi. Puiden oksat melkein kasvoivat yhteen, ja ainoastaan vaivoin he pääsivät eteenpäin.

"Nyt luulen, että on paras lähteä kotiin", sanoi Kätchen hieman peloissaan.

"Niin, kotiin", kuiskasi Helena painautuen häneen kiinni.

Mutta samassa he kuulivat ihmeellistä soittoa ja loitompaa näkyi valoa.

"Mitä se on, mitä se on?" Poikia, varsinkin Kustaata, oli mahdoton pidättää. Skytte käski ankarasti, etteivät he saaneet loitota hänestä, ja niin he lähtivät siihen suuntaan, josta valo loisti heitä vastaan.

Kätchen ja Helena seurasivat kintereillä.

Polun mutkauksessa joutuivat he pienen aukeaman laitaan, joka oli hakattu sankimpaan metsään. Maahan oli pistetty palavat soihdut, ja vasemmalla näkyi jälleen vastaluotu hauta, mutta melkoista suurempi kuin edelliset.

Vanha nainen, mies ja kääpiö puhalsivat kaikki kolme huuliharppua, ja soiton mukaan tanssi kymmenkunta pikku olentoa eriskummaisissa puvuissa, suunnilleen samanlaisissa kuin tavallisesti näkee markkinoilla. He pyörivät soitontahdin mukaan haudan ympäri, siitä väliin loitoten, väliin mennen aivan sen partaalle. Toinen toisensa jälkeen kumartuivat he syvään ja saivat silloin toisen värin. Niinpä saattoivat pikku karkelijat olla ensin punaisia, sitten sinisiä ja vihreitä eri vivahduksissa.

"Tahdon nähdä mitä se on", sanoi Kustaa.

"Menemmekö lähemmäksi?" kysyi Skytte kääntyen Kätcheniin.

"Minäkin haluaisin tietää mitä se on", sanoi tämä. "Eiköhän se liene vaarallista?"

"Kas, kas, nyt ovat he hohtavan valkoisia!" kuiskasi Juhani.

Molemmat pojat vetivät kärsimättömästi opettajaa eteenpäin, ja hän seurasi mukana. Mutta lähelle tultuaan saattoi hän eroittaa, että hautaa ympäröi ristikkohäkki ohuista rautalangoista ja että muutamaan askelten päässä siitä alkoi hautaan vievä pieni käytävä, mutta niin kapea, että ainoastaan lapsi sopi siitä kulkemaan.

Skytte piteli Juhania toisella kädellään ja Kustaata toisella lähetessään joukkiota. Yhtä vähän soittajat kuin tanssijatkaan näyttivät kiinnittävän mitäkään huomiota heihin.

Mutta samassa kun Juhani ja Kustaa, vetäen Skytteä jälestään, olivat tulleet haudan reunalle, antoi maa perään ja molemmat pojat syöksyivät hautaan. Skytte tunsi tartuttavan itseensä takaapäin lujin käsivarsin, ja pontevasta vastarinnasta huolimatta hänet sidottiin.

Huutojensa johdosta hän sai iskun otsaansa, niin että vaipui tajutonna maahan.

"Juokse linnaan", kuiskasi Kätchen Helenalle. Itse riensi hän haudan luo, ja lieneekö ohut häkkiaita ollut niin höllästi kiinnitetty maahan, vai epätoivoko oli antanut hänelle voimaa, mutta hän sai sen temmatuksi irti ja hypähti hautaan.

Enimmät soihduista olivat sammuneet. Kääpiö oli rientänyt Helenan jälkeen, ja raihnainen nainen ja ukko, jotka osoittautuivat väkeviksi miehiksi, joutuivat siksi koviin tekemisiin Skytten kanssa, että Kätchenin uhkarohkeaa tekoa ei oltu edes huomattukaan.

Hän oli liukunut alas maaseinää myöten, joka oli viettävä. Pian hän tunsi tasaisen maaperän jalkojensa alla, mutta oli aivan pimeä.

Silloin hän oli kuulevinaan huokauksen ja hiljaista vaikeroimista, ja kun hän eteensä haparoidessaan tunsi pienen käden, kuiskasi hän: "Oletko vahingoittunut, Kustaa?"

"Kätchen", sanoi hän. "Minä en pelkää lainkaan, vaan olen iloinen, kun sinä olet täällä."

"Missä on Juhani?"

"Tässä vieressäni, mutta hän vain valittaa."

"Näetkös, tuolta kiiluu valoa?"

"Näen; ne, jotka sen ovat sinne laittaneet, ovat varmaan ilkeitä ihmisiä."

"Älä liiku paikoiltasi, minä katson mistä se tulee."

"Saanko minä seurata?"

"Ota Juhani mukaan."

Heistä näytti, että olivat jossakin holvissa, ja kun he menivät valoa kohden, tunsivat he edessään oven. Oven raosta valo oli kiilunut heidän silmiinsä.

Kätchen etsi lukkoa, mutta sellaista ei tuntunut olevan. Vihdoin hän onnistui avaamaan oven vetämällä sitä itseensä päin.

Hiljaa hiipivät he pieneen luolaan, jota valaisi lattialle asetettu lamppu, ja katselivat ympärilleen. Mihin oli heidän nyt ryhdyttävä? Ulkona he olivat kuulleet telmettä ja taistelun ähkinää, täällä ei kuulunut mitään.

"Täällä on aukko", kuiskasi Kustaa, ja Kätchen otti nopeasti lampun ja valaisi sillä aukkoon. Se näytti olevan pieni käytävä.

"Meidän täytyy mennä sitä myöten", sanoi urhea tyttö.

"Pimeässäkö?" kysyi Juhani vavisten. "Kati kulta, ota lamppu mukaan!"

"Silloin meidät keksitään helpommin", vastasi tyttö. "Mutta sille ei voi mitään." Hän otti lampun ja he menivät käytävään.

Tie oli kuoppainen ja epätasainen. Kätchen, joka kantoi lamppua, oli pakoitettu kulkemaan hitaasti, jottei kaatuisi ja kenties sammuttaisi lampun.

Hiljaa, levottomasti sykkivin sydämin, he riensivät eteenpäin. He eivät tienneet, mihin tie vei, eivätkä sitä juuri ajatelleetkaan.

Suunnilleen kymmenisen minuuttia olivat he jatkaneet taivaltaan. Lopusta ei ollut tietoakaan, kun he kuulivat takaansa rähäkkää ja huutoja. Heidät oli keksitty. Kohta he näkivät soihtujen loimun takaansa. Heitä siis ajettiin takaa.

Siivekkäin askelin he riensivät eteenpäin, mutta rähäkkä ja huudot lähenivät lähenemistään.

Silloin keksi Kätchen pienen lymysopen vasemmalla. Nopeasti hän puhalsi lampun sammuksiin ja veti pojat sinne mukanaan.

He painautuivat soppeen yhteen myttyrään.

"Nyt on meidän pyydettävä apua Jumalalta", sanoi Kätchen. Ja pojat panivat kätensä ristiin ja toistivat hänen jälestään: "Hyvä isä taivaassa, katso meihin, hyljättyihin lapsiisi! Sinä yksin voit auttaa meitä suuressa hädässämme."

Heti sen jälkeen he näkivät soihtujen loimon ja kuulivat ikäänkuin villipedon läähätyksen. Sitten kuului joku kaatuvan ja tuli aivan pimeää.

"Näettekös, näettekös, Jumala on kanssamme. Hän ei tahdo meidän hukkuvan!" Ja he itkivät ilosta ja syleilivät toisiaan.

Aivan läheltä kuului puhetta, kirouksia ja sadatuksia.

"Mitä meidän nyt on tehtävä?" sanoi miesääni.

"Käännyttävä noutamaan useampia soihtuja."

"Sillä välin ehtivät kakarat päästä käytävästä väljään."

"Jolleivät huku!"

"Ansaitsemme enemmän, jos saamme heidät elävinä."

"Eivätköhän he käytävän suulla tuuskahda!"

"Mihin niin?"

"Käärmeluolaan, tietysti!"

Kuului raaka nauru. "Niin, siellä olisi hauska nähdä heidät."

"Pian takaisin, eivät he voi päästä käsistämme."

He loittonivat puhellen keskenään.

"Rakkaat", sanoi Kätchen, "ajatelkaa, että Jumala on kanssamme ja ettei meille voi koskaan käydä pahemmin kuin hän tahtoo. Ja sitten nopsasti eteenpäin!"

He lähtivät heti taipaleelle ja näkivät pian heikon valon häämötyksen.

He huudahtivat ilosta. Ja katso, valo selkeni selkenemistään. Pian alkoi kuulua myös puron lorina.

Kustaa oli melkein aina etumaisena. "Jos otan pois muutamia kiviä, sovin kömpimään tästä läpi", sanoi hän ilosta läähättäen.

"Tee se, minä autan sinua,"

Tuokion kuluttua Kustaa sai jo pistetyksi päänsä läpi. "Siellä on suuri kivi edessä", sanoi hän. "Minä en jaksa sitä liikuttaa."

"Koeta, Kustaa, tunkeudu väliin."

Hän ponnisti kaikki voimansa. "Se liikkuu, se liikkuu", sanoi hän.

Hän pääsi läpi.

"Pian nyt, Juhani!"

Juhani koetti parastaan, mutta hän oli Kustaata suurempi. "Minä tartuin kiinni", valitti hän.

"Koeta vain kelpo tavalla, niin saat nähdä, että pääset."

Hän pääsi tosiaankin, vaikka vasta pitkien ponnistusten jälkeen ja revityin vaattein.

"Minä en ehdi niin pian jälestä", sanoi Kätchen. "Juoskaa nyt pois metsästä, Jumala on kanssamme."

"Emme lähde ilman sinua, Kätchen!"

"Minä tahdon, että menette."

"Ei, ei! Auta minua, Juhani!"

"Se on mahdotonta. Menkää, saavat muuten kiinni teidätkin!"

"Tartu kiveen, Juhani, ja sitten sanomme yhtaikaa: Jumala auttakoon!"

Ja ajatelkaas, miten ihmeellisesti se auttoi. Itse kivi ei tosin hievahtanut, mutta siinä oli irtonainen sälö, joka luiskahti irti. Ja silloin Kätchen hänkin pääsi helposti läpi.

Hänen silmänsä säteilivät. "Tulkaa, tulkaa!" sanoi hän ja sieppasi poikia kädestä. He juoksivat tasaista metsäpolkua minkä jaloista pääsi ja joutuivat pian laajemmalle tielle.

"Onpa kumma, jollei tämä ole tavallinen ajotie", sanoi Kätchen. "Pitäisipä meidän kohdata joku ihminen."

Heti sen jälkeen kuulivat he kavionkopsetta takaansa. Sieltä tuli kolme ratsastajaa, joista etumainen näytti kuuluvan hengelliseen säätyyn.

Kätchen juoksi heti häntä vastaan, ja hän pysähdytti ratsunsa.

"Meitä ajetaan takaa", toimitti Kati hengästyksissään, "ja me pyydämme teidän suojelustanne."

"Liikkuuko ryöväreitä näin lähellä kaupunkia?" kysyi hän kummissaan.

"Oletteko menossa sinne?"

"Olen, herttuan luo."

"Silloin olette sitä tervetulleempi, jos viette hänelle hänen poikansa ja veljensä pojan."

"Katin myös", huusivat pojat.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi pappi hypäten ratsailta. "Minä onnellisena hetkenä satuinkaan tulemaan!"

Hän käski heti miestensä laskeutua ratsailta ja tarjosi hevosensa korkealle herrasväelle.

Mutta siitä ei Kätchen tahtonut tietää mitään. Hän istuutui itse yhden hevosen selkään ja otti Kustaan eteensä; pappi otti Juhanin ratsaille eteensä, ja molemmat miehet nousivat kolmannen hevosen selkään.

Mutta juuri kun kulkueen piti lähteä liikkeelle, kuului laukaus ja luoti lensi aivan lähitse Kustaan päätä.

"Ahaa, niinkö on laita!" huudahti pappi. "Silloin minuakin haluttaa olla mukana."

Hän sieppasi esiin ladatun pistoolin. Mutta Kätchen pyysi, ettei hän puuttuisi taisteluun. Tärkeintä oli, että he pääsivät kotiin, jossa varmaankin levottomuudella odotettiin.

Silloin he lähtivät eteenpäin. Mutta ennenkuin he ehtivät pois metsästä, oli kaksi luotia suhahtanut heidän jälkeensä, onneksi kuitenkaan vahingoittamatta ketään.

"Skytten laita on varmaankin pahoin, koskei hän tullut meille avuksi", sanoi Kustaa. "Olen ajatellut häntä koko ajan."

"Sanos, pelkäsitkö kovin?"

"No, ensi alussa. Mutta sitten rukoiltuamme olin luja ja tyyni ja mietin itsekseni: ei voi käydä pahemmin kuin Jumala tahtoo."

"Ja hän tahtoi suojella meitä! Kustaa, meidän on oltava aina hänen kuuliaisia lapsiaan."

"Niin, Kati, ollaan vain."

"Näetkös, linna näkyy jo."

"Kuinka iloisia he ovatkaan kotona."

Mutta samassa kun he kääntyivät kulman ympäri, tuli herttua linnanpihasta. Hän oli ratsain ja kokonaisen ratsu miesparven ympäröimänä.

Oli jotakin hurjaa, melkein mielettömyyttä hänen katseessaan, ja tästä pelästyneenä huudahtivat Kätchen ja Kustaa yhteen ääneen:

"Isä!"

Harhaileva katse ei ensi tuokiossa näyttänyt tuntevan heitä, mutta seuraavana hetkenä hän oli hypännyt ratsailta, juossut esiin ja ottanut Kustaan käsivarsilleen.

Hän oli vähällä tukehduttaa poikansa suudelmiin ja hyväilyihin. Näytti kuin hän ei uskaltaisi uskoa onneaan. Hänen ensi sanansa olivat: "Oletko vahingoittumaton?"

"Olen, rakas isä, Jumala on ollut koko ajan kanssamme."

"Niin, sen huomaan", virkkoi herttua liikutettuna. "Missä on Skytte?" oli seuraava kysymys. Kukaan ei voinut vastata.

"Tahdon heti panna toimeen ankaran tutkinnon ja etsinnän!" huudahti herttua.

"Saanko pyytää teidän armoltanne päästä mukaan?" virkkoi pappismies, joka lähestyi kumartaen. "Kuka olet?"

"Torstunan rovasti, mestari Olaus, jota olette kunnioittanut kutsullanne."

"Oletko soturi myös?"

"Minun sanotaan voivan ajaa ulos perkeleitä, ja silloin täytyy olla asestettu sekä kynsin että hampain."

"Tule sitten mukaan. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lisäät sitä velkaa, jossa jo olen sinulle."

Herttua palasi linnaan, ja Kristina, joka kuivin silmin ja näköjään tyynenä oli katsellut hänen lähtöään, suli kyyneliin sulkiessaan Kustaan syliinsä suuremmalla hellyydellä kuin oli tähän asti osoittanut.

Kätchen kertoi seikkailun juurtajaksain, ja pojat kuuntelivat sitä yhtä tarkkaavaisesti kuin kaikki läsnäolijat.

"Jollei Kätchen olisi tullut hautaan luoksemme, niin miten olisi käynytkään!" sanoi Kustaa.

"Jumala olisi kai lähettänyt jonkun toisen", vastasi Kati yksinkertaisesti.

Tiedon tapauksesta oli linnaan tuonut ensiksi Helena, joka kummallisesti pyntätyn olennon takaa-ajamana kaatui vasta linnanportaissa. Useita linnanpalvelijoita oli ollut paikalla, ja heidät nähdessään oli valekääpiö livistänyt tiehensä.

Onnettomuudeksi ei ollut kukaan ollut niin neuvokas, että olisi siepannut hänet kiinni.

Helena oli melkein koko ajan maannut tainnoksissa. Äsken oli hän tointunut, ja silloin olivat hänen ensi sanansa olleet: "Ne tappavat heidät kaikki, pelastakaa, pelastakaa!"

Silloin päätti herttua lähteä ja panna väkeä liikkeelle kaikkiin suuntiin, koskei hän tiennyt, mistäpäin ilkiöitä oli etsittävä.

Herttuan palattua linnaan oli pieni miesjoukko papin johdolla lähtenyt liikkeelle, ensin koivikkoon niiden neuvojen mukaan, joita pappi oli saanut Juhanilta.

Hiukan etsittyään löysivät he aukeaman ja haudan aivan samassa kunnossa kuin se oli äskenkin.

"Täällä on varmaankin muinoin ollut luostari", sanoi Olaus. "Mutta mitä kummaa tämä on?" lisäsi hän ottaen maasta pienen kuvatuksen. Vähän matkan päässä oli toinen ja niin pitkin tietä.

"Marionetteja", huusi pappi. "Ja miten vikevästi ne on tehty, kasvot, puvut ja muut!"

Sitten neuvoteltiin, oliko hauta täytettävä ja maksoiko vaivaa sitä tutkia.

Herttuan sihteeri, Pietari Pietarinpoika, äänesti edellisen ehdotuksen puolesta, mutta pappi jälkimäisen. "Emme voi palata herttuan luo ilman varmoja tietoja, kuinka herra Juhana Skyttelle on käynyt", sanoi hän. Ja oltiin yhtä mieltä, että oli kuoppa tarkoin tutkittava.

Oli tuotu mukana soihtuja ja alettiin laskeutua kuoppaan, pappi etunenässä.

Tarkoin tähystettyään ympärilleen selitti hän, että oltiin vanhassa luostarin salakäytävässä ja että täällä varmaan oli sellejä, joita oli käytetty vankikomeroina ensi aikoina kristinuskon saavuttua maahamme.

"Ei epäilystäkään", sanoi hän, "ettei täällä olisi ollut luostarit salakäytävän molemmissa päissä, ja olisi erittäin mieltäkiinnittävää tutkia lähintä seutua."

"Mutta miten silloin kävisi herra Juhana Skyttelle?" kysyi sihteeri.

"Meidän täytyy luopua siitä hänen tähtensä", virkkoi mestari Olaus huoaten ja meni pieneen huoneeseen, josta Kätchen otti lampun.

Mutta Olaus ei saanut mitään rauhaa ennenkuin oli saanut käsiinsä puutangon, jolla alkoi jyskyttää maaseiniä. Vihdoin hän suureksi ilokseen kuuli onttoa kuminaa. Hän alkoi luoda, maata pois ja löysi pian litteän kiven pystyssä.

"Nyt saatte nähdä jotakin", sanoi hän sangen tyytyväisenä, ja toisten avulla kivi tosiaankin lähti paikoiltaan. Näkyviin paljastui puoleksi maatunut ihmisen luuranko. "Tämä on hautakammio, ja nyt jätän tänne neljä miestä siltä varalta, että lurjuksien päähän pälkähtäisi toimittaa Juhana herrakin tänne", huudahti hän.

Kun miehet eivät näyttäneet ollenkaan halukkailta jäämään luolaan, päätettiin varmuuden vuoksi, että sihteeri jäi tekemään heille seuraa, ja Olaus meni kolmen miehen kera käytävään.

Kesti kauan, ennenkuin he tulivat takaisin, niin kauan, että alettiin vakavasti pelätä jotakin onnettomuutta.

Silloin kuului melua ja huutoja alhaalta, ja kotvan kuluttua näkyivät Olauksen tarmokkaat kasvot oviaukossa. "Yhden paholaisen olemme saaneet kiinni", sanoi hän.

Heti tuli jälestä kaksi miestä kantaen häntä välissään.

"Onko hän kuollut?"

"Ei, ei vielä, vaikka kenties mieluimmin soisi olevansa."

Vanki, joka oli kääritty vaippaan, heitettiin jotensakin tylysti maahan, ja Olaus kertoi, että hänet oli kiskaistu takaisin ahtaasta kivienkolosta, josta hän oli aikonut kömpiä läpi.

Kysymyksiin, joita hänelle tehtiin, ei hän vastannut sanaakaan.

"No hyvä", sanoi Olaus, "tapahtukoon kuten tahdot."

Sen jälkeen käski hän tarkoin katsomaan, että kaikki köydet, joilla mies oli kytketty, olivat lujassa solmussa. Kivi nostettiin uudestaan seinästä pois, ja Olaus valaisi soihdulla luolaan. "Vahinko", sanoi hän, "ettet voi minua kiittää vuodetoverista, jonka sinulle annan. Kas niin, pojat, luolaan vain hänet!"

Hylkiön silmät olivat putoamaisillaan pois reijistään, sellaista kauhistusta ne ilmaisivat. "Ei", huusi hän, "ei sinne, minä tunnustan!"

"Ennen kaikkea tahdon tietää, mihin olette vieneet herran, jolle täällä on tehty niin häpeämätöntä väkivaltaa."

"Sitä en tiedä", vastasi hän epäröiden.

"Sen arvasinkin", sanoi Olaus viitaten miehilleen.

Vanki ymmärsi tarkoituksen ja huusi pelästyneenä: "Kautta madonnan kaikkien pyhien, minä en tiedä, mutta arvaan…"

"Kuules, veijari, joko jätät kaiken kieräilyn tai minä lopetan leikin lyhyeen."

"He puijasivat minut makaamaan käytävässä ja veivät sillaikaa vangin pois toista tietä", uikutti hän. "En kuullut enkä nähnyt heitä, ja totta pulmakseni olin varma siitä, etteivät he pääse pakoon, enkä käsitä miten se kävisi päinsä." Oli jotakin mielipuolista hänen puheessaan. Mutta sitten hän huudahti vimmoissaan: "Toverieni olisi pitänyt tulla takaisin! Minä nukuin kuin tukki, muuten ei olisi kukaan saanut minua kiinni!"

"Silläkään ei ole mitään tekemistä kysymykseni kanssa", sanoi Olaus ankarasti. "Sanon kolmannen ja viimeisen kerran: mihin vieras on viety?"

"Hän on pienessä tuvassa metsänreunassa itäänpäin, jos hän elää. Jos hän on kuollut, on ruumis siellä."

"Voi teitä, jos hän on kuollut!" vastasi pappi määräten neljä miestä seuraamaan itseään ja käskien toisten ankarasti vartioida vankia.

Oli jo iltamyöhä, kun he saapuivat neuvotulle paikalle. Miesten käskettiin pysytteleidä tuvan takana ja varoa tulemasta näkyviin.

Rovasti kävi urhakasti kohti, avasi salvan ja astui sisään.

Siellä istui kaksi vanhaa naista, toinen rukkinsa ääressä, toinen keppiinsä nojaten. Mutta ne nopeat, epäilevät katseet, joita keppiniekka heitteli vieraaseen, näyttivät sangen merkitseviltä.

"Voisiko täällä saada yösijaa?" kysyi rovasti. "On kai teillä yliskamari?"

"Siellä on sairas", vastasi kehrääjä.

"Onko tauti tarttuva?"

"Tuskin."

"Hän on pyytänyt, että saisi pitää huoneen yksin huostassaan", puuttui toinen nainen puheeseen. "Ja se lieneekin parasta, kun hän kerran pitää sellaista elämää…"

"Onko hän sairas ja pitää elämää. Miten se lyö yhteen?"

"Sekö häntä sitten riivanneekin, sekö jo", jatkoi akka, "Meidän on täytynyt hänet aivan sitoa."

"Silloin oli onni, että tulin tänne", sanoi rovasti. "Sillä minun sanotaan pystyvän paholaisia karkoittamaan."

"Saan kai häntä ainakin valmistaa", sanoi nainen aikoen mennä.

"Ei suinkaan", vastasi rovasti. "Se käy helpommin, jos heidät yllättää."

Näin sanoen tarttui hän naista käsivarteen. Mutta tällä oli rautaiset lihakset, ja nyt rovasti oli varma asiastaan.

"Älkää välittäkö, vaikka kuulettekin huutoja ja parkua", sanoi hän. "Paholaiset eivät mielellään lähde asunnostaan, jossa voivat hyvin."

Näin sanoen hän nousi portaita ylös lujin askelin.

Uunilta pilkisti pää esiin. "Saakoot sitten surmansa molemmat", kuului sieltä ääni.

"Missähän kummalla se Editkin vitkastelee!" puuskui nainen.

"Se sika ei kai vielä ole nukkunut pois humalaansa", vastasi mies uunilta.

Heti yliskamariin päästyään oli Olaus rovasti sulkenut oven jälkeensä niin hyvin kuin voi ja raahasi vielä suuren kaapin sen eteen.

Sitten hän meni vuoteen luo. "Sanokaa minulle nimenne", virkkoi hän.

"Juhana Skytte."

"Silloin olen oikeilla jälillä. Teitä on pidelty pahoin."

"Hylkiöt eivät ole minua edes sitoneet, ja kuitenkaan en voi mitään."

Hänellä oli jokseenkin suuri läpi päässään, ja tyyny oli aivan verinen.

"Sidon ensin päänne ja sitten päästän käsivartenne", sanoi Olaus ja kävi sen sanottuaan taitavasti toimeen.

"Onko Kustaa prinssi pelastettu."

"Kaikki ovat aivan kuin ihmeen kautta."

Olaus avasi ikkunan ja huusi täyttä kurkkua: "Ulos perkeleet, armotta ja säälittä, minä sidon teidät kahleihin ja heitän helvettiin, jossa saatte palaa ikuisessa tulessa."

"Nyt he tulevat valppaat pojat!" jupisi hän nähdessään reippaat miehet, jotka hiipivät ympäri taloa.

Muuan heistä oli läheistä puuta myöten kavunnut katolle, ja kun näyttäytyi, että sisälläolijat tekivät kaikkensa estääkseen hänen tovereitaan pääsemästä sisään, tunkeutui hän savutorven kautta tupaan. Nokisella naamallaan nostatti hän sellaisen kauhun, että lurjukset tuokioksi aivan hölmistyivät ja hän voi esteettä avata tien tulijoille.

Alkoi tuima taistelu. Ottelijat olivat jokseenkin tasaväkiset, mutta hyökkääjät voittivat.

Kun töllissä jälleen oli hiljaisuus, kysyi Olaus, tahtoiko Juhana herra jäädä yöksi sinne missä oli vai oliko hänellä voimia kävellä jalkaisin kaupunkiin.

"Nyykistyn mieluummin tielle kuin jään tänne", sanoi hän. "Mutta niin huonosti ei olekaan laitani."

He menivät alas yhdessä, ja Olaus antoi määräyksensä. Vangit vietiin Örebrohon, ja Olaus ja Skytte lähtivät kirkkaassa kesäyössä samaa tietä.

Herttua oli heidän tähtensä ollut valveilla. Hän otti molemmat syliinsä ja sanoi: "Sen kyllä tiedän, miten voin palkita Juhana Skytteä. Sinun laitasi on huonompi, Olaus, sillä enhän voi tehdä sinusta arkkipiispaakaan isäsi jälkeen."

"Enkä minä pitäisi sitä minään palkintona", vastasi tämä. "Minulla on Torstunan papinvirka, ja kun sitä paitsi olen suuressa maineessa paholaisten manaajana, niin olen täysin tyytyväinen asemaani."

"Moista en ole kuunaan kuullut papin suusta", sanoi herttua. "Totta kai sentään haluat jotakin."

"Haluan pitää kiinni lupauksestanne", vastasi Olaus kumartaen, "itseäni tai jotakin toista varten."

"No, kuten tahdot. Huomenna puhumme kirkollisista asioista."

Niin he erosivat. Kullakin oli paljon mietittävää tämän muistettavan päivän jälkeen, ja monet kiitokset ja rukoukset kohosivat sinä iltana taivahiselle isälle Örebron linnasta.

Seuraavana päivänä tutkittiin tarkoin kolmea vankia. Herttua oli itse läsnä ja johti osaksi kuulustelua. Pian kävi selville, että kaikki kolme olivat katolilaisia. Herra Yrjänä Posse, Hogenskild herra ja rouva Ebba Bjelke mainittiin tosin, mutta mitään kirjallisia todistuksia ei ollut, ja miehet puolestaan sanoivat, että heille tuntemattomat henkilöt olivat houkutelleet heidät ryöstämään prinssejä. Kuitenkin selittivät he, ettei ollut aikomus tehdä pojille mitään pahaa, he puolestaan uskoivat kaiken tapahtuneen parhaassa tarkoituksessa.

Kaikki kolme lähetettiin Gripsholmaan pidettäviksi vangittuina vastaisia kuulusteluja varten.

Skytte toipui pian saamistaan vammoista. Pahemmin oli laita Helenan, jonka pelästys oli melkein menehdyttänyt.

Lujempi side oli yhdistänyt koko perheen, ja erittäinkin oli herttua kiintynyt omaisiinsa enemmän kuin oli nähty pitkiin aikoihin.

Eräänä päivänä tuli Kätchen hänen luokseen ja sanoi: "Kas, mikä ystävällinen kirje mummolta. Hän tahtoo, että tulisin tänä kesänä hänen luokseen."

"No, kuinka itse tahdot?"

"Hän kirjoittaa, että hänen iässään on jokainen päivä odottamaton lahja, eikä hän tiedä kuinka monta hänellä on enää jälellä."

"Tahdon uskoa sinulle erään asian ja samalla kysyä neuvoasi", sanoi herttua.

"Voinko minä antaa neuvoja?" kysyi Kätchen punastuen.

"Sittenpähän nähdään. Ymmärrät tietysti, että viime päivien tapaukset ovat kovasti kiihdyttäneet mieltäni, ja kun minun täytyy muutamain viikkojen kuluttua matkustaa Suomeen, en voi olla alituiseen levottomuudella ajattelematta mitä täällä voi tapahtua."

"Eikö Kustaa tule mukaan?"

"Sitä juuri ajattelin minäkin", sanoi herttua vetäen hänet vasten poveaan. "Herttuatar tulee myös mukaan, mutta Maria Elisabet ei voi tulla mitenkään."

"Voihan hän ja Juhani ja Heidin rouva tulla kanssani mummon luo."

"Mutta minä olisin tahtonut sinut mukaani Suomeen."

"Ei, se ei käy päinsä", sanoi Kätchen hymyillen. "Minua tarvitaan täällä kotona."

"Niinpä kylläkin, rakkanani, ja missä et ole, siellä sinua kaivataan", sanoi hän. "Mutta nyt toiseen asiaan: mitä arvelet, onko Helenan tultava mukaan?"

"Merimatka tekisi hänelle hyvää, hänen rintansa on heikko."

"Mutta mukaan tulee eräs toinen henkilö, jota hän ei voi sietää lainkaan."

"Kuka se on?" kysyi Kätchen kummastuneena.

"Herra Juhana Skytte."

Kätchen katsoi häneen kummissaan, mutta kun hän huomasi veitikan silmänurkassa, punastui hän ja kääntyi pois hämillään.

"No, mitä arvelet asiasta?"

"Luullakseni Helena pitääkin hänestä."

"Onko hän sanonut sinulle sen?"

"Jos minulle on uskottu jotakin, niin enhän voi puhua siitä."

"Mitähän, jos kihlaisimme heidät?"

"Oi, kuinka se olisi hauskaa! Mutta Helena sanoo, ettei herttuatar pitäisi siitä."

"Miksi ei?"

"Kihlatut lyövät aina laimin velvollisuutensa."

"Pyh, ei mitään vaaraa."

"Sitä ei usko Helenakaan."

"Tiedätkös mitä, minä kihlaan heidät. Jos molemmat tulevat matkalle mukaan, on heillä kahta hauskempaa. Ja kun vuoden tai parin kuluttua palaamme kotiin, naitamme heidät. Vai mitä?"

"Kuinka hyvä olet ja kuinka pidän sinusta", sanoi Kätchen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Siinä tuskin moni on kanssasi yhtä mieltä, lapsukaiseni."

Muuatta päivää myöhemmin sanoi herttua puolisolleen, että toivoi hänen tulevan mukaan Suomeen ja että oli päättänyt ottaa Kustaankin mukaan.

"Mutta Maria Elisabet?" kysäisi herttuatar.

"Saa mennä Kätchenin kanssa leskikuningattaren luo."

"Ja Juhani?"

"Sinne hänkin, melkein koko lastenkamari", lisäsi herttua nauraen.

"Mutta kenen minä otan mukaani?"

"Paitsi piikasiasi ainoastaan Helenan. Skytte saa ottaa Kustaan huostaansa."

"Sopiiko se?"

"Mainiosti. Laittaudu nyt kuntoon, kuten minun puolisoni arvo ja korkea syntyperäsi vaatii. En tahdo, että Suomen ylpeät aatelisrouvat katsovat yli olkansa herttuatar Kristinaan."

"Sitä he eivät tule tekemään. Minä kyllä osaan pitää siitä huolen."

Itse asiassa oli hän ihastunut matkasta eikä lainkaan vastahakoinen jättämään pientä itsepäistä tytärtään Kätchenille, jota tämä totteli paremmin kuin omaa äitiään.

Samana iltana, kun perhe oli koolla tavallisuuden mukaan, laski herttua leikkiä Helenan kalpeista poskista ja houkutteli niille siten ruusunhäivähdyksen toisensa jälkeen.

Herttuatar, joka ei pitänyt siitä, että kukaan, saatikka sitten hänen puolisonsa, leikitteli hovineitsytten kanssa, näytti loukkautuneelta. Mutta siitä ei Kaarle säikähtänyt. Hän kutsui Helenan luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Tiedättekös, neitsyt, tunnen nuoren miehen, joka kovasti kaipaa tätä pientä kättä. Saanko antaa sen hänelle?"

Helena loi pelästyneen katseen herttuattareen, ja sitten painuivat hänen silmänsä maahan.

Juhana Skytte näytti kovin yllätetyltä. Hän oli noussut ja lähestyi heitä.

"Asianlaita on niin", jatkoi herttua, "että minua huolestuttaa kovin, kuinka voin palkita Juhana Skyttelle sen uhrautuvan uskollisuuden, jota hän on osoittanut perhettäni kohtaan. Vaikkapa antaisin hänelle kaiken maailman hyvyydet, ei sillä olisi suurtakaan arvoa hänelle, jollei hän saisi jakaa onneaan sen naisen kanssa, jota rakastaa. Sitä paitsi", lisäsi hän nähtyään Helenan jälleen vilkaisevan herttuattareen, "ilahuttaisitte suuresti puolisoani noudattamalla minun toivomustani."

Ankara rouva näytti hyvin loukkautuneelta, mutta kohtasi silmäparin, jonka edessä loi katseensa maahan.

"Silloin tahdon mielelläni", vastasi Helena.

"Se oli oikein. Ottakaa siis nyt toisenne ja olkaa niin onnelliset kuin totisesti ansaitsettekin."

Kaarle pani heidän kätensä yhteen. "Kas niin", sanoi hän Skyttelle, "vie nyt hänet mukanasi, niin saat sanoa hänelle kahdenkesken mitä minä kenties olen unohtanut."

Mutta heidän mentyään sanoi Kaarle ilkkuen puolisolleen: "Nyt kai myönnät, että he sopivat hyvin tulemaan mukaan."

Herttuatar ei katsonut hyväksi vastata mitään. Mutta illalla käski herttua tuoda viiniä pöytään ja joi vastakihlattujen maljan. Silloin ei auttanut herttuattarenkaan muuta kuin onnitella heitä, ja Kätchen kuiskasi Helenaa syleillen:

"Olen niin iloinen. Sillä nyt on matka sinulle paljon hauskempi kuin olisi ollut muuten."

Mutta näistä perhekohtauksista palasi Kaarle kirjoituspöytänsä ääreen antaakseen käskyjä joukkojen varustamisesta ja nimittäen päälliköitä. Hän tiesi, että Kaarle Gyllenhjelm oleskeli hyvän ystävänsä Samuel Niilonpojan luona. Heidät molemmat hän tahtoi mukaan ja kirjoitti heille omakätisesti.

13.

SOTARETKI VIELÄKIN.

Örebrossa oli kova kiire ja touhu. Herttua oli saanut sanoman, että Puolan säädyt olivat myöntäneet rahoja sotaretkeen Ruotsia vastaan, ja Sigismund antoi tästä julkisia kuulutuksia, joita levitettiin ympäri maan.

Mutta Kaarle ei ollut niitä miehiä, että olisi kauan katsellut kenenkään uhkailua. Hän oli jo hyvissä ajoin varustautunut hänelle ominaisella tarmolla ja viisaudella. Kesällä hän oli lähettänyt Rääveliin 9,000 miestä, runsaasti muonaa ja sotatarpeita mukanaan. Päälliköiksi kutsui hän Antero Lennartinpojan, Jaakkima Scheelin ja Kaarle Gyllenhjelmin ynnä muutamia muita.

Itsensä oli hänen ensin annettava muutamia tärkeitä määräyksiä siltä varalta, että hän sodassa saisi surmansa. Nyt oli hän kokonaan valtiomies, kirkas ja avoin oli hänen katseensa näkemään monia suuria velvollisuuksiaan.

Kuusivuotias Kustaa sai jo nyt olla mukana neuvotteluissa. Hän sai kuunnella kaikkea, mutta ei udella ennenkuin häneltä itseltään kysyttiin. Ja sitten oli hänen muistettava, ettei saanut muualla hiiskua sanaakaan siitä, mitä neuvoskamarissa puhuttiin. Poika ymmärsi sen hyvin ja hän hämmästytti isäänsä niin viisailla huomautuksilla, että tämä tuskin saattoi salata tyytyväisyyttään.

Heinäkuun puolivälissä tapahtui toisten lasten lähtö Örebrosta. Ja heinäkuun 31 päivänä nousi herttua puolisonsa ja poikansa kera laivaan. He purjehtivat Suomen saariston kautta Rääveliin, jonka satamaan ankkuroivat elokuun alussa, ja heidät otettiin vastaan suurella juhlallisuudella.

Herttuattaren oli jäätävä sinne poikansa ja hovin keralla, herttua taasen lähti sotajoukkoineen Liivinmaahan. Sodan alku oli hänelle varsin onnellinen, ja ennen vuoden loppua olivat ruotsalaiset valloittaneet Pernovan, Willannin ja Tarton. Seuraavana vuonna raivasivat Ruotsin aseet tiensä aina Väinäjoen varrelle saakka, ja moni loistava urotyö kaunisti suomalaistenkin miesten nimiä. Wolmar ja Wenden antautuivat melkein miekaniskutta, monet pienemmät linnoitukset seurasivat ripeää vauhtia, ja pian saatettiin ryhtyä Kokenhausia piirittämään.

Kaikissa näissä otteluissa oli Gyllenhjelm, nyttemmin kenraaliluutnantti, osoittanut suurta urhoollisuutta ja neuvokkuutta, joka herätti kaikkien, yksinpä herttuankin huomiota. Kokenhausia piiritettäessä hän sai tehtäväkseen pitää tien auki Kuurinmaalle muonantuontia varten. Herttuan saavuttua sinne sijoitettiin koko sotajoukko kaupungin edustalle ja laitettiin vallitukset, joista sitä voitiin ampua. Urhoollisen vastarinnan jälkeen kaupunki vihdoin antautui.

Mutta linna oli jälellä korkeine muureineen ja esilinnoituksineen. Sen valloittamiseen ei ollut muuta keinoa kuin puolustusjoukon nälistyttäminen. Kaupunkiin sijoitettiin, niin suuri saartojoukko, että se saattoi pitää puoliaan, jos linna väki tekisi hyökkäyksen. Päälliköiksi määrättiin Jesper Antinpoika ja Krister Some. Gyllenhjelm sai käskyn jäädä sinne niin kauaksi, että ehdittäisiin hankkia tarpeeksi muonaa ja laittaa riittävästi vallituksia.

Herttua matkusti pienen seurueen kera Rääveliin herttuattaren ja prinssin luo. Kustaa unohti kaiken muun, niin iloinen hän oli nähdessään isänsä jälleen.

Kaarle toi mukanaan useita nuorista päälliköistään, jotka hänen mielestään ansaitsivat muutamia lepopäiviä. Niiden joukossa oli 20-vuotias Jaakko de la Gardie, mainehikkaan Pontuksen poika. Herttuaa miellytti suuresti hänen reipas esiintymisensä ja kenties vielä enemmän se ystävyyssuhde, joka oli syntynyt hänen ja Gyllenhjelmin välillä.

Tähän aikaan saapui suuri joukko sotaväkeä sekä Ruotsista että Saksasta. Saksalaisia johti monet sodat sotinut kenraali, kreivi Johan von Nassau Dillenburg. Herttua oli erittäin tyytyväinen hänen saapumiseensa ja koki keskustellen perehdyttää häntä asemaan.

Muuan pikalähetti toi surullisen viestin, että nuori Pietari Stolpe oli ammuttu eräällä vakoiluretkellä Kokenhausin luona. Ja sitten alkoi saapua, uusia jobinposteja toinen toisensa jälkeen. Krister Some oli saanut käsiinsä muutamia linnasta karanneita puolalaisia, heitättänyt heidät alastomina järveen ja ammuttanut heihin maaliin; kohta sen jälkeen oli useita komppanioita kasakoita ja husaareja hyökännyt äkkiarvaamatta ruotsalaisten kimppuun ja tehneet suurta tuhoa. Mutta vielä pahempi, oli miehistössä ilmennyt kapinanhenkeä; Gyllenhjelm kirjoitti ettei väkeen enää ollut luottamista.

Tällaikaa jatkuivat uudet sotavarustukset. De la Gardie oli everstinä palannut rykmenttiinsä, ja herttua laati uusia sotasuunnitelmia Nassaun kreivin keralla.

Huhtikuun 2 päivänä synnytti herttuatar pojan, joka kastettiin samana päivänä ja sai isänsä tahdosta nimekseen Kaarle Filip. Ristiäiset vietettiin kaikessa hiljaisuudessa; muutamia kaupungin virkailijoista ja porvareista kutsuttiin todistajiksi, ja herttua kantoi itse poikansa ristille.

Kohta sen jälkeen lähetti hän Kustaan noutamaan sotakarttaansa. Hän tahtoi nähdä, oliko tämä käsittänyt aseman oikein, sillä hänestä oli kasvatettava Herran valittu jatkamaan Kustaa Vaasan työtä, edistämään uskonpuhdistusta Pohjolassa, kenties koko Euroopassakin.

Kustaa tuli karttoineen, jonka hän pani pöydälle. "Kas tässä", sanoi hän, "tässä on Kokenhaus, valkoiset neulat ovat ruotsalaisia joukkoja."

"Ne saat pian muuttaa pois", virkkoi herttua. "Sotaherra Rozivill on tulossa ylivoimaisen sotajoukon kanssa. Sain sen tietää niin myöhään, etten ehtinyt lähettää Gyllenhjelmille apuväkeä, ja varmaankin Kokenhaus on mennyttä kalua."

Niin olikin Puolalaiset ajoivat ruotsalaiset pakoon, ja niin tykistö kuin ampumavaratkin joutuivat vihollisen käsiin.

Se oli kova isku Gyllenhjelmille, joka teki kaikkensa pitääkseen joukkonsa koossa, mutta ne hakattiin osaksi maahan, osaksi ajettiin pakosalle; joko väsymys tai lahjukset olivat tärvelleet kurin tykkönään.

Kun saapui käsky, että joukkojen jäännökset oli vietävä herttuan luo, riensi Gyllenhjelm määräystä noudattamaan. Sen jälkeen yhdistettiin koko armeija ja se marssi Wendeniä kohden. Puolalaiset joukot, jotka olivat levinneet laajalle ympärinsä, riensivät tieltä pois, osa Kokenhausiin, toinen Rigaan, mutta ruotsalaiset hyökkäsivät pakenevain kimppuun ja onnistuivat saamaan takaisin Kokenhausin luona menetetyn tykistönsä.

Herttuan tarkoitus oli ryhtyä Rigaa piirittämään. Mutta syyskuun alussa saapui sanoma, että Sigismund oli tulossa puolalaisen pääjoukon kera, jolla oli suurkansleri Jan Zamoiski päällikkönään. Silloin luopui herttua piiritysaikeistaan. Siihen vaikutti osaltaan sekin, että katovuosi ja varsinkin rutto oli rasittanut maata, niin että kansa muistutti enemmän varjoja kuin ihmisiä.

Sigismundille oli sanottu, että hänen läsnäolonsa edistäisi sodan viemistä onnelliseen päätökseen. Sentähden oli hän seurannut mukana lähimpäin suosikkiensa vartioimana,. Puolalainen sotajoukko oli tunkeutunut keskelle Liivinmaata Wolmarin kaupunkiin, jota Zamoiski päätti ryhtyä piirittämään. Mutta kun hän ei ollut tuonut tykkejä mukanaan, täytyi hänen niitä odottaessaan pysyä toimetonna paikoillaan kokonainen kuukausi.

Se oli pieni pahanpäiväinen linnoitus, ja kun herttua herätti kysymyksen, oliko miehistöä asetettava sitä puolustamaan, vastusti sitä Nassaun kreivi, selittäen että ken Alankomaassa tahtoisi moista puolustusta yrittää, hänet epäilemättä hirtettäisiin uhkarohkeudesta.

De la Gardie ja Gyllenhjelm vastasivat, etteivät muurit ja vallit puolustaneet, vaan miesten oli puolustettava niitä, ja pyysivät saada puolustuksen hoteilleen. Herttua suostui, ja ne marssivat kaupunkiin rykmentteineen ja alkoivat heti laittaa pikku linnoitusta mahdollisimman hyvään kuntoon.

Kun kaikki valtaamattomat linnoitukset oli miehitetty, purjehti herttua koko hovin kera Räävelistä Turkuun. Täällä hän otti uskollisuudenvalan Suomen aatelistolta ja rankaisi ankarasti kaikkia väärinkäytöksiä, joita oli juurtunut maahan.

Erittäinkin rahvaan yleinen kurjuus kävi hänen sydämelleen. Talonpojat olivat ennen kaikkea kärsineet sodasta, aatelisto oli riistänyt itselleen heidän vero talo jaan ja kohteli; niiden entisiä asukkaita melkein kuin liiviläinen aatelismies maaorjiaan. Suomen rahvaan tila oli hyvänä todistuksena siitä, mihin kaikkeen mahtavat julkesivat ryhtyä, kun kuningasta ei ollut mailla.

Jäntevästi kävi Kaarle käsiksi tähän riihottomuuteen ja laittomuuteen, kutsui heti saavuttuaan "ratsumestarit, päämiehet, voudit, kirjurit, lainlukijat ja nimismiehet" Turkuun vastaamaan toimistaan, tutki, tuomitsi ja rankaisi ja ryhtyi muuten moniin toimiin turvatakseen rahvasta väkivallalta ja kruunua ryöstöltä.

Liivinmaalta saapui yhtä odottamaton kuin järkyttävä sanoma, että Zamoiski oli valloittanut Wolmarin ja että De la Gardie ja Gyllenhjelm oli viety vankeuteen. Nyt kuten aina hän kirjoitti ankarasti jalolle pojalleen; koskei tämä ollut paremmin puolustautunut, ansaitsi hän kohtalonsa. Kuitenkin tahtoi hän tehdä voitavansa saadakseen hänet vaihdetuksi vapaaksi.

Herttua tahtoi ryhtyä Zamoiskin kanssa rauhanneuvotteluihin, mutta siitä ei koitunut muuta kuin katkeria kirjeitä molemmin puolin. Herttua oli synkällä ja alakuloisella tuulella, eikä ollut iloinen se joulu, joka Turussa vietettiin.

Uuden vuoden 1602 ensi päivinä lähdettiin kotimatkalle ympäri Pohjanlahden. Vaikea oli matka tähän vuodenaikaan. Vasta helmikuun 19 päivänä olivat matkalaiset saapuneet Poriin. Siellä levähdettiin muutamia päiviä, ja sillaikaa antoi herttua "järjestyssäännön, jonka jälkeen Suomen voutien itsensä ojennettava on." Sitten taivallettiin Pohjanmaan halki Ruotsin puolelle.

* * * * *

Onneton oli ruotsalaisten kohtalo Puolan vankeudessa. Vasta viiden vuoden kärsimysten jälkeen saatiin Jaakko de la Gardie vaihdetuksi. Puolalaiset olivat antaneet kunniasanansa, että Kaarle Gyllenhjelm saisi vapautensa hänkin. Siinä tarkoituksessa oli hän saanut tulla mukana Marienburgiin, jossa vaihto oli tapahtuva.

Ruotsalaiset luovuttivat puolalaiset vangit, joita oli useita. Sen jälkeen luovutettiin De la Gardie puolalaisten puolelta. Odotettiin, että Gyllenhjelm tulisi jälestä, mutta vastoin lupauksia pidätettiin hänet edelleen, ja vankeus oli sen jälkeen paljon kovempi.

Hänelle taottiin raudat jalkoihin. Hänet vietiin entistään paljon viheliäisempään vankilaan, missä tuulet ja viimat puhalsivat läpi hatarain puuseinien ja jota ei tuimimmalla talvellakaan koskaan lämmitetty. Gyllenhjelmin pitkä, ruokkoamaton parta jäätyi siellä.

Kuitenkaan ei hän valittanut koskaan, vaan kesti kidutuksen tavattomalla kärsivällisyydellä. Suureksi lohdutuksekseen sai hän toki raamatun ja muutamia muita kirjoja, erittäinkin sellaisia, jotka käsittelivät katolilaisen ja luterilaisen opin eroavaisuuksia. Vakavat opinnot syvensivät hänen käsitystään elämästä, hän muuttui lempeäksi ja sävyisäksi mieleltään ja alistui nurisematta surulliseen kohtaloonsa.

Sangen usein kävi hänen luonaan munkkeja ja jesuiittoja, jotka tulivat häntä kääntämään. Mutta hän ei monien muiden vankien tavoin ollutkaan altis antautumaan munkkien pauloihin, vaan taittoi arastelematta peitsensä uskonsa puolesta. Käännyttäjät lähtivät tiehensä hämmästyneinä hänen suuresta oppineisuudestaan ja nolostuneina siitä, että olivat joutuneet väittelyssä tappiolle.

Vankilaansa oli hän myös saanut kyniä ja paperia. Hän kirjoitti kirjaa, jonka nimi oli Schola captivitatis (vankilakoulu) ja joka sisälsi esityksen niistä ajatuksista, mihin hän oli joutunut vankeutensa aikana.

Ruotsalaisten kaikki ponnistukset urhoollisen vangin vapauttamiseksi eivät saaneet Sigismundin itsepäisyyttä taipumaan. Vangin kiduttaminen oli ainoa keino, jolla hän saattoi kostaa kärsimänsä nöyryytykset.

14.

HORNANKUILU.

Ruhtinatar Maria oli jättänyt Elsan kahden uskollisen palvelijan huostaan, ja nämä olivat päättäneet yhdessä useampain kauppamatkustajain kanssa tehdä matkansa Espanjaan. Matka oli käynyt tavattoman onnellisesti niin meritse kuin maitsekin, kunnes Sevillan luona ryövärijoukkue kävi heidän kimppuunsa.

Asia olisi kenties päättynyt matkustajille onnettomasti, jollei taistelun aikana olisi eräs mies rientänyt esiin miekka kädessään. "Väistykää!" huusi hän ja tunkeutui taistelevain joukkoon.

Vaikutus oli käsittämätön, sillä samassa vaipuivat kaikki aseet ja kuului vain huutoja: "Apostoli, apostoli!" Ryövärit tottelivat häntä heti ja olivat ykskaks paenneet metsään.

Kun viimeinenkin oli poissa, kääntyi "apostoli" kauppamatkustajiin. He lankesivat hänen jalkoihinsa rukoillen hänelle taivaan siunausta.

Hän viittasi Mariankuvaan tienvarressa. Pyhä äiti hänet oli lähettänyt, sanoi hän. Ja useimpain kauppiasten riennettyä sinne kääntyi hän kolmeen muukalaiseen, jotka pysyttäytyivät loitommalla muista.

Elsa lausui kiitoksensa murteellisella espanjankielellä, mutta apostoli keskeytti hänet kysymällä syytä hänen tuloonsa ja kuunteli suurella mielenkiinnolla hänen vastaustaan. Kuultuaan, että neidolla oli suosituskirje karmeliittiluostarin abbedissalle, lupasi hän ennen pitkää käydä tämän luona.

* * * * *

Abbedissa Franciska de Lerma oli ruhtinaallista syntyperää. Hän oli nuoruudessaan ollut Maria Steyermarkilaisen persoonallinen ystävätär, ja tämän suosituksesta suostui hän ottamaan Elsan tilapäiseksi hoidokiksi. Ainoastaan siten saattoi hän oleskella luostarissa.

Häntä kehoitettiin sitä paitsi tarkoin noudattamaan luostarille säädettyjä menoja. Saattoi maksaa hänen henkensä, jos tuli tunnetuksi, että hän oli protestantti.

Elsa lupasi kaiken mitä vaadittiin. Nyt oli hän lähellä maaliaan, täältä oli hän löytävä Eevan — jos hän vielä oli elävien joukossa. Mutta tässä luostarissa ei rakas sisko ollut, sen tiesi hän, ennenkuin ensimäinen viikko oli kulunut umpeen. Kun hän ilmoitti siitä abbedissalle ja sanoi, että hänen täytyi nyt lähteä toiseen luostariin, vastasi tämä, että sääntöjen mukaan täytyi hänen oleskella luostarissa vähintään kuukausi. Kuukauden kuluttua saattoi asian ottaa uudestaan puheeksi.

Elsa aivan jähmettyi kauhusta. Kenties oli aikomus pitää hänet täällä iätkaiket. Samana päivänä määrättiin hänet hoitamaan erästä sairasta nunnaa.

Nuoret kuiskailivat hänelle, että sairas oli ilkeä vanha nainen, jolla varmaan oli jokin suuri synti omallatunnollaan, sillä hän ei saanut kunnaan rauhaa henkäämän hetkeksikään. Mutta se ei Elsaa pelästyttänyt.

Myöhään illalla hänet vietiin sairaan luo. Pikku sellissä oli ainoina huonekaluina yksinkertainen puusänky, tuoli ja pieni pöytä. Valkoisella kalkkiseinällä sängyn yllä oli pyhän neitsyen kuva.

Palveleva nunna toi palavan lampun ja hartauskirjan, jotka laski pöydälle.

"Teidän täytyy valvoa koko yö", sanoi hän Elsalle, "valvoa ja rukoilla, sillä ei voi tietää minä hetkenä hän saa kohtauksensa."

"Tulen tekemään parastani", vastasi Elsa ja hiipi varpaisillaan sairaan luo. Nunna meni tiehensä.

Elsa näki vuoteessa kalpeat, surkastuneet kasvot. Sairas makasi avoimin silmin, mutta ei katsonut hoitajaansa. Ainoastaan huulien liikunnosta saattoi nähdä sen levottomuuden, joka häntä kalvoi.

"Rukoilenko ääneen?" kysyi Elsa.

Sairas hätkähti äänen kuullessaan, mutta vastasi vain lyhyeen: "ei."

Hartauskirja oli pöydällä. Elsa luki siitä muutamia sanoja, mutta suru täytti niin hänen mielensä, että hän puhkesi kiihkeään itkuun. Mitä hän oli löytänyt kaikella etsinnällään? Ei mitään, ei mitään!

Sairas liikkui. Elsa kohotti äkkiä päänsä ja kohtasi silmäparin, joka katseli häntä kauhun ilmeellä.

Kun hän lähestyi, ryömi nainen peiton alle. Mutta hänen koko ruumiinsa vapisi ja hän vaikeroi tuskallisesti.

Elsa palasi paikoilleen pöydän ääreen. Mutta hän oli niin väsynyt ja alakuloinen, että nukkui raskaasti vastoin tahtoaan. Hän näki unta sisarestaan; Eeva seisoi hymyilevänä ja iloisena hänen rinnallaan ja viittasi sairaaseen, ja Elsa heräsi siihen, että oli tuntevinaan rakkaan sisarensa painavan suudelman huulilleen.

Palveleva, nunna oli avannut oven ja tullut sisään. "Olen viipynyt kauemmin kuin tavallisesti", sanoi hän, "sillä aamuisin hänellä on parhaimmat hetkensä." Näin sanoen hän meni sairaan luo.

Elsa tunsi itsensä aivan kuin pahantekijäksi ja oli sentään niin rajattoman onnellinen. Eeva oli tullut hänen luokseen, hän tuskin saattoi uskoa nähneensä vain unta.

"Onko hän vielä täällä? Voitko nähdä hänet?" kuuli hän sairaan kuiskaavan nunnalle. "Tiedätkö, että hän on ollut täällä koko yön?"

"Jos sisar tarkoittaa uutta hoitajatarta, niin toin itse hänet tänne eilisiltana", vastasi nunna. "En voi uskoa muuta kuin että hän on täyttänyt velvollisuutensa."

"Etkö näe, että se on vain henki?" kysyi sairas ja peitti päänsä uudestaan.

"Kenties hyvä henki", virkkoi nunna. "Silloin on hän tervetullut."

"Luuletko hänen jäävän tänne?"

"Olen varma siitä."

"Mutta silloin en kenties olekaan iankaikkisesti kadotettu", huudahti sairas ojentaen laihat, luisevat käsivartensa taivasta kohden.

"Taivaan pyhät, onko minun noudettava pater?"

"Nouda pater Lorenzo, ei ketään muuta!"

"Tässä olisi aamiaiseksi munia ja viiniä…"

"Pane ne pöydälle ja mene heti!"

Nunna teki kuten oli käsketty, mutta hän viittasi Elsalle ja sanoi tälle ovessa: "Hän varmaankin saa vaikean kohtauksen, mutta minä tulen heti teitä auttamaan."

Käännyttyään Elsa näki kauhukseen, että sairas oli noussut sängystään. Se oli tavattoman kookas nainen, eikä Elsa voinut yksin pitää häntä vastaan puoliaan. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt ajatella mitä tekisi, makasi sairas hänen jaloissaan. Epätoivoinen katse ja ristityt kädet olivat suunnatut häntä kohden, ja voihkien tulivat sanat: "Minun syntini on suurempi kuin mitä voitte antaa anteeksi. Oi armoa, armoa!" Hän vääntelehti lattialla ja kolhi päätään kiviin.

Suurella vaivalla onnistui Elsa vihdoin kohottamaan hänen päänsä syliinsä. "Kristuksen rakkaus on rajaton", sanoi hän. "Vaikka meidän syntimme olisivat veriruskiat, voi hän tehdä ne lumivalkoisiksi."

"Olen yöt ja päivät maannut polvillani hänen edessään, mutta hän on aina torjunut minut luotaan. Anekirjeetkään eivät auta", kuiskasi hän. "Sentähden he sanovat, että olen väliin hullu, mutta se on epätoivoa."

Elsa siveli hänen poskiaan, ja se näytti häntä tyynnyttävän. "Puhukaa minulle", pyysi hän hiljaa.

"Totinen katumus on tie parannukseen. Ja kun oikein hartaasti rukoilemme Jumalalta anteeksi, niin tiedämme, että Hän Kristuksen tähden kuulee rukouksemme."

"Kuinka sen tiedämme?"

"Antamalla sydämestämme anteeksi toisille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet."

Mistä johtui, että Elsa tällä hetkellä tunsi jäätävää kauhua? Oli kuin hänen sydämensä syvyydessä jokin ääni vastustaisi näitä sanoja.

Sairas nainen oli tähän asti pitänyt silmänsä sulettuina. Nyt avasi hän ne ja katsoi arasti Elsaan. "Oletteko elävä ihminen?" kysyi hän.

"Epäilettekö sitä?"

"Tahdotteko Kristuksen tähden osoittaa minulle suuren armeliaisuuden?"

"Kyllä, koko sydämestäni."

"Suudelkaa sitten minua, Jeesuksen nimessä?"

Elsa teki kuten hän käski, mutta jälleen tunsi hän saman kauhun tunteen. Se kuitenkin haihtui pois, kun hän näki naisen kirkastuvan katseen.

"Varmaan olette Herran lähettiläs", sanoi vanhus. "Nyt uskon, että minäkin voin saada sovituksen."

Nunna, joka tuli sisään, löysi molemmat lattialta syleilemästä toisiaan. Hän huusi ääneen, mutta vanhus käski häntä vaikenemaan, nousi Elsan avulla, meni takaisin vuoteelleen ja pyysi hartaasti Elsaa ottamaan osaa aamiaiseensa.

Ihmeissään katsoi palveleva sisar toisesta toiseen. Hän ei uskonut, että kaikki oli käynyt luonnollisella tavalla, ja kun hän ilmaisi epäilyksensä, huudahti toipunut sairas:

"Herran avulla on se tapahtunut, ja ihme on se meidän silmissämme."

Ennen pitkää tiesi koko luostari ihmeellisestä tapauksesta, ja pienessä sellissä oli pian enemmän kävijöitä kuin sinne mahtui. Mutta sairas näytti viisauttaan panemalla Elsan istumaan vuoteensa reunalle hartauskirja kädessään. Tämän piti lukea lakkaamatta, mutta hän itse vastaili kaikkiin kysymyksiin selittäen, että hän tosin ei ollut terve, mutta tunsi suuresti vahvistuneensa mieltäylentävästä lukemisesta.

Abbedissasta ei niin vähällä selvitty. "Sisar Anastasia on muuttunut aivan toisennäköiseksi", sanoi hän. "Epäilemättä on ihme tapahtunut, mutta en voi uskoa, että protestantilla on mitään osaa siihen."

"Herra voi valita työaseensa mistä vähimmän odotamme", vastasi sisar Anastasia. "En minäkään kiellä, että täällä on ihme tapahtunut, mutta minun täytyy toistaiseksi pitää se kaikilta salassa."

"Pater Lorenzo", ilmoitti palveleva sisar.

Hän oli nuori mies, kasvot olivat hienot ja kauniit, mutta niillä oli kärsimyksen ilme, joka vaikutti melkein kiusallisesti. Hän kumarsi syvään abbedissalle, mutta luodessaan pikaisen katseen Elsaan kävivät hänen kasvonsa melkein kalmankalpeiksi ja hän voi vain vaivoin malttaa mieltään. "Tervetuloa, pater", virkkoi sairas vuoteestaan. "Olen suuresti ikävöinyt teitä puhutella."

Abbedissa nousi ja viittasi Elsaa, seuraamaan. Häntä kuulusteltiin ankarasti, mutta hänen koristelematonta pikku kertomustaan ei uskottu siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän voinut selittää syytä sisar Anastasian kummalliseen muutokseen.

Paterin ja sairaan kesken oli sangen pitkä keskustelu, ja sen jälkeen kutsuttiin abbedissa saapuville. Hänkin viipyi kauan sellissä, ja kun hän vihdoin palasi sieltä, näytti hän sangen kiihtyneeltä.

Elsa vietti seuraavan yön Anastasian luona, ja tämä, joka näytti olevan yhtä selvillä kaikesta, mikä koski häntä, kuin hän itsekin, osoitti hänelle mitä suurinta suopeutta ja toistatti hänellä moneen kertaan, ettei mikään rikos ollut niin suuri, ettei sitä voinut saada anteeksi.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Elsa refektoriumiin. Häntä odottivat siellä pater Lorenzo ja "apostoli."

"Kuinka kauan olenkaan ikävöiden odottanut, että te tulisitte", sanoi Elsa ja ojensi hänelle kätensä.

Apostoli tarttui siihen ja katseli häntä osaaottavin katsein, jotka sekä liikuttivat että ilahuttivat häntä.

Pater Lorenzo oli sillaikaa tähystellyt Elsaa. Kun Elsa loi silmänsä häneen, kimmelsivät hänen silmissään kyynelet, ja hän sanoi tukahuttaen liikutuksensa: "Tiedättekös, miksi sanomme häntä apostoliksi?"

"Luullakseni hän on hyvä ja avulias kaikille", vastasi Elsa luoden kiitollisen katseen häneen, josta oli kysymys.

"Vielä enemmänkin", vastasi pater. "Vaikeimmissakin olosuhteissa voi kääntyä hänen puoleensa. Hän löytää lohdutuksen suurimmallekin syntiselle."

"Taivaan suurin lahja lapsillensa on se, että voi antaa anteeksi vihamiehilleen ja rakastaa heitä. Ettekö usko sitä, nuori neitsyt?" sanoi apostoli Elsalle.

"Uskon sydämestäni", vastasi Elsa. "Mutta minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, sillä tietääkseni ei kukaan ole rikkonut minua vastaan", virkkoi Elsa allapäin.

"Muistatteko vielä viimeisen keskustelumme?"

"Kuinka voisin sen unhottaa!"

"Minä olen onnistunut saamaan tietoja."

"Eevastako, sisarestani?"

"Niin, hänestä."

"Elääkö hän?" huudahti Elsa aivan poissa suunniltaan.

"Ei, hän on kuollut."

"Kuollut, kuollut!" toisteli Elsa kyynelissään. "Hänen henkensä se siis ilmestyi minulle!"

"Niin varmaankin."

"Onko hän kuollut täällä Sevillassa? Missä on hänen hautansa? Viekää minut sinne!" pyysi Elsa hartaasti ja kääntyen toisesta toiseen.

Molemmat näyttivät hyvin kiihtyneiltä, mutta apostoli sanoi lujalla äänellä: "Hän kuoli Ruotsissa ja on haudattu Vadstenaan."

"Vadstenaan! Miksi sitten olen tullut tänne!"

"Herran käsittämättömästä armosta, tuomaan rauhaa ja anteeksiantoa kahdelle sielulle, jotka kenties olisivat kadotetut ilman teitä."

"Eeva on murhattu! Ei, ei! En voi, en tahdo antaa anteeksi! He ovat vieneet kaiken iloni maan päällä!"

"Tahdotteko sentähden riistää syntisiltä taivaan armon ja laupeuden? Ajatelkaa tarkoin."

"En voi. Hän oli minulle rakkahin maailmassa. Olisin kulkenut maan ympäri löytääkseni hänet. Nyt ovat kaikki siteet katkenneet ja minä tahdon kuolla maan päällä elääkseni Eevan kanssa taivaassa."

Hän seisoi melkein liikkumatonna, kyynelet vierivät kalpeita poskia pitkin, ja sanat ilmaisivat katkeraa, pohjatonta surua. "Sanokaa heille, että annan anteeksi, kunhan he vain ottavat minunkin henkeni", sanoi hän luoden katseen miehiin, jotka katselivat häntä syvällä osanotolla.

Pater seisoi selin ikkunan ääressä, kiihkeän liikutuksen vallassa.

"Anteeksi, anteeksi! Minä olen väärässä! En tiedä mitä sanon!" Ja Elsa lankesi polvilleen ja ojensi rukoillen kätensä apostolia kohden.

Tämä nosti hänet pystyyn ja pani penkille istumaan. "Olette taistellut kovan taistelun", sanoi hän. "Mutta Jumala on teitä vahvistanut ja lopulta auttanut teidät voittoon."

"Kertokaa minulle kaikki", sanoi Elsa.

"Ei nyt, teidän tarvitsee etsiä vahvistusta rukouksesta ja voimistua ruumiillisestikin."

Pater oli tullut takaisin. "Ettekö tahdo lähteä luostarista?" kysyi hän.

"Heti, kun olen saanut täyden selon, tahdon lähteä kotiin", vastasi Elsa.

"Se kyllä tapahtunee viikon kuluessa", virkkoi de Vuergas, niinsanottu apostoli, ja ehdotti, että signora Juanita, hänen vanha hoitajattarensa, ottaisi siksi aikaa Elsan suojelukseensa.

Molemmat miehet olivat sitä mieltä, että oli paras muuttaa samana päivänä.

Abbedissa, jolta kysyttiin, oli siihen heti halukas. Hän sanoi melkein hämmennyksissään Elsalle hyvästit, tämä ei saanut vaihtaa sanaakaan toisten nunnien kanssa, ja sisar Anastasian sanottiin nukkuvan, niin ettei Elsa saanut mennä hänenkään luokseen. Heti sen jälkeen Elsa pantiin vaunuihin, jotka veivät hänet johonkin kaupungin ulkoreunalle.

* * * * *

Elsan muutto herätti luostarissa suurta huomiota. Häntä oli yleensä pidetty noviisina, jonka uskonnosta ei pidetty suurin väliä. Mutta kun sitten tapahtui sisar Anastasian hämmästyttävä toipuminen, luultiin sitä ihmetyöksi, ja sen oli tehnyt muukalainen nainen, protestantti, joka oleskeli vain muutamia viikkoja luostarissa.

Mutta huhu tapauksesta ei pysähtynyt vain luostariin. Se hiipi läpi portinlukkojen ja muurinrakojen ja kasvoi suunnattomasti. Ja pian kerrottiin ympäri Sevillaa, että karmeliittiluostariin oli tullut joukko protestantteja lohikäärmeillä ratsastaen, että nunnia oli pakoitettu polvillaan heitä palvomaan ja että ainoastaan abbedissan voimalliset manaukset olivat estäneet nunnia lähtemästä mukaan, kun uskottomat samanlaisella kyydillä lähtivät pois jälleen.

Häpeäjuttu tuli myös suurinkvisiittorin korville, eikä hämmästys ollut vähäinen, kun abbedissalle eräänä päivänä ilmoitettiin hänen tulonsa.

Karmeliittiluostarille osoitettiin ensi kerran sellainen kunnia, ja Franciska, joka arvasi syyn, koetti suojautua arvonsa ja säätynsä ulkonaiseen loistoon.

Vastaanottohuoneessa oli kaksi samettituolia punaisella veralla päällystetyllä korokkeella, ja niiden yllä riippui kultapaarteinen valtaistuimen kunniataivas.

Franciska oli istuutunut toiselle nojatuoleista. Hänen vieressään oli kunniasauva merkkinä hänen abbedissan-arvostaan.

Hän oli puettu ruskeaan villapukuun. Vyöstä, joka oli samaa kangasta, riippui kultaompeluksin ja smaragdein koristeltu pitkä rukousnauha, johon jokainen pater noster (isämeitä) oli merkitty itämaisella helmellä, suurella kuin pähkinä. Rinnallaan kantoi hän siselöityä kultaristiä, ja hienon, valkoisen käden jokaisella liikkeellä välkähti abbedissansormus, johon oli kiinnitetty yksi ainoa timantti jalointa lajia.

Pitkä, musta huntu riippui laahuksena hänen jälessään, kun hän meni vastaan ja polvistui kunnianarvoisen suurinkvisiittorin eteen, joka heti nosti hänet jalkeille ja vei entiselle paikalleen, istuutuen itse toiselle tuolille.

"Kiitän teitä, sisareni, tästä ensi kohtauksestamme ilman todistajia", sanoi hän.

"Arvasin, että se oli teidän ylevyytenne toivomus", vastasi abbedissa.

"Olitte oikeassa, tahdon tietää mitä perää on niissä huhuissa, joita liikkuu ympäri kaupunkia."

Franciska oli heti valmis kertomaan. Ruhtinatar Maria Steyermarkilainen oli lähettänyt hänen luokseen nuoren tytön, joka etsi sisartaan. Vadstenan entinen abbedissa oli Jumalan hengen vaikutuksesta opettanut hänelle pyhiä totuuksia; kerettiläistyttöön oli se sattunut niin kovin, että hän armovaikutuksia välttääkseen oli paennut luostarista, mutta Anastasia oli ihmeen kautta toipunut melkein ennalleen.

Hänen ylevyytensä kuunteli tarkkaavaisesti, mielessään aprikoiden, uskoikohan hengellinen äiti tosiaankin voivansa hänet pimittää. Mutta sotkuisen vyyhden hän oli selvittävä toisella kertaa, jos se sitä ansaitsi, nyt kysyi hän vienoimmalla äänellään:

"Mihin vankilaan kerettiläinen on loitonnut?"

"Kuten jo sanoin teidän ylevyydellenne, pakeni onneton täältä."

"Hm, käy säälikseni, että minun tarvitsee tehdä muistutus virkavirheestä."

"Koko syy on ruhtinatar Marian. Hänen hartaasta pyynnöstään minä otin tyttö rievun vastaan. Mainittiinpa kirjeessä muistaakseni, että teidän ylevyytenne oli luvannut suojelustaan, mutta meidän ei ollut käytettävä sitä ennenkuin viimeisessä hätätilassa."

Alliaga huokasi. "Tahdon kuulustella kerettiläistyttöä; missä hän piileksii?"

Kysymys ei tullut odottamatta, ja Franciska vastasi vienoimmalla äänellään, ettei hän sitä tiennyt, mutta muisteli kuulleensa, että hänet oli viety samaan täyshoitolaan, jossa de Vuergas asusti.

Suurinkvisiittori rypisti kulmiaan, mutta kun hurskas sisar lisäsi, että pater Lorenzo oli ollut läsnä, silloin hymyili hän ja sanoi, ettei kerettiläisillä ollut Lorenzoa vaarallisempaa vihollista. Hän houkutteli heidät ansaan luovuttaakseen heidät sitten inkvisitsionille.

Kun vielä oli vaihdettu muutamia merkityksettömiä korulauseita, meni Ludvico Alliaga luostarista takaisin palatsiin, ja kansa tervehti häntä syvin kumarruksin ja rukoili hänen siunaustaan.

* * * * *

Pieni asuinrakennus, johon Elsa oli viety, sijaitsi keskellä puutarhaa, johon osaksi oli istutettu sokeriruokoja. Muutamat amerikkalaiset puut kutoivat parhaallaan lehtiverkkoaan tuskin lehdittyneiden viiniköynnösten kietomina, ja kukkivat persikkapuut availivat ruusunvärisiä ja tuoksuvia kukkaterttujaan auringolle.

Signora Juanita, talon omistaja, oli vanhahko nainen, ja hän otti nuoren vieraan vastaan sangen ystävällisesti. Kun de Vuergas sanoi, että Elsa ennen kaikkea tarvitsi lepoa ja rauhaa, vei signora hänet pieneen, kauniiseen huoneeseen, auttoi häntä riisuutumisessa ja houkutteli hänet levolle siroon, ruusuisten uutimien verhoamaan sänkyyn.

Elsa oli sellaisessa mielentilassa, että hän antoi tehdä itselleen mitä tahdottiin. Varmuus sisaren kuolemasta oli sattunut häneen kuin ukkosen isku, hänen ajatuskykynsä oli tylsistynyt, eikä hän voinut enää kauemmin pysyä pystyssä.

Hän ei tiennyt mitä hänen ympärillään sanottiin ja tehtiin. Muutamia kertoja oli hän näkevinään de Vuergaan, joka surullisesti katseli häntä.

"Hän on hyvin sairas, ja luulen hänen seuraavan rakasta sisartaan", kuuli hän tämän sanovan.

Hän oli tahtonut kiittää apostolia niistä sanoista, sillä juuri sitä hän toivoi. Sitten ei hän tiennyt enää mitään. Ei, hän oli Eevan kanssa väikkyvinään pilvien palteilla, ja he lorusivat ja laskivat leikkiä kuten muinaisina päivinä. Ja muinaiseen tapaansa nuhteli Eeva häntä siitä, ettei hän tahtonut leikkiä ikäistensä kanssa, vaan alati riippui suuren siskon hameissa. Silloin hän lupasi Eevalle, että vastedes käyttäytyisi paremmin, ja Eeva sanoi, että Elsan täytyi pyrkiä itsenäiseksi ihmiseksi.

Sitten tapahtui jotakin ihmeellistä. Eeva kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa vasten. "Nyt kohtaamme jälleen toisemme Jumalan luona", sanoi hän suudellen häntä.

Elsaa värisytti sanomaton autuuden tunne. Rakas sisar oli poissa, mutta hän tunsi hänen läsnäolonsa sulon ja hymyili sille.

Silloin kuuli hän nyyhkyttävän äänen, joka sanoi: "Kas, kuinka hän hymyilee kuolemalle."

"Ei, Juanita, vaan elämälle. Nyt luulen tosiaankin, että hän saa jäädä eloon."

Se oli de Vuergaan ääni, ja ikäänkuin hänen sanojaan vahvistaakseen avasi Elsa silmänsä.

"Pyhä Jumalan äiti", huudahti signora, "tämä on ihmetyö, jonka ovat saaneet aikaan teidän lääkkeenne ja vielä enemmän teidän rukouksenne."

"Jumalan armosta se on tapahtunut", vastasi de Vuergas mennen vuoteen luo. "Kuinka voitte?" kysyi hän.

Elsa katsoi ihmeissään häneen. Uneksiko hän vielä? "Nousen heti", sanoi hän. Mutta tehdessään heikon liikkeen noustakseen tuntui hänestä huone pyörivän ympäri ja hänen täytyi sulkea silmänsä.

"Lapsi raukkani, olette ollut hyvin sairas", sanoi de Vuergas. "Mutta kaikkivaltias on palauttanut teidät henkiin, ja nyt tahdomme yhdessä huolehtia siitä, että tulette terveeksi jälleen."

Elsa koetti ojentaa hänelle kättään, mutta se putosi hervotonna peitteelle. Hän kosketti sitä keveästi ja sanoi sen jälkeen hilpeästi: "Nyt, signora Juanita, jätän hänet teidän käsiinne." Sitten hän lähti.

"Hän on enkeli", sanoi Juanita katsoen hänen jälkeensä. "Odotahan, nyt menen noutamaan muutamia tuikituoreita munia, signorina ei saa mitään muuta tänään", lisäsi hän nyökäyttäen päätään Elsalle ja poistuen.

Ikkunasta paistoi huoneeseen päivä ja humahteli kukkien tuoksu puutarhasta, lähimmässä puussa liverteli lintunen, ja Elsa tunsi sanomatonta sulotunnetta. Kaikki suruiset ajatukset olivat puhalletut pois, ja hän vaipui hiljaa suloiseen lapsenuneen.

Signora Juanita oli oivallinen sairaanhoitajatar, hän tiesi, että hyvä ja vahvistava ravinto oli Elsalle välttämätön. Ja että se hyvin maistuisi, otti hän itse osaa kaikkiin aterioihin ja ilosti niitä pakinallaan ja kertomuksillaan.

De Vuergaan oli ollut pakko lähteä matkalle, mutta hän oli palaava viikon päästä. Juanita sanoi, ettei se aika riittäisi kaikkien hänen tarinaansa kertomiseen.

De Vuergas oli korkeasukuinen aatelismies; hänen ikänsä oli tullut tunnetuksi hurjasta, hillittömästä luonteestaan. Hän oli kohdellut julmasti palvelijoitaan, ja mustasukkaisuutensa puuskassa kerrottiin hänen murhanneen oman vaimonsa. Kohta sen jälkeen menetti hän itsekin henkensä metsästysretkellä.

Poika oli vieraissa maissa, vasta kotiinnuttuaan sai hän tiedon vanhempainsa kuolemasta ja siihen liittyvistä seikoista. Hän oli ainoastaan kahdenkymmenenvuotias, mutta tämä tieto koski häneen niin syvästi, että hän luopui maailmasta ja päätti omistaa koko elämänsä hyväntekeväisyydelle. Siinä tarkoituksessa hän oli pukeutunut munkinpukuun, mutta munkinkaavun alla oli täysi asevarustus. "Sillä", oli hänellä tapana sanoa, "missä eivät hyvät sanat auta, siellä auttavat aseet."

Varsinaisen kansan kesken oli hänen vaikutusvaltansa niin suuri, että hänen tarvitsi ainoastaan näyttäytyä hillitäkseen pahimmankin hälinän. "Mutta", lisäsi Juanita, "eipä lienekään niin kurjaa hökkeliä, ettei hän olisi siellä käynyt, eikä niin suurta syntistä, ettei hän olisi puhunut sille lohdutuksen sanoja."

Signora kertoi edelleen, että hän oli nyt kymmenkunnan vuotta jatkanut siunausrikasta toimintaansa ja että kansa kunnioitti häntä niin suuresti, että viranomaiset häntä melkein pelkäsivät, "erittäinkin aikoessaan tehdä jotakin laitonta", lisäsi Juanita kuiskaten.

Hän puhui myös pater Lorenzosta, joka oli sangen kummallinen ihminen. Kohta suurinkvisiittorin saavuttua oli hän aivan takertunut kiinni häneen. Hän tahtoi pidättää inkvisiittoria monista hullutuksista, mutta siitä ei don Alliaga pitänyt, hän tahtoi nauttia elämästä ja pitää hyviä päiviä.

Useimmiten keskustelu kuitenkin palasi de Vuergaaseen, ja molemmat ikävöivät hänen palaamistaan.

Nuoruudella on oma lääketaitonsa, ja Elsa toipui päivä päivältä. Jo kolmantena päivänä saattoi hän nousta vuoteestaan, neljäntenä hän teki kierroksen puutarhassa nojaten Juanitan käsivarteen; viidentenä hän käyskenteli siellä yksin ja kuudentena hän liehui iloisena ympärinsä, poimi kukkia ja kuiski itsekseen: "Huomenna tulee hän!"

Samana päivänä iltapäivällä istuivat Juanita ja Elsa yhdessä pienessä seurusteluhuoneessa. Edellinen virkkasi ja jälkimäinen sitoi seppeleitä viiniköynnöksen lehdiltä, jotka huomispäivän kunniaksi oli ripustettava kukkaköynnöksiin.

He puhuivat de Vuergaasta, kuten tavallisesti. "Kahtena ensi vuorokautena ei hän poistunut huoneesta", kertoi Juanita. "Sanoinkin jo hänelle, että näytti aivan siltä kuin taistelisi hän kuoleman kanssa, kumpi heistä saisi Signorinan."

"Mitä hän vastasi?"

"Että jos hän taisteli Jumalan voimin, oli hän kyllä voittava."

"Kenties juuri siksi on elämä käynyt minulle rakkaammaksi kuin milloinkaan ennen", sanoi Elsa hiljaa.

Samassa koputettiin ovelle, ja Elsa riensi avaamaan. Ulkona seisoi pieni mustalaispoika, joka ojensi hänelle kirjeen.

"Kuka voi kirjoittaa minulle?" sanoi hän ja luki kummissaan: "Signora Elsa Sparre." Kenties oli de Vuergas… Hän avasi kirjeen, siinä oli ainoastaan sanat: "Pater odottaa teitä!"

"Missä, missä?" huusi hän kiihkeästi, yhäkin arvellen vain, että ystävä oli jo palannut.

"Ulkona puutarhassa, aitovarressa", vastasi poika.

Ei epäilystäkään, hänen siellä täytyi olla, ja hän riensi melkein lentämällä huoneesta. Ilta pimenee pian etelämaissa ja nyt se pimeni parhaillaan.

Kun Elsa tuli neuvottuun paikkaan, ei hän nähnyt ainoatakaan ihmistä. Hän huusi kärsimättömästi: "Tule, tule, täällä minä olen!"

Samassa heitettiin vaippa hänen ylitseen ja hänet nostettiin vahvoille käsivarsille. "Jos huudatte, olette kuoleman oma", kuiskasi ääni. Häntä kannettiin kappaleen matkaa ja asetettiin sitten vaunuihin. Hänen suuhunsa pantiin kapula, kädet sidottiin selän taa, jonka jälkeen hänet jätettiin yksin ja vaunut kiitivät katua eteenpäin.

Tämän täytyy riippua erehdyksestä, ajatteli Elsa, jollei… Alliaga olisi kenties saanut tiedon, että hän oli Sevillassa. Kirje taisi olla häneltä. Se kurja saa kuulla nyt totuuden. Jumalan kiitos, hän ei tuntenut pelkoa lainkaan.

Vaunut pysähtyivät. Samat käsivarret kantoivat häntä portaita ylöspäin, hän kuuli kuiskailtavan ja ovia availtavan. Hänet kannettiin varmaankin monien huoneiden läpi ja laskettiin sitten varovasti jollekin pehmeälle.

Askelet loittonivat, hän kuuli oven sulkeutuvan. Heti sen jälkeen hän tunsi jonkun päästävän hänen kätensä irti ja ottavan suukapulan pois. Vaippa putosi maahan, ja Elsa nousi nopeasti sohvalta, jolle hänet oli laskettu.

Hän oli pienehkössä, upeasti sisustetussa huoneessa. Kynttiläkruunusta levisi himmeä, miellyttävä valo huoneeseen, ja hänen jaloissaan makasi nuori, kaunis tyttö, joka painoi hänen hameensa lievettä vasten huuliaan toistellen: "Oh, bellissima, bellissima!"

Elsa irroittihe hänestä nopeasti ja kysyi: "Missä olen?"

"Inkvisitsionipalatsissa", vastasi tyttö nousten.

"Kenen käskystä on minut tuotu tänne?"

"Hänen ylevyytensä Alliagan."

"Tahdon tietää millä oikeudella!" huudahti Elsa.

"Hänen ylevyytensä kysyy, mihin aikaan huomenna signora tahtoo hänet ottaa vastaan."

"Tahdon nyt heti, sillä minun on jo tänä iltana palattava takaisin."

"Se ei käy päinsä", sanoi tyttö, veti uutimet syrjään salaoven edestä ja viittasi pieneen makuuhuoneeseen. Hän taputti käsiään ja kaksi palvelijaa kantoi huoneeseen katetun pöydän, jolla oli ruokaa ja viiniä. Heti sen tuotuaan palvelijat poistuivat.

Tyttö otti eräästä ikkunakomerosta sitran ja pani sen pöydälle, toivotti signoralle hyvää yötä ja meni.

Elsa ei tuntenut mitään pelkoa, harmia vain. Kuinka Alliaga oli rohjennut hänet ryöstättää? Hänen täytyi kirjoittaa ruhtinatar Marialle. Mutta ajatteles, jos mokoma tahtoi hänet pidättää, kuka oli hänet silloin pelastava? Kuka muu, jollei sama mies, joka kerran ennenkin oli pelastanut hänen henkensä? Hän varmaan rientäisi nytkin apuun. Elsa ei voinut auttaa sitä, että tunsi iloa saadessaan uutta aihetta häntä kiittää.

Sairautensa jälkeen oli Elsalla oivallinen ruokahalu ja hän istuutui syömään. Hän maistoi viiniä, se oli makeaa ja sangen hyvää. Ei ollut vettä siihen sekoitettavaksi, ja Elsa joi sentähden ainoastaan puolen lasia.

Aterian jälkeen hän meni ikkunan luo. Se antoi pihalle, ja siellä käveli sotamiehiä edestakaisin. "Niin, eihän minun tarvitse heittäytyä täältä ulos", ajatteli hän. "Hän kyllä tulee minut vapauttamaan."

Hän polvistui rukoukseen ja meni sitten makuukamariin. Suureksi iloksi löysi hän pienen salvan salaovessa, hän painoi sen kiinni ja laskeutui levolle.

Hän heräsi siihen, että joku koputti ovelle. "Tulin vain kysymään, eikö signora tahdo mitään."

Ei, hän ei tahtonut mitään. Hän riensi jalkeille. Päivä oli jo pitkälle kulunut, ja hän oli nukkunut yhtämittaa koko yön.

Hän pukeutui nopeasti, mutta ei tuntenut samaa luottamusta kuin edellisenä päivänä. Hän ajatteli, että nyt oli de Vuergas varmaankin palannut kotiin. Mitä oli hän sanova ja tekevä kuultuaan hänen olevan poissa? Alkaisiko hän heti etsiskellä ja miten saisi tietoonsa, mihin hänet oli viety?

Aamiainen tuotiin. Se oli yhtä upea kuin illallinenkin, mutta ruokahalu ei ollut sama, ja vaikka hän teki kaikkensa pitääkseen yllä rohkeuttaan, ei se tahtonut onnistua.

Pöytä vietiin pois. Hänellä oli hyvä halu kysyä: "Eikö hän tule?" Mutta sanat kuolivat hänen huulilleen, hänen täytyi odottaa.

Äkkiä hän hätkähti ja sydän sykki aivan kuuluvasti. Hän tunsi askelet ja äänen, joka puhui ulkona. Rohkeutta, rohkeutta! Nyt aukeni ovi ja Alliaga astui sisään hymyilevänä ja iloisena, ojentaen hänelle kätensä.

Mutta Elsa ei tarttunut siihen, katsoi vain uhkaavasti häneen ja sanoi: "Minut on tuotu tänne väkivallalla."

"Olisitteko tullut vapaasta tahdostanne?"

"Tunsimmehan toisemme ennestään", vastasi Elsa. Alliagan poskille häivähti puna. "Halusitte puhutella pater Edviniä?"

"Se on vain houkutuskeino, hän ei tietysti ole täällä."

"Se olen minä!"

"Te! Miksette ole sanonut sitä ennen?"

"Sanon sen nyt."

"Tunsitteko sisareni?" kysyi Elsa hiljaa.

"Teidät ensi kerran nähdessäni hämmästytti minua suuri yhdennäköisyys välillänne, vaikka te olette kauniimpi kuin hän."

Elsa kääntyi loukkaantuneena pois.

"Espanjan aurinko on kaunistanut teitä yhä enemmän."

"Minä haluan päästä täältä", sanoi Elsa kiihkeästi ja nousi.

"Mutta ette pääse", vastasi Alliaga tyynesti.

"Millä oikeudella pidätätte minua?"

Alliaga hymyili: "Te olette viisas ja ajattelevainen, teidän kanssanne voi puhua, ja jätän kohtalonne omiin käsiinne."

"Ettehän vain petä minua?"

"Tulette kyllä käsittämään, etten tee niin", sanoi Alliaga katsoen tutkivasti häneen, "edellyttäen että annatte minun puhua loppuun."

"Puhukaa vain", vastasi Elsa tekeytyen tyyneksi.

"Kasvattien joukossa Vadstenassa oli sisarenne, joka teki mitä suurimman vaikutuksen minuun, enkä luule, että tunteeni jäi vastaamatta…"

Elsa katsoi ankarasti häneen ja nousi.

"Olkaa huoletta, se on ainoastaan otaksuma — ja minä matkustin. Me molemmat näimme toisemme Steyermarkissa, ja mikä Vadstenassa oli vain hetken hehkua, puhkesi siellä ilmiliekkeihin. Minä rakastin, minä jumaloin teitä. En tiedä mistä saitte voimaa minua vastustaaksenne. Sanoitte näkevänne sisarenne, mutta se oli ainoastaan mielikuvituksenne leikkiä. Kaikessa tapauksessa vältitte kuitenkin minua sillä kertaa."

"Kuten ainakin olen tekevä", puuskahti Elsa. "En ole koskaan pettynyt naista taivuttaessani, ja tällä kertaa lisäksi rakastin kuin mieletön. Mutta tiesin teidän tulevan tänne ja päätin odottaa."

Hän oli vaiti kotvan. "Nyt olette täällä", lisäsi hän ja katseli häntä intohimoisesti, "kauniimpana, viehättävämpänä kuin konsanaan! Tule omakseni, Elsa!" huudahti hän koettaen tarttua hänen käteensä. "Tunnen, etten voi elää ilman sinua."

"Unohdatte, että houkuttelette minua rikokseen", sanoi Elsa inhon ilmeellä ja veti pois kätensä.

"Rikokseen", toisti Alliaga. "Jollei mitään muuta ole välillämme, silloin, Elsa, suostut pian kuulumaan minulle." Hän otti esille pienen kirjan. "Odotin vastaväitteitäsi, mutta olen valmis ne kumoamaan."; Hän viittasi kirjaan. "Tässä on veljeskuntamme säännöt, ja kuule nyt itse." Hän avasi kirjan ja luki:

"Meidän hengellinen voimamme on niin suuri, että mihin jotakin ihmistä käskemmekin, ei tahtomme noudattaminen ole koskaan synti."

Hän heitti nopean silmäyksen Elsaan ja jatkoi: "Kaikki, minkä päästämme maan päällä, pitää oleman päästetty taivaassa; meille on annettu kaikki voima ja valta yli ruumiin ja sielun."

"Tämä on inhoittavaa!" huudahti Elsa siepaten kirjan hänen kädestään ja heittäen sen lattiaan. "En voi kuulla sanaakaan enempää."

Alliaga oli käynyt aivan kalpeaksi, mutta silmät tuiskivat tulta ja hän puuskahti kiihkeästi: "Tätä tulette vielä katumaan. Valitkaa, tahdotteko kuulua minulle tai että teitä syytetään kerettiläisyydestä!"

"Olen aivan äskettäin alkanut rakastaa elämää", sanoi Elsa melkein itsekseen. "Mutta häpeällä en sitä osta."

"Elsa!" puuskahti Alliaga kiihkeästi ja meni häntä kohden.

"Ettekö sanonut, että ratkaisu oli riippuvainen minusta? No niin, olen tehnyt vaalini."

Elsa kääntyi hänestä halveksivalla ilmeellä, joka sai hänet raivoissaan puristamaan kätensä nyrkkiin. Mutta hän hillitsi itsensä ja syöksyi ulos huoneesta.

Elsa vaipui polvilleen, voimat pettivät. "Jumala minua auttakoon", rukoili hän.

Hän oli kuulevinaan liikuntaa ja nousi nopeasti. Pater Lorenzo astui esiin eräästä ovesta, jota hän ei ollut ennen huomannut. Oliko hän kuullut keskustelun? Saattoi päättää niin hänen ulkomuodostaan.

Hän lähestyi Elsaa ja sanoi hiljaa: "Mitä tapahtuneekin, niin ole peloton, Elsa Sparre. Minä pelastan sinut." Hiljaisin askelin hän poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.

"Alliagan suosikki", ajatteli Elsa. "Häntä en usko. Ja jos pelastus on mahdollinen, toivon sen tulevan toisaalta."

Hän istuutui aprikoiden huolissaan, mitähän nyt oli tuleva. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän sai sen tietää.

Nuori tyttö, joka oli häntä palvellut, syöksyi huoneeseen itkien ja parkuen. Hän heittäytyi Elsan jalkoihin ja suuteli hänen käsiään, huutaen ettei häneltä saanut ottaa rakasta Signoraansa. Heti sen jälkeen tuli vanha mies, joka oli puettu sepelikauluksiseen vaippaan. Hän kysyi, oliko Elsa valmis seuraamaan.

"Minun kai täytyy", vastasi Elsa nousten. Mies otti esille vaipan, joka muistutti nykyajan dominoa. Nähtyään täyden toden tulevan lakkasi tyttö itkemästä, auttoi Elsan korville huppukauluksen ja sitoi puolinaamion kasvoille.

Ulkona odottivat vaunut, joihin hänet vietiin, ja kun ne pitkän matkan jälkeen vihdoin pysähtyivät, ymmärsi hän, että se synkkä rakennus, jonka porttiholvista vaunut ajoivat läpi, oli vankila.

Vaununovi avattiin nopeasti, ja mies, joka ojensi hänelle kätensä auttaakseen hänet maahan, jätti hänen käteensä pienen vaateliuskareen, jonka hän onneksi älysi heti kätkeä.

Mies tyrkättiin samassa syrjään, ja hänelle satoi haukkumasanoja siitä, että hän oli rohjennut tunkeutua portista sisälle; turhaan hän viittoili, että oli kuuromykkä ja oli tullut kerjäämään, armotta heitettiin hänet ulos, ja ainoastaan Elsan tyyni käytös pelasti hänet tarkastuksesta.

Vanginvartija vei hänet ylös muutamista portaista, kuletteli useita käytäviä ja avasi vihdoin oven, joka vei valkoiseksi rapattuun koppiin. Siellä oli ainoastaan sänky, pöytä ja kaksi tuolia, Mariankuva ja rukousjakkara.

"Saatte ruokaa kahden tunnin kuluttua", sanoi vanginvartia ja poistui. Elsa kuuli hänen panevan ovelle rautasalvan ja munalukon.

Hän olisi kenties joutunut epätoivoon, jollei pieni liuskare hänen kädessään olisi herättänyt hänessä mitä mielettömimpiä toiveita. Vapisevin käsin hän avasi sen ja luki. "Pyydä rippi-isää." Siinä ei ollut sanaakaan enempää.

Oliko se paula? Elsa luuli melkein niin, kenties aiottiin… ei, varmaankin lähetettäisiin hänelle joku Alliagan kätyreistä kaikin keinoin kietomaan häntä pauloihinsa. Hän ei tahtonut mitään sellaista rippi-isää.

Verkkaan riisui hän vaipan, pani sen toiselle tuolille ja istuutui itse toiselle. Naamion oli hän heittänyt lattialle.

Luonto vaati osansa, ja hän purskahti rajuun itkuun. Ajatteles, jos hänet pakoitettaisiin viettämään täällä koko elämänsä. Hän uskoi varmasti, että de Vuergas etsi häntä, mutta kuinka tämä voi tietää mihin vankilaan hänet oli kätketty? Ja oli kai kaikkein uskomattominta, että hänet oli suurinkvisiittori tänne suletuttanut.

Ruoka tuotiin. Hän ei uskonut voivansa maistaa palaakaan, mutta kummakseen oli hän nälkäinen ja söi kaiken mitä oli saanut.

Hän rupesi levolle… nukkuminen ei tullut kysymykseenkään. Mutta siinäkin luonto pyrki oikeuksiinsa, jakun hän heräsi seuraavana aamuna, oli hänen ensi ajatuksensa pater Lorenzo. Tämähän oli luvannut hänet pelastaa. Tuo vaateliuskare ei tosin ollut paterilta, mutta hänhän saattoi huoletta pyytää rippi-isää, sillä eihän hänen tarvinnut välittää mitään hänen sanoistaan ja hänen kauttaan saattoi hän lähettää viestin Juanitalle, mainitsematta de Vuergaasta mitään.

Hiljainen vanginvartija toi aamiaisen, johon kuului ainoastaan vähän hunajaa ja leipää, vesiruukku mukana.

Kun Elsa pyysi rippi-isää, katsoi mies tutkivasti häneen ja meni vastaamatta mitään.

Hän jäi yksin koko päiväksi ja sai hyvää aikaa aprikoida, vietäisiinkö hänet kenties tuomioistuimen eteen ja tuomittaisiin kerettiläisenä poltettavaksi roviolla. Hän polvistui hartaaseen rukoukseen, ja katso, ikäänkuin merkiksi, että Jumala oli hänen rukouksensa kuullut, pienestä luukunraosta katonrajassa pilkahti päivänsäde hänen koppiinsa. Tämä pieni tapaus vaikutti kuin taikaiskulla, sydän täyttyi kiitollisuudesta, ja hän tunsi varmuutta, että vaikka kaikki ihmiset hänet hylkäisivät, taivahinen isä ei ollut sitä tekevä. Tulipa mitä tulikin, nyt oli hän kyllin vahva kestämään kaiken, hän tunsi nyt selvemmin kuin koskaan kenen puoleen kääntyä kaikissa huolissaan.

Kun vanginvartija jälleen toi ruokaa, sanoi hän mennessään: "Ensi perjantaina on kuulustelu inkvisitsionituomioistuimen edessä." Sitten hän meni tiehensä.

Elsa pani kätensä ristiin rinnalleen, hänen povensa tuntui olevan pakahtumaisillaan, mutta hän tahtoi olla luja ja rukoili apua korkeudesta.

Syödä hän ei voinut, vaan ainoastaan rukoilla ja sitten ajatella mitä sanoisi noille hirmuisille ihmisille, jotka janosivat ainoastaan hänen vertaan.

Silloin kuuli hän, että rautasalpa nostettiin pois. Kukahan se mahtoi olla? Hän ei noussut polvistuneesta asennostaan, mutta kun hän käänsi päätään, näki hän puvusta, että tulija oli fransiskaanimunkki.

Elsa ei tahtonut häneltä mitään ja sentähden painoi hän päänsä käsiinsä ja rukoili voimaa siltä varalta, että hänen jo nyt tarvitsisi taistella uskonsa puolesta.

Munkki seisoi liikkumatonna hänen takanaan ja sanoi sitten hiljaa: "Tyttäreni!"

Elsa hätkähti. Kenen ääni se oli? Hän luuli kuulevansa väärin, mutta hypähti sitten pystyyn ja katsoi vieraaseen.

"Elsa!" sanoi tämä, ja sanomatta sanaakaan heittäytyi Elsa hänen käsivarsilleen.

De Vuergas painoi hänet vasten poveaan, kaksi ystävystä olivat jälleen yhtyneet. Elsa oi kietonut käsivartensa hänen kaulaansa, ja tietämättä mitä teki, painoi hän huulensa Elsan otsaa vasten.

"Saisipa nyt kuolla!" sanoi Elsa.

"Sinun pelastuksesi tähden olen tullut", sanoi de Vuergas ja irroittautui hämillään.

"Teiltäkö viesti oli?"

"Juanita oli ommellut sanat vaatetilkkuun, mutta puhukaamme nyt siitä, mitä on tehtävä."

"Minut on kutsuttu kuulusteluun ensi perjantaiksi."

"Tiedän sen ja tulen olemaan läsnä."

"Sitä odotinkin", puuskahti Elsa. "Ja olen rukoillut Jumalaa, että jos pelastun, tapahtuisi se teidän kauttanne."

"Olette kärsinyt paljon, lapsi parka!"

"Nyt on kaikki unhotettu!" sanoi Elsa. De Vuergas istui tuolilla ja Elsa lattialla painaen päänsä hänen syliinsä. "Luulen melkein, että katkerin hetkeni oli se, jona ajattelin: 'Nyt hän on kotona, mutta minä, joka saan kiittää häntä elämästäni, en voi mennä vastaan, ja hän kenties luulee, että olen kiittämätön'."

Hän oli tarttunut pelastajansa käteen ja suuteli sitä kerta toisensa jälkeen ja kostutti sen kyynelillään. Toisella kädellään siveli de Vuergas hänen hiuksiaan, mutta käsi vapisi, ja niin kova oli hänen liikutuksensa, että hän voi ainoastaan toistella: "Elsa, rakas Elsa!"

"Olen ajatellut, että kuolisin tyytyväisenä, jos vain kerrankaan saisin vielä nähdä teitä ja kiittää teitä siitä hyvyydestä ja rakkaudesta, jota olette osoittanut muukalaiselle, uskonne viholliselle. Oppinne on hirveä! Kristuksen rakkaus ei kehoita rikokseen ja syntiin. Anteeksiantoa ja sovitusta sisältää hänen pyhä evankeliuminsa." Elsa nosti päänsä, hänen silmänsä hehkuivat hänen tarttuessaan de Vuergaan molempiin käsiin, ja hän puuskahti: "Viimeinen rukoukseni täällä maan päällä ja ensimäinen ylhäällä taivaassa on oleva, että Jumala liikuttaisi sydämenne, niin että teistä tulisi protestantti, että kerran ja iäisessä autuudessa saisimme kohdata toisemme."

De Vuergas oli kalvennut ja nousi äkkiä. "Elsa, ette tiedä mitä sanotte. Käytätte väärin oppia, josta puhutte, ette ole vielä toipunut sairaudestanne, ja lääkärinänne määrään tyyneyttä ja hiljaisuutta."

"Ylihuomenna pääsen lepoon!"

"Enkö ole sanonut, että toivomme voivamme teidät pelastaa?"

Elsa pudisti päätään. "En usko sen teille onnistuvan ja suoraan sanoen en siitä välitäkään. Kukaan ei ole minua kaipaava, ja minä tahdon kuolla."

"Entä jos kysyisin, tahdotteko elää minun tähteni?" sanoi de Vuergas liikutuksesta väräjävällä äänellä.

"Sitä ette voi ettekä saa kysyä. Olemme ainoastaan kohdanneet toisemme tiellä erotaksemme."

De Vuergas tarttui hänen käteensä, mutta samassa kuului hiljainen koputus ovelle. "Tunti on kulunut", sanoi de Vuergas päästäen käden. "Minun täytyy lähteä, en ole sanonut mitään mitä minun piti, mutta pater Lorenzo tulee huomenna, noudattakaa kaikessa mitä hän sanoo."

"Ettekö tiedä, että pater Lorenzo on Alliagan uskottu?"

"Luulen hänen olevan suurinkvisiittorin vihollisen ja tiedän, että hän on teidän ystävänne."

"Tahdon voittaa vastahakoisuuteni, koska sitä haluatte", vastasi Elsa väsyneesti.

Kuului uusi koputus.

De Vuergas hätkähti. "Tapaamme tuomiosalissa toisemme", sanoi hän ja riensi pois.

Elsa seisoi katsoen hänen jälkeensä. "Tuomiosalissa", kuiskasi hän, "on hän puhuva puolestani, ja jollei onnistu, valmistaa hän minut kuolemaan, ja silloin sovimme kohtauksesta ylhäällä, sillä minun tähteni tulee hänestä protestantti."

Seuraavana päivänä tuli pater Lorenzo. Hän oli kalpea, mutta tyyni, ja ensi todiste hänen vaikutusvallastaan oli, että hän käski vanginvartijan jättää oven auki, niin että hän voisi lähteä milloin katsoi hyväksi.

Vartija kumarsi syvään ja teki kuten oli käsketty.

Elsaa tervehtien virkkoi pater: "Teidän täytyy suoda minulle täysi luottamuksenne, sillä minun on puhuttava kanssanne tärkeistä asioista."

"En keskeytä teitä."

"Muistattehan sisar Anastasian?"

"Muistan, hänestäkö aiotte puhua?"

"Ja eräästä toisesta, abbedissa Richissasta."

"Eeva kirjoitti hänestä, että hän oli hyvin kaunis."

"Ja hyvin onneton! Saanko kertoa teille molempain tarinan?"

"Onko se kenties yhteydessä Eevan kanssa?"

"Mitä läheisimmässä, sillä heillä molemmilla on sisarenne kuolema omallatunnollaan."

"Laupias Jumala!" huudahti Elsa. "Kertokaa, kertokaa!"

Ja pater Lorenzo kertoi mitä jo osaksi tiedämme ennestään. Hän puhui soimaten Richissan rikollisesta suhteesta pater Edviniin, hänen mustasukkaisuudestaan ja tuskistaan. Eeva Sparre oli kerran tullut huoneeseen abbedissan levätessä pater Edvinin sylissä. Ei tietty, oliko hän huomannut heidät, mutta siitä pitäen häntä epäiltiin.

Kun pater oli lähtenyt ja Richissa oli epätoivoon nääntymäisillään, otti sisar Anastasia hänet ja luostarin hoiviinsa. Onneton tahtoi päättää päivänsä, mutta Anastasia ehdotti, että hän lähtisi viettelijänsä jälkeen ja pakoittaisi tämän pitämään huolen lapsesta, jota hän kantoi povellaan.

Luostarin kunnia ja maine oli pelastettava. Eeva Sparrea epäiltiin ja hän joutui uhriksi.

"He murhasivat hänet?" kysyi Elsa kauhuissaan.

"Hänet oli jo pelästytetty melkein kuoliaaksi. Hänet pantiin kirstuun, ja Anastasia kuristi hänet."

"Kamalaa!" vaikeroi Elsa. "Että rakkaan sisareni piti saada niin julma kuolema! Jumala suokoon rikkojalle anteeksi!"

"Saanko viedä anteeksiantonne hänellekin, joka on varsinaisesti syypää sisarenne kuolemaan?"

"Tahdon sulkea hänetkin viimeisiin rukouksiini. Onko hän täällä?"

"On", vastasi pater. "Tahdotteko kuulla hänen kohtalostaan?"

"Hyvin mielelläni."

"Hän lähti Saksaan ja löysi pian viettelijänsä…"

"Pater Edvinin, mutta sehän on Alliaga?"

"Niin, suurinkvisiittori", lisäsi Lorenzo.

"Mikä hirveä ihminen! Kertokaa edelleen, pyydän teitä."

"Hän näytti ilostuvan kohdatessaan rakastettunsa ja piti huolen sopivasta asunnosta. Kun Richissa kohta sen jälkeen synnytti pojan, otti hän sen luvaten antaa takaisin muutamain kuukausien kuluttua."

"Richissalla on siis poikansa."

"Ei, hän ei saa sitä kuunaan! Mutta Alliaga sanoi yhä rakastavansa häntä eikä voivansa ilman häntä elää, ja Richissa uskoi. Alliaga oli keksinyt toimen, joka teki Richissalle mahdolliseksi aina elää hänen läheisyydessään, kenenkään voimatta epäillä salaisuutta. Aina muutostaan Sevillaan on Richissa ollut hänen uskottunsa, hän kertoo hänelle kaikki juonensa ja suunnitelmansa samoin kuin lemmenseikkailunsakin, hän on tehnyt hänet kätyrikseen, orjakseen", lisäsi pater melkein itsekseen.

"Miksi Richissa alistuu?"

"Ah, Alliaga on saanut hänet niin valtaansa, että hän on melkein mielettömästi rakastanut häntä. Mutta nyt on tämä rakkaus muuttunut vihaksi ja kostonjanoksi."

"Hirveää! Mutta ettekö te pappina voi häntä johdattaa oikealle tielle?"

"Sellaiseen naiseen kuin Richissaan nähden on turhaa sitä yrittääkään", sanoi pater. "Mutta kuulkaahan edelleen: kenties Alliaga pelkäsi Richissan mustasukkaisuutta, sillä hän ei kertonut hänelle aikeitaan teihin nähden. Minä sain niistä tiedon kuuntelemalla teidän keskusteluanne. Mutta nyt, kun hän luulee teidän olevan hänen vallassaan, nyt on hän lähettänyt minut teroittamaan mieleenne, miten vaarallista on uhmata häntä."

"Olen valmis kuolemaan", vastasi Elsa. "Paljoa hirmuisempi on kidutus, kun teidän hennot jäsenenne kiskotaan pois", vastasi Lorenzo väristen.

"Hyvä isä! Mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua niin rääkätään?"

"Olette taistellut pahaa vastaan, siksi teitä rangaistaan", vastasi Lorenzo. "Sellaista on jesuitismi; suurinkvisiittori ja koko veljeskunta hekumoivat aistillisissa nautinnoissa, kidutuksella ja polttoroviolla rangaistaan niitä, jotka ovat heitä vastaan, sentähden eivät monet sitä tee. Itsesäilytysvaisto sai Richissankin taipumaan."

Kauhusta melkein kivettyneenä kuunteli Elsa. "Miksi sanotte minulle tämän?" puuskahti hän poissa suunniltaan. "Kenties herättääkseni teissä sääliä niitä kohtaan, jotka elävät sellaisissa olosuhteissa", vastasi Lorenzo, "mutta oikeastaan toistaakseni teille, että pelastan teidät — Richissan tähden!"

"Onko hän teidän siskonne?"

"Saatte pian tietää sen. Kuulkaahan nyt vielä; vapauttaakseni teidät Alliagan käynnistä sanon hänelle, että olen tavannut teidät sulamaisillanne kyyneliin ja aivan epätoivoissanne, sellainen on näet niiden mielentila, jotka pian antavat perään. Neuvon häntä antamaan kuulustelun mennä menoaan niin suuren yleisön ollessa läsnä kuin saliin mahtuu; de Vuergas tulee todistajaksenne, ja minä tiedän, että de Alliagan on pakko luoda silmänsä maahan hänen edessään, jota koko Sevilla nimittää apostoliksi hänen hyvien töittensä tähden. Mutta kuinka kauniisti hän puhuneekin, tuomitaan teidät vietäväksi takaisin vankilaan kuulustelujen jatkamista varten. Mutta minä tahdon pelastaa teidät siitä, koska olette antanut anteeksi onnettomalle Richissalle!" huudahti Lorenzo ja lankesi Elsan jalkoihin suudellen hänen käsiään.

"Annan anteeksi kaikesta sydämestäni", vastasi Elsa yhtä liikutettuna kuin hämmästyneenäkin papin hätäisestä ilmeestä. "Enkö antaisi anteeksi, kun tiedän Eevankin tehneen niin."

"Olkaa tyyni huomenna", sanoi Lorenzo äkkiä. "Puhukaa niin vähän kuin mahdollista vastaukseksi kysymyksiin, jotka tehdään, ja antakaa jalon puolustajanne puhua."

"Ettekö te tule olemaan läsnä?"

"Kenties, vaikken teidän näkyvissänne."

"Emmekö enää tapaa toisiamme?"

"Rukoilkaa Jumalaa, ettemme tapaisi!" sanoi pater ja riensi pois.

Heti sen jälkeen Elsa kuuli, kuinka vanginvartija työnsi salvan oven eteen.

* * * * *

Tutkintopäivä oli käsissä ja tuomiosali avattu. Se oli verhottu kauttaaltaan mustiin. Perällä oli mustapeitteinen pöytä ja sen takana mustapeitteinen nojatuoli, suurinkvisiittorin tuoli. Neuvonantajain ja kirjurien tuolit olivat nekin mustat. Sali oli täynnä munkkeja, ylhäisiä herroja ja kansaa kaikenlaista.

Miltei kaamea hiljaisuus vallitsi täpötäydessä salissa, kaikki odottivat jännityksellä mitä oli tuleva. Sillä huhu oli kertonut, että de Vuergas, Sevillan apostoli, oli tuleva todistamaan erään nuoren kerettiläistytön puolesta, ja kaikki tahtoivat kuulla häntä.

Vihdoin avautui ovi pöydän taustalla ja sisään astui suurinkvisiittori puettuna dominikaanien juhlapukuun ja suuri valkoinen risti rinnallaan. Jälestä seurasi hänen neljä apulaistaan, ja kaikki viisi istuutuivat paikoilleen.

Alliagan silmissä paloi synkkä tuli, kun hän rypistynein kulmin katseli lukuisaa yleisöä. Mutta äkkiä hän soitti kelloa, ja kuului ovelta liikettä. Kaikkien silmät kääntyivät sinne, ja silloin nähtiin kaksi inkvisitsionipalvelijaa, jotka raivasivat tietä henkilölle, jota toivat mukanaan.

Se oli pitkä, kalpea, tuskin viisikymmeninen mies. Häntä syytettiin siitä, että oli kohottanut kätensä Herran pappia vastaan.

"Löin lurjusta, joka häpäisi minut", vastasi mies, "arvotonta pappia, joka pyhän pukunsa turvin vietteli naisen, jonka oli ennen vihkinyt minuun; totta kai minun oli sellainen kostettava."

"Onneton! Teidät sokaisee pimeyden henki, poikani; vaimonne on hurskas nainen, joka etsii hengellistä lohdutusta sielunhoitajaltaan, ja se koituu hänelle autuudeksi. Teidän on palattava vankilaan katumaan syntiänne, niin että teidän sielunne pelastuisi perkeleeltä ja helvetin tuskista."

Hänen jälkeensä tuli nainen ja kolme nuorta miestä, joita kaikkia syytettiin kerettiläisyydestä. Lyhyen kuulustelun jälkeen heidät kaikki lähetettiin vankilaan, kunnes tunnustaisivat.

Suurinkvisiittori tarttui jälleen kelloon, mutta sen ensi helähdys koski häneen niin, että hän heitti sen pois luotaan.

Enempää ei tarvittukaan. Ovi aukeni, taasen tulivat molemmat inkvisitsionipalvelijat. Mutta kaikkien katseet suuntautuivat häneen, joka kevein askelin tuli heidän välissään.

Edellisenä päivänä oli Elsa saanut valkoisen villapuvun, valkoisen oranssiseppeleen ja samoin valkoisen hunnun, ja mukana seurasi Juanitan pyyntö, että hän pukeutuisi niihin seuraavana päivänä. Ja Elsa oli pukeutunut tähän morsiuspukuun.

Hän oli rukoillut koko sielustaan ja hän tunsi itsensä lujaksi ja rohkeaksi; katseita, jotka häneen suunnattiin, ei hän nähnyt, hän oli varma, että de Vuergas oli läheisyydessä, ja se lohdutti ja rohkaisi häntä.

Hän seisoi tuomarinsa edessä, ja tämä ahmi häntä silmillään. Sitten hän sanoi melkein vienosti: "Ottakaa pois huntu!"

Elsa teki niin ja kiinnitti vakavan katseensa Alliagaan.

Tämä käänsi katseensa pois, mutta ympäriltä kuului ihastuksen humina.

Elsa ei ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta, ja kun hän nyt seisoi siinä jäykkänä ja kylmänä kuin marmori, muistutti hän enemmän Mariankuvaa neitseellisessä soreudessaan.

Alliaga katsoi häneen moneen kertaan ja käänsi jälleen pois katseensa, ennenkuin voi oikein toipua. Vihdoin virkkoi hän: "Syytetty, astukaa esiin ja vannokaa evankeliumin kautta, että puhutte totta."

Epäröimättä teki Elsa kuten käskettiin. Hän meni pöydän luo, pani kätensä pyhälle kirjalle ja sanoi niin vakavalla äänellä kuin olisi seissut itsensä Jumalan edessä:

"Jeesuksen Kristuksen nimessä ja hänen evankeliuminsa kautta vannon, että kaikessa puhun puhdasta totta."

Äänessä oli jotakin mieltäjärkyttävää, ja kaikki läsnäolijat näyttivät sen tuntevan.

Alliagalla oli täysi vaiva kuulustelua jatkaessaan.

"Nimenne?" sanoi hän.

"Elsa Sparre."

"Ikä?"

"Kahdeksantoista vuotta."

Kuului kuiskinaa kautta kuulijakunnan.

"Uskontonne?"

"Olen protestantti", vastasi Elsa kohdaten hänen katseensa.

Mutta nyt ei Alliaga enää luonut maahan silmiään, hän päinvastoin aivan naulasi häneen myrkyllisen katseensa. "Kerettiläinen siis!"

Elsa ei vastannut, ja Alliagan täytyi jatkaa: "Miksi olette tullut tänne?"

"Etsimään sisartani."

"Oletteko löytänyt hänet?"

Elsan huulilla pyöri toinen vastaus, mutta hän vastasi vain: "Hän on kuollut!"

"Kun saitte sen tietoonne, miksette lähtenyt heti täältä?"

"Olin sairas."

"Kuka todistaa sanojenne totuuden?"

"Minä!" vastasi muuan ääni, ja de Vuergas tuli esiin Elsan rinnalle.

"Apostoli, apostoli!" huudettiin kansan kesken, ja syntyi kova tungos, kun kaikki koettivat päästä lähemmäksi.

"Kuka olette?" kysyi Alliaga muuttunein muodoin.

"Jean de Vuergas", vastasi kysytty.

"Kannatte fransiskaanien pukua."

"Niin, siinä puvussa harjoitan toimintaa, jota rakastan", vastasi hän. "Teen sen sitä paitsi hänen pyhyytensä paavin suostumuksella." Näillä sanoin hän ojensi Alliagalle asiakirjan, jossa riippui suuri sinetti.

Tämä luki ja antoi sen takaisin. "Mitä tiedätte tästä kerettiläisnaisesta?" kysyi hän.

"Tapasin hänet karmeliittiluostarissa; hänen tulonsa tarkoitus liikutti minua, ja minä tahdoin auttaa häntä etsiskelyissään. Silloin tapahtui, että hänen sisarensa murhaaja kääntyi minun puoleeni ja pyysi, että koettaisin saada hänelle anteeksiannon ja unhotuksen rikokseensa nähden."

"Onnistuitteko?" kysyi Alliaga ahnaalla uteliaisuudella.

"Hän menetteli kuten kristitty nainen, mutta sielunjännitys oli liian suuri, hän sairastui niin vaarallisesti, että luulin hänen kuolevan."

"Te pelastitte hänet?"

"Jumalan armosta ja hänen oman nuoruutensa avulla." Suurinkvisiittori havaitsi sen ihailevan ja kiitollisen katseen, jonka Elsa loi pelastajaansa, ja salamana iski häneen ajatus: "He rakastavat toisiaan!"

"Kuinka on mahdollista", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä, "että omistatte huolenpitonne kerettiläisille ja jumalattomille?"

"Noudatan meidän Herramme Kristuksen esimerkkiä."

"Hän on heittänyt kirouksen jumalattomille ja kerettiläisille!"

"Ei, teidän kunnianarvoisuutenne, hän ei ole tuominnut muita kuin kerskaajat, ne, jotka jumalisuuden vaipalla verhoavat törkeitä paheita ja tekopyhillä sanoilla aistillisia ajatuksia ja hankkeita. Heille Kristus sanoo: 'Menkää tyköäni, te kadotetut!' Eksyneet ja katuvaiset on hän siunaten ottanut käsivarsilleen."

Hänen sanansa olivat tunkeutuneet sydämiin, ja kansan keskuudesta kuului hyväksymisen muminaa.

Suurinkvisiittori kuohui raivosta, mutta sanoi teennäisellä sävyisyydellä: "Sanotaan, että osoitatte liian suurta suvaitsevaisuutta kerjäläisille, juutalaisille, maureille ja kerettiläisille, näille kirottujen ja kadotettujen joukoille…"

"Teidän ylevyytenne", keskeytti de Vuergas, "he ovat onnettomia ja vainottuja, sentähden he tarvitsevat minua."

Näitä sanoja seurasi pitkällinen hyväksymisen humina.

Alliaga näki, kuinka puna oli palannut Elsan poskille, kuinka tämä nautti de Vuergaan voitosta ja hänen omasta tappiostaan. Mustasukkaisuus kalvoi hänen sieluaan, ja hän huudahti melkein vimmoissaan:

"Tiedän, että teidän selvän ymmärryksenne ovat sumentaneet saastaiset opit, jotka tulevat Saksasta ja Ruotsista, noista viheliäisistä maista, joissa pakanuus ja kerettiläisyys nykyään ottelevat vallasta."

"Minusta ihmisten usko on tuomittava heidän tekojensa mukaan", vastasi de Vuergas. "Vai eikö teidän ylevyytennekin mielestä sydämen hurskaus ja aikomusten puhtaus ole Jumalalle otollisempi kuin että sielu, joka on murhien, koston ja siveettömyyden tahraama, polvistuu alttarin ääreen ja huokauksin ja hartain elein huutaa: 'Herra, Herra!' sydämessään unelmoiden vihollistensa perikadosta; tai että hän huutaa: 'O, Jumalan karitsa, armahda minua!' ja rukouksensa toimitettuaan menee rypemään uusissa paheissa ja rikoksissa?"

Oli kuin nämä miehet olisivat vaihtaneet osiaan, ja kansa kuunteli sellaisella hartaudella, kuin se olisi ollut kutsuttu tuomariksi.

"Kuinka tiedätte", huudahti suurinkvisiittori, "ettei se, joka itkee ja rukoilee ja lyö rintoihinsa, ole Jumalalle otollisempi juuri katumuksensa tähden kuin se, joka kenties ei katso tarvitsevansa rukoillakaan?"

"Teidän kunnianarvoisuutenne", vastasi de Vuergas, "älkäämme puuttuko teologisiin väittelyihin; kansa, joka on meitä kuulemassa, tietää, että minun saarnani on: Olkaa lempeät, sävyisät ja rakastavaiset, koska Kristuskin, meidän esikuvamme, oli rakastavainen, sävyisä ja lempeä! Olen sanonut: Rakastakaa ja auttakaa toisianne, sillä olette kaikki veljeksiä ja saman isän lapsia, eivät ainoastaan roomalais-katoliset, vaan myös evankeliset, maurit ja juutalaiset, jotka kristinopin ovat omistaneet; Kristuksen jumalainen oppi on annettu koko ihmiskunnalle, katsomatta eri oppilauseihin. Tiedän monien, jotka polvistuen ovat tätä oppia tunnustaneet, sittemmin polttorovion liekeissä kironneen pyhää uskontoamme."

"Hän herjaa", huudahti Alliaga, "hän uskaltaa syyttää pyhää inkvisitsionia!"

De Vuergas ei vastannut mitään, mutta hän loi tuomariinsa niin terävän, niin kylmän, niin läpitunkevan katseen, että Alliaga loi silmänsä maahan. Kenties hänen silmiensä editse vierivät ne salaiset ja julkiset vääryydet, joita hän oli tehnyt, ne nurjat tuomiot, joita hän oli langettanut, hänen ilmipäivällä tekemänsä rikokset ja salaiset irstailunsa.

Mutta mikään rikollinen ei ole julkeampi kuin jumalaton pappi, ja Alliaga esiintyi pian entisellä varmuudellaan.

Kuulijat olivat kauhusta jähmetyksissään. He ymmärsivät, mihin vaaraan apostoli antautui, tämä mies, joka uskalsi lausua mitä ajatteli, vieläpä itse tuomioistuimen edessä.

Useimmat tunsivat apostolin persoonallisesti, hän oli ollut heidän kaikkien ystävä ja hyväntekijä, ja jos tarvittiin, tahtoivat he antaa henkensäkin hänen puolestaan.

Alliaga viittasi kirjurille, joka oli merkinnyt kirjaan kaikki de Vuergaan lausunnot. Hän luki pöytäkirjan kerta toisensa jälkeen, ikäänkuin varmistuakseen tekemässään päätöksessä.

Sen jälkeen hän otti kirjan, jonka muuan notaareista ojensi hänelle, ja näytti tekevän vertailuja.

"Todistajain lausunnot käyvät täydellisesti yhteen", sanoi hän näyttäen kirjaa apulaisilleen. "Kreivi Jean de Vuergas on seurustellut luterilaisten kerettiläisten, juutalaisten ja maurien kanssa, hän on puhunut sanoja, jotka sotivat pyhää uskoamme vastaan; sentähden, korkeimman pyhän inkvisitsionin lakien mukaan, ja koska mainittu Jean de Vuergas on saapunut itsestään kerettiläistä puolustamaan, olemme pakoitetut hänet tuomitsemaan lakiemme määräämään rangaistukseen, jollei hän istunnon jatkuessa voi kahdentoista esteettömän todistajan lausunnolla näyttää toteen, että häntä on väärin syytetty."

Edellisen aikana oli Elsa seissut melkein liikkumatonna, ainoastaan hänen poskillaan vaihteleva vaaleus ja puna ilmaisi hänen tunteitaan. Mutta nyt, kun hän kuuli de Vuergasta syytettävän siitä, mitä tämä oli tehnyt hänen puolestaan, ei hän voinut enää hillitä itseään.

Polvistuen hänen jalkoihinsa ja kietoen hänet käsivarsillaan huudahti hän: "Ottakaa minun henkeni, mutta säästäkää hänen!"

Tänä hetkenä oli Alliagaa kamala katsella, hänen silmänsä, joilla hän ahmi nuorta tyttöä, syöksivät sananmukaisesti tulta.

Hän näki de Vuergaan sanomattomalla hellyydellä katsovan alas tyttöön ja sen jälkeen kuiskivan muutamia sanoja. Tyttö nousi ja veti hunnun kasvoilleen.

Salissa kuului kiihkeää hälinää, ja useat läsnäolijoista riensivät esiin todistamaan. Joukosta kuului monia huutoja, että hän oli viaton, rauhan ja rakkauden apostoli. Häntä siunaten he oman henkensä uhallakin, vastustamattoman voiman pakoittamina, riensivät totuuden puolesta todistamaan.

Suurinkvisiittori oli melkein suunniltaan, kansan huudot saivat hänet vimmoihinsa. Mutta hänen katseensa oli aivan kuin naulattu kiinni Elsaan, ja ensimäiset sanat, jotka tulivat hänen huuliltaan, olivat: "Huntu pois!"

Nähdessään kalpeat kasvot, jotka olivat kyynelten kostuttamat, myhäili hän itsekseen ja sanoi lujalla ja käskevällä äänellä:

"Istunto lykätään, viekää syytetyt vankilaan!"

Kansa tiesi mitä se merkitsi. Nousi yleinen kirkuna ja kuului uhkaavia huutoja: "Todistajat, todistajat on kuulusteltava!"

Mutta sitä juuri ei Alliaga tahtonut, ja lujalla äänellä hän huusi: "Tyhjentäkää sali!"

Tänä hetkenä oli pater Lorenzo tullut perältä. Hän oli kalmankalpea ja kuiskasi muutamia sanoja suurinkvisiittorille.

Mutta tämä ei kääntänyt edes päätänsäkään, hän näki inkvisitsionipalvelijain lähestyvän pannakseen molemmat vangit kahleihin. De Vuergas oli heti ojentanut molemmat kätensä pantavaksi kahleihin, kun aitauksen yli hyppäsi yleisen melun vallitessa useita miehiä varsinaisesta kansasta; he lankesivat polvilleen de Vuergaan eteen, suutelivat hänen käsiään ja jalkojaan ja sanoivat häntä isäkseen ja hyväntekijäkseen.

Uhkasi aika metakka, mutta inkvisitsioni oli ennen kaikkea viisas ja varovainen.

Kolminkertainen rivi inkvisitsionipalvelijoita kiertyi yhtäkkiä suunnattoman jättiläiskäärmeen tavoin yhteenpakkautuneen joukon ympärille. Ihmiset olivat niin saarretut, että heidän elämänsä oli inkvisitsionin käsissä. Mutta vastarinnatta ei väkijoukko sittenkään näyttänyt aikovan antautua uhriksi, verinen käsikähmä oli siis edessä.

Alliaga näki, että kaikki tyynni olivat surman silmukassa ja hymyili viekkaudelleen. Nyt ei tyttökään voinut enää päästä hänen käsistään, ja hän veti helpoituksen huokauksen.

Samassa aukeni suuri ovi selkoselälleen, vartijat ja kansa vetäytyivät syrjään syvän kunnioituksen ilmeellä.

Suurinkvisiittori kalpeni. Ylineuvoston presidentti, muutamain neuvosten seuraamana, astui tuomiosaliin. Hän pysähtyi saavuttuaan de Vuergaan rinnalle.

Alliaga loi silmänsä maahan. Hän tiesi mistä häntä syytettäisiin ja sadatteli unhotustaan.

Presidentti kääntyi inkvisitsionipalvelijoihin, jotka aikoivat viedä vangit pois.

"Päästäkää tämä mies vapaaksi", sanoi hän ankarasti. Kahleet irroitettiin heti paikalla. "Teidän armonne", rohkeni Alliaga virkkaa. "Millä oikeudella olette syyttänyt tätä miestä", huudahti presidentti. "Ettekö tiedä, että jokainen vangitseminen on ensin neuvoston vahvistettava?"

"Tiedän, että tämä muodollisuus on lyöty laimin", sammalsi Alliaga. "Mutta tarkoitukseni oli…"

"Jokainen laiminlyönti tässä suhteessa on rikos", jatkoi presidentti. "Kuningas ja neuvosto tahtovat, että kerettiläisiä vainotaan, mutta meille täytyy ensin antaa tilaisuus päättää, onko syytetty rikollinen vai eikö."

Alliaga ei uskaltanut, vastata mitään, ja presidentti kääntyi kumartaen de Vuergaaseen ja sanoi kohteliaasti: "Olen iloinen voidessani antaa teille takaisin vapautenne."

"Viva, viva!" huusi kansa. "Jumala ja pyhä äiti korkeaa neuvostoa siunatkoon!"

"Pyydän teidän ylevyyttänne osoittamaan oikeutta myös tälle nuorelle naiselle, joka viekkaudella on siepattu kiinni ja laahattu tuomioistuimen eteen, mutta jonka viattomuudesta menen takaukseen", virkkoi de Vuergas lujalla ja kirkkaalla äänellä.

Presidentti katsoi ensin syytettyyn; luultavasti tämän näkeminen hämmästytti häntä, sillä hän loi harmistuneen katseen suurinkvisiittoriin.

Tämä saattoi hädintuskin hillitä itseään, vaikka tekikin suunnattomia ponnistuksia näyttääkseen tyyneltä.

"Olen vangituttanut hänet yksissä neuvoin abbedissa Franciska de Larman kanssa", sanoi hän nöyrästi. "Pyhä veljeskuntamme kieltää kerettiläisten oleskelun tässä maassa; tarkoitukseni on ollut ainoastaan valaista hänelle miten väärässä hän on, ja sitten lähettää hänet rajan yli. Pyydän kysyä, pitääkö teidän armonne sopivana, että sallin jonkun maallikon temmata hänet käsistäni?"

"Menen takaukseen, että hän saapuu, kun häntä kutsutaan", puuttui de Vuergas puheeseen. "Mutta anon nöyrimmästi, että hänet sillä välin säästettäisiin oleskelemasta vankilassa."

"Kuka teille on sanonut, että minun tarkoitukseni on ollut viedä hänet vankilaan?" vastasi Alliaga ivallisesti hymyillen. "Näyttää siltä, kuin ajattelisitte enemmän silmienne ruokaa kuin mikä parhaiten sopii hänelle."

De Vuergas kalpeni suuttumuksesta, mutta ennenkuin hän ehti vastata, oli Elsa heittäynyt presidentin jalkoihin.

"Jumalan laupeuden tähden, pelastakaa minut!" rukoili hän hätäännyksissään.

Tämä oli ilmeisesti epävarma, mitä oli tehtävä. "Mihin on tarkoituksenne viedä hänet?" kysyi hän Alliagalta.

"Karmeliittiluostariin, missä hän on ollut ennenkin", vastasi tämä. "Vaunut, jotka hänet vievät, odottavat ulkona."

Tiedämme, että pater Lorenzo oli tullut sisään. Hän pysyi edelleen paikoillaan Alliagan tuolin takana, mutta kumartui useat kerrat eteenpäin ja näytti pyytävän tältä jotakin, mutta sai aina kieltävän vastauksen.

Kun Alliaga mainitsi ulkona odottavista vaunuista, antoi Lorenzo varoittavan merkin Elsalle. Tämä riensi de Vuergaan luo ja sanoi rukoillen: "Seuratkaa minua, älkää jättäkö minua yksin, minua peloittaa niin kovin!"

"Kyllä, lapseni, minä seuraan sinua, sanokoonpa maailma mitä tahansa", puuskahti de Vuergas innokkaasti ja otti hänen käsivartensa kainaloonsa.

"Nyt en enää pelkää mitään!" sanoi Elsa painaen väsyneen päänsä hänen olkaansa vasten.

Tällä hetkellä Alliaga näytti hirveältä. Mustasukkaisuus ja raivo olivat tehneet hänen kasvonsa lyijynharmaiksi, silmät uhkasivat pilkahtaa pois reijistään. Ärtyisästi hän viittasi Lorenzolle, joka jälleen näytti pyytävän jotakin, ja nousten seisoalleen hän huudahti pauhulla: "Virkani nojalla ja Sevillan suurinkvisiittorina käsken, että nämä molemmat on heti…" kamalasti karjahtaen hän kaatui lattialle.

Samassa oli Lorenzo temmannut tikarin hänen selästään ja upottanut sen omaan rintaansa.

Hämmennys ja kauhistus oli yleinen. Kaksi ruumista, ja mistä syystä? Kaikki tiesivät, että Lorenzo oli Alliagan ystävä ja uskottu. Miksi oli hän tehnyt hirveimmän kaikista rikoksista, murhannut suurinkvisiittorin?

Tutkimus osoitti, että Alliaga oli kuollut. Mutta haavasta, jonka pater oli iskenyt omaan rintaansa, vuoti veri edelleen, ja vaatteet revittiin pois, että voitiin sulkea verenvuoto.

Kuinka suuri olikaan hämmästys, kun havaittiin, että "pater" oli — nainen!

Punonnaisessa oli hänen kaulassaan kirje, joka avattiin ja luettiin:

"En tee tätä kostaakseni kärsimyksiäni, en mustasukkaisuudesta halveksitun rakkauteni tähden, vaan siksi, että hänen sisarensa täytyi heittää henkensä pelastaakseen minun elämäni. Sentähden annan nyt henkeni pelastaakseni hänet häpeästä ja siitä kirouksesta, joka on kohdannut onnetonta Richissaa."

Tänä hetkenä ei ollut salissa mitään järjestystä, ei mitään ylivalvontaa, vaan täysi sekasorto. Presidentti, jolla tällä hetkellä oli suurin sananvalta, kuiskasi de Vuergaalle: "Kas tuolla on vaippa, käärikää se neidon ympärille ja rientäkää täältä niin pian kuin voitte."

Kehoitusta noudatettiin heti, kenenkään estämättä vei de Vuergas Elsan mukanaan, ja Elsa piteli hänestä niin lujasti kuin pelkäisi jonkun heidät eroittavan.

Kiireimmiten he riensivät Juanitan luo. Puutarhan portti oli auki, ulkona oli aivan pimeää, mutta pienestä asuinrakennuksesta loisti kirkas valo.

"Hän odottaa meitä", sanoi de Vuergas.

Suuri oli Juanitan ilo. "Siunattu lapseni, tiesin että tulisit, olen nähnyt sinusta unta joka yö", puheli hän ottaessaan Elsalta vaipan. "Juuri tuollaisena näin hänet edessäni, ja hänellä oli morsiusseppele päässään, enkä ymmärrä mitä se merkitsee."

Kaiken juttelunsa ohella hän laittoi illallisen, mutta ei voinut lainkaan selittää, miksi molemmat nuoret näyttivät ikäänkuin ujostelevan toisiaan.

"Varmaankin on tapahtunut jotakin, josta en tiedä mitään", ajatteli hän, ja kaikkiin hänen kysymyksiinsä vastasi de Vuergas: "Huomenna, Juanita, pikku sairaamme on väsynyt ja hänen tarvitsee päästä levolle."

Mutta sitten hän kuuli rakkaan isäntänsä kävelevän huoneessaan edestakaisin ja aamulla menevän puutarhaan, missä jatkui sama kävely puistokäytäviä sinne tänne.

"Neito ainakin pysyttelee hiljaa, voineeko sitten nukkua", tuumi Juanita. Ja kun Elsa sitten tuli kamaristaan ja sanoi, ettei ollut ummistanutkaan silmiään, vastasi veikeä Juanita, että sen hän saattoi kyllä uskoa, ja neuvoi signorinaa menemään puutarhaan, jossa kyllä saisi punaa poskilleen.

Elsa teki niin. Nähdessään de Vuergaan meni hän nopeasti häntä vastaan, ojensi kätensä ja sanoi niin tyynellä äänellä kuin voi: "Kuinka voin kiittää teitä!"

De Vuergas tarttui pieniin kylmiin käsiin ja vei hänet pienelle turvepenkille, jossa pyysi hänet istumaan ja istuutui itse rinnalle.

"En voi tehdä mitään osoittaakseni kiitollisuuttani", lisäsi Elsa. "Mutta joka päivä rukoilen sydämeni sisimmästä Jumalaa, että hän tekisi teidät niin onnelliseksi kuin totisesti ansaitsette."

Ääni, joka alussa oli ollut himmeä, alkoi lopulta vavista, mutta ylipäätään selvisi hän aika hyvin pikku puheestaan.

"Sanokaa minulle", sanoi de Vuergas, "mitä ajattelitte eilisiltana, kun tulimme tänne kotiin?"

"Unhotin kaiken sen hirveän, mitä olin kokenut, sieluni täytti niin kiitollisuus Jumalaa ja teitä kohtaan, ettei siellä ollut tilaa millekään muulle."

"Merkillistä, että minä tunsin melkein samaa. Minulla on ollut onni auttaa monia, mutta en ole koskaan tuntenut sellaista riemua. Kun kulimme katua eteenpäin, oli kuin veisin koko elämäni onnen mukanani. Yöllä kysyin itseltäni, kuinka minun oli mahdollista elää ilman teitä, ja silloin päätin ensi kerran tavatessamme kysyä kursailematta, tahdotteko tulla vaimokseni."

Elsa peitti kasvonsa käsillään salatakseen punastustaan sitten hän katsoi luottavasti kosijaansa ja vastasi:

"Saatte lukea kaikki ajatukseni. Olen kuullut paljon puhuttavan rakkaudesta, mutta en ole koskaan tuntenut sitä ennen. Niin, voihan olla mahdollista, että… ensi kertaa kohdatessamme… mutta en ymmärtänyt sitä silloin, en edes vankilassakaan. Se selvisi minulle vasta sinä hetkenä, jona luulin heidän tahtovan ottaa henkenne. Silloin tunsin, että olitte minulle rakkain maan päällä, ja tiesin, että kuinka pitkä tie olisikin, en väsyisi sitä kulkiessani, jos vain saisin nojautua käsivarteenne."

"Rakkahin Elsa", sanoi de Vuergas tarttuen hänen käteensä.

Elsa antoi hänen pitää sen. "En koskaan elämässäni tule rakastamaan ketään toista, mutta siitä huolimatta en voi enkä tahdo tulla vaimoksenne."

"Mistä syystä?" kysyi de Vuergas hämmästyksissään. "En mene koskaan katolilaisen kanssa naimisiin!"

"Mutta minä en epäröi mennessäni protestantin kanssa naimisiin", sanoi de Vuergas surumielisesti hymyillen.

Elsaa värisytti syvä mielenliikutus, mutta hän hillitsi sen jatkaessaan: "En voi kuvailla, mitä olen tuntenut näinä päivinä. Mutta ajatellut olen enimmäkseen maatani, mihin tahdotaan tuoda sellaista uskoa, joka sallii moisia julmuuksia. Tahdon palata sinne takaisin ja kertoa kaikesta siitä hirveästä, mitä olen kuullut ja nähnyt, niin että kaikki tulevat asiasta vakuutetuiksi. Mutta kuinka voisin tehdä sen, jos mieheni on katolilainen? Kuinka ylevämielinen ja jalo hän olisikin, pelkäisin häntä loukkaavani sanoillani. Ja tärkeintä kaikista on, että aina tuntisin olevan jotakin välillämme, hänen uskonsa ei olisi minun eikä minun olisi hänen." Mielenliikutus kävi hänelle liian voimakkaaksi, ja hän purskahti rajuun itkuun.

De Vuergas oli kalvennut, hän katsoi Elsaan syvällä surulla, mutta ei virkkanut sanaakaan.

Silloin kuului Juanitan ääni. Ruoka oli odottanut tunnin ajan, eivätkä he koskaan tulleet sisään?

Aamiaisen aikana ei puhuttu monta sanaa Mutta sen päättyessä naputettiin ovelle, ja kun Juanita avasi sen, ojennettiin hänelle kirje, jonka jälkeen tuoja heti katosi.

Kirje oli de Vuergaalle ja sen luettuaan hän sanoi: "Meidän täytyy jo tänä yönä lähteä täältä!"

"Ei teidän, ainoastaan minun!" huudahti Elsa. "Oi, olen jo tehnyt teille liian paljon pahaa."

"Silloin tosiaankin teette niin, jos otatte minulta luottamuksenne", vastasi de Vuergas kiihtyneenä.

Kyynelet helmeilivät Elsan kalpeita poskia pitkin. Toinen näki sen ja lisäsi odottamatta hänen vastaustaan: "Kirje on ylineuvoston presidentiltä. Hirveä tapaus on herättänyt suunnatonta huomiota, ja hän neuvoo, meitä molempia lähtemään täältä. Jesuiitat aikovat syytää syyn minun niskoilleni."

Nyt kuten tuomiosalissakin juoksi Elsa luo, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja kysyi hätääntyneenä: "Emmekö voi nyt heti lähteä täältä?"

De Vuergas hymyili surumielisesti. "Tahdotte siis jättää minut siihen uskoon, että olen teille rakas", sanoi hän hiljaa ja pujotti käsivartensa neidon vyötärölle.

"Yli kaiken maailmassa", kuiskasi Elsa, "niin rakas, etten tiedä kuinka voin elää teistä erilläni. Mutta kuitenkaan en tahdo rikkoa lupausta, jonka olen tehnyt Jumalalle. Se koituisi onnettomuudeksi meille molemmille."

De Vuergas painoi suudelman hänen otsalleen sanomatta sanaakaan.

Elsa vetäytyi punastuen hänestä erilleen ja sanoi: "Matkarahoistani on käytetty hyvin vähän. En ole koskaan jättänyt niitä huostastani, saanko nyt antaa ne teille?"

"Ei", sanoi de Vuergas, "jättäkäämme se toistaiseksi." Hän lähti sen jälkeen järjestämään papereitaan ja Elsaa kiellettiin menemästä puutarhaan, vieläpä näyttäytymästä ikkunassakaan. Ei voinut koskaan olla kyllin varovainen. Juanitalle oli ilmoitettu matkallelähdöstä ja huokaillen ja kyynelsilmin laittoi hän viimeisen päivällisen. Hänen rakas isäntänsä oli itse kertonut hänelle hirveästä tapauksesta inkvisitsionipalatsissa, mutta silloin ei ollut häntä mikään muu niin suututtanut kuin se, että Alliaga, Sevillan korkein hengellinen hallitusmies, oli pukenut rakastajattarensa papin pukuun; se oli kuulumaton pyhyyden häväistys, ja hän toivoi, että mies vielä eläisi oikein hävetäkseen pahoja töitään.

Viimeinen ateria oli syöty, ja ilta oli käsissä. De Vuergas, joka näytti hyvin kiihtyneeltä, jätti pikku talon Juanitan haltuun ja valmisti hänet siihen, että tulisi kenties viipymään kauankin poissa. Elsa sanoi hänelle mitä lämpimimmät hyvästit, he itkivät toistensa sylissä.

Koputus ikkunaruudulle ilmoitti heille, että hetki oli käsissä; presidentti oli pitänyt huolen kaikesta. Kaksi hevosta oli hankittu heitä varten ja kaksi ratsumiestä oli käsketty vastaamaan heidän turvallisuudestaan rajalle saakka.

"Pelkään, että matka tulee teitä kovin väsyttämään", sanoi de Vuergas auttaessaan Elsaa ratsaille.

"Teemmehän sen yhdessä", vastasi Elsa.

Presidentin neuvon mukaan matkustivat he öisin ja lepäsivät päivin. Elsa ajatteli alinomaa eronhetkeä. De Vuergas oli sanonut, että he olivat matkalla Gibraltariin, josta aina lähti laivoja Italiaan.

Mutta hän ei ollut sanonut; sielläkö heidän oli erottava. Yleensä he eivät puhuneet paljoa, päivisin he tapasivat harvoin toisensa; Elsa söi yksin huoneessaan, ja palvelijattaret sanoivat hänelle usein, että vieras signor istui aina kirjoituspöydän ääressä.

Matkalla öisin hän teki ainoastaan mitä jokapäiväisimpiä kysymyksiä. Mutta eräänä päivänä hän sanoi: "Tuolta alhaalta näkyy Gibraltari melkein merestä."

Ihmeellinen näky oli siintävä meri, jonka yli parhaillaan nouseva aurinko loi kultaisen sädesillan. Mutta Elsalla ei ollut silmää sille, hänen sielunsa täytti levottomuus, ja hänen oli mahdoton pidättää kysymystä, joka alituiseen oli pyörinyt hänen huulillaan: "Täälläkö meidän on erottava?"

"Se riippuu sinusta", sanoi de Vuergas ja kehoitti häntä kiiruhtamaan, sillä oli jo täysi päivä.

Vihdoin he olivat pikku kaupungissa, ja Elsa pääsi asumaan erääseen papinperheeseen, joka oli protestanttinen kuten hänkin.

"Oletteko nyt tyytyväinen?" kysyi de Vuergas häneltä hymyillen.

"Tulkaa usein tänne", vastasi Elsa.

Ja niin de Vuergas tekikin, mutta hän ei tullut Elsan luo. Elsa ei voinut käsittää, mitä hänellä oli niin paljon papin kanssa puhuttavaa. Tulisiko kenties papin vaimo seuraamaan häntä, turvatonta tyttöä, kotimatkalla. Se oli iloinen ja rakastettava nuori nainen, mutta sittenkin Elsaa tahtoi itkettää.

Laiva oli tullut, sen piti lähteä neljän päivän perästä.

Sunnuntaina kysyi pastori, eikö Elsa tahtonut; tulla pieneen protestanttiseen kirkkoon, jossa tänään vietettiin suurta juhlaa.

Elsa suostui mielellään ja lähti papin rouvan mukaan. Hän ei ollut nähnyt de Vuergasta kahteen päivään, ja hänen tarvitsi rukoilla voimaa ja rohkeutta.

Pappi piti hyvin yksinkertaisen saarnan, jossa puhui, kuinka Jumalan rajaton rakkaus ulottuu kaikkiin ja kuinka ei ole olemassa mitään eroa niille, jotka oikein rakastavat toisiaan. Elsa suli kyyneliin, ja kuinka hartaasti hän toivoikaan, että de Vuergas olisi kuullut tämän saarnan!

Kaikki oli lopussa, mutta pappi seisoi yhä alttarilla. Suurta käytävää tuli — saattoiko uskoa silmiään — de Vuergas! Hän meni suoraan alttarille ja vastasi ääneensä uskonkysymyksiin, jotka hänelle tehtiin, sitten teki hän tunnustuksensa ja anoi, että hänet otettaisiin protestanttisen kirkon jäseneksi.

Elsa ei kuullut eikä nähnyt enää mitään, mutta palasi tuntoihinsa, kun de Vuergas kumartui hänen ylitseen ja kysyi:

"Elsa, tahdotko nyt olla minun?"

"Oi, tahdon!" Ja de Vuergas vei hänet alttarille ja pappi vahvisti heidän liittonsa.

Samana iltana he matkustivat laivassa, joka purjehti Neapeliin.

15.

HERTTUA.

Vanhempainsa ollessa poissa olivat Kätchen, Juhani ja pikku Maria Elisabet viettäneet rattoisaa elämää leskikuningattaren luona. Väliin oli metsästyshuveja, palloleikkejä, painiskelua ja muita nuorison iloja sen ajan tavan mukaan. Iltaisin oli nuoresta parvesta jokaisen kerrottava jokin pieni seikkailu, jossa oli ollut mukana. Mutta hartaimmin kuunneltiin vanhan leskikuningattaren omia kertomuksia elämästään.

Herttuattarelta tuli kirjeitä jotensakin säännöllisesti, ja tavallisesti seurasi mukana kolme lippusta Kustaalta "Mummolle", "Katille" ja "Juhanille." Kaikissa kerrottiin sotatapauksista, ketä sotapäälliköitä hän oli oppinut tuntemaan ja keistä heistä hän erikoisemmin piti.

Herttuakin oli kirjoittanut muutamia kirjeitä. Viimeisessä kertoi hän saaneensa pojan, joka suurimmassa kiireessä, ilman mitään loistoa, oli kastettu Räävelissä ja saanut nimekseen Kaarle Filip. Se näytti olevan hento lapsi, kuten Mariakin, kirjoitti hän, mutta lisäsi: "Näyttää siltä, kuin kaikki voima ja ponsi olisi tullut Kustaan osaksi, mutta toivon, että hän Jumalan avulla on käyttävä sitä isänmaan hyödyksi ja siunaukseksi — missä olosuhteissa, sen tietää yksin hän, joka johtaa ihmisten kohtalot."

Vihdoin tuli tieto, että rakkaat sukulaiset olivat kotimatkalla, ja herttua toivoi, että lapset olisivat häntä vastassa Örebrossa.

Leskikuningattaren oli ylen vaikea heistä erota, ja kyyneliä ero maksoi lapsillekin.

* * * * *

Herttualle ei jälleennäkemisen ilo ollut pitkällinen, hänellä oli tuhansia tehtäviä, joihin oli käytävä käsiksi.

Herttuatar oli käynyt juhlallisemmaksi kuin ennen. Yleinen kunnioitus, joka oli omistettu herttuan puolisolle, oli noussut hänen päähänsä, jossa jo kangasteli kuningattaren kruunu.

Tiedämme, että Helena Näf oli ainoa hovineitsyt, joka hänellä oli ollut Ruotsista mukanaan matkalla. Räävelissä oli otettu muutamia lisäksi, mutta nämä väsyivät pian ankaraan rouvaan ja palasivat mikä milläkin verukkeella kotiaan.

Helena jäi siten yksin kärsimään herttuattaren huonoja tuulia. "Pahinta kaikesta oli", sanoi hän Heidin rouvalle palattua, "etten koskaan saanut puhella kihlattuni kanssa muuten kuin hänen läsnäollessaan."

"Kumma, että Juhana Skytte sieti sitä!" huomautti Heidin rouva.

"Hänen täytyi minun tähteni."

"Se on siis syynä kalpeihin poskiin ja väsyneeseen katseeseen."

"Se kai se on", vastasi neitsyt.

"Enimmän kummastuttaa minua se, ettei herttua ole huomannut mitään."

"Kyllä hän on, ja jollei hän ole unohtanut lupaustaan, niin…"

"Eipä hän tavallisesti unohda."

Ei hän ollutkaan. Eräänä päivänä hän kertoi herttuattarelle, että Helenan häät vietettäisiin kolmen viikon kuluttua.

"Ilman minun suostumustani!" puuskahti herttuatar ylen loukkautuneena.

"Se oli päätetty, ennenkuin lähdimme Ruotsista, enkä pidä asiain toistelusta."

"Mutta minä tarvitsen häntä ja tahdon, että hän jää paikoilleen", sanoi Kristina rouva sellaisella ilmeellä, etteivät vastaväitteet saaneet tulla kysymykseenkään.

"Tahdot!" Hopeavasara iski pöytään. "Mutta minä tahdon myös, ja tahtoni on, että häät vietetään kahdeksan päivän perästä. Mitä hovineitsyihin tulee, voin niitä hankkia puolen tusinaa."

Herttuatar oli noussut ja nyt virkkoi hän ylen jäykällä arvokkuudella:

"Minä en sekaannu valtakunnan asioihin useammin kuin teidän armonne pyytää sitä minulta. Sentähden pyydän, että saan käskeä palvelijoitani miten hyväksi katson."

Ja juhlallisen arvokkain askelin hän poistui huoneesta.

Kaarle katsoi hänen jälkeensä. "Odotas vain!" jupisi hän ja riensi tiehensä.

Herttua lähetti päivälliskutsut lähimmille naapureilleen samaksi päiväksi.

Hovimestarin käskettiin tuoda hyvää viiniä pöytään ja vain hiukkasen ennen määrättyä aikaa ilmoitettiin herttuattarelle, että odotettiin muutamia vieraita.

Astuessaan sisään näytti herttuatar hieman yllätetyltä, sillä vieraita oli enemmän kuin hän oli odottanut. Olipa joukossa myös piispa Bellinus, jota hän heti pyysi istumaan vasemmalle puolelleen, herttuan istuessa oikealla.

Mutta silloin vasta hänen silmänsä suurenivat, kun hän näki vastassaan Juhana Skytten ja hänen rinnallaan kalpean Helenan, joka aivan vapisi pelosta eikä uskaltanut kohottaa itkusta punertuneita silmiään. Helenan rinnalla istui Kustaa prinssi ja Juhana Skytten rinnalla Kätchen. Juhanin oli herttua pannut istumaan rinnalleen ja lorusi ja laski leikkiä hänen kanssaan, mutta vilkaisi tuontuostakin vastakkaiselle puolelle, ikäänkuin peläten myrskynpuuskaa.

Herttuatar menetti harvoin malttiaan, mutta nyt aikoi hän kostaa, ja hänen puolisonsa, joka luki sen hänen katseestaan, kuiskasi hänen korvaansa: "Helena neitsyt ei voi lähteä täältä sisältä, mutta kaksi hovineitosta odottaa ulkona, jos teidän armonne tuntisi voivansa pahoin."

Herttuatar ei vilaissutkaan häneen, istui vain ja oli olevinaan kiintynyt niihin kauneihin asioihin, joita piispa sanoi hänelle.

Kaarle antoi viinikannun ripeästi kiertää ympäri pöytää, joi vieraineen ja kehoitti äänekkäästi herttuatartakin tekemään samoin.

Mutta kun mieliala oli ylimmillään, silloin sai hän sanoiksi, puhui matkasta Suomeen ja sen vaivoista, ylisti herttuattaren urhokkuutta ja reippautta, mutta lisäsi: "Niinpä hänellä onkin rinnallaan uskollinen apulainen, joka ei säästele vaivojaan, kun on oltava hänelle hyödyksi, josta kalpeat posketkin todistavat. Kas, nyt ne lehahtivat punaisiksi, mutta puna on petollista. Hän on täydelleen tehnyt velvollisuutensa, ja nyt on kohtuullista, että eräs toinen ottaa hänet hoiviinsa. Oli jo päätetty edeltäpäin, että heti palattuamme kotiin, neitsyen suostumuksella, täyttäisimme herra Juhana Skytten pyynnön saada hänen kätensä, ja olemme nyt määränneet ensi torstain heidän hääpäiväkseen ja toivoneetta kaikki yhtyvät minun ja puolisoni kanssa juomaan morsiusparin maljan!"

Juhana Skytteä oli valmistettu edeltäpäin, mutta Helenalle ei ollut uskallettu virkkaa mitään ja hän voi töintuskin pysyä pystyssä. Mutta senpätähden hän ei nähnyt sitäkään, että herttuatar ei juonut maljaa, eikä sitä, että herttua otti hänen pikarinsa ja tyhjensi sen sanoen: "Mies ja vaimo ovat yksi."

Vieraat saattoivat havaita, että heillä oli jotakin vänkää välissä, mutta ei ollut oikein helppo havaita mistä paikasta säie oli sykertynyt.

Herttua ajoi tahtonsa läpi, häät vietettiin määrättynä päivänä, ja Juhana Skytte sai kuukauden loman, jonka kuluttua hänen oli palattava entiseen paikkaansa, prinssien opettajaksi. Hänen puolisonsa sitä vastoin vapautettiin kokonaan palveluksestaan.

Mutta herttua piti lupauksensa täsmälleen. Hän hankki hovineitsyitä, vaikkei niin nöyriä kuin herttuatar olisi halunnut. Hän valitsi kuusi neitsyttä maan ylhäisimmistä suvuista, jotka eivät rohjenneet vastustaa hänen toivomustaan, mutta eivät suinkaan olisi halunneet sitä kunniaa, joka heille osoitettiin.

* * * * *

Herttuan työtaakka tähän aikaan oli melkein uskomaton; hän kävi käsiksi valtiohallinnon kaikkiin haaroihin, mikään ei saanut olla hänelle vierasta, eikä hän jättänyt minkään toimittamista sikseen, niin työlästä kuin hänen toimintansa usein olikin.

Ja kotiin palatessaan oli hän kohdannut paljon tyytymättömyyttä "tarpeettoman sodan" tähden, ja sitä lietsoivat Sigismundin parjauskirjeet, puolalaiset salalähetit ja kotiinpalanneet sotamiehetkin.

Mutta herttua antoi säädyille mietinnön, jossa osoitti sodan välttämättömyyden. Säädyt suostuivat uuteen sota-apuun ja uudistivat pyynnön, että herttua tahtoisi ottaa vastaan kruunun. Herttua vaati yhä ajatusaikaa Vladislaukselle, jollei sitä käytettäisi, ottaisi Kaarle herttua kruunun samalla perintöoikeudella kuin määrättiin Linköpingissä 1600.

Sotatanterelta saapui sanoma, että Nassaun kreivin, joka sotaväen ja ampumatarpeiden puutteessa ei voinut saada aikaan mitään, oli täytynyt luopua Vironmaasta, ensin parhaansa mukaan turvattuaan tärkeimmät linnoitukset. Mutta jo ennen hänen lähtöään oli Zamojski marssinut väkineen Viroon ja alkanut piirittää Weissensteiniä, jonka valloitti syyskuun lopulla.

Tämä tieto aiheutti Kaarlelle monta unetonta yötä. Hän ajoi syyn ruotsalaisen päällystön niskoille ja nimitti Antero Lennartinpojan päälliköksi Arvid Stålarmin keralla, joka Suomen aateliston rukouksista oli saanut takaisin vapautensa. Nämä lähtivät heti Viroon, mitätön sotajoukko mukanaan.

Herttua itse huolehti kotimaan asioista, jotka kävivät sitäkin pulmallisemmiksi, kun 1602 tuli katovuosi ja kurjuutta seurasi monenlaisia kulkutauteja.

Huhtikuussa 1603 saapui tietoja Antero Lennartinpojalta ja Arvid Stålarmilta; puolalainen sotapäällikkö Chodkiewicz oli piirittänyt Tarttoa ja valloittanut sen, eivätkä ruotsalaiset olleet onnistuneet valtaamaan sitä takaisin.

Herttua joutui vimmoihinsa, ja molemmat sotaherrat saivat heti käskyn palata kotiin Ruotsiin. He saapuivat, ja heidän antamansa selitys maan kurjasta tilasta ja heidän omista riittämättömistä voimistaan oli herttuan mielestä niin tyydyttävä, että Arvid Stålarm kesäkuussa 1604 palasi yksin päälliköksi sotaan, kun taasen Antero Lennartinpoika sai jäädä Ruotsiin.

Mutta Arvid Stålarmilla ei ollut onnea; koettaessaan herttuan käskystä valloittaa takaisin Weissensteiniä lyötiin hänet perinpohjin syyskuun 15 p:nä 1604.

Hänet kutsuttiin uudestaan Ruotsiin. Mutta nyt oli armonaika lopussa, hänet vangittiin ja asetettiin säätyjen eteen vastaamaan siitä, miten oli hoitanut hänelle uskottua tehtävää.

Liehittelijä Eerik Tegel, herttuan käsikirjuri, esitti häntä vastaan syytöksen, että hän oli saanut salaisia kirjeitä kuningas Sigismundilta, joka oli kehoittanut häntä luopumaan herttuasta.

Stålarm ei voinut sitä kieltää. Hän myönsi, että hänen olisi pitänyt antaa saamansa kirje herttualle, puolustus oli jotensakin kaksimielinen, ja säädyt tuomitsivat hänet menettämään henkensä.

Herttua armahti hänet, mutta hänen oli jäätävä vankeuteen.

* * * * *

Oli ukkosta ilmassa; koskaan eivät puolueet olleet seisseet niin jyrkästi vastatusten. Mihin Kaarle käänsikin katseensa, oli hänellä tai luuli hän itsellään olevan vihollisia. Ja on itsestään selvää, ettei hänen tuulensa ollutkaan parhaimpia.

Vuonna 1604 pidettiin Norrköpingissä valtiopäivät niiden juonittelujen johdosta, joita Puolan kuningas ja joukko ruotsalaisia luopioita punoivat valtakuntaa vastaan.

Samat syyt aiheuttivat herttuan jälleen sanoutumaan irti hallitustaakasta; säädyt saattoivat sopia Sigismundin kanssa tai valita Juhani herttuan.

Niiden vastaväitteiden johdosta, joita tehtiin, myönsi hän, ettei Sigismund voinut tulla kysymykseen, mutta Juhani herttuan perintöoikeus oli kieltämätön.

Silloin nousivat useat äänet vaatimaan, että oli prinssiltä suoraan kysyttävä hänen ajatustaan.

Muutaman päivän kuluttua saapuivatkin säätyjen lähettiläät tarjoamaan kruunua Juhani herttualle.

Kohtaus oli järjestetty aika juhlalliseksi, ja nuori ruhtinaanpoika käyttäytyi niin yksinkertaisen arvokkaasti, että hän teki kaikkiin hyvän vaikutuksen.

Hän kiitti ansaitsemattomasta kunniasta, mutta kun hän ei olisi voinut täyttää niitä velvollisuuksia, joihin kruunu sitoi kantajansa, pyysi hän päästä osoitetusta luottamuksesta. Lähettiläs sanoi hänelle, että tämä päätöksensä oli hänen lausuttava uudestaan valtakunnan säätyjen edessä, ja siihen hän selitti olevansa taipuvainen.

Tämän jälkeen oli hänellä useita neuvotteluja Skytten kanssa, jonka oli häntä autettava valmistaessa ensimäistä julkista puhettaan, ja maaliskuun 6 päivänä esiintyi prinssi herttuan ja säätyjen edessä, luovuttaen perintöoikeutensa sedälleen ja hänen pojilleen. Itselleen ei hän pyytänyt muuta, kunhan sai pitää ja nautita Itä-Göötanmaan herttuakuntanaan.

Annettu selitys oli erittäin säätyjen mieleen. Kaarle herttua oli Kustaa kuninkaan ainoa elossa oleva poika, valtakuntaa ei pystynyt nuorukainen hallitsemaan, vaan sen tila vaati viisasta ja tarmokasta hallitsijaa, ja Kaarlella oli ollut onnea ja menestystä hallituksessaan aina tähän päivään saakka.

Säädyt pyysivät häntä itsepintaisesti pysymään hallitusohjissa edelleen eikä antamaan syyttömäni kärsiä siitä, mitä joukko kehnoja ja kunniattomia miehiä oli tehnyt häntä vastaan.

Maaliskuun 22 päivänä siis päätettiin, että herttua edelleen oli hallitseva valtakuntaa, ja hän lupasi, kun syyt Sigismundin eroittamiseen ensin olivat julistetut kaikkien tiedoksi, kruunauttaa itsensä kuninkaaksikin.

Kustaa Aadolf tunnustettiin kruununprinssiksi, Kaarle Filip perintöruhtinaaksi; jollei heillä tai Juhani herttualla tulisi olemaan miespuolisia perillisiä, perisi kruunun vanhin naimattomista prinsessoista.

Tämän jälkeen esitti herttua useita Hogenskild Bjelken, hänen veljensä Klaun, Krister Klaunpoika Hornin ja muiden kirjeitä, jotka ilmaisivat sellaisia kavaloita kapinajuonia, että valtiopäivät muitta mutkitta tuomitsivat Hogenskild herran kuolemaan ja muut karkoitettaviksi maasta.

Ebba rouva tuomittiin menettämään omaisuutensa ja häntä pidettiin jonkun aikaa vankeudessa. Hörningsholmassa pidettiin niin ankara kotitarkastus, että Anna rouva siitä pelästyneenä pysyttelihe vastedes hiljakseen.

Ennenkuin valtiopäivät päättyivät, ilmoitti herttua säädyille, että hän aikoi itse lähteä Liivinmaahan. Kun talonpojat huusivat, ettei hän saanut panna henkeään vaaraan, vastasi hän: "Älkää luottako kuninkaaseen, joka on vain ihminen hänkin, vaan turvatkaa Herraan, joka yksin auttaa voi!"

Herttua oli kutsunut kotiin ulkomailla oleskelevat ruotsalaiset aatelismiehet tekemään uskollisuudenlupauksensa, ja tähän aikaan pyrki hänen puheilleen 20-vuotias Akseli Oxenstjerna, joka hänen kutsustaan oli palannut ulkomailta.

Nuori herra oli kuningatar Gunillan kautta kaukaista sukua kuningashuoneen kanssa. Hänet otettiin suosiollisesti vastaan. Herttuaan teki mitä parhaimman vaikutuksen hänen kookas vartalonsa, hänen nuorekasta voimaa uhkuvat kasvonsa ja korkea otsansa, mutta ennen kaikkea tummansiniset, suuret, syvät silmät, joista säihkyi terävä viisaus.

Herttua kyseli suurella mielenkiinnolla niitä aineita, joita Akseli herra oli opiskellut, ja häntä, huvitti kuulla, että teologia oli ollut hänen pääaineensa ja että hän Wittenbergissä oli puolustanut neljää kysymystä aineessaan.

"No, silloin saat pian riidellä arkkipiispan kanssa!" huudahti Kaarle nauraen. "Toivoisin sinun saavan hänet ymmälle."

Nuori herra nimitettiin heti kamariherraksi ja hänelle luvattiin pian ylennystä.

Eräänä päivänä tuotiin herttualle kirje piispa Bellinukselta. Siinä ylistettiin pilviin nuorta miestä, joka kirjeen toi. Hän ei ollut ainoastaan kirjanoppinut ja lakitieteen tohtori, vaan myös totinen luterilainen. Kun hän mitä hartaimmin halusi päästä herttuan palvelukseen, tahtoi piispa antaa hänelle sen puoltolauseen, että hän aina tulisi kaipauksella muistamaan niitä kuukausia, jotka Petrus Petrosa oli viettänyt hänen talossaan.

Herttua loi tarkastavaan katseen kirjeen tuojaan. Hän näki hienot, melkein naiselliset kasvot, joilla oli kärsivä ilme; silmissä oli jokin haaveellinen kaje, mutta hän piti ne herttuan edessä seistessään aina maahanluotuina, ja tämä huomasi hänen usein punastelevan.

Ylipäätään mies miellytti herttuaa, ja kun keskustelusta kävi selville, että hänellä oli terävä pää, johtui hänen mieleensä heti panna hänen kykynsä koetteelle.

Niin sai Petrus Petrosa Romanovitz tehtäväkseen matkustaa ja pyytää keisarin välitystä Ruotsin ja Puolan välillä. "Jos olet niin hyvä luterilainen kuin piispa väittää", sanoi hän, "täytyy sinun pystyä kumoamaan paavilaisten viisastelut, ja jos onnistut tehtävässäsi, voit olla varma erityisestä suosiostani."

Petrosan täytyi noudattaa käskyä ja lykätä oma lähetystehtävänsä vastaisuuteen.

* * * * *

Sotavalmistuksia tehtiin suurella kiireellä. Pestaamalla, erittäinkin Saksasta, oli koottu melkoisia sotajoukkoja, jotka heinäkuussa marssivat Rigaa vastaan.

Herttua lähti elokuun 12 päivänä Tukholmasta ja laski 22 päivänä maihin Pernovaan, jossa Antero Lennartinpoika 4,000 miehen kera yhtyi häneen. Täältä kävi retki Rigaa kohden, jossa kreivi Jaakkima Mansfeld saksalaisineen oli vastassa. Herttuan koko sotavoima nousi silloin 12,000-16,000 mieheen.

Sillävälin oli Chodkiewicz, joka turhaan oli koettanut estää Antero Lennartinpojan yhtymistä herttuaan, vetäytynyt etelään päin ja leiriytynyt Kerkholman luo. Tästä tiedon saatuaan lähti herttua syyskuun 16 päivänä liikkeelle ja marssi läpi yön pitkin Väinäjoen vartta vihollista kohden.

Tiet olivat jo ennestään aivan rypörapakoilla, ja miehet ja hevoset olivat väsymyksestä nääntymäisillään. Lisäksi satoi lakkaamatta, niin että sotamiehet kastuivat läpimäriksi ja ruudit samoin kuin muutkin sotatarpeet vahingoittuivat pahoin.

Sellaisessa tilassa saapuivat ruotsalaiset varhain aamulla Kerkholman läheisille kukkuloille, mistä saattoi nähdä pienen puolalaisen sotajoukon, johon kuului ainoastaan 4,500 miestä, leiriytyneenä virran rannalle.

Kaarle tahtoi heti ryhtyä rynnäkköön, mutta Antero Lennartinpoika esitti hänelle, että väki tarvitsi ensin levätä yöllisen marssin jälkeen. Ei ollut pelkoa vihollisen pääsystä pakoonkaan, se kun oli ruotsalaisten sulkemana virtaa vasten.

Onnettomuudeksi oli Kaarle huonoimmalla tuulellaan ja sotajoukko järjestettiin taisteluun. Hänen tarkoituksensa oli saartaa vihollinen, mutta hän säilytti kuitenkin edullisen asemansa koko aamupäivän.

Puolalainen päällikkö oli hämmästyksekseen nähnyt ruotsalaisen sotajoukon nousevan Kerkholman harjanteille, mutta kohta sen jälkeen näkyi sotaväkeä myös virran etelärannalla. Siellä oli kuurinmaalainen ratsuväki herttuansa johdolla. He syöksyivät virtaan ja uivat yli, ja siten sai Chodkiewicz avukseen 500 soturia, jotka olivat hyvin varustettuja ja sotaan harjaantuneita miehiä.

Mutta puolalainen ylipäällikkö, joka käsitti hyvin, että tässä oli voitettava tai kaaduttava, päätti ryhtyä rohkeaan hankkeeseen. Pidettyään väelleen rohkean puheen lähetti hän pienehkön, keveästi asestetun joukon hyökkäämään ruotsalaisten kimppuun, ja lyhyen, mutta kiihkeän taistelun jälkeen pakenivat puolalaiset, ja ruotsalaiset seurasivat jälestä tasangolle ja luopuivat siten edullisesta asemastaan.

Puolalainen sotajoukko yhtyi jälleen, taistelu jatkui neljä tuntia, mutta alusta alkaen oli onni ruotsalaisia vastaan. Kaukonäköisyydellään Chodkiewicz käsitti Kaarlen aikeen saartaa vihollinen, ja vaikka herttua lähetti yhä lisäväkeä tuleen, saattoi hän siten ainoastaan viivyttää, ei estää surkeaa tappiota.

Lopulta se ei enää ollut mitään taistelua, vaan teurastusta; ruotsalaiset pötkivät kauttaaltaan pakoon eivätkä edes yrittäneetkään puolustautua.

Turhaan oli Antero Lennartinpoika tehnyt kaikkensa saavuttaakseen voiton, hän kaatui miekaniskusta, samoin Lüneburgin herttua ja heidän kanssaan 9,000 ruotsalaista; 500 joutui vangiksi, 50 lippua, 11 tykkiä ja koko leiri joutui voittajain käsiin.

Kaarle itse oli vähällä joutua vangiksi. Kun ruotsalaiset alkoivat paeta, syöksyi hän tuimimpaan käsikähmään, ja tällöin kaatui hänen hevosensa. Viholliset tunsivat hänet ja kävivät käsiksi. Vaikka hän oli yksin, taisteli hän sankarillisesti, mutta hän ei olisi voinut vastustaa ylivoimaa, jollei muuan liiviläinen aatelismies, Henrik Wrede, olisi rientänyt luo, hypännyt ratsultaan ja pyytänyt häntä pelastamaan henkensä.

Herttua otti tarjouksen vastaan, hypähti satulaan ja kiiti pois. Jalo Henrik Wrede hakattiin kappaleiksi.

Mitä synkimmin mielin marssi Kaarle sotajoukkonsa jäännösten kera Rääveliin.

Henrik Wreden jalo teko ei jäänyt unhoon. Leski sai melkoiset läänitykset Suomessa ja pojille luvattiin vapaaherran arvo.

Jo Räävelissä kutsui herttua valtiopäivät Örebrohon. "Tapahtuneella onnettomuudella on Jumala tahtonut rangaista ruotsalaisten syntejä", kirjoitti herttua, mutta kehoitti sentään olemaan rohkein mielin. "Vielä löydetään apukeinot, jos ikivanha kansalaiskunto elää sydämissä."

Joulun aikoihin herttua palasi Ruotsiin

16.

VIIMEINEN YRITYS.

Kuningas Sigismundin päivät eivät olleet olleet iloisimpia häntä viimeksi tavattuamme. Hänen vaihteleva mielensä etsi uusia kiihokkeita, ja jesuiitat, jotka pelkäsivät hänen ryömivän pois heidän verkoistaan ja toivoivat arkkiherttuatar Konstantiasta saavansa hyvän liittolaisen omien suunnitelmiensa puolelle, askarruttivat hänen mielikuvitustaan mystillisillä tapauksilla, jotka väliin nostattivat hänet eräänlaiseen haltioitumistilaan, mitä seurasi yhä suurempi velttous.

Kun saapui tietoja Kaarlen valloituksista Liivinmaalta, silloin hän oli suunniltaan, itki ja valitti, ja hänen ainoa lohdutuksensa oli se suru, jonka Kaarle Gyllenhjelmin vankeus aiheutti herttualle.

"Tiedän, että hänelle on äpäräpoikansa hyvin rakas", sanoi kuningas, "ja olen varma, että hän monina unettomina öinä vaikeroi tuskissaan lellipoikansa kärsimysten tähden."

Zamojskin voitot häntä tosin lohduttivat, mutta Zamojskin tiesi hän erityisesti vastustavan hänen avioliittoaan Konstantian kanssa eikä voinut sentähden häntä sietää.

Saapui sitten sanoma, että Zamojski oli valloittanut takaisin Liivinmaan. Suuri oli siitä ilo Puolassa, mutta kuninkaan ilo oli sitäkin suurempi, kun Zamojski kohta sen jälkeen kuoli.

Nyt oli hänen avioliittonsa pahin vastustaja poissa, ja jälleen lähetettiin asiamiehiä ja kirjeitä paavin luo. Sigismundin henki oli kaupan, jollei hän saanut kaunista kälyään.

Vihdoinkin saatiin paavin suostumus. Sigismund oli suunniltaan, mutta tarvittiin rahaa, paljon rahaa tulevia häitä varten, ja korkeiden virkojen kauppa kävi kuin kuumilla kivillä.

Konstantia oli matkalla Puolaan. Hän oli lähtenyt matkalle ensi kutsusta, eikä Sigismund enää välittänyt mistään muusta.

Melkein samaan aikaan kuin arkkiherttuatar saapui sanoma taistelusta Kerkholman luona. Kauniin prinsessan saapuminen oli merkki ylhäältä, että onnen ja menestyksen aurinko jälleen oli loistava Sigismundin päällä.

Yhtä rintaa vietettiin riemujuhla suuren voiton johdosta ja mitä loistavimmat häät, ja nyt oli kuningas saanut oman kotihallitsijansa.

Prinsessa Anna oli veljensä tähden koettanut päästä hyviin väleihin uuden kälynsä kanssa, mutta kaunis Konstantia osoitti hänelle sellaista kylmyyttä ja jäykkyyttä, että prinsessa loukkaantuneena vetäytyi loitommalle.

Tapahtui kuten Anna oli pelännyt. Sigismund jätti vähitellen päivittäiset käyntinsä sisarensa luona, aluksi milloin milläkin verukkeella, mutta vähitellen kävi se itsestään. Uusi kuningatar ei tahtonut päästää ketään häiritsemään vaikutusvaltaansa heikkoon kuninkaaseen.

Vieläkin merkillisempää oli, että erään yksityisen sangen kiihkeän keskustelun jälkeen Konstantian ja Malaspinan kesken oli jesuiitta sanonut kuninkaalle, että hän ikävöi takaisin Roomaan eikä enää katsonut voivansa toimittaa mitään Puolan hovissa. "Täällä tarvitaan nuorempia voimia", sanoi hän ivallisesti.

Sigismund oli kovin hämmästyksissään, mutta Malaspina pysyi lujana päätöksessään.

Kohta Malaspinan lähdettyä saapui Varsovaan nuori mies, joka sanoi nimensä olevan Petrus Romanovitz. Hän pyrki ja pääsi salaa kuninkaan puheille, ja tämä esitti hänet sitten kuningattarelle.

Kuningatar kiinnitti hänet heti hoviin ja kuten kaikki muutkin mielistyi heti hänen kauniiseen ulkomuotoonsa ja miellyttävään käytökseensä. Lankesi aivan kuin luonnostaan, että tulokas tämän jälkeen kuului yksityiseen kuninkaalliseen perhepiiriin.

Hyvänä katolilaisena ja tietorikkaana miehenä ei hän ainoastaan valloittanut hovinaisia kauniilla silmillään ja hienolla sivistyksellään. Ylpeitä aatelisherrojakin miellytti keskustelu hänen kanssaan, ja papit ylistivät hänen puhdasoppisuuttaan.

Kuningattaren pyynnöstä hän saarnasi muutamia kertoja linnankappelissa, ja pieni kirkko oli tungokseen asti täynnä ihailevia kuulijoita.

Kuningatar lausui toivomuksensa, että hänet otettaisiin hovin palvelukseen, mutta kuningas vastasi, että se oli mahdotonta.

Hän ei ollut esittänyt mitään syytä, ja kuningatar, joka aina vei tahtonsa läpi, käski ilmoittaa nuorelle papille haluavansa salaista keskustelua hänen kanssaan.

Kun hän saapui, sanoi kuningatar suoraan, että tahtoi hänet rippi-isäkseen.

Hän kiitti kunnioittavasti, mutta vastasi, että hänen täytyi palata sinne, minne velvollisuus kutsui.

Sitä ei Konstantia ollut odottanut ja näytti kummastuneelta. "Kieltäytymiseenne täytyy olla tärkeitä syitä", sanoi hän. "Sanokaa minulle ne."

Hän kertoi, että hänen oikea nimensä oli Petrus Petrosa, että hän oli syntynyt Pohjanmaalla, kasvatettu Ingolstadtissa ja nykyään oli ainoastaan pyhien isien tahdon välikappale.

Heidän käskystään hän oli keisarin luota palatessaan salaa tullut Sigismundin luo kuulemaan mihin oli ryhdyttävä, jos hän onnistui toimittamaan suuren lähetystehtävänsä: ottamaan herttuan hengen.

"Oletteko ajatellut, että se voi maksaa oman henkenne?" sanoi Konstantia liikutettuna.

"Minä olen valmis siihen", vastasi hän.

"Ja kuitenkin tahdotte…?"

"Olen vannonut."

Konstantia katsoi ihmetellen häneen. "Sanokaa minulle, eikö ruotsalaisilla naisilla ole sydäntä?"

Petrosa karahti punaiseksi. "Luulen, että naiset ovat samanlaisia kautta maailman", vastasi hän.

"Silloin rakastatte ja rakkauteenne vastataan", puuskahti kuningatar.

"Teidän armonne, olen pappi."

"Pyh, mitä se auttaa, olette sittenkin ihminen! Sanokaa minulle, tietääkö hän rakkaudestanne?"

"Kyllä hän tietää."

"Minun ei tarvitse kysyä, vastaako hän siihen."

"Kyllä hän vastaa."

"Ja kuitenkin hän antaa teidän kuolla!"

"Hän ei voi estää sitä."

"Onko mahdollista, että luovutte kaikista maallisista iloista?"

"Taivaalliset odottavat minua."

"Ajatteleeko hän kuten tekin?"

"Hän on luvannut minulle sen!"

"Hän tulee peruuttamaan lupauksensa. Tapaatteko hänet palattuanne?"

"En enää tässä elämässä!"

"Kieltäydytte aivan äärimäisiin", puuskahti kuningatar. "Jos olisin hänen sijassaan, en minä tekisi niin."

Kenties ylhäinen nainen katsoi menneensä liian pitkälle, sillä hän sanoi Petrosalle hyvästit.

Petrosa sai kuninkaalta turvakirjeen, matkusti kahden kuninkaan lähettämän uskonveljen kera Ruotsiin.

* * * * *

Kerkholman menetys ja monien urhoollisten päällikköjen ja miesten kaatuminen oli herttuaan koskenut syvemmin kuin hän tahtoi näyttää, mutta läpi tulen ja veren oli hänen jatkettava kohden maaliaan.

Sotaa Puolaa vastaan jatkettiin mahdollisimman suurella ponnella ja suuremmalla menestykselläkin kuin olisi voinut odottaa onnettomuuden jälkeen Kerkholman luona. Tosin siihen vaikutti sekin, ettei Chodkiewicz saanut Puolasta väkeä eikä rahaa sodan jatkamiseen, ja niin onnistuivat ruotsalaiset jälleen saamaan Liivinmaan valtaansa, vaikkeivät voitot olleet ilman tappioita.

Mutta samaan aikaan Kaarle ryhtyi vielä uuteen sotahankkeeseen.

Venäjällä oli niin sanottu Vale-Dmitri noussut valtaistuimelle puolalaisten avulla. Vasili Shuiski etsi Ruotsin apua puolalaisia ja Dmitrin joukkuetta vastaan. Kaarle, joka oli valpas huomaamaan kaikkea mikä saattoi tehdä tyhjäksi Sigismundin aikeet, lupasi jo 1607 lähettää apua Liivinmaalta.

Mutta siihen vaadittiin uusia varustuksia. Sotaväkeä kirjoitettiin, ja Kaarle julisti tiedoksi, että jokainen, joka vapaaehtoisesti teki sotapalvelusta ratsain tai jalkaisin, sai talonsa verosta vapaaksi, oikeuden kantaa vaakunaa ja lisäksi palkan.

Suomeen toimitettiin erityinen käsky, että joka viides mies oli nostatettava maan puolustukseen. Mutta niistä kihlakunnista, jotka olivat lähinnä Venäjän rajaa, oli lähdettävä mies talosta.

Mutta enimmän saatiin miehiä pestauksella, joka samaan aikaan pantiin toimeen Saksassa ja Skotlannissa.

Tähän aikaan palasi Petrus Petrosa Ruotsiin. Hänellä oli mukanaan kaksi miestä, Lauri Bolangius ja Kaarle Niilonpoika, molemmat julkikatolilaisia.

Petrosa saapui herttuan luo. Hänet otettiin ystävällisesti vastaan, ja hän teki selon lähettilästoimistaan.

Itävallan keisari ei tahtonut sekaantua riitaisuuksiin Ruotsin ja Puolan välillä. Hän oli sitä mieltä, että niin läheisten sukulaisten piti voida sopia ilman vierasta välitystä.

"Minun kokemukseni on, että mitä läheisempiä sukulaisia, sitä suurempi vihollisuus", vastasi Kaarle.

Petrosa ei ollut voinut suorittaa tehtäväänsä, mutta hän sai sentään jäädä edelleen herttuan palvelukseen eräänlaisena käsikirjurina, ja sen johdosta oli hänellä milloin tahansa pääsy herransa huoneihin.

Eerik Tegel otti hänet erityisesti hoiviinsa. Kenties keksi hän haaveilijan näiden alituiseen taivasta kohden suunnattujen silmien takana ja veti omat johtopäätöksensä, joita varoi uskomasta kenellekään.

Petrosan alituinen seurustelu matkatoveriensa kanssa herätti epäluuloja, joista mainittiin herttuallekin. Mutta hän ei niistä välittänyt mitään.

Sihteerit, jotka työskentelivät herttuan etuhuoneessa, lähettivät hänet tuontuostakin asialle herttuan luo. Hän palasi sieltä usein kalpeana ja vapisevana. Jos kysyttiin syytä, valitti hän pahoinvointia.

Eräänä päivänä yllätti hänet Eerik Tegel makaamasta suullaan lattialla ja vääntelehtimässä tuskissaan. Hän jupisi epäselviä sanoja ja huusi välillä ääneensä armoa ja laupeutta.

Kun kuuntelija ei eroittanut mitä mies sanoi, meni hän luo. "Tuollaiset elkeet sopivat papeille ja akoille", huusi hän raa'asti, "mutta eivät viisaalle miehelle, jollaisena olen sinua pitänyt."

Petrosa nousi äkkiä pystyyn. "Olen sairas", sanoi hän, "ja lisäksi tulee levottomuus tulevaisuudesta."

"Mitä kumman levottomuutta se on?" kysyi Tegel terävin ja epäluuloisin katsein.

"Minulle on uskottu tehtävä, mutta pelkään, etten voi sitä suorittaa."

" En voi on typerä sana. Mies voi mitä tahtoo, se on minun kokemukseni."

"Otaksutaan, etten tahdo, mutta olen ottanut palkan etukäteen."

"Eihän siltä menetä henkeään, vaikka onkin puijannut velkojataan", vastasi Tegel nauraen. "Hän voi kostaa ja kostaa hirveästi."

"Siinä tapauksessa on paras ajatella kumminpäin menetellen saa suurimman vahingon."

"Niinpä kyllä onkin", vastasi onneton, joka kouristuksentapaisesti väänteli käsiään hien helmeillessä hänen otsaltaan.

"Minä puolestani", jatkoi Tegel, "olen aina seurannut pirua niin pitkälle kuin siitä on ollut minulle hyötyä."

"Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan."

"Tietysti joku on tullut tiellesi. Mutta älä pelästy, poikaseni, anna hänelle niin ettei enää terhentele. Minä pidän sinusta ja lupaan ummistaa molemmat silmäni." Näin sanoen hän poistui nauraen; mutta tovereille kirjurihuoneessa hän sanoi: "Saattepas nähdä, että joku kaunis neitonen on pyydystänyt neitsytkuvamme. Mutta olkoonpa hänen tiellään ankara isä tai sulhanen, lyön vetoa messukujastani, että hän pian antaa meille aihetta nauruun."

Petrosa tuijotti poistuneen jälkeen. "Tietääkö hän salaisuuden" jupisi onneton. "Jos niin on, voi hän paljastaa sen, ja miksen silloin voisi jouduttautua ennemmin?"

Hän heittäytyi madonnankuvan eteen ja rukoili häneltä voimaa ja apua siihen jumalalle otolliseen tehtävään, jonka hän nyt aikoi suorittaa.

Kuumesairaan tavoin hän hypähti pystyyn, järjestäen pukuaan. Vapisevin käsin pisti hän pienen tikarin takkinsa povelle ja syöksyi sitten kuin mieletön läpi kirjurien huoneen herttuan huoneeseen. Kirjurit katsoivat nauraen hänen jälkeensä. "Hän näyttää aivan hullulta!"

Herttua oli yksin. Hän istui kirjoittaen eikä edes kohottanut päätänsä.

Petrosa tunsi jalkojen kangistuvan allaan, mutta nyt täytyi sen tapahtua, ja hiljaa rukoillen hän hiipi herransa taa.

Tämä ei liikahtanutkaan.

Vapiseva käsi tarttui tikariin… tarttui kuin kouristustaudin käsissä.

Hänen päätään huimasi, tulikielekkeitä karkeloi hänen silmiensä edessä, hän oli kuulevinaan pilkkanaurua… paholaisetko lienevät riemuinneet hänen heikkoudestaan.

Silloin valtasi hänet mielipuolisuuden henki, hän tempasi tikarin ja kohotti sen…

Mutta Herran käsi suojasi Kaarlea, ja korkeimman johdatuksesta tuli hän samana hetkenä kääntäneeksi päätään. Salaman nopeudella hän kumartihe välttäen iskun.

Hän soitti, ja kun Eerik Tegel syöksyi sisään, osoitti herttua rikollista ja sanoi kylmästi: "Käskekää vangita hänet!"

Petrosa seisoi liikkumatonna, kalpeana kuin kuolema.

Tegel loi yhden ainoan pelästyneen katseen onnettomaan ja riensi noutamaan vartioväkeä.

"Herttuan kimppuun hän aikoi käydä, ja minä kun en sitä arvannut", huusi hän kirjuriapulaisilleen rientäessään heidän ohitseen.

"Miksi tahdoit ottaa henkeni?" kysyi herttua, joka ei voinut olla tuntematta sääliä onnetonta kohtaan. "Enkö ole ollut hyvä sinua kohtaan?"

"Olette, teidän armonne!" Hän seisoi pää riipuksissa eikä voinut pidättää kyyneltensä pursuntaa.

Kaarle katseli häntä kauan ja kysyi sitten: "Kenen suosituksesta tulitkaan luokseni?"

"Piispa Bellinushan se…"

"Niin, nyt muistan, hiivit hänen luottamukseensa."

"Todistukseni puhuvat puolestani, olen lainopin tohtori."

"Missä sait sen arvon?"

"Roomassa."

"Tietysti siellä, missäs muualla. Siellä ei opita ainoastaan langettamaan tuomioita rikoksista, siellä opitaan niitä tekemäänkin."

Vahdit tulivat, herttua viittasi pahantekijään, ja hän seurasi heitä. Tarkastettaessa hänen asuntoaan löydettiin sieltä Sigismundin antama turvakirje.

Hänet jätettiin valtiosäätyjen tuomittavaksi, sillä ne olivat juuri koolla Örebrossa. Petrosa tunnusti ujostelematta uskonsa, ja hänen hehkuva kaunopuheisuutensa viehätti kuulijoita siinä määrin, että pidettiin tarpeellisena saarnastuolista julkisesti kumota hänen esityksiään.

Hänet tuomittiin ruhjottavaksi, ja tuomio pantiin heti täytäntöön.

Mutta kohta tämän jälkeen keksittiin useampiakin salaliittoja herttuan henkeä vastaan. Tämä näytti ottavan ne varsin tyynesti, mutta puhui valtiopäivillä vielä kerran aikeestaan jättää hallitus käsistään.

Säädyt vastasivat huhtikuun 24 päivänä 1606 pyynnöllä, että herttua lupauksensa mukaan kruunauttaisi itsensä, uudistivat lupauksensa perintösopimuksen ylläpitämisestä ja lupasivat taistelussa paavilaisia vastaan olla säästämättä henkeään ja vertaan.

Tämä tyynnytti hänet, ja hän lupasi vastaisuudessa ajatella säätyjen ehdotusta.

17.

NUORET.

Olemme jo ehtineet alulle vuotta 1606. Aika kuluu nopeasti, ja on vierähtänyt useita vuosia siitä, kun viimeksi loimme katseen siihen kotiin, jota Kaarle herttua rakasti yli kaiken muun.

Kustaa oli äsken täyttänyt yksitoista vuotta. Häntä kasvatettaessa ei hemmoteltu; isä oli pannut päämääräksi, että hänessä oli kehitettävä terve sielu terveessä ruumiissa. Jo kymmenvuotiaasta alkaen sanotaan isänsä hänet panneen kuulemaan valtiollisia neuvotteluja. Niiden ulkomaisten upseerien kanssa, joita tähän aikaan kävi herttuan hovissa, oli prinssillä isänsä tahdon mukaan keskusteluja muiden kansojen käymistä sodista, tappeluista, piirityksistä ja kaikenkaltaisista sotavarustuksista.

Herttua itse oli antanut ohjeet hänen kasvatukselleen. Hänelle opetettiin sangen nuorena täydellinen tieto ja taito monissa vieraissa kielissä, niin että hän puhui latinaa, saksaa, hollantia, ranskaa ja italiaa puhtaasti kuin äidinkieltään ja oli vähin perillä venäjän ja puolan kielistäkin.

Mutta Juhana Skytte ei tyytynyt ainoastaan sammuttamaan hänen tiedonjanoaan. Hän kehoitti häntä viisauteen ja vilpittömyyteen kaikissa toimissaan. Sotaiset leikit vaihtelivat ritarillisten harjoitusten keralla; metsästys ja ratsastus olivat huvituksina oppituntien lomassa. Jo kolmentoistavuotiaana uskottiin hänelle monia julkisia tehtäviä.

Hänen ulkomuodossaan kehittyi pohjoismaalainen tyyppi yhä enemmän, hipiä oli heleän valkoinen, kasvonpiirteet pehmeät ja säännölliset, kirkkaiden sinisilmien ilme oli selittämätön, ja niiden yllä kaartui otsa korkeana ja puhtaana. Kullankellertävät kiharat, jotka valuivat alas kaulalle, saivat italialaiset antamaan hänelle liikanimen "il re d'oro" (kultakuningas). Ulkonäöltään ei Kustaa ollut isäänsä: tämä oli tumma ja teräväpiirteinen, hän sitä vastoin muistutti isoisäänsä, ja jo nyt saattoi nähdä hänen tulevan samaa kokoakin.

Juhani prinssi oli täyttänyt kuusitoista vuotta. Hän oli pitkä ja hoilakka, lempeät kasvonpiirteet muistuttivat paljon hänen äitiään. Hänen ymmärryksensä lahjat eivät olleet suuret, ja opinnot sujuivat sitä mukaa. Skytte oli saanut hänelle opetetuksi yleistietoa ja hiukan kielitaitoakin; mutta heti Kätchenin lakattua olemasta hänen opettajattarenaan oli harrastuskin lopussa, ja hän jatkoi opintojaan ainoastaan velvollisuuden pakosta, tuntematta lainkaan halua niihin.

Sotaiset leikit huvittivat häntä hetken, mutta ne olivat hänestä pian väsyttäviä, ja hän katseli mieluummin syrjästä. Hänen hentoa mieltään ja haaveellista luonnettaan viehätti laulaminen sitran säestyksellä tai värssyjen sepittäminen mielitietylleen. Herttuallisessa hovissa vallitseva ankara kuri ja järjestys pelasti hänet arvottomista suhteista, ja hänen ensimäinen ainoa rakkautensa oli Kätchen.

Kun Kaarle oli monet kerrat kysynyt häneltä minkätähden hän niin harvoin kävi herttuakunnassaan, silloin katsoi hän olevansa velvollinen menemään sinne ja siellä taipui hän kaikkeen, mitä hänen kamariherransa keksivät häntä huvittaakseen. Mutta joka kerta kun hän palasi sellaiselta retkeltä, loistivat hänen silmänsä tyytyväisyydestä ja etsivät ennen kaikkia Kätcheniä. Ja kun hän sai tilaisuuden kertoa hänelle kaikki tapaukset matkaltaan ja kuulla hänen mielipiteensä, oliko siinä ja siinä tehnyt oikein, silloin saattoi hän yhtäkkiä keskeyttää juttelunsa ja huudahtaa: "Maksaa vaivan matkustaa pois ainoastaan saadakseen palata kotiin."

Kätchenin uskollisilla kasvoilla oli yhä sama lempeä sulo, katseesta säteili rakkaus, mutta siinä oli myös tarmoa ja vakavuutta; sentähden tunsi hänen läheisyydessään turvallista tyyneyttä, joka tietämättäkin vetää toisen ihmisen toiseen.

Yhdeksänvuotias prinsessa Maria Elisabet ja hänen viisivuotias veljensä Kaarle Filip, äitinsä hemmottelemalla pilaamat lapset, saivat usein ankaria ojennuksia isältään. Mutta sen jälkeen lellitteli heitä äitinsä sitä enemmän, eikä hän malttanut olla mukisematta isäpuolista, jotka lellittelevät suosikkejaan, mutta pitelevät miltei pahoin toisia lapsia. Tavallisissa oloissa syötiin päivällinen kymmenen aikaan, mutta eräänä päivänä oli se monien vieraiden tähden lykätty kahteentoista.

Vieraiden joukossa oli myös ranskalainen lähettiläs, ja hänet oli pantu päivällispöydässä istumaan Kätchen prinsessan rinnalle.

Mutta samassa pöydässä oli pikku Maria Elisabet saanut paikkansa serkkunsa, Juhani prinssin rinnalla. Tyttönen lorusi kaikkea mahdollista ja koetti vetää hänen huomiotaan puoleensa, mutta Juhani ei saanut Kätchenistä katsettaan. Ranskalainen lähettiläs puhui hänelle vilkkaasti ja innolla, ja Kätchen kuunteli silmät maahan luotuina, äänetönnä ja hämillään.

Olikohan kysymyksessä jokin uusi aviotarjous? Juhanista tuntui, että hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan. Kätchen naimisiin… hänen Katinsa…! Hän tunsi, että siitä koituisi hänen surmansa.

"Mikä sinun on, Juhani, olet niin kalpea?" kysyi hänen pikku naapurinsa.

Juhani ei voinut vastata kysymykseen, koskei ollut sitä kuullut. Sillä samana hetkenä oli Kätchen luonut katseen ranskalaiseen lähettilääseen ja sanonut muutamia sanoja, joiden johdosta lähettiläs kumarsi syvään päätään ja keskustelu taukosi tuokioksi. Mutta Kätchen aloitti sen uudelleen, ja Juhanista näytti, että muukalainen katseli ja puhutteli nuorta neitiä vielä suuremmalla ihailulla ja kunnioituksella kuin ennen.

Kuinka saisi tietoonsa mistä he puhuivat? "Etkös häpeä, Juhani, kun et vastaa minulle… entä jos sanon äidille!"

"Piu, pau, kielikello", kuiskasi Juhani hänelle. "Oletko nyt tyytyväinen?"

"Odotas, sinä!" Noustiin pöydästä.

Mutta Juhani ei saanut koko pitkään päivään tilaisuutta puhua Kätchenin kanssa kahdenkesken.

Sitä vastoin oli Maria Elisabetilla pitkä keskustelu rouva äitinsä kanssa, joka lohdutteli häntä sillä, että sanoi itse nähneensä kaiken. Pikku Marian oli oltava kiltti serkkuaan kohtaan, vaikka tämä olikin ollut ilkeä hänelle. Muutamain vuosien kuluttua oli kaikki muuttuva toiseksi, mutta mitä silloin oli tapahtuva, sitä ei pikku Maria saanut vielä tietää. Ainoastaan sen hän sai tietää, että viidentoistavuotiaana oli hän saava valkoisen silkkipuvun, jossa olisi paljon helmiä ja koristuksia ja kaiken kukkuraksi kruunun päähänsä. Mutta kenellekään ihmiselle ei hän saanut puhua siitä, se oli jääpä salaisuudeksi pikku Marian ja hänen äitinsä kesken. —

Seuraavana aamuna oli taivas synkkien pilvien peitossa, harmaana lankesi päivänvalo linnansuojiin, mutta kaikissa takoissa loimotteli iloinen valkea, joka elähytti synkkää värisävyä.

Kätchen istui pienen pöydän ääressä, jolla paloi vahakynttilä. Hän luki tarkkaavaisesti raamattuaan.

Kirkonkello löi kuusi. Samassa astui huoneeseen hänen piikasensa ja ilmoitti Itä-Göötanmaan herttuan.

"Hän on tervetullut", sanoi prinsessa hymyillen, mutta samassa lehahti surullinen ilme lempeille kasvoille. "Juhani parka", kuiskasi hän itsekseen.

Juhani riensi kiireesti sisään ja tarttui hänen käteensä. "Kätchen", sanoi hän syvällä tunteella.

"Minkä johdosta serkku kunnioittaa minua käynnillään?" kysyi Kätchen niin tyynellä äänellä kuin voi.

"Älä leiki kanssani, Kätchen, tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin…"

"Unohdat, Juhani, että olet ainoastaan lapsi rinnallani", sanoi Kätchen säveästi. "Olen kauan ollut aivan kuin äiti sinulle. Mitä sanot rakkaudeksi, on ainoastaan kiitollisen sydämesi hellyyttä minua kohtaan."

"Mitäs siitä, vaikka oletkin viittä vuotta vanhempi minua", vastasi Juhani ja toivonsäde pilkahti hänen kyyneleisistä silmistään. "Totta on, että olet ollut lapsuudestani saakka minun hyvä, valvova, pelastava enkelini. Mutta odotatko, että minun on rakastettava sinua vähemmän sentähden, että minun on kiittäminen sinua kaikesta?"

"Nyt menet liian pitkälle!"

"En", jatkoi Juhani. "Mutta tiedätkös, että kun kuudentenatoista syntymäpäivänäni äitipuolesi sanoi minulle, että hän tahtoi antaa minulle kalleimman mitä hänellä oli, hänen rakkaan Maria Elisabetinsa, silloin ainoastaan sinun rukoileva katseesi esti minut torjumasta toivomatonta lahjaa. Sano minulle, Kätchen, olenko tosiaankin niin mitätön sinun silmissäsi kuin Maria Elisabet on minun?"

"Mistäs minä tiedän, miten suuressa tai pienessä arvossa pidät nuorta sisartani", vastasi Kätchen kylmähkösti. "Etkä muuten tietäne sinä enemmän kuin minäkään mitä kymmenvuotias tyttö on oleva naisena." Juhani seisoi vain allapäin.

Sentähden ei hän nähnyt, että Kätchenin silmät olivat kyyneliä täynnään ja katselivat häneen hellällä osanotolla, kun hän sanoi murtuneella äänellä: "Mitä olet tehnyt isälleni ja meille kaikille, sitä en voi koskaan unhottaa, vielä vähemmän palkita, ja jos hellin sisarellinen rakkauteni…"

"Ei, minä en tyydy siihen", huudahti Juhani kiihkeästi. "Minä rakastan sinua, Kätchen, ja sinun täytyy tulla vaimokseni!" huudahti nuorukainen ja heittäytyi hänen jalkoihinsa ja peitti hänen kätensä suudelmin.

"Nouse ylös, Juhani", sanoi Kätchen vakavasti ja irroittautuen hänestä. "Muuten en puhu kanssasi."

Juhani totteli. "Minä olen lahjoittanut pois kruunun sentähden, että isäsi ja veljesi saisivat sen; he saavat herttuakuntanikin, minä en välitä mistään, kun vain saan sanoa sinut puolisokseni."

Kätchen taisteli kovan taistelun, mutta hän oli tottunut hillitsemään itseään ja sanoi leikkisästi:

"Lopeta nyt jo, Juhani, tule istumaan tähän vierelleni."

"En ennenkuin olet sanonut minulle, etkö eilen antanut rukkasia."

Kätchenin poskilla häivähti puna. "Miksi kysyt minulta sitä?"

"Tahdon tietää syyn."

"Syyn, mihin?"

"Tietenkin teit sen jonkun toisen tähden."

"Isäni ei tahtonut, että menisin naimisiin. Mutta puhukaamme nyt jostakin muusta. Tule ja istu viereeni tähän takkavalkean ääreen."

Juhani istuutui hänen rinnalleen. "Aivan kuin muinoisina päivinä", sanoi hän pannen kätensä hänen kädelleen, johon tahtoi tarttua.

"Muistatkos", sanoi Kätchen vetäen kätensä pois, "kuinka monta kertaa löin sinua sormille, kun et osannut läksyjäsi, ja kuinka sitten palkitsin ahkeruuttasi säästämilläni mesikakuilla?"

"Kätchen, minä uskon, että sinä rakastat minua ja että vain äitipuolesi tähden, kun et tahdo häiritä kotirauhaa, kieltäydyt menemästä kanssani naimisiin."

"Eikös sekin olisi hyvä syy", sanoi Kätchen, "erittäinkin kun isäni viihtymys on siitä riippuvainen."

"Sinä välität kaikista muista enemmän kuin minusta", sanoi Juhani väsyneellä äänellä.

Nyt Kätchen otti häntä kädestä. Se oli kylmä ja melkein kuin puutunut.

"Kerran tietysti menet naimisiin", sanoi Juhani. "Lupaa, ettet tee sitä ennenkuin kuoltuani."

"Juhani!" sanoi Kätchen lempeästi nuhdellen.

"Lupaan, ettei sinun tarvitse odottaa kauan", lisäsi Juhani katkerahkosti.

"Muistan", sanoi Kätchen, "että kun lapsena olit ilkeä ja itsepäinen, panin pääsi olkapäätäni vasten ja hyväilin, kunnes tulit hyväksi jälleen."

Hän veti Juhanin puoleensa, siveli hänen poskeaan hiljaa keinutellen ja lempeä ääni kuiskasi:

"Juhani, sinä suostuit tulevaisuudessa ottamaan Maria Elisabetin puolisoksesi sen tähden, että maan tyyneys ja rauha tulee tämän avioliiton kautta turvatuksi. Maailma ei kenties koskaan saa tietää, mitä uhri on sinulle maksanut, mutta hyvä omatunto, ystäviesi kunnioitus ja rakkaus on palkintonasi."

Kätchen tunsi kätensä kostuvan Juhanin kyynelistä ja siitä hän ymmärsi onnistuneensa. Mutta Juhani ei vastannut sanaakaan eikä näyttänyt, halukkaalta jättämään suloista asentoaan.

Kätchen käsitti sen vaarallisuuden, mutta pelkäsi toisaalta häiritsevänsä hyvää vaikutusta.

"Onko nyt kaikki hyvin jälleen?" kysyi hän lempeästi ja teki liikkeen vapautuakseen.

"Ei", vastasi Juhani. "Puuttuu vielä jotakin."

Kätchen punastui ja kumartihe painamaan suukkosen hänen otsalleen. Mutta lujin käsin veti Juhani hänet vasten poveaan ja painoi pitkän, tulisen suudelman hänen huulilleen.

"Juhani, mitä teet!" huudahti Kätchen kiihkeästi ja riistäytyi irti hänen käsistään.

"Otan oikeuteni, lapsen oikeuden", vastasi Juhani uhmaten. "Sinähän tahdoit, että vielä kerran leikkisimme sen leikin."

"Mutta nyt et ole enää lapsi", sanoi Kätchen syvästi punastuen. "Olet minun uskollinen, veljellinen ystäväni."

Juhani oli vastaamaisillaan, kun ulkoa kysyi nuorekas ääni: "Saanko tulla sisään?"

Sieltä tuli Kustaa prinssi. "Sinä täällä!" huudahti hän.

"Ajattelin pyytää Katia toimittamaan erään tehtävän", vastasi Juhani. "Mutta nyt voit yhtä hyvin tehdä sen sinäkin."

Hän otti esiin pergamenttikirjeen, jossa riippui suuri sinetti. "Jätä tämä isällesi ja sano hänelle, että käskin tuojan mennä sen kattilaan."

Ystävällisesti puristaen kruununprinssin kättä ja juhlallisesti kumartaen Kätchenille poistui Juhani huoneesta.

"Mikä hänelle tuli?" kysyi Kustaa ja katsoi hymyillen serkkunsa jälkeen.

"Meidän on oltava hyvin hyviä häntä kohtaan", vastasi sisar kyynelsilmin. "Juhani ansaitsee kaiken rakkautemme ja hellyytemme."

"Niin teet sinäkin", sanoi Kustaa. "Älä puhu minusta. Mutta mikä kumman kirje noin suuri on?"

"Vien sen herttualle ja sitten tulen takaisin sanomaan mitä se sisältää."

Kustaa juoksi tiehensä ja Kätchen vaipui tuoliinsa peittäen kasvonsa käsiinsä. Mutta Kustaa tuli hyvin pian takaisin, ja hänen silmänsä loistivat ilosta.

"Herttua sanoo, että Juhani on oikea pilari, jonka varaan saattaa rakentaa!" huudahti hän. "Tiedätkös, Kätchen, se oli Sigismundin omakätinen kirje, jossa hän kehoittaa Juhania pitämään kiinni oikeudestaan kruunuun ja tarjoutuu lähettämään hänelle hyvinvarustetun laivaston ja 10,000 miestä jalkaväkeä."

"Ja hän jätti kirjeen vaatimatta siitä ainoatakaan etua itselleen. Se on hyvä, se on oikein!" puuskahti Kätchen innoissaan.

"Kenties hänellä oli jotakin sellaista ajatuksissaan, koska ensiksi toi kirjeen sinulle", virkkoi Kustaa silmäten sisareensa.

Kätchen käänsi päänsä pois vastaamatta mitään. "Kätchen, maan päällä ei ole toista ihmistä, joka hänelle on niin rakas kuin sinä."

Kätchen seisoi yhä selin häneen, mutta poven liikkeistä näki Kustaa, että hän itki.

"Jos sinäkin pidät hänestä, niin voit yhtä hyvin tulla hänen puolisokseen kuin Maria Elisabetkin. Minä puhun siitä herttualle."

"Ei, Kustaa, älä sano mitään", keskeytti Kätchen kääntäen kyyneltyneet kasvonsa häneen. "Tänä levotonna aikana voi jokainen muutos turmella koko suunnitelmat, ja isämme herruus on vielä siksi lujittumaton, ettemme saa aiheuttaa mitään järkytyksiä. Mikä on parasta maalle, sen täytyy olla parasta meillekin."

Kustaa katseli häntä ihaillen. "Mikä mainio tyttö sinä olet, Kätchen", sanoi hän. "Sinä olisit kaunistus valtaistuimellekin, mutta jollei niin saa tapahtua, on sinun jalo mielesi ja hyvä ymmärryksesi menevä perinnöksi lapsillesi ja se suuruus, jota sinä et saavuta, voi kenties tulla lastesi osaksi."

"Voi sinua uneksijaa!" sanoi Kätchen hyvitellen. "Tästedes tahdon pitää hellää huolta Maria Elisabetin kasvatuksesta, että hän ansaitsisi sen onnen, joka häntä odottaa."

18.

VENÄJÄN SOTA.

Vihdoin oli Kaarle suostunut ottamaan vastaan kruunun, ja helmikuulla 1607 vietettiin kruunajaiset juhlallisin menoin.

Keväämmällä saapui Venäjältä hyviä uutisia. Dmitri, joka oli osoittanut ilmeistä halveksumista venäläisiä perintätapoja kohtaan ja suosinut puolalaisia ja kasakoita, oli toukokuun 17 päivänä syösty valtaistuimelta ja surmattu ja Vasili Shuiski oli valittu tsaariksi hänen sijaansa.

Mutta uusia levottomuuksia oli syntynyt. Muuan rohkea seikkailija väitti olevansa oikea Dmitri, joka ihmeen kautta oli herännyt kuolleista.

Sigismund lähetti puolalaisensa heti apuun, ja petturi onnistui kokoamaan riittävän sotavoiman marssiakseen Moskovaa vastaan. Huhtikuussa 1608 löi Dmitri venäläisen sotajoukon Pulkovan lähellä ja leiriytyi heinäkuussa puolen peninkulman päähän pääkaupungista.

Sillä välin vahvisteli hän sotajoukkoaan osaksi kasakoilla, osaksi puolalaisella väellä, jota Sigismund lähetti hänen avukseen. Hän teki valloituksen toisensa jälkeen, ja Vasilin oli pakko kiireimmiten tähystellä vierasta apua.

Marraskuussa 1608 tehtiin Novgorodissa tsaarin sukulaisen, ruhtinas Mikael Skopin-Shuiskin ja kreivi Mansfeldin valtuutettujen kesken sopimus, että Ruotsin kuningas lähettäisi 5,000 miestä Vasilin avuksi. Näiden komentajaksi oli kuningas valinnut Jaakko de la Gardien, joka oli kutsuttu kotiin ulkomailta.

Hovissa oli tähän aikaan venäläissota yleisenä puheenaineena, eikä kukaan ottanut siihen osaa vilkkaammin kuin Kustaa Aadolf.

Oli sanottu, että Sigismundin tarkoitus oli tehdä venäläinen kansakunta Puolan orjaksi, ja nuoreen mieleen kangasti tällaisen vääryyden estäminen mitä kauneimpana maalina. Yleensä ihmeteltiin sitä muutosta, joka tähän aikaan tapahtui kruununprinssissä. Oli uutta vilkkautta ja joustavuutta kaikissa hänen liikkeissään, hän kantoi päänsä korkealla, ja silmissä oli tulta; innokkaammin kuin konsanaan hän hoiti aseharjoituksiaan, kiintyi halusta keskustelemaan isänsä sotapäällikköjen kanssa ja mieluimmin niiden, jotka tiesivät kertoa jotakin Venäjän oloista.

Kenellekään ei hän ilmaissut niitä ajatuksia ja tunteita, jotka hänen mielessään liikkuivat, mutta jotakin saattoi päätellä hänen käytöksestään ja kiihkeästä hengityksestään.

Marraskuun viime päivinä saapui Jaakko de la Gardie Tukholmaan, ja kuningas otti hänet hyvin suosiollisesti vastaan.

Neuvotteluissa, joita nyt pidettiin, oli kruununprinssi aina läsnä, ja väliin otti hän isänsä kehoituksesta osaa keskusteluunkin, mutta oli tällöin huomaavinaan de la Gardien kasvoilla ivallisen hymyn, joka häntä syvästi harmitti.

Se oli voinut olla erehdys, hän oli kenties nähnyt väärin, mutta oas oli jäänyt sydämeen.

"Mikä estää minua kysymästä häneltä suoraan", ajatteli Kustaa. "Se voi hälventää epäilykseni, tai hänen on pakko selittää syy epäämiseensä."

26-vuotias Jaakko de la Gardie oli täysin tietoinen niin kauniista ulkonäöstään, miehekkäästä vartalostaan ja ryhdistään kuin sotapäällikön-lahjoistaankin, joista hän oli aika ylpeä.

Mitä muut eivät voineet selittää ja mitä isän silmäkään ei ollut nähnyt, se selvisi heti hänelle.

Nuori kotka tahtoi päästä koettamaan siipiään, mutta Jaakko herralla ei ollut vähintäkään halua varjella niitä vahingoittumasta eikä jakaa kunniaa kenenkään kanssa. Kun sentähden Kustaa Aadolf melkein nöyrästi sanoi hänelle, että pitäisi suurena onnena, jos pääsisi leikkaamaan ensimäiset laakerinsa niin kuuluisan sotaherran johdolla, vastasi de la Gardie, että hänen huolehtimisensa prinssin turvallisuudesta olisi esteenä hänen toiminnalleen. Muuten oli hän varma, että hänen korkeutensa oli syntynyt sotapäälliköksi eikä sentähden tarvinnut mitään opettajaa. Mutta kohta jälkeenpäin hän kertoi kuninkaalle keskustelustaan kruununprinssin kanssa ja toisti melkein sanasta sanaan mitä oli sanonut hänelle.

Kaarle kiitti luottamuksesta. Se ei ollut johtunut hänen mieleensäkään, eikä hän olisi kuunaan antanut suostumustaan.

Kustaa Aadolf kutsuttiin, ja kuningas ihmetteli kuinka hän oli voinut kuvitellakaan pääsevänsä mukaan Venäjälle. Hänen vanha isänsä tarvitsi hänet kotona, kuka tiesi miten kauan Tanskan kanssa pysyttiin rauhassa? Silloin saisivat he yhdessä käydä taisteluun, siihen asti hän sai odottaa.

Syvään huoaten täytyi Kustaan heittää unelmansa. Hän ei enää puuttunut keskusteluun de la Gardien kanssa, mutta oli häntä kohtaan yhtä kohtelias kuin ennenkin.

Joulukuun alkupäivinä 1608 määrättiin Jaakko de la Gardie Suomen sotaväen, niin koti- kuin ulkomaisenkin, aateliston, ratsu- ja jalkaväen päällikkönä hyökkäämään Venäjää vastaan, ensin Käkisalmeen, sitten Pähkinälinnaan.

Hänen oli julistettava kaikkialla, että hänen mahtava kuninkaansa oli lähettänyt hänet Venäjälle suuren sotajoukon kera venäläisen kansakunnan avuksi, etteivät puolalaiset ja liettualaiset voisi tehdä heitä orjikseen. Mutta jolleivät venäläiset tahtoneet hylätä puolalaisia ja pysyä uskollisina oikealle suuriruhtinaalleen, aikoi hän isännöidä heillä niin, että siitä puhuttaisiin niin kauan kuin Venäjää on olemassa.

Kaarle IX:n ja tsaari Vasilin ja heidän seuraajainsa kesken tehtiin ikuinen ja päättymätön liitto Sigismundia, puolalaisten ja liettualaisten kuningasta ja hänen seuraajiaan vastaan, niin että Kaarle kuningas ja tsaari yhtenä miehenä seisoisivat häntä vastaan. Kaarlen oli autettava tsaaria 5,000 miehellä, mutta salaisen pykälän mukaan oli Käkisalmen linna ja lääni luovutettava Ruotsille.

Epävakaiset sääsuhteet estivät de la Gardieta menemästä suorinta tietä Ahvenanmeren yli Suomeen. Keskellä talvea oli hänen umpiteitä urrittava ympäri Pohjanlahden, ja hän saapui monia vaivoja kestettyään maaliskuun 3 päivänä Viipuriin, johon maan sotajoukko oli koottu, 8,000 miestä jalka- ja ratsuväkeä.

Suuri osa oli ruotsalaisia, jotka olivat kuriin tottuneita, mutta suurempi suomalaisia, joilla oli kullakin oma päänsä, ja lisäksi muukalaisia palkkasotureita, jotka kyllä olivat hurjapäisiä taistelussa, mutta joihin sai luottaa ainoastaan niin kauan kuin palkka säännöllisesti maksettiin.

Alapäälliköt olivat enimmäkseen suomalaisia, kuten Akseli Kurki, Antti Boije ja Evert Horn.

Kuukauden lopussa lähti joukko liikkeelle ja meni yli rajan. Etujoukkoa johti urhea Evert Horn.

Marssittiin suoraa päätä Novgorodiin, jossa päällikkyyttä hoiti ruhtinas Mikael Shuiski. Hän oli ainoastaan 23-vuotias, kaunis mies, kookas ja väkevä, hilpeä ja urhea kuin nuorukainen, viisas ja ajattelevainen kuin mies.

Tsaari näki tässä etevässä sisarenpojassaan parhaan tukensa. Hän se sitä paitsi oli saanut aikaan liiton ruotsalaisten kanssa ja ottanut huostaansa apujoukkojen johdon.

Ruotsalaisen sotajoukon saapuessa Novgorodiin pelkäsi ruhtinas Mikael, että jos se päästettäisiin kaupunkiin, ei sen asujamia voitaisi suojella väkivallalta, ja hän ehdotti sentähden, että de la Gardie jatkaisi marssiaan ympäri Ilmenjärven — jonka pohjoispuolella Novgorod sijaitsee — järvestä etelään päin sijaitsevaan Staraja Russaan, joka oli Dmitrin väen hallussa.

Hetkinen neuvoteltua päätettiin sotajoukko leirittää kappaleen matkan päähän Novgorodista. De la Gardie ratsasti itse ylimpäin päällikköjensä kera kaupunkiin, ja heidät otettiin mitä juhlallisimmin vastaan. Kaikissa kirkoissa soivat kellot, ammuttiin kunnialaukauksia tykein ja käsipyssyin. Viisitoistasataa ratsumiestä, etunenässä ylhäisimmät pajarit, olivat vastassa kaupungin portilla.

Melkein heti kohdattuaan solmivat 26-vuotias Jaakko de la Gardie ja 23-vuotias ruhtinas Mikael lujan ystävyyden liiton. He olivat molemmat urheita ja jaloja, molemmille hymyili tulevaisuus valoisaa, lupaavaa hymyä.

Ainoastaan vaivoin voi Mikael saada kokoon vieraan sotaväen palkan. Mutta heti tämän tapahduttua marssivat ruotsalaiset Staraja Russaa kohden.

Evert Horn kävi täällä etujoukon kera Dmitrin väen kimppuun. Päällikkö, Carnasinski, lähetti 300 ratsumiestä Hornia yllättämään, mutta heidät ajettiin pakoon aina kahden peninkulman päähän.

Toukokuun 12 päivänä marssi de la Gardie pääjoukon kera Staraja Russaan. Täältä lähetettiin Evert Horn 40 ratsumiehen, 200 jalkamiehen ja 200 venäläisen kanssa ajamaan Carnasinskia takaa. Marssittuaan 19 peninkulmaa tapasivat he hänet eräästä suuresta kylästä Smolenskin ja Moskovan väliltä.

Carnasinskin joukot olivat osaksi venäläisiä, osaksi puolalaisia, ja heidät eroitti vain pieni joki meikäläisistä. Horn käski väkensä mennä ylitse ja hyökkäys alkoi. Puolalaiset tekivät urheaa vastarintaa, mutta taistelun aikana pakeni Carnasinski lähimpine miehineen, eikä pian auttanut muu miehistöäkään. Vihollista ajettiin takaa, ja se menetti suunnilleen 1,400 miestä, seitsemän tykkiä, kaikki lippunsa ja osan kuormastostaan voittajan käsiin. Ryssät, joita kuului Hornin joukkoon, ryöstivät itse taistelun aikana Carnasinskin leirin ja tihutyötään peittääkseen sytyttivät leirin tuleen. Muuten olisi saalis ollut melkoista runsaampi. Voitto itsessäänkin herätti suurta huomiota. Joukko kaupunkeja porvareineen liittyi sen jälkeen suuriruhtinas Vasiliin, ja Dmitrin väki pakeni pakenemistaan ruotsalaisten tieltä. Erittäinkin Evert Horn joutui sekä ihailun että pelon esineeksi.

Viime taistelussa joutui vangiksi suuri joukko naisiakin. He saivat vapaina ja koskemattomina palata koteihinsa, ja tämä oli venäläisten mielestä niin kuulumattoman jalo teko, että Evert Horn saavutti sillä koko maan kiitollisuuden.

Torjokin luona oli 3,000 miestä Dmitrin väkeä puolalaisen Aleksander Zborovskin johdolla. Evert Horn riensi sinne 800 ratsumiehen, 200 jalkamiehen ja 1,000 venäläisen keralla. Kesäkuun 17 päivänä saapui hän kaupunkiin ja kävi pelottomasti mieslukuisemman vihollisen kimppuun.

Taistelu oli ankara, Horn itse ahdisti Zborovskin henkirykmenttiä, joka heti hajaantui, ja pian ajettiin koko joukko pakoon. Puolalaiset peräytyivät menetettyään 100 ratsumiestä.

Torjokiin saavuttuaan marssi de la Gardie Tveriä kohden. Siellä oli Zborovski vastassa 5,000 miehen kanssa, jotka olivat järjestetyt taisteluun. De la Gardie komensi heti hyökkäykseen. Mutta samassa puhkesi niin rankka sade, etteivät meikäläiset voineet käyttää tuliluikkujaan, mutta venäläiset sitä edullisemmin pistimiään. Tämän johdosta alkoivat ruotsalaisen joukon sivustat horjua, varsinkin vasen. Ensin pakeni ranskalainen ratsuväki, sitten venäläiset ja saksalaiset apujoukot, jotka kaikki ryöstivät suomalaisten ja ruotsalaisten kuormastoa. Keskusta oli kuitenkin de la Gardien johdolla käynyt niin kiivaasti Zborovskin kimppuun, että tämän täytyi kovan taistelun jälkeen henkijoukkoineen lyötynä ja takaa-ajettuna vetäytyä takaisin kaupunkiin ja linnaan.

Rankkasade jatkui seuraavanakin päivänä, eikä sentähden käyty taisteluun. Mutta kesäkuun 14 päivänä marssi de la Gardie päivän ensi koitteessa kaupunkia kohden hyvässä taistelujärjestyksessä. Vihollinen ryntäsi häntä vastaan, mutta ennenkuin he ehtivät järjestyä, saivat he ruotsalaiset kimppuunsa ja hajaantuneina pötkivät pakoon. Seuraavana yönä komensi de la Gardie rynnäkköön; kaupunki puolustautui urhoollisesti, ja venäläiset apujoukot peräytyivät.

Ruhtinas Mikael oli sitä mieltä, ettei ollut haaskattava aikaa ja väkeä tähän mitättömään linnoitukseen, vaan marssittava suoraan Moskovaan auttamaan ankarasti piiritettyä suuriruhtinasta. De la Gardie myönsi hänen olevan oikeassa, ja niin he marssivat eteenpäin Koljasiniin.

Mutta täällä syntyi kapina, joka ajaksi teki tyhjäksi kaikki saavutetut voitot.

Muukalainen palkkaväki ei ollut saanut palkkaansa, ja ryöstökin oli ankarasti kielletty. Tähän asti oli heidät saatu pysymään aisoissaan, mutta nurina ja tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan.

Suomalaiset puolestaan olivat nuijasodan ja Klaus Flemingin ajoista tottuneet pitämään oman päänsä, olemaan oma esivaltansa. He aloittivat kapinan. He eivät sanoneet olevansa velvolliset lähtemään enää kauemmas vieraaseen, outoon maahan, jossa he itse varsin vähän hyötyivät. Nämä samat ryssät olivat heille usein tehneet tuhojaan, tehneet väkivaltaa ja petkuttaneet ja miksi he mokomain tähden lähtisivät teurastuspenkille! Ei heillekään ollut maksettu luvattua palkkaa, mutta sen sijaan saivat he usein viestejä, että voudit kotona rääkkäsivät ja vainosivat heidän vaimojaan ja lapsiaan.

Turhaan "jalo herra Jaakko Puntus" käski ja rukoili, turhaan Evert Horn ja Niilo Boije hekin lähetettiin niskureita puhuttelemaan. Ominpäin ja päälliköittä lähtivät suomalaiset paluumatkalle kotiin.

Silloin tekivät saksalaiset ja ranskalaiset palkkasoturitkin tenän. He uhkasivat mennä vihollisen puolelle, jos heitä vielä vietiin kauemmas outoon maahan. Kaikki esitykset olivat turhat, turhat Mikael ruhtinaan loistavat lupauksetkin, he lähtivät samaa tietä kuin suomalaisetkin.

Nyt ei ollut de la Gardiella muuta neuvoa kuin lähteä jälkeen. Neljän peninkulman päässä suomalaiset tavoitettiin. Päällikköjensä ympäröimänä de la Gardie riensi eturivien luo, tempasi itse liput kapinallisten käsistä ja ajoi paljain miekoin heidät riveihinsä jälleen. Täten pakoitettiin heidät sillä kertaa kuuliaisuuteen, ja niin marssittiin vihollisten jättämään Tveriin. Sen muurien suojassa aikoi de la Gardie odottaa lisäväkeä Ruotsista.

Muutamain viikkojen kuluttua puhkesi kapina uudella rajuudella. Kapinalliset selittivät kaikki yhdestä suusta, että jollei Jaakko herra tahtonut lähteä kotia kohden, sai hän jäädä sinne yksikseen.

Kiukusta kuohuen täytyi hänen seurata hurjistunutta joukkoa välttääkseen pahempaa epäjärjestystä. Paluumatkaa jatkettiin aina Moldovaan saakka, jossa hän vihdoin sai pääjoukon pysähtymään. Hän pani vanhan Antti Boijen viemään uppiniskaisimpia takaisin kotiin, mutta samalla hän kirjoitti kuninkaalle kapinasta, ja niskurit tietysti olivat saavat rangaistuksensa.

Jälellejääneet nousivat 1,200 mieheen, mutta lisäväkeä odotettiin Suomesta minä hetkenä tahansa. Pienen joukkonsa kera marssi de la Gardie Koljasiniin, jossa hän yhtyi ruhtinas Mikaeliin.

Sillä välin oli Sigismund astunut uuden askelen. Hänen pyynnöstään olivat Puolan valtiopäivät julistaneet sodan tsaaria vastaan, ja syyskuussa marssi puolalainen sotajoukko Smolenskiin. Sigismundin tarkoitus oli käyttää hyväkseen yleistä hämmennystä Venäjällä, anastaa itse valtaistuin ja tehdä Vladislaus suuriruhtinaaksi.

Sentähden kehoitettiin puolalaisia päälliköitä luovuttamaan Dmitri, joka nyt huomattiin petturiksi ja seikkailijaksi. Tämä pakeni leiristään Tuskinasta, ja hänen sotajoukossaan syntyi yleinen hämmennys, kun kukaan ei tiennyt kenen puolta oli pidettävä. Sigismund alkoi piirittää Smolenskia, ja hänen salaiset kätyrinsä houkuttelivat venäläisiä ja puolalaisia hänen puolelleen.

Tammikuussa 1610 saapui vihdoin luvattu apuväki Suomesta, niin että de la Gardien sotajoukko nousi nyt 5,000 mieheen ja hän saattoi jälleen esiintyä hyökäten.

Moskovaa oli piiritetty jo kaksi vuotta, mutta piiritysjoukko oli suuresti huvennut. Suuriruhtinas Vasili, toivoen pikaista apua, teki hyökkäyksen toisensa jälkeen piirittäjiä vastaan. Hän tiesi, että de la Gardie oli tulossa pohjoisesta päin, mutta Dmitrilläkin oli vielä hurja kasakkaparvi puolellaan, ja hän valmistausi viimeiseen epätoivon yritykseen. Ruotsalaisen sotajoukon lähetessä ei Dmitri sentään uskaltanut ryhtyä taisteluun, vaan poltatti suuren leirinsä ja marssitti kasakkansa Smolenskia kohden.

Matkalla olivat de la Gardien joukot kestäneet monia kiivaita taisteluja, joissa ketterät Suomen suksimiehet tekivät vihollisille suurta tuhoa. Puolalaiset karkoitettiin kaikkialta, ja maaliskuun 12 päivänä marssi de la Gardie joukkoineen Venäjän pääkaupunkiin. Kiitollinen väestö virtaili vastaan, ja pelastajille tarjottiin suolaa ja leipää maan tavan mukaan.

Suuriruhtinas otti de la Gardien vastaan kiitollisuuden kyynelin, uudisti lupauksen Käkisalmen läänin luovuttamisesta ja jakeli palkintoja niin päälliköille kuin miehistöllekin. Kestämiensä taistelujen ja rasitusten jälkeen saivat joukot täällä levätä kymmenen viikkoa ja viettää hyviä päiviä.

Kuningas Sigismund puolalaisine joukkoineen oli sillä välin Smolenskin edustalla ja oli useissa taisteluissa lyönyt venäläiset. Suuriruhtinas pyysi ja rukoili de la Gardieta, että hän väkineen lähtisi puolalaisia vastaan. Tämä kuitenkin oli monessa suhteessa sangen arveluttavaa, Käkisalmea ei oltu vielä luovutettu, eivätkä sotamiehet olleet saaneet palkkaansa.

Yksityisesti koski kovasti de la Gardieen se kohtalo, mikä oli kohdannut ruhtinas Mikaelia. Suuriruhtinas Vasili oli alkanut pelätä sukulaistaan, jota kansa ja sotajoukko rakasti, ja katalat kielet olivat hänet vihdoin suostuttaneet Mikaelin myrkyttämiseen. Asiaa ei voitu pitää salassa; kansa raivostui suunniltaan, vastenmielisyys tarttui niin koti- kuin ulkomaiseenkin sotaväkeen, ja de la Gardie suri syvästi rakastettua ja kunnioitettua sotaveikkoaan.

Vasili teki kaikkensa pelastuakseen ja erittäinkin saadakseen de la Gardien paremmalle tuulelle. Hän sulatti pöytähopeansa maksaakseen sotamiesten palkan ja uudisti jälleen lupauksensa Käkisalmen lääniin nähden yhä varmemmin vakuutuksin.

Vihdoin lähti de la Gardie Moskovasta ja marssi Smolenskia vastaan. Evert Horn oli noutanut Viipurista melkoiset joukot lisäväkeä ja tullessaan tehnyt joitakuita valloituksia. Kesäkuun 20 päivänä yhtyi hän de la Gardiehin Musillassa.

Yhdistyneen sotajoukon asema oli sangen vaaranalainen. Puolan sotajoukko oli lähistöllä taitavan Zolkovskin johdolla, mutta de la Gardien joukon mieliala oli kapinallinen. Zolkovski teki öisen hyökkäyksen, ja alkaneiden taistelujen aikana karkasivat de la Gardien saksalaiset ja ranskalaiset palkkajoukot vihollisen puolelle, osaksi houkuteltuina, osaksi katkeroituneina siitä, etteivät saaneet palkkaansa.

Venäläiset pakenivat silloin yhtäkkiä päällikköineen päivineen, ja de la Gardien täytyi puolalaisten kanssa tehdä sopimus, jonka mukaan hän joukkonsa jäännösten — noin 400 miehen — kanssa sai marssia Suomen rajalle, mutta hänen täytyi luvata, ettei enää antanut Vasilille mitään apua.

Zolkovski marssi sen jälkeen Moskovaan.

Heinäkuun 17 päivänä nousi siellä kapina, jossa Vasili kukistettiin, ja kuukautta myöhemmin huudettiin Vladislaus tsaariksi.

Mutta muutamia kuukausia myöhemmin nousi jälleen raju kansanmellakka, jolloin hänen tsaariutensa päättyi koko Venäjän sekasortoon. Oli lähellä, ettei koko valtakunta hajonnut.

Kotiin palattuaan ja kotvan levähdettyään alkoi de la Gardie kuninkaansa käskystä piirittää Käkisalmea, jota ei lupauksista huolimatta vieläkään oltu luovutettu. Heinäkuun 16 päivänä 1611 hän rynnäköllä valloitti kaupungin, ja sen jälkeen tehtiin sopimus, jonka mukaan jompikumpi Kaarle kuninkaan pojista, Kustaa Aadolf tai Kaarle Filip oli tunnustettava ja julistettava Venäjän valtakunnan tsaariksi.

19.

NUORTEN LIITTO.

Tukholman linnan yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa seisoi kuudentoistavuotias Kustaa Aadolf kumartuneena yli kartan, joka käsitti Suomen, Venäjän ja osan Saksanmaata.

Nuori herra teki innokkaasti mittauksia, jotka hän kirjoitti muistiin.

Hän oli niin kiintynyt tehtäväänsä, ettei huomannut, kun ovi avautui ja muuan henkilö astui sisään.

Hänen olalleen laskeutui käsi ja tuttu ääni virkkoi: "Oletpa sinä ahkerassa työssä, Kustaa!"

Kustaa veti puhujan lähemmäksi ja sanoi päätänsäkään kohottamatta, viitaten Nevan virtaan: "Näetkös, Juhani, tuosta pitäisi rajan kulkea!"

"Siellä päin, niin, mutta entäs toisilla tahoilla? Vai niin, kartta käsittää vain puolet Saksasta, eikä se riitä sinulle, Kustaa!"

Nuori ruhtinas punastui. "Voitko lukea ajatuksia", sanoi hän ja kääri kartan kokoon.

"Toivoisin, ettet sinä voisi lukea minun ajatuksiani", sanoi Juhani surullisen vakavasti.

"Ikäänkuin sinun ajatuksesi eivät aina olisi jaloja ja sinun arvoisiasi", virkkoi Kustaa vilkkaasti. "En tiedä ainoatakaan ihmistä, jota kohtaan tuntisin niin suurta kunnioitusta ja ystävyyttä ja niin järkähtämätöntä luottamusta."

"Tahdon ottaa sinun liioitellut ylistelysi lukuun ja esittää pyyntöni."

"Minua oikein ilahuttaa se, mitä nyt sanot. En halua mitään hartaammin kuin että voisin olla sinulle hyödyksi."

"Rakas Kustaa", sanoi Juhani yhä enemmän hämillään, "tiedäthän, että olen Itä-Göötanmaan herttua."

"Samoin kuin minä olen Suomen herttua", huudahti Kustaa hilpeästi. "Niinhän olemme olleet kruunajaisista lähtien."

"Asianlaita on niin, että kuningas sanoi aikovansa lähteä pian Eerikin-retkelleen, ja sentähden lienee paikallaan, että sitä ennen kotiudun lääniini voidakseni hänelle valmistaa arvokkaan vastaanoton."

"Tahdotko jättää meidät, Juhani?" huudahti Kustaa.

"Velvollisuuteni vaatii, että minä…"

"Niin sinun jalo, ylevä velvollisuudentuntosi. Kätchen on uskonut minulle kaiken. Tiedän, että rakastat häntä suuresti."

Juhani pani kätensä hänen suunsa eteen. "Vaiti siitä", sanoi hän, "hanki vain setäni suostumus."

"Eikö sinulla ole täysi oikeus muuttamiseen?" kysyi Kustaa vilkkaasti. "Kaikkien uhrauksiesi jälkeen! Ei, Juhani, nyt teet hänelle vääryyttä; kiittämätön hän ei ole — kaikkein vähimmin sinua kohtaan!"

"Silloin toivon saavani hänen suostumuksensa."

"Mutta, Juhani", virkkoi Kustaa hellän huolissaan. "Sinähän olet viihtynyt niin hyvin hiljaisessa perhepiirissämme, kuinka tulet viihtymään vierasten keskuudessa?"

"Minä ajattelen teitä ja heitän toivoni tulevaisuuteen", vastasi Juhani hymyillen.

"Ja miten käy nuoren, ymmärtämättömän sisareni?"

"Kätchen on luvannut häntä kasvattaa. Kenties Maria voi kerran valmistaa minulle sen onnen, jota vailla minun nyt täytyy olla. Ah, Kustaa, jospa hänessä kerran näkisin uuden Katin, kuinka onnellinen silloin olisinkaan!"

"Onko sinun luja päätöksesi jättää meidät?"

"Lujempi kuin koskaan."

"Silloin puhun siitä isälleni jo tänään. Tulet kai jouluksi takaisin?"

"Äitisi ja sisaresi saavat kernaasti uskoa niin, mutta kuninkaalle ja sinulle tahdon avomielisesti tunnustaa, että aikomukseni on pysyä herttuakunnassani." Niin he erosivat.

Mutta Kustaa meni ensiksi Kätchenin luo. Kätchen oli juuri keskustellut Maria Elisabetin kanssa. Tämä näytti happamelta ja nyrpeältä.

Kustaan nähdessään hän huudahti: "Nyt kai säästyn enemmältä täksi päiväksi!" Ja hän kiiti kuin nuoli huoneesta.

"Ilkeä kuten aina", sanoi Kustaa katsoen hänen jälkeensä.

"Olen kenties ollut liian ankara", sanoi Kätchen. "Mutta sinä tahdoit sanoa minulle jotakin?"

"Ainoastaan sen, että Juhani on päättänyt muuttaa Itä-Göötanmaalle."

"Hän tekee oikein. Hän tarvitsee enemmän toimintaa ja huolenpitoa muiden hyväksi."

"Hän tekee ainoastaan velvollisuutensa. Juhani on kieltäytynyt siitä, mitä pitää korkeimpana maallisena onnenaan."

Kätchen punastui. "Todellinen onni", sanoi hän, "on siinä, että tietää täyttävänsä velvollisuutensa. Sitä paitsi on kohtuullista, että maksamme siitä kunniasta, että meidät on asetettu yhteiskunnan kukkuloille yli kaikkien muiden."

"Maksamme kärsimyksillä ja kieltäytymällä kaikesta elämän onnesta!" väitti Kustaa vastaan. "Niin, mahdollisesti meidän täytyy käydä kovaa taistelua täällä ansaitaksemme onnemme ylhäällä. Sillä epäilen suuresti, antaako kuningaskruunu meille taivaan kansalaisoikeuden."

"Kukaan ei liene niin höperö, että uskoisi sitä", sanoi Kätchen hymyillen.

"Etkö tiedä, että hovi-imartelijamme väittävät, että kuninkailla ja kuningattarilla on taivaassa oma asuntonsa ja siinä asianmukainen upeus ja palveluskunta", puuskahti prinssi nauraen.

"Kun siedämme moista lirunlarua, emme parempaa ansaitsekaan", sanoi Kätchen harmistuneena.

"Se on totta", virkkoi Kustaa, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä. "Sinä olet oikea pikku filosofi, ja sentähden minä rakastan ja ihailen sinua kaikesta sydämestäni."

* * * * *

Täyttääkseen kaikki kuninkaalliset velvollisuutensa oli Kaarle ikivanhan tavan mukaan päättänyt tehdä Eerikin-retkensä, kuningaskulkunsa, ja se tapahtui suurella loistolla ja upeudella. Kuningatar, prinssit ja prinsessat, valtakunnan korkeimmat herrat ja monia vieraitakin herroja otti osaa retkeen, samoin monia hovin ja kanslian virkamiehiä. Saattoväkenä oli henkikaarti ja kaksi komppaniaa jalkaväkeä.

Niin kulettiin juhlasaatossa ja juhlahumussa kautta maan, ja kaikkialla kehoitettiin kansaa esittämään valituksensa, mihin saattoi olla aihetta.

Nyköpingistä suuntasi herttua vihdoin matkansa Itä-Göötanmaata kohden ja Svintunassa oli Juhani häntä vastassa koko herttuakuntansa ritariston ja aatelin keralla. Ja nyt nousivat juhlallisuudet huippuunsa koko matkalla. Vadstenassa julisti kuningas säädyille monin juhlamenoin, että tämä maakunta oli annettu Juhani herttualle läänitykseksi, ja kehoitti heitä uskollisuuteen ja kuuliaisuuteen. Herttua vannoi kuninkaalle läänitysvalansa.

Itä-Göötanmaan juhlallisuudet päättyivät rajalla Holaveden luona upeihin päivällisiin, jotka syötiin koreissa teltoissa.

Ja kuningaskulkue jatkoi matkaansa. Mutta Ramundebodassa sai kuningas ikäviä uutisia sodasta Liivinmaalta. Chodkiewicz oli saanut lisäväkeä ja petoksella valloittanut Pernovan.

Sigismund yllytti venäläisiä Ruotsia vastaan, jonka aikoi valloittaa takaisin heidän avullaan.

Kaikki nämä uutiset saivat kuninkaan keskeyttämään Eerikin-retkensä. Arbogassa hän nousi laivaan ja purjehti suoraa päätä Tukholmaan ryhtyäkseen tarpeellisiin toimenpiteihin.

20.

TYÖPÄIVÄN PÄÄTTYMINEN.

Ei riittänyt vielä sota puolalaisia ja venäläisiä vastaan, Tanskasta sai Kaarle kolmannen vihollisen.

Paitsi vanhaa riitaa kolmen kruunun vaakunasta, ärsytti nuorta Kristian IV:ttä Kaarlen vaatimus, että Ruijan Lappi kuului Ruotsin kruunulle Jäämeren rannikkoa myöten, olipa hän ottanut arvonimekseenkin "Lappalaisten kuningas." Tanskalaiset taasen väittivät koko rannikon kuuluvan Norjalle, ja siitä syntyi moninaisia rettelöitä.

Vihdoin joutuivat olot sille kannalle, ettei sotaa voitu välttää, ja huhtikuussa 1611 annettiin vihdoin Tanskan sodanjulistus. Kristian toivoi sodasta suuria, hän puhui jo "Ruotsin valtakunnan saattamisesta hänen ja Tanskan kuuliaisuuden alle", ei siis vähemmästä kuin unionin saattamisesta uudelleen voimaan.

Kaarle lähti itse sotaan nuoren Kustaa Aadolfin keralla, jonka nyt oli kestettävä ensi tulikokeensa.

Sodan ponnistukset näyttivät aluksi vaikuttavan vain virkistävästi vanhaan ja raihnaaseen kuninkaaseen. Mutta Kaarlen sotaonni oli täälläkin hyvin epävakainen. Yleensä oli voitto tanskalaisten puolella, ja vihdoin elokuun 3 päivänä joutui Kalmarin linnakin Krister Somen kavalluksen kautta Kristianin käsiin.

Suru ja katkeruus täytti Kaarlen mielen, ja hän päätti vanhaan tapaan vaatia vastustajansa kaksintaisteluun. Ei ollut sulosanainen hänenkään haastekirjeensä, mutta monin kerroin voitti sen Kristian neljännen kirje karkeudessa. Kristianin kohteliaiden sanojen mukaan piti Kaarlen, vanhan koiransilmän, hävetä tehdessään sellaisia esityksiäkin kunnialliselle miehelle. Niin ja vielä paljon paksumminkin puhuttelivat kuninkaat siihen aikaan toisiaan.

Sai sentään tanskalaisten ylimielisyys läksytystäkin. Kustaa Aadolf meni yöllä elokuun 20 päivää vasten 2,000 miehen kera salmen yli Voionmaahan, jossa ruotsinmielinen väestö oli varannut hevosia hänen tarpeekseen. Siten voivat sotamiehet nopeasti hajaantua ympäri saaren, ja tanskalaiset joka kynsi vangittiin tai surmattiin. Borgholman linnankin täytyi antautua. Se tapahtui lokakuun 7 päivänä.

Kristian kuningas oli jo sitä ennen lähtenyt Kalmarista ja palannut Tanskaan.

Kustaa Aadolf palasi vasta lokakuun 15 päivänä isänsä luo Rysbyhyn, jossa leiri sijaitsi.

Seuraavana päivänä lähtivät molemmat matkalle Nyköpingiin.

Vielä lähtiessään oli kuningas kirjoittanut kuningattarelle olevansa "hyvissä voimissa", mutta hän petti sekä itseään että puolisoaan. Sotaretken ponnistukset olivat niin vieneet hänen voimansa, ettei hän kolme peninkulmaa matkustettuaan voinut enää kestää tärinää, vaan täytyi hänen Mönsteräsin luona astua venheeseen ja jatkaa matkaa vesiteitse läpi saariston, Kustaa Aadolfin matkustaessa ratsain.

Matkalla kuningas heikontui heikontumistaan, ja saapuessaan Nyköpingiin lokakuun 26 päivänä ei hän enää voinut puhua.

Nyköpingissä olivat häntä vastassa nuorin poikansa Kaarle Filip ja erityisesti kutsuttuna valtaneuvos Akseli Oxenstjerna. Seuraavana yönä saapuivat Kustaa Aadolf, Juhani herttua, kuningatar Kristina ja prinsessa Katarina.

Seuraavina päivinä kuningas makasi aivan kuin horroksissa, mutta huomasi hyvin, että hän kuuli ja ymmärsi mitä sanottiin.

Kun saapui de la Gardien lähetti ja ilmoitti, että hän oli valloittanut Novgorodin ja jompikumpi prinsseistä tahdottiin suuriruhtinaaksi, näkyi ikäänkuin kirkastuksen kajo hänen kalpeilla kasvoillaan. Mutta se kesti vain tuokion, hän jätti tämän kuten kaikki muutkin maalliset asiat sille pojalleen, joka oli ollut hänen toivonsa ja lohdutuksensa kaikissa kohtalon vaiheissa ja josta hän oli profeetallisesti lausunut: "Ille faciet!" ("Hän on sen tekevä!")

Neljä päivää sairastettuaan hän vaipui kuolon uneen kello 11:n ja 12:n välillä lokakuun 30 päivänä 1611.

* * * * *

Hallitsijana oli Kaarle yhdeksäs Ruotsin mainioimpia kuninkaita; paljon on hän rikkonut, mutta jos ajattelemme mistä hänen maansa on häntä kiittäminen, niin emme heitä kiveä kuormalle, vaan meidän kiitollisuutemme on sitä keventävä.

Erittäinkin kansan pohjakerrosten keskuudessa eli hänen nimensä rakkaassa muistossa; kerrotaan, että niin kauan kuin vanhan kuninkaan sielukelloja soitettiin, itkivät vanhat ja nuoret niin Suomessa kuin Ruotsissakin, ja monien miespolvien ajat lauloi hänestä kansa, että hän oli

Hyvä herra, herttu Kaarle, Ruotsin kuuluisa kuningas, isänmaan iso isäntä, Suomen vahva valtaherra.

Suurta on viivähtää Kaarlein ja Kustavien muistossa. Meidän aikanamme ei ole monia kuninkaita, jotka omistaisivat elinvoimansa edistääkseen kansojen kehitystä ja jalostusta. Sentähden luomme mielellämme katseemme muinaisuuteen, maan parasta ja lain pyhyyttä rakastaviin ruhtinaihin, jotka väsymättömällä työllä, viisaudella ja terävällä älyllä loivat sen perustuksen, jolla lepää isänmaamme koko kehitys.