E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KUSTAA II AADOLF JA HÄNEN AIKALAISENSA I: KUNINGAS JUMALAN ARMOSTA

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

1. Uusi aika.
2. Kuningas.
3. Kun väkivalta raivoaa.
4. Kuinka kahdesta tuli yksi.
5. Häät.
6. Nuoruudenunelma.
7. Itärajoilla.
8. Käärme.
9. Pahan voitto.
10. Kuningaskruunu.
11. Selkkauksia.
12. Sen täytyi tulla.
13. Kuninkaalliset häät.
14. Uusia taisteluita.
15. Uusia sotatoimia.
16. Luja tahto voittaa.
17. Laajemmille tanterille.

1.

UUSI AIKA.

Vuoden 1611 viime kuukausina tuntui Nyköpingin linna avoimelta haudalta. Kaikki oli mustissaan, portaista ja porstuista linnan sisäsuojiin.

Perähuoneessa istui kuningatar Kristina mustissa leskihunnuissaan, äänetönnä ja liikkumatonna. Hänen rinnallaan istuivat, kalpeina ja itkuissaan, prinsessa Katarina oikealla ja Maria Elisabet vasemmalla. Vanhemman kasvot kuvastivat hiljaista alistumista, nuoremman sitä vastoin saattoi havaita olevan levottomalla ja tyytymättömällä tuulella, joka ilmeni kärsimättömissä liikkeissä ja kiihkeissä huokauksissa.

Viereisessä huoneessa olivat koolla, hovimestarittaren valvonnan alaisina, kaikki hovin naiset, vanhemmat ja nuoremmat.

Täälläkin täytyi olla aivan hiljaa. Jos kuitenkin väliin tapahtui, että nuoret kuiskailivat keskenään, luotiin heihin nuhtelevia, ankaroita katseita.

Uusi tulokas heidän joukossaan oli nuori Ebba Brahe, valtakunnan drotsin, Magnus kreivin tytär. Hänen rouva äitinsä, Brita Lejonhufvud, oli ollut Kristina kuningattaren suuressa suosiossa ja kuolinvuoteellaan uskonut ainoan tyttärensä kuningattaren hoitoon.

Seitsemäntoista vuotias neitsyt oli täällä ankarassa ja vakavassa koulussa. Mutta hänellä oli taipuvainen ja arkamielinen luonne, ja hän taipui sentähden nöyrästi valtiattarensa käskyihin.

Nuori Ebba oli kaksi vuotta sitten kadottanut isoäitinsä ja nyt muutamia kuukausia sitten äitinsä. Ihmekö silloin, että hän heitä ajatellessaan sulikin kyyneliin, nyt kun hänen oli istuttava suremassa kuningasta.

Vahakynttiläin kajo valaisi tätä kaikin puolin surunsävyistä kuvaa. Ja niin täytyi heidän istua täällä, näiden surevain naisten, äänettöminä ja liikkumattomina, päivältä päivään, vailla vaihtelua, useita kuukausia.

Kuninkaan entisessä huoneessa ovat myös kaikki huonekalut verhotut mustiin, mutta sinne pääsee toki päivänvaloa ainakin muutamista ikkunoista.

Täällä tapaamme kruununprinssin ja hänen nuoremman veljensä ynnä
Juhana herttuan, kaikki surupuvuissaan.

Paitsi näitä ovat samassa huoneessa ensiksikin valtakunnan drotsi, kreivi Magnus Brahe, kuningashuoneen uskollinen ystävä, sitten rahainvartia Seved Ribbing, amiraali Yrjänä Gyllenstjerna, herra Juhana Skytte, kruununprinssin ystävä ja neuvonantaja, herra Niilo Bjelke, Hannu Eerikinpoika Ulfsparre ja ennen kaikkia Akseli Oxenstjerna.

Kaikki nämä, paitsi Juhana Skytteä, oli kuningasvainajan testamentissa asetettu valtakunnan hallituksen etunenään kuningattaren ja Juhana herttuan rinnalle.

Syvää vakavuutta kuvastuivat näiden miesten kasvot, mutta eivät heidän ajatuksensa olleet kiintyneet manalle menneeseen. Maan huolestuttava asema se veti ryppyyn jokaisen otsan ja täytti levottomuudella jokaisen rinnan.

"On kyllä totta", sanoi Akseli Oxenstjerna, "että meillä nykyään on aselepo Puolan kanssa, mutta se ei estä sotaa minä päivänä tahansa leimahtamasta uudestaan ilmiliekkiin."

"Jollei valtakunnan sotavoima olisi sidottu Venäjään, niin Jaakko ja Evert Horn pitäisivät kyllä puolensa heitä vastaan", puuttui Niilo Bjelke puheeseen. "Nyt tällään ollen saamme kiittää Jumalaa, jolleivät he käytä tilaisuutta ja ala hävittää ja polttaa."

"Meidän täytyy muistaa", jatkoi Akseli herra, "että Sigismund katsoo olevansa Ruotsin laillinen kuningas ja että koko katolinen maailma tunnustaa hänet siksi. Meillä ei ole sentähden syytä hämmästyä, jos hän näiden suurvaltojen, erittäinkin Espanjan kannatuksella koettaa päästä oikeuksiinsa sinä hetkenä, jolloin pelätty protestanttinen vastustaja on poissa."

Kukaan ei vastannut, uhkaava mahdollisuus oli selvä kaikille.

Akseli Oxenstjerna heitti nopean katseen prinsseihin. Juhana herttua tuijotti kalpeana ja neuvotonna häneen. Mutta Kustaa Aadolfin silmät loistivat, ja melkein huomaamattaan silitteli hän nuoremman veljensä päätä.

"Minusta", virkkoi herra Seved Ribbing, "ei ole taulua maalattava liian mustaksi."

"Minun mielestäni on katsottava vaaraa niin suoraan silmiin kuin suinkin", puuskahti kruununprinssi. "Olivatpa vaarat kuinka suuret tahansa, voimme ne kyllä voittaa Jumalan ja uskollisten alamaisten avulla."

Kustaa kohtasi Akseli Oxenstjernan katseen ja punastui.

"Teidän korkeutenne puhuu kuten sopii Ruotsin tulevan kuninkaan", sanoi tämä.

"Juhana herttua on valtaistuinta lähinnä!"

Kaikkien silmät kiintyivät tähän.

Juhana näytti joutuvan hämilleen, mutta rohkaisi luontonsa ja sanoi: "On totta, että viime aikoina olen kuullut paljon puhuttavan oikeuksistani ja muutamia kertoja ajatellut itsekin, että kruunun avulla kenties saisin mitä enimmän ikävöin. Mutta se, mitä nyt kuulen puhuttavan kaikista meitä uhkaavista vaaroista, kehoittaa ajattelemaan tarkoin."

"Meillä on sota maan rajojen sisälläkin", puuskahti Yrjänä
Gyllenstjerna. "On kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta
Tanskan kanssa."

"Jolla kovaksi onneksi on käsissään muuan niistä linnoituksista, jotka ovat valtakunnan avaimet", lisäsi Gyllenstjerna.

"Olen samaa mieltä kuin hänen korkeutensakin, että tautia parantaakseen on ensin tunnettava se", lausui jälleen Akseli herra kumartaen kruununprinssille. "Kaikkialla maassa kuohuvat mielet levottomina, ja siitä, vaikkei se koituisikaan suorastaan vihollisillemme hyödyksi, on suurta vahinkoa itsellemme. Luulen, että syynä siihen on suuri köyhyys, mutta se on kuitenkin luonnollinen seuraus edellisistä kansalaiskahakoista ja alituisista sodista."

"Minusta näyttää vanha itsepäisyys pyrkivän jälleen valloilleen", sanoi Ulfsparre. "Kuinka kävikään Taalainmaassa ja Norrlannissa, kun talonpoikia nostatettiin Norjaa vastaan? Eivätkö he suorastaan kieltäytyneet lähtemästä yli rajan ja uhkailleet hallitusta ja virkamiehiä."

"Heidän tyytymättömyytensä ei ollut aiheeton", puuttui puheeseen
Juhana Skytte, joka tähän asti oli ollut äänetönnä kuulijana.
"Pestatut ulkomaiset palkkajoukot elämöivät kuin vihollismaassa,
pikemmin paholaisten kuin ihmisten tavoin."

"Talonpojat korvasivat vahinkonsa ryntäämällä aatelistoa vastaan ja ryöstämällä heidän kartanonsa", vastasi Akseli herra.

"Monet meillä on vaikeudet voitettavina", sanoi Yrjänä Gyllenstjerna välittäen. "On vain kysymys siitä, mihin on ensiksi ryhdyttävä."

"Valtakunnan hallituksessa emme suinkaan voi pitää yllä lujuutta, jollei ole kuningasta", vastasi Akseli herra ja kääntyi Seved Ribbingiin.

Kustaa Aadolf ja Juhana herttua olivat sillä välin hiljaa keskustelleet. Edellinen meni nyt entisen opettajansa luo, kun taasen Yrjänä Gyllenstjerna riensi herttuan luo, joka seisoi ikkunan ääressä ja piirteli kirjaimia huuruiseen ruutuun.

"Teidän korkeutenne", kuiskasi hän. "Ruotsin tulevaisuus on tällä hetkellä riippuvainen teistä."

Juhana oli ilmeisesti kiihdyksissään. Monet kerrat oli kuiskittu hänen korvaansa, että hänellä oli suurin oikeus Ruotsin kruunuun, ja äsken oli Kustaa Aadolf itse muistuttanut hänelle siitä. Mutta tämän sanat olivat sulattaneet pois heräävän uhman. Nyt nosti se jälleen päätään, hän seisoi kahden vaiheella ja vastasi kiihkeästi Gyllenstjernan sanoihin.

"Autuaan kuningasvainajan tahto oli, ettei Kustaata kruunattaisi kuninkaaksi ennenkuin hän on täyttänyt kahdeksantoista vuotta, ja että minulla olisi istuin ja ääni neuvostossa aina hänen neljännenkolmatta ikävuotensa päättymiseen…" Ääni vapisi liikutuksesta.

"Tahtooko teidän korkeutenne sillä välin ottaa niskoilleen määräysoikeuden valtakunnan asioissa?"

Juhana punastui. "Kuningattarella ja holhoojahallituksella on yhtä paljon sanottavaa…"

"Mutta näiden kaikkien ajatus on, että nykyisissä huolestuttavissa olosuhteissa täytyy yhden seista yksin eturinnassa ja kantaa vastuu."

Herttua kääntyi pois. Yrjänä Gyllenstjerna lisäsi: "ymmärrän, että kruunun loiste houkuttelee."

"Ei toki, ei se… se on jokin muu…"

"Josta teidän korkeutenne on varma, että se seuraisi mukana?"

"Jos olisin varma siitä, en epäröisi hetkeäkään", puuskahti prinssi vilkkaasti. "Mutta minä hankin, minun täytyy hankkia varmuus…" lisäsi hän kääntyen pois. "Mistähän kruununprinssi ja valtaneuvokset puhuvat."

"En tiedä, mutta keskustelu näyttää olevan yleinen. Eikö teidän korkeutenne suvaitse mennä lähemmäksi."

"Kuningas voitti ankaruudella vastustajansa", jatkoi Skytte. "Pelko on ainoa mahti, jonka edessä aatelisto taipuu."

"Minä puolestani luulen, että toisissa olosuhteissa olisi ankaruus vaihtunut lempeydeksi", vastasi Oxenstjerna. "Sateen jälkeen antaa Jumala päivän paistaa."

"Ja silloin kaikki rikkaruoho kasvaa ja rehoittaa."

"Tosin, mutta hyvä vilja myös! Anteeksi rikkoneille ja niille, jotka kärsivät rangaistusta heidän tähtensä, sääliä onnettomille, jotka kenties syyttömästi ovat joutuneet hätään! Se on varmaankin Jumalalle otollista."

"Minusta olet ehdottomasti oikeassa", puuskahti Kustaa innoissaan.
"Sano minulle, puhutko yleensä vai tarkoitatko jotakin erityistä."

"Tarkoitan yleensä ja erittäin, teidän korkeutenne."

"Enkös jo arvannut! Ketä erittäin tarkoitat?"

"Klaus Bjelke oli kerran Ruotsin rikkain mies. Ja hänen hallussaan oli korkeita kunniasijoja. Mutta hän oli heikko ja selkärangaton, otti osaa puolalaisten juonitteluihin. Hän ansaitsi rangaistuksen, että hänet karkoitettiin maasta, ja hän menetti omaisuutensa. Mutta hänellä on neljä turvatonta tytärtä, jotka ovat pyytäneet äidinperintöään. Herra Bjelken emäntä ei ole ottanut osaa juonitteluihin, mutta siitä huolimatta heidän rukoukseensa vastattiin ankarin sanoin, ja neljä tytärtä, jotka olivat kasvaneet yltäkylläisyydessä, ovat nyt joutumaisillaan hätään ja kurjuuteen."

"Ei, se ei suinkaan saa tapahtua", puuskahti Kustaa innoissaan. "On selvää, että asia on esitetty väärin autuaalle kuninkaalle, ja täytän vain hänen tahtonsa koettaessani korjata vääryyttä, joka on tehty hänen hallituksensa aikana."

Kaikki läsnäolevat valtaneuvokset ilmaisivat hyväksymisensä,
Skyttekään ei väittänyt mitään vastaan, mutta näytti tyytymättömältä.

"Eikö asia ole esiteltävä?" kysyi Juhana herttua, joka tahtoi sanoa sanansa hänkin.

"Tietysti, ja olen vakuutettu, että silloin puolustat ehdotustani", sanoi Kustaa vilkkaasti ja kääntyi serkkuunsa.

"Se ei tarvinne ketään muuta puolustajaa kuin valtaneuvos Oxenstjernan", vastasi Juhana ja kääntyi tämän puoleen ikäänkuin kysyen hänen mielipidettään.

Oxenstjerna käytti tilaisuutta esittääkseen hänelle Ruotsin vaikean aseman ja suuren vastuun, mikä sälytettiin sen hartioille, jonka raskaana tehtävänä oli maan puolustaminen ulkonaisia vihollisia vastaan, sillä katolilaisten tukemana ei varsinkaan Sigismund koskaan lakkaisi tavoittelemasta Ruotsin kruunua. "Mutta otaksuen", jatkoi hän, että tuleva kuningas Herran avulla pystyisikin voittamaan vihollisensa, niin mikä jättiläistyö häntä sitten odottikaan, sillä kaikkihan, Jumala paratkoon, oli maassa vasta tekeillä. Kustaa Vaasa repi pois vanhan hapatuksen, hän kylvi uuden siemenen, mutta vasta Kaarle IX antoi sille ruokkoa ja hoitoa; hänen seuraajansa asia on saattaa suuri työ lopulliseen täytäntöön.

Väri vaihteli Juhanan poskilla. Hän ei näyttänyt tietävän mitä oli sanottava.

Sillä välin keskusteli Kustaa Aadolf Juhana Skytten kanssa. "Mikä,
Juhana ystäväni, tekee sinut tyytymättömäksi?" kysyi hän.

"Pelkään teidän korkeutenne liian suuren lempeyden seurauksia. Ajatelkaahan, että teidän autuas isävainajanne perusti valtansa juuri varsinaiseen kansaan."

"Hänellä oli syytä tyytymättömyyteen, minulla ei ole mitään sellaista; sallikaa minun koettaa eikö rakkaudella ja luottamuksella voi voittaa ihmisiä!"

"Jumala siunatkoon teidän korkeuttanne, mutta minä pelkään, ettei se tule onnistumaan."

* * * * *

Muiden läsnäolevain poistuttua keskusteli Akseli herra Yrjänä Gyllenstjernan kanssa. "Olen tehnyt mitä olen voinut viedäkseni herttualta halun kruunuun", sanoi jälkimäinen. "Mutta en saa häntä puhumaan suutansa puhtaaksi. Kenties ovat syynä taloudelliset huolet, Itä-Göötanmaa ei riitä, hän on auttamaton tuhlari, ja hänen seurueensa noudattaa esimerkkiä."

"Saadaksemme kuninkaanvaalin menemään yleisen toivomuksen mukaan täytyy meidän suostua niin paljoon kuin suinkin", sanoi Oxenstjerna.

Yrjänä Gyllenstjerna pudisti päätänsä. "Tavallisesti prinssi luottaa minuun, mutta nyt ei hän tahdo sanoa mitään. Kenties häntä huolestuttaa avioliittonsa, leskikuningatar pitää kiirettä."

"Prinssi kenties haluaa niin itsekin."

"En ole varma siitä. Mutta tiedän hyvin, että hän on rajattomasti uskollinen kruununprinssiä kohtaan ja pelkää joutua suurempaan vastuunalaisuuteen."

"Sanon hänelle miten onnelliseksi ihminen tuntee itsensä rakastetun puolison rinnalla", vastasi Oxenstjerna hymyillen.

"Rakastetun, niin, siitäpä juuri riippuu kaikki! Kuitenkin koetan vielä kerran saada hänet puhumaan."

"Kiitos, tiedän, että käytätte vaikutusvaltaanne niin hänen kuin yleiseksikin hyväksi."

He erosivat vaihdettuaan lujan kädenlyönnin, heitä molempia odottivat tärkeät tehtävät.

Ei ollut helppoa päästä yksityisesti leskikuningattaren puheille. Hän otti tosin osaa holhoojahallituksen neuvotteluihin ja lausui sangen varmoja mielipiteitä esilletulevissa kysymyksissä. Mutta sillä välin oli tarkoin juhlameno-ohjeita noudattaen istuttava suremassa.

Valtaneuvoksen pyyntöön päästä yksityisesti hänen puheilleen vastattiin sentähden kieltäen. Mutta kun hän lähetti sanan, että asia oli mitä tärkein ja että lykkääminen saattoi koitua vahingoksi, saatiin sureva leski vihdoin taivutetuksi suostumaan ja häntä pyydettiin tulemaan jo samana iltana.

"Minua kummastuttaa", olivat hänen ensimäiset sanansa Oxenstjernalle, "ettette voi yhtä hyvin esittää sanottavaanne valtiokokoukselle."

"Se ei käy päinsä. Sillä ensiksikin vaaditaan siihen teidän majesteettinne suostumus ja toisekseen on se teidän armonne esiteltävä neuvostossa."

Kristina heitti häneen kummastelevan ja epäluuloisen katseen.
"Antaahan kuulua!" sanoi hän kylmästi.

"Maan asema on sellainen, että sitä uhkaavat suurimmat vaarat, jollei meillä ole kuningasta."

"Kruununprinssi on äsken täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja autuaan puolisoni tahdon mukaan on hänet kruunattava kuninkaaksi vasta kahdeksantoista vuotta täytettyään."

"Niinpä kyllä, mutta ajatelkaa, teidän majesteettinne, että olemme vihollisten ympäröimät. Ainoastaan täysivaltainen kuningas voi ottaa kannettavakseen vastuun, joka sisältyy voimakkaaseen puolustukseen."

Kristina epäröi. "Mitä muut neuvosherrat sanovat?" kysyi hän.

"Käännyin ensiksi teidän majesteettinne puoleen."

"Miksi niin, herra valtaneuvos?"

"Hänen korkeutensa, Juhana prinssi, ei näytä olevan aivan horjumaton luopumispäätöksissään."

"Kuka sen on sanonut?" huudahti Kristina kiihkeästi.

"Kruunun loiste on kovin houkutteleva. Hänen korkea setänsä myönsi hänelle suurimman oikeuden, eikä ole mahdotonta, että jotkut ovat neuvoneet häntä peruuttamaan luopumisensa."

Kristinan poskille hulvahti suuttumuksen puna, mutta hän tyyntyi pian ja lisäsi: "Herttualla on sija ja ääni neuvostossa, kunnes kruununprinssi täyttää neljäkolmatta vuotta. Minä istun herttuan rinnalla ja pidän silmäni auki tästedes kuten tähänkin asti!"

Näillä sanoin hän nousi ja audienssi oli lopussa.

Raskain mielin palasi Oxenstjerna kotiinsa, jossa häntä odotti nuori, suloinen vaimo ja pieni poika. Mutta eivät edes heidän hyväilynsäkään voineet hälventää pilveä hänen otsaltaan, ja ainoan toivonsa pani hän nyt siihen, että Yrjänä Gyllenstjernalla oli suuri vaikutusvalta Juhana herttuaan.

Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun varhain seuraavana aamuna kuningattaren henkipaashi saapui tuoden sanan, että hänen majesteettinsa aikoi samana päivänä esittää asian, josta oli puhunut herra valtaneuvoksen kanssa. Samalla lähetti kuningatar muutamia harvinaisia kukkia rouva Anna Bååtille, valtaneuvoksen jalolle rouvalle.

Akseli Oxenstjerna uskoi tuskin silmiään ja korviaan. "On täytynyt tapahtua jotakin", ajatteli hän. "Mutta mitä? Ja öiseen aikaan!" Hänestä oli se selittämätöntä.

"Mikä aiheuttaa tämän odottamattoman lahjan?" kysyi Anna rouva ja hengitti ahnaasti kukkien tuoksua.

"Mikä aiheuttaa kaikki tuulen käänteet?" kysyi Akseli herra vastaan.
"Ne eivät aina tuo meille mitään mieluista mukanaan."

Arvoituksella oli oma ratkaisunsa.

Melkein samaan aikaan, kun Akseli Oxenstjerna pääsi kuningattaren puheille, oli Juhana herttua rientänyt tuttua tietä Katarina prinsessan luo.

Hänen tarkoituksensa oli oikeastaan yllättää hänet. Mutta etuhuoneessa kohtasi hän kamarineitsyen, joka hänen kysyttyään, ottiko prinsessa vastaan, ymmällään tuijottaen sammalsi vain muutamia epäselviä sanoja.

"Tietenkin otat minut vastaan, Katarina", huusi hän raottaen sen huoneen ovea, missä tiesi Katarinan tavallisesti oleskelevan.

"Herttua… serkkuni!" huudahti tämä rientäen vastaan. "Sepäs vasta oli yllätys!"

Kiihkeästi tarttui nuori herttua hänen käsiinsä, mutta hänen katseensa kiintyi rakkaihin kasvoihin, jotka nyt näyttivät hänestä kalpeilta ja riutuneilta.

Nuoren miehen kädenpuristuskohan se ajoi veret neidon kasvoihin. Hän teki heikon yrityksen irtaantuakseen.

"Juhana, rakas Juhana", oli kaikki mitä hän sai suustaan, "miksi olet tullut tänne?"

"Kysytkö sitä?" puuskahti Juhana tulisesti. "Neljääntoista päivään, palattuani Nyköpingistä, en ole saanut sinua nähdä kertaakaan… Etkö ymmärrä, että aivan kuihdun ikävään, että vihaan näitä pakollisia juhlamenoja, jotka niin kauan ovat estäneet minua näkemästä sitä ainoaa, jota maailmassa rakastan."

Hänen kiihkonpuuskansa tyynnytti ihmeellisesti Katarinaa. "Tiedäthän, että sellaiset puheet vaivaavat minua", sanoi hän lempeästi. "Enkä suinkaan odottanut, että vielä toistaisit niitä, kun kerran — kun kerran kaikki on ratkaistu."

"Ei ole ratkaistu mitään", keskeytti Juhana kiihkeästi. "Minun kiroukseni on juuri siinä, että olen laillinen kruununperijä enkä ole sittenkään, että rakastan erästä naista, mutta kurjat valtiolliset syyt pakoittavat — ei, se ei ole oikea sana — houkuttelevat minut heikosta myöntyväisyydestä naimaan toisen, joka ei rakasta minua ja jota en koskaan tule rakastamaan."

"Mikään ei estä teidän korkeuttanne katkaisemasta suhteitaan sisareeni", vastasi Katarina loukatun arvokkuudella ja kalpeana.

"Ymmärrät minut väärin nyt kuten aina", puuskahti herttua vaikeroivin äänin. "Älä hylkää minua, Kätchen, olen tullut tänne laskeakseni oman ja, voin kai hyvin sanoa, kaikkien meidän kohtalomme sinun käsiisi. Älä karkoita minua pois! Olen itsekseni luvannut alistua sinun päätökseesi ja", hän lisäsi katkerasti, "tiedän etukäteen, millainen se on oleva. Mutta ensin on sinun kuultava minua. Tahdon, että katsot sydämeeni, ja se on kokonaan avoinna edessäsi. Ja vaikkapa edelleenkin kieltäytyisit tekemästä minua onnellisimmaksi ihmiseksi maailmassa, niin tahdon ainakin, että tunnet sääliä minua kohtaan!" Hän peitti silmänsä käsillään ja puhkesi kyyneliin.

"Juhana, veljeni, voitko epäillä lujaa ystävyyttäni! Puhu, kerro minulle kaikki huolesi, ken tietää, enkö voi löytää niille parannusta nyt kuten muinaisinakin päivinä", lisäsi hän koettaen leikitellä.

"Juuri menneiden aikojen muisto minua sekä kiusaa että ilahuttaa."

"Kuinka tarkoitat?"

"Anna minun istua tähän jalkoihisi ja pidellä kättäsi, niin sanon sinulle sen."

Katarina ei uskaltanut kieltää, ja Juhana aloitti kertomuksensa.

"Tiedäthän hyvin, että olen rakastanut sinua niin kauan kuin muistan taaksepäin. Kun kukaan muu ei voinut vaikuttaa minuun mitään, kuulin ja tottelin sinun kehoituksiasi — en muista tuolta onnelliselta ajalta ainoaakaan tapausta, jossa sinä et olisi ollut mukana ja tähtenä tuikkinut valoa ja iloa kaikkialle… Tuli sitten aika, jolloin väikyin epätoivon ja rajattoman riemun vaiheella, aika, jolloin aloin käsittää tunteideni laadun sinua kohtaan. Etkö muista epätoivoani, kun luulin, että sinut aiottiin naittaa pois! Ainoastaan sinun omat vakuutuksesi saattoivat minut tyynnyttää, ja minä olin sinulle siitä niin kiitollinen ja niin onnellinen saadessani olla lähelläsi, että tahdoin kaikkea mitä sinäkin; katse silmiisi sanoi minulle oliko minun tehtävä niin vai näin, onneni, koko elämäni kohtalon olin pannut sinun käsiisi, sinä ymmärsit minua paremmin miten oli paras…"

"Ja niin suuren vastuun sälytit minun kannettavakseni", puuskahti
Katarina, joka tuskin saattoi hillitä liikutustaan.

"En syytä sinua, Kätchen, sanon vain miten oli", vastasi Juhana. "Kuule nyt edelleen. Olin tullut Itä-Göötanmaan herttuaksi ja muutin sinne, sillä minun oli poistuttava läheisyydestäsi, koska olin kihlautunut sisaresi kanssa… Herrani keksivät kaikkea mahdollista minua huvittaakseen, mutta minua ei ilahuttanut mikään, ei miellyttänyt mikään, ja minä tunsin tyhjyyttä, jota ei kukaan voinut täyttää. Rahoja en osaa hoitaa, eivätkä ne kuunaan riitä mihinkään. Silloin kuiskasi käärme korvaani: Ruotsissa on monta lääniä, ja kuninkaana voisit veroittaa niitä kaikkia. Se ajatus kasvoi ja herätti monia muita samansuuntaisia. — Kuningas voi mennä naimisiin kenen kanssa tahtoo, ja jos sinä olisit puolisoni, tulisin miksi vain tahtoisit… Oi, Kätchen, Kätchen!" Hän painoi hänen kättään vasten poveaan. "Tiedät, että olen maan oikea, laillinen kuningas, sano, että minun on otettava kruununi, Kustaa saa tulla hallituskumppanikseni, hän saa kernaasti hallita maata ja valtakuntaa, kunhan sinä vain olet minun, minun!"

Hän tahtoi vetää Katarinan syliinsä, mutta kohtasi niin kylmän ja torjuvan katseen, että kääntyi pois.

"Olen pahoillani, että teidän korkeutenne on joutunut tekemisiin niin kelvottomain neuvonantajain kanssa", virkkoi Katarina. "Mutta niin tavallisesti käy, jolleivät ruhtinaat itse voi eroittaa oikeaa väärästä. Autuas isävainajani on opettanut minulle, että kuninkaat ovat kansaa varten, mutta teidän korkeutenne neuvonantajat ovat olleet sitä mieltä, että kansat ovat kuninkaita tai oikeastaan hänen kätyreitään ja imartelijoitaan varten, jotka käyttävät hänen virheitään ja heikkouksiaan hyväkseen."

Hän olisi voinut jatkaa kuinka kauan tahansa toisen häntä keskeyttämättä. Mutta nähdessään Juhanan samalla kertaa hervottoman ja kiihtyneen ulkonäön suli hänen harminsa ja suuttumuksensa mitä hellimpään osanottoon, ja hän huudahti: "Juhana, veljeni, nuoruuteni rakkain ystävä, ovatko he onnistuneet eksyttämään sydämesi velvollisuuden tieltä!"

Juhana seisoi selin, mutta Katarina näki, että hän vapisi liikutuksesta.

Silloin meni Katarina vuorostaan hänen luoksensa ja sanoi hiljaa:
"Karkoitatko sinä minut pois?"

Nuori mies tahtoi langeta hänen jalkoihinsa, mutta hän sulki hänet syliinsä ja sanoi: "Tiesin kyllä, ettei mikään maailmassa voisi eroittaa meitä toisistamme."

Niin pani Kati Juhanan istumaan viereensä ja puhui, kuinka ihmisillä heidän asemassaan ei milloinkaan ollut oikeutta määrätä itsestään. "Jos meidät on asetettu toisten yläpuolelle, on meidän velvollisuutemme uhrata omat etumme edistääksemme toisten hyvää", sanoi hän.

Juhana kuunteli kuten muinen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän sanoi ymmärtävänsä, että Kustaa Aadolf oli paras kuningas minkä Ruotsi saattoi saada ja ettei hän suinkaan tahtonut seista Ruotsin onnen tiellä.

"Tiesin kyllä, että se oli sinun oikea ajatuksesi", sanoi Kati iloisena.

"Onhan se, mutta — on vielä toinen asia…"

"Se on sinun uskottava minulle."

"Minä en — kovaksi onneksi voi hoitaa taloudellisia asioitani."

"Onko sinulla velkoja?"

"Luulenpa melkein… niin, oikeastaan… niitä on paljo ja suuriakin."

"Kuinka suuria?"

"Sitä en tiedä, en ole koskaan kysynyt."

"Sinun täytyy turvautua johonkin holhoojista."

"Yrjänä Gyllenstjernaan?"

"Niin, hän kyllä keksii keinon."

"Etkö ole enää minulle vihainen?"

"En, sillä olen varma siitä, ettet enää tästedes kuuntele huonoja neuvonantajia."

"He ovat sanoneet minulle, ettei minun ole mentävä naimisiin Maria
Elisabetin kanssa."

"Niin, jollet ole mieltynyt häneen!"

"Olen luvannut mennä, eikä ole miehekästä syödä sanaansa. Mitä muuten tekee, kenen nain, kun en kuitenkaan saa sitä, jota rakastan."

"Minä kysyn kuningattarelta, ettekö tällaikaakin saisi jonkun kerran tavata toisianne."

Prinsessa sanoi hyvästit serkulleen, joka oli jälleen hänen uskollinen, tottelevainen Juhanansa. Mutta sinä yönä ei Kätchen nukkunut silmäntäyttäkään. Hän rukoili palavasti, että Jumala johdattaisi häntä tiellään, hän itse ei tiennyt mikä oli oikein mikä väärin.

Samana iltana kerrottiin kuningattarelle, että Juhana herttua oli syöksähtänyt Katarina prinsessan luo, että he olivat olleet kahden kesken kokonaisen tunnin ja lopuksi eronneet toisistaan monin ystävällisin sanoin.

Emme tiedä edistikö tämä tieto kuningattaren unta. Mutta on jo ennen mainittu, että seuraavana aamuna lähetettiin henkipaashi Akseli Oxenstjernan luo.

* * * * *

Seuraavana päivänä kokoontui valtioviisas neuvosto, ja kuningatar ja
Juhana herttua olivat läsnä kuten tavallisesti.

Korkea rouva näytti jossain määrin hermostuneelta ja levottomalta, jollaista hänestä ei ollut koskaan ennen havaittu; vähänväliä etsi hänen katseensa herttuaa, joka näytti tyynemmältä kuin tavallisesti.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, sai kuningatar sanoiksi ja lausui hillityllä liikutuksella, ettei hän katsonut pystyvänsä kantamaan sitä suurta vastuuta, joka hänellä oli poikansa holhoojana. Ja koska hän oli vakuutettu, että olisi maalle ja valtakunnalle onnellisinta, jos kuninkaanvaali tapahtuisi mitä pikimmin, niin tahtoi hän kysyä, mitä mieltä läsnäolijat olivat asiasta.

Kaikki olivat samaa mieltä, ja Akseli Oxenstjerna esitti, että heti annettaisiin valtiopäiväkutsumus.

Se tapahtuikin leskikuningattaren ja Juhana herttuan nimessä ja valtiopäivät määrättiin alkavaksi joulukuun 1 päivänä 1611.

Turhaan tähysteli ankara rouva, eikö hänen tytärpuolensa kasvoissa näkyisi tyytymättömyyden merkkejä. Katarina näytti päinvastoin iloitsevan siitä, mitä oli tapahtunut, ja kuitenkin oli hän ilmeisesti entistä tuttavallisemmissa suhteissa herttuaan.

Saadakseen tilaisuuden tarkastella heitä lähemmin ja myöskin suodakseen omalle tyttärelleen tilaisuuden tavata herttuaa päätti kuningatar, että iltaseuroja oli jälleen pidettävä, kuitenkin vain hovin läheisimmän seurapiirin kesken. Tietysti illatsuissa tuli kysymykseen ainoastaan keskustelu vuoroon hengellisen musiikin kanssa.

Kruununprinssi pyysi ja sai äidiltään luvan tuoda mukanaan läheisimmän seurapiirinsä. Siihen kuuluivat veljekset Akseli ja Juhana Banér, Djurholman herran Kustaa Banérin pojat, samoin Åke Tott, Katarina Maununtyttären tyttärenpoika, Herman Wrangel, Kustaa Horn ja valtaneuvos Oxenstjernan veljet Gabriel ja Pentti, joista viimeksi mainittua tavallisesti sanottiin Matka-Pentiksi sen johdosta, että hän oli tehnyt monia matkoja Etelä-Europaan ja Aasiaan.

Naisellinen nuoruus ei sekään ollut huonommin edustettu: paitsi Magnus Brahen kaunista Ebba tytärtä nähtiin hänen veljensä Abraham Brahen tyttäret Ebba, Katarina ja Margareta, jotka kilpailivat kauneudessa serkkunsa kanssa. Kuitenkin pidettiin Magnus herran tytärtä kauneimpana.

Lankeaa luonnostaan, että sellaisessa seurassa, varsinkin kun täällä oli määrätty, että sai ainoastaan kuiskien keskustella keskenään, keskustelu sai tavallista tuttavallisemman sävyn.

Kustaa Aadolf oli jo lapsena ollut paljon yksissä Magnus kreivin tyttären kanssa. Minä vuosina, joina he eivät olleet nähneet toisiaan oli Ebbasta sukeutunut säteilevä kaunotar, ja kaikki ihastuivat hänet nähdessään, mutta kainona ja hämmennyksissään koki hän vetäytyä ihailevia katseita pakoon.

Kruununprinssi oli seitsemäntoista vuotias, ja hänen sydämensä sykki kauniille tytölle. Mutta hän piti siksi suuressa arvossa tätä tunnettaan, ettei ilmaissut sitä kenellekään. Suurimmalla varovaisuudella läheni hän mielitiettyään, ja hän oli onnellinen, jos tämä soi hänelle katseenkaan.

Lieneekö Juhana herttua hänkin äkkipäätään mielistynyt neitsyeen vai huvittiko häntä vain mustasukkaisuuden herättäminen, kaikessa tapauksessa hän näytti kovasti ihastuneelta. Mutta hänen lähentelemisensä teki odottamattoman vaikutuksen. Kuningatar alkoi ensin rypistellä kulmiaan, sitten hän kutsui rakkaan sukulaisensa rinnalleen istumaan ja puhui hänelle joko valtakunnan tilasta tai niistä asioista, jotka oli esitettävä valtiopäiville, niin ettei nuori herra päässyt koko iltana erilleen. Tämä ärsytti herttuaa niin, että hän aivan odottamatta palasi ruhtinaskuntaansa ja tuli sieltä vain lyhyille vierailuille.

On luultavaa, että herttuan osoittama välinpitämättömyys herätti eloon Maria Elisabetin rakkauden, sillä tähän aikaan hän rakasti tai ainakin uskoi rakastavansa serkkuaan. Tämän luultu uskottomuus herätti hänessä epätoivon puuskia, jolloin Katarina aina kutsuttiin saapuville.

Katarina koetti tyynnyttää häntä järkisyillä, mutta silloin puuskahti hän tavallisesti: "Sinulla on suurempi valta hänen ylitseen kuin kenelläkään muulla, mutta sinä käytät sitä vain omaksi eduksesi. Tiedän kyllä, että tahdot mennä hänen kanssaan naimisiin."

Tällaisten purkausten jälkeen seurasi uusia itkunpuuskia, jotka eivät päättyneet ennenkuin neiti uupui ja nukkui.

Sellaisten kohtausten sietäminen vaati Katilta suurta kärsivällisyyttä, eikä hän voinut turvautua kehenkään muuhun kuin vanhaan ystäväänsä Heidin rouvaan. Tälle hän uskoi surunsa ja huolensa, tämä koettikin parhaansa mukaan häntä lohduttaa, mutta lopuksi hän ei voinut neuvoa muuta kuin vaikenemaan ja kärsimään.

Katarinan omatunto kielsi häntä edistämästä avioliittoa, joka ei koituisi kummankaan puolison onneksi. Mutta ei hän uskaltanut ryhtyä sitä estämäänkään. Hän tiesi, että Juhana aina tulisi olemaan vain välikappaleena toisten käsissä, ja mitä vahinkoa siitä koituisikaan maalle ja valtakunnalle. Mutta hänen koko sieluineen hautoessaan näitä ajatuksia täytyi hänen osoittaa tyyneyttä ja mielenmalttia, johon ei suinkaan ollut tottunut.

Samaan aikaan kun kuiskittiin, että molemmat prinssit huokailivat saman kaunottaren tähden, puhuttiin ääneensä, että Ebban, Abraham herran tyttären tähden kolme nuorista hoviherroista olivat valmiit uhraamaan henkensä ja verensä.

Rivin etumaisena oli herra Akseli Banér, joka avomielisellä, iloisella ja rakastettavalla esiintymisellään oli saavuttanut kruununprinssin ja pian koko hovin suosion. Nokkelaa nuorta neitsyttä huvitti sananvaihto hänen kanssaan, kenties senkin tähden, että hänen molemmat toiset ihailijansa, Pentti Oxenstjerna ja Åke Tott mustankipein katsein tähtäilivät onnellista kilpailijaansa ja olisivat mielellään kyydinneet hänet huoneesta pois asettuakseen hänen paikalleen kaunottaren rinnalle.

Åke Tott, joka oli yhtä rohkea ja urhea kuin kiihkeä ja hurjaluontoinenkin, erittäinkin hautoi sellaisia tuumia päässään. Pentti Oxenstjerna sitä vastoin koetti kaikissa tilaisuuksissa päästä kuvailemaan mitä oli nähnyt ja kokenut vieraissa maissa, lujasti päättäneenä, ettei sitten enää antaisi puhevuoroa kenellekään muulle.

Koko hovia huvitti tämä taistelu eikä suinkaan vähimmän Juhana Banéria, joka oli iloisin ja kerkeäkielisin kaikista, mutta vielä arasteleva naisseurassa, vaikkakin naiset häntä suuresti suosivat. Hänen muhkea vartalonsa ja muotonsa, joka suuresti muistutti kruununprinssiä, veti kaikkien katseet puoleensa, mutta hänen terävät, läpitunkevat silmänsä ja samoin hänen terävät sanansa pystyttivät vielä muurin hänen ja kaunotarten välille.

Kruununprinssi vei hänet sisarensa, Katarina prinsessan luo. "Kas, tässä on mies, jolta odotan suurtöitä tulevaisuudessa", sanoi hän.

Prinsessa alkoi heti kysellä Juhana herralta hänen äidistään ja sisaristaan, ja oli merkillistä nähdä kuinka katse kirkastui ja kuulla kuinka ääni vienoni hänen kertoessaan heistä.

"Rouva Kristina Sture on vielä yhä perheen ylpeys, häneen me kaikki katsomme rakkaudella ja kunnioituksella", sanoi hän. "Kukaan, paitsi hänen lapsiaan, ei tiedä mikä lemmekäs äiti ja kasvattajatar hän on ollut ja todellisina juhlahetkinä pidämme ne hetket, jolloin aika antaa myöten käydä hänen luonaan rakkaassa Sundbyssä."

"Teidän vanhin sisarennehan", huomautti prinsessa, "on naimisissa herra Gabriel Oxenstjernan kanssa, mutta en ole koskaan nähnyt häntä hovissa."

"Anna, kuten äitimmekin, hoitaa itse kotinsa eikä hänellä ole aikaa lähteä sieltä retkille."

"Ja nuorempi sisarenne?"

"Märta on naimisissa herra Lauri Eerikinpoika Sparren kanssa. Hänen monet lapsensa vievät hänen aikansa, ja hänen matkansa rajoittuvat vierailuihin Sundbyssä."

"Kuinka onnellisia ne, ketkä saavat niin kauan pitää äitinsä", sanoi Katarina tukehuttaen huokauksen, mutta lisäsi nopeasti: "Teillä on useita veljiä?"

"Vanhin meistä, Svante, on Smålannin ratsuväen everstinä, ja minä palvelen vapaaehtoisena hänen komennossaan."

"Olette varmaankin hyvin nuori?"

"Yhdeksäntoista, mutta suuri ja voimakas, kuten teidän armonne näkee; Pietari veljeni on vuotta nuorempi, mutta voin vakuuttaa, että hän on kelpo sotamies."

Kruununprinssi tuli nyt takaisin: "Oletko kuullut puhuttavan ystäväni Juhana Banérin ensi vierailusta hovissa?" kysyi hän sisareltaan, ja kun tämä vastasi kieltäen, jatkoi hän:

"Isämme piti reippaasta ja vilkkaasta pojasta ja kysyi ottaen hänet syliinsä: 'Etkö tahdo ruveta palvelukseeni ja jäädä hoviin?' Mutta pikku Juhana katsoi häntä tuikeasti silmiin ja vastasi: 'Piru sinua palvelkoon, kun veit isäni hengen!'"

"Mitäs kuningas siihen?" kysyi prinsessa melkein kauhuissaan.

"Muistan sen aivan hyvin", vastasi Juhana herra. "Hän ei sanonut mitään eikä näyttänyt vihaiseltakaan, kun päästi minut lattialle."

"Mikä sai teidät unohtamaan ja antamaan anteeksi?" kysyi prinsessa hiljaa liikutuksella, jota hän ei koettanutkaan salata.

"Äitini, aina vain äitini. 'Isänmaa vaatii sinua', sanoi hän, 'ja kaiken yksityisen täytyy väistyä yleisen hyvän tieltä.'"

"Ne olivat sanat, joista minun kerran täytyy häntä kiittää suullisesti", puuskahti kruununprinssi. "Samoin kuin siitäkin, että olen saanut sinut lahjaksi! Mutta kerro nyt prinsessalle ikkunaseikkailusi, hän saa sitten sanoa, eikö se käy yksiin niiden ihmeellisten tapausten kanssa, joita sanotaan tapahtuneen aikaisimmassa lapsuudessamme."

"Niin, Hörningsholmassa se tapahtui", aloitti Juhana herra. "Lienen ollut korkeintaan kahden, kolmen vuotias, ja niin tiedän jutusta vain mitä olen kuullut kerrottavan. Suuren salin ikkunasta näin, kuinka laiva täysin purjein lasketti Saksaan, jonne lähti suuri joukko ystäviä ja sukulaisia."

"Kaikki tyyni isäni vihamiehiä", lisäsi kruununprinssi.

Juhana herra nyökäytti päätään ja jatkoi: "Silloin lienee minussakin herännyt halu purjehtia vieraille maille, ja minä pingotin taskuliinani ikkunanrakoon ja katselin ihastuksissani, kuinka tuuli tarttui siihen. Mutta varmaankin olin kurkotellut liian pitkälle, koska putosin ikkunasta maahan. Hoitajatar riensi pelästyksissään alas portaita noutamaan luultavasti kuollutta lasta, mutta sekös istui vain leikkien pihalla ja vastasi kysyttäessä, että mestari Junu, puutarhuri, oli kantanut hänet alas valkoisessa esiliinassaan. Kuten jo sanoin", jatkoi Juhana herra, "en itse muista siitä mitään, mutta tämä on antanut aiheen siihen taruun, että valkoinen enkeli oli pelastanut henkeni."

"Minun silmissäni on se vain merkki, että sinut on suojeltu jotakin suurta varten", sanoi Kustaa puristaen hänen kättään.

Näitä pieniä illatsuja, niin ankaria sääntöjä kuin niissä noudatettiinkin, kaipasi nuori hovi sentään kovin. Saatiin kuiskailla ja lörpötellä, ja moni sattumalta singonnut sana antoi seuraavina viikkoina paljon tuumittavaa nuorelle parvelle, jonka — täytyi istua suremassa.

Molemmat serkukset, Ebba Brahet, eivät olleet lainkaan toisiinsa. Maunu kreivin tytär oli kuin pelästynyt hirvi, hän ei ollut koskaan lausunut itsenäistä sanaa eikä ajatellut itsenäistä ajatusta, muut ajattelivat hänen puolestaan, ja hän taipui vastustelematta heidän tahtoonsa.

Abraham kreivin tytär oli luonteeltaan aivan toista maata. Hänellä oli oma tahtonsa ja hän piti oman päänsä teoissakin ja kerran lausui hän serkulleen: "Jos hänen majesteettinsa kuningatar tahtoisi naittaa sinut papukaijalleen, niin sinä varmaan suostuisit."

"Olen vakuutettu, ettei hänen majesteettinsa koskaan vaadi niin mahdottomia", vastasi kaunis neitsyt kalveten.

"Mutta jos hän tekisi niin, suostuisit sinä pelosta", väitti toinen.

Ennenkuin Kustaa Aadolf itse, oli nuori parvi keksinyt hänen heräävän taipumuksensa Ebba Braheen, ja heidän keskensä pohdittiin vilkkaasti, tiesikö neitsyt siitä mitään vai ei.

Useimmat olivat sitä mieltä, että kun kerran hekin saattoivat nähdä sen, oli silloin täytynyt tehdä niin hänenkin, jota se lähinnä koski.

"Nähdäkseen täytyy avata silmänsä", virkkoi Ebba serkku. "Sitä juuri ei hän ole koskaan tehnyt. Mutta kuinka tahansa, tahdon puhua hänen kanssaan asiasta."

Se tapahtui jo samana iltana. Ja kaunis tyttö tunnusti kyynelissään, että hän luuli huomanneensa kruununprinssin monta kertaa katselevan häntä.

"Mistä tiedät sen, ethän kohota silmiäsi koskaan?" kysyi serkku.

"En tiedä… kenties täytyy minun kysyä leskikuningattarelta, onko minun lähdettävä täältä", kuiskasi Ebba nyyhkyttäen.

"Onko prinssi sanonut mitään?"

"Ei sanaakaan!"

"Älä sitten ole tuhma. Älä ole tietävinäsi mistään, jollet itse tahdo lähteä täältä."

"Oi en, tahdon mielelläni jäädä hoviin. Rydboholmassa on niin ikävää."

"Ole vaiti sitten, älä ole näkevinäsi äläkä kuulevinasi, se on minun neuvoni."

* * * * *

Tähän aikaan saapui Nyköpingiin vanha tuttu, Niilo Stjernsköld. Hän kunnostautui mainiosti Venäjän sodassa, jossa Ivangorodin piirityksessä lopulta tuli sotamarsalkaksi Herman Wrangelin sijaan. Siellä sattui kuula hänen oikeaan sääreensä, ja hänen oli pakko paneutua sairasvuoteeseen. Sitten otti hän osaa Tanskan sotaan, vaikka hänen täytyikin kolmisen vuotta kulkea kainalosauvoilla.

Kun Kaarle IX lähti Ryssbyn vallituksilta, määräsi hän Stjernsköldin koko sotaväen päälliköksi. Tämä, joka oli sairas ja toisaalta kärsi elin- kuten sotatarpeidenkin puutetta, pyysi heti kuninkaan kuoltua hallitukselta eroaan. Ainoastaan mitä hartaimmin rukouksin ja luvaten pikaista apua saatiin hänet jäämään paikoilleen.

Voudit hankkivat tosiaankin muutamia uusia lippukuntia, ja niillä onnistui Stjernsköld lyömään takaisin tuhannen tanskalaisen hyökkäyksen.

Hänen kokemansa vastoinkäymiset ja häntä persoonallisesti kohdanneet onnettomuudet eivät suinkaan olleet synkistäneet hänen iloista, reipasta luonnettaan; hän laski leikkiä ja nauroi kuten ennenkin ja sanoi olevansa esteetön omistamaan rouvasväelle palvontansa, kun hänen vaimonsa oli Suomessa eikä muuten tarvinnut pelätä että kukaan ihastuisi raajarikkoon. "En vastaa siitä, miten voi käydä muutamain vuosien kuluttua", lisäsi hän, "kun olen oppinut tanssimaan kainalosauvoilla, siitä tulee jotakin niin upi uutta ja mielenkiintoista, ettei ainoakaan naissydän voi minua vastustaa."

Väliin antoi hän hyviä ja viisaita neuvoja sotapäällystölle ja lupasi omistaa kaikki voimansa isänmaan puolustukseen, kunhan hänelle vain vahvistettiin omistusoikeus niihin tiluksiin, jotka hän ja hänen isänsä olivat saaneet kuningasvainajalta.

* * * * *

Valtiopäivät oli kuulutettu alkaviksi Nyköpingissä joulukuun 1 päivänä, mutta aika oli liian lyhyt, eivätkä osanottajat ehtineet kaikista valtakunnan kolkista oikeissa ajoin paikalle.

Viime hetkessä muistettiin sotapäällystö, ja kiireimmiten lähetettiin kutsukirjeet heillekin.

Joulukuun 4 päivänä saapui Juhana herttua suurella upeudella ja loistolla Itä-Göötanmaan aateliston ja palvelijain etunenässä. Saattueessa laskettiin olevan kaikkiaan kolmisen sataa hevosta.

Hän asettui asumaan hänelle vartavasten luovutettuun taloon ja kävi ainoastaan leskikuningatarta tervehtimässä, jonka jälkeen hän etupäässä vietti aikaansa oman hovinsa kesken.

Onneksi saapui ajoissa niin suuri luku valtiopäivämiehiä, että valtiopäivien juhlallinen avaaminen saatettiin määrätä joulukuun 10 päiväksi.

Päivä aloitettiin kellojen soitolla ja jumalanpalveluksella, jonka jälkeen osanottajat säädyittäin menivät Nyköpingin linnan suureen saliin.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, saapuivat kolme herttuaa,
Juhana, Kustaa Aadolf ja Kaarle Filip.

Ensiksi mainittu avasi valtiopäivät puhuen syistä, joiden tähden säädyt oli kutsuttu koolle niin vuoden lopulla. Sitten pyysi hän heitä seuraavana päivänä yhden aikaan saapumaan raatihuoneelle, jossa valtiopäiväkysymykset heille esitettäisiin. Sen jälkeen kokous hajosi.

"Etkö tahdo viettää päivää yhdessä meidän kanssamme?" kysyi Kustaa pannen kätensä serkkunsa olalle.

"Enpä luule… kenties tulen illalla", vastasi tämä ilmeisesti hämillään ja kohottamatta katsettaan.

Mutta Kustaa tarttui hänen käsivarteensa. "Minun luokseni ainakin voit tulla hetkeksi", sanoi hän. Ja herttua seurasi epäröiden.

"Meitä ei saa häiritä", kuului käsky kamaripalvelijalle, kun molemmat ruhtinaat menivät kruununprinssin huoneeseen.

Juhana istuutui ikkunan ääreen ja rummutti ruutuun katsellen ulos kadulle.

Kustaa katseli häntä hetken, sitten istuutui hän hänen rinnalleen ja sanoi: "Tahdotko kuunnella minua kotvan?"

"Mitäs muuta varten olisin tullut tänne?" kysyi Juhana ja jatkoi huvittavaa rummutustaan.

"Siitä hetkestä, jolloin ensi kerran sanoit luovuttavasi kruunun minulle, olen joka päivä rukoillen Jumalaa koettanut syventyä niihin vakaviin velvollisuuksiin, jotka kuninkaalle kuuluvat. Tiedän kyllä, että taakka käy raskaaksi, mutta tiedän myös, että Jumala voi antaa minulle voimia sitä kantamaan. Ja rauhan ja itsenäisyyden palauttaminen rakkaalle isänmaallemme, kaatuminen sen puolesta tai eläminen valmistaakseen sille onnea, kaikki tämä näyttää minusta niin kauniilta ja ihanalta, ettei minua peloita mikään kieltäymys, ei mikään työ. Mutta nyt…" hän epäröi tuokion ja jatkoi sitten lempeästi ja melkein rukoillen: "Juhana, veli… minusta tuntuu väliin, kuin epäilisit luopumustasi, sano minulle suoraan, jos teet niin, ja minä esitän asian Oxenstjernalle ja muille herroille; heidän avullaan voit sinäkin hallita maata ja valtakuntaa, mutta sinun täytyy tehdä päätöksesi heti, myöhemmin veisi se vain levottomuuteen ja selkkauksiin."

Rummutus oli lakannut, ja Juhanan pää vaipunut käsiin. Nyt hän kohotti kyyneleiset kasvonsa ja sanoi liikutettuna: "Luuletko, etten näe eroitusta välillämme! Sinä olet luotu kuninkaaksi, sanovat kaikki, enkä ole koskaan sitä kieltänyt. Mutta sinä et tiedä, kuinka minä kärsin mitättömyyteni tähden, se katkeroittaa mieleni, tunnen kateutta sinua kohtaan ja olen kyllästynyt itseeni ja koko maailmaan."

Kustaa kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Sinä olet paljon parempi kuin itse luulet", sanoi hän. "Sinulta vain puuttuu toimintaa. Mutta sinun on otettava osaa sotaan, se kehoittaa aatelistoasikin seuraamaan sinua."

"Pelkään, että olen liian laiska."

"Ei hätää, jos vain tahdot."

"Tahdon kyllä, toimettomuus synnyttää pahoja ajatuksia, ja olen antanut paholaisen kuiskutella korvaani."

"Pelkään, että se koskee kihlausta sisareni kanssa?"

"Luuletko, että hän haluaa purkaa sen?"

"En, mutta sinä?"

"Kaikki horjuvaisuus on halveksittavaa, ja minä pysyn sanassani… Etkö ole nähnyt kuningattaren levottomuutta, kun olen lähennellyt hänen kaunista hovineitiään, mutta jos ottaisin Ebba Brahen puolisokseni, etkö luule, että se tekisi Kätchenin elämän helvetiksi?"

Kustaa oli kääntynyt pois salatakseen liikutustaan. "Häntä et siis herkeä koskaan rakastamasta", sanoi hän.

"Hän tahtoo, että minun on naitava hänen sisarensa, sentähden teen sen… tiedän, että siten voitan hänen kunnioituksensa", lisäsi hän.

Kuningattaren lähetti kutsui silloin prinssejä päivälliselle.

"Ethän eroa meistä tänään", virkkoi Kustaa.

"En, tahdon heti panna päätökseni toimeen."

Ja käsikainalossa menivät he kuningattaren luo.

Herttua ei vilaissutkaan Ebba Braheen, mutta oli sitä vastoin kohtelias ja ystävällinen Maria Elisabetia kohtaan, joka siitä niin ilostui, että hän — kenties ensi kertaa elämässään — unohti oikuttelunsa.

Seuraavana päivänä kokoontuivat säädyt raatihuoneelle. Ensi kysymykseksi esitti neuvosto, tahtoivatko säädyt pysyä entisessä päätöksessään hallitukseen ja kruununperimiseen nähden, johon yksimielisesti vastattiin "tahtovat". Senjälkeen esiintyi Juhana herttua ja esitti neuvostolle ja Kustaa Aadolfille toivomuksensa, että hänen herttuakuntaansa laajennettaisiin. Hän oli tosin ajatellut Suomea tai Länsi-Göötanmaata, mutta kun se nykyisissä oloissa saattoi herättää mielikarvautta, tyytyi hän Länsi-Göötanmaan neljään kihlakuntaan.

Kun tähän oli suostuttu, uudisti herttua juhlallisesti luopumuksensa. Hän teki sen kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä ja luopui samalla siitä hallituskumppanuudesta, jonka Norrköpingin päätös ja Kaarle IX:nnen testamentti oli hänelle tunnustanut, kunnes uusi kuningas oli täyttänyt neljäkolmatta vuotta.

Kaikkien silmät seurasivat molempia prinssejä, kun he yhdessä lähtivät raatihuoneelta ja palasivat linnaan.

Joulukuun 16 päivänä kutsuttiin säädyt juhlalliseen istuntoon
Nyköpingin linnansaliin.

Juhana herttua luovutti tässä tilaisuudessa hallituksen Kustaa Aadolfille ja tarttui sen jälkeen hänen käteensä ja toivotti hänelle onnea, rukoillen taivaan siunausta hänen hallitukselleen ja hänelle itselleen voimaa hallita valtakuntaa Jumalan sanan ja Ruotsin lain mukaan.

Molemmat olivat syvästi liikutetut, ja liikutetut olivat läsnäolijatkin, jotka erityisesti panivat merkille, että kun herttua tahtoi kruununprinssiä menemään edeltä heidän poistuessaan salista, ei Kustaa Aadolf tehnyt sitä, vaan vaati jaloa, vaatimatonta sukulaistansa menemään edeltä.

Se oli uusi kuva vaasahuoneen uuden sukupolven yksimielisyydestä ja poikkesi suuresti siitä, mikä ennen oli ollut tapana.

Ruhtinasten asetuttua paikoilleen esiintyi leskikuningattaren puolesta vastanimitetty valtiokansleri Akseli Oxenstjerna ja selitti, että koska Kustaa Aadolf oli jo kääntynyt kahdeksannelletoista ikävuodelleen, luopui hänen majesteettinsa valtakunnan hallinnosta ja pyysi säätyjä puolestaan tunnustamaan hänet täysivaltaiseksi ja hallitsevaksi kuninkaaksi.

Sen jälkeen otti puhevuoron Magnus Brahe, joka lausui, että Ruotsissa vanhastaan vallitsi se usko, että valtakuntaa hallitsi paremmin yksi kuin useat, ja sen perusteella neuvosto tahtoi sanoutua irti holhoojahallituksestaan.

Säädyt hyväksyivät sen yksimielisesti, aatelisto kuitenkin vain sillä ehdolla, että säädyille myönnettiin joukko pyydettyjä erivapauksia.

Täten oli toinen näiden valtiopäivien tärkeistä kysymyksistä esitetty vastattavaksi. Kunkin säädyn oli siitä keskusteltava erikseen, ja säädyt erosivat kokoontuakseen vasta joulukuun 23 päivänä.

Kuningasvakuutus, joka Kustaa Aadolfille annettiin allekirjoitettavaksi, oli uusi hallitusmuoto, jonka tarkoitus oli kaikilta puolin aidata valta laillisiin rajoihin. Mutta se laadittiin suurimmassa kiireessä, sodan ja yleisen hädän aikana oli sen osoitettava vaikutuksensa.

Olosuhteet olivat siksi suotuisat, ettei aatelisto malttanut olla tavoittelematta valtaa kuninkaan ja kansan kustannuksella, ja asia oli siksi kiireellinen, ettei ollut aikaa pitkiin neuvotteluihin. Kustaa Aadolfin oli vain kirjoitettava kuningasvakuutuksen alle, ja toisena joulupäivänä tervehtivät säädyt häntä ensi kerran kuninkaanaan.

Hän otti arvonimen Ruotsin, Gööttien ja Vendin kuningas, mutta jätti pois nimen "Pohjan lappalaisten kuningas"; se oli askel sovintoon Tanskan kanssa, ja valtiopäivät hyväksyivät sen yksimielisesti. Päätettiin myös tehdä rauhantarjous, mutta olla valmiit taistelemaan viimeiseen vereen, jos se hylättiin, Örebrossa tehdyt myönnytykset uudistettiin vieläpä niitä lisättiinkin.

Tammikuun 6 päivänä 1612 päästi kuningas valtakunnan säädyt kotiin puheella, joka liikutti ja kohotti kaikkia.

Ne monet tärkeät asiat, jotka olivat esillä, oli ratkaistu kahdessakymmenessä päivässä ja ilman keskinäistä hajaannusta. Mutta niinpä eivät tulleetkaan mitkään parlamenttaariset keskustelut kysymykseen, valtakunta oli huutavassa hädässä, ja kaikki liittyivät pontevaan yhteistyöhön hallituksen kanssa.

Samana päivänä kun valtiopäivät hajaantuivat nuori kuningas sanoi jäähyväiset äidilleen, sisaruksilleen, sukulaisilleen ja ystävilleen, luvaten aina pysyä hyvänä poikana ja rakastavaisena veljenä.

Kaikkien silmät kyyneltyivät, kun hän lähtiessään puristi heidän käsiään. Mutta nuorta sankaria odottivat suuret tehtävät, hän tarjosi rauhaa toisella kädellään, mutta tarttui toisella miekkaan.

2.

KUNINGAS.

Suuri ja laajaperäinen oli se tehtävä, jonka kahdeksantoista vuotias nuorukainen otti suoritettavakseen, kun hän Nyköpingin linnansalissa pani Ruotsin kruunun päähänsä, ja me tunnemme häntä jo riittävästi tietääksemme, ettei häntä vain loistava kuningasvaippa houkutellut. Hän oli täysin tietoinen velvollisuuksistaan. Jo lapsuudestaan oli hän kasvanut niihin kiinni ja paloi nyt halusta astua työhön.

Vaara oli suuri. Kristian IV:nnen uusittu laivasto oli niittänyt voittoja Itämerellä. Hänen sotajoukkonsa oli taisteluissa Ryssbyn leirin edustalla voinut täysin vetää vertoja ruotsalaiselle, ja Kalmari, Ruotsin portti, oli vihollisen vallassa.

Puolustukseen tarvittiin rahaa, mutta ei ollut varoja mihinkään, ei välttämättömimpäänkään.

Kuningas myi pöytähopeansa ja muut kalleutensa. Monet yksityiset henkilöt seurasivat esimerkkiä ja lisäksi otettiin suuria lainoja niin valtakunnasta kuin sen ulkopuoleltakin. Eipä sentähden ihme, että nuori kuningas huolestunein sydämin sanoi jäähyväiset isänsä tomulle ja istui mustiin verhottuun rekeen, jonka oli vietävä hänet vihollista vastaan.

Ruotsin valtaneuvoston tanskalaisille tekemää rauhanehdotusta lähetettiin torvensoittaja viemään Varbergiin, jossa kuningas Kristianin luultiin oleskelevan aiotun sotaretken varalta. Mutta hän oli jo palannut Kööpenhaminaan, ja torvensoittajan, jonka tanskalaiset estivät matkustamasta jälestä, koska hänen pelättiin voivan urkkia tietoja asemasta Tanskassa, täytyi sentähden palata takaisin tyhjin toimin. Jo sodan alusta pidettiin Tanskassa Ruotsin perikatoa niin varmana, että kuningas Kristian selitti vastahakoiselle neuvostolleen, että hän Slesvig-Holsteinin herttuana omalla uhallaan ja omaksi edukseen tahtoi käydä sotaa Ruotsia vastaan, joka hänen luulonsa mukaan oli voimaton, sisällisesti rikkinäinen valtakunta. Kaarle IX:nnen valta, kuten muidenkin tyrannien, ei hänen mielestään voinut olla pitempiaikainen, ja sentähden tahtoi hän sen nyt siepata itselleen.

Vuoden 1611 sotaretki ei kuitenkaan ollut vastannut hänen
odotuksiaan, menestys oli ainoastaan puolinainen, kun linnoituksia
Götan virran varrella ei oltu saatu vallatuksi, eikä aiottua marssia
Jönköpingiäkään vastaan oltu voitu panna toimeen.

Kristian IV oli kohdannut toisen vastustajan kuin oli odottanut; Ruotsi oli noussut kuin yksi mies, sen näytti täyttävän sama itsenäisyyden henki, joka Kristianin esi-isilläkin oli ollut vastassaan.

Kuitenkin oli Tanskan kuninkaalla ollut siksi menestystä, että se yllytti jatkamaan, ja suuria varustuksia tehtiin myös aselevon aikaan 1611. Vieraita joukkoja haalittiin ja tanskalaisen sotajoukon arvioitiin nousevan 40,000 mieheen. Ruotsinkin sotajoukossa oli joukko muukalaisia, vaikka tanskalaiset väittivät sen olevan pelkkiä talonpoikia.

Tammikuussa, niin pian kun jäät olivat rakentaneet siltoja yli soiden ja järvien, lähtivät joukot liikkeelle. Molemmat puolueet tahtoivat käyttää hyväkseen talvea, eikä kestänyt kauan ennenkuin muuan tanskalainen partiojoukko Breide Rantzaun johdolla teki hyökkäyksen Sunnerbohon, hävittäen ja polttaen.

Kustaa Aadolf lähti länteen, Kalmariin päin, Juhana herttua ja Jesper Cruus taasen olivat Länsi-Göötanmaalla valmiina olosuhteiden mukaan suojelemaan Jönköpingiä tai ryntäämään Hallantiin.

Nuori kuningas valmistautui juuri Ryssbyn linnoituksesta tekemään retkeä Blekingeen, kun tuli tieto, että sama kohtalo, joka oli kohdannut Sunnerbota, uhkasi Värendiäkin.

Murhaten ja polttaen oli vihollinen tunkeutunut Märrumsån laaksoa ylöspäin; se oli polttanut Kronobergin linnan Helgajärven saarella, hukuttanut liekkeihin koko Vexiön kaupungin ja tuomiokirkonkin, jolloin hävitettiin monet kallisarvoiset muistot keskiajalta.

Kustaa Aadolf riensi sinne 3,000 miehen suuruisin joukoin, mutta ennenkuin hän ehti perille, oli vihollinen jo vetäytynyt pakosalle Blekingeen päin.

Niilo Stjernsköld ja Herman Wrangel ehdottivat, että oli kostettava Smålannissa tehdyt hävitykset hyökkäämällä Skåneen, jossa luultavasti ei ollut mitään puolustusjoukkoa.

Ehdotus hyväksyttiin ajan julmien tapojen mukaan, ja helmikuun 5 päivää vasten yöllä meni kuningas yli rajan Loshultin luona. Mitään vastarintaa ei kohdattu ja turvatonta maata hävitettiin hirveästi. Tuhon omaksi joutui alun kolmattakymmentä pitäjää. Pelästys ja kauhu valtasi onnettomat asukkaat, ja yleinen väennosto pantiin toimeen kaikkialla Skånessa.

Vän kaupunki ja useita herraskartanoita poltettiin, ja asukkaat pakenivat metsiin. Mutta ruotsalaisilta loppuivat sytykkeet, ja retki eteläänpäin täytyi keskeyttää. Sitä jatkettiin sen jälkeen luoteiseen suuntaan jylhiä, raivaamattomia metsäseutuja toiselle niistä teistä, jotka veivät Skånesta Ruotsiin.

Vittsjön kirkon luo asettui kuningas yöleiriin helmikuun 11 päivän iltana; kerrotaan, että joukot olivat tehneet vahtituliaan kirkonpenkeistä ja panneet hevosensa kirkkoon.

Sillä välin oli Breide Rantzau koonnut melkoisen sotajoukon ja onnistui väkineen yllättämään ruotsalaiset.

Kustaa Aadolf oli lähettänyt pois tykistönsä ja osan väestään. Viiden aikaan illalla alkoi hyökkäys. Jäljellä oleva joukko koetti puolustautua kirkkotarhassa, mutta itsepintaisesta vastarinnasta huolimatta ahdistettiin heidät vähitellen alas jäälle, jossa päätaistelu oli taisteltava.

Herman Wrangel ja useita muita päälliköitä joutui vangiksi, useita satoja hakattiin maahan, ja monet, jotka koettivat pelastautua jäätyneen Vittsjön yli, hukkuivat.

Kun kuningas tulisella ratsullaan muutamain harvojen uskollisten seuraamana pyrki suorinta tietä rajalle, murtui jää hänen allansa, ja niin hevonen kuin mieskin syöksyivät veteen.

Pietari Banér ja muuan uplantilainen ratsumies, Tuomas Laurinpoika, riensivät heti apuun, ja heidän yhteisillä ponnistuksillaan onnistui Kustaa Aadolf pääsemään takaisin jäälle.

Tällöin putosi Pietari Banér sulaan avantoon, mutta hänen veljensä
Juhana, joka tuli kohta jäljestä, onnistui hänet pelastamaan.

Heti vedestä päästyään sieppasi kuningas vyöltään hopeavyönsä ja ojensi sen Tuomas Laurinpojalle sanoen:

"Tahdon muistaa sinut ja turvata niin sinun kuin lastesikin leivän."