Kustaa II Aadolf ja hänen aikalaisensa I: Kuningas Jumalan armosta / Historiallis-romanttinen kuvaus

KUSTAA II AADOLF JA HÄNEN AIKALAISENSA I: KUNINGAS JUMALAN ARMOSTA

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

1. Uusi aika. 2. Kuningas. 3. Kun väkivalta raivoaa. 4. Kuinka kahdesta tuli yksi. 5. Häät. 6. Nuoruudenunelma. 7. Itärajoilla. 8. Käärme. 9. Pahan voitto. 10. Kuningaskruunu. 11. Selkkauksia. 12. Sen täytyi tulla. 13. Kuninkaalliset häät. 14. Uusia taisteluita. 15. Uusia sotatoimia. 16. Luja tahto voittaa. 17. Laajemmille tanterille.

1.

UUSI AIKA.

Vuoden 1611 viime kuukausina tuntui Nyköpingin linna avoimelta haudalta. Kaikki oli mustissaan, portaista ja porstuista linnan sisäsuojiin.

Perähuoneessa istui kuningatar Kristina mustissa leskihunnuissaan, äänetönnä ja liikkumatonna. Hänen rinnallaan istuivat, kalpeina ja itkuissaan, prinsessa Katarina oikealla ja Maria Elisabet vasemmalla. Vanhemman kasvot kuvastivat hiljaista alistumista, nuoremman sitä vastoin saattoi havaita olevan levottomalla ja tyytymättömällä tuulella, joka ilmeni kärsimättömissä liikkeissä ja kiihkeissä huokauksissa.

Viereisessä huoneessa olivat koolla, hovimestarittaren valvonnan alaisina, kaikki hovin naiset, vanhemmat ja nuoremmat.

Täälläkin täytyi olla aivan hiljaa. Jos kuitenkin väliin tapahtui, että nuoret kuiskailivat keskenään, luotiin heihin nuhtelevia, ankaroita katseita.

Uusi tulokas heidän joukossaan oli nuori Ebba Brahe, valtakunnan drotsin, Magnus kreivin tytär. Hänen rouva äitinsä, Brita Lejonhufvud, oli ollut Kristina kuningattaren suuressa suosiossa ja kuolinvuoteellaan uskonut ainoan tyttärensä kuningattaren hoitoon.

Seitsemäntoista vuotias neitsyt oli täällä ankarassa ja vakavassa koulussa. Mutta hänellä oli taipuvainen ja arkamielinen luonne, ja hän taipui sentähden nöyrästi valtiattarensa käskyihin.

Nuori Ebba oli kaksi vuotta sitten kadottanut isoäitinsä ja nyt muutamia kuukausia sitten äitinsä. Ihmekö silloin, että hän heitä ajatellessaan sulikin kyyneliin, nyt kun hänen oli istuttava suremassa kuningasta.

Vahakynttiläin kajo valaisi tätä kaikin puolin surunsävyistä kuvaa. Ja niin täytyi heidän istua täällä, näiden surevain naisten, äänettöminä ja liikkumattomina, päivältä päivään, vailla vaihtelua, useita kuukausia.

Kuninkaan entisessä huoneessa ovat myös kaikki huonekalut verhotut mustiin, mutta sinne pääsee toki päivänvaloa ainakin muutamista ikkunoista.

Täällä tapaamme kruununprinssin ja hänen nuoremman veljensä ynnä Juhana herttuan, kaikki surupuvuissaan.

Paitsi näitä ovat samassa huoneessa ensiksikin valtakunnan drotsi, kreivi Magnus Brahe, kuningashuoneen uskollinen ystävä, sitten rahainvartia Seved Ribbing, amiraali Yrjänä Gyllenstjerna, herra Juhana Skytte, kruununprinssin ystävä ja neuvonantaja, herra Niilo Bjelke, Hannu Eerikinpoika Ulfsparre ja ennen kaikkia Akseli Oxenstjerna.

Kaikki nämä, paitsi Juhana Skytteä, oli kuningasvainajan testamentissa asetettu valtakunnan hallituksen etunenään kuningattaren ja Juhana herttuan rinnalle.

Syvää vakavuutta kuvastuivat näiden miesten kasvot, mutta eivät heidän ajatuksensa olleet kiintyneet manalle menneeseen. Maan huolestuttava asema se veti ryppyyn jokaisen otsan ja täytti levottomuudella jokaisen rinnan.

"On kyllä totta", sanoi Akseli Oxenstjerna, "että meillä nykyään on aselepo Puolan kanssa, mutta se ei estä sotaa minä päivänä tahansa leimahtamasta uudestaan ilmiliekkiin."

"Jollei valtakunnan sotavoima olisi sidottu Venäjään, niin Jaakko ja Evert Horn pitäisivät kyllä puolensa heitä vastaan", puuttui Niilo Bjelke puheeseen. "Nyt tällään ollen saamme kiittää Jumalaa, jolleivät he käytä tilaisuutta ja ala hävittää ja polttaa."

"Meidän täytyy muistaa", jatkoi Akseli herra, "että Sigismund katsoo olevansa Ruotsin laillinen kuningas ja että koko katolinen maailma tunnustaa hänet siksi. Meillä ei ole sentähden syytä hämmästyä, jos hän näiden suurvaltojen, erittäinkin Espanjan kannatuksella koettaa päästä oikeuksiinsa sinä hetkenä, jolloin pelätty protestanttinen vastustaja on poissa."

Kukaan ei vastannut, uhkaava mahdollisuus oli selvä kaikille.

Akseli Oxenstjerna heitti nopean katseen prinsseihin. Juhana herttua tuijotti kalpeana ja neuvotonna häneen. Mutta Kustaa Aadolfin silmät loistivat, ja melkein huomaamattaan silitteli hän nuoremman veljensä päätä.

"Minusta", virkkoi herra Seved Ribbing, "ei ole taulua maalattava liian mustaksi."

"Minun mielestäni on katsottava vaaraa niin suoraan silmiin kuin suinkin", puuskahti kruununprinssi. "Olivatpa vaarat kuinka suuret tahansa, voimme ne kyllä voittaa Jumalan ja uskollisten alamaisten avulla."

Kustaa kohtasi Akseli Oxenstjernan katseen ja punastui.

"Teidän korkeutenne puhuu kuten sopii Ruotsin tulevan kuninkaan", sanoi tämä.

"Juhana herttua on valtaistuinta lähinnä!"

Kaikkien silmät kiintyivät tähän.

Juhana näytti joutuvan hämilleen, mutta rohkaisi luontonsa ja sanoi: "On totta, että viime aikoina olen kuullut paljon puhuttavan oikeuksistani ja muutamia kertoja ajatellut itsekin, että kruunun avulla kenties saisin mitä enimmän ikävöin. Mutta se, mitä nyt kuulen puhuttavan kaikista meitä uhkaavista vaaroista, kehoittaa ajattelemaan tarkoin."

"Meillä on sota maan rajojen sisälläkin", puuskahti Yrjänä Gyllenstjerna. "On kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta Tanskan kanssa."

"Jolla kovaksi onneksi on käsissään muuan niistä linnoituksista, jotka ovat valtakunnan avaimet", lisäsi Gyllenstjerna.

"Olen samaa mieltä kuin hänen korkeutensakin, että tautia parantaakseen on ensin tunnettava se", lausui jälleen Akseli herra kumartaen kruununprinssille. "Kaikkialla maassa kuohuvat mielet levottomina, ja siitä, vaikkei se koituisikaan suorastaan vihollisillemme hyödyksi, on suurta vahinkoa itsellemme. Luulen, että syynä siihen on suuri köyhyys, mutta se on kuitenkin luonnollinen seuraus edellisistä kansalaiskahakoista ja alituisista sodista."

"Minusta näyttää vanha itsepäisyys pyrkivän jälleen valloilleen", sanoi Ulfsparre. "Kuinka kävikään Taalainmaassa ja Norrlannissa, kun talonpoikia nostatettiin Norjaa vastaan? Eivätkö he suorastaan kieltäytyneet lähtemästä yli rajan ja uhkailleet hallitusta ja virkamiehiä."

"Heidän tyytymättömyytensä ei ollut aiheeton", puuttui puheeseen Juhana Skytte, joka tähän asti oli ollut äänetönnä kuulijana. "Pestatut ulkomaiset palkkajoukot elämöivät kuin vihollismaassa, pikemmin paholaisten kuin ihmisten tavoin."

"Talonpojat korvasivat vahinkonsa ryntäämällä aatelistoa vastaan ja ryöstämällä heidän kartanonsa", vastasi Akseli herra.

"Monet meillä on vaikeudet voitettavina", sanoi Yrjänä Gyllenstjerna välittäen. "On vain kysymys siitä, mihin on ensiksi ryhdyttävä."

"Valtakunnan hallituksessa emme suinkaan voi pitää yllä lujuutta, jollei ole kuningasta", vastasi Akseli herra ja kääntyi Seved Ribbingiin.

Kustaa Aadolf ja Juhana herttua olivat sillä välin hiljaa keskustelleet. Edellinen meni nyt entisen opettajansa luo, kun taasen Yrjänä Gyllenstjerna riensi herttuan luo, joka seisoi ikkunan ääressä ja piirteli kirjaimia huuruiseen ruutuun.

"Teidän korkeutenne", kuiskasi hän. "Ruotsin tulevaisuus on tällä hetkellä riippuvainen teistä."

Juhana oli ilmeisesti kiihdyksissään. Monet kerrat oli kuiskittu hänen korvaansa, että hänellä oli suurin oikeus Ruotsin kruunuun, ja äsken oli Kustaa Aadolf itse muistuttanut hänelle siitä. Mutta tämän sanat olivat sulattaneet pois heräävän uhman. Nyt nosti se jälleen päätään, hän seisoi kahden vaiheella ja vastasi kiihkeästi Gyllenstjernan sanoihin.

"Autuaan kuningasvainajan tahto oli, ettei Kustaata kruunattaisi kuninkaaksi ennenkuin hän on täyttänyt kahdeksantoista vuotta, ja että minulla olisi istuin ja ääni neuvostossa aina hänen neljännenkolmatta ikävuotensa päättymiseen…" Ääni vapisi liikutuksesta.

"Tahtooko teidän korkeutenne sillä välin ottaa niskoilleen määräysoikeuden valtakunnan asioissa?"

Juhana punastui. "Kuningattarella ja holhoojahallituksella on yhtä paljon sanottavaa…"

"Mutta näiden kaikkien ajatus on, että nykyisissä huolestuttavissa olosuhteissa täytyy yhden seista yksin eturinnassa ja kantaa vastuu."

Herttua kääntyi pois. Yrjänä Gyllenstjerna lisäsi: "ymmärrän, että kruunun loiste houkuttelee."

"Ei toki, ei se… se on jokin muu…"

"Josta teidän korkeutenne on varma, että se seuraisi mukana?"

"Jos olisin varma siitä, en epäröisi hetkeäkään", puuskahti prinssi vilkkaasti. "Mutta minä hankin, minun täytyy hankkia varmuus…" lisäsi hän kääntyen pois. "Mistähän kruununprinssi ja valtaneuvokset puhuvat."

"En tiedä, mutta keskustelu näyttää olevan yleinen. Eikö teidän korkeutenne suvaitse mennä lähemmäksi."

"Kuningas voitti ankaruudella vastustajansa", jatkoi Skytte. "Pelko on ainoa mahti, jonka edessä aatelisto taipuu."

"Minä puolestani luulen, että toisissa olosuhteissa olisi ankaruus vaihtunut lempeydeksi", vastasi Oxenstjerna. "Sateen jälkeen antaa Jumala päivän paistaa."

"Ja silloin kaikki rikkaruoho kasvaa ja rehoittaa."

"Tosin, mutta hyvä vilja myös! Anteeksi rikkoneille ja niille, jotka kärsivät rangaistusta heidän tähtensä, sääliä onnettomille, jotka kenties syyttömästi ovat joutuneet hätään! Se on varmaankin Jumalalle otollista."

"Minusta olet ehdottomasti oikeassa", puuskahti Kustaa innoissaan. "Sano minulle, puhutko yleensä vai tarkoitatko jotakin erityistä."

"Tarkoitan yleensä ja erittäin, teidän korkeutenne."

"Enkös jo arvannut! Ketä erittäin tarkoitat?"

"Klaus Bjelke oli kerran Ruotsin rikkain mies. Ja hänen hallussaan oli korkeita kunniasijoja. Mutta hän oli heikko ja selkärangaton, otti osaa puolalaisten juonitteluihin. Hän ansaitsi rangaistuksen, että hänet karkoitettiin maasta, ja hän menetti omaisuutensa. Mutta hänellä on neljä turvatonta tytärtä, jotka ovat pyytäneet äidinperintöään. Herra Bjelken emäntä ei ole ottanut osaa juonitteluihin, mutta siitä huolimatta heidän rukoukseensa vastattiin ankarin sanoin, ja neljä tytärtä, jotka olivat kasvaneet yltäkylläisyydessä, ovat nyt joutumaisillaan hätään ja kurjuuteen."

"Ei, se ei suinkaan saa tapahtua", puuskahti Kustaa innoissaan. "On selvää, että asia on esitetty väärin autuaalle kuninkaalle, ja täytän vain hänen tahtonsa koettaessani korjata vääryyttä, joka on tehty hänen hallituksensa aikana."

Kaikki läsnäolevat valtaneuvokset ilmaisivat hyväksymisensä, Skyttekään ei väittänyt mitään vastaan, mutta näytti tyytymättömältä.

"Eikö asia ole esiteltävä?" kysyi Juhana herttua, joka tahtoi sanoa sanansa hänkin.

"Tietysti, ja olen vakuutettu, että silloin puolustat ehdotustani", sanoi Kustaa vilkkaasti ja kääntyi serkkuunsa.

"Se ei tarvinne ketään muuta puolustajaa kuin valtaneuvos Oxenstjernan", vastasi Juhana ja kääntyi tämän puoleen ikäänkuin kysyen hänen mielipidettään.

Oxenstjerna käytti tilaisuutta esittääkseen hänelle Ruotsin vaikean aseman ja suuren vastuun, mikä sälytettiin sen hartioille, jonka raskaana tehtävänä oli maan puolustaminen ulkonaisia vihollisia vastaan, sillä katolilaisten tukemana ei varsinkaan Sigismund koskaan lakkaisi tavoittelemasta Ruotsin kruunua. "Mutta otaksuen", jatkoi hän, että tuleva kuningas Herran avulla pystyisikin voittamaan vihollisensa, niin mikä jättiläistyö häntä sitten odottikaan, sillä kaikkihan, Jumala paratkoon, oli maassa vasta tekeillä. Kustaa Vaasa repi pois vanhan hapatuksen, hän kylvi uuden siemenen, mutta vasta Kaarle IX antoi sille ruokkoa ja hoitoa; hänen seuraajansa asia on saattaa suuri työ lopulliseen täytäntöön.

Väri vaihteli Juhanan poskilla. Hän ei näyttänyt tietävän mitä oli sanottava.

Sillä välin keskusteli Kustaa Aadolf Juhana Skytten kanssa. "Mikä, Juhana ystäväni, tekee sinut tyytymättömäksi?" kysyi hän.

"Pelkään teidän korkeutenne liian suuren lempeyden seurauksia. Ajatelkaahan, että teidän autuas isävainajanne perusti valtansa juuri varsinaiseen kansaan."

"Hänellä oli syytä tyytymättömyyteen, minulla ei ole mitään sellaista; sallikaa minun koettaa eikö rakkaudella ja luottamuksella voi voittaa ihmisiä!"

"Jumala siunatkoon teidän korkeuttanne, mutta minä pelkään, ettei se tule onnistumaan."

* * * * *

Muiden läsnäolevain poistuttua keskusteli Akseli herra Yrjänä Gyllenstjernan kanssa. "Olen tehnyt mitä olen voinut viedäkseni herttualta halun kruunuun", sanoi jälkimäinen. "Mutta en saa häntä puhumaan suutansa puhtaaksi. Kenties ovat syynä taloudelliset huolet, Itä-Göötanmaa ei riitä, hän on auttamaton tuhlari, ja hänen seurueensa noudattaa esimerkkiä."

"Saadaksemme kuninkaanvaalin menemään yleisen toivomuksen mukaan täytyy meidän suostua niin paljoon kuin suinkin", sanoi Oxenstjerna.

Yrjänä Gyllenstjerna pudisti päätänsä. "Tavallisesti prinssi luottaa minuun, mutta nyt ei hän tahdo sanoa mitään. Kenties häntä huolestuttaa avioliittonsa, leskikuningatar pitää kiirettä."

"Prinssi kenties haluaa niin itsekin."

"En ole varma siitä. Mutta tiedän hyvin, että hän on rajattomasti uskollinen kruununprinssiä kohtaan ja pelkää joutua suurempaan vastuunalaisuuteen."

"Sanon hänelle miten onnelliseksi ihminen tuntee itsensä rakastetun puolison rinnalla", vastasi Oxenstjerna hymyillen.

"Rakastetun, niin, siitäpä juuri riippuu kaikki! Kuitenkin koetan vielä kerran saada hänet puhumaan."

"Kiitos, tiedän, että käytätte vaikutusvaltaanne niin hänen kuin yleiseksikin hyväksi."

He erosivat vaihdettuaan lujan kädenlyönnin, heitä molempia odottivat tärkeät tehtävät.

Ei ollut helppoa päästä yksityisesti leskikuningattaren puheille. Hän otti tosin osaa holhoojahallituksen neuvotteluihin ja lausui sangen varmoja mielipiteitä esilletulevissa kysymyksissä. Mutta sillä välin oli tarkoin juhlameno-ohjeita noudattaen istuttava suremassa.

Valtaneuvoksen pyyntöön päästä yksityisesti hänen puheilleen vastattiin sentähden kieltäen. Mutta kun hän lähetti sanan, että asia oli mitä tärkein ja että lykkääminen saattoi koitua vahingoksi, saatiin sureva leski vihdoin taivutetuksi suostumaan ja häntä pyydettiin tulemaan jo samana iltana.

"Minua kummastuttaa", olivat hänen ensimäiset sanansa Oxenstjernalle, "ettette voi yhtä hyvin esittää sanottavaanne valtiokokoukselle."

"Se ei käy päinsä. Sillä ensiksikin vaaditaan siihen teidän majesteettinne suostumus ja toisekseen on se teidän armonne esiteltävä neuvostossa."

Kristina heitti häneen kummastelevan ja epäluuloisen katseen. "Antaahan kuulua!" sanoi hän kylmästi.

"Maan asema on sellainen, että sitä uhkaavat suurimmat vaarat, jollei meillä ole kuningasta."

"Kruununprinssi on äsken täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja autuaan puolisoni tahdon mukaan on hänet kruunattava kuninkaaksi vasta kahdeksantoista vuotta täytettyään."

"Niinpä kyllä, mutta ajatelkaa, teidän majesteettinne, että olemme vihollisten ympäröimät. Ainoastaan täysivaltainen kuningas voi ottaa kannettavakseen vastuun, joka sisältyy voimakkaaseen puolustukseen."

Kristina epäröi. "Mitä muut neuvosherrat sanovat?" kysyi hän.

"Käännyin ensiksi teidän majesteettinne puoleen."

"Miksi niin, herra valtaneuvos?"

"Hänen korkeutensa, Juhana prinssi, ei näytä olevan aivan horjumaton luopumispäätöksissään."

"Kuka sen on sanonut?" huudahti Kristina kiihkeästi.

"Kruunun loiste on kovin houkutteleva. Hänen korkea setänsä myönsi hänelle suurimman oikeuden, eikä ole mahdotonta, että jotkut ovat neuvoneet häntä peruuttamaan luopumisensa."

Kristinan poskille hulvahti suuttumuksen puna, mutta hän tyyntyi pian ja lisäsi: "Herttualla on sija ja ääni neuvostossa, kunnes kruununprinssi täyttää neljäkolmatta vuotta. Minä istun herttuan rinnalla ja pidän silmäni auki tästedes kuten tähänkin asti!"

Näillä sanoin hän nousi ja audienssi oli lopussa.

Raskain mielin palasi Oxenstjerna kotiinsa, jossa häntä odotti nuori, suloinen vaimo ja pieni poika. Mutta eivät edes heidän hyväilynsäkään voineet hälventää pilveä hänen otsaltaan, ja ainoan toivonsa pani hän nyt siihen, että Yrjänä Gyllenstjernalla oli suuri vaikutusvalta Juhana herttuaan.

Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun varhain seuraavana aamuna kuningattaren henkipaashi saapui tuoden sanan, että hänen majesteettinsa aikoi samana päivänä esittää asian, josta oli puhunut herra valtaneuvoksen kanssa. Samalla lähetti kuningatar muutamia harvinaisia kukkia rouva Anna Bååtille, valtaneuvoksen jalolle rouvalle.

Akseli Oxenstjerna uskoi tuskin silmiään ja korviaan. "On täytynyt tapahtua jotakin", ajatteli hän. "Mutta mitä? Ja öiseen aikaan!" Hänestä oli se selittämätöntä.

"Mikä aiheuttaa tämän odottamattoman lahjan?" kysyi Anna rouva ja hengitti ahnaasti kukkien tuoksua.

"Mikä aiheuttaa kaikki tuulen käänteet?" kysyi Akseli herra vastaan. "Ne eivät aina tuo meille mitään mieluista mukanaan."

Arvoituksella oli oma ratkaisunsa.

Melkein samaan aikaan, kun Akseli Oxenstjerna pääsi kuningattaren puheille, oli Juhana herttua rientänyt tuttua tietä Katarina prinsessan luo.

Hänen tarkoituksensa oli oikeastaan yllättää hänet. Mutta etuhuoneessa kohtasi hän kamarineitsyen, joka hänen kysyttyään, ottiko prinsessa vastaan, ymmällään tuijottaen sammalsi vain muutamia epäselviä sanoja.

"Tietenkin otat minut vastaan, Katarina", huusi hän raottaen sen huoneen ovea, missä tiesi Katarinan tavallisesti oleskelevan.

"Herttua… serkkuni!" huudahti tämä rientäen vastaan. "Sepäs vasta oli yllätys!"

Kiihkeästi tarttui nuori herttua hänen käsiinsä, mutta hänen katseensa kiintyi rakkaihin kasvoihin, jotka nyt näyttivät hänestä kalpeilta ja riutuneilta.

Nuoren miehen kädenpuristuskohan se ajoi veret neidon kasvoihin. Hän teki heikon yrityksen irtaantuakseen.

"Juhana, rakas Juhana", oli kaikki mitä hän sai suustaan, "miksi olet tullut tänne?"

"Kysytkö sitä?" puuskahti Juhana tulisesti. "Neljääntoista päivään, palattuani Nyköpingistä, en ole saanut sinua nähdä kertaakaan… Etkö ymmärrä, että aivan kuihdun ikävään, että vihaan näitä pakollisia juhlamenoja, jotka niin kauan ovat estäneet minua näkemästä sitä ainoaa, jota maailmassa rakastan."

Hänen kiihkonpuuskansa tyynnytti ihmeellisesti Katarinaa. "Tiedäthän, että sellaiset puheet vaivaavat minua", sanoi hän lempeästi. "Enkä suinkaan odottanut, että vielä toistaisit niitä, kun kerran — kun kerran kaikki on ratkaistu."

"Ei ole ratkaistu mitään", keskeytti Juhana kiihkeästi. "Minun kiroukseni on juuri siinä, että olen laillinen kruununperijä enkä ole sittenkään, että rakastan erästä naista, mutta kurjat valtiolliset syyt pakoittavat — ei, se ei ole oikea sana — houkuttelevat minut heikosta myöntyväisyydestä naimaan toisen, joka ei rakasta minua ja jota en koskaan tule rakastamaan."

"Mikään ei estä teidän korkeuttanne katkaisemasta suhteitaan sisareeni", vastasi Katarina loukatun arvokkuudella ja kalpeana.

"Ymmärrät minut väärin nyt kuten aina", puuskahti herttua vaikeroivin äänin. "Älä hylkää minua, Kätchen, olen tullut tänne laskeakseni oman ja, voin kai hyvin sanoa, kaikkien meidän kohtalomme sinun käsiisi. Älä karkoita minua pois! Olen itsekseni luvannut alistua sinun päätökseesi ja", hän lisäsi katkerasti, "tiedän etukäteen, millainen se on oleva. Mutta ensin on sinun kuultava minua. Tahdon, että katsot sydämeeni, ja se on kokonaan avoinna edessäsi. Ja vaikkapa edelleenkin kieltäytyisit tekemästä minua onnellisimmaksi ihmiseksi maailmassa, niin tahdon ainakin, että tunnet sääliä minua kohtaan!" Hän peitti silmänsä käsillään ja puhkesi kyyneliin.

"Juhana, veljeni, voitko epäillä lujaa ystävyyttäni! Puhu, kerro minulle kaikki huolesi, ken tietää, enkö voi löytää niille parannusta nyt kuten muinaisinakin päivinä", lisäsi hän koettaen leikitellä.

"Juuri menneiden aikojen muisto minua sekä kiusaa että ilahuttaa."

"Kuinka tarkoitat?"

"Anna minun istua tähän jalkoihisi ja pidellä kättäsi, niin sanon sinulle sen."

Katarina ei uskaltanut kieltää, ja Juhana aloitti kertomuksensa.

"Tiedäthän hyvin, että olen rakastanut sinua niin kauan kuin muistan taaksepäin. Kun kukaan muu ei voinut vaikuttaa minuun mitään, kuulin ja tottelin sinun kehoituksiasi — en muista tuolta onnelliselta ajalta ainoaakaan tapausta, jossa sinä et olisi ollut mukana ja tähtenä tuikkinut valoa ja iloa kaikkialle… Tuli sitten aika, jolloin väikyin epätoivon ja rajattoman riemun vaiheella, aika, jolloin aloin käsittää tunteideni laadun sinua kohtaan. Etkö muista epätoivoani, kun luulin, että sinut aiottiin naittaa pois! Ainoastaan sinun omat vakuutuksesi saattoivat minut tyynnyttää, ja minä olin sinulle siitä niin kiitollinen ja niin onnellinen saadessani olla lähelläsi, että tahdoin kaikkea mitä sinäkin; katse silmiisi sanoi minulle oliko minun tehtävä niin vai näin, onneni, koko elämäni kohtalon olin pannut sinun käsiisi, sinä ymmärsit minua paremmin miten oli paras…"

"Ja niin suuren vastuun sälytit minun kannettavakseni", puuskahti Katarina, joka tuskin saattoi hillitä liikutustaan.

"En syytä sinua, Kätchen, sanon vain miten oli", vastasi Juhana. "Kuule nyt edelleen. Olin tullut Itä-Göötanmaan herttuaksi ja muutin sinne, sillä minun oli poistuttava läheisyydestäsi, koska olin kihlautunut sisaresi kanssa… Herrani keksivät kaikkea mahdollista minua huvittaakseen, mutta minua ei ilahuttanut mikään, ei miellyttänyt mikään, ja minä tunsin tyhjyyttä, jota ei kukaan voinut täyttää. Rahoja en osaa hoitaa, eivätkä ne kuunaan riitä mihinkään. Silloin kuiskasi käärme korvaani: Ruotsissa on monta lääniä, ja kuninkaana voisit veroittaa niitä kaikkia. Se ajatus kasvoi ja herätti monia muita samansuuntaisia. — Kuningas voi mennä naimisiin kenen kanssa tahtoo, ja jos sinä olisit puolisoni, tulisin miksi vain tahtoisit… Oi, Kätchen, Kätchen!" Hän painoi hänen kättään vasten poveaan. "Tiedät, että olen maan oikea, laillinen kuningas, sano, että minun on otettava kruununi, Kustaa saa tulla hallituskumppanikseni, hän saa kernaasti hallita maata ja valtakuntaa, kunhan sinä vain olet minun, minun!"

Hän tahtoi vetää Katarinan syliinsä, mutta kohtasi niin kylmän ja torjuvan katseen, että kääntyi pois.

"Olen pahoillani, että teidän korkeutenne on joutunut tekemisiin niin kelvottomain neuvonantajain kanssa", virkkoi Katarina. "Mutta niin tavallisesti käy, jolleivät ruhtinaat itse voi eroittaa oikeaa väärästä. Autuas isävainajani on opettanut minulle, että kuninkaat ovat kansaa varten, mutta teidän korkeutenne neuvonantajat ovat olleet sitä mieltä, että kansat ovat kuninkaita tai oikeastaan hänen kätyreitään ja imartelijoitaan varten, jotka käyttävät hänen virheitään ja heikkouksiaan hyväkseen."

Hän olisi voinut jatkaa kuinka kauan tahansa toisen häntä keskeyttämättä. Mutta nähdessään Juhanan samalla kertaa hervottoman ja kiihtyneen ulkonäön suli hänen harminsa ja suuttumuksensa mitä hellimpään osanottoon, ja hän huudahti: "Juhana, veljeni, nuoruuteni rakkain ystävä, ovatko he onnistuneet eksyttämään sydämesi velvollisuuden tieltä!"

Juhana seisoi selin, mutta Katarina näki, että hän vapisi liikutuksesta.

Silloin meni Katarina vuorostaan hänen luoksensa ja sanoi hiljaa: "Karkoitatko sinä minut pois?"

Nuori mies tahtoi langeta hänen jalkoihinsa, mutta hän sulki hänet syliinsä ja sanoi: "Tiesin kyllä, ettei mikään maailmassa voisi eroittaa meitä toisistamme."

Niin pani Kati Juhanan istumaan viereensä ja puhui, kuinka ihmisillä heidän asemassaan ei milloinkaan ollut oikeutta määrätä itsestään. "Jos meidät on asetettu toisten yläpuolelle, on meidän velvollisuutemme uhrata omat etumme edistääksemme toisten hyvää", sanoi hän.

Juhana kuunteli kuten muinen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän sanoi ymmärtävänsä, että Kustaa Aadolf oli paras kuningas minkä Ruotsi saattoi saada ja ettei hän suinkaan tahtonut seista Ruotsin onnen tiellä.

"Tiesin kyllä, että se oli sinun oikea ajatuksesi", sanoi Kati iloisena.

"Onhan se, mutta — on vielä toinen asia…"

"Se on sinun uskottava minulle."

"Minä en — kovaksi onneksi voi hoitaa taloudellisia asioitani."

"Onko sinulla velkoja?"

"Luulenpa melkein… niin, oikeastaan… niitä on paljo ja suuriakin."

"Kuinka suuria?"

"Sitä en tiedä, en ole koskaan kysynyt."

"Sinun täytyy turvautua johonkin holhoojista."

"Yrjänä Gyllenstjernaan?"

"Niin, hän kyllä keksii keinon."

"Etkö ole enää minulle vihainen?"

"En, sillä olen varma siitä, ettet enää tästedes kuuntele huonoja neuvonantajia."

"He ovat sanoneet minulle, ettei minun ole mentävä naimisiin Maria Elisabetin kanssa."

"Niin, jollet ole mieltynyt häneen!"

"Olen luvannut mennä, eikä ole miehekästä syödä sanaansa. Mitä muuten tekee, kenen nain, kun en kuitenkaan saa sitä, jota rakastan."

"Minä kysyn kuningattarelta, ettekö tällaikaakin saisi jonkun kerran tavata toisianne."

Prinsessa sanoi hyvästit serkulleen, joka oli jälleen hänen uskollinen, tottelevainen Juhanansa. Mutta sinä yönä ei Kätchen nukkunut silmäntäyttäkään. Hän rukoili palavasti, että Jumala johdattaisi häntä tiellään, hän itse ei tiennyt mikä oli oikein mikä väärin.

Samana iltana kerrottiin kuningattarelle, että Juhana herttua oli syöksähtänyt Katarina prinsessan luo, että he olivat olleet kahden kesken kokonaisen tunnin ja lopuksi eronneet toisistaan monin ystävällisin sanoin.

Emme tiedä edistikö tämä tieto kuningattaren unta. Mutta on jo ennen mainittu, että seuraavana aamuna lähetettiin henkipaashi Akseli Oxenstjernan luo.

* * * * *

Seuraavana päivänä kokoontui valtioviisas neuvosto, ja kuningatar ja Juhana herttua olivat läsnä kuten tavallisesti.

Korkea rouva näytti jossain määrin hermostuneelta ja levottomalta, jollaista hänestä ei ollut koskaan ennen havaittu; vähänväliä etsi hänen katseensa herttuaa, joka näytti tyynemmältä kuin tavallisesti.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, sai kuningatar sanoiksi ja lausui hillityllä liikutuksella, ettei hän katsonut pystyvänsä kantamaan sitä suurta vastuuta, joka hänellä oli poikansa holhoojana. Ja koska hän oli vakuutettu, että olisi maalle ja valtakunnalle onnellisinta, jos kuninkaanvaali tapahtuisi mitä pikimmin, niin tahtoi hän kysyä, mitä mieltä läsnäolijat olivat asiasta.

Kaikki olivat samaa mieltä, ja Akseli Oxenstjerna esitti, että heti annettaisiin valtiopäiväkutsumus.

Se tapahtuikin leskikuningattaren ja Juhana herttuan nimessä ja valtiopäivät määrättiin alkavaksi joulukuun 1 päivänä 1611.

Turhaan tähysteli ankara rouva, eikö hänen tytärpuolensa kasvoissa näkyisi tyytymättömyyden merkkejä. Katarina näytti päinvastoin iloitsevan siitä, mitä oli tapahtunut, ja kuitenkin oli hän ilmeisesti entistä tuttavallisemmissa suhteissa herttuaan.

Saadakseen tilaisuuden tarkastella heitä lähemmin ja myöskin suodakseen omalle tyttärelleen tilaisuuden tavata herttuaa päätti kuningatar, että iltaseuroja oli jälleen pidettävä, kuitenkin vain hovin läheisimmän seurapiirin kesken. Tietysti illatsuissa tuli kysymykseen ainoastaan keskustelu vuoroon hengellisen musiikin kanssa.

Kruununprinssi pyysi ja sai äidiltään luvan tuoda mukanaan läheisimmän seurapiirinsä. Siihen kuuluivat veljekset Akseli ja Juhana Banér, Djurholman herran Kustaa Banérin pojat, samoin Åke Tott, Katarina Maununtyttären tyttärenpoika, Herman Wrangel, Kustaa Horn ja valtaneuvos Oxenstjernan veljet Gabriel ja Pentti, joista viimeksi mainittua tavallisesti sanottiin Matka-Pentiksi sen johdosta, että hän oli tehnyt monia matkoja Etelä-Europaan ja Aasiaan.

Naisellinen nuoruus ei sekään ollut huonommin edustettu: paitsi Magnus Brahen kaunista Ebba tytärtä nähtiin hänen veljensä Abraham Brahen tyttäret Ebba, Katarina ja Margareta, jotka kilpailivat kauneudessa serkkunsa kanssa. Kuitenkin pidettiin Magnus herran tytärtä kauneimpana.

Lankeaa luonnostaan, että sellaisessa seurassa, varsinkin kun täällä oli määrätty, että sai ainoastaan kuiskien keskustella keskenään, keskustelu sai tavallista tuttavallisemman sävyn.

Kustaa Aadolf oli jo lapsena ollut paljon yksissä Magnus kreivin tyttären kanssa. Minä vuosina, joina he eivät olleet nähneet toisiaan oli Ebbasta sukeutunut säteilevä kaunotar, ja kaikki ihastuivat hänet nähdessään, mutta kainona ja hämmennyksissään koki hän vetäytyä ihailevia katseita pakoon.

Kruununprinssi oli seitsemäntoista vuotias, ja hänen sydämensä sykki kauniille tytölle. Mutta hän piti siksi suuressa arvossa tätä tunnettaan, ettei ilmaissut sitä kenellekään. Suurimmalla varovaisuudella läheni hän mielitiettyään, ja hän oli onnellinen, jos tämä soi hänelle katseenkaan.

Lieneekö Juhana herttua hänkin äkkipäätään mielistynyt neitsyeen vai huvittiko häntä vain mustasukkaisuuden herättäminen, kaikessa tapauksessa hän näytti kovasti ihastuneelta. Mutta hänen lähentelemisensä teki odottamattoman vaikutuksen. Kuningatar alkoi ensin rypistellä kulmiaan, sitten hän kutsui rakkaan sukulaisensa rinnalleen istumaan ja puhui hänelle joko valtakunnan tilasta tai niistä asioista, jotka oli esitettävä valtiopäiville, niin ettei nuori herra päässyt koko iltana erilleen. Tämä ärsytti herttuaa niin, että hän aivan odottamatta palasi ruhtinaskuntaansa ja tuli sieltä vain lyhyille vierailuille.

On luultavaa, että herttuan osoittama välinpitämättömyys herätti eloon Maria Elisabetin rakkauden, sillä tähän aikaan hän rakasti tai ainakin uskoi rakastavansa serkkuaan. Tämän luultu uskottomuus herätti hänessä epätoivon puuskia, jolloin Katarina aina kutsuttiin saapuville.

Katarina koetti tyynnyttää häntä järkisyillä, mutta silloin puuskahti hän tavallisesti: "Sinulla on suurempi valta hänen ylitseen kuin kenelläkään muulla, mutta sinä käytät sitä vain omaksi eduksesi. Tiedän kyllä, että tahdot mennä hänen kanssaan naimisiin."

Tällaisten purkausten jälkeen seurasi uusia itkunpuuskia, jotka eivät päättyneet ennenkuin neiti uupui ja nukkui.

Sellaisten kohtausten sietäminen vaati Katilta suurta kärsivällisyyttä, eikä hän voinut turvautua kehenkään muuhun kuin vanhaan ystäväänsä Heidin rouvaan. Tälle hän uskoi surunsa ja huolensa, tämä koettikin parhaansa mukaan häntä lohduttaa, mutta lopuksi hän ei voinut neuvoa muuta kuin vaikenemaan ja kärsimään.

Katarinan omatunto kielsi häntä edistämästä avioliittoa, joka ei koituisi kummankaan puolison onneksi. Mutta ei hän uskaltanut ryhtyä sitä estämäänkään. Hän tiesi, että Juhana aina tulisi olemaan vain välikappaleena toisten käsissä, ja mitä vahinkoa siitä koituisikaan maalle ja valtakunnalle. Mutta hänen koko sieluineen hautoessaan näitä ajatuksia täytyi hänen osoittaa tyyneyttä ja mielenmalttia, johon ei suinkaan ollut tottunut.

Samaan aikaan kun kuiskittiin, että molemmat prinssit huokailivat saman kaunottaren tähden, puhuttiin ääneensä, että Ebban, Abraham herran tyttären tähden kolme nuorista hoviherroista olivat valmiit uhraamaan henkensä ja verensä.

Rivin etumaisena oli herra Akseli Banér, joka avomielisellä, iloisella ja rakastettavalla esiintymisellään oli saavuttanut kruununprinssin ja pian koko hovin suosion. Nokkelaa nuorta neitsyttä huvitti sananvaihto hänen kanssaan, kenties senkin tähden, että hänen molemmat toiset ihailijansa, Pentti Oxenstjerna ja Åke Tott mustankipein katsein tähtäilivät onnellista kilpailijaansa ja olisivat mielellään kyydinneet hänet huoneesta pois asettuakseen hänen paikalleen kaunottaren rinnalle.

Åke Tott, joka oli yhtä rohkea ja urhea kuin kiihkeä ja hurjaluontoinenkin, erittäinkin hautoi sellaisia tuumia päässään. Pentti Oxenstjerna sitä vastoin koetti kaikissa tilaisuuksissa päästä kuvailemaan mitä oli nähnyt ja kokenut vieraissa maissa, lujasti päättäneenä, ettei sitten enää antaisi puhevuoroa kenellekään muulle.

Koko hovia huvitti tämä taistelu eikä suinkaan vähimmän Juhana Banéria, joka oli iloisin ja kerkeäkielisin kaikista, mutta vielä arasteleva naisseurassa, vaikkakin naiset häntä suuresti suosivat. Hänen muhkea vartalonsa ja muotonsa, joka suuresti muistutti kruununprinssiä, veti kaikkien katseet puoleensa, mutta hänen terävät, läpitunkevat silmänsä ja samoin hänen terävät sanansa pystyttivät vielä muurin hänen ja kaunotarten välille.

Kruununprinssi vei hänet sisarensa, Katarina prinsessan luo. "Kas, tässä on mies, jolta odotan suurtöitä tulevaisuudessa", sanoi hän.

Prinsessa alkoi heti kysellä Juhana herralta hänen äidistään ja sisaristaan, ja oli merkillistä nähdä kuinka katse kirkastui ja kuulla kuinka ääni vienoni hänen kertoessaan heistä.

"Rouva Kristina Sture on vielä yhä perheen ylpeys, häneen me kaikki katsomme rakkaudella ja kunnioituksella", sanoi hän. "Kukaan, paitsi hänen lapsiaan, ei tiedä mikä lemmekäs äiti ja kasvattajatar hän on ollut ja todellisina juhlahetkinä pidämme ne hetket, jolloin aika antaa myöten käydä hänen luonaan rakkaassa Sundbyssä."

"Teidän vanhin sisarennehan", huomautti prinsessa, "on naimisissa herra Gabriel Oxenstjernan kanssa, mutta en ole koskaan nähnyt häntä hovissa."

"Anna, kuten äitimmekin, hoitaa itse kotinsa eikä hänellä ole aikaa lähteä sieltä retkille."

"Ja nuorempi sisarenne?"

"Märta on naimisissa herra Lauri Eerikinpoika Sparren kanssa. Hänen monet lapsensa vievät hänen aikansa, ja hänen matkansa rajoittuvat vierailuihin Sundbyssä."

"Kuinka onnellisia ne, ketkä saavat niin kauan pitää äitinsä", sanoi Katarina tukehuttaen huokauksen, mutta lisäsi nopeasti: "Teillä on useita veljiä?"

"Vanhin meistä, Svante, on Smålannin ratsuväen everstinä, ja minä palvelen vapaaehtoisena hänen komennossaan."

"Olette varmaankin hyvin nuori?"

"Yhdeksäntoista, mutta suuri ja voimakas, kuten teidän armonne näkee; Pietari veljeni on vuotta nuorempi, mutta voin vakuuttaa, että hän on kelpo sotamies."

Kruununprinssi tuli nyt takaisin: "Oletko kuullut puhuttavan ystäväni Juhana Banérin ensi vierailusta hovissa?" kysyi hän sisareltaan, ja kun tämä vastasi kieltäen, jatkoi hän:

"Isämme piti reippaasta ja vilkkaasta pojasta ja kysyi ottaen hänet syliinsä: 'Etkö tahdo ruveta palvelukseeni ja jäädä hoviin?' Mutta pikku Juhana katsoi häntä tuikeasti silmiin ja vastasi: 'Piru sinua palvelkoon, kun veit isäni hengen!'"

"Mitäs kuningas siihen?" kysyi prinsessa melkein kauhuissaan.

"Muistan sen aivan hyvin", vastasi Juhana herra. "Hän ei sanonut mitään eikä näyttänyt vihaiseltakaan, kun päästi minut lattialle."

"Mikä sai teidät unohtamaan ja antamaan anteeksi?" kysyi prinsessa hiljaa liikutuksella, jota hän ei koettanutkaan salata.

"Äitini, aina vain äitini. 'Isänmaa vaatii sinua', sanoi hän, 'ja kaiken yksityisen täytyy väistyä yleisen hyvän tieltä.'"

"Ne olivat sanat, joista minun kerran täytyy häntä kiittää suullisesti", puuskahti kruununprinssi. "Samoin kuin siitäkin, että olen saanut sinut lahjaksi! Mutta kerro nyt prinsessalle ikkunaseikkailusi, hän saa sitten sanoa, eikö se käy yksiin niiden ihmeellisten tapausten kanssa, joita sanotaan tapahtuneen aikaisimmassa lapsuudessamme."

"Niin, Hörningsholmassa se tapahtui", aloitti Juhana herra. "Lienen ollut korkeintaan kahden, kolmen vuotias, ja niin tiedän jutusta vain mitä olen kuullut kerrottavan. Suuren salin ikkunasta näin, kuinka laiva täysin purjein lasketti Saksaan, jonne lähti suuri joukko ystäviä ja sukulaisia."

"Kaikki tyyni isäni vihamiehiä", lisäsi kruununprinssi.

Juhana herra nyökäytti päätään ja jatkoi: "Silloin lienee minussakin herännyt halu purjehtia vieraille maille, ja minä pingotin taskuliinani ikkunanrakoon ja katselin ihastuksissani, kuinka tuuli tarttui siihen. Mutta varmaankin olin kurkotellut liian pitkälle, koska putosin ikkunasta maahan. Hoitajatar riensi pelästyksissään alas portaita noutamaan luultavasti kuollutta lasta, mutta sekös istui vain leikkien pihalla ja vastasi kysyttäessä, että mestari Junu, puutarhuri, oli kantanut hänet alas valkoisessa esiliinassaan. Kuten jo sanoin", jatkoi Juhana herra, "en itse muista siitä mitään, mutta tämä on antanut aiheen siihen taruun, että valkoinen enkeli oli pelastanut henkeni."

"Minun silmissäni on se vain merkki, että sinut on suojeltu jotakin suurta varten", sanoi Kustaa puristaen hänen kättään.

Näitä pieniä illatsuja, niin ankaria sääntöjä kuin niissä noudatettiinkin, kaipasi nuori hovi sentään kovin. Saatiin kuiskailla ja lörpötellä, ja moni sattumalta singonnut sana antoi seuraavina viikkoina paljon tuumittavaa nuorelle parvelle, jonka — täytyi istua suremassa.

Molemmat serkukset, Ebba Brahet, eivät olleet lainkaan toisiinsa. Maunu kreivin tytär oli kuin pelästynyt hirvi, hän ei ollut koskaan lausunut itsenäistä sanaa eikä ajatellut itsenäistä ajatusta, muut ajattelivat hänen puolestaan, ja hän taipui vastustelematta heidän tahtoonsa.

Abraham kreivin tytär oli luonteeltaan aivan toista maata. Hänellä oli oma tahtonsa ja hän piti oman päänsä teoissakin ja kerran lausui hän serkulleen: "Jos hänen majesteettinsa kuningatar tahtoisi naittaa sinut papukaijalleen, niin sinä varmaan suostuisit."

"Olen vakuutettu, ettei hänen majesteettinsa koskaan vaadi niin mahdottomia", vastasi kaunis neitsyt kalveten.

"Mutta jos hän tekisi niin, suostuisit sinä pelosta", väitti toinen.

Ennenkuin Kustaa Aadolf itse, oli nuori parvi keksinyt hänen heräävän taipumuksensa Ebba Braheen, ja heidän keskensä pohdittiin vilkkaasti, tiesikö neitsyt siitä mitään vai ei.

Useimmat olivat sitä mieltä, että kun kerran hekin saattoivat nähdä sen, oli silloin täytynyt tehdä niin hänenkin, jota se lähinnä koski.

"Nähdäkseen täytyy avata silmänsä", virkkoi Ebba serkku. "Sitä juuri ei hän ole koskaan tehnyt. Mutta kuinka tahansa, tahdon puhua hänen kanssaan asiasta."

Se tapahtui jo samana iltana. Ja kaunis tyttö tunnusti kyynelissään, että hän luuli huomanneensa kruununprinssin monta kertaa katselevan häntä.

"Mistä tiedät sen, ethän kohota silmiäsi koskaan?" kysyi serkku.

"En tiedä… kenties täytyy minun kysyä leskikuningattarelta, onko minun lähdettävä täältä", kuiskasi Ebba nyyhkyttäen.

"Onko prinssi sanonut mitään?"

"Ei sanaakaan!"

"Älä sitten ole tuhma. Älä ole tietävinäsi mistään, jollet itse tahdo lähteä täältä."

"Oi en, tahdon mielelläni jäädä hoviin. Rydboholmassa on niin ikävää."

"Ole vaiti sitten, älä ole näkevinäsi äläkä kuulevinasi, se on minun neuvoni."

* * * * *

Tähän aikaan saapui Nyköpingiin vanha tuttu, Niilo Stjernsköld. Hän kunnostautui mainiosti Venäjän sodassa, jossa Ivangorodin piirityksessä lopulta tuli sotamarsalkaksi Herman Wrangelin sijaan. Siellä sattui kuula hänen oikeaan sääreensä, ja hänen oli pakko paneutua sairasvuoteeseen. Sitten otti hän osaa Tanskan sotaan, vaikka hänen täytyikin kolmisen vuotta kulkea kainalosauvoilla.

Kun Kaarle IX lähti Ryssbyn vallituksilta, määräsi hän Stjernsköldin koko sotaväen päälliköksi. Tämä, joka oli sairas ja toisaalta kärsi elin- kuten sotatarpeidenkin puutetta, pyysi heti kuninkaan kuoltua hallitukselta eroaan. Ainoastaan mitä hartaimmin rukouksin ja luvaten pikaista apua saatiin hänet jäämään paikoilleen.

Voudit hankkivat tosiaankin muutamia uusia lippukuntia, ja niillä onnistui Stjernsköld lyömään takaisin tuhannen tanskalaisen hyökkäyksen.

Hänen kokemansa vastoinkäymiset ja häntä persoonallisesti kohdanneet onnettomuudet eivät suinkaan olleet synkistäneet hänen iloista, reipasta luonnettaan; hän laski leikkiä ja nauroi kuten ennenkin ja sanoi olevansa esteetön omistamaan rouvasväelle palvontansa, kun hänen vaimonsa oli Suomessa eikä muuten tarvinnut pelätä että kukaan ihastuisi raajarikkoon. "En vastaa siitä, miten voi käydä muutamain vuosien kuluttua", lisäsi hän, "kun olen oppinut tanssimaan kainalosauvoilla, siitä tulee jotakin niin upi uutta ja mielenkiintoista, ettei ainoakaan naissydän voi minua vastustaa."

Väliin antoi hän hyviä ja viisaita neuvoja sotapäällystölle ja lupasi omistaa kaikki voimansa isänmaan puolustukseen, kunhan hänelle vain vahvistettiin omistusoikeus niihin tiluksiin, jotka hän ja hänen isänsä olivat saaneet kuningasvainajalta.

* * * * *

Valtiopäivät oli kuulutettu alkaviksi Nyköpingissä joulukuun 1 päivänä, mutta aika oli liian lyhyt, eivätkä osanottajat ehtineet kaikista valtakunnan kolkista oikeissa ajoin paikalle.

Viime hetkessä muistettiin sotapäällystö, ja kiireimmiten lähetettiin kutsukirjeet heillekin.

Joulukuun 4 päivänä saapui Juhana herttua suurella upeudella ja loistolla Itä-Göötanmaan aateliston ja palvelijain etunenässä. Saattueessa laskettiin olevan kaikkiaan kolmisen sataa hevosta.

Hän asettui asumaan hänelle vartavasten luovutettuun taloon ja kävi ainoastaan leskikuningatarta tervehtimässä, jonka jälkeen hän etupäässä vietti aikaansa oman hovinsa kesken.

Onneksi saapui ajoissa niin suuri luku valtiopäivämiehiä, että valtiopäivien juhlallinen avaaminen saatettiin määrätä joulukuun 10 päiväksi.

Päivä aloitettiin kellojen soitolla ja jumalanpalveluksella, jonka jälkeen osanottajat säädyittäin menivät Nyköpingin linnan suureen saliin.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, saapuivat kolme herttuaa, Juhana, Kustaa Aadolf ja Kaarle Filip.

Ensiksi mainittu avasi valtiopäivät puhuen syistä, joiden tähden säädyt oli kutsuttu koolle niin vuoden lopulla. Sitten pyysi hän heitä seuraavana päivänä yhden aikaan saapumaan raatihuoneelle, jossa valtiopäiväkysymykset heille esitettäisiin. Sen jälkeen kokous hajosi.

"Etkö tahdo viettää päivää yhdessä meidän kanssamme?" kysyi Kustaa pannen kätensä serkkunsa olalle.

"Enpä luule… kenties tulen illalla", vastasi tämä ilmeisesti hämillään ja kohottamatta katsettaan.

Mutta Kustaa tarttui hänen käsivarteensa. "Minun luokseni ainakin voit tulla hetkeksi", sanoi hän. Ja herttua seurasi epäröiden.

"Meitä ei saa häiritä", kuului käsky kamaripalvelijalle, kun molemmat ruhtinaat menivät kruununprinssin huoneeseen.

Juhana istuutui ikkunan ääreen ja rummutti ruutuun katsellen ulos kadulle.

Kustaa katseli häntä hetken, sitten istuutui hän hänen rinnalleen ja sanoi: "Tahdotko kuunnella minua kotvan?"

"Mitäs muuta varten olisin tullut tänne?" kysyi Juhana ja jatkoi huvittavaa rummutustaan.

"Siitä hetkestä, jolloin ensi kerran sanoit luovuttavasi kruunun minulle, olen joka päivä rukoillen Jumalaa koettanut syventyä niihin vakaviin velvollisuuksiin, jotka kuninkaalle kuuluvat. Tiedän kyllä, että taakka käy raskaaksi, mutta tiedän myös, että Jumala voi antaa minulle voimia sitä kantamaan. Ja rauhan ja itsenäisyyden palauttaminen rakkaalle isänmaallemme, kaatuminen sen puolesta tai eläminen valmistaakseen sille onnea, kaikki tämä näyttää minusta niin kauniilta ja ihanalta, ettei minua peloita mikään kieltäymys, ei mikään työ. Mutta nyt…" hän epäröi tuokion ja jatkoi sitten lempeästi ja melkein rukoillen: "Juhana, veli… minusta tuntuu väliin, kuin epäilisit luopumustasi, sano minulle suoraan, jos teet niin, ja minä esitän asian Oxenstjernalle ja muille herroille; heidän avullaan voit sinäkin hallita maata ja valtakuntaa, mutta sinun täytyy tehdä päätöksesi heti, myöhemmin veisi se vain levottomuuteen ja selkkauksiin."

Rummutus oli lakannut, ja Juhanan pää vaipunut käsiin. Nyt hän kohotti kyyneleiset kasvonsa ja sanoi liikutettuna: "Luuletko, etten näe eroitusta välillämme! Sinä olet luotu kuninkaaksi, sanovat kaikki, enkä ole koskaan sitä kieltänyt. Mutta sinä et tiedä, kuinka minä kärsin mitättömyyteni tähden, se katkeroittaa mieleni, tunnen kateutta sinua kohtaan ja olen kyllästynyt itseeni ja koko maailmaan."

Kustaa kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Sinä olet paljon parempi kuin itse luulet", sanoi hän. "Sinulta vain puuttuu toimintaa. Mutta sinun on otettava osaa sotaan, se kehoittaa aatelistoasikin seuraamaan sinua."

"Pelkään, että olen liian laiska."

"Ei hätää, jos vain tahdot."

"Tahdon kyllä, toimettomuus synnyttää pahoja ajatuksia, ja olen antanut paholaisen kuiskutella korvaani."

"Pelkään, että se koskee kihlausta sisareni kanssa?"

"Luuletko, että hän haluaa purkaa sen?"

"En, mutta sinä?"

"Kaikki horjuvaisuus on halveksittavaa, ja minä pysyn sanassani… Etkö ole nähnyt kuningattaren levottomuutta, kun olen lähennellyt hänen kaunista hovineitiään, mutta jos ottaisin Ebba Brahen puolisokseni, etkö luule, että se tekisi Kätchenin elämän helvetiksi?"

Kustaa oli kääntynyt pois salatakseen liikutustaan. "Häntä et siis herkeä koskaan rakastamasta", sanoi hän.

"Hän tahtoo, että minun on naitava hänen sisarensa, sentähden teen sen… tiedän, että siten voitan hänen kunnioituksensa", lisäsi hän.

Kuningattaren lähetti kutsui silloin prinssejä päivälliselle.

"Ethän eroa meistä tänään", virkkoi Kustaa.

"En, tahdon heti panna päätökseni toimeen."

Ja käsikainalossa menivät he kuningattaren luo.

Herttua ei vilaissutkaan Ebba Braheen, mutta oli sitä vastoin kohtelias ja ystävällinen Maria Elisabetia kohtaan, joka siitä niin ilostui, että hän — kenties ensi kertaa elämässään — unohti oikuttelunsa.

Seuraavana päivänä kokoontuivat säädyt raatihuoneelle. Ensi kysymykseksi esitti neuvosto, tahtoivatko säädyt pysyä entisessä päätöksessään hallitukseen ja kruununperimiseen nähden, johon yksimielisesti vastattiin "tahtovat". Senjälkeen esiintyi Juhana herttua ja esitti neuvostolle ja Kustaa Aadolfille toivomuksensa, että hänen herttuakuntaansa laajennettaisiin. Hän oli tosin ajatellut Suomea tai Länsi-Göötanmaata, mutta kun se nykyisissä oloissa saattoi herättää mielikarvautta, tyytyi hän Länsi-Göötanmaan neljään kihlakuntaan.

Kun tähän oli suostuttu, uudisti herttua juhlallisesti luopumuksensa. Hän teki sen kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä ja luopui samalla siitä hallituskumppanuudesta, jonka Norrköpingin päätös ja Kaarle IX:nnen testamentti oli hänelle tunnustanut, kunnes uusi kuningas oli täyttänyt neljäkolmatta vuotta.

Kaikkien silmät seurasivat molempia prinssejä, kun he yhdessä lähtivät raatihuoneelta ja palasivat linnaan.

Joulukuun 16 päivänä kutsuttiin säädyt juhlalliseen istuntoon Nyköpingin linnansaliin.

Juhana herttua luovutti tässä tilaisuudessa hallituksen Kustaa Aadolfille ja tarttui sen jälkeen hänen käteensä ja toivotti hänelle onnea, rukoillen taivaan siunausta hänen hallitukselleen ja hänelle itselleen voimaa hallita valtakuntaa Jumalan sanan ja Ruotsin lain mukaan.

Molemmat olivat syvästi liikutetut, ja liikutetut olivat läsnäolijatkin, jotka erityisesti panivat merkille, että kun herttua tahtoi kruununprinssiä menemään edeltä heidän poistuessaan salista, ei Kustaa Aadolf tehnyt sitä, vaan vaati jaloa, vaatimatonta sukulaistansa menemään edeltä.

Se oli uusi kuva vaasahuoneen uuden sukupolven yksimielisyydestä ja poikkesi suuresti siitä, mikä ennen oli ollut tapana.

Ruhtinasten asetuttua paikoilleen esiintyi leskikuningattaren puolesta vastanimitetty valtiokansleri Akseli Oxenstjerna ja selitti, että koska Kustaa Aadolf oli jo kääntynyt kahdeksannelletoista ikävuodelleen, luopui hänen majesteettinsa valtakunnan hallinnosta ja pyysi säätyjä puolestaan tunnustamaan hänet täysivaltaiseksi ja hallitsevaksi kuninkaaksi.

Sen jälkeen otti puhevuoron Magnus Brahe, joka lausui, että Ruotsissa vanhastaan vallitsi se usko, että valtakuntaa hallitsi paremmin yksi kuin useat, ja sen perusteella neuvosto tahtoi sanoutua irti holhoojahallituksestaan.

Säädyt hyväksyivät sen yksimielisesti, aatelisto kuitenkin vain sillä ehdolla, että säädyille myönnettiin joukko pyydettyjä erivapauksia.

Täten oli toinen näiden valtiopäivien tärkeistä kysymyksistä esitetty vastattavaksi. Kunkin säädyn oli siitä keskusteltava erikseen, ja säädyt erosivat kokoontuakseen vasta joulukuun 23 päivänä.

Kuningasvakuutus, joka Kustaa Aadolfille annettiin allekirjoitettavaksi, oli uusi hallitusmuoto, jonka tarkoitus oli kaikilta puolin aidata valta laillisiin rajoihin. Mutta se laadittiin suurimmassa kiireessä, sodan ja yleisen hädän aikana oli sen osoitettava vaikutuksensa.

Olosuhteet olivat siksi suotuisat, ettei aatelisto malttanut olla tavoittelematta valtaa kuninkaan ja kansan kustannuksella, ja asia oli siksi kiireellinen, ettei ollut aikaa pitkiin neuvotteluihin. Kustaa Aadolfin oli vain kirjoitettava kuningasvakuutuksen alle, ja toisena joulupäivänä tervehtivät säädyt häntä ensi kerran kuninkaanaan.

Hän otti arvonimen Ruotsin, Gööttien ja Vendin kuningas, mutta jätti pois nimen "Pohjan lappalaisten kuningas"; se oli askel sovintoon Tanskan kanssa, ja valtiopäivät hyväksyivät sen yksimielisesti. Päätettiin myös tehdä rauhantarjous, mutta olla valmiit taistelemaan viimeiseen vereen, jos se hylättiin, Örebrossa tehdyt myönnytykset uudistettiin vieläpä niitä lisättiinkin.

Tammikuun 6 päivänä 1612 päästi kuningas valtakunnan säädyt kotiin puheella, joka liikutti ja kohotti kaikkia.

Ne monet tärkeät asiat, jotka olivat esillä, oli ratkaistu kahdessakymmenessä päivässä ja ilman keskinäistä hajaannusta. Mutta niinpä eivät tulleetkaan mitkään parlamenttaariset keskustelut kysymykseen, valtakunta oli huutavassa hädässä, ja kaikki liittyivät pontevaan yhteistyöhön hallituksen kanssa.

Samana päivänä kun valtiopäivät hajaantuivat nuori kuningas sanoi jäähyväiset äidilleen, sisaruksilleen, sukulaisilleen ja ystävilleen, luvaten aina pysyä hyvänä poikana ja rakastavaisena veljenä.

Kaikkien silmät kyyneltyivät, kun hän lähtiessään puristi heidän käsiään. Mutta nuorta sankaria odottivat suuret tehtävät, hän tarjosi rauhaa toisella kädellään, mutta tarttui toisella miekkaan.

2.

KUNINGAS.

Suuri ja laajaperäinen oli se tehtävä, jonka kahdeksantoista vuotias nuorukainen otti suoritettavakseen, kun hän Nyköpingin linnansalissa pani Ruotsin kruunun päähänsä, ja me tunnemme häntä jo riittävästi tietääksemme, ettei häntä vain loistava kuningasvaippa houkutellut. Hän oli täysin tietoinen velvollisuuksistaan. Jo lapsuudestaan oli hän kasvanut niihin kiinni ja paloi nyt halusta astua työhön.

Vaara oli suuri. Kristian IV:nnen uusittu laivasto oli niittänyt voittoja Itämerellä. Hänen sotajoukkonsa oli taisteluissa Ryssbyn leirin edustalla voinut täysin vetää vertoja ruotsalaiselle, ja Kalmari, Ruotsin portti, oli vihollisen vallassa.

Puolustukseen tarvittiin rahaa, mutta ei ollut varoja mihinkään, ei välttämättömimpäänkään.

Kuningas myi pöytähopeansa ja muut kalleutensa. Monet yksityiset henkilöt seurasivat esimerkkiä ja lisäksi otettiin suuria lainoja niin valtakunnasta kuin sen ulkopuoleltakin. Eipä sentähden ihme, että nuori kuningas huolestunein sydämin sanoi jäähyväiset isänsä tomulle ja istui mustiin verhottuun rekeen, jonka oli vietävä hänet vihollista vastaan.

Ruotsin valtaneuvoston tanskalaisille tekemää rauhanehdotusta lähetettiin torvensoittaja viemään Varbergiin, jossa kuningas Kristianin luultiin oleskelevan aiotun sotaretken varalta. Mutta hän oli jo palannut Kööpenhaminaan, ja torvensoittajan, jonka tanskalaiset estivät matkustamasta jälestä, koska hänen pelättiin voivan urkkia tietoja asemasta Tanskassa, täytyi sentähden palata takaisin tyhjin toimin. Jo sodan alusta pidettiin Tanskassa Ruotsin perikatoa niin varmana, että kuningas Kristian selitti vastahakoiselle neuvostolleen, että hän Slesvig-Holsteinin herttuana omalla uhallaan ja omaksi edukseen tahtoi käydä sotaa Ruotsia vastaan, joka hänen luulonsa mukaan oli voimaton, sisällisesti rikkinäinen valtakunta. Kaarle IX:nnen valta, kuten muidenkin tyrannien, ei hänen mielestään voinut olla pitempiaikainen, ja sentähden tahtoi hän sen nyt siepata itselleen.

Vuoden 1611 sotaretki ei kuitenkaan ollut vastannut hänen odotuksiaan, menestys oli ainoastaan puolinainen, kun linnoituksia Götan virran varrella ei oltu saatu vallatuksi, eikä aiottua marssia Jönköpingiäkään vastaan oltu voitu panna toimeen.

Kristian IV oli kohdannut toisen vastustajan kuin oli odottanut; Ruotsi oli noussut kuin yksi mies, sen näytti täyttävän sama itsenäisyyden henki, joka Kristianin esi-isilläkin oli ollut vastassaan.

Kuitenkin oli Tanskan kuninkaalla ollut siksi menestystä, että se yllytti jatkamaan, ja suuria varustuksia tehtiin myös aselevon aikaan 1611. Vieraita joukkoja haalittiin ja tanskalaisen sotajoukon arvioitiin nousevan 40,000 mieheen. Ruotsinkin sotajoukossa oli joukko muukalaisia, vaikka tanskalaiset väittivät sen olevan pelkkiä talonpoikia.

Tammikuussa, niin pian kun jäät olivat rakentaneet siltoja yli soiden ja järvien, lähtivät joukot liikkeelle. Molemmat puolueet tahtoivat käyttää hyväkseen talvea, eikä kestänyt kauan ennenkuin muuan tanskalainen partiojoukko Breide Rantzaun johdolla teki hyökkäyksen Sunnerbohon, hävittäen ja polttaen.

Kustaa Aadolf lähti länteen, Kalmariin päin, Juhana herttua ja Jesper Cruus taasen olivat Länsi-Göötanmaalla valmiina olosuhteiden mukaan suojelemaan Jönköpingiä tai ryntäämään Hallantiin.

Nuori kuningas valmistautui juuri Ryssbyn linnoituksesta tekemään retkeä Blekingeen, kun tuli tieto, että sama kohtalo, joka oli kohdannut Sunnerbota, uhkasi Värendiäkin.

Murhaten ja polttaen oli vihollinen tunkeutunut Märrumsån laaksoa ylöspäin; se oli polttanut Kronobergin linnan Helgajärven saarella, hukuttanut liekkeihin koko Vexiön kaupungin ja tuomiokirkonkin, jolloin hävitettiin monet kallisarvoiset muistot keskiajalta.

Kustaa Aadolf riensi sinne 3,000 miehen suuruisin joukoin, mutta ennenkuin hän ehti perille, oli vihollinen jo vetäytynyt pakosalle Blekingeen päin.

Niilo Stjernsköld ja Herman Wrangel ehdottivat, että oli kostettava Smålannissa tehdyt hävitykset hyökkäämällä Skåneen, jossa luultavasti ei ollut mitään puolustusjoukkoa.

Ehdotus hyväksyttiin ajan julmien tapojen mukaan, ja helmikuun 5 päivää vasten yöllä meni kuningas yli rajan Loshultin luona. Mitään vastarintaa ei kohdattu ja turvatonta maata hävitettiin hirveästi. Tuhon omaksi joutui alun kolmattakymmentä pitäjää. Pelästys ja kauhu valtasi onnettomat asukkaat, ja yleinen väennosto pantiin toimeen kaikkialla Skånessa.

Vän kaupunki ja useita herraskartanoita poltettiin, ja asukkaat pakenivat metsiin. Mutta ruotsalaisilta loppuivat sytykkeet, ja retki eteläänpäin täytyi keskeyttää. Sitä jatkettiin sen jälkeen luoteiseen suuntaan jylhiä, raivaamattomia metsäseutuja toiselle niistä teistä, jotka veivät Skånesta Ruotsiin.

Vittsjön kirkon luo asettui kuningas yöleiriin helmikuun 11 päivän iltana; kerrotaan, että joukot olivat tehneet vahtituliaan kirkonpenkeistä ja panneet hevosensa kirkkoon.

Sillä välin oli Breide Rantzau koonnut melkoisen sotajoukon ja onnistui väkineen yllättämään ruotsalaiset.

Kustaa Aadolf oli lähettänyt pois tykistönsä ja osan väestään. Viiden aikaan illalla alkoi hyökkäys. Jäljellä oleva joukko koetti puolustautua kirkkotarhassa, mutta itsepintaisesta vastarinnasta huolimatta ahdistettiin heidät vähitellen alas jäälle, jossa päätaistelu oli taisteltava.

Herman Wrangel ja useita muita päälliköitä joutui vangiksi, useita satoja hakattiin maahan, ja monet, jotka koettivat pelastautua jäätyneen Vittsjön yli, hukkuivat.

Kun kuningas tulisella ratsullaan muutamain harvojen uskollisten seuraamana pyrki suorinta tietä rajalle, murtui jää hänen allansa, ja niin hevonen kuin mieskin syöksyivät veteen.

Pietari Banér ja muuan uplantilainen ratsumies, Tuomas Laurinpoika, riensivät heti apuun, ja heidän yhteisillä ponnistuksillaan onnistui Kustaa Aadolf pääsemään takaisin jäälle.

Tällöin putosi Pietari Banér sulaan avantoon, mutta hänen veljensä Juhana, joka tuli kohta jäljestä, onnistui hänet pelastamaan.

Heti vedestä päästyään sieppasi kuningas vyöltään hopeavyönsä ja ojensi sen Tuomas Laurinpojalle sanoen:

"Tahdon muistaa sinut ja turvata niin sinun kuin lastesikin leivän."

Takaa-ajava vihollinen ei antanut aikaa pitempiin neuvotteluihin; läpimärkänä, mutta yön pimeyden suosimana, riensi kuningas muiden pakolaisten kera rytöisiä metsäteitä Smålannin sisäosia kohden.

Väsyneinä, nälissään ja vilusta värisevinä löysivät he pimeässä tuvan, johon astuivat sisään.

Talikynttilä valaisi köyhää, mutta tavattoman siistiä huonetta; vuoteessa makasi vanha nainen, ja jakkaralla hänen vieressään istui hyvin nuori tyttö kehräten värttinällä.

"Voitteko antaa meille yösijaa ja jotakin syötävää?" kysyi Juhana Banér.

Mummo oli noussut, hän katsoi hämmästyksissään yhdestä toiseen. "Vastatkoon hän", sanoi hän viitaten tyttöön. "En minä, mutta Jaakko voi tehdä sen", vastasi tyttö. Samassa avautui ovi ja sisälle tuli nuorukainen keppiin nojaten. Kuninkaan nähdessään levisi iloinen hymy hänen kasvoilleen, ja hän vastasi heti:

"Täällä tuvassa on vuoteet kahdelle, ja yliskamarissa voitte te levätä tyynesti, herra."

"Ei suinkaan teillä liene antaa meille mitään miesten vaatteita", kysyi kuningas väristen.

"Ylhäällä on teille ja täällä toisille." Näin sanoen avasi hän erään kaapin ja osoitti kolmea talonpoikaispukua, joista kaksi oli aivan uutta.

"Meitähän on vain kaksi", huudahti Pietari herra ja otti yhden puvuista.

"Luullakseni palvelijanne on yhtä märkä kuin tekin, jalot herrat."

"Mistä tiedät, että meillä on palvelija mukana?" kysyi kuningas kummissaan.

"Herra, ettekö tahdo mennä heti pukua muuttamaan?" kysyi nuorukainen vastaan.

"Olet oikeassa, hanki sinä vain meille sillävälin jotakin syötävää."

"Tyttö tuossa panee kyllä parastaan."

Kuningas otti päretulen hänen kädestään, mutta kun hän tällöin loi katseen nuorukaiseen, muisteli hän nähneensä kasvot ennenkin. Mutta kysymyksen, jonka hän aikoi tehdä, esti nuori mies selityksellä, että ovi oli heti oikealla noustua ylös portaista.

"Minä tulen pian takaisin", sanoi kuningas seurueelleen ja riensi pois.

Tytön puuhaillessa lieden ääressä muuttivat Banérin veljekset pukua. Tuomas Laurinpoika, joka tosiaankin odotti ulkona, kutsuttiin sisälle ja sai hänelle määrätyn puvun. Ja tuvan takana sanottiin olevan lato, jossa oli heiniä ja olkia; syötyään sai hän mennä sinne nukkumaan.

Kun kuningas kohta tuli alas yksinkertaisessa voudinpuvussa tapasi hän kaksi talonpoikaista miestä; kaikki kolme istuutuivat heti pöytään yksinkertaisen aterian ääreen, jota höystettiin olutkipolla.

Sillaikaa käänteli ja kuivaili Tuomas herrojen vaatteita loimottelevan takkavalkean ääressä. Tyttöä ja nuorukaista ei näkynyt, ja kun heitä kysyttiin, vastattiin sängystä: "He ovat askareissaan."

Huoneen lämmin ja ruoka vaikutti elähyttävästi retkeilijöihin, ja pian olivat he unohtaneet kokemuksensa ja neuvottelivat vakavasti mihin oli ryhdyttävä.

Kaikki olivat pian yksimieliset, että muutamain tuntien lepo tekisi hyvää; kuningas sanoi hyvää yötä seuralaisilleen ja kehoitti, etteivät unohtaisi hänen kanssaan kiittää Jumalaa heidän ihmeellisestä pelastuksestaan.

Pieneen kamariin tultuaan ihmetytti häntä aika tavalla, kun näki vaatteensa riippuvan kuivina seinällä ja vuoteessa oikein lakanankin, joka siihen aikaan oli talonpoikaistuvissa tuntematonta ylellisyyttä.

Tuomas Laurinpoika oli pyytänyt ja saanut herroilta luvan jäädä tupaan, "siltä varalta, että saattoi tapahtua jotakin", sanoi hän. Mutta oikea syy oli se, että hän vuoteessa makaavassa vanhuksessa oli tuntenut oman tätinsä, ja mummo oli viitannut hänet luokseen ja muiden huomaamatta sanonut, että heidän oli keskusteltava keskenään, sillä hän ei ollut varma, eikö itse paholainen ollut leikissä mukana sormineen.

Kun Tuomas kuuli herrojen nukkuvan, hiipi hän hiljaa vuoteen luo ja pani korvansa mummon suun eteen. Tämä kertoi, että nuorukainen ja tyttö, jotka Tuomas oli nähnyt tuvassa, olivat molemmat hänelle yhtä tuntemattomat. Muutamia viikkoja sitten olivat he tulleet sinne hyvät tuomiset mukanaan ja pyytäneet saada jäädä sinne; sellaisia hyviä päiviä, kuin nyt seurasi, ei mummolla ollut koskaan ollut, mutta molemmat olivat sanoneet, että he lähtisivät tehtävänsä suoritettuaan matkoihinsa.

"Mikähän tehtävä se on?"

"Tiedänkös minä; muutamia päiviä sitten joutui tyttö aivan kuin järjiltään ja istui vain ja tuijotti tuijottamistaan; hetki oli tullut, sanoi poika, ja he juttelivat hiljaa keskenään. Seuraavana päivänä oli tyttö ennallaan, ja kaiken sen hiushienon langan, jonka hän oli kehrännyt tänne tultuaan, sen otti hän ja laittoi siitä punonnaisen niin hienon, että sellaista tuskin lie ennen punottu. Vaatteet, jotka saitte heiltä, on tyttö kantanut tänne nekin. 'Tänään', sanoi hän, kehrään hänen elämänlankansa', ja sitä hän kehräsi parhaallaan, kun tulitte."

"Tarkoittiko hän kenties kuningasta?"

"Mistä minä tiedän mitä hän tarkoittaa."

Tämän keskustelun aikana oli kuninkaan huoneen ovi auennut ja molemmat nuoret tulleet äänettömin askelin sisälle. Tytöllä oli jotakin kädessään, ja hän lähestyi nukkuvaa pantuaan ensin pois kantamansa kynttilän.

Kuningas makasi selällään, ja vaalea tukka ympäröi kuin sädekehä nuoret, kauniit kasvot.

"Herra kuningas, minä annan sinulle suojeluskeinon kaikkia vaaroja vastaan", sanoi nuorukainen, mutta tyttö keskeytti hänet pannen kätensä hänen käteensä: "Äiti ei ole koskaan antava anteeksi…"

"Muistatko lupauksen, jonka annoit, kun pelastin sinut tanskalaisten käsistä?"

"Minä seuraan eikä minulla ole koskaan oleva muuta tahtoa kuin sinun, mutta amuletti, oli äidin…"

"Hän sai sormuksen vastalahjaksi, mutta jollet anna mielelläsi, niin tästä hetkestä tiemme eroavat…"

"Ei, Jaakko, en eroa koskaan sinusta! Sinun kohtalosi on minunkin… Teen kaiken mitä tahdot!"

Näin sanoen otti hän amuletin nuorukaisen kädestä ja solmisi sen punonnaiseen. "Kun se katkeaa, menettää amuletti voimansa, suojele sitä hyvin", sanoi hän ja kumartui panemaan sitä kuninkaan kaulaan.

Nuorukainen painoi suudelman kädelle, joka lepäsi peitteellä, ja kuiskasi liikutettuna. "Herrani ja kuninkaani, me tulemme olemaan sinun maalliset suojelusenkelisi."

Mutta kun kuningas heräsi seuraavana aamuna ja tunsi amuletin kaulansa ympärillä, uskoi hän, että sen oli yöllä jollakin ihmeellisellä tavalla hänelle lähettänyt — niin, kuka?

Onneksi oli Kustaa Aadolfilla mukanaan muutamia rahoja, jotka hän lähtiessään antoi mummolle.

Retkeilijät lähtivät taipaleelle päivänkoitteessa ja yhtyivät pian omaan väkeensä.

Mutta nuolennopeudella levisi huhu kuninkaan kuolemasta niin Ruotsiin kuin Tanskaankin. Täytyi kumota se kuninkaallisella kirjeellä.

Tanskalaiset saivat voittosaaliikseen kuninkaan hevosen kallisarvoisine satuloineen ja höyhentöyhtöineen, hänen pistoolinsa ja miekkansa, jonka kahva ja tuppi oli kullattua hopeaa ja kallein kivin koristettu, samoin hänen helmiompeleiset kintaansa, muutamia lippuja ja vaskikruunun.

Samaan aikaan oli Juhana herttua ja sotamarsalkka Jesper Cruus rynnänneet Länsi-Göötanmaalta Hallantiin ja siellä ryöstelleet ja polttaneet. Hävitettiin kokonaista kahdeksantoista pitäjää ja osa Varbergin kaupungista hävitettiin perinpohjin.

Muuatta päivää ennen oli Kristian IV Hallannin, Jyllannin ja Fyenin ratsuväkilippukuntien ja saksalaisten sotilasjoukkojen, vain 3 à 4,000 miehen, kanssa lähtenyt Varbergista nopealla rynnäköllä päästäkseen Elfsborgin ja Gullbergin herraksi, molempain linnoitusten, joiden kautta Ruotsi vielä ylläpiti yhteyttään muun Euroopan kanssa, sittenkun Öresund oli suljettu.

Gullberg oli pienempi näistä kahdesta linnoituksesta, se sijaitsi kukkulalla virran rannalla vallien ja hautojen ympäröimänä.

Kello 2 yöllä tammikuun 27 päivää vasten tuli tanskalainen sotajoukko perille Gullbergiin. Komennettiin heti rynnäkköön, toivottiin saatavan linna ensi hyökkäyksellä. Mutta täällä oli päällikkyys Martti Krakaun, tyynen ja pelottoman miehen käsissä, ja melkolailla otti siihen osaa hänen puolisonsa Emerentia Pauli, joka kilpaili hänen kanssaan rohkeudessa ja päättäväisyydessä.

Linnoituksessa oli riittävästi ampumavaroja ja elintarpeita, ja puolisot olivat päättäneet puolustaa sitä viimeiseen saakka.

Kaikki oli valmiina vihollista vastaanottamaan, ja Martti Krakaun jakaessa käskyjä valleilla oleville sotamiehille, kutsui Emerentia rouva koolle sotamiesten vaimot ja kysyi, oliko heidän mielestään toimetonna katsottava, kuinka riistettiin henki heidän miehiltään.

Ei, sitä eivät he suinkaan tahtoneet, mutta heidän ei sallittu nousta valleille.

"Antaa miesten hoitaa tehtävänsä", huudahti Emerentia. "Me voimme tehdä yhtä suurta hyötyä muualla ja toisin keinoin."

Nyt kannatti hän naisilla ammeita, tynnyrejä ja muuta puuromua, joka saattoi estää vihollista ensi hyökkäyksessä tunkeutumasta linnoituksen sisäosiin, ja sen jälkeen keitettiin lipeää kaikissa astioissa, joita oli saatavissa.

Sillävälin juoksi vihollinen vasten muureja, sytytti porttimiinansa ja nosti rynnäkkötikapuunsa. Tanskalaiset olivat otaksuneet, että haudat olisivat jäässä ja vastarinta mitätön, mutta äkillinen suojailma oli jään päälle valanut monet jalat vettä, ja miehistö puolusti linnoitusta tavalla, jota muuan ranskalainen historioitsija kuvaa oivallisesti seuraavassa lausunnossaan: "Siellä eivät muurit suojelleet miehiä, vaan miehet puolustivat muureja." Kuudessa tunnissa torjuttiin viisi rynnäkköä.

Tanskalaisten rynnäkkötikapuille pudotettiin raskaita laskupuomeja, jotka musersivat tikapuut ja miehet. Laukauksia ja kiviä satoi niin rajusti valleilta, että vihollisen täytyi vetäytyä takaisin. Silloin urhoollinen päällikkö kovaksi onneksi taittoi jalkansa, ja samassa räjäytettiin linnanportit ilmaan porttimiinalla, jonka jälkeen tanskalaiset riemuhuudoin alkoivat tunkeutua linnaan.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit, mutta Emerentia rouva ei suinkaan hätääntynyt. Hän otti itse johdon, ja sotamiesten jatkaessa ampumistahan käski naisten kaataa kuuman lipeän romulla täytetyssä porttiholvissa tunkeilevain vihollisten niskaan. Niinpä kerrotaan, että "viholliset makasivat holvissa ja portin ympärillä kuin kaltatut siat."

Sitä paitsi pystytti hän kaksi tykkiä porttiholvin vieressä sijaitsevan vanhan talon katolle, ja näillä ammuttiin holviin hevosenkengän kappaleilla ja muulla raudanromulla ja raehauleilla.

Haavoitettuja ja kuolleita makasi kaikkialla, estäen vihollista tunkeutumasta porttiholvista läpi.

Tämä rohkaisi ruotsalaisten mieltä, mutta muuan päällysmiehistä, Sven, Ramnaklefin herra, sulki valliportin, jonka takana ruuti säilytettiin ja piiloittautui, luultavasti pelosta.

Vielä kerran ryntäsi vihollinen muureja vasten, ruuti oli lopussa, huudettiin täyttä kurkkua Sven herraa ja jouduttiin pahoin ymmälle, kun häntä ei löytynyt mistään. Mutta Emerentia rouva käski räjäyttää portin ja ottaa tarvittavan ruudin, jonka jälkeen sekin rynnäkkö torjuttiin. Ramnaklefin Sven sai rangaistuksekseen vain meheviä herjaussanoja urhealta rouvalta ja tovereilta niin yleistä halveksumista, että hän katsoi viisaimmaksi ainaiseksi luikkia Gullbergista tiehensä.

Kuningas Kristian, jolla ei ollut ollenkaan tykistöä mukanaan, käsitti pian mahdottomaksi linnoituksen valloituksen ja käski sentähden, että taistelu oli heti lopetettava, jonka jälkeen tanskalainen sotajoukko vetäytyi alas Gullbergin edustalla olevalle niitylle.

Emerentia rouva seisoi ylhäällä muurilla ja katseli lähtöä. Silloin huomasi hän kulkueessa ylhäisen herran, joka ratsasti valkoisella hevosella. Kun hän piti varmana, että se oli Tanskan kuningas, kutsui hän nopeasti taitavan pyssymiehen ja käski hänen tähdätä pyssynsä ylhäistä herraa kohti.

Pyssymies totteli, ja laukaus sattui hevosen päähän, niin että aivoja ja verta pirskui ratsumieheen, joka tosiaankin oli itse Kristian kuningas. Mutta hän nousi uuden ratsun selkään ja vetäytyi vielä kauemmas joukkoineen.

Nyt vasta palasi Emerentia rouva linnaan. Linnantuvassa tapasi hän kolmekymmentä tanskalaista vankia, jotka valittivat surkeasti sitä, etteivät kahteen kokonaiseen päivään olleet saaneet palaakaan ruokaa. "Minä annan teille leipää iäksenne", vastasi rohkea, mutta sydämetön nainen. Hän käski sitten, että heidät oli vietävä ja mestattava kaikki, ainoastaan yksi oli jätettävä eloon ja lähetettävä viemään viestiä toisten menosta manalle.

Heti sen jälkeen tuli eräs Kristian kuninkaan sotamies pyytämään, että tanskalaiset saisivat haudata kuolleensa.

"Kun Jumala armossaan on suonut meidän lyödä heidät kuoliaiksi, niin me kyllä heidät itse hautaammekin", vastasi Emerentia rouva, mutta lisäsi heti sen jälkeen:

"Tanskalaisten vierailu tuli meille tällä kertaa hyvin odottamatta, mutta jos he suvaitsevat tulla meille päivälliselle, niin meillä on paljon paremmat laitteet valmiina."

Kuningas Kristian ei katsonut hyväksi noudattaa kutsumusta. Hän marssi Elfsborgia vastaan, ja Martti Krakau hautautti 200 tanskalaista, jotka makasivat linnoituksen ympärillä. Elfsborgin valloitusta ei kuitenkaan yritettykään, ainoastaan Ny Lödöse vallattiin ja asetettiin sinne tanskalainen miehistö. Luultavasti kostoksi Gullbergissa surmattujen vankien puolesta teloitettiin täällä koko miesväki, noin 200 miestä, ainoastaan naiset ja lapset säästettiin.

Tanskalaiset suuntasivat täältä retkensä Länsi-Göötanmaalle. Tämän maakunnan luoteinen osa kahdentoista penikulman laajuudelta sai Kristian IV:n kädestä saman kohtalon, joka samaan aikaan oli kohdannut Skånea ja Hallantia Kustaa Aadolfin ja Juhana herttuan taholta. Kaikkialla tuhottiin, Skaran ja vanhan Lödösen kaupungit, suuri joukko herraskartanolta ja enemmän kuin kolme tuhatta kylää poltettiin poroksi. Kansaa kohdeltiin petomaisella julmuudella ja saatiin sievoinen saalis, varsinkin upeasta Gräfsnäsistä, johon koko tienoo, luottaen linnan voittamattomuuteen, oli vienyt kalleutensa.

Kun tanskalaiset sitten olivat palanneet Hallantiin, pidettiin Varbergin kirkossa julkinen kiitosjumalanpalvelus retken onnellisen päätöksen johdosta. Mikä iva! Kiitetään Jumalaa siitä, että on onnistuttu levittämään kuolemaa ja kauhua rauhallisten asujanten keskuuteen.

Helmikuun 21 päivänä kohtasi Juhana herttua aivan Varbergin lähellä vihollisparven, noin 200 miestä. Ne olivat herttua Ernst Saksilaisen johtaman sotaväen etujoukkoa. Heidän kimppuunsa hyökättiin heti ja ajettiin heidät pakosalle. Juhana herttua ajoi heitä takaa ja tuli taistellen Sköllingen pitäjään lähellä, Länsi-Göötan rajaa. Täällä korkeain metsäisten vuorten välissä kohtasivat he Köllerön nummella aivan odottamatta kuningas Kristianin ja herttua Georg Lüneburgilaisen. He kulettivat seitsentä lippukuntaa ratsuväkeä, palaten retkeltään Länsi-Göötanmaalta.

Päivän marssista väsyneinä ratsastivat tanskalaiset tylsäkenkäisillä tai kengittämättömillä hevosillaan, ja Juhana herttua ja Jesper Cruus, jotka äsken olivat väkineen ajaneet tanskalaiset etujoukot pakoon, soitattivat heti vihollisten liput nähtyään hyökkäykseen. Niin tulinen oli ruotsalaisten ratsumiesten rynnäkkö, että he heti ensi kahakassa tuhosivat tanskalaisen ratsuväen ensi rivin. Tästä syntyi hämmennystä koko vihollisjoukossa, ja pakenevat eturivit tempasivat taaimmaisetkin mukaansa.

"Juutti, juutti, eikö sinulla ole pappia mukanasi", huusivat katkeroituneet ruotsalaiset ja hakkasivat pakenevia kaksinkertaisella innolla.

Turhaan kehoittivat tanskalaiset aatelismiehet väkeään pysymään paikoillaan. Yleisen pakokauhun valtaamina he etsivät pelastustaan paeten Frägnaredin laaksoa myöten Varbergin tielle.

Ruotsalaiset ajoivat heitä takaa aivan linnoituksen luo. Itse taistelupaikalla makasi 300 kaatunutta ja niiden joukossa muutamia aatelismiehiä Tanskan ylhäisimmistä suvuista, kuten vanhin Rantzaun veljeksistä ja urhea Sten Rosensparre. Tämä oli viimeinen sukuaan, ja kun hänelle taistelun aikana siitä muistutettiin, vastasi hän: "Hyvä nimi on ensimäinen kaikista", ja syöksyi sen jälkeen taistelun temmellykseen, jossa sai surmansa. Kaatuneiden aatelismiesten joukossa oli myös oppinut ja paljon matkustellut valtaneuvos Kristian Barnekov, joka tässä tilaisuudessa henkensä kaupalla pelasti kuninkaan.

Pimenevä yö teki lopun takaa-ajosta ja pelasti tanskalaiset täydellisestä tappiosta.

Jesper Cruus vetäytyi sen jälkeen Götavirran tienoille päin ja pakoitti Ny-Lödösen jäljelläolevan tanskalaisen miehistön riisumaan aseensa. Pakkosopimuksessa, joka silloin tehtiin, otettiin 200 vierasta palkkasoturia Ruotsin palvelukseen. Mutta niin verinen oli viha naapurivaltojen välillä, että, vaikka vieraita säästettiin, ei 300 tanskalaiselle annettu mitään armoa, vaan heidät vietiin kirkkoon ja surmattiin. Kaupunki pistettiin tuleen ja Kungshäll tasoitettiin maan tasalle.

Sota ja hävitys levisi sen jälkeen Bohuslääniin, ja ruotsalaiset partioretkeläiset tuhosivat yksin saaristoakin. Kaikkialla poltettiin ja hävitettiin yhtä katkerasti ja julmasti rajan molemmin puolin.

Ja veikö se mihinkään? Ruotsi tahtoi vielä kerran pelastaa itsenäisyytensä Tanskan sorron alta. Sentähden lähdettiinkin, missä vaara oli suurin, mies talosta, ja ruotsalaisten tarmokkaan vastarinnan johdosta alettiinkin Tanskassa pian katua, että oli antauduttu vaaralliseen leikkiin.

Smålannissa olivat pellot kylvämättä, ja hevosista oli niin suuri puute, etteivät kuninkaan lähettiläätkään voineet saada kyytiä. Miehet olivat sodassa, naiset ja muu kotiväki elivät kurjuudessa, mutta nälkä ja puute kärsittiin nurisematta, kaikkien ajatukset kohdistuivat yhteen ainoaan: tanskalainen oli ajettava pois Ruotsista.

* * * * *

Kuningas oli pääasiallisesti pysytellyt Skånessa. Jään lähtiessä oli kuitenkin pakko toistaiseksi lakkauttaa sotaliikkeet, ja kuningas pyysi sentähden Juhana herttuaa tulemaan mukaan Tukholmaan.

Jesper Cruus sai käskyn jäädä Länsi-Göötanmaalle ja Stjernsköld Smålantiin valvomaan näiden maakuntien puolustusta.

3.

KUN VÄKIVALTA RAIVOAA.

Hovi oli täksi aikaa asettunut Tukholmaan, jossa kiihkeimmällä levottomuudella odotettiin tietoja sodasta. Ja kun kuningas maaliskuun 14 päivänä saapui, otti hänen rouva äitinsä hänet mitä suurimmalla rakkaudella vastaan.

Koko hovi oli kokoontunut tähän juhlalliseen tilaisuuteen; mutta ankara rouva ei nähnyt sitä lämmintä katsetta, joka vaihdettiin kahdeksantoista vuotiaan nuorukaisen ja seitsemäntoista vanhan, punastelevan neidon kesken. Poikaansa tervehdittyään hänen oli toivotettava tervetulleeksi herttua, joka näytti koko lailla reippaammalta ja miehekkäämmältä kuin ennen. Sen näki hän kyllä, että herttua vain ohimennen tervehti kauneinta hovineitsyistä. Mutta Maria Elisabetia kohtaan oli hän hyvin huomaavainen ja ilmeisesti tavoitteli hänen suosiotaan, ja se täytti äidin sydämen ilolla, se sekä ilahutti että hämmästytti Katarinaa.

Yhdentoista vuotias Kaarle Filip ei voinut kääntää silmiään veljestään. Hän kuunteli kaikkea mitä tämä sanoi ja kuiskasi salavihkaan: "Tohtori Chesnecopherus on tyytyväisempi minuun kuin ennen."

"Sen olen suureksi ilokseni jo kuullut", vastasi Kustaa Aadolf.

"Kuullut, keneltä?" kysyi poika kummissaan.

"Tohtori on kirjoittanut minulle."

"Minun edistymisestäni?"

"Niin… hän ymmärsi sen ilahuttavan minua."

"Sitten tahdon edistyä niin, että pian pääsen sotaan mukaan ja saan antaa tanskalaisia nenälle."

"Täällä kotona olet äidillemme suureksi iloksi, ja sitä hän kyllä tarvitsee."

"Ei sovi istua uunin takana sen, josta on tuleva Venäjän tsaari."

Kuninkaan kasvot synkistyivät. "Kuka sen on sanonut?" kysyi hän.

"Tiedän, että niin on, mutta kuningatar ei tahdo sitä — eikä luullakseni kuningaskaan."

"Rakas veli, puhukaamme siitä vastedes, se on vielä liian aikaista. Näetkös, sisaremme, Kätchen prinsessa, silmäilee meitä. Tule, menkäämme hänen luoksensa."

He menivät, ja keskustelu kohdistui heti sotaretkeen. "Vittsjön jäällä olimme vähällä menettää sinut", virkkoi Kätchen.

"Niin, siellä jos missä oli korkeimman suojeleva käsi tarpeen. Sieltä on minulla muisto, joka seuraa minua läpi ikäni", lisäsi Kustaa Aadolf epäröiden.

"Ethän vain vahingoittunut?"

"En suinkaan." Ja kuningas kertoi, kuinka oli märkänä ja viluisena tullut pieneen tölliin Smålannin rajalla ja mitä kaikkea siellä oli hänelle tapahtunut.

"Kannatko amulettia mukanasi?" kysyi Kätchen.

"Kannan niin kauan kun elän."

"Kiitos", kuiskasi Kätchen puristaen hänen kättään. "Pelkäsin, että pitäisit sitä taikauskona."

"Hm, miksi niin… amuletti on uhrautuvan rakkauden vertauskuva, ja usko, että sellainen korkea rakkaus leijailee ympärilläni, antaa minulle rohkeutta rintaan ja terästä käsivarteen."

Mutta näin puhuessaan loi nuori kuningas lämpimän katseen Ebba Braheen, joka hieman loitompana hymyili raukeasti jonkun hoviherran puheelle. Kätchen huomasi sen ja tunsi piston sydämessään, sillä hän tunsi äitipuolensa. Hän tarttui heti Kustaan käteen, vetääkseen tämän huomion puoleensa, ja sanoi: "Eikö totta, Kustaa, jonakin päivänä tulet luokseni ja näytät minulle amuletin?"

"Lupaan sen."

Tuttavallisiin yksityiskeskusteluihin ei ollut paljoa aikaa, ja yksityisessä neuvottelussa, joka samana päivänä pidettiin kuninkaan, kuningattaren ja muutamain neuvosherrojen kesken, neuvoteltiin Kaarle IX:nnen hautajaisista, joiden oli tapahduttava viipymättä.

Jo samana päivänä lähetti kuningas kutsukirjeet aatelille, muuatta päivää myöhemmin piispoille ja Juhana herttualle. Ja ruumis tuotiin juhlallisella upeudella ja tavanmukaisin juhlamenoin Nyköpingistä Strengnäsiin, jonka vainaja itse oli valinnut lepopaikakseen. Loistavain hautajaisten jälkeen palasi kuningas Tukholmaan.

Siellä odotti häntä suuri joukko kirjeitä porvareilta ja talonpojilta, ja kaikki pyysivät verojen huojennusta, koko maassa oli suuri joukko taloja autioina. Sellainen oli asema: sota ovella eikä tuloja mistään. Kuningas, herttua ja monet hallitusmiehistä luovuttivat hopeansa rahaksi lyötäväksi. Lisäksi ryhdyttiin neuvotteluihin lainojen hankkimisesta vierailta valloilta.

Aluksi käännyttiin Hollannin ja Hansakaupunkien puoleen. Nämä molemmat vetäytyivät kuoreensa heti, kun näyttäytyi, että Tanska oli voimakkaampi vihollisten ympäröimää Ruotsia, sanoen toistaiseksi tahtovansa jäädä odottelevalle kannalle.

Tanskan kuningas, jolla oli vähemmän vaikeuksia voitettavanaan kuin Ruotsin kuninkaalla, sai myöskin pikemmin varustuksensa valmiiksi. Kalmari oli erittäinkin hänen sydämellään, ja hän kehoitti linnan päällikköä olemaan varuillaan, luvaten itse pian tulla apuun.

Tanskalaisilla oli vierasta palkkaväkeä 18,000 miestä, ja koko Tanskan sotaväki otaksuttiin tänä vuonna 40,000 mieheksi. Se jaettiin kahteen osaan, joista kuningas johti toista ja Gerdt Rantzau toista; edellisen oli lähdettävä Elfsborgia ja Gullbergia vastaan, jälkimäisen Voionmaalle. Nämä valloitettuaan oli heidän yhdyttävä ja marssittava maan sydämeen, valloitettava Jönköping, jonka tietysti olisi pakko antautua voiman edessä. Ja jos tämä suunnitelma onnistuisi, olisi koko Etelä-Ruotsi tanskalaisten vallassa.

Ruotsin asema oli arveluttava, se sai tulla toimeen omin neuvoin, ja sitä paitsi kantoi puolustustaakkaa ainoastaan pieni osa maasta; Suomen ja Viron voimat vaati Venäjän sota ja puolustus Puolaa vastaan; Smålanti ja Länsi-Göötanmaa olivat jo puoliautioina.

Kristian IV aloitti sotaretken käymällä Götavirran varrella sijaitsevain linnoitusten kimppuun. Elfsborg oli ajan olosuhteihin katsoen sangen luja linnoitus. Se oli edellisellä vuosisadalla rakennettu korkealle luodolle, ja sitä ympäröivät kaksinkertaiset vallit ja syvät haudat. Skinnarluodon ulkovarustus oli tärkein, ja sen kimppuun kuningas ensin kävi piiritystaitoisine upseereineen. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin oli murrettu aukko porttiin ja paalutukseen, jonka jälkeen ranskalaiset ratsumiehet valtasivat vallituksen. Linnoituksen kohtalo saatettiin silloin pitää varmana.

Toukokuun 14 päivänä 1612 ryntäsi koko armeija ratsain ja jalkaisin Elfsborgin edustalle, ja sitä vaadittiin antautumaan. Valloittajia oli vähintään 20,000 ja puolustajia 400, mutta päällikkö Olavi Stråle hylkäsi sankarillisesti vaatimuksen. Hänelle oli sekä Cruus että Stjernsköld luvannut apua, mutta edellisen esti tanskalainen sotavoima tulemasta, ja jälkimäinen ei ehtinyt ajoissa saada kokoon riittävästi väkeä. Stråle vastasi, että jollei hänelle neljääntoista päivään tullut apua, tahtoi hän luovuttaa linnoituksen.

Silloin annettiin käsky, että piiritystyötä oli heti jatkettava. Pattereita ja juoksuhautoja luotiin, miinoja kaivettiin vallien ja muurien alle, ja kahdeksan Bohusista tuotua muurinmurtajaa teki maan päällä työtään.

Toukokuun 22 päivänä, kolmen tunnin ampumisen jälkeen oli muurissa melkoinen aukko, ja kenttätykkien tuli kaasi suurimman tornin ylimäisen kerroksen hautaan tykkeineen ja huippuineen.

Linnoitusta vaadittiin uudestaan antautumaan, mutta kahden tunnin ajatusajan jälkeen vastasi urhea päällikkö: "Elfsborg ei ole mikään Kalmari, enkä minä salli muita keskusteluja vihollisen kanssa kuin kuulien ja ruudin puhetta."

Silloin annettiin käsky rynnäkköön. Englantilainen miehistö tunkeutui ensiksi aukkoon, mutta heidän oli pakko peräytyä menetettyään 200 miestä.

Sen jälkeen ryntäsi tuleen herttua Georg Lüneburgilainen jalkaväkensä ja kuninkaan oman henkirykmentin kera. Tämä oli kaikki valioväkeä, mutta linnoitus puolustautui sankarillisesti. Suuria hirsiä heitettiin vihollisten päihin, ja sytytetyt pikitappurat ja muut palavat aineet pakottivat hyökkääjät vetäytymään takaisin.

Mutta tulen varomattomasta pitelystä syttyi muuan torni, ja tuli ryöstäytyi toisiinkin rakennuksiin, joissa oli helposti syttyviä aineita.

Kuningas Kristian tarjosi pakkosopimusta kolmannen kerran, lisäten, että jos linnoitus täytyi ottaa väkivallalla, ei sieltä päästettäisi ketään hengissä. Ajatusaikaa myönnettiin seuraavaan aamuun.

Olavi Stråle oli itse haavoittunut, puolustusjoukko oli huvennut 200 mieheen, joukossa sairaita ja haavoittuneitakin. Ei ollut ajattelemistakaan enää jatkaa puolustusta.

Myönnettiin vapaa lähtö mitä kunniallisimmilla ehdoilla. Mutta neljäkymmentä tykkiä, kaikki muut sotavarustukset ja kuusi sotalaivaa jäi vihollisen saaliiksi.

Tanskalaisten ilo tämän valloituksen johdosta oli suunnaton. Kuningas lyötätti oikein muistorahankin, ja hänen päällystönsä joi vallatussa linnassa iloiten ja riemuiten kotonaolevain rouvien maljan.

Neljä päivää Elfsborgin valloituksen jälkeen saapui tanskalainen etujoukko Gullbergin edustalle. Seuraavana päivänä saapui kuningas Kristian koko sotajoukkonsa kanssa.

Gullberg oli nyt kaikin puolin hyvin varustettu pontevaan puolustukseen. Siellä oli kahdeksankymmentä tykkiä, ja ruuti ja elintarpeet riittivät kokonaiseksi vuodeksi. Odotettiin, että linnoitus ainakin tekisi pontevaa vastarintaa. Mutta päällikkönä ei enää ollut urhea Martti Krakau, hänet oli siirretty Vaxholmaan, ja Gullbergissa oli nyttemmin vain ulkomaalaista väkeä. Niinpä linnoitus antautuikin, sittenkun sinne oli heitetty muutamia granaatteja ja hehkuvia kuulia.

Suuri varasto sotatarpeita meni siten Ruotsilta läpi käsien, koko ruutivarasto eikä vähempää kuin 1,500 muskettia, joutui tanskalaisten käsiin. Elfsborgin luo upotetut laivat nostettiin jälleen ilmoille ja vahvistettiin niillä tanskalaista laivastoa Kattegatissa. Lähin seuraus tästä oli, että Göteborg, tämä "juuttien silmätikku", perinpohjin hävitettiin.

Tanskan lippu liehui Ruotsin molemmissa päälinnoituksissa, ja Kalmarin ja Elfsborgin herraksi päästyään saattoi kuningas Kristian marssittaa Länsi-Göötanmaalle sotajoukon, johon kuului kaksineljättä lippukuntaa jalkaväkeä ja yksitoista lippukuntaa ratsuväkeä.

Samaan aikaan olivat Linköpingiin sijoitetut skotlantilaiset ja irlantilaiset palkkasoturit itse ryöstäneet kaupungin ja ajaneet asukkaat pakosalle, mutta livistivät tanskalaisten saapuessa itse käpälämäkeen.

Näytti kuin linnoitusten helposta ja luonnollisesta valtaamisesta seuraisi koko Länsi-Göötanmaan valloitus.

Koko Ruotsi oli hämmästyksen, levottomuuden ja surun vallassa. Kustaa Aadolfin sotajoukko nousi ainoastaan 11,000 mieheen, ja toukokuun 30 päivänä ei se elintarpeiden puutteen tähden ollut vielä koossa.

Kesäkuun 2 päivänä riensi kuningas Tukholmasta Länsi-Göötanmaalle. Hän käsitti mahdottomaksi uskaltautua taisteluun, mutta hän tahtoi sulkea tien viholliselta ja asettui sentähden leiriin Nissajoen rannalle ja vetäytyi sitten takaisin Mariestadiin odotellessaan Juhana herttuaa, joka tahtoi pois Itä-Göötanmaalta, koska pelkäsi hyökkäystä merenpuolelta.

Vihdoinkin taipui herttua kuninkaan esitysten johdosta tulemaan ja kokosi väkensä Arrholman luo, itäänpäin Falköpingistä, mutta lähetti lippukunnan jalkaväkeä ja niin paljon ratsuväkeä kuin voi kuninkaalle.

Suuri vaara uhkasi tanskalaisten puolelta, mutta Kustaa Aadolf pelasti valtakunnan ruotsalaisten talonpoikain avulla. Rahvas osoitti ihailtavaa uljuutta ja kuoleman halveksumista. Talonpojat olivat paenneet ryöstelevien joukkojen tieltä kodeistaan metsiin, mutta siellä hakkasivat he murroksia ja tuhosivat saaliinhimoisia vihollisparvia, joita harhaili ympärinsä. Harvaan asuttu, metsäinen maa tarjosi hyvät edellytykset tällaiselle sissisodalle, ja väestö osasi sitä käyttää hyväkseen.

Osa sotaväestäkin lähetettiin rajametsiin sieppaamaan Elfsborgin ja Bohusin välillä kulkevia vihollisten kirjeitä ja viestinviejiä kiinni ja yleensä tekemään viholliselle kaikkea ajateltavaa vahinkoa. Kuningas itse käytti päävoimaa osaksi hyökäten vihollisen selkään, osaksi hätyyttelemällä molempia sivustoja. Sillä tavoin pakoitti hän suuren vihollisarmeijan kolme kolonnaa yhtymään yhdeksi ainoaksi, ja kun tämän oli ylen vaikea saada elatustaan autiossa, jo edellisenä talvena hävitetyssä maassa, kävi tanskalaisten asema yhä arveluttavammaksi.

Kuningas Kristian paloi halusta yhyttää vihollisensa avoimella kentällä, mutta tämä pysyttäytyi piilosalla ja tuhosi pikku sodalla suuret suunnitelmat. Mihin tanskalainen sotajoukko marssikin, valloitti se vain maata, jossa ei ollut niin mitään. Sissijoukot sieppasivat kaikki muonakuormat, joita hänelle aiottiin tuoda, ja tauti alkoi tehdä hänen joukoissaan tuhojaan. Lisäksi alkoivat palkkajoukot kapinoida, niin että heillä oli suurempi valta päälliköihin kuin päälliköillä heihin nähden. Lopulta ei kuninkaan auttanut muuta kuin lähteä paluumatkalle Elfsborgiin, kun ensin oli parisen kertaa koettanut pakoittaa ruotsalaisia ratkaisevaan otteluun.

Mutta paluumatkan alettua ajoi Kustaa Aadolf vihollista tuimasti takaa, lyöden "missä vain käsi kuontui".

Kesäkuun 7 päivänä leiriytyi tanskalainen sotajoukko Gullbergin läheisyyteen, ja häntä kohdanneista vastoinkäymisistä suutuksissaan hävitytti kuningas linnoituksen raunioiksi.

Kustaa Aadolf oli ajanut häntä takaa kappalen matkaa. Hyökätä ei hän uskaltanut vihollisensa kimppuun, mutta nyt katsoi hän olevansa siksi turvassa hänestä, että saattoi kääntää huomionsa Kalmariin päin.

Herransa esimerkkiä noudattaen oli Gerdt Rantzau lähtenyt Kalmarista pohjoiseen ja käynyt Ryssbyn linnoituksen kimppuun. Ruotsalainen päällikkö luovutti sen toukokuun 1 päivänä.

Ryöstettyään ja häviteltyään ympäristöllä meni hän yli salmen Voionmaahan. Pietari Hammarsköldin, joka siellä oli päällikkönä, täytyi peräytyä peräytymistään ja lopulta sulkeutua Borgholmaan, joka sekin sankarillisen puolustautumisen jälkeen oli pakoitettu antautumaan. Puolustusjoukko sai poistua manterelle aseineen, mutta liput ja muut sotatarpeet olivat jätettävät; sitä paitsi oli Hammarsköldin annettava lupaus, ettei kolmeen vuoteen taistelisi tanskalaisia vastaan.

Tehdyn sopimuksen rikkoi vihollinen heti: poistuvaa miehistöä ryöstettiin ja monet riisuttiin aivan alastomiksi ja murhattiin. Verukkeena oli, että ruotsalaiset olivat tahtoneet viedä muutamia pusseja ruutia mukanaan.

Hammarsköldin täytyi katsoa tätä väkivaltaa vaieten, mutta sen johdosta katsoi hän myös olevansa vapaa lupauksestaan. Ja heti manterelle päästyään oli hän jälleen toimessa vihollista vastaan.

Nytkös onnettomalla Voionmaalla murhattiin ja poltettiin, papit vietiin vankeina Kööpenhaminaan ja useihin paikkoihin laitettiin varustuksia, joista pidettiin silmällä rohkeita saarelaisia, joiden nyt oli kuoltava tuskallinen kuolema tai vannottava uskollisuutta Tanskan kuninkaalle.

Vihdoinkin oli Rantzau valmis lähtemään retkelle Ruotsin sisämaahan, Jönköpingin kimppuun, jossa oli ratkaistava vuoden 1612 sotaretki. Lähtöpäivä ilmoitettiin pikaviestillä kuninkaalle, ja tanskalainen pääjoukko lähti samoihin aikoihin liikkeelle yhteistä maalia kohden.

Näitä yhdistyneitä voimia vastaan turvautui Kustaa Aadolf niihin äärimäisiin keinoihin, joilla maa voi vastustaa ahdistavaa vihollista. Kautta koko maan kutsuttiin kansa aseihin, ja kutsua noudatti melkein joka mies. Taloista ja tölleistä lähtivät isännät ja rengit, kaivosväki jätti pimeät kuilunsa ja vyötti miekan kupeelleen, samoin kaikenlaatuiset käsityöläiset vaihtoivat työkalunsa aseihin. Oli vielä kerran pelastettava Ruotsi tanskalaisten kynsistä, ja kun tuli on nurkissa, heitetään kaikki sikseen ja ajatellaan ainoastaan sammutusta.

Ainoastaan suuri joukko aatelistoa pysyi paikoillaan kartanoissaan. Pyyhittäköön heidän nimensä pois historian muistolehdiltä ja kirjoitettakoon sijaan niiden, jotka rohkeasti taistelivat rakkaan isänmaan puolesta ja antoivat viimeisenkin korren sen pelastukseksi.

Kustaa Aadolf, kahdeksantoista vuotias nuorukainen, seisoi tähän aikaan melkein kuin yksin, ketään mainioita sotapäälliköitä ei hänellä ollut rinnallaan. Jaakko De la Gardie ja Evert Horn olivat Itämeren toisella puolen. Niilo Stjernsköld ja Herman Wrangel olivat kunnostautuneet useain suomalaisten linnoitusten puolustuksessa, mutta täällä valtakunnan pääpaikoilla ei ollut ketään nuorta kuningasta neuvomassa ja ohjaamassa.

Mutta kaikkia mahdollisia pelastusneuvoja käytettiin. Jo luonnonsuhteiden tähden oli vaikea liikkua näillä seuduilla, mutta rahvas laittoi esteitä sitäkin enemmän. Sillat revittiin, tiet sulettiin murroksilla ja murrosaitoja laitettiin metsiin.

Kuningas meni Jönköpingiin, uhattuun kaupunkiin. Täällä oli puolustuksen keskipiste, ja tänne kutsui hän valtaneuvoston rinnalleen. Tänne kutsuttiin koko ritaristo erioikeuksiensa menetyksen uhalla. Tänne oli maan puolustusvoimien kokoonnuttava.

Rantzau marssi toukokuun 29 päivänä Ålemiin ja sieltä Högsbyhyn. Varustus, jonka talonpojat olivat laatineet, valloitettiin rynnäköllä, jonka jälkeen tanskalaiset metsiä myöten etenivät Vimmerbytä kohden.

Marssi oli ylen tukalaa autiossa maassa. Talonpojat olivat itse tuhonneet talonsa ja menneet metsiin. Saksalaiset sadattelivat ääneensä moista sotaa, jossa ei saanut mitään ryöstää eikä rosvota ja jossa ei saanut mitään muonanlisää omille eväilleen. Kapina oli puhkeamaisillaan, kun sotajoukko heinäkuun 6 päivänä ehti perille Vimmerbyhyn.

Kaupunki oli autio ja tyhjä, asujamet olivat paenneet ja vieneet kaikki ruokavaransa mukanaan, niin että Rantzaun täytyi lähettää osa joukostaan Eksjöhön, toinen Vestervikiin, toivossa että sieltä saataisiin elintarpeita. Mutta kun tämäkin kaupunki oli autio, vihollinen sytytti sen suutuksissaan. Stegeholman linnassa, joka vallattiin, oli sentään vähän muonavaroja, jotka vietiin mukana.

Samaan aikaan näyttäytyi Tanskan itämerenlaivasto rannikolle tukeakseen sotajoukon liikkeitä; se kävi Söderköpingin kimppuun, linna vallattiin, kaupunki poltettiin ja kaikki lähimmät ympäristöt hävitettiin.

Kun elintarpeita ei kuitenkaan saatu läheskään riittämään ja kapinanhenki yltyi sitä mukaa kuin hätä koveni, ei Rantzaulla kuun puolivälissä ollut muuta neuvoa kuin lähteä kiireimmiten paluumatkalle. Tämä oli sitäkin välttämättömämpää, kun hän ei ollut saanut pienintäkään tietoa länsiarmeijasta, mutta sitä vastoin kuullut huhuja, että ruotsalainen sotajoukko lähestyi.

Kustaa Aadolf oli kiireimmiten lähtenyt Jönköpingistä hyökätäkseen Rantzaun kimppuun, ennenkuin Kristian IV ehti tämän avuksi. Ruotsin kuningas marssi lounaiseen suuntaan tanskalaisen sotajoukon sivulle, ja pohjoisesta tunkeutui Itä-Göötanmaan aseihin noussut rahvas samaan suuntaan.

Rantzaun paluumatka oli siis vaarassa tulla katkaistuksi, ja sellaisissa olosuhteissa marssi muuttui yhä enemmän paon luontoiseksi. Kustaa Aadolf ruotsalaisine joukkoineen seurasi aivan kintereillä ja löi tai vangitsi yksityisiä osastoja. Töin tuskin pääsi pääjoukko Kalmariin, jossa kaikki saksalaiset rykmentit hajoitettiin, koska heidän kapinansa katsottiin suurelta osaltaan olleen syynä retken onnettomuuksiin. Rantzaun kärsimä mieshukka arvioitiin 1,500 mieheksi. Sillaikaa olivat Kristian IV ja Georg Lüneburgilainen Tanskan pääjoukon kera marssineet Jönköpingiä kohden vielä hankalampia taipaleita kuin itäinen joukko. Matkanteko oli niin hankalaa, ettei kymmenessä päivässä päästy yli seitsemän peninkulman. Sellaisilla teillä ei tietenkään voitu kenttätykkejä kulettaa mukana.

Vihdoin heinäkuun 23 päivänä 1612 oli jouduttu Jönköpingin läheisyyteen. Leiriydyttiin sen linnoituksen ympärille, jonka Erik XIV oli laitattanut kaupungin puolustukseksi ja jonka Daniel Rantzau jo kerran ennen oli vallannut.

Kristian toivoi näkevänsä Rantzaun tulevan vastaan, linnan pommittamiseen tarvittiin hänen kenttätykkejään.

Jönköpingin linna oli heikko linnoitus, ja päälliköt Yrjänä Stjerna ja Sten Bölja olivat neuvoneet hyökkäyksen tapauksessa räjäyttämään sen ilmaan. Mutta Kustaa Aadolf oli käskenyt, että sitä oli puolustettava viimeiseen saakka, ja luvannut itse tulla avuksi.

Kristian kuninkaan lähettämät tiedustelijat palasivat sillävälin tuoden tiedon, että Rantzaun oli ollut pakko vetäytyä takaisin Kalmariin, mutta että sitä vastoin Ruotsin kuningas oli saapumassa.

Nyt ei Kristian IV:llä ollut muuta neuvoa kuin kääntyä itsekin. Paluumatkalle lähdettiin jo samana yönä ja niin nopeasti, että kaikki sairaat ja haavoitetut jäivät jäljelle. Heidän kohtalonsa oli oleva kuolema. Sillä katkeruus oli molemmin puolin niin suuri, ettei armoa edes pyydettykään. Tanskan laivasto sai nimenomaisen käskyn, ettei ollut lainkaan otettava vankeja mukaan, vaan oli heidät yksinkertaisesti surmattava, koskeivät ruotsalaisetkaan antaneet armoa.

Kustaa Aadolf oli ehtinyt Sandsjöhön, joka on päivänmarssin päässä Jönköpingistä, kun tanskalainen sotajoukko aloitti paluumatkansa. Hän ei katsonut maksavan vaivaa lähteä jälkeen, vaan palasi Jönköpingiin.

Kristian IV luovutti joukon päällikkyyden Georg Lüneburgilaiselle ja riensi Halmstadista vesitse Kööpenhaminaan, vimmoissaan sodankäänteestä ja palaen kostonhalusta.

Heti sen jälkeen asettui Jesper Cruus ruotsalaisine joukkoineen pitkin Hallannin rajaa, ja silloin saattoi sodan pitää päätettynä sille vuodelle.

Niin hyvin Ruotsin kansalla kuin maallakin oli ansionsa saavutettuun voittoon nähden. Luonnonsuhteet olivat suuresti vaikuttaneet yleisen aseellisen vastarinnan ohella, ja vielä kerran oli näyttäytynyt, että kansan puolustusvoimassa oli Ruotsin varmin turva.

Ajaessaan Rantzauta takaa oli Kustaa Aadolf Högsbyn metsässä hiostuneena juonut kylmää vettä ja kylmettynyt. Jönköpingiin saavuttuaan sairastui hän vuoteen omaksi. Kaikkien mielet täytti pelko ja levottomuus. Hän, kaikkien rakastama ja ihailema, makasi sairaana ja kärsivänä, ja jokainen tunsi, että Ruotsin pelastus riippui hänen elämästään.

Leskikuningatar kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen, pyysi häntä jättämään päällikkyyden Juhana herttualle ja tulemaan puheilleen Vadstenaan. Sairaus esti häntä noudattamasta äitinsä toivomusta, mutta Juhana herttua ja valtaneuvosto riensivät kuninkaan luo Jönköpingiin.

Hänen luontainen voimakkuutensa voitti sairauden, mutta lääkäri vaati, että hänen toistaiseksi oli pysyttävä hiljaa.

Kustaa käytti tämän ajan keskusteluihin neuvosherrojensa kanssa siitä, mitä oli tehtävä maan aseman parantamiseksi. Kutsua, jonka hän oli aatelistolle lähettänyt, oli noudattanut ainoastaan kahdeksan aatelismiestä, ja tämä välinpitämättömyys herätti hänessä suurta tyytymättömyyttä. "He tahtovat vain maata kotona rikkaläjällä", sanoi hän, "ja me ja maa saamme kantaa ikeen."

"Ja milloin ei puhuttu puolustuksesta, saatiin käydä käsiksi muihin asioihin, milloin kaupan vaatimuksiin, milloin opetuslaitoksiin. Näissä neuvotteluissa osoittautui, ettei kukaan ymmärtänyt häntä yhtä hyvin, kukaan ei voinut eläytyä niin hänen ajatuksiinsa kuin valtiokansleri Akseli Oxenstjerna, ja jokaisen keskustelun jälkeen katsoi Kustaa häneen kirkkain sinisilmin ja sanoi: 'Kiitos, sinä ymmärrät minua'."

Mutta jos hän jäi hetkiseksi yksin, otti hän esille amuletin ja katseli sitä aprikoiden, mikähän mahti siinä mahtoi piillä.

Tanskalaisten liikkeistä saapui viestejä joka päivä. Mutta kun saapui tieto, että kuningas Kristian oli lähtenyt merille, luotti Kustaa Aadolf siihen, että Yrjänä Gyllenstjerna ruotsalaisella laivastolla sulkisi häneltä tien Ruotsin rannikolle.

Ulrikehaminassa harjoitettiin uutta joukkoa äskenpestattua väkeä, ja taudistaan toipuessaan lähti kuningas sinne pitääkseen harjoituksia lähempää silmällä.

Hän palasi Jönköpingiin syyskuun neljäntenä päivänä, ja samana päivänä saapui leskikuningattarelta kirje, jossa tämä ilmoitti, että kuningas Kristian oli tanskalaisine laivastoineen laskettanut Tukholman saaristoon ja uhkasi pääkaupunkia.

Vaara oli suurempi kuin koskaan. Nyt ei Kustaa Aadolfilla ollut enää aikaa sairastamiseen. Hän nousi heti ratsaille ja riensi ainoastaan kahden henkilön seuraamana yötä päivää Tukholmaa kohden, jonne hän saapui kolmantena päivänä kolmen aikaan aamulla.

Siellä oli Tanskan kuningas tahtonut herättää kauhua. Risteiltyään laivastoineen Itämerellä, saapui hän vihdoin Voionmaan kautta Elfsnabbiin. Täällä oli vastassa ruotsalainen laivasto, jonka varustukset tosin olivat tavattoman kalliit, mutta ei se siitä huolimatta voinut läheskään vetää vertoja tanskalaiselle. Tanskalaisen laivaston nähtyään vetäytyivät ruotsalaiset amiraalit Yrjänä Gyllenstjerna ja Hannu Bjelkenstjerna takaisin Dalarön ohi ja ankkuroivat Vaxholman maltoon.

Tanskalaiset seurasivat jäljestä etelä-Stäketiin ja Djurholmaan. Vaikkei tähän retkeen ottanutkaan osaa paljoa enemmän kuin puolet Tanskan laivastosta — siihen laskettiin 34 laivaa, joista useissa oli jopa 80 kanuunaa — eivät ruotsalaiset uskaltaneet käydä kimppuun avomerellä, vaan mieluummin jättäytyivät saarroksiin Djurholman saaristoon.

Ajan tavan mukaan lähetettiin torventoitottaja tanskalaisten puolelta juhlallisesti vaatimaan ruotsalaisia taisteluun, mutta vaatimukseen ei suostuttu.

Muutama päivä piirityksen jälkeen nosti kuningas Kristian ankkurin ja lasketti Vaxholman luo, joka siihen aikaan oli ainoastaan pieni linnoitus, rakennettu jo Kustaa I:n aikoina. Sitä ammuttiin laivoista, mutta Martti Krakau, joka oli siirretty tänne Gullbergistä, osoitti täällä samaa pelotonta rohkeutta kuin silloinkin. Syyskuun 10 päivänä täytyi Tanskan kuninkaan vihdoin syysmyrskyjen pelosta nostaa ankkurinsa ja lähteä Tukholman saaristosta ainoastaan peloiteltuaan maihinnousullaan.

Tukholmassa ja Keski-Ruotsissa oli pelästys tosin ollut koko suuri, mutta ei se muuttunut masentavaksi toivottomuudeksi. Päinvastoin olivat kaikki päättäneet pitää puoliaan viimeiseen, kansaa nostatettiin aseihin ja kaikki sotaväki koottiin Tukholmaan.

Kun Kustaa Aadolf oli ehtinyt Tukholmaan, levähti hän muutamia tunteja, mutta heti sen jälkeen asettui hän sotilasparven eturintaan ja riensi Vaxholmaan. Hän toivoi täällä ahtaassa väylässä voivansa tuhota tanskalaisen laivaston, jota vastatuuli pidätti. Mutta ennenkuin kuningas ehti perille, oli tuuli kääntynyt ja tanskalaiset purjehtineet pois.

* * * * *

Molemmin puolin ikävöitiin nyt rauhaa, Tanskassa yhtä suuresti kuin Ruotsissakin. Uhraukset olivat olleet liian suuret saavutettuun menestykseen verraten, ja käsitettiin hyvin ne suuret vaarat, joita uudesta sotaretkestä koitui.

Kuningas Kristian, jota riitapuolista pidettiin voimakkaampana, oli tyhjentänyt tulolähteensä. "Tanskan aatelistolla ei ole halua jatkaa sotaa, joka antaisi heidän kuninkaalleen käsiin keinot heidän ja heidän vapautensa saartamiseen", kirjoitti Ruotsin neuvosto Kustaa Aadolfille.

Pidettiin kokous, jossa oli neuvoteltava vankien vaihtamisesta. Tämä kokous vei kuitenkin Englannin välityksellä rauhanehdotukseen.

Akseli Oxenstjerna ja kaksi muuta valtaneuvosta olivat Ruotsin edustajina. Mutta se oli aseellinen rauhanneuvottelu, sillä kuningas Kristian ei ollut tahtonut suostua aselepoon, ja sentähden jatkettiin hävitystä ja partioretkiä rajoilla neuvottelujenkin kestäessä.

Rauhan pääehtoina oli, että Ruotsi saisi takaisin Kalmarin ja Voionmaan ja kuuden vuoden kuluttua myös Elfsborgin, josta kuitenkin oli maksettava miljoona hopeataalaria. Rauhanehtojen joukossa oli myöskin vapaakauppa molempien valtakuntain alamaisten kesken.

Mutta neuvottelut kävivät tavallisuuden mukaan sangen hitaasti, ja Kustaa matkusti sentähden Tukholmaan, johon oli kutsunut koolle valtiopäivät ja jossa oli luvannut olla läsnä sisarensa häissä.

4.

KUINKA KAHDESTA TULI YKSI.

Herttua Juhana oli, pyydettyään kirjeellisesti kuninkaalta prinsessan kättä, saanut heti virallisen suostumuksen.

Leskikuningattaren hartain toivo oli täyttynyt, ja hän näytti pitävän tärkeänä, että hääjuhlallisuudet vietettiin kaikella loistolla ja upeudella. Säästäväisyys sai väistyä, kun oli kysymys rakkaan tyttären myötäjäisistä.

Ensi kertaa nähtiin Maria Elisabet iloisena ja onnellisena. Kaikki mitä tehtiin, alistettiin hänen arvosteltavakseen, tällä kertaa hän "istui ylimmällä orrella". Kaikki ahkerat kädet pantiin liikkeelle, ja jokainen kilpaili osaltaan tyydyttääkseen häntä.

Herttua alkoi kirjeensä sanoilla "suuresti rakastettu", ja vaikkakin sisältö tavallisesti koski hänen tukholmalaisen tai vadstenalaisen talonsa sisustusta, välitti Maria Elisabet vähät siitä. "Suuresti rakastettu" oli kirjeen a ja o, ja hän sanoi Katille: "Olinpa hullu, kun olin mustasukkainen sinulle! Onhan selvää, ettei hän ole koskaan pitänyt kenestäkään muusta kuin minusta, ja ainoastaan minun mustasukkaisuuttani herättääkseen hän osoitti kohteliaisuutta Ebba Brahea kohtaan, johon kaikki miehet ovat ihastuneet."

"Ebba on hyvin kaunis", vastasi Katarina.

"Hän on hanhi", virkahti morsian. "Tuolla seisoo hän ja katselee maahan ja vastailee vain yksin tavuin."

"Hän on kaino ja varoo kovin pahoittamasta armollisen rouva äitimme mieltä."

"Ei voi kieltää, että hän on näppärä sormiltaan, mutta vaikkakin pidän morsiushunnusta, jota hän ompelee, en siltä pidä hänestä".

"Kuningatar pitää", vastasi Katarina.

"Siksi, että hän seisoo kuin sytytetty kynttilä ja tekee siinä määrin hänen mielikseen, että voisi juosta vaikka tuleen jos niiksi tulee".

"Ei", jatkoi Maria Elisabet, "toinen Ebba Brahe miellyttää minua paremmin; hän tietää pitää hovikeikarit loitolla."

Tämä keskustelu tapahtui nuoren prinsessan luona, joka oli katselemassa tuoleille ja pöydille levitettyjä kalliita pukujaan.

Katarina prinsessa kiinnitti brabantinpitsiä morsiuspukuun, joka oli valkoista kultakirjo-silkkiä. "Rakas sisar", sanoi hän katkaisten edellisen keskustelun, "tulisitpa niin onnelliseksi kuin sisimmässä sydämessäni toivon."

"Se riippuu Juhanasta."

"Kyllä kai sinustakin."

"Hänen on arvattava ja täytettävä toivomukseni ennenkuin olen ehtinyt niitä ilmaista."

"Aiotko sinä tehdä samoin hänelle?"

"Minäkö? En, varmasti en."

"Eikö oikeiden aviopuolisoiden pidä palvella toisiaan."

"Muun kansan kesken voi kyllä niin olla, mutta minä, prinsessa, vaadin, että mieheni ensi sijassa ja toiset hänen jälkeensä osoittavat minulle kunnioitusta ja alamaisuutta."

"Etkö tahdo voittaa heitä rakkaudella?"

"Heidän pitää minua rakastaa ja totella, minä menettelen sitten heihin nähden miten tahdon."

Keskustelun katkaisi nuori Kaarle Filip, joka kiireesti tuli huoneeseen ja juoksi heti Katin luo huudahtaen: "Tiedätkö, että kuningas tulee kotiin huomenna?"

"Olen kuullut sen", vastasi Katarina, "ja iloitsen siitä suuresti."

"Mutta sitä en tee minä", huudahti Maria Elisabet. "Kustaa tekee aina muistutuksia, ja siksi olen suutuksissani hänelle."

"Sitä saat olla kenelle muulle tahansa, mutta et hänelle", huomautti veli. "Hänelle ei vedä vertoja yksikään meistä, sen on Skytte sanonut."

"Tuo pikku sielu! Minä tiedän mitä tohtori Chesnecopherus on sanonut kuningattarelle, minä."

"Tiedänhän sen minäkin", vastasi prinssi. "Sinun ja minun pitäisi muka vaatia itsellemme suuremmat edut ja yhtä korkea asema ja arvo kuin itse kuninkaalla on."

"No, etkös tahdo sitten?"

"En, Skytte on kertonut minulle autuaasta isoisästämme ja hänen pojistaan, ja kuinka he syöksivät valtakunnan onnettomuuteen. Olen luvannut hänelle olla Kustaalle aina tottelevainen ja alamainen."

"Vai niin, sinulta otetaan sellaisia lupauksia, mutta minä en anna sitoa itseäni, minä, ja sinun pitäisi ennen kaikkea mukautua oman opettajasi tahtoon, varsinkin kun rouva äitimme luottaa häneen."

"Skytte on ollut sekä Kustaan, että minun opettajani, ja kun tiedän, että hän on oikeassa, niin menettelen sen mukaan."

"Kylläpä sinusta on tullut päättäväinen!"

"Minun täytyy oppia eroittamaan paha hyvästä, voi tapahtua, että eräänä päivänä olen monien herra."

"Venäjän tsaari; tiedäthän, ettei rouva äitimme tahdo sitä."

"Hän pelkää, että minulle tapahtuu jotain pahaa, mutta ken mielii toimittaa jotain maailmassa, ei saa ajatella itseään. Enkö ole oikeassa, Kati", lisäsi hän hellästi ja nojasi häneen.

"Varmasti olet", vastasi Katarina, "ja minua ilahuttaa mahdottomasti kuulla sinun lausuvan sellaisia mielipiteitä."

"Tiesinhän", huudahti Maria Elisabet, "te yhdytte aina minua vastaan, mutta Jumalan kiitos pääsen täältä ja siellä mihin tulen, opetan kyllä palvelijani sekä ajattelemaan että puhumaan niinkuin tahdon."

Samassa syöksyi hän huoneesta.

"Juhana parka, hänelle ei tule hauskaa", huudahti prinssi nauraen. "En käsitä, miten hän menee hänen kanssaan naimisiin."

Katarina istui yhä työnsä ääressä. "Pelkään, ettei kumpikaan tule onnelliseksi", sanoi hän allapäin.

"Katsos", huudahti Filip, "puvulle putosi kyynel, ajatteles, jos siihen tulee tahra."

Katarina hieroi innokkaasti liinallaan. Hän käänteli kangasta kaikin puolin. "Luulen, ettei kukaan näe sitä", sanoi hän, "mutta tahra siinä on; pelkään, että se tuo mukanaan onnettomuutta."

Seuraavana päivänä tuli kuningas ja näytti iloisemmalta pitkistä ajoista. Hänen olennossaan oli nuorekasta reippautta, jollaista tavataan ainoastaan hyvin terveissä luonteissa. Pysty pää, silmien loiste, joustava käynti ja reipas luonne, kaikki näytti viittaavan siihen, että hän uneksi korkeinta maallista onnea.

Kuningatarta hämmästytti hänen muotonsa ja hän aavisti tulevaista vaaraa, vaikkei hän voinut käsittää, mistä se tulisi.

"Teidän armonne näyttää voittajalta", sanoi hän äidillisen ylpeyden ja pelonsekaisilla tunteilla.

"Varmasti on Jumala ihmeellisesti ollut kanssamme", vastasi Kustaa, "olemme saamaisillamme rauhan, tosin emme sellaista kuin toivoisimme, mutta parhaan mikä on saatavissapa sodan voimme tätä nykyä pitää päättyneenä."

"Siis voimme omistaa itsemme valmisteluihin, mitkä piakkoin vietettävä kaunis perhejuhla vaatii."

"Se samoinkuin valtiopäivätkin ovat syynä palaamiseeni kotiin. Häiden ja valtiopäivien loputtua täytyy minun lähteä Vernamoon, jossa aion asua neuvottelujen aikana."

"Minua ilahuttaisi näyttää teidän majesteetillenne mitä olen saanut aikaan tyttäreni myötäjäisiksi melkein tyhjästä." Näin sanoen tarttui Kristina rouva kuninkaan käteen ja vei hänet sisimpiin suojiin, minne hoviväellä ei ollut pääsyä.

"Toivon, että ensimäiseksi esitettäisiin valtiopäiville prinsessan myötäjäiset", sanoi kuningatar jokseenkin terävästi.

"Olen jo ajatellut sitä, mutta nykyisen suuren rahanpuutteen aikana…"

"Mitä meillä on sen kanssa tekemistä", keskeytti leskikuningatar kiivaasti. "Enkö ole suurin ja tuntuvin uhrauksin lähettänyt teidän majesteetillenne aika suuria summia vähäisten varojeni mukaan, ja vaatimuksemme ovat lailliset."

"Koetan järjestää kaikki tyynni teidän armonne mieliksi", vastasi Kustaa kumartaen ja lisäsi: "Saanko nyt luvan katsella myötäjäisiä?"

Jos hän oli odottanut kohtaavansa nuoren neitsytparven sisällä, niin hän pettyi. Mikään ei saanut johtaa hänen ajatuksiaan asioista, joihin leskikuningatar tahtoi hänen mielensä kiinnittää. Muiden muassa sai kuningas kuulla, että herttua toivoi häät pian vietettäviksi, sillä prinsessan terveys oli heikko, ja siihen saattoi vaikuttaa vahingollisesti, jos hänen elämänonneaan kauemmin viivyteltäisiin. Kuningas suostuikin vastaväitteittä leskikuningattaren ehdotukseen, että häät vietettäisiin marraskuun 29 päivänä.

Kun valtiopäivät kokoontuivat, esitettiin prinsessan myötäjäiskysymys säädyille ensimäisten asiain joukossa. Silloin tapahtui mitä kaikista vähimmän oli odotettu: papit rohkenivat selittää, että voimassa olevan säädöksen mukaan oli avioliitto serkusten kesken kielletty, joten he katsoivat olevansa velvolliset panemaan jyrkän vastalauseensa aiottua avioliittoa vastaan pyytäen kuninkaan kieltämään sen.

Leskikuningatar joutui suunniltaan suuttumuksesta ja kiihdyksissään hän kirjoitti papeille omakätisen kirjeen, missä sanoi heille, ettei avioliitto ollut hengellisen, vaan maallisen lain alainen, ja ettei heillä siis ollut asian kanssa tekemistä.

Papit lukivat nuhdekirjeen. Olisi ollut helppo kumota se, mutta kun kuningas kunnioituksesta äitiään kohtaan pysyi toimetonna, päätettiin antaa kysymyksen raueta. Jos läheinen sukulaisuus toi onnettomuuden mukanaan, olivat papit joka tapauksessa panneet vastalauseensa.

Vihdoinkin oli saatu vapaat kädet. Morsian tointui kauhean uhan jälkeen ja entistään innokkaammin koetteli hän pukua toisensa jälkeen, otti rouva äidiltään vastaan ja kätki huolellisesti piiloihinsa kalliita kankaita, taideteoksia ja jalokiviä, jotka kuuluivat kuningashuoneelle ja joihin hänellä ei ollut laillista oikeutta.

"Korkeasti rakastetulle lapselleni annan mitä tahdon, kysymättä keneltäkään lupaa", sanoi kuningatar.

Vihdoinkin oli kaikki valmista, ja Juhana herttua saattoi tulla.

Tehdyn ohjelman mukaan oli hänen lähdettävä matkalle Vadstenasta niin, että saapuisi Tukholmaan pari päivää ennen häitä.

Suuret juhlallisuudet alkoivat, ja 17 päivänä marraskuuta saapui herttua kaupunkiin. Häntä seurasi Itä-Göötanmaan aatelisto palvelijoineen, kaikki mustissa sametilla ja hopealla reunustetuissa puvuissa. Hevosilla oli mustat, hopeoiduin renkain koristetut hinnastot.

Heistä majoitettiin niin paljon kuin sopi herttuan omaan taloon Rautatorin varrella, loput sijoittuivat ystävien ja sukulaistensa luo kaupungille.

Kuningas oli ratsastanut herttuaa vastaan, ja myöhemmin näemme molempien nuorten ruhtinaiden tuttavallisesti keskustelevan herttuan uudestaan sisustetussa asunnossa.

Juhanassa oli jotain vakavaa, melkeinpä synkkää, kun sitä vastoin Kustaa Aadolf näytti hilpeältä ja iloiselta.

He välttivät molemmat puhua lähinnä kyseissä olevasta asiasta ja keskustelivat ainoastaan valtakunnan asioista.

"Näetkös", sanoi Kustaa, "olemme tehneet rauhan mahdollisimman hyvillä ehdoilla ja vapauttaneet maan vastaisista tuhoista. Sydämeni vuotaa verta ajatellessani mitä kaikkea se on saanut kestää."

"Kasvoistasi ei sitä näe lainkaan, en ole koskaan nähnyt sinua noin iloisena."

Kuningas punastui syvästi. "Minulla on ollut niin vaikeita päiviä, nyt on hieman valoisampaa ajatteles, Juhana, yksi sota lopussa, eikö minun pitäisi iloita siitä!"

"Tietysti, vaikka tanskalaiset ovat yhtä häpeämättömiä kuin ennenkin. Mistä luulet saavasi kokoon miljoonan taalaria, joilla maksat Elfsborgin?"

"Luotan ruotsalaisten uhraavaisuuteen. Vastenmielisyys tanskalaisia kohtaan on niin suuri, että he tahtovat minun kanssani kärsiä suurta puutettakin vapautuakseen tanskalaisten vaatimuksista. Tiedätkö, että Tanska vaatii oikeutta säilyttää kolme kruunua vaakunassaan?"

"Siihen ei kai luullakseni suostuta?"

"Oxenstjerna tuumii, että antaisimme heidän tehdä tahtonsa mukaan toistaiseksi; sehän on heille muistona muinaisilta ajoilta. Meidän aikamme tulee myös kerran!"

"Niin, tanskalainen ryömii aina pensaan takana väijymässä."

"Mikäpä muu tarkoitus on tällä heidän sodallaan ollut kuin saattaa meidät samoinkuin Norjan valtansa alle."

"Heidän olisi toki pitänyt oppia menneistä ajoista, ettei Ruotsia niin helposti siepata."

"Sanotaan Sigismundin olevan tuumassa mukana."

"Paljon mahdollista, mutta silloin nousee kysymys: Kuinka tahtoo Kristian IV, joka on protestantti, edistää katolisuutta naapurimaassaan?"

"Saadakseen itse kalastaa sameassa vedessä."

"Sitä minäkin luulen, ja Oxenstjerna on yhtä mieltä kanssani, että siitä on tehtävä loppu."

"Uusi sotako?"

"On mahdollista, ettemme voi välttää sitä", vastasi Kustaa, "mutta sitä ei käytäisi täällä, vaan tuollapuolen Itämeren."

"On totta, että De la Gardie on niittänyt laakereita, jotka voivat tuottaa uusia etuja isänmaalle."

"Hän puuhaa Kaarle Filipiä Venäjän tsaariksi."

"Olen pyytänyt häntä luopumaan siitä ja viitannut Sigismundiin varoittavana esimerkkinä. Muuten luulen, etteivät venäläiset välitä ruotsalaisesta prinssistä. De la Gardie'n menestys ja olosuhteiden pakko on saattanut heidät suostumaan hänen ehdotukseensa, mutta jos annetaan heidän tehdä mielensä mukaan, niin valitsevat he ennemmin oman heimonsa ruhtinaan."

"Ethän liene antanut varmaa vastausta?"

"En, Oxenstjerna arvelee, että meidän on ensin eroitettava Novgorod Venäjästä ja yhdistettävä Ruotsiin samalla tavoin kuin Liettua on yhdistetty Puolaan. Sillä tavoin saamme Suomelle ja Itämerenlääneille varmemmat rajat."

"Muistan sinun kirjoittaneen minulle joku kuukausi sitten, että jos Novgorod tahtoisi tunnustaa sinut ruhtinaakseen, olisit valmis vaalin hyväksymään."

"Kyllä, ja valtaneuvosto on sitä mieltä, että jos muu osa Venäjää tahtoo yhtyä Novgorodiin, ei sitä heiltä kiellettäisi. Kumminkin pääsee Novgorodin lähetystö näinä päivinä Kaarle Filipin puheille. Minä en aseta esteitä tielle, hän saa matkustaa Viipuriin, jos tahtoo ja leskikuningatar suostuu."

"Kuinka voi leskikuningatar tulla toimeen ilman Kaarle Filipiä — ja Maria Elisabetia", tuli katkeruuden vivahduksella.

Kustaa huomasi sen ja katsoi tutkien rakkaaseen sukulaiseen.

"Olen ollut niin paljon poissa, ja on ollut niin vähän aikaa perheasioille", sanoi hän melkein anteeksi pyytäen. "Nyt tuntuu minusta siltä, kuin ei täällä olisi aivan niinkuin pitäisi."

"Minusta ainakaan ei väliä", vastasi Juhana. "Teen ainoastaan velvollisuuteni."

"Juuri siksi on minulla niin raskas edesvastuu", vastasi Kustaa. "Minun olisi pitänyt kieltää silloin, kun pyysit sisareni kättä."

"Et voisi sitä, pappienkaan vastalause ei hyödyttänyt mitään. Kaikki tyynni johtuu siitä", lisäsi hän katkerasti, "että minä olen elämässä vain hyödytön liikalainen, jolla ei ole mitään paikkaa."

"Nyt olet väärässä, hyvin väärässä", huudahti Kustaa. "Kuinka monta kertaa olet ollut tukenani ja apunani, ja jos kaadun, täytyy sinun ja Kaarle Filipin huolehtia valtakunnasta."

"Siitä Jumala armossaan minua varjelkoon!" huudahti Juhana vilkkaasti. "Onneton isäni ei tuottanut onnea isänmaalle. Hänen pojalleen ei pitäisi käydä samoin. Kohtaloni on minut määrännyt naimaan Maria Elisabetin, sittenpähän nähdään, voinko tehdä hänet onnelliseksi. Rukoilen sitä joka päivä Jumalalta."

"Hän rakastaa sinua paljon."

"Leskikuningatar sanoo samaa, ja siinä tapauksessahan on suurempia toiveita onnellisesta yhdyselämästä."

"Varmasti olisitte onnelliset, jos hän voisi saavuttaa sinun rakkautesi!"

Herttua pudisti epäilevästi päätään ja siirtyi toiseen puheenaiheeseen.

Surulliset ajatukset täyttivät kuninkaan nuoren sielun, kun hän saapui linnaan. Hän oli varma, ettei avioliitto koituisi kummallekaan aviopuolisolle onneksi. Kätchen vältti häntä hänen tultuaan kotiin. Hän oli huomannut hänen punaiset silmänsä ja kalpeat poskensa. Ellei hän olisi rukoillut ankaraa äitiään, olisi hän saattanut viime tingassa katkaista siteen ja asettaa Kätchenin käden Juhanan käteen. Mitähän Maria Elisabet sanoisi, vielä oli yksi päivä jäljellä, jos hän koettaisi?

Reippain askelin meni hän prinsessan huoneeseen, avasi oven ja astui sisään. Mutta täällä kohtasi häntä odottamaton näky.

Prinsessa istui tuolilla, hän oli punainen kasvoiltaan ja huusi kovasti, heiluttaen jalkojaan ilmassa. Hovineitorukka oli polvillaan hänen edessään ja koetti turhaan saada kiinni toista jalkaa.

"Sanon sen, että ne ovat liian suuret, etten huoli niitä ja että heti täytyy tehdä toinen kenkäpari, jonka täytyy olla valmiina huomisaamuksi."

"Armollinen neiti, mahdotonta."

"Mahdotonta, kun minä käsken", ja pari kelpo korvapuustia täydensi lauseen.

Kirkkaat kyynelet vierivät tytön poskia pitkin, kun hän sai armon ottaa pienen kultakirjokengän, joka oli liian suuri.

"Vai niin, sinä rohkenet itkeä!" huusi Maria Elisabet, "kyllä mä näytän sulle itkut!" Ja kaikin kymmenin sormin raapi hän pitkiä naarmuja tytön kasvoihin, tämän tekemättä vähintäkään vastarintaa.

Töin tuskin voi Kustaa pysyttäytyä hiljaa. Mutta hän hillitsi itsensä, sillä hän tahtoi nähdä kuinka pitkälle pieni raivotar saattoi mennä.

Seuraavana hetkenä tämä heittäytyi taaksepäin tuolissaan huutaen: "Olen onnettomin ihminen maan päällä, ei kukaan, ei kukaan välitä minusta!" Ja sitten hän löi päätään tuolinselkämykseen.

Palvelijatar pani kätensä väliin, ettei prinsessa tekisi itselleen pahaa, mutta heti, kun hän sen huomasi, huusi hän vihaisesti, että koko maailma saisi tietää, miten pahoin häntä pideltiin ja millaisia kurjia palvelijattaria hänellä oli. Sen jälkeen seurasi raju itkunpuuska ja sitten ankaran käskevällä äänellä: "Juokse pian noutamaan Kätchen neitiä, tahdon että hän heti tulee tänne."

Nyt oli kuninkaan kärsivällisyys lopussa. Hän astui ovelta esiin ja sanoi tyynesti:

"Et tarvitse mennä Kätchen neidin luo. Mutta jätä meidät, tahdon puhua prinsessan kanssa."

Palvelijatar niijasi syvään, mutta heitti pikaisen katseen valtiattareensa ennenkuin riensi pois.

Maria Elisabet itki yhä edelleen tai oli itkevinään. Hän oli kyyristynyt kokoon tuoliin ja painanut päänsä tyynyihin.

Kustaa istuutui sohvaan. Hän tahtoi oikein tutkistella sisartaan.

Pitkän hetken pysyi tämä hiljaa paikoillaan. Sitten heitti hän salavihkaisen katseen veljeen. Mutta kun veli yhä edelleen istui liikkumatonna, nousi hän kiihkeästi ja kysyi mitä tämä tahtoi. Ei ollut tapa sellainen, että ilmoittautumatta pujahdettiin naishenkilön luo, sisarelleenkin oli velvollinen ilmoittautumaan.

"Kunhan sinä lopetat, sitten puhun minä", vastasi kuningas.

Prinsessa huomasi, että oli tosi kysymyksessä ja sanoi tylysti ja katsellen veljeään synkin katsein: "Ole niin hyvä."

Mutta nyt sai hän kuulla mitä ei ollut odottanut. Kuningas sanoi hänelle, ettei hänen luonteisensa naisen pitänyt koskaan mennä naimisiin ja kehoitti häntä ajoissa katkaisemaan yhdyssiteen, johon ei kumpikaan puoli tulisi olemaan tyytyväinen.

"Onko herttua lähettänyt sinut?" puuskahti morsian kiihkeästi.

Kuningas vastasi kieltävästi, mutta lisäsi aivan kuin tahtomattaan: "Minun on sääli Juhanaa, hyvin sääli."

"Siksikö, että hän menee kanssani naimisiin?" kirkaisi morsian.

"Sentähden, ettei avioliitto voi olla onnellinen ilman keskinäistä kunnioitusta", vastasi Kustaa ankarasti.

"Rakkaus, rakkaus on ainoa, josta välitän, sen tahdon sanoa hänelle."

"Mikset ole sitä vielä tehnyt?"

"Siksi… siksi ettemme puhu koskaan keskenämme muusta kuin… emme mistään", sanoi morsian kalveten.

"Niinkö! Sisko parka", virkkoi Kustaa painaen hänet povelleen, ja nyyhkyttäen painoi hän päänsä vasten hänen poveaan. "Kenties olisi parasta, jos olisin Juhanan kanssa kahden erämaassa, sillä nyt olen mustasukkainen kaikille, jotka tulevat hänen lähelleen, yksinpä Katillekin." Kun Maria Elisabet tuli nämä sanat päästäneeksi suustaan, katsoi hän äkkiä veljeensä.

"Hän on mitä parhain ja jaloin nainen", vastasi veli vältellen.

"Sen tiedän; hänen parissaan mieluimmin olenkin."

Tässä katkaisi keskustelun kuningatar, joka kenties sattumalta tai saatuaan salavihkaa tiedon astui yhtäkkiä huoneeseen. "Ilahuttava näky", huudahti hän. "En tiedä, milloin teidän majesteettinne viimeksi ilahutti sisartaan käynnillään."

"Jollen persoonallisesti, niin ajatuksissani olen usein hänen luonaan", vastasi Kustaa lempeästi. "Tulin juuri herttuan luota ja halusin tuoda hänen tervehdyksensä."

"Hänen korkeutensa on pyytänyt yksityistä keskustelua kanssani."

Maria Elisabet katsoi kysyvästi äitiinsä.

"Kysymys on sinun hovinpidostasi", lisäsi leskikuningatar. "Lähdettyään luotani viettää herttua päivänsä lähimpäinsä ja hovinsa keskuudessa. Tyttäreni jää yksin minun ja hovinaisten kanssa vanhan hyvän tavan mukaan, mutta kuningas on itseoikeutettu ja tervetullut vieras, milloin vain suvaitsee tulla."

Kustaa kiitti, mutta sanoi kutsuneensa muutamia valtiopäivämiehiä luokseen tehdäkseen heille muutamia ilmoituksia. Hän ei voinut varmasti sanoa, salliko hänen aikansa sitten tulla kuningattaren luo.

Oli ilmeistä, että kuningatar halusi jäädä yksin tyttärensä kanssa. Kuningas sanoi sentähden hyvästit ja palasi omiin huoneihinsa. Ja Juhanan asiasta kääntyivät hänen ajatuksensa vähitellen omaansa.

Kuninkaalliset ja ruhtinaalliset henkilöt saavat harvoin seurata sydämensä vaalia, vaan heidän on mentävä naimisiin valtiollisista syistä. Oliko se oleva hänen kohtalonsa? Ei… ei, vaikkei Ebba Brahe ollutkaan kuninkaallista syntyperää, niin kuului hän toki yhteen maan vanhimmista suvuista. Ja olivathan hänen jalot isoisänsä kaksi kertaa olleet naimisissa jalosukuisten ruotsalaisten neitsytten kanssa, mikä esti häntä tekemästä samoin!

Palattuaan kotiin hän oli vain muutaman kerran saanut nähdä ja tervehtiä sydämensä valittua. Keskusteluun ei ollut ollut tilaisuutta. Kuinka täysi olikaan hänen sydämensä. Se paloi halusta ilmaista rakastetulle suloinen salaisuus, puhua rakkaudesta, joka seuraisi häntä läpi elämän ja levittäisi päivänpaistetta kaikkialle missä hän oli.

Kustaa tiesi kyllä kuningattaren toivomuksen, että hänen oli etsittävä morsian jostain saksalaisesta ruhtinashuoneesta. Mutta hän aikoi sanoa, että hänen elämänsä onni riippui Ebba Brahesta, tämä oli tähti hänen taivaallaan ja oli valaiseva hänelle tien kunniaan ja valtaan. Jos tämä tähti sammui tai katosi hänen näköpiiristään, olisi hänen elämänsä pimeä ja iloton. Hän kyllä aina täyttäisi pojan ja kuninkaan velvollisuudet, mutta riippui hänen äidistään, tekikö hän sen raskain vai riemuisin mielin.

Tänä hetkenä tuntuivat hänen syynsä suurilta ja vastustamattomilta. Ei hän enää pelännyt äitinsä kieltoa, vaan neitsyen. Ajatteles, jos hänen punastelemiseensa, kun häntä katseli, oli toinen syy kuin heräävä rakkaus, jos hän kysymykseen vastaisikin rakastavansa toista, kuinka tämä vastaus lamauttaisikaan hänen voimansa ja elämänhalunsa?

Nuoruuden kiihkeydellä hän torjui tämän ajatuksen luotaan. "Minun on ensin kuultava se hänen suustaan", päätti hän itsekseen.

Mutta hänen täytyi heittää kaikki itsekkäisyys luotaan, maalle tärkeät asiat vaativat hänen huomionsa puoleensa. Kutsutut valtiopäivämiehet tulivat keskustelemaan tehdystä ehdotuksesta, että ne ulkolaiset palkkajoukot, jotka joutuivat toimettomiksi, kun tehtiin rauha Tanskan kanssa, lähetettäisiin ensi avovedellä Venäjälle De la Gardie'n ja Evert Hornin avuksi. Talonpojat puolsivat tätä innokkaasti. Sotaväki oli enimmäkseen vierasta väkeä, hurjia veitikoita, jotka olivat maanvaivana niin sodan kuin rauhankin aikana. Suuret valloitukset, joita De la Gardie oli tehnyt, antoivat loistetta hänen nimelleen ja tekivät hänet maanmiestensä ihailevan ylpeyden esineeksi ei ainoastaan ylimmissä piireissä, vaan kansankin kesken. Hän sai kernaasti tehdä valloituksiaan, kunhan se vain tapahtui vieraalla väellä.

Valtiopäivämiesten mentyä jäi nuori kuningas istumaan pöydän ääreen nojaten päällään käsiinsä ja tuijottaen eteensä.

De la Gardie oli pannut pahakseen, kun ei Kaarle Filip ollut tullut Venäjälle jo aikoja sitten, vaikka hän oli määrännyt hänet tsaariksi. Venäjä odotti yhä vieläkin, ja De la Gardie, joka tahtoi lahjoittaa suuren valtakunnan ruotsalaiselle kuninkaan pojalle, oli syystä loukkautunut, kun lahjaa ei otettu vastaan. "Kaarle Filip tahtoo itse ja minun puolestani hän saa lähteä", jupisi Kustaa Aadolf itsekseen, mutta jäi yhä mietiskelevään asentoonsa. Mutta pian muuttui nuorten kasvojen ilme: vakavuus vaihtui lempeään hymyilyyn, silmät saivat jälleen tavallisen loisteensa. "Voinhan ainakin mennä häntä katsomaan", virkahti hän, nousi ja suuntasi askelensa kuningattaren huoneihin.

Ankara Kristina rouva ei ollut koskaan sallinut hovissaan äänekästä iloa, vaikkakin joskus hovipiireissä saattoi kuulla nuorison hillittyä hälinää, jopa pidätettyä nauruakin. Mutta tänä iltana oli kuninkaallisissa suojissa hiljaista kuin haudassa.

Etuhuoneessa kohtasi kuningas erään hovipalvelijan ja kysyi oliko sisällä ketään.

"Hänen majesteettinsa kuningatar koko hovin keralla", oli vastaus.

"Mitä siellä on tekeillä, täällä on niin hiljaista?"

"Neiti Brahe on laitettu pois."

"Mihin sitten?"

"Koirakamariin."

Kuningas päästi palvelijan menemään ja suuntasi itse askelensa koirakamariin, jossa kuningattaren pikku koirilla oli makuupaikkansa.

Kuinka hänen sydämensä sykkikään! Mutta hovissa oli neljä neiti Brahea. Oliko häntä, joka aina oli ollut kuningattaren suosikki, siten häväisty?

Sen oli hän saapa pian tietää.

Nyt oli hän kamarissa, ja talikynttilän himmeässä valossa istui siellä pikku olento peittäen kasvonsa liinallaan ja itki, niin että sydän oli pakahtumaisillaan.

"Olkoonpa kuka tahansa, tämä on toki julmaa", ajatteli hän ja yskäsi hiljaa, ettei lapsiparkaa säikyttäisi.

Olento kohotti katseensa, mutta piiloitti kasvonsa yhtä nopeaan. "Kuningas!"

Se oli tosiaankin hänen rakastettu Ebbansa, mutta missä tilassa! Kaikkea mahdollista oli hän ajatellut heidän ensi kohtauksestaan, mutta ei tätä.

"Rakas neiti", sanoi hän hiljaa ja hartaasti.

Ottamatta liinaa kasvoiltaan lankesi Ebba hänen jalkoihinsa: "Menkää, teidän majesteettinne, olkaa niin armollinen ja menkää, olen kyllin onneton ennestäänkin."

"Onhan syytä siinäkin jäädäkseni tänne", sanoi kuningas nostaen hänet pystyyn. "Sanokaa minulle nyt mitä on kyseissä", pyysi hän lempeästi ja tahtoi tarttua Ebban käteen.

Mutta tämä piti hellittämättä molemmat kätensä kasvoillaan.

"Ottakaa pois liina, voitte hieroa silmänne piloille."

"Ei, ei, en voi."

Samassa muisti Kustaa aamupäiväisen kohtauksensa sisarensa luona.

"Ebba, rakkahin Ebba, pyydän, rukoilen teitä sanomaan minulle mitä on tapahtunut ja mitä teille on tehty."

"Se on mahdotonta!" nyyhkytti Ebba.

"Teidän täytyy sittenkin, minä käsken."

Hiljaa vaipuivat kädet liinan keralla, ja hän taivutti päänsä niin alas kuin voi.

Kustaan mieleen palasivat taasen muistot aamupäivältä, kenties Ebbaa oli kynsittykin. Hän ei voinut siitä virkkaa mitään, mutta harmin ja pelon puuskassa hän huudahti: "Taivaan tähden, sanokaa minulle miksette tahdo nostaa päätänne!"

"Näytän varmaankin niin kurjalta", vastasi Ebba. "Ja tukka…" Hän silitti sitä kädellään.

Kustaa ei voinut pidättää hymyään. Siis ainoastaan hieman naisellista kainostelua! Hän tunsi sydämensä keventyvän. "Mistä tämä on aiheutunut, miksi teidän täytyy istua täällä yksin itkemässä?"

Ebba pudisti pikku päätään. Ei, hän ei voinut sitä sanoa.

"Minä tahdon tietää sen, kuuletteko, minä tahdon!"

Ääni oli totinen ja Ebba tunsi sen.

"Olin unohtanut neulan alushameeseen, ja se pisti hänen korkeuttansa käteen, niin että siitä tuli verta."

"Ettekö muistanut pyytää anteeksi?"

"Tein sen heti. Leskikuningatar käski minut tänne miettimään virhettäni, mutta prinsessa sanoi, etten saa olla mukana… juhlassa… huomenna", kuiski hän nyyhkytystensä lomaan.

"Silloin en minäkään tule mukaan", kuului ankara vastaus.

Ebba katsoi häneen kovin kummissaan. "Eikö teidän majesteettinne ole luvannut viedä sulhasen sisään?"

"Sen saa tehdä Magnus kreivi, jollei hänkin mieluummin vietä päiväänsä meidän seurassamme."

Ebba luuli, että kuningas piti häntä pilkkanaan. "Jos leskikuningatar tulee, on hän varmaan hyvin vihainen", sanoi hän hätäilevän näköisenä, epätietoisena, oliko hänen lähdettävä vai jäätävä.

"Ebba", sanoi Kustaa tulisesti, "etkö vieläkään ymmärrä minua?"

Ebba katsoi nuoreen kuninkaaseen suurin, ihmettelevin silmin, mutta samassa lehahti heleä puna niinkuin ruusupilvi hänen suloisille kasvoilleen.

"En oikein", sanoi hän niin hiljaa, että Kustaan täytyi kumartua kuullakseen sanat. "Ymmärrän vain sen, ettei teidän majesteettinne voi tarkoittaa muuta kuin mikä on hyvää ja kunniallista."

"Tietysti en, armas, ja jos tahdot lahjoittaa minulle sydämesi, menemme jos niin haluat, heti kuningattaren luo ja ilmoitamme hänelle, taikka kenties, kuten viisaimpana pidän, viivytämme sitä muutamia vuosia, kunnes kruunattuna kuninkaana voin korottaa valitsemani puolison kuningattareksi."

"Menkää, menkää!" huudahti Ebba pelästyneenä. "Joku tulee!"

"Kuinka voit pyytää minua menemään ennenkuin olen saanut vastauksen?"

"En voi, en tohdi sanoa mitään", virkkoi Ebba hätiköiden. "Ah, teette minut aivan onnettomaksi!" Hän väänteli epätoivoissaan käsiään.

Kustaa seisoi tuokion epäröiden. "No, jääköön sinun tähtesi, mutta muista, että huomenna puhumme enemmän."

Nopein askelin poistui hän huoneesta ja meni suoraan siihen huoneeseen, jossa kuningatar ja hovi olivat.

Ensi vilahduksella näki hän, että täällä tiedettiin jo hänen käynnistään koirakamarissa.

Kuningatar hymyili maireenmuikeaa hymyä, mutta Kustaalla oli suunnitelmansa valmiina, ja hän kääntyi hänestä heti Maria Elisabetiin kysyen innoissaan kuinka hän voi, ja oliko lähetetty lääkäriä noutamaan.

Prinsessa vastasi, että hän oli tottunut kärsimään eikä hänelle merkinnyt mitään kärsikö enemmän vai vähemmän.

"Sitä emme voi myöntää", sanoi kuningas ja tarttui hänen käteensä tarkastaen sitä joka puolelta. "Nämä valkoiset pikku sormet eivät ole vahingoittuneet vähintäkään", sanoi hän.

Maria Elisabet oli ilmeisesti hämillään. "Jollei sitä näkisikään, niin minä ainakin tunnen sen", sanoi hän hillityllä katkeruudella.

"Toivon, että se menee ohi huomiseen", puuttui kuningatar puheeseen. "Kuitenkin on kohtuullista, että se, joka on saanut pahan aikaan, pidetään loitolla prinsessan näkyvistä, ettei herättäisi hänessä tuskallisia muistoja."

"Nuori neitsyt on äsken kyynelissään kertonut minulle suuren, mutta tahtomattoman virheensä", vastasi Kustaa, "ja minä olen tullut pyytämään anteeksi hänen puolestaan."

Kuningatar karahti suuttumuksesta purppuranpunaiseksi. Käden viittauksella poisti hän kaikki hovinaisensa ja sanoi heti heidän poistuttuaan tukahutetulla liikutuksella: "En salli sekaantumista mihinkään, joka koskee omaa ympäristöäni; en sallinut sitä korkeasti autuaan herrani, Kaarle IX:n aikana, enkä tule tekemään sitä herra poikanikaan hallitessa."

"En uskaltaisi sekaantua tähän asiaan", virkkoi Kustaa Aadolf kumartaen, "jollei siitä koituisi eräs seuraus, joka kenties ei miellyttäisi teidän majesteettianne."

"Mikä seuraus?"

"Magnus kreivi ei voi olla läsnä juhlassa, josta sellaisilla syillä on sulettu pois hänen tyttärensä. Ja kun minä yhtä paljon tarvitsen hänen palveluksiaan kuin kunnioitan hänen persoonallisuuttaankin, tahdon huomenna tehdä hänelle seuraa lohduttaakseni häntä sen onnettomuuden johdosta, että hänen tyttärensä on tilapäisesti joutunut epäsuosioon."

"Etkö siis aio olla häissä läsnä?"

"Aion matkustaa huomenna Gripsholmaan."

"Välittämättä meidän ja herttuan toivomuksesta?"

"Sanon hänelle syyn."

"Ei, ei, elkää tehkö sitä", kirkui Maria Elisabet. "En tahdo sitä."

"Poikani, kuningas, aikoo valmistaa äidilleen nöyryytyksen, joka kulovalkeana leviää yli kaupungin ja maan. Sitä en odottanut!"

"Minun menettelytapani on riippuvainen teidän majesteettinne menettelystä. Olen sanonut ehtoni, millä voin olla läsnä juhlassa."

Kristina katseli poikaansa terävin silmin, ja hänen täytyi myöntää itsekseen, että tämä ryhdiltään ja olennoltaan muistutti nuorta sodanjumalaa. Mutta mitä enemmän hän hiljaisuudessa poikaansa ihaili, sitä enemmän harmitti häntä, että tämä oli ensi kerran asettanut oman tahtonsa hänen tahtoaan vastaan ja että juuri hänen täytyi väistyä.

"Voinhan antaa anteeksi ja unohtaa tällä kertaa", vastasi hän. "Minunkin päiväni on vielä tuleva."

"Kenties hän ei usko meitä, jollei Ebbaa kutsuta heti", huomautti Maria Elisabet.

"Pyydän saada teidän majesteetillenne toivottaa hyvää yötä", sanoi kuningas suudellen äitinsä kättä ja toivottaen Maria Elisabetille "onnea huomiseksi" hän poistui huoneesta.

"Tiedän, että Juhana on hassastunut Ebbaan, kenties veljeni hänen tähtensä…"

"Tai omasta puolestaan."

"Luuleeko äiti…?"

"En tiedä mitään, mutta epäilen — kuinka tahansa, en unohda enkä anna koskaan anteeksi hänen käytöstään tänään."

5.

HÄÄT.

Kuningas vei Juhana herttuan ja kuningatar itse tyttärensä alttarille Linnankappeliin. Tänne oli tuotu kaikki mahdollinen upeus näytteille: liput ja tunnukset ympäröivät alttarin, ja morsiusparin ympärillä välkkyivät loistavat puvut, joita herrat ja naiset kantoivat, kallisarvoiset ketjut, koristeet ja muut helyt häikäisivät katsojain silmiä, kun taas miesvieraat ihastuksella katselivat ihanaista neitsytkiehkuraa, joka seisoi morsiamen ympärillä.

Kuningas keksi heti mielitiettynsä ja hän kuunteli mielellään mitä hänen ympärillään kuiskailtiin, sillä kaikkien mielestä Magnus Brahen tytär voitti kauneudellaan ensi palkinnon.

Juhlamenojen loputtua palasivat hovi ja monet kutsutut vieraat kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa kuningattaren huoneustoon, jossa upea ateria odotti.

Herttua, joka kulki etumaisena, saattoi viidentoista vuotiasta morsiantaan, joka tänään esiintyi erittäin edukseen.

Lapselliset kasvot antoivat hennolle, valkoiseen, kallisarvoiseen pukuun puetulle olennolle hieman avuttoman ilmeen, ja kun nuori morsian kohotti katseensa sulhoonsa, näytti tämä tuntevan sen päättäen siitä hellästä osanotosta, jolla vaalieli häntä.

Kuningas saattoi äitiään, eikä leskikuningatar jättänyt käyttämättä tilaisuutta kiittääkseen edellisen illan mieluisasta vierailusta. Hän sanoi noudattaneensa herra poikansa toivomusta, ei vapaasta tahdostaan, vaan välttääkseen häväistystä, joka olisi voinut tehdä tyhjäksi koko juhlan.

Kuninkaan ei onneksi tarvinnut vastata. Kuningatar puhui koko ajan ja hänen salavihkaiset letkauksensa kävivät yhä purevammiksi.

Katarina prinsessaa saattoi hänen nuorin veljensä Kaarle Filip, puhuen toiveistaan päästä ensi avovedellä matkustamaan Venäjälle. "Kuningatar ei mielellään näkisi minun lähtevän", sanoi hän. "Mutta hän tahtoo minut mielellään Venäjän tsaariksi ja silloin täytyy hänen sallia minun lähtevän."

Upean aterian jälkeen hajaantuivat vieraat iloisesti rupatellen kirkkaasti valaistuihin huoneihin. Oli nautittu tavallista enemmän voidakseen niin ankarasti pitää kiinni seurustelusäännöistä, ja kuningatar, joka näki poikansa kiintyneen valtiolliseen keskusteluun muutamain vierasten kanssa, katsoi erehtyneensä luulossaan, että tämä oli rakastunut hänen hovineitsyeensä.

Tähän aikaan oli shakkipeli suurimmassa muodissa kaikissa Euroopan hoveissa, ja kuningatar, joka oli siinä erittäin taitava, valitsi tavallisesti vastapelurikseen henkilön, jota syystä tai toisesta tahtoi kunnioittaa.

Eräs äsken saapunut alankomaalainen lähettiläs oli ensi kertaa saapunut hoviin, ja kutsuttiin hänet nyt pelaamaan kuningattaren kanssa.

Sillaikaa oli kuningas, keskustellen milloin minkin kanssa, kulkenut huoneesta huoneeseen etsiskellen. Hän itse kyllä tiesi ketä.

Etsittyä ei löytynyt mistään, eikä hän tahtonut kysyä keneltäkään. Melkein tietämättään miksi tuli hän menneeksi koirakamariin, ja sanomattomaksi kummastuksekseen löysi hän sieltä etsimänsä samassa puvussa, jossa oli nähnyt hänet kirkossa.

"Ebba, mitä tämä merkitsee?" huudahti hän.

Ebba pudotti säikähdyksestä pienen taskukirjan, jota piti kädessään. "Kuningatar käski minun mennä…"

"Tännekö?"

"Luullakseni hän tarkoitti omaan huoneeseeni, mutta minä jäin mieluimmin tänne."

"Teitkö niin tavataksesi minut?" kysyi Kustaa hiljaa ja kumartui hänen puoleensa.

"Olinhan melkein luvannut…"

"Ebba, teitkö niin vain lupauksen tähden?"

"Tahdoin mielelläni pitää sen, koska, koska…"

"Puhu, Ebba, tahdon, vaadin niin", sanoi Kustaa kiihkeästi ja tarttui hänen käteensä.

"Koska kuningas pyysi sitä minulta", lisäsi Ebba kainosti. "Jos en olisi kuningas, vaan synnyltäni sinun vertaisesi aatelismies, mitä sanoisit silloin?"

"Olisin hyvin onnellinen", vastasi Ebba peittäen itkien kasvonsa käsiinsä.

"Rakas, voihan kuninkaankin puoliso olla onnellinen, ja mikäli se on minun vallassani, et koskaan tule katumaan liittoamme."

"Se on mahdotonta!"

Ebba tahtoi irroittautua käsivarsista, jotka kietoutuivat hänen ympärilleen.

"Mikään ei ole mahdotonta kahdelle sydämelle, jotka rakastavat toisiaan. Mutta sinä et ole vielä sanonut, että rakastat minua, enkä voi ennen uskoa onneeni. Sano se nyt, rakkahin!"

"Sitä en uskalla."

"Kenen vuoksi?"

"Kuningattaren… ja isäni…"

"Etkö sitten lainkaan ajattele minua?"

"Kyllä melkein aina, kun olen yksin."

"Silloin sanon sinulle, että sinä olet ajatuksissani alituiseen, kaikissa hankkeissani, ja silloin täyttää rintani iloinen toivo ja luottamus."

"En ansaitse sellaista kunniaa", kuiskasi Ebba liikutuksesta vavisten.

"Rakkaus tulee aina ilman omaa ansiotamme, niin taivainen kuin mainenkin. Mutta kun nyt annan sinulle niin paljon, voin hyvin sanoa: itseni kokonani, mitä antaa silloin Ebbani minulle?"

Sanat tulivat melkein kuiskaten, mutta ne olivat täynnä tulta ja intohimoa, ja Ebban nuori sydän suli niistä. Tuokion epäröityään laski hän pikku kätösensä hänen käteensä ja virkkoi hiljaa: "Kustaa!"

Heidän huulensa yhtyivät pitkään suudelmaan, liitto oli solmittu.

Mutta seuraavana silmänräpäyksenä hypähti Ebba pystyyn ja löi käsiään yhteen: "Ajatelkaas, jos joku saisi tietää!… Kuningatar ei antaisi koskaan anteeksi, eikä uusi herttuatarkaan… päästäkää minut heti menemään… oi, kuinka häpeän itseäni… ilman isäni suostumusta olen…" Hän pani kätensä hehkuville kasvoilleen.

"Olet antanut suudelman tulevalle puolisollesi, ja se on luvallista Jumalan ja ihmisten edessä, mutta en enää pyydä sinulta toista, vaikkakin sitä haluan. Mene omaan huoneeseesi, rakas, kiitä Jumalaa siitä, että hän on vienyt sydämemme yhteen ja uneksi Kustaa Aadolfistasi, joka ei viivyttele kauan ennenkuin hankkii tilaisuuden tavata sinut uudestaan."

Ebba niijasi, melkein tietämättään heitti hän lentosuukon rakastetulleen ja katosi avoimesta ovesta.

"Sinä kaino, suloinen!" sanoi Kustaa itsekseen ja poistui huoneesta.

Viereisessä huoneessa heittäytyi hän pöydän ääreen ja koetti lukea kirjettä, joka hänellä oli taskussaan. Mutta siitä ei tahtonut tulla mitään, sanat karkeloivat paperilla ja niiden välistä vilkuivat ihastuttavat pikku kasvot, jotka hymyilivät ja lähettelivät sormisuukkosia hänelle. Kuinka sydän sykki, hän tunsi, että jos joku näkisi hänet sinä hetkenä, arvaisi tämä joku varmaankin hänen salaisuutensa, erittäinkin jos se olisi nainen. Sentähden hän tahtoi olla yksin, kunnes ehtisi tyyntyä. Ja taasenkin koetti hän lukea kirjettä, mutta tunsi, että hänen oli yhtä mahdoton käsittää sisällystä kuin ennenkin.

"Täällähän hänen majesteettinsa on!" virkkoi eräs hoviherra, joka tuli suuremmista huoneista. Ja pian seurasi häntä koko parvi selittäen yhdestä suusta, että hänen armoaan oli etsitty kaikkialta.

"Minulla on luettavana tärkeitä kirjeitä ja tulin tänne siksi, ettei minua häirittäisi", vastasi Kustaa jotensakin luontevasti, samassa pistäen kirjeen taskuunsa ja palaten kokoontuneiden vieraiden luo.

"Jokin tärkeä, äskensaapunut kirje, joka on suuresti kiihoittanut kuningasta", kulki suusta suuhun; muuan palvelushaluinen lörppökieli kuiskasi uutisen kuningattarenkin korvaan, ja kun kuningas tuokioksi pysähtyi katselemaan peliä, katsoi hän tutkivasti poikaansa.

Eikö tämä punastunut? Mitä oli tapahtunut? Jotakin merkillistä täytyi sen olla! Hän ei ollut enää entisensä kaltainen!

Mutta kuningas poistui pian shakkipöydän äärestä, ja hänen täytyi jatkaa peliä ja hillitä uteliaisuuttaan.

Magnus kreivi teki syvän kumarruksen: "Sallitaanko minun onnitella teidän majesteettianne epäilemättä hyvien uutisten johdosta?"

Kuningas puristi hänen kättään.

"Kiitos! Puhukaamme siitä sitten myöhemmin!"

Kaikkien silmät suuntautuivat kysyen ja kummastellen nuoreen kuninkaaseen, ja kun hän näki rakkaan Katinsa tulevan vastaansa, tarttui hän tämän käteen ja vei hänet mukaansa toiseen huoneeseen, jossa sanoi:

"Tule ja istu tähän viereeni. Huomaan, että minun kasvojeni täytyy olla kuin avoin kirja, josta kaikki tahtovat lukea."

"Mutta siihen on kirjoitettu salakirjaimin", vastasi Kati.

"Ja minä luulen, ettei kenelläkään ole avainta."

"Yhdellä se on, Kätchen, yhdellä ainoalla!" Kati katsoi kummissaan häneen: "Onko mahdollista, että…"

"On, Kätchen, minä rakastan ja minua rakastetaan vastaan, ja sydämeni kuohuu niin ilosta, että minun täytyy uskoa onneni jollekulle, ja tämä joku olet sinä, minun paras, uskollisin ystäväni!" Hän painoi Katin käden vasten poveaan ja sitten huuliaan, ja Kati tunsi sen kostuvan hänen kyynelistään.

"Kustaa, rakkahin Kustaa, kuka hän on?"

"Ebba Brahe!"

"Oletko äsken puhutellut häntä?"

"Olen, hänet oli karkoitettu täältä."

"Juhanan tähden, tiedän sen."

"Juhanan?" toisti Kustaa kummissaan.

"Maria Elisabet on mustasukkainen hänelle."

"Minun pitäisi kiittää häntä siitä! Toisen kerran jo löysin valkoisen kyyhkyni alhaalta koirakamarista. Tuo halveksittu huone tulee tästälähin olemaan minun rakkaimpani, koska hän siellä uskoi minulle suloisen salaisuuden."

"Mitä on kuningatar sanova?"

"Olen varma siitä, että hän tulee suostumaan. Suvussamme on muuten monta esimerkkiä samanlaisista avioliitoista, ja sitä paitsi on hän ymmärtävä, että rakkaus on Jumalan lahja, että sentähden sielu, joka sen heittää luotaan, samalla kadottaa kaiken auringonvalon, joka valaisee hänen elämäänsä."

"Minä tiedän, että rakkaudella on omat lakinsa", sanoi prinsessa hymyillen. "Täysikäisenä kuninkaana on sinulla sitä paitsi oikeus mennä naimisiin kenen kanssa tahdot."

"En tee sitä sentään ilman äitini suostumusta. Vanhempain siunaus lämmittää lasten kodin. Mutta hän on antava minulle siunauksensa rukousteni tähden. Ei kai hän voi, nähtyään työni maan puolesta, kieltää minulta sitä onnea, jota ennen kaikkia kaipaan!"

"Mitä tahtoisinkaan tehdä, jotta saavuttaisit sen!" vastasi Kätchen.

"Minä tiedän, rakas; tätä nykyä täytyy meidän olla kärsivälliset, minun on ensin leikattava laakereita, jotka sopivat morsiuskruunua kaunistamaan, mutta ole sinä sillaikaa hyvä häntä kohtaan. Älä sano, että tiedät salaisuutemme, mutta lukekoon hän sen silmistäsi ja ymmärtäköön osanotostasi häntä kohtaan."

"Sen lupaan!"

"Jonkun kerran täytyy minun tavata häntä, kun olen täällä kotosalla. Siihen valmistan kuitenkin itse tilaisuuden, sinun ei tarvitse antautua vaaraan. Sitä paitsi kirjoitan hänelle ja toivon hänen vastaavan. Vaihdamme ajatuksia keskenämme, ja usein, kun olen lukenut hänen kirjeitään, tullaan sanomaan: 'Hänen armonsa on saanut hyviä uutisia'."

Onni tekee puheliaaksi, eikä Kätchen ollut koskaan nähnyt sellaisena veljeään. Mutta kun hän vihdoin sanoi, että monet kadehtivat häneltä sitä onnea, että hän yksin sai puhua kuninkaan kanssa, silloin Kustaa nousi, kiitti häntä hymyillen muistutuksesta ja lisäsi, että tämä keskustelu oli ollut hänen onnensa sinetti.

Kun juhla oli päättynyt ja morsiuspari lähtenyt herttuan uudestaan sisustettuun asuntoon Rautatorin varrella, hajaantuivat häävieraat.

Kustaa Aadolfin sanoessa hyvää yötä kuningattarelle sanoi tämä ikäänkuin sattumalta: "Jokin kirje kiinnitti sinua pitkän aikaa?"

"Eräs yksityinen ilmoitus, teidän majesteettinne", vastasi Kustaa ja meni.

"Kotkanpoika tahtoo ja lentää omin siivin", tuumi äiti. "Mutta minun täytyy tietää, mitä hommia hänellä oli."

Hänellä ei ollut enää Maria Elisabetia, jonka kanssa jutella. Hän lyöttäytyi sentähden juttusille Katarinan kanssa koettaen udella. Mutta Kati väisti suurella taitavuudella hänen kysymyksensä.

Alamaasta päin saapui alinomaa kirjeitä tanskalaisten häpeämättömistä, yhä kasvavista vaatimuksista. Milloin vaativat suuria rahasummia kunnialahjaksi kuninkaalleen, milloin yhä laajempia maa-alueita.

Säätyjen kanssa neuvoteltuaan päätti kuningas itse lähteä: neuvottelupaikalle huolimatta kaikista jatkuvista juhlallisuuksista. Ei se ollut hauskaa, mutta Kustaa ei ollut niitä, jotka väistyvät velvollisuuden tieltä.

Hääpäivän jälkeen ei hän ollut saanut puhua Ebban kanssa kahden kesken. Mutta hän oli onnellinen siitäkin, kun väliin sai vaihtaa katseen hänen kanssaan ja kuulla hänen äänensä helähdyksen.

Hänen salainen toivonsa oli, että ainakin viimeisenä iltana, kun koko kuninkaallinen perhe oli koolla kuningattaren luona, saisi kuiskata Ebballe muutamia sanoja. Mutta Juhana herttua oli alituiseen hänen rinnallaan ja puhui lakkaamatta toivomuksestaan päästä mukaan, jos tulisi sota, sillä kotona oli hänestä sietämätöntä. Näki selvään, että avioliitto jo tuntui herttuasta taakalta, mutta Kustaa ei siihen kiinnittänyt suurta huomiota. Hän näki vain, kuinka Maria Elisabet teki kaikkensa pitääkseen Ebban loitolla siitä huoneesta, jossa he keskustelivat.

Nuori rouva onnistuikin siinä niin hyvin, ettei kuningas edes saanut puristaa rakastettunsa kättä jäähyväisiksi. Mutta onneksi ei mikään maailmassa voinut estää häntä kirjeessä ilmaisemasta kaipaustaan eron johdosta. Kätchen lupasi toimittaa kirjeen perille ja sai viimeisen lämpimän jäähyväissuutelon.

Lähtö tapahtui. Kuningas matkusti Linköpingin ja Jönköpingin kautta Vernamoon, josta käsin hänen oli vaikutettava rauhanneuvotteluihin.

Niin Alankomaat kuin Englantikin olivat tarjonneet välitystään ja lähettäneet edustajansa. Heidän vaikutuksestaan Tanska vihdoin supisti vaatimuksiaan sellaisiin rajoihin, joihin Ruotsin oli mahdollista suostua.

Vaikeinta oli sopia ehdoista, jotka koskivat Tanskalaisten valloittamia maita. Linnoitetut paikat länsirannikolla olivat "morsian, jota tanskalainen kosi", kirjoitti valtiokansleri kuninkaalleen.

Nuori herra ei suinkaan viettänyt iloisia joulupäiviä; ajatus, että menettäisi Elfsborgin "ikiajoiksi", koski kovasti hänen mieleensä. Tässä huolestuneessa mielentilassaan pisti äkkiä hänen päähänsä käydä heti Elfsborgin kimppuun niillä voimin, mitkä hänellä oli käsillä. Hän ilmoitti siitä valtiokanslerille ja pyysi hänen lausuntoaan.

Oxenstjerna teki asian tunnetuksi, ja Tanskan valtuutetut riensivät päätäpahkaa kuninkaan luo Halmstadiin ja saivat hänet luovuttamaan kaikki valloituksensa sotakustannusten korvausta vastaan, joka aluksi nousi kahteen miljoonaan taalariin, mutta Englannin lähettilästen välityksellä tingittiin puoleen.

Lopulliset rauhanehdot olivat — mainitaksemme sen lyhimmiten — nämä: Ruotsi luopui vaatimuksistaan Sonnenburgin linnaan Öselissä, herravallastaan lappalaisiin Norjassa Titisvuonon ja Varangerin välillä sekä luovutti takaisin Jemtlannin ja Herjedalin. Ruotsi sai takaisin Kalmarin ja Voionmaan ja saadakseen myös Elfsborgin oli sen maksettava miljoona riikintaalaria neljässä erässä kuuden vuoden aikana. Jollei maksu tapahtunut määrätyn ajan sisällä, oli seitsemän Elfsborgin valtapiiriin kuuluvaa kihlakuntaa ynnä Nylödöse, vanha Lödöse ja Göteborg ikiajoiksi lankeava Tanskalle.

Rauhansopimus allekirjoitettiin Knäredissä tammikuun 19 päivänä. Kolmantena pääsiäispäivänä palautettiin molemmin puolin sodan aikana valloitetut seudut oikeille omistajilleen.

Se oli kallis rauha — köyhälle, typötyhjälle maalle. Näytti melkein mahdottomalta saada kokoon miljoonaa taalaria maassa, jossa tynnyri rukiita maksoi riikintaalarin. Mutta sittenkin se saatiin aikanaan kokoon vapaaehtoisilla uhrauksilla, joissa kuningas ja hänen lähimpänsä kävivät eturinnassa.

Sovittuaan päälliköittensä kanssa toimenpiteistä miehistöön nähden palasi kuningas Vadstenaan, missä hän kohtasi äitinsä ja Juhana herttuan, jotka hänen kanssaan allekirjoittivat rauhanpäätöksen.

Kustaa tuskin tunsi rakasta kasvinveljeään, niin muuttunut tämä oli. Yksityisessä keskustelussa tunnusti hän kuninkaalle, että elämä Maria Elisabetin kanssa oli hänestä sietämätön.

"Hän ei anna minulle mitään rauhaa", sanoi hän. "Kirjani, jotka ovat olleet minun rakkaimpana viihdyttäjänäni suruisina hetkinä, ne repii hän rikki tai heittää tuleen, ja kun minä nuhtelen häntä siitä, saa hän kouristuskohtauksia tai sanoo, etten minä saa välittää mistään muusta kuin hänestä."

"Oletko puhunut kuningattaren kanssa?"

"Hän vastaa, että hänen tyttärensä on vielä lapsi, että hänen miehensä täytyy kohdella häntä hellä varoen ja että olisi julmaa antaa hänelle nuhteita."

"Tällaista kahden kuukauden avioliiton jälkeen", sanoi Kustaa alakuloisena.

"Totta on, etten ole tehnyt mitään saadakseni hänet kiintymään itseeni", jatkoi herttua. "Lapsuudestani saakka ei hän ole miellyttänyt minua, ja luulen hänen tunteittensa minua kohtaan olevan samanlaiset kuin minunkin häntä kohtaan."

"Miksi hän on sitten suostunut tulemaan puolisoksesi?"

"Luullakseni samasta syystä kuin minäkin pyysin hänen kättään. Kohtalo, julma, tunnoton kohtalo on sitonut meidät yhteen, ja yhteenkytkettyinä kuin rangaistusvangit saamme kantaa kahleitamme viimeiseen päiväämme."

"Ei", huudahti Kustaa. "Niin ei voi eikä saa olla. Parempi on elää erillään kuin katkeroittaa toistensa elämä!"

"Olen puhunut kuningattarelle, mutta hän ei tahdo siitä kuullakaan."

"Sitten puhun minä hänelle."

Kustaa puhuikin jo samana päivänä, mutta vähän siitä koitui lohdutusta. Kuningatar syytti vävypoikaansa, joka ei pitänyt arvossa sitä onnea, joka hänelle oli lahjoitettu, vaan teki puolisonsa onnettomaksi.

"Maria Elisabet on enkeli", huudahti kuningatar. "Hän ansaitsee, että alituiseen levätään polvillaan hänen edessään!"

"Siihen ei kukaan mies alistune, eikä minun mielestäni kenenkään naisenkaan pitäisi sitä sallia", uskalsi kuningas sanoa.

Kuningatar katsoi häntä ylävästi hymähtäen ja virkkoi sitten: "Kahdeksantoista vuotias nuorukainen on jo koko viisas ymmärtämään, mutta jos hän lisäksi on kuningas, ovat hänen sanansa aivan oraakelinlauseita; hovi-imartelijat riemuitsevat ja viisas kuuntelee vaieten."

Kustaa istui vaiti tuokion, sitten hän kysyi oliko Kaarle Filip saanut hänen majesteettinsa suostumuksen matkustaa Venäjälle.

Kyllä hän oli; kuningattaren piti muuttaa tyttärensä herttuattaren kanssa muutamien viikkojen kuluttua Vadstenaan, Kaarle Filipin ja hänen opettajiensa piti seurata mukana. Siellä aikoi kuningatar ompeluttaa poikansa koko komeuden, hänen hovineitsyensä saisivat siten oppia tekemään jotakin hyödyllistä.

Kustaa kuunteli vaieten ja lähti pian kuningattaren luota. Seuraavana päivänä hän matkusti pikku seurueineen Tukholmaan. Kuningattaren piti tulla jäljestä muutamain päiväin kuluttua.

6.

NUORUUDENUNELMA.

Kustaa Aadolfia ei lainkaan miellyttänyt De la Gardie'n ehdotus, että Kaarle Filip asetettaisiin Venäjän suuriruhtinaaksi.

Mutta ylpeä sotaherra, joka ei tahtonut nähdä työnsä raukeavan tyhjiin ja jonka miekka oli nuorelle ruhtinaalle raivannut tien valtaistuimelle, oli niin vakuutettu siitä, että mairitteleva tarjous otettaisiin vastaan, että hän Kaarle Filipin nimessä otti vastaan valloitettujen seutujen uskollisuudenlupauksen ja kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen kehoittaen herttuaa tulemaan.

Matkalla Vadstenasta Tukholmaan vastasi kuningas erääseen De la Gardie'n kirjeeseen, "että hän hyvin tiesi mitä väkeä venäläiset olivat ja että ollessaan heidän kanssaan rauhassa ja sovinnossakin täytyi aina toisen silmän tähystellä sotatoimia ja nähdä heissä vihollisensa". Kuningattaren ja hänen veljensä toivomuksesta oli nyt kuitenkin päätetty niin, että herttua matkustaisi sinne.

Tukholmassa otti Kaarle Filip Kustaa kuninkaan suostumuksella vastaan venäläisien lähetystön. Herttua lupasi heille, että helmikuussa tulisi Viipuriin Ruotsin valtuutettujen kanssa ja silloin ottaisi vastaan korkean arvonsa.

Kaarle Filip oli ihastunut. Nyt ei voitu enää tehdä esteitä hänen matkalleen; hän oli itse luvannut tulla ja hänen täytyi pysyä ruhtinaallisessa sanassaan.

Ensiksi oli kuitenkin lähdettävä toisaalle. Kuningatar oli terveydellisistä syistä jäänyt Vadstenaan ja kirjoittanut nuorimmalle pojalleen ja tyttärelleen, että he tulisivat sinne ja toisivat ne hovinaiset, jotka eivät olleet mukana.

Ei tarvinne sanoa, että Kustaa paloi halusta nähdä jälleen sydämensä valittua. Mutta hovinaisten oli kuningattaren ollessa poissa noudatettava samoja ankaria tapoja kuin ennenkin, ja näiden tapojen loukkaamisen katsoi nuori ruhtinas voivan vahingoittaa rakastetun hyvää mainetta.

Tapansa mukaan turvautui hän "rakkaaseen Katiinsa"; hän yksin saattoi auttaa.

"Tiedän vain yhden keinon", vastasi Kätchen. "Kutsun tänä iltana hovineitsyet luokseni, ja sinä tulet silloin sattumalta, sillä mitään kahdenkeskisiä kohtauksia en uskalla järjestää."

"Siihen tyydynkin, saanhan silloin ainakin ilon nähdä häntä", vastasi nuori ruhtinas palaten kirjoitushuoneeseensa, jossa sihteerit ja muutamat kauppamiehet olivat ahkerassa työssä. He laativat sääntöjä erinäisille yhtiöille, joiden Kupari-, Rauta-, Puu-, Kauppa- ja Eteläkomppaniain nimellä piti kaupata kotimaan tuotteita ulkomaille. Kustaa Aadolf edisti erityisellä innolla kauppaa ja elinkeinoja, ja tässä kuten kaikessa valtiokansleri auttoi häntä.

Työhön painauduttuaan häipyivät kaikki muut ajatukset hänen mielestään. Mutta parhaillaan laskiessaan mitä voittoja kruunu näistä komppanioista niittäisi, välähti muisto hänen sielussaan. Hän vaikeni yhtäkkiä, katsoi kelloon ja sanoi: "Olemme tehneet työtä yli ajan, tarvitsemme kaikki jotakin virkistystä. Huomenna jatkamme kuparista."

* * * * *

Sillaikaa oli pieni parvi nuoria neitsyitä kokoontunut prinsessan luo, ajan tavan mukaan käsitöineen, vaikkapa vain näön vuoksi. Loruttiin ja naurettiin oikein sydämen pohjasta ja välittämättä prinsessan läsnäolosta; hän oli tuttavallisissa suhteissa kaikkiin, vaikka hän vähän otti osaa, enimmäkseen vain kuunteli heidän loruiluaan. Kuitenkin oli hän vapauttaakseen heidät kaikesta väkinäisyydestä, jättänyt heidät tuokioksi yksin.

Hän palasi takaisin keskellä iloisinta hälinää. "Minulle tulee mieluinen vieras", sanoi hän. "Kuningas on juuri ilmoittanut saapumisestaan."

"Tuleeko hän tänne?" kysäisi Margareta Brahe vilkkaasti.

"Aion ehdottaa, että hän jäisi tuokioksi istumaan tänne seuraamme."

"Kuinka hauskaa!" huusivat kaikki, paitsi kainoa Ebbaa, joka punastuen peitti kasvonsa liinaansa.

Kaikki olivat hiljaa tuokion. Kuului tutut askelet, ja kuningas astui sisään.

Hän tervehti ensin prinsessaa ja sitten hovineitoja ja ojensi heille kätensä vuoronperään, viimeksi sille, joka oli lähinnä hänen sydäntään.

Sitten istuutui hän prinsessan viereen ja koetti aloittaa keskustelua neitsytten kanssa, mutta se ei tahtonut onnistua. Kaikki vastailivat vain yksikantaan, yksinpä hilpeä Margaretakin.

"Tämä ei käy laatuun", huudahti kuningas iloisesti. "Olemme kaikki nuoria, ja jollemme tahdo tanssia, niin ainakin voimme leikkiä jonkun joululeikin, joka tekee lopun ujostelusta; ehdottakaa joku sellainen, Margareta neiti."

"Kosintaleikki", huudahti neitsyt ajattelemattomasti.

Se synnytti yleisen naurun, johon kuningaskin otti osaa. "Ehdotan, että lopetamme sillä", sanoi hän. "Mutta on myös toinen leikki, jossa kaksitellen mennään eri huoneeseen ja muut sillaikaa sepittävät arvoituksen, joka näiden kahden on arvattava. Tulkaa, Margareta neiti, koettakaamme."

Hän tarjosi hänelle käsivartensa ja vei viereiseen huoneeseen, jonka huolellisesti sulki. Muutamain minuuttien ajan vaihtoivat he iloisia sukkeluuksia, ja kun heitä pyydettiin tulemaan takaisin, tuumivat he nauraen, että arvoitus oli keksitty aivan liian pian.

Se arvattiin helposti, ja nyt vei kuningas ulos Ebba neidin (n:o 2). Hän kertoi tälle terveisiä Axel Banérilta eikä sanonut pitävänsä ketään upseereistaan yhtä suuressa arvossa.

"Onnittelen neitsyttä, joka on voittanut hänen rakkautensa. Hän nostaa parhaan arvan avioliittoarpajaisissa", sanoi hän.

Hän puhui vielä, kun ovi avautui. Neitsyen ei ollut tarvinnut vastata mitään, mutta palatessaan hänen kasvonsa säteilivät sellaista iloa, että kaikki ihmettelivät mitä kuningas oli mahtanut sanoa.

Arvoitus arvattiin yhtä helposti kuin edelliselläkin kerralla, ja Kustaa huudahti:

"Kaikkia hyviä asioita on kolme, minun täytyy vielä kerran koettaa onneani. Ebba neiti, tahdotteko nyt tulla kanssani?"

Tämän hän oli sanonut omalle Ebballeen ja vei hänet mukanaan luoden sisareensa merkitsevän katseen.

Ovi sulettiin, ja Kustaa työnsi hiljaa pienen salvan eteen. "Näetkös, armas, keksin keinon sulkeakseni sinut kenenkään näkemättä syliini!" Ja hän teki sen myrskyisellä ilolla.

"Teidän korkeutenne tekee minut onnettomaksi", kuiskasi Ebba. "Ajatelkaas, jos joku tulisi."

"Huomenna puhun isällesi ja luultavasti matkustan sen jälkeen Vadstenaan ilmoittamaan kuningattarelle."

"Älkää tehkö sitä", pyysi Ebba. "Nyt ne tulevat!"

"Anna minun suudella!"

"Teette väärin pyytäessänne; mitä sanottaisiin jos…"

Kustaa vetäisi nopeasti salvan ovelta. "En pyydä sitä ennenkuin saan oikeuden vaatia", vastasi hän. "Pyydän sinua vain muistamaan yhden asian, sen, etten koskaan herkeä rakastamasta sinua."

Ebba seisoi kainona ja allapäin. Silloin aukeni ovi, arvoitus sanottiin ja arvattiin.

Iloinen mieliala säilyi lopun iltaa. Mutta kun nuori parvi oli poissa, sanoi Kätchen: "Sinä olet rohkea, Kustaa!"

"Sotamiehen täytyy olla", vastasi kuningas, "varsinkin kun on kysymys sellaisesta valloituksesta."

"Ebba on hyvin kaino."

"Niin on liljakin, mutta se aukenee vähitellen päivän suuteluun."

"Ja tavattoman hiljainen, paitsi ikäistensä seurassa."

"Hänen sydämensä rikkaat aarteet ovat vielä kätkössä, rakkaus on tuova ne päivänvaloon."

"Rakkaus voi myös olla sokea", ajatteli Kätchen. "Mutta jos sanoisin sen, ei hän uskoisi minua."

Kustaa suuteli sisartaan, toivotti hyvää yötä ja lähti.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Magnus kreivi kuninkaan luo.

Kuningas pyysi häntä istumaan ja sanoi sitten muitta mutkitta asiansa.

Vanha herra oli kuin ukkosen iskemä. Vaikka hänelle olisi tarjottu Novgorodin suuriruhtinuus tai tähti pudonnut alas taivaalta, ei hän olisi voinut kovemmin hämmästyä. Hänen tyttärensä Ruotsin kuningattareksi!

Kustaa näki hänen kummastuksensa ja sanoi tyynnytellen: "Menneinä aikoina ei ollut tavatonta, että kuningas valitsi morsiamensa jostakin korkeasta aatelissuvusta, ja niin juuri aion tehdä minäkin."

"Suurivaltaisin, armollisin kuningas", huudahti kreivi, joka vihdoin oli saanut kielensä irroilleen ja seisoi kumarrellen kuninkaan edessä. "Seison kuin salaman lyömänä ja sen leimauksen typerryttämänä! Sellaisesta onnesta en ole voinut uneksiakaan, ja — ja jolleivät niin monet tärkeät seikat pakoittaisi minua sanomaan ei, antaisin nöyrimmällä kiitollisuudella suostumukseni."

Kuninkaan otsa synkistyi. "Mistä esteistä puhutte?" kysyi hän.

"Mitä ensiksikin leskikuningatar sanoo?"

"Hänestä minä vastaan."

"Toiseksi valtiokansleri?"

"Hän tahtoo onneani."

"Hän sanoo, että teidän majesteettinne täytyy uhrautua, kun on kysymys isänmaan parhaasta."

"Minä todistan hänelle, että ne ovat läheisessä yhteydessä keskenään."

Magnus kreivi kumarsi syvään, mutta ei tehnyt enää vastaväitteitä.

"Kenties", sanoi Kustaa, "olisi minun pitänyt ensin raivata esteet, ennenkuin käännyin teidän puoleenne."

"Teidän majesteettinne ei ole vielä koskaan epäonnistunut vaikeuksia voittaessaan", virkkoi hovimies mielistellen.

"Toivon, että nytkin käy niin, mutta antaa asian kuitenkin jäädä meidän kesken, Magnus kreivi; sanon teille sitten milloin oikea hetki on käsissä."

"Ja tyttäreni?"

"Jää toivoakseni sinne missä on."

"Sitä minäkin toivon mitä hartaimmin, mutta ajattelin, pelkäsin…"

"Minä ilmoitan kuningattarelle!"

"Sallikaa minun alamaisimmasti esittää, eikö olisi viisaampaa… varovaisempaa tarkoitan, jos hänen majesteettinsa kuningatar ei tietäisi niin mitään…"

Kuninkaan oli vaikea pysyä vakavana. "Se saa riippua asianhaaroista", vastasi hän.

Kreivi poistui tuhansin anteeksipyynnöin ja mitä syvimmin kumarruksin.

"Kuningatar tahtoo minun onneani, sentähden täytyy hänen taipua", ajatteli Kustaa; hän ei vielä täysin tuntenut tämän äidin sydämen syvyyttä.

Kaksi päivää myöhemmin matkustivat Maria Elisabet ja hänen veljensä palvelusväen kera Vadstenaan.

Kuningas ja Katarina prinsessa olivat nykyään ainoat kuninkaalliset henkilöt Tukholmassa ja molemmat viihtyivät erittäin hyvin toistensa seurassa. Kustaa vietti usein iltansa Katin seurassa ja perehdytti tämän päiväjärjestyksessä oleviin kysymyksiin. Prinsessan viisaat huomautukset ja vastaukset osoittivat, että hän saattoi olla mukana tärkeissäkin asioissa.

"Kuinka se mies on onnellinen, joka kerran voi sanoa sinua puolisokseen", sanoi Kustaa usein hänelle.

Valtiokansleri kiinnitti tähän aikaan nuorta kuningasta sangen moniin asioihin. Kustaa I:n vanhentuneet sotasäännöt oli uusittava ajanmukaisemmiksi, ja siinä oli suuret neuvottelut asiantuntijain kanssa. Mutta vieläkin enemmän puuhaa oli, nyt tanskalaisista päästyä rauhaan, raha-asioiden, kaupan, elinkeinojen, virkamiesolojen ja merenkulun järjestämisessä, sillä ne kaikki olivat melkein pelkkänä sekamelskana. Työ olisi ollut liian suuri yksin tarmokkaalle valtiokanslerillekin, jollei Kustaa Aadolf olisi seissyt hänen rinnallaan, kiinnittäen tarkkaavaisuutensa kaikkeen ja palaen samaa yleisen hyvän harrastusta, kuin mikä elähytti hänen ystäväänsä ja neuvonantajaansa. Kuningas oli vielä oppilas, mutta sellainen oppilas, joka oli pian kohoava opettajansa rinnalle.

Mikään aine ei jäänyt koskettelematta heidän neuvotteluissaan, ja tähän aikaan perustettiin se luottamussuhde, joka oli kantava hedelmiä tuleville aikakausille.

Alituisena puheenaineena olivat suhteet Venäjään. Kuningas ei ollut tyytyväinen De la Gardie'een, joka hänestä menetteli liian omavaltaisesti. "Luulen tosin", lisäsi hän hymyillen, "että hän ajattelee samoin minusta, sentähden tuskin voinemme nuhdella toisiamme mistään."

Helmikuu oli kulunut loppuun, mutta Kaarle Filip ei ollut vielä suoriutunut matkalle. Venäläiset lähettiläät kävivät alituiseen kuninkaan kimppuun, ja kirjeissään pyysi hän kuningatarta kiirehtimään lähtöä, jotta vältettäisiin vaarat, jotka muuten uhkasivat. Sota Venäjän kanssa olisi alku, sitten sekautuisi Puola asiaan ja kenties houkuttelisi vieraatkin vallat mukaan kahakkaan.

Huhtikuun 21 päivänä 1613 kirjoitti kuningas vielä kerran äidilleen: "Venäläiset lähettiläät käyvät joka päivä niin kimppuuni, ettemme pian tiedä mitä vastata heille, vaan pyydämme sentähden hartaimmasti, että teidän majesteettinne laittaisi pian matkavarustukset valmiiksi."

Kaarle Filip kiirehti vähintään yhtä suurella innolla lähtöään. Valmistukset veivät kuitenkin niin paljon aikaa, että herttuan selitettiin vasta kesäkuussa olevan valmis lähtemään.

Viisi kruunun laivaa odotti liehuvin lipuin Tukholman satamassa. Valtamarski Akseli Ryning, herttuan oma marsalkka Mathias Soop ja muutamat muut aatelismiehet olivat seurueena.

Surusta tyrskyen näki kuningatar poikansa astuvan laivaan, ja tämän, joka säteili ilosta, oli vaikea antaa kasvoilleen samaa sävyä kuin oli äidin kasvoilla.

Laivat laskettivat purjetuuleen ja häipyivät pian näkyvistä. Sureva äiti jäi Tukholmaan, eikä aikonutkaan palata Vadstenaan, josta sanoi saaneensa kyllikseen.

Kuningas ei ollut useihin kuukausiin uskaltanut lähettää riviäkään rakastetulleen. Kirje saattoi joutua vääriin käsiin, eikä hän olisi ollut läsnä ottamassa rajuilmaa itse kestettäväkseen.

Kuningattaren palattua Tukholmaan sai hän nähdä Ebbaansa joka päivä ja huomasi ilokseen, että tämän silmät puhuivat hellempää kieltä kuin ennen. Eivätkä ne aina vaipuneet maahan, vaan kohtasivat Kustaan katseen ilmeellä, joka tuntui sanovan: "Minä rakastan sinua!"

Eräänä päivänä sai Kustaa salavihkaa puristaa hänen kättään ja tunsi ilokseen, että käsi puristi hiljaa vastaan. Sinä päivänä oli nuori kuningas niin säteilevän iloinen, että kuningatar virkkoi kummissaan, ettei hän ollut sellaisena nähnyt häntä koskaan.

Mutta se ilo ei ollut pitkällinen. Kesähelle alkoi pääkaupungissa käydä niin sietämättömäksi, että Kristina rouva muutti tytärpuolensa ja neitojensa kera Gripsholmaan.

Kustaa sanoi pian tulevansa jäljestä. Mutta samana päivänä ilmoittautui hänelle sotamarsalkka Evert Horn.

Kuningas uskoi tuskin korviaan ja riensi häntä vastaan huudahtaen: "Mikä aiheuttaa tämän mieluisan vierailun?"

"Tärkeät tapahtumat, teidän majesteettinne."

"Arvaan sen, tulkaa luokseni, lähetän heti noutamaan valtiokansleria."

Evert Horn oli pitkähkö kasvultaan ja vahvarakenteinen. Hän näytti hyvin miehekkäältä, mutta vaaleanharmaissa silmissä oli suopea ilme, joka voitti kaikkien sydämet. Vaikka hän oli vain neljänneljättä vuotias, oli ruotsalaisessa sotajoukossa ainoastaan yksi mies, joka veti hänelle vertoja sotatoimissa, ja tämä ainoa oli — Jaakko de la Gardie.

Evert Horn oli matkalla kohdannut herttuan laivan ja arveli tämän nyt olevan Viipurissa.

Valtiokansleri saapui pian, ja Evert Horn esitti nyt kertomuksensa, jonka vahvistivat hänen de la Gardiel'ta tuomansa kirjeet.

Oli alettu yhä selvemmin huomata, että venäläiset ainoastaan ruotsalaisen ylivallan painostuksesta olivat taipuneet valitsemaan ruotsalaisen herran Venäjän suuriruhtinaaksi. Tätä voimakasta painostusta vastaan ei edes Venäjäkään uskaltanut asettua, mutta Moskova oli lähettänyt kaikkiin Venäjän kaupunkeihin viestejä, että suuriruhtinas oli heti valittava.

"Häntä ei siis ole vielä valittu?" kysyi kuningas.

"Se tapahtui helmikuussa!"

"Hänen nimensä?"

"Mikael Feodorowitsh Romanow, kahdeksantoista vuotias; hänen isänsä, joka persoonallisten avujensa tähden lienee ollut pidetty suuressa arvossa, valitsi tsaari Feodor kruununperijäksi, kun Boris Gudrinow pakoitti hänet menemään luostariin."

"Eikö Sigismund pitänyt häntä vankina Puolassa?"

"Hänet lähetettiin sinne lähettiläänä, mutta ei päästetty pois. Kuitenkaan ei häntä voitu estää olemasta kirjevaihdossa ystäviensä kanssa, ja hän neuvoi, etteivät he valitsisi muukalaista tsaariksi eivätkä ketään Moskovan suurista ja mahtavista suvuista."

"Nyt valittu on siis tämän miehen poika?"

"Niin, teidän majesteettinne. Hän oleskeli äitinsä luona eräällä maatilalla lähellä Kostromaa, kun saapui tieto Moskovassa tapahtuneesta vaalista; ylhäinen rouva joutui epätoivoon ja rukoili veljeään vapauttamaan hänen poikansa tarjotusta kruunusta, mutta tämä otti sisarenpoikansa mukanaan Moskovaan, jossa hänet kruunattiin maaliskuun 19 päivänä suurilla juhlallisuuksilla."

"Ja siten oli sota julistettu?"

"He ovat onnistuneet valtaamaan kaksi meille kuuluvaa paikkakuntaa, Tikvinin ja Angdowin ja hakanneet maahan puolustusjoukon viimeiseen mieheen."

"Voiko De la Gardie pitää paikkansa Novgorodissa?"

"Toivottavasti voi, vaikkapa — kuten on luultavaa — olisikin lähetetty joukkoja häntä vastaan."

"Millainen on meidän väkemme tila?"

"Viheliäinen, teidän majesteettinne. Miehistöllä ei ole vaatteita, ja meidän on täytynyt lainata vaatteita mistä vain olemme saaneet, onpa meidän täytynyt pantata kenttätykkimmekin."

"Sen voin uskoa", virkkoi valtiokansleri. "Millainen on mielestänne nykyinen asema?"

"Ei erittäin vaarallinen; suuriruhtinaan vaali on valapattojen ja kapinallisten tointa, sitä mieltä ollaan yleensä Novgorodissa; siellä uskotaan, että kapinan saattaa kyllä kukistaa ja koota uskolliset herttuan valtikan alle."

"Sitä minä en usko", puuskahti kuningas. "Venäläiset tahtovat ruhtinaan omasta heimostaan, ja kukapa sitä voisi panna pahakseen. Kaarle Filipiä ei saa kruunata suuriruhtinaaksi yksistään Novgorodiin, joka kenties salassa vetää yhtä köyttä moskovalaisten ja heidän päämiestensä kanssa."

"Se on hyvin todennäköistä", lisäsi valtiokansleri.

"No, nyt olet kertonut uutisesi", sanoi kuningas toisella äänellä ja pannen kätensä soturin olalle. "Jää nyt tänne vieraakseni ja käy ystävien ja sukulaisten luona, sinut otetaan kaikkialla vastaan avoimin sylin."

Horn kumarsi. "Loma-aika ei liene pitkä", sanoi hän.

"Vähintään kuukausi."

"Merkitseekö se eroa?"

"Ei, jumaliste, matkusta milloin tahdot, mutta viivy niin kauan kuin voit."

"Matkustan heti, kun olen saanut tarpeelliset ohjeet ja tiedon siitä, mitä apua voimine odottaa."

"Ensin täytyy meidän saada kirjeitä Viipurista, eivätkä ne kauan viipynekään."

* * * * *

Kirjeitä saapuikin muutaman päivän kuluttua. Matka oli kestänyt kolme viikkoa, mutta jo Viipuriin saavuttua oli käsitetty, ettei tarkoitusta saavutettu.

Tosin kirjeissä kerrottiin, että Novgorodissa oli juhlittu herttuan saapumista juhlallisella kiitos-jumalanpalveluksella Sofian-kirkossa. Oli rukoiltu hänen terveytensä ja menestyksensä puolesta ja soitettu kelloja kokonaista kolme päivää; mutta Novgorodista ei ollut vielä ennen kirjeen lähtöä kuulunut mitään lähetystöä Viipuriin.

Ainoastaan viikon ajan Evert Horn malttoi viipyä Tukholmassa sukulaisten ja ystäväin parissa. Lähtiessään kotimatkalle Suomeen hän sai mukaansa pääasiallisesti vain hyviä lupauksia, mutta niiden joukossa oli toki sekin, että kuningas itse aikoi matkustaa sinne.

Kustaa Aadolf kirjoitti sotapäällikölle, että "neuvottelujen Venäjän kanssa piti nyttemmin kohdistua etupäässä Ruotsin kruunulle tulevaan korvaukseen. Me emme salli enää vedettävän itseämme nenästä, kuten tähän asti on tapahtunut, vaan tahdomme tietää, ovatko he ystäviämme vai vihollisiamme."

Kuningatar oli tosin herttualta saanut yksityiskirjeen, joka oli lähetetty Gripsholmaan. Hän oli näkevinään, että siitä rivien välistä kuvastui pettymys, ja paloi halusta saada kuninkaalta lähempiä tietoja olosuhteista. Sentähden hän kirjoitti kerta toisensa jälkeen ja pyysi kuningasta tulemaan Gripsholmaan.

Kustaa ikävöi itsekin sinne, mutta tärkeät tehtävät olivat siihen asti olleet tiellä.

Tähän aikaan saapui Tukholmaan pitkämatkainen vieras ja kuninkaallisen huoneen sukulainen, Juhana Kasimir, Reinin pfalzkreivi. Hän oli äskettäin palannut matkalta läpi Englannin, Hollannin, Ranskan ja Italian, ja hänen tarkoituksensa oli jatkaa itämaille. Mutta sattumalta oli hän Bremenissä tavannut Kristina kuningattaren veljen, arkkipiispa Johannes Fredrikin, ja tämä herra oli innokkaasti neuvonut häntä ensin poikkeamaan Pohjolaan, jossa hänet Ruotsin kuningashuoneen sukulaisena varmaankin otettiin vieraanvaraisesti vastaan.

Kustaa Aadolf otti hänet ystävällisesti vastaan, ennenkuin oli edes kuullut pitkän selityksen sukulaisuussuhteista, ja pyysi häntä heti tulemaan mukaan Gripsholmaan, johon oli itse juuri aikeissa lähteä.

Kreivi suostui heti. Hän oli kohtelias nuori herra ja esiintyi pulskan soreasti. Kustaa Aadolf mielistyi matkalla suuresti häneen.

Vastaanotto oli erittäin sydämellinen, mutta heti ensi tervehdysten jälkeen kuningatar pyysi "Kätchen kilttiään" ottamaan vieraan huostaansa, hänen itsensä täytyi puhua poikansa kanssa.

Siitä syntyi pitkät jutut; kuningatar oli ylen levoton poikansa puolesta, jos tälle siellä pakanamaassa mitä tapahtui, koituisi siitä hänen surmansa. Kuningas lohdutti häntä sillä, että herttua jäi toistaiseksi Viipuriin ja oli siellä varmaan turvassa. Mutta levoton äiti kuunteli vähät kuninkaan tyynnyttelyjä. Hän oli sairas ja onneton.

Vihdoin kuningas nousi neuvotonna. "Lienee jo aika palata vieraamme luo", sanoi hän.

"Hän näyttää olevan niin hyvässä seurassa, ettei kaipaa meitä", vastasi kuningatar ivallisesti viitaten puutarhaan, jossa kreivi käveli prinsessan rinnalla.

Kustaa Aadolf vilkaisi sinne päin. Silloin juolahti hänen mieleensä eräs ajatus, mutta hän ei ilmaissut sitä, sanoi vain, että aikoi mennä kolmanneksi seuraan ja riensi ulos.

Mutta hän ei mennyt suoraan puutarhaan, vaan kulki läpi huoneiden. Silloin hän kuuli raikkaita ääniä eräästä läheisestä huoneesta, ja juuri ovea avatessaan hän kuuli siellä ääneensä haukoteltavan. Margareta se niin oli tehnyt ja oli sitten kuninkaan nähdessään vähällä saada halvauksen.

Hän ja Ebba olivat kahden huoneessa.

Kuningas nauroi ja molemmat nuoret neitsyet tekivät samoin — salavihkaa.

"En ihmettele sitä, neiti", sanoi Kustaa. "Kuinka voitte istua ompelukehyksen ääressä tällaisella helteellä?"

"Täytyyhän minun, kun kuningatar on käskenyt."

"Voihan aina keksiä keinoja livistääkseen."

"Mahdotonta, meitä vartioi valpas silmä."

"Entä jos pyydän menemään puutarhaan poimimaan minulle vihkosen orvokkeja?"

"Olen iloinen voidessani täyttää teidän majesteettinne toivomuksen", vastasi Margareta syvään kumartaen ja luoden pikaisen silmäyksen Ebbaan, jonka jälkeen hän riensi ulos huoneesta.

"Vihdoinkin!" huudahti kuningas. "Rakkahin neiti, kuinka olen ikävöinyt tätä hetkeä!" Hän tarttui Ebban käteen, johon hän painoi sormuksen. "Tällä sormuksella kiinnitän sinut iäksi omakseni."

"Meidän salaisuutemme arvataan", sanoi tyttö liikutettuna.

"Entä sitten! Sano, oletko ikävöinyt minua?"

"Olen, niin suuresti!"

"Minun ajatukseni ovat joka hetki olleet luonasi. Jos olen tehnyt jotakin, joka on hyödyksi ja onneksi maalle, saat sinä yksin siitä kunnian."

"En ansaitse niin suurta onnea."

"Minun korkein pyrintöni on, että ansaitsisin sinun rakkautesi."

Ebba katsoi häneen suurin sinisilmin, jotka uivat kyynelissään. "Maan päällä ei ole ketään, jota rakastaisin yhtä suuresti", kuiskasi hän.

"Silloin ei saa mikään maailmassa meitä eroittaa!" huudahti Kustaa, sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen vastahakoisia huuliaan.

Huudahdus! Siinä seisoi leskikuningatar.

Suuttumus ja halveksuminen kuvastui hänen kasvoillaan. "Te menette heti huoneeseenne", käski hän Ebbaa.

Tämä oli vaipunut lattialle, kuningas tahtoi nostaa hänet pystyyn.

"Täällä olen minä käskijä", puuskahti Kristina, "ja minä anon, että teidän majesteettinne suvaitsisi jättää hovineitsyeni minun huolenpitooni."

"Kuninkaana olen oikeutettu valitsemaan puolisokseni kenen jalosukuisen neitsyen hyväksi näen", sanoi Kustaa Aadolf liikutuksesta vapisevin äänin, "ja olen siksi valinnut jalon, kauniin Ebba Brahen."

"Yhdeksäntoista vuotiaan nuorukaisen lemmenhoureet eivät merkitse mitään, ja olen varma siitä, että teidän majesteettinne toinnuttuaan on tuleva parempiin ajatuksiin."

"Missään tapauksessa en petä sitä, jolle olen vannonut uskollisuutta."

"Valitettavasti kaunotar ei siitä tule tietämään mitään, yksinäisyys ja heikko ravinto on paras lääke lemmensairaille."

"Älkää pakoittako minua äärimäisyyksiin, teidän majesteettinne! En ole koskaan lyönyt laimin osoittaa kunnioitusta teitä kohtaan."

Kuningatar kohotti katseensa poikaansa. Tämä oli kalpea, mutta silmät säkenöivät tulta.

"Tämä on suurta hälinää tyhjästä", sanoi hän suurella mielenmaltilla ja melkein koettaen laskea leikkiä. "Äidin- sydän, joka on kauan huokaillut ikävöiden rakastettua poikaansa, rientää häntä vastaan ja — torjutaan loitolle!"

"Ei niin, teidän majesteettinne, se itse torjuu pojan luotaan."

"Älkäämme kiistelkö sanoista, saanen viedä kuninkaan vieraansa luo, jonka hän näyttää unohtaneen."

Parista puutarhassa ei aika ollut tuntunut pitkältä; pfalzkreivi kertoi vilkkaasti ja vauhdilla matkoistaan, ja prinsessaa näyttivät ne huvittavan.

Iloisen juttelun keskeytti kuninkaan ja leskikuningattaren saapuminen, ja korkea rouva alkoi heti kysellä pfalzkreiviltä tämän veljestä, arkkipiispasta, ja palattaessa linnaan kulki kreivi koko ajan kuningattaren rinnalla.

Kuningas ja prinsessa seurasivat jäljestä, ja nyt sai Kätchen tietää mitä oli tapahtunut. Senjälkeen Kustaa Aadolf kysyi kiihkeästi, eikö Ebban heti pitänyt päästä pois.

Kätchen pyysi häntä olemaan varovainen ja lupasi valvoa nuorta tyttöä.

"Minä kirjoitan Magnus kreiville, että hän ottaa hänet huostaansa", sanoi Kustaa Aadolf.

"Ilmoita kuningattarelle tämä aikeesi. Luulen, että hän silloin menettelee varovammin."

Sillaikaa oli kuningatar keskustellessaan pitkämatkaisen vieraansa kanssa käynyt yhä harvasanaisemmaksi. Ilmeisesti hän kuunteli mitä hänen takanaan keskusteltiin.

Tarkoittamatta mitään, ainoastaan keskusteluaihetta vaihtaakseen, virkkoi Kustaa sisarelleen: "Lähden luultavasti parin kuukauden kuluttua Venäjälle."

"Aiotko todellakin?" kysäisi Kristina häneen kääntyen.

"Aion kyllä, se käynee välttämättömäksi."

"Ei riitä, että yksi poikani on jo siellä, toisenkin täytyy lähteä surmaa uhmaamaan raakalaisten joukkoon."

"Luulen, että rouva äitini katsoo asiaa liian synkin silmin. Mutta vaikka vaarat olisivat kuinkakin suuret ja lukuisat, täytyy velvollisuus asettaa ensi sijaan!"

"Sanomme usein velvollisuudeksi mitä itse tahdomme ja mielellämme teemme, mutta se ei käy niin tarkoin yhteen todellisten velvollisuuksiemme kanssa."

Vieraan läsnäollessa ei äidillä ja pojalla ollut tilaisuutta pitempään keskusteluun. Kreivillä oli muuten juttuja loppumattomiin, niin että kiihoittuneet tunteet ehtivät tyyntyä.

"Mikä estää serkkuani jäämästä tänne luoksemme joksikin aikaa", kysyi Kustaa vilkkaasti.

"Se olisi minusta hyvin mieluista", sanoi kuningatar. "Mutta kun Kätchen matkustaa pois, pelkään…"

"Hän voi jäädä sinne missä on", selitti kuningas. "Minä toivon ja pyydän sitä."

Näin sanoen hän tarttui kreivin käsivarteen, ja heidän kävellessään kauniissa puistossa hän sanoi, että rakas sukulainen tekisi hänelle suuren ilon jäämisellään. Itse hän tulisi Gripsholmaan niin tiheään kuin suinkin.

Kreivi kumarsi ja kiitti. Häntä ei mikään estänyt eikä hän voinut viettää kesäänsä missään hauskemmin kuin täällä niin suuresti kunnioitettujen sukulaisten ja ystäväin luona.

Kuninkaan aikomus oli lähteä seuraavana päivänä, heti keskusteltuaan kuningattaren kanssa. Mutta kuinka kirvelikään hänen sydäntään ajatellessaan häntä, joka ylhäällä kamarissaan itki katkeria kyyneliä ja katui ja häpesi rakkauttaan! Kuinka saisi hän vaihtaa sanasen hänen kanssaan? Se saattoi tapahtua ainoastaan prinsessan avulla, mutta kuningatar oli mennyt omiin huoneihinsa, eikä kreivi väistynyt hetkeksikään Kätchenin rinnalta. Nuori kuningas oli jätetty yksin, omiin surullisiin mietteihinsä.

Nyt palasi jälleen ajatus, joka ennemmin päivän kuluessa oli juolahtanut hänen mieleensä. Mieltyisikö hänen sisarensa tosiaankin pfalzkreiviin? Kustaa Aadolf päätti kirjoittaa ja hankkia tietoja hänen persoonastaan ja elinsuhteistaan.

Gripsholmassa oli kesäisin tapana ilmoittaa kellolla ateriatunneista.

Palvelevat herrat ja naiset olivat jo koolla, kun kuningas astui ruokasaliin. Kuka voi kuvailla hänen hämmästystään, kun hän viimeksi mainittujen joukossa havaitsi Ebbansa, kalpeana ja hämillään, mutta hänen silmissään kauneimpana kaunotarten joukossa. Hän näki myös ne pahoittelevat, säälivät katseet, joita Ebbaan suunnattiin. Ebban täytyi kärsiä tämä kaikki hänen tähtensä… se suretti, se kiihdytti häntä… Ebban täytyi saada hyvitys, mutta miten?

Keskustelu kääntyi Ruotsin suuriin muistoihin ja pysähtyi Kustaa Vaasaan. Kun oli ensin kevein piirtein kosketeltu hänen satumaisia vaiheitaan, kertoi Kustaa hänen molemmista jälkimäisistä puolisoistaan: omasta isoäidistään, jalosta Margareta Lejonhufvudista ja vieläkin elävästä Katarina Stenbockista. Sitten hän puhui Kaarina Maununtyttärestä. "He ovat kaikki olleet maansa kaunistuksena", sanoi hän, "ja Ruotsin neitsyet saavat pitää heitä esikuvinaan, niin hyvin ne, jotka jäävät valtaistuimen alapuolelle, kuin nekin, jotka saavat sijansa sillä."

Kreivi oli ihastunut ja kysyi, eikö hänen sallittu juoda ruotsalaisen neitsyen malja.

"Ensin kuningattaren", vastasi kuningas.

Kristina rouva voi vain vaivoin säilyttää malttinsa, mutta hän päätti antaa nyt myöten tarttuakseen sitten asiaan sitä kovemmin kourin. Sentähden hän vain hymyili, kun miesvieraat kilistivät ensin hänen ja prinsessan ja sitten jokaisen hovineidon kanssa, jotka kuningas samalla mainitsi nimeltä. Kuningattarelta ei jäänyt huomaamatta, että kuningas melkein erityisesti esitti valittunsa, se oli miltei julkinen kihlaus, vastoin hänen selvää tahtoaan ja käskyään.

Vihdoin erottiin.

"Oletko tyytyväinen?" kuiskasi Kustaa salavinkaan kauniille neitsyelle.

"Kiitos ja siunaus!"

Sellaisten sanojen jälkeen saattoi nukkua hyvin, ja seuraavana aamuna oli Kustaa mitä parhaimmalla tuulella ja odotti pelottomasti keskustelua kuningattaren kanssa.

Mutta hän tunsi huonosti äitinsä luullessaan tämän antavan myöten.

"Sinä tahdoit nöyryyttää minua, osoittaa minulle voimattomuuteni, ja minä kestin sen", sanoi äiti. "Mutta petyt pahoin, jos luulet, että tulen milloinkaan suostumaan liittoon, joka on arvoton sekä sinulle että minulle. Mitä minä välitän sinun ruotsalaisista neitsyistäsi! Kauniita hanhia, jotka osaavat vain käyristellä kaulaansa, tuhmia ja ylpeitä! Ainoastaan kuninkaan tai ruhtinaan tytär on sinun arvoisesi, siitä koituu hyödyllisiä suhteita muissa maissa, avioliitosta oman maan neitsyen kanssa koituu vain hajaannusta, kateutta ja ylimielisyyttä."

"Kellä valta on, hänen on pidettävä moista silmällä ja tukahutettava se syntymässään", vastasi kuningas.

"Niin, tiedänhän, että sinä teet mitä haluat; kuningasko välittäisi äitinsä neuvoista ja kehoituksista; äidin tietysti päinvastoin täytyy langeta polvilleen ja pyytää anteeksi ja lopuksi palata kotiin katkerin kyynelin ja rukoilla Jumalalta vapautusta tästä surunlaaksosta."

"Äiti!" huudahti Kustaa ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

Äiti painautui häntä vasten.

"Ethän sinä ymmärrä, että äiti kernaasti uhraa henkensä lapsensa onnen tähden, mutta että hän suree itsensä kuoliaaksi, kun lapsi halveksuu hänen neuvoaan."

"Kuulkaahan nyt vähän."

"En, en, en jaksa, olen sairas ja kiihtynyt!"

"Ajatelkaa sitten minua, jätän elämäni onnen teidän käsiinne. Ebba on minulle rakas yli kaiken maailmassa, voin kenties elää ilman häntä, mutta en voi koskaan tuntea todellista sydämen riemua, en koskaan sitä autuasta tunnetta, joka kahdelle sielulle on suotu, kun ne sulavat yhdeksi! Ajatelkaa tarkoin, rakas äiti, ja sydämenne on heltyvä ajatellessanne rakkautta, joka on seuraava minua hautaan. Hyvästi!" Hän painoi suudelman äitinsä otsalle ja riensi pois.

Kristina istui hiljaa kotvan, sitten kohotti hän päätänsä: "Oh, lörpötystä, niin sanovat he kaikki!"

Hän meni ikkunaan, hevoset seisoivat odottaen, ja kuningas tuli heti sen jälkeen herroineen. Kätchen ja kreivi olivat mukana. Hän puristi heidän käsiään, viskautui sitten ratsaille, katsoi ylös, vaan ei äitiinsä. Kas, kuinka hän hymyilee ja silmät loistavat, hävytön tallukka on tietysti seisonut ikkunassaan. Ja etteikö aivan sormisuukkosin! Maltas, saa hän vielä maistaa muutakin kuin suukkosiasi!

Jos säälin tunne oli tuokioksi täyttänyt leskikuningattaren sydämen, niin se oli aikoja sitten tiessään. Hän henki nyt ainoastaan kostoa, ja kun pienestä ratsastajaparvesta oli viimeinenkin vilahdus kadonnut jäljettömiin, päästi hän helpoituksen huokauksen. Vihdoinkin hänen aikansa oli tullut.

Kello soi kimakasti ja käskevästi.

"Jumala auttakoon, se tarkoittaa minua", valitti Ebba toisille hovineitsyille.

"Onhan minun vahtivuoroni, minä menen", huudahti Margareta ja tepsutteli nopeasti tiehensä.

Eikä kulunut minuuttiakaan, ennenkuin hän seisoi syvään niijaten ankaran valtiattarensa edessä.

"Kuka teitä on kutsunut?"

Neitsyt katsoi kelloon. "Se soi."

"Tarkoitin Ebbaa!"

"Sisartani?"

"En, vaan toista."

"Ah, häntä! Tyttö rukka!"

"Mikä häntä vaivaa?"

"Pelkään, että hän on taittanut jalkansa."

Margareta yksin uskalsi laskea leikkiä. Sen näet, jonka oli mentävä vihkituoliin, sanottiin taittaneen jalkansa. Mutta kuningatar oli nyt kaikkea muuta kuin leikkituulella ja hän huudahti tuimasti:

"Vaikkapa olisi taittanut molemmat jalkansa ja kätensä lisäksi, sanon, että hänen täytyy tulla tänne ja heti."

Ei ollut nyt mitään muuta keinoa kuin totella, ja tyttö rukka noudatti käskyä pelosta vavisten.

Kuningatar istui huoneen perällä suuressa nojatuolissa, käsivarret ristissä. "Tule tänne!" käski hän.

Ebban täytyi etsiä tukea lähimmistä esineistä, ettei kaatuisi, ja niin hän lähestyi kuningatarta.

"Sinä olet punonut pauloja kuninkaalle aikoen kietoa hänet verkkoihisi."

"En, en", sanoi Ebba kyynelissään.

"Enkö nähnyt sinun koettavan hurmata häntä kevytmielisin suukkosin! Jos olisit ollut tavallinen piika, olisin ajanut sinut tiehesi, mutta kreivi Magnus Brahen ja erittäinkin unohtumattoman ystäväni Brita Lejonhufvudin tytärtä täytyy minun pitää testamenttina, jota olen luvannut uskollisesti valvoa. Etkö käsitä menettelysi rikollisuutta?"

"Hänen majesteettinsa on sanonut…"

"Että tahtoo naida sinut, eikös niin?"

"Niin, muutamain vuosien kuluttua!"

"Hänen majesteettinsa on nuori herra, joka lörpöttelee mitä mieleen juolahtaa. Nyt on hän mielistynyt sinun sieviin kasvoihisi, kuten hän mielistyy toisiin toisessa kaupungissa tai maassa. Mutta jokaisen siveän neitsyen on torjuttava kaikki sopimaton lähenteleminen, ja sentähden, ettet ole tehnyt sitä, katson olevan syytä rangaista sinua, kuten olisit oma tyttäreni."

Näillä sanoin sivalsi hän kaikkea muuta kuin lempeällä kädellä pelästynyttä neitsyttä ensin toiselle ja sitten toiselle poskelle.

Lapsi rukka, joka ei koskaan ollut saanut moista osakseen, pysyttäytyi vaivoin tuolillaan ja tuijotti melkein tajutonna ympärilleen, ja pikku kasvot alkoivat tällöin paisua aivan suhdattomasti.

"Kas niin, nukkeni, nyt olen parantanut lemmensairautesi, korjaa nyt luusi täältä."

Melkein koneellisesti koetti Ebba noudattaa käskyä.

Mutta voimat pettivät, ja hän vaipui tunnotonna lattialle.

Kuningatar soitti, ja saapunut palvelija sai käskyn viedä neitsyen kamariinsa. Hän oli kaatunut ja loukkautunut.

Mutta kun kuningatar jäi yksin, jupisi hän itsekseen:

"Se ei saa tapahtua eikä tapahdu!"

Pfalzkreivi sillaikaa liekamoi prinsessan ympärillä kuin perhonen tulen ympärillä; kukaan muu ei päässyt Kätcheniä puhuttelemaan.

Pfalz-Zweibrückenin kreivi Juhana Kasimir oli hyvinkasvatettu nuori mies, joka oli opiskellut Heidelbergin yliopistossa ja hyvin perehtynyt ritarillisiin harjoituksiin, vaikkei suinkaan ollut sotainen luonteeltaan. Hän oli hieman raskasmielinen eikä erittäin loistava hengenlahjoiltaan, mutta hän oli käytännöllinen, ymmärtäväinen ja oikeamielinen.

Katarina prinsessan yksinkertainen ja luonnollinen käytös teki yhdessä miellyttävän ulkomuodon kanssa häneen heti syvän vaikutuksen. Sitä paitsi oli hän kyllin älykäs voidakseen laskea ne ulkonaiset edut, jotka ruotsalaisella prinsessalla olivat puolellaan. Hän itse oli kolmantena poikana isänsä kuoltua saanut ainoastaan Neucastelin linnan ja vakuutuksen vuotuisesta 3,000 guldenin eläkkeestä. Katarina oli kuninkaan tytär, ja ruotsalaisena prinsessana hän saattoi olla varma 100,000 riikintaalarin myötäjäisistä, paitsi isän ja äidin perintöä sekä upeita myynejä. Ja jos hänen veljensä ja serkkunsa kuolivat ilman perillisiä, oli hänellä oikeus Ruotsin valtaistuimeenkin.

Oikeastaan tietämättä miksi, mieltyi prinsessakin puolestaan nuoreen ruhtinaaseen. Tämä oli tosin viittä vuotta nuorempi kuin hän, mutta tuli hänen rakkaan äitinsä maasta, ja ennenkuin hän oli ehtinyt ajatella ikäeroitusta, oli toinen jo saanut sijansa hänen sydämessään.

Ruhtinas oli varovainen; hän ei aikonut kosia ennenkuin oli varma prinsessan suostumuksesta, ja käytti aikansa tehdäkseen itsensä niin miellyttäväksi kuin voi.

Suureksi pelästyksekseen kuuli Kätchen rakkaalta Heldiniltään siitä kohtelusta, jota Ebba Brahe oli kokenut. Hän ei ollut voinut sitä estää, eikä tapahtunutta voinut enää muuttaa, mutta hän katsoi kuitenkin velvollisuudekseen ilmoittaa siitä kuninkaalle, vaikkakin mitä varovaisimmin sanoin.

Sitä paitsi puheli hän Ebban kanssa kuninkaasta ja kehoitti tätä avaamaan sydämensä. Kätchen luki siitä, että nuori Ebba oli hyvin onnellinen ja mielissään, kun oli voittanut kuninkaan rakkauden; hän ei vain tiennyt, miten kuningattarena piti olla, ja kaiken lisäksi hän pelkäsi niin leskikuningatarta, että vapisi kuullessaan hänen askelensa. Hän tahtoi kaikessa alistua korkean valtiattarensa tahtoon, mieluummin kärsiä sen hirveän häpeän, että hänet lähetettäisiin pois hovista. Hän aikoi kirjoittaa kuninkaalle ja pyytää, ettei tämä enää koskaan ajattelisi häntä.

"Luuletko että hän taipuu siihen?" kysyi Kätchen.

"Täytyy kai hänen. Olisipa hän vain nähnyt minut ensi viikolla saatuani sivallukset, olisi hänen rakkautensa kyllä kylmennyt."

Katarina huokasi. Jos liekin Kustaa Aadolf ollut Hagborg, ei Ebba ainakaan ollut mikään Signe!

Muutamia päiviä myöhemmin saapui kuninkaalta kirje sisarelleen ja sen sisällä myös Ebballe. Viimeksi mainittu kuului seuraavasti:

"Sydämeni rakkahin neiti, olen mitä suurimmalla surulla saanut tietooni, että hänen majesteettinsa, rouva äitini, on torunut teitä, sydämeni rakkahin. Sentähden ei uskollinen sydämeni ole sallinut minun olla lähettämättä Teille tätä kirjettä, ja rukoilen Teitä, ettette ole kovin suruissanne, vaan koetatte tyytyä, kunnes Jumala suo, että herra isänne tulee noutamaan Teidät sieltä."

Jollei asia päättyisi, kuten hän toivoi ja halusi, tahtoi hän kaikessa tapauksessa kehoittaa Magnus kreiviä rientämään hoviin, niin ettei Ebbaa turhaan kiusattaisi kauemmin.

Kirje päättyi vakuutuksilla hänen uskollisesta ja sydämellisestä rakkaudestaan, ja allekirjoituksena oli yhteen kiedottu K ja E, heidän etunimiensä alkukirjaimet.

Ebba kätki sen huolellisesti, ja sitä mukaa kun kärsityn nöyryytyksen muisto haihtui, heräsi toivo ja rakkaus uudestaan kauniin neitsyen sydämessä.

Sillä välin kiintyi kuningattaren mieli pfalzkreivin pitkälliseen vierailuun ja siihen suureen huomaavaisuuteen, jota hän osoitti prinsessalle. Eikä Kätchenkään näyttänyt olevan kylmäkiskoinen häntä kohtaan. Aikoikohan tyttö jättää sikseen lupaamansa Vadstenassa käynnin? Se ei saanut tapahtua.

Kuningatar ilmoitti aikovansa lähteä eläkealueelleen Gefleen. Silloin oli kreivin pakko lähteä matkaansa, ja prinsessan oli täytettävä lupauksensa.

Ei viipynyt montakaan päivää, ennenkuin Gripsholma oli autiona ja tyhjänä. Mutta sitä ennen oli kreivi pyytänyt prinsessan kättä. Kätchen oli neuvonut häntä kääntymään kuninkaan puoleen, ja matkusti itse Vadstenaan.

Juhana herttuan synkät kasvot kirkastuivat hänet nähdessään, ja hän koetti tehdä oleskelun heidän luonaan sisarelleen niin miellyttäväksi kuin mahdollista. Prinsessa, joka osoitti harrastusta kaikkeen mikä häntä ympäröi, houkutti retkille milloin maisin, milloin vesille. Maria Elisabet otti tosin osaa näihin retkiin, mutta synkin katsein ja vaiteliaana; väliin kieltäytyi hän tykkönään tulemasta mukaan, ja silloin herttua oli parhaimmalla tuulella.

Silloin hän kertoi mitä oli lukenut tai lausui muutamia kirjoittamiaan säkeitä, joissa puhuttiin hukkaan menneestä elämästä ja kuinka ihmistä kahlehti onneton kohtalo.

Kätchenin kiitokset näyttivät häntä suuresti ilahuttavan. Mutta kun tämä koetti järkyttää hänen maailmankatsomustaan, silloin pudisti hän päätään ja vastasi, etteivät eri ihmisten kokemukset olleet samanlaiset.

Maria Elisabet toivoi sydämestään, että prinsessa pian vapauttaisi hänet läsnäolostaan. Kätchen lähtikin kahdeksan päivän kuluttua, eikä sisar kiittänyt häntä edes toivottamalla onnea matkalle. Herttua sitä vastoin saattoi häntä kappaleen matkaa ja sanoi erotessa, että elämän viimeinen päivänsäde katosi hänen mukanaan.

7.

ITÄRAJOILLA.

On vanha totuus, että yksi huoli vetää useampia mukanaan. Suuresta itäisestä naapurimaasta saapui lakkaamatta huolestuttavia uutisia.

Selvisi pian, etteivät venäläiset aikoneet tosissaan tehdä Kaarle Filipistä tsaaria, ja melkeinpä vain näön vuoksi nuori prinssi jäi vielä toistaiseksi Viipuriin. Hän oli kuin kotkanpoika häkissä, hänen ympärillään raivosi sota, mutta hän ei saanut ottaa siihen osaa; kuinka kovin hän nakuttikaan kullattua häkkiään, ulos ei hän päässyt.

Hän sai onnittelukirjeitä ja valloitti venäläisiä lippuja. Mutta hän ei ollut mukana, kun ne otettiin, ja Vaasojen toiminnanhaluiselle suvun nuorelle vesalle ei se sentähden merkinnyt mitään.

Serkku, Saksin herttua Julius, oli piirittänyt Augdovia, mutta hänet oli lyöty ja ajettu matkoihinsa. Miksei Kaarle Filip saanut olla mukana? Syyksi sanottiin, että äskenpestattua sotaväkeä oli vaikea pitää aisoissaan ja puhuttiin kapinoimisesta. Hän olisi kyllä pitänyt ne koossa ja palauttanut jokaisen täyttämään velvollisuutensa.

Kolmentoista vuotias prinssi paloi halusta näyttää kuntoaan, ja jollei olisi ollut epämiehekästä, olisi hän itkenyt harmista. Nyt puristi hän vain kätensä nyrkkiin ja sanoi: "Odottakaahan, vielä minäkin kerran täytän kuusitoista vuotta!"

* * * * *

Kenties hänestä ei olisi valta ollut niin kadehdittava, jos hän olisi voinut nähdä yhdeksäntoista vuotiaan veljensä, joka parhaan ystävänsä ja uskottunsa rinnalla istui kumartuneena yli kirjeen, joka oli hänen edessään pöydällä.

Kirje, joka oli De la Gardiel'ta, sisälsi ensin selonteon sodasta. Monet venäläiset puolueet taistelivat keskenään vallasta, eikä saattanut ajatella rauhaa muuten kuin miekka kädessä. Kasakkaparvet kihisivät kaikkialla tehden tuhojaan, ja ryöväriliitot lisääntyivät pelottavasti.

Sotaväelle saatiin palkka ainoastaan valamalla kirkonkelloja ja metallipatoja, ja hätä ja kurjuus oli suurempi kuin kukaan saattoi ajatella. Edelleen kerrottiin kirjeessä, ettei Puola enää tahtonut jatkaa sotaa Venäjää vastaan yksikseen, vaan ehdotti De la Gardie'lle, että Ruotsi ja Puola yhtyisivät yhteistä vihollista, venäläisiä vastaan.

Ehdotuksen oli tehnyt puolalainen päällikkö Gonsefski, mutta Sigismund oli tehnyt toisen: hän oli kehoittanut De la Gardie'ta luopumaan Kustaa Aadolfista.

Sotapäällikkö oli lähettänyt molemmat kirjeet omansa keralla. Hän vakuutti kuninkaalle uskollisuuttaan, mutta kun hän ei katsonut saaneensa riittävää korvausta palveluksistaan, pyysi hän lupaa palata kotiin.

"Hän saa aluksi tyytyä lupauksiin", sanoi Akseli Oxenstjerna. "Luulen, ettei hänen eronsa ole niin vakavasti tarkoitettu."

Kuningas antoi heti vastauksen: hän oli palkitseva sotapäällikön niin hyvin kuin valtion varat myönsivät, ja vakuutti, ettei ollut koskaan epäillyt hänen uskollisuuttaan. Lopuksi pyydettiin sotapäällikköä ainoastaan äärimäisessä hätätilassa tekemään mitään sopimuksia puolalaisten kenraalien kanssa.

"Nyt on meille kaikista tärkein kysymys mistä saamme rahaa muonaan ja vaatetukseen", sanoi kuningas. "On selvää, ettei nykyinen aselepo kestä kauan."

"Sitä en usko minäkään, mutta meidän täytyy sen kestäessä saada vangit vaihdetuksi."

"Kaarle Gyllenhjelm ennen kaikkia", puuskahti Kustaa innokkaasti. "Ajatelkaas, mitä hän on kärsinyt meidän tähtemme!"

"Tahdon tehdä kaiken mitä puolestani voin."

Tähän aikaan varsinkin hollantilainen Abraham Cabeljou auttoi hallitusta sotatarpeiden hankinnassa. Tämä oli 1609 muuttanut äskenperustettuun Göteborgiin ja saanut paljon kannatusta Kaarle IX:ltä, joka muun ohella oli hänelle uskonut uuden kaupungin katujen järjestämisen, vastuunalaisen tehtävän, jonka hän suoritti kuninkaan tyytyväisyydeksi.

Hänen mukanaan tai hänen toimestaan muutti suuri joukko hollantilaisia maahan. Nämä, jotka olivat tunnetut ammattivireydestään, levittivät työtaitoa eri ammattien ohella ja nauttivat sentähden erinäisiä etuja.

Abraham Cabeljou oli oikeastaan kauppamies, hänellä oli useita laivoja, ja hän vei ulkomaille paljon ruotsalaista kuparia. Tämä kauppa oli silloin jonkun aikaa kuulunut kruunun suurimpiin tulolähteihin, ja Cabeljou joutui sentähden usein tekemisiin Kustaa Aadolfin kanssa, varsinkin siksi, että hän oli osoittanut suurta kykyä hankkiessaan itselleen ulkomaisia hopearahoja. Olihan sitouduttu maksamaan Elfsborgin lunnaat hopeataalareissa, ja tanskalaiset pitivät lujasti kiinni ehdoista. Sotatarpeita hankittaessa oli hän myös oivallinen välittäjä. Tiedettiin kyllä, että hän siinä katsoi omaa parastaan, mutta niinhän jokainen olisi tehnyt, ja hänen vaatimuksensa olivat kohtuullisemmat kuin oli odotettu.

Mies oli pitkäkasvuinen, mutta hänellä oli tavattoman notkea selkä, pienet, läpitunkevat silmät ja otsa, joka todisti hyvää ymmärrystä. Ja hän oli erinomaisella täsmällisyydellä toimittanut kuninkaan ensimäiset suuremmat tilaukset.

Kun hänet kutsuttiin puheille uudestaan, sitoutui hän uudet tilaukset toimittamaan melkein minä päivänä tahansa, ja parasta kenties oli, että hän määräsi maksuehdot kuninkaalle niin edullisiksi kuin suinkin.

Hänen mentyään sanoi Kustaa Aadolf: "Merkillistä! Minulla on syytä olla mieheen täysin tyytyväinen, mutta kuitenkin tunnen hänen läsnäollessaan tympeyttä, jota en voi selittää."

"Hänellä kuuluu olevan ihastuttava tytär", huomautti Åke Tott. "Mutta sydämeni on onneksi varattu valkean vihoja vastaan."

"Olen nähnyt hänet", puuttui herra Akseli Banér puheeseen, "ja niin uskomattomalta kuin kuuluneekin, uskallan väittää, että häntä ulkomuotoon nähden voi verrata kauneista kauneimpaankin."

"Ketä tarkoitat?" kysyi kuningas käyden tarkkaavaiseksi.

"Ketäs muuta kuin Magnus kreivin jaloa tytärtä."

"Ei ole ketään, jota voisi verrata häneen", puuskahti kuningas innoissaan.

"Pyydän anteeksi, mutta teidän majesteettinne arvostelee — niin, uskallan sanoa — niinkuin sokea värejä."

Kuningas nauroi: "Onko täällä ketään, joka voi väittää häntä vastaan?"

"Antaisin paljon, jos voisin. Mutta hän on oikeassa, he ovat toisiinsa."

"Ulkonäöltään", riensi Akseli herra lisäämään. "Mutta toinen on kaino kukka, jota uskaltaa lähestyä tuskin ajatuksissaan, toinen uhkea ruusu, joka ei ketään karkoita luotaan."

"Hän tahtoo uskotella meille, että on päässyt kaunottaren suosioon", huudahti Åke Tott.

"Kenties ei se olisi ollut mahdotonta", virkkoi Akseli Banér teennäisellä häveliäisyydellä. "Mutta häntä vartioi lohikäärme."

"Hänen isänsäkö?" kysyi kuningas nauraen.

"Sanotaan, että isä on pidättänyt itselleen oikeuden naittaa tai oikeammin myydä hänet enimmän tarjoavalle."

"Hyi, hyi, luulet hänestä pahempaa kuin minä! Mitä tuohon näköisyyteen tulee, en usko sen olevan kovin silmiinpistävä."

"Jos teidän majesteettinne käskee, tuo Abraham herra tyttärensä tänne", tokaisi Åke herra pahankurisesti nauraen.

"Todistuksena siitä, että näköisyys tosiaankin on hämmästyttävä, tahdon vain mainita, että eräänä päivänä vähän ennen hänen majesteettinsa kuningattaren lähtöä Gefleen käskettiin Abraham hänen puheilleen. Neiti Ebba Brahe sattui tulemaan ovessa häntä vastaan, ja hän, Abraham on itse kertonut, että hän aivan ällistyi neidin nähdessään, luullen tätä omaksi tyttärekseen."

"Yksi asia ainakin on varma", vastasi Kustaa Aadolf, "se, ettei minua näköisyys pettäisi."

Samassa ilmoitettiin valtiokansleri, ja nuori kuningas unohti pian keveän keskustelun syventyäkseen kokonaan vakaviin ja raskaihin hallintoasioihin.

Tähän aikaan suunnitteli tuskin kahdenkymmenen vuotias kuningas sotasääntöjään ja neuvotteli jokaisesta kohdasta valtiokanslerin kanssa, joka avoimesti ilmaisi moitteensa, milloin oli jotakin, mitä hän ei hyväksynyt. Näiden molempien kesken ei ollut koskaan kysymystä siitä, kuka oli oikeassa, vaan ainoastaan siitä, mikä oli parasta.

Suurin huoli heillä oli siitä, miten selviydyttäisiin Venäjän sodan tuottamista vaikeuksista. Kuningas eläytyi yhä enemmän siihen ajatukseen, että hänen oli itsensä lähdettävä mukaan. Tässä oli Oxenstjerna kuitenkin eri mieltä ja koetti alituiseen osoittaa niitä vaaroja, jotka siitä koituisivat, ja teki kaikkensa saadakseen kuninkaan siitä luopumaan.

Kaiken kiireen lomassa nuorelle kuninkaalle jäi sentään aikaa kirjoittaa silloin tällöin hellä kirje valitulleen, ja parhaallaan tapaamme hänet sellaisessa puuhassa. Hän tahtoo lähettää sen Ebballe sopivan uudenvuodenlahjan keralla ja tuumii juuri kenelle uskoisi tärkeän lähettämistehtävänsä, kun kamaripalvelija ilmoittaa erään nuoren talonpojan, joka hartaasti on pyrkinyt kuninkaan puheille.

"Tulkoon sisään", vastasi Kustaa Aadolf, mutta miehen nähtyään lisäsi hän vilkkaasti: "Missä olemme tavanneet toisemme ennen?"

"Vittsjön taistelun jälkeen!"

"Amuletti!" huudahti kuningas hypähtäen pystyyn. "Nyt tunnen sinut, tuletko perimään siitä maksua?"

"Saamani sormus riittää."

"Sano sitten heti asiasi!"

"Tulin pyrkimään kuninkaan palvelukseen."

"Siihen pääset, henkisotilaakseni. Nimesi!"

"Lassi Antinpoika."

"Suomalainen?"

"Niin!"

Kuningas avasi oven viereiseen huoneeseen, jossa oli useita hänen palvelijoitaan, ja puhui sinne: "Tämä Lassi Antinpoika, joka on henkisotilaani, saakoon ilmoittautumatta tulla huoneeseeni, vaikkapa keskellä yötäkin. Oletko saanut sellaisen palkinnon kuin tahdot?" lisäsi Kustaa Aadolf sulkien oven.

Uusi henkisotilas suuteli kuninkaan kättä. "Tahdon olla uskollinen elämässä ja kuolemassa!" sanoi hän liikutettuna. "Mikset ole tullut ennen?"

"Jalkani täytyi ensin parantua!"

"Ja tyttö?"

"Hän on nyt vaimoni ja on mennyt Suomeen, äitini luo." Hän kääntyi lähteäkseen.

"Odotahan, tahdon heti uskoa sinulle mitä tärkeimmän salaisen tehtävän", sanoi kuningas. "Saadaan nähdä, suoritatko sen tyytyväisyydekseni."

Ja niin sai henkisotilas pienen lähetyksen, joka oli niin lähellä kuninkaan sydäntä, ja Lassi Antinpoika lähti samana iltana ripeällä ratsulla taipaleelle Gefleen.

Mutta viestit Venäjältä kävivät yhä hälyttävämmiksi. Kerrottiin hädästä ja kurjuudesta ja samalla salajuonista, kavaluudesta ja välinpitämättömyydestä.

Kuningas antoi kirjeet Oxenstjernalle, ja yksin tämä neuvokas mieskin joutui ymmälle aseman johdosta. "De la Gardie on suuri sotaherra", sanoi hän, "mutta mikään järjestäjä hän ei ole."

Kuningas oli kauan vaiti, mutta eräänä päivänä, kun Oxenstjerna tapansa mukaan saapui neuvotteluun, hämmästytti häntä luja päättäväisyyden ilme, joka kuvastui kuninkaan kasvoilla. Ja melkein samassa hän huudahti: "Päätökseni on tehty, matkustan Venäjälle. Kuka on läheisempi järjestämään Ruotsin asioita kuin Ruotsin kuningas? Herran käsi on minut siksi korottanut, voin siis toivoa hänen apuaan. Teitä huolestuttavat vaarat, jotka uhkaavat, mutta vaaroja on kaikkialla. Eikö Herra voi minua suojella niin siellä kuin täälläkin, ja millainen on luottamukseni Herraan, jos arasta pelosta lyön laimin, mikä on kuninkaallinen velvollisuuteni? Tunnen syvemmin kuin koskaan, että sinne käy tieni, eikä mikään maailmassa voi minua estää sitä kulkemasta."

Hänen silmänsä salamoivat, niissä oli jotakin, joka todisti päätöksen järkähtämättömyyttä, ja Oxenstjerna nyökäytti päätänsä sanoen:

"Tapahtukoon, herra kuningas, kuten tahdot!" Siitä päivin oli asia ratkaistu. Neuvoteltiin vain, kuinka kaikki parhaiten järjestettäisiin.

Valtiopäivät oli kutsuttu koolle tammikuun 14 päiväksi 1614, jolloin säädyille oli esitettävä tärkeitä asioita.

Vähän ennen kuninkaan lähtöä Örebrohon palasi henkisotilas Geflestä ja antoi huolellisesti käärityn kirjeen herralleen.

Tämä otti sen ääneensä tykyttävin sydämin; päällekirjoituksesta hän tunsi Ebbansa käsialan.

Kirje sisälsi uudenvuoden-onnentoivotuksen kuninkaalle ja monet kiitokset uudenvuodenlahjasta. Sitten Ebba pyysi, ettei hänen majesteettinsa enää puhuisi leskikuningattarelle eikä pyytäisi hyväksymistä heidän rakkaudelleen; se ei auttaisi mitään, katkeroittaisi vain yhä enemmän kuningattaren mieltä ja tuottaisi onnettomuutta hänelle itselleen.

Kustaa Aadolf vastasi heti vakuuttaen muuttumatonta rakkauttaan; kunhan vain Ebba olisi kärsivällinen, niin lopulta kuningatarkin taipuisi. Hänen uskollisuuteensa ja lujuuteensa sai aina luottaa, ja hän pyysi Ebbaa antamaan hänelle vakuutuksen uskollisesta vastarakkaudesta, se lohduttaisi häntä palavassa kaipauksessaan.

Kirje päättyi kuten tavallisesti moniin onnentoivotuksiin, ja alla oli Kustaan ja Ebban yhteenkiedotut nimikirjaimet.

Mutta tuskin oli tämä sydämenasia toimitettu, kun jo valtiotoimet alkoivat.

Jo joulukuussa oli kuningas kirjoittanut veljelleen, että tämä voi tulla Turkuun ja siellä odottaa avovettä.

Valtiopäiväin alettua sai kuningas säätyjen lupauksen välttämättömästä avusta Venäjän sodassa, jollei tsaari taipunut korvaamaan niitä suuria uhrauksia, jotka Ruotsi oli tehnyt. Mutta kun Kustaa selitti, että hänen aikomuksensa oli itse lähteä sotaan, silloin tekivät niin säädyt kuin kuningatarkin pontevia vastaväitteitä. Kuningas vastasi, ettei kenenkään tarvinnut pelätä, että hän saattaisi valtakunnan vaaraan varomattomuudellaan. Hän oli siksi ijäkäs, että osasi avoimin silmin katsoa eteensä.

Kuningatar muutti takaisin Tukholmaan ja Kustaa Aadolf sai suureksi ilokseen nähdä jälleen rakkaan Ebbansa, mutta tätä vartioitiin niin ankarasti, että oli mahdotonta päästä kahdenkeskiseen keskusteluun. Katse, kädenpuristus vain, enempää ei nuori kuningas toistaiseksi uskaltanut.

Oli tuleva aika, jolloin hän koko maailman nähden sai sanoa valittuaan omakseen, eikä siihen kestänyt kauan, siitä oli hän lujasti vakuutettu.

Erohetki oli käsissä. Kuningatar oli epätoivoinen, mutta sittenkin hän muisti lähettää pois kauniin hovineitsyensä.

Kuningas ei saanut sanoa hänelle jäähyväisiä. Mutta viime hetkessä hän kirjoitti Ebballeen, ettei tämä koskaan saanut epäillä hänen rakkauttaan, vaikkei hän monilta tehtäviltään saisikaan aikaa kirjoittaa. Kun he eivät nyt pitkiin aikoihin saisi nähdä toisiaan, lähetti hän pienen kukan, jolle saksalaiset ovat antaneet nimen "Vergiss mein nicht", ja pyysi, että Ebba ottaisi tämän ujon muiston vastaan yhtä sulalla sydämellä kuin sen oli lähettänyt "nuorukainen, joka toivottaa teille monta tuhatta hyvää yötä ja pysyy teille uskollisena aina kuolemaan saakka."

Lassi Antinpoika vei tämänkin kirjeen. Kaikissa salaisissa tehtävissä kuningas kääntyi nyt hänen puoleensa.

Juhana Kasimiria, joka kuninkaalta oli pyytänyt Kätchenin kättä, oli kuningas pyytänyt odottamaan valtiopäiväin lausuntoa. Kreivi oli saapunut Örebron valtiopäiville ja saanut vastauksen, ettei hän ennen voinut saada prinsessan kättä, ennenkuin oli esittänyt takeet, että hänen tuleva puolisonsa saisi kohtuullisen eläkeveron ja huomenlahjan.

Tämän vastauksen saatuaan matkusti Juhana herra Saksaan, ensin kirjoitettuaan prinsessalle ja vakuutettuaan, ettei hän kauan viipyisi poissa.

Kuningas lähti pohjoista kohden toivoen Merenkurkun yli pääsevänsä Suomeen. Mutta kaikki, jotka oli lähetetty tiedustelemaan edeltäpäin, saapuivat ilmoittaen, ettei jää kantanut yli Pohjanlahden. Kuninkaan täytyi sentähden matkustaa pitkää kiertotietä Tornion kautta.

Antero Soop matkusti edeltä hoviväen kanssa ja hankki yöpaikat; kuningas seurasi verkkaan jäljestä.

Hernösandissa kohtasivat kuninkaalliset veljekset toisensa. Kaarle Filip oli kasvanut suureksi ja vahvaksi, hän oli mielellään tahtonut käydä kahakoihin, sanoi hän, mutta valtuutetut olivat arkoja hänestä, ikäänkuin hän olisi ollut mikäkin tyttö.

Kuningas iloitsi hänen raikkaasta ja reippaasta ulkonäöstään ja antoi hänen tehtäväkseen edustaa Tukholmassa hänen persoonaansa. Prinssi oli iloinnut mielessään siitä, että saisi kääntyä kuninkaan mukaan, ja hänen oli ilmeisesti sangen vaikea taivaltaa yksin kotiin.

Luulajasta jatkui matka lisätyllä vauhdilla, kuningas tahtoi pian matkustaa joka päivä kolmisen peninkulmaa ja yhtä pitkältä öin. "Se on välttämätöntä", kirjoitti hän voudeille, "sillä matka on pitkä, ja aikamme käy muuten lyhyeksi."

Ei ollut niinkään helppo täyttää hänen toivomuksiaan, sillä hänellä oli seurueessaan enemmän kuin kaksisataa henkeä. Kuitenkin tekivät voudit kaikkensa kuningasta tyydyttääkseen. Hyviä ratsuja hankittiin kaikkiin kyydinvaihtopaikkoihin, ja jo maaliskuun 19 päivänä tuskin kaksi viikkoa Luulajasta lähdön jälkeen saavuttiin Hämeenlinnaan.

Siellä yhdyttiin Evert Horniin, joka seurasi mukana Turkuun.

Häneltä sai kuningas tietoja vihollisten asemasta. Laatokan linnoitusta piirittivät venäläiset, Novgorodia vastaan marssi venäläinen kenraali Trubetzkoj, ja eräässä vallituksessa Staraja Kussan lähistöllä väijyi 2,000 venäläistä, joita Saksin herttua Julius turhaan piiritti.

Novgorodissa oli sellainen elintarpeiden puute, että täytyi ampua hevoset. Sentähden vallitsi kaupungin asujanten keskuudessa suuri tyytymättömyys.

Ne eivät olleet mitään hyviä enteitä. Neuvottelujen jälkeen päätettiin, että Evert Horn matkustaisi Novgorodiin neuvottelemaan De la Gardie'n kanssa niistä sotaliikkeistä, joihin lähinnä oli ryhdyttävä. Lisäksi oli hänen vietävä Jaakko herralle vakuutus, että kuningas heti odotettujen elintarpeiden saavuttua tulisi apuun.

Evert herra matkusti, ja kuningas, joka jo matkalla oli saanut jokseenkin selvän käsityksen maan tilasta, sanoi tahtovansa viipyä Turussa muutamia viikkoja.

Heti kun tuli tunnetuksi, että kuningas oli kaupungissa, riensi maalaiskansaa kaikilta tahoilta valittamaan hätäänsä ja anomaan lievennystä rasituksiin. Valitukset koskivat enimmäkseen laittomasti riistettyjä veroja ja pakkokestityksiä. Voudit ja tuomarit kutsuttiin puheille, monet valitukset ratkaistiin heti, toiset jätettiin tarkemmin tutkittaviksi.

Kun maassa ei ollut kouluja köyhille lapsille, määräsi kuningas sellaisia perustettavaksi.

Tavattomalla kärsivällisyydellä kuunteli Kustaa Aadolf kaikkia valituksia ja tutki niitä ja sai viidessä viikossa monet asiat uuteen järjestykseen. Ja kun kuningas vihdoin lähti Turusta, seurasivat häntä suuret väkijoukot, jotka itkien ja siunaillen tahtoivat nähdä edes vilahduksen hänestä, jota he sanoivat "Jumalan lähettämäksi".

Matkaa jatkettiin itään, ja kun kuningas oli luvannut muutamia päiviä vierailla rikkaan herrasmiehen Arvi Tönnenpojan luona, hän lähti tämän Pernajassa omistamaan Tyysterinkylän kartanoon. Täältä meni hän Narvaan, jonne saapui kesäkuun 16 päivänä.

Hänen tarkoituksensa oli ollut sen lisäväen kanssa, jonka hänen käskyjensä mukaan oli pitänyt kokoontua sinne talven aikaan, lähteä heti De la Gardie'n avuksi, mutta hänen suureksi kummastuksekseen ja harmikseen ei ollut vielä saapunut Ruotsista ainoaakaan lippukuntaa.

Ei ollut vielä hankittu niitä varastojakaan, jotka tarvittiin odotetun lisäväen ylläpitoon. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaminen, ja odottaessa oli huolehdittava muona- ja ampumavarojen ja rehun hankinnasta.

Tämä oli kuitenkin niin vaikeaa ja vei niin paljon aikaa, että kuningas vasta elokuun lopulla pääsi lähtemään sotakentälle.

Eräänä päivänä ilmoitettiin hänelle vieras, ja kun sanottiin nimi: "Kenraaliluutnantti Kaarle Gyllenhjelm!" hypähti Kustaa pystyyn ja riensi häntä vastaan. He vaipuivat pitkään, sydämelliseen syleilyyn.

"Kuninkaani!"

"Veljeni!"

Kuinka paljon sanoivatkaan nämä sanat!

Kustaa Aadolf asetti hänet viereensä istumaan. "Tarvitsen oikein tarkoin katsella ja tunnustella rakkaita kasvojasi", sanoi hän liikutettuna. "Kaksin kerroin rakkaita, sillä ne muistuttavat isästämme."

Gyllenhjelm kumarsi, ja pari petollista kyyneltä vierähti hänen poskilleen. "Pitkä vankeus on tehnyt minut hentomieliseksi", virkkoi hän hämillään.

Muutamin sanoin hän kertoi miten vihdoinkin oli päässyt Puolan vankeudesta.

"Kuningas puhui usein sinusta", sanoi Kustaa Aadolf, "ja kun silloin eräs ylhäissyntyinen neitsyt eräänä päivänä puhui hyvin lämpimästi vangitusta sankarista, antoi hän neitsyelle sormuksen toimitettavaksi sinulle palattuasi, 'joka ei tapahtune minun eläessäni', lisäsi rakas vainaja."

Gyllenhjelm oli liian liikutettu voidakseen puhua asiasta ja kysyi eikö hän saisi ottaa osaa alkaneeseen sotaan.

"Minun on sääli hylätä ensimäinen pyyntösi", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta sinun täytyy lähteä viemään viestiä valtiokanslerille, ja sitten on tahtoni, että jäät Ruotsiin ja lepäilet. Tulevasta toiminnastasi saamme sitten puhua Tukholmassa."

"Minä tahtoisin mielelläni käydä De la Gardie'n luona."

"Mikäs estää, matkusta hänen luokseen; meidän kesken sanoen, hän on liian vitkallinen liikkeissään; sen olen sanonut Evert Hornillekin, mutta hän ihailee niin sotapäällikköä, ettei näe hänessä mitään vajavaisuuksia."

Kustaa keskeytti ja pani punastuen kätensä Gyllenhjelmin olalle. "Et suinkaan käytä väärin suoruuttani?" sanoi hän melkein heltyneenä.

Samassa aukeni ovi, ja muuan upseeri astui ilmoittautumatta sisään: "Tärkeitä viestejä sotanäyttämöltä", huudahti hän ja ojensi pikaviestin sisältävän kirjeen.

Kustaa avasi sen nopeasti. Silmäys, ja hän huudahti salamoivin silmin: "De la Gardie on voittanut tärkeän voiton Branitzin ja Staraja Russan luona; Cobron ja Mönichhofen ovat ajaneet 8,000 venäläistä pakosalle ja valloittaneet molemmat vallitukset. Ja minä kun syytin häntä! Nyt on Novgorod pelastettu!" Nuori sankari mittaili huonetta pitkin askelin.

"Minä olen kuin vanha sotaratsu", sanoi Gyllenhjelm. "Kun sotatorvi soi, halajaa mieleni taistelukentälle."

"Mutta sitä et saa tehdä, sinun täytyy levätä ja koota voimia. Tiedän tuskin, saatko käydä De la Gardie'ta tervehtimässäkään; mutta en tahdo rikkoa lupaustani, matkusta lähettiläänäni, vie hänelle kiitokseni ja sano, että kuningas ei tule olemaan kiittämätön."

Gyllenhjelm matkusti, hän sai luvan viipyä vain kaksi päivää De la Gardie'n luona, sitten oli hänen palattava Narvaan noutamaan kirjeitä ja viestejä, jotka oli vietävä Ruotsiin.

Samaan aikaan oli kuningas antanut Evert Hornille käskyn käydä Augdovia piirittämään; siinä oli käytettävä suomalaista ja ruotsalaista sotaväkeä, ja ne joukot, jotka olivat sijoitetut Narvaan, lähetettiin heti sotanäyttämölle. Niiden, joita odotettiin Ruotsista, piti tulla perästä.

Mutta Kustaa ei puhunut kenellekään siitä, ettei hän suinkaan aikonut kauempaa olla toimettomana katselijana. Nuori veri paloi halusta taistojen tuoksinaan ja vihollisia voittamaan.

Sentähden olivat hänen tunteensa sangen sekavat, kun eräänä päivänä valtiokansleri seisoi äkkiarvaamatta hänen edessään.

"Voinko uskoa silmiäni?" huudahti hän syleillen ystäväänsä. "Sinä täällä, Oxenstjerna! Mikä tuuli on puhaltanut sinut yli Itämeren?"

"Teidän majesteettinne tietää, että minä rakastan leutoja tuulia", vastasi valtiokansleri. "Sellaisella tuulella olen keinunut tänne tuoden kuninkaalleni rakkaimmat terveiset hänen äidiltään, sisariltaan ja sukulaisiltaan ja lopuksi koko kansalta, joka hätäilee rakastetun kuninkaansa hengen tähden ja minun kauttani rukoilee, että tahtoisi viipymättä palata."

Kuninkaan kasvoille kohosi heleä puna, ja hän vastasi tukahutetusta harmista väräjävällä äänellä:

"Onko Ruotsissa ehditty unohtaa, että elämä ja kuolema on Herran kädessä, ja ettei meillä ole oikeutta ajatella itseämme sinä hetkenä, jona täytämme velvollisuutemme. En ole tähän asti pannut enkä vastakaan pane suotta henkeäni alttiiksi, mutta en myös aio arkana jänistää, missä minun rohkeuteni voi muita kehoittaa seuraamaan. Kaikista vähimmän olisin odottanut sellaista viestiä sinulta, Oxenstjerna!" — Ja nuori kuningas kääntyi harmistuneena pois.

"Tulinen vaasalaisveri!" virkkoi valtiokansleri myhäillen. "Se unohtaa, että koko valtakunnan onni ja onnettomuus on riippuvainen kuninkaan elämästä!"

"Vaikkapa voisinkin myöntää sen", puuttui Kustaa jälleen innokkaasti puheeseen, "vaikkapa olisin määrätty korkeimpaan maan päällä, Jumalan soturiksi, etkö luule, että hänen kätensä suojelee maata ja kansaa. Panen kaiken luottamukseni häneen ja toivon, että tekin tahtoisitte tehdä samoin."

"Sellaista ajatustapaa en voi vastustaa", vastasi Oxenstjerna. "Ja tahdon tarkalleen viedä teidän majesteettinne tervehdyksen perille."

"Toivon, että myönnät minun olevan oikeassa."

"Ainoastaan erikoistapauksiin katsoen. Jumala ei ole suotta suonut meille arvostelukykyä ja ymmärrystä; meidän on sitä käytettävä."

"Ainoa tuulenpuuska, pienin seikka saattaa tehdä tyhjäksi viisaimmatkin laskelmat."

"Totta kyllä, mutta siitä huolimatta saattaa ymmärrys usein viedä hyviin tuloksiin."

"Oikein!" sanoi Kustaa tarttuen hänen käteensä. "Sinä olet minun ymmärrykseni, minun ajatukseni, en voisi selviytyä asioista ilman sinua, olen ainoastaan sytyttävä tuli."

"Ja minä jäähdyttävä elementti, totta tosiaan luulen, että muuten leimahtaisimme liekkeinä ilmaan."

Molemmat nauroivat, ja keskustelu sai toisen käänteen. Tukholmaan oli perustettu hovioikeus, ja kuningas tahtoi sellaisen Turkuunkin. "Siellä on annettava kuninkaantuomioita ja jaettava oikeutta niin köyhille kuin rikkaillekin", sanoi kuningas innokkaasti. "Jos tuomarit tuomitsevat kuninkaan tai kenen muun mielinouteiksi, on heitä ankarasti rangaistava muille varoittavaksi esimerkiksi."

Kaarle Gyllenhjelm saapui pian, ja kuningas uskoi molemmat ystävänsä toistensa huostaan. Hän aivan kiirehti heidän kotimatkaansa, sillä hän tahtoi saada vapaat kädet.

Vihdoinkin olivat he poissa, ja kuningas lähti viipymättä Augdovia piirittävän joukon luo, iloisena kuin koulupoika, joka on päässyt kurittajansa käsistä.

Hänen saapumistaan tervehti riemulla niin päällystö kuin miehistökin. Ei ainoastaan hänen persoonallisuutensa ja ystävällinen esiintymisensä, vaan kenties vielä enemmän hänen huolenpitonsa ja osanottonsa kaikkia kohtaan voitti heti kaikki sydämet puolelleen.

Evert Hornin seuraamana meni hän leiriin, keskusteli sotamiesten kanssa ja tiedusteli heidän olojaan. Hän käsitti liian selvään, että nämä suomalaiset ja ruotsalaiset soturit kärsivät miltei nälänhätää ja ryhtyi heti mitä pontevimpiin toimiin elintarpeiden hankkimiseksi. Hankkijat onnistuivat hyvin, ja kun he parin päivän kuluttua palasivat leiriin, toivat he suuret joukot härkiä, lehmiä, lampaita ja sikoja. Heitä tervehdittiin hurraahuudoin, ja siitä hetkestä olivat sotamiehet valmiit tekemään mitä tahansa kuninkaan puolesta.

Siihen aikaan saapuivat Cobron ja Mönichhofen joukkoineen, ja piiritys alkoi. Linnoitusta puolustettiin urhoollisesti. Toisessa rynnäkössä kaatui Mönichhofen, mutta vihollinen laski aseensa, ja Augdov oli ruotsalaisten vallassa.

Kustaa Aadolf, joka suurella miehuudella oli ottanut osaa taisteluun, oli iloinen ja onnellinen. Tällä valloituksella oli hän turvannut etelärajan raakalaisvihollisiaan vastaan.

Ja syyskuun 11 päivänä palasi kuningas Narvaan.

Täältä kirjoitti hän Ebballeen ja valitti "että hänen niin monia kuukausia oli täytynyt olla poissa rakkaimpansa seurasta voimatta edes kirjoittaa hänelle. Kun nyt tuli tilaisuus, ei hänen sydämensä saisi lepoa, jos hän löisi sen laimin. Erittäinkin hän kiitti Jumalaa siitä, että hänen oli suotu voittaa vihollisensa."

Vuoden sotaretki oli lopussa, varastot olivat tyhjennetyt, ja syyssateet olivat tehneet tiet aivan mahdottomiksi kulkea.

Kuningas päätti sentähden lähteä kotiin, ja De la Gardie, joka itsepintaisesti oli pyytänyt lomaa, sai luvan tulla mukaan. Evert Horn sai sillaikaa hoitaa armeijan ylintä päällikkyyttä.

Herttua Julius sai vartavasten pyynnöstään tulla mukaan Ruotsiin.

Matka suunnattiin Rääveliin ja sieltä meritse Ahvenanmaan saariston kautta Tukholmaan.

Pitkällä, yksitoikkoisella matkalla ilmaisi kuningas sydänsurunsa samanikäiselle sukulaiselleen, ja Julius herttua tarjoutui käyttämään kaiken vaikutusvaltansa taivuttaakseen leskikuningattaren suostumaan kuninkaan hartaimpaan toivomukseen.

Heidän saapuessaan Tukholmaan oli siellä ilo suuri, ja vastaan rientänyt kansanjoukko tervehti häntä riemuiten.

Kuningatar otti rakkaan poikansa vastaan koko hovinsa ollessa läsnä, sulki hänet syliinsä ja sanoi, että koska äidinrakkaus oli korkein ja pyhin kaikista tunteista, oli Kustaan se aarre asetettava yli kaiken maailmassa.

Kustaa Aadolf vastasi, että hän toivoi voivansa elää niin, että ansaitsi tämän rakkauden. Sen jälkeen kääntyi hän tervehtien läsnäoleviin.

Hän, Ebba, seisoi allapäin eikä rohjennut kohottaa katsettaan, mutta Kustaan sanat, niin yksinkertaiset kuin ne olivatkin, ajoivat punan hänen poskilleen. Kuinka hän oli kaunis, ja kuinka Kustaa rakasti häntä!

Rukoileva katse leskikuningattareen… mutta tämän katse oli ankara ja kylmä. Kuninkaan oli vaikea malttaa mieltään ja hän poistui huoneesta jokseenkin nopeasti.

Kristina rouvan silmät leimahtivat. Jollei poika voinut päästä tuosta tuhmasta rakkaudesta, keksi hän kyllä apukeinot!

Hänen vielä miettiessään, mihin keinoihin oli ryhdyttävä, pyysi Julius hänen majesteetiltaan yksityistä keskustelua. Kuningatar väänteli vihoissaan käsiään, kun kuuli, että asiana oli puhuminen kuninkaan hellän rakkauden puolesta.

Kristina hillitsi kuitenkin kiihtymyksensä ja vastasi ainoastaan toivovansa, että he molemmat tutkisivat sydäntään. Jos he vielä muutamain vuosien kuluttua tunsivat samoja tunteita toisiaan kohtaan, pitäisi hän heidän rakkauttaan Jumalalle otollisena ja katsoisi olevansa velvollinen suostumaan.

Tämä viesti vietiin kuninkaalle, joka oli ilosta poissa suunniltaan ja lahjoitti herttualle kultaketjun.

Samaan aikaan nousi hovipiireihin näkyviin uusi tähti, jota tähän asti oli ihailtu vain loitolta. Se oli Jaakko De la Gardie, joka kuninkaan mukana oli saapunut Venäjältä. Hänen nimellään oli kaiku, johon ei mitään toista nimeä voinut verrata, ja Tukholmaan saavuttuaan joutui hän yleisen ihailun esineeksi, ja ihailevia tunteita herätti suuresti hänen kaunis, miehekäs ulkonäkönsäkin.

Vaikka hän oli vain kahdeksankolmatta vuotias, oli hänen elämänsä ollut mainehikkaampi kuin monen muun.

Hän kävi ainoastaan parisen kertaa kuningattaren hovissa, ja vaikka kaikkien silmät olivat ihaillen suunnatut häneen, ei hän saanut Ebba Brahesta käännetyksi silmiään. Hän puhutteli neitsyttä, ja tämän ujo käytös miellytti häntä rajattomasti. Mutta koko maailma tiesi, että kaunista neitiä rakasti itse kuningas, ja oman sydämenrauhansa tähden päätti sotamarsalkka vetäytyä pois näkyviltä Ennen pitkää lähtikin hän Tukholmasta veljensä luo ja päätti jäädä sinne, kunnes palaisi Venäjälle.

Jo Narvassa kuningas oli saanut tiedon, että Juhana Kasimir oli palannut Ruotsiin ja kohdannut prinsessan Nyköpingissä, ja heti kotiin palattuaan antoi Kustaa Aadolf valtiokansleri Magnus Brahen ja Juhana Skytten tehtäväksi neuvotella Pfalzin lähettilästen kanssa naimaehdoista.

Tällöin kävi selville, että Juhana Kasimirin omaisuus oli sangen mitätön, ja että morsiamen huomenlahja supistui viiteen tuhanteen guldeniin.

Yleensä oltiin sitä mieltä, että prinsessa olisi voinut tehdä paljon paremmat naimiskaupat. Mutta hän itse halusi lujasti mennä kreivin puolisoksi.

Mitä Kustaa Aadolfiin tuli, saattoi hän kaikista vähimmän nyt kieltää rakkaalta Kätcheniltään mitään. Hänen oma sydämensä kärsi niin suuresti siitä, ettei koskaan saanut vaihtaa sydämellistä sanaa rakastettunsa kanssa, ettei koskaan saanut kuulla nimeään rakastavilta huulilta! Hän oli Ebban lähellä, ja kuitenkin oli aivan kuin kuilu heidän välillään.

Saman kuilun partaalle ei hän tahtonut saattaa rakasta sisartaan. Hän antoi suostumuksensa avioliittoon ja piti jo kiirettä, että häät pian joutuisivat.

"Tahdon tanssia häissäsi, Kätchen, ennenkuin lähden Venäjän sotaan", sanoi hän ja suuteli sisartaan.

8.

KÄÄRME.

Kaarle Filipin opettajalla, Niilo Chesnecopheruksella, oli veli, Juhana, joka oli kuningattaren sihteeri ja valtiattarensa erittäin suuressa suosiossa; nämä veljekset veivät korkealle rouvalle kaikki juorut, jotka onnistuivat kuulemaan, ja kohottivat kaikin tavoin hänen ennestäänkin sangen suurta käsitystään omista ja herttuain oikeuksista ja vaatimuksista. Ja jokainen, jota kohtaan kuningatar osoitti luottamusta, joutui heidän vihansa ja kateutensa esineeksi.

Abraham Cabeljou, heidän veroisensa juonittelussa ja liehakoimisessa, nautti suuressa määrin armollisen rouvan suosiota, eikä ollut mikään salaisuus, että hän kuningattaren laskuun osteli kankaita ja mauste-aineita ulkomailta, jotka sitten tullivapaasti tuotiin johonkin ruhtinaskunnan satamaan, josta ostajat veivät tavarat ympäri maata.

Kun kuningatar hyötyi suuresti, ei molemmilla veljeksillä ollut mitään sitä vastaan, mutta kateudessaan he eivät voineet sietää sitä, että "Stiina rouva" turvautui hollantilaiseen.

Etsivä löytää, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Niilo Chesnecopheruksella oli käsissään selvät todisteet, että Cabeljou oli hävyttömästi pettänyt niin kuningasta kuin kuningatartakin.

Veljekset olivat heti valmiit alamaisuudessa antamaan pätevät kirjalliset todisteet korkealle valtiattarelleen. Hän luki ne tarkkaavaisesti ja istui kauan ajatuksissaan. Hän tiesi, että niin toinen kuin toinenkin lähinnä katsoo omaa etuaan ja että tilaisuus tekee varkaan, mutta kun hän vain sai kohtuullisen voiton, katsoi hän kernaasti läpi sormien palvelushenkiensä "pikku virheitä". Hän oli jo kauan ajatellut erästä asiaa, joka hänestä tähän asti oli näyttänyt mahdottomalta toteuttaa, nyt siihen ikäänkuin lankesi valo, joka ei suinkaan tullut taivaasta.

"Lähettäkää sana, että Cabeljou saapuu luokseni aamulla varhain", käski hän.

Veljekset riemuitsivat. He olisivat mielellään tahtoneet olla keskustelussa näkymättöminä todistajina, mutta kun hollantilainen saapui, käskettiin hänet kuningattaren kirjoitushuoneeseen, ja sieltä ei voinut kuulla mitään.

Siinä luulossa, että oli tulossa uusi tilaus, lähestyi hän sokerinimelästi hymyillen ja mitä livakimmin kumarrellen.

Kuningatar ojensi hänelle paperin. "Lue!" käski hän.

Äsken punakat kasvot kävivät tuhkanharmaiksi ja sitten keltaisiksi. Hän tarttui tuoliin, ettei kaatuisi.

Kieltäminen, tyhjäksi tekeminen oli turha, todisteissa häntä vastaan oli hänen omia kirjeitään, hän oli hukassa, auttamattomasti hukassa. Hän lankesi kuningattaren jalkoihin.

"Armoa, armoa!" ulvoi hän.

"Nouse!"

Hän totteli heti.

"Käsitätte kai, että olette vallassani."

"Armollisin kuningatar!" Hän tahtoi uudestaan langeta maahan.

"Tahdon saada selvän ja suoran vastauksen", huudahti Kristina kärsimättömästi. "Tiedättekö mitään pelastusta?"

"En mitään!"

"Jos annan tämän paperin kuninkaalle, mitä silloin tapahtuu?"

Mies oli varmaan käsittänyt, että hänen ainoa pelastuksensa oli antautuminen armoille, sillä hän vastasi epäröimättä: "Kuningas antaa kuparinmyynnin toisiin käsiin."

"Entä sitten?"

"Arvoni on mennyt, minun täytyy lähteä maasta."

"Vai niin", sanoi Kristina tyytyväisenä ja katseli häntä terävästi, ilmeisesti iloiten siitä epätoivosta, joka kuvastui hänen kasvoillaan. "Mitä antaisitte tästä paperista?" kysyi hän sen jälkeen.

Mies vilkaisi häneen. Tarkoittiko hän sitä todella vai ilvehtikö hän armottomasti uhrinsa kanssa? Ei, hänen katseessaan oli jotakin, joka sanoi sen olevan totta ja joutuen aivan suunniltaan miekkonen huudahti: "Kaiken, kaiken mitä minulla on!"

Kuningatar kohotti liinansa kasvoilleen peittääkseen riemunhymyään. Sitten hän katsoi miestä tuimasti silmiin. "Ajatelkaa tarkoin", sanoi hän, "onko mitään, jonka tahdotte eroittaa itsellenne?"

"Ei, ei mitään."

Kuningatar vetäisi henkeään. "No, viekää sitten tämä paperi tyttärellenne!"

"Tyttärelleni?" kysyi mies ihmeissään.

"Olen nähnyt hänet", sanoi Kristina kiireesti. "Hän on kaunis, hyvin kaunis, ja yhdennäköisyytensä tähden erään toisen henkilön kanssa sopii hän…"

"Kuninkaan rakastajattareksi", lisäsi Cabeljou.

"Tepä sen sanoitte."

Hollantilainen seisoi allapäin. Hän taisteli nähtävästi kovan taistelun. Tyttärensä tähden hän oli koonnut rikkauksia, ja monet kerrat oli hän unelmoinut, että joku ylhäissyntyinen aatelismies ottaisi hänen tyttärensä puolisokseen. Ja nyt, nyt oli hänen myytävä tyttärensä säilyttääkseen rikkautensa.

"Te epäröitte", virkkoi kuningatar terävästi.

"Kukaan ei voi välttää kohtaloaan", vastasi Cabeljou syvään huoaten. "Onko minun tuotava hänet tänne?"

"Ei, ei suinkaan, he eivät saa edes täällä Ruotsissa tutustua toisiinsa."

Kristina puhui niin tuimasti kuin olisi pelännyt, että ihmiset kenties epäilevät häntä osalliseksi tähän juttuun.

"Kuten teidän majesteettinne käskee, ilmoitan tyttärelleni."

"Epäilettekö, ettei hän olisi valmis?"

"Sanon hänelle mistä on kysymys."

"Toimikaa kuten hyväksi näette. Minä säilytän paperin, tiedätte, milloin sen saatte."

Hollantilaisen poistuttua oli kuningatar hyvin kiihtynyt, hän ei voinut salata itseltään, että oli tehnyt häpeällisen teon, mutta hän lohduttautui sillä, että se koitui maan ja kuninkaan parhaaksi. Olihan sitä paitsi hyvin tavallista, että kuninkailla oli rakastajattaria, ja jos Kustaa Aadolf oli tähän asti ollut itse siveyden esikuva, niin hänen hairahtumisensa siveyden tieltä oli sitä oivallisempi keino hänen vieraannuttamisekseen Ebba Brahesta.

Siitä päivästä lähtien armollinen rouva käyttäytyi aivan toisin tavoin hovineitiään kohtaan. Hän puhui tämän kanssa Kustaa Aadolfista, sanoi tälle, kuinka vähän saattoi luottaa niin nuoreen herraan, ja pyysi, ettei rakas Ebba kiintyisi niin syvästi häneen, ettei voisi kestää surua hylätyksi jouduttuaan.

Nuoren neidin mielessä oli hyvä annos ylpeyttä. Hän kuuli kaikkien sanovan, että oli liian halpa kuninkaan puolisoksi. Hänen oma isänsäkin kehoitti heittämään pois sellaiset turhat ajatukset. Mitä häväistyksiä hän olikaan jo kokenut Kustaa Aadolfin tähden? Hän myönsi mielessään, että hän rakasti Kustaata, joka oli niin kaunis ja uljas… ja rakasti niin hellästi häntä! Mutta kuningatar oli hirveä. Hän vapisi kuullessaan tämän äänenkin, ja mieluummin hän tahtoi olla iät kaiket kuningasta näkemättä kuin joutua pakostakin olemaan alituiseen hänen äitinsä parissa.

* * * * *

Sellainen oli asema. Mutta kuninkaan huomion vetivät samaan aikaan puoleensa tärkeät asiat. Evert Hornilta saapui kirjeitä, joissa selitettiin, että venäläisistä saattoi päästä rauhaan ainoastaan voittamalla heidät miekalla.

"Silloin pysyn lujana päätöksessäni lähteä sinne", puuskahti Kustaa Aadolf. Päästiin yksimielisyyteen siitä, että lujan Pinkovan valloitus murtaisi tsaarin mahdin, ja sitä juuri kuningas tarkoitti.

Kesäkuun lopulla 1615 saattoi laivasto valmistua lähtemään merille sotaretkelle määrättyjen joukkojen keralla.

Mutta ensin oli vietettävä Kätchenin häät.

Ei ollut niin helppo saada kaikkea kuntoon, kun rahanpuute oli suuri. Mutta Kustaa Aadolf ei tahtonut tietää mistään esteistä. Hän luovutti omat talouskalunsa käytettäviksi, ja menoihin kannettiin lain myöntämää hääveroa osaksi tavaroissa, osaksi rahassa. Niinpä Tukholman porvaristo pani 50 lästiä olutta, Vesteråsista tuli 12 lästiä, Arbogasta 8 ja niin edelleen.

Juhlallisuudet kestivät viikon, ja kovasti vieraita silloin kestitettiin, koska Tukholmassa tuli suuri puute elintarpeista ja porvarit valittivat, ettei saanut ostaa ainoaakaan tuoretta silakkaa.

Vastanaineet asettuivat asumaan Vesteråsin linnaan ja elivät alussa anteliaasti ja vierasvaraisesti.

Tähän aikaan oli kuningas monta kertaa nähnyt Ebba Brahen itkettynein kasvoin, vieläpä omin korvinkin kuullut kuningattaren tiuskivan hänelle.

Katarina prinsessa oli sanonut hänelle, ettei nyt enää ollut ketään, joka olisi tyttö rukkaa suojellut. Sentähden hän neuvoi veljeään lähettämään Ebban leskikuningatar Katarinan luo, joka varmaankin ottaisi hänet avosylin vastaan.

Kuningas puhui tästä Magnus kreivin kanssa, ja tämä suostui heti. Tyttärensä maineen tähden hän ei ollut ottanut tätä luoksensa kotiin. Hän nimittäin pelkäsi, että alettaisiin sanoa hänen olevan karkoitettu hovista.

Ennenkuin hääjuhlallisuudet vielä olivat lopussa, riistäytyi kuningas omaistensa syleilystä ja riensi sinne, mihin velvollisuus kutsui. Häntä seurasi Jaakko De la Gardie monien muiden herrojen keralla.

Kahden viikon purjehduksen jälkeen saapui laivasto kesäkuun 28 päivänä Narvaan, ja tuskin kolmea viikkoa myöhemmin seisoi Kustaa Aadolf valiosotajoukon kera Pihkovan muurien edustalla.

Tätä rikasta ja suurehkoa kaupunkia ympäröivät muurit, vallihaudat ja tornit. Kaupungissa ei ollut vähempää kuin 46 luostaria, joiden huiput kohosivat muurien ylitse.

Pieni joki juoksi länttä kohden läpi kaupungin Velikään, ja kulmauksessa, joka sinne muodostui, sijaitsi linna.

Kaupunkia puolustamassa oli noin 1,500 porvaria ja suunnilleen sama määrä sotaväkeä. Kaupungissa vallitsivat taudit ja nälänhätä, sillä ruotsalaiset lotjat sulkivat tuonnin Peipuksen yli, ja ne virrat, jotka toiselta puolen laskevat järveen, olivat tulvillaan, niin että tuonti maanteitse oli mahdoton.

Heinäkuun 30 päivänä leiriytyi Kustaa Aadolf Pihkovan edustalle, ja Cabeljou, joka "sattumalta" oli Narvassa kuninkaan saapuessa ja sitten seurasi häntä Pihkovaan, neuvoi hänelle asunnon, jonka luuli sopivan hänen majesteetilleen.

Se oli Peipuksen rannalla sijaitseva luostarirakennus, jota ympäröi mitä ihastuttavin puutarha. Se oli täynnä kukkien tuoksua ja lintujen laulua, ja aaltojen loiske itse kasteli nurmikenttiä.

Kuningas ihastui paikan kauneuteen ja huudahti: "Tämä on paratiisi ja toivoakseni ilman käärmettä."

Mutta oli käärmekin.

Kuningattaren luota lähdettyään oli Abraham Cabeljou heti mennyt kotiin tyttärensä luo.

Yksin ollessaan täytyi hänen melkein karjua raivosta ajatellessaan mitä oli tehtävä ja kirota omaa arkuuttaan. Mutta sitä ei voinut mitenkään välttää, kuningatar oli säälimätön, ja uhri oli toimitettava.

Vanha palvelijatar, joka avasi oven Margaretan huoneeseen, kuiskasi, että neitsyt nukkui.

"Onko hän sairas?" kysyi isä pelästyneenä.

Ei, mutta tyttö oli vihoissaan, kun ei päässyt ulos aamupäivällä. Sitä paitsi jätettiin isälle kirje, joka oli osoitettu tyttärelle, mutta jonka isä epäröimättä avasi.

Kirje oli nuorelta mieheltä, joka oli äsken päässyt kellosepäksi ja joka pyysi ja rukoili häntä kanssaan karkaamaan; heti naimisiin mentyään palaisivat he pyytämään isältä anteeksi.

Herra Cabeljou otti taskustaan erään toisen kirjeen ja vertasi molempain kirjeiden käsialoja, mutta eivät ne näyttäneet olevan samasta kädestä. Tässä toisessa pyydettiin vain, että hän tulisi tanssiaisiin samana yönä.

Isä kätki kirjeet ja meni tyttärensä luo. Siellä oli kaikki huiskin haiskin, ja tytär itse makasi lattialla vaipuneena syvään uneen.

Isän synkät kasvot kirkastuivat. Tyttö oli tosiaankin säteilevän kaunis, isän mielestä kauniimpi kuin Ebba Brahe, sillä tyttären aistilliset piirteet vaikuttivat häneen miellyttävästi.

"Margareta!" huusi hän.

Tytär avasi silmänsä ja nousi istualleen. "Mistä on kysymys?" kysyi hän nyreästi.

"Nouse, tahdon puhua kanssasi."

Margareta totteli ja asettautui ristissä käsivarsin hänen eteensä.

"Sanos minulle suoraan, montako sulhasta sinulla on?"

Tytön silmät suurenivat, mutta hän vastasi sitten epäröimättä: "Ainoastaan yksi, sillä muita en ota lukuun."

"Luuletko myös saavasi suostumukseni?"

"En, sen olen jo sanonutkin hänelle."

"No, mitä aiotte tehdä?"

"En tiedä vielä mitä hän keksinee."

Cabeljou ojensi hänelle kirjeen: "Tästä näet."

Tyttö luki ja vilkaisi sitten arasti isäänsä. "Nyt kai minut lähetetään pois taas", sanoi hän pilkallisesti.

"Samoin kuin Göteborgista! Ei, nyt minulla on toinen ehdotus. Saat mennä naimisiin kelloseppäsi kanssa, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla."

"Siihen suostun", huusi tyttö vilkkaasti. "Sillä hänestä minä pidän enimmän."

"Kuule ensin mitä sinulta vaaditaan. Olen rikas mies, kuten tiedät, ja minulla on vain yksi lapsi."

"Sen olen sanonut Lars Pedersenille."

"Koko omaisuuteni uhkaa nyt mennä menoaan, mutta sinä voit auttaa minua säilyttämään sen ja kenties puolella lisäämääkin."

"Mitä minun on tehtävä?" kysyi tyttö innoissaan.

"Ei muuta kuin että joksikin aikaa rupeat kuninkaan rakastajattareksi."

"Kuninkaan rakastajattareksi!" toisti Margareta pitkäveteisesti. "Minunhan piti mennä Lars Pedersenin kanssa."

"Yksi ensin, sitten toinen."

Margareta istui tuokion hiljaa miettien. Sitten hän kysyi: "Onko kuningas nähnyt minut?"

"Sitä en usko. Mutta voin valmistaa sinulle tilaisuuden tavata hänet."

Taaskin hetken hiljaisuus. "Ei", vastasi Margareta pudistaen päätään. "Se ei käy! Lars Pedersen vaan suuttuisi."

"Saat miettiä huomiseen! Mutta muista, että jollet suostu ehdotukseeni, saa hän pitää sinut hyvänään, vaikka olet köyhä kuin kirkon rotta. Vastaisessa tapauksessa odottavat sinua iloiset päivät ja suuri rikkaus. Saat heti rahaa loistaviin vaatteihin ja uuden luutun ja saat ottaa opetusta laulussa, jota niin kauan olet halunnut. Kuten sanottu, huomenna tahdon vastauksen."

Cabeljou poistui, mutta palvelijatar sai käskyn ilmoittaa hänelle mihin neitsyt ryhtyi.

Seuraavana aamuna kertoi mummo, että neitsyt oli ollut koko illan tavattoman hiljaa ja tahtonut istua yksin pimeässä. Yhden ainoan kerran oli kuultu hänen nauravan. Hän oli nukkunut levottomasti yöllä, mutta ollut varhain jalkeilla ja kysynyt useita kertoja eikö isä ollut kysynyt häntä.

"Käskekää hänen tulla luokseni", sanoi isä ja avasi sen jälkeen suuren raudoitetun arkun, josta hän poimi useita kulta- ja hopearahoja.

Hänen tyttärensä saapui pian, ja hänet nähdessään Cabeljou aikoi nauraa.

Tyttö punastui helakasti, mutta yhtyi sitten nauruun.

"Kas tässä", sanoi isä viitaten rahoihin. "Riittääkö?"

Tyttö punnitsi niistä muutamia kädellään. "Nyt tahdon tietää, mitä minun on tehtävä."

"Ensi töiksesi hankittava kaikkea, joka voi kohottaa kauneuttasi, ja sitten odotettava; ei viivy kauan, ennenkuin kutsun sinua."

Asianmukaisesti varustauduttuaan läksi Cabeljou tyttärensä kanssa matkalle kesäkuun alussa. Arvon hollantilainen jutteli ystävilleen ja tuttavilleen, että hänen tyttärensä, tyttö parka, tarvitsi päästä hieman tuuletteleimaan, ja ainahan hän saattoi löytää jonkun, jonka huostaan saattoi tytön jättää, itse matkustellessaan maita mantereita.

Nyt oli hän pannut tyttärensä luostariin. Abbedissa ja nunnat olivat paenneet Pihkovasta, ja Margareta oli luvannut hoitaa kukkia muutamain luostarin palvelevain siskojen kanssa.

Käärme odotti uhriaan.

* * * * *

Heti ruotsalaisten saavuttua teki venäläinen ratsuväki kaupungista hyökkäyksen, ja Evert Horn riensi ruotsalaisen ratsuväkiosaston kanssa heitä vastaan.

Onnettomuudeksi sattui hän olemaan puettu loistavaan pukuun, joka veti vihollisten huomion häneen, eikä hän välittänyt varoituksista.

Taistelu oli oikeastaan vain pieni kahakka, ja vihollinen ajettiin pian takaisin ilman merkitsevää mieshukkaa ruotsalaisten puolelta: ainoastaan kolme miestä jäi taistelutanterelle, mutta niiden joukossa oli urhoollinen, jalomielinen Evert Horn.

Kustaa Aadolf oli epätoivoissaan. Hän ei ihaillut kaatunutta ainoastaan sotapäällikkönä, vaan miltei enemmän jalomielisenä, ihmisystävällisenä miehenä ja vilpittömänä ystävänä. Nyt oli hänen jatkettava kaatuneen työtä ja kostettava suuri menetys.

Mutta kokemus osoitti pian, että Pihkova oli niin luja linnoitus, että Kustaa Aadolfin mukanaan tuomat voimat olivat aivan riittämättömät kaupungin piiritykseen. Lisäksi Pihkova kuului venäläisten pyhien paikkojen joukkoon; sen pitkien muurien ja kullattujen kirkontornien yllä pitivät pyhimykset kansan uskon mukaan suojelevaa kättään, ja niin pyhän paikan suojeleminen oli venäläisille omantunnon asia. Uskonkiihkolla ja henkeään säästämättä puolustivat he pyhien asuntoa.

Kuitenkin ryhtyi Kustaa Aadolf piiritykseen. De la Gardie, joka oli jäänyt Narvaan, saapui lisäjoukkoineen, ja useita leiripaikkoja valittiin Pihkovan ympäriltä.

Oli havaittu, että puolustuslaitteet eräissä paikoin olivat heikommat kuin oli alussa luultu, ja taitavain insinöörien, jotka vieraissa maissa olivat tutkineet eri piiritystapoja ja seuranneet Kustaa Aadolfia, oli nyt näytettävä tietoaan ja taitoaan noiden kohtain valtauksessa.

Huhut Ruotsin kuninkaan etenemisestä olivat tehneet tsaarin melkoista myöntyvämmäksi. Hän ei ainoastaan itse valinnut valtuutettuja, vaan suostui siihenkin, että vieraat vallat saivat lähettää rauhanneuvotteluun lähettiläänsä, jotka esiintyisivät sotaakäyvien valtojen välittäjinä.

Englanti ja Hollanti olivat ennen koettaneet palauttaa rauhaa noille heidän eduilleen tärkeille kulkuvesille, mutta tsaari oli tähän asti jättänyt heidän esityksensä ottamatta huomioon. Kongressin oli kokoonnuttava Novgorodissa. Sen avausaika oli käsissä, ja De la Gardie'n täytyi lähteä Pihkovasta, etteivät venäläiset saisi syytä valittaa ruotsalaisten vitkastelua.

Piiritystä jatkettiin hänen lähdettyäänkin, useita luostareita vallattiin, ja läpi vallitusten ja juoksuhautojen tulivat ruotsalaiset yhä lähemmäksi kaupungin muureja. Muuriin onnistuttiin ampumaan useita aukkoja, mutta kun kuningas komensi joukkonsa rynnäkköön, ajettiin ne suurin tappioin moneen kertaan takaisin.

Sotapäällystö, ennen kaikkia kuningas, käsitti vihdoin, että taistelu oli turha, ja piirityksestä päätettiin lakata, varsinkin kun lisääntyvä kivulloisuus sotajoukon keskuudessa ja myöhäinen syksy teki välttämättömäksi hankkia talvikortteeri joukoille.

Viisi viikkoa oli kuningas viipynyt Pihkovan edustalla. Hän oli tullut sinne valoisin, hyvin toivein, melkeinpä voitonvarmana, ja hänen unelmissaan hymyili Ebba Brahe häntä vastaan. Hän, Ebba, oli hänen voittonsa seppelöivä!

Kuinka toisin kaikki oli käynyt! Pihkova oli valloittamatta, ja hänen turhat piirityskokeensa olivat maksaneet hänelle Evert Hornin ja monta muuta urheaa soturia. Mutta hän oli kärsinyt toisenkin tappion, joka kohotti synkän pilven hänen otsalleen ja oli riistänyt häneltä jotakin rajattoman kallista: itsekunnioituksen! Hän ei ollut enää yhtä puhdas sydämeltään kuin ennen; kun hän rukoili, oli synkkä pilvi hänen ja hänen Jumalansa välillä.

Synti jättää ilkeitä tahroja, ja Kustaa Aadolf tunsi, että se oli muuttanut hänen elämänsä suunnan. Hän ei ollut enää Ebbansa arvoinen, Ebban täytyi halveksia häntä, sillä hän oli rikkonut valansa ja ihastunut kevytmielisen naisen sireenisäveliin. Kuinka tämä olikaan häntä houkutellut houkuttelemastakin päästyään, ja kuinka hän oli, unohtaen lupauksensa, unohtaen rakkautensa, vähitellen taipunut, kunnes vihdoin oli vaipunut naisen syliin! Huumaus oli lyhyt, mutta herääminen kaikista katkerin mitä hän oli kokenut elämässään.

Epätoivoon hän ei saanut heittäytyä, olivatpa tunnonvaivat kuinka tuskalliset tahansa, katumukseen sisältyi sovituksen lupaus. Katumus teki hänet entistä lujemmaksi, ja tästä lähtien hän tahtoi elää ainoastaan maalleen ja kansalleen ja luottaa itseensä entistä vähemmän.

Epäonnistunut retki Pihkovaan päätti vuoden sotaretken, ja Kustaa palasi Narvaan. Parhaansa mukaan koetti hän peitellä vastoinkäymistään julistuttamalla valtuutettunsa kautta rauhankongressissa, että ruotsalaiset olivat lakanneet piirityksestä edistääkseen siten rauhanneuvotteluja.

Nämä jatkuivat tosin, mutta niin äärettömän vitkallisesti, että kului kolme kuukautta, ennenkuin molemminpuoliset suojeluskirjeet voitiin vaihtaa.

Edellisellä matkallaan läpi Suomen oli Kustaa Aadolf Turussa oleskellessaan luvannut tulla sinne takaisin niin pian kuin suinkin, ja nyt vuoden sotatointen päätyttyä vaati hänen sydämensä häntä täyttämään lupauksensa.

Jo Narvasta hän lähetti marraskuun 1 päivänä 1615 kaikille maan säädyille kutsumuksen saapua Helsinkiin keskustellakseen edusmiesten kanssa "muutamista tärkeistä, meidän ja teidän menestystä koskevista asioista".

Kamariherra Lauri Sparre lähetettiin edeltä Helsinkiin osa hoviväkeä mukanaan, ja joulukuun alussa lähti Kustaa Aadolf itse Narvasta vielä kerran taivaltaakseen pitkän matkan ympäri Suomen lahden. Mutta matka teki hänelle hyvää. Raittiit tuulet kevensivät hänen raskasta mieltään. Korkea, sininen taivas herätti hänessä iloista luottamusta, ja kun tuli yö, näyttivät taivaan kaikki tähtisilmät lempeästi silmäilevän alas häneen. Hän oli matkalla sorretun kansan luo, joka tarvitsi apua, ja iloinen varmuus, että Jumala oli valinnut hänet sen pelastajaksi, täytti hänen mielensä sovituksen tunteella. Tammikuun lopulla 1616 oli kuningas jo perillä, iloisempana ja tyytyväisempänä kuin pitkiin aikoihin.

Jo muutamia päiviä ennen oli kuninkaan kutsukirje koonnut Helsinkiin seuran niin lukuisan ja loistavan, etteivät kaupungin porvarit Vantaan suulla olleet sellaista elämässään nähneet. Aatelisto oli saapunut miehissä, ja heihin liittyivät sotapäällystön edustajat. Pappissäätyä, jota tuli edustaa kahden kapitulinjäsenen ja kirkkoherran joka kihlakunnasta, johti Suomen iäkäs piispa Eerik Sorolainen. Kaupungeista oli kutsuttu kustakin pormestari, raatimies ja porvari, joka kihlakunnasta kaksi talonpoikaa.

Kohta saavuttuaan, tammikuun 22 päivänä, avasi kuningas maapäivät puheella, jossa mainitsi syyt Venäjän sotaan, ja kuvasi niitä vaaroja, joita Sigismundin paavilliset vehkeet valtakunnalle tuottivat. Kaikkien velvollisuus oli yksimielisesti kokoontua kuninkaansa ympärille, varoa puolalaisten vihamielisiä vehkeitä ja hengellä ja omaisuudella auttaa kuningasta hänen koettaessaan palauttaa rauhaa ja parempia oloja.

Sen jälkeen astui esiin sihteeri lukien ne "pykälät", joista kuningas tahtoi kuulla säätyjen mieltä. Ne koskivat turvallisempaa yhteyttä Suomen kaupunkien kesken, lujempaa puolustusta Venäjää vastaan, uutta sotarasitusta maaretkiveron nimellä ja uutta kyytiasetusta Ruotsin mallin mukaan.

Tähän päättyi säätyjen ensi istunto, ja kunkin säädyn oli erikseen pohdittava kuninkaan esityksiä.

Kymmenen päivän kuluttua oli työ päättynyt. Päätöksessä ilmeni mitä suurin luottamus nuoren kuninkaan viisauteen ja terveeseen arvosteluun. Säädyt lupasivat seista yhtenä miehenä kuninkaan ja isänmaan puolesta, ja jollei tsaari suostunut kohtuullisiin rauhanehtoihin, oli Suomen kansa kuninkaansa johdolla uhraava henkensä ja verensä sotaan venäläisiä vastaan.

Säädyt suostuivat kaikkiin kuninkaan esityksiin, ja samalla julaistiin Ruotsin valtakunnan kaikille säädyille osoitettu kirjoitus, jossa ilmoitettiin hyväksytystä sotaverosta ja lausuttiin toivomus, että Ruotsin asujamet rientäisivät auttamaan epävarmalla rajalla asuvia veljiään. Mutta lisäksi tehtiin lukuisia valituksia epäkohdista ja anomuksia niiden korjaamiseksi. Ja maapäiväin päätyttyä antoi kuningas monia päätöksiä noiden valitusten johdosta. Vaasalle ja Oululle vakuutettiin yksinoikeus kauppaan Pohjanmaan rahvaan kesken, länsi-Suomen rahvasta velvoitettiin supistamaan kaupungille vahingollista purjehdustaan ja talonpojille säädettiin huojennusta laittomista kyyti- ja muista rasituksista.

Helsingin säätykokous oli siitä merkillinen, että silloin Suomen säädyt kuninkaansa johdolla olivat koko valtakunnan asiain etupäässä.

Helsingistä Kustaa Aadolf lähti Turkuun, jossa viipyi kolme kuukautta, käyden sillä välin pikimältään Porinkin seudulla. Lukemattomat epäkohdat ja valitukset vaativat täällä tarkastusta, ja miehissä talonpojat käyttivät vanhaa totuttua oikeuttansa päästä mieskohtaisesti kuninkaansa puheille.

Kaikissa Ruotsista saapuneissa kirjeissä lausuttiin hartaita toivomuksia, että kuningas pian palaisi. Oxenstjerna kirjoitti, että hänen majesteettinsa oli välttämättä palattava Ruotsiin, koska monet asiat vaativat hänen läsnäoloaan. Kuningatar kirjoitti kaipauksestaan, yksinäisyydessään tarvitsi hän rakasta poikaansa, johon saattoi nojata. Kaarle Filipiltä tuli iloisen nuorekkaita kirjeitä. Hän ei voinut käsittää, kuinka veli niin kauan saattoi viihtyä poissa Tukholmasta. Itse hän oli viettänyt iloisen joulun ja tanssinut kaikkein kauneimpain neitsytten kanssa. Kätchen kertoi onnestaan, hän vain ikävöi rakasta veljeään hänkin.

Mutta kukaan ei maininnut hänestä sanaakaan. "Ebba on unohtanut minut", tuumi Kustaa, "tai hän ei tahdo antaa anteeksi!" Kuinka tahansa, hänen täytyi lähteä, asiat vaativat, ja yhä suurempi ikäväkin hänellä oli Ruotsiin.

9.

PAHAN VOITTO.

Kreivi Magnus Brahe oli kuninkaan toivomuksen mukaan ja kuningattaren suostumuksella vienyt tyttärensä vanhan leskikuningattaren Katarinan luo, joka heti mieltyi nuoren tytön ujoon käytökseen ja tavattomaan kauneuteen.

Ebba neidistä oli tosin hirveää elää erillään hovin iloisista huveista ja monista ystävistään; mutta "Stiina rouva" oli ollut niin ilkeä häntä kohtaan kuninkaan tähden, että oli hyvä päästä hänestä joksikin aikaa. Strömsholman yksinäisyydessä saattoi hän saada aikaa ajatella tulevaisuutta ja omia sydämenasioitaan.

Tosin hän piti hirveän paljon kuninkaasta, vaikka tämä olikin kauhean yltiöpäinen, niin että saattoi väliin toisen aivan pelästyttää. Mutta kyllä hän sentään olisi hyvä pikku kuningatartaan kohtaan, kunhan he olisivat oikein naimisissa, ja kun hänen olisi pakko lähteä pois kotoa, pitäisi hän, Ebba, omaa hoviaan kaukana "Stiina rouvasta". Ja niin hänen tyttömäisellä mielikuvituksellaan alkoi kaikki olla selvillä.

Mutta nuoren neitsyen valoisat toiveet saivat pian hälvetä. "Stiina rouva" ei ollut niitä, jotka päästävät voiton käsistään, vaan varma ja taitava sotapäällikkö tavallaan. Hänen kenraaliensa nimet olivat viekkaus ja vilppi, ja ne voittivat voittonsa pimeässä.

Abraham Cabeljou oli kuningatar Kristinalle antanut tiedon suunnitelmastaan ja ilmoittanut sen onnistumisesta.

Kuninkaan lemmentarina kauniin Margaretan kanssa tuli pian tunnetuksi, ja uutinen siitä saapui kulovalkeana Ruotsiin, ja mukana seurasivat liikuttavat kuvaukset vanhan Gabeljouin surusta ja epätoivosta.

Jo sitä ennen oli Kristina rouva kirjoittanut leskikuningatar Katarinalle ja kertonut tälle kuninkaan lapsellisesta mieltymyksestä Ebba Braheen. Hän oli varma, että se pian haihtuisi, mutta hänen kävi sääliksi tyttöä, joka kuvitteli pääsevänsä Ruotsin kuningattareksi.

Sitten saapui yllämainittu viesti Pihkovasta, ja Kristina kirjoitti siitä pikimmiten Strömsholmaan.

Nyt näyttäytyi, miten oikeassa Kristina oli ollut. Hänen kävi Ebba parkaa sääliksi ja hän pyysi Katarina rouvaa tälle selittämään, kuinka hupsusti tämä oli menetellyt pannessaan toiveensa 20-vuotiseen nuorukaiseen.

Mutta Kristina rouva ei tyytynyt käymään linnoituksen kimppuun vain yhdeltä puolen; hän tiesi, että heikkoja kohtia oli useampiakin. Ebba Brahe sai nyt ystäviltään ja tuttaviltaan kirjeen toisensa jälkeen, joissa puhuttiin samasta asiasta. Hyvistä ystävistä pisti kukin omalla neulallaan, ja nämä pistokset kävivät niin syvään, että sydämessä tuntui olevan verta vuotavia haavoja, jotka hän tahtoi peittää kaikkien silmiltä.

Mutta ei ainoastaan sydän kärsinyt, oli vielä muutakin, jonka Kristina rouva oli ottanut lukuun edeltä päin — turhamaisuus, joka huusi, että oli kostettava.

Vanha leskikuningatar vaali häntä tosin rakkaudella ja osanotolla. Katarina Stenbock tunsi aina mitä hellintä sääliä jokaista kärsivää kohtaan. Mutta hän oli unohtanut oman sukuperänsä ja oli sitä mieltä, että kuningas saattoi noutaa morsiamensa ainoastaan ruhtinassuvusta.

Kun hän vihdoin oli saanut Ebban kokonaan avaamaan sydämensä, kertoi Ebba, kuinka kuningas oli kiinnittänyt häneen huomionsa ennen kaikkia muita ja joululeikin aikana kuiskannut hänelle rakkaudestaan, kuinka hän oli kirjoittanut mitä hellimpiä kirjeitä ja kuinka kuningatar oli keksinyt heidän rakkautensa ja sitten kohdellut häntä kovasti, mutta hän oli rakkautensa tähden unohtanut kaikki kärsimykset, ja kuinka hän oli kuninkaalta saanut sormuksen, jota säilytti kallisarvoisimpana aarteenaan.

Kertomusta kuullessaan vuodatti herkkätunteinen kuningatar vilpittömiä kyyneliä. Hän muisti kuinka kauan, kauan aikaa sitten erään nuoren tytön täytyi pakahtuvin sydämin erota sydämensä rakastetusta ja ojentaa kätensä vanhalle kuninkaalle. Mutta tämä kuului menneeseen aikaan, maailma oli siitä päivin muuttunut, ja kun ei enää käynyt laatuun, että kuningas nai tavallisen aatelistytön, ei Ebbankaan pitänyt enää säilyttää sellaista kuninkaan lahjaa.

"Sormus täytyy sinun lähettää takaisin", sanoi Katarina rouva hyvin varmasti.

"Se on mahdotonta", nyyhkytti Ebba. "En voi erota siitä."

"Ajatteles tarkoin, tahdotko sinä, Magnus Brahen tytär, kilpailla Margareta Cabeljouin kanssa kuninkaan suosiosta?"

"En, en!" huudahti loukattu turhamaisuus, ja Ebba tempaisi poikki ohuen nauhan, jossa hän kantoi kaulassaan kuninkaan sormusta, ja ojensi sen leskikuningattarelle.

Katarina otti sen. "Pidän huolta siitä, että hän saa sen", sanoi hän.

Ebba Brahe peitti kasvonsa liinallaan, hän itki kuin sydän olisi pakahtumaisillaan.

Katarina taputti lempeästi hänen päätänsä. "Itke itkettäväsi", sanoi hän, "tiedän, että se tekee hyvää."

Ebba koetti puhua, mutta ei voinut nyyhkytykseltään.

"Luota minuun", sanoi vanha rouva. "Tahdon olla äitinä sinulle."

"Meneekö hän nyt naimisiin Margareta Cabeljouin kanssa?" uikutti Ebba.

"Mitä ajattelet! kuningas ottaa rakastajattarensa omasta maasta, mutta hän menee naimisiin ainoastaan vertaistensa kanssa."

"Lähettäkää sormus hänelle heti", pyysi Ebba kiihkeästi.

"Hänen äitinsä saa ratkaista, milloin se hänelle annetaan. Lähetän sen kuningattarelle."

"Silloin suuttuu hän entistä kovemmin minuun."

"Erehdyt, lapsi kultani, olen varma, että hän tästedes tahtoo tehdä kaiken voitavansa tehdäkseen sinut onnelliseksi."

Siten Kristina rouva voitti taistelun.

Mutta Katarina Stenbock piti lupauksensa ja oli äitinä Ebba Brahelle. Ennen muita hovineitsyitä hän suosi tätä seurassaan, ja kun hän pian havaitsi, että Ebballa oli hyviä taipumuksia käytännöllisiin askareihin, antoi hän hänelle tilaisuutta perehtyä niihin.

"Siitä on aina hyötyä tulevaisuudessa", sanoi hän.

Kustaa Aadolf oli palannut pääkaupunkiinsa, ja äiti, veli ja sisar olivat mitä suurimmalla sydämellisyydellä ottaneet hänet vastaan. Sisar oli saapunut Vesteråsista ollakseen läsnä hänen saapuessaan ja toivottaakseen hänet tervetulleeksi.

Kaikkien mielestä oli kuningas muuttunut ulkonäöltään. Hänen otsallaan lepäsi syvä vakavuus, ja huuli vetäytyi harvoin hymyilyyn.

Omaistensa kysymyksiin hän vastasi, että maan kohtalo painoi raskaasti hänen mieltään. Mutta hän ei virkkanut mitään siitä, että kuormalle oli pannut kiven pieni paketti, jonka hän oli löytänyt kirjoituspöydältään ja jonka sisältä hän avattuaan löysi ainoastaan pienen sormuksen, ilman sanaakaan selitykseksi.

Sormuksen heitti hän tuleen.

"Hän tahtoo, että kaikki on lopussa välillämme", tuumi hän. "Tapahtukoon hänen tahtonsa."

Tämän päätöksensä hän piti omina tietoinaan ja hän tunsi elämänhalunsa sammuvan. Tuntui kuin jotakin pakahtuisi hänen sisällään. Mutta hän voitti niin epämiehekkään tunteen ja päätti tästä lähtien elää ainoastaan isänmaalleen ja kansalleen. Ruotsissa, samoinkuin ennen Suomessa, hän unohti oman itsensä työskennellen ainoastaan maan hyväksi. Tämä olikin hyvin tarpeen. Mihin hän tulikin, hän kuuli moninaisia valituksia.

Elfsborgin lunnaat painoivat kovasti niin ylhäisiä kuin alhaisiakin, ja kuningas virkkoi itse, että tämä veroitus oli "maansyöpä, josta ei kukaan päässyt vapaaksi".

Aina kuninkaallisen huoneen jäsenistä, aatelistosta ja virkamiehistä alhaisimpiin palvelijoihin saakka kaikkien täytyi antaa avustuksensa määrätyn laskutavan mukaan.

Ainoa ihminen maassa, joka säilytti itselleen oikeuden antaa mielensä mukaan, oli leskikuningatar, mutta hän olikin kaikkien kesken tunnettu ahneudestaan, eikä kukaan häneen liioin luottanut, kun hänen omat etunsa olivat vaarassa Esimerkkinä mainittakoon tapaus, jolloin hänen päähänsä pisti suorittaa suoraan Tanskan kuninkaalle osa lunastussummasta. Siitä ei Kustaa Aadolf kuitenkaan ollut varma, vaan kirjoitti äidilleen, että kuitti oli toimitettava hänelle, "niin ettei siinä vain ole mitään vilppiä".

Elfsborgin lunnaat teki ylen raskaiksi varsinkin se seikka, että ne oli suoritettava kilisevässä rahassa, sillä sellaista oli useimmin paikoin maata vaikea hankkia. Aikaisempina aikoina oli kaupunkien porvareilla ollut jonkun verran säästettyä hopearahaa, jolla saattoivat korkeaa korkoa vastaan auttaa kruunua, mutta nyt oli köyhyys melkein suurempi kaupungeissa kuin maalla, ja kaikkialla valitettiin työn puutetta. Jos käsityöläiset tekivät työtä kruunulle, eivät he saaneet siitä maksua. Kauppa oli lamassa, tulli sietämätön, ja lisäksi aatelismiehet kävivät julkikauppaa kaikkialla maassa ja riistivät kaiken ansion kaupunkien kauppamiehiltä. Sentähden useissa kaupungeissa porvarit selittivät suoraan, etteivät he köyhyytensä tähden voineet maksaa veroa.

Sellaiset uutiset odottivat kuningasta hänen saapuessaan Tukholmaan. Valtiokansleri myönsi, että asema oli epätoivoinen, ja kuningas ja Oxenstjerna koettivat kaikin keinoin estää kansaa "joutumasta hunningolle." Verojen vähennys oli tosin auttava keino, mutta samalla oli valtio vaarassa joutua perikatoon.

Tanska ei edes suostunut ottamaan osaa lunnaista vastaan hyvissäkään tavaroissa, vaikka sitä ehdotettiin.

Rajattomalla vaivalla haalittiin kokoon vaadittu summa. Kuningas itse sulatutti muutamat jäljelläolevat hopeakannunsa, ja valtaneuvokset lyötättivät samoin rahaa omista hopeistaan. Vuoden 1616 alussa vietiin summa sadan ratsumiehen vartioimana Halmstadiin, jossa se luovutettiin Tanskan kuninkaan kuittia vastaan.

Seuraava maksu oli tapahtuva vuonna 1617 Elfsborgissa.

Tähän aikaan ahdisti maata huoli toisensa jälkeen. Huhut puutteesta ja tyytymättömyydestä, joka vallitsi maassa, olivat levinneet kauas sen rajojen ulkopuolelle, ja kuningas Sigismund, joka vaani jokaista tilaisuutta sekautua Ruotsin asioihin päästäkseen "takaisin entiseen asemaansa", ei luonnollisesti hidastellut käyttäessään suotuisaa tilaisuutta.

Heti kuninkaan lähdettyä Venäjän sotaan oli Puolasta salavihkaa kuletettu kavaloita kirjeitä Ruotsiin. Strengnäsin piispallekin antoi muutaman sellaisen muuan danzigilainen merimies, joka siitä huvista pistettiin vankeuteen. Jönköpingin seuduilla yhytettiin samoin sellainen veitikka, jonka linnanpäällikkö pisti kiikkiin.

Tällaisista tapauksista annettiin heti tieto kuninkaalle, joka kuitenkin otti asian tyynesti ja vastasi, että jos neuvosto tuollaisista tapauksista piti melua niin vähän kuin suinkin, raukesivat ne pian itsestään. Mutta samalla kertaa käski hän, että rahvasta oli kohdeltava varovaisesti, niin etteivät kavalat kirjeet saisi pahaa aikaan.

Suurempaa huomiota herätti eräs toinen salahanke, joka keksittiin vähää ennen kuninkaan saapumista Suomesta ja joka sekin oli Puolasta saanut alkunsa.

Valtakunnan korkeimman tuomioistuimen jäsentä, Johannes Messeniusta, syytettiin näet siitä, että hän oli ollut yhteydessä valtakunnan vihollisten kanssa. Hän oli ollut ennen professorina Upsalan yliopistossa ja monta kertaa herättänyt pahennusta esiintymisellään. Virkaveljensä Johannes Eudbeckiuksen kanssa oli hän alituiseen sotajalalla, ja kun tämä valittiin rehtoriksi, vaati Messenius hänet kaksintaisteluun ja yllytti ylioppilaita julkiseen väkivaltaan.

Kerran, kun konsistoriumin istunnossa professorit neuvottelivat rangaistuksesta, johon muuan rikoksellinen ylioppilas oli tuomittava, syöksyi Messeniuksen vaimo sisään ja haukkui arkkipiispaa ja professoreja silmät korvat täyteen; ylioppilas kuului hänen miehensä ystäviin, eikä häntä sentähden saanut syyttää.

Muuten olivat tappelut ja muut väkivaltaisuudet Messeniuksen ja Eudbeckiuksen kannattajain välillä sangen tavallisia, ja kuninkaan kirje vuodelta 1613 puhuu "juopottelusta, hurmailusta, melusta, rähinästä, ikkunain särkemisestä" ja sellaisesta, joka on rangaistava.

Kuningas kävikin vakavasti käsiksi näihin epäkohtiin, ja niiden päämiehet, molemmat professorit, kutsuttiin Tukholmaan vastaamaan tuomiokapitulille.

On käsittämätöntä miten Messenius seuraavana vuonna nimitettiin jäseneksi Svean hovioikeuteen. Mutta tämä luultavasti saa selityksensä siitä, että Messeniusta pidettiin aikansa oppineimpana miehenä.

Sentähden herättikin kuulumatonta huomiota, kun eräänä päivänä syytettiin tätä miestä yhteydestä "puolalaisten ja jesuiittain" kanssa. Tutkintoja pantiin toimeen, mutta asia ei koskaan täydellisesti selvinnyt.

Messenius oli luonteeltaan turhamainen ja itserakas ja tahtoi kaikin mokomin loistaa opillaan. Sitä paitsi hän oli äärettömän ärtyinen ja teki itsensä usein syypääksi sellaisiin maltittomuuksiin, etteivät kovinkaan monet olleet pahoillaan hänen kukistumisestaan.

Hovioikeus tutki syytöksiä, ja vaikkei ollutkaan mitään todistuksia, tuomittiin Messenius kuolemaan.

Viimeisessä oikeusasteessa lykättiin juttu kuninkaan ratkaistavaksi, ja tämä selitti, että koskei ollut täysin todistettu, että Messenius oli ollut vihollisten kanssa yhteydessä "valtakunnan vahingoksi ja turmioksi", niin lievennettiin rangaistus elinkautiseksi vankeudeksi Kajaanin linnassa. Ettei kuningas tahtonut tätä tehdä Messeniukselle vaikeaksi, siitä on todistuksena se, että hän käski sikäläisen linnanpäällikön pitää tarkoin huolta, ettei Messenius eikä hänen perheensä, joka oi häntä vapaaehtoisesti seurannut vankeuteen, kärsisi puutetta, vaan oli heitä kohdeltava kaikin puolin hyvin.

Tätä sukua oli kirous painanut alusta alkaen. Johannes Messeniuksen isä oli ollut mylläri ja hevosvaras, äiti kutojatar jostakin mäkituvasta Örebron ulkopuolelta. Vehkeilyiden tähden isänmaata vastaan mestattiin isä vuoden 1598 paikkeilla.

Poika lähetettiin tunnettuun Braunsbergin jesuiittakouluun, jonka hän kävi läpi kaikella kunnialla. Hän kävi sen jälkeen useissa maissa ja oleskeli jonkun aikaa Roomassakin. Saksaan palattuaan nimitettiin hänet filosofian maisteriksi Ingolstadtissa 1605.

Hänellä oli tavaton työkyky ja -halukin, mutta samalla kaikki ne virheet ja heikkoudet, joiden täytyy seurata jesuiittojen venyvästä moraalista ja horjuvasta siveysopista.

Ingolstadtista lähdettyään asettui hän Danzigiin, avasi siellä opetuslaitoksen ja nai Lucia Grothusenin, kuningas Sigismundin opettajavainajan tyttären.

Johannes Messenius oli aina hulluuteen saakka rakastunut nuoreen vaimoonsa, mutta tämä oli innokas katolilainen, ja Lucia rouvan rippi-isä, joka ei ollut Messeniukselle suopea, sai vaimon osoittamaan kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä miestään kohtaan.

Kaunis Lucia kutsuttiin melkein joka päivä ripille, ja roomalaisessa kirkossa oli silloin, kuten kai monin paikoin vielä nytkin, pappi vaimon mies paljon suuremmassa määrin kuin se, johon hänet alttarilla oli vihitty. Pappi sai parhaan osan; vaimolla oli kaksi herraa toteltavana, mutta hän rakasti ja palvoi sitä, joka oli toista niin paljon korkeammalla kuin taivas maata. Pappi oli hänen aina palavan rakkautensa esine, papille avasi hän sydämensä salaisimmatkin ajatukset, ilonsa ja surunsa. Maallista, syntistä miestään, johon hänet oli vihitty ja jonka inhimillinen vajavaisuus hänelle oli syynä jokapäiväiseen itsetutkisteluun ja kärsimyksiin, häntä kohtaan vaimo pysyi välinpitämättömänä.

Johannes Messenius kärsi mitä katkerimpia tuskia, kun hän huomasi, että vaimon sisäinen elämä aina oli pysyvä hänelle suljettuna kirjana.

Hän oli ollut Ingolstadtissa kyllin kauan tietääkseen, että vaimo on rippi-isän omaisuutta ruumiineen sieluineen, ja kun hän oli mustasukkaisuudesta suunniltaan, silloin Lucia heitti sytykkeitä tuleen puhumalla rippi-isänsä enkelimäisestä kärsivällisyydestä, hänen jumalanpelostaan ja rakkaudestaan ja kuinka hän itse kaipasi viettää jälleen muutamia hetkiä hänen kanssaan.

Mitä rajuimmin purkauksin kirosi Messenius katolista uskonoppia ja ennen kaikkia salarippiä, josta kaikki paha koitui.

Kenties oli Lucia kyllästynyt Danzigiin ja sen oloihin, sillä vuonna 1608 suostui hän muuttamaan Ruotsiin, johon Messenius oli aina halunnut. Mutta nyt oli salattava todellinen ajatustapansa. Molemmat puolisot olivat yhtä mieltä siitä, että oli pyrittävä saavuttamaan niin esivallan kuin nuorisonkin luottamus ja siten valmistettava katolisen opin palauttamista Ruotsiin.

Hurskaat jesuiittaisät olivat luvanneet vaivasta hyvän palkan, ja suuri historioitsija alentui ryömimään tomussa Ruotsin mahtajain edessä ja erittäinkin Kaarle IX:n jonka hän väitti polveutuvan kuuluisasta Antenor troialaisesta.

Mutta vanha kuningas epäili pahoja juonia, ja häntä tyynnyttääkseen teki Messenius uskollisuusvalan Ruotsin alamaisena. Täten onnistui hän tyynnyttämään kuninkaan epäluulot ja hänet nimitettiin professoriksi Upsalan korkeakouluun. Täällä hän kunnostautui julkaisemalla oivallisia tieteellisiä teoksia ja antamalla opetusta kahdeksan tuntia päivässä sillä menestyksellä, että kuulijoita aivan virtaamalla virtasi hänen oppisaliinsa.

Mutta asiat eivät pysyneet kauan tällään. Messenius suosi ylhäisaatelisten lapsia muiden kustannuksella, esiintyi yleensä erittäin ylimielisesti ja itserakkaasti ja lausui julkisesti, että hän yksin oli enemmän arvoinen kuin toiset professorit yhteensä.

Mielten rauhoittamiseksi kutsuttiin Messenius Tukholmaan, jossa hän sai valtioarkiston hoitoonsa. Mutta pian yhytettiin hänet valtiollisesta ja jesuiittalaisesta juonittelusta, ja edellisestä tiedämme mitä siitä seurasi.

* * * * *

Kustaa Aadolf ei ollut koskaan ottanut niin vähän osaa perhe-elämään kuin tänä vuonna. Mutta pojan kunnioitus, jota hän aina osoitti äitiään kohtaan, velvoitti häntä joskus tervehtimään häntä. Ja silloin kuningatar enimmäkseen puhui siitä, että kuninkaan oli aika valita itselleen puoliso ja siten turvata kruununperimys suvulleen. Alussa Kustaa Aadolf vastaili vältellen, mutta kun äiti kivesti yhä kovemmin, antoi hän kerran sangen tiukan vastauksen, ettei aikonut mennä koskaan naimisiin.

Kuningatar puraisi huultaan. Oli selvää, että poika vielä kantoi Ebba Brahen kuvaa sydämessään. Jos he vielä joutuisivat yksiin, ei kukaan tiennyt mitä saattoi tapahtua.

Leskikuningatar Katarina kirjoitti Strömsholmasta, että hänen rakkaasta Ebbastaan kehittyi parhaallaan oivallinen emäntä, mutta kuninkaan kotiinnuttua oli hänet usein nähty itkusilmin. Näytti sentähden luultavalta, että hän vielä rakasti kuningasta.

Kristina rouvan sielu oli levottomuutta ja pelkoa täynnä, ja hän neuvotteli innokkaasti asiasta uskotun sihteerinsä Chesnecopheruksen kanssa. Tämä lupasi hankkia hänelle tarkan selon kaikesta mihin kuningas ryhtyi. Tämän urkinnan tulokset näyttäytyivät pian.

Mistä saada rahoja maan tarpeihin? Se oli alituisena keskustelunaiheena kuninkaan ja valtiokanslerin välillä. Viimeksimainittu virkkoi eräässä sellaisessa tilaisuudessa, että leskikuningattaren eläkealueista ja herttuain ruhtinaskunnista koitui niin suuria tappioita, että muiden maakuntien oli mahdoton tyydyttää valtion tarvetta; sitä paitsi korkeat herrasväet isännöivät mielensä mukaan välittämättä maan laeista.

Kuningas myönsi sen todeksi, mutta hän ei mielellään tahtonut puhua siitä kuningattarelle. Mitä Juhana herttuaan tuli, niin hän oli sairas ja suosikkiensa käsissä.

Tässä keskustelussa oli kuulijoita, ja se kerrottiin kuningattarelle. Hänen oikeuksiaan tahdottiin rajoittaa, ja se täytyi estää.

Hänen käskystään laati Nils Chesnecopherus kirjoituksen, joka näytti toteen, että perintöruhtinailla oli oikeus käskeä ritaristoa ja aatelistoa omissa ruhtinaskunnissaan ratsastamaan heidän lippunsa alla ja että heidän yleensä oli oltava täysin itsenäisiä kunkin herttuakunnassaan. Chesnecopherusta käskettiin huolellisesti kätkemään tämä paperi, kuningatar oli sitä vastedes käyttävä.

Kiihdyksissään siitä, että tahdottiin puuttua hänen oikeuksiinsa, kertoi kuningatar Kaarle Filipille vääryydestä, joka oli tekeillä, ja kirjoitti Juhana herttualle, että oli parasta pitää silmänsä auki, muuten saattoi tapahtua merkillisiä muutoksia herttuakunnissa.

On tuskin luultavaa, että herttua itse kiinnitti huomiota tähän hyväntahtoiseen neuvoon, mutta hänen ympäristönsä oli heti valmis toimimaan yhdestä tuumin kuningattaren kanssa.

Onneksi ei Kustaa Aadolf tiennyt tästä mitään. Ja Oxenstjerna, vakuutettuna siitä, että huolet hälvensi parhaiten työ, kiinnitti kuninkaan ajattelemaan ja laatimaan uutta valtiopäiväjärjestystä, joka oli esitettävä säädyille. Sitä paitsi se vaara, joka uhkasi valtakuntaa ulkoa päin, antoi heille alituiseen aihetta vakaviin neuvotteluihin.

Aselepo Puolan kanssa oli kulunut loppuun vuoden 1611 alkaessa, ja sen uudistuminen oli tärkeää. Tämä olikin tapahtunut edellisenä vuonna, mutta puolalaiset olivat tällä kertaa taipumattomampia kuin koskaan. Oli selvää, että he tahtoivat syystä tai toisesta vitkastella. Koko kesän 1616 pelkäsikin Ruotsin rannikko väestö puolalaisten joukkojen odottamatonta hyökkäystä.

Sitä paitsi lisäsivät yleistä levottomuutta liioitellut kertomukset puolalaisten suurista varustuksista ja väenpestauksista Preussissa ja Saksassa.

Kaikki uskoivat näitä huhuja, niin kuningas ja neuvostokin, joka kauan oli odottanut rajuilman puhkeamista.

Viroon sijoitetuille joukoille lähetettiin pikaviestejä, että olisivat varuillaan, laivasto laitettiin purjehduskuntoon ja määrätyt maarykmentit saivat käskyn olla valmiina siltä varalta, että jotakin odottamatonta tapahtuisi. Vakoojavenheitä lähetettiin, väkeä nostatettiin ja uusi vero määrättiin.

Kesä ja syksy meni kuitenkin ilman että mitään puolalaista laivastoa näkyi. Pidettiin varmana, että sitä saatettiin odottaa seuraavana vuonna, ja Kustaa Aadolf, joka tahtoi olla valmis, päätti kuten tavallisesti turvautua säätyjen apuun.

Syksyllä 1618 teki hän matkan valtakunnan eteläseutuihin, ja tällä matkalla ollessaan hän kutsui valtiopäivät Örebrohon heti uuden vuoden aluksi. Valtiopäivien alkajaisiin saapui hän itse sinne ja tervehti säätyjä juhlallisin sanoin, vakuuttaen, että tahtoi kaikessa toimia ainoastaan kansan suostumuksella ja avulla.

Kuninkaan lopetettua puheensa astui esiin valtiokansleri Akseli Oxenstjerna ja ilmoitti säädyille, että kuningas oli valmistuttanut uuden valtiopäiväjärjestyksen, jonka hän toivoi pikimmiten tulevan voimaan, niin että säätyjen kokoukset kävisivät säännöllisemmin kuin tähän asti. Valtiokansleri toivoi lopuksi, että säädyt vapaasti antaisivat esityksestä lausuntonsa.

Säätyjen ei tässä kysymyksessä tarvinnut pitkään neuvotella, uusi valtiopäiväjärjestys hyväksyttiin pian yksimielisesti.

Sen jälkeen kokoonnuttiin uudelleen linnansaliin, ja kuningas esitti sotakysymyksen. Hän kertoi kuinka tsaarin lähettiläät olivat kaikin tempuin viivytelleet neuvotteluja ja rauhantekoa. Oli sentähden pidettävä puoliaan, sillä eihän kukaan ymmärtäväinen ihminen voinut neuvoa Ruotsia ilman vähintäkään korvausta luovuttamaan Venäjälle takaisin yhdeksää hyvin linnoitettua kaupunkia alusmaineen.

"Mekö", huudahti kuningas, "jotka ajoimme venäläiset tiehensä Laatokan tienoilta, nyt päästäisimme heidät porstuaamme, Suomeen ja Liivinmaalle, vieläpä ainoastaan saadaksemme kolmen tai neljän vuoden aselevon, sillä eiväthän moskovalaiset ylipäätään kauemmin pysy rauhassa."

Sitten siirtyi kuningas Puolan asiaan. Katolinen uskonoppi oli voittamaton este molempien valtakuntain kesken. Aselepoa oli kuningas käyttänyt vain juonitteluihin Puolaa vastaan, ja oli sentähden mitä tärkeintä, että etsittiin keinoja, joilla voitiin turvata valtakuntaa niin epävarmaa ja uskotonta naapuria vastaan.

Seuraavina päivinä tekivät säädyt anomuksensa, joita kaikissa säädyissä huolellisesti pohdittiin.

Eräänä päivänä kuningas astui odottamatta aateliston kokoushuoneeseen ja antoi säädylle vakavia lausuntoja ja nuhteita niistä väkivaltaisuuksista, joita he harjoittivat muita säätyjä vastaan maaseuduilla.

Eräänä toisena päivänä hän syytti ankarasti porvaristoa, että se oli itse syypää köyhyyteensä. Sillä, sanoi hän, se ei johtunut, kuten he väittivät, uudesta kauppasäännöstä, vaan vika oli pormestareissa ja raadeissa, jotka olivat sallineet luvattomia porvarisoikeuksia ja laitonta ja vierasta kauppaa, jonka kautta niin kaupungeilta kuin kruunultakin hupeni asianmukainen vero.

Kaikki tiesivät, vaikkei kukaan puhunut, että suurimmat esteet järjestetyn hallinnon säännölliselle kululle olivat perinnölliset läänitykset, varsinkin herttuain. Heidän rahatoimensa oli täydellisesti erillään muusta valtiotaloudesta, ja kaikki kartanot herttuakunnissa olivat heidän omien virkamiestensä hallussa.

Erittäinkin oli leskikuningatar osoittautunut omavaltaiseksi ja taistelunhaluiseksi. Hän oli Kaarle Filipin puolesta muun ohella vaatinut oikeuden tutkia ja tuomita majesteetinrikokset, jotka oli tehty herttuakunnassa, ja kun kuningaskunnassa rikokset kuudetta käskyä vastaan rangaistiin korkeilla sakoilla, tuomittiin niistä herttuakunnassa leikattaviksi korvat, nenä ja huulet.

Sen nojalla, ettei herttuakuntain aatelisto palvellut kuninkaan, vaan herttuain lipun alla, selitti kuningatar, ettei tämän aateliston oikea lääniherra ollut kuningas, vaan herttuat.

Mutta Kustaa Aadolf, joka ankarasti piti kiinni omasta ja maan ikivanhasta oikeudesta, pani tätä vastaan vastalauseen, vaikkakin kaikella kunnioituksella kuningatarta kohtaan.

Eräänä päivänä, kun kuningas oli kutsunut yksityiseen neuvotteluun ei ainoastaan Akseli Oxenstjernan, vaan myös Nils Chesnecopheruksen, ja oli puhuttu asemasta Puolassa, virkkoi viimeksi mainittu, että hänellä oli samaisesta kysymyksestä muutamia valaisevia kirjoituksia huostassaan. Kuningas tahtoi nähdä ne heti, ja muuan palvelija lähetettiin niitä noutamaan.

Tämä palasi pian, ja Chesnecopherus antoi ne kumartaen kuninkaalle.

Tämän huomio kiintyi heti otsakkeeseen: "Todistuksia perintöruhtinasten oikeudesta" j.n.e. Hän tunsi käsialan ja luki kirjoituksen alusta loppuun. Sitten hän ojensi sen Oxenstjernalle, avasi itse oven ja huusi: "Vahti!"

Chesnecopherus, joka oli jo huomannut erehdyksensä, seisoi kalpeana ja äänetönnä, kun vahti saapui ja kuninkaan käskystä vei hänet pois.

Kustaa Aadolf käveli kiihtyneenä edestakaisin. Hän käsitti hyvin, että hänen äidillään oli osansa kirjoituksen synnyssä. Valtiokansleri puolestaan vaati ankaraa rangaistusta; tässä oli annettava varoittava esimerkki.

Kuningatar, jolle oli kerrottu mitä oli tapahtunut, riensi rukoilemaan uskotun palvelijansa puolesta. Jos mitä vääryyttä oli tehty, oli vika hänen, hän katsoi olevansa velkapää valvomaan alaikäisen poikansa oikeutta, ja hänellä oli niin harvoja palvelijoita, jotka saattoivat häntä neuvoa vaikeissa asioissa.

Kustaa Aadolf vastasi, että hän tahtoi täyttää äitinsä toivomuksia mikäli voi, mutta tässä asiassa nojasi hän oikeutensa "isänsä lahjoituksiin ja isänisänsä testamenttiin".

Kristina rouva käsitti nyt, ettei maksanut vaivaa tehdä vastaväitteitä, hänen täytyi ottaa vahinko takaisin toisella tavoin. Nyt oli ensi sijassa saatava suosikki vapaaksi. Mutta kun hän niissä tuumin kääntyi valtiokanslerin puoleen, vastasi tämä, että rikollisen oli ensin pyydettävä anteeksi kuninkaallisen hovin ollessa läsnä.

Kristina rouva nieli harminsa, ja hänen kanslerinsa täytyi Akseli Oxenstjernan laatiman konseptin mukaan herttuain läsnäollessa rukoilla kuninkaalta anteeksi ja luvata, ettei enää koskaan esiintyisi moisten kirjoitusten laatijana. Täten oli asiasta toistaiseksi päästy, eivätkä säädyt näyttäneet kärkkäiltä käymään siihen käsiksi.

Valtiopäiväin lähetessä loppuaan saapui Juhana herttua jotakuinkin toipuneena pitkällisestä taudistaan. Hän sanoi kahdenkesken olevansa rahoista sangen ahtaalla, sillä ne vierivät pois läpi sormien. Sen jälkeen antoi hän kirjeen, jonka oli saanut Puolasta ja jossa hänelle tarjottiin suuria etuja, jos hän tahtoi liittyä Sigismundin puolueeseen.

"Jos tahdot, annan mielelläni uuden vakuutuksen", sanoi hän. "Silloin saavat puolalaiset vastauksen."

Kustaa otti vastaan tarjouksen, ja herttua vakuutti säädyille, että hän oli uskollisesti pitävä valansa Kustaa Aadolfille ja isänmaalleen.

Sen jälkeen laadittiin säädös, jonka mukaan kukaan ruotsalainen ei saanut olla yhteydessä Puolan kuninkaan, hänen sukunsa tai virkamiestensä kanssa. Kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin myös levittämästä kirjeitä Puolasta ja antamalla majaa sieltä saapuneille läheteille ja urkkijoille.

Kun säädyt olivat hyväksyneet säädöksen ja juhlallisesti selittäneet, että jollei Sigismund suostunut kohtuulliseen rauhaan, oli hänet siihen pakoitettava asevoimin, otettiin käsiteltäväksi kysymys kuninkaan kruunauksesta. Säädyt pitivät sitä juhlallisena vastalauseena niihin vaatimuksiin, joita katoliset esittivät Ruotsin kruunuun nähden, vastalauseena, jonka piti tehdä loppu kaikista juonitteluista asiain uutta järjestystä vastaan.

Helmikuun 28 päivänä päättyivät valtiopäivät, ja Kustaa Aadolfilla oli täysi syy olla tyytyväinen. Oli myönnetty suuria varoja ja erityinen vero hänen kruunajaisiaan varten, jotka oli vietettävä myöhemmin samana vuonna, ja säädyt olivat luvanneet, että voudit saivat kolmen kuukauden kuluessa koota kolmannen neljänneksen Elfsborgin lunnaista.

* * * * *

Maaliskuussa 1617 saapui viesti, että helmikuun 27 päivänä venäläiset olivat kuin olivatkin vihdoin allekirjoittaneet rauhanehdotuksen.

Ensi töikseen Kustaa Aadolf silloin kirjoitti De la Gardie'lle vakuuttaen iloaan ja mielihyväänsä onnellisen päätöksen johdosta, johon vihdoin oli päästy niin monien vastusten jälkeen. Mutta niinpä olikin sotapäällikkö yhtä suurella taitavuudella johtanut rauhanneuvotteluja kuin ennen sotaliikkeitä. Kuningas käsitti aivan hyvin, että ainoastaan kova ahdinko oli saattanut pakoittaa Venäjän sellaiseen rauhaan kuin nyt oli saatu, mutta hän tiesi myös, että jollei rauhaa olisi syntynyt, olisi Ruotsin sotajoukko ollut nukassa, sillä sen elinehdot edellisenä talvena olivat sanomattoman vaikeat.

Stolbovan rauha tietää Ruotsin ylivallan huippukohtaa itäiseen naapuriin nähden. Tosin ei enää ollut ajattelemistakaan ruotsalaista ruhtinasta Venäjän valtaistuimella ja Novgorodia Ruotsin alusvaltiona, mutta Suomi oli saanut sen rajan Venäjää vastaan, mikä sillä on vielä tänäänkin, ja Inkerinmaa oli voitettu Ruotsin vallan esimuuriksi. Vironmaa oli yhdistetty Suomeen.

"Toivon Jumalan avulla", virkkoi Kustaa Aadolf, "että venäläisen on tästedes vaikea hypätä sen puron ylitse." Hän tarkoitti sillä Itämerta, jonka rannoilta Venäjä oli sulettu pois.

Rajakiveen Salmissa, Laatokan pohjoispuolella, hän piirrätti tämän kirjoituksen: "Tähän asetti valtakunnan rajan Kustaa Aadolf, Ruotsin kuningas; Jumalan avulla olkoon hänen työnsä pysyvä."

Stolbovan rauhassa oli Kustaa Aadolf päättänyt toisen isiltäperityn sotansa ja päättänyt sen niin, että hänen nimensä mainittiin ympäri Eurooppaa. Mutta Venäjän sodalla oli ollut merkitystä ainoastaan Ruotsin ja Puolan historiassa; siihen sotaan, joka oli vielä jäljellä, sisältyi suuri elinkysymys, joka vavistutti koko Eurooppaa.

Oli kysymyksessä paljon enemmän kuin taistelu Kustaa Aadolfin ja Sigismundin, Ruotsin ja Puolan välillä muutamista Itämeren toisella puolen olevista maista. Käytiin suurta taistelua katolisuuden ja protestanttisuuden välillä, vuosisadan suurta taistelua.

10.

KUNINGASKRUUNU.

Kruunajaisjuhla, joka oli vietettävä Upsalassa, oli määrätty heinäkuun 22 päiväksi. Säädyt, joiden oli oltava läsnä, oli ensin kutsuttu kokoontumaan Tukholmaan kesäkuun lopulla, jolloin oli tarkastettava ja hyväksyttävä kuninkaanvala ja lisäksi neuvoteltava veroista ja muista maan sisäisistä asioista.

Kuningas avasi valtiopäivät puheella, jossa puhui Venäjän kanssa tehdystä rauhasta, kuinka Ruotsin rajat olivat avartuneet ja paremmin turvatut hyökkäyksiä vastaan. Kun juhlallisen puheen jälkeen rauhanpäätös oli luettu, nousivat säädyt ja vakuuttivat alamaista kiitollisuuttaan kuninkaalle ja niille miehille, jotka suurella rohkeudella ja varovaisuudella olivat vieneet tämän pitkällisen sodan onnelliseen loppuun.

Kun ensin oli selvitetty muutamia leskikuningattaren esittämiä kinastuskysymyksiä herttuakuntain ja hänen eläkealueittensa oikeuksista, säädettiin vihdoin valankaavat. Kuninkaan vala sisälsi seitsemän kohtaa: rakastaa Jumalaa ja hänen kristillistä kirkkoaan, pitää ja kaita kaikkia säätyjä Jumalan puhtaassa sanassa, puoltaa kirkon, kuninkaan, kruunun ja koko kansakunnan oikeutta; suojella totuutta ja oikeutta, sortaa kaikkea vääryyttä; olla uskollinen alamaisilleen, ei ketään köyhiä turmella hengen tai jäsenten puolesta j.n.e.

Perintöruhtinaat lupasivat osoittaa kuninkaalle sitä alamaisuutta, johon he vuoden 1604 perintöyhdistyksen mukaan olivat hänelle velvolliset. Valtaneuvosten lupaukset sisälsivät suunnilleen samaa, ja aatelissääty sitoutui lisäksi tekemään ratsupalvelusta ja taivuttamaan veronalaisen rahvaan suorittamaan lailliset veronsa. Samat sanat olivat pappisvalassakin, ja papit sitoutuivat kehoittamaan sanankuulijoitaan alamaiseen tottelevaisuuteen.

Vihdoin oli kruunajaiset vietettävä. Jo puoli vuotta sitten oli niitä ruvettu valmistelemaan. Suurista aateliskartanoista oli lainattu pöytäliinoja, talous- ja kyökkikaluja. Olipa aina Suomesta saakka noudettu puutuoppeja, haarikoita, puulautasia ja sen sellaista, jota kruunajaisissa tarvittiin. Sillä kaikkia, yksin alhaisimpia palvelijoitakin, oli sellaisessa tilaisuudessa runsaasti ruokittava.

Turun linnanisäntää käskettiin panettamaan kruunajaisiin 200 tynnyriä olutta 300 tynnyristä maltaita. Varovaisuuden vuoksi kuitenkin selitettiin kirjeeseen kiinnitetyssä lapussa, ettei olueen ollut pantava niin paljoa maltaita kuin oli mainittu, vaan sitä enemmän humaloita, niin ettei siitä tulisi kovin "väkevää ja karmakkaa".

Lapista Tornion takaa lähetettiin 100 poroa, Luulajasta 80 ja Piitiöstä 60. Ne oli laskettava laitumelle saariin, josta ne mukavasti saisi teurastettavaksi kruunajaisiin.

Kauan oli kruunajaisia lykätty, mutta lopulta määrättiin ne vietettäväksi lokakuun 12 päivänä Upsalassa, johon valtiopäivät oli siirretty tärkeimpäin asioiden ratkaisun jälkeen.

Kruunaus ei ollut ainoastaan uskonnollinen toimitus, vaan kuten ainakin tähän aikaan todellinen kansanjuhla, jonka kustannukset suoritettiin erityisesti kannetulla kruunausverolla.

Kuningas matkusti Tukholmasta koko kuninkaallisen huoneen, hovin ja säätyjen seuraamana. Lähtiessään tervehdittiin häntä lauluin ja soitoin lehteriltä, jonka porvaristo oli pystyttänyt Norrmalmin torille (nykyiselle Kustaa Aadolfin torille). Kaikki mitä siihen aikaan oli mainiota ja loistavaa, oli saapunut Upsalaan tähän juhlaan. Aatelisto, joka tavallisuuden mukaan oli tarkoitettu korottamaan hovin loistoa, oli saapunut upeissa varustuksissaan, kreivit ja vapaaherrat lääniensä lippujen alla. Pidettiin aatelisvelvollisuutena esiintyä loistolla ja prameudella.

Erityinen kirje oli lähetetty "Ruotsin rouville", että nekin miehissä saapuisivat.

Kruunajaispäivänä kokoontui aateli seitsemän aikaan aamulla Upsalan linnaan, mutta muut säädyt tuomiokirkkoon.

Kuninkaan, leskikuningattaren, herttuain ja aatelin ratsumiehet ja sitä lähinnä Upsalan lippukunta oli asetettu molemmin puolin tietä linnasta kirkolle ja lähimmäksi linnaa henkivartioita niin pitkälle kuin riitti.

Tätä ratsukujaa myöten kulki kruunajaiskulkue Upsalan linnasta tuomiokirkkoon. Etumaisina tuli kaksi airuetta, heidän jäljestään kuusi torvensoittajaa, sitten hovimarsalkka ja aatelisto kolmimiehisissä ruoduissa, sitten Henrik Horn marsalkkasauvoineen, hänen jäljestään valtaneuvokset kaksitellen, sitten kreivi Abraham Brahe ja kreivi De la Gardie. Tämän jälkeen arkkipiispa kantaen sarvea, valtakunnan rahanvartia avainta ja hametta, kansleri omenaa, amiraali valtikkaa, marski miekkaa ja drotsi kruunua. Tämän kulkueen jäljestä seurasi kuningas ratsain neljän aatelismiehen kantaman kunniataivaan alla.

Kuninkaan jäljestä seurasivat ensin herttua Kaarle Filip ja Juhana herttuan lähettiläs ja heidän jäljestään kuninkaan ja herttuain henkipalvelijat ja henkisotilaat; sitten kuningattaren hovimarsalkka ja kuusi ruotua aatelistoa, kolme herraa ruodussaan, sitten leskikuningatar ajaen yksin vaunuissa, hänen jäljestään pfalzkreivitär ja sitten muu rouvasväki.

Kirkon portilla seisoivat piispat ottaen kuninkaan vastaan, ja Linköpingin piispa lausui tervehdyksen: "Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen!" Kirkossa olivat säädyt seisoallaan.

Kun kuningas oli astunut alttarin eteen ja kohotetuin käsin tehnyt valan, jonka Akseli Oxenstjerna saneli, ja saanut voitelunsa arkkipiispalta, nousi hän valtaistuimelleen ja hänet koristettiin vallan vertauskuvilla.

Hänen sen jälkeen otettuaan käteensä miekan "hyvien ja hurskaiden suojelukseksi ja pahojen ja uskottomain rangaistukseksi" astui kaksi airutta esiin huudahtaen korkealla äänellä:

"Nyt on kuningas Kustaa Aadolf Svean ja Göötanmaan kruunattu kuningas, hän eikä kukaan muu!"

Tähän vastaukseksi koko seurakunta huusi: "Jumala hänen majesteetilleen pitkää ikää ja onnea antakoon!"

Sittenkun kuningas oli antanut takaisin vallanmerkit henkilöille, jotka niitä olivat kantaneet juhlakulkueessa, paitsi kruunua, jonka hän jätti päähänsä, ja valtikkaa, jonka piti kädessään, astuivat esiin herttua Kaarle Filip ja Juhana herttuan valtuutettu ja ottivat vastaan läänityksensä, jonka jälkeen valtakunnan neuvosherrat perätysten tekivät säädetyn valan. Koko seurakunta viritti sitten virren: "Jumala, sua kiitämme" juhlallisen soiton säestyksellä, ja juhlakulkue palasi linnaan, missä upea kruunajaisateria oli laitettu linnansaliin. Näillä vieraspidoilla alkoivat yhtä vaihtelevat kuin loistavatkin juhlallisuudet. Kronikka mainitsee niiden joukossa yhdet turnajaiset ja kaksi kehäratsastusta.

Lokakuun 17 päivänä lyötiin ritariksi Venäjän sodan sankari Jaakko De la Gardie ja muutamia muitakin aatelismiehiä muistettiin ritariketjuin ja lahjoin. Oppi sai tunnustuksensa siten, että nyt ensi kerran vihittiin teologian tohtoreita. Seppelöitsijäksi oli kuningas nimittänyt Akseli Oxenstjernan, ja hän seppelöi niin arkkipiispan kuin useita muitakin kirkon eteviä miehiä.

Sillaikaa jatkettiin juhlallisuuksia, ja lukuisain remupäivien jälkeen tekivät säädyt uskollisuudenvalansa ja allekirjoittivat tämän viimeisen valtiopäiväpäätöksensä, ennenkuin lähtivät kukin kotiinsa.

* * * * *

Leskikuningatar oli pysynyt harvinaisen tyynenä juhlapäivien ajan, eivätkä mitkään purkaukset olleet häirinneet kuninkaallisten sukulaisten keskinäisiä suhteita. Hän ei ollut edes kiukutellut siitäkään, että herttua Kaarle Filip osoitti silmiinpistävää hellyyttä valtakunnanrahaston hoitaja Seved Bibbingin nuorimmalle tyttärelle Elisabetille.

Ei voitu kieltää, että hän oli suloinen, tämä pienokainen, mutta hän oli niin tavattoman hento ja hieno, että saattoi pelätä ensimäisen tuulenhenkäyksen taittavan hänet. Kuningatar oli sen sanonutkin Kaarle Filipille, mutta tämä vastasi: "Sama tuulenhenkäys saa ottaa mukaansa minutkin, sillä minä en voi elää ilman häntä."

Se nyt ei merkinnyt mitään. Seitsentoistavuotiaana nuorukaisella on monia päähänpistoja, ja kuningatar olikin vastannut tähän poikansa purkaukseen:

"Luulen, ettei kukaan hovin nuorista kaunottarista voisi sinua vastustaa."

Muuten sai nuori herra elää omissa hoteissaan, hän ei varmaan tuottaisi äidilleen sellaista surua kuin vanhempi veljensä, se kiittämätön. Monta kertaa äiti oli nähnyt surun piirteen Kustaan korkealla otsalla, ja vastoin tahtoaankin hän oli silloin tullut ajatelleeksi Ebba Brahea.

Äiti ei voinut vapautua pelosta, että hänen poikansa kenties jonakin päivänä raivasi pois kaikki esteet ja riensi nuoruutensa rakastetun luo. Mutta se oli estettävä, äiti ajatteli jo keinoa, jolla ainaiseksi tekisi heidän lähestymisensä mahdottomaksi, ja hänellä oli suunnitelmansa valmiina. Venäjän sodan sankari, Jaakko De la Gardie kutsuttiin yksityiskeskusteluun kuningattaren luo ja hänet otettiin vastaan melkein äidillisellä hellyydellä.

Kuningatar puhui millä vilkkaalla mielenkiinnolla ja ihailulla hän oli seurannut Jaakko herran kaikkia toimia, ja kuinka Tukholmassa olivat hän ja hänen urotekonsa aina olleet hovin naisten puheenaiheena.

Sotaherra kumarsi, epävarmana oliko hänen vastattava kaikkiin kohteliaisuuksiin.

Sen jälkeen kuningatar käänsi puheen hänen veljeensä ja muistutti, kuinka tämä oli kuningattaren kädestä saanut morsiamensa, kauniin Katarina Oxenstjernan.

"Haluaisin", lisäsi hän, "antaa teillekin sellaisen lahjan."

Jaakko herra karahti punaiseksi, kiitti kuningatarta hyvyydestään, mutta ei sanonut ajatelleensa mennä naimisiin.

"Täytyyhän teidän olla mieltynyt johonkin neitsyeen", huudahti kuningatar häntä tutkivasti katsellen.

"Jos niin on", sanoi Jaakko herra punastuen kuin tyttö, "täytyy minun koettaa voittaa se."

"Mikä vahinko", sanoi Kristina rouva syvään huoaten. "Se surettaa minua melkein."

"Teidän majesteettinne on liian hyvä."

"Onko minun sanottava suoraan, etten ole sitä teidän tähtenne?"

"Kenenkäs sitten?"

"Herra kreivi, se on salaisuus! Mutta niin paljon tahdon sanoa, että teidän tähtenne on rikkoutunut suhde, joka… josta muuten olisi tullut jotakin."

Lopun sanoi hän väkinäisesti, ja Jaakko De la Gardie virkkoi nopeasti: "Teidän majesteettinne on velvollinen jatkamaan."

"Velvollinen?" toisti kuningatar.

"Sellaisen toiveen herättäminen on samaa kuin ojentaa leipäpala nälkäiselle, mutta pitää sitä niin korkealla, ettei hän siihen yletä."

"Mutta jos uskon teille sellaisen salaisuuden, voinko luottaa teidän vaiteliaisuuteenne?"

"Yhtä hyvin kuin kunniaanikin!"

"Ette hiiskahda kenellekään?"

"En kenellekään, teidän majesteettinne!"

"No hyvä! Olette kai kuullut, että kuninkaan sydän on kiintynyt Ebba Braheen."

"Olen kuullut."

"Hän uskoi itsekin, että tähän tunteeseen vastattiin, ja minä luulin samaa, vaikkakin minua suuresti kummastutti se tavaton mielenkiinto, jota hän osoitti erästä toista henkilöä kohtaan. Kuitenkin, kun kuningas palasi Venäjän sodasta, lähetti Ebba hänen sormuksensa takaisin."

De la Gardie tuijotti hämmästyksissään häneen. "Lähetti hänen sormuksensa takaisin?" toisti hän.

"Hän on sitten omasta pyynnöstään oleskellut rouva Katarina Stenbockin luona, jolle hän on antanut koko luottamuksensa. Vanha rouva on äskettäin kirjoittanut, että Ebba on hyvin kiintynyt teihin, ja pyytää minua sanomaan, että teidän käyntinne ilahuttaisi häntä. Nykyään oleskelee hän Tukholmassa."

Peloton sotasankari oli hämmästyksen lyömä. Saattoiko hän uskoa silmiään? Hän lankesi kuningattaren jalkoihin ja kiitteli häntä kiittämästä päästyäänkin: Ebba Brahe oli tuleva hänen omakseen, ja kuningatarta oli hänen kiittäminen elämänsä onnesta; hän oli rakastanut Ebbaa jo ensi näkemästä, mutta ei koskaan uneksinutkaan onnesta saada sanoa häntä omakseen; nyt oli hän heti pyytävä kuninkaan suostumuksen.

"Olkaa varovainen, hän on kilpakosija!"

"Jos Ebba rakastaa minua, mitä minulla on pelättävää!"

"Muistakaa, Ebba on kaino, teidän täytyy ottaa hänet rynnäköllä."

"Teidän majesteettinne, en ole rynnäkössä koskaan epäonnistunut."

"Olette oikeassa, kuningashan niin teki Pihkovassakin."

Seuraavana päivänä De la Gardie lähti Tukholmaan Magnus Brahen keralla.

Hän piti tätä niin onnellisena enteenä, että käytti heti tilaisuutta hyväkseen ja kosi.

Magnus kreivi oli yhtä ihastunut kuin hämmästynytkin ja selitti, että hän jätti päätösvallan tyttärelleen ja lisäsi vain: "Muistakaa, että hän on hyvin kaino."

Rouva Katarina Stenbock oli valmistettu sotaherran vierailun varalle, ja kun tämä ilmoitettiin, määräsi hän Ebban ottamaan hänet vastaan ja pyytämään mukaan päivälliselle, jolloin hän jälleen toivoi olevansa paremmin voinnissaan.

Sangen kainona ja hämillään Ebba meni vastaanottohuoneeseen, jossa sotaherra häntä odotti.

Ebban suureksi kummastukseksi ei tämä käyttäytynyt sillä sirolla kohteliaisuudella, joka oli tavallinen. Hän tarttui käteen, vei hänet sohvaan, pani siellä viereensä istumaan ja sanoi, että yhtä paljon kuin hän valitti leskikuningattaren pahoinvointia, yhtä iloinen hän oli tavatessaan neidin yksin.

Ebba katsoi häneen ihmeissään. Mitä suurella sotasankarilla mahtoi olla hänelle sanottavaa?

Hänen ei tarvinnut kauan olla epätietoisuudessa. Jaakko herra puhui yksinäisestä soturista, joka oli voittanut monet voitot, mutta ei ollut koskaan saanut jakaa kenenkään kanssa iloaan. Hän oli kauan rakastanut erästä nuorta tyttöä, mutta oli luullut tämän antaneen sydämensä toiselle ja päättänyt käydä yksin läpi elämän. Nyt oli hän kuitenkin varmalta taholta saanut tietää, että nuoren tytön sydän oli vapaa, ja sama korkea henkilö oli kehoittanut häntä menemään sydämensä valitun luo pyytämään hänen kättään. Tytön isä oli äsken sanonut, että hän antaisi ilolla siunauksensa, ja nyt oli hän tullut tytöltä itseltään kysymään vastausta. Hän voisi tehdä mitä onnellisimman ihmisen, ja jos isänmaa oli hänelle jotakin velkaa, tämä tyttö yksin saattoi maksaa sen, sillä hänen rakkautensa oli kalliimpi kaikkia aarteita.

Ebba oli hämmästynyt, ällistynyt. Hän olisi tahtonut juosta tiehensä, mutta Jaakko herra piteli tukevasti vaikkakin lempeästi hänen kädestään. Ja millä syyllä saattoikaan hän hylätä kosinnan? Epäilemättä Jaakko herran oli lähettänyt kuningas. Hän oli valinnut maan oivallisimman miehen hänen puolisokseen. Eikö hänen ollut hyväksyttävä tämä tarjous?

Eikä Jaakko herra muuten jättänyt ratkaisua hänen valtaansa, hän sulki hänet pian syliinsä ja puhui, ettei hän voinut toivoa mitään, jota ei heti täytettäisi; ketään kuningatarta ei niin palvota kuin häntä tullaan palvomaan, ja niin pyysi ja rukoili Jaakko herra häneltä onneaan, ja vaikkei neitsyt tiennyt sanoneensa sanaakaan, sanoi toinen häntä kuitenkin morsiamekseen ja puolisokseen ja tahtoi, että se oli heti saatettava koko maailman tietoon.

Ebba parka oli aivan ymmällä. Mitähän vanha leskikuningatar mahtoi sanoa?

"Sen saamme heti tietää", sanoi Jaakko herra tarttuen heti kelloon.

"Mitä teette!" huudahti pelästynyt tyttö.

Muuan kamariherra tuli nopeasti sisään

"Ilmoittakaa leskikuningattarelle kreivi Jaakko De la Gardie ja hänen kihlattu morsiamensa."

Kamariherra tuijotti ymmällä toisesta toiseen, mutta Jaakko herran kärsimätön liike sai hänet rientämään tiehensä.

"Tämä on hirveää!" huudahti Ebba aivan poissa suunniltaan.

De la Gardie otti nopeasti kallisarvoisen sormuksen, jonka hän pisti Ebban sormeen. "Tässä on sinetti!" sanoi hän. "Ja tässä!" lisäsi hän Ebbaa suudellen.

Samassa avasi kamariherra oven ja sanoi nöyrästi kumartaen: "Hänen majesteettinsa ottaa vastaan."

Jaakko herra tarttui tytön käteen, ja ylpein ryhdein ja pystyssäpäin vei hän tämän leskikuningattaren luo, joka ei suinkaan näyttänyt vähimmän yllätetyltä.

Hän syleili Ebbaa ja sanoi olevansa ihastunut ja täydellisesti hyväksyvänsä hänen vaalinsa.

Katarina Stenbock saattoi korkeasta lastaan huolimatta olla ylen rakastettava, ja hän puhui nyt Ebban emännyysharrastuksista, hänen yksinkertaisesta käytöksestään ja käytännöllisestä kyvystään tavalla, joka ihastutti sotaherran kerrassaan.

Sillaikaa oli lähetetty noutamaan Magnus kreiviä, että tämä yhdistäisi kihlattujen kädet, ja pöydässä leskikuningatar itse esitti maljan.

Sotamarsalkka vaati, että häät oli vietettävä mitä pikimmin, mutta siinä nousi sekä Magnus kreivi että Katarina Stenbock vastarintaan: sellaiset häät oli vietettävä asianmukaisella upeudella, ja valmistuksiin meni vähintäänkin vuosi.

Ebba neiti kiitti heitä sydämestään, itse ei hän uskaltanut virkkaa sanaakaan.

Jaakko kreivi kuunteli ensin äänetönnä noita vastusteluja ja näytti sangen tyytymättömältä. Sitten hän selitti, että tosin hänkin tahtoi häät vietettävän asianmukaisella upeudella, mutta vuotta ei hän sentään aikonut odottaa. "Jolleivät häät ole vietetyt viimeistään ensi juhannuksen aikaan, niin teen samoin kuin kreivi Abraham Brahe teki kreivittärelleen: ryöstän Ebbani ja vietän häät omin nokkini."

Kaikki nauroivat, ja Ebba sanoi tyynnytellen: "Juhannukseksi kaikki kyllä valmistuu."

"Kuulettekos, hän sanoo sen itse!" huusi Jaakko herra riemuiten ja nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä.

Ebba punastui hämmennyksissään. Suuteli häntä kaikkien nähden! Ja illalla suuteli se häntä taasen, ja leskikuningatar ja hänen isänsä nauroivat.

Hän kulki kuin unissaan. Hänestä näytti selittämättömältä, kuinka kaikki oli käynyt; nyt kuningas varmaankin oli tyytyväinen, hän oli saanut tahtonsa toteutetuksi. Ajatellessaan miten oli ollut ja miten nyt oli, täyttivät kyynelet kauniin neitsyen silmät.

On selvää itsestään, että uutinen levisi tuhansin kielin kaikkialle.

Leskikuningatar oli ihastunut. Hänellä oli ollut monta harmia kruunausvaltiopäivillä, mutta nyt hän sai täyden korvauksen. Hän oli estänyt kuninkaalle arvottoman suhteen, mutta niin kuningas kuin poika olikin, täytyi hänen taipua äitinsä tahtoon.

Ja Kustaa Aadolf itse, kuinka otti hän uutisen vastaan? Hän kätki kirvelevän surun kaikkien silmiltä eikä näyttänyt olevan milläänkään. Eikö Ebba ollut lähettänyt hänen sormuksensa takaisin, mitä muuta saattoi hän odottaakaan? Ebba ei ollut rakastanut häntä kuten hän Ebbaa, siitä oli hän täysin vakuutettu.

Koetus oli vaikea. Nyt oli se kannettava miehen tavalla, kukaan ei saanut tietää mitä hänen sydämensä kärsi.

Hän saattoi olla ilman Ebbaa, mutta De la Gardie? Oli vaikea seurustella hänen kanssaan yhtä tuttavallisesti kuin ennen; hän pelkäsi melkein, ettei jaksaisi hillitä itseään.

Oli kaksi miestä, jotka ymmärsivät, mitä tapahtui nuoren kuninkaan sielussa, ja molemmat tiesivät, että ainoa lääke tautia vastaan oli työ, kova työ. Toinen näistä oli Juhana Skytte. Elävästi harrastaen Upsalan akatemian menestystä hän oli epätoivoissaan sen arvottoman elämän johdosta, mitä siellä viettivät niin professorit kuin ylioppilaatkin. Hän esitti kuninkaalle, että akatemiassa oli pantava toinen kuri toimeen, levottomat professorit siirrettävät toisiin paikkoihin, kelvottomat eroitettavat virasta ja nuoriso pidettävä järjestyksessä ja kurissa.

Opettajain luku ja työjärjestys oli määrättävä lähemmin, uusille professoreille oli määrättävä riittävät palkat, köyhille ylioppilaille myönnettävä avustusta yleisistä varoista ja akatemialle suotava tarpeelliset erivapaudet.

"Minulla on", lisäsi Skytte, "teidän majesteettinne armosta tilaisuus omin varoin pystyttää yksi oppituoli, jolle kunnioittavimmin pyydän saada antaa oman nimeni."

Kustaa Aadolf puristi hänen kättään. "Kiitän sinua yleisen hyvän nimessä", sanoi hän. "Enkä lyö laimin tehdä siinä suhteessa mitä voin. Minulla on siksi suuret kirjakokoelmat, että kun luovutan ne, tulee siitä melkoinen kirjasto, ja niin pian kun ehdin, tahdon rakennuttaa Upsalaan opinahjon, joka korkean isänisäni mukaan nimitetään kustavilaiseksi, samoinkuin sinun oppituolisi skytteläiseksi."

Juhana herra kumarsi syvään ja lisäsi, että olihan uudistukset paras aloittaa mitä pikimmin, ja kun aika nyt hieman hellitti, niin eiköhän hänen majesteettinsa voinut omistaa muutamia tunteja päivässä sille hankkeelle.

Suru on itsekäs, mutta Kustaa Aadolfin rinnassa puhui velvollisuudenkäsky äänekkäämmin, ja hän määräsi sentähden heti ajan ja pakoittautui sentähden koko sielullaan syventymään työhön.

Toinen ystävä oli Akseli Oxenstjerna; heidän välilleen oli syntynyt sellainen merkillinen suhde, että he usein lausuivat toistensa ajatuksia, ja kun Kustaa Aadolf neron tietäjäkatsein näki mitä aika vaati ja suunnitteli toimensa sen mukaan, silloin edellinen tasoitti kivet ja raivasi tien ja tyynnytteli tulista vaasalaisverta viisailla, valaisevilla neuvoillaan.

Ja vanhempi ystävä tuli nyt lohdutellen nuoremman luo ja hänen äänensävynsä oli valittu sillä silmällä, että se houkuttelisi unohtamaan omat huolet toisten huolen tähden.

Lähestyi Elfsborgin lunnaiden kolmas maksuaika, eikä tiedetty vielä nytkään mistä rahat siihen otettaisiin.

"Tämä syöpä kai vie maan voimat", huudahti Kustaa Aadolf, "ja meidän täytyy leikata syvälle lihaan päästäksemme siitä vapaaksi!"

"Missä lihaa on leikattavaksi", lisäsi valtiokansleri. "Mutta meillä on ainoastaan luut jäljellä."

"Niin, Tanska saa kyllä kerran kantaa tekojensa palkan, niin totta kuin jumalainen nemesis on olemassa!"

"Joka palkitsee ansion mukaan", lisäsi valtiokansleri. "Mutta täytyy ihmetellä, millä kärsivällisyydellä näin ylen ahtaina aikoina verotaakkaa kannetaan."

"Kukaan ei ole vetäytynyt velvollisuuksiaan täyttämästä", virkkoi Kustaa Aadolf. "Kuninkaallinen huone, aateli ja kaikki muut maksavat tulojensa mukaan."

"Totta, mutta kaikki nämä verot ja tullit ovat taakkana, joka ehkäisee kaiken kehityksen. Ajanoloon saanemme turvautua lainaan, vaikkei mielellään maksakaan kahtatoista prosenttia."

"Leskikuningattaren heikkous on, että hän ottaa niin paljon kuin voi saada", vastasi Kustaa Aadolf kevyesti punastuen. "Mutta kyllä minä panen hänet maksamaankin sitä enemmän."

"Minä olen tähän laatinut kirjeluonnoksen teidän majesteettinne uskolliselle ystävälle Louis de Geerille Amsterdamiin ja pyytänyt häntä lainaamaan meille suurehkon summan."

Kuningas otti paperin ja luki, mutta tällöin lienevät heränneet eräät muistot, sillä hän ei voinut pidättää pientä nyyhkytystä, ja kun omasta heikkoudestaan harmistuneena kohotti katseensa Akseli Oxenstjernaan nähdäkseen oliko tämä huomannut mitään, kohtasi hän niin osaaottavan katseen, että kyynelet syöksähtivät hänen silmistään, ja hän heittäytyi ystävän avattuun syliin.

Ahdistettu sydän oli saanut ilmaa, ja hän huojensi itkulla katkeran surunsa.

"Jos minä saisin antaa neuvon", virkkoi Akseli herra, kun nuoren ruhtinaan liikutus oli ehtinyt tyyntyä, "niin kehoittaisin teidän majesteettianne aivan tuntemattomana lähtemään Berliniin nähdäkseen Brandenburgin prinsessan. Ei käy laatuun, että Ruotsin kuningas jää naimattomaksi, eikä hän tahtone itsekään käydä huokaillen ja ikävöiden."

Viime sanat kuullessaan Kustaa Aadolf hätkähti. Hän kuivasi kyynelensä ja seisoi tuokion ajatuksissaan.

"Kiitos neuvosta", sanoi hän. "Tulen sitä noudattamaan."

Sen jälkeen laadittiin matkasuunnitelma. "Minä lähden ensin Kalmaria kohden, ja voit sanoa, että purjehdin Itämerta ympärinsä koetellakseni uusia sotapursia."

Tämän päätöksen tehtyään hän tunsi aivan kuin saaneensa uusia voimia.

Sanottuaan nopeat jäähyväiset leskikuningattarelle, jonka mielestä hän oli valinnut sopimattoman vuodenajan purjehduskokeilleen, ja sovittuaan eräistä asioista valtiokanslerin kanssa, lähti kuningas odottamatta matkalle, seurassaan ainoastaan Kustaa Horn.

* * * * *

Jaakko de la Gardie oli seitsemännessä taivaassa ja hänen kihlattu morsiamensa ainakin kuudennessa. Vaikka sotaherra olikin valloittanut linnoituksen rynnäköllä, ymmärsi hän pian tehdä itsensä siellä sekä rakastetuksi että pelätyksi. Eihän sitä juuri sano kunniaksi ruotsalaisten uskollisuudelle, mutta Ebba Brahe tunsi itsensä paljon tyytyväisemmäksi Jaakko De la Gardie'n kihlattuna kuin oli ollut Kustaa Aadolfin. Nyt olivat kaikki polvillaan hänen edessään, kun ennen… hän ei tahtonut ajatellakaan mitä oli saanut kärsiä.

Ei mennyt päivääkään, ettei upea sulhanen olisi kantanut hänelle ylenmäärin kallisarvoisia lahjoja. Ja tämä tulinen, suora ja vaativainen kosija sopi Ebballe parhaiten.

Mutta nuori Kaarle Filip rakasti mitä tulisimmin valtakunnanrahaston hoitajan tytärtä, ja Elisabet tunnusti kainosti, että hän vastasi tähän tunteeseen, mutta että heidän täytyi erota, koska avioliitto heidän välillään oli mahdoton. Mutta prinssi selitti, että kun hän ei koskaan voinut rakastaa ketään toista, ei ollut mitään syytä, jonka tähden he eivät voisi mennä naimisiin. "Minä puhun rahastonhoitajalle", sanoi Kaarle Filip.

"Silloin hän joko lähettää minut pois tai vaatii teiltä lupauksen, ettette tule tänne enää koskaan", vastasi neitsyt kyynelsilmin.

Silloin tapahtui, että juuri kun Kaarle Filip oli ilmaisemaisillaan ilonsa siitä, että oli voittanut Elisabetin sydämen, aukeni ovi ja rahastonhoitaja astui sisään.

Hän hämmästyi niin, että oli ensi tuokiossa vetäytymäisillään takaisin, mutta pikku keijunen lehahti häntä vastaan.

"Isä, hän rakastaa minua, mutta minä olen sanonut, että meidän täytyy erota!" huudahti tyttö nyyhkyttäen ja painoi päänsä isänsä povea vasten.

Kaarle Filip oli ylen yllätetty hänkin, mutta hän oli reipas ja suoramielinen nuorukainen ja virkkoi pelottomasti:

"Herra rahastonhoitaja, minä rakastan tytärtänne ja pyydän hänen kättänsä!"

Herra Seved Ribbing työnsi tytön pois rinnoiltaan ja sanoi syvään kumartaen: "Teidän herttuallinen armonne tekee vaatimattomalle huoneelleni liian suuren kunnian, josta minun kuitenkin syvimmässä alamaisuudessa täytyy pyytää päästä."

"Olenhan sanonut, että tahdon mennä hänen kanssansa naimisiin."

"Se on suurempi kunnia kuin ansaitsen, josta rukoilen Jumalaa armollisesti minua varjelemaan", jatkoi Seved herra.

"Kenenä minua pidätte?" leimahti nuori herra. "Osoittakaa minulle se, joka voi sanoa minun puhuneen vilppiä tai muuten menetelleen petollisesti."

"Armollisin herra, surkuttelen sitä, joka minun läsnäollessani uskaltaa sanoa ainoankaan panettelevan sanan teidän korkeasta armostanne. Mutta on kunniakkuutta, joka väärin käytettynä voi kääntyä kunniattomuudeksi, ja siitä pyydän Jumalaa minua varjelemaan."

Kaarle Filip kävi punaiseksi kasvoiltaan. "Eikö veljenikin tahdo mennä naimisiin Ebba Brahen kanssa?"

"Kyllä, mutta kuningatar ei sitä tahtonut, ja sentähden…"

"Sanotteko, että hänen majesteettinsa on estänyt sen?"

"Sanon vain, ettei korkea rouva siihen suostuisi koskaan."

"Saadaanpahan nähdä! Hyvästi, kallis Elisabet! Ja te, herra rahastonhoitaja, olkaa varma, että saatte kuulla minusta!"

Ja nuori ruhtinas poistui tuhansista ajatuksista kuohuksissa. Hän ei tiennyt, miksi kuninkaan ja Ebba Brahen lemmenliitto purkautui, eikä hän nuorekkaassa kevytmielisyydessään ollut tullut sitä kysyneeksikään. Nyt hän oli päättänyt tehdä sen.

Kuningatar oli koko hovinsa ympäröimänä, mutta siellä oli hiljaista ja ikävää kuten tavallisesti. "Mitä on tapahtunut, mikä sinua vaivaa?" kysyi äiti tutkivin ja levottomin katsein, kun nuori ruhtinas astui nopeasti sisään.

"Pyytäisin yksityisesti puhutella teidän majesteettianne."

"Johon heti suostutaan", sanoi äiti nousten. "Toivon teidän voivan olla minua ilmankin", lisäsi hän ivallisesti tervehtien hoviaan ja poistui huoneesta poikansa käsivarressa.

"No, annas nyt kuulla mikä on vetänyt sileän, kauniin otsasi ryppyyn", sanoi hän istuutuen soreasti sohvaan niukasti valaistussa sisähuoneessa.

"Sallitaanko minun tehdä eräs kysymys?"

"Kiittämätön, milloin olen kieltäytynyt vastaamasta kysymyksiisi? Tule, istu tähän ja sano mitä tahdot tietää."

"Kuningatarko se on rikkonut kuninkaan ja Ebba Brahen välit?"

"Mitä se sinua liikuttaa?"

"Lupasitte vastata."

"No, ja jos olisin?"

"Silloin ymmärrän Kustaan miettiväisen käytöksen."

"Täytyy olla hirveää, kun joutuu eroitetuksi siitä, jota rakastaa."

"Etsii uuden ja saa lohdutuksensa."

"Sitä en minä tekisi koskaan! Tunnuslauseeni on: uskollinen kuolemaan saakka!"

"Pyh, olet liian nuori sellaista arvostelemaan."

"Mutta sentään siksi vanha, etten koskaan riko rakkaudenvalaani."

"Sinäkö?" Äiti katsoi ihmeissään poikaansa.

"Niin, teidän majesteettinne, olen sitonut sydämeni iäksi, ja varoitan teitä koettamastakaan rikkoa liittoa, jonka olen tehnyt."

"Varoitat minua?" Äidin silmät iskivät tulta. "Ja mitä tapahtuisi, jollen välittäisi varoituksesta?"

"Teidän majesteettinne ottaisi hengen nuorimmalta pojaltaan."

"Puukoinko vai miekoin?" kysyi äiti pilkallisesti.

"Ei siihen tarvita ulkonaisia aseita. Sairastan sydäntautia, niin että elämäni on riippuvainen jokaisesta kovemmasta mielenliikutuksesta."

"Niin oli laita piennä ollessasi, mutta nyt… tahdot vain peloitella minua."

"Tahdon vain valmistaa teidän majesteettianne."

"Kuinka hennot noin kiusata minua. Sano heti, oletko terve!"

Kaarle Filip tarttui kuningattaren käteen ja pani sen povelleen. Sydän löi rajusti, ja Kristina rouva kalpeni.

"Onko tätä kestänyt kauan?" kysyi hän katsoen hätääntyneenä poikaansa silmiin.

"Ainoastaan muutamia kuukausia."

"Mutta, herran tähden, täytyyhän tehdä jotakin."

"Tehkää minut onnelliseksi, antakaa minulle rakastettuni, ja onni antaa minulle terveyttä ja voimia!"

"Kuka hän on?"

"Elisabet Ribbing."

"Arvasin sen, mutta… se on… sinun pitäisi käsittää, että… se on mahdotonta."

"Mitä merkitsee, kenen kanssa menen naimisiin, enkös ole nuorin poika!"

"Mutta jos Kustaa Aadolf itsepintaisesti tahtoo pysyä naimatonna?"

"Miksei hän saanut noudattaa sydäntään!"

"Sanotko sen nuhteena? Enkö ole aina uhrannut itseni omieni tähden! Oh, niin sydämetöntä!" Leskikuningatar näytti kiihtyneeltä, mutta jatkoi tyynemmin: "Mitä tähän asiaan tulee, tahdon itse puhua rahastonhoitajan kanssa. En näe mitään pahaa siinä, että käyt hänen talossaan. Saat kernaasti puhua rakkaudestasi hänen tyttärelleen. Mutta käsitäthän, ettei avioliitto voi tulla kysymykseen, ennenkuin vartut vuosiltasi ja käyt katselemassa vieraita maita."

Tämä vastaus oli suotuisampi, kuin herttua oli odottanut, ja hän suostui mielellään pitämään asian salassa, kun sai vain tavata rakastettuaan.

Rahastonhoitajalla oli kohta tämän jälkeen salainen keskustelu kuningattaren kanssa. Rahastonhoitaja sanoi sallivansa, että herttua kävi hänen talossaan kuten tähänkin asti, ja kuningatar lupasi suostua salaiseen avioliittoon, jos nuoret vielä kahden vuoden kuluttua tunsivat samaa rakkautta toisiaan kohtaan.

11.

SELKKAUKSIA.

Kustaa Aadolf oli palannut erittäin tyytyväisenä Itämeren-retkeltään. Kahden kesken hän sanoi Akseli Oxenstjernalle:

"Olen nähnyt hänet, ja hän on tosiaankin tavattoman kaunis eikä vähintäkään muistuta erästä henkilöä."

"Teidän majesteettinne ei toivoakseni jättäne asiaa silleen."

"Lähetän sinne Evert Hornin. Hän saa tunnustella mistä päin tuuli puhaltaa ja tuoda minulle siitä tiedon."

Silloin sattui tapaus, joka, jollei lopettanut, niin ainakin lykkäsi tuonnemmaksi kaikki toimenpiteet tässä asiassa. Eräs liivinmaalainen aatelismies, nimeltään Farensbach, oli 1600-luvun alussa tuotu vankina Ruotsiin ja jäänyt sinne useiksi vuosiksi. Kun hänet oli vaihdettu vapaaksi, meni hän Kuurinmaan herttuan palvelukseen, mutta kirjoitti sitten Ruotsin hallitukselle tarjoten palvelustaan. Vaikka tämä liiviläinen aatelismies oli urhea, toimekas ja yritteliäs, olihan samalla tunnettu kiihkeydestään, ja sentähden ei Ruotsissa suurin luotettu hänen vakuutuksiinsa. Toiselta puolen ei häntä suoraan tahdottu käskeä tiehensäkään, sillä hänellä oli suuri vaikutusvalta, ja hänen tarjoamansa palvelukset olivat tärkeät. Hänen tarjouksensa siis hyväksyttiin ja varmuuden vuoksi asetettiin Niilo Stjernsköld hänen rinnalleen.

Suunnitelma oli tällainen: Niilo Stjernsköldin päällikkyydellä purjehtisi ruotsalainen laivue riittävin sotavoimin Väinänsuun linnaan, jossa Farensbach heti laivaston saavuttua luovuttaisi kaupungin ja sen jälkeen liittyisi joukkoineen Stjernsköldiin. Yhdessä he sitten piirittäisivät ja valtaisivat Pernovanlinnan ja muut linnoitukset.

Farensbach pitikin sanansa sitä myöten, että luovutti Väinänsuun ja auttoi Stjernsköldiä valtaamaan Pernovan. Mutta silloin oli hän jo kyllästynyt ruotsalaisiin ja liittyi yhteen puolalaisten kanssa, joille hän uskotteli, että hän oli houkutellut ruotsalaiset Liivinmaalle voidakseen heitä helpommin kurittaa.

Sigismund oli kärkäs käyttämään tilaisuutta hyväkseen, ja Farensbach toimitti nyt uudella petoksella Väinänsuun linnoituksen Rigan porvariston käsiin.

Lorun lopuksi ruotsalaisten täytyi luopua kaikista valloituksistaan paitsi Pernovaa.

Kun Stjernsköld älysi, että häntä oli vedetty nenästä, joutui hän epätoivoon ja pyysi kirjeessä kuninkaalta eroaan! Kuningas kuitenkin antoi navakan vastauksen, ja hänen sanansa tepsivät niin Niilo Stjernsköldiin, että hän ryhtyi entistään topakammin toimeen. Puolalaiset, jotka ylivoimaisin joukoin olivat marssineet Pernovaa vastaan, eivät hänen lujan asemansa tähden uskaltaneet alkaa mitään, vaan ryhtyivät uudestaan neuvotteluihin.

Muuta ei Kustaa Aadolf ollut tarkoittanutkaan. Hänen tarkoituksensa oli vain saada puolalaiset taipuvaisiksi rauhaan. Kun puolalaiset sentähden itse ehdottivat aselepoa, oli hän heti siihen taipuvainen, osoittaakseen koko maailmalle — kuten hän sanoi — ettei hän suinkaan halunnut sotaa, mikäli kunnialla voi saada asiat rauhalliseen ratkaisuun. Ehdoista sovittiin jokseenkin pian, ja syksyllä 1618 aseleposopimus allekirjoitettiin. Aseet oli heti laskettava molemmin puolin, ja jos jompikumpi puoli tahtoi aloittaa taistelun uudelleen, oli irtisanominen tehtävä kolme kuukautta edeltäpäin.

* * * * *

Vuoden 1618 alussa oli köyhtynyt Ruotsi onnistunut haalimaan kolmannen neljänneksen Elfsborgin lunnaista. Odottamatonta oli se ollut Kristian kuninkaastakin. "Aika näyttää, kuinka viimeisen maksun käy", kirjoitti hän lähettiläälleen Lontooseen.

Parhaimpain miestensä, Akseli Oxenstjernan ja Juhana Skytten kanssa työskenteli Kustaa Aadolf sen vuoden etupäässä maan sisäisten asiain järjestämisessä. Aateliston erivapaudet, kirkon asiat, virkakunnat ja opetuslaitokset, elinkeinojen elpyminen ja sotataidon parantuminen, ne olivat kukin kohdaltaan siksi tärkeitä kysymyksiä, että ne vaativat niin hänen kuin valtaneuvostenkin kaikki ajatukset.

Maaliskuun alussa saapui aivan odottamatta tieto, että Juhana herttua oli äkkiä kuollut. Hänen tilansa ei ollut viime aikoina huonompi kuin viime vuonnakaan. Kuolema tuli yhtä odottamatta kuin hiljaakin, kevein käsin oli vapauttaja sulkenut hänen silmänsä.

Leskikuningatar matkusti heti Gråborgiin "lohduttamaan syvästi surevaa tytärtään." Tähän ei kuitenkaan näyttänyt kuolemantapaus kovin syvästi koskeneen. Hän puhui enimmäkseen itsestään ja siitä, että hänen oli nyt pakko istua useita kuukausia hunnutettuna ja harsotettuna, ja se oli aivan liikaa hänen siedettäväkseen.

Herttuan testamentti, joka lähetettiin kuninkaalle, sisälsi pyynnön, että herttuakunnan tulot vielä jonkun aikaa varattaisiin herttuan velkojen maksuun, "niin etteivät pettyneet velkojat saisi syytä nurista ja valittaa hänen tomulaan."

Ruhtinaskuntaa oli herttuan hallituksen aikana hoidettu niin huonosti, että ennestään rikas Itä-Gföötanmaa oli nyt yhtä köyhtynyt kuin sen herttuakin. Tämä oli luonnollinen seuraus siitä, että hallitus oli ollut suosikkien käsissä, jotka olivat yhtä tuhlaavaisia ja yhtä ajattelemattomia kuin heidän herransakin.

Kustaa Aadolf täytti täsmälleen lankonsa toivomuksen, että joka mies saisi oikeutensa, ja määräsi herttuakunnalle uuden hallinnon.

Näiden tapausten jälkeen lähti Kaarle Filip asianmukaisella loistolla ulkomaan matkalleen. Hänet otettiin kaikkialla ystävällisesti vastaan; ja hän teki hyvän vaikutuksen hyvällä ryhdillään ja avomielisellä, jalolla esiintymisellään.

Kuningas kirjoitti hänelle, että hänen matkansa varrelta oli katsottava itselleen morsian, sillä saattoihan tapahtua, että hänen huoleksensa jäi kruununperijän toimittaminen Ruotsin valtaistuimelle.

Mahdollisesti oli kuningatar ajatellut samaa kehoittaessaan poikaansa lähtemään matkalle. Äidin mielestä saattoi kuka tahansa saksalainen pikku ruhtinatar haihduttaa pois mitättömän Elisabet Ribbingin muiston. Mutta Kaarle Filip pysyi rakkaudelleen uskollisena, matkallaan hän kantoi Elisabetin kuvaa sydämessään ja hänen palatessaan se oli yhtä himmentymätön.

Hänen poissaollessaan tapahtui, että rahastonhoitaja pyysi yksityistä audienssia kuninkaalta ja kertoi tällöin kuningattaren suostumuksella tapahtuneesta herttuan salaisesta kihlauksesta erään hänen tyttärensä kanssa.

Kustaa Aadolfille se oli yllätys, mutta tavallisella käytösaistillaan sanoi hän, että jos herttua sitä halusi kotiinnuttuaan, antoi hän mielellään suostumuksensa.

Seved Ribbing oli ihastunut ja riensi ilmoittamaan iloista uutista perheelleen. Kuningas taasen iloitsi mielessään veljensä onnesta ja kuningattaren odottamattomasta myöntyväisyydestä.

Kaarle Filipin palatessa vältti kuningas lähennellä häntä, vaan toivoi herttuan tulevan luokseen. Herttua riensikin heti kuninkaan luo, ja tämä otti hänet vastaan.

"En ole ansainnut ystävyyttäsi", sanoi nuorempi, "ja voin ainoastaan luvata, etten enää koskaan tee mitään vaatimuksia."

"Minä koetan arvata ja pyytämättä täyttää toiveesi", vastasi Kustaa Aadolf. "Alotan siitä, että suostun sydämestäni liittoosi Elisabet Ribbingin kanssa."

"Tiedätkö sen!" huudahti Kaarle Filip ihastuneena, "ja suostut?"

"Suostun, vaikka olisin mieluummin suonut, että liitto olisi julkinen", lisäsi kuningas.

"Silloin ei kuningatar olisi suostunut kuunaan", keskeytti Kaarle Filip, "ja mitäpä julkisuus meille merkitsee, niin Elisabet kuin minäkin tahdomme mieluummin hiljaisuudessa nauttia onnestamme."

"Rahastonhoitaja saa laatia avioliittosopimuksen", jatkoi kuningas; "luullakseni hän osaa turvata tyttärensä tulevaisuuden."

Kun herttua sen jälkeen iloisena ja säteilevänä lähti kuninkaallisen veljensä luota rientääkseen rakastettunsa luo, tunsi Kustaa Aadolf sydämessään sanomattoman tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteen.

"Hän, Ebba, ei minua rakastanut", kuiskasi hän yksikseen. "Ja millä oikeudella minä — joka olen saanut niin paljon — voinkaan vaatia korkeinta. Ketä Herra rakastaa, sitä hän koettelee. Maani ja kansani, siinä morsiameni, sen edestä tahdon elää ja taistella ja — kaatua, jos niin vaaditaan!"

* * * * *

Niinä päivinä saapui valtakunnan ylhäisimmille herroille ja rouville kutsut kreivi Magnus Brahelta. Hän kutsui heitä kaikkia tyttärensä ja sotamarsalkka Jaakko De la Gardie'n hääjuhlaan Tukholman Suurkirkkoon.

Kreivi aikoi suullisesti kutsua kuninkaan. Eräänä iltana, kun Kustaa Aadolf seisoi linnanikkunan ääressä katsellen yli kaupungin, rohkaisi kreivi mielensä ja esitti kunnioittavan kutsunsa, vaikkakin hieman värähtelevin äänin.

Mutta Kustaa Aadolf oli heti valmis.

"Kiitän teitä sydämestäni, kreivi", sanoi hän hilpeästi. "Mutta näettekö nuo kaksi prikiä, jotka ovat juuri laskeneet ankkurinsa? Oikeanpuolisen nimi on Katarina, katsokaas kuinka veikistelevästi se keinuu aalloilla! Vasemmanpuolinen on Märta, ja kuinka se kallistaiksekaan vältellen auringon jäähyväissuukkosia ja vetäytyy kainosti kilpailijansa taakse! Sillä ne ovat kilpailijoita, ymmärrättekös? Molemmat kilpailevat minun suosiostani, ja minä olen luvannut lähteä huomenna koematkalle ensin toisella ja sitten toisella. Riippuu nyt siitä, kuinka kauas ne minut houkuttelevat, voinko noudattaa kutsuanne. Mutta kaikessa tapauksessa pyydän, että tahtoisitte viedä onnitteluni morsiamelle ja sulhaselle."

Kreivi ainoastaan kumarsi syvään ja riensi pois.

"Jumalan kiitos, nyt on uhraus tehty", tuumi kuningas itsekseen. "Kukaan ei tiedä mitä se on maksanut."

Seuraavana päivänä hän lähti merille.

Niin kuningatar kuin herttuakin olivat läsnä ylen upeissa häissä.

Juhlallisuuksia jatkettiin kokonainen viikko, mutta kuningas viipyi poissa kaksi viikkoa.

* * * * *

Sanottiin tosin tänä kesänä, että Ruotsilla oli rauha naapuriensa kanssa, mutta ei rauhaan ja tyyneyteen ollut suurin luottamista. Venäjän rajaa ei saatu koskaan käydyksi, ja ruotsalaiset lähettiläät kertoivat joka päivä odottavansa, että venäläiset keskeyttäisivät koko homman jollakin väkivallanteolla. Venäläinen päällystö sanoi olevan samantekevää, mihin raja määrättiin, kun uusi sota sen kuitenkin pian siirtäisi.

Puolassa olivat sillävälin Sigismundin ja johtavain miesten huomion vetäneet puoleensa ne merkilliset tapaukset, joita äskettäin oli tapahtunut Puolan läntisissä naapurimaissa ja jotka sillä hetkellä käänsivät kaikki ajatukset pois Ruotsista.

Uskonpuhdistus oli väkevän virran tavoin vihdoinkin onnistunut murtamaan ne padot ja vallitukset, joita Saksan ruhtinaat, jesuiittain ja paavin vallan kannustamina, olivat onnistuneet pystyttämään kansan henkisen vapauden tielle.

Pitkän, petollisen tyvenen jälkeen, sellaisen, joita usein on myrskyn edellä ja jonka aikana eri mielipiteet koettivat kumota toisiaan mitä katkerinta uskonvihaa uhkuvin taistelukirjoituksin, oli vihdoin rajuilma puhjennut ilmoille.

Kuningas Sigismund oli läheisissä sukulaisuussuhteissa itävaltalaisen hallitsijahuoneen kanssa. Sen silloinen ruhtinas Ferdinand II ja Puolan hallitsija tunnustivat samaa uskonoppia ja samaa valtiollista maailmankatsomusta, ja oli enemmän kuin todennäköistä, että he sellaisessa taistelussa tulisivat kaikin voimin tukemaan toisiaan.

Edellyttäen, että Sigismund joukkoineen avustaisi Ferdinandia tämän kukistaessa Böömin levotonta väestöä, oli sangen luultavaa, ettei hän samaan aikaan joutaisi hätyyttelemään Ruotsia, ja Kustaa Aadolf toivoi sentähden saavansa pitemmät ajat olla rauhassa puolalaisilta.

Toisin oli laita Tanskaan nähden. Sieltä saattoi Ruotsi odottaa mitä pahaa tahansa. Vielä ei ollut maksettu viimeinen neljännes Elfsborgin lunnaista, ja mikä vieläkin pahempi, kuningas ei nähnyt mitään keinoa velan suorittamiseksi. Jollei maksu tapahtunut oikeissa ajoin, saattoi tapahtua mitä tahansa.

Saattoi tulla kysymykseen, ettei linnoitusta palautettaisi lainkaan, jos suoritus myöhästyi.

Kustaa Aadolf ja Oxenstjerna miettivät turhaan mahdollisuuksia tästä pulmasta selviytyäkseen. Maassa oli mahdoton saada kokoon selvää rahaa. Tyytymättömyys raskaihin veroihin oli sitä paitsi niin suuri ja yleinen, että monin paikoin pelättiin kapinaa.

Silloin pilkahti viime hetkessä valonsäde läpi pimeyden. Hansakaupungit ja Hollanti olivat kallistaneet korvansa Kustaa Aadolfin esityksille ja hänen suureksi ilokseen selittäneet olevansa halukkaita lainaamaan hänelle summan, joka tarvittiin tanskalaisten kanssa tehdyn sopimuksen täyttämiseen määräaikanaan. Siitä huolimatta oli Kustaa Aadolfista epäilyttävää, saisiko hän Elfsborgin hyvällä takaisin, ja hän lähetti varmuuden vuoksi Juhana Skytten Hollantiin hankkimaan laivoja siltä varalta, että tarvitsisi ryhtyä tarmokkaampiin toimenpiteihin.

Kuka tiesi miten asian olisi käynyt, jollei Euroopan asema olisi ollut sellainen, että Kristian IV katsoi viisaaksi noudattaa lankonsa Englannin kuninkaan Jakobin neuvoa ja lähestyä Ruotsin kuningasta.

Kun lunnaitten loppusumma tavalliseen tapaan suoritettiin Elfsborgissa tammikuun 20 päivänä, palautettiin linna vastaväitteittä Ruotsille, ja Herman Wrangel otti sen vastaan Kustaa Aadolfin puolesta.

Kohta sen jälkeen kokoontui kuusi valtaneuvosta molemmista valtakunnista Ulfsbäckin pappilaan sopimaan kaikki pienet riidat tulleista ja muusta sellaisesta, joita viime hetkessä oli syntynyt.

Nyt oli vanha epäsopu aivan kuin puhallettu pois, kilisteltiin maljoja keskenään, jakun mieliala oli parhaimmillaan, tekivät ruotsalaiset valtaneuvokset ehdotuksen, että Ruotsin ja Tanskan oli tehtävä luja liitto kaikkia evankelisen kristinopin vihollisia ja erittäinkin paavin joukkuetta vastaan.

Tämä oli tanskalaisista herroista hyvä ehdotus, mutta he eivät uskaltaneet ryhtyä syvempiin neuvotteluihin asiasta, vaan tuumivat, että asia voitiin ratkaista ainoastaan kuninkaiden kohtauksessa. Sillävälin oli molemmin puolin lujitettava hyviä välejä ja siten raivattava tietä tulevalle lähemmälle liitolle.

Kohta tulikin kutsukirje kuningas Kristianilta, ja Kustaa Aadolf lähti Halmstadiin, johon kohtaus oli määrätty. Hallannin rajalla olivat tanskalaiset valtaneuvokset Anders Bille ja Holger Rosenkrans vastassa Hallannin ratsuväen etunenässä.

Tanskalaiset valtaneuvokset tervehtivät kuningasta pitkällä puheella, jossa toivottivat hänet tervetulleeksi heidän kuninkaansa maihin. Juhana Skytte vastasi heille yhtä juurtajaksain Ruotsin kuninkaan puolesta, jonka jälkeen Kustaa Aadolf ratsasti yli rajan. Ehdittyään peninkulman päähän rajasta nousi hän vaunuihin, joihin pyysi tanskalaisia valtaneuvoksiakin tulemaan.

Puolen peninkulman päässä Halmstadista oli kuningas Kristian korkeaa vierastaan vastassa. Päivän kunniaksi hän oli pukeutunut erittäin kallisarvoiseen pukuun, ja häntä seurasi kaksi lippukuntaa kovasti koristeltua ratsuväkeä, joiden kummankin ratsurit olivat joka mies puetut samalla tavoin, mitä siihen aikaan pidettiin erittäin huomattavana. Niin ratsurit kuin ratsutkin olivat somistetut suurin, korein sulkatupsuin.

Tanskalaisen hoviseurueen nähdessään Kustaa Aadolf nousi heti ratsailta. Torventoitotuksin ja patarummun pärrytyksin ratsasti korkea isäntä vierastaan vastaan kahdentoista mustapukuisen henkisotilaansa seuraamana. Molemmat kuninkaat laskeutuivat ratsailta samaan aikaan ja tervehtivät toisiaan monin ystävyyden vakuutuksin. Valtiokansleri Kristian Fries piti pitkän tervehdyspuheen, johon Kustaa Aadolf itse vastasi. Sitten nousivat molemmat kuninkaat jälleen ratsaille, ja kaupunkiin ratsastettiin loistavassa juhlasaatossa tykkien ja muskettien paukkuessa.

Illalla oli linnassa juhlakemut, jolloin Ruotsin kuninkaalle osoitettiin kaikkea mahdollista kunniaa. Seuraavina päivinä jatkettiin näitä loistavia juhlia. Iltaisin pidettiin karkelokemuja linnansalissa, ja molemmat kuninkaat ottivat niihin osaa hilpein mielin.

Näytti sovitun, ettei puututa valtiollisiin keskusteluihin. Tosin solahti keskustelu siihen laajakantoiseen sotaan, joka äsken oli puhennut Saksassa, ja silloin väliin kosketeltiin epävarmaa asemaa, johon se oli toiset Euroopan valtiot saattanut, mutta kumpikaan korkeista herroista ei siihen sekoittanut omia asioitaan. Tietä lähestymiseen valmistettiin ainoastaan siten, että molemmin puolin suurimmalla huolellisuudella vältettiin koskettelemasta koituvia riitakysymyksiä ja sen sijaan koetettiin ystävyyden vakuutuksin hälventää niiden muistokin.

Linnankirkossa saarnattiin kuninkaiden läsnäollessa rauhasta ja sovusta molempain maiden kesken. Ilahutettiin toisiaan lahjoilla, ja ystävyys meni niin pitkälle, että erään tanskalaisen palvelijan, joka oli parjannut ruotsalaista miestä, ottivat tanskalaiset viranomaiset heti kiinni ja hirttivät.

Vihdoin löi eron hetki. Tavanmukaiset kunnialahjat vaihdettiin, ja kuningas Kristian uudisti ennen antamansa lupauksen vastata seuraavana kesänä vierailuun ja kohdata Ruotsin kuninkaan Kalmarissa tai jossakin muussa läheisessä seudussa.

Paluumatkalla rajalle noudatettiin samoja perinpohjaisia juhlamenoja kuin saapuessakin, ja ulkonäöstä päättäen olivat molemmat kuninkaat tulleet parhaiksi ystävyksiksi maailmassa.

Niin ei sentään ollut laita molempien kansojen kesken. Se äärimäinen rasitus, joka kansalle koitui Elfsborgin lunnaista, piti vireillä ja kiihdytti vanhaa juurtunutta tanskalaisvihaa.

Rajalta jatkoi Kustaa Aadolf matkaansa Elfsborgiin. Linnaan saavuttiin juhlallisessa kulkueessa, johon koko Smålannin ja Länsi-Göötanmaan aatelisto otti osaa. Täällä ilmoittautui nuori Lennart Torstensson kuninkaalle ja pyrki hänen palvelukseensa. Kustaa Aadolf mieltyi hänen ulkomuotoonsa ja teki hänet heti henkipaashikseen, ja niin sai poika oikeuden olla alituiseen hänen läheisyydessään.

Niilo Stjernsköld, joka heti kotiin palattuaan oli pyytänyt kuninkaalta anteeksi ja luvannut uskollisuutta tulevaisuudessa, asetettiin Elfsborgin päälliköksi. Ja kierteleväin huhujen johdosta kehoitti kuningas häntä pitämään valppaasti silmällä merta, etteivät vain jotkut espanjalaisista risteilijöistä, jotka kuuluivat paavilaiseen joukkueeseen, onnistuisi äkkiarvaamatta käymään linnan kimppuun.

12.

SEN TÄYTYI TULLA.

Kuninkaan mieli paloi takaisin Tukholmaan neuvotellakseen yhdessä valtiokanslerin kanssa, mille kannalle Ruotsin oli asetuttava suuriin eurooppalaisiin elinkysymyksiin nähden.

Sillä asema oli uhkaava. Kaikki tunsivat seisovansa mahtavan taistelun edessä, monet enteet olivat jo näyttäytyneet, ja liekki saattoi leimahtaa millä hetkellä tahansa. Tuntui ilmassa, että suuret muutokset uhkasivat Eurooppaa, mutta kukaan ei voinut sanoa mitkä. Katolinen taantumus oli jo monilla tahoilla synnyttänyt sotia niin idässä kuin lännessäkin.

Espanja, joka tähän aikaan oli kaiken taantumuksen ahjo ja koetti, missä vain oli tilaisuutta, tukehuttaa kaiken valtiollisen ja uskonnollisen vapauden, oli sekaantunut Ranskan uskonsotiin, käynyt Englannin kimppuun, taistellut Alankomaita vastaan ja puuhannut katolisuuden palauttamista Ruotsiin, siten edistäen ruotsalais-puolalaista sotaa.

Niin kauan kun rauha säilyi Saksassa, käytiin eri sotia jossain määrin riippumatta toisistaan, mutta kun Englannin Elisabet, Ranskan Henrik IV, Hollannin Oranialaiset ja Ruotsin Kaarle IX tekivät Espanjan aikeet tyhjiksi, silloin Saksan uskonsota kokosi kaikki hajanaiset liekit suureksi, tuhoisaksi loimuksi.

"Kaikki ne sodat, joita Euroopassa käydään, ovat kietoutuneet keskenään yhdeksi ainoaksi sodaksi", sanoi Kustaa Aadolf siitä eurooppalaisesta sodasta, joka on saanut kolmikymmenvuotisen sodan nimen.

Se oli uskonnollinen sota sikäli kuin sen ratkaisusta riippui, oliko protestanttisuus tuleva pysyväiseksi Saksassa, kenties koko Euroopassakin. Mutta kun roomalaiset, espanjalaiset ja itävaltalaiset suunnitelmat eivät tarkoittaneet sortaa ainoastaan uskonnollista, vaan valtiollistakin vapautta Saksassa, niin siitä syntyi samalla kertaa valtiollinen sota, joka lisäksi uhkasi protestanttisten maiden, Ruotsin ja Tanskan ja katolisen Ranskan itsenäisyyttä ja pakoitti ne ottamaan osaa taisteluun.

Kolmikymmenvuotinen sota oli sentähden yhtä paljon eurooppalainen kuin saksalainenkin sota.

Sodan puhjetessa oli eri valtojen asema sellainen, että niistä seitsemästä vaaliruhtinaasta, jotka keisarin ohella edustivat korkeinta valtaa Saksan valtakunnassa, oli kolme protestanttista ja kolme katolista. Habsburgin huoneen alusvaltiona ei Böömi käyttänyt äänioikeuttaan vaaliruhtinaskollegiossa, ja eri uskontunnustukset olivat kokouksissa siten jotenkin tasan edustetut.

Protestanttisista vaaliruhtinaskunnista oli Saksi mahtavin, mutta sen kanta valtiollisissa kysymyksissä oli sellainen, että se tarjosi vähän turvaa protestanttisuuden asialle. Sen äärimmilleen yltynyt oikeaoppisuus asetti sen jyrkkään ristiriitaan evankelisen unionin johtajan, reformoidun Pfalzin kanssa, ja molempien vaaliruhtinaskuntien välit olivat riitaiset valtiollisistakin syistä. Pfalziin liittyi tavallisesti Brandenburg, joka liittyi puhdistetun opin tunnustajiin vuonna 1614, mutta ei ollut vielä näytellyt mitään merkitsevämpää osaa niissä tapauksissa, jotka Saksanmaata kuohuttivat. Brandenburgin vaaliruhtinaalla oli muuten läänityksenä Itä-Preussi kuningas Sigismundilta, ja hän luonnollisesti tahtoi pysyä korkean lääniherransa suosiossa.

Näitä heikkoja, horjuvia voimia vastaan esiintyi katolilaisuus yksimielisyydellä ja voimalla. Katoliseen kirkkoon oli vuodatettu uutta elämää, ja sen edusmiehiä olivat etupäässä Maksimilian Baijerilainen ja Ferdinand Steyermarkilainen. Molemmat oli kasvatettu Ingolstadtissa, ja siemen, joka siellä oli kylvetty heidän nuoriin sieluihinsa, oli jo kantanut hedelmän.

Maali, johon he pyrkivät, oli ennen kaikkea katolisuuden ponteva lujittaminen koko Saksassa. Muutamin ripein, mutta vilpillisin toimenpitein oli Ferdinand onnistunut vuonna 1617 tunnustuttamaan itsensä Böömin perintökuninkaaksi. Hallituksensa hän aloitti avonaisesti rikkomalla majesteettikirjeen sen tärkeimmässä kohdassa, joka koski vapaata uskonnonharjoitusta yli koko maan. Mutta heti sen jälkeen purkautuikin rajuilma, joka pian oli kasvava vallankumoukseksi.

Maksimilian puolestaan menetteli varovasti. Hän vaikutti hiljaisuudessa katolilaisuuden puolesta, samalla lujalla johdonmukaisuudella työskennellen Baijerin suurentumisen hyväksi.

Kaikki katoliset harrastukset yhtyivät näihin molempiin tuodakseen heidän kauttaan julki vaatimuksensa. Pelolla protestantit näkivätkin ne pilvet, jotka kasaantuivat heidän päittensä ylle.

Tähän aikaan oli Juhana Kasimir puolisoineen muuttanut Ruotsista Pfalziin. Niin tämän suulliset kertomukset Ruotsin kuninkaan urhoollisuudesta kuin sekin mitä jo ennen olivat tuhannet muut kertoneet Kustaa Aadolfista, johti siihen, että pfalzkreivi sai tehtäväkseen palata Ruotsiin taivuttelemaan ja rukoilemaan Ruotsin kuningasta, että tämä asevoimin ja rahoin auttaisi kärsiviä uskonveljiään siinä peloittavassa taistelussa, joka uhkasi.

Kustaa Aadolf otti lankonsa vastaan avoimin sylin. Böömiläis-pfalzilaisena lähettiläänä hän joutui kaiken mahdollisen kunnioituksen ja huomion esineeksi, ja yksityiskeskusteluissa hänen kanssaan kuningas hankki tarkat tiedot asemasta Saksassa.

Juhana Kasimirin esittämä kuvaus oli kaikkea muuta kuin lohdullinen. Zwingliläiset ja kalvinistit saivat aikaan hajaannusta luterilaisten keskuudessa ja olivat lisäksi kiistassa keskenään. Nykyään ei ollut mitään rauhaa eikä yksimielisyyttä protestanttien keskuudessa, ja sillaikaa saavutti katolis-habsburgilainen liittokunta yhä laajemman vaikutusvallan.

"Kuinka Pohjois-Saksassa arvostellaan Tanskan kuningasta?" kysyi Kustaa Aadolf langoltaan erään tällaisen keskustelun aikana.

"Häntä pidetään suurena merisankarina ja urheana soturina, mutta hyödynahnaana ja epäluotettavana. Tarkkaan ei tiedä kukaan, mikä hän on miehiään."

Kuningas istui kauan mietteissään. "Asema on uhkaava", sanoi hän. "Puolalaisten hankkeet Ruotsia vastaan saavat yllykettä ja tukea Espanjassa. Palosoihtu hulmuaa korkealla päittemme yllä, kuka tietää mihin ensiksi tuli pistetään."

Vastaukseksi kysymykseen saapui tieto, että heti kun Ferdinand Steyermarkilainen oli valittu Saksan keisariksi, oli puhjennut vallankumous ja keisarillinen hallitus kukistettu, kun ensin sen vihatuimmat jäsenet oli vanhan böömiläisen tavan mukaan paiskattu ulos linnanikkunoista.

Pfalzin vaaliruhtinas Fredrik V, unionin päämies, oli valittu Böömin kuninkaaksi, ja nyt oli pudonnut kipinä, joka sytytti miespolven aikana kasaantuneet tulenarat aineet.

Oli selvää, että koko Saksa vedettäisiin mukaan sotaan. Mutta vakava vaara uhkasi Ruotsiakin.

Jos keisari selviytyi tulevasta sodasta voittajana, saattoi Sigismund vetäytyä joukkoineen takaisin Itävallasta, ja kaksinkertaisin voimin käydä Ruotsin kimppuun ja toteuttaa vanhat vaatimuksensa suuremmalla onnella ja paremmilla tuloksilla kuin koskaan ennen.

Kuningas ja valtiokansleri keskustelivat uhkaavasta vaarasta, eikä maassa näyttänyt vallitsevan kuin yksi käsitys siitä, mitä Puolalta oli odotettavissa. Ruotsin neuvostossa harkittiin mihin valmistaviin toimenpiteihin oli ryhdyttävä, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kuninkaan oli pikimmiten turvattava kruununperimys menemällä avioliittoon.

Viime kuukausina oli leskikuningatar ollut kokonaan vaipuneena suruunsa herttuatar Maria Elisabetin kuoleman johdosta, joka tapahtui viisi kuukautta hänen puolisonsa kuoleman jälkeen. Mutta sen vuoksi, mitä nyt näytti olevan tekeillä, unhoitti hän tykkänään surunsa. Vastoin päätöstään jäädä Gråborgiin muutti hän odottamatta Tukholmaan.

Hän ei voinut elää kuningasta näkemättä, sanoi hän. Ja lämpimin, rakastavin sydämin Kustaa tuli häntä vastaan. Olihan äiti menettänyt rakkaimman lapsensa, eloon jääneiden oli nyt koetettava saada häntä unhoittamaan katkeran kaipauksensa.

Jo ensimäisessä kahdenkeskisessä keskustelussa ilmaisi äiti pelkonsa, mitä onnettomuuksia sota saattoi tuoda mukanaan, ja selitti pojalleen, kuinka tyynnyttävää olisi koko valtakunnalle, jos kuningas olisi naimisissa.

Kuningas kuunteli häntä äänetönnä ja vastasi vihdoin, että avioliitto oli sydämenasia eikä valtiollinen kysymys. Mutta Kristina rouva ei ollut niitä, jotka vähällä hellittävät ja hän jatkoi yhä vakuuttelujaan. Kaikki Saksan ruhtinattaret pitäisivät kunnianaan liittoa Ruotsin kuninkaan kanssa, ja eikö hän siten voinut saavuttaa myös uusia, hyödyllisiä valtiollisia suhteita?

Kustaa Aadolf lupasi ajatella asiaa, varsinkin kun hän käsitti, että liitto Brandenburgin kanssa tosiaankin saattoi tukea horjuvaa vaaliruhtinasta ja riistää Sigismundilta kannattajan.

Keskusteltuaan pitkään valtiokanslerin kanssa kuningas oli vihdoin tehnyt päätöksensä.

Kamarijunkkari Kustaa Horn lähetettiin 1619 Berliniin mukanaan kirjeitä Brandenburgin vaaliruhtinaalle ja vaaliruhtinattarelle. Hänelle oli annettu salaiset ohjeet vihjata suullisesti sinnepäin, että kuningas aikoi tehdä matkan Saksaan persoonallisesti vakuuttautuakseen sikäläisten ruhtinasten ystävyydestä. Ennen kaikkea hän aikoi vierailla Brandenburgin ruhtinasperheen luona.

Keskustelun aikana hänen oli tarkoin pantava merkille, toivottiinko vierailua ja näyttikö muuten uskottavalta, että avioliitto ehdotus hyväksyttäisiin.

Kustaa Horn lähti matkalle, mutta heti Berliniin saavuttua kohtasi häntä odottamaton este. Vaaliruhtinas, joka oli kääntynyt kalvinismiin, ei pitänyt nykyään soveliaana antaa tyttärensä kättä luterilaiselle kuninkaalle.

Sillä olisi asia ollut ratkaistu, jollei vaaliruhtinatar Anna, joka oli ponteva rouva ja ihaili lämpimästi Ruotsin kuningasta, olisi kutsunut Kustaa Hornia kahdenkeskiseen keskusteluun ja sanonut hänelle, että hänestä kuninkaan tarjous oli imarteleva, ja hän kyllä oli ratkaiseva asian parhain päin.

Hän olisi aivan hyvin voinut antaa varmat takeet tyttärensäkin puolesta. Sillä kahdeksantoista vuotias prinsessa Maria Eleonora oli jo kauan unelmoinut Kustaa Aadolfista, joka oli hänen sankarinsa ja ihanteensa. Prinsessa oli onnistunut saamaan hänen valokuvansa ja kuunteli mielellään niitä satumaisia huhuja, joita hänestä kerrottiin. Hovissa sanottiinkin häntä leikillä Kustaa Aadolfin morsiameksi, eikä hän koskaan väittänyt sitä vastaan.

Tahdoton lapsi, jossa ei ollut luonteenlujuuden merkkiäkään, oli ylen ihastunut ajatellessaan, että uljas kuningas suojelisi häntä sylissään. Ketään ei voi sattuvammin verrata harhaan lentäneeseen metsän pikkulintuseen kuin Maria Eleonoraa; valitettavasti hänestä ei koskaan muuta tullutkaan.

Kuultuaan, ettei vaaliruhtinaan omatunto sallinut hänen hyväksyä Kustaa Aadolfin kosintaa, huudahti Maria Eleonora:

"Hän on minun omatuntoni, en huoli kenestäkään muusta kuin hänestä!"

Ainoastaan vaaliruhtinaan nimenomainen lupaus, ettei hänen onneaan mitenkään estettäisi, saattoi vihdoin häntä lohduttaa.

Tukholmassa ei sillaikaa puhuttu mistään muusta kuin kuninkaan aiotusta avioliitosta. Huhu levisi laajalle, joutui pian Puolaan Sigismund kuninkaankin korviin, joka kaikin voimin koetti tehdä tyhjäksi liittoa Ruotsin ja Brandenburgin välillä.

Juuri silloin kuoli yhtäkkiä vaaliruhtinas Juhana Sigismund, ja joulun aikaan 1619 astui sijalle hänen poikansa Yrjänä Vilhelm. Tämä oli reformeerattu kuten isänsäkin ja pelkäsi vielä enemmän kuin tämä loukata puolalaista yliherraansa. Kun sentähden Sigismund kosi poikansa Uladislaun puolesta prinsessa Maria Eleonoraa, olisi vaaliruhtinas luultavasti pakoittanut sisarensa suostumaan tähän avioliittoon, jollei hänen äitinsä olisi jyrkästi asettunut sitä vastaan.

Lieneekö siihen vaikuttanut Kustaa Hornin kertomus, että asiasta oli kyllin neuvoteltu, mutta Kustaa Aadolf päätti heti matkustaa itse Berliniin ja viedä asian perille.

Mutta ruotsalaisten mielipide ehdotetusta avioliitosta oli sillävälin ehtinyt muuttua. Juhana Kasimir varoitti hartaasti liitosta brandenburgilaisen huoneen kanssa. Yrjänä Vilhelmiin ei hänen mielestään ollut luottamista, ja kuningas saattoi muualla tehdä paremmat naimiskaupat ja saada hyödyllisemmän liittolaisen.

Kustaa Aadolf ei näihin kaikkiin esityksiin vastannut mitään, hän oli tehnyt päätöksensä. Pfalzkreivi saattoi monessa suhteessa olla oikeassa, mutta mitkään juorut ja jutut eivät saaneet miestä estää täyttämästä velvollisuuttaan, ja hän piti ehdottomana velvollisuutenaan, että asia oli brandenburgilaisten kanssa saatava selvään ratkaisuun.

Kuningatarkin oli siirtynyt vastapuolueeseen ja kyseli, eikö ollut tiedusteltava toisilta tahoilta.

Kuningas vastasi, että kun hän yleisellä huudolla oli kiedottu niin syvälle asiaan, ei hän voinut peräytyä ja kaikista vähimmän tahtoi hän kääntyä toisaalle, ennenkuin oli saattanut neuvottelut Berlinissä hyvään loppuun tai saanut "selvät rukkaset".

Kuitenkin hän päätti lähteä matkalle suurimmassa salaisuudessa, osaksi vähentääkseen matkakustannuksia, osaksi sentähden, ettei antaisi paavin joukkueelle tilaisuutta virittää väijytyksiään ja pirunjuoniaan hänen tielleen.

Hovissa ei saanutkaan kukaan tietoa hänen matkasuunnitelmastaan; ainoastaan valtiokansleri tunsi sen.

* * * * *

Juhana Kasimir oli saanut lupauksen, että Ruotsista annettaisiin apua Saksan protestanteille siinä määrin kuin suinkin voitiin. Tämän vastauksen kera sai hän palata Pfalziin.

Huhtikuun 26 päivänä, otettuaan yhtä sydämelliset kuin juhlallisetkin jäähyväiset kuninkaalta, kuningattarelta ja herttua Kaarle Filipiltä, hän lähti Tukholmasta.

Vaxholman rannassa oli useita sotapursia, joiden luultiin ainoastaan olevan tarkoitetut asianmukaisella loistolla viemään pfalzkreivin ja hänen seurueensa yli Itämeren. Tämän saavuttua ja noustua laivaan herätti kaikkien kummastusta, ettei heti lähdetty matkalle.

"On ilmoitettava kuninkaalle tästä sopimattomasta viivykistä, se on 'manquement'", sanoi pfalzkreivi julmistuneena ja kutsutti erään laivan kapteeneista luokseen.

Tämä selitti, että heidän oli mahdoton nostaa purjeita, ennenkuin olivat saaneet kuninkaalta ohjeet.

Uusi hämmästyksenaihe. Kuninkaalla ei ollut tapana unhoittaa velvollisuuksiaan; mikä aiheutti nyt tämän näennäisen laiminlyönnin? Täytyi olla syy, mutta mikä?

Pfalzkreivi teki tiedusteluja; mutta kun laivankapteenit eivät sanoneet tietävänsä syytä, päätti hän — ainakin toistaiseksi — taipua kohtaloonsa.

Koko päivä kului levottomassa odotuksessa. Tuuli, joka nyt oli oivallinen, paras mitä saattoi toivoa, voi helposti kääntyä, saisi virua useita viikkoja saaristossa. Mitä kaiken kohtuuden nimessä hänen majesteettinsa ajattelikaan? Päivä kului iltaan, kannella oli hiljaista kaikkialla. "Katsokaas, eikös tuolta tule kuninkaan oma näkinkenkä!"

"Ei, mahdotonta!"

"Aivan varmaan, ei epäilystä lainkaan."

"Se tulee suoraan tänne!"

"Mitä se merkitsee?"

Muutamissa minuuteissa pursi oli laskenut amiraalilaivan kylkeen, ja ennenkuin kukaan ehti selvitä hämmästyksestään, oli Kustaa Aadolf harmaassa matkapuvussa hypähtänyt venheestä laivaan.

Nytkös oli riemu rajaton! Kaikki tiesivät minne oltiin matkalla, ja kaikki olivat ihastuneita, kun saivat olla mukana — ainakin kappalen matkasta — kaikki paitsi yhtä, ja hän oli Niilo Eerikinpoika Dalahaminasta. Hänelle oli luvattu vastaus kosintaansa hänen palattuaan takaisin pursimatkalta, ja nyt hän ei saanutkaan palata kotiin. Kuningas käski hänet mukaan pitkälle matkalle, ja riistääkseen häneltä kaiken mahdollisuuden palata kotiin, he upottivat venheen hänen silmiensä alla, ajatelkaas, uuden venheen!

Heti yleisen hälinän hieman asetuttua kuningas kyseli tarkoin, millaisessa kunnossa amiraalilaiva oli. Kapteenin täytyi tehdä selko muona- ja ampumavaroista, näyttää, että tykkiaukot olivat hyvin suletut ja laiva huolellisesti puhdistettu, ja taata siitä, että laivalla oli riittävästi suopaa ja rasvaa tankojen ja mastojen voitelemiseen. Kaikkea kyseli kuningas yhtä tunnontarkasti ja kaikki hänelle näyteltiin, irtain ja kiinteä, tuores ja kuiva, taklaukset ja touvit.

Kun tarkastus oli onnellisesti päättynyt, nosti laiva ankkurinsa. Saaristosta lähdettyä suunnattiin kurssi etelään Pommerin rannikkoa kohden. Tuuli oli heikko, ja laivat liukuivat vitkalleen; usein tuuli oli niin hiljainen, että kuningas saattoi pikku purressaan soudattaa itseään laivaston ympäri, huvitellen ampumalla vesilintuja, joita oli runsaasti.

Muutamain huvittavain seikkailujen jälkeen saavuttiin Stralsundiin, josta matkaa oli jatkettava suorinta tietä Berliniin.

Kun kuningas ei millään ehdoin tahtonut tulla tunnetuksi, ei hän mennyt mihinkään tavalliseen majataloon, vaan etsi sen sijaan ensi iltana yösijaa erään porvarin luona. Mutta sitä hän sai katua: pahempaa meteliä ei hän ollut koskaan kuullut vuoteelleen. Muun melun lisäksi isäntä monet tunnit tappeli ja oli tukkanuottasilla rakkaamman puoliskonsa kanssa, ja hekös pitivät sellaista rähäkkää, ettei kukaan ihminen koko talossa voinut ummistaakaan silmiään.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa, mutta sitä ennen matkasuunnitelmaa jossain määrin muutettiin. Ei ollut luultavaa, että kuningas voisi pysyä tuntemattomana, jos matkustaisi suuria valtateitä läpi Pommerin. Siellähän aivan vilisi aatelismiehiä, joista sangen monet olivat olleet Ruotsin palveluksessa. Hän päätti sentähden matkustaa kiertotietä Mecklenburgin kautta ja taivaltaa ratsain. Illoin saattoi etsiä yösijaa jostakin pikkukaupungista, mistä milloinkin.

Niin lähdettiin taipalelle. Matka kävi hitaasti, vasta toukokuun 14 päivänä saapuivat matkalaiset Berliniin.

Kun Kustaa Aadolf ei mielellään tahtonut mennä linnaan, oli hän viivytellyt viimeistä päivämatkaansa niin, että hän saapui perille hämärissä ja sai yösijansa vanhassa majatalossa, nimeltään "Cöln an der Spree."

Vaaliruhtinattarella oli kuitenkin ollut liikkeellä tiedustelijoita, jotka olivat ilmoittaneet hänen saapumisensa. Mutta kun hän arvasi, että kuningas tahtoi pysyä tuntemattomana, käski hän hovimarsalkkansa pyytää anteeksi, kun ei voinut tervetulleelle vieraalleen valmistaa parempaa yösijaa tämän tultua niin odottamatta. Täytyi nyt tyytyä "matalaan majaan".

Pfalzkreivi, joka oli matkustanut ennen kuningasta Berliniin, kutsuttiin seuraavana päivänä vaaliruhtinattaren puheille. Hän saapui määrättyyn aikaan koko seurueineen, ja Kustaa Aadolf oli joukossa. Vaaliruhtinaan hovimarsalkka kehoitti pfalzkreiviä yksin astumaan sisähuoneihin. Korkea rouva otti hänet täällä sangen ystävällisesti vastaan ja keskusteli pitkään hänen kanssaan.

Vihdoin hän tuli takaisin ja lausui saattueelle, että ne, jotka halusivat, saivat luvan mennä sisälle ja suudella hänen ruhtinaallista armoaan kädelle. Siihen olivat kaikki halukkaita, sillä he tiesivät, että nuoret neitsyet olivat sisällä hekin.

Maria Eleonora seisoi nuoruutensa koko kukoistuksessa äitinsä rinnalla. Hänen vartalonsa oli sorja, hänen kasvonsa erinomaisen kauniit, korkeaa otsaa ympäröivät tummat kiharat, ja hienot, tuuheat kulmakarvat kaartuivat suurien tummansinisten silmien yllä.

Kädensuutelun aikana panivat läsnäolijat merkille, että kun kuningas, joka tuli kolmantena järjestyksessä, tarttui Maria Eleonoran käteen, ei tämä voinut pidättää hiljaista huudahdusta. Hän näki unelmiensa sankarin edessään koko miehekkään kauneutensa loisteessa.

Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt heihin molempiin, vaikkei kukaan voinut aavistaa salaisuutta. Mutta kun audienssi oli lopussa ja päästiin jälleen etuhuoneihin, oli kuningas kaikkien mielestä aivan "perplex". Näytti siltä kuin hän paljoa mieluummin olisi ollut taistelussa sotakentällä kuin siellä sisällä.

Kolmantena päivänä sen jälkeen prinsessa itse otti vastaan pfalzkreivin ja hänen luullun adjutanttinsa omassa huoneessaan ja puhutteli häntä hyvän aikaa. Hän ei näyttänyt lainkaan edeltäpäin opetelleen mitä sanoisi, sillä hän teki kysymyksensä sangen hajamielisesti ja tuskin kuuli pfalzkreivin näppäröitä korulauseita ja kohteliaisuuksia. Hänen silmänsä olivat kiintyneet vain kuningas-adjutanttiin, mutta kun heidän katseensa yhtyivät, loi hän punastuen silmänsä maahan.

Tämän kohtauksen jälkeen oli äidin ja tyttären välillä pitkä keskustelu — jokseenkin tähän tapaan:

"Vieläkö haluat, tyttäreni, antaa Ruotsin kuninkaalle kätesi?"

"Ach, liebe Mutter, oletko katsonut hänen silmiinsä, ne ovat tunkeneet syvälle sieluuni."

"Nicht so hitzig, ajattele hänen epävarmaa asemaansa! Uladislaus prinssillä on suurempi oikeus Ruotsin kruunuun kuin Kustaa Aadolfilla, hänestä tulee sitä paitsi Puolan kuningas ja hän haluaa tehdä sinut näiden molempain maiden kuningattareksi. Veljesi mielestä ansaitsee sitä ajatella."

Kaunis prinsessa otti hameensa taskusta kaksi kuvaa, toinen puolalaisen prinssin, toinen Ruotsin kuninkaan.

"Katsokaas, Uladislaulla on noin ruma nenäkin! Ja näyttääkin hän siltä, ettei voisi rakastaa kuten minun sankarini?" Hän suuteli Kustaa Aadolfin kuvaa. "Hänellä on lempinimenä 'il re d'oro', ja hän onkin minun kultakuninkaani, jota minä en koskaan lakkaa palvomasta. Hänen tähtensä menen luostariin tai kuolen surusta, jollen saa mennä hänen kanssaan naimisiin."

"Pikku hupakko, minä pidän hänestä minäkin, mutta en tahdo sanottavan, että vain minun toivomuksestani suostut hänen kosintaansa."

"Pyydä veljeäni vaaliruhtinasta tulemaan tänne, heittäydyn hänen läsnäollessaan Kustaa Aadolfin syliin ja rukoilen häntä viemään minut täältä. Tahdon seurata häntä kaikkialla, sodassa ja rauhassa!"

"Sitä ei hän sallisi."

"Hän ei voi vastustaa rukouksiani. Hänen ollessaan taistelussa istuisin odottaen hänen teltassaan, kun en kuitenkaan voisi hänen suojelusenkelinään liidellä hänen yllänsä."

"Uneksija! Huomaan, että täytyy taipua toiveihisi".

Tämän jälkeen syntyi vilkas viestien vaihto linnan ja "Cöln an der Spree"-majatalon välillä. Jo päivänkoitteessa nähtiin juoksijain ja lakeijain kuljettavan kirjeitä korkeilta ruhtinattarilta pfalzkreiville ja päinvastoin.

Eräänä aamuna, kun kello ei ollut vielä lyönyt kolmea, saapui majataloon lähettiläs hovista ja kysyi Aadolf Kaarlonpoikaa, "hänen ruhtinaallisen armonsa adjutanttia".

Lähettiläällä oli mahtanut olla jotakin erityisen tärkeää sanottavaa, koska samainen Aadolf Kaarlonpoika samana päivänä lähti linnaan.

Juoru kertoi, että vaaliruhtinatar itse oli neuvonut hänet tyttärensä luo. Kukaan ei tiennyt mitä siellä sisällä sanottiin, mutta kun vaaliruhtinatar salavihkaa vilkaisi oviverhojen raosta, näki hän tyttärensä Aadolf Kaarlonpojan sylissä ja antavan tälle pitkän suudelman.

Uutinen herätti huomiota; koko Berlinissä ei muusta puhuttukaan, mutta asia ei ollut sillä ratkaistu.

Suudelma oli kieltämättä annettu, mutta Brandenburgin hovilla oli sentään omat epäröimisensä. Asiaa oli vieläkin ajateltava.

Kaunis prinsessa itki silmänsä punaisiksi, mutta se ei auttanut; oli syntynyt uusia vaikeuksia, ja ne täytyi ensin voittaa.

"Luota minuun", sanoi vaaliruhtinatar tyttärelleen, joka taivutti päänsä kuin ruusu, joka on liian kauan ollut päivän nuudutettavana. "Minä vien tahtoni perille."

Kustaa Aadolf odotti tyynesti. Kun hän nyt kerran oli saksalaisella maaperällä, halutti häntä käydä muutamain muidenkin protestanttisten ruhtinaiden luona kuullakseen heidän ajatustaan nykyisestä valtiollisesta asemasta.

Päätös pantiin heti toimeen, ja eräänä kauniina päivänä lähti Aadolf Kaarlonpoika pfalzkreivin seurassa Berlinistä ja suuntasi matkansa Saksan sisämaihin.

Koko seurue arveli, ettei äkilliseen lähtöön voinut olla syynä muu kuin ikävystyminen berliniläiseen kosintaan ja halu "nähdä muita neitejä".

"Sääli kaunista prinsessaa", tuumivat jotkut. "Voihan käydä niin, että kuninkaan vaihtelevainen mieli mieltyy jononkin toiseen."

Pfalzkreivi seurueineen teki matkaa enimmäkseen ratsain. Kustaa Aadolf pysyttäytyi edelleen tuntemattomana ja otti sentähden nimen "Gars", joka oli muodostettu seuraavain sanojen alkukirjaimista: Gustavus Adolphus Rex Sveeise (Kustaa Aadolf, Ruotsin kuningas), ja oli olevinaan ruotsalainen kapteeni.

Ensimäinen huomattavampi kaupunki, jossa hän kävi, oli Erfurt, tunnettu jesuiittaluostaristaan.

Kustaa Aadolf oli utelias läheltä näkemään, kuinka katolilaiset käyttäytyivät jumalanpalveluksessaan, ja osti sentähden tukaatilla pääsyn luostariin, jossa kuunteli messua ja sai läheltä tarkastella katolista epäjumalanpalvelusta. Sen tyhjät juhlamenot kummastuttivatkin häntä suuresti.

Täältä jatkettiin matkaa Gothan kautta Hanauhun, jossa, kuten kronikka kertoo, Katarina kreivitär ja hänen kaksi nuorta tyttöään kestitsivät kuningasta upeasti.

Täältä jatkettiin matkaa Frankfurtiin Mainin rannalla. Sattumalta keksi kuningas täällä eräällä jalokivikauppiaalla kauniin timanttikaulanauhan, jonka hän halusi ostaa ja lahjoittaa tulevalle morsiamelleen.

Hän mainitsi jalokivikauppiaalle olevansa Ruotsin kuninkaan asiamies, jonka tehtäväksi oli uskottu ostaa muutamia jalokiviä ja kalleuksia. Jalokivikauppias tarjosi silloin hänelle kaunista ystävänlahjaa, jos hän saisi herransa päättämään kaupan.

Frankfurtista kävi matka Pfalziin. Täällä vallitsi suuri levottomuus ja hämmennys. Kaikkialta saapui huhuja suurista sotajoukoista, joita keisari ja paavilaisten joukkue oli lähettänyt Böömiin.

Voimme käsittää millä elävällä mielenkiinnolla Kustaa Aadolf kuunteli niitä monia kertomuksia ja huhuja, joita kulki ristiin rastiin ja joista kaikista kävi selville, että ovella oli sota, suurempi ja laajakantoisempi kuin mikään edellisistä sodista. Hän tiesi, että se sisimpiin syihinsä ja ulkonaisiin seurauksiinsa katsoen tulisi olemaan yksi ihmiskunnan suurista vapaudentaisteluista, ja luultavaa on, että hänen sydämensä löi kovemmin, kun ajatteli sitä osaa, joka hänellä itsellään tulisi siinä olemaan.

Mutta eivät ainoastaan vakavasti ajattelevat tunteneet uhkaavan ukkospilven painoa. Jokainen, niin ylhäinen kuin alhainenkin, tunsi ilmassa, että oli jotakin hirvittävää tekeillä. Tähän asti oli kuultu ainoastaan protestanttien riemua heidän onnistuneesta kapinastaan ja rohkeasta retkestään keisaria vastaan; nyt lähestyi yhä lähemmäs mahtava kohina heidän taholtaan, jotka valmistautuivat lujin käsivarsin lyömään maahan ne häpeämättömät ajatusvapauden ja edistyksen vaatimukset.

Sellaisissa olosuhteissa oli Kustaa Aadolfille mitä tärkeintä, etteivät paavilaisten vaanijat saisi hänestä vainua. Siinä mielenkiihkossa, joka katolilaisten kesken vallitsi kaikkea kerettiläisyyttä vastaan, saattoi hänen henkensä helposti joutua vaaraan.

Onneksi hän ei koskaan viipynyt kauan samassa paikassa. Mutta sentään oli päässyt liikkeelle huhu, että pfalzkreivin seurueessa oli nuori mies, jolla oli vaaleankeltainen tukka ja kävi aina mustissaan; hän puhui saksaa varsin hyvin ja, hänen epäiltiin olevan Ruotsin kuningas.

Sellaiset huhut antoivat pfalzkreiville ja kaikille ruotsalaisille aihetta rukoilla kuningasta, ettei panisi henkeään alttiiksi matkustamalla Böömiin, kuten hän koko ajan oli aikonut. Hän kuulikin heidän esityksiään ja luopui suunnitelmastaan, mutta päätti sen sijaan pikimältään pistäytyä Heidelbergiin.

Pfalzkreivi ilmoitti tästä ruhtinashuoneen vanhimmille jäsenille, mutta samalla kuninkaan toivomuksen, että kuningas tahtoi pysyä kaikille muille aivan tuntemattomana.

Tätä noudatettiin kirjaimelleen, ja Kustaa Aadolfia kohdeltiin sellaisella näennäisellä välinpitämättömyydellä, että häntä yleensä pidettiin vain yksinkertaisena aatelismiehenä pfalzkreivin seurueessa.

Jo ensimäisenä päivänä saapumisensa jälkeen sai kuningas sellaista kokea. Hovi teki vieraineen kävelyretken kauniissa linnanpuistossa, ja mitättömänä kapteenina oli Kustaa Aadolfin pysyteltävä korkean herrasväen jälkivietteessä.

Jostakin syystä hän kulki toista tietä, joka sentään oli niin lähellä muun seurueen kulkemaa, että hän kuuli erään nuorista ruhtinattarista lausuvan ranskaksi sisarelleen, viitaten kuninkaaseen: "Nuo ruotsalaiset varmaankin ovat nenäkästä ja hävytöntä väkeä."

Mutta seuraavana päivänä ei käynyt sen paremmin kuin että muuan hoviherroista kääntyi Kustaa Aadolfin puoleen kysyen, eikö olisi saatava aikaan avioliitto Ruotsin kuninkaan ja ruhtinatar Katarinan välillä.

Kustaa Aadolf vastasi vältellen, ja keskustelu suuntautui toisiin asioihin. Mutta eräänä toisena päivänä oli muutamain ruotsalaisista herroista tehtävä pieni retki, ja kansleri Rudolf määrättiin heidän seuralaisekseen.

Tämä mieltyi suuresti sivistyneeseen ruotsalaiseen kapteeniin, ja keskusteli vilkkaasti hänen kanssansa koko matkan. Aluksi puhuttiin minkä mistäkin, mutta kun kuningas näki piispojen suuret linnat ja läänitykset, huudahti hän vilkkaasti: "Tuollaista prameutta ei kuninkaani sietäisi! Me olemme aikoja sitten pakoittaneet papit pysymään nöyrinä paimenina eikä esiintymään suurina herroina!"

Ovela kansleri käsitti heti, ettei hänellä ollut edessään mikään tavallinen laivankapteeni, vaan että tämä oli varmaan kuninkaan luottamusmies.

Vaaliruhtinaallinen hovi olisi ihastuksella nähnyt ruhtinatar Katarinan ja Ruotsin kuninkaan menevän naimisiin, ja kansleri koetti sentähden johtaa keskustelun tähän arkaan kysymykseen.

"Ruotsin kuningas kuulema puhuu saksaa ja ranskaa sangen hyvin", sanoi hän muun muassa.

"Enpä juuri tiedä", vastasi Kustaa Aadolf. "Hän puhuu jokseenkin samoin kuin minä."

"On vain ihme ja kumma", jatkoi kansleri, "että ruotsalaiset sallivat kuninkaansa niin kauan olla naimatonna; valtakunnan tyyneys ja turvallisuus on suuresti riippuvainen kruununperimyksestä."

"Luulen", keskeytti Kustaa Aadolf, "että Ruotsin kuningas menee naimisiin kysymättä neuvoa keneltäkään."

Kansleri meni tällöin askelen eteenpäin ja osoitti miten edullinen olisi liitto ruhtinatar Katarinan ja Ruotsin kuningashuoneen välillä. Mutta kun toinen vastaili ainoastaan ykskantaan, jätti hän vihdoin asian sikseen.

Kotiin palattua pyysi hän saada tietää ruotsalaisen kapteenin nimen ja lisäsi: "Voihan tapahtua että ruhtinas lähettää minut jostakin syystä Ruotsiin, ja silloin on suuri onni, jos on hyvä ystävä mailla."

"Nimeni on Gars", vastasi Kustaa Aadolf. "Olen kapteeni kuninkaan kaartissa ja en lupaa teille ainoastaan omaa ystävyyttä, vaan myös kuninkaani erityisen suopeuden, jos tienne joskus johtaa kotimaahani."

Heidelbergiin palattua tuli tunnetuksi, kuka kapteeni Gars oli, ja ruhtinatar Katarina tuli silloin ruotsalaisista aivan toisiin ajatuksiin kuin ennen.

Mutta Kustaa Aadolf ei kallistanut korvaansa siltä taholta tuleville maanitteluille, ja pfalzkreivin täytyi sanoa jäähyväiset ennenkuin olisi halunnut. Matka suunnattiin nyt Breisackin leiripaikkaan, missä kuningas tahtoi vierailla Badenin rajakreivin luona.

Täällä Kustaa Aadolf joutui kokemaan yhtä ja toista, joka kiinnitti hänen mieltään. Melkein samaan aikaan kuin hän saapui Breisackiin, marssitti kreivi Torquato Conti leirin ohi suuremman keisarillisen sotilasosaston kuin mille protestanttiset ruhtinaat olivat myöntäneet vapaan läpikulun.

Tämän näytelmän jälkeen kutsuttiin kuningas aterialle rajakreivin pöytään, missä häntä "kestitettiin hyvin, ei vain hyvillä ruokalajeilla, vaan myös kauneilla pakinoilla".

Iltapäivä käytettiin itsensä leirin katselemiseen, jolloin kuninkaan erikoista huomiota herättivät monet uudistukset leirielämässä, varsinkin kuormastoon nähden. Sen jälkeen oli illalla suuret juhlakemut, joissa kaikki upseerit pitivät aika hauskaa.

Seuraavana päivänä Kustaa kuningas jatkoi matkaa Neucasteliin, jossa pfalzkreivin puoliso, hänen uskollinen, rakas Kätcheninsä, piti pientä hovia. Kati ei aavistanutkaan, että hänen rakas veljensä oli täällä matkoilla, ja oli ilosta aivan suunniltaan, kun tämä aivan odottamatta astui huoneeseen, jossa hän puuhaili pikku tyttärensä kanssa.

Mikä sula ilo, kun hän sai veljensä huostaansa, lukea hänen sydämensä ajatukset ja avata omansa.

Kustaa kertoi Maria Eleonorasta. "Hän on suloisin lapsi, mitä saa nähdä", sanoi hän. "Ja hänellä on siksi viisas äiti, että hän kyllä on pienestä pitäen saanut perehtyä elämän suuriin kysymyksiin."

He puhuivat Juhana herttuasta. "Minä itkin surusta ja kiitin samalla Jumalaa siitä, että oli kutsunut hänet luokseen", sanoi Kätchen.

"Hän ei koskaan tuntenut täällä maan päällä olevansa oikein kotonaan", tuumi Kustaa Aadolf. "Sen vaikutti hänen onneton avioliittonsa."

"Kuningatar lykkää koko syyn pappien niskoille."

"Merkillistä, että hän osoittaa niin vähän kaipaavansa ainoaa tytärtään. Sen sijaan hän hellii mitä äidillisimmällä rakkaudella rakasta Kaarle Filipiämme."

"Kuinka suureksi hän on kasvanut ja miehistynyt", puuskahti Katarina. "Niinä kahtena päivänä, jotka hän vieraili luonamme, kerskuin aivan hänestä, ja suuri oli iloni nähdessäni, kuinka kaikki olivat ihastuneet nuoreen herraan."

Mutta Kustaa Aadolf oli huomaavinaan, että Kätchen näytti väsyneeltä ja kärsivältä, ja hän tahtoi tietää syyn.

Kati koetti ensin vältellä, mutta avasi lopulta sydämensä. Hänen miehensä, pfalzkreivi, oli aina paras, mainioin ihminen maailmassa, ja sukulaiset olivat myös hyvin ystävällisiä, mutta olosuhteet olivat hänen nykyisessä kodissaan niin pienet verraten siihen, mihin hän oli tottunut. Ei pfalzkreivinkään mielestä Heidelbergissa annettu hänelle sitä arvoa, mikä kuninkaan tyttärelle kuului, ja sentähden hänen oli miehensä mielestä pysyttävä kotosalla, poissa heidän seuroistaan.

"Minulle vaihtelua hankkiakseen pfalzkreivi tahtoo, että minun on katseltava uuden linnan rakennustöitä Birlenbachin rannalla", sanoi Katarina ja kuivasi innokkaasti pois alituiseen näkösälle tuppaavia kyyneliään. "Mutta enhän ymmärrä moista, ja ajatukseni ovat yhä herrani mukana tai teidän kaikkien luona Ruotsissa. Pfalzkreivillä on monia tehtäviä valtion palveluksessa, ja minua ilahutti sanomattomasti, kun häntä pyydettiin matkustamaan Ruotsiin pfalzilais-böömiläisenä lähettiläänä. Mitä olisinkaan antanut saadakseni seurata mukana, mutta se oli mahdotonta! Hänethän otettiinkin vastaan mainiosti — kenties sinun tähtesi — kirjoitti hän, mutta tiedän kyllä, että se tapahtui hänen itsensä tähden. Hän kirjoitti, ettei minuakaan ollut unhoitettu, monet olivat minua kysyneet."

"Rakkahin Kätchen", sanoi Kustaa Aadolf hyväillen pientä, laihaa kättä, "sinulla ei ole niin hyvä kuin toivoin."

"Tarkoitatko tätä pahanpäiväistä asuntoa; siksipä pfalzkreivi rakentaakin, ja silloin kyllä tulee hyvä. Mutta minulla on jotakin muuta sydämelläni, uskallanko kysyä?"

"Oma Katini, kysy mitä tahdot, minä vastaan."

Kati punastui silloin hieman ja jatkoi: "Pfalzkreivi ei pidä siitä, että naiset kyselevät valtion asioita, mutta minun rukoileviin kysymyksiini hän vastasi lähtiessään, että matkusti Ruotsiin pyytämään kuninkaalta väkeä, rahaa ja sotatarpeita sotaan täällä Saksassa. Olen varma, että tulet ottamaan osaa siihen, ei ole mitään suurta ja korkeaa täällä elämässä, jossa minusta ei pitäisi sinun olla mukana, ja sentähden koski minuun syvästi, kun herrani kirjoitti saaneensa Ruotsista vain joukon sotatarpeita."

Hän kumarsi päätään, ikäänkuin olisi hävennyt suurta rohkeuttaan.

Kustaa veti hänet syliinsä. "Olemme molemmat saman isän lapsia", sanoi hän, "ja kuten Kaarle IX asetamme mekin ihmiskunnan edut kaikkien muiden yläpuolelle. Mutta kun sinä puhut lämpimästä sydämestäsi ja noudatat sen käskyjä, täytyy minun antaa järjen määrätä tekoni."

"Etkö suutu minuun?"

"En, rakkahin, mutta koeta uskoa minua, kun sanon, että samoinkuin sinä kaipaat nähdä minut tässä laajakantoisessa taistelussa, palan minäkin ikävästä sekautua siihen. Minusta näyttää kuin Vaasa-suvun suuri tehtävä olisi uskottu minulle, olen kutsuttu päättämään työn ja — kenties kaatumaan. Tapahtukoon Herran tahto!"

Hän suuteli hellästi sisarensa kättä. "Sinun on tästälähin luotettava minuun, samoinkuin minä järkähtämättä luotan sinuun", sanoi hän.

"Minä tunnen olevani kuin juureton kasvi, niinkuin minulla ei enää pitkiin aikoihin olisi ollut kotia missään", sanoi Kätchen. "Kodittomuutta seuraavat epäilykset, mutta nyt, kun olen saanut puhua kanssasi, ovat ne kuin pois puhalletut."

"Olisi parempi, jos palaisitte Ruotsiin."

"Sellaista onnea en uskalla toivoa ja pelkään, ettei pfalzkreivi tahdo sitä."

"Meidän on puhuttava hänelle siitä." Sillä kertaa ei kysymys päässyt sen lähemmäksi ratkaisuaan.

Kuningas viipyi yli helluntain, ja molemmat sisarukset olivat onnelliset, kun saivat häiritsemättä seurustella toistensa kanssa.

Kuninkaan lähtiessä matkalle, kirjoittaa matkakertoja, pfalzkreivitär oli surullisempi kuin hänen oli nähty koskaan ennen olevan. Hänen ruhtinaallinen armonsa aivan itki pitkät itkut.

Paluumatka tehtiin Heidelbergin, Kasselin ja Wolfenbüttelin kautta Berliniin, johon Kustaa Aadolf saapui heinäkuun 16 päivänä.

Oli iltamyöhä, kun hän ratsasti kaupungin portista sisään kahden seuralaisensa kanssa, "saatuaan tietoonsa hyvän majapaikan erään Retzlou nimisen miehen luona."

Kuningas kirjoitti itse kertomuksen saapumisestaan mainittuun majataloon ja miten siellä kävi. "Kun tulimme sinne, pidettiin meitä englantilaisina sotamiehinä eikä tahdottu antaa majaa; samalla tavoin kävi eräässä toisessakin paikassa, kunnes saavuimme Arnheimin majapaikkaan, missä meidät otettiin vastaan.

"Arnheim ei tiennyt mitään saapumisestani, ja tultuaan hän oli ylen hämmästynyt."

Tällä miehellä ilmoitutti kuningas vaaliruhtinattarelle saapumisestaan ja pyysi tietää milloin saisi häntä tavata.

"Menin sentähden yhdeksän aikaan linnaan. Tulin parahiksi saarnan alkuun. Tullessani huoneeseen, jossa kansa ja junkkarit istuivat, ihmettelivät kaikki mikä oikein olin miehiäni ja mitä tahdoin."

Jumalanpalveluksen loputtua tapahtui kaikkien ihmeeksi, että muukalaista pyydettiin astumaan vaaliruhtinattaren sisäsuojiin. Täällä toivotettiin hänet tervetulleeksi korealla puheella, jossa hän niin vaaliruhtinattarelta kuin nuorelta ujolta ruhtinattareltakin, joka ainoastaan salavihkaa rohkeni katsoa häneen, sai suopean vastauksen kosintaansa.

Kun hän oli vuorostaan kiittänyt siitä onnesta, joka hänelle oli suotu, pyydettiin häntä jäämään päivällisaterialle, jolla hän paitsi pientä Kuurinmaan prinssiä oli ainoa mieshenkilö. Siitä saatettiin Kustaa Aadolfin liittoa Maria Eleonoran kanssa pitää ratkaistuna, vaikkakin oli vielä sovittava erinäisistä seikoista molempien hovien kesken, ennenkuin muodollinen kihlaus tapahtui, ja päätettiin milloin kuninkaalliset häät vietettäisiin.

13.

KUNINKAALLISET HÄÄT.

Kesäkuun viime päivinä 1620 Kustaa Aadolf palasi Tukholmaan. Hän kutsui heti kotiinnuttuaan neuvoston koolle ja ilmoitti sille matkansa tuloksen.

Äitinsä neuvon mukaan hän oli kosinut Brandenburgin vaaliruhtinaan tytärtä ja saanut hänen suostumuksensa. Hän tahtoi nyt neuvostonsa kanssa neuvotella eläkealueesta ja huomenlahjasta. Mutta lisäksi oli otettava harkittavaksi, missä määrin Ruotsi voisi avustaa vaaliruhtinasta siinä tapauksessa, että tämän lääniherra, kuningas Sigismund, aikoi hänelle kostaa sen, että hän oli suostunut sisarensa avioliittoon Ruotsin kuninkaan kanssa.

Kysymykset olivat vaikeita ratkaista, ja leskikuningattarelta, joka oli tehnyt naimaehdotuksen, kysyttiin neuvoa.

Lopulta päästiin yksimielisyyteen, että ystävällismielisten ruhtinasten välityksellä koetettaisiin saada vaaliruhtinas pysymään sanassaan. De la Gardie'lle, joka oli kreivittärensä kanssa asettunut asumaan Viroon, lähetettiin kirjelmä, jossa hän sai käskyn jättää keskustelut aselevosta puolalaisten kanssa riippuviksi heidän esiintymisestään avioliittokysymyksessä.

Päätettiin sitä paitsi, että valtiokansleri tulisi asianmukaisella upeudella matkustamaan Berliniin, puhumaan siellä Ruotsin puolesta ja päättämään aviosopimuksesta ja noutamaan kuninkaallisen morsiamen kotiin.

Kahdeksan kruunun laivaa varustettiin tähän tarkoitukseen ja asetettiin valta-amiraali Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelmin johtoon.

Olemme aivan liian kauan jättäneet hänet syrjään. Ruotsiin palattuaan hän kävi heti Samuel Niilonpojan lesken luona, joka otti hänet vastaan ilmeisellä ilolla. Hän oli sama yksinkertainen, nöyrä nainen kuin ennenkin ja puhui manalle menneestä puolisostaan rakkaudella ja ikävöi päästä näkemään hänet jälleen.

Hänen ainoa tyttärensä, kolmetoistavuotias tyttö, oli Genovan täydellinen kuva. Gyllenhjelm kysyi häntä.

"Hän on naimisissa erään rikkaan kauppiaan kanssa ja neljän lapsen äiti", vastasi vanhus, ja kysäisi eikö Kaarle herra tahtonut käydä hänen luonaan.

Ei, sitä hän ei tahtonut, ja kohta sen jälkeen he erosivat, oltuaan yhdessä ainoastaan muutamia tunteja.

Tukholmaan palattuaan hän teki ensi vierailunsa Seved Ribbingin luo, joka otti hänet vastaan avoimin sylin. Lyhyen keskustelun jälkeen neitsyt Kristina kutsuttiin saapuville.

Tämä astui sisään heleästi punoittavin poskin ja antoi Gyllenhjelmille sormuksen sanoen: "Isältänne!"

Kaarle painoi sen vasten huuliaan ja pisti sitten sormeensa.

He istuutuivat rinnatusten, ja Kristina kertoi Kaarle kuninkaasta ja siitä rakkaudesta ja kaipauksesta, millä tämä oli puhunut Gyllenhjelmistä.

Vierailu ei sillä kertaa ollut pitkä, mutta valtakunnanrahaston hoitaja pyysi kunnioitettavaa vierastaan tulemaan pian takaisin, eikä Gyllenhjelm viivytellytkään käyttäessään lupaa hyväkseen. Hän olisi kenties jatkanut erakon elämäänsä, mutta kuningas, hänen isänsä, oli antanut vihjauksen tahdostaan, eikä sentähden kestänyt kauan, ennenkuin Gyllenhjelm pyysi ja sai Kristinan käden.

Luonteeltaan lempeänä ja hiljaisena piti Kristina elämänsä tehtävänä onnen valmistamisen tyttärelleen.

Kun Kustaa Aadolf palasi Tukholmaan, sai hän velipuolensa väliin käymään hovisalissa. Eräässä sellaisessa tilaisuudessa vei hän hänet leskikuningattaren luo, joka otti hänet erittäin armollisesti vastaan.

Muinoisina päivinä Gyllenhjelm oli osoittautunut olevansa taitava merisankari, ja Kustaa Aadolf uskoi hyvällä syyllä, että raikas merielämä hälventäisi sen syvän surumielisyyden, joka häneen oli vankilaelämästä jäänyt jäljelle, ja nimitti hänet sentähden valta-amiraaliksi.

Valta-amiraalina Gyllenhjelm sai käskyn lähteä sen laivaston mukaan, jonka oli noudettava kuninkaallinen morsian.

Kuningas seurasi itse mukana Landsortiin ja matkusti sieltä maitse Kalmariin, jossa ruhtinattaren oli noustava maihin ja jossa kuningas tahtoi saada kaiken mitä parhaimpaan kuntoon hänen vastaanottoaan varten.

Valtiokansleri oli saanut käskyn, ettei hän aviosopimusta laadittaessa millään muistutuksilla myötäjäisistä antaisi aihetta viivytyksiin, vaan antaisi kaikessa sellaisessa vaaliruhtinaalliselle hoville vapaan vallan.

Merimatkaa vaikeutti ja hidastutti myrsky, ja suurin laiva täytyi jättää Elfsnabbiin, mutta kun valtiokansleri kerran oli päässyt Berliniin, kävi kaikki nopeammin ja paremmin kuin oli voitu odottaakaan.

Uusi vaaliruhtinas, Yrjänä Wilhelm, oli matkustanut Preussiin, ja vaaliruhtinatar, joka ei ollut varma hänestä, laittoi niin, että hänen palatessaan kaikki oli järjestetty etukäteen.

Kerrotaan, että hän oli salaovesta, johon hänellä yksin oli avain, mennyt niihin holveihin, joissa vaaliruhtinaalliset kalleudet säilytettiin ja ottanut sieltä niin paljon kuin arveli tulevan Maria Eleonoran perintöosaksi.

Kaksi kirjettä, jotka tähän aikaan hänelle saapuivat, yksi vaaliruhtinaalta, toinen kuningas Sigismundilta, hän jätti avaamatta, koska hän pelkäsi, että ne saattoivat tehdä hänen suunnitelmansa tyhjiksi.

Matka, jolle lähdettiin suurimmassa kiireessä, kävi Berlinistä Braunschweigiin ja sieltä Mecklenburgin kautta Wismariin, missä korkeat matkustajat, leskiruhtinatar, Maria Eleonora, hänen nuorempi sisarensa ja tätinsä nousivat ruotsalaiseen laivaan.

Valta-amiraali oli saanut käskyn pitää Tanskaa valppaasti silmällä. Liikkui nimittäin huhu, että Kristian IV ajatteli mennä merille muutamain laivojen kera muka toivottamaan prinsessaa, joka oli hänen puolisovainajansa veljentytär, tervetulleeksi pohjolaan. Ruotsissa luultiin, että tarkoitus oli uhitella ja "näyttäytyä merellä". Jos hän esiintyi kopeasti Gyllenhjelmiä vastaan ja vaati, että ruotsalaisten laivojen oli laskettava latvapurjeensa, ei siitä ollut kieltäydyttävä, jos naisväki oli laivalla, mutta kuningas kyllä "oli pitävä lopusta huolen ja aikanaan maksava". Jos kuningas oli itse laivastossa, ei ollut oltava tietävinäänkään, vaan kohteliaasti kutsuttava hänet häihin.

Sillä välin kuningas oleskeli Kalmarissa, joka vielä oli melkein samassa surullisessa tilassa kuin sodan aikaan. Useimmat talot olivat puolipalaneita raunioita, ja niissä, jotka olivat asuttavassa kunnossa, vallitsi äärimäinen hätä ja kurjuus. Kaksi taloa, joiden asujamet olivat kaikki kuolleet ruttoon, poltettiin kuninkaan käskystä ja tasoitettiin maata myöten.

Eräässä kirjeessä valtiokanslerille kuningas kirjoitti, ettei Kalmarissa saanut mitään ostaa eikä lainata, ja ne elintarpeet, joita hän oli odottanut muualta, olivat jääneet tulematta. Muutamia kalereja, joihin Tukholmassa oli lastattu liinoja, lakanoita ja muita taloustarpeita, oli vastatuuli pidättänyt saaristossa viikkokausia, ja tuskinpa ne pääsivätkään ajoissa perille. Jollei valtiokanslerin mukanaan viemät asiamiehet palanneet ajoissa Saksasta tavaroineen, ei pitojen pulskuutta voinut kehua, sillä ei ollut makeisia, ei mausteita eikä juomamaljoja. Kuningas toivoi kuitenkin, että kaikki ehtisi kuntoon siihen onnelliseen hetkeen, jona hän saisi kohdata "armaan sydämensä valtiattaren".

Ruotsin laivaston matka Wismarista kävi kuitenkin nopeammin kuin oli rohettu toivoa. Kustaa Aadolf valmisteli vielä parhaallaan prinsessan vastaanottoa, kun hän lokakuun 17 päivänä aivan odottamatta sai tiedon, että laivasto oli laskettanut saaristoon. Hän hylkäsi silloin tuumansa, että kohtaus tapahtuisi kauempana maissa, ja päätti jäädä Kalmariin.

Heti kun amiraalilaiva, joka toi korkean herrasväen, näyttäytyi sataman suulla, nousi kolme valtaneuvoksista kalereihin toivottaen prinsessan tervetulleeksi pitkällä ruotsinkielisellä puheella, josta hän tietysti ei ymmärtänyt sanaakaan.

Sen jälkeen saatettiin morsian sukulaisineen ja seurueineen — viimeksi mainittuun kuului yhdeksäntoista ylempi- ja alempiarvoista henkilöä — linnan luo, jossa kuningas oli vastassa. Uteliaiden katseiden seuratessa vei hän heidät sisään linnaan ja täällä sai hän vihdoin toivottaa nuoren morsiamensa tervetulleeksi.

Maria Eleonora oli aivan hurmautunut onnestaan, hän ei voinut kääntää Kustaa Aadolfista silmiään. Hän oli hänen ihanteensa, ja kärsimättömästi häh viittasi pois ne, jotka häntä puhuttelivat, hänellä ei ollut silmää eikä korvaa muille kuin kuninkaalle.

Hänen tavattoman kauneutensa häikäisemänä ja ihastuneena hänen lapsellisesta ihailustaan nuori kuningas tunsi itsensä sangen onnelliseksi, ja seuraavina päivinä, joina ajan tavan mukaan karkelot ja iloittelut vaihtelivat upeain ateriain kanssa, oli hän iloisimmista iloisin.

Hän tahtoi näyttää tulevan puolisonsa kansalle, senkin oli opittava häntä rakastamaan. Heidän ympärillään tunkeiltiin, eikä riemusta tahtonut tulla loppuakaan.

Yleinen mielipide oli, ettei koskaan oltu maan päällä nähty kauniimpaa paria kuin Kustaa Aadolf ja hänen suloinen morsiamensa. Eikä tämä kansan käsitys ollut aiheeton: kuningas, jolla oli tukka niin kullankeltainen ja silmät kirkkaan siniset, oli oikea pohjoismaisen miehisen kauneuden esikuva, tummakutrinen ja tummasilmäinen ruhtinatar taasen oli etelän ruusu vehmaimmassa kukoistuksessaan.

Tuollaisten julkisten esiintymisten väliaikoina he saivat väliin puhella keskenään, nämä molemmat, jotka ankara etiketti oli pitänyt erillään senkin jälkeen, kun juhlalliseen kosintaan oli suostuttu; tavallisesti kuitenkin heidän kahden ollessaan Kustaa puhui ja Maria Eleonora kuunteli.

Kun hän sanoi vasta Kalmarin linnan laiturissa Maria Eleonoran käteen tartuttuaan tunteneensa itsensä varmaksi hänen omistamisestaan, vastasi Maria Eleonora, että hänet olisi kotona löydetty kuolleena vanhasta hautakappelista, jos häntä olisi kielletty matkustamasta sen luo, jota hän rakasti niin suuresti, ettei voinut elää muualla kuin hänen lähellään. Hoviväen kesken kuiskailtiin, että ruhtinatar oli liioitteleva rakkaudessaan; jos kuningas meni ilman häntä, juoksi hän ikkunaan katsomaan hänen lähtöään ja seisoi siinä odottaen, kunnes hän palasi. Ei maksanut suurin vaivaa puhutella, hän tiuski oikealle ja vasemmalle ja tuli huonolle tuulelle, jos kuningas viipyi poissa kauemmin, kuin hän piti välttämättömänä. Kun kuningas sitten tuli takaisin ja astui huoneeseen, säteili Maria Eleonora kuin päivänpaiste, painoi päänsä hänen rintaansa ja pyysi torumaan, kun oli häntä ikävöiden ollut paha kaikkia kohtaan. Voimme kuvitella, millaiset nuhteet olivat.

Vaaliruhtinatar koetti selittää tyttärelleen, että jos hän niin hellittämättä riippui alituiseen kiinni miehessään, niin kuningas varmaankin pian väsyisi häneen. Mutta sellaisia varoituksia kuultuaan hän syöksyi kyynelsilmin Kustaa Aadolfin syliin ja kysyi, oliko mahdollista, että tämä milloinkaan lakkaisi häntä rakastamasta.

"En koskaan, sen vannon", vastasi toinen juhlallisesti. Sitten hän pyysi, ettei hänen anoppinsa nuhtelisi Maria Eleonoraa rakkautensa tähden.

"Tahdon käyttää koko elämäni sen ansaitsemiseen", sanoi hän.

Kuninkaan oli välttämätöntä matkustaa edeltäpäin Tukholmaan, ja prinsessan täytyi seurata hiljakseen perästä, vaikkei se ollutkaan hänelle mieleen. Nopeasti eivät he missään tapauksessa voineet taivaltaa mäkisiä ja kaitoja teitä, jotka sitä paitsi olivat syyssateiden liottamat. Päätön jono vaunuja ja karreja saattoi vain vitkaan vieriä eteenpäin. Lisäksi tuli, että jokaisessa yöpaikassa oli mukana tuodut irtonaiset seinäverhot pantava kuninkaallisen makuuhuoneen seinille ja seuraavana aamuna otettava alas ja pakattava, ennenkuin voitiin lähteä taipalelle.

Suurimmassa kiireessä lähimpien pitäjäin rahvaan täytyi koota elintarpeita matkustajain ylläpidoksi. Kun heidän lukunsa oli hyvin suuri, ei heitä voitukaan majoittaa samaan paikkaan, vaan täytyi heidät hajoittaa tienoolle ympärinsä, joten meni paljon aikaa hukkaan, ennenkuin he aamuisin olivat ehtineet kokoontua pääkortteeriinsa. Ei ollut ihme, että prinsessa sellaisella matkanteolla vasta marraskuun alussa saapui perille Vesteråsiin.

Sillä välin oli Tukholmassa pidetty hirveää kiirettä, oli uskomattoman paljon hankittavaa ja enin osa lainaamalla. Lähetetyt hankkijat olivat Saksasta tuoneet käsivateja, hopeakannuja ja kultaisia juoma-astioita. Linnanpäälliköt olivat ympäristönsä aatelistolta lainanneet tinaisia kynttiläjalkoja ja muita yksinkertaisempia talouskaluja. Samoinkuin kruunajaisissa oli nytkin koottu erityinen vero, ja Saksasta oli häävierasten kestitykseksi tuotettu useita satoja aameja viiniä ja sataneljäkymmentä lästiä olutta.

Omalta kohdaltaan kuninkaalla oli tuhansia asioita ajateltavina. Muun ohella laitatti hän uudet uunit niihin huoneihin, jotka olivat aiotut saksalaisille hovinaisille, "sillä muuten saattoi kenties tuntua saksalaisista neitsyistä liian kylmältä."

Vesteråsiin matkusti kuningas hääparvea vastaan. Taasenkin vietettiin muutamia päiviä juhlailoissa, ja, jos mahdollista, entistäänkin ihastuneempana hän jätti kauniin morsiamensa ja riensi edeltä Tukholmaan kirjoittamaan huomenlahjakirjaa.

Marraskuun 25 päivänä Maria Eleonora näki vihdoin pääkaupungin, ummelleen kuusi viikkoa Kalmarista lähdettyään.

Tulliportin edustalla oli kuningas vastassa lukuisan ja loistavan seurueen keralla. Ruotsin aatelisto oli edustettuna miehissä, sitä paitsi oli saapunut useita liiviläisiä aatelismiehiäkin. Yleensä sanottiinkin, ettei miesmuistiin oltu nähty niin loistavaa aatelismiesten kulkuetta Tukholman kaduilla.

Kuninkaalliset häät vietettiin samana päivänä tavanmukaisella upeudella ja loistolla. Kaarle Filip ja Tanskan lähettiläs veivät kuninkaallisen morsiamen alttarille. Maria Eleonora oli säteilevän kaunis, ja missä hänet nähtiin, sieltä kuului ihailunhumina.

Juhlallisen vihkimyksen toimitti arkkipiispa molempain korkeain äitien, vanhan leskikuningattaren Katarina Stenbockin ja monien korkeain herrojen ja naisten läsnäollessa. Sen jälkeen pidettiin puhe, kuningas vei morsiamensa ympäri salia, niin että hän saisi tervehtiä läsnäolijoita.

Katarina Stenbock suuteli häntä otsalle ja sanoi, että tämä hääjuhla muistutti toisesta, joka oli vietetty, hän ei muistanut kuinka monta vuotta sitten; morsian, joka silloin kulki yli kirkon lattian, oli yhtä nuori kuin Maria Eleonora, hän oli vavistuksella katsonut kohden tulevaisuutta; mutta hän oli pannut luottamuksensa Jumalaan, ja kun hän nyt loi katseensa takaisin menneeseen aikaan, kiitti hän Jumalaa kaikesta siitä armosta ja laupeudesta, mitä hänelle oli suotu. Ja kiitoksissaan hän oli tästedes muistava viimeistä suurta iloaan, sitä, että oli saanut nähdä herransa ja puolisonsa pojanpojan yhdistyneenä jalon, korkeasukuisen ruhtinattaren kanssa. Hän saattoi sanoa Simeonin kanssa: "Laske nyt, Herra, palvelijasi rauhaan menemään."

Sen jälkeen hän syleili heitä molempia, toivottaen heille kaikkea onnea.

Leskikuningatar Kristina oli ihastunut poikansa vaimoon ja sanoi eräässä keskustelussa vaaliruhtinattarelle, että nuoresta kuningattaresta näytti tulevan kuuliainen vaimo herralleen. Morsiamen äiti vastasi siihen, että hieman itsenäisyyttä sentään aina tarvittiin, jotakin mitä rouva Kristina ei koskaan sanonut itsellään olleen herransa eläessä tai sen jälkeen. Huoli oli hänelle käynyt niin suureksi, että hän oli ainoastaan mukautunut toisten toivomuksiin.

Ne ruoka- ja juomatavaroiden luettelot, jotka vielä ovat tallella, todistavat, ettei hääilossa suinkaan eletty pelkällä päivänpaisteella. Numerot näyttävät melkein uskomattomilta, mutta linna olikin vieraita niin täynnä kuin sinne suinkin mahtui.

Huvitukset olivat moninaiset. Ilotulituksia poltettiin, kauniita näytetansseja esitettiin soihdut käsissä. Joka päivä toi uusia huvituksia mukanaan. Neljäntenä päivänä vietettiin kuningattaren kruunajaiset ja seitsemäntenä vietettiin "iloinen comedia".

Sillä oli se ansio, että aihe oli otettu Ruotsin historiasta. Olavi Sylikuningas lähetti Englannin kuninkaalle Mildredille anomuksen, että tämä lähettäisi Ruotsiin kristityn opettajan, joka saapuikin. Mitä sillä asialla oli Kustaa Aadolfin häiden kanssa tekemistä, siitä sai aavistuksen kappaleen lopussa, jossa sanottiin, että pyhän Sigfridin otettua suorittaakseen vaarallisen tehtävän pääsi Olavi Sylikuningas vapaaksi kaikista huolista, ja silloin hän

"vei vihille morsion rakkahan ja vaelsi pelvossa Jumalan."

Hääjuhlallisuudet kestivät kokonaisen viikon, ja kun vieraat vihdoin lähtivät, jaettiin heille vanhan tavan mukaan lahjoja, suurimmaksi osaksi niitä hopeapikareita, joita oli tuotu Saksasta hääpitoja varten, mutta jotka nyt annettiin vieraille muistoksi.

Sen jälkeen seurasi lyhyt tyynen ja hiljaisen onnen aika. Saksasta ei ollut koetettukaan saada uusia tietoja. Ihmeteltiin vain, ettei Böömin kuningas lupauksensa mukaan ollut saapunut häihin eikä edes lähettänyt edustajaa, kuten tavallinen kohteliaisuus sellaisissa tilaisuuksissa vaati.

Kustaa Aadolf ja Akseli Oxenstjerna tuumivat keskenään, että kuningas Fredrikin asema oli käynyt ylen vaikeaksi sen jälkeen, kun Saksin vaaliruhtinas, muka tahtoen rakentaa rauhaa, mutta itse asiassa kateudesta kuningas Fredrikiä kohtaan, joka oli protestanttisen Saksan päämies, oli yhtynyt paavilaisten pyhään joukkoon.

Oli ilmeistä, että vaarat kasaantuivat yhä uhkaavammiksi, ja siihen saatiin vahvistus kirjeestä, joka oli päivätty marraskuun 12 päivänä, kohta häävierasten Breslausta lähdön jälkeen. Kuningas Fredrik pyysi siinä anteeksi, kun ei ollut lähettänyt edustajaa rakkaan sukulaisensa häihin, mutta se oli hänelle mahdotonta. Rajuilma, joka niin kauan oli tuntunut ilmassa, oli äkkiä purkautunut hänen ylitseen ja lyönyt hänet tykkönään maahan.

Hän kertoi, että keisarilliset ja liittoutuneet joukot suunnattomissa parvissa olivat tunkeutuneet Pragia kohden ja tuiman taistelun jälkeen Valkovuorella aivan kaupungin edustalla lyöneet hänen harvalukuisen armeijansa ja ajaneet hänet maasta. Nyt hän harhaili pakolaisena ympäri Schlesiaa, tietämättä mihin saattoi pysähtyä väsynyttä päätään lepuuttamaan. Kirjeessä ei mainittu sanallakaan missä pfalzkreivi oli vaimoineen ja lapsineen ja saattoi siis hyvällä syyllä pelätä pahinta.

Akseli Oxenstjerna oli jo ennustanut, että böömiläinen kapina saattoi saada sellaisen lopun. Kustaa Aadolf oli tosin myöntänyt voivan niin käydä, mutta toivonut, että hän ennen myrskyn puhkeamista voi tarttua asiaan ja ainakin pelastaa rakkaat sukulaisensa.

Juhana Kasimir oli niin syvälle kietoutunut evankelisen unionin kaikkiin suunnitelmiin ja hankkeihin, ettei paavilainen liitto voinut jättää miekalla ja tulella rankaisematta hänen pientä ruhtinaskuntaansa. Kuinka oli silloin käyvä hänen rakkaalle Kätchenilleen?

Mutta tämä ei ollut hänen ainoa huolensa. Liiton nopeain voittojen tähden kaikilla tahoilla kävivät Puolan avunlähetykset keisarille tarpeettomiksi, ja Sigismund joutaisi pian kokoamaan voimansa omien suunnitelmiensa toteuttamiseen.

Kuinka monia yhteisiä neuvotteluja olikaan nyt Kustaa Aadolfilla ja Akseli Oxenstjernalla! Molemmat olivat yksimieliset, että täytyi varoa äkkiyllätyksiä, mutta Kustaa Aadolf meni askelen pitemmälle ja herätti kysymyksen, eikö olisi käytävä vihollisen kimppuun, ennenkuin se oli ehtinyt koota hajanaiset voimansa.

Valtiokansleri säpsähti, mutta myönsi, että asiaa sieti harkita.

* * * * *

Heti kun Kaarle Filip oli saanut veljensä suostumuksen liittoonsa Elisabet Ribbingin kanssa, riensi hän kuningattaren luo ilmoittamaan hänelle siitä.

Mutta Kristina rouva oli tullut toisiin ajatuksiin. Hän oli saanut suotuisia tietoja eräästä saksalaisesta ruhtinattaresta, jota Kaarle Filipin oli kosittava, ja oli varma hänen suostumuksestaan. Prinssi muistutti äitiään saamistaan lupauksista. Korkea rouva kielsi ensin koskaan sellaisia antaneensa, mutta kun hän näki poikansa mielenliikutuksen, muutti hän sen verran mieltään, että myönsi mahdollisesti luvanneensa sen hädissään, kun Kaarle Filip oli sairas, mutta nyt hän oli terve, eikä kukaan voinut vaatia pitämään sellaisia lupauksia.

Ruhtinas kumarsi ja meni äidin luota valtakunnanrahaston hoitajan luo. Hän kertoi tälle todenmukaisesti mitä oli tapahtunut. Äitinsä ja veljensä suostumuksen hän oli kerran saanut; toinen oli nyt peruuttanut lupauksensa, ja toinen oli parhaillaan noutamassa omaa morsiantaan. Nyt oli kysymys rakastiko Elisabet häntä niin suuresti, että salaisuudessa tahtoi lähteä vihille hänen kanssaan.

Rahastonhoitaja hämmästyi kovin. Olihan hän itsekin kuullut molempain korkeain sukulaisten antavan suostumuksensa, ja nyt… asia oli tosiaankin pulmallinen. Ruhtinaan hartaasta pyynnöstä hän kutsui sentään Elisabetin luokseen.

Kaarle Filip kertoi rakastetulleen kuinka kaikki oli käynyt. Hän tuli nyt, lisäsi hän, yksinkertaisena miehenä ja kysyi, tahtoiko Elisabet uhrata loistavan avioliiton jonkun korkean herran kanssa ja kuulua hänelle, jolla ei ollut mitään muuta tarjottavaa kuin mitä hellin, uskollisin rakkautensa.

Vastaukseksi Elisabet heittäytyi hänen syliinsä ja selitti suin ja silmin, että hän tahtoi jakaa ilonsa ja surunsa sen kanssa, jota rakasti.

Jollei Seved Ribbing olisi tuntenut Kustaa Aadolfin lahjomatonta oikeudentuntoa, on luultavaa, ettei hän olisi koskaan taipunut, mutta hänen järkähtämätön luottamuksensa tämän vilpittömiin tarkoituksiin sai hänet suostumaan.

Kaarle Filip tahtoi, että vihkimys tapahtuisi seuraavana päivänä perheen lähimpäin ystäväin läsnäollessa.

"Tiedän, että jos rakas veljeni olisi ollut kotona, olisi hän itse vienyt minut alttarille, niin varma olen hänen veljellisestä rakkaudestaan. Nyt menen yksin, mutta hänen sanansa ja suostumuksensa on lujana tukenani."

Sanoissa oli niin paljon voimaa ja vakavuutta, että Kaarle Filip sinä hetkenä elävästi muistutti kuningasta, veljeään.

Asia oli ratkaistu, ja sovittiin siitä, että avioliitto toistaiseksi pidettäisiin salassa.

Elisabet saisi asua isänsä luona, ja muutamia huoneita oli sisustettava vastanaineille. Herttua ei kuitenkaan muuttaisi linnasta, vaan oleskelisi missä parhaiten viihtyi.

Seuraavana päivänä Kaarle Filip oli itse laatinut aviosopimuksen, jossa hän sitoutui, ettei koskaan menisi naimisiin kenenkään muun kanssa niin kauan kuin Elisabet pysyi hänelle uskollisena. Vihinnän jälkeen, joka tapahtui koko perheen läsnäollessa, kirjoitti sulhanen sopimuksen alle: "teidän uskollinen miehenne niin kauan kuin elän", ja morsiamen allekirjoituksella oli suunnilleen sama sisältö: "teidän armonne nöyrä palvelijatar niin kauan kuin elän."

Niin oli kuningatar avioliittoa estellessään sitä ainoastaan jouduttanut. Vastanaineet eivät pyytäneetkään parempaa kuin että levossa ja rauhassa saivat nauttia nuorta onneaan.

"Pikku keiju", joksi Elisabetia leikillä sanottiin, oli koko ymmärtäväinen ja sangen nokkela. Herttua keskusteli mielellään puolisonsa kanssa vakavistakin asioista, ja aina kehoitti tämä häntä rohkeuteen ja urhoollisuuteen.

Jos tuli sota maahan, sanoi Elisabet, ei saanut istua kotona "uuninloukossa"; jos ero maksoikin kyyneliä, niin palattua iloittaisiin sitä enemmän.

Sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta Kristina rouva ei suinkaan ottanut asiaa iloiselta puolelta, kun uskomaton uutinen pian tuli hänen korviinsa.

Mitä oli jo tapahtunut, sitä ei voitu estää, mutta hän oli kuitenkin muutamia päiviä hirvittävällä tuulella. Päivittäin uudistuvat itkunpuuskat — hänen "suuresti rakastettujen ja kaivattujen lastensa" kuoleman jälkeen, Itä-Göötanmaan herttuan ja herttuattaren, jotka rakastivat toisiaan niin suuresti, että menivät yhdessä kuolemaan — se oli unhoittunut, sen oli aiheuttanut hänen nuorimman poikansa osoittama epäkunnioitus, pojan, jota hän aina oli rakastanut enimmän. Hänellä ei ollut kyllin voimakkaita sanoja ilmaistakseen suuttumustaan, ja kun herttua tahtoi käydä häntä tervehtimässä, kieltäytyi hän ottamasta häntä vastaan ja selitti lopuksi tahtovansa päästä hänen käynneistään.

Sanat oli lausuttu niin kovalla äänellä, että ne tunkeutuivat huoneeseen, jossa Kaarle Filip odotti vastausta. Hän oli karahtanut punaiseksi, mutta sen jälkeen mennyt hiljaa tiehensä.

Kuningattaren tahtoa noudatettiin täydellisesti, herttua ei tullut enää, siksi syvästi hän oli loukkautunut. Sitävastoin käytti hän melkein kaiken aikansa nuoren puolisonsa seurassa, joka teki kaikkensa, ettei herttua muistaisi äitinsä kovia sanoja; se onnistuikin osaksi; kokonaan ei hän kuitenkaan voinut unhoittaa.

Kristina rouvalle oli tämä aika vaikein mitä hän oli elänyt; hän itki ja valitti, hänellä ei ollut enää ainoatakaan ystävää maailmassa, sanoi hän, eikä edes tieto kuninkaan tulevista häistäkään antanut hänelle mitään iloa, sillä hänen sielunsa ja kaikki ajatuksensa olivat herttuan luona.

Väkevämpi kuin rakkaus oli kuitenkin hänen turhamaisuutensa, ennen tahtoi hän kuolla kuin ottaa ensi askelen sovintoon.

Niin meni muutamia kuukausia. Silloin ilmoitettiin eräänä päivänä Seved Ribbing, joka pyrki puheille.

Kuningattaren huulilla pyöri kielto, mutta kuinka hän silloin saisi tietoonsa mitä halusi… hän taisteli kovan taistelun, ennenkuin saattoi suostua puhutteluun.

Molemmat näyttivät hämmästyneiltä toisensa nähdessään. Ei voinut kieltää, että kuningatar oli vanhentunut. Mutta mistä johtui se tuskan ilme, joka oli luettavana Seved Ribbingin kasvoilla?

Oli kuin tuhannet äänet huutaisivat Kristina rouvan sisällä. Hänen poikansa oli varmaan sairaana, kenties vaarallisesti sairaana, ja turhamaisuus, itserakkaus, itsevanhurskaus ja ylpeys saivat unohtua, kun hän hellimmässä äidinrakkauden ja suurimmassa epätoivon puuskassa huudahti: "Onko hän kuollut?"

"Ei, teidän armonne, onpa hän hieman toipumaan päinkin."

"Miksi ei ole ilmoitettu minulle?"

"Hän kielsi sen."

"Ja kuitenkin olette täällä."

"Hän sanoi, ettei meidän enää pitänyt jättää teidän majesteettianne tietämättömyyteen, kun kukaan ei voi nähdä loppua."

"Viekää minut hänen luoksensa!" huudahti kuningatar ja pukeutui melkein suonenvedontapaisella kiireellä.

Nuori prinssi oli ollut vakavasti sairaana, nyt oli hän parempi, mutta ei ollut vielä päässyt sairasvuoteesta.

Hänen rinnallaan istui Elisabet, hänen silmänsä pysyivät kiinni rakkaassa sairaassa, jossa huomattiin jonkun verran levottomuutta.

"Mahtaneekohan hän tulla", kuiskasi sairas.

"Aivan varmaan, mutta miksi et ole ennen antanut ilmoittaa hänelle?"

"En tahtonut silloin, mutta nyt sitä vastoin tahdon!" Hän veti Elisabetin puoleensa. "Et saa jättää minua."

"Etkö pelkää hänen suuttuvan?"

"En, en!" Päivänpaisteinen hymy levisi yli kalpeiden kasvojen. "Kuuletko, nyt hän tulee… tunnen hänen askelensa!" Hän piteli lujasti Elisabetia kädestä. Hän ei saanut poistua hänen luotansa.

Ovi aukeni ja kuningatar astui sisään, korkeana ja suorana kuten tavallisesti. Huone oli niin hämyinen, että hänen täytyi tulla aivan lähelle voidakseen nähdä poikansa… niin kalpeana ja laihana. Vierähti muutamia kyyneliä hänen poskilleen, ja silmät suuntautuivat kysyen, ihmetellen Elisabetiin.

Tuntui siltä kuin puukonpisto olisi sattunut häneen… täällä oli hänen lapsensa maannut vierasten hoidossa… hän olisi voinut kuolla saamatta tietää mistään.

"Rakas, rakas lapseni", kuiskasi hän kumartuen alas ja suudellen häntä.

Kalpeat posket saivat hieman väriä, ja hän veti vaimonsa lähemmäs ikäänkuin sanoakseen, että nyt oli hänen vuoronsa.

Maksoi se Kristinalle, mutta hän ei voinut enää kieltää Kaarle Filipiltä mitään, ja niin otti hän Elisabetin syliinsä ja sanoi häntäkin rakkaaksi lapsekseen.

"Nyt tulen pian terveeksi", kuiskasi sairas ja otti molempain kädet omiinsa.

Mutta parantuminen ei käynyt nopeasti, ja kuningatar vietti melkein kaiket päivät herttuan vuoteen vieressä.

Elisabet ei poistunut siitä koskaan, ja jos hän joskus yritti, huudettiin hänet heti takaisin.

Kaarle Filip tahtoi, että hän istui jakkaralla hänen äitinsä jalkojen juuressa, ja hän pyysi heitä puhelemaan vain keskenään, silloin nukkuisi hän hyvin.

Kuningatar taipui hänen tahtoonsa, nyt sai poika kohdella häntä niin hirmuisesti kuin tahtoi.

Huomaamattaan, tietämättä miten se tapahtui, oppi hän tuntemaan Elisabet Ribbingiä ja hänestä pitämään, vaikkakin tätä enimmän liikutti harras rakkautensa herttuaan.

Päästyään tyynempään mielentilaan ja äidin ja puolison hellässä vaalinnassa toipui Kaarle Filip päivä päivältä saaden uusia voimia. Mikään ei näyttänyt tekevän hänelle niin hyvää kuin ne pienet huviretket, joita hän päivittäin teki kuningattaren ja Elisabetin keralla.

Jos hän olisi voinut nähdä äitinsä sydämeen, olisi hän hämmästynyt pingotusta, jota tämä sieti "hänen tähtensä".

Kuningas tuli kotiin, hän iloitsi Kaarle Filipin onnesta ja piti sen luonnollisimpana asiana maailmassa. Hän olisi heti tahtonut esittää kälynsä morsiamelleen, mutta kuningatar selitti, ettei kukaan heistä tulisi olemaan häissä läsnä. Kaarle Filip oli liian heikko, eikä Elisabet tahtonut jättää häntä yksin.

Elisabet luki ylpeän rouvan sisimmät ajatukset, ja hän taivutti herransa noudattamaan veljensä toivomusta, ettei kuningatar saisi syytä jäädä häistä pois.

Omasta puolestaan Elisabet pyysi, että hän saisi olla juhlasta poissa, hän oli liian kaino esiintyäkseen niin ylhäisessä asemassa. Herttua taipui hänen tahtoonsa. "Minä menen hetkiseksi mukaan", sanoi hän, "mutta sen jälkeen kuulumme ainoastaan toisillemme."

14.

UUSIA TAISTELUITA.

Tähän aikaan saapui Puolasta huhuja, että maa oli kärsinyt suuria häviöitä sodassa turkkilaisia vastaan; sanottiin, että kaikki miehistö, joka oli jäänyt tähteeksi viimeisen keisarille lähetetyn apujoukon jälkeen, oli täytynyt lähettää etelärajalle, ja täten oli sekä Liivinmaa että Kuurinmaa jäänyt melkein puolustusta vaille.

Nyt jos koskaan oli käsissä hetki pakoittaa Puola pysyväiseen rauhaan, tilaisuus, jota ei pitänyt jättää käyttämättä. Kustaa Aadolf olikin lujasti päättänyt kaikin voimin kiirehtää varustuksien laatimista voidakseen aloittaa sodan niin pian kuin suinkin. Kuitenkaan ei hän, uskollisena tavoilleen, tahtonut ryhtyä mihinkään, ennenkuin oli neuvotellut säätyjen kanssa.

Valtiopäivät kutsuttiin koolle Tukholmaan, ja sittenkun väkeä, rahaa ja elintarpeita oli luvattu antaa mikäli suinkin voitiin, koottiin vuoden 1621 elokuun alussa sotajoukko Elfsnabbiin, jossa laivasto oli ankkurissa. Säätyjen toivomus, että kuningas, ennenkuin sota alkoi, vielä kerran koettaisi rauhallisella tavalla päästä yksimielisyyteen vastustajainsa kanssa, hyväksyttiin, ja Kustaa Aadolf kirjoitti itse Ruotsin lähettiläille; että he tekisivät parhaansa saadakseen aikaan rauhan tai ainakin aselevon pidennetyksi kymmeneksi vuodeksi. Jos Sigismund samalla tahtoi sitoutua lakkaamaan häväistyskirjoitusten levittämisestä, olisi kuningas taipuvainen luovuttamaan Pernovan takaisin, vieläpä sallisi Sigismundin kantaa Ruotsin kuninkaan titteliäkin, kuitenkin sillä ehdolla, ettei siihen sisältyisi mitään oikeutta valtakuntaan. Siinä oli menty auliudessa niin pitkälle kuin kuninkaan ja Ruotsin kunnia suinkin salli.

Sigismund oli toki edelleen sama kuin oli aina ollut; hän ei tahtonut tietää mitään siitä, mitä Ruotsissa oli tapahtunut hänen maasta lähdettyään. Ruotsi oli hänen perintövaltakuntansa; kuningas Kaarle oli vain herttua herttuakunnassaan, ja Kustaa Aadolf oli ainoastaan hänen jälkeläisensä.

On selvää itsestään, ettei sellaisissa olosuhteissa saatu mitään keskusteluja syntymään.

Tulisimman sodan aikana turkkilaisia vastaan Sigismund siten pani alttiiksi valtakuntansa itsepintaisesti selittäen, ettei tahtonut myöntyä mihinkään, ennenkuin Kustaa Aadolf oli hänelle luovuttanut kruununsa. Hän ei kuitenkaan pitänyt itseään liian hyvänä lähettämään valepukuisten kätyrien mukana kavaloita yllytyskirjeitä Ruotsiin.

Sota oli nyt päätetty asia; kymmenen rykmenttiä jalkaväkeä ja kymmenen komppaniaa ratsuväkeä eli yhteensä 20,000 miestä kuului siihen joukkoon, jonka kera Kustaa Aadolf aikoi purjehtia Liivinmaalle aloittaakseen ensimäisen sotaretkensä Puolaa vastaan.

Kun vastatuuli esti laivastoa laskettamasta ulapalle, lähetytti kuningas Elfsnabbissa neuvostollaan Puolan neuvostolle kirjelmän, jossa huomautettiin, että Kustaa Aadolf Sigismundin kohtuuttomuuden tähden ja vastoin tahtoaan oli pakoitettu sotaan Puolaa vastaan, vaikka tätä valtakuntaa ahdistivatkin kristikunnan periviholliset, turkkilaiset.

Elfsnabbissa kuningas julisti omin käsin kirjoittamansa sotasäännöt, jotka luettiin kolmelle rykmentille kerrallaan, ja nämä vannoivat niitä noudattavansa. Tällöin oli sotajoukko asetettuna täyteen taisteluasentoon Årstan niitylle. Läsnä olivat kuninkaalliset naiset ja Brandenburgin vaaliruhtinatar, joka vielä oli Ruotsissa.

Leskikuningattaren hovinaisten joukossa huomattiin Elisabet Ribbing, joka oli kalpea, mutta tyyni. Herttua oli hellittämättä pyytänyt kuninkaalta lupaa seurata sotajoukkoa ja vihdoin saanutkin.

Maria Eleonora oli sairastunut kuninkaan lähdön johdosta ja samana päivänä, jona erosi miehestään, synnytti hän kuolleen tyttären.

Heinäkuun viime päivinä kääntyi tuuli; laivasto saattoi nyt kohottaa ankkurinsa ja laskettaa saaristosta ulapalle.

Valta-amiraali Gyllenhjelm hoiti päällikkyyttä. Matka suunnattiin Rigaa kohden. Varmalla katseellaan Kustaa Aadolf oli aikoja sitten käsittänyt tämän kaupungin suuren merkityksen sodassa Ruotsia ja Puolaa vastaan. Asemansa johdosta Väinänjoen suulla se jossakin määrin vallitsi koko maata. Kaupungissa oli runsaasti väkeä ja rahaa, ja se oli monet kerrat osoittanut voivansa seista vihollista vastaan.

Luultavasti tämän muistaen Sigismund jätti sen oman onnensa nojaan luvaten vain 500 miestä avuksi.

Asujamia elähytti hyvä henki; he koettivat, vaikkakin menestyksettä, pestata väkeä, sillä kaupungissa oli ainoastaan 900 sotamiestä, paitsi linnanväkeä. Lohdutuksena ja apuna oli suuri joukko ulkomaalaisia, jotka olivat ruvenneet kaupungin palvelukseen.

Yhdessä näiden kanssa työskentelivät porvarit lakkaamatta linnoitusten lujittamisessa ja olivat lujasti päättäneet itse ottaa osaa taisteluun. Poikineen ja palvelusväkineen harjoittelivat he päivittäin aseiden käyttöä eivätkä lyöneet laimin mitään, joka saattoi edistää tarkoituksen saavuttamista.

Kaupungissa oli suunnilleen 30,000 asukasta; asekelpoisia miehiä oli 7,000 paikoille.

Ruotsin laivaston tapasi myrsky matkalla yli Itämeren. Laivat hajaantuivat ja ajautuivat eri tahoille.

Kustaa Aadolf kuvaili itse kirjeessä Akseli Oxenstjernalle niitä vastuksia, jotka matkalla kohtasivat, ja kertoi kuinka hänen täytyi ankkuroida "kaleijansa" Pernovan edustalle ja miten hänen sen jälkeen täytyi herttua Kaarle Filipin kera maanteitse kiiruhtaa Rigaan.

Täällä kohtasi häntä iloinen yllätys. Väinänjoella hän huomasi suuren joukon laivoja, jotka hän itse tunsi omaksi laivastokseen. Olipa ehtinyt perille sekin sotaväki, joka tuotiin maitse ympäri Suomen lahden, ja laskiessaan huomasi hän sotavoimansa kaikkiaan nousevan 18,000 mieheen.

Laivasto sai nyt käskyn sulkea virran ja estää tuonnin mereltä päin. Maanpuolelta taasen neljä suurta leiriä saarsi kokonaan kaupungin.

Suurin leiri, joka pystytettiin hietaportin edustalle, oli kuninkaan omassa johdossa. Eteläiselle virranrannalle luotiin muutamia pienempiä valleja estämään Väinänmaan linnaväkeä tekemästä rynnäkköä piiritysjoukon selkään.

Kaikkien näiden valmistusten jälkeen Kustaa Aadolf vaati puolustusjoukkoa pakkosovintoon. Jos he kieltäytyivät, ammuttaisiin kaupunki kasaan. Kaupungin vanhimmat vastasivat kuitenkin kirjeeseen rohkeasti, etteivät tahtoneet pettää valaansa Puolan kuninkaalle.

Riga oli puolalaisen ylivallan aikana saanut pitää vanhat vapautensa ja oikeutensa, ja halun sortaa kerettiläisuskontoa oli täytynyt väistyä sitä enemmän, kun katolilaiset olivat tulleet käsittämään kaupungin tärkeyden maan puolustuksessa. Sen luultiin olevan valloittamaton. Uskomattomana pidettiin, että ruotsalainen sotajoukkokaan siinä onnistuisi, sillä ei tunnettu Kustaa Aadolfin uutta sotajärjestystä.

Heti kaupungin asujanten vastauksen saatuaan ryhtyi kuningas ensi töikseen tulevaa piiritystä varten valtaamaan erästä saarta Väinänjoessa. Itse otti hän osaa tähän, ja hänen rinnallaan seurasivat uskollisesti Kaarle Filip ja Lennart Torstensson. Urhoollisesti taisteltiin molemmin puolin, mutta ruotsalaisten yritys valloittaa saari epäonnistui, ja Kustaa Aadolf oli vähällä menettää tässä taistelussa henkensä.

Lennart Torstensson onnistui lyömään alas käsivarren, joka oli kohottanut miekan hänen rakkaan herransa päätä kohden, ja Kaarle Filip taisteli sankarin tavoin veljensä rinnalla.

Kun kuningas taistelun päätyttyä nuhteli häntä hänen kuolonhalveksumisestaan, vastasi prinssi:

"Olen luvannut Elisabetille käyttäytyä urhoollisesti, ja sinähän annat minulle hyvän esimerkin."

"Mutta ajatteles, jos kaatuisit!"

"Jos kuolemallani voisin pelastaa sinun elämäsi, silloin olisin tehnyt palveluksen isänmaalleni!"

Veljesten välit olivat tulleet sydämellisemmiksi kuin koskaan, ja vaikkei keskusteluun riittänyt monia eikä pitkiä hetkiä, koetti prinssi kuitenkin aina pysytellä kuninkaan läheisyydessä.

Saarenvaltauksen mentyä myttyyn pidettiin sotaneuvottelu. Juhana Banér intoili rynnäkön puolesta. Turhaan muut sotapäälliköt muistuttivat tavattoman lujista linnoituksista; hän vastasi, ettei ollut voittamattomia esteitä ja pyysi heti aloittamaan piirityksen.

Kustaa Aadolf oli samaa mieltä kuin hänen urhea sotapäällikkönsäkin. Hän oli tuonut mukanaan upseereja ja insinöörejä, joita pidettiin hyvin perehtyneinä piiritystaitoon ja jotka olivat tutustuneet senaikuisen sotatieteen kaikkiin apuneuvoihin. He olivat leikanneet laakereita Moritz Oranialaisen johdolla ja paloivat halusta voittaa uusia Kustaa Aadolfin johdolla.

Pian tehtiinkin päätös ryhtyä säännölliseen piiritykseen ja jaettiin tarpeelliset määräykset.

Muutamissa päivissä piiritystykit olivat viedyt valleille, niin että pommitus saattoi heti alkaa.

Sellaista jymyä, kuin nyt syntyi, ei kukaan ollut ennen kuullut. Aamusta iltaan järisyttivät ilmaa satojen kenttätykkien ja märssarien pamaukset.

Ei edes öisinkään saatu rauhaa. Silloin luotiin juoksuhautoja, pystytettiin paalustoja tai kaivettiin maanalaisia miinakäytäviä.

Taistelu kävi maan päällä ja maan alla, ja väliin tapahtui, että tunnissa heitettiin kaupunkiin satoja suuria kuulia, joista muutamat painoivat aina 160 naulaa.

Yötä päivää kuningas ja herttua ottivat osaa työhön ja elähyttivät sotamiesten rohkeutta pelottomalla esiintymisellään. Tapahtui usein, että heidät nähtiin kuulasateessa lapio kädessä milloin kaivamassa, milloin näyttämässä sotamiehille mihin juoksuhauta oli kaivettava.

Parin viikon uuraalla työllä oli juoksuhaudat vedetty aina kaupungin muuriin asti, mutta täällä kohdattiin sitkein vastarinta.

Kukaan piiritetyistä ei ollut uskonut, että vanhanaikuiset tornit voisivat vastustaa uuden sotataidon piirityskeinoja; olivathan sen tornit kaatumaisillaan ja porttilinnakkeet, joilla ei ollut mitään ulkovarustuksia, kohosivat tuskin ympäröiväin Väinänrantojen yläpuolelle. Mutta tietoisuus siitä, mitä esi-isät olivat saaneet aikaan, teki kaupungin nykyisistä puolustajista sankareita. Ennen olisivat nämä miehet uhranneet kaiken kuin jättäytyneet huonommiksi sukuaan, ja kuolemaa halveksien he taistelivat isiensä maan jokaisen tuumanleveyden puolesta.

Ne, jotka eivät pystyneet aseihin, auttoivat linnoitusvarustusten kuntoonlaittamisessa. Ruotsalaisten murhaavasta tulesta huolimatta he olivat onnistuneet vahvistamaan muurejaan, perkaamaan haudat puhtaiksi ja vetämään tykkinsä valleille.

Mitä enemmän ruotsalaisten pattereista ammuttiin, sitä navakammin tuntui tuleen vastattavan linnoituksesta.

Tämä näytti ruotsalaisista insinööreistä melkein selittämättömältä, varsinkin kun tuli aina oli hyvin tähdätty. Niin tarkkoja olivat laukaukset, ettei yhdessäkään neljästä leiristä oltu enää varmat rigalaisten kuulilta. Kuningas oli kaksi kertaa ollut hengenvaarassa, kerran oli kuula suhahtanut läpi hänen telttansa ja miltei tavannut hänen päätänsä.

Kului vielä viikko, ja voitto näytti sittenkin alkavan kallistua ruotsalaisten puolelle. Muutamia tärkeitä taloja kaupungissa oli joutunut liekkien uhriksi, ja puolustusväki oli kutistunut jokseenkin vähiin.

Kustaa Aadolf sai siitä tiedon vangeilta. Yhdestä tuumin sotapäällystönsä kanssa hän päätti ryhtyä rynnäkköön. Leveä linnakaivos täytettiin risukimpuilla, uusia pattereita luotiin porttivarustuksen eteen, joka suojasi kaupungin sisäänkäytäviä, ja miinoja kaivettiin, joilla räjäytettäisiin muurit ja siten avattaisiin tie ryntääville riveille. Banér oli mukana kaikkialla, aina huolekkaana ja väsymättömänä. Oltiin jo valmiit ryntäämään kaupunkia vastaan, kun eteläisellä virranrannalla näkyi puolalaisia ratsumiehiä. Se oli apujoukko, joka Radziwillin johdolla tuli kaupunkia puolustamaan.

Rigasta kuului riemuhuutoja, luultiin pelastuksen hetken olevan lähellä.

Ruotsalaiset olisivat joutuneet kahden tulen väliin, jollei kuningas tavallisella kaukonäköisyydellään olisi kaivattanut virran etelärannalle vallituksia, jotka puolalaisten ennen kaikkea täytyi valloittaa.

Lähetettiin joukkoja vallitusten harvalukuisen puolustusväen avuksi, ja kuningas itse piti eräältä kukkulalta silmällä vihollisen liikkeitä. Hänen käskystään Lennart Torstensson riensi viemään määräyksiä eräälle päälliköistä. Taipalella nuori mies huomasi, että vihollinen oli tehnyt aivan päinvastaisen liikkeen kuin oli odotettu, ja omalla vastuullaan hän antoi silloin sen määräyksen, jonka asiain uuteen asemaan katsoen piti sopivimpana.

Palattuaan kuninkaan luo hän sai käskyn viedä heti saman määräyksen, jonka itse oli juuri antanut.

Torstensson pyysi nyt armoa ja tunnusti mitä oli tehnyt. Kustaa Aadolf pani hymyillen kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Sinä sovit paremmin sotapäälliköksi kuin hovipojaksi." Radziwill puolestaan katsoi ruotsalaisen sotajoukon liian peloittavaksi ja marssi pois, jättäen Rigan oman onnensa nojaan.

Samana päivänä saapui Henrik Fleming tuoden iloisen uutisen, että rajanmääräys Venäjän ja Ruotsin välillä oli tuhansien selkkausten jälkeen vihdoinkin allekirjoitettu ja vahvistettu. Tämä oli niin suuri ja odottamaton ilo, että kuningas hypähti jalkeille, tarttui Flemingin käteen ja huudahti: "Teillä on uutisia kuten kunnon miehellä ainakin!" Samalta lähettiläältä sai kuningas tiedon kuningattaren keskoisista sekä hänen sairaudestaan ja surustaan yksin jäätyään. Kuningatar oli itse kirjoittanut, että jollei kuningas joutuin palannut, niin hän kuolisi ikävään.

Kustaa Aadolf kirjoitti anopilleen ja pyysi häntä vielä jonkun aikaa viipymään Ruotsissa, toivoen Maria Eleonoran siten saavan jossakin määrin lohdutusta.

Syyskuun 2 päivänä, sunnuntaina, pommitus alkoi uudelleen. Musketinkuulat tunkeutuivat jumalanpalveluksen aikana kirkkoihin, hehkuvat kuulat sytyttivät kirkkojen katot ja vahingoittivat torneja.

Lähetettiin sovinnonhieroja ehdottamaan antautumista ja esittämään niitä kauhuja, joita koitui kaupungin valloituksesta rynnäköllä, koska sotamiehillä ajan tavan mukaan katsottiin olevan oikeus ryöstelyyn.

Mutta lähettiläs ei palannut takaisin, ja ampuminen alkoi uudelleen.

Niinkuin ennenkin useita tuhansia miehiä työskenteli maan alla, miinoja sytytellen. Työhön ryhdyttiin molemmin puolin. Kaupungista heitettiin granaatteja näihin miinoihin ja yhteenkytketyin kuulin lakaistiin maan päältä pois kaikki mitä joutui niiden tielle. Ruotsalaisten puolelta valmistauduttiin rynnäkköön. Oli jo koetettu eräässä kohdin päästä haudan yli tervattua kangassiltaa myöten, toisessa täyttää sitä risukimpuilla, kolmannessa johtaa pois vettä.

Vihollinen piti silmänsä auki; tuskin oli kääresilta levitetty, kun se jo ampumalla sytytettiin, ja melkein kaikkien, jotka olivat sillalle uskaltautuneet, täytyi heittäytyä veteen, jolloin monet hukkuivat.

Risukimpuista laitettua haudantäytettä myöten oli tosin parempi päästä yli, mutta kun ryntääjäin oli pystytettävä suojeluskoppansa rintavarustukselle, ajoivat rigalaiset heidät tiehensä keksein ja pitkin kangein, mm että ruotsalaisten suurin tappioin täytyi peräytyä.

Kuningasta harmitti sitä enemmän, kun sovinnonhierojat olivat palatessaan tuoneet vastauksen ettei kaupunki millään ehdolla aikonut rikkoa Sigismundille vannomaansa valaa. He toivoivat, että meidän Herramme vihasi sotaa ja verenvuodatusta, säästäisi heidät siitä surullisesta kohtalosta, että heidän oli pakko luovuttaa rakas kaupunkinsa vihollisille.

Nyt päätettiin tehdä yleinen rynnäkkö; useita pienempiä oli jo tehty.

Kustaa Horn ja Juhana Banér ryntäsivät syyskuun 9 päivänä Jaakopinportin linnoitusta vastaan, ja heidän onnistui porttimiinalla räjäyttää itse portti ja viedä osa väestään kaupunkiin. Sitä puolustettiin kuitenkin niin pontevasti, että molempain täytyi vaikeasti haavoittuneina vetäytyä takaisin.

Siitä huolimatta päätti Kustaa Aadolf uskaltautua päärynnäkköön, varsinkin kuultuaan eräältä käsityöläiseltä, joka oli vangittu, että tuskin tuhatta asekelpoista miestä oli kaupungissa valleja puolustamassa.

Vesi oli suureksi osaksi johdettu pois haudoista ja muureihin oli sinne tänne ammuttu suuria aukkoja, joista rivit saattoivat tunkeutua kaupunkiin.

Sellaisissa oloissa ei ollut luultavaa, että kaupunki voisi kauemmin puolustautua, jos hyökkäys samalla aikaa suunnattaisiin useampiin kohtiin.

Jo varhain aamulla syyskuun 12 päivänä alkoivat suuret miinat "soida." Monissa niistä oli 24-tynnyrinen ruutipanos, ja samaan aikaan alotettiin mahtava tuli kaikista tykeistä ja märssareista.

Syntyi hirmuinen pommitus: hehkuvia kuulia, pommeja, suuria kiviä, kaikkea mitä saattoi heittää tai ampua, satoi rankkanaan kaupunkiin yli luhistuneiden muurien, estäen piiritetyt työskentelemästä linnoitusten laittamiseksi ennalleen.

Näiden tuli hiljenikin vähitellen, ja illan suussa saattoivat ruotsalaiset järjestää rivinsä rynnäkköön. Määräyksetkin olivat jo valmiiksi kirjoitetut.

Mutta rynnäköstä ei tullut mitään. Viime silmänräpäyksessä Kaarle Filip meni korkeamman päällystön keralla kuninkaan luo ja rukoili häntä vielä kerran vaatimaan kaupunkia vapaaehtoisesti antautumaan. Ja kun oli kysymys inhimillisestä menettelystä, ei Kustaa Aadolf ja ollut vaikea saada taipumaan.

Asema kaupungissa oli sanomattoman epätoivoinen; turhaan muurarit ja kirvesmiehet koettivat korjata vahinkoja, siltoja oli laitettu yli hautojen ja päämiina oli valmiina räjähdyttämään tärkeimmän porttilinnoituksen. Yksinpä puolalainen linnan vartijakin selitti vastarinnan jatkamisen mielettömäksi.

Silloin sovinnonhierojat saapuivat kolmannen kerran, ja nyt Riga antautui. Kaupungin hallitusmiehet tekivät tosin muutamia heikkoja yrityksiä saada parempia ehtoja; kauppiastapaan he tarjosivat summan rahaa ja naisten koristeet, mutta kun kuningas päättäväisesti hylkäsi lahjan, antautuivat he armoille.

Kustaa Aadolf käski sanoa heille, ettei heidän tarvinnut häntä lepyttää lahjoilla; Riga ei ollut tehnyt hänelle mitään vääryyttä; hän tarvitsi heidän kaupunkiaan siksi, että Puolan kuningas oli hänen vihollisensa. Kaikki hyökkäykset Ruotsia vastaan oli suunniteltu Rigassa. Sentähden ei voitu maksaa niin korkeaa hintaa, että hän sen vuoksi luopuisi niin tärkeästä paikasta, kun meidän Herramme oli sen kerran antanut hänen valtaansa.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina syyskuun 16 päivänä, Kustaa Aadolf saapui juhlallisesti kaupunkiin.

Kaupunginvanhimmat olivat vastassa kentällä kappalenmatkaa portin ulkopuolella ja toivottivat hänet tervetulleeksi korealla puheella, johon hän vastasi heti lausuen toivomuksen, että kaupunki tämän jälkeen pitäisi yhtä lujasti kiinni Ruotsin kruunusta kuin oli tähän asti ollut uskollinen puolalaisille.

Juhlakulkue lähti pyhän Pietarin kirkkoon, jossa laulettiin Te Deum sen johdosta, että kaupunki oli pelastunut ryöväykseltä. Juhlallisuus päättyi siihen, että kuningas hyvän lupauksensa mukaan vahvisti kaupungin erivapaudet, antoipa sen säilyttää oikeutensa lyödä omaa rahaakin. Hän pidätti vain oikeuden saada sijoittaa kaupunkiin niin suuren linnanväen kuin hyväksi katsoi.

Juhana Banérin, joka oli osoittanut ihmeteltävää urhoutta, julisti kuningas juhlallisesti Ruotsin soturien suurimmaksi sankariksi ja nimitti hänet itägööttalaisen rykmentin päälliköksi.

Samana päivänä antautui Dünemünde miekaniskutta, ja viikkoa myöhemmin asukkaat tekivät Ruotsin kruunulle uskollisuuden- ja alamaisuudenvalan. Yleinen mieliala kaupungissa oli lyhyessä ajassa kokonaan muuttunut, ja kaupungin vanhimpain päämiehet sanoivat kuninkaalle, ettei kukaan ollut uskonut häntä niin lempeäksi ja suopeaksi kuninkaaksi.

Mutta lempeys ei ulottunut jesuiittoihin asti; nämä saivat käskyn luovuttaa kirkkojen avaimet ja lähteä heti kaupungista. Jesuiittain joukossa oli yli kahdeksankymmenvuotias Laurentius Nicolsi, jonka muistamme Juhana III:n ajoilta nimellä Luostari-Lassi. Kustaa Aadolfin kerrotaan nuorekkaassa protestanttisessa innossaan puhutelleen vanhaa katolilaista jokseenkin ankarasti, joka oli kerkeä antamaan sanan sanasta.

Rigan valloitus oli Pohjolan merkillisimpiä sotatapauksia, ja ensi kerran oli nyt protestanttinen kuningas voittanut katolisen suurvallan. Kustaa Aadolfin nimi liiti maineen siivin yli maailman. Protestanttisuuden esitaistelijat kyselivät toisiltaan, oliko Kustaa Aadolf oleva se, joka pystyi vapahtamaan kärsivät kansat paavilaisuuden vallasta.

Riga sai oikeuden lähettää edustajansa Ruotsin valtiopäiville ja sai sitä paitsi melkoisia tiluksia lahjaksi. Liivinmaan aatelisto kutsuttiin marraskuussa Rigaan vannomaan uskollisuudenvalansa ja ottamaan Ruotsin kuninkaalta vastaan läänityksensä.

Tämän voitonriemun aikana ilmaantui kuitenkin huolia vastaisuuteen nähden. Ruokavarat olivat loppumaisillaan, samoin ruuti, vaatteet, sukat ja kengät.

Saadakseen väelleen paremmat asunnot lähti Kustaa Aadolf syysmyöhään Rigasta ja marssi Kuurinmaalle, joka ei ollut nähnyt vihollista moniin vuosiin. Mitovan pääkaupunki vallattiin ja partiojoukkueita lähetettiin aina Liettuan rajoille saakka. Mutta jonkun ajan kuluttua kuninkaan oli pakko palata Rigaan, koska puolalainen armeija oli tehnyt hyökkäyksen Tartosta. Se ajettiin yli rajan, ja sitten päättyivät sotatoimet siksi vuodeksi. Kuitenkin vallattiin Wolmarin ja Lairin kaupungit ja muutamat muut pikkulinnoitukset ja miehitettiin ruotsalaisin miehin.

Armeijan asetuttua tammikuun alussa 1622 talvimajoilleen Kustaa Aadolf lähti Narvaan matkustaakseen sieltä ympäri Pohjanlahden Ruotsiin.

Koko retkellä oli mitä hellin suhde vallinnut veljesten välillä, ja Kaarle Filip, joka oli niittänyt paljon kunniaa miehekkäällä olennollaan ja uljaalla rohkeudellaan, oli erittäin rakastettu niin päällystön kuin miehistönkin kesken.

Narvassa herttua sairastui tähän aikaan liikkuvaan sotaruttoon. Lääkäri sentään uskoi, että jos hän vain pysyisi hiljaa, niin tauti pian helpoittaisi.

Mutta valtiokanslerilta saapui kirjeitä, joissa tämä kiirehti kuningasta pian palaamaan. Useat tärkeät kysymykset vaativat kuninkaan läsnäoloa. Ja Maria Eleonoran epätoivoiset kirjeet olivat yksi ainoa pitkä rukous, että hän kiireimmiten palaisi.

Ja Kustaa Aadolfia, joka vietti enimmät osat päivistään veljensä sairasvuoteen ääressä, raateli häntäkin ikävä kotiin ja halu jäädä paikoilleen. Kaarle Filipin hellittämättömistä kehoituksista hän vihdoin päätti lähteä, ja veljekset erosivat toivoen pian näkevänsä jälleen toisensa.

Maria Eleonora oli Geflessä kuningasta vastassa. Ja suuri oli riemu Tukholmassa, kun kuningas ja kuningatar vihdoin saapuivat. Rigan voittaja oli ennen ollut ruotsalaisten rakkauden esine, nyt oli hän saavuttanut heidän ihailunsa, ja pienet ja suuret kilpailivat hänen näkemisestään.

Leskikuningatar yksin istui huoneissaan, uutinen Kaarle Filipin kuolemasta oli syvästi koskenut häneen. Kuinka palavin mielin hän odotti uutisia!

Sellaisia saapui kaksi päivää kuninkaan palaamisen jälkeen. Nuori herttua oli kuollut. Hänen elämänsä oli sammunut tammikuun 25 päivänä 1622, yhdennelläkolmatta vuodellaan.

Isku oli kova; leskikuningatar sulkeutui huoneihinsa eikä tahtonut nähdä ketään. Äidinsydän oli menettänyt ainoan säikeen, joka häntä sitoi elämään, eikä hän enää välittänyt mistään.

Herttuan läänitykset palautettiin kruunulle ja sen jälkeen säädettiin, etteivät kuninkaan nuoremmat pojat saaneet läänityksiä. Edellisinä aikoina oli niistä saatu liian surullisia kokemuksia. Oli syntynyt riitoja ja eripuraisuuksia, joista olisi saattanut koitua paljon pahaa.

* * * * *

Ilokseen Maria Eleonoralla oli nyt miehensä kotonaan, eikä hän jättänytkään häntä pitkiksi hetkiksi rauhaan.

"Suo minun ainoastaan olla läheisyydessäsi ja kuulla ääntäsi", pyysi hän hellittämättä. Kun kuningas sanoi hänelle, että valtion tehtävät kutsuivat, täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä, ja hän pyysi kuningasta määräämään ajan, jolloin sai odottaa häntä jälleen.

Kustaa Aadolf teki sen, kuitenkin ehdolla, että väliin saattoi tapahtua, että hän viipyi kauemmin kuin oli aikonut.

Jos kuningas saapui ennen määrättyä aikaa, kiiti Maria Eleonora häntä vastaan, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi olevansa onnellisin ruhtinatar maailmassa. Jos hän sitä vastoin tuli liian myöhään, oli onneton puoliso allapäin ja kysyi, oliko kuningas lakannut häntä rakastamasta.

Silloin vaadittiin Kustaa Aadolfilta mielenmalttia voidakseen sietää oikkuja niin suuntaan kuin toiseenkin. Hän kohteli puolisoaan kuin pientä lasta, hyväili ja lorusi, mutta ajatustenvaihto heidän välillään oli mahdoton.

Nuori, kaunis kuningatar vaati myös, että häntä oli huvitettava. Hän kaipasi karkeloja ja soittoa, mutta suuri perhesuru kielsi sen. Sen sijaan kokoontuivat hovipiirit ja maan etevimmät kuningattaren huoneihin osaksi vakavaan, osaksi hilpeään keskusteluun. Kuningatar tavallisesti kuunteli sukkelasuisten hoviherrojen kaskuja raikuvin naurunpuuskin. Kuningas sai sillaikaa tilaisuutta vakavaan keskusteluun Oxenstjernan kanssa. Kummallakaan näillä ei ollut aikaa iloitteluun. Elämän syvin vakavuus täytti heidän mielensä, epäilykset, taistelut, voitot ja tappiot asettivat heille alituiseen uusia vaatimuksia. Kustaa Aadolfin oli tehtävä suoritettava, mutta sen suunnitteli Akseli Oxenstjerna ja suoritti valmistelut. Hänelle kuului varojen hankinta ja niiden käyttäminen mitä suurimmalla huolella ja säästäväisyydellä.

* * * * *

Kuten aina ennenkin kaikki säädyt osoittivat Kustaa Aadolfille mitä suurinta luottamusta. Aatelistokin oli valmis uhraamaan osan äveriäisyydestään. Kaikki, mitä kuningas vaati sodan jatkamiseksi, hyväksyttiin vähintäkään napisematta, ja kun näyttäytyi, etteivät tähän asti tavalliset verot täyttäneet tarvetta, päätettiin, että oli maksettava uusi vero kaikista "syötävistä ja muista tarvetavaroista", jotka vietiin torille tai markkinoille, mikä vero sittemmin sai "pikkutullin" nimen.

Toukokuun alussa säädyt saivat päätöksensä valmiiksi ja hajaantuivat. Kesäkuun alussa lähti kuningas Tukholmasta ja purjehti Rigaan.

Sotaretken uudestaan aloittaminen oli jo myöhästynyt pari kuukautta, jonka tähden hänen oli pakko tyytyä Rigan puolustukseen ja, jos mahdollista, Mitovan avustukseen. Sillä Radziwill oli Kuurinmaalla ja saarsi kaupunkia 12,000 miehen keralla.

Kun Kustaa Aadolf lähti marssimaan Rigasta rientääkseen Mitovan avuksi, sai hän sanoman, että kaupunki oli antautunut. Siitä huolimatta marssitti hän väkensä kaupungin muurien edustalle. Mutta Radziwill oli vastustajaltaan oppinut linnoittamaan leirinsä, ja jokainen hyökkäys niin sitä kuin kaupunkiakin vastaan katsottiin miltei hyödyttömäksi.

Vihdoin elokuussa saatiin aikaan uusi aselepo, ehdolla että molemmat puolueet saivat pitää mitä heillä oli hallussaan.

Edellisen vuoden sotaretki oli täydellä syyllä kiinnittänyt Euroopan huomion nuoreen Ruotsin kuninkaaseen. Ei voitu olla ihailematta hänen nopeaa menestystään. Tämä viimeinen sotaretki sitä vastoin voitiin kokonaisuudessaan katsoa epäonnistuneeksi.

Seuraavan vuoden alussa alkoi Ruotsissa liikkua itsepintaisia huhuja, että Sigismund aikoi Danzigista purjehtia itse Ruotsiin. Niin uhkaaviksi nämä huhut lopulta kävivät, että Ruotsi asestautui hampaitaan myöten. Jopa kuningas vihdoin lähti suuren laivaston kera Danzigiin itse varmistautumaan asiasta. Huhut osoittautuivat silloin perättömiksi.

Koko kesän oli rutto raivonnut kauheasti. Vuoden 1623 lopussa laskettiin, että yksistään Tukholmassa oli kuollut useita tuhansia ruttoon. Vielä pahempaa oli maalla, missä kansaa rasitettiin raskailla veroilla, ja se oli perin köyhtynyt monista katovuosista ja sotaväenotoista.

Kuningas oli väsymätön auttamaan ja hätää lieventämään. Tartuntaa pelkäämättä hän kulki Tukholmassa ympärinsä, puhui tyynnytellen ja lohdutellen, määräsi lääkkeitä ja kehoitti varsinkin mitä suurimpaan puhtauteen.

15.

UUSIA SOTATOIMIA.

Keisarin, Espanjan ja paavilaisen joukkokunnan yhdistyneet aseet olivat valmistaneet pfalzilaisen vaaliruhtinashuoneen häviön ja evankelisen unionin hajoamisen. Pohjois-Saksan luterilaiset vapisivat, heille häämöitti jo habsburgilainen maailmanvalta, keisarillinen yksinvaltius voitokkaasti ryntäävän, kaikenhävittävän katolisuuden kintereillä. Mutta vaarassa ei ollut ainoastaan protestanttisuus, koko Euroopan vapauskin oli uhattu.

Vastarinnan valmistaminen tuli Ranskan osaksi. Valtion peräsimessä oli Richelieu, ja vaikka hän oli itsekin roomalaisen kirkon kardinaali, asetti hän valtiolliset edut katolisten edelle. Habsburgilainen ylivalta oli muserrettava, Ranskan suuruus vaati sen, ja tästä syystä sukeutui hänestä protestanteille pelastava liittolainen. Sentähden hän avusti hollantilaisia rahoilla ja Ernst af Mansfeldia apuväellä, sentähden hän lähenteli Englantia, huolimatta vanhasta kansallisvihasta, ja sentähden hän ponnisteli vetääkseen pohjoismaalaiset vallat mukaan taisteluun, jonka seuraukset saattoivat olla niille mitä tärkeimmät.

Kysymys oli ollut monet vuodet vireillä. Englanti, Ranska ja Alankomaat olivat melkein samaan aikaan kääntyneet Ruotsin ja Tanskan puoleen, ja oli hyvin tunnettua, että kuningas Kristian epäili, suostuisiko hän tarjoukseen.

Kustaa Aadolfille tarjottiin sodan ylin johto. Ja se vihdoin sai Tanskan kuninkaan tekemään päätöksensä. Kuultuaan asiasta, puuskahti hän kiihkeästi: "Piru vieköön, se ei saa tapahtua!" Ja hän oli valmis muitta mutkitta suostumaan saksilaisten vaaliruhtinasten piirieverstin vaaliin — ja lähtemään sotaan.

Koko edellisen ajan Kristian IV oli ollut niin nurjamielinen Ruotsia kohtaan, että vuoden 1624 alussa odotettiin välien kerrassaan rikkoutuvan. Vastoin tehtyjä sopimuksia tanskalaiset olivat kantaneet tullia Öresundissa ja muilla laittomilla säännöksillä herättäneet sellaisen katkeruuden Ruotsissa, että Kustaa Aadolf antoi maan kaikille rykmenteille käskyn kiireimmiten marssia rajalle, johon pystytettiin suuri leiri Hornin ja Akseli Oxenstjernan päällikkyydellä. Rajakokous saatiin aikaan heti sen jälkeen, ja riita raukesi — sillä kertaa.

Syksyllä tuli tunnetuksi, että Kristian alkoi uudelleen varustautua, kuten luultiin, hankkiakseen parempia ehtoja, ja Ruotsissa oltiin valmiit siihen, että hän hyökkäisi yli rajan.

Mutta heti kun Brandenburgin lähettiläs oli tarjouksineen saapunut Tukholmasta Kööpenhaminaan, kääntyi tuuli. Tanskan kuningas teki äkkiä ystävyydenliiton Kustaa Aadolfin ja Ruotsin kanssa.

Kustaa Aadolfin ehdot olivat olleet liian kalliit, ja Tanskan kuningas oli tarjoutunut huokeammalla. Englannin kuningas oli siksi taloudellinen, että mieluimmin suostui huokeampaan, ja toiset seurasivat mukana siitäkin syystä, että Tanskaa pidettiin paljon vahvemmin varustettuna kuin Ruotsia.

Isänmaamme tuli siis tykkönään suljetuksi pois liitosta. Kustaa Aadolf piti liian kalliina valtakuntansa arvoa voidakseen asettautua "juuttikuninkaan" päällikkyyden alaiseksi, ja hän kieltäytyi siitä erittäinkin sentähden, ettei hän katsonut tällä olevan tarvittavaa taitoa tähän sotaan, johon hän nyt rohkeasti heittäytyi.

Liittoutuneet ruhtinaat tekivät tosin muutamia kokeita saadakseen hänet liittymään heihin, ja vuoden 1625 alussa Des Hayes, Ranskan lähettiläs Kööpenhaminan hovissa, matkusti Ruotsiin saadakseen molemmat kilpailevat kuninkaat lähestymään toisiaan.

Kustaa Aadolf kuunteli tarkkaavaisesti, mutta selitti sitten, että hän oli päättänyt pysyä sodasta erillään. Kun Des Hayes halusi tietää syyn, vastasi kuningas, että hän oli kirjallisesti tarjoutunut jakamaan ylipäällikkyyden Kristianin kanssa, ja kun tämä tarjous oli hylätty, sai juutti hoitaa itse itsensä, sillä hänen johdollaan ei Ruotsin kuningas lähtenyt sotaan.

Ministeri rohkeni huomauttaa, että hyvän asian tähden — —

"Sen hyväksi tahdon vaikuttaa minkä voin", keskeytti kuningas. "Sitä aikaa, jolloin liittoutuneet vallat hyökkäävät keisaria vastaan, tahdon käyttää kerta kaikkiaan ratkaistakseni asiani Puolan kanssa, ja kun Sigismund on keisarin liittolainen, ei se liene niinkään vähäinen apu."

"Jollei vain se sota saa aivan liian suurta laajuutta", virkkoi Des Hayes.

"Ei suinkaan", vastasi Kustaa Aadolf. "Lupaan pysyä puolalaisten vihollisteni kanssa siksi hillityissä rajoissa, että jos olosuhteet Saksassa muodostuisivat pahoin, voin lähettää sinne apua."

Niin he erosivat. Siten päättyivät tällä kertaa varsinaiset neuvottelut Ruotsin osanotosta suureen evankeliseen liittoon.

Vuoden lopussa solmittiin Haagissa niin sanottu kolmiliitto Englannin, Hollannin ja Tanskan kesken, liitto, jonka tarkoituksena oli ehkäistä keisarin ylivalta Saksassa.

"Minun aikani ei ole vielä tullut", virkkoi Kustaa Aadolf. Ja vaikka hänen sydämensä paloikin halusta ottaa osaa suureen sotaan, niin hän muisti samalla kertaa, että hän tarvitsi tämän ulkonaisen tyyneyden ajan parantaakseen maan sisäisiä oloja. Paljon oli tehtävää aateliston samoinkuin papistonkin väärinkäytösten ehkäisemiseksi, korkeamman ja kansanopetuksen järjestämiseksi. Sisäisellä olojen parantamisella muodosti hän suurvallan, joka, vaikkakin itsessään heikkona, oli ennen pitkää ratkaisevasti vaikuttava koko Euroopan kohtaloihin.

Samalla ryhdyttiin suurisuuntaisiin varusteluihin. Ruotsin koko sotajoukko muodostettiin uudestaan. Ja kun työ oli tehty, saatettiin olla turvassa Tanskan taholta, ja odotellessa tapahtumain edelleen kehittymistä Saksassa päätti Kustaa Aadolf käydä oman Puolan-sotansa loppuun.

Tämän sotaretken tarkoitus oli suorittaa täydellinen Puolan valloitus, koska oli käynyt selväksi, ettei mikään rauhallinen ratkaisu ollut mahdollinen. Saksasta saapuvat alituiset viestit "kerettiläisten pikaisesta kukistamisesta" olivat kannustaneet Sigismundin itsepäisyyden niin äärimmilleen, ettei hän nyttemmin enää tahtonut tietääkään ruotsalaisten rauhanehdotuksista. Varsovassa hän puhui kokoontuneille valtiopäiville niistä vihollisuuksista, joita "Gustavus, Södermanlannin ruhtinas", oli harjoittanut Puolan kruunua kohtaan, ja vaati rahoja jatkaakseen sotaa.

Rauhaan ei hän tahtonut suostua muilla ehdoilla, kuin että hänelle luovutettaisiin: 1) tehdyt valloitukset Liivinmaalla ja 2) Ruotsin kuningaskunta. Södermanlannin ruhtinas sai tyytyä siihen, mitä Sigismund armosta tahtoi hänelle antaa, ainoastaan rukouksin saattoivat ruotsalaiset toivoa rauhaa Puolan kuninkaalta.

Sota oli välttämätön, ja suunnitelma laadittiin. Kuningas itse tahtoi viedä yhden sotajoukon Tonavan suulle, jossa sen oli noustava maihin. Sotapäälliköilleen Jaakko de la Gardie'lle ja Kustaa Hornille hän uskoi taasen rynnäkön Tarttoa vastaan Itämerenmaakuntien ja Suomen yhdistyneiden joukkojen keralla.

Varhaisena aamuna kuningas saapui Santahaminaan, jossa laivasto häntä odotti. Kahdeksan komppaniaa ratsuväkeä ja kuusi jalkarykmenttiä oli jo noussut laivaan. Suurempaa sotavoimaa ei kuningas uskaltanut viedä pois maasta, niin kauan kuin Kristian IV ei vielä ollut mennyt sotaan äskenmuodostetun suuren sotavoimansa keralla.

Heti kuninkaan saavuttua Santahaminaan pidettiin sotaneuvottelu amiraalilaivalla; kotvan harkinnan jälkeen päätettiin ensiksi rynnätä Kokenhusenin kimppuun, joka oli tärkein Puolan linnoituksista etelä-Liivinmaalla ja joka toivottiin voitettavan äkkiylläköllä. Juhana Banérin oli marssittava edeltä etujoukkojen keralla, ja kuningas seuraisi pääjoukon keralla pitkin Tonavan vartta.

Kuningas ei ehtinyt kauemmas kuin Keggumiin, kun pikalähetti toi viestin, että Kokenhusen oli antautunut. Juhana Banér oli tunkeutunut linnan etulinnoitukseen, mutta hän ei luullut olevansa tilaisuudessa sitä valloittamaan, ennenkuin tykistö oli saapunut. Odottaessaan hän oli äkkiylläköllä vallannut Bersonin linnan.

"Se on Juhanan tapaista", huudahti kuningas iloisesti. Ja nytkös tuli kiire! Kustaa Aadolf ei saanut aikaa koota kuin puolet joukostaan, ennenkuin lähti taipalelle pikamarssissa mukanaan neljä tykkiä.

Puoliyön aikaan saapui hän Kokenhuseniin, mutta oli juhannuksen aika ja sentähden sangen valoisaa. Neljä tykkiä vietiin heti ylös etulinnoitukseen, niin että jo päivänkoitteessa voitaisiin ampua ruotsalainen merkkilaukaus.

Puolustusjoukko vaadittiin antautumaan sillä uhalla, että ketkä ruotsalaisten linnaan saapuessa tavattaisiin hengissä, heidät hirtettäisiin.

Päällikkö kieltäytyi, ja ampuminen alkoi heti mitä tuimimmalla ankaruudella. Muurin kappale toisensa jälkeen irtautui ja putosi alas hautaan. Vihdoin, kun aukko alkoi olla sisäänpäästävä, loppui puolustusjoukon rohkeus. Sotamiehet huusivat armoa ja pistivät hattunsa ulos ikkuna-aukoista merkiksi, että tahtoivat antautua. Siihen suostuttiin, ja he saivat heti marssia pois kaikkine aseineen ja kuormineen. Niin muuttui Kokenhusen puolalaisesta rajalinnasta ruotsalaiseksi.

Nyt saatettiin vihdoin sotataakka vierittää Liivinmaalta Liettuaan ja Puolaan, mikä oli aina ollut ruotsalaisten toiveiden maalina.

Kokenhusenista meni kuningas yli Tonavan Semgalleniin, jossa pääpaikka Seelburg vallattiin, minkä jälkeen matkaa jatkettiin Liettuan sisämaahan päin. Ettei lisättäisi väestön ynseyttä, kiellettiin sotamiehet kuolemanrangaistuksen uhalla ryöstämästä niin talonpoikais- kuin aatelistilojakin. Ei nähty mitään muita vihollisia kuin ryösteleviä kasakkajoukkoja, ja kuningas saattoi ryhtyä piirittämään Birseniä, vahvinta linnoitusta näillä seuduin ja Radziwillien magnaattisuvun hallituskaupunkia, suvun, jonka tilukset ulottuivat aina Volhyniaan saakka.

Viiden päivän piirityksen jälkeen Birsen kukistui. Päällystönsä innostamina ruotsalaiset sotamiehet osoittivat mitä suurinta kuoleman halveksumista. Luotiin syviä juoksuhautoja, ja näiden suojaamina linnoituksen tykkitulelta kaivoivat ruotsalaiset lapioin ja kihvelein tien maan alitse linnankaivantoon. Palkka oli vaivan arvoinen: 70 suurempaa ja pienempää tykkiä joutui ruotsalaisten käsiin, paitsi muuta saalista. Tie oli auki Liettuan pääkaupunkiin Vilnaan, eikä mikään estänyt tunkeutumasta edelleen tähän maahan.

Mutta tämä ei sisältynyt Kustaa Aadolfin suunnitelmaan. Hänen tarkoituksensa oli ainoastaan suojella Liivinmaata puolalaisten ahdistelulta. Sentähden hän saattoi pysähtyä Birseniin ja kääntyi sen jälkeen Kuurinmaalle, ensin määrättyään Maunu Martinpojan Ruotsin kuninkaan nimessä johtamaan hallintoa valloitetuissa maissa.

Bausken linna Kuurinmaalla valloitettiin äkkirynnäköllä. Täällä otettiin suunnaton määrä kalleuksia, jotka ympäristössä asuva aatelisto oli kuletuttanut sinne toivoen niiden olevan paremmassa turvassa.

Täältä marssi kuningas Mitovaan, joka pakoitettiin antautumaan. Syyskuu oli jo puolivälissä, ja syyssateet olivat jo alkaneet; vetiset rämeet näillä alavilla mailla tekivät jatkuvan sodankäynnin mahdottomaksi, ja Kustaa Aadolf palasi Rigaan kolmikuukautisen sodankäynnin jälkeen.

Täällä odotti häntä kuningattaren Tallinnasta lähettämä kirje. Hän ei ollut saattanut pysyä kotona, vaan oli kyynelin ja rukouksin pakottanut neuvoston varustamaan laivan, joka vei hänet yli Itämeren. Palavasti rukoili hän että saisi tulla kuninkaan luo tai kuningas tulisi hänen luoksensa, mitä hän tietysti mieluummin toivoi, koska hän pelkäsi hirveää sotaa.

Oli mahdoton täyttää hänen toivomustaan. Vihollisen päävoima oli tulossa, ja kuninkaan läsnäolo sentähden välttämätön. Rutto raivosi kaikkialla ympäristössä, ja olisi sentähden ollut uhkarohkeaa sallia Maria Eleonoran tulla Rigaan. Sentähden kuningas käski hänen pysyä siellä missä oli.

Sillä välin olivat Jaakko de la Gardie ja Kustaa Horn ankarain taistelujen jälkeen vallanneet Tarton. Suurin osa Tarton aatelistosta oli jo edeltäpäin liittynyt ruotsalaisiin. Voitokkaat ruotsalaiset valtasivat ritarilinnan toisensa jälkeen, niiden joukossa upean Marienburgin, joka annettiin perinnölliseksi läänitykseksi Kustaa Hornille.

De la Gardie ja Kustaa Horn olivat vallanneet suurimman osan itäistä Liivinmaata aina Ewst virtaa myöten. Syyskuun puolivälissä he asettuivat leiriin Kokenhusenin luo sulkeakseen tien puolalaisilta ja, jos mahdollista, ulottaakseen Ruotsin vallan koko muuhunkin Liivinmaahan Ewstin toiselle puolen.

Molemmilta puolalaisilta armeijoilta, joista toinen ruhtinas Sapiehan johtamana oli leiriytynyt Wallhofin kylään ja toinen ruhtinas Radziwillin johtamana pysähtynyt Bauskeen, saatettiin Kokenhusenin ruotsalaisessa leirissä odottaa hyökkäystä, heti kun pakkanen oli ehtinyt jäädyttää soiset maat, ja siihen jo valmistauduttiinkin. Mutta sillaikaa tautisuus kiihtyi joukkojen keskuudessa vaaralliseksi kulkutaudiksi, joka teki hirveää tuhoa rykmenteissä.

Kuningas oli toivonut virran jäädyttyä voivansa ajaa pois vihollisjoukot, jotka olivat leiriytyneet eteläiselle rannalle vastapäätä leiriä. Mutta siitä tuumasta luovuttiin, sittenkun vihollisleiri oli laitettu entiseen kuntoon. Sotapäällystön neuvosta kuningas päätti siirtää joukot kauemmas sisämaahan, johonkin terveellisempään seutuun.

Kotvan aprikoitua päätettiin lähteä Birseniin. Mutta tämä matka oli ylen vaikea, ja väki kärsi tavattomasti kylmyydestä ja nälästä. Kuningas kirjoitti itse Oxenstjernalle, että hän tänä talvena sai nähdä enemmän kurjuutta kuin koko aikana minkä oli käynyt sotaa. Valtiokanslerin väsymättömästä huolenpidosta saatiinkin muona- ja vaatevarojen hankinta paremmin järjestetyksi, ja samalla alkoi sotajoukon terveydentila kääntyä paremmaksi.

Tammikuun 5 päivänä kuningas lähti ratsastusretkelle Wallhofiin. Kun 2,000 ratsumiestä ja 1,000 muskettisoturia, jotka kuletettiin re'issä, kolme tai neljä kussakin, oli viety yli jäätyneen Tonavan, laskettivat ratsumiehet täyttä laukkaa suorinta tietä Sapiehan leiriä kohden.

Yöllä 7 päivää vasten saapui sotajoukko Wallhofiin, ja varhain aamulla, ennen talvipäivän koittoa, sotarintama leveni pitkin puolalaisten varustuksia. Nämä oli laitettu korkealle kummulle ja niin lujasti rakennettu, ettei kuningas katsonut saattavansa vähine väkineen uskaltautua hyökkäykseen. Joukot saivat sentähden käskyn pysyä paikoillaan, ainoastaan kaksi osastoa muskettisotureita järjestettiin pitkin metsänreunaa koettamaan saartaa vihollisen sivujoukkoja.

Tämän ruotsalaisten sotaliikkeen nähdessään Sapieha menetti tykkänään malttinsa. Unohtaen edullisen asemansa hän käski joukkojen vetäytyä takaisin ja asettua lähemmäksi itse kylää. Kustaa Aadolf ei hidastellut käyttäessään tätä vihollisen harha-askelta hyväkseen. Ruotsalaiset komennettiin heti ottamaan mainittu kumpu haltuunsa.

Ratsuväki paloi halusta ryhtyä hyökkäykseen, ja upseerit rukoilivat kuningasta, ettei hän antaisi suotuisan tilaisuuden mennä käsistään. Mutta vihollisen ratsuväki oli paljon suurempi kuin ruotsalaisten, ja Kustaa Aadolf tahtoi odottaa tykistöä, jota eversti Teuffel oli parhaillaan tuomassa. Ettei Sapieha odotettaessa yllättäisi häntä, käski hän laittaa paalutuksen jalkaväen suojaksi.

Sillä välin saapui ruhtinas Radziwill lisäjoukkoineen puolalaiseen leiriin, ja koko sotavoima nousi nyt 7,000 mieheen, ollen siis melkoista suurempi kuin ruotsalaisten. Melkein voitonvarmana Sapieha komensi väkensä rynnäkköön.

Heti taistelun alettua pistettiin Wallhofin kylä tuleen. Ruotsalaista sotajoukkoa johtivat Kustaa Aadolf, Kustaa Horn ja kreivi Thurn, böömiläinen, joka oli paennut maastaan. Kuningas itse johti keskustaa, ja tässä taistelussa hän ensi kerran koetti sitä menettelytapaa, joka pian oli suuremmalla näyttämöllä hämmästyttävä maailmaa.

Tulinen ratsuväen hyökkäys, joka oikeasta sivustasta tehtiin Thurnin johdolla, suomalaiset ratsumiehet etunenässä ja jalkaväen muskettitulen avustamina, sai vihollisen rivit mitä suurimpaan epäjärjestykseen.

Lennart Torstensson kuului henkivartio-lippukuntaan. Vihollinen hyökkäsi sen kimppuun ja hajoitti sen. Mutta nuori sankari ei ainoastaan taistellut erinomaisen urhoollisesti, hän onnistui myös kokoamaan joukon ympärilleen, sittenkun päällikkö oli haavoittunut ja viety pois taistelusta. Puolustuksesta kävi Torstensson hyökkäykseen, valppaasti käyttäen hyväkseen jokaista aukkoa vihollisjoukkojen riveissä. Hänen taitavuutensa ja uljuutensa innostutti jokaisen sotamiehen sankariksi, ja väistyä tai kaatua täytyi vihollisen urhean lippukunnan edestä.

Taistelu oli mitä tuimin ja tulisin, vihollisarmeija hajosi hurjaan pakoon, menetettyään paljon miehiä taistelutanterelle ja vielä enemmän paetessaan. Ruotsalaiset olivat saavuttaneet täydellisen voiton, vihollisleiri jäi kaikkineen, tykkeineen ja sotatarpeineen, voittajan saaliiksi, heille jäi 600 kuormavaunuakin. Vihollisen tappio laskettiin viidesosaksi koko sotajoukosta. Ja Wallhofin voiton jälkeen katsottiin Liivinmaa suojatuksi puolalaisten enemmiltä ahdisteluilta.

Mutta valloituksiaan turvatakseen kuningas antoi ruotsalaisille miehille suuria läänityksiä valloitetuilta alueilta. Tarton tienoille sijoitettiin myös 600-miehinen sotilassiirtokunta, ja jokaiselle sotamiehelle annettiin maatilkku.

Jaakko de la Gardie kutsuttiin Rigasta kuninkaan luo, ja hän sai Kustaa Hornin kera päällikkyyden.

Sekä suuret tulevaisuudensuunnitelmat, että valtion talouskin, joka viime aikoina oli suuresti lyöty laimin, teki välttämättömäksi kuninkaan läsnäolon Tukholmassa. Ja kuningas lähti sinne.

16.

LUJA TAHTO VOITTAA.

Akseli Oxenstjerna lausui kerran Ruotsin neuvostossa, että Kustaa Aadolfin tahto maan tulevaisuuteen nähden oli, että Ruotsin täytyi, kerran ulotettuaan valtansa yli Itämeren, joko päästä yksin tämän meren herraksi valtaamalla kaikki sen rantamaat tai sitten pysyä omilla rannikoillaan ja luodoillaan, varustaa vahva laivasto ja elää muista huolehtimatta omaa elämäänsä sisällisessä sovussa, "jolloin kukaan ei edukseen voisi käydä maan kimppuun".

Nyt oli ratkaiseva hetki käsissä, ja heitettiin arpa, joka oli hyviksi ajoiksi määräävä maan kohtalot. Ja jälkimäinen vaihtoehto tuli hylätyksi samassa, kun Kustaa Aadolf siirsi Puolan-sotansa Liivinmaalta Preussiin. Ja sellainen oli nyt suunnitelma.

Ennen lähtöään hän saattoi hautaan äitinsä, leskikuningattaren, joka yhtäkkiä oli kuollut. Koskaan ei hän ollut lähtenyt maastaan niin raskain mielin. Mutta valituksen, joka pyrki ilmoille hänen sielustaan, tukehdutti hän miehuullisesti.

Laivasto, johon kuului 145 alusta, oli Elfsnabbissa lähtövalmiina. Laivoissa oli 14,000 miestä, ja odotettiin ainoastaan kuningasta. Hän saapui iltahämärissä heinäkuun 22 p:nä, ja laivat nostivat heti ankkurinsa.

Kustaa Aadolf tarvitsi preussilaisen sataman ja lasketti sentähden Pillovaan, Königsbergin ulkosatamaan, Frisches Haffiin vievän kulkuväylän varrella. Se oli tunnettu syvästä ja varmasta satamastaan, koko rannikolla ainoa, mihin suuremmat sotalaivat voivat saapua.

Täällä kyllä ampua paukuteltiin eräästä vallituksesta, jonka tarkoitus oli puolustaa satamaa, mutta puolalaisten tiedonantojen mukaan tapahtui se pelkällä ruudilla. Ruotsalaisten saapuminen oli niin odottamaton, ettei kaupungissa kukaan tullut ajatelleeksikaan vastarintaa. Kun pullistuvat purjeet sukelsivat aalloista esiin, joutuivat kaupungin viranomaiset aivan neuvottomiksi; mutta eipä ollutkaan miesmuistiin noussut vihollista täällä maihin. He seisoivat aivan typertyneinä eivätkä tienneet mihin oli ryhdyttävä.

Kun Pillova kuului Itä-Preussiin ja tämä maa oli Brandenburgin vaaliruhtinaan hallussa Puolan kruunun läänitysoikeudella, oli linnaväkenä ainoastaan vaaliruhtinaan väkeä, kaksi komppaniaa erään everstiluutnantin johdolla, joka piti vallitukset hallussaan. Heti laivaston asetuttua ankkuriin lähetti Kustaa Aadolf viestinviejän päällikön luo ja pyysi tätä kiireimmiten ilmoittamaan herralleen Ruotsin kuninkaan saapumisen. Hän lisäsi, ettei vaaliruhtinaan pitäisi siitä vihoitella, vaikka ruotsalaiset ottivatkin huostaansa pienen maapalan rantariutoilla suojatakseen itsensä väijytyksiltä.

Kuninkaan yritys olisi melkoisesti helpoittunut, jos puolalainen lääniherra ja mahtava Danzigin vapaavalta tahtoivat vetää yhtä köyttä Ruotsin kanssa, ja hän odotti sentähden uteliaana vastausta.

Vastaukseksi saapui tiedonanto, että Yrjänä Vilhelm ei ollut maassa eikä sentähden voinut vastata lankonsa kysymykseen. Sen sijaan saapui muutamia Königsbergin itäpreussilaisen hallituksen maaneuvoksia, joille everstiluutnantti oli lähettänyt pikaviestin ruotsalaisen laivaston saapumisesta.

Nämä herrat olivat sangen loukkautuneita ja selittivät, että kuninkaan rohkea teko tuntui heistä "hieman omituiselta". Mutta kun he saivat tietää, että ruotsalaista väkeä oli jo paljon noussut maihin, jättivät he vallituksen ja marssittivat väkensä pois. Vallitus miehitettiin ruotsalaisella väellä ja muutamin laivoin sulettiin Frisches Haffin suu.

Kuningas kaivatti vallituksia ympäri kaupungin, ja osoitteeksi tarkoituksestaan kotiutua sinne pitemmäksi aikaa hän asetti tullimiehen, jonka oli otettava kaikki tullimaksut Ruotsin kruunulle.

Kustaa Aadolfin mukautuvainen esiintyminen antoi maaneuvoksille rohkeutta jatkaa vastaväitteitään, mutta silloin hän pyysi heitä palaamaan kotiinsa herransa luo ja kehoittamaan häntä taisteluun puhdistetun uskon puolesta. Vaaliruhtinaan, yhtyipä hän liittoon tai ei, oli annettava selvä ja suora vastaus. Samoin oli Königsbergin kaupungin, jonka samoin kuin Rigan ja Danzigin katsottiin olevan muita riippumattomammassa asemassa, annettava kolmen päivän kuluessa puolueettomuusjulistuksensa, muuten oli kuningas tuleva varman ja jäntevän väen kanssa sitä noutamaan.

Maaneuvokset lupasivat tehdä voitavansa ja läksivät sen jälkeen tiehensä niin nopeasti kuin voivat.

Sotavarastot oli sillävälin ehditty viedä maihin, ja valtakunnan amiraali sai käskyn purjehtia laivaston kera Danzigiin, saartaa tämän puolalaisten tärkeimmän kauppapaikan ja kantaa tullia satamassa. Herman Wrangel ja Åke Tott seurasivat pienen laivaston mukana, ja molempia hämmästytti suuresti kaupungin tavaton kauneus. Pitkä palatsirivi korkealta portilta alkaen pitkin Pitkää siltaa ja kaikki nämä loistorakennukset hollantilaisine ja venetsialaisine kuvakoristeineen tarjosivat mitä häikäisevimmän näyn. Raatihuone, rakennustaiteellinen mestariteos, herätti ihastuksen huudahduksia.

Danzig oli länsi-Europan vilja-aitta ja Hollannin tärkein tapulipaikka. Vuosisatojen kuluessa tämä kaupunki oli koonnut sellaiset rikkaudet, että se saattoi näytellä itsenäistä osaa valtakuntien välisissä taisteluissa.

Mutta kaupungin rikkauksien päälähde oli Puola. Tässä maassa, jossa ei oikeastaan ollut kaupunkeja eikä porvareita, oli Danzigilla varsinainen markkinapaikkansa. Sillä ei ollut rasittavia tulleja, ei mitään esteitä tiellään. Olosuhteet olivat samat kuin keskiaikana Skandinavian maissa. Sanalla sanoen, Danzigilla oli kaikki edut, jotka aikanaan olivat luoneet hansakaupunkien mahtavuuden ja rikkauden. "Täällä tuskin Ruotsi saanee apua, ja tuskinpa asujamisto ollenkaan antautuukaan", sanoi Åke Tott, silmäillen kaupunkia ihailevin katsein.

"Se on protestanttinen kuten mekin", vastasi Herman Wrangel. "Ja sen seikan täytyy painaa vaakakupissa."

"Tuskinpa painaa yhtä paljon kuin kauppaedut, jotka sitovat kaupunkilaiset Puolaan. Ruotsin vallan alla he muuten pian menettäisivät vanhat vapautensakin."

"Luultavasti on meillä täällä edessämme kova työ, mutta kovia meillä on miehiäkin."

Viikkokauden kuluttua kutsuttiin heidät seuraamaan niitä joukkolähetyksiä, jotka vietiin yli Frisches Haffin Ermelandin hiippakuntaan puolalaiseen Preussiin. Tämän maakunnan asujamet olivat katolilaisia, ja hiippakuntaa pidettiin kuuluisan jesuiittakollegionsa vuoksi katolisen yllytyksen tulisimpana ahjona.

Kerettiläiset ruotsalaiset eivät kohdanneet mitään aseellista vastarintaa. Pitkällinen rauha oli tuudittanut asujamet turvallisuuden uneen, jota eivät mitkään varoitukset voineet häiritä.

Kaupungeilla ja linnoilla oli mitä keskiaikaisin leima. Linnoja oli ylen paljo, mutta kaikki olivat yhtä ikäloppuja, ja sotamiehet, mikäli niitä oli, olivat niin taitamattomia aseiden käytössä kuin olisivat olleet aivan aseettomia.

Sentähden Kustaa Aadolf valloitti harjaantuneine sotajoukkoineen tämän maan niin äkkiä, että aikalaiset vertasivat hänen retkeään läpi Ermelandin kuningasratsastukseen.

Ensimäinen vallattu kaupunki oli Braunsberg, joka oli puolen peninkulman päässä maihinnousupaikalta. Täällä jesuiitoilla oli kuuluisa kollegionsa, ja tieto ruotsalaisten kerettiläisten saapumisesta vaikutti kuin isku kimalaispesään. Jokaisella oli pistimensä ja jokainen paloi halusta sitä käyttää, mutta inhimillinen viisaus opetti heille, että pistin oli voideltava hunajalla.

He tiesivät, että munkkipuku oli pahennus ruotsalaisten silmissä, ja sentähden saattoi nähdä porvareita, talonpoikia ja kaikenlaisia palvelijoita tulevan kollegion porteista kaupungin kaikkiin osiin. Eräs valepukuinen munkki pääsi kuninkaankin palvelukseen, ja hänet yhytettiin keskellä yötä, kun hän oli hiipimässä kuninkaan makuuhuoneeseen ristin sisälle kätketty tikari kädessään.

Kuningas oli kutsunut pormestarin ja raadit raatihuoneelle. Täällä kaupunki osti omaisuutensa vapaaksi ryöstöltä 50,000 ruotsalaisella taalarilla. Annettiin käsky, että jesuiittakollegio oli tyhjennettävä. Kallisarvoinen kirjasto pakattiin heti laatikoihin ja lähetettiin yli Itämeren Upsalaan, tuntuvaksi lisäksi äskenperustettuun yliopiston kirjastoon.

Heinäkuun 1 päivänä kuningas marssi koko armeijan kera Frauenburgiin Ermelandin piispan kaupunkiin. Asujanten omasta varomattomuudesta keko kaupunki paloi poroksi, ja ruotsalaisten täytyi leiriytyä pelloille sen ympäristöön.

Kolme pikkukaupunkia lähimmässä ympäristössä vallattiin, ja eräässä niistä, joka oli Tolkemit nimeltään, kuningas otti vastaan Königsbergin lähettiläät.

Königsberg oli vanha saksalainen vapaakaupunki, riippumaton niin keisarista kuin vaaliruhtinaastakin. Lähettiläät tiedustelivat mitä nöyrimmästi, miksi Ruotsin kuningas oli noussut maihin heidän kaupunkiinsa ja mitä hänellä oli mielessä Preussia vastaan.

Kuningas vastasi, että hän aikoi puolalaiseen Preussiin, mutta että hän tarvitsi Pillovan sataman suojatakseen selkäänsä. "Hänen mielensä oli", sanoi hän, "että kaupunki kuului vaaliruhtinaalle, mutta jos Preussi oli Ruotsia kohtaan suopea, ei kukaan kadottaisi kanaakaan." Sitä vastoin vaati hän puolueettomuudenvakuutusta, joka kolmen päivän kuluessa oli annettava, ja sen vastauksen saatuaan lähetystö lähti matkaansa. Kuningas jatkoi retkeään Elbingiin, johon hän saapui elokuun 4 päivänä. Leiriydyttiin Emsus-nimisen kukkulan juurelle, jossa suuri tammimetsä oli suojana. Luotiin vallitus ja tykit asetettiin sille, ja kun kaupunki oli saarrettu sekä maan että virran puolelta, lähetti kuningas sopimuksenhierojan vaatimaan kaupunkia antautumaan.

Tämä tapahtui heinäkuun 5 päivänä, ja kaupungin vastausta vaadittiin seuraavana aamuna ennen yhdeksää. Kaupungissa säikähdettiin kovasti, mutta ei päästy mihinkään päätökseen. Heinäk. 6 p:nä 9 aikaan kuningas marssi keko sotajoukkoineen esikaupunkeihin ja seisoi pian kaupungin portilla. Siellä hän kohtasi kaupungin kalpeat ja kumartelevat lähettiläät. Hän tervehti heitä ystävällisesti.

"Mikä vahinko", huudahti hän, "jos minut pakoitetaan tulella ja miekalla tuhoamaan niin kaunis kaupunki! Voisin vaatia teiltä muutamia tynnyreitä kultaa paloverona, mutta en tavoittele rahaa enkä turmiotanne. Käyn sotaa saavuttaakseni rauhan ja tahdon suojella lakejanne ja vapauksianne. Mutta vaadin siitä hyvästä, että avaatte portit minulle. Jos ette sitä tee tai jos ammutaan ainoakaan laukaus ruotsalaisia vastaan, olen rankaiseva kaupungin asujamia niin, että lastenlapsetkin sen muistavat."

Sellaiset sanat tepsivät, ja Elbing antautui. Asujamet olivatkin suurimmaksi osaksi luterilaisia, jonka tähden Kustaa Aadolfia tervehdittiin vapauttajana paavin ikeestä. Hän vahvisti kaupungin vanhat vapaudet ja nimitti Pentti Oxenstjernan kaupungin ruotsalaiseksi kuvernööriksi ja skotlantilaisen Cunninghamin linnan päälliköksi.

Elbingistä kuningas kääntyi muinaisten saksalaisten ritarikunnan ylimestarien pääkaupunkia Marienburgia kohden, jolla ei enää ollut muuta kuin nimeksi muinaista suuruuttaan. Linnoitukset olivat rappeutuneet, sotaväkeä ei ollut, eikä apua kuulunut mistään. Puolalainen voivoodi, joka oli kaupungin päänä, menetti malttinsa kuultuaan ruotsalaisten saapumisesta, käski tuoda vaununsa ja ajoi tiehensä huolimatta pormestarin esityksistä ja rukouksista.

Kuningas saapui elokuun 4 päivänä Marienburgin edustalle tykkeineen, jalka- ja ratsuväkineen. Linnasta ampua paukutettiin, vaikka päällikkö olikin paennut. Illalla kuningas lähetti viestinviejän kaupunkiin ja halusi tietää, tahtoivatko porvarit alistua Ruotsin kuninkaan alamaisiksi vai asettua vastarintaan. He saivat ajatusaikaa seuraavaan päivään.

Ei ollut pelastuksen toivoakaan. Kaupunki antautui seuraavana päivänä, ja kun ruotsalaiset soturit ryntäsivät päin muureja, taipui linnakin pakkosopimukseen ja joutui ruotsalaisten saaliiksi.

Muutamia päiviä myöhemmin saapuivat Marienburgiin kuninkaan puheille Königsbergin ja Preussin herttuakunnan lähettiläät. Edelliset toivat viestin kaupungin päätöksestä noudattaa ehdotonta puolueettomuutta, jälkimäisetkin lupasivat liittyä siihen, jos saivat vaaliruhtinaan hyväksymisen.

Elbingin ja Marienburgin alistumisen jälkeen oli Ruotsin sotajoukko valtiaana siinä suistomaassa, joka on Veikselin haarojen välissä, rikkaassa ja hedelmällisessä maassa, joka kanavineen ja tuulimyllyineen muistuttaa Hollantia. Siellä oli oivallisia majapaikkoja joukoille, jotka helposti voivat puolustaa tehtyjä valloituksia. Linnoitetuin leirein hän katkaisi puolalaisten yhteyden Danzigin kanssa, ja varsinkin Puolan sisämaalle oli se samaa kuin valtimon katkaiseminen. Dirschaussa rakennettiin silta Veikselin yli, ja ruotsalaiset ovet levenivät lähelle Pommerin rajaa. Siten oli Danzig kierretty ympyrään, tämä ainoa tärkeä paikka, joka oli jäljellä, ennenkuin Kustaa Aadolf oli herra Veikselin kaikkien suuhaarojen tienoilla ja Itämeren rannikolla Saksan rajaa myöten.

Kaikkialla, joka lääniin ja kaupunkiin minkä valtasi, hän asetti ruotsalaisen hallinnon ja säännöllisen veroituksen, mutta samalla hän esiintyi kaikkialla evankelisen kirkon puolustajana ja suojelijana, nimitti ylikaitsijoita ja kirkkoherroja, perusti protestanttisia kouluja ja suunnitteli uskonpuhdistusta Ermelandissa. Hiippakunnat, luostarit ja paenneiden katolilaisten omaisuuden hän otti haltuunsa ja lahjoitteli anteliain käsin läänityksiä ystävilleen.

Mutta Danzig oli yhä yhtä taipumaton, uhkailtiinpa sitä asein tai tahdottiin neuvotella. Aluksi kuningas tarjoutui pitämään sotajoukon loitolla kaupungista ja myöskin säästämään sen omistuksia. Danzig oli saava yhtä hyvät ehdot kuin Königsbergkin, ja kuningas lupasi tunnustaa kaupungin vapaudet ja oikeudet ja puolustaa sen alueita ketä vastaan tahansa. Sitä vastoin hän vaati, että kaupungin oli rikottava liittonsa Puolan kanssa, vannottava Ruotsille uskollisuutta ja alamaisuutta, vähennettävä asevoimaansa ja lakkautettava kaikki linnoitustyönsä.

Näihin ehtoihin Danzig kieltäytyi suostumasta, asujamet välittivät vähät protestanttisista mielipiteistään, kun olivat kysymyksessä kauppaetujen ja vapaudentunteiden yhteiset vaatimukset.

Neuvotteluja raatiherrojen kanssa johti ensin Gyllenhjelm, sitten taitava diplomaatti Didrik von Falkenberg, mutta ne menivät kaikki myttyyn, ja kaupungin väestö kävi jesuiittain yllytyksestä yhä vihamielisemmäksi ruotsalaisia kohtaan. Sentähden kuningas vihdoin kutsui edustajansa pois, ja kaupunki yhä korjaili vanhoja muurejaan. Sen puolustusjoukko nousi asestettujen porvarien kera 7,500 mieheen, ja lisäapua toivottiin Puolasta. Danzigilaisista näytti mahdottomalta, että Sigismund päästäisi Ruotsin yksinvaltiaaksi Preussissakin.

Kaupunki oli suljettu niin maan kuin merenkin puolelta. Sentähden ei kuningas uskaltanut ryhtyä varsinaiseen piiritykseen, mutta hän sieppasi haltuunsa kaikki danzigilaisten tavarat ja esti kaiken avuntuonnin Puolasta.

* * * * *

Puola sai hitaasti väkeä liikkeelle. Vihdoin heinäkuussa marssi 4,000 puolalaista Graudenziin, johon he leiriytyivät. Ryöstäen ja raastaen he olivat merkinneet tiensä, ja väestössä he herättivät suurempaa kauhua kuin varsinaiset viholliset. Stanislaus Konietspolski, joka oli päällikkönä, oli tähän asti taistellut ainoastaan tataarien ja turkkilaisten kanssa. Sigismund ja urhea prinssi Vladislav tulivat kuukautta myöhemmin sotaväen, hovin ja puolalaisen ritariston kera, niin että sotajoukko nyt kaikkiaan nousi 10,000 mieheen. Tykkejä oli ainoastaan 12, jotka oli lainattu matkalla Thornin kaupungista.

Syyskuun alussa Sigismund marssi Mewen pikkukaupunkia vastaan, jonka muurien ympäröimää vanhaa linnaa puolustamassa oli ainoastaan 140 ruotsalaista ja 60 asestettua porvaria. Tämän valloitus oli oleva ensimäinen suurtyö. Leiriydyttiin vanhan ritarilinnan edustalle ja luotiin vallituksia leirin ympärille. Riippui vain kuningas Sigismundin päähänpistosta, millä hetkellä hän suvaitsi linnan vallata.

Mutta syyskuun 11 päivänä Kustaa Aadolfkin marssi Dirschausta Falkenauhun, jossa hän leiriytyi virran rannalle. Seuraavana päivänä päätti hän lähemmin tarkastaa vihollisen asemaa ja lähti liikkeelle 1,000 ratsumiehen ja 2,000 jalkamiehen keralla.

Matka kävi pitkin virran vartta, joka oli vasemmalla. Puolen penikulman marssin jälkeen nähtiin vihollinen, joka oli leiriytynyt eräälle vuorelle Mewestä länteen, mistä saattoi kenttätykeillään ammuskella kaupunkia, joka oli virran länsirannalla. Tasanko vuoren juurella oli tammi- ja pähkinämetsän peittämä.

Kuninkaan aikomus oli läpi metsän tunkeutua vuorelle tai Mewen linnaan, "kurjaan hökkeliin", kuten hän sanoi, ja sentähden hän käski osan joukkoaan lähteä liikkeelle siihen suuntaan. Odottamatta puolalainen ratsuväki tuli vastaan, ja syntyi tulinen taistelu, joka olisi voinut päättyä onnettomasti, jollei Kustaa Aadolf olisi saapunut oikeana hetkenä ja läsnäolollaan elähyttänyt joukkoja äärimäiseen ponnistukseen, joka saavutti menestystä.

Vihdoin tulla tömisti Sigismund poikansa kera vuorelta koko sotajoukko täydessä taistelujärjestyksessä. Nyt oli hän näyttävä mihin pystyi.

Suurimmassa kiireessä Kustaa Aadolf järjesti väkensä taisteluun ja laitatti tykit sinne, missä niitä parhaiten voitiin käyttää.

Heti sen jälkeen taistelu leimahti ilmiliekkiin, ja puolalaiset osoittivat suurta urhoollisuutta. Mutta kun ruotsalaisten tykit alkoivat soida, pakeni koko vihollisten sotajoukko vuorenrinnettä ylös, menetettyään 400-450 miestä kuolleita ja haavoitettuja.

Iltapimeä teki taistelusta lopun, ja Kustaa Aadolf palasi takaisin Falkenauhun. Seuraavana päivänä kuningas soudatti itseään venheellä pitkin virtaa tutkiakseen sen saaria ja perehtyäkseen Mewen ympäristöön. Tehtyään päätelmänsä hän palasi leiriin ja marssi syyskuun 19 päivänä jälleen Meweä vastaan. Tällä kertaa oli tehtävä rynnäkkö puolalaiseen leiriin.

Jokseenkin kaukana vihollisesta Kustaa Aadolf pysähtyi virran rannalle ja luotti sotajoukon eteen vallin hautoineen.

Nyt aikoivat puolalaiset kostaa ja suuntasivat kaikki kenttätykkinsä ruotsalaisia kohden. Mutta korkealta kukkulalta ammuttuina kuulat menivät yli ruotsalaisten leirin ja putosivat maahan.

Melkein samassa ryntäsi joukko puolalaisia kasakoita ja husaareja alas kukkulalta ja hyökkäsivät mitä tulisimmin etumaisten ruotsalaisten joukkojen kimppuun. Mutta lämpö, jolla muskettisoturit ja varsinkin valleille asetetut tykit ottivat heidät vastaan, oli sellainen, että "sen kuumuuden jälkeen maa oli aivan kaatuneiden puolalaisten hevosten ja miesten peitossa". Ne, jotka säilyttivät päänsä, vetäytyivät illan suussa vuorelle jälleen.

Syyskuun 20 päivä oli lepopäivä, jolloin molemmin puolin laitettiin vallituksia. Mutta 21 p:nä Kustaa Aadolf lähti jälleen leiristä mukanaan puolitoista rykmenttiä jalkaväkeä, muutamia lippukuntia ratsuväkeä ja 1,500 muskettisoturia, osaksi saksalaisia, osaksi ruotsalaisia.

Herman Wrangel sai määräyksen jäädä leiriin muun sotaväen keralla. Apujoukkoina määrättiin jalkaväki ja ratsuväki jäämään metsään. Kuningas itse sijoittui 400 muskettisoturin kera vallille lähelle vuorta. Thurnilla ja skotlantilaisella Müsterillä oli kullakin osastonsa komennossaan; edellisen oli kiivettävä vuoren rinnettä ylös oikealta, jälkimäisen vasemmalta.

Ennen hyökkäyksen alkamista Müster tahtoi lähemmin tutustua maanlaatuun ja puolustuslaitoksiin. Uhkarohkea skotlantilainen otti muutamia muskettisotureita mukaansa — hänen osastoonsa kuului pelkkiä ruotsalaisia — ja lähti vaaralliselle retkelleen rinnettä ylöspäin. Kapea polku, jota he tunkeutuivat eteenpäin, vei heidät suoraan erästä saksalaista ratsuväkikomppaniaa vastaan, joka heti kävi heidän kimppuunsa. Reipas päällikkö peräytyi heti, mutta saatuaan tarpeellista lisäväkeä kävi jälleen pian päin ja onnistui vuorostaan ajamaan saksalaiset pakosalle. Sen jälkeen hän saattoi häiritsemättä tehdä havaintojaan.

Nyt alkoi hyökkäys. Muskettisoturit kulkivat osaksi polkua, osittain kiipesivät sen molemmin puolin vuoren jyrkkää rinnettä. He olisivat kenties epäonnistuneet yrityksessään päästä kukkulalle, jollei vuoren rinteillä olisi ollut näreikköä, josta saattoi saada kiinni käsin ja jaloin.

Merkillistä oli, ettei puolalaisilla ollut aavistustakaan tästä uhkarohkeasta hankkeesta. Sentähden Müster pääsi melkein huomaamatta ja aivan vastarintaa kohtaamatta kukkulalle, missä heti alkoi mitä hurjin taistelu pitkin koko vuorenreunaa.

Prinssi Vladimir syöksyi itse eteenpäin puolalaisten heitukkoinsa ja saksalaisten soturien ja ratsumiesten keralla. Luultiin, että oli helppo nujertaa alas vuorenrinnettä, ja mitä vähemmiksi toiveet kävivät sen onnistumisesta, sitä vimmatummin puolalaiset hyökkäsivät. Siinä painittiin mies miestä vastaan, siinä hevoset nousivat kahdelle jalalle tallatakseen viholliset, mutta nämä löivät ja pistivät, ja haavoittuneet hevoset juoksivat hurjina tiehensä tai kaatuivat maahan. Jalossa painitaidossa olivat ruotsalaiset aina vahvimmat ja sentähden voittivat. Kahden tunnin taistelun jälkeen pakoitettiin puolalaiset peräytymään, eivätkä heihin pystyneet lainkaan prinssin kehoitukset käydä uudestaan taisteluun. Mutta ei saksalainen ratsuväki eivätkä puolalaiset kasakat ja husaarit olleet vielä olleet tulessa mukana, ja heitä innostutti Sigismund äärimäisiin ponnistuksiin luvaten loistavia palkintoja ja rikkaita läänityksiä. Hurjin sotahuudoin he syöksyivät vihollisen harventuneita rivejä vastaan, eikä Müster olisi kestänyt raivoisaa hyökkäystä, ellei Thurn olisi ehtinyt vuorelle hänkin ja päästänyt hänen väkeään muutamiksi minuuteiksi levähtämään.

Mutta Thurn peräytyi pian, ja puolalaiset päästivät hurjan riemuhuudon, luullen että tämä liike merkitsi pakoonlähtöä. Husaarit hyökkäsivät sokeasti eteenpäin ja aikoivat hakata kerettiläiskoirat maahan. Mutta Thurnin peräytyminen olikin vain sotajuoni. Ylätasangon reunalla oli useita jalkoja matalampi vuorenreunusta; hän komensi väkensä pysähtymään sinne, ja sinne oli husaarien mahdoton seurata heitä. Vuorenrinta oli niin jyrkkä, ettei reunustalle voinut päästä ratsain, ja puolalaiset pysähtyivät sentähden sekavana joukkona tietämättä oliko heidän mentävä eteen- vai taapäin.

Vasta Thurnin muskettisoturien murhaava laukaus sai heidät eleille jälleen. Nyt oli taistelujärjestys lopussa, he kääntyivät nopeasti hurjaan pakoon, ja silloin oli ruotsalaisten vuoro ajaa takaa, ja musketit tekivät työtään. Loput puolalaisten ratsuväestä ryntäsivät eteenpäin, mutta päällystö ei enää voinut järjestää liikkeitä, jalkaväki tunkeutui väliin ja tallattiin maahan, sekasorto oli hirmuinen.

Tällä hetkellä Müster teki sivuhyökkäyksen, joka ratkaisi taistelun. Puolalaiset menettivät malttinsa tykkönään. Husaarit heittivät lippunsa ja pakenivat kuulematta yhtä vähän päällystön uhkauksia kuin rukouksiakaan. Puolalaisten tappio oli suuri, ja sanotaan, että "vuori oli kaatuneita hevosia täpötäytenään".

Kauniissa talossa lähellä taistelutannerta oli Sigismundilla päämajansa. Hän istui taistelun ajan mukavassa lepotuolissa ja ajatteli muinaisia päiviä. Aina olivat julkeat ruotsalaiset tuottaneet hänelle mieliharmia. Jos nyt Kustaa Aadolf joutuisi elävänä hänen käsiinsä, mitä oli hänelle tehtävä? Oliko vankilaa, oliko mitään kidutuskonetta, joka… Sigismund aikoi puhutella pappejaan, he olivat kekseliäämpiä kuin hän.

Hevosia kiiti ohi täyttä laukkaa. Muutamat pysähtyivät. Tultiinko hänelle jo ilmoittamaan voitosta?

Prinssi Vladimir syöksyi kalpeana ja verisenä sisään. "Pian pois! Täällä uhkaa vankeus tai kuolema!"

Prinssi heitti vaipan hänen hartioilleen ja veti hänet mukaansa. Hänet heitettiin satuloidun ratsun selkään, talo sytytettiin tuleen, ja tulenloimon valossa Sigismund ajoi karkuun halki kenttien, läpi metsien.

Taistelun jälkeisenä päivänä kuningas marssi Mewen kaupunkiin, jossa hän järjesti hallinnon ja jakeli palkintoja. Vasta viiden päivän perästä hän palasi Falkenauhun.

Kustaa Aadolfin hämmästykseksi puolalaiset ehdottivat itse ryhtymistä rauhanneuvotteluihin. Akseli Oxenstjerna ja Didrik von Falkenberg määrättiin heti Ruotsin lähettiläiksi. Viipyi kauan, ennenkuin saatiin tietoja neuvottelujen kulusta.

"Puolalaisten rauhanehdot ovat sellaiset", kirjoitti Akseli Oxenstjerna, "kuin teidän majesteettinne ei olisi voittaja, vaan istuisi vankina Varsovassa."

Kuningas Sigismund oli suostunut siihen, että Kustaa Aadolf sai pitää Ruotsin kuolemaansa saakka, mutta koko hallituksensa ajan oli hänen vuosittain maksettava Puolan kuninkaalle 10,000 taalaria, ja Kustaa Aadolfin kuoltua oli Ruotsi luovutettava Sigismundille tai tämän pojille, ja Kustaa Aadolfin perilliset saivat tyytyä perintötiloihinsa.

Siinä olivat pääehdot. Ruotsin lähettiläät olivat luonnollisesti kieltäytyneet virkkamasta niistä mitään, tekivät vain ymmärrettäväksi, että ainoastaan Sigismundin tapaisella kuninkaalla saattoi olla otsaa tuoda sellaisia ilmoille.

Lokakuun lopulla kuningas palasi Pillovaan ja aikoi sieltä matkustaa meritse Ruotsiin. Valtiokansleri Akseli Oxenstjerna määrättiin sotaväen päälliköksi Preussiin ja "niiden kaupunkien ja maiden kuvernööriksi, jotka Ruotsilla siellä oli hallussaan".

Huhut kuninkaan voitoista olivat ennen häntä saapuneet isänmaahan, ja suurella riemulla otettiin hänet Tukholmassa vastaan. Maria Eleonoran ilo oli yhtä ylenpalttinen kuin tavallisesti, ja Kustaa Aadolfilla oli täysi työ häntä tyynnyttäessään.

Joulukuun 8 päivänä, kuukausi kuninkaan kotiutumisen jälkeen, synnytti Maria tyttären, joka kasteessa sai nimekseen Kristina, isoäitinsä mukaan.

"Jos Jumala suo, on hän korvaava minulle pojan", sanoi kuningas painaen lapsen sydämelleen. Ja sen jälkeen hän seisoi usein mietteissään lapsen kehdon vieressä, ikäänkuin aprikoiden: "Mitä on tästä lapsesta tuleva?"

17.

LAAJEMMILLE TANTERILLE.

Kristian IV oli yhdessä muutamien puolalaisten ruhtinaiden kanssa hyökännyt Westfaliin. Hän uneksi Elben ja Weserin välisen maan valloittamista. Tähän tehtävään ei hän sentään lainkaan pystynyt, eikä hän saanut sitä apuakaan, mitä hänelle oli luvattu. Pfalziin, sodan varsinaiseen maaliin, ei hän päässyt kuunaan, ja Lutterin luona Baremin rannalla hänen äskenvärvätyn joukkonsa löivät Tillyn vanhat, kokeneet soturit.

Senjälkeen riisuttiin Ala-Saksin aseet. Liittoutuneiden kokenut kenraali valtasi hiippakunnan toisensa jälkeen; ruhtinas toisensa jälkeen rukoili keisarilta anteeksi ja luopui Kristianista, joka vielä oleskeli Elben seuduilla.

Oli aivan silminnähtävää, että sota lähestyi Pohjolaa. Kustaa Aadolf katsoi välttämättömäksi kutsua säädyt koolle ja niiden kanssa neuvotella mitä oli tehtävä katolisen ylivallan hillitsemiseksi.

Säädyt päättivät yksimielisesti julistaa nuoren prinsessan kruununperilliseksi, jos hänen isänsä kaatuisi jättämättä miespuolista perillistä. Sotaa päätettiin samoin yksimielisesti jatkaa järkkymättömällä ponnella, ja vaihtelevalla onnella jatkettiinkin parin suven ajan kahakoita puolalaisessa Preussissa, ja samaan aikaan keisarillisetkin ulottivat Wallensteinin johdolla sotatoimiaan puolalaisen Preussin rajoille.

Varsinkin Stralsundin piiritykseen, johon keisarilliset olivat kovalla ponnella ryhtyneet, kiintyivät kaikkien katseet. Oliko katolisuus vielä kerran kytkevä ihmiskunnan kahleihinsa, vai saatiinko sen voittokulku hillityksi?

Vastaus tuli syksyllä 1627 iloisena viestinä, että vanha hansakaupunki oli puolustautunut täydellisellä menestyksellä, saatuaan tehokasta apua pohjolan molemmilta kuninkailta.

Se herätti iloisia toiveita sorrettujen protestanttien sydämissä. Mutta katolisissa maissa oli laita toinen. Wallenstein alkoi miettiä miten saisi jommankumman pohjolan kuninkaista puolelleen. Hän koetti molempia, mutta kumpikaan ei tällä kertaa ottanut onkeen.

Mutta Kristian oli epätoivoissaan. Hänen neuvostonsa ja koko Tanskan kansa oli vastustanut hänen sekaantumistaan Saksan sotaan, ja hän pelkäsi saavansa syyn niskoilleen kaikista niistä uhrauksista, joita hänen oli täytynyt tehdä ja näytti vielä enemmän täytyvän.

Hädissään hän lähetti viestin Kustaa Aadolfille, että voisi koitua paljon hyvää, jos he löisivät sovinnon kättä keskenään.

Ja helmikuun lopulla 1629 kuningas lähti matkalle etelärajalle. Täällä molemmat kuninkaat kohtasivat toisensa. Syötiin ja juotiin ja väliin neuvoteltiin pari kolme päivää, mutta kaikki liittohankkeet menivät myttyyn. Kristian oli sittenkin taipuvaisempi ojentamaan kätensä keisarillisille.

Samaan aikaan oli Lyypekissä eräs toinen neuvottelu keisarillisten ja Tanskan edustajain kesken. Vaikka keisarilliset olivatkin helposti lyöneet Kristianin joukot maalla, niin viimeksimainitulla oli verrattomasti vahvempi laivasto. Vei vähintään kymmenen vuotta, ennenkuin keisarilliset ehtivät rakentaa sen veroisen. Sentähden oli Tanska saatava vetämään sormensa leikistä pois.

Rauhanehdot oli helppo tehdä. Kristian sai takaisin menettämänsä maat, vaikkakin sangen pahoin pideltyinä, ehdolla, ettei enää esiintyisi keisaria vastaan, toisin sanoen antaisi hänen elostella Saksassa miten tahtoi.

Kustaa Aadolf puolestaan oli jo kauan ollut selvillä, että hänen oli kaikki päävoimansa suunnattava keisaria vastaan. Siitä asti, kun hän oli antanut Stralsundille apuaan, olikin hän ollut keisarillisten kanssa ilmivihoissa, vaikkei sotaa vielä oltu julistettu.

Kuten tiedämme, olivat valtiopäivät 1628 hyväksyneet kuninkaan suunnitelmat, jotka silloin olivat esillä. Mutta nyt oli kysymys siitä, oliko sota heti siirrettävä Saksaan, Stralsund lähtökohtana, vai oliko sitä jatkettava Preussissa ja sieltä ulotettava vihollisen maahan. Akseli Oxenstjerna oli epäröivällä kannalla, mutta vaaka kallistui yhä enemmän kuninkaan puolelle. Hän aikoi lähteä Stralsundiin suuren armeijan kera auttamaan sorrettuja uskonveljiään.

Sieltä tulevat valitushuudot olivat sydäntäsärkevämpiä kuin konsanaan. Wallenstein välitti vähät lannistettujen protestanttien uskonopeista, hänestä nähden saivat he uskoa mitä tahansa. Mutta sitä häikäilemättömämmin hän kiristi heidän valtiollista vapauttaan, ja tuhotun kansanvapauden sijaan hänen jälkiään seurasi kaikki mikä Saksassa oli rutikatolilaista. Katolisuus todellisuudessa oli niittävä hedelmät kaikista niistä voitoista, jotka keisari oli voittanut.

Keväällä 1629 saapui sanoma merkillisestä palautusjulistuksesta. Kaikki, mikä viimeisinä kahdeksanakymmenenä vuotena oli joutunut protestanteille, oli palautettava entisille omistajilleen. Sellainen oli julistuksen sisällys. Keisari ei tarkoittanut vähempää, kuin että maailmanpyörä oli käännettävä vuosisata taaksepäin.

On selvää itsestään, että sellainen väkivallantyö oli nostattava jokaisen protestantin vastaansa. Kustaa Aadolf oli heti valmis asettumaan vastarinnan etupäähän, mutta Akseli Oxenstjerna esitti nytkin vastasyitään. Kuninkaan ei ainakaan ollut hätiköitävä, vaan vielä jonkun aikaa tarkastettava asemaa.

Silloin saapui odottamatta sanoma, että Wallenstein oli lähettänyt kenraali Arnimin Puolaan auttamaan Sigismundia ruotsalaisten kurittamisessa. Tämä tieto tuli salamaniskuna Tukholmaan ja teki toistaiseksi tyhjäksi kuninkaan sotaretken Saksaan. Ensin oli puolustettava mitä hän oli valloittanut länsi-Puolassa.

Ruotsiin saapui niin paljon huolestuttavia huhuja, ettei kuninkaalla ollut aikaa persoonallisesti ilmoittaa säädyille mitä hänellä oli sanottavaa tai millainen summa tarvittiin. Hän riistäytyi irti epätoivoisen puolisonsa syleilystä ja riensi pääkaupungista Elfsnabbiin, jossa lahjat odottivat.

Hän saapui ensin Pillovaan ja purjehti sieltä Elbingiin. Sieltä aiottiin marssia Dirschauhun, mutta sitä ennen oli useita verisiä kahakoita puolalaisten ja keisarillisten kanssa. Vihdoin kuningas rajoitti sotatoimensa puolustussotaan linnoitetuissa leireissä Marienburgissa, Montouerspitzissä ja Dirschaussa. Silloin ei vihollinen voinut tehdä paljon mitään, ja keisarilliset apujoukot olivat aivan tarpeettomat.

Molemmat vihollisarmeijat hupenivat hupenemistaan pikku taisteluissa, monet myös karkasivat tai kuolivat tauteihin. Ruotsalainen sotajoukko sitä vastoin säilyi paremmin kaupunkikortteereissaan, joihin sitä paitsi voi vapaasti tuoda muonaa meritse.

Tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan vihollisleirissä varsinkin sentähden, etteivät soturit saaneet palkkojaan. Vihdoin Sigismund tuli tuoden pienen summan rahaa, joka jaettiin molemmille leireille. Mutta rahaa oli niin vähän, että sen saaminen herätti vain vieläkin suurempaa tyytymättömyyttä.

Eivät puolalaiset eivätkä keisarilliset toimittaneet mitään; jo elokuussa sotaliikkeet pysähtyivät tykkönään.

Kyllästyneenä ja huonolla tuulella Sigismund lähti leiristä Varsovaan, ja molemmat sotajoukot lähtivät nekin. Puuttui elintarpeita ja pelättiin tuhoisia kulkutauteja.

Elokuun 19 päivänä puolalainen armeija marssi Graudenziin. Ruotsalaiset hyökkäsivät jälkijoukon kimppuun ja valtasivat 300 varusvaunua ja vihollisen koko ruutivaraston. Se oli viimeinen tapaus tällä preussilaisella sotaretkellä.

Kirjoitettuaan valtaneuvostolle ja langolleen pfalzkreiville viimeisistä sotatapauksista kuningas lisäsi: "Juuri kun laittauduimme palaamaan Ruotsiin, tuli Ranskan kuninkaan lähettiläs parooni de Charnacé leiriimme tarjoutuen välittämään sopimusta vihollisen kanssa. Me olemme suostuneet neuvotteluihin aselevosta niillä ehdoilla, jotka kansleri viime talvena esitti, ja olemme niihin määränneet kanslerin, sotamarskin ja herra Juliana Banérin. He ovat yhtyneet viime heinäkuun 30 päivänä Puolan lähettiläiden kanssa, ja silloin on ratkaistu, että niin kuningas kuin Puolan tasavaltakin tunnustaa meille Ruotsin kuninkaan arvonimen."

Eivät ainoastaan merivallat Englanti ja Hollanti, vaan varsinkin Ranska, näkivät hyvin epämieluisesti, että Euroopan silloisissa valtiollisissa oloissa puolalais-ruotsalaista sotaa jatkettiin. He olivat jo oppineet tuntemaan mihin Kustaa Aadolfin miekka pystyi ja tahtoivat omaksi hyödykseen valmistaa hänelle tilaisuuden käyttää sitä vihollista vastaan, joka uhkasi Euroopan rauhaa, nimittäin keisaria ja Habsburgin huonetta vastaan.

Charnacén ja hollantilaisten, englantilaisten ja brandenburgilaisten lähettilästen välityksellä alotettiin neuvottelut Stumsdorffin kylässä Stuhmin lähellä.

Kun puolalaiset ensi kokouksessa olivat myöntäneet Kustaa Aadolfille kuninkaan tittelin, oli pahin vaikeus voitettu. Mutta hätä pakoitti Puolan lähettiläät kaikissa suhteissa alentamaan suhdattomia vaatimuksiaan.

Ruotsille suotiin valloituksensa Liivinmaalla ja Länsi-Preussissa, Elbing ja Braunsberg sekä Itä-Preussissa Pillova ja Memel; kaikki muut valloitukset oli luovutettava takaisin. Kuurinmaan herttua sai maansa takaisin omakseen. Brandenburgin vaaliruhtinas sai vahingonkorvauksena Marienburgin ympäristöineen sekä Stuhmin ja Danzigerhauptin; mutta niin hänen kuin Danzigin ja länsipreussilaisten kaupunkien oli sitouduttava antamaan Ruotsille apua, jos joku vieras valta sitä hätyytti preussilaisilla alusmaillaan. Näistä muodostettiin uusi ruotsalainen kenraalikuvernementti, jonka hallituksen johtajaksi tuli Akseli Oxenstjerna.

Tärkeämmät maanomistusseikkoja olivat kuitenkin tullioikeudet. Ruotsi oli pidättänyt oikeuden kantaa tulleja ei ainoastaan Pillovassa ja Memelissä, vaan Danzigissakin. Tällä tavoin Ruotsi oli saanut yliherruuden aina Saksan rajaa myöten.

Näillä ehdoilla tehtiin aselepo kuudeksi vuodeksi. Ja täten Puola oli sulettu pois suuresta eurooppalaisesta taistelusta saksalaisella maaperällä, joka taistelukenttä nyt oli Kustaa Aadolfille avoinna.

Kuningas oli jättänyt neuvottelujen lopettamisen Oxenstjernalle ja lähtenyt kotimaahan. Neuvosto kokoontui Upsalaan, jossa pidettiin neuvotteluja joka päivä. Kysymys ei ollut enää sodasta tai rauhasta, vaan siitä, oliko sotaa Itävaltaa vastaan käytävä hyökkäämällä vaiko vain puolustautumalla.

Kuningas vaati hyökkäämään, vaikka jätti asian neuvoston päätettäväksi, koska sota luultavasti toisi uusia sotia mukanaan. Äänestyksessä, joka lopuksi seurasi, äänestivät kaikki kahdeksan neuvosherraa hyökkäyssodan puolesta.

Tästä lähtien kuninkaalle alkoi levottoman työn aika. Kuninkaan kansliassa oli sellaista touhua, ettei sellaista oltu nähty koskaan. Kustaa Aadolf tunsi olevansa suuren ratkaisun edessä.

Värväämällä ulkomaista väkeä ja nostattamalla kaksinkerroin miehiä kaikista maakunnista Kustaa Aadolf toivoi voivansa saada liikkeelle kaikkiaan 40,000 miestä. Mutta loistavat eivät toiveet sittenkään olleet, kun oli taisteltava maailman suurinta sotilasvaltaa vastaan, sotajoukkoa, jonka laskettiin nousevan 150,000 mieheen.

Päävoiman oli astuttava laivaan Elfsnabbissa tavallisuuden mukaan. Mutta myös Stegeborgissa ja Kalmarissa oli tällä kertaa laivoja, joihin sisämaasta tulevain ratsujoukkojen oli määrä nousta. Eri satamista oli laivojen määrä kokoontua Voionmaan pohjoiskoskeen, purjehtiakseen sieltä kuninkaan omalla johdolla Eugeniin, jossa maihinnousu oli tapahtuva. Oli tarkoitus odottaa siellä väkeä ja sotavaroja eri tahoilta. Saksalaisten ja englantilaisten soturien, jotka olivat siirtyneet Tanskan palveluksesta Kustaa Aadolfille, oli määrä tulla Öresundista, suomalaisten, liiviläisten ja preussilaisten baltilaisista satamista.

Tukholmassa koottiin määräajan kuluessa kaikkiaan 52 rykmenttiä, 6,196 miestä, päällystö laskettuna mukaan. Palkkaväen kera nousi sieltä lähtevä sotavoima 11,142 mieheen. Koko sotaväki oli: ratsuväkeä ja rakuunoita 9,510 miestä, jalkaväkeä 28,375, tykkiväkeä 600, kaikkiaan 38,485 miestä. Suunnilleen sama miesvoima jätettiin Ruotsia, Suomea sekä valloitettuja ja pantiksiotettuja maita puolustamaan. Paljo vaivaa ja huolta kysyi elinvarojen ja sotatarpeiden hankkiminen näille. Mutta vihdoin oli kaikki siinä tunnossa, että alettiin päästä lähtemään.

Valtiosäädyt oli kutsuttu koolle Tukholmaan, ja toukokuun 19 p:nä kokoontuivat ne valtiosaliin. Kun kaikki olivat koolla, tuli kuningas taluttaen kädestä nelivuotiasta tytärtään Kristinaa ja jälessään valtaneuvosten juhlallinen saattue.

Kun säädyt olivat uudistaneet uskollisuudenvalansa kuninkaan tyttärelle, Kustaa Aadolf kohotti lapsen käsivarsilleen ja sulki hänet niin lämpimin sanoin säätyjen rakkauteen ja hoivaan, että kyynelet kihosivat niin hänen kuin läsnäolijainkin silmiin.

Sen jälkeen hän kiitti säätyjä siitä auliudesta, jolla he olivat suostuneet valtakunnan turvallisuuden vaatimuksiin, ja toivoi, että he edelleenkin pysyisivät uskollisina alamaisina ja auttaisivat häntä tulevassa suuressa sodassa. Kaunein sanoin selitettyään syyt tähän sotaan hän lausui lämpimät ja liikuttavat jäähyväiset uskolliselle kansalleen.

Hänen sanansa sattuivat sydämiin. Koko salissa kuului ainoastaan huokauksia ja nyyhkytyksiä. Hieman hengähdettyään hän piti vielä kauniin rukouksen.

Tyyni sää pidätti kuitenkin kuninkaan lähtöä lähes kuukauden. Vasta heinäkuun 14 päivänä laivasto kohotti ankkurinsa ja lasketti pois hyvällä länsituulella. Matkallakin tuuli kävi hiljaiseksi, ja vasta neljäntenä päivänä Voionmaalta lähdön jälkeen mastotähystelijät näkivät Rügenin rantojen vitkaan kohoavan aalloista.

Kustaa Aadolf oli tähän asti kuulunut Ruotsille. Tästä hetkestä hän kuului Euroopalle ja maailmanhistoriaan.