Kustaa II Aadolf ja hänen aikalaisensa II: Jumalan valittu sankari / Historiallis-romanttinen kuvaus

KUSTAA II AADOLF JA HÄNEN AIKALAISENSA II: JUMALAN VALITTU SANKARI

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

1. Saksan rannoille. 2. Suojelusenkeli. 3. Eteenpäin! 4. Luja tahto. 5. Magdeburgin häviö. 6. Urho ei väisty. 7. Voittokulku. 8. Varoitus. 9. Kotona jälleen. 10. Kuningatar on kaltaisensa. 11. Tuki kaatuu. 12. Paholaisen houkutukset. 13. Taisteluun! Taisteluun! 14. Paholaisen sijainen. 15. Päivä hämärtää. 16. Aurinko loistaa kirkkaimmin laskiessaan. 17. Loppu.

1.

SAKSAN RANNOILLE.

Kesäkuun 24 päivänä laski Ruotsin laivasto ankkurinsa Usedomin pohjoisniemeen, ja kuningas antoi käskyn nousta maihin.

Kuningas seisoi amiraalilaivan kannella mainioimpain, koeteltujen soturiensa ympäröimänä. Siellä oli äsken pakinoitu ja laskettu leikkiä, nyt seisoi kuningas hiljaisena ja vakavana, ja hänen upseerinsa tekivät kuiskaillen toisilleen huomautuksiaan maasta ja ympäristöistä.

Kuningas silmäili mietteissään ruotsalaisia laivoja, joissa oli kaikkialla eloisaa liikettä. Hän tunsi monet koetelluista sotureistaan edellisiltä sotaretkiltä ja hän näki kuinka uudet tulokkaat tunkeilivat heidän ympärillään. Kaikkien kasvot kuvastivat iloa ja rohkeutta. Hänen soturinsa näyttivät siltä, kuin pitäisivät mahdottomana, että voitto pääsi heidän käsistään, ja he ojentelivat toisilleen käsivarsia, jotka näyttivät olevan karaistua terästä.

Sattui siinä hänen katseensa suomalaisiinkin laivoihin. Siellä oli hiljaisempaa. Miehet seisoivat yhdessä kihermässä kannella ja katselivat maihin, mutta virkkoivat tuskin sanaakaan toisilleen. Katse, pään nyökkäys riitti ajatusten ilmaisemiseen.

Rakkaiden savolaistensa keskellä seisoi siellä eversti Stålhandske, hän, jota kuningas oli kerran kiivastuksen puuskassa loukannut ja sitten pyytänyt anteeksi hänen koko rykmenttinsä edessä. Sekö oli niin vetänyt heidät toisiinsa? Kuningas luotti nyt Stålhandskeen niinkuin itseensä. Vilinässä hän näki myös Juhana ja Akseli Banérin, Lennart Torstenssonin, Hornin, Wrangelin ja monet muut, jotka olivat hänelle rakkaat. Ja he… niin, laivapojasta korkeimpaan päällikköön he katsoivat ylös häneen, kaikki olivat valmiit sokeasti noudattamaan hänen käskyään, veipä se voittoon tai kuolemaan.

Päivä oli helteinen. Vaikka taivas oli pilvessä, ei sentään satanut. Mutta ukkonen jyrisi loitolla. Maihin mentiin pienemmillä aluksilla, joita Sten Bjelke oli hankkinut Stralsundista.

Kuningas viittasi Niilo ja Joakim Brahelle ja soudatti heidän kanssaan itsensä maihin. Muut seurasivat jäljestä.

Kustaa Aadolf ei matkan kestäessä lausunut sanaakaan. Mutta astuttuaan Saksan rannalle hän ensi töikseen lankesi polvilleen ja rukoili korkealla äänellä täydestä, palavasta sydämestään:

"Herra kaikkivaltias Jumala, sinä, joka hallitset taivasta ja maata, tuulia ja merta, kuinka voin sinua täysin kiittää siitä, että olet katsonut minut otolliseksi tälle matkalle. Kiitän sinua, Herra, ja rukoilen sinua sydämeni syvyydestä, ettäs siunaisit tämän hankkeeni sinun nimesi kunniaksi ja sinun kirkkosi puolustukseksi. Sinä, Herra, joka sydämet ja munaskut tutkit, sinä tiedät aivoitusteni puhtauden. Anna meille armosi, oi Herra, että me pian voisimme toimia sinun kansasi vapautukseksi ja toteuttaa sinun tahtosi!"

Se syvä hartaus, jolla kuningas rukoili, liikutti ympärillä seisovat kyyneliin. Mutta kun hän nousi pystyyn, tarttui hän heti lapioon ja merkitsi leirin paikan, jonka ympärille alettiin luoda vallituksia. Mitä enemmän väkeä ehti maihin, sitä joutuisammin kävi työ, vaikka ainoastaan puolet miehistä työskenteli lapio kädessä ja toinen puoli seisoi taisteluvalmiina aseissa.

Kaikkialla Kustaa Aadolf oli mukana, ja lankeaa luonnostaan, että hänen upseerinsa seurasivat esimerkkiä. He jakoivat sotamiesten vaivat ja voittivat siten heidän sydämensä.

Kun tuli yö, näkyi kaikilta tahoilta palavien kylien loimo. Se oli vihollisen ensimäinen tulotervehdys. Mutta silloin ei koko sotajoukko ainoastaan ollut maissa, vaan oli tehty työtä niin uutterasti, että sillä oli turvanaan tykein ja vallein varustettu leiri. Kahtena seuraavana päivänä tuotiin maihin tykistö, ampumatarpeet, muonavarat ja viimeksi hevoset, jotka olivat käyttökelpoiset, vaikkakin hieman nälkiintyneet. Laivasto lähetettiin noutamaan elintarpeita Ruotsista, sillä keisarilliset olivat ryöstäneet maan typityhjäksi.

Kesäkuun 28 p:nä kuningas lähti sotaretkelle etelään, mukanaan niin monta ratsumiestä kuin riitti hevosia, ja 1,200 muskettisoturia tutki maan erääseen vallitukseen saakka, minkä vihollinen oli luonut Wolgastin edustalle. Seuraavana päivänä hän soudatti itsensä venheellä pitkin rannikkoa aina kaupungin lähelle.

Sotajoukko sai levähtää muutamia päiviä. Ei näkynyt muita vihollisia kuin muutamia kroatilaisia, jotka pian hajoitettiin. Sotamiehet näitä sanoivat aina "krabateiksi."

Ennenkuin kuningas lähti vallitukselta eteenpäin, puhui hän vallilta kokoontuneelle sotajoukolle, kehoitti sotamiehiä rohkeuteen ja kestävyyteen ja kiinnitti heidän huomiotaan tämän sodan tarkoitukseen. Se tarkoitti, sanoi hän, ennen kaikkea oman maan turvaamista lähestyvää vaaraa vastaan. Sitten heidän oli myös autettava uskonheimolaisiaan, josta he varmaan saavuttaisivat jälkimaailman kiitollisuuden. Heidän ei tarvinnut pelätä uutta vihollistaan, se oli sama, jonka he olivat lyöneet Preussissa, ja jos he pysyivät lujina, toivoi kuningas voittavansa rauhan ja turvallisuuden niin Ruotsille kuin muillekin maille. Saattoi käydä, etteivät he heti päässeet tyydyttävään tulokseen, mutta he olivat jo ennen hänen kanssaan jakaneet onnen vaiheet, ja hän oli nyt vievä heidät vihollista vastaan, joka oli hyötynyt tämän raastetun maan kustannuksella, ja siellä olivat he saavat vahinkonsa korvatuksi.

Väki huusi tavallisuuden mukaan Kustaa Aadolfille hyväksymistään. Uskollisesti he olivat seuraavat mihin tahansa, kun hän vain kävi heidän eturinnassaan.

Näyttänee kummalta miksi vihollinen päästi Ruotsin kuninkaan maihin ja soi sille lujan jalansijan. Kummasteluun voi olla sitäkin enemmän oikeutta, kun muistaa Tillyn ja Wallensteinin ripeän esiintymisen Kristian IV:ttä vastaan pari vuotta sitten. Mutta Kustaa Aadolfin maihinnousu tapahtui samaan aikaan, jolloin vaaliruhtinaat olivat saaneet keisarin antamaan Wallensteinille eron ja katolisten taholla oltiin muuten vahvasti vakuutetut, ettei Ruotsin kuninkaan taholta ollut mitään pelättävää, sellaisen herran saattoi helposti lyödä pois laudalta. "Olemme jälleen saaneet pikku vihollisen niskoillemme", virkkoi keisari Regensburgissa leikkisästi vaaliruhtinaille, jotka kaikki olivat sitä mieltä, ettei Kustaa Aadolfille ollut suotava "majesteetin" arvonimeä.

Kustaa Aadolf katsoi sotansa keisarin kanssa alkaneen jo silloin, kun tämä vuosikausi sitten lähetti apujoukkoja Puolaan Arnimin johdolla, ja sentähden hän ei katsonut tarpeelliseksi antaa sodanjulistusta. Sitä vastoin levitettiin maahan latinan- ja saksankielistä julistusta. "Syistä, miksi Ruotsi oli pakoitettu sotajoukoin nousemaan saksalaiselle maaperälle."

Keisari ei viivyttänyt vastaustaan. Hän ihmetteli, kuinka "hänen rakastettavuutensa" oli hyökännyt pyhään Rooman valtakuntaan ilman edelläkäypää sodanjulistusta ja niin edelleen. Kustaa Aadolf vastasi samalla mitalla, nimitti keisaria "hänen rakastettavuudekseen", hänkin vuorostaan, ja selitti olevansa syytön kaikkeen siihen verenvuodatukseen, jota ei voitu välttää, heittäen kaiken edesvastuun sodasta keisarin niskoille.

Aseet eivät olleet toimettomina kirjevaihdonkaan aikana. Ensimäinen sotahanke oli suunnattu linnoitusta vastaan Wolgastin edustalla ja alku tehtiin Usedomin valloituksella.

Kuningas lähti liikkeelle Peenemündestä 2,500 ratsumiestä ja 4,000 muskettisoturia mukanaan. Saatuaan linnoituksen näkyviinsä hän huomasi, että joitakin kroatilaisjoukkoja järjestyi parhaallaan sen edustalle, kun taasen jalkaväki venheillä pakeni virran yli Wolgastiin. Kroatilaiset eivät hekään odottaneet ruotsalaisen ratsuväen hyökkäystä, vaan syöksyivät päistikkaa rannalle, suureen proomuun, joka lastattiin väkeä niin täyteen, että se vajosi päästyään hieman loitommalle maasta.

Ruotsalaiset valloittivat heti vallituksen, ja ratsumiehet sijoitettiin yöksi ympäristön kyliin. Tämä tapahtui kesäkuun 30 päivänä.

Seuraavana päivänä kuningas marssi edelleen Swinemündeä kohden, mihin hän saapui heinäkuun 2 päivänä. Täällä oli vallituksia salmen molemmin puolin, mutta heti kun keisarilliset saivat tietoonsa, että vihollinen lähestyi, laskettivat he salmen yli Wolliniin, jonka jälkeen venheet poltettiin. Samoin tehtiin vallituksilla Wollinin luona, jossa ruotsalaiset ottivat neljä pientä metallikanuunaa.

Nyt Kustaa Aadolf käänsi katseensa Stettiniin. Hän näet pelkäsi, että keisarilliset valtaisivat tämän tärkeän kaupungin. Ferdinand II:n joukkojen johtaja, italialainen Torquato Conti, olikin jo koettanut yllättää ja vallata kaupungin, mutta onnistumatta. Paitsi Stralsundia oli Stettin ainoa kaupunki Pommerissa, jota ei oltu pakoitettu vastaanottamaan keisarillista sotaväkeä.

Vanha, kivulloinen herttua Bogislaus pelästyi pahoin kuultuaan Ruotsin kuninkaan lähestyvän. Bogislaus ei ollut soturi eikä valtiomies, hänestä nähden sai maailma seista tai kaatua, kunhan hän vain sai olla rauhassa. Keisarissa oli valta personoituna, sentähden hän tahtoi elää keisarin kanssa rauhassa. Mutta siltä ei hän suinkaan tahtonut tapella keisarin vihollisten kanssa ja koettaessaan joillakin verukkeilla päästä sekaantumasta selkkauksiin luuli hän parhaiten voivansa suojella nahkansa — puolueettomuuden varjossa.

Hänelle kerrottiin, että ruotsalaiset olivat koonneet kaikki laivat, jotka heillä oli käytettävissään, ja vieneet ne Raseborgiin. Sinne saapui myös Juhana Banér kaikkiaan 8,700 miehen keralla. Muu osa sotajoukosta jätettiin saarien puolustusväeksi, päällikköinä Kniphausen Usedomissa ja Lesslie Wollinissa.

Heinäkuun 8 päivänä voimat olivat koolla. Silloin saapui herttua Bogislaun lähettiläs pyytäen, että hän saisi pysyä puolueettomana. Kuningas epäsi jyrkästi ja lisäsi, että hän oli tuleva heti jäljestä saadakseen varman vastauksen. Oli valittava sota tai rauha.

Hän piti sanansa. Heinäkuun 9 päivän iltana väki nousi laivoihin, ja seuraavana aamuna laivasto lähti purjehtimaan. Eräs saksalainen historioitsija kertoo, että vastatuuli viivytti lähtöä, mutta tuuli kääntyi heti kuninkaan astuttua laivaan. Ruotsalaiset laivat menivät Odensen virtaa ylöspäin vanhaan Oderburg nimiseen linnaan, joka oli tykin kantaman päässä kaupungista. Heti kun muutamia rykmenttejä oli ehtinyt nousta maihin, marssi kuningas heidän eturinnassaan ottamaan haltuunsa edullisimmat paikat sillä puolen kaupunkia.

Kaupungissa oltiin kauhuissaan. Vanha herttua itki ja väänteli käsiään. Mitä oli hänen tehtävä?

Kuurinmaan herttua ja raatiherrat rohkaisivat mielensä ja riensivät Kustaa Aadolfin luo koettaakseen taivuttaa häntä jättämään kaupungin rauhaan ja sallimaan herttuan pysyä puolueettomuudessaan. Herttuallisen linnaväen päällikkö eversti Dumitz, röyhkeä ja pöyhistelevä herra, lähetti torvensoittajan sanomaan Ruotsin kuninkaalle, että hänelle oli käyvä pahoin, jollei heti vienyt pois joukkojaan.

"Sano everstillesi, että hänelle käy vielä pahemmin, jos hän valitsee sellaisia lähettiläitä kuin sinä, kun hänen velvollisuutensa olisi itse tulla esittämään asiansa", vastasi kuningas. Eversti totteli heti, hän saapui nöyränä ja masentuneena. Mutta keskustelun aikana Kuurinmaan herttuan ja raatiherrojen kanssa kuninkaan joukot pysähtymättä lähestyivät kaupunkia, ja pian ne olivat turvassa vallien tykkitulelta vallattuaan tärkeimmät paikat Stettinin luoteispuolelta.

Kuningas vaati jyrkästi keskustelua herttuan itsensä kanssa. Tämä tulikin vihdoin vaunuissa ajaen. Hän pyysi tuhansin kerroin anteeksi kivulloisuuttaan, mutta Kustaa Aadolf oli itse ystävällisyys ja ilmaisi mitä suurinta osanottoa hänen kärsimyksiinsä.

Kun molemmat olivat vaihtaneet kohteliaat tervehdyksensä, sanoi Kustaa Aadolf: "Pyydän, ettei teidän korkeutenne kummastele, vaikka olenkin tullut sotajoukkoineni pääkaupunkinne edustalle. Se on tapahtunut välttämättömyyden pakosta ja meidän yhteisen vihollisemme ylimielisyyden tähden. Minä en tule Saksan enkä Pommerin vihollisena, vaan vapauttamaan meitä kaikkia keisarillisen liittokunnan sorrosta. Kansan hätä koskee sydämeeni", lisäsi hän, "ja jos me molemmat pääsemme yksimielisyyteen, toivon Jumalan avulla voivani sitä lieventää."

Herttua oli mitä kiusallisimmin hämillään. Mitä oli keisari sanova, kenties riistäisi häneltä lääninsä…

Kuningas esitti vaatimuksenaan, että Stettinin portit oli avattava hänelle ja hänen rykmenteilleen ja lupasi, ettei asujanten rauhaa häirittäisi.

Herttua parka, mihin oli hänen ryhdyttävä? Hädissään hän pyysi saada neuvotella raatiherrojensa kanssa, ja kuningas suostui, mutta kehoitti viimeksimainittuja tarkoin ajattelemaan, voivatko he tosiaankin estää häntä tulemasta kaupunkiin, kun hän kerran oli sen muurien edustalla.

Nämä kumarsivat, ja kuningas teki herroineen ratsastusretken vallien ympäri.

Palattuaan hän näki päätöksen kalpeista, kiihoittuneista kasvoista. Herttuan vastaus oli kieltävä. Mieluimmin hän olisi nähnyt kuninkaan poistuvan maasta, mutta ainakin hän tahtoi pysyä puolueettomana. Kuinka oli käynyt Pfalzin vaaliruhtinaalle, joka harhaili pakolaisena ympärinsä, kukaan ei tiennyt missä, ja Mecklenburgin herttuoille, jotka Tanskan kuninkaan kera oli ajettu maasta? Oliko nyt sama kohtalo kohtaava häntäkin, joka oli vanha ja sairas? Hän itki ja rukoili Kustaa Aadolfia, ettei tämä vaatisi mahdottomia!

"Ajatelkaa, teidän korkeutenne", vastasi kuningas, "ettei tuo kaunis henkikaarti voi puolustaa muureja minun taalalaisiani vastaan!" Hän viittasi hymyillen naisparveen, joka täytti linnan ikkunat. "Sitä paitsi", lisäsi hän viitaten tykkeihin, "on meillä tässä avaimet, jotka pian avaavat kaupungin portit."

"Se on hirveää!" tuskitteli vanha herttua.

Kuningas koetti pätevillä syillä häntä tyynnyttää. "Olen Jumalan avulla puolustanut Stralsundia ja valloittanut Eugenin, Usedomin ja Wollinin", sanoi hän. "Samalla avulla toivon voivani vapauttaa ja turvata niin Stettinin kuin koko Pommerinkin."

"Mutta ajatelkaa keisarin vastustamatonta voimaa", puuskahti herttua poissa suunniltaan.

"Minä tunnen sen", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta minä tiedän myös, että Jumalan voima on suurempi ja ettei hän koskaan hyljää oikeaa asiaa."

Kuninkaan pontevat ja luottavat sanat tekivät vaikutuksen, ja herttua huudahti: "Nun, in Gottes Namen!" (Jumalan nimessä sitten!)

Kaupungin portit avattiin, ja ruotsalainen sotaväki marssi sisään. Uplannin ja Skaraborgin rykmentit, kuninkaan henkivartiat ja pari muuta komppaniaa asetettiin linnaväeksi.

Herttuan pyynnöstä kuningas seurasi mukana kaupunkiin ja linnaan, jossa osa "kauniista henkikaartista" hänelle esitettiin.

Kustaa Aadolfin hieno käyttäytyminen ja sukkela leikinlasku ihastutti koko seuran. Ne, jotka ennen olivat kironneet Ruotsin kuningasta, ne katsoivat nyt säteilevin katsein "kultakuninkaaseen", joka oli yhtä rakastettava kaikkia kohtaan, niin ettei kukaan voinut kerskailla etusijasta.

Jos hän sen antoi kenellekään, sai sen pieni kahdeksanvuotias tyttö, jolla oli niin suuret ja syvät silmät. Niiden ilme palautti niin monia hajanaisia muistoja kuninkaan sieluun, että hän aivan liikutettuna kysyi tytön nimeä.

"Gustava Adolfina", vastasi hän hieman murtaen.

Läsnäolijat hymyilivät nähdessään miten hämilleen kuningas joutui. "Ketkä ovat hänen vanhempansa?" kysyi hän innokkaasti ja otti tytön polvelleen.

"Hän on löytölapsi, teidän armonne, mutta niin onnellinen, että ennen kaikkia muita kiinnittää teidän mieltänne", vastasi muuan hovin naisista.

Kustaa punastui hieman. "Ihailen hänen kauneuttaan", sanoi hän ottaen sormestaan sormuksen, johon oli kaiverrettu sydän. Sitten hän otti nauhan tytön tukasta, pujotti sormuksen siihen ja solmi sen hänen kaulaansa, suuteli tyttöä otsalle ja sanoi: "Mene ja sano terveisiä minulta!"

Luonnollisesti kaikki hovinaiset luulivat, että terveiset ja sormus olivat aiotut jollekin läsnäolijoista. Mutta kenelle, se oli kysymys. Eihän kuningas ollut sanonut sitä tytöllekään. Eikö sitä saataisi koskaan tietää?

Kuningas nousi, poistui kauniista piiristä ja ryhtyi herttuan kanssa keskusteluun niistä puolustuslaitteista, joihin aikoi ryhtyä.

Iloinen ilme katosi herttuan ja hänen seurueensa kasvoilta. He olivat jo kuvitelleet, että Ruotsin kuningas antaisi itsensä sitoa ruusukahleihin, jotka saattavat olla rautakahleita lujemmat. Mutta tuokiossa hän olikin riistäytynyt niistä irti ja oli nyt täydessä sotatouhussa.

Mutta kerran hän oli jo antanut itsensä vangita, ja kenties onnistuisi se paremmin seuraavalla kerralla… Nopeasti laitetut karkelot… kuninkaallinen puutarha huumaavine kukkastuoksuineen ja hämyinen suviyö… Salaisia käskyjä jaettiin, hovinaiset saivat viittauksia ja katosivat toinen toisensa jälkeen.

Kuningas seisoi mietteissään; muinaiset muistot tunkeutuivat hänen mieleensä. Hän tunsi vastustamatonta kaipausta tietää jotakin hänestä, naisesta, joka kiinnitti amuletin hänen kaulaansa… Oliko lapsi hänen? Gustava Adolfina — se oli hänen oma nimensä! Henkisotilas Lauri Antinpoika ei puhunut koskaan vaimostaan, vaan seurasi kuningasta kaikkialle kuin uskollinen koira ja oli monta kertaa pelastanut hänen henkensä. Mutta hän ei selittänyt mitään, ei vastannut edes kysymyksiin, koskei tiennyt mitään, kuten sanoi… "Ei edes, missä hänen vaimonsa oli.".. Hän pyysi vain kuningasta pitämään silmänsä auki, hän aavisti, että oli joitakin juonia vireillä. Tämä johtui juuri nyt kuninkaan mieleen. Hänen tutkiva katseensa harhaili ympäri huonetta. Siellä oli ainoastaan miehiä. Hän ei nähnyt niitä hymyileviä, tarkoittavia katseita, joita vaihdettiin hänen kustannuksellaan. Mutta hän tunsi pienen käden, joka pisti paperin hänen käteensä ja jonka omistaja heti sen jälkeen katosi. Hän avasi paperin ja luki: "Älkää viipykö täällä!" Se ei ollutkaan hänen tarkoituksensa, mutta mikä lumous oli hänet vallannut!

Herman Wrangel ja Brahe veljekset olivat seuranneet kuningasta. Hän kuuli heidän juttelevan ja nauravan. Nyt he tulivat hänen viittauksestaan, ja hän sanoi heille, että oli aika lähteä.

Herman Wrangel kuiskasi aiotuista tanssiaisista, ja Joakim Brahe lisäsi, että illalliset tulisivat olemaan herkulliset.

"Tanssihaluiset ja nälkäiset jääkööt minusta nähden, jos haluavat", sanoi kuningas kylmästi ja meni sanomaan herttualle hyvästejä. Kuinka häntä houkuteltiin ja maaniteltiin, hän oli taipumaton. "Soturi tarvitsee yön lepoon ja harkintaan voidakseen päivällä tehdä velvollisuutensa", sanoi hän.

Muutamien minuuttien kuluttua ruotsalaiset herrat istuivat ratsailla ja laskettivat läpi kaupungin laivastolle, jossa kuningas aikoi viettää yönsä.

Hoviherrat eivät voineet käsittää mikä Kustaa Aadolfille oli tullut. Niin hiljaisena ja omiin mietteihinsä vaipuneena ei häntä oltu nähty pitkiin aikoihin.

Mitähän he olisivat sanoneet, jos olisivat voineet katsoa sisälle laivaruumaan, jossa hän istui pöydän ääressä amuletti kädessään, milloin katsellen sitä, milloin painaen vasten silmiään, joista pisaroi suuria kyyneliä. "Hän, hän yksin rakastaa minua vain itseni tähden", sanoi hän itsekseen. "Niinkuin hellä suojelusenkeli hän on valvonut minua, ja minä en voi tehdä mitään kiitokseksi hänen uhrauksistaan! Mutta tämä, että hän on seurannut minua aina tänne saakka, on kuitenkin suurinta ja kauneinta, ja minä kiitän siitä Jumalaa niinkuin hänen suurimmista lahjoistaan."

Sinä yönä ei kuningas paljoa nukkunut, mutta seuraavana päivänä oli sellainen lempeys koko hänen olennossaan, että se hämmästytti kaikkia. Kuitenkin hän oli yhtä toimelias kuin tavallisesti.

Stettinin muurit ja vallitukset olivat sangen rappiolla, ja hän antoi heti käskyn, että ne oli laitettava kuntoon. Oman leirinsä hän laitatti kentälle Oderburgin luo ja ympäröi sen vallein ja haudoin, jotka ulottuivat aivan Stettinin muureihin saakka. Työ joutui vauhdilla, joka oli kaikille Kustaa Aadolfin hankkeille ominainen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin eversti Dumitz ja herttuallinen linnaväki tuli Ruotsin palvelukseen. Heistä muodostui rykmentti, jota lippujensa värin mukaan nimitettiin "valkoiseksi."

Samana päivänä, jona kaupunki luovutettiin, tehtiin liitto herttuan ja Kustaa Aadolfin kesken. Sen mukaan heidän oli keskenänsä puolustettava toisiaan, jokaista hyökkäystä vastaan, ja jos herttua kuolisi ilman miespuolisia jälkeläisiä, oli maa joutuva Ruotsin kruunulle, kunnes sotakustannukset oli maksettu.

Sinäkin päivänä kuningas söi päivällistä linnassa herttuan luona, mutta hän ei ollut tällöin yhtä huomaavainen naisten ritari kuin edellisellä kerralla. Nytkin hänen katseensa näytti etsivän jotakin. Se ei voinut olla tyttö, silloin olisi hän varmaan kysynyt häntä.

Niin, miksei hän tehnyt sitä? Hän ei olisi voinut itsekään vastata kysymykseen, hän vain tunsi sanomatonta tyhjyyttä sydämessään. Tämä oli yksi niistä epäilyksen hetkistä, jolloin ikävä ja kaipaus täyttävät yksinäisen sielun.

Yksin! Hän, johon kaikkien silmät ihaillen katsoivat! Juuri siksi, heidän joukossaan ei ollut ketään, joka kuului hänelle! Mutta kauan ei Kustaa Aadolfilla ollut aikaa ajatella itseään. Kuten tavallista, hän etsi lohdutusta sieltä, missä yksin lohdutus oli tarjolla, ja omisti sitten aikansa ja ajatuksensa suunnattomille tehtävineen.

Vastoin tahtoaan hänen täytyi viipyä siellä, missä oli. Väki tarvitsi levähtää kohta maihin noustua toimitettujen linnoitustöiden ja marssien jälkeen, ja sotajoukon asiat täytyi järjestää. Sitä paitsi oltiin parhaallaan neuvotteluissa Ranskan, protestanttisten ruhtinaiden ja Pommerin kanssa.

Ne, jotka näkivät uljaan kuninkaan, ympärillään nuoret voitokkaat kenraalinsa ja vanhat ja nuoret soturit, jotka kerskuivat monilla saavutetuilla voitoilla, he eivät paljoakaan aavistaneet mitä huolia hänellä oli joka askeleella kohden maaliaan pyrkiessään. Mutta mitä paremmin oppii tuntemaan vaikeuksia, jotka hän suunnattomalla vaivalla voitti, sitä enemmän oppii myös ihailemaan sitä innostusta, jolla kuningas ja hänen miehensä kävivät kohden korkeaa ja kunniakasta päämääräänsä.

Sotajoukossa vallitsi suuri tyytymättömyys niin päällystön kuin miehistönkin kesken. Sotakurin ja järjestyksen laita oli huono, tehtiin useita karkausyrityksiä, eivätkä olleet harvinaisia väkivaltaisuudet yksityisiä henkilöitä kohtaan. Syynä tähän oli rahan puute. Palkkaa ei saatu säännöllisesti, ja elintarpeet olivat niin riittämättömät, että miesten täytyi elää melkein puolella muonalla. Suurin osa tarvittavista ruokavaroista täytyi noutaa vieraista maista, ja jos siihen vielä lisää ampumavarojenkin puutteen, niin jokainen käsittää, että Kustaa Aadolfin ensimäiset askeleet Saksan maaperällä olivat sangen raskaat. Mutta, kuten tavallisesti, hän syytti itseään siitä ahdingosta, johon oli joutunut.

"Olen alottanut tämän tehtävän ilman että minulla oli riittävän luja pohja", tuumi hän. Mietteistään huolimatta hän ei kuitenkaan koskaan sallinut huolten itseään masentaa. Hän näki niiden yli pyhän asiansa samalla rohkeudella ja luottamuksella kuin kerran tyhjin käsin vetäessään miekkansa puolustaakseen maataan tanskalaisia vastaan, jotka olivat tunkeutuneet valtakunnan keskustaan.

Samaan aikaan juoksenteli vieraita henkilöitä ympäri sotamiesten keskuudessa saaden rauhattomuutta aikaan. Milloin puhuttiin maan yleisestä hädästä, milloin ihmeellisistä merkeistä ja näyistä, joita oli nähty ja jotka kaikki viittasivat ajan tapahtumiin.

Erittäinkin muuan kertomus kiihdytti mieliä. Sen kertoi eräs maamies, joka tuli leiriin kanoja kaupittelemaan. Tietysti hän sai kanansa kaupaksi, varsinkin kun hinnat olivat huokeat, mutta hänen kertomansa juttu sai hiukset nousemaan pystyyn sotamiesten päissä.

"Siitä on parisenkymmentä vuotta", alotti hän. "Vuokrasin tupani ankaralta isännältämme. Sain sen säkkipillini tähden, sillä kukaan ei osannut sitä puhaltaa yhtä hyvin kuin minä. Mutta hiton tarkka hän oli siitä, että vuokra tuli maksetuksi päivälleen. Ken ei sitä tehnyt, sai heti lähteä kiluineen, kaluineen.

"Vuonna muutamana kaikki oli mennyt päin mäntyyn, enkä minä tiennyt mistä saisin kolikoita. Lainailemalla sentään sieltä ja täältä sain vihdoin satasen täyteen. Aloin laukata linnaan, sillä hevoskaakkini olin pantannut. Ensimäinen, jonka tapasin, sanoi minulle, että vanhaa hänen armoaan vaivasi kovasti luuvalo, mutta jos toin rahaa, pääsisin kyllä sisään. Menin sinne. Kreivi istui tavallisessa suuressa nojatuolissaan pöydän ääressä, eikä hänen luonaan ollut ketään muita kuin suuri ruma apina, joka aina juoksi hänen jälestään, ja jota he sanoivat 'majuriksi' poppamiehen mukaan, jonka oma se muinoin oli ollut, mutta joka äskettäin oli poltettu. Kylmät väreet karsivat selkäpiitäni, kun kamaripalvelija poistui huoneesta ja sulki oven, niin että jäin yksin heidän kanssaan. Kreivillä oli suuri samettitakkinsa päällään, ja jalkojaan hän piti tuolilla. Vastapäätä häntä istui 'majuri' punaisessa nutussa ja valkoisin punoksin pyntättynä; päässään oli sillä kreivin yömyssy, ja joka kerta kun kreivi irvisti kipujensa vuoksi, irvisti 'majuri' vastaan. Inhottavaa oli sitä nähdä. Kreivi rypisti silmäkulmiaan nähtyään minut.

"'Jos tulet tyhjin käsin, niin piru perii sinut', huusi hän vastaani.

"Minä tietysti kumarsin ja panin rahat hänen eteensä pöydälle. Hän katsoa tirkisteli minuun ja veti rahat puoleensa. Sitten hän soitti. Kamaripalvelija tuli sisään niin äkkiä, että hänen varmaan täytyi kärkkyä ja odottaa aivan oven edessä. 'Kuules, Sten', käski kreivi, 'anna tälle miehelle lasi olutta, sillaikaa kun minä lasken rahat ja kirjoitan kuitin'.

"Minä lähdin kamaripalvelijan mukaan. Mutta tuskin olimme ehtineet huoneesta, ennenkuin kreivi päästi ulvonnan, joka pani muurit täräjämään. Kun palasimme sisään, huusi hän vettä ja sitten viiniä, ja hampaittensa raosta hän tiuskui jotakin helvetistä. Silloinkos palvelusväki sai jalat alleen. Hän tahtoi kylmää vettä kipeälle jalalleen, mutta kun hän pisti sen vesiastiaan, sanoivat näkijät, että se poreili ja kiehui kuin kattila tulella. Viinipikarin hän heitti kamaripalvelijan päähän ja huusi, että siinä oli verta. Heti sen jälkeen hän heitti henkensä. Koko ajan puikkelehti 'majuri' huoneessa ympärinsä ja venkoili niinkuin olisi tehnyt pilaa herrastaan.

"Minä pelästyin niin, että juoksin tieheni", jatkoi talonpoika. "Mielestäni saatoin olla tyyni, sillä olihan kamaripalvelija nähnyt minun antavan rahat. Muutamien päivien perästä menin sentään linnaan jälleen, sillä tiesin nuoren herran kotiutuneen Roomasta, jossa hän oleskeli. Arvelin, että häneltä kai saan kuitin. Mutta kun tulin linnaan ja näin kamaripalvelijan, niin tuskin tunsin häntä enää, niin kurjalta hän näytti. Kun ilmaisin kauhistukseni siitä, kertoi hän salavihkaan, että hän kuuli jokikinen yö kellon soivan, niinkuin vainaja soitti eläessään, kun tahtoi jotakin. 'En ole tähän asti ollut kuulevinani sitä', sanoi hän. 'Mutta jos hän soittaa taas tänä yönä, niin menen sisään tunnonrauhani tähden. Mutta voit kai sinä jäädä yöksi luokseni.' Minä suostuin hänen pyyntöönsä, vaikka hampaat kalisivat suussani, ja me istuimme kukin viinilasimme ääressä aina kahdentoista lyöntiin. Heti sen jälkeen kuului kiukkuinen kellonsoitto. Minä koetin nousta, mutta jalkani eivät kannattaneet, ja minä putosin tuolilleni takaisin. Kamaripalvelija nousi kiihkeästi ja sanoi: 'Se on isäntäni soitto, minä lähden, vaikka sinä jänistätkin'. Minusta se oli häpeällistä, ja niin lähdin mukaan. Mutta kun ovi avattiin ja minä näin koreasti valaistun huoneen ja itse pirun, joka istui ruumiskirstun ääressä, niin maailma musteni silmissäni ja minä kaaduin lattialle. Kun tulin tuntoihini jälleen, kuulin, että kamaripalvelija oli tavattu kuoliaana aivan kirstun äärestä."

"Oletko varma, että se oli itse piru?" kysyi muuan sotamiehistä.

"On mahdollista, että se oli 'majuri'. Mutta kuulkaahan edelleen. Muutamien päivien perästä menin taas linnaan ja kerroin nuorelle kreiville, kuinka kaikki oli käynyt, ja pyysin kuittia. Mutta jos vanhus oli häijy, niin nuori oli paljon pahempi. Hän haukkui minua lurjukseksi ja petkuttajaksi ja sanoi, että jollen voinut näyttää kuittia eikä minulla ollut rahaa maksaa, sain laputtaa tieheni! Raskain mielin lähdin kotimatkalle, ja kun taivallukseni kävi hitaasti, yllätti minut yö, ja metsässä oli melkein sysimustaa. Mutta minä haparoin eteenpäin tuttua tietä. Kuinka olikaan, huomasin ykskaks, että joku käveli rinnallani. Mutta kuulin vain askeleet, en voinut nähdä mitään. Lopulta rohkaisin mieleni ja kysyin: 'Kuka se on!?'

"'Vaeltaja niinkuin sinäkin', vastasi ääni. 'Jos kuljemme yhtä matkaa, käy matka hupaisemmin.'

"Niin se alkoi. Ei kestänyt kauan, ennenkuin olin kertonut hänelle koko onnettomuuteni, ja lopuksi kysäsin, eikö hän voinut lainata minulle sataa guldenia.

"'Voisin kyllä', vastasi vieras. 'Mutta minä vaadin niin suuren koron, että tuskin suostut sitä maksamaan. Tahdon auttaa sinua toisella tavoin. Vanhalla isännälläsi ei ole rauhaa haudassaan sinun valitustesi ja sadatustesi tähden. Jos sinulla on uskallusta lähteä hänen luokseen, niin luulen, että hän antaa sinulle kuitin'.

"Varmaankin hiukset nousivat päässäni pystyyn, niin kovasti pelästyin. Mutta minä ajattelin vaimoani ja lapsiani ja niin jätin sieluni Jumalan haltuun ja vastasin, että olin ennenkin nähnyt helvetin. Jos siis vain sain kuitin, olin valmis näkemään sen kerran vieläkin.

"'Tule sitten tätä tietä', sanoi hän. Me kuljimme muutamia askelia ja pysähdyimme suuren talon portille. Jollen olisi tiennyt, että kreivin linna oli monien peninkulmien päässä, olisin vannonut, että olimme tulleet sinne. Muukalainen kehoitti minua astumaan taloon, ja sen voin hyvin tehdä, sillä portit olivat avoinna, ja pihalle tultuamme näin, että kaikki huoneet olivat valaistut, ja sisältä kuului säkkipillien soittoa ja tanssin töminää ja naurua ja hälinää, aivan kuin linnassa joulun aikoina ja muissa juhlissa. Minä mietin mielessäni: Kenties ei vanha kreivi olekaan kuollut, kenties olen vain nähnyt unta. Ja niin menin ovelle ja kolkutin, välittämättä sen enempää matkatoveristani. Kukas muu olisi avannut oven, jollei tuttu kamaripalvelija, 'Täällähän tuleekin säkkipillin soittaja', sanoi hän. 'Kreivi on kysellyt teitä.'

"Minä en pelästynyt, sillä kaikki oli aivan kuin unta, sanoinhan vain: 'Kuinka kamaripalvelija voi vielä olla elossa, hänhän oli kuollut.'

"'Älä välitä minusta, vaan hoida omat asiasi', sanoi hän minulle. 'Mutta tottele neuvoani äläkä ota vastaan mitään mitä tarjotaan, yhtä vähän ruokaa tai juomaa kuin rahaakaan, vaan ainoastaan kuitti, joka oikeuden mukaan kuuluu sinulle'. Niin hän viittasi minua seuraamaan, ja me kulimme läpi eteisten ja käytäväin, kunnes lopulta tulimme suureen vierassaliin.

"Siellä laulettiin mitä sopimattomimpia lauluja, siivottomimpia ja jumalattomimpia mitä olin kuunaan kuullut. Mutta, niinkuin ennen linnassa, virtasi viini pitkin lattiaa.

"Suuressa pöydässä istui vieraita yltympärinsä, mutta kaikki olivat kalmankalpeat ja silmäreijät olivat ontot. Kaikki sangen ylhäistä väkeä. Pöydän yläpäässä istuivat paavi ja keisari. He koettivat voimainsa takaa tyrkkiä toisiaan tuolilta pois. Sitten he syleilivät ja suutelivat toisiaan ja alkoivat jälleen tuupiskella. Siellä oli myös piispoja ja ministereitä, mutta minä en heitä tuntenut. Väliin he lauloivat ja nauroivat, niin että huone kajahteli. Silloin he saattoivat irvistellä niin kaameasti, että minä melkein jähmetyin kauhusta", lisäsi mies.

Sotamiehet olivat keräytyneet hänen ympärilleen. "Jatka, jatka!" huusivat he yhdestä suusta.

Mies kuivasi hikeä otsaltaan ja jatkoi: "Ne, jotka palvelivat pöydässä, olivat samaa jumalatonta joukkuetta, jota kreivillä oli ollut palveluksessaan, vaikka täällä palvelusväkeä oli paljon enemmän. Niitä, jotka palvelivat piispoja, sanottiin pirun romutaskuiksi, ja muita herroja palvelivat jumalattomat kaartilaiset kaluunatakeissaan, kaataen verta pikareihin ja juosten ympärinsä. Ja monet röyhkeät ja kopeat herrasmiehet, jotka eläessään olivat ryömineet suurmiesten edessä, saivat nyt jatkaa liehakoimistaan heidän renkeinään.

"Hirveän hälinän keskeltä kuulin selvään isäntäni äänen ja näin kamaripalvelijan menevän pöydän yläpäähän, jossa korkea herra istui jalat sojossa ja rapikkokankaaseen käärittynä. Pistoolit hänellä oli kuten tavallisesti vierellään, ja suuri kalpa oli tuolia vasten nojallaan, aivan kuin olin nähnyt hänet viimeisen kerran elävänä. Yksin apinan tyynykin oli hänen takanaan, apinaa itseään ei vain näkynyt.

"'Eikö majuri ole vielä tullut', kysyi korkea herra. 'Ei, mutta häntä odotetaan pikimmiten tulevaksi', vastasi muuan ääni.

"Silloin", jatkoi mies, "sai kreivi minut tähtäimeensä ja sanoi äkkiä: 'No, säkkipillin soittaja, oletko sopinut vuokrasta poikani kanssa.' Minä saatoin töin tuskin vastata, ettei nuori kreivi uskonut minua, ennenkuin sai isänsä kuitin. 'Minä annan sen', huusi haamu, 'mutta ensin sinun täytyy soittaa säkkipillillä se kappale, josta tiedät minun niin paljon pitävän'.

"Sen laulun olin oppinut eräältä noidalta, joka oli sanonut sitä laulettavan, kun perkele omassa persoonassaan oli mukana heidän kokouksissaan. Olin soittanut sitä muutamia kertoja juomingeissa linnassa, mutta aina vastahakoisesti, ja nyt pelästyin kuullessani puhuttavan siitä ja puolustauduin sillä, ettei minulla ollut säkkipilliä mukanani.

"'Kuules, Belzebubin poika siellä nurkassa', huusi entinen isäntäni. 'Juoksuta tänne säkkipilli, jonka olen pitänyt tämän miehen varalta.'

"Se oli koko kummitus ja hyppiä loikki yhdellä jalalla ja ojensi minulle oivallisen säkkipillin. Mutta samassa hän kuiskasi: 'Katso kuhnus!' Ja kun minä katsoin, niin näin, että suutin oli terästä ja kuumennettu tulipunaiseksi. Varoin koskettamasta sitä käpälilläni ja puolustauduin sillä, etten jaksanut puhaltaa säkkiä ilmaa täyteen.

"'No, syökäämme ja juokaamme sitten, sillä täällä meillä on vatsamme jumalanamme', vastasi hänen armonsa ja viittasi minua tulemaan lähemmäksi. En käsitä, mistä silloin sain rohkeutta, mutta minä sanoin suoraan, etten ollut tullut syömään ja juomaan enkä soittamaan, vaan kysymään mihin maksamani rahat ja kuitti niistä olivat joutuneet. Kreivin oli oman tunnonrauhansa tähden jätettävä sikseen uusien paulojen virittäminen ja annettava kullekin mikä hänelle oikeudella oli tuleva.

"Kummitus irvisti ilkeästi ja otti kuitin povikirjastaan. Hän ojensi sen minulle ja sanoi: 'Tässä on kuitti, senkin hylkiö! Mitä rahoihin tulee, niin poikani, senkin susi, saa etsiä niitä kissan kehdosta.'

"Minä sieppasin paperin, sanoin suuret kiitokset ja aioin juuri rientää pois, kun kreivi huusi minulle tuomiopasuunan äänellä: 'Vielä eivät välimme ole lopussa, tästä päivästä vuoden kuluttua sinun täytyy tulla tänne jälleen kunniatervehdykselle!'

"Niin piru kuin hän olikin, meni se minusta liian pitkälle ja minä huusin: 'En sinua, vaan suurta ja kaikkivaltiasta taivaan Jumalaa olen minä kunnioittava, ja palveleva!'

"Olin tuskin saanut sanat suustani, kun ympärilläni oli pilkkosen pimeää, ja minä syöksyin maahan niin rajusti, että vaivuin tainnoksiin. Kuinka kauan niin makasin, sitä en tiedä itsekään, mutta tultuani tuntoihin näin makaavani vanhassa kirkkotarhassamme juuri kreivillisen perhehaudan oven edessä, ja vaakunakilpi riippui pääni yllä. Olisin luullut kaiken uneksi, jollei rypistynyt kuitti olisi ollut kädessäni. Avasin sen varovaisesti, lukea en voinut, mutta näin kyllä, että kaikki mitä siihen oli raapustettu, oli vanhan kreivin käsialaa. Ja niin palasin jälleen linnaan, ja koska oli täysi päivä, pidin Jumalan silmieni edessä ja pyysin puhutella nuorta kreiviä.

"'Mitä tahdot?' karjaisi hän minua vastaan.

"'Tuoda kuitin', vastasin antaen hänelle paperin. Hän tirkisteli minua ja avasi paperin. Mutta hän kävi valkoiseksi kuin palttina lukiessaan kuuluvalla äänellä:

"'Paavo Pietarinpoika on sadalla guldenilla maksanut vuokran talosta, joka hänellä on hallussaan, ja se tapahtui lokakuun 10 päivänä. Uudessa kodissani marraskuun 25 päivänä…' Hän hypähti pystyyn tuoliltaan ja huusi: 'Se on päivätty eilen, oletko käynyt sen helvetistä noutamassa?'

"'Olen saanut sen hänen armoltaan', vastasin minä, 'ja minusta on sama sainko sen taivaassa vai helvetissä'.

"Mutta hän oli itsepäinen, ja niin kerroin kaiken. 'Jos rahat löydän, en tiedä mitä minun on uskottava', sanoi hän. 'En ole koskaan ennen kuullut puhuttavan kissankehdosta. Kissoja meillä kyllä on ylenpalttisesti tässä vanhassa pesässä, mutta luullakseni ne tekevät pentunsa ilman vuoteita ja kehtoja.'

"Minä neuvoin häntä kysymään joltakin vanhalta palvelijaltaan. Niiden joukossa oli muuan vanha nainen, joka sanoi, että vanhaa tornia, joka oli kellotapulin vieressä, oli vanhastaan nimitetty 'kissankehdoksi.'

"'Tule mukaan, lähden sinne heti', sanoi ritari ja otti isänsä pistoolin, joka hänen kuolemansakin jälkeen oli ollut paikoillaan pöydällä. Minä otin tikapuut, ja me lähdimme tiehemme.

"Oli vaarallista nousta sinne, sillä tikapuut olivat vanhat ja lahot, ja pari porrasta puuttui niistä tykkönään. Mutta kreivi kapusi ylös sittenkin ja ryömi torninovesta sisään. Samassa jotakin syöksyi häntä vastaan, niin että hän oli keikahtamaisillaan selinpäin alas. Mutta samassa pamahti pistooli, ja siinä pilkkosen pimeässä seistessäni kuulin kimakan parkaisun. Kohta heitti kreivi alas 'majurin' raadon ja huusi minulle, että hän oli löytänyt rahat ja paljon muuta mitä oli kaivannut. Kun hän heti sen jälkeen tuli alas, sanoi hän, ettei meidän ollut enää koskaan puhuttava asiasta, ja vuokraa ei minun tarvinnut maksaa ikänäni. Mutta kohta sen jälkeen hän matkusti tiehensä, ja nyt kerrotaan, että hän on ruvennut munkiksi isänsä syntejä sovittaakseen."

"Onko pirusta sen jälkeen kuulunut mitään?" kysyivät sotamiehet, joita asia näytti kovin kiinnittävän.

"Vuosi ei ole vielä kulunut umpeen, mutta luullaan, että hän silloin tulee vetämään suuren apajan. Merkkejä siitä onkin jo näkynyt."

"Mitä merkkejä?" kysyttiin kaikilta tahoilta.

"Pöllöjen on kuultu laulavan. Kukot kiekuvat ajattomaan aikaan, on syntynyt kaksipäisiä vasikoita, ja lapset kuolevat äitinsä kohdussa. Mitä minuun tulee, myyn kaiken minkä voin ja lähetän rahat vaimolleni ja lapsilleni, jotka ovat kaukana täältä. Itse jään tänne, sillä kukaan ei voi välttää kohtaloaan, mutta minä aavistan, että monet tulevat minua seuraamaan."

Sellainen oli kertomus, joka kulovalkean tavoin levisi leiriin ja kaikkialla herätti pelästystä ja kauhua. He eivät pelänneet ilmieläviä vihollisia, nämä materialistiset soturit, mutta heistä näytti vallan kamalalta tuollainen hornanmatka, ja se herätti levottomuutta ja nurinaa.

Siitä kerrottiin kuninkaalle, ja eräänä kauniina sunnuntaiaamuna hänen nähtiin käyvän läpi leirin suomalaisten osastoon. Kustaa Aadolf ei suinkaan ollut vapaa ajan taikauskosta, mutta näillä juttelijoilla hän huomasi olevan ketunhännän kainalossaan ja hän katsoi parhaaksi heittää sen pois, ennenkuin se rupesi kovin pahoin löyhkämään.

Ei ollut lainkaan harvinaista nähdä kuninkaan yksin leirissä liikuskelevan. Tavallisesti hän istuutui jonkun sotavanhuksen viereen, joka istui telttansa edessä, ja keskustelu kääntyi nykyään useimmiten tämän vieraan maan olosuhteihin. Valitukset vaikenivat kuninkaan edessä, ja sijaan saattoi kuulla lausuttavan: "Vaikeaa se kyllä on, mutta täytyy kestää."

Tänään väki seisoi suurissa parvissa ja keskusteli innokkaasti. Kaikki kasvot kuvastuivat jännitettyä odotusta, mutta kaikki väistyivät kunnioittavasti syrjään, kun kuningas tuli tapansa mukaan iloisesti ja ystävällisesti tervehtien. "Tulkoon kaksi miestä joka rykmentistä jäljestäni; tapaamme toisemme suomalaisten luona." Näin sanoen hän jatkoi käyntiään.

"Kaksi miestä joka rykmentistä", levisi salaman nopeudella suusta suuhun, ja ennenkuin Kustaa ehti sinne, mihin aikoi, oli hänellä koko parvi jäljessään. Näki heti, että suomalaisten keskuudessa oli mieliala synkempi kuin muiden. Pohjanmaan kansa luuli aina olevansa yliluonnollisten voimien ympäröimä, useimmiten pahojen. Synkät, miettivät kasvot olivat täällä kuningasta vastassa. Hän käski heti, että suomalaiset joukot oli komennettava riviin, hänellä oli heille jotakin sanottavaa.

Määräystä noudatettiin heti. Oli kuin ukkosta ilmassa. Hänen viittauksestaan viritettiin Lutherin mahtava virsi: "Jumala ompi linnamme", ja virsi kohosi tuhansista rinnoista kohden kirkasta suvitaivasta. Mutta yli muiden kuului kuninkaan ääni, niin että kaikki sen kuulivat. Kaikki neljä värssyä veisattiin, ja kaikuna kuuluivat samat sävelet koko leiristä.

Kustaa Aadolf seisoi hattu kädessä kunnioittavasti kuunnelien, kunnes kaikki oli taasen hiljaa; ja auringon säteet kimmelsivät hänen vaaleissa kiharoissaan melkein kuin pyhimyskehä. Varmaankin siitä sinkosi säde jokaiseen synkkään sydämeen, sillä ainoakaan silmä ei pysynyt kuivana, ja tuntui kuin olisi päässyt raskaasta taakasta.

Kuningas pani jälleen hatun päähänsä. "Rakkaat ystävät", sanoi hän. "Me tiedämme, että pimeyden ruhtinas meitä vaivaa ja kiukkuisena uhkaa ja että tämä vanha vainooja on kamala ja kauhia. Mutta me tiedämme myös, ettei hän voi taittaa päästämme hiuskarvaakaan, sillä Kristus on meidän turvamme! Kuten hän voitti kiusaukset, niin voimme mekin voittaa ne hänen avullaan. Tämä ajatus oli minun ankkurini ja lohdutukseni, kun kuulin sen kummallisen kertomuksen, jonka te kaikki tunnette."

Sotamiehet tunkeutuivat kuninkaan ympärille niin lähelle kuin kunnioitus salli. Hän jatkoi: "Tosin voidaan sanoa: 'Mitä on meillä tekemistä sen taikauskon kanssa, joka täällä vieraassa maassa vallitsee.' Mutta paha on kotiutunut kaikkialla ja löytää meidät mihin menemmekin. Meidän ainoa varma turvamme on rukous ja luja luottamus Jumalaan. Mutta meidän on muistettava, että perkele viettelee monissa muodoissa eikä ainoastaan munkkikaavussa. Erinäiset seikat kertomuksessa tuntuvat minusta sangen kummallisilta. Sanoiko mies, mikä kreivi ja kummituslinna oli nimeltään?"

Ei, sitä ei kukaan voinut muistaa.

"Eikö sitäkään, missä se sijaitsi?"

Usedomin läheisyydessä, siinä kaikki.

"Voimme huomenna kuulustella niillä tienoin. No, mutta sanoi kai mies ainakin nimensä ja asuntonsa?"

Miehet katselivat noloina toisiaan. Muuan, joka oli toisia hieman rohkeampi, puuskahti kiihkeästi: "Mitä hyötyä hänellä olisi ollut valehtelemisesta?"

"Minä sanon sen sinulle", vastasi kuningas. "Hän tahtoi tehdä teidät pelkureiksi ja aroiksi kuin tiaiset, tahtoi saada teidät unhoittamaan isänmaanne, kunniakkaan nimenne ja itsennekin peikkojen ja pirujen tähden."

Silloinkos nousi surina ja hälinä. Kaikki miehet kuohuivat.

"Enhän tiedä, onko niin", jatkoi kuningas. "Niillä tienoin kuulustellen voi sen saada tietoonsa varmemmin. Mutta sen tiedän, että paavilaisuus panee liikkeelle kaikki voimansa ajaakseen pois ne kutsumattomat vieraat, jotka ovat tulleet tulella ja miekalla avaamaan tietä totuudelle ja valolle, omantunnon rauhalle ja kansalaisvapaudelle, ja jesuiitat tulevat käyttämään kaikkia keinoja, jotka voivat edistää heidän menestystään."

Oli kuin suomukset olisivat pudonneet heidän silmistään. Pelon voitti harmi siitä, että he kenties olivat antaneet itseään puijata munkkivehkein. Ja miehet utelivat toisiltaan, oliko kukaan nähnyt miestä hatuttomin päin. Kenties hatun alla oli ajeltu munkinpää.

Mutta yhtä vähän kuningas, päällystö kuin miehistökään pani merkille henkilöä, joka poistui leiristä ja uskottomalla nopeudella loittoni Stettiniä kohden.

Lähetettiin muutamia miehiä ottamaan selkoa miehen kertomuksesta, ja he palasivat kolmen päivän perästä. Kukaan ei tiennyt mitään kummituslinnasta, ja pian oltiin selvillä, että tekeillä oli ollut petos, joka onneksi oli ehkäisty.

Yleisessä mielipiteessä tapahtui täydellinen muutos. Tietämättömäin ihmisten itserakkauden haavoittaminen on heistä mitä katkerin häväistys, ja niin ruotsalaisen kuin suomalaisenkin miehistön ajatustavassa tapahtui muutos, joka ilmeni mitä halveksivimmissa lausunnoissa munkkien juonista ja taikuudesta.

Luottamus kuninkaaseen oli jos mahdollista lisääntynyt, ja kun samaan aikaan saapui melkoisia lisäjoukkoja, kasvoi samaan aikaan myös rohkeus ja luottamus omaan voimaan.

Monia Wallensteinin entisistä sotamiehistä meni uusiin rykmentteihin, joita järjestettiin Pommerissa. Preussista Oxenstjerna lähetti osaksi vanhoja, osaksi äskenvärvättyjä joukkoja. 700 skotlantilaista sai käskyn saapua eversti Monroen johdolla meritse kuninkaan luo. He nousivat laivaan Pillovassa, mutta kärsivät haaksirikon Rügenwaldin luona ja menettivät sekä kuormastonsa että ampumavaransa. Miehistö kuitenkin pelastui keihäineen, miekkoineen ja muutamine kastuneine musketteineen. Sen paikan läheisyydessä, missä skotlantilaiset olivat nousseet maihin, oli keisarillista sotaväkeä, ja kuningas oli kuudentoista peninkulman päässä sieltä.

Sittenkään ei Monroe menettänyt rohkeuttaan. Hän oli Rügenwalden pommerilaisen linnanpäällikön persoonallinen tuttu ja tiesi, että tämä oli salainen protestantti.

Hän lähetti pikalähetin, joka pajasi tuoden tiedon, että pieni portti kaupunginmuurissa jätettäisiin auki seuraavana yönä. Skotlantilaiset ryömivät siitä läpi kuin oravat, hyökkäsivät vihollistensa kimppuun ja ottivat kaupungin valtaansa. Monroe sai tosin hänkin kestää ympäristön linnueiden hyökkäyksiä, mutta hän pysyi paikoillaan Rügenwaldissa, kunnes kuningas ehti lähettää apuväkeä, jonka jälkeen hän saattoi itse hyökätä.

Stettinin läheisyydessäkin onni suosi ruotsalaisia. Lähellä sijaitseva Dammin pikku kaupunki vallattiin ja muutamia päiviä myöhemmin Stargard, joka oli kolmen peninkulman päässä Stettinistä. Siellä oli keisarillisilla makasiininsa ja melkoiset varastot viljaa, jauhoja, ruutia ja luoteja sekä useita tykkejä, jotka kaikki joutuivat ruotsalaisten käsiin. Keisarillinen leiri, joka oli aivan lähellä Garzissa, tuli siten melkoisesti estetyksi yhteydestään Hinterpommerin ja Kolbergin linnaväen kanssa.

Kustaa Aadolf päätti kuitenkin tehdä hyökkäyksen Garzin leiriin. Hän oli useita kertoja koetellut houkutella Torquato Contia vallitustensa suojasta, mutta tämä oli varovainen herra ja pysyi paikoillaan. Kuninkaan päähän pisti ottaa lähemmin selkoa keisarillisesta leiristä, ja muuan italialainen, nimeltään Quint, joka kuului armeijaan, pyysi päästä mukaan antaakseen tarpeellisia selityksiä.

Roisto lähetti sanan vihollisleiriin, vähää ennen kuin Kustaa Aadolf ainoastaan seitsemänkymmenen rakuunan seuraamana lähti liikkeelle. Mutta juuri hänen lähdettyään teltastaan eversti Stålhandske tuli häntä vastaan ja antoi hänelle erään paperin. "Sain tämän eräältä lapselta", sanoi hän.

Kuningas otti nopeasti paperin, jossa luki: "Pelastakaa kuningas, hänen henkensä on vaarassa!" Hän pisti mietteissään paperin taskuunsa ja nousi ratsaille. Mutta juuri kun hänen piti tarttua ohjaksiin, virkkoi Stålhandske kysyvästi: "Teidän majesteettinne?"

Kustaa Aadolf epäröi tuokion. "Kaksisataa miestä suomalaista ratsuväkeäni hätätilassa suojaamaan paluumatkaa", vastasi hän ja riensi pois, ikäänkuin häveten omaa heikkouttaan.

Suunnilleen puolitiessä leiriin hyökkäsi kuninkaan ja hänen pikku joukkonsa kimppuun viisisataa napolilaista kyrassieeriä, jotka olivat väijyksissä Ruotsalaiset puolustautuivat sankarillisesti. He taistelivat kalliimman kuin oman henkensä puolesta, kuninkaan. Ruotsalaiset voivat kaatua mutta eivät antautua. Yltympäri virui ruumiita kasoittain Mutta kuninkaan hevonen ammuttiin, ja hän itse kaatui maahan. Ahdinko oli hirmuinen; ruotsalaiset karjuivat raivosta. Silloin kuului sotahuuto, ja suomalaiset syöksyivät täyttä laukkaa avuksi. Kuninkaan vaaran ja epätasaisen taistelun näkeminen sai suomalaiset vihanvimmaan He taistelivat sellaisella hurjuudella, että keisarilliset luulivat joutuneensa otteluun metsän villipetojen kanssa, ja ne, joita ei vielä oltu hakattu maahan, pakenivat varmaa kuolemaa.

Kun Kustaa Aadolf selvisi taasen jaloilleen, näki hän ainoastaan omiaan ympärillään. Vihollinen oli kuin lakaistu pois "Lähinnä Jumalaa on minun hengestäni kiittäminen urheita suomalaisiani", huudahti hän nousten jälleen ratsaille.

Kukaan ei tiennyt, mihin Quint oli kadonnut, ainakaan kaatuneiden joukossa ei häntä näkynyt. Kavallus tuli kuitenkin ilmi, kun saatiin tietoon, että hän oli paennut keisarilliseen leiriin. Hänen nimensä naulattiin Stettinissä kaakinpuuhun, ja hänen uskottu ystävänsä ja apurinsa, Johan Baptista, otettiin kiinni ja pantiin arestiin. Tämä, joka oli myös italialainen, tunnusti kuulustelussa, että hänelle oli luvattu suuri summa rahaa, jos onnistui ampumaan kuninkaan. Hänellä oli ollut muutamia suotuisia tilaisuuksia, mutta joka kerta kun hänen piti nostaa pistoolinsa, oli käsi turtunut, niin ettei hän koskaan ollut voinut toteuttaa aikomustaan.

Stettinissä oli katkeruus yleinen, eikä edes rikollisen kuolemakaan voinut mieliä tyynnyttää. Huudettiin, että jesuiitat olivat näiden konnantöiden suunnittelijoita, ja karkkien jesuiittain täytyi olla useita viikkoja hissukseen välttääkseen kiihoittuneen kansan kostoa.

2.

SUOJELUSENKELI.

Viemme lukijan pieneen ullakkohuoneeseen eräässä Stettinin upeimmista taloista. Kalusto on hyvin yksinkertainen. Lähinnä saattoi sitä verrata nunnan selliin, jos ei ottanut lukuun, että täällä oli kaksi sänkyä ja ne erikokoisia.

Pikku ikkunasta oli näköala yli kaupungin torin ja herttuallisen palatsin. Pöydällä ikkunan edessä oli lumivalkoinen liina ja sillä raamattu.

Mutta miltä näytti huoneen ainoa asukas? Lukija on tosin nähnyt hänet ennenkin, mutta ei tuntisi häntä nyt, niin kalpea hän on ja muuttunut, niin vähän näyttää hän olevan Saksan maaperällä kotonaan.

Raamattu on auki. Vanhan testamentin ihmeellisiä tarinoita hän tutkii, ja syvät, tutkivat silmät tahtovat tunkea läpi salatun ajatuksen. Sieltä hän etsii vastausta kysymyksiin, jotka heräävät hänen sielussaan, ja ihmisjärjelle selittämättömällä tavalla hän on saanut tietäjän lahjan, jonka kehittäminen ja siunausrikas käyttäminen on ollut ja on hänen elämänsä ainoa tarkoitus. Perinnölliset taipumukset ovat olleet edellytyksenä sille, minkä hän on nyt löytänyt ja mille hän on omistanut koko elämänsä. Hän tuntee miten on kehittynyt kyky sulaa toisen elämään ja tulla tämän maalliseksi enkeliksi.

Hän itse ei saa auttaa suojattiaan, mutta hän saa valvoa ja suojella häntä. Hän ei saa torjua vaaroja ja väijytyksiä, mutta hän saa niistä varoittaa. Selvästi ne kuvastuvat hänen silmiinsä, ja aina täytyy hänen olla valmis estämään pimeyden juonia, jotka uhkaavat Jumalan valittua sankaria.

Kuinka hän alussa vastustelikaan, kun Lauri Antinpoika sanoi hänelle, että he molemmat antaisivat kaikkensa kuninkaan puolesta, mutta sitten hän uhrautui iloisemmin mielin kuin hänen miehensä. Kustaa Aadolf oli tullut hänen epäjumalakseen, ja hän tunsi elämänsä sidotuksi häneen.

Ja kun katse sattui lapseen, kuiskasi hän: "Gustava Adolfina, me lähdemme yhdessä!" Ja niin hän otti tytön syliinsä. "Sinä olet oleva yhdyssiteenä meidän välillämme. Hän on näkevä sinut minussa, ja kun amuletti suojelee hänen elämäänsä, niin sinä ja minä katsomme, ettei hänelle tarjota myrkkypikaria."

Siitä päivästä hän tunsi löytäneensä oikean päämääränsä. Puolan sodan aikana hän oli aina kuninkaan läheisyydessä ja torjui monet vaarat. Ja kun sotamiehet sanoivat keskenään, että "kuningas on koskematon", lisäsivät jotkut, että kaksi enkeliä oli lähetetty häntä suojelemaan.

Diva osasi laittaa terveysjuomia, ja sen taitonsa avulla hän oli saavuttanut niin yleisen luottamuksen, että hän esteettömästi pääsi niin palatseihin kuin sotamiesten telttoihinkin, ja kaikkialla hän herätti eräänlaista ihailevaa kunnioitusta.

Jos kaikki elinvoimat suunnataan yhteen ainoaan päämaaliin, kuka voi sanoa, mitä näköaloja silloin avautuu etsivälle sielulle. Kustaa Aadolfin sormus sormessaan seisoi Diva ikkunan ääressä melkein liikkumatonna. Unelmoiva katse oli suunnattu taivasta kohden, hänen povensa nousi. Varmaan hänen oli täytynyt nähdä mitä muut eivät nähneet, sillä kirkkaat kyynelpisarat vierivät vitkaan kalpeita poskia pitkin, ja hänen huulilleen ilmestyi samalla kertaa tuskallinen ja onnellinen hymy, kun hän kuiskasi hiljaa:

"Herra kuningas, minä seuraan sinua!" —

Eräissä muistelmissa kerrotaan, että heinäkuun 11 päivänä "kuningas kuunteli herttuan kanssa saarnaa kirkossa ja oli sen jälkeen aterialla."

Vanha herra oli mitä pahimmassa pulassa. Hän tahtoi ennen kaikkea olla hyvissä väleissä keisarin kanssa, ja nyt Kustaa Aadolf oli saanut hänet valtaansa. Mielistelevin sanoin hän kertoi korkealle vieraalleen, että Stettiniin oli saapunut Brandenburgin vaaliruhtinaan lähettiläs ja kysyi, eikö kuningas tahtonut ottaa häntä vastaan herttuallisessa palatsissa.

"Mielihyvällä", vastasi Kustaa Aadolf. "Minua kummastuttaa, että herra lankoni on niin kauan viivytellyt noudattaessaan kutsumustani."

Herra von Wilmerstorff oli pieni mies, mutta pystypää. Hänestä Ruotsin kuningas oli luultavasti kohdellut pahoin hänen herraansa ja muuten sekaantui asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet. Jokseenkin kylmästi vastattuaan vaaliruhtinaan terveyttä koskeviin kysymyksiin hän kävi käsiksi pääkysymykseen ja sanoi olevansa varma siitä, että niitä tarkoituksia, joita Ruotsin kuningas tahtoi ajaa, edistettäisiin rauhallisilla neuvotteluilla paremmin kuin sodalla. Osaksi sen yleisen epäluottamuksen tähden, jota protestantit osoittivat Ruotsia kohtaan ja jota keisari käytti tekosyynä pitääkseen suurehkoa sotavoimaa Saksassa, osaksi katsoen sodan uhkarohkeuteen sellaisissa olosuhteissa vaaliruhtinas ehdotti, että kuningas tahtoisi suostua aselepoon, ja lupasi siinä tapauksessa ruveta rauhanvälittäjäksi.

Kustaa Aadolf kuunteli häntä näköjään tyynenä ja virkkoi sen jälkeen suurella arvokkuudella:

"Olin odottanut, että lankoni tulisi itse minua vastaan, niin että yhteisvoimin voisimme vapauttaa tämän onnettoman maan ja kansan, joka huokaa julman tyranniuden ja sietämättömän sorron alla todellisten ryövärien ja roistojen käsissä. En ollut odottanut, ettei hänen rakastettavuutensa olisi edes käsittävinään näiden vihollisten selviä tarkoituksia, ja ettei hän voisi eroittaa verukkeita totuudesta ja ymmärtää, että jos keisari nyt syyttää minua joukkojen jäämisestä paikoilleen, on hän toisella kertaa keksivä syyn niiden sijoittamiseen hänen rakastettavuutensa omiin maihin."

Herra von Wilmerstorff tepasteli jaloillaan ja ryki. Hän oli joutunut kokonaan suunniltaan.

"Minua kummastuttaa", jatkoi kuningas, "että hänen rakastettavuutensa niin pelkää sotaa, että hän antaa riistää laillisen omaisuutensa ainoastaan saadakseen istua rauhassa. Eikö hän tiedä yhtä hyvin kuin minäkin, ettei keisari joukkoineen asetu, ennenkuin evankelinen usko on perinjuurin perattu valtakunnasta ja hänen itsensä on pakko joko kieltää uskontonsa tai paeta maastaan, sillä yhtä vähän ruikuttaen kuin rukoillenkaan saanee hän parempia ehtoja. Pyytäkää Herran nimessä häntä ajattelemaan ja kerrankin toimimaan niinkuin mies! Valaiskaa hänelle, kuinka Jumala ihmeellisestä sallimuksestaan on pelastanut tämän hurskaan herran, Pommerin herttuan, jolta ilman mitään syytä on ryöstetty melkein kaikki omaisuutensa, kun hän vain tahtoi rauhassa juoda rakasta oluttaan. Samaan keinoon, johon hän turvautui hädässään, täytyy hänen rakastettavuutensakin luottaa pelastuksekseen."

Vanha Bogislaus kyyristyi kasaan lepotuolissa, jossa hän istui. Olisipa hän vain voinut toimia itsenäisesti, olisi Ruotsin kuningas saanut nähdä muuta.

Lähettiläs hikoili. Mitä oli hänen sanottava? Oli kuin tämä ihmeellinen mies, joka mittaili huonetta pitkin askelin, olisi täyttänyt sen suurin, ylevin ajatuksin, joiden edessä pikkumaisuuden täytyi luhistua kasaan.

"Eikö hänen rakastettavuutensa sitten näe", jatkoi kuningas, "että hän enää on vain keisarin maaherra omassa maassaan? Ja eikö hän tiedä, että ken heittäytyy lampaaksi, hän saa olla valmis susien syötäväksi? Nykyään hänen maansa on vapaa keisarillisista tungettelijoista, miksei hän miehitä ja puolusta linnoituksiaan? Jollei hän tahdo tehdä sitä itse, niin antakoon minulle Kustrinin, ja hän pääsee rauhassa viettämään laiskanpäiviään."

Von Wilmerstorff mutisi jotakin puolueettomuudesta.

"Ei kelpaa", jatkoi kuningas. "Musta tai valkoinen, ystävä tai vihollinen! Nyt käydään sotaa Jumalan ja perkeleen välillä. Jos hän on meidän herramme puolesta, silloin olen hänen miehensä, mutta jos hän asettaa perkeleen etusijalle, silloin kohtelen häntä vihollisenani. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole!"

Taasenkin kulki hän pari kolme kertaa lattian yli ja pysähtyi sen jälkeen lähettilään eteen. "Jos hänen rakastettavuutensa kanssa olisi mahdollista päästä mihinkään päätökseen, lähtisin hänen luoksensa. Mutta se ei luultavasti hyödytä mitään, sillä hän ei luota Jumalaan eikä ystäviinsä. Sanokaa hänelle, että minun miekkani on hänen palveluksessaan, olen valmis suojelemaan hänen maitaan ja alamaisiaan ja turvaamaan häntä korkean asemansa säilyttämisessä. Mutta hänen täytyy liittyä minuun. Jollei, en vastaa hänen asemastaan!"

Kuningas seisoi kotvan mietteissään ja virkkoi sitten jotensakin terävästi: "Siihen ystävälliseen neuvoon, että minun olisi palattava kotiin, voin vastata ainoastaan, että kokemukseni mukaan sodassa on aina päätös epävarma. Mutta kun kerran Jumalan armosta olen päässyt näin pitkälle, on itse keisarinkin turhaa neuvoa minua täältä lähtemään."

Lähettiläs kumarsi, hän oli vievä vastauksen perille… rauhanvälityksestä kuningas ei siis tahtonut tietää mitään?

"Kyllä", vastasi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "jos se tapahtuu ase kädessä, sillä muuten ei se hyödytä mitään. Useat hansakaupungit ovat taipuvaiset liittymään minuun, odotan vain jotakin vaaliruhtinasta antamaan esimerkkiä. Kuinka paljon saisivatkaan Brandenburgin ja Saksin vaaliruhtinaat yhdessä aikaan!"

Tähän audienssi päättyi. Kuningas palasi leiriin, von Wilmerstorff takaisin maahansa. Ja herttua Bogislaus kirjoitti anteeksi anovan kirjeen keisarille, jonka armollista mielisuosiota hän ennen kaikkea sanoi tavoittelevansa.

Olemme jo kerran tavanneet Brandenburgin vaaliruhtinaan Yrjänä Vilhelmin ja tiedämme millainen raukka hän silloin oli. Sillä kertaa hän pani syyn Puolan kuninkaan niskoille, nyt hänet tahdottiin saada keisarin vihoihin. Kuninkaan vastaus sai hänet aivan suunniltaan — mihin oli hänen ryhdyttävä? Lähetettiin pikaviesti Saksin vaaliruhtinaalle Juhana Yrjänälle, jolta pyydettiin neuvoa ja apua. Mutta tämä oli yhtä arka kuin naapurinsakin ja vastasi, ettei voinut kuvitellakaan, että "valistunut Ruotsin kuningas tahtoisi aiheuttaa ruhtinaille mielipahaa."

Ruotsalaiset olivat pyytäneet vapaata marssia Magdeburgin kautta, ja kaupungin vanhimmat olivat tämän johdosta kysyneet Juhana Yrjänän neuvoa, kuinka heidän oli meneteltävä. Tämä vastasi, että heidän oli ennen kaikkea muistettava "kaikkein alamaisinta kuuliaisuuttaan keisarillista majesteettia ja pyhää roomalaista valtakuntaa kohtaan."

Tästä tiedon saatuaan Kustaa Aadolf käsitti, ettei hän voinut luottaa näistä herroista toiseen enemmän kuin toiseenkaan. Ei edes liitosta Ranskan kanssa tullut mitään. Hänen oli siis luotettava ainoastaan itseensä.

Tapansa mukaan hän ei mennyt niin pitkälle, ettei olisi voinut suojella selkäänsä, ja sentähden hän oli ensi töikseen ottanut useita kaupunkeja haltuunsa. Nuoret sotaherrat saivat silloin koettaa kykyään melkein kuninkaan silmien edessä.

Pieni Passewalkin kaupunki lähellä Brandenburgin rajaa oli aina siitä pitäen, kun Wallenstein hävitti Pommeria, saanut kärsiä keisarillisten riihotonta mielivaltaa ja petkutusta, ja sitä oli pakoitettu suorittamaan varoihinsa nähden suunnattomia summia.

Vielä pahempaa tuli sitten, kun herttua oli avannut Stettinin ruotsalaisille. Passewalk ryöstettiin elokuulla aivan typityhjäksi, vaikkei keisarillisten saaliinhimoa tyydyttänyt sekään.

Syyskuun ensi päivinä sinne marssi ruotsalaisia 150 miestä. Keisarilliset, jotka olivat jäljellä kaupungissa, katsoivat olevansa liian heikkoja tekemään vastarintaa ja pakenivat päätä pahkaa. Heti sen jälkeen pieni ruotsalainen joukko marssi kaupunkiin.

Totutun tavan mukaan ryhdyttiin heti linnoitusten korjaukseen. Parin päivän perästä saapui kuitenkin muutamia keisarillisia rykmenttejä Sovellin johdolla. He saarsivat kaupungin syyskuun 7 iltana ja valmistautuivat hyökkäämään seuraavana aamuna.

Seudun peitti paksu sumu, ja sen suojassa viholliset onnistuivat lähestymään ja nousemaan muureille, jotka kaikesta päättäen olivat huonosti vartioidut. Kun viholliset kerran olivat päässeet yli muurin, oli puolustus mahdoton. Pelästyneet porvarit heittivät heti pois kiväärinsä, juoksivat päätä pahkaa tiehensä ja piiloutuivat taloihin. Ruotsalaiset puolustautuivat urhoollisesti, varsinkin aluksi, mutta joutuivat lopulta epäjärjestykseen, ja silloin heistä enimmät hakattiin maahan.

Kaupunki jätettiin ryöstettäväksi, ja kun siellä oli sangen vähän otettavaa, ärtyi miehistö julmuuksiin, joita kynä ei voi kuvailla. Koko kaupunki joutui liekkien uhriksi ja talot ja kadut olivat ruumiita kukkuroillaan.

Kertomus julmuuksista julkaistiin painosta. Se levisi koko Saksanmaahan ja herätti kaikkialla inhoa ja vihastusta moisia julmureita kohtaan.

* * * * *

Tehtyään jäähyväiskäyntisä Bogislaun luo ja molemminpuolisten ystävyyden vakuutusten jälkeen kuningas lähti syyskuun 4 päivänä Stralsundiin. Kustaa Horn ja Juhana ja Kaarle Banér jäivät Stettiniin yhdessä hoitamaan hinterpommerilaisia asioita. Molemmat ensiksi mainitut olivat samaan aikaan aloittaneet soturiuransa. Kustaa Horn oli tyyni, tasainen, sitkeä ja työteliäs, hän oli hoitanut päällikkyyttä Liivinmaalla ja oli suuren urhoutensa ohella osoittanut sellaista sotataitoa, viisautta ja varovaisuutta, että hän oli saavuttanut kuninkaan erikoisen suosion.

Juhana Banér oli nero, hän pystyi suurtekoihin ja oli loistava kuin pyrstötähti. Mutta niinkuin sillä, oli hänellä myös pimennyksensä. Kaarle Banér oli käyttökelpoinen ainoastaan siviilitehtäviin.

Heti kuninkaan lähdön jälkeen Juhana herra virkkoi Kustaa Hornille: "Kun hänen majesteettinsa jätti herttuakunnan asiat meidän käsiimme, tarkoitti hän varmaan sinua ja soi minulle kaivatun vapauden."

"Sitä sinulta ei mielestäni ole puuttunut", virkkoi ystävä nauraen. "Olethan melkein joka päivä ollut kaupungissa."

"Mutta kaikki yöt leirissä. En ole siis saanut olla mukana ainoissakaan tanssiaisissa, en viedä ainoatakaan lemmenkuhertelua perille. Sanalla sanoen olen saanut maistella ainoastaan vaahtoa huvitusten maljasta."

"Pohjasakan sanotaan olevan katkeran."

"Kuinka sen tiedät, Cato kulta? Minä tahdon saada asian selville meidän molempain puolesta. Ajatteles vain, että kaksi ihastuttavaa neitoa tappelee minun sydämestäni. Onneksi siellä on tilaa heille molemmille. Älä odota minua leiriin viikkokauteen."

"Ajattele mitä teet. Minä kyllä en virka mitään kuninkaalle, mutta ei ole sanottu, että kaikki pitävät suunsa."

"En ymmärrä häntä", puuskahti Juhana, jonka ajatukset heti kiepahtivat uuteen suuntaan. "Mihin kauniiden silmien ristituleen olenkaan kultakuninkaamme nähnyt usein joutuvan ja hän on päässyt aivan kylmänä läpi. Mitä olisivatkaan hovin naiset tahtoneet antaa sydänkantaisesta sormuksesta, minkä hän lahjoitti pikku keijuselle, josta ei tiennyt enempää kuin ilman lintusesta. Lystikkäintä on, että täällä väitetään olevan jonkun herttarouvan, mutta missä, sitä ei voi sanoa kukaan. Saas nähdä, voinko hänet etsiä käsiin… No, nyt talutetaan ratsu porrasten eteen. Jos minua tarvitset, lähetä Kaarle, hän tietää missä oleskelen. Herran haltuun!"

Hilpeästi hän hypähti ratsaille ja lasketti täyttä laukkaa Stettiniin, jossa vilkasverinen nuori herra oli hyvin suosittu ei ainoastaan tavattoman yhdennäköisyytensä tähden kuninkaan kanssa, vaan myöskin rakastettavan, luottamusta herättävän käytöksensä tähden.

"Hän olisi ikävystynyt täällä, eikähän tehtäviä ole niin paljoa, etten voisi niitä hoitaa yksinkin", tuumi Kustaa Horn itsekseen ja istuutui kirjoittamaan valtiokanslerille selontekoa asemasta Pommerissa.

Kuninkaan matkan tarkoituksena oli tehdä retki Mecklenburgiin. Hän tarvitsi hankkia enemmän alueita sotajoukon ylläpidoksi ja voittaa mallipaikkoja uusille rykmenteille, mutta samalla hän tahtoi lähestyä Elbeä ja Magdeburgia. Siten hän saattoi tukea Mecklenburgin herttuoita, jotka olivat itse alkaneet pestata väkeä ja joiden lähettiläät olivat jo olleet kuninkaan luona. Hän aikoi edelleen taivuttaa Hampurin ja Bremenin liittymään Ruotsiin ja lopuksi tekemällä Magdeburgin sotaliikkeittensä lähtökohdaksi hajoittaa vihollisen voimat ja sulkea pohjoiset sotajoukot Böömistä ja ympäröiväin seutujen vilja-aitoista. Siten helpoittuisi myös yleinen kapina koko protestanttisessa Saksassa.

Magdeburgin avustus oli ennen kaikkea kuninkaan sydämellä. Keisari oli ajanut brandenburgilaisen Kristian Wilhelmin pois kaupungista. Tämä oli pujahtanut sinne takaisin, puhutellut porvareita ja tullut valituksi päälliköksi. Hän oli pestannut väkeä ja miehittänyt solat ympäristössä estääkseen Tillyn saapumasta yllättämään kaupunkia. Hallintomies selitti julkisesti liittyvänsä Ruotsin kuninkaaseen ja saikin häneltä lupaan pikaista apua ja neuvon olemaan äärimäisen varovainen.

Pian sen jälkeen Kustaa Aadolf lähettikin pestausrahoja ja lisäksi yhden oivallisimmista eversteistään, Didrik von Falkenbergin, Magdeburgiin, ja suurin vaivoin ja monia vaaroja vältettyään tämän vihdoin onnistuikin päästä kaupunkiin.

Lokakuun 1 päivänä kuningas kirjoitti valtiokanslerille, että hän kyllä saattoi huomata keisarin haluavan rauhaa sillä ehdolla, "että me palaamme takaisin entiseen varmuuteemme. Täällä täytyy saada uusi uskonvapaus voimaan kautta koko Saksanmaan, niin että meidän naapurimme saavat entisen vapautensa, ja me siten tulemme turvatuiksi heidän turvallisuutensa kautta."

Tässä tarkoituksessa kuningas tahtoi päästä kiinteämmin keisarin ja koko pappisjoukkueen kimppuun. "Jos pääsisimme käsiksi keisarin perintömaihin ja voisimme evätä ne pakkoverot, joita nyt kiristetään uskonheimolaisiltamme, niin että koko sotarasitus lankeaisi paavilaisen papiston niskoille, silloin voisimme itsellemme saavuttaa rauhan, joka olisi meille kunniaksi. Siinä tarkoituksessa olemme ensi vuonna aikoneet vielä varustaa erinäisiä joukkoja."

Lukijani, avaa kartta, niin on sinun helppo käsittää se nerokas suunnitelma, jonka hän oli tehnyt. Yksi sotajoukko oli kuninkaan omalla päällikkyydellä vallitseva koko Itämerenrannikkoa. Kaksi muuta oli Kustaa Hornin ja Teuffelin johdolla pitävä vallassaan Oderin tienoita, toisella puolen pitävä silmällä Brandenburgia, toisella tunkeutuva Schlesiaan.

Neljäs sotajoukko oli muodostettava Magdeburgissa, jossa hallintomies oli saanut kokoon ainoastaan 100 hevosta ja josta kuningas toivoi voivansa vallita Elbeä, samalla kuin joukko yhdessä kuninkaan oman sotajoukon kanssa voisi antaa Saksille ja Brandenburgille tilaisuuden toimia ruotsalaisten kanssa. Viides sotajoukko oli asetettava Weseriin, sillä ympäröivät kaupungit eivät olleet haluttomia liittymään kuninkaan puolueeseen, hänellä oli siitä todisteita.

Että tämän suunnitelman toteuttamiselle koituisi esteitä molempien protestanttisten vaaliruhtinasten huikentelevasta hyödynjanosta ja arasta politiikasta, se ei ollut koskaan johtunut Kustaa Aadolfin mieleen.

Kuninkaan saapuessa Stralsundiin siellä oli suunnilleen kolmasosa siitä väestä, jonka hän oli määrännyt retkelle Mecklenburgiin. Useat ratsurykmentit, joiden piti tulla Preussista, olivat viipyneet, ja Teuffelin rykmentti täytyi jättää Stettiniä puolustamaan. Vasta kauan epäröityään kuningas päätti kaikessa tapauksessa lähteä retkelleen Mecklenburgiin.

Lähtö tapahtui syyskuun 23 päivänä. Oli määrä mennä Rostockiin. Marssittiin ensin Barthiin, josta muuan sola Ribnitzin ja Damgartenin välillä vei Mecklenburgiin ja suoraan ensiksi mainittuun kaupunkiin.

Barthin länsipuolella on suuri järvi, jonka eroittaa merestä kapea maakaistale, ja tällä kaistaleella sijaitsee Wustrowin kaupunki. Etelästä laskee järveen virta, ja sen molemmin puolin on kaksi kaupunkia, Damgarten Pommerin puolella ja Ribnitz Mecklenburgin puolella. Edellistä vartioitiin vanhasta vahtitornista, johon tällöin oli sijoitettu kymmenen keisarillista sotamiestä. Ribnitz sitä vastoin oli varustettu sekä muurein että haudoin.

Kuninkaan saapuessa nuo kymmenen tornissa olevaa sotamiestä näyttivät ensin aikovan puolustautua, mutta luopuivat pian aikeestaan. Kuningas laitatti kaksi siltaa virran yli, meni yöllä syyskuun 26 päivää vasten sen yli ja seisoi varhain aamulla Ribnitzin edustalla. Osasto vihollisen ratsuväkeä, joka kohdattiin, pakeni päätäpahkaa kaupunkia kohden ja sitä ajettiin täyttä laukkaa Rostockin tietä myöten, jollaikaa jalkaväki ryntäsi Ribnitzin muureja vastaan.

Kustaa Aadolf oli mukana kaikkialla. Hänen joukkonsa ei ollut suuri, mutta kuningas oli jo niin nuorten kuin vanhojenkin sotamiesten epäjumala, ja ilo siitä, että sai taistella melkein hänen silmiensä alla, teki joka miehestä sankarin.

Ribnitzin kaupungin portit räjäytettiin porttimiinoilla, ruotsalaiset ajautuivat kaupunkiin, ja vihollinen pakoitettiin antautumaan armoille. Muutamat taloista ryöstettiin, mutta heti tästä tiedon saatuaan kuningas käski, "että mitä oli otettu, se oli annettava takaisin." Ruotsalaiset menettivät ainoastaan kolme miestä. Viikko tämän jälkeen myöskin Wustrow joutui ruotsalaisten käsiin.

Siten vallattu sola oli sangen tärkeä toteutettaessa kuninkaan tuumaa lähestyä Elbeä ja sitä tietä tulla Magdeburgin avuksi. Sentähden hän laitatti sen puolustuskuntoon, niin että se kestäisi keisarillisten taholta odotetun hyökkäyksen. Kustaa Aadolf oli asettunut asumaan erääseen vanhaan pappilaan, missä häntä vaalittiin sellaisella rakkaudella, että se oli aivan liikuttavaa. Hän näki ainoastaan vanhat puolisot, mutta tunsi, että täällä oli joku muukin, joka arvasi hänen toivomuksensa, ja niinä harvoina hetkinä, joina hän oli kotona, lämpeni sydän siitä. Se elähytti uusiin ponnistuksiin kun tiesi, että uskollisen rakkauden hengetär liiteli hänen ympärillään.

Kenties tämä juuri viehätti kuningasta viipymään Ribnitzissä lokakuun 20 päivään. Sotajoukko tarvitsi lepoa ja sitä paitsi oli leirissä ilmestynyt tautisuuttakin. Sentähden täytyi luopua ajatuksesta tunkeutua pitemmälle Mecklenburgiin, varsinkin kun apujoukkojen odottaminen olisi ainoastaan viivyttänyt kuninkaan alkuperäistä aikomusta marssia Garzia vastaan, johon oli koottu keisarillinen pääjoukko, suunnilleen 12,000 miestä jalkaisin ja 3,000 ratsain. Vihollisen hallussa olivat sitä paitsi hyvin linnoitetut Kolberg ja Greifswald ja kaikki ne solat, joiden kautta sitä tietä kuljettiin Mecklenburgiin. Aikomus oli, jos mahdollista, ajaa hänet pois lujasta asemastaan. Niin Kustaa Horn kuin Teuffelkin, joiden mielipidettä kysyttiin, kehoittivat kuningasta käymään tuumasta toimeen. Kniphausen sitä vastoin arveli, että oli lähestyttävä Elbeä, laajennettava alueitaan ja vietävä Magdeburgille apua.

Kuningas seurasi kuitenkin Hornin ja Teuffelin neuvoa, joka parhaiten kävi hänen mielipiteensä kanssa yhteen. Ymmärrämme sen parhaiten luomalla pikaisen silmäyksen saksalaisiin olosuhteihin.

Jokseenkin samoihin aikoihin, kun Kustaa Aadolf nousi maihin Saksassa, piti Ferdinand II vaaliruhtinaskokoustaan Regensburgissa. Neljä katolista vaaliruhtinasta, jotka kaikki saapuivat sinne persoonallisesti, vastustivat yhtä jyrkästi keisarillista politiikkaa kuin molemmat protestanttisetkin, jotka olivat jääneet kokouksesta pois ja ainoastaan lähettäneet edustajansa. Wallensteinin häikäilemätön esiintyminen ja se tyrannius, jota hänen sotajoukkonsa harjoittivat, näytti heistä vaarallisemmalta kuin Kustaa Aadolfin marssiminen Stettiniin, sillä "friedlantilainen" ja hänen veljensä merkitsivät heidän silmissään sotilashirmuvaltaan nojautuvaa keisarikuntaa. Yksinpä keisarin pojan vaali roomalaiseksi kuninkaaksikin hyljättiin, sillä sitä pidettiin askeleena keisariarvon perittävyyteen ja yksinvaltaan.

Wallensteinin eroittaminen ja sotajoukon vähentäminen oli ehtona, ennenkuin liittokunnan ruhtinaat tulisivat mukaan taisteluun Ruotsia vastaan ja muihin sotiin. Ferdinand II, joka ei koskaan ollut itsenäinen, ei sentähden uskaltanut nytkään rikkoa välejään liittokunnan kanssa, vaan ennemmin uhrasi Wallensteinin. Mutta samalla hän joutui yhtä riippuvaan asemaan kuin sodan alussakin. Suunnitelmat keisarivallan elvyttämisestä Italiassa täytyi hyljätä, ja keisarilliset sotajoukot kutsuttiin takaisin yli Alppien. Liittokunta vaati sitä, ja liittokunnan takana ei ollut ainoastaan paavi, vaan myös eurooppalaiset suurvallat, jotka eivät tahtoneet tietää mitään habsburgilaisen huoneen ylivallasta.

Niin ihmeteltävästi olivat tapaukset muodostuneet, ettei Kustaa Aadolfilla ollut koskaan sopivampaa hetkeä kuin nyt. Katoliset vallat ja paavi itse raivasivat tietä hänelle, ja habsburgilainen huone oli itse ottanut ensi askeleen lankeamiseen huimaavasta korkeudestaan.

Sentähden se sotavoima, joka asetettiin Kustaa Aadolfia vastaan, olikin sangen pieni entiseensä verraten. Kokonaisuudessaan lienee keisarin Itämeren-sotajoukko noussut noin 40,000 mieheen. Suurin osa siitä oli asetettu linnoihin Pommeriin, Mecklenburgiin ja Brandenburgiin. Kenttäarmeija Stettinin luona nousi 15,000 mieheen.

Harvoin on kaksi taistelevaa sotajoukkoa muodostanut niin räikeää vastakohtaa kuin keisarillinen ja ruotsalainen. Ensi esiintymisestään saakka viimeksi mainittu herätti ystäväin ja vihollisten ihailua sotakelpoisuudellaan ja kurillaan; se oli kaikkialla väestön suojana ja turvana, ja sotamiehet jakoivat usein veljellisesti kansan kanssa niukan leipänsä.

Keisarillinen sotajoukko sitä vastoin jatkoi samaa hillittömän hurjaa elämää, jonka se oli alkanut Wallensteinin aikana, ainoastaan vielä hillittömämmin ja hurjemmin, sittenkun kaikki kuri oli poissa. Tämä sotajoukko oli Saksalle paljon vieraampi kuin Kustaa Aadolfin. Se oli haalittu kokoon kaikista kansoista ja maista, eli aivan julkisesti ryöstöstä ja rosvouksesta ja ryösteli yhtä paljon omasta halustaan kuin pakostakin, sillä säännöllinen muonitus ja palkanmaksu oli aikoja sitten lakannut.

Samanmielisiä joukkojen kanssa olivat upseeritkin. Niiden joukossa oli useita Wallensteinin armeijan pahimpia väkivallan tekijöitä, muiden ohella irlantilainen Butler, joka sittemmin oli mukana Wallensteinin murhassa, ja kammottu böömiläinen, kreivi Götze, Bassewalkin petomainen hävittäjä. Sen jo tiedämme, että sotajoukon johtajana oli italialainen Torquato Conti.

Kustaa Aadolfin ensi aika Saksassa oli vaikein, ja tähän eivät olleet niinkään suurena syynä vihollisen puolelta uhkaavat vaarat kuin pettyneet toiveet odotettuihin ystäviin nähden. Hän tuli protestanttisen Saksan pelastajana, mutta kukaan ei tahtonut tai tohtinut ottaa pelastusta vastaan. Ainoastaan Stralsund tervehti häntä riemunilmauksin. Bogislaus oli pakosta ottanut hänet vastaan ja sen jälkeen pyytänyt keisarilta anteeksi.

Epäilemättä kautta kansanjoukkojen kulki syvä ja mahtava liike, vaikkei se vain tiennyt miten purkautuisi ilmoille, kun saapui suuri uutinen, että Ruotsin kuningas, Venäjän ja Puolan voittaja, oli pystyttänyt sinikeltaisen lippunsa Saksan maassa uskonopin puolustukseksi. Mutta vallanpitäjät ja ruhtinaat eivät asettuneet askeltakaan häntä vastaan. Heidän silmissään Kustaa Aadolf oli ainoastaan muukalainen, kenties anastaja, ja hänen esiintymisensä on kaikissa suhteissa loukkaus pyhän Rooman valtakunnan majesteettia vastaan.

Sellaiset ennakkoluulot vallitsivat Saksan ruhtinaiden mieliä. Heidän joukossaan ei ollut ketään, jonka silmä olisi ollut avoin suuren ajan vaatimuksille. He näkivät vain asestetun vallan keisarin ja liittokunnan käsissä, niin Pfalzin kuin Mecklenburginkin kohtalo on uhkaavana heidän edessään. Mikä epäonnistui Kristian IV:lle, hänelle, joka kuului pyhään Rooman valtakuntaan, kuinka sen olisi voinut suorittaa Kustaa Aadolf, joka ei ollut saksalainen, eikä hänellä siis ollut mitään edellytyksiä esiintyäkseen Saksan pelastajana.

Kuninkaasta näytti asema synkältä. Hän ei joutunut koskaan epätoivoon, mutta hän oli epätietoinen mihin oli ryhdyttävä. Silloin saapui Ribnitziin sanoma, että eräs mahti oli omasta alotteestaan omaksunut hänen asiansa. Magdeburg, Pohjois-Saksan suurin ja mahtavin kaupunki, oli julkisesti julistautunut hänen puolelleen. Miina oli räjähtänyt. Kustaa Aadolf oli saanut vapaaehtoisen saksalaisen liittolaisen!

Kuinka hän iloitsikaan, sillä hän näki tässä merkin yleiseen protestanttiseen vapaudentaisteluun. Se on "merkkilaukaus yleiskapinaan", sanoo hän itse kirjeessään, jossa kertoo Oxenstjernalle iloisen uutisen. Ja hänellä oli syytä iloon. Magdeburg oli yksi niistä vapaista kaupungeista, jotka olivat käyneet protestanttisen liikkeen eturinnassa ja vainon aikoina aina olleet sen lujana tukena. Kaarle V:n aikana se oli yksin uhmannut keisarin mahtia, ja 1629 Wallensteinin täytyi peräytyä sen muurien edustalta, niinkuin hän 1628 oli peräytynyt Stralsundinkin.

Vuonna 1630 keisarilliset komissaariot olivat saapuneet toimeenpanemaan peruutusjulistusta Magdeburgin arkkihiippakuntaan nähden, johon kaupunki kuului. Mutta kaupungin asujamet nousivat kuin yksi mies, eivätkä sanoneet koskaan voivansa suostua siihen, että katolilaisuus jälleen pääsisi herraksi heidän hiippakunnassaan. Paavi oli nimittänyt keisarin nuorimman pojan, arkkiherttua Leopold Wilhelmin, uudeksi katoliseksi piispaksi, jonka oli ajettava pois ennen valitut hallintomiehet. Mutta kaupunki kieltäytyi ottamasta häntä vastaan.

Välit rikkoutuivat täydellisesti. Entinen ylimysmielinen neuvoshallitus oli kukistettu ja asetettu sijaan uusi kansanvaltaisempi. Kaupunki viehättyi yhä enemmän siihen vapaampaan elämänsuhteiden käsitykseen, jota Kustaa Aadolf edusti, ja brandenburgilaisen Kristian Wilhelmin, maan pakoon karkoitetun hallintomiehen, joka oli viettänyt Tukholmassa maanpakoaikansa, hänen välityksellään oli Ruotsin kanssa tehty samanlaatuinen puolustusliitto kuin Stralsundinkin kanssa.

Magdeburgilla oli vanhastaan maine, että sitä oli mahdoton vallata. Kustaa Aadolfille kaupunki merkitsi pääsyä yli Elben, sillä Magdeburgista pohjoiseen ei siihen aikaan ollut ainoaakaan siltaa yli virran. Itse hän lausui, että Magdeburg oli hänelle "hyökkäysportti lounais-Saksaan", liittokunnan maihin, jossa hän — aikoja ennen astumistaan saksalaiselle maaperälle — oli löytänyt näyttämön, missä sota oli vietävä ratkaisevaan päätökseen.

Sopimuksen tärkeimpiä pykäliä oli sekin, että kaupunki tulisi aina pitämään pääsyn Elben yli avoinna kuninkaalle ja hänen sotajoukolleen. Sitä vastoin luvattiin ruotsalaisten puolelta, että Kustaa Aadolf ottaisi vastuulleen kaupungin puolustamisen, maksaisi sen kustannukset, eikä vaaran hetkenä hylkäisi sitä koskaan. Evankelisen uskonopin pelastus ja Saksanmaan vapauden puolustus merkittiin yhteiseksi päämääräksi.

Kun kuningas ei itse voinut saapua, lähetti hän Didrik von Falkenbergin Magdeburgiin. Kaupunki oli jo silloin kaikilta puolin keisarillisten joukkojen ympäröimä.

Siitä hetkestä Magdeburg oli se vedin, joka määräsi Kustaa Aadolfin kaikki liikkeet sotanäyttämöllä ja johon ne kaikki liittyvät lähemmin tai etäisemmin. Niillä vähillä voimilla, jotka Kustaa Aadolfilla oli käytettävinään odottaessaan preussilaisia joukkoja, hän tahtoi ensin tehdä lopun Wallensteinin aikuisesta herravallasta Mecklenburgissa ja saattaa entiset ruhtinaat jälleen asemilleen. Sen jälkeen hän oli ajatellut Dömitzistä, maan päälinnoituksesta Elben rannalla, raivata itselleen tien Magdeburgiin. Hänen etunsa ja hänen kunniansa ei sallinut hänen jättää urheita porvareja yksin taistelussaan ylivaltaa vastaan.

Kuningas oli jäänyt aivan ilman sitä apua, jota hän oli toivonut saavansa osaksi Hampurista ja Lyypekistä, osaksi karkoitettujen ruhtinasten maasta; sitä vastoin keisarilliset olivat tunkeutuneet Pommerista Demminiin. Ja kun kuningas käsitti, ettei hän sitä tietä voinut tulla Magdeburgin avuksi, päätti hän palata Stettiniin ja avata itselleen tien Magdeburgia kohden hyökkäämällä Garzin ja Greifenhagenin luona keisarillisen sotajoukon lujia asemia vastaan.

Saksalaisten taholta oli tehty tuskin mitään ruotsalaisen sotajoukon Pommeriin leviämisen ehkäisemiseksi. Wallensteinin ero ja eripuraisuudet Regensburgissa olivat saattaneet asiat mitä suurimpaan sekamelskaan. Keisarin oli täytynyt luopua toiveistaan nähdä rakas poikansa sotajoukon eturinnassa. Neljän kuukauden neuvottelujen jälkeen ylipäällikkyys annettiin marraskuussa liittokunnan sotaherralle, vanhalle Tillylle. Sen oli oltava jonkunlaisena sovituksena, että keisarin ja liittokunnan sotajoukot täten yhdistettiin saman ylipäällikön käsiin. Itse asiassa se merkitsi sitä, että kun herrat olivat päättäneet edelleenkin vetää yhtä köyttä, päättivät he myös tehdä sotavoimansa riippumattomaksi ja alistaa keisarilliset sen vallan alle.

Liittokunta ja liittoutuneiden sotapäällikkö astui siis etualaan ja Tillystä tuli se vastustaja, jonka kanssa Kustaa Aadolf sai ensiksi mitata voimiaan.

Sillävälin tähteet Wallensteinin Itämeren joukosta seisoivat edelleen Garzin luona yhä auttamattomammassa hajoamistilassa. Se oli puettu ryysyihin, kärsi vilua ja nälkää, sillä ei ollut enää tilaisuutta ryöstelyynkään, kun maa leirin ympäriltä oli riistetty putipuhtaaksi peninkulmien laajuudelta. Ruhtinas Conti luopui jo syyskuussa päällikkyydestään, ja Tillyn päämajoitusmestari Hannibal von Schaumburg astui hänen sijaansa.

Heti Stettiniin palattuaan kuningas laati suunnitelman ajaakseen keisarilliset Garzista tiehensä. Kenraali Tott ja Banér kutsuttiin joukkoineen Stettiniin.

Outo ei olisi luullut, että vihollissotajoukkoa oli majoitettuna kaupunkiin. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, ja porvaristo katseli yhä ystävällisemmin silmin tätä väkeä, joka ani harvoin häiritsi kenenkään rauhaa ja jonka rohkeudesta ja urheudesta liikkui satumaisia huhuja.

Kniphausen majaili Hinter-Pommerissa aikeissa piirittää Kolbergia, joka oli keisarillisten hallussa. Keisarillisille lähetettiin sinne useita apujoukkoja Garzista, mutta ruotsalaiset pitivät silmänsä auki ja ajoivat joka kerta apujoukot pakoon.

Eräänä päivänä Kniphausen sai tietoonsa, että suurempi vihollisvoima oli tulossa, ja samaan aikaan saapui Kustaa Hornin käsky, että Kniphausenin oli yhdistyttävä häneen koko joukkoineen Treptowin luona Greiffenbergistä pohjoiseen.

Edellisenä iltana Horn oli lähtenyt Stettinistä 2,600 ratsumiehen ja muskettisoturin keralla. Mukana oli viisi tykkiä.

Saamansa käskyn johdosta Kniphausen lähti liikkeelle jätettyään yhdeksänsataa miestä Kolbergin edustalle pitämään linnaväkeä silmällä. Seuraavana päivänä Horn oli puolenkolmatta peninkulman päässä sieltä, ja marraskuun 12 päivänä koko ruotsalainen sotavoima yhtyi hänen johtoonsa.

Hän sijoitti päämajansa kylään, ja ylimmät upseerit kokoontuivat hänen luokseen neuvottelemaan miten oli paras käydä lähestyvää vihollista vastaan.

Silloin eräs tiedustelija ilmoitti, että suurehko sotavoima lähestyi Kolbergia Don Fernando Capuan johdolla.

Kustaa Horn järjesti heti joukkonsa täyteen taisteluasentoon erään kukkulan taakse tien varteen. Mutta yö kului, eikä vihollisesta kuulunut mitään. Kolmen aikaan aamulla kuului merkkisoitto, ja ruotsalaiset odottivat kärsimättömästi, että taistelu oli alkava. Silloin saapui sana, että Don Fernando oli urkkijaansa kautta saanut tiedon ruotsalaisten voimasta ja oli sentähden paluumatkalla.

Horn antoi heti käskyn lähteä vihollista takaa ajamaan. Sotajoukko jaettiin kahteen osaan. Ensimäistä, johon kuului koko ratsuväki ja 1,000 muskettisoturia everstien Teuffelin ja Hepburnin johdolla, hän otti itse komentaakseen. Muu jalkaväki ja tykistö tuli vitkaan jäljestä kreivi von Thurnin johdolla.

Saatiin tietää, että vihollinen oli parin tunnin matkan edellä, ja kohta sen jälkeen, että se oli pysähtynyt eräälle mäelle. Mutta ruotsalaiset jatkoivat tyynesti marssiaan ja saivat pian keisarilliset näkyviinsä. Kun nämä huomasivat ruotsalaiset, lähtivät he kukkulalta jatkamaan matkaansa. Mutta nyt lankesi niin sakea sumu, että saattoi tuskin nähdä omaa kättään, ja oli mahdotonta arvostella maanlaatua tai vihollisen voimaa ja asemaa. Kaikessa tapauksessa Horn tahtoi ajamalla vihollisten jälkijoukkoja heidän jalkaväkensä selkään saattaa heidät epäjärjestykseen ja hidastuttaa heidän marssiaan, kunnes Thurn ehti tulla jäljestä tykistöineen.

Urhea ja peloton Baudissin ryntäsi eteenpäin. Hänen kolme ratsuväkikomppaniaansa hyökkäsi puolta vahvemman jälkijoukon kimppuun ja onnistuikin ajamaan sen pakosalle. Mutta kun Baudissin tahtoi täydentää voittonsa, joutui hän sumussa vihollisen muskettisotureita vastaan, jotka ottivat hänet vastaan niin murhaavin kiväärinlaukauksin, että hänen heti täytyi vetäytyä takaisin. Mitään mainittavampaa tappiota eivät ruotsalaiset kärsineet, ja takaa-ajoa jatkettiin. Ainoastaan sumu esti vihollisen tuhoamista, se pääsi onnellisesti Garziin.

Sellainen oli ruotsalaisten ensimäinen yhteentörmäys keisarillisten kanssa tässä Saksan-sodassa.

Sillävälin oli kuninkaalla ollut kokous upseeriensa kanssa neuvotellakseen aiotusta hyökkäyksestä Garziin. "Meidän täytyy käydä otteluun", sanoi hän, "ja vaikka toivommekin hyvää menestystä, on meidän muistettava, että voitto on Jumalan kädessä. Mutta jos tällöin menettäisin henkeni, kehoitan teitä siitä huolimatta rohkeasti ja luottavasti jatkamaan…"

Niin hänen ajatuksensa aina palasivat hänen kuolemaansa. Se ajatus näytti aina väikkyneen hänen mielessään.

Sotavoima, joka oli määrätty hyökkäykseen, nousi vähän yli 20,000 mieheen, mutta siitä oli runsas kolmasosa sairaana. Kuitenkin joukot lähtivät liikkeelle, ja kuningas, joka matkusti edeltä, saapui joulukuun 16 päivänä Greiffenbergiin, johon myös Kniphausen ja Baudissin saapuivat samana päivänä ja kertoivat taistelun menon.

Kuka tässä lie ollut onnellisempi, kuulija vai kertoja. Kuningas puristi heidän käsiään. "Jumalan kiitos!" sanoi hän. "Alku on hyvä, Herran avulla on jatkokin oleva samanlainen."

Talvi oli tullut tavattoman ankarana, ja keisarillisen sotapäällikön täytyi katsoa, kuinka hän voi suojella sotamiehiään kovalta pakkaselta. Hän pyysi keskustella ruotsalaisten valtuutettujen kanssa, ja muutamia sellaisia lähetettiin määrätylle yhtymäpaikalle.

Kutsu oli tehty rauhantarjouksen nimessä. Keisarilliset ottivat vieraansa vastaan erittäin kohteliaasti ja kutsuivat heidät herkullisille päivällisille. Kun kaikki olivat viinistä hilpeällä tuulella, puuskahti keisarillinen komissaario, että vaikkei heillä ollutkaan mitään syytä pelätä ketään vihollista ja he olivat hyvin varustetut niin väen kuin elintarpeidenkin puolesta, niin he halusivat kuitenkin pakkasajaksi asettua talvimajoille ja toivoivat, etteivät ruotsalaiset talven kuluessa heitä häiritsisi. Oli melkein varmaa, että muutamani kuukausien kuluttua syntyisi rauha keisarin ja Ruotsin kuninkaan välillä. Mutta jos siitä vastoin odotuksia ei tulisi mitään, niin he voisivat keväällä urhon tavoin jatkaa sotaa.

Kustaa Aadolfin valtuutetut kuuntelivat tarkkaavaisesti pitkää puhetta ja antoivat sitten seuraavan vastauksen: "Ruotsalaiset ovat yhtä hyviä sotamiehiä niin talvella kuin kesälläkin. Jos on pakkanen, niin heillä on lämpimät lammasturkkinsa, eikä heidän tarvitse makailla ja nylkeä maan köyhiä asujamia. Keisarilliset voivat tehdä asioissaan miten hyväksi näkivät, mutta ruotsalaiset eivät tahtoneet jäädä talveksi toimettomiksi."

Tulos oli huono. Mutta suurin hätä oli keisarillisten päällikön pakoittanut herättämään kysymyksen.

Vielä suurempi onnettomuus oli, kun Tilly ei kuunnellut lainkaan monia pikaisen avun pyyntöjä, joita hänelle tehtiin. Generalissimus ei tahtonut panna onneaan vaaraan ryhtymällä valloittamaan takaisin Pommerin, jonka Wallenstein oli vallannut keisarin nimessä vastoin Baijerin vaaliruhtinaan tahtoa. Sitä paitsi hän ei aikonut antaa tämän ruotsalaissodan painon langeta liittokunnan joukkojen niskoille, vaan keisarillisen miehistön, jota johti Pappenheim.

Tämä mies näyttelee siksi suurta osaa 30-vuotisessa sodassa, ettemme voi jättää häntä erikoisesti mainitsematta. Hänen isänsä oli keisarillinen marsalkka. Hän kunnostautui hyvillä opinnoillaan, niin että hänet valittiin Altdorfin yliopiston rehtoriksikin. Hän teki kuitenkin nopean kokokäännöksen, meni armeijaan ja kohosi pian everstiksi, jollaisena hän otti osaa taisteluun Valkovuorella.

Pappenheim oli roteva mies ja miehekkään näköinen. Korkean otsan alta, kahden puolen ylpeää kotkannenää, salamoi täyteläisistä kasvoista terhakka, eloisa silmäpari. Luonteeltaan hän oli avomielinen ja iloinen. Taistelussa hän oli aivan uhkarohkea eikä pitänyt omaa henkeään suuremmassa arvossa kuin halvan sotilaankaan, josta syystä Kustaa Aadolf häntä nimitti yksinkertaisesti "sotamieheksi", samoin kuin Tilly sai kantaa "vanhan korpraalin" nimeä. Yhtäläisyyttään Kustaa Aadolfin kanssa Pappenheim koetti tehdä vielä huomattavammaksi vaateparrellaan ja käytöstavallaan, samoin kuin hän kaikissa tilaisuuksissa peittelemättä ilmaisi ihailunsa suurta vihollistaan kohtaan. Tässä miehessä oli ritarillisuutta, joka kohotti hänet korkealle aikalaistensa joukossa. Kokouksissa nähtiin Pappenheim aina valkoisella ratsullaan valitsevan paikkansa Ruotsin kuninkaan vastapäätä ja pyrkivän otteluun hänen kanssaan. Tämä johtui sukutarusta, jonka mukaan kuuluisa ja arvokas Pappenheim oli voittava suuren ja kuuluisan kuninkaan.

Pappenheim oli täysin vakuutettu, että tämä taru kohdistui häneen, eikä hän lyönyt laimin mitään saadakseen sen toteutumaan. Siitä pitäen, kun hän otti haltuunsa keisarillisten joukkojen päällikkyyden, unelmoi hän hetkestä, jona hän oli kukistava ruotsalaisen sankarin.

Schaumburg, joka katsoi keisarillisen sotajoukon Pommerissa olevan mennyttä, lähetti suurimman osan ratsuväkeään läheisiin seutuihin talvimajoilleen. Greifenhageniin sijoitettiin 3,000 miestä, enimmäkseen jalkaväkeä, itse jäi Schaumburg 6,000 miehen keralla Garziin.

Kustaa Aadolfille ei vihollisen asema ollut tuntematon, ja hän teki suunnitelmansa sen mukaan. Suurehko joukko järeitä tykkejä vietiin muskettisoturien suojaamana suurilla mataloilla proomuilla Oderia ylöspäin, jalkaväki ja ratsuväki seurasivat mukana pitkin rantaa.

Itsenään jouluaattona 1630 Kustaa Aadolf marssi 14,000 miehen suuruisen kenttäarmeijan kanssa täydessä taistelujärjestyksessä Greifenhagenin edustalle, joka oli keisarillisten asemapaikkojen avain. Hän vaati otteluun, mutta siihen ei suostuttu.

Joulupäivänä messun jälkeen käytiin rynnäkköön sekä maan että virran puolelta. Kun aukko oli ammuttu muuriin, pelastautui suurin osa linnueesta pakenemalla.

Schaumburg katseli Garzista taistelun menoa ja ajatteli ajoissa omaa turvallisuuttaan. Hän pani virran sillan tuleen, räjäytti linnoituksen ilmaan ja heitätti tykit ja varastot virtaan. Toisena joulupäivänä lähdettiin peräytymään Frankfurtia kohden, mutta peräytyminen muodostui pian mitä pikaisimmaksi paoksi. Ruotsalaiset ajoivat takaa käyden lakkaamatonta kahakkaa ja tuhosivat useita Wallensteinin entisen sotajoukon rykmenteistä. Brandenburgilaisen Kustrinin linnoituksen luona keisarillinen sotajoukko oli ainoastaan tunnin matkan edellä. Mutta kaupungin portit avattiin keisarillisille ja suljettiin ruotsalaisten edessä. Eräs saksalainen kuvailee keisarillisten elämöimistä heidän paetessaan seuraavin sanoin:

"Pommerissa samoin kuin vaaliruhtinaallisissakin maissa sotamiehet mellastivat hirmuisesti. Kylät poltettiin, naiset raiskattiin yksinpä kirkoissakin. Kaikkiin valituksiin von Schaumburg vastasi ettei hän kyennyt hillitsemään villiytyneitä sotamiehiä."

Siten päättyi vuosi 1630. Kustaa Aadolf oli nyt herrana koko Pommerissa paitsi Kolbergia, Greifswaldia ja Demminiä ja saattoi sijoittaa joukkonsa myös Pommerin ulkopuolelle, vihollisilta jokseenkin hyvin säästyneeseen koilliseen Brandenburgiin eli Neumarkiin. Toiveet olivat siten käyneet melkoista valoisimmiksi, ja hyvällä luottamuksella kuningas aloitti urheine sotureineen vuoden 1631.

3.

ETEENPÄIN!

Uusi vuosi alkoi tuimalla pakkasella. Sitä paitsi olivat elintarpeet vähissä. Sentähden kuningas päätti, että sotajoukko oli tammikuuksi majoitettava Neumarkiin. Itsellään oli hänellä suuri halu matkustaa kotiin Ruotsiin näkemään jälleen puolisoaan ja tytärtään, mutta hän tahtoi kysyä Akseli Oxenstjernalta neuvoa, ennenkuin päätti toteuttaa aikomuksensa.

Kirje lähti tammikuun alkupäivinä, ja hän odotti kärsimättömästi vastausta. Melkein heti tämän jälkeen saapui Charnacé uudestaan ruotsalaiseen leiriin, ja Kustaa Aadolf otti hänet vastaan päämajassaan Bärwaldessa. Neuvottelut aloitettiin uudestaan. Kustaa Horn oli Juhana ja Kaarle Banérin kera ruotsalaisia edustamassa.

Kardinaali Richelieu oli ajatellut Kustaa Aadolfia palkkasoturiksi ranskalaisten palvelukseen, mutta havainnutkin hänet mitä taitavimmaksi valtiomieheksi. Ovelampana itse kardinaaliakin oli tämä määrännyt ehdot, kun hänelle oli aiottu ne määrätä, ja Richelieu tunsi, että kuningas oli voittanut hänet valtiotaidossa.

Ei ainoatakaan niistä vaatimuksista, jotka Kustaa Aadolf oli ennen hylännyt, oltu otettu sopimukseen. Tyytymätönnä oli Richelieu nähnyt liittokunnan ja keisarin sopivan keskenään, liitto Ranskan ja Kustaa Aadolfin välillä oli oleva vastapainona. Sopimus tehtiin viideksi vuodeksi; sen tarkoituksena oli Itämeren ja valtameren vapauden yhteinen puolustus ja sen valtiollisen vapauden palauttaminen, joka Saksalla oli ennen sodan alkua. Ranska sitoutui vuotuiseen 400,000 riikintaalarin apumaksuun, Ruotsi ylläpitämään 26,000 miehen suuruisen sotajoukon. Liittokunnan ruhtinaille Kustaa Aadolfin oli myönnettävä puolueettomuus, jos he sitä vaativat ja sitä paitsi — tärkeä kohta — hän sitoutui kaikkialla jättämään katolisen uskontunnustuksen häiritsemättä. Allekirjoitukset olivat nyt enää kiusana. Richelieu tahtoi, että Ludvig XIII:n nimi tulisi ensimäiseksi molempiin kappaleihin, mutta Kustaa Aadolf piti molemmat yhdenvertaisina eikä sentähden voinut Ranskalle myöntää muuta, kuin mitä sille oli oikeudella tuleva. Tässäkin Charnacén täytyi antaa myöten, ja molemmat asiakirjat allekirjoitettiin kuninkaan toivomuksen mukaan.

Ranskan puolelta oli tahdottu pitää asia salassa, mutta siitä Kustaa Aadolf ehdottomasti kieltäytyi ja päästi sen heti julkisuuteen.

Liittouduttuaan suurvallan kanssa, joka ylläpiti Euroopan tasapainoa, ei kuningas nyt tuntenut itseään ainoastaan uskonvapauden esitaistelijaksi, vaan myöskin siksi, joka ehkäisemällä Habsburgin huoneen vallanhimoa oli samalla repivä sen pakkopaidan, johon ihmiskunta tahdottiin sitoa. Ja tällä oli sellainen merkitys, että maailman täytyi se tietää.

Hänen suureksi ilokseen olivat Venetsia ja Hollantikin taipuvaisia suorittamaan apumaksua. Englannista saapui uutinen, että Hamiltonin markiisi oli saanut kuninkaan ja parlamentin suostumuksen väenpestaukseen, joten voitaisiin Weserin tienoille tuoda aivan uusi armeija.

Niin kävi Kustaa Aadolfin ympärillä kaikki yhä valoisammaksi.

Tällä sopimuksella oli rikottu yhtenäisyys katolisen Euroopan kesken, mutta keskellä leimuavaa taistelua molempien uskontunnustusten välillä sen pohjana on sovittava ajatus tasapainosta niiden välillä, ja sentähden tämä sopimus muodostaa ratkaisevan käännekohdan suuressa taistelussa.

Kenties juuri tämä vaikutti, että Kustaa Aadolf ei ollut kovinkaan alakuloinen, vaikka hän Oxenstjernan neuvoa noudattaen jätti matkustamatta kotiin. Valtiokansleri sanoi pelkäävänsä, että kuninkaan poissaollessa kaikki menisi nurinkurin, koskei kellään muulla ollut kylliksi neroa eivätkä vihollinen, liittolaiset ja sotajoukko kunnioittaneet ketään toista niin, että hän olisi voinut kaiken johtaa onnelliseen loppuun.

Matkustuksen sijaan kirjoitti kuningas rakkailleen Ruotsiin. Maria Eleonoraa hän kehoitti olemaan hyvillä mielin ja katsomaan, että kaikilla olisi hänen läheisyydessään niin hyvä kuin suinkin. Hän lähetti terveisiä rakkaalle pikku tyttärelleen ja vakuutti lopuksi uskollista rakkauttaan.

Langolleen hän kirjoitti Bärwaldesta tammikuun 22 päivänä muutamia päiviä ennen sieltä lähtöään: "Olemme Jumalan avulla saaneet lujan jalansijan ja lähtökohdan tässä maassa, niin ettei inhimillisesti katsoen liene vihollisille helppo ajaa meitä täältä pois." Kirje sisältää muuten selonteon asemasta ja henkii kauttaaltaan toivoa ja luottamusta.

Jollei rakas Kätchen sisko saanutkaan mitään kirjettä, niin sai hän lämpimiä terveisiä poissaolevalta veljeltään, joka niin monta kertaa oli yksinäisinä hetkinään toivonut olevansa hänen läheisyydessään.

Ainoastaan muutamiksi minuuteiksi Kustaa Aadolf päästi ajatuksensa liitämään kotiin. Suuri tehtävä, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, vaati ensi sijassa hänen ajatuksensa ja aikansa. Väliin yksinäisinä hetkinään hän aprikoi, oliko hänen hyvä enkelinsä täällä vieraassa maassa enää milloinkaan ilmaiseva läsnäoloaan tai lähettävä viestin lapsen mukana… oliko arvoitus hänelle koskaan selviävä, saisiko hän enää koskaan nähdä amuletin antajaa?

Kuninkaalle jätettiin eräs kirjelmä. Se oli Hessen-Kasselin maakreiviltä, nuorelta, itsenäiseltä herralta, jota hävetti toisten horjuvaisuus, ja hän tahtoi sentähden omin päin neuvotella Ruotsin kuninkaan kanssa. Hän tarjoutui tekemään kaiken voitavansa taivuttaakseen Etelä-Saksan protestanttiset valtiosäädyt ja kaupungit liittoon kuninkaan kanssa.

"Tässä meillä on siis mies, joka toimii omasta alotteestaan ja innostaan", sanoi kuningas Kustaa Hornille, joka oli jättänyt hänelle kirjeen.

"Hänelle voi syystä sanoa: 'Mitäs teet, tee mitä pikimmin'", vastasi tämä.

"Niin", puuskahti kuningas, "niin totta kuin omasta puolestani olenkin päättänyt voittaa tai kuolla, täytyy Saksan ruhtinaiden ymmärtää, että liian myöhään tehty päätös syöksisi heidät auttamattomaan perikatoon. Siinä tapauksessa nimittäin, että joutuisin tappiolle."

Kustaa Aadolfin menestys oli herättänyt suurta huomiota, ja evankeliset ruhtinaat, joiden hän ei sallinut jäädä odottavaan puolueettomuuteen, päättivät Saksin vaaliruhtinaan Juhana Yrjänän kanssa esi-isäin esimerkin mukaan kutsua evankeliset säädyt yhteiseen neuvotteluun. Kun ensin oli neuvoteltu Brandenburgin kanssa, kutsuttiin kokous Leipzigiin, jossa oli sovittava siitä, mitä protestanttien oli tehtävä sietämättömästä sorrosta vapautuakseen.

Tämä oli ensimäinen heikko yritys vastarintaan keisaria vastaan, mutta ei kuitenkaan askel liittoon Kustaa Aadolfin kanssa. Heille Ruotsin kuningas oli ainoastaan muukalainen. Heidän tarkoituksensa oli koota luterilaiset ja reformeeratut kolmanneksi puolueeksi, joka taisteluun puuttumatta asettuisi ase kädessä odottavaan asemaan. Oli käytettävä vain hyväkseen Kustaa Aadolfin menestystä kiristämällä keisarilta ja katolilaisilta niitä etuja, jotka tähän asti oli kielletty.

Juhana Yrjänä, joka oli koko protestanttisen Saksan etunenässä, luuli voivansa niittää mitä toinen oli kylvänyt ja ovelalla politiikallaan ratkaista Saksan kysymyksen.

Kokous anoi ensi sijassa myönnytyksiä palautusjulistukseen nähden, mutta Regensburgin ministerit olivat antaneet ymmärtää, että "keisari tahtoi mieluummin jättää valtikkansa ja valtaistuimensa ja lähteä tiehensä vaikka paitasillaan, ennenkuin antoi uskonnon asioissa vähintäkään myöten; kun Ruotsin kuningas kerran lähti tiehensä, saivat luterilaiset laittaa matkalaukkunsa kuntoon, sillä sen jälkeen ei heille valtakunnassa enää suotu suojapaikkaa."

Ja sellaisen puheen päälle vaadittiin niin katolilaiset kuin protestanttisetkin ruhtinaat yhteiseen taisteluun tunkeilevaa muukalaista vastaan.

Helmikuusta huhtikuuhun jatkettiin kokousta Lyypekissä. Uskontoa ja politiikkaa pohdittiin sekaisin.

Turhia olivat yritykset sovittaa luterilaista ja reformeerattua tunnustusta keskenään. Päätettiin pitää katumus- ja rukouspäiviä, samalla kuin pidettiin juomakekkereitä ja vietettiin iloisia päiviä, mutta mitään liittoa ei syntynyt eri tavoin ajattelevain kesken. Kaikki hoippui melkein naurettavasti puoleen ja toiseen. Siitä ainoastaan oltiin yhtä mieltä, että oli asetuttava sotajalalle. Niinpä määrättiin, kuinka paljon sotaväkeä kunkin evankelisen valtiosäädyn oli varustettava, ja tämän heikon puolustushankkeen ohella aloitettiin keisarin ja liittokunnan kanssa keskustelut "raudallisesta ratkaisusta."

Samalla kertaa kuin uhattiin asevoimin, melkein rukoiltiin Ferdinand II:lta palautusjulistuksen kumoamista ja vakuutettiin, ettei varustuksilla suinkaan ollut vakavaa tarkoitusta, ne eivät tarkoittaneet hyökkäystä, vaan ainoastaan puolustusta. Ruotsin kuninkaan kanssa ei kukaan tahtonut olla tekemisissä. Hänen tekemänsä tarjoukset oli hylätty, häntä ei edes mainittu kokouksen päätöksessä, ei oltu hänen olemassaolostaan tietääkseenkään.

Tyynin ja tarkastelevin katsein Kustaa Aadolf seurasi tätä vaarallista leikkiä ajan tärkeimmällä kysymyksellä, mitä pelättiin Leipzigin kokouksessa. Se oli avaava hänelle tien Berliiniin ja Tillylle Saksiin. Näyttäytyi selvästi, että jos mieli pelastaa protestanttisuus Saksassa perikadosta, ei pelastus ollut tuleva maan omilta pojilta.

"Jos minä voitan, niin nämä ruhtinaat joutuvat minun saaliikseni", oli Kustaa Aadolf kerran lausunut, ja sillä oli ilmaistu vain tulos heidän omista ajattelemattomista teoistaan.

Kuitenkin oli syntynyt puolue, joka suuttumuksella kääntyi pois saksilaisesta politiikasta ja oli jo liittynyt yhteyteen Ruotsin kuninkaan ja Leipzigin kokoukseen tyytymättömäin kanssa, jotka ajoissa olivat lähteneet sieltä ja alkaneet varustautua.

Heihin kuului Hessen-Kasselin maakreivi ja Saksi-Weimarin herttuat Wilhelm ja Bernhard, evankelisen puolueen rohkeimmat ja lahjakkaimmat miehet.

Kustaa Aadolf oli toiminnan mies, ja hänen vastustajainsa riidellessä keskenään hän mittaili heidän kanssaan voimiaan avoimella kentällä.

Uuden lippunsa alla, jossa oli keisarikotka ja kirjoitus "kirkon ja valtakunnan puolesta", Tilly marssi jo marraskuussa 1630 Baijerista Pohjois-Saksaa kohden ottaaksensa komentoonsa ne keisarilliset ja liittoutuneiden joukot, jotka nyt oli yhdistettävä. Harmaantuva soturi oli jo alussa nähnyt ne vaikeudet, joita oli kohtaava, ja sentähden sangen epäröiden ottanut vastaan kaksoispäällikkyyden. Hän tiesi kyllä siitä katkeruudesta, mikä vallitsi molempien sotajoukkojen kesken, nimittäin hajaannus tilassa olevan Wallensteinin joukon ja hänen omassa päällikkyydessään olevan. Eikä hän halveksinut vihollistaan, kuten tehtiin keisarillisissa hovipiireissä, mikä ilmeni keisarin suusta päässeissä ylimielisissä sanoissa: "Taasenkin olemme saaneet pikku vihollisen niskoillemme."

Tarmolla ja vakavuudella vanha herra kävi kiinni asiaan. Hänellekin oli selvillä Magdeburgin suuri merkitys, ja hän päätti ensiksi ottaa haltuunsa tämän kaupungin saadakseen tukikohdan liikkeilleen. Mutta tuskin hän oli alkanut koota laajalle ympäristöön hajaantuneita joukkojaan ja tehdä ensimäisiä valmistuksiaan piiritykseen, kun Hannibal von Schaumburgin hätähuudot saapuivat Oderin seuduilta hänen korviinsa. Tämä paluumatkallaan Gartzista lyöty sotaherra kirjoitti, että hän oli menettänyt puolet sotajoukostaan ja melkein koko sotavarastonsa.

Tilly ei silloin kauan harkinnut. Pikamarssissa hän lähti Magdeburgista 27,000 suuruisen sotajoukon kera ja saapui tammikuussa 1631 Frankfurtiin Oderin rannalla. Täällähän sai tiedon, että Kustaa Aadolf oli jo aloittanut sotaliikkeet, mutta että ne kävivät aivan päinvastaiseen suuntaan.

Muistamme, että Kustaa Aadolf estettiin marssimasta Kustriniin, joka sitä vastoin avattiin keisarillisille. Hän vaati sen jälkeen, että hänen lankonsa yhtyisi häneen ja luovuttaisi linnoituksen.

Tämä, joka tunsi seisovansa kahden tulen välissä, puhui vain puolueettomuudestaan. "No hyvä", sanoi kuningas, "jos saksalaiset ruhtinaat tahtovat muuttua keisarin talonpojiksi ja orjiksi, niin on se minusta samantekevää. Mutta minun täytyy pitää varani, ja turvallisuuteni vaatii, että saan esteettömästi kulkea läpi kaupungin edes takaisin."

Vaaliruhtinas ei uskaltanut suorastaan kieltäytyä, hänen täytyi seista molemmilla puolin niin kauan kuin voi. Ja niin hän myönsi kuninkaalle meno- ja paluumatkan läpi Kustrinin, ehdolla, että linnoitus jätettäisiin koskematta.

Tälleen sai asia jäädä. Kustaa Aadolf asettui talvimajoille kaupungista pohjoiseen, mutta saatuaan ensi ilmoituksen Tillyn marssista Oderia kohden hän lähti heti sieltä liikkeelle. Joukkojen tie kulki Elbeä kohden, mutta Magdeburg oli yhä hänen perimpänä maalinaan. Samoin kuin edellisenä syksynä oli hänen tarkoituksensa nytkin rientää Mecklenburgin läpi sen avuksi. Silloin hän oli vallannut Pommerin pohjoisen rajasolan, Damgarten-Ribnitzin; nyt hän tahtoi ottaa haltuunsa tärkeimmän eteläisen solan Pernen luona, jota puolusti luja Demminin linnoitus, koko maan avain.

Kustaa Horn jätettiin jäljelle Neumarkiin 7,000 miehen keralla, ja Kniphausenin oli Stettinissä muodostettava välirengas Hornin ja kuninkaan välillä.

Ne joukot, joiden oli seurattava mukana, koottiin Dammiin tammikuun 25 ja 26 päivinä. Oli paukkuva pakkanen. Kovasti jäätynyt maa oli lumen peitossa. Mutta ruotsalaiset olivat karaistua väkeä ja heillä oli hyvät turkit.

Skotlantilainen Monroe kirjoitti vuonna 1634 painetussa kertomuksessaan: "Sellaista herraa tahtoisin mielelläni palvella, mutta aivan varmaan en saa enää koskaan nähdä kenraalia, jonka tapa oli olla niin ensimäisenä kuin viimeisenäkin siellä, missä vaara oli suurin; joka voitti upseeriensa rakkauden jakamalla heidän vaivansa ja vastuksensa; joka itse opetti sotureilleen miten heidän oli meneteltävä minkinlaisissa olosuhteissa; huolehti niin heidän maineestaan kuin terveydestäänkin ja piti tarkoin silmällä, ettei heiltä puuttunut mitään. Hän oli kenraali, joka tunsi tarkoin vihollisten mielipiteet ja periaatteet ja sotavarat, heidän neuvottelunsa ja taitonsa, samoinkuin heidän hallussaan olevain paikkojen luonnon ja aseman."

Tällaisia olivat upseerien mielipiteet Kustaa Aadolfista. Monet uskoivat, että häntä suojelivat yliluonnolliset voimat, ja sotamiehet, jotka häntä jumaloivat, olivat siitä lujasti vakuutetut.

Helmikuun 1 päivänä kuningas seisoi koko sotajoukkoineen Neu-Brandenburgin edustalla. Miehistöä oli ainoastaan 600 jalka- ja ratsumiestä eversti Frans Marazinin johdolla. Yön kuluessa luotiin pattereita, ja päivän vaietessa, kun muutamia kuulia kimmahteli kaupunkiin, tarjoutui vihollisten päällikkö heti antautumaan.

Hän sai vapaasti marssia tiehensä kaikkine kapistuksineen ja palavine sytykkeineen. Sitä vastoin täytyi hänen luvata omasta ja linnueen puolesta, ettei kahdeksaan kuukauteen tekisi sotapalvelusta Ruotsin kruunua vastaan. Samoin oli sopimus katsottava rikotuksi, jos sotamiehet marssiessaan pois varastivat jotakin porvareilta tai muutoin tekivät heille vahinkoa. Linnue sai matkapassin Berliiniin, ehdolla, ettei se saanut poiketa maantieltä, ei ryöstellä eikä tehdä väkivaltaa asukkaille.

Tämä huolenpito kansasta, joka siihen aikaan oli niin harvinainen, herätti vihollisinaan porvareissa ja talonpojissa ihailua ja rakkautta kuningasta kohtaan ja helpotti suuresti hänen hankkeitaan. Neu-Brandenburgista, johon muutamia satoja miehiä asetettiin linnueeksi, suunnattiin marssi Klempenowiin ja Loitziin, jotka heti antautuivat.

Viimeksi mainitussa linnassa oli päällikkönä espanjalainen Peter Peralta. Kun Kustaa Aadolfin lähettiläs saapui vaatimaan linnaa, vannoi ja kirosi hän, ettei hän ollut samallainen lurjus kuin Klempenowin komentaja ja että hän roomalaisen keisarin rehellisenä ja uskollisena palvelijana oli puolustava linnaa viimeiseen veripisaraan. Sanottuaan lähettiläälle jäähyväiset hän sonnustautui sotisopaansa ja meni mahtavin askelin asesaliin. Tiedon saavuttua ruotsalaisen sotajoukon saapumisesta olivat kaikki seudun aatelisnaiset paenneet linnaan. Niiden kuullen, jotka olivat kokoontuneet juhlasaliin, hän toisti suurella paatoksella lupauksensa ja kuunteli ahnaasti heidän ihailunsa purkauksia. Mutta seuraavana aamuna hänet herätettiin tiedonannolla, että vihollinen oli linnanmuurien edustalla, ja kun hän heti sen jälkeen näki ruotsalaisten lippujen liehuvan ja tunsi savun heidän sytyttimistään, silloin hänen rohkeutensa oli lopussa. Vielä kerran hän kutsui naiset ympärilleen, ja nämä rukoilivat häntä kyynelsilmin ja vaikeroiden säästämään kallisarvoista henkeään. Silloin hän luovutti linnoituksen — heidän tähtensä.

Demmin oli peninkulman päässä sieltä luonnon ja ihmistaidon niin hyvin varustamana, että sen saattoi valloittaa vain sangen suurella vaivalla. Kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa linnassa oli luja torni, josta näki yli koko seudun. Linnaan oli majoitettu 400 sotamiestä, jotka ruotsalaisten lähestyessä vetäytyivät heti torniin. Ruotsalaiset seurasivat jäljestä ja alkoivat heti kaivaa miinaa tornin alle. Työ kävi niin ripeästi, että se oli valmis jo seuraavana päivänä. Kun sotamiehet näkivät, että oli tarkoitus räjäyttää heidät ilmaan ja että tie linnaan oli suljettu, ei heillä ollut mitään muuta keinoa kuin antautua ja ruveta Ruotsin palvelukseen. Ainoastaan upseerit otettiin vangeiksi. Vihollisen seitsemän lippua liehui pian samalla kukkulalla, jolle ruotsalaisten tykit oli asetettu, ja julistivat kaupungin asujamille mitä oli tapahtunut.

Sillä välin ruotsalaiset lähestyivät, ja muutamia pienempiä hyökkäyksiä tehtiin kaupungista.

Kustaa Aadolf, joka aina etukäteen tutki tarkoin sen maan, jolla taistelu oli tapahtuva, antautui tutkisteluissaan väliin alttiiksi todelliselle hengenvaaralle, erittäinkin kun hän oli sangen likinäköinen. Tässä tilaisuudessa hän kulki kiikari kädessään pitkin kaupungin valleja. Lammet ympäristössä olivat jäätyneet, mutta siellä, mistä kuningas kulki yli, oli jää niin heikkoa, että se murtui, ja kuningas putosi jäihin vyötäisiään myöten. Lähellä seisova vartioupseeri, skotlantilainen kapteeni Dumaine, tahtoi rientää apuun, mutta kuningas viittasi häntä hatullaan pysymään paikoillaan, ettei herättäisi vihollisen huomiota. Niin oli kuitenkin jo tapahtunut, ja tuima tykkituli suunnattiin kohti. Mutta kuninkaaseen ei sattunut ainoakaan kuula; hän nousi pois omin neuvoin ja meni lähimmälle vartiotulelle.

Kapteeni Dumaine, joka näytti hyvin kiihtyneeltä, ei malttanut olla nuhtelematta kuningasta, kun tämä niin tarpeettomasti pani henkensä alttiiksi. Kuningas, joka tilaisuudessa varmaankin oli erittäin lempeällä tuulella, kuunteli kärsivällisesti tulella lämmitellessään ja vastasi sitten:

"Myönnän, että niin on laita, mutta en voi auttaa sitä. Luontoni on sellainen, etten usko mitään hyvin tehdyksi, jollen itse ole mukana."

Sen jälkeen, kerrotaan, "palasi kuningas kylmään telttaansa, söi vahvan päivällisen ja joi hyvän siemauksen viiniä, muutti vasta sen jälkeen pukua ja lähti ulos uudestaan."

Kuitenkaan ei tällä kertaa tarvittu rynnätä. Kun keisarilliset näkivät seitsemän lippua liehuvan ruotsalaisten pattereilla, lannistuivat he ja pyysivät antautua. Demmin ja keisarillisen Itämeren-sotajoukon koko sota varasto luovutettiin miekaniskutta.

Taistelu keskellä talvea turkkeihin puettuja pohjan poikia vastaan ei näyttänyt miellyttävältä ruhtinas Savelli'sta, joka siellä oli päällikkönä, ja hän marssi sentähden mieluimmin matkaansa "kiluineen ja kaluineen, liehuvin lipuin, täysissä aseissa ja kahden pikku tykin keralla." Lähtö tapahtui helmikuun 15 päivänä.

Kerrotaan, että kuningas oli itse silloin läsnä, että hän kutsui Savelli'n puheilleen ja kiitti häntä tuttavuudesta. Mutta miehen poistuttua hän kääntyi ympärillään seisoviin eversteihin ja sanoi: "Jos mies olisi palveluksessani, panisin hänen päänsä hänen jalkojensa väliin."

Suuri oli ilo ruotsalaisten leirissä. Useita pikkukaupunkeja vallattiin sen jälkeen, ja maaliskuun 2 päivänä antautui Colberg. Täten saatiin miehistö paremmin majoitetuksi, ja kuningas toivoi, että sotamiehet saisivat levätä rauhassa, kunnes hän parempana vuodenaikana voisi toteuttaa aikomuksensa marssia Mecklenburgin läpi Elbelle.

Juhana Banér sai Demminin ympäristöllä olevain joukkojen päällikkyyden, Kniphausen niiden, jotka olivat sijoitetut Neu-Brandenburgin ympäristöön. Neumarkissa majaili Kustaa Horn. Ruotsalainen sotajoukko levisi nyt esteettömästi koko Mecklenburgiin.

Mutta Tilly päätti tehdä kuninkaan laskut tyhjäksi. Hän oli tahtonut pelastaa Demminin, mutta tuli liian myöhään. Nyt hänen piti tunkeutua läpi ruotsalaisten asemapaikkojen joutuakseen ainakin Greifswaldin avuksi, ja hän lähti sentähden Oderin seuduilta, ensin turvattuaan lujin varustuksin Frankfurtin ja Landsbergin linnoitukset, joista Oderin seutujen omistus riippui.

Hän marssi länttä kohden Brandenburgiin, ja luultavasti peloitellakseen vaaliruhtinaan sieltä hän kääntyi pohjoiseen ja seisoi Havelbergin edustalla samana päivänä, jona Demmin antautui ruotsalaisille.

Suunnattomasti harmistuneena Savellia kohtaan, joka oli niin huonosti vastannut hänen luottamukseensa, Tilly kirjoitti keisarille ja pyysi häntä muille varoitukseksi rankaisemaan rikollista ja riensi sen jälkeen, jos mahdollista, pelastamaan Greifswaldia, ainoaa linnoitusta, joka keisarillisilla oli enää jäljellä Pommerissa.

Ruotsalaisten päämajassa tiedettiin, että "korpraali" oli liikkeellä, mutta ei, mihin matka tähtäsi. Pian saapui kuitenkin tieto, että matkan määränä oli Neu-Brandenburg. Etujoukot saapuivat maaliskuun 2 päivänä, muutamia päiviä myöhemmin saapui Tilly päävoiman keralla ja 7 päivänä hän alkoi pommittaa kaupunkia.

Kuningas luuli alussa, että tarkoitus oli ainoastaan valloittaa ruotsalaisilta heidän hyvät asemansa, ja kehoitti sentähden päälliköitään pitämään joukot marssivalmiina. Mutta kun saapui varmempia tietoja, saivat Juhana Banér ja Baudissin käskyn lähteä, edellinen Friedlandiin ja jälkimäinen Passewalkiin. Kniphausenia kehoitettiin puolustautumaan niin urhoollisesti kuin sopi kapteenille, jolla ei ollut rohkeutta ainoastaan hankkimaan mainetta, vaan myöskin säilyttämään sen, mitä oli saavuttanut. "Me kyllä avustamme teitä", lisäsi kuningas.

Kustaa Horn sai käskyn rientää kaikkine rykmentteineen viipymättä Stettiniin.

Itse Kustaa Aadolf lähti Stettinistä Passewalkiin maaliskuun 5 päivänä.

Tänne saapui pikaviestit Kniphausenilta, Banérilta ja Hornilta. Ensiksimainittu ilmoitti, että vihollinen lähestyi. Kuningas vastasi, että ehdittyään koota joukot Passewalkin luo ja yhdyttyään Banérin kanssa hän oli heti rientävä Kniphausenin avuksi.

Odotetut rykmentit saapuivat vähitellen, ja maaliskuun 7 päivänä suurin osa sotajoukosta oli kokoontunut Passewalkin luo. Ainoastaan joukko jalkaväkeä ei vielä ollut saapunut Neumarkista, mutta sitä odotettiin seuraavana päivänä.

Kuningas oli lujasti päättänyt Banériin yhdyttyään marssia Brandenburgia vastaan ja, vaikkapa olisi ollut pakko taistellakin, pakoittaa Tillyn jättämään tämän kaupungin. Mutta nyt tapahtui jotakin, joka ensin vaatii hieman lähempää selitystä.

Sinä aikana, jona sotajoukko oli ollut talvimajoillaan, olivat sotamiehet olleet paljon yhteydessä ihmisten kanssa, jotka sanoivat asuvansa läheisyydessä. Nämä syöttivät heille kertomuksia, että Tilly oli läheisessä yhteydessä perkeleen kanssa, ja että kaikki, jotka löivät hänen sotamiestensä aseet, joutuivat heti helvettiin. Kertojat eivät aina voineet puhua ymmärrettävästi, mutta juuri se, mitä sotamiehet eivät ymmärtäneet, herätti heidän mielissään mitä hirveimpiä kuvitteluja. Ja salainen pelko kiihtyi melkein pakokauhuksi, kun nyt joukot koottiin yhteen ja kuultiin, että oli käytävä Tillyä ja hänen sotureitaan vastaan.

Turhia olivat everstien rohkaisevat puheet. Sotamiehet seisoivat kalpeina ja aivan kuin kauhun lyöminä. Ei ollut mitään muuta keinoa kuin sanoa kuninkaalle, ettei voitu luottaa väkeen odotettavassa taistelussa Tillyä vastaan. Erittäinkin ratsuväki osoitti silmiinpistävää pelkoa.

Se koski syvästi Kustaa Aadolfiin, mutta hänen täytyi taipua välttämättömyyteen ja ajatella Brandenburgin pelastamista toisella tavoin. Hän päätti sentähden lähteä etelään päin ja lähetti Kustaa Hornin niiden joukkojen keralla, joiden päällikkönä oli tähän asti ollut Juhana Banér, paluumatkalle Friedlandiin, itse sijoittaen joukkonsa Schwedtin luo, lähelle Oderia, muutamia peninkulmia etelään päin entisestä keisarillisten leiristä Gartzin luona. Vallitusten suojassa ja laivasillan yhdistämänä virran molempiin rantoihin hän täysin turvatussa asemassa tarkasteli tyynesti Tillyn marsseja.

Hän oli sentään suuresti levoton Kustaa Hornin tähden, ja viestejä ja kirjeitä kulki ehtimiseen heidän välillään.

Tilly näyttää olleen sangen äreä taivaltaessaan rannikkoa kohden, päättäen hänen julmasta menettelystään Feldbergin pikkukaupungin urhoollista ruotsalaista puolustusjoukkoa kohtaan. Siellä oli muuan Kniphausenin rykmentin komppania, joka puolustautui urhoollisesti. Linnoitus vallattiin rynnäköllä, armoa ei annettu lainkaan, joka mies hakattiin maahan. Muutamia päiviä sen jälkeen Tilly seisoi Brandenburgin edustalla.

Kniphausenin käytettävissä oleva sotavoima nousi suunnilleen 2,000 mieheen. Kaksipäiväisen keskeytymättömän ammuskelun jälkeen oli niin suuri osa muurista luhistunut kokoon, että koko rykmentti voi siitä marssia läpi. Taistelu jatkui melkein keskeytymättä, ja kun vihollisjoukko oli luvultaan sangen ylivoimainen, oli ratkaisu selvä, niin pian kuin jouduttiin käsikähmään. Vihollinen tunkeutui kaupunkiin sunnuntaina juuri jumalanpalveluksen aikana. Ruotsalaiset puolustautuivat niin urhoollisesti, että itse muurinaukolla kaatui 400 vihollista.

Papin seistessä parhaallaan saarnastuolissa syöksyivät vieraat sotamiehet kirkkoon, joka oli täpötäynnä vaimoja ja lapsia. Pappi ammuttiin heti kuoliaaksi ja naisia ja lapsia kohtaan meneteltiin mitä kamalimmalla tavalla.

Tilly oli tosiaan vaatinut kaupunkia jokseenkin hyvillä antautumisehdoilla, mutta Kniphausen ei ollut saanut sitä kirjettä kuninkaalta, jossa tämä kehoitti suostumaan pakkosopimukseen, jos välttämätöntä oli. Eikä hän epäröinyt taistella viimeiseen saakka, lujasti vakuutettuna siitä, että apua oli tuleva.

Voittoisa vihollinen ei säästänyt ketään. Verilöyly oli kamala, kirjoittaa eräs silminnäkijä. Kirkoissa, kaduilla ja porvaristaloissa hakattiin niin viattomat porvarit kuin sotamiehetkin upseereineen maahan, vaimot ja neitsyet raiskattiin ja koko kaupunki ryöstettiin. Kniphausen itse, hänen vaimonsa ja lapsensa pakenivat 20 sotamiehen kera raatihuoneelle, ja heidät otettiin siellä vangiksi.

Brandenburg vallattiin maaliskuun 9 päivänä, ja muutamia päiviä myöhemmin kuningas sai siitä tiedon. Hän kirjoitti heti Kniphausenille lohduttaen häntä onnettomuudessaan ja vakuuttaen, että hänet pian lunastettaisiin. "Koska kaikkeinkorkein on teidän sallinut", kirjoitti hän, "joutua sellaiseen koettelemukseen, ja me näemme, että meidän tähän asti osoittamamme lempeys keisarillisia kohtaan ei ole heihin vaikuttanut mitään, niin on meidän tästedes meneteltävä sen mukaan."

Tilly puolestaan oli neuvoton, lähtisikö Hornia vai Kustaa Aadolfia vastaan. Jälkimäisen hän vihdoin valitsi, mutta hänen täytyi kääntyä takaisin, kun hänen vaaliruhtinaansa nimenomaan käski hänen pontevasti jatkaa Magdeburgin piiritystä.

Tillyn lähdön Mecklenburgista saattoi pitää Itämeren rannikon, keisarillisen sotajoukon ensimäisen puolustuslinjan, täydellisenä luovutuksena.

"Vanha korpraali", vanhan sotakoulun mies, oli saanut voittajansa uuden koulun miehestä. Kaikki vanhan sotaherran liikkeet kuningasta ja Kustaa Hornia vastaan, joka viimeksimainittu lentävine osastoineen suojeli Pommerin rajaa Mecklenburgin puolelta, olivat hedelmättömät, ja nyt Tillyn täytyi jättää tämä sotanäyttämö ajelehtiessaan edestakaisin kokolailla reveltyine joukkoineen. Hän ei ollut saanut aikaan mitään muuta kuin estetyksi Kustaa Aadolfin marssimasta Elbeä kohti. Hänen oma tiensä kävi nyt sinne.

Pappenheim oli tähän asti jatkanut Magdeburgin piiritystä. Nyt oli Tillyn häneen yhtyneenä valloitettava kaupunki millä hinnalla hyvänsä.

Leirissä Schwedtin luona kuningas sai tiedon tästä suunnitelmasta. Hän päätti silloin heti lähteä Frankfurtia kohden ja toivoi siten voivansa houkutella vihollisen uuteen, tuhoisaan kiertomarssiin ja hankkia Magdeburgille lisää hengähdysaikaa.

Noin 14,000 miehen keralla hän lähti liikkeelle maaliskuun 27 päivänä 1631. Kustaa Horn jäi paikoilleen hoitaakseen kuninkaan poissaollessa päällikkyyttä Pommerissa ja kootakseen Oderin rannalle uuden sotajoukon.

Baudissin lähti kuninkaan edellä liikkeelle ratsumiehineen ja toimitti etuvartiopalvelusta, kertoen heti kuninkaalle kaiken mitä matkalla oli saanut tietoonsa vihollista koskevaa.

Jo huhtikuun 1 päivänä kuningas oli joukkoineen puolentoista peninkulman päässä Frankfurtista, ja seuraavana päivänä hän marssi täydessä taistelujärjestyksessä kohden kaupunkia.

Päällikkyyttä johti Gartzista paennut Schaumburg. Kaupungin sotavoima ilmoitettiin olevan 4 tai 5,000 miestä. Mutta koska Tilly oli tyytymätön Schaumburgiin sentähden, että tämä oli hänen mielestään huonosti puolustanut Gartzia, oli hän lähettänyt Tiefenbachin ottamaan haltuunsa Frankfurtin päällikkyyden, ja tämä saapui sinne melkein samaan aikaan kuin ruotsalaisetkin.

Frankfurt sijaitsi Oderin rannalla virran ja kukkulakihermän välissä, joka puoliympyrässä kaarsi kaupungin. Kukkuloille asetettiin ruotsalaisten piiritystykistö, kun se oli lautalla viety virran ylitse. Kaupungin pohjois- ja eteläpuolella oli esikaupunkeja, jotka sytytettiin ruotsalaisten lähetessä, ja ensimäiseksi he sentähden näkivät 200 asunnon savuavat rauniot.

Kuningas antoi sotajoukon olla koko päivän paikoillaan, ja ryhtyi itse eversteineen tutkistelemaan kaupungin ympäristöä. Teuffel, joka ratsasti kuninkaan rinnalla, sai silloin vasempaan käsivarteensa luodin, joka ei kuitenkaan ollut vaarallinen. Yöllä, jolloin tehtiin tarpeellisia piiritysvarustuksia, ammuttiin eversti Dargitz, mutta ei onneksi kuoliaaksi.

Seuraavana aamuna, palmusunnuntaina, kaikki valmistavat työt olivat suoritetut. Kaupungista ammuttiin yötä päivää, kuitenkaan saamatta ruotsalaisille aikaan erikoisempaa vahinkoa. Sunnuntaina aamupäivällä ampuminen kävi vieläkin kiivaammaksi.

Ruotsalaisten leirissä sitä vastoin pidettiin yleinen jumalanpalvelus. Siellä oli niin hiljaista, että se herätti huomiota kaupungissa. Siellä ivattiin ruotsalaisia ja koetettiin ilve- ja kompasanoin osoittaa omaa urheutta ja sotakuntoa.

Niinpä keisarilliset huusivat muurilta: "Kuulkaas, silakansyöjät, oletteko nyt syöneet nahkatykkinnekin?" Toisessa paikassa oli muurille ripustettu villihanhi ja huudettiin: "Nyt ruotsalaiset saavat muiden muuttolintujen kera palata pohjolaan; he ovat kyllin kauan talvehtineet lämpimässä Saksassa." Joku suulas ruotsalainen vastasi siihen: "Tulimme juuri Frankfurtiin syömään niitä hanhia, jotka keisarilliset ryöstivät Pommerista."

Sillä välin oli kuningas antanut määräyksensä. Hän kulki leirissä ympärinsä ja puhui kehoittavia sanoja sotamiehille. Nyt oli aika vastata kielellä, jota keisarilliset ymmärsivät. Mutta kun väki äänekkäästi yritti ilmaista hyväksymistään, viittasi hän miehiä olemaan vaiti. Heidän aikansa ei ollut vielä tullut.

Viiden ja kuuden välillä ruotsalaisten tykit alkoivat soida Guben-portilla. Kuningas oli itse läsnä, kun ne asetettiin paikoilleen ja tähtäsi ne omin käsin. Hän tahtoi saada viholliset lähtemään valleilta kaupunkiin ja lisäksi koettaa jotakin, mitä hänellä oli mielessä. Sitä paitsi komennettiin liikkeelle kaksi komppaniaa, joiden oli tehtävä valehyökkäys.

Kerrotaan, että keisarilliset upseerit olivat istuneet ruokapöydässä, kun kuulivat ruotsalaisten tykkien jyskeen. Mutta ne eivät edes viitsineet nousta pöydästä, niin varmat olivat he siitä, ettei Kustaa Aadolfilla ollut mukana kylliksi tykkejä uskaltaakseen ryhtyä rynnäkköön. Kun he sitten katsoivat hyväksi ottaa tarkempaa selkoa asiasta, oli jo liian myöhäistä.

Tykkien kamalassa jyskeessä molemmat komppaniat ryntäsivät eteenpäin koettaen valloittaa vallin kaupungin edustalla. "Pääsy yli haudan ei ollut niin helppo kuin luulimme", sanoi sitten Juhana Banér. "Mutta se kävi kuitenkin, ja kaksinkertaisella vauhdilla muskettimiehet juoksivat sitten vallia ylös, murjoivat paalutuksen ja pakoittivat vihollisen väistymään."

Täten oli nyt voitettu mitä kuningas oli halunnut. Mutta ruotsalaiset olivat taisteluhalusta suunniltaan ja tahtoivat tehdä saavuttamansa voiton täydelliseksi. Saamatta siihen määräystä muskettisoturit seurasivat väistyvän vihollisen kantapäillä aina portille, joka sentään viime tingassa ehdittiin sulkea heidän edessään.

Yleisen innostuksen sytyttämänä kuningas käski viedä esiin parisen tykkiä, jotka heti alkoivat soittaa porttia kohden. Samassa hän näki, että muuria vasten nostettiin tikapuut, ja muutamia hänen urhoistaan syöksyi ylös niitä myöten.

Tämän rohkean uhkayrityksen etupäässä oli luutnantti Andreas Auer, saksilainen syntyään. Häntä olivat keisarillisten ivalliset huudahdukset kovasti ärsyttäneet, ja niin oli hän ehdottanut sotamiehilleen, jotka hän tunsi päättäväisiksi miehiksi, että he yhdessä hänen kanssaan tekisivät uskaliaan yrityksen. Siihen suostuttiin riemulla, tikapuut tuotiin ja alettiin kiivetä. Se oli vain tuokion mielijohde, mutta Kustaa Aadolf ei jättänyt sitä käyttämättä hyväkseen. Apuväki kutsuttiin luo, ja kun Juhana Banér oli asettunut jalkaväen etunenään, valtasivat ruotsalaiset kaupungin aivan kuin ohimennen, sitten kun ne, jotka ensiksi tulivat kaupunkiin, olivat räjäyttäneet portit ilmaan.

Vihollinen puolustautui "aika urheasti", mutta skotlantilaiset, jotka ryntäsivät etumaisina, eivät tyytyneet, ennenkuin Guben-portti oli vallattu, ja vihollinen oli tältä puolen täydessä paossa kohden siltaa, joka vei Oderin ylitse.

Toisella kaupunginportilla, Lebus-portilla, oli vielä kuumempaa, ja mieshukka ruotsalaisten puolella oli sangen suuri.

Mutta sillalla, joka oli keisarillisten ainoa pelastustie, syntyi kamala tungos. Kreivi von Schaumburg tahtoi lopuksi tulla miestensä avuksi, mutta vaunujen ja matkatavarain paljouden tähden hän ei päässyt saapuville. Kuormavaunut tarttuivat toisiinsa, huuto ja parku, valitus ja vaikerrus, sotahuudot ja käskyt sekaantuivat tykkien ja pyssyjen korvia lumpaisevaan jyminään; syntyi yleinen sekamelska, joka kävi aivan kuvaamattomaksi, kun ruotsalaiset saapuivat ja alkoivat hakata takimaisia rivejä. Suuret joukot niistä, jotka tunkeilivat sillalla, joutuivat alas virtaan ja hukkuivat. Hädin tuskin pääsivät Tiefenbach ja von Schaumburg hengissä.

Edellinen käski sytyttää sillan päästäkseen takaa-ajavasta vihollisesta rauhaan. Itse hän riensi sotajoukkonsa rippeiden kera etelään päin Schlesiaan.

Kaikki oli tapahtunut kahdessa tunnissa "aivan harvinaisella tavalla, Jumalan ihmeellisellä avulla", sanotaan eräässä kirjoituksessa niiltä ajoin.

Kaupunki jätettiin ryöstettäväksi kolmeksi tunniksi, "kuitenkin pysyen kohtuuden rajoissa ja lyömättä ketään porvareista kuoliaaksi." Ryöstelemistä jatkettiin kuitenkin koko yö, mutta siihen vaikutti niin se, että sotamiehet olivat olleet nälissään kolme päivää, kuin myös keisarillisten mellastus Neu-Brandenburgissa ja lisäksi se, että porvarit olivat ottaneet osaa taisteluun. Kuitenkin ryhdyttiin ankariin toimenpiteihin, jotta saataisiin ryöstely päättymään.

Seuraavana aamuna kaupunki tarjosi kamalan näyn, erittäinkin Oderin sillan tienoilla, missä taistelu oli ollut tulisin. Kaikkialla kaduilla oli kuolleita, eikä niitä kaikkia oltu vielä laskettu huhtikuun 6 päivänäkään.

Oder-linja oli siten Kustaa Aadolfin käsissä. Saavuttamassaan asemassa hän uhkasi jo keisarillisia perintömaita. Mutta hän ei pyrkinyt sinnepäin; kaikkien hänen ajatustensa ja pyrkimystensä maalina oli Magdeburg.

Jo huhtikuun 6 päivänä kuningas lähti Frankfurtista ratsuväen ja 2,000 muskettisoturin keralla. Juhana Banér jäi sinne ylipäälliköksi. Matka suunnattiin tällä kertaa Landsbergiin Brandenburgin itärajalle. Pappenheimin lausuntojen mukaan oli tänne sijoitettu keisarillinen sotajoukon ydin, noin 5,000 miestä.

Ken on tutkistellut kolmikymmenvuotisen sodan historiaa ja Kustaa Aadolfin esiintymistä siinä, ei ole voinut olla panematta merkille, että kuta pitemmälle sota jatkui, sitä enemmän kuningas alkoi vallita ja määrätä omin päin. Alussa hän neuvotteli upseeriensa kanssa, mutta nämä tavallisesti yhtyivät hänen mielipiteeseensä, ei alistuvaisuudesta majesteetin edessä, vaan täydellisesti luottaen hänen laajaan ja kaukonäköiseen katseeseensa. Hän saattoi seista pitkät hetket kartan edessä, jossa suunnitteli shakinvetojaan ja pani ne sitten todellisuudessa toimeen. Itse hän sanoi, ettei kukaan hänen ympäristössään epäillyt hänen lausuntoaan, että häntä johti korkeampi voima kuin hänen omansa. Tyynten hetkien lempeä vakavuus hänen olennossaan, miettivä, usein niin kaukolentoinen katse osoitti ominaisuuksia, jotka eivät kuuluneet maahan, ja usein nähtiin hänet polvillaan vaipuneena rukoukseen.

Siitä se innostunut ihailu, se uskollinen rakkaus ja järkähtämätön luottamus, joka kiinnitti niin korkeimman upseerin kuin halvimman sotamiehenkin rakastettuun herraan.

Toinen tiesi väliin yhtä vähän kuin toinenkaan mihin oli ryhdyttävä, odotettiin kuninkaan määräystä ja toteltiin sokeasti epäröimättä ja nurisematta, varmana siitä, että käytiin kohden uusia voittoja ja uutta kunniaa tai kuolemaan. Kustaa Aadolf oli monta kertaa ennustanut omaa pikaista kuolemataan. Syvällä jumalanpelollaan hän oli ikäänkuin vetänyt taivaan maahan, ja hänen uskollisen väkensä joukossa oli tuskin ketään, joka ei iloinnut siitä, että toisessakin maailmassa sai olla yhdessä hänen kanssaan.

Epäilemättä Kustaa Aadolfia tähän aikaan painoi suuri huoli. Kuinka oli käyvä Magdeburgissa? Hän oli pannut pantiksi kunniasanansa, että tulisi kaupungin avuksi, mutta hän ei voinut jättää vihollisia selkänsä taa, sillä silloin oli mahdollisesti palaustie sulettu. Ja nämä viholliset olivat hänen omia uskonheimolaisiaan! Kuinka hän soimasikaan heidän arkuuttaan!

Palaamme Landsbergiin. Tuskin oli kuningas saapunut sinne, kun saatiin sanoma, että Tilly oli tulossa Magdeburgista Frankfurtiin.

Mikä onni, että kaupunki oli taasenkin säilynyt vihollisen sieltä lähtiessä. Antaa hänen tulla, se ei estä Kustaa Aadolfia valtaamasta Landsbergia. Juhana Banérille vei pikaviesti sanan, että hän valvoisi hyvin Oderia ja tekisi urhoisaa vastarintaa, jos Tilly yrittäisi mennä yli virran.

Kohta sen jälkeen Kustaa Horn tuli pohjoisesta apuväen kera. Mutta pian näyttäytyi, että sotavoima oli liian pieni, ja uudestaan pikaratsastaja lähetettiin Frankfurtiin viemään määräystä Banérille, että hän kiireimmiten toisi osan jalkaväestä Landsbergiin.

Tämä oli kuitenkin arveluttavaa. Tillyn etujoukko oli läheisyydessä, ja itse hän oli matkalla 10,000 miehen keralla. Teuffel, jonka oli otettava päällikkyys Banérin jälkeen, makasi vielä sairaana haavastaan, ja sentähden Banér katsoi ensin olevansa velvollinen ilmoittamaan siitä kuninkaalle.

Lesslie lähetettiin takaisin Frankfurtiin, ja Banér sai käskyn tulla heti. Sitä odotettaessa laitettiin silta Warthevirran yli Landsbergin luona, ja varhain aamulla pommitettiin lähintä vallitusta, joka vallattiin. Osa sotajoukosta marssi siitä läpi ja ajoi pakosalle osaston kroatilaisia, jotka olivat vartioväkenä.

Heti sen jälkeen keisarilliset tekivät hyökkäyksen ja ammuskelivat neljän tunnin ajan aika tuimalla tulella, mutta vetäytyivät sen jälkeen takaisin.

Ruotsalaisia se ei ollut paljoakaan vahingoittanut, ja kun kuningas, lähetti torvensoittajan kysymään tahtoiko vihollinen puolustautua vai antautua, sai hän vastaukseksi, että haluttiin kaksi päivää ajatusaikaa. Kun se kiellettiin, luovutti vihollinen kaupungin, ehdolla, että sai vapaasti marssia pois.

He lähtivät huhtikuun 16 päivänä, juuri kun Banér saapui rykmentteineen. Ken lähtöä tarkasteli, huomasi, että keisarilliseen linnueeseen kuului lähes yhtä paljon naisia kuin sotamiehiäkin, jota paitsi mukana oli päättymätön kuormasto. Monroe kertoo, että kuningas kehoitti sen jälkeen Banéria, Baudissinia ja muita upseerejaan pitämään iloa juomapöydässä; itse hän tapansa mukaan joi hyvin vähän tai ei yhtään, mutta käveli lattialla edestakaisin ja jutteli hilpeästi heidän kanssaan.

Tiedämme, että Tilly lähestyi Frankfurtia, mutta saatuaan tiedon kaupungin antautumisesta hän kääntyi heti takaisin ja riensi pikamarssissa Elbeä kohden. Kun Kustaa Aadolf oli päässyt Oderin herraksi, täytyi Tillyn mihin hintaan tahansa saada haltuunsa Elbe-linja, toisin sanoen Magdeburg.

Molemmille taisteleville puolueille tämä kaupunki oli sangen tärkeä. Tillylle merkitsi se sitä, voitiinko Ruotsin kuningas sulkea pois Etelä- ja länsi-Saksasta, kun hän nyt hyvin laskettuine sotaliikkeineen oli päässyt Pohjois-Saksan herraksi. Edelleen merkitsi se vanhalle korpraalille, saiko hän sammutetuksi kapinanliekin, joka saattoi helposti sytyttää kaikki protestanttiset maat ilmiliekkiin.

Kustaa Aadolfille taasen oli Magdeburg tosiaankin avain Saksan etelä- ja länsiosiin, mutta samalla oli turvattava se ainoa liittolainen, joka oli antanut esimerkin vapaasta ja avonaisesta liittymisestä Ruotsiin. Jos hänen onnistui viedä voittoisa sotajoukkonsa tämän kaupungin muurien sisälle, silloin hän voitti Saksanmaan sydämessä yhtä tärkeän sotilaallisen tukikohdan kuin Stralsund oli ollut Itämeren rannikolla.

Ensimäinen voitto, jonka Magdeburg toisi mukanaan, oli Thüringenin ja Hessenin ruhtinaiden julkinen liittyminen kuninkaaseen. Heidän kanssaan oltiin parhaallaan neuvotteluissa.

Tähän asti oli Magdeburgia saartamassa ollut vain pienehkö sotavoima. Sotamarsalkka Pappenheim, keisarillisen sotajoukon "urhojen urhokkain", oli ollut täällä päällikkönä. Nyt koottiin koko sotajoukko Tillyn johtoon kaupungin muurien edustalle. Se oli valloitettava mihin hintaan tahansa, rynnäköllä tai sopimuksella, ennenkuin Kustaa Aadolf ehti tulla sen avuksi.

Mutta jos keisarillisten halu käydä kimppuun kiihtyi hetki hetkeltä, niin lisääntyi myös Kustaa Aadolfin into rientää avuksi. Hänelle oli sekä kunnian että omantunnon asia, ettei Magdeburg saanut joutua häviöön epätasaisessa taistelussa.

Jollei saatu apua, oli kaupungin kohtalo selvä, niin suuri kuin sen maine olikin niiltä ajoilta, jolloin se uhmasi Kaarle V:n sotajoukkoja. Ruotsalainen päällikkö, Falkenberg, joka johti puolustusta, ei ollut onnistunut pestaamaan enempää kuin 800 miestä aiottuun ruotsalaiseen sotajoukkoon, ennenkuin kaupunki saarrettiin. Hän oli jo maaliskuussa ilmoittanut, että koko sotajoukko terveineen ja sairaineen nousi 2-3,000 mieheen, kun taas vihollisten lukumäärä oli 30,000. Mielentilaa kaupungissa hän oli kuvannut seuraavin sanoin: "Meillä on vähän toivoa, mutta sen varassa saamme elää." Sotavarasto alkoi lähetä loppuaan, ja monet alkoivat epäillä tulisiko apuväkeä lainkaan. Huhtikuussa oli täytynyt luovuttaa kaikki ulkovarustukset, yksinpä Elben sillanpäädyssäkin. Kustaa Aadolfille lähetettiin kirjelmä toisensa jälkeen.

Kustaa Aadolf oli tuontuostakin vakuuttanut lähettävänsä apua; tämä oli suuresti rohkaissut varsinkin kansanvaltaista puoluetta, joka oli toimeenpannut äsken tapahtuneen kumouksen ja saanut aikaan liiton Ruotsin kanssa. Mutta toiset puoluemiehet, niin ylimysmieliset kuin keisarillisetkin, kiihoittivat epäluottamusta ja olivat salaisessa yhteydessä vihollisen kanssa muurien ulkopuolella.

Kuningas oli kirjeellisesti ilmoittanut kaupungin hallintomiehille marssistaan Frankfurtiin ja sanonut heille, että hän sitä tietä pyrki avuksi. Samaan aikaan hän oli kehoittanut kaupunkia osoittamaan samaa horjumattomuutta kuin ennenkin. Hän tahtoi pitää kuninkaallisen sanansa, mutta tavalla, joka ei syössyt ketään heistä turmioon.

Sen välttämättömänä ehtona oli, että molemmat pohjoissaksalaiset vaaliruhtinaat, Leipzigin kokouksen johtajat, Saksi ja Brandenburg, ojensivat kätensä myötävaikutukseen.

Kuinka saattoi Kustaa Aadolf marssia Magdeburgia vastaan tai ryhtyä ratkaisevaan taisteluun sen muurien edustalla, ennenkuin oli varma niistä maista, joiden läpi hänen oli mentävä? Saattoiko hän Leipzigin liiton kaksimielisille miehille jättää vapaan tilaisuuden lujittaa hänen selkänsä takana asestettua puolueettomuuttaan. Heidän samoin kuin kaikkien protestanttien hyvin ymmärretty etu vaati Magdeburgin pelastusta; ja eikö juuri Magdeburg hänen käsissään ollut keino tämän puolueettomuuden lopettamiseksi? Kuinka usein nämä ajatukset olivatkaan heränneet hänen sielussaan! Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että Brandenburgin ja Saksin täytyi hyvällä tai pahalla myöntää hänelle vapaa läpikulku ja liittyä yhteisvoimin pyrkimään hänen kanssansa samaan maaliin. Ennenkuin tämä tapahtui, olivat hänen kätensä sidotut.

Huhtikuun 2 päivänä, samana päivänä, jona Kustaa Aadolf marssi taistelujärjestyksessä Frankfurtia vastaan, piti ruhtinaskonventti Leipzigissä viimeisen istuntonsa. Korkeat herrat olivat koko ajan olleet mitä pulmallisimmassa asemassa. Juhana Yrjänä tahtoi mieluimmin pysyttäytyä kirkollisissa kysymyksissä, mutta muiden kotonaolevain mieliala oli sellainen, että hän pani vaaraan paikkansa konventin ylipäänä, jollei ojentunut heidän mielipiteittensä mukaan. Useimmat ruhtinaista puolustivat asestettua puolueettomuutta, joka toki olisi suunnattu enemmän keisaria kuin Kustaa Aadolfia vastaan. Nostettiin kysymys oliko sen sotaväen, joka Italiasta rientäisi Tillyn sotajoukon avuksi, sallittava marssia läpi protestanttisten maiden, ja oliko evankeliset upseerit kutsuttava pois keisarin ja liittokunnan sotajoukoista. Se oli pulmallinen kysymys, Juhana Yrjänä selitti "viimeiseen hengenvetoon tahtovansa pitää kiinni Augsburgin tunnustuksesta, mutta — hän tahtoi kaikessa tapauksessa pysyä keisarille uskollisena."

Neuvoteltiin niin asestautumisesta kuin myös mahdollisesta liittoutumisesta Kustaa Aadolfin kanssa. Silloin Juhana Yrjänä raapi korvallistaan ja tuumi, että sellaiset asiat olivat "äärimäisen vaikeita, huolestuttavia, vaarallisia ja laajakantoisia." Poloinen vaaliruhtinas seisoi kuin liukkaalla jäällä, hän ei uskaltanut käydä eteen — eikä taapäin. Hänen silmiensä edessä keisari oli vihaisena ja uhkaavana, hänen takanaan protestanttiset ruhtinaat erilaisine mielipiteineen, eikä hän kuitenkaan tahtonut millään ehdolla jättää päämiehyyttään.

Mutta jos istunnot olivat ikäviä, oli sitä reimempaa, kun herrat pääsivät juomapöytään. Siellä Juhana Yrjänä oli päämiehenä oikealla paikallaan, niin että hän täydellä syyllä ansaitsi nimen "Olut-Yrjänä."

Kertomuksessa heidän hommistaan sanotaan, että korkeat herrat olivat "maailman lasten tavan mukaan sangen hilpeitä ja iloisia, heillä oli ajanvietettä monenlaista ja lisäksi he juopottelivat; näin puolustettiin Jumalan sanaa ja saksalaisten vapautta. Viinisankarit ottivat niskoilleen yhtä vähän vaivoja kuin se pyhä piispa, joka huudahti poltettuaan sormensa kuumassa paistissa: 'Mitä meidän täytyykään kärsiä Kristuksen valtakunnan tähden'."

4.

LUJA TAHTO.

Landsbergistä kuningas palasi Frankfurtiin lujasti päättäneenä, että kävisi täysin tosin käsiksi vastahakoisiin vaaliruhtinaihin. Kaikki neuvottelut olivat olleet turhat, sentähden turvauduttiin varmempaan keinoon. Kymmenen jalkaväkirykmenttiä ja koko ratsuväki kokoontui Fürstenwaldeen sotamarsalkka Kustaa Hornin johtoon, ja kuningas toivoi, että hänen vaatimuksiinsa parhaiten suostuttaisiin, kun hän puhui sotajoukkonsa eturinnassa.

Köpenikistä lähetettiin Horn Berliiniin vaatimaan, että Spandaun ja Kustrinin linnoitukset oli heti luovutettava, koska Magdeburgia uhkaava vaara ei sietänyt viivyttelyä. Kuitenkin kuningas sitoutui luovuttamaan ne takaisin, heti kun vaara oli ohitse ja lupasi lisäksi, ettei ryhtyisi vaaliruhtinaan maassa mihinkään ilman hänen suostumustaan.

Jo seuraavana päivänä Yrjänä Wilhelm antoi vastauksensa. Hän tahtoi luovuttaa langolleen kaikki linnoitukset maassa paitsi Spandauta ja Kustrinia, mutta tarjoutui tekemään valan, että avaisi nekin kuninkaan sotajoukolle, jos tämä tuli lyödyksi ja takaa-ajettuna tarvitsi varmaa turvapaikkaa.

Kuinka Kustaa Aadolfia harmittikaan ilmeinen yritys pettää häntä. Jokseenkin uhmaavasti hän pyysi saada kohdata vaaliruhtinasta persoonallisesti, lisäten, että jos se kiellettäisiin, saattoi tapahtua, että hän tuli suuren seuran keralla. Katse, jonka hän silloin loi sotajoukkoonsa, oli siksi selvä, että Yrjänä Wilhelmin lähetti sai jalat allensa.

Kohtauspaikaksi määrättiin pieni lehto neljännespeninkulman päässä Berliinistä. Seuraavana päivänä, toukokuun 3, kuningas lähti sinne Köpenikistä kolmen eskadroonan, tuhannen muskettisoturin ja neljän kenttätykin seuraamana.

Vaaliruhtinas odotti hovinsa ympäröimänä epätervetullutta vierastaan. Aivan vieressä seisoi hänen puolisonsa ja leski-pfalzkreivitär, Böömin onnettoman kuninkaan äiti, hovinsa ympäröiminä hekin.

Heidät nähdessään kuningas laskeutui heti ratsailta ja meni heitä vastaan. Molemminpuolisten tervehdysten jälkeen hän puuttui asiaansa. "Olen", sanoi hän vaaliruhtinaalle, "pakoittanut keisarilliset jättämään rauhaan suurimman osan brandenburgilaisista maista ja voin estää heidät palaamasta takaisin. Tämä palvelus on minusta tunnustuksen arvoinen. Vastaan siitä, että joukkoni pidetään mitä ankarimmassa kurissa ja etteivät sotamieheni saata asukkaille mitään ikävyyksiä, kuten keisarilliset ovat usein tehneet. Ajatelkaa, että jos vihollinen valloittaa Magdeburgin, niin on kaikki hukassa, liittokunnan sotajoukot palaavat Brandenburgiin, ja Tilly siirtää sodan teidän jaloutenne maihin."

Vaaliruhtinas siveli partaansa. Kuninkaan puhuessa hän oli vuoroin punastunut, vuoroin kalvennut. Nyt hän rykäisi ja pyysi muutamain minuuttien ajatusaikaa neuvotellakseen neuvosherrojensa kanssa. Nämä, jotka seisoivat aivan herransa takana, olivat kuulleet kuninkaan joka sanan. Neuvottelun aikana Kustaa Aadolf keskusteli leskikreivittären kanssa ja ilmaisi lämpimän toivomuksensa, että tehtäisiin jotakin onnettoman Fredrik II:n hyväksi.

Vaaliruhtinas tuli hitain askelin takaisin. Pulleat, punoittavat kasvot olivat melkein kalmankalpeat, ja sopertelevin sanoin hän lausui, ettei voinut luopua kerran tekemästään päätöksestä.

Sanaakaan lausumatta Kustaa Aadolf kumarsi ikäänkuin lähteäkseen. Kenties luultiin, että hän aikoi tulla uudestaan koko armeijansa kanssa, sillä molemmat rouvashenkilöt miltei sulivat rukouksiin, että hän tulisi heidän mukanaan Berliiniin eikä palaisi ennenkuin seuraavana päivänä. Heidän kasvoissaan oli jotakin niin hellittämätöntä ja tuskaisaa, kyynelet virtailivat vaaliruhtinattaren kalpeista kasvoista, ja vilaistessaan lankonsa kasvoihin kuningas näki, kuinka hartaasti tämä toivoi hänen taipuvan. "No niin", sanoi hän, "minä tulin, mutta minä otan tuhat muskettisoturiani mukaan."

Tätä vastaan ei uskallettu väittää mitään ja niin lähdettiin Berliiniä kohden, vaaliruhtinaallinen herrasväki vaunuilla, kuningas ja Kustaa Horn ratsain. Heidän saapumisensa herätti tavatonta huomiota. Koko kaupunki oli liikkeessä, ja kansa tunkeili linnan ympärillä nähdäkseen vilahduksenkaan hänestä, jonka nimi oli jokaisen huulilla.

Oli jo edeltäpäin varustauduttu ottamaan kuningasta vastaan ja valmistettu loistava juhla hänen kunniakseen. Ylhäisimpäin vierasten joukossa oli Mecklenburgin herttua, ja kuningas istui pöydässä hänen ja vaaliruhtinaan välissä. Viimeksimainittu oli vastoin tapaansa hiljainen ja alakuloinen. Kustaa Aadolf sitä vastoin, nähdessään kaikkien katseet suunnattuina itseensä, käsitti, että jos hän voi voittaa näiden ihmisten sydämet, hän vallitsisi pian heidän vakaumustaankin. Sentähden hän kävi keskusteluun lähinnä istuvain kanssa, ylisti maan kauneutta ja kevään suloa, ja kaikki kuuntelivat kuin se olisi koskenut heidän omaa persoonaansa. Sitten hän puhui rauhan ja esteettömän uskonnonharjoituksen siunauksesta, ja koska hän nyt kääntyi etupäässä naiskuulijainsa puoleen, houkutteli hän heiltä erinäisiä vastauksia, joita hän sitten käytti todisteina yleisen mielipiteen suunnasta.

Lämpöä ja vakaumusta värisi hänen äänensä, kun hän puhui protestanttisuuden siunauksesta siinä, että se teki jokaisen ihmisen vastuunalaiseksi teoistaan, samalla kuin se kehoitti häntä itse pyrkimään totuuteen. Katolisuus — lisäsi hän — kietoo ihmisen verhoihin ja pakoittaa hänet katsomaan toisten silmillä. Sittenkun Luther on kääntänyt raamatun ja se on kaikkien saatavissa, voimme itse tutkistella kirjoituksia, ja ken sen tekee uskolla ja vakaumuksella, hän varmaan löytää mitä etsii!

Läsnäolijain kesken vallitsi hiljaisuus. Kirkas, miehekäs ääni oli kuulunut kautta huoneen, ja kynttiläin valo taittui kimmeltäviksi helmiksi, jotka tuikkivat hänen kauneista silmistään. Kuningas oli voittanut naiset, he olisivat tahtoneet seurata häntä taisteluun. Mutta kun se ei käynyt päinsä, eivät ainakaan miehet saaneet tehdä tenää.

Joku pöytävieraista huomautti, että vaaliruhtinas oli hyvin hajamielinen ja huolestunut. "Se ei minua kummastuta", vastasi Kustaa Aadolf. "Pyydän häneltä jotakin niin tärkeää, että sitä ansaitsee miettiä. Mutta en pyydä sitä itselleni, vaan vaaliruhtinaan, hänen maansa ja koko kristikunnan parhaaksi!" Kääntyen Mecklenburgin herttuaan hän lisäsi: "Olen matkalla Magdeburgiin; jollei kukaan tahdo minua auttaa, niin voin kääntyä takaisin. Mutta en vastaa siitä, mitä tulee seuraamaan. Teen rauhan keisarin kanssa; tiedän, että saan häneltä hyvät ehdot, ja palaan Tukholmaan. Protestanttiset ruhtinaat saavat kerran vastata Jumalan edessä siitä, etteivät tahtoneet tehdä mitään evankelisen asian hyväksi. Kun Magdeburg on kukistunut; ja minä olen palannut omaan maahani, silloin on teidän asianne katsoa, kuinka pääsette pelistä erillenne."

Kuningas oli puhunut syvällä, melkein uhkamielisellä vakaumuksella, ja koko sali kuunteli tarkkaavasti, mutta varsinkin kalpeat neuvosherrat, jotka loivat arastelevia katseita herraansa. Mitä kuningas sanoi, se oli jo ennen synkkinä varjokuvina häämöittänyt heidän silmiinsä. Mutta nyt se pukeutui selvään muotoon ja kasvoi melkein hirvittäväksi.

Vaaliruhtinatar pani kätensä kuninkaan olalle ja sanoi: "Olkaa varma siitä, että teen mitä voin."

Keskustelu kääntyi sitten yleisiin asioihin, ja Kustaa Aadolf meni vasta myöhään hänelle määrättyyn makuuhuoneeseen. Vaaliruhtinas oli seurannut häntä, mutta palannut pian takaisin, toivoteltuaan hyvää yötä korkealle vieraalleen.

Heti sen jälkeen kamaripalvelija viittasi kirjeeseen, joka oli yöpöydällä. Hän ei voinut käsittää kuinka se oli tullut sinne. Kuningas avasi sen ja luki kammokseen vain kaksi sanaa: "Älkää nukkuko!" Ne oli kirjoitettu mitä soreimmalla käsialalla. Ilmaisematta liikutustaan Kustaa Aadolf sanoi vain, että hän soittaisi, kun tahtoi mennä nukkumaan. Kamaripalvelija poistui.

Keneltä oli varoitus, ja mitä oli hänellä pelättävää itsessään vaaliruhtinaan palatsissa? Kuitenkin, kun hän ei tuntenut olevansa uninen, päätti hän istua hetkisen valveilla ja lukea muutamia kirjeitä, jotka oli saanut aamulla, mutta ei vielä avannut. Kun hän otti ne esille, seurasi mukana hänen pieni käsiraamattunsa, joka hänellä aina oli mukanaan. Hän pani ne kaikki pöydälle. Vielä kerran hän avasi salaperäisen kirjeen. "Älkää nukkuko!.".. Mahtoiko se olla häneltä?… Miksei hän lähettänyt pikku Gustava Adolfinaa?… Tyttö olisi saanut jäädä tänne ja kertoa äidistään ja omasta elämästään.

Sen jälkeen hän tarttui raamattuunsa, ja hän syventyi pian tutkimaan niitä syviä totuuksia, joita seurasi jokaisen "Autuaat ovat…" jälkeen. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli istunut, kun hänestä alkoi tuntua, että valo himmeni, ja kun hän kohotti päätänsä, näytti hänestä kynttiläin liekki kellertävältä. Hänen oma päänsä tuntui raskaalta, ja kun hän nousi, tuntui hänestä kuin maa katoaisi hänen altansa. Oliko se kuvittelua, vai täyttikö tosiaankin sumu koko huoneen? Hän tunsi olevansa kaatumaisillaan, mutta kovalla tahdonponnistuksella hän haparoi ovelle, jonka hän nopeasti avasi. Kamaripalvelija istui suuressa nojatuolissa ja nukkui, mutta kuningas näki nyt selvään, kuinka jokseenkin sakea savu tuprusi makuuhuoneesta.

Hän herätti miehen. Liekö tähänkin savu vaikuttanut, tai oliko hän unenhorroksissa, mutta ainakin kesti kotvan, ennenkuin hän pystyi käsittämään mistä oli kysymys.

Hän tahtoi nostaa hälytyksen, mutta kuningas kielsi sen. Muutamia ikkunoita avattiin, ja hiukan etsittyään löysivät molemmat sen salaisen syyn, joka olisi voinut aiheuttaa kuninkaan kuoleman. Makuuhuoneessa oli suuri takka, joka, kun tähän aikaan ei tarvinnut lämmittää, oli verhottu tuoreilla lehdeksillä. Mutta pohjalle, syttyväin mutta kosteain ainesten alle, oli laitettu tuli, josta lähti vain savua.

"Katsokaas", sanoi kamaripalvelija viitaten ylöspäin, "savupiippu on luultavasti tukettu, ettei savu pääsisi ulos."

"Tämä näyttää olevan ystävieni jesuiittain keksintöä", virkkoi Kustaa Aadolf. "Mutta Herran käsi on minua ihmeellisesti suojellut."

He sammuttivat tulen yhdessä, ikkunat saivat olla auki, ja Kustaa Aadolf meni levolle kiellettyään kamaripalvelijan virkkamasta kenellekään mitään. Vaaliruhtinaallisella herrasväellä ei ollut mitään osaa tekoseen, ja tieto siitä olisi vain lisännyt heidän huoliaan, ja hän tahtoi heidät siitä säästää.

Varmaankin hän oli unissaan nähnyt hyvien enkelien liitelevän ympärillään, sillä palvelija, joka valvoi hänen vuoteensa ääressä, sanoi, että kuningas oli luultavasti nähnyt hyvää unta, koska oli näyttänyt niin kummalliselta.

Seuraavana aamuna Kustaa Horn toi uutisen, että vaaliruhtinas oli koko yön jatkanut neuvotteluja neuvosherrojensa kanssa, "Ja", lisäsi sotamarsalkka, "lienee oltu yhtä mieltä, että on liian vaarallista kieltäytyä suostumasta teidän majesteettinne vaatimukseen, kun sotajoukko on kaupungin edustalla ja voi minä hetkenä tahansa tulla ottamaan väkivallalla mitä ei annettu hyvällä."

"Minullakin on mitä parhaimmat toiveet", vastasi Kustaa Aadolf iloisesti. Mutta se neuvottelu, joka sittemmin seurasi kuninkaan ja vaaliruhtinaan ja hänen neuvosherrojensa kesken, oli sentään pitkä ja väsyttävä, huolimatta siitä, että kuninkaan ehdot olivat sangen kohtuulliset. Hän vaati vain kuukautista raha-apua sotajoukon ylläpidoksi ja Kustrinin ja Spandaun linnoitusten — maan molempain päälinnoitusten — luovuttamista, kunnes Magdeburgille oli saatu apua. Brandenburgilla ei ollut antaa mitään sotaväkeä, sillä se oli aikoja sitten ollut aivan aseeton.

Vasta iltapäivällä sopimus saatiin allekirjoitetuksi, mutta kuningasta ei saatu houkutteluilla eikä millään jäämään enää yöksi. Monien ystävyyden vakuutusten jälkeen erottiin, ja Kustaa Aadolf ja hänen sotamarsalkkansa palasivat sotajoukon luo.

Tämä tapahtui toukokuun 4 päivänä. Seuraavana päivänä kuningas marssi Spandauhun, joka jätettiin hänelle. Eversti Akseli Lilja pantiin päälliköksi 1,000 miehen keralla. Toukokuun 6 päivänä saapui hän Potsdamiin.

Mitä lähemmäksi Magdeburgia hän tuli, sitä hartaammin hän halusi joutua kaupungin avuksi. Mutta ensin oli voitettava Saksin vaaliruhtinaalta se, minkä brandenburgilainen oli jo myöntänyt.

Frankfurtista Kustaa Aadolf oli lähettänyt hovijunkkarin Juhana Yrjänän luo taivuttamaan häntä liittoon. Potsdamista lähetettiin uusi lähettiläs, koskei ensimäinen ollut palannut. Tämän toisen lähettilään oli kehoitettava vaaliruhtinasta liittoon Ruotsin kuninkaan kanssa Magdeburgin avustamiseksi, vaadittava vapaata kulkua Saksin läpi ja persoonallista kohtausta molempien liittokumppanien kesken.

Tiedonannot Magdeburgista kävivät yhä huolestuttavammiksi. "Tilly ja Pappenheim", kirjoittivat pormestarit ja raatimiehet, "seisovat suuren sotavoiman kera kaupunkimme edustalla, ja kaupungin kaikki vallitukset ovat vallatut, niin että olemme mitä suurimmassa vaarassa. Jollei apua tule joutuin, saamme kahdessa päivässä kurjan lopun."

Kuningas ilmoitti heille Frankfurtin valtauksesta, ja raati vastasi, että he kiittivät Jumalaa kuninkaan onnesta, mutta lisäsivät: "Siltamme on vihollinen sytyttänyt, molemmat esikaupunkimme olemme huhtikuun 20 päivänä sytyttäneet tuleen, vihollinen lähestyy kaupunkiamme. Tilly on kirjoittanut, että olemme hänen käsissään, että teidän majesteettinne ei voi auttaa ja että meidän on anottava keisarilta armoa."

Tämäkin kirje päättyi pikaisen avun rukoukseen, koska he muussa tapauksessa olivat hukassa.

Hallintomies Kristian Wilhelm kirjoitti toukokuun 1 päivänä, että hän oli kuullut kuninkaan parast'aikaa marssivan heidän avukseen. Hän iloitsi siitä ja toivotti hänelle onnea ja siunausta kaikkivaltiaalta Jumalalta, että hän voisi pian saapua apuun.

Voimme käsittää kuninkaan tunteet hänen saadessaan nämä kirjeet. Ilman Saksin vaaliruhtinaan apua ei hän voinut tehdä mitään Magdeburgin avuksi! Tämän maan täytyi olla hänelle avoinna, sillä Saksin kautta kulki ainoa turvallinen tie Magdeburgiin. Sitäpaitsi vaadittiin, että saksilainen sotajoukko liittyi ruotsalaiseen, ennenkuin se oli läheskään tasavoimainen keisarillisen kanssa.

Armeija, jonka kuningas vei sotakentälle Tillyä vastaan, oli suunnilleen vain puolet tämän väestä. Vaikeudet täällä olivat sitä suuremmat, kun liittyminen täytyi tapahtua vapaaehtoisesti, sillä Saksin Juhana Yrjänää ei voitu asein pakoittaa liittoon, kuten Brandenburgin Yrjänä Wilhelmiä tai Pommerin Bogislausta. Saksin sotajoukko oli melkein yhtä voimakas kuin kuninkaan omakin.

Toukokuun 20 päivänä ensimäinen lähettiläs tuli vihdoin takaisin Juhana Yrjänän luota ja toi vastaukseksi surkuteltavan kiellon kaikkeen mitä kuningas oli pyytänyt. Tavoilleen uskollisena kuningas oli viimeiseen saakka viivytellyt vastaustaan. Hän kuvitteli, että keisari Leipzigin kokouksen esitysten ja puolinaisten uhkausten johdosta taipuisi kumoamaan palautusjulistuksen, eikä tahtonut millään muotoa tärvellä asiataan Wienissä. Sentähden hän puhui pyhistä velvollisuuksistaan keisaria ja valtakuntaa kohtaan, velvollisuuksista, jotka estivät hänet liitosta muukalaisen kanssa. Mutta kuninkaalle oli Elben sillan miehittäminen Wittenbergin luona mitä tärkein. Maa virran oikealla puolen oli aivan autioksi hävitetty, eikä pohjoiseen päin ollut ainoatakaan siltaa, jota olisi päässyt vasemmalla rannalla sijaitsevaan Magdeburgiin. Lähin silta oli Wittenbergin luona, ja sieltä meni suora tie Magdeburgiin.

Kun Kustaa Aadolf sai vaaliruhtinaan vastauksen Potsdamiin, oli hän jo lähettänyt etujoukkonsa Wittenbergiin toivossa, että korkea herra vihdoinkin miehekkäästi päättäisi estää Magdeburgin häviötä. Viheliäinen vastaus sammutti kaiken toivon; yksin hän ei uskaltanut käydä taisteluun ylivoimaa vastaan, siten hän olisi uhrannut protestanttien viimeisen tulevaisuudentoivon. Hän voi tehdä ainoastaan sen, että vastauksessa vaaliruhtinaalle selitti juhlallisesti, että vaaliruhtinas saksalaisten protestanttien johtajana oli yksin vastuunalainen siitä onnettomasta kohtalosta, joka saattoi Magdeburgia kohdata. Kustaa Aadolf itse selitti tahtovansa tunkeutua Elbeä kohden sitä ainoaa tietä, joka oli hänelle avoin, pitkin Havelia pohjoiseen suuntaan, ja tehdä kaupungin puolesta mitä oli tehtävissä.

Mutta Magdeburgin kohtalo oli jo ratkaistu. Samana päivänä, jona Juhana Yrjänä antoi vastauksensa, oli se kukistunut, ja verrattomalla raakalaisuudella onneton kaupunki oli hävitetty ja uhrattu liekkeihin. Ylpeästä Magdeburgista, Pohjois-Saksan väkirikkaimmasta ja mahtavimmasta vapaakaupungista, oli enää jäljellä ainoastaan rauniot.

Saadaksemme käsityksen asemasta kaupungissa on meidän kerrottava sieltä eräs tapaus, joka on kuvaava.

5.

MAGDEBURGIN HÄVIÖ.

Fredrik Almann oli kirkkoherrana eräässä kaupungin seurakunnista. Perhettä oli hänellä ainoastaan vaimo ja tytär. Tuskin saattoi löytää onnellisempia ihmisiä. He olivat eläneet ainoastaan toisilleen ja seurakunnan köyhille, kun saapuivat ensimäiset tiedot piirityksestä, joka uhkasi Magdeburgia.

Koko kaupunki kauhistui, mutta Almann koetti herättää asukkaissa rohkeutta ja luottamusta. Hän pyysi heitä pitämään sen koettelemuksena, jonka Jumala oli lähettänyt. Pahemmin ei voinut käydä kuin hän tahtoi, ja heidän velvollisuutensa oli nöyrästi ja kärsivällisesti alistua siihen. Kaikki inhimilliset surut päättyvät kuolemaan, ja taivaan autuus yksin on ikuinen.

Sellaiselle oli perustettu se lohdutus, jota äiti ja tytär kantoivat sairaille ja peljästyneille. Ja vaaran lähestyessä ja vihollisen seistessä kaupungin porttien edustalla se oli ainoa, josta turvallisesti saattoi pitää kiinni.

Taistelut eri mielipiteiden välillä olivat kaupungissa kiihkeät ja estivät sen yksimielisyyden, joka oli välttämätön pontevalle puolustukselle. Suuri osa väestöstä piti lujasti Kustaa Aadolfin puolta ja toivoi, että hän toisi pelastuksen. Toisten mielestä keisari oli kaupungin oikea herra, ja oli antauduttava Tillylle alamaisuuden osoitteeksi ja ennen kaikkea rynnäkön ja sitä seuraavan ryöstön hirmujen välttämiseksi.

Tästä kysymyksestä väiteltiin usein ja aina sangen kiivaasti kirkkoherra Almannin perheessä kahden nuoren miehen, Kustaa Almannin ja Frans Königin kesken. Molemmat olivat talon tyttären, suloisen Martinan, kosijoita. Edellinen nuorista miehistä oli hänen serkkunsa ja Ruotsin kuninkaan innokas ihailija; hän sanoi usein, että kunhan Kustaa Aadolf tuli, oli hänkin tarttuva kalpaan. Nyt hän puuhaili ainoastaan opinnoissaan.

Frans König kuului kaupungin aseväkeen. Häntä veti mieli keisarillisiin, mutta hän ei uskaltanut lausua sitä, minkä ei tiennyt saavuttavan hyväksymistä Almannin perheessä. Sillä hän oli mielettömästi rakastunut Martinaan, jonka hiljainen ja nöyrä olento oli, kumma kyllä, lumonnut hänet tykkönään. Isälleen, joka oli yksi kaupungin pormestareista, oli hän uskonut hurjan intohimonsa, ja tämä, joka ei voinut kieltää pojaltaan mitään, lupasi itse kosia hänen puolestaan, ja hänen mielestään ei muu voinut tulla kysymykseenkään kuin kiitollinen suostumus.

Kutsuttiin Fredrik Almann ja ilmoitettiin mikä kunnia oli aiottu hänen perheelleen. Hän kumarsi ja kiitti, mutta sanoi, että ainoastaan hänen tyttärensä saattoi ratkaista sen asian. Omasta puolestaan hän arveli, että näinä rauhattomina aikoina oli kysymys lykättävä, kunnes rauha ja tyyneys oli palannut. Kirkkoherra näki hyvin pormestarin synkän katseen, mutta hän ei joutunut hämilleen, vaan riensi kotiin ilmoittamaan vaimolleen ja lapselleen tehdystä tarjouksesta. Martina kalpeni, mutta kun hänen isänsä lisäsi, ettei hän luottanut pormestariin eikä hänen poikaansa, silloin hän heittäytyi itkien isänsä syliin ja sanoi, ettei voinut koskaan rakastaa ketään muuta kuin serkkuaan. He olivat luvanneet kuulua toisilleen, mutta eivät katsoneet sopivaksi puhua siitä niin surullisena aikana.

Kirkkoherra hyväili tyttärensä vaaleita kiharoita virkkamatta mitään. Samassa tuli veljenpoika vieraisille. Hänelle kerrottiin kosinnasta, ja kaikki päättyi siihen, että isä painoi tyttärensä hänen povelleen, kuitenkin ehdolla, että asia oli pidettävä salassa, kunnes sota oli lopussa.

Piiritys jatkui kaikkine hirmuineen. Vihollinen ampui muureja hajalle ja kaivoi miinojaan, ja liikkui huhuja, että kavaltajia oli itse kaupungissakin. Uusi huoli oli se, että tuli yhä laimeni muureilla ja valleilla, koska piiritetyiltä oli ruuti lopuillaan.

Tiedämme, että ulkovarustukset olivat joutuneet vihollisen käsiin ja että porvarit itse olivat polttaneet kaksi esikaupunkia Tillyltä saapui hallintomiehelle, raadille ja Falkenbergille kirjeitä, joissa kaupunkia vaadittiin antautumaan.

Mielipiteet olivat väestön kesken sangen eroavat, jopa melkein joka perheenkin kesken. Ainoastaan Almannin perhe oli yksimielinen. Ei ainoatakaan soraääntä kuulunut heidän sopuisassa elämässään, ja kaikki olivat siksi vilpittömiä protestantteja, etteivät voineet kuulua muuhun kuin kansanvaltaiseen puolueeseen.

Kaikki odottivat tuskallisesti, minkä vastauksen viranomaiset antaisivat, ja monia kiitollisia rukouksia kohosi kohden korkeutta, kun tuli tunnetuksi, että urhea Falkenberg oli onnistunut pitämään yllä pettävän rohkeuden ja saanut viranomaiset hylkäämään pakkosopimuksen.

Mistään ei Ruotsin kuningas olisi voinut löytää sopivampaa miestä johtamaan kaupungin puolustusta. Hänessä yhtyi urhouteen, viisauteen ja huolellisuuteen se tyyneys, joka vaaran hetkenä on usein paras apu. Heti sen jälkeen, kun pakkosopimus oli hylätty, teki hän kaksi onnellista uloskarkausta, jotka melkoisesti lisäsivät painoa hänen sanoilleen.

Mutta, kuten jo olemme viitanneet, vihollisella oli itse kaupungissakin liittolaisia, jotka kenties olivat Falkenbergin vaarallisimmat vastustajat. Porvareista monet olivat salaisessa yhteydessä keisarillisten kanssa; he toimivat Falkenbergia vastaan ja ilmoittivat salaa viholliselle kaikista hänen hankkeistaan. Nämä petturit koettivat vakuuttaa kansalle, että marsalkan puheet pikaisesta avusta olivat turhia loruja, ja he jättivät useina päivinä antamatta sotamiehille välttämättömät elintarpeet sillä verukkeella, että ne olivat vähissä.

Sellaisissa olosuhteissa vaadittiin rohkeutta ja päättäväisyyttä siltä, joka oli kaiken etupäässä. Didrik von Falkenberg osoitti kaikissa tilaisuuksissa oikeutetuksi sen luottamuksen, joka Kustaa Aadolfilla oli häneen. Itse hän oli täysin vakuutettu, että kuningas tuli apuun, vaikkakin viipyi. Mutta riita siitä, oliko hän oikeassa, jatkui päivästä päivään ja sai alituiseen uutta yllykettä.

Frans König oli jatkanut käyntejään Almannin perheessä ja lemmenkateen katsein keksinyt liiton Kustaan ja Martinan välillä. Hänen raivollaan oli tuskin mitään rajoja, ja hän vannoi mielessään, että kostaisi hirmuisesti. Siitä huolimatta hän jatkoi käyntejään melkein joka päivä, aivan kuin tarvitsisi uutta virikettä siihen tuleen, joka paloi hänen sisällään. Hän etsi tilaisuutta päästä riitaan Kustaa Almannin kanssa, jota hän syytti arkuudesta, koskei hän itse ottanut osaa taisteluun. "Minä teen sen, kun aika tulee", vastasi tämä, ja ainoastaan Martinan läsnäolo esti heidät törmäämästä yhteen.

Muutamien päivien perästä Fransin käynnit lakkasivat tykkänään. Sitä vastoin saatiin tietää, että hän öiseen aikaan oli hiipinyt vihollisen leiriin. Eräänä päivänä Kustaa tuli sotilaspuvussa Almannille. "Pelätään rynnäkköä", sanoi hän, "enkä minä tahdo vetäytyä pois."

Koko kaupunki oli liikkeessä. Kenelläkään ei ollut rauhaa kotonaan. Täytyi keskustella toisten kanssa, valittaa hätäänsä ja huoliaan. Kerrottiin, että muurien yli oli heitetty kiviin sidottuja kirjeitä ja että kavaltajat aikoivat avata portit keisarillisille.

Yö meni, ilman että rynnäköstä kuultiin mitään, vaikka vihollisen leiristä kuuluikin tavatonta liikettä aina päivän koittoon saakka. Silloin tuli hiljaista, ja vaara oli siis siksi kerrakseen vältetty.

Neljän aikaan aamulla raatiherrat ja etevimmät porvarit oli kutsuttu koolle raatihuoneelle. Falkenberg oli heidän joukossaan, ja hänen pelkkä näyttäytymisensä kehoitti rohkeuteen ja luottamukseen. Neuvottelu alkoi, mutta sen keskeytti henkilö, joka syöksyi saliin huutaen: "Kenttä kaupungin ympärillä vilisee sotilaista, ja esikaupungit ovat sotaväkeä täytenään!" Kauhu kuvastui kaikkien kasvoilla, mutta Falkenberg virkkoi tyynesti: "Toivon, että keisarilliset uskaltaisivat tehdä rynnäkön. Heidät otetaan varmasti vastaan niin, että heille käy pahoin." Sen jälkeen hän jatkoi neuvotteluja pakoitetulla tyyneydellä.

Mutta saapui uusia viestejä kamalampia kuin ensimäinen. Pappenheim oli rynnännyt Neumarkiin ja sieltä tunkeutunut kaupunkiin. Silloin Falkenberg nousi paikoiltaan ja riensi ulos.

Seitsemän aikaan aamulla pamahti viisi tykinlaukausta, ja sen jälkeen rynnättiin kaupunkiin kaikilta tahoilta. Pappenheimillä oli aluksi jokseenkin helppo työ, sillä hauta kaupungin vallin edustalla oli kuivillaan. Rynnäkkötarpeet olivat mitä parhaimmassa kunnossa, ensimäiset viholliset, jotka kohdattiin — 15-miehinen vartiojoukko pitkin vallihautaa — hakattiin maahan ja noustiin sen jälkeen vallille. Mutta kaupunginmuurin rintavarustuksella vastarinta oli voimakkaampi. Siitä huolimatta Pappenheim kävi sotureineen päin. He virtasivat jo lähimmälle kadulle, kun Falkenberg raatihuoneelta riennettyään tuli heitä vastaan.

Nopeasti kuin lennosta hän oli koonnut muutamia satoja miehiä ja näiden kera hän kävi niin nopeasti ja päättäväisesti pappenheimiläisten kimppuun, että hän heitti heidät takaisin, ensin muurille, sitten yli sen ja vallin.

Silloin syöksyi avuksi vielä muuan keisarillinen rykmentti. Mutta nytkin otettiin ryntääjät vastaan todellisella sankariudella, eikä heidän olisi ollut helppo päästä uudestaan kaupunkiin, elleivät kavaltajat olisi avanneet erästä porttia veden läheltä, mistä kautta vihollinen pääsi esteettömästi kaupunkiin. Falkenberg oli huomannut petoksen ja rientänyt sinne, mutta samassa luoti sattui häneen, ja hän kaatui maahan.

Hänen kanssaan kaatui myös kaupungin puolustuksen mahdollisuus. Hälytyskello tosin kumahteli ja kutsui miehiä aseihin, tosin ammuttiin taloista laukauksia, ja reippaat upseerit kävivät eturinnassa uuteen hyökkäykseen pappenheimiläisiä vastaan, mutta se ainoa, joka voi saada lakkeihin yhtenäisyyttä, hän oli poissa. Hämmennys ja neuvottomuus valtasi kaikki mielet, ja kaikki joutui mitä kauheimpaan sekamelskaan. Keisarilliset ryntäsivät esiin kaikilta tahoilta, nousivat muureille ja tunkeutuivat kaupunkiin.

Nousi mitä hurjin katutaistelu. Ahdistetut puolustautuivat talosta taloon, kadulta kadulle, mutta sortuivat ylivoiman edessä. Kello oli kymmenen paikkeilla, kun Tilly hyökkäsi kaupunkiin tykistön kera. Hänen tykkinsä puhdistivat kadut, ja siten oli kaikki vastarinta lopussa.

Samana aamuna kuuden aikaan kirkkoherra Almann oli vaimonsa ja tyttärensä keralla valmistautunut lähtemään kirkkoon. Hartain rukouksin hän oli valmistautunut ja lausunut siunauksen sanoja rakkailleen. Nyt he seurasivat häntä hiljaisina ja alistuvina virsikirja ristiinpannuissa käsissään.

Siinä kaupunginosassa, jonka läpi he kulkivat, olisi ollut hiljaista, jolleivät ukot, vaimot ja lapset olisi heidän kanssaan rientäneet kirkkoon. Jollei ennen, niin silloin etsii ihminen Jumalaa, kun kaikki maalliset apulähteet ovat kuivuneet.

Kirkko oli väkeä melkein täytenään, ja urkujen juhlallisella säestyksellä seurakunta viritti virren: "Jumala ompi linnamme!" Kun se oli lopussa, nousi Almann saarnastuoliin; hän saarnasi 97 psalmin johdolla: "Ole minulle armollinen, Jumala! Ole minulle armollinen, sillä sinuun turvaa sieluni, ja sinun siipiesi suojassa on minun tyyssijani." Lempeällä vakavuudella hän viittasi Jumalan laupeuteen, joka on yhtä rajaton nyt kuin vuosituhansia sitten, kun hän vei kansan Egyptin maasta ja pelasti heidät vihollisen käsistä.

Tällaikaa kiihtyi ulkona melu ja hälinä. Hälytyskellon kaameat kumahdukset voittivat väliin papinkin äänen. Mutta samalla ikäänkuin profeetallinen innostus valtasi hänet, hengessä hän näki itsensä ja seurakuntansa sen kaikkein korkeimman edessä, joka uhrasi henkensä ristillä; hänen sydämensä täytti pyhä ilo, ja hän kutsui seurakuntalaisia vielä kerran Herran pyhälle ehtoolliselle.

Koko seurakunta oli langennut polvilleen, ja kuolonkauhu ja iäisyyden toivo taistelivat heidän sydämissään. Ihastuksella Martina oli kuunnellut voimallisia sanoja. Mutta vähitellen hänen sydämensä täytti rajaton tuska. Isän kasvot, joita aamunkajastus himmeästi valaisi, näyttivät hänestä kalmankalpeilta, ja hän oli näkevinään veren kihoilevan kauniiden harmahtavain hiusten välistä. Mielenliikutus kävi hänelle liian voimakkaaksi, ja hän vaipui tunnotonna lattialle. Äiti polvistui hänen viereensä, nosti hänen päätänsä ja tuki sitä vasten rintaansa, ja armaat äidinkyynelet, jotka putoilivat tyttären kalpeille kasvoille, herättivät hänet vähitellen tuntoihinsa.

Oli veisattu jälleen virsi, ja nyt seisoi pappi alttarilla. Seurakunta oli kokoontunut kehään hänen ympärilleen vastaanottaakseen pyhän sakramentin.

Sillaikaa kasvoi meteli ulkona. Laukausten pauke ja kuolinhuudot tunkeutuivat temppeliin, mutta se ei häirinnyt pappia pyhässä toimituksessaan, ainoastaan käsi, joka piteli kalkkia, vapisi. Kirkossa vallitsi haudanhiljaisuus, kyynelettömät, kauhistuneet katseet olivat kiinnitetyt oveen, josta joka hetki odotettiin vihollisen tulevan. Ei kauan kestänytkään, ennenkuin ovet kimmahtivat auki, ja kirkkoon syöksähti suuri joukko pakolaisia, jotka täällä toivoivat saavansa pelastuksen. Mutta heitä seurasivat lukemattomat verenhimoiset viholliset. Kauhun huuto pääsi sisällä-olijain huulilta, nyt ei ollut enää paon eikä pelastuksen toivoa.

Niinkuin raatelevat pedot syöksyivät verikoirat turvattomain kimppuun, ja kiroukset, jumalanherjaukset ja kuolinkorahdukset karkoittivat ne sovituksen sanat, jotka äsken olivat kajahdelleet temppelin holvikaarissa.

Martina ja hänen äitinsä olivat heti rientäneet puolison ja isän luo. He kietoivat hänet käsivarsillaan, ja hän puhui heille lohdutuksen ja rakkauden sanoja.

Pedot lähestyivät alttaria. Vanhus meni arvokkaasti heitä vastaan. Noloina he vetäytyivät takaisin, ja joku heistä virkkoi: "Se on pappi, hän saa elää."

Se oli kuin valonsäde heille molemmille, jotka kietoivat hänet käsivarsillaan. Silloin muuan jyrkeäraajainen kroatilainen karjaisi: "Juuri siksi, että hän on kerettiläinen pappispiru, on hänen kuoltava!" Ja suuren puupalikan, joka hänellä oli kädessään, heitti hän arvoisaa pappismiestä kohden. Murha-ase sattui uhrin päähän, ja hän vaipui tajutonna lattialle. Hätähuudoin puoliso ja tytär heittäytyivät hänen ylitseen. Veri virtasi hänen päästään, ja Martina näki uudestaan näyn, jonka oli nähnyt saarnastuolissa. Vielä kerran hän avasi silmänsä ja puristi puolisonsa kättä, ja luoden katseensa korkeutta kohden hän sanoi profeetallisesti tyttärelleen:

"Vaikkapa tuhannet kaatuisivat sinun rinnallasi, ei sinulle ole tapahtuva mitään pahaa, sillä hän on antanut käskyn enkeleilleen, että heidän on autettava sinua täyttämään elämäsi tehtävää." Siunaten hän kohotti kätensä tyttärensä ylitse ja veti viimeisen henkäyksensä.

Sotamiehet olivat seisseet tuokion aivan kuin tyrmistyneinä. Näytti kuin he häpeäisivät tekoaan, ja muutamat heistä tarjoutuivat auttamaan Martinaa ja hänen äitiään ulos kirkosta, joka oli niin täynnään sotamiehiä ja ruumiskasoja, että tuskin oli tietä päästä ulos. Silloin kirkonvartia kuiskasi rouva Almannille, että sakariston kautta pääsi ulos. Martina ei tahtonut jättää isänsä ruumista, mutta äitinsä pyynnöstä hän seurasi mukana. Tämä ei voinut jäädä huomaamatta, suuri joukko säikähtyneitä, melkein mielipuolia ihmisiä tunkeutui jälestä päästäkseen vainoojiaan pakoon, ja siitä koitui tuho kaikille.

Sotamiehet syöksyivät pakenevain jälkeen. Kirkonvartia, joka tahtoi sulkea oven, lyötiin maahan. Ja ahtaassa huoneessa alkoi nyt kamala kohtaus.

Muuan näistä vertavaluvista roistoista oli iskenyt silmänsä Martinaan, ja niinkuin villipeto hän syöksyi häntä kohden. Mutta äidin silmä oli arvannut hänen aikeensa, ja äidin syli sulki rakkaan lapsen lujaan syleilyyn.

Vastustuksesta ärtyneenä sotamies koetti eroittaa heidät toisistaan. Kun tämä ei onnistunut, sieppasi hän puukon, jonka iski äidin selkään. Mutta vielä kuolintuskissaankin hän piti kiinni tyttärestään, joka rukoili hartaasti: "Oi, tappakaa minutkin!"

Samassa sakariston ulko-ovi sysättiin auki, ja sisään syöksyi joukko kaupungin nuoria miehiä, niiden joukossa myös Kustaa.

He olivat ensin tulleet kirkkoon, mutta löytäneet sieltä vain kuolleita tai kuolevia. Onneksi Kustaa muisti silloin pienen takatien, jota kirkkoherra tavallisesti käytti. Hänen ystävänsä seurasivat hänen järjestään, ja ensimäinen näky, joka heitä kohtasi, oli Martina, joka vaipui lattialle yli äitinsä ruumiin. Kustaa nosti hänet pystyyn, mutta hän viittasi tahtovansa jäädä sinne.

"Ajattelehan, rakkaani", kuiskasi Kustaa. "Aiotko jättäytyä siihen vaaraan, missä täällä olet?"

Martina katsoi ympärilleen, ja häntä värisytti. Hän aavisti jotakin kamalampaa kuin kuolema, ja hänen vapisevilta huuliltaan tulivat sanat: "Pelasta minut, tahdon seurata sinua!" Vielä kerran hän suuteli äitinsä kalpeita huulia, heitti jäähyväiskatseen alttaria kohden, missä hänen isänsä ruumis lepäsi monien kuolleiden peittämänä, ja sitten vietiin hänet pikemmin kantamalla kuin taluttamalla ulos kirkosta.

Ei ollut helppo asia päästä katuja eteenpäin. Kaikki ihmisten hurjat himot olivat päässeet valloilleen. Kaikkialla ryöstöä, murhaa ja hävitystä, jota ei kynä voi kuvata. Eri tahoilta kaupunkia nousivat tulipatsaat kohden taivasta. Tuimat tuulenpuuskat, jotka pian kiihtyivät rajumyrskyksi, heittivät liekit yli katujen, ja oli selvää, että tuossa tuokiossa Magdeburg oli muuttuva yhdeksi ainoaksi tulimereksi, sillä ryöstöninnossa ei kukaan ajatellut tulen hillitsemistä. Ja kun murhaaminen ja hävitys oli saavuttanut huippunsa, olivat voittajat ja voitetut, murhaajat ja lyödyt kiedotut samaan paksuun savupilveen.

Tulipalon loimossa nämä hirmuiset olennot ja koko ympäristö näytti sitä hornamaisemmalta. "Mihin viet minua", kysyi Martina, joka ei näyttänyt jaksavan saada selville mitä oli tapahtunut, tai missä hän oli.

"Turvaan!" vastasi Kustaa, joka toveriensa kera urhoollisesti raivasi pois kaikki esteet tieltään. Tähän asti he olivat pysyttäytyneet takakaduilla ja siellä tavanneet vain yksinäisiä ryöväreitä, jotka palasivat saaliineen eivätkä heistä paljoakaan välittäneet. Mutta äkkiä he kuulivat useampien henkilöiden ääniä, jotka lähestyivät. Savu oli siksi sakea, ettei loitompaa voinut tuntea ketään. Silloin kajahti aivan heidän vieressään: "Toverit, annan kaiken saaliimme teille, mutta tämän tytön täytyy olla minun!"

Kun Martina kohotti päätänsä, tunsi hän Fransin, joka päihtyneenä ja himon hurmissa tahtoi vetää hänet puoleensa. Mutta Kustaa syöksyi väliin, ja syntyi mitä tuimin ottelu. Kauan kätketty kauna puhkesi tässä ilmoille, ja molemmat rakastivat siksi tulisesti, etteivät tahtoneet luovuttaa Martinaa toiselleen. Taistelu ei kestänyt kauan, Frans König iski miekkansa Kustaan kylkeen, ja tämä vaipui kuoliaana maahan.

Martina seisoi murhamiehen edessä. Hän näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä. Mutta katse, jonka hän loi mieheen, ääni, jolla hän puhui, tuntui kuvastavan rajatonta surua, kun hän kohotti käsivartensa ja syvältä sielustaan huusi hirveät sanat: "Minä kiroan sinut, murhamies, minä kiroan sinut!"

Tunnotonna hän kaatui rakastettunsa ruumiin viereen, mutta Frans König ei nostanut häntä pystyyn. Hän kaatui taapäin kuin ukkosen iskemänä, ja hornan hirmuhenget riistivät hänen syntisen sielunsa.

Puolipäivän aikaan koko kaupunki oli liekkien vallassa näyttäen leimuavalta tulimereltä. Ja koko iltapäivän, myöhään yöhön loimottelivat liekit tästä suunnattomasta roviosta, josta pian kohosi koskemattomana ainoastaan tuomiokirkko ja satakunta taloa Elben rannalla.

Kahden päivän kuluttua oli pidettävä Te Deum ajan tavan mukaan.

Kukaan ei ajatellut hirveää ivaa mikä tässä piili. Tilikirja, johon sellaiset merkitään, ei ole maassa, vaan taivaassa, ja sen vastaavaa ja vastattavaa ei arvioitane samojen perusteiden mukaan kuin täällä surun alhossa.

Tuomiokirkon ovet olivat suljetut. Vaikka sieltä kuului ihmisääniä, ei heitä saatu millään avaamaan. Vihdoin avattiin ovet väkivallalla ja nyt nähtiin, että tuhannet vaimot ja lapset olivat täällä etsineet turvaansa ja melkein ilman ravintoa viettäneet kaksi päivää alituisessa kuoleman pelossa.

Nyt he olivat valmiit kuolemaan. Mutta Tilly, joka oli itse läsnä, käski jakaa heille leipää ja päästi heidät ilman lunnaita vapauteen.

Salvius kertoo, että luterilaisia pappeja kohdeltiin kamalasti. Heidät tapettiin kirjojensa keskelle ja sitten poltettiin kaikki tyynni. Heidän vaimonsa ja lapsensa sidottiin käsistä ja jaloista hevosten jälkeen ja raahattiin leiriin, jossa heidät häväistiin ja kauheasti raadeltiin.

Pyhän Johanneksen kirkko, joka oli täynnä kuolleita ja kuolevia, naulattiin ulkoapäin kiinni ja poltettiin. "Kroatit ja vallonit ovat katalasti ja hirmuisesti elämöineet, pistäneet pienet lapset keihään kärkeen, nostaneet ne ilmaan keihäillään, pyöräyttäneet muutamia kertoja ympäri ja heittäneet heidät keihäittensä kärjestä liekkeihin."

Merkillistä on, että kaupungin kavaltajat, jotka odottivat palkkaa keisarillisilta, suurimmaksi osaksi hakattiin maahan. Enemmän kuin kaksi kolmasosaa kaupungin asujamista oli kuollut.

Ryöstöä jatkettiin seuraavina päivinä. Etsiskeltiin kalleuksia raunioista ja kellariholveista, ja palaneiden ruumiiden seasta löydettiin suunnattomat joukot hopeaa, kultaa, vaatteita, herkullisia espanjalaisia viinejä ja kaikenlaisia elintarpeita, jotka kaikki vietiin leiriin.

Tilly ei voinut estää mitä tapahtui, ja rosvous ja julmuus kuului ajan sotatapoihin, vaikkakin täällä kehitettynä huippuunsa.

Kerran päässeenä valloilleen kansanvimma ei tunne mitään rajoja, ei verenjanolleen eikä saaliinhimolleen. Kun kenraali innokkaana katolilaisena riensi Neitsyt Marian luostariin onnittelemaan munkkeja takaisinsaadusta vapaudestaan ja tällöin näki melkein pelkkää tulta ja liekkiä ympärillään, kehoitti hän kaikkialla sammutustyöhön. Hän otti syliinsä lapsen kuolleen äitinsä sylistä ja huusi: "Tässä on minun saaliini!" Hänestä oli poltto ja hävitys mitä suurin onnettomuus, joka hävitti voiton hedelmät ja pani hänen nimensä alttiiksi inholle ja kiroukselle. Hän oli jo pelännyt ja aavistanut tällaista tulosta komentaessaan rynnäkköön ja siten päästäessään sodan kauhut irralleen onnettomain tuhoksi. Hän ei ollut käskenyt polttamaan ja hävittämään. Kuka, kuka oli sen tehnyt?

Tuli oli syttynyt samaan aikaan viidessä-, kuudessakymmenessä eri paikassa. On mahdollista, että sen sytyttivät keisarilliset murtaakseen porvarien vastarinnan. Mutta on myös mahdollista, että he itse olivat noudattaneet Falkenbergin neuvoa, että kaupunki pistettäisiin tuleen, jos vihollinen onnistuisi saamaan sen valtaansa.

Olemme jo maininneet siitä jälkinäytelmästä, joka oli esitettävä ja jossa oli kiitettävä Jumalaa hirmutekojen onnellisesta suorituksesta. Oli täysi työ korjatessa pois ruumiita, niin että pääkadut saatiin auki juhlakulkueelle, ja silloin sai kurjuudesta parhaan yleiskatsauksen.

Tällöin nähtiin kuolleita rintalapsia tarrautuneina kiinni kuolleiden äitiensä rintoihin, nähtiin vielä eläviä, jotka etsivät suojaa ruumiiden välistä eivätkä millään tahtoneet tulla esiin; nähtiin myös raukkoja, jotka juoksivat pitkin katuja ja huutelivat vanhempiaan niin sydäntäsärkevän surkeasti, että kivetkin saattoivat itkeä.

Varmaankin tätä nähdessä Tillyn mieleen muistuivat elävinä Magdeburgin vangitun hallintomiehen sanat. Tilly oli häntä nuhdellut kapinastaan keisaria vastaan, mutta saanut vastaukseksi: "Jumala on kerran kostava nämä kauhut; veren voi pestä pois ainoastaan verellä, ja Tillyn kunnia on saava hautansa Magdeburgin raunioissa!"

Mutta sellaiset ajatukset karkoitettiin pois. Tilly marssi juhlallisesti kaupunkiin etevimpäin upseeriensa ympäröimänä. Kaupungin portilla hän otti vastaan valloitetut liput, jotka sitten kannettiin hänen edellään ja pystytettiin tuomiokirkon oven eteen. Tykkien ja kiväärien jyskyessä laulettiin Te Deum, ja sen päätyttyä voittaja ratsasti seurueineen pitkin kaupungin katuja ja — lisää kertomus — näytti silloin liikutetulta.

Kirjeessään keisarille Tilly lausui, "ettei Troijan ja Jerusalemin hävityksen jälkeen ole sellaista voittoa nähty." Hän lisäsi, että Ruotsin kuningas oli tehnyt kaikkensa joutuakseen Magdeburgin avuksi, mutta "kaikin voimin ahdistaen kaupunkia jouduimme ennen häntä, ja apu tuli liian myöhään."

6.

URHO EI VÄISTY.

Kustaa Aadolf sai Spandaussa tiedon siitä kamalasta onnettomuudesta, joka oli tapahtunut. Voimme ymmärtää, että se sattui syvästi häneen, kun tiedämme miten tärkeä hänelle Magdeburg oli ja mitä hän oli tehnyt joutuakseen sitä pelastamaan.

Ei ainoastaan Saksassa, vaan koko Euroopassa Pohjois-Saksan kauneimman kaupungin hävitys herätti suunnatonta huomiota, ja pahansuovat heittivät syyn Kustaa Aadolfinkin niskoille, hän kun ei ollut pitänyt lupaustaan eikä tullut kaupungille avuksi.

Vastaukseksi näihin juttuihin Kustaa Aadolf julkaisi leimuavan manifestin, puolustuskirjoituksen, jossa ilmaisi oman katkeran surunsa, ja samalla syytöskirjeen, minkä heitti vasten kasvoja niille, jotka varsinaisesti olivat syypäät, noille kurjille protestanttisille ruhtinaille ja ennen kaikkea Saksin vaaliruhtinaalle, Juhana Yrjänälle, joka oli ollut lähin ojentamaan pelastuksen käden, mutta ei ainoastaan lyönyt sitä laimin, vaan esti siitä toisenkin.

Kustaa Aadolf ei koskaan luottanut ainoastaan sotilasvoimaan, vaan ennen kaikkea siveellisiin voimiin. Itsekin suunniltaan suuttuneena itse onnettomuudesta ja siitä pikkumaisuudesta, joka ruhtinaita vallitsi, hän oli vedonnut yleiseen mielipiteeseen. Ollen kaikessa edellä aikaansa Kustaa Aadolf oli kenties ensimäinen siinäkin, että ymmärsi miten tärkeää oli saada kansanmieli puolelleen niin neuvotteluissa kuin sotaisissa yrityksissäkin. Siihen mielten myrskyyn, minkä Magdeburgin hävitys nostatti, tuli Kustaa Aadolfin julistus sytyttävänä kipinänä, ja tähän muukalaiseen, jolta ruhtinaat olivat kieltäneet auttavan käden, häneen katsoivat joukot hämmästyksellä ja ihailulla. Kuta heikommilta ja surkeammilta heidän omat hallitsijansa heistä näyttivät, sitä suurempana ja jalompana esiintyi pelastaja hädässä. Muukalaisuuden käsite katosi kuin ihmeen kautta; Kustaa Aadolf ilmestyi Lutherin ja Melanktonin oppilaille sinä "pohjolan jalopeurana", josta Ilmestyskirja puhuu, ruhtinaana, joka oli suositumpi ja vähemmän muukalainen kuin monet maassa syntyneet.

Tämä kansan mieliala, yhteydessä sen sorronvihan ja katkeruuden kanssa, joka nyt leimahti ilmiliekkiin, oli tästälähin Kustaa Aadolfin paras liittolainen taistelussa, ja hän osasi sitä käyttää hyväkseen.

Odotettiin, että Tilly menisi Magdeburgin valloituksen jälkeen yli Elben ahdistaakseen Kustaa Aadolfin takaisin Itämeren rannikolle. Kuninkaasta itsestään se oli selvää, ja hän piti asemataan sangen arveluttavana, varsinkin kun hän pyrkiessään Magdeburgin avuksi oli vienyt joukkonsa kauemmaksi kuin varovaisuus olisi myöntänyt. Sentähden hän olikin valmis peräytymään suojellakseen Oder-linjaa. Mutta ensin hän tahtoi nähdä mihin vihollinen ryhtyi.

Tillyn kynsiä kyllä kutitti, mutta hän ei uskaltanut käydä käsiksi viholliseensa. Ensimäinen seuraus Magdeburgin onnettomasta hävityksestä oli se, ettei voittaja saanut käyttää voittoaan hyväkseen. Suuri kaupunki oli raunioina, muurit ja vallit ammutut rikki. Linnoitettua kaupunkia, tärkeää tukikohtaa sotaretkelle, ei enää ollut. Hän oli luottanut siihen, että löytäisi suuret muonavarastot. Mutta täällä ei ollut mitään otettavaa. Sentähden hän ei uskaltanut lähteä Kustaa Aadolfia vastaan autioksi hävitetyn maan läpi. Hätä ja puute pakoitti hänet kahden viikon kuluttua lähtemään Magdeburgista matkaansa.

Matka suunnattiin Thüringeniä ja Hesseniä kohden. Tillyn täytyi täältä hankkia elatusta joukoilleen ja samalla hän toivoi voivansa herättää kauhua protestanttisissa ruhtinaissa, joiden maitten läpi hän marssi ja jotka olivat alkaneet varustautua. Näihin kuuluivat Weimarin saksilaiset ruhtinaat Bernhard ja Wilhelm sekä Hessen-Kasselin maakreivi Wilhelm V.

Nämä olivat ainoat, jotka olivat käsittäneet Kustaa Aadolfin hankkeen merkityksen, ja he odottivat kärsimättömästi tilaisuutta julistautua liittyvänsä häneen. Mutta vanha kenraali tyytyi "heristämiseen lyömisen sijaan." Hän asettui leiriin ja aloitti neuvottelut, mutta ruhtinaat eivät taipuneet ikeen alle, he hylkäsivät kaikki hänen vaatimuksensa asestautumiseen ja sotaveroon nähden. Hessenissä nousi koko väestö, jokainen sotakelpoinen mies tahtoi lähteä taisteluun. Se oli yleisen protestanttisten kapinan enteitä. Tilly oli kahdenvaiheella mihin hänen oli ryhdyttävä, kun saapui sana Pappenheimiltä, joka oli jäänyt Elben tienoille, että Kustaa Aadolf oli alkanut panna liikkeelle joukkojaan. Nämä liikkeet näyttivät hänestä niin uhkaavilta, että Tilly katsoi viisaimmaksi kääntyä takaisin. Heinäkuun puolivälissä hän saapui jälleen Magdeburgiin menetettyään kaksi kuukautta sotilaallisella kävelyretkellään.

Paremmin oli Kustaa Aadolf ymmärtänyt käyttää aikansa. Hän jatkoi neuvottelujaan vaaliruhtinasten kanssa, ja kun hänen lankonsa jätti kaiken ratkaisun Saksin vaaliruhtinaalle, Juhana Yrjänälle, aikoi kuningas oleskella joukkoineen Spandaussa, kunnes hän oli ehtinyt tehdä päätöksensä.

Sillä välin Kustaa Aadolf teki matkan Alt-Brandenburgiin ja sieltä palattuaan hän otti vastaan berliiniläisen lähettilään, joka ilmoitti, ettei vaaliruhtinas enää ollut halukas suorittamaan apumaksua sotajoukon ylläpidoksi, että hän tahtoi Kustrinin takaisin ja niin edelleen. Kustaa Aadolf käski edustajansa, kreivi Thurnin, esittää persoonallista kohtausta yhteisten asiain käsittelyä varten. Vaaliruhtinas oli valmis siihen jo seuraavana päivänä, mutta antoi lisäksi kirjallisen vastauksen.

Se sisälsi, että "Kustaa Aadolf tosin sai pitää Spandaun edelleen, vaikka linnoitus lupauksen mukaan oli jätettävä takaisin, mutta kun ruotsalainen sotajoukko ei enää nykyään tehnyt eikä voinut tehdä viholliselle mitään vahinkoa, vaan ainoastaan hävitti vaaliruhtinaan maata, pyysi hän kuningasta viemään sen johonkin toiseen seutuun, niin ettei vaaliruhtinaan tarvitsisi nähdä niitä julkeuksia, joita tehtiin."

Kuningas suuttui kovin ja kirjoitti samana iltana (kesäkuun 6 p:nä), ei vaaliruhtinaalle, vaan hänen puolisolleen, ja sitoutui — lupauksen mukaan — luovuttamaan Spandaun takaisin, mutta vaati, että vaaliruhtinas samana hetkenä selittäisi, "tahtoiko hän seistä kuninkaan vai keisarin puolella; viimeksimainitussa tapauksessa häntä kohdeltaisiin vihollisena." Vastausta odotettiin ennen heinäkuun 7 päivää.

Vaaliruhtinas halusi lykkäystä, mutta piti kiinni vaatimuksestaan, että kuninkaan oli vietävä sotaväkensä maasta. Kuningas vastasi irtisanomiskirjeellä. Vaaliruhtinas sai ottaa vastaan Spandaun seuraavana päivänä, kuningas tahtoi lähteä tiehensä sotajoukkoineen ja pitää vaaliruhtinasta vihollisenaan.

Seuraavana päivänä luovutettiin linnoitus Brandenburgin vaaliruhtinaan väelle, ja sen jälkeen ruotsalainen sotajoukko sai käskyn lähestyä Berliiniä 20,000 miehen voimin ja liehuvin lipuin.

Yrjänä Wilhelm oli Magdeburgin häviön jälkeen ollut horjuvampi kuin koskaan. Toiselta puolen hän oli tehdyn sopimuksen kautta sidottu Kustaa Aadolfiin, toiselta puolen hän pelkäsi keisarin kostoa.

Yhä hän unelmoi puolueettomasta asemasta molempien puolueiden välillä. Nyt hän alkoi pelätä mihin kaikkeen Tilly saattoi ryhtyä, ja sentähden täytyi ruotsalaiset ajaa pois, maksoi mitä maksoi.

Hän ei tiennyt, vaaliruhtinas rukka, että Kustaa Aadolf saattoi herättää samallaista kauhua kuin keisarin generalissimus. Mutta hän tunsi sen, kun saapui ankara viesti, että "nyt hän on täällä kaikkine ruotsalaisine joukkoineen!"

Kalveten hän vajosi tuoliinsa ja väänteli epätoivoissaan käsiään. Mihin oli hänen ryhdyttävä? Kiistakirje oli hänellä vapisevissa käsissään. Vaaliruhtinatar ja hänen äitinsä kutsuttiin saapuville. He tapasivat korkean herran itkemässä kuin koulupoika, joka pelkää vitsaa.

Muuan hätääntynyt hoviherra syöksyi sisään tuoden sen hirvittävän uutisen, että vihollisen tykit olivat suunnatut kaupunkia ja itseään vaaliruhtinaan linnaa kohden. Tuli toinen, joka kauhuissaan tuskin voi hengittääkään, ja kertoi, että sytyttimet jo paloivat. Ja pommitus näytti olevan aivan alkamaisillaan.

"Meitä odottaa Magdeburgin kohtalo", ähkyi vaaliruhtinas kalisevin hampain.

"Tule, tyttäreni", sanoi vanha leskiruhtinatar, "Ruotsin kuningas on ritarillinen herra. Hän on kerran ennenkin kuullut rukouksiamme. Hän ei voi nytkään karkoittaa meitä pois."

"Mutta jos teille tapahtuisi joku onnettomuus", muistutti vapiseva ruhtinas.

"Minä en pelkää heitä", sanoi nuori vaaliruhtinatar.

"Meidän saapumisemme estää heidät aikeestaan", lisäsi vanhempi. "Mutta meidän täytyy joutua."

Vaaliruhtinas teki heikkoja vastaväitteitä ja tahtoi pidättää heitä. Mutta molemmat uskaliaat naiset heittivät hunnut kasvoilleen ja aivan yksin he lähtivät kaupungista ruotsalaisten leiriin, jossa kysyivät kuningasta.

Hän otti heidät vastaan mitä suurimmalla ystävällisyydellä, ja kun he pyysivät, ettei hän ryhtyisi mihinkään lankonsa pääkaupunkia vastaan, vastasi hän, ettei se ollut hänen tarkoituksensakaan, mutta hänen nykyisissä olosuhteissa täytyi pysytellä Oderin takana, kunnes sai nähdä mitä Jumala tahtoi tehdä.

Kuninkaan vastaus ei herättänyt suuria toiveita. Molemmat naiset katsoivat merkitsevästi toisiinsa. He ymmärsivät, että vaikka Berliini pelastuikin, mitä kaikkea saattoi tapahtua, kun kuningas oli poistunut joukkoineen… hänen etunsa vaati häntä suojelemaan heitä. Tilly saattoi tulla ainoastaan kostajana. Ja tämän elävällä vaistolla tuntien he vakuuttivat tahtovansa käyttää kaiken vaikutuksensa taivuttaakseen vaaliruhtinaan kokonaan heittäytymään lankonsa syliin.

"Ei ainoastaan itsensä tähden, vaan kärsiväin uskonheimolaistemmekin tähden olisi hänen se tehtävä", vastasi kuningas. "Ajatelkaas mikä kohtalo odottaa Saksaa, jos minä poistun."

"Teidän armonne on ollut minun sankarini siitä pitäen, kun voititte Tanskan", puuttui vanha ruhtinatar puheeseen. "Ja tämä, että yksin uskalsitte tarttua aseihin mahtavaa keisaria vastaan, on minusta ollut niin suurta ja ihailtavaa, että olen unohtanut omat sukulaisuussuhteeni joka päivä rukoillakseni Jumalalta menestystä teidän suurelle yrityksellenne."

"Kukaan ei voi syvemmin tuntea rukouksen voimaa kuin minä", vastasi kuningas. "Tunnen joka päivä sen siunauksen!"

Samassa saapuivat kaupungista vaunut. Ne pysähtyivät äkkiä, ja kuka astui niistä, jollei vaaliruhtinas. Sävyisänä ja alistuvana hän lähestyi, hämillään ja änkyttäen virkkoi muutamia katkonaisia lauseita. Kun Kustaa Aadolf ojensi hänelle kätensä, puristi hän sitä sydämellisesti ja pyysi häntä unohtamaan mitä oli tapahtunut. Spandaun hän sai pitää, ja kuukautiset apumaksut sotajoukon ylläpidoksi tulisi vaaliruhtinas suorittamaan. Heidän entisen sopimuksensa hän tahtoi vahvistaa kirjallisesti. Hän oli huomannut, että se oli hänen ainoa pelastuksensa.

"Sen voi tehdä heti, jos teidän armonne tahtoo tulla mukana Berliiniin", sanoi vaaliruhtinatar.

"Tulen jäljestä illalla, jos sallitte", vastasi kuningas kohteliaasti.

Vaaliruhtinaallinen herrasväki lähti heti sen jälkeen. "Kuinka minua ilahuttaa se, että teidän jaloutenne on tullut toisiin ajatuksiin!" sanoi vaaliruhtinatar puolisolleen.

"Luulen menetelleeni valtioviisaasti", vastasi tämä. "Olen uhrautunut maani hyväksi, olosuhteet vaativat sen… olen kirjoittanut siitä sekä keisarille että Saksin vaaliruhtinaalle. He tulevat myöntämään, etten voinut menetellä toisin."

Nuori vaaliruhtinatar veti hunnun tiiviimmin kasvoilleen. Oli kuin häntä kirkas päivänvalo hävettäisi.

Illaksi oli järjestetty juhla linnan puutarhaan, ja kuningas asetti silloin langolleen samat ehdot kuin ennenkin. Tämä suostui nyt kaikkeen mitä häneltä vaadittiin. Spandau annettiin takaisin kuninkaalle, ja kesäkuun 11 päivänä allekirjoitettiin sopimus, jonka mukaan Kustaa Aadolf, sitouduttuaan suojelemaan vaaliruhtinaan maata koko sodan ajan, hätätilassa saisi haltuunsa myös Kustrinin sekä rahoja ja elintarpeita sotajoukon ylläpidoksi.

Niin oli liitto Brandenburgin kanssa päätetty asia, ja samana päivänä, jona se tehtiin, lähti kuningas Berliinistä ja meni Stettiniin. Korkeimpana päällikkönä kuninkaan poissaollessa oli Juhana Banér.

Stettinistä Kustaa Aadolf päätti lähteä Greifswaldia vastaan, joka vielä oli keisarillisten hallussa. Åke Tott, joka piiritti kaupunkia, sai sanan kuninkaan pikaisesta saapumisesta. Tämä herra, joka oli tyytymätön siihen, ettei saanut olla mukana suurella sotanäyttämöllä, hoiti suutuksissaan asiansa jotensakin haluttomasti, arvellen, että vuodenaika oli aivan liian lämmin ryhtyä mihinkään sotaliikkeihin. Tieto kuninkaan pikaisesta saapumisesta sai jalat hänen allensa. Åke Tott oli, kuten tiedämme, äärimäisyyksien mies, joko tavattoman urhea tai tavattoman laiska, mitään välitietä hän ei tuntenut. Hänestä näytti kunnianloukkaukselta se, että joku tuli päättämään sitä, minkä hän oli aloittanut, vaikkapa tämä joku oli kuningaskin. Ja hän antoi heti piirityskäskyn; siihen oli ryhdyttävä seuraavana aamuna.

Onni oli hänelle suosiollinen. Keisarillisten päällikkö Perusi teki hyökkäyksen, ja Åke Tott otti hänet vastaan sellaisella tuimuudella, että joukot hajosivat, ja Perusi sai taistelutanterella surmansa. Täten oli kaupungin kohtalo ratkaistu, puolustusväki tarjoutui hieromaan pakkosopimusta. Neuvottelut siitä kestivät muutamia päiviä, ja päästiin yksimielisyyteen, että kaupunki oli 16 päivänä luovutettava voittajille, ja keisarilliset marssisivat matkaansa.

Åke Tott kirjoitti tästä kuninkaalle, ja tämä sai kirjeen matkalla. Mutta se ei estänyt häntä kaikessa tapauksessa jatkamasta matkaa Greifswaldiin.

Täällä oli erinäisiä asioita järjestettävä, ja hänet otettiin vastaan ilolla ja innostuksella, kuten jokaisessa protestanttisessa kaupungissa. Ihaillen kuningas katseli sitä oivallista linnoitusta, joka tänne oli rakennettu. Kaupungissa oli paljon muonavaroja, kaksisataa nelikkoa ruutia ja useita tykkejä. Jollei Perusi olisi kaatunut, ei valloitus olisi käynyt niin helposti.

Koko Pommeri oli nyt puhdistettu vihollisista, ja kaupungin asukkaat viettivät kiitosjuhlia vapautumisensa johdosta keisarillisen ikeen alta. Ruotsiin lähetettiin täältä neljäkymmentäkuusi Saksassa valloitettua lippua. Kuningas olisi mielellään seurannut mukana, hänen sydämensä veti häntä kotiin, kun hän nyt näki Itämeren aaltojen loiskivan rantaa vasten.

Oli tunnettu asia, että Tanskan kuningas varusti laivastoa ja että hän oli neuvotteluissa Wallensteinin kanssa. Koskivatko ne mahdollisesti Ruotsia?

Jotta Kustaa Aadolf voisi matkustaa, täytyi Oxenstjernan tulla hänen sijaansa. Niinpä hän kirjoitti tälle ainoalle uskotulleen ja pyysi häntä tulemaan. Hänen tarvitsi neuvotella jonkun kanssa. Varsinkin vaaliruhtinasten menettely oli häntä syvästi suututtanut. "Heidän sietäisi jäädä yksin käymään saksalaista sotaansa miten parhaiten taitavat", lausui hän.

Berliinistä seurasi mukana vaaliruhtinaan kahdentoistavuotias poika Fredrik Wilhelm, joka lapsuuden innostuksella oli kiintynyt Kustaa Aadolfiin. Tämä poika, joka sittemmin tuli Saksassa tunnetuksi yleisesti käytetyllä nimellä "suuri vaaliruhtinas", oli isänsä täydellinen vastakohta, ja on mahdollista, että Ruotsin kuningas teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hän säilytti siitä muiston koko ikänsä.

Nyt hän sai, kuten sanottu, olla mukana Pommerin läpi kuljettaessa ja ihastui suuresti, kun hänelle sanottiin, että matka suunnattiin myös Wolgastiin.

"Ruotsalaiset ovat täällä", oli yleinen riemunhuudahdus tässä pienessä kaupungissa. Kun saapui sanoma, että kuningas oli tulossa, riensivät porvarit ulos kaduille, ja nuoret tytöt tyhjensivät täydet kukkakorinsa niille kaduille, joita myöten hän oli kulkeva.

Wolgast oli kärsinyt paljon edellisen sodan aikana; jo 1628 olivat tanskalaiset vallanneet kaupungin ja raivonneet kuin ryövärit. Wallenstein tuli ja karkoitti pois tanskalaiset, jotka paluumatkaansa suojellakseen pistivät kaupungin tuleen. Wallensteinin joukot tunkeutuivat kuitenkin kaupunkiin ja sammuttivat palavat talot. Mutta sen avun saivat asukkaat kalliisti maksaa, sillä sotamiesten sallittiin ryövätä mielensä mukaan.

Nyt oli monet viikot puhuttu Ruotsin kuninkaan saapumisesta, mutta monet epäilivät toteutuisivatko toiveet. Ihmisrukat olivat niin alakuloiset, etteivät uskaltaneet toivoa mitään onnellista käännettä kohtaloonsa.

Vasta sitten, kun keisarilliset joukot alkoivat järjestää puolustuslaitoksiaan vihollista vastaan, alkoi rohkeus ja toivo herätä suruisissa sydämissä. Tuntui kuin olisi ukonilma lähestynyt, ja siitä iloittiin, sillä se oli puhdistava ilman. Eräänä yönä tuli tieto, että Ruotsin laivasto oli ankkuroinut Usedomiin. Silloin yleinen ilo oli niin suuri, että se puhkesi äänekkäästi ilmoille.

Seuraava päivä toi mukanaan täyden varmuuden. Loitolla nähtiin joukko valkoisia purjeita. Mutta pian, pian tulivat myös sinikeltaiset liput näkyviin. Ja nyt toivo muuttui voitokkaaksi varmuudeksi. Wolgastin pelastajat astuivat pian maihin.

Eversti von Schlechter, keisarillisten päällikkö, jota yleensä nimitettiin "lahtariksi" sen julmuuden tähden, jolla hän kohteli niin ihmisiä kuin eläimiäkin, varustautui kaikin voimin ottamaan vastaan pelättyjä sinitakkeja.

Wolgastin edustalla näyttäytyi ainoastaan osasto ruotsalaista sotajoukkoa Kniphausenin johdolla. Mutta se oli niin nopea käänteissään, että Schlechter 2,000 miehensä kanssa kuuli ruotsalaisten kuulain vinkuvan korvissaan olematta valmis vihollista vastaan.

Hän puolustautui kuitenkin seitsemän päivää käyttäen kaikkia keinoja, jotka hänelle olivat tarjolla. Mutta se ei auttanut. Ammuttuaan aukon valliin, ryntäsivät ruotsalaiset ja valtasivat kaupungin. Silloin heittäysivät tähteet keisarillisista eräällä Peenevirran saarella olevaan linnaan. Mutta porvarit ottivat ruotsalaiset vastaan pelastajinaan, eikä heidän riemullaan ollut mitään rajoja.

Mutta Schlechterillä oli vieläkin sanansa sanottavana vihollisilleen. Sentähden satoi linnantykeistä päivittäin luoteja ja raehauleja, jotka eivät kuitenkaan tehneet varsinaista vahinkoa, herättiväthän vain levottomuutta ja hämmennystä asujamiston kesken. Vasta silloin, kun ruotsalainen kenraali pani tykkinsä paukkumaan vastaan, päätti Schlechter antautua. Hän oli jo silloin ampunut kaupunkiin 8,000 laukausta. Hyvässä rauhassa hän sai marssia tiehensä. Wolgastissa lakkasi sen jälkeen tykkien jyske. Kuultiin sen sijaan tornikellojen soivan, julistaen että kaupunki oli vapautettu ja kehoittaen kiittämään ja ylistämään avusta ja pelastuksesta äärimäisessä hädässä.

Mutta Herran sankari, pohjolan leijona, oli saapuva kaupunkiin, jonka hän pelasti vuosi sitten. Koko kaupunki meni häntä vastaan. Se oli ihana juhlapäivä sekä vanhoille että nuorille. Kaupungin ulkopuolella porvaristo otti kuninkaan juhlallisesti vastaan, ja kaupungin hallintomies antoi hänelle kaupungin avaimet.

Kulkue, johon kuului kahdeksantoista vaunua, vieri vitkaan kohden Homeyerin taloa, jossa kuningas oli asuva. Kaikki talot olivat koristetut liehuvin lipuin, ja kirkkojen kellot soivat, ja kuninkaan saapuessa suurelle torille torvet toitottivat raatihuoneen tornissa. Homeyerin talon portaat ja eteiset olivat peitetyt sinisellä vaatteella. Koko kaupunki oli liputettu, ja laivoissa satamassa oli illalla juhlavalaistus.

Nuori Fredrik Wilhelm rinnallaan ja useain upseerien ympäröimänä Kustaa Aadolf kulki ympäri kaikkialla, puhutteli porvareita ystävällisesti ja osaaottavasti, lupasi miekallaan suojella heidän oikeuksiaan ja kiitti heitä heidän luottamuksestaan.

Uljuudessaan ja miehuutensa kukoistuksessa hän näytti ihastuneen kansan silmissä korkeammalta olennolta. He olisivat langenneet maahan ja suudelleet hänen askeleitaan, jollei hän inholla olisi tätä kunnioitusta evännyt sanoen: "Minähän olen heikko ja syntinen ihminen."

Seuraavana päivänä hän kävi katsomassa kirkkoa ja ruhtinaiden hautauspaikkaa, laivoja ja osaksi hajalle ammuttua linnaa. "Tahtoisin, että tämä sisustettaisiin asunnoksi puolisolleni", sanoi hän. "Hän varmaan oleskelisi täällä mielellään minun ollessani sodassa."

Kuninkaan lausuntoa tervehdittiin riemulla ja heti tehtiin ja vahvistettiin ehdotus miten sisustus oli tapahtuva. Linnasta kuningas lähti raatihuoneelle, jossa oli keskusteltava kaupungin asioista. Nuori Fredrik Wilhelm oli jäänyt ihailemaan näköalaa linnan ikkunoista. Oli jokseenkin myöhäinen ilta. Itämeri päilyi kuin kuvastin, ei tuntunut tuulen henkäystäkään, taivaan ranta heloitti tulipunaisena, väliin aivan kuin liekehtien. Keskitaivas oli vaalakan sininen, mutta siellä tuikki muuan tähti ihmeteltävän kirkkaasti.

"Onkohan se kuninkaan tähti?" mietti nuori ruhtinas Samassa se näytti putoavan, hän näki sen selvään. Mutta kun hän jälleen kohotti katseensa, loisti se miltei kirkkaampana kuin ennen. Hän peitti silmänsä kädellään. "Tiesinhän sen, tiesinhän sen! Kustaa Aadolfin tähti on aina loistava yhtä kirkkaasti."

Kun hän otti kätensä pois, näki hän illan pimenevän. Ainoastaan tähti tuikki taivaalla. Hän oli näkevinään valoa takanaan ja kääntyi nopeasti.

Mitä tämä oli! Keskellä lattiaa oli ruumisalttari peitettynä mustalla vaatteella. Arkussa lepäsi alttarilla mies… poika käänsi pois katseensa, hän oli varmaan nähnyt väärin. Kunniavartiona oli neljäkolmatta miestä ja neljä upseeria… kuinka heillä kaikilla oli kyynelet silmissään. Aivan alttarin ääressä oli kaksi Stenbockin rykmentin miestä, ja toinen heistä piteli ratsuväenlippua ylösalaisin. Kynttilöistä levisi ihmeellinen lepatteleva valo, ja pojan täytyi mennä lähemmäksi nähdäkseen kuka makasi arkussa. Ah, hän tunsi jalot kasvot. Tyynenä, aivan kuin vaipuneena luonnolliseen uneen kunniakkaan päivätyön päätyttyä nuori kuningas makasi viimeisellä leposijallaan, ja kynttiläin liekin lepattaessa ikäänkuin vienossa tuulessa elämä näytti vielä kerran palaavan kangistuneihin piirteihin.

Oliko tämä unta vai todellisuutta? Kuka voi sen sanoa? Nuori ruhtinas löydettiin myöhemmin tainnoksista ikkunan luota, mutta hän ei voinut kertoa syytä siihen. Hän oli vain hieman hiljaisempi ja kalpeampi kuin tavallisesti. Kustaa Aadolf huomautti leikkisästi, ettei suinkaan se johtunut liian suuresta ponnistuksesta.

* * * * *

Mitä parhaimmalla tuulella kuningas palasi Greifswaldin kautta Stettiniin ja sieltä Spandauhun kesäkuun 23 päivänä. Hän oli kohdannut rakkautta ja uskollisuutta, ja se kehoitti uuteen työhön. Hän loi katseen taaksepäin vuoteen, joka oli mennyt. Mitään loistavia urotöitä hän ei ollut suorittanut, mutta kuitenkin onnistunut tunkeutumaan eteenpäin. Saksanmaa Oderin ja Elben välillä, Itämerestä Saksiin, oli hänen käsissään, ja hän saattoi karkoitetut Mecklenburgin herttuat asettaa jälleen asemilleen.

Toimintasuunnitelmansa oli hänellä valmiina aikoja sitten, ja kun hän valmistautui sotaliikkeihin, teki hän sen samalla viisaalla harkinnalla, samalla tyynellä varovaisuudella, jota hän aina noudatti.

Ratsuväki kokoontui Alt-Brandenburgiin, josta kuningas 29 päivänä lähti liikkeelle 5,000 ratsumiehen ja 1,000 muskettisoturin keralla. Muu ratsuväki jätettiin Juhana Banérin johdolla linnoittamaan Brandenburgia ja Rathenowia Havelin rannalla.

Hänen lähin tarkoituksensa oli saada luja jalansija Elben rannalla puolustaakseen jo voitettuja alueita, kun hän oli liian heikko kohtaamaan vihollista avoimella kentällä.

Havelin virta laskee luoteisesta päin Elbeen ja muodostaa laskussaan kulmauksen, jossa sijaitsee Havelbergin kaupunki. Jonkun matkan päässä sijaitsee Elben toisella puolen Werben, toisella puolen Tangermünde.

Kustaa Aadolfin tarkoitus oli koettaa houkutella Pappenheim taisteluun. Tämä oli 9,000 miehen keralla puolentoista peninkulman päässä Magdeburgista pohjoiseen. Mutta Pappenheimiä ei haluttanut, hän vetäytyi päinvastoin takaisin, minkä tähden kuningas meni Jerichowin luostariin, johon hän saapui kesäkuun 20 päivänä. Eräs eversti Taupadel lähetettiin yli Elben Tangermündeä vastaan, jota puolustamassa oli 120 miestä.

Seuraavana päivänä kaupunki vallattiin rynnäköllä, minkä jälkeen kuningas laitatti laivasillan Elben yli. Ratsuväki, joka nopeasti vietiin yli, levisi nopeasti yli Altmarkin, ja vihollisen täytyi kiireimmiten peräytyä väkineen Elben seuduilta ja samoin Werbenistä.

Tämä kaupunki patoineen oli Kustaa Aadolfin mielestä sopiva linnoitetuksi leiripaikaksi, ja hän ryhtyi heti toimiin siinä suhteessa, sitten kun loput jalkaväestä olivat edellisenä päivänä saapuneet Brandenburgista ja Juhana Banér rynnäköllä vallannut Havelbergin.

Mainitut padot, jotka ensiksi kiinnittivät kuninkaan huomion Werbeniin, kulkivat pitkin Elben rantaa ja olivat luodut suojaksi virran tulvia vastaan.

Polvekkeessa, jonka virta tekee Werbenin lähellä, loittonivat padot virrasta ja jättivät joen varteen kesäisin aivan kuivan rantamaan, joka oli kyllin laaja, että ruotsalainen sotajoukko voi sille asettaa leirinsä. Werbenin kaupunki sijaitsi padon edustalla. Tässä oli siis luonnollinen linnoitus, jota neljän päivän kuluessa edelleen lujitettiin luomalla hauta padon edustalle.

Kaupunki oli ennestäänkin varustettu muurein, tornein ja haudoin, mutta Kustaa Aadolf lujitti vielä linnoituksia lähimpinä neljänätoista päivänä. Laivasilta tuotiin Tangermündestä Werbeniin ja asetettiin yli Elben siihen niemekkeeseen, jonka Havel muodostaa; siihen luotiin myös luja sillanpääty muodostamaan yhdessä Havelbergin kaupungin kera turvan Elben itäpuolelle, jos nimittäin tehtäisiin hyökkäys sieltä päin. Raskas tykistö tuotiin laivoilla Alt-Brandenburgista ja sijoitettiin muureille ja valleille.

Täten oli Kustaa Aadolf hankkinut itselleen aseman, jossa hän helposti saattoi hankkia sotajoukolle elintarpeita, ja sotilaalliselta näkökannalta se oli edullinen sen lujuuden vuoksi, minkä se tarjosi sekä hyökkäyksessä että puolustuksessa. Hän saattoi täältä uhmata mahtavaa keisarillisten kenraalia ja tyynesti odottaa sitä hetkeä, jona Leipzigin kokouksen ruhtinaat alkoivat etsiä apua.

Voimme käsittää, että tänä hetkenä koko Eurooppa oli kiinnittänyt silmänsä Kustaa Aadolfiin. Hän oli jo murtanut Wallensteinin vallan Itämeren rannikolla; mihin oli hän edelleen ryhtyvä?

Ja millaiseksi oli vaaliruhtinaiden kohtalo tuleva? Heidän valituksiinsa ja esityksiinsä, jotka he Leipzigin kokouksessa olivat niin suurella vaivalla saaneet kokoon, oli keisari vastannut julistamalla kokouksen päätökset laittomiksi. Päätettyä varustelua vastaan hän oli antanut mitä ankarimman kiellon ja samalla selittänyt, ettei tulisi tapahtumaan vähintäkään lievennystä peruutusjulistukseen nähden.

Oli siis peruuttamattomasti päätetty, että jokaiselta protestantilta Saksassa oli ryöstettävä koko omaisuutensa ja heidät ajettava maasta pois. Ja että kävisi täysin selväksi, ettei tämä ollut leikintekoa, määrättiin Italiasta palaavat keisarilliset joukot Fürstenbergin ja Altringerin johdolla Etelä-Saksan läpi kulkiessaan panemaan toimeen käskykirje protestantteja vastaan.

Evankelisten ruhtinaiden, jotka jo olivat pestanneet joukkoja, oli luovutettava ne keisarillisen sotajoukon apuväeksi. Tilly Pohjois-Saksassa alkoi jo tehdä Saksille ymmärrettäväksi, että siellä tultaisiin vaatimaan aseiden riisumista ja liittoa keisarin kanssa.

Hessenin maakreivi kieltäytyi hajoittamasta pestattuja joukkojaan, ja Tilly oli juuri aikeissa hyökätä pikku Hesseniä ryöstämään, kun saapui pikaviesti Pappenheimiltä, että Ruotsin kuningas oli mennyt Elben yli, jonka tähden hän pyysi pikaista apua.

Tilly lähti heti liikkeelle ja riensi Mühlhausenista Magdeburgiin ja edelleen Wolmirstedtiin, jossa hän yhtyi Pappenheimiin.

Oli heinäkuun 17 päivä, ja yhdistynyt keisarillinen sotavoima nousi nyt 24,000 mieheen. Mutta nelipäiväisen pikamarssin jälkeen oli upiuupuneen sotajoukon levähdettävä, ja ratsuväki sijoitettiin kyliin pohjoiseen päin aina Burgstallia myöten.

Kustaa Aadolf oli ajoissa saanut tiedon Tillyn retkestä ja hänen pysähtymisestään Wolmirstedtiin ja päätti lähteä häntä tervehtimään. Heinäkuun 15 päivänä hän ratsasti itse ratsuväen majapaikkaan, joka ulottui viiden peninkulman päähän Werbenistä, ottaakseen tarkan selon mielialasta. Kaikkialla hänet otettiin innostuksella vastaan, kukaan ei enää näyttänyt Tillyä pelkäävän, ja kaikkien katseet kysyivät mitä kuningas heiltä vaati. Hän otti selkoa terveydentilasta, puhutteli erityisesti muutamia sotavanhuksia, nyökäytti ystävällisesti päätään kaikille ja ratsasti tiehensä.

Seuraavana päivänä ratsuväki sai käskyn kokoontua Arneburgiin Elben lähelle, suunnilleen puolitiehen Werbenin ja Tangermünden välille. Oli lauvantai; illalla kuningas lähti liikkeelle osa jalkaväkeä mukanaan ja saapui, jatkettuaan marssia koko yön, sunnuntaiaamuna Beldingenin kylään, joka on Tangermündestä peninkulman verran lounaiseen päin.

Täällä kuningas pysyi paikoillaan koko päivän ja lähetti pienemmän osaston hankkimaan tietoja vihollisen asemasta.

Kuten tavallista, pidettiin jumalanpalvelus jokaisessa rykmentissä. Kuningas kulki rykmentistä toiseen, veisasi virren yhdessä, kuunteli kappaleen saarnaa toisessa ja kulki niin edelleen. Vihdoin hän palasi omaan telttaansa, alakuloisempana kuin koskaan. Ruotsin sotajoukko oli melkoisesti heikontunut, ja erittäinkin saksalaiset joukot näyttivät epäluotettavilta.

"Saksan kansa", kirjoitti kuningas valtiokanslerille, "on käynyt niin epävakaiseksi, että se kääntyy yhtenä päivänä yhden herran puoleen, toisena toisen. Ikävä kyllä, eivät sotamiehemme ole pitkään aikaan saaneet palkkaansa."

Melkein kaikki kuninkaan kirjeet näiltä ajoilta todistavat rahapulaa, ja häntä vaivasi suuresti ajatus, että hän kenties varojen puutteessa olisi pakoitettu luopumaan suuresta hankkeestaan. Voimme lukea hänen olkansa ylitse mitä hän kirjoittaa Akseli Oxenstjernalle. — "Armeija ei ole kuuteen viikkoon saanut mitään. Joka mies tietää, että olemme teiltä odottaneet rahoja; siihen ovat niin upseerit kuin sotamiehetkin luottaneet. Olemme voineet heidät elättää ainoastaan sillä leivällä, minkä olemme kaupungeilta kiristäneet, mutta nyt on sekin lopussa. Ratsumiehiä, jotka eivät nälkäleipään ole tahtoneet tyytyä, ei ole voitu pitää kurissa; he ovat eläneet ainoastaan luvattomalla ryöstöllä. Mitä muuten asemaan täällä tulee, olisi se hyvä, kun vain olisi varoja."

Kuningas pani kynän pois ja istui ajatuksiin vaipuneena. Silloin hän kuuli lapsenäänen teltan ulkopuolelta, joka valittaen sanoi: "Päästäkää minut kuninkaan luo, minun täytyy puhutella häntä."

Kustaa Aadolf hypähti pystyyn ja avasi itse oven. "Oletko se sinä, Gustava Adolfina!" huudahti hän iloisesti. "Tule sisälle ja sano mitä tahdot!"

Tytöllä oli syli täynnä kukkia, ja kauniit silmät säteilivät ilosta, kun hän kuninkaan edellä meni telttaan.

"Tuletko tuomaan minulle nämä kauniit kukat?" kysyi kuningas ja veti hänet luokseen.

"Niin, jos kuningas tahtoo ne. Ne ovat muuten vain tekosyynä."

"Yksi ensin ja toinen sitten." Hän otti kukat ja pani ne pöydälle. "Sanoppas nyt sitten varsinainen asiasi."

Tyttö katsoi veitikkamaisesti häneen ottaen neulan vyötäröstään. Sen sisällä oli pieni paperi, jonka hän otti esiin ja ojensi kuninkaalle. Tämä avasi sen ja luki: "Olen lukenut tähdistä: Älkää epäilkö, Herra ei hylkää valittua sankariaan, vaan vie hänet päämääräänsä, jossa rauha ja onni odottaa autuaitten maassa. Siellä kohtaamme toisemme."

Kuningas taittoi pikku kirjeen hitaasti kokoon. "Missä sinulla on sormus, jonka annoin sinulle?" kysyi hän.

"Sen otti äiti kulta. Hän sanoi, että se oli hänelle."

"Miksei hän tullut itse?"

"En tiedä. Minä kyllä sanoin, että kuningas olisi siitä iloissaan."

"Mistä sen tiesit?"

"Minäkin voin lukea toisten ajatuksia", vastasi tyttö, ihmeellinen ilme katseessaan. "Minä näen paljon mitä toiset eivät näe. Mutta siitä ei äiti kulta pidä."

"No, silloin varmaankin voit myös sanoa miksei hän suo minun kiittää häntä kaikesta — kaikesta hellyydestään ja hyvänsuonnistaan."

Tyttö tuijotti unelmoiden eteensä. "Se on jotakin toista", sanoi hän. "Kun äiti kulta rukoilee kuninkaan puolesta ja minä kysyn miksi hän tekee sen ainoastaan hänen puolestaan, vastaa hän: 'Sitä et vielä ymmärrä, vaan vasta myöhemmin'."

Kustaa Aadolf nosti tytön polvelleen ja suuteli häntä. Kyynelet kimmelsivät hänen silmissään, ja hän sanoi syvällä tunteella: "Vie terveisiä hänelle. En kiitä häntä, sillä alan ymmärtää, ettei hän voi tehdä toisin. Mutta minkä maalliset olosuhteet eroittavat, sen on Jumala yhdistävä!"

Vielä kerran hän suuteli tyttöä kiihkeästi ja asetti hänet sen jälkeen lattialle.

"Kas tässä", sanoi hän ottaen kallisarvoisen kultaketjun kaulastaan, "tämän saat pitää, se on muisto kuninkaalta."

Kun tyttö oli mennyt, istui hän vielä muutamia minuutteja ajatuksiin vaipuneena. Mutta ne olivat nyt iloisempia. Oli kuin raskaat varjot olisivat väistyneet. Hän katseli luottavasti kohden taivasta, ikäänkuin näkisi selityksen kaikkeen, joka hänestä oli käsittämätöntä. Ja valoa seurasi luottamus. "Taistele ja rukoile!" oli se ajatus, joka mielessään hän uudestaan kävi monitoimisiin tehtäviinsä.

Muuan upseeri ilmoitti, että vakoilijat olivat palanneet, ja jos mahdollista, entistäänkin jäntevämpänä ja tarmokkaampana Kustaa Aadolf riensi vastaanottamaan heidän tiedonantojaan. Ne keskittyivät siihen, että Tillyn etujoukko, johon kuului kolme rykmenttiä, oli sijoitettu Angernin, Rheindorfin ja Burgstallin kyliin. Keisarillisilla ei ollut aavistustakaan, että ruotsalaiset olivat niin lähellä. Tähän vaikutti suuresti kuninkaan liikkeiden nopeus, mutta varsinkin se, että Tillyn sotamiehiä kaikki kammoivat ja pelkäsivät heidän harjoittamainsa julmuuksien johdosta ja soivat heille mielellään ansaitun rangaistuksen.

Päälliköt olivat Montecuculi, everstit Bernstein ja Holk.

Kustaa Aadolf ei tuumaillut kauan mitä oli tehtävä. Hän jakoi väkensä kolmeen osastoon. Itse hän lähti Bernsteiniä vastaan, Baudissin lähti Angernia ja kolmas osasto Burgstallia vastaan.

Baudissin joutui ensiksi tuleen. Aivan puoliyön korvilla hän iski ratsumiehineen vihollisen kimppuun, ja ratkaisu oli sellainen kuin saattoi odottaakin. Montecuculin rykmentti hakattiin suurimmaksi osaksi maahan.

Rheindorfissa oli herätty Angernista kuuluviin laukauksiin ja ehditty kömpiä jalkeille ennen kuninkaan hyökkäystä. Ammuttiin laukaus hyökkääviä ruotsalaisia vastaan, ja sen jälkeen keisarilliset lähtivät pakosalle.

Samoin kävi Burgstallissa, jossa Holkin rykmentti tosin oli saanut aikaa järjestäytyä puolustuskuntoon, mutta pian pakeni taistelukentältä. Koko kuormasto ja 2,000 hevosta joutuivat voittajain saaliiksi.

Kuten tavallisesti oli Kustaa Aadolf ollut taistelussa ensimäisenä. Tällöin hän huomasi kerran joutuneensa aivan vihollisten keskeen. Vaara oli uhkaava, kukaan ei tuntenut kuningasta yön pimeydessä, hän oli vähällä joutua hakatuksi maahan — mutta hänen hetkensä ei ollut vielä lyönyt — ja muuan hänen uskollisimmistaan, Harald Stake, joka sattumalta oli tullut saapuville, tunsi hänet ja ajoi viholliset pois.

Estääkseen ryöstöä, joka olisi hajoittanut väen eri tahoille, käski kuningas sytyttää kolme kylää, jonka jälkeen lähdettiin samana yönä sangen varovasti paluumatkalle, odottaen, että Tilly tulisi jäljestä kostaakseen kärsityn tappion. Aamulla levähdettiin muutamia tunteja, jonka jälkeen marssia jatkettiin Tangermündestä pohjoiseen päin. Kun Tillyä ei kuulunut, saivat ratsumiehet palata majapaikkaansa ja kuningas itse lähti Werbeniin.

Siinä öisessä rynnäkössä, joka historiassa mainitaan nimellä "Burgstallin kahakka", johtui ruotsalaisten menestys siitä äärimäisestä huolimattomuudesta, jolla keisarilliset hoitivat vartioitaan. Ja pian näyttäytyi, etteivät he vahingosta viisastuneet.

Sotavoimaan, jonka Kustaa Aadolf oli koonnut Werbeniin, kuului 9,000 miestä jalkaväkeä ja 6,000 ratsumiestä, yhteensä siis 15,000 miestä. Niin Kustaa Horn kuin Åke Tott olivat saaneet määräyksen lähettää 1,000 muskettisoturia kukin, mutta Burgstallin ottelun jälkeen asema muuttui niin, että Tott 3,000 ja Horn 7,000 miehen kera viipymättä saattoi yhtyä kuninkaaseen.

Suurella innolla kuningas odotti näitä lisäjoukkoja voidakseen, kuten hän kirjoitti Hornille, "tehdä viholliselle sellaisen vaurion, ettei sitä niin pian voi korjata. Mutta joutukaa vain", kirjoitti hän edelleen, "kaikki riippuu siitä, että pikimmiten voitte tulla tänne."

* * * * *

Sellaisissa olosuhteissa, ja kun keisari taisteluun vaativilla sanoillaan ja uhkaavalla esiintymisellään oli yllyttänyt protestantit äärimmilleen, vaadittiin ennen kaikkea, jos mieli saada uhkaukset tepsimään, että Kustaa Aadolf oli ajettava tiehensä. Jos siinä onnistuttiin, oli evankelisten ruhtinasten vastarinta murrettu.

Tilly lähti Wolmirstedtistä liikkeelle heinäkuun 20 päivänä ja marssi vitkalleen pohjoiseen päin. Yhdyttyään Pappenheimin kanssa hän marssi Werbeniä vastaan ja leiriytyi muutamiin kyliin neljännespeninkulman päähän kaupungista.

Joka päivä tapahtui suurempia tai pienempiä kahakoita, ja heinäkuun 26 päivänä melkoisen tärkeäkin, jolloin ruotsalaiset tekivät viholliselle sangen suurta vahinkoa.

Heinäkuun 27 päivänä Tilly ryntäsi eteenpäin täydessä taistelujärjestyksessä. Vanha sotaherra hämmästyi nähdessään ruotsalaisten linnoitetun leiripaikan, jonka ainoastaan neronkatse oli voinut valita. Hän käsitti heti, että se oli valloittamaton, mutta vaati kaikessa tapauksessa otteluun.

Kun vaatimukseen ei suostuttu, käski hän ampua leiriä suurilla piiritystykeillä, joita keisarillinen sotajoukko vielä tavallisesti kuljetti mukanaan. Mutta välimatka oli siksi pitkä, etteivät luodit voineet tehdä vaikutusta. Kenties Tilly käsitti ensi kerran, että hän oli täällä kohdannut mestarinsa, ja tehtyään kaksi onnistumatonta hyökkäystä Werbenin kimppuun hän lähti paluumatkalle.

Samana päivänä iltapuoleen hän koetti vielä pommittaa kaupunkia, mutta tuloksetta. Kun sotaherra illalla palasi leiriinsä, jätettiin 2,000 miestä kaupungin edustalle. Nämä, jotka seuraavana päivänä ajettiin tiehensä, pakenivat täyttä karkua keisarillisten leiriin, missä heidän saapumisensa sai aikaan mitä suurinta hämmennystä.

Molemmat sotaherrat, joihin maailman silmät olivat suunnatut, olivat kohdanneet toisensa. Tosin he eivät olleet joutuneet otteluun keskenään, mutta uuden taidon etevämmyys vanhan rinnalla oli selvästi ilmennyt.

Päällikön, joka tähän asti oli ollut voittamaton, oli täytynyt väistyä koko sotavoimineen, ja Kustaa Aadolfin soturit katsoivat toisiaan hämillään siitä, kuinka he olivat kerran voineet sallia peloitella itseään. Nyt oli keisarillisten aseiden peloittava lumous hälvennyt; sen herättämä kauhu oli painanut ruotsalaista sotajoukkoa kuin paha painajainen, mutta nyt se oli haihtunut kuin sumu tuuleen.

Saksan protestantit, jotka vavistuksella olivat odottaneet taistelun ratkaisua Werbenin luona, alkoivat nyt päästä selvyyteen siitä, että keisarilliset sotajoukot tämän jälkeen liikkuivat horjuvalla perustuksella, ja ettei Kustaa Aadolfin enää tarvinnut etsiä liittolaisia Saksan ruhtinaiden joukosta, vaan näiden oli etsittävä häntä.

Hessen-Kasselin maakreivi Wilhelm teki alun. Fürstenbergin uhkaamana hän riensi leiriin Werbenin luo ja päätti elokuun 12 päivänä sen hyökkäys- ja puolustusliiton, joka oli ollut tekeillä jo lähes seitsemän kuukautta. Hän otti vastaan ruotsalaisen kenraalin valtakirjan ja 10,000 miehen päällikkyyden ja väkensä hän otti itse varustaakseen.

Hänen mukanaan seurasivat Saksi-Weimarin veljekset Wilhelm ja Bernhard. Kummallakaan ei ollut suuria maa-alueita, mutta molemmat olivat oivallisia sotureita, lahjakkaita nuoria miehiä, jotka hehkuivat rakkaudesta sille asialle, jonka tähden heidän lääniherransa, vaaliruhtinas Juhana Fredrik menetti Saksin vaaliruhtinashatun. Nämä molemmat rupesivat ruotsalaisiksi sotapäälliköiksi.

Keisarin italialaiset sotajoukot olivat masentaneet eteläsaksalaiset pikkuruhtinaat, ja pohjoissaksalaiset olivat liittyneet Ruotsiin. Leipzigin kokouksen puolueettomista oli enää jäljellä ainoastaan saksilainen päämies ja vaaliruhtinas. Hän, joka niin monta kertaa oli vastustanut kaikkia Kustaa Aadolfin kehoituksia liittyä häneen, näki nyt pilvien kasaantuvan yllensä. Hänelle oli tullut aika kantaa seuraukset siitä kaksimielisestä asemasta puolueiden välillä, johon hän oli asettunut koko sodan ajan. Mitä Kustaa Aadolf ei ollut voinut, sen oli Tilly ajava läpi.

On luultavaa, että jos keisari olisi menetellyt säälitellen Juhana Yrjänää kohtaan, olisi tämä edelleenkin pysytellyt horjuvassa asemassaan. Mutta Wienissä ryhdyttiin mieluummin pakkokeinoihin, ja kenraali sai heinäkuun puolivälissä käskyn hätätilassa käyttää asevoimaakin vaaliruhtinasta vastaan.

Werbenistä palattuaan Tilly vaati häneltä ratkaisevaa vastausta. Vaaliruhtinaan oli heti lakattava kaikista varusteluista, Saksin sotajoukon oli muitta mutkitta yhdyttävä keisarillisiin, ja tähän asti kaikissa sodan vaiheissa hävitetyn Saksin oli maksettava sotaveroa ja majoitettava sotaväkeä.

Antaakseen enemmän painoa näille vaatimuksilleen Tilly marssi maahan pohjoisesta päin, samaan aikaan kuin Fürstenberg lähestyi etelästä ja Tiefenbach kolmannen armeijaosaston kanssa tuli Schlesiasta. Mitä oli nyt poloisen vaaliruhtinaan tehtävä, mitä oli hänen rakas puolueettomuutensa häntä auttanut?… Oliko hänen nöyrryttävä Tillyn edessä ja jätettävä kaunis maansa mitä raaimmalle raastamiselle alttiiksi?… Pois se, mieluummin hän kääntyi rukoillen Kustaa Aadolfin puoleen ja pyysi häntä unohtamaan kaiken kaunan, varsinkin kun vaaliruhtinas tahtoi hänelle luovuttaa johtaja-asemansa.

Yhtä vitkallinen kuin hän ennen oli ollut hommissaan, yhtä kiire tuli hänelle nyt. Lähetettiin pikaviesti Ruotsin kuninkaalle rukoillen häneltä mitä nopeinta apua keisaria vastaan.

Mielihyvin Tilly käytti tarjoutuvaa tilaisuutta pestäkseen saksilaisia löylyttämällä sen häpeän, joka hänelle oli koitunut turhasta yrityksestään voittaa Kustaa Aadolf. Hänellä olikin oivallinen asema Magdeburgissa vaaliruhtinaan ja Ruotsin kuninkaan välillä, niin että riippui vain hänestä, kumpaa vastaan tahtoi kääntyä. Jos hän olisi yhtäkkiä rynnännyt Saksiin, olisi hän epäilemättä saanut saksilaisille aikaan hirmuisen häviön. Mutta vanhalta sotaherralta puuttui juuri päättäväisyyttä ja ripeyttä toiminnassaan.

Hän yhtyi Eislebenissä Fürstenbergiin, mutta jäi sinne kokonaiseksi viikoksi. Sillaikaa hän osaksi uhkaillen, osaksi maanitellen taivutteli vaaliruhtinasta mukautumaan keisarin tahtoon.

Vaaliruhtinas lähti kiireimmiten sotajoukkonsa luo, johon kuului 12,000 miestä ja oli Arnimin päällikkyydellä jo elokuun 13 päivänä leiriytynyt Leipzigin lähistöön. Tieto Tillyn ja Fürstenbergin yhtymisestä se oli pannut jalat Juhana Yrjänän alle.

Arnim lähetettiin Kustaa Aadolfin luo. Kohta sen jälkeen saapui Tillyltä uusi lähettiläs vaatimaan, että vaaliruhtinaan oli sotajoukkoineen yhdyttävä keisarillisiin ajaakseen pois valtakunnan viholliset, ruotsalaiset. Sitä paitsi hänen oli luovutettava koko sotavarastonsa.

Juhana Yrjänä vastasi vältellen, mutta lähti heti liikkeelle sotajoukkoineen ja marssi Torgauhun Elben rannalla, Wittenbergistä eteläänpäin. Se tapahtui elokuun 22 päivänä.

Kolme päivää myöhemmin Tilly marssi Halleen, josta hän vielä lähetti kirjelmän vaaliruhtinaalle ja kehoitti häntä luopumaan kaikesta enemmästä vastarinnasta. Kun kehoitusta ei noudatettu, hyökkäsi Tilly maahan, otti Merseburgin väkirynnäköllä, ryösti Scheiditzin, poltti joukon kyliä, vaati paloveroa ja hävitti maata kaikin tavoin. Elokuun 29 p:nä Tilly vaati, että Leipzigin oli hankittava hänelle muonavaroja, ja uhkasi vähimmänkin empimisen johdosta saartaa kaupungin.

Raatiherrat vastasivat, etteivät he voineet päättää mitään, kun vaaliruhtinas ei ollut saapuvilla. Silloin komennettiin ratsuväki kaupunkia saartamaan, porteille asetettiin vartiot ja kaupungin ympäristö ryöstettiin kolmen peninkulman laajuudelta. Syyskuun 2 p:nä Tilly lähti Hallesta liikkeelle ja seisoi seuraavana aamuna koko sotajoukkoineen kaupungin edustalla. Silloin alettiin heti valmistautua rynnäkköön. Vastarinnasta ärtyneenä Tilly vannoi, että jos Leipzig edelleen teki vastarintaa, oli kaupunki saava saman kohtalon kuin Magdeburg, eikä silloin tultaisi säästämään lastakaan äitinsä kohdussa.

Ei ollut pelastuksen toivoakaan, ja kaupunki antautui 5:n aikaan iltapäivällä, jonka jälkeen keisarillinen vartioväki asetettiin kaupunkiin.

Sillä välin oli Arnim rientänyt Kustaa Aadolfin luo, joka otti hänet jotensakin kylmästi vastaan. Hän valitti sitä, mitä oli tapahtunut, mutta olihan se vaaliruhtinaan oma syy; jos hän olisi suostunut kuninkaan vaatimuksiin, ei Magdeburg olisi ollut tuhkana, eikä hän itse joutunut niin onnettomaan asemaan. Kuinka saattoi hän, kuningas, luottaa ruhtinaaseen, jonka neuvonantajat olivat keisarin palkkaamia ja joka saattoi jättää hänet pulaan milloin vain keisari suvaitsi jälleen ottaa vaaliruhtinaan armoihinsa.

Arnim kuunteli merkillisen kärsivällisesti tätä parannussaarnaa. Hän ymmärsi, ettei korkealle herralle ollut lainkaan epämieluista nähdä vaaliruhtinaan olevan riippuvainen hänestä. Mutta ei ollut muuta keinoa kuin koettaa lepyttää kuningasta, ja hän rukoili häntä mainitsemaan vaatimuksensa.

"Tahdon haltuuni Wittenbergin linnoituksen", vastasi Kustaa Aadolf, "paluumatkani suojaksi siinä tapauksessa, että käy onnettomasti. Vaadin vaaliruhtinaan vanhimman pojan panttivangiksi ja kolmen kuukauden palkan sotajoukolleni. Lopuksi vaadin, että vaaliruhtinas luovuttaa kavaltajat neuvostostaan. Näillä ehdoilla olen valmis marssimaan. Jos vaaliruhtinas pitää ne liian kovina, saa hän katsoa kuinka muuten leikistä pelastuu."

Arnim pyysi, että hänen sallittaisiin esittää ehdot herralleen, ja lähti heti matkalle.

Vaaliruhtinas odotti hänen palaamistaan mitä suurimmalla levottomuudella, ja kun hän vihdoin näki sotaherransa tulevan, huusi hän häntä vastaan: "Totta kai hän on jo lähtenyt liikkeelle!"

Sangen arastellen esitettiin vaatimukset. Mutta Juhana Yrjänän luonto oli muuttunut, ja hän huudahti itkien:

"Ei ainoastaan Wittenberg, vaan myös Torgau ja koko Saksinmaa on oleva hänelle avoinna, ja minä annan hänelle koko perheeni panttivangiksi, ja itsenikin, jos hän sitä vaatii. Rientäkää heti takaisin, pyytäkää häntä Jumalan nimessä tulemaan! Olen valmis luovuttamaan kavaltajat, maksamaan palkat ja uhraamaan koko omaisuuteni ja henkenikin yhteiseksi hyväksi."

Tuulen nopeudella Arnim palasi tätä viestiä viemään. Kustaa Aadolf oli liikutettu tästä luottamuksesta ja hädästä, jota se osoitti, ja hän suostui peruuttamaan kaikki muut vaatimuksensa, paitsi mikä koski palkkaa.

Liitto vahvistettiin syyskuun 1 p:nä. Saksilainen sotajoukko alistettiin kuninkaan komentoon, kaikki linnoitetut paikat Elben varrella olivat olevat hänelle avoimet. Niin kauan kuin hänen sotajoukkonsa viipyi Saksissa, oli se saapa maasta ylläpitonsa. Sitä vastoin Kustaa Aadolf lupasi, ettei ennen riisuisi aseitaan, ennenkuin vihollinen oli ajettu maasta pois.

7.

VOITTOKULKU.

Ruotsista oli heinäkuussa saapunut joukkolähetys, johon kuului muutamia tuhansia miehiä, ja sen mukana seurasi kuningatar Maria Eleonora, joka hellittämättömäin rukoustensa johdosta sai vihdoin tulla meren yli Saksaan ja asettua asumaan Wolgastin äskensisustettuun linnaan.

Kuninkaallisten puolisojen kohtausaikaa ei voitu vielä määrätä. Kustaa Aadolf kirjoitti lemmekkäin sanoin kuten aina, että se oli tapahtuva niin pian kuin olosuhteet suinkin sallivat.

Hän oli tähän aikaan vielä Werbenissä. Saapuneesta sotaväestä, 6,000 skotlantilaisesta, lähetettiin puolet Mecklenburgiin, toisen puolen vei Kustaa Horn mukanaan Werbeniin.

Vaikeudet joukkojen ylläpitoon nähden olivat tähän aikaan niin suuret, ettei kuningas nähnyt mitään muuta pelastusta kuin paluumatkan; mutta paitsi sitä, että tässä oli jotakin nöyryyttävää, olisi se myös ollut melkoisessa määrin omansa lannistamaan protestanttien rohkeutta ja hävittämään tähän asti saavutettujen voittojen hedelmät.

Mutta ylhäällä, suuressa, tutkimattomassa neuvostossa on säädetty, että pahan on palveltava hyvää; keisarin käsky, että Tillyn oli käytävä Saksin kimppuun, muutti kaiken; nyt ei ollut vaikea tietää mitä oli seuraava.

Se kävi nopeammin kuin Kustaa Aadolf oli uskaltanut toivoakaan; mahtavin kaikista Saksanmaan protestanttisista ruhtinaista oli avoimesti ja varmasti liittynyt kannattamaan hänen asiaansa. Mitä merkitsi nyt, vaikka tämä Juhana Yrjänä olikin kurja raukka, joka joi itsensä joka ilta humalaan ja silloin esiintyi suurennellen ja pöyhistellen, aamulla sitten ollakseen mitä surkeimmalla ja katuvaisimmalla tuulella. Tästedes hän ei toki entiseen tapaansa antautuisi jesuiittain, munkkien ja keisarillismielisten neuvosherrojen johdettavaksi. Oli tullut hetki, jolloin hänen uskonsa keisariin horjui, ja pahimmin sen sai horjumaan Juhana Arnim, hän, joka johti Wallensteinin joukkoja Stralsundia ja sittemmin Preussissa Kustaa Aadolfia vastaan. Hänetkin oli peruutusjulistus ajanut pois keisarillisten riveistä; hän, jota katoliset nimittivät "protestanttiseksi kapusiiniksi", oli mennyt Saksin palvelukseen.

Totisesti olivat kovat ne ehdot, jotka Ruotsin kuningas asetti tulevalle liittolaiselleen, ehdot, jotka tykkönään musersivat Arnimin omatkin suunnitelmat. Mutta hätä oli ovella, ja sitä paitsi hänelle oli houkuttelevaakin taistella Kustaa Aadolfin rinnalla.

Mitä vaaliruhtinaaseen tuli, oli hän, kuten kaikki heikot luonteet, mennyt toisesta äärimäisyydestä toiseen.

Hänen rakkaan Saksinsa kohtalo oli syvästi koskenut hänen mieleensä; leiriin saavuttuaan hän ei kuullut muuta kuin kertomuksia ryöstöstä ja poltosta. Ukot, vaimot ja lapset tulivat päivittäin valittamaan hätäänsä, ja heidän epätoivonsa näkeminen koski häneen niin syvästi, ettei hän edes tahtonut maistaa rakasta oluttaankaan, vaan aivan selvin päin vuodattaen katkeria kyyneliä sanoi heille, että hän tahtoi tehdä kaiken minkä voi pelastaakseen heidät vihollisen käsistä. Olut, joka oli huumannut hänen paremman ihmisensä, oli menettänyt voimansa. Hänen silmänsä aukenivat näkemään, että Kustaa Aadolf oli se pelastaja, johon hänen oli turvauduttava, ja avun tarpeen hän tunsi niin syvästi, että hän sinä hetkenä saattoi taipua mihin nöyryytyksiin tahansa.

Lähetettiin heti viesti Berliiniin, että Brandenburgin ruhtinaan oli seurattava Juhana Yrjänää kohtaukseen Ruotsin kuninkaan kanssa, ja tämä riensi noudattamaan kutsua.

Ruotsalaisen sotajoukon keskuudessa liikkui huhu, että Tilly oli tarkoituksella pakoittanut vaaliruhtinaan liittoon Kustaa Aadolfin kanssa, koska hän uskoi lujasti, ettei hän voisi ottelussa joutua tappiolle, ja hän aikoi nyt yhdellä iskulla kukistaa molemmat vihollisensa.

Mutta se sädekehä, joka oli ympäröinyt Tillyä, oli jo poissa, ja ruotsalaiset sotamiehet odottivat pelottomasti sitä taistelua, jonka kaikki tiesivät pian olevan edessä, ja he katsoivat ylös kuninkaaseen melkein kuin jumalaan. Hänen johdollaan he varmasti uskoivat käyvänsä voittoon ja kunniaan.

Ja kuningas itse? Tyynenä, vaikkakin mietteissään, hän tarkasteli rivejään, ojensi, missä oli jotakin vinossa, nyökäytti ystävällisesti päätänsä vanhoille ystävilleen ja antoi sitten käskyn lähtöön, "koska totisesti on jo aika käydä taisteluun", kuten hän kirjoitti Åke Tottille, jonka velvollisuudeksi hän samalla pani tarkoin valvoa linnoituksia merikulmalla. Banérille ja Teuffelille, jotka oli jätetty Werbeniin, lähetettiin käsky rientää kiireimmiten jalkaväen jäljestä. Koko ruotsalainen sotajoukko oli kokoontunut Kosvigin kaupunkiin, länteenpäin Wittenbergistä, Elben pohjoiselle rannalle.

Täällä se liitto allekirjoitettiin kuninkaan ja vaaliruhtinaan välillä, ja viimeksimainittua edusti Arnim.

Syyskuun 3 p:nä kuningas meni Elben siltaa yli Wittenbergiin. Sotajoukkoon kuului 22,000 miestä. Kuningas kirjoitti langolleen Juhana Kasimirille: "Aamulla 4 päivänä marssimme Dübeniin ja leiriydyimme sen edustalle odottamaan Saksin vaaliruhtinasta, joka marssii Eilenburgista tännepäin."

Viidennen päivän aamuna saapui saksilainen sotajoukko, johon kuului 11,000 miestä. Kun se oli järjestetty juhlarintamaan, ilmoittautuivat molemmat vaaliruhtinaat Kustaa Aadolfille. He tahtoivat, että kuningas "tahtoisi tulla ottamaan vastaan sotajoukon kunniatervehdyksen."

Upseeriensa seuraamana kuningas ratsasti heitä vastaan, ja kun molemminpuoliset tervehdykset oli vaihdettu, seurasi hän heitä saksilaisen sotajoukon luo, jonka hän tarkasti ratsastaen koko joukon ympäri.

Väki näytti uljaalta ja oli tervettä ja rotevaa. Se oli melkein kallisarvoisesti puettua, ja sillä oli oivalliset hevoset. Mutta se oli kaikki vastapestattua väkeä eikä sentähden voinut olla niin harjaantunutta kuin oli tarpeen käytäessä keisarillisia veteraaneja vastaan.

Saksilaisesta sotajoukosta kuningas ratsasti molempien vaaliruhtinasten kera takaisin ruotsalaiseen leiriin, joka oli asetettu taistelujärjestykseen. Täällä ei näky ollut läheskään niin sorea kuin edellinen. Kauttaaltaan ruotsalaiset näyttivät olevan pienikasvuista ja laihaa väkeä kuluneissa puvuissa. Hevosetkin olivat pieniä ja nälkiintyneitä. Sotamiesten ulkonäkö oli merkillisen vaatimaton, kenenkään päähän ei olisi pälkähtänyt heitä nähdessään, jollei hän olisi sitä muuten tiennyt, että he olivat niittäneet voittoja.

Skotlantilainen Monroe sanoo heistä, "että koska ruotsalainen sotajoukko oli maannut yönsä kynnöspellolla, olivat miehet tomuisia ja likaisia, ja puhtaiksi harjatut saksilaiset tekivät heistä pilaa."

Kuitenkin tiesivät niin vaaliruhtinaat kuin heidän upseerinsakin mihin tämä köyhästi varustettu sotajoukko kelpasi, ja ulkomuoto ei tietenkään heille silloin paljon merkinnyt. Mutta "paljon pilapuhetta pidettiin Saksassa ruotsalaisen armeijan kurjista varustuksista, ja monia sukkeluuksia lasketeltiin heidän kustannuksellaan, vaikkeivät ne onneksi näyttäneet heitä paljoa liikuttavan."

Kun tarkastus vihdoin oli päättynyt, kokoontuivat kuninkaan telttaan sotaneuvotteluun niin hyvin vaaliruhtinaat kuin saksilaiset ja ruotsalaiset korkeammat upseeritkin. Edellisten joukossa oli Armin ja eräs Saksi-Altenburgin herttua, jälkimäisten joukossa Kustaa Horn, Juhana Banér, Teuffel ja monia muita. Pääasiallisesti keskusteltiin tavasta, jolla oli käytävä vihollista vastaan, "oliko koetettava sitä väsyttää pienissä kahakoissa vaiko pakoitettava se suureen taisteluun avoimella kentällä."

Hermostuneella kiihkeydellä Juhana Kasimir puolusti viimeistä vaihtopuolta. "Muulla tavoin", sanoi hän, "ei vihollinen kuunaan poistu maastani… Saattaisin itkeä vain ajatellessanikin onnetonta Leipzigiä ja sen surkuteltavia asukkaita. Sitä paitsi, kuinka voin ajan pitkään pitää yllä kahta suurta armeijaa."

Hän katsoi rukoillen Kustaa Aadolfiin.

"Muistakaamme", sanoi tämä; "että Tillyllä on luja asema ja että hän on kyllin viisas välttääkseen taistelua avoimella kentällä. Olisi mitä vaarallisinta käydä hänen kimppuunsa. Ajatelkaa myös sitä ylen uskallettua ja uhkarohkeaa asemaa, johon niin yhdistyneet sotajoukot kuin vaaliruhtinaalliset maat ja koko yhteinen asiakin joutuu, jos kaikki jätetään riippuvaksi yhden ainoan taistelun tuloksesta. Kaksi vaaliruhtinaanhattua joutuu vaaraan! Minulle ei vaara ole niin uhkaava", lisäsi hän. "Itämeri ja Ruotsin laivasto suojelevat maatani, vaikkapa itse jäisinkin joukkoineni taistelutanterelle. Mutta kuinka onkaan käyvä teille?"

Salissa vallitsi yleinen hiljaisuus, ja epäröiden katselivat herrat toisiinsa. Kuningas puuttui uudestaan puheeseen ja ehdotti, ettei ollut mentävä suoraan Leipzigiin, vaan kuljettava kiertoteitä Hallen kautta Merseburgiin. Siten katkaistaisiin Tillyn pääsytie Ali-Saksiin ja taistelun sattuessa olisi saavutettu monia etuja omalle puolelle.

Mutta siihen ei Juhana Yrjänä tahtonut suostua ja hän puolusti omaa mielipidettään mitä suurimmalla kiihkeydellä ja puuskahti lopulta uusiin valituksiin sen onnettomuuden johdosta, joka uhkasi tuhota hänen kansansa perinpohjin. "Käyköön kuinka tahansa!" huudahti hän. "Jos kuningas vetäytyy pois, tahdon yksin uskaltaa kaikkeni maani puolesta ja käydä taisteluun hirmuista Tillyä vastaan."

Kuninkaan lanko Yrjänä Wilhelm sanoi hänkin olevansa samaa mieltä, ja Kustaa Aadolf vastasi vihdoin, että hän tahtoi "Jumalan nimessä lähteä eteenpäin, taisteluun."

Luultiin, että Kustaa Aadolf hänkin näki mieluummin päätöksen tulevan sellaisen, mutta että hän puolusti vastakkaista mielipidettä pakoittaakseen vaaliruhtinaat vaatimaan käymistä taisteluun; täten hän vältti vastuun siinä tapauksessa, että taistelu päättyisi onnettomasti. Hän tunsi siksi hyvin liittolaisensa, ettei voinut heihin suurin luottaa.

Tehtiin siis päätös, että marssittaisiin yhdistetyin voimin vihollisen näkyviin Leipzigin luo ja käytäisiin taisteluun niin pian kun vihollisen sotajoukko näyttäytyi avoimella kentällä.

Sen jälkeen sotaneuvosto hajaantui, ja vaaliruhtinaat palasivat saksilaiseen leiriin, josta Brandenburgin vaaliruhtinas palasi takaisin Berliiniin.

Kulovalkeana saapui huhu kuninkaan pääkortteeriin, että Leipzigin kaupunki ja linna oli pakkosopimuksella joutunut vihollisen käsiin ja että Tillyn hurjat kroatit jo tekivät ryöstöretkiään torpissa Dübenin ympäristöllä.

Seuraavana aamuna, syysk. 6 p:nä, annettiin päivän koitteessa käsky lähtöön, mutta sinä päivänä ehdittiin vain puolitiehen Leipzigiä. Kuuden aikaan illalla joukot leiriytyivät pieneen Wolkaun kaupunkiin. Koko päivän olivat vihamieliset kroatit parveilleet ympärinsä ja kahakoineet kevytaseisten ruotsalaisten joukkojen kanssa.

Oli saatu satakunta vankia, ja nämä olivat antaneet tietoja Tillyn sotavoimasta ja asemasta.

Kun kaikki määräykset huomispäivää varten olivat annetut, kokosi kuningas ympärilleen kaikki korkeammat upseerinsa. Siinä oli tyyni, harkitsevainen Kustaa Horn, siinä taistelunhaluinen Åke Tott, siinä urhoisa, nerokas Juhana Banér, siinä kuninkaan suosikki, "salama", kuten hän nimitti Lennart Torstenssonia, ja monia muita. Hän tunsi kaikki upseerinsa ja hän tiesi, ettei heitä tarvinnut kehoitella. Heidän iloa säteilevistä silmistään hän luki vakuutuksen, että he ponnistaisivat kaikki voimansa saavuttaakseen voiton. Mutta varoittaa hänen täytyi ylimielisyydestä. Vihollista ei käynyt halveksiminen, asiaa ei saanut pitää helpompana kuin se oli.

Tämän he tajusivatkin: Tilly oli voimakas ja mahtava, ja hänen miehensä olivat joka päivä harjaantuneet verisissä leikeissä ja niin tottuneet voittamaan, että tuskin koskaan olivat tappiota kokeneet. "Mutta mitä mainiompi vihollinen on, sitä suurempi kunnia on hänet voittaa."

Ruotsin armeija oli tähän asti — lisäsi hän — marssinut autioiksi hävitettyjen tai Ruotsin kanssa liittoutuneiden maiden läpi, joissa ei ollut oikeutta ottaa veroa. Nyt oli heillä edessään leiri, josta saisi kallisarvoisen saaliin, ja kun se oli vallattu, oli edessä retki rikkaihin katolisiin maihin, joihin tämä tärkeä taistelu avaisi tien. Minkä arvoinen vihollinen oli, tiedettiin vanhastaan. Kuinka pilkallisesti se esiintyikin, saatiin se kyllä pysymään aisoissaan, kun meneteltiin viisaasti. Ja hän tiesi, että he kaikki niin menettelisivät.

Syvällä vakavuudella kuningas jatkoi: "Enemmän kuin liittolaisiin ja urhoolliseen sotajoukkooni luotan pyhän asiamme oikeuteen. Me emme taistele ainoastaan inhimillisten asiain, vaan Jumalan kunnian ja totisen evankelisen uskon puolesta. Ajatelkaahan onnetonta Passewalkia, ajatelkaa Magdeburgia, ajatelkaa monia tuhansia viattomasti murhattuja ihmisiä, joiden veri vaatii meiltä kostoa. Älkää epäilkö, että Jumalan mahtava käsi tahtoisi jättää sen rankaisematta!"

Näitä yleviä sanoja kuunneltiin tarkkaavaisesti ja suurella liikutuksella. Heti sen jälkeen nähtiin kuninkaan ratsastavan rykmenttiensä kesken. Hän puhui kehoittavia sanoja sotamiehille heidän istuessaan nuotiotuliensa ääressä, ja antoi heille hyviä neuvoja huomispäivän taistelun varalta. Koska ratsumiehillä oli paljon huonommat hevoset kuin keisarillisilla, oli heidän, kun he joutuivat käsikähmään, pistettävä hevosta eikä rautapukuista ratsumiestä. Jos he sen tekivät taitavasti, oli pian niin hevonen kuin mieskin syöksyvä maahan. Jalkaväelle hän sanoi, "ettei heidän pitänyt ampua, ennenkuin katsoivat vihollista suoraan silmiin."

Kaikkialla huomattiin, että väen mieliala oli hyvä, ja sangen tyytyväisenä kiertoretkeensä kuningas palasi takaisin. Hän vietti yön kenttärattailla yhdessä Kustaa Hornin, Juhana Banérin ja Teuffelin kanssa, sielu täynnä ajatuksia huomispäivän johdosta.

Luomme nyt silmäyksen myös olosuhteihin keisarillisten leirissä.

Siellä vallitsi suuri epäröiminen oliko uskaltauduttava ratkaisevaan taisteluun. Kahdenkahdeksatta vuotias Tilly ei ollut halukas panemaan koko elämänsä menestystä "heittokeihään kärkeen." Kaikki edelliset taistelunsa hän oli voittanut viisaasti valitsemalla sen hetken, jona hän kaikissa suhteissa oli vastustajaansa voimakkaampi. Hänen tarkoituksensa oli asettua lujaan asentoon Leipzigin luona, odottaa lisäjoukkoja ja vastustajan hyökkäystä. Mutta sotaneuvostossa Pappenheim vaati taisteluun täällä kuten Magdeburgissakin.

Kylliksi kauan, sanoi Pappenheim, oli odotettu ratkaisua, ja kun nyt vihdoin vihollinen oli uskaltanut lähteä linnoitetusta leiristään, ei sitä voinut puolustaa Jumalan, keisarin eikä Baijerin vaaliruhtinaankaan edessä, jos päästettiin niin hyvä tilaisuus läpi käsien.

Nuoremmat everstit yhtyivät siihen, ja Tilly, joka tiesi, että hänen varovaisuuttaan pidettiin vanhuuden heikkoutena ja pelkäsi joutuvansa syytettyjen penkille sekä Münchenissä että Wienissä, suostui siihen, että oli uskaltauduttava taisteluun, jos siihen vaadittiin.

Väitetään, että sotaneuvottelu oli pidetty erään haudankaivajan majassa, muutamassa niistä harvoista taloista, jotka Leipzigin poltetuissa etukaupungeissa olivat jäljellä. Ja kun Tilly ja muut upseerit ulosmennessään näkivät seinillä maalatut pääkallot ja ruumiskirstut, oli tämä kaikki tehnyt heihin sangen synkän vaikutuksen. Jokainen näki siinä onnettoman enteen.

Kuitenkaan ei Tilly tahtonut odottaa vihollista itse leirissä kaupungin edustalla, vaan käski sotajoukon marssia tunnin matkan sieltä ja asettua Breitenfeldin lähelle edulliseen asemaan.

Suurella tasangolla Leipzigin pohjoispuolella oli ainoastaan siellä ja täällä muutamia kyliä hajallaan. Ainoa murtomaaeste tällä taistelukentällä oli pienen Loberjoen laakso, joka oli pohjoisesta päin saapuvan vihollisen tiellä.

Kahden kylän välille oli Tilly edeltäpäin käskenyt luoda pattereita tykistölleen, ja sinne keisarillinen sotajoukko syyskuun 7 päivän aamuna suuntasi marssinsa täydessä taistelujärjestyksessä.

Oli säteilevän kirkas syys-aamu. Tilly lähti hyvissä ajoin liikkeelle, ja sotajoukko marssi kahdessa osastossa, toinen Dübeniä vastaan ja toinen koillista kohden. Keskustan, jota Tilly johti, muodosti jalkaväki. Hänen alipäällikkönsä oli Schaumburg. Ratsuväki sijoitettiin sivustoihin, 6,000 miestä oikeaan sivustaan Fürstenbergin johdolla ja 5,000 vasempaan Pappenheimin johdolla. Jalkaväen edessä oli tykistö, johon kuului 27 suurimmaksi osaksi järeätä tykkiä.

Asetelma oli hyvin erilainen kuin Kustaa Aadolfin. Jalkaväki muodosti suuria neliöitä, joissa keihäsmiehet olivat keskellä ja muskettisoturit reunimaisina. Kun ampuma-aseita ei voitu käyttää, vaan täytyi ryhtyä käsikähmään, väistyivät muskettisoturit syrjään keihäsmiesten tieltä. Nämä olivat puetut rynnäkkökypäriin, teräskauluksiin, rinta- ja selkähaarniskoihin, ja heillä oli miekat ja 15-18 jalan pituiset keihäät, kun muskettisoturit sitä vastoin olivat varustetut ainoastaan rynnäkkökypärin ja rintahaarniskoin, ja heillä oli miekka ja musketti kahden kyynärän pituisine pistimineen.

Ratsuväki oli samoin asetettu suuriin neliöihin, joihin kuhunkin kuului yksi tai useampia rykmenttejä. Raskasvarusteiset kyrassieerit olivat kauttaaltaan puetut rautaan, heillä oli kaksiteräiset lyönti- ja pistomiekat ja kaksi kyynärän pituista pistoolia. He ratsastivat suurilla ja väkevillä hevosilla, ja heitä käytettiin pääasiallisesti käsikähmään. Karpiinimiehet, jotka erityisesti olivat aiotut kuulasateeseen, kantoivat teräspäähinettä ja rintahaarniskaa ja puolentoista kyynärän pituista karpiinia, joka riippui selässä leveästä hihnasta. Paitsi näitä kuului armeijaan kroateja ja husaareja samoin kuin rakuunoita, jotka olivat joko keihäsmiehiä tai muskettisotureita ratsain.

Kyrassieerit laskettivat ravia vihollista vastaan, ja kun he tulivat niin lähelle, että katsoivat vihollista vasten silmiä, laukaisivat ensi ruodun miehet pistoolinsa ja siirtyivät molemmilta puolin viimeiseen ruotuun, jättäen sijaa toisille j.n.e., kunnes kaikki ruodut olivat laukaisseet pistoolinsa, jolloin miekat vedettiin esiin, ja käsikähmä alkoi.

Sotajoukon järjestäminen vei suunnilleen tunnin ajan. Sen jälkeen Tilly piti kenraaleilleen puheen. Hän sanoi, että nyt heillä oli vihdoinkin vihollinen edessään avoimella kentällä, rinta rintaa, miekka miekkaa vastaan, vihollinen, joka tähän asti oli kätkeytynyt syvien virtojen ja lujien vallitusten taakse tai salakähmää hiipinyt heidän kimppuunsa. Hyökkäämällä vaaliruhtinas Juhana Yrjänää vastaan oli hän, Tilly, onnistunut houkuttelemaan kerettiläiskuninkaan esiin, ja hän oli valinnut taistelupaikan, missä tuuli oli myötäinen.

Lopun hän jätti armeijansa koetellun rohkeuden ja urhoollisuuden varaan. Taistelun tulos ei ollut hänelle epätietoinen, kun hän ajatteli, kuinka monia voittoja he jo olivat keisarin ja ainoan autuaaksitekevän kirkon puolesta voittaneet. Nyt oli käyvä ruotsalaisille, kuten ennen oli käynyt böömiläisille ja tanskalaisille. Kerskailevat saksilaiset olivat hyvin vähän soveliaita veriseen taisteluun ja hajoaisivat heti ensi hyökkäyksessä kuin akanat tuuleen. Mitä alastomiin, nälistyneihin ja upiuupuneihin ruotsalaisiin tuli, olivat heidän hevosensa huonommat kuin keisarillisten huonoimmat kuormahevoset, ja sellaisten kaatumiseen ei tarvinnut muuta kuin potkaus keisarillisten tulisten ratsujen kavioista.

Tilly lisäsi, että jos hän olisi hetkisenkään epäillyt heidän urhoollisuuttaan, olisi hän lujassa leirissään saattanut odottaa lisäväkeä. Mutta hän tunsi väkensä liian hyvin. He eivät tarvinneet vallituksia suojaksi takanaan, ja olisi ollut väärin, jos olisi sallittu muiden jakaa kunnia ja saalis heidän kanssaan. Sitä paitsi kerettiläiset eivät olleet avoimessa taistelussa vielä koskaan saavuttaneet voittoa oikeauskoisista katolilaisista.

Tämän puheen jälkeen Tilly ratsasti vielä kerran rivien editse, ja joukot tervehtivät häntä riemuhuudoin. Hän oli sotamiestensä suuressa suosiossa, tavallisessa puheessa sanottiin häntä isä Tillyksi. Tällä kertaa hän ratsasti kuten tavallisesti valkoisella hevosella ja oli puettu vanhaan flaamilaiseen pukuunsa, jonka kaikki hyvin tunsivat, vihreään atlastakkiin ja punasulkaiseen, leveäreunaiseen hattuun. Sulat riippuivat pitkin selkää, ja hänellä oli suuri pamppu kupeellaan.

Sellaisena he olivat aina nähneet johtajansa, jonka kanssa monilla sotamiehistä oli yhteisiä suuria ja kunniakkaita muistoja. Sentähden kaikkien katseet seurasivat osanotolla pientä laihaa ukkoa, jolla oli niin uljas kotkannenä, terävä leuka, lyhyt parta, tukka valkoinen, ja siniset silmät vilkkuivat niin vilkkaasti töyhtömäisten kulmakarvojen ja korkean otsan alta.

Aurinko oli korkealla kirkkaalla taivaalla. Mutta pian kaikki peittyi tomupilvien pyörteihin, ja itse aurinko loisti himmeästi aivan kuin sakeain pilvien läpi, kun joukot liikkuivat eteenpäin päivänpaahtamalla, kuivuneella kentällä. Navakka lounaistuuli ajoi tomupilvet pitkin tasankoa; se oli ensimäinen merkki pohjoisesta päin lähestyvästä vihollisesta.

Varhain aamulla Kustaa Aadolf oli lähtenyt Wolkausta liikkeelle. Marssi oli kestänyt suunnilleen puolentoista tuntia, kun vihollisen etuväki ja tykistö tuli näkyviin.

Loberpuron yli mennessään sotajoukon täytyi sekaantua taistelujärjestyksestään. Siellä oli ainoastaan kolme pientä siltaa, joista ruotsalaiset käyttivät yhtä ja saksilaiset kahta. Koska edellytettiin, että keisarilliset käyttäisivät hyväkseen suotuisaa hetkeä, ennenkuin ruotsalaiset ehtivät järjestyä, täytyi ylimenon tapahtua hyvin varovaisesti.

Kustaa Aadolf oli mukana kaikkialla, vieden ensiksi kaksi muskettirykmenttiä yli sillasta.

Mutta vihollisten rivit pysyivät liikkumattomina, ja sentähden seurasivat toiset ruotsalaiset joukko-osastot niin pian kuin mahdollista. Kerrottiin, ettei Tilly voinut salata kummastustaan, kun hän upseeriensa ympäröimänä kukkulalta katseli sitä järjestystä ja varmuutta, millä ruotsalaiset upseerit marssivat rinnettä ylös ja asettuivat määrätyille paikoilleen. Ja Pappenheimin kysymykseen eikö voitu rynnätä, ennenkuin vihollisen koko sotavoima oli ehtinyt tulla yli, vastasi hän ainoastaan vihaisesti ärähtäen: "ei."

Yhdistynyt sotajoukko järjestettiin kuninkaan ja Arnimin kesken tehdyn sopimuksen mukaan niin, että saksilaiset muodostivat erikseen oman taistelurintamansa, ruotsalaisista vasemmalla. Heidän rinnallaan seisoi ruotsalaisen sotajoukon vasen siipi, päällikkönään Kustaa Horn, kuninkaan sotamarsalkka.

Teuffel ja skotlantilainen Hepburn johtivat keskustaa, ja Lennart Torstensson seisoi tykistön kera sen rintaman edessä.

Oikeaa rintamaa johti, niinkuin tavaksi oli tullut, ylipäällikkö itse. Juhana Banér oli täällä kuningasta lähin mies. Täällä oli protestanttisen sotajoukon ydin, ruotsalaiset rykmentit, joilla oli nimensä Ruotsin maakuntien mukaan.

"Revityltä, kuluneelta, likaiselta näytti meidän väkemme hopeoituun, kullattuun, sulitettuun keisarilliseen väkeen verraten", sanoo muuan silminnäkijä. "Pieniä olivat ruotsalaiset ja suomalaiset hevoset saksalaisten rinnalla; sentähden ei voinut ruotsalaisia ja suomalaisia talonpoikain renkejä verratakaan vastustajiinsa. Mutta he olivat jo koettaneet voimiaan Venäjällä, Liivinmaalla ja Preussissa ja he voivat vielä kerran näyttää, että pienikin pystyi maasta ponnistamaan."

Missä kuningas näyttäytyi, järjestellen ja rohkaisten, siellä loisti luottamus ja ihailu kaikkien silmistä. Hän oli jakanut heidän vaivansa ja rasituksensa, ja vanhastaan kukin tiesi kertoa jotakin erityistä hänestä. Nyt hän oli avannut heille tien tälle taistelukentälle keskelle Eurooppaa, missä oli taisteltava sen uskonopin puolesta, joka oli ollut heidän omansa lapsuudesta saakka. Kuninkaan johdolla heidän oli autettava muitakin sellaiseen asemaan, että saivat häiritsemättä pitää uskonsa. Kaikki oli, lähinnä Jumalaa, tapahtuva hänen kauttansa, hänen, joka alinomaa oli heidän joukossaan ja nytkin ratsasti rykmenttien keskuudessa tavallisessa yksinkertaisessa puvussaan, rinta oli aivan panssaroimaton; kypärin hän oli pannut pois, ja päätä peitti vain vaaleanharmaa hattu, jossa liehui vihreä sulka.

Kun Kustaa Aadolf tuli keskelle sotajoukkoaan, pysähtyi hän, otti toisella kädellään hatun päästään ja toisella laski miekkansa maata vasten, jonka jälkeen hän voimakkaalla, sointuvalla äänellään lausui seuraavan rukouksen: "Kaikkivaltias Jumala, sinä, jolla on voitto ja tappio kädessäsi, käännä silmäsi meihin, uskollisiin palvelijoihisi, jotka olemme tulleet tänne etäisistä asunnoistamme taistelemaan vapauden ja totuuden ja sinun evankeliumisi puolesta. Anna meille voitto sinun pyhän nimesi kunniaksi. Amen."

Melkein koko sotajoukko oli kuullut sanat, ja kaikki tunsivat, että heidän sydämensä täytti heidän kuninkaallisen sankarinsa luottamus Herran mahtavaan suojelukseen.

Jokainen odotti kärsimättömästi merkkiä saadakseen rynnätä eteenpäin ja aloittaa taistelun. Sotahuudoksi määrättiin "Immanuel." Keisarillisten sotahuutona oli "Jeesus Maria."

Vanhan tavan mukaan lähetettiin torventoitottaja vaatimaan Tillyä taisteluun ja sen jälkeen annettiin levottomasti odotettu merkki rynnätä eteenpäin.

Nyt syntyi taistelu, jollaista tässä sodassa ei vielä ollut nähty. "Sellaista taistelua", lausui muuan aikalainen, "ei oltu taisteltu kahteen viimeiseen vuosisataan, eipä sitten Kristuksen syntymän. 60,000 soturia, kaksi vanhaa ja koeteltua kenraalia, kaksi armeijaa, jotka molemmat saattoivat kerskua sillä, että olivat voittajina palanneet jokaisesta taistelusta."

Mutta taistelu oli toisessakin suhteessa merkillinen. Täällä taisteli keskenään kaksi sotajärjestelmää, vanha ja uusi. Tilly noudatti edellistä; lujine, raskaine, vaikeastiliikkuvine joukkoineen, jotka järkähtämättömästi kestivät rynnäkön, mutta musersivat kaiken hyökätessään, oli hän voittanut monta kunniakasta taistelua. Uusi sotatapa oli Kustaa Aadolfin luoma; sitä oli jo koeteltu monilla sotanäyttämöillä, mutta nyt esiintyi ensi kertaa täydessä etevämmyydessään ja kesti voitokkaasti tulikoetuksensa.

Vasten tuulta ja häikäisevää aurinkoa marssien oli ruotsalainen sotajoukko keskellä tomupilviä ja ruudinsavua asettunut asemilleen, ja koko taistelurintama ulottui puolen saksanpeninkulman alalle.

Tillyn pyssyt paukkuivat kummulta lakkaamatta, mutta hänen kokoonpuristetut rykmenttinsä eivät liikkuneet paikoiltaan. Oli ilmeistä, että vanha, varovainen kenraali tahtoi odottaa hyökkäystä edullisessa asemassaan eikä itse ryhtyä hyökkäämään.

Kun ruotsalaiset olivat edenneet satakunnan kyynärää, ampui vihollinen ensimäisen laukauksen tykeistään. "Hänen tykistönsä ampui kaksi laukausta, ennenkuin me saimme omamme kuntoon", kirjoitti kuningas. "Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin meidänkin tykkimme olivat reilassa, ja silloin hän sai kolme kahdesta."

Ampuminen jatkui lähes kaksi tuntia. Keisarilliset tekivät paljon vahinkoa varsinkin Kustaa Hornin joukoille. Kuningas tahtoi mieluummin odottaa hyökkäystä, mutta kun sellaisesta ei kuulunut mitään, komensi hän oikean siiven ryntäämään eteenpäin, niin että tuuli kävi syrjästä päin. Pappenheim ja Fürstenberg olivat sillä välin rukoilemalla rukoilleet Tillyä, että saisivat hyökätä, ja kun hän näki ruotsalaisten oikean sivustan liikkeet, suostui hän vihdoin.

Pitkin koko rintamaa annettiin merkki rynnäkköön. Kello oli suunnilleen kaksi iltapäivällä.

Keskiajan ritarin uhmailevalla taisteluhalulla Pappenheim pani sivustansa ratsumiesparvet liikkeeseen Kustaa Aadolfin oikeaa, siipeä vastaan. Hän oli vielä tuskin ehtinyt musketinkantaman päähän vihollisestaan, ennenkuin näki pieniä muskettisoturiparvia pujahtavan esiin ruotsalaisten ratsuväen välistä ja tuiskuttavan tulta. Hevoset pillastuivat nähdessään tiheät välähdykset, oli mahdoton pitää järjestystä yllä, ja hänen oli pakko vetäytyä takaisin.

Sillä välin ryntäsi Tilly jalkaväkineen ruotsalaisten keskustaa vastaan. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä hirveämpää jälkeä teki ruotsalaisten tykistö, ja yhdessä ruotsalaisten jalkaväkirykmenttien lujan aseman kanssa tämä sai Tillyn horjumaan aikeissaan. Hän vetäytyi oikealle, jättäen leveän aukon itsensä ja Pappenheimin väliin. Tämä oli tehnyt kaarrosliikkeen hyökätäkseen sivultapäin, mutta täällä hän kohtasi Juhana Banérin, joka oli ehtinyt edetä toisen linjan kera ja muodostaa uuden rintaman. Hyökkäys oli ylen tulinen, mutta täällä vastustajat olivat toistensa vertaiset. Syntyi verinen ottelu, mutta ruotsalaiset eivät ainoastaan istuneet järkkymättöminä pienillä, laihoilla ratsuillaan, vaan ajoivat vimmaisen vihollisen takaisin. Tässä mitä hurjimmassa taistelun temmellyksessä Pappenheimin koko sivusta heitettiin seitsemän kertaa takaperin. Kuningas lähetti useita muskettisoturijoukkoja apuun, ja heidän laukauksillaan oli murhaava vaikutus. Pappenheim haavoittui, ja hänen uljas ratsurykmenttinsä joutui mitä suurimpaan epäjärjestykseen. Silloin ruotsalaiset kävivät rynnäkköön, ja ennen pitkää keisarilliset lähtivät hurjaan pakoon ja joutuivat täydellisesti hajalle. Heidän ratsuväestään, johon kuului 5,000 miestä, voi Pappenheim haalia kokoon ainoastaan 1,400 miestä, jotka hän sitten vei Tillylle Halberstadtiin.

Kerrotaan, että tämä olisi sanonut Pappenheimistä: "Tämä ihminen vie minulta kunnian ja maineen, keisari maan ja kansan."

Tämä oli taistelun suuri käännöskohta. Vasen sivusta joutui tappiolle, ja yhdessä Fürstenbergin raskaan jalkaväen kera syöksyivät joukot keihäät ojossa saksilaisia vastaan. Vasen sivusta heitettiin nurinniskoin ensi hyökkäyksessä, ja kun muut saksilaiset eivät enää pystyneet puolustamaan asemaansa, otalsivat he, kuten Kustaa Aadolf sanoi, "komppanioittain käpälämäkeen."

Vaaliruhtinas, joka tähän asti oli pysyttäytynyt jälkijoukossa, joutui tällöin eturintamaan. "Hän juoksi itse koko henkivartiostonsa mukana eikä pysähtynyt, ennenkuin Eilenburgissa", lisää kuningas.

Sotamarsalkka Arnim, "etevämpi suunnittelussa kuin toteuttamisessa", jäi paikoilleen taistelutanterelle Kustaa Hornin sivustan turviin.

Lennart Torstenssonin tykit olivat pitäneet vihollisen keskustasta loitolla; mutta ruotsalaisten vasenta sivustaa uhkasi suuri vaara. Vihollisen valtaamat saksilaisten tykit ja muskettisoturien tuli tekivät murhaavaa tuhoa ruotsalaisten keskuudessa, ja loitommalla kukkulalla jymisivät yhtä mittaa keisarillisten järeät tykit.

Silloin Kustaa Horn teki sen ihailtavan sotaliikkeen, jonka avulla hänen sivustansa keskellä ottelua muodosti uuden rintaman vihollista vastaan. Kuningas lähetti kaksi jalkaväki-prikaatia hänen avukseen, ja kaikkiaan 7,000 miehen kera seisoi Horn Tillyn 17,000 sotamiestä vastassa. Fürstenberg ajoi sillävälin takaa saksilaisia hajoittaen heidät kuin akanat tuuleen.

Arnim oli rientänyt kuninkaan luo ilmoittamaan heidän tappiostaan. Samaan aikaan Teuffel tuli ilmoittamaan kuinka huonosti oli Hornin sivustan laita. Kustaa Aadolf riensi sinne täyttä laukkaa, ja jo hänen saapumisensa oli avun veroinen. Hän käsitti, että tämän harvalukuisen joukon oli mahdoton pitää puoliaan koko keisarillisen sotajoukon painostusta vastaan ja hän käski Teuffelin, joka seurasi häntä, ratsastaa noutamaan muutamia jalkaväki-prikaateja.

Teuffel kiiti tiehensä, mutta samassa sattui häneen luoti, joka heitti hänet kuoliaana maahan. Silloin kuningas lasketti itse täyttä laukkaa keskustaan. Siellä hän käski Hepburnin jalkaväki-prikaatien rientää Hornin avuksi, minkä jälkeen hän riensi oikean sivustan luo ja lähetti Eerik Soopin länsigööttalaisen ratsuväen kera auttamaan vasenta sivustaa. Vähemmässä kuin neljännestunnissa molemmat jalkaväkiprikaatit marssivat määräpaikkaansa ja asettuivat vasemman sivustan ratsuväen rinnalle. Ja tuskin oli tämä tehty, kun Fürstenberg teki rynnäkön ratsuväki-neliöineen.

Täällä näyttäytyi mihin keveä tykistö (nahkatykit) kelpasi. Ruodut avattiin, ja pienet tykit aloittivat murhaavan kartessitulen vihollisen ratsuväkeä vastaan, jonka ehdottomasti täytyi peräytyä.

Tähän vaikutti osaltaan myös muskettisoturien tasainen ja nopea tuli. He ampuivat kaikista kolmesta rivistä samalla kertaa. Heti sen jälkeen länsigööttalainen rykmentti tuli ja teki rynnäkön toisensa jälkeen vihollista vastaan.

Mutta tästä apuväestä huolimatta, ja vaikka keveä tykistö sai melkoista apua keskustasta, oli kauan epätietoista kuinka vasemmalle sivustalle oli käyvä. Kotvan aikaa näytti siltä, kuin Tilly onnistuisi ahdistamaan Hornin takaisin. Nämä keisarilliset sotamiehet, niin jalka- kuin ratsuväkikin, tiesivät tuskin mitä tappio merkitsi. He taistelivatkin sellaisella miehuudella ja kuolemanhalveksimisella, joka näkee ainoastaan voiton silmiensä edessä. Tässä taisteltiin mies miestä vastaan, ja ystävät ja viholliset sekaantuivat sikinsokin keskenään. Ja koko sekasotkua peitti sellainen tomu- ja savupilvi, että tuli pimeä kuin yö, ja ainoastaan vaivoin saattoi eroittaa ystävän vihollisesta.

Tässä silmänräpäyksessä, jolloin kaikki riippui hiuskarvasta, tapahtui jotakin, mikä määräsi taistelun päätöksen.

Kun Kustaa Aadolf oli lähettänyt Akseli Soopin länsigööttalaisten keralla ja päässyt varmuuteen siitä, että vihollisen vasen sivusta oli edelleen pakosalla, teki hän oikean sivustansa jäljellä olevain eskadroonain kera liikkeen vasemmalle mäen rinnettä ylöspäin, missä seisoi vihollisen ratsuväki, joka oli koko ajan tähdännyt kuuliaan ruotsalaisten keskustaa vastaan. Samaan aikaan tämäkin teki kaariliikkeen oikeaan, niin että sen jalkaväki-prikaatit joutuivat marssimaan Tillyn vasenta siipeä vastaan.

Stålhandsken johtamat suomalaiset syöksyivät nyt ruotsalaisten oikean sivustan eturinnassa eteenpäin, aikoen rynnäköllä vallata Tillyn tykit. Tykkimiehistö teki tosin vastarintaa, mutta heidän täytyi väistyä, ja suomalaiset kädet suuntasivat sen jälkeen tykit Tillyn jalkaväkeä vastaan, jota he pommittivat pitkin koko linjaa. Pappenheim oli sillä välin tullut takaisin ja koonnut joukon ratsumiehiä, joiden avulla hän tahtoi vallata tykistön takaisin. Mutta huomattuaan sen mahdottomaksi hän syöksyi taistelun vilinään, jossa hän persoonallisesti ilmoitti Tillylle vasemman sivustan täydellisen tappion.

"Vihollinen seisoi alussa kuin vuori", kirjoitti kuningas, "ja taisteli sellaisella innolla, että näytti epätietoiselta kuka tulisi saamaan voiton." Mutta kun Tillylle ilmoitettiin, että hänen väkensä ampui laukauksen toisensa jälkeen hänen omaa väkeään vastaan, ja kun hän näki osan ruotsalaista jalkaväkeä, joka ei vielä ollut ollut mukana tulessa, hitaasti marssivan häntä vastaan, silloin hän käsitti, että taistelu oli menetetty, ja lähti peräytymisretkelle. Kello oli silloin kuuden ja seitsemän välillä.

Mutta nyt kävi Hornin sivusta puolustuksesta hyökkäykseen ja ahdisti armottomasti vihollista oikean sivustan ratsuväen avulla. Tillyn tarkoitus oli palata Leipzigiin, mutta sotajoukko joutui hämmennyksiin, ja suuri osa siitä oli pian mitä nurjimmassa paossa.

Vanha päistärikkö, joka oli ollut Tillyn ilo ja ylpeys ja joka oli häntä niin monissa otteluissa kantanut voitosta voittoon, se ammuttiin Breitenfeldin taistelussa hänen altansa. Turhaan vanha sotaherra koetti kutsua takaisin pakenevia parviaan, he eivät häntä enää kuulleet. "Hän ratsasti kuin varjo varjojen keskellä, kukaan ei häntä totellut." Kyllä sentään, neljä rykmenttiä vallonilaisia seisoi väistymättä paikoillaan. Vaikka taistelu oli menetetty, eivät he tahtoneet jättää tannerta paeten. He seisoivat siinä, missä olivat ja taistelivat tavalla, jota harvoin näkee. Silvottuine jäseninkin he vielä taistelivat paikalla, johon heidät oli asetettu ja taukosivat taistelustaan vasta peitettyään maan ruumiillaan. Kun aurinko meni mailleen ja pimeys peitti kentän, silloin nämä liittoutuneiden vanhat sotaurhot, joiden lukumäärä nyt nousi enää 500 mieheen, muodostivat neliön haavoittuneen päällikkönsä ympärille ja veivät hänet mukanaan pois taistelukentältä.

Samalle paikalle, johon 200 vuotta myöhemmin pystytettiin Leipzigin taistelun muistokivi, kokosi Kustaa Aadolf sotajoukkonsa, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa voitosta.

Oli ihanaa nähdä nämä tuhansien tuhannet polvillaan, kädet ja kasvot taivasta kohden, kiittämässä sotajoukkojen Jumalaa siitä, että hän oli antanut heille voimaa murtaa ne kahleet, joihin paavinvalta ja jesuiittalaisuus, yksinvalta ja tyrannius tahtoi kietoa koko maailman.

Ilovalkeat sytytettiin, ja kuningas vietti yönsä vartiotulen ääressä.

* * * * *

Mutta taistelukentällä makasi kuolleita ja haavoitettuja tuhansin; kaikkiaan laskettiin niiden nousseen 13,600 mieheen, joista oli 7,500 keisarillisia ja 4,000 saksilaisia. Ruotsalainen sotajoukko oli menettänyt 1,400 ratsumiestä ja 700 miestä jalkaväkeä. Vankeja oli saatu 3,500 miestä, sitä paitsi oli vallattu keisarillisten koko tykistö ja 100 lippua.

Seuraavana päivänä kuningas marssi sotajoukkoineen vihollisen leiriin ja otti sen haltuunsa sellaisena kuin se oli telttoineen ja huvimajoineen, täynnä ryöstösaalista, muonaa ja sotatarpeita. Saalis oli suunnattoman suuri; yksin liittoutuneiden sotakassakin joutui voittajan käsiin. Kaikki otettiin hyvässä järjestyksessä — sanoo eräs saksalainen historioitsija: rykmentti toisensa jälkeen marssi keisarillisten leirin eri osiin.

Vihollinen pakeni kahta eri tietä. Tilly ja Pappenheim suuntasivat matkansa Leipzigiin. Melkein kuolemanväsyneenä vanha kenraali saapui Halleen, missä hän sidotutti pahimmat haavansa.

Päivää myöhemmin hän lähti Halberstadtiin uupuneena saamistaan haavoista. Häntä kannettiin paareilla. Hän näytti melkein taintuneelta, surustako vai ruumiillisista tuskista, sitä ei tietty. Kaikessa tapauksessa täytyi matkaa jatkaa. Kaikilla teillä parveili ruotsalaista ratsuväkeä pakenevain kintereillä.

Seuraavana päivänä lähetettiin ruotsalainen ratsuväki ajamaan takaa ja hajoittamaan pakenevia joukkoja. Tämä pantiin toimeen sellaisella voimalla, että keisarilliset tällöin menettivät väkeä yhtä paljon kuin itse taistelussakin. Kaikki protestantit liittyivät heti Ruotsin palvelukseen, ja sotajoukko lisääntyi sellaisista tulokkaista 5,000 miehellä.

Samana päivänä, syyskuun 9 p:nä, marssi kuningas taistelukentältä Leipzigiin. Keisarillisten leiri kulta- ja hopea-aarteineen, oivallisine vaatevarastoineen, herkkuineen, telttoineen, hevosineen j.n.e. joutui voittajan käsiin. Kustaa Aadolf piti suuressa arvossa varsinkin itse päälippua, jossa oli keisarillinen kaksipäinen kotka ja kirjoitus: "Kirkon ja valtakunnan puolesta."

Seuraavana päivänä kuningas meni enimmän ratsuväkensä keralla Merseburgiin, joka kaupunki vallattiin. Useat tuhannet keisarilliset, jotka olivat siellä etsineet turvapaikkaa, hakattiin osaksi maahan, osaksi vangittiin. Seuraavana päivänä koko sotajoukko yhdistyi Hallen luona, joka antautui 11 päivänä ja linna seuraavana päivänä. Saksin vaaliruhtinas sai kunnian itse valloittaa Leipzigin takaisin.

Hallesta käsin kuningas pyysi kohtausta Juhana Yrjänän kanssa, ja tämä vastasi luonnollisesti, että hän saapuisi kuninkaan luo. On itsestään selvää, että hän oli mitä suurimmassa määrin hämillään; olihan hän suorastaan karannut taistelukentältä, ja miten hän saattoi tyydyttävästi tämän käytöksensä selittää, kun hän ei suinkaan tahtonut tunnustaa pelänneensä.

Oli tuskin luultavaa, että hän oli saanut rohkaisua olutkannusta, sillä hän oli kalpea ja näytti ylen hämmästyneeltä mennessään kuninkaan luo. Kustaa Aadolf pidätti hymyänsä; hänen kävi miekkosta melkein sääliksi, kun tämä sammaltaen ja hämillään aloitti anteeksipyyntönsä.

"Älkäämme puhuko siitä", sanoi jalomielinen isäntä. "Olette riittävästi osoittanut rohkeutta neuvotteluissa Dübenissä. Teidän ripeää päättäväisyyttänne minun on kiittäminen laakereista, joita sotamieheni voittivat syyskuun 7 p:nä."

Vaaliruhtinaan katse kirkastui. Sitä hän ei ollut ajatellut. Kun kaikki oikein tutkittiin, oli hänellä kenties voitosta suurin kunnia. Mutta sitä hän oli liian häveliäs sanomaan. Sentähden hän vain puuskahti ihastuksissaan, ettei hän koko elämässään unohtaisi kuninkaan apua, jota ilman hän ei olisi koskaan selvinnyt niin hyvin keisarista, eikä hänen ystävyyttänsäkään, jota hän piti niin suuressa arvossa, ettei ollut maailmassa mitään, mitä hän ei olisi kernaasti tehnyt kuninkaan mieliksi. Jos hän halusi keisarikruunua, käyttäisi vaaliruhtinas kaiken vaikutusvaltansa hankkiakseen sen kuninkaalle.

"Lopuksi", kertoo eräs mukanaollut, "kuningas ja vaaliruhtinas joivat veljenmaljan ja neuvottelivat hyvällä luottamuksella tulevista tehtävistä."

Kuten vastedes saamme nähdä, oli vaaliruhtinas Juhana Yrjänällä lyhyt muisti. Ja kun hän puhui kiitollisuudestaan ja tunnusti, että kaikkein Korkein oli Kustaa Aadolfin kautta tehnyt keisarillisten tuumat tyhjiksi, ja että hän ja hänen liittolaisensa olisivat joutuneet hukkaan ilman tätä voimakasta apua, niin hän puhui vain ulkopuolelta hampaitaan ja oli kyllä unohtava kaiken, kun näki oman etunsa niin vaativan.

Ruotsalainen sotajoukko sijoitettiin leiriin Scheuditziin, jossa se sai levätä muutamia päiviä vaivojen ja rasitusten jälkeen. Saksilainen sotajoukko leiriytyi Leipzigiin.

Mutta suuri uutinen kiiti kulovalkeana kautta Saksanmaan ja sai kaikkialla mielet liikkeelle. Wienissä maaherra Slavata sai ensiksi tiedon tappiosta. Hän riensi keisarin luo. Tämä oli juuri palannut metsästysretkeltä ja aikoi mennä aterialle, kun Slavata tuli. Tämä lähestyi korkeaa herraansa ja kuiskasi hiljaa, että Saksissa oli tapahtunut onneton taistelu. Mutta Ferdinand oli mestari itseään hillitsemään, eikä kukaan voinut nähdä hänen kasvoistaan, että hän oli saanut huonoja uutisia.

Mutta aterian jälkeen hän sulkeutui sisälle ylhäisimpine herroineen, ja koko yö käytettiin neuvotteluihin ja tarpeellisten menettelyohjeiden säätämiseen.

Kukaan ei kuitenkaan voinut täydessä kantavuudessaan käsittää mitä oli tapahtunut, ja yhtä vähän keisari kuin hänen ympäristönsäkään oli taipuvainen tunnustamaan sitä miksikään tärkeäksi.

Keisari Ferdinand oli siksi taipumatonta luontoa, ettei hän heti lannistunut odottamattomasta vastoinkäymisestä. Aina Valkovuoren taistelusta lähtien pelkkä menestys oli seurannut hänen aseitaan. Hänen mahtinsa oli suurempi kuin kenenkään hänen edeltäjänä, mitä oli hänellä pelättävää? Eivätkö Saksan protestanttiset ruhtinaat pelänneet hänen epäsuosiotaan, eikö hän ollut pitänyt kiinni takavarikoistaan ja ruhtinaskuntien mielivaltaisista siirroista suvulta toiselle? Ja kuka uskalsi asettua häntä vastaan? "Hän kyllä oli katsova, ettei sitä tästedeskään tullut tapahtumaan."

Niin Saksanmaan keisari puhui pöyhistelevässä ylpeydessään eikä ymmärtänyt, että Leipzigin taistelu oli tehnyt tyhjäksi kaikki hänen suunnitelmansa. Miekan, jonka oli odotettu laskevan koko Saksanmaan keisarin jalkoihin, sen oli "pohjan leijona" lyönyt hänen kädestään, ja kaikki loistavat kuvitelmat yhdestä ainoasta maailmanvallasta hajosivat kuin pilvet tuulen tieltä.

Protestantit ottivat suuren uutisen vastaan yleisellä innostuksella. Monien vuosien masennusten jälkeen he jälleen voivat vapaasti hengittää. Tästälähin oli peruutusjulistus mahdottomuus, ja kun Saksanmaan yhteys kerran toteutettaisiin, ei mitään valtiollista tai uskonnollista sortoa enää tulisi tapahtumaan. Vapaudella oli ainoa varma perustuksensa protestanttisuudessa.

Maailmanhistoria ei voi mainita monia voittoja, joiden seuraukset olisivat suuremmat ja laajakantoisemmat kuin Kustaa Aadolfin voiton. Katolilaiset tuskin voivat käsittää Leipzigin tappion mahdollisuutta. Kymmenen vuoden kuluessa Jumala oli suonut katolisten kaikille yrityksille loistavan menestyksen. Oliko tapahtunut se uskomaton asia, kysyttiin Wienissä, "että Jumala oli kääntynyt luterilaisuuteen?" Breitenfeldin taistelu ei sentään suinkaan ollut sotaa ratkaissut. Saksanmaata olivat vielä vuosikymmenen ajan raatelevat niin sisäiset kuin ulkonaisetkin riidat. Mutta kolmikymmenvuotisen sodan suuret maailmanhistorialliset tulokset oli voitettu Breitenfeldin taistelussa.

Ja Kustaa Aadolf, millainen oli hänen mielialansa? Hänen rohkeimmat toiveensa olivat toteutuneet. Hän, joka kesäkuussa 1630 tuli melkein muukalaisena Saksaan ja tarjosi sorretuille uskonheimolaisilleen auttavan käden, johon ei kukaan tahtonut tai uskaltanut tarttua, hän seisoi nyt roomalaisen valtakunnan sydämessä, ja vapautetut ruhtinaat ja kansa tervehtivät häntä riemulla.

Keisari Ferdinandin silmät olivat pian aukenevat näkemään, että kaikki hänen maailmaasyleilevät suunnitelmansa oli lyöty pirstaleiksi, että keisarillisia perintömaita uhattiin, ja ettei hän ollut varma edes omassa keisarikaupungissansakaan.

Ja Etelä-Saksan kirkkoruhtinaat tiesivät tuskin, uskalsivatko jäädä hallitus kaupunkeihinsa. He vapisivat pelosta, että hän suuntaisi retkensä paavillisen liittokunnan maihin.

Ylpeää voitonvarmuutta — niin arveltiin — täytyi Ruotsin kuninkaan tuntea. Mutta me, jotka niin monta kertaa olemme luoneet katseen hänen sieluunsa, olemme nähneet siellä ainoastaan nöyrää iloa ja kiitollisuutta; kukaan ei tiennyt paremmin kuin hän, että taistelun ratkaisu voi riippua pelkästä sattumuksesta, jota kukaan ihminen ei ennakolta voi ottaa lukuun. Voiton täytyi siis olla edeltäpäin määrätty korkeammassa neuvoskamarissa, ja Kustaa Aadolf oli ruvennut sen neuvoskamarin palvelukseen. Uskollisen palvelijan tavoin hän oli parhaan kykynsä mukaan koettanut täyttää velvollisuutensa. Mutta hän tunsi syvällä sydämessään, että voima, innostus tuli Jumalalta; sentähden hän ei ainoastaan näön vuoksi langennut polvilleen ja kiittänyt saavuttamastaan voitosta, vaan hän kiitti sydämensä voittamattomasta tarpeesta, ja hän tahtoi, että koko hänen kansansa tuntisi sen niin. Sentähden hän myös siinä kirjeessä, jonka hän kirjoitti valtiokanslerille "ihanan voittonsa" johdosta, aluksi ja lopuksi tuo kaikkein Korkeimmalle nöyrimmät kiitoksensa ja rukoilee vastedeskin hänen suojelustaan.

Samassa kirjeessä hän pyysi valtiokansleria kaikin mokomin tulemaan luoksensa, vaikkei toisikaan rahoja mukanaan. Heillä oli paljon keskusteltavaa keskenään, ja Kaarle Banér saattoi sillaikaa olla varakuvernöörinä Preussissa.

Useilta tahoilta saapui protestanttisia ruhtinaita Halleen. Kustaa Aadolf joutui melkein jumaloivan kunnioituksen esineeksi. Saksalaisesta keisarikruunusta puhuivat useammatkin kuin Saksin vaaliruhtinas. Siitä puhui myös Weimarin herttua Bernhard, joka nyt liittyi hänkin kuninkaaseen veljensä Wilhelmin keralla. Mutta Kustaa Aadolf ei vastannut myöten eikä vastaan. Kukaan ei saanut tietää hänen sisimpiä ajatuksiaan eikä mahdollisia tulevaisuudenunelmiaan. Hänellä oli nykyhetken asioissa kylliksi ajattelemista.

Kaikkein ensiksi oli ratkaistava mille tielle kuningas lähtisi, seuraisiko Tillyä pitemmälle Saksaan vai menisikö Schlesiaan keisarin perintömaihin. Juhana Yrjänä puhui mitä innokkaimmin jälkimäisen ajatuksen puolesta; "olutkuningas" esiintyi nyt Kustaa Aadolfin uskollisimpana ystävänä ja liittolaisena.

Weimarin herttua Bernhard puhui edellisen ehdotuksen puolesta, joka parhaiten miellytti kuningastakin, vaikka toisista syistä kuin herttuan esittämistä. Kustaa Aadolf ei ollut varma, että voisi ripeällä rynnäköllä vallata Wienin; mutta jos se olisi onnistunutkin, ei hän olisi vielä sillä valloittanut Itävaltaa, eikä keisari Ferdinand ollut niitä miehiä, joiden mielen ensimäinen vastoinkäyminen lannistaa. Tilly oli kokoava uusia joukkoja kuninkaan selän takana; saattoiko hän asettaa sellaisia kääpiöitä kuin Juhana Yrjänä ja Arnim suurta sotapäällikköä vastaan? Pois se! Ja jos he saavuttivat jonkun edun, eivätkö nämä herrat olisi käyttäneet tilaisuutta, mistä niin kauan olivat uneksineet, luodakseen kolmannen puolueen, joka niittäisi mitä hän oli kylvänyt? Jos hän sitä vastoin lähetti vaaliruhtinas Juhana Yrjänän Ferdinandia vastaan, silloin katkeaisi tykkönään side keisarin ja hänelle kauimmin uskollisena pysyneen protestanttisen vasallinsa välillä, ja tähän juuri Kustaa Aadolf pyrki.

Kotvan tuumailtuaan hän päätti itse lähteä retkelle Saksanmaan halki; siten hän saattoi pitää Tillyä silmällä Hän tiesi sitä paitsi, että miljoonat uskonheimolaiset, jotka aina pfalzilais-sodan ensi vuosista lähtien olivat turhaan huokailleet, odottivat ja toivoivat apua häneltä. Jättäisikö hän pelastustehtävän jollekin toiselle?

Saksalaisissa valtiokaupungeissa hänellä oli aivan toisenlaisia liittolaisia kuin ne kaksimieliset, joita hän tykinsytytin kädessään oli peloitellut Pohjois-Saksassa. Sitä paitsi hän saattoi sitä tietä käyttää katolisten hiippakuntien runsaita tuloja sotajoukkonsa ylläpitoon. Siis Mainziin ja Müncheniin! Sieltäkin hän saattoi päästä Wieniin.

Protestanttisten ja katolisten säätyjen kesken oli vähäistä ennen ollut kokous Frankfurt am Mainissa. Katolilaiset lähtivät heti tiehensä, kun saapui tieto Leipzigin taistelusta. Protestantit kirjoittivat keisarille ja anoivat, että heidät vapautettaisiin rasittavasta majoituksesta. Kun heidän anomuksensa hylättiin, kääntyivät he Kustaa Aadolfin puoleen rukoillen apua.

Vaaliruhtinaan mieleen ei ollut lähtö perintömaita vastaan, mutta hänen täytyi totella, sillä sellainen oli kuninkaan tahto. Juhana Banér sai käskyn sulkeutua Magdeburgiin, Åke Tott Wismarin ja Rostockin vallattuaan tunkeutua Elben yli alasaksilaisiin piirikuntiin.

Kuningas, joka tähän aikaan laski voimansa 50,000 mieheksi, toivoi voivansa kohottaa luvun 140,000:een, ottamatta lukuun brandenburgilaisia ja saksilaisia joukkoja.

8.

VAROITUS.

Syyskuun 11 päivänä Kustaa Aadolf lähti Hallesta 25,000 miehen keralla ja marssi protestanttiseen Erfurtiin, joka paljon suuremmalla ilolla tervehti ruotsalaista kuningasta kuin katolista herraansa Mainzin vaaliruhtinasta. Täällä Kustaa Aadolf viipyi neljä päivää kaikkien rakastamana ja kunnioittamana. Kaupunkiin asetettiin tarpeellinen linnue ja 26 p:nä lähdettiin jälleen liikkeelle.

Kahteen kolonnaan jaettuna retkikunta lähti liikkeelle Thüringerwaldin läpi; toista kolonnaa johti Baudissin, ja yöllä soihtujen valossa se lähti länttä kohden; pääjoukko marssi kuninkaan itsensä johdolla yli kukkulaharjanteen Ilmin ahtaita laaksoja pitkin. Korkeat, totiset havumetsät, joita valaisi lepatteleva soihtujen loimo, herättivät pohjolan soturien mielessä monia rakkaita kotimaan muistoja ja tekivät yleisen mielialan melkein juhlalliseksi. Aamulla päivän valettua sotajoukko laskeutui hymyilevään Mainin laaksoon, ja ruotsalaiset ja suomalaiset soturimme katselivat ihastuneina uutta näytelmää, joka oli heidän edessään. Kukkulain huipulla suuret, upeat ritarilinnat, ja niiden ympärillä kypsynyt viini riippui suurissa tertuissa! Rikkaat luostarit, joita häämöitti kaikkialla, suuret, ahertavat kaupungit kirkkoineen, kaikki näytti heistä ihmeelliseltä. Etelä-Saksa oli heistä kuin mikäkin paratiisin esitarha.

Marssi jatkui Schweinfurtia kohden, ensimäistä protestanttista valtiokaupunkia, joka sai kunnian toivottaa vapauttajan tervetulleeksi. Se teki sen kellonsoitoin ja pyssynlaukauksin, mutta sydämellisimmin otti voittajan vastaan riemuitseva kaupungin asujamisto, joka oli joukolla lähtenyt "uutta Gideonia" katsomaan.

Osoittaakseen kuinka kallisarvoisena hän piti tämän myötätunnon, perusti hän sen lukion, joka Schweinfurtissa on vielä meidän päivinämme. Sotamiehetkin saivat osakseen yleisen tyytyväisyyden ilmauksia. Nyt olivat heidän makeanleivänpäivänsä tulleet.

Lähin marssi suunnattiin katoliseen Würtzburgiin, ruhtinaallinen piispa riensi päätäpahkaa pakosalle, kun kuuli ruotsalaisten lähestyvän. Esikaupunki ei ollut linnoitettu eikäpä itse kaupunkikaan, josta puuttui tarpeellinen vartioväki. Toisella puolen virran oli piispanlinna jyrkän vuoren ylimmällä huipulla.

Se oli sangen vanha rakennus, joka oli saanut Marienberg-nimensä neitsyt Marialle pyhitetystä kirkosta. Tänne oli sijoitettu 600 miestä Keller nimisen ratsumestarin johdolla.

Tämä, joka katsoi kaupungin puolustuksen mahdottomaksi, luovutti sen melkein heti, mutta sulkeutui itse linnaan, ensin räjäytettyään ilmaan pari kaarta siitä sillasta, joka vei yli virran ja lisäksi korjattuaan pois kaikki venheet huostaansa.

Pikalähetti toi viestin, että Tilly lähestyi, ja Kustaa Aadolf, joka ei tahtonut tuhlata aikaa, päätti vallata kaupungin rynnäköllä. Suurin vaikeus oli päästessä virran yli.

Korkealla sijaitsevasta linnasta saattoi tykit esteettömästi suunnata mihin paikkaan tahansa, ja luotisade kohtasikin niitä uskaliaita, jotka uskalsivat virran rantaan. Mutta ruotsalaiset eivät olleet neuvottomia; jotkut riensivät noutamaan paikalle muutamia veneitä, jotka he olivat läheisyydestä keksineet, toiset taasen heittivät paksuja lautoja sillan murretun osan yli. Osa joukosta kulki yli lautoja myöten, osa taasen souti veneillä.

Kun muuan linnantorneista oli ammuttu maahan ja juoksuhaudat ehditty ulottaa linnaan saakka, päätti kuningas tehdä rynnäkön. Linnanportin edustalla oli ulkovarustus, joka oli ensin vallattava, ja se onnistui kahden tunnin tulisen taistelun jälkeen. Ryntääjiä johti Akseli Lilja; hän ajoi vihollista väkineen takaa linnaan ja valloitti sen. Mutta taistelua jatkettiin linnanpihalla, kunnes Lennart Torstensson otti Kellerin vangiksi. Silloin kaikki vastarinta taukosi.

Valloituksen jälkeen ruotsalaiset saivat sotamiehet tunnin ajan ryöstää. Mutta ainoaakaan naista ei saanut raiskata, ei tehdä mitään väkivaltaa.

Kun kuningas tuli linnanpihaan, näki hän monien ruumiiden joukossa muutamia sellaisiakin, joiden kasvoista kuvastui elämä ja terveys. "Nouskaa kaikki, teille ei tehdä mitään pahaa", lausui kuningas. Ja katso, monet luullut ruumiit riensivät noudattamaan kehoitusta ja luikkivat tiehensä niin nopeasti kuin vain pääsivät.

Suunnattoman suuri oli saalis, mikä täällä saatiin, vaikka kaupungin asujamet saivatkin takaisin kaiken, mikä oli viety linnaan parempaan turvaan. Kaksitoista hopeaista apostolia ja kultainen Mariankuva lähetettiin rahapajaan. Muuten otettiin yhdeksänviidettä suurempaa ja pienempää tykkiä, tuhatmäärin jalka- ja ratsuväen aseita, piispan oivalliset hevoset, hänen viininsä ja kirjastonsa, joka viimeksi mainittu sai sittemmin muuttaa majaa Itämeren poikki Upsalaan. Lopulta onnistuttiin löytämään piispan aarrekammiokin, joka oli hakattu kallioon linnankellarin alle. Sieltä kannettiin ulos monet kätketyt kalleudet, muun ohella arkku kultarahoja täytenään. Linnanpihalla pohja irtautui ja kultarahat vierivät maahan. Sotamiehet eivät olleet hitaita poimimaan. Monet kolikot silloin sujahtivat heidän omiin taskuihinsa, mutta kuningas antoi heidän pitää ne.

Sotamiehet eivät olleet koskaan nähneet niin paljon kultaa, kuin mitä täällä joutui heidän osakseen. Würtzburgin jälkeen oli ruotsalaisessa sotajoukossa tuskin ainoaakaan sotamiestä, jolla ei ollut uutta siistiä pukua. Se ylellisyys, jossa he elivät oleskellessaan rikkaassa Mainin laaksossa, tuntui heistä melkein unennäöltä. Muuan päälliköistä kirjoitti: "Suomalaispoikamme, jotka nyt tottuvat viinimaahan, eivät enää kovinkaan kalunne Savoon takaisin. Liivinmaansodassa täytyi heidän usein tyytyä veteen ja homehtuneesta leivästä laitettuun olutsoppaan; nyt suomalaiset laittavat kypäröissään kylmää lientä viinistä ja sämpylöistä."

Lokakuun 8 p:nä vallattiin Würtzburgin linna. Kohta tämän jälkeen Kustaa Aadolf julistettiin Frankin herttuaksi.

Syyskuun loppuun Tilly oli oleskellut Peterhornin hiippakunnassa, mutta heti kun saapui tieto Ruotsin kuninkaan retkestä poikki Thüringerwaldin, marssi hän kiireimmiten etelää kohden, yhtyi kenraalien Altringerin ja Fuggerin kanssa ja Fuldaan saapuessaan laski sotajoukkonsa 27,000 mieheksi. Hänen tarkoituksensa oli rientää Würtzburgin avuksi, mutta hänen jatkaessaan marssiaan Hanauhun saapui tieto piispankaupungin kukistumisesta.

Täällä yhtyi Tillyyn uusi Lothringista saapunut sotajoukko, niin että hänen komennossaan oli nyt 40,000 miestä, mikä miesluku oli riittävä estämään Kustaa Aadolfin marssia pitemmälle. Mutta seurauksena Leipzigin taistelusta oli, että Tilly nyttemmin pelkäsi käydä Ruotsin kuninkaan kimppuun. Molemmat sotajoukot seisoivat vastatusten ryhtymättä mihinkään ennenkuin lokakuun lopussa. Silloin sattui tapaus, joka yhdessä elintarpeiden puutteen kanssa pakoitti Tillyn lähtemään pois näiltä seuduin.

Kuningas oli samaan aikaan ottanut vastaan ja lähettänyt pois Bambergin piispan lähettilään, Württembergin herttuan ja muut, jotka tahtoivat pysyä puolueettomina, mihin tietysti ei suostuttu. Hän oli juuri tehnyt sopimuksen Nürnbergin kanssa, kun saapui sanoma, että Tilly oli lähtenyt liikkeelle ja luultavasti aikoi joko Würtzburgiin tai Schweinfurtiin.

Tapansa mukaan Kustaa Aadolf lähti itse vihollista vakoilemaan ja löysi hänet leiriytyneenä Tauber-virran varrelle. Täällä kuten muuallakin keisarilliset osoittautuivat sangen huolimattomiksi vartiopalveluksessaan. Kolme rykmenttiä ratsuväkeä oli sijoitettu Würtzburgin linnan puolelle muutamia peninkulmia itse kaupungista.

Yöllä lokakuun 24 päivää vasten kuningas ratsasti hyökkäysretkelle 3,000 ratsumiehen ja 2,000 muskettisoturin keralla kolmen etumaisen rykmentin kimppuun sellaisella menestyksellä, että suurin osa vihollisista hakattiin maahan, suuri joukko vangittiin, ja koko kuormasto joutui voittajan käsiin. Loput keisarillisista ajettiin päämajaan, jossa syntyi suuri pelästys.

Seuraavana päivänä kuningas palasi Würtzburgiin ja sai heti sen jälkeen tiedon, että vihollinen oli lähtenyt marssimaan Ochrenfurtiin, pieneen kaupunkiin, joka sijaitsee virranmutkauksessa Würtzburgista kaakkoiseen päin. Kustaa Aadolf miehitytti heti tämän seudun samoin kuin muutkin vaaralliset paikat.

Sillä välin Tilly taivalsi sangen verkkaan kaakkoista kohden, ja kuningas, joka oli lähettänyt muutamia rykmenttejä Nürnbergiin ja sentähden saattoi olla huoletta tähän kaupunkiin nähden, päätti antaa hänen jatkaa marssiaan Frankeniin ja itse jatkaa taivaltaan Mainin laaksoa pitkin.

Sitä ennen tehtiin liitto Yrjänä Lüneburgilaisen ja useain evankelisten kaupunkien kanssa, kuten Frankenin, Anspachin, Baireuthin, Nürnbergin ja muiden.

Suuri joukko palautusjulistuksen aikoina karkoitettuja protestanttisia pappeja palasi takaisin seurakuntiinsa. Sitä vastoin katolisen väestön valtasi alussa oikea pakokauhu; kaikki pakenivat, ketkä suinkin pääsivät, varsinkin papit ja munkit. Yleisenä uskona oli, että Antikristus oli tullut hirveästi kostamaan kaikkien uskonheimolaistensa puolesta. Mutta vähitellen alettiin käsittää, että läheltä katsoen hän ei ollut läheskään niin vaarallinen kuin oli luultu. Hän ei ensinkään vaatinut kostoa eikä häirinnyt ketään vapaassa uskonnonharjoituksessaan.

Kustaa Aadolf vuorostaan kehoittikin paenneita palaamaan kutakin kotiinsa. Würtzburgista hän tarjosi suojelustaan kaikille, niin katolilaisille kuin protestanteillekin.

On totta, että Bärwaldessa Richelieun kanssa tehty sopimus velvoitti hänet siihen, mutta paljoa suuremmalla syyllä voimme tässä kuninkaan viisaassa menettelyssä nähdä ilmauksen Kustaa Aadolfin luonteen ylevyydestä ja puhtaasta ihmisyydestä, joka johti hänen toimiaan ensi silmänräpäyksestä saakka, kun hän tuli lähempään kosketukseen katolisen Saksan kanssa, ja joka kokonaan voitti sen ahdasrintaisen uskontunnustuksen, johon hän oli kasvanut ja joka häntä ympäröi hänen nuoruudessaan. Kun Erfurtin katoliset papit olivat polvistuneet hänen edessään, nosti hän heidät ylös ja lupasi heille suojeluksensa.

Mutta vaikka hänen terve, valpas ymmärryksensä estikin hänet tulemasta sellaiseksi hurmahengeksi kuin Ferdinand II ja Maksimilian Baijerilainen, vaikka hän tarjosikin uskonvapauden ja vapaan uskonnonharjoituksen kaikille, niin käytti hän sitä vastoin katolisen kirkon omaisuutta valloittajan oikeudella. Saksan protestanttiset ruhtinaat, sen ylhäisaateli ja hänen omat upseerinsa saivat kaikki osansa saaliista. Samaan aikaan jatkettiin niitä erikoisliittoutumisia, jotka oli alettu Stettinissä, ja sopimuksia tehtiin protestanttisten ja katolisten säätyjen kanssa kilvan. Katolisten täytyi tehdä samat sitoumukset kuninkaalle kuin ennen Paavilaisten liittokunnalle, ja protestanteille tuli Leipzigin liitto vasta nyt todellisuudeksi.

Ennenkuin joukot pantiin liikkeelle, oli koetettava mitä neuvotteluilla saatiin aikaan. Ja kuninkaan vaatimukset olivat selvät ja varmat. Oli valittava ystävyys tai vihollisuus; puolueeton ei ole kylmä eikä lämmin ja on sentähden pahempi kuin itse vihollinen.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Etelä-Saksan kaikki protestanttiset ruhtinaat ja vapaat kaupungit olivat mahdollisilla sopimuksilla liittyneet Kustaa Aadolfiin. Ruotsi oli astunut sekä liittokunnan että Leipzigin liiton sijalle. Mutta niinpä Kustaa Aadolf merkitsikin tällä hetkellä Saksanmaalle enemmän kuin keisari ja paavi.

Ruotsalainen sotajoukko viipyi kokonaisen viikon Würtzburgin maassa, joka ei tätä ennen ollut koko sodan aikana nähnyt ainoatakaan vihollista. Ruotsalaiset, suomalaiset ja skotlantilaiset nauttivat täysin siemauksin etelän ihanuudesta, joka ensi kerran oli heidän edessään. Sydän lämpenee lukiessa nürnbergiläisiä kronikoita näistä pohjolan sotureista. "Humalassakaan ei heidän kuultu koskaan kiroavan, ei myöskään huomattu kurittomuutta ja paheita heidän keskuudessaan; sotamiesten jumalanpelko oli yhtä harras kuin kuninkaankin; usein kuuli Jumalan nimen heidän keskusteluissaan, ja hänen apuunsa he luottivat soturin parhaana tukena. Se tuntunee uskomattomalta niistä, jotka eivät ole sitä nähneet omin silmin", lisää kronikka.

* * * * *

Herttua Maksimilian oli käskenyt käydä sotaa ainoastaan puolustautuen, ei hyökäten, ja sentähden Tilly oli vetäytynyt etelään päin, ettei häntä eristettäisi Baijerista. Mutta hänen alipäällikkönsä suuttui silmittömästi sellaisesta sotatavasta ja marssi omin päin Elbeä kohden.

Kustaa Aadolfilla oli nyt aivan avoin tie länttä kohden, ja hän lähti liikkeelle "liittääkseen Mainin Rheiniin", kuten hän sanoi.

Ennenkuin kuningas lähti Würtzburgista, vallattiin Hanaun ja Rothenfelsin kaupungit, viimeksimainittu Lennart Torstenssonin johdolla.

Marraskuun 9 p:nä kuningas lähti kaupungista 11,500 miehen keralla. Kustaa Horn jäi sinne 8,000 miehin pitämään silmällä Tillyn liikkeitä.

Vastustamattomasti marssi ruotsalainen sotajoukko eteenpäin kahdessa kolonnassa, yksi kullakin puolen virtaa, kun taasen tykistö Torstenssonin johdolla kuljetettiin aluksin itse virtaa myöten. Seuraavina päivinä Wertheim, Miltenberg, Aschaffenburg, Steinheim ja Offenbach joutuivat Ruotsin kuninkaan käsiin. Menestys oli odotuksia suurempi. "Näytti siltä", sanoi eräs kirjailija, "että hänen tarvitsi ainoastaan marssia läpi Saksanmaan vallatakseen sen. Hän ei tullut niinkuin vihollinen, vaan niinkuin hallitsija, joka tahtoi tutustua alamaisiinsa ja ottaa vastaan heidän uskollisuudenvakuutuksensa."

Offenbachista käsin hän käski vaatia Frankfurt am Mainin maistraattia avaamaan kaupungin portit ruotsalaiselle sotajoukolle. Kuninkaan leiriin saapui heti lähetystö anomaan, että kuningas antaisi heidän olla rauhassa ruotsalaisesta linnueesta; heidän uskollisuudenvalansa keisarille ja vaaliruhtinaalle kielsi heidät ottamasta sellaista vastaan, ja liitto Ruotsin kanssa saattaisi heidän erivapautensa ja markkinansa suureen vaaraan.

"Minua ihmetyttää suuresti", vastasi kuningas, "että te puhutte markkinoistanne, kun on kysymys uskonnosta, omantunnonrauhasta ja vapaudesta."

Lähettiläät pyysivät tilaisuutta neuvotella vaaliruhtinaan kanssa, mutta saivat vastaukseksi, ettei nykyään ollut ketään muuta Mainzin vaaliruhtinasta kuin Ruotsin kuningas, jolla oli Aschaffenburg hallussaan ja joka voi antaa heille paljon pätevämmän anteeksiannon kuin vaaliruhtinas. Mutta hänellä oli aika täpärällä; jos he kieltäytyivät avaamasta porttejaan, "hankkisi hän kyllä avaimet käsiinsä, niin oli hän tehnyt kaikissa paikoin, jotka olivat joutuneet hänen käsiinsä."

Lokakuun 17 p:nä kuningas marssi kaupunkiin. Ensin tuli tykistö, sitten muu sotaväki ratsain ja jalkaisin. Sen jälkeen seurasivat kuninkaan torventoitottajat ja lopuksi hän itse puettuna asetakkiin, jonka yllä oli tulipunainen, kultakirjainen vaippa. Hän ratsasti oivallisella espanjalaisella orhilla ja tervehti ystävällisesti oikeaan ja vasempaan hattu kädessään. Kadut olivat katseluhaluisia täytenään, kaikista ikkunoista näkyi naiskasvoja, ja kaikkia näytti ihastuttavan se lempeän majesteetillinen ilme, joka oli kuninkaan kasvoilla. Häntä ympäröi joukko saksalaisia ruhtinaita ja kreivejä; näiden jäljestä seurasivat kuninkaan henkisoturit ja muut palvelijat.

Senjälkeen tuli Weimarin herttua Bernhard, yksinään, komeasti sonnustettuna. Häntä seurasi kuninkaan henkikaarti ja sen jälkeen kuninkaan tyhjät vaunut, runsaasti koristeltuina ja kahdeksan hevosen vetäminä. Lopuksi koko muu sotajoukko, rykmentti toisensa jälkeen.

Oivallinen päivällinen oli laitettu suureen Braunsfelsin taloon, jossa keisari tavallisesti majaili. Nimensä sillä oli vanhasta aatelissuvusta, ja oli se sisustettu kuninkaallisella loistolla.

Kustaa Aadolfin hilpein mielin kunnioittaessa oivallista ateriaa kerromme tapauksen, joka, jos kaikki olisi käynyt kuten oli tarkoitettu, olisi kääntänyt maailmanhistorian juoksun.

* * * * *

Muistamme Martina Almannin Magdeburgin hävityksestä. Muuan armelias ihminen oli ottanut hänet hoiviinsa, ja muutamien kuukausien kuluttua hän oli siksi toipunut, että hänet saatettiin viedä sukulaistensa luo Frankfurt am Mainiin. Täällä hän vietti päivänsä melkein täydellisessä tylsyyden tilassa. Hän täytti uskollisesti mitä häneltä vaadittiin, mutta ei muuten välittänyt mitään kaikesta mitä tapahtui.

Perhe, jonka luona hän asui, kuului protestanttiseen seurakuntaan, ja Kustaa Aadolf oli täällä kuten kaikkialla jokaisen puheen aiheena. Kun hän lähti Würtzburgista, tiesivät kaikki, että hän tulisi Frankfurt am Mainiin, ja vaikkei iloa uskallettukaan ilmaista ääneen, oli se siltä protestanttien kesken yleinen.

Ensi kerran huomattiin Martinassa sielunliikutusta, kun hän kuuli kerrottavan kuninkaan voittoretkestä. Silloin hänen katseensa riippui puhujassa, ja väliin saattoi syttyä loiste himmeihin silmiin.

Eräänä päivänä saapui siihen taloon, jossa Martina asui, muuan henkilö ja pyysi innokkaasti päästä hänen puheilleen. Sattumalta oli ainoastaan muutamia palvelijoita saapuvilla, ja vieras päästettiin heti hänen luoksensa.

Se oli Frans König. Myrskyisellä kiihkeydellä hän kertoi, että oli etsinyt Martinaa kaikkialta, että rakasti häntä tulisemmin kuin konsanaan, ja että riippui nyt Martinasta oliko hän ainaiseksi mennyttä miestä.

Martina katsoi ihmeissään häneen. Menneisyydestä hän muisti vain, että oli muinen tuntenut tämän miehen; vieraan esiintymisestä hän ymmärsi, että tämä oli onneton, ja niin hän pani osaaottavasti kätensä hänen käteensä ja katsoi häneen uskollisilla lapsensilmillään.

Aivan tyyten hurmautuneena Frans König lankesi tällöin hänen jalkoihinsa ja sanoi tästälähin jättävänsä kohtalonsa hänen käsiinsä, hänen ratkaistavakseen. Ja sitten Frans miekkonen kertoi, että muuan ylhäinen katolinen aatelismies oli luvannut hänelle suunnattomia aarteita, jos hän tahtoi murhata Ruotsin kuninkaan. Se oli tapahtuva suuren juhla-aterian aikana, jonka kaupunki aikoi antaa, ja kaikesta oli niin hyvin huolehdittu, ettei se voinut epäonnistua. "Hän antaa minulle niin taidokkaasti tehdyn tikarin", lisäsi Frans König, "että samalla kun isken, haarautuu kaksi terää molemmille tahoille, niin että pelastus on aivan mahdoton. Saksan mainioin linna on oleva minun, minut koroitetaan kenties aina ruhtinaalliseen säätyyn, ja sinä, Martina, olet oleva minun ruhtinattareni." Näillä sanoin hän tahtoi sulkea Martinan syliinsä, mutta tämä sysäsi hänet kammolla luotaan, ja samat sanat, jotka Martina lausui viimeksi Magdeburgissa, ne hän lausui ensiksi Frankfurt am Mainissa: "Minä kiroan sinut!" Silloin kuten nytkin hän vaipui taintuneena maahan ja kaikesta mahdollisesta vaalinnasta huolimatta hän pysyi kylmänä ja kankeana. Siinä uskossa, että oli surmannut hänet, syöksyi Frans König tiehensä.

Mutta Martina ei ollut kuollut, ja kun hän useain tuntien kuluttua palasi tuntoihinsa, hämmästytti hän ympäristöään kysymällä, oliko ketään vierasta ollut hänen luonaan.

Kun palvelija kuvaili henkilöä, kävi hän kalmankalpeaksi, mutta sanoi ainoastaan, että hän luuli uneksineensa. Kuitenkin oli nyt tylsyys poissa tykkönään, hän oli muuttunut hermostuneen levottomaksi ja näytti usein vaipuvan syviin ajatuksiin. Jos joku olisi pyytänyt hänen luottamustaan, olisi hän varmaan antanut sen. Mutta kaikki ihmiset olivat aivan pyörällä päästään lähestyvän kuningasvierailun johdosta, ja lisäksi katsottiin, ettei tyttö rukan pään laita ollut oikein.

Päivä oli käsissä. Kuningas oli tullut. Suuret väkijoukot tunkeilivat Braunsfelsin talon ympärillä. Jollei saatukaan nähdä mitään, niin ainakin tunnettiin ruuanlemu kyökistä, ja kannatti olla mukana edes sitä haistelemassa.

Kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan nuoreen tyttöön, joka tavattoman notkeasti puikki eteenpäin läpi väkijoukon ja onnistui pääsemään portaita taloon. Täällä vilisi palvelijoita, mutta myös korkeita herroja, jotka olivat sisähuoneissa. Sinne hänen piti päästä, mutta hänet esti muuan henkipalvelijoista, joka kysyi mihin hän aikoi.

"Tahdon puhutella jotakin kuninkaan herroista, sitä, joka enimmän pitää hänestä", vastasi hän tuskallisen näköisenä.

Muuan uljas upseeri kääntyi nopeasti päin, ja palvelija toisti tytön sanat.

Tykistönkenraali Lennart Torstensson, sillä hän se oli, meni heti tytön luo ja sanoi: "Pidämme kaikki kuninkaasta. Kuka pitää enimmän, sen tietää yksin Jumala. Tahdotko sanoa minulle asiasi?"

"Häntä uhkaa suuri vaara, en tiedä aterianko aikaan vai sen jälkeen", sanoi hän kiihkeästi liikutettuna.

"Mistä sen tiedät?"

"Kenties se oli unta, mutta en kuitenkaan luule niin. Hän näytti minulle kaksikärkisen tikarin, joka oli tunkeutuva ihoon… se oli kaikki liian hirveää."

"Tunnetko miehen?"

"Tunnen!" vastasi tyttö väristen.

"Mikset ole antanut häntä ilmi?"

"Minulla ei ole mitään todisteita, ja tihutyön voisi tehdä joku toinen."

"Hän on siis ainoastaan kätyri?"

"Niin, jonkun ylhäisen herran, jonka nimeä en tiedä."

"Jos ilmoitan kuninkaalle, ei hän siitä välitä. Mutta hänen ystävänsä tulevat häntä suojelemaan."

"Ei se auta", puuskahti Martina epätoivossa. "Murhaaja voi tulla palvelijan hahmossa, ei ole ketään muita kuin minä, ketkä tuntisivat hänet missä valepuvussa tahansa… sallikaa minun sentähden olla täällä sisällä, ajatelkaa, että minä tunnen hänet kaikissa valepuvuissakin!" toisti hän.

Hänen käytöksensä oli niin rukoileva ja hätäinen, ettei Torstensson epäillyt hänen sanojensa totuutta. "No niin", sanoi hän, "täällä on niin paljon väkeä, etten tiedä mikset voisi olla sinäkin. Kas tässä" — hän kirjoitti nimensä paperilapulle — "jos joku tahtoo sinut karkoittaa pois, niin näytä tämä."

"Kiitos!" sanoi Martina ja tunkeutui palvelusväen joukkoon. Lennart Torstensson katsoi hänen jälkeensä. Koskaan ei hän ollut lukenut niin syvää surua naissilmissä, ja tähän asti tuntemattomalla levottomuudella hän odotti uhkaavaa ratkaisua.

Loistavan aterian osanottajain joukossa oli myös useita hengellisiä ruhtinaita, ja Lennart Torstensson pani merkille sen matelevan alamaisuuden, mitä osoitettiin "kerettiläiskuninkaalle", jota he luonnollisesti sisimmässä sydämessään halveksivat.

Päivällisen jälkeen vieraat hajaantuivat suuriin saleihin, ja taasenkin piispat ja heidän vertaisensa tunkeilivat kuninkaan ympärillä. Mutta heidän joukossaan oli myös Lennart Torstensson useain kuninkaan lähimpäin keralla. He olivat saaneet häneltä vihjauksen tytön ilmiannosta, mutta ilmiantajaa itseään ei näkynyt.

Pöytävierasten joukossa oli myös Hessen-Darmstadtin maakreivi Yrjänä; tämä pikku herra, joka mielellään tahtoi pysyä hyvissä väleissä kaikkien kanssa, tarjoutui välittämään sovintoa Kustaa Aadolfin ja keisarin välillä ja tahtoi myös esiintyä välittäjänä viimeksimainitun ja evankelisten kesken. Hän mainitsi yksin nimetkin, keitä hän tahtoi apulaisikseen. Kuningas pyysi häntä hymyillen koettamaan onneaan ja sanoi häntä leikkisästi "pyhän roomalaisen valtakunnan arkkirauhanvälittäjäksi", läsnäolijain suureksi huviksi.

Mutta nyt tuli Bambergin piispa "pienten edustajana" ja pyysi kuningasta ilahuttamaan heitä tuokion läsnäolollaan. Kuningas suostui heti ja meni piispan ja kaikkien läsnäolijani seuraamana suureen linnansaliin, jossa muutamat sadat köyhästi puetut miehet, vaimot ja lapset hänet nähdessään heti heittäysivät polvilleen ja huusivat äänekkäästi "Benedicte, benedicte!"

"Nouskaa, ystäväni!" sanoi kuningas mennen lähemmäksi. "Minä olen ainoastaan heikko ihminen kuten tekin, en tahdo enkä ansaitse, että minua palvotaan; mutta sanokaa minulle huolenne, niin tahdon auttaa teitä mikäli voin."

Väki nousi, ja monet alkoivat puhua yhteen ääneen. Kuultiin espanjaa, saksaa ja italiankieltä sekaisin.

"Yksi kerrallaan", sanoi kuningas.

Lennart Torstensson oli huomannut Martinan. Tämän silmät olivat värähtämättä tähdätyt rotevaan munkkiin, jonka rinnalla seisoi tiheään huntuun verhottu nainen, turpaanimainen päähine päässään. Nainen heitti nopeasti pois hunnun, jolloin paljastuivat niin kuvankauniit kasvot, että ihastuksen huudahdus kuului kautta salin.

"Tule lähemmäksi!" sanoi kuningas leppeästi. Mutta nainen näytti arastelevan, ja munkin täytyi tarttua hänen käteensä, jolloin hän seurasi vastahakoisesti.

Kun hän tuli kuninkaan lähelle, lankesi hän polvilleen ja virkkoi hiljaa muutamia sanoja, niin että Kustaa Aadolfin täytyi kumartua voidakseen kuulla. Kaikkien tarkkaavaisuus oli kiinnitetty tähän, ja ainoastaan yksi silmäpari näki, että munkki kohotti kätensä ikäänkuin siunaten. Mutta samassa Martina seisoi kuninkaan ja hänen välissään, ja tikari sattui Martinan kaulaan.

"Kiitos! Annan anteeksi!… Isä!… Äiti!… Kustaa!" Ja Martina vaipui kuolleena maahan.

Kaikki tyynni oli tapahtunut silmänräpäyksessä. Syntyi yleinen hälinä. Hyökättiin munkkiin käsiksi. Mutta hän onnistui vetämään veitsen vyöstään ja iskemään sen omaan rintaansa. Salissa makasi kaksi ruumista.

Lennart Torstensson veti tikarin Martinan kaulasta ja kuivasi sen käsiliinallaan. "Sankarittaren muisto!" sanoi hän. "Säilytän sen niin kauan kuin elän."

Kuningas otti häneltä sormuksen. "Se on lähetettävä Tukholmaan", sanoi hän. [Tikaria säilytetään valtion historiallisessa museossa]. "Kotonaolevainkin on nähtävä mille kaikelle ollaan alttiina täällä Saksassa, kun taistellaan uskonvapauden puolesta." Hän kääntyi piispaan, joka seisoi kalpeana ja vavisten, voimatta hillitä liikutustaan. Kuninkaan silmät kipenöivät, ja hän laski kätensä miekan kahvaan, mutta ääni oli tyyni ja arvokas, kun hän sanoi: "Minä tiedän, ettei ole niin suurta rikosta, josta ei voisi saada synninpäästöä pyhältä roomalaiselta kirkolta. Otaksun myös, että jos tämä pimeydentyö olisi menestynyt, ei murhaaja ainoastaan olisi saanut synninpäästöä veriteostaan, vaan kaikista muistakin synneistään, ja lisäksi hän olisi saanut ylenpalttisesti maallista hyvyyttä. Rikos ei ole enää rikos, kun paavin pyhä istuin sen kerran pyhittää, mutta koska Jumala on minut ihmeellisesti suojellut tänään kuten monet kerrat ennenkin, niin" — hän veti miekkansa — "vannon hänen pyhän nimensä kautta, etten ennen laske tätä miekkaa kädestäni, ennenkuin olen sen Paapelin porton sitonut niin lujasti, että hän kelpaa ainoastaan nautinnonhaluisten huvitteluksi, mutta kukaan vilpitön ja oikeamielinen ihminen ei anna hänelle mitään arvoa."

Näin sanoen kuningas poistui salista ja käski, että hevoset oli heti satuloitava.

Maistraatin herrat änkyttivät, että he olivat toivoneet hänen majesteettinsa jäävän yöksi kaupunkiin. "Ei, kiitos", vastasi hän, "tällä kertaa olen saanut Frankfurtista kyllikseni, mutta minä vaadin, että maistraatti antaa nuorelle tytölle niin arvokkaan hautauksen kuin hän ansaitsee."

Herrat vastasivat syvään kumartaen, että se oli jo päätetty. Sitä paitsi tultaisiin pitämään ankaria tutkintoja, että rikolliset löydettäisiin rangaistaviksi.

"Mitä sillä voitetaan", puuskahti kuningas. "Todelliset rikolliset tietävät kyllä pysytteleidä piilosalla. Mutta he saavat luottaa siihen, että minä pidän heidät muistissani! Tahtoni on, että asian annetaan jäädä sikseen — mutta ei upeain hautajaisten. Tahdon tiedon siitä, onko tahtoani noudatettu tarkalleen."

Kuningas nousi ratsaille ja kulkue lähti liikkeelle. Muutaman tunnin kuluttua se saapui pieneen Hochstin kaupunkiin, jonka ruotsalaiset heti saartoivat. Linnue, johon kuului ainoastaan 300 miestä, antautui 10 aikaan illalla ja rupesi Ruotsin palvelukseen. Kuningas vietti täällä yön.

* * * * *

Jo seuraavana päivänä ryhdyttiin valmistelemaan menoa Reinin yli. Kaikki alukset, jotka saatiin käsiin, vietiin määrättyyn ylimenopaikkaan ja varustettiin paksuin tammipuisin rintavarustuksin, jonka jälkeen hankittiin suuret joukot kihveleitä ja kuokkia.

Mainzin vaaliruhtinas käsitti aivan hyvin, että varustukset koskivat nyt häntä, ja käski juntata tukkeja pystyyn ja upottaa aluksia, jotka olivat suurilla kivillä täytetyt, etteivät ruotsalaiset aluksineen pääsisi virtaan. Pääkaupunkiaan puolustamaan hän kutsui 2,000 espanjalaista. Nämä vannoivat taistelevansa viimeiseen mieheen ja ennen palavansa kaupungin mukana kuin luovuttivat sen ruotsalaisille. Mutta vaaliruhtinas ei luultavasti ollut uskonut kerskailevia sanoja, sillä hän käski kiireimmiten viedä aarteensa laivaan ja purjehti Wormsin piispan seurassa Reiniä pitkin löytääkseen Kölnissä varmemman säilytyspaikan.

Ruotsalaisia ei tarvittu kauan odottaa. Reinin itärannalle aivan vastapäätä Oppenheimiä espanjalaisten johtaja Don Silva oli käskenyt luoda vallituksen, jota oli käytettävä erään sillan päätynä. Vallitusta pidettiin niin lujana, ettei kuningas uskaltanut jättää sitä taaksensa. Hyökkäys tapahtui joulukuun 3 päivänä, mutta espanjalaiset puolustautuivat sellaisella urhoollisuudella, etteivät ruotsalaiset voineet valloittaa vallitusta.

"No hyvä", sanoi Kustaa Aadolf, "me valloitamme heidät Reinin toisella puolen." Mutta se ei ollut niinkään helppo asia, sillä ei ollut veneitä lainkaan, ja vihollinen odotti miesvoimin.

Vihdoin onnistuttiin sieppaamaan kaksi alusta, jotka oli upotettu; ne pantiin heti käyttökuntoon. Hämärissä 6 päivän iltana kuningas meni ainoastaan kolmen henkilön seuraamana tammitukkia myöten yli virran tutkimaan vastakkaista rantaa. Virta teki käyrän polvekkeen itää kohden ja muodosti siten terävän niemekkeen; täällä ylimeno oli tapahtuva.

Varhain 7 päivän aamuna Niilo Brahe meni yli 300 keltaisen rykmentin miehen keralla. Se oli tuskin tapahtunut, ennenkuin Don Silva hyökkäsi ratsuväkensä keralla. Mutta Niilo kreivi puolustautui urhoollisesti poikineen, kunnes ehti saapua lisäväkeä, ja kuningas, joka vastakkaiselta rannalta oli levottomana seurannut taistelun menoa, sai ilokseen nähdä, että espanjalainen ratsuväki lasketti täyttä laukkaa pakoon. Sen jälkeen vietiin muu sotajoukko yli, ja samana iltana vallitusten puolustusjoukko antautui.

Seuraavana, jouluk. 8, päivänä Oppenheimin kaupunki avasi porttinsa, ja linna vallattiin rynnäköllä.

Sitten kun ratsuväki oli viety yli Reinin, lähti kuningas koko sotajoukon kera pohjoista kohden Mainziin. Se tapahtui joulukuun 10 p:nä. Huolimatta kerskailevan Don Silvan vakuutuksista, että hän puolustaisi kaupunkia vaikka kolmea Ruotsin kuningasta vastaan, antautui hän sentään kolmen päivän kuluttua, jouluk. 13 p:nä. Ruotsalaiset menettivät tuskin ainoatakaan miestä, mutta paljon saalista voitettiin, erittäinkin sota- ja elintarpeita.

Heti kuninkaan saavuttua kaupunkiin asetettiin ruotsalainen hallitus. Oli mennyt vuosi ja kolme kuukautta, ennenkuin ehdittiin Itämeren rannalta Breitenfeldiin; voittoretki sieltä Reinille vei ainoastaan kolme kuukautta.

* * * * *

Samaan aikaan Saksin vaaliruhtinas ja Arnim olivat tunkeutuneet Böömiin, ja jo marraskuun alussa Prag avasi porttinsa. Suuri parvi böömiläisiä siirtolaisia seurasi voittajain mukana. Valkovuoren taistelun jälkeen oli teilattu useita eteviä protestantteja, ja heidän ruumiinsa olivat saaneet riippua kaakinpuussa kaikkien kauhuna; nyt heidät vihdoin otettiin alas ja haudattiin.

Juhana Yrjänä ei marssinut pitemmälle sotapäällikkönsä keralla, mutta Reinin varrelle ruotsalaiset joukot levisivät niin ylä- kuin alavirtaankin. Worms kukistui samaan aikaan kuin Mainz. Kustaa Horn valtasi Mergentheimin, joka vuodesta 1525 oli ollut saksalaisen ritarikunnan hallituskaupunki. Saksi-Weimarin vaaliruhtinas Bernhard tuli vapauttajana kymmenen vuotta aikaisemmin kukistettuun ja katolistettuun Pfalziin. Espanjalaiset lähtivät maasta, ja samoinkuin böömiläiset maanpakolaiset riensivät palaamaan Pragiin, niin matkusti nyt Fredrik V Mainziin ranskalaisten lippujen alle palatakseen entiseen ruhtinaskuntaansa. Protestanttiset joukot levisivät Reinistä Moldauhun. Pohjois-Saksassa seisoi heidän reservinsä ja piti yllä Ruotsin kuninkaan yhteyttä kotimaansa kanssa.

Valppaalla katseellaan Kustaa Aadolf huomasi pian kuinka tärkeä Mainz saattoi olla sotilaallisessa suhteessa, ja sentähden hän pystytti Reinin-laakson keskuspisteeseen leirin, johon sijoitettiin 20,000 miestä, leirin jokseenkin samanlaatuisen kuin Werbenissä vuotta aikaisemmin. Eräälle virransaarelle hän perusti Gustafsburgin linnoituksen, joka aina meidän päiviimme on saanut pitää nimensä; kaksi laivasiltaa virtojen yli piti yllä liikettä kaikille tahoille.

Mainz oli siten ykskaks muutettu kaikkien sotilaallisten liikkeiden keskuspisteeksi, ja keskuspisteeksi se oli tuleva valtioviisaille neuvotteluillekin.

Kustaa Aadolf asetti sotajoukkonsa leiriin ympärilleen ja sijoitti itse hovileirinsä Reinin kultaiseen kaupunkiin, joka oli ollut niin monien Saksanmaan keisarien hallituskaupunkina keskiajalla. Nyt lähdemme noutamaan hänen kuningatartaan.

9.

KOTONA JÄLLEEN.

Kustaa Aadolfin historiassa oikeastaan on tilaa ainoastaan hänelle. Mikä muuten on suurta, näyttää pieneltä hänen läheisyydessään. Kaikkien sielunkykyjensä sopusointuisen kehityksen vuoksi hän on ensimäinen kaikessa mihin ryhtyykin.

Toisin on laita hänen puolisonsa. Kenties niin mitättömän olennon oli kohtalo siksi asettanutkin hänen rinnalleen, että hän saisi tilaisuuden kehittää suvaitsevaisuutta ja kärsivällisyyttä sielussaan. Kuinka suuresti hän puolisoaan rakastikaan, aivan kuin hänen asiansa olisi korvata mitä luonto oli tältä evännyt henkisessä suhteessa.

Heti kuninkaan lähdettyä kuningatar alkoi valittaa, ettei hän voinut viihtyä Ruotsissa, että hänen täytyi lähteä puolisonsa jälkeen. Hän oli varma siitä, että kuningas kaipasi jälleennäkemistä yhtä suuresti kuin hänkin. Kaikki hänen kirjeensä olivat täynnä valitusvirsiä, ja me tiedämme, että kuningas määräsi hänen ensimäisen olinpaikkansa Wolgastiin, kunnes ilmestyisi tilaisuus kohtaukseen.

Kohta Breitenfeldin taistelun jälkeen kuningas kirjoitti valtiokanslerilleen ja pyysi tätä tulemaan luokseen niin pian kuin mahdollista, sillä heillä oli paljon neuvoteltavaa keskenään. Samaan aikaan hän kirjoitti myös langolleen pfalzkreiville: "Pyydämme teidän rakastettavuuttanne, että suvaitsisitte ystävällisesti usein tervehtiä rakasta puolisoamme, niin ettei poissaolomme kävisi hänelle ikäväksi ja raskaaksi, ja lohduttaisitte ja viihdyttäisitte häntä sillä, että me ensi avovedellä noudamme rakkaan puolisomme luoksemme, jolloin hän saa viettää kanssamme koko kesän. Toivomme, että teidän rakastettavuutenne ystävällisin keskusteluin hälventää hänen kaikki surunsa ja huolensa."

Toisessa kirjeessä kuningas pyytää lankonsa kautta rakasta siskoaan, että tämä ottaisi pikku prinsessan hoiviinsa kuningattaren poissa ollessa, koskei häntä voitu ottaa mukaan matkalle eikä jättää yksin kotiinkaan. Kuningas lisää: "En tahdo, että puolisoni tulee tänne ilman saattovartiota, koska vihollinen on jokseenkin vahvalukuinen Wismarin luona. Minulle olisi sentähden mieluisinta, että koko laivasto seuraisi mukana ja toisi rekryyttejä tullessaan."

Tuskin oli Maria Eleonora saanut tämän kirjeen, kun hän jo heti tahtoi laittautua matkakuntoon. Oli maaliskuu ja jotensakin tuima talvi, Itämeren aallot olivat kuin kirkkain kristalli, ja suuria tavarakuormia kuljetettiin reellä yli Mälarin. Kun valtaneuvokset, joita hän lakkaamatta kutsui luokseen kysyäkseen, milloin laivat tulivat kuntoon, syvimmässä alamaisuudessa pyysivät hänen majesteettiaan katsomaan ikkunasta, kuinka ulkoa näkyi vain jäätä ja lunta, silloin hän käski, että luukut oli pantava ikkunain eteen. Hän ei tahtonut katsoa ulos, ennenkuin saisi matkustaa tästä sietämättömästä maasta omaan rakkaaseen Saksaansa.

Pfalzkreivi epäilemättä ymmärsi häntä parhaiten. Kuvallisesti sanoen hän alinomaa makasi kuningattaren jaloissa, ylisti hänen kauneuttaan ja hyveitään. Mutta heti pfalzkreivin mentyä hän puhkesi uudestaan valituksiin. Kenties hän vaistomaisesti tunsi kuunnelleensa ainoastaan koreita puheenparsia.

Maria Eleonora kaipasi rajattomasti ihailua, se oli ainoa ilmakehä, jossa hän saattoi elää; ja kaiken sen intohimoisen hellyyden, joka hänessä oli, omisti hän yksistään omalle minälleen. Siihen rakkauteen, joka Kustaa Aadolfin mielessä perustui hänen syvään uskonnolliseen vakaumukseensa avioliiton pyhyydestä, siihen vastasi hän ainoastaan kuohuilevin tuntein; Kustaa Aadolf oli hänen jumalansa, hänen kaikkensa maan päällä, mutta ei hän siltä olisi puolisonsa tähden kieltäytynyt mistään.

Ennen lähtöään kuningas oli pyytänyt häntä olemaan hellä ja auttavainen tarvitsevaisia kohtaan ja tekemään seuralaistensa elämän niin miellyttäväksi kuin suinkin mahdollista. Mutta ennen kaikkea hänen oli mitä hellimmin vaalittava tätä rakasta lasta, johon kuningas oli kiinnittänyt elämänsä korkeimmat toiveet, eikä hemmoiteltava häntä piloille liialla höllyydellä. "Silloin hän saisi vastaisuudessa kärsiä minun ankaruudestani", lisäsi Kustaa Aadolf hymyillen. Ja kuningatar lupasi hänelle kaiken mitä hän toivoi, ajattelematta asiaa sen enempää.

Heti kuninkaan lähdön jälkeen hän jätti muutamia koristeita hovimestarilleen ja pyysi tätä myymään ne ja jakamaan rahat köyhille. Se oli hänen hyväntekeväisyyttään.

Jokaisen itkukauden jälkeen, mikä muuten saattoi kestää muutamia viikkoja ja jolla hän saattoi väsyttää itsensä ja ympäristönsä, tuli aika, jolloin hän tarvitsi vaihtelua ja jolloin hovi sai huvitella. Mutta jollei sitä tehty niin, että siitä ennen kaikkea koitui huvia kuningattarelle, oli ilo pian lopussa ja "sadekausi" alkoi.

Huonoimmin kaikista hoidettiin prinsessan kasvatusta. Hän oli ainoastaan kuusivuotias, kun pienet lapsenkasvot olivat jo saaneet pikkuvanhan ilmeen hänen nähdessään äidin oikukasta käytöstä. Väliin hänen päähänsä pisti lohduttaa äitiä, mutta silloin he näyttivät vaihtaneen osia keskenään, sellaista ylemmyyttä oli lapsen koko esiintymisessä.

Kristina oli jo hennoimmasta lapsuudestaan kaikkien ihailun esineenä, ja turhamaisuus oli ensimäinen tunne, joka juurrutettiin hänen nuoreen sieluunsa. Jo nyt hän saattoi katsoa äitiin aivan kuin — kenties vaistomaisella — ivalla, joka tätä säikähdytti. Läheltä piti, ettei Maria Eleonora pelännyt kuusivuotiasta tytärtään ja suuressa määrin mukautunut hänen tahtoonsa.

Onnettomuudeksi Kristinalla ei ollut koko ympäristössään ketään, josta hän olisi pitänyt. Kaikki näyttivät hänestä vähäpätöisiltä. Äidin itsekkyys oli periytynyt häneen.

Pfalzkreivitär olisi kernaasti ottanut hänet luokseen, mutta kuningatar ei sitä tahtonut. Ja "Kätchen" puolestaan vetäytyi syrjään. Hän tunsi itsensä Tukholmassa yhä vieraammaksi joka kerta sinne tultuaan. Kuningattaren kanssa hän ei tullut toimeen, hänen mieheltään kävi se paremmin. Mutta tämä taasen ei sopinut valtakunnan herrojen kanssa. Kuningas oli uskonut hänelle niin monia tärkeitä tehtäviä maan asioissa, että häntä kadehdittiin tämän luottamuksen tähden, ja sentähden hän pysyttäytyi niin syrjässä kuin saattoi.

Nyt oli saapunut kirje, jossa pyydettiin, että pfalzkreivitär ottaisi prinsessan hoiviinsa kuningattaren poissa ollessa. Mutta kysymys oli, suostuiko Maria Eleonora siihen. Kenties hän mieluummin otti lapsen mukaansa.

Pfalzkreivi tahtoi, että Kätchen matkustaisi Tukholmaan suullisesti neuvottelemaan asiasta kuningattaren kanssa. Kätchen puolestaan pyysi miestänsä menemään. Mutta siitä pfalzkreivi kieltäytyi, ja pfalzkreivittären ei auttanut muuta kuin lähteä.

Sitä ennen hän oli kuitenkin järjestänyt parhaat huoneensa prinsessaa varten, ja näyttäessään niitä miehelleen sanoi hän: "Ei ole mahdollista, ettei hän täällä tulisi viihtymään."

"Jos hän tulee. Mutta sitä minä en usko."

"Vaikka se on kuninkaan tahto?"

"Kuningatar määrää."

Huhtikuu oli puolimaissaan, ja aurinko teki tavallista kevättyötään. Kaikki puut olivat puhdistaneet pois talvipukunsa, ja kaikki tiet olivat veden vallassa. Matkustaminen oli melkein hengenvaarallista, ja kreivitär sai kokea kovia niinä kolmena viikkona, jotka matka kesti. Mutta hauskassa seurassa ei matka käy pitkäksi, ja sellaista seuraa oli hänellä ajatuksissaan, jotka usein olivat rakastetun veljen luona kaukana vieraassa maassa. Hän pani kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa ja rukoili veljensä edestä, aivan kuin muinaisina päivinä, jolloin he olivat niin tärkeät toisilleen. Nyt veli oli hänestä loitonnut, ja hänestä oli tullut niin suuri mies maailmassa, mutta Kätchen tunsi sydämessään, että oli olemassa yhdysside, jota ei mikään suuruus, ei edes kuolemakaan voinut katkaista. Kenties ne niin monet rakkaat muistot vetivät heitä yhteen? Hän ei voinut päästä siitä selville, mutta hän ymmärsi veljeään ja hänen toimiaan.

Ah, jospa hänen Kaarle Kustaansa voisi tulla enoonsa! Hänellä ei ollut syytä katua mitään laiminlyöntejä, ja hän palautti muistoonsa keskustelunsa Kustaa Aadolfin kanssa, herättääkseen saman mielialan Kaarle Kustaan mielessä. Mutta se ei käynyt. Kaarle Kustaa oli kyllä hänestä hyvä tavallaan, mutta ei sittenkään vastannut hänen ihannettaan… Hänen ei ollut vaadittava mahdottomia, vaan koetettava kasvattaa poikaansa niin hyvin kuin suinkin voi ja jätettävä sitten kaikki Jumalan haltuun, sillä hän se johti ihmisten kohtalot mihin tahtoi…

Ajatteles, jos hän voisi saada pikku Kristinan taipumaan! Oli mahdotonta ajatella, että kuusivuotias lapsi, Kustaa Aadolfin lapsi, olisi niin omavaltainen kuin kerrottiin. Jos hän saisi lapsen vaalittavakseen, tulisi siitä isänsä ylpeys. Ja ajatteles, jos olisi mahdollista, että Kristinasta tulisi hänen poikansa puoliso… Silloin ei hän, Kätchen, enää eläisi, mutta se ei merkinnyt mitään. Mikä oli ollut hänen korkein toivomuksensa täällä alhaalla maan päällä, sen hän kyllä voisi tietää myöskin ylhäällä toisessa maailmassa.

Oli selvää, että sellaisissa ajatuksissa meni aika kuin siivillä. Eikä kreivitär ollut Tukholmaan saapuessaan uupunut, ei edes huonolla tuulellakaan.

Sielläkin oli kevätpäivä tehnyt ihmetöitään. Maria Eleonora tarttui natonsa käteen ja talutti häntä huoneesta huoneeseen, näytellen suunnattoman suuria tavaralaatikoita, jotka olivat valmiina matkaa varten.

"En sentään ota kaikkea mukaani", sanoi kuningatar. "Ainoastaan välttämättömimmät, niin ettei kuninkaan tarvitse hävetä puolisonsa tähden."

Kun hän sanoi tämän, oli hän niin säteilevän kaunis, että Kätchen puuskahti ihastuksissaan: "Vaikkapa teidän majesteettinne veisi mukanaan ainoastaan tuon puvun, sanoisi kuningas sittenkin, ettei hän ole koskaan nähnyt kauniimpaa naista!"

Maria heittäytyi hänen syliinsä: "Kiitos niistä sanoista! Ne hälventävät minulta suuren huolen. Minusta tuntuu vähin, että nuorekkuuteni on mennyttä."

Kätchen tukehdutti huokauksen. "Ei kuninkaan silmissä", lisäsi hän. "Hän tietää, että kauniin muodon alla on rakastavainen sydän."

Sellaisella lorunlaskulla kuningatar mielellään kulutti aikaansa, ja kreivitär paloi ikävästä päästä matkansa päämäärään. Mutta ensin hänen täytyi kuulla valituksia siitä vitkallisuudesta, millä laivastoa laitettiin kuntoon. Vielä ei ollut miehistökään koottu, ja kuningatar oli sanonut ehdottomasti tahtovansa, että lähtö tapahtui toukokuun 16 päivänä!

Äkkiä hän katkaisi valitusvirtensä kysyen: "Teidän rakastettavuutenne jää kai jo tälle tielleen?"

Kreivittärelle se oli sellainen yllätys, ettei hän heti voinut vastata, ja Maria Eleonora, joka luuli arvanneensa hänen ajatuksensa, lisäsi: "Ymmärrän, että saattaa tuntua vaikealta olla poissa kenellä on niin monta lasta, ja sentähden olen ajatellut, että tuo suuri poika, josta en pidä, saa tulla mukaan Saksaan kasvatettavaksi veljeni, vaaliruhtinaan hovissa. Siten luulen täysin korvanneeni sen palveluksen, jota pyydän teidän rakastettavuudeltanne."

Että saattoikin päästä sellaisia sanoja niin kauniista suusta! Kätchen nieleksi kyyneliään, mutta Kustaa Aadolfin tähden hän tahtoi kärsiä kaiken, ja niin hän vastasi syvään niiaten: "Olen mitä suurimmasti kiitollinen teidän armonne hyvyydestä ja huolenpidosta suureen perheeseeni nähden, ja kiitän luvasta, että poikani saa seurata mukana, mutta en tahdo lähettää poikaani vieraaseen maahan. Kun Ruotsi on kerran voinut kasvattaa Kustaa Aadolfin, voi se kasvattaa Kaarle Kustaankin." Sanat olivat päässeet häneltä tahtomattaan, ja hän leimahti punaiseksi koko kasvoiltaan.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi kuningatar, joka ei oikein ymmärtänyt toisen ajatus juoksua.

"Saanko luvan tervehtiä prinsessaa?"

"Lähetän häntä noutamaan."

Kristina tuli. Hän syleili kreivitärtä ja sanoi itse katsoneensa, että hänen huoneistaan tuli kyllä hyvät. "Kuitenkaan ne eivät vielä olleet kunnossa", sanoi hän. "Emme odottaneet teitä niin pian, kun laivasto lähtee vasta ensi kuussa."

"Sen täytyy lähteä nyt heti, se on käskyni", lausui kuningatar melkein kirkaisten.

"Liebe Mutter, wer fragt danach?" (Äiti kulta, kuka siitä välittää?) huomautti tyttö nauraen.

Nyt seurasi niin raju itkunpuuska, että kuningatar täytyi viedä vuoteeseen. Mutta siitä välitettiin niin vähän, että Kristina tarttui tätinsä käteen ja vei hänet niihin huoneihin, jotka olivat hänelle aiotut.

Merkillistä, ettei Kätchen tuntenut itseään oikein vapaaksi tämän lapsen parissa. Kuitenkin hän sai huomautetuksi, että kesällä olisi miellyttävämpää asua maalla.

"Me matkustamme sinne väliin", vastasi Kristina. "Mutta minun täytyy asua kaupungissa opintojeni tähden, ja minä tahdon hämmästyttää kuningasta, kun hän palaa kotiin."

Tähän ei ollut mitään sanottavaa, ja pfalzkreivitär palasi raskain sydämin kotiinsa järjestääkseen asiat, niin että hän voi jättää sen yksin hyväksi aikaa.

Vihdoin kesäkuun alussa kuningattarelle ilmoitettiin, että lähtö oli nyt riippuvainen ainoastaan säistä ja tuulista. Kesäkuun 10 ja 11 päivinä rekryytit menivät laivoihin, mutta kuningatar astui laivaan vasta 16 p:nä, sanottuaan hellät jäähyväiset tyttärelleen ja lukuisalle seurueelle, joka häntä saattoi.

Tuuli oli suotuisa, ja laivat nostivat heti ankkurinsa ja purjehtivat pois katsojain innokkaasti huutaessa hurraata.

Kuningattarella oli mukanaan ainoastaan pieni seurue. Hovimestarittarena oli Elisabet Oxenstjerna, naimisissa eversti Yxkullin kanssa. Hovineitsyitä oli kaksi, nimittäin Märta Juhanantytär Berendes ja Margareta Scheding. Vanha valtaneuvos Claes Horn seurasi mukana, samoin Juhana Sparre ja nuori Claes Stjernsköld, amiraalin poika.

Lähtö tapahtui illalla, ja kun kesäkuun ilta oli erittäin lämmin, tahtoi kuningatar istua hetkisen ylhäällä kannella. Hän oli kaikkein parhaimmalla tuulellaan, jutteli ja nauroi lakkaamatta, ja luonnollisesti hänen seurueensa teki samoin. Heidän joukossaan oli kuitenkin muuan, joka mieluummin olisi itkenyt sydämensä pohjasta, ja se oli Märta neitsyt. Hänen itsepäisesti istuessaan ja katsellessaan siniaaltoihin salatakseen esiintunkeilevia kyyneliään, saavat lukijat tietää, ettei Märta neitsyellä ollut isää eikä äitiä — mikäli tiedettiin. Kun hän oli ollut hyvin, hyvin pieni, oli haikara lentänyt herra Juhana Sparren puolison luo ja tuonut hänet, ja rouva oli ottanut hänet mitä hellimpään hoivaansa. Hän oli kasvanut yhdessä Juhana herran omien lasten kanssa ja saanut osakseen saman huolenpidon kuin hekin. Viidentoista vuotiaana hänestä tuli kuningattaren hovineitsyt. Ero kodista täytti silloin hänen silmänsä kyynelillä, mutta sitten tuli hänen kasvatusisänsä kolmas poika, nuori Juhana, Hvalstadin herra, Tukholmaan; hänestä tuli kuningattaren hovipoika. He kohtasivat toisensa joka päivä, ja sitten ei Märta neitsyt enää itkenyt.

Tämä matka oli heidät eroittanut… eikä hän voinut enää elää.

"Pää pystyyn, tyttö!" kajahti samalla kertaa ankara ja lemmekäs ääni.

Märta totteli heti ja kohtasi töyhtökulmaisen, mutta ystävällisen silmäparin, joka veitikkamaisesti katseli häntä, niin että hänen täytyi punastuen luoda katseensa maahan.

"Herra Juhana Sparre, ette saa saattaa Märtaa itkemään", huudahti kuningatar. "Kun minä olen iloinen, tahdon että muutkin ovat samoin."

"Sateen jälkeen paistaa päivä kauneimmin", puuttui seitsemäntoistavuotias Claes Stjernsköld puheeseen ja katseli ihastuneena kaunista tyttöä.

Kuningatar näytti tyytymättömältä. Hän salli, että ainoastaan häntä yksin verrattiin aurinkoon.

"Nuoren Claes herran taivaalla paistaa monta aurinkoa", tokaisi vanha Horn.

"Eri suuruisia luullakseni", lisäsi Elisabet rouva pisteliäästi. "Tai kenties ainoastaan päivänsoppia?"

"En ole kylliksi tutustunut taivaankappaleihin voidakseni tyydyttävästi vastata kysymykseen", jatkoi Claes Stjernsköld kumartaen kuningattarelle. "Mutta esitän ratkaistavaksi, onko minun pienuudelleni luvallista luoda katseeni suurimpaan kirkkauteen."

Maria Eleonora oli leppynyt. Hän hymyili armollisesti ja käski nuoren miehen mennä kutsumaan amiraalia. Kuningatar tahtoi häntä puhutella.

Kaarle Gyllenhjelm noudatti kutsua. Vuodet eivät olleet paljon häneen vaikuttaneet. Sama vakavuus oli hänen katseessaan, sama hiljaisuus hänen olemuksessaan kuin muinaisina päivinä.

Syvään kumartaen hän lähestyi kuningatarta.

"Herra amiraali", huudahti Maria Eleonora jotensakin kiihkeästi, "tahdon, että varmasti vastaatte minulle minä päivänä ja hetkenä saan kohdata puolisoni!"

Läsnäolijat vaihtoivat keskenään nopean katseen, mutta Gyllenhjelm vastasi mitä suurimmalla tyyneydellä: "Ennen kaikkea se riippuu säistä ja tuulista."

Kuningatar tiuskaisi: "Merimiehet sanokoot niin, mutta amiraali…"

"Voi yhtä vähän kuin merimieskään."

Maria Eleonora oli kaikkien katseissa tottunut lukemaan ehdotonta hyväksymistä, mitä hän suvaitsikin sanoa. Nyt hän hämmästyi nähdessään, että toisten kasvot olivat kääntyneet pois, toisten silmät luodut maahan. Mutta hän näki selvään, että Claes Stjernsköldin suupielet värähtivät… sen hävyttömän…

"Herra amiraali", virkkoi hän kiihkeästi. "Tahdon tietää, milloin… suotuisimmissa olosuhteissa… voin saapua Wolgastiin?"

Amiraali mietti vastausta. "Otaksun", sanoi hän, "että jos tuuli pysyy tällään, meidän täytyy olla Usedomissa viiden tai kuuden päivän kuluttua."

"Sehän on kokonainen iäisyys!… Kehoitan teitä, herra amiraali, tekemään kaikkenne jouduttaaksenne matkaa."

Kaarle Gyllenhjelm kumarsi vielä kerran ja jätti tyytymättömän majesteetin, joka näytti sangen nyrpeältä ja tylyltä.

Vanha Claes Horn oli hovimies. Monta kertaa hän oli saanut leskikuningatar Kristinan hyvälle tuulelle, ja imartelevan kielensä tähden hän oli Maria Eleonoran suuressa suosiossa.

Nyt hän lähestyi häntä ja sanoi puoliääneen:

"Teidän majesteettinne ikävöi hämmästyttää maailmaa verrattomalla voitolla!"

Kuningatar katsoi kysyvästi häneen:

"Kenen minä voittaisin?"

Horn kumarsi: "Kuningas Kustaa Aadolf on tarvinnut puolitoista vuotta valloittaakseen Saksanmaan. Kuningatar Maria Eleonoran tarvitsee vain näyttäytyä valloittaakseen sankarin ja vangitakseen hänet käsivarsillaan."

Kirkas hohde ilmestyi kuningattaren kasvoille. "Kukaan ei ole ikinä puhunut paremmin", sanoi hän. "Ja olen vakuutettu siitä, että olette oikeassa."

Taasen hän oli mitä parhaimmalla tuulella, ja ilta kului hilpeässä leikinlaskussa.

Muutamia tunteja myöhemmin oli kuningatar mennyt levolle. Elisabet rouva oli hänen luonaan, ja nuoret neitsyet olivat saaneet luvan mennä kannelle katsomaan auringonlaskua. Herrat olivat kokoontuneet amiraalin hyttiin juomapöydän ääreen.

Oli mitä ihanin ilta. Suurena ja pyöreänä aurinko näytti otsaansa taivaan rannan takaa ja heitti sädesillan meren kirkkaalle pinnalle. Kultapaarteinen, orvokinvärinen pilvi riippui raskaana muuten seesteisellä, helakansinisellä taivaanrannalla. Silloin tällöin tuulenpuuska liehautti purjeita, mutta ilma oli niin lämmin, ja niinkuin suuret linnut liitivät alukset levitetyin siivin eteenpäin.

Nuoret tytöt olivat istuutuneet touvikasalle, joka oli kannella. Molemmat istuivat hetken ajatuksiin vaipuneena.

"Olen iloinnut niin paljon tästä matkasta, mutta nyt en luule siitä lainkaan tulevan hauskaa", virkkoi Margareta huoaten.

"Minun odotukseni kyllä toteutuvat, juuri sitä olen koko ajan surrutkin", vastasi Märta.

"Kenpä olisi poika kuten nuori herra Claes! Silloin pukeutuisin merimiespukuun ja opettelisin kiipeämään mastoissa ja touveissa. Se olisi ihanaa elämää!"

"Sinähän aivan säikytät minua, Margareta!"

"Miksi niin? Aina lapsuudestani saakka olen toivonut olevani poika."

"Kuinka vanha olet?"

"Kuudentoistavuotias, ja sinä?"

"Täytän pian kahdeksantoista", vastasi Märta syvään huoaten.

"Kun minä tulen niin vanhaksi, voi sattua, että tulen toisiin ajatuksiin. Mutta nyt, nyt en uneksikaan muuta kuin poikamaisia koirankureja, enkä vastaa mitä saattaa tapahtua, jos matka pitkittyy."

"Taivaan tähden, Margareta, älä ryhdy hullutuksiin! Elisabet rouva pitää meitä silmällä!"

"Terävillä silmillään!… Pidätkö hänestä?"

"Hän on hyvin hiljainen… Muut hovinaiset karttavat häntä, mutta en tiedä syytä siihen."

"Minä otan siitä selon. Tahdotko olla ystäväni?"

"Tahdon kyllä. Mutta meidän on kai opittava tuntemaan toisemme."

"Mitäs se on tarpeen. Aloittakaamme pitämällä toisistamme. Muu voi tulla sitten."

"Sinä olet ihmeellinen tyttö, niin erilainen kuin toiset."

"Kaikki sanovat niin. Tiedätkö mitä merkitsee veljesliitto?"

"Mitä tarkoitat?" kysyi Märta melkein hädissään.

"Näetkös, me otamme veitsen kukin, ja leikkaan minä syvän haavan sinun käsivarteesi ja sinä minun, ja niin annamme veremme juosta yhteen. Silloin ystävyytemme on purkamaton."

"Ei, kiitos", vastasi Märta. "Ystävyyden laita saa olla miten tahansa, mutta haavaa käsivarressa — kiitos, sitä en tahdo!"

Margaretan pikku suu käyristyi halveksivasti, ja hän mutisi hampaittensa välistä: "Käy niinkuin luulinkin — ei mitään hauskaa."

Sillä välin vilkas keskustelu jatkui alhaalla kajuutassa amiraalin ja hänen vierastensa kesken. Kuten tavallista siihen aikaan, keskusteltiin etupäässä siitä, mihin kuningas lähinnä aikoi ryhtyä. Claes Stjernsköld oli alussa hiljaisena kuulijana, mutta kun se, mitä sanottiin, oli ainoastaan samaa mitä hän oli ennen kuullut, ja hänen mielessään väikkyi toisia kuvia, hiipi hän hiljaa kannelle.

Suviyö levitti nyt lempeää, himmeää valoaan yli veden. Oli saapunut täydellinen hiljaisuus, purjeet lepattivat melkein höllällään, ja alus ainoastaan hiljakseen halkoi aaltoja. Mutta nuoren herran silmä ei joutanut sellaisia tähystelemään. Hän oli huomannut pari olentoa keulassa, ja lähestyessään heitä hiljaisin askelin hän kuuli Margaretan huudahtavan: "Ei mitään hauskaa!"

"Jos haluatte jotakin mitä minä voin hankkia, niin käskekää vain", virkkoi nuorukainen innokkaasti.

Margareta hätkähti. "Kuinka säikäytitte minua?"

"Hän tahtoo kokonaisen merimiespuvun koristautuakseen sillä", puuttui Märta harmistuneena puheeseen.

"Eikö muuta? Sen voin kyllä hankkia."

"Te?" Margareta katsoi ihmetellen häneen. "Voitteko tehdä sen?"

"Luulen kyllä voivani!"

"Silloin tulee viimeinen villitys pahemmaksi kuin ensimäinen", jatkoi Märta. "Ajatteles, mitä kuningatar ja Elisabet rouva sanoisivatkaan!"

"He eivät saa tietää mitään."

"Minä sanon sen heille, minä", lisäsi Märta arvokkaasti.

Keskustelu pysähtyi siihen. Mutta nuori Claes herra puristi Margaretan kättä niin kovasti, että neitsyt oli vähällä kirkaista. Kun nuoret tytöt kohta sen jälkeen menivät levolle, ojensi Märta kaksi sormeaan hyvän yön toivotukseksi, mutta Margareta puri hampaansa yhteen voidakseen kestää saamansa kädenpuristuksen.

"Mitä pidät herra Claes Stjernsköldistä?" kysyi hän sitten, heidän riisuutuessaan hytissään.

"Tunnen häntä liian vähän voidakseni pitää mitään", vastasi Märta.

"Ainakin pidit kai hänen käsiään sangen lujina."

"En suinkaan. Hän tuskin kosketti minun kättäni!"

"Sepäs merkillistä! Vakuutan sinulle, että minun käteni aivan herpautui pitkäksi hetkeksi."

"Koska kerran tahdot merimiespuvun, luulee hän luonnollisesti, että sinulla on merimiehen kädet", vastasi Märta nauraen.

Tähän päättyi keskustelu. Tytöt menivät vuoteihinsa, ja kun Elisabet rouva kohta sen jälkeen kurkisti heidän pikku koppiinsa, näyttivät molemmat neitsyet vaipuneen syvään uneen.

Mutta Claes Stjernsköld mittaili laivankantta pitkin askelin tuumien mielessään kummasta heistä hän piti enemmän. Märtan suuret, unelmoivat silmät olivat heti häntä viehättäneet, mutta Margaretan silmien veitikkamaisuus oli kuuluvasti kolkuttanut hänen sydämelleen ja pyytänyt päästä sisälle… Tosin hän oli vielä hyvin nuori, mutta eihän se ollut mikään onnettomuus, jos he iäksi sitoivat elämänsä toisiinsa, ja — mitä merimiehen pukuun tuli, sen oli neitsyt saava… Eikö hän ollut pannut merkille muutamaa laivamiestä, joka oli aivan Margareta neitsyen pituinen… koko miehistö oli saanut uudet puvut… poika oli nimeltään Janne, hänet oli heti otettava käsille.

Sanottu ja tehty!… Kävi selville, ettei Janne ollut vielä edes koettanutkaan uusia vaatteitaan, ja ennen pitkää ne olivat kauniissa käärössä Claes herran omassa huostassa.

Nyt hän meni vihdoin levolle tuumiskellen, kuinka neitsyt oli häntä kiittävä… kädenpuristuksella vai katseella?

Seuraava aamu oli kirkas ja kaunis, ja kun kuningatar oli vihdoin saatu puetuksi ja näyttäytyi hovineen, selittivät sekä Horn että Sparre, ettei voitu toivoa parempaa matkasäätä ja että sellainen sää oli saatu yksinomaan hänen majesteettinsa tähden.

Maria Eleonora nyökkäsi nauraen päätänsä hyväksymiseksi. Ei ollut niin liioiteltua kohteliaisuutta, ettei hän olisi sitä pitänyt hyvänään.

Koko päivän hoviseurueen täytyi pitää huolta hänen viihtymisestään, ilahuttaa häntä hupaisilla keskusteluilla, kertoa kaskuja ja hartaasti kuulla hänen valituksiaan miten hitaasti aika kului. Hän aivan riutui ikävästä päästä puolisonsa luo ja valitti yksin tuultakin, kun se ei tuonut kuningasta hänen syliinsä.

Ettei sellaisissa oloissa mitkään yksityiskeskustelut voineet tulla kysymykseenkään, se on selvää itsestään. Hädintuskin nuori Claes sai tilaisuuden kuiskata Margaretalle: "Tänä iltana!" Mutta hän ei tiennyt, oliko neitsyt sen kuullut. Tämä ei ollut sitä ilmaissut ainoallakaan katseella, ainoallakaan eleellä.

Kuningatar tahtoi olla ylhäällä kannella. Siellä hän söi ateriansa, siellä hän itki kovin ikävöiden puolisoaan ja tytärtään ja huudahti heti sen jälkeen: "Mutta kertokaa toki jotakin ilahuttavaa, minä aivan menehdyn ikävästä!"

Horn ja Sparre tekivät parastaan, mutta menestyksettä. He heittivät molemmat tyytymättömiä katseita Stjernsköldiin, joka heidän mielestään oli omansa huviministeriksi.

Tämä oli alussa kuuro ja sokea. Mutta sitten hän kohtasi Margaretan silmistä rukoilevan katseen, ja hän hypähti nopeasti pystyyn ja kysyi syvään kumartaen, saiko hän kertoa hänen majesteetilleen erään seikkailun, joka hänellä oli ollut Saksassa.

Kuningatar nyökäytti hyväksyvästi päätänsä, ja hän alkoi heti. Juttu oli jotensakin kevyt. Siinä kerrottiin miten Claes herra palattuaan kylvystä muutamien ystävien kanssa oli hankkinut naispuvussa pääsyn nunnaluostariin. Hän kertoi miten hänet otettiin vastaan, miten nunnat olivat häntä syleilleet ja suudelleet vuoronperään ja kuinka he olivat häntä houkutelleet jäämään sinne.

Kuningatar ja vanhempi hoviväki nauroivat valtoiminaan. Mutta Märta ja Margareta istuivat hiljaa allapäin ja hehkuvin poskin.

"Te tietenkin suostuitte pyyntöön", puuskahti Juhana Sparre meluavan hilpeästi.

"Tietysti hän suostui, mutta ei suinkaan mene sitä ilmaisemaan", lisäsi Claes Horn nauraen hänkin.

"Se olisi maksanut henkeni, ja silloin ei minulla olisi kunnia istua tässä ja kertoa poikamaisesta kepposestani", vastasi kertoja.

"Sellaisia olette kai tehnyt montakin?" kysyi kuningatar huvitettuna.

"Legion, teidän majesteettinne!"

"Hän tekee niitä vieläkin, siitä tohdin tehdä valan", huusi vanha Horn ja pörhistihe aivan kuin sotaorhi, kun se kuulee torventoitotuksen.

"Nuori mies tulee isäänsä", sanoi Sparre. "Suurempaa huimapäätä ja urheampaa upseeria saa kauan etsiä."

"Teidän majesteettinne, hyvät herrat, hullutukset kuuluvat aikaisimpaan nuoruuteen, ja se on minulla jo takanani."

"Hahaha, kuinka vanha olette?"

"Täyttänyt yksikolmatta."

"Hyvä, hyvä!" huusi Horn. "Lyön vetoa, että tulette vielä paljon hulluttelemaan."

"Sitä en antaisi koskaan itselleni anteeksi."

"Mutta minä kyllä antaisin", sanoi kuningatar ojentaen hänelle kätensä.

Polvistuen hän painoi sen huulilleen. "Mikä lohdutus", sanoi hän, "jos kiusaus kävisi voittamattomaksi!"

Herrat nauroivat, mutta Elisabet rouva näytti tyytymättömältä. Kuningatar kehoitti Claes Stjernsköldiä olemaan varuillaan ja pysymään aisoissaan. Hän, joka ei voinut pitää kurissa kuusivuotiasta tytärtään, oli suuresti huvitettu siitä, että nuori uljas mies nöyrästi ja allapäin kuunteli hänen kehoituksiaan.

Ilta kului nopeasti, ja erottiin myöhään. Mutta ettei Margareta sinä iltana tulisi ylös kannelle, siitä oli eräs nuori herra aivan vakuutettu, ja sentähden eräs nuori tyttö hämmästyksekseen löysi vuoteestaan pienen käärön, josta, kun se avattiin, ilmestyi täydellinen merimiespuku.

Margaretalta oli vähällä päästä kirkaisu. Mutta onneksi hän oli yksin. Märta ei ollut vielä tullut. Mitä nopeimmin hän peitti vaatteet vuoteeseensa. Ei mistään hinnasta saanut niistä tietää kukaan, kaikkein vähimmin Märta, mutta hän paloi halusta koettaa niitä.

Oli melkein mahdotonta nukkua… Oliko hänen kiitettävä puvusta?… Tai eikö oltava tietävinään lainkaan?… Sen rangaistuksen hän ansaitsi kertomastaan jutusta… nunna rukat, nunna rukat!… Että kellään saattoi olla sydäntä nauraa heille! Hänellä oli ollut halu itkeä. Ja sitten se oli uskaltanut katsoa häneen sillä tavalla… ei hän kiittäisi puvusta, ei millään muotoa.

Seuraavana päivänä taivas oli pilvinen ja ilma kolea. Kuningatar makasi puolen päivää, Elisabet rouva ei saanut jättää häntä silmänräpäykseksikään, ja Märtan ja Margaretan täytyi olla läsnä siltä varalta, että hänen majesteettinsa haluaisi jotakin.

Parempaa ei tullut sittenkään, kun kuningatar oli noussut. Päivittäisen itkunpuuskansa jälkeen hän ei sanonut voivansa kestää enää kauemmin. Jollei kukaan voinut keksiä mitään häntä huvittaakseen, niin saivat he yhtä hyvin mennä tiehensä. Hänen oli pakko jatkaa tätä kauheaa matkaa, koska hänen puolisonsa ikävöi häntä.

Tämän jotensakin tolkuttoman puheen katkaisi kaunis miesääni, joka lauloi ruotsalaista kansanlaulua. Kaikki tunsivat sen Stjernsköldin ääneksi. Maria Eleonora taputti käsiään. "Nyt teidän on väistyttävä, hän saa tulla tänne!" huusi kuningatar, ja heti sen jälkeen nuori kavaljeeri seisoi pienessä käytävässä kuningattaren hytin edessä, ja siellä hän sai seista useita tunteja ja laulaa laulun toisensa jälkeen. Kun hänen äänensä alkoi lopulta käydä käheäksi, käskettiin hänen lopettaa, mutta ensin hän sai tulla lähemmäksi ja ottaa vastaan kuningattaren kiitokset. "Olette pelastanut henkeni", sanoi hän. "Nyt luulen tosiaankin voivani nukkua."

Niine hyvineen sai nuori herra mennä. Mikä pettymys! Hän ei ollut edes saanut nähdäkään häntä, jonka tähden oli tullut.

Elisabet rouva sanoi, että neitsytten oli kummankin valvottava puoli yötä hänen kanssaan. Hän aikoi itse valvoa koko yön kuningattaren luona. Margareta sai mennä iltayöksi levolle, hänen vartiovuoronsa oli alkava vasta kahdeltatoista.

Hän niiasi syvään ja riensi hyttiinsä… siellä hän pysähtyi tuokioksi epäröiden… sitten hän sieppasi vaatteet käsille ja suki ne tulisella kiireellä ylleen. Ne sopivat aivan mainiosti… mutta oliko hänellä rohkeutta näyttäytyä… kenties oli joku vielä kannella… No, saattoihan hän ainakin kurkistaa sinne, ja niin hän kiiti kevein askelin ylös portaita ja avasi oven.

Mitä kummia? Oven raosta hän näki aivan kuin valkoisen seinän edessään.

"Kuka siellä avaa oven?" kuului Elisabet rouvan ääni alhaalta.

Nyt ei ollut varaa valita, hänen täytyi kannelle. Millainen sumu! Saattoi tuskin nähdä kättään silmäinsä edessäkään… Hän uskalsi astua muutamia askeleita… silloin kuuli hän Hornin tutun äänen:

"Gyllenhjelm sanoo, että täällä nousee Jumalan ilma. Kuinkahan silloin käy kuningattarelle?"

"Ennen sumun tuloa saattoi nähdä Voionmaan kärjen. Hän saa meidät viedä sinne maihin." Puhuja oli Sparre.

"Silloin kuningatar joutuu tykkönään suunniltaan", virkkoi Horn.

"Minua puolestani säälittävät enemmän toiset naiset", puuttui nuorekas, hieman käheä ääni puheeseen. "Ajatelkaas, sellainen mielenlaatu!"

"Hiljaa, sellaista ei puhuta", puuskahti Horn. "Nyt luulen, että meidän on paras mennä levolle ja uskoa henkemme Jumalan ja amiraalin käsiin."

Margareta tahtoi rientää pois tieltä, mutta joutui silloin suoraa päätä vapaaherra Hornin syliin. "Mikä kumman vaihdokas sinä olet?" huusi hän pitäen hänestä kiinni. "Tai kenties seisot täällä kuuntelemassa? Silloin saat pamppua."

Margareta puri huultaan voidakseen olla kirkaisematta. Claes Stjernsköld oli rientänyt luo. "Nuorin laivapoika", sanoi hän. "Päästäkää hänet, minä vastaan, että hän voi pitää suunsa kiinni." Näin sanoen Claes päästi hänet hiljaa Hornin käsistä.

"Mistä herraseni sen niin tietää?"

"Minulla on syytä uskoa, että hän on kuuromykkä."

"Ota selvä siitä asiasta."

Vanhat herrat kävellä köpittivät tiehensä tukien toisiaan. Nuori Claes herra taasen talutti luultua matruusia keulaa kohden.

"Margareta", sanoi hän, "tässä säässä!"

"Mistä tiesin, millainen sää oli… tulin teidän tähtenne!"

"Minun!" Claes kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen.

"Mitä ajattelette?" Hän irroittautui nopeasti. "En ollut kiittänyt teitä vaatteista, en myöskään väliintulostanne tänään. Sentähden ajattelin —"

"Sallikaa minun ainakin puristaa kättänne ystävällisen ajatuksenne tähden."

"Sitä varon tekemästä", vastasi Margareta hilpeästi. "Ei puuttunut paljoa, ettette puristanut kättäni murskaksi eilisiltana."

"Olinko tosiaankin niin kovakourainen… sallikaa minun ainakin pidellä sitä silmänräpäys."

"Mitä se hyödyttää", sanoi Margareta hyvin hämillään.

"Ansaitsen jonkun kiitoksen siitä viattomasta valheestakin, joka äsken pelasti teidät armottomista käsistä."

"Se on totta", vastasi Margareta ja ojensi kätensä.

Claes otti sen ja siveli sitä hiljaa. "Mikä vahinko, etten voi nähdä sitä… Anteeksi, pehmeä kätönen, jos olen tehnyt sinulle pahaa, ja anteeksiannon osoitteeksi salli minun koskettaa sinua huulillani." Hän painoi kädelle pitkän suudelman.

"Mitä ajattelette?" huusi Margareta ja tempaisi nopeasti kätensä pois. "Ja mitä ajattelen minä, kun tulin tänne? Enhän nyt tiedä lainkaan miten pääsen täältä takaisin", lisäsi hän epätoivoissaan.

"Olkaa tyyni ja tarttukaa käteeni. Minä saatan teidät alas portaista."

"En uskalla mennä niistä alas. Elisabet rouva voi kuulla. Mitä on minun tehtävä?"

"Odottakaa vähän… seuratkaa kintereilläni, niin saamme nähdä kuinka selviämme!" Hän avasi portaiden oven ja meni alas hiipivin askelin… Margareta seurasi vavisten.

Aivan oikein. Elisabet rouva raotti ovea ja kysyi ankarasti, eikö hänen majesteettinsa voinut saada yörauhaa.

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi", sanoi velikulta. "Tulen herrojen puolesta kysymään kuinka armollinen kuningattaremme voi."

"Viekää heille hänen majesteettinsa kiitollinen tervehdys. Hän on juuri nukkunut. Tekö se hetkinen sitten kuljitte ovessa?"

"Niin. Käännyin takaisin."

"Minun puhutteluni pelästytti teitä! Hyvää yötä, hyvää yötä!" Huomaamatta Margareta oli onnistunut pääsemään hyttiin. Hän kuuli kuinka nuori herra riensi pois ja kiireimmiten riisui hän yltään onnettomat vaatteet, jotka olivat hänet saattaneet niin ahtaalle, ja pani ne kääröön. Koskaan ei hän enää pukeutuisi niihin. Nukkua ei hän voinut, ajatukset pyörivät piirikarkelossa hänen päässään… eikö hänellä ollut syytä olla nuorelle herralle vihainen?… se oli yksinkertaisesti kutsunut häntä Margaretaksi ja sitten suudellut häntä kädelle… Mutta ilman hänen apuaan hän ei olisi koskaan onnellisesti päässyt alas hyttiin. Kaikki johtui hänen onnettomasta päähänpistostaan pukeutua merimieheksi… koskaan, koskaan ei hän sitä enää tahtonut tehdä.

Kahdentoista aikaan tapahtui vahdinmuutto. "Hän nukkuu niin hyvin, että saat kernaasti nukkua vielä hetken ja mennä myöhemmin", sanoi Märta, kun hän tuli asettuakseen levolle. Mutta Margareta tahtoi olla yksin ajatuksineen, ja sentähden hän meni kuningattaren hyttiin.

Muutamia tunteja myöhemmin alus alkoi kallisteleida, touvit natisivat, tuuli taivutteli mastoja. Sää alkoi käydä hirmuiseksi. Kuningatar nukkui vielä, ja Elisabet rouva, joka ei uskaltanut jättää häntä, pyysi Margaretan menemään kannelle katsomaan miltä siellä näytti.

Taivas oli melkein musta kuin paarien peite, ja vihreät, vaahtoharjat aallot ajelivat toisiaan hurjassa kamppailussa. Myrsky riuhtoi purjeita kappaleiksi, ja nämä kietoutuivat mastojen ja raakapuiden ympärille ikäänkuin suojaa etsien.

Juuri kun Margareta tuli ylös kannelle, syöksyi hyökyaalto sen ylitse. Kuului hirveää natinaa ja rusketta, ja alus kallistui huimaavalla vauhdilla kyljelleen.

"Ylös ruori!" kuului amiraalin ääni.

"Etumasto meni mereen!" huusi perämies.

Sanattomana kauhusta ja voimatonna astumaan askeltakaan eteenpäin tai takaisin Margareta piteli kiinni ovesta. Hän näki useain henkilöiden vaivalloisesti liikkuvan keinuvalla laivalla. Ainoastaan amiraali seisoi tyynenä ja jakeli käskyjään… laiva näytti kääntyneen uuteen suuntaan ja lähestyi rantaa, jonne kaikkien silmät levottomina tähystelivät.

Vihdoin laiva sysäytyi jotakin vastaan, niin että se natisi kaikissa liitoksissaan. Alhaalta kuului valitushuuto.

"Tyynnyttäkää kuningatarta. Me viemme hänet heti täältä", käski amiraali, ja hoviherrat riensivät alas portaita.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin oli laitettu mukavat paarit, joilla kuningatar kannettiin maihin.

Oltiin Kalmarin lähistöllä ja linnanportit avattiin haaksirikkoisille. Mutta amiraalilaiva oli joutunut erilleen muusta laivastosta, ja Gyllenhjelm esitti, että kuningatar jäisi tänne siksi aikaa, kun hän kokosi hajaantuneet laivat ja veisi ne miehistöineen Saksaan. Hän tulisi sitten takaisin kuningatarta noutamaan.

Tämän aikeensa hän ilmoitti Hornille ja Sparrelle. Kuningatar ei voinut ottaa ketään vastaan.

Laivat koottiin jo seuraavana päivänä, ja Gyllenhjelm pani tuumansa toimeen.

Myrsky oli asettunut, ja Maria Eleonora oli aivan epätoivoissaan, kun hänelle sanottiin, että hänen täytyi jäädä tänne odottamaan amiraalin palaamista.

Amiraali oli suorastaan valtion kavaltaja, ja kuningatar oli ilmoittava hänet kuninkaalle rangaistavaksi ansion mukaan. Turhaan Sparre sanoi, että kuninkaalle olivat suuresti tarpeen ne joukot, jotka laivasto vei mukanaan, ja että kuningattarelta tahdottiin säästää ne vaarat ja vastukset, joille sotamiehet täytyi panna alttiiksi, jos mieli pian joutua perille.

Kuningatar ei sellaisia selityksiä kuunnellut. Turhaa oli hänelle uskotella, ettei kuningas olisi enemmän kaivannut puolisoaan kuin kaiken maailman rekryyttejä. Amiraalista ja kaikista hangoittelijoista välittämättä hän oli lähtevä heti matkalle. Amiraalilaiva oli jäljellä, sää oli kaunis. Hän tahtoi heti astua laivaan.

Laivassa oli tosiaankin tehty välttämättömät korjaukset, oli laitettu hätävarataklaus ja pantu uudet purjeet. Jo seuraavana päivänä hovi nousi uudestaan laivaan, ja nyt koeteltiin luovailla vastatuuleen. Kuningatar pysyi urheana, ja koko hovi osoitti tyytyväisyyttä, jota ei kukaan tuntenut. Mutta tuskin oli päästy merelle, kun nousi uudestaan hirveä myrsky. Laiva heittelehti kuin lastu laineilla; kävi yksi ulvonta ja vingunta mastoissa ja touveissa; kaikki laivan liitokset natisivat ja ruskivat, ja suurmasto notkui niin, että sen luultiin siinä paikassa katkeavan. Silloin kapteeni syöksyi ilmoittautumatta kuningattaren luo.

"Maksaa meidän kaikkien henkemme, jollen saa kääntää takaisin", huudahti hän.

Mikä näky! Kaikki olivat merisairaina. Ei jälkeäkään hovitavoista!

"Kääntäkää!" kuului valittava naisääni, ja kapteeni riensi pois mutisten: "Kiittäkää Jumalaa, jos sitenkään voimme pelastua!"

Mitä suurimmin ponnistuksin onnistuttiin vihdoin ohjaamaan alus Kalmarin salmeen. Kuningatar toivoi itse, että hänet vietäisiin Öölantiin. Siellä laiva laski ankkurin; ja hänet vietiin maihin.

Linnassa olivat aina huoneet kunnossa kuninkaallisia vieraita varten, jotka siihen aikaan usein kävivät Öölannissa, ja sinne Maria Eleonora asettui asumaan odotellen Gyllenhjelmin paluuta.

Sade pieksi ikkunoita, ja vimmaiset vallat pauhasivat korkeina ja vaahtopäinä. Mutta eivät ne täällä kuningatarta peloittaneet Amiraali oli pian tuleva takaisin ja vievä hänet kuninkaan luo.

Voimme suunnilleen arvata kuinka hauskaa hovilla oli. Elisabet rouva osoitti melkein yliluonnollista kärsivällisyyttä, mutta hovineitsyet istuivat kalpeina ja alakuloisina ikkunan ääressä odottaen korkean hallitsijattarensa käskyjä.

Mitähän Claes Stjernsköld lie hänkin tehnyt ja ajatellut, kun ei tullut heille avuksi. Hänen iloiset laulunsa olivat heitä ilahuttaneet. Nyt oli heille ainoana vaihteluna se, että Horn ja Sparre oven läpi tuontuostakin kysyivät hänen majesteettinsa vointia ja Elisabet rouva vastasi heille, ettei kuningatarta voinut mikään lohduttaa, niin hän ikävöi kuningasta. Sitten valitettiin molemmin puolin huonoa säätä ja toivottiin sen paranevan. Niin meni se päivä.

Seuraava päivä oli edellisen kaltainen. "Minä kuolen tähän", kuiskasi Margareta Märtalle. "Jospa edes saisi lukea tai ommella."

"Silloin ei koko huomiomme olisi kiinnitetty kuningattareen", vastasi tämä huoaten.

Vihdoin neljäntenä päivänä nähtiin laiva, jossa liehui Ruotsin amiraalilippu. Margareta, joka sen ensiksi huomasi, päästi ilohuudon, ja Maria Eleonora suvaitsi aivan nousta ylös ja itse ottaa sen tarkastellakseen.

"Käskekää amiraalin heti tulla luokseni", huusi kuningatar.

"Heti!" toisti Elisabet rouva.

"Laiva ei ole vielä laskenut maihin", rohkeni Margareta huomauttaa.

Hovimestaritar loi häneen nuhtelevan katseen ja riensi heti käskyä täyttämään.

"Asettukaa paikoillenne, hovinaiseni", käski kuningatar ja lähestyi pientä koroketta, jolla oli korkea nojatuoli. Siihen hän istuutui ylevänä ja majesteetillisena. Hovineitsyet asettuivat hänen taakseen, ja kun Elisabet heti sen jälkeen tuli takaisin, istuutui hän matalalle tuolille korokkeen edustalle, kuningattaresta vasempaan. He istuivat äänettöminä ja odottivat runsaasti tunnin ajan.

Vihdoin askelet kuuluivat lähestyvän ovea, ja palvelija ilmoitti: "Valtakunnan amiraali!"

Kaarle Gyllenhjelm astui sisään Claes Stjernsköldin seuraamana ja kumarsi syvään kuningattaren edessä.

"Hänen majesteettinsa on varmaan epätoivoissaan minun viipymiseni johdosta", puuskahti Maria Eleonora. "Mutta saiko hän myös tietää, että se oli teidän syynne?"

"Kuningas on tätä nykyä Werbenissä, johon hän on leiriytynyt", vastasi amiraali. "Viemäni joukot ovat nyt matkalla sinne. Minä palasin heti noutamaan teidän majesteettianne."

"Ja te, missä olette te ollut niin kauan?" kysyi kuningatar kääntyen Claes Stjernsköldiin.

"Teidän majesteettinne luvalla seurasin amiraalia", vastasi tämä.

"Minun luvallani?" kuningatar ei ollut oikein varma siitä. "Voimmeko heti lähteä?" kysäisi hän äkkiä.

"Myrsky tosin jatkuu yhä", vastasi amiraali. "Mutta tuuli on kääntynyt pohjoiseen, ja minä luulen, että uskallamme koettaa."

Sanottu ja tehty. Kuningatar astui jälleen laivaan ja koetti tosiaankin kestää niin kauan kuin voi. Mutta kun myrsky jatkui ja meri aaltoili rajusti, heitettiin ankkuri Bornholman edustalla.

Seuraavana aamuna voitiin matkaa jälleen jatkaa, ja puolenpäivän ajoissa alus purjehti "Greifswald-saaren" ohi. Matkaa jatkettiin Peenemündeen, jossa kuningatarta tahdottiin taivuttaa nousemaan maihin ja lepäämään seuraavaan päivään. Mutta hän pysyi mieluummin laivassa ja seuraavana päivänä hän nousi maihin Wolgastissa.

Täällä oli tehty suuria valmistuksia hänen vastaanottoaan varten. Mutta hän oli liian väsynyt niistä nauttiakseen. Sentähden vietiin hänet heti uudestaan sisustettuun linnaan, jossa oli kaikki järjestetty hänen mukavuudekseen.

10.

KUNINGATAR ON KALTAISENSA.

Suuressa linnanikkunassa seisoi Märta ja silmäili siintävälle merelle, joka nyt oli tyyntynyt ja rauhoittunut. Hänen kalpeita poskiaan pitkin vierivät suuret kyynelet, ja ne saivat valtoiminaan vuotaa nyt, kun hän oli yksin. Ovi avautui, ja Juhana Sparre astui sisään.

"Olenko odotuttanut itseäni?" kysyi hän ja meni ikkunan luo.

Nopeasti Märta kuivasi kyynelensä ja tarttui hänen käteensä, vieden sen huulilleen.

"Tahdotko uskotella minulle, että nämä kyynelet vuotavat minun tähteni?" kysyi vanha herra leikkisästi ja istuutui hänen rinnalleen.

"Kun ainoa ystäväni matkustaa pois luotani, ei minulla ole ketään", nyyhkytti Märta, "ei ketään, joka minusta välittää!"

"Kuningas on kutsunut minut ylimaaherraksi johonkin niistä kaupungeista, jotka hän on valloittanut", vastasi vapaaherra. "Ja minä katson olevani velvollinen heti noudattamaan kutsua, niin sääli kuin minun onkin jättää sinua." Hän sulki Märtan hyväillen syliinsä.

"Antakaa minun matkustaa kotiin", pyysi tämä. "Minä aivan kuihdun ikävään."

"Jos välttämättä tahdot…"

"Saanko tosiaankin! Oi, kuinka hyvä olette!" Hän kietaisi käsivartensa vanhan herran kaulaan. "Ilmoittakaa heti kuningattarelle… milloin saan lähteä?"

"Kuulen, että sinulla on kova kiire. Muuten olisin toivonut sinun viipyvän, kunnes Juhanani tulee tänne. Olen kirjoittanut ja kutsunut häntä tänään."

"Tuleeko Juhana tänne!.".. Käsivarret herposivat alas, ja polttava puna hulvahti poskille entisen kalpeuden sijaan.

"Ajattelin, että te molemmat voisitte ilahuttaa toisianne. Mutta kun et niin tahdo…"

"Voinhan koettaa… kun Juhana tulee… jääkö hän tänne?"

"Hän saa valvoa kuningattaren turvallisuutta."

Märta leikki hermostuneesti vanhan herran napeilla. Puna leikki leimahdellen hänen poskillaan.

"Ajattele tarkoin. Kun olen poissa, silloin on myöhäistä katua."

Märta kohotti rukoillen katseensa häneen. "Sallikaa minun jäädä tänne!"

Silloin vanha herra tarttui molemmin käsin hänen punasteleviin kasvoihinsa ja painoi ensin yhden ja sitten vielä toisenkin lujan suudelman punaisille huulille. "Siinä on sinetti, ja nyt on liitto tehty", sanoi hän. "Lupaa minulle, että olet luja ja rohkea, mutta aina vaitelias tyttö."

Märta ymmärsi eikä sittenkään ymmärtänyt täysin. "Sen lupaan," vastasi hän vavisten. "En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt!"

Vielä kerran vanha herra otti hänet syliinsä. "Et saa tehdä minua narriksi!" Isällinen, lemmekäs katse, ja hän oli poissa.

"Juhana tulee tänne!…" Märtan silmät säteilivät, kaikki pilvet olivat hälvenneet, ja koko maailma oli muuttanut muotoaan.

Ettemme löisi laimin toistakaan hovineitsyttämme, täytyy meidän pyytää lukijaa seuraamaan meitä linnanpihaan, jossa Margareta kulkee lehmuskäytävää edestakaisin Claes Stjernsköldin rinnalla. Neitsyen kasvot kuvastavat mitä jännittyneintä uteliaisuutta, ja hän puuskahtaa kiihkeästi: "Tiedättekö hänestä jotakin?"

"Oh, minä tiedän paljon, minä!"

"Kertokaa sitten, kertokaa!"

"Jospa uskaltaisin!"

"Mikäs estää?" kysyi Margareta ja vilkaisi ympärilleen. "Täällä ei näy ainoatakaan ihmistä."

"Salaisuus, ymmärrättehän…" tuli melkein kuiskaten.

"Salaisuus!" Kuinka neitsyen sydän pamppaili! "Oi, kuinka hirveän utelias olen!"

" Voitteko olla vaiti!" kysyi Claes melkein juhlallisesti.

"Hm, luulin sen osoittaneeni!" kuului loukkautunut vastaus.

"Milloin sitten?"

"Oletteko sen jo unohtanut?"

"Minkä?"

"Merimiespuvun… jonka… jonka…"

"Aivan oikein, minä en ole ilmaissut mitään!"

"En minäkään."

"Muistaakseni teimme toisillemme lupauksen."

"Niin teimme! Ja vahvistimme sen kättä lyöden!"

"Ei… niin tosiaan! Teillä on hirveän lujat kädet!" kuiskasi Margareta punastuen.

"Aivan oikein, niin se oli, ja sentähden… lyökäämme nyt kättä uudelleen."

"Nyt sitä ei tarvita, me luotamme toisiimme muutenkin", virkkoi neitsyt riemuiten.

"Mutta täytyyhän minun saada jotakin palkakseni."

"Jos juttu on palkan arvoinen. Aloittakaahan nyt!"

"Aloittaa nyt, kun olen unohtanut kaiken. Mitä tahdoittekaan tietää?"

"Sen, mikä kumma Elisabet rouvaa vaivaa. Hän itkeekin toisinaan, mutta ei puhu kellekään mitään."

"Hänellä on hyvät syynsä ja pahat säänsä."

"Ne juuri tahdon tietää."

"Elisabet rouva, joka näyttää niin hiljaiselta ja säveältä, on tehnyt niin kuulumattoman teon, ettei sen vertaista ole maailmassa tapahtunut."

"Tehän aivan säikytätte minut! Kuinka hän on päässyt kuningattaren hovimestarittareksi?"

"Kuninkaan tahdosta."

"Se ei ole mahdollista."

"Se on aivan varmaa. Kuningas on ihastunut häneen ja hänen tekoseensa."

"Mitä hän sitten on tehnyt?"

"Onko minun kerrottava alusta alkaen?"

"Aivan alusta."

"Saatte valmistautua kuulemaan hirveitä asioita."

"Kertokaa, kertokaa, olen valmis kaikkeen."

"Syyttäkää sitten itseänne! Hyvin jalosukuinen Elisabet Oxenstjerna lähetettiin hentona lapsena Anna prinsessan luo Puolaan. Tällä oli, kuten kai olette kuullut, monia kummallisia päähänpistoja. Niinpä hän lahjoitti sydämensä miehelle, joka ei ollut ruhtinaallista syntyperää, kuten hän itse."

"Sille hän ei kai voinut mitään?"

"Kenties ei, mutta siinä oli syy, miksi hän hylkäsi kaikki avioliittotarjoukset."

"Mitä sillä on Elisabet rouvan kanssa tekemistä," kysyi Margareta kärsimättömästi.

"Luullakseni paljonkin. Prinsessan kuoltua neitsyt palasi Ruotsiin, mutta merimatka oli sekä pitkällinen että vaivalloinen. Sanotaan, että sellaiset matkat ihmeellisellä tavalla avaavat sydämen rakkaudelle", sanoi Claes syvään huoaten ja vaikeni.

"No, miksette jatka?" Ääni vähän värähti.

"Ojentakaa minulle kätenne, Margareta neitsyt!"

"Miksi niin?"

"Siksi, että voisin luottaa teidän… teidän vaitioloonne."

"Enhän ole vielä saanut tietää mitään."

"Se on totta. Jatkan siis. Samalla laivalla matkusti myös eversti Konrad Yxkull, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän ja ruotsalainen neitsyt tekivät tuttavuutta keskenään."

"Niin ihastuttavaa!" huudahti Margareta. "Luulen, että he heti ensi näkemältä rakastuivat toisiinsa."

"Tietysti!"

"Otaksukaamme, etteivät he kumpikaan sitä tienneet. Mutta minä luulen, että se heidän keskenään keskustellessaan vähitellen kehkesi kuin ruusu auringon säteissä."

Margareta peitti silmänsä käsillään. "Kuinka ihmeellistä!" kuiskasi hän.

"Varmaankin everstille ensin selvisi, että hän rakasti neitsyttä. Mutta kun hän tiesi, että tämä oli korkeasukuinen neiti ja hän ainoastaan yksinkertainen aatelismies…"

"Mitäs se merkitsi!" puuskahti Margareta palavin poskin. "Kuinka hyvin arvaatte Elisabet neitsyen ajatukset! Kun eversti vihdoin ei voinut olla ilmaisematta rakkauttaan, tiedättekö mitä neitsyt vastasi?"

"En!" Margaretan silmistä kuvastui mitä hartain tiedonhalu.

"Ei sanaakaan. Hän vain kietoi käsivartensa everstin kaulaan."

"Hm, totta kai hänen täytyi sanoakin jotakin."

"Luullakseni hän sanoi vain: 'Mitä välitän korkeasta suvusta, en rakasta enkä tule koskaan rakastamaan ketään muuta kuin sinua'."

"Niin, siten kai hänen täytyi sanoa. No, kuinka kävi sitten?"

"He menivät Turussa naimisiin ja elivät muutamia onnellisia vuosia Suomessa, tuntemattomina kaikille."

"Mikä saattoi häiritä heidän onneaan?"

"Sukuylpeät Oxenstjernat, jotka keksivät salaisuuden ja riistivät vaimon miehensä syleilystä."

"Millä oikeudella?" kysyi Margareta leimuavin silmin.

"Syntyperän oikeudella; suku teki valituksiaan, ja Upsalan tuomiokapituli selitti avioliiton pätemättömäksi."

"Se on kauheaa! Ja miten kävi sitten?"

"Nuorta rouva rukkaa pidettiin melkein vankina, ja eversti teki kaikkensa päästäkseen suvun kanssa sovintoon. Se onnistui vihdoin kuninkaan välityksellä, jonka jälkeen tapahtui uusi vihkimys."

"Nyt ymmärrän syyn, miksei hän koskaan puhu ylhäisistä sukulaisistaan."

"Ne välittävät hänestä yhtä vähän, kuin hän välittää heistä. Ja luultavasti siksi, että hän saisi tilaisuuden kohdata miestään, on kuningas tehnyt hänet kuningattaren hovimestarittareksi."

"Kuinka minä rakastan kuningasta! Hän on kaikkien kärsiväin ystävä!" huudahti Margareta innoissaan.

"Saavuttaakseen hänen ystävyytensä kannattaa kärsiäkin — kuten eversti Yxkull ja Elisabet rouva."

"Oh, laskette loruja!"

"Älkää sanoko niin, ajatelkaa lähemmin asiaa…"

"Se ei suinkaan maksa vaivaa. Kiitos ja hyvästi!"

"Entä palkkani?"

"Kas tässä!"

Tyttö heitti lentosuukkosen ja otalsi kuin nuoli pitkin käytävää. Claes juoksi jäljestä kappaleen matkaa, mutta huomasi sitten vapaaherra Hornin ja hiljensi heti vauhtiansa. "Kyllä sinut vielä kerran tapaan", jupisi hän ja meni kohteliaasti vanhaa herraa vastaan, jolla oli avoin kirje kädessään.

"Tässä on kirje herttualta", sanoi hän, "ja se sisältää kohteliaan kutsun Stettiniin. Siellä ollaan aivan hassastuttu ruotsalaisiin upseereihin; varo vain sydäntäsi, nuori ystäväni."

"Se on varattu valkean vihoja vastaan."

"Ah, Ruotsissa?"

"Koko maailmassa!"

"Olette salamyhkäinen, siis on tosi kysymyksessä… raillerie à part, oletteko nähnyt kuningatarta tänään?"

"Jatkuvaa sadesäätä. Hän oli odottanut, että kuningas olisi täällä häntä vastassa."

"Stettinin juhlat saavat hänet kyllä iloisemmalle tuulelle."

Mutta Maria Eleonora ei tahtonut matkustaa Stettiniin. Hän selitti, ettei häntä huvittanut mikään ja että hän tunsi pian kuolevansa, jollei kuningas tullut hänen luoksensa tai hän saanut mennä kuninkaan luo.

Hovilla oli kova työ häntä huvittaessaan. Ainoa, joka siinä johonkin määrin onnistui, oli nuori Claes herra. Mutta hän tahtoi, että Margaretan oli otettava osaa kaikkiin hänen päähänpistoihinsa, ja tästä johtui heidän välillään niin läheinen tuttavallisuus, että se herätti Elisabet rouvan huomiota.

Ensi päivinä tuli Wolgastiin Brandenburgin nuori vaaliprinssi, kuningattaren veljenpoika; melkein samaan aikaan saapui Ruotsista muutamia nuoria herroja, joiden oli lisättävä kuningattaren seuruetta; näiden joukossa oli nuori Juhana Sparre, entinen kuningattaren hovipoika, harvinaisen ajatteleva nuori mies, joka ainoastaan tilapäisesti oli hovimiehenä.

Prinssin tähden tehtiin kaikenlaisia pikku retkiä, ja eräällä sellaisella, jolloin Claes oli onnistunut pääsemään Margaretan ylikuskiksi, sanoi hän neitsyelle: "Nyt olen keksinyt kepposen, joka voittaa kaikki entiset."

"Saanko minäkin olla siinä mukana?" kysyi Margareta innokkaasti.

"Ennenkuin voin vastata, täytyy meidän puhutella toisiamme sinuksi."

"Miksi niin?" kysyi Margareta hieman hämillään.

"Selitän sen sittemmin. No, kuinka käy?"

"Kernaasti leikin ajan, mutta sitten…"

"Silloin ja sitten. Jaa vai ei? Pahimmassa tapauksessa saan hankkia toisen toverin."

"Ei tarvitse, voinhan suostua", vastasi Margareta nopeasti.

"En pidä siitä, että olet noin vastahakoinen", sanoi Claes kohta. "Kenties tahdot mieluummin olla leikissä mukana jonkun toisen kanssa."

"Sitä en ole sanonut."

"Mutta niin saat olla; siihen leikkiin, jota tarkoitan, vaaditaan, että täytyy voida ehdottomasti luottaa toisiinsa."

"Voit luottaa minuun."

"Siis vihdoinkin! Sittenpä emme saakaan koskaan narrata toisiamme."

"Olenko sitten tehnyt niin?"

"Siihen vaaditaan vielä muutakin."

"Se mahtaa olla kauhea leikki se. Olemmeko leikkineet sitä koskaan ennen?"

"Emme koskaan!"

"Etkö sinäkään?"

"En, tämä on ensi kerta."

"Aivanhan säikytät minut! Onko se jotakin vaarallista?"

"Ei, jos oikein pidämme toisistamme."

"Pidämme toisistamme", toisti Margareta. "Tarkoitat kai jotakin muuta kuin mitä sanot… Ei, Claes, siinä leikissä en tahdo olla mukana."

"Saat sitten olla poissa, minä en pakoita ketään… hanki minulle joku toinen."

Seurasi pieni äänettömyys. Hän näki tytön itkevän.

"Näen kyllä, että tahdot sittenkin olla mukana leikissä", sanoi hän hieman ivallisesti.

"Tietysti tahdon. Mutta kun asetat tuollaisia kummallisia ehtoja…"

"Otaksutaan, että leikki on sellainen, että minun täytyy ottaa sinut syliini, ja me heittäydymme nurinniskoin ikkunasta, eikö silloin vaadita, että luotat minuun ja pidät minusta? Muutenhan säikähtyisit ja saisit halvauksen."

"Eihän se toki voi olla tarkoituksesi?" kysyi Margareta pelästyneenä.

"Luuletko että aion ottaa hengen sinulta tai muiltakaan?"

Hän sai kauan odottaa vastausta. Vihdoin se tuli aivan hiljaa: "En, Claes!"

Hevonen sai nykäyksen ohjaksista ja kääntyi toiselle tielle.

"Sinä ajat väärään. Toisia ei näy ensinkään."

"Minä en välitä toisista", vastasi Claes äänellä, joka vapisi liikutuksesta. "Margareta, minä rakastan sinua sanomattomasti ja nyt uskon, että minäkin olen sinulle rakas, vaikket ole tahtonut sitä minulle sanoa… Vastaa, olenko väärässä."

"Olet minulle hyvin rakas!"

"Ja tahdotko tulla vaimokseni?"

"Tahdon, Claes!" kuiskasi Margareta ja painautui häntä vasten.

Mutta Claes ei siihen kiinnittänyt huomiotaan, vaan sanoi syvästi liikutettuna: "Eilen kun luin ääneen kuningattarelle, ei ketään ollut läsnä, hän keskeytti minut ja kertoi tulevista häistä, jotka vietetään ensi kuussa Stettinissä tai Berliinissä. Minä kysyin morsiusparin nimeä; ensin hän kieltäytyi sitä sanomasta, sitten hän uskoi minulle, että oli kysymys sinusta ja eräästä saksalaisesta eversti Fuggerista. Tunnetko häntä?"

"En ole koskaan kuullut sitä nimeä… Claes, pelasta minut hänen käsistään!" Margareta tarttui hänen käsivarteensa ja puristi sitä lujasti.

"Niin aionkin. Kaikki on valmiina. Meidät vihitään tänä iltana, laiva on valmiina purjehtimaan, ja se vie meidät Suomeen, isänmaahani."

"Emmekö enää palaa Wolgastiin?"

"Päätä itse. Voin tarjota sinulle ainoastaan hyppäyksen ikkunasta."

"Luottamusta ja rakkautta, sitähän vaadit", tuumi Margareta. "Claes, minä seuraan sinua!"

Claes kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja sivalsi hevosta ruoskalla. Matka kävi huimaa vauhtia yli kantojen ja kivien.

* * * * *

Mikä hälinä hovissa!… Oli jo udeltu olikohan tapahtunut jokin onnettomuus, koska Claes herra ja hänen neitonsa olivat kadonneet taipaleelle. Alussa se oli vain antanut aihetta leikinlaskuun, mutta linnaan saavuttua löydettiin kuningattarelle osoitettu kirje, jossa Claes Stjernsköld todenmukaisesti teki selkoa heidän pakonsa syistä. Margareta rakasti häntä eikä tahtonut mennä naimisiin eversti Fuggerin kanssa, ja pelastaakseen neitsyen siitä ja itsensä epätoivosta hän oli kaiken järjestänyt siihen pakoon, johon toivoi Margaretan suostuvan. Kirje päättyi toivomuksella, että kuningatar antaisi anteeksi teon, joka johtui mitä palavimmasta rakkaudesta.

Kirje putosi Maria Eleonoran kädestä. Elisabet rouva oli epätoivoissaan; häntä varmaankin tultiin syyttämään valppauden puutteesta. Hoviherrat seisoivat ihmetellen, kukaan ei ollut kuullut puhuttavan eversti Fuggerista.

Hieman hämillään kuningatar kertoi, että eversti oli keksitty henkilö. Hän oli ainoastaan tahtonut tietää, oliko nuori mies rakastunut hänen hovineitsyeensä, eikä ollut tullut ajatelleeksi, että asia saisi sellaisen lopun.

Lähetettiin etsijöitä kaikille suunnille, ja ne, jotka olivat osuneet oikeille jäljille, palasivat selittäen, että nuori pari oli lähtenyt merille purjealuksella, jonka päämaalia ei tiennyt kukaan.

"Eikö minulla ole kylliksi omissa huolissani, täytyykö minun vielä saada tällaista harmia muistakin?" puuskahti kuningatar.

"Minä kirjoitan heti sukulaisille ja ilmoitan mitä on tapahtunut", sanoi kalpea Elisabet rouva.

"Tee se, mutta älä mainitse minua. En tahdo, että minut sekoitetaan asiaan!"

Hovipiiri oli joutunut apeahkoon mielialaan, ja nuori vaaliprinssi teki kaiken voitavansa viihdyttääkseen armollista sukulaistaan, joka melkein aina oli huonolla tuulella. Hänen rukouksistaan kuningatar vihdoin taipui tekemään vierailun Stettiniin.

Suurin valmistuksin oli varustauduttu ottamaan häntä vastaan; oltiin ylen uteliaita näkemään suuren sankarin puolisoa, ja kaikki kadut olivat täynnä väkeä hänen saapuessaan.

Se oli todellinen riemukulku. Hänen tielleen siroiteltiin kukkia, ja väkijoukko kirkui ja huusi ihastuksesta. Mutta hän olikin ihanampi kuin oli luultu. Hän oli säteilevän kaunis ja hän tervehti kaikille tahoille arvokkuudella ja sulolla, joka hurmasi töllistelevät väkijoukot.

Vanha herttua Bogislaus, joka oli tullut vastaan jo kaupungin portille, ratsasti vaunujen rinnalla ja nyökäytteli iloisena päätänsä kaikille tahoille Tämä oli vieras, joka oli tuova hänelle vain hauskoja päiviä.

Nyt alkoi katkeamaton sarja tanssiaisia ja hovijuhlia. Mutta jonkun ajan kuluttua sanoi kuningatar kyynelsilmin, ettei hän "voinut nauttia sellaisista iloista niin kauan kuin kuningas, hänen puolisonsa, antautui joka päivä alttiiksi tuhansille vaaroille. Sitä vastoin hän olisi tyytyväinen, jos tällaisia tilaisuuksia varten tarvittavat varat jaettaisiin almuina köyhille."

Kuningattaren hovineitsytten joukkoon oli otettu useita nuoria naisia herttuakunnan ylhäisimmistä perheistä, ja Elisabet rouvan toiminta kävi yhä monipuolisemmaksi, samalla kun hän ja Märta lähestyivät yhä toisiaan. Usein he puhuivat Margaretasta, kuinka hänelle oli mahtanut käydä ja missä hän mahtoi olla.

Monin tiedusteluin oli saatu tietoon, mikä pappi hänet oli vihkinyt. Elisabet rouva meni heti hänen puheilleen. Pappismies kertoi, että Claes Stjernsköld oli esittänyt selvät paperit, ja kun nuoren tytön edusmies ei ollut maassa, ja tyttö itse halusi liittoa, katsoi hän hyvällä oikeudella voivansa vihkiä heidät. Vihkitodistuksesta Elisabet rouva sai vaivatta kopion; hän tahtoi lähettää sen Margaretan sukulaisille; he voivat sitten ryhtyä toimenpiteihin mitkä katsoivat sopivimmiksi.

"He eivät voita mitään koettaessaan eroittaa heitä", vastasi pappi melkoisesti hädissään. "Herttuakunnan lait valtuuttavat minut toimimaan vakaumukseni mukaan, ja mitä Jumala on yhdistänyt, sitä eivät ihmiset saa eroittaa."

Kyynelet täyttivät Elisabet rouvan silmät, ja hän sanoi ojentaessaan kätensä jäähyväisiksi: "Minä teen kaiken minkä voin suojellakseni nuorta paria ikävyyksiltä."

Veljensä hartaista pyynnöistä kuningatar taipui matkustamaan Berliiniin, lapsuutensa kotiin. Täällä perheensä helmassa hänen olisi pitänyt voida hyvin, mutta samalla tavoin hän ruikutti kuin ennenkin. Hän oli toivonut, että kuningas niin monien vaivojen ja taistelujen jälkeen hieman levähtäisi ja rientäisi hänen luoksensa. Mutta hän ei tullut, vaikka hänen olisi pitänyt tietää puolisonsa kuihtuvan ikävästä.

"Minun rakas sisareni on kaltaisensa", sanoi vaaliruhtinas puolisolleen. "Hän on vain kehittänyt synnynnäiset taipumuksensa äärimmilleen."

Vihdoin joulukuun lopulla tuli kuninkaan viesti. Hän odotti Frankfurtissa puolisoaan.

Maria Eleonoran kärsimättömyydellä oli tuskin mitään rajoja, ja heti lähdettiin matkalle Leipzigiin, jossa kuningatar otettiin ylen juhlallisesti vastaan. Maistraatti ojensi hänelle kallisarvoisen raamatun ja muita kalleuksia. Täällä kuten kaikkialla hän ihastutti kauneudellaan ja sulollaan, ja yleensä sanottiin, että ainoastaan sellainen puoliso oli Kustaa Aadolfin arvoinen.

Matka kävi Weissenfelsin, Weimarin, Erfurtin, Gothan, Fuldan, Sleinaun ja Gelnhausenin kautta, ja kaikkialla häntä tervehdittiin maan kuningattarena.

Joulukuun 21 p:nä tapahtui lähtö Leipzigistä, ja tammikuun 11 p:nä kuningatar saapui Gelnhauseniin. Matka oli ollut jokseenkin vaivalloinen, ja kaikkialla koetettiin kuningatarta taivuttaa viipymään muutamia päiviä, varsinkin kun tiedettiin, että kuningas oli matkalla häntä vastaan.

Mutta mitkään houkutukset eivät auttaneet, ja matkaa jatkettiin. Vihdoin lähellä Hanauta kuningas tuli vastaan.

Kun kuningatar täällä sulki niin kauan kaivatun, jumaloidun ja rakastetun sankarinsa syliinsä, virkkoi hän: "Nyt vihdoin on suuri Kustaa Aadolf vangittu!" Yhdessä he menivät Hanauhun, jossa kuningattaren oli määrä levätä muutamia päiviä. Sieltä kävi matka Frankfurtiin, jossa kuninkaalla oli saapumisensa jälkeisenä päivänä ilo sulkea syliinsä niin kauan kaivattu ystävänsä Akseli Oxenstjerna.

Tämä oli marraskuussa lähtenyt matkalle Preussista ja, kuten hän itse kertoo kirjeessä valtakunnanneuvostolle, "kahden kuukauden yhtämittaisen matkan jälkeen" saapunut kuninkaan luo Frankeniin.

Ilo oli suuri ja molemminpuolinen, ja Kustaa Aadolf jakoi aikansa puolisonsa ja ystävänsä kesken. Maria Eleonora sai suunnattoman kallisarvoisen otsakoristeen, ja kuningas ympäröi hänet pelkillä huveilla ja juhlallisuuksilla, ja tämän kaiken viedessä hänen aikansa ja ajatuksensa, nauttivat ajan suurimmat miehet jälleennäkemisen iloa ja vaihtoivat keskenään ajatuksiaan.

Mitä he olivatkaan yhdessä eläneet. Kun he olivat Preussissa onnistuneet hankkimaan isänmaalle rauhan monivuotisen keskeytymättömän sodan jälkeen, kuinka he silloin olivatkaan kiittäneet Jumalaa menestyksestään! Ikinä he eivät olleet unelmoineet niin suurta onnea kuin Ruotsin aseilla oli ollut tämän uuden sodan aikana. "Minä toistan mitä olen aina sanonut!" huudahti kuningas. "Heikko ihmiskyky on ainoastaan ase korkeamman vallan kädessä."

"Minä tunnustan kuitenkin, että olisin mieluummin Wienissä kuin täällä Frankfurtissa tahtonut onnitella teidän majesteettianne Leipzigin voitosta."

"Sitä mieltä ovat monet muutkin", vastasi Kustaa Aadolf vakavasti. "Mutta minä luulen, että olen valinnut oikean tien Wieniin."

"Minä olen hyvin iloinen, jos tulen huomaamaan, että olen väärässä", vastasi valtiokansleri.

"Kun olet nähnyt Gustafsburgini", jatkoi kuningas, "olet tunnustava, että olen siellä saanut sangen tärkeän sotilaallisen aseman."

Ei kestänyt kauan, ennenkuin lähdettiin matkalle Mainziin. Sotajoukko oli sijoitettu talvimajoihin, ja tänne Reinin kultaiseen kaupunkiin sijoitti Kustaa Aadolf muutamiksi kuukausiksi hovileirinsä. Kellään Saksan keisareista ei ollut ollut niin loistavaa asemaa kuin Kustaa Aadolfilla talvella 1631-32 niin Mainzissa kuin Frankfurtissakin. Hovisaleissa tunkeilivat Saksan ruhtinaat ja ylhäisaatelisto kaikkien maiden valtiomiesten keralla odottaen levottomuudella tapausten kehitystä. Vierasten joukossa ei ollut kukaan onnellisempi kuin hän, jota pidettiin suurimpana syypäänä sotaan, pfalzilainen Fredrik V. Kustaa Aadolfin menestys oli antava hänelle takaisin kruunun ja sotajoukon, sankarikuninkaan hovissa osoitettiin hänelle kuninkaallista kunniaa ja häntä kutsuttiinkin Böömin kuninkaaksi.

Lukuisain valtiomiesten joukossa herättivät huomiota etupäässä Ranskan kolme lähettilästä, jotka oli lähetetty mitä kiireimmiten perätysten. Ensiksi tullut oli de l'Isle, sitten tuli viekas Hercule de Charnacé ja lopuksi kardinaali Richelieun oma lanko de Brezé. Ranskan hallitus oli mitä kiihkeimmän levottomuuden vallassa. Pelättiin, että Kustaa Aadolf tulisi pystyttämään voimakkaan protestanttisen vallan Saksassa, joka sittemmin voisi antaa tukea protestanttien pyrkimyksille Ranskassa.

Richelieun politiikka ei suinkaan ollut vihamielinen Saksan katolista suuntaa eikä paavilaista liittokuntaa vastaan. Hän oli tehnyt liiton Ruotsin kuninkaan kanssa ainoastaan kukistaakseen Habsburgin, Itävallan ja Espanjan hallitussuvut, ja nyt oli tämä elatusapua nauttivasta liittolaisesta muuttunut vaaralliseksi kilpailijaksi, joka melkein saattoi asettaa vaatimuksensa kuinka korkeiksi tahtoi. Hänen käsiinsä oli yhdistetty mitä suurin ja laajakantoisin valta, ja se oli sitä peloittavampi, kun se ei ollut ainoastaan sotilaallinen, vaan lisäksi moraalinen. Mitä pahemmin häntä pelättiin, sitä enemmän häntä imarreltiin. Hän oli nyt niin korkealla, että häntä pelättiin oikein todella, sillä kukaan ei voinut asettaa hänelle muita rajoja kuin mitä hän oli itse määrännyt. Ei ihme, että kaikkien silmät suuntautuivat häneen, kun hän kauniin kuningattarensa rinnalla vitkaan kulki kautta väkitäytten linnansalien tervehtien ja keskustellen milloin toisen, milloin toisen kanssa.

Koskaan eivät ole tunteiden äärimäisyydet kohdanneet toisiaan niinkuin täällä: rakkaus, ihailu, kateus ja mitä katkerin, silmittömin viha! Sellaisesta miehestä kuin Kustaa Aadolfista ei kukaan voinut olla välinpitämätön. Ja sitä paitsi hän seisoi niin korkealla, ettei mikä ampiainen tahansa pystynyt häntä pistämään. Kuinka moni näistä piispoista, jotka kumarrellen lähestyivät majesteettia, halusikaan miekalla, myrkyllä tai tikarilla tuhota tämän antikristuksen, joka riisti pyhimyskehän heidän päistään ja teki heistä yksinkertaisia, kuolevaisia, syntisiä ihmisiä!

He pitivät kokouksia suljettujen ovien takana. Jotakin oli tehtävä, mutta mitä? Niinkuin ihmeellä hän oli tähän saakka välttänyt kaikki väijytykset. Oliko hän tosiaankin korkeampien voimien suojeluksessa? Pois se; paavi on Kristuksen käskynhaltia maan päällä, ja hän rukoilee joka päivä pääkerettiläisen kuolemaa.

Tietämättömänä tästä eli oikeammin sanoen välinpitämättömänä kaikista vehkeistä Kustaa Aadolf odotti tyynenä aikaansa; koskaan ei hän näyttänyt suuremmalta kuin tässä ristiriitaisten pyyteiden aaltoilevassa meressä; hän ei suurennellut eikä taipunut; ajattelevaisena kaikissa toimissaan hallitsi hän kaikkia ja ennen kaikkea itseään.

Sotaisen menestyksensä huipulla hän tuumailee Oxenstjernan kanssa, miten rauhaa on parhaiten edistettävä. Tämä kiinnittää hänen huomiotaan siihen, että Tanska kadehtien katselee pohjoisen naapurinsa kasvavaa voimaa ja että oli olemassa merkkejä siitä, että Saksan protestanttiset ruhtinaat, joiden oli häntä kiittäminen kaikesta, pelkäsivät sitä herravaltaa, joka oli syntynyt huolimatta siitä uhmasta, joka uhkasi peittää heidän omansa varjoon.

"Minua se ei kummastuta", vastasi kuningas. "Luulen, että myöskin Englanti ja Hollanti hengessään pelkäävät ruotsalaista Itämeren valtaa. Mutta minä en löydä mitään ratkaisua suureen kysymykseemme siitä, että muuttaisin Saksan keisarikruunun Ferdinandin päästä omaan protestanttiseen päähäni! Parempi silloin, että vanha, laho valtiomuoto menee pirstaleiksi ja että valtioliitto syntyy kaikkien Saksan protestanttien kesken paremmilla perusteilla kuin nykyinen on. Siitä tulisi uusi evankelinen unioni, jolla on omat sotasääntönsä ja oma hallituksensa. Kaikkien kirkkotilusten peruutus olisi lujittava tämän valtioliiton vallan, ja minä vaadin tämän liiton ehdoksi ainoastaan, että liitto tunnustaa Ruotsin ylipääkseen ja suojelijakseen."

"Siihen vaaditaan, että meillä on saksalaisia maakuntia hallussamme", väitti Oxenstjerna.

"Me vaadimme saksalaisen Itämeren-rannikon, ennen kaikkea Pommerin. Se on oleva meidän lisämme liittoon."

"Tämä suuri ajatus on Kustaa Aadolfin arvoinen", jatkoi Oxenstjerna. "Ruotsin uusi suuri valta-asema on oleva takeena protestanttisuuden pysymisestä pystyssä ja Euroopan vapauden säilymisestä."

"Niin olen ajatellut, jos kaikkivaltiaan tahto on se. Mutta me olemme vielä kaukana rauhan siunauksista. Kysymys liittokunnan puolueettomuudesta antaa Ranskalle paljon päänvaivaa."

"Koko sen vaikutus Saksassa on riippuvainen siitä. Samana hetkenä kun ruhtinaat riisuvat aseensa, ei Richelieu voi enää sekaantua heidän asioihinsa."

"Minä en ole ehdottomasti hylännyt heidän pyyntöään pysyä puolueettomina", jatkoi kuningas. "Mutta minä vaadin varmuutta, että he riisuvat aseensa, enkä aio luovuttaa takaisin tekemiäni valloituksia ennen yleistä rauhaa."

Osoittautui pian, että Richelieun täytyi taipua. Kuninkaan tahto pääsi vallalle, vaaliruhtinasten täytyi alistua toisen toisensa jälkeen. Baijeri yksin liittyi keisariin, mutta siten olikin liittokunta hajalla.

Oleskelu Mainzissa oli maailman silmillä katsoen omistettu ainoastaan huveille, mutta todellisuudessa punottiin juonia innokkaammin kuin konsanaan.

On jo mainittu, että uusia suunnitelmia oli tehty kuninkaan henkeä vastaan. Salamurhan toimeenpaneminen olisi voinut viedä yleiseen verilöylyyn, niin suuresti kuningas oli rakastettu; päätettiin sentähden eräässä kokouksessa korkeain hengellisten herrain kesken hankkia luotettava ja varmakätinen ampuja; ja ensi kerran kun kuningas tarkasti joukkoja, oli tämän oltava katsojain joukossa ja ammuttava kohtalokas laukaus.

Ei ollut vaikea löytää siihen halukasta henkilöä, ja asia oli ratkaistu.

11.

TUKI KAATUU.

Linnassa oli suuri juhla. Kynttilät kipinöivät kruunuissa, ja suuret hovisalit olivat täynnä loistavapukuisia herroja ja naisia. Kuningattarella oli upea otsaripansa otsallaan ja missä hän kulkikaan, kuului ihastuksen hälinä hänen tavattoman kauneutensa johdosta, kauneuden, joka häikäisi kaikki muut kaunottaret. Elisabet rouva seurasi hänen jäljestään nojaten upeaan upseeriin; hän näytti tavattoman iloiselta ja nyökäytti päätään nuorelle tytölle, joka kulki aivan hänen jäljestään.

Kuningas tuli yhtäkkiä viereisestä huoneesta. Hän tervehti ystävällisesti kaikille tahoille ja meni kuningattaren luo, jolle hän tarjosi käsivartensa jatkaakseen kiertokävelyään.

"Olen saanut sinua odottaa!" sanoi kuningatar nuhdellen.

"Kirje Claes Stjernsköldiltä", sanoi kuningas.

"Se hävytön, kuinka hän uskaltaa."

"Sisällä oli myös kirje sinulle hänen nuorelta vaimoltaan."

"En tahdo lukea sitä."

"Minä luen sitten."

"Ethän kai ottane heitä suojelukseesi?"

"En, mutta annan anteeksi."

"Kuinka voit tehdä sen?"

"Tiedän mitä rakkaus merkitsee."

"Mutta paeta tiehensä!"

"Rakastetun kanssa! En olisi antanut anteeksi, jos nuori mies olisi jättänyt tytön."

"Kuningas suvaitsee laskea leikkiä."

Böömin kuningas lähestyi kysyen, saiko hän viedä hänen majesteettinsa kuningattaren siihen menuettiin, joka nyt alkoi.

Kuningatar suostui, parit järjestettiin, ja tanssi alkoi.

Kuningas katseli sitä muutamia silmänräpäyksiä ja kääntyi sitten valtiokansleriin, jonka kanssa alkoi innokkaasti keskustella.

Sillä välin kuningattaren ainoa ruotsalainen hovineitsyt oli pysähtynyt erään ikkunan ääreen ja keskustellut kuningattaren hovipojan Juhana Sparren kanssa. Tämä tunsi silloin jonkun nykäisevän itseään takista, ja käännyttyään hän näki pienen valkopukuisen ja kultakiharaisen tytön, joka kuiskasi hänelle: "Viekää minut kuninkaan puheille, täällä on niin ahdasta!"

"Etkö näe, että kuningas tanssii?" vastasi Juhana viitaten Fredrik V:een.

"Minä tarkoitan oikeaa kuningasta, en tuota", vastasi tyttö kärsimättömästi.

"Hänellä ei ole aikaa puhella pikku tyttöjen kanssa. Mitä tahdot häneltä?"

"Sen minä sanon itse", virkkoi tyttö koettaen jälleen päästä eteenpäin. Mutta eräs hovipalvelijoista, joka tapasi hänestä kiinni, virkkoi ankarasti: "Tyttönen on aivan hassu tahtoessaan puhua kuninkaan kanssa. Mutta minä kyllä hänestä huolen pidän, minä." Näin sanoen hän kantoi pois tytön, joka potki ja pyristeli vastaan kaikin voimin eikä voinut saada sanaakaan suustaan, sillä mies painoi kätensä hänen suutansa vasten.

"Sääli lasta!" sanoi Märta. "Miksei hän saa puhua kuninkaan kanssa."

"Jos päästät yhden, tulee sata jäljestä", vastasi hovipoika. "Meidän asiamme on valvoa, etteivät asiaankuulumattomat pääse vainoamaan heidän majesteettejaan."

Märta huokasi, mutta ei vastannut mitään. Heti sen jälkeen kuningas kulki ohi ja pysähtyi hänet nähtyään. "Voin sanoa teille terveisiä Claes Stjernsköldin nuorelta puolisolta", virkkoi kuningas.

"Margareta!… Onko hän täällä?" huudahti Märta vilkkaasti.

"Ei, mutta hän tulee mielellään."

Märta katsoi kuninkaaseen kummissaan, mutta ei uskaltanut sanoa mitään.

"Kasvojenne ilmeestä päättäen ei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Oi ei! Margareta oli tovereista parhain, vaikkakin väliin vähän ajattelematon."

"Koettakaa taivuttaa kuningatarta, minun suostumukseni teillä on…" Näillä sanoin hän meni edelleen.

"Ah, miten tuhmasti tein, kun en puhunut tytöstä!"

"Hän on aikoja sitten tiessään. Mitä sinulla on tekemistä hänen kanssaan."

Tanssiaiset olivat lopussa. Kaupungin ylhäisimmät naiset olivat ihastuneet siihen alentuvaan ystävällisyyteen, jota heille oli osoitettu. Ainoa, mitä valitettiin, oli se, ettei kuningas ottanut osaa tanssiin. Mutta nyt saatiin lohduttautua sillä, että hänen majesteettinsa oli seuraavana päivänä pitävä suuren sotaväen katselmuksen. Ja siellä kaikki tahtoivat olla mukana. Kenties hän tuntisi heidät ja tervehtisi heitä aivan tuttavallisesti, ja he tervehtäisivät vastaan. Ajatelkaas, kuinka ihastuttavaa! —

Pikku Gustava Adolfina oli heitetty pieneen pimeään huoneeseen. Hän oli alussa aivan hiljaa, sitten hän alkoi haparoida käsillään ympärilleen ja sai lopulta kiinni jostakin, jonka hän arvasi olevan sängyn. Pienet kädet haparoivat edelleen… kun… siellä makasi joku… Karkea ääni ärähti: "Mitä pirua se on… onko täällä joku?"

Tyttönen uskalsi tuskin hengittää.

"Oliko se joku enne… sanovat, että sellaisia esiintyy, kun piakkoin tulee käymään pahoin… minulta ei ole koskaan ennen liipannut… ei varmaan petä nytkään… hän on kova, sanovat… minä näytän, että kuulani on kovempi… neljätuhatta guldenia vuodessa… kelpaa sitten elää hyviä päiviä…"

Sanat tulivat puuskan tavoin… roisto makasi hiljaa kotvan… sitten hän nousi kiihkeästi. "Piru minut periköön, se oli joku… eikö tuossa häämöitä jotakin?" — Hän hosaisi kädellään… tyttö vetäysi takaisin. "Tuossa se on taas… piru, kun en ottanut tuluksia mukaani… se kai oli pirun juonia sekin, hän tahtoo auttaa antikristusta, mutta minä otan hänen henkensä… olen vannonut sen käsi ristillä, ja rahat minä tahdon saada… Eikö se häämöitä taas… jos se olisi ihminen, hieroisin sen mäsäksi, mutta se on paholainen… kenties se sama, joka houkutteli minut tähän… mitä minulla on antikristuksen kanssa tekemistä?… minusta nähden hän saa kyllä teilata ja polttaa mustatakkeja…" Hän nauroi hurjasti. "Minä en anna tinkiä kanssani… kaikki tyynni täytyy käydä kuin… jospa tietäisin mitä hiton lientä ne minulle juottivat… se polttaa kuin tuli… Minun pitäisi nukkua hyvin, että olisin varma kädestäni… heh, se ei ole koskaan hipaissut…"

Hän kopeloi sänkyä kädellään. "Mihin panin pyssyn… minun täytyy…" Hän kömpi pystyyn. "Enkö pannut sitä oven pieleen…" Muutamia laahustavia askelia. "Tuolla, tuolla häämöittää se taas, ja pirun silmät kiiluvat… mitähän jos…" Kiivas liike ja raskas romahdus, sitten oli aivan hiljaista.

On luultavaa, että Gustava Adolfina oli jähmettynyt kauhusta, mutta sittenkin vaadittiin koko se harvinainen kypsyys, jonka tämä kahdeksanvuotias tyttö oli saavuttanut, että hän edelleenkin voi pysyä tyynenä. Tyttönen tiesi hyvin missä tarkoituksessa hän oli tullut; hän ymmärsi, että täällä oli mies, jonka oli tehtävä pimeyden työ, ja hän uteli lapsellisessa mielessään, kuinkahan hänen äitinsä tahtoi hänen nyt tekevän.

Hänen silmänsä olivat ehtineet tottua pimeään, ja hän saattoi eroittaa suuren käärön, joka oli heitetty lattialle. Mutta pyssyn, jos hän sai sen käsiinsä, kätkisi hän sängyn alle, ja niin ei ilkeä mies voisikaan tehdä tihutyötään.

Hän otti muutamia askelia, mutta seinä tuli heti vastaan. Ilmeisesti huone oli hyvin pieni, ja hän pelkäsi koskettavansa kuvatusta, joka makasi lattialla yhäkin yhtä liikkumatonna ääntäkään päästämättä.

Tietysti pikku sydän pamppaili kovemmin kuin tavallisesti, ja silmät vaanivat läpi pimeyden murha-asetta. Silloin hän oli sängyn reunalla huomaavinaan esineen, joka muistutti sitä, mitä hän etsi. Mutta yrittäessään sitä kohden hän tuli jalallaan koskettaneeksi jotakin kovaa. Mies hypähti ärähtäen pystyyn. "Perkele, perkele", mutisi hän.

Taasenkin hän seisoi aivan kuin maahan naulattuna ja katsoi pimeyteen.

"Se kiiluu jälleen… mutta minä en pelkää, ja jospa minulla vain olisi pyssyni…"

Tyttö peitti silmänsä käsillään.

"Nyt se on poissa… mutta olisipa minulla vain pyssyni…" Hetkisen kuluttua mies mörähti jälleen: "Tuolla se on, tuolla se on! Nyt me kaksi käymme leikkiin!"

Taasenkin kuolemanhiljaisuus. Gustava Adolfina vaipui lattialle joko pelosta tai väsymyksestä, ja nukkui -viattomuuden tyyntä unta.

Roisto seisoi vaanien peloissaan. Hän kärsi kadotuksen tuskia eikä ollut varma, olivatko helvetin henget tulleet häntä vaivaamaan ennen aikojaan, vai oliko se joku ihmisolento, joka urkki hänen salaisuuksiaan… jossa tapauksessa hänellä oli halu näyttää! Niin kauan kun hän oli hengissä, ei kukaan ollut väkevämpi kuin hän.

Hän ei tiennyt, oliko seissyt siinä tunteja vai minuutteja, kun kuuli syvän huokauksen. Hylkiö hätkähti ja vapisi kuin haavanlehti. Oliko hän aaveiden ympäröimä? Hän tahtoi huutaa, mutta ei äännähdystäkään tullut hänen huuliltaan. Oli kuin hänen hengityksensä olisi tukehtunut.

Silloin hän kuuli vaikeroivan kuiskeen: "Äiti, äiti, minä pelkään."

Ihminen siis. Nyt oli pelko poissa, ja sen sijaan täytti raivo hänen sielunsa. Oli uskallettu ilveillä hänen kanssaan Niinkuin mieletön hän syöksähti sinne, mistä ääni oli kuulunut, mutta suistui suulleen. Pamahti laukaus. Hän kuuli hiljaista uikutusta, mutta tunsi samassa niin kipeää tuskaa oikeassa käsivarressaan, että joutui tainnuksiin.

Oli jo aamu, ja linnassa oli jo väkeä liikkeellä, kun kuului laukaus. Mutta kesti kauan, ennenkuin saatiin selville mistä se tuli.

Sinne tulijoita kohtasi kamala näky. Lapsi makasi verilätäkössä. Hän oli kuollut niin keveästi, ettei edes hymykään ollut kalvennut hänen huuliltaan. Ja suuret silmät, vaikkakin lasittuneina, silmäilivät vielä yhtä kysyvinä maailmaan. Kun hänet nostettiin maasta, huomattiin, että pergamenttiliuska oli kiinnitetty hänen povelleen. Se irroitettiin ja luettiin:

"Kuninkaan henki on vaarassa, olkoon hän poissa huomisesta tarkastuksesta."

Mitä hämmästystä tämä lyhyt kirjoitus herättikään! Useimmilla ei tietysti ollut aiotusta tihutyöstä aavistustakaan, ja ne, jotka siitä tiesivät, varoivat ilmaisemasta salaisuuttaan. Kenen lapsi tämä oli? Kukaan ei sanonut häntä tuntevansa.

Sama laukaus, joka oli hänet surmannut, oli myös murskannut miehen käsivarren kyynäspäästä. Hän makasi ähkyen tuskissaan ja kääntyi pois, ettei näkisi ruumista.

Koetettiin kaikin mokomin peittää asia hiljaisuuteen. Kuninkaan huoneet olivat onneksi linnan toisessa päässä, ja sinne asti ei pamaus ollut kuulunut. Mutta kun hän päivän koitteessa ratsasti kaupungista sotaväen-katselmukseen, näkivät useat henkilöt tiiviisti hunnutetun naisen, jonka toiset väittivät harhailleen linnan ympärillä koko yön.

Kuninkaan lähdön jälkeen joku oli kysynyt naiselta ketä hän etsi ja saanut vastaukseksi: "Lastani, elävänä tai kuolleena!" Hän oli tullut linnaan ja melkein omin neuvoin löytänyt tien ruumishuoneeseen. Oli samalla kertaa jotakin niin henkevää ja niin käskevää hänen olennossaan, ettei kukaan tehnyt mitään vastaväitteitä, kun hän otti lapsen käsivarrelleen ja kantoi sen pois.

"Mitä hän puheli itsekseen?" kysyi muuan läsnäollut palvelija toveriltaan.

"Sinä olet tehnyt tehtäväsi, nyt on jäljellä vain minun."

"Mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa?"

"Hän oli hullu, senhän näki selvään. Tule avukseni, roisto on vietävä sairashuoneeseen."

"Ensin paranemaan, sitten kaula poikki! Miksei häntä voi teilata muitta mutkitta?"

"Mutta sehän olisi vastoin kristittyjen lakia…"

"Ihmettelen mitä pahaa tyttölapsi oli tehnyt hänelle."

"Etkö käsitä, että lapsukainen oli välikappale, mies samaten; pienet roistot hirtetään, suuret ajavat vaunuilla matkoihinsa. Tule, nyt on hylkiö korjattava pois."

Varhain samana aamuna, sotaväen-katselmuksen aikana pidettiin salainen kokous useiden korkeimpain pappisvaltiasten kesken. Heidän pelästyneistä kasvoistaan saattoi nähdä, että oli tapahtunut jotakin tavatonta.

"Mihin toimenpiteihin meidän on ryhdyttävä hylkiöön nähden?"

"Mikä onnettomuus, ettei hänkin joutunut kuoleman omaksi!" puuttui toinen puheeseen.

"Hän saattaa vielä kavaltaa salaisuuden."

"Sellainen on estettävä", keskeytti toinen.

"Millä tavoin?"

"Jonkun papin on mentävä hänen luoksensa."

"Hän on saanut aneet."

"Silloin saa hän synninpäästön ja ehtoollisen ja viinissä…"

"Sitä mieltä olen minäkin."

Siihen yhtyivät kaikki, ja kokous hajaantui.

12.

PAHOLAISEN HOUKUTUKSET.

Ruotsalaiseen armeijaan Saksassa kuului vuoden 1631 lopulla kaikkiaan 63,700 jalkamiestä ja 16 000 ratsumiestä ja ennen sotaretken alkua toivottiin sen kohoavan 153,000 jalkamieheen ja 43,000 ratsuriin. Se oli suurin järjestynyt sotavoima mikä milloinkaan oli marssinut Saksan maaperällä.

Kuninkaan viimeksi tarkastama joukko oli niinsanottu "royal-armeija"; se oli suunnilleen viides osa koko sotavoimasta, ja sen tyynten, varmojen liikkeiden näkeminen vakuutti hänet siitä, että nämä äskenpestatut olivat jo ehtineet oppia yhtä ja toista vanhemmilta tovereiltaan.

Kustaa Hornilla oli "frankkilainen armeija" Mainin tienoilla komennossaan. Juhana Banér oli erään armeijan kera Magdeburgin tienoilla, Åke Tott kolmannen kera Ala-Saksissa Muita osastoja johtivat saksalaiset ruhtinaat jotka olivat kuninkaan sukulaisia ja kenraaleja Ruotsin palveluksessa kuten Saksi-Weimarin herttuat Wilhelm ja Bernhard, Hessenin maakreivi Wilhelm ja samoin Lüneburgin Yrjänä. Böömin saksilainen sotajoukko oli itsenäisessä asemassa sotamarsalkka Arnimin johdolla.

Vihollisten puolella oli Tillyn 20,000 miehen vahvuinen sotajoukko talvimajoillaan Tonavan pohjoispuolella; jokseenkin yhtä suuri voima oli Böömissä ja Schlesiassa pitämässä Tiefenbachin ja Maradan johdolla saksilaisia kurissa.

Ala-Saksissa oli Pappenheim 20,000 miehen voimin hänkin. Hänen väkensä oli enimmäkseen sijoitettu keisarillisiin linnoihin.

Mutta vaarallisempi kuin kaikki muut oli eräs kolmas armeija, joka oli astuva esiin vuoden alussa.

Palaamme mieheen, joka, juuri siksi ettei hän kammoksunut mitään keinoja, oli käynyt masentumattomalla voimalla eteenpäin maaliaan kohden, joka oli tehdä keisari yksinvaltiaaksi Saksassa.

Oveluudessa vetäen vertoja kenelle tahansa oli Pappenheim peräytynyt ylivoiman edessä ja nyt hän lepäsi kuin haavoitettu jalopeura ja odotti aikaansa. Hänen suunnattomat rikkautensa sallivat hänen ympäröidä itsensä samalla ylellisyydellä kuin itse keisari. Jokaiselle etevälle upseerille ei ollut tarjona ainoastaan hänen pöytänsä, vaan myös kukkaronsakin, ja jokainen reipas sotilas saattoi kirjoituttaa itsensä hänen nimikirjoihinsa.

Raivonsa ensi puuskassa Wallenstein oli vannonut, ettei enää koskaan palvelisi keisaria, ei sittenkään, vaikka siten voisi pelastaa sielunsa helvetin tulesta.

Mutta tapaukset seurasivat ripeästi toisiaan. Kustaa Aadolf tuli, ja hänen voittonsa herättivät Wallensteinin kateuden, mutta kenties ihailunkin. Yhdessä hänen kanssaan hän saattoi valloittaa maailman. Päätöstä seurasi pian toiminta, ja Kustaa Aadolfin suureksi kummastukseksi ilmoitettiin hänelle kreivi Matias Thurn, eräs Wallensteinin uskottu Adam Trzka ynnä eräs maanpaossa oleskeleva böömiläinen, Raschin nimeltään.

Heidät otettiin vastaan. Adam Trzka esitti herransa asian.

Jos kuningas tahtoi antaa Wallensteinille 12,000 ruotsalaista sotamiestä ja kahdeksantoista tykkiä, sitoutui hän lähtemään keisaria vastaan.

Ehdotus oli houkutteleva, ja Kustaa Aadolf ei ollut haluton. Mutta hän vastasi, että hän ei sillä hetkellä voinut antaa mitään joukkoja.

Niin pitkälle oli päästy ennen Breitenfeldin taistelua.

Kuninkaan loistava voitto kannusti Wallensteinin toiveita. Uudestaan hän lähetti viestin, että jos hän saisi pyytämänsä sotavoiman, hyökkäisi hän keisarin armeijan kimppuun Schlesiassa, valloittaisi tämän maan ja Böömin, ryntäisi Wieniä vastaan ja asettuisi sinne talvimajaan, mutta ensimäisellä kovalla pakkasella menisi yli Tonavan ja ryntäisi Steiermarkiin, Kärnteniin ja Krainiin.

Ehdotus oli jo ennen ehtinyt käydä Kustaa Aadolfille vastenmieliseksi. Kuinka saattoi hän luottaa luopioon, joka oli Wallensteinin yhteiskunnallisessa asemassa? Kenties hän katsoi lähetystehtävänsä täällä siksi pyhäksi, ettei voinut käyttää tällaista tarjousta sen hyväksi. Lähettiläs sai vastaukseksi, ettei kuningas voinut luovuttaa joukkojaan. Hän saattoi antaa korkeintaan 1,500 miestä.

Voimme aavistaa mitä Wallenstein tunsi saadessaan tällaisen vastauksen. Hän aivan kiehui loukatusta ylpeydestä ja raivosta ja huusi:

"Hyvä, asia käy laatuun ilman Ruotsin kuningastakin!"

Jollei hän voinut tehdä suurtekoja kuninkaan lipun alla, niin kyllä jonkun toisen. Wallensteinin kunniaa janoova sielu kyseli vähät mitä asia koski, kunhan hän vain voi niittää kunniaa ja mainetta.

Jo Frankfurtin kukistumisen jälkeen oli Wienissä ajateltu kutsua Wallenstein takaisin, Maksimilian Baijerilainen oli vain asettunut vastaan. Mutta Leipzigin taistelun jälkeen keisarin lähettiläät saapuivat Wallensteinin luo ja tarjosivat hänelle ylipäällikkyyden. Hän hylkäsi tarjouksen ja lähetti siitä heti tiedon Kustaa Aadolfille. Mutta tämä ei muuttanut mieltään.

Sitä mukaa kuin keisarin asema ruotsalaisten menestyksen ja liittoutuneiden kaksimielisen aseman vuoksi kävi yhä epätoivoisemmaksi, sai Wallenstein Wienistä yhä hartaampia esityksiä ja pyyntöjä. Mutta vasta Kustaa Aadolfin selvän hylkäävän vastauksen saatuaan Wallenstein päätti ottaa vastaan keisarillisten joukkojen johdon.

Joulukuussa 1631 sopimus oli tehty. Kuitenkin hän oli aluksi ottanut ylipäällikkyyden ainoastaan kolmeksi kuukaudeksi.

Wallensteinin nimellä oli entinen taikavoimansa. Kaikilta tahoilta virtaili sotamiehiä hänen lippujensa alle, ja jo maaliskuussa hänellä oli 40,000 miehen suuruinen armeija.

On jo sanottu, että Saksin vaaliruhtinas, joka vastarintaa kohtaamatta oli tunkeutunut Böömiin ja voittanut Pragin, laittautui levolle helposti voitetuille laakereilleen ja sorti maan asukkaita, salaisuudessa hieroen erikoisrauhaa Saksin puolesta epäröivänä ja päättämättömänä kuten kaikissa teoissaan.

Bambergin hiippakuntaa pidettiin jesuiittalaisuuden ahjona, ja Kustaa Horn sai käskyn sijoittaa joukkonsa sinne, rynnätäkseen sieltä Böömiin, jos niin tarvittiin.

Karkoitettu piispa pakeni Müncheniin ja sai Maksimilianin luona aikaan, että Tilly riensi avuksi. Tämä lähti talvimajoiltaan Tonavan rannalta ja hyökkäsi niin odottamatta frankkilaisen armeijan kimppuun, että Horn, koskei tahtonut jättäytyä tappiolle alttiiksi, vetäytyi hiippakunnasta takaisin, mutta palasi sitten pitkin Mainin vartta Schweinfurtiin tehden Tillylle melkoista vahinkoa.

Tämä oli alkunäytös siihen uuteen taisteluun, jossa Kustaa Aadolf ja Tilly jälleen olivat kohtaavat toisensa.

Tillyn lähtö Tonavan rannalta oli kuninkaalle merkki lähteä myös liikkeelle Reinin seuduilta. Hänen marssinsa kävi Frankfurtin kautta. Täällä hän riistäytyi itkevän puolisonsa syleilystä; tämä oli saanut häneltä luvan pysyä läheisyydessä ja käydä tervehtimässä niin usein kuin hänen aikansa myönsi. Kuningatar puolestaan oli luvannut olla kärsivällinen ja alistuvainen ja ensi kertaa elämässään hän koetti olla huutamatta puolisoaan takaisin, kun tämä poistui huoneesta.

Maaliskuun 3 p:nä kuningas lähti 2,000 miehen kera Frankfurtista. Hänen tarkoituksensa oli yhdistyä Hornin kanssa ja sitten niin kiireisesti kuin mahdollista etsiä Tilly käsiinsä ja pakoittaa hänet taisteluun. Retki kävi Maininlaaksoa itäänpäin Schweinfurtin kautta. Kitzingenin luona kohdattiin Horn. Muutamia päiviä myöhemmin tulivat Juhana Banér ja Weimarin herttua, niin että ruotsalainen sotajoukko nousi nyt 40,000 mieheen.

Kuningas ei kuitenkaan tavannut vastustajaansa Frankenista. Tämä oli jo herttua Maksimilianin kehoituksesta peräytynyt toiselle puolen Tonavaa. Kuningas jatkoi tietään hänet mahdollisesti tavoittaakseen.

Maaliskuun 20 päivänä ruotsalainen sotajoukko tuli Fürthiin, ja samana päivänä kuningas kävi Nürnbergissä.

Tämä kaupunki oli silloin Saksan rikkain ja oli alusta alkaen kiihkeästi omistanut luterilaisen opin. Katolilaisten julma mellastus oli sen asujamille ollut alituisen pelon ja levottomuuden aiheena. Suuri ja yleinen oli suru, kun Tanskan kuninkaan täytyi vetäytyä takaisin, ja Kustaa Aadolfin saapuminen tuotti tosin iloa, mutta ainoastaan heikkoja toiveita. Mitäpä hän läksi niin suunnatonta ylivoimaa vastaan? Hän lähestyi, ja jokaista hänen saavuttamaansa voittoa tervehdittiin riemulla Nürnbergin asujanten kesken.

Kun Magdeburg kukistui, olisivat he onnettoman kaupungin kohtalossa nähneet omansa, jolleivät Kustaa Aadolfiin kohdistuvat toiveet olisi vakiintuneet varmuudeksi, ettei hän ollut jättävä heitä suojattomiksi vaaran hetkenä. Ja nyt hän seisoi heidän kaupunkinsa portilla. Ilo oli yleinen niin vanhojen kuin nuortenkin, niin ylhäisten kuin alhaistenkin kesken, ja vastaanotto oli sen mukainen.

Ratsuriparvi, johon kuuluivat kaupungin patriisit ja etevimmät miehet loistavissa puvuissa, ratsasti kuningasta vastaan, ja heitä seurasi jono vaunuja, joissa ajoivat kaupungin ylhäisimmät rouvashenkilöt. Porvaristo komeili aseissa lippuineen, kellot soivat kirkkojen torneissa, ja kaupungin muureilta ammuttiin tykeillä.

Kaunis keskiajan kaupunki oli koristautunut koko loistoonsa. Päädyt ja parvekkeet olivat verhotut kallisarvoisin ja monivärisin kankain, ikkunat olivat täynnä katselijoita, soittokunta soitti, kaikkialla pelkkää riemua ja ihastusta. Kun kuningas tuli ratsastaen kaupunkiin, ratsasti hänen rinnallaan Fredrik Pfalzilainen, ja häntä ympäröivät useat saksalaiset ruhtinaat ja kreivit monien ruotsalaisten herrojen keralla.

Kustaa Aadolf tervehti kaikille tahoille. Oli kuin kaikki huolet olisivat olleet puhalletut pois, jalot kasvonpiirteet ilmaisivat mitä suurinta ja puhtainta iloa, ja kyynelet, jotka kimmelsivät hänen silmissään, näyttivät katsojista kauniimmilta kuin parhaimmatkin jalokivet.

Kauan muisteltiin tätä Kustaa Aadolfin saapumista Nürnbergiin juhlallisimpana kohtauksena mitä vanha valtakaupunki oli nähnyt muuriensa sisällä. Mutta ulkonainen upeus ja loisto kalpeni kuninkaan tekemän persoonallisen vaikutuksen rinnalla. Kustaa Aadolfissa oli, kuten Saksan suurin historiankirjoittaja sattuvasti on huomauttanut, jotakin kansanomaista sanan parhaimmassa merkityksessä. Kaikkialla, niin kotona kuin kylässäkin, oli hänellä voima temmata joukot mukaansa, ja erityisesti tämä näyttäytyi, kun hän astui kosketukseen vapaiden valtiokaupunkien protestanttien kanssa. Pohjolan ruhtinaan kaikkia kohtaan avonainen ja vapaa esiintyminen, teeskentelemätön iloisuus ja koruton arvokkaisuus, kaikki tämä valtasi täällä mielet mitä suurimmalla voimalla, kun sankari lähestyi heitä heidän vertaisenaan. Kuinka erilainen hän olikaan kuin Pohjois-Saksan protestanttisten ruhtinashuoneiden raa'at juomari- ja junkkarityypit tai nämä puoleksi italialaistuneet, jesuiittain kasvattamat ruhtinasihanteet, joita Etelä-Saksan katolisilla hoveilla oli esitettävinään! Kustaa Aadolf oli kansan mies; hänestä oli kaukana se prameileva espanjalainen loisteliaisuus, jota silloin apinoivat kaikki ne, jotka kokeilivat Versaillesin ranskalaisilla hovitavoilla. Hänen lumousvoimansa oli siinä, että hänessä kuvasti germaaninen luonne kaikessa siinä alkuperäisyydessään, jossa se esiintyi hänen koreilusta vapaana säilyneessä kansassaan, että koko hänen ihmisensä kuvastui todellista protestanttisuutta. Näille Lutherin ja Melanchtonin parhaimmille maanmiehille hän ei ollut mikään muukalainen, vaikkei ollutkaan syntynyt heidän keskuudessaan. Missä hän ratsastikin Nürnbergin katuja, täytti ilman yksi ainoa katkeamaton riemuhuuto. Näille eteläsaksalaisille protestanteille, jotka niin kauan olivat eläneet katolisen ylivallan sorrettavina, heille oli hän tosiaankin pohjolasta ilmestynyt vapauttaja.

Kuninkaan saavuttua hänelle varustettuun asuntoon pyysi kaksi raadin edustajaa päästä hänen puheilleen. Nämä toivat kaupungin tervehdyksen, ja ilmoittivat, että kaupunki tahtoi antaa suuren määrän elintarpeita sotajoukolle, neljä tavattoman suurta tykkiä tarpeineen, kaksi erittäin hyvin tehtyä karttapalloa, taivaspallon ja maapallon sekä lopuksi useita hopeavaaseja mitä kauneinta tekoa.

Kuningas oli silminnähtävästi liikutettu kaikista näistä hyväntahtoisuuden osoituksista ja otti vastaan kutsun kaupungin hallintomiesten ja raadin tarjoamille päivällisille.

Tämän juhlan lopuksi Kustaa Aadolf lausui ympäristölleen: "Jumala on teidät pannut johtomiehiksi kaupunkiin, jonka vertaista väkirikkaudessa olen tuskin nähnyt. Tämä väki luottaa teihin ja tottelee teitä; olkoon sentähden hallituksenne sellainen, että voitte vastata siitä ylimmän tuomarin edessä, kun teidän on kerran itsennekin tili tehtävä. Te kuulutte Nürnbergin korkeimpiin sukuihin, astutte isienne jälkiä ja olette heidän vertaisensa isänmaanrakkaudessa. Vihollinen on tekevä kaikkensa saadakseen teidät eripuraisiksi ja sitten riisumaan aseenne, mutta minä varoitan teitä kallistamasta korvaanne heidän kuiskutuksilleen. Evankelisessa opissa on valo ja kehitys, puolustakaa sitä hengellänne ja verellänne."

Raatiherrat puhuivat siitä, kuinka kuningas oli näyttänyt esimerkkiä kaikille ja mitä uskomattomia tapauksia oli jo tapahtunut.

"Niin", vastasi Kustaa Aadolf, "Herran kaikkivaltius on ihmeellisesti näyttäytynyt keskuudessamme, hän on lyönyt vihollisemme sokeudella, niin että he ovat jättäneet keisarikunnan tärkeimmät paikat meille avoimiksi. Jumala on armossaan tehnyt meidät tahtonsa välikappaleiksi. Olin uskonut, että koittaisi tuomiopäivä, ennenkuin voisin saapua Saksanmaan sydämeen ja teidän kaupunkiinne."

Kaikki puhuivat, että se, mitä kuningas oli tehnyt, näytti koko maailman silmissä ihmetyöltä.

"Se on totta", vastasi Kustaa Aadolf, "olen jättänyt alamaiseni ja kaiken mikä minulle on rakkainta maailmassa; soturini ovat seuranneet esimerkkiäni, he ovat jättäneet vanhempansa, vaimonsa ja lapsensa samoin kuin minäkin uhratakseen henkensä ja verensä puolustaakseen uskontoa, vapautta ja maailmanrauhaa. Yhtä vähän he kuin minä tulevat tästälähin säästämään itseään taistelussa totuuden ja oikeuden puolesta. Teidän kaupunkianne tahdon suojella sikäli kuin se on minun vallassani."

Raatiherrat riensivät hänen ympärilleen kilvan puristamaan hänen kättään. Todellinen suuruus ikäänkuin kohottaa arki-ihmisen ja vetää hänet puoleensa. Kustaa Aadolf tunsi, että kaikkien niiden silmien takana, jotka nyt rakkaudella ja ihailulla katsoivat häneen, olivat avoimet sydämet, jotka ilolla ottivat vastaan ja kätkivät hänen sanansa, ja sielunsa kylläisyydestä hän puuskahti eronhetkenä:

"Älköön koskaan rohkeutenne lannistuko, luottakaa Jumalaan ja kehoittakaa toisianne uskonnon ja vapauden puolustukseen! Älkää pitäkö merkityksettömänä sitä, että Herra on tänään lähettänyt teille saarnamiehen, joka, samalla kun hän teitä kehoittaa ja lohduttaa, tahtoo myös auttaa teitä mikäli Jumala antaa hänelle voimaa siihen!… Pysykää lujina, ja kaikkivaltias on pitävä mahtavan kätensä teidän päänne päällä; teidän kaupunkinne on edelleen kukoistava, ja sen maine on laajalle kaikuva, ja te itse olette saava katoamattoman kunnian tulevien sukupolvien kesken ja iankaikkisuudessa autuuden himmenemättömän kruunun."

Kuningas matkusti pois, mutta hänen käyntinsä muisto eli kauan mielissä. Ne puheet, jotka hän oli pitänyt, merkittiin muistista kirjaan, ja niitä levitettiin satalukuisina painoksina. Ja ihaillun sankarin kuvaa monistelivat monet taitavat kädet kaupungin monissa työpajoissa.

13

TAISTELUUN! TAISTELUUN!

Maaliskuun 23 päivänä ruotsalainen sotajoukko lähti marssimaan Schwabachista eteenpäin. Kuningas toivoi saavuttavansa Tillyn, mutta tämä oli päässyt turvaan Ingolstadtiin, ja ruotsalaiset näkivät ainoastaan vilahduksen hänen jälkijoukostaan.

Pikaisesti neuvoteltuaan kenraaliensa kanssa Kustaa Aadolf päätti lähteä Donauwerthia vastaan, ja armeijan täytyi kiiruhtaa marssiaan ehtiäkseen vallata tämän Tonavan ylimenolle niin tärkeän paikan, ennenkuin Tilly ehti tulla avuksi.

Tämä onnistui tosiaankin, ja aamupäivällä maaliskuun 27 p:nä ruotsalaisen sotajoukon nähtiin saapuvan perille.

Donauwerthin kaupunki, joka sijaitsee Tonavan pohjoisrannalla, oli siihen aikaan erittäin hyvin linnoitettu. Kaupunkia suojeli korkea vuori, ja sille oli alettu rakentaa linnoitettua leiriä, ja Tonavan sillan suojaksi oli etelärannalle luotu maasta sillanpääty. Päällikkönä oli Rudolf, Saksi-Lauenburgin herttua. Tämä katsoi olevansa liian heikko puolustamaan leiriä Schellen-vuorella, mutta päätti sitä voimakkaammin suojella kaupunkia, erittäinkin kun hän luotti siihen, että Tilly oli tuleva avuksi.

Donauwerth oli ollut vapaa valtiokaupunki samoinkuin Nürnberg ja omistanut protestanttisen opin, mutta jo 1608 sinne oli sijoitettu baijerilainen linnaväki ja kaupungin asujamet pakoitettu katoliseen oppiin. Salaisia protestantteja oli suurin joukoin, ja voimme käsittää, minkälaisin tuntein nämä kuulivat, että ruotsalaiset olivat tulossa.

Kustaa Aadolfin ensimäinen toimenpide oli vuoren valtaus, jonne hän heti käski viedä tykistön. Kohta sen jälkeen alkoi niin itse kaupungin kuin Tonavan yli vievän sillankin pommitus.

Herttua Rudolfille ja hänen sotureilleen uhkasi käydä pahoin, mutta he pysyivät rohkealla mielin, sillä apu oli lähellä. Tonavan etelärannalla oli nähty keisarillista ratsuväkeä ja pidettiin aivan varmana, että Tilly oli tulossa, ja että ratsuväki kuului hänen etujoukkoihinsa. Mutta ruotsalaisten tykkien tuli kuumeni, ja sen sijaan että useammat ja suuremmat osastot Tillyn ratsuväkeä olisivat lujittaneet toiveita hänen pikaisesta saapumisestaan, katosivat tykkönään nekin ratsuriparvet, joiden oli nähty kiitävän ohi.

Niin huolestuttavissa olosuhteissa päättyi päivä herttualle, joka ei tiennyt muuta keinoa kuin pikimmiten pistää pillit pussiin ja lähteä suolle soittamaan. Sotamiehet saivat käskyn lähteä kaupungista, eikä heille tarvinnut sitä sanoa kahteen kertaan. Mutta töminä sillan yli marssittaessa herätti ruotsalaisten huomion. Sillalle suunnattiin entistäänkin murhaavampi tuli ja kaupunki vallattiin rynnäköllä.

Vaikeudet olivat nyt voitetut, ja Kustaa Aadolf saattoi lähettää joukkojaan yli Tonavan, mikä seuraavina päivinä tapahtuikin. Donauwerthiin jäi 2,000 miehen suuruinen vartioväki, ja Kustaa Horn sai käskyn vallata seudut Tonavan varrella länteenpäin, kun taasen kuningas sijoitti päämajansa Nordheimin kylään.

Ruotsalainen sotajoukko oli nyt Lechin ja Tonavan virtojen kulmauksessa. Lechin yli meni tie Baijerin sydämeen, ja sinnekin tahdottiin päästä. Mutta ylimeno oli asia, joka hätkähdytti kokeneinta ja rohkeintakin Kustaa Aadolfin sotapäälliköistä. Jotensakin kaita, mutta väkevä ja kuohuva alppivirta oli tulvillaan kevätauringossa sulaneesta Alppien lumesta ja vyöryi tasangoille, niin että Rainin pikku kaupunki Lechin itärannalla oli aivan kuin järvenä. Virran oikeanpuolinen ranta oli varustettu vallituksilla, ja niistä lujimman turviin oli Tilly koonnut 2,500 mieheen nousevan päävoimansa.

Baijerilainen sotajoukko, jossa herttua Maksimilian itsekin oli, seisoi virran, suon ja metsän suojassa, kun taasen järein tykein varustetut vallitukset puolustivat kaupunkia.

Vastapäätä virran vasemmalle rannalle, lähelle Rainia, oli Kustaa Aadolf pystyttänyt leirinsä. Jalkaväki oli sijoitettu erääseen metsäntylvään, jossa se oli hakenut aukeaman olinpaikakseen. Ratsuväki oli etelämpänä avoimella kentällä. Etupuolelta suojelivat leiriä murrokset, joissa oli aukkoja uloskarkauksen varalta.

Eräässä kertomuksessa ruotsalaisesta päämajasta niiltä ajoilta mainitaan: "Vihollinen on vallitusten turvissa Rainin lähellä, kahden tunnin matkan päässä täältä. He ovat nostaneet ylös sillan ja miehittäneet Lechin varren Augsburgia myöten, niin että on mahdoton päästä heidän kimppuunsa menettämättä paljon väkeä, jonka tähden kuninkaallisen majesteetin täytyy etsiä toinen tie."

Sellainen ei kuitenkaan ollut kuninkaan tarkoitus. Tuokion ajan hän ajatteli, etteiköhän hävitettyä siltaa voisi laittaa jälleen käyttökuntoon, mutta käsitti pian, että se oli virran tulvehtimisen tähden mahdotonta. Oli etsittävä toinen tie virran yli, ja tapansa mukaan hän otti itse osaa tiedusteluretkeen, joka tässä tarkoituksessa tehtiin.

Muutamien ratsumiesten seuraamana hän ratsasti eräänä päivänä pitkin virranrantaa, mutta pysähtyi erääseen paikkaan, joka hänestä näytti sopivalta. "Kuulkaas, pojat", sanoi hän, "ken teistä voi ottaa varman selon kuinka syvä virta tällä kohtaa on, hän saa kunnialahjan."

Ratsumiehet katselivat toisiinsa, ja muuan heistä virkkoi suomeksi murtaen, "että jos hän sai ottaa ylleen vanhan sarkatakin, joka hänellä oli leirissä, tahtoi hän koettaa onneaan."

Kuningas suostui ja ratsasti itse eräälle etäiselle kukkulalle, josta hän kaukoputkella saattoi nähdä, miten yritys onnistui.

Muutamien minuuttien kuluttua tuli hajasäärinen, liikkaava talonpoika, jolla oli pitkä riuku olallaan. Hän lynkkasi alas rannalle ja huusi baijerilaisille toiselle puolen, että he tulisivat auttamaan häntä ylitse.

Varmaankaan hän ei saanut mieleistään vastausta, sillä hän alkoi kahlata virrassa jalat pohjassa, kunnes vesi ulottui vyötäisiä myöten. Ja kun hän huomasi, että vesi oli hänelle liian syvä, pysähtyi hän kynsien päätään. Baijerilaiset nauroivat ääneensä ja kysyivät eikö hän osannut uida.

Sitä hän ei arvellut voivansa, koskei ollut koskaan koettanut.

Uusi naurunrähäkkä, ja muuan baijerilainen virkkoi varoittaen, että silloin täytyi hänen varoa itseään, sillä "virta on 22 jalan syvyinen."

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi talonpoika halveksivasti tiuskaisten.

"Totta kai, sillä upseerimme mittasivat eilen sen syvyyden", virkkoi baijerilainen.

Mutta viisas suomalainen ei vielä tiennyt kaikkea mitä tahtoi tietää ja kysyi sentähden oppimallaan baijerilaissaksan murteella, "eikö joku heistä maanmiehyyden tähden tahtonut kahlata virtaan ja tangon avulla vetää häntä yli, hän saisi kunniapalkinnon."

Muuan baijerilaisista heitti vaatteensa pois ja kahlasi talonpoikaa kohden, joka siitä saattoi päättää kuinka pian virta syveni vastaisella rannalla. Ukkopahan liikkeet olivat kuitenkin niin kömpelöt, kun hän koetti lähestyä auttajaansa, että tämä ui hänen luoksensa. Silloin hän sai kuulla ukolta kokonaisen tarinan siitä, miten köyhät talonpojat saivat kärsiä "kirottujen ruotsalaisten" käsissä. Lorun lopuksi ukko kyllä tahtoi, mutta ei uskaltanut lähteä syvänteen yli. Sentähden baijerilainen, jota alkoi palella, jätti hänet omille hoteilleen ja ui takaisin.

Näköjään syvästi murheissaan talonpoika katsoi pelastajansa jälkeen, marssi sitten takaisin rannalle ja palasi raskain askelin takaisin. Mutta heti vihollisen näkyvistä päästyään hän riensi kuninkaan luo antamaan raporttiaan. Kustaa Aadolf ylensi hänet heti paikalla ratsuväen majoitusmestariksi ja antoi hänelle heti riikintaalereja varustuksia varten.

Varhain aamulla huhtikuun 3 päivänä kuningas ratsasti itse tiedustelemaan. Hän laskeutui ratsailta ja meni alas rannalle, josta hän huusi vahtimiehelle toiselle rannalle: "Hyvää huomenta, ystävä! Missähän vanha Tilly majaillee?"

"Hän on Rainissa, päämajassaan", vastasi vahtimies, joka ei suinkaan uneksinutkaan kenen kanssa puhui, vaan kysäisi vuorostaan: "Missäs kuningas majailee, toveri?"

"Hän on päämajassaan hänkin", vastasi kuningas.

"Olen tässä juuri aprikoinut, antaakohan hän suojaa?" (pestaa uutta miehistöä) kysyi vahtimies.

"Kuinka monelle tahansa, tule vain koettamaan, et sitä varmaan kadu."

Kun kuningas tuli takaisin leiriin, kertoi hän hymyillen tapauksesta läsnäoleville ruhtinaille ja herroille.

Kustaa Aadolfin mielessä kypsyi yhä enemmän päätös laittaa silta yli virran mennäkseen aivan Tillyn ja hänen vallitusten suojustaman sotajoukkonsa edessä väkivoimin ylitse. Hän kutsui koolle sotaneuvoston kuullakseen kenraaliensa mieltä, mutta useat osoittivat olevansa vastustavalla kannalla. Erittäinkin Kustaa Horn vastusti niin uhkarohkeaa yritystä, kuin että vihollisen silmien alla lähdettäisiin pyrkimään vuolaan ja syvän virran ylitse.

Hän kiinnitti kuninkaan ja sotaneuvoston huomiota vihollisen lujiin vallituksiin ja siihen, ettei ollut rakennustarpeitakaan siltaa varten. Jollei yritys onnistuisi, lisäisi se vain katolilaisten rohkeutta, ja palausmatka kävisi ylen vaaralliseksi, varsinkin kun oltiin keskellä vihollismaata ilman mitään lujaa tukikohtaa. Hän ehdotti, että jätettäisiin Lechin ylimeno tuonnemmaksi, lähdettäisiin Böömiin päin ja lyötäisiin Wallenstein, ennenkuin hän ehti edelleen vahvistaa joukkojaan. Silloin Baijerinkin täytyi lannistua, eikä oltaisi jättäydytty vaaraan joutua saarroksiin meren puolelta ja kenties tulla pakoitetuksi epäedulliseen taisteluun.

Melkein kaikki kannattivat Hornia, ja kuningas seisoi mietteissään otsa rypyssä.

"Miksi puhua niin paljon, kun on kysymys vain ylimenosta", sanoi hän. "Vihollinen ei ole vielä ehtinyt toipua ällistyksestään kärsimäinsä tappioiden johdosta, eikä hänelle ole annettava siihen aikaa."

Siitä huolimatta Horn ei tahtonut luopua mielipiteestään ja tahtoi sitä tukea useammilla todisteluilla.

Silloin salama välähti kuninkaan silmissä ja hän huudahti: "Me olemme tulleet yli Oderin, Elben, Reinin, jopa yli Itämerenkin. Nytkö kääntyisimme jonkun Lech-virran rannalta takaisin! Minä uskon, että yritys on mahdollinen toteuttaa."

Oli jotakin niin valtavaa ja vakuuttavaa koko hänen olennossaan, että kaikki vastaväitteet vaikenivat, ja vaarallinen yritys oli päätetty asia. Heti sen jälkeen koottiin sotajoukko Oberndorfin kylän luo samannimisestä linnasta eteläänpäin, ja alhaalle rannalle luotiin kaksi patteria, joissa oli kaikkiaan 72 tykkiä, ja aineksia hankittiin sillan rakentamista varten virran ylitse.

Tillykään ei ollut lyönyt laimin välttämättömiä varatoimia estääkseen ruotsalaisten ylimenoa.

Eräässä virranmutkauksessa oli matalahko niemeke, joka oli heikko kohta baijerilaisille. Siihen asetettiin kaksi lujaa sotilasosastoa pitämään vartiota, ja nopeasti luoduille vallituksille sijoitettiin tykit ampumaan sekä sillan rakennusta että vastapäistä rantaa.

Kaikki nämä toimenpiteet osoittivat, että aiottiin, maksoi mitä maksoi, estää ruotsalaisten pääsy virran yli.

Eikä kuningas täällä aikonutkaan ryhtyä ylimenoon. Oberndorfin kylästä 3,000 kyynärää etelään oli eräässä toisessa Lech-virran polvekkeessa saareke aivan lähellä vihollisten rantaa, ja sinne kuningas laittoi suunnitelmansa.

Ettei vihollinen täällä ryhtyisi samoihin varokeinoihin kuin Oberndorfin kohdalla, oli välttämätöntä pitää Tilly siinä uskossa, että ylimenoon tosiaankin aiottiin ryhtyä viimeksimainitussa kohdassa. Sentähden pystytettiin myös ruotsalaisten patterit Oberndorfin luo, tykinsuut suunnattuina vihollista vastaan. Nämä alkoivat pian soittaa yli virran, ja sotajoukko asetettiin täyteen taistelujärjestykseen.

Tilly ei aavistanut mitään. Oberndorfin talot revittiin, jotta saataisiin rakennusaineita siltaan, ja ne vietiin todelliselle ylimenopaikalle. Samana iltana upotettiin siellä virtaan useita erikokoisia pukkeja, jotka oli häthätää valmistettu. Työ jatkui koko yön ja seuraavan päivänkin, ilman että Tillyllä oli siitä aavistustakaan. Mutta hänenkin aikansa oli täpärällä.

Kun aurinko nousi huhtikuun 4 p:nä, näki hän aivan silmiensä edessä ruotsalaisen armeijan asetettuna taistelujärjestykseen. Sen takana kohosivat Oberndorfin linnan muurit, ja aivan lähellä kylää seisoi ruotsalaisen sotajoukon oikea sivusta. Tilly loi katseen omiin valloneihinsa ja hymyili. Jos hänen mielessään väikkyi muistoja Leipzigistä, unohti hän ne vallituksiaan katsellessaan ja jupisi itsekseen: "Pyhä neitsyt on oleva meille avullinen!"

Baijerilaiseen sotajoukkoon kuului 20,000 miestä. Maksimilian oli itse mukana, ja sotamiehet, joita elähytti heidän vaaliruhtinaansa läsnäolo, osoittivat rohkeutta, joka lupasi hyvää taistelun tulosta. Sotajoukko oli virran, suon ja metsän suojassa, ja me tiedämme jo, että rantaa suojelivat vallitukset järeine tykkeineen.

Ruotsalaiseen sotajoukkoon kuului 22,000 miestä jalkaväkeä ja 12,000 ratsumiestä. Sotaisessa urhoudessa ei kukaan voinut vetää heille vertoja, ja ruotsalaiset ja suomalaiset paloivat halusta syöksyä uusiin ja rohkeihin yrityksiin voitokkaan kuninkaansa johdolla.

Lähinnä Kustaa Aadolfia hoitivat päällikkyyttä Kustaa Horn ja Juhana Banér, Weimarin herttua Wilhelm y.m. Virranrannalta ruotsalaiset vastasivat vihollisen tuleen 72 tykillä. Ja tykkien jymistessä molemmin puolin ja virranpinnan peittyessä läpinäkymättömään savupilveen laskettiin virralle puusilta, jonka savolaiset, yhtä taitavat kirveen kuin miekankin käyttöön, olivat suurimmassa kiireessä salvaneet. Se laskettiin edeltäpäin veteen upotetuille pukeille, ja suomalaiset saivat kunnian mennä ensiksi yli Kaarle Kustaa Wrangelin johdolla. Se oli hänen ensimäinen sotainen urotyönsä. Hänen kolmesataa miestään valtasivat saaren ja alkoivat heti luoda sillanpäätyä. Se oli valittua väkeä, ja kuningas oli luvannut joka miehelle kymmenen riikintaalerin palkinnon.

Aluksi kävi kaikki toiveiden mukaan. Mutta vihollisten huomio heräsi, ja ylivoimaisin joukoin he kävivät suomalaisten kimppuun. Kylmäverisesti ja ihailtavalla tyyneydellä nämä puolustautuivat ylivoimaa vastaan. He eivät väistyneet jalanleveyttäkään, vaikka hyökkäys uudistettiin useita kertoja. Samaan aikaan viimeisteltiin siltaa, joka ei vielä ollut ehtinyt aivan valmistua, eivätkä savolaiset ottaneet häiriytyäkseen ylivoimaisen vihollisen liikkeistä vastakkaisella rannalla. Heti kun se oli täysin kuljettavassa kunnossa, meni kuningas itse yli kahden jalkaväkiprikaatin kanssa.

Samassa Tilly ryntäsi alas laaksoon kahden suuren jalkaväin-neliön ja neljän tykin kanssa. Hyökkäys tapahtui melkein heti; pienestä saaresta täytyi kahlata rannalle, jolloin vesi nousi kainaloihin saakka. Mutta mikään ei lannistanut Pohjan soturien mieltä, ja kuninkaan itsensä läsnäolo kohotti suuresti rohkeutta ja sotaintoa.

Baijerilaiset hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen; luodit moksahtelivat puiden kylkiin, ja hämmennys lisääntyi joka hetki varsinkin vihollisten riveissä. Heidän urhoollisuutensa ei voinut mitään sille tulelle, jota ruotsalaisten tykit syytivät rannalta heitä vastaan.

Mutta vaikka baijerilaisten oli vaikea ajaa ruotsalaisia pakoon, niin oli näiden toiselta puolen mahdoton saada tilaa lisäväelle. Hetken aikaa näyttikin epätietoiselta, mikä tulos oli oleva, varsinkin kun vihollisen puolelle saattoi tulla apuväkeä kuinka paljon tahansa.

Tavallisella urhoollisuudellaan Tilly oli itse ottanut osaa taisteluun ja juuri koonnut johtoonsa koko jalkaväkensä, kun yleiseksi hämmästykseksi vihollisen koko vasen sivusta kiireimmiten siirtyi etelää kohden, ja heti sen jälkeen ilmoitti tykkien jyminä, että uusi taistelu oli alkanut.

Weimarin herttua Wilhelm ei ollut malttanut pysyä toimettomana katselijana, vaan oli etsinyt ja löytänyt kahlauspaikan muutamia tuhansia kyynäriä etelämpänä, ja sitä tietä hän vei yli muutamia eskadroonia oikealta sivustalta. Häntä vastaan hyökättiin heti, mutta hän puolustautui niin urheasti, että vihollisen täytyi peräytyä. Keisarillisten koko vasen sivusta ryntäsi sen jälkeen häntä vastaan, ja nyt nousi tulinen ja pitkä taistelu ratsuväkien kesken, kun taasen vihollisen jalkaväki taisteli epätoivon taistelua kuningasta vastaan.

Tällaikaa oli onnistuttu löytämään uusi kahlauspaikka entisen ja äsken laitetun sillan välillä, ja sitä tietä vietiin yli muutamia eskadroonia ratsuväkeä ja hevosten lautasilla vietiin yli 400 muskettisoturia. Taistelua jatkettiin, lisäväkeä ei enää voitu saada yli, mutta vihollinenkaan ei enää voinut saada mitään etuja puolelleen. Taistelun aikana ilta läheni lähenemistään.

Useita Tillyn etevimmistä upseereista oli kaatunut, niiden joukossa myös urhoollinen Merode. Altringerin oli saattanut tainnuksiin tykinkuula, joka viuhahti aivan hänen päänsä ohi. Mutta vanha korpraali kantoi päänsä korkealla ja miekka kädessään hän johti valloninsa uuteen hyökkäykseen.

Mutta onni oli kääntänyt Tillylle selkänsä, hänen aikansa oli lopussa; musketinkuula sattui hänen reiteensä, ja tiedotonna täytyi hänet kantaa taistelukentältä.

Tällöin oli taistelun meno ratkaistu. Syntyi yleinen hämmennys, eikä kukaan tiennyt mihin oli ryhdyttävä. Onneksi yllätti yö, ja baijerilaiset saattoivat vetäytyä taistelukentältä takaisin leiriinsä. Täällä oli ällistys suuri ja yleinen; ne korkeammasta päällystöstä, jotka eivät mahtuneet Tillyn telttaan, seisoivat kasaantuneina sen ulkopuolelle saadakseen tietää hänen tahtonsa mihin oli ryhdyttävä. Maksimilian Baijerilainen kuuli hänen kuiskaavan: "Ingolstadt!" Ja hän päätti heti yön pimeydessä lähteä palausmatkalle.

Ruotsin kuningas oli viettänyt yönsä valmistellen uutta hyökkäystä vihollisleiriin, ja sai vasta aamulla tiedon, että vihollinen oli lähtenyt tiehensä. Hän luuli aluksi, että se oli vain juoni, ja vahva ratsuväenosasto ja kaksi jalkaväkiprikaatia lähetettiin tutkimaan jokilaaksoa, leiriä ja sen läheisiä kukkuloita. Kun vihollisesta ei kuulunut mitään, sai sotajoukko käskyn mennä virran ylitse, jota ei ehditty täydelleen suorittaa ennenkuin seuraavana (huhtik. 7) päivänä.

Kerrotaan, että Kustaa Aadolf, nähdessään hylätyn leirin edullisella paikalla lujine vallituksineen, virkkoi: "Jos minä olisin ollut baijerilainen, en olisi jättänyt tällaista paikkaa viholliselle, en vaikka tykinkuula olisi vienyt partani ja puolet leuasta lisäksi."

Tämän suunnattoman suuren ja vastoin kaikkia entisiä sotakokemuksia saavutetun voiton kautta Kustaa Aadolf oli avannut portin Baijeriin, ja ruotsalainen sotajoukko suuntasi nyt retkensä siihen kaupunkiin, jossa luterilainen uskontunnustus sata vuotta aikaisemmin, 1530, ojennettiin keisari Kaarle V:lle.

Ja huhtikuun 8 p:nä hän seisoi Augsburgin porttien edustalla ja käski sotajoukkonsa ympäröidä sen kahdelta puolen. Ruotsalaiset antoivat ensin kaupungille tulta maistiaisiksi ja sitten lähetettiin torvensoittaja viemään kirjettä, jossa kaupunkia kehoitettiin antautumaan. Baijerilainen päällikkö antoi ylpeän vastauksen, mutta katolinen raati oli itse asiassa hyvin peloissaan, varsinkin kun asujamiston suuri enemmistö oli protestanttinen. Kun oli vaihdettu useampia kirjeitä raadin ja luterilaisen väestön kesken, katsoi päällikkökin hyväksi antautua huhtik. 10 p:nä. Hän sai väkensä kera vapaasti marssia Ingolstadtiin.

Vasta huhtikuun 14 päivänä tapahtui juhlallinen marssi kaupunkiin. Kuninkaalla oli ympärillään useita saksalaisia ruhtinaita ja korkeimpia upseereja. Kulku kävi Pyhän Annan kirkkoon, jossa kuninkaan hovisaarnaaja Jakob Fabricius saarnasi siitä kohtuuttomuudesta ja epäkristillisyydestä, että ketään tahdottiin pakoittaa uskonasioissaan, ja osoitti kuinka Jumalan tahtoa vastaan sotivia jesuiittalaiset opit olivat.

Augsburgilaisen opin palauttaminen ennalleen siinä kaupungissa, joka oli ollut sen kehto, näytti Kustaa Aadolfille olevan voitoistaan rakkain, ja riemulla protestantit ottivat hänet vastaan. Huhtikuun 9 päivänä koko porvaristo oli koolla tehdäkseen uskollisuudenvalan Ruotsin kruunulle. Eräs kreivi Hohenlohe nimitettiin maaherraksi ja Pentti Oxenstjerna kuvernööriksi.

Kuningas viipyi muutamia päiviä kaupungissa katsellakseen eräitä kuuluisia rakennuksia, mutta jo huhtik. 15 p:nä Kustaa Horn lähti ratsuväen kanssa Ingolstadtia kohden. Seuraavana päivänä muuan sotajoukko lähti jäljestä. Kustaa Aadolf viipyi Augsburgissa aina 18 päivään, mutta tavoitti sotajoukon jo samana päivänä muutamien peninkulmien päässä Ingolstadtista etelään. Tämä oli Saksan vahvimmin linnoitettuja paikkoja, ja sitä puolusti nyt koko baijerilainen sotajoukko.

Huhtikuun 20 päivänä ruotsalaiset valtasivat erään pienen vallinsarven, ja ne 300 baijerilaista, jotka sitä puolustivat, osaksi lyötiin, osaksi vangittiin. Samana iltana pidettiin neuvotteluja, joissa Ranskan lähettiläskin pyysi Kustaa Aadolfia jättämään Ingolstadtin rauhaan. Kuningas vaati, että Baijerin vaaliruhtinaan oli seuraavana päivänä luovutettava takaisin maa-alueet, joita oli ottanut hänen ystäviltään ja liittolaisiltaan, päästettävä koko sotaväkensä kotia ja sitouduttava, ettei kolmeen vuoteen ryhtyisi mihinkään sotatoimiin häntä vastaan. Baijerin vaaliruhtinas ei suinkaan ollut taipuvainen tällaisiin ehtoihin.

Tilly heitti samana päivänä henkensä, ja silloin baijerilaisilla ei ollut päätä eikä pontta. Seuraavana päivänä, huhtik. 21:ntenä koko baijerilainen sotajoukko lähti Ingolstadtista ja riensi Regensburgiin. Heti siitä tiedon saatuaan kuningas käski Kustaa Hornin pitkin Tonavan etelärantaa rientää sitä estämään. Horn tuli niin lähelle Regensburgia, että hänen etujoukkonsa ottivat muutamia vankeja puolen kilometrin päässä kaupungista, ja nämä kertoivat, että baijerilaiset olivat ehtineet jo sinne sijoittaa lujan puolustusjoukon.

Sillä välin olivat ruotsalaiset rynnänneet etuvarustuksia vastaan laivasillan edustalle. Ne valloitettiin, mutta siihen päättyikin piiritys, ja Kustaa Aadolf tunkeutui etemmäs Baijeriin.

Kustaa Horn lähetettiin Landshutiin Isarin rannalle. Mutta kun baijerilainen linnaväki kieltäytyi antautumasta, lähti kuningas itse jälkeen pääjoukon keralla. Silloin baijerilaiset saivat jalat alleen, ja porvarit, jotka katsoivat jääneensä aivan turvattomiksi ja luulivat vihastuneen kuninkaan antavan varoittavan esimerkin, ottivat hänet vastaan vapisevin sydämin ja rukoilivat polvillaan armoa ja sääliä.

Kuningas käski Kustaa Hornin sanoa porvareille, ettei heillä ollut mitään pelättävää. Mutta heidät velvoitettiin maksamaan tuntuvaa paloveroa, ja sama kohtalo tuli myös läheisen piispankaupungin Freisingin osaksi. Täällä kuningas kohtasi Münchenin lähettiläät, jotka koettivat torjua sitä vaaraa, mikä uhkasi Baijerin pääkaupunkia.

Kuningas vaati upean Münchenin täydellistä ja vapaaehtoista antautumista ja paloveroa 400,000 riikintaalaria. Raati teki vastaväitteitä ja esitti kuninkaalle, että kaupungin rikkaimmat asujamet olivat matkustaneet tiehensä.

Kallistamatta tälle korvaansa kuningas marssi kaupunkia vastaan koko sotajoukkoineen. Kaupungista saapuivat uudet lähettiläät ja nämä vakuuttivat, että asujamet olivat halukkaat suorittamaan vaaditun paloveron, jonka jälkeen avaimet luovutettiin kuninkaalle.

Toukokuun 7 p:nä 1632 tapahtui Isarin sillan yli loistava marssi Müncheniin. Fredrik V ja kokonainen esikunta evankelisia ruhtinaita ympäröi Kustaa Aadolfia tässä tilaisuudessa.

Evankelinen unionikin vietti nyt voittojuhlaansa ruotsalaisen sankarin avulla. Kahdentoista vuoden maanpaon jälkeen hylätty ruhtinas hallitsi Pohjolan sankarin kanssa sukulaisensa ja vastustajansa pääkaupungissa ja omassa linnassaan.

Linnan pukuhuoneesta, joka oli maankuulu runsaista varastoistaan, löydettiin muun ohella useita tuhansia valmiita sotilaspukuja. Lattian alta löytyi 40 tykkiä, joista 24 oli tavattoman suuria ja kauniita. Erääseen tykkiin oli kätketty 30,000 kirkasta kultapalaa. Kaikki joutuivat voittajan saaliiksi.

Silminnähtävä suopeus, jota kuningas sai väestöltä osakseen, taivutti hänet antamaan anteeksi neljännen osan paloverosta, jota maksettiin 300,000 riikintaalaria.

Koko maailman silmät olivat kiinnitetyt Ruotsin kuninkaaseen, mutta hän itse ajatteli vain suunnitelmiensa toteuttamista edelleen. Joka päivä odotettiin viestiä, että keisarin äskenmuodostettu sotajoukko olisi yhtynyt baijerilaiseen ja Regensburgin kautta tunkeutunut Baijeriin. Tällöin saapui uutinen, että länsi-Schwabenissa oli puhjennut kapina talonpoikien kesken. He olivat käyneet ruotsalaisten linnueiden kimppuun muutamissa pikkukaupungeissa ja piirittivät nyt Biberachia.

Kustaa Aadolf ei kauan aprikoinut; 15,000 miehen keralla, jotka olivat saaneet levähtää ja viettää muutamia hyviä päiviä, lähti hän Münchenistä toukok. 15 p:nä. Yhtä suuri sotavoima jätettiin Juhana Banérin johdolla Baijeria puolustamaan.

Kun kuninkaan tie kulki Augsburgin ohi, suostui hän raadin pyyntöön, että viettäisi helluntaipäivät heidän kaupungissaan. Täällä pantiin toimeen suuria juhlia hänen kunniakseen, ja ilo oli suuri, kun saatiin tietää, että hän oli suostunut käymään myös tanssiaisissa, jotka kaupunki oli antava.

Nuoret naiset olivat valmistaneet hänelle lahjaksi kallisarvoisin pitsein koristetun kauluksen, ja kaikista kaunein valittiin ojentamaan se hänelle. He anoivat, että kuningas pitäisi sitä kaulassaan, ja kun hän siihen suostui, ei heidän riemullaan ollut rajoja. Mutta kallisarvoinen kaulus on vielä tänäkin päivänä Tukholman henkivaruskamarissa.

Augsburgista kuningas lähti Memmingeniin, johon koko sotajoukko oli marssinut edeltäpäin. Siellä luterilainen porvaristo otti hänet suurella riemulla vastaan. Mutta täällä hän sai viestejä, jotka uhkasivat tykkönään himmentää hänen onnentähtensä ja jotka tulivat kokonaan muuttamaan hänen suunnitelmansa.

14.

PAHOLAISEN SIJAINEN.

Tiedämme, että Wallenstein oli luvannut kolmessa kuukaudessa laittaa kuntoon 40—50,000-miehisen sotajoukon keisarin palvelukseen. Sopimus tehtiin tammikuussa 1632, ja kaksi kuukautta myöhemmin hän ilmoitti, että sotajoukko oli koossa, ja kysyi kenelle se oli jätettävä. Itse hän kärsi liiaksi leinistään voidakseen sitä johtaa ja luopui samalla keisarillisen sotapäällikön arvonimestä ja 100,000 riikintaalarin palkasta, jota hänelle oli tarjottu.

Lähestyi vihdoin tärkeä maaliskuun viimeinen päivä, jolloin Wallenstein oli juhlallisesti luvannut luovuttaa päällikkyyden. Mutta hänen sielussaan paloi kostonhimo. Hän oli näyttelevä osansa loppuun ja nöyryyttävä keisarin äärimmilleen, melkeinpä pakoittava hänet ottamaan kruunun päästään ja laskemaan sen Wallensteinin jalkojen juureen.

Wienissä kyllä käsitettiin hänen laskelmansa ja aikeensa ja arveltiin, että friedlantilaisen sijaan kyllä olisi saatu joku toinenkin sotaherra. Mutta kapinoiminen sotajoukon kesken olisi paljastanut keisarin oman voimattomuuden, ja sentähden täytyi alentua houkutuksiin ja rukouksiin. Ensin lähetettiin kaunopuheinen rippi-isä, mutta hän palasi tyhjin toimin, sitten Wienin piispa Anton, joka sai vähän aikaan, ja lopuksi kolmas anoja, Eggenbergin ruhtinas, joka vihdoin onnistui vastahakoisen voittamaan. Mutta millä ehdoilla?

Friedlannin herttua sai rajattoman vallan sotajoukon komentoon nähden, niin ettei keisari eikä Unkarin kuningas saanut edes persoonallisesti saapua sotajoukkoa katsomaankaan, ja samalla hänet korotettin kaikkien keisarillisten perintömaiden diktaattoriksi. Ferdinand II allekirjoitti raskain sydämin ehdot, ja siitä hetkestä Wallenstein oli jälleen suuri sotapäällikkö.

Aikaa tuhlaamatta marssi keisarillinen sotajoukko toukok. 4 päivänä Pragia vastaan, johon Arnim oli jättänyt ainoastaan heikon puolustusjoukon, itse vetäytyessään takaisin.

Wallenstein pommitti 20 tykillä kaupunkia Valkovuorelta. Yöllä repivät kapusiinimunkit sen osan kaupunginmuurista, joka oli heidän luostarinsa kohdalla, ja ottivat vastaan di Granan rykmentin. Tämä rykmentti hyökkäsi seuraavana aamuna kahden muun keralla noloja saksilaisia vastaan, jotka lyhyen aikaa vastarintaa tehtyään riensivät pois kaupungista. Prag oli nyt Wallensteinin käsissä, ja runsaasti jakeli hän rahoja niille sotamiehilleen, jotka olivat taistelussa haavoittuneet.

Arnimin kanssa ryhdyttiin jälleen keskusteluihin. Molemmat sotaherrat koettivat puijata toisiaan. Wallensteinilla oli tarkoituksena katkaista saksilaisten paluumatka, mutta Arnim lastasi tykistönsä laivaan Elbelle ja asettui Pirnaan linnoitettuun leiriin. Muutamia pieniä linnueita oli jäljellä Egerissä ja Ellenbogenissa, mutta näiden täytyi antautua, ja toukokuun lopussa oli koko Böömi puhdistettu vihollisista.

Wienissä riemuittiin tästä nopeasta menestyksestä, ja keisari itse kirjoitti sotaherralleen mitä imartelevimpia kirjeitä.

Kaikki nämä tiedot sai Kustaa Aadolf Memmingenissä. Mihin oli Wallenstein suuntaava kulkunsa? Kenties Saksia vastaan? Kustaa Aadolfilla oli siinä suuri vaara tarjona. Jos Tilly olisi saanut palautusjulistuksen lakkautetuksi, ei Saksin vaaliruhtinaasta olisi koskaan tullut Kustaa Aadolfin liittolaista. Oliko heikko Juhana Yrjänä nyt pystyvä vastustamaan kiusausta, kun oli kaikkivaltias Wallenstein ohjaksissa?

Tämä sai aikaan, että kuningas kesäkuun alussa lähti liikkeelle Schwabenista. Sotajoukko, johon kuului 18,000 miestä ja 70 järeämpää ja keveämpää tykkiä, kulki pikamarssissa Fürthistä Nürnbergiin, johon kuningas saapui kesäkuun 8 päivänä.

Juhana Banér, joka oli jättänyt Münchenin ja Baijerin, oli vetäytynyt Lech-virralle puolustaakseen siellä yhdessä Weimarin herttuan Bernhardin kanssa tätä kaupunkia ja edetäkseen Boden-järveä kohden.

Wallenstein ja Maksimilian olivat tosiaankin yhtyneet. Ja yhdistyneet joukot, jotka nousivat 60,000 mieheen, marssivat polttaen ja hävittäen Ylä-Pfalzin läpi pitkin Tonavan vartta Nürnbergiä kohden.

Kustaa Aadolf saapui liian myöhään estääkseen Maksimilianin ja Wallensteinin yhtymistä, ja vihollisen 60,000 miestä vastaan oli hänellä vain 18,000. Hän oli epätietoinen vastustajansa todellisista aikeistakin ja lisäksi ei hän saattanut lainkaan luottaa liittolaiseensa Juhana Yrjänään, niin tärkeä kuin tämä hänelle olikin.

Eräänä päivänä ratsasti hän ainoastaan muutamain ratsumiesten seuraamana Nürnbergiin ja laitatti omien silmiensä alla linnoitetun leirin itäpuolelle kaupunkia.

Urheat, vapautta rakastavat porvarit olivat jo monet monituiset vuodet työskennelleet kaupunkinsa linnoittamiseksi, ja jättiläismäisine ympärysmuureineen, porttilinnakkeineen ja torneineen tarjosi Nürnberg Kustaa Aadolfillekin lujan kiinnekohdan. Neljässätoista päivässä ympäröi hän sisimmän linnoituksen lujasti turvatulla leirillä, aivan uudella linnoituksella valleineen ja hautoineen.

Sen jälkeen oli Nürnberg melkeinpä valloittamaton, sillä muureilta ja valleilta suuntasi 30 tykkiä tulikitansa vihollista vastaan.

Kun Wallenstein ja Maksimilian saapuivat suurine sotajoukkoineen, oli ruotsalaisten leiri jo valmis. Maksimilian tahtoi heti hyökkäystä, mutta Wallenstein ei siihen suostunut. Hänen sotamiehensä — kuten hän sanoi — eivät olleet kyllin harjaantuneita ruotsalaisten rinnalla.

Koko yhdistynyt katolilainen sotajoukko marssi ohi Nürnbergin ja asettui lujaan leiriin puolentoista peninkulman päässä sieltä Rednitz-virran vasemmalle rannalle. Tämän leirin vertaista oli tuskin ennen nähty. Sen ympärystä oli 2 1/2 peninkulmaa, ja sitä ympäröivät vallit ja haudat. Kokonaisia kyliä oli sen rajaviivojen sisäpuolella, ja leirin läpi virtasi puro, joka jakoi sen kahteen puoliskoon.

Joka päivä sattui pieniä kahakoita partioretkeläisten kesken, jotka molemmilta puolin oli lähetetty hankkimaan rehua hevosille. Mutta heinäkuun 23 päivänä tapahtui huomattavampi ottelu.

Saatiin tieto, että Freistadtiin oli tullut lähetys, johon kuului useita tuhansia vaunuja leipää, jauhoja, suolaa ja muutamia satoja kappaleita teurashärkiä Ylä-Pfalzista ja Baijerista, jotka oli vietävä keisarilliselle sotajoukolle, ja että herttua oli jo lähettänyt muutamia rykmenttejä suojelemaan tätä lähetystä matkalla leiriin. Ruotsalaisten puolelta lähetettiin eversti Taupadel rakuunoineen ja muutamia eskadroonia kyrassieereja valtaamaan lähetystä.

Ruotsalaiset tulivat huomaamatta heinäkuun 30 ja 31 päivän välisenä yönä kaupunkiin ja koettivat ensin kahdella porttimiinalla räjäyttää lähimmät portit. Mutta kun nämä eivät saaneet aikaan mitään, laskeusivat rakuunat ratsailta ja juoksivat tikapuita ylös muureille. Samassa räjäytettiin porttimiinalla, jonka jälkeen kyrassieerit tunkeutuivat kaupunkiin.

Syntyi katutaistelu. Mutta sen aikana valjastettiin hevoset vaunujen eteen, ja niihin lastattiin kaikki mitä kiireessä voitiin ottaa mukaan. Kokonaista 900 härkää joutui ruotsalaisten saaliiksi; kaupunki sytytettiin kaikilta neljältä kulmalta, ja voittajat lähtivät kiireimmiten paluumatkalle.

Sillä välin oli Kustaa Aadolf itse, huolissaan yrityksen onnistumisesta, mukanaan hieman enemmän kuin tuhat miestä, puoleksi ratsuväkeä, puoleksi muskettisotureita, marssinut aina Bungthaniin saakka suojellakseen everstinsä paluumatkaa. Aivan lähellä äskenmainittua paikkaa kohtasi kuninkaan etujoukko keisarillisen kenraali Sparren, joka kahdeksan rakuunaeskadroonan, kahdenkymmenen kroatilaiseskadroonan ja 500 muskettisoturin kera oli tullut Wallensteinin leiristä, hänkin tarkoituksessa suojella odotettua muonalähetystä.

Heti Kustaa Aadolfin saavuttua jalkaväen keralla kävi taistelu ylen tuimaksi. Kuningas otti siihen osaa, ja hänen rinnallaan kaatui monta sankaria, mutta ruotsalaiset saavuttivat täydellisen voiton. 600 keisarillista jäi kuolleena paikalle.

Kenraali Sparre, neljä everstiluutnanttia, useita korkeampia upseereja ja yli sata sotamiestä otettiin vangeiksi. Muut etsivät pelastusta läheisestä suosta. Päivän voitonmerkkeinä oli kolme valloitettua lippua, mutta ennen kaikkea suuri härkälauma. Muonavarojen lisäys olikin tarpeen, sillä nälkä ahdisteli aika kovasti.

Sotajoukot seisoivat kaksi kuukautta liikkumattomina vastatusten. Asema kävi lopulta ahdistavaksi varsinkin saarretuille. Ruotsalaisessa sotajoukossa laskettiin kärsimättömästi päiviä, milloin valtiokansleri saapuisi apujoukon keralla.

Oxenstjerna oli jo Kizingeniin koonnut 20,000 miestä. Vähitellen tulivat tämän sotavoiman lisäksi Hessenin maakreivin, Kustaa Hornin ja vähäistä myöhemmin Weimarin herttuan joukot. Viimeksimainitut saapuivat elok. 8 p:nä. Päivää myöhemmin saapui Akseli Oxenstjerna, joka otti koko kootun joukon, yhteensä 31,000 miehen, päällikkyyden.

Nyt oli yhdistyttävä kuninkaan joukkojen kanssa. Siihen retkeen liittyi suuria vaaroja. Wallenstein oli ylivoimaisin joukoin Oxenstjernan ja kuninkaan välillä, ja molemmat sotajoukonosastot oli yhdistettävä melkeinpä vihollisen silmien alla. Siinä vaadittiin suurta varovaisuutta, ja kuningas laitatti useita siltoja Rednitzin yli helpoittaakseen ylimenoa; itse lähti hän Bruchiin kauan odotettua sotajoukkoa vastaan.

Seuraavana päivänä, elok. 16:ntena, saapuikin Oxenstjerna apujoukon keralla. Kohtaus oli lämmin ja sydämellinen näiden molempain miesten kesken.

Heti kuninkaan palattua Nürnbergiin lähti apujoukko liikkeelle. Vihollinen koetti tosin estää virran yli menoa, mutta se ajettiin takaisin, ja kun kuormasto oli viety yli, marssivat joukot jäljestä. Vihollisparvia kohdattiin ja tulisesti kahakoitiin, mutta heidät karkoitettiin ja Fürth tyhjennettiin vihollisista. Ylhäältä kukkulalta saattoi vihollinen nähdä, kuinka ruotsalainen sotajoukko meni Rednitzin yli ja mitä parhaimmassa järjestyksessä marssi aukeaa kenttää pieneen kylään, joka sijaitsi lähellä rantaa, vastapäätä vihollisen leiriä.

Samaan aikaan ryntäsi kuningas sotajoukon kera Nürnbergin leiristä edellistä vastaan. Molemmat asetettiin taistelujärjestykseen kahteen linjaan. Nyt nousi sotajoukko aina 46,000 mieheen ja tämä uljas joukko saattoi urhoollisuudellaan ja osoittamallaan sotakelpoisuudella antaa johtajilleen oikeutettuja menestyksen toiveita.

Vihdoin oli aika käsissä ryhtyä kiduttavasta epävarmuudesta toimintaan. Elokuun 12 päivän illalla tehtiin valmistuksia ja tutkimuksia keisarillisten tykkien paukkuessa. Yöllä luotiin valleja ja 22 p:nä, aamulla varhain, alettiin pommittaa vihollisen leiriä. Wallensteinin asema huomattiin kuitenkin siksi vakaaksi, ettei uskallettu ryhtyä rynnäkköön.

Kuningas käski sentähden iltapäivällä väkensä peräytyä. Illalla meni hän virran yli Fürthiin ja levitti rivinsä aivan keisarillisten leirin alle. Tämä oli sijoitettu jyrkkärinteiselle vuorelle, ja rinteet olivat juurelta huippuun varustetut murroksin, joissa väijyi kymmenkunta riviä muskettisotureja. Kukkulallekin oli laitettu lujia pattereja syvien hautojen taa.

Näytti välttämättömältä, että kuolema oli kohtaava uhkarohkeaa hyökkääjää. Ja kuitenkin kuningas oli antanut käskyn rynnätä vuorelle.

Ahtaan tilan vuoksi saattoi ainoastaan 500 muskettisoturia rynnätä kerrallaan, ja kahdeksan aikaan aamulla käskettiin 500 saksalaista jalkasoturia tekemään ensi hyökkäys. Heti kohta muuttui kukkula tultapurkavaksi vuoreksi. Ei näkynyt puita eikä kallioita, vaan ainoastaan paksu savu, josta leimahti salama toisensa jälkeen.

Lyötyinä ja harventunein rivein palasivat saksalaiset takaisin. Hyökkäys seurasi toistaan aina auringon laskuun saakka. Jalkaväkirykmentit saivat vuorostaan käskyn rynnäkköön, joka ei kuitenkaan onnistunut.

Niin ystävät kuin vihollisetkin olivat yksimieliset siitä, etteivät olleet ennen olleet hirmuisemmassa ottelussa mukana. Ruotsalaiset ampuivat sinä päivänä 300,000 musketinluotia. Mutta kun ilta tuli, makasi taistelutanterella noin 2,000 miestä.

Kuningas oli katsellut eräästä notkosta, kuinka hänen prikaatinsa pahoinpideltyinä palasivat taistelusta takaisin ja kuinka hänen oivallisimmat upseerinsa joko kaatuivat tai heidät kannettiin haavoittuneina taistelusta, ja tämä kaikki saavuttamatta vähintäkään menestystä. Silloin ei hän enää sietänyt kauemmin. Miekka kädessään riensi Kustaa Aadolf uusien joukkojen eturinnassa uuteen rynnäkköön. Mutta ei tälläkään hyökkäyksellä ollut suurta vaikutusta. Taistelun täytyi lakata, jollei mieli suotta uhrata koko jalkaväkeä.

Mutta vaadittiin äärimäistä varovaisuutta vietäessä joukkoja tulesta takaisin. Torstensson sai käskyn tykistön ja jalkaväkiosaston kanssa avustaa niiden paluuta, jotka olivat rynnänneet murroksia vastaan.

Nuori sankari riensi eteenpäin. Mutta kun keisarilliset ympäröivät hänet kaikilta puolin ja ahdistivat vimmatusti, täytyi hänen vihdoin raadeltuna, verisenä ja kykenemättömänä kättään nostamaan jättäytyä vihollisen valtaan, ja hänet vietiin pois vankina.

Heti päästyään ampumamatkan ulkopuolelle komensi kuningas väkensä taistelujärjestykseen ja olemaan valmiina kaikkeen, taistelun jatkuessa hänen molemmilla puolillaan.

Vasemmalla virran laaksossa seisoi Stålhandske suomalaisten kanssa, mutta itsepintaisella sitkeydellä pitivät he paikkansa ja onnistuivat vihdoin ajamaan vihollisen takaisin. Silloin ryntäsi eräs itävaltalainen eversti ylivoimaisin joukoin ja löi suomalaiset pakoon. Mutta samassa sai hän itsekin kuolettavan haavan, ja taistelu taukosi sillä taholla.

Oikean sivustan jalkaväkiprikaati, jolla herttua Bernhardin johdolla oli vaivalloinen tie tiheän, raivaamattoman metsäseudun läpi, kohtasi tällöin vihollisen muskettisoturit, jotka ainoastaan hitaasti vetäytyivät takaisin. Ruotsalaisten oli tunkeuduttava jyrkkää rinnettä ylöspäin rynnätäkseen Burgstallin vasempaa sivustaa vastaan.

Se onnistui tulisen taistelun jälkeen. Herttua osoitti itse erinomaista urhoollisuutta, ja hevonenkin ammuttiin hänen altaan. Tänne luotua vallitusta ei ainoastaan vallattu, vaan se onnistuttiin pitämäänkin.

Silloin syntyi hämmennys vihollisleirissä. Telttoja alettiin ottaa alas, ja kuormasto valmistautui pakoon. Mutta kun Wallenstein sai tiedon siitä, mitä oli tapahtunut, vastasi hän tyynesti: "Vaikkapa tulisi itse taivaan Jumala, ei hän voi ottaa Burgstallia minulta." Vaara oli kuitenkin uhkaava, sillä jos ruotsalaiset onnistuivat viemään tykkinsä valloitetulle vallille, joka hallitsi suurinta osaa harjusta, olisi siitä sukeutunut lähtökohta ottelulle, joka olisi antanut koko taistelulle uuden käänteen.

Ilta oli kuitenkin liian myöhäinen tällaiseen toimenpiteeseen. Puhkesi lisäksi rankkasade, jota jatkui koko yön. Maa kävi siitä niin kuraiseksi ja niljakaksi, ettei tykkejä voinut viedä vallille. Sentähden päätettiin, että se oli tyhjennettävä ja herttuan vetäydyttävä takaisin.

Se tapahtui seuraavana aamuna. Vihollinen ajoi takaa äärimäisellä tuimuudella, mutta herttua suoritti peräytymisretkensä sangen hyvässä järjestyksessä ja otti mukaan kaikki haavoitetut, jotka tavattiin hajallaan metsässä. Alhaalle tasangolle eivät keisarilliset seuranneet.

Kuningas itse pysyi paikoillaan, kunnes vaara oli ohi. Muutamia kahakoita tapahtui päivän kuluessa, mutta varsinainen taistelu oli lopussa.

Ruotsalaiset olivat menettäneet suunnilleen 1,000 miestä kuolleita ja haavoitettuja. Mutta joukko mainioita upseereja oli kaatunut ja — Torstensson oli vankina.

15.

PÄIVÄ HÄMÄRTÄÄ.

Kustaa Aadolfkaan ei siis ollut voittamaton, kuten maailma oli uskonut. Sädekehä oli himmennyt, ja kuten tavallista, suurensi huhu hänen tappioitaan, ja taistelusta puhuttiin pian ikäänkuin se olisi päättynyt keisarillisten ratkaisevalla voitolla. Siitä seurasi, että kiitolliset ystävät alkoivat horjua, kun taasen vihollisten rohkeus lisääntyi.

Kuninkaan ensi aikomus oli asettua leiriin Fürthin tienoille. Sillä jos Wallenstein aikoi hyökätä Nürnbergiä vastaan, tahtoi hän olla mailla rientääkseen pikaisesti apuun.

Mutta asema niin leirissä kuin kaupungissakin kävi pian sietämättömäksi. Muonaa ei saatu riittävästi. Nürnbergiläiset porvarit olivat mitä suurimmalla auliudella antaneet varastonsa, mutta kun ne olivat lopussa, näyttäytyi kalpea nälkä hirmuisempana kuin konsanaan, erittäinkin kun vaikeat kulkutaudit alkoivat riehua samaan aikaan.

Jo elokuussa laskettiin kaupungissa 4,000 kuollutta. Kurjuus lisääntyi päivä päivältä. Sotamiehiä kuoli tuhansittain, ja rykmentti näytti jäävän melkein ilman hevosia. Mieshukka laskettiin syyskuun alussa 12,000 mieheksi, 8,000 hevosta oli kaatunut, ja kuolleiden lista Nürnbergissä nousi samaan aikaan hirveään summaan, 30,000 ihmiseen.

Sellaista kurjuutta ei kuningas voinut sietää. Oli tosin katkera häpeä lähteä peräytymisretkelle, mutta Kustaa Aadolf tahtoi sotakunniansakin uhalla pelastaa väkensä.

Akseli Oxenstjerna jätettiin Nürnbergiin 4,500 miehen keralla, ja syysk. 8 p:nä lähti kuningas Fürthistä 1,700 miestä mukanaan. Liehuvin lipuin ja helisevin soitoin marssi ruotsalainen sotajoukko Wallensteinin leirin ohi länttä kohden. Herttua Bernhard jäi jäljelle pitämään Wallensteinia silmällä, mutta tämä pysyi liikkumatonna leirissään hyökkäämättä yhtä vähän kuninkaan kuin herttua Bernhardinkaan kimppuun. Tämä seurasi kuningasta seuraavana päivänä Neustadtiin, jossa viivyttiin muutamia päiviä. Sieltä jatkettiin retkeä Windsheimiin, jossa kulkutaudit vähensivät väkeä niin rutosti, että viikon kuluessa kuoli 12,000 jalkamiestä ja 6,500 ratsumiestä. Niin suunnaton oli väentuho, että 46,000 miehen suuruisesta sotajoukosta oli enää jäljellä ainoastaan 18,500.

Wallensteinin ja vaaliruhtinas Maksimilianin välit eivät suinkaan olleet hyvät ja ne olivat yhä huonontuneet Burgstallissa oleskelun aikana. Ruotsalaisten lähdettyä peräytymisretkelle tahtoi vaaliruhtinas ajaa heitä takaa, mutta Wallenstein vastasi ainoastaan jyrkästi: "Ei!" Se oli katkera loukkaus monien entisten lisäksi, ja kun vaaliruhtinas kohta sen jälkeen erosi Wallensteinista ja palasi Baijeriin kahdeksantoista ratsuväkikomppaniansa kanssa, lausui hän ystävilleen merkitsevät sanat: "Nyt on friedlantilainen meitä kylliksi kiusannut."

Syyskuun 13 p:nä lähti Wallenstein vihdoin leiristään ja marssi Farkheimiin. Hänen sotajoukkonsa oli huvennut vähempään kuin puoleen; siihen kuului nyt ainoastaan 22,000 miestä.

Valtiokanslerilta sai kuningas tiedon, että Wallenstein oli lähtenyt leiristään ja marssinut pohjoista kohden, kun sen sijaan hänen alipäällikkönsä Galas oli lähtenyt eteläänpäin polttamaan ja ryöstämään.

Keisarillinen sotajoukko teki hirmuista tuhoa Ylä-Pfalzissa. Bambergin kaupunki vallattiin, Bayreuth ryöstettiin typötyhjäksi, ainoastaan Culmbach kesti useat hyökkäykset. Herttua Bernhard, jonka johtoon kuningas oli heti Nürnbergistä lähdettyä jättänyt 8,500 miestä, teki vastustajalleen niin suurta haittaa kuin voi. Wallenstein marssi silloin Koburgia vastaan, mutta herttua, joka oli arvannut hänen tarkoituksensa, lähetti eversti Taupadelin 500 miehen kera ottamaan linnan valtaansa.

Kaupunki antautui, mutta ei linna, jonka urhea päällikkö torjui useat hyökkäykset eikä pelästynyt uhkauksista. Hyökkäys Koburgin linnaa vastaan maksoi keisarilliselle sotajoukolle viisisataa miestä ja paljon ajanhukkaa, sillä piirityksen aikana oli Weimarin herttua tunkeutunut Schweinfurtista Hildburghauseniin ja siten katkaissut vihollisilta tien Thüringeniin.

Vieden mukanaan Koburgin kaupungista ryöstämänsä suuren saaliin retkeili Wallenstein aina Altenburgiin saakka jossa edeltäpäin lähetetyt Holkin ja Galasin johtamat ryövärilaumat yhtyivät häneen. Tämän sotajoukon kera marssi Wallenstein Leipzigiin, joka antautui lokakuun 22 p:nä ja maksoi 50,000 riikintaalaria säästyäkseen ryöstöltä. Seuraavana päivänä antautui Pleissenburgin linna.

Pappenheim oli Ala-Saksiin saanut useita käskyjä, että hänen oli yhdyttävä Wallensteiniin. Vihdoin hänen täytyi totella. Matkalla valloitettuaan Hildesheimin saapui hän lokakuun lopulla Merseburgiin, jossa kohtasi Wallensteinin. Melkein kaikki keisarilliset joukot olivat nyt Saksissa, ja onnetonta maata ryöstettiin mitä hirveimmin.

Horjuvainen Juhana Yrjänä oli nyt joutunut pahaan pulaan; itse oli hän kykenemätön toimittamaan mitään ja sentähden lähetti hän viestin toisensa jälkeen Weimarin herttualle, kuninkaalle ja Arnimille, joka oli Schlesiassa, että hän heti rientäisi kotiin.

Weimarin herttua Bernhard ei halunnut mitään hartaammin kuin auttaa sukulaistaan. Mutta hän sai Königshofeniin käskyn kuninkaalta, ettei ryhtyisi mihinkään ennen kuninkaan saapumista.

Herttua saapui lokak. 8 p:nä Arnstadtiin, jossa odotti kuningasta. Sinne saapuivat vähitellen kuninkaan ja valtiokanslerin johtamat joukot, jotka tiellä olivat yhtyneet. Oxenstjerna matkusti Würtzburgiin, mutta kuningas lähti koko sotajoukon kera Erfurtiin. Suurella tasangolla kaupungin edustalla pidettiin sotaväen katselmus. Koko sotavoima oli ainoastaan 18,500 miestä; näistä oli kuningas itse tuonut mukanaan ainoastaan 11,000, muut olivat osaksi herttua Bernhardin sotajoukkoa, osaksi hänen veljensä Vilhelmin, Weimarin herttuan.

Urhea Taupadel jätettiin kaupungin päälliköksi. Kuningas itse lähti Buttstedtiin, josta käsin hän kehoitti Juhana Yrjänää ja Lüneburgin Yrjänä herttuaa yhtymään häneen. Kuninkaan tarkoitus oli yhdyttyään saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen kanssa ja siten tultuaan vihollista voimakkaammaksi ajaa tämä Saksista pois ja pakoittaa asettumaan talvimajoilleen keisarillisiin perintömaihin.

Itse tahtoi hän pääjoukon kanssa lähteä Ala-Saksiin, joka oli ensin vapautettava. Sitten aikoi hän asettua talvimajoilleen, saksilaisen sotajoukon suojellessa omaa maatansa ja Weimarin herttuan Bernhardin pitäessä yllä yhteyttä Ylä- ja Ala-Saksin välillä.

Edistääkseen saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen yhdistymistä meni hän Saalen kautta Naumburgiin, jonka jo olivat miehittäneet kuninkaan muskettisoturit ja rykmentti ratsuväkeä.

Keskiviikkona lokakuun 30 p:nä saapui hän tähän kaupunkiin. Siellä oli pelätty joka hetki keisarillisten saapumista murhaamaan ja polttamaan, ja ilo oli sitä suurempi ja odottamattomampi, kun nähtiin liehuvat sinikeltaiset liput. Ilo tästä sydämellisestä vastaanotosta ja luottamus Jumalaan antoi Kustaa Aadolfille voimaa kestää mitä katkerimman pettymyksen, joka oli häntä kohtaava.

Tiedämme miten tärkeänä kuningas piti Saksin vaaliruhtinaskuntaa. Se oli hänen mielestään evankelisen opin lujin tukikohta Saksassa, ja mitä kaikkea olikaan hän uhrannut vaaliruhtinasraukan, valapaton Juhana Yrjänän tähden! Heikko ja epäluotettava oli tämä aina ollut, mutta nyt alkoi hän yhä selvemmin osoittaa, että hän oli kavaltaja. Hän punoi salajuonia Wallensteinin ja Arnimin kanssa; tämä viimeksimainittu, joka yhä oli Schlesiassa saksilaisten joukkojen kanssa, ei palannut huolimatta herransa kehoituksista. Mutta nämä olivatkin vain näön vuoksi. Wallenstein vilkutti alinomaa peruutusjulistustaan, ja oli jälleen herännyt ajatus liitosta, jossa Saksi evankelisen liiton pääpaikkana saattoi ojentaa ystävällisen käden niin keisarille kuin Baijerillekin, ja niin yhdessä oli Ruotsin kuningas ajettava matkoihinsa.

Kustaa Aadolfin oli vaikea uskoa niin suurta vilppiä, mutta missään tapauksessa ei se saanut häntä käännyttää viittomaltaan tieltä. Koskaan ei Kustaa Aadolfin luottamus Jumalan mahtavaan apuun näyttäytynyt kirkkaammassa ja kauniimmassa valossa kuin hänen ilman liittolaisia ainoastaan 20,000 miehen keralla lähtiessään ylivoimaista keisarillista sotajoukkoa vastaan.

Naumburgissa sai hän tiedon Wallensteinin ja Pappenheimin yhtymisestä. Keisarillinen sotajoukko oli Weissenfelsissä, siis aivan kuninkaan tiellä, kun hän aikoi Torgauhun. Silloin päätti hän vahvistaa leirinsä vallituksilla ja jäädä Naumburgiin odottamaan saksilaisten ja lüneburgilaisten joukkojen saapumista.

Päätös pantiin heti toimeen, mutta kun syksy oli myöhäinen ja pakkanen ankara, täytyi jalkaväki majoittaa kaupunkiin, ratsuväkeä ympäröiviin kyliin.

Useita päiviä odotti hän uskotonta liittolaistaan, mutta turhaan.

16.

AURINKO LOISTAA KIRKKAIMMIN LASKIESSAAN.

Jos Kustaa Aadolf oli pettynyt laskuissaan Saksin vaaliruhtinaaseen ja Lüneburgin Yrjänään nähden, niin valmisti hän puolestaan Wallensteinille yhtä suuren yllätyksen. Yhdyttyään Pappenheimin kanssa oli tämän tarkoitus ollut marssia Erfurtia vastaan ja hyökätä herttua Bernhardin kimppuun. Silloin hän suureksi kummastuksekseen kuuli, että Kustaa Aadolf, jonka hän luuli oleskelevan Tonavan rannoilla, oli marssittanut joukkoaan niin nopeaan, että sillä melkein näytti olevan siivet. "Nyt on minun vuoroni", puuskahti Wallenstein ja käski, että Naumburg oli miehitettävä. Mutta tännekin hän tuli liian myöhään, Kustaa Aadolf oli ehtinyt ennen häntä, ja hän marssi takaisin Weissenfelsiin. Kun saapui sanoma, että ruotsalaiset olivat luoneet vahvoja vallituksia Naumburgin ympärille, piti Wallenstein itsestään selvänä, että he jälleen tulisivat tarkastelemaan toisiaan kuten Nürnbergin luona, joutumatta käsikähmään.

Mutta paikoillaan pysyminen oli aivan vastakkaista Pappenheimin luonteelle, ja hän pyysi sentähden, että saisi tehdä pienen piipahduksen Kölniin, jota ruotsalaisystävällinen puolue piti sangen lujilla.

Erinäisten neuvottelujen jälkeen onnistuikin hän viemään toivomuksensa perille, ja Wallenstein antoi hänelle vielä kaksi rykmenttiä kroatilaisia avuksi. Marraskuun 4 p:nä lähti Pappenheim Weissenfelsistä, lisäjoukkonaan kaksi ratsurykmenttiä ja kuusi jalkarykmenttiä.

Wallenstein oli siksi viisas kenraali, ettei hän suinkaan olisi niin mahtavan vihollisen läheisyydessä hajoittanut joukkojaan, jollei hänellä olisi ollut omat salatuumansa. Hän aikoi itse marssia Merseburgiin, ollakseen Hallea ja Pappenheimiä lähempänä. Samalla oli kaksi keisarillista kenraalia lähetettävä Altenburgiin ja Zwickauhun ja kolmas Böömin rajalle. Tälläisin sotaliikkein oli melkoinen maa-ala jäävä suojattomaksi, ja kuningas oli varmaan käyttävä sitä hyväkseen tunkeutuakseen Dresdeniin ja yhtyäkseen Saksin vaaliruhtinaan kanssa. Sellaisissa tapauksissa oli Wallensteinin nopeasti koottava väkensä ja hyökättävä ruotsalaisten kimppuun samalla kertaa takaapäin ja molemmilta sivuilta.

Tässä tarkoituksessa lähti hän tosiaankin marraskuun 5 p:nä Weissenfelsistä, johon jätettiin ainoastaan pieni linnue, ja marssi Lützeniin, johon hän itse asetti päämajansa kaupunkiin, kun taasen sotajoukko leiriytyi tasangolle ympäristöön. Oli sovittu siitä, että jos ruotsalaiset lähestyivät Weissenfelsiä, olisi sikäläisen linnueen kohdalla tykinlaukauksella annettava merkki, ja samalla tavoin oli päämajasta annettava merkki, että sotajoukko saapui kokonaisuudessaan.

* * * * *

Kuten tiedämme, lähti Kustaa Aadolf itään päin siinä tarkoituksessa, että saisi saksilaiset ja lüneburgilaiset yhtymään omaan sotajoukkoonsa. Niin pitkälle oli Wallenstein laskenut oikein, mutta ei pitemmälle.

Marraskuun 3 p:nä muutamia tunteja ennen päivän koittoa lähti Kustaa Aadolf Naumburgiin, johon hän oli jättänyt vähäisen puolustusjoukon. Retkeä jatkettiin koko iltapäivä Pegauta kohden, joka on puolitiessä Naumburgin ja Griman välillä.

Puolipäivän ajoissa jätettiin kuninkaalle kirje, jonka Wallenstein oli lähettänyt eräälle keisarilliselle sotapäällikölle Querfurtiin. Se sisälsi viimeksimainitulle käskyn lähteä heti väkineen Pappenheimin luo, joka oleskeli Hallessa. Tämä tieto, joka osoitti, että Wallenstein oli hajoittanut voimansa lähettämällä pois Pappenheimin, minkä sittemmin vahvistivat myös useat vangit, oli Kustaa Aadolfille mitä tärkein uutinen.

Muutamia minuutteja seisoi hän aivan hiljaa, mutta silmien ilmeestä saattoi nähdä kuinka mahtavat ajatukset liikkuivat hänen mielessään… Tilaisuus käydä Wallensteinin kimppuun oli liian suotuisa, ja hän lausui syvällä tunteella: "Nyt totisesti uskon, että Jumala on antanut vihollisen käsiini!"

Mutta tässä ei ollut aikaa hukata hetkistäkään. Kustaa Aadolf ei koskaan vitkastellut käydessään tuumasta toimeen. Hän tahtoi samana päivänä toteuttaa päätöksensä ja antoi heti lähtökäskyn, minkä jälkeen ruotsalaiset joukot aloittivat marssinsa pohjoista kohden. Kreivi Rudolf Colloredo, joka oli lähetetty noutamaan Weissenfelsiin jätettyjä sataa miestä, katseli linnan ikkunasta Ruotsin kuninkaan lähestymistä, ja linnassa jymähti kolme tykinlaukausta lennättäen viestin Lützeniin ja Wallensteinille, että vihollinen lähestyy.

Weissenfelsin linna väki vetäytyi nopeasti tiehensä, ja linna miehitettiin heti sen jälkeen ruotsalaisella väellä.

Heti tästä tiedon saatuaan kirjoitti Wallenstein Pappenheimille, että tämä saapuisi viivyttelemättä, sillä vihollinen lähestyi ja oli jo ehtinyt solaan.

Niin olikin laita. Parisen tuntia puolipäivän jälkeen oli kuningas sotajoukkoineen Rippachin ahtaassa ja vaikeasti kuljettavassa vuorensolassa. Samanniminen pieni joki virtaa luoteista kohden Saaleen vesiperäisiä niittyjä myöten, niiden kukkulain välitse, joista lähtien laajenee Lützeniä ja Leipzigiä ympäröivä alatasanko. Sola muodostaa ikäänkuin portin, jonka kautta Thüringin alimpia vietteitä myöten tullaan suurelle saksilaiselle tasangolle.

Kroatilaiseversti Isolani oli saanut tehtäväkseen puolustaa tätä solaa. Heti kun hän oli kuullut kolme tykinlaukausta Weissenfelsistä, lähetti hän pikaviestin ympäristöön hajaantuneille rykmenteilleen ja miehitti sen pohjoisen rantarinteen, jota kulki maantie Naumburgista Leipzigiin. Tietä oli melkein mahdoton kulkea, minkä vuoksi ruotsalaisten täytyi mennä yli hieman idempänä samannimisen kylän kautta. Isolani teki alussa vastarintaa, mutta hänet pakoitettiin peräytymään Lützeniin.

Ylimeno ei ollut käynyt niin pian kuin olisi ollut välttämätöntä, jos mieli vielä samana päivänä hyökätä vihollista vastaan. Ilta alkoi jo hämärtyä, ja tuli yö, ennenkuin sotajoukko ehti yli. Oli sitä paitsi vielä saksalainen peninkulma Lützeniin, sotajoukko tarvitsi lepoa ja sai sentähden leiriytyä kentälle Rippachin pohjoispuolella.

Heti sen jälkeen kutsui Kustaa Aadolf sotapäällikkönsä yleiseen sotaneuvotteluun; hän oli levoton viivytyksen tähden, siitä saattoi koitua suuria hankaluuksia. Keisarillinen sotajoukko, joka vaivalloisen marssin jälkeen oli majoitettu kyliin Lützenin ympärille, saisi aikaa järjestäytyä. Ja vaarallisinta kaikista oli, että Pappenheim voisi hänkin palata yön kuluessa.

Sotaneuvostossa esitettiin myös kysymys oliko sotasuunnitelmaa jatkettava vai oliko vetäydyttävä takaisin ja ensin koetettava päästä yhtymään saksilaisten ja Yrjänä herttuan kanssa. Kniphausen äänesti jälkimäisen ehdotuksen puolesta, mutta Bernhard herttua sitä vastoin puolusti hyökkäystä. Kuningas itse oli samaa mieltä kuin herttua. "Parasta on", sanoi hän, "pestä itsensä oikein puhtaaksi, kun kerran on mennyt kylpyyn, ja sodassa sitä paitsi suotuisa silmänräpäys ratkaisee kaiken."

Päätettiin siis ryhtyä hyökkäykseen. Pappenheimin saapumisesta koituvaa vaaraa varoen päätettiin, että sotajoukon oli aloitettava marssinsa jo muutamia tunteja ennen päivänkoittoa.

Sotahuudoksi määrättiin: "Jumala kanssamme!" Ja sen jälkeen sotaneuvosto hajaantui.

Väsymys kiireellisen lähdön ja vaivalloisen Rippachin ylimenon jälkeen ja vielä enemmän huomispäivän työ kehoitti lepoon.

Kustaa Aadolf nousi vaunuihin, joissa herttua Bernhard ja Kniphausen olivat hänen seurassaan. Häntä kehoitettiin, että hän suvaitsisi valita mukavamman lepopaikan. "Kuinka voin tehdä niin", vastasi hän, "kun näen niin useita ympärilläni sellaista ilman."

Loitompana Lützeniin päin saattoi nähdä vihollisen vahtitulet siellä täällä kylissä.

Kuningas vaipui uneen, mutta nukkui levottomasti. Kun hän heräsi, oli puoliyö jo mennyt. Hän ei enää lepoa ajatellutkaan, vaan alkoi heti antaa määräyksiään lähtöä varten. Sotajoukko asetettiin kahteen riviin, ratsuväki sivustoille kuten tavallisesti ja jalkaväki keskelle. Kuormasto muodosti kolmannen linjan.

Heti kun kaikki oli järjestyksessä, annettiin merkki lähtöön. Kello kävi silloin viidettä aamulla, ja oli vielä aivan pimeää. Kulkueen aloitti oikean sivustan ratsuväki, ja sen jälkeen seurasi jalkaväki siinä järjestyksessä kuin se oli asetettu, niin että perille saapuessa taistelujärjestys olisi ykskaks' valmis ja hyökkäys saatettiin heti aloittaa.

Sotajoukko marssi maantietä myöten, joka kulkee koillista kohden Lützeniin. Puolitien paikkeilla sijaitsee Röckaun kylä, ja täällä käännytään itää kohden tasangolle. Himmeä valonkajastus, joka ennusti päivänkoittoa, näkyi itäisellä taivaanrannalla. Saattoi jo eroittaa Lützenin tornit. Sieltä tervehdittiin ruotsalaisia musketeilla, ja kaupungin reunalla näkyi hieman ratsuväkeä, ja ainoastaan tummina kasoina saattoi näin loitolla eroittaa jalkaväkijoukot, jotka näyttivät lähestyvän.

Kuitenkin jatkoi ruotsalainen sotajoukko keskeyttämättä marssiaan. Noin tuhannen kyynärän päässä Lützenistä täytyi mennä Mühlgraben nimisen puron yli. Ylimeno ei ollut lainkaan vaikea, vaikka puro alempana virtaa suoniittyjen läpi ja levenee yhä kaupunkia lähetessään.

Kun oli päästy yli, oli Lützen edessäpäin vasemmalla, oikealla hieman loitommalla oli metsää. Kuningas suuntasi rivinsä marssimaan pohjoista kohden, niin että oikea siipi kulki metsän reunoitse. Kun etumaiset eskadroonat olivat joutuneet metsän pohjoisrajalle, käski kuningas koko sotajoukon pysähdyttää marssinsa. Kuormasto oli Röckausta mennyt itäänpäin ja pysähtynyt Meuchenin kylään Lützenin kaakkoispuolelle.

Kello oli silloin kahdeksan korvilla aamulla.

* * * * *

Keisarillisten leirissä oli vilkasta liikettä. Weissenfelsistä ammutut kolme tykinlaukausta olivat tehneet tarkoitetun vaikutuksen, ja käskyjä annettiin, että kaikilta tahoilta oli riennettävä leiriin.

Tiedämme Wallensteinin kirjoittaneen Pappenheimille, että hän oli palaava kaikkine väkineen; mutta pikalähetti, jonka oli ratsastettava Halleen, ei lähtenyt taipalelle ennenkuin myöhään illalla. Viivytyksistä huolissaan lähetti Wallenstein vielä yhden viestin. Mutta tämä ei suuria hyödyttänyt: Pappenheim ei mitenkään voinut tulla heti.

Hän oli samana päivänä valloittanut Maritzburgin linnan Hallen lähellä. Hänen väkensä oli hajaantunut kaupunkiin ryöstelemään, ja kesti kotvan, ennenkuin hän ehti koota sen. Hänen oli mahdoton saapua ennenkuin marraskuun 6 p:nä iltapuoleen. Wallensteinin kirjeen pisti hän taskuunsa. Sitä säilytetään vieläkin hänen verensä tahraamana Wienin arkistossa.

Keisarilliset rykmentit asetettiin sillä välin taistelujärjestykseen sitä mukaa kuin ne saapuivat leiriin. Keisarilliset rakuunat ja etuvartiot olivat työssä koko yön syventäen ojia maantien molemmin puolin Leipzigin ja Lützenin välillä. Ojia oli käytettävä muskettisoturien rintavarustuksina.

Ei voida varmaan sanoa, kuinka suuri Wallensteinin sotavoima oli tässä tilaisuudessa, mutta Pappenheimin saapuessa otaksutaan sen nousseen 25,000 mieheen.

Aamun koittaessa kerrottiin, että ruotsalainen armeija oli lähestymässä, eikä kestänyt kauan, ennenkuin aamusumun läpi saattoi eroittaa ratsujen ja jalkaväen töminää.

Tuskin enemmän kuin tuhannen kyynärän päässä Lützenistä ruotsalainen sotajoukko menikin yli Mühlgrabenin ja marssi avoimelle tasangolle.

Se oli mitä tärkein hetki; oli kysymys siitä, kuka tästälähin oli säätävä lakeja Saksalle. Varmaankin sykki levoton sydän niiden molempien sotaherrojen rinnassa, joihin Euroopan silmät tällä hetkellä olivat tähdätyt.

Aamusumu, joka liiteli yli kentän tiheänä ja melkein läpinäkymättömänä, näytti viime hetkessä tekevän tyhjiksi Kustaa Aadolfin toiveet toteuttaa oma hyökkäyssuunnitelmansa, ennenkuin Pappenheim ehtisi tulla takaisin.

Ja sumu pikemmin lisääntyi kuin väheni. Se kietoi kaiken sellaiseen pimeyteen, etteivät sotamiehet enää nähneet lähintä miestä rivissä. Oli kuin seistaisiin meren pohjalla, missä vihollisen tiedettiin tulevan vastaan, mutta missä häntä ei voinut nähdä.

Sumu oli Wallensteinille hyvä liittolainen ja vahvisti hänen toivoaan, että Pappenheim ehtisi tulla ennen taistelun alkua.

Kun ohikulkeneesta ruotsalaisesta sotajoukosta ei enää kuulunut mitään, kutsui Wallenstein koolle kenraalinsa ja piti puheen, jossa hän kehoitti heitä rohkeuteen ja uskollisuuteen. Sen jälkeen ilmoitettiin sotahuuto. Se oli sama kuin Leipzigissäkin: "Jeesus Maria." Heti sen jälkeen pidettiin messu koko sotajoukolle, ja Wallenstein kannatutti itseään paareilla taistelujärjestykseen asetetun sotajoukon rivien editse. Mitään puhetta hän ei sotamiehille pitänyt. Richelieu sanoo: "Pelkällä läsnäolollaan ja äänettömällä ankaruudellaan näytti hän tekevän miehistölle ymmärrettäväksi, että hän oli palkitseva tai rankaiseva ansion mukaan."

"Jalkaleininsä" vuoksi ei Wallenstein voinut nousta ratsaille. Mutta hänen ratsuaan kuljetettiin satuloituna paarien rinnalla, niin että se olisi saapusalla, jos sotaherra tahtoi sitä käyttää.

Kun hän oli tarkastanut koko sotajoukon ja tullut vakuutetuksi siitä, että hänen käskyjään oli noudatettu, käski hän, että Lützenin kaupunki oli sytytettävä molemmilta puolin, niin ettei vihollisella olisi siitä mitään hyötyä, minkä jälkeen hän asettui sotajoukkonsa keskustaan odottamaan ruotsalaisten hyökkäystä.

Silloin kuuluivat koitolta läpi sumun juhlalliset huomenvirren sävelet, virren, johon otti osaa koko ruotsalainen sotajoukko.

Kun ruotsalaisten rivit olivat pysähtyneet ja kääntyneet vihollista vastaan, odotettiin ainoastaan sumun hälventymistä, että voitaisiin ryhtyä taisteluun. Mutta sumu sakeni vain sen sijaan että olisi alkanut hälvetä. Silloin kuningas kutsui koko sotajoukon aamurukoukseen, ja mahtavasti kohosivat korkeutta kohden Lutherin ihanan virren sävelet: "Jumala ompi linnamme!"

Silminnäkijät kertovat, että Kustaa Aadolf tänä aamuna oli tavattoman vakava, emmekä me, jotka hänet tunnemme, sitä ihmettele. Hän tunsi, hän aavisti, että tilinteon hetki oli läsnä, ja hänen kristillinen mielensä nöyrtyi Herran edessä. Hän toivoi, hän aavisti, että ikuinen rakkaus on myöskin ikuinen laupeus, eikä hänen luottamuksensa voinut sentähden pettää, enemmän kuin rohkeutensakaan. Herran soturi oli hän oleva viime hetkeen; valon ja vapauden lipunkantaja. Sodan ratkaisun, elämän ja kuoleman laski hän Hänen käteensä, joka johtaa ihmisten kohtaloita oman viisautensa mukaan.

Nämä ajatukset täyttivät niin hänen mielensä, että kun häntä pyydettiin ruualle, ei hän tahtonut. Kun hän sen jälkeen pukeutui sotasopaansa, näytti hän kaipaavan jotakin. Amuletti oli poissa…

Kun häneltä kysyttiin mitä puuttui, vastasi hän: "jotakin, joka luultavasti on jo tehnyt tehtävänsä."

Kun laulu oli vaiennut, ratsasti kuningas rivien editse ja puhutteli ruotsalaisiaan ja suomalaisiaan seuraavin sanoin: "Rakkaat ystävät ja maanmiehet! Tänään on tullut aika osoittaa mitä olette oppineet niin monissa otteluissa. Täällä ei vihollinen ole vastassanne korkealla vuorella eikä lujien vallitusten takana, vaan avoimella kentällä. Te tiedätte hyvin, että vihollisemme on tähän asti avointa taistelua välttänyt; ja kun hän nyt antautuu kenttätaisteluun, ei se tapahdu vapaasta tahdosta ja voiton toivossa, vaan siksi, ettei hän enää voi meitä välttää. Sentähden, olkaa valmiit niinkuin urhoolliset sotamiehet!… Seiskaa lujina rinnatusten, taistelkaa ritarillisesti Jumalanne, isänmaanne ja kuninkaanne puolesta. Minä tahdon palkita teitä kaikkia niin, että teillä tulee olemaan syytä minua siitä kiittää. Mutta jos — mistä Korkein teitä varjelkoon — te jättäydytte tappiolle tässä taistelussa, niin ei ainoatakaan luuta ole teistä palaava Ruotsiin."

Saksalaisille puhui hän näin: "Teitä, kunnon veljet ja toverit, pyydän ja kehoitan minä kristillisen omantuntonne ja kunnianne nimessä: tehkää nyt velvollisuutenne, niinkuin usein ennenkin olette tehneet yhdessä minun kanssani ja erittäinkin vuosikausi sitten verrattain lähellä tätä paikkaa. Silloin löitte vanhan Tillyn ja hänen sotajoukkonsa, ja minä toivon, ettei tämä vihollinen ole pääsevä helpommalla. Reippaasti rynnäkköön! Ette tule taistelemaan ainoastaan minun johdollani, mutta minun kanssani ja rinnallani. Itse olen käyvä edellänne ja paneva henkeni ja vereni alttiiksi. Seuratkaa minua, niin Jumalan avulla varmaan saavutatte voiton, joka on koituva teidän ja jälkeläistenne hyväksi. Jollei, niin silloin on hukassa uskontonne, vapautenne, ajallinen ja iankaikkinen menestyksenne!"

Sumu peitti yhä kentän sakeana ja läpinäkymättömänä. Saattoi eroittaa rivejä tuskin sylen päähän. Silloin tällöin, kuului tykinlaukaus vihollisen taholta, ja sivustoilla vaihdettiin muutamia laukauksia etuvartioiden kesken. Kenties tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan viritti Kustaa Aadolf omin äänin: "Älä pelkää lauma piskuinen!" Tämä virsi, joka on kuninkaan itsensä sepittämä, oli tällä hetkellä kuin puhjennut hänen sisimmästä sielustaan, ja loppusäkeet pitivät yhtä sen sotahuudon kanssa, jonka hän määräsi tätä taistelua varten:

"Jumalan kanssa taistellen on voitto meidän varmaan!"

Kuninkaan lähimpään ympäristöön, jonka hän itse oli valinnut, kuuluivat Saksi-Lauenburgin herttua Frans Albert, hovimarsalkka Kreilsheim, frankkilainen kamariherra Truchsess, majuri Molk Meklenburgista, paashi August Leubelfing, erään aatelismiehen poika Nürnbergistä, muutamia Erfurtissa hajoitettujen rykmenttien upseereja sekä kaksi ruotsalaista henkisotilasta, nimittäin Lauri Antinpoika ja Jaakko Eerikinpoika.

Vasta yhdentoista ajoissa aamupäivällä alkoi sumu sen verran hälvetä, että saatettiin ajatella taistelun alkamista.

Siitä paikasta, johon ruotsalainen sotajoukko oli asetettu, aukeni avara kenttä aina Lützeniin saakka. Wallenstein oli asettanut joukkonsa Lützenin edustalle, ja molemmilla sivustoilla oli, niinkuin tavallisesti, ratsuväkeä, oikealla 5,000 miestä Holkin johdolla ja vasemmalla 4,000 miestä Götzin johdolla. Keskustassa oli neljä suurta neliötä jalkaväkeä.

Ruotsalainen armeija oli asetettu kahteen joukkoon. Ensimäisen oikeaa sivustaa johti, kuten tavallisesti, kuningas itse. Siellä olivat äärimäisinä suomalaiset Stålhandsken johdolla, länsigööttalaiset Soopin, sitten södermanlantilaiset Sachin, uplantilaiset Axelssonin johdolla ja niin edelleen. Ensimäisen ryntäysjoukon keskustaa, joka oli jalkaväkeä, johti kreivi Niilo Brahe. Oikealta lukien olivat siellä perätysten ruotsalaisten keltainen, sininen ja vihreä prikaati, yhteensä 5,000 miestä. Vasempaan sivustaan, jota johti Weimarin herttua, kuului pelkästään saksalaisia.

Samoin oli toisen ryntäysjoukon laita. Oikea sivusta, kenraali Bulach; keskusta, Kniphausen; vasen sivusta, kenraalimajuri Hoffkirchen.

Jokaisen ratsuväkieskadroonan välisen aukon täytti 200-miehinen plutoona muskettisotureita. Neljän jalkaväkiprikaatin edessä olivat niin ensimäisessä kuin toisessakin ryntäysjoukossa rykmentintykit, viisi kummankin edessä. Järeät tykit, joita oli seitsemän luvultaan, olivat ensimäisen ryntäysjoukon jalkaväen edessä.

Useat päälliköt olivat täällä samat kuin Leipzigissäkin. Molemmissa taisteluissa olivat ruotsalaiset, niin jalka- kuin ratsuväkikin, enimmäkseen oikealla sivustalla. Lützenin edustalla kuului ensimäisen ryntäysjoukon oikeaan sivustaan pelkkiä ruotsalaisia ja suomalaisia. Lähin jalkaväki oli sekin ruotsalaista, nimittäin prikaati vanhoja, koeteltuja urhoja, joka oli kulkenut voitosta voittoon. Lähinnä oli keltainen prikaati, jota Teuffel oli muinoin johtanut ja jota kuningas nimitti tavallisesti "päänalusekseen." Kun Teuffel oli kaatunut Leipzigissä, johti prikaatia sen jälkeen Niilo Brahe, jolla oli koko ensimäisen joukon keskusta komennossaan. Sinistä prikaatia komensi Winkel, vihreää Wildenstein.

Ylin päällystö oli täällä muuten saksalainen; ainoastaan Niilo Brahe oli ruotsalainen. Kustaa Horn ja Juhana Banér olivat Etelä-Saksassa, ja Lennart Torstensson, tykkiväen mainio päällikkö, istui vankina Ingolstadtissa.

17.

LOPPU.

Vihdoinkin, tuossa yhdentoista tienoilla, alkoi tuuli hengähdellä ajaen sumun pois kentältä. Silloin saattoi nähdä vihollisen sotarintaman laajuuden, ja se näyttäytyi paljon lujemmaksi kuin oli odotettu. Kustaa Aadolf käsittikin, että menestys riippui hyökkäyksen voimakkuudesta ja nopeudesta.

"Nyt tahdomme Herran nimessä käydä eteenpäin", huudahti hän ja pani kätensä ristiin miekankahvan ympärille. "Jeesus, Jeesus, Jeesus, suo meidän tänä päivänä taistella pyhän nimesi kunniaksi!" Sen jälkeen veti hän miekkansa, heilautti sitä päänsä yllä ja komensi: "Eteenpäin!"

Tykkien jyske aloitti molemmin puolin verisen leikin. Se kävi yhä järeämmäksi sitä mukaa kuin edettiin ja yhä vaarallisemmaksi, kun lähettiin maantietä, jonka raviojiin muskettisoturit olivat kätkeytyneet.

Kun jalkaväki heidät nähdessään otti muutaman askelen takaisin, tarttui Kustaa Aadolf itse keihääseen ja tahtoi käydä etumaisena rynnättäessä hautoja vastaan. Mutta sotamiesten huudot ja rukoukset saivat hänet siitä luopumaan, minkä jälkeen hän nousi jälleen ratsaille ja palasi ratsuväen luo oikealle siivelle.

Kello oli kahdentoista paikkeilla, kun saavuttiin maantielle. Eteenpäin rynnättäessä oli ruotsalaisten vasemmalla sivustalla suoraan vastassa vihollisen patteri, joka oli asetettu Hirsipuumäelle kaupungin reunalle, samoinkuin ruotsalaisten keskustan vastassa oli maantien taakse pystytetty patteri. Mieshukka oli erittäin suuri varsinkin vasemmalla sivustalla, ja ainoa pelastus oli peloton rynnäkkö.

Niilo Brahe pääsi ilman erikoisia vaikeuksia ojien ja maantien yli. Prikaatit menivät samoin yli siinä järjestyksessä, mihin ne oli asetettu. Sininen prikaati, joka oli vihollisen patteria lähinnä, kävi pelottomasti kimppuun ja valloitti sen.

Heti patterin takana oli vastassa etumaisia vihollisen suurista jalkaväkineliöistä. Johtaja, Berthold Wallenstein, oli ylipäällikön poika. Sitä lähimmän neliön päällikkö oli Granen markiisi. Tätä viimeksi mainittua vastaan tuli ruotsalainen prikaati rynnäten vastustamattomalla voimalla, samalla kun keltainen prikaati kääntyi Berthold Wallensteiniä vastaan. Hyökkäys tapahtui sellaisella vauhdilla, että molemmat suunnattomat neliöt alkoivat horjua ja peräytyä, ja Berthold Wallenstein haavoittui.

Tieto patterin valloituksesta oli saapunut kuninkaalle, ja hän otti hatun päästään ja kiitti Jumalaa.

Vastapäätä seisoivat kroatilaiset ja keisarilliset kyrassieerit tummissa varustuksissaan. Kuningas viittasi niihin ja sanoi Stålhandskelle: "Käykää noiden mustien sotapoikien kimppuun, ne tulevat tekemään meille pahaa!"

Mutta sen kiertoliikkeen aikana, minkä ruotsalainen prikaati teki hyökätäkseen vihollisneliön kimppuun, oli se oikea siipi jäänyt suojattomaksi. Keisarillinen ratsuväki näytti olevan valmis käyttämään sitä hyväkseen, molempain toisten jalkaväkineliöiden liikkuvain linnoitusten tavoin tullessa eteenpäin. Kolmen ruotsalaisen prikaatin täytyi vetäytyä takaisin, jollei tullut pikaista apua. Vaara oli ylen uhkaava.

Mutta vihreä prikaati ei ollut vielä ehtinyt maantien yli. Välttääkseen Hirsipuumäen tuulimyllyjen luona sijaitsevan vihollispatterin murhaavaa tulta oli se vetäytynyt vasempaan, missä jyrkkä rinne sitä hieman suojasi. Suuri ruotsalainen patteri tuotiin esiin ja asetettiin vihreän ja sinisen prikaatin eteen vastaamaan tuulimyllypatterin tuleen. Mutta kaikki riippui hiuskarvasta, ja kuningas, jonka valpas katse keksi kaiken, huomasi vaaran ja riensi oikean sivustan kera avuksi.

Tämä saattoi eteenpäin rynnätessään liikkua suuremmalla vapaudella, koskei vihollisella sillä puolen ollut tykistöä lainkaan. Tosin hevoset säikkyivät ojista leimahtelevaa muskettitulta, ja ne voitiin vain vaivoin pakottaa eteenpäin, mutta ruotsalaiset muskettisoturit ajoivat vihollismusketöörit pakoon. Pahempi oli päästä hautojen yli.

Päästiin sentään. Stålhandsken suomalaiset, jotka olivat äärimäisinä oikealla, menivät ensiksi ylitse ja sen jälkeen muut eskadroonat, viimeksi smålantilaiset. Hyökkäystä odottelematta ratsastivat nämä täyttä laukkaa vihollista vastaan, ja alussa näytti kaikki käyvän toiveiden mukaan täälläkin.

Isolanin kroatilaiset pakenivat heti hyökkäystä odottamatta. Lähimmät eskadroonat vihollisen ensimäisessä linjassa tosin laukaisivat karbiininsa, mutta lähtivät sen jälkeen pakoon hekin.

Sitä myöten oli ruotsalaisten puolella kaikki hyvin, mutta heti sen jälkeen ilmoitettiin kuninkaalle, että jalkaväkiprikaatit alkoivat antaa perää. Niin hyvin molemmat jalkaväkineliöt kuin ryntäävät kyrassieeritkin uhkasivat näitä sellaisella voimalla, etteivät he voineet ilman tehokasta apua pitää puoliaan.

Käsittäen hetken tärkeyden riensi kuningas häntä ympäröivien, sivustan oikealla reunalla olevain suomalaisten kanssa saman sivustan vasemmalle reunalle. Täällä olivat Smålannin ratsumiehet äsken tulleet haudan yli, mutta heidän everstinsä Fredrik Stenbockin jalkaan oli sattunut musketinkuula.

"Seuratkaa minua, urheat poikani", huusi kuningas ja syöksyi eteenpäin. Samassa laskeutui sumu, kietoen niin hyvin keisarilliset kyrassieerit kuin kuninkaan ja smålantilaisetkin.

Muuan keisarillinen korpraali, joka huomasi kuinka kaikki väistyivät syrjään eteenpäin rientävän kuninkaan tieltä, ymmärsi siitä, että se oli jokin korkea herra, vaikkei tiennytkään kuka.

"Ammu tuota", sanoi hän eräälle muskettisoturille, "se on varmaan ylhäinen herra."

Laukaus pamahti, ja kuula sattui kuninkaan vasempaan käsivarteen, niin että luunsiru pisti hihan läpi esiin.

Kustaa Aadolf lasketti eteenpäin ja koetti kestää tuskat, mutta hänen voimansa eivät riittäneet ja hän pyysi Lauenburgin herttuaa huomaamatta viemään hänet taistelusta. Tämä koetti täyttää hänen toivomustaan. Mutta he olivat Götzenin kyrassieerien saartamat. Everstiluutnantti Moritz von Falkenberg oli etumaisten joukossa. Hän syöksyi suoraan kuningasta vastaan ja ampui kymmenen askelen päästä luodin hänen selkäänsä.

Kuningas horjui, ja herttua tarttui häntä vyötäisiin pidelläkseen häntä hevosen selässä, kunnes he ehtisivät taistelusta pois. Silloin sattui luoti hevosen kaulaan, ja se hypähti äkkiä kahdelle jalalle.

Ruudintuli kärvensi herttualta kasvot, ja hän päästi irti kuninkaan — ja pakeni. Kustaa Aadolf putosi alas ratsailta, mutta jäi toisesta jalastaan kiinni ratsashihnaan ja laahautui niin kappalen matkaa mukana, kunnes jalka irtautui. Koko hänen ympäristöstään ei ollut muita jälellä hänen luonaan kuin paashi Leubelfing.

Tämä kahdeksantoistavuotias nuorukainen, joka muutamia päiviä myöhemmin kuoli Naumburgissa haavoihinsa, selitti kuolinvuoteellaan todistajain kuullen, että kun kuningas oli pudonnut ratsailta, niin hän oli hypännyt alas ratsultaan ja tarjonnut sen kuninkaalle. Kustaa Aadolf oli silloin kohottanut molemmat kätensä häntä kohden, mutta paashi ei ollut yksin voinut nostaa häntä maasta. Silloin oli tullut viholliskyrassieereja kysymään, kuka haavoitettu oli. Kun kuningas oli itse ilmoittanut nimensä, oli muuan vihollisista ampunut pistoolilla luodin hänen päähänsä.

Kuningas ryöstettiin ruumista myöten samoin kuin paashikin, jonka kyrassieerit olivat haavoittaneet, niin että he pitivät häntä kuolleena.

Sota jatkui yhä sillaikaa, kun parhain kuninkaista veti viimeisen henkäyksensä. Keisarilliset kyrassieerit onnistuivat urhoollisen vastarinnan jälkeen ajamaan ruotsalaisen ratsuväen takaisin.

"Kun kuninkaan ratsu tuli takaisin pistooleineen ja yksi niistä oli verinen, silloin arvattiin, että Hänen Kunink. Maj:ttinsa oli kaatunut", niin kuului ensimäinen viesti, joka saapui ruotsalaisille sotureille heidän korvaamattomasta menetyksestään. "Kun kuningas kaatui", sanotaan edelleen, "kadotti aurinko loisteensa."

Varmaa on, että ruotsalaiset nopeasti nousseessa sumussa näkivät merkin siitä, että luonto itse otti osaa heidän suruunsa. Monet heidän ulkopuolellaankin olivat samaa mieltä. Niinpä lausutaan kirjeessä Stralsundista valtaneuvostolle: "Koko päivän sen jälkeen oli sangen pimeää ja sumuista merkiksi siitä, että suuri valo oli Israelista sammunut."

Truchsess ja Kreilsheim tapasivat herttua Bernhardin juuri kun hän oli vetäytynyt takaisin vasemman siiven kanssa. He ilmoittivat hänelle, että kuningas oli kuollut, ja lisäsivät, että eteenpäin tunkeutuva vihollinen oli työntänyt heidät syrjään. Hämmästys, suru ja epätoivo valtasi heidän mielensä, kun he kuulivat uutisen, mutta rakkaus ei väsynyt, kasvoi vain. Kaikki tahtoivat olla mukana kostamassa rakastetun kuninkaan kuolemaa. Jokainen oli seuraava sankarin jälkiä ja kaatuva kunnian kentällä niinkuin hänkin. Sellainen oli mieliala, joka heti näyttäytyi tositoimissa.

Jo ennen taistelua oli kuningas käskenyt, että jos hän kaatuisi, oli herttua Bernhardin heti otettava haltuunsa ylipäällikkyys. Tämä jätti heti vasemman siiven kreivi Niilo Brahen huostaan ja riensi Kniphausenin luo ilmoittaakseen hänelle mitä oli tapahtunut. Tämä, joka oli urhea, mutta samalla varovainen upseeri, vastasi, että hänen joukkonsa olivat hyvässä järjestyksessä. Ne eivät olleet vielä olleet tulessa ja saattoivat kauniisti peräytyä turvaan. "Tässä ei ole kysymys peräytymisestä, vaan kostosta, voitosta tai kuolemasta!" huudahti vihastunut herttua, ja muut yhtyivät häneen.

Ei tarvittu mitään kehoitusta urhoollisuuteen; jokaisen kasvoissa kuvastui rohkeus ja päättäväisyys, vaikkakin suuret kyynelet täyttivät kaikkien silmät. Herttuan lausumat sanat herättivät vastakaikua jokaisen rinnassa. Kuului sorina kautta rivien: "kuningas on haavoitettu, vankina, kuollut!?" Ja kuvailemattomalla raivolla syöksyivät ruotsalaiset vihollista vastaan. Ei ainoastaan patteri vallattu uudestaan, vaan koko keisarillinen ratsuväki ajettiin tältä säveltä takaisin.

Sekasorto kävi hirmuiseksi suuren kuormaston keskuudessa, useita ruutivaunuja räjähti ilmaan, keisarilliset luulivat, että heidän kimppuunsa oli hyökätty selkäpuolelta, suuret joukot ratsuväkeä pakenivat, ja joukko naisväkeä, joka oli anastanut kuormahevoset, seurasi heitä.

Täällä ei vielä tiedetty Ruotsin kuninkaan kuolemasta, ja kuului sellaisia huutoja kuin: "Me tunnemme Ruotsin kuninkaan, hän on aina pahin, kun päivä on lopuillaan."

Samaan aikaan oli ruotsalaisen sotajoukon vasen siipi, joka edellisellä kerralla oli vetäytynyt takaisin tuulimyllyjen luo asetetun vihollistykistön tieltä, tehnyt epätoivoisen hyökkäyksen ja lopulta onnistunut kääntämään vihollista vastaan hänen omat tykkinsä.

Silloin saapui Pappenheim taistelukentälle; hänen ensi kysymyksensä oli: "Missä on Ruotsin kuningas?" Tätä vihollistansa, joka oli sankarillinen, mutta julma uskonsa puolustaja, Kustaa Aadolf piti korkeimmassa arvossa.

Joukkojensa etunenässä hän syöksyi oikeaa siipeä vastaan palaen halusta persoonallisesti taistella vastustajaansa vastaan, häntä, joka — ei enää ollut elävien ilmoilla. Häneen sattui kaksi luotia, ja hän kuoli haavoihinsa. Sanottiin, että hänet oli eversti Stålhandske ampunut.

Pappenheimin saapumisen johdosta alkoi taistelu uudella tulisuudella. Mitä tuimimman hyökkäyksen vastaanottivat ruotsalaiset suurella urhoollisuudella, ja koskaan, sanotaan eräässä senaikuisessa kertomuksessa — ei niin kauan tulessa seissut joukko ole taistellut urhoollisemmin. Ne ruotsalaiset jalkaväkiprikaatit, joita Niilo Brahe ja eversti Winkel johtivat, kärsivät suurimpia tappioita. Keisarilliset syöksyivät heitä vastaan kaksi- ja kolmituhatmiehisissä pataljoonissa ja valtasivat vielä kerran takaisin maantien varressa olevan patterin. Kreivi Niilo Brahea ammuttiin polveen, ja hän kuoli. Eversti Winkel haavoittui käteen ja käsivarteen. Useita lippuja ja itse kuninkaallinen standaari menetettiin. Mutta näistä prikaateista, jotka olivat sotajoukon kaunistus, jotka olivat olleet mukana jo Suomen-sodassa, näistä lausui vihollinen, että "heidän kuolleet ruumiinsa peittivät saman maan, jota he elämänsä iän olivat suurella urhoollisuudella puolustaneet." Näiden sankarien joukossa oli tuho niin suuri, että kuudesta miehestä oli viisi joko kuolleita tai haavoitettuja.

Eversti Karl Hårdin komentama kolmas prikaati, joka oli lähinnä ratsuväkeä, kärsi vähimmän, mutta siitäkin oli taistelun jälkeen ainoastaan neljäsataa miestä jäljellä.

Koko tämän ajan piti kenraali Kniphausen prikaatinsa toisena linjassa ja reservin luodinkantaman ulkopuolella, "mikä", kerrotaan, "edisti suuresti voittoa, kun ensi linjan joukot saivat hyvän tukikohdan tästä lujasta ja koskemattomasta sotavoimasta", ja herttua Bernhard olikin hyvin iloinen, kun hän sumun hälvennyttyä näki Kniphausenin, jonka hän luuli olevan kappaleiksi hakattu, hyvin säilyneenä ja hyvässä järjestyksessä joukkoineen.

Vähän ennen auringonlaskua selvisi sumu puolittain, ja tarkasteltuaan vielä kerran asemaa kehoitti herttua Bernhard sotajoukkoa tekemään uuden hyökkäyksen. Silloin kuultiin ja nähtiin upiuupuneiden sotamiesten huutavan toisilleen: "Toverit, vieläkö käymme kerran tuleen?" Ja sitten syleilivät he toisiaan ja lupasivat voittaa tai kuolla.

Vihdoinkin pääsivät myös Kniphausenin joukot osalle päivän kunniasta. Toinen linja ryntäsi eteenpäin, ja me tiedämme, että ensimäisestäkin tulivat mukaan kaikki jotka pystyivät liikkumaan. Kolmannen kerran mentiin maantien yli, kolmannen kerran vallattiin keisarilliset tykit ja rynnättiin vihollisen kimppuun. Ainoastaan kaksi suurista jalkaväkineliöistä ja muutamat kyrassieerirykmentit voivat asettua tätä hyökkäystä vastaan. Ne taistelivat epätoivon rohkeudella, ja tämä taistelu jatkui, kunnes ilta tuli ja pimeys peitti elävät ja kuolleet. Kello oli viiden ja kuuden välillä iltapäivällä.

Wallenstein oli antanut peräytymiskäskyn ja lähti Leipzigiä kohden ilman että ruotsalaiset ajoivat häntä takaa. Tiellä tapasi hän kuusi rykmenttiä Pappenheimin jalkaväkeä, ja silloin nousi kysymys taistelun uusimisesta, mutta Wallenstein pelkäsi täydellistä häviötä ja jatkoi muutamain tuntien levähdyksen jälkeen paluumatkaa Leipzigiin.

Voittajat jäivät koko yöksi taistelukentälle. Muuan kroatilaisparvi koetti yöllä viedä pois keisarillisia tykkejä, jotka olivat vartioimattomat, mutta muutamat muskettisoturit, jotka sattuivat olemaan lähistössä, ajoivat helposti heidät pois, minkä jälkeen kaikki oli tyyntä ja hiljaista.

Verinen taistelu oli lopussa. Marraskuun yön kylmä sumu kietoi haavoitetut, kuolevat ja kuolleet vaippoihinsa. Kokonainen kolmasosa niistä, jotka aamulla olivat rohkeudella ja innolla lähteneet verileikkiin, oli päättänyt päivänsä.

Kuolleiden ja haavoitettujen luku kummallakin puolen arvioitiin 6,000 mieheksi. Keisarillisten taholla oli paitsi Pappenheimiä kaatunut kaksi kenraalia ja useita korkeampia upseereja.

Ruotsalaisiltakin oli kaatunut monta korkeaa herraa, mutta heitä ei ajateltu. Kaikki ajattelivat vain yhtä, kaikki surivat ja kaipasivat vain yhtä: rakastettua kuningasta!

Taistelu oli tuskin päättynyt, ennenkuin herttua Bernhard lähetti parven sotilaita etsimään kuninkaan ruumista. Mutta eversti Stålhandske oli jo muutamien suomalaisten soturien kanssa lähtenyt liikkeelle samassa tarkoituksessa lyhdyt ja soihdut käsissään. Suomalaiselle soturille oli suotu löytää rakas ruumis. Mutta missä tilassa! Ryöstettynä ruumista myöten, raadeltuna ja hevosten kavioiden ruhjomana, kauttaaltaan veren peitossa, makaamassa kasvot maata vasten.

Valittaen ja vaikerrellen, itkien ja nyyhkyttäen nostettiin rakastetun vainajan maalliset jäännökset paareille, jotka tarkoitusta varten oli tuotu mukana.

Koskaan ei ollut kantamus tuntunut niin raskaalta, ja kuitenkin kilpailivat kaikki saadakseen sitä kantaa.

Kustaa Aadolf temmattiin pois kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä. Koskaan ei kuolemantapaus ollut tehnyt syvempää vaikutusta kokonaiseen maanosaan. Kaikkialla missä hänen nimensä mainittiin, oli se toivon säde sorretuille, ja pyhän haudan partaalta kohosivat rukoukset korkeuteen Kustaa Aadolfin aseiden puolesta. Mitä kaikkea hän silloin olikaan omille uskonliittolaisilleen?

Kustaa Aadolfin elämässä on jotakin, minkä helpommin voi tuntea kuin sanoin selittää. Hänellä oli laaja, koko maailman käsittävä katse, joka on kaikilla valloittajilla synnynnäinen. Niinkuin kaikille suurille miehille, ei hänelle onnensa tullut yllätyksenä, niin kummastuttavalta kuin se saattoi näyttääkin. Syvä usko siihen kuvastuu kaikista hänen teoistaan. Mikään ei paisuta niinkuin onni, ja Kustaa Aadolfin inhimillistä suuruutta todistaa parhaiten se, että hän suuresta menestyksestään huolimatta aina oli nöyrä ja lempeä. Hän tunsi toimivansa korkeamman johdon alaisena ja asetti maalin omaa persoonaansa paljoa korkeammalle. "Jumala kaikkivaltias elää", sanoi hän Akseli Oxenstjernalle, kun tämä Preussissa varoitti häntä varomattomasti antautumasta hengenvaaraan. Iloisempaa sankariutta ei ole koskaan nähty.

Hän on mitä jaloin, kaunein ilmestys historiassa, yksi niistä harvoista, joita oikeudella voi sanoa suuriksi. Valtiomiehenä oli hän maailman ensimäisiä neroja, sotataidossa voittamaton mestari. Mutta eivät häntä ainoastaan nämä ominaisuudet tehneet suureksi, hänen suuruutensa oli siinä siveellisessä ylevyydessä, ajatusten ja tekojen jaloudessa, uskonnollisessa tunteessa, mikä leimasi koko hänen luonteensa. Nämä kaikki ominaisuudet yhdessä voivat selittää sen tenhovoiman, mikä hänellä oli aikalaisiinsa, sen palavan innostuksen, minkä hän herätti uskonheimolaisissaan, sen syvän ihailun ja kunnioituksen, mitä ystävät ja viholliset hänelle osoittivat.