KUSTAA VAASA JA HÄNEN AIKALAISENSA I: RUOTSIN VAPAUTTAJA

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

Lukijalle. 1. Kallön linnassa. 2. Uni. 3. Käynti luostarissa. 4. Uusi tuttavuus. 5. Tulessa kulta kirkastuu. 6. Pako. 7. Kotiintulo. 8. Lehti kääntyy. 9. Päivä koittaa. 10. Kuningas Kristian. 11. Takaisin Ruotsiin. 12. Kuningas Kustaa. 13. Mitä voimakas tahto saa aikaan. 14. Kauppasaksain käsissä. 15. Piispa Braskista. 16. Vaikeaa työtä. 17. Taalain junkkari. 18. Taalainjunkkarin onni. 19. Vasara lankeaa. 20. Kuolema on synnin palkka. 21. Kustaan aikalaiset.

LUKIJALLE.

Jos romantiikalla yleensä tarkoitetaan sitä auringonvaloa, joka joskus heijastuu ihmisten elämään, niin oli Kustaa Vaasa henkilö, jonka elämään romantiikka valoi hohdetta oikein täydeltä terältään.

Mutta hän olikin sekä ajatuksissaan että töissään puhtaampi kuin ehkä kukaan kuningas ennen tai jälkeen häntä.

Romantiikkaa on hänen nuoruudessaan, kun hän retkeilee Taalaissa, kun nuori sankari ryhtyy täyttämään Engelbrektin ja Sturein työtä ja kun hän kansalleen sytyttää uskonpuhdistuksen soihdun, tuolle kansalle, jota hän rakasti väkevällä tahdolla ja uhkarohkealla teolla, eikä tyhjillä loruilla niinkuin nykyaikana rakastetaan.

Pilvissä oli aurinko hänen ensimmäisen avioliittonsa aikana, mutta sitä kirkkaammin loisti se hänen ollessaan naimisissa toista kertaa.

Mutta kerran laskee jokainen aurinko ja Kustaalta se laski, kun omat lapset hänelle tuottivat surua.

Hänen traagillista loppuaan ympäröi miltei antiikin suuruus ja hänen jäähyväisissään maailmalle ilmenee kristityn voittoisa riemu.

Hän oli kansalleen sekä ylimmäinen pappi että kuningas ja hänen profeetallinen ennustuksensa kuului:

"Mä tiedän: kerran koittaa aika, kun Svean lapset nostaa tahtois haudastain mun, jos vaan voisivat."

1.

KALLÖN LINNASSA.

Kaksi viikkoa kesti loistavaa juhlaa, kun lääniherra, jalo herra Eerik Eerikinpoika Banér vietti vanhimman tyttärensä ja junkkari Gregori Ulftandin häitä.

Vastanaineet olivat yhä vielä Kallössä, mutta häävieraat olivat suurimmaksi osaksi jo lähteneet ja jalellejääneitä vaivasi väsymys ylenpalttisesta juhlimisesta.

Kertomuksemme alkaa huhtikuussa v. 1519. Kallöta ei vielä koskaan ollut rasittanut sellainen vierasten tulva kuin edellisenä talvena. Ja paljon oli huhuttu nuoresta Kustaa Eerikinpoika Vaasasta, jonka kuningas hänen sukulaisensa Eerik Banérin takuuta vastaan oli uskonut hänen haltuunsa.

Nuorta herraa pidettiin melkein perheen jäsenenä. Hän sai vapaasti liikkua ympäristössä; häntä seurasi ainoastaan palvelijapoika, jolle oli annettu ankara käsky että hänen, heidän ollessaan noilla retkillä, lakkaamatta tuli pitää häntä silmällä.

Mutta poika oli ensimmäisenä näkyvänä todisteena siitä, ettei Ruotsi ollut kuin Tanskan käskyläinen; tämä maa oli edellisten sotien aikana saanut tehdä äärettömiä uhrauksia; nyt oli vihdoin koittanut koston aika. Sitäpaitsi nuori, miehekäs ritari kauniine, suruisine kasvoineen oli kaikkien naisten ihailun ja salaisen rakkauden esineenä; oliko siis ihme, että miehet riensivät Kallöhön omin silmin näkemään ja arvostelemaan. Kateus ja kansallinen viha ovat yhtä teräviä aseita kuin jousi ja miekka.

Oltiin huhtikuun keskivaiheilla. Sadetta tuli kaatamalla, joten huviretkiä ei ollut ajatteleminenkaan. Päivän viimeinen ateria oli syöty kello neljä ja sen jälkeen oli seura kokoontunut suureen saliin kuluttamaan aikaansa joko arpapelillä tai iloisesti juttelemalla suuren takkavalkean ääressä, jonne talon naiset pääasiallisesti olivat asettuneet.

Huoneen sisustus oli komea niinkuin yleensä sen ajan rikkaissa aatelistaloissa. Keskimmäisessä kattohirressä riippui suuri messinkinen kruunu satoine vahakynttilöineen, mutta ne sytytettiin yksin juhlatilaisuuksissa. Seinäverhot olivat ommeltua korutyötä ja niiden poimuista pisti tuontuostakin esiin hopeasta taottuja lampetteja. Koko huonetta reunusti korkea, ruskea, tamminen laudoitus ja seinillä seisoi penkkejä kallisarvoisine patjoineen ja kauniisti veisteltyjä tuoleja pehmeine tyynyineen.

Keskellä lattiaa oli suuri, pyöreä pöytä, jota käytettiin arpapelissä. Sen ääressä istui joukko nuoria herroja, muitten muassa nuori aviomies, herra Gregori Ulftand. Mutta peli mahtoi olla heillä ainoastaan näennäisenä ajanviettona, sillä toinen toisensa perästä nousivat herrat, liketäkseen pientä pöytää takkavalkean luona, jonka ympärillä Eerik Banérin nuoret tyttäret ja heidän ystävättärensä, rouva Mette Rosenkrantz, sekä pakollinen vieras Kustaa Eerikinpoika juttelivat.

Huoneen toisessa päässä oli kolmas pöytä, täynnä juomamaljoja ja kannuja, jotka kaikki olivat hopeasta ja suurimmaksi osaksi jalokivillä koristetut.

Täällä istui herra Eerik Banér muutamien vanhempien herrojen kanssa. He puhelivat miltei kuiskaten ja vilkaisivat tuontuostakin naisten pöytään päin. Yleinen huomio oli nähtävästi kiinnitetty sinne.

Kustaa Eerikinpoika oli kahdenkymmenenkahden vanha roteva mies, jonka ruumiinmuoto oli mitä sopusuhtaisin. Hänestä oli sanottu, ettei hänen vartalostaan voinut tavata ainoaakaan vikaa; hänen hiuksensa ja partansa olivat vaaleat, silmät syvät, siniset, nenä kaunis ja suu lujasti koossa. Se antoi hänen kasvoillensa miehekkyyden leiman. Tällä hetkellä olivat kulmakarvat rypistetyt hiukan likemmä toisiaan, haaveksivana tuijotti hän tuleen, kokonaan unohtaen nykyisyyden.

Kahdet silmäparit seurasivat häntä: herra Gregorin nuori rouva, kaunis Sofia ja tämän vieläkin kauniimpi sisar Dorotea katselivat häntä lakkaamatta.

Kauniimpaa neitosta kuin Dorotea ei ollut koko Tanskassa. Pohjoismaalaiselta ei hän näyttänyt laisinkaan. Hän oli etelämaalainen sekä ulkomuodoltaan että mieleltään; tumma tukka, suuret, säteilevät silmät, mehevät, punaiset huulet ja ennen kaikkea upea vartalo — kaikki hänessä todisti toista maaperää kuin pohjolan. Ja samallainen oli hän luonteeltaan: kiivas ja intohimoinen. Äiti oli kuollut hänen syntyessään, mutta jota suuremmaksi hän kasvoi, sitä itsevaltiaammin kohteli hän isää ja sisarta. Hän oli niin käskevä ja vaatelias, että koko talon täytyi taipua hänen tahtonsa alle. Ja itsekäs hän oli siihen määrään, että kun isä kerran kielsi häneltä rahat, joilla hän tahtoi ostaa koiran, niin hänen käskystään otettiin kiinni nuori tyttö, joka kuljetettiin Kööpenhaminaan ja myytiin torilla samasta hinnasta kuin koira; vanhempien suru ei häneen laisinkaan koskenut.

Mutta viime kuukausina oli hänen luonteensa muuttunut. Seurusteleminen Kustaan kanssa oli synnyttänyt liikuttavaa suloa koko hänen olentoonsa; rukkasiakin hän nyt jakeli monille kosijoilleen säälivämmin kuin ennen. Hänen sielunsa näkyi vallanneen yksi ainoa toive, tai oikeammin sanoen luja päätös: voittaa Kustaan rakkaus.

Nuori mies oli vanhempaankin sisareen tehnyt syvän vaikutuksen. Sofian lempeämpi luonne soveltui paremmin Kustaan luonteelle, mutta Dorotean mustasukkaisuus sai sisaren taipumaan avioliittoon, jonka tarkoitus oli eroittaa hänet salaisen rakkautensa esineestä ja jouduttaa sisaren onnea; varmaankaan ei herra Eerik Banér voisi vastustaa tyttärensä rukouksia ja niin pian kuin hän olisi antanut suostumuksensa, tulisi Doroteasta Kustaan puoliso. Sofia tukahdutti sävyisästi kaikki kateuden tunteet ja päätti kaikin voimin rakentaa rakastetun sisaren onnea.

Mutta tänään oli Kustaa ollut tavallista vaiteliaampi ja suljetumpi. Dorotea oli pyytänyt häntä soittamaan luuttua, mutta hän oli kieltäytynyt. Hänen kasvoillaan oli tuskan piirre, jota niissä ennen ei ollut näkynyt, ja se pani molempien sisarten sydämet sykkimään: toinen tunsi hellää myötätuntoisuutta, toinen pelkoa.

— Mikä häntä vaivaa? kuiskasi Dorotea tuskallisesti.

— En ymmärrä, vastasi Sofia.

— Niin, koskahan sinä jotakin keksisit! tuli ärtyisäksi vastaukseksi.

— Jollei…

— Mitä, mitä

— … hän ole kuullut että Otto Krabbea odotetaan.

— Oletko sinä ehkä…? Ja Dorotean säihkyvät silmät kääntyivät sisareen.

— Voi, miten sellaista saatat epäillä. Onhan muita.

— Kyllä minä heille näytän, miten paljon välitän Otto Krabbesta.

— Ole varovainen, rakkaani.

— Olisinpa vain kahdenkesken hänen kanssaan, niin pakoittaisin hänet ajattelemaan ääneen.

— Niin, sinulla on suuri vaikutusvalta häneen, lausui Sofia, tukahduttaen huokauksensa.

— Oletko huomannut, että hän viime päivinä miltei on vältellyt minua.

— Silloin hänellä varmaan on syytä siihen.

— Mitä syytä?

— Hän pelkää ilmaisevansa…

— Mitä? Dorotea tarttui Sofian käteen ja pusersi sitä kiihkeästi.

— Rakkautensa tietysti.

— Luuletko että hän rakastaa minua?

— Kuka ei sitä tekisi! kuiskasi sisar ja suuteli tytön ilosta loistavia kasvoja.

— Mutta miksei hän kosi?

— Muista isää!

— Äh! Minä tahdon että hän kosii ja minä pakoitan hänet siihen.

— Miten?

— En vielä tiedä, mutta kyllä tästä vielä keinon keksin.

Samassa kuului pitkä torventoitotus ja keskustelu salissa lakkasi.

— Vieraita! huudahtivat useat äänet.

Eerik Banér nousi paikalla.

Samassa kuului linnanvouti sisäpuolelta kysyvän matkustajan nimeä ja säätyä, ennenkuin päästi alas nostosillan.

— Tie auki! huusi käskevästi terävä ääni, — aatelisherralle ja hänen seurueelleen!

Lääniherra kiiruhti ulos ja pian kuuluivat nostosillan vitjat vikisevän.

— Nyt saamme kuulla uutisia Kööpenhaminasta, huudahti muuan nuori junkkari pelipöydän äärestä.

— Suuri sotaretki Ruotsiin lienee likellä, huomautti toinen.

— Hei, siitä tulee lysti retki, virkkoi kolmas, — ja tällä kertaa meidän paremmin tulee valvoa etuamme. Jollei muu auta, niin leikkikäämme vaikka pyhän Pietarin leikkiä ruotsalaisten kanssa.

— Köyhät tanskalaiset junkkarit saattavat ottaa rikkaita ruotsalaisia rouvia ja tyttäriä aviovaimoikseen, huusi neljäs. — Kas, kas, paras heitto on minun; se merkitsee että kaunein ja rikkain lankeaa minun osakseni.

— Mieshukka taitaa tulla siksi suureksi, että meille kaikille riittää ruotsalaisia naisia, puuttui puheeseen muuan herrasmies. — Pahimmassa tapauksessa tyydytään rälssiemäntiin tai porvarisvaimoihin, joilla on talo ja maata ja muuta tavaraa.

Herra Gregori Ulftand oli siihen saakka istunut vaiti, mutta nyt loi hänen vaimonsa häneen katseen, joka pani hänet pahasti yskimään. Sitte hän virkkoi:

— Minusta Tanskan täytyy hävetä, ettei se koskaan ole ruvennut vakinaiseksi isännäksi Ruotsiin. Ja siinä pääsyy, joka saa meidät nyt uhraamaan veremme ja henkemme; jos ruotsalaiset aatelisneitoset sitte antavat tanskalaisille miehille etusijan, niin se vain osoittaa, että tanskanmiesten käytös on jalompi ja ritarillisempi kuin ruotsalaisten. Ja siitä kai ei kenkään voi moittia heitä!

Puhujaa tervehdittiin meluavalla ihastuksella, mutta sopimatonta pilaa jatkui ja ilkeitä katseita suuntautui Kustaa herraan päin; silminnähtävästi tuo kaikki oli aiottu häntä suututtamaan, mutta hän istui yhä liikkumattomana paikallaan, tuijottaen mahtavaan takkavalkeaan, ikäänkuin hän siitä olisi koettanut saada selitystä elämänsä pimeälle arvoitukselle.

Sisarukset yksin näkivät, että hänen kasvonsa jänteet värähtelivät ja että poskien väri vaihteli; he ymmärsivät että hän kuuli raa'at pilapuheet ja kärsi niistä.

Ja rouva Mette Rosenkrantz, jonka nuoruus aikoja sitte oli kadonnut, käsitti kyyneltyneiden silmien kielen ja ymmärsi mitä nuorten naisten sydämissä liikkui. "Kiitetty olkoon pyhä neitsyt", mietti hän itsekseen, "että Sofia on naimisissa. Jos Dorotea vapaasti saa toimia, niin hän pian kietoo hänet pauloihinsa, ja koska hän on Ruotsin rikkaimpia aatelismiehiä, niin minä puolestani mielelläni lähden heidän mukaansa ottamaan osaa kaikkeen komeuteen ja loistoon, joka siellä heitä odottaa."

Sillaikaa oli lääniherra lähtenyt vierastaan vastaan.

Tämä oli juuri astunut hevosen selästä ja jättänyt sen palvelijan haltuun, mennäkseen isäntää vastaan.

Ratsastusvaippa oli heitetty olkapäille ja sen alta näkyi kaksinkertaisista renkaista tehty rintavarus, jommoisia käyttivät ne, jotka paljon olivat matkoilla; samettihatun sininen, punainen ja valkea höyhentöyhtö osoitti että hän kuului hoviin. Hatun alta näkyi paksu, kihara tukka ja tuuheat kulmakarvat; kasvot olivat vielä nuorteat, ilme niissä oli ankara ja kova.

— Tervetuloa, herra Otto Krabbe, huudahti Eerik Banér, ojentaen vieraalle kätensä.

He paiskasivat voimakkaasti kättä ja Otto herra asteli ylös portaita lääniherran edellä.

Aatelistalojen tapoihin kuului, että kaukaisempi vieras aina ensin vietiin saunaan, jossa hän kylpi ja pukeutui ennenkuin esiintyi perheen piirissä.

Eerik Banér avasi saunan oven, sytytti seinälampun ja jätti vieraan yksin.

Hetken kuluttua tuli Otto Krabbe saliin ja tervehti kohteliaasti läsnäolevia, mutta puhumiseen ei jäänyt paljonkaan aikaa. Lääniherra vei vieraan pöydän ääreen, joka kiireesti oli katettu häntä varten. Äänetönnä hän söi ateriansa; hänen lopetettuaan teki paistinleikkaaja syvän kumarruksen ja lähti huoneesta. Sitte luki kappalainen rukouksen ja poistui hänkin.

Lääniherra nakutti tikarinsa päällä pöytään ja sisään astui kaksi palvelijaa, jotka kantoivat pöytään juomakannun ja kaksi hopeapikaria.

Sitte kehoitettiin kaikkia läsnäolevia yhtymään tervetuliaismaljaan.

Vieraan astuessa sisään oli salissa syntynyt hiljaisuus. Ainoastaan lääniherra ja Otto Krabbe keskustelivat ja toiset kuuntelivat tarkkaavaisesti, toivoen saavansa tietää uutisia. Äkkiä nousi lääniherra.

— Olen unohtanut, virkkoi hän, viitaten Kustaalle, — esitellä teille rakkaan vieraani ja sukulaiseni Kustaa Eerikinpojan.

Kustaa nousi ja astui pöydän ääreen.

— Vieraana, toisti Otto herra ivallisella hymyllä, — hän kyllä lie vastoin tahtoaan. Mutta niin totta kuin Herra kuoli, huudahti hän sitte ja hypähti istualtaan, — me olemme ennenkin tavanneet toisemme.

— Olemme kyllä, vaikken tahtonut siitä teille muistuttaa, vastasi Kustaa.

— Ohhoh! no miksette?

— Siitä on puolitoista vuotta. Se oli Bränkyrkan tappelussa.

Otto herra rypisti kulmakarvojaan.

— Niin, nyt muistan, sanoi hän, — te olitte johtamassa ruotsalaista ratsuväkeä, joka oli nostanut kapinallisen lipun laillista herraansa ja kuningastansa vastaan. Siitä syystä te nyt istutte täällä Kallössa, punnitsemassa mihin puolueeseen teidän tulee liittyä, kun jälleen pääsette vapaaksi.

— Se asia on aikoja sitte päätetty.

— Esi-isänne ja likeisimmät sukulaisenne pitivät tanskalaisten puolta, ja vakuutan teille, että enimmät ruotsalaiset aatelismiehet ovat olleet tanskalaismielisiä; he vihasivat Kaarle Knuutinpoikaa ja noita muita kyykäärmeen sikiöitä, jotka olivat meitä vastaan. Ja pitihän hänen itsensä, vaikka olikin valtion ylin herra, lähteä kaukaiseen maanpakolaisuuteen. Ja olivathan Ruotsin etevimmät aatelismiehet miltei alituisessa riidassa Sten Sture vanhemman kanssa, ja ruotsalaisen käden kauttahan nuorempi Sture sai surmansa. Ettekö te itsekin viimeistään Brunkebergin tappelussa taistellut tanskalaisten riveissä, vaikka sitte Bränkyrkan luona menitte ruotsalaisten puolelle! — Niin, niin, en ensinkään tahdo loukata herra Eerik Eerikinpoikaa; olettehan hänen sukulaisensa ja vieraansa, mutta tahtoisinpa sentään, hitto vieköön, tietää, mihin puolueeseen aiotte liittyä, aiotteko pettää meidät vaiko maanmiehenne.

— Siihen kysymykseen vastaan kunhan vyölläni tunnen hyvän miekkani; en ennen.

— Siihen saakka on kyllä nurmi itänyt niin monta kertaa, että minä olen ehtinyt unohtaa kysymykseni, vastasi Otto herra nauraen.

— Jättäkäämme tämä kysymys, virkkoi isäntä. — Olemme istuneet pöytään juodaksemme, ja arvelen, että sinä, Otto Krabbe, olet siksi jalomielinen, ettet ivalla ja pilkalla hyökkää aseetonta vastaan. Maljat pohjaan, hyvät ystävät, ja mies se, joka maljan tyhjentää henkeä vetämättä.

Otto Krabbe katsahteli tuontuostakin Doroteaan, joka sanatonna, mutta säihkyvin silmin oli kuunnellut keskustelua; hän otti pöydältä pikarin, tyhjensi sen ainoassa hengenvedossa ja läksi sitte naisten pöydän luo. Mutta juomapöydän ääressä nousi ilo pian ylimmilleen; kerrottiin metsästysjuttuja ja muita hullunkurisia seikkailuja; milloin oli sytytetty tuleen talonpoikaispirtti, jotta se valaisisi yön pimeää tietä; milloin oli piiskoilla heristelty naisia juoksemaan kilpaa hevosten kanssa, ja junkkarit nauroivat kurkkunsa täydeltä muistellessaan kuinka hulluilta he näyttivät ennenkuin sortuivat tielle. Riemu oli käynyt vallan rajattomaksi.

— Eikö teillä ole yhtään ystävällistä sanaa minulle, ihana neiti? kysyi Otto Krabbe painuen Dorotean puoleen. Hän sanoi sen niin hellällä äänellä, ettei olisi luullut hänen sellaiseen pystyvän.

Neito vetäytyi syrjään, loi häneen terävän katseen ja virkkoi ylpeästi:

— Ettekö tiedä, että joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa?

Veri nousi ritarin kasvoihin, mutta samassa huudahti Sofia rouva:

— Herra Otto Krabbe unohtaa vallan, ettemme kuukausiin ole kuulleet uutisia hovista ja kaupungista. Ja juuri kun tässä iloitsemme hänen tulostaan, niin ei hän, kuten tavallisesti, tyydytäkään toiveitamme, vaan kohtelee niitä mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä.

— Senkötähden siis? ja hänen epäilevä katseensa suuntautui Doroteaan, joka istui alaspainetuin silmin, kiihkeästi hypistellen silkkistä nauhanpätkää.

— Tietysti, puuttui puheeseen rouva Mette. — Miehet saavat ottaa osaa maailman tapahtumiin ja meidän täytyy tyytyä siihen, mitä heidän teoistaan vain kuulemme. Ei siis pitäisi kieltää meiltä tuota pientä iloa.

— No siinä tapauksessa kerron mielelläni mitä tiedän, vastasi ritari ja istuutui tuolille, jolta Kustaa vasta oli noussut; — koko kaupunkimme on täynnä rummunlyöjiä ja torventoitottajia; sitäpaitsi suuri joukko vierasta sotaväkeä, jonka avulla tulemme kurittamaan uppiniskaista Ruotsin aatelia. Heti kun laskemme kirveen puun juurelle, ryömivät he ristin juureen luvaten katumusta ja parannusta, mutta rikkovat lupauksensa ja valansa paikalla, kun olemme kääntäneet heille selkämme. Mutta nyt on koittanut tilinteon päivä ja nyt…

— Joko te taas puhutte sodista ja tappeluista, keskeytti hänet Sofia rouva. — Minkätähden ylvästellä voitosta ennenkuin se on saatu? Sitäpaitsi ei uteliaisuutemme koskenut sitä.

— Täällä on kulkenut kamalia huhuja herra Torben Oxesta, huomautti rouva Mette.

— Luultavasti ne eivät ole olleet todellisuutta kamalammat, vastasi Otto herra. — Hänet teloitettiin Pyhän Kertun kirkkomaalla muutama viikko sitte.

— Kaikkien pyhien nimessä! Minkä rikoksen hän sitte oli tehnyt? huudahti Dorotea kauhistuneena.

— Rakastunut kauniiseen Dyvekaan.

— Mutta jollei tyttö…

— Siitä huolimatta oli hänen rikoksensa yhtä suuri. Sen saattoi rangaista yksin kuolemalla.

Ritari loi neitiin niin uhkaavan katseen, että veri hänen suonissaan tuntui jähmettyvän, mutta hän voitti samassa takaisin mielenmalttinsa ja virkkoi huolimattomasti:

— Tyttö ei varmaankaan välittänyt hänestä, muuten hän olisi hänet pelastanut.

— Sitä hän ei olisi voinut!

— Nainen voi mitä hän ikinä tahtoo!

— Älkää luottako siihen!

Sillä kertaa ei Dorotea luonut silmiänsä maahan, vaikka ritari häntä tutkivasti katsoi. Miltei uhkaava oli hänen silmäyksensä, kun hän virkkoi:

— Koetelkaa ensin ja arvostelkaa sitte.

— Kerrotaan rouva Sigbritin saaneen hanhen, joka joka päivä munii hollantilaisen kultarahan, mutta siinä jutussa varmaankaan ei ole perää? puuttui puheeseen Mette rouva, joka tahtoi johtaa keskustelun toisaalle.

— Miksei? Rouva Sigbrit on saanut aikaan suurempiakin kummia; kun kuninkaan raatiherrat tahtovat päästä hänen puheilleen, niin he tuntikausia saavat odottaa portilla ennenkuin hän suvaitsee ottaa vastaan heidät.

— Kerrotaan hänen pitäneen kapakkaa Bergenissä, huomautti Sofia rouva.

— Niin, se on yhtä totta kuin että hän nyt on mahtavin rouva Kööpenhaminassa. Ylhäisö kumartaa hänelle syvempään kuin nuorelle kuningattarelle.

— Nuori kuningatar raukka! huudahti Sofia. — Kertokaa meille jotakin hänestä.

— Ja hovista! lisäsi Mette rouva.

— Olen kuullut, kertoi ritari, — että hänen armollaan on helmiä, joitten kauneuden vertaa ei vielä ole nähty tässä maassa; samaten ovat hovipuvutkin mitä loistavimmat, mutta niin laajat, ettei itse ihmistä juuri ollenkaan näe; pelkkää silkkiä, kultakangasta ja samettia.

— Voi maailman lopun aikaa, huokasi Mette rouva, — rutto varmaankin pian tulee maahan.

— Se on jo kauvan raivonnut; rutto on Ruotsissa ja Kööpenhaminassa. Tänään eletään, huomenna kuollaan. Varsinkin se kuuluu tarttuvan vanhanpuoleisiin naisiin.

— Taitaapa se tarttua nuorempiin ritareihinkin, jotka eivät saata pitää suutaan kurissa, kuului terävä vastaus; mutta samassa laski lääniherra kätensä Otto herran olkapäälle.

— On jo myöhäistä. Varmaankin arvoisa vieraani jo halajaa mennä levolle.

— Väsymystä en tunne, vastasi ritari ja nousi, — mutta minun täytyy koota ajatukseni. Aion nimittäin pyytää huomenna saada puhua kanssanne, ja sentähden lienee parasta lähteä levolle.

— Missä ruotsalainen on? kysäisi hän samassa vilkkaasti ja katseli tutkien ympärilleen.

— Hän meni aikoja sitte huoneeseensa!

— Onko hänen huoneensa likellä minun suojaani?

— Suoraan pihan toisella puolella.

— Vai niin. Olisi muuten ollut hauskaa hetkisen jutella hänen kanssaan… Kai te pidätte häntä ankaran valvonnan alaisena?

— Se ei ole tarpeellista.

— Eikö? No, siitä saamme huomenna puhua. En tahdo kauvemmin häiritä naisia! ja ritari kumarsi ensin Mette rouvalle, joka, ojentaen hänelle kätensä, reippaasti virkkoi:

— En enää ole teille suutuksissani pahoista toivomuksistanne; Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet.

— Anteeksi, mutta te ärsytitte minua, vastasi ritari hiljaa.

Sofia toivotti hänelle hyvää yötä ja kehoitti häntä laskemaan huoneensa ikkunaruudut, jotta hänen unensa kävisi toteen.

Kun hän sitte ojensi kätensä Dorotealle, näytti tyttö ensin aikovan vetää pois kätensä, mutta sitte pisti hän pienet jääkylmät sormensa hänen kouraansa, jopa salli ritarin moneen kertaan painaa niitä.

Lääniherra saattoi itse vieraansa makuuhuoneeseen ja sytytti kynttilät. Kumpikaan ei puhunut mitään ja isäntä lausui jo jäähyväiset lähteäkseen pois, kun herra Otto äkkiä kiivaasti virkkoi:

— Minusta nuorin tyttärenne on paljon muuttunut.

— Nuorten mieli on kuin huhtikuun ilma: siinä vaihtelee sade ja päiväpaiste, vastasi isä.

— Olette ehkä oikeassa… Mutta mitä tuo on? Luutun säveliä tunki huoneeseen ja hetkisen perästä kuului kaunis, miehekäs ääni.

— Se on ruotsalainen! huudahti Otto.

— Niin. Hänen on tapana soittaa luuttua aikansa kuluksi.

— Kas. Eivätkö nuo ole teidän tyttärenne tuolla ikkunassa kuuntelemassa?

— Ehkä. En sitä heiltä kiellä.

— Mutta jos hän soittaa itsensä heidän sydämiinsä?

— Sofia on vapaasta tahdosta ruvennut Gregori Ulftandin vaimoksi ja ylpeä Doroteani ei mene ruotsalaiselle aatelismiehelle. Nukkukaa rauhassa, junkkari Kustaa Eerikinpoika ei tule olemaan toivomustenne tiellä. Hyvää yötä, poikani! ja lääniherra taputti häntä olkapäälle ja läksi.

— Olkoon hän oikeassa! mietti Otto ja sulki ikkunan, jottei laulu kuuluisi. Pian nukkui hän syvää, häiritsemätöntä unta.

2.

UNI.

Kustaa Eerikinpoika lakkasi laulamasta, laski luutun käsistään ja peitti niillä kasvonsa. Menneitten aikojen kuvat väikkyivät hänen silmissään; hän näki vanhemmat, siskot ja Torpan kartanon, jossa hän oli viettänyt onnellisimmat päivänsä. Sten Sture taisteli yhä maansa ja valtakuntansa puolesta, sen hän tiesi. Mutta oliko Hemming Gadd yhä vankeudessa? Hän ei koskaan ollut kysellyt mitään; ja ne uutiset, jotka hänen läsnäollessaan kerrottiin Ruotsin asemasta, olivat yhtä vähän uskottavat kuin luotettavat. Mutta aina kun isänmaan asiat vaan johtuivat hänen mieleensä, karmivat vilunväreet hänen selkäpiitään ja yksin luutun sävelet saattoivat silloin tyynnyttää hänen mielensä myrskyä; tai asteli hän pitkin askelin edestakaisin huoneessaan.

— Minä olen häkkiin teljetty leijonanpoika, virkkoi hän itsekseen; — ken minulle ojentaa auttavan käden? Sillä yksinäni en mitään mahda.

Hemming Gadd ja hän olivat yhdessä lähetetyt Kööpenhaminaan ja muisto siitä keskustelusta, joka heillä matkalla oli ollut, oli hänen ainoa lohdutuksensa ja yllykkeensä. "Ruotsi voi puolustautua, jos se tahtoo", oli vanha piispa sanonut, "mutta kolme neljäsosaa aatelistosta on kurjia raukkoja, jotka kumartelevat kuningasmahtia; niistä täytyy tanskalaisen ensin imeä pois veret; vasta sitte voi Ruotsin kansasta ja jälellejääneestä aatelistosta tulla vapaita miehiä, jos he vaan saavat kelpo johtajan".

Nuorukaisen usko pelastukseen oli tietysti vielä suurempi kuin vanhuksen. Että kelpo johtaja saattoi pelastaa Ruotsin, niissä sanoissa oli kummallinen taika.

Sekä Sten Sture että vanha Hemming olivat antaneet hänestä hyvän arvostelun. Ja millä ilolla hän oli valmis uhraamaan henkensä rakkaan isänmaan edestä!

Kansa oli nykyään valistuneempi kuin Engelbrektin aikana ja koska kerran tämä oli onnistunut aikeessaan, niin miksei Kustaa onnistaisi!

Mutta vapaus oli onnistumisen ensi ehto ja miten hän sen saisi? Monia monituisia kertoja hän epätoivoissaan oli korottanut kätensä taivasta kohti, mutta enkeliä ei kuulunut, joka olisi avannut vankilan portit: hän oli ja pysyi vankina.

Tavattomia voimainponnistuksia hänen tuli kestää voidakseen tekeytyä kuuroksi ja sokeaksi, kun tanskalaiset hänen ympärillään laskettivat pilaa hänestä ja hänen maanmiehistään.

Monasti heiteltiin ruotsalaisista ritaritiloista arpaa ja joskus riideltiin siitä, kuka saisi naida hänen oman sisarensa.

Sellaisten tapausten jälkeen Kustaa tuskin saattoi hillitä mieltään, ja kiireen kautta palasi hän hiljaiseen huoneeseensa, varmana siitä, että kiusaajat seuraavana päivänä taas alkaisivat entisen pelin.

Tänään niinkuin edellisinäkin iltoina oli luuttu tuudittanut hänet rauhaan. Hän oli ajatuksissaan katsellut elämänsä lyhyttä tarua ja sitte laskeutunut levolle; mutta unta häiritsivät levottomat mielikuvat ja tuontuostakin hän säpsähti, sillä hän luuli jonkun maininneen nimeään.

Vasta aamupuoleen yötä hän nukkui raskaaseen uneen. Ja äkkiä tuntui siltä kuin hän olisi ollut ulkona ja hänen vieressään olisi seisonut kynttilä, joka valaisi tavattoman kirkkaasti. Hän tahtoi ottaa sen käteensä, mutta se väistyi yhtämittaa. Hänet valtasi yhä suurempi halu saavuttaa se. Hänen edessään oli raivaamaton tie ja metsä, jonka tiheys oli miltei läpitunkematon; kasvoja, käsivarsia ja jalkoja haavoittivat risukot ja riippuvat oksat, jalat sattuivat verille teräviä kiviä vastaan, joita oli hänen tiellään, mutta hänen halunsa omistaa kynttilä oli yltynyt miltei tuskaksi: hänen täytyi se saavuttaa tai sortua. Milloin oli hän sakeassa metsässä, milloin oli hänen edessään iso, pimeä rakennus, milloin suuri ihmisjoukko, joka miekkojen asemasta korotti häntä kohti eläviä, pihiseviä käärmeitä pistimineen.

Mutta puiden latvojen takaa valaisi kynttilä; se loisti esiin vanhan, rappeutuneen rakennuksen ikkunoista ja raoista, sen hohde ylettyi vihollislaumojen päällitse, ja hänen kykynsä kasvoi tavattomalla voimalla; hän raivautui tiheän metsän halki, vanhat muurit kaatuivat hänen kätensä iskusta; aseetonna hän ryntäsi ihmislaumaa kohti ja se väistyi kauhistuneena valon tieltä. Kynttilä kulki yhä hänen edellään, monasti hän jo luuli olevansa niin lähellä sitä, että aikoi käydä siihen käsiksi, mutta yhä se vaan väistyi.

Hengästyneenä hän seisahtui katselemaan haavoittuneita jäseniään. "Jospa minulla vaan olisi vahvat vaatteet!" ajatteli hän; samassa tunsi hän komean ritaripuvun sujuvan pitkin ruumistaan; se sopi hänelle mainiosti ja kynttilä oli aivan likellä; se näkyi miltei seisahtuneen häntä odottamaan. Häneltä pääsi ilon huokaus ja hän kiirehti sitä tavoittelemaan, mutta yhä vieläkin se väistyi. Puku esti hänen askeleitaan, mutta hän ei sittenkään tahtonut siitä luopua, ja väkevällä voimanponnistuksella päätti hän saavuttaa päämääränsä. Hän rupesi kiireesti juoksemaan, ympäristö miltei tanssi hänen silmissään; esteet katosivat, kynttilä tuli yhä likemmä, ei tarvinnut muuta kuin ojentaa käsi sitä ottamaan ja — samassa hän heräsi.

Heräsi läpimärkänä hiestä. Vasta pitkän ajan päästä hän pääsi täyteen tajuntaan, unikuvat leijailivat niin elävinä hänen edessään, että kului hyvä hetki ennenkuin todellisuus sai voiton.

Kirkas aurinko paistoi huoneeseen ja Kustaa nousi kiireesti. Palvelija, joka hetken kuluttua tuli sisään, kertoi jo kahdesti käyneensä huoneessa, mutta armollinen herra oli nukkunut niin makeaa unta, ettei hän ollut uskaltanut häntä häiritä.

— Satuloi hevoseni, Torkel, tahdon lähteä metsään, nyt heti paikalla.

— Ennenkuin armollinen herra on mitään nauttinut?

— Niin, kuulethan sen!

Kustaa tahtoi olla yksin mietteineen. Hänen ajatusmaailmaansa oli syntynyt jotakin uutta, hän tunsi olevansa niin merkillisen voimakas ja täynnä toivoa.

Parin hetken kuluttua ratsasti hän metsään. Häntä seurasi palvelijapoika, joka ei milloinkaan saanut heittää häntä silmältä.

Tämä oli roteva, viekas ja sukkela nuorukainen, yhtä ikää kuin Kustaa. Lääniherra oli sanonut, että hänen henkensä joutuisi vaaraan, jos hän päästäisi ritarin näkyvistään, jotavastoin hän löytäisi onnensa, jos tarkasti hoitaisi vartijatointaan.

Tosin Torkelin käsitykset onnesta olivat mitä alkuperäisintä laatua. Hänen toiveensa rajoittuivat siihen että hän sai tarpeeksi ruokaa eikä liiaksi selkäänsä, ja tämän onnensa saavuttamiseksi oli hän valmis ryöstämään ja surmaamaan, jos hänen herransa käski.

Tuuhea tammi- ja pyökkimetsä oli punonut oksansa niin tiheäksi verkoksi, ettei sen läpi päässyt ainoakaan auringonsäde; maa oli niin liejuista ja raivaamatonta, että hevoset vaivoin pääsivät kulkemaan, mutta ritari ei sitä huomannut, hänen ajatuksensa olivat kaukana, muilla mailla. Mitä merkitsi kynttilä, jota hän unissaan oli ajanut takaa, mitä merkitsivät kaikki hänen omituiset näkynsä?

He olivat ratsastaneet noin puoli penikulmaa, kun he näkivät valon loistavan puitten takaa; hetkisen perästä he huomasivat pienen raivatun alan, jolle oli levitetty lampaannahkoja, ja niillä istumassa oli kaksi miestä. Toinen paikkasi vanhaa nahkatakkia, toinen loikoi vatsallaan, kepillä kohennellen tulta. Ensinmainitun yläruumis oli alaston, hänen kaareva rintansa oli karvainen ja hänen käsivartensa tavattoman paksut.

Toinen miehistä oli miltei kauhean näköinen; hän polki jaloillaan maata, jotta lika pärskyi suoraan hänen päälleen, mustat hiukset riippuivat pitkinä suortuvina matalalla otsalla, parta oli karkea ja pörröinen; silmät katosivat syviin onteloihin, nenä oli litteä ja suun kohtaa merkitsi pitkä halkeama.

Kustaa ratsasti likemmä.

— Mistä te olette kotoisin? kysyi hän ystävällisesti. Pitkällään oleva mies kääntyi toiselle kyljelleen, oikein nähdäkseen vieraan.

— Susilla ja ketuilla ei ole ystäviä, vastasi hän sitte. — Ne ovat kotoisin kaikkialta eivätkä mistään, ja samassa teki hän tutunomaisen liikkeen Torkelille ja kääntyi takaisin vatsalleen.

— Mutta te ette ole eläimiä, vaan ihmisiä, vastasi Kustaa. — Kysyn siis vieläkin: mistä olette kotoisin?

— Tuolta, armollinen herra, vastasi mies joka neuloi, ja viittasi oksista ja risuista tehtyä rotkoa, jonka katto oli turpeilla peitetty. — Tuolla me asustelemme.

— Sekä kesät että talvet?

— Niinkuin metsän pedot, jatkoi pitkällään oleva mies, kääntyen ympäri niin että tuli selälleen, — me otamme ravintomme mistä saamme ja nauramme sekä laille että evankeliumille.

— Olette varmaankin sissejä?

— Kyllä, miksemme myöntäisi sitä? Hirttoköysi heiluu yhtämittaa silmiemme edessä, mutta me ymmärrämmekin pysyä siitä niin kaukana kuin suinkin.

— Eiköhän olisi parempi viettää järjestettyä elämää ja tehdä työtä?

— Ja raataa loppuun voimansa herrojen palveluksessa. Ei kiitoksia! ja mies nauroi rajusti.

Neuloja nosti päätään; hänen kasvonsa olivat ystävälliset, miltei tyhmän näköiset.

— Esra raukalla on vaimo ja lapset, virkkoi hän. — Poika vietiin sotapalvelukseen, lienee jo kuollut, vouti otti häneltä ainoan lehmän ja vaimo ja kuolemaisillaan oleva tyttö istuvat tuvassa, jolleivät jo ole kuolleet nälkään. Esra ei saanut katselleeksi kurjuutta ja sentähden tuli hän tänne metsään minun luokseni. Minulla on vielä muutamia kuivaneita kalapalasia ja kun ne loppuvat niin saamme keksiä uusia keinoja.

Ja mies vahasi lankansa, pujotti sen neulansilmään ja rupesi neulomaan.

Samassa kuului Torkel katkerasti nyyhkyttävän ja kun Kustaa kääntyi häneen katsomaan, näki hän hänen kasvonsa aivan turvonneen pidätetyistä kyynelistä.

— Onko tuo isäsi? kysyi Kustaa. Omituinen aavistus oli lentänyt hänen päähänsä.

— On, herra. Ja sisar ja äiti ovat kuolemaisillaan nälkään, vaikeroi nuorukainen.

— Etkö ole puhunut asiasta lääniherralle?

— Isä on metsävaras ja melkein henkipatto. Tuvan olisi jo aikoja sitte pitänyt olla kylmillään, mutta armosta se vielä on saanut pysyä sillään.

— Asuvatko he kaukanakin täältä?

— Kappaleen matkan päässä länteen päin.

— Ajetaan sinne! ja Kustaa otti rahan taskustaan. — Rahavarani ovat niin pienet, etten saata antaa enempää, virkkoi hän punastuen ja ojensi Esralle rahan. Tämä otti sen kiireesti ja pisti poveensa, lausumatta edes kiitosta.

Kustaa toivotti "Jumalan rauhaa" ja ajoi sitä suuntaa kohti, minne Torkel oli neuvonut. Hetkisen kuluttua he seisahtuivat pienen mökin eli oikeammin sanoen maakuopan eteen, josta nousi paksu savu. Torkel hypähti kiireesti hevosensa selästä ja riisti auki rappeutuneen oven. Huone oli täynnä savua; kesti hyvän aikaa ennenkuin Kustaa saattoi nähdä naisen, joka liikkui lieden ääressä, ja surkean olennon, joka lepäsi nurkassa olkisäkillä. Torkel kiiruhti äitinsä luo, heidän välillään syntyi kiivas kina, kunnes äiti vihdoin antoi perään, astui Kustaata kohti ja heittäysi polvilleen hänen eteensä.

— Ankara herra, huusi hän, — älkää syöskö minua onnettomuuteen!

— Miksi sinä ajattelet niin pahaa minusta? kysyi Kustaa hämmästyneenä.

— Katsokaa tytärtäni, huudahti nainen, osoittaen nuorta tyttöä, joka laihana kuin luuranko ja suljetuin silmin lepäsi kurjalla vuoteella. — Nälkä ja kova työ ovat tehneet hänet tuollaiseksi; hän ei ole kahteen päivään syönyt mitään; itse voin nähdä nälkää ja vaikka kuolla nälkään, mutta kun minun pitää nähdä hänen silmiensä seuraavan itseäni ja tietää että ne minulta anovat leipäpalaa, jota minä en saata antaa, niin se on pahempaa kuin helvetin kaikki tuskat. Varhain aamulla läksin lahden rannalle, seisoin kauvan kivellä vedessä; vihdoin nykäisi ja onkeeni tarttui suuri harjuslohi. Miltei huudahdin ilosta, mutta sitte lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa, sillä eihän tyttöraukan tänään tarvitse kuolla nälkään. Oli niin varhainen aamu, ettei onneksi kukaan tullut minua vastaan, ja nyt on kala keitetty. Tiedän kyllä että se on varastettua tavaraa, mutta tuleeko minun antaa lapseni kuolla nälkään?

Epätoivoisena nainen väänteli käsiään.

— Älkää kuluttako aikaa hukkaan, vaan antakaa hänelle ruokaa, virkkoi Kustaa liikutetuin mielin.

Sydäntä särkevää oli nähdä kuinka sairaan silmät ruokaa nähdessä miltei pullistuivat ulos kuopistaan. Ahmimalla hän sitä nieli ja kun se loppui, loi hän äitiin niin rukoilevan, tuskallisen katseen, että Kustaakin pyysi että hänelle annettaisiin enemmän.

Se vaikutti häneen sentään niin pahaa, että hän miltei oli heittämäisillään henkensä, mutta vihdoin hän tointui ja vaipui uneen.

Silloin kysyi Kustaa, minkätähden ei mies tehnyt työtä heitä elättääkseen. Nainen katsahti Torkeliin ja virkkoi sitte hiljaa:

— Hän varasti kerran lampaan, suuri hätä hänet siihen pakoitti; silloin leikattiin häneltä varastamisen merkiksi korva ja siitä asti hän on ollut henkipatto, eikä kukaan ota häntä leipiinsä. Nyt hän on tullut kuin villiksi eläimeksi.

Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka Torkel vihdoin katkaisi sanoilla:

— Herra kulta, pelkään että linnassa tulevat rauhattomiksi, kun olemme viipyneet näin kauvan.

Kustaa nousi.

— Jollen itse saata tulla luoksenne, niin minä Torkelin kautta lähetän teille niin paljon ettei teidän tästälähin tarvitse nähdä nälkää, sanoi hän liikutetuin mielin. Mutta nainen heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja peitti hänen kätensä suudelmilla ja kyynelillä.

Retkeilijät palasivat kotiin toista tietä, jonka Torkel arveli lyhemmäksi. Se olikin oikotie ja pian näkyi jo Kallön linna mäeltään: suuri, mahtava rakennus torneineen, aukkoineen, pimeä metsä komeana taustana. Etupuolella lepäsi kirkas järvi, huuhtoen rantoja; pitkä kivisilta johti maalta veden poikki.

Aamuaurinko valoi säteitään linnan pieniin, vihreähtäviin lasiruutuihin ja niityille ja vainioille, joilla hento oras nousi, satoa lupaellen.

* * * * *

Tahdomme ennen retkeilijäin tuloa palata linnaan. Vieras, joka sinne viimeksi saapui, on siksi korkea herra, että hänelle täytyy osoittaa kohteliaisuutta. Yö oli herra Otto Krabbelle ollut levoton, hän oli tottunut tekemään aivan niinkuin tahtoi ja nyt asettui este hänen tielleen, juuri hänen tavoitellessaan sitä onnea, jota hän eninten halasi.

Hän oli monta kertaa Kööpenhaminassa tavannut Dorotean ja silloin aina pitänyt hänestä, mutta kun tyttö viimein kävi siellä isänsä kanssa kuninkaan häissä ja hän näki hänen kauniin muotonsa ja punaiset poskensa, niin hän rakastui häneen. Ja tyttö osoitti hänelle selvästi enemmän suosiota kuin muille ihailijoilleen. Siitä hullaantui Otto herra uskomaan, ettei hänet ollut Dorotealle yhdentekevä.

Mutta kun hän nyt saapui saamaan vahvistusta toiveilleen, niin neito miltei käänsi hänelle selkänsä. Kuka lieneekään ollut hänen salaisen rakkautensa esine; Otto Krabbe se ei ainakaan ollut.

Hän nousi varhain aamulla ja ajoi luotaan yön synkät mielikuvat. Jos tuo Kustaa Eerikinpoika todellakin uskalsi ajatella tytön omistamista, niin kyllä Otto Krabbe tiesi keinoja, joilla hänet tehtäisiin vaarattomaksi.

Hän pukeutui sinä aamuna tavallista suuremmalla huolella, leveä, ommeltu kaulus oli hartioilla ja pitkä tukka kiertyi kauniina kiharoina korvien ja niskan kohdalla; pienessä peilissä ei hän saattanut nähdä kuvaansa kuin puoleksi, jonkatähden hän välinpitämättömästi viskasi sen luotaan ja ajatteli, että tyttö sai tyytyä häneen sellaisena kuin hän oli.

Saliin astuessaan tapasi hän siellä heti Dorotean. Tyttö oli yksinkertaisessa valkeassa aamupuvussa, joka hänelle erinomaisesti sopi, järjestämässä keväisiä kukkia; osa niistä oli pudonnut lattialle ja toisia hän kuumeentapaisella kiireellä asetteli kahteen hopeamaljaan.

Hän ei ollut kuullut Oton askeleita, joten tämä rauhassa saattoi jäädä häntä katselemaan; kiire oli enentänyt hänen poskiensa punaa, Otto ei koskaan ollut nähnyt häntä niin kauniina.

— Dorotea! kuiskasi hän hellästi.

— Kuka siellä? kysyi Dorotea kääntymättä.

— Se, joka rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa!

Säihkyvin silmin käänsi tyttö päätään ja näki silloin ikkunassa riippuvasta peilistä Otto Krabben synkät piirteet aivan takanaan.

— Etkö vastaa? kysyi ääni taaskin.

— En luota sinuun!

— Luotat jos rakastat.

— En tahdo rakastaa.

— Mikset?

— Jottei minua petettäisi.

— Mutta jos pyhästi vannon…

— Älkää vannoko, herra Otto Krabbe, en siltä paremmin luota teihin, vastasi tyttö nauraen ja kääntyi häneen päin. Mutta hänen poskensa ei enää punoittanut, se oli käynyt vallan kalpeaksi. Äkkiä hän istuutui.

— Myöntäkää että erehdyitte äänestä, huudahti ritari kiivaasti ja tuli häntä likemmä.

— Entä jos olen päättänyt antaa kaikille kosijoilleni saman vastauksen?

— Kaikille, poikkeuksettako?

— Te ette ole rippi-isäni.

— En, mutta minun täytyy tietää, oletteko antanut rakkautenne arvottomalle, vankiraukalle, jonka vapaus on minun vallassani ja joka kalliisti saa maksaa, jos hän on ryöstänyt rakkautenne.

— Oletteko mieletön, herra Otto Krabbe! huudahti Dorotea, koettaen säilyttää mielenmalttinsa. — Herra Kustaa Eerikinpoika ei ole aikonut rakastua minuun enempää kuin minäkään häneen; mutta me sisarukset olemme osoittaneet hänelle ja hänen onnettomuudelleen myötätuntoisuutta; te ja teidän vertaisenne ivaatte ja pilkkaatte häntä; sentähden hän mieluummin seurustelee meidän kanssamme ja laulelee meille silloin tällöin. Pyhä neitsyt, pitääkö minun vieraalle vastata teoistani? Kukaan ei vielä milloinkaan ole uskaltanut langettaa varjoa minun tai sisareni kunnialle ja nyt sen tekee mies, joka sanoo rakastavansa minua. Oi!

Tyttö kätki kasvot käsiinsä ja purskahti hillittömään itkuun. Herra Otto hämmästyi niin ettei tietänyt mitä uskoa. Tytön suru liikutti häntä, hän lankesi hänen jalkainsa juureen ja rukoili häneltä anteeksi.

— Jos minulla olisi veli, huudahti Dorotea, korottaen kauniit silmänsä taivasta kohti, — niin hän kostaisi häväistyksen, jonka olen saanut kärsiä.

— Mitä te vaaditte vikani sovittamiseksi? kysyi nuori ritari epätoivoissaan; — te ette aavista mitä toivoton rakkaus on ja mihin mustasukkaisuus saattaa johtaa.

— Olette mustasukkainen… minulle?… Ah, sillä kasaatte syntiä synnin päälle; menkää, en koskaan tahdo nähdä teitä silmieni edessä!

— Dorotea, sinä teet minut hulluksi!

— Ja te pelästytätte minut kuoliaaksi; olemme siis kuitit.

Häneen katsomatta asteli neiti ikkunan luo, nojasi kuuman otsansa ruutuun ja nyyhkytti tuontuostakin. Hetkisen tuntui ritari epäilevän, sitte hän seurasi häntä.

— Merkitseekö tämä että kaikki on lopussa? kysyi hän käheällä äänellä.

— Merkitsee! Dorotea ojensi hänelle kätensä. — Hyvästi!

Tuntiessaan tytön sormet kädessään heittäysi hän uudestaan maahan ja kietoi väkevät käsivartensa hänen ympärilleen.

— Miksi sinä kidutat minua? kuiskasi hän. — Sinä tiedät että olet minulle rakkain maailmassa.

— En tahdo ruveta kenenkään orjattareksi.

— Hallitsijattarekseni, kuningattarekseni sinut teen, tottelen sinua kaikessa, jos vain tulet omakseni. Miksemme saata mennä naimisiin heti paikalla ja sinä lähteä mukaani nyt jo?

— Niinkuin mikäkin halpa porvaritytär! Sinä et tiedä mitä sanot.

Tyttö riistäytyi irti.

— Dorotea, sano mitä vaadit, mutta älä ärsytä minua yli voimieni.

— Tahdon että herra Otto Krabbe saapuu tänne kosimaan suuren saattojoukon seuraamana, niinkuin tapa vaatii. Sitte tahdon että Kallön linnan herra kysyy tyttärensä mielipidettä ennenkuin hän hänet naittaa ja että hän saa valita puolisokseen kenen tahtoo.

— Mutta jos hän silloin kieltäytyy.

— Saattaapa olla, herra Otto, ettette milloinkaan saavu.

— Ei, ei. Rakastan teitä niin että asettukoon tielle mitä esteitä tahansa, teidän pitää tulla vaimokseni, sen vannon miekkani kautta, ja pantiksi otan tämän suudelman.

Hän sulki neidon syliinsä ja suuteli häntä niin kiireesti, ettei hän ehtinyt sitä estää. Hehkuvin poskin ja säteilevin silmin hän jäi hänen eteensä seisomaan.

— Tahtoisin lyödä teitä! virkkoi hän.

— Olkaa varoillanne taikka otan toisen suutelon! Samassa astui lääniherra sisään.

— Olen hakenut teitä, herra Otto, alkoi hän, — te tahdoitte puhua kanssani ennen aamiaista.

— Niin tahdon vieläkin!

— Menkäämme minun huoneeseeni, siellä saamme parhaiten olla rauhassa. Mikä nyt on? kysyi lääniherra kääntyen Dorotean puoleen, joka seisoi miltei liikkumattomana.

— Ehkä minä saan selittää, kun olemme kahdenkesken, puuttui Otto herra puheeseen, ja molemmat miehet läksivät huoneesta; tulemme pian heitä seuraamaan.

Jäätyään yksin viskasi Dorotea maahan kaikki kukkaset toisesta maljasta ja upotti siihen kauniin pienen suunsa; hän ravisti päätään ikäänkuin päästäkseen jostakin pahasta, sitte hän nenäliinallaan rupesi hankaamaan huuliaan ja poskiaan jotta ihoa kirveli.

— Se inhoittava, hävytön ihminen, tulee suutelemaan tyttöä vastoin hänen tahtoaan. Teloittaa hänet pitäisi ja panna piikkipyörälle sellaisesta rikoksesta.

— Ja nyt he hierovat minusta kauppaa… ha ha ha kuinka minä heidät petkutan! jatkoi hän tanssien pitkin huonetta. — En aavistanut että tämä kävisi näin hyvin. Nytpä minä leikittelen hänen kanssaan ja lahjoitan sentään sydämeni sille jota rakastan. — Kas, tuolla hän tuleekin, terveenä, reippaana kuin nuori sankari. Oi, nyt hän nostaa silmänsä… ei, hän ei saa nähdä minua, sillä silloin hän tervehtii ja sen saattaisi susi tuolla huoneessa nähdä… oi miten tulen olemaan varovainen tästälähin… mutta jos hän jonakin päivänä rupeaa yhtä rohkeaksi kuin herra Otto… niin silloin sallin ehkä hänen ottaa suudelman!

Nauraen tyttö juoksi pukeutumaan. Ja me kiiruhdamme nyt lääniherran työhuoneeseen, jossa molemmat herrat istuvat ikkunan ääressä.

— Antakaa hänet minulle! huudahti Otto Krabbe. — Rakastan häntä enemmän kuin sanoin saatan lausua.

— Hän on vielä niin nuori, vastasi isä, — tuskin seitsemäntoista vanha, ja arvelen että meidän hiukan täytyy odottaa.

— Sallittehan minun koettaa voittaa hänen sydämensä?

— Soisin mielelläni että se teille onnistuisi.

— Luuletteko jonkun olevan tielläni?

— Ei minun ymmärtääkseni, mutta kuka tietää mitä tulevaisuus tuo myötänsä?

Tumma puna lensi Otto herran kasvoille.

— Minä tulen vartioimaan häntä ikäänkuin hän jo olisi omani, lausui hän. — Kartanoni Lindenäs ei ole monenkaan penikulman päässä. Saatte nähdä että minusta tulee talonne ahkera vieras.

— Toivon saavani teistä rakkaan pojan.

He pusersivat toistensa kättä ja Otto herra puuttui puheeseen:

— Tuon viestejä ja terveisiä kuninkaalta, sanoi hän, ottaen povitaskustaan kirjeen, jonka jätti Eerik Banérille.

Tämä otti kirjeen ja luki. Siinä oli käsky kuninkaalta hänen hyvälle ystävälleen ja lääniherralleen herra Eerik Banérille, että tämä Kustaa Eerikinpoikaa kohtelisi herra Otto Krabben käskyjen mukaan, pääasiallisesti siinä suhteessa, ettei vangille annettaisi tilaisuutta paeta Kallösta.

— Se ei ole mahdollista; sitäpaitsi Kustaa on haaveilija, joka minun luullakseni viihtyy kaikkialla; mutta kuninkaan käskyä pitää totella. Mitä sinä aiot tehdä hänelle?

— Hankkia varman vanginvartijan.

— Sellainen hänellä jo on. Mutta voithan hankkia paremman.

— Minä koetan. Mutta täytyykö hänen välttämättömästi viettää aikaansa tyttärienne seurassa?

— Tarkoitat Doroteaa. Mutta jos hän mielellään viettäisikin aikaansa hänen seurassaan, niin etkö luule että se on paras keino karkausyrityksiä vastaan?

— Minun kihlattuni! huudahti Otto nousten istualtaan, — hänetkö uhrattaisiin tuollaisen karkulaisen tähden?

Polttava puna nousi lääniherran tavallisesti niin levollisille kasvoille.

— Unohdat, Otto Krabbe, — ettei hän vielä ole morsiamesi. Hänellä on valta valita ja jos hän valitsee ruotsalaisen aatelismiehen, niin kuningas Kristian saattaa olla varma siitä että hän on lujemmissa siteissä kuin mitä kaikki rautakahleet voivat tarjota; eihän tämä olisi ensi kertaa, jolloin jalosukuinen tanskalainen neito on lähtenyt rouvaksi ruotsalaiseen ritarilinnaan.

— Mutta sanoittehan vasta, että mielellänne ottaisitte minut vävyksenne, lausui junkkari, miltei vavisten mielenliikutuksesta.

— Niin, sanon sen vieläkin; jos minulla olisi kaksi tytärtä, niin antaisin teille kummallekin yhden; mutta nyt on päätösvalta Dorotean käsissä ja minä luulen että hänen vaalinsa tulee lankeamaan teidän eduksenne.

— Hän ei saa kuulua kenellekään toiselle! puhkesi Otto intohimoisesti puhumaan ja löi kätensä miekan kahvaan.

— Minä tahdon, minun täytyy hänet voittaa!

Samassa katkesi keskustelu, sillä pihalta rupesi kuulumaan huutoa ja meteliä. Lääniherra riensi ikkunaan ja näki hevosen selässä miehen, joka pitkällään molemmin käsin piteli kiinni hevosen kaulasta. Joukko palvelijoita riensi auttamaan ratsastajaa ja kun tämä vihdoin tunsi maaperän jalkainsa alla, päästi hän tyytyväisyyttä ilmaisevan mörinän ja viskasi yltään kaavun.

— Sehän on luostariveli, huudahti Eerik Banér, — mikähän nyt on?

Sekä lääniherra että hänen vieraansa kiirehtivät alas portaita.

Munkki pyyhki kasvojaan takkinsa liepeeseen ja murahteli entistä lujemmin, kun näki edessään tulijat.

— Mitä nyt on tapahtunut, kun lähdette ratsastamaan ilman satulaa, isä Sigurd? kysyi lääniherra.

— Saatana kujeilee ja vehkeilee, ähki munkki. — Armollinen lääniherra, teidän täytyy heti tulla luostariin, muuten me kaikki voimme joutua vangiksi.

— Mikä sitte on?

— Siitä on jo monta viikkoa kun tuo jumalaton ihramaha Iivar Gryn tuli tänne Århusista ja vaati yösijaa luostarista.

— Laki ja hyvä tapa velvoittavat teitä antamaan sitä.

— Me annoimmekin hänelle, parhaan minkä me raukat saatoimme antaa, mutta hän ei koskaan ole tyytyväinen, vaan huutaa ja kiroilee ja juo itsensä juovuksiin jokikinen päivä… Emme tiedä, mitä tehdä.

— Miksette käänny piispanne puoleen? Hänen velvollisuutensa on ratkaista riitanne.

— Me kyllä kutsuimme hänet ja hän tuli ja uhkasi ritari Gryniä kirkon pannalla, jollei hän lähtisi tiehensä ja jättäisi meitä rauhaan, mutta arvatkaas mitä hän silloin teki?

Munkki väänteli suutaan ja siunaili. Hän tahtoi herättää sääliä, mutta hänen pulleat, punaiset kasvonsa ja kaksinkertainen leuka vastustivat räikeästi säälin tunnetta.

— Saatanallisilla vehkeillään houkutteli hän piispan kirkon ovien väliin, puhui munkki melkein huutamalla, — ja sitte hän piteli ovia kiinni ja vannoi ettei hän avaa niitä ennenkuin piispa on siunannut suuren syntisen Iivar Grynin.

— Siunauksesta ei kai sentään tullut mitään? kysyi Kustaa Eerikinpoika, joka myöskin oli saapunut paikalle.

— Jalo herra, hänen täytyi, päänsä päästimeksi.

— Hänkö siis riisti teiltäkin satulan? kysyi Otto Krabbe.

— Kun minä kerroin lähteväni tänne kantelemaan, niin hän pakoitti minut nousemaan satuloimattoman hevosen selkään. Sitte hän vielä juoksi perässäni hyvän matkaa ja ruoski hevosta, jotta se laukkasi vinhaa vauhtia, ja käski minua viemään paljon terveisiä tänne.

— Tulkaa nyt syömään aamiaista kanssamme, isä Sigurd, niin saamme likemmin puhua asiasta.

Lääniherra astui edellä ja toiset seurasivat. Töintuskin Otto Krabbe sai itsensä pakoitetuksi vastaamaan Kustaa Eerikinpojan tervehdykseen. Eniten häntä suututti se, että ruotsalainen oli muhkeampi vartaloltaan kuin hän itse.

Salissa tapasivat herrat Mette rouvan, molemmat sisarukset sekä talon muut vieraat. Kaikki istuutuivat runsaitten ruokapöytien ääreen. Munkille osoitettiin sija pöydän alapäässä, hän kietoi takin liepeet puolialastomien sääriensä ympäri ja istuutui mukavaan asentoon penkille.

— Minä vanha raukka läksin syömättömänä luostarista, puhui hän naapurilleen. — Oikein tulee maistumaan makealta, kun taas saan palasen suuhuni.

Lääniherran käskystä oli hänen eteensä asetettu suuri olutkannu, mutta maistettuaan asetti hän sen takaisin pöydälle ja hänen pienet silmänsä tirkistelivät viinikannuja pöydän toisessa päässä.

— Eikö maistu? kysäisi lääniherra.

— Vatsani ei siedä tätä, mutta sietäisi viinitilkkasen. Isännän käskystä asetettiin hänen eteensä viinikannu ja nyt hän piti puoliaan.

Keskustelu oli erittäin vilkas ja Kustaakin otti siihen osaa, vastoin tavallisuutta; hän istui Mette rouvan vieressä ja kyseli häneltä, kummoiset luostarit ja niiden elämä Tanskassa oli.

— Luultavasti luostariolot Tanskassa ovat samat kuin Ruotsissa, huomautti hän, — minä niitä tunnen tavattoman huonosti.

Herra Otto istui vastapäätä Doroteaa. Tyttö tunsi että hän yhtämittaa iski häneen silmänsä, jonkatähden hän tiesi olla varoillaan. Hän tekeytyi huimaavan iloiseksi ja tunsi julmaa nautintoa nähdessään miten mustasukkainen herra Otto oli hänen naapurilleen junkkarille, jolle hän muka erityisen luottamuksen osoitukseksi tuhlaili suloisia hymyilyjä ja kuiskaili kaikellaisia vähäpätöisyyksiä.

Aterian loputtua kääntyi lääniherra munkin puoleen:

— No, isä Sigurd, mitä luostariin muuten kuuluu?

— Pahaa, pahaa; elämme surullisena aikana; hurskaat veljet, jotka viettävät yöt päivät rukouksessa sielujen pelastukseksi, saavat palkakseen kiittämättömyyttä. Usko laimenee laimenemistaan, siksi ovat lahjat niin pienet; koko päivän olen vaeltanut talosta taloon enkä — sydämeni vuotaa verta kun sen sanon — saanut juuri mitään.

— Mikä tuota herra ritari Gryniä oikeastaan vaivaa?

— On kuin hänen kanssaan paholainen itse olisi tullut luostariin; kerran viime viikolla kutsutti hän johtajan luokseen ja komensi tätä toimittamaan kauniin ilman seuraavaksi päiväksi. "Se joka helvetin tuskista voi pelastaa kokonaisen sielun mahtanee toki saada auringon paistamaan muutamaksi tunniksi", arveli hän. Mutta pahaksi onneksi tuli sade; silloin hän astui johtajan omaan selliin, sulki oven ja ruoskitsi johtajaa tämän omalla nuoralla; kunnianarvoisa isä toimitti vihdoin paikalle aseellisia miehiä, mutta niistä hän paikalla tappoi yhden ja muut läksivät käpälämäkeen. Nyt hän komentelee luostarissa mielin määrin.

— Lähdemme molemmat luostariin, virkkoi Banér.

— Minä tulen mukaan, huudahti Otto Krabbe.

— Sallitteko minunkin tulla? kysyi Kustaa.

— Kernaasti, jos tahdot, vastasi lääniherra, ystävällisesti nyökäyttäen päätään.

Jos herra Otto sinä hetkenä olisi katsahtanut talon kauniiseen tyttäreen, niin hänen olisi täytynyt hämmästyä hänen kasvojensa ilmeen vaihtelevaisuutta. Nyt eivät ne enään ilmaisseet kuin pettymystä ja neito ei suinkaan koettanut sitä peitellä. Otto herra jäi miettimään, kuka siihen oli syypää, hänkö vai tuo toinen.

Useat vieraista olisivat tahtoneet lähteä mukaan luostariin, mutta lääniherra pani vastaan.

— Jos meitä tulee sellainen joukko, sanoi hän, — niin hurskaat veljet ehkä pelästyvät, että me väkirynnäköllä aiomme ottaa koko luostarin.

3.

KÄYNTI LUOSTARISSA.

Hevoset satuloitiin ja lähdettiin matkalle. Edellä ratsasti lääniherra ja hänen rinnallaan molemmat nuoret ritarit, yksi kummallakin puolella. Munkki ratsasti heidän takanaan ja häntä seurasi joukko palvelijoita.

Luostari oli noin penikulman matkan päässä Kallösta, tavallisen ajotien varrella, mutta se ei tähän vuodenaikaan ollut suinkaan hyvä. Tosin talonpojat kahdesti vuodessa komennettiin kokoon korjaamaan tietä; silloin kuopat ja kolot kyllä täytettiin turpeella ja risuilla ja päälle ajettiin hiekkaa, mutta ei aikaakaan, kun tiet taas olivat yhtä huonot, ja ainoastaan hitaasti pääsivät ratsastajat kulkemaan, jos mielivät säästää hevosiaan pahemmilta vammoilta.

— Kirotut talonpojat! sanoi lääniherra. — Huomispäivänä pitää voudin ajaa heidät korjaamaan tietä.

— Antakaa ensin hyvästi piiskata heidät; se on varmin keino, huomautti Otto herra.

— Miten työn silloin käy?

— He pelkäävät suurempaa selkäsaunaa.

— Pitää hiukan ottaa lukuun heidän huono ravintonsa.

— Kyllä sitä roskaa vielä riittää, jos joku nääntyisikin; meille siitä oikeastaan tulisi olla hyötyä, mutta luostarit ne vaan imevät voiman itselleen.

— Sen kyllä huomaa, kun katselee arvoisia isiä, huomautti lääniherra puoliääneen.

— No eikö se osoita että varoja kyllä on, vaikka niitä pidetään salassa; talonpojat ovat väkipaiseita herrastiloilla; minä puolestani olen huomannut parhaaksi yhtämittaa vaihtaa väkeä.

— Kuinka se tapahtuu?

— Nuoret tytöt ja pojat myydään enimmän tarjoovalle ja siten pakoitetaan jälelle jäävät vanhat kovempaan työhön, joten he piankin nääntyvät; sitte otetaan uutta väkeä ja kauppa sujuu jotta helisee.

— Se ei taida olla tapana teidän maassanne? kysyi lääniherra ja kääntyi Kustaan puoleen, joka tarkkaavasti oli kuunnellut keskustelua.

— Ei. Meidän talonpoikamme ovat vapaita miehiä.

— Varjelkoon taivas, kyllä uudet herrat tulevat opettamaan heidät uusille tavoille, huudahti Otto herra.

Kustaa puri, niinkuin tavallisesti, kokoon huulensa ja vaikeni.

Erik Banér vaihtoi äkkiä keskusteluainetta.

— Arvelen, virkkoi hän, — että meidän luostarimme ovat melkein samalla kannalla.

— Minä tunnen niin vähän Ruotsin luostarioloja, sentähden tahtoisin nähdä kummoiset ne täällä ovat.

— Lihavia ja laiskoja munkkeja löytynee kaikkialla, puuttui junkkari Otto puheeseen, — hauska olisi tietää, miten nekin syöpäläiset olisivat hävitettävät.

— Käytättepä voimakkaita sanoja, huomautti lääniherra.

— Näin vertaisteni kesken; mutta susien joukossa kyllä osaan ulvoa.

— Oletteko lukeneet tuosta Luther nimisestä miehestä? kysyi Eerik Banér.

— Minulla ei ole ollut tilaisuutta siihen, vastasi Kustaa. — Mutta jota enemmän olen kuullut, sitä enemmän on mieleni tehnyt saada lisää tietoja hänestä.

— Eikö hän ollut munkki ja paavin palvelija? Ja eikö hän nyt ole luopio ja valapatto? Hirsipuun hän ansaitsisi ja se kai onkin oleva hänen osansa.

— Olette liian ankara, herra ritari, keskeytti hänet lääniherra synkän näköisenä. — Kerrotaan anekaupan ensin herättäneen hänen paheksumisensa ja saaneen hänet tarkemmin tutkimaan pyhiä kirjoituksia; jos hän niistä on tavannut toisen opin kuin se, jota tavallisesti tyrkytetään ihmisille, niin on vallan oikein että hän antaa löytämänsä valon loistaa ihmisille.

— Ei, hitto vieköön, munkin pitää vuorotellen lihottaa, vuorotellen ruoskia ruumistaan, lukea rämpyttää rukouksia sielujen pelastukseksi sekä koota rahaa niin paljon kuin suinkin luostarinsa rikastuttamiseksi. Mutta ajatustyöhön hänen ei pidä sekaantua; se ei kuulu hänen alaansa.

Nähtävästi onnistumaton kosimayritys harmitti Otto Krabbea; hänen harras halunsa oli saada aikaan sanasota Kustaa herran kanssa ja siinä hän toivoi oikein perinpohjin voivansa nöyryyttää hänet.

Mutta likempänä luostaria kävi oikotie, jota kuljettiin, niin kapeaksi, että ratsastajat ainoastaan yksitellen saattoivat päästä eteenpäin; keskustelu katkesi siis, eikä sitä enää matkan kestäessä jatkettu.

Isä Sigurd oli edellä rientänyt luostariin ja johtaja seisoi portilla ottamassa vastaan vieraita, siunatakseen heitä.

— Jumalan rauhaa, lausui lääniherra, — luostariin on taitanut tulla rauhanhäiritsijöitä.

— On, jalo herra, vastasi iso, suurivatsainen herra, varovaisesti silmäellen ympärilleen. — Mutta nyt on tapahtunut suuri ihme, josta koituu siunausta kirkollemme.

— Onko herra Iivar Grynistä tullut pyhimys? kysyi Otto Krabbe.

— Hän on siksi tulemaisillaan, vastasi johtaja, tehden ristinmerkin. — Aamulla kun menimme pitämään rukousta, tapasimme hänet kirkossa jumalanäidin kuvan edessä, ja hän lauloi, sillä hänellä on komea ääni!… Kiitos olkoon pyhille marttyyreille, tämä on suuri, suuri ihme!

— Missä hän nyt on? kysyi lääniherra epäillen.

— Kirkossa, yhä vaan kirkossa.

— Sallitteko molempien toverieni seurata? kysyi Eerik Banér.

Se soti oikeastaan sääntöjä vastaan, mutta johtaja ei mielestään voinut kieltää ja kaikki neljä läksivät luostarikirkkoon.

Iivar oli jo ovessa heitä vastassa. Hän oli keski-ikäinen, lihava mies; hänen kasvonsa olivat pyöreähköt, hyväntahtoiset, hiukset ja parta punaiset; silmät kurkistivat veitikkamaisesti tuuheitten kulmakarvojen alta.

Nähdessään vieraat rupesi hän veisaamaan pyhän neitsyen kunniaksi. Sitte hän teki ristinmerkkejä, kumarsi ritareille ja astui kirkkoon heidän edellänsä, yhä veisaten ja tehden ristinmerkkejä.

— Tuossa kuulette nyt itse, kuiskasi johtaja. — Tämä on ihme, suuri ihme!

— Mikä teidän on, Iivar Gryn? kysyi Eerik Banér, laskien kätensä hänen olkapäälleen.

— Aion mennä luostariin, vaikeroi Iivar, — annan kaikki tavarani, kotini, kontuni, kiinteimistöni, irtaimistoni luostarille; sukulaisia minulla ei ole, kenelläkään ei ole oikeutta perintööni, miksen rehellisesti maksaisi niille, jotka melkein kokonaisen kuukauden ovat minua elättäneet ja vaatettaneet?

Johtajan rasvaiset kasvot loistivat tyytyväisyydestä.

— Kärsimyksemme ovat tarkoittaneet kirkon vaurastumista ja pyhien kunniaa! huokasi hän.

— Ette aavista mitä he ovat kärsineet tähteni, vaikeroi Iivar, — mutta kuitenkaan en tahdo sitoutua, vaan elän niinkuin tähänkin asti, kunnes mieleni muuttuu. Paholaisen täytyy vapaaehtoisesti lähteä minusta, en suostu karkoittamaan häntä väkivaltaisesti.

— Poikani, me tahdomme olla kärsivälliset kanssasi, huokasi hurskas isä.

— No, pane sitte pöytään parasta espanjalaista viiniäsi, kymmenen kannua ruokasaliin, toimita sitte esille paperia ja kynä; tahdon paikalla tehdä testamenttini ja olkoot nämä jalot herrat todistajinani. Mutta joutuin, munkki, en tiedä kuinka kauvan tämä halu minussa pysyy.

— Paikalla, paikalla, poikani! ja johtaja läksi kiirein askelin.

Mutta voi! Samassa näytti Iivar Gryn pitkää nenää hänen jälkeensä.

— Nyt saatte maistaa sitä suloista viiniä, joka päivästä toiseen on juovuttanut minua juovuksiin, virkkoi hän hiljaa. — Kyllä ne kirotut munkit ymmärtävät pitää huolta ruumiillisista tarpeistaan.

— Mitä te tällä oikeastaan tarkoitatte? kysyi lääniherra äärimmilleen hämmästyneenä.

— Tahdotte varmaankin tehdä pilkkaa hurskaista isistä, arveli Otto Krabbe.

— Odottakaa, sanoi Iivar Gryn. — Ette vielä ole nähneet loppua; juokaa ja jutelkaa munkkien kanssa sillaikaa kun minä kirjoitan testamenttia.

Samassa tuli eräs palvelevista veljistä ilmoittamaan, että ritareja odotettiin ruokasaliin.

Lähdettiin siis sinne, mutta matkalla kutsutti lääniherra luokseen palvelijan ja käski hänen pitää hevosia satuloituina portin edustalla sekä toimittaa herra Iivar Grynille ratsun.

Koko munkkijoukko oli koolla suuressa ruokasalissa ja kaikkien kasvoista loisti tyytyväisyys.

Pöydillä seisoivat nuo määrätyt viinikannut, joista viisi oli puhdasta hopeaa ja loput eri metallia, enimmäkseen jalokivien koristamia. Viini kimalteli kannuissa ja vesi suussa, ahmivin katsein nauttivat munkit jo edeltäkäsin jalon rypäleen mehusta.

Ritarien astuessa saliin teki Iivar Gryn syvän kumarruksen ja virkkoi:

— Toivon että arvoisa isä ja hurskaat veljet tänäpänä sallivat minun toimittaa isännänvirkaa? Kyllä, poikani, vastasi johtaja. Kyllä, kyllä! kuului kaikuna pitkin salia.

— Juon siis terveydeksenne, jalot ritarit, ja kiitän teitä sydämellisesti siitä että olette saapuneet tänne!

Hän vei kannun huulilleen ja joi ja joi; näytti siltä kuin ei hän olisi aikonutkaan lakata. Kun kannu oli tullut puolilleen, laski hän sen käsistään ja veti syvältä henkeään.

Muut ritarit pitivät myöskin puoliaan; he eivät mielestään koskaan olleet juoneet niin hyvää viiniä; munkkienkin käsissä kulkivat kannut miehestä mieheen ja jokainen joi niin paljon kuin jaksoi. Viinin vaikutus oli mitä elähyttävin ja pian kaikui nauru ja puhelu äänekkäämpänä kuin oikeastaan olisi sopinut niin pyhässä paikassa.

Sillaikaa oli Iivar Gryn istuutunut pöydän päähän, missä kaunis kynä ja suuri pergamentti häntä odotti. Vieressä oli kappale vahaa ja pieni, palava lamppu.

Hän tarttui kynään, katseli miettien ympärilleen ja kirjoitti suurilla, säännöllisillä kirjaimilla:

"Minä ritari Iivar Gryn testamenttaan jo elinaikanani Kallön luostarille ja koko sen veljeskunnalle syvimmän halveksimiseni. Sinä aikana, jonka olen viettänyt heidän joukossaan, olen huomannut, että juoppous, omanvoitonpyyntö, epäsiveellisyys ja petollisuus ovat heidän pääasiallisina uskonkappaleinaan. Minä olin kuristamaisillani kuoliaaksi heidän piispansa ja hän osti elämänsä siunaamalla minut; minä ruoskin kerran heidän johtajaansa ja hän mateli polvillaan edessäni ja suuteli käsiäni. Olen eri tavoin vietellyt luostarin kolmeakymmentä veljeä syntiin ja he ovat kaikki paikalla langenneet; he ovat varastaneet, valehdelleet, vieläpä tehneet pahempiakin syntejä; kukaan ei ole moittinut minua hävyttömyydestäni; selkäsaunan pelko on kahlehtinut heidän kätensä ja kielensä; rahasta ja tavarasta he myyvät sielunsa saatanalle, mutta vaikken tosin usko että hän heitä huoliikaan, niin lorun lopuksi ja kiiruhtaakseni heidän joutumistaan hänen haltuunsa tahdon harmittaa heitä sillä tiedolla, että minä tämän testamentin kautta voitan viisitoistasataa markkaa, josta olen lyönyt vetoa, ja munkit saavat — pitkän nenän."

Lopetettuaan päästi hän rinnastaan helpoituksen huokauksen, hieroi tyytyväisenä käsiään ja piirsi vihdoin nimensä alle.

— Eihän kukaan kieltäne, että olen täysissä järjissäni? kysyi Iivar herra.

Kaikki todistivat hänen olevan selvällä järjellä, munkit ja johtaja käsi sydämellään.

— Puuttuu siis vain, jalot herrat, että todistatte nimikirjoitukseni oikeaksi, jatkoi Iivar.

Lääniherra ja Otto Krabbe suostuivat hänen pyyntöönsä, vaikka epäillen.

— Entä te, jalo herra? kysyi Iivar Kustaalta.

— Minä olen muukalainen.

— Ei kaksi kolmannetta; pyydän että teette minulle tuon palveluksen, lausui veitikka.

Kustaa suostui hänen pyyntöönsä.

— Ja te myös herra johtaja!

Johtaja astui esiin, piirsi nimensä ja syleili tekopyhästi uutta veljeä.

— Tahtoisin että kaikki veljetkin kirjoittaisivat nimensä, puhui Iivar taas, liikutuksen väre äänessä, — mutta pelkään että tuotan heille liiaksi vaivaa.

— Eikä se ole tarpeellista, huomautti johtaja, joka toivoi niin pian kuin suinkin saavansa kallisarvoisen paperin huostaansa.

Iivar Gryn otti esiin suuren nimileimansa, lämmitti vahan lampun liekillä ja piirsi puumerkkinsä paperin alle.

Sitte hän käänsi sen kokoon, painoi sinetin vielä päällepäin ja kirjoitti kylkeen:

"Testamenttini Kallön luostarin johtajalle ja veljeskunnalle; avattava vuoden päästä laskien tästä päivästä. Kirjoitettu toukokuun 29 p. 1619. Iivar Gryn, Björkan ynnä muiden kartanoiden omistaja."

Kallisarvoinen paperi jätettiin johtajalle, joka vielä kerran syleili antajaa. Sitte se kulki kädestä käteen, miehestä mieheen läpi koko veljeskunnan.

— Minä lähden sinun kanssasi, sanoi Iivar Gryn huomaamatta lääniherralle.

— Hevosesi on jo satuloituna.

— Juokaamme jäähyväismalja! huudahti ritari Iivar ja tarttui kannuun.

— Poikani, ethän jätä meitä?

— Seuraan herra Eerik Banéria, mutta vannon tämän jalon viinin kautta, että palaan niin pian kuin minua kutsutte, ja niin sanoen hän tyhjensi kannun ja heitti sen ulos ikkunasta.

Pelästyneinä katselivat munkit toisiinsa.

— Ei tee mitään, rauhoitti johtaja, — hän maksaa sen tuhatkertaisesti.

Ritarit läksivät matkaan ja munkkijoukko saattoi heidät portille, mutta Iivar Gryn huomasi ettei johtaja ollut heidän joukossaan.

— Mitä pikemmin täältä pääsemme, sitä parempi, kuiskasi hän lääniherralle.

Pieni seurue läksi liikkeelle ja Eerik Banér viittasi Iivar Gryniä rinnalleen.

— Ei kiitoksia, vastasi tämä, — minä tahdon pysyä viimeisenä.

Ja sinä hän pysyi alkuosan matkaa, mutta yhtämittaa hän kehoitti kumppanejaan kiirehtimään.

Puolitiehen päästyä tahtoi lääniherra antaa hevosten levätä muutamia hetkiä; oikeastaan hän toivoi saavansa Iivarilta selitystä, sillä hän pelkäsi vastoin tahtoaan joutuneensa osalliseksi pahaan kepposeen, mikä ei suinkaan miellyttänyt häntä.

Herrat astuivat satuloistaan ja palvelijat saivat hitaasti seurata heitä.

— Minun ei täällä pitäisi ryhtyä selityksiin, vastasi Iivar, — mutta olkoon menneeksi sinun vastuullasi.

Hän lausui testamentin sanasta sanaan, mutta ei vielä ollut lopettanut, kun äkkiä ilmassa suhahti nuoli, käyden suoraan hänen takkiinsa.

— Mitä tämä merkitsee? huudahtivat toiset.

— Että hurskaat isät jo ovat lukeneet testamentin, vastasi Iivar herra ja irroitti varovaisesti nuolen. — Se ei onneksi sattunut. Enkä luule erehtyväni jos sanon, että se arvattavasti on myrkytetty, lisäsi hän, heittäen sen luotaan.

— Mitä muuta siltä saatanan joukolta voisi odottaa, myönsi herra Otto Krabbe.

Lääniherra ja Kustaa herra kiertelivät ympäristöä etsien pahantekijää, mutta eivät saattaneet nähdä ainoaakaan elävää olentoa, paitsi leivoja ja pääskysiä, jotka livertelivät kevätlaulujaan, tietämättä mitään ihmisten taisteluista ja intohimoista.

Pieni retkikunta läksi taasen liikkeelle, mutta tällä kertaa aika kyytiä.

Ilomielin ottivat naiset vastaan herra Iivar Grynin, hänen pilapuheensa huvittivat heitä suuresti ja kun hän kertoi elämästään luostarissa ja tavasta jolla hän vihdoin kosti kaikki kärsimänsä vaivat, niin naurettiin salissa täyttä kurkkua ja Iivarista tuli päivän sankari.

Kustaa Eerikinpoika läksi paikalla huoneeseensa, hänen täytyi miettiä mitä hän tänäänkin oli nähnyt. Mutta vähäväliin teki hän itselleen kysymyksen: "missä on kynttilä jota minun tulee seurata?"

Otto Krabbe yhtyi voimiensa takaa Iivarin soimauksiin, sillä hän oli suuri pappisvihaaja. Hän piti Iivarin pilaa oikein nerokkaana.

— Mutta se voi maksaa minulle henkeni, huomautti Iivar, — yritys on jo tehty.

— Hyvä etten ollut mukana sillä retkellä, sanoi herra Gregori Ulftand, — ja hyvä että pian lähdemme kotipuoleen.

— Uhkaako tässä joku vaara? kysyi Dorotea ja katsahti pelästyneenä ympärilleen.

— On aina vaarallista hankkia itselleen vihamiehiä, vastasi lääniherra, — mutta toivon ettei kukaan sentään usko minun tai perheeni olevan osallisena näin lapsellisessa pilanteossa.

— Suututko minuun? keskeytti hänet Iivar.

— Parasta olisi ollut etten olisi lähtenyt sinne.

— Jos minä jo tänä iltana lähden täältä, niin ei kukaan voi epäillä sinua.

— Sinun täytyy jäädä tänne pitemmäksi aikaa, kunnes veresi on jäähtynyt ja kostajasi tyyntyneet.

Iivar nauroi.

— Kas, asian laita oli tämä: minä läksin luostariin siitä syystä että olin joutunut miltei kodittomaksi. Taloa korjataan, sentähden päätin kerran panna täytäntöön uhkaukseni, tekemällä munkeille sellaisen kepposen etteivät he ikinä unohda Iivar Gryniä.

— Jäät nyt tänne kunnes rakennus on valmis.

— Elokuun alussa matkustan Hollantiin ostamaan lehmiä. Niiden avulla toivon saavani maksoon rakennuskulungit. Toivottavasti työt päättyvät siksi.

— Sitte kai menet naimisiin.

— Jos saan tytön jonka tahdon, vastasi Iivar, luoden rakastuneen katseen Doroteaan.

— Se ei lie mitään mahdotonta, vastasi Dorotea keikaillen.

— Ehkä saan nyt heti…! huudahti Iivar.

— Ei, odottakaa kunnes rakennus valmistuu.

Otto Krabbe ymmärsi että viime sanat lausuttiin vain hänen kidutuksekseen, jonkatähden hän kiireesti läksi ulos. Oli mitä ihanin ilta, kuu valoi hopeitaan keväiselle maisemalle, siellä täällä näkyi leveitä varjoja. Äkkiä huomasi hän ikkunasta, että linnaa likeni henkilö, joka tuontuostakin pysähtyi, ikäänkuin epävarmana siitä, jatkaisiko matkaansa.

Ritari juoksi kiireesti alas portaita, hän tiesi takaportin, josta miltei huomaamatta saattoi päästä linnaan. Sitä tietä näytti tuo henkilökin aikovan.

Porttia avatessa huomasi hän sen takana miehen ja naisen; nainen oli sama jonka hän oli nähnyt tiellä, mies oli luultavasti käynyt portista juuri ennen häntä.

Nähdessään ritarin päästi nainen huudon ja aikoi juosta pakoon.

— Seis! huusi ritari, — taikka olet kuoleman oma!

— Oletteko mieletön, miksi juoksette? sanoi mies, joka ei ollut kukaan muu kuin Torkel. Tosin hänen äänensä hiukan vapisi, mutta hän tyyntyi samassa ja lisäsi: — eihän se ole kuin ritari.

— Ei ei, se ei ole hän, huusi nainen.

Otto kävi häneen kiinni ja työnsi hänet sisään.

— Katsotaanpa mitä asiaa teillä on, sanoi hän.

Samassa tuli pari palvelijaa tuoden tulta, ja nainen heitettiin vahtikoppiin.

Torkel seurasi huomaamatta.

Ritari otti kynttilän; sen valossa näkyi laiha, kurja, ryysyinen olento, joka oli ryöminyt aivan seinään kiinni ja joka vapisi pelosta.

Ritari astui ovelle ja käski palvelijan mennä lääniherran luo sanomaan, että tämä paikalla tulisi tutkimaan erästä epäilyttävää henkilöä.

Tätä hetkeä käytti nainen hyväkseen ja viskasi permannolle kirjeen.

Torkel peitti sen jalallaan. Mutta ritari oli huomannut rapinaa ja kääntyi.

— Mitä se oli?

— Hän pudotti jotakin, sanoi Torkel ja oli etsivinään lattialta.

— Mitä sinä täällä teet?

— Arvelin että minua ehkä tarvittaisiin… kas tässä on kirje.

Hän ojensi ritarille kirjeen. Tämä kiirehti paikalla valon ääreen.

— Herra Kustaa Eerikinpojalle! Enkö arvannut!… Kuka sinulle sen antoi, tunnusta paikalla, taikka annan minä ruhjoa kurjat jäsenesi niin ettet enää milloinkaan niitä liikuta! huusi ritari.

Nainen oli vaipunut permannolle, hänen huulensa liikkuivat, mutta hän ei saanut sanaakaan lausutuksi.

Samassa tuli lääniherra paikalle ja ritari kertoi hänelle asiain kulun.

— Kuka sinä olet? kysyi Eerik Banér.

Ei vastausta. Pelko oli tehnyt hänet kuin mykäksi.

— Heitä vettä hänen päällensä, käski lääniherra. Torkel totteli. Hän oli melkein yhtä kalpea kuin nainen.

— Tunnetko tuon naisen?

— Se on äitini!

— Silloin olet sinäkin osallisena tässä konnantyössä, huusi Otto Krabbe. — Kahleisiin hänet on pantava.

— Minä löysin kirjeen ja annoin sen pois.

— Siksi ettet uskaltanut kätkeä sitä.

— Tutkitaan asiaa, sanoi lääniherra tyynesti; — eduksesi se kyllä lankeaa että annoit pois kirjeen.

Vähitellen tuli nainen taas tajuihinsa ja kertoi mitä tiesi. Hänen tyttärensä oli kuollut muutamia tunteja sitte, hän oli lähettänyt terveisiä, terveisiä — nainen epäili hetkisen, jatkaisiko — Torkelille. Mutta hän oli iloissaan, sillä eihän tyttö enää nähnyt nälkää… Siinä kyyneleet tukahuttivat hänen puheensa. Hän oli lähtenyt tuomaan pojalleen sanaa… Rannalla hän oli kohdannut kulkijan, joka oli kysynyt tietä linnaan, hän oli käskenyt häntä seuraamaan itseään, mutta mies oli antanut hänelle kirjeen ja pyytänyt häntä viemään sen perille.

— Mikset heti antanut sitä minulle? kysyi ritari kiivaasti.

— Ankara herra, pelkäsin tehneeni jollakin lailla pahaa, nyyhkytti nainen.

— Sait kai hyvän makson vaivastasi?

— Markan, vastasi nainen, ojentaen hänelle rahaa. Molemmat ritarit puhelivat hetkisen hiljaa keskenään; sitte sanoi lääniherra:

— Saat mennä!

Nainen lankesi polvilleen ja suuteli hänen kättään.

— Tässä raha.

— Pidä se, mutta älä enää toimita tuntemattomien asioita. Nyt tiedät miten käy.

Nainen sopersi muutamia sanoja ja horjui ovea kohti. Torkel seisoi liikkumattomana.

— Mene äitisi mukaan, käski lääniherra, — ja toimita hänelle vähän syömistä.

Molemmat läksivät.

— Minä en luota häneen! huudahti ritari.

— Minun mielestäni hän on antanut mainion todisteen uskollisuudestaan.

— Jollei hän ole viisaampi kuin miltä hän näyttää, väitti toinen.

— Hankkikaa luotettavampi, jos voitte.

— Tulenpa pitämään silmällä heitä molempia. Torkel pisti päänsä ovesta sisään.

— Armollinen herra! sanoi hän.

— Mitä sinä tahdot? ärjäisi Otto Krabbe.

— Kirjeen tuoja on lähtenyt Bandersiin päin; lähdenkö ajamaan häntä takaa?

Ritarit katsahtivat toisiinsa, sitä ei kumpikaan ollut tullut ajatelleeksi.

— Tee se! käski lääniherra.

— Ota kaksi miestä mukaasi! huusi junkkari hänen jälkeensä.

Lääniherra piti kirjettä kädessään; se oli aivan pieni ja ommeltu kiinni neulalla ja langalla.

— Annammeko hänen avata ja lukea sen läsnäollessamme? kysyi lääniherra.

— Kuninkaan antaman vallan nojalla vaadin että ensin luemme kirjeen ja sitte päätämme, onko se annettava vangille vai eikö.

Eerik Banér laski kirjeen käsistään ja Otto herra rupesi sitä ratkomaan; mutta se oli niin hyvin ommeltu, että junkkarin kärsivällisyys joutui kovan koetuksen alaiseksi. Huomattiin kirjeen olevan hienointa pergamettia; neulanlävet eivät olleet vahingoittaneet kirjoitusta; avatessa tavattiin kirjoituksen ympärillä hienoja, pisteltyjä lehtiä.

— Naisten työtä! sanoi Otto herra ylenkatseellisesti. Sisältö oli seuraava:

Rakkahin veljeni!

Ikävöimme sinua enemmän kuin sanat saattavat lausua. Tyynyni on joka aamu itkusta märkänä, enkä minä näe ilonpäivää ennenkuin sinä taas olet luonamme. Äitimme suru on suurempi kuin saatan kuvaella. Kuule nyt, mitä olen ajatellut. Toukokuun lopulla tulee nopeakulkuinen laiva viipymään Helgenäsin edustalla; hanki vene, joka vie sinut sinne, niin olet pelastettu, rakas veli. Paperi loppuu. Me odotamme sinua ja jätämme kertomatta asiain nykyisestä tilasta kunnes saamme tehdä sen suullisesti. Tuhat syleilyä meiltä kaikilta. Uskollinen, sureva sisaresi, äitisi, sukulaisesi ja tuttavasi, me kaikki ikävöimme ja odotamme sinua.

Margareta.

— Joakim Brahen puoliso, huomautti lääniherra.

— Jollei hän ole täällä kunniasanansa nojalla, niin ei se ole kuninkaalle tehdyn valan rikkomista, mutta mitä ruotsalaiset sellaisista välittävät! puhui junkkari.

— Säilyttäkää kirje!

— Vien sen mukaani, kun palaan Kööpenhaminaan. Hovineitsyet saavat ihailla hienoa ompelusta.

Hetken perästä astui Torkel sisään, tuoden mukanaan kääpiön. Hän oli luultavasti pienin laatuaan, sillä hän oli tuskin viiden korttelin pituinen. Pää oli suuri kuin keskenkasvuisella lapsella, mutta muuten sopusuhtaiseksi muodostunut; kädet olivat suurehkot, jalat pienet.

Ritarit hämmästyivät hänet nähdessään siihen määrään, etteivät lausuneet sanaakaan.

Kääpiön vilkkaat silmät kiertelivät pitkin huonetta, vihdoin pysähtyäkseen molempiin ritareihin. Hän laski käden sydämelleen ja teki syvän kumarruksen. Junkkari purskahti suureen nauruun. Lääniherra kysyi:

— Kuka sinä olet?

— En kukaan, vastasi heikko ääni.

— Mistä tulet?

— Ulkoa.

— Hän se toi kirjeen, vastasi Torkel.

— Mutta nainen ei sanonut, että se oli kääpiö joka antoi hänelle kirjeen.

— Seisoin kannon nenässä, kun hän minut näki.

— Mistä sait kirjeen? kysyi junkkari.

— Löysin!

— Älä valehtele!

— Se riippui kuun säteissä. Junkkari näytti hänelle nyrkkiään.

— Tiedätkö että saatan sinut kuristaa?

— Ankara herra, sitte ette saa tietää mitään.

— Annetaan hänen olla, sanoi lääniherra ja lisäsi samassa: — onko sinulla herraa?

— Olen vapaa kuin ilman lintu.

— Tahdotko ruveta palvelukseeni?

Miettivän näköisenä pani kääpiö sormen nenälleen ja katsahti junkkariin eikä lääniherraan.

— Ehkä mieluummin tahdot ruveta minun palvelukseeni? kysyi junkkari nauraen.

— Lieneepä yhdentekevä.

— Ei sentään. Mikä nimesi on?

— Aatami!

— Tuon näköinen ei ensimäinen isämme varmaankaan ollut, lisäsi junkkari.

— Kasvan kunhan ehdin, virkkoi kääpiö.

Järkähtämätön vakavuus teki hänet tavattoman hullunkurisen näköiseksi ja ritarit nauroivat sydämen pohjasta, mutta pikku mies ei siitä laisinkaan pahastunut. Hänen kasvonsa pysyivät aivan muuttumattomina.

— Antakaa minun ottaa hänet luokseni, lausui junkkari, — ehkä hänestä voi olla hyötyä meille.

— Mielelläni, vastasi Banér ja lisäsi, osoittaen junkkaria: — tämä ritari…

— Herra Otto Krabbe, jatkoi kääpiö.

— Tunnetko hänet?

— Tunnen kaikki!

— Tiedätkö kuka minä sitte olen?

— Kallön herra.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Näenhän sen; ja kääpiö laski käden sydämelleen syvästi kumartaen.

— No niin, Aatami, jätän sinut nyt herra Otto Krabben haltuun ja toivon, että palvelet häntä uskollisesti ja nöyrästi.

— Sinä pahanpäiväinen elukka, tunnet minut nimeltä mutta et enempää, sopersi junkkari ja otti käteensä ratsastuspiiskan, joka oli pöydällä.

Herrat erosivat. Aatami seurasi junkkaria. Hän sai nukkua huoneessa, joka oli hänen isäntänsä huoneen ulkopuolella.

Päivä oli ollut rikasvaiheinen. Torkel saattoi äitinsä mökille. Äänetönnä katseli hän sisarta ja mutisi:

— Kiitetty olkoon pyhä neitsyt. Nyt tyttö on syönyt tarpeeksi.

— En saanut yhtä markkaa, kuiskasi äiti tyytyväisenä, — vaan viisi.

4.

UUSI TUTTAVUUS.

Äsken kuvattuna päivänä olivat useitten Kallölaisten ajatukset saaneet ikäänkuin uuden suunnan.

Kustaa Eerikinpoika ei unohtanut untaan, hän eli sen uudestaan ja uudestaan; oli kuin näkymätön käsi olisi herättänyt hänet horrostilasta ja osoittanut hänelle maalin, joka vaati koko hänen tarmonsa ja taitonsa. Mutta välillä viivähtivät ajatukset luostarissa; kasvatus oli kehittänyt hänen synnynnäisiä uskonnollisia taipumuksiaan, mutta häntä inhoitti, kun hän vaan ajatteli, mitä siellä oli nähnyt ja kuullut.

Hän ei suinkaan hyväksynyt Iivar Grynin menettelyä, mutta hänen täytyi myöntää, etteivät munkit parempaa ansainneet. Kun ajatteli noita paksuja, kiiltäviä, kyynillisen näköisiä naamoja, likaisia käsiä ja muuta epäsiisteyttä, joka nähtävästi vallitsi luostariveljien parissa, ja vertasi sitä heidän ammattiinsa, niin saattoivatko nuo miehet olla Jumalan palvelijoita? Saattoivatko he johtaa sieluja pelastukseen, nuo miehet, jotka vian lihottivat jäseniään eivätkä säälineet seurakuntaa, vaan rikastuttivat luostariaan sen kustannuksella? Kustaa halusi lukea Lutherin kirjoituksia; ne varmaankin tulevat selvittämään hänelle paljon asioita.

Lääniherra mietiskeli, kenen kosintaa hänen piti suosia, "ruotsalaisen" vaiko Oton. Hän oli siitä varma että Kustaa rakasti hänen tytärtään ja vaikka Kustaa olikin haaveilija, niin oli hän suurta, rikasta sukua ja pääsisi ehkä tulevaisuudessa ties kuinka ylhäiseen asemaan.

Lisäksi kuningas tuosta avioliitosta varmaankin tulisi hyvin kiitolliseksi, sillä sen kautta Kustaa joutuisi Tanskaan ja häntä saattaisi seurata joukko muita.

Otto Krabbe oli tulinen, raju herra. Eerik herra oli suoraan sanonut hänelle mielipiteensä: hän ei tahtonut sekaantua asiaan, tapaukset saivat kehittyä itsestään, hänen rakkaalla tyttärellään oli valta valita, kenen hän tahtoi.

Ja tyttö oli jo valinnut; oikullinen, hemmoteltu tyttö rakasti ensi kertaa eläessään. Mutta hänen tunteensa ei ollut voitonvarmaa rakkautta; se oli epäilystä, pelkoa. Kustaa oli ensimäinen joka ei heti ollut ruvennut hänen orjakseen; hän ei, niinkuin hänen muut ihailijansa ja tuo Otto Krabbe, ollut madellut hänen jalkainsa juuressa kerjäämässä häneltä rakkautta.

Mutta tyttö luuli, että hän salaa häntä rakasti; hän soitti luuttua ja lauloi niin kauniisti, kun Dorotea häntä pyysi; istuihan hän tuntikausia naisten huoneessa ja vaikkei hän lausunut montakaan sanaa ja vaikkei hänen haaveksiva katseensa kuin harvoin pysähtynyt Doroteaan, niin ehkä hän sittenkin itsekseen ajatteli, että hän oli kaunein tyttö maailmassa ja ainoa, jonka rakkaus saattoi tuottaa hänelle lohdutusta.

Mitä hän muuta olisi tarkoittanut silläkään kertaa, kun Dorotea oli toistanut lukemansa sanat: "voimakas rakkaus tuottaa sekä iloa että surua"; hän oli pusertanut hänen kättään, silmissä oli ollut kyyneliä ja hän oli paikalla lähtenyt huoneesta.

Niin, Dorotean täytyi pakoittaa hänet tunnustamaan rakkautensa, jopa pian.

Viedessään kääpiötä huoneeseensa oli Otto Krabbe jo miettinyt, kuinka tätä parhaiten sopisi käyttää hänen tarkoitustensa palvelukseen. Hän tiesi ettei tuota pikku miestä saata taivuttaa kuin hyvyydellä ja että piiska oli jätettävä viime keinoksi. Aatami kertoi tulleensa kaupunkiin hollantilaisella laivalla, jonka nimeä hän ei tietänyt. Vähää ennen maallenousua oli kapteeni, pienen erehdyksen takia, armottomasti lyönyt häntä; sentähden hän heti maalle päästyä oli karannut. Mahdotonta oli saada häntä kertomaan, miten kirje oli joutunut hänelle, tai oliko joku toinen antanut sen naiselle; Otto herra heitti koko asian sikseen.

— Menneisyyteen en enää kajoa, sanoi hän, — mutta katso että tästälähtien parannat muistamiskykyäsi.

Aatami sai vapaasti liikkua linnassa; kaikki juttelivat hänen kanssaan ja nauroivat hänen sukkelia vastauksiaan. Lääniherra antoi ommella hänelle kauniin puvun ja Dorotea lahjoitti hänelle pitsikauluksen ja tahtoi tehdä hänet paasikseen.

— Hän on minun, kaunis neiti, sanoi junkkari.

— Onko se totta, Aatami? kysyi neiti nauraen.

— Takki on lääniherran, sydän kuuluu teille, vastasi kääpiö kumartaen.

— Mutta järki, tahto ja toimi kuuluvat minulle, puhui Otto herra.

— Millä perustuksella?

— Valtani nojalla, ihana immyt; mutta voisin sentään muutamilla ehdoilla…

— Ei mitään ehtoja; minun suosiotani ei osteta.

— Katsokaa ettette lahjoita sitä arvottomalle. Dorotean silmät säihkyivät, mutta seuraavassa hetkessä hän, suloisesti hymyillen, virkkoi:

— Kuinka voitte sanoa niin?

— Dorotea! ja ritari tahtoi tarttua hänen käteensä.

— Kuinka talonne rakennustyö edistyy? kysäisi Dorotea, vetäen pois kätensä.

— Minun pitäisi lähteä sinne, mutta ero teistä moneksi päiväksi…

— Mutta ajatelkaa jälleennäkemistä!

— Tänne saapuessani ette ollut minulle suosiollinen; ehkä sekin pieni jalansija, jonka olen onnistunut teissä voittamaan, on häviävä poissaollessani.

— Pieni jalansija! Mistä te tiedätte että se on pieni? Dorotea kätki kasvot käsiinsä. Ritari lankesi hänen jalkainsa juureen.

— Suostu siis tekemään minut onnelliseksi! huudahti hän intohimoisesti.

— Lähtekää, lähtekää, sitte saamme puhua likemmin, kun palaatte.

— Lähden varhain huomen-aamuna, mutta älkää leikitelkö kanssani, saatte sen kalliisti maksaa. Niillä sanoilla jätti ritari huoneen.

Pelästyneenä jäi Dorotea katsomaan hänen jälkeensä.

— Mitä hän voi tehdä? äänsi hän itsekseen; — enhän sitäpaitsi ole luvannut mitään! ja alaspainunein katsein, posket kalpeina hän, ajatuksiin vaipuneena, palasi naisten luhtiin.

Kumpikaan ei ollut huomannut että kääpiö oli istunut huoneessa, ikkunaloukon kätkössä. Ilkeä hymy vetäysi hänen pikkuvanhoille kasvoilleen; hän huomasi lattialla pienen, punaisen nauharuusun, jonka Dorotea oli pudottanut; hän otti sen kiireesti ja livahti ulos. Käytävässä seisoi vielä ritari, ajatuksiin vaipuneena. Nähdessä kääpiön, nousi hänen poskilleen suuttumuksen puna.

— Sinä olit tuolla sisällä, jymisi hän.

— Kas tässä! sanoi kääpiö ja ojensi hänelle nauharuusun.

— Onko se häneltä?

— On.

Ritari painoi nauhan huulilleen ja kätki sen rintaansa vastaan.

— Tule, tahdon puhua kanssasi, sanoi hän, ja he astuivat ritarin huoneeseen.

— Huomaa nyt tarkkaan mitä sinulle sanon. Lääniherra lahjoitti sinulle vaatteet ja neiti kauluksen, mutta minä, Otto Krabbe, annan sinulle vitjat, jotka ovat kymmenen kertaa kallisarvoisemmat, jos sinä säntillisesti täytät käskyni.

— Puhukaa, ankara herra!

— Tunnethan vangin, Kustaa Eerikinpojan?

— Kyllä tunnen vangin!

— Sinun pitää poissaollessani lakkaamatta pitää häntä silmällä, jotta palatessani voit tehdä tarkan tilin; ymmärrätkö?

— Voinhan käydä asialla hänen luonaan ja etsiä hänen suosiotansa, taikka istuutua katolle vastapäätä hänen ikkunaansa ja nähdä kaikki mitä hän tekee.

— Hyvä; mutta siinä ei ole tarpeeksi, lisäsi junkkari epäillen.

Kääpiö katseli häneen tarkkaavaisesti, mutta ei ollut häntä ymmärtävinään.

— Dorotea neiti…

— Pitää minusta.

— Hän on jo kerran tehnyt sinut uskotukseen, hymähti Otto herra.

— Ehkä hän tekee sen useamminkin.

— Jos hän sen tekee ja sinä saatat edistää aikeitani, niin lisään monin kerroin vitjojen arvoa.

Kääpiö suuteli nöyrästi ritarin kättä ja lupasi tehdä mitä suinkin taisi.

— Hän tulee teitä tapaamaan huomenna lähtöaikaan, kertoi hän hiukan myöhemmin.

— Kuinka sinä sen tiedät?

— Siksi että hän kysyi, mihin aikaan lähtö tapahtuu. Jo likeni sekin aika jolloin junkkari Gregori Ulftand ja hänen puolisonsa aikoivat jättää Kallön; siksi seisoi naisten pöytä illalla tyhjänä; kaikkien piti olla läsnä, kun kallisarvoisia myötäjäisiä järjestettiin matkalle.

Otto Krabbe oli tosin toivonut vielä kerran tapaavansa Dorotean, mutta hän ei sen enempää surrut pettymystään, vaan kun hän lääniherran kanssa viimeistä kertaa istui juomapöydän ääressä, kertoi hän hänelle, että työ hänen kartanollaan tästälähin nopeasti tulisi sujumaan eteenpäin; sillä nyt hän varmaan tiesi pian saavansa saattaa kotiin Dorotean morsiamenaan; hän toivoi että Eerik Banér tästälähin pitäisikin häntä likeisenä sukulaisena.

Eerik Banér hämmästyi siihen määrään ettei hän tietänyt mitä vastata, mutta junkkari vain nauroi ja toisti, että hän ja Dorotea jo ovat sopineet keskenään.

Varhaisena aamuna hän läksi; joku siellä tosin liehutti liinastaan, mutta se ei tullut neidin ikkunasta; tai ehkä neiti todellakin oli istunut salissa, jottei myöhästyisi; siinä tapauksessa se totisesti oli suuri todiste hänen rakkaudestaan!

Ritari iski kannukset hevosen kylkiin ja ratsasti sellaista kyytiä, että palvelijat tuskin pysyivät hänen perässään. Hänen piti kiiruhtaa pois, voidakseen sitä pikemmin kiiruhtaa takaisin.

* * * * *

Melkeinpä Iivar Gryn katui paksua pilaansa, vaikkei hän tahtonut sitä myöntää. Nuoli ei ollut edes ihoa raapaissut, mutta se oli pannut hänet pelkäämään jotakin tuntematonta, joka saattoi tapahtua silloin kun sitä vähinten odotti.

Sentähden hän enimmäkseen pysytteli kotona ja selitti Mette rouvalle niin kauvan roikkuneensa hevosen selässä, että nyt tahtoo koettaa, miltä tuntuu astua omilla jaloillaan.

Nuoren parin lähtövalmistukset olivat loppuneet. Sofia rouva kylpi kyynelissä ja otti hellät jäähyväiset omaisiltaan.

Kustaa herra kiitti kaikesta hänen ystävällisyydestään ja toivotti hänelle onnea; mutta kun hän sitte lahjoitti hänelle muutamia ruotsalaisia lauluja, jotka hän häntä varten oli kirjoittanut, niin ei Sofia enää voinut pidättyä, vaan lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

Veri karkasi Dorotean kasvoille; töintuskin hän sai pysytyksi tyynen näköisenä. Junkkari Gregori ei myöskään näyttänyt tyytyväiseltä, mutta lääniherra nauroi ja sanoi, että veli ja sisar kyllä saivat syleillä toisiaan, vaikkapa kaksikin kertaa.

Kun jäähyväismalja oli tyhjennetty, esitti Iivar Gryn, että lähdettäisiin saattamaan morsiusparia. Sofia rouva katseli rukoillen Kustaaseen, joka paikalla suostuikin ehdotukseen. Lääniherra sanoi myöskin tahtovansa lähteä kappaleen matkan päähän, siitä sitte jatkaakseen Randersiin, jonne häntä kauvan oli odotettu.

Alussa oli Doroteakin aikonut lähteä saattamaan, mutta kukaan ei käskenyt häntä; hän edellytti ettei Kustaa ajattelisi kuin Sofiaa ja hän kärsi mustasukkaisuuden kamalimpia tuskia. Kun sisar viime hetkessä kuiskasi hänelle: "suo anteeksi, mutta saathan sinä tästälähtien yksin pitää hänet", käsitti hän, mitä tähän saakka ainoastaan oli aavistanut. Mutta entä jos Kustaa rakasti Sofiaa eikä häntä?… Silloin ei hän enää koskaan tahtonut nähdä häntä… hän tahtoi mennä luostariin ja kätkeytyä koko maailmalta.

He olivat kaikki lähteneet ja Dorotea lepäsi pehmeällä penkillä itkien ja nyyhkyttäen.

Mette rouva luuli hänen itkevän sisartaan ja arveli surun pikemmin haihtuvan, jos hän saisi olla yksin; pitihän rouvan sitäpaitsi pitää huolta siitä, että paljot sokerileivokset ja viinit joutuivat lukon taa; sillä nyt olivat kai makeanleivän päivät menneet, ja Mette rouvalta pääsi huokaus.

Dorotea kuuli jonkun liikkuvan ja kääntyessään huomasi hän kääpiön olevan huoneessa.

— Mitä sinä tahdot? huusi hän hänelle.

— Palvella teitä, jos sallitte.

— Sitä et voi.

— No, huvittaa teitä ehkä.

— Mene tiehesi, minä tahdon olla rauhassa.

Kääpiö katosi, mutta muutaman minuutin perästä hän palasi, kädessään kukkakimppu.

— Kas, nämät otin vangin huoneesta.

Dorotea nousi kiireesti. Ne olivat tuoreita kevätkukkia, varmaankin ne olivat poimitut ruukusta neitojen luhdin ikkunalla.

— Kuka ne on antanut hänelle? kysyi Dorotea mielenliikutuksissaan.

— Sitä hän ei ole kertonut.

— Vai tietääkö hän siis sen?

— Ei mutta hän luulee.

— Mitä hän sitte luulee? kirkaisi tyttö kiivaasti.

— Sitä en uskalla sanoa.

— Mutta minä käsken, ja neiti polki ärtyneesti jalkansa maahan. — Kenen hän luulee ne antaneen?

— Teidän, jalo neiti.

Kukkaset putosivat hänen kädestään, rinta aaltoili raivoisasti ja hän kätki kasvonsa tyynyihin, peittääkseen mielenliikutustaan.

Kun hän vihdoin nosti silmänsä, näki hän kääpiön polvillaan edessään.

— Tappakaa minut, puhui hän, — olen sen ansainnut.

— Sinäkö sen siis teit?

— Niin, jalo neiti, minä.

— Miksi sen teit?

— Hän on niin onneton ja hän jumaloi teitä.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Luen sen hänen silmistään.

— Osaatko lukea minunkin silmistäni?

— En uskalla koettaa. Dorotea hymyili vaistomaisesti.

— Mitä hän sanoo noista kukkasista?

— Ne ovat hänen ainoana ilonaan.

— Mistä sinä niitä saat?

— Milloin mistäkin; nuo puolikuolleet löysin pihasta, ne ovat pudonneet neitien luhdista.

— Huomenna saat tuoreempia… mutta että hän todellakin luulee että minä…

— Jos tahdotte, niin…

— Ei, antaa hänen olla siinä luulossa, onnetonta pitää lohduttaa, jos voi…

— Hän on niin onneton ja tämä viimeinen…

— Mitä tarkoitat?

— Ruotsalaista kirjettä.

— Onko Ruotsista tullut kirje?

— On. Minä löysin sen.

— Ja annoit sen hänelle?

— Ei, lääniherra ja herra Otto…

— Vai niin. Jos he saivat sen käsiinsä, niin ei hän sitä koskaan näe. Tiedätkö mitä se sisälsi?

— En, mutta se oli niin kauniisti kirjaeltu, että se varmaankin oli joltakin aateliselta rouvalta tai neidiltä.

Hetkeksi Dorotea laski kädet silmilleen ja virkkoi sitte:

— Tiedätkö kenen hallussa kirje on?

— Herra Otto jätti sen lääniherralle ennen lähtöään.

— Hyvä; vie vastakin kukkia Kustaa herran huoneeseen… ja jos se hänelle tuottaa iloa, niin anna hänen uskoa että ne ovat minulta… Jos hän vielä tahtoo jotakin, niin tuo minulle siitä tieto.

Kääpiö suuteli hänen hameensa lievettä.

— Te olette yhtä hyvä kuin olette kaunis.

Dorotea katsahti hänen jälkeensä kunnes hän katosi hänen näkyvistään.

— Että minä viitsin välittää imartelusta, joka lähtee tuollaisenkin huulilta, virkkoi hän miltei halveksien.

Suru ja riemu olivat vuorotellen vallanneet häntä viime tuntien aikana, mutta nyt ei hän tuntenut kuin iloa, melkein myrskyisää iloa; hän hyppeli, hän taputteli käsiään ja tanssi pitkin lattiaa.

Kustaa rakasti häntä! Sofian tähden, muiden läsnäolevien tähden ei hän ollut mitään sanonut, mutta nyt he olivat kahden, Otto Krabbekin oli poissa, nyt hän varmaankin puhuu… mutta kirje, ruotsalainen kirje, ehkä hänellä kotimaassa on morsian; miten hän sen saa tietää… isän täytyy näyttää hänelle kirje, hän ei ennen anna hänelle rauhaa.

Ilta oli jo tulossa, hän saattoi minä hetkenä tahansa odottaa saattajia takaisin. Taivas oli vetäytynyt pilviin, näytti tulevan rajuilma. Hän riensi torniin, josta oli laaja näköala, mutta ketään ei näkynyt. Vaikka oltiin toukokuussa, niin tuli äkkiä pilkkosen pimeä ja suuri salama valaisi seudun. Samassa jyrähti ukkonen niin voimakkaasti, että vanhat linnan tornit tärisivät ja koko rakennus huojui kuin hirveän painon alla.

Nyt vasta rajuilma oikein yltyi, myrsky vinkui nurkissa, puhalsi ovet auki ja tunki kaikkialle. Vanhat puut kumartuivat melkein maahan saakka ja oksia ja lehviä ryöppysi ilmassa.

Sade piiskaili, salamoja iski iskemistään ja jyrinä sai ihmiset ja eläimet vapisemaan pelosta.

Dorotea oli kauhusta melkein kankeana; hän huusi, mutta ketään ei tullut eikä kukaan kuullut hänen huutoaan. Äkkiä nosti tuulispää erään ulkohuonerakennuksen katon korkealle ilmaan, puunlatvojen yli, ja heitti sen sitte hirveällä tärähdyksellä maahan, keskelle murskaantuneita oksia.

Nuori tyttö päästi sydäntä särkevän huudon ja kaatui pyörtyneenä lattialle.

Tointuessaan oli hän sängyssään ja melkein koko linnan naisväki hääri hänen ympärillään, mutta hän oli kärsinyt niin paljon ja häntä niin väsytti, että hän, unohtaen kaikki, nukkui sikeään uneen.

Vasta myöhään seuraavana päivänä hän vihdoinkin heräsi. Mette rouva istui hänen vuoteensa ääressä, mutta hänen kasvoissaan kuvastui sellainen suru ja rauhattomuus, että Dorotea reippaasti huudahti:

— Ettehän toki minun tähteni näytä noin surkealta?

— Saattaa löytyä muuta suremista. Hetkisen oli tyttö vaiti.

— Milloin rajuilma lakkasi? kysyi hän sitte.

— Hyvin pian, nyt on niin tyyntä ettei lehtikään liikahda, mutta hävitys on kauhea.

— Mihin aikaan yötä vieraamme saapuivat kotiin? Ei vastausta.

— Ettekö kuule mitä kysyn?

— He eivät vieläkään ole kotona.

— Eivät vieläkään kotona! Dorotea hypähti kiireesti ylös. — Mitä sitte nyt olette tehneet?

— Lähettäneet väkeä kaikkiin suuntiin,

— Ovatko he palanneet?

— Kaikki, paitsi kääpiö.

— Silloin ei vielä olla hukassa, sillä hän on järkevämpi kuin he kaikki yhteensä.

Hän pukeutui kuumeentapaisella kiireellä.

— Lähden itse etsimään.

— Se ei sovi jalosukuiselle neidille…

— Minä sanon että tahdon ja lähden, huudahti Dorotea. — Älköön kukaan koettakokaan minua estää.

Samassa koputettiin oveen ja Aatami astui sisään; hän näytti väsyneeltä ja rasittuneelta.

— Oletko löytänyt heidät? huudahti Dorotea häntä rastaan.

— Olen. He tulevat.

Tyttö juoksi ikkunaan; hetken perästä hän kirkaisi läpitunkevasti.

— He ovat haavoittuneet, ehkä kuolleet! huusi hän epätoivoisasti.

Mette rouva kiiruhti myöskin paikalle ja näki ihmisjoukon hiljaa liikkuvan eteenpäin. He kantoivat välissään kahta paaria.

— Pyhä neitsyt! huudahti hän.

— Elääkö hän? kysyi Dorotea kauhistuneena.

— Elää, jalo neiti, hän elää. Katsokaa, ihmelääkäri joka tuossa astuu jälkimäisenä, antoi hänelle juomaa, joka vaivutti hänet uneen.

— Vanha Ingiald on kerran pelastanut minunkin henkeni, huudahti Dorotea ja kiiruhti alas portaita ottamaan vastaan tulevia.

Niinsanottu ihmelääkäri oli vanha, tavattoman pitkä mies, puettuna laajaan viittaan; kasvot olivat auringon ja ilman vaikutuksesta ruskettuneet, päätä kaarsi hopeankarvainen tukka ja parta ulottui hyvän matkaa alas rinnalle.

Hän vastasi Dorotean tervehdykseen hiukan kumartamalla päätään ja ryhtyi sitte antamaan ohjeitaan. Kustaa herra kannettiin sisään ja laskettiin vuoteelle, samoin Iivar Gryn. Tämä kaikki tapahtui niin hiljaa, että olisi luullut henkien liikkuneen.

Dorotea hiipi Kustaan vuoteen ääreen; hän näytti vaipuneen rauhalliseen uneen; ukko viittasi häntä lähtemään ja jäätyään yksin sairaan kanssa sitaisi hän muutamia kertoja kädellään hänen otsaansa ja läksi sitte huoneesta, otettuaan avaimen pois suulta.

— Torkel! huusi hän.

Torkel, joka oli ollut kantajien joukossa, kiiruhti heti esiin.

— Mene puolen tunnin kuluttua ritarin huoneeseen; hän on silloin valveella. Tässä avain.

Lääkäri meni nyt Iivar Gryniä katsomaan. Hän näytti niin huolettomalta ja tyytyväiseltä kuin hän paraikaa olisi miettinyt jotakin uutta kepposta. Vanhus oli tuskin koskettanut häntä, kun hän avasi silmänsä ja kummastuen katsahti ympärilleen.

— Elän siis eikä rinnassani ole myrkytettyjä nuolia. Niin suurta onnea en ole ansainnut, sanoi hän, tyytyväisenä ojennellen jäseniään.

— Taivahinen taatto oli armollinen ja lähetti minut pelastamaan teitä, vastasi Ingiald; — luulen kuitenkin että teidän siitä on kiittäminen toista, palkitkaa häntä, mikäli voitte. Nyt ei minua enää tarvita täällä.

Hän kääntyi lähteäkseen. Dorotea odotti häntä ulkopuolella.

— Etkö tahdo viipyä, isä Ingiald, minulla olisi sinulta min paljon kysyttävää, kuiskasi hän.

— Turhiin asioihin en minä puutu! Ja sitä tietään hän läksi.

— Ihana neiti, suokaa anteeksi, että teidän läsnäollessanne olen vuoteen omana, virkkoi Iivar herra, — mutta ruumiini on niin kolhittu, etten saata nousta ennenkuin olen saanut kannun olutta.

— Sen saatte heti, vastasi neiti. — Sitte odotan teitä saliin, jossa pöytä jo aikoja sitte on ollut katettuna.

Hetken kuluttua Mette rouva ja Dorotea sekä molemmat ritarit astuivat saliin; ritarit söivät mitä parhaimmalla ruokahalulla ja vasta aterian loputtua virkkoi Iivar herra:

— Nyt olen valmis kertomaan.

— Kuolen uteliaisuudesta, huudahti Dorotea.

— Urostyömme supistuu hyvin pieneksi, huomautti Kustaa hiukan nolona.

— Sen sanoo se, joka pelasti henkeni.

— Ei rehellisessä taistelussa!

— Voiko aseeton mies antautua taisteluun? Mutta kertomus ei tule täydelliseksi ilman Torkelia.

Torkel kutsuttiin paikalla sisään.

— Pyydän että jätätte minulle sananvallan, jatkoi Iivar herra, nostaen toisen jalkansa ristiin toisen päälle.

— Saatoimme matkustajamme noin neljän penikulman päähän ja käännyimme sitte molemmat Torkelin kanssa kotiinpäin. Olisimme varmaankin ehtineet tänne rajuilman tieltä, jollei noin puolen penikulman matkan päässä… Olihan se niin?

Hän katsahti Torkeliin, joka myöntäen nyökäytti päätään.

— Silloin tuo ratsastaa rinnalleni ja sanoo: "meitä ajetaan takaa".

— Sanoin sen Kustaa herralle.

— No se on sama; "kuinka monta heitä on"? kysyin minä.

Hän katsahti Torkeliin.

— "Kahdeksan tai kymmenen", vastasin minä.

— Sattumalta loin katseeni syrjään ja huomasin vihollisten joukossa yhden luostariveljistä; vaikka hän oli pukeutunut sotisopaan, tunsin villoista lampaani. Kahdeksan tai kymmenen kolmea vastaan, joista yksi aseeton! Jos siinä olisi tullut kysymykseen oikea painiskeleminen, niin olisimme saattaneet koettaa, mutta heillä oli kaikilla jouset, joten siitä olisi tullut täydellinen taistelu, ja meidän mahdoton puolustautua.

"Kiireesti tälle metsätielle"! sanoi Kustaa herra, ja me seurasimme häntä.

— Silloin alkoi nuolia lennellä ympärillämme, en käsitä etteivät ne sattuneet meihin, mutta kaikki hevosemme haavoittuivat ja minä putosin satulasta. Kun elämä on kysymyksessä, niin jalka on nopsa; toverini hyppäsivät hevosen selästä ja me pakenimme kaikki pieneen luolaan tai rotkoon, joka pistihe vuoren sisään; Kustaa herra työnsi minut kaukaisimpaan soppeen ja Torkel seisoi likinnä ovea.

— Tiheän pensaikon takana, huomautti Kustaa.

— Silloin astui esiin muuan, jota en tuntenut, ja sanoi, etteivät he Kustaa herralle tahtoneet tehdä mitään pahaa, mutta ritari Iivar Gryn oli polttanut heidän talonsa ja vienyt heiltä elukat; häntä he tahtoivat puhutella, pahaa tekemättä, jos hän vain vapaaehtoisesti lupaisi heitä seurata.

— Tiesin kyllä edeltäkäsin, että munkit tahtovat kostaa, jota pikemmin sitä parempi. "Hyvä", lausuin siis, "seuraan teitä".

— "Älä päästä häntä, Torkel", huusi Kustaa herra ja puhui sitte ulkopuolella seisovalle pirulle: "te ette saa häntä, ilman että raivaatte tien minun ruumiini yli, mutta muistakaa että herra Eerik Banér vaatii teitä tilinteolle…"

— Nyt he alkoivat keskustella, mutta saalis oli satimessa eivätkä he tahtoneet päästää sitä käsistään. Mutta samassa puhkesi rajuilma valloilleen, ympärillä ryski ja vonkui niinkuin maailman lopun edellä. Salama halkoili suuria kiviä, heitellen sirpaleet kauvas, puut nousivat juurineen maasta, ja koko ryövärijoukko läksi käpälämäkeen.

— Minä puolestani luulin viimeisen hetkeni tulleen, mutta iloitsin siitä että saisin lopettaa päiväni hyvässä, rehellisessä seurassa! — Iivar otti viinikannusta aika kulauksen ja kääntyi Torkelin puoleen: — jatka nyt, mutta pian.

— Tiesin, alkoi tämä, — isä Ingialdin oleskelevan näillä seuduin, mutta en koskaan ennen ollut käynyt hänen luonaan. Silloin huomasin vuoren rotkossa valon, joka liikkui. Sisällinen ääni sanoi minulle, että isä Ingiald on siellä, ja minä kiirehdin valoa kohti. Hän tuli vastaani ja kun minun piti ruveta kertomaan, niin hän jo sanoi tietävänsä kaikki ja astui edelläni. Hänen viittauksestaan vetäysivät ritarit syvemmälle vuoren sisään, kunnes… niin, en saata kertoa, mutta ihmeellistä se oli.

— Siinä oli korkea, holvattu luola, jota äärettömät, kristallintapaiset pilarit kannattivat, ja ne säteilivät tuhansissa väreissä, kun tulisoihdut niitä valaisivat, puhui Kustaa herra; — siellä kummallinen isäntämme otti meidät vastaan ja tarjosi meille väkevää, maustettua viiniä.

— Niin, sitte en enään tiedäkkään mitään, lisäsi Iivar herra huoaten.

Torkel jatkoi:

— Ingiald vei Kustaa herran ja minä ritari Iivarin pehmeälle sammalvuoteelle ja siihen he nukkuivat niin raskaasti, etten luullut heidän enää milloinkaan heräävän. Kysyin isä Ingialdilta, oliko hän tappanut heidät, mutta hän sanoi: "kun viholliset tunkeutuvat tänne, niin he tapaavat heidät kuolleina; mutta sinun täytyy kiirehtiä linnaan hankkimaan paareja ja väkeä kantamaan heitä pois." Kysyin, eikö olisi parempi lähettää aseilla varustettuja miehiä, mutta hän vastasi, että vihollinen varmaankin saapuisi lisätyin voimin; linnanväellä ei sitäpaitsi olisi johtajaa, ja verenvuodatusta tuli välttää.

— Kiipesin puuhun ja hyppäsin siitä toiseen, kunnes pääsin ulos tiheimmästä metsästä. Tuontuostakin näin hiipiviä olentoja, jotka olivat ikäänkuin pitämässä vahtia. Välistä astuin alas puusta ja juoksin pitkät matkat. Vihdoin tapasin Aatamin ja kerroin hänelle kaikki. Aloin sitte rientää takaisin, viime matkaa yksinäni, pitkin puita, sillä silloin niitä heittiöitä kymmenittäin luikki rotkon ympärillä.

— Eikö kukaan sinua huomannut? kysyi Mette rouva.

— Minä osaan matkia kaikkien lintujen ääniä, vastasi Torkel, levittäen suunsa kummalliseen irvistykseen.

— No entä sitte, kun ruumissaatto tuli? kysyi Iivar herra innokkaasti.

— Isä Ingiald otti Kustaa herraa päästä ja minä jaloista, linnasta tulleet miehet nostivat Iivar herran paareille ja niin sitä lähdettiin; mutta minä itkin jo täyttä kurkkua, sillä luulin Kustaa herran kuolleeksi.

— Ja niin sitä mentiin! virkkoi ritari Iivar.

— Ja isä Ingiald alkoi veisata ruumisvirttä ja me yhdyimme kaikki siihen.

— Entä munkit, mihin ne joutuivat?

— Ensin kulki jälessämme koko joukko, mutta sitte he hajoamistaan hajosivat.

Dorotea täytti pikarin viinillä ja ojensi sen Torkelille.

— Juo, lausui hän, — olet käyttäytynyt kelpo palvelijan lailla.

Poika kumartui maahan saakka ennenkuin hän neidon kädestä otti pikarin.

— Niin siis ystäväni munkit nyt toiseen kertaan ovat saaneet pitkän nenän! huudahti Iivar herra ja nauroi niin että vatsa hytki.

— Mutta kunhan ei vanhus nyt saisi kärsiä? kysyi Kustaa herra levottomasti.

— Ei, vastasi Iivar, — hän sanoo munkkeja Baalin papeiksi ja he luulevat hänen olevan yliluonnollisten voimien palveluksessa.

Kustaa läksi pian huoneesta, mutta Iivar viipyi siellä kauvan aikaa, hän ei tarpeeksi voinut ylistää Kustaan rohkeutta.

— Jos hänellä edes olisi ollut veitsi tai tikari aseenaan, mutta ajatelkaa, hän oli aseeton! Varmaankin hänen uljas miehekkyytensä ja pelottomuutensa laimensi heidät.

Neiti kuunteli väsymättä tuota ylistyslaulua, mutta tuontuostakin täytyi hänen ajatella kirjettä: tekisikö se hänen toiveensa tyhjiksi?

Lääniherraa ei voinut odottaa kotiin ennenkuin kolmen päivän perästä ja miltei koko sen ajan istui Kustaa huoneessaan. Hän soitteli siellä luuttua, suruisia, valittavia säveliä, ja tyttö kärsi epätoivoisan tuskia, kun ei hän saanut antaa hänelle lohdutusta — sitä lohdutusta jota hän tahtoi. Mutta jos hän taas huokaili ajatellessaan tuota ruotsalaista tyttöä, silloin Dorotea tiesi vihaavansa häntä.

Kolmantena päivänä kutsui hän Aatamin luokseen.

— Mikä ruotsalaista vaivaa? kysyi hän niin välinpitämättömästi kuin suinkin.

— Kirje, sanoi kääpiö ja räpytti silmiään.

— Tietääkö hän sitte?

— Varmaankin.

— Kuka on…?

— Ehkä isä Ingiald.

Dorotea painoi alas päänsä. Hän uskoi niinkuin kaikki muutkin, että isä Ingiald tiesi sekä olleet että tulevat tapahtumat.

— Mitä ritari tekee? kysyi hän hetken kuluttua.

— Ritari Iivar Gryn on vähä väliä hänen luonaan kertomassa luostareista.

— Mutta onhan hän välistä yksin.

— Silloin hän soittaa ja laulaa tai astuu edestakaisin huoneessaan.

— Entä kukkaset? kysyi neiti hiljaa.

— Kun tänään istuin katolla vastapäätä, näin että hän suuteli niitä.

Neidin pää painui syvästi alas.

— Odota, virkkoi hän, kiirehti pois ja palasi hetkisen perästä, kädessään ruusu.

— Vie tämä hänelle, käski hän.

— Teiltäkö, jalo neiti?

— Niin, minulta.

Kääpiö läksi ja Dorotea jäi seisomaan, kummastellen omaa rohkeuttaan. "Mitä hän tuleekaan minusta ajattelemaan"? kuiskasi hän itsekseen. "No niin, saan ainakin sitte tietää hänen ajatuksensa."

Päivälliselle tullessa kantoi Kustaa ruusua napinlävessään. Hän suuntasi paikalla askeleensa Dorotean luo ja tarttui hänen käteensä.

— Kiitos, sanoi hän ja loi tyttöön syvät, siniset silmänsä, — teidän osanottonne ja myötätuntoisuutenne ovat ainoat valonsäteet elämäni synkällä tiellä; ja hän suuteli pientä kättä.

Mutta oikullinen, suulas tyttö jäi sanatonna seisomaan hänen eteensä; ja herra Iivar ja rouva Mette ylläpitivät keskustelua pöydässä. Aterian jälkeen kiiruhti hän huoneeseensa kokoamaan ajatuksiaan.

Rakastaako hän häntä todellakin, vai onko hän vasta rakastumaisillaan? Täytyykö hänet todellakin voittaa tuuma tuumalta…? No niin, Dorotea päätti tehdä sen… hän rakasti häntä sydämensä koko voimalla; hän ei saattanut jäädä tunnottomaksi, kun Dorotea, jota niin monet rakastivat, oli hänelle suosiollinen.

Mutta kirje! Siitä riippui kaikki, ettei hän vielä ollut lahjoittanut sydäntään toiselle. Kuinka Dorotea ikävöi isänsä kotiintuloa!

Lääniherra tuli vasta neljäntenä päivänä ja silloin hän paikalla tahtoi kuulla ritarien seikkailusta; Iivar herra kertoi siitä niin laveasti että Dorotea jo pelkäsi, ettei hän enää saisikaan puhutella isäänsä kahdenkesken.

Lääniherra epäili, pitikö hänen ryhtyä laillisiin toimenpiteisiin; hän tahtoi puhutella Ingialdia, mutta tämä oli jo poissa eikä kukaan saattanut sanoa, mihin hän oli joutunut.

Eräänä päivänä aikoi hän lähteä luostariin käymään, kun Dorotea äkkiä astui hänen eteensä.

— Etkö näe, rakas isä, kuinka Kustaa herra on surullinen?

— Eikö sinun läsnäolosi voi lohduttaa häntä?

— Hän toivoo kirjettä.

— Sitä hän ei tule saamaan.

— Raaskisitko sinä kieltää häneltä sen?

— Olen sen jo tehnyt, vastasi lääniherra varomattomasti.

— Hänen kodistaanko se oli?

— Jopa hänen sisareltaan.

— Se on julmaa. Mikset anna sitä hänelle?

— Siksi että häntä siinä kehoitetaan karkaamaan.

— Mutta jos me edeltäkäsin tiedämme tuumat, niin voimmehan tehdä ne turhiksi.

— Parempi on hänen luulla, että ovat hänet unohtaneet.

— Kustaa Eerikinpoikaa ei kukaan unohda! huudahti Dorotea kiihkeästi ja punastui.

— No, pidä sinä kiinni hänet, vastasi Eerik herra.

— Näytä minulle ensin kirje.

— Mahdotonta!

— Mutta minä sanon että minun täytyy tietää, onko kirje todellakin hänen sisareltaan.

— Otto Krabbe sanoi niin.

— Tahdon kuulla sen hänen omasta suustaan.

— Oletko jo mustasukkainen?

— Ehkä; anna minulle kirje.

Lääniherra läksi huoneeseensa ja Dorotea seurasi häntä.

— Sinun täytyy jo tänään antaa se minulle takaisin, huomautti hän.

Tyttö otti kirjeen ja riensi pois.

Hetken perästä, kun Kustaa herra Iivar Grynin kanssa palasi metsältä, tuli kääpiö häntä vastaan.

— Jalo herra, teitä odotetaan tuonne mökkiin järven rannalle.

— Ahdin tytärkö odottaa? kysyi Iivar.

— Lääniherra kai, vastasi Kustaa ja riensi mökkiä kohti. Mutta suuresti hän hämmästyi nähdessään siellä Dorotean, joka ujona ja hämillään hymyili häntä vastaan.

— Tekö, kaunis neiti! huudahti hän.

— Anteeksi, herra Kustaa, mutta minulla on teille tärkeää asiaa.

Hänen äänensä vapisi, hän uskalsi tuskin nostaa silmiänsä.

— Tulkaa istumaan, neiti, olette kiihtynyt, sanoi Kustaa, vei hänet penkille ja istuutui hänen viereensä.

— Älkää ajatelko pahaa minusta.

Hänen luonteensa oli ikäänkuin muuttunut; rakastettunsa seurassa oli hän ujo tyttö, joka pelkäsi niin että hän tuskin uskalsi nostaa katsettaan.

— Kuinka voitte sellaista sanoakaan? Kuka minulle on ollut niin hyvä kuin te? En koskaan voi teitä kiittää enkä palkita siitä mitä olette minulle tehnyt.

— Olette ollut niin surullinen viime päivinä; se on minuun koskenut.

— Hyvä, rakastettava lapsi! Kustaa veti häntä likemmä niin että hänen päänsä lepäsi hänen olkapäällään.

— Sain tietää että teille tänne on tullut kirje, jota ette ole saanut.

— Olen kuullut sen, vastasi Kustaa synkkänä ja nousi kiireesti ylös.

— Tässä se on! Tyttö ojensi hänelle kirjeen.

— Dorotea!

Ritari lankesi hänen jalkainsa juureen ja otti vastaan rakkaan, kallisarvoisen kirjoituksen. Mutta vastoin Dorotean odotusta meni hän ulos saadakseen häiritsemättä lukea sen; hän oli itkenyt, sen tyttö huomasi, mutta nyt hän taas oli tyyni.

— Otin sen isältäni, sanoi Dorotea hiljaa.

— Hyvä Jumala teitä siitä palkitkoon, sanoi hän, laskien kirjeen hänen käteensä. — Te olette nostanut raskaan taakan vankiraukan sydämeltä, kun vielä kerran annoitte hänelle tilaisuuden nähdä rakkaan sisaren käsialan.

— Hyvästi, herra Kustaa, sanoi tyttö hiljaa.

— Olkaa niin hyvä ja kutsukaa minua Kustaaksi, kun olemme kahdenkesken, puhui Kustaa lämpöisesti. — Pitäkää te minua veljenä ja olkaa te minulle rakkaana ja rakastavaisena sisarena.

Väri tytön poskilla vaihteli; sellaiseksi ei hän ollut ajatellut heidän suhdettaan; mutta hänen sydämensä sykki ilosta ja ujosti hän lausui:

— Kustaa!

Kustaa sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen otsaansa.

— Tämä on ihanin hetkeni pitkistä ajoista, ja sinua, Dorotea, minun on siitä kiittäminen! sanoi hän tulisesti.

He seisoivat käsitysten, tuntien tuota suloa, jota kahden sydämen keskinäinen rakkaus henkii. Samassa kuului ulkoa ääniä.

— Mene! huudahti Dorotea.

Kustaa totteli ja heti luolan ulkopuolella tapasi hän herra Otto Krabben, joka synkkänä, kylmästi tervehtien astui hänen ohitsensa luolaan.

Hän jäi pelästyneenä kuuntelemaan, mutta mitään ei kuulunut; samassa tuli Otto herra takaisin ja asteli hänen ohitsensa, sanaakaan lausumatta.

Kustaa kiirehti heti takaisin luolaan; se oli todellakin tyhjä, Dorotea oli kadonnut, melkein kuin taikasauvan kosketuksesta.

Kun Kustaa palasi huoneeseensa, tuli Torkel nöyränä häntä vastaan.

— Herra, sanoi hän, — te olette ollut niin hyvä meitä kohtaan ja äiti kyllä mielellään olisi toimittanut tuon kirjeen, vaikka sitte kävi niin hullusti. Nyt Otto herra epäilee, että minä tahdon palvella teitä, ja sentähden täytyy minun heittää virkani.

— Onko jotakin erityistä syytä?

— Ritari kysyi teitä ja minä vastasin, etten tiedä missä olette.

— Etkö nähnyt minun menevän luolaan?

— Näin, mutta en luullut… poika punastui korviin saakka.

— Ei sinua toki sentähden eroiteta palveluksestasi.

— Minä en saa päästää teitä näkyvistäni.

— Sitähän et olekkaan tehnyt, mutta nyt saat kärsiä sentähden että minusta pidät.

— Minä muutan kotiin äidin luo; jos johonkin voitte minua käyttää, niin tiedätte missä olen.

Kustaa otti sileän sormuksen sormestaan.

— Tämä on pieni lahja, sanoi hän, — mutta jos Jumala minua auttaa, niin vaihdan sen parempaan.

Torkel suuteli itkien hänen kättään ja läksi.

Dorotea tunsi linnaan vievän salatien. Hän oli juuri käyttänyt sitä. Tultuaan huoneeseensa kutsui hän palvelijattarensa.

— Missä herra Otto Krabbe on?

— Lääniherran luona.

— Mene paikalla sinne ja sano, että Mette rouva ja minä odotamme häntä.

Vanha rouva oli tottunut hänen oikkuihinsa ja nyt niinkuin aina hän mukautui. Kun Otto herra hetkisen perästä astui sisään, tapasi hän molemmat naiset käsityön ääressä Mette rouvan huoneessa.

— Oletteko kauvan ollut täällä? kysyi Dorotea tervehdittyään. Hän oli kyllä nähnyt, että ritaria vaivasi epäluulo, jota ei hän edes koettanut peittää.

— Pelkään tulleeni teidän mielestänne liian aikaiseen ja itseni mielestä liian myöhään.

— Sitte tulitte varmaankin varhain aamulla, sillä me olemme jo tuntikausia istuneet täällä.

— Mutta palvelijattarenne sanoi sentään…

— Minä en koskaan kysy palvelijattareltani lupaa, vaan menen minne tahdon, tuli ylpeästi vastaukseksi.

Ritari katsoi häneen epäillen… Oi, pyhien nimessä, kuinka hän oli kaunis!

— Neulotteko vielä kauvan tuota? kysyi hän nöyremmin.

— Kunnes on aika pukeutua päivälliseksi. Istukaa tuohon ja kertokaa kiltisti, mitä olette toimittanut niinä kymmenenä, ei, yhtenätoista päivänä, jotka olitte poissa.

— Oletteko laskenut päivät?

— Niinkuin kuulette! No, kertokaa nyt!

Ja hän kertoi hankkineensa käsityöläisiä ja tilanneensa kallisarvoisia kankaita. Raha ja ahkerat kädet valmistivat paraikaa mitä komeinta kotia. Hän kertoi vuorotellen hevosistaan, vuorotellen vaakunoistaan ja kuvaili mitä kauniita kapineita hän jo oli hankkinut tai aikoi hankkia. Mette rouva oli vallan ihastuksissaan, mutta ainoa katse Doroteaan langetti hänet taivaastaan. Tyttö istui ajatuksiin vaipuneena, haaveillen, eikä näyttänyt kuulevan mistä oli puhe.

— No, ihana neiti, miten linnani teitä miellyttää? kysyi ritari kovalla äänellä.

— Ei vähääkään.

— Mitä sanotte? ja ritari hypähti istualtaan.

— Puutarhoja ja suihkulähteitä puuttuu.

— Ja luolia, lisäsi Otto.

— Niin todellakin. Oletteko käynyt luolassamme tuolla järven rannalla?

— Olen, aivan hiljan herra Kustaa Eerikinpojan kanssa.

— Näin hänen juuri menevän sinne, sanoi Dorotea nauraen ja kääntyi Mette rouvan puoleen: — leikkimme onnistui!

— Kertokaappa!

— Miksei! Meidän päähämme pisti, ja siinä hän viittasi Mette rouvaan, — käydä katsomassa Kustaa herran huonetta ja sentähden käskin kääpiön sanoa nuorelle herralle, että joku odotti häntä luolassa. Hän meni sinne todellakin ja sillaikaa me tarkastelimme hänen huonettaan.

— No oliko se mieleisenne?

— Jollei hän pidä siitä enemmän kuin minä, niin ei hän mahda viihtyä Kallössa.

— Siinä tapauksessa voimme hankkia hänelle toisen asunnon.

Dorotea tukahutti tunteensa ja hetkisen kuluttua oli hän kujeilullaan ja naurullaan poistanut kaikki Otto herran epäluulot. Tämä tunsi rakastavansa häntä äärettömästi, hän ei saattanut ajatella korkeampaa onnea kuin omistaa hänet.

Päästyään huoneeseensa äänteli Dorotea hiljaa: "miten tämä loppuu"? Jos hän olisi saanut olla muutamia minuutteja kahdenkesken Kustaan kanssa, niin hänen kohtalonsa olisi tullut ratkaistuksi, sen hän tiesi. Hänen ei olisi tarvinnut teeskennellä, hän olisi saanut sanoa että hän inhosi Otto Krabbea ja ettei hän enää koskaan tahtonut häntä nähdä. Mutta nyt hänen koko kekseliäisyytensä voimalla täytyi koettaa karkoittaa hänet luotaan. Miten? Sitä hän vaan ei tietänyt.

Torkelin sijaan sai vanki nyt erään lääniherran palvelijan ja Aatamin vartijakseen. Selvää oli, että Otto Krabbe suuresti luotti kääpiöön, joka myöskin ymmärsi pitää häntä lämpimänä, kuiskaamalla hänen korvaansa kaikellaisia pikkuasioita. Mutta ne vaikuttivat sen että Otto herrassa lakkaamatta taisteli pelko ja toivo, rakkaus ja mustasukkaisuus.

Kustaa Eerikinpoika oli kyllä huomannut, että linnan ihana immyt häntä rakasti, ja varsinkin tuon luolakohtauksen jälkeen väikkyi hänen kuvansa yhtämittaa Kustaan mielessä. Mutta hän näki kuinka suuri vaikutusvalta tytöllä oli isäänsä ja kuinka ankara, sydämetön Otto Krabbe hänen käsissään oli kuin vaha; sentähden hän pelkäsi, että tyttö ehkä vieroittaisi hänenkin ajatuksensa siitä maalista, jonka hän oli päättänyt tehdä elämänsä päämääräksi; sitäpaitsi ei hän tahtonut ottaa vaimokseen tanskatarta.

Näin hän ajatteli tyyninä hetkinä, mutta toisinaan hän kokonaan oli tytön vallassa; hän halasi vaan heittäytyä hänen jalkainsa juureen tunnustamaan rakkauttaan.

Lääniherra myhähteli itsekseen. Hän tiesi kyllä miten tulisi käymään ja koetti siirtää Otto Krabbea syrjään.

Mutta tämä kävi entistä valppaammaksi. Hän ei vartioinut Doroteaa, vaan Kustaata; hän jutteli hänen kanssaan, he tekivät purjehdus- ja metsästysretkiä; tavallisesti oli Iivar Gryn ainoa joka otti niihin osaa; joskus läksi lääniherrakin mukaan, Dorotea ei milloinkaan. Välistä tuli Dorotealle kauhistuksen hetkiä: Otto Krabbe pakoitti hänet kahdenkesken kanssaan ja soimasi häntä silloin kovasti, vannoen että hänen tahtoen tai tahtomattaan pitää tulla hänen vaimokseen. Samalla lausui hän uhkauksia erään toisen kuolemasta ja Dorotea näki jo mielikuvituksessaan Kustaan verisenä, kuolevan tähtensä.

Silloin hänen taas täytyi imarrella, teeskennellä, valehdella. Mutta hänen sydämessään vallitsi kamala epätoivo.

Oh päästy toukokuun loppupuolelle. Pian saattoi odottaa sitä laivaa joka oli lähetetty Kustaata noutamaan. Kallössa odotettiin tätä tapausta mitä erilaisimmilla tunteilla.

Kustaa tiesi, että häntä nyt entistä enemmän vartioitaisiin, joten karkaaminen tulisi mahdottomaksi.

Dorotea ja Otto Krabbe olivat molemmat haarallaan päättäneet edistää hänen pakoaan.

Dorotea tahtoi tehdä lopun nykyisestä kiusallisesta suhteesta; sillä että hän auttaisi Kustaata karkaamaan antaisi hän hänelle vain uuden todistuksen rakkaudestaan ja luottamuksestaan ja Kustaa jäisi hänelle iäisesti kiitolliseksi.

Otto Krabbe vihasi kilpakosijaansa; samana hetkenä jolloin Kustaa Eerikinpoika yritti karata, oli hän kuolemaan tuomittu; siinä Otto Krabben tuuma.

Vihdoin ilmestyi odotettu laiva näkyviin. Milloin se heitti ankkurin kannaksen pohjaan, milloin risteili edestakaisin lahdella.

Kaikki sen näkivät, mutta kukaan ei puhunut mitään.

Silloin tuli muuan Otto Krabben palvelijoista tuomaan sanaa talosta jota rakennettiin.

Hänen herransa ilmoitti kyllä aikovansa lähteä sinne, mutta palvelija saisi odottaa häntä muutamia päiviä.

Sattumalta näki Iivar Gryn kerran palvelijan kaaripyssyllä ampuvan maaliin ja osaavan lentävään lintuun monta kertaa perätysten.

— Tuopa on paras kaaripyssyn-käyttäjä minkä eläessäni olen nähnyt, sanoi hän Otto herralle.

— Niin. Hän osaa melkein mihin tahtoo ja kuinka pitkän matkan päästä tahansa, vastasi ritari.

— Sepä on melkein liian röyhkeää ylistystä, mutisi Iivar Gryn.

Pari tuntia myöhemmin ilmoitti Otto Krabbe aikovansa lähteä iltapäivällä, palatakseen seuraavana päivänä hyvään aikaan.

Heti senjälkeen hän läksikin.

Samana päivänä oli Torkel huomaamatta tullut linnaan. Hän hiipi Kustaan huoneeseen ja sanoi, että isä Ingiald oli hänet lähettänyt.

— Mitä tarkoitusta varten?

— Hän sanoi teidän tarvitsevanne minua.

Samassa avautui hiljaa ovi ja Dorotea astui sisään Kustaan suureksi hämmästykseksi. Torkel aikoi kiirehtiä pois, mutta neiti lausui:

— Ole täällä ja vartioi ettei kukaan pääse sisään. Sitte hän likeni Kustaata ja puhui: — laiva odottaa. Sinun pitää karata.

— Minun! Ja sinäkö…

— Niin, minä kehoitan sinua siihen. Voinko antaa sinulle suurempaa todistusta rakk… ystävyydestäni?

— Oi Dorotea, huudahti Kustaa, — jos tietäisit mikä ilo, mikä hurmaus minut valtaa! On kuin kaikki unelmat haihtuisivat ja taivaan valo ja ihanimmat toiveet taas hymyilisivät vastaani loistavin värin!

Häntä hän ei ajatellut. Dorotean sydäntä pusersi ikäänkuin kylmä koura.

— Teen tämän vastoin isäni tahtoa, äänteli hän hiljaa, — sinun tähtesi.

— Oi Dorotea, miten voin sinua kiittää!

— Lääniherra tulee tännepäin! kuiskasi Torkel.

— Hyvästi! ja Dorotea riensi ulos toista tietä.

Mutta lääniherra ei tullut ja Torkel selitti tahtovansa seurata rakasta herraa vaikka iäisyyteen asti.

Sykkivin sydämin keräsi Kustaa ne vähäiset tavarat, jotka hän tarvitsi mukaansa; sitte hän läksi rannalle niinkuin tavallisesti ja tapasi tiellä Iivar Grynin. Tämä kertoi kaislikossa nähneensä veneen, jota ei ennen ollut siellä.

— Sanon sen vain siksi ettet luulisi olevasi ensimäinen joka sen huomaat, lisäsi hän, painaen Kustaan kättä ja läksi pois.

— Rehellinen ystävä! ajatteli ritari ja kiirehti rantaan. Siellä hän heti huomasi veneen, mutta hämmästyksekseen näki hän Aatamin sen pohjalla.

— Mitä sinä täällä teet?

— Pidän perää, rakas herra.

— Kuka sinut lähetti?

— Ei kukaan, sillä hän on kaikkialla.

— Mene nyt tiehesi täältä.

— Älkää ajako pois minua. Kadutte sitä vielä.

— Ystävä vaiko vihollinen, Aatami?

— Ystävä! vastasi kääpiö ja loi häneen kirkkaat, ystävälliset silmänsä. — Teidän ja Ingialdin ystävä.

— Silloin olen levollinen.

Samassa tuli Torkelkin paikalle ja Aatamin kanssa vetivät he veneen kaislikosta.

Tarkalla silmällä saattoi nähdä, että kaukaa likeni pieni vene, purjeet lerpallaan.

— Pian on keskiyö, kiirehtikäämme, sanoi Kustaa herra.

— Ei, herra, ei ennenkuin tuo vene on kadonnut näkyvistä, vastasi Aatami.

— Mitä me siitä; Torkel, souda vene tänne, käski ritari.

Omituinen kamppaus alkoi. Torkel tahtoi laskea maalle ja Aatami järvelle. Torkel tahtoi tarttua peräsimeen, mutta kääpiö pani jalkansa vastaan, niin että Torkel miltei olisi pudonnut suinpäin veteen jollei Aatami olisi saanut hänestä kiinni.

Jo alkoi purje pullistua ja vene kiiti eteenpäin.

— Petturiko sinä olet vai mitä tämä tietää? kysyi Torkel.

— Jos sinä olet uskollinen palvelija, niin pian saat sen tietää, vastasi kääpiö. Tullakseen Helgenäsiin täytyi heidän purjehtia sen veneen ohi, jota kääpiö äsken oli osoittanut. — Heitä hartioillesi herrasi takki, niin ei tuuli pääse läpi, lisäsi Aatami.

— Ei se sovi, vastasi Torkel.

— No, voithan sinä nyt kerran olla herrana; kiedo se hyvin ympärillesi, jottei vihuri pääse läpi.

— Niin, nuolia minun ei tarvinne peljätä.

— Ehkä, jos hatussasi olisi höyhentöyhtö.

— Jos siten voin pelastaa herrani hengen, niin mielelläni otan päähäni höyhentöyhdön, vastasi poika ja otti veneen pohjalta hatun. Pian liehuivat sinikeltaiset höyhenet hiljaa tuulessa ikäänkuin sanoakseen: mitä pelkäämistä meillä on?

— Nyt sinä näytät oikein herrasmieheltä, Torkel. Ihan minä ylpeilen siitä että saan olla perämiehenä venheessäsi.

— Mutta sitte voit myöskin sanoa…

— Niin, Torkel, sitte vasta. Koetetaan pysyä niin kaukana kuin suinkin tuosta veitikasta. Se näyttää kuljettavan merirosvoja.

Aatami oli nostanut molemmat purjeensa ja vene melkein lensi aalloilla.

— Ristikö tuonne purjeeseen on neulottu? kysyi Torkel, nousten seisomaan.

Samassa sihahti ilmassa nuoli ja nuorukainen vaipui ääneti veneeseen, joka jatkoi nopeaa juoksuaan.

— Miksei hän nyt osannut pysyä hiljaa? vaikeroi Aatami. — Ja minä niin luulin että kaikki kävisi hyvin.

— Nyt ymmärrän, lausui Torkel hiljaa.

— Hänen käskystään, kuiskasi kääpiö.

— Ingiald minut lähetti…

— Ingiald tietää kaikki ja hän tahtoo pelastaa ruotsalaisen ritarin hengen.

— Hän on niin hyvä… rakasta häntä…

— Sen lupaan tehdä, vastasi kääpiö ja purskahti itkuun. — Mutta siitä soimaan itseäni, että annoin tappaa sinut, ainoan ystäväni maailmassa.

— Sinä… teit… oikein…

— Jos voisin ottaa pois nuolen…

— Ei… käsivarren alla… käännä vene…

Aatami laski alas purjeet ja alkoi soutaa kotiinpäin. Hän itki, hän valitti ja vaikeroi. On se sentään väärin, että köyhän pitää kuolla rikkaan puolesta.

— Ei, ei… minä tein sen… rakkaudesta.

— Niin, sinä; ymmärrän sen kyllä, mutta tahtoisin tietää uhraako rikas koskaan rakkaudesta elämänsä köyhän edestä?

— Äiti… Kustaa herra…

Hän vaikeni. Kääpiö souti voimiensa takaa kotia kohti.

5.

TULESSA KULTA KIRKASTUU.

Vene ei vielä ollut ehtinyt kauvas ja Kustaa luuli sen palaavan itseänsä noutamaan, kun hän äkkiä kuuli vieressään lääniherran äänen tavattoman kovana ja ankarana:

— Mikset sinä häntä seurannut niinkuin velvollisuutesi käskee?

— Ankara herra, ritari Otto Krabbe lähetti minut tärkeälle asialle.

Kustaa oli vetäytynyt luolan suojaan, jossa hän toivoi saavansa olla huomaamatta.

— Venekö tuolla on? kysyi taaskin lääniherran ääni.

— Kalastaja varmaankin… en oikein näe, mutta luulen melkein, että se on kääpiö.

— No hän ei ole vankia saattamassa. Tule tänne toiselle puolelle.

He menivät. Vene oli nyt niin kaukana, että se näytti vain pieneltä pilkulta, ja kaikki Kustaan kauniit unelmat haihtuivat kuin tuhka tuuleen.

Palatessaan linnaan näki hän tulta naisten luhdin ikkunasta, eikä, hän enää surrut onnistumatonta karkausyritystään niin suuresti kuin hänen olisi pitänyt. Ero oli ollut niin kiireellinen, hän ei ollut ehtinyt lausua ratkaisevaa sanaa. Miten alttiiksiantavan uhrin tyttö oli hänelle kantanut! Nyt hän siellä yksin itki häntä… Mutta hänpä suutelee kyyneleet noista kauniista silmistä ja kertoo, että hän tästälähin kuuluu yksin hänelle.

— Dorotea, oma Doroteani, kuiskasi hän itsekseen, — nämä laulan, minä soitan, niin sinä tiedät, että olen likeisyydessäsi.

— Karta sinä Delilaa, kuului samassa ääni hänen korvansa juuressa.

Hän kääntyi kiireesti ja huomasi Ingialdin suurena, korkeana astelevan rinnallaan.

— Ingiald, sinäkö täällä?

— Teidän tähtenne, nuori herra.

— Niin, se on totta, Torkel sanoi…

— Torkel on lakannut palvelemasta.

— Mitä tarkoitatte?

— Että jokaisella on tehtävänsä! Täyttäkää te omanne yhtä hyvin kuin hän.

— Hän oli uskollinen palvelija. Olen häntä paljon kaivannut.

— Olkaa tekin uskollinen palvelija, niin teitäkin kaivataan, kun lakkaatte palvelemasta.

— Minä en ole palveluksessa!

— Onko sitte tapana, että isäntä aina edeltäkäsin ilmoittaa palvelijalle, minkä työn hän hänelle aikoo uskoa?

— Enkö minä ole vanki?

— Katsokaa ettette ole omien himojenne vanki.

— Mitä tarkoitatte, isä Ingiald?

— Ettei palvelija saa katsella oikeaan eikä vasempaan, vaan rehellisesti seisoa vartioimassa, kunnes kutsu kajahtaa.

— Minua ei kohtaa mikään kutsu.

— Olen tähdistä lukenut, että te olette määrätty suuriin tehtäviin.

— Joskus olen itsekin niin luullut, huudahti Kustaa kiihkeästi, — mutta nyt…

— Ovat silmänne olleet pimitetyt; jättiläinen Naurve teki teidät sokeaksi, jotta hänen mustasilmäinen tyttärensä saisi teidät pauloihinsa.

— Niin, olen ollut kuin taikavoiman vallassa, nyt sen tunnen.

— Juuri sentähden olen tullut tänne; olkaa varoillanne ettei teitä taas vietellä.

— Osaatko lukea sieluni salaisuuksia?

— Paremmin kuin luulet.

— Me rakastamme toisiamme ja kuitenkin hän auttoi minua karkaamaan.

— Älkää uskoko häntä, se on Ahdin tytär joka houkuttelee.

— Minä rakastan ensi kerran.

— Etkö ole kuullut kuinka Delila leikkasi Simsonin hiukset ja sitte heitti hänet filistealaisten käsiin; naissuosio teki hänet kavaltajaksi; kansalaisiaan ei hän enää voinut auttaa, vaan hän syöksyi surmaan siksi että elämä oli tullut hänelle rangaistukseksi.

Nuori ritari seisoi kalpeana ajatuksiinsa vaipuneena.

— Kiitos, sanoi hän, ojentaen vanhukselle kätensä; — tänä hetkenä lupaan, etten enää koskaan rakasta muuta kuin synnyinmaatani; olkoon se morsian, jolle pyhitän henkeni.

— Amen, vastasi ukko. — Jää hyvästi!

— Minä tulen sinun luoksesi, isä Ingiald.

— Et löydä minua.

— Menetkö sitte pois mökistäsi?

— Pitkäksi aikaa, ehkä ainiaaksi.

— Emmekö enää tapaa?

— Näyttää siltä kuin tähtemme joskus kohtaisivat toisensa.

— Ehkä Ruotsissa? Vanhus hymyili.

— Suojelkoon sinua hyvä henki! lausui hän ja läksi pois hiljaa, äänetönnä niinkuin oli tullutkin.

* * * * *

Kustaa oli arvannut oikein. Sanoma siitä että hän oli palannut linnaan pani Dorotean riemun raivoon. Se oli tietysti tapahtunut rakkaudesta häneen. Nyt varmaan seuraisi se selitys, joka ikipäiviksi vapauttaisi hänet Otto Krabbesta.

Hänen palatessaan oli kääpiö paikalla ottamassa häntä vastaan. Hän kertoi, ettei Kustaa herra laisinkaan tahtonut lähteä linnasta, vaan oli lähettänyt Torkelin viemään suullisia sanomia laivaan.

— Mutta hän oli ritarin hatussa ja takissa.

— Sentähden ettei häntä muuten olisi päästetty laivaan, vastasi Aatami.

Sekä Otto herra että Dorotea olivat tuolle velikullalle uskoneet salaiset tuumansa; he luottivat häneen järkähtämättä ja molemmat hän petti hyvällä omallatunnolla.

Kenen palvelija hän oikeastaan oli? Olemme nähneet että hän vilpittömästi rakasti Torkelia. Isä Ingiald oli myöskin saanut hänet vaikutusvaltansa alaiseksi; hän oli kuin pehmeä vaha, jota saattoi muovata eri muotoihin, kunnes se vihdoin kovettui viimeiseen.

Torkel oli siksi vähäpätöinen henkilö, ettei hänen kuolemansa herättänyt myötätuntoisuutta eikä hämmästystä. Ainoa joka häntä suri oli Kustaa. Hän tiesi, että nuorukainen hänen tähtensä oli heittänyt henkensä ja hän piti velvollisuutenaan koettaa lohduttaa ja auttaa vanhaa, yksinäistä äitiä.

Hän oli monta kertaa lähtenyt häntä tervehtimään, mutta hänen surunsa oli niin lohduton ja auttamaton, niin suljettu ja vaitelias, tai niin tylsä ja välinpitämätön, ettei inhimillinen myötätuntoisuus ollenkaan voinut siihen vaikuttaa. Hänessä ei enää näkynyt muuta elonmerkkiä kuin eläimellisyys, sillä hänen silmänsä välkkyivät, kun hänelle antoi ruokaa tai rahaa. Aatami näytti parhaiten ymmärtävän hoitaa häntä, jonkatähden Kustaa jätti hänen tehtäväkseen toimittaa hänelle niin paljon ruokaa kuin hän tarvitsi.

— Se on ainoa minkä voin tehdä hänen hyväkseen, sanoi nuori ritari.

Otto Krabbe oli raivoissaan siitä ettei hän ollut päässyt vapaaksi kilpakosijastaan; mutta hän ei uskaltanut uudistaa yritystään, sillä varovaisuudestaan huolimatta oli häneen jo langennut varjo, joka teki kaikki vastaiset kokeet vaarallisiksi.

Varsinkin lausui Iivar Gryn kaikellaisia viittauksia siihen suuntaan. Lääniherra ei tahtonut kallistaa korvaansa sinnepäinkään, mutta hän ei voinut olla pelkäämättä. Jos hänen talossaan Kustaalle jotakin tapahtui, niin Banérien nimeen oli tullut tahra, jota ei millään voinut puhdistaa. Sitäpaitsi oli lääniherra levoton Doroteasta. Hän toivoi melkein, ettei ritari milloinkaan olisi tullut hänen taloonsa.

Kustaan muuttunut käytös hämmästytti neitoa suuresti. Hän ei enää jäänyt hänen kanssaan kahdenkesken ja antoi lyhyitä vastauksia, kun tyttö häntä puhutteli. Silminnähtävää oli, että hän mieluinten vietti aikansa yksin tai Iivar Grynin seurassa. Yhdessä he tekivät retkiä ja viipyivät niillä välistä kokonaisia päiviä.

Mitä oli tapahtunut, mikä oli riistänyt hänet Dorotealta? Pahat hengetkö siinä pitivät peliään ja eikö hän enää palaisikaan sen luokse, joka häntä niin sanomattomasti rakasti?

Kääpiö kertoi hänelle, että Kustaa noitakeinojen voimasta äkkiä veneessä oli muuttunut Torkeliksi. Eikä Doroteakaan toisin voinut selittää hänen kummallista pelastustaan. Hän kiitti siitä kaikkia pyhiä ja rukoili heitä antamaan takaisin hänen rakkautensa.

Eräänä päivänä oli hän hyvin huonolla tuulella ja löi palvelijattariaan pienimmästäkin erehdyksestä. Vihdoin hän kutsutti luokseen Aatamin ja kysyi kiivaasti, vieläkö hän vangin kamariin oli vienyt kukkia.

— Joka päivä, vastasi kääpiö. Dorotea puristi kätensä nyrkiksi:

— Kuinka sinä uskallat?

— Olen sanonut, että ne tulevat Otto herralta.

— Minkätähden?

— Hän saa joka päivä tuoreita kukkia, mutta kuihtuneet vien Kustaa herralle.

— Mitä hän siitä välittää?

— Näkyypä paljonkin välittävän. Hän on vihoissaan.

— Onko hän siitä vihoissaan?

— Mustasukkainen tietysti.

— Tyhmyyksiä! Mene tiehesi!

Kääpiö läksi, mutta tarkoitus oli saavutettu.

Kustaa oli mustasukkainen; nyt piti vain pakoittaa hänet näyttämään se.

Otto Krabbe vietti aikansa enimmäkseen metsästämässä. Hän ei saanut lähdetyksi Kallösta. Tekosyynä käytti hän kuninkaan käskyä vangin vartioimisesta; varsinainen syy oli tietysti se, ettei hän tahtonut jättää Doroteaa yksin Kustaan kanssa; kääpiö oli tosin sanonut, ettei hän pitänyt seurustelusta ja että hän ani harvoin puhutteli neitiä, mutta Otto oli varma, että tämän kaiken alla piili joku petos. Häntä kohtaan oli Dorotea kylmempi kuin koskaan ennen; siihen ei voinut olla muuta syytä kuin että hän rakasti toista. Sentähden täytyi hänen vakoilla; pahimmassa tapauksessa täytyi turvautua siihen keinoon joka ei ensi kerralla onnistunut; jokainen on oman onnensa seppä.

Näitä puheita hän kyllä lasketteli Aataminkin läsnäollessa ja Aatami, joka Kustaan käytyä Torkelin äidin luona oli ruvennut häntä rakastamaan, keksi hänen pelastuksekseen keinon, josta jo on kerrottu.

Seuraavana päivänä tuli Kallöhön vieraita. Kiireesti pantiin toimeen lintujahti ja Kustaakin otti siihen osaa vastoin tavallisuutta.

Kotiin palatessa odotti komea illallispöytä ja avoimesta ikkunasta tunki vasta niitetyn heinän ja kukkien tuoksu.

Dorotea tervehti vieraita kauneimmalla hymyllään ja lääniherra oli mainiolla tuulella. Naurettiin, laskettiin leikkiä, olut- ja viinikannut kiertelivät pitkin pöytää ja kaikki söivät nälkäisten innolla.

Dorotea oli niinkuin tavallisesti kaikkien ylistysten esineenä ja arvossapidetyin vieras lausui:

— Ihana neiti, pyydämme kaikki saada juoda maljanne, mutta ensin täytyy teidän itsenne esittää sen onnellisen malja, jota te eniten suositte.

Dorotea olisi voinut kieltää tai mainita isänsä nimen, mutta hän kohotti ylpeästi päätään ja lausui selvällä äänellä:

— Herra Otto Krabben.

Sekä tämä että lääniherra hämmästyivät suuresti; lääniherra sai tuskin nostetuksi lasiaan, jotavastoin onnitteluja sinkoili ritarin ympärillä.

— Rakastan ja olen kauvan rakastanut häntä, virkkoi Otto herra intohimoisesti, — mutta hän ei koskaan ole tahtonut antaa minulle vastausta; olen saanut tyytyä puolinaisiin lupauksiin ja suudelmaan, jonka ryöstin.

— Ette tiedä, mitä sanotte, huudahti Dorotea vihasta punoittavin poskin.

— Julmaa leikkiä sinä olet laskenut minusta, jatkoi rakastaja kiihkeästi, — mutta minä suon sinulle kaikki anteeksi, sillä sinä olet kaunein naisten joukossa ja sen minkä huulesi nyt lausuivat olen jo monasti lukenut ilmehikkäistä silmistäsi.

Dorotea katsahti Kustaaseen ja näki hänen huulillaan kylmän, melkein ylenkatseellisen hymyn. Oi, jospa hän olisi saanut vaipua maan alle!… tai edes tukkia tuon kehuvan suun, jonka kielen hän mielellään olisi purrut poikki, jos olisi voinut.

Kun nauru ja melu hiukan hiljenivät, nousi muuan vieraista ja huusi:

— Kihlattujen malja!

— Ei, ei, kirkaisi Dorotea rajusti, — en tahdo!

— Siinä näette, huusi Otto herra, — hän on huikentelevainen niinkuin taivaan tuulet; mutta saatte nähdä kuinka hän taipuu tahtoni alaiseksi!

Hiljaa hän laski kätensä uppiniskaisen tytön olkapäälle ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Hän on kuoleman oma, jos kiellät!

Tyttö kalpeni lumen karvaiseksi, mutta tahtonsa koko voimalla voitti hän mielenliikutuksensa ja sanoi päättäväisesti:

— Isäni herra Eerik Banér se on, joka ratkaisee kohtaloni.

— Hän on jo aikoja sitte ratkaissut sen minun edukseni, huudahti Otto herra.

— Niin, sillä ehdolla että voittaisit hänen rakkautensa, vastasi lääniherra. — Koska hän nyt itse sanoo sen tapahtuneen, niin vahvistan täten liittonne.

— Hyvä, hyvä, huudettiin joka taholta. Ja juominen alkoi uudelleen.

Heti aterian loputtua läksi Kustaa, Dorotealle suureksi helpoitukseksi, huoneesta.

Mutta ensi hurmauksen tyynnyttyä kaivattiin "ruotsalaista". Hänen maassaan oli tapahtunut paljon uutta, jota tahdottiin hänelle kertoa.

— Minkätähden raskauttaa kuormaa kivellä? sanoi lääniherra.

— Hän on siis mielestänne jo tarpeeksi kärsinyt onnestani, puuttui Otto herra puheeseen. — Älköön enää koettakokaan vilkaista tännepäin.

— Mitä!… Todellako? kysyttiin suin, silmin.

— Se ei ole totta, sanoi Dorotea.

— Se on totta, mustasukkaisuudella on terävä katse ja minulla on tuhat todistusta siitä että hän rakastaa sinua hulluuteen asti.

Kuinka nuo sanat samalla olivat sekä suloiset että katkerat ja kuinka ne vihloivat hänen sydäntään.

— Sinä olet pitänyt häntä leikkikalunasi niinkuin minuakin, jatkoi Otto herra kietoen kätensä hänen ympärilleen. — Mutta minä annan sen anteeksi siksi että sittenkin rakastit minua.

— Päästä minut, en ole orjattaresi, sanoi tyttö vihan vimmassa.

— En, ennenkuin olet suudellut minua kaikkien läsnäollessa.

— Ennen saatte minut tappaa!

Toiset tahtoivat vapauttaa hänet, toiset väittivät sitä Otto herran oikeudeksi.

— Ritarien tapoihin ei kuulu väkivallalla ottaa sitä mitä ei vapaaehtoisesti anneta, sanoi lääniherra, irroittaen tyttärensä Otto Krabben käsistä, — mutta ritarin morsiamena on velvollisuutesi täyttää hänen pyyntönsä.

Tyttö oli käynyt kalman kalpeaksi. Hetkisen hän seisoi äänetönnä, mutta vähitellen palasi väri poskille ja tyynesti katsellen ympärilleen sanoi hän selvällä äänellä:

— Tottelen isäni tahtoa, mutta sitte menen naisten luhtiin enkä ota vastaan vieraita kolmeenkymmeneen päivään. Sitäpaitsi tahdon aivan yksin päättää häitten vieton.

— Olkoon niin! vastasi lääniherra.

— Ei, ei, se on väärin. Eikö sulhasella ole yhtä paljon päätösvaltaa?

— Tiedäthän että hän rakastaa sinua. Koeta nyt sovittaa mitä olet rikkonut.

Ritari lankesi hänen jalkainsa juureen ja aikoi kietoa kätensä hänen ympärilleen.

— Ei, sanoi tyttö, — minunhan piti antaa suudelma; ja samassa tunsi ritari hänen kylmien huultensa kevyen kosketuksen. Seuraavassa hetkessä hän oli kadonnut.

Mutta iloinen mieliala ei tahtonut palata. Lääniherra oli kohtelias isäntä niinkuin ainakin, mutta saattoi nähdä ettei hän ollut oikein tyytyväinen ja hänen mielentilansa tartutti muut.

Hevoset satuloitiin, jäähyväiset lausuttiin ja vieraat läksivät, kukin miettien mitä oli nähnyt ja kuullut.

Kun Iivar Gryn seuraavana päivänä tapasi Kustaan, ei hän ensinkään ollut huomaavinaan hänen kalpeita, surullisia kasvojaan, vaan virkkoi paikalla:

— Etkö sinä ole hämmästellyt, että näin kauvan olen viipynyt Kallössa?

— Sanoithan tahtovasi pitää munkkeja silmällä.

— Olen väsynyt heihin ja muuttanut mieltä.

— Aiotko siis lähteä täältä?

Hän ähki hetkisen ja virkkoi sitte, katsomatta Kustaaseen:

— Minussa ei ole kuin yksi ainoa kunnollinen tunne; vikoja on legionittain, mutta yksi ainoa hyve, ja se on kiitollisuus.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Sitä etten koskaan ole unohtanut ketä minun on kiittäminen henkeni pelastuksesta; minä olen viipynyt täällä linnassa tutustuakseni sinuun ja nyt sanon sinulle suoraan, että aion auttaa sinua karkaamaan.

— Se ei viime kerralla onnistunut.

— Mitä kaksi tai kolme tietää sen tietää koko maailma, mutta tämä asia jää meidän kesken.

— Mimmoinen suunnitelma sinulla on?

— Et taida tietää että olen lehmänostaja; tarkoitukseni on nyt lähteä ostoksille ja paluumatkalla pysähdyn laumoineni Kallön laitumille. Se on jo vanha sopimus minun ja lääniherran välillä. Minulla on ainakin parikymmentä paimenta tai vartijaa ja Kallösta aion hankkia yhden lisää. Siksi otan sinut, ymmärrätkö? Minä en lähde mukaanne, mutta niin pian kuin te tulette meren rantaan, luikit sinä tiehesi ja otat hyyryn laivaan.

Kustaa painoi hänen kättään.

— Vapaus on elämää kalliimpi, sanoi hän loistavin silmin, — ja minä, minä tulen jäämään sinun velkamieheksesi.

— Minä olen aina ollut sitä mieltä, että sinut kavaluudella tänne houkuttelivat, ja vähäpätöisenä tanskalaisena minä koettaisin sovittaa sen, mitä valtakunnan kuningas ja ylhäisö on rikkonut.

— Jospa Torkel nyt eläisi, sanoi Kustaa miettiväisenä.

— Onhan hänellä veli, kääpiö.

— Onko Aatami Torkelin veli?

— On, vaikka ani harvat sen tietävät. Kurja, surkastunut nainen, joka miehensä rinnalla veti auraa, synnytti maailmaan surkean olennon, jonka kaikki luulivat kuolevan. Sentähden he eivät huolineet antaa häntä kastaakkaan, eikä kukaan ymmärtänyt että hän saattaisi elää sillä vuohenmaidolla, jonka hän sai ravinnokseen. Äiti sanoi synnyttäneensä keskoiset ja läksi paikalla takaisin työhön. Lapsi makasi kilien joukossa, jakoi niiden kanssa maidon ja sai niiden ruumiista lämpöä. Äiti ei viikkokausiin käynyt häntä katsomassa, kuttu häntä hoiti ja hän kasvoi ja varttui. Karsinassa hän eli aina kolmanteen vuoteensa asti, silloin hän eräänä päivänä vedettiin päivän valoon, mutta hän oli vanhempien mielestä niin pieni ja muodoton, että he luulivat hänen olevan noidutun; sentähden eivät he tahtoneet tunnustaa häntä omakseen, mahtoi se, joka heidän lapsensa oli noitunut, myöskin pitää siitä huolta, ja lapsi kierteli maailmaa, ottaen ravintonsa enimmäkseen metsästä. Torkel oli ainoa joka hänestä välitti, hän se oli tuonut hänet linnaankin.

— Kuinka hän heti saattoi tulla toimeen ihmisten parissa?

— Sitä minäkin monasti olen ihmetellyt. Moista sukkeluutta en ole nähnyt, mutta hän on viettänyt viime vuotensa Ingialdin luona ja hän on mahtanut kasvattaa hänet oman päänsä mukaan.

— Luuletko että hän tahtoo seurata minua?

— Epäilen tosin; vaikkei äiti ole välittänyt hänestä, niin hän suuresti rakastaa äitiään. Hän olisi valmis kuolemaan hänen edestään, jos niin vaadittaisiin. Mutta hän rakastaa sinua sentähden että olet auttanut äitiä.

— Uskallanko minä luottaa häneen?

— Olen uskonut hänelle salaisuuden ja tiedän, että häneen voi luottaa; vaikeinta on saada pidetyksi asia salassa niin kauvan että karja on ehtinyt lähteä. Herra Otto Krabben päähän voisi pistää tarkastuttaa paimenet ja silloin sinä olisit hukassa.

— Minun täytyy koettaa; elämä ja kuolema ovat Herran kädessä, enkä minä enää kestä tätä.

— Onni on sentään potkaissut sinua. Kustaa punastui ja kääntyi poispäin.

— Niin, tarkoitan sitä että niin eheänä pääsit leikistä; näytti jo aika pahalta.

— En enää koskaan kiinnitä sydäntäni naiseen, puhkesi Kustaa puhumaan.

— Älä lupaa sellaista, jota et saata pitää! Kaikki eivät ole Dorotean kaltaisia; hänen sisarensakin oli toista maata, lempeä ja hyvä. (Siinä hän purskahti nauruun.) — Otto Krabbe ei tule kehumaan kauppojaan.

— Koska sinä aiot palata? kysyi Kustaa, joka tahtoi vaihtaa puheainetta.

— Elokuun lopulla tai syyskuun alussa; toimitan sanan Aatamille ja hän tuo tiedon sinulle… Me kai emme enää tapaa.

— Jos kaikki nyt käy hyvin, niin etkö tahdo tulla Ruotsiin minua tervehtimään?

— En, he sanoisivat minua isänmaan kavaltajaksi, ja sitä nimeä en huoli.

— Etkö sitte mielestäsi tee väärin?

— En suinkaan. Maksan velkani, vaikkei sitä kukaan minusta uskoisi.

— Koska lähdet?

— Muutaman tunnin päästä; niin pian kun olen sanonut hyvästi lääniherralle.

He syleilivät toisiaan lämpimästi, pusersivat toistensa käsiä ja erosivat — ainiaaksi.

* * * * *

Kesä oli päässyt kauneimpaan kukoistukseensa ja viljaa jo korjailtiin, mutta Kustaa hämmästeli, ettei leikkuuväessä saattanut huomata minkäänlaista iloisuutta tai reippautta. Äänettöminä he menivät työhönsä, väsyneinä, käyräselkäisinä he sieltä palasivat; enimmäkseen olivat he laihoja, kalpeita ihmisiä, joitten kasvoilla kuvastui välinpitämättömyys ja uupumus; työ kävi hitaasti, vaivaloisesti, vaikka työnjohtajan piiska tuontuostakin pani kädet ja jalat liikkeelle.

Sitä oli yhtä vaikea katsella kuin ajatellakin.

Viime viikkoina oli Kallössa vallinnut hiljaisuus; lääniherra viipyi usein poissa päiväkausia. Otto herra tuli ja läksi takaisin muutaman tunnin päästä.

Dorotea istui naisten luhdissa ja Mette rouva oli ainoa joka otti vastaan satunnaisia vieraita ja näytteli emännän osaa linnassa.

Kustaa herraa vartioitiin entistä ankarammin; palvelija, joka häntä seurasi, kantoi ladattua kivääriä eikä koskaan puuttunut puheisiin.

Joskus tuli Aatami linnaan Otto herran mukana, mutta palasi aina takaisin hänen kanssaan.

Mutta Kustaa eleli unelmissaan, hän ajatteli olevansa Ruotsissa ja teki luutun uskotukseen; yksinkertaisissa lauluissa lausui hän ilmoille ikävänsä ja toiveensa ja sai siitä lohtua ja rauhaa levottomalle sydämelleen. Pian hän huomasi, että aina hänen alkaessaan laulaa, ikkuna avautui naisten luhdissa ja hänen lopettaessaan heitettiin sieltä ruusu. Alussa hän päätti lakata soittamasta, mutta olihan soitto hänelle suuri virkistys ja rauhoittivathan laulut hänen levotonta mieltään; ja sen tähden hän jatkoi ja kuuli ikkunan säännöllisesti avautuvan ja sulkeutuvan.

Aika riensi. Oltiin elokuun keskivaiheilla. Siitä oli jo kulunut kuukausi, kun Dorotea antautui vapaaehtoiseen vankilaansa. Eräänä päivänä kohtasi Kustaa hämmästyksekseen hänet päivällispöydässä.

Hän oli entistä kalpeampi, mutta yhtä kaunis; he eivät vaihtaneet ainoaa sanaa ja aterian loputtua läksi Dorotea paikalla huoneesta.

— Lapsi raukka, sanoi Mette rouva, — sääli häntä! Pitkistä ajoista mainitsi hän ensi kerran Dorotean nimen.

Kustaa vain kumarsi vastaukseksi.

— Voitte käsittää, että tämä hänelle on ollut kamala aika, jatkoi hyvä rouva; — varmaankaan hän ei olisi kestänyt, jollei teidän soittonne olisi lieventänyt hänen sydämensä tuskaa.

— Niin on minunkin ollut, vastasi Kustaa.

— Sitä hänkin sanoo. Kallön molemmilla vangeilla on sama lohdutus.

Samana päivänä palasi lääniherra ja seuraavana Otto Krabbe; puhuttiin metsästysretkien toimeenpanemisesta ja Eerik Banér sanoi odottavansa paljon vieraita.

Dorotea jatkoi yhä elämäänsä entiseen tapaan. Hän söi päivällistä muiden kanssa, mutta ei muuten näyttäytynyt koko päivänä.

Otto Krabbe oli synkällä mielellä, mutta lääniherra kehoitti häntä pysymään kärsivällisenä; koska kerran hän tahtoi mennä naimisiin, niin sai hän myöskin kärsiä naisensa oikut. Kääpiö oli kuin kotonaan kaikkialla linnassa. Hän oli ainoa joka pääsi naisten luhtiin, ja kaikkien hämmästykseksi suvaitsi neiti jo seuraavana päivänä hymyillä ja lausua muutamia sanoja.

— Mitä sinä olet tehnyt hänelle? kysyi ritari innostuneena.

— Kertonut että te kadutte ja olette onneton; mutta sitä hän ei tahtonut uskoa.

— Tahtooko hän sitte että minun pitää itkeä ja surra; siihen minulla taas ei ole halua.

— Luulen että hän vaatii teiltä todistusta rakkaudestanne.

— No minkälaista? Tahtoisin paikalla toimittaa sen pois tieltä.

— Hän taitaa tahtoa että vieraat saavat sen nähdä, koska te muka vieraiden läsnäollessa loukkasitte häntä, sanoi kääpiö.

— Mutta saakeli soikoon, mikä nyt sitte on?

— Sitä hän ei sano vielä.

— Kärsin vielä, mutta kyllä hän tulevaisuudessa saa maksaa.

Aatami nauroi tyytyväisenä.

— Oletko käynyt vangin luona?

— Hän näyttää surkealta kun hän on yksin, mutta reipastuu tullessaan seuraan. "Taidanpa vaan täällä elää ja kuolla", sanoi hän eräänäkin päivänä ja näytti niin onnettomalta.

— Jos minulla on sananvaltaa, niin kyllä hän saa kovempaakin kokea. Muista se, Aatami, että vaanit ja vakoilet kaikkialla; kyllä minä palkitsen sen, joka minulle on uskollinen.

— Jalon herran puolesta tahdon tehdä mitä ikinä voin, vastasi kääpiö ja laski käden sydämelleen.

Päivä, jolloin tuo suuri metsästys pidettäisiin, oli jo määrätty eikä moneen päivään puhuttu muusta kuin siitä.

Vähää ennen tuli lääniherralle sana Iivar Gryniltä, että hän oli ostanut suuren joukon karjaa ympäristöstä; hän pyysi että elukat pahimman keskipäivän kuumuuden aikana saisivat levähtää Kallön maalla; myöhemmin tulisi toinen karjalauma pohjoisesta ja yhdessä ne sitte illempana lähetettäisiin Holsteiniin päin.

— Koska ne tulevat? kysyi lääniherra.

— Torstaina, arvelee ritari.

— Metsästyksen aikana siis?

— Sitä hän ei tiedä.

— Sano hänelle, että lähettäköön hän vaan elukat; soisin muuten että hän itse ottaisi osaa metsästykseemme.

Aseina käytettiin melkein yksinomaan jousta ja nuolta, jonkatähden otus harvoin kaadettiin laukauksella; enimmäkseen usutettiin koirat ajamaan sitä takaa kunnes se kaatui. Kuljettiin metsien halki edeltäkäsin määrättyyn suuntaan, jokainen metsästäjä päästi irti kahlekoiransa ja seurasi sitte itse niitä soiden ja raivaamattomien viidakkojen poikki. Tätä ajoa varten oli varsinkin opetettu doggeja ja vainukoiria, ja kiiluvin silmin, vaahto suussa ne kiitivät eteenpäin, tuontuostakin lyhyesti haukahtaen. Metsästäjät seurasivat niin nopeasti kuin hevoset suinkin pääsivät, huusivat koiria nimeltä, läiskäyttivät piiskojaan ilmassa ja puhalsivat torviinsa kiihoittaakseen koiria.

Kun otus näki, että sitä joka taholta saarrettiin, koetti se päästä pois piiristä; veristävin silmin katseli se rukoellen ympärilleen ja syöksyi vihdoin eteenpäin, pannen liikkeelle viimeiset voimansa. Samassa ryntäsi koiralauma uhrinsa kimppuun, koirat iskivät hampaansa sen korviin, jalkoihin, nahkaan, ja pitelivät sitä kiinni kunnes isäntä astui alas hevosen selästä ja pisti veitsensä vapisevan eläimen rintaan.

Oli kaunis, kirkas päivä; likeisistä kartanoista tuli metsästäjiä joukottain, jokainen koirineen.

Koirat haukkuivat, metsästäjät puhalsivat torviinsa, naurettiin, puheltiin; ja aurinko punaili kirkkaita metsästysaseita ja kirjavia pukuja.

Lääniherra pysähtyi keskelle pihaa komeine hevosineen ja Kustaa oli hänen vieressään kauniin nuoren ratsun selässä.

— Miksei Dorotea ole mukana? kysyi Otto Krabbe synkästi.

— Hän ei tahdo.

Kääpiö likeni samassa ankaraa herraansa.

— Mitä sinä tahdot?

— Neiti pyytää, että hänen tähtensä luopuisitte tästä metsästysretkestä.

— Miten sinä uskallat…

— Tämä olisi tuo todiste, sanoi hän.

— Mutta minkätähden…?

— Sen hän sitte sanoo teille itsellenne.

Otto Krabben katse kirkastui ja samassa hän vilahti Kustaaseen.

— Sano että minä tulen.

Kääpiö kiirehti pois ja Otto herra jutteli nauraen ritarien kanssa ja kertoi luopuvansa metsästysretkestä sentähden että hänen kaunis morsiamensa pyysi.

Iloisessa humussa, torvien soidessa läksi metsästysseurue liikkeelle; pian se peittyi tomupilven taa ja Otto herra kiiruhti takaisin linnaan. Palvelijatar vei hänet naisten luhtiin, jossa neiti ja Mette rouva istuivat käsitöidensä ääressä.

Ritarin kasvot pimenivät.

Silloin nousi neiti ja teki syvän niiauksen:

— Olen kovasti rikkonut teitä vastaan, herra ritari, sanoi hän, — ja tahdon nyt tunnustaa ja sovittaa.

Ritarin kasvot kirkastuivat.

— Joko te nyt suostutte? kysyi hän.

— Tulkaa tänne ja istukaa, olen antanut täyttää kannun isäni parhaimmalla viinillä. Juokaa siitä unohdusta ja anteeksiantoa.

— En ymmärrä mitä tarkoitatte, lausui Otto herra epäillen ja istuutui hänen osoittamalleen paikalle.

— Oletteko hyvin vihoissanne minulle?

— Rakkauteni tekee sen mahdottomaksi. Tyttö ojensi hänelle täyden pikarin.

— En ennenkuin te olette maistanut.

Dorotea vei pikarin huulilleen ja loi Otto herraan viehättävimmän katseensa.

— Unohduksen malja! sanoi hän.

— Rakkauden! huudahti ritari tulisesti ja tyhjensi pikarin.

Mette rouva ompeli kuin rahan edestä; hänen näytti olevan hyvin kuuma, mutta hän ei kohottanut katsettaan; siitä huolimatta hänen läsnäolonsa silminnähtävästi vaivasi ritaria, mutta Dorotea ei näyttänyt huomaavan mitään. Hän taisteli kovaa kamppausta itseänsä vastaan ja kuiskasi vihdoin:

— Olen tunnustanut syntini Randersin arvoisalle piispalle.

— Teillähän on kappalainen.

— Hän on liian lempeä. Tunsin tarvitsevani rangaistusta.

— Mistä?

— Enkö ole rikkonut teitä vastaan?

— Jätä rangaistus minun haltuuni, puhui ritari tahtoen tarttua tytön käteen.

— Hän tuomitsi minut kuudeksi kuukaudeksi luostariin katumaan, virkkoi hän hiljaa.

— Sitä en salli.

— Te ette voi estää sitä.

— Neiti, lasketteko leikkiä kanssani? huusi ritari, nousten istualtaan. — Te ette koskaan ole rakastanut.

Mustat silmät iskivät tulta.

— Jos voisitte katsoa sieluuni, niin ette enää epäilisi.

— Minä lähden itse piispan luo. Dorotean silmät loistivat.

— Teettekö sen? kysyi hän hiljaa.

— Teen kaikki teidän tähtenne, mutta teidän täytyy antaa minulle todistus siitä että se tapahtuu vapaasta tahdostanne.

— Kappalainen saa antaa sen.

— Lähettäkää sitte paikalla noutamaan häntä. Kappalainen kirjoitti Dorotean käskystä, ettei isä, lääniherra, tahtonut erota tyttärestään, vaan lupasi antaa hänen suorittaa katumuksensa Kallössa.

— Eiköhän minuakin pitäisi mainita? huomautti ritari.

— Kun te itse viette paperin, niin se seikka jo puhuu puolestaan, vastasi kappalainen nöyrästi.

— No, kyllä minä tulen puhumaan puolestani, sanoi ritari, avasi ikkunan ja kutsui luokseen palvelijan.

— Satuloi paikalla paras ratsuni!

Kääntyessään näki hän Dorotean istuvan kädet ristissä ja katse tähdättynä taivasta kohti; ilo loisti hänen silmistään ja hänen poskensa hehkuivat. Niin kaunis ei hän ollut vielä milloinkaan ollut hänen mielestään.

— Dorotea! huudahti hän. Hämillään ojensi tyttö hänelle kätensä.

— Kuinka voin teitä kiittää?

— Sen kyllä tiedät! ja ritari sulki hänet syliinsä. Dorotea sieti hänen suudelmansa, mutta ei vastannut niihin. — Dorotea, sano että rakastat minua, huudahti hän.

— Sitte kun tulet takaisin.

— No sitte se ei kestä kauvan.

Hän riensi alas portaita, heittäysi satulaan ja kiirehti pois myrskyn nopeudella.

Metsästys kävi aivan päinvastaisella taholla. Dorotea katsoi ulos ikkunasta hänen jälkeensä.

— Lapsi raukka, mitä olet tehnyt? sanoi Mette rouva.

— Pelastanut hänet! vastasi tyttö voitonriemulla.

— Mutta miten sinun itsesi käy?

— Siitä en välitä.

6.

PAKO.

Metsästystä jatkettiin suurimmalla innolla; saalis oli tänään tavallista runsaampi ja metsästäjät jakautuivat ryhmiin aina sen mukaan, miten koirat ajoivat.

Pitkän aikaa pysytteli Kustaa aivan Eerik herran likeisyydessä. Aatami oli sanonut, että hänen, kuullessaan huuhkajan huutavan, niin varovaisesti kuin suinkin piti kääntyä vasemmalle metsän sisään. Hän kuunteli levottomana, sykkivin sydämin. Odottihan hän elämänsä ja tulevaisuutensa ratkaisevaa hetkeä.

Äkkiä rupesivat koirat ajamaan tavallista nopeammin, eri tahoilta kuului piiskan läiskettä, torvien toitotusta, haukuntaa, huutoja; metsästäjät kannustivat hevosiaan ja nämä läksivät sieramiaan päristäen kiitämään eteenpäin vinhaa vauhtia, soiden ja rämeiden halki. Kustaa oli viimeisten joukossa; äkkiä kuului huuhkajan pitkä huuto.

— Huuhkaja tähän aikaan vuotta tietää onnettomuutta, huomautti muuan metsästäjistä ja riensi eteenpäin.

Kustaa kääntyi syrjään, tiheä pyökkimetsä eroitti hänet pian toisista metsästäjistä, mutta he saattoivat minä hetkenä tahansa kääntyä samalle tielle.

— Nouskaa alas! Tänne! kuiskasi kääpiö.

Seuraavana hetkenä oli ritari muuttunut yksinkertaiseksi paimeneksi, jonka päässä oli suuri, leveäröytäinen hattu. Kääpiö kääri hänen vaatteensa suureen myttyyn ja kiipesi viemään sitä puuhun.

— Olkoot siellä kunnes mätänevät, sanoi hän.

Jalkaisin he jatkoivat matkaansa. Aatami talutti hevosta suitsista. Kun he olivat päässeet kappaleen eteenpäin, siihen missä tiet yhtyivät, näkyi Kallön linna korkeine ympärysmuureineen ja monine torneineen. Kustaan valtasi tunne ikäänkuin häntä olisi kurkusta kuristettu, mutta samassa näki hän suuren karjalauman liikkuvan niityllä ja sen ympärillä paimenet ja koirat.

— Nyt sinä löydät hyvin kotiin, sanoi Aatami ja päästi valloilleen hevosen, joka paikalla läksi menemään.

— Rakas herra, älkää viivytelkö, vaan kiirehtikää heti sinne missä teitä odotetaan, lähtöön valmiina.

— Ingialdko…?

— Älkää kysykö, kiirehtikää.

— Kyllä, kyllä. Terveisiä…! ja Kustaa riensi pois. Pian hän oli saavuttanut paimenet.

— Sinuako meidän piti odottaa?

— Niin. Lähdetään nyt.

— Ritari Iivar Gryn sanoi sinun olevan meidän vertaisiamme, mutta sinä näytät olevan korkea herra, sanoi toinen paimenista.

— Ei ole koiran karvoihin katsomista.

— No sitte kai lähdetään.

Joukko lähti liikkeelle ennenkuin metsästysseurue oli tullut takaisin. Vanha linna katosi jo Kustaan näkyvistä, mutta hänen pelkonsa ei siltä vähentynyt. Muuan paimenista huomautti aivan ääneen, että hän ehkä oli karkuri ja että he varmaankin voittaisivat hyvät rahat jos ottaisivat hänet vangiksi ja veisivät takaisin linnaan. Toiset sanoivat, että koska hänen puheensa oli niin erilaista kuin heidän, niin hän varmaankaan ei ollut se jonka Iivar herra oli aikonut lähettää heidän mukaansa.

Viimein kuiskasi hänelle eräs nuoremmista paimenista, että lienee parasta koettaa paeta, sillä tässä oli henki ja turvallisuus kysymyksessä. Kustaa oli jo sitä ajatellut. Hän kääntyi syrjätielle, minne se vei sitä hän ei tietänyt, mutta olihan hän nyt vapaa, ja eihän se ole vaarassa joka on Herran suojeluksessa.

Illempana saapui hän kurjalle mökille, jonka edustalla lapsia oli leikkimässä.

Kustaa pyysi saada hiukan juomista.

— Ota tuolta itse, vastattiin tuvasta ja keski-ikäinen nainen ilmestyi ovelle, viitaten pientä lähdettä vähän matkan päässä mökistä.

— Muori kulta, voisitteko antaa minulle hiukan leipää?

— Leipää? nauroi nainen katkerasti. — Sitä en ole nähnyt vuosikausiin, eivätkä nuo lapset koskaan; kuivakala on sekin lopussa, mutta eihän tähän vuodenaikaan tarvitse kuolla nälkään, kun on marjoja. Juokse sinä Esra hakemaan.

Noin yhdeksän vuotias poika juoksi metsään. Mutta nainen seisahtui katselemaan Kustaaseen.

— Oletteko pyhiinvaeltaja? sanoi hän.

— Kyllä olen.

— Menette ehkä Meklenburgiin näkemään pyhää verta? kysyi nainen.

— Onko ennen minua jo mennyt useita?

— Useampia kuin voin laskeakaan. Mutta on se aika ihme, että vihityt leivät tulivat verisiksi sentähden että uskottomat juutalaiset niihin koskivat.

— Oletteko tekin käynyt siellä?

— Minäkö? ja nainen päästi syvän huokauksen. — Jos autuus lasketaan anekirjeiden ja kirkonkäyntien mukaan, niin me ihmiskurjat kyllä iäisyydessä saamme olla yhtä köyhät kuin täälläkin.

— Ehkä Jumala tuomitsee toisten lakien mukaan.

— "Ei", sanovat munkit, jotka ymmärtävät sellaiset asiat; me köyhät annamme liian vähän luostareiden keittiöihin. Olin suurella vaivalla elättänyt porsaan ja sen vein tietysti heille, mutta en saanut siitä kuin kymmenen esirukousta pienelle kuolleelle lapselleni.

— Ettekö olisi voinut pitää porsastanne ja itse rukoilla esirukouksianne?

— Voi, kaikki taivaan pyhät! Te mahdatte olla katuja ja tarvita kymmeniä tuhansia rukouksia syntisen sielunne puhdistukseksi.

Nainen teki ristinmerkin. Sellaisen kadotuksen lapsen kanssa ei hän enää tahtonut vaihtaa sanaakaan.

Esra palasi takaisin, vasu täynnä mansikoita, mustikoita ja vattuja.

Kustaa söi hyvällä ruokahalulla ja joi vettä päälle, sitte lankesi hän polvilleen pienen alttarin eteen, joka Maariankuvineen seisoi tuvan edustalla; hän kiitti Jumalaa pelastuksestaan ja rukoili palavasti, anoen apua ja turvaa. Sitte hän asettui levolle suuren koivun suojaan ja nukkui melkein heti.

Päivä ei vielä ollut valjennut, kun hän heräsi. Kiireesti hän nousi, laski alttarille hopearahan ja läksi.

Sinä päivänä asteli hän noin kymmenen penikulmaa, pysytteli niin asumattomilla seuduilla kuin suinkin ja kun hänen piti mennä ihmisasuntoihin pyytämään ruokaa, niin hän sanoi olevansa pyhiinvaeltaja ja aikovansa Meklenburgiin.

Päivällisaikaan saapui hän Flensburgiin ja koska ihmiset juuri silloin sattuivat olemaan aterialla, niin hän huomaamatta pääsi kaupungin läpi.

Hän ei koko päivänä ollut syönyt ja väsymys oli hänet voittamaisillaan, mutta hän oli päättänyt kävellä kunnes kaatuisi. Se ajatus että hänet ehkä saataisiin kiinni ja vietäisiin takaisin oli hänestä niin kamala, että kuolema sen rinnalla tuntui leikinteolta.

Kaupungin ulkopuolella tapasi hän muutamia saksilaisia kauppiaita levähtämässä. He tulivat Juutinmaalta ja toivat suurta härkälaumaa, jota he kuljettivat Saksaan myytäväksi.

Muuan heistä huomasi sattumalta Kustaan horjuvan käynnin; ensin hän luuli häntä sairaaksi, mutta nähdessään väsyneen ilmeen hänen kasvoissaan pyysi hän häntä heidän joukkoonsa lepäämään ja jakamaan heidän ateriansa. Kiitollisuudella Kustaa noudatti kutsua ja pian huomasivat kauppiaat, että heidän tilapäinen vieraansa oli sivistynyt herra, josta varmaankin saattoi olla paljon hauskuutta matkalla.

Sentähden he kysyivät eikö hän tahtonut kulkea heidän mukanaan ja Kustaa suostui paikalla.

Varovaisuudella koetti hän heiltä urkkia uutisia asemasta Ruotsissa, mutta he eivät tietäneet muuta kuin että Tanskan kuningas oli kukistanut maan valtansa alle. He neuvoivat häntä menemään vapaaseen valtiokaupunkiin Lyypekkiin, siellä hän varmaan saisi tietoja. Sama aikomus oli Kustaalla itsellään. Ja saavuttua kaupungin likeisyyteen lausui hän matkatovereilleen lämpimät, sydämelliset jäähyväiset. He taas puolestaan puristivat hänen kättään ja toivottivat usein tapaavansa hänet tällaisilla retkillä.

Syyskuun viime päivänä v. 1519 hän tuli Lyypekkiin. Toivon ja pelon tunteilla hän astui sisään kaupungin portista. Hän tunsi vanhastaan rikkaan kauppiaan Kord Königin ja hänen luokseen hän paikalla suuntasi kulkunsa.

Kauppias oli juuri syömässä illallista suuressa seurassa, kun palvelija tuli ilmoittamaan että mies, jonka puku oli kuin yksinkertaisen talonpojan mutta jonka tavat olivat kuin hienon herran, pyysi saada häntä puhutella.

— Olen nähnyt monta herraa, joilla on ollut sivistymättömän miehen tavat, mutta en päinvastoin, sanoi kauppias nauraen. — Mutta jos sinä puhut totta, niin kannattaa miestä tarkastella.

— Ettekö minua tunne? kysyi Kustaa, kun kauppias jäi häneen tuijottamaan.

— Näkevätkö silmäni oikein! huudahti kauppias. — Ettekö ole jalo herra Kustaa Eerikinpoika Vaasa?

— Joka on karannut laittomasta tanskalaisesta vankeudestaan ja nyt antautuu teidän suojeluksenne alaiseksi.

— Minä vastaan teidän turvallisuudestanne; täältä ei tanskalaisia koiria usuteta päällenne. Mutta käykää nyt sisään, niin saan näyttää vierailleni, mikä jalo herra majailee vaatimattomassa talossani.

— Pukuni ei ole…

— Herrasmies on takin takana, vastasi kauppias ja vei Kustaan sisään.

Ilo ja tyytyväisyys nousi ylimmilleen vieraiden kesken. Ruotsi oli siihen aikaan jonkinlainen Hansakaupunkien aarreaitta; sen rantakaupungit ottivat miltei yksinomaan niiltä tarpeensa. Eivätkä ruotsalaiset ostaneet heiltä yksin elintarpeita, vaan myös rihkamaa ja korutavaroita. Lisäksi oli ruotsalainen vieraanvaraisuus tullut yleiseksi sananparreksi. Se joka ei vielä ollut sitä kokenut, tunsi veden kihoilevan suuhunsa, kun hän vaan ajatteli mahdollisuutta päästä Tukholmaan syömään, juomaan ja ansaitsemaan paljon rahaa.

Vieraiden lähdettyä kertoi kauppias seuraavana päivänä aikovansa hankkia turvakirjan ja sopivan puvun ritarille. Hän toivoi, että ritari sen ajan, jonka hän viipyisi Lyypekissä, asuisi hänen luonaan.

Kustaa vastasi, ettei hän vielä saata korvata niin suurta ystävällisyyttä, mutta jos hän kerran joutuu siihen asemaan että voi, niin hän näyttää ettei hän ole kiittämätön.

Ja niin hänet otettiin jäseneksi perheeseen.

Kord Königin vaimo oli vanhanpuoleinen nainen, joka ei milloinkaan unohtanut, että hänen miehensä oli kaupungin rikkaimpia porvareita, jonkatähden hän varsin hyvin saattoi pitää itseään yhdenvertaisena ruotsalaisen aatelismiehen kanssa.

Hän kertoi Kustaalle, että Svante Niilonpoika Sture hänen nuoruudessaan oli ollut vieraana hänen vanhempiensa talossa; hän oli silloin ollut aivan nuori ja Sture oli osoittanut hänelle suurta kohteliaisuutta. Jopa hän oli kysynyt, eikö hän tahtoisi käydä Ruotsissa, mutta siihen ei hän ollut antanut vastausta.

— Pian senjälkeen tutustuin Kord Königiin ja sain muita huolia, jatkoi nainen.

Niin, oliko hänellä lapsia?

— Ei omia, mutta minulla on seitsemänkymmentäkolme veljen- ja sisarenlasta; jos he polvi polvelta lisääntyvät samassa suhteessa, niin…

— Niin he jo voivat kansoittaa kokonaisen kaupungin.

— Ehkä kyllä, mutta missä me silloin olemme?

— Ei täällä, eikä se olisikaan toivottavaa.

— Kyllä niinkin; mutta minäpä sanon teille, nuori herra, että kun pitkien vaivojen perästä on päässyt siihen, että saattaa asettaa elämänsä juuri niinkuin tahtoo ja kun on varaa ostaa mitä tahtoo ja kun sitäpaitsi ehkä on rikkain kaupungissa, niin ei ollenkaan tee mieli luopua kaikista noista eduista.

— Mutta olettehan te terve ja voitte monta vuotta elää ja nauttia hyvästänne.

— Kyllä, mutta minä en tyydy siihen.

— Vai niin.

— Tahtoisin jotakin, jonka te voitte hankkia minulle.

— Mitä se sitte on?

— Sanotaan, virkkoi eukko ja kumartui tutunomaisesti Kustaan puoleen, — että nyt kun Ruotsi on saanut kuninkaan jolla on valta tehdä mitä hän tahtoo, niin kaikista Ruotsin aatelismiehistä tehdään ritareja ja he saavat nauhoja ja tähtiä niin paljon kuin tahtovat. Minusta me — koska kaikin puolin olemme heidän vertaisiaan ja sitäpaitsi olemme tehneet ruotsalaisille niin monta palvelusta, — myöskin voisimme saada muutamia kunniamerkkejä.

— En tietänyt että Kord König…

— Enkö minä sitte pue hänen ylleen kaikkea muuta mitä hän tarvitsee? Enkö samalla voisi ripustaa hänen kaulaansa niitäkin helyjä? Minäpä sanon teille, nuori herra, että se mitä minä vielä elämältä toivon on, että minua kutsuttaisiin rouvaksi.

— Sallitte ehkä minun kutsua itseänne siksi? Nainen loi häneen tyytyväisen katseen.

— Tavoista ihminen tunnetaan ja teissä aatelisveri oikein kuultaa läpi, niin että sitä ilokseen katselee… Eukko taputti häntä voimakkaasti olkapäälle ja lisäsi: — noin korean pojan perässä se naisväki saisi hypätä.

Kustaa punastui.

— Olen tähän saakka ollut niin vähän seurassa, sanoi hän.

— Mutta nyt pääsette seuraan. Minä laitan kalaasit jokikiseksi päiväksi. Ja voittepa vaikka iskeä silmänne johonkin sisarentyttäristäni, tietysti kaikessa kunniallisuudessa.

— En nyt ajattele sellaisia. Haluan vain päästä takaisin synnyinmaahani voittamaan tai kaatumaan taistelussa sen vapauttamiseksi.

— Kauniisti ajateltu, mutta noin nuorena…

— Ei saa ajatella yksin itseään, kun kaikkialla vallitsee mitä julmin sorto.

— Ehkä niinkin, sanoi eukko hämmästyneenä, — mutta ei niitä ole monta jotka ajattelevat sillä tavalla.

— Toiset eivät ehkä ole kokeneet sitä mitä minä.

— Voi olla, mutta erinomaista se vaan on, sanoi kauppiaan vaimo ja pyyhki silmiään. — On melkein kuin kuulisin itseni puhuvan.

— Ymmärrätte siis nyt, että minun tulee elää piilossa.

— Kaikilta muilta, jos niin tahdotte, mutta ette minulta.

Kord König keskeytti heidät, sillä hän tahtoi viedä ritarin kanssaan kaupungin pormestarin ja neuvoston eteen. Kaikkialla hänet otettiin vastaan mitä ystävällisimmin ja turvakirja annettiin, mutta häntä kehoitettiin viipymään Lyypekissä kunnes ilmaantuisi varma tilaisuus päästä Ruotsiin.

Sieltä tuli yhä surullisempia tietoja. Tanskalaisia palkkasotureja vilisi kaikkialla ja he köyhdyttivät maata; Sten Sture taisteli kovaa taistelua ja Ruotsin ystävät odottivat vavisten ratkaisua.

Muiden muassa tutustui Kustaa Lyypekissä vanhaan juutalaiseen Herman Israeliin ja hän oli oikein kelpo miehen perikuva; vaikka hän oli äärettömän rikas, harjoitti hän suurta armeliaisuutta, varsinkin uskonheimolaistensa keskuudessa. Oman uskonsa ankarana noudattajana kunnioitti hän toisten mielipiteitä ja seurasi innokkaasti poliittisia selkkauksia, varsinkin pohjoismaissa.

Niinkuin monet muut oli hän ansainnut osan omaisuuttaan Ruotsissa ja itse monasti käynyt siellä. Hän oli siellä tehnyt paljon hauskoja tuttavuuksia, mutta eniten oli häntä miellyttänyt kansan terve reippaus.

Kustaa Eerikinpojan vaatimaton käytös ja jalot kasvot vaikuttivat häneen ja Herman Israelin ja Kord Königin kanssa seurusteli hän jokseenkin paljon.

Heille hän puhui epäilyksistään ja toiveistaan; oli niin paljon tekemistä, ensin maan vapautus tanskalaisten ikeestä ja sitte sisäisten asiain järjestäminen.

— Sten Sture ei siinä suhteessa tule onnistumaan paremmin kuin hänen edeltäjänsäkään, sanoi Herman.

— Eikö hän teistä kykene siihen?

— Kyllä, mutta valtakunnassa on monta valtionhoitajaa.

— Jotka tahtovat jakaa hänen valtaansa, tarkoitatte?

— Jotka itse asiassa sen tekevät; eikö jokaisella valtion suurella miehellä omasta mielestään ole yhtä paljon sanomista?

— Miksei hän ota kruunua? kysyi Kord.

— Sturet eivät ole turhamaisia; he eivät tahdo iskeä ketään päähän.

— Saadaanpa nähdä, eikö Kristian vielä katkoilekin päitä, kunhan hän nyt saa valtakunnan haltuunsa, huomautti Israel. — Korkeat herrat eivät taivu ennenkuin he tuntevat miehen kantapään polkevan niskojaan.

— Olisipa surullista, jos olisitte oikeassa.

* * * * *

Marraskuun alussa tuli neuvoskunnalle kirje kuningas Kristianilta, jossa tämä vaati Kustaan luovuttamista, mutta asia lykättiin toistaiseksi.

Eräänä päivänä tuli Herman Israel Kord Königin luo ja pyysi puhutella häntä kahdenkesken.

— Anna ruotsalainen ritari minun haltuuni, sanoi hän. — Sinun luonasi ei hän enää ole turvissa.

— Mikä sitte on?

— Lääniherra Eerik Banér saapuu huomenna ja vaikkei hän ilman raadin lupaa uskalla viedä häntä pois kaupungista, niin hän ehkä edeltäkäsin voi käydä käsiksi hänen persoonaansa.

— En neuvo häntä tulemaan tänne, vastasi Kord, poskillaan vihan puna.

— Ajattele nyt. Kaikki tietävät että hän on täällä; sinun taloasi tullaan öin päivin vartioimaan.

— Olisihan se ikävää… mutta kuullaanpa mitä emäntäni Barbara sanoo.

— Ei ikinä! huudahti tämä. — Minä vastaan ritarin persoonasta, ja, lisäsi hän ylpeästi, — jos herrani Isossa Beltissä osasi ottaa 40 tanskalaista laivaa, niin totta minä nyt omassa talossani täällä Lyypekissä osaan puolustaa yhtä ruotsalaista ritaria kuningas Kristiania ja hänen joukkoaan vastaan.

— Punnitaan tarkkaan!

— En punnitse mitään, sillä tiedän mitä voin ja mitä tahdon.

— Syyttäkää sitte itseänne.

— Sen teenkin, mutta kuulkaas, Herman Israel, tahdotteko joksikin aikaa antaa asunnon ja ruuan pojalleni? Hänen silmänsä ovat, niinkuin tiedätte, olleet kipeät ja hänen täytyy sentähden olla pimeässä huoneessa.

— Onhan meillä pihan puolella vapaa huone.

— Hyvä on. Mutta hänen luonaan ei saa käydä vieraita.

— Vaimonihan on hänen kumminsa.

— Niin, hän saa käydä hänen luonaan, mutta ei kukaan muu.

Herman Israel nauroi.

— Naisviekkautta! sanoi hän. — Minä suostun, mutta tulen sensijaan tuontuostakin tervehtimään Kustaa herraa.

— Hän muuttaa tänä päivänä Danielin huoneeseen ja minä järjestän itse hänen huoneensa; ethän käy mustasukkaiseksi? kysyi hän mieheltään.

— En, vastasi tämä hymyillen, — mutta toivon että hän kerran saa yhtä hyvän emännän kuin minä.

— Rouvan, korjasi Barbara. — Sitä hän saanee odottaa!

* * * * *

Seuraavana päivänä, marraskuun kahdentenakymmenentenä, saapui Eerik Banér Lyypekkiin suurine saattueineen; hän kävi heti pormestarin luona ja pyysi saada panna toimeen tarkastuksen kaupungissa.

— Mitä te ajattelette, jalo herra? vastasi pormestari. — Täällä meidän vapaassa kaupungissamme!

— Mutta kuningas on käskenyt!

— Olemme vapaita porvareita. Meillä ei ole kuningasta.

— Saatte sen kalliisti maksaa.

— Olemme ennenkin olleet sodassa Tanskaa vastaan.

— Mutta tällä kertaa tulisi Ruotsi lisää.

— Se asia ei vielä ole ratkaistu.

Vihoissaan läksi lääniherra; vakoilijoidensa kautta hän sai tietää, että Kustaa oli asunut Kord Königin luona, mutta että nyt luultiin hänen muuttaneen rikkaan juutalaisen Herman Israelin tykö.

Eräänä päivänä, kun Herman oli poissa kotoa, piiritettiin äkkiä koko talo ja joukko vieraita ihmisiä tunki sisään vaatimaan tarkastusta. Onneksi oli Barbara König juuri siellä tervehtimässä poikaansa. Hän astui uhkaavana, kädet vyötäisillä heitä vastaan ja sanoi:

— Tulkaa vaan sisään, te tanskalaiset palkkasoturit, tulkaa vaan. Jokaisessa huoneessa seisoo neljä palvelijaa, käsissä oivalliset pähkinäpuiset patukat, ja kyllä he teidät kurittavat niin että tulette punaisiksi, jos nyt olette kalpeat. Tanskalaiset katselivat epäillen toisiinsa; heitä ei ollut kuin kymmenen ja melkein kaikki olivat aseettomat. He vetäytyivät yhä kauvemmaksi.

— Kuinka te vieraat ihmiset uskallatte tunkeutua tänne? huusi eukko ärtyisästi. — Pian tänne, palvelijani, ajamaan pois heidät!

Samassa hetkessä syöksyivät tanskalaiset alas portaita.

— Luulenpa etteivät he enää koeta tulla, sanoi Barbara tyytyväisenä Herman Israelin pienelle, kalpealle, pelästyneelle vaimolle.

— Olisipa minulla sinun rohkeutesi! sanoi hän.

Mutta Herman Israel nosti ensi tilaisuudessa kanteen herra Eerik Banéria vastaan sentähden että hänen palvelijansa olivat tunkeutuneet Lyypekin vapaan porvarin taloon.

Eerik Banér vastasi sen tapahtuneen vastoin hänen tahtoaan ja tietoaan, mutta Herman Israelin pyynnöstä karkoitettiin palvelijat paikalla kaupungista.

Silloin pyysi lääniherra pormestaria ja raatia ratkaisemaan hänen ja herra Kustaa Eerikinpoika Vaasan välisen asian.

Sellaiseen pyyntöön täytyi suostua ja suuri kokous pidettiin raatihuoneella.

Sitä ennen oli Eerik Banér yksityisesti puhutellut useimpia raatimiehistä ja koettanut saada heitä puolustamaan asiaansa. Kord Königille ja rikkaalle juutalaiselle ei kannattanut puhua, sen hän tiesi, mutta muihin luuli hän vaikuttaneensa.

Nyt hän tuomarien pöydän edessä esiintyi täydessä juhlapuvussa kaikkine nauhoineen, tähtineen; komeaan samettikaapuun oli runsaasti kirjaeltu kultakoristeita, hatussa kimalteli jalokiviä ja höyhentöyhdössä loistivat tanskalaiset värit.

Hän alkoi lausumalla kiitoksensa siitä että hänen suotiin niin luotettaville miehille esiintuoda kohtuulliset ja täysin oikeutetut kanteensa herra Kustaa Eerikinpoika Vaasaa vastaan.

Sitte hän raadille kertoi, että Kustaa oli uskottu hänen haltuunsa; hän oli sitoutunut kuninkaalle maksamaan suuren sakon, jos vanki pääsisi karkuun. Sukulaisena hän oli suonut hänelle enemmän vapautta kuin olisi pitänyt. Nyt oli ehkä hänen oma henkensä vaarassa.

— Pidättekö kohtuullisena ja oikeana, hyvät herrat, huudahti hän, — että minun hyvyyteni palkitaan sellaisella petollisuudella ja kavaluudella?

Raatimiehet katselivat epäillen toisiaan, tietämättä mitä vastaisivat.

Lääniherra käytti sanojensa tekemää edullista vaikutusta hyväkseen ja lisäsi, että, jos vastaus tulisi kieltävä, kuninkaan viha kohtaisi Lyypekkiä; sen kauppa ja merenkulku tulisivat kärsimään paljon, jos kaupunki ilmeisesti loukkaisi Tanskan ja Lyypekin välisiä sitoumuksia, sillä niihin kuului muunmuassa, ettei kumpikaan saisi suojella toisen vihollisia tai karkulaisia.

Salissa nousi yleinen puheen sorina.

— Hän on oikeassa, sanoi muuan.

— Kaupungin täytyy pitää sanansa, arveli toinen.

— Mitä herra Kustaa Eerikinpoika Vaasa meihin kuuluu? huomautti kolmas; — emme me tahdo hankkia niskaamme vihollisia hänen tähtensä.

Mutta suuresti arvossa pidetty pormestari Niilo Brömse ei vielä ollut lausunut mielipidettään; hän kuunteli tarkasti toisten sanoja ja säästi omat ajatuksensa viimeiseksi.

Silloin nousi Kord König ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja. Hänen totiset kasvonsa kirkastuivat hetkeksi ja ääneen hän lausui:

— Minusta olisi paras, että nuori herra itse puhuisi puolestaan.

Tätä pitivät kaikki oikeana ja päätettiin, että Kustaa Eerikinpoika varman turvan takeella kutsuttaisiin Lyypekin pormestarin ja raadin eteen.

Kord König lupasi viedä hänelle sanan.

Suurella ilolla Kustaa otti vastaan kutsumuksen. Nyt hän julkisesti saisi pestä pois tahran, jota tahdottiin syytää hänen silmilleen.

Seuraavana päivänä hän saapui raatihuoneelle tyynenä ja pelottomana.

Eerik Banér ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan katseli synkkänä, äänetönnä eteensä.

Kustaa teki koko raatiin mitä parhaimman vaikutuksen. Jalot, kauniit, vakavat kasvot, vaatimaton käytös, äänen kirkas, miellyttävä sointu, kaikki vaikutti suuresti hänen edukseen.

Pormestari selitti hänelle, mistä häntä syytettiin, ja kysyi oliko hänellä mitään sanottavaa puolustuksekseen. Siihen hän vastasi:

— Kukaan rehellinen ihminen ei voi todistaa, että minä olisin vanki, vaan pantti. Tanskan kuningas teki meille, minulle ja tovereilleni, valan ja antoi vakuutukset ja lupakirjat siitä, että me esteettömästi pääsisimme herramme, herra Stenin luo. Ja niillä ehdoilla me astuimme kuninkaan laivaan, mutta siellä meidät vangittiin ja vietiin pois. Jos ilmestyisi joku, joka oikeudenmukaisesti voisi todistaa missä kahakassa eli missä paikassa meidät, minut ja nuo muut ruotsalaiset herrat, jotka kavaluudella kuljetettiin pois, otettiin kiinni, tahi kutka ne olivat jotka meidät vangitsivat. Mutta koska ei kukaan voi sitä vahvistaa tai näyttää toteen, niin älköön kukaan sanoko meitä vangeiksi, vaan ryöstetyiksi, kavalletuiksi, petetyiksi miehiksi! Te rehelliset miehet, voiko se olla vanki, joka ei koskaan ole ansainnut vankeutta tai jota ei laki eikä oikeus ole tuominnut vankeuteen?

— Ei, ei! huudettiin monelta taholta.

— Häntä on kohdeltu hävyttömästi!

— Hän on kuninkaani vanki ja minä olen kovan sakon uhalla velvollinen pitämään häntä lukon takana, huusi Eerik Banér vimmoissaan.

— Palatessani Ruotsiin sitoudun täyteen arvoon korvaamaan sukulaiselleni tuon kysymyksessä olevan sakon, virkkoi Kustaa, — varmasti luottaen siihen, ettei vapaa valtiokaupunki riko sitä turvan ja vakuuden lupausta, jonka se minulle on antanut.

Yleinen mielipide oli nyt niin kokonaan Kustaan puolella, että pormestari nousi ylös ja julisti herra Kustaa Eerikinpoika Vaasan olevan vapaan valtiokaupunki Lyypekin suojeluksen alaisena.

Banér oli kalpeana vihasta ja selitti kiivaasti, että tätä tekoa vielä kaduttaisiin. Sitte hän läksi salista.

Kustaa palasi Herman Israelin luo, joka pani toimeen juhlat hänen kunniakseen.

* * * * *

Jokainen Ruotsista tuleva laiva toi uutisia, jotka olivat omiaan Kustaassa herättämään levottomuutta ja raadissa epäilystä siitä, eikö vankia sittenkin täytyisi jättää vaatijain käsiin. Kristianin yhäti nouseva valta saattoi käydä vaaralliseksi Lyypekille, jota vastoin hänen lupauksensa sille joka totteli hänen tahtoaan olivat kerrassaan loistavat.

Mutta pormestari oli koko raatia vastaan; Kord König ja Herman Israel tahtoivat päästää nuoren herran matkustamaan Ruotsiin, mutta siihen ei pormestari uskaltanut suostua. Hän ehkäisi Kustaan luovuttamisen Kristianin käsiin muistuttamalla raadille, ettei kuningas koskaan ollut pitänyt antamiaan lupauksia.

— Vielä ei hän ole vaarallinen, sanoi hän, — mutta onnetonta olisi, jos hän tulisi kaikkivaltiaaksi pohjoisessa. Silloin hollantilaiset saisivat käsiinsä kaupan ja Hansakaupunkien vaikutus olisi mennyttä.

Pormestarin viisaus ja valta vaikuttivat sen, että asia lykättiin tuonnemmaksi.

Kustaa sai osakseen paljon ystävällisyyttä ja myötätuntoa; hän keskusteli usein molempien isäntiensä kanssa opettavaisista asioista, jotka hänelle selittivät monta tähän asti tuntematonta seikkaa. Mutta siitä huolimatta häntä vaivasi levottomuus ja miltei sietämätön ikävä rakkaaseen isänmaahan. Kotiin hänen täytyi päästä, maksoi mitä maksoi.

Viisi pitkää kuukautta hän oli viettänyt Lyypekissä, kun tieto tuli, että Ruotsin valtionhoitaja oli kuollut ja että koko maa, paitsi Tukholma ja Kalmar, oli joutunut tanskalaisten käsiin.

Lyypekissä syntyi suuri hämmästys, luvattu turva tahdottiin peruuttaa; mutta Kustaa puhutteli raatia ja pormestaria ja hänen sanansa olivat niin kauniit ja hänen tietonsa niin hyvät, että sääli voitti ja vähitellen yhtyi jokainen Niilo Brömsen sanoihin: "kuka tietää, mitä hän vielä saa aikaan maailmassa!"

Kustaa oli jo edeltäkäsin sopinut erään rohkean laivurin, Henrik Möllerin kanssa, että tämä laivallaan veisi hänet Ruotsiin.

Hän lausui lämpimät, sydämelliset jäähyväiset uusille, rakkaille ystävilleen, Barbara König syleili häntä ja suuteli molemmille poskille, ja Herman Israelin vaimo itki sanoessaan hänelle hyvästi. Mutta kevein mielin kiirehti Kustaa laivaan, joka oli vievä hänet uusia, tuntemattomia vaiheita kohti.

Huomiota välttääkseen läksi laiva myöhään yöllä; Kustaan molemmat uskolliset ystävät, jotka olivat maksaneet matkan, saattoivat hänet rantaan. Hyvästi jättäessä toivottivat he hänelle onnea ja hän vastasi heille:

— Jos Jumala on aikonut onnea minulle, niin antakoon hän sen Ruotsille!

7.

KOTIINTULO.

Tukholma ja Kalmar olivat ainoat linnat koko valtakunnassa, jotka eivät olleet avanneet porttejaan Kristianille. Kustaan hartain toivo oli päästä Tukholmaan auttamaan Kristina Gyllenstjernaa, mutta meren puolella oli vastassa tanskalainen laivasto ja maan puolella Kristianin sotajoukko. Eikä Kalmariinkaan ollut helpompi päästä; siellä oli Norrby laivastoineen ja Itämeressä risteili tanskalaisia kaappareita, jotka tekivät purjehtimisen vaaralliseksi hansalaisille laivoille.

Henrik Möller oli sekä rohkea että onnellinen purjehtija; hänen varnemündeläinen laivansa vältti kaikki vaarat ja toukokuun 31 p:nä 1520 laskettiin Kustaa Eerikinpoika maalle Stensön niemelle Kalmarin edustalla.

Mitä tunteita sinä hetkenä liikkui hänen mielessään? Nöyrin, vapisevin sydämin hän varmaankin astui isäinsä maalle. Hänellä on ollut niin paljon rohkeita toiveita, toiveita joita ei hän ole lausunut julki… Uskaltaako hän uskoa että ne toteutuvat, että Jumala hänet on määrännyt isänmaan pelastajaksi?

Kiirein askelin riensi Kustaa kaupunkiin ja linnaan. Tiedämme että Anna Bjelke miehensä Juhana Maununpojan kuoltua oli siellä linnanpäällikkönä. Hän otti Kustaan vastaan ystävänä ja sukulaisena ja sanoi koettavansa tehdä mitä ikinä taitaa hänen hyväkseen; mutta kuultuaan hänen tuumansa osoitti hän vihollisten lukuisia laivoja ulkopuolella ja kertoi miehistön epäluotettavaisuudesta ja kaupungin väestössä vallitsevasta alakuloisuudesta.

— Ruotsi on kadotettu, lausui hän syvällä surulla, — emmekä me taida tehdä mitään sen pelastukseksi.

Kustaa koetti rohkaista hänen mieltään ja lupasi lähteä kaupunkiin puhuttelemaan porvareita. Hän ei kieltänyt eikä käskenyt, sanoi vain, ettei hän luule sen vaikuttavan mitään.

Kaupanteko ja työ olivat kokonaan seisahtuneet; eihän, kannattanut mitään tehdä, kun kaupunki minä päivänä tahansa saattoi joutua ryöstettäväksi tai poltettavaksi. Jokainen eli vain kuin viimeistä päivää.

Kustaa tapasi porvarit koolla torilla. Oli kerrottu että Norrby samana päivänä tekisi hyökkäyksen ja varmana pidettiin että linnoitus antautuisi.

Hän koetti rohkaista heidän mieliään ja kysyi, eivätkö he itse tahtoneet ottaa osaa taisteluun.

Synkin, epäluuloisin silmin he katselivat Kustaata eivätkä huolineet antaa hänelle edes vastausta. Hän kiirehti takaisin linnoitukseen, toivoen että ehkä miehistö ottaisi korviinsa hänen sanansa; mutta miehistönä oli pääasiallisesti saksalaisia sotamiehiä, joiden hartain halu oli antautua. Kun hän selitti, että heidän velvollisuutensa on uhrata veri ja henki sen asian eteen, jota he ovat sitoutuneet puolustamaan, niin häntä katseltiin uhkaavin silmin ja Anna Bjelke, joka murtunein voimin näki kapinan nousevan, kehoitti häntä vihdoin jättämään linnoituksen ja lähtemään takaisin kaupunkiin.

Sielläkin Kustaa tapasi samanmielisiä saksalaisia, jotka tahtoivat ottaa hänet vangiksi.

Mutta muuan ruotsalainen smålantilaistyttö otti käteensä palavan kekäleen, heitti sillä erästä reuhaavaa saksalaista päähän ja sanoi:

— Sinä et ole mikään komentaja tässä kaupungissa. Saksalaiset tahtoivat silloin käydä häneen käsiksi, mutta tyttö sai käsiinsä kirveen ja huitoi sillä sekä oikeaan että vasempaan. Tuo oli jo porvarien mielestä liikaa, joten he tulivat väliin.

Sillaikaa oli Kustaa urhoollisesti puolustautunut päällekarkaajiansa vastaan, mutta heidän lukunsa kasvoi lakkaamatta ja ratkaisu oli jo melkein varma, kun muutamat ruotsalaiset sotamiehet sekaantuivat asiaan ja vapauttivat Kustaan.

Porvarit, jotka olivat yllyttäneet kapinaan, kävivät nyt kohteliaammiksi, mutta kehoittivat häntä heti lähtemään kaupungista, sillä he eivät voi vastata hänen turvallisuudestaan.

Niin onnistui hänen ensimäinen kokeensa!

Raskaalla mielellä läksi hän nyt kuljeksimaan Smålannin metsiin; siellä oli hänen isänsä alustalaisia, jotka hän toivoi voittavansa hyvän asiansa puolelle, mutta he olivat kaikki "niin hullut ja sokaistut, että he monessa suhteessa vain auttoivat vihollisiaan ja sortajiaan panettelemalla, viettelemällä ja vahingoittamalla toisiaan". Hämmästyneenä Kustaa kuunteli heidän puheitaan.

— Kuningas Kristian on meidän armollinen kuninkaamme, sanoivat he; — hän on luvannut ettei silliä ja leipää pidä meiltä puuttuman niin kauvan kuin pysymme hänelle kuuliaisina.

— Oletteko unohtaneet, kuinka Engelbrektin aikana kävi? kysyi Kustaa.

— Emme tahdo kärsiä sitä mitä esi-isämme, parempi on ajoissa antautua.

Ja sitte he panettelivat toisiaan ja arvelivat että kuningas yksin saattaa järjestää heidän asiansa.

— Tavallisesti ei ole lampaille hyväksi, että sudet tulevat sovittamaan heidän suhdettaan, vastasi Kustaa. — Jos te tietäisitte, Ruotsin miehet, mitä minä tiedän, niin menettelisitte toisin.

Kustaa läksi pois. Kuningas Kristianin lähetit levittelivät herransa vakuutuskirjeitä pitkin maata ja varsinkin eteläisissä maakunnissa olivat ne saavuttaneet suurta luottamusta. Kustaa huomasi sen yhä selvemmin, jota syvemmä Smålantiin hän pääsi.

Ei, Taalainmaalle hänen täytyy lähteä, sinne on tanskalaisten vaikutus ulottunut vähinten, siellä oli Engelbrekt alkanut suuren elämäntyönsä, Taalainmaan hänkin ottaa lähtökohdaksi.

Mutta tieto Kustaan tulosta Ruotsiin oli jo ennättänyt Tanskaan. Palkinto määrättiin sille joka elävänä tai kuolleena saattaa hänet hallituksen käsiin ja tanskalaisia sotamiehiä ja vouteja kierteli pitkin maata häntä etsimässä.

Yhtenä yönä oli hän pannut maata lukottomaan latoon. Äkkiä heräsi hän siitä, että joku töytäisi häntä kylkeen. Se oli nuori mies, joka uteliaana jäi häneen töllöttämään:

— Mistä hitosta te olettekaan? huusi hän vihdoin.

— Sieltä mistä et sinä tahtoisi olla, vastasi ritari ja hypähti kiireesti ylös.

— Olettepa te hienon näköinen.

— Ehkä tahtoisit vaihtaa vaatteita kanssani?

— Mutta siihen ei teillä lie halua.

— On kyllä, jos annat muutaman leivän väliä.

— Niitä tosin ei ole liikaa, mutta olkoon menneeksi, jos oikein todella tahdotte.

— Tietysti. Anna vaan tänne! Ja Kustaa riisui takkinsa ja hattunsa sillaikaa kun mies haki leivät. Sitte mies vuorostaan kiireesti riisui vaatimattoman takkinsa, jonka Kustaa paikalla puki ylleen. Pian kiirehti hän tiehensä, jättäen miehen ihmettelemään ja hämillään kääntelemään hienoja vaatteitaan.

Varovaisesti hän kierteli metsäpolkuja ja raivaamattomia teitä; välistä hän sentään uskalsi kirkkovalleille ja otti aina silloin puheeksi mieliasiansa, mutta kaikkialla hän kohtasi epäluuloa ja ynseyttä; muutamien raivo meni niin pitkälle, että he ampuivat nuolia hänen jälkeensä. Eräänä päivänä, kun hän astui muutamaan pirttiin, istui siellä sotamiehiä; onneksi he eivät sentään häntä nähneet ja hän kiirehti tiehensä, vaikka nälkä ja jano kalvoivat.

Monet vaarat vältettyään pääsi hän vihdoin Kolmordenin yli Södermanlantiin ja läksi Tärnan taloon Sten-salmen rannalla.

Täällä asui herra Joakim Pietarinpoika (Brahe), joka oli naimisissa hänen sisarensa Margareetan kanssa.

Kustaan päästä oli luvattu palkinto, sentähden ei hän uskaltanut suoraa päätä mennä sisään, vaan uskoutui vanhalle palvelijalle, joka taas vuorostaan kiireesti riensi kertomaan asian hänen langolleen ja sisarelleen.

Nuori ritari seisoi yksinkertaisessa puvussaan renkien huoneessa odottamassa vastausta.

— Missä, missä hän on? kuuli hän rakkaan äänen.

— Margareeta!

Hetkeksi sisar väistyi taaksepäin, sitte hän tunsi hänet ja heittäysi hänen syliinsä.

— Kustaa, oma Kustaani! huudahti hän ilon valtaamana.

Kaikista sisaristaan rakasti Kustaa eninten Margareetaa. Hän oli aina parhaiten ymmärtänyt hänet ja hän oli ainoa, jonka kanssa hän oli ollut kirjevaihdossa.

— Rakas Kustaa, tule paikalla ja vaihda vaatteet; nämät eivät sovi sinulle.

Hetkisen perästä he kaikki istuivat salakammiossa juttelemassa siitä, mitä oli tapahtunut, urhoollisesta Kristina Gyllenstjernasta ja Hemming Gaddista, joka oli tullut Ruotsille uskottomaksi.

— Minä en sitä usko, vaikka hän itse sen minulle sanoisi, huomautti Kustaa kiihkeästi.

— Hän mukautui olosuhteisiin, vastasi herra Joakim. — Ja se se meillekin on viisainta.

— Mitä te tarkoitatte, lankoni?

— Voi olla eri mieliä siitä että sinä pakenit Tanskasta; minä puolestani luulen, että kuningas pian olisi antanut takaisin vapautesi, ottanut sinut hoviinsa ja kehoittanut sinua valitsemaan morsiamen hovin kaunotarten joukosta.

Tumma puna painui Kustaan kasvoille ja Margareeta, joka luuli hänen loukkaantuneen, kiirehti paikalla sanomaan:

— Kustaa valitsee varmaan mieluummin jonkun jalosukuisen ruotsalaisen immen.

— En ajattele sellaisia. Synnyinmaa on morsiameni ja sen pelastamiseen palaa haluni.

— Mutta kuningas on luvannut.

— En luota hänen lupauksiinsa.

— Rakas veli, jos hän nyt onkin sinulle vihoissaan, niin ajattele että olet ollut hänen vankinsa — vaikkapa se olikin väärin. Minä uskon että hän tuhansin kerroin tulee korvaamaan sen sinulle.

— Kunhan hän nyt ensin on ottanut minulta hengen.

— Älä puhu niin julmia!

— Mitä sinä oikeastaan nyt aiot?

— Mennä Taalainmaahan ja koettaa nostaa kansan aseisiin, niinkuin Engelbrekt.

— Tahdot siis tehdä meidät kaikki onnettomiksi! huudahti Margareeta.

— Tahdon pelastaa maan.

— Ollenkaan ajattelematta meitä.

— Onko se teille yhdentekevää, että maa on täynnä vihollisia, että Sturein suuri elämäntyö tehdään turhaksi ja että tuo inhoittava unioni taas pannaan toimeen, jollei kuningas Kristian mieluummin tee Ruotsia Tanskan alavaltioksi?

— Hm! sanoi herra Joakim, — sinun iälläsi veri helposti kuohuu laitainsa yli. Jokainen luulee voivansa murtaa vuoria… Kuulehan nyt, mikä ehdotus minulla on; siitä ei nouse suurta melua, mutta sillä on se etu, että sen käytännössä voi toteuttaa. Kuningas on lähettänyt minulle kutsumuskortin kruunausjuhlaansa. Olisi ehkä varomatonta jos sinä tulisit mukaan sinne, mutta minä hankin sinulle kuninkaalta turvakirjan, niin voit tulla perässä.

— Tekisitte paremmin, herra Joakim, jos liittyisitte minuun, kokoisitte väkenne ja innostuttaisitte heitä puolustamaan valtakuntaa.

— Minä en tahdo synnyttää riitaa.

— No, älkää ainakaan lähtekö Tukholmaan.

— Lähden; muuten ehkä vaimoni ja vanhempasi saisivat tähteni kärsiä.

— Enkä minä saisi näyttää kauniita pukujani, sanoi Margareeta nauraen.

— Surisitko sitä?

— Suren kuitenkin nyt ajatellessani sinua ja kaikkea pahaa, mikä tulee meitä kohtaamaan.

— Niin, vastasi Kustaa, — jokainen menee sinne minne halu vie.

Pian sanoivat he toisilleen jäähyväiset, Margareeta katkerasti itkien, Kustaa surumielin aavistaen, että jotakin tapahtuisi.

Brahelaiset läksivät Tukholmaan olemaan läsnä kruunausjuhlassa ja Kustaa meni sukutilalleen Räfsnäsiin.

Siellä hän viipyi koko lokakuun ja osan marraskuuta.

Aivan likellä oli Sten Sture vanhemman perustama Mariefredin luostari, jossa vanha arkkipiispa Jaakko Ulfinpoika oli asunut siitä saakka kuin piispantalo Arnö poltettiin.

Ani harvoin hän otti vastaan vieraita, mutta kun hänelle kerrottiin, että nuori ritari, joka täällä pysytteli piilossa, pyysi saada tulla häntä tervehtimään, niin hän suostui pyyntöön — uteliaisuudesta.

Kustaa ilmoitti itsensä hänelle ja pyysi häneltä isällisiä neuvoja.

Miellyttävällä tavallaan kuvaili hän maan hätää ja kertoi varmasti ja horjumattomasti päättäneensä taistella sen puolustukseksi, voittaa tai kaatua.

Omituista oli nähdä nuo molemmat yhdessä. Toisen niskaa oli aika taivutellut, antaen hänelle runsasta elämän kokemusta, epäluuloa ja varovaisuutta; toinen oli nuori ja voimakas, täynnä toiveita, vaikkei hän voinut turvautua mihinkään muuhun kuin järkähtämättömään tahtoonsa ja nöyrään, lapselliseen uskoonsa.

Jaakko Ulfinpojan silmät seurasivat mielihyvällä komeaa nuorta miestä. Kauneus vaikutti häneen yleensä tavattoman voimakkaasti ja hän lupasi sekä auttaa että neuvoa häntä mikäli mahdollista. Hän kaiveli vanhojen paperiensa joukossa ja kertoi sitte tyytyväisenä, että nyt hän oli asiasta varma: herra Kustaa Eerikinpoika oli lueteltuna Kristina Gyllenstjernan pakkosopimus- ja vakuutuskirjeessä.

Hän lisäsi, että kaikki jotka olivat hakeneet kuningas Kristianin armoa ja ystävyyttä, olivat saaneet häneltä turvakirjan, miten paljon he ikinä lienevätkin vastustaneet häntä. Kustaa herra saattaa siis aivan pelotta liketä uutta herraansa, hän kohtelee häntä kuin lempeä, anteeksiantava isä.

Mutta Kustaa pysyi yhä äänettömänä ajatuksiin vaipuneena. Silloin vanhus sanoi mielellään kirjoittavansa valtakunnan neuvostolle ja kuninkaalle, välittääkseen asiaa.

— Ei, huudahti Kustaa innokkaasti, — minä en koskaan tule alistumaan Kristianin vallan alle. Henkeni annan mielelläni Ruotsin vapauden ja itsenäisyyden edestä, jos vaaditaan, mutta kunniastani ja vakaumuksestani en luovu.

Vanha piispa tuli onnettomaksi, muuta hän ei voinut tehdä, sillä itse puolestaan hän rakasti rauhaa ja tahtoi elää sovussa kaikkien ihmisten kanssa.

Kustaa kumarsi ja läksi, mutta ei epäillyt asiaansa.

Eräänä päivänä, hänen oleskellessaan Gripsholmassa, tuli muuan Joakim Brahen vanha palvelija, joka oli seurannut herraansa Tukholmaan, juosten hänen luokseen, itku kurkussa.

— Mitä on tapahtunut? kysyi Kustaa pahaa aavistaen.

— Voi rakas herra, vastasi palvelija itkien, — nyt ovat asiat oikein kurjalla ja surkealla kannalla tässä valtakunnassa! ja kauhistuneena ryhtyi hän, niin hyvin kuin taisi, kertomaan Tukholman kamalasta verilöylystä.

Kustaa oli muutamia päiviä sitä ennen lähettänyt erään rälssitilallisen hankkimaan tietoja asiain nykyisestä tilasta; tämä palasi samalla kertaa retkeltään ja todisti edellisen kertomuksen todeksi.

Silloin Kustaa palasi arkkipiispan luo ja kertoi mitä hän oli saanut kuulla; veri hänen suonissaan jähmettyi kauhusta, mutta mitä hän saattoi tehdä?

Totta oli, että Kustaa Eerikinpoika oli kadottanut ystävänsä ja sukulaisensa ja että hän itse oli melkein henkipatto; valtion linnat ja linnoitukset olivat kamalan hirmuvaltiaan käsissä ja hänen sotamiehiään ja käskyläisiään vilisi pitkin koko maata, mutta mitä Jaakko Ulfinpoika sille mahtoi?

Onnettomuudet lannistavat heikkoja sieluja, mutta antavat voimakkaille lisää voimaa ja sitkeyttä.

Tähän saakka Kustaa ehkä oli epäillyt. Se ajatus että vanhemmat ja sukulaiset mahdollisesti saisivat kärsiä hänen tähtensä, oli laimentanut hänen tahtoaan, mutta tämä viime tapaus oli kuin kehoitus rohkeaan toimintaan, käyköön sitte kuinka tahansa, seuratkoon voitto tai kuolema.

Joulukuun 25 päivänä jätti hän Räfsnäsin yhden ainoan miehen seuraamana.

Tämä oli vanha, kokenut palvelija ja ratsunsa selässä kuljetti hän sitä laukkua, johon Kustaa tulevaisuuden varalta oli koonnut kalleutensa, kullan, hopean tai rahan muodossa. He ratsastivat hyvää vauhtia Räfsnäsistä Toresundin kirkkoa kohti, sitte kääntyäkseen sille tielle Söder- ja Vestmanlannin välillä, jonka yli Kolsundin lautta vei. Kustaa oli jo astunut lautalle, kun hän sai uuden todisteen alakuloisuudesta, jota hän tähän asti oli kaikkialla tavannut, todisteen itsekkyydestä, joka pitää huolta yksin omista asioistaan, välittämättä mistään muusta.

Renki joka oli ollut hänen kanssaan, oli tietysti matkalla tullut ajatelleeksi kaikkia niitä vaaroja jotka vaanivat hänen herraansa. Kuninkaan lähetit ottavat varmaan kiinni myöskin kaikki ritarin seuralaiset ja miehellä oli vaimo ja lapset, eikä hän tahtonut kuolla, ja niin hän päätti ensi tilassa karata. Paras tilaisuus siihen ilmaantui tietysti lautalla. Se ei voinut kannattaa kuin yhden hevosen ja yhden miehen ja juuri kun Kustaa oli keskellä salmea, kääntyi renki äkkiä ja läksi täyttä laukkaa ajamaan tiehensä.

Kustaa käski paikalla lautankuljettajaa kääntämään takaisin rantaan, hypähti hevosensa selkään ja alkoi ajaa takaa karkulaista.

Mutta tämä heitti tavarat tielle ja pakeni vinhassa vauhdissa metsään.

Kustaa jatkoi sitte yksin matkaansa. Hän oli juuri päässyt Bergslageniin, kun hän eräänä iltana pyysi yösijaa siistissä talonpoikaistalossa.

Isäntä osoitti hänelle tallin, jonne sai panna hevosen; hän irroitti selästään laukun ja otti sen mukaansa isoon huoneeseen, jossa suuri takkavalkea hulmusi, heitellen säkeniä pitkin huonetta.

He olivat nuorta väkeä; vaimo oli tukevaa tekoa: suuret kädet ja jalat, sekä kasvoissa ankara, miltei tyly ilme, kun hän oli vaiti.

Mies oli pyöreänaamainen ja hyväluontoisen näköinen.

Nainen istui rukkinsa ääressä, mutta silmäili yhtämittaa vierasta.

Mies veisti kerinpuita.

Kustaa istuutui kappaleen matkan päähän, hän oli tänään niin harvinaisen alakuloisella mielellä.

Silloin mies antoi viittauksen vaimolleen, joka paikalla läksi ulos.

— Oletteko kaukaakin?

— Södermanlannista, tuli vastaukseksi.

Syntyi taaskin hiljaisuus. Nainen palasi huoneeseen, tuoden mukanaan mustaa leipää sekä juomaa, jonka kaiken hän laski penkille Kustaan viereen, sanoen:

— Pitäkää hyvänänne!

— Kiitos! vastasi Kustaa ja rupesi syömään.

— Mitä tämä on? kysäisi nainen samassa ja nosti permannolta kultarahan. Olli, kuulehan… hyvänen aika, se on kultaraha, jolleivät silmäni petä.

Ollille tuli kiire.

— Siltä se vaan näyttää, sanoi hän. — Herra sen kai tietänee, sillä herran se kai on.

— En ymmärrä… lausui Kustaa hämmästyneenä.

— Laukku näkyy olevan rikki, huomautti nainen osoittaen laukkua, jonka sauma oli ratkennut hyvän matkaa.

— En ymmärrä, kuinka se on tapahtunut, sanoi Kustaa.

— Se on mahtanut hankautua satulavyötä vastaan.

— Tahdotteko neulaa ja lankaa?

— Kyllä kai te sen paremmin korjaisitte.

— Tyhjentäkää se, niin saanpahan koettaa.

Kustaa noudatti kehoitusta, mutta naisen neuloessa laukkua ihmetteli hän ettei kumpikaan isäntäväestä himomielin katsellut rahoja, joita he tiesivät hänellä olevan. Hän päätti koetella heitä.

— Taidatte tulla hyvin toimeen.

— Ei ole valittamista.

— Mutta kuinka te olette niin yksin; tämä näyttää sentään olevan iso talo.

— Me saamme apua, kevään tullessa.

— Keneltä?

— Tuon isältä; kas, hän oli rikas ja minä olin vain köyhä renki.

— Olli sinä!

— Eihän meidän naimiskaupoistamme olisi voinut olla puhettakaan, mutta sitte hän sai periä tämän saman talon, jossa me nyt olemme. Ja silloin tämä Maija kosi ja kun me isälle olimme luvanneet ettemme milloinkaan lainaisi äyriäkään, niin hän vihdoin suostui ja sitte me saimme toisemme. Tietysti tuon eukon joskus on ikävä, mutta enhän minä kauvan viivy poissa kotoa.

— Eikö teillä ole lapsia?

— Oli yksi, mutta kuoli, vastasi nainen. — Tuossa se nyt on, paremmin en minä osaa sitä laittaa.

Kustaa pani takaisin tavaransa ja nainen meni isolle sängylle, tyhjensi siitä vanhat oljet ja pani uusia sijaan. Vanhat hän sitte levitti uuninnurkkaan.

Sillaikaa oli Olli saanut kerinpuunsa valmiiksi ja katseli tyytyväisenä työtään.

— Näillä voisi jotakin ansaitakin, virkkoi hän.

— Tahdotteko nyt mennä levolle? kysyi nainen Kustaalta, osoittaen sänkyä.

Kustaa noudatti paikalla kehoitusta. Hän ripusti laukun vuoteenpäähän, sillä tiesihän hän olevansa heidän vallassaan; oli siis parasta osoittaa heille luottamusta.

Hän nukkui sikeään uneen, mutta heräsi siitä että hänen ympärillään kuiskailtiin.

— Mikähän herrasmies tuo lie? sanoi Olli.

— Mahtaa se olla parempia ihmisiä, vastasi vaimo, — mutta hänelle täytyy sanoa, että hän pitää huolta tavaroistaan, muutoin ne kyllä katoavat.

— Pyytäisinköhän minä häntä panemaan ne tuonne vanhaan kirstuun? kysäisi Olli.

— Älä huoli; pitäköön jokainen huolta omastaan.

Enempää Kustaa ei kuullut, mutta hänen ajatuksensa pysyivät virkeinä aamuun asti. Maija muori oli keittänyt vesivelliä, jota hän tarjosi sekä vieraalleen että miehelleen. Lisäksi saivat he kappaleen mustaa leipää, Kustaa suurimman osan ja vaimo itse vain suupalallisen.

Turhaan tarjosi Kustaa maksoa; siitä he eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan.

— Tahdotteko säilyttää rahani, kunnes tulen takaisin? kysyi hän.

Miksei, se kyllä käy laatuun.

— Etkö voisi myydä minulle taalalaispukua? kysyi Kustaa Ollilta.

— Kyllä hyvinkin.

— Entä pyöreää lakkia ja kirvestä? Sekin kävi päinsä.

— Leikkaa sitte minun tukkani juuri sellaiseksi kuin sinun on.

Olli nauroi ja arveli, että se käy vallan helposti.

Kaupat tehtiin, Kustaa muutti muotoa ja talonpoika lupasi säilyttää hänen vaatteensa ja rahansa. Hän ei kertonut heille, kuka hän oli tai mitä hän aikoi; mutta hän luotti heihin ja he korvasivat hänen luottamuksensa monin kerroin.

Hän pani lakin päähänsä, heitti kirveen olalle ja läksi hakemaan kylästä työtä niinkuin muutkin taalalaismiehet.

Antinpäivän aikaan tuli hän Rankhyttaniin, rikkaan vuoritilallisen Antero Pietarinpojan luo, pari penikulmaa Falunista. He olivat Upsalassa olleet ylioppilastoverit, mutta Kustaa luotti valepukuunsa, pyysi työtä ja sai.

Hänet pantiin riiheen puimaan renkien kanssa; nämä huomasivat paikalla, ettei hän sitä työtä osannut, ja juttelivat ja nauroivat keskenään, mutta eivät hänelle sanoneet mitään.

Kun piiat saivat vihiä asiasta, tulivat he uteliaiksi ja muuan heistä meni häntä niin likelle, että hän näki silkkikauluksen pistävän esiin talonpoikaistakin alta.

— Sen hullumpaa en iässäni ole kuullut, sanoi tyttö; — pitääkö renkien nyt ruveta pukeutumaan herrojen lailla?

— Se pitää kertoa isännälle.

Pian kutsuttiin Kustaa Antero Pietarinpojan eteen. Tämä tarkasteli häntä kauvan ja huudahti sitte:

— Kustaa Eerikinpoika!

Kustaa ojensi hänelle sanatonna kätensä ja kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan.

— Sinä iloinen, reipas upsalanaikuinen toveri tulet surullisena luokseni ja tällaisessa puvussa; mitä tämä tietää?

Kustaa kertoi isänsä ja lankonsa kuolemasta Tukholman verilöylyssä.

— Olen kuullut siitä, sanoi Pietarinpoika.

— Ojenna siis minulle kätesi ja auta minua; olen matkalla Taalainmaalle nostamaan kansaa aseisiin. Valtakunnan itsenäisyys ja yksityisen onni ovat tässä kysymyksessä.

Vuoritilallinen joutui hämilleen.

— Olen kyllä kuullut puhuttavan tuosta hirveästä tapauksesta Tukholmassa ja se on kyllä minuun kovasti koskenut, mutta antaa apua niin uhkarohkeaan yritykseen kuin se jota sinä ajattelet, sitä en katso meille vuoritilallisille hyödylliseksi, ja jos sinä tahdot seurata minun neuvoani, niin lähde pian täältä tiehesi, sillä palvelijat ovat kiinnittäneet sinuun huomionsa ja enempää ei tarvita ennenkuin kuninkaan vakoojat löytävät tien tänne.

— Etkö sitte tahdo tehdä mitään isänmaan alennuksen ja sorron poistamiseksi?

— En voi, en uskalla sillä tavalla saattaa itseäni ja omaisiani perikatoon. Mene Aarent Pietarinpojan luo Ornäsiin, hän ja Vesteråsin piispa sekä monet muut ylhäiset herrat ovat sukua; jos he ryhtyvät asiaan, niin se ehkä voi menestyä. Mutta kuule minun neuvoani: älä viivy kauvan samassa paikassa.

— Aarent Pietarinpoika on hänkin upsalanaikuinen ylioppilastoverini, sanoi Kustaa miettiväisenä.

— Hän on Svinhufvud-veljesten lanko, lisäsi Antero Pietarinpoika, itsekseen ihmetellen, eikö Kustaa tietänyt, että koko tämä suku oli tanskalaismielinen.

— Kiitos neuvostasi! Lähden paikalla Ornäsiin. Myöhään illalla läksi hän Rankhyttanista ja aikoi Vikin ja Thorsångerin pitäjien välillä olevan Lillelfvenin lauttauspaikan yli. Hän meni jäälle, se murtui hänen allaan; mutta hän oli voimakas ja notkea, joten hän pääsi ylös. Sitte hän palasi takaisin lauttamökille ja viipyi siellä yötä, kuivatakseen vaatteitansa.

Seuraavana päivänä hän terveenä, reippaana ja hyvillä toiveilla meni Ornäsiin.

Aarent Pietarinpoika hämmästyi suuresti hänet nähdessään, mutta sanoi iloitsevansa hänen tulostaan ja toimitti pöytään ruokaa ja olutta. Sillaikaa hän yhtämittaa jutteli entisistä ajoista, kuinka he yhdessä Kustaan kanssa taistelivat Sten Sturen johdolla, ja heidän olostaan Upsalassa.

Tämä mies näytti todellakin tahtovan toimia isänmaan hyväksi ja Kustaa avasi hänelle sydämensä, kertoi tuumistaan valtakunnan vapauttamiseksi ja pyysi häneltä apua ja neuvoja.

Aarent kuunteli tarkkaavaisesti ja vakuutti että hän toimittaa hänelle lujaa apua, hän tahtoo vain ensin kuulla mitä naapurit tuumivat asiasta.

Aterian aikana palveli Barbro, Aarent Pietarinpojan vaimo, heitä ja Kustaa huomasi, että kalpea nainen usein häntä katseli, mutta hän ei ajatellut sitä sen enempää.

Myöhään illalla vei Aarent vieraansa luhtikamariin ja kehoitti häntä perinpohjaisesti lepäämään sillaikaa kun hän puuhaa hänen asiansa hyväksi.

Kustaa kiitti Jumalaa, että hän kerrankin oli tavannut miehen jolla oli sydän, ja pani ilomielin levolle.

Isäntä hieroskeli tyytyväisenä käsiään, hymyili itsekseen ja käski rengin valjastaa hevosen. Silloin huomasi hän vaimonsa, joka äänetönnä seisoi häneen katselemassa.

— Mitä sinä siinä töllötät? kirkaisi hän hänelle; — lähde paikalla maata.

Hän jätti huoneen ja näki hetkisen perästä miehensä ajavan heidän likimmän naapurinsa Maunu Niilonpojan luo Aspebodaan.

— Nyt et onnistu, mutisi hän itsekseen. — Maunu Niilonpoika on rehellinen mies, joka ei koskaan tule suostumaan petokseen.

Pian Aarent palasikin takaisin ajaen hurjaa vauhtia, mutta ei pysähtynyt kotiin, vaan jatkoi matkaansa pihan poikki ja siitä Sätraan, jossa kuninkaan käskynhaltija Brun Pentinpoika asui.

Tämä, yhtä kova ja tunnoton ihminen kuin Aarent, oli naimisissa Barbron sisaren kanssa, ja Barbro tiesi että molempien suvut olivat tanskalaismieliset.

Äkkiä hän käsitti kaikki: vieras otetaan vangiksi, kuljetetaan pois hänen talostaan ja surmataan sitte.

Mikä loukkaus vieraanvaraisuutta kohtaan!… Mitä tuo nuori, reipas pakolainen on tehnyt?… Ei, Barbro ei saattanut kestää sitä, hänen täytyy hänet pelastaa, maksoi mitä maksoi.

Hän herätti luotettavan rengin, käski häntä valjastamaan hevosen ja pysähtymään talon taakse. Sitte hän kiireesti riensi luhtiin herättämään Kustaata. Mielenliikutuksesta ja pelosta läähättäen kertoi hän hänelle katkonaisin sanoin mikä vaara häntä uhkasi ja kehoitti häntä kiiruhtamaan.

Jottei talonväki saisi vihiä hänen aikeistaan, täytyi vieraan kadota niin ettei kukaan tietäisi minne hän oli joutunut; sentähden laski hän hänet alas pitkällä käsiliinalla, jommoisia siihen aikaan käytettiin, talon taakse ja kuuli sitte suurella ilolla reen etenevän Runniin päin.

Aamulla saapui Aarent Pietarinpoika, seurassaan Brun Pentinpoika ja kaksikymmentä sotamiestä.

Hän kerrassaan raivostui huomatessaan, että lintu oli lentänyt pesästä.

Barbro pysyi tyynenä ja myönsi mitä oli tehnyt; kun mies sitte vihansa vimmassa kysyi, mitä se häneen oli kuulunut, niin hän vastasi:

— En saattanut antaa sellaisen teon kirouksen langeta itseni ja lasteni päälle.

Sanotaan ettei Aarent Pietarinpoika sitte enää koskaan kärsinyt vaimoaan; ja onhan se luonnollista, sillä hän muistutti hänelle alituisesti tuota rikosta.

Mutta Kustaa jatkoi matkaansa, renki, jonka nimi oli Jaakko, ajoi niin paljon kuin hevonen pääsi jotta he pian tulisivat perille. Barbro rouva oli kehoittanut heitä ajamaan Svärdsjöhön herra Jonin luo, joka oli rehellinen pappismies.

Aamun sarastaessa olivat he päässeet Runnjärven toiselle puolelle, niinsanotuille Korsnäsin mökeille.

Täältä lähetti Kustaa pois ystävällisen kyyditsijänsä, käski häntä salaa sanomaan Barbro rouvalle, ettei hän koskaan tule unohtamaan mitä hän hänen hyväkseen on tehnyt, ja jatkoi yksin matkaansa.

Hän aikoi juuri astua erääseen mökkiin kysymään tietä, mutta ovea avatessa näki hän vuoritilallisen Niilo Hannunpojan Prämsbackasta, jonka hän tiesi suureksi tanskalaisystäväksi.

Suuri vaara oli siis tarjolla, mutta samassa kirkaisi tyttö joka seisoi lieden ääressä:

— Auttakaa, pata kaatuu!

Kaikki riensivät auttamaan ja Kustaa livahti tiehensä. Hän läksi sitte toiselle asumukselle, jota sanottiin Sandvikin mökiksi, ja siellä hän tapasi erään sulattajan.

— Voitko näyttää minulle tien Svärdsjöhön?

— Voin kai.

He läksivät; se oli reipas nuori mies, varmaankin samanikäinen kuin Kustaa, joka suuresti rakasti vaivaloista ammattiaan. Hän kertoi tanskalaisten sorrosta ja lisäsi:

— Ja kuitenkin sanovat, että se vielä käy pahemmaksi.

— Tietysti, jos kärsitte sitä.

Jos tappaakin yhden voudin, niin toinen tulee sijaan eikä siitä kukaan hyödy.

— Oletko kuullut puhuttavan Engelbrektistä?

— Totta kai.

— Muistatko kuinka silloin kävi?

Mies vaikeni hetkiseksi.

— Olisipa hän vaan täällä, niin voisimmepa koettaa uudelleen, sanoi hän.

— Ei tiedä mitä vielä voi tapahtua.

Sulattajalla ei ollut aikaa saattaa kauvemmaksi. Kustaa antoi hänelle hopearahan ja sanoi:

— Jos Jumala auttaa minua, niin tule luokseni ja minä maksan sinulle paremmin.

He erosivat ja Kustaa jatkoi yksin osoitettuun suuntaan.

Illalla hän tuli Bengtshedeniin; se oli suuri kylä likellä Svärdsjön pitäjän eteläistä rajaa.

Hän meni Åkersgården-nimiseen taloon pyytämään yösijaa.

Emäntä osoitti hänelle sijan lieden ääressä, mutta kun hän istui siinä tuijottamassa tuleen eikä virkkanut sanaakaan, niin emännän päähän pälkähti, että hän samalla saattoi tehdä vähän työtä ruuastaan. Emäntä valmisti nimittäin juuri makkaroita ja aikoi hänellekin antaa makkaran.

— Voitpa, kulkijapoika, tehdä minulle pari makkaratikkua, koskei sinulla ole muutakaan tekemistä, sanoi hän.

— En minä osaa tehdä pylsypölkkyjänne, vastasi Kustaa hymyillen; hänen ajatuksensa liikkuivat kaukana täältä.

— Ole sitte tekemättä, tuumi emäntä; — makkaran voit siltä saada ja olutta päälle.

Sitte hän valmisti vuoteen ja väitti Kustaan olevan unen tarpeessa.

Mutta uni ei paikalla tullut. Muistot ja mietteet pyörivät hänen mielessään ja ylinnä näki hän tuon suojelevan käden joka oli torjunut kaikki vaarat. Varmaankin korotti hän käsivartensa taivasta kohti ja huudahti ilon valtaamana: se on hyvässä turvassa, joka on Jumalan suojeluksessa.

Seuraavana päivänä tuli hän Svärdsjön kirkolle, mutta nyt oli hän käynyt niin varovaiseksi, että hän tahtoi saada selville, saattoiko Jon herraan luottaa, ennenkuin hän uskoi hänelle salaisuutensa. Sentähden hän ensin meni latoon, jossa rengit olivat puimassa, ja tarjoutui auttamaan heitä.

Heidän puheistaan saattoi päättää että Jon herra oli rehellinen mies ja silloin hän paikalla läksi hänen puheilleen.

He tunsivat toisensa, sillä pappi oli hänkin ollut Upsalassa samaan aikaan kuin Kustaa, vaikka hän oli monta vuotta vanhempi.

Tämä hurskas pappismies oli mitä rehellisin ja uskollisin herra. Liikuttavaa oli katsoa hänen hyväntahtoisuuttaan ja osanottoaan. Hänen mielestään Kustaa oli ottanut täyttääkseen suuren työn, jonka onnistumiseen hän rukoili Jumalan siunausta. Ja se että Kustaa oli tullut hänen taloonsa, oli hänestä sellainen kunnia, ettei hän tietänyt kuinka hän osaisi kohdella vierastaan.

Kun Kustaan esimerkiksi piti peseytyä, tahtoi hän välttämättömästi pidellä pyyhinliinaa, itse hän palveli ruokapöydässä eikä koskaan mennyt ovesta ennen Kustaata.

Jonin taloudenhoitajatar ei käsittänyt, miksi "renkiä" sillä tavalla kunnioitettiin, ja kun isäntä hengen uhalla kielsi häntä kyselemästä, niin hän läksi piioille ja rengeille vuodattamaan sydäntään, josta seuraus oli että kaikki rupesivat vakoilemaan kulkijaa.

Sentähden hänen pian täytyi lähteä matkaan, pappi huomasi sen välttämättömäksi ja souti itse hänet Isalan kylään, puoli penikulmaa Svärdsjön kirkolta.

Siellä asui kruununmetsästäjä Sven Elfinpoika vanhan vaimonsa kanssa. Pappi puhui hänelle muutamia sanoja kahdenkesken ja ukko vastasi:

— Voitte luottaa minuun, rakas isä.

Mutta pian näytti vaara taas olevan tarjolla, sillä Brun Pentinpojan lähetit tulivat pappilaan kysymään vankia.

Ja sieltä he läksivät Isalaan.

Sven Elfinpojan vaimo oli juuri paistamassa leipiä, kun joukko vieraita miehiä astui sisään kysymään, oliko näillä mailla nähty erästä tuntematonta miestä.

Kustaa seisoi lieden ääressä lämmittelemässä.

Vastauksen asemasta otti vaimo varsiluudan, survasi häntä sillä selkään ja sanoi:

— Mitä sinä siinä töllistelet niinkuin et koskaan olisi nähnyt ihmisiä. Laita itsesi siitä pian riihelle!

Hän totteli paikalla ja meni latoon puimaan renkien avuksi.

Voudin palvelijat nauroivat rengin saamia nuhteita, aavistamatta että vaimo niin pahoin kohteli juuri samaa korkeaa herraa, jota he etsivät.

Hän pääsi heistä siis sillä kertaa onnellisesti.

Mutta hänen turvallisuutensa oli jo täälläkin vaarassa ja sentähden Sven Elfinpoika lupasi viedä hänet pohjoisempaan, Marnäsissä asuvien kruununmetsästäjien Pietari ja Matti Olavinpoikien luo. Mutta matka sinne oli aika vaarallinen, sillä voudin palvelijoita vakoili kaikkialla.

Sven Elfinpojan vaimo oli neuvossa niinkuin tavallisesti.

Kustaa pantiin maata olkikuormaan ja Sven asteli vieressä ajamassa.

Hän ei ollut päässyt kauvaskaan talosta, kun joukko sotamiehiä kerääntyi hänen ympärilleen.

He kysyivät, mihin matka ja pistivät terävät keihäänsä kuorman sisään.

Suulas talonpoika vastasi terävästi kaikkiin heidän kysymyksiinsä ja sotamiehet käskivät häntä menemään hiiteen, jopa heti paikalla.

— Se juuri on hartain haluni, vastasi ukko ja löi hevosta selkään.

Mutta samassa huomasi hän verta tiellä. Silloin hän kiireesti veti esiin veitsensä ja leikkasi huomaamatta haavan hevosen jalkaan. Tanskalaisten epäluulo, joka jo olikin herännyt, saatiin siten poistetuksi.

Niin sai kelpo talonpoika vainotun vieraansa onnellisesti Marnäsiin.

Kansanlaulussa sanotaan:

Kyösti kuningas olkikuormassa, hei sutarallaa Taalainmaalle vietiin, hei sutarallallaa, Ja juutit korjasi luunsa, hei sutarallaa.

Mutta Marnäsissä uhkasi sama vaara: kuninkaan vakoilijoita odotettiin joka hetki eikä vaatimattomissa tölleissä ollut ainoaakaan piilopaikkaa, johon hänet olisi voinut kätkeä.

Tanskalaisten keihäs oli sattunut hänen jalkaansa hänen maatessaan olkikuormassa ja siitä haavasta oli veri tullut. Nyt sitä särki ja liikkuminen tuotti Kustaalle suurta vaivaa.

Marnäsiläiset, sekä miehet että naiset, säälivät häntä; eivät he tietäneet kuka hän oli tai mitä hän tahtoi, mutta koska tanskalaisen voudin väet ajoivat häntä takaa, niin he päättivät auttaa häntä niin kauvas kuin suinkin.

Perinpohjin tuumittuaan veivät he hänet Leksandin pitäjään. Siellä hänen, Lungsjöån luona, syvällä metsässä, kaatuneen, suuren hongan alla täytyi maata piilossa. Lepo oli nimittäin aivan välttämätön haavan parantumiseksi.

Siellä hän makasi kolme päivää ja marnäsiläiset veivät hänelle ruokaa ja kertoivat kaikki mitä olivat saaneet kuulla vakoilijoista.

Siitä saakka sanottiin paikkaa Närboksi [Närbo merkitsee sanasta sanaan "elatuspesä".].

Mutta muutamien päivien perästä ei hän täälläkään enää ollut varma vapaudestaan, jonkatähden hänet Lungsjöån rantoja pitkin vietiin syvemmälle metsään, kunnes vastaan tuli suuri suo, joka ympäröi korkeaa kukkulaa.

Täällä hän taasen piilotteli hongan alla, kunnes marnäsiläiset tiesivät kertoa, että vakoileminen oli käynyt vähemmäksi.

Tanskalaiset olivat luvanneet helisevät palkinnot sille, joka saattaa vangin heidän käsiinsä, mutta heidän houkutuksensa eivät olleet vaikuttaneet näihin rehellisiin ihmisiin enempää kuin Sven Elfinpoikaankaan.

Kustaan persoonallisuus oli tehnyt syvän vaikutuksen noihin luonnonlapsiin, hän oli niin avuton, hän tarvitsi heitä; jokainen heistä olisi pitänyt suurena syntinä olla häntä auttamatta.

Muutamien päivien perästä lähdettiin matkaan, metsien läpi, Onsjönin ja Ingarnin yli Rättvikin pitäjään. Useita marnäsiläisiä talonpoikia oli mukana.

Kustaa ei ollut vielä saanut tilaisuutta puhua suuremmalle kansanjoukolle, mutta nyt, tultuaan Siljansdaleihin, huomasi hän heti, että mieliala oli aivan toinen kuin eteläisissä maakunnissa, ja seuraavana sunnuntaina läksi hän Rättvikin kirkolle ja siellä hän kirkonvalleilta ensi kerran julkisesti puhui talonpojille.

Kauniilla, sointuvalla äänellään kuvasi hän valtakunnan hätää ja vaaraa, puhui Kristianin petollisesta menettelystä ja verilöylystä, jonka hän oli pannut toimeen Tukholmassa, surmatakseen valtakunnan etevimmät miehet, sekä kuinka hän oli kohdellut Sten Sturen leskeä ja äitiä.

Naiset itkivät ja nyyhkyttivät, miehiltä pääsi vihamielisiä huudahduksia.

Hän kehoitti heitä yhtä urhoollisesti ja uskaliaasti kuin heidän esi-isänsä tarttumaan aseisiin ja pelastamaan valtakunnan perikadosta.

Talonpojat kuuntelivat häntä suurimmalla myötätuntoisuudella, sitte he hiljaa neuvottelivat keskenään ja vihdoin astuivat vanhimmat esiin ja sanoivat, että kyllä he vanhastaan tuntevat tanskalaisen ja kyllä he ovat taipuvaiset rankaisemaan hänen petollisuuttaan, mutta yksin eivät he saata päättää niin tärkeää asiaa: heidän täytyy ensin kuulla naapuripitäjien mielipide.

Tähän vastaukseen oli Kustaa hyvin tyytyväinen. Jospa hän vaan olisi kantanut rakasta Sture-nimeä, niin he varmaankin paikalla olisivat olleet valmiit, mutta hän oli heille melkein ventovieras, eikä hänen sukunsa viime aikoina ollut erittäin kunnostanut itseään.

Paras ja ainoa suositus oli hänelle se, että hän oli taistellut Sten herran rinnalla ja Brännkyrkan luona voitollisesti kantanut valtakunnan lippua. Mutta eihän siinä ollut tarpeeksi.

Täältä läksi Kustaa Taalain suurimpaan ja tiheimmin asuttuun pitäjään, Moraan.

Pappilassa hänet suurella ystävällisyydellä otti vastaan kirkkoherra Jaakko Pietarinpoika. Taru kertoo, että kirkkoherra täällä niinkuin Svärdsjössäkin olisi pidellyt hänelle pesuvatia, hänen peseytyessään. Nainen, joka oli samassa sattunut tulemaan huoneeseen, oli nähnyt tämän ja paikalla mennyt kertomaan, että ylhäinen herra, taalalaispukuun puettuna, vieraili Jaakko herran luona; uutinen levisi kuin kulovalkea, ja Kustaan piti paikalla lähteä tiehensä.

Kirkkoherra vei vieraansa Utmelandin kylään, joka sijaitsee Siljan-järveen pistäytyvällä niemellä, heti eteläpuolella kirkkoa. Hänet kätkettiin Tomtgårdenin kellariin, kunnes hän joulupyhinä saisi tilaisuutta puhua talonpoikien kanssa.

Matti Laurinpoika, joka vaimoineen asui Tomtgårdenia, arveli, ettei heillä pelätä tanskalaisia kulkureita; tulkoot vaan, niin kyllä Matti heille antaa.

Vaimon mielestä oli paras olla suutaan soittelematta. Sitte läksi Jaakko herra pois ja Matti saattoi hänet tielle, mutta vaimo palasi tupaan panemaan jouluolutta.

Samassa tuli sinne joukko tanskalaisia vakoilijoita, mutta vaimo ei ollut millään, kieritti vaan olutkuurnan lattiassa olevan kellariluukun päälle. Kun häneltä kysyttiin, oliko vierasta näkynyt näillä mailla, niin hän vastasi ettei hänellä ole tapana hyppiä kylän raitteja, saavat vaan vieraat tulla tupaan ennenkuin hän heidät näkee, ja tällä kertaa heitä todellakin on aika lauma, mutta ovatko he voroja vaiko muita rosvoja, sitä hän ei voi tietää.

— Saat pian nähdä, vastasi muuan miehistä, mutta toinen arveli parhaaksi olla nostamatta riitaa mokoman vanhan peikon kanssa; saattoihan nähdä ettei se, jota he etsivät, kuitenkaan ollut siellä.

Ja he läksivät matkoihinsa.

Mutta he saattoivat myöskin tulla takaisin ja sentähden täytyi Kustaan yhä pysyä kellarissa. Pappilasta lähetettiin hänelle ruokaa, joka pienen aukon läpi laskettiin alas kellariin.

Tanskalaiset voudit olivat nyt ruvenneet etsimään yhä kiihkeämmin, sillä kuka saattoi tietää mitä tuo karannut ritari vielä tekisi ja sentähden täytyi käyttää kaikkia mahdollisia keinoja hänen kiinniottamisekseen.

Mutta tanskalaisten lähettien tehtäviin kuului myöskin kuvata kansalle kuningasta mitä parhaimmassa valossa: hän oli oikea talonpoikien ystävä, joka tarkoitti yksinomaan heidän parastaan; ja Tukholman verilöyly oli vain valhetta ja panettelua, tahdottiin vain ärsyttää kansaa kuningasta vastaan.

Alivouti Niilo Vestgöte, raju, uskalias velikulta, läksi Taalainmaalle siinä varmassa luulossa, että hän kyllä saa talonpojat ilmoittamaan Kustaan olinpaikan. Hän tuli sentähden Moraan ja meni nimismiehen taloon.

Mutta Morassa oli myöskin muuan Rasmus Jute, alkuaan tanskalainen, joka oli asunut siellä monta vuotta ja ennen palvellut Sten Sturella.

Hän muisti vielä vallan hyvin nuoren, ritarillisen Kustaa Eerikinpojan ja hänen mielestään olisi ollut alhaista ottaa kiinni ja heittää vihollisten käsiin niin komea nuori herra.

Äkkiarvaamatta läksi hän palvelijoilleen nimismiehen talolle ja siellä syntyi kiivas ottelu, sillä seurauksella, että Niilo Vestgöte kaatui.

Sitte tulivat joulunpyhät, jolloin tavallista enemmän kansaa kokoontui kirkolle; Kustaa oli päättänyt, vaaroista huolimatta, puhua moralaisille niinkuin hän oli puhunut rättvikiläisillekin.

Hän asettui kummulle kirkon viereen. Hänen puheensa ei ollut opittu läksy, se tuli suoraan hänen nuoresta, lämpöisestä sydämestään. Hän käski vanhoja muistelemaan ja nuoria tiedustelemaan mimmoista komentoa tanskalaiset kuninkaat sekä heidän voutinsa ja käskyläisensä olivat pitäneet; kuinka kurjassa tilassa valtakunta oli ollut ja kuinka ruotsalaisia oli kohdeltu aina ulkomaalaisten herrojen hallitessa maata. Hän käski heitä muistelemaan Taalainmaan voudin Kössi Eerikinpojan hirmutöitä ja kuinka heidän esi-isänsä urhoollisuudellaan olivat vapauttaneet itsensä ja valtakunnan. Samallainen tulisi julman, petollisen kuningas Kristianin ies olemaan. Mutta jos he miesten lailla päättäisivät vapauttaa isänmaan orjuudesta, niin hän rupeaisi heidän johtajakseen ja pelastaisi Jumalan avulla valtakunnan vaarasta, joka varmaan uhkasi, jollei sitä ajoissa poistettaisi.

Yksinkertaiset, luontevat sanat kaikuivat selvinä kansanjoukkoon ja ihmiset kuuntelivat tarkkaavaisesti, mutta he eivät tulleet siitä vakuutetuiksi, että varsinainen vaara uhkasi. Kristian oli kohdellut kansaa hyvyydellä, ei ollut vielä vaatinut uusia veroja, eikä hänen valtansa vielä ollut millään lailla tuntunut sorrolta.

Talonpojat olivat vakuutetut siitä, että kuninkaan kovuus kohtasi yksin korkeita, mahtavia herroja, jotka itse keskinäisillä riidoillaan olivat saattaneet maan siihen onnettomaan levottomuuden tilaan, joka niin kauvan oli vallinnut.

Jos vaara uhkasikin, niin se vielä oli kaukana; he olivat väsyneet ainaiseen taistelemiseen; ja eiväthän he tarkoin tunteneet tuota nuorukaista, joka tuossa tahtoi yllyttää heitä uusiin kahakoihin.

Sanalla sanoen: talonpojat olivat kahden vaiheilla; he kuulivat niin paljon ristiriitaisia puheita, yksi sanoi yhtä, toinen toista. Viisainta oli pysyä varoillaan.

Sentähden he kiittivät Kustaata ja ilmoittivat pysyvänsä kuningas Kristianille uskollisina, niinkuin olivat luvanneet; Kustaata pyysivät he lähtemään pois, mitä pikemmin sitä parempi.

Katkerin suru valtasi Kustaan mielen hänen kuullessaan tämän vastauksen ja epätoivo sydämessä jätti hän kansanjoukon. Olivatko hänen tarkoituksensa siis vallan turhat ja hänen toiveensa sairaaloisen mielikuvituksen tuotteita? Juuri sellaisina hetkinä ihminen painiskelee Jumalan kanssa.

Muutamia päiviä hän vielä viipyi näillä mailla, tietämättä minne mennä; parhaasta päästä hän pysytteli kätkössä erään sillan alla Morkarlebyn luona, mutta sitte hän päätti jättää isänmaan, päästäkseen pakoon kaikkia niitä vaaroja, jotka häntä uhkasivat.

Vuoden 1521 alkupäivinä hän suuntasi askeleensa Vesterdaleihin, Norjan rajaa kohti. Eräänä lauvantai-iltana poikkesi hän Storhols-holn nimiseen taloon, kappaleen matkan päässä Liman kirkolta. Siellä hän oli yötä, mutta sunnuntaina hän meni kirkkoon. Hän luuli silloin kuulevansa viimeisen messun ruotsalaisessa kirkossa ja hänen rukouksensa oli hartaampi kuin koskaan ennen.

Lähtiessään kirkosta oli hänen päätöksensä valmis: hän menee Norjaan, pakoon väsymättömiä vihollisiaan.

Hän asteli pohjoista kohti pitkin Vesterdaljoen vartta. Korkeina ylenivät tunturit, ei kuulunut hiiskahdustakaan syvissä, lumen peittämissä metsissä. Ainoina ihmisjälkinä oli siellä täällä sysimiilu. Kauvas siinsi tunturien jono ja tunturia pitkin kulki hänen tiensä. Niiden korkeudesta hän vielä kerran tahtoi katsella rakasta isänmaata, jonka kohtalon hän nyt tiesi ratkaistuksi, jollei Jumala ollut päättänyt määrätä toista, arvokkaampaa asetta alkamaan ja päättämään pelastustyötä.

* * * * *

Moran miehet olivat tosin antaneet Kustaan mennä menojaan, mutta useihin heistä oli hänen puheensa tehnyt niin syvän vaikutuksen, etteivät he sittemmin koskaan voineet unohtaa tuota nuorta herraa, jolla oli niin voimakas ääni ja joka niin lujasti luotti heidän miehekkyyteensä ja isänmaanrakkauteensa. Jos hänen nimensä olisi ollut Sten Sture, niin he paikalla olisivat seuranneet häntä, mutta Kustaa Eerikinpoika ei saanut heidän korvistaan vaikenemaan kaikkia noita ylistyslauluja, joita heille oli laulettu kuningas Kristianista ja hänen suuresta hyväntahtoisuudestaan Ruotsin kansaa kohtaan.

Sillä kannalla olivat asiat Morassa ja kaikkialla Siljanin pitäjissä.

Mutta samaan aikaan saivat rättvikiläiset aika lailla otella kuninkaan väen kanssa.

Joukko tanskalaista ratsuväkeä tuli taas noin sadalla hevosella Taalainmaalle ottamaan kiinni Kustaata.

Heidän ratsastaessaan Siljanin jäätä näkivät muutamat talonpojat heidät. Silloin he paikalla riensivät kirkolle ja rupesivat soittamaan kelloja, niinkuin tapana oli levottomina aikoina, kun vaara uhkasi.

Tuuli puhalsi pitäjiin päin ja kaikkialta, vuorilta ja metsistä tuli aseilla varustettuja talonpoikia, jotka miehissä kiirehtivät kirkolle ja pappilaan.

Tanskalaiset olivat jo ehtineet sinne, mutta talonpojat ryntäsivät perässä, murskasivat suurilla tukeilla portit ja kun tanskalaiset pakenivat kirkontorniin, niin he ajoivat heitä takaa sinnekin. Vaivoin he saivat henkensä pelastetuksi, talonpojat päästivät heidät ainoastaan sillä ehdolla että he pyhästi lupasivat olla tekemättä Kustaa herralle pahaa. Sentään eivät he saaneet sanojansa niin hyvin sovitetuiksi, kertoo kronika, ettei useita heistä olisi kohdannut suurten kirveitten isku.

Olemme nähneet, etteivät Taalain miehet olleet kuinkaan valmiit tarttumaan aseisiin, mutta eivät he silti sallineet kuninkaan soturien kuljeksia kylillä ahdistamassa sitä joka oli paennut heidän turviinsa.

Samaan aikaan ilmaantui useita muitakin pakolaisia Taalainmaalle pakoon kuninkaan vainoa. Muitten muassa Lauri Olavinpoika (Björnram), joka oli taistellut Sten Sturen joukossa ja jonka taalalaiset hyvin tunsivat. Heti kun he kuulivat hänen tulleen, kiirehti kansaa laumoittain hänen luokseen ja hän todisti todeksi kaikki mitä Kustaa Eerikinpoika oli kertonut ja kuvaili taalalaisille mikä kohtalo heitä odotti.

— Kuningas, kertoi hän, — lähtee pian kiertomatkalle valtakuntaan ja sitä ennen pystytetään jokaisen nimismiehen kartanolle hirsipuu; miehekkäimmät ja eniten arvossa pidetyt talonpojat mestataan ja toisilta hakataan toinen käsi ja toinen jalka. Aseitaan he eivät enää tarvitse, jonkatähden ne otetaan pois ja heidän lakikirjansa poltetaan.

Vihan ja harmin purkauksia kuului koko kansanjoukossa; toiset valtasi ääretön kauhu. Missä oli nyt tuo reipas, urhoollinen Kustaa Eerikinpoika? Niin pianko heidän jo piti katua sitä että olivat päästäneet hänet luotaan?

Lauri Olavinpoika, kuullessaan tuon nimen kulkevan suusta suuhun, muisti hyvin tuntevansa nuoren herran entisiltä ajoilta ja kysyi silloin, mitä he tiesivät Kustaa Eerikinpojasta.

He kertoivat että hän oli käynyt heidän luonaan ja voimallisin sanoin kehoittanut heitä tarttumaan aseihin; mutta he olivat antaneet hänen mennä tiehensä, sillä eiväthän he tunteneet häntä eivätkä tietäneet että kuningas oli sellainen hirmuvaltias kuin hän väitti hänen olevan.

Silloin rupesi Lauri Olavinpoika puhumaan ja moitti pontevin sanoin talonpoikia heidän ymmärtämättömyydestään.

— Nyt te vasta oikein tarvitsette sitä hyvää herraa, sanoi hän. —. Kustaa Eerikinpoika tietää ja ymmärtää tarttua työhön ja johtaa teitä! Ilman häntä sortuvat varmaankin koko valtakunnan asukkaat.

Yleinen pelko ja kauhu vallitsi nyt kaikkialla. Samana päivänä saapui vielä toinenkin ruotsalainen aatelismies Taalainmaalle.

Se oli Jonas Mikaelinpoika, Nederbyn ja Tröjdin herra, joka tuli Tukholmasta ja vahvisti todeksi kaikki mitä Lauri Olavinpoika oli kertonut.

Hän kuvaeli Tukholman verilöylyä, kuinka raatiherrojen ja piispojen veri virtoina oli vuotanut kaduilla ja kuinka ruumiit olivat poltetut Södermalmilla; sinne oli herra Sten Sturenkin puoleksi lahonnut ruumis viety poltettavaksi.

Tämän kuullessaan yltyivät Taalain miehet vihan vimmoihin. Monet puivat nyrkkejään ja kiroilivat vierasta, armotonta tanskalaiskuningasta.

Toiset itkivät ja vääntelivät käsiään.

— Monet hyvät, rehelliset miehet, lisäsi Jonas herra, — ovat vetäytyneet metsiin, turvatakseen elämänsä niin hyvin kuin suinkin. Mutta jos hyvä Jumala tahtoo lähettää heille ja maalle uskollisen ruotsalaisen herran, niin he kyllä ovat valmiit uhraamaan henkensä ja verensä kuningas Kristiania ja koko hänen joukkoaan vastaan.

Talonpojat olivat käyneet avuttomiksi ja alakuloisiksi.

— Se on suuri onnettomuus, että herra Kustaa Eerikinpoika nyt on poissa, huomautti Jonas Mikaelinpoika vielä toistamiseen. — Hän on käynyt Sten herran koulua eikä kukaan paremmin sopisi johtajaksi kuin hän.

Hyvät neuvot tulivat tässä kalliiksi. Taalain miehet olivat nyt varmasti päättäneet ryhtyä aseihin; herra Kustaa Eerikinpoika piti vaan saada takaisin.

Molempien herrojen kehoituksesta valittiin kaksi parasta hiihtäjää, jotka lähetettiin hakemaan Kustaa Eerikinpoikaa; heidän piti hiihtää yöt päivät, lepäämättä, kunnes löytäisivät hänet.

Tähän toimeen valittiin Kettelbon Lauri ja moralainen Engelbrekt. He olivat nuoria, voimakkaita miehiä ja läksivät paikalla matkaan.

Ei ollut suinkaan helppoa seurata pakolaista, mutta he kyselivät pitkin tietä ja pääsivät siten Limaan saakka. Siellä tiesi kansa kertoa, että hän oli käynyt kirkossa ja jumalanpalveluksen loputtua pitkän aikaa seisonut ovella, ajatuksiin vaipuneena. Sitte he olivat nähneet hänen kulkevan joen poikki, pohjoista kohti.

Hiihtäjät läksivät samaa tietä, mutta vielä oli heillä pitkä matka kuljettavana ennenkuin heidän vaivansa oli saava palkkansa.

Vasta kun he olivat päässeet Sälensbyhyn, Transtrandin kappelin pohjoispuolella, näkivät he hänet pitkän matkan päässä.

8.

LEHTI KÄÄNTYY.

Hän asteli tietään raskain mielin, ainoana seuranaan särkyneet toiveet. Oliko hän mielipuolena alkanut työn, jota ei hän voinut täyttää; oliko iäinen Jumala päättänyt, että vieraat vallat saisivat silpoa rikki Ruotsin ja jakaa sen keskenään; oliko Engelbrektin ja Sturein työ ollut turha, tai johtiko maailmaa yksin sattuma, olivatko ihmiset vain leikkikaluja oikullisen kohtalon käsissä?

Pimeät, synkät ajatukset iskivät kyntensä hänen sieluunsa, mutta kun hän nosti silmänsä saadakseen vastausta kysymykseensä, näki hän auringon luovan taivaankaaren värihohdetta tunturien huipuille; sen sädekimput kimmeltelivät ja kiilsivät valkealla lumella; tuossa korkeassa, sinisessä taivaassa ja tuossa kirkkaassa, läpikuultavassa ilmassa oli jotakin niin suurta ja voimakasta; koko luonto tuntui Luojaansa ylistävän ja kunnioituksen tunteen valtaamana lankesi Kustaa polvilleen ja rukoili, kuumia kyyneleitä vuodattaen:

— Jumala, sinä yksin olet suuri ja voimallinen, tapahtukoon sinun tahtosi kaikessa.

Kummallista! Kun hän nousi ylös olivat huolet kuin poispuhalletut ja mieli oli niin joustava. Miksi hän suri? Eihän hän itse mitään voinut, mutta voimakkaampi taisi toimia hänen puolestaan.

Ja reippaasti asteli hän eteenpäin.

Silloin kuuli hän takanaan huutoja.

Hämmästyneenä hän kääntyi.

Kaksi hiihtäjää sieltä tuli kovaa vauhtia. He huitoivat käsiään ja huusivat hänen nimeään.

Kummastuneena hän seisahtui.

Jo tunsi hän miehet vanhoiksi tutuiksi. Mutta mitä he tahtoivat? Heidän retkensä tarkoitusta ei hän saattanut aavistaa.

Kun he kertoivat, että häntä heidän kotikylässään ikävöimällä ikävöitiin, silloin valtasi hänet ääretön ilo ja hän kiitti Jumalaa, joka näin oli sekä vahvistanut että nöyryyttänyt häntä. Mitä hän itsestään olisi taitanut, jollei väkevämpi tahto olisi lausunut sanaansa.

Paikalla hän suostui talonpoikien pyyntöön ja hyvää kyytiä läksivät he paluumatkalle.

Väki Öster- ja Vesterdaleista oli kokoontunut Moraan häntä odottamaan.

Vihdoin tuli sitte sanoma, että kolme hiihtäjää likenee, ja silloin syntyi suuri ilo ja riemu. Kaikki läksivät heitä vastaan ja jokainen tahtoi pusertaa Kustaan kättä toivottaakseen häntä tervetulleeksi.

He valitsivat hänet "Taalainmaan ja koko Ruotsin valtakunnan herraksi ja johtajaksi" ja vannoivat hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta.

Kustaan keskusteluista Taalain miesten kanssa ja hänen valinnastaan johtajaksi lauletaan:

Ja kuningas Kustaa se ratsastaa Taas Taalain miesten luo. Mut kuningas Kristian Södermalmissa Viiniä, mettä juo.

Ja kuulkaa te Taalain miehet, Mitä mulla on mielessäin, Mun kanssani tulkaa Tukholmaan Ja juutit me lyömme näin.

Ja vastasi Taalain miehet, Ne vastasi yksi kerrallaan: Oli taistelu pitkänä perjantaina, Sen muistamme ainiaan.

Ja vastasi kuningas Kustaa Ja katsovi kansaa silmihin: Me tahdomme taivasta rukoilla Että nyt kävis paremmin.

Niin vastasi Taalain miehet, Ne vastasi kaikki kerrallaan: Ja tahdotko sinä meitä johtaa Aina suurehen Tukholmaan?

Ja johdan teitä mä mielelläin, Näin vastasi Kustaa vain, Jos tahdotte seurata kuolemahan Sinikeltaista lippuain.

Niin vastasi Taalain miehet, Ne vastasi kaikki kuin yksi mies: Me tahdomme henkemme uskaltaa Ja on murtuva kansan ies!

Kustaa piti nyt useita kokouksia, joissa hän ja talonpojat keskustelivat siitä, mitä ensi kädessä olisi tehtävä. Nämä kokoukset vahvistivat rahvaan luottamusta, jonka lisäksi silloin aina sattui olemaan pohjatuuli, jota ukot pitivät vanhana hyvänä merkkinä siitä että Jumala oli heidän kanssaan ja antaisi heille onnea.

Muutamia ruotsalaisia hoviherroja, jotka olivat oleskelleet metsissä, saapui samaan aikaan Taalaihin liittyäkseen Kustaan joukkoon.

Hän valitsi itselleen kuusitoistamiehisen henkivartijaston nuoria, reippaita miehiä, ja muutaman sadan suuruisen joukon, jota hän nimitti "jalkaväekseen" ja jolla hän heti aikoi alkaa taistelun.

Näiden samojen miesten isiä oli Engelbrekt johtanut, heidän avullaan oli hän riistänyt Ruotsin linnat ja linnoitukset mahtavan kuninkaan käsistä ja karkoittanut hänen voutinsa ja käskynhaltijansa.

Kahdeksankymmenenseitsemän vuoden kuluttua nousi Kustaa Eerikinpoika samaan uhkarohkeaan työhön.

Historian lehdille ei voi kirjoittaa mitään kauniimpaa ja opettavaisempaa kuin sorretun ja rääkätyn kansan taistelu loukatun ihmisyyden puolesta, taistelu, jossa maailman valtiaille ja ruhtinaille näytetään, mitä yksimielinen tahto ja isänmaanrakkaus saavat aikaan. Kaikkien järkevien silmissä tuntui Kustaa Eerikinpojan ja hänen ystäviensä yritys toivottomalta, mutta siitä he eivät välittäneet.

Kristianin hallussa oli koko valtakunta, pääkaupunki, kaikki linnat ja linnoitukset; sitäpaitsi hän hallitsi kahta muuta kuningaskuntaa, joiden voimat ja apulähteet olivat hänelle avoimina. Hänen sotajoukossaan oli harjaantuneita miehiä kaikista Europan maista, hänen laivastonsa kiertelivät pitkin Itämerta; roomalainen keisari Kaarle V ja tämän veli Ferdinand, joka sittemmin tuli Unkarin ja Böömin kuninkaaksi, olivat hänen lankojaan; Saksin vaaliruhtinas Fredrik ja hänen veljensä Johannes olivat hänen enojaan; Brandenburgin vaaliruhtinas Joakim oli naimisissa hänen sisarensa Elisabetin kanssa: useimmat Europan hallitsijoista ja ruhtinaista olivat siis hänen sukulaisiaan, ystäviään tai liittolaisiaan.

Itse hän oli roteva ja viekas mies, joka erinomaisesti osasi käyttää aseita; hän ei karttanut keinoja, vaikka ne olisivat olleet kuinka veriset ja julmat, kunhan ne vaan johtivat toivottuun päämaaliin. Hän käytti vuorotellen viekkautta, vuorotellen hyvyyttä, aivan sen mukaan mikä hänen tarkoituksilleen milloinkin oli edullista. Ja samallaiset olivat hänen miehensä ja neuvonantajansa.

Tätä miestä vastaan Kustaa aikoi ryhtyä sotaan; hänellä ei ollut laivastoa eikä kenttätykkejä, ei liittolaisia eikä asehuonetta, ei linnoituksia eikä palkatuita sotajoukkoja; ei muuta kuin urhea talonpoikaisjoukko, jonka aseina oli jousia, nuolia, piikkinuijia, tapparakeihäitä ja peitsiä.

Mutta Kustaan mieli paloi urhoollisuutta ja toivoa. Häneen liittyivät Lauri Olavinpoika ja Jonas Mikaelinpoika sekä useat muut, jotka olivat piiloitelleet metsissä. He eivät olleet tunnetuita miehiä eivätkä suurta sukua, varsinkaan niihin miehiin verraten jotka olivat taistelleet Sturein joukoissa. Heidän sotureinaan olivat taalalaiset talonpojat, joiden rinnoissa paloi sama lämmin rakkaus vapauteen ja riippumattomuuteen kuin entisinä aikoina.

He kyllä tiesivät että maan muut talonpojat istuisivat pirteissään aina viimeiseen hetkeen asti ja antaisivat asiain mennä menojaan. Mutta Kustaan miehet olivat toista mieltä, he eivät ainoastaan olleet voitostaan varmat, vaan he elivät jonkinlaisessa huumauksen tilassa, jota yhtämittaa kiihoittivat kertomukset kuninkaan veritöistä.

Vihdoin oli Kustaa saanut kokoon neljänsadan miehen suuruisen voiman ja sen kanssa hän ryntäsi Kopparbergille, otti vangiksi vuorivouti Kristofer Olavinpojan, poisti kuninkaalle määrätyn veron ja ryösti tanskalaisten kauppiaiden puodit. Vaatetavarat, mitkä siellä olivat, jakoi hän henkivartijajoukolleen ja jalkaväelleen, silkkikankaasta tehtiin lippuja, taalalaiset saivat ruokavarat, ja kulta ja hopea käytettiin miehistölle palkaksi, mikäli sitä riitti.

Kopparbergistä ja sen ympäristöstä tulevat kruununverot olivat tästälähin maksettavat herra Kustaa Eerinkinpojalle.

Sitte hän vetäytyi takaisin Siljaniin.

Tämän ensi yrityksen onnistuminen rohkaisi suuresti kansaa. Yhä kasvavalla rakkaudella ja ihailulla katselivat he herraansa ja hän paloi halusta jatkaa voittoisaa retkeään.

Hän ei kotona viipynyt montakaan päivää, mutta sotureja tulvi joka haaralta hänen luokseen niin että hänellä pian oli viidentoistasadan suuruinen joukko.

Hän läksi nyt taasen Kopparbergille päin; eräänä sunnuntaina hän saapui Faluniin ja kaikki kaupungin väet olivat paraikaa kirkossa.

Hänen aikomuksensa oli täällä, niinkuin ennen Rättvikissä ja Morassa, kirkonvalleilta puhua vuoriston kansalle voittaaksensa heidät aikomustensa puolelle.

Jumalanpalveluksen loputtua kokoontui kansa, sekä miehet että naiset, hänen ympärilleen.

Hän puhui, niinkuin tavallisesti, maan sorretusta tilasta ja miehet katselivat toisiaan, nyökäyttivät päitään ja arvelivat että puhe oli hyvä.

Naiset taas myhähtelivät, että piti kai tuota kaunopuheista, koreaa herraa totella.

Puheen loputtua ilmaisivat kaikki miehet mielihyvänsä nostamalla kätensä ilmaan, ja vannoivat hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta.

Siten oli suuri voitto voitettu, kun sekä siljansdalilaiset että vuoristokansa nyt veti yhtä köyttä. Kustaan luonteva, vaatimaton käytös veti kaikki sydämet hänen puoleensa ja hänen viisaat lausuntonsa ja se kokemus, jonka hän jo oli ehtinyt voittaa, herätti kaikissa suurta luottamusta.

Vuoriston etevimmät miehet olivat Pietari Laurinpoika Vibberbodasta ja Olavi Pietarinpoika Tammelbergistä; nämä molemmat tulivat sittemmin, kukin paikkakunnallaan, Kustaan vahvaksi tueksi ja hänen uskotuiksi miehikseen.

Hänen kehoituksestaan lähettivät vuoristolaiset vanhan tavan mukaan helsingeläisille kirjeen, jossa kehoitettiin näitä yhdessä heidän ja taalalaisten kanssa vapauttamaan valtakuntaa.

Samalla kirjoitti Kustaakin vakavan kehoituskirjeen helsingeläisille.

Mutta sattui niin hullusti, että Tukholman arkkipiispa Trolle samaan aikaan oli lähettänyt helsingeläisille kirjeen, jossa kehoitettiin pysymään uskollisena kuninkaalle. Ja kun yhdessä pitäjässä kutsuttiin talonpoikia kokoon kuuntelemaan Kustaa Eerikinpojan ja vuoristolaisten kirjettä, niin naapuripitäjissä kulki kutsu kuulemaan hänen armonsa piispan kehoituksia.

Kansa ei ymmärtänyt mitä tässä piti uskoa ja ajatella. He olivat entisinä aikoina taistelleet rinnan taalalaisten kanssa ja niistä ajoista heillä oli yhteisiä, unohtumattomia muistoja. Mutta sitä miestä, joka nyt oli heitä johtamassa, eivät he tunteneet; oliko varma että hän ymmärsi asiansa ja ettei viimeinen villitys tulisi ensimäistä hullummaksi?

Heti saatuaan tästä tiedon päätti Kustaa itse lähteä Helsinglantiin puhuttelemaan talonpoikia. Hän jakoi väkensä kolmeen joukkoon: yhtä johti Lauri Olavinpoika, toista Pietari Sveninpoika Vibberbodasta ja kolmannen otti hän itse mukaansa Helsinglantiin, annettuaan johtajille tarkat ohjeet, miten heidän piti menetellä hänen poissaollessaan.

Itse ratsasti hän Helsinglantiin 150 miehen kanssa; kaikki olivat puetut kiiltäviin haarniskoihin.

Vanhalla hautakummulla Norralan kuninkaankartanon luona piti hän puheen kokoontuneille helsingeläisille, johdatti heidän mieliinsä miten heidän isänsä vaaran aikana aina olivat toimineet yhdessä taalalaisten kanssa ja kehoitti heidän poikiaan samaan miehuullisuuteen.

Vanhimmat neuvottelivat keskenään, heistä tuntui Kustaa Eerikinpojan yritys liian arveluttavalta; he tahtoivat ensin nähdä, miten Taalain miesten kävi.

Mahtavin heistä kääntyi sitte Kustaan puoleen ja ilmoitti muiden nimessä, että he tahtovat ajatella asiaa; eihän vielä ole mitään kiirettä. Hän saattaa ensin mennä puhuttelemaan Gestriklannin miehiä. Helsinglantilaiset kyllä sitte ajallaan päättävät.

Hän läksikin heidän luotaan ja valitsi tien Gestriklannin läpi.

Siellä asukkaat heti tulivat häntä vastaan, etunenässä Geflen kaupungin väestö, ja kaikki tekivät hänelle uskollisuusvalan.

Useita kansalaisia ja hoviherroja, jotka olivat paenneet Kristianin hirmuvaltaa, riensi nyt vahvistamaan hänen sotajoukkoaan. Muiden muassa oli pari urheaa soturia, Pietari Fredag ja Jöns Varg, molemmat porvareita Tukholmasta.

Kustaan tarkoitus oli valloittaa Vesterås ja hänen rynnätessään Helsinglantiin retkeili reipas Pietari Sveninpoika pitkin Tunan ja Hedemoran pitäjiä voittaen ne Kustaan puolelle. Rälssimies Olavi Bonde taas kierteli Noran ja Lindesin vuoristokyliä, kehoittaen ja yllyttäen niiden väestöä aseihin.

Liike levisi pitäjästä pitäjään; tuntui siltä kuin ilmassa olisi liikkunut säkeniä, jotka minä hetkenä tahansa saattoivat puhjeta liekeiksi. Ilma oli ikäänkuin täynnä paloainetta, ja ne jotka olivat aiotut siihen sortumaan, huomasivat vaaran ja tunsivat kauhulla sen likenevän.

Tukholmassa olivat uutiset Taalainmaalta herättäneet suurta huolta; pelättiin että liike saattaisi levitä pitkin koko maata. Johtavat miehet lähettivät sentähden varoittavia kirjoituksia Taalaihin ja lupasivat Kustaa Eerikinpojalle varman turvan, jopa kuninkaan armon ja suosion, jos hän lupaisi luopua aikeestaan. Kirjeen olivat allekirjoittaneet Kustaa Trolle, hänen isänsä Eerik Trolle ja Knut Pentinpoika (Sparre).

Nuo kolme herraa kutsuivat itseään valtakunnanneuvoksiksi ja se antoi Taalaissa aihetta kaikellaiseen pilaan. "Valtakunnan neuvot Ruotsissa", sanottiin, — "ovat sangen heikot, koskei niiden valta ulotu kuin kolmeen mieheen, jotka sitäpaitsi lienevät sangen kelvottomat". Mutta ei siinä kyllä.

Tukholman porvaristolta, maistraatilta, raadilta ja kansalta tuli Taalainmaalle kirjeitä, joissa ystävällisin sanoin kehoitettiin taalalaisia heittämään Kustaa Eerikinpojan ja muiden velikultien ymmärtämättömät puuhat sikseen; maan eteläosissa oli kaikki hyvin, Tukholmassa oli yllinkyllin suolaa, humaloita, kankaita ja kalaa sekä kaikellaista ruokaa, jotapaitsi vielä odotettiin useita laivoja tuomaan maahan tarpeita.

Mutta luottamus Kustaaseen oli ehtinyt kasvaa ja nuo kirjoitukset eivät itse asiassa vaikuttaneet mitään. Joku tosin saattoi ruveta epäilemään, mutta se joka jo oli vetänyt miekkansa ei enää pistänyt sitä tuppeen.

Vielä tuli Tukholman maistraatilta nuhdekirje "rälssimiehille, vapaasukuisille ja kruununveroa maksaville talonpojille koko valtakunnassa sen säädyttömyyden ja sodan johdosta, johon Kustaa. Eerikinpoika on ryhtynyt; nuhdeltiin siitä että hän petoksella, murhalla ja tulella tuottaa yhteiselle kansalle, syyllisille ja syyttömille ikuisen häpeän kaikkien kristittyjen ihmisten joukossa ja saattaa maan ikuiseen häviöön".

Tanskassa pidätettiin joukko laivoja, jotka runsaine lastineen olivat aikoneet Ruotsiin, ja kuningas oli itse tulossa suurella voimalla rankaisemaan kapinoitsijoita. Sentähden heidän nyt tulee ajatella, mikä rangaistus ja häviö kohtaakaan niitä jotka luopuivat kuninkaasta, tuosta voimakkaasta Itämeren valtiaasta, joka on liitossa keisarien, kuninkaiden, ruhtinaiden ja koko kristikunnan kanssa. Paras on ajoissa katua ja lähettää hyviä miehiä arkkipiispojen, piispojen ja ritariston luo pyytämään että he rauhoittaisivat aloitetun kapinan. Tukholma puolestaan on valmis uhraamaan verensä ja henkensä kuninkaan edestä.

Tähän aikaan elää Tukholmassa toinen henki kuin Sture veljesten aikana.

Mutta Kustaa Eerikinpoikaan ja hänen taalalaisiinsa eivät kirjeet ja sinetit vaikuttaneet; tarvittiin voimakkaampia keinoja. Sentähden varustettiin kuudentuhannen miehen suuruinen joukko, joka viipymättä lähetettiin Taalaihin.

Tämän joukon miehet olivat suurimmaksi osaksi tanskalaisia ja saksalaisia. Johtajina olivat Henrik Slagheek, Kustaa Trolle, Knut Pentinpoika ja Henrik von Melen. He marssivat Vesteråsista Daljoelle ja pystyttivät leirinsä Brunbäckin lautan luo.

Kustaa oli silloin matkalla Helsinglantiin, mutta niinkuin tiedämme, oli hän asettanut kykeneviä miehiä johtamaan osaa sotajoukostaan.

Kuullessaan tanskalaisten puuhista marssi Pietari Sveninpoika heti viidentuhannen miehen suuruisella voimalla Daljoelle ja pystytti leirinsä vastapäätä vihollisten leiriä.

Taalain miehet hehkuivat intoa päästä käsikähmään tanskalaisten kanssa; he ampuivat teräviä nuoliansa joen yli, jättämättä vihollistansa hetkeksikään rauhaan.

Vieläkin liikkuu näillä seuduin taruja, siitä miten taalalaisten nuolisade oli niin tiheä, että se pimitti auringon.

Tanskalaiset katsoivat nyt parhaaksi vetäytyä ampumamatkan ulkopuolelle ja asettuivat Björkebohon ja Karlsbohon.

Piispa Jöns Antinpoika Bellenacke, joka oli seurannut tanskalaisten joukkoa ja nyt ensi kertaa näki nuo taalalaiset, joista hän oli kuullut niin paljon puhuttavan, kysyi eräältä ruotsalaiselta herralta:

— Miten paljon väkeä voi seutu täällä Länghedenin yläpuolella korkeintaan saada kokoon?

— Noin 20,000 miestä, tuli vastaukseksi.

— Mutta mistä sellainen joukko saa ruokaa?

— Se ei ole tottunut herkkuihin; vaaran aikana tyytyy se veteen ja pettuleipään.

Piispa hämmästyi ja virkkoi:

— Sellaista kansaa joka syö kuoret puista ja juo vettä, ei pirukaan voi kukistaa, saatikka sitte muut; hyvät ystävät, lähtekäämme kiireesti täältä.

Mutta Pietari Sveninpoika ei tahtonut päästää tanskalaisia niin vähällä; hänen väkensä taisteluhalu oli lisäksi niin suuri että sitä piti käyttää hyväkseen ja sentähden hän äkkiä vetäytyi väkineen takaisin, hyökätäkseen syrjätietä tanskalaisten selkään.

He marssivat Ön'in, Folkärnan kirkon, Vidderbon ja Kungsgårdenin ohi Utsundan lautalle. Se teki kokonaisen penikulman mutkan, mutta tuo matka kuljettiin siivekkäin askelin ja Pietari Sveninpoika pääsi perille oikeaan aikaan. Joukko soudettiin veneillä virran poikki ja tanskalaisten päälle rynnättiin juuri kun heidän piti lähteä matkaan. Samassa tuli paikalle toinenkin taalalaisjoukko, joten tanskalaisia ahdistettiin kahdelta taholta.

Utsundan lautan länsipuolella on nummi, jota sanotaan Sonnbohediksi, ja siellä törmäsivät ruotsalaiset ja tanskalaiset yhteen. Tanskalaiset puolustautuivat urhoollisesti, mutta suurin osa heidän joukkoaan hävitettiin, monet heittäytyivät suinpäin jokeen, toiset pakenivat Vesteråsiin ja taalalaiset seurasivat heitä aina Hemmingsbohon saakka Vestmanlannin Fläckebossa. Vanha sankarilaulu kuuluu:

Brunbäckin joessa paljon on vettä, hei sutarallaa, Sinne juutteja hukkui, hei sutarallallaa, Muut juutit korjasi luunsa, hei sutarallaa.

Ja löytyy vielä henkilöitä jotka tietävät näyttää paikankin, missä tappelu oli. Vanhassa taalalaislaulussa sanotaan:

Ja Taalain miehet ne riensivät pois luo virtaisen Tunan maan, sen vertaista joukkoa Kustaa ei ollut johtanut milloinkaan.

He tulivat tuulena rynnistäin, joka mies oman voimansa ties, ja maa oli vaarassa valveillaan, kun uhkasi Juutin mies.

He Brunnebäck virralle ehtivät, siellä seisoi juutit nuo, läpi viidakon taalaisnuolet soi ja ne nuolet ne surman tuo.

Tuli tuijotti silmissä jokaisen, pelon kyyneltä niissä ei näy, lens jousista ilmaan nuolten päät kuni syksyssä rakeet käy.

Ja juutti se virtahan viskattiin, vesi loiskahti kulmillaan, sitä vaan suri uljas Taalain mies kun ei Kristian kuollutkaan,

Pois karkasi juutti nyt kauhuissaan ja kaikersi häpeissään: "Kotiolttaan juokohon enää hiis, sehän huumaavi juutin pään!"

Tämä oli Kustaan ja hänen taalalaistensa ensimäinen voitto. He astuivat nyt Sturein ja isien jälkiä ja tulevaisuuden maali väikkyi yhä kirkkaampana heidän silmissään.

Tyynesti ja maltillisesti ryhtyi nuori sankari työhön. Hän keräsi koko voimansa Hedemoraan, jakoi sen fennikoihin ja ruotuihin, harjoitti taalalaisia käyttämään aseita ja tekemään liikkeitä, opetti heitä paremmin takomaan nuolia ja otti entisten pistinten sijasta käytäntöön pitkät keihäät eli piikit, joilla torjuttiin vihollisen ratsuväen ryntäyksiä.

Kustaa oli nykyään yksinomaan soturi, hänen yksityisihmisensä oli siirretty syrjään, koko hänen sielunsa, kaikki hänen ajatuksensa tähtäsivät yhteen ainoaan päämäärään: isänmaan vapauttamiseen ja pelastamiseen tanskalaisten ikeestä.

Ja sen saavuttamiseksi tuntuivat hänestä kaikki taakat kevyiltä kantaa, hän antautui suureen tehtäväänsä kokonaan, mutta vaati myöskin kuuliaisuutta ja säntillisyyttä muilta. Hän piti ankaraa järjestystä, tutki ja tuomitsi aina itse kaikki asiat; itse hän jakoi käskynsä ja itse hän valvoi että ne tulivat täytetyiksi. Väkivaltaa, ryöstöä ja muuta epäjärjestystä ei hän kärsinyt ja itse hän piti huolta siitä että väki sai kaikki mitä se tarvitsi. Hän toimitti Hedemoraan rahapajan ja antoi lyödä samanarvoista rahaa kuin Kristian. Hänen rahoissaan oli toisella puolella aseellisen miehen kuva, toisella kaksi taalalaista jousta ja niiden välissä K.

Hänellä ei vielä ollut käsissään ainoaakaan linnaa tai linnoitusta. Vesterås oli hänen liikkeilleen sangen tärkeä, se saattaisi olla turvapaikkana, josta hän ahdistaisi vihollista ja vaikeuttaisi sen hankkeita. Sentähden antoi hän päällikölleen Olavi Bondelle käskyn huhtikuun 29 p:nä länsipuolelta liketä kaupunkia ja ruveta ahdistamaan vihollista, samalla kun hän itse sotureineen ryntäisi sen päälle toiselta puolelta.

Mutta kun tieto Tanskan joukon saapumisesta pääleiriin Dannemorassa tuli, Olavi Bonde katsoi velvollisuudekseen jäädä sinne ja uskoi Pietari Ugglalle sen käskyn täytäntöönpanon, jonka hän itse oli saanut Kustaa Eerikinpojalta.

Pietari Uggla oli rohkea, uljas mies, mutta nuori ja kokematon. Kuullessaan Örebron linnanhaltijan, Strön herran, Antti Pietarinpojan kuljeskelevan Vestmanlannissa liukkaalla kielellään kehoittamassa kansaa pysymään kuninkaalle uskollisena, ei hän saanut rauhaa, vaan läksi ajamaan takaa Anttia ja hänen miehiään ja ajoi heitä läpi koko Köpingin. Siellä hän pysähtyi.

Voitostaan iloisena ja ylpeänä tahtoi Pietari herra nyt valmistaa itselleen ja miehilleen hauskan päivän, mutta voitonriemu oli tehnyt hänet huolettomaksi ja hän unohti asettaa vahteja kaupungin ympärille.

Tätä käytti Antti Pietarinpoika hyväkseen; hän ratsasti kiireen kautta Vesteråsiin ja sai Henrik von Meleniltä 300 miestä, joiden kanssa hän kiireesti palasi takaisin. Sillaikaa riemuitsi ja joi Pietari herra talonpoikineen sydämensä pohjasta; toiset laskeutuivat vuoteisiin selviytymään pohmelostaan, toiset läksivät harjulle ja tekivät tulet, joiden ympärille asettuivat nukkumaan. Monet heistä eivät koskaan heränneet. Antti Pietarinpoika ryntäsi äkkiarvaamatta esiin ja löi maahan johtajan ja suurimman osan hänen joukostaan.

Täten oli Kustaa kadottanut tärkeän lisän toivomastaan avusta.

Kolme päivää myöhemmin läksi hän liikkeelle koko sotajoukkoineen. Romfartunan kirkon luona Vestmanlannissa hän pyhän Yrjön päivänä (23 p. huhtikuuta) tarkasti väkensä ja jakoi sen uljaiden, rohkeiden kenttäeverstiensä Lauri Olavinpojan ja Lauri Eerikinpojan johdon alle. Huhtikuun 29 p:nä marssitti hän joukkonsa Badelundsåsenin yli; edellimmäisenä kulki Lauri Olavinpoika osastoineen, jotka muodostivat etujoukon.

Kustaan tarkoitus oli kulkea Vesteråsin ulkopuolella olevaan P. Olavin kappeliin ja majoittua sinne muutamaksi päiväksi.

Vesteråsin linna oli Didrik Slagheckin hallussa. Hän oli väkivallalla ottanut sen ja mestauttanut edellisen haltijan Hans Fynbon. Talonpoikaisjoukkoa vastaan hän oli varustautunut siten, että oli revittänyt pois kaikki kaupungin ympärillä olevat aidat, jotteivät ne häiritsisi ratsuväen liikkeitä.

Tanskalaiset olivat niin ylimieliset ja voitostaan varmat, että heidän kerrotaan pilkaten lausuneen, että "vaikka taalalaisia kolme päivää sataisi alas taivaasta, niin he tappaisivat heidät kaikki".

Kun he sitte linnan ikkunoista näkivät talonpoikaisjoukon hiljaa likenevän, niin he päättivät tehdä rynnäkön.

Ratsuväki komennettiin satuloihin ja rynnätettiin ulos kaupungista sellaisella kiihkolla että — niinkuin vanhoissa lauluissa kerrotaan — sotamiehet olivat kuin nälkäiset sudet.

Pian sen jälkeen marssi jalkaväki perässä.

Kustaa itse ei ollut päässyt kauvemmaksi kuin keskelle harjua, kun hän kuuli taistelun jo alkaneen. Hän riensi silloin paikalla taistelevien riveihin, sillä hän pelkäsi, että he mahdollisesti eivät menettelisi viisaasti.

Pian hän oli ensimäisten joukossa; miehiä kaatui hänen rinnallaan, mutta hän oli jo saanut asemasta sen yleisvaikutuksen, että hänen päällikkönsä käyttäytyivät kuin urheat miehet.

Tanskalainen ratsuväki oli tähdännyt ensi hyökkäyksensä Lauri Olavinpoikaa vastaan.

Tämä antoi paikalla käskyn, että pitkät piikit laskettaisiin, ja siten syntyi hyökkääjiä vastaan kokonainen piikkimetsä. Samalla sinkoili heitä kohti kuin satamalla nuolia, joiden päät olivat niin terävät, että ne tunkivat haarniskankin läpi. Terävien nuolien muuri se vasta saikin aikaan suurimman hävityksen, sillä se torjui pahimmankin hyökkäyksen. Neljäsataa tanskalaista ratsumiestä kaatui hevosineen päivineen. Silloin koko tanskalainen ratsuväki teki käännöksen ja syöksyi kamalaa vauhtia omaa jalkaväkeään vastaan, joten se joutui epäjärjestykseen ja pakeni suinpäin kaupunkiin. Monet ihmiset tallattiin kuoliaaksi.

Lauri Eerikinpoika seurasi pakenevia ja ajoi heitä takaa koko Smedjekadun mitan.

Lauri Olavinpoika kulki toista tietä Lang-kadulle, karkasi takaapäin vihollisen pyssymiesten kimppuun, otti heiltä kaikki aseet ja vei heidät voittokulussa Kustaan eteen.

Tanskalaisten täytyi jättää kaupunki; suuri osa heistä luopui aseistaan ja pakeni luostariin, jossa he munkeilta pyysivät synninpäästöä ja lohdutusta sieluilleen.

Pelästynyt linnaväki sytytti kaupungin tuleen ja monia taloja paloi poroksi; osan pelastivat ruotsalaiset.

Mutta kun työ oli tehty, tahtoivat taalalaiset myöskin niittää hedelmät. He murtivat auki kauppapuodit ja jakoivat tavarat keskenään, tai riensivät kellareihin ja kierittivät sieltä sima- ja viinitynnörit raatihuoneelle tai kaduille. Sitte he asettuivat niiden ympärille, joivat ja lauloivat sankarilauluja ilolla ja riemulla, isien tavan mukaan.

Tanskalaiset tunsivat ruotsalaisten tavat ja käyttivät niitä hyväkseen. Kaikessa kiireessä he tekivät vallituksen pienen joen varrelle, kokosivat hajaantuneet joukkonsa ja marssivat hiljaa kaupunkiin, toivoen täällä saavansa yhtä helpon voiton kuin Köpingissä.

Mutta Kustaa tunsi talonpoikansa; sitäpaitsi Pietari Ugglan tapa oli häntä varoittamassa.

Sentähden hän piti kansansa valveilla; odottamattoman päällekarkauksen varalta lähetettiin Lauri Olavinpoika kaupunkiin, mukanaan niin paljon miehiä kuin Kustaa suinkin saattoi luovuttaa. Mutta Lauri ei ehtinyt kauvemmaksi kuin torille, kun hän kohtasi sotakuntoisen tanskalaisen joukon. Syntyi kiivas, verinen ottelu, mutta ruotsalaiset voittivat toistamiseen ja tanskalaisten täytyi paeta varustustensa taa.

Kustaa itse tuli nyt kaupunkiin, tiedusteli tyytymättömänä sotamiestensä huoletonta, ajattelematonta käytöstä, astui alas kellareihin, joissa rikkoi vanteet viinitynnöreistä ja käski seuralaisiaan tekemään samoin.

— Mieluummin valukoon sima maahan, sanoi hän, — kuin ruotsalaisten miesten veri.

Kulovalkeana lensi tieto Kustaan voitosta. Aatelisia, porvareita ja talonpoikia riensi hänen leiriinsä.

Pelko oli pidättänyt useita piilossa, toiset taas olivat taistelleet Kristianin johdolla, muiden muassa Arvid Kustaanpoika Vestgöte ja Lauri Pietarinpoika Hård. Molemmat olivat reippaita, sotakuntoisia miehiä, mutta nyt eivät he enää jaksaneet kestää tanskalaisten iestä; heissä heräsi vanha into, olivathan he kerran ennenkin karkoittaneet vihollisen maasta, ja likipitäjien talonpoikia liittyi yhä enemmän taalalaisten riveihin.

Tanskalaiset huomasivat etteivät he enää voineet tehdä mitään Kustaalle, jonkatähden he hajoittivat leirinsä. Miehitettyään linnan läksivät he meritse Tukholmaan. Kustaa oli nyt herrana Vesteråsissa ja Vestmanlannissa. Taalainmaa ja Gestriklanti kuuluivat jo hänen valtansa alle ja kaikista voitoista päättäen Helsinglanti varmaan piankin liittyisi yleiseen liikkeeseen.

9.

PÄIVÄ KOITTAA.

Nyt laajeni hänen vaikutuspiirinsä; siitä päivästä jolloin hän sai Vesteråsin haltuunsa alkoi hänen seuralaistensa luku lisääntymistään lisääntyä, joten hän saattoi ruveta ajattelemaan useiden linnojen ja linnoitusten valloittamista yhtaikaa.

Lauri Pietarinpoika (Hård), reipas ja urhoollinen mies, lähetettiin pienellä joukolla valloittamaan Nyköpingiä.

Samaten lähetettiin Olavi Bonde pienemmällä joukolla piirittämään vanhaa, kuuluisaa Örebron linnaa.

Arvid Kustaanpoika Vestgöte taas läksi Itägötlantiin piirittämään Stegeborgia.

Joukko Södermanlannin talonpoikia läksi Hörningsholmiin, joka otettiin väkirynnäköllä.

Toinen joukko södermanlantilaisia ja vestmanlantilaisia lähetettiin piirittämään Vesteråsin linnaa. Varustuksia tehtiin vastapäätä vihollisten varustuspajaa ja P. Kertun luostarin läheisyyteen majoitettiin piiritysjoukko, jonka komentajana oli Lambert Matinpoika.

Mutta samaan aikaan lähetti Kustaa vielä kaksi osastoa sotaväkeä itäänpäin, Uplantiin.

Näiden etunenään asetti hän kenttäeverstinsä Lauri Eerikinpojan ja Lauri Olavinpojan, heidän piti tunkeutua Upsalaan, pappisvallan pääpesään. Ensinmainittu marssi Simtunan ja Torstunan kihlakuntien kautta, viimemainittu etelämpää, Upsalaan vievää tietä, ja molemmat kehoittivat pitkin matkaa kaikkia nuoria, asekuntoisia miehiä yhtymään joukkoihinsa. Rymningenin metsässä yhtyivät molemmat armeijat ja pystyttivät sinne leirinsä.

Uhkarohkea Pentti Bjugg toimi arkkipiispan voutina Upsalassa. Hän oli kerran saunassa Torstunan kihlakunnassa äkkiarvaamatta tavannut erään Kustaan johtajista, Jöns Olavinpojan, ja lyönyt hänet sekä satakunnan miestä. Enköpingissä oli hän karannut Lauri Eerikinpojan kimppuun, mutta tämä oli lyönyt hänet takaisin. Kuullessaan ruotsalaisten everstien likenevän lähetti hän vakoilijoita tiedustelemaan heidän voimiensa ja varustustensa suuruutta.

Mutta koe onnistui niin huonosti että vakoilijat saatiin kiinni ja vietiin everstien eteen, jotka heiltä saivat tarkat tiedot Bjuggin voimista ja kaikista puuhista. Näiden tietojen opastamina päättivät ruotsalaiset paikalla rynnätä kaupungin kimppuun.

Eerikinjuhlan aikana 18 p. toukokuuta kokoontui Upsalaan paljon kansaa tuota suurta juhlaa viettämään, ja pelästyneet kaniikit kokosivat lähetystön, johon kuului kaksi kaniikkia ja neljä kaupungin porvariston tai raadin jäsentä, menemään ruotsalaisten everstien luo edeskantamaan tuomiokapitulin ja kaupungin pyyntöä, ettei nyt harjoitettaisi vihamielisiä vallattomuuksia, jotka häiritsisivät hartautta juhlan aikana, kun pyhän Eerik kuninkaan lipas ja muut pyhät tavarat vanhan tavan mukaan juhlakulussa kannettaisiin Upsalaan.

Vastaus saapui paikalla ja sisälsi, ettei tanskalaisten ja ulkomaalaisten asia ole kantaa pyhän Eerik kuninkaan kalleuksia: se oikeus kuuluu ruotsalaisille ja he ovat päättäneet saapua juhlaan niin hyvään aikaan kuin suinkin.

Tämän vastauksen sai lähetystö viedä kaniikeille.

Upsalassa syntyi tavaton pelästys, mutta Pentti Bjugg tahtoi näyttää ettei hän pelkää vaaraa ja antoi sentähden valmistaa suuret pidot, jotka vietettiin taivasalla molempien piispankartanoiden välillä.

Hän antoi hajoittaa yksin puutarhan ympärillä olevan aidankin, jotta kansa näkisi kuinka vähän hän välittää vihollisen uhkauksista. Sitte hän sotamiehineen vietti suuren osan yötä juomisella, tanssilla ja laululla, ja vasta aamupuoleen läksi hän puolihumalaisine miehineen levolle.

Pyhän Yrjön kappelia ympäröivän aidan luo oli asetettu vahti ja piispankartanon portin eteen oli tehty varustuksia. Siinä kaikki.

Kustaan johtajat pysyivät sanassaan. He heittivät leirinsä ja marssivat Upsalaa kohti, jonne saapuivat klo 2 aamulla.

Vahti tapettiin paikalla ja varustukset hävitettiin; rintavarustuksia tehtiin kaikille piispankartanoon vieville kaduille ja leirit pystytettiin vihdoin sen edustalle. Kun Bjugg aamulla heräsi ja näki olevansa saarrettu joka taholta, koetti hän piispankartanon ja kirkon välistä, katettua käytävää päästä ruotsalaisten selkään, mutta käytävä oli pahaksi onneksi puusta; ruotsalaiset sytyttivät sen tuleen ja ammuskelivat tulinuolilla piispankartanoa, joka oli katettu niinsanotuilla moteilla ja tuohilla, joten sekin pian syttyi palamaan.

Bjugg oli vallan raivoissaan ja kun hän vihdoin näki että hän palaisi asunnossaan, aukaisi hän piispankartanon portit ja pakeni täyttä laukkaa Flötsundiin päin, Tukholmaan vievää tietä.

Mutta ruotsalainen ratsuväki ajoi häntä takaa sillä seurauksella että suurin osa hänen väkeään sai surmansa ja hän itse töin tuskin pelastui. Nuoli sattui hänen käteensä, meni kyynärvarresta sisään ja pisti ulos kyynärpään kohdalta.

Hänen retkensä Tukholmaan kävi sitten aika vaivaloiseksi ja uutiset, jotka hän toi muassaan, olivat sitä laatua, että arkkipiispa niistä raivostui.

Kun nuoli muutaman päivän perästä piti otettaman pois haavasta, kuoli Pentti Bjugg koviin tuskiin.

Sillaikaa näki Kustaa Eerikinpoika paljon vaivaa Vesteråsissa, mutta vihdoin täytyi tanskalaisten voiman peräytyä; ja järjestettyään tärkeimmät asiat läksi hän Upsalaan. Silloin oli kaupunki jo kolme viikkoa ollut hänen everstiensä hallussa.

Ensi työkseen meni hän tuomiokapituliin, jossa kaniikit olivat koolla. Terävin katsein ja sanoin kysyi hän heiltä oliko heitä pidettävä ruotsalaisina vaiko tanskalaisina?

Hän osoitti heille miten sopimattomasti he ja heidän piispansa olivat kohdelleet valtiota ja sen syntyperäisiä johtajia ja uhkasi, että jos he vielä tästälähin jatkavat väärää menettelyään, niin heitä kohtaa rangaistus. Lopuksi kysyi hän heiltä, tahtovatko he nyt heti vannoa hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja tulevaisuudessa käyttäytyä rehellisinä ruotsalaisina.

Kaniikit seisoivat kuin ukkosen lyöminä. Sten herrako oli noussut kuolleista soimaamaan heitä heidän uskottomuudestaan? Eikö Kristian sitte enää olekkaan Ruotsin kuningas, eikö hän ole valloittanut maata, vai miten tuo Kustaa Eerikinpoika uskaltaa lausua noin rohkeita uhkauksia? Millä keinoin hän on saanut kokoon todellisen talonpoikaisarmeijan, joka häntä suojelee ja antaa hänen sanoilleen sellaisen mahtavuuden leiman että niitä täytyy totella?

Hämmästyneet kaniikit pyysivät saada kirjoittaa piispalleen ja pyytää lupaa vaaditun valan tekoon, vaikka he hänen suostumuksestaan ovatkin miltei varmat.

Kustaa antoi suostumuksensa ja kirjoitti itse mahtavalle kirkkoruhtinaalle kirjeen, jossa hän pyysi häntä ajattelemaan valtion parasta ja liittymään häneen, jotta he yhdessä häätäisivät sorron, hädän ja kurjuuden. Kaniikki lähetettiin viemään kirjeitä Tukholmaan, jossa hän tapasi arkkipiispan Henrik Slagheckin ja useiden muiden tanskalaisten johtajien seurassa. Armollinen herra hymähti luettuaan Kustaan kirjeen ja virkkoi, luoden katseen ympärilleen:

— Vien itse Kustaa Eerikinpojalle vastauksen hänen kirjeeseensä.

Kaniikilta kiellettiin paluu, mutta Kustaa Trolle riensi äkkiarvaamatta Tukholmasta, seurassaan 500 ratsu- ja 3,000 jalkamiestä.

Kustaa oli juuri syömässä illallista, kun muuan karkulainen vihollisten joukosta täyttä laukkaa saapui Upsalaan kertomaan, että arkkipiispa suurine sotajoukkoineen on puolen penikulman päässä ja että hän äkkiarvaamatta aikoo karata ruotsalaisten selkään.

Kustaan oli vaikea käsittää että hänen kysymykseensä annettaisiin sellainen vastaus; hän ei tahtonut uskoa sanansaattajaa.

Pian senjälkeen saapui toinen sanansaattaja, joka oli varastanut vihollisilta 16 hevosta, mutta Kustaa epäili yhä vielä. Vasta kun tuntia myöhemmin kaniikki palasi Tukholmasta, todistaen edellisten tuomat tiedot tosiksi, uskoi hän. Talonpoikaisarmeija oli päästetty kotiin. Äkkiä hän käsitti, mikä vaara häntä uhkaa, jos arkkipiispa nyt tulee Upsalaan. Myöhemmin hän kyllä tunnusti että se olisi ollut hänen hukkansa.

Mutta arkkipiispa ei onneksi tietänyt, että Kustaalla oli ainoastaan noin parisataa jalka- ja satakunta hevosmiestä. Sentähden ei hän yöllä uskaltanut rynnätä kaupunkiin. Varhain seuraavana aamuna hän läksi liikkeelle ja marssi Danmarkin kirkon ohitse.

Kustaa pysytteli pienen joukkonsa kanssa hiekkaharjulla, jolla Upsalan linna nykyään seisoo. Hän näki vihollisten laumojen likenevän Danmarkin ja kaupungin välistä tietä ja huomasi vastustuksen mahdottomaksi.

Hänen ainoaksi pelastuksekseen jäi pako; jalkaväki sai käskyn lähteä kaupungista Enköpingiin vievää tietä pitkin ja itse hän ratsuväkineen seurasi.

Aluksi kävi kaikki hyvin. Tultiin Nästenin metsään, noin puoli penikulmaa länteenpäin.

Arkkipiispa oli paikalla tuntenut Kustaan, hänen seisoessaan hiekkaharjulla väkensä kanssa. Silloin hän heti oli lähettänyt Tapani Henrikinpojan, joka oli rohkea, reipas soturi, kahdensadan miehen kanssa, jos mahdollista, ottamaan häntä kiinni.

Tapani läksi matkaan ja pääsi todellakin Hågaåhon, Läbyn pitäjässä.

Kustaan jalkaväki oli jo päässyt kahluupaikan poikki ja itse hän juuri oli keskellä jokea, kun vihollisten sotahuutoja kuului takaapäin.

Suomalainen aatelismies, joka ratsasti likinnä Kustaata, kääntyi äkkiä katsomaan mitä tämä merkitsee, ja nähdessään tanskalaiset ratsumiehet, jotka täyttä laukkaa syöksyivät rantaan, pelästyi hän niin että hän tuli tuupanneeksi Kustaan hevosta, jotta se kompastui pohjassa oleviin liukkaihin kiviin.

Mutta kun miehet, jotka eivät vielä olleet kahlanneet joen poikki, näkivät päällikkönsä vaarassa, asettuivat he, vaikka heitä oli vain harvoja, vastarintaan ja puolustivat asemaansa kuin leijonat.

Seitsemänkymmentä vihollista kaatui taistelussa ja Kustaa pääsi onnellisesti Örsundsbrohon ja Rymningeniin.

Täällä hän taas keräsi miehensä ja kutsutti lentoläheteillä kokoon talonpojat, jotka olivat lähteneet kotiin. Hän päätti antaa arkkipiispalle verisen vastauksen, koska kerran tämä mieluummin oli tarttunut miekkaan kuin kynään.

Lauri Olavinpoika, Lauri Eerikinpoika ja valiojoukko reippaita miehiä sai käskyn vaikeuttaa arkkipiispan paluumatkaa Tukholmaan. He keräsivät tiellä mukaansa voimakkaita miehiä useista kihlakunnista ja pysyttelivät piilossa Lindesundin myllyjen luona. Mutta rohkea Tapani Henrikinpoika, joka aina vaanien ja udellen ratsasti edellimmäisenä, sai ilmi petoksen. Hän huomasi tiellä jätteitä teurastetusta lehmästä ja rupesi paikalla epäilemään. Arkkipiispaa varoitettiin ja hän pääsi pakoon toista tietä.

Ruotsalaiset päälliköt suuttuivat suuresti, kun saivat tietää, että saalis oli päässyt heidän käsistään, mutta sensijaan läksivät he ajamaan vihollisia takaa ja karkasivat heidän selkäänsä.

Syntyi kiivas, verinen tappelu, tanskalaiset tekivät urhoollisesti vastarintaa, mutta Lauri Olavinpoika karkasi kuin jalopeura vihollisten joukkoon, hänen esimerkkinsä kiihoitti muita ja kun hän vihdoin tapasi arkkipiispan, hyökkäsi hän peitsineen arvoisaa kirkkoruhtinasta vastaan sellaisella voimalla, että piispa ainoastaan vaivoin pelastui, äkkinäisellä liikkeellä torjuen iskun, joten peitsi sattui hänen vierellään olevaan mieheen.

Tanskalaisten tappio oli niin suuri, että piispa, seurassaan tuskin joka kuudes mies, palasi takaisin Tukholmaan.

Yhtä vähän onnea saavutti Kustaa Trolle, kun hän kehoitti helsinglantilaisia pysymään erossa taalalaisten kapinasta. Hän läksi itse heitä puhuttelemaan ja otti mukaansa Tapani Henrikinpojan, joka Sturein aikana oli ollut heidän voutinaan. He koettivat todistaa kansalle, että Tukholman verilöyly oli ollut välttämätön, he ylistelivät Kristianin hyviä ominaisuuksia, tekivät kaikellaisia kauniita lupauksia ja vannoivat pysyvänsä kuninkaalle uskollisina kuolemaan asti.

Helsinglantilaiset käskivät Tapani Henrikinpoikaa jo vaikenemaan; saattaa tulla aika jolloin hänen täytyy tehdä toinen vala.

He olivat oikeassa!

Itse hänen armonsa arkkipiispan ottivat Geflen kaupungin asukkaat vastaan nuolilla ja vasamoilla. Ajamattomin asioin ja vihan vimmoissa palasi hän takaisin Tukholmaan.

* * * * *

Kustaan sotavoima oli itse asiassa siksi pieni, ettei sillä voinut ajatella Tukholman valloittamista. Mutta sanomattoman tärkeää hänen asiansa onnistumiselle oli saada pääkaupunki voitetuksi, ja hän toivoi onnellista sattumaa, tai oikeammin sanoen Jumalan apua, jota ei hänen koskaan ollut tarvinnut odottaa turhaan. Kun hän katseli mennyttä aikaa, niin kaikki tapahtumat hänestä tuntuivat melkein ihmeiltä; kuinka hän olisi saattanut epäillä, ettei Herra nytkin olisi hänen kanssaan? Hän päätti siis uskaltaa rohkean yrityksen ja marssi voittoisille joukkoineen rakasta, mainehikasta Tukholmaa kohti.

Kuni aavetta katselivat niitä tanskalaiset ja Kustaa Trolle. Siinä, missä kuningas Kristian vasta oli tehnyt veritöitään, Brunkebergjn kummuilla, välkkyivät tutut peitset taasen auringon valossa; sama kansa oli viisikymmentä vuotta sitte voittanut ihanan voiton tanskalaisten ritarijoukoista. Eikä ollut kulunut montakaan kuukautta siitä kun verikuningas oli valloittanut Tukholman linnan ja ylpeänä kerskaillut nöyryyttäneensä Ruotsin, jota ei hänen isänsä eikä isoisänsä ollut saanut lannistetuksi. Ja kas! siinä nyt seisoi voittoisa talonpoikaisarmeija, yhtä urhoollisena ja vapaana kuin esi-isät, Tukholman edustalla.

Juhannusaikaan v. 1521, viisi kuukautta siitä kun taalalaiset olivat kutsuneet Kustaan johtajakseen, pystytti hän leirinsä Brunkebergin juurelle.

Ylinnä mäen harjulla seisoi vielä neljä hirsipuuta, joissa riippui ruotsalaisten ruumiita.

Tämä näky, joka muistutti edellisen syksyn veritöitä, herätti hirveintä vihaa. Kustaa antoi heti ottaa alas ruumiit ja haudata ne.

Siihen aikaan tarkoitti piiritys pääasiallisesti ruokatavarain tuonnin estämistä. Kustaa oli pystyttänyt leirinsä molemmin puolin Brunkebergiä, mutta tuskin olivat leirit valmiit, kun tanskalaiset kahdessa joukossa ryntäsivät ruotsalaisten kimppuun, ja sellaisella voimalla, että ruotsalaisten, rohkeasti puolustauduttuaan täytyi vetäytyä takaisin Rotebrohon; siellä Kustaa pystytti leirinsä samaan paikkaan kuin Sten Sture vanhempi viisikymmentä vuotta sitte.

Mutta täälläkin hätyytti vihollinen lakkaamatta ruotsalaisia. Tapani Henrikinpoika läksi liikkeelle suurine joukkoineen. Päästyään Sollentunan kirkolle, asetti hän suurimman osan väkeään väijyksiin ja jatkoi itse matkaansa Rotebrohon, ottaen mukaansa noin neljäkymmentä hevosmiestä ja vähän jalkaväkeä. Siellä hän kääntyi muutamia varustuksia vastaan, joiden takana Kustaa miehineen pysytteli, ja oli aikovinaan tehdä hyökkäyksen.

Luonnollisesti löivät ruotsalaiset hänet takaisin ja alkoivat kiivaasti ajaa häntä takaa; sitä hän juuri oli odottanutkin. Päästyään väijyksissä olevan joukkonsa luo, ryhtyi hän taas vastarintaan ja piiritti ruotsalaiset joka taholta. Mutta Lauri Eerikinpoika ei siitä säikähtänyt; syntyi kiivas ottelu ja mieshukka oli suuri, mutta urhoudellaan ja kekseliäisyydellään ruotsalaiset pelastuivat ja pääsivät takaisin Rotebrohon, vaikka vähentynein voimin.

Arkkipiispa riemuitsi. Hän piti jokaista tanskalaisten menestystä suurena voittona ja hieroskeli tyytyväisenä käsiään, lausuen:

— Odottakaa te vaan! Kyllä te nyt olette tyhjentäneet hirsipuut, mutta itse te ne vielä täytätte.

Rotebron tappelu oli vasta ollut. Syvinten tunsi Kustaa tappion, mutta hän ei kadottanut tyyntä, tasaista mielenmalttiaan.

Eräänä päivänä tuli leiriin suuri joukko helsinglantilaisia; he olivat vihdoinkin päättäneet ryhtyä auttamaan ruotsalaista jalosukuista hänen suuressa sodassaan. Taalalaisten voitot olivat heitä innostuttaneet ja heille osoittaneet, ettei liene mahdotonta pelastaa valtakunta tanskalaisen kuninkaan käsistä. Yhtä tervetullut oli Kustaalle myöskin se apu, jonka urhea holsteinilainen Tapani Sasse toi.

Hän oli ollut auttamassa Kristina Gyllenstjernaa sodassa Kristiania vastaan, sitte hän merirosvona oli retkeillyt Itämerellä, nyt oli hän aikonut lähteä Venäjälle, mutta kun hän kuuli Kustaa Eerikinpojan puuhista, viehättivät ne hänen seikkailuhaluista, ritarillista mieltään ja hän heitti koko Venäjänmatkan sikseen ja kiirehti Rotebron luona olevalle leirille 60 saksalaisen sotamiehensä kanssa.

Kustaa otti hänet ilolla vastaan; hän tarvitsi ennen kaikkea harjaantunutta väkeä.

Saattoi arvata että Tukholman piiritys kestäisi kauvan, koska ei muonavarojen tuontia meren puolelta saatettu estää. Myöskin oli välttämätöntä pelastaa muu osa maata tanskalaisten ikeestä ja valloittaa takaisin ne linnat, jotka vielä olivat heidän hallussaan.

Niitä oli todellakin vielä paljon ja valloitus kävi hitaasti, koska piiritystaito siihen aikaan oli sangen huono.

Vikissä asusti tanskalainen Knut Niilonpoika ja hänen linnansa kesti piiritystä kokonaisen vuoden. Samoin Engsö ja Tynnelsö; kaikkiin näihin paikkoihin piti lähettää sotaväkeä ja puhdistaa Suomi vihollisista.

Kustaan täytyi itse pitää huolta kaikesta; Klement Renzell lähetettiin Itämerenkaupunkeihin noutamaan ruutia ja luotia. Strängnäsin piispojen vahva linna ja monia muita linnoituksia täytyi valloittaa, ja ne olivat kaikki syvien hautojen, muurien ja vallien ympäröimät. Mutta niin paljon kuin voimia suinkin riitti, lähetettiin miehiä aloittamaan valloitustyötä, usein päällikön johdolla, joka oli nuori ja kokematon.

Kronikat kertovat tältä ajalta: "Kustaa ei saanut nauttia lepoa eikä hyviä päiviä, sillä hänen miehensä olivat majoitetut niin moneen paikkaan, että hänen aina täytyi olla suuressa pelossa ja huolessa siitä, miten heidän saattoi käydä, ja etteivät he vaipuisi varmuuteen ja huolimattomuuteen ja vihollinen äkkiarvaamatta karkaisi heidän päällensä. Ei myöskään ollut hauska tietää että kirstunpohjalla oli aivan vähän säästöä, kun kansa huusi palkkaa. Sentähden ei hän viipynytkään kauvan samassa paikassa, vaan ratsasti yöt päivät edestakaisin leirien väliä."

Voimakkaimpia, urhoollisimpia Kustaan sotapäälliköistä oli Arvid Kustaanpoika Vestgöte. Hän rakasti Kustaata kaikesta sielustaan ja mielestään, piti vaaraa morsiamena, jota hän yhtämittaa ajoi takaa, ja nautti seikkailuista enemmän kuin mistään muusta. Jätimme hänet viimeksi siihen, kun hän läksi Vesteråsista. Toukokuun keskivaiheilla meni hän Neriken kautta Itägötlantiin; siellä yleensä vähemmin suosittiin suurta pelastustyötä, sillä mielissä oli säilynyt muisto siitä, kuinka edellisellä kerralla oli marssittu Linköpingin piispankartanoon. Tällä kertaa ei uskallettu suututtaa kuningasta ja mahtavaa piispaa.

Arvid retkeili rohkeasti läpi koko maan ja saapui Vadstenaan.

Siellä hän vielä samana päivänä kutsui porvarit raatihuoneelle.

He tulivatkin kaikki, toiset pöyhkeinä, ylimielisinä, toiset epävarmoina, peloissaan.

— Tiedättehän että Ruotsi nykyään tottelee Tanskan käskyjä? kysyi hän.

Kyllä he sen tiesivät.

— Tiedättekö sitte sen, että herrani, jalo Kustaa Eerikinpoika on vapauttamaisillaan maan?

He katselivat epäillen toisiinsa ja mutisivat vihdoin jotakin sinnepäin, että ovathan he kuulleet jotakin sellaista, mutta eivät he varmaan tiedä mitään.

Arvid loi heihin ylenkatseellisen silmäyksen.

— Tahdotteko auttaa häntä toteuttamaan aikeitaan? Alussa kuului joukosta vain hiljainen kielto, mutta sitte se kasvoi ja vihdoin se kaikui jokaisen suusta:

— Ei, ei, me emme tahdo!

Silloin meni Arvid ikkunaan, avasi sen ja huusi jymisevällä äänellä:

— Piirittäkää raatihuone!

Kun hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, näki hän ympärillään kalpeita, pelästyneitä kasvoja.

— Tahdotteko vannoa herralleni uskollisuutta ja kuuliaisuutta? kysyi Arvid terävästi.

— Pyydämme ajatusaikaa, vastattiin vapisevin äänin. Mutta Arvid löi nyrkkinsä pöytään.

— Joko te tänä hetkenä antaudutte Kustaa Eerikinpojalle, tai menetätte henkenne ja omaisuutenne.

Se vaikutti, ja vala tehtiin.

Kaupunki pakoitettiin sitte antamaan väkeä sotajoukon jatkoksi, mutta suuri määrä nuoria miehiä, kultasepän kisällejä ja käsityöläisiä antautui vapaehtoisesti Arvidin johdon alle. Vadstenasta läksi hän Hofgårdeniin ja sieltä Skeningeniin, Linköpingiin, Norrköpingiin ja Söderköpingiin.

Reippaalla käytöksellään ja uljaalla ryhdillään sai hän kaikkialla porvarit ja talonpojat tunnustamaan Kustaa Eerikinpojan herrakseen.

Kesäkuussa saapui urhea Arvid Stegeborgin linnalle ja pystytti leirinsä likelle Skällvikin pappilaa, jossa hän sai osakseen paljon hyväntahtoisuutta.

Hän olisi ehkä jäänyt sinne vapaehtoiseen vankeuteen, jollei kuuluisa tanskalainen merisankari Severin Norrby viidellätoista laivalla ja jahtialuksella äkkiä olisi purjehtinut lahteen. Seurassaan kolmesataa miestä nousi hän maalle karkoittamaan ruotsalaisia ja ehkäisemään valloitusta.

Arvid Vestgötellä ei ollut kuin kolmekymmentäkahdeksan ratsumiestä ja kolme ruotua sotamiehiä, mutta nyt ei ollut aikaa ajattelemiseen — mikä oli tehtävä, oli tehtävä kiireesti. Hän karkasi siis väkineen vihollista vastaan ennenkuin tämä vielä oli ehtinyt asettua järjestykseen, ja kävi tanskalaisten kimppuun sellaisella kiihkolla, että he pahanpäiväisesti pelästyivät ja yksin urhoollinen Norrbykin heittäytyi veteen pelastuakseen. Mutta muuan ruotsalainen ratsumies, Pentti Knuutinpoika, jota kutsuttiin "pieneksi", ajoi häntä kiihkeästi takaa ja iski häntä tuontuostakin teräksisellä kaarellaan, niin että hän miltei oli joutua vangiksi. Vaaran ollessa suurimmillaan tuli sentään eräästä laivasta vene, johon Severin herra pelastui; mutta päästyään oman laivansa kannelle, huusi hän vastapäätä olevalle rannalle, että se urhea poika joka häntä oli ajanut takaa, on kymmenen miehen arvoinen ja tarjosi hänelle kymmenen miehen palkkaa palveluksessaan; mutta Pentti ei siihen suostunut enempää kuin Stegeborgin linnankaan piiritys lakkasi. Pian purjehti Severin herra pois.

Tämä tapahtui heinäkuussa ja elokuussa tuli Kustaa itse Söderköpingin kautta Itägötlantiin Stegeborgin edustalla olevan piiritysjoukon luo.

Hän lausui sekä päällikölle että miehistölle ansaitun kiitoksen uljaasta käytöksestä ja antoi maksaa heille runsaan palkan.

Siihen aikaan asui mahtava piispa Hans Brask hyvin varustetussa linnassaan Munkebodassa (nykyään Norsholm); hän oli mahtavin mies koko Itägötlannissa ja kaikki pitivät häntä suuressa kunniassa. Oltiin sitä mieltä että hän rakasti isänmaatansa enemmän kuin papit yleensä, mutta ennen kaikkea hän kiivaasti piti kiinni katolisesta kirkosta ja papillisesta mahdistaan ja voimastaan.

Erittäin tärkeää oli Kustaan saada tämä mies puolustamaan Ruotsin asiaa. Hän oli jo heinäkuussa kirjoittanut hänelle kirjeen, mutta saamatta vastausta. Nyt hän päällikkönsä kanssa neuvotteli, mitä olisi tehtävä.

Arvid Vestgöte ei epäillyt raivata pois esteitä, jos niitä vaan oli tiellä.

— Ei muuta, sanoi hän, — kuin päivän matka Munkebodaan, ja asia on selvä.

Mutta Kustaa tahtoi voittaa mahtavan miehen toisilla aseilla.

Hän kirjoitti hänelle uudestaan, kuvaili Kristianin menettelyä ja valtakunnan tilaa, mutta lausui samalla, että jollei piispa pian ilmoita, mille puolelle hän kallistuu, niin Munkebodaan ennen pitkää saapuu vieraita.

Ja lähetettyään tämän kirjeen, läksi Kustaa itse matkaan, kanssaan koko joukko sotamiehiä.

Hans Brask oli jo kauvan suurella uteliaisuudella seurannut Kustaan puuhia. Hän vihasi sydämensä pohjasta Kristiania, joka verisellä itsevaltiudella oli katkoellut Ruotsin kirkon etevimpien miesten päät; hän oli itse ollut joutumaisillaan saman kohtalon alaiseksi, sen hän selvästi muisti; mutta pelastustyön menestyminen ei vielä ollut varma; varomatonta olisi ollut ryhtyä auttamaan vapauttajaa.

Turhaan odotti hän uutisia Tanskasta, silloin tuli Kustaan toinen kirje. Tapaukset olivat jo kehittyneet liian pitkälle, nyt hänen täytyi ryhtyä toimeen. Sentähden hän lukuisan seurueen saattamana läksi Kustaa Eerikinpoikaa vastaan.

Skärkindin pappilassa he kohtasivat toisensa.

Toinen oli 25 vuoden ikäinen mies nuoruutensa täydessä kukoistuksessa; hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen ajatuksensa syvät, hän oli jo joutunut kaikkien ihmettelyn ja huomion esineeksi eikä kukaan kuolevainen saattanut tietää, kummoiseksi hänen tulevaisuutensa muodostuisi. Toinen taas oli keski-ikää vanhempi; hänen silmänsä, joiden salaisuuksia ei kukaan saattanut lukea, olivat syvillä kuopilla; hänen ajatuksensa olivat viekkaat ja hän punnitsi niitä, varovaisesti sovitellen sanansa niin, että jokainen saattoi selittää ne mielensä mukaan.

Kustaa puheli maan tilasta ja huomautti, että oli välttämätöntä kutsua kokoon herrainpäivät.

Piispa kuunteli tarkkaavaisesti; Kustaan sanat olivat niin järkevät, että ne tekivät turhiksi kaikki epäilykset ja empimättä suostui piispa tekemään vaaditun valan.

Sitte he yhdessä läksivät Linköpingiin, josta Kustaa kirjoitti kutsut herrainpäiville Vadstenaan ja lähetti ne kaikille tahoille maata.

Koko maa oli kiihoituksen tilassa, kukaan ei tietänyt mitä Kristian tästälähin aikoi tehdä, ja Kustaa ilmestyi useimpain mielestä lähettiläänä taivaan mailta.

Itse hän tunsi kulkevansa ikäänkuin näkymättömien voimien johtamana, ajatukset tulivat ulkoapäin, hän ei tietänyt mistä; hänen edessään näytti aina olevan viitattu tie ja kun hänelle hiljaisina öinä selveni, mitä nyt oli tehtävä, niin ei hän koskaan lykännyt työtä toistaiseksi; mitä häneen itseensä tuli, niin ei mikään työ tai vaiva tuntunut hänestä liian raskaalta.

Vadstenan kokous avattiin 21 p. elokuuta. Tärkeimmät valtakunnan säädyt Itägötlannista, Vermlannista ja Dalista saapuivat, ja kun Kustaa 24 p:nä astui saliin, kohtasi häntä siellä 30 ritaria, jotka olivat pysytelleet pääasiallisesti Kalmarissa Norrbyn suojeluksen alla. Nyt he, luottaen ruotsalaisen päällikön onneen ja kuultuaan, että Kristian oli antanut uuden käskyn ruotsalaisen aateliston hävittämisestä, olivat lähteneet Kalmarista Vadstenaan tarjoamaan Kustaalle apuaan ja pyytämään suojelusta häneltä, ainoalta joka saattoi sitä antaa.

Tälle kokoukselle, jossa oli sekä valtakunnan aatelistoa että miehiä muista yhteiskuntaluokista, esitti Kustaa maan vaaran. Hän käski kaikkia muistamaan, kuinka menneinä aikoina vieraat hallitsijat olivat koettaneet vain vahingoittaa ja nylkeä valtakuntaa; hän pyysi heitä ajattelemaan, näitä heillä oli odotettavana tanskalaiselta kuninkaalta ja kehoitti jokaista olemaan avullisena siinä työssä, johon hän rehellisten miesten uskollisella avulla oli ryhtynyt, pelastaakseen valtakunnan perikadosta.

Kaikki kokoontuivat Kustaan ympärille kiittämään häntä siitä että hän oli ottanut ensi askeleen maan pelastamiseksi. Tunteidensa valtaamina tulivat monet pyytämään, että hän rupeisi heidän kuninkaakseen. Toiset taas, jotka muistivat että Sturet, kantamatta kuninkaannimeä, olivat voineet johtaa valtakuntaa, pysyivät vaiti.

Kustaa vastasi, ettei hän suinkaan ollut ryhtynyt sotaan valloittaakseen itselleen valtaistuinta; hän on vain ajatellut valtakunnan onnea ja itsenäisyyttä ja kansanmiesten kehoituksesta ruvennut päälliköksi.

Jos he kaikki uskollisina ruotsalaisina, jokainen kohdastaan lupaavat antaa hänelle uskollista, miehekästä apua, niin hän puolestaan tekee mitä taitaa ja pysyy heidän päällikkönään. Kuningasta ei ole ajatteleminenkaan ennenkuin Kristian joukkoineen on karkoitettu maasta. Sitte ovat säädyt kutsuttavat kokoon yksimielisesti päättämään kuninkaan vaalista. Sen jonka he katsoivat hyväksi valita, sen hänkin tunnustaa ja sille hänkin osoittaa uskollisuutta ja kuuliaisuutta.

Puhe otettiin vastaan suurella ihastuksella ja kokoontuneet säädyt vahvistivat hänen vaalinsa valtakunnan johtajaksi ja päälliköksi; sitte kaikki vannoivat hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja lupasivat hänelle voimakasta apua. Kristianin julmasta menettelystä kirjoitti neuvosto ja uusi valtionhoitaja, kertomuksen, joka lähetettiin kaikille hengellisille ja maallisille herroille koko kristikunnassa, heidän arvosteltavakseen.

Herrainpäivien päätyttyä lähetti Kustaa miehiä Länsigötlantiin ja Smålantiin.

Edellisessä maakunnassa otettiin Leckö äkkirynnäköllä ja Elfsborg piiritettiin.

Lödese avasi porttinsa ja Elfsborg teki lyhyttä, mutta turhaa vastarintaa.

Stegeholm Smålannissa ja Jönköpingin sekä linna että kaupunki miehitettiin ja uskottiin varmojen ruotsalaisten haltuun. Itse johti Kustaa Tukholman piiritystä; hän pystytti kolme leiriä: yhden Botkyrkan pitäjään, toisen Loföhön ja muutti kolmannen Rotebrosta Jerfvaan, puolen penikulman päähän kaupungista.

Syyskuussa lähetettiin Niilo Arvinpoika ja Heikki Jönsinpoika Suomeen. He voittivat kansan puolelleen ja tunkeutuivat Turkuun asti.

Linna oli hyvin varustettu; siinä oli torneja ja valleja ja haudat eroittivat sen mannermaasta.

Kuningas Kristian oli asettanut junkkari Tuomaan sen päälliköksi; hän oli sekä yhtä julma että yhtä urhoollinen kuin hänen herransa.

Piiritysjoukkoa vastaan piti hän hyvästi puoliaan. Hän teki useita onnistuneita hyökkäyksiä, mutta vangit, jotka siten joutuivat hänen käsiinsä, hirtätti hän seuraavana päivänä linnan muurin ulkopuolella. Kerrottiin hänen mestanneen oman kirjurinsa vaan siksi, että tämä oli ruotsalainen, vaikka hän muuten oli häneen tyytyväinen.

Turun linnassa asusteli siihen aikaan aatelismies Eerik Fleming; tietäen että hänkin joutuisi saman kohtalon alaiseksi, teeskenteli hän olevansa kuninkaan paras ystävä ja haukkui kapinoitsijoita niin kiihkeästi, että hän voitti päällikön luottamuksen.

Junkkari Tuomas antoi hänelle joukon sotamiehiä ja käski häntä tekemään hyökkäyksen ruotsalaisten leiriin. Ilolla Eerik herra huomasi että suurin osa sotamiehistä oli ruotsalaisia. Tuskin oli hän saavuttanut piiritysjoukon, kun hän jo käänsi hevosensa, muut ruotsalaiset seurasivat esimerkkiä ja tanskalaiset saivat niin selkäänsä, että ainoastaan pieni osa heistä pääsi takaisin junkkari Tuomaan luo.

Niilo Arvinpoika ei suinkaan ollut mikään erinomainen johtaja; mutta sensijaan teki nuori suomalainen aatelismies, Grafbackan herra Niilo Matinpoika Krabbe kaunista jälkeä. Aikansa suurimpana sissinä retkeili hän keveine, hyvin, varustettuine veneineen edestakaisin saaristossa, vakoili tanskalaisten vehkeitä, nousi maihin yöllä, karkasi nukkuvien vihollistensa kimppuun ja tappoi heidät armotta. Sitte hän kiiruhti takaisin saaristolaisveneihinsä ja piilottautui Tallinnan ja Liivinmaan saaristoon; kukaan ei tietänyt missä hän oli; turhaan lähetettiin miehiä etsimään häntä, häntä ei ollut missään; mutta siellä missä häntä vähinten odotettiin, siellä hän astui maihin; milloin hän ilmestyi Turun läheisyyteen, milloin Uudellemaalle, milloin minnekin; hän hyökkäsi äkkiarvaamatta nimismiesten kartanoihin, missä vihollinen paraikaa majaili, salpasi kivillä ja kannoilla ovet ja portit, sytytti talon tuleen ja poltti sinne koko joukon.

Hänen seurueeseensa kuului tavallisesti noin kaksi- tai viisitoista toveria, mutta heidän avullaan saattoi hän surmata sata vihollista, jopa enemmänkin.

Raseporin seuduilla, Kokemäen ja Porvoon kuninkaankartanoissa oli hänen urhoollisuutensa hyvin kuulu ja hänen nimensä tuotti tanskalaisille sellaista kauhua, että he häntä yksin pelkäsivät enemmän kuin koko Niilo Arvinpojan sotajoukkoa.

Jouluaatto v. 1521 oli tanskalaisille sangen surullinen. Kun Norrby elokuussa oli lähtenyt Stegeborgista, oli hän pannut Berendt von Melenin linnaan päälliköksi. Tämä oli joulukuun 18 päivänä jättänyt sen Arvid Vestgötelle.

Mutta sitä ei Severin Norrby tietänyt, vaan saapui joulun edellisinä päivinä tuomaan linnaan muonavaroja ja apujoukkoja.

Muuan karkulainen toi tästä tiedon Arvidille, joka silloin pienemmällä joukolla asettui samaan asentoon jossa hän oli linnaa piirittäessä.

Houkutellakseen tanskalaisia vielä varmempaan ansaan, teki hän Ettersundin luona kovaa vastarintaa; Norrbyn oli vaikea pitää puoliaan, mutta kun puolustautuminen vihdoin hänelle onnistui, lähetti hän heti linnaan tiedon, että hän on saapumassa apujoukkojen kanssa; merkiksi pisti lähettiläs peitsen nenään hatun, mutta muuan ruotsalaisesta linnaväestä ampui ajattelemattomuudessaan pois sen, siten tuoden ilmi koko juonen.

Norrby huomasi petoksen ja karkasi suinpäin takaisin.

Ettersundissa kohtasi häntä taas sama kova vastarinta ja mieshukka.

Mutta päästyään laivaansa kiitteli Norrby ruotsalaisia hyvistä joulukemuista ja kutsui heidät Kalmariin juomaan pääsiäisolutta. Berendt von Meleniä, joka oli heittänyt linnan ruotsalaisille, nimitti hän kavaltajaksi.

Tämä tapahtui Stegeborgissa; mutta samana päivänä kärsivät tanskalaiset yhtä suuren tappion Lofössa. Siellä oli Pietari Fredag 500 miehen suuruisen joukon etunenässä ja hän esti kaiken kuljetuksen Tukholmaan Mälarin puolelta; sentähden oli tärkeää saada hänet karkoitetuksi.

Se näyttikin käyvän varsin helposti ja 1,500 miestä lastattiin Tukholmassa 40 laivaan ja saaristoveneeseen; tiellä laskivat miehet leikkiä ja nauroivat, että he menevät Pietari Fredagin luo vieraisiin, tyhjentämään hänen oluttynnöriänsä; vahinko vain, ettei se ole tarpeeksi iso.

Mutta Pietari Fredag oli nuori, urhoollinen ja ennen kaikkea valpas mies; kuullessaan vieraita laivoja ilmestyneen salmeen, arvasi hän paikalla niiden aikeet ja ryhtyi varokeinoihin.

Hän asetti kuusitoista jahtitorvilla varustettua miestä seisomaan hyvän matkan päähän toisistaan, sinne tänne vuorille ja metsiin, ja antoi heille käskyn pitää silmät auki. Kun leirissä puhalletaan tappelumerkki, pitää heidän kunkin haarallaan toitottaa torveensa.

Iloisilla mielin nousivat tanskalaiset maihin Glian luona ja alkoivat marssia leiriä kohti; sen valloittaminen tuntui heistä leikinteolta vain.

Mutta samassa alkoi sieltä soida sotasäveliä ja iltahämärässä saattoi eroittaa pimeän ryhmän, joka liikkui. Tanskalaisten piti siis paikalla ryhtyä tappeluun. No niin, sitä paremmalta maistuu, sitte olut.

Mutta samassa rupesi kuulumaan sotatorvia oikealta ja vasemmalta, metsästä, kaikkialta. Ruotsalaiset ovat varmaankin saaneet lisäjoukkoja, ehkä koko metsä on miehiä täynnä; ottelua ei siis ole ajatteleminenkaan; ja äkkiä teki tanskalaisten joukko kokokäännöksen ja pakeni takaisin rantaan. Sillaikaa olivat nuo pimeät varjot ehtineet liketä ja hirveällä vauhdilla ryntäsi Pietari Fredag väkineen esiin, torvien yhä kaikuessa metsästä, tavalla joka edellytti että koko sinne kätketty joukko oli tulossa.

Tanskalaiset kärsivät suuren tappion, 200 miestä kaatui kentälle ja vielä useampia hukkui veteen, jonne he täysine aseineen suin päin olivat heittäytyneet. Jälelle jääneet karkasivat hirveässä sekamelskassa laivoihinsa ja veneihinsä, palatakseen Tukholmaan verissä ja haavoittuneina. He eivät olleet saaneet aikaan mitään ja nyt oli siis hävettävä sekä johtajia että miehistöä.

Tukholmassa oli jo ryhdytty toimenpiteisiin, jotka osoittavat, että Kustaan leiriä suuresti pelättiin.

Ne jalosukuiset naiset, jotka verilöylystä asti olivat olleet täällä vankeudessa, toimitettiin pois Ruotsista. Pelättiin nimittäin heidän vaikutustaan sekä porvaristoon että ruotsalaisiin herroihin. Sentähden heidät lähetettiin Tanskaan. Huomattavimmat heistä olivat Kristina rouva, Sturen leski nuorine tyttärineen, Cecilia rouva, Kustaan äiti ja hänen tyttärensä Emerentia ja Märta. Kaikki nämä vietiin Köpenhaminaan ja suljettiin torniin, jossa he myöskin kuolivat, paitsi Kristina rouva.

Kustaan kolmas sisar, Margareeta rouva, Joakim Brahen leski, vietiin vangittuna Nyköpingin linnaan.

Niin päättyi vuosi 1521 ja seuraavanakin vuonna suosi onni ruotsalaisten aseita.

Tammikuussa v. 1522 joutui Vesteråsin linna Kustaan käsiin ja pian senjälkeen Tynnelsö ja Engsö.

Smålannissa oli Pekka Hannunpoika koonnut väkeä ja rynnännyt Kalmaria vastaan.

Koskei Arvid Vestgöteä enään tarvittu Stegeborgissa, niin hän Kustaan käskystä liittyi Pekka Hannunpoikaan ja molemmat läksivät Kalmariin. Näytti siis siltä kuin urhea Arvid todellakin olisi noudattanut Severin Norrbyn kutsua ja lähtenyt juomaan pääsiäisolutta hänen luokseen.

Sen väen, jota ei välttämättömästi tarvittu etelässä, vei Kustaa Tukholmaan, lisätäkseen joukkojansa ja jouduttaakseen aikeitaan.

Tukholmassa vallitsi suuri hätä. Kristianin päälliköt olivat ryhtyneet kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin: puolustusneuvoja oli sekä korjattu että lisätty. Sekä gotlantilaisia että ahvenanmaalaisia kehoitettiin tuomaan Tukholmaan voita, kalaa, savustettua ja suolattua lihaa, lehmiä ja muuta, niinkuin heidän esi-isänsäkin olivat tehneet. Köpenhaminaan lähetettiin yhtämittaa kirjeitä, joissa kuninkaalle ilmoitettiin, että maistraatti, valtakunnan arvoisat isät ja raati olivat tehneet mitä ikinä olivat taitaneet kapinan rauhoittamiseksi, mutta kaikki oli ollut turhaa. Pyydettiin siis kuningasta itseään tulemaan avuksi, varsinkin koska hätä oli suuri.

Mutta ei kuulunut vastausta eikä apua. Muonavaroja Tukholmaan karttui aivan vähän, sillä talonpoikia ja kalastajia liikkui saaristossa ja he ottivat haltuunsa kaikki veneet, jotka olivat viemässä ruokatavaroita Tukholmaan. Talonpoikien viha ja ruotsalaisten leirit taas estivät tuonnin mannermaan puolelta. Palkkasoturit valittivat että palkat olivat jääneet maksamatta, että ruoka oli huonoa ja että sitä oli liian vähän. Taudit ja ainaiset kahakat vihollista vastaan olivat hävittäneet suuren osan miehistöä. Ruotsalaiset porvarit olivat paenneet kaupungista ja ne muutamat jotka olivat jääneet jälelle, istuivat melkein kaikki linnassa vankeina.

Sisällinen eripuraisuus teki sekasorron vieläkin suuremmaksi. Didrik Slagheck, kovasydäminen, alhainen ihminen, jonka toimesta Tukholman verilöyly oli pantu täytäntöön ja joka mainiosti ymmärsi sovittaa neuvonsa ja aikeensa Kristianin mielen ja oikkujen mukaan, oli määrätty ylimaaherraksi Ruotsiin. Mutta hän oli hirmuvallallaan tehnyt itsensä niin vihatuksi, että tanskalaiset itse kesällä v. 1521 kirjoittivat Köpenhaminaan ja moittivat häntä.

Omasta puolestaankin oli hän jo väsynyt kaikkeen kamaluuteen, jota hän joka päivä oli saanut nähdä. Sentähden hän kuninkaalta ja Tanskan neuvostolta pyysi päästä virastaan niin pian kuin suinkin.

Sillaikaa oli Kristian Flanderissa, joten kirje jäi vaille vastausta.

Mutta Slagheckin leppymätön vihamies Jöns Bellenacke, joka pelkäsi, että Slagheckin lähdettyä koko Ruotsin kapina pantaisiin hänen ja hänen toveriensa syyksi, kirjoitti tanskalaiselle neuvostolle ja selitti, että Didrikin välttämättömästi täytyy jäädä Ruotsiin, kunnes kuningas itse tulee ja saa nähdä, kuinka kurjassa tilassa valtionhoitoa on pidetty, joten ei Slagheckin epäkristillistä menettelyä pantaisi toisten syyksi.

Kristian näytti vallan unohtaneen Ruotsin ja sen hädän. Silloin kirjoitti arkkipiispa Kustaa Trolle ruotsalaiselle valtionhoitajalle ja ehdotteli että yhdyttäisiin jollakin sopivalla paikalla keskustelemaan molemminpuolisista asioista; hän toivoi voivansa sovittaa kuninkaan ja Kustaan välin ja arveli että kaikki valtakunnan kurjuudet ja onnettomuudet johtuivat heidän huonosta välistään.

Kustaa vastasi, ettei kukaan saata luottaa kuninkaaseen, jonka elämä on ollut pelkkää julmuutta ja petosta. Valtakunta on tarpeeksi kärsinyt vieraista hallitsijoista. Sentähden kehoitti hän arkkipiispaa liittymään synnyinmaahansa ja varjelemaan sen asukkaita.

"Tiedän, arvoisa isä", kirjoitti Kustaa, "millainen kuningas Kristianin ja Tanskan ja Norjan kaupunkien välinen suhde on. Kristianilla on tärkeämpiäkin toimia kuin olla Ruotsissa auttamassa ystäviään. Vai olisiko teidän armollenne parempi olla Ruotsissa herrana, niinkuin olette, tai paeta Tanskaan, jossa on tapana pilkata ja häväistä rehellisiä ruotsalaisia." Sitte Kustaa Jumalan ja kaikkien pyhien nimessä vakuutti, että sekä hän, valtionhoitaja, että koko Ruotsin rahvas antavat hänelle anteeksi kaikki mitä hän on rikkonut.

Mutta Kustaa Trollen uhkamielinen luonne kielsi tuollaisen hänen ylpeydelleen ja arvolleen sopimattoman sovinnon. Hänen varma vakaumuksensa oli, että unioni oli hyvä, ja mieluummin olisi hän seisonut isänmaansa raunioilla kuin nähnyt valtakunnan joutuvan voitollisen vertaisensa käsiin.

Kun Didrik Slagheck vihdoin sai käskyn lähteä Köpenhaminaan, katsoi Kustaa Trolle parhaaksi seurata häntä. Hän tahtoi kehoittaa Kristiania lähettämään kiireistä ja voimakasta apua, mutta ivalla ja nuhteilla hänet otettiin vastaan. Miehen, joka oli niin suurta sukua, olisi pitänyt jäädä maahan rohkaisemaan omiensa mieliä. Nyt oli hän syypää Ruotsin kapinaan ja kaikkeen onnettomuuteen.

Kristianin vahvin tuki tässä sodassa oli Severin Norrby; hän oli myöskin ainoa mies, joka uskalsi soimata kuningasta hänen julmuudestaan ja jonka nuhteet kuningas vaieten otti vastaan.

Hän oli ainoa joka kävi Ruotsin sotaa ja auttoi Kristiania, kun muut kaikki hänet hylkäsivät. Nyt kehoitti kuningas häntä rientämään Tukholman avuksi. Norrby kokosi väkeä ja muonavaroja, purjehti Gotlantiin, sai sieltä vielä miehiä avuksi ja kiirehti sitte Tukholmaan.

Saatuaan ruokaa ja uusia joukkoja tekivät tanskalaiset rohkean rynnäkön ruotsalaisten leiriä vastaan Jerfvan luona.

Kustaa ei ollut läsnä ja Tapani Sasse, Pentti Knuutinpoika Pieni sekä Pietari Fredag olivat johtajina; mutta he joutuivat riitaan keskenään ja ruotsalaiset kärsivät suuren tappion. Itse palmusunnuntaina tapahtui uusi rynnäkkö sellaisella kiihkolla, että leiri täytyi jättää vihollisten käsiin.

Seuraavana päivänä tehtiin Sätran leiriin samallainen rynnäkkö samalla seurauksella, joten Tukholma mannermaan puolelta nyt oli vapaa.

Mutta ei siinä kyllä, vaan Suomestakin tuli huonoja tietoja. Severin Norrby oli Tukholmasta purjehtinut meren poikki ja pakoittanut Niilo Arvinpojan luopumaan leiristään. Niilo oli ensin sytyttänyt ruutivarastonsa tuleen, jolloin suuri osa Turkua joutui liekkien uhriksi.

Arvinpoika itse, Eerik Fleming ja useat muut suomalaiset aatelismiehet pakenivat sisämaahan. Piispa, joka salaa oli auttanut ruotsalaisia, pakeni Raumalle, mukanaan joukko aatelisia vaimoineen, lapsineen, tavaroineen. Sieltä he läksivät Ruotsiin. Mutta Öregrundin luona nousi kamala myrsky ja piispa seuralaisineen hukkui.

Kaikki nämä vastoinkäymiset osoittivat selvästi, että Ruotsi välttämättömästi tarvitsi merivoimaa ja Kustaa sen kyllä huomasi. Mutta ennenkuin menemme eteenpäin, koetamme kuvata Kristian Tyrannia, joka tuli sekä Ruotsin että Tanskan kauhuksi; hänellä oli selvänäköisyyden lahja ja paljon muita ominaisuuksia, jotka kirkkaina säteinä tuontuostakin valaisivat sitä pimeyttä, jonka hillitön tahto oli kietonut hänen ympärilleen.

10.

KUNINGAS KRISTIAN.

Hän oli luonteeltaan kiivas ja taipumaton. Isä pani hänet erään porvarin luo Köpenhaminaan kasvatettavaksi ja opettajakseen sai hän kaniikki Jörgen Hintzen. Tämä, nähdessään mahdottomaksi pitää kurissa villiä poikaa, otti hänet mukaansa Fruekirkeen ja pakoitti hänet laulamaan muiden kuoripoikien joukossa.

Tämä oli Hannu kuninkaan mielestä liikaa ja niin uskottiin prinssi erään Markbrandenburgista olevan saksalaisen, mestari Konradin haltuun.

Hän oli oppinut herra, joka ajan tavan mukaan pääasiallisesti koetti mättää latinaa nuoren oppilaansa päähän.

Luultavasti prinssi, rangaistuksen välttämiseksi, johonkin määrin alistui opettajansa tahdon alle, mutta yöt olivat hänen omassa hallussaan ja silloin hän kierteli pitkin kaupunkia, ensin lahjottuaan linnanvahdin, jotta hän vapaasti pääsi liikkumaan.

Hän kulki porvaristalosta toiseen ja viipyi mieluinten siellä missä viini oli parasta ja kansa kauneinta.

Vihdoin kuningas sai tästä tiedon ja silloin seurasi sellainen nuhdesaarna ja selkäsauna, että prinssi lankesi polvilleen rukoilemaan armoa ja lupasi, ettei hän enään koskaan tee sillä tavalla.

Mutta tämä aika oli ehtinyt syvästi vaikuttaa häneen. Hän oli nähnyt kansan elävän kurjuudessa, aatelin ja pappien harjoittavan sortoa, ja huomannut, että kuninkaan asema monessa suhteessa oli rajoitettu.

Ruotsia hän vihasi ja ruotsalaisia valtionhoitajia kutsui hän kavaltajiksi.

Saksalaisuutta hän myöskin vihasi ja sen edustajana Gottorpin linnan herraa, joka hänen isälleen oli tuottanut niin paljon harmia.

Ulkomuodoltaan ei hän ollut epämiellyttävä, mutta hänen kasvoillaan oli aina heijastus siitä rajusta voimasta, joka asui hänen sisässään. Hän saattoi olla ystävällinen kun hän tahtoi, mutta hänen vihansa pani kaikki vapisemaan. Vuosikausia saattoi hän kantaa vihaa ihmistä vastaan, mutta mestarillisesti salata sen, kunnes ilmaantui tilaisuus, jolloin hän päästi vihansa mitä villeimpänä raivona puhkeamaan esiin.

Hän epäili siihen määrään ympäristöään, että — niinkuin hänen itsensä oli tapana sanoa — jos hänen lakkinsa olisi aavistanut, mitä hänen päässään liikkui, niin hän paikalla olisi heittänyt sen tuleen.

Kaksikymmenvuotiaana nuorukaisena lähetti isä hänet Norjaan tukahduttamaan ylhäisten herrojen kapinanhalua. Hän sen tekikin niin perinpohjaisesti, ettei Norjan aateli siitä saakka enään koskaan ole päässyt entiseen voimaansa tai mahtavuuteensa.

Kymmenvuotisen valtionhoitajatoimensa aikana kokosi hän muuten paljon tietoja eri maiden oloista; ja siihen saattoi hänet pääasiallisesti eräs nainen: kauniin Dyveken äiti, Sigbrit. Kerrottiin, että tämä synnyltään oli hollantilainen, joka, vietettyään kirjavaa seikkailuelämää, vihdoin oli asettunut Bergeniin ja avannut ravintolaliikkeen.

Sigbritillä oli paljon tietoja ja erinomainen järki. Kristian rakasti hänen tytärtään ja senkautta pääsi Sigbrit, joka sitäpaitsi vihasi Ruotsia yhtä paljon kuin Kristian, häneen vaikuttamaan.

Sigbrit kertoi hänelle kuinka kukoistavalla kannalla Alankomaiden kauppa oli ja kuinka talonpojat siellä tulivat hyvin toimeen, jopa rikastuivatkin.

Tanskalle oli luonto, sanoi hän, suonut samat edut: laivakululle ja kaupalle sopivan aseman, mutta aatelisto ja papisto oli imenyt kansasta kaiken voiman ja lannistanut sen; sentähden Hansakaupungit olivat saattaneet ottaa haltuunsa koko sen kaupan ja muut elinkeinot.

— Tee siitä loppu! sanoi Sigbrit.

Kristian kuunteli hänen sanojaan mielihyvällä. Ne sisälsivät vastauksen kysymyksiin, joita hän jo kauvan oli miettinyt. Näkihän hän mitä sortoa norjalaiset kärsivät, kun koko heidän kauppansa oli vieraiden käsissä, ja hän tunsi vihaavansa Hansakaupunkeja aivan niinkuin unioonikuninkaat, joiden viha oli perinnöllinen.

Hänen mielessään liikkui suuria tuumia. Hän tahtoi uudistaa valtakuntiensa koko sisällisen tilan, hän tahtoi murtaa Hansan mahtavuuden, murtaa aatelin ja papiston ylivallan, vapauttaa sorretut talonpojat maaorjuuden ikeestä, sekä, auttaakseen porvaristoa ja kaupunkeja, tehdä kaupan vapaaksi ja itsenäiseksi.

Isänsä kuoltua oli hän pakoitettu tekemään kuninkaanvalan, jonka mukaan hän oli kokonaan riippuvainen valtakunnan neuvostosta, mutta sellaiset esteet raivasi hän tieltään, ja heti saatuaan käsiinsä ohjakset ja tuntiessaan jalkojensa alla varman maaperän, ryhtyi hän häikäilemättä parannustoimiin.

Hän kielsi herroja myymästä talonpoikia ja kristittyjä ihmisiä järjettömien luontokappalten lailla, ja jos vallasväet kohtelivat alustalaisiaan vääryydellä, niin olivat alustalaiset oikeutetut jättämään maan, millä olivat asuneet ja muuttamaan muualle. Talonpojat vapautettiin velvollisuudesta elonkorjuun aikana lähteä meluajoon tai vetotöihin; samaten heidät vapautettiin velvollisuudesta maksutta ruokkia herrojen härkiä.

Papeille ja luostariväelle annettiin ankara käsky, että heidän piti olla hyvänä esimerkkinä muille ihmisille eikä viettää huonoa elämää niinkuin tähän asti. Piispat ja ylhäiset papit saivat käskyn suurina juhlapäivinä itse toimittaa jumalanpalveluksen, eikä, niinkuin tähän asti matkustella pitkin maata pillien ja rumpujen soidessa; seuruenaan saivat he käyttää kaksitoista tai korkeintaan neljätoista miestä. Kirkkoherrojen velvollisuus oli asua seurakuntiensa keskuudessa eikä kaupungeissa, niinkuin nyt, jolloin sielunhoito laiminlyötiin ja pappilat joutuivat rappiolle.

Papit eivät saisi ostaa taloja ja tavaroita, jolleivät seuraisi apostoli Paavalin kehoitusta ja menisi oikeaan avioliittoon.

Piispat ja papit eivät saisi sekaantua oikeusjuttujen ratkaisemiseen; pappien keskinäisissä riidoissa ei ollut vedottava Roomaan, vaan kuninkaaseen. Talonpoikien lasten tuli saada opetusta uskonopin pääkappaleissa, sisäluvussa ja äidinkielen kirjoituksessa. Porvarien lasten tuli sitäpaitsi oppia joku ammatti. Hyviä sääntöjä laadittiin oppilaitoksissa tarvittavia parannuksia varten, mutta vanhemmat joilla ei ollut varaa loppuun asti kustantaa lastensa tietopuolista sivistystä, eivät alusta alkaen saaneet yllyttää heitä opin tielle, jottei kaupungeissa ja kaduilla kiertelisi kerjäläisiä. Papiksi ei saanut vihkiä ketään, joka ei osannut lukea evankeliumia ja epistoloita j.n.e.

Kristian perusti kamari- eli hovioikeuden ja erittäin tärkeät olivat hänen säädäntönsä kaupan ja kaupunkien kohottamiseksi.

Vieraiden kansallisuuksien laivat saivat vapaasti käydä Tanskan satamissa ja turmiollinen kylä- ja pikkukauppa kiellettiin hansalaisilta uhalla, että heidän tavaransa otetaan takavarikkoon; muutamissa tapauksissa saattoivat he saada korkeat sakot. Kaikkien talonpoikien, pappien ja aatelisten tuli viedä sekä omat että talonpoikiensa karjat kaupaksi kaupunkien kauppiaille, joilla oli oikeus harjoittaa kauppaa.

Öresundintulli muutettiin Helsingöristä Köpenhaminaan ja suuret oikeudet luvattiin vieraiden maiden rikkaille kauppiaille, jos he asettuisivat maahan. Amageriin perustettiin hollantilainen siirtola ja Alankomaita kehoitettiin kaikin tavoin kaupantekoon Tanskassa.

Lyypekkiläiset vimmastuivat sekä vientikiellosta että Öresundintullin muuttamisesta Köpenhaminaan; mutta varsinkin suututtivat heitä hollantilaisille luvatut edut. He olivat puolen vuosisataa työskennelleet saadakseen heidät suljetuiksi pois Itämereltä ja nyt tehtiin heidän ponnistuksensa tyhjiksi.

Pelättiin julkista riitaa ja Kristian koetti tehdä ystävällisiä sopimuksia, kunnes Ruotsi olisi hänen hallussaan.

Mutta niin suuri oli hansalaisten voitonhimo, että hän turhaan koetti saada heitä luopumaan Ruotsin kaupasta.

Silloin antoi Kristian ottaa takavarikkoon heidän laivansa ja uhkasi sulkea hansalaisilta kaikki Tanskan satamat.

Sopimus uudistettiin toukokuun 15 päivänä 1520.

Kun Kristian, saatuaan haltuunsa Tukholman ja Ruotsin valtaistuimen, oli päässyt kunniansa kukkulalle, oli hänen tarkoituksensa laskea koko ylpeä Lyypekki valtikkansa alle. Juhlallisesti tultuaan Tukholmaan lausui hän eräälle saksalaiselle kauppiaalle: "sano herroillesi, että jo olen voittanut toisen lyypekkiläisen portin ja että pian voitan toisen".

Toisen kerran, kun Kristian raatiherroineen oli Tukholman pormestarin Gorius Holstin luona, puhui hän:

— En oikein saata iloita valtakunnistani ennenkuin taivutan Lyypekin tahtoni alle; siinä on paljon työtä ja vaivaa, ennenkuin saan sen irti vanhasta Ruotsista.

Hänen sanojaan seurasi teko; kaikki Tukholmassa oleskelevat saksalaiset vangittiin, heidän tavaransa otettiin takavarikkoon ja kaikki, joilla oli tavaroita takanaan määrättiin hengen uhalla antamaan ne pois.

Sitäpaitsi kutsuttiin Köpenhaminan ja Malmön pormestarit Tukholmaan keskustelemaan ja päättämään kauppaoikeuksista, joita kuningas armossa, "omaksi ja kolmen valtakunnan iäiseksi hyväksi" oli näille kaupungeille suonut.

Tarkoitus oli saada aikaan suuri kauppaliitto, joka kokonaan tekisi tyhjäksi Lyypekin vaikutuksen Skandinavian valtakunnissa. Kristian tahtoi valloittaa Hansan sen omilla aseilla ja Lyypekki heräsi ja huomasi kauhulla, kuinka likeisesti sen menestys riippui Ruotsista.

Heti Ruotsiin tehdyn verisen retken jälkeen järjestettiin komea seurue ja kolmen pohjoisen valtakunnan kuningas läksi suurella loistolla tervehtimään lankoaan Kaarle V Alankomaissa, vaatiakseen häneltä loput puolisonsa myötäjäisistä ja voittaakseen keisarin puolelleen niissä riidoissa, joita hänellä oli setänsä Holsteinin herttuan Fredrikin ja Hansakaupunkien kanssa.

Tällä retkellä hän lausui oppineelle Erasmukselle:

— Miedoilla lääkkeillä ei saada aikaan mitään; ne keinot ovat tehokkaimmat, jotka tärisyttävät koko ruumiin.

Hänen ystävänsä saivat nyt hoitaa Ruotsia mielin määrin. Hänellä itsellään oli muuta tekemistä ja aikeitaan hän vuorotellen pani toimeen tai hylkäsi, kielsi tai otti takaisin armoihinsa sellaisella kiihkolla, että ne hänelle itselleen tuottivat sanomattoman paljon vahinkoa. Hän tahtoi murtaa aateliston ja sen vallan, korottaa porvarit ja talonpojat, lannistaa Hansakaupunkien kauppamahdin, saada haltuunsa Holsteinin ja valloittaa Ruotsin; ennenkaikkia tulla yksinvaltiaaksi.

Tämä kaikki piti saatanaan aikaan lakien, koulujen, murhien, petosten ja aseiden kautta yhtaikaa. Vuonna 1522 antoi hän koko Tanskalle uuden lakikirjan, jossa oli suuria muutoksia. Jokaisen piti olla oma herransa ja vapaasti saada toimia niinkuin tahtoi. Tämä tietysti nostatti ylhäisön vihan häntä vastaan. Hän vähensi papiston valtaa ja rikkauksia ja koetti tuoda maahan Lutherin oppia, vaikka katoliset papit tietysti olivat vimmoissaan. Hän tahtoi parantaa kauppaa ja elinkeinoja ja sentähden hän suosi hollantilaisia; seurauksena oli, että Lyypekki näki hänestä koituvan mitä vaarallisimman vihollisen.

Nämät muutokset olivat kaikki erittäin hyvät ja hyödylliset, mutta hän tahtoi ne panna toimeen väkisin ja kaikki yhtaikaa.

Kevytmielisyydessään hyppäsi hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Ruotsissa hän harjoitti julmuuksia muka erään paavin käskykirjeen nojalla ja Tanskasta kirjoitti hän Lutherille ja keskusteli uskonpuhdistuksen toimeenpanemisesta.

Kun Roomasta uhattiin tulla tutkimaan syytä Tukholman verilöylyyn, niin hän paikalla kääntyi paavin puoleen pyynnöllä, että tämä vahvistaisi kahden uuden pyhimyksen pyhäksi-julistamisen.

Suosikkinsa Didrik Slagheckin, jota yleisesti inhottiin, korotti hän arkkipiispaksi Lundiin, mutta kutsui hänet sitte Köpenhaminaan, jossa häntä syytettiin Tukholman verilöylyn alkuunpanemisesta ja kiusallisesti tutkittiin. Hänet tuomittiin ensin hirtettäväksi ja kuljetettiin jo hirsipuuhun, mutta vietiin sitte roviolle ja poltettiin elävältä.

Mutta tälläkään uhrauksella ei Kristian voittanut takaisin kansan rakkautta.

Lyypekkiläiset tekivät rynnäkön Själlandiin ja Skåneen. Kristian tosin talonpoikien avulla löi heidät, mutta ei enään luottanut väkeensä, vaan toimitti maahan vieraita palkkasotureita. Mutta heidän palkkaamiseensa puuttui varoja. Silloin kutsui hän joulukuun kymmenenneksi päiväksi kokoon herrainpäivät Kallundborgiin, mutta ani harva saapui niihin. Vimmastuneena määräsi hän uuden kokouksen pidettäväksi Århusissa kesäkuun 24 päivänä.

Meidän on muistettava, että hän juuri samana vuonna ja samassa kuussa, Tukholmassa olevien päällikköjensä pyynnöstä antoi Severin Norrbylle käskyn hankkia muonaa, ruokavaroja ja apua väelleen Tukholman linnassa.

Hänellä itsellään oli muuta ajattelemista. Kulovalkeana kierteli sellainen huhu, että kuningas Sigbritin kehoituksesta aikoi verilöylyssä surmata Tanskan aatelisia ja että valepukuisia pyöveleitä jo oli hänen henkivartijastossaan sekä että hän talonpojille panisi suuret verot.

Silloin kokoontui Jyllannin aateli Viborgiin ja päätti sanoa irti Kristianille tekemänsä uskollisuudenvalan ja tarjota kruunun hänen sedälleen Holsteinin herttualle Fredrikille.

Herra Maunu Munk lupasi ottaa viedäkseen perille vaarallisen irtisanomiskirjeen.

Hän läksi kuninkaan luo ja joi hänen seurassaan myöhään yöhön asti.

Lähtiessään jätti hän ikäänkuin vahingossa pöydälle hansikkaansa, jonka sisällä suljettu irtisanomiskirje oli. Sitte hän riensi veneeseen, joka häntä odotti ja purjehti suoraa tietä Holsteiniin, jossa Fredrik ilolla suostui ottamaan vastaan Tanskan kruunun.

Seuraavana aamuna löysi muuan kuninkaan palvelijoista onnettoman hansikkaan ja vei sen ynnä kirjeen Kristianille. Joukko henkivartioita lähetettiin paikalla ottamaan kiinni Munkia, mutta hän oli kadonnut.

Kuningas jäi mitä surullisimman neuvottomuuden tilaan; ylpeys ja urhoollisuus olivat poissa, hän ei tietänyt, mitä hän tekisi. Sensijaan että hän olisi koonnut talonpojat ja heidän avullaan ryhtynyt kurittamaan herroja, kirjoitti hän heille kirjeen, tunnusti vikansa, lupasi parannusta ja ehdotteli että sovittaisiin.

Mutta kukaan ei enään luottanut häneen ja sopimus hyljättiin yksimielisesti.

Silloin kiirehti kuningas Köpenhaminaan, ratsasteli pitkin katuja, itki katkeria kyyneliä, rukoili ja pyyteli kansaa auttamaan itseään, luvaten parannusta ja tunnustaen vikansa.

Ihmetellen kansa häneen katseli, mutta itkevä ja rukoileva kuningas oli jotakin niin uutta, että ihmisten kävi häntä sääli. Själlanti ja Skåne tekivät uudestaan uskollisuusvalan, mutta Kristian kulutti aikansa Köpenhaminassa toimettomana ja epäillen, mihin hän oikeastaan ryhtyisi. Vihdoin otti hän epätoivoisan askelen. Köpenhaminan satamassa oli kaksikymmentä suurta, hyvin varustettua laivaa, joilla hän kauvan olisi voinut puolustaa itseään ja kaupunkia, mutta hän päätti käyttää ne pakoon.

Kaikki kalleudet mitä hän ikinä saattoi saada kokoon, yksin torninhuippujen kullatut pallotkin, vietiin laivoihin. Sigbrit, joka ei uskaltanut näyttäytyä raivostuneelle kansalle, kannettiin kirstussa alas rantaan. Puolisoineen, lapsineen sekä muutamine uskollisine palvelijoineen astui Kristian laivaan ja nosti huhtikuun 20 päivänä v. 1523 purjeensa. Nähdessään pääkaupunkinsa katoavan silmistään, purskahti hän katkeraan itkuun. Silloin ryömi Sigbrit esiin kirstusta ja lohdutti häntä sillä, että jollei hän enään saakkaan olla Tanskan kuninkaana, niin hän saattaa tulla pormestariksi Amsterdamiin.

Hänen tarkoituksensa oli lähteä Hollantiin pyytämään apua Kaarle keisarilta.

Kristian kuninkaan loppu oli yhtä kurja ja raukkamainen kuin hänen hallituksensa oli ollut julma ja ylimielinen. Ne parannukset, joita hän väkivallalla oli tahtonut panna toimeen, raukesivat heti. Aatelisto ja papisto pakoitti Fredrikin lakkauttamaan hänen lakikirjansa. Talonpojat joutuivat takaisin maaorjuuteen; herrat pääsivät entiseen valtaansa ja pysyivät siinä aina meidän päiviimme asti. Tätä kuningasta ajatellessa ei tiedä, mitä enemmän tulisi hämmästellä: kaikkea mitä hän on ehtinyt toimittaa vai kaikkea mitä hän on laiminlyönyt, kaikkea mitä hän on verellä tahrinut, hänen rohkeuttaan, hänen heikkouttaan vaiko sitä monivuotista kurjuutta, jolla hän sai maksaa huonosti käytetyn voimansa. Herra lähettää joskus rajuilman lakaisemaan maata, mutta panee sille rajan, josta se kääntyy takaisin. Se menee menojaan ja yksin sen muisto säilyy kamalana, hirvittävänä.

11.

TAKAISIN RUOTSIIN.

Koko Ruotsi oli nyt vapautettu, paitsi Tukholma ja Kalmar. Kustaa varusti kaksi sotajoukkoa: toinen lähti Norjaan Siggenpoika Sparren johdolla ja koko eteläosa tätä valtakuntaa lankesi Ruotsin käsiin, vaikka se sittemmin yhdistettiin Tanskaan; toinen joukko Berendt von Melenin johdolla, joka oli mennyt ruotsalaisten puolelle, karkasi Skåneen, mutta pakoitettiin kuuden viikon päästä peräytymään, suureksi osaksi huonojen teiden ja saksalaisten sotamiesten tähden.

Tähän aikaan sai Kustaa tiedon siitä että Kristian oli pantu viralta. Viisas Hans Brask neuvoi häntä käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja valloittamaan takaisin Skånen, Hallannin ja Blekingen.

Kustaa antoi paikalla käskyt Lauri Siggenpojalle, joka karkasi Hallantiin ja valloitti sen. Berendt von Melen kutsuttiin takaisin ja hän valloitti miltei miekan iskutta Lyckebyn läänin, Sölvesborgin ja koko Blekingen. Skånen ritaristo, joka paraikaa oli koolla Lundissa, lähetti Berendt von Melenille salaisia sanomia ja ilmoitti olevansa valmis auttamaan häntä.

Pian sen jälkeen tuli tanskalaisen ritariston ja raadin puolesta kaksi valtuutettua, valtioneuvokset Klaes Bilde ja Aksel Ugerup, Berendt von Melenin luo ja he kehoittivat häntä luopumaan tuumastaan asevoimalla voittaa sen, minkä saattoi saada aikaan ystävällisellä sopimuksella, varsinkin nyt kun ajat sekä Ruotsille että Skånelle olivat niin epävarmat.

Päätettiin siis seuraavan heinäkuun 24 päivänä pitää kokous, jossa riita Hansakaupunkien välityksellä ratkaistaisiin kaikessa sovussa. Berendt von Melen suostui ehdotukseen, mutta piispa Brask lausui moittien, "etteivät ruotsalaiset koskaan olleet hyvällä saaneet mitään tanskalaisilta".

Kustaan menestys oli Lyypekissä herättänyt suurta ihastusta; takasihan se lyypekkiläisille Ruotsin tärkeän kaupan, ja kun ruotsalainen valtionhoitaja sitte kirjoitti heille ja pyysi että he hyväntahtoisesti auttaisivat Ruotsia antamalla ruutia, luotia, ampuma- ja varsinkin sotalaivoja, rehellistä maksoa vastaan rahassa tai tavarassa, niin siihen paikalla suostuttiin.

Harvoin lienee apua toimitettu sellaisella mielihyvällä ja säntillisyydellä.

Jo toukokuussa purjehti kymmenen hyvin varustettua, ruudilla ja kenttätykeillä lastattua laivaa Itägötan saariston läpi Söderköpingiin.

Niissä oli 900 hyvin varustettua sotamiestä ja hiukan ratsuväkeä.

Sotamiesten everstinä ja johtajana oli Johan Stammel. Laivaston amiraalina oli Fredrik Brun. Muuan Kustaan kenttäeversteistä lähetettiin heti ottamaan vastaan vieraita sotamiehiä, mutta he kieltäytyivät yksimielisesti vannomasta uskollisuusvalaa ennenkuin olisivat nähneet uuden herransa.

Kustaa sai tästä tiedon Upsalaan ja silloin hän heti läksi Söderköpingiin, ratsastaen yöt päivät yhtämittaa. Kun sotamiehet saivat nähdä tuon komean miehen, jolla oli niin uljas, arvokas ryhti, niin he kaikki huusivat kuin yhdestä suusta:

— Niin, häntä me tahdomme palvella!

Kustaa lähetti heti 500 miestä Arvid Vestgöten avuksi ja loput saivat marssia Tukholmaan, jonne hän uudestaan oli pystyttänyt leirinsä. Siten ilmaantui tilaisuus päästää talonpojat kotiin viljelemään maitansa ja ainoastaan nuoret, naimattomat miehet pidätettiin piirityksessä. Helsinglannista, Taalaista ja Bergslagenista oli myöskin tullut vereksiä joukkoja ja lokakuussa saapui vielä Lyypekistä 8 laivaa, täynnä väkeä ja sotatarpeita. Mannermaan puolelta oli Tukholma nyt kokonaan piiritetty ja kun lyypekkiläinen laivasto purjehti Itämereen, niin tuli avunsaanti merenkin puolelta kaupungille työlääksi.

Koe siihen suuntaan tehtiin sentään heinäkuussa.

Severin Norrby oli Suomessa saanut hankituksi jonkun verran muonaa ja lähetti nyt junkkari Tuomaan muutamilla sotalaivoilla viemään Turusta apua Tukholmaan.

Tuuli oli suotuisa ja laivat kiitivät hyvää vauhtia eteenpäin.

Iloisin mielin purjehti junkkari Furusundiin ja laski siellä ankkuriin.

Junkkari Tuomas oli viekas mies. Hän päätti ensin tarkastaa, oliko reitti Tukholmaan asti varma, ja lähetti sentähden jahtialuksen hyvää kyytiä kiitämään kaupunkia kohti.

Mutta erään niemen takana oli Eerik Fleming ja muutamia ruotsalaisia laivoja.

Nähdessään vihollisen purren likenevän, valmistautui hän paikalla lähtöön ja otti sen ensi rynnäköllä. Miehistön jakoi hän omien laivojensa kesken, mutta vieraan laivan miehitti hän omalla väellään ja lähetti sen sitte purjehtimaan takaisin vihollisten laivojen luo.

Kun junkkari näki laivansa niin pian palaavan, otaksui hän paikalla sen tuovan odottamattomia, hyviä uutisia.

Keveänä, notkeana hypähti hän veneeseen ja käski miesten kiireen kautta soutaa laivalle.

Pian tultiinkin perille ja junkkari riensi sellaista kyytiä kannelle, ettei hän laisinkaan ehtinyt huomata miehistöä.

Helposti saattoi siis riisua häneltä aseet ja sitoa hänet. Mutta sitäpaitsi sai hän kiltisti katsella kuinka ruotsalaiset karkasivat hänen laivoihinsa ja ottivat ne haltuunsa, paitsi yhden ainoan, jota kutsuttiin "Suomen prytsiksi" ja joka kesti monet ottelut, kunnes se vihdoin joutui tulen saaliiksi.

Junkkari Tuomas itse vietiin Tynnelsöhön ja joutui saman kohtalon alaiseksi, jonka hän Suomessa oli valmistanut niin monelle ruotsalaiselle.

Rangaistus olikin hänen mielestään vallan oikeutettu, hän ei muuta ollut odottanutkaan; se vain suututti jalosukuista, että nuora oli niinestä eikä hampusta.

Silloin päätti Severin Norrby koettaa onneaan.

Kun hän sota- ja lastilaivoineen saapui Tukholmaan, oli ruotsalais-lyypekkiläinen laivasto jo siellä. Eerik Fleming ja Tapani Sasse komensivat ruotsalaista, Brun lyypekkiläistä laivastoa.

Koska tuuli oli suotuisa ja Norrbyn voima paljon pienempi, päätettiin heti tehdä hyökkäys.

Ensinnä lähetettiin eräs poltinlaiva, sitte amiraalilaiva "Joutsen" (jonka Kustaa oli ostanut Lyypekiltä) sekä muut ruotsalaiset laivat; niiden jälkeen tuli amiraali Brun laivoineen.

Nähdessään vihollisen laivaston, valmistautuivat ruotsalaiset tappeluun.

Mutta äkkiä laski lyypekkiläinen amiraalilaiva ankkurinsa ja samaten muut lyypekkiläiset laivat.

Norrby pelastui siten täydellisestä perikadosta, mutta lastilaivat joutuivat ruotsalaisten käsiin.

Lyypekkiläiset väittivät jälkeenpäin että Norrby oli valinnut niin karien ja kallioiden suojeleman aseman, ettei liittoutunut laivasto ollut taistelukunnossa, vaan että ainoastaan yksi laiva kerrallaan olisi voitu liketä vihollista, mikä taas olisi ollut liian vaarallista.

Kronikoitsijat kertovat, että vihollisten häviö oli siksi ilmeinen, etteivät lyypekkiläiset tahtoneet tarmolla ottaa osaa heidän tuhoamiseensa. Kerrottiinpa vielä niinkin, että Lyypekin raati olisi antanut Fredrik Brunille salaisen käskyn välttää ratkaisevaa tappelua. Ja luonnollisesti siitä olikin lyypekkiläisille etua jota kauvemmaksi asian joka tapauksessa varma ratkaisu siirtyi, sillä sota-apu tuotti heille melkoista voittoa.

Severin Norrby lausui jälkeenpäin, että lyypekkiläiset kavaltajien lailla olivat ajaneet Kustaan asiaa.

Severin Norrby vetäytyi laivoineen erään saaren satamaan, mutta samana yönä tuli kova pakkanen ja aamulla oli koko meri niin kauvas kuin silmä kantoi jäässä, jopa niin kovassa, että vaikkapa hevosella olisi saattanut ratsastaa sinne missä laivat olivat.

Parempaa tilaisuutta pelätyn vihollisen hävittämiseksi ei saattanut ajatella. Mutta lyypekkiläiset panivat taaskin vastaan.

Silloin riensivät ruotsalaiset korkealle vuorelle laivojen kohdalle ja rupesivat sieltä pommittamaan niitä kivillä, toisen miesjoukon karatessa niitä vastaan jään puolelta. Mutta heitä oli siksi vähän, etteivät he voineet tuottaa viholliselle varsinaista vahinkoa.

Seuraavana yönä keskusteli muuan saksalainen eversti erään Severinin päällikön kanssa ja senjälkeen Norrby vaan myhähteli niille ruotsalaisille, jotka häntä yrittivät ahdistaa.

Mutta petos saatettiin Kustaa Eerikinpojan tietoon ja hän saapui jo seuraavana päivänä paikalle. Hän ratsasti kalliolle niemen kärkeen, josta saattoi nähdä Norrbyn laivat ja joutui vihan vimmoihin ajatellessaan, mikä mainio tilaisuus tässä oli jätetty käyttämättä.

Ja vielä hänen vihansa yltyi, kun kova luoteistuuli rupesi puhaltamaan ja jää särkyi, irroittaen viholliset laivat ja ajaen ne kauvas merelle. Norrby käytti tilaisuutta hyväkseen ja koetti laahautua saarelle, josta saattoi pommittaa lyypekkiläisiä laivoja. Kustaa lähetti uudestaan ja uudestaan sanaa Brunille ja Stammelille, että he toki valansa, kunniansa ja rehellisyytensä nimessä miehuullisesti kävisivät vihollisen kimppuun. Mutta vastausta ei tullut ja lyypekkiläiset laivat pysyivät liikkumattomina niinkuin ennenkin.

Kustaa suuttui, kalliit hetket olivat menemäisillään hukkaan ja hänen täytyi itse ryhtyä asiaan. Ottaen mukaansa ruotsalaiset päällikkönsä sekä ne saksalaiset, jotka tahtoivat tulla, astui hän muutamiin veneihin ja läksi vesille.

He pääsivät saarelle, saivat maihin muutamia pienempiä kanuunia, puolia tuliletkuja, tykkejä ja koukkuja, mutta tuskin oli päästy jonkinlaiseen järjestykseen, kun Norrby veneineen, väkineen saapui valloittamaan saarta.

Syntyi kiivas kahakka, mutta Kustaan onnistui estää vihollisia pääsemästä rannalle. Ottelun vielä jatkuessa heittäytyi hän itse äkkiä maahan ja huusi torven läpi:

— Voitte pian odottaa vieraita, herra Severin!

— Hei, Kustaa herra, vai olette te siellä! vastasi Norrby ja suuntasi omakätisesti aseensa ääntä kohti, mutta laukaukset eivät tavanneet.

Jos ruotsalaisilla olisi ollut paremmat ampuma-aseet, niin olisivat he voineet tehdä vihollisille paljon vahinkoa. Kustaa lähetti lyypekkiläisiltä lainaamaan kahta puolta kartaunia (suurta tykkiä). Hän tiesi niin varmasti niillä voivansa ampua puhki vihollisten laivat tai ottaa vangiksi sekä Norrbyn että hänen väkensä, että hän tarjosi kaksi linnaa pantiksi kanuunista. Mutta turhaan. LyypekkiIäiset eivät lainanneet kanuuniaan, ja tanskalainen merisankari, huomaten ettei hän tällä kertaa saisi aikaan sen enempää, nosti purjeensa ja läksi Kalmariin.

Kustaa ei suinkaan unohtanut lyypekkiläisten käytöstä, mutta hänen täytyi vaieta, kunnes Tukholma olisi valloitettu. Kaupunki ei ollut saanut minkäänlaista apua ja sen hätä kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Nälkä synnytti karkureita, jotka joko meritse pakenivat ruotsalaisten leireihin tai jostakin kaupunginportista maalle.

Viimemainituista yritti moni paeta P. Klaaran luostariin, mutta abbedissa, joka oli Gorius Holstin vaimon sisar, suosi salaa tanskalaisia. Hän oli tehnyt sellaisen sopimuksen, että aina kun joku kaupungista pakeni luostariin, niin hän siitä ilmoitti ripustamalla valkean huivin ylimpään ikkunaan kaupungin puolella, jos oli päivän aika, ja jos oli yö, ripustamalla ikkunaan lyhdyn.

Heti merkin ilmestyttyä näkyviin, tuli kaupungista sotamiehiä, jotka kuljettivat onnettomat sinne takaisin, sitte mitä kamalimmalla tavalla kiduttaakseen heidät kuoliaaksi.

Kun ei julkinen väkivalta auttanut, päätettiin koettaa viekkautta. Kaupungissa oli muuan ruotsalainen Jöns Vestgöte, joka oli tanskalaisten puolella. Päätettiin lähettää hänet karkulaisena ruotsalaisten leiriin; kun hän sitte olisi voittanut heidän luottamuksensa, antaisi hän tanskalaisille tarkat tiedot ruotsalaisten voimista, sytyttäisi vihollisen leirin tuleen ja kiiruhtaisi itse takaisin kaupunkiin; jollei tämä suunnitelma onnistuisi, niin tuli hänen kiireimmiten lähteä Köpenhaminaan ilmoittamaan kuninkaalle, mikä hätä Tukholmassa vallitsi.

Henrik Slagheck ja Gorius Holst kirjoittivat nimensä pergamenttipalaseen joka ommeltiin miehen sukkien sisään ja jonka hän toimensa vahvistukseksi voisi näyttää kuninkaalle.

Jöns Vestgöte saapui onnellisesti leiriin Munklidernissä, kenkään ei epäillyt hänen sanojensa totuutta ja hänen aikeensa näyttivät jo olevan onnistumaisillaan. Mutta muutamien päivien perästä tuli leiriin kaksi muuta karkulaista ja nämä jotka tunsivat mikä mies Jöns Vestgöte oli, ilmoittivat päällikölle epäluulonsa.

Paikalla pantiin toimeen ankara tarkastus; pergamenttipala löytyi ja pian lakkasi Jöns Vestgöte kuulumasta elävien joukkoon.

Tanskalaisten leirissä oli hätä sillaikaa tullut niin kovaksi, että pelastus täytyi keksiä millä keinoin tahansa. Karkulaisilta sai Pietari Fredag tietää, että viholliset olivat päättäneet rynnätä eteläistä leiriä vastaan. Pian oli hänen tuumansa valmis.

Leirissä annettiin käsky, että miehistö pysyisi valppaana ja valmiina taisteluun.

Pilkkosen pimeänä yönä marssi Pietari itse matkassaan 500 miestä, ulos leiristä kaupunkia kohti, Maria Magdaleenan kirkkoon, jonka Sten Sture vanhempi v. 1489 oli rakentanut.

Meidän päivinämme ei tästä kirkosta tiedetä muuta kuin että se oli pieni ja pilareilla varustettu; sen ikkunat olivat pienet ja se päättyi neliskulmaiseen, suippeaan torniin. Tänne Pietari Fredag ja hänen miehensä kätkeytyivät.

Varhain aamulla kuuluivat tanskalaiset marssivan ulos eteläisestä portista. Ylpeinä, meluten ja jyristen kulkivat he kirkon ohi, aivan varmoina siitä että heidän vihamiehensä nukkuivat sikeintä untaan, josta heitä tulee herättämään verinen ja julma aamutervehdys.

Mutta leirissä kohtasi heitä paha pettymys: koko Ruotsin joukko seisoi aseissa, valmiina taisteluun.

Taistelun ollessa tulisimmallaan kuului takaapäin torvien toitotusta ja sotahuutoja. Tanskalaiset pelästyivät ja pelästys muuttui epätoivoksi, kun he sitte huomasivat pelastuksen mahdottomaksi. Heidän tappionsa oli ääretön; ainoastaan harvat pääsivät takaisin kaupunkiin.

Asema oli sangen tukala. Ainoastaan melkoisen suuri joukko olisi saattanut tunkea piiritysarmeijan läpi, ja sellaista apua ei ollut odotettavissa. Tanskalaiset olivat siis aivan oman onnensa nojassa ja jotta heidän miehensä jälellä olevilla vähillä varoilla saattaisivat elää kokonaisen talven Tukholmassa, täytyi kaikki tarpeeton väki ajaa pois.

Se tehtiinkin. Kaikki joita ei voitu käyttää kaupungin puolustukseen, tai jotka olivat vähemmän luotettavat, karkoitettiin. Teinien, munkkien, palkkaväen, sanalla sanoen kaikkien, jotka olivat toisten leivissä, täytyi jättää kaupunki.

Niin kului talvi ja päästiin merkilliseen vuoteen 1523.

Sillaikaa oli Ruotsiin saapunut muutamia lyypekkiläisiä raatiherroja valvomaan Hansakaupunkien etuja; he oleskelivat koko talven Upsalassa ja seurustelivat saksalaisen ratsuväen kanssa, jolla ei ollut mitään muuta tekemistä kuin nostaa palkkansa.

Koko maassa tahdottiin, että kutsuttaisiin kokoon herrainpäivät, jonkatähden valtionhoitaja vihdoin sen tekikin, määräten kokouksen pidettäväksi Strängnäsissä toukokuun 24 päivänä. Tärkein kysymys oli velka Lyypekille, jonka maksaminen tuotti huolta.

Molemmat lyypekkiläiset raatiherrat jättivät laskun avusta, joka oli annettu Tukholman piiritykseen ja vaativat että se viipymättä maksettaisiin; jos taas sattuisi viivytys, niin lyypekkiläiset korvaukseksi yksistään siitä tahtoivat rajattoman vakuutuksen valtakunnan kaupasta, oman tekemänsä ehdotuksen mukaan.

Tuo mahtava Lyypekki, joka sekä kruunasi kuninkaita että karkoitti heitä valtaistuimilta, oli hiljan tehnyt liiton Tanskan kuninkaan Fredrikin kanssa ja luvannut auttaa häntä hankkimaan itselleen Ruotsin kruunua. Lähettiläät lausuivat uhkauksia siihen suuntaan.

Heidän vallassaan oli sitäpaitsi neuvottelu Tukholman pakkosopimuksesta eikä ollut muuta neuvoa kuin suostua kaikkiin heidän vaatimuksiinsa.

Mutta nämä neuvottelut eivät vielä olleet päättyneet, kun syttyi kysymys synnynnäisen ruotsalaisen herran valitsemisesta maan kuninkaaksi.

Tuomiorovasti Knut astui esiin osoittamaan, miten tärkeää Ruotsin nyt oli ryhtyä kuninkaanvaaliin, koska vieraat kuninkaat jo kauvan olivat sortaneet ja kamalasti hävittäneet valtakuntaa. "Ja koska armollinen Jumala oli suonut Kustaa Eerikinpojan tuottaa isänmaalle suurta onnea ja menestystä taistelussa sen ilkeää vihollista kuningas Kristiania ja hänen joukkojaan vastaan, ja koska Jumala samalle Kustaa Eerikinpojalle oli lahjoittanut hurskautta, viisautta ja urhoollisuutta ja varmaankin itse kutsunut ja määrännyt hänet siihen virkaan, niin ei sen parempaa ja kuninkaaksi sopivampaa miestä ollut; sitäpaitsi oli hän ylhäisintä aatelissukua ja vanhojen kuninkaiden verta, Ruotsissa syntynyt ja kasvanut."

Puhe oli latinankielinen, kansa ei sitä ymmärtänyt, mutta se arvasi sisällön ja huusi riemuiten, että kaikki tahtoivat Kustaata kuninkaaksi.

Itse piispa Braskin, joka joko todellisen tai teeskennellyn sairauden vuoksi oli jäänyt tulematta kokoukseen, kerrotaan, saatuaan tietää kokouksen tulokset, lausuneen ilonsa siitä että Ruotsi oli saanut kotimaisen kuninkaan.

Kustaa epäili kauvan, ottaisiko vastaan kunniakkaan tarjouksen. Vihdoin hän pyysi päästä siitä ja ehdotti että joku läsnäolevista ritareista valittaisiin. Hän lausui kieltonsa niin jyrkästi, että "läsnäolevien polvillaan ja kyyneliä vuodattaen täytyi rukoilla häntä rupeamaan heidän herrakseen ja kuninkaakseen".

Vihdoin hän sitte suostui ottamaan vastaan tyrkyttämällä tarjotun kuningaskruunun, joka, niinkuin hän sanoi, hänelle "tulisi tuomaan enemmän sappea kuin hunajaa". Nostetuin käsin vannoi kansa hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja hän puolestaan "teki vakavan valan, niinkuin Ruotsin laki säätää kuninkaanvaalissa".

Tämä ei voinut olla Kustaalle odottamatonta, varsinkin kun siitä jo Vadstenan kokouksessa oli ollut kysymys, vaikkei julkisesti. Selvästi hän myöskin näki, että Kristian kyllä oli pitänyt huolta siitä, ettei löytynyt liiaksi pyrkijöitä Sturein seuraajiksi. Sekä ensimäiselle että viimeiselle Sturelle oli tarjottu kruunu, mutta he olivat kieltäytyneet, sellaista oli siis jo ennenkin tapahtunut. Kustaa oli viisas mies, hän laski edeltäkäsin kaikkien tekojensa seuraukset; menneisyyden levottomuus ja raskaat huolet olivat niin selvinä hänen muistossaan, että hän epäili, ottaisiko ne uudestaan kannettavikseen. Hän oli kyllä kunnianhimoinen, mutta ei siihen määrään että hän ajattelemattomasti olisi heittäytynyt mihin yrityksiin tahansa. Se minkä hän tähän asti oli tehnyt, oli lähtenyt palavasta isänmaanrakkaudesta.

Valtionhoitajan nimeen sisältyi aivan toiset oikeudet… hänen täytyi myöntää, että kuninkaannimi tänä hetkenä oli takaus Ruotsin itsenäisyydestä. Kuka oli arvokkain sitä kantamaan, kenelle maan ritareista hän ojentaisi Ruotsin kruunun?

Ei kenellekään!… hänen täytyi se myöntää. Mutta jos hän sen laskee omaan päähänsä, niin hän sitoutuu suuriin velvollisuuksiin!

Ruotsin olot olivat pelkkää sekamelskaa; kaikki oli järjestettävä, vanhaa karsittava pois ja uutta asetettava sijaan… Kykeneekö hän sellaiseen suurtyöhön? Jumalan avulla, jos hän siihen kokonaan antautuu.

Kokonaan?… Pitääkö hänen sitte luopua kaikista elämän iloista…? Hän on nuori ja terve, eikö hän saa nauttia niin kauvan kuin taitaa? Ei, jos hän tahtoo ruveta Jumalan soturiksi ja selvin katsein silmäillä asioita.

Silloin muistui hänen mieleensä muuan Martin Lutherin lause:

"Teidän pitää käyttää tätä maailmaa ikäänkuin ette käyttäisikään." Niin, sen hän oli tekevä!

Ja äkkiä oli hänen päätöksensä valmis.

Vaali herätti yleistä iloa, yksin vanhankin koulun miehissä. Piispa Brask lausui:

"Tanskan miehet ja muut ulkomaalaiset ovat kauvan kierrelleet ympärillämme kuninkaanvaalineen ja muine puuhineen, he ovat sekä viekkaudella että liukkain kielin koettaneet tunkeutua suosioomme ja me olemme luottaneet heidän sanoihinsa, kirjeihinsä ja vakuutuksiinsa valtakunnan ja kansan onnesta, mutta mitenkä he ovat pitäneet lupauksensa, sen olemme nähneet."

Heinäkuun 6 päivänä 1523, kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta Tukholman verilöylyn jälkeen, huudettiin Kustaa Eerikinpoika Vaasa Ruotsin ja Gööttien kuninkaaksi. Hän ei ollut siksi halunnut, mutta hän sai ansioidensa mukaisen palkan, ja todisteena siitä että hänen ansionsa olivat yhtä suuret kuin hänen onnensa, mainitsee muuan historioitsija ne kolmekymmentäseitsemän vuotta, joina hän tarmolla hallitsi huimapäistä ja suurtöihin taipuvaa kansaa. (Niinkuin hän itse lausui Ruotsin kansasta.)

Kuninkaanvaalitilaisuudessa tehtiin kaksi kirjoitusta, toisen kirjoitti kuningas, toisen valtakunnan neuvosto. "Me Kustaa, Jumalan armosta valittu Ruotsin ja Gööttien kuninkaaksi" — alkaa ensimainittu, joka on osoitettu kaikille hengellisille ja maallisille, vapaasukuisille rälssimiehille ja kaikille talonpojille, jotka "Ruotsissa asuvat ja elävät".

Neuvoston kirjoitus on osoitettu "kaikille jotka etsivät ja rakastavat totuutta", ja tarkoitti siis koko kristikuntaa. Se sisälsi laajan kertomuksen tapahtumista Ruotsissa sekä siitä, miksi petolliselta kuningas Kristianilta oli kielletty uskollisuus ja kuuliaisuus ja miksi voittamaton ruhtinas ja herra, herra Kustaa, oli valittu Ruotsin ainoaksi, oikeaksi, armolliseksi herraksi ja kuninkaaksi.

Vihdoin sanottiin pitkässä kirjoituksessa vielä, että arkkipiispa Kustaa Trolle palkaksi kaikista pahoista teoistaan ikipäiviksi oli suljettu pois Ruotsin valtakunnasta.

Samaan aikaan kuin vaali tapahtui, tuli säädyille Tanskan vastavalitulta kuninkaalta Fredrik I:ltä kirje, jossa hän pyytää, että hän, unioonin sääntöjen mukaan, tunnustettaisiin myöskin Ruotsissa.

Säädyt vastasivat valinneensa Kustaa Eerikinpojan Ruotsin kuninkaaksi.

Tämä tapahtui Strängnäsin valtiopäivillä 7 päivänä kesäkuuta v. 1523. Uniooni oli silloin ollut voimassa 126 vuotta.

Se oli jättänyt jälkeensä hävitystä ja kauhistusta, ei siksi että se olisi ollut niin suuren sorron aika, mitä se tosin usein myöskin oli, vaan pääasiallisesti siksi, että se oli mitä suurimman vallattomuuden aika.

Unioonin aikana oli neuvoston velvollisuus hallita valtakuntaa; läänit jaettiin neuvoston jäsenten kesken ja jokainen haltia nautti läänistään tulot, mutta kosk'eivät läänit olleet perinnölliset, niin niistä oli alituinen riita. Kustaan ensi tehtäviä oli sentähden kysyä neuvostolta, saisiko hän vapaasti päättää kruunun läänien asiat.

Valtakunnan mahtimiehet olivat joskus ehdotelleet, että valtakunta jaettaisiin moneen osaan, eri hallitsijain kesken, ja tämä olikin jo suureksi osaksi tapahtunut.

Mutta toiselta puolen oli kansakin jo noussut mahdiksi, Engelbrekt oli kutsunut talonpojat aseihin ja aseissa he sitte olivat satoja vuosia.

Valtakunnan hajoamiseen uhkasi kyllä vaikuttaa herrojen valta, mutta talonpoikienkaan valta ei ollut vaaraton, vaikka aivan toisella tavalla. Eri maakunnat toimivat näihin aikoihin aivan itsenäisesti, ne tarttuivat aseisiin, solmivat keskinäisiä liittoja ja uudistivat vanhoja sopimuksia; sanalla sanoen: tekivät aivan mitä tahtoivat.

Sitä todistaa varsinkin pohjois-Ruotsi, jotavastoin aatelisvalta taas on suuri etelässä, paitsi Smålannissa. Tässä maakunnassa ja Taalaissa leimahtelivatkin talonpoikaiskapinat pääasiallisesti Kustaan hallituksen aikana. Aseelliset talonpojat eivät köyhyydessään tahtoneet maksaa veroja, vaikka sekä heidän elämänsä että omaisuutensa yhtämittaa oli vaarassa. Sen Kustaa itse sai kokea.

Maallisen esivallan puutteessa oli kirkko valvonut omia etujaan. Se oli ylimysluokkaa mahtavampi siinä suhteessa että piispat kirkollisen ammattinsa ohella olivat maallisia lääniherroja. He olivat aina suosineet unioonia ja joutuivat sentähden jo aikaiseen isänmaallisen puolueen vihan alaisiksi.

Jo Engelbrekt oli tehnyt kovia uhkauksia piispoja vastaan, Kaarle Knuutinpojan ja Sturein hallitus oli ollut ainaista taistelua pääasiallisesti heitä vastaan. Kostonhimoinen arkkipiispa se Kristianille raivasi tietä, eikä Ruotsissa koskaan ole niin vihattu ketään kuin Kustaa Trollea.

Sitäpaitsi lisäsi munkkien ja pappien huono elämä yleistä katkeruutta, mutta heidän vaikutuksensa, varsinkin alemman papiston, pysyi sentään vielä sangen suurena.

Tällaisten olojen vallitessa tuli Kustaan siis perustaa Ruotsiin mahti, nimittäin kruunun mahti, joka oli lakannut olemasta; ja sentähden täytyi hänen alkaa hallituksensa pyytämällä kansalta mitä suurimpia uhrauksia.

Kaikista ensinnä tarvittiin rahaa, ja kokouksessa määrättiin koko maahan hopeavero.

Määrättyään Ture Jönsinpojan valtiohovimestariksi ja Lauri Siggenpojan valtiomarskiksi, läksi Kustaa Strängnäsistä.

* * * * *

Palatessaan Kalmariin toivoi Severin Norrby parempia aikoja.

Hän pani liikkeelle kaikki voimansa rynnätäkseen kaupungin ulkopuolella olevaa leiriä vastaan; ja saatuaan seudun puhtaaksi vihollisista oli hän päättänyt palata Tukholmaan. Silloin saapui Tanskasta tieto että Kristian oli pantu viralta.

Nyt luopui Severin puolustuspuuhista ja valmisti lähtöön koko voimansa, paitsi kuusikymmentä saksalaista sotamiestä, jotka saivat käskyn kahden vahtivuoron aikana vartioida kaupunkia ja linnaa.

Jos he ruokavarojen puutteessa tai ruotsalaisten lukuisuuden tähden huomaisivat mahdottomaksi puolustautua, niin tuli heidän käydä porvarien kimppuun, viedä heidän omaisuutensa laivoihin, sytyttää kaupunki ja linna tuleen ja sitte kiireen kautta purjehtia Visbyhyn.

Porvarit saivat kuitenkin vihiä asiasta ja lähettivät kaikessa hiljaisuudessa miehiä ruotsalaiseen leiriin — oli juuri helluntaiaatto — pyytämään apua; he lupasivat yöllä neljättä helluntaipäivää vastaan pitää kaupungin portin auki, jos ruotsalaiset silloin tahtoisivat tulla.

Arvid Vestgöte ja Pekka Hannunpoika, jotka johtivat ruotsalaisia, kiirehtivät käyttämään tilaisuutta hyväkseen.

Ratsujoukon etunenässä ajoivat he itse määrättynä aikana kaupungin portille, joka olikin auki. Sitte he täyttä laukkaa ratsastivat kaupungin läpi Eteläportille, jonne kolmekymmentä saksalaista vartiaa oli vetäytynyt. Jalkaväki saapui pian paikalle ja sotamiehet vangittiin.

Kaupunki oli nyt ruotsalaisten käsissä ja kahdeksan päivän kuluttua saivat he haltuunsa koko linnan, jonka jälkeen Arvid Vestgöte läksi Ölantiin ja valloitti saaren.

Varsinaisessa Ruotsissa ei vihollisilla enään ollut muuta kuin Tukholma ja sinne läksi Kustaa suoraan Strängnäsistä.

Talvi oli Tukholmassa ollut kamala, sekä nälkä että hätä raivosi kaupungissa; ja ruotsalaiset olivat niin valppaat että kaikki tanskalaisten karkausyritykset aina menivät myttyyn.

Vihdoin syntyi kaikellaista häiriötä ja väkivaltaa, varsinkin kun sotamiehet olivat siksi voimakkaat, että jaksoivat pitää porvareita komentonsa alaisina.

He pakoittivat heidät mitä raskaimpaan työhön, sillä heidän täytyi pitää avoinna eräs leveä hauta, joka ulottui koko kaupungin ympäri ja jonka tarkoitus oli estää vihollisia äkkiarvaamatta ryntäämästä kaupunkiin.

Jää oli niin vahvaa että sitä myöten muuten aivan helposti saattoi päästä kaupungin muurille asti.

Siinä varmassa toivossa että kuningas keväällä lähettäisi apua, kesti miehistö aina siihen asti.

Mutta kun kevät tuli, saapui sensijaan tieto, että kuningas oli paennut valtakunnasta.

Nyt ryhdyttiin keskusteluihin — mihin Kristian muuten jo edeltäkäsin näkyi antaneen luvan — mutta tanskalaisten ehdot olivat sitä laatua, että Kustaa paikalla hylkäsi ne.

Tahdottiin antaa linna lyypekkiläisille, jotka Danzigin kanssa yhdessä suorittaisivat miehistölle maksamatta jääneet palkat.

Piiritystä jatkettiin sitte yhtä ankarasti kuin ennenkin, joten hätä yhä yltyi ja tanskalaiset pian tulivat siihen johtopäätökseen, ettei muuta saattanut tehdä kuin antautua.

Sellainen oli mielentila ennen kuninkaan vaalia. Kun Kustaa sitte itse saapui leiriin, alkoivat keskustelut taas, eikä kestänyt kauvankaan ennenkuin oli sovittu ehdoista.

Tehtiin kaksi sopimuskirjettä, toinen miehistöä, toinen kaupunkia varten. Kaupungin pormestarille, raatimiehille ja väestölle lupasi kuningas antaa anteeksi kaiken menneisyyden; heillä oli täysi vapaus vaimoineen, lapsineen ja irtaimistoineen muuttaa Saksaan tai muualle; heidän kiinteimistönsä sitävastoin jäisi käytettäväksi Tukholman, kuninkaan ja valtakunnan hyödyksi. Niille taas, jotka tahtoivat jäädä maahan, luvattiin niinikään menneisyys anteeksi; kaikki mitä he sodan aikana olivat rikkoneet sekä maallisia että hengellisiä herroja vastaan, unohdettaisiin.

Sitävastoin kuului sopimukseen, että "Tukholman kaupunki ja linna sekä pienine että suurine pyssyineen, miekkoineen, luotineen, nuolineen, ruutineen ja kaikkineen lankeisi ruotsalaisille. Samaten käytettäköön kaikki julmalle Kristian kuninkaalle tai Severin Norrbylle kuuluvat laivat ja jahtialukset meidän ja Ruotsin hyödyksi. Niinmuodoin jätettäköön myöskin arkkipiispa Kustaan, hänen isänsä Eerik Trollen ja piispa Jöns Bellenacken rahat ja tavarat sekä kaikkien valtakunnasta paenneiden, kuolleiden ja Suomessa asuvien omaisuudet, hopeat ja kullat käytettäviksi meidän ja Ruotsin valtakunnan hyödyksi."

Päälliköt saisivat ottaa mukaansa palvelijoita, palkkasotureita ja pyssymiehiä, heidän kansallisuudestaan riippumatta, sekä kaikki heidän hopeansa ja tavaransa. Itse saisivat he vapaasti lähteä maasta joko meritse tai maitse; heille toimitettaisiin ruokavaroja ja laiva, joka heidät saattaisi siihen osaan Saksaa, minne he halusivat mennä.

Mutta heidän täytyisi kunniansa nimessä luvata, etteivät kahteen kuukauteen nousisi Ruotsin valtakuntaa ja Lyypekin kaupunkia vastaan, ei salaisesti enempää kuin julkisestikaan.

Näillä ehdoin antautui Tukholman kaupunki ja linna 21 p:nä kesäkuuta Ruotsin vastavalitulle kuninkaalle.

Miehistö läksi pois ja Kustaa asetti sijaan omia miehiään.

Sunnuntaina tuli Pietari Hård linnanvoudiksi ja seuraavana tiistaina, joka oli juhannusaatto, marssi kuningas juhlallisesti eteläisestä portista kaupunkiin.

Jälellejääneiden porvarien ilohuutojen kaikuessa ratsasti hän Suurkirkolle, astui alttarille ja lankesi siihen polvilleen, nöyrästi ja sydämensä pohjasta kiittääkseen Jumalaa, joka niin ihmeellisesti oli johtanut asiain kulun isänmaan onneksi ja pelastukseksi. Sitte läksi hän kirkosta.

Siitä oli viisi vuotta kun hän viimeksi oli nähnyt Tukholman. Hän oli jättänyt kaupungin vanhan ystävänsä Hemming Gaddin ja nuoren, rakkaan valtionhoitajan Sten Sturen rinnalla, ja miten sydämellisesti hän olikaan painanut heidän käsiään jäähyväisiksi!… Kukaan ei silloin ajatellut, että se oli viimeinen kerta!

Kummallisia vaiheita, epäilyksen ja levottomuuden päiviä nähtyään, kestettyään taistelua ja kieltäymystä, katseli hän taaskin tätä kaupunkia; hän oli kuninkaana, Ruotsin kuninkaana, matkalla sen linnaan…! Oliko se unta vaiko todellisuutta?

Mutta kuinka kaupunki oli muuttunut! Södermalmilla olevan Eteläportin edustalla ei ollut kuin yksi ainoa talo, jossa asuttiin. Kun hän ratsasti sisään kaupunginportista ja näki pienen porvarijoukon — noin kolmesataa henkeä — joka oli häntä vastassa, ja kun hän sitte loi katseensa autioille kaduille, niin tuntui siltä kuin olisi hän ollut matkalla kuolleiden kaupunkiin. V. 1518 oli Tukholmassa 1,177 veroa maksavaa porvaria ja nyt oli heidän lukunsa supistunut 308.

Kustaalle kerrottiin, että Normalmin ainoina asukkaina olivat P. Klaara-luostarin nunnat ja heidän abbedissansa. Helgeandsholmilla oli sairashuoneessa muutamia potilaita ja Ritariholmassa jokunen raihnas luostariveli. Siinä Tukholman koko väestö!

Kaikki jotka kynnelle kykenivät, olivat tänä hetkenä kaupungilla katsomassa komeutta. Oli todellakin omituista nähdä kuningas, tuo uljas, voimakas mies, jonka kasvot olivat niin jalot ja vakavat ja jonka tyyni katse ilmaisi ajatusten syvyyttä, ja hänen ympärillään päälliköt ja neuvoston herrat komeissa puvuissaan ratsastamassa autioilla kaduilla kaupungissa, jota oli kohdannut verituomio.

— Kun viimein seisoin tässä, puheli muuan raajarikkoraukka naapurilleen, — polvistuimme Kristianin, senkin pyövelin edessä.

— Ja minusta siitä on niin vähän aikaa, nyyhkytti eräs vanha eukko, — kun tässä näin Kustaa herran astelevan äitinsä rinnalla. Nyt hän melkein on Sten herran näköinen.

— Taitaa vaan olla, minä näen niin huonosti, vastasi raajarikko; — mutta mielelläni annan tuon toisen jalkani, jos hän tekee lopun tanskalaisten vallasta ja kaikista heidän julmuuksistaan.

— Katsokaa, katsokaa, huusi nainen ja tarttui ukon käsivarteen sellaisella kiihkolla, että hän oli menemäisillään nurin.

— Tarttukaa koreasti, niin jää toiseksikin kerraksi jotakin, virkkoi ukko, — Mutta mikä siellä nyt sitte on?

Suu auki tuijotti nainen eteensä.

— Mutta näkevätkö silmäni oikein? kysäsi hän sitte. — Onko tuo todellakin pormestari Gorius Holst, joka tuolla pokkuroi kuninkaan edessä?

Mies varjosti kädellä kasvojaan, sillä aurinko häikäisi hänen silmiään. Pitkän aikaa katseltuaan virkkoi hän:

— Luulenpa tosiaan että se on sama vanha kettu…

— Enhän minä tahdo ruveta neuvomaan kuninkaallista majesteettia, puuttui nainen puheeseen, — mutta jos hän antaa tuon pettää…

— Ei hän anna, huomautti sotamies, joka oli sattunut kuulemaan keskustelun. — Pormestari on kerjäten rukoillut armoa ja luvannut parannusta, ja hänelle on nyt annettu lupa jäädä kaupunkiin, mutta kyllä häntä silti pidetään silmällä.

— Oliko kuningas mukana sodassa?

— Oli kyllä.

— Miksei hän tyytynyt olemaan valtionhoitajana?

— Lienee parempi olla kuninkaana, huomautti nainen.

— Taisipa vaan akkaväen tähden ruveta siihen virkaan, nauroi sotamies ja läksi tiehensä.

— Mitä turhia! — Kas, nyt hän menee linnaan. Suokoon Jumala vaan hyvää ruokahalua hänelle ja hänen väilleen.

Mutta joukko taalalaismiehiä oli kerääntynyt yhteen ja muuan heistä lauloi toisille:

Ne Taalain miehet jo riensi luo muurien Tukholmin, ja taalaisnuolet ne lensi, kuni rae lyö aaltoihin.

Ja Taalain miehet ne ampui, kuin yhdestä jousesta vaan, niin pilvenä pöllähti nuolet joka kerralla ampuissaan.

Noin Taalain miehet ne nauroi, kun nuolet ilmassa soi, kaks juuttia kolmatta kiirein pois paarilla turvahan toi.

Ulos astui myllärin vaimo, noin virkkoi viekas tuo: kun säkkinne jauhetut lienee, miks tänne siis kannatte nuo?

Tää ei ole myllärin säkki, vaikka siltä se näyttää voi, se onkin uljahin juutti, jonka tappara kankaalla soi.

Pois rientäen huoneista juostiin ulos kaduille Tukholmin, lens' ratsulta Juutin miesi ja kaatui kalpoihin.

Ja ratsunsa seljästä huusi ritar Erkki se huimapää: voi poloja miehiä Juutin, emme konsaan maatamme nää.

Ja korskalta ratsulta Kustaa nyt kiitteli innoissaan: mun taalainmieheni, kiitos, kas, teihinpä luottaa saan.

Te kestitte taistot ja tuiskut lailla Ruotsin sankarien, elon päiviä Luoja jos sallii, sen palkitsen parhaiten!

12.

KUNINGAS KUSTAA.

Huoneet Tukholman linnassa olivat siihen aikaan pienet ja matalat, mutta niiden seinien sisäpuolella ajateltiin suuria ajatuksia ja tehtiin koko valtakunnalle tärkeitä ehdotuksia.

Rouva Margareeta Vaasa, herra Joakim Brahen leski, vieraili nykyään miltei aina veljensä luona. Vankeus Nyköpingin linnassa oli masentanut häntä ehkä enemmän kun äidin ja sisarten surullinen kohtalo.

Hän oli muutamia vuosia nuorempi kuin Kustaa. Häntä hän aina oli rakastanut ja ihaillut, nyt hän häntä miltei jumaloi. Se oli pyhä velvollisuus, selitti hän, koska hän nyt oli hänen kuninkaansa.

Mutta Kustaalta ei riittänyt paljonkaan aikaa hänelle; sanomaton levottomuus ajoi häntä työstä työhön; maan kurjuus kuvastui koko räikeydessään hänen silmiensä edessä: hän ei saanut levätä ennenkuin hän voimiensa takaa oli koettanut poistaa sen.

Kerran kun hän sisarelleen jutteli vakavia tuumiaan, virkkoi Margareeta huoaten:

— Onhan tuo kaikki hyvä, mutta se ei lisää sinun omaa onneasi.

— Kuinka ei? Miten saatat epäillä sitä?

— Hm. Veljeni on pian kolmenkymmenen vanha.

— Entä sitte?

— Hänen pitää valita itselleen morsian.

— Se on jo valittu.

— Kuka, Kustaa, kuka?… Mikset ole siitä mitään sanonut minulle?

— Se on Ruotsi!

— Oi, sinä et tahdo sanoa minulle totuutta, sinä et pidä minusta…!

— Rakkahin Margareeta, eihän minulla ole ketään muita. — No, kiitos pyhälle neitsyelle! Tietysti sinun pitää valita prinsessa.

— Miksi?

— Jos sinä täältä kotimaasta valitsisit puolison, niin kaikki häntä kadehtisivat; ja sitäpaitsi, lisäsi sisar kiihkeästi, — ei löydy ketään joka ansaitsisi sellaisen onnen.

— Ole huoleti, minä en mene naimisiin.

— Mitä sinä ajattelet, Kustaa! Kuka sitte ottaisi kruunun sinun jälkeesi?

— Kuninkaanaluista ei koskaan ole puutetta.

Margareeta katseli häneen kummastuneena ja lausui äkkiä:

— Kustaa, sinä olet varmaankin jo rakastunut? Hänen kasvoilleen lensi ikäänkuin pilvi, kun hän vastasi:

— Ehkä.

Sisar veti syvältä henkeään.

— Onko hän jalosukuinen neiti ja korkeaa säätyä?

— On.

— Mutta sitte…

— Entä jollei hän sitä ansaitse?

— Mutta jos sinä rakastat häntä?

— Ymmärtämättömällä rakkaudella, jota ei järki hyväksy ja joka täytyy voittaa.

— Etkö sanoisi minulle hänen nimeään? kysyi sisar, hyväellen hänen kättään.

— En, Margareeta; se on minun salaisuuteni.

— Mutta jollet sinä voi unohtaa häntä?

— Minä voin mitä tahdon ja ankara työni on minulle suurena apuna.

— Mutta sinä kannat rinnassasi suurta surua!

— En suinkaan; olen taistellut itseäni vastaan ja melkein kokonaan voittanut.

— Niinhän sinä aina teet.

— Nyt ymmärrät, miksi työ on minulle siunaus, se saa minut unohtamaan itseni. Minä olen monasti pannut henkeni alttiiksi isänmaan edestä, mutta nyt minä tahdon tehdä vielä enemmän: uhrata voimani sen palveluksessa.

— Mutta minuun niin koskee…

— Älkäämme enään puhuko siitä, sanoi Kustaa ja painoi suudelman sisarensa otsalle. — Onhan minulla sisko, jolle voin uskoa tunteeni ja sitte, Margareeta, on minulla niin paljon muuta ajattelemista.

Hänen mentyään istui Margareeta kauvan ajatuksissaan.

— Onhan hänellä sisko… ja onhan suurta olla kuninkaan sisar, sillä hän on ensimäinen nainen koko Ruotsissa — ja jos Kustaa pysyy päätöksessään ja jää naimattomaksi, niin en minäkään… ja kukaties ehkä poikani… kuninkaan sisarenpoika…

Kustaalla ei ollut aikaa pysähtyä menneisyyteen, nykyisyys vaati hänet kokonaan omakseen. Hänen täytyi ajatella rauhan vahvistamista naapurimaiden kanssa ja sentähden toimitti hän Venäjälle lähetystön hankkimaan vahvistusta Sten Sturen ja venäläisen tsaarin v. 1510 tekemälle rauhalle, jonka tuli kestää 60 vuotta.

Mutta huolestuttavampi oli suhde Tanskaan, joka ei suinkaan ollut luopunut unioonipuuhistaan.

Kuningas Fredrikiltä ei puuttunut tahtoa ajaa asiansa läpi, vaan kykyä. Norjan säädyt, kokoontuneina Bergeniin, valitsivat hänet elokuun 5 päivänä maan kuninkaaksi, mutta Ruotsin valtakunnan säädyt olivat vastanneet että ruotsalaiset jo olivat ottaneet toisen kuninkaan. Siihen hän kyllä aikoi panna jyrkän vastalauseen, mutta silloin tapahtui asioita, joita hän ei ollut odottanut.

Tiedämme että se lakikirja, jonka Kristian oli antanut kansalleen, julkisesti poltettiin ja että etuoikeuksia nauttivat luokat saivat takaisin entiset oikeutensa.

Mutta säädyt ja kansa, jotka siten joutuivat herrojen kovan komennon ja hurjan mielivallan alaisiksi, nurisivat ääneen.

Nyt oli saatu monta hirmuvaltiasta sen yhden sijaan, jonka hirmuvalta oli koskenut vain korkeita herroja. Kansa alkoi huomata, että se oli kärsinyt tappion ja yhä suuremmaksi yltyi tyytymättömyys. Verisiä kahakoita syttyi sotamiesten ja talonpoikien välillä; näytti todella uhkaavalta. Fredrikin pelkoa lisäsi vielä Kristianin sukulaisten käytös.

Kaarle V kirjoitti hänelle kirjeitä, joissa ankarasti kiellettiin herttua Fredrikiä puuttumasta pohjoisten valtakuntien asioihin.

Hansakaupungeille lähetti keisari uhkaavan kiellon, etteivät ne millään lailla saisi auttaa herttuaa.

Kristianin enot ja langot nousivat hekin puolustamaan hänen asiaansa ja kehoittivat Fredrikiä vapaehtoisesti luopumaan Tanskan kruunusta.

Sitäpaitsi sai Kristian luvan heidän maistaan pestata sotaväkeä, kunhan hän itse maksaisi palkat. Joukko saksalaisia ruhtinaita oli niinikään puuhaamassa hänelle miehiä ja hankkeet uhkasivat levitä kamalan laajalle, kun äkkiä huomattiin, etteivät Kristianin Tanskasta tuomat aarteet vastanneet kuin hitusta tarvittavasta määrästä; ja niin raukesi koko tuuma aivan itsestään sikseen.

Mutta kaikki nämä uhkaavat liikkeet olivat jo ehtineet pelästyttää Fredrikin. Hän huomasi vaaralliseksi liiallisilla vaatimuksilla ärsyttää Ruotsin kuningasta ja lähetti sentähden kaksi arvossapidettyä miestä Kustaa herran luo ehdottamaan, että molemmat kuninkaat persoonallisesti tapaisivat toisensa, sopisivat riita-asioista ja rakentaisivat rauhan ja ystävyyden pohjoisten valtakuntien kesken. Sitäpaitsi pyysi Tanskan kuningas apua Malmön valloittamiseen, sillä hänen voimansa olivat riittämättömät ja talonpojat olivat Kristianin puolella. Sensijaan lupasi hän heti lähettää ne ruotsalaiset naiset, jotka Köpenhaminassa olivat vankeudessa, vapaina kotiin; tämä lupaus täytettiinkin jo seuraavan vuoden alussa, kun Kristina Gyllenstjerna sekä kaikki muut hengissä olevat ruotsikot saapuivat kotimaahan.

Munkebodassa asusti vanha piispa Hans Brask, tosin välittömästi ottamatta osaa asiain kulkuun, mutta tarkasti pitäen silmällä kaikki mitä tapahtui. Hän oli niinkuin kaikki muutkin piispat pitänyt unioonista, siksi että se enensi pappien valtaa ja rikkautta ja antoi heille valtiollisen merkityksen, mutta itse asiassa hän ei ollut mikään tanskalaisystävä. "Kyllä minä ketun luonnon tunnen", oli hänellä tapana sanoa ja heti kun hän kuuli kerrottavan lähetystöstä, kirjoitti hän Kustaalle, että nuo herrat liukkain kielin olivat tulleet tekemään sopimuksia vaan saadakseen takaisin Blekingen.

Kun nyt Gottlanti olisi saatu takaisin ja kuningas voisi toimia vapaammin, saattaisi ruveta ajattelemaan Skånen valloittamista, ja kaupanteolla ja kaikellaisilla verukkeilla oli tarkoitus saada aikaa pitkitetyksi. Piispa kehoitti sentähden kuningasta käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja lisäämään kruununsa maita juuri nyt kun mielet olivat kuohuksissa.

Mutta Kustaa ajatteli enemmän maansa voimistumista kuin uusien valloitusten hankkimista. Sitäpaitsi oli hän levoton siitä, minkä myrskyn Kristian saattaisi nostaa ja piti viisaimpana ystävällisen veljesliiton kautta koettaa torjua uhkaavaa vaaraa.

Berendt von Melen sai sentähden käskyn lähteä väkevällä saksalaisella palkkasoturijoukolla Malmöhön vahvistamaan tanskalaisten leiriä.

Lisäksi lähetti Kustaa kuningas Fredrikille kymmenen laivaa Bornholmin valloittamista varten.

Tähän ystävälliseen kohteluun vastasi Tanska pyytämällä takaisin Blekingeä ja Vikeniä, jotka Kustaa julkisessa sodassa ja miekka kädessä oli valloittanut.

Samalla virkosi vanha, molemminpuolinen kysymys Gottlannin omistamisesta eloon.

Tämä saari, joka vanhastaan kuului Ruotsille, oli nyt Kristianin päällikön ja virkamiehen Norrbyn hallussa. Hän oli kaikkien itämerenkulkijain, sekä tanskalaisten että ruotsalaisten kauhu, mutta ryösti pääasiallisesti vendiläisten kaupunkien laivoja. Hänen suurin ilonsa oli, niinkuin hän itse sanoi, kaivella heidän tavarakirstujaan ja haistella heidän ryytipussejaan. Puolet saaliista piti hän itse, toiset puolet antoi hän väelleen ja sitte saivat kauppiaat takaisin laivansa toivotuksella, että he pian tulisivat takaisin.

Heti Strängnäsin kuninkaan vaalin jälkeen kirjoitti piispa Brask Kustaalle ja pyysi häntä punnitsemaan, eikö, jos Kristian nyt lähettäisi voimia Tanskaan, Gottlantikin tulisi niin hyvin varustetuksi, että sitä sitte olisi vaikeampi valloittaa takaisin kuin nyt.

Mutta Kustaa halusi rauhaa ja ehdotti sentähden, että hän ja Norrby persoonallisesti tapaisivat ja keskustelisivat asioistaan. Tätä tarkoitusta varten lähetti hän turvakirjeenkin, mutta Norrby joka kyllä tiesi mistä oli kysymys, kieltäytyi kuulemasta ehdotusta.

Lyypekille oli asia erittäin tärkeä ja kun saatiin tietää, ettei Kustaa tahtonut sotaa, lähetettiin Herman Israel Ruotsiin.

Hän huomautti, mikä onni Ruotsin kruunulle olisi saada takaisin Gottlanti.

— Ei, sanoi Kustaa, — minä olen sotinut tarpeeksi, rahavarastoni ovat tyhjentyneet ja velkani ovat kasvaneet; ajattelematonta olisi ryhtyä uuteen sotaan ennenkuin vanhat velat ovat maksetut.

Mutta juutalainen arveli, että sellainen ulkosatama olisi äärettömän tärkeä.

— Saattaa olla, mutta minä en tahdo ruveta pitämään huolta Gottlannista, kun Ruotsi sillaikaa voi liukua käsistäni; sitäpaitsi siitä saattaisi syttyä uusi viha Tanskan ja Ruotsin välille.

— Niin, mutta siitä tulisivat muut kärsimään enemmän kuin ruotsalaiset, vastasi viekas Israel.

— Kuka maksaa kustannukset, jos Tanska kuitenkin saa Gottlannin?

Tätä kysymystä juutalainen juuri oli toivonutkin. Hän selitti, että jos Kustaa tahtoi ryhtyä gottlantilaiseen sotaan, niin Lyypekki monta vuotta odottaisi saataviaan. Ja jollei puuha onnistuisikaan, niin saattoi auttaa asiaa sillä tavalla, että Kustaa pyytäisi Fredrikin tyttären puolisokseen, jolloin Gottlanti myötäjäisinä lankeisi Ruotsille. Ja Herman Israel lisäsi tutunomaisesti, että Lyypekki jo oli keskustellut asiasta kuningas Fredrikin kanssa.

— Mutta jollen minä tahdo, huomautti Kustaa.

— Niin Lyypekki saa maksaa puolet sotakulungeista ja Tanska toiset puolet, jos se tahtoo pitää Gottlannin hallussaan.

Nämä lupaukset vahvistettiin pyhällä valalla. Herman Israel näytti valtakirjan, jonka nojalla hän oli oikeutettu tähän neuvotteluun, ja vakuutti, että hän esivaltansa ja herrojensa puolesta oli sanonut kaikki sanottavansa.

Varmaa vastausta Kustaa ei tahtonut antaa; hänen täytyi kuulla neuvoskunnan ja kansan mielipide.

Sitte hän matkusti Itägötlantiin ja joi jouluoluet Falköpingissä hyvien ystävien seurassa.

Tammikuussa v. 1524 oli kokous kutsuttu Vadstenaan. Täällä puhui Linköpingin piispa Hans pontevasti gottlantilaisen sodan puolesta ja häntä kannatti kuninkaan kansleri Lauri Antinpoika, sekä kaikki neuvoston maalliset jäsenet. Mutta kuninkaan kasvot kävivät yhä synkemmiksi, kertoo kronikka; hän arveli, että puuha vaan tuottaisi suuria maksoja eikä mitään hyötyä valtakunnalle; mutta koska kerran nyt kaikki sitä tahtoivat, niin hänkin, melkein pakosta, siihen suostui.

Kun Lyypekin kanssa oli sovittu asiasta, ryhtyi Kustaa tavallisella pontevuudellaan toimeen; hän oli ankara muille, mutta ei myöskään säästänyt itseään.

Omat pöytähopeansa, vatinsa, lautasensa ja juomamaljansa lähetti hän Tukholmaan ja Upsalaan, jotta ne lyötäisiin kiiltäväksi rahaksi. Piispa Hans, jonka hiippaan Gottlanti kuului, sai maksaa suuria kuluja. Kuningas vaati häneltä sata aseellista miestä ja kaksi- tai kolmesataa markkaa puhdasta hopeaa. Lisäksi hän ankarasti vaati näiden velvollisuuksien täyttämistä ja muistutti vielä, että sekin, mikä puuttui edellisen vuoden hopeaverosta, oli maksettava.

Piispa teki mitä ikinä voi, mutta valitti ystävilleen — varsinkin Tuure Jönsinpojalle — kuinka suuria huolia kaikki tämä hänelle tuotti.

Itse ei Kustaa pitkiin aikoihin uskaltanut jättää valtakuntaa, mutta hän uskoi sotavarustusten johdon Berendt von Melenille. Tämä, joka synnyltään oli saksalainen ja aikoinaan kuningas Kristianin joukossa palveli kenttäeverstinä, oli sotatoimissa sangen taitava. Stegeborgin linnan antautuessa Arvid Vestgötelle oli hän sen päällikkönä; sittemmin istui hän kaksi kuukautta vankeudessa Söderköpingin linnassa, jonka jälkeen meni Ruotsin palvelukseen.

Kustaa rupesi pitämään hänestä, hänet otettiin neuvostoon ja hän pääsi Kalmarin linnan ja läänin päälliköksi.

Lisäksi toimitti Kustaa hänet ylhäisiin naimisiin, antamalla hänelle puolisoksi sukulaisensa Margareeta Vaasan, Tukholmassa mestatun Eerik Knuutinpojan (Kolmen Ruusun) lesken.

Suomesta kutsuttiin paras sikäläinen miehistö, sotalaivat pantiin kuntoon ja varustettiin kelpo merimiehillä, hyvillä tykeillä, ruokavaroilla ja kaikellaisilla muilla tarpeilla.

Kuningas kirjoitti Lyypekkiin, Danzigiin ja Tallinnaan, pyytäen lisää muonaa, rahalainaa ja muuta apua Norrbyta vastaan, ja Henrik von Melen lähetettiin Saksaan palkkaamaan sotamiehiä.

Kun kaikki oli järjestyksessä, astui kuningas itse toukokuun 8 päivänä laivaan ja purjehti Kalmariin; siellä hän odotti Suomesta tulevaa laivastoa ja niitä laivoja, joiden piti tulla Lyypekistä ja Saksasta.

Nyt hän uudestaan kirjoitti piispa Braskille, vaatien raha-apua — "koska Linköpingin piispalla tästä sodasta, jos kaikki hyvin onnistuu, on melkein yhtä paljon hyötyä kuin kruunulla. Rahapajoissamme Tukholmassa ja Upsalassa lyödään rahaa joka päivä, niin kauvan kuin hopeaa riittää. Erittäin tarpeellista olisi, että te lähettäisitte sinne jonkun osan hiippanne hopeavaroista, niinkuin jo ennen olemme vaatineet."

Piispa vastasi pitkällä kirjeellä, mutta kirjoitti samalla ystävälleen Ture Jönsinpojalle:

"Arvelemme, että tähän kaikkeen varmaankin on syypää joku Lutherin puoluelainen."

Berendt von Melen lähti koko laivastolla merille Kalmarista ja nousi helluntain aikaan maihin Gottlannissa. Alussa kävi kaikki hyvin, koko avoinna oleva maa valloitettiin ja pian suljettiin Norrby Visbyhyn ja likellä olevaan Visborgin linnaan. Taitavalla sotasilmällä saattoi paikalla nähdä, ettei kaupunki eikä linna kauvan kestäisi ruotsalaisten ylivoimaa, varsinkin kun lyypekkiläinen laivasto kokonaan esti ruokavarojen tuonnin meren puolelta.

Mutta onni suosi vanhaa merikarhua linnassa, niinkuin tavallisesti; hänen jahtialuksensa karkasivat ruotsalaisten laivojen kimppuun, jotka toivat ruutia, luoteja ja muita piiritykseen tarvittavia aineita, ja ottivat pois suuren osan sotavarustuksista, muun muassa kaikista tärkeimmän: ruudin. Uusia tarpeita täytyi hankkia Saksasta ja siihen kului kaksi kuukautta.

Berendt von Melen aikoi sitte heti ryhtyä rynnäkköön, mutta saksalaiset sotamiehet vaativat ensin palkkojaan. Kului kaksi viikkoa ennenkuin ne saatettiin maksaa ja kun miehet olivat saaneet ne, rupesivat he vaatimaan palkkaa kahdelta viime viikolta. Kun ei sitä voitu antaa, muuttuivat heidän vaatimuksensa uhkauksiksi.

Severin Norrby puolestaan oli hyvissä ajoin antanut kuningas Kristianille tiedon ruotsalaisten aiotusta hyökkäyksestä ja pyytänyt apua tai vapautusta uskollisuusvalastaan. Juhannuksen aikaan lähetti hän sanan kuningas Fredrikille Köpenhaminaan ja tarjosi hänelle Gottlantia niillä ehdoin, että hän saisi pikaista apua ja jäädä virkaansa. Kuningas Fredrik oli tosin Ruotsin avulla saanut takaisin Malmön, mutta se ei estänyt häntä ilolla suostumasta Norrbyn ehdotukseen; hän ei ainoastaan suostunut kaikkeen, mitä hän pyysi, vaan lupasi vielä lisäksi suuria lahjoituksia, jos Norrby saattaisi pitkittää aikaa, kunnes apu Tanskasta ehtisi perille.

Heti kun tämä oli päätetty, riensi Norrby ilmoittamaan lyypekkiläisille, että vihollisuus häntä vastaan tästälähin olisi sama kuin vihollisuus Tanskan kuningasta vastaan.

Lyypekkiläiset eivät kauvan miettineet asiaa. Heillä ei ollut muuta tarkoitusta kuin kauppansa turvaaminen; nyt saattoi tarkoituksen saavuttaa ilman miekan iskua, sitäpaitsi he paljon mieluummin soivat Gottlannin heikolle Fredrikille kuin voimakkaalle Kustaalle ja sentähden he nyt nostivat purjeensa ja läksivät takaisin kotimaahansa.

Norrby ei tyytynyt tähän. Hän kääntyi von Melenin puoleen, ilmoitti että molemmat kuninkaat olivat ryhtyneet rauhankeskusteluihin ja arveli, että parempi oli hiljaisuudessa odottaa asiain ratkaisua kuin hyödyttömissä kahakoissa vuodattaa toistensa verta.

Hän johdatti von Melenin mieleen heidän muinaisia asetoveruutensa aikoja Kristianin lipun alla, kävi usein Ruotsin leirissä ja ehdotteli aselepoa.

Berendt von Melen ihastui hänen ystävällisyydestään, kävi hänkin puolestaan tervehtimässä Norrbyta, viipyi hänen luonaan Visborgissa useita päiviä, oli hänen lapsensa kummina ja kohteli häntä ystävänä ja asetoverina.

Norrby naureskeli itsekseen; hän tiesi käyttäneensä keinoja, jotka tepsivät.

Margareeta rouvaa imarteli vanha merisankari kohteliaisuuksillaan. Hän sanoi voivansa näyttää toteen, että Kustaa jossakin perintökysymyksessä oli tehnyt hänelle vääryyttä, ja neuvoi miten Margareetan piti menetellä päästäkseen oikeuksiinsa; tällä tavalla voitti Norrby hänet puolelleen ja rouva vakuutti nyt puolisolleen Berendt von Melenille, että Severin Norrby oli jaloin ja paras ihminen maailmassa, että hän oli osoittanut olevansa heidän todellinen ystävänsä ja että hänen toivomuksiaan piti ottaa huomioon, mikäli mahdollista. Sillä tavalla viekoiteltiin päällikkö toimettomuuteen ja laiminlyömään kaikki kuninkaansa edut.

Mutta leirissä olevat ruotsalaiset rupesivat aavistamaan pahaa, ja kun Berendt von Melen kerran palasi Visborgista, kokoontui hänen ympärilleen suuri joukko miehiä pyytämään, että he saisivat tehdä hyökkäyksen linnaa vastaan.

Hän sai heidät hyvillä lupauksilla rauhoittumaan, mutta sen pitemmälle hän ei päässyt.

Eräänä päivänä, kun hän istui yksin teltassaan, tunkeutui sinne joukko sotamiehiä, jotka kysyivät, mitä tämä kaikki tarkoitti.

— Me emme kuninkaalle voi vastata teoistamme, huusivat he.

— Olkaa huoleti, vastasi Berendt von Melen ja hymyili ystävällistä hymyä: — Norrby on jo antautunut. Me järjestämme jo sopimuspykäliä, jälellä on vain muutamia sivuseikkoja, joista emme vielä ole yksimieliset.

Ja siihen saivat ruotsalaiset soturit tyytyä.

* * * * *

Tällä kannalla olivat asiat, kun molemmat kuninkaat määräpäivänä yhtyivät Malmössä. Kuningas Kustaan seurueessa oli hänen valtiohovimestarinsa Ture Ros, hänen marskinsa Lauri Siggenpoika, hänen kanslerinsa Lauri Antinpoika sekä useita valtion neuvostoon kuuluvia herroja. Neljä piispaa ja pappia sekä kaksitoista tanskalaista raatiherraa seurasi Tanskan kuningasta; vendiläisistä kaupungeista saapui lukuisa lähetystö ja Lyypekki, Rostock, Stralsund ja Danzig lähettivät kukin kaupunkinsa kirjurin. P. Pietarin kirkossa kohtasivat kuninkaat toisensa, kukin seurueineen. Kun molemminpuoliset tervehdykset ja kunnianosoitukset olivat vaihdetut, ryhdyttiin keskustelemaan asioista, jotka olivat antaneet aihetta kokoontumiseen.

Kuningas Fredrik avasi kokouksen valittamalla, että molempien valtakuntien välistä suhdetta viime vuosina oli häirinnyt haitallinen riitaisuus ja toivoi, että kaikki väärinkäsitykset nyt lakkaisivat; sitte työnsi hän syrjään purppurankarvaista mantteliaan, jonka samettipohjalle oli ommeltu kultaisia kruunuja ja jonka syrjiä reunusti valkea kärpännahka; sen alta välkähti esiin loistava rautapaita, ja vanha kuningas ojentautui suoraksi ja jatkoi hellällä äänellä:

— Toivon, että se ystävällinen side, joka Kalmarissa kuningatar Margareetan aikana liitti yhteen kolme pohjoista valtakuntaa, nyt solmitaan uudelleen ja lujasti… Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin kuninkaan silmät liitivät pitkin seuruetta; sitte jatkoi hän miltei vielä hellemmin:

— En tosin tahdo vaatia mitään muuta Ruotsin hallitukselta kuin että Tanskan kuningas on yhdysside molempien valtakuntien välillä.

Kansanjoukossa syntyi hiljainen hyminä, niinkuin rajuilman liketessä.

Puhe herätti suurta hämmästystä ruotsalaisissa, mutta Kustaa nousi paikalla siihen vastaamaan.

Hänen voimakas, sointuva äänensä kaikui kauvas, kun hän pontevin sanoin selitti olevansa valmis kaikkeen, joka vaan voi edistää molempien valtakuntien välistä ystävyyttä ja sopua.

— Mutta unioonin ehdotettuun uudistamiseen, jatkoi hän, — emme me ruotsalaiset mitenkään voi suostua. Hävitetty maa, poltetut kaupungit ja kylät, viljelemättä jätetyt pellot, puoleen vähentynyt väkiluku, kamalimmassa epäjärjestyksessä oleva hallitus, villiytyneet tavat, lukemattomat raajarikot, kurjuus, köyhyys, ja vihdoin kauhea kuninkaallinen käsky, arvokas kruunausjuhla, jossa maan jaloin aatelisto, piispoja, porvareita ja talonpoikia sadottain kaatui pyövelin kirveen iskusta, verellään huuhtelemaan Tukholman katuja — siinä meidän muistomme, voittomme unioonin ajoilta.

Kaikki vaikenivat melkein peloissaan, ja Fredrik, joka tunsi varmuutensa horjuvan, lakkasi tekemästä vaatimuksia, joita ei hän voinut perustella ja ehdotti sensijaan iäistä rauhaa: valtakunnat pysyisivät entisellään ja kansat eläisivät sovussa ja ystävyydessä.

Nyt seurasi kysymys Gottlannista. Tanskalaiset herrat toivat esiin kaikellaisia syitä, joiden nojalla saaren tuli kuulua Tanskalle. Valtiohovimestari Ture Jönsinpojan piti vastata heidän väitteisiinsä.

Matkalla Malmöhön oli kuningas kehoittanut häntä ritariston ja aatelin vanhimpana jäsenenä vakavuudella ja voimalla puolustamaan Ruotsin oikeuksia. Samaa tarkoitusta varten oli piispa Brask Strängnäsin vanhoista kätköistä hakenut esiin kaikki asiaa valaisevat kirjeet ja paperit ja ollut ahkerassa kirjevaihdossa Ture Jönsinpojan kanssa.

Mutta tanskalaiset keksivät keinon, jolla tukkivat häneltä suun. Hänellä oli sukutiloja Norjassa ja Hollannissa ja he tekivät tiettäväksi, että niiden saattoi käydä hullusti, jos hän liiaksi rupeaisi puolustamaan Ruotsin omistusoikeutta Gottlantiin.

Kun Jönsinpojan piti ruveta vastaamaan, ei hän saanut suustaan kuin katkonaisia sanoja ja puolia lauseita.

Silloin nousi kansleri, mestari Lauri ja antoi vastauksen, jonka jälkeen kuningas Kustaa itse puuttui puheeseen.

Hänen lopetettuaan nousi vanha tanskalainen raatiherra, herra Antero Bille ja pyysi lausua muutamia totuuden sanoja tässä asiassa, ja pyyntöön suostuttiinkin.

— Te hyvät kuninkaat ja muut hyvät herrat, alkoi Antero Bille sävyisästi, — jos te tunnustatte totuuden, niin täytyy teidän myöntää, ettette laisinkaan tunne niitä vanhoja, varsinkin Gottlantia koskevia asioita, joista puhutte, sillä te olette kaikki nuoria miehiä ettekä voi ajatella tai tietää, mitä niin kauvan aikaa sitte tapahtui. Rakas ja armollinen herra kuninkaamme Fredrik ei ole pitkää aikaa ollut tässä maassa, vaan asunut ruhtinaskunnassaan Holsteinissa ja sentähden hänen armonsa tiedot siinä suhteessa eivät voi olla kuin aivan vähäiset. Ruotsin kuningas Kustaa ei myöskään voi tietää paljon, koska hän on nuori herra. Voinen siis väittää, ettei täällä meidän joukossamme ole kuin Ture Jönsinpoika ja minä, jotka sen asian todenperään tunnemme.

Edemmäksi ei vanhan herran pitkäpiimäinen puhe päässyt, kun kuningas Kustaa jo keskeytti sen.

— Ajatelkaa mitä sanotte, herra Antero Bille, huudahti hän kiivaasti. — Ettekö tiedä, että nuori saattaa kysyä yhtä kauvas kuin vanha ajatella ja muistaa?

Nämä sanat hämmästyttivät vanhan herran siihen määrään, ettei hän tullut niihin vastanneeksi.

Useat herroista käyttivät sitte puhevuoroa ja keskustelua jatkui, usein ankarinkin sanoin.

Kuningas Fredrik työnsi asian luotaan, hän "ei tahtonut sekaantua siihen, koska hän tiesi niin vähän".

Kustaa herra ja ruotsalaiset herrat sitävastoin näyttivät sekä suullisesti että kirjallisesti toteen, että Gottlanti oli Ruotsin kruunun omaisuutta.

Mutta siitä huolimatta ei saatu mitään aikaan.

Silloin Hansakaupunkien valtuutetut ryhtyivät välittämään asiaa. Suurella vaikutusvoimallaan onnistui heidän saada aikaan sopimus, joka historiassa on tunnettu Malmön resessin nimellä.

Tämän sopimuksen mukaan piti sovintotuomarien ratkaista, kenelle riidanalaiset paikat lankeaisivat, ja niiksi valittiin valtuutetut Lyypekin, Rostockin, Hampurin, Wismarin, Stralsundin, Liineburgin ja Danzigin kaupungeista. Kokouspaikaksi määrättiin Lyypekki ja ajaksi vuosi 1525, 14 päivää helluntain jälkeen. Molempien kuninkaiden piti joko itse tai valtuutettujen kautta esiintuoda syynsä ja vaatimuksensa.

Kaikissa tapauksissa tulisi kuningas Kustaan heti antaa Blekinge takaisin Tanskalle, mutta Vikenin hän saisi pitää panttina siitä vahingonkorvauksesta, joka ehkä määrättäisiin hänelle siinä tapauksessa, ettei hän saisi pitää Gottlantia. Saaresta päätettiin, että jos ruotsalaiset olisivat valloittaneet linnan ja kaupungin ennen syyskuun ensimäistä päivää, — sama päivä joksi kokous oli määrätty, — niin kaikki pysyisi ruotsalaisten hallussa, kunnes asia lopullisesti tulisi ratkaistuksi. Vastaisessa tapauksessa olisi sen omistusoikeus Fredrikin, mikä ei myöskään vaikuttaisi lopulliseen päätökseen.

Severin Norrby lähetettäisiin jonnekin, jossa hän olisi vaaraton ja 100,000 guldenin sakko määrättäisiin sille, joka tätä toimenpidettä vastaan rikkoisi.

Molempien kuninkaiden tulisi säilyttää rauha ja hyvä naapuruus ja ne toisen valtakunnan herrat ja ritarit, jotka omistivat tiloja toisessa valtakunnassa, saisivat vapaasti hoitaa ja viljellä niitä.

Sellainen oli pääsisältö Malmön resessissä. Sovintotuomarit olivat toimineet kuningas Fredrikin hyväksi ja katsoneet omia etujaan. He tiesivät että Visby vielä oli Norrbyn käsissä, ja Tanskan kuningas palkitsi kyllä heidän palveluksensa.

Jo syyskuun 2 päivänä saivat lyypekkiläiset vakuutuskirjan, siitä, että he neljän vuoden aikana kantaisivat 400 markkaa Gottlannin vuotuisista tuloista ja syyskuun 11 päivänä vakuutettiin vendiläisille kaupungeille vapaaoikeudet Skånessa ja Tanskassa. Saksalaiset kauppiaat olivat jo aikaisemmin saaneet vakuutuksen kauppaoikeuksilleen Norjassa, todistuksena kuningas Fredrikin kiitollisuudesta "hyväntahtoisista palveluksista", niinkuin nimenomaan sanotaan.

Jos Kustaa olisi ollut varma valtaistuimestaan, niin ei hän koskaan olisi allekirjoittanut tätä sopimusta, mutta hän näki uhkaavien myrskyjen enteet ja tarvitsi lepoa ja rauhaa maan sisäisten asiain järjestämiseen. Jos hän tahtoi pitää Gottlannin, niin oli pitkällinen sota oven edessä, ja se saattoi tulla sitä vaarallisemmaksi, kun ei ensinkään voinut tietää, mitä karkoitettu Kristian aikoi tehdä. Jos hän taas luopui sodasta, niin olivat onnetonta Gottlannin retkeä varten tehdyt kalliit varustukset olleet turhat.

Hän taisteli monet pitkät taistelut, ennenkuin hän päätti valita rauhan.

Mutta hänen mielessään kiehui katkeruus ja kun hän, allekirjoitettuaan sopimuksen, raatihuoneesta tuli alas kadulle ja siellä kohtasi Lyypekin lähettilään Herman Israelin, niin hän kiivaasti likeni häntä ja lausui tuimalla äänellä:

— Missä sinun hyvät lupauksesi, jotka lyypekkiläisten nimessä minulle annoit, nyt ovat? Kärsi nyt niistä häpeää, senkin ilkeä kavaltaja! Ja vimmastunut kuningas veti miekkansa.

Kansleri Lauri Antinpoika ja muut herrat hänen seurueessaan riensivät häntä rauhoittamaan; sitte hän pisti miekan takaisin tuppeen.

Mutta lyypekkiläinen vapisi kuin haavan lehti ja itki kuin lapsi.

— En voi sille mitään, sanoi hän. — Se on kaikki lyypekkiläisten herrojen syy.

Kun Kustaa kuningas läksi Malmöstä, niin hän päätti, ettei hän enään jätä Ruotsia. Hän kutsui heti kokoon säädyt Vadstenaan, ilmoitti heille Malmön päätökset ja neuvotteli heidän kanssaan, miten rauha olisi ylläpidettävä molempien valtakuntien välillä.

Päätettiin, että Upsalan valittu arkkipiispa Johannes Magnus ja Hojan kreivi Juhana, joka hiljan oli tullut valtakuntaan ja säätyjen suostumuksella otettu neuvostoon näiden valtiopäivien ajaksi, lähetettäisiin Lyypekin kokoukseen. Sitä ennen etsittäisiin kirkoista ja luostareista kaikki kirjeet ja todistukset, joilla voitaisiin vahvistaa Ruotsin omistusoikeutta Gottlantiin, Blekingeen ja Vikeniin.

Hojan kreivi Juhana oli hiljan astunut kuninkaan palvelukseen. Miellyttävällä käytöksellään oli hän niin vaikuttanut Joakim Brahen leskeen, että tämä oli suostunut rupeamaan hänen puolisokseen. Margareetan vaikutuksesta oli kuningas hankkinut Hojan kreiville Stegeborgin läänitykseksi.

Vadstenasta läksi kuningas Keski-Ruotsiin ja kirjoitti sieltä päälliköilleen Gottlannissa, että koska he olivat laiminlyöneet oikean ajan eivätkä olleet saaneet aikaan mitään hyvää, niin tulkoot nyt sieltä pois laivoineen ja miehineen ja lähtekööt Tukholmaan.

Berendt von Melen lakkautti heti piirityksen, mutta ei uskaltanut lähteä Tukholmaan, vaan purjehti Kalmariin.

Saksalaiset sotamiehet uhkasivat ottaa takavarikkoon kuninkaan laivat ja tykit maksamatta jääneistä palkoista, jonkatähden kuningas, kun he vihdoin tulivat Tukholmaan, kutsutti eteensä saksalaiset päälliköt, soimasi heitä heidän sopimattomasta käytöksestään, pidätti osan heille tulevasta palkasta, pani toisia viralta ja rankaisi toisia.

Berendt von Melenille kirjoitti kuningas ystävällisen kirjeen, jossa käski häntä Tukholmaan, luvaten että häntä siellä kohdeltaisiin hyvyydellä. Hänen oma vaimonsakin kehoitti häntä siihen, mutta hänellä oli paha omatunto ja hän pelkäsi. Sentähden asettui hän Kalmarin linnaan ja otti miehistöltä valan, että se tottelisi ainoastaan hänen käskyjään.

Vuosi 1524 kului umpeen, Kustaa vietti joulun Upsalassa ja palasi tammikuun ensi päivinä takaisin Tukholmaan.

Siellä piti Margareeta rouvan ja Hojan kreivin vihkiäiset vietettämän.

Hellästi laski sisar päänsä Kustaan rinnalle ja sanoi, että hänen tulee veljeä niin ikävä, että hän melkein katuu tekemiään lupauksia.

— Sinä takaat minulle, että kreivi uskollisesti täyttää ruotsalaiset alamaisvelvollisuutensa, vastasi Kustaa. — Siten työskentelemme molemmat rakkaan Ruotsin hyväksi.

— Mitä minun pitää tehdä?

— Saattaa hänet rakastamaan uutta isänmaataan sinun tähtesi.

— Sen hän varmaankin tulee tekemään.

— Ja senkintähden, että säädyt vastoin Ruotsin lakia minun pyynnöstäni suostuivat antamaan hänelle tuon kauniin lahjoitusmaan.

— Sinä olet niin hyvä ja me olemme sinulle niin kiitolliset.

Kuningas piti sisarelleen komeat häät. Paljon herroja oli kutsuttu, muiden muassa herra Berendt von Melen, mutta hän ei tullut; oli myöskin suuri joukko ylhäisiä rouvia ja neitosia. Kustaa kulki vieraidensa joukossa nauraen ja laskien leikkiä; hän ei ollut pitkiin aikoihin ollut niin iloinen, mutta eipä hän ollutkaan tottunut nuorison ja kaunotarten seuraan. Sekä viittauksilla että suoraan huomautettiin hänelle, että kuninkaankin pian pitäisi mennä naimisiin; hän antoi silmänsä liidellä kaunotarten piirissä ja kirosi politiikkaa, joka kielsi häntä valitsemasta morsianta sydämensä halun mukaan.

Mutta seuraavana päivänä hymyili hän katkerasti omille ajatuksilleen. Hänellä ei ollut aikaa ajatella kotoista onnea!

Häntä vaivasi ajatus, että Berendt von Melen saattaa tehdä Kalmarin varustetuksi asemakseen, ja sentähden kirjoitti hän Olavi Laurinpojalle, joka Berendt herran kanssa oli päällikkönä Kalmarin linnassa, ja käski tätä pitämään Berendtiä silmällä sekä estämään häntä ja Kalmarin porvareita ryhtymästä mihinkään levottomuuksiin.

Sitäpaitsi sekä kuningas että hänen neuvostonsa herrat vielä kirjoittivat herra Berendtille ja vakuuttivat hänelle kuninkaan puolelta hyvää kohtelua. Kaksi miestä, Knut Antinpoika ja Niilo Eerikinpoika, sai käskyn ratsastaa Kalmariin viemään kirjeitä ja jättämään ne herra Berendtin omiin käsiin. Mutta silloin hän jo meritse oli lähtenyt Stegeborgin saariston tienoille ja jättänyt linnan veljensä haltuun.

Tämän johdosta kirjoitettiin taas uusia kirjeitä ja vihdoin keväällä tuli Berendt herra Tukholmaan.

Liukkaana kuin ankerias vakuutti hän suostuvansa vaikka mihin. Jos häneltä vaadittiin tiliä Gottlanninretkestä, niin oli hän valmis sitä tekemään.

Mutta kuninkaalle oli tärkeintä saada takaisin Kalmar, nyt heti ja ilman mieshukkaa; hän epäili Berendtiä enemmän kuin koskaan ja tarjosi hänelle Stegeborgia Kalmarin sijaan.

Berendt suostui paikalla kuninkaan ehdotukseen, mutta vakuutti olevan välttämätöntä, että hän itse matkustaisi Kalmariin, muutoin ei hänen väkensä luopuisi linnasta.

Kuningas, joka ei tahtonut päästää häntä käsistään, kehoitti häntä kirjeellisesti ilmoittamaan veljelleen, minkä sopimuksen hän oli tehnyt kuninkaan kanssa.

Sen hän paikalla tekikin, mutta Henrik von Melen ymmärsi kirjeen oikean tarkoituksen ja vastasi, että hänen velvollisuutensa oli pidättää linna sille, joka sen oli uskonut hänelle. Ei edes kuninkaan omakätinen käsky saanut aikaan muutosta.

"Jos veljeni Berendt palaa, niin tehköön hän kuten tahtoo", kirjoitti hän, "mutta minä en riko tekemiäni lupauksia".

Ei ollut muuta neuvoa kuin päästää Berendt herra lähtemään Kalmariin. Hänen mukaansa lähetettiin sentään Niilo Eerikinpoika ja Jon Olavinpoika, jotka molemmat saivat käskyn pitää Berendt herraa silmällä eikä päästää häntä linnaan, ennenkuin se oli heidän käsissään. Mutta linnan entinen päällikkö oli viisas mies; hän ymmärsi puhua niin hyvin, että hän Kalmariin saavuttaessa, varmaa takuuta vastaan sai luvan yksin mennä linnaan. Sillä kertaa hän kyllä palasi takaisin, mutta ilmoitti, etteivät linnan palvelijat ikinä antaisi linnaa hallustaan, jos heidän herraansa kohdeltaisiin vankina.

Sitävastoin he kyllä luopuisivat linnasta, jos heidän päällikkönsä vapaana herrana ja ritarina keskustelisi heidän kanssaan asiasta.

Ruotsin miehet eivät ymmärtäneet, että saksalainen ritari oli täynnä saatanan vehkeitä; heidän mielestään hän puhui kuin rehellinen mies ja he eivät hetkeäkään epäilleet, antaisivatko he hänen ilman panttia päästä käymään linnassa, jonka hän pyhästi vannoi seuraavana päivänä jättävänsä kuninkaan lähettiläiden haltuun.

Mutta seuraavana yönä lähetti Berendt salmen poikki sanan Ölantiin, jossa neljä ruotua sotamiehiä oli linnaleirissä, että he heti paikalla saapuisivat linnaan. Sitte otti hän heiltä valan, että he miehekkäästi taistelisivat eivätkä kenellekään jättäisi linnaa, ei itse kuninkaallekaan.

Seuraavana aamuna asteli Berendt herra ulos linnasta, sillan poikki kaupunkia kohti, ikäänkuin hänen tarkoituksensa olisi ollut mennä täyttämään lupaustaan, mutta hän ei vielä ollut päässyt sillan yli, kun sotamiehet laumoittain karkasivat hänen perässään ja huutaen, väkivallalla veivät hänet takaisin.

Tämä kaikki oli tietysti tilapäisesti järjestettyä, jotta edes ulkonainen kunnia pelastuisi.

Heti senjälkeen tehtiin linnasta hyökkäys kaupunkia vastaan, jossa kaikki vielä nukkuivat sikeintä untaan. Se talo, jossa Niilo Eerikinpoika asui, piiritettiin, ja itse hän paitasillaan töintuskin pääsi pakoon. Kaikki hänen vaatteensa ja kalleutensa ottivat sotamiehet hyvänä makupalana.

Neljätoista porvaria tapettiin. Tämä tapahtui helluntaiaattona 1525.

Miehistön joukossa oli muuan Henrik Jute. Hän oli joskus palvellut Kristina Gyllenstjernaa ja rakasti lämpimästi sekä häntä että koko hänen sukuaan. Sattumalta oli hänen poikansa Niilo juuri linnassa käymässä ja sitä ymmärsi Berendt von Melen käyttää hyväkseen. Tuolle yksinkertaiselle, lämminsydämiselle Henrik Jutelle kertoi hän, että tarkoitus oli saada aikaan kapina ja siten saattaa nuori Sturen poika takaisin oikeuksiinsa valtionhoitajana. Sitä tarkoitusta varten aikoi hän, Berendt herra itse, nyt lähteä Saksaan, mutta toivoi pian tulevansa takaisin, varustettuna voimakkaalla apujoukolla. Siksi aikaa jätti hän nuoren Niilo herran ja koko linnan Henrik Juten taatun uskollisuuden turviin.

Tämä lupasi ja vannoi pysyvänsä uskollisena.

Berendt von Melen otti sitte kanssaan veljensä, vaimonsa ja irtaimistonsa ja purjehti Saksaan, neuvottelemaan herttua Albrekt Meklenburgilaisen, Kristianin ja muiden Kristianin vihollisten kanssa, mitä nyt olisi tehtävä.

Mutta Kalmar oli luistanut kuninkaan käsistä ja se piti saada takaisin, vaikkapa väkivallalla.

Suurella sotavoimalla läksi kuningas Kustaa Kalmaria vastaan; hänen parhaimmat kenttäeverstinsä, kuten Arvid Vestgöte, Pietari Fredag y.m. olivat mukana.

He tapasivat kaupungin portit avoinna ja heitä vastaan kiirehti porvareja, jotka ilohuudoilla osoittivat kiitollisuuttaan.

Mutta linnassa näytti sotaiselta, päät soturien peitsistä vain pistivät esiin valleilta ja torneista.

Linnassa varustettiin taistelua elämästä ja kuolemasta, sillä tuskin ainoakaan noista tuimista sotamiehistä ajatteli pelastumisen mahdollisuutta; heitä johti sama villi vaisto kuin eläintä, kun se näkee edessään mahtavan vihollisen; ja pitihän heidän sitäpaitsi suojella Ruotsin tulevaa valtionhoitajaa, 12 vuotiasta Niilo Sturea, joka tietämättä vaarasta mitään, iloisesti hymyillen kulki sotamiesten keskellä, tuontuostakin hypistellen heidän pyssyjään, tarttuen heidän partaansa tai leikkien niinkuin viisivuotias lapsi.

Kuningas antoi ratsumiestensä kerran kiertää kaupungin ympäri saadakseen tietää, mitä linnassa aiottiin. Pian sieltä alettiinkin ampua.

Muiden muassa oli siellä muuan vanha pyssyniekka, joka osasi niin varmasti, että luultiin hänen myyneen sielunsa saatanalle. Hän näki äkkiä ratsujoukossa uljaan miehen, jota hän luuli kuninkaaksi. Heti hän tähtäsi ja laukaisi. Kuula sattui ritarin sääreen ja tappoi sitäpaitsi neljä miestä. Mutta se ei ollut kuningas, vaan Arvid Vestgöte.

Nyt lähetti kuningas kysymään, miten häneltä uskalletaan sulkea linna.

Sotamiehet vastasivat, etteivät he tunnusta muuta herraa kuin Berendt von Melenin ja että he viimeiseen mieheen asti aikovat puolustaa linnaa.

Ei siis ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä sotaan.

Luostarin ja linnan välille tehtiin varustus, pommitus alkoi ja hyökkäyskäsky annettiin.

Kuninkaan väki taisteli urheasti ja ikäänkuin kuolemaa halveksien, mutta linnan miehistö puolustautui hurjasti ja päällekarkaajien täytyi vetäytyä takaisin.

Silloin Kustaa suuresti suuttui. Katkerin sanoin moitti hän sotureitaan pelkurimaisuudesta ja velttoudesta.

— Tahdon itse ryhtyä taisteluun, sanoi hän, heitti yltään viittansa ja pukeutui haarniskaan ja kypärään. — Joko valloitan linnan tai kaadun.

— Herra kuningas, älä tuota meille sitä häpeää, pyysi Pietari Fredag. — Suo minun kuolla edestäsi.

Niin sanoivat he kaikki; he tahtoivat täyttää velvollisuutensa, vaikkapa sitte jokikinen kaatuisi.

Vihdoin kuningas suostui. Hän antoi vielä pommittaa muuria ja ryhtyi sitte toiseen rynnäkköön. Sotamiehet pitivät sanansa, he taistelivat urheasti kuin jalopeurat.

Mutta linnanväki piti yhtä urheasti puoliaan, jokainen tahtoi tietysti myydä elämänsä niin kalliista hinnasta kuin suinkin, eikä toisesta rynnäköstä ollut muuta seurausta kuin että kuningas kadotti paljon väkeä, muiden muassa urhoollisimmat miehensä, Pietari Fredagin ja Jon Pietarinpojan (Ulfsaxin).

Pietari Fredagin ympärillä makasi koko hänen osastonsa väki ja pitkin muuria oli kuolleita ja kuolevia.

Neljästäsadasta pyssymiehestä ei ollut jälellä kuin neljä miestä ja neljästä fennikasta sotamiehiä vain muutamia.

Hirveää verilöylyä katsellessaan vuodatti Kustaa kuumia kyyneleitä ja käski torvella antaa merkin, että taistelu lopetettaisiin.

Ilta oli jo tulossa, joten ei taistelu enään sinä päivänä voinut tulla kysymykseen.

Linnan väestä oli noin puolet kaatunut ja jälelle jääneet olivat käyneet niin raajarikoiksi, ettei linnan puolustamista enään saattanut ajatellakaan; sen täytyi antautua voittajien armoille.

Nuori Niilo Sture kierteli linnan huoneissa ja pyysi että hänet päästettäisiin hänen sukulaisensa kuninkaan luo, jota ei hän laisinkaan sanonut pelkäävänsä.

Nyt avautuivat kaupunginportit ja koko miehistö tuomittiin kavaltajina; 70 heistä mestattiin. Kuningas olisi mielellään tahtonut säästää vanhan pyssyniekan, mutta hänen väkensä oli hänelle vimmoissaan ja vaati hänen vertaan, joten kuninkaan täytyi tuomita hänet saman kohtalon alaiseksi kuin muutkin.

Arvid Vestgöte, jonka haava onneksi ei ollut sen vaarallisempi kuin että saattoi toivoa hänen pian parantuvan, sai Kalmarin linnan läänityksekseen. Ja kuningas antoi käskyn, että se heti pantaisiin kuntoon.

Nuoren Niilo Sturen otti hän mukaansa ja läksi meritse Tukholmaan.

Tiellä sattui lyypekkiläinen "Joutsen", hänen paras laivansa, joka kuljetti kaikkia sotavarustuksia ja parhaita tykkejä, karille Ölannin likellä ja vajosi kahdenkymmenen sylen syvyyteen.

Tämä vuosi toikin mukanaan paljon vastoinkäymisiä. Tukholman linnassa syttyi tulipalo ja suuri osa linnaa sekä hopeakammio paloi. Samaan aikaan oli Taalaissa kaikellaisia levottomuuksia.

Kuningas Kustaalla oli paljon vastoinkäymisiä kestettävänä yhtaikaa.

Ankarat ajat olivat tulossa; ei mistäänpäin näkynyt valonsädettä. Norrby uhkasi kauheampana kuin milloinkaan ennen, varsinkin kun Kristiankin taas nosti päätään. Velka Lyypekkiin oli kuin painajainen, joka uhkasi tukahuttaa kaiken elämän valtiosta, heittääkseen sen sitte ulkomaalaisten koronkiskurien käsiin. Ja ehkä pahin kaikesta oli henkinen kurjuus, joka sakeana sumuna painoi maata ja kansaa.

13.

MITÄ VOIMAKAS TAHTO SAA AIKAAN.

Severin Norrbyllä oli rautainen tahto; valansa Kristian kuninkaalle piti hän uskollisesti, vaikkei hän hyväksynyt hänen tekojaan ja vaikka hän oli ainoa, joka uskalsi sanoa hänelle totuuden. Kun hän rakastui Kristina Gyllenstjernaan, niin hänen jalompi minuutensa heräsi, mutta kun tämä kieltäytyi rupeamasta hänen vaimokseen, niin huonompi minuus taas pääsi hänessä voitolle. Hän ylvästeli sillä, että sormus jonka Kristina hänelle oli antanut, sisälsi avioliittolupauksen. Ja hänen synnynnäinen vihansa Ruotsiin ja ruotsalaisiin juurtui yhä syvemmälle.

Mutta hän ihaili heidän urhoollisuuttaan, koetteli mielellään voimiaan sellaisia vihollisia vastaan ja oli heti valmis tunnustamaan epärehellisyydeksi jokaisen petoksen, joka heille tapahtui.

Suurilla puhelahjoillaan ja saatanallisella sukkeluudellaan käytti hän hyväkseen mitä keinoja tahansa, kunhan ne vaan veivät tarkoitusten perille, mutta hänen huima luontonsa vaati yhtämittaa vaihtelua ja raittiita merituulia sisäisen hehkunsa jäähdyttämiseksi.

Hänestä oli tavattoman hauskaa, että hän oli saanut peijatuksi Kustaalta Gottlannin; välikappaleita, joita hän siihen oli käyttänyt, halveksi hän. Malmön sovinto oli hänen toimeenpanemansa, mutta jos tanskalaiset ja saksalaiset nyt luulivat että hän oli heidän vallassaan, niin he suuresti erehtyivät. Kuningas Fredrikin tai kauppakaupunki Lyypekin ystäväksi hän ei koskaan rupeaisi. Ei, hän tahtoi leikitellä heidän kustannuksellaan, niinkuin keisari Kaarle V huvitteli vastakeksityllä sakkipelillä, jossa kuninkaita ja talonpoikia sopi siirrellä mielin määrin, kunnes käsi vihdoin heitti koko pelin nurin narin.

Siihen Severin Norrby kyllä pystyikin. Kuka olisi voinut käskeä häntä lähtemään pois Gottlannista, jos hän siellä tahtoi viipyä? He eivät tunteneet häntä. Hän piti Visborginsa hallussaan ja kirjoitti sieltä karkoitetulle kuninkaalleen, vakuuttaen uskollisuutta ja ilmoittaen, että hän toivoi vielä kerran voivansa asettaa kuninkaan hänen oikeuksiinsa pohjoisten valtakuntien hallitsijana, jos hän vain saisi raha-apua, sotatarpeita, miehiä ja laivoja. Nykyinen hallitus oli hänen mielestään Tanskalle mitä haitallisinta laatua.

Samaan aikaan kirjoitti hän kuningas Kustaalle ja Tanskan Fredrikille.

Lähettiläänsä junkkari Moritz Oldenburgilaisen kautta koetti hän herättää Kustaassa toiveita, että Ruotsi voittaisi takaisin Gottlannin. Kustaa huomasi edulliseksi saada puolelleen niin mahtavan miehen kuin Norrby, ja antoi hänelle sentähden alussa ystävällisiä vastauksia, esittäen että he ensi avoveden tullessa tapaisivat toisensa ja persoonallisesti keskustelisivat.

Mutta Kustaa oli samalla siksi varovainen, ettei hän ruvennut luottamaan mieheen, joka oli ollut hänen vaarallisin vihollisensa. Sentähden hän helmikuussa 1525 kirjoitti kuningas Fredrikille, huomauttaen että tuo vaarallinen mies "yhä vielä istui Gottlannin linnassa". Samalla selitti hän perättömiksi huhut, jotka Norrby oli levittänyt ja joiden mukaan hän ja Ruotsin kuningas olisivat salaliitossa.

Kaikki Norrbyn vehkeet tarkoittivat itse asiassa vain kuningas Kristianin etuja. Tämä lähetti maaliskuussa 1525 hänelle kirjeen, jossa Severin Norrby julistettiin kuningas Kristianin linnanpäälliköksi ja valtionhoitajaksi Ruotsissa, mikäli hän voittaisi alaa tässä maassa.

Mutta Norrby tiesi, millä keinoin Kristiania parhaiten palveltaisiin. Sentähden lähetti hän yhden päälliköistään Skåneen ja saapui pian itse mannermaalle reippaine joukkoineen. Sölvesborg, Åhus ja Landskrona joutuivat hänen käsiinsä ja Malmö oli ainoa paikka Skånessa, joka ei avannut porttejaan uhkarohkealle anastajalle.

Sinne oli koko Skånen aatelisto sulkeutunut, odottamaan apua kuningas Fredrikiltä.

Norrby julisti kuuluvin sanoin tulevansa Kristian kuninkaan puolesta pelastamaan kansaa orjuudesta. Räikein värin kuvasi hän maan tilaa ja huomautti, että laillisesti vahvistettu aatelisvalta viime vallankumouksessa oli syössyt kansan kurjuuteen. Sitte hän luki kirjeen, jonka sanottiin tulleen Kristianilta ja jossa kehoitettiin uskollisia Skånen miehiä voimiensa mukaan auttamaan kuninkaan rakasta luottamusmiestä, herra Severiniä.

Kulovalkeana leveni tieto Norrbyn tulosta pitkin koko maata; hänen puheensa sorron vastustamisesta herätti useissa eloon nukkuvan aatelisvihan ja kipinästä syttyi pian raju, leimuava tuli.

Suuria talonpoikaisjoukkoja riensi Norrbyn johdon alle, hän valloitti Landskronan, ryösti herrojen kartanot ja otti kuningas Kristianin puolesta vastaan kansan uskollisuusvalan.

Koko Tanska antautui hänen valtansa alle ja kaupungit avasivat vapaehtoisesti porttinsa.

Mutta ilo ei ollut pitkäaikainen. Huhtikuussa saapui vihdoin Tanskan sotajoukko Juhana Rantzoun johdolla ja voitti talonpojat kahdessa tappelussa, ensin Lundin ja sitte Landskronan luona, jossa Norrby itse saarrettiin.

Mutta hän oli asemastaan varma, sillä olihan Visborg vielä hänen hallussaan ja hänen väkensä oli luotettavaa. Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin kuningas Fredrik ryhtyi keskustelemaan Gottlannin luovuttamisesta ja Norrby suostui siihen vihdoin sillä ehdolla, että hän elinajakseen saisi Sölvesborgin läänin. Sinne hän nyt asettui asumaan, matta käyttäytyi paremmin itsenäisen herran lailla kuin Tanskan kuninkaan alamaisena. Hänen levoton, seikkailuhaluinen luonteensa ei kauvan sietänyt hiljaista, toimetonta elämää, jonkatähden hän taas rupesi rakentamaan laivoja. Eikä aikaakaan, kun hänen varustuksensa ja nouseva valtansa herätti uutta pelkoa.

Pian tiedettiin, että hänellä oli seitsemänsataa hyvin rakennettua ja varustettua laivaa, ruutia ja muonavaroja. Ja sekä Ruotsissa että Tanskassa odotettiin pelolla ja levottomalla epävarmuudella, mihin hän nyt aikoi ryhtyä. Lisäksi tuli Saksasta se uutinen että Kristian taas oli liikkeellä.

Silloin sattui tuuli ajamaan yhden Norrbyn laivan, joka täynnä hopeaa, tykkejä ja muuta tavaraa tuli Gottlannista, Kalmarinsalmeen, ja Arvid Vestgöte, joka aina piti silmät auki, otti sen. Hän sanoi tehneensä sen korvaukseksi siitä, että Norrby hiljan oli ottanut erään Kustaa kuninkaan laivan, jossa oli viisikymmentä laivaleiviskää kuparia ja joka oli mennyt karille Blekingen rannalla. Mutta Arvid Vestgöte ei ottanut laivaa yksin tavaroineen, vaan kaikkine väkineen, ja Norrbyn oman marskin sekä kolmattakymmentä hänen palvelijoistaan.

Tämä tappio koski syvästi Norrbyhyn ja hän kirjoitti kuningas Fredrikille ja pyysi hänen suostumustaan saadakseen kostaa kuningas Kustaalle ja hakeakseen Ruotsista korvausta kärsimästään tappiosta.

Itse lupasi hän maksaa kaikki sotakulungit ja tyytyä kohtaloonsa, tuli se sitte kuinka onnettomaksi tahansa; sitävastoin kuuluisi kaikki mitä hän valloittaisi Tanskan kruunulle.

Nyt käyttäytyi Fredrik ensi kerran rehellisesti Kustaata ja Ruotsia kohtaan. Hän ja hänen neuvostonsa herrat kirjoittivat nimittäin Kustaalle ja ilmoittivat Norrbyn aikomukset. Se tapahtui ehkä pelosta, sillä samalla pyysi Fredrik Kustaalta apua Norrbyta vastaan; hän nimittäin ei luullut voivansa yksin pitää puoliaan pelättyä merisankaria vastaan.

Norrby vimmastui Fredrikin kiellosta; hän miehitti paikalla Sölvesborgin, Lyckan ja Rottnebyn, pani kuntoon aluksensa, neljä suurta laivaa ja kuusi jahtia, ja liittyi yhteen kahden muun merisankarin kanssa, jotka kolmella jahdilla ja kahdella parkilla retkeilivät pitkin Beltejä. Vihdoin kirjoitti hän Kristianille ja pyysi voimakasta apua.

Hän oli taaskin päässyt Itämeren pelätyksi valtiaaksi; hänen ylpeä, huima luontonsa uhkui elämäniloa ja hän nautti ajatellessaan, kuinka Itämeren maat häntä pelkäisivät. Kukaan ei tuntenut sotatemppuja niinkuin hän ja melkein kaikki Itämeren satamat ja karit olivat hänelle vanhoja tuttuja. Sentähden häntä ja hänen pientä voimaansa pelättiin siihen määrään, että sitä voittamaan tarvittiin koko Tanskan ja Ruotsin yhdistetyt laivastot.

Kolme hänen suurta laivaansa valloitettiin, neljä jahtia pommitettiin puhki ja 400 miestä otettiin vangiksi. Töintuskin pääsi Norrby itse pakoon. Hän riensi laivastonsa jäännöksillä Narvaan yllyttämään Venäjän tsaaria sotaan, mutta Kustaa, joka ajoissa oli saanut vihiä hänen aikeistaan, lähetti Eerik Flemingin ja muita uskottuja miehiä Iivana Vasiljevitshin luo vahvistamaan 50 vuotista rauhaa. Lähetystö otettiin ystävällisesti vastaan ja tullessaan Moskovaan pantiin Norrby vankeuteen, josta Kaarle V hänet vihdoin pelasti. Senjälkeen rupesi hän keisarin palvelukseen, taisteli tunnetulla urhoollisuudellaan ja kaatui vihdoin Firenzen piirityksessä v. 1530.

Sellaisen lopun sai Severin Norrby, joka oli aikansa merkillisimpiä miehiä. Jos hän olisi voinut voittaa itsensä yhtä pontevasti kuin hän voitti vihollisensa, niin hän varmaankin vielä enemmän olisi vaikuttanut maailmanhistorian kulkuun. Mutta intohimot hallitsivat häntä ja sentähden hän sortui.

14.

KAUPPASAKSAIN KÄSISSÄ.

Me tiedämme, että niillä herrainpäivillä, joilla Kustaa valittiin kuninkaaksi, Lyypekin lähettiläät tekivät kaikellaisia vaatimuksia, ja kun ei niihin voitu suostua, täytyi kuninkaan ja säätyjen allekirjoittaa heidän vaatimansa kauppasopimus; yksi ainoa neuvosherra, Pohjanmaan laamanni Knut Eerikinpoika kieltäytyi sitä tekemästä, sillä hänen mielipiteensä oli, että yhteys hansalaisten kanssa oli rikottava, jottei valtakunta menisi perikatoon. Myöskin piispa Hans Linköpingistä, joka ei ollut läsnä kokouksessa, kirjoitti kirjeen, jossa kehoitti miehiään tarkasti tutkimaan vanhempia sopimuksia vieraiden valtojen kanssa, ennenkuin he suostuvat lyypekkiläisten vaatimuksiin.

Hänkin pelkäsi tulevaisuutta: "Ensimäinen viha on pahempi kuin viimeinen", kirjoitti hän. "Mutta pitäkööt nuoret huolta juoman panosta, sillä he sen saavat juoda."

Tiedämme että hansalaiset keskiajalla olivat anastaneet sekä pohjoismaiden että miltei koko Euroopan kaupan.

Sitte rupesivat Englanti ja Hollanti kilpailemaan heidän kanssaan, useat unioonikuninkaat suosivat näitä jälkimäisiä ja Hansa sai kynsin hampain suojella oikeuksiaan. Unioonimaiden riidat olivat hansalaisille hyvin edulliset ja sentähden Lyypekki niin suosiollisesti oli auttanut Ruotsia sen itsenäisyystaistelussa.

Ei ollut tämä valtakunta vielä koskaan ollut niin suuressa vaarassa kuin viimeisen unioonikuninkaan aikana eikä Hansan apu koskaan välttämättömämpi.

Lyypekki taas ei saattanut toivoa suotuisampia oloja kuin niinä aikoina, jolloin Kustaa Eerikinpoika ryhtyi vapauttamaan Ruotsia ja Fredrik nousi karkoitetun veljenpoikansa valtaistuimelle.

Kaikkia näitä tapauksia käyttivät Hansakaupungit hyväkseen ja Strängnäsissä laskettiin koko Ruotsi sen kauppavallan alaiseksi. Kustaa taisteli vastaan niin paljon kuin voi, mutta lähettiläät vaativat ratkaisua asiassa, uhaten muuten lähteä tiehensä ja ryhtyä keskustelemaan maan kanssa, jossa heillä oli tarjolla suurempia oikeuksia.

Kustaan täytyi suostua. Hän oli silloin juuri valittu kuninkaaksi, Tukholma oli Kristianin miesten käsissä, Suomi ei vielä ollut valloitettu takaisin, suhde Tanskaan oli epävarma, rauha Venäjän kanssa vielä vahvistamatta, ja sitäpaitsi saattoi Kristianin mahtavilta sukulaisilta odottaa pahinta.

Ei siis ollut muuta neuvoa kuin pysyä ystävyydessä Hansakaupunkien kanssa.

Kesäkuun 7 päivänä, viikon ajatusajan jälkeen, allekirjoitti kuningas ja neuvosto seuraavan sopimuksen:

"Ruotsin kuningas ei saa tehdä rauhaa kuningas Kristianin eikä kenenkään muun kanssa ilman lyypekkiläisten lupaa ja suostumusta, hänen pitää kaikin voimin auttaa heitä samaista kuningas Kristiania vastaan, sekä, valloitettuaan Tukholman ja Kalmarin, antaa heille takaisin kaikki näissä kaupungeissa olevat tavarat, jotka Kristian on heiltä ottanut."

Lyypekin ja Danzigin porvarien tuli Tukholmaan, Kalmariin, Söderköpingiin ja Turkuun sekä yleensä koko valtakuntaan saada tullitta ja muitta veroitta niinhyvin viedä tavaroitaan kuin tuoda niitä sieltä.

Lyypekillä olisi oikeus tehdä kauppaa suorastaan pappien, ritarien ja rälssimiesten kanssa. Ulkomaalaiset ja vieraat kansalaiset eivät saisi asettua porvareiksi Ruotsiin tai siellä ryhtyä kaupantekoon, vaan tulisi tämän oikeuden kuulua yksin Danzigin ja Lyypekin porvareille sekä heidän sukulaisilleen, joille Lyypekki katsoisi hyväksi sen suoda.

Ruotsalaiset porvarit eivät saisi tehdä kauppaa muiden kaupunkien kuin Lyypekin ja Danzigin kanssa, tai harjoittaa kaupantekoa ulkopuolella Juutinraumaa ja Beltiä.

Koko Ruotsin kauppa oli siis hansalaisten käsissä, mutta Lyypekin antama suuri velka, jonka takia kaikki nämä oikeudet olivat luovutetut, tuotti sitäpaitsi muutakin pahaa. Maahan tuli suuri joukko saksalaista sotaväkeä, jolle piti maksaa palkkaa. "Niitä oli ääretön määrä sekä hyviä että pahoja miehiä, enemmän kuin kuningas oli pyytänyt tai tarvitsi, mutta kirstut, joista heille piti maksaa, olivat köykäiset ja he eivät tahtoneet tyytyä vähään eivätkä ottaa vastaan palkkojaan klippingeissä, joita oli lyöty hätävaraksi."

Tästä ahdingosta pääsi kuningas sillä, että läsnäolevat neuvoston lähettiläät ottivat toimittaakseen sotamiehet Lyypekkiin ja siellä maksaakseen heille heidän saatavansa, kuitenkin sillä ehdolla, että tämä uusi meno suoritettaisiin määrättynä päivänä ja määrätyllä tunnilla. Ei ollut helppoa ymmärtää miten se olisi mahdollista, kun summa — nykyisessä rahassa — nousi 800,000 kruunuun. Päätettiin ottaa hopeaisina. Kuningas lähetti kaikkiin seurakuntiin kehoituksen, "että jokainen kohdastaan koettaisi auttaa kuningasta, tarkastaisi kirkkonsa ja luostarinsa, ottaisi kalleudet, kalkit ja muut astiat, jotka eivät olleet aivan välttämättömät, ja toimittaisi ne Tukholmaan luotettavan lähetin kautta ja viipymättä".

Luvattiin kirjoittaa kaikki muistoon jotta voitaisiin ne rehellisesti maksaa, kun Jumala suo valtakunnalle paremmat ajat.

Päätös oli tehty, rahaa tuli kyllä, mutta ei tarpeeksi. Ja me lähdemme nyt puhumaan.

15.

PIISPA BRASKISTA.

Voidakseen oikein ymmärtää suurta miestä, täytyy tutkia aikaa, jossa hän on elänyt parhaat vuotensa. Hans Brask oli kasvatettu ankarasti katolisessa luostarissa ja jätti sen pyhän isän uskollisimpana seuralaisena. Hän luki raamattua ja kirkonkirjoja syvimmällä kunnioituksella; legendat ja kertomukset pyhimysten ihmetöistä olivat alati hänen kirjoituspöydällään ja kaikki ne olivat hänelle yhtä pyhät.

Jos hänessä hetkeksikään olisi syntynyt epäilys, niin hän siitä ankarasti olisi ruoskinut ruumistaan. Paavi oli hänen mielestään erehtymätön, jos hän lankesi syntiin ja rikoksiin, niin siihen oli syynä saatanan viettely ja viekkaus; itse oli hän kaiken maailman synnin yläpuolella.

Pyhä neitsyt oli taivaan kuningatar, jonka eteen kaikkien elävien piti polvistua, ja pyhimykset, jotka usein kärsivät marttyrikuoleman vain päästäkseen hänen kaltaisikseen ja hänen korkeuteensa, olivat hänen seurueenaan.

Hänen poikansa oli lapsi, joka istui hänen sylissään. Siitä Kristuksesta, joka syntisen maailman puolesta kärsi ja kuoli, on katolinen kirkko aina puhunut niin vähän kuin suinkin; hän ei sovi katoliseen oppiin, ja häntä ajatellen piispa Brask varmaankin lausui:

"Parempi Paavali poltettuna kuin joka miehen tunnettuna."

Merkillistä oli että Brask kaikissa katolisuutta koskevissa asioissa mestarillisesti osasi käännellä ja väännellä, mutta silti kaikissa inhimillisissä olosuhteissa osottautui rehelliseksi ja luotettavaksi mieheksi.

Hän oli isänmaan uskollinen ystävä, valvoi sen etuja parhaan taitonsa mukaan, huolimatta hallituksesta, jonka alle se milloinkin kuului. Uniooniaika, tuotti kirkoille ja luostareille kultaiset sadot, se antoi piispojen käsiin korkeimman vallan, täytyihän hänen siis sitä rakastaa, mutta hän ei myöskään voinut olla pitämättä tuosta Kustaa Eerikinpojasta, joka huimapäisen hullun lailla tahtoi kukistaa mahtavan Kristianin.

Kun huimapään puuha sitte onnistui, niin hänen mieleensä muistui David ja Goliat ja hänen myötätuntonsa kasvoi.

Nuori sankari suureni äkkiä hänen silmissään. Olihan Davidkin kuningas. Yhtäläisyys tuli yhä huomattavammaksi ja vähitellen rupesi hän rakastamaan uutta kuningasta ja auttamaan häntä hyvillä neuvoilla.

Mutta sattui vielä muitakin syitä.

Jos verenhimoinen Kristian Tyranni, jota Hans herra koko sydämestään inhosi, olikin ruvennut suosimaan kerettiläisen Lutherin kirjoituksia, niin se ei merkinnyt mitään. Vaan että Ruotsin nuori kuningas oli eksynyt samaan villitykseen, se oli vaara, joka koski sekä maan sisällistä hallitusta että koko katolista kirkkoa.

Piispa oli itse, tietysti salaa, lukenut enimmät petturin kirjoituksista ja ne olivat hänessä synnyttäneet kaikellaisia uusia ajatuksia, joita vastaan hänen kaikin voimin täytyi taistella, sillä ne tulivat tietysti valheen isältä, saatanalta.

Hän kyllä näki, että maan tila oli huolestuttava ja että kuningas tarvitsi paljon rahaa, mutta sen ryöstäminen kirkoista, luostareista ja piispoilta olisi ollut suorastaan pyhyyden loukkaamista.

Hän oli antanut melkoiset summat onnettomaan Gottlannin sotaan ja jos valtakunta, vastoin hänen neuvojaan, oli heittäytynyt Lyypekin käsiin, niin mitä hän sille mahtoi; hankkikoot apua mistä saavat.

Paavillista yliherruutta tuli kunnioittaa ja piispojen valtaa ja mahtia pitää arvossa. Kirkon uskollisena palvelijana päätti hän taistella niiden puolesta viimeiseen asti.

Mutta nyt tuli kova isku.

Jokaisen kirkon ja luostarin täytyi varojensa mukaan antaa niin paljon kuin suinkin.

Silloin nousi koko maassa haikea valitus, joka alkoi papistosta ja herätti kansassa vastakaikua.

Melun ollessa pahimmillaan tuli eräänä päivänä vanha porvari Vadstenasta pyytämään, että hänet armosta heti päästettäisiin piispan puheille.

Hänen pyyntöönsä suostuttiin ja mies kertoi, että hänellä oli ainoa tytär, jonka hän vaimonsa kuolinvuoteella oli luvannut antaa vihkiä nunnaksi. Mutta tyttö oli rakastunut nuorukaiseen nimeltä Olavi Tyste ja tämä oli luvannut ryöstää hänet, vaikka hänet suljettaisiin mihin luostariin tahansa.

Piispa rypisti kulmakarvojaan.

— Mihin olette hänet kätkeneet?

— Vadstenan luostariin, vastasi mies; — hän on jo suorittanut koevuotensa, mutta niskoittelee nyt eikä tahdo ruveta nunnaksi.

Piispan kasvot synkistyivät yhä enemmän.

— Minä kirjoitan itse abbedissalle, sanoi hän, — ja viikon päästä tulen itse Vadstenaan ja toimitan vihkimisen.

Miten paljon lapsiraukkaa kidutettiin, sitä ei tiedetä, mutta määräpäivänä saapui piispa täydessä virkapuvussa ja loistavan saaton seuraamana luostariin, ja laululla ja messulla siellä vihittiin nunnaksi nuori, kuolonkalpea tyttö. Kerrottiin että piispa itse säälien oli katsellut häntä sekä ettei kukaan ollut kuullut hänen huuliltaan vastauksia, mutta kirkon kunnia oli pelastettu ja rikkaan porvarin koko omaisuus määrätty luostarille.

Juhlallisuuden loputtua kertoi abbedissa salaisessa keskustelussa piispalle aikovansa lähettää uuden sisaren Lurön luostariin, josta ei kukaan saattaisi löytää häntä.

Piispa suostui siihen, sillä ajat olivat vaaralliset ja varovaisuus tarpeellinen.

Keskellä Veneriä, Leckön ja Vermlandsnäsin välillä oli lehtevällä saarella pieni luostari.

Puurakennus — sillä parempaa ei ollut — oli miltei aivan kätkössä lahden pohjukassa. Muureina olivat laajat selät ja rautaristikkona kaikista asutuista seuduista eroittava etäisyys. Pari kertaa vuodessa vietiin luostariin tarvittavat ruokavarat Leckösta, muuten elivät köyhät nunnat erossa koko maailmasta, kuluttaen aikansa paastoissa ja rukouksissa tai ommellen kallisarvoisia käsitöitä, alttariliinoja ja muita pyhiä esineitä.

Mutta siirtykäämme hetkiseksi sinne.

Kova länsituuli liikutteli Dalbojärven laineita ja Lurön kallioita huuhtelivat vaahtopäät aallot. Heikosti kuului nunnien juhlallinen veisuu tuulen ulvonnan ja rautaisen tuuliviirin vikinän seasta. Kirkuvat vesilinnut lentelivät milloin ylös ilmaan, milloin taas alas aaltoihin, ikäänkuin nekin olisivat tahtoneet ottaa osaa luonnonvoimien rajuun leikkiin. Silloin näkyi lounaassa purjehtiva laiva.

Kauniista rakenteesta ja korkeasta mastosta saattoi heti nähdä, että se oli Skaran piispan laivoja. Nyt oli kuitenkin purje reivattu ja pieni keulapurje nostettu. Vaikka myrsky raivosi, niin laiva hyvää kyytiä laski pientä luostarilahtea kohti.

Abbedissa, vanha rouva Ingrid Puke huomasi ensinnä laivan. Hän hämmästyi niin, että hän paikalla keskeytti hurskaiden sisarten veisuun.

— Pyhä Jumalan äiti, mikä nyt on, kun piispan laiva tällaisessa ilmassa on lähtenyt liikkeelle! Tulkaa sisaret, lähtekäämme niemelle katselemaan, mitä Herra tekee purjehtijaraukoille. Veisatkaamme sitte de profundis heidän kurjille sieluilleen.

Hurskaat sisaret keräytyivät paikalla vanhan abbedissansa ympärille. He kietoivat vaatteet lujemmin ympärilleen, sitoivat huntujaan ja riensivät ulos.

Mutta myrsky kävi heihin kiinni ikäänkuin oikein heitä pudistaakseen, ja pelästyneiden pääskysten lailla pakenivat he kalliolohkareen suojaan, sieltä tähyilläkseen aaltoilevalle järvelle.

Onneksi laiva samassa purjehti lahden suojaan ja kääntyi vastatuuleen. Vauhti hiljeni ja ankkuri laskettiin.

Juosten riensivät nunnat takaisin, heidän poskilleen oli noussut punaa ja toisten huulilla leikki hymyn vivahdus. Viidakon läpi he takatietä astuivat luostariin ja rupesivat paikalla veisaamaan ave Mariaa.

Tuskin oli veisuu lopussa, kun ikkunaan ilmestyi sileäksi ajettu pää ja sen viereen nuoret naisen kasvot.

Varsinkin herättivät viimemainitut nunnien hämmästyksen; he saivat sentään veisatuksi messunsa loppuun ja sitte astui munkki yksin rukouskamariin.

— Pax vobiscum! alkoi munkki; — mitä teille kuuluu, rakkaat sisaret, tässä surullisessa yksinäisyydessä?

— Kiitos olkoon pyhälle neitsyelle, arvoisa isä; ruumiillisessa suhteessa ei meiltä puutu mitään, vastasi abbedissa, — ja se joka on kääntänyt ajatuksensa ja mielensä syntisestä maailmasta, ei koskaan tunne murhetta.

— Ette siis taida tietää, rakas sisar, jatkoi munkki, — että uusi kuningas, josta me toivoimme kirkon suojelijaa, sensijaan on käynyt sen kiivaimmaksi viholliseksi. Mutta tänne ei hänen mahtinsa tule ulottumaan.

— Sanctissima Maria ora pro nobis! huudahtivat nunnat ja tekivät ristinmerkkejä.

— Minut on lähetetty tuomaan teidän haltuunne erästä sisarta, jota, vaikka hän jo on kirkon palvelijatar, maailma vielä houkuttelee, ja hänkin sitä valitettavasti rakastaa. Teidän täytyy ruveta hänen ankaraksi ja valppaaksi äidikseen, rakas sisar!

Abbedissa nyökäytti päätään ja munkki avasi oven.

— Astukaa sisään, sisar Cecilia, sanoi hän, — te tulette näiden hurskaiden sisarten seurassa löytämään rauhaa ja tyytyväisyyttä, jos olette nöyrä ja tottelevainen.

Sekä abbedissa että nunnat hämmästyivät nähdessään tuon nuoren tytön, joka kevyin askelin astui huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kauniit, vaikka hyvin kalpeat, ja katseessa oli sellainen uhka, että hänestä, vaikka hän pysyi äänetönnä, saattoi nähdä, että hän tekee mitä tahtoo.

Hän loi läsnäoleviin lyhyen katseen, sitte hän silmät maassa tervehti abbedissaa, nöyrästi suudellen hänen kättään.

— Arvoisa äiti, alkoi hän selvällä äänellä, — olen vastoin tahtoani nunna ja väkisin minut on tänne tuotu, mutta koska nyt olen teidän vallassanne, niin alistun käskyjenne alaiseksi ja sulkeudun suosioonne ja hyväntahtoiseen huomaanne.

Abbedissa loi häneen terävän katseen.

— Tulemme kohtelemaan sinua ansion mukaan, vastasi hän.

— Pyhä neitsyt suojelkoon ja varjelkoon teitä, virkkoi munkki; — minulla ei ole aikaa kuunnella rippiänne, mutta palaan pian takaisin.

Nunnat lankesivat polvilleen ja Cecilia seurasi heidän esimerkkiään. Munkki siunasi heitä, lausui "Pax vobiscum" ja riensi pois.

Abbedissa käski nunnia uudestaan alkamaan ave 'a, mutta veisatessa kurkistivat he kaikki ulos ikkunasta ja näkivät laivan purjehtivan lahdesta, onnellisesti kiertävän niemen ja sitte myrskyn siivillä kiitävän itäänpäin.

Veisuu lakkasi samassa ja huokaus nousi nunnien rinnasta.

Alussa vartioitiin uutta sisarta hyvin ankarasti, mutta hän ei koskaan antanut aihetta muistutuksiin; hän oli huomaavampi kuin kaikki muut ja toimitti tehtävänsä erittäin huolellisesti, mutta hän jatkoi itsepintaisesti vaitioloaan eikä koskaan vastannut kysymykseen muuta kuin lyhyesti myöntäen tai kieltäen. Turhaan koettivat sisaret voittaa hänen luottamustaan, mutta harvoin loi hän heihin katseensa, vaikka hän aina oli niin valmis palvelemaan jokainoaa heistä, että tuntui siltä kuin hän alaspainettujen silmäluomiensa alta olisi osannut nähdä heidän toivomuksensa. Abbedissa kysyi, eikö hän tahtonut käydä ripillä, mutta hän vastasi että hän oli tehnyt sen jo ennenkuin hänet vihittiin nunnaksi.

— Kyllä sen siltä voi tehdä luostarissakin, vastasi ankara rouva, luoden häneen tutkivan katseen.

— Täällä ihminen kuolee pois maailmalta.

Ja kuolleelta koko ympäristö näytti hänestä tuntuvan; hän ei juuri koskaan katsahtanut edes järvelle, hän silmäili vain käsityötä, jota ahkerat kädet pitelivät ja jonka hän ainoastaan silloin heitti, kun rukoiltiin tai veisattiin.

Muuan nunnista rupesi Cecilian asemasta kutsumaan häntä Tysta'ksi.["Tysta" merkitsee "äänetön", "vaitelias".]

Silloin nousi ensi kerran väriä hänen poskilleen ja silmät kyyneltyivät, kun hän mielenliikutuksissaan katsahti ympärilleen ja lausui:

— Niin, se on nimeni!

Hän pysyi yhä toveriensa ihmettelyn esineenä, mutta syksymmällä rupesi hänen käytöksensä käymään hiukan levottomaksi. Hänen käsityönsä likeni jo loppuaan ja hän malttoi tuontuostakin luoda katseensa järvelle, jolla myrsky raivosi.

Oli jo myöhäinen syksy, kun eräänä päivänä Veneri alkoi asettua. Jää peitti koko Kinnelahden ja heikko länsituuli liikutteli hiljaa harmaata, jäistä vettä. Ikkunasta silmäilivät nunnat talvista maisemaa. Heistä tuntui tavallista kolkommalta.

Äkkiä huomasivat he järvellä liikkuvan esineen. Se oli melkein kuin aave, joka hiljaa, mutta varmasti, likeri.

Sisar Sofia väitti sitä harmaaksi hevoseksi. Sisar Anna taas luuli sitä harmaaksi veljeksi, joka ehkä oli eksynyt ja nyt oli hukkumaisillaan.

— Se on susien kuningas! huusi sisar Ingrid.

— Ei, puhkesi sisar Elsa vallan haltioissaan puhumaan, — se on jättiläissusi, joka on tunturisusien päällikkö!

Abbedissan mielestä tuntui niin synkältä, että hän paikalla käski nunnia ryhtymään juhlalliseen hartauden pitoon.

Cecilia neiti oli hänkin tarkastanut ihmettä, mutta hän vaikeni tavalliseen tapaansa, vetäen ainoastaan huntua kireämmälle ympärilleen. Veisuu alkoi.

Mutta Cecilian ääni ei koskaan vielä ollut kaikunut niin kauniina, se soitti iloa ja ylistystä ja nunnat katselivat hämmästyneinä toisiaan ja arvelivat, että kylläpä tuo osasi laulaa, vaikkei hän osannut puhua.

Hartaushetken loputtua riensivät nunnat taas ikkunaan ja nyt he huomasivat että kummitus olikin vaan kalastaja, joka juuri laski kurjan veneensä maihin niemen kärkeen; maston virkaa hoiti vanha airo ja purjeena oli vanha sudennahkainen turkki. Tuulen avulla pääsi vene ohuen jääpeitteen läpi, kalastajan pitäessä perää toisella airolla.

Maallenousu Lurön rantaan oli ankarasti kielletty, mutta jos kalastaja oli hengenvaarassa, niin hänelle täytyi suoda anteeksi.

Ingrid rouva joutui pahaan pulaan; eihän hän voinut ajaa häntä pois, ja liikaa olisi ollut avata vieraalle luostariportit.

Luostarisisaret lähetettiin saliin ja abbedissa meni itse tutkimaan miestä.

Kun portti avautui, seisoi hän jo valmiina ulkopuolella.

— Kuinka te uskallatte nousta maihin täällä? kysyi abbedissa uhkaavasti.

— Ankara äiti ja rouva, vastasi kalastaja, kumartaen maahan asti, — armahtakaa köyhää kalastajaa, jonka on vilu ja nälkä.

— Ruokaa saatte, mutta yösijaa en voi antaa teille.

— Antakaa minun maata täällä oven ulkopuolella, jotten paleltuisi kuoliaaksi. Minä vannon huomenna päivän koittaessa lähteväni pois.

— Mitä te ajattelette? Luostarin sisäpuolella?

— Ankara äiti, minä olen vanha mies, vastasi kalastaja ja hänen äänensä vapisi. Kun Ingrid rouva sitte loi katseensa hänen harmaaseen partaansa ja polviin, jotka tutisivat, niin hänen sydämensä heltyi ja hän antoi kalastajalle luvan tuoda tukon heiniä ja siitä valmistaa sijan porstuaan; sitte hän läksi saliin.

Sisaret olivat kokoontuneet huoneen kaukaisimpaan kulmaan, jossa he puhelivat ja kuiskailivat keskenään.

Cecilia yksin istui penkillä ovensuussa; hänen kätensä olivat ristissä ja hän näkyi vaipuneen palavaan rukoukseen.

Abbedissa tarkasti häntä hetkisen ja lausui sitte hänen nimensä.

Cecilia säpsähti ja nousi paikalla.

— Saat sitte jatkaa rukoustasi, virkkoi abbedissa lempeästi, — nyt tulee sinun tehdä laupeudentyö.

Suuresti hän hämmästyi, kun Cecilia suudellessaan hänen kättään, kostutti sen kyynelillä.

— Mikä sinua vaivaa, lapsi, oletko kipeä?

— En, arvoisa äiti! Mitä käskette minua tekemään? kysyi hän, alaspainetuin silmin, kasvot yhtä kankeina ja käsittämättöminä kuin tavallisesti.

Hän sai käskyn viedä kalastajalle ruokaa ja viiniä ja antaa patjan hänen päänsä alle.

— Onhan minulla patja, sanoi hän epävarmasti.

— Täällä on huonompi.

— Mutta onhan tämä laupeudentyö!

— No, tee kuinka tahdot.

Hän läksi, mutta abbedissa jäi miettimään, mahtoiko hän olla terve; hän oli niin kummallinen.

Myöhemmin, kun iltarukouksen päätyttyä nunnien piti lähteä kammioihinsa, huomautti lempeä äiti, että sisar Cecilia oli sairas, vaikkei hän itse sitä tietänyt; hänen piti sentähden nukkua kauvemmin eikä tulla huomenmessuun.

Cecilia kiitti, alaspainetuin silmin niinkuin tavallisesti, mutta hyvää yötä toivottaessaan, lankesi hän polvilleen ja pyysi abbedissalta siunausta.

Tämä siunasi hänet ja syleili häntä sydämellisesti, mutta Cecilian mentyä lausui hän muille nunnille toivovansa että he kaikki olisivat sisar Cecilian kaltaiset.

Seuraavana aamuna kokoontuivat kaikki messuun, paitsi Cecilia.

Sekä messun aikana että ennen ja jälkeen sitä kuiskailivat nunnat keskenään; he olivat yöllä kuulleet hiljaisia askeleita ja pientä pauketta; ehkei pyhä Agneta, jolle luostari oli pyhitetty, ollut pitänyt siitä, että mieshenkilö oli ollut luostarissa.

Suuri hämmästys syntyi, kun huomattiin, että Cecilia oli poissa. Pöydällä hänen kammiossaan oli hänen pieni luostarityönsä valmiina, muuten ei löytynyt mitään, joka olisi edes muistuttanut hänestä.

Etsittiin, etsittiin. Missä hän saattoi olla? Joku meni rantaan… mitä kummaa? Siellä oli harmaa valeparta ja vanhat kalastajan vaatteet. Abbedissalle vietiin tieto: hän tunsi sekä vaatteet että parran… Taskusta pisti esiin liinanen, jossa oli nimi: Olavi Tyste! Cecilian rakastaja!

He olivat karanneet yhdessä!

Luostariryöstö oli tapahtunut.

Syntyi hirveä hälinä… Abbedissa oli vallan raivoissaan, että hän sillä lailla oli antanut pettää itsensä. Se viekas, tekopyhä Cecilia! Kovin rangaistus oli hänelle liian helppo.

Nunnat kirkuivat vielä pahemmin. Oliko hän poltettava roviolla vai elävältä muurattava seinään, kyselivät he toisiltaan. Onneksi eivät he voineet nähdä toistensa salaisia ajatuksia.

Kului kuukausia ennenkuin mannermaalta tuli sanansaattaja, jonka kanssa abbedissa saattoi lähettää tiedon tuosta kauheasta tapahtumasta.

Piispa Brask suuttui suuresti ja pani toimeen mitä ankarimman etsinnän, mutta pakolaiset olivat kadonneet, luultiin melkein että he olivat hukkuneet aaltoihin. Mutta tuo otaksuminen herätti sääliä, ja jos he toisten mielestä olivat saaneet ansaitun rangaistuksen, niin toiset väittivät heidän joutuneen väkivallan ja viekkauden uhreiksi, ja näitä viimeksimainittuja tuki voimakkaasti Cecilian isä, joka epätoivoissaan oli sanonut, että ahneet munkit olivat viekoitelleet hänet tekemään tyttärensä nunnaksi.

Ensi kerran kuunteli piispa kansan ääntä, mutta ei suinkaan tahtonut että se tulisi kuninkaan korviin… parasta oli että syylliset olivat poissa tieltä; hänen olisi täytynyt rangaista heitä perinpohjaisesti, ja silloin olisi ehkä kuningas sekaantunut asiaan.

Vanhalla piispalla oli paljon huolia ja suuria huolia; hän tunsi olevansa kuin jäännös muinaisilta ajoilta, jonka täytyi vastustaa kaikkea uutta; hänen voimansa kyllä riittivät, mutta hänen vaikutuspiirinsä oli tullut liian suureksi ja pahinta kaikesta oli — ettei hän enään ollut aivan varma itsestään; varsinkin anekauppa pani hänet miettimään ja jollei se ollut oikeutettu, niin oli koko oppi horjuvalla perustuksella, sillä jos se siinä suhteessa valehteli, niin se oli valhetta kaikki tyynni. Tuo kirottu Luther, hänen väitelmänsä ja selityksensä tulivat yhtämittaa hänen mieleensä… joskus tapasi hän itsensä aivan vaistomaisesti niitä ääntelemässä.

Ei, se oli kiusausta, saatanan juonia! Ainakaan ei hänestä tulisi uskonluopio. Hän kääräisi piispankaapun lujemmalle ympärilleen ja teki itselleen lupauksen, että hän elää ja kuolee uskonsa edestä.

Mutta hänen lukuisa seurueensa — piispa eli nimittäin kuin ruhtinas — oli sitä mieltä, että heidän herransa vanheni. Tuntikausiksi hän saattoi vaipua syviin mietteisiin ja aniharvoin, tuskin koskaan, lensi hymy hänen synkille kasvoilleen.

Piispa Brask saarnasi siveyttä ja vietti itse täysin siveellistä elämää. Hänellä ei ollut muita sydämen siteitä kuin sisar, joka oli joutunut leskeksi ja hänen välityksestään päässyt P. Klaaran ursilinilaisluostarin abbedissaksi Tukholmaan.

Veli oli kaikissa toimissaan tyyni ja maltillinen, sisar sitävastoin kiivas ja intomielinen.

Epäillä jotakin katoliseen oppiin kuuluvaa asiaa oli hänen mielestään inhoittavaa, synnillistä. Sitä ei kyllin ankarasti voinut rangaista. Hän hallitsikin luostariaan äärimmäisellä ankaruudella ja kun piispa saarnasi lempeyttä, niin hän lausui:

— Anna pirulle sormi, niin se vie koko käden! Lurössä tapahtunut nunnanryöstö pani hänet vihan vimmoihin.

— Olisinpa minä ollut rouva Ingrid Puken sijassa, niin olisin antanut ruoskia kaikki nunnat, siksi etteivät he paremmin pitäneet silmällä toisiaan.

Hän mietti yhtämittaa, mitä rangaistusta tässä olisi käytettävä. Mitä kovempi rangaistus, sitä parempi.

Toisissa asioissa näki Hans herra ilolla sisarensa lujan, horjumattoman uskon. Hän tiesi että siinä oli koko hänen voimansa, hänen mielensä rauha.

Siksi ei hän uskaltanut sisarelle uskoa epäilyksiään, eihän hän olisi voinut häntä auttaa; miksi hän siis olisi tehnyt hänet levottomaksi?

Kerran kun hän tuli piispaa tervehtimään, tapasi hän hänen pöydällään erään Lutherin kirjan. Hän heitti sen paikalla tuleen ja virkkoi:

— Anna saatanalle, mikä saatanalle kuuluu.

Vanhus oli siis yksin maailmassa; hänellä ei ollut ystävää eikä uskottua. Jota enemmän epäilys yritti kasvaa, sitä kiihkeämmin koetti hän pysytellä vanhoillaan. Hän kävi luostareissa, toimitti nunnan vihkiäisiä, piti messuja pyhien kunniaksi ja osottautui kaikessa uskolliseksi kirkon ystäväksi ja uuden opin kiivaaksi vastustajaksi.

16.

VAIKEAA TYÖTÄ.

Sillaikaa oli Kustaa jatkanut vaellustaan sillä tiellä, joka hänelle oli avautunut.

Maa oli uponnut velkoihin ja maan täytyi ne maksaa, mutta ei siten, että köyhältä ryöstettäisiin hänen viimeisensä, vaan siten, että kullat ja hopeat kerättäisiin ja niitä oli juuri luostareilla.

Paitsi sotaväen palkkaamiseen tarvittavia varoja, oli valtion velka tavattoman suuri.

Tammikuussa 1525 pidettiin Tukholmassa valtiokokous, jossa päätettiin, että koko maan kirkonkymmenykset siltä vuodelta lankeisivat kuninkaalle. Päätös herätti suurta tyytymättömyyttä, mutta Vesteråsin ja Strängnäsin uudet piispat lupasivat tehdä parastaan.

Luonnollista on, että Kustaa näinä vaikeina aikoina kiinnitti huomionsa kirkon suuriin tiluksiin, kultiin, hopeihin ja kallisarvoisiin koristuksiin. Pitikö näiden aarteiden ainoana tarkoituksena olla laiskojen munkkien nautinnonhimon tyydyttäminen? Olivathan ne itse asiassa ryöstetyt Ruotsin kansalta, pitihän niitä siis käyttää sen hädän lieventämiseksi.

Samaan aikaan, v. 1524, päätti kuningas asettaa sotaväkensä linnaleiriin. Piispa Hansille tuotiin Linköpingiin tieto, että kuningas oli lähettänyt kauppakaupunkeihin ja luostareihin sotaväkeä sekä itse piispan luo 30 kruunun matruusia, jotta piispan papisto elättäisi heitä oluella ja ruualla talven yli.

Pian pakoittivat rasittavat raha-asiat kuninkaan ottamaan haltuunsa kirkon tiluksia. Granön kylä Vestmanlannissa oli kuulunut Vesteråsin piispanistuimelle, mutta vapautussodassa valloitti Kustaa sen, ja senjälkeen jäi se hänen haltuunsa sillä perustuksella, että se ennen oli kuulunut kruunulle ja tuomiokirkko jo oli pitänyt sitä niin kauvan, että se oli saanut täyden korvauksen ostosummastaan.

Vanhan Gripsholman linnan, johon Sten Sture vanhempi oli perustanut Mariefredin luostarin, katsoi kuningas perintönä lankeavaksi itselleen, koska Sten herra oli kuollut lapsettomana ja Kustaan isä, herra Eerik Juhananpoika oli Sten herran perillinen.

Kuningas läksi itse puhuttelemaan karthusianineuvostoa, joka oli koolla Gripsholmassa ja kysyi munkeilta, tahtoivatko he vapaehtoisesti luovuttaa hänelle Gripsholman kaikkine siihen kuuluvine tiluksineen ja korkoineen.

Tämä loukkasi suuresti munkkeja ja he rukoilivat nöyrimmästi, että heidän annettaisiin pitää, mitä he olivat saaneet.

Kuningas vastasi, että se kävi mahdottomaksi ja lupasi valtion neuvostolta, piispoilta ja karthusilaisveljeskunnalta hankkia suostumuksen tiluksen luovuttamiseen.

Silloin luopuivat munkit vapaasta tahdosta koko siitä lahjasta, jonka he Sten herralta olivat saaneet.

Kysymys otettiin Vadstenan kokouksessa keskustelun alaiseksi ja kuninkaan vaatimukseen suostuttiin. Irtaimiston saisivat munkit sopimuksen mukaan pitää, mutta luostarin hoitaja sai kuninkaalta käskyn lähettää Tukholmaan sen hopeakirstun, jota luostarissa säilytettiin, "kuitenkin salaa, jotteivät veljet saisi siitä mitään vihiä".

Asia herätti tavatonta huomiota ja kuninkaan täytyi kirjoittaa eri osiin maata ja selittää, että maan hätä pakoitti hänet ryhtymään kaikkiin laillisiin keinoihin, varsinkin kun niin monet laiminlöivät sovitun veron maksamisen.

Suuttumus oli suuri, mutta hätä ei ollut pienempi; piispat ottivat ensin osansa ja julistivat sitte kansalle kuninkaan kirjeen sisällön, salaa kehoittaen ihmisiä pyytämään, että he rahalla saisivat lunastaa kymmenyksensä niiden puolesta arvosta, ja sanomaan, etteivät he muutoin voisi kylvää peltojaan. Kronikka kertoo, että piispat ja papit käyttivät viekkaita ja salaisia keinoja.

Vouteja oli käsketty tarkasti pitämään silmällä talonpoikia, etteivät he saisi mitään salata, mutta siitä huolimatta löytyi useita, jotka suorastaan kieltäytyivät maksamasta kymmenyksiään, ja munkit ja talonpojat liittyivät yksimielisesti ryöstämään kruunulta sen laillisia saatavia.

Kuningas vihastui ja luostarit saivat sen maksaa. Vadstenan luostarin täytyi luovuttaa P. Katarinan kallisarvoinen hopealipas ja Nydalan luostarin täytyi antaa pois eräs kallis astiansa. Kaikki piilotettu hopea kaivettiin esiin kätköstään niin pian kuin kuningas sai tietää että sitä löytyi.

* * * * *

Aina siitä asti kuin Kustaata oli pidetty vankina Kallön linnassa, oli hän inholla ajatellut luostareja ja munkkielämää; hän oli jo silloin saanut käsityksen, kuinka läpeensä mätää se oli, kuinka se syöpänä tarttui kansaan ja maahan, imien itseensä kaikki elinvoimat.

Kotiin tultuaan oli hän huomannut, etteivät asiat Ruotsissakaan olleet paremmalla kannalla ja voimakkaana nousi hänen rinnassaan kysymys: "onko tämä Kristuksen oppia? Kuinka uskaltavat nuo papit ja munkit pitää itseään hänen jälkeläisinään?"

Hän oli lukenut useita Lutherin teoksia ja hänen kanslerinsa Lauri Antinpoika, joka suuresti ihaili saksalaista uskonpuhdistajaa, selitti hänelle uuden opin periaatteet ja totuudet ja lausui suoraan, että kirkon maallinen valta ja rikkaus olivat mitä räikeimmässä ristiriidassa Kristuksen opin ja käskyjen kanssa.

Sydämessään tunnusti Kustaa hänen sanansa oikeiksi, mutta hän ei koskaan antautunut tunteidensa johdettavaksi. Tutki ensin, arveli hän, ja tuomitse sitte.

Pian hän saikin tilaisuutta tutkimiseen.

Heti kuninkaanvaalin tapahduttua oli Johannes Magnus palannut Roomasta. Paavi oli lähettänyt hänet legaattinaan Ruotsiin vastustamaan siellä ilmaantunutta kerettiläisyyttä ja yleensä pitämään huolta kirkon asioista.

Sten Sture nuorempi oli valinnut Johannes Magnuksen Kustaa Trollen seuraajaksi ja lähettänyt, hänet saamaan vahvistusta paavi Hadrianukselta. Hän palasi nyt paavin legaattina ja vastaanotettiin suurilla kunnianosoituksilla Strängnäsissä.

Odotettiin että uusi legaatti ryhtyisi tutkimaan Kustaa Trollen ja Kristian II:sen menettelyä Ruotsissa, sekä että ensimainitun kuolemantuomio julistettaisiin, mutta siihen ei Johannes Magnuksella ollut valtaa. Hänen tuli ainoastaan pitää huolta siitä, että usko vahvistuisi ja kerettiläisyys hävitettäisiin.

Säädyt ilmoittivat tyytymättömyytensä ja legaatti sai palata Roomaan kertomaan paaville, millä kannalla asiat olivat, sekä hankkimaan itselleen laajempaa toimintavaltaa.

Samalla lähettivät säädyt ja neuvosto paaville kirjoituksen, jossa he pyysivät vahvistusta ja vihkimystä synnynnäisesti ruotsalaisille piispoille, piispoille jotka edistivät maan asukkaiden rauhaa ja hyvää sopua paremmin kuin arkkipiispa Kustaa Trolle, joka, väärinkäyttäen papillista arvoansa, oli yllyttänyt valtakuntaa sotaan ja eripuraisuuteen, josta syystä he yksimielisesti olivatkin ajaneet hänet maanpakoon.

Paavia he sitävastoin tahtoivat palvella, antaa kirkolle takaisin sen vapauden ja puhdistaa sen niistä harhaopeista, jotka yleisen sekasorron aikana olivat syntyneet. Mutta tämän kaiken aikaansaamiseksi toivoivat he, että paavillisen istuimen valtuutetulle, Johannes Magnukselle annettaisiin täysi valta ryhtyä tarpeellisiin keinoihin kirkon saattamiseksi järjestykseen.

Kustaa kirjoitti itsekin paaville, lausui julki omansa ja kansan ilon legaatin tulosta, mutta valitti ettei tämä ollut voinut saada mitään aikaan ja pyysi sentähden kristikunnan isää vahvistamaan tuomiokapitulien valitsemat piispat. Myöskin pyysi hän paavia antamaan anteeksi apostoliselle kamarille tulevat maksot, koska kirkot olivat perin köyhtyneet, taistellessaan vihollisiansa vastaan kirkon vapauden puolustamiseksi ja kruunun oikeuksien suojelemiseksi.

Kustaa ei siihen aikaan laisinkaan ajatellut kirkon vapauksien ja oikeuksien supistamista. Sen osoittaa parhaiten hänen vahvistuskirjansa piispa Braskille, jossa hänelle vakuutetaan "kaikki tuomiokirkon ja sen kapitulien oikeudet, vapaudet ja tilukset kiinteimistöineen ja irtaimistoineen, semmoisina kuin esi-isät niitä ovat nauttineet ja pitäneet, kymmenyksineen, sakkorahoineen, maaveroineen, palvelijoineen, lampuoteineen, semmoisina kuin edelliset kuninkaat, herttuat ja muut ruhtinaat ne suoneet ja antaneet ovat".

Mutta nyt tapahtui käänne, jolla oli suuret seuraukset.

Johannes Magnus ei vielä ollut ehtinyt takaisin Roomaan, kun paavilta saapui kirje, jossa kirkkorangaistuksen uhalla käskettiin Ruotsin kuningasta asettamaan arkkipiispa Kustaa Trolle takaisin hänen entiseen arvoonsa.

Kustaassa leimahti suuttumus, mutta hän vastasi tyynesti ja varmasti, että pyhän paavillisen istuimen käsky tarkoitti sen rauhan hävittämistä, jonka voittamiseksi juuri oli uhrattu veri ja henki. Oli odotettu, että jollakin lailla ryhdyttäisiin rankaisemaan Kristiania siitä että hän oli teurastanut piispat, mutta sensijaan rupeaa paavillinen istuin puolustamaan arkkipiispa Trollea, joka on pääsyy pahaan, ja tahtoo asettaa hänet Ruotsin kirkon etunenään… "Me kunnioitamme roomalaisen kirkon arvoa niin suuresti, että sen eteen olisimme valmiit uhraamaan veremme ja elämämme, mutta arkkipiispa Trollen asettamista takaisin virkaansa tulemme kaikin voimin, tarvittaessa, vaikka verellämme, vastustamaan." Kustaa lisäsi, että vastauksesta tähän kirjeeseen tulisi riippumaan, "josko apostolisen istuimen huolimattomuuden takia, meidän kuninkaallinen mahtimme ryhtyy panemaan toimeen uskonpuhdistusta Ruotsin kirkossa."

Kardinaaleille lähetettiin vielä, ankarampi kirje; sitte asetettiin tuomioistuin, joka juhlallisesti julisti Kustaa Trollen virkaansa arvottomaksi, ja senjälkeen valittiin Johannes Magnus yksimielisesti arkkipiispaksi. Hänen veljensä Olavi Magnus lähetettiin Roomaan saamaan paavin vahvistusta, mutta se retki ei onnistunut. Ei paavi myöskään tahtonut vahvistaa noiden ennen valittujen piispojen virkoja ilman rahalunastusta.

Omituista on, että suurten mullistusten tapahtuessa, kun uuden ajan järjestys työntää tieltään vanhan, mädäntyneen mahdin, tämän vanhan mahdin johtajat aina itse, Rehabeamin tavoin, seuraavat hullujen neuvoja. Paavivalta ei milloinkaan olisi voinut valita varmempaa keinoa Ruotsin kansan rakkauden jäähdyttämiseksi kuin tyrkyttämällä sen kirkon johtajaksi vihattua Kustaa Trollea.

Niinikään lankesi pyhälle istuimelle varjo, kun ei paavi suostunut ilman rahalunastusta vahvistamaan vasta valituita piispoja heidän virkoihinsa. Kansan tyytymättömyys ainaisesta rahankiskonnasta kasvoi senkautta suuresti.

Ne, joiden virkoja ei roomalainen istuin ollut vahvistanut tai vihkinyt, eivät saaneet toimittaa pappisvihkimisiä eikä muita kirkollisia menoja, heidän vaaliaan ei ollut pakko tunnustaa, vaan saattoi sen peruuttaa, heidän asemansa oli epämääräinen, he riippuivat kokonaan kuninkaasta.

Piispa Brask taas valitti: "jos me irtaudumme roomalaisesta istuimesta ja kirkollisesta yhteydestä, niin en käsitä, mihin voimme päämme kallistaa".

Kun Vadstenan valtiopäivillä kuninkaan kruunaus tuli keskustelun alaiseksi, huomattiin ettei löytynyt tarpeeksi monta vihittyä piispaa sitä toimittamaan, sillä paavi ei ollut suonut heille vahvistusta ilman maksoa. Kuningas kehoitti heitä jättämään asian siksensä, mutta itse he joutuivat epäilykseen.

V. 1523 valittiin sentään tuomiorovastin mestari, Knut, arkkipiispaksi ja Pietari Sunnanväder piispaksi Vesteråsiin. Skaran piispaksi valittiin arkkiteini Maunu Haraldinpoika ja Strängnäsiin sikäläinen tuomiorovasti Maunu Sommar.

Molemmat ensimainitut herrat eivät olleet viroissaan pitkäikäiset. Taalalaisten voutiensa kautta sai kuningas käsiinsä useita kirjeitä, joissa he olivat yllyttäneet kansaa kapinaan. Sentähden ratsasti kuningas muutamien neuvostonsa herrojen seuraamana viipymättä Vesteråsiin, näytti kirjeet piispalle ja kanikeille ja julisti edellisen virkansa menettäneeksi sekä käski hämmästyneitä raatiherroja heti valitsemaan uuden piispan.

Nämä eivät kiireessä tietäneet, kuka siihen sopisi; silloin ehdotti kuningas Pietari Magnia, joka oli P. Pirkitan talon hoitajana Roomassa ja joka sittemmin valittiinkin.

Uusi arkkipiispa joutui pian saman kohtalon alaiseksi kuin vesteråsilainen piispa, hän ryhtyi liian lujasti puolustamaan viralta pantua piispa Pietaria ja siitä Kustaa ei pitänyt.

Tiedämme että häntä seurasi Johannes Magnus.

Sillaikaa oli kuninkaan kansleri tuontuostakin käyttänyt hyväkseen maassa vallitsevaa murrosaikaa ja kuninkaalle muistuttanut mikä suuri uskonnollinen liike paraikaa oli Saksassa. Hän kertoi, että muuan nuori mies, sepän poika Örebrosta, oli käynyt Lutherin luona valmistumassa suurta uskonpuhdistustyötä varten. Hän oli muutamia vuosia ollut diakonina Strängnäsin tuomiokirkossa ja oli kelpo mies.

— Onko hän vielä siellä? kysyi kuningas.

— Minun välitykselläni tuli hän johtajaksi kouluun, vastasi Lauri Antinpoika.

— Nyt muistan, vastasi kuningas, — kuulinhan kerran hänen saarnaavan Strängnäsissä ja mietin, mitä oppia se mahtoi olla, mutta sitte minulle tuli niin paljon muuta ajattelemista… Mitä arvelet, Lauriseni, jos me antaisimme hänen tulla tänne Tukholmaan, saarnaamaan kirkossa; sitte saisi kansa itse tilaisuutta kuulla ja verrata.

— Olen jo kauvan toivonut, että armollinen kuninkaani päättäisi sen tehdä.

— Kerro minulle vielä jotakin tuosta Olavista.

Lauri Antinpoika seisoi hetkisen mietteisiin vaipuneena, sitte lensi hänen kasvoilleen hymy ja hän alkoi:

— Muutama vuosi sitte kuoli hänen isänsä Örebrossa ja veljensä Laurin kanssa läksi hän sinne toimittamaan hautajaisia. Samassa saapui joukko munkkeja karmeliitilaisluostarista veisaamaan sielumessuja ja tekemään muita temppuja, jotta kuollut muka saisi vapahdusta kiirastulesta.

— Eivätkö Lutherin seuralaiset hyväksy niitä?

— Ei, herra kuningas, he ovat sitä mieltä, etteivät ne laisinkaan hyödytä vainajaa, mutta sensijaan erehdyttävät eläviä, sillä todellisuus kärsii siinä ulkonaisten menojen kustannuksella.

— Kerroppa vielä.

— Sekä Olavi että hänen veljensä vimmastuivat munkkien käytöksestä ja karkoittivat koko joukon surutalosta.

— Minua hämmästyttää, etteivät munkit asettuneet vastakynteen.

— Jo ennen kuolemaansa oli seppä, saadakseen rehelliset hautajaiset, lahjoittanut luostarille pellon kaupungin ulkopuolella ja sen olivat munkit paikalla ottaneet haltuunsa. Hulluinten kävi äidin.

— Oliko hän samaa mieltä kuin kansa?

— Kun pojat kysyivät, ymmärsikö hän latinalaista messua, niin hän vastasi: "en, en ymmärrä, mutta minä rukoilen hartaasti Jumalaa, että hän kuulisi papin rukouksen, ja minä uskon että hän sen tekee minun rukoukseni tähden".

— Sehän on yleinen mielipide; he ovat heittäneet autuutensa asian munkkien käsiin; sentähden heidän käy niin hullusti.

— Ja pappisvalta kasvaa minkä jaksaa.

— Koettakaamme sittenkin murtaa se: tulkoon Olavi tänne, niin nähdään mitä saatetaan tehdä.

Olavi tuli. Kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan ja antoi hänen saarnata Suurkirkossa.

Ja kansaa tulvi kirkkoon. Sellaista oppia ei kukaan vielä ollut saarnannut. "Kukaan meistä ei saa luottaa ihmisiin", huusi mestari Olavi, "ei pyhään neitsyeen eikä muihin pyhimyksiin, vaan ainoastaan totiseen Jumalaan ja häneen, jonka hän lähetti, Jeesukseen Kristukseen!"

Toisen kerran hän lausui, että ripin tulee tapahtua sydämessä, yksin Jumalan edessä, eikä papille.

Ja tämä uusi oppi läksi elävästä uskosta, palavasta vakaumuksesta; tosin eivät monet sitä ymmärtäneet, mutta sillä oli kuitenkin kummallinen vaikutusvoima.

Kuningas oli antanut rakentaa Olaville eri saarnatuolin Suurkirkkoon. Ja tämä oli varmaankin kopan muotoinen, koska saarnaajasta puhuessa yleisesti ruvettiin sanomaan "mestari Olavi kopassa".

Monasti tapahtui hänen saarnatessaan, että kiviä lensi saarnatuolia kohti, mutta niistä ei yksikään tavannut, eikä Olavi liioin näyttänyt pelkäävän. Mutta hyökkäykset vaikuttivat sen, että kansaa yhä enemmän tulvi häntä kuulemaan

Papisto kirosi uuden opin, joka oli antikristuksesta ja hänen joukostaan, ja piispa Brask kirjoitti kuninkaalle, että koska luterilainen kerettiläisyys yhä enemmän näkyy voittavan alaa ja koska siihen pääasiallisesti oli syynä muuan mestari Olavi, niin hän välttämättömästi oli karkoitettava valtakunnasta ja ankara kuulostelu pantava toimeen asian todellisesta tilasta.

Sitte pyysi hän kuningasta kieltämään kaikkien Lutherin kirjojen ostamisen ja myymisen Ruotsin valtakunnassa, niin kuin myös kieltämään kuninkaallisen suojeluksensa kaikilta hänen opetuslapsiltaan, sillä "saksalaiset eivät ole omistaneet mitään uskoa meidän tähtemme, emmekä me heidän tähtensä tahdo luopua uskostamme".

Hän naulautti kirkkojen oville pitkin koko hiippakuntaansa avonaisia kirjeitä, joissa mitä ankarimmin kiellettiin täällä hänen läänissään myymästä tai ostamasta tai turmiollisesti levittämästä kristityn kansan sekaan mitään Lutherin virsiä tai kirjoja.

Epäilys ja pelko vyöryivät tähän aikaan maassa niinkuin aallot merellä ennen myrskyn uhkaamista. Mutta tyynenä istui kansleri Lauri Antinpoika kuninkaan rinnalla kirjoittamassa kuninkaan käskyjä piispoille, tuomiokapituleille ja luostareille.

Häntä vihattiin yhtä paljon kuin häntä pelättiin, mutta se ei häntä liikuttanut; tyynesti katseli hän ajan kulkua ja kun Kustaa tuodessaan maahan uutta oppia, pelkäsi liian äkillisillä käänteillä, herättävänsä levottomuutta, niin hän heti riensi osoittamaan, että päästäisiin samaan päämäärään, jos vaan oikein ymmärrettäisiin selittää vanhaa oppia.

Tässä muutamia hänen kirjeitään.

Vadstenan luostarin munkit pyysivät hänen puoltolausettaan, jotta kuningas sallisi heidän pitää kirkkonsa hopeat.

Kansleri vastasi, että he suuresti erehtyivät, jos pitivät kuninkaan vaatimusta ryöstönä; jos he rahoista, jotka olivat aiotut lähimmäisen hyödyksi, käyttivät sellaista nimitystä, niin eivät he ymmärtäneet omia sanojaan, sillä kun he kutsuivat niitä kirkon rahoiksi, niin se juuri oli samaa kuin kansan omaisuus.

Oli tullut tavaksi käyttää nimitystä "kirkko" pääpapeista ja papistosta, joskus myöskin puhuessa käsin tehdystä rakennuksesta. Mutta raamatussa ei puhuta muusta kuin ihmisten, "varsinkin uskovaisten yhteydestä".

"Kun siis puhumme kirkon rahoista, tarkoitamme niillä kansan rahoja. Ne varat, joista puhutaan Apostolien teoissa ja Paavalin kirjeissä, joilla lesket ja köyhät elätettiin, uskottiin palvelijoille, jotteivät apostolit, joiden tuli kuunnella Jumalan sanaa, antautuisi sellaisiin maallisiin toimiin. Mutta me, apostolien seuraajat, olemme poikenneet Jumalan sanasta ja ruvenneet käyttämään kirkon s.o. kansan rahoja ikäänkuin ne olisivat omiamme. Ja käyttäisimmepä edes, niinkuin apostolien palvelijat, niitä köyhän lähimmäisemme avuksi, vaan me koristamme niillä temppelien seiniä tai teemme niistä pyhimys-arkkuja ja öylättirasioita tai muita esineitä, jotka Jumala ehkä kerrassaan on kieltänyt, tai joita hän ei ainakaan missään ole kehoittanut tekemään, vaan joita ihmiset ovat keksineet, en tiedä, missä hengessä. Kuitenkin me kehumme vanhurskauttamme, vaikkei meidän tukenamme ole kuin ruoko, nimittäin pelkät totutut paavilliset säännöt, jotka eivät suinkaan ole suuremman arvoiset kuin pyhä raamattu."

"Me papit ryöstämme Jumalan nimessä kansalta nämä rahat ja anastamme haltuumme niiden käyttöoikeuden, emme näiden varojen hoitajina vaan niiden omistajina."

"Me kutsumme uskovaisten kokouspaikkaa Jumalan huoneeksi, mutta ei sentähden että Jumala asuisi huoneissa, jotka käsillä tehdyt ovat, vaan sentähden että hänen palvelijansa sinne kokoontuvat kuulemaan hänen sanaansa. Me toimimme jumalattomasti, jos me, nähdessämme kansamme vaarassa, pidämme velvollisuutenamme säästää kirkon hopeita, jotka viholliset ja varkaat voivat viedä, sillaikaa kun me annamme lähimmäisemme, jota Kristus on käskenyt meidän rakastaa ja jonka edestä hän on uhrannut verensä, kärsiä väkivaltaa, nälkää ja janoa."

"Pitääkö Jumala sitte enemmän huolta kivistä ja kannoista kuin ihmisistä? Suokoon Jumala, että me papit yhtä tarkasti pitäisimme huolta lähimmäisemme autuudesta kuin rahojen säästämisestä! Jumalatonta jumalisuutta on käyttää kirkon omaisuutta komeisiin, jopa ylellisiinkin rakennuksiin eikä avuksi uskovaisille! Toisin menettelivät vanhat Israelin kuninkaat Joas ja Hiskia: toinen lähetti Syyrian kuninkaalle Hasaelille kaikki temppelin aarteet, jotta Hasael jättäisi Jerusalemin rauhaan; toinen rikkoi Herran temppelistä kaikki astiat ja omat lahjoittamansa kultalevyt ja antoi ne Assyrian kuninkaalle. Kumpaakaan ei pyhissä kirjoituksissa soimata siitä, että he alamaisilleen ostivat maailman kalleimman aarteen, nimittäin rauhan. Mutta nyt leimataan kristitty ruhtinas, joka toimii niinkuin he, kirkonvarkaaksi."

Hän lausuu totuuden rohkeasti ja säälimättä. Uudesta opista kirjoittaa kansleri kirjeensä lopulla, että kuningas, käydessään Vadstenassa, ikäväkseen kuuli joko jossakin saarnassa tai yksityisessä keskustelussa lausuttavan, että hänen valtakuntaansa olisi levitetty huonoa oppia; mutta kuninkaan tahto on, ettei tuollaisia kevytmielisiä sanoja lausuttaisi, jottei kansaa eksytettäisi. Uusia kirjoja, olkoot ne Lutherin tai muiden, ei pitänyt tuomita ennenkuin ne tarkasti oli luettu ja tutkittu. Jos niistä löytyisi jotakin, joka soti totuutta vastaan, niin se raamatun sanalla oli todistettava, "sillä", sanoo kuningas, "vaikken uudesta opista, jota kutsutaan Martin Lutherin opiksi, tiedäkään paljon, niin siitä vähästä, mitä olen kuullut, olen voinut päättää, että Martin on siksi suuri, etteivät yksinkertaiset ja oppimattomat miehet voi ruveta todistamaan häntä vastaan, sillä hänen tukenaan ovat kirjoitukset, eivät brigittiriläiset eivätkä muut, vaan jumalallisten kirjoitusten aseet".

"Karttakaamme esiintyä tylsillä aseilla tai melkein aseettomina sitä vastaan jolla on hyvät aseet, sillä silloin talonpoikainen yksinkertaisuutemme, joka tähän saakka on ollut kätkössä, äkkiä paljastuu kaikille, ja me joudumme joka miehen hampaihin ja yleisen naurun alaiseksi. Silloin tulee viimeinen villitys ensimäistä pahemmaksi. Raamattu sanoo: tutkikaat sitä mikä hyvä on ja kätkekäät se, tutkikaat henkiä, ovatko ne Jumalasta. Se joka opettaa toisin, tekee minun mielestäni vastoin pyhää raamattua eikä tahdo päästää totuutta päivän valoon."

Tässä kuninkaan kirjeessä lausutaan suoraan julki uskonpuhdistuksen suuri periaate, ajatuksen ja tutkimuksen täydellinen vapaus.

Antaaksemme lukijalle käsityksen piispojen vallasta ja voimasta, lainaamme Rhyzeliuksen kronikasta sen, mitä hän lausuu piispa Braskista.

1:o) Hänen asemansa hallituksessa ja valtakunnan neuvostossa oli korkea, hän oli likinnä arkkipiispaa ja ylempänä valtionhoitajaa, joka kutsui häntä Teidän Armoksenne ja Teidän Herraudeksenne ja talutti häntä hänen oikealla puolellaan.

2:o) Hän oli hyvin oppinut sekä valtiollisissa asioissa että historiassa, jonka lisäksi kaunopuheinen ja varovainen, jonkatähden tuskin kukaan uskalsi vastustaa hänen tahtoaan, mikä usein tuli esiin tärkeissäkin asioissa.

3:o) Hän oli sangen rikas, varakas ja mahtava; itsellään hänellä oli paljon taloja ja tiluksia, jotka hän oli joko perinyt tai ostanut, mutta piispana hän, niinkuin Henricus Tidemann ja hänen muut edeltäjänsä, hallitsi miltei lukemattomia taloja ja tiluksia pitkin koko hiippakuntaa, ja niissä vallitsi erityinen piispallinen hovikomento. (Sitte lueteltiin 12 hiippakuntaa, joihin kuului 60, jopa 100 taloa tai tilusta myllyineen, torppineen, saarineen, kalavesineen j.n.e.)

Ja kaikista näistä tiluksista, kaikilta niihin kuuluvilta talonpojilta ja torppareilta kantoi piispa Brask veroa ja häntä toteltiin kuin hallitsevaa ruhtinasta, koska paavit pannan uhalla olivat kieltäneet maallista esivaltaa verottamasta tai käskemästä piispan kartanoiden alustalaisia vaan olivat ne kaikki piispan välittömiä alamaisia, velvollisia häntä kuulemaan ja tottelemaan.

Kaikissa näissä hoveissa oli piispalla navetta- ja ratsastusvouteja ja monta muuta palvelijaa, kuten oluenpanijoita, maltaantekijöitä, leipureja, myllärejä, kalastajia, tiilenlyöjiä, sahamestareita, humalamiehiä, ojankaivajia, puutarha- ja sikatarhamiehiä, metsästäjiä ja häränajajia. Mutta Linköpingin ja Munkebodan kartanoissa, joissa piispa enimmäkseen asui, oli paitsi yllämainituita, sekä ylempiä ammattimiehiä, kuten cancellarius, capellanus, scholaris capellæ, camerarius, kyökki-, kellari- ja tallimestareja, isännöitsijöitä ja rehumarskeja, että alempia käskyläisiä, nimittäin hovipalvelijoita, kuten kokki, juomanlaskija, lihanleikkaaja, laivuri, pelimanneja, palvelijapoikia, tallirenkejä, muurimestareja, oven- ja portinvartijoita, rekirenkejä, ruutimestareita, vuorivouteja, asestajia, pyssymiehiä, perämiehiä, laivamiehiä, renkipalvelijoita, partureja, seppiä ja muita, joilla kaikilla oli palkka ja määrätyt toimensa.

Sitäpaitsi oli hänen hovikuntansa sangen suuri ja lukuisa, jonka lisäksi hänen luonaan vielä palveli useiden ylhäisten herrojen poikia. Hänen palvelijakuntansa ja hovijoukkonsa oli siten lukuisampi kuin itse valtionhoitajan.

Hänen valtaansa lisäsi myöskin se, että osa hänen tuomareistansa ja kapituliherroistansa, kuten præpositus, archidiaconus, decanus, cantor ja succentor sekä vähinten kaksitoista canonicusta olivat varakasta, ylhäistä väkeä, joiden suuret virat sitäpaitsi tuottivat heille sellaiset tulot, että he saattoivat esiintyä mahtimiehinä; myöskin lisäsi piispan valtaa se, että hän kuni ruhtinas asui piispa Henrikin rakennuttamassa piispallisessa palatsissa, tai jos tahtoi turvallisuutta niin läksi Norsholmiin tai Munkebodaan, jotka ulkopuolelta olivat valleilla, haudoilla ja muureilla varustetut ja joiden sisävarustuksena oli miehistö, sotavarasto, tykkejä ja aseita sellainen määrä, ettei valloitusta ollut ajatteleminenkaan, paitsi pitkällisen ja vaikean piirityksen kautta.

"Eikä luostarienkaan tila ollut juuri huonompi; Ruotsissa oli yli 60 luostaria, joiden haltuun lahjoitusten kautta oli joutunut suuri määrä tiluksia, taloja, kultaa, hopeaa ja muita kalleuksia." Kuningas Kustaa saattoi siis syystä sanoa, ettei kruunu ja kansa omistanut kolmatta osaa siitä, mitä papit, munkit ja luostarit.

Tuottaa aina vaikeuksia, kun tahdotaan nousta taistelemaan vanhaa vastaan. Mutta tässä kun oli kysymyksessä kokonaisen kansan sisäisin vakaumus ja usko, kun mahtava papisto koko voimallaan asettui vastakynteen ja kun tuhannet munkit rupesivat kuiskaamaan viekottelevia sanoja tietämättömän kansan korviin, niin tässä tarvittiin rautainen tahto, jottei se sortuisi vastustuksen alle, sekä ääretön varovaisuus, jotta asia saatettaisiin viedä perille. Onneksi seisoi tuo rehellinen Lauri Antinpoika Kustaan rinnalla ja molemmat luottivat Jumalan apuun.

* * * * *

Kesällä 1524 läksi kuningas Malmöhön tapaamaan Tanskan kuningasta. Ennen lähtöään puhutteli hän Olavi Pietarinpoikaa ja Tukholman vasta valittua kirkkoherraa, Mikael Langerbernia, kehoittaen heitä pysymään tyyninä ja levollisina ja varovasti kohtelemaan vastustajia.

Tämä Mikael oli Olavin kanssa opiskellut Wittenbergissä ja heti kotiin tultuaan päässyt kirkkoherraksi; niinkuin Olavi, rakasti hänkin vilpittömästi uutta oppia, ja molemmat lupasivat uskollisesti noudattaa kuninkaan tahtoa.

Alussa kaikki kävikin hyvin, mutta muutaman viikon perästä tuli Tukholmaan hollantilainen laiva ja siinä muutamia miehiä, jotka pian rikkoivat hyvän järjestyksen.

Uskonpuhdistuksen herättävä voima ja siitä johtuva ajatuksen vapaus, joka salli jokaisen itse tutkia ja selittää uskonnollisia asioita, synnytti kansassa kaikellaisia lahkoja ja levottomuuksia. Levottomuudet taas yltyivät usein verisiksi, sisällisiksi sodiksi.

Ajan lahkolaisia olivat varsinkin uudestakastajat, jotka, niinkuin nykyajan baptistit, olivat sitä mieltä, ettei kastamisen tullut tapahtua lapsuudessa, vaan vasta kypsyneemmässä iässä.

Sitäpaitsi hylkäsivät he raamatun siitä syystä, että kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi. He itse olivat välittömässä yhteydessä ilmestysten kanssa ja julistivat, että nyt oli taivaan valtakunta koko ihanuudessaan ja kirkkaudessaan lähestynyt, kun paavillisuus epäjumalanpalveluksineen ja inhoittavine ulkonaisine menoineen oli kukistettu.

Hollannissa ja Saksassa olivat nämä haaveilijat saaneet paljon seuralaisia, varsinkin alemmista kansanluokista. Nyt muutamia heistä turkkuri Melchior Rinkin ja kauppias Bernhard Knipperdollinckin johdolla oli saapunut tänne. Molemmat johtajat olivat oppimattomia miehiä.

Ei tiedetä, miten heidän onnistui päästä Johanneksen kirkkoon, mutta siellä he esiintyivät, käyttäytyen kuin mielipuolet.

Kuningas oli uskonut Olaville kaupungin sinetin, hän olisi siis voinut kieltää heidän esiintymisensä, mutta hänellä ei mielestään ollut siihen oikeutta.

— Kansan täytyy itsensä saada nähdä ja koetella, sanoi hän.

Mutta tietämätön joukko, joka oli täyttänyt kirkon ääriä myöten, kuunteli, katseli ja ihmetteli ulkomaalaisten saarnaa ja heidän hurjat purkauksensa viehättivät kuuntelijoita siihen määrään, että he uskoivat saarnaajien jumalallisiin ilmestyksiin.

Pian syttyi kiihko muihinkin ja suutarit, räätälit, nahkurit ja muut käsityöläiset rupesivat hengen voiman vaikutuksesta, niinkuin he sitä nimittivät, saarnaamaan; toiset Mustien veljesten luostarissa, toiset kaupungissa, toiset esikaupunkien kirkoissa ja kappeleissa. Uudestakastajat tahtoivat kirkoista hävittää kaiken maallisen koreuden ja heidän mielipiteensä voitti voittamistaan alaa kiihoittuneessa kansassa.

Olavi ja Mikael katselivat levottomina kasvavaa liikettä. Kansa oli jättänyt heidät ja antautunut uusien vaikutusten alaiseksi. Heidän lempeihin varoituksiinsa ja nuhteihinsa tuli vastaukseksi vain uhkauksia ja röyhkeitä haukkumasanoja.

— Yksinkertainen kansa ei voi eroittaa oikeaa väärästä, sanoi Mikael; — tämä oppi voi viedä sen aivan harhaan.

— Näyttää kyllä siltä, vastasi Olavi, — mutta Jumala on antanut ihmiselle järjen, jotta hän itse ajattelisi ja päättäisi henkielämänsä asiat; me emme ole oikeutetut kieltämään häntä sitä tekemästä.

— Kuuleppa mikä melu kadulla! Tullaan varmaan syyttämään meitä.

— Mutta mitä Kyösti kuningas sanoo?

— Minäpä luulen että munkit ovat osallisina pelissä, jotta me joutuisimme epäluulon alaisiksi.

— Sitä minä en usko.

— Heistä saattaa uskoa mitä tahansa!

— Saattaa tosin, vastasi Olavi taistellen itseänsä vastaan, — mutta Mikael, miten me voimme vaatia vapautta omalle opillemme, jollemme osoita kunnioitusta toisinajatteleville?

Eräänä päivänä, kun Olavi ja Mikael juuri olivat levottomasti harkitsemassa, mitä olisi tehtävä, tuli heidän luokseen muutamia kirkonpalvelijoita ilmoittamaan, että Suurkirkon eteen oli kokoontunut raivoisa kansanjoukko, joka uhaten ja kirkuen vaati, että ovet avattaisiin.

— Onneksi ovat ne hyvin lukitut, sanoi Olavi, — rientäkäämme sinne.

Hirveä melu tuli heitä vastaan, mutta takatietä pääsivät he kirkkoon. Ulkopuolella vallitsi mitä villein rähinä, tuontuostakin kuului valitus- ja hätähuutoja.

He astuivat likemmä ja saattoivat nyt kuulla, mitä puhuttiin.

— Maailman loppu on tulossa, lausui naisääni.

— Miksi tuollainen kerettiläinen tulee ruotsinkielellä saarnaamaan Jumalan sanaa?

— Jotta me ymmärtäisimme, kuului naurava miesääni.

— Emme ole ennenkään ymmärtäneet, eikä meidän nytkään tarvitse ymmärtää, intti siihen se, joka ensin oli puhunut.

— Kuka olisi luullut, että Kyösti kuningas rupeisi suosimaan pakanoita? kuului uusi ääni.

— Hän taitaa itsekin olla pakana, koska kerran hän perjantainakin syö lihaa ja antaa käyttää kirjavia ja avokaulaisia vaatteita hovissaan, huusi taas toinen.

Samassa kuului jymisevä ääni:

— Oletteko kuulleet, hyvät ystävät, että nuo evankeeliset papit ovat juoksennelleet pitkin kaupunkia yllyttämässä kansaa. He uhkaavat karkoittaa kaikki munkkimme ja pappimme.

— Pyhä Jumalan äiti! huudettiin joka taholta.

— Lienee meillä toki oikeus pitää munkkimme, koska kerran me heidät maksamme! huusi käheä ääni.

— Kerrotaan hänen antaneen sellaisen käskyn, että kaikki pyhät kuvat ovat ryöstettävät kirkoista ja sulatettavat, jotta niistä sitte tehtäisiin kerettiläisen Lutherin ja hänen joukkionsa kuvia.

— Niin, kirkui kimakka ääni, — kerrotaan myöskin, että hän tahtoo pois piispat ja papit, jotka ovat kansan puolella, ja hankkii tänne ulkomaalaisia, jotka sortavat sekä porvareita että talonpoikia.

— Vai on se sillä tavalla, huudahti muuan, joka äänestä päättäen oli taalalainen; — no, kyllä me taalalaiset sitte näytämme, että meillä vielä on tallella piikkejä ja talikoita, joilla voimme ajaa sekä mestari Olavin että koko luterilaisen joukon valtakunnasta.

— Mutta emmekö nyt todenteolla menisi kirkkoon? huusi ensimäinen karkea ääri.

— Ovi rikki, jollei muu auta!

Nyt pääsi mitä kamalin sekamelska valloilleen; kirveet, rautakanget ja seipäät syöstiin ovea vastaan, joka vihdoin kamalalla jyrinällä avautui.

Likinnä olevat menivät nurin, sillä ovet avautuivat sisäänpäin, seuraavat kaatuivat heidän päälleen ja sotkeutuivat joukon alle. Huudot, valitukset, kiroukset ja uhkaukset kaikuivat samana sekamelskana.

Hirveällä melulla oli kansanjoukko vihdoin syössyt kirkkoon.

Mutta samassa se pysähtyi, ikäänkuin häveten tekoaan.

Kirkon ylevä kauneus, alttari, jolta valo, luoden pitkiä tummia varjoja, lankesi kirkkoon, antoi sille niin juhlallisen, vakavan leiman, että hurjimmankin täytyi hetkeksi jäädä miettimään, ennenkuin hän kävi pyhyyteen käsiksi. Monet, jotka ainoastaan uteliaisuudesta olivat seuranneet joukkoa, heittäysivät polvilleen rukoilemaan apua pyhimyksiltä. Mutta äkkiä kuului voimakas ääni:

— Pois kuningas Eerik, pois pyhä Pirkitta! Me emme huoli pyhimyksiä!

— Pois, pois! huudettiin sieltä täältä.

Ja ulvonnalla joka tuli kuin helvetin syvyyksistä, karkasi kansanjoukko alttarille, kiskoi alas pyhät kuvat ja rikkoi ne tuhansiksi sirpaleiksi, jotka heitettiin ulos ikkunoista kadulle; taulut ja koristukset hävitettiin, alttaripeitteet revittiin kappaleiksi, kalkit ja pyhät astiat tallattiin rikki ja urut hakattiin säpäleiksi, jotka viskattiin alas pitkin portaita.

Vimmatun intohimonsa vallassa olivat nuo ihmisraukat kuin lauma villejä eläimiä, jotka leimuavin silmin ja läähättäen heristelivät nyrkkejään, mylvivät ja ulvoivat. Tuontuostakin kuului naisten pelästyneitä, epätoivoisia valitushuutoja, joita he, kuullessaan haavoittuneiden valitukset ja nähdessään kuolleiden vääntyneet kasvot, päästivät.

Kamalalta näyttikin.

Olavi oli paennut, jottei joukko tallaisi häntä jalkainsa alle, nyt tunkeutui hän aaltoilevan kansalauman läpi ja kiiruhti saarnatuoliin. Pian kuului hänen voimakas äänensä:

— Hiljaa, hyvät ystävät! Mitä tämä merkitsee? Kenen luvalla te tunkeudutte Jumalan huoneeseen ja käytte käsiksi kirkon koristuksiin?

— Sehän on mestari Olavi, kuulkaamme häntä, huudettiin monelta taholta.

— Hän on ystävämme! kirkuivat taas toiset.

— Siitä minua Jumala varjelkoon! huusi Olavi. — Te pidätte itseänne kristittyinä ihmisinä ja käytätte ilmeistä väkivaltaa! Luuletteko että Kristuksen valtakunta lähestyy melulla ja hävityksellä?

— Se on totta! Hän on oikeassa! huudettiin.

— Ei, ei, huusivat toiset, — älkää kuulko häntä, hän on petturi!

— Pois paavi, pois antikristus, pois pyhimykset! Turhaan koetti Olavi korottaa ääntään, huudot ja melu yhä kasvoi, palasia rikotuista pyhimyskuvista heitettiin saarnatuolia kohti ja kirouksia ja uhkauksia sateli ilmassa; vihdoin saapui vahti, jonka Mikael oli kutsunut avuksi; useita vangittiin ja loput ajettiin ulos.

Mutta joukko vaikeroivia, itkeviä lapsia jäi vielä kirkkoon.

Äkkiä hyppäsi muuan sukkela munkki alttarille ja huusi sieltä kovalla äänellä:

— Niin, valittakaa vaan, itkekää vaan! Nouskoon teidän huutonne aina taivaaseen asti! Katsokaa pyhiämme, katsokaa valtakunnan suojeluspyhiä, mihin alennuksen tilaan kerettiläiset ovat heidät saattaneet! Katsokaa pyhää Eerikkiä ja pyhää Pirkittaa. Voi, voi!

Olavi oli astunut alas kansan joukkoon lohduttamaan ja auttamaan; nyt hän kiireesti riensi takaisin saarnatuoliin.

Mutta hänet nähdessään huusi munkki:

— Älkää kuulko häntä, hän on kaiken pahuuden juuri, paetkaa, paetkaa täältä, hän on pakana ja jumalanpilkkaaja! Hänen läsnäolonsa saastuttaa tämän pyhän huoneen!

Ja naiset ja lapset nousivat kauhistuneina ja huusivat:

— Pois, pois täältä!

— Oletteko mielettömät? huusi Olavi.

— Hän pilkkaa Jumalaa, olkoon hän kirottu! huusi munkki ja syöksyi ulos.

— Olkoon hän kirottu! kaikui sadoista suista ja kaikki pakenivat kuin myrkyllistä käärmettä. Muutaman minuutin kuluttua oli kirkko tyhjä; mutta koko kaupungissa vallitsi mitä kamalin vimma.

* * * * *

Sellaisessa tilassa tapasi kuningas pääkaupunkinsa, kun hän palasi Malmön kokouksesta. Hänen viisas varovaisuutensa pelkäsi kaikkea liioittelua ja varsinkin hurjaa haaveilua, joka vie terveen järjen aivan harhaan; sentähden hän paikalla oivalsi, että kansa näiden rajujen tapahtumien jälkeen vieläkin vastenmielisemmin katselisi oppia, joka häiritsi maan rauhaa ja matkaansaattoi hurjia levottomuuksia.

Kuningas kutsutti heti luokseen Olavi Pietarinpojan ja Mikael Lagerbernin ja nuhteli heitä ankarasti heidän leväperäisyydestään ja velttoudestaan. He koettivat kyllä puolustautua, mutta olivat kadottamaisillaan kuninkaan suosion.

Heidän poistuessaan huomautti hän, etteivät he kelvanneet järjestyksen valvojiksi.

Sitte kutsuttiin Melchior Rink ja Knipperdollinck kuninkaan eteen ja kuningas kysyi heiltä, kehoittiko todellinen uskonto ja jumalanpelko ihmisiä raivoamaan ja viettelemään kansaa sellaiseen haaveiluun, että se raivosi kuin pahan hengen riivaamana.

He koettivat kyllä puolustautua, mutta kuningas uhkasi heitä kuolemanrangaistuksella, jos he vielä kerran laskisivat jalkansa Ruotsin maaperälle.

Ensin heidät suljettiin vankeuteen, mutta sitte he ja koko heidän joukkonsa karkoitettiin valtakunnasta.

Pääkaupungissa vallitsi taaskin rauha, Lutherin oppia saarnattiin esteettömästi, virsiä veisattiin ruotsiksi ja luostarien arvo aleni alenemistaan. Näytti siltä kuin myrsky vain olisi puhdistanut ilman. Raittiimmat tuulet pääsivät puhaltamaan maahan ja monet, jotka tähän saakka olivat epäilleet, päättivät nyt ruveta palvelemaan sitä Jumalaa, jota ei saattanut laahata loassa niinkuin pyhiä kuvia, joita he tähän asti olivat palvelleet.

Mutta maaseudulla, varsinkin Uplannissa, jonne huhu Tukholman uskonnollisista riennoista oli levinnyt, oli tyytymättömyys suuri ja kansa sanoi mieluinten tahtovansa pitää munkkinsa ja pappinsa. Nämä taas käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja kuvailivat uutta oppia mitä räikeimmillä väreillä, syyttäen kuningasta kaikista ajan vallattomuuksista.

Rauhoittaakseen mieliä päätti Kustaa matkustaa likeisimpiin maakuntiin; kaikkialla kokosi hän kansan ympärilleen ja kertoi, ettei oppi jota saarnattiin, laisinkaan ollut mitään uutta; se oli sama oppi, jonka Kristus ja hänen apostolinsa itse olivat meille opettaneet ja jota esi-isämme olivat tunnustaneet. Hän kehoitti evankeelisia pappeja varovaisuuteen: ei pitänyt herjata paavia ja hänen piispojaan, sillä silloin kansa paikalla luuli saarnattavan uutta oppia. Ei myöskään pitänyt esiintyä melulla. Suurin osa pappeja ei oikein ymmärtänyt opettaa kansalle Jumalan sanan todellista tarkoitusta ja sisältöä; muutamat puhuivat pyhimyksistä ylenkatseellisesti, toiset kirosivat hyvät työt ja enimmät viettivät pahentavaa, huonoa elämää, josta hän ankarasti kehoitti heitä luopumaan.

Kronikassa sanotaan: "varma on, että jollei hän olisi pitänyt käsissään evankeelisen opin ohjaksia, niin se kokonaan olisi hävinnyt". Hän oli kansalleen sekä ylimmäinen pappi että kuningas.

Joulun aikaan läksi kuningas Upsalaan. Hänen seurassaan oli Olavi Pietarinpoika ja useita valtion neuvoston jäseniä. Hän oli jo ennen pyytänyt, että pidettäisiin keskustelu muutamien katolisen kirkon puolustajien ja Olavi Pietarinpojan välillä.

Kristikunnassa vallitseva yleinen erimielisyys oli nimittäin syvästi koskenut häneen ja hän tahtoi tietää, mikä siihen oikeastaan oli syynä.

Saadakseen kuulla molemminpuoliset syyt ja perusteet oli hän pannut toimeen tämän julkisen, oppineen ottelun. Upsalan tuomiokapituli oli edustajakseen valinnut jumaluusopin professorin, tohtori Pietari Gallen, joka oli erittäin taitava skolastisessa filosofiassa. Tämä rohkea mies oli koko tarmollaan valmis puolustamaan kirkon oikeuksia.

Ottelu koski niitä katolisuuden tärkeimpiä kysymyksiä, joita luterilaiset vastustivat.

Tohtori Galle vetosi kirkko-isiin, Olavi Pietarinpoika ei sanonut tunnustavansa muita todistuksia kuin niitä, jotka perustuivat raamattuun.

He ottelivat kiivaasti, kertoo kronikka, mutta perinpohjaisilla, selvillä ja voimakkailla todistuksillaan voitti Olavi vastustajansa.

Tämä oli ensimäinen julkinen taistelu uuden ja vanhan opin välillä ja sitä jatkui sitte sekä suullisesti että kirjallisesti. Varsinkin oli kaksitoista pykälää, joista ei voitu sopia. Ne antoi kuningas kirjoittaa ja lähettää useille miehille kummastakin puolueesta, pyynnöllä, että jokainen antaisi vastauksensa, esittäen syynsä ja perustuksensa.

Tohtori Gallelle kirjoitti kuningas erityisesti, kun hän sitte hänelle lähetti kysymykset.

"Koska te olette jumaluusopin tohtori ja oppinut, niin teidän velvollisuutenne on opettaa meitä maallikoita niissä asioissa, joita meidän sielumme autuudeksi, täytyy tietää."

Olavi Pietarinpojan vastaukset olivat perinpohjaiset ja laveat ja niissä hän kumosi Pietari Gallen väitteet.

Kuninkaan tarkoitus oli luultavasti tulevaisuudessa kutsua kokoon koko maan oppineet ja papiston ja heille näyttää nuo vastaukset, jotta he harkitsisivat ja päättäisivät, mikä olisi oikeinta; siten tulisi riita ratkaistuksi ja jokainen tietäisi, mille puolelle kallistuisi.

* * * * *

Tässä täytyy meidän siirtyä hiukan taaksepäin, siihen päivään, jolloin uudestakastajat ryntäsivät Suurkirkkoon.

Olavi oli juuri lähtemäisillään kirkosta; hänen mielensä oli alakuloinen ja surullinen, ei sentähden että hän olisi epäillyt oppiaan, vaan siksi että hän epäili taitoaan sen saarnaamiseen; hän oli levoton, mutta ei siksi että hän olisi epäillyt oppinsa lopullista voittoa, vaan hän oli huolissaan omasta heikkoudestaan ja mitättömyydestään; hän ei pelännyt pilkkaa, jonka alaiseksi hän pian oli joutuva, vaan sitä, että uskonpuhdistuksen suuri työ hänen kauttaan keskeytyisi. Yhä tummempien varjojen peittoon painui kirkko ja yhä raskaampina lankesivat varjot hänen sydämelleen. Silloin kuului äkkiä sivukäytävältä nuortea ääni:

— Mestari Olavi! Hämmästyneenä hän pysähtyi.

— Mestari Olavi! kuului taaskin ja vaaleapukuinen neito riensi häntä vastaan.

— Suuri Jumala! neiti Kristina!

— Isä meni katsomaan, onko tie vapaa ja voitteko te vaaratta päästä täältä pois. Hän tahtoi lähettää minut kotiin erään uskollisen palvelijan kanssa, mutta minä en tahtonut lähteä ennenkuin te… Olin piilossa saarnatuolin takana…

Olavi tarttui hänen käteensä, mutta ei saanut sanaa suustaan. Hän muisti niin selvästi hetken, jolloin hän häneen tutustui. Se oli ollut Strängnäsissä, jossa hänen isänsä, Martti Skinnare silloin asui porvarina.

Raju ihmisjoukko oli juuri ajanut häntä takaa ja hänen olisi saattanut käydä aika hullusti, jollei onnettomuus olisi sattunut tapahtumaan juuri Martin talon edustalla. Martti ja hänen tyttärensä avasivat portin ja vetivät Olavin sisäpuolelle, siten vapauttaen hänet takaa-ajajistaan. Sittemmin oli Olavi usein käynyt heidän luonaan, heillä oli paljon keskustelemista, sillä sekä Martti, että hänen tyttärensä olivat jo ennestään Olavin kuulijoita ja lämmin ystävyys syntyi heidän välilleen.

Mutta Martti Skinnare oli porvarina myöskin Tukholmassa ja Olavin muutettua pääkaupunkiin, kävi hän heillä vieraissa yhtä ahkerasti kuin Strängnäsissäkin.

Hän rakastui yhä enemmän ja enemmän nuoreen Kristinaan, mutta vaikka hän aikoja sitte oli päättänyt mennä naimisiin, niin ei hän ollut uskaltanut sitoa tyttöä vaimokseen… hänellä saattoi vielä olla paljon vastuksia; voisiko hän suojella vaimoaan?

Tänä hetkenä haihtuivat kaikki epäilykset; vaistomaisesti veti hän tytön kättä likemmä.

— Oletteko pahoillanne, olenko ehkä tehnyt väärin? kysyi Kristina levottomasti.

— Olette, Kristina neiti, teidän olisi niinkuin muidenkin pitänyt paeta minua.

— Se on mahdotonta, virkkoi tyttö, pudistaen päätään.

— Miksi?

— Minä luotan teihin; te olette valaissut minulle taivaallisen totuuden. Sitä en milloinkaan voi palkita.

— Ettekö tiedä, neiti Kristina, että teidän osanottonne suuresti on helpoittanut työtäni; kun minä hiljaisina öinä olen luonut katseeni taivaalle, olen välkkyvissä tähdissä luullut nähneeni teidän silmäyksenne.

— Minäkin ajattelen yhtämittaa teitä, virkkoi tyttö kiihkeästi, mutta samassa ujostellen sanojaan aikoi hän vetää pois kätensä; — viipyypä se isä kauvan!

— Älä vetäydy pois luotani, pyysi Olavi vapisevalla äänellä, — minusta tuntuu siltä kuin Jumala itse olisi lähettänyt sinut luokseni tänä elämäni katkerimpana hetkenä… Kristina, minä rakastan sinua koko sielustani, tahdotko ruveta hyväksi enkelikseni ja tukenani seurata minua elämän retkelle?

— Mestari Olavi, pidänhän minäkin sinusta! Ja mielelläni tahdon rukoilla Jumalaa puolestasi ja silmistäsi arvata toivomuksesi…

Olavi sulki hänet syliinsä.

— Tiedätkö rakkaani, että katolinen kirkko ankarasti, jopa pannakirouksella, rankaisee papin, jos hän menee avioliittoon. Onko sinulla rohkeutta kantaa maailman pilkkaa ja muita vastoinkäymisiä?

— Jos sinä pyydät minua vaimoksesi, mestari Olavi, niin olen varma siitä että se on oikein, ja mielelläni suostun siihen jo huomenna, vaikkapa tänään, jos tahdot. Sillä minä tulen sinua rakastamaan niin kauvan kuin sydämeni sykkii ja silmäni näkee; yksin kuoleman unessa tulen uneksimaan sinusta.

Yhä lämpimämmin sulki Olavi hänet syliinsä.

— Kristina, jos sinä tietäisit, mikä ilo on vallannut sieluni. Kaikki epäilykset ovat poissa… rohkeus ja luottamus ovat heränneet, nyt tunnen että uskallan katsella tulevaa taistelua silmiin… Ja sinulla, Kristina, on siinä osallisuutesi; se on tapahtunut Jumalan ja rakkauden voimalla.

Martti Skinnare antoi ilolla tyttärensä nuorelle papille, mutta päätettiin pitää asia salassa, kunnes Olavi saisi sen uskotuksi kuninkaalle.

* * * * *

Eräänä päivänä Upsalassa, kun he olivat kahdenkesken, rohkaisi Olavi mieltään ja kertoi.

Kuningas rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi tyytymättömästi:

— Luulin ettei sinulla olisi aikaa enempää kuin minullakaan ajatella sellaisia.

— Ei ole ketään joka ajattelisi minun puolestani, vastasi Olavi, joka aina oli kuullut huhuttavan, että kuningas menisi naimisiin, milloin minkin neitosen kanssa.

— Se olisikin varmaan turhaa, koska kerran sinä itse olet ryhtynyt pitämään asiasta huolta. Mutta oletko tarkkaan ajatellut?

— Raamattu ei sitä kiellä.

— Tiedän sen kyllä, mutta papit.

— En kysy heidän neuvojaan. Kuningas vaipui hetkiseksi ajatuksiin.

— Selibaatti on inhoittava laitos ja voithan sinä, yhtä hyvin kuin joku toinenkin, murtaa jään.

— Olen puhunut kanslerin kanssa ja hän on melkein jo luvannut toimittaa vihkimisen.

— Minun kelpo Laurini!… Mutta sinäpä et olisikaan helposti saanut toista hänen sijaansa.

Sitte kyseli kuningas kuka morsian oli, mitä säätyä, j.n.e.

Päätettiin että vihkiäiset tapahtuisivat Suurkirkossa, mutta salaa, jottei syntyisi melua ja häiriötä, niinkuin muuten saattaisi tapahtua.

— Mutta vielä yksi asia! sanoi kuningas; — sen pitää tapahtua silloin, kun minä olen poissa Tukholmasta.

— Kuinka kauvan viivytään Upsalassa?

— Luultavasti muutamia viikkoja.

— Ehkä minä heti saan lähteä.

— Sinulla näkyy olevan kiire, sanoi Kustaa nauraen, — no niin, lähde vaikka huomenna ja tule onnelliseksi!

— Kuninkaani! Olavi suuteli kuninkaan kättä, — miten hartaasti toivon teille yhtä suurta onnea!

— Kuninkaat eivät saa seurata sydämen ääntä, heidän pitää naida niin, että siitä koituu hyötyä valtakunnalle… Onneksi, lisäsi hän, — on sydämeni vapaa ja minut saa naittaa koska tahansa, jos politiikka vaatii… Hän oli sillaikaa avannut kallisarvoisen rasian, joka seisoi pöydällä, ja siitä ottanut jalokivillä koristetun ristin: — anna tämä morsiamellesi, puhui hän sitte, — mutta sano hänelle, että kuninkaan lahja vastaiseksi on pidettävä salassa.

Olavi kiitti vieläkin ja aikoi lähteä.

— Muista, sanoi kuningas, — että sinulla on paljon tekemistä ja sinä saat yhtä tehdä, mutta et toista laiminlyödä… Ymmärrätkö?

— Koska kuningas käskee minua palaamaan?

— Sen saat tietää kansleriltani… teidän pitää työskennellä yhdessä.

— Ja hyvää kyytiä.

Olavi läksi ja Kustaa alkoi miettien astella edestakaisin huoneessa. "Hän tekee oikein", puheli kuningas itsekseen, "tyhjää on aina olla yksin… mutta enhän minä ole yksin… onhan minulla Lauri ja Olavi… mutta kokonaan luottaa toiseen, kokonaan uskoutua hänelle, arvata ajatukset toistensa silmistä, sulautua samaksi sieluksi toisen kanssa — se on maallista onnea suurempaa, se on autuutta. Tulenkohan minä milloinkaan kokemaan sitä?… Niin, Olavi tekee oikein, ja minä toivotan hänelle onnea!"

Siinä kuninkaan ajatus keskeytyi, sillä tuli vieraita, mutta hän oli koko päivän tavallista iloisempi ja hellämielisempi.

Jokainen joka tahtoi puhua hänen kanssaan uskonnollisista asioista, oli aina tervetullut, ja nyt hänen vakava päätöksensä oli, että Uusi Testamentti käännettäisiin ruotsinkielelle, jotta jokainen itse alkulähteestä saisi ammentaa valistusta.

Usein tulivat oppimattomat papit kaikessa alamaisuudessa kertomaan kuninkaalle, että kansa tietämättömyydessään oli paljon onnellisempi kuin jos sen käsiin annettiin niin vaarallinen kirja kuin raamattu; he eivät lukisi sitä kuin omaksi vahingokseen ja viimeinen häiriö tulisi ensimäistä pahemmaksi.

— Mutta pappien ammattihan on selittää tietämättömille, mitä eivät he ymmärrä, vastasi kuningas, luoden kysyjään katseensa.

— Kyllä, mutta hullu voi tehdä niin monta kysymystä, ettei kymmenen viisasta saata vastata niihin.

— Tarkoitatteko että papiston oppi sitte on niin suuri; minulle on kerrottu että useat papit ovat niin tietämättömät, etteivät osaa edes lukea, vielä vähemmin selittää pyhää raamattua; minä puolestani luulen että käännös raamatusta äidinkielelle olisi erittäin hyvä; vai miten te arvelette?

Vastaukseksi tuli tavallisesti epäselvä mutina ja kysyjä läksi tiehensä, tehden tuhansia kumarruksia ja iloiten siitä että eheänä pääsi pois.

Arkkipiispa oli iloinen, tyytyväinen herra, joka täysin siemauksin nautti loistosta ympärillään.

Kuningas läksi kerran häntä tervehtimään ja hän vastaanotti hänet niinkuin ruhtinas toisen ruhtinaan. Suuri joukko palvelijoita juoksi edestakaisin loistavissa suojissa ja mitä jaloimpia viinejä ja harvinaisimpia herkkuja tarjottiin.

Mutta Kustaa niitä tuskin maistoi. Hän tahtoi saada puhua kahdenkesken piispan kanssa ja sen tähden vei piispa hänet salakammioonsa, jonka sisustus oli, jos mahdollista, vieläkin komeampi kuin muiden huoneiden; isäntä pyysi vieraansa istumaan ja asettui itse mukavaan tuoliin.

Kuningas lausui sanansa lyhyeen ja ankarasti; hän kehoitti arkkipiispaa ja hänen virkaveljiään toimittamaan ruotsalaisen käännöksen Uudesta Testamentista.

Johannes herra arveli, ettei sillä asialla ollut kuinkaan kiire.

— Kaikissa muissa maissa löytyy sekä Uusi Testamentti että koko raamattu äidinkielellä, vastasi kuningas; — en tahtoisi uskoa ruotsalaisia pappeja paimeniksi, jotka sekä laiminlyövät lammasten ravitsemisen että kieltävät niiltä laitumen.

Piispa huomautti, että kuningas on aivan liian ankara ja — puolueellinen.

Mutta silloin kuningas tilastollisten tietojen avulla näytti toteen, kummoista luostarielämä oli, sekä että löytyi pappeja, jotka eivät osanneet edes selvästi lukea ruotsia sisältä ja toisia, jotka huonolla elämällään herättivät pahennusta seurakunnassa. "Siitä en puhukkaan", jatkoi hän, "kuinka paljon tällaisten isien aviottomia lapsia lankeaa seurakunnan niskoille".

Arkkipiispa vuoroin kalpeni, vuoroin punastui. Kuningas ei maininnut ainoaakaan tapausta jättämättä siitä selviä, kirjallisia todistuksia; vihdoin olivat arkkipiispan kädet täynnä papereja; hänen pyöreät, jovialiset kasvonsa olivat käyneet pitkiksi ja kalpeiksi, hän silmäili kuningasta miltei rukoilevasti, mutta ei saanut lausutuksi sanaakaan puolustukseksi.

— Toivon että tarkkuudella luette nämä paperit, sanoi kuningas, — ja kun olette huomannut, että pikainen apu on tarpeen, niin älkää viivytelkö sen aikaansaamista.

— Vakuutan että tulen tekemään mitä suinkin voin, vastasi herra Johannes.

Kuningas läksi, mutta hänen sanansa olivat kerrassaan lamauttaneet arkkipiispan. Olihan hän kyllä tietänyt tuon kaiken, mutta hän oli aina kristillisen lempeyden vaipalla peittänyt kaikki pienet helmasynnit… eihän inhimillistä heikkoutta käynyt tuomitseminen niin ankarasti… ja mitä tuohon oppimattomuuteen tuli, niin eihän se ollut suurempi kuin kansan tietämättömyys, papisto ja kansa sopivat siten hyvin toisilleen. Mutta nyt hänen arvonsa hänet pakoitti… sillä olihan hän luvannut kuninkaalle, mutta mitä Brask, se hirmuinen Brask, sanoisikaan, kun saisi tästä kaikesta tiedon!

Muutamia päiviä sen jälkeen kierteli kautta koko Ruotsin huhu, joka oli niin mahdoton, ettei kukaan viisas ihminen voinut sitä uskoa; hurskaat tekivät sen kuullessaan ristinmerkin ja kysyivät toisiltaan, oliko maailman loppu käsissä, ja kun sama huhu havaittiin todeksi ja se saapui piispa Braskin luo, niin se hänessä herätti suurinta kauhua ja pelästystä.

Mestari Olavi, diakoni Olavi, Tukholman Suurkirkon opettaja, oli vastoin kaikkia pyhän kirkon käskyjä ja määräyksiä mennyt avioliittoon!

Piispa Brask kirjoitti kuninkaalle ja huomautti, miten paljon pahennusta se herättäisi kirkossa ja seurakunnassa. Hän koetti kuninkaalle selittää, mikä häiriö tulevaisuudessa syntyisi, kun tuomarin lain mukaan esimerkiksi perintökysymyksissä täytyi kohdella pappislapsia samalla tavalla kuin aviottomia lapsia. Ja kun asiassa sitte vedottaisiin kuninkaaseen, niin miten hän menettelisi?

"Sentähden", lopettaa piispa kirjoituksensa, "ei mestari Olavin avioliitto ole oikea eikä laillinen, vaan on hän kirkkolain mukaan julistettava pannaan. Pankaa nyt siis Jumalan tähden tämä asia kuntoon, niinkuin kristityn ruhtinaan sopii, ja minä toivon että kaikkivaltias Jumala antaa Teille armonsa, että te voisitte toimia valtakunnan kunniaksi ja omaksi ansioksenne Jumalan edessä ja kaikkien valtakunnan hurskaiden suojeluspyhien edessä, jotka teitä kaikesta pahasta varjelkoot."

Kuninkaan vastaus ei viipynyt.

"Te kirjoitatte mestari Olavin avioliitosta; me emme siitä tietäneet mitään, ennenkuin se oli tapahtunut, sillä me olimme sillaikaa Upsalassa. Mutta heti kun saimme kirjoituksenne, kutsuimme hänet eteemme, näytimme kirjoituksenne ja pyysimme kysyä, kuinka hän aikoi puolustaa tekoaan vanhojen tapojen edessä. Hän vastasi silloin voivansa puolustautua Jumalan lain edessä ja vakuutti, että oikeudenmukainen tuomari hänet löytäisi syyttömäksi, jos Jumalan lakia pidettäisiin ihmisten lakeja pyhempänä."

"Koska kerran hän sanoo", lisää kuningas, "tahtovansa oikeuden edessä vastata teostansa, niin emme voi kieltää häneltä sitä; jääköön hänen huolekseen, miten hän voi puolustautua. Mutta koska te kirjoitatte että hän tämän tekonsa vuoksi on julistettava kirkonkirouksen alaiseksi, niin meidän täytyy sanoa, että se meidän vähäisen järkemme mukaan on kummallista, että ihminen julistetaan pannaan avioliiton tähden, jota Jumala ei ole kieltänyt; mutta haureus, naisenraiskaus ja muut ilkityöt sallitaan paavin laissa, vaikka olemme kuulleet että niitä jotka näihin lankeevat, ulkomailla suuresti halveksitaan. Ja koska olemme kuulleet, että ulkomailla tapahtuu paljon sellaisia avioliittoja, niin arvelemme että täällä meilläkin vähitellen ruvetaan harkitsemaan, mikä on oikein ja mikä väärin, jotta me tietäisimme, miten meidän tulee menetellä."

"Teidän kirjoituksenne ei voi tarkoittaa yksin mestari Olavia, sillä eihän hänen avioliittonsa saata tuottaa paljonkaan vahinkoa, vaan tarkoitatte te varmaankin meitä ja iloitsette siitä että voitte leimata meidät siksi, jona meitä pidätte… Toivomme kuitenkin, että kirjoituksestanne huolimatta muille ihmisille selitätte menettelymme parhain päin. Heitän Teidät Jumalan haltuun. Kirjoitettu linnassamme Tukholmassa vuonna 1525."

"Sinun kettusi ei tule puremaan minun hanheani", mietti Kustaa. Ja varovaisena ja viisaana esiintyy hän aina molempien puolueiden välittäjänä ja turvautuu kaikissa riitakysymyksissä raamattuun, antaen sen sanojen ratkaista.

Arkkipiispa oli jakanut Uuden Testamentin käännöstyön tuomiokapitulien ja muutamien luostarien kesken, mutta se kävi hitaasti, osaksi luultavasti siitäkin syystä, että katolisen kirkon miehet aina siinä suhteessa ovat olleet hiukan vastahakoiset. Mutta muut kävivät asiaan käsiksi. Ansio käännöksestä kuuluu joko kuninkaan kanslerille Lauri Antinpojalle tai Olavi Pietarinpojalle; luultavasti he yhdessä tekivät työtä, mutta antaakseen suurelle teokselle korkeamman merkityksen, panivat he sen ilmestymään ikäänkuin itsestään, ilmoittamatta kääntäjien nimiä.

Työ oli sujunut sellaisella kiihkolla, että jo 14 p. elokuuta 1526 Tukholmassa painosta ilmestyi Uusi Testamentti puhdaskielisenä ja arvokkaana.

Syvällä surulla katseli Brask, kuinka uutta oppia ahkeralla työllä edistettiin. Johannes Magnus sai kuulla ankaria nuhteita siitä että hän oli sallinut ihmisten julkisesti tarkastaa kirkon pyhää oppia; siitä ei arkkipiispa voisi vastata pyhän isän edessä.

Ei Brask myöskään hyväksynyt Uuden Testamentin käännöstä; se oli muissa maissa johtanut kerettiläisyyteen, ja niin saattoi käydä Ruotsissakin.

Taaskin antoi hän kirkkojen ja luostarien porteille naulata kiertokirjeitä, joissa ankarasti kiellettiin levittämästä luterilaista oppia, koska sen seuraajat ylenkatsoivat sekä hengellisen että maallisen oikeuden, selittivät katumustyöt, kiirastulet, paastot, ripit, pyhien avuksihuutamisen, esirukoukset kuolleiden puolesta, aneen ja kanoniset lait pelkiksi ihmiskeksinnöiksi; yllyttivät maallista esivaltaa rikkomaan ja muuttelemaan kirkon sääntöjä ja koettivat saavuttaa vapautta, jota he kyllä nimittivät kristilliseksi, mutta jota pitäisi kutsua luterilaiseksi tai pirulliseksi! Jokaisen tuli rukoilla Jumalaa varjelemaan sellaisista!

Hän hankki maahan kaikki kirjat, joita ulkomailla oli kirjoitettu Lutheria vastaan ja lähetti niitä tuomiokapituleihin ja luostareihin.

Hänen valppautensa ulottui kaikkialle, hän oli uuden opin voimakkain, arvokkain ja vakaumukseltaan puhtain vastustaja.

Näiden taistelujen raivotessa, kun Kustaan toiselta puolen täytyi lannistaa yhä kasvavaa ylimielisyyttä ja toiselta puolen oikaista väärinkäytöksiä, tuli hänelle vielä lisäksi muitakin huolia.

Niitä tuli sieltä, mistä hän vähinten niitä odotti.

Taalalaismiehet kirjoittivat hänelle kirjeen Vapunpäivänä 1525.

"Kai Teidän armonne muistaa, miten paljon rahaa ja palvelijoita Teillä oli, kun te karkurina kiertelitte metsissämme. Silloin ei ollut saksalaisia eikä tanskalaisia Teitä auttamassa, vaan me köyhät taalalaiset, helsinglantilaiset, gestrikiläiset ja muut talonpojat koko Ruotsin valtakunnasta sen teimme. Silloin te lupasitte ja vannoitte pysyvänne uskollisena P. Eerikin ja Ruotsin laille ja vanhoille hyville tavoille, ja rakastavanne Ruotsin talonpoikia ja suojelevanne kirkkoa."

Sitte ylistettiin talonpoikien, varsinkin taalalaisten tekoja ja soimattiin kuningasta siitä, että hän "oli tuonut saksalaisia ja tanskalaisia maahan ja antanut heille maan parhaimmat rahat. Ruotsalaisia miehiään hän sitävastoin oli kohdellut kovin kourin ja keihäillä ja raudoilla pakoittanut heitä vaikenemaan, kun he vaativat palkkaansa. Näytti siltä kuin olisi täytynyt epäillä, oliko hän pitänyt kuninkaanvalansa, jonka hän Ruotsin miehille vannoi Strängnäsissä."

"Miten hän oli valansa pitänyt, sen he päättivät jättää Jumalan haltuun. Mutta epäkristillisesti hän oli verottanut luostareja ja kirkkoja, pappeja ja munkkeja ja ottanut kaikki Jumalan kunniaksi vihityt kalleudet, kuten kalkit, pyhät astiat, pyhien naisten rasiat, ja hyödyttömästi hajoittanut kaikki nämä tavarat pois valtakunnasta. Sitte hän kirkolta oli ottanut kaikki ruotsalaiset rahat ja antanut sijaan huonoja klippinkeja, jotka hän pian julisti kelpaamattomiksi. Myöskin oli hän vaatinut kymmenyksiä, jota ei kukaan kristitty ruhtinas ennen häntä ollut tehnyt. Pelättävää oli että näiden hänen pahojen tekojensa tähden Jumalan viha kohtaisi valtakuntaa, jollei parannusta tapahtuisi. Taalalaiset eivät sallineet että kirkoille tai luostareille, papeille, munkeille, kauppakaupunkilaisille tai Ruotsin talonpojille pantaisiin lisää hopeaveroa, sillä maa ei laisinkaan ollut hyötynyt siitä, mitä viime kesänä oli uhrattu retkeen herra Severin Norrbyta vastaan. Kuninkaan syy oli, että hän vielä pysytteli merellä ja että Gottlanti oli joutunut vieraiden käsiin."

Rehellisen, hyvän Kristina rouvan on kuningas ottanut kiinni ja pannut vankeuteen. Sten herran pojan, Niilo Sturen oli hän karkoittanut pois maasta. Hyviä miehiä, jotka uskollisesti olivat palvelleet Ruotsin herroja, oli hän vihannut ja vainonnut, mutta valtakunnan kavaltajat, ruotsalaiset, saksalaiset ja tanskalaiset, jotka maan pahimman vihollisen kanssa olivat olleet pettämässä Sten herraa, oli hän korottanut piispoiksi, linnanpäälliköiksi ja maavoudeiksi; toisille taas oli hän antanut maata ja lääniä ja tehnyt talonpoikien herroiksi ja päämiehiksi miehiä, joiden kädestä heidän ystävänsä ja sukulaisensa olivat saaneet surmansa.

"Jollette Te tahdo tehdä pikaista parannusta ja luopua kavaltajista ja rakastaa ruotsalaisia miehiä ja päästää vapaaksi Kristina rouvaa, Niilo Sturea ja muita ruotsalaisia miehiä, joita olette vanginneet, ja hankkia maahan parempaa kauppaa, sellaista jommoinen meillä oli muiden hyvien herrojen aikana, niin emme voi pitää sitä uskollisuusvalaa, jonka Teille vannoimme; ja tietäköön Jumala ja kaikki rehelliset miehet, että Te väärällä menettelyllänne olette pakoittaneet meidät rikkomaan uskollisuuden, jonka Teille lupasimme…"

"Me huomaamme, että Te tahdotte saattaa meidät, ruotsalaisraukat, täydelliseen perikatoon ja sen vaaran me ja jokainen, jonka sydän uskollisena sykkii isänmaalle, Jumalan avulla tahdomme torjua. Tähän äärimmäiseen keinoomme suokoot pyhä Eerik kuningas ja kaikki valtakunnan hurskaat suojeluspyhät armonsa!"

"Kirjoitettu Taalaissa ja vahvistettu maan sinetillä, pyhän Vapun päivänä 1525."

Sillä tavalla kirjoittaa itsevaltias alamaiselleen ja ylpeämpää kieltä ei Kustaa itse olisi voinut käyttää. Taalalaisten sanoissa ilmeni vanha vapauden- ja itsenäisyydentunto; he tiesivät, nuo taalalaiset, mitä he Engelbrektin ja Sturein aikana olivat toimittaneet, ja nyt tuo karkulainen, jonka he olivat tehneet kuninkaaksi, aikoi ruveta uskottomaksi velvollisuuksilleen maata ja kansaa kohtaan.

Niin katkeraa ja säälimätöntä kirjettä ei kuningas ollut odottanut, mutta sen hän kyllä tiesi, että maassa vallitsi tyytymättömyys, ja syyt olivat myöskin hänelle tutut.

Tärkeimpänä syynä tyytymättömyyteen oli se, että tarpeellisimmat tavarat, varsinkin silli, oli niin korkeassa hinnassa, että rahasta oli niin suuri puute ja että verot olivat niin suuret. Jo palatessaan Malmöstä kuuli kuningas valitettavan, että kansa, sitte kun klippinki oli julistettu kelpaamattomaksi, oli aivan ilman rahaa, sekä että, jos tätä jatkuisi, kukaan ei voisi maksaa veroa tai velkaa tai pysyä tilallaan, vaan täytyisi jokaisen vääntää ovensa lukkoon ja "lähteä sinne, minne Jumala neuvoi".

Todistuksena kalliista ajasta kertoivat talonpojat, että heidän nyt suolaleiviskästä täytyi maksaa enemmän kuin ennen kokonaisesta tynnöristä; silakkatynnöri oli nykyään samassa arvossa kuin ennen kuusi, leiviskä haukea maksoi nyt saman kuin ennen neljä leiviskää ja samassa suhteessa oli muukin ostotavara kallistunut.

Vielä valitettiin, että rikkaat pettivät köyhiä, ostamalla viljaa, jonka sitte möivät mitä kalleimpaan hintaan, moitittiin kaupunkeja epärehellisistä kaupoista, valitettiin että kuninkaan voudit nylkivät kansaa minkä jaksoivat, j.n.e. Nämä mielipiteet levisivät kirjoitusten kautta pitäjästä pitäjään Taalaissa, tai saapuivat kuninkaalle, ja niissä käytettiin aluksi nöyrää, rukoilevaa kieltä. "Me rukoilemme Teidän armoanne Jumalan tähden", sanotaan esimerkiksi, "katsomaan meidän parastamme tänä kalliina aikana, niinkuin olette luvannut, aina kun olemme puhuneet Teidän kanssanne". Syytökset koskivat ainoastaan Berendt von Meleniä ja muita ulkomaalaisia, joita oli tullut kaupunkiin ja jotka "panivat tuumansa tukkoon ja vahingoittavat yhteistä kansaa".

Mutta kun kuninkaasta eronneet miehet, tuomiorovasti Knut ja Pietari Sunnanväder syksyllä 1524 erään kolmannen henkilön, nimittäin Pietari Grymin kanssa, olivat lähteneet Taalaihin, muuttuivat taalalaisten kirjeet koviksi ja katkeriksi, kunnes vihdoin tuo uhkaava kirje saapui. Moran kirkkoherra, Jaakko, suojeli noita kolmea miestä ja heidän toimintansa vaikutti suuresti kansaan.

Aika oli Kustaalle todellakin huolestuttava. Me muistamme Malmön kokouksen, lyypekkiläisten kavalluksen, uudestakastajien ilmestymisen Tukholmaan, pelon Kristianin ja Severin Norrbyn hankkeista sekä uuden opin tuottaman levottoman mielentilan. Jokainen näistä seikoista oli sellainen kari, että se olisi saattanut tuottaa kuninkaalle perikadon, mutta hänen luottamuksensa pysyi yhtä lujana kuin ennenkin ja vaikka huolet joskus hänen niskaansa lannistivatkin, niin hän pian taas nosti päänsä pystyyn ja ajatteli: "Se ei ole vaarassa, joka on Jumalan suojeluksessa." Pahoja sanomia tuli yhä useammin, mutta hän tiesi että ne olivat yhteydessä edellisten kanssa.

Kerrottiin että Severin Norrby ja taalalaiset olivat ryhtyneet kirjevaihtoon. Severin kirjoitti menevänsä naimisiin Kristina rouvan kanssa ja rupeavansa ruotsalaisten hyväksi ja oikeudenmukaiseksi herraksi. Hän tahtoi että taalalaiset mannermaan puolelta karkaisivat kuninkaan päälle, hän itse tekisi hyökkäyksensä mereltä, ja siten saisi julma kuningas rangaistuksen rikotusta valastaan.

Kustaa epäili todellakin Kristina Gyllenstjernaa, hän oli häntä kohdellut kylmästi ja ikäänkuin vieraana. Kustaa oli ottanut hänen vanhimman poikansa mukaansa Kalmariin, aikoen viedä hänet Tukholmaan kasvatettavaksi, mutta poika oli niin ujo ja arka ja näytti niin haluavan pois, että Kustaa vihdoin päätti lähettää hänet takaisin äitinsä luo kasvatettavaksi.

Kauvan aikaa mietittyään asiaa ja varmaankin neuvoteltuaan uskollisen Laurinsa kanssa, oli kuningas päättänyt määrättynä päivänä kutsua kokoon Tukholman pormestarin ja neuvoston sekä kaupungin mahtavimmat miehet raatihuoneelle.

Kukaan ei tietänyt, mistä keskusteltaisiin, jonkatähden odotettiin kuninkaan sanansaattajaa.

Kaikkien suureksi hämmästykseksi astui hän itse saliin, tervehti ystävällisesti, mutta vakavana, läsnäolevia ja rupesi sitte puhumaan siitä, mitä pahoja huhuja hänen toimistaan kierteli pitkin maata. "Tiedättehän minkä arvoiset ne ovat", sanoi hän, "mutta ennenkuin minä ryhdyn niihin vastaamaan, täytyy minun tietää, voinko luottaa Tukholman pormestariin, neuvostoon ja muihin miehiin".

Kaikki läsnäolijat vastasivat kuin yhdestä suusta, että he olivat valmiit elämään ja kuolemaan kuninkaan kanssa ja että jokainen voimansa mukaan tahtoi koettaa tukahuttaa liikkeellä olevia huhuja.

Sitte määrättiin toukokuun 7 päiväksi yleinen valtiokokous Vesteråsiin.

Samaan aikaan saapui yllämainittu uhkauskirje Taalaista.

Kokoukseen oli, paitsi valtioneuvostoa, jonka piti saapua 7 päivänä, kutsuttu kauppakaupunkimiehiä ja talonpoikia, kaksi jokaisesta kaupungista ja kaksi joka kihlakunnasta, ja näiden piti saapua toukokuun 14 päiväksi.

Valtioneuvoston kanssa tulivat myöskin Strängnäsin, Skaran ja Turun piispat sekä kuninkaan kansleri.

Mutta vasta kokoontuneiden säätyjen läsnäollessa nousi kuningas puhumaan ja valitti, että hänestä kansan kesken kulki niin pahoja valheita ja että häntä vastaan oli tekeillä mitä ilkeimpiä salahankkeita. Tämän yhteydessä mainitsi hän julkisesti sekä Severin Norrbyn, tuomiorovasti Knutin ja kansleri Pietarin, että muita, jotka tahtoivat matkaansaattaa riitaisuuksia valtakunnassa ja eroittaa kuninkaan. Hyvien syiden perustuksella näytti hän toteen, että kaikki mistä häntä syytettiin oli valhetta ja satua.

"Jos hänen hallituksensa oli niin puutteellista, ettei se miellyttänyt säätyjä, niin hän paikalla ilmoitti olevansa valmis luopumaan siitä, jottei valtakunnassa hänen tähtensä syntyisi häiriötä."

Säätyjen vastaus oli yksimielinen; he pyysivät ettei kuningas heittäisi heitä ja maata, vaan pysyisi hallituksessa ja johtaisi heitä niinkuin tähänkin asti; he tahtoivat hänen edestään uhrata verensä ja henkensä ja vakuuttivat koko maan nimessä jokainen puolestaan pitävänsä huolta siitä, ettei tuollaisia salahankkijoita puolustettaisi missään, vaan päinvastoin rangaistaisiin niin, että kaikki heidän rikostaan pelkäisivät.

Heidän pyyntöjensä ja lupaustensa tähden suostui Kustaa pysymään hallituksessa ja lupasi hänkin puolestaan uhrata henkensä ja kaikkensa Ruotsin hyväksi.

Antaakseen alamaisilleen tiedon asiain oikeasta tilasta, kirjoitti kuningas avonaisen kirjeen, jossa hän osoitti, mitä salavehkeitä oli tekeillä ja miten kaikki nämä puuhat olivat omiaan saamaan aikaan eripuraisuutta kansassa, joten Kristianin olisi sitä helpompi päästä takaisin valtakuntaan. Taalalaisille lähetti kuningas useita kirjeitä, hän ei vihassa vastannut heidän kirjeisiinsä, vaan antoi heille ystävällisiä varoituksia, neuvoen heitä luopumaan erehdyksistään ja menettelemään varovaisesti, jotteivät he joutuisi pahimman vihollisensa valtaan. Vihdoin neuvoi hän heitä kiireen kautta luopumaan Pietari Sunnanväderistä ja pysymään kuninkaalle uskollisina, niinkuin he olivat luvanneet; jolleivät he siihen suostuisi, täytyisi kuninkaan yhdessä neuvoskunnan ja kansan kanssa keksiä joku keino, jolla heidät saataisiin taipumaan.

Jos he sitävastoin tahtoivat osoittautua uskollisiksi kansalaisiksi, niin hän kyllä katsoisi heidän parastaan, sen tiesi Jumala, jonka haltuun hän heidät uskoi.

Palattuaan Kalmarista Tukholmaan, viipyi hän siellä ainoastaan lyhyen ajan, jonka jälkeen hän läksi pohjoiseen päin, Vestmanlannin kautta Taalainmaalle, ja piti maakäräjät Tunassa.

Sillaikaa oli mielentila Taalaissa aika lailla rauhoittunut. Molemmat pappismiehet olivat sekä oman että hyvän ystävänsä mestari Jaakon tähden kiireesti pötkineet tiehensä Taalaista ja lähteneet Norjaan. Joko olivat kuninkaan toimenpiteet tai hänen rauhoittavat kirjeensä ja lähetyksensä syynä siihen, että tyytymättömät pappismiehet huomasivat nykyisen mielentilan muokkaamisen vallan hedelmättömäksi työksi, jonkatähden he päättivät ajoissa kadota näyttämöltä.

Kokoontuneet olivat pääasiallisesti kupari-, hopea- ja rautavuoritilallisia sekä yhteistä kansaa. Kuningas antoi nyt suullisen vastauksen niihin kysymyksiin, jotka he kirjallisesti olivat tehneet hänelle. Hän ilmoitti että hän kansan tahdosta ja säätyjen päätöksestä oli julistanut klippingit kelpaamattomiksi; itse ei hän ollut niiden arvoa ylentänyt enempää kuin alentanutkaan, ja väärin oli, että he hänestä uskoivat pahaa, kun he kuitenkin helposti saattoivat huomata, että hänen halunsa oli järjestää kaikki asiat maan ja valtakunnan parhaaksi. Ja pitihän heidän ymmärtää, ettei ollut niinkään helppoa järjestää asioita, jotka olivat mitä suurimmassa epäjärjestyksessä, eikä myöskään ollut oikein tehdä hänen työtään raskaammaksi kuin se jo muutenkin oli.

Tämä vaikutti. Ja nyt riensivät kaikki hänen ympärilleen koettaakseen hyvittää mitä olivat rikkoneet. Vihdoin lähettivät Taalain asukkaat avoimen kirjeen rakkaille kanssaveljilleen, kruunun veronalaisille talonpojille, kansalaisille ja yhteiselle kansalle, jotta he kaikkialla valtakunnassa tekisivät tiettäväksi, että he selvästi olivat kuulleet ja ymmärtäneet kuninkaan suoran puolustuksen sitä valheellista ja kavalaa huhua vastaan, jonka Pietari Sunnanväder ja hänen liittolaisensa hänen armonsa kuninkaan kiusaksi olivat panneet liikkeelle. Ja jotteivät tuollaiset kavaltajat enään pääsisi matkaansaattamaan häiriötä valtakunnassa, niin he nyt rakkaimman ja armollisimman herransa kanssa avonaisella kirjeellä ja sinetillä olivat päättäneet ja sitoutuneet, etteivät he tästä päivästä lähtien enään puolustaisi ja suojelisi hänen vihamiehiään tai kavaltajiaan, sekä etteivät he koskaan uskoisi valheellisia huhuja hänestä j.n.e.

Sillä kertaa tyyntyi levottomuus ja kuningas palasi Tukholmaan.

* * * * *

Me tiedämme, että arkkipiispa Johannes Magnus Hojan kreivin kanssa lähetettiin Lyypekkiin edustamaan Ruotsia Gottlannin asiassa.

He viipyivät siellä helluntaista syyskuuhun asti. Päätettiin että rauha Lyypekin kanssa säilytettäisiin, jota vastoin Tanska ja Lyypekki keskenään tekivät sen sopimuksen, että Hansakaupunki korvaukseksi kuningas Fredrikille antamastaan avusta saisi Gottlannin ynnä Visbyn ja Visborgin neljäksi vuodeksi. Tähän täytyi valtuutettujen suostua ja niin kadotti Ruotsi saaren 140 vuodeksi.

Kotiin palattuaan huomasi herra Johannes paikalla, että uskonpuhdistustyö oli edistynyt; kuningas ei ollut tyytyväinen lyypekinretken tuloksiin, sen hän tiesi; ehkä sekin siis osaksi vaikutti piispaan, kun hän helmi- ja maaliskuun aikana päätti lähteä tarkastusmatkalle lääniinsä, mutta pääsyynä oli tietysti se, että hän tahtoi näyttää pitävänsä huolta kirkon asioista. Hän valmistautui matkalle koko sillä komeudella, joka siihen aikaan kuului arkkipiispalle.

Hänen seurueessaan ratsasti kaksisataa henkeä, joista useat ylhäisiä aatelismiehiä. Koskei paavi ollut häntä vihkinyt eikä hän siis saanut toimittaa virkatehtäviä, oli hänen mukanaan harmaa veli nimeltä Vincenteus, joka lienee ollut vihitty ja jota siitä syystä kutsuttiin piispaksi. Tämä vihki Johanneksen asemasta alttarit, kirkkoastiat, kirkkomuurit ja risti kirkot.

Osoittaakseen vihaavansa luterilaista kerettiläisyyttä ja vaativansa papeilta elämän puhtautta, kiskoi Johannes suurella ankaruudella papeiltaan sakkoja jalkavaimoista ja äpärälapsista.

Palatessaan pyysi kuningas että arkkipiispa kävisi hänen luonaan.

Johannes Magnuksen hartain toivo oli pysyä sovussa kummankin puolueen kanssa. Hän pelkäsi virkaveljeään piispa Braskia; kuningas taas oli nuori, urhea herra, jonka käsissä oli koko tulevaisuus ja jolle hän tahtoi olla mieleen. Toivoen että kuningas kiittäisi hänen virkaintoaan läksi hän Tukholmaan.

Mutta kuninkaan vastaanotto oli kylmä ja odotetun kiitoksen asemasta kysyi kuningas, oliko piispa koskaan ajatellut virkansa ja ammattinsa velvollisuuksia. Oliko Kristus käskenyt apostolejansa viettämään komeaa elämää tässä maailmassa, vaeltamaan turhamielisen saaton seuraamana ja voitelemaan kelloja, kiviä ja kantoja, vai eikö hän ollut antanut heille syvempiä, korkeampia käskyjä?

Piispa joutui hämilleen, hän vuoroin kalpeni, vuoroin punastui.

— Minä olen raamatussa lukenut, jatkoi kuningas, — että Kristus käski heitä saarnaamaan ja opettamaan kansalle Jumalan pyhää tahtoa.

— Tietysti, sammalsi piispa, — minä pidän irstaiset ankarassa kurissa.

— Se ei taida parantaa heitä enempää kuin seurakuntaakaan, ja minä pelkään ettei matkanne ole tuottanut Jumalalle kunniaa eikä hyötyä.

— Minä tein minkä voin.

— Ei, herra piispa, sitä te ette tehnyt, sillä te ette käynyt kouluissa.

— En tällä kertaa.

— Mutta sen teette tästälähin.

— Sen lupaan.

He pusersivat toistensa käsiä ja erosivat näennäisesti hyvinä ystävinä.

Jonkun aikaa myöhemmin läksi Kustaa 2,000 kiiltävään haarniskaan puetun miehen seuraamana Upsalaan. Hän oli käskenyt Uplannin rahvasta Eerikin päivänä 18 p. toukokuuta kokoontumaan Upsalan kumpujen luo. Itse hän ratsunsa selässä oli pysähtynyt yhdelle kummuista. Arkkipiispa, hänkin ratsun selässä, oli kuninkaan oikealla puolella ja kansleri Lauri Antinpoika vasemmalla. Kokoontunut kansa seisoi kentällä kummun alla.

Kuninkaan takana oli suuri joukko neuvoston herroja.

Silloin lausui Kustaa: "Te hyvät talonpojat, tahdon lausua teille sanasen puhtaasta evankeelisesta opista. Te tiedätte, että se opettaa meitä kiittämään ja palvelemaan Jumalaa, mutta minun vähäisen ymmärrykseni mukaan ei sen tule tapahtua yksin ristinmerkin tekemisellä ja polvien notkistamisella, vaan paljon enemmän Jumalalle mieluisilla teoilla ja siten, että me likinnä Jumalaa rakastamme isänmaatamme, tottelemme esivaltaa ja voimassa olevia lakeja ja veljinä kohtelemme kaikkia kanssaihmisiämme."

— Niin, se on totta! kuului kansanjoukosta.

— Mutta siihen ei päästä ilman työtä ja sentähden täytyy jokaisen koettaa saada aikaan niin paljon kuin suinkin.

— Sitä tässä kyllä saa koettaa muutenkin.

— Niin kyllä! tuli joka taholta vastaukseksi.

— Tiedättekö, hyvät ystävät, jatkoi kuningas, — olen tullut ajatelleeksi, miten paljon meidän maassamme on laiskoja ja oppimattomia pappeja; sitäpaitsi on joka luostari täynnä munkkeja, jotka miltei syöpäläisten lailla kuluttavat maan parhaimmat voimat.

Talonpojat katselivat epäillen toisiinsa, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan.

— Mitä arvelette, jatkoi kuningas, — panisinko toimeen tarkastuksen heidän joukossaan? Ne jotka kelpaavat saarnaajiksi saavat toimeentulon, mutta muut saavat hankkia elatuksensa otsansa hiessä, niinkuin Jumala on käskenyt.

Vaitioloa yhä kesti.

— Pitäisi hankkia koulumestareja ja teinejä opettamaan kansan lapsille kristillisyyttä ja hyviä tapoja, jatkoi kuningas.

Yleinen mielenkiihko valtasi kentällä seisovan joukon. Kuiskaeltiin, päätä nyökyteltiin. Vihdoin otti vanha ukko lakin päästään ja virkkoi:

— Kiitoksia paljon hyväntahtoisuudestasi, mutta koska meidän kuitenkin täytyy ruokkia munkkimme, niin voimmehan samalla pitää heidät.

— Niin puuttui puheeseen toinen, joka seisoi aivan vieressä, — olemme kuulleet, että aiottaisiin poistaa latinalainen messu ja muuttaa vanhaa uskontoamme.

— Se kuuluu olevan kanslerin syy, huusi kolmas… hän yllyttää Kyösti kuningasta kääntämään kirkkoa, hän on pakana, kerettiläinen!

— Ajakaamme pois hänet, missä hän on? huusivat useat äänet vallan sekaisin.

Kuningas vilkaisi äkkiä kansleriin, joka tyynesti hymyillen pysytteli hänen rinnallaan.

— Tunnetteko Lauri Antinpoikaa? kysyi hän.

— Emme, mutta jos hän vaan tulee tänne joukkoomme, niin hän piankin saa oppia tuntemaan meidät.

Silloin käski kuningas erästä hoviherraansa puhuttelemaan kansaa latinaksi. Herra totteli.

— Mitä hän sanoo? kirkuivat talonpojat.

— Mitä te sitä kysytte? Ettehän te ymmärrä latinalaista messuannekaan, mutta kuitenkin tahdotte säilyttää sen.

Kuningas lausui ystävälliset jäähyväiset ja sanoi sitte Lauri herralle:

— Kun silmä kauvan on ollut pimeydessä, niin ei se heti siedä päivänvaloa.

— Parantuneen opetuksen kautta se vähitellen voi tottua, vastasi kansleri.

Mutta kuningas tuntui olevan mitä parhaimmalla tuulella; mahdollisesti ei hän piispalle tahtonut näyttää tyytymättömyyttään kärsitystä tappiosta; hän laski reippaasti leikkiä piispan kanssa ja kun, heidän ratsastaessaan kaupunkiin päin, muuan hoviherroista ojensi hänelle kauniin kukkaseppeleen ajan tavan mukaan koristaakseen hänet kevätruhtinaaksi, niin laski kuningas sen arkkipiispan päähän ja nimitti hänet kevätruhtinaaksi.

Kaikissa pohjoismaissa oli tullut tavaksi valita kevätruhtinas, joka koristettiin seppeleillä ja kukkasilla; tämän velvollisuus oli sitte pitää kemut kaikille, jotka olivat ottaneet osaa leikkiin.

Johannes Magnus oli erittäin iloissaan kunniasta joka häntä oli kohdannut. Hän piti koko kotimatkan seppelettä päässään, aavistamatta, että hänelle hiukan naurettiin.

Kevätruhtinaan kemut määrättiin pidettäviksi kaksi päivää jälkeenpäin eli helluntaipäivänä, 20 p. toukokuuta.

Arkkipiispa asetti kuninkaan toiselle kunniasijalle ja istuutui itse vastapäätä toiselle, mutta juomamaljat ja muut pöytäkalut olivat hänen puolellaan paljon komeammat kuin kuninkaan puolella. Kuningas hämmästyi viinien ja ruokien ylellisyyttä ja kun arkkipiispa vihdoin joi kuninkaan maljan sanoilla:

"Meidän armomme juo teidän armonne onneksi, toivottaen hyvää vuotta!" Niin kuningas vastasi:

"Sinun armosi ja meidän armomme eivät mahdu saman katon alle!"

Ja kuningas nousi ja läksi pois.

Mutta läsnäolevat purskahtivat meluavaan nauruun.

Muutamia päiviä myöhemmin meni kuningas tuomiokapituliin ja pyysi hengellisiä herroja sanomaan, keneltä he oikeastaan olivat saaneet oikeutensa.

Tohtori Pietari Galle vastasi, että pyhä kirkko oli saanut ne kristityiltä keisareilta, kuninkailta ja ruhtinailta. Myöskin oli aateli ja yhteinen kansa antanut kirkoille ja luostareille taloja ja tavaraa, jotka lahjoitukset kuninkaat ja ruhtinaat sitte kirjeillään ja sineteillään olivat vahvistaneet, jotta ne pysyisivät peruuttamattomina ikipäiviksi.

— Mutta, kysyi kuningas, — eivätkö toiset kuninkaat ja ruhtinaat voi peruuttaa tällaisia oikeuksia, koskei niistä pyhässä raamatussa mainita mitään ja koska ne ovat syntyneet vaan sentähden, että munkit ja papit ovat saarnanneet kiirastulta ja muuta sellaista, jota ei Jumalan sanassa suinkaan ole määrätty?

Tohtori Galle vaikeni.

— Voitteko te, arkkipiispa, antaa jotakin neuvoa? kysyi kuningas ja hänen vihansa alkoi nousta.

Arkkipiispa hypisteli rukousnauhaansa, mutta ei sanonut mitään.

Tuomiorovasti Göran Turenpoika, valtiohovimestari Ture Jönsinpojan poika, itserakas ja pöyhkeilevä herra, astui silloin esiin ja virkkoi kiivaasti:

— Sitä minkä keisarit ja kuninkaat ovat vahvistaneet eivät hänen jälkeläisensä voi rikkoa! Johan drikitaleissakin (säännöissä) sanotaan, että Jumalan iankaikkinen kirous kohtaa sitä, joka niitä vastustaa. Ja vielä sanotaan drikitaleissa, että se, joka rikkoo käskyn, joutuu iäiseen kadotukseen. Drikitaleissa…

— Niin, keskeytti kuningas hymyillen hänen puheensa, — kyllähän te juotte ja puhutte, mutta valtakunta ei siitä hyödy.

Tuomiorovasti väänteli ja käänteli; hänellä oli nähtävästi vielä paljon sanottavaa. Kuningas kääntyi hänen puoleensa:

— Jos Te pyhän Raamatun ja Jumalan sanan perustuksella voitte näyttää toteen, että nuo suuret vapaudet ovat aiotut hengellisille herroille, niin minä lupaan tyytyä. Rehellisille työmiehille suon heidän hyvin ansaitun palkkansa, mutta ne, jotka eivät saarnalla eivätkä kirjoituksilla palvele Jumalaa tai seurakuntaa, vaan kuluttavat aikansa veisaamalla ja ulvomalla luostareissa ja kirkoissa, ne olisivat ajettavat pois ja jätettävät palkkaa vaille.

Mutta kun tuomiorovastia kehoitettiin raamatun nojalla näyttämään toteen kirkon oikeuksia, niin hänkin vaikeni.

Kaikki ymmärsivät kuninkaan kysymysten tarkoituksen ja helppo oli huomata, mihin hän pyrki. Se kävi vielä selvemmäksi, kun Upsalan tuomiokapitulin dekaani Kustaalle huomautti, että kansa suuresti paheksui Vesteråsin piispaa sentähden ettei tämä hovissaan pitänyt niin suurta seuruetta kuin tapa vaati.

— Minusta kansalla olisi enemmän syytä paheksumiseen, jos hän pitäisi paljon väkeä ja sentähden vaatisi heiltä enemmän veroa… Arvelen että sanoillani kyllä loukkaan sekä teitä että muita samoinajattelevia, sillä te pidätte piispanvirkaa suurena herrautena ettekä muista raamatun sanoja, että piispan tulee olla yhteisen kansan palvelijana Herrassa, ja tätä virkaa hoitaa hän paremmin, jos hänellä on pienempi seurue. Mutta te ette tahdo tietää, kummoisen todellisen piispan tulee olla.

Dekaani poistui pelästyneenä; suuri kokoontuneiden joukko katseli hämmästyneenä tuota miestä, joka äkkiä heidän silmissään kasvoi kokonaiseksi Goliatiksi. Heidän jumalanpalveluksensa ydin oli itse asiassa koota aarteita aarteitten päälle.

Kirkko oli heidän käsityksensä mukaan aarreaitta, joka soi palvelijoilleen nautintorikkaan elämän.

Yksi ainoa mies piti katolisuutta ja paavin valtaa kristinuskon pääperustuksena.

Hans Brask oli rehellinen ja uskollinen kaikessa, sentähden ei hän koskaan rikkonut velvollisuuksiaan, ei epäilyksenkään hetkenä. Hän oli Kustaan ainoa arvokas vastustaja; hän oli päättänyt joko voittaa tai kaatua taistelussa sen asian puolesta, jota hän tunnusti.

Katolisuus vaatii tunnustajiltaan uskon vimmaa: Braskissakin sitä olisi voinut olla; mutta hän oli tyyni ajattelija, jolla johtotähtenä oli usko ja siitä ei hän hetkeksikään kääntänyt silmiään.

Mutta vastapuolueen miehet kulkivat silmät auki. Uusi aikakausi oli alkanut ja hän oli sen voimakkain vastustaja.

Maan hätä oli kääntänyt Kustaan silmät luostareihin ja kirkkoihin. Niissä säilytettiin äärettömiä aarteita ja hänen mielestään tuli jokaisen, joka tahtoi suojella omaisuuttaan vihollisilta, siis myöskin luostarien, kirkkojen, munkkien ja pappien, kantaa yhteistä taakkaa.

Lutherin kirjoitukset joutuivat aseiksi hänen käsiinsä, mutta ne houkuttelivat häntä myöskin tunkeutumaan yhä syvemmälle, kaiken tiedon alkulähdettä likemmä.

Hänen valistunut ystävänsä Lauri Antinpoika osoitti hänelle usein merkillisiä kohtia raamatusta ja sitte he keskustelivat niistä.

Vähitellen hänelle selveni, että Lutherin uskonpuhdistus oli ainoa tie valoon ja ajatuksen vapauteen ja että kansa ja maa tältä tieltä saattaisi löytää siunauksen.

Kummallista on, ettei mikään synny valmistamatta; sekä luonnon että hengen valtakunnassa täytyy maan olla kynnetyn ennenkuin siihen voidaan kylvää ja ennenkuin se voi kasvaa ja hedelmän kantaa; niin, hedelmän… kuka sen antaa?

Kustaa sen tunsi, kun hänen sielunsa joskus valtasi ääretön halu ryhtyä uskonpuhdistuksen suureen työhön. Monasti oli hänen mieleensä muistunut uni kynttilästä, jota hän oli tavotellut; nyt hän selvästi tiesi, mitä tekisi: hän sen asettaisi keskelle kansaansa, hän toimittaisi sille todellisia pappeja, jotka eivät halpamaisesta voitonhimosta saarnaisi seurakunnalle, vaan rakkaudesta Jumalan sanaan.

Hänen mieleensä muistui Kristian… niin, kansa oli suuttunut häneen pääasiallisesti sentähden, että hän oli tahtonut tuoda maahan Lutherin oppia.

Tietysti papit olivat yllyttäneet kansan, mutta olivatko ruotsalaiset papit paremmat?

— Se ei ole mikään uusi oppi, sanoi kansleri, — se on vanha oppi, mutta puhdistettuna kaikista turhista lisäyksistä.

— Niin, niin, olet oikeassa, Lauriseni, vastasi kuningas, — se on tuo vanha, puhdas Kristuksen hengen mukainen oppi; ja se meidän täytyy selittää niille, jotka huutavat kerettiläisyyttä ja antikristusta.

Ja senjälkeen kävi Kustaa asiaan käsiksi yhä suuremmalla päättäväisyydellä ja varmuudella.

Jo v. 1525 käski hän panna toimeen yleisen tarkastuksen luostareissa ja antoi Sigtunan dominikaniluostarin johtajalle toimeksi saman käskyn täyttämisen. Mutta tämä kohtasi oman veljeskuntansa jäsenissä suurta vastahakoisuutta, varsinkin Vesteråsissa, jossa priori Robertus, levoton ja kapinallisuuteen taipuva norjalainen, muiden sikäläisten veljiensä kanssa oli ollut osallisena Sunnanväderin ja Knutin salahankkeissa Taalainmaalla.

Heti kun tästä saatiin tieto, pantiin Robertus viralta ja kuningas antoi ankaran käskyn, että hänen ja kaikkien samaan veljeskuntaan kuuluvien ulkomaalaisten kolmen viikon kuluessa pitää jättää Ruotsin valtakunta.

Omin päin toimitti Kustaa sinne toisen priorin ja kun saatiin tietää, että Arbogan luostarissa oli harjoitettu kaikkinaista vääryyttä, niin antoi kuningas panna johtajan pois viralta ja käski palvelijansa Lauri Sommarin asettua sinne linnaleiriin, kirjoittaa luettelon kaikista luostarin kalleuksista ja tavaroista ja yhdessä kaupungin pormestarin ja neuvoston kanssa määrätä toisen luostarinjohtajan.

Tunnettu asia oli, että munkit suuresti vaikuttivat kansaan ja että kaikkinaiset pahat huhut kuninkaasta levisivät pitkin maata juuri heidän kauttaan. Sentähden rupesi Kustaa pitämään heitä ankaran valvonnan alaisina ja sekaantumaan luostarien omaisuutta koskeviin asioihin sekä laskemaan niiden tuloja.

Brask, joka aina pysyi valppaana ja joka suurella mielikarvaudella kuuli tämän, oli ryhtynyt tekemään luetteloa Nydalan luostarin omaisuudesta, voidakseen tulevaisuudessa ja suotuisampien olojen vallitessa vaatia takaisin, mitä luostarin nyt täytyi antaa. Kustaa kehoitti häntä vakavasti luopumaan aikeesta, sillä hän tahtoi yksin hallita maataan ja itse hoitaa luostarien asiat. Samaan aikaan sai kuningas tiedon Olavi Tystesta ja luostariryöstöstä. Yleinen luulo oli, että hän ja hänen nuori morsiamensa sylitysten nukkuivat Venerin pohjalla, mutta heidän surullinen kohtalonsa oli tehnyt rikoksen syvän myötätunnon arvoiseksi: olivathan he niin onnettomat ja miehestä mieheen kuiskaeltiin, että tyttö oli mahtanut olla kovan pakon alaisena.

Kustaa tahtoi lähempiä tietoja asiasta ja hänelle vastattiin, että luostareissa tapahtui paljon sellaista, jota ei maailma koskaan saanut tietää.

Nyt puuttui kuningas kirkon tuomiovaltaankin. Piispa Brask oli julistanut karanneet kirkon pannaan; kuningas peruutti omalla vallallaan kirouksen ja julisti heidät vapaiksi kaikesta rangaistuksesta, jos he vielä elivät. Mutta piispa sai nuhteet siitä että hän vastoin hänen tahtoaan oli vihkinyt nunnaksi kihlatun tytön, sillä tuo teko soti sekä Jumalan että mikäli hänelle oli sanottu kirkonkin lakia vastaan. Piispaa varoitettiin heittämään kaikki kiroukset, kunnes useampia pappia olisi koolla ja he silloin, muiden asioiden mukana, olisivat harkinneet, mikä oli oikein, mikä väärin.

Kuninkaan toimenpiteet ja kirjoitukset olivat sentään vaikuttaneet jotakin, sillä useat nuoremmat munkit tulivat pyytämään kuninkaan suojelusta jotta he voisivat jättää luostarinsa ja lähteä Lapinmaalle perustamaan kouluja lappalaisten ja muiden hyvien ihmisten lapsille. Kuningas sekä hyväksyi heidän aikeensa että antoi heille suojeluskirjeen, jottei kukaan koko Ruotsin valtakunnassa saisi haastaa heitä oikeuteen.

Eikä siinä kyllä. Kuningas ulotti valtansa koko papilliseen hallintoon; hän asetti pappeja virkaan ja pani heitä viralta, ja pappien jättämästä perinnöstä vaati hän osan kruunulle.

Paavisuuden valta ja voima näytti olevan loppumaisillaan. Kustaa hallitsi valtakunnassaan sekä kuninkaana että paavina.

Kun Johannes Magnus palasi tarkastusmatkaltaan, kertoi hän kuninkaalle Norjassa rukoiltavan hänen puolestaan, että hän pysyisi ainoalle autuaaksi tekevälle kirkolle uskollisena.

— Hyvä, vastasi kuningas, — mutta luultavaa on, ettei suurin osa rukoilijoista edes tiedä, mitä oikea kristillinen usko on.

Alkukesästä v. 1526 kutsuttiin arkkipiispa Tukholmaan. Kuningas oli saanut kuulla kaikellaisia huhuja salaisista vehkeistä ja kun ei Johannes voinut esiintuoda selviä todisteita syyttömyydestään, pantiin hän harmaittenveljien luostariin, jota ei kuitenkaan tullut katsoa vankeudeksi.

— Kuka tietää, mitä hän roomalaisella viekkaudellaan ja sukkelilla keinoillaan vielä voi saada aikaan, sanoi kuningas kanslerilleen, — minun täytyy yhdellä tai toisella tavalla toimittaa hänet valtakunnasta.

Pian sen jälkeen sai arkkipiispa käskyn paikalla lähteä Puolaan välittämään naimiskauppaa kuninkaan ja Puolan kuninkaan Sigismundin tyttären välillä.

Arkkipiispa läksi matkaan ja oli jo päässyt merelle, kun vene hänet saavutti, tuoden kuninkaalta kirjeen. Se sisälsi käskyn, että arkkipiispan viipymättä tuli lähteä Suomen kautta Venäjälle rakentamaan rauhaa Kustaan ja suuriruhtinaan välille.

Johannes Magnus kyllä ymmärsi, mitä tämä merkitsi; hän nousi maihin Roslagenin rannalla Söderbyn kirkon luona, kutsui kokoon papiston likiseuduilta, kertoi kokoontuneille matkustaneensa kuninkaan asioissa vierailla mailla, mutta kärsineensä haaksirikon ja kadottaneensa kaiken omaisuutensa. Sentähden hän nyt pyysi, että jokainen lainaisi hänelle niin paljon kuin suinkin; kotiin tullessaan hän kyllä maksaisi kaikki takaisin.

Hänen Armolleen tuotiin rahaa, hopeaa, hevosia ja härkiä suuret määrät; ne jotka asuivat kaukana, lainasivat rikkailta talonpojilta, monet antoivat niin paljon että itse jäivät suurimpaan köyhyyteen.

Johannes läksi todellakin Venäjälle ja sieltä Danzigiin Puolassa, jossa hän sai Sigismundin lupaamaan, ettei hän suostuisi naimiskauppaan kuin sillä ehdolla että Kustaa pysyisi ehdottomasti uskollisena vanhalle kirkolle.

Sellaista lupausta ei Kustaa tietysti koskaan antanut.

Ruotsiin ei arkkipiispa Johannes koskaan palannut; hän ei tahtonut tulla kotimaahansa ennenkuin hän omisti koko sen vallan, joka tarvittiin kirkon arvon ja voiman ylläpitämiseksi. Muutaman vuoden perästä hän todellakin vihittiin arkkipiispaksi, mutta silloin oli tapahtunut niin merkillisiä asioita, ettei hän enään voinut palata Ruotsiin.

* * * * *

Tähän aikaan kuoli nuori Niilo Sture Upsalassa. Hänen äitinsä oli jättänyt hänet taitavan opettajan käsiin ja tämä oli kiittävästi arvostellut hänen edistystään kirjallisessa taidossa, kun kuolema tuli ja katkaisi hänen elämänsä langan.

Ylevämielinen Kristina Gyllenstjerna oli saanut kokea kovia. Köpenhaminassa ollessaan vankeudessa näki hän kuoleman riistävän omaisistaan toisen toisensa perästä, ja joka kerta kiitti hän Jumalaa.

Kun hän vihdoin sai takaisin vapautensa ja palasi kotimaahan sukulaisten ja ystävien luo, kerrottiin hänelle, että Kustaa Eerikinpoika häntä sekä pelkäsi että vihasi; että kansa jumaloi hänen poikiaan ja näki heissä isänmaan ainoan toivon.

Hekin olivat riistetyt häneltä, kun hän vankina vietiin Köpenhaminaan. Vieraat ihmiset olivat ottaneet heidät huostaansa, hän ei edes tietänyt, elivätkö he. Ensimäinen tieto minkä hän heistä sai, oli, että he matkaansaattoivat levottomuutta ja eripuraisuutta valtakunnassa.

Valtioneuvos Juhana Turenpoika, valtiohovimestarin poika ja tuomiorovasti Göranin veli, sai vihdoin tiedon hänen nuoremman poikansa, Svanten, olinpaikasta ja saattoi hänet äidin luo. Se oli helläluontoinen lapsi, jonka ilo oli vallan rajaton, kun hän näki äitinsä.

— Kunhan ei julma kuningas riistäisi häntä käsistäni, sanoi Kristina itkien.

Juhana Turenpoika vakuutti, ettei kuningas sitä tekisi. "Häntä on viety harhaan yhtä paljon kuin teitä, jalo rouva."

Mutta Kristinaa oli niin paljon peloitettu, ettei hän uskonut sitä; tuo ennen niin urhea nainen näki nyt vaaroja kaikkialla ja päätti viettää päivänsä hiljaisuudessa, kaukana kaupungin elämästä, poikansa ja muutamien harvojen ystäviensä kanssa.

Mutta ennenkuin hän erosi Juhana Turenpojasta, vannotti hän häntä etsimään esikoistansa Niiloa. Milloin tiesi huhu kertoa että hän oli Suomessa, milloin muualla, mutta kun äidin kirjeet ja sanomat saapuivat perille, niin ei häntä joko enään ollut asianomaisessa paikassa, tai ei hän milloinkaan ollut siellä käynytkään.

Valtioneuvos lupasi koettaa parastaan ja hyvästi jättäessä osotti Kristina poikaansa ja lausui:

— Teitä on minun kiittäminen suurimmasta maallisesta ilostani.

Niin he erosivat.

Mutta nämä jäähyväissanat kertoi Juhana herra pian isälleen, valtiohovimestarille, ja tämä narrimainen herra tarttui paikalla onkeen.

Jos Juhana Turenpoika menisi naimisiin Kristina Gyllenstjernan kanssa, niin hän joutuisi sangen likelle valtaistuinta, jos valtiohovimestari nimittäin hyvin hoitaisi korttinsa.

Hänhän polveutui suoraan kuninkaallisesta Agneksesta, joten ei hänen mielestään kukaan ollut niin oikeutettu kantamaan Ruotsin kruunua kuin hän ja hänen perheensä, Kustaa Eerikinpoika, senkin kerettiläinen, oli syrjäytettävä luonnollisesti Sture avaisi tien hänelle, Ture Jönsinpojalle. Tehköön tyhmä kansa Kristina rouvan pojan Ruotsin kuninkaaksi. — Pyhä neitsyt, miten mielellään hän, valtiohovimestari, edistäisi asiaa, jos niiksi tuli! Hän se itse asiassa hallitsisi — ja kuka ties, mitä tulevaisuudessa saattaisi tapahtua.

Pojalleen puhui hän asiasta suurella varovaisuudella. Kristina rouva oli jalosukuinen nainen, jota sitäpaitsi pidettiin suuressa kunniassa; juuri sellaisen puolison toivoi hän pojalleen.

Juhana Turenpoika oli ollut kihloissa Cecilia Roosin kanssa, mutta vihollisuus perheiden välillä ja pappien vehkeet olivat heidät eroittaneet, ja Juhanan suureksi suruksi oli tyttö mennyt luostariin.

— Niin kauvan kuin kuningas pysyy naimattomana, tulee hänen likeisimpien miestensäkin pysyä, vastasi ritari.

— Siihen ei ole mitään syytä ja jos sinä otat varteen minun toivomukseni…

Siihen tapaan jatkoi valtiohovimestari, mutta poika vastasi hänelle vältellen.

Silloin valloitettiin Kalmar, jolloin Kustaa löysi nuoren Niilo Sturen ja otti hänet mukaansa kotiin; hän piti viisaana näyttää, että hän oli Stureille suosiollinen ja hän koetti todellakin voittaa pojan rakkauden, mutta tämä oli niin ylpeä, että hän vaan vaati itselleen kunnioitusta sensijaan että hänen olisi tullut osoittaa sitä muille. Kuningas kirjoitti silloin Kristina rouvalle, että poika oli kasvatettava äidin johdolla, ja sekä poika että kirje uskottiin herra Juhana Turenpojan haltuun, joka lupasi viedä molemmat perille Kristina rouvan omiin käsiin.

Hän ei ollut nähnyt Kristina rouvaa kokonaiseen vuoteen; paremmat olosuhteet olivat antaneet hänelle hänen entisen ryhtinsä ja suru verhosi hänet ikäänkuin harsoon, samalla kuin koko hänen olentonsa henki nöyrää alistuvaisuutta Jumalan tahdon alle, joka teki miltei liikuttavan vaikutuksen.

Ilomielin sulki hän syliinsä pojan.

— Teiltä tulee kaikki hyvä, sanoi hän kyynelsilmin, ilosta säteillen ja ojensi Juhanalle kätensä.

— Kuningas minut lähetti, vastasi ritari.

— Sitte en enään voi olla hänelle pahoillani. Kerro, Niilo, mitä sinä pidät kuninkaasta.

— Hän löi minua.

— Kai sinä olit tehnyt jotakin pahaa.

— Minä potkaisin palvelijaa, joka ei osoittanut minulle tarpeeksi kunnioitusta.

— Sinulle? Ansaitsetko sinä sitte kunnioitusta?

— Olen Sten Sturen poika.

Kristina peitti kasvot käsillään ja itki katkerasti.

— He ovat hänet pilanneet, sanoi hän, kääntyen Juhanan puoleen.

— Kyllä hän teidän johdollanne tulee ymmärtäväisemmäksi, vastasi Turenpoika.

— Minäpä koetan koko voimallani. Tahtoisitteko te hankkia vakavan, kirjanoppineen miehen, joka auttaisi minua kasvattamaan poikiani?

Ritari lupasi, mutta heidän jäätyään kahdenkesken, kertoi hän, että Knut ja Sunnanväder olivat aikoneet panna toimeen kapinan Taalaissa.

— Severin Norrby on osallisena samoissa vehkeissä, lausui hän, luoden rouvaan tutkivan katseen.

— Minä tiedän, virkkoi Kristina ja suuttumuksen puna nousi hänen poskilleen, — että he ovat käyttäneet hyväkseen minunkin nimeäni.

Hän avasi laatikon ja näytti kirjeen, jonka hän oli saanut Taalaista ja joka oli kirjoitettu talonpoikien nimessä. Siinä sanottiin että Severin Norrby oli kirjoittanut ottavansa Kristina rouvan vaimokseen ja rupeavansa ruotsalaisten armolliseksi herraksi; itse puolestaan he vaan tahtoivat sanoa, että he rakkaan Sten herran tähden olivat valmiit uhraamaan verensä ja henkensä ja että hänen lastensa tuli saada käsiinsä hallitus.

— Oletteko vastannut?

— Kyllä, että valehtelijat ovat heidät pettäneet; minä neuvoin heitä pysymään herralleen ja kuninkaalleen uskollisina.

— Miksette ilmoittanut kuninkaalle?

— Hän olisi voinut luulla, että minulla oli ties mitä aikomuksia.

— Saanko näyttää hänelle tämän kirjeen?

— Ette. Se yllyttäisi vaan hänen vihaansa niitä vastaan, jotka ymmärtämättömyydessä menivät ansaan.

— He ovat jo saaneet anteeksi, mutta tästä oppii kuningas tuntemaan teidät.

He vaikenivat molemmat; Kristina vaipui muistoihinsa; tuontuostakin valui hänen kalpeille poskilleen kyynel, jota ei hän edes huomannut.

Juhana tavotteli sanoja… eihän tämä ollut sopiva hetki hänen sanottavilleen, mutta hänen täytyi saada ne sanotuiksi, maksoi mitä maksoi.

— Tässä ei ole kuin yksi pelastuskeino. Kristina loi häneen kysyvän katseen.

— Se, että te menette naimisiin. Hän pudisti päätään.

— Häijyys ja panettelu tulevat kyllä vielä kauvan käyttämään hyväkseen teidän nimeänne; Norrby on sellainen, että hän tilaisuuden sattuessa olisi valmis vaikka ryöstämällä ottamaan teidät tuumiensa edistämiseksi. Poikanne tarvitsevat isän.

Kristina kuunteli tarkkaavasti. Vihdoin nosti hän silmänsä ja kysyi:

— Kenen kanssa minun pitää mennä naimisiin? Juhana tuli niin hämilleen, ettei hän voinut vastata.

Hän vaan punastui.

— Teidänkö kanssanne? kysyi Kristina ikäänkuin itsekseen ja loi silmänsä maahan.

— Jalo rouva, en minä eikä kukaan muu ansaitse onnea tulla puolisoksenne; ainoastaan olojen pakotuksesta…

Kristina ojensi hänelle kätensä.

— Jos menen naimisiin, niin en kenenkään muun kanssa kuin teidän, herra Juhana Turenpoika.

Juhana vei kunnioittavalla liikkeellä hänen kätensä huulilleen.

— Sitä ei teidän koskaan tarvitse katua.

— Kuka minua kohtaan on ollut niin hyvä kuin te? sanoi Kristina; — en kenellekään ole niin suuressa kiitollisuudenvelassa kuin teille.

Erotessa antoi Kristina hänelle lupauksen että hän voi palata kolmen kuukauden perästä saamaan varmaa vastausta.

Kun Kustaa oli lukenut taalalaisten kirjeen ja kuullut vastauksen, virkkoi hän:

— Sitä en olisi odottanut.

— Kristina rouva on jalo nainen.

— Mutta hän ei koskaan tule unohtamaan menneisyyttä.

— Hän rakastaa kuningasta.

— Miksei hän sitte koskaan ole käynyt luonani?

— Pahat kielet ulottuvat kaikkialle.

— Olet oikeassa. Odottakaamme. Valtiohovimestari odotti suurta uutista, mutta kun hänen poikansa Juhana yhä pysyi suljettuna kuin mustakantinen kirja, huokaili hän haikeasti, arvellen, että siunattu kuningatar Agnes varmaankin oli unohtanut jälkeläisensä.

Kristina rouva ryhtyi heti kasvattamaan poikaansa; aluksi antoi hän hänen kertoa vaiheistaan ja vallan pelästyi, kun huomasi, että pääpiirteinä hänen luonteessaan olivat itserakkaus ja turhamaisuus.

Välistä näyttäytyi kyllä hänen luonteessaan jalompiakin piirteitä; silloin heittäysi hän äitinsä syliin ja lupasi hänelle ainaista kuuliaisuutta. Mutta seuraavana hetkenä saattoi hän olla valmis kertomaan, että hän Kalmarin linnassa oli ollut kuningas.

— Ja koko miehistö sai sinun tähtesi kärsiä kuoleman, vastasi Kristina rouva.

— Se oli heidän velvollisuutensa.

— Sitä en käsitä.

— Kunniakasta on kuolla kuninkaansa puolesta.

— Olkoon menneeksi, jos hän taistelee maansa edestä.

— Ettekö sitte tiedä, äitini, että Kustaa Eerikinpoika on ottanut kruununi?

— Sinä olet halvin hänen alamaisistaan, huudahti Kristina epätoivoissaan, — hän voi milloin hyvänsä ottaa sinulta elämän.

— Minulla on paljon puolustajia, väitti poika itsepintaisesti. — Tänään tapasin tiellä kaksi talonpoikaa, jotka tunsivat minut. "Kunniaa ja elämää teille, herra Niilo Sture", sanoivat he, "te, joka kerran tulette olemaan kuninkaamme!"

— Ne hullut saattaisivat elämällään saada maksaa sanansa.

Kristina ei pitänyt Juhana Turenpojan lähettämän opettajan ulkomuodosta, mutta hänen opetuksensa häntä sensijaan miellytti; sentähden hän usein olikin läsnä tunneilla ja otti sitte pojat luokseen.

Mutta yllämainitun keskustelun jälkeen kutsutti hän opettajan puheilleen ja, kerrottuaan mitä katsoi välttämättömäksi, kysyi, mitä hänen mielestään olisi tehtävä.

— Jalo rouva, tahdotteko uskoa nuoren herran kokonaan minun haltuuni?

— Aiotteko lyödä häntä?

— Jos se on välttämätöntä! Samassa kuului ulkoa Niilon ääni:

— Sinä olet minun alamaiseni Svante, siksi sinun pitää totella minua!

Kristina oli kuullut tarpeeksi.

— Tämä on mieletöntä, huudahti hän epätoivoissaan, — kohdelkaa häntä niin, että voitte vastata siitä Jumalan edessä!

Opettaja kumarsi ja läksi.

— Niilo Sture, huusi hän, — tulkaa tänne!

— Herra Niilo Sture, jos suvaitsette, vastasi poika; — sitte kyllä tulen.

— Heti paikalla, kun käsken!

— Täällä ei käske kukaan muu kuin minä, puhui poika, istuutuen likeiselle penkille.

— Jollette paikalla tule, niin annan kahden palvelijan kantaa teidät tänne.

— Sitä he eivät uskalla tehdä.

— Niilo! huudahti Kristina, syvän surun valtaamana.

— Toista on jos sinä tahdot, äiti! ja poika karkasi äidin syliin.

— Mene nyt maisterin luo.

— En, vastasi poika jyrkästi ja nyökäytti päätään, — hänen pitää tulla tänne minun luokseni.

— Minun kai täytyy tehdä se tällä kertaa, puhui opettaja, ottaen poikaa kiinni kauluksesta ja kantaen hänet ulos. Poika päristeli ja potki, mutta pelkäsi samalla että joku palvelijoista tulisi sisään, jonkatähden hän vaikeni kuin kala.

Maisteri vei hänet huoneeseensa ja siellä he molemmat viipyivät neljä päivää. Ruoka kannettiin heille sinne kopassa ja jo toisena päivänä tiesi palvelija kertoa, että Niilo herra itse tyhjensi kopan.

Viidentenä päivänä tulivat molemmat Kristina rouvan luo. Niilo oli silminnähtävästi muuttunut; hän oli tottelevainen ja pysyi harvinaisen vaiteliaana, mutta loi tuontuostakin silmänsä opettajaan, ikäänkuin peläten, ettei hän olisi häneen tyytyväinen.

Svante riemastui, kun sai takaisin veljensä, ja tahtoi häntä paikalla leikkimään kanssaan; Niilo loi maisteriin kysyvän katseen.

— Jos leikitte täällä pihalla, niin että voin nähdä teidät, vastasi opettaja.

Pojat riensivät ulos ja Kristina kysyi arasti:

— Eikö hänen terveytensä kärsi, kun hän saa istua niin paljon?

— Me kävelemme joka aamu penikulman ennenkuin muut ovat nousseet.

— Kuinka kauvan tätä täytyy kestää?

— Pelkäänpä että kauvankin; viikoissa ja kuukausissa ei paranneta vuosikausien kartuttamia vikoja.

— Lapsi raukkaani, voi lapsi raukkaani! huokasi Kristina.

— Tässä ei ole syytä epätoivoon, vastasi maisteri. — Pian muuttuu pelko työhaluksi ja kun sitte järki herää, niin hän kääntyy oikealle tielle.

— Enkö minä voi tehdä mitään?

— Ette. Luulen melkein että olisi parempi, jos hän olisi teistä aivan erossa.

— Minun täytyy alistua kaikkeen, mikä hänelle on terveellistä, virkkoi Kristina nöyrästi.

Päätettiin siis että Niilo maisterin kanssa muuttaisi Upsalaan, joka tuuma pian toteutettiinkin.

Niilo ei siitä suuresti välittänyt ja Svante tiesi kertoa veljensä sanoneen, että "prinssien onkin tapa lähteä yliopistoon kasvatettaviksi".

— Tämä on hulluutta, huudahti Kristina, — eikö minua vielä ole tarpeeksi koeteltu! ja hän tarttui yhdentoistavuotiaan poikansa käsiin ja alkoi kiihkeästi: — lupaa minulle Jumalan nimessä, että aina tulet pysymään esivallallesi kuuliaisena.

— Kyllä, rakas äiti, lupaan Jumalan nimessä, virkkoi poika reippaasti.

— Kustaa Eerikinpojan täytyy taistella niin monta vastaan, väärin olisi tehdä hänen kuormaansa raskaammaksi kuin se jo on, puhui Kristina.

— Lupaan, äiti, etten tee, lisäsi poika.

Noin kymmenen vuotta myöhemmin muistui heidän mieleensä tämä keskustelu.

Aika oli jo kulunut niin että Kristina pian saattoi odottaa Juhana Turenpoikaa takaisin, eikä hän vielä ollut tehnyt päätöstään. Rakastaa ei todellinen nainen voi kuin kerran eläessään; ystävyys oli ainoa, jota hän saattoi tarjota Juhana Turenpojalle; ja jos hän lastensa tähden ja saadakseen turvaa Severin Norrbyn uhkauksia vastaan sekä päästäkseen kuninkaan aiheettomista epäluuloista, meni naimisiin, niin lankesivathan itse asiassa kaikki edut hänen puolelleen, sillä mitä hän saattoikaan antaa Turenpojalle vastalahjaksi?

Tämän kaiken hän hänelle ilmoitti, mutta hänen vastauksensa olivat niin vakuuttavat ja luottamustaherättävät, että Kristina vihdoin suostui rupeamaan hänen vaimokseen.

Häät vietettiin kaikessa yksinkertaisuudessa Kristinan kodissa; ainoastaan palvelijat olivat läsnä vihkiäisissä. Svante seisoi äitinsä vieressä. Niilo ei ollut läsnä, hän oli kirjoittanut ja pyytänyt ettei hänen tarvitsisi tulla.

Se kyllä koski Kristina rouvaan, mutta hän vastasi, että poika sellaisessa tapauksessa sai toimia oman päänsä mukaan.

Vastanaineet läksivät Tukholmaan.

Valtiohovimestari joutui seitsemänteen taivaaseen. Hän oli ollut pahoillaan siitä, ettei päässyt häihin, mutta hän unohti harminsa, kun hän talossaan ja miniänään sai vastaanottaa niin ylhäisen, arvossapidetyn, ylevän ja korkeasukuisen rouvan. Hän lausui hänelle niin paljon kohteliaisuuksia, että miltei unohti johdattaa häntä niihin komeihin suojiin, joita kolmen viikon aikana oli koristettu yksin häntä varten.

Ensi kertaa pitkistä ajoista oli Kristinan käytös sama ylpeä ja arvokas, joka häntä valtionhoitajan puolisona aina oli kaunistanut. Hänen appinsa mateleva kohteliaisuus teki häneen vastenmielisen vaikutuksen ja hän tahtoi että hän sen huomaisi.

Mutta Ture Jönsinpoika oli niin onnellinen hänen vierailustaan, ettei hän nähnyt eikä kuullut eikä ajatellut mitään muuta.

— Jalo rouva, huudahti hän, — meidän aikamme on vaarallinen aika; kuningas on minulle suuttunut, hän epäilee sekä minua että teitä salahankkeista.

— Isä, nyt teette kuninkaalle väärin, keskeytti herra Juhana Turenpoika.

— Siksi ettet sinä näe etkä kuule mitään… tiedättehän, jalo rouva, että minä polveudun Agnes ruhtinattaresta, Håkanin tyttärestä… niinkuin sanottu, ajat ovat levottomat, luterilaisuuden suosijana saa kuningas vihamiehiä… se ei kelpaa meille, ei lainkaan kelpaa meille… saa nähdä, miten ajan pitkään käy… hyvä on, että samoinajattelevat liittyvät yhteen… yksimielisyys antaa voimaa, hehhehheh!

— Isä ei odottanut meitä näin aikaiseen, keskeytti hänet Juhana.

— Virvokkeita! Niitä on kyllä, mutta palvelusväki on huolimatonta!

Valtiohovimestari hyppäsi ulos huoneesta, kevyesti kuin lintu.

— Suokaa hänelle anteeksi, Kristina, pyysi Juhana.

— Tunnenhan minä hänet ennestään, vastasi Kristina hymyillen ja ojensi miehelleen kätensä; — menemmehän täältä kuninkaan luo?

— Kiitos! sanoi Juhana ja suuteli kättä; — tiedän että hän tulee iloiseksi.

Samassa avautui ovi ja palvelija ilmoitti:

— Hänen armonsa herra Kustaa Eerikinpoika tahtoo tervehtiä herra Ture Jönsinpoikaa.

Juhana riensi häntä vastaan ja tapasi hänet jo ovessa,

— Minä en oikeastaan tule tervehtimään valtiohovimestaria, virkkoi kuningas reippaasti, — vaan rakasta sukulaistani rouva Kristinaa; tiesin hänen tänään tulevan ja minut valtasi halu saada toivottaa hänet tervetulleeksi.

Sykkivin sydämin astui Kristina häntä vastaan ja tarttui hänen ojennettuun käteensä viedäkseen sen huulilleen, mutta sensijaan suuteli Kustaa hänen kättänsä sanoen:

— Juhana on hyvä ja rakas ystäväni ja ansaitsee todellakin onnen omistaa Ruotsin jaloimman naisen.

Sitte kääntyi kuningas Juhanan puoleen:

— Onnittelen sinua sydämeni pohjasta. Tämä avioliitto on kuin auringon säde taivaalla, ja minä toivotan teille molemmille onnea ja iloa armollisen Jumalan nimeen.

— Koetan aina pysyä teidän armonne ylhäisen ystävyyden arvoisena, sanoi Juhana.

— Ja minä tottelen herrani käskyjä, lausui Kristina. Valtiohovimestari oli tullut sisään ja kumartanut maahan saakka, tervehtiessään kuningasta.

— Kaikkien pyhien nimessä, huudahti hän äkkiä, — hänen pyhyydeltään paavilta ei ole pyydetty suostumusta tähän avioliittoon!

— Voittehan vielä pyytää, sanoi kuningas nauraen, — jollei meidän suostumuksemme riitä; mutta minä puolestani tahdon valmistaa teille niin komeat häät kuin suinkin voin.

Kristina tarttui kuninkaan käteen ja virkkoi liikutetuin mielin:

— Sallikaa minun lausua lämpimät kiitokseni kaikesta siitä suosiosta ja ystävyydestä, jolla olette kohdelleet minua ja omaisiani.

Kuningas piteli kauvan hänen kättään.

— Se on vain pieni kiitollisuuden-osoitus siitä suuresta ystävällisyydestä, jota itse sain nauttia Sten herran hovissa, vastasi hän. — Menkäämme juttelemaan entisistä ajoista, ja kuningas vei hänet pehmeälle penkille, istuutui itse hänen viereensä ja johdatti hänen mieleensä iloisia muistoja. Muun muassa johtui puhe Hemming Gaddiin. Juhana herran mielestä hänessä ja Hans Braskissa oli paljon yhtäläisyyttä.

— Niin, ehkä tahdonlujuudessa, vastasi Kustaa, — mutta Hemming ei rakastanut vanhaa siksi että se oli vanhaa; hänen selvä katseensa eroitti hyvän pahasta ja paha sai väistyä hyvän tieltä.

Herttaisella, ystävällisellä käytöksellään voitti Kustaa kokonaan Kristinan sydämen. Jälkeenpäin huomautti Juhana, ettei hän koskaan ollut nähnyt kuningasta niin hyvällä tuulella.

Valtiohovimestari yksin nurisi; mitä hän tuosta nousukkaasta!

Mutta vastanaineet viettivät Tukholmassa mitä iloisimpia päiviä ja Kustaa oli huolettomampi kuin koskaan ennen.

— Teidän läsnäolonne, rouva Kristina, sanoi hän, — on karkoittanut kaikki huolemme, mutta olen varma, että ne teidän lähdettyänne palaavat.

— En ikinä aavistanut, että Kustaa Eerikinpoika kävisi minulle niin rakkaaksi, sanoi Kristina Juhana herralle, kun he olivat lähteneet Tukholmasta. Vähän myöhemmin kuoli Niilo Sture Upsalassa.

Ja nyt meidän täytyy siirtyä hiukan taaksepäin ajassa.

17.

TAALAIN JUNKKARI.

Talvi vuonna 1526 tuli tavattoman ankara. Taalaissa olivat tiet miltei mahdottomat kulkea, sillä tuuli oli ajanut kokoon suuria kinoksia. Mutta eräänä päivänä nähtiin kahden miehen kiipeilevän harjanteiden poikki, sitä tietä, joka Norjan rajalta vie Isalan kylään.

Molemmilla oli yllä lyhyet, valkeat nahkatakit; heidän saappaikseen oli susi saanut antaa turkkinsa ja luultavasti karhu tehdä saman palveluksen toimittaakseen heille verhon, joka peitti koko ruumiin, pään ja osan kasvoista. Molemmilla oli leveä nahkavyö, josta pisti esiin pitkä, leveä veitsi ja lyhyt, terävä kirves. Pitkä heittokeihäs toimitti sekä sauvan että aseen virkaa; se oli tarpeen liukkaalla maalla. He vetivät kuollutta karhua kelkalla välissään.

Vaieten jatkoivat he matkaansa, kunnes vanhempi vihdoin hengästyneenä lakkasi vetämästä ja heittäytyi istumaan jättiläishongan kannolle.

— Tässä levätään!

Nuorempi oli paikalla valmis ja molemmat piehtaroivat pariin kertaan lumella.

— Tulee ilta, huomautti vanhempi.

— Niin näkyy. (Pitkä vaitiolo.)

— Ei taida enään tänä päivänä tulla mitään menosta. Nuorempi ei vastannut. Hän oli nostanut päätään ja vilkkaat silmät näyttivät ikäänkuin vaanivan saalista.

Vanhus nousi; hän ei sanonut sanaakaan, tähysteli vain ympärilleen.

— Matkustavaisia!

— Montako?

— Kolme.

— Reki pois tieltä!

Vedettyään sen syrjään, asettui kumpikin miehistä puun taakse, valmiina ottamaan vastaan vieraita.

Ahteen päälle ilmestyi ensin aseellinen mies ratsain, sitte kaksi raihnaan näköistä miestä mukavissa satuloissa; vihdoin tuli mies, joka ajoi raskasta kuormaa.

— Minä otan ensimäisen! ja samassa heitti vanhempi keihäänsä, mutta se sattui hevoseen eikä ratsastajaan. Hevonen kavahti takajaloilleen, hypähti sitte pystyyn ja kaatui vihdoin maahan, haudaten ratsastajan allensa.

Huomatessaan uhkaavan vaaran, heitti jälkimäinen palvelija ohjakset herransa vapiseviin käsiin ja kiiruhti taistelevien luo.

Turhaan koetti ratsastaja päästä kuolevan hevosen alta ja nuorempi ryöväri oli juuri antamaisillaan hänelle kuoliniskun tapparallaan, kun toinen palvelija peitsellään pisti häntä olkapäähän.

Kirves putosi hänen kädestään, mutta toista käsivartta saattoi vielä käyttää ja molemmat ryövärit karkasivat nyt viimeksi tulleen miehen niskaan sellaisella raivolla, että tämä jo rupesi epäilemään tappelun päätöstä, varsinkin koska hän tunsi hevosen horjahtelevan liukkaalla tiellä ja veren vuotavan haavoistaan, jonka lisäksi toveri ei voinut tulla hänen avukseen.

Tappelun kiihkossa ei kukaan ollut huomannut, että kevyihin talonpoikaisvaatteisiin puettu nuori mies oli rientänyt paikalle. Hetken epäiltyään mille puolelle asettuisi, otti hän paksun puun ja iski sillä vanhempaa miestä selkään niin kovasti, että tämä tuskasta ulvoen kaatui maahan. Helppo tehtävä on vapautua yksikätisestä ryöväristä, ja kun nuorukainen vielä oli auttanut kaatuneen ratsastajan jaloilleen, oli tie auki matkamiehille.

Ryövärit olivat kadonneet jälkiä jättämättä.

Koko kahakka oli tapahtunut sellaisessa hiljaisuudessa, että olisi saattanut luulla sitä pahaksi uneksi, jollei haavoittunut mies ja kuollut hevonen olisi jäänyt vakuuttamaan sitä todellisuudeksi.

Vieras nuorukainen seisoi hetkisen ajan epäillen, menisikö pois vai odottaisiko palkintoa, jonka hän mielestään hyvin oli ansainnut.

Vaivoin tointuivat matkustajat pelästyksestään. He olivat piispa Sunnanväder ja tuomiorovasti Knut, pakoretkellä Norjaan. Palvelija, joka nuorukaisen avulla oli saanut haavansa sidotuiksi, kysyi, eikö vieraalle annettaisi palkintoa.

— Tietysti, tietysti, huudahti piispa, — ja paljon kiitoksia. Kutsu tänne hänet.

Nuorukainen tuli paikalla; hän oli tuskin 18 vanha, kasvot olivat hienot ja miellyttävät, silmät säihkyivät, kun hän, huomattuaan pelastamansa matkustavaiset hengellisiksi herroiksi, heitti päätään taappäin.

— Pyhän Pietarin nimessä! huudahti piispa, luoden häneen hämmästyneen katseen. — En iässäni ole nähnyt tällaista yhtäläisyyttä; katsoppas tänne, veli Knut.

— Niilo Sture, mutisi tuomiorovasti, — se on totisesti Jumalan ihme!

Piispa tuijotti nuorukaiseen vilkkumatta.

— Poikani, sanoi hän lempeästi, — olet pelastanut henkemme, mitä tahdot palkaksesi?

— Suojelustanne, jalot herrat.

— Ketä vastaan?

— Minut karkoitettiin vähäisen syyn tähden kotoa, aioin Norjaan, mutta jos te, jalot herrat, otatte minut palvelukseenne, niin ei kukaan uskalla ajaa minua takaa.

Nuorukaisen käytös oli tavaton hänen säätyiselleen miehelle. Sitäpaitsi tuli tuo kummallinen yhtäläisyys yhä enemmän silmiinpistäväksi ja piispan kekseliäissä aivoissa syntyi, hänen puhutellessaan nuorukaista, täydellinen, uusi järjestelmä.

— Annan sinulle synninpäästön, jos olet jotakin rikkonut ja julistan sinut kirkon suojeluksen alaiseksi. Kun meidät pelastit, teit Jumalalle otollisen työn, joka nyt saa palkkansa, sanoi piispa juhlallisesti.

— Jos minä saan teitä seurata, niin voin aluksi olla oppaananne, virkkoi nuorukainen innokkaasti.

— Niin, voit vielä olla opastajana monellekin, jatkoi piispa, — me aiomme Ornäsiin ja jalon Aarent Pietarinpojan luo.

— Vai hänen luokseen.

Nuorukaisen ääni kuului ylenkatseelliselta.

— Tunnetko ritarin? kysyi piispa.

— Tiedän että hän hiljan kidutti kuoliaaksi vaimonsa.

— Se on pahaa, panettelua, siitä olen varma… onko sinne pitkäkin matka?

— Ornäs on penikulman päässä Isalasta.

— Ehkä voimme saada yösijaa kylässä, se olisi meille paras.

Siihen aikaan ei maaseudulla tavattu ravintoloita eikä kestikievareja, vaan matkustajat majailivat talonpoikien luona. Molemmat korkeat herrat eivät edes pyytäneet lupaa, saisivatko pysähtyä arvossa pidetyn kruununmetsästäjän Sven Elfinpojan luo, joka oli kylän etevin ja varakkain mies.

Talossa oli kaksi kamaria, joista toista samalla käytettiin keittiönä. Sisähuone annettiin matkustajille ja emäntä ja tytär, jotka paikalla ymmärsivät että matkustajat olivat korkeita herroja, puuhasivat kiireesti aterian ja, järjestivät valkeita patjoja ja pehmeitä villapeitteitä penkeille. Muutahan eivät he voineet.

Nuorukainen ei päässyt poistumaan uusien herrojensa luota, he istuttivat hänet välilleen pöytään ja jollei heillä ollut ruokahalua, niin häntä maittoi ruoka sitä paremmin. Herrat kerrassaan hämmästelivät, millä kiireellä hän viime tippaan asti tyhjensi suuren puuro vadin.

Aterian loputtua aikoi hän poistua, mutta piispa käski häntä jäämään, sillä heillä oli tärkeitä asioita puhuttavana. Hän jäi siis ja nyt alkoivat nämä kolme kuiskeella keskenään: vallanhimoinen Sunnanväder luuli vihdoin löytäneensä välikappaleen, jolla hän voisi vapauttaa kirkon kerettiläiskuninkaasta, ja vanha, kivuloinen Knut manasi salavihansa vimmassa koston ukkosilmaa hukuttamaan nuorta kuningasta. Mitä he välittivät vaikka antoivatkin nuoren sielun täyteen valhetta ja petosta! Jos hän ja tuhannet muut sortuivat, niin eihän se merkinnyt mitään, kunhan vaan he sen kautta pelastuivat ja ainoa autuaaksitekevä kirkko tuli kirkastetuksi. Ja nuorukainen, jalkavaimon poika, jolla oli hyvä pää ja synnynnäinen taipumus viekkaaseen kekseliäisyyteen, joka suurimmalla helppoudella osasi matkia toisten tapoja; joka ei koskaan ollut oppinut muuta kuin että piti ottaa, kun tilaisuus antoi, joka oli lähtenyt pois palveluspaikastaan sentähden että hän oli saanut selkäsaunan, varastettuaan muutamia leipiä — eikö hän suurimmalla ihastuksella olisi suostunut ehdotukseen, joka tyydytti hänen seikkailuhaluansa ja äkkiä teki hänestä suuren herran?

Kun seuraavana aamuna kaikki kolme läksivät huoneesta, hämmästelivät naiset miten pystyssä päin tuo nuorukainen kävi. "Illalla hän oli kuin mikäkin renki", sanoi tytär, "nyt näyttää itse paholainen lentäneen häneen". Hän oli aivan oikeassa.

Sven Elfinpoika ilmoitti sitoneensa palvelijan haavat, mutta tämä tarvitsi pari päivää lepoa kokonaan tointuakseen.

— Jos tahdotte uskoa hänet minun haltuuni, niin koetan parastani? Tämä pahanpäiväinen mökki, lisäsi hän ylpeillen, — soi kuusi talvea sitte suojaa siunatulle herrallemme ja kuninkaallemme Kustaa Vaasalle.

— Piiloitteliko hän täällä sinun luonasi? virkkoi piispa kiivaasti.

— Kyllä niinkin, ja tanskalaiset haistoivat saaliinsa jäljet ja tulivat perässä; tuossa hän seisoi heidän edessään, talonpoikaisissa vaatteissa tietysti, mutta vaimoni keksi keinon ja löi häntä selkään leipälapiolla niin että helähti ja sanoi: "korjaakkin siitä luusi riiheen!" — Tanskalaiset eivät tietysti voineet luulla että hän sillä tavalla olisi kohdellut herrasmiestä ja niin hän pääsi pakoon.

Vaimo oli laskenut kädet vyötäisilleen, hänen pyöreät kasvonsa kiilsivät tyytyväisyyttä ja pienet, vilkkaat silmät katselivat lakkaamatta mieheen, ikäänkuin hän olisi kertonut jotakin aivan uutta.

— Ettekö te tietäneet, että hänen päästään oli luvattu palkinto? kysyi piispa.

— Tiesimmepä niinkin.

— Eikö se teitä houkutellut?

— Varjelkoon meitä Jumala ja hänen pyhänsä! huudahti nainen.

— Mieluummin olisin sytyttänyt mökkini tuleen, vastasi Sven Elfinpoika.

Silloin nousi tuomiorovasti Knut.

— Saatanaa sinä palvelit, kun luulit tekeväsi Jumalalle otollisen teon, huusi hän, — kuninkaasi on paljon julmempi tyranni kuin Kristian, paholaisen valtaan on hän antautunut, verenhimoinen kerettiläinen on hänestä tullut ja kaksiteräistä miekkaa kantaahan kädessään! Hänen hengähdyksensä on myrkkyä, hänen silmänsä basiliskin silmät, hänen sydämensä murhaajan luola. Ryövärin lailla tavoittelee hän kirkon omaisuutta, laskee rautajalkansa alamaistensa niskoille ja kytkee kahleisiin kaiken, mikä Ruotsissa elää ja hengittää! Jumalan uskollisimpia palvelijoita tahtoo hän vahingoittaa väärillä syytöksillä ja ajaa heidät säälittä valtakunnasta. Avaa silmäsi ja näe meissä hänen hirmuvaltansa uhrit, avaa korvasi, kun Knut, Upsalan arkkipiispa sinulle puhuu. Häneltä ryöstettiin kaikki omaisuus ja kun hän vääristä syytöksistä puolusti ystäväänsä, Vesteråsin piispaa Sunnanväderiä, niin se luettiin hänelle viaksi. Meidän nimemme tunnetaan koko Taalaissa, kansa rakastaa meitä ja pian nousee tuhansia käsivarsia, välkkyy tuhansia miekkoja ja tuhannet äänet virittyvät laulamaan riemuisaa ylistyslaulua, sillä katso uskon tähti on nouseva uudessa loistossa ja siunauksen säteet ovat kirkkaina valaisevat Ruotsin kansaa!

Sven Elfinpoika seisoi kuin lyötynä, suu auki tuijottaen eteensä. Olihan hän kuullut puhuttavan piispoista; sanottiin että he saivat kärsiä vainoa suuren isänmaanrakkautensa takia, mutta Sven Elfinpoika ei voinut uskoa, että kuningas yksin olisi syypää; tuo rakas Kustaa herra oli ollut heidän talossaan, syönyt heidän vaatimattomassa pöydässään, puhellut niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti; mahdotonta oli uskoa häntä petturiksi.

Ja kuitenkin olivat korkeat herrat sen sanoneet. Katkerat kyyneleet tulvivat Svenin silmistä, hän ei uskaltanut kysyä eikä puolustaa rakasta herraansa, vaan suuteli pappien käsiä ja pyysi nöyrästi, että he soisivat anteeksi hänen ymmärtämättömyytensä.

Knut antoi hänelle siunauksensa ja käski satuloida hevoset.

Sven meni täyttämään käskyjä.

Silloin tarttui Knut ystävänsä käsivarteen ja viittasi nuorukaisen luokseen.

Heidän tultuaan kamariin, kääntyi hän nuorukaisen puoleen ja alkoi juhlallisesti:

— Älä luule, että sinä sattuman kautta jouduit tiellemme. Pyhimykset johtavat suureksi osaksi elämämme kulkua, he ovat sinut lähettäneet, jotta me sinut vihkisimme ja valmistaisimme pyhän uskomme soturiksi. Tule uskolliseksi, niin Jumala vahvistaa käsivartesi ja palkkasi on oleva kuninkaallinen: rohkeus ja viisaus johtavat sinut suoraa tietä valtaistuimelle.

— Sinä olet ylösnoussut Niilo Sture — se nimi tulee avaamaan sinulle kaikki sydämet ja portit, sanoi herra Pietari juhlallisesti.

Hetken kuluttua läksivät kaikki kolme matkaan. Sven Elfinpoika oli kuin pilvistä pudonnut; sellaista oli hänen rakkaasta kuninkaastaan kerrottu! Silloin asettui vaimo hänen eteensä.

— Kuulehan Sven Elfinpoika, vaikka oletkin kruununmetsästäjä, niin olet nyt antanut puhaltaa kruutia silmiisi.

— Etkö luota niin pyhiin herroihin?

— En tiedä heidän pyhyyttään enkä siitä välitä, mutta niin totta kuin olen rehellinen ruotsalainen nainen, niin Kyösti kuningas on paras, jonka olemme voineet saada herraksemme! ja eukko löi kätensä yhteen sanojensa vahvistukseksi.

— Sinäkö sen sitte ymmärrät?

— No kyllä minä sen takaan, että jos Kyösti kuningas vaikka huomispäivänä tulisi tänne, tanskalaiset kintereillä, niin minä, vaikka hän onkin kuningas, toistamiseen mäjäyttäisin häntä leipälapiolla selkään, pelastaakseni hänen henkensä, ja taitaisitpa sinä nyt, niinkuin silloinkin kätkeä hänet olkikuormaan ja ajaa Marnäsiin.

— Takaisinpa pistää hevostanikin jalkaan, jos niiksi tulisi, naurahti Sven Elfinpoika.

— Sen vahingon paransin minä silloin ja voin tehdä sen uudestaankin, vastasi Elsa muori, — mutta hyi sinua, kun niin pian muutat mieltä.

— Pitää minun kai uskoa heidän sanojaan.

— Ei, sitä sinun ei pidä tehdä! Luuletko että Ornäsin Barbro rouva koskaan katui tekoaan. Ritari lupasi antaa anteeksi, jos hän vain tunnustaisi tehneensä väärin. "Olisinpa valmis tekemään tekoni uudestaan jo huomispäivänä jos niiksi tulisi", sanoi hän ja sanansa hän kuolemallaan vahvisti.

— Sinä et tiedä, että Morassa yleisesti kerrotaan kuninkaan olevan kerettiläisen.

— Niin, miesten parissa, jotka kuljettavat juoruja; onneksi sentään on naisväkeäkin, jotka voivat käydä kiinni heidän takinliepeeseensä, jotteivät asiat käy vallan päin mäntyä.

Sven Elfinpoika raappi päätään; Elsan kanssa ei kannattanut kiistellä, ja kumma kyllä, hän oli useimmiten ollut oikeassa.

Matkustajamme jatkoivat matkaansa Ornäsiin; nuori mies ratsasti yhä heidän välillään, kuunnellen milloin yhden, milloin toisen opetuksia.

Aamupäivällä saapuivat he perille; vahtitornista soi torvi läpi koko linnan ja ritari riensi katsomaan, keitä tulijat olivat.

Knut ja Sunnanväder olivat hänen vanhoja tuttujaan, hän tunsi heidän pyrintönsä ja toivoi hartaasti, että he käyttäen hyväkseen suurta vaikutustaan talonpoikiin, vihdoin saisivat tuumansa onnistumaan.

Hän kumarteli maahan saakka, selitellen moneen kertaan mikä kunnia hänelle ja hänen vaatimattomalle talolleen nyt tapahtui.

Pappismiehet ottivat armollisesti vastaan hänen kunnianosoituksensa ja astuivat vierashuoneisiin.

Mutta Aarent Pietarinpojan vaanivat katseet seurasivat hämmästyksellä karkeihin talonpoikaisvaatteisiin puettua nuorukaista, joka yhtämittaa pysytteli noiden ylhäisten herrojen rinnalla ja jota he kohtelivat miltei kunnioituksella.

Knut huomasi sen ja tarttui nuorukaisen käteen.

— Katsokaa häntä tarkemmin, sanoi hän, — niin tunnette hänet ja näette hänessä uuden todisteen Kustaan julmuudesta. Hän on nuori Niilo Sture! Te muistatte, että minä ja ystäväni Sunnanväder sekä jotkut muut virkaveljet muutamia vuosia sitte aioimme syöstä Kustaan valtaistuimelta ja asettaa hänet sijaan. Aikeemme valitettavasti ei onnistunut, me menetimme virkamme ja pakenimme.

Pappi veti syvältä henkeään ja huokasi.

— Joku aika sitte saimme kuulla, että Kristina rouva oli lähettänyt poikansa Upsalan korkeakouluun; hän oli nähtävästi heittänyt toiveet hänen ylenemisestään… Tässä, juuri ennen Ruotsin rajaa kohtaa meitä se surullinen uutinen, että herra Niilo äkkiä on kuollut Upsalassa, huhun mukaan kuninkaan toimesta, joka tahtoi päästä vaarallisesta kilpailijasta. Tämä uutinen oli tehnyt meihin kamalan vaikutuksen. Silläkö lailla jaloimmat nimemme hävitetään maan päältä!

Taaskin syntyi hetken vaitiolo.

— No niin. Me pääsimme rajan yli ja kuljimme pitkin vuoria alas Isalaa kohti, kun äkkiä päällemme karkasi ryöväreitä. Olisimme varmaankin olleet surman omat, jollei Jumala olisi lähettänyt enkeliä pelastukseksemme.

Hän osoitti nuorukaista.

— Hänellä ei ollut suuria aseita, mutta jumalallinen voima johti hänen käsivarttaan ja hän karkoitti rosvot.

Knut kääntyi Sunnanväderin puoleen, joka sairaana ja onnettomana oli vaipunut istumaan.

— En ikinä unohda millä hämmästyksellä sinä häntä katselit.

Sitte puhui hän Aarent Pietarinpojalle:

— Piispa oli muinoin kanslerina Sturen talossa, joten hän useinkin oli polvellaan kiikuttanut Sten herran poikia; hän tunsi paikalla jalot piirteet ja vähitellen meille selveni, että se jonka olimme luulleet kuolleeksi, ilmi elävänä seisoi edessämme.

— Vaikea oli saada Niilo herraa uskomaan salaisuuttansa… hän kertoi että toinen oli haudattu hänen asemastaan… uskolliset ystävät olivat kehoittaneet häntä siten pelastamaan henkensä. Halvassa valepuvussa läksi hän Taalaihin, aikoi Norjaan, josta hänen piti kirjoittaa surevalle äidilleen. Me otimme hänet tänne mukaamme ja nyt kysyn teiltä, ritari, tahdotteko ruveta hänen ystäväkseen ja suojelijakseen ja ottaa käteenne miekan ja keihään, riistääksenne kerettiläiskuninkaalta hänen verisen valtikkansa?

Hän vaikeni ja tutkiva katse tuijotti ritariin.

Aarent Pietarinpoika oli joutunut hämilleen, hetkisen ajaksi näkyi epäilys hänet vallanneen, mutta äkkiä lensi hänen päähänsä uusi tuuma, hän tarttui nuorukaisen käteen ja alkoi kunnioittavasti:

— Tervetuloa talooni, jalo Sture, olkoon tämä linnani turvapaikkananne, kunnes astutte arvokkaampaan! Tyytymättömien luku lisääntyy päivä päivältä, he tarvitsevat ainoastaan johtajan, joka nyt on löydetty! — Jalo Sture, johtakaa te meitä taisteluun isänmaan edestä!

Noin suurta myöntyväisyyttä Knut tuskin oli odottanut, mutta olkoot hänen menettelynsä syyt mitkä tahansa, niin edisti hän joka tapauksessa heidän tuumiaan, ja se oli pääasia.

"Niilo Sture" oli tavattoman helposti oppinut näyttelemään osaansa; alussa käyttäytyi hän hiukan kankeasti, mutta pian kankeus katosi ja hänen esiintymisensä oli arvokas, vapaa ja miellyttävä.

Syötyään vahvan päivällisaterian — ajan tavan mukaan kuului siihen kaikellaisia liharuokia, vihanneksia, olutta, simaa ja viiniä — vetäytyivät herrat heille osotettuihin huoneisiin ja viipyivät koko päivän salaisissa keskusteluissa.

Aarent Pietarinpoika oli siihen sangen tyytyväinen, sillä hän tarvitsi aikaa ajatella, miten nyt olisi meneteltävä. Tuohon Niilo Stureen hän ei uskonut, mutta vähät siitä: edistäessään heidän asiaansa, edisti hän omaansa, ja se oli pääasia.

Hänen käytöksensä oli miellyttävä, lienee hän sitte ollut kuka tahansa, ja ritarin mielestä oli suuri onni että liike saisi alkunsa hänen talostaan ja että molemmat piispat sitä johtivat.

Ensi työkseen hankki hän nyt korkealle vieraalleen ritarillisen puvun ja oli kaikissa suhteissa osoittavinaan hänelle suurinta kunnioitusta.

Niin pian kuin suinkin päätti hän kutsua kokoon tyytymättömät, ilmoittaakseen heille tuon suuren uutisen, joka oli saattava heidät kaikki virkeään toimintaan.

Taitavasti tutustutti Knut nuoren oppilaansa niihin olosuhteisiin, joita hänen täytyi tuntea, voidakseen näytellä osaansa. Ja hämmästyksekseen huomasi piispa, että nuorukainen tavattoman helposti käsitti asiain tilan; sitäpaitsi oli hän kirkon mitä lämpimin ystävä, jonka johdosta Knut sittemmin eräälle ystävälle oli huomauttanut, että jollei hän ollutkaan se joksi hän itseänsä sanoi, niin hän tämän kautta ansaitsi Sture-nimen paremmin kuin se joka sitä oli kantanut.

Kun "Niilo herra" sitte oli lähtenyt hänelle määrättyihin huoneisiin, niin piispat vielä kauvan istuivat kahdenkesken juttelemassa.

Knut teki mitä rohkeimpia suunnitelmia. Arkkipiispanistuin oli joku kuukausi sitte ryöstetty häneltä, mutta sen hän ottaisi takaisin; paavi itse hänet vihkisi ja sitte hän itsevaltiaasti hallitsisi Ruotsin kirkkoa ja ehkä koko maata, sillä tuo Niilo Sture olisi tietysti vain ase hänen mahtavissa käsissään.

Sunnanväder tarttui hänen käteensä ja virkkoi huolestuneesti:

— Rakas ystävä, jääkäämme tänne Taalaihin, täällä olemme turvassa, mutta jos menemme tiikerin pesään, niin hukka meidät perii.

— Mitä raukkamaisuutta tämä on! huudahti Knut; — pyysihän Trondhjemin arkkipiispa Ruotsin neuvostolta meille täyden vakuuden, että itse saisimme tulla Tukholmaan ajamaan asiaamme.

— Mutta silloin tulee ilmi kaikellaisia asioita…

— Todistuksia ei löydy, me luotamme Herraan ja ystäviimme Tukholmassa. Paavillinen kirkko on oleva kilpi, jolla pyhimykset peittävät päämme, joten ei kerettiläiskuningas eikä piru itse voi meitä vahingoittaa.

— Mutta mihin tämä viimeinen tuuma oikeastaan johtaa?

— Rakentaa valtakunnan ja meidät kaikki kokonaan uudestaan; mutta me olemme molemmat matkasta väsyksissä; jatkakaamme huomenna keskusteluamme. Hyvää yötä!

Knut meni huoneeseensa. Hänen mielessään liikkui ylpeitä tuumia ja ne häntä miellyttivät siihen määrään, ettei hän malttanut nukkua, vaikka kyllä olisi tarvinnut lepoa.

Sairaan Sunnanväderin unta sensijaan häiritsivät levottomat unet, eikä yöstä tahtonut tulla loppua.

Vihdoin lankesi heikko valo jäisille vuorenharjanteille ja pian ne kiilsivät ja välkkyivät kuin kullatut kirkontornit, mutta piispa käänsi niistä pois väsyneet silmänsä, häneen ei luonnon kauneus vaikuttanut… hän toivoi päivää, jolloin ihmiset taas liikkuisivat… Huone, joka hänelle oli annettu, oli synkkä, sitä valaisi pieni kuparinen kattolamppu.

Himmeä valo lankesi yksinkertaisille, karkeille seinille, joilla riippui muutamia tauluja.

Pappi tahtoi tietää, mitä se kuvasi, joka riippui vastapäätä hänen sänkyään… hän nousi ylös voidakseen paremmin nähdä… se kuvasi Johannes Kastajan mestausta.

Hän heittäysi vuoteelleen, hiki pisaroi hänen otsaltaan, mutta vilkkumatta katseli hän kamalaa taulua.

— Verta, verta, mihin silmäni vain sattuu! vaikeroi hän, peittäen kalpeat kasvot käsillään. — Sekä valveella että nukkuessani näen vain liekkejä, verta ja teloittajien kirveitä…

Haudan hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, silloin tällöin vaan kuului puumadon nakerteleminen suuresta tammikaapista… vähitellen saavutti hänet horrostila, unen airut; samassa hän heräsi siihen, että korkean, holvatun ikkunan edessä rupesi kuulumaan kumeaa suhinaa ja läpitunkevaa rähinää. Hän hypähti ylös vuoteestaan.

Ikkunan ulkopuolella lenteli kaksi ääretöntä korppia ja toinen piteli terävissä kynsissään loistavaa esinettä, jota se koetti puolustaa terävällä nokallaan ja väkevillä siivillään.

Piispa astui ikkunan luo ajamaan pois rauhanhäiritsijöitä, mutta huomasi samassa toisen nokassa tuon loistavan esineen, joka juuri näytti olevan riidan esineenä… Näkikö hän oikein… eikö se ollut hänen oma sormuksensa, sinettisormus, jonka suureen, vihriään kiveen hänen perhevaakunansa oli kaiverrettu?

Vapisevin sormin rupesi hän etsimään sormusta… niin, se oli todellakin poissa — mutta kuinka, kuinka korpit sen olivat saaneet kynsiinsä?

Vihdoin sai hän kiivailla liikkeillä linnut pelästytetyiksi. Ne rikkoivat lentäessään ruudut ja liitelivät rääkkyen sinne tänne, kunnes asettuivat likeiselle kalliolle.

Vavisten avasi Sunnanväder ikkunan: siellä, muurilla olikin sormus. Hän tarttui siihen kiihkolla ja jäi vielä lampun valoon tarkastamaan, oliko se todellakin hänen omansa; sitte hän pisti sen sormeensa ja painoi sen niin syvälle kuin taisi… Mistä korppi oli saanut sen?… Taaskin harhaili hänen katseensa tauluun… ikkuna oli jäänyt auki; lampun liekki läähätti, henkilöt tuossa mestaustilaisuudessa liikkuivat… samassa leimahti tuli, seuraavassa hetkessä sammuakseen, joten vanhuksen mielestä tuli pilkkosen pimeä. Ja tuskasta huutaen vaipui hän pyörtyneenä permannolle.

Sellaisena tapasi hänet hänen ystävänsä Knut, mutta kului pitkä aika ennenkuin hän sai hänet tointumaan; hänen ensi silmäyksensä tarkoitti sormusta, jota hän suonenvedontapaisesti pusersi kädessään, sitte nojasi hän päänsä ystävän rinnalle ja purskahti pitkään, katkeraan itkuun. Knut luuli väsymyksen olevan syynä tähän kaikkeen, mutta sitte kertoi Sunnanväder sormuksesta… jota hän aina oli kantanut sormessaan… miten se oli joutunut korpin kynsiin?… Saattoiko Knut, saattoiko kukaan sen sanoa, vai oliko se saatanan vehkeilyä?

Knut huomautti että se ehkä oli ollut unta, mutta Sunnanväder suuttui ja sanoi, että se tiesi suurta onnettomuutta; se oli ollut varoitus.

— Sitä en ymmärrä, sanoi Knut. Sunnanväder pani kädet ristiin.

— Ystäväni, minä pyydän sinua, jääkäämme tänne; jos me menemme Tukholmaan, niin meidät pian sidotaan käsistä ja jaloista.

— Mutta ajattele kunniaa, mainetta, arvoa!

— Mieluummin vietän elämäni täällä autioitten kallioiden keskellä köyhyydessä ja puutteessa, ilman kunniaa ja mainetta, kuin ajan takaa häikäisevän kirkasta, mutta epävarmaa maalia! Ajattele meidän rikoksiamme; me emme Jumalan edessä ole puhtaat, meidän omallatunnollamme on asioita, joita emme voi peittää iäiseltä tuomarilta, vaikka maailmalta ne voimmekin salata.

Hänen sanoissaan oli sellainen kuoleman tuska, että Knutkin hetkeksi meni ymmälle. Mutta hän tointui pian ja koetti sekä leikillä että vakavin sanoin rohkaista ystävänsä mieltä. Sunnanväder oli luultavasti kadottanut sormuksen astuessaan hevosen selästä, korppi oli aamun koittaessa, löytänyt sen linnan pihalta; se ei ollut kuin hyvä enne että lintu oli jättänyt sen takaisin omistajalle.

Vihdoin hänen todellakin onnistui rauhoittaa levoton pappi. Yhä taipuvaisempana kuunteli hän Knutin lohdutusta ja mukautui taasen hänen suunnitelmiinsa, jopa lupasi Knutin seurassa jatkaa matkaa Tukholmaan.

Kun Sunnanväder vihdoin oli kokonaan tointunut, kutsuttiin Niilo herra sisään.

Knut ilmoitti hänelle minkätähden ensimäisen kapinan piti puhjeta juuri täällä. Taalain maakunnat olivat niin kaukana muista maakunnista, etteivät ne ottaneet vastaan vaikutuksia ulkoapäin, mutta niissä vallitsi sellainen sisällinen voima, että ne saattoivat hallita kaikkia muita ja innostuttaa ne seuraamaan itseään, kunhan ne vaan yksimielisesti vaativat olevien olojen kumoamista.

Niin oli Engelbrektin käynyt, niin myöskin — valitettavasti — Kustaa Eerikinpojan, mutta helpointen voittaisi Niilo Sture, sillä kansa rakasti häntä ja luotti häneen.

Niilo herra lupasi kaikessa totella piispoja, sillä tahtoivathan he hänelle ja maalle onnea.

Papit kuuntelivat hymyillen hänen puhettaan ja nyökäyttivät toisilleen päätä hyväksymisen merkiksi.

Tämän keskustelun aikana oli aurinko noussut; tulipallona seisoi se jäävuorten yläpuolella, tarjoten komean, mieltä ylentävän näyn.

Mutta herrat punnitsivat verisen sodan alkamista isänmaassa, he eivät voineet muuta ajatella kuin taistelua ja verenvuodatusta.

Äkkiä avautui ovi ja sisään astui tavattoman pitkä mies, paljain päin, pitkät, valkeat kiharat riippumassa olkapäille.

Kasvot olivat kalpeat ja ryppyiset, syvä totisuus oli painanut niihin leimansa, mutta pienissä, harmaissa silmissä paloi omituinen tuli, joka miltei maneetin lailla vaikutti siihen, johon hän katsoi.

Keskustelevat herrat hämmästyivät hänet nähdessään, mutta heitä huomaamatta astui hän ikkunan luo ja rupesi katselemaan kummallista maisemaa.

Keskustelu lakkasi ja uteliaasti katselivat herrat omituista miestä, jonka poimuileva puku eninten muistutti munkin kaapua.

Jalat olivat paljaat, ainoastaan pohjia peitti hirvennahka. Käsivarsia verhosi irtohihat ja niiden tukevat jänteet ilmaisivat tavatonta voimaa. Oikeassa kädessä piti hän riimusauvaa, joka oli ihmeellisillä merkeillä kirjaeltu.

Heti hänen jälessään tuli ritari Pietarinpoika, joka silminnähtävällä levottomuudella kiirehti pappien luo ja pyysi heitä menemään juhlasaliin, jotta he välttäisivät miestä… jota ei ritari uskaltanut ajaa pois… Hänen käytöksessään oli jotakin tavattoman tuskallista, joka suuresti hämmästytti matkustavaisia, varsinkin tarkkaavaista Knutia.

— Kuka tuo mies sitte on? kysyi hän.

— Muukalainen, joka muutamia vuosia sitte tuli tänne ja on voittanut suurta kunnioitusta.

— Minkätähden?

— Hän parantaa tauteja, ennustaa tulevia asioita ja elää erakkona.

— Teilläkö?

— Ei, mutta kenkään ei häneltä sulje oviaan.

— Ettekö tekään?

Ritari kävi kalman kalpeaksi ja kuiskasi hiljaa:

— Vaimovainajani…

— Entä sitte…?

— Ilmestyy minulle…

Hämmästyneenä loi Knut katseensa ritarista ukkoon, nousi ja likeni vanhusta:

— Kuka olet, ukko? kysyi hän.

Vanhus oli päätä pitempi pappia, joten hän korkealta silmäili kysyjään.

— Ihminen, vastasi hän.

— Jolla on suuret taidot, sanoo ritari, salaiset, kielletyt tiedot, etkö sinä tiedä, että manaus ja noituus ovat kielletyt?

— Kuinka te sitte harjoitatte niitä? Kevyt puna painui papin kasvoille.

— Minun pitäisi moittia sinua epäkohteliaasta vastauksestasi, mutta minun tekee sensijaan mieli koetella, miten paljon kestävyyttä tiedoissasi on. Tiedätkö kuka minä olen?

Nyt vasta tunkeutuivat pienet, harmaat silmät hänen kasvoihinsa; Knutin piti luoda katseensa syrjään.

— Levoton, etsivä, valheellinen henki.

— Joka etsii mitä?

— Jotakin, jota ei se koskaan tule löytämään. Pappi säpsähti.

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi hän tavattoman kiihkeästi.

— Levottomasta katseestasi. Loke asuu sinussa ja viekkaus ja petollisuus ovat hänen palvelijoinaan.

— Sinä olet pakana!

— Oletko sinä sitte kristitty?

Lyhyellä naurulla koetti Knut tukahduttaa nousevaa vihaansa.

— Pyhän Eerikin nimessä! huudahti hän, — hän on muinaisten aikojen tietäjä tai ehkä oikeammin sanoen mielipuoli meidän päiviltämme.

Mutta Sunnanväder oli noussut; kuumeentapaisella levottomuudella tarttui lian Niilon käsivarteen ja meni ikkunan luo, jossa mies seisoi.

— Kerro minulle jotakin tulevaisuudesta, sanoi hän.

— Katso minuun! kuului ankara ääni.

Sunnanväder totteli hetkeksi, mutta tunsi rinnassaan ikäänkuin puukon iskun ja teki kädellään torjuvan liikkeen.

— Elämä on lyhyt, ajattele Helin valtakuntaa, siellä ei viheriöitse ainoakaan puu, siellä ei virtaa ainoakaan lähde, vaan uskottoman palvelijan kädet sidotaan kiinni kallioon, kunnes loppu tulee.

— Loppu? kuiskasi piispa ja hänen silmänsä riippuivat tietäjän huulilla.

— Niin, siellä vallitsee kirkkaus, jota eivät ihmissilmät näe ja jota ei ihmiskieli taida, lausua, se on niin kaukana… minä tunnen sen tuhatvuotisten tuskien takaa, voi, voi, voi sitä, jonka täytyy odottaa niin kauvan!

Tietäjän puheessa ja koko käytöksessä oli jotakin niin valtavaa ja suurta, että Knut hämmästyneenä jäi häneen tuijottamaan.

Mutta niinkutsuttu Niilo Sture unohti kokonaan osansa ja heittäytyi vanhuksen jalkain juureen.

— Sinä joka tunnet ihmissydämet, puhui hän, — sano minullekin, mikä kohtaloni on oleva.

Myötätuntoisena silmäili vanhus kauvan aikaa polvistuvaa nuorukaista.

— Huolettomat ja kevytmieliset ovat saavat palkkansa, sanoi hän, — elämän korkein ilo on sinulle muuttuva suurimmaksi tuskaksi.

Vanhus kääntyi pois ja nuorukainen peitti kasvot käsillään ja itki; hän ei itsekään tietänyt miksi.

— Tämä on hullunkurista, sanoi Knut, joka ensin tointui hämmästyksestään, — tuon vanhuksen tähden unohdamme aterian, jolle isäntä juuri meitä kutsui.

He jättivät kaikki kolme huoneen, mutta ritari pysähtyi ja sanoi nöyrästi:

— Anna anteeksi, viisas Ingiald, jos vieraani ovat sinua loukanneet, äläkä minulle kosta sitä, mihin en ole syypää.

— Minä tulin vainajan tähden.

— Vaimoniko? kysyi ritari kalveten.

— Hän näyttäytyi minulle yöllä ja vannotti minua ajoissa varoittamaan sinua.

— Mistä?

— Salahankkeista, jotka tulevat tuottamaan perikadon sinulle ja monelle muulle.

— Mitä se häneen kuuluu?

— Sinä hylkäsit hänet eikä hän sinua; hän valvoo lakkaamatta.

— Minä toimin sen mukaan mitä pidän parhaimpana; niin hänkin teki; meidän välillämme ei ole mitään yhteistä.

— Onhan lapsi!

— Lapsi… on kuollut!

— Ei, se elää!

— Missä, missä? Ukko ravisti päätään.

— En tiedä, lausui hän, — mutta hän sanoi minulle että se oli likellä… että se likeni.

— Tyttäreni! huokasi ritari; — mustalaiset hänet ryöstivät!

— Muista vainajan varoitusta!

— En, en. Minä kuljen omaa tietäni niinkuin hänkin kulki omaansa. Me emme koskaan kohtaa toisiamme! Kiitos, viisas Ingiald, neuvostasi ja käy tuontuostakin tervehtimässä; se korottaa arvoani kansan silmissä, sillä he pitävät sinua ystävänäni. Tiedätkö, yhtenäkin päivänä narrasin muutamia metsävarkaita kuljettamaan koko saaliinsa minun käsiini, kun peloitin heitä sillä, että sinä olit käynyt antamassa heidät ilmi.

— Minä tiedän sen. Minä annoin heille yhtä paljon takaisin.

— Miksi?

— Heidän vaimonsa ja lapsensa olivat paleltumaisillaan kuoliaaksi; nyt he lämmittelevät lahjahalkojen eikä varastetun tavaran ääressä.

— Sentähden he sinua pitävätkin sallimuksenaan.

— He eivät ole oppineet tuntemaan toista.

Ukko nosti päätään ja läksi. Hetkisen viipyi ritari salissa, tuijottaen hänen jälkeensä; sitte hän palasi vieraidensa luo.

Hyvä viini ja Knutin puhelahjat olivat saaneet profeetan onnettomat ennustukset unohtumaan ja kun ritari tuli, ruvettiin keskustelemaan siitä, mihin keinoihin nyt olisi ryhdyttävä. Ritari oli jo lähettänyt sanaa useille tahoille ja nyt tehtiin yhä uusia suunnitelmia.

Kahdeksan päivää myöhemmin vallitsi Ornäsin yksinäisillä seutuvilla liike ja kiire, joka yhä näytti kasvavan.

Kautta Taalain vuoristen maiden kiirehti yhtämittaa rekiä Ornäsia kohti ja samaan maaliin pyrkivät ne Taalain miehet ja naiset, jotka milloin pienemmissä, milloin suuremmissa joukoissa, milloin jalan, milloin ratsain täyttivät tiet. Ihmistulva oli niin suuri, että sitä saattoi pitää kokonaisena kansainvaelluksena.

Linnassa vallitsi elämä ja liike. Edellisenä yönä ja iltana oli saapunut yhä uusia vieraita.

Siinä oli sekaisin pappeja ja aatelismiehiä, ja kaikkien kasvoilla kuvastui uteliaisuus: odotettiin tärkeää uutista.

Suurella linnanpihalla tungeskelivat rengit hevosten ja ajopelien joukossa, ehtien tuskin kuljettaa toisia talleihin, kun toisia jo saapui; siinä kävi yhä kasvava melu ja rähinä. Aseilla varustettuina seisoivat maalaiset siellä täällä ryhmissä, kiihkeästi keskustellen, ja kaikkialta, sekä heidän että herrojen ja palvelijoiden, tulevien ja menevien riveistä kaikui nimi, joka herätti vastakaikua joka rinnassa: nimi Niilo Sture.

Vihdoin saatiin piha tyhjentymään ja kansa muodosti aitauksen, jonka sisäpuolelle talutettiin aatelisten hevosia, toinen toistaan komeammissa valjaissa.

Sillaikaa oli Aarent Pietarinpoika lukuisine vieraineen pitänyt miltei myrskyisän keskustelun isossa ritarisalissa; nähtävästi nyt vihdoin oli päästy päätökseen, koska ovet, jotka tähän saakka olivat olleet huolellisesti suljetut, nyt avautuivat.

Niinkutsuttu arkkipiispa Knut astui ulos täydessä kirkollisessa juhlapuvussaan, kädestä taluttaen nuorta Niilo Sturea, joka oli puettu yksinkertaisiin, kalleilla pitseillä koristettuihin, mustiin samettivaatteisiin. Hänen käytöksensä oli varma, miltei uhkamielinen; epäilemättä hän siten koetti peittää sisällistä neuvottomuuttaan. Häntä seurasi Sunnanväder, hänkin täydessä kirkollisessa juhlapuvussaan ja nojautuen Aarent Pietarinpojan käsivarteen.

Sitte tuli pappeja, munkkeja ja suuri joukko aatelismiehiä, edelliset veljeskuntiensa puvuissa, jälkimäiset univormuissa. Hitaasti liikkui joukko alas kapeita portaita, pysähtyäkseen pihalle.

Siellä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus; kaikkien silmät seurasivat nuorta miestä piispan rinnalla, ja ne jotka olivat lyhyet tai seisoivat toisten takana, nousivat varpailleen tai muiden hartioille; kaikkien ajatukset ja toiveet hakivat samaa maalia: Niilo Sturea!

Mutta kun nuori herra oli noussut hevosensa selkään, pääsi ääretön riemastus valloilleen; Knut ja Sunnanväder saattoivat ottaa siitä osansa, sillä he olivat ikäänkuin kansan oikeutetun suosionosoituksen sinetti.

Kansa lankesi polvilleen, naiset ja lapset riensivät suutelemaan heidän vaatteidensa liepeitä; jokaisen huulilta tulvi uskollisuuden ja rakkauden vakuutuksia; innostus oli aivan rajaton.

Korkeat herrat tervehtivät armollisesti joka taholle ja kansa mylvi ihastustaan; vihdoin oli tullut vapauttaja, kirkon oikea puolustaja, ruhtinas, joka langettaisi oikeat tuomiot ja vapauttaisi maan uhkaavista vaaroista. Mitä uhkaavia vaaroja oli, sitä he tosin eivät olisi voineet selittää, mutta eihän maailmassa tapahtuisikaan niin paljon hullutuksia, jos jokainen tekisi itselleen selkoa toiminnastaan.

Vähitellen läksi saatto liikkeelle; hitaasti se vaelsi läpi aution seudun, koko aaltoilevan ja yhä kasvavan ihmisjoukon seuraamana.

Matkan määränä oli Svärdsjön kirkko; se oli kyllä niin iso että koko kansantulva siihen mahtui, mutta erinomaisen yksinkertainen, sillä se oli rakennettu veistämättömistä hirsistä ja laudoista ja sen kellotapuli oli puusta.

Heti kulkueen tullessa näkyviin, ruvettiin soittamaan kelloja. Osa kansaa oli kokoontunut kirkolle, joten täällä tehtiin uusia uskollisuuden-vakuutuksia ja kajahutettiin uusia riemuhuutoja.

Kulkue seisahtui ja astui kirkkoon koko hymisevän ihmisjoukon seuraamana.

Ajan tavan mukaan jätettiin aseet, kepit ja muut tarpeettomat kapineet asehuoneeseen ennenkuin mentiin temppeliin, mutta tänään unohtuivat vanhat tavat, useimmat syöksyivät aseineen päivineen kirkkoon ja koska miesten luku oli paljon suurempi kuin naisten, niin ei siitäkään huolittu, istuttiinko erikseen vaiko sekaisin miehet ja naiset.

Jumalanpalvelus alettiin virrellä ja Knut toimitti messun. Sitte tarttui Sunnanväder, hänen viittauksestaan, nuoren Niilo Sturen käteen ja talutti hänet alttarille, jossa häntä käskettiin polvistumaan.

Nyt astui Knut muutamia askelia häntä likemmä, piti kiitosrukouksen hänen ihmeellisen pelastuksensa johdosta ja selitti lyhyin, selvin sanoin kokoontuneille, kuinka suuri vaara oli uhannut Ruotsin jaloimman ja vanhimman suvun jälkeläistä, sekä kehoitti kansaa puolustamaan häntä ja tarttumaan aseisiin Kustaa kuningasta, kerettiläistä, salamurhaajaa ja kansansortajaa vastaan, jonka syyksi piispa selitti mitä mahdottomimmat valheet.

Olisi saattanut odottaa, että Taalaissa, Kustaan oman kansan seassa, edes joku olisi noussut vastustamaan syytöksiä, mutta ainoana jyrynä kaikui kostonhuutoja, aseiden helinää ja kirouksia.

Papin voitonvarma katse osoitti suurta tyytyväisyyttä, mutta vain hetkeksi; liikutetuin mielin katseli hän sitte polvistuvaa nuorukaista ja virkkoi tekopyhästi:

— Rohkaise mieltäsi, poikani! Taalain uskollinen, uhkarohkea kansa on puolustava Sturein jälkeläistä, ja juhlallisesti minä kolmiyhteisen Jumalan nimessä jätän sinut tämän kansan haltuun. Kirkon arkkipiispallisen arvoni nojalla vihin sinut johtajaksi tälle kansalle, joka suurine muistoineen aina on omistava loistavan sijan isänmaan historiassa.

Nyt astui pappi takaisin alttarille ja kääntyneenä kokoontuneiden puoleen, nosti hän käsivartensa ja huusi, luoden eteensä leimuavan katseen, jymisevällä äänellä:

— Joka on hirmuvaltiaan ja kerettiläisen vihollinen, joka pelkää Jumalaa ja hänen pyhiään, joka rakastaa isänmaansa oikeutta ja vapautta, se vannokoon uskollisuutta vainotulle soturille, jonka Jumala itse on valinnut ja joka urhon lailla on johtava teidät maaliin. — Veri ja henki Niilo Sturen puolesta! kaikui kirkosta ja sitte tuuppautui jokainen esiin tekemään uskollisuudenvalaa.

Sven Elfinpoika ja muutamat muut, jotka eivät olleet niin kokonaan innoissaan, arvelivat, että tässä kyllä oli hiukan tyyntymisen varaa. Elsa muorin sanat olivat sentään vaikuttaneet jotakin ja Sven Elfinpojan mielestä oli paras olla hätiköimättä.

Nuori Sture oli noussut ja muutamin hyvin opituin sanoin kiittänyt kokoontunutta kansaa. Mutta koko hänen olennossaan oli tapahtunut huomattava muutos: kasvot olivat kalpeat ja pelästyneet ja katse harhaili epävarmana sinne tänne.

Taitavasti rakennettu puuha oli jo hajoamaisillaan, mutta Knut, joka ei hetkeksikään heittänyt nuorukaista silmistään, näki vaaran ja riensi paikalla avuksi.

— Muista pysyä lujana, kuiskasi hän ja lausui valan, jonka sanat Niilo vapisevin äänin toisti. Sitte kutsuttiin mahtimiehet joka pitäjästä esiin ja kaikki läsnäolevat aatelismiehet ja Knut osasivat niin viisaasti panna sanansa Sturen suuhun, että tämä sai sekä mielensä rohkaistuksi että teki läsnäoleviin, niin herroihin kuin talonpoikiinkin, sangen edullisen vaikutuksen.

Päätettiin lähettää sanakapula kaukaisimmillekin seuduille ja jokaiselle, joka toimi asian hyväksi, lupasi Knut paavin nimessä siunauksensa.

Silloin astui muuan rättvikiläinen talonpoika esiin, suuteli piispan hameen lievettä ja virkkoi:

— Emmehän me ole kuin köyhää kansaa, mutta käsivoimia meiltä ei puutu; hevonen ja mies ovat yhtä huimapäiset ja jos suitsia vedetään liika kireälle, niin hevonen tietysti rupeaa potkimaan, teidän armonne.

Piispa nyökäytti myöntävästi päätään.

— Voitte olla varma siitä, armollinen herra, että Rättvikissä kyllä syntyy elämää ja puuhaa. Tosin velikullat nyt vetelevät talviuntaan, mutta pian tulee toinen ääni kelloon: minäpä lähden heitä herättämään, niinkuin sinun unilukkarisi, ja sitte he vielä tulevat tuottamaan sinulle iloa, sen lupaa Pietari Grun.

Hänen armonsa lausui julki hyväksymisensä ja suuri meluava ja riitelevä joukko hajosi.

Seurue palasi Ornäsista yhtä lukuisana kuin se oli sinne mennytkin, ottamaan osaa juhla-ateriaan, jonka ritari Pietarinpoika oli valmistanut korkeiden vieraittensa kunniaksi.

Mutta heti linnaan päästyä täytyi piispa Sunnanväderin panna vuoteen omaksi ja kun Knut myöhemmin tuli hänen huoneeseensa, pyysi hän hartaasti, että Tukholman matka jätettäisiin sikseen.

— Me olemme suorastaan maankavaltajia, sanoi hän; — meille ei ole armoa. Yhtä hyvin voisimme mennä mestauslavalle kuin tahallamme tiikerin luolaan.

— Puolellamme on koko Ruotsin kansa, joka riemulla on tervehtivä tuloamme, huudahti Knut, — ja takanamme ja ympärillämme seisoo pyhä kirkko ja koko kristikunta, joka ilolla tulee ottamaan meidät vastaan oikean uskon marttyreina.

— Entä kuningas?

— Hänet valtaa kauhu.

— Sinä et tunne häntä.

— Ole varma että persoonallinen läsnäoloni ja rohkea puheeni paikalla tulee tekemään hänet aivan aseettomaksi. Tiedät että arkkipiispa Magnus on lähtenyt, arkkipiispanistuin on vapaa, minä tulen vaatimaan sitä itselleni ja sitä ei minulta kukaan uskalla kieltää. Olenhan minä saanut kirjeitä kaikilta ystäviltämme; he tervehtivät tuloamme ilolla, ja Sture-juttu on tekevä voittomme täydelliseksi.

— Mutta jos saadaan ilmi…

— Mahdotonta, hän näyttelee osaansa erinomaisesti. Äiti olisi ainoa, mutta hän on Ture Jönsinpojan miniä ja siten hänkin on vallassamme.

Silläkin kertaa onnistui hänen rohkaista sairaan ystävänsä mieltä, mutta seuraavana päivänä, ennen Knutin lähtöä, huudahti Sunnanväder:

— Näemmekö koskaan toisemme?

— Tietysti, naurahti Knut. — Lupaan olla vastassasi Tukholman portilla.

Hän ei aavistanut että lausui ennustuksen, jonka täyttyminen oli sangen likellä.

Niilo Sture sai ankarat kehoitukset kaikessa totella Sunnanväderiä, jotapaitsi Knut antoi hänelle suosituskirjeen Trondhjemin arkkipiispalle sen varalta, ettei hänen asemansa Taalaissa olisi aivan varma. Likempiä ohjeita saisi hän kirjeissä.

Kuninkaan turvakirjeen nojalla pyysi Knut voudilta kuuden miehen kuljetusvartiastoa, jonka hän heti saikin. Sitte hän paikalla läksi matkaan, ensin Upsalaan.

Siellä häntä tervehdittiin erittäin ystävällisesti, mutta hurskaat isät olivat omituisen levottomat ja kun hän kertoi ylösnousseesta Niilo Sturesta, niin asia otettiin vastaan suurella epäluulolla, jopa selittivät useat sen mahdottomaksi.

Sitäpaitsi näki Knut että häntä vakoiltiin; sen tekivät kuninkaan lähetit, jonkatähden hän huomasi parhaaksi olla varoillaan.

Hän kutsutti kirkonvartian salaa luokseen ja pakotti hänet, käsi raamatun päällä, vannomaan, ettei hän hiiskahda sanaakaan. Sitte Knut vielä kauvan keskusteli hänen kanssaan ja laski hyvästi jättäessä täyden kukkaron hänen käteensä.

Ja nyt hän läksi Tukholmaan.

Vanha ystävä Ture Jönsinpoika ilostui suuresti hänet nähdessään, mutta hänen käytöksensä ei ollut oikein vapaa, eikä Knut päässyt samaan iloiseen, toivorikkaaseen tunnelmaan kuin Taalaissa. Hän toivoi sentään, että olot paranisivat, sillä löytyihän useita, joille saattoi uskoa asiansa.

Suuresti hän sentähden hämmästyi, kun eräänä päivänä upseeri neljän henkivartian kanssa astui hänen huoneeseensa ja pyysi häntä heti seuraamaan.

Närkästyneenä hypähti pappi istualtaan:

— Minulla on kuninkaalta turvakirje! huusi hän.

— Minä toimin ainoastaan käskyn mukaan, vastasi upseeri, — ja pyydän, ettei teidän armonne tekisi velvollisuuttani raskaammaksi kuin se jo on.

Knut huomasi olevansa tekemisissä uskovaisen kanssa ja virkkoi kuiskaten:

— Mikä on syynä tähän?

— On varmaan saatu uusia tietoja.

— Tietoja Niilo Sturesta! Niin, se taisi olla tyhmää, mutta todistuksia ei löytynyt; kirkon herroja vastaan ei voida käyttää muita todistuksia kuin piispojen ja valtakunnanneuvoston antamia; hänen ei pidä kadottaa uskallustaan.

Ja jos hänet taas tahdottiin tehdä marttyriksi, niin hän kyllä tiesi tehtävänsä.

Hänet vietiin vankeuteen Harmaidenveljien luostariin, aivan samaan huoneeseen, jossa Johannes Magnus oli istunut. Siellä oli kaikin puolin mukavaa, paitsi ettei saanut ottaa vastaan vieraita, ja Knut ei pitänyt yksinäisyydestä.

Matka Taalaista oli kulunut hitaasti; sitäpaitsi viivyttiin Upsalassa kauvan ja Tukholmassa pitkitettiin asiaa niin että se vasta 9 p:nä elokuuta joutui tutkinnon alaiseksi Tukholman raatihuoneella.

Tutkintokuntaan kuului useita neuvoston herroja, piispa Hans Brask Linköpingistä, Strängnäsin ja Skaran piispat ja Tukholman kaupungin pormestarit ja neuvosto.

Ääretön ihmistulva täytti kadut, raatihuoneen sali oli aivan liian pieni kuulijoille: heistä mahtui sisään ainoastaan pieni osa.

Kuningas itse esiintyi syyttäjänä. Kuolonhiljaisuus vallitsi salissa, kuningaskin näytti synkältä ja vakavalta.

Hänen viittauksestaan tuotiin syytetty sisään. Tuomiorovasti Knut astui rivakasti huoneeseen, mutta nähdessään kuninkaan, kalpeni hän.

Kustaa näytti jäljennöksen turvakirjeestä ja kysyi, estikö se käräjien pitämistä.

Läsnäolijat, varsinkin piispa Brask, tarkastivat sitä huolellisesti ja kaikkien yhteinen päätös oli, ettei se estänyt. Tuomiorovasti Knutinkin täytyi myöntää se. Silloin esiintoi kuningas kanteensa ja vahvisti ne syytetyn omilla kirjeillä.

Hyminä kulki koko salin läpi ja Knut tunsi rohkeutensa horjuvan.

Kun kirjeet olivat luetut, kysyi kuningas tuomioistuimelta, voisiko se vapauttaa mestari Knutin ilmeisestä maankavalluksesta ja siitä rangaistuksesta, jolla Ruotsin lain mukaan sellaisia rikoksia rangaistiin. Sitte jätti hän huoneen.

Nyt piti tutkinnon tapahtua. Trondhjemin arkkipiispa oli tilaisuutta varten lähettänyt Tukholmaan edusmiehen, joka myöskin oli läsnä. Mestari Olavilla oli käsky herransa nimessä tehdä mitä ikinä taisi tuomiorovasti Knutin hyväksi, mutta syytökset olivat niin selvät ja vakuuttavat, että hänet tuomittiin kavaltajana kärsimään se rangaistus, jonka laki sellaisista rikoksista määräsi.

Yleinen mielipide oli, ettei niin selvään todistetusta rikoksesta ollut pelastusta paitsi Jumalan armon, arkkipiispa Olavin kirjoituksen tai kuninkaan erityisen suosion kautta.

Kaikki läsnäolevat piispat ja neuvosto pyysivät kuningasta käyttämään armoa oikeuden asemasta, mutta hän vastasi, että "sellaisia asioita ei ollut helppo jättää". Enempää he eivät saaneet tietää.

Mutta keskenään he väittivät, että armoa täytyi antaa; jos niin korkeaa herraa piti rangaista halpa-arvoisen talonpojan lailla, niin johan kunnioitus ylhäisöä kohtaan hajoisi kuin tuhka tuuleen. Totta kyllä, että lain tuli kohdella kaikkia samalla tavalla, mutta täytyi siinä sentään tehdä jonkinlaisia tasoituksia.

Tuomiorovasti Knut oli samassa luulossa kuin muutkin; häntä suututti että hän oli voinut toimia niin tyhmästi ja ajattelemattomasti; ensi kerralla päätti hän olla viisaampi.

Arkkipiispa Olavin asiamies palasi Trondhjemiin tuoden kuninkaalta kirjeitä ja kirjoituksia, joissa todistettiin Knutin epärehellinen menettely. Sitäpaitsi lähetettiin hänelle kopio Knutin tuomiosta ja vaadittiin että hän paikalla luovuttaisi Sunnanväderin suojeluksestaan.

Mutta näihin aikoihin taisteli Kustaa kovaa taistelua omaa vakaumustaan ja kanslerinsa vaikuttavia väitteitä vastaan.

Kuningas olisi tahtonut ajaa Knutin maanpakoon ja jättää asian sikseen.

Mutta Lauri Antinpoika oli toista mieltä.

— Jos te annatte armoa ylhäiselle henkilölle, sanoi hän, — niin millä oikeudella te rikoksesta rankaisette halvempaa ihmistä, joka ei kuitenkaan ole velvollinen tietämään oikeasta ja väärästä yhtä paljon kuin oppinut herra ja Jumalan palvelija?

— Mutta esimerkki, Lauriseni.

— Juuri esimerkin vuoksi; jollei rikosta rangaista rikoksena, niin se kadottaa peloittavan vaikutuksensa, olkoon syyllinen kuka tahansa; ja sitte ei enään peljätä tekoa, vaan koetetaan päästä vapaaksi rangaistuksesta.

— Olet oikeassa, mutta jos olemme johdonmukaiset, niin meidän täytyy tunnustaa, että rikos on suurempi, jos se tapahtuu yhteiskunnan kukkuloilla kuin jos sen tekee talonpoika.

— Se on oikein.

— Nuo ylpeät papit, jotka eivät tahdo tunnustaa muuta herraa kuin paavin, imevät maasta mehun, mutta kieltävät kuninkaalta uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa. Koska kansa on antanut vallan minun käsiini, niin en minä erityisesti saa suosia ketään, vaan tulee saman lain koskea kaikkia.

Mutta kun kuninkaalta sitte kysyttiin, miten tuomiorovasti Knutin kävisi, niin hän otsa rypyssä vastasi:

— Saamme nähdä.

Vihdoin tuli Trondhjemin arkkipiispalta kirje, että Pietari Sunnanväder oli ollut kadoksissa, mutta että hän nyt oli löydetty ja luovutettu kuninkaan miehille, jotka jo olivat matkalla Ruotsiin.

Tämä tapahtui syyskuussa.

Kustaa oli neuvotellut itsensä kanssa; hän päätti näyttää ettei papin kaapu suojele lain kouralta ja koska rikos oli tunkenut moniin kansankerroksiin, niin piti rangaistuksenkin tulla yleisesti tunnetuksi.

Kun Pietari Sunnanväder oli tullut Tukholman pohjoiselle portille, lähetettiin Knut häntä vastaan; molempien pappismiesten piti yhtaikaa marssia kaupunkiin. Tämä tapahtui sangen odottamattomalla tavalla, mutta kuninkaan omasta määräyksestä.

Molemmat papit olivat puetut vanhoihin, risaisiin kuorikaapuihin ja istuivat takaperin laihojen, nälkäisten hevoskonien selässä. Mestari Knutin päässä oli tuohesta tehty hiippa, Sunnanväderillä olkikruunu ja rikkinäinen puumiekka. Heitä seurasi suuri joukko naamioittuja, jotka kirkuivat ja kysyivät, "oliko täällä nähty Kustaa herraa, tai tiesikö kukaan, missä hän oli, sillä nyt oli tullut uusi kuningas, herra Pietari Sunnanväder". Kun seurue oli saapunut Suurtorille pantiin papit kaakinpuuhun ja saivat juoda pyövelin kanssa, sillaikaa kuin naamioittu joukko esitti lauluja, joissa viitattiin siihen, että nuo viisaat miehet mieluummin olivat ruvenneet pettureiksi, kuin palvelleet oikeaa kuningastaan ja isänmaataan.

Mestari Knut vietiin sitte entiseen vankilaansa ja Pietari Sunnanväder Upsalaan.

Tämä tapaus herätti ääretöntä huomiota; papisto joutui vihan vimmoihin ja katolisuuden innokkaat puolustajat ryhtyivät kiivaaseen vastustukseen. Joukottain läksi munkkeja Tukholman ja sen likiseutujen luostareista muka kokoamaan varoja hyväntekeväisiin tarkoituksiin, mutta itse asiassa he vaelsivat tiheästi asuttujen seutujen halki hankkimassa ystäviä katoliselle opille, vahvistamassa hurskaiden uskoa ja häpeällisillä valheilla ja uhkauksilla yllyttämässä kaikkia kuningasta vastaan.

Sekä kaupungeissa että kylissä oltiin levottomalla mielellä ja Kustaan ystävätkin katselivat pelolla nousevaa liikettä.

Sentähden piti kuningas miekkansa valmiina, mutta ei vielä iskenyt. Veltosti väistymään tai katumaan että ehkä oli mennyt liian pitkälle, ei hän koskaan, koskaan olisi ruvennut!

Tarkoin mietittyään oli kuningas osoittanut aikovansa rangaista kavalluksen; alku oli jo tehty, jatkon ja lopun päätti hän panna toimeen vasta sitte kun veren kiihko olisi jäähtynyt ja tahdon vakaumus tullut sijaan.

Kun kuningas disa-markkinoiden aikaan v. 1527 tuli Upsalaan, käski hän alkaa käräjänkäynnin herra Pietaria vastaan.

18 p. helmikuuta kokoontuivat arkkipiispankartanon suureen saliin kaikki saapuvilla olevat herrat neuvostosta, Strängnäsin ja Vesteråsin piispat, Upsalan tuomiokapituli sekä kolme Tukholman pormestaria ja useita vouteja.

Kun kaikki olivat kokoontuneet, tuotiin piispa sisään.

Sekä tuomarit että syylliset näyttivät yhtä levottomilta ja pelästyneiltä; kaikki he muistelivat entisiä aikoja ja entisiä tapoja.

Nytkin esiintyi kuningas syyttäjänä; hän näytti yli 60 petollista ja valheellista kirjettä, jotka herra Pietari oli kirjoittanut ja levitellyt kansan sekaan Taalaissa. Ja kysyttäessä ei hän voinut kieltää ainoatakaan.

Kuninkaan pyynnöstä ottivat maalliset herrat heti käsitelläkseen asiaa.

Hengellistenkin herrojen mielipidettä kysyttiin. He olisivat mieluinten lähteneet tiehensä; kokoontuessa ei kukaan ollut tietänyt, mitä asioita käsiteltäisiin… he pelkäsivät kuningasta eivätkä uskaltaneet lähteä, mutta liittäytyivät yhteen ja antoivat Upsalan tuomiorovastille Jöran Turenpojalle toimeksi puhua puolestaan kaikkea sitä vastaan, mitä siinä asiassa käsiteltäisiin, koska herra Pietari oli joutunut tuomioistuimen eteen, johon hänen ei olisi pitänyt joutua, koska sellainen tuomioistuin soti pyhän kirkon sääntöjä vastaan.

Tämä vastalause ei kuitenkaan estänyt maallisia herroja tuomitsemasta herra Pietaria maankavaltajana mestattavaksi, Ruotsin lain mukaan.

Samana päivänä, kello yhden ja kahden välillä mestattiin ja teilattiin piispa Pietari Sunnanväder korkeimmalla mäellä kaupungin ulkopuolella, suuren kansanjoukon läsnäollessa.

Papisto laati kirjallisen vastalauseen, mutta kuningas ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota ja kaksi päivää senjälkeen 21 päivänä tammikuuta mestattiin mestari Knut Tukholmassa ja teilattiin hänkin kaupungin ulkopuolella.

Liike oli nyt, niin suuri kuin se olikin ollut, miltei tukahutettu. Oli huomattu, että kuningas saattoi ajaa perille mitä hän piti oikeana ja varsinkin ettei hän katsonut henkilöön.

Piispa Brask kehoitti kansaa levollisuuteen, vaikka hänen omaa sieluansa kalvoi levottomuus. "Kirkolle on omituista", kirjoitti hän ystävilleen, "että se usein viettää voitonriemun juhlaa, vaikka se näyttääkin olevan lamassa. Helvetin porttein ei pidä sitä voittaman."

* * * * *

Nyt palaamme Taalaihin.

Olisi saattanut odottaa, että aiottu kapina Knutin lähdettyä vähitellen olisi kitunut kuoliaaksi oman elinvoimansa puutteessa, mutta niin ei käynyt. Sture-nimellä oli kumminkin kaiku taalalaisten korvissa ja se, joka sitä nyt kantoi, ymmärsi voittaa kansan rakkauden ja luottamuksen.

Hän kykeni ihmeellisen nopeasti käsittämään ja pani tarkasti mieleensä kaikki herra Pietarin neuvot. Yöt päivät vietti hän hänen huoneessaan muka sentähden, ettei hän tahtonut jättää vanhaa herraa yksin, mutta silloin he keskustelivat opettavaisista asioista, jotka nuorukainen sittemmin osasi käyttää hyväkseen.

Mutta heidän seurustelunsa ei tullut pitkäikäiseksi; piispa sai kirjeen, jossa häntä kehoitettiin lähtemään Norjaan ja sen hän tekikin, sanottuaan aivan kiireiset jäähyväiset.

Niilo Sture tiesi käyttää hyväkseen saatuja opetuksia; niinkuin Kustaa Vaasakin, läksi hän Leksandiin, Moraan ja Orsaan.

"Hän tiesi", sanoi hän, "että taalalaiset aina ovat rakastaneet Sture-nimeä ja nyt hän oli tullut kertomaan, miten hirveästi Kustaa Eerikinpoika oli heidät pettänyt; hän oli kirkon kiukkuisin vastustaja eikä pitänyt rikoksena sen aarteiden ryöstämistä". Hän kertoi heille seikkailuistaan, kuinka kuningas oli uhannut ottaa hänen henkensä ja kuinka hän oli pelastunut sillä tavalla että oli tekeytynyt kuolleeksi.

Hän kertoi komeista hautajaisista ja äitinsä surusta. Valepuvussa oli hän nähnyt kaikki tyyni, mutta ei ollut uskaltanut ilmoittaa itseään. Nyt hän pyysi kansalta apua, ei saadakseen kruunua, sillä siitä ei hän välittänyt, vaan pelastaakseen isänmaan, joka oli hänelle elämää rakkaampi.

Tätä puhetta pitäessä vierivät kyyneleet alas hänen poskiaan ja hän heittäysi polvilleen ja pyysi läsnäolevia rukoilemaan Ruotsin vapauden ja hänen rakkaan isävainajansa iäisen autuuden puolesta.

Herkkäuskoiset talonpojat seisoivat hänen ympärillään liikutuksen ja myötätuntoisuuden valtaamina; vihdoin lankesivat hekin polvilleen ja rukoilivat hänen kanssaan voimaa kukistamaan hirmuvaltiasta.

Mutta sitte rupesivat he neuvottelemaan; he olivat sotaisella mielellä ja päättivät hankkia oikeutta valtakuntaan.

Nuori petturi oli voittanut heidän luottamuksensa. Pian se osottautui teossa, sillä, osaksi varjellakseen häntä vaaroista, osaksi ehkä matkimishalusta, valittiin hänelle paikalla henkivartiasto — yhtä suuri kuin Kustaalla oli ollut; siinä oli nuoria, rotevia miehiä ja heidät asetettiin Niilo herran komennon alaisiksi, seuraamaan ja varjelemaan häntä kaikkialla.

Hän oli jo ennen käynyt muissa pitäjissä, nyt hän tuli Orsaan.

Niin laajalle oli piispojen huolenpito ulottunut, että he edeltäkäsin olivat kirjoittaneet hänelle puheita eri tilaisuuksia varten, ja ne hän suurimmaksi osaksi oli oppinut ulkoa.

Hän esitti ne epäilemättä siinä hengessä ja sillä tiedolla, että hänen kohtalonsa oli hänen omissa käsissään; sitä paitsi hän jo itsekin rupesi uskomaan kutsumukseensa. Ties, vaikka hän sittenkin olisi ollut Niilo Sture; kun hän niinkuin nytkin näki kansan seisovan ympärillään ja ulkoaopituin, tulisin sanoin kiitti miehiä heidän uskollisesta rakkaudestaan ja lupasi vahvasti pitää valansa ja uhrata henkensä ja verensä isänmaan edestä, niin hän todellakin tunsi olevansa se, joksi he häntä luulivat; ja kun he suutelivat hänen käsiään ja toivottivat onnea hänen pyrinnöilleen, hajosivat kaikki epäilykset: hän oli Niilo Sture, valtionhoitajan poika.

Samassa kuului ääni tiheän ihmisjoukon takaa:

— Missä hän on, missä hän on? Antakaa minun heittäytyä hänen jalkainsa juureen!

Ääni oli kimeä ja läpitunkeva; Niilo ja monet muut sen kuulivat.

Väkijoukossa syntyi liikettä ja esiin tuuppautui keski-ikäinen mies, vanhassa, kuluneessa pappispuvussa. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kalpeat, mutta niitä valaisi kiiluva silmäpari, joka tähystellen kierteli pitkin ällistynyttä joukkoa.

Nähdessään vale-Sturen, jäi hän hämmästyksen valtaamana häneen tuijottamaan, mutta korotti samassa käsivartensa taivasta kohti, heittäytyi hänen jalkainsa juureen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä, kyyneleitä vuodattaen.

— Rakkaan herrani poika! huudahti hän; — pyhä neitsyt on siis kuullut rukoukseni, hän elää, minä saan kädessäni pitää hänen kättään. Oi te valtakunnan hyvät suojeluspyhät, minä kiitän teitä!

Ensi kertaa tunsi Taalain junkkari seisovansa syvyyden partaalla, veri katosi hänen kasvoiltaan… hän tunsi, että tuo mies tiesi hänen salaisuutensa… Mitä nyt tapahtuisikaan?

Mutta vieras nousi äkkiä.

— Te kalpenette minut nähdessänne, rakas junkkari, sanoi hän; — pidätte minua ehkä kuninkaan vakoilijana? Katsokaa minua tarkemmin, isänne uskollista palvelijaa! Minuun voitte luottaa, sydämeni, henkeni on teidän!

Sitte kääntyi hän kansan puoleen, joka kummastuneena oli seurannut kohtausta.

— Minä olen Pietari Grym, sanoi hän, — ja palvelin monta vuotta korkeastiautuasta valtionhoitajaa herra Sten Sturea. Te tiedätte kaikki kuinka sitte kävi; koditonna olen kierrellyt maailmaa, vailla palveluspaikkaa — kerettiläiskuninkaan palveluksessa olisi ollut vielä pahempi; — minä pysyn lujana uskossani ja rakkaudessani ja Jumalanäiti on ollut minulle armollinen, kun hän on johdattanut minut sen luo, jota tahdon rakastaa ja palvella elämäni loppuun asti!

Kansanjoukossa kuului tyytyväinen hyminä; Grymin ei enään tarvitsisi jättää herraansa. Molemmat saatettiin rikkaimpaan talonpoikaistaloon; ja koska Grym ilmoitti, että hänellä oli paljon kahdenkeskeistä sanottavaa herra Sturelle, niin heidät jätettiin yksin.

Molemmat tuijottivat ensin pitkän aikaa toisiinsa, mutta koska vanha petturi oli kokeneempi kuin nuori, niin tämä ensinnä loi silmänsä maahan, peitti kasvot käsillään ja purskahti itkuun.

Tätä kesti hetkisen, mutta silloin nosti hän silmänsä ja näki että Grym seisoi liikkumattomana, aivan samassa asennossa.

— Ymmärrätkö, että olet minun vallassani?

— Kyllä! ja nuorukainen purskahti uudestaan itkuun.

— Oletpa sinä aika raukka!

Mutta silloin hypähti junkkari istualtaan.

— Kuka te olette ja mitä te minusta tahdotte? huusi hän kiivaasti.

— Sen selittäminen veisi liian paljon aikaa, sinä senkin Björkestan Jönssi!

Nuorukainen lankesi maahan.

— Älkää syöskö minua perikatoon! rukoili hän, kädet ristissä.

— Kas vaan, sopiiko noin korkean herran langeta polvilleen palvelijan eteen… sillä katso, minä olen todellakin Sturein palvelija enkä kulje valhematkoilla.

Nuorukainen oli noussut.

— Mitä te tahdotte, että minun pitää tehdä? kysyi hän nöyrästi.

— Jatkaa entiseen tapaasi; sinä näyt hyvin osaavan pettää talonpoikia, mutta asianhaarat vaativat vielä muutakin, ja siihen sinä tarvitset minua.

— Siis niin, että kysyn teiltä, kun en itse tiedä?

— Ei, sinä et saa astua askeltakaan ilman minun lupaani; sinä menet sinne minne minä viittaan, ymmärrätkö?

— Saan minä toki tehdä niinkuin itsekin tahdon?

— Et suinkaan; sinä olet kilpi, jota minä kannan ja kääntelen; sitte kun se ei enään ole mieleiseni, rikon sen.

Se oli liikaa. Taalain junkkari vaipui maahan aivan epätoivoissaan.

— Mikä hätä sinun on, senkin pelkuri! Etkö tahtoisi jakaa saalistasi? Eikö siitä mielestäsi riitä kahdelle? Kun sinusta tulee kuningas, niin teet minut kansleriksesi… en pyydä muuta… Hahhah, hah, niinkuin ei sitä olisi siinäkin lehtolapselle!

— Minä menen ja ilmiannan itseni, huusi hän epätoivoissaan ja tahtoi rientää ulos.

Mutta Grym tarttui hänen käsivarteensa.

— Älä tee tekoa, jota tulet katumaan. Minä kyllä pääsen täältä, mutta sinä heität henkesi, ja voithan nyt vielä odottaa, kunnes leikki loppuu. Minä puolestani luulen, että me vielä joudumme hyvillekin päiville.

— Kunhan olisin kuollut!

— Nuora kaulassako likeisimpään puuhun? Hän kääntyi kauhistuneena pois.

— Valitse itse! Eihän tätä kulkurielämää kauvan viitsi katsella, täytyy ryhtyä työhön ja toimeen, mutta siihen et sinä kykene.

— No entä sinä?

— Minä olen liikkunut maailmalla, olen nähnyt ja kuullut. Miltei kuusi kuukautta seurasin Kustaa Eerikinpoikaa, kun hän kulki täällä vuoristossa, mutta hän ei antanut minulle ansaittua arvoa ja sitte me riitauduimme.

— Ja nyt tahdot hänelle näyttää mihin kelpaat?

— Niin kyllä, vale-Sturen avulla! Hahhahhah, juuri kuin Taavetti aasin leukaluulla! Mutta koska kerran piispat ovat tehneet suunnitelmat, niin kai ne tepsivät; totta kai piru pitää huolta omistaan.

Hän oli kokonaan Pietari Grymin vallassa ja olivathan ehdot tavallaan hyvätkin.

Junkkarin piti tinkimättä totella; kysymyksiä hän sai tehdä ja Pietari Grym lupasi ottaa huomioon hänen toivomuksensa mikäli ne eivät sotineet hänen omia tuumiansa vastaan. Ainoastaan erityisen tärkeissä asioissa vaati hän ehdotonta kuuliaisuutta.

Päätettiin että taalain junkkari vastedeskin retkeilisi yksin pitkin pitäjiä. Pietari Grym lupasi pysyä paikoillaan, saadakseen rauhassa hautoa tulevaisuuden suunnitelmia.

Tähän saakka oli Niilo matkustanut yksin Ylä-Taalaissa, joka jo ennestään oli ollut tyytymättömien kokouspaikkana, mutta miten lienee ollut: oliko eteläosa Taalainmaata likeisemmän yhteytensä takia muun maan kanssa saanut enemmän tietoja kuninkaasta ja ruvennut häntä rakastamaan, vai oliko junkkari kadottanut vaikutusvoimansa — sitä hän itse oli taipuvainen luulemaan —, hänen menestyksensä vaan ei ollut niin suuri kuin ennen. Hän kyllä kertoi läksynsä, mutta siitä oli kadonnut lämpö ja elämä ja kuulijat pysyivät välinpitämättöminä, ilmoittaen vannoneensa uskollisuutta Kyösti kuninkaalle ja haluavansa pysyä sanassaan.

Tänne saapui hänelle tieto Knutin kamalasta retkestä Tukholman katujen halki, ja hänen rohkeutensa pakeni pakenemistaan. Grymiä hän pelkäsi, mutta pelastuksen toivoa ei ollut.

Silloin sai hän kirjeen Pietari Grymiltä, joka kutsui häntä takaisin.

— Norja on meille avoinna, sanoi hän. — Fredrik Holsteinilainen on tosin tunnustettu kuninkaaksi, mutta kruunaus ei vielä ole tapahtunut ja koko kansa tahtoo liittyä Ruotsiin. Kun Sturen poika astuu esiin vaatimaan kruunua, niin he ottavat hänet vastaan avosylin ja kapina seuraa ihan itsestään.

— Piispa Sunnanväder ja mestari Knut sanoivat myöskin…

— Niin, he tunsivat kyllä aseman; olisi hauska tietää, kertoiko Sunnanväder viimein oleskellessaan siellä, minkä aarteen hän täältä oli löytänyt.

Taalainjunkkari punastui.

— Minulla on suosituskirje mestari Knutilta Trondhjemin arkkipiispalle, sanoi hän.

— Pyhän Eerikin nimessä, miksi te nyt vasta sen sanotte! Me lähdemme paikalla sinne!

— Mutta… rahat ovat lopussa ja… ja…

— Vai ette te vielä ole saanut asioita niin järjestykseen, että voisitte lyödä uutta, huomautti Grym terävästi; — onneksi osaan minä ottaa sieltä, missä on otettavaa. Valtionhoitaja Sten Sture — ei se, jolla oli kunnia olla isänne — lainasi suuria summia Norjasta ja minä olen varma siitä, että säädyt maksavat ne hänen pojalleen, kun hän nyt on näin ahtaissa oloissa.

— Niinkö arvelette?

— Arvelen että sanansaattaja paikalla on lähetettävä viemään kirjettä ja että me heti senjälkeen lähdemme matkaan.

* * * * *

Norjan sydänmailla, likellä Trondhjemia, oli suuri kartano, joka muinoin kuului mainiolle Reen luostarille, mutta joka sitte vaihtokaupan kautta oli joutunut mahtavan Henrik Henrikinpojan käsiin. Tämän kertomuksen aikaan oli hän jo tosin kuollut ja tila oli jäänyt hänen leskelleen, ylhäiselle rouva Ingierdille, joka tyttärensä kanssa yhä vieläkin asui siellä.

Richissa oli 18 vuotias, iloinen ja vallaton tyttö, joka tuontuostakin otti vapauden tehdä pilaa ankarasti kirkollisesta mutta yksinkertaisesta äidistään.

Korkeassa, holvikattoisessa huoneessa leimusi komea takkavalkea, tuontuostakin sirotellen ilmaan kimputtain säkeniä.

Kauniisti maalattu jumalanäidin kuva riippui pienen alttarin yläpuolella, alttarilla seisovasta suitsutusastiasta levisi ikäänkuin sumua, joka laskeutui peittämään taulua ja täyttämään ilmaa raskaalla ryydinhajulla.

Rouva Ingierd oli pitkän aikaa ollut polvillaan, rukousnauha käsissään, jotka olivat ristissä; hänen rukouksensa oli lakkaamatonta vaikerrusta.

Ikkunan ääressä seisoi Richissa. Aurinko oli sulattanut lumen ja koko maisema loisti vihreähtävässä valaistuksessa; jo näkyi kevään ensi merkkikin: seljapuun nuput paisuivat. Nuori tyttö nautti näköalasta, joka leveni hänen edessään, mutta uneksien, itsetiedottomasti; kummallinen kaiho täytti hänen rintansa, hän olisi tahtonut painaa syliinsä koko maailman.

Samassa rupesi rouva Ingierd voihkimaan ja tyttö heräsi unelmistaan; hänen kauniille kasvoilleen nousi veitikkamainen hymy ja malttamattomasti käänsi hän päätään, ikäänkuin lausuakseen toivomuksen, että tuo komento nyt sillä kertaa loppuisi.

Vanha rouva nousi todellakin, teki moneen kertaan ristinmerkin ja vaipui huoaten — ehkä se oli helpoituksen huokaus — mukavaan nojatuoliin suuren lieden ääressä.

Tyttö viipyi yhä ikkunassa; nähtävästi hän odotti jotakin.

— Richissa, virkkoi äiti vaikeroivalla äänellä. Tyttö kääntyi paikalla.

— Mene heti makuuhuoneeseeni ja ota rahalaatikosta, tiedäthän missä se on, 10 viisitoistaluotisesta hopeasta tehtyä markkaa ja anna ne linnanvoudille; hänen tulee lähettää ne Trondhjemiin hurskaalle rippi-isälleni Eustachiukselle. Hurskaan miehen pitää rukoilla puolestani ja sitte tulla tänne; niin pian kuin suinkin; raskas taakka painaa mieltäni; minä halajan rippiä.

— Rakas äiti, sanoi tyttö hymyillen, — mitä hurskas isä tekee maallisilla lahjoilla; hänen tehtävänsähän on paastota ja rukoilla.

— Jumalaton lapsi! huudahti hyvä rouva, unohtaen kaikki vaivansa, — sinä herjaat!

Enempää ei hän saanut sanotuksi ja Richissa, huomaten hänen mielenliikutuksensa, riensi kiireesti noutamaan pulloa, jossa oli viinalikoa; sitte hän kultaiseen lusikkaan kaasi muutamia pisaroita kallisarvoista lääkettä ja ojensi lusikan äidille, joka sen paikalla otti, lausuen:

— Sinä olet ymmärtämätön lapsi, joka annat häijyjen ja paatuneiden ihmisten vaikuttaa itseesi.

— Sellaiset ihmiset eivät uskalla tulla äitini likeisyyteen, vastasi tyttö ja suuteli ojennettua kättä, joka jäi pitelemään hänen kättään.

— Minulla on omantunnonvaivoja.

— Teillä, joka olette niin hyvä.

— Kiusaaja vietteli minut.

— Te olette liian hurskas langetaksenne.

— Kiusaaja ilmestyi tyttäreni hahmossa.

— Tyttärenne! huudahti tyttö. — Te totisesti pelästytätte minut; koska se tapahtui?

— Kun minä talooni otin…

— Äiti, äiti! ja tyttö kietoi kädet hänen kaulaansa. — Kuinka sinä voit katua laupeuden työtä, joka varmaan miellyttää hyvää Jumalaa.

— Se on hänelle kauhistus. Minun kristillinen, vaikkakin kova, velvollisuuteni on…

— Ethän toki ilmianna heitä?

— Kirkko käskee.

— Tahdotko nähdä, että heidät kuljetetaan täältä?

— En voi auttaa sitä.

— Heidät poltetaan roviolla!

— Enhän minä heitä tuomitse.

— Mistä rikoksesta heitä tuomitsisit? huudahti Richissa kiihkeästi; — siitäkö että he rakastivat toisiaan eivätkä voineet elää erossa. Jumala on istuttanut rakkauden heidän sieluihinsa ja julmat ihmiset tahtovat hirveimmällä tavalla tappaa heidät.

— Vaikene, onneton lapsi, sinä tapat minut!

— Niinkuin munkit tulevat tappamaan heidät! Jos he olisivat meille vieraat, niin sentään käsittäisin että sinä kunnioituksesta kirkkoa kohtaan tahtoisit pysyä vanhassa tavassasi ja kertoa isä Eustachiukselle kaikki mitä tiedät… sitä minä en milloinkaan tee.

— Juuri sentähden tahtoisin minä sovittaa hänen oikeutetun tyytymättömyytensä.

— Kertomalla hänelle kaikki mitä näet, kuulet ja ajattelet; no niin, jos se häntä huvittaa, niin olkoon menneeksi, mutta minä luulen että sinä keksimällä keksit kaikellaisia pikkusyntejä, saadaksesi niin paljon puheainetta että sitä riittäisi niin kauvan kuin hän on luonasi.

— Mitä minä teen? Olen kantanut raskasta taakkaa ilman synninpäästöä; sentähden olen ottanut niskoilleni sangen pahojakin syntejä, toivossa että niistä annettu synninpäästö edes osaksi sovittaisi sen suuren rikoksen, jota en tunnusta.

— Sinä hyvä äiti! Miten kekseliäs se totinen rakkaus voikin olla.

— Mutta nyt en minä enään kestä.

— Jos sinä minulle tunnustaisit syntisi, niin minä sanoisin: jalo rouva Ingierd, te olette tehnyt Jumalalle otollisen työn, kun otitte turvattomat suojelukseenne; sentähden tulen teidät palkitsemaan tekemällä tyttärenne hyvin, hyvin onnelliseksi.

Tyttö lankesi polvilleen ja kietoi käsivarret äitinsä kaulaan. Äiti hymyili kyyneltensä lomitse ja tuumaili, että kyllä se hänen Richissansa sentään oli somin neito, minkä hän ikinä oli nähnyt.

— Niin, jos voisin nähdä tulevaisuutesi.

— Samalla voisi katsella suoraan aurinkoon, huudahti tyttö ja hänen kauniit silmänsä säihkyivät ilosta; — näen joka yö unta että korkein onni on tuleva osakseni ja joka aamu kysyn: "tänäänkö tulet, kaunis onneni?"

— Lapsi, lapsi, sinä kiusaat Jumalaa!

— Sitä en usko, sillä odotanhan kärsivällisesti, ja kerran kai se sittenkin tulee.

— Mutta emmehän me puhuneet sinusta.

— Emme, vaan hänestä, jonka isä otti taloonsa ja kasvatti omaksi pojakseen, jota te, sekä hän että sinä rakastitte yhtä paljon kuin minua.

— Miksi hän teki pyhyyden ryöstön?

— Siksi, että tyttö vastoin tahtoaan pakoitettiin nunnaksi. Tiedätkö, jatkoi hän kuiskaten, — että hänelle oli juotettu juomaa, joka sokaisi hänen järkensä. Cecilia kertoi minulle itse, että hän näki ja kuuli kaikki, mitä tapahtui, mutta hän oli kuin halvattuna eikä voinut puhua eikä ajatella… kaikki oli kuin unta ja siinä tilassa vihittiin hänet nunnaksi.

— Onko se mahdollista?

— Tiedätkö, minä olen varma että kaikki on mahdollista. Kului päiväkausi ennenkuin hän tointui entiselleen, mutta silloin muuttui hänen mielensä katkeraksi ja kostonhimoiseksi.

— Se oli hyvin paha.

— Miksi ja minkätähden tehdä sellainen vääryys? Hänen kasvatusisänsä — sillä kuolinvuoteellaan oli hän tunnustanut ostaneensa hänet kiertävältä mustalaisjoukolta; niin, niin äiti, hän on ehkä hyvinkin ylhäistä sukua; — kasvatusisä oli antanut hänelle perinnöksi kaiken omaisuutensa, sekä kiinteimistönsä että irtaimistonsa, mutta kun luostarinjohtajan piti kirjoittaa testamentti, niin hän yksinkertaiselle porvarille uskotteli, että hänen iäinen autuutensa riippui siitä, antoiko hän luostarille maatiluksensa. Heidän mielestään se oli kristillinen vaihtokauppa, sillä munkit antoivat mikä heidän mielestään oli heidän omansa.

— Lapsi, lapsi, sinä puhut niin kevytmielisesti!

— Mitä sinä sitte sanot heistä?

— He ovat pyhiä Jumalan miehiä.

— Sitä ei saa sanoa.

— Kas, kas, mitä pahoja ajatuksia lapseni sydämeen on syntynyt. Kenen se on syy?

— Ei ainakaan veljeni Tysten eikä Cecilian, sillä he ovat itse hyvyys ja ystävällisyys.

Samassa koputettiin hiljaa salaoveen.

— Se on Tyste, kuiskasi Richissa ja riensi ensin sulkemaan tavallista ovea, sitte avatakseen odottavalle.

— Hyvää huomenta! lausui hän, ojentaen hänelle kätensä.

— Sinä loistat kuin aurinko, vastasi tulija.

Tämä oli kaunis, jalopiirteinen nuori mies, vaikka hän näytti kalpealta ja rasittuneelta.

Hän astui Ingierd rouvan luo ja suuteli kunnioittavasti hänen kättään.

— Rakkahin rouva äiti, ensi ajatukseni, kun aamulla herään, on kiitos Jumalalle siitä, että hän avasi sydämenne säälille, sillä muuten kituisimme nyt vankilassa, jollemme jo olisi joutuneet häpeällisen kuoleman uhreiksi.

— Minä toimin niinkuin sydämeni käski, vastasi Ingierd rouva hämillään.

— Jos minulla olisi valta, huudahti Richissa innokkaasti, — niin ette eläisi täällä vankien lailla. Minä antaisin kaikkien tietää, että olen avannut teille oveni; ja vaikkapa tänne tulisivat kaikki Trondhjemin munkit ja papit teitä noutamaan, niin ovathan linnan muurit lujat; sitäpaitsi on meillä satakaksikymmentä palkkasoturia ja kolmekymmentä vasallia, jotka voivat meitä puolustaa.

— Puhut syntiä, Richissa! huudahti Ingierd rouva peloissaan.

— Suokaa hänelle anteeksi, äiti, hän puhuu sydämensä kieltä; hän ei tiedä että pyhä kirkko on kuin käärme, joka likistää kuoliaaksi kaikki mitä se saa syliinsä.

— Teidän puheenne on synnillistä, vaikeroi rouva. — Lupaukseni tulen pitämään, vaikka se onkin raskasta, mutta älkää koskeko uskooni, sillä sille olen aina pysyvä uskollisena… Kuinka Cecilia jaksaa? lisäsi hän hetken perästä.

— Hän tointuu hitaasti, vastasi Tyste; — kun hän vaan edes hetkisen saisi hengittää raitista ilmaa.

— Siitä minä kyllä pidän huolta! sanoi Richissa; — jos puetamme hänet tytön pukuun…

— Ei, ei, ei, huudahti rouva Ingierd, — se saattaa herättää epäluuloa, ja sitte…

— Olkaa huoleti. Kyllä me pysymme siinä suojassa, jonka hyväntahtoisesti olette meille antanut. Minä vaan en saata käsittää, miksi ei kirjettä kuulu; olin niin toivonut että kuningas lakkauttaisi pannakirouksen, kun hän saisi tietää, miten asiat ovat… ystäväni lupasivat niin varmaan…

— Ystäviin ei voi luottaa.

— Mutta, sanoi Richissa, — ehkä kuningas todellakin on lakkauttanut sen.

— Sitä minäkin olen ajatellut ja olisin jo aikoja sitte lähtenyt Tukholmaan, jollei…

— Mutta jos sinut olisi tunnettu…

— Cecilian pelko se minua on pidättänyt, mutta eihän tätäkään voi jatkua, ei meidän molempien eikä ennenkaikkea teidän tähtenne.

Ingierd rouva nyökäytti myöntäen päätään ja koska sillä kertaa oli varma, ettei kukaan häiritsisi, hiipi Richissa ylös salaportaita noutamaan Ceciliaa, samaa naista, jonka tapasimme luostarissa.

Hän oli yhtä kalpea kuin silloinkin, mutta katse ei ollut niin toivoton, se näytti rukoilevan; hän istuutui jakkaralle rouva Ingierdin jalkain juureen ja laski päänsä hänen polvelleen.

Ingierd rouva näkyi tottuneen siihen; hän antoi kätensä viipyä nuoren naisen kiharoilla ja hyväili häntä kuin äiti lastaan.

Vastoin tahtoaan täytyi hänen pitää Ceciliasta. Omatunto nuhteli kyllä, mutta se ei auttanut; tuo avuton, suloinen nuori olento hallitsi ympäristöänsä; hänen tultuaan huoneeseen, vallitsi siellä hiljaisuus. Tysten katse seurasi häntä sanomattomalla rakkaudella, hän ojensi hänelle kätensä ja jäi pitämään sitä. Silloin tyttö hiljaa, luoden nöyrän, rukoilevan katseen Ingierd rouvaan, virkkoi:

— Nyt minun on niin hyvä ollakseni.

Richissa oli ainoa, joka oikeastaan näytti elävän; hän ei tosin liikahtanut paikaltaan, mutta hän sekä nauroi että itki; hänestä oli niin tavattoman suloista katsella noita molempia, ettei hän suinkaan tahtonut heitä häiritä.

Samassa koputettiin oveen.

Kaikki säpsähtivät ja Richissa riensi ovelle.

— Hiljaa! kuka siellä?

— Isä Eustachius.

Tyttö viittasi, että he kaikki pysyisivät hiljaa ja jatkoi sitte:

— Arvoisa isä, äiti nukkuu, en raaski herättää häntä.

— Eikö Richissa neiti tahtoisi suoda minulle seuraansa?

— Mielelläni. Astukaa huoneeseen, joka on oikealla; minä tulen perässä.

Tyttö näki avaimenlävestä, että hän todellakin meni.

— Nyt ei hän epäile mitään, virkkoi hän sitte.

Tyste ja Cecilia riensivät paikalla ylös salaportaita ja Richissa suuteli äitiään, kysyen:

— Sanonko että nukut, vai tahdotko…?

— En tahdo tavata häntä nyt.

— Siitä saat toisen suudelman.

Hän avasi hiljaa oven ja kiirehti odottavan isän luo.

Tämä oli noin neljänkymmenen vanha mies, jolla oli pyöreät kasvot, vilkkaat silmät, upeat, punaiset huulet ja valkeat, hyvin hoidetut kädet. Richissan tullessa sanoi hän hiukan tyytymättömästi:

— Olen saanut odottaa.

— Anteeksi, en ollut puettuna, vastasi tyttö, punastuen.

Isä katseli häntä hymyillen, sillä hän oli sangen kaunis, ja ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.

Mutta tyttö ainoastaan painoi sitä ja loi häneen säihkyvät silmänsä.

Taivaan pyhimysten nimessä, miten hän olikin kaunis!

— Tulkaa tänne istumaan, virkkoi munkki, viitaten penkkiä.

Tyttö istuutui paikalla. Munkki asettui hänen viereensä.

— Me emme koskaan käy ripillä, virkkoi hän lempeästi.

— En tiedä mitä sanoa.

— Hm. Olette kahdeksantoistavuotias!

Munkki tahtoi tarttua hänen käteensä, mutta hän liitti sen toisen kätensä kanssa ristiin ja loi häneen viattoman katseen.

— Minähän olen aina äitini kanssa.

— Hän on jumalinen ihminen, hän käy usein ripillä, mutta nyt olen minä levoton ja siksi tulin tänne.

— Oletteko levoton Ingierd rouvasta, kysyi Richissa.

— Kyllä. Hänen omallatunnollaan on asia, jota hän ei tahdo sanoa minulle, mutta minäpä en häntä päästä ennenkuin…

— Älkää huoliko, sanoi Richissa, jonka pintaa pelon kauhistus karmi.

— Se on minun velvollisuuteni ja oikeuteni hänen rippi-isänään.

— Mutta se kiusaisi häntä, hän on niin heikko.

— Sielu on väkevämpi kuin ruumis.

— Mutta entä jos minä…?

— Tekö? Mitä…?

— Olen siihen syynä. Munkin silmät kiilsivät.

— Syynä mihin? kysyi hän kiivaasti.

— Siihen ettei hän mitään sano.

Munkki ei ymmärtänyt hänen puhettaan, mutta hän näki hänet siinä istumassa, silmät maahan luotuina, hohtavin poskin ja pienet kädet vapisten mielenliikutuksesta.

Isän täytyi käydä kiinni tuohon somaan kätöseen eikä tyttö tällä kertaa sitä vetänytkään pois.

— Puhu, lapseni, sanoi hän lempeästi.

— Mitä minä sanon? kysyi tyttö nyyhkyttäen.

— Syyn äitisi synkkämielisyyteen, sanoi munkki, tyynnyttävästi silittäen pientä kättä.

— Olen sen jo sanonut.

— No, sano se vielä kerran.

— Se on se, etten minä tahdo käydä ripillä.

— Vai niin, virkkoi munkki nolona, — no mutta tee se! Tyttö loi häneen veitikkamaisen katseen.

— Opettakaa minulle, miten minun tulee se tehdä.

— Sinä kerrot ajatuksesi.

— Ne ovat liian lapselliset.

— Sano minulle mitä ajattelet.

— Lehmiä, lampaita, pukkeja ja hevosia, varsinkin hevosia.

— Eikö mitään muuta?

— En ainakaan tällä kertaa muista, mutta ehkä sitte, jos te, arvoisa isä, kysyisitte minulta.

Tyttö tarttui hänen käteensä ja painoi sitä hiljaa; se oli kylmä ja hikinen ja tyttö luuli tuntevansa, että se värisi.

— Jos te vakavasti sitä tahdotte?

— Se tuottaisi äidilleni niin suurta iloa.

— Siis hänen tähtensä!

— Kun tulette seuraavalla kertaa.

— Ja olen ripittänyt hänet?

— Ei, minut ensin! huudahti tyttö kiihkeästi.

— Miksi? Richissa punastui.

— Niin minulle riittää enemmän aikaa, vastasi hän sitte ujosti.

Isä loi häneen hämmästyneen katseen.

— Olkoon niinkuin tahdotte.

— Kiitos! huudahti Richissa vilkkaasti ja syleili häntä keveästi. — Kiitos, kiitos!

— Minä olen hengellinen mies, virkkoi munkki pelästyen.

Tyttö loi silmänsä maahan ja vetäysi hämillään syrjään. — No, no, ei se nyt ole niin vaarallista… Minä siis palaan.

— Äitini on varmaan herännyt ja…

— Ei, ei tänään. En enään ole hänestä levoton.

— Saanko siis sanoa terveisiä?

— Kyllä, ja kertokaa että olemme sopineet. Tyttö niiasi syvään.

— Hyvästi nyt, neiti Richissa. Suojelkoon sinua pyhä äiti ja hänen enkelinsä.

Richissa painoi pienen päänsä syvästi alas, mutta kun munkki ojensi hänelle kätensä, niin hän tuskin kosketti sitä huulillaan; hän oli itse pelästyttänyt hänet.

Palvelija, joka oli pidellyt hänen hevostaan, auttoi hänet selkään, mutta kotimatkalla väikkyi Richissan kuva koko ajan hänen edessään, niin että hän lopulta oikein harmitteli omaa tyhmyyttään.

Richissa riensi Ingierd rouvan luo, mutta tämä oli todellakin nukkunut. Silloin hän kevyenä kuin lintu juoksi ylös salaportaita.

Tyste luki ääneen ja Cecilia lepäsi sohvalla; molempien silmissä kiilsi kyyneliä. He kertoivat Richissalle, että kirja oli Lutherilta.

— Minäkin tahdon lukea sen, vaikka toisen kerran, huudahti tyttö. — Kuulkaa nyt, mitä olen tehnyt! Ja sitte hän kertoi, että jos munkki oli epäillyt itseltään salattavan jotakin, niin kyllä hänen epäilyksensä nyt olivat hajonneet kuin tuhka tuuleen. — Hän sai muuta ajattelemista! lisäsi hän nauraen.

— No mitä, Richissa?

— Hän rakastui minuun, kuiskasi tyttö.

— Se hävytön mies!

— Olkaa huoleti, voinhan minä leikitellä hänen kanssaan.

— Ole varoillasi, siitä voi tulla vaarallinen leikki.

— Hänellekö?

— Sinulle myös, vastasi Tyste. — Munkin viha on vaarallisempi kuin mikään muu viha. Mutta nyt täytyy sinun kuulla muitakin uutisia.

Cecilia ojensi hänelle itkien kätensä.

— Mikä on? kysyi Richissa. — Te pelästytätte minut.

— Me olemme juuri Cecilian kanssa päättäneet, että minun täytyy lähteä, mitä pikemmin sitä parempi.

— Mutta ethän sinä ole saanut kirjettä.

— En enään odota sitä; minun täytyy koettaa tavata kuningasta.

— Jäähän Cecilia meille?

— Kiitos, aioin juuri pyytää sitä.

— Jos sinä tahdot sietää minua, Richissa.

— Rakas, rakas sisko, olkaamme paljon yhdessä! ja hän heittäysi polvilleen ja syleili Ceciliaa.

— Tiedän jättäväni hänet hyvään hoitoon, jatkoi Tyste. — Sentähden lähden jo varhain aamulla, sillä jokainen tunti on tässä kallis.

Cecilia ei puhunut mitään; hän vain kietoi kätensä hänen kaulaansa.

— Olen hankkinut kalastajan puvun ja samallaisen lakin jommoinen minulla oli silloin, kun kävin noutamassa Ceciliaa; nuo vaatteet panen oman pukuni päälle ja satuloin itse hevoseni, niin ei kukaan minua tunne.

— Kai me kerromme tästä äidille? kysyi Richissa.

— Ei, ennenkuin hän aamulla herää, ja silloin olen minä kaukana täältä; olen varma että hän ilostuu, kun kuulee minun olevan poissa.

— Tee niinkuin tahdot, mutta kyllä se häneen koskee.

He viettivät koko päivän yhdessä kuin jäähyväisjuhlaa, ja yöllä ei kukaan muu kuin Ingierd rouva voinut nukkua; toiset olivat valveella, kuunnellen kavioiden kapsetta.

18.

TAALAINJUNKKARIN ONNI.

Oli jo edeltäkäsin päätetty, että Cecilia Tysten lähdettyä julkisesti esiintyisi Olavinpojan vaimona. Hänen miehensä oli lähtenyt ulkomaille ajamaan asioita ja jättänyt nuoren emäntänsä Ingierd rouvan suojeluksen alaiseksi.

Selvästi saattoi huomata, kuinka Cecilia kourin kynsin taisteli synnynnäistä ujouttaan vastaan ja koetti olla Ingierd rouvan mieliksi. Tämä oli jo ennen pitänyt Ceciliasta; nyt kävi hän hänelle aivan välttämättömäksi; he viettivät päiväkaudet yhdessä.

Richissa oli kuin raikas keväinen ilma; hän levitti ympärilleen terveyttä ja elämäniloa. Cecilian piti välttämättömästi olla mukana hänen ratsastusretkillään.

— Minä tahdon että sinä voimistut ja tulet terveeksi, sanoi hän, — jotta Tyste palatessaan saa nähdä olevansa Ruotsin kauneimman naisen mies. Sinulle ei moni vedä vertoja, se on varma.

Cecilia punastui.

— Luuletko todellakin hänen palaavan?

— Tietysti! Epäiletkö sinä sitte?

— En uskalla toivoa.

— Sinun pitää; toivon ja luottamuksen siipipari kannattaa kauvas eikä milloinkaan väsy. Mitä minulla oikeastaan on toivomista ja kuitenkin tunnen että minua odottaa suuri onni.

— Sinä ansaitset sen.

— Sitä en tiedä, mutta tiedän että sen täytyy tulla, sanoi tyttö iloisesti.

Pian palasi isä Eustachius, mutta Olavi Tysten lähdettyä ei Richissa ensinkään pelännyt häntä; Cecilian näkeminen saattoi sentään häntä hämmästyttää ja herättää hänessä epäluuloa. Ja sitä oli vältettävä.

Ripit pääsivät taas vauhtiin ja suurella lapsellisuudellaan onnistui tytön todellakin saattaa hänelle Tantaluksen tuskia. Hän katseli häntä kirkkailla silmillään ja kertoi ripin aikana, että hän oli nähnyt hänestä unta ja kysyi, oliko se suurikin synti. Mutta kun isä tarttui hänen käteensä, niin hän paikalla veti sen pois, välistä leikillisesti kuin lapsi, välistä pelästyneenä kuin kauris; mutta vastoin tahtoaankin täytyi munkin yhtämittaa ajatella tyttöä, vain tyttöä.

Samaan aikaan oli taalainjunkkari saapunut Trondhjemiin ja sanoma hänestä levisi pian linnaankin. Muutamia vuosia sitte oli Kustaa Eerikinpoika voittanut mielet, mutta Sten Sturen poika oli sentään paljon suurempaa ja ylhäisempää sukua; nyt oli Kustaa vain vallananastaja, joka oli tahtonut toimittaa hengiltä vaarallisen kilpailijan, ja tämä oli noussut haudasta ja rientänyt Norjaan etsimään turvaa jalon isänsä ystävien luona.

Hän oli nuori, häntä vainottiin ja kaikki jotka olivat hänet nähneet, kertoivat, ettei koko maailmassa saattanut olla kauniimpaa ruhtinasta; hänen äänensä sointu, hänen katseensa syvyys oli aivan vastustamaton. Mutta hän olikin, yksin miestenkin joukossa, voittanut paljon ystäviä; naiset taas ja neitoset — he olivat ihastuksissaan valmiit minä hetkenä tahansa rupeamaan hänen norjalaiseksi henkivartioksensa.

Niilo Sturen nimi oli joka miehen huulilla; hänen sanansa ja lauseensa kulkivat suusta suuhun, kunnes ei hän itsekään enään olisi tuntenut niitä omikseen.

Joko oli Grym ollut neuvonantajana tai oli junkkarilla itsellään sen verran älyä, että hän Norjaan tultuaan esiintyi niin vähäpuheisena kuin suinkin. Tähän saakka oli hän liikkunut pääasiallisesti talonpoikaisväestön joukossa ja siellä oli hänen taitonsa riittänyt petkuttamiseen, mutta nyt, kun hän joutui piireihin, joissa jokainen tavoiltaan ja puheiltaan oli häntä niin paljoa etevämpi, nyt hän pelkäsi että hänen halpasyntyisyytensä tulisi ilmi.

Arkkipiispa Olavi oli mitä sydämellisimmin ottanut hänet vastaan; suurella surulla ja katkeruudella oli hän suostunut jättämään piispa Sunnanväderin hallituksen käsiin ja hänen surullinen loppunsa koski häneen syvästi. Mutta kuningas Kustaa oli nuori, urhea herra ja viisainta oli elää sovussa hänen kanssaan.

Nyt oli kuitenkin Sten Sturen poika tullut, hänellä oli paljon suurempi oikeus Ruotsin kruunuun, ja asian näin ollen saivat kaikki muut esteet väistyä. Norja oli kyllä taipuvainen auttamaan häntä oikeuksiinsa ja mikäli mahdollista, suorittamaan takaisin sen suuren rahasumman, jonka se oli Sten Sturelle velkaa. Mutta siihen vaadittiin säätyjen suostumus ja se varmaankin veisi aikaa.

Ajan kuluksi kehoitti arkkipiispa nuorta herraa hankkimaan tuttavuuksia ja ystäviä.

— Mikä ei teille käyne vaikeaksi, lisäsi hän hymyillen.

Mutta jota korkeammalle onnen tikapuita ihminen kiipeää, sitä useampi silmä hänet näkee ja sitä helpommin hän saattaa pudota alas ja taittaa niskansa.

Sen huomasivat kyllä molemmat petturit, varsinkin pelkäsi Niilo herra. Siitä syystä hän pysyi vaiti ja kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea mitä sanottiin. Hän oli kyllin viisas käsittämään, että vanhemmat ihmiset saattavat tuottaa hänelle hyötyä, nuoret sensijaan vahinkoa. Sen mukaan koetti hän käyttäytyä ja voitti sillä luottamusta, jota hän ei ollut odottanut.

Vaan sitä ei saattanut kestää kauvan; hänen täytyi ruveta luottamaan itseensä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta; hänen täytyi itsensä ajatella ja puhua puolestaan. Peder Grym mietti yöt päivät; hän kyllä näki että tässä oli tarjolla suuri vaara.

Nykyään oli Peder Grym muuten muuttunut aivan toisellaiseksi kuin ennen: musta silkkipuku ja paksut kultavitjat, joita hän kantoi kaulassaan, tekivät hänet kunnioitusta herättävän papin näköiseksi ja sehän mainiosti sopi osaan, jota hän näytteli.

Pitkän mietinnän perästä selveni hänelle vihdoin, mitä nykyiset asianhaarat vaativat ja kun hän sitte yksin kävi arkkipiispaa tervehtimässä, sanoi hän, että nuori herra tarvitsi lepoa ja rauhaa kootakseen ajatuksensa ja valmistuakseen suureen yritykseensä.

Sen käsitti armollinen herra aivan hyvin, mutta siinä tapauksessa täytyi Niilo herran lähteä pois kaupungista.

Samaa oli Grym ajatellut.

Arkkipiispa tuumi, että hän ehkä saattaisi mennä jonkun ylhäisen perheen luo, jossa olisi tilaisuutta hauskaan seurusteluun ja samalla toivottuun lepoon.

Grym kumarsi. Hän oli aivan samaa mieltä. Hänen armonsa luetteli useita uljaita nimiä ja linnoja ja Grym teki varovaisia kysymyksiä, mutta vastaukset eivät olleet tyydyttävää laatua ja jo oli Grym luopumaisillaan koko tuumasta, kun piispa äkkiä huudahti:

— Nyt minä tiedän! Lähtekää Reenin luostariin; hyvä ystäväni, Ingierd, Henrikinpojan rouva on ilolla vastaanottava teidät.

Grymin varovien kysymysten johdosta kertoi piispa, että Ingierd rouva kantoi mainehikasta nimeä; hänen herransa oli ollut kuuluisa soturi ja itse polveutui hän kuuluisasta Sigurd Slembestä. Hän omisti äärettömän joukon tiluksia ja kaikkien hänen aarteidensa perillinen oli hänen ainoa tyttärensä, 18 vuotias tyttö.

Grym ei uskaltanut kohottaa katsettaan, jottei ilmaisisi mielenliikutustaan.

— Mahtaneeko tuo jalo rouva ottaa vastaan meidät? kysyi hän nöyrästi.

— Varmaan, mutta tahdon itse kirjoittaa hänelle… Kuulkaapa nyt, kansleri (Grym nimitti itseään kansleriksi), entä jos siitä vielä tulisi tuki lisää, jos…

Ajateltu mahdollisuus häikäisi petturin silmiä.

— Heidän sydämensä löytäisivät toisensa, vastasi hän.

— Niin juuri, jos ne löytäisivät toisensa!

* * * * *

Me palaamme nyt linnaan, jossa sillaikaa oli puhuttu miltei yksinomaan nuoresta Niilo Sturesta. Kävihän Reenissä usein sekä naapuria että kaukaisia vieraita, mutta nyt ei puhuttu muusta kuin Niilo Sturesta… pitosaleissa, makuusuojissa, kävelypaikoilla, kaikkialla kaikui nimi Niilo Sture, ikäänkuin se olisi ollut ilmassa.

— Jos hän saa vallan, niin olemme kadotuksen omat, sanoi Cecilia Richissalle.

— Kuinka niin?

— Hän on pappien ystävä.

— Mutta jos hänestä tulee minun ystäväni, niin hän lahjoittaa teille vapautenne ja tekee teidät onnellisiksi, vastasi Richissa vilkkaasti.

— Ajattele, Olaviltani ei ole tullut minkäänlaista tietoa?

— Ei sinun pidä odottaakaan, sanoihan hän sen itse, etkö muista?

— Näetkö tuon merkin käsivarressani?

— Kyllä, olen monasti aikonut kysyä, mistä sinä sen olet saanut.

— Se on synnynnäinen, mutta eikö ole kummallista että se aina vaaran uhatessa alkaa punoittaa.

— Tuolla laillako?

— Niin, ja siksi minä pelkään.

— Voi sinua, sinä kultainen Cecilia! Minä tiedän varmaan ettei mitään ikävää tule tapahtumaan… Mutta kuule, minä näin hänet, kuiskasi hän samassa kalveten.

— Kenen näit?

— Linnanrouvan!

— Pyhä neitsyt!

— Äiti sanoi, että se yhtä hyvin voi merkitä iloa kuin surua.

— Koska sinä hänet näit?

— Eilen illalla.

— Etkö pelästynyt?

— En, mutta suutuin.

— Suutuit, Richissa?

— Niin, ajattele, sanansaattaja oli juuri tuonut kirjeen — minä näin luhdista, kuinka palvelija otti sen vastaan ja viittasin hänelle, että hän jättäisi sen minulle… Astelin häntä vastaan ja silloin… juuri silloin…

— Juuri silloin? kysyi Cecilia.

— Ilmestyi linnanrouva taakseni ja teki ehkäisevän liikkeen…

— No, ethän sinä kai ottanut kirjettä?

— Se oli äidille hänen armoltaan arkkipiispalta, jota tietysti täytyy totella.

— Entä linnanrouva?

— Hän taisi olla ensimäisenä abbedissana silloin kun täällä oli luostari.

— Ehkä hän oli tehnyt jonkun suuren synnin?

— No ei se minusta mikään synti ollut; hän teki samoin kuin sinä, sanoi Richissa ja suuteli Ceciliaa.

— Onnetonta rakkauttako siis?

— Sanotaan että rouva vielä etsii rakastettuaan! Minun mielestäni eivät he enään niin monen vuoden perästä voisi tuntea toisiaan, lisäsi Richissa nauraen.

— Älä leikittele, keskeytti Cecilia hänet vavisten, — kerro mieluummin, miten sinun sitte kävi.

— Hyvin minun kävi. Kun otin kirjeen, niin hän katosi, minä tunsin vain että ympärilläni oli niin kylmä.

— Mitä Ingierd rouva sanoi?

— Hän ei vielä ole saanut sitä.

— Kuinka ei?

— Täytyihän minun ajatella asiaa.

— Kaduitko?

— En, mutta punnitsin. Onhan arkkipiispa paljon yläpuolella abbedissaa, hän ei koskaan eläessään olisi uskaltanut vastustaa hänen tahtoaan. Millä oikeudella hän sitte kuoleman jälkeen sitä tekee? Tänään noustuaan saa äiti kirjeen.

— Siitä ei siis pyydetty vastausta?

— Minä käskin sanoa että äiti on mennyt levolle, mutta että hänen armonsa käsky täytetään.

— Mutta ethän sinä tiedä…

— Tiedän että äiti kulta mieluummin uhraisi oman lapsensa kuin asettuisi hänen armoansa vastaan.

Samassa kuului kimeä kellonsoitto.

— Nyt hän on noussut! huudahti Richissa ja riensi ulos.

Ingierd rouva seisoi huoneessaan mielenliikutuksesta tulipunaisena, kädessään tuo merkillinen kirje, kun Richissa kiireesti astui sisään.

— Mikä on, äiti?

— Minun talolleni on tapahtunut suuri kunnia! huudahti Ingierd rouva; — hänen armonsa osottaa olevansa todellinen ystäväni.

— Sehän on tavattoman hauskaa, mutta…

— Kutsu paikalla tänne hovimestarini, tallimestarini ja kamreerini!

— Mutta selitä toki minulle!

— Enkö ole selittänyt!… etkö minusta näe, että minä ennen maan muita ylhäisiä rouvia saan kunnian ottaa vastaan ja pitemmän aikaa pitää talossani Ruotsin ja ehkä Norjan tulevan kuninkaan.

— Niilo Sturen! Tuleeko Niilo Sture tänne? kysyi Richissa ja punastui korvia myöten.

— Jo huomenna, eikä vielä ole tehty mitään valmistuksia hänen vastaanottamisekseen!

Muutamien hetkien perästä oli Ingierd rouvan ympärille kokoontunut lukuisa palvelijajoukko ja jokainen sai tehtävänsä. Piti teurastettaman, keitettämän ja paistettaman; leipurin tuli toimittaa joka lajia leipää ja oluenpanijan parasta olutta.

Kolmekymmentä palvelijaa ja piikaa pantiin siivoomaan, järjestämään ja kiilloittamaan kaikkia mahdollisia paikkoja. Räätälin ja suutarin tuli pitää huolta siitä että palvelusväki oli hyvin puettu. Sanansaattaja oli lähetettävä kaupunkiin noutamaan tarpeeksi sokerileivoksia.

Viinejä ja siirtomaantavaroita löytyi kotona sellainen määrä, että niitä olisi riittänyt sadalle hengelle moneksi kuukaudeksi, ja nuoren kruunun vaatijan henkivartijasto oli ainoastaan 20 tai 18 miehen suuruinen.

Puutarhurit saivat käskyn ottaa työhön niin paljon väkeä kuin ikinä tarvittiin puutarhojen kuntoonpanemiseen ja metsästäjien tuli joka päivä hankkia keittiöön tarvittava määrä riistaa. Kalastajien piti pyytää kaloja niin paljon kuin suinkin ja lopuksi selitti Ingierd rouva, että jokainen, joka ei täsmälleen täyttäisi hänen käskyjään, paikalla menettäisi virkansa.

Kaikki läksivät puuhaamaan ja Ingierd rouva jäi yksin, suorana ja ylpeänä seisomaan keskelle huonetta. Kumma kyllä, kaikki hänen vammansa olivat kadonneet kuin taikasauvan kosketuksesta; hän oli ne kokonaan unohtanut, sillä paljon oli vielä tehtävää ja järjestettävää… hopea-astiat kiilloitettavat… liinavaatteiden hoitajatar… Rouva tahtoi itse pitää huolta kaikesta… Silloin avautui ovi ja isä Eustachius astui sisään.

Ensi kerran tuli hän sopimattomaan aikaan.

— Arvoisa isä, virkkoi Ingierd rouva hämillään.

— Tyttäreni, mitä on tapahtunut?

Rouva kertoi nyt mitä vieraita hän odotti ja mitä arkkipiispa oli kirjoittanut j.n.e.

— No, me jätämme sen toiseen kertaan; missä minun hurskas Richissa-neitini on?

— Niin, missä hän mahtanee olla?

Isä sanoi itse tahtovansa lähteä häntä etsimään, mutta hän ei löytänyt häntä mistään. Liian suuri kidutus olisi ollut lähteä tiehensä häntä näkemättä, sillä tyttö oli hänen silmiensä ilo, ehkä silloin viehättävin, kun hän häntä eninten rääkkäsi.

Tyytymättömänä ja yhä kasvavan kaihon ajamana riensi hän huoneesta huoneeseen. Kaikkialla kohtasi hän ahkeraa väkeä, mutta neitiä ei kukaan ollut nähnyt sitte kuin varhain aamulla.

Vihdoin tuli hän siipirakennukseen; siellä näkyi kukkia ja naisten käsitöitä; ovi seuraavaan huoneeseen oli suljettu, varmaankin oli tyttö siellä… mutta hän tahtoi tulla aivan odottamatta, oveen kolkuttamatta, mutta jos… jos…

Hän ei välittänyt mistään; hän tahtoo tietää mitä tyttö juuri nyt tekee; suuttukoon vaikka; kyllä rippi-isä pian saa leppymään.

Hänen sydämensä sykki valtavasti, hänen täytyi rauhoittua ennenkuin hän äkkiä, hiljaa mutta kiireesti avasi oven.

Cecilia istui siellä, lukien kirjaa.

Isä hämmästyi niin sanomattomasti että hän pitkäksi aikaa jäi tuijottamaan eteensä.

Cecilia nousi paikalla.

— Minä luulin… minä aioin, sopersi munkki, — ovi oli auki ja minä…

— Te etsitte ehkä jotakin?

— Kyllä… enhän minä… kyllä; teitä, lisäsi hän äkkiä.

— Minuako? kysyi Cecilia ja loi häneen hämmästyneen katseen.

— Sallitteko minun istuutua?

— Olkaa hyvä, vastasi Cecilia, piilottaen kirjansa. — Vietätte täällä yksinäistä elämää.

— Pidän siitä eninten.

— Viivyttekö täällä kauvankin?

— Se riippuu herrastani.

— Noin epämääräiseen vastaukseen en saata tyytyä. Cecilia loi häneen hämmästyneen katseen.

— Te olette nuori nainen, jonka pitäisi vahvistua uskossaan ja te ette ole käynyt ripillä koko aikana, kun olette ollut täällä.

Nainen kalpeni ja loi katseensa maahan.

— Tahdotteko ehkä nyt tehdä sen?

— En!

— Miksette?

— En voi.

— Siksi että te olette langennut suuriin synteihin, ehkä rikoksiin! huudahti isä.

Nainen peitti kasvot käsillään.

Täällä mahtaa olla suuria salaisuuksia kätkössä, tuumi Eustachius, mitenkähän syvälle tässä uskaltaa urkkia?

— Pyhän kirkon nimessä käsken minä teitä puhumaan! Ja hän nosti uhkaavasti kätensä.

Cecilia hypähti pystyyn ja virkkoi:

— Siihen teillä ei ole oikeutta!

Hänen noustessaan putosi kirja; molemmat kumartuivat sitä ottamaan, mutta Cecilia oli vikkelämpi ja hän piilotti sen taskuunsa.

— Antakaa minulle kirja, käski isä.

— En koskaan!

— Minä tahdon sen.

— Ette saa sitä.

— Te olette luterilainen! Cecilia tahtoi lähteä.

— Minä käsken teitä jäämään tänne! huusi munkki.

— Teillä ei ole oikeutta käskeä minua!

Samassa astui Richissa huoneeseen, syli täynnä kukkia.

— Pyhien nimessä, mitä tämä merkitsee?

— Hän on kerettiläinen! huusi isä, — ja minä kiellän teitä oleskelemasta hänen seurassaan.

— Kiellättekö minua? huudahti Richissa ja astui leimuavin silmin hänen eteensä.

— Hurskas lapseni! sopersi munkki.

Tytön rinta kohoili kiivaasti ja katse riippui kiinni isän kasvoissa. Hänen sylinsä oli täynnä kukkasia, hän oli niin ihana, että munkin täytyi sulkea silmänsä.

Cecilia oli vaipunut miltei läjään oven eteen. Richissa riensi hänen luokseen ja nosti hänet ylös.

— Sinä valkea kyyhkyseni, jota haukka niin pelästytti! Olipa hyvä että tulin.

— Älä jätä minua, pyysi Cecilia.

— En, en! ja Richissa loi silmänsä isä Eustachiukseen, joka näytti olevan hyvin hämillään.

— Äitiänikö arvoisa isä tuli tänne etsimään? kysyi tyttö ivallisesti.

— En, vaan…

— Ette suinkaan minua?

— Juuri teitä, neiti Richissa.

— Kiitos, en tahdo käydä ripillä tänään.

— Hyvä, mutta minä tahdon puhutella teitä.

— Toisen kerran… minulla ei nyt ole aikaa. Ettekö tiedä mitä vieraita odotamme?

— Se ei mahtane estää hurskasta ja säveää neitiä…

— Sen se juuri tekee; hänen täytyy auttaa äitiään ja pitää huolta siitä etteivät vieraat pääse häiritsemään hänen ystävätärtään.

— Neiti Richissa!

— Isä Eustachius!

Minä teen mitä velvollisuuteni käskee.

— Voitte sen tehdä kaikkialla, missä haluatte, mutta täällä teidän täytyy toimia sen mukaan kuin…; ja tyttö kääntyi pois.

— Seuratkaa minua! pyysi munkki.

— Toisen kerran! Nyt jään tänne. Munkki jäi epävarmana odottamaan.

— Koska tahdotte… koska saan palata?

— Minä lähetän sanan.

— Hyvästi siis! ja hän ojensi tytölle kätensä.

Richissa oli kietonut molemmat kätensä Cecilian ympäri.

— Hyvästi, arvoisa isä, sanoi hän. — Tehän astutte kukkieni päälle!

Mutta munkki karkasi ulos kuin mielettömänä. Pois hän tahtoi ikipäiviksi!

Tekikö tyttö pilkkaa hänestä? Sitä hän ei koskaan ollut ajatellut, mutta tästälähin päätti hän pitää silmät auki… ja voi häntä, jos niin oli…!

Richissa juoksi ikkunaan katsomaan hänen lähtöään ja vasta sitte palasi hän kalpean Cecilian luo.

Cecilian piti kertoa koko kohtauksensa munkin kanssa ja Richissa sai tehdä parastaan rauhoittaakseen häntä. Nuoren tytön käytökseen oli äkkiä tullut omituinen varmuus; usko ja luottamus, joka täytti hänen sydämensä, vaikutti muihinkin.

Richissassa oli tapahtunut omituinen muutos, hänen pienet jalkansa tuskin koskettivat maata, hän melkein liiteli ilmassa, vapautuneena kaikesta mikä maailmassa saattaa painaa ja ikäänkuin odottaen että valkeat siivet kasvaisivat hänen olkapäillensä kannattamaan häntä korkealle, pois maailman tomusta.

Hän ei itsekään käsittänyt mitä hänen mielessään liikkui ja miksi sydän sykki niin kiihkeästi, että hänen piti painaa kätensä sitä vastaan, ikäänkuin peläten että se särkyisi. Miksi nousi silmiin kyyneliä, miksi painoi hän kukkasia huulilleen, puhellen niille hellää kieltä? Sinä nainen, joka luet nämä rivit, sinä sen tiedät, sillä olethan itse kerran ollut kahdeksantoistavuotias.

Seuraavana päivänä päivällisaikaan päästi vahtitorvi voimakkaita toitotuksia, nostosilta laskettiin ja suurena joukkona ratsasti jalojen ritarien parvi saattoineen linnan pihaan.

Eninten huomiota herätti kruununvaatija kiiltävässä asussaan, hatussa sinikeltainen, liehuva höyhentöyhtö; hän ratsasti tulisen hevosen selässä ja ohjasi sitä varmoin käsin.

Richissa katseli ikkunassa heidän tuloaan, mutta itse asiassa näki hän heistä vain yhden ainoan ja hän oli hänestä jaloin, ihanin mies minkä hän koskaan oli nähnyt.

Vastaanotto tapahtui suuressa ritarisalissa. Pitkin seiniä riippui sotavarustuksia, kilpiä, haarniskoja, kypäriä ja kaikellaisia aseita. Kuvia ei ollut kuin kaksi suurta taulua. Ne esittivät luonnollisessa koossa Sigurd Slembeä ja Håkania. Suippeiden ikkunoiden yläpuolelle oli asetettu miekkoja ristiin ja niiden vierellä riippui rikki ammuttuja lippuja.

Vastapäätä korkeita kaksiosaisia ovia oli tehty pieni, mustalla veralla ja leveillä kultaripsuilla koristettu lava. Seinään oli kiinnitetty aseita ja lippuja ja lavalla niiden alla seisoi kauniisti veistetty, punaisella sametilla päällystetty nojatuoli.

Tällä istui solakkana ja suorana Ingierd rouva mustassa samettipuvussa, joka oli kullalla kirjaeltu. Myssy hänen päässään oli sekin mustasta sametista, täynnä helmiä ja koristuksia.

Richissa seisoi hänen rinnallaan. Hieno, valkea villapuku kaunisti häntä erinomaisesti ja hiukset runsaine koristuksineen kimmelsivät säteinä hänen kauniin päänsä ympärillä.

Heidän takanaan seisoi joukko likeisimmän naapuriston naisia, jotka tahtoivat ottaa osaa juhlaan.

Nyt lensivät kaksiosaiset ovet auki ja kaksitellen alkoi ylhäisiä norjalaisia astua sisään. He tervehtivät Ingierd rouvaa ja asettuivat sitte vieretysten, joten oveen saakka syntyi ikäänkuin kuja.

Vihdoin tuli arkkipiispan sijainen, taluttaen kädestä Niilo Sturea.

Silloin nousi Ingierd rouva ja astui puolitiehen häntä vastaan.

Nuorukainen tarttui hänen käteensä ja vei sen kunnioittaen huulilleen.

Richissa oli jäänyt seisomaan lavan ääreen. Äitinsä viittauksesta astui hän nyt likemmä ja Ingierd rouva esitti hänet tyttärenään. Richissa niiasi syvään eikä nostanut silmiään.

Silloin tarttui Niilo Sture hänen käteensä ikäänkuin suudellakseen sitä, mutta tyttö säpsähti ja nosti silmänsä.

Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja nuorukainen teki syvän kumarruksen.

Ingierd rouva toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi matalaan majaansa ja sanoi toivovansa että hänen päivänsä siellä kuluisivat niin hauskasti kuin suinkin.

— Jalo rouva, vastasi nuorukainen, — kiitollisena tulen sydämessäni säilyttämään muiston siitä, että te kotiinne otatte vieraan miehen, pakolaisen, jolla ei ole kattoa päänsä päällä, ja minä toivon että pyhä Neitsyt tuhatkertaisesti tulee palkitsemaan tekonne.

Hänen äänensä oli kirkas ja pehmeä; kaikki kuuntelivat sitä ilokseen.

Sitte esitettiin Ingierd rouvalle kansleri Peder Grym ja häntä seurasi joukko norjalaisia pappeja ja ritareja.

Lausuttuaan heille muutamia sanoja, pyysi Ingierd rouva vieraitaan tyytymään siihen yksinkertaiseen ateriaan, jonka hän kiireessä oli ehtinyt saada aikaan.

Taalainjunkkari tarjosi hänelle käsivartensa, Richissa seurasi heitä ja kansleri asteli röyhkeänä hänen rinnallaan, uskaltamatta sentään tarjota hänelle käsivarttaan.

Hän kuvaili kaunein sanoin heidän kiitollisuuttaan, hänen nuori herransa niin hyvin ansaitsi sen myötätuntoisuuden, jota hänelle osoitettiin. Onni oli että hän nyt perheen piirissä saisi viettää muutamia rauhallisia viikkoja ennenkuin hän meni uhraamaan henkensä isänmaan edestä.

— Miksei voittamaan voittoja?

— Hän on saanut päähänsä että kuolema vaanii häntä; mutta ehkä ne ajatukset täällä haihtuvat.

Pöytä oli ruokia kukkurallaan; kymmenkertainen määrä vieraita olisi voinut tulla niistä ravituksi. Tarjottiin jaloja viinejä, simaa ja olutta. Paikalla saattoi huomata, että oltiin rikkaassa talossa ja pian nousi ilo ylimmilleen.

Taalainjunkkari puheli kaikille tavallista hiljaista kieltään. Nimittäin hän houkutteli muut puhumaan ja kuunteli itse.

Naisista puhutteli hän ainoastaan Ingierd rouvaa; nuorempia hän näkyi karttavan, mutta Richissaa hän tuontuostakin katseli.

Peder Grym käyttäytyi aivan toisin. Hän tarkasteli kaikkia suurella uteliaisuudella ja kysyi sitte Richissalta, kuka tuo nuori kalpea nainen oli, joka niin pysytteli syrjässä kaikista muista.

— Eikö hän ole tavattoman kaunis? kysyi tyttö vilkkaasti.

— Niinkuin kaikki norjalaiset sisarenne, sanoi Grym pehmeällä, imartelevalla äänellä.

— Cecilia on kotoisin Ruotsista.

— Cecilia! lausui Grym, ikäänkuin nimi olisi häntä hämmästyttänyt. — Hän on siis naimisissa norjalaisen kanssa?

— Kyllä, vaikka hänen miehensä nyt on vieraalla maalla, virkkoi Richissa ja poistui.

— Cecilia! äänteli Grym itsekseen. — Minä olen nähnyt hänet ennenkin, mutta missä?

Ingierd rouva oli vallan ihastunut nuoreen vieraaseensa. "Mikä vaatimaton nuori mies!" sanoi hän, "ja mikä jalo luonne!"

Niilo Sturelle vakuutettiin illan kuluessa usealta taholta uskollista apua. Hänen olisi pitänyt iloita ja riemuita ajatellessaan tulevaisuutta.

Kun vieraat illalla erosivat, ajatteli moni heistä kadehtien Ingierd rouvaa, jonka onnellinen talo sai tarjota suojaa jalolle vieraalle.

Hänelle ja hänen seuralaisilleen oli valmistettu mitä mukavimmat makuusijat. Peder Grym heittäytyi täysissä tamineissaan pehmeille patjoille ja virkkoi:

— Tästä talosta me emme aivan kiireesti lähde!

Mutta taalainjunkkari vaikeni. Hän istui pöydän ääressä ja itki.

— Mitä peeveliä tämä merkitsee?

— Minä olen roisto, minä en ansaitse muuta kuin kuoleman.

— Ole huoleti, kyllä se vielä tulee.

— Tämä on kamalaa petosta… ja he uskovat meihin!

— Olet oikeassa. Muuten minä totisesti en tässä oikoisi sääriäni!

— Mutta jos he saavat tietää…

— He eivät saa tietää mitään, jos sinä tulet Ruotsin kuninkaaksi ja hän kuningattareksi.

— Hän… kuka hän?

— Linnan neiti tietysti.

— Richissako?

— Se kai hänen nimensä lienee.

— Mahdotonta!

— Mikään ei ole mahdotonta sille joka tahtoo!

— Minä en ole hänen arvoisensa.

— Sitä ei sanota kenellekään.

— Mutta hän näkee sen kasvoistani ja ajaa minut ylenkatseella luotaan.

— Se on luonnollista, jollei silmilläsi ole muuta sanomista. Ei! Pane sinä ne puhumaan toista kieltä, jota hän ymmärtää.

— Sitä en koskaan uskalla.

— Uskalluksella ne voitot voitetaan… mutta kuuleppas, oletko huomannut tuota Ceciliaa?

— En, en ole huomannut muita kuin hänet.

— No, sinäpä pidit kiirettä. Onneksi olkoon!… toista tekee minun mieleni. Olen hänet jossakin nähnyt, mutta missä? Sitä en saa päähäni.

Suuret tuumat paisuttivat hänen mieltään, hän pani levolle ja nukkui pian syvää, rauhallista unta.

Mutta taalainjunkkari asteli levottomana edestakaisin huoneessa. "Kuinka se rakkaus voi tulla niin äkkiä!" mietti hän. "Jos heti huomisaamuna lähtisin pois, niin ehkä voisin hänet unohtaa… mutta ei, sitä katsetta en koskaan! Voisin ehkä voittaa hänen rakkautensa… Kieltäytyisinkö siitä?… Sitte hän ehkä soisi anteeksi ja voisi kunnioittaa… Ei! minua ei kukaan voi kunnioittaa." Ja taas alkoivat hänen kyyneleensä vieriä, hänen heräävä omatuntonsa ne pusersi esiin, hän itki kunnes nukkui levottomaan uneen.

Richissa oli lähettänyt pois palvelijansa, hän ei tarvinnut apua. Hän istui äänetönnä, liikkumattomana, itsekään tietämättä mitä ajatteli… Äkkiä hän nousi. "En ymmärrä mikä minun on, tällaista ei vielä milloinkaan ole liikkunut mielessäni! Mikä kärsimyksen ilme tuon nuorukaisraukan kauniissa silmissä! Minäpä puhun hänelle, koetan vahvistaa hänen itseluottamustaan. Ja kun hän sitte palaa kotimaahansa, niin hän ehkä joskus ajattelee tai kirjoittaa:

"'Richissa neiti, teitä minun on kiittäminen siitä, etten kadottanut luottamusta itseeni!'

"Minä silloin vanhana impenä istun täällä linnassa iloiten hänen onnestaan, sillä naimisiin en koskaan mene. Minun sydäntäni ei luotu rakastamaan."

Seuraavana päivänä tahtoi hän ryhtyä vaikeaan tehtäväänsä, mutta tuo kansleri oli aina hänen kintereillään… herra Niilo Sture tarvitsi lepoa ja sitä ei kukaan ymmärtänyt hänelle valmistaa.

Ingierd rouva tahtoi hänkin jutella hänen kanssaan ja heillä kesti puhetta hirveän kauvan.

Ja vieraita odotettiin. Pyhä neitsyt, varmaankaan ei Richissa koskaan saisi tilaisuutta panna täytäntöön aikomustaan!

Mutta kumma!… Eräänä päivänä istuutui kansleri Ingierd rouvan viereen hänen makuuhuoneeseensa ja Niilo herra ja Richissa jäivät kahden.

Molemmat olivat hämillään… puhuihan Niilo herra yleensä niin vähän; entä jos Richissa alkaisi keskustelun… mutta jos se näyttäisi pahalta, hän saattaisi luulla että… No, luulkoon mitä tahansa, kunhan Richissa vaan saa täyttää tehtävänsä.

Hän alkoi kysymällä miten Niilo herra viihtyi Norjassa. Kaikkien pyhien nimessä, hän tunsi kuinka hän punastui: tämähän oli ihan kuin hän tahtomalla olisi tahtonut kuulla kohteliaisuuksia!

Mutta Niilo vastasi lyhyesti, että kyllä hän viihtyy, ja vaikeni taas ja punastui. Sitte hän salavihkaa vilkaisi tyttöön ikäänkuin odottaen että hän jatkaisi.

Samassa astui tallimestari sisään, kumarsi ja ilmoitti, että hevoset ovat satuloidut.

Se tyhmyri, ei Richissa nyt tahtonut lähteä ratsastamaan. Mutta samassa tuli hän katsahtaneeksi Niilo herraan ja kysyneeksi:

— Tahdotteko te?

— Kyllä, hyvin mielelläni.

Se oli toinen asia, ja nyt ei hänellä enään ollut muuta ajatusta kuin: keitä kaikkia mahtaa tulla mukaan?

— Tulen paikalla, sanoi hän.

Kamarineitsyt oli jo odottamassa, ratsastuspuku käsivarrella. Tänään kaikki näkyivät arvaavan hänen toiveensa!

— No, Cecilia, oletko valmis?

— Ei kiitos, minä en tule mukaan.

— Etkö! riemastui Richissa. — No toisen kerran! Suudelma, syleily, ja kevein askelin kiirehti tyttö alas portaita.

Siellä oli vaan kaksi satuloitua hevosta. Niilo herra seisoi odottamassa.

— Eikö kansleri…?

— Jos te käskette.

— En minä, mutta entä te itse?

— Minä mieluinten suon, ettei hän tule.

Keveästi hypähti Richissa hevosen selkään. Ei keitään palvelijoita… he vaan kahden… oikein huimasi hänen pientä päätään, mutta juuri näin hän oli tahtonut; nyt he saisivat jutella.

Ja kumma kyllä hän todellakin sai keskustelun kääntymään Niilo Stureen, nimittäin hän puhui hänestä. Nuorukainen lausui ainoastaan silloin tällöin sanasen, mutta hänen silmänsä olivat niin ilmehikkäät ja Richissa ymmärsi niin hyvin hänen ajatuksensa ja heidän mielissään vallitsi merkillinen sopusointu… he ymmärsivät toisensa melkein sanoittakin. Niin ihastuttavalla ratsastusretkellä ei Richissa milloinkaan ollut käynyt ja kotiin palatessa syleili hän Ingierd rouvaa ja kertoi, ettei hän vielä koskaan ollut tuntenut metsässä sellaista tuoksua, ilmassa sellaista kirkkautta ja puhtautta kuin tänään. Sitte hän juoksi huoneeseensa pukeutumaan, mutta purskahti äkkiä itkuun.

Joskus kauniina kesäpäivänä, taivaan ollessa aivan kirkkaana, nousee äkkiä pilvenhattara ja tuo tullessaan rankkasateen. Mutta sitä kestää vain hetkisen, sillä samassa seestyy taas taivas ja ilma käy entistä raikkaammaksi.

— En ymmärrä mikä minua vaivaa, ajatteli tyttö, valellessaan silmiään kylmällä vedellä. — En vielä milloinkaan ole käyttäytynyt näin hullunkurisesti.

Ingierd rouva kysäsi ikäänkuin sattumalta, mitä hän piti herra Niilo Sturesta.

— Oikein paljon, vastasi tyttö, — hän puhuu niin viisaasti ja järkevästi, eikä koskaan liian paljon.

— Hän puhuu tavattoman vähän, sanoi Ingierd rouva.

— Se on hyve… ainakin minun silmissäni.

— Ehkä hän sinulle puhuu enemmän kuin muille.

— En tiedä, vastasi Richissa punastuen.

— Se oli suuri luottamuksen osoitus, kun tänään annoin teidän kahden lähteä ratsastamaan.

— Äiti kulta, voit täydellisesti luottaa häneen. Hän ei tule luottamustasi pettämään.

— Niin sanoo kanslerikin.

— Hänestä minä en pidä.

— Hän on taitava mies, paljon matkustellut maailmaa.

— Niilo herra tahtoisi mielellään päästä hänestä.

— Se on kiittämätöntä. Luultavasti siksi että hän pitää häntä silmällä.

— Tarpeetonta huolenpitoa! Eikä sovi että palvelija herraansa…

— Lapsi, lapsi, sinä et tiedä mitä sanot! Ratsastusretkeltä palatessa oli taalainjunkkari mennyt huoneeseensa. Hän vallan säteili ilosta, mutta kun hän näki Peder Grymin, joka juuri oli lukemassa kirjeitä, synkistyi hänen muotonsa ja hän kiirehti ääneti hänen ohitsensa sisempään huoneeseen.

— Richissa, kuiskasi hän, — minä rakastan sinua enemmän kuin elämääni, mutta mieluummin puren kielen suustani kuin sen sinulle sanon.

— No, huudahti Grym toisesta huoneesta, — tyttö on herttainen!

Nuorukainen ei vastannut.

— Ja sellainen kultakala! Taalainjunkkari teki kädellään liikkeen. Syntyi hetken hiljaisuus.

— On tullut kirjeitä.

— Minulleko?

— Ei, herra Niilo Sturelle.

— En tiedä muita, jotka kantaisivat sitä nimeä.

— Se voi olla varastettua tavaraa, ja koska kerran olemme päättäneet jakaa saliin, niin minä avaan kirjeet.

Taalainjunkkari puri huultaan ja vaikeni.

— Terveisiä mestari Knutilta ja piispa Sunnanväderiltä.

— Ovatko he vihdoinkin päässeet vapaiksi?

— Kyllä, sillä molemmat ovat mestatut.

— Mestatutko?

— Jopa mädäntyneetkin, sillä se tapahtui helmikuussa.

— Pyhä neitsyt!

— Niin, piispat ovat mennyttä kalua; saa nyt nähdä, pysymmekö me molemmat pystyssä.

— Mitä te tarkoitatte?

— Sitä että kerettiläiskuningas on saanut vainutuksi, että täältä käryää ja että hän pian tulee tänne.

— Tulee tänne! huudahti taalainjunkkari.

— Niin, siitä voit olla varma.

— Silloin meidän täytyy kerätä väkeä ja lähteä sisämaahan.

— Rahoittako?

— Lupasihan arkkipiispa.

— Niin, vuoden perästä. — Mitä me sitte teemme?

— Tiedän minä yhden neuvon.

— No?

— Ingierd rouvan rahakirstut.

— Tahtooko hän todellakin antaa?

— Kyllä, jos tytär tulee kuningattareksi.

— Mistä minä tiedän, voinko tehdä hänet siksi.

— Onhan se ainakin mahdollista.

— Pettää niitä, jotka meihin luottavat.

— Niin, mutta muu ei auta… Tuumaile nyt asiaa, mutta muista, että jokainen laiminlyöty päivä vie meidät kauvemmaksi pelastuksen mahdollisuudesta.

Nyt läksi kiusaaja tiehensä ja Niilo jäi yksin miettimään.

Kun rakkaus — oli se sitte maallinen tunne tai rakkaus korkeimpaan, Jumalaan — syttyy ihmissieluun, niin tässä sielussa tapahtuu kummallinen muutos, olkoon asianomainen ylhäisöstä tai alhaisosta, herra tai palvelija. Rakkauden irvikuva, himo, synnyttää rikoksen, mutta jos siinä löytyy rahtunenkaan jumalallista tunnetta, niin itsekkäisyys häviää ja ihmisen jalot, parhaimmat ominaisuudet puhkeavat esiin.

Tämä taalainjunkkari oli aivan tavallinen luonne. Nautinnonhimoisena laiskurina oli hän tehnyt kaikellaisia pienempiä varkauksia ja sentähden ollut pakoitettu karkaamaan kotipuolestaan. Kun piispat ehdottivat, että hänestä tehtäisiin hieno herra, niin eihän hän voinut olla hullu ja kieltäytyä, varsinkin koskei omatunto vähääkään pannut vastaan. Päinvastoin ei hän ollut uneksinutkaan, että niin vähällä vaivalla päästäisiin niin suureen onneen kuin kunniaan ja maineeseen.

Mestari Knut oli sanonut, että jos hän mielii pysyä sillä paikalla minne he olivat hänet asettaneet, niin talonpoikaisluonne on karkoitettava ja herra työnnettävä esiin.

Äkillinen muutos miehessä todistaa ääretöntä uskaliaisuutta, hyvää päätä ja suurta mielenlujuutta, jotka ominaisuudet kehittyivät varsinkin sinä lyhyenä aikana, jolloin hän oli yksin.

Hän oli melkein jo eläytynyt siihen ajatukseen, että hän onkin se, joksi hän itseään sanoo. Vasta Grymin odottamaton esiintyminen särki hänen tuulentupansa: hänen silmänsä aukenivat, hän huomasi olevansa kurja petturi ja samalla kadotti hän miltei kokonaan uskon itseensä.

Nyt vasta hän käsitti mitkä vaarat häntä uhkasivat, hänen edessään ammotti kuilu, joka hänet nielisi niinpian kuin hän vaan askeleenkin astuisi syrjään. Mutta hänessä oli vielä itseluottamusta ja täytyihän hänen johonkin ihmiseen turvautua.

Muita kuin Grym ei ollut; hän oli hänestä inhoittava, mutta hätä ei lue lakia.

Hän rupesi nyt kiinnittämään huomiota itseensä ja muihin, hän alkoi huomata oman tietämättömyytensä ja sentähden kuunnella muiden puheita. Kunnianhimo heräsi, rupesi tekemään vaatimuksia ja yllyttämään kaikellaisiin ponnistuksiin.

Aivokammioiden salainen työ oli hänessä mahtanut kehittyä tavattoman korkealle, sillä ne sivistyneet ja viisaat miehet, joiden parissa hän oleskeli, eivät hetkenäkään epäilleet petosta.

Hänen vaiteliaisuuttaan pitivät he nuoruuden ujoutena, mutta se mahtoi olla tilapäistä, ja arkkipiispa Olavi oli liian viisas mies tarjotakseen mahtavaa suojelustaan henkilölle, jota ei hän edeltäkäsin olisi tuntenut.

Sitte kohtasi Niilo herra nuoren Richissan. Kuten Peder Grym oli hänen paha henkensä, niin tuli tytöstä valoisa olento, joka johti hänet taivaan maille. Rukoillen korotti hän kätensä hänen puoleensa, mutta hänen oma arvottomuutensa häntä kammotti.

Ja jota enemmän hänen rakkautensa kasvoi, sitä selvemmin huomasi hän oman kurjuutensa.

Mutta Grym selitti että kamalat vaarat uhkasivat ja että ainoa pelastus oli siinä ujossa rakkaudessa, joka loisti tytön silmistä; mutta kuitenkin epäili taalainjunkkari: hän ei tahtonut alentaa häntä rinnalleen.

Kerran tutunomaisesti keskusteltuaan Ingierd rouvan kanssa, oli kansleri jättänyt hänelle yksityisen kirjeen arkkipiispalta; siinä ehdotettiin likeistä liittoa nuoren Niilo Sturen ja Richissa neidin välillä.

Rouva hämmästyi siihen määrään, ettei hän tullut tehneeksi minkäänlaisia huomautuksia, vaan suostui paikalla jättämään nuoret kahdenkesken, jotta he oppisivat tuntemaan toisensa.

Ja päivä päivältä solmiutuivat suloiset siteet kireämmälle. Nuorukainen ei puhunut itsestään, hän kertoi miten onnellinen hän oli, kun sai elää Richissan likeisyydessä. Ei koskaan hän häntä unohtaisi.

Rakkauden vaarallista sanaa ei hän milloinkaan lausunut, mutta tyttö luki sen hänen silmistään ja tunsi sen siitä onnesta, jota molemminpuolinen seurustelu heille tuotti. Niilo herra näytti aina kalpealta ja alakuloiselta oltuaan Grymin seurassa. Sentähden koetti Richissa estää heitä tapaamasta toisiaan ja kumma kyllä, näytti "kansleri" melkein auttavan häntä hänen aikeissaan. Suureksi hämmästyksekseen huomasi Richissa, että "Niilo herra" rupesi häntä välttelemään.

Se koski hänen sydämeensä kuin puukon isku, mutta jos kerran asiat niin ovat, niin kyllä hän, Richissa, jättää hänet rauhaan.

Ja sinä päivänä ei hän puhunut hänelle sanaakaan.

Seuraavana päivänä tunsi hän olevansa oikein onneton; Niilo herra pysytteli huoneessaan; ainoastaan kansleri tuli näkyviin.

Hän jutteli niinkuin tavallisesti Ingierd rouvan kanssa tapahtumista Sturein talossa.

Richissa istui ompelupuitteidensa ääressä, hajamielisesti kuunnellen keskustelua ja miettien, mitä Niilo herra nyt mahtoi tehdä.

Silloin astui kansleri hänen luokseen, oli ihailevinaan hänen kaunista työtään ja kuiskasi:

— Olkaa hänelle armelias, hän ei uskalla tunnustaa rakkauttaan.

Tyttö ei vastannut eikä nostanut päätään, mutta hän punastui korviin saakka ja pieni käsi, joka piteli neulaa, vapisi.

Kansleri läksi.

— Erittäin intressantti mies, huomautti Ingierd rouva.

— Onhan hän joskus, vastasi Richissa.

— Tule tänne, lapsi.

Tyttö totteli paikalla.

— Istu tuohon ja puhukaamme suoraan.

— Mistä, äiti kulta?

— Herra Niilo Sturesta.

— Vai hänestä.

— Hän on jalo, nuori herra.

— On kyllä.

— Joka hyvin ansaitsee nuoren neidin rakkauden.

— Kunhan hän vaan tapaa arvoisensa.

— Sen hän jo on tavannut.

— Trondhjemissäkö?

— Ei. Täällä.

— Sitä en usko.

— Minä sen tiedän.

— Mutta miksi, miksi…?

— Hän ei uskalla.

— Ei uskalla?

— Tytön täytyy häntä auttaa.

— Pyytämällä hänen rakkauttaan. Ei ikinä!

— Sitä en tarkoita, mutta hänen tulee houkutella hänet pyytämään omaansa.

— Sitä en voi.

— Nainen voi mitä hän vaan tahtoo.

Ja hetkisen perästä jätti Ingierd rouva tyttärensä yksin ratkaisemaan arvoitusta.

Vähän aikaa istui hän ajatuksiin vaipuneena, mutta sitte alkoivat silmät säihkyä: hän tiesi jo mitä tekisi.

Päivälliseksi pukeutui hän samaan valkeaan hameeseen, joka tuona suurena juhlapäivänä oli ollut hänen yllään, koristi hiuksensa samoilla helmillä ja pisti rinnalleen punaisen ruusun.

Taalainjunkkari oli kalpean ja levottoman näköinen. Richissan puku näytti häntä hämmästyttävän, hän katseli häntä rukoillen, ikäänkuin sanoakseen: "älä minua kiusaa!"

Tyttö taas hymyili hänelle lempeästi, ikäänkuin vastatakseen: "nyt tahdon minä".

Ingierd rouva ja kansleri ylläpitivät keskustelua pöydässä ja kansleri oli vallan väsymätön kertomaan. Hän antoi yhtämittaa täyttää pikarinsa ja kehoitti "Niilo herraa" tekemään seuraa.

Sitte tahtoi Ingierd rouva näyttää kanslerille muutamia kallisarvoisia taideteoksia ja nuoret jäivät kahdenkesken.

— Menkäämme ruusulehtoon, ehdotti tyttö. Nuorukainen seurasi häntä sanatonna, lujasti päätettyään pysyä aikomukselleen uskollisena.

He tulivat tuoksuvalle ruusulehdolle ja tyttö istuutui penkille.

Nuorukainen pysähtyi ulkopuolelle.

— Miksette tule sisään? kysyi tyttö hymyillen.

— En uskalla, vastasi Niilo herra, katsellen häntä ihastunein silmin.

— Olenko minä niin vaarallinen?

— Kyllä, hyvin vaarallinen.

— Mutta jos minä pyydän teitä.

— Älkää tehkö sitä!

— Muistatteko kun me ensi kerran näimme toisemme.

— En sitä ikinä unohda.

— Minä niin selvästi muistan kuinka ovet aukenivat ja te astuitte sisään.

— Ja minä niin selvästi näen tuon valkean neidon.

— Te ojensitte minulle kätenne, sanoi tyttö, ojentaen kätensä.

— Niin, virkkoi Niilo, hetkeksi epäillen, mutta sitte kiihkeästi tarttuen käteen.

— Ei, pitäkää sitä yhtä kauvan kuin silloin ja katsokaa minuun — niinkuin silloin.

Tyttö oli vallan vastustamaton, hänen tahtoaan täytyi totella, ja nuorukainen painoi kovasti hänen kättään ja vajotti silmänsä hänen säteileviin silmiinsä.

— Richissa! kuiskasi hän, mutta tyttö ei ollut kuulevinaan.

— Muistatteko, mitä silloin ajattelitte?

— Saanko sanoa sen?

— Tietysti.

— Antaisin mitä tahansa, kunhan saisin kukan, jota hän kantaa rinnallaan.

— Ottakaa tämä, se on paljon tuoreempi.

Nuorukainen painoi sen huulilleen ja kätki sen povelleen.

— Tahdoitte myöskin suudella kättäni, jatkoi Richissa nauraen, — mutta minä estin sen, sillä tiesin sen sotivan tapaa vastaan.

— Minä luulin, ettette pitänyt minua kyllin arvokkaana.

— Voi, voi! huudahti tyttö ja oli jo jatkamaisillaan: — tehkää se nyt! mutta punastui samassa ja veti pois kätensä.

Nuorukainen seisoi liikkumattomana.

— Tahdotteko että minä sanon, mitä tänä hetkenä ajattelette?

— Sitä te ette voi.

— Ajattelette sitä naista, jota rakastatte.

— Olette oikeassa.

Tyttö katseli häneen veitikkamaisesti, viinin lailla poltti veri hänen suonissaan ja hän lankesi hänen jalkainsa juureen ja puhkesi puhumaan:

— Richissa, ihana Richissa!

Tyttö oli niin onnellinen, ettei hän voinut vastata, mutta hän ei myöskään vetänyt pois kättään ja nuorukainen peitti sen suudelmilla.

Äkkiä hän karkasi ylös.

— Richissa, huudahti hän tuskallisesti, — aja minut luotasi, minä olen kurja, onneton ihminen, joka en ansaitse rakkauttasi.

— Minä rakastan sinua, vastasi Richissa.

— Mutta minä sanon sinulle, etten ole rakkautesi arvoinen.

— Minä rakastan sinua, toisti tyttö ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

— Sano minulle vielä, Richissa, rakastatko minua loistavan nimeni tähden, vai rakastaisitko minua toisessakin yhteiskunnallisessa asemassa… sano, rakastatko minua itseni tähden?

— Vain kokonaan sinun itsesi tähden.

— Silloin olet omani! ja riemastuneena sulki nuorukainen hänet syliinsä ja heidän huulensa yhtyivät suudelmaksi.

Kun he sitte käsikädessä palasivat linnaan, osoitti Ingierd rouva heitä ikkunasta kanslerille ja virkkoi huoaten:

— Nyt he ovat löytäneet toisensa.

— Vihdoinkin! vastasi kansleri.

Vanha rouva sulki syliinsä vävypojan ja ystävällisesti otti Richissa vastaan kanslerin onnentoivotukset.

Hämmästyksekseen saivat nuoret kuulla, että häät ovat vietettävät neljäntoista päivän perästä.

Se oli heille tietysti hyvin mieluisaa, se tuli vaan niin kovin äkkiä, arveli Richissa.

Nyt saivat he yhtämittaa olla kahdenkesken ja astella käsikädessä kenenkään ihmettelemättä. Ja sitä kestäisi aina, aina.

Taalainjunkkari oli äkkiä kokonaan muuttunut, hänen epäilyksensä olivat menneet kuin puhaltamalla. Richissa oli uskonut onnensa hänen käsiinsä ja hän päätti tehdä hänet onnelliseksi.

Richissa eli kuin autuuden huumauksessa, uusi onni sai hänet unohtamaan kaiken muun. Sadat kädet tekivät työtä hänen häidensä valmistukseksi, hän vaan nautti hedelmistä.

Cecilia oli viettänyt viime ajan enimmäkseen yksin; paraikaa ompeli hän häähametta. Richissa piti sitä ihastuttavana, mutta äkkiä nosti hän katseensa työstä ja loi sen ompelijattareen.

— Cecilia, oletko sairas? kysyi hän kiihkeästi.

— En, en ole sairas.

— Mutta suruissasi?

— Ei ole tullut kirjettä.

Richissa ymmärsi niin hyvin miten hän mahtoi kärsiä, ja sen hän kokonaan oli unohtanut… miten itsekäs onni saattaakin olla.

— Rakkahin Cecilia, voitko suoda anteeksi?

— Mitä sinä tekisit?… Minä olen aikonut…

— Mitä, ystäväni?

— Palata Ruotsiin.

— Vaikket tiedä…

— Tietysti valepuvussa.

— Sinä, noin heikkona…

— En enään ole heikko; minun täytyy tietää, miten hänen on käynyt.

— Cecilia, kysy Niilo herralta.

— Tahdotko sinä uskoa hänelle…?

— En, jollei se ole välttämätöntä; mutta voit olla varma ettei hän ketään petä.

— Mutta tuo kansleri…

— Hänelle emme sano mitään, huudahti Richissa vilkkaasti. — Siitä ei ole vaaraa, sillä tiedän, ettei Niilo herra hänestä pidä.

Samana päivänä uskoi hän suurimmassa salaisuudessa armaalleen Cecilian surullisen tarinan ja pyysi häntä auttamaan Ceciliaa Ruotsiin.

Nuorukainen lupasi tehdä mitä suinkin taisi; kanslerille ei hän sano mitään.

Hän niin mielellään antoi Richissan olla siinä luulossa, että hän oli itsenäinen, mahtava herra.

Mutta muuta neuvoa ei ollut kuin turvautua kansleriin.

Siten sai kansleri tietää, että nuori rouva valepuvussa tahtoi päästä Ruotsiin etsimään miestään.

Mutta isä Eustachius oli jo aikoja sitte palannut linnaan; häähuhu häntä sinne veti ja kun hän näki nuoret yhdessä ja ilkkuvan ilmeen Richissan kasvoissa, kun hän häntä tervehti, niin hän ymmärsi, että hän oli tehnyt hänestä pilkkaa ja päätti kostaa. Jollei hän pääsisi kostamaan suoraan hänelle itselleen, niin ainakin jollekin, jota hän rakasti.

Monasti oli hän muistellut kohtausta Cecilian huoneessa. Jotakin salaperäistä siinä oli ja Ingierd rouvan siitä piti ottaa selvä, tahtoi hän tai oli tahtomatta.

Rouva ei nykyään ajatellut muuta kuin häitä, sentähden hän mielellään olisi siirtänyt ripin tuonnemmaksi, sitte olisi ollut enemmän tunnustamistakin.

Mutta isä sanoi tietävänsä, että hänen omaatuntoaan painoi suuri synti ja vihdoin sai hän hänet niin hätyytetyksi, että hän kertoi luostariryöstöstä ja Olavi Tystestä.

Isä ilmoitti sitte, että tunnustus oli pelastanut hänen sielunsa iankaikkisesta kadotuksesta ja kielsi häntä kenellekään ilmaisemasta salaisuutta, ei Richissallekaan.

Ingierd rouva kärsi katkeria tuskia, mutta olihan hän saanut vakuutuksen sielunsa iankaikkisesta autuudesta ja isä oli sanonut, että Ceciliaa tulee kohtaamaan niin lievä rangaistus kuin suinkin.

Itse puolestaan mietti isä, miten hän saisi kostonsa katkerinten koskemaan Richissaan. Ja koska kaunosielut aina etsivät ja löytävät toisensa, niin läksi isä Eustachius nyt Peder Grymin luo ja uskoi hänelle koko salaisuuden.

Tämä oli juuri kuullut sen taalainjunkkarilta ja sanoi siis jo tuntevansa asian sekä aikovansa toimittaa rikollisen Ruotsiin kärsimään ansaitun rangaistuksen.

Mutta kun isä nolona läksi tiehensä, mutisi hän itsekseen: vai nunna Vadstenasta! Tiesinhän minä ennen nähneeni hänet.

Peder Grym hoiti nykyään asioita miltei yksin. Sillaikaa sai taalainjunkkari nauttia makeanleivänpäiviä. Kyllä ne, jumala paratkoon, piankin loppuisivat.

Etelästä tulevat uutiset eivät olleet suinkaan hyvät. Kuusi pitäjää oli kyllä tiedossa, joiden kansa oli liittynyt yhteen, mutta mitä etelämpään tultiin, sitä huonommalle kannalle kävivät asiat ja Grym oli jo aikeissa matkustaa sinne kokoamaan vahvaa joukkoa. Ingierd rouva oli antanut melkoisen rahasumman ja myöhemmin luvannut lisää.

Eihän tässä ennen häitä päässyt oikein selville asioista.

Mutta Richissa oli tuonut rakkaalle Cecilialleen sen sanoman, että hänen valepuvussa, kanslerin palvelijana piti lähteä tämän kanssa matkaan. Ja matka oli määrätty samaksi illaksi, jolloin häät olivat.

Itkien he syleilivät ja suutelivat toisiaan ja Cecilia lupasi pian antaa itsestään tietoja. Ingierd rouvalle ei sanottaisi mitään ennenkuin Cecilia olisi poissa kaikkien vakoilijoiden käsistä.

Vihdoin koitti päivä, jolloin avioliiton side oli yhdistävä Niilo Sturen ja neiti Richissa Henrikintyttären. Laajat suojat olivat täynnä vieraita ja Ingierd rouva näytteli heille komeutta, jonka vertaa tuskin saattoi ajatella.

Mutta ihanampi kaikkea oli morsian. Onnellisempaa, iloisempaa, rakastavampaa naista tuskin saattaa olla. Kaikki hymyili häntä vastaan ja hän hymyili kaikelle. Hän oli niin täynnä luottamusta ja varmuutta, ettei olisi luullut pahaa olevankaan.

Sulhanen oli kuin heijastus hänen onnestaan. Hän näytti morsiamen silmistä saaneen voimaa ja väkevyyttä, tai oikeammin sanoen unohdusta.

Arkkipiispa itse oli luvannut toimittaa vihkiäiset, mutta hän sai jonkun esteen.

Sensijaan luostarin johtaja, joka Richissalle oli antanut uskonnollisen kasvatuksen, vihki heidät.

Ruokaa ja juomaa oli tietysti yllinkyllin.

Linnan lukuisia alustalaisia kestitettiin runsaasti ja vielä vuosikausia jälkeenpäin kerrottiin kauniin Richissan ja Niilo Sturen häistä.

Mutta myöhään illalla seisoi kappaleen matkan päässä linnan portilta kaksi satuloitua hevosta; vieressä odotti hento nuorukainen.

Hänen katseensa ei seurannut valaistua rakennusta, se oli tähdätty maahan.

Silloin kuului kiireisiä askelia ja mies, yllään väljä musta viitta, astui ulos pienestä portista. Hän loi nuorukaiseen uteliaan katseen ja virkkoi:

— Oletko valmis?

— Kyllä, herra.

He nousivat hevosten selkään ja läksivät ääneti matkalle.

Alussa kävi kaikki hyvin, mutta sitte poikkesi Grym metsään ja pian tuli tie niin huonoksi, että hevoset ainoastaan käyden pääsivät eteenpäin.

Tähän saakka oli ollut pimeä, mutta nyt pujahti kuu esiin pilvien takaa.

— Voitteko seurata? kysyi kansleri, luoden katseen seuralaiseensa.

— Kyllä, herra.

— Mikä on nimenne?

— Cecil.

— No, Cecil, mihin matka?

— Vadstenaan Ruotsissa.

— Onko siellä sukulaisia?

— Isäni.

— Jos äitinne olisi elänyt, niin hän varmaankaan ei olisi lähettänyt maailmalle noin hentoa poikasta.

— Olen väkevämpi kuin miltä näytän, vastasi Cecil punastuen.

— Sanokaa minulle, kun väsytte.

Ja hän painoi kannukset hevosen kylkiin ja läksi ajamaan kovaa kyytiä.

Cecil seurasi uskollisesti.

Päivän koittaessa pysähdyttiin pienen, matalan majan eteen. Hevoset olivat hiestyneet läpimäriksi.

— Tässä me lepäämme, sanoi kansleri hypähtäen hevosen selästä.

Cecil horjahti, kun hänen piti astua maahan. Sanaa lausumatta nosti Peder Grym hänet alas. Vanha eukko avasi samassa tuvan oven.

— Olen koko yön odottanut teidän armoanne, virkkoi hän.

— Kuka pitää huolta hevosista?

— Kyllä minä.

Kansleri viittasi Cecilille ja he astuivat molemmat tupaan. Siellä oli aika siistiä, takassa loimuili tuli ja toisella puolella oli suljettu ovi.

Grymin viittauksesta avasi Cecil sen. Huoneessa olisi ollut tilavaa, jollei heiniä ja olkia olisi mätetty miltei kattoon saakka. Toisella puolella kuuluivat hevoset pureskelevan; se oli siis jonkinlainen talli.

Suloista oli heittäytyä pitkäkseen heiniin ja muutaman hetken perästä hän nukkui sikeään uneen.

Omituisen epämiellyttävään tunteesen hän heräsi. Kun hän avasi silmänsä, istui Peder Grym kappaleen matkan päässä ja katseli häntä.

— Olenko nukkunut liian kauvan? kysyi hän kiireesti ja nousi.

— Ette, nyt syömme päivällistä.

— Olen siis nukkunut niin kauvan.

— Niin ihmisen pitääkin, kun on nuori, ja kansleri mittasi häntä silmillään.

Päästäkseen hänestä, läksi Cecil ulos. Seutu oli jylhää, vuoret tavoittelivat taivasta ja kaikkialla mihin silmä vaan kääntyi oli vuoria.

Hän kauhistui, tuntui melkein siltä kuin ne olisivat likenneet toisiaan sitte yhtaikaa langetakseen hänen päällensä.

Peder Grym tuli hänen perässään ja katseli häntä nauraen.

— Tämä on kuin luola, josta ei kukaan pääse ulos tai sisälle ilman omistajan lupaa, sanoi hän. — Hauska olisi viipyä täällä muutamia päiviä, mutta jääköön toiseen kertaan.

Turhaan etsi Cecil tietä; ei näkynyt sitä, jota he olivat tulleet enempää kuin sitäkään, jota heidän piti mennä. Peder Grym arvasi hänen ajatuksensa.

— Ojentakaa minulle kätenne, niin näytän teille tien, sanoi hän.

Cecil ei uskaltanut kieltää ja Grym vei hänet kallionkielekkeelle ja näytti hänelle, että tie oli hakattu vuoreen. Sitte hän otti Cecilin käden, sivalsi sillä, niinkuin se olisi ollut vaate, kasvojaan ja hiuksiaan, pyyhkäisi sitä monta kertaa huuliaan vastaan ja päästi sen vihdoin, huolimatta siitä että Cecil useita kertoja oli koettanut vetää sitä pois.

— Nyt syömme, virkkoi hän ja astui tupaan.

Pitikö Cecilin koettaa paeta… mutta minne, minne?… Pyhä Jumalan äiti!

— No, tulkaa nyt! huusi Grym ovelta.

Hänen täytyi mennä. Ateria oli hyvä ja runsas. Grym tarjosi viiniä, mutta Cecil kieltäytyi.

— Tehkää niinkuin tahdotte, huomautti kansleri, — mutta muistakaa, että tämä matka tulee paljoa väsyttävämmäksi kuin eilinen.

Nainen talutti hevoset oven eteen. Grym antoi Cecilille suuren käärön.

— Kiinnittäkää se satulaan, sanoi hän, — se voi vielä olla tarpeen. Ja seuratkaa nyt minua.

Hevoset miltei liukuivat alas vuorenrinnettä, ne mahtoivat olla hyvin tottuneet, kun elävinä pääsivät alas. Pian tuli tie sileäksi ja niin leveäksi, että kaksi ratsastajaa helposti olisi mahtunut rinnan, mutta Cecil pysytteli takana, eikä kanslerikaan näyttänyt välittävän seurasta.

He eivät vaihtaneet sanaakaan ja ainoastaan kerran, kun tie vei kosken ylitse, otti Grym Cecilian ohjakset, mutta päästi ne heti, kun vaara oli ohitse.

Kiitollisuus ja pelko vaihtelivat lakkaamatta nuoren naisen mielessä. Ihmisiä ei juuri koskaan tullut vastaan, hän saattoi siis pelastuksetta joutua kadotuksen omaksi. Sentähden täytyi hänen vaieta ja kärsiä.

He olivat ajaneet suuren metsän läpi; illemmalla tulivat he lammin rannalle.

— Tämän poikki meidän täytyy kahlata, sanoi Grym, kannustaen hevostaan.

Cecil pelkäsi, mutta muuta neuvoa ei ollut; vesi nousi hänen polviinsa asti ja kylmä pani hänet vapisemaan.

— Tottelemattomuus rankaisee itsensä, sanoi Grym nauraen, — miksette seurannut minua?

Hän oli päässyt veden yli miltei kuivin jaloin.

— Kyllä ne pian kuivavat, virkkoi Cecil reippaasti.

— Ei kiitoksia, ottakaa te käärö ja muuttakaa vaatteita. Saatte viisi minuuttia aikaa.

Cecil totteli ja rupesi uteliaasti avaamaan kääröä: siinä oli naisen puku.

Mitä tehdä? Ei muuta kuin tyytyä. Hän muutti kiireesti ylleen puvun, se oli mukava ja lämmin ja niin väljä, että hän hyvin saattoi käyttää sitä. Märät vaatteet sitoi hän kääröön ja riensi sitte takaisin.

Grym oli odottanut kärsivällisesti. Nähdessään Cecilin, lensi hänen kasvoilleen leveä hymy.

Cecil tunsi punan nousevan poskilleen. Hämillään lausui hän nöyrän kiitoksen.

— Tuossa puvussa te olette hauskempi, sanoi kansleri, ottaen esiin leipää ja viiniä. — Nyt syödään ja juodaan! ja hän ojensi Cecilille pullon. — Te saatte alkaa, ottakaa syvä kulaus, sen neuvon teille annan.

Cecil otti muutamia kulauksia ja söi hyvällä ruokahalulla pehmeää leipää.

— Kiittäkää nyt minua.

— Sen teen, lausui Cecil ja ojensi hänelle ujosti kätensä. Grym suuteli sitä moneen kertaan.

— Nyt olemme kuitit! samassa huomasi hän käärön ja heitti sen kauvas luotaan. — Emme enään tarvitse sitä.

He ajoivat ravia. Grym ratsasti Cecilin rinnalla. Äkkiä kysyi hän eikö Cecilia hämmästyttänyt, että hän ilman saattojoukkoa oli lähtenyt linnasta.

Kyllä, sitä hän ei voinut kieltää.

— Se tapahtui teidän tähtenne. Cecil loi häneen kysyvän katseen.

— Oli tullut ilmi kuka Ingierd rouvan vieras oli ja tahdottiin ottaa kiinni hänet. Ainoa pelastuksenne oli pako ja sen saattoi välittää ainoastaan henkilö, joka teidän tähtenne tahtoi uskaltaa elämänsä.

— Herrani on palkitseva teidät…

— Hän, jonka madot aikoja sitte ovat syöneet.

— Mistä te sen tiedätte?

— Onhan se luonnollista; uskottomaksi hän ei ole voinut tulla, lisäsi hän säihkyvin silmin.

— Jumala on suojeleva minua!

— Sitähän minäkin olen tehnyt, vai kuinka?

— En voi teitä palkita.

— Voittepa kyllä.

— Millä? kysyi hän pelästyneenä.

— Itsellänne.

— En ikinä! ja kauhistuen kääntyi hän pois.

— Kuulkaa nyt tarkkaan mitä sanon. Minä vien teidät luostariin ja sanon teitä ylhäiseksi naiseksi, joka muutamia viikkoja tai ehkä kuukausia tahtoo olla poissa maailmasta. Sitte tulen itse ja noudan teidät… luokseni, ymmärrättehän.

— Tuhat kertaa mieluummin kuolen.

— Kuolema teitä odottaakin, jos te työnnätte minut luotanne, ja ajatelkaa kummoinen kuolema… teidät poltetaan roviolla! Onko teillä sydäntä tehdä sellainen julmuus, antaa kauniit kasvonne, hienoiset, pehmeät jäsenenne liekkien uhriksi?

— Se kärsimys loppuu.

— Mutta se voi kestää kauvan. Te ette tiedä mitä hyljätyn rakkaus voi saada aikaan.

— Minun täytyy siihen alistua.

— Saatte kaksi kuukautta ajatusaikaa; sitte mielenne kyllä muuttuu.

Cecilia huomasi, ettei hän vastauksilla parantaisi asiaa; hän oli vihollisensa käsissä; yksin Jumala saattoi hänet pelastaa.

— Tuossa näette luostarin, joka on oleva asuntonne, sanoi Grym hetken perästä.

— Ettekö te voi armahtaa minua?

— Armahdatteko te sitte minua?

Cecil kääntyi pois. Luostarista hän oli paennut ja nyt häntä rikollisena, maailman silmissä syyllisenä kuljetettiin toiseen luostariin.

Se oli suurenpuoleinen karmeliittiläisluostari aivan rajalla. Abbedissa oli ylhäinen norjatar. Cecilia vietiin refektorioon odottamaan sillaikaa kuin kansleri piti pitkän keskustelun johtajattaren kanssa. Sitte he yhdessä tulivat vangin luo, joka ikkunapieleen nojauneena itki tuskan ja epätoivon katkeria kyyneliä.

Kansleri tahtoi ojentaa hänelle kätensä jäähyväisiksi, mutta hän ei ottanut sitä.

Silloin Grym kumarsi ja läksi.

— Mainio mies, ainoan autuaaksitekevän uskon arvokas puolustaja, lausui abbedissa kiihkeästi.

Kun ei uusi tulokas mitään vastannut, vei abbedissa hänet kammioon, joka oli hänelle määrätty, ja sinne me hänet jätämme.

Täyttä laukkaa, luostaripalvelijan seuraamana, ratsasti kansleri Isalaan.

Ensi työkseen läksi hän tervehtimään Aarent Pietarinpoikaa, joka kai parhaiten tunsi maan nykyisen tilan.

Tärkeitä tapahtumia oli sattunut yllinkyllin.

— Huonosti ovat täällä asiat! huudahti ritari häntä vastaan. — Te olette kuhnailleet liian kauvan.

— Tuolta pohjoisesta ei koko talvena ole kuultu mitään, mutta me olemme varustelleet.

— Tulkaa sitte ennenkuin on myöhäistä.

— Onko paljonkin väkeä liikkeellä?

— Kyllä kai. Kuningas on lähettänyt suuren joukon sotaväkeä ja siihen liittyi vapaaehtoisesti aika lauma nuoria miehiä, joten vihollistemme luku on melkoisesti kasvanut.

— Mutta meikäläiset olivat luvanneet hengellä ja verellä taistella puolestamme, huudahti kansleri.

— Sen he tekivätkin, huudahti ritari, — jousineen, nuolineen ampuivat he suoraan joen poikki.

— Joen poikkiko?

— No niin. Kun kuninkaan miehet tulivat Båtstahan Tunassa, niin nähtiin rättvikiläisten rientävän heidän avukseen, tietysti. Sitte he lautalla laskivat joen poikki ja meikäläisten piti asettua vastaan… siinä oli monen liha ja veri kaupalla.

— No miten kävi?

— Ryhdyttiin keskusteluun. Pietari Sveninpoika Vibberbodasta ja Antero Pietarinpoika Rankhyttanista tulivat meidän puolellemme.

— No, tehtiinkö päätöstä?

— Ei, siinä se vielä heiluu, vaikka Niilo Maununpoika Asbosta sanoi, että hänet saa panna köysiin ja hakata kappaleiksi, jollei tuo Niilo Sture ole petturi, joka valheilla ja jutuilla villitsee kansaa.

— Siitä en tiedä mitään, keskeytti kansleri. — Kai meikäläiset nöyrtyivät?

— Eivät vielä, mutta Asbon Maunu piti heille sellaisen puheen, että jolleivät he rukoile anteeksi oikealta herraltaan ja kuninkaaltaan, niin kyllä sekä sotamiehet että vuoristolaiset ja rättvikinmiehet heidät niin nutistavat, ettei edes kissa eikä koira enään voi elää Ylätaalaissa.

— No vaikuttiko se?

Ylätaalalaiset kuuntelivat ja pyysivät kuninkaan miehiä hetkeksi väistymään, jotta he saisivat miettiä asiaa. Sitte he kirjoittivat kaksitoista valituspykälää, jotka päättivät lähettää kuninkaalle Upsalaan.

— Tehtiinkö se myöskin?

— Kyllä. Jeppe Hannunpoika ja Kopparbergin Eevertti läksivät niitä viemään.

— Onko tullut vastausta?

— On, näinä päivinä. Sanotaan että Kristina rouvalta niinikään on tullut taalainjunkkarille kirje, jota luetaan kaikissa pitäjissä ja seurakunnissa.

— Senpä minä mielelläni lukisin.

— Siihen ilmaantuu tilaisuus jo huomenna.

Peder Grym puhutteli sitte seudun talonpoikia ja huomasi, että he jo olivat melkoisesti kylmenneet. He odottivat vaan uteliaisuudella kuninkaan kirjoitusta ja seuraavana päivänä oli liki kaksituhatta miestä koolla kuulemassa sitä.

Vouti oli noussut oluttynnörille ollakseen korkeammalla kuin muut. Hän sanoi kuninkaan kyllä tietävän, etteivät taalalaiset itse olleet noita vehkeitä keksineet, vaan että puoluejohtajat ja muut yllyttäjät olivat ne heille opettaneet; sentähden hän tahtoikin heitä neuvoa eikä rangaista. Ensimäinen valituspykälä koski liian isoa rahayksikköä, mutta se oli lyöty sotaväen tarpeihin eikä kauppaa varten; tulee kyllä aika, jolloin lyödään pienempiä rahayksikköjä.

— Sehän lupailee hyvää, virkkoi muuan vanha valkopäinen ukko.

— Saamme kärsivällisesti odottaa, vastasi toinen.

— Entä pykälä n:o 2? kysyi kolmas.

— Se että Vesteråsin rahapaja pidetään suljettuna.

— Niin, juuri se.

— Miksi se niin on?

— Niin, kun se kerran on, niin pitäisi sitä kai käyttää.

— Kun kaivokset olivat kunnossa, luki vouti, — ja antoivat paljon hopeaa, niin rakennettiin Vesteråsin rahapaja; mutta nyt eivät ne anna kuin niin paljon että Tukholman rahapaja hyvin ehtii sen valmistaa; kunhan hopeaa taas tulee, niin Vesterås heti saa työtä.

Talonpojat nauroivat.

— Se on melkein päivänselvää, tuumi jokainen.

— Kolmanneksi se, että kansaa verotetaan liiaksi ja vastoin lakia.

— Niin, tahtoisin tietää, mikä siihen on syynä.

— Jos kuningas voi selittää sen asian, niin… Vouti luki:

— Kuningas ei koskaan ilman valtakunnanneuvoston suostumusta ole verottanut ketään ja silloin kun se on tapahtunut, on hätä ollut suurimmillaan. — Tai mitä sanot, Matti, tahdotko päästää peltotilkkusi vieraihin käsiin?

Kukaan ei vastannut ja vouti jatkoi:

— 4) Te ette tahdo että sotaväkeä majoitettaisiin luostareihin ja kauppakaupunkeihin.

— Se ei ennen ole ollut tapana.

— Miksi luostareille pantaisiin sellainen rasitus?

— Mitä kuningas siihen vastaa?

— Saattepa kuulla. Kuningas sanoo, että suuri sotaväki on ollut tarpeen maan puolustamiseksi; valtion linnat eivät ole riittäneet sille linnaleiriksi ja koskei kuningas ole tahtonut rasittaa talonpoikia, niin on hän majoittanut sotamiehet luostareihin, jokaiseen niin vähän kuin suinkin.

Kuului yleistä mutinaa.

— 5) Tahdotte te halvemmasta hinnasta saada viljaa, karjaa ja suoloja.

— Kyllä, sillä tähän saakka tuo tavara on ollut kohtuuttoman kallista.

— Suolat ovat kaksinkertaisessa hinnassa.

— Ja entä vilja?

— Ja karja!

— Kuningas arvelee, että teidän pitäisi käsittää, ettei hän ole syypää kalliisiin hintoihin; hän koettaa voimiensa mukaan alentaa niitä; mutta pääsyy on epärehellisessä kaupassa.

Talonpojat miettivät. Saksalaiset kulkijat ja merimiehet olivat aika veitikoita, sen he kyllä tiesivät, sillä monasti olivat he heitä puijanneet.

— Mitä taas 6:nteen pykälään tulee, että kuningas olisi aikonut hävittää kirkkoja ja luostareja, niin ei se koskaan ole ollut hänen tarkoituksensa. Gripsholman hän otti takaisin siksi että se perintönä kuului hänelle ja siksi että se vastoin hänen isänsä tahtoa oli tehty luostariksi.

— Sen hän olisi voinut jättää tekemättä.

— Kirkon omaisuuteen ei saa kajota.

— Hän tahtoi hätyyttää munkkeja.

— Mutta sitä me emme salli.

Väkijoukossa oli useita munkkeja ja nämä kiihoittivat mieliä, joten kului hyvän aikaa ennenkuin vouti saattoi jatkaa lukemistaan.

— 7) Valitatte te etteivät kuninkaan jalkamiehet ole saaneet palkkaansa. Jos niin on, niin tehtäköön asiasta ilmoitus ja se joka on laiminlyönyt palkan maksamisen, on saava ankaran rangaistuksen.

Tähän ei kansalla ollut mitään muistuttamista.

— 8) Ette te tahdo sallia että rikkileikatuita vaatteita käytettäisiin hovissa enempää kuin muuallakaan.

— Niin se tapahtuu paholaisen viettelyksestä.

— Se on jokaisen silmissä innoittavaa.

— Ja viettelee syntiin.

— Mitä kuningas siihen vastaa?

— Ettei hän ole kehoittanut ketään leikkaamaan rikki vaatteitaan, vastasi vouti. — Se joka sen tekee, saa itse kärsiä vahingon ja jos kuninkaan palvelijat leikkaavat rikki ne vaatteet, jotka heille ovat annetut, niin ei kuningas lupaa antaa heille uusia.

Talonpojat kävivät hämilleen eikä kukaan enään virkkanut mitään asiasta.

— 9) jatkoi vouti, — arvelette te että piispa Trolle vielä on syypää siihen riitaan ja eripuraisuuteen, joka panee mielet kuohuksiin maassa; samaa mieltä on kuningas. Mutta Trolle ei ole yksin, vaan hänen kanssaan vehkeilee kuningas Kristian ja suuri joukko kierteleviä pappeja ja munkkeja, joiden kujeita teidän, taalainmiesten pitäisi varoa.

Sellaisia vehkeilijöitä ei Matti iässään ollut tavannut. Eikä Ollikaan.

— Maunu taas — pyhien kiitos! — oli itse siksi viisas, ettei kukaan päässyt häntä petkuttamaan.

— 10) Ette te tahdo että talonpojat tappelevat talonpoikia vastaan. Samaa mieltä on kuningas; hänen tahtonsa on, että te eläisitte rauhassa ja rakkaudessa keskenänne. Mutta jos nyt kävisi niin hullusti, että joku teistä rupeaisi kapinoimaan ja sotimaan, niin täytyyhän muiden puolustaa valtakuntaa ja koteja.

Taas kuului kansanjoukosta hiljaista hyminää.

— 11:ta pykälä koskee kulkukauppaa ja sen on kuningas monta monituista kertaa ankarasti kieltänyt. Joka siitä saadaan kiinni, on rangaistava, olkoon hän sitte vouti tai talonpoika.

Seurasi hetken hiljaisuus.

— Nyt tulee pykälä 12! huudahti joku.

— Saa nähdä mitä hän siitä sanoo!

— Siinä hän vaan taitaa joutua tappiolle.

— 12 pykälä sisältää, että te tahdotte tietää mitä se oikein on se luterilaisuus, joka nyt on tullut niin suureen huutoon, varsinkin kun niin paljon kerrotaan niistä Tukholman saarnoista ja sanotaan, että siellä jumalanpalveluksessa veisataan ruotsalaisia lauluja ja virsiä.

— Niin, selittäkää meille se.

Ja kansa tunkeutui vielä likemmä, jottei ainoakaan sana menisi hukkaan.

— Kuningas sanoo: luterilaisuudesta emme mitään tiedä. Me emme anna saarnata muuta oppia kuin pyhää evankeliumia, joka on Jumalan omaa puhdasta sanaa. Mutta sitä eivät papit kärsi, sillä he tahtovat nylkeä kansaa ja valheilla ja jutuilla pettää talonpoikia ja valtansa alle alistaa valtakuntia ja ruhtinaita. Siitä syystä he huutavat, että täällä muka saarnattaisiin uutta oppia. Hyvä olisi, jos talonpojat tuumisivat näitä asioita.

— Myöskin hämmästyttää meitä se seikka, että ruotsalaisten virsien veisaamista Tukholmassa olisi rangaistava, koska on tapana kaikissa kyläkirkoissa pitkin koko valtakuntaa veisata ja kiittää Jumalaa ruotsinkielellä. Hyvähän on että se tapahtuu omalla kielellämme, jonka me ymmärrämme, eikä latinaksi, jota me emme ymmärrä. Sitäpaitsi Tukholmassa veisataan latinaksi niinkuin ennenkin.

— Kummalliselta meistä muuten tuntuu, että Taalain hyvät miehet puuttuvat tähän asiaan, jota eivät he laisinkaan ymmärrä, ja me luulemme varmaan huomaavamme, etteivät he tee sitä itsestään, vaan pappien ja munkkien yllytyksestä, jotka eivät tahdo, että heidän petoksensa tulisivat ilmi ja totuus pääsisi päivän valoon, jonkatähden hyvät maamiehet tekisivät viisaasti, jolleivät liiaksi luottaisi pappeihin. Me tahdomme valtakunnanneuvoston ja oppineiden miesten kanssa harkita asiaa, kunnes Jumalan avulla pääsemme selvyyteen.

Vouti hyppäsi alas tynnörin päältä ja katosi väkijoukkoon.

Siellä oli jouduttu kahdenvaiheille monessa suhteessa.

Peder Grym kulki miehestä mieheen vahvistamassa jokaista, joka rupesi epäilemään. Ponsi hänen puheessaan oli aina:

— Rakkaan Sten Sturen vanhin poika!

Läsnä oli myöskin rehellinen Niilo Maununpoika Asbosta, joka oli erittäin kuningasmielinen. Nyt nousi hän vuorostaan oluttynnörille ja pyysi puheenvuoroa.

— Kyösti kuningas on Upsalassa, sanoi hän. — Olen itse puhunut hänen kanssaan.

— Kai hän on meille suutuksissaan?

— "He ovat kuin lapsia", sanoi hän.

— Oli sitä toinen ääni kellossa, kun hänelle valtakunnan voitimme.

— Sitä hän juuri sanoikin. Käsivoimia heillä on, mutta ne eivät koskaan mene päähän.

Talonpojat nauroivat.

— Vaikkei ihminen olekkaan oppinut, niin voi hänellä silti olla järkeä, huomautti joku.

— Oliko Eerikin juhlassa paljon väkeä? kysyi Eerikki Pietarinpoika Rankhyttanista.

— Oli kyllä, ja kuningas puhui tästä taalalaisten kapinasta ja kysyi, oliko miehiin luottamista.

— Kai hän tarkoitti Alataalaita?

— Se kuului vastauksestakin, sillä miehet kirkuivat, jotta korviin koski, että kyllä he tahtovat pysyä kuninkaalle uskollisina, ja sitte valittiin kymmenen miestä, joista minäkin olen yksi, lähtemään tänne neuvomaan teitä, että luopuisitte pettureista ja varkaista, joihin te nyt luotatte.

Mutta silloin puhkesi meteli valloilleen.

— Hän ei ole mikään varas! huudettiin.

— Me tahdomme auttaa Sten Sturen poikaa!

— Hän ei ole Sten Sturen poika!

— On kyllä.

Maunu pysyi paikallaan ja katseli aaltoilevaa ihmisjoukkoa. Sitte otti hän suuresta taskukirjastaan paperin, jonka hän varovaisesti kääri auki. Siinä oli kirje. Taas katseli hän kansaan. Vähitellen hiljeni meteli.

— Luen teille tämän kirjeen, virkkoi Maunu, katsellen ympärilleen.

— Keneltä se on?

— Rouva Kristina Gyllenstjernalta.

— Kenelle?

— Oikeastaan taalainjunkkarille, jota te kutsutte Niilo Stureksi. Mutta kuningas arveli, että tekisi hyvää, jos kaikki sen kuulisitte.

— No, lue, lue!

Maunu luki: "Minä Kristina Gyllenstjerna julistan sinut täten valehtelijaksi ja petturiksi. En ole unohtanut kuinka monta lasta Jumala antoi minulle ja autuaasti nukkuneelle herralleni Stenille. Mutta sinua en tunnusta omakseni; oma omatuntosi on todistava, että Jumalan ja ihmisten edessä olet valehdellut."

Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kuni ukkosen lyömänä vaikeni suuri ihmisjoukko.

— Jos joku epäilee, lisäsi Maunu, — niin tässä on koskematon sinetti.

Mutta kukaan ei mennyt sitä katsomaan. Ei Peder Grymkään, johon isku sentään pahinten koski; hänkin jäi äänettömäksi, yksin aivot olivat kovassa työssä.

— Mitä taalainjunkkari nyt sanoo? kysyi häneltä likeisin mies.

— Tahdotteko kuulla?

— Se ei hänen asiaansa auttane.

— Hän sanoo, että Kristina rouva synnytti hänet ennen häitä, eikä sentähden uskalla tunnustaa häntä, virkkoi Grym julkealla äänellä.

Mutta se oli liikaa. Joukossa syntyi niin yleinen vastustus, että Peder Grym huomasi parhaaksi lähteä tiehensä.

Mutta talonpojat jäivät neuvottelemaan.

Useat olivat valmiit luopumaan taalainjunkkarista ja menemään kuninkaan puolelle, mutta toiset toivoivat etuja ajan levottomuuksista ja pitivät vireillä kapinallista liekkiä.

Pitkien keskustelujen perästä päätettiin vihdoin esittää kuninkaalle vielä muutamia pykäliä ja ehtoja pysyväisen rauhan aikaansaamiseksi:

1) että taalainjunkkari vapaasti saisi jättää valtakunnan ja lähteä minne tahtoi:

2) että koko taalalaisten liittolaisuus hänen kanssaan olisi unohdettava ja annettava anteeksi;

3) ettei uutta uskoa ja luterilaista oppia tuotaisi Ruotsiin;

4) että vieraat tavat ja rikkileikatut ja kirjavat vaatteet, joita oli ruvennut ilmestymään kuninkaan hoviin, poistettaisiin;

5) että jokainen, joka perjantaina tai lauvantaina söi lihaa oli poltettava tai muulla lailla tapettava.

Mainittakoon tämän yhteydessä myöskin kuninkaan vastaus.

Ensimäiseen ja toiseen pykälään hän suostui; kolmanteen ja viidenteen vastasi hän, ettei heidän pitänyt huolehtia oppineista asioista, joita eivät he ymmärtäneet, hän kyllä hoitaa ne; mitä taas tuli neljänteen pykälään, niin selitti hän, ettei heidän asiansa ollut ruveta mestaroimaan hänen hoviaan, hänen täytyi elää ylimysten, keisarien ja kuninkaiden tavoin, "sillä emmehän me ruotsalaiset ole sikoja emmekä pukkeja enemmän kuin hekään".

Tähän saivat taalalaiset tyytyä ja jokainen läksi kotiinsa.

Pyhäksi kolminaisuudensunnuntaiksi 15 p. kesäkuuta 1527 oli kuningas julistanut valtiopäivät Vesteråsiin ja talonpojat lupasivat lähettää sinne valtuutettunsa.

19.

VASARA LANKEAA.

Vesteråsin tulevat valtiopäivät aiottiin pitää suurempina kuin mitkään muut valtiopäivät Kustaan hallituksen aikana.

Mutta niissä pitikin keskusteltaman tärkeistä ja laajalle kantavista asioista: rahojen hankkimisen välttämättömyydestä, eripuraisuuden sovittamisesta ja uuden opin järjestämisestä.

Kaikki nämä kysymykset olivat niin toisistaan riippuvaiset, ettei niitä enään saattanut eroittaa.

Sitäpaitsi piti ryhdyttämän vakaviin toimenpiteisiin rauhan palauttamiseksi Taalainmaalla.

Salaa antoi kuningas ritaristolle ja aatelille käskyn miehissä ja aseilla varustettuna saapua valtiopäiville; hänen aiotut toimenpiteensä koskivat sekä yksityisten että koko valtakunnan parasta.

Joka kaupungista oli kutsuttu yksi pormestari ja yksi raatimies, joka lakikunnasta kuusi talonpoikaa ja joka tuomiokapitulista kaksi, kolme tai useita oppineempia miehiä; suuri joukko piispoja ja kaniikkeja, 15 valtakunnanneuvoston herraa, 129 rälssimiestä, Tukholman kaupungin valtuusmiehet, 14 vuoritilallista ja 105 talonpoikaa. Sitäpaitsi 70 porvaria muista kaupungeista.

Muiden valheiden lisäksi oli kuninkaasta liikkeellä sellainen huhu, että hän pitää Kristina Gyllenstjernaa vankeudessa. Kuningas pyysi häntä sentähden kokouksen aikana oleskelemaan muutamia päiviä Vesteråsissa hyvän ystävänsä luostarin abbedissan luona.

Herra Juhana Turenpoika ja hänen isänsä olivat myöskin matkustaneet sinne. Heidän välinsä ei ollut oikeastaan rikkoutunut, mutta herra Ture Jönsinpoika kyllä huomasi puolueestaan kadottaneensa sekä poikansa että Kristina rouvan. Muuta hyötyä hänellä ei heistä enään voinut olla kuin käyttää hyväkseen miniänsä nimen loistoa. Ja nyt läksi valtiohovimestari Ture Jönsinpoika ensi kerran eläessään purjehtimaan väärän lipun alla.

Olavi Pietarinpoika oli, niinkuin hän itse sanoi, valmis voittamaan tai sortumaan uskonsa puolesta.

Olihan Kustaa Eerikinpojalla turvanaan vahva usko ja luja luottamus, ja tarpeen ne olivatkin, sillä hänen hartioillaan lepäsi tänä hetkenä koko maan kohtalo. Jos hän silmänräpäyksenkin aikana horjuu tai hiuskarvankin verran väistyy, niin syöksyy lumivyöry hänen päällensä, hautaa hänet allensa… ja sitte… Niin, miten käy sitte?

Hän ei tahtonut sitä ajatella… nöyrästi mutta kiihkeään rukoili hän kaikkien herrojen Herralta apua ja astui ilman pelkoa tulevaisuutta kohti, lapsellisesti luottaen siihen, että Herra johtaa hänen tekojaan.

Valtiopäivien vihkijäisten piti tapahtua linnassa erityisen suuren juhlan yhteydessä, jotta jäsenet saisivat tilaisuutta tutustua toisiinsa ja jutella keskenään.

Täällä päätti Kustaa myöskin tuoda esiin poliittiset mielipiteensä ja aikomuksensa.

Sentähden oli hän antanut käskyn, että valtakunnan herrat, ritaristo ja aateli ruokapöydässä asetettaisiin istumaan likinnä kuningasta, sitte piispat, sitte rälssimiehet, papit, porvarit ja talonpojat.

Hämmästys oli yleinen; hengelliset suurmiehet olivat tottuneet neuvoskunnassa istumaan itse valtionhoitajan edessä, ja nyt — se oli vallan käsittämätöntä!

Hän oli heittänyt riitahansikkaan! sota oli julistettu!

Seuraavana päivänä pitivät piispat ja heidän likeisimmät uskottunsa kokouksen P. Egidiuksen kirkossa lukittujen ovien takana.

Piispa Brask oli puettu täyteen virkapukuun.

— Paavin ja pyhän kirkon nimessä toivotan teidät tervetulleiksi, sanoi hän; — iloitsen suuresti siitä, että täällä edeltä käsin kanssanne saan keskustella asioista, jotka ovat tärkeät sekä maalle että valtakunnalle.

— Toivomme riippuu nyt, niinkuin aina ennenkin, teidän armonne viisaudessa ja kokeneissa tiedoissa, lausui Ture Jönsinpoika, tehden syvän kumarruksen.

Muut yhtyivät hyväksyen hänen sanoihinsa ja piispa alkoi liikutetuin mielin:

— Te tiedätte, että jo kauvan on näyttänyt siltä kuin herra Kustaa Eerikinpoika karsain silmin katselisi sitä valtaa ja mahtia, jonka hänen pyhyytensä paavi on meille antanut ja niinkuin hän yhä likemmin olisi tahtonut liittyä kirkon vihollisiin, tuottaakseen meille vahinkoa ja häviöä.

— Kyllä… valitettavasti… Pahalta näyttää! kuului yleisenä valitushuutona.

— Eilen osottautui pelkomme oikeutetuksi. Taaskin kuului jylhä valitus, jotta kirkko kaikui.

— Minä vakuutan teidän armollenne, että koko ritaristo syvästi loukkaantui tuosta epäkunnioitusta osoittavasta menettelystä, vakuutti Siggenpoika Sparre.

Piispa kumarsi ja jatkoi:

— Me näemme selvään että kuningas tulee hyökkäämään meidän valtamme ja oikeuksiemme kimppuun, ehkäpä vielä ryöstämään meiltä linnamme, linnoituksemme ja korkomme, kunnes tulemme köyhiksi, kurjiksi talonpoikaispapeiksi. Mitä te tästä arvelette, veljeni?

Maunu Sommar Strängnäsistä sanoi, että koska hän ilman paavin vahvistusta oli saanut hiippansa kuninkaalta, niin ei hän voinut ryhtyä mihinkään, vaan täytyi hänen tyytyä köyhyyteen tai rikkauteen, sen mukaan kuin kuningas tahtoi hänelle sitä antaa.

Vesteråsin piispa lausui samat sanat.

Kiiluvin silmin puhkesi vanha Brask kiihkeästi puhumaan:

— Hulluja pelkureja te olette, jos suostutte sellaiseen!

Meidän piispojen tehtävä ei ole sanoa kaikkeen "jaa" ja "amen", vaan meidän tulee laatia lait sekä itsellemme että kuninkaalle ja valtakunnalle.

— Niin, niin, juuri niin! huusivat useat läsnäolevista.

— Kuningas oleskelee kerettiläisten keskellä; hän on kiusauksen hetkenä kallistanut korvansa heidän puheillensa, mutta meidän tulee valvomisella ja rukouksella estää pahaa ruttona leviämästä maahan ja valtakuntaan.

— Kyösti herra on ankara mies, vastasi Vesteråsin piispa Maunu Pietarinpoika. — Se joka vastustaa hänen tahtoaan, voi kadottaa päänsä.

— Mutta vaarallisempaa on toki luopua paavista; hän on meidän elämämme ankkuri ja meidän turvamme; jos me hänet heitämme, niin olemme turmion omat, sillä kuningas tulee pitämään meitä orjinaan, jolloin emme saa puhua sanaakaan kirkon vapauksien hyväksi. Ja kuinka luulette silloin käyvän?

— Tätä ei kukaan kauvan voi sietää, vastasi herra Ture Jönsinpoika. — Kustaa Eerikinpoika ei ole ensimäinen, joka rupeaa vastustamaan kirkkoa, mutta jokainen, joka sitä on uskaltanut tehdä, on joutunut pannakiroukseen ja kirkko on saanut takaisin omansa; niin tulee käymään nytkin.

— Jos me vedämme yhtä köyttä, niin kuninkaan täytyy alistua, virkkoi vanha piispa, korottaen päätänsä. — Vannokaa, te kaikki kirkon uskolliset palvelijat ja ystävät, ettette tingi hiuskarvankaan vertaa hänen pyhyytensä paavin käskyistä ja määräyksistä, ettette suostu vähimpiinkään muutoksiin piispallisissa säännöissä tai supistuksiin maallisessa vallassamme.

Kaikki läsnäolijat nostivat käsivartensa ja lausuivat:

— Me vannomme!

— Ettette suostu siihen, että Jumalan sanaa saarnataan tai opetetaan toisin kuin me määräämme.

— Me vannomme!

Piispan puhe oli innostuttanut mielet ja nyt tehtiin kirjallinen vakuutus, jossa piispat sitoutuivat viimeiseen saakka taistelemaan kirkon puolesta. Jokainen kirjoitti nimensä alle ja kirjoitus vahvistettiin sinetillä sekä kätkettiin holviin Vesteråsin tuomiokirkossa, josta se v. 1542 eli 15 vuotta myöhemmin löydettiin.

— Ja minä, huudahti Ture Jönsinpoika, — vakuutan, ettei ritaristo tule sallimaan kirkon oikeuksia millään tavalla loukattavan.

— Voitteko tehdä sen? kysyi Maunu Sommar.

— Siunatun kuninkaantyttären Agneksen jälkeläisenä uskallan antaa elämäni sanojeni pantiksi! huudahti Ture Jönsinpoika kiihkeästi.

Piispa kumarsi.

Sitte erottiin ja jokainen läksi dominikaaniluostarin kokoushuoneeseen, jossa valtiopäivien avajaiset piti tapahtua.

Kaikki odottivat suurimmassa jännityksessä.

Kansleri Lauri Antinpoika ryhtyi johdantoon.

Hän huomautti läsnäoleville mimmoisessa tilassa valtakunta oli, kun Kustaa herra, säätyjen nimenomaisesta pyynnöstä, otti vastaan sen. Jos hän olisi ollut vanhempi ja jos hän paremmin olisi tuntenut valtakunnan tilan, niin ei hän ikinä olisi sitä tehnyt. Hän oli luottanut lupauksiin ja vakuutuksiin ja luullut, että eripuraisuus ja kapinat lakkaisivat, mutta tuskin oli saatu rauha maahan, kun entiset rettelöt taas alkoivat, vaikkei hän koskaan ollut antanut aihetta niihin. Hän työskentelee voimiensa mukaan valtakunnan hyväksi ja palkaksi saa hän osakseen salaliittoja, panettelua ja kavalluksia, varsinkin taalalaisilta, jotka kehuvat asettaneensa hänet valtaistuimelle siksi että he olivat mukana, kun Jumala Vesteråsin luona soi ruotsalaisille suuren voiton. Sentähden arvelevat he nyt voivansa asettaa kuninkaita ja syöstä valtaistuimia mielensä mukaan; jos siis joku tahtoo ryhtyä kapinaan, niin lähteköön vain Taalaihin: paikalla on sota koko maassa. Mutta sellaisilla ehdoilla ei kukaan halua olla maan herrana.

"Häntä syytetään suurista veroista; totta on että on täytynyt vaatia niitä useammin kuin hän olisi suonut, mutta näihin toimenpiteisiin on pakoittanut hätä ja sodat kuningas Kristiania, Severin Norrbyta ja hänen puoluettaan vastaan sekä maan oman rahvaan levottomuudet. Nyt kiertelee sanakapula nauhoitettuna ja poltettuna pitkin Itägötlantia, levittäen sitä valheellista viestiä, että maahan olisi määrätty uusi vero, neljä luotia hopeaa jokaista talollista kohti ja kaksi luotia jokaista lampuotia kohti, jonkatähden kuningas muka olisi ollut pakoitettu pitämään enemmän sotaväkeä kuin ennen tarvittiin."

"Saksalaiset lähettiläät, jotka olivat tulleet perimään velkojansa, olivat kyllä salissa läsnä; taalalaiset ja muut, jotka tahtoivat päästä veroista, olisivat itse saattaneet keskustella heidän kanssaan, niin olisivat varmaan saaneet tietää, suostuivatko he kapinalla saamaan velkansa suoritetuiksi."

"Sitte soimataan kuningasta kalliista ajasta, niinkuin hän olisi Jumala, joka voi hankkia sadetta ja päiväpaistetta mielensä mukaan. Hän on koettanut parastansa, tehnyt liiton hollantilaisten kanssa, että he toisivat maahan suoloja ja vaatteita y.m. Ja kaikki kuninkaan toimenpiteet ovat tapahtuneet kansan hyväksi, valtakunnanneuvoston suostumuksella."

"Vihdoin soimataan häntä uuden opin tuomisesta ja sanotaan, ettei hän salli pappeja. Kuitenkin on hän vain tahtonut puolustaa sorrettuja pappeja vastaan, jotka keksimänsä jumalanpalveluksen nojalla ovat anastaneet maan, niin ettei kruunu ja ritaristo tässä valtakunnassa omista edes kolmatta osaa siitä mitä papit ja munkit. Syytös ettei kuningas muka salli pappeja on niin julkea valhe, että jokaisen pitäisi hävetä Jumalan ja ihmisten edessä lausua sitä. Kuningas kyllä tiesi, ettei tulla toimeen ilman pappeja ja opettajia; juuri sentähden oli hän antanut saarnata Jumalan puhdasta sanaa ja evankeliumia ja kutsunut tänne muutamia niistä papeista, jotta he täällä säätyjen läsnäollessa tekisivät selkoa opistaan, oliko se oikea vai väärä. Siitä sitte jokainen saisi päättää, kuka on oikeassa ja ketä tulee kannattaa, ja niin riita lakkaisi."

"Kaikista näistä yllämainituista asioista on kuningas valmis tekemään säädyille tiliä ja toivoo hän voivansa kunniakkaasti ja rehellisesti pitää puoliaan, niinkuin kristityn ruhtinaan sopii."

"Sitäpaitsi pyytää hän uudelleen luopua hallituksesta, jotta valtakuntaa paremmalla onnella saisi hallita sopivampi herra. Kuningas kiittää hänelle osoitetusta kunniasta ja toivoo, että säädyt katsovat hänen ansaitsevan kappaleen lääniä, jolla hän voi elää ja työskennellä valtakunnan hyväksi."

'Mutta ennenkuin päätös asiasta tehdään, pyytää hän saada esittää ne puutteet, jotka sekä hänelle että kaikille muille ovat tehneet hallituksen inhoittavaksi. Nämä puutteet ovat:

1) Kruunun tulot eivät riittäneet menoihin. Edelliset olivat 24,000 markkaa, jälkimäiset 60,000. Tullia ei ollut, vuorikaivokset olivat rappiolla ja sitäpaitsi heikonsi kruunua se, että jokainen tahtoi sortaa lampuotejaan.

2) Ritaristoa oli heikontanut osaksi sota, osaksi ja pääasiallisesti se, että sen tilukset ja omaisuudet olivat langenneet kirkoille ja luostareille, ja kun kaikki tahtoivat lahjoituksia kruunulta, vähenivät sen tulot tietysti.

3) Tärkeimpiä merikaupunkeja vahingoitti laiton maakauppa ja sitäpaitsi tuli säätyjen ottaa huomioon, että vieraat herrat sangen helposti saattoivat saada aikaan eripuraisuutta maassa, kun kuulivat, miten helposti Ruotsin miehet tarttuvat onkeen; jos ruotsalaiset eläisivät keskinäisessä sovussa, niin ei mikään saattaisi viedä valtakuntaa turmioon.'

"Vihdoin esitti kuningas mainittujen puutteiden poistamiseksi, että koska valtion linnat ja linnoitukset olivat joko hävitetyt tai joutuneet rappiolle, piispojen linnat ja linnoitukset, jotka heille olivat tarpeettomat, luovutettaisiin kuninkaalle. Sitäpaitsi olivat kruunun huonot tulot korvattavat piispojen, pappien, kaniikkien ja luostarien ylellisillä tuloilla."

"Kaikki vetoaminen Roomaan oli tulevaisuudessa kiellettävä, samoin kuin piispanvirkojen vahvistuksen ostaminen."

Salissa syntyi hiiskumaton hiljaisuus ja kuitenkin näytti siellä sangen omituiselta.

Kuningas istui valtaistuimellaan. Hänen jalot kasvonsa olivat totiset ja vakavat.

Valtioneuvokset istuivat hänen ympärillään. Kaikkien kasvoilla kuvastui hämmästys.

Piispoista veti huomiota puoleensa varsinkin Hans Brask. Hän oli päätä korkeampi kuin kaikki muut, kulmakarvat olivat rypyssä; synkkänä, liikkumattomana tuijotti hän eteensä. Muut loivat toisiinsa merkitseviä, levottomia, voitonhimoisia katseita; he pitivät kiinni varastettua saalistaan kuin nälkäiset sudet.

Etempänä salissa istuivat porvarit ja talonpojat. Edelliset näyttivät tuumailevan, jälkimäiset raappivat päätään ja katselivat vuoroin kuningasta, vuoroin piispoja, eivätkä tietäneet, kenen neuvoja tuli seurata. Munkit, jotka olivat heidän läheisyydessään, kuiskailivat heille yhtämittaa.

Kuningas vaati ritaristolta ja aatelilta sekä piispoilta vastausta.

Valtiohovimestari Ture Jönsinpoika nousi ja pyysi kuningasta kärsivällisyydellä kuuntelemaan heidän vastaustaan.

Kuningas nyökäytti päätään suostumisen merkiksi.

Silloin nousi Hans Brask; hänen voimakas äänensä kuului selvään koko salissa, kun hän hiukan kiihkeästi virkkoi:

— Meidän hengellisten herrojen täytyy tunnustaa, että meidän kaikkein pyhin isämme, Rooman paavi, kalliilla valalla on kieltänyt meitä suostumasta mihinkään muutoksiin opissa tai muissa hengellisissä asioissa.

Olemme kyllä velvolliset pysymään armolliselle herrallemme ja kuninkaallemmekin kuuliaisina ja uskollisina, mutta ainoastaan mikäli hänen tahtonsa ei sodi paavin meille antamia säädöksiä tai yleisen kirkonkokouksen päätöksiä vastaan. Kirkon omaisuudesta, sen kiinteimistöstä enempää kuin sen irtaimistostakaan, emme voi luopua, sillä paavi on käskenyt meitä hoitamaan sitä. Mutta pappien ja munkkien kesken vallitsevat väärinkäytökset ja säännöttömyydet poistettakoon sitävastoin kernaasti.

Tämän lausuttuaan istuutui hän ja kaikki hänen virkaveljensä loivat häneen kiitollisen katseen, sillä nyt he saattoivat olla varmat siitä, ettei kukaan koettaisi kumota hänen sanojaan.

Silloin kääntyi kuningas neuvoston ja ritariston puoleen ja kysyi, oliko tämä vastaus heidän mielestään oikea.

Neuvoston vanhimpana jäsenenä nousi taaskin Ture Jönsinpoika ja vastasi, että se hänen käsityksensä mukaan kyllä oli miltei oikea, vaikka yksityiskohtiin olisi saattanut tehdä muutamia lisäyksiä.

Nyt nousi Kustaa; hänen säihkyvät silmänsä kiertelivät pitkin huonetta ja jymisevällä äänellä hän virkkoi:

— Asiain näin ollen ei meitä enään haluta olla kuninkaananne. Toista vastausta me teiltä odotimme. Nyt ei meitä enään hämmästytä, että talonpojat osoittavat hulluutta ja tottelemattomuutta, vihaa ja kiusottelua, kun kuulemme että heillä on näin hyvät yllyttäjät. Jolleivät he saa sadetta, niin he syyttävät siitä meitä, samaten jolleivät saa päiväpaistetta. Jos nälkä, rutto tai muu paha heitä kohtaa, niin on se meidän syymme. Siinä kiitos kaikista huolista, mitä me kansan ja maan tähden saamme kantaa. Vaikka me teidän hyväksenne olemme tehneet työtä niin paljon kuin suinkin olemme jaksaneet sekä hengellisellä että maallisella alalla, niin emme kuitenkaan saa odottaa palkaksemme muuta kuin että te soisitte kirveen iskun kohtaavan päätämme, vaikka ei kukaan uskalla käydä kiinni varteen. Sellaista palkkaa emme me huoli enempää kuin tekään. Meidän pitää joka päivä tehdä enemmän työtä ja nähdä enemmän vaivaa kuin kenkään teistä, sekä koti- että ulkomaan asioissa, koska me kannamme teidän herranne ja kuninkaanne nimeä. Kuitenkin tahdotte te asettaa munkit ja papit ja kaikki paavin kätyrit meidän yläpuolellemme. Sanalla sanoen, te tahdotte tuomita ja mestaroida meitä, vaikka me olemme valittu teidän herraksenne ja kuninkaaksenne. Me emme usko että helvetin huonoinkaan henki tahtoisi olla siinä virassa, saatikka sitte joku ihminen. Tietäkää siis, että me kokonaan kieltäydymme olemasta kuninkaananne. Valitkaa ja kruunatkaa kenen hyväksi näette. Jos saisitte sellaisen, joka kaikissa suhteissa voi noudattaa tahtoanne, niin olisi se meille sangen mieluisaa! Kuitenkin täytyy teidän valmistautua rehellisesti maksamaan meille kiinteän perintömme sekä isän että äidin puolelta, ja kaiken sen, minkä omastamme olemme maksanut valtakunnan puolesta. Tämän tapahduttua lupaamme, että jätämme valtakunnan emmekä ikinä siihen palaa.

Kyyneleet tulvivat kuninkaan silmiin. Kiireesti läksi hän pois kokoussalista ja palasi linnaan. Mutta huoneessa oli syntynyt sellainen hiljaisuus, ettei kuulunut muuta kuin kuninkaan etenevät askeleet.

Silloin nousi kuninkaan kansleri ja puhui liikutetuin mielin ja murtuneella äänellä:

— Hyvät herrat ja miehet, kokoontukaa nyt tekemään viisaita päätöksiä, rukoillen Jumalalta hyviä neuvoja, sillä tässä on kysymyksessä korkea asia, joka koskee koko valtakunnan onnea. Te kuulette, ettei tässä ole kuin kaksi mahdollisuutta: joko meidän täytyy noudattaa armollisen herramme ja kuninkaamme tahtoa ja rukoilla hänen suosiotaan ja ystävyyttään ja pyytää häntä pysymään kuninkaanamme niinkuin tähänkin asti; tai jos teistä on parempi, valita toinen ja lunastaa kuningas Kustaan tilukset, niinkuin juuri kuulitte hänen sanoneen. Muita keinoja ei meillä ole.

Mutta kukaan ei tähän vastannut mitään.

Eikä keskustelua myöskään syntynyt.

Hiljaisuutta ei kuitenkaan kestänyt kauvan, sillä pian seurasi kamala meteli, huutoja ja uhkauksia.

Ture Jönsinpoika tahtoi puheenvuoroa, mutta kukaan ei kuunnellut häntä.

Piispa Braskkin koetti korottaa ääntänsä, mutta kun ei hän saanut sitä kuuluville, läksi hän salista.

Kansa hajosi ryhmiin. Samoinajattelevat vaihtoivat tietysti mielipiteitä.

Kiihkeimmillään oli mielenkuohu porvarien ja talonpoikien kesken. Varovaisuus oli kokonaan kadonnut.

Tätä kesti iltaan asti, jolloin kokous hajosi ja jokainen läksi kotiin.

Mutta sieltä täältä kuului uhkauksia.

— Pitäköön papisto puoliaan. Hänen armoaan ei kukaan voi syyttää mistään.

— Eläköön Kyösti kuningas! huusivat toiset.

— Hän hankki rauhan maahan!

— Hän on kerettiläinen, hän tahtoo karkoittaa pappimme ja munkkimme! huusi valepukuun puettu munkki.

— Hän syö lihaa perjantaina! kirkaisi muuan nälkäinen raukka.

— Etkö sinä sitte tekisi samoin?

— Minä säästäisin lihat lauantaiksi.

— Ja joutuisit polttoroviolle.

— Enpä, jos kuninkaan tahto tapahtuu.

— Kuningas on viisas ja urhea herra, virkkoi muuan porvari, — voi meitä, jos hän jättää maan!

— Saamme vielä katua, että olemme kuulleet munkkien ja muiden viekkaiden neuvoja.

— Mitä me teemme?

— Kuulemme ensiksi mitä muut aikovat.

Ture Jönsinpoika tapasi portaissa piispa Braskin.

— Toivomme ovat toteutuneet, teidän armonne; nyt ei enään ole pelkoa, hänen valtansa on murtunut.

— Paljon on syytä pelkoon, herra Ture, suuri vastuunalaisuus lepää hartioillamme.

— Ne kyllä kestävät.

— Kansan puheita ei kannata kuunnella, virkkoi herra Siggenpoika Sparre. — Tämä hengellinen vapaus se juuri on pannut talonpojan pään pyörälle.

— Mitä me teemme, jollei kuningas taivu? kysyi piispa, syvästi suruissaan.

— Emme välitä hänestä, puuttui puheeseen Ture herra, — ryhdymme uuteen kuninkaanvaaliin.

— Onko täällä sitte varaa valita?

— Minä en suinkaan tahdo ruveta kehumaan itseäni, mutta en luulisi valtakunnan säätyjen unohtaneen, että minä olen siunatun kuninkaantyttären Agneksen jälkeläinen ja sitäpaitsi Ruotsin vanhin ritari ja poikani naimisen kautta sukua jalolle rouva Kristina Gyllenstjernalle ja Sturelle. Onhan luultavaa, että yleinen toivomus kääntyy minun persoonaani… minä kyllä tyydyn valtionhoitajantoimeen, kunnes on totuttu muutokseen.

Piispa loi häneen halveksivan katseen.

— Minä luulin, että te rakkaudesta pyhään kirkkoon vihasitte kuningasta.

— Voitte olla varma siitä, että minä kyllä noudattaisin pyhän isän ja teidän tahtoanne ja kaikin puolin katsoisin hengellisen säädyn kunniaa ja etuja.

Muutkin läsnäolevat ritarit vakuuttivat piispalle samaa, mutta hän teki heille vain kumarruksen ja läksi.

— Ukko on tullut vanhaksi, kuiskailivat ritarit keskenään. — Rupeaa nyt tuollaisia suremaan, niinkuin ei täällä olisi kuninkaanalkuja yllin kyllin.

Mutta Ture herra sanoi ystävilleen, että nyt mennään kotiin jatkamaan keskustelua. Hänen viittauksestaan lensi portti selkosen selälleen.

Sen ulkopuolella seisoi kirjaviin vaatteisiin puettu palvelija, rinnalla riippumassa suuri rumpu.

— Katsokaa, hyvät herrat, hän saa kulkea edessäni pitkin katua lyöden rumpua, niin kansa ymmärtää, että tässä kulkee ystävä ja puolustaja! Seuratkaa minua, jalot herrat ja ystävät!

Ja edellään palvelija, joka voimiensa takaa löi rumpua, palasi Ture herra kotiin.

Kaikki jotka hänet kohtasivat, nauroivat tai säälivät häntä, ja se muisto hänestä on säilynyt meidän päiviimme asti.

Dominikaaniluostari oli niinsanottu kaksoisluostari, jonka toisella puolella oli miehiä, toisella naisia. Abbedissan ja herra Juhana Turenpojan välityksellä oli Kristina rouva saanut tilaisuuden salaa, kenenkään näkemättä seurata valtiokokouksen keskusteluja.

Hänen poikansa kuolema ja taalainjunkkarin esiintyminen oli tuottanut hänelle niin paljon surua, että hän luuli kadottaneensa kaiken elämänhalun.

Mutta nähdessään kokoontuneet, kuunnellessaan tärkeiden kysymysten pohdintaa, innolla seuratessaan Kustaa herran asiaa, jonka yhteydessä hän aavisti mitä erilaisimpia intohimoja, huomasi hän, että isänmaan kohtalo yhä vielä oli hänelle yhtä rakas kuin ennenkin. Jollei hän enään voinutkaan ottaa osaa asiain kulkuun, niin hän ainakin parhaimmilla toiveillaan saattoi seurata niitä. Siellä oli niin paljon tuttuja entisiltä ajoilta. Piispa Brask… hän muisti hänet niin hyvin. Pappi kiireestä kantapäähän asti… miten hänen puheensa oli itsekästä… mutta ääni vapisi… hän ei ainakaan ollut niin varma kuin ennen.

Kun kaikki jo olivat jättäneet salin, läksi Kristina rouva pois samaa tietä jota oli tullut, yhä vielä ajatellen piispaa. Suureksi hämmästyksekseen kohtasi hän hänet samassa luostarin portailla. Molemmat he hämmästyneinä seisahtuivat.

— Herra Piispa Brask! huudahti Kristina.

— Jalo rouva Kristina Gyllenstjerna! Minä tiesin että te olette oleskellut täällä, suokaa anteeksi, etten ole käynyt teille vakuuttamassa kunnioitustani, mutta mieleni on ollut niin täynnä kaikkinaisia asioita.

— Siitä on kauvan kun näimme toisemme, puhui Kristina rouva ja avasi oven ruokasaliin. — Suvaitseeko teidän armonne?

Piispa astui sisään hänen edellään ja heittäysi väsyneenä istumaan.

— En muista koska se oli.

— Heti sen jälkeen kun jalo puolisoni Sten Sture oli kaatunut taistelussa isänmaan edestä ja viholliset sitä saarsivat joka puolelta, uhaten musertaa sen.

— Ne olivat kamalia aikoja, jalo rouva, vastasi piispa, mutta hänen ajatuksensa olivat nähtävästi toisaalla.

— Ohjatkoon nyt Jumala sanojani! mietti Kristina rouva.

— Eivät kamalampia kuin nykyisetkään, teidän armonne. Esiintyvät henkilöt ovat vaan muuttaneet osia. Silloin uhkasi vihollinen valtakuntaa surmalla, nyt sitävastoin sen omat lapset.

Piispa säpsähti.

— Mitä te tarkoitatte? kysäisi hän, luoden eteensä terävän katseen.

— Pitääkö minun teidän armollenne muistuttaa, miten Kristian antoi vuodattaa jalointen veren eikä edes säälinyt kuolleita heidän haudoissaan?

Piispa nyökäytti levottomana päätään.

— Koko maa vapisi hänen vihansa edessä, jatkoi Kristina, — kukaan ei uskaltanut nousta sitä vastustamaan paitsi se nuorukainen, jonka Jumala oli määrännyt maamme vapauttajaksi.

— Kustaa Eerikinpoikaako tarkoitatte? mutisi vanhus.

— Hän sai kärsiä puutetta, pilkkaa, vainoa, vaaroja, kurjuutta, mutta hänen reipas mielensä ei lannistunut, sillä Ruotsin pelastus oli hänellä päämääränä ja Ruotsin kunnia hänen ylpeytenään.

Kristina vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitte:

— Tämän miehen tahtoo aatelisto ja papisto nyt syöstä valtaistuimelta, vannoakseen uskollisuutta ja kuuliaisuutta — Ture Jönsinpojalle.

— Jumala tietää, että minä suuresti kunnioitan ja ihailen Kustaa Eerikinpoikaa. Minä ennustin hänen hallituksestaan paljon hyvää maalle… mutta nyt, kun hän kunnottomasti hyökkää pyhän kirkon kimppuun, tallaa paavin ja piispauden säännöt jalkainsa alle ja sallii tuoda maahan uuden, kerettiläisen uskonnon, nyt täytyy minun omantuntoni ja velvollisuuksieni kehoituksesta, kaikin voimin taistella häntä vastaan.

— Teidän armonne tietää, että maa on läpeensä köyhtynyt. Joka taholta vaanii sitä vihollinen, valmiina lähettämään vieraat sotalaumansa sen niskaan. Kuninkaan persoonallisuus on ainoa, joka vihollisia pidättää, sillä he tuntevat kuninkaan voiman. Kansa rakastaa häntä ja luottaa häneen ja hän sen ansaitsee, sillä hänen päämaalinaan on maan kunnia ja onni ja vapaus.

— Pappissäädyllä on myöskin taivaallinen isänmaa ja pyhä kirkko käskee meitä pappeja kaikin voimin puolustamaan ja varjelemaan sitä.

— Mutta, teidän armonne, eiköhän taivaallisella isänmaalla sentään ole hyvin vähän tekemistä kymmennysten, tavaroiden ja kirkkojen korkojen kanssa. Eihän Jumalan valtakunta siitä kasva, jos papeilla on varustettuja linnoituksia ja jos he istuvat neuvoskunnassa tuomitsemassa maallisia asioita. Tiedämmehän kaikki, ettei Kristuksen apostoleilla ollut kunniapaikkoja eikä maatiloja tai palvelijoita.

Piispa rypisti kulmakarvojaan.

— Näistä asioista en voi puhua kuin kirkon miesten kanssa, sanoi hän.

— Teidän armoanne ehkä hämmästyttää, että minä uskallan puhua näistä asioista, vastasi Kristina, — mutta naisella, joka seitsemän kuukautta puolusti Ruotsin pääkaupunkia koko Kristianin voimaa vastaan, lienee toki oikeus lausua sananen, kun isänmaan onni tai perikato on kysymyksessä.

— Jalo rouva, minua hämmästyttää vain yksi ainoa seikka. Ettekö te ajattele sitä, että teidän pojallanne on suurin oikeus kruunuun?

Kristina korotti päätään. Naisellinen ylpeys nosti punan hänen poskilleen ja otsalleen.

— Teidän armonne muistaa ehkä, virkkoi hän, — että minulla on ollut kunnia kantaa sekä nimeä Sture että Gyllenstjerna; minun tulee siis katsoa isänmaan parasta ennenkuin ajattelen itseäni.

Piispa kumarsi kunnioittaen.

— Minä ihailen teitä, jalo rouva, ja olkaa varma, että minä kaikin voimin tahdon puolustaa Kustaa Eerikinpojan oikeuksia kruunuun, kunhan hän vaan luopuu kerettiläisistä ja Lutherin uskolaisista, jotka nyt puhaltavat myrkyllistä henkeään hänen korviinsa ja levittävät turmiollista oppiaan kuni ruttoa maahan ja kansaan.

— En voi arvostella sitä mitä ainoastaan huhuna olen kuullut, vastasi Kristina, — mutta Olavi Pietarinpoika tulee valtiokokoukselle tekemään selkoa uskostaan; saamme silloin kaikki kuulla.

— Sitä en minä ole kuullut, huudahti piispa, — nielköön hänet helvetti ennenkuin hän sen tekee! ja piispan silmät säihkyivät vihasta.

— Mitä teidän armonne tarkoittaa?

Kristina ei käsittänyt mikä oli pistänyt tuon äsken niin miettiväisen miehen päähän.

— Se olisi herjaus paavia, ainoaa autuaaksitekevää kirkkoa ja maan piispoja ja papistoa vastaan! Ettekö käsitä sitä?

— Voivathan he kumota hänen väitteensä.

— Joka ei asiaa epäile, se ei myöskään voi siitä väitellä. Meidän uskomme on liian pyhä joutuakseen yleisön tarkastuksen ja tuomion alaiseksi.

Mutta Kristina jatkoi naisellisella itsepintaisuudella:

— Kuningaspa ei taida luopua päätöksestään vaan tahtoo saattaa uuden opin keskustelun alaiseksi.

Hän katui miltei paikalla sanojaan. Piispan pää oli vaipunut alas ja kaksi suurta kyyneltä valui uurtuneille poskille. Hiljaa, melkein kuin itsekseen, hän lausui:

— Herran mahtava käsi varjelkoon pyhää kirkkoa ja seurakuntaa!

Hetken perästä hän nousi.

— Kiitos, ja Jumala teitä suojelkoon! lausui hän. Hitaasti, juhlallisena läksi hän ruokasalista. Miksi hän oli tullut, sitä ei kukaan voinut käsittää.

* * * * *

Mutta Vesteråsin linnassa vietettiin hauskaa elämää. Kuningas oli pannut toimeen isot kemut ja leikkipuheilla koetti hän nyt karkoittaa mieliharmiansa ja suuttumustansa. Hän kehoitti vieraita syömään ja juomaan, sillä kuka tiesi, koska sitä tästälähin istuttaisiin kuningas Kustaan pöydässä. Ehkei hänellä sitte enään olisikaan mitään tarjoamista, vaikka vieraat aina olisivatkin yhtä tervetulleet.

Mutta ilo ei oikein tahtonut ilolta tuntua suuressa seurassa. Kuiskaeltiin, keskusteltiin.

Aterian lopulla pyysi Strängnäsin piispa kuninkaan luvalla saada lausua pari sanaa.

Hän oli varma siitä, että suuri osa papistoa ja useat piispat kuuluivat kuninkaan puolueeseen, mutta pahin vastustaja oli piispa Brask; hän seisoi kalliona meressä, hänen vakuutustaan oli mahdoton saada horjumaan.

— Antakaamme kallion pysyä paikoillaan, sanoi kuningas. — Jos minä olen laivaa johtamassa, niin purjehdimme sen ympäri ja silloin ei se voi saattaa meille mitään vahinkoa.

Keskustelu ei tahtonut oikein sujuta ja pian lausui kuningas vierailleen jäähyväiset; ainoa jonka hän pidätti luonaan, oli valtioneuvos Juhana Turenpoika.

Tämä kertoi hänelle piispan ja Kristina rouvan kohtauksesta.

— Tiesinhän minä että tein viisaasti pyytäessäni häntä tulemaan tänne, huudahti Kustaa. — Sellaisen naisen vaikutusvalta on suuri.

Hetkisen perästä lisäsi hän:

— Onnellinen sinä, ystävä Juhana, joka olet löytänyt sellaisen aarteen, onnellisempi kuin kuninkaasi.

— Teidän armonne!

— En kiellä etten tuntisi tyhjyyttä; mies tarvitsee kodin.

— Kuninkaan ei tarvitse kuin käskeä.

— Kuinka voisin sen tehdä? Tällaisina levottomuuden ja sekasorron aikoina en minä saa enkä voi ajatella itseäni.

— Mutta tuleehan rauhallisempiakin aikoja ja niitä varten ei teidän armonne vielä ole katsonut itselleen morsianta.

— Katso, Juhana, minä en saa tehdä sitä itse ja sentähden minä epäilen. Onhan meidän maassamme paljon sorjia neitosia, mutta kotimaiset eivät kelpaa; pitää olla ulkomaalaista tavaraa; vaikka se olisikin huonompaa, niin ruotsalaiset siitä pitävät enemmän, ja sen mukaan pitää kuninkaan toimia.

— Sanotaan että kuningas Sigismundin tytär…

— Puhutaan paljonkin, mutta sen asian teki arkkipiispa Johannes tyhjäksi, ja parasta se lienee ollutkin, koskeivät säädyt vielä ole suostuneet antamaan elatusveroa. Ja ilman sitä en minä voi ottaa kuningatarta.

— Asia pitäisi esittää, niin se kyllä vaikuttaisi.

— Katsokaamme nyt ensin, aikovatko he pitää meitä kuninkaanaan ja suostummeko me pysymään siinä virassa, lausui Kustaa ylpeästi; — minusta näyttää melkein siltä kuin he tarvitsisivat meitä paremmin kuin me heitä. Kruunussa on terävät okaat, ne pistävät syvälle… sen olen minä kokenut.

Samassa kuului ulkoa voimakkaita huutoja ja pian ilmoitettiin, että suunnattoman suuri lähetystö porvareita ja talonpoikia pyysi nähdä kuningasta ja puhutella häntä; he sanoivat ajavansa tuhansien ruotsalaisten asiaa.

— Kuningas ei ota vastaan lähetystöjä eikä edusmiehiä ennenkuin valtiopäiväkysymys on ratkaistu, tuli vastaukseksi. Mutta hetkisen kuluttua alkoi ulkoa kuulua huutoja:

— Eläköön Kustaa Eerikinpoika, Ruotsin kuningas!

— He ovat ajaneet tahtonsa perille, sanoi Kustaa hymyillen. — Jos he vaan yksimielisesti ovat puolellani, niin en minä pelkää paavin enkä koko papiston yhteisiä voimia.

— Jos teidän armonne näyttäytyisi akkunassa.

— Niin he huutaisivat kahta hullummin, mutta vastapuolue sanoisi, että minä olen pelästyttänyt heidät suostumaan. Myöhemmin kyllä vakaumus tai tieto omasta voimattomuudesta pakoittaa heidät suostumaan.

Syntyi hetken äänettömyys.

— Teidän armonne, minulla olisi teille pyyntö.

— No, sano pois, siihen kyllä ilolla suostun.

— Se koskee henkilöä, joka on ollut kapteenina kuninkaallisessa linnavartiastossa.

— Ja karannut?

— Niin.

— Kuuliaisuusrikos siis, eikä valtioa, vaan minua vastaan. Mitä puolustuksia hänellä on?

— Kiihkeä rakkaus.

— Se, se minua kohtaa kaikkialla, mutta minä itse en sitä koskaan… olenhan sentään!… hän sivalsi kädellä kasvojaan. — Ymmärrän, että intohimo johtaa rikokseen, jollei sitä ajoissa voiteta. Mikä hänen nimensä on?

— Olavi Tyste.

— Tyste… eikö hän… ja Vadstenan nunna… yhdessä karanneet? Luultiin heidän hukkuneen.

— Tämä on sama mies.

— Mistä sinä sait hänet käsiisi?

— Tunsin hänet ennen… nyt häntä tuskin voi tuntea.

— Henkipatto tietysti? Missä hän on?

— Kätkettynä täällä linnassa!

— Rohkea teko, Juhana, sillä jos joku pappi olisi saanut hänet käsiinsä, niin hänet mieluummin olisi voinut pelastaa suden suusta… Meneppä paikalla ja nouda hänet tänne.

Juhana herra riensi pois ja palasi pian, seurassaan mies, joka oli kääritty munkin kaapuun.

Hän heitti sen yltään ja lankesi kuninkaan jalkojen juureen.

— Armoa, herra kuningas!

Kustaa katseli häntä. Hänen kasvonsa olivat nuoret, kaunispiirteiset, mutta niissä oli sellaisen kärsimyksen ja syvän kurjuuden leima, että hän hämmästyi.

— Mistä sinä tulet?

— Moran fransiskaaniluostarista.

— Oletko ollut vankeudessa?

— Yksitoista kuukautta.

— Mistä rikoksesta?

— Luostariryöstöstä.

— Mikseivät he tappaneet sinua?

— Heidän piti ensin kiduttaa minua äärimmilleen asti.

— Saakeli! mutisi kuningas ja lisäsi sitte: — sinä tiesit jo edeltäkäsin, mikä rangaistus seuraa sellaista rikosta.

— Me rakastimme toisiamme, puhui Tyste, — ja olimme vannoneet toisillemme uskollista rakkautta; mutta hänet riistettiin käsistäni ja vastoin hänen tahtoaan vihittiin hänet nunnaksi. Minä olin menettämäisilläni järkeni; hän odotti minua, sen tiesin, ja vihdoin keksin keinon ryöstää hänet. Kaikki onnistui paremmin kuin olimme uskaltaneet toivoa… hurskas pappi vihki meidät ja minä pakenin Trondhjemiin, jossa minulla muinoin oli ollut koti ja hoito. Siellä vietimme muutamia onnellisia kuukausia. Ainoastaan vaimoni pelko tulevaisuutta ajatellessa häilyi paljastetun miekan lailla päämme päällä. En voi kuvata suruamme, kun erosimme, mutta täytyihän minun palata rukoilemaan kuninkaalta armoa ja apua. Noin puolen päivän matkan päässä Reenin luostarista hyökättiin päälleni ja minä jouduin vangiksi… ihmeen kautta pelastuin.

— No annappa kuulla.

— Vanginvartia oli ilkiö, joka aina kun hän tuli koppiini, kuvaili mitä kidutuksia ja kärsimyksiä minulla oli odotettavissa. Aluksi en kuunnellut häntä, sillä minä mietin vaan, millä keinoin pääsisin pois, mutta kun eivät yritykseni onnistuneet ja ruoka päivä päivältä kävi huonommaksi, rupesivat hänen sanansa tarttumaan mieleeni ja voin melkein sanoa, että mielikuvituksessani jo monta kertaa olen kärsinyt ne tuskat, jotka hänen kertomustensa mukaan minua odottivat… Kun hän viime kerralla tuli luokseni, istuutui hän tapansa mukaan sille ainoalle tuolille, joka oli kopissa; minä olin niin heikko, että vaan makasin; hän kertoi minulle, että pian olin tuleva valmiiksi ja että hän kaipaisi minua… Äkkiä hän vaikeni, kuulin vaan raskaan kolauksen: hän oli saanut halpauksen ja putosi suinpäin lattialle. Minä nousin kiireesti, ties Jumala mistä sain voimia; hetkessä sieppasin munkin kaapun ja tikarin. Ruumiin nostin sänkyyn, jottei pakoani heti huomattaisi, ja sitte avasin ja suljin oven ja hiivin alas portaita; pari veljeä kohtasin, mutta kumpikaan ei epäillyt mitään. Portti avautui viittauksestani ja niin olin vapaa!… Mistä sain voimia, sitä en tiedä. Kaikkialla minua kohdeltiin ystävällisesti, ruokaa ja juomaa sain yllin kyllin. Tulin sitte Upsalaan ja kuulin kuninkaan olevan Vesteråsissa. Tänään oli eräs luostarin lähetti saamaisillaan minut kiinni, sillä he eivät vielä ole lakanneet etsimästä minua; onneksi pääsin sentään pakoon ja valtioneuvos Juhana Turenpoika toi minut tänne.

— Nouse! virkkoi kuningas vakavasti. — Olet jo saanut kärsiä tarpeeksi rangaistusta.

Tyste jäi seisomaan kuninkaan eteen.

— Muista, puhui kuningas ankarasti, — että voimassa olevaa lakia aina täytyy noudattaa; mutta kuninkaallisen sanani voimalla, joka on suurempi kuin pappien, vapautan minä sinut pannakirouksesta. Ja suojellakseni sinua vihollisiltasi, nimitän sinut kapteeniksi henkivartiastooni. Mutta varo ettet toista kertaa koettele kärsivällisyyttäni.

Tyste suuteli kuninkaan kättä ja lupasi ehdotonta uskollisuutta.

— Mitä taas vaimoosi tulee, lisäsi Kustaa, — niin neuvoisin sinua antamaan hänen olla, missä hän nyt on. Luultavasti me piankin lähdemme pohjoiseen päin, niin saat itse noutaa hänet. Kirjoita siitä paikalla hänelle.

Mielenliikutuksissaan saattoi Tyste tuskin kiittääkään, ja kuningas, joka sen kyllä huomasi, kutsui paikalle hovimestarinsa ja käski häntä pitämään huolta nuoresta miehestä.

Heidän mentyään ojensi kuningas kätensä herra Juhanalle.

— Kiitän sinua siitä, että annoit minulle tilaisuutta vääryyden sovittamiseen, lausui hän. — Olisinpa melkein suonut että piispa Brask olisi ollut täällä.

— Olisikohan hän myöntänyt kirkon syyllisyyden?

— Olen varma, että hän olisi ollut valmis jättämään saaliin takaisin kirkon käsiin, nauroi kuningas.

— Heissä ei ole ihmistunteita.

— Se on uskonkiihkoa, ystäväni, ja kaikki todelliset katoliset ovat sokeita uskonkiihkoisia.

— Heidän uskontonsa vaatii sitä.

— Se on heidän uskontonsa ydin ja sentähden paras kätyri itsevaltiuden palveluksessa.

Tämän keskustelun aikana oli suurin osa yöstä kulunut ja Kustaan ajatukset olivat saaneet toisen suunnan.

Uteliaisuudella odotti koko kaupunki mitä seuraava päivä toisi myötänsä.

Pian oli luostarisali jo ahdinkoon saakka täynnä; odotettiin piispa Braskia, mutta turhaan.

Herra Ture Jönsinpoika nousi tuontuostakin paikaltaan ja katseli ympärilleen, mutta piispaa ei kuulunut ja Ture herra sai taaskin istuutua.

Keskusteluihin olisi jo aikoja sitte pitänyt ryhtyä ja alkaminen oli Ture herran asia, koska hän oli vanhin. Hän tosin nousikin ja sopersi pari sanaa, että ajat olivat vaikeat, mutta sitte hän istuutui eikä kukaan enään saanut häntä nousemaan.

Mutta keskenään juttelivat miehet sitä innokkaammin; kokoonnuttiin ryhmiin ja keskusteltiin aivan ääneen. Vähitellen syntyi sellainen sekasorto, ettei ääntä voinut eroittaa toisesta. Oli kuin Baabelin tornia rakennettaessa, sanoo Tegel.

Silloin nousi pitkä itägöötti puhumaan; hänen äänensä tunki kuin sahalla viiltäen läpi koko salin; hän pyysi että neuvoston hyvät herrat nyt sopisivat ja tekisivät jonkun päätöksen, jotta talonpojat tietäisivät, miten menettelisivät ja rauhassa saisivat lähteä kotiin maalle.

Samaa mieltä olivat useat muutkin. Talonpojan täytyi päästä kotiin, sillä elonkorjuun aika oli ovella ja se ei ottanut odottaakseen.

Muutamat aateliset koettivat saada aikaan keskustelua, mutta siitä ei tullut mitään.

Silloin kirkaisi muuan talonpoika, että jos asiaa oikein ajatteli, niin ei kuningas Kustaa ollut tehnyt vääryyttä heille enempää kuin muillekaan, ja jollei valtakunnanneuvosto pian tekisi päätöstä asiassa, niin he sen kyllä tekisivät. Tähän yhtyi useita muita ja melu kasvoi kasvamistaan. Nyt nousivat porvaritkin. Hekin ilmoittivat tahtovansa olla kuninkaan puolella.

Tukholman porvarit selittivät kuin yhdestä suusta olevansa valmiit uhraamaan verensä ja henkensä kuninkaan edestä.

— Sitäpaitsi, lausuivat he, — pidämme Tukholman kaupungin varustettuna kuninkaalle vähintäin kolme vuotta. Nyt tahtoi kansleri Lauri Antinpoikakin lausua sanansa. Mutta silloin karkasi Ture Jönsinpoika istuimeltaan ja selitti, ettei tämä asia laisinkaan koskenut kansleriin, hänen ei tarvinnut sanoa mitään, tulivat he toimeen ilman häntäkin. Hän istuutui siis.

Sensijaan nousi Strängnäsin piispa Maunu Sommar vaatimaan puheenvuoroa.

Sitä ei Ture herra voinut kieltää häneltä, mutta suuttuneelta hän näytti.

Ensinnä kääntyi piispa herra Ture Jönsinpojan puoleen ja kiitti häntä siitä, että hän ystävällisesti tahtoi puolustaa kirkon miehiä, mutta hän puolestaan pelkäsi, että heille siitä koituisi enemmän vahinkoa kuin hyötyä, jos valtakunta heidän tähtensä joutuisi turmioon.

Hullutusta olisi ruveta vastustamaan Kustaa kuningasta, sen käsitti lapsikin, saatikka sitte täysikasvaneet. Melkein mahdotonta oli ruveta maksamaan kuninkaalle hänen kiinteitä perintötilojaan ja kaikkea mitä hän valtakunnan tähden oli kuluttanut. Ruotsin vihamiehet, jotka yhä vielä halusivat valtakuntaa omiin käsiinsä, kyllä paikalla käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen, jos näkisivät kuninkaan poistuvan.

Lopuksi pyysi hän säätyjä miettimään näitä sanoja, jotka hän syvästä vakaumuksesta oli lausunut.

Sekä ritaristo että koko yleisö nousi nyt kiittämään häntä siitä, että hän niin maltillisesti oli ruvennut ajamaan tätä asiaa.

Piispan sanojen vaikutus osoitti selvään, että useat olivat samaa mieltä kuin hän, vaikkei kukaan ollut uskaltanut lausua ajatuksiaan.

Nyt ruvettiin myöskin tuumailemaan, miksi tässä oikeastaan oli riidelty.

Måns Bryntenpoika loi silloin katseen kansleriin ja huomautti, että koska riidan syynä oikeastaan oli vanha ja uusi oppi, niin kai oli paras kutsua paikalle muutamia uskonnonopettajia julkisesti tarkastamaan riidanalaisia kohtia.

Taaskin pääsi melu valloilleen, toiset tahtoivat, toiset eivät tahtoneet, mutta vihdoin voitti ensimainittu mielipide ja mestari Olavi ja tohtori Pietari Galle kutsuttiin tekemään selkoa uskostaan.

Tohtori Galle alkoi, mutta hän puhui latinaa ja ainoastaan harvat ymmärsivät hänet.

Sitte tuli mestari Olavin vuoro. Jokainen joka asui Tukholmassa tai oli siellä käynyt, tunsi hyvin hänen kauniin äänensä ja hänen pontevat saarnansa. Nyt hän tunnusti uskovansa tuohon korkeaan, yksinkertaiseen oppiin, jonka puolesta hän taisteli; hän sanoi, että rakkaus Jumalaan ja usko Jeesukseen Kristukseen, jonka hän lähetti, on kristinuskon ensimäinen ehdoton käsky, sekä sitte rakkaus lähimmäiseen, ja nämä molemmat ovat ytimenä ja elinvoimana kaikissa muissa uskonkappaleissa. Ja moni ymmärsi, että oppi oli sama, mutta että tämä oli paljon puhtaampi ja likempänä lähdettään.

Kun mestari Olavi oli lopettanut, huusi yleisö tahtovansa kuulla tohtori Gallea, mutta koskeivät läsnäolijat ymmärtäneet latinaa, pyydettiin tohtoria esiintymään ruotsiksi.

Mutta siihen ei oppinut herra, syystä tai toisesta, tahtonut suostua.

Ja riitaa jatkettiin.

Olavi koetti vastauksissaan tehdä selkoa vastustajansa mielipiteistä ja niin pysyi yleisön harrastus vireillä.

Mutta lieneekö tohtori Galle ollut tyytymätön selityksiin tai lieneekö vastustus käynyt hänelle vaikeaksi, koskei hän enään tahtonut jatkaa väittelyä, vaan jätti taistelukentän Olaville, joka jatkoi puhettaan myöhäiseen iltaan asti.

Sillä tavalla kului se päivä.

Kolmas näytti käyvän yhtä myrskyiseksi kuin edelliset.

Talonpojat ja kauppakaupunkilaiset huusivat ja kirkuivat, että jos herrat ja ritarit tahtovat olla syypäät valtakunnan turmioon, niin kyllä he kuninkaan avulla opettavat heidät.

Sitäpaitsi he kertoivat jo keskustelleensa asiasta kuningas Kustaan kanssa.

Nyt kävi papisto ja aatelistokin tarkkaavaiseksi.

Ture Jönsinpojan likeisimmät ystävät pyysivät häntä karttamaan vaaraa, jonka heidän eripuraisuutensa ehkä saattoi tuottaa, sekä käyttäytymään hiukan nöyremmin, kun tuli puhe kuninkaasta.

— Olkaamme varoillamme, sanoivat he, — muuten ehkei yksikään meistä pääse täältä elävin hengin.

Ture herra oli pitävinään välttämättömyyttä velvollisuutena ja lausui hetken epäiltyään:

— Tällä kertaa, jalot herrat, tahdon teidän tähtenne mukautua kuninkaan tahtoon, mutta luterilaisuuteen ei hän tule minua taivuttamaan ja jollei hän tahdo kohdella meitä hyvin, niin kyllä kai tästä toiste keinot keksimme.

Seurasi sitte pitkä keskustelu, jonka jälkeen kansleri Lauri Antinpoika ja mestari Olavi lähetettiin säätyjen puolesta rukoilemaan armoa kuninkaalta.

Mutta hän pysyi taipumattomana ja käski viedä säädyille tiedon, että hän aikoo pysyä sanassaan.

Surumielin palasivat lähettiläät ja kertoivat retkensä onnettomat tulokset.

Syntyi yleinen hämmästys.

Kansleri ja Olavi kieltäytyivät menemästä toista kertaa; silloin valittiin valtioneuvos Knut Antinpoika (Lille) ja piispa Maunu Sommar esiinkantamaan kuninkaalle säätyjen nöyrää pyyntöä.

Mutta hekin palasivat tuoden saman vastauksen.

Yhä suuremmaksi kävi hämmästys; yleinen ihmettely oli vallannut valtiokokouksen.

Piispa Brask ja Ture Jönsinpoika eivät uskaltaneet lausua sanaakaan.

Nyt ei enään puhuttu lähetystöistä, vaan jokainen läksi erikseen pehmittämään kuninkaan mieltä ja vihdoin päästiin niin pitkälle että saatiin kuningas lupaamaan, että hän seuraavana päivänä tulisi luostarisaliin.

Kun hän vihdoin ankarana ja vakavana ilmestyi saliin, oli ilo ja riemastus rajaton; joukot olivat miltei — niin kerrotaan — suutelemaisillaan hänen jalkojaan. Vastahakoisuus oli poissa, kuninkaan taipumattomuus oli taivuttanut kaikki mielet. Astellessaan salin läpi, hän kyllä tunsi, että hän oli voittanut.

Rukouksia tulvi hänen ympärillään ja vihdoin hän suostui ottamaan takaisin kruunun. Ilolla jokainen nyt teki hänelle uuden kuuliaisuus- ja uskollisuusvalan. Kronikassa sanotaan: "He olivat nyt huomanneet, että he häntä tarvitsivat paremmin kuin ennen."

Samana eli juhannuspäivänä, kesäkuun 24:nä tehtiin seuraavat tärkeät päätökset:

1) että kaikkien valtakunnan asukkaitten yksimielisesti tulee koettaa tehdä loppu kapinoista, pahoista huhuista ja muusta epäjärjestyksestä, joka Taalaissa tai muualla valtakunnassa mahdollisesti syntyy.

2) että, koska silloiset herrat olivat vahvistaneet valtakunnan asukkailta otettaviksi verot piispoille, tuomiokirkoille, kaniikeille ja luostareille, niin kruunun veroa, joka nyt oli vähentynyt, oli lisättävä näillä veroilla.

Ja koska piispat tähän asti olivat olleet niin mahtavat, että he olivat nousseet vastustamaan maan herroja, jopa karkoittamaan heitä ja valtakunnan vahingoksi kutsumaan maahan vieraita herroja, niin tulee piispojen nyt jättää kuninkaalle linnansa ja linnoituksensa sekä tästälähin käyttää seurueenaan ainoastaan niin paljon miehiä kuin kuningas määrää.

Samoin pitää verojen käydä. Kun kuningas on harkinnut paljonko jokainen tarvitsee voidakseen rehellisesti elää, niin tulee lopun langeta kruunulle.

Koska luostareissa, joihin kuuluu veroja ja maatiloja, yleensä on huono komento, niin on kuningas päättänyt asettaa ritarismiehen valvomaan jokaista tällaista luostaria; hänen tulee pitää luostari kunnossa, toimittaa munkeille tarpeellinen elatus sekä jäännöksellä ylläpitää linnaleiriä, jos kuningas tahtoo.

3) Niiden talojen ja tiluksien, jotka aateliston esi-isät ovat lahjoittaneet, myyneet tai pantanneet luostareille, kirkoille tai papinpalkoiksi senjälkeen kuin kuningas Kaarle Knuutinpoika oli pitänyt tarkastuskäräjät, tulee joutua takaisin perillisille tai perikunnan lunastajille; kuitenkin ovat ne lunastettavat jollakin maksolla, koska tavara itse ei ole lunastanut itseänsä ajan kuluessa. Kukaan ei saa ottaa omaansa takaisin ennenkuin hän on käräjillä todistanut sukuoikeutensa. Perintömaa joutuu takaisin, olipa se miten kauvan tahansa ollut poissa.

4) Jumalan puhdasta sanaa pitää tästälähin saarnattaman kaikissa valtakunnan kirkoissa ja se joka siitä levittää vääriä, pahoja huhuja, on rangaistava.

Tätä päätöstä kutsutaan " Vesteråsin resessiksi ".

Sitä seurasi " Vesteråsin ordinantia ".

Viimemainittu sisälsi määräyksiä pappien ja piispojen velvollisuuksista sekä siitä, missä asioissa heidän oli oikeus tuomita.

Pastorin tulee kääntyä pyytämään neuvoja piispalta, joka on hänen päämiehensä; mutta jos piispa on asettanut virkaan papin, joka on juoppo tai joka ei osaa lukea Jumalan sanaa, niin on kuninkaalla oikeus eroittaa syyllinen virastaan.

Sakot rikoksista kirkkolakia vastaan ovat maksettavat kuninkaalle ja papit maksakoot sakkoa niinkuin muutkin ihmiset. Työntekoa elonaikana tai kalankudun kestäessä ei saa pitää sapatinrikoksena. "Ei myöskään saa pitää pyhäpäivän rikkomisena, jos joku ampuu linnun metsästä."

Kerjäläismunkit ovat asetettavat kuninkaan voutien valvonnan alaisiksi, koska he pitkin maata harjoittavat petosta ja valehtelevat.

Munkit, jotka kantavat veroa, eivät saa kerjätä.

Vaikka joku olisikin velkaa papille tai kirkolle, niin ei häneltä silti saa kieltää pyhää ehtoollista j.n.e.

Jokaisen säädyn täytyi erikseen antaa vastaus kuninkaan vaatimukseen.

Kun muut olivat ilmoittaneet suostumuksensa, tuli piispojen vuoro.

He sanoivat niinkuin muutkin säädyt tyytyvänsä kuninkaan tahtoon, varsinkin koska he siten saivat poistaa sen epäluulon, että he linnoineen ja linnoituksineen saattaisivat olla vaaralliset kuninkaalle ja valtakunnalle; lupasivat tyytyä sekä köyhyyteen että rikkauteen, aivan kuninkaan tahdon mukaan.

Tämä lupaa siis parempia aikoja.

Vesteråsin päätöksissä säädettiin, että Jumalan ilmoitettua sanaa tulee pitää ojennusnuorana kaikessa opetuksessa sekä että sitä puhtaasti ja selkeästi tulee saarnata. Vanhaa kirkkojärjestystä saa seurata.

(Augsburgin tunnustus ilmestyi kolme vuotta myöhemmin.)

Kun päätökset olivat allekirjoitetut ja sinetillä vahvistetut, kääntyi kuningas persoonallisesti piispojen puoleen ja vaati heiltä heidän linnojaan.

Kuningas alkoi Maunu Sommarista ja pyysi häntä paikalla luopumaan Tynnelsön linnasta.

Piispa vastasi mielellään suostuvansa sekä siihen että elämään niin rikkaana tai köyhänä kuin kuningas tahtoi. Kuningas suvaitsi tyytyä tähän vastaukseen.

Maunu Haraldinpoika Skarasta selitti myöskin suostuvansa luopumaan Lecköstä.

Nyt tuli piispa Braskin vuoro. Kun kuningas vaati häneltä Munkebodaa, jäi hän hämmästyneenä tuijottamaan eteensä eikä voinut kuin huokaella ja änköttää.

Tämä isku teki hänestä lopun. Häneen koski syvästi, kun hänen piti luopua linnasta, jossa hän vuosikymmeniä oli pitänyt hovia, ottaen vastaan sekä kuninkaita että valtionhoitajia. Uusi aika oli kasvanut häntä korkeammaksi, se painoi häntä maahan ja kuningas seisoi yhä hänen edessään, armottomasti vaatien hänen rakasta Munkebodaansa.

Ture Jönsinpoika, joka näki hänen tuskansa, pyysi kuningasta piispan ansioihin ja korkeaan ikään nähden suomaan hänelle Munkebodan hänen elinajakseen.

Mutta kuningas pysyi heltymättömänä. Sittehän muutkin voisivat tehdä saman pyynnön.

Hän vastasi järkähtämättömällä kiellolla ja vaati sitäpaitsi vakuutusta siitä, ettei piispa sanoilla eikä teoilla, salaa eikä julkisesti vehkeilisi kuningasta ja valtakuntaa vastaan. Kahdeksan valtakunnan neuvoksista meni takuuseen ja neljäkymmentä piispan hoviherroista, jotka olivat seuranneet häntä valtiopäiville, teki valan kuninkaalle.

Sitäpaitsi ei vanha Brask saanut lähteä Vesteråsista ennenkuin kuningas oli ottanut haltuunsa Munkebodan.

Kuningas matkusti Vesteråsista Tynnelsöhön, Vadstenaan, Strängnäsiin, Skaraan, Linköpingiin; joka hiippakunnassa määräsi hän miten paljon piispan piti luovuttaa kruunulle. Heidän etunsa eivät tulleet pieniksi, Vexiön piispa esimerkiksi sai pitää Vexiön kaupungin kaikkine tuloineen, sataa tanskalaista markkaa vastaan.

Luostarit otettiin nekin tarkastuksen alaisiksi; ne eivät kadonneet yhtäkkiä, vaan vähitellen. Useat munkit rupesivat papeiksi pitäjiin ja palasivat maalliseen elämään, suuri joukko nunnia jätti luostarielämän mennäkseen naimisiin, muutamat munkkien, muutamat nuoruutensa rakastettujen kanssa.

On laskettu, että niiden tiluksien luku, jotka tämän reduktionin kautta joutuivat pois kirkolta, nousee noin 20,000.

Kovimmin koski Vesteråsin resessi vanhaan piispaan. Seitsemäntoista vuotta oli hän miehen kädellä hallinnut hiippakuntaansa, joka, hänen siihen tullessa, oli ollut rappiotilassa. Hän tarkasti kirkot ja luostarit ja pani kaikki hyvään kuntoon. Tuomiokirkkonsa koristi hän kuparikatolla ja uusilla uruilla.

Uskonpuhdistusta vastaan taisteli hän kaikin voimin, kunnes Vesteråsin resessi hänelle osoitti, että nyt oli vanha kirkkovalta saavuttanut matkansa määrän.

Olisihan hän voinut asettua suuren vastapuolueen etunenään ja sen hankkeet olisivat voineet olla sangen vaaralliset, mutta sitä hän ei tahtonut; kuninkaan persoonallisuus, hänen voimansa ja jäntevyytensä, joita piispa itse asiassa ihaili, sekä hänen todellinen isänmaanrakkautensa lienevät vaikuttaneet, että hän päätti taipua uuden ajan vaatimusten alle, jotka olivat kasvaneet häntä väkevämmiksi.

Uskossaan lujana ja horjumattomana päätti hän jättää valtakunnan, mutta tahtoi ensin, arvonsa säilyttämiseksi, vapautua siitä takuusta, johon valtakunnan herrat hänen puolestaan olivat sitoutuneet, ja siihen ilmaantui piankin tilaisuus.

Heti Vesteråsin valtiopäivien jälkeen matkusti kuningas Itägötlantiin ja piispa otti hänet vastaan arvokkaalla nöyryydellä, antoi valmistaa komeat pidot ja osottautui sekä käytöksessään että puheessaan niin iloiseksi ja tyytyväiseksi, että Kustaa rupesi uskomaan kaiken mielikarvauden jo unohtuneen. He nauroivat ja juttelivat oikein sydämen pohjasta.

Piispa käytti silloin tilaisuutta hyväkseen ja pyysi vapautusta takuusta, joka oli vaadittu hänen persoonastaan. Kustaa ojensi hänelle kätensä ja sanoi ilolla suostuvansa hänen pyyntöönsä.

Sitte sai hän kuninkaalta avoimen kirjeen, jossa vakuutettiin, että menneisyys unohdettaisiin ja sekä hän että hänen kirkkonsa tulevaisuudessa nauttisivat kuninkaan armoa ja suojelusta.

Sitte otti hän puheeksi Gottlannin. Hänen mielestään piti koettaa säilyttää saari Ruotsin hengellisen holhouksen alaisena, vaikka maallinen valta kavaluudella ja kujeilla olikin saatu siltä viekotelluksi, ja sentähden pyysi hän kuninkaalta lupaa matkustaa sinne pitämään tarkastusta.

Siihenkin suostui kuningas.

Heti kun Kustaa oli lähtenyt Itägötlannista, keräsi piispa arvokkaimmat tavaransa ja matkusti Gottlantiin.

Siellä ei hän sentään viipynyt kauvan, vaan astui taaskin laivaan ja kerrotaan hänen silloin lausuneen:

— Puhaltakoon nyt tuuli mistä päin tahansa, kunhan vaan ei vie Ruotsiin päin!

Danzigissa hän nousi maihin ja sieltä hän kirjoitti kuninkaalle, pyytäen häntä suojelemaan hiippakuntaansa ja luopumaan kerettiläisyydestä. Myrsky oli ajanut hänet Danzigiin ja sairaus pakoitti häntä viipymään siellä.

Kuningas vastasi kirjeeseen terävästi ja antoi piispalle luvan palata Ruotsiin.

Mutta vanha Brask ei palannut. Hän odotti, että ajat ehkä muuttuisivat ja siinä tapauksessa saattaisi hän turvautua vastalauseeseen, joka oli kätketty Vesteråsin tuomiokirkkoon. Tämän varokeinon kautta pelastui hän muuten kohtalosta, jonka alaiseksi moni hänen virkaveljistään joutui Tukholman verilöylyssä. Mutta tällä kertaa eivät hänen laskunsa pitäneet paikkaansa ja viisi vuotta myöhemmin kuoli Hans Brask Landan luostarissa Posenissa.

* * * * *

Jo Vadstenassa v. 1526 olivat säädyt antaneet suostumuksensa kruunaus puun ja kaikilla valtiopäivillä lausuttiin se toivomus, että kuningas kruunauttaisi itsensä vanhan hyvän tavan ja Ruotsin lain mukaan.

Kuningas Kustaalla oli ollut kylläkin syytä jättää asia tuonnemmaksi, sillä ne vapaudet ja oikeudet, jotka kuningas ennen kruunausta vannoo pitävänsä pyhinä, tulevat peruslaiksi; mutta niiden vahvistaminen kruunauksen jälkeen riippuu hänen armostaan ja suosiostaan. Vesteråsin resessi vapautti Kustaan vahvistamasta hengellisten herrojen oikeuksia. Ja nyt ei enään ollut syytä siirtää tuonnemmaksi kansan yleisen toivomuksen täyttämistä.

Tammikuun 12 p:nä 1528 kruunattiin Kustaa Upsalassa.

Muutamia päiviä sitä ennen oli piispa Pietari Vesteråsissa vihkinyt virkaan kolme uutta piispaa. He olivat kyllä ensin hiukan epäilleet, mutta silloin oli Kustaa tehnyt heille tiettäväksi, että heidän täytyy joko antaa vihkiä itsensä tai luopua hiipastaan.

Sitte vaati hän, että valtakunnan kokoontuneet herrat rohkeasti lausuisivat mitä heillä oli häntä vastaan muistuttamista, olkoon se sitte mitä tahansa, jotta hän ennenkuin kruunu laskettiin hänen päähänsä, mieluummin vapaehtoisesti voisi siitä luopua kuin että siitä tulevaisuudessa syntyisi rettelöjä.

Arvokkaalla nöyryydellä esiinkantoi neuvoskunta silloin seuraavat anomukset:

1) etteivät munkit ja nunnat vapaasti saisi jättää luostarejaan, niinkuin nykyään tapahtuu;

2) että avioliittoon vihkimisen tulisi tapahtua messulla, niinkuin vanha hyvä tapa säätää;

3) että lihan nauttiminen perjantaina ja lauvantaina on kiellettävä, sillä se herättää eninten pahennusta valtakunnassa. Neuvoston herrat arvelivat, että huhu uudesta opista, joka nyt liikkuu kansassa, siten suureksi osaksi saataisiin vaikenemaan.

Vanhat kirjat eivät kerro, mitä kuningas näihin ehdotuksiin vastasi.

Komea ja juhlallinen kruunaus tapahtui kirkkaana talvipäivänä. Herra Ture Jönsinpoika kantoi omenaa, herra Lauri Siggenpoika miekkaa ja herra Holger Kaarlonpoika valtikkaa.

Mutta kruunua ei kannettu kuninkaan edessä, vaan se seisoi alttarilla. Skaran piispa Maunu Haraldinpoika toimitti messun ja voiteluksen.

Kruunauksen jälkeen tehtiin tavanmukainen kuninkaallinen vakuutus, mutta siinä ei puhuttu mitään pyhän kirkon ja sen henkilöiden suojaamisesta.

Kolmetoista läsnäolevaa herraa lyötiin ritariksi, muitten muassa Juhana Turenpoika ja molemmat veljekset Fleming. Kun juhlallisuus kirkossa oli loppunut, astui kuningas täydessä kuninkaallisessa asussaan komean kunniateltan alla piispankartanoon; kaikkialla näki hän iloisia ihmisiä ja hänen omat ystävälliset kasvonsa herättivät yhtä paljon riemua kuin rahat, joita runsaasti jaeltiin.

Piispankartanossa oli valmistettu loistavat pidot ja niihin oli kuningas kutsunut valtakunnan neuvoston ja suuren joukon säätyjen jäseniä.

Pantiin toimeen kaikellaisia huvituksia, ritarileikkejä ja turnauksia. Likeiset herraskartanot olivat kilvan kutsumassa kuningasta vierailulle ja hän saapuikin suuren saaton kanssa, jossa oli ritareja ja herroja.

Komeita ja iloisia kekkerejä oli yhtämittaa; turnauksiakin pidettiin useita ja maan ylhäisten perheiden läsnäollessa kilpailivat jalot herrat saavuttaakseen kallisarvoista palkintoa.

Kuningas itse oli mitä parhaimmalla tuulella. Hän näki mielellään ruusujen nousevan nuorten poskille ja koska hän huomasi, että täällä oli enemmän morsiamia kuin kosijoita, niin päätti hän ruveta puhemieheksi ja silloin olivat turnaukset hänelle aika suureksi avuksi. Komea asu, sotainen ryhti ja saavutettu voitto varasti monelta nuorelta neitoselta sydämen, ja ritari, joka ei köyhänä ollut uskaltanut liketä mielitiettyään, sai kuninkaalta apua. Siten tapahtui joukko odottamattomia kihlauksia aatelisperheiden kesken.

Täällä näki Kustaa ensi kerran nuoren tytön, joka teki häneen voimakkaan vaikutuksen. Se oli miltei vielä lapsi, joka loi häneen ihmettelevät silmänsä, mutta hän tunsi, että hän iätpäivät väsymättä olisi voinut niitä katsella. Sitte tuli hänelle muuta ajattelemista, mutta jälkeenpäinkin hän monasti näki edessään nuo kirkkaat lapsensilmät.

Tavattoman hauskaa oli hänestä toimittaa uskollisia ystäviään hyviin naimisiin. Ja hän huomasi, että isät, jotka olivat hakeneet hänen suosiotaan, mielellään heittivätkin naimapuuhat hänen huolekseen. Hän taas ryhtyi niihin suurella ilolla.

Mutta pian loppui ilonaika. Taalaihin täytyi lähteä käräjänpitoon. Siellä yllyttivät papit ja munkit kansaa, syyttäen kuningasta siitä, ettei hän muka noudattanut Ruotsin lakia. Taalain miehet odottivat sotajoukkoja Norjasta ja raivasivat niille jo tietä tunturien poikki. Jo oli aika Kustaan ryhtyä toimeen.

20.

KUOLEMA ON SYNNIN PALKKA.

Richissa eli onnen ja rakkauden huumeessa. Niilo oli hänen herransa, hänen jumalansa, hän ei kaivannut muita eikä uskonut muihin.

Taalainjunkkaria ei, kumma kyllä, laisinkaan häirinnyt se korkea asema, johon Richissa oli hänet nostanut; hän rupesi vähitellen katselemaan asioita hänen silmillään; koska kerran Richissa häntä jumaloi, niin hän epäilemättä oli erinomainen olento, eikä kukaan rikkonut tätä hänen mielikuvaansa, sillä Grym oleskeli yhä vielä Taalaissa.

Nuori pari retkeili pitkin maata. Kaikkialla otettiin heidät vastaan suurella loistolla ja komeudella.

Paitsi Trondhjemin; arkkipiispaa oli Vincents Lange, kuningas Fredrikin käskynhaltija Bergenissä, myöskin luvannut antaa taalainjunkkarille tehokasta apua, ja sekä nämä että muut norjalaiset herrat kohtelivat heitä suurimmalla kunnioituksella.

Mutta kun he tällaisilta retkiltä palasivat Reenin luostariin tai linnaan, niinkuin sitä nykyään kutsuttiin, heittäysi Richissa äitinsä syliin ja huudahti: "minä olen onnellisin nainen maailmassa, sillä Niiloni on miehistä mainioin!"

Ingierd rouva oli kyllä samaa mieltä, mutta ajatellessaan tyhjentyneitä rahakirstujaan, pääsi huokaus hänen rinnastaan. Grym tilasi yhtämittaa lisää rahoja ja eihän hän voinut kieltää, koska kysymyksessä oli hänen vävypoikansa kuninkaankruunu.

Mutta nämä asiat kuluttivat hänen elämänsä lankaa ja kun hän eräänä päivänä oli lähettänyt pois viimeiset rahansa eikä tietänyt mistä hän seuraavalla kertaa ottaisi varoja, sai hän halpauksen ja kuoli.

Richissa vaipui hurjaan suruun, mutta hänen herransa sanoi, ettei hän voi kärsiä kyyneliä ja että heidän pian täytyy lähteä Taalaihin, jolloin hän tahtoo nähdä Richissan kauniina kuin kuningatar. Silloin pyysi Richissa häneltä anteeksi itsekkyyttään ja lupasi tästälähin elää yksinomaan täyttääkseen miehensä toivomuksia.

Taalainjunkkari suuteli häntä intohimoisella kiihkolla ja sanoi, ettei hän ansaitse niin suurta rakkautta.

Sillaikaa oli Peder Grym todellakin saanut taalalaiset uudestaan ärsytetyiksi; uskontokysymystä hän tietysti taaskin oli käyttänyt sytykkeenä ja sanojensa vahvistukseksi kertoi hän, että kuningas oli tahtonut antaa armoa nunnalle, joka oli rikkonut luostarilupauksensa; tämän saman nunnan oli Peder Grym sitte toimittanut vankeuteen ja tulevaisuudessa oli hän poltettava.

Kansa ihastui niin, että se ulvoen pyysi, että polttaminen heti paikalla pantaisiin täytäntöön, mutta Grym vastasi odottavansa Jumalalta merkkiä, koska oikea hetki on käsissä, ja tähän selitykseen tyytyivät yksinkertaiset ihmiset. Nyt he luulivat voivansa olla voitostaan varmat, kun he pyhälle neitsyeelle saattaisivat esiinkantaa niin otollisen uhrin.

Taalalaiset olivat tosin luvanneet kuninkaalle, että he luopuvat kapinastaan ja vangitsevat tuon nuoren miehen, joka retkeilee Taalaissa ja sanoo olevansa Sten Sturen poika. Mutta se lupaus oli ajattelemattomuudessa annettu; he tahtovat auttaa Niilo herraa, kunhan hän vain saapuu suurine joukkoineen, niinkuin hän lupasi.

Ja Peder Grymin kehoituksesta saapui hän todellakin, seurassaan suuri joukko pappeja ja ylimyksiä, enimmäkseen ruotsalaisia, jotka tyytymättöminä asiain nykyiseen kulkuun eri osista maata olivat rientäneet Taalaihin, yhtyäkseen kruununvaatijan joukkoihin.

Richissa, joka komeassa puvussa, valkean hevosen selässä ratsasti herransa rinnalla, teki mitä parhaimman vaikutuksen, ja taalainjunkkari, odotettu pelastaja nykyisestä sorrosta, kuinka hän oli muuttunut!

Ylpeästi, miltei uhkaavasti korotti hän päätään; nyt saa vihollinen nähdä!

Svärdsjö, Orsa, Mora ja Leksand olivat pysyneet hänelle uskollisina ja Rättvikiin, Tunaan ja Gagnefiin lähetettiin miehiä hieromaan kauppaa.

Mutta Hedemora, Husby ja Skedevi (Kopparbergin lääniä) vastasivat olevansa tyytyväiset kuninkaaseen ja tahtovansa pysyä hänelle uskollisina.

Norjalaisia joukkoja ne eivät pelänneet, vaan varustautuivat vakavaan vastarintaan; ne seurakunnat, jotka tähän saakka olivat pysyneet levollisina, menivät nyt vuoristolaisten puolelle ja yhteentörmäys oli jo syntymäisillään.

Taalainjunkkari ja hänen puolisonsa olivat asettuneet asumaan Aarent Pietarinpojan luo. Tämä, joka oli vihannut Kustaata siitä asti kun hän pakeni Ornäsistä, kannatti kapinaa kaikin voimin.

Linnan pihassa tepasteli kauniilla hevosillaan norjalainen henkivartiasto, joka arkkipiispan käskystä aina seurasi taalainjunkkaria. Ivallisesti hymyillen katselivat sotamiehet talonpoikia ja varsinkin naisia, joiden täytyi toimittaa kaikki askareet nyt kun miehet aseissa herrastellen kulkivat pitkin pitäjää. Mökeissä, vainioilla, avonaisilla kentillä, kaikkialla vallitsi sotahumu.

Aarent Pietarinpojan luona oli koolla suuri seura, sillä sinne olivat kerääntyneet kaikki eri joukot; oli päätetty yhteisvoimin tehdä rynnäkkö Jotnisteenin luostaria vastaan, joka oli läänin voudin Olavi Olavinpojan hallussa. Kunhan vaan saataisiin valloitetuksi edes yksi ainoa paikka, niin sitte jo olisi helppo ryhtyä uusiin yrityksiin.

Täysien kannujen ääressä rakennettiin kaikellaisia tuulentupia. Muuan herra lupasi kissan lailla kiivetä ylös muuria, toinen, joka oli saanut päähänsä vielä enemmän viiniä, vannoi ottavansa linnan ilman miekan iskua, ja kolmas, jonka maljasta Richissa oli maistanut, pani päänsä pantiksi, että jos Richissa ratsastaa sotajoukon etunenässä, niin linnoituksen portit itsestään aukeavat.

Näin jutellen erottiin, mutta varhain aamulla alkoivat sotatorvet soittaa pitkiä säveliään ja niitä seurasi villiä sotahuutoja.

Kaikki riensivät silloin pukeutumaan asuihinsa; johtajat pysähtyivät suurelle kentälle, jokainen joukkonsa ympäröimänä. Papit kulkivat puuhaten edestakaisin, he kantoivat käsissään korkeita ristejä, joihin oli kiinnitetty ristiinnaulitunkuva ja joiden ympäri oli kiedottu suruharso.

— Katsokaa, huusivat he suurella äänellä, — Vapahtaja suree, hävittäkää tulella ja miekalla kerettiläiset, jotta hän taas saa iloita.

— Lyökää kerettiläiskuningas, huusivat toiset, — lyökää, lyökää!

Taalainjunkkari oli pukeutunut vihreään, kullalla koristettuun samettitakkiin ja sen päälle pannut kiiltävän rintavarustuksen. Ruumiinmukaiset vaatteet saattoivat näkymään voimakkaan vartalon ja kannukset ruskeissa saappaissa helisivät silloinkin, kun hän seisoi liikkumattomana. Tämän kaiken nähdessään uskoi moni talonpoika, että siinä oli tarpeeksi tunnusmerkkejä korkeasta syntyperästä.

Nyt laski hän päähänsä kypärän korkeine höyhentöyhtöineen ja Richissa sitoi vapisevin käsin hänen vyötäistensä ympäri silkkisen vyön, jonka hän omin käsin oli kirjaellut.

Mutta ikäänkuin halveksien omaa heikkouttaan, huudahti hän äkkiä kiihkeästi:

— Taistele ja voita, sinä jalo urho, ja ota voittosi palkaksi Richissan rakkaus!

Ja hän kietoi kädet hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

— Hyvästi! Suojelkoon sinua pyhä neitsyt! Peittääkseen mielenliikutustaan kiiruhti taalainjunkkari linnan pihalle, nousi uljaan ratsun selkään, jota palvelija piteli, ja tervehti ympärillä olevia.

— Onnea jalolle Niilo Sturelle! kaikui joka taholta tuhansien huulilta.

Jalosukuisten etunenässä, henkivartiastonsa ympäröimänä kiirehti junkkari eteenpäin tietä, joka monessa mutkassa johti Jotnisteeniin. Hänen rinnallaan ratsasti Grym.

Hitaasti seurasi maalaisväestö, joka pitäjä erikseen, valitun johtajansa kanssa.

Talonpoikien perässä tuli suuri joukko rälssitilallisia renkineen. Viimemainitut kuljettivat pitkillä rattailla piiritys- ja rynnäkkötarpeita, suuria tikapuita, viskuukoneita, muurinmurtajia y.m.

Jotnisteen oli valtakunnan vanhimpia linnoituksia. Rakennettuna jokseenkin korkealle vuorelle, jonne pääsy joka taholta oli miltei mahdoton, oli se jo kestänyt pari vuosisataa. Paksut, vahvat muurit ympäröivät sitä.

Olavi Olavinpoika ei pelästynyt piiritystä, vaikkei hänen miehistönsä ollut kuin sadan hengen suuruinen.

Kun miehet olivat menneet paikoilleen, seisahtui hän itse nostosillalle ja katseli hymyillen, käsivarret ristissä rinnalla, miten vihollisen joukot huutaen ja meluten asettuivat kentälle.

Muurien sisäpuolelle oli tehty tulia, ja pikiä ja tervaa pantu kattiloihin kiehumaan; hän aikoi nimittäin näillä aineilla kaltata vihollista.

Mutta paksuille ympärysmuureille oli asetettu kuusi tykkiä sillä tavalla, että ne laukauksillaan saattoivat lakaista puhtaaksi koko kentän, jolle vihollinen oli asettunut.

Olavi Olavinpoika oli antanut tykeille nimen akkavaltakunnasta. Isoimman hän oli ristinyt mummoksi, sitte tuli eukko, sitte tyttö, sitte hienohelma, sitte letukka ja lapsi, joka oli pienin.

Hänellä oli tapana sanoa, ettei missään linnassa ole niin komeaa naisväkeä ja ettei nainen missään osaa syleillä niin lämpimästi.

Ruutivarasto oli parhaimmassa kunnossa. "Naisia täytyy pitää hyvällä tuulella", tuumi hän.

Tarkkaavaisena seurasi johtaja vihollisten liikkeitä; he olivat asettuneet puoliympyrään linnoituksen eteen, mutta lyhyen keskustelun jälkeen syntyi sotaisessa joukossa suuri meteli; papit köröttelivät ristejään, vuoroin kuului kirouksia, vuoroin siunauksia; vihdoin ryntäsi suuri lauma eteenpäin, kuljettaen tikapuita, ja sitä seurasi toinen.

— Ovatko naiset valmiit? kysyi herra Olavi.

— Kyllä, johtaja!

— Antakaamme heidän tervehtiä vieraita! Kuului kamala laukaus.

Se pani muurit vapisemaan ja siihen vastasi satakertainen kaiku.

Mutta kentällä oli syntynyt hirveä pelästys. Ne jotka olivat säilyneet kuulilta, seisoivat kuin halvattuina. Tähän saakka ei ollut käytetty muuta sotatapaa kuin mies miestä vastaan ja persoonallinen voima oli määrännyt voiton.

Mutta nyt näkivät miehet ensi kerran aseita, jotka tappoivat pitkien, matkojen päästä; sen todistivat kaatuneet ystävät ja sukulaiset.

Kuin taikavoimilla oli heidän urheutensa lannistettu; voittoihin tottuneet miehet antoivat aseidensa vaipua; eihän tässä kannattanut taistella!

Mutta pappien kiihkeät kostonhuudot alkoivat taas kuulua ja johtajien kehoitukset saivat vihdoin taalalaiset uudestaan tarttumaan aseisiin.

Ne jotka olivat päässeet vuoren juurelle suojaan laukauksilta, rupesivat pystyttämään tikapuita sekä rynnäkkökatosten alla käyttämään muurinmurtajia.

Taas kaikuivat torvet ja villit sotahuudot.

Kiipeäminen alkoi, mutta päällekarkaajia heiteltiin kivillä ja kannoilla.

— Mummo ja eukko ottamaan vastaan Moran miehiä! huusi Olavi Olavinpoika.

Silloin alkoivat tykit paukkua ja päällekarkaajista kaatui miltei puolet.

— Nyt luulen, että me tällä kertaa saamme päästää tyttömme rauhaan, sanoi johtaja.

Alhaalta kuului huutoja ja valituksia, sillä kuuma terva ja piki kärvensi useat kokonaan ja poltti melkein kaikkia.

— Soppa ei taida oikein maistua, huusi johtaja, — antakaa heille annos lisää!

— Noita saavat Tyttö ja Hienohelma ottaa vastaan lämpöisillä suuteloilla! huusi hän taaskin.

Ja taas tuli kuolemaa ja kauhistusta.

Villi raivo oli vallannut hyökkääjät. He eivät enään totelleet johtajiaan, vaan karkasivat eteenpäin niin sankoissa laumoissa, että tikapuut, jotka kokonaan täyttyivät, olivat murtumaisillaan.

Piiritetyt ja kuninkaan taitavat jousimiehet saivat panna liikkeelle kaikki voimansa torjuakseen vihollisen rynnäkköä.

Mutta kaikki ponnistukset olivat turhat; päät ja jäsenet murskana putosivat kapinalliset alas muureja, elävien kirkuessa ja kiroillessa.

Sillaikaa oli taalainjunkkari likimpine miehineen poistunut varsinaiselta taistelukentältä ja lähtenyt seuraamaan polkua muurin juurella.

Aarent Pietarinpoika tunsi linnoituksen sekä ulkopuoliset että sisäiset varustukset.

Hän johdatti pientä joukkoaan pitkin vuoren pohjoista kylkeä ja kuiskasi "seis", kun tultiin sille ahtaalle vuorensolalle, joka johti laskuportaille linnoituksen ympärysmuurissa.

Siinä astui joukko, noin kaksikymmentä miestä, hevosten selästä, ja läksi, käsissä kirveitä ja murtorautoja, ääneti astumaan kaitaista, kiertelevää polkua.

Vihdoin huomasivat heidät vahtisotamiehet ja rupesivat huudoilla ja melulla ilmoittamaan, että pohjoispuolelta odottaa uusi vaara.

Heitä ei ollut kuin viisi sotamiestä ja ainoat aseet, joita he täällä saattoivat käyttää, olivat nuolet, mutta ne kilpistyivät ritarien haarniskoihin, vahingoittamatta.

Taalainjunkkari ja hänen miehensä olivat jo saaneet ulkoportin nostetuksi saranoiltaan, ahdas vuoripolku vilisi talonpoikia, jotka olivat saaneet käskyn seurata ritareja, ja jo oli taalainjunkkari voitostaan varma. Mutta silloin luiskahti hakkuupyssyn iskusta kaksi hänen miehistään suinpäin alas muurilta ja portti luhistui nurin.

Valitushuuto kaikui kentältä tuhansista kurkuista, tykit paukkuivat, tärisyttäen koko linnaa, ja samassa silmänräpäyksessä putosi ääretön rautaristikko ulkoportin sijalle.

Seuraavassa hetkessä seisoi Olavi Olavinpoika synkkänä ja uhkaavana kapinallisten edessä. Ristikko vain oli heitä eroittamassa.

— Tuolla olikin ankara työ, sanoi hän, — täällä käy helpommin.

Sullottuna ahtaaseen vuorensolaan, talonpoikien yhä tunkiessa eteenpäin kallioiden välitse, seisoi koko muu talonpoikaisjoukko hiljaa ja liikkumatta niinkuin käärme, joka ei voi käyttää pistintänsä.

Helpostihan olisi voinut nostaa pois ristikon ja "teurastaa heidät", mutta sitä ei Olavi Olavinpoika tahtonut.

— Käytävän suulla me heidät otamme! sanoi hän.

Hän tahtoi saada taalainjunkkarin elävänä käsiinsä.

Kiivas käsikähmä syntyi solan suulla ja talonpojat puolustautuivat urhoollisesti, mutta jokainen, joka vaan voi, läksi pakoon, sillä tappio oli käsissä, hyvä jos henki pelastui.

Taalainjunkkari oli päässyt pakoon, saanut käsiinsä hevosen ja täyttä laukkaa ratsastanut takaisin Ornäsiin, jossa tappelun tulos jo oli tuttu.

Aarent Pietarinpoika, pahasti haavoittuneena, ja Grym saapuivat heti senjälkeen.

Yleinen alakuloisuus vallitsi talossa.

— Mitä siitä, huudahti Richissa, — jos puolisoni menettääkin yhden tappelun! Hän voi vielä voittaa monta.

— Sitä en usko, hymähti Grym ylenkatseellisesti.

— Unohtavatko ruotsalaiset yhden tappion takia rakkaan herransa?

— Heidän herransa on Kustaa Eerikinpoika.

— Ei, Niilo Sture on hallitsijaksi syntynyt.

— Niilo Sture on kuollut!

— Ja uudestaan ylösnoussut! huudahti Richissa ylpeästi ja korotti taalainjunkkarin päätä, jota tämä piteli käsillään. Hän suuteli miehensä päätä ja painoi sitä hellästi povelleen.

Grym katseli heitä vihamielisin silmin.

— Sitä ei kukaan usko, sanoi hän sitte.

— Mutta se näytetään toteen.

— Jos voidaan?

— Epäilettekö?

— Kyllä, epäilen, vastasi Grym, rajusti nauraen.

— Älä kuule häntä, Richissa, huusi taalainjunkkari ja tarttui kiihkeästi hänen käsiinsä.

Mutta Richissa ei kuullut hänen sanojaan. Hänen poskensa hehkuivat ja ääni vapisi vihasta.

— Ja te, jonka hän on tomusta korottanut ja jolle hän on ylhäisen luottamuksen antanut, te julkeatte häntä panetella! Minä olen monasti sanonut, ettette ole hänen ystävyytensä arvoinen, minä olen pyytänyt häntä ajamaan teidät pois, mutta hän on vastannut, että lupaus häntä sitoo.

— Se lupaus, etten minä paljastaisi hänen elämänsä suurta salaisuutta.

— Richissa, ole armollinen! pyysi taalainjunkkari.

— Etkö tahdo että minä saan sen tietää?

— En!

— Sitte en minäkään tahdo. Sydämeni sanoo, ettet sinä koskaan ole alentunut tekoon, jota sinun tarvitsee hävetä.

Ja Richissa suuteli hänen otsaansa ja hyväili häntä kuin lasta.

— Tämä on toki liikaa, huudahti Peder Grym, — hän on suurempi valehtelija kuin minä!

Mutta silloin nousi taalainjunkkari.

— Mene tiehesi, huusi hän epätoivoissaan. — Sinä olet jo tehnyt minut kyllin onnettomaksi, anna ainakin hänen säilyttää uskonsa ja rakkautensa äläkä tahri sitä pahoilla silmilläsi ja ilkeällä kielelläsi!

— Vai niin, koska minä olen tiellä, niin kyllä menen, mutta ensin minä Ruotsin tulevalle kuningattarelle pyydän kertoa, että Björkestan pitäjässä Vestmanlannissa…

— Ole vaiti!

— Valtioneuvos Knut Antinpojan luona Öknassa…

— Oletko vaiti, taikka…! Hän karkasi ylös ja veti tikarin tupestaan.

— Rakas Niilo, eihän tuo juttu liikuta minua eikä sinua. Anna hänen kertoa se loppuun, niin hän menee.

— Niin, mutta ennen en menekkään! puuttui Grym puheeseen.

Taalainjunkkari heittäysi polvilleen ja kätki kasvonsa Richissan helmaan.

— Puhu sitte! virkkoi hän.

— No niin, siellä palveli tallirenki, piian poika, äpärälapsi tietysti.

Taalainjunkkari vapisi mielenliikutuksesta.

— Niilo, rakas Niilo!

— Se oli oikea voro tuo tallirenki. Ensin hän varasti Knut Antinpojalta 50 markkaa, sitte Niilo Krummelta Örboholmissa en edes tiedä kuinka paljon.

— Luuletteko että tuo minua liikuttaa?

— Odottakaa, odottakaa, lopussa kiitos seisoo. Sitte hän pakeni Taalaihin ja siellä mestari Knut ja piispa Sunnanväder saivat hänet käsiinsä. Ja kun he häntä oikein muokkasivat ja takoivat, niin tuli pitkästä Jönsistä Niilo Sture.

— Tarkoitatteko että…

— Että teidän puolisonne ja Björkestan Jönssi ovat sama mies. Juuri niin!

— Ette toki mahtane luulla, että minä uskoisin teitä? sanoi Richissa ylpeästi ja nousi.

— Vastaappa sinä, Björkestan Jönssi? Taalainjunkkari oli noussut. Hän oli kalman kalpea ja piteli kiinni tuolista, jottei kaatuisi.

— Lupasittehan mennä lopetettuanne. Menkää nyt! sanoi Richissa ja teki käskevän liikkeen.

— Minä teen mitä tahdon!

— Tule, sanoi Richissa miehelleen, — en enään tahdo olla tuon miehen likeisyydessä.

— Teidän ei tarvitsekaan. Kyllä minä menen, sillä nyt olen sanonut teille totuuden.

Grym läksi.

— Niilo, virkkoi Richissa, heidän jäätyään kahden. Taalainjunkkari heittäysi hänen jalkainsa juureen.

— Eroa tuosta miehestä!

— Hän ei minusta enään välitä.

— Oletko varma siitä?

— Kyllä, sillä hän luulee onneni tähden laskeneen.

— Siksi että se hetkeksi on peittynyt pilviin.

— Entä sinä, Richissa?

— Ethän toki uskone minun epäilevän?

— Mutta hänen puheensa…

— Etkö ymmärtänyt tarkoitusta… hän tahtoi meidät eroittaa, mutta siinä hän ei ikinä tule onnistumaan.

— Sinä luotat minuun?

— Täydellisesti.

— Kiitos, kiitos Richissa! Tiedätkö mitä minä teen; jo tänä päivänä lähden Trondhjemiin. Arkkipiispan täytyy antaa minulle rahaa ja sotaväkeä ja sitte minä palaan takaisin ja onni seuraa minua, sillä minä en huoli keitään muita neuvonantajia kuin sinut.

— Sitte minä palaan Reeniin, sanoi Richissa.

— Yhtaikaako?

— Niin, sinun kanssasi! Seuraavana aamuna he läksivät.

Vanha linna tuntui tyhjältä ja autiolta eikä taalainjunkkari viipynyt kuin muutamia tuntia.

— Koska saan tietoja sinusta? kysyi Richissa eron hetkellä.

— Sitte kun minun on käynyt hyvin!

— Ja jollei…

— Niin et milloinkaan, vastasi taalainjunkkari.

— Mutta juuri surujen kohdatessa minä tahtoisin olla luonasi sinua lohduttamassa…

— Minua ei kukaan ihminen voi lohduttaa.

Hän riistäytyi irti Richissan sylistä ja riensi Trondhjemiin arkkipiispan luo.

Mutta tämä oli juuri saanut Tukholmasta kirjeen, jossa pyydettiin, että niinkutsuttu taalainjunkkari otettaisiin kiinni ja lähetettäisiin vangittuna Tukholmaan.

Joko oman kunniansa tähden tai todellisesta vakaumuksesta ei arkkipiispa tahtonut taipua uskomaan Niilo Sturea petturiksi, ja kaikessa kiireessä päätettiin, että Niilo lähtee Saksaan, kunnes parempi aika koittaa.

Hän läksi Rostockiin, aikoen luultavasti kuningas Kristianin luo. Siellä hänet saatiin kiinni.

Kuningas Kustaa vaati hänet luovutettavaksi oikeuden käsiin ja neuvoskunta suostui hänen pyyntöönsä.

Hänen rankaisemisensa jätettiin Hojan kreivin tehtäväksi, joka hiljan oli tullut Stralsundiin, ja tämä antoi mestata hänet.

Richissa ei koskaan saanut tietää muuta kuin että hänen miehensä oli kuollut luonnollisen kuoleman. Hän ei mistään hinnasta olisi uskonut häntä petturiksi. Hän oli lahjoittanut hänelle suuren, ihanteellisen rakkautensa, ja koristanut sydämensä valitun jaloilla, loistavilla ominaisuuksilla, ja sellaisena hän hänet säilytti mielessään koko pitkän ikänsä Reenin luostarissa. Iloinen, elämänhaluinen tyttö oli kadonnut ja sijaan astunut vakava nainen, joka uhrasi koko elämänsä laupeuden töihin.

21.

KUSTAAN AIKALAISET.

Taalaista tulevat tiedot osoittivat, että nyt todenteolla oli ryhdyttävä asiaan.

Itsepintaiset taalalaiset eivät tahtoneet taipua ennenkuin tunsivat kovan kouran tarttuvan ohjaksiin.

He olivat viime aikoina saaneet olla osallisina monessa yrityksessä ja aina lausua sanansa, ja hauskempi oli johtaa maata ja kansaa kuin kylvää laihaan peltoon ja elää köyhänelämää.

Tosin sota toi myötänsä kärsimyksiä, paljonkin kärsimyksiä, mutta se toi samalla niin raikkaan elämän ja antoi niin paljon puheenainetta.

Kustaa Eerikinpoika saattoi kyllä olla hyvä mies, itse asiassa he hänestä pitivätkin, mutta munkit eivät häntä kärsineet; he kutsuivat häntä kerettiläiskuninkaaksi ja syyttivät häntä sellaisista asioista, että jos niissä puoleksikin oli perää, niin ei elämä enään ollut minkään arvoinen.

Tuleehan kirkon toki seisoa keskellä kylää ja tuleehan ihmisen toki noudattaa totuutta, vaikka täytyisikin asettua pappia, jopa itse kuningasta vastaan.

Eiväthän he voineet ruveta luulemaan, että heidän pappinsa valehtelivat. Sentähden kirjoittivat he joukon kysymyksiä ja vaativat kuningasta tilinteolle, mikä ei suinkaan ollut liiaksi vaadittu, sillä hehän kuitenkin olivat hänet kuninkaaksi tehneet, vaikkei hän nyt ollut siitä muka välittävinään.

Tietysti hän vastasikin heidän kysymyksiinsä, mutta siitä eivät he paljon hyötyneet, sillä he eivät oikein ymmärtäneet hänen vastauksiaan eivätkä häntä itseään.

Silloin ilmestyi näyttämölle taalainjunkkari. Niin, tietysti he mieluinten ottivat kuninkaakseen rakkaan valtionhoitajan, hyvän Sten herran pojan, olihan se selvää; ja koskeivät he enään olleet tyytyväiset Kustaaseen ja koska he enemmän pitivät tästä, niin väistyköön Kustaa pois tieltä. Koska he kerran voivat korottaa kuninkaan valtaistuimelle, niin on heillä oikeus hänet sieltä syöstäkin.

Sellainen oli yleinen mielipide; Kustaa sen tiesi ja hän rakasti taalalaisiaan. Mutta hankkiakseen rauhaa sekä heille että itselleen, täytyi hänen kovin kourin käydä kiinni asiain kulkuun. Ja sen hän päätti tehdäkin.

Taalalaisvoudeille lähetettiin kirjeitä, joissa heitä kehoitettiin etsimään kapinallisia ja valtakunnan neuvosto sekä etevimmät aatelismiehet saivat kutsun sotaväkineen saapua Vesteråsiin 15 p:nä helmikuuta.

Täältä lähetettiin taalalaisille kaksi kirjettä, joissa ilmoitettiin että kuningas aikoo lähteä Norjan rajalle päin ottaakseen selvää, ovatko valtakunnan viholliset paenneet sinne. Jos siis joku, olkoon hän köyhä tai rikas, kuninkaan voutien kautta on kärsinyt vääryyttä, niin on hänellä nyt tilaisuutta saada hyvitystä.

Sentähden määräsi hän, että Taalain kansan Askonin päivänä 26 p. helmikuuta 1528 on tuleminen Tunan vainiolle häntä tapaamaan. Silloin hän tuo sinne mukaansa valtakunnan neuvoston, lakimiehet ja tuomarit.

Määrättynä päivänä saapuikin kuningas 14,000 miehen etunenässä, jotka pystyttivät leirinsä Tunan kirkon luo ja ympärille. Taalalaiskansaa oli kerääntynyt lukuisasti kaikista pitäjistä.

Kuningas käski asettaa heidät suureen joukkoon, ja antoi sitte sotaväen piirittää heidät.

Tykit, joita oli tuotu mukaan, asetettiin suin kansaa kohti. Kuningas itse istui kiiltävässä haarniskassa ratsunsa selässä herrojensa ympäröimänä, mutta neuvoskunnan herrat, jotka keskustelivat kansan kanssa, istuivat syrjässä, etempänä vainiolla.

Ensin luettiin koko valtakunnassa Taalain eteläpuolella asuvilta talonpojilta kirjoitus Taalaissa asuville ja eläville talonpojille.

Siinä soimattiin taalalaisia siitä, että he menneinä vuosina olivat ryhtyneet tekoihin, jotka raskaana taakkana painoivat koko valtakuntaa.

Kansa ei ollut taipuvainen ottamaan kuninkaakseen ketä tahansa heidän mielensä mukaan, ei Sten herran poikaa enempää kuin muitakaan. Ja jolleivät he suostuneet mukaantumaan koko kansan päätöksiin, niin oli kansa päättänyt yhtyä kuninkaaseen ja rangaista heitä valtakunnan ja kansan ilmeisinä vihollisina.

Taalalaiset raappivat päätään ja katselivat toisiinsa; ne, joita omatunto soimasi, oikaisivat selkänsä ja arvelivat, ettei tässä tarvitse pelätä.

Valtioneuvos Måns Bryntenpoika puuttui nyt puhumaan ja kysyi talonpojilta ankarin sanoin, kuinka he niin häpeemättömästi olivat voineet rikkoa kuninkaalle vannomansa uskollisuuden valan; sitte hän muistutti heille, kuinka lempeästi heitä oli kohdeltu mestari Knutin ja piispa Sunnanväderin sekä nyt taas taalainvarkaan aikana.

Taalalaiset kiittivät kuningasta hänen osoittamastaan armosta, mutta huomauttivat, etteivät he ymmärrä tehneensä mitään pahaa.

— Eikö ole paha kantaa petollista, taipumatonta ja tottelematonta mieltä kuningastansa ja herraansa vastaan? huudahti Måns herra entistä ankarammalla äänellä. — Heti kun kuninkaan lähettiläät saapuvat tänne, otatte te heidät vastaan jousilla ja kirveillä. Lisäksi puhutte te herjaten armollisesta kuninkaastamme ja se on rikos Jumalaa ja Ruotsin lakia vastaan. Olkaa siis varmat siitä, että jollette nyt rukoile kuninkaalta anteeksi ja lupaa parannusta, niin olette ansainneet sellaisen rangaistuksen, ettei kukaan teistä enään elävänä pääse kotiinsa.

Neuvosherran ankara puhe, tykit ja kuningas saivat nyt aikaan toivotun vaikutuksen: kapinalliset nöyrtyivät ja pyysivät valtakunnan neuvostoa puhumaan heidän puolestaan.

Neuvoston herrat ratsastivat kuninkaan eteen ja kuningas antoi käskyn että talonpoikien on osoittaminen hänelle taalainvarkaan paras neuvonantaja tai se, joka eninten on soittanut suutaan kuningasta vastaan.

Tämä tapahtui; lakimiehet ja valtakunnan neuvokset tutkivat rikoksellisen ja tuomitsivat hänet Ruotsin lain mukaan kuolemaan. Tuomio pantiin heti täytäntöön.

Tähän saakka olivat talonpojat pysyneet varmoina mutta kun he näkivät, että onkin käsissä täysi tosi ja että verta voidaan vuodattaa, niin pelästyivät he sangen suuresti, heittäytyivät polvilleen kuninkaan eteen ja lupasivat tulevaisuudessa parantaa tapansa.

Kustaa kohteli heitä pitkin aikaa ankarasti, mutta vihdoin heidän rukouksensa ja kyyneleensä saivat hänet heltymään. Hänen tahtonsa oli tapahtunut: "pelästys oli kohdannut kaikkia, rangaistus harvoja". Oikeutta hän oli tahtonut eikä kostoa.

Kuningas toivoi, että rauha nyt oli palautettu Taalaihin ja helmikuun 28 päivänä lähetettiin koko maahan yleisen sovun julistus.

Peder Grymiä pidettiin ehdottomasti koko kapinan alkuunpanijana. Sentähden olikin lähetetty vakoilijoita pitkin pitäjiä ottamaan häntä kiinni.

Mutta etsiminen oli ollut turhaa. Hän oli kuin taikakeinojen avulla kokonaan hävinnyt.

Niinkuin tiedämme, oli Olavi Tyste nyt kapteenina kuninkaan henkivartiastossa ja seurasi häntä siis hänen retkillään.

Sotajoukon likimpänä maalina oli Svärdsjö ja silloin pyysi nuori mies kuninkaalta lupaa lähteä Norjaan etsimään vaimoaan.

Kuningas suostui hänen pyyntöönsä ja Olavi Tyste läksi matkaan, antaen hevosensa mennä täyttä laukkaa.

Hän kerrassaan pelästyi nähdessään Richissan joka silloin juuri oli saanut tiedon miehensä kuolemasta ja joka kärsi miltei villin epätoivon tuskia.

— Se ei ole totta, että hän on kuollut, sanoi Richissa, — hän on täällä piilossa, minäkään en saa nähdä häntä… hän epäilee Richissaansa! huusi hän rajusti itkien. — Mutta kerran minä kuitenkin hänet löydän, kuulen hänen askeleensa… hänhän seisoo takanani ja kuiskaa nimeäni!

Vaivoin sai Olavi Tyste hänen ajatuksensa suunnatuiksi toisaalle.

— Missä Cecilia on? kysyi hän.

— Ceciliako? Cecilia!

— Vaimoni, ethän ole unohtanut häntä?

— Missä Cecilia on? kysyi hän ikäänkuin unesta heräten, — nyt muistan, hän oli täällä.

— Yksinkö hän täältä läksi?

— Ei, ei… odotappa… hänen piti hakea sinua ja hän läksi Peder Grymin kanssa.

— Hänen kanssaan! huudahti Tyste kauhistuen.

— Sitte en ole kuullut hänestä mitään.

Vaikealta tuntui Tystestä erota Richissasta, mutta ääretön levottomuus ajoi häntä Ruotsiin. Hän lausui siis kiireesti jäähyväiset ja läksi matkaan.

Nyt piti hänen siis ruveta etsimään henkipattoa. Löytääkö hän hänet?

Mutta palatkaamme Cecilian luo.

Häntä oli luostarissa kohdeltu mitä erinomaisimmalla tavalla. Nunnat luulivat häntä ylhäiseksi naiseksi, jota jostakin perhe-syystä pidettiin piilossa.

Grym oli sanonut, että hänet tulevaisuudessa päästetään vapaaksi ja itse luvannut tulla häntä noutamaan.

Hän oli vasta saanut Ingierd rouvalta runsaasti rahaa, joten siitä luostarillekin riitti kaunis lahjoitus, ja toivossa että lahjoja tulisi lisää, joutui Cecilia nunnien hellän hoidon esineeksi, vieläpä hän muutamilta sai osakseen ystävyyttäkin.

Hän luuli nyt lyhyen elämäntarunsa loppuneen. Varmaankin oli Tyste kuollut ja hän melkein toivoi, että niin olisi. Sillä mahdotonta oli hänen löytää Cecilia, turhaan hän häntä etsi; yksin kuolema saattoi heidät yhdistää.

Hän odotti sitä tyynenä, nöyränä. Hänen lempeä, rakastava luonteensa teki ympäristöön mitä parhaimman vaikutuksen, samalla kuin hänen vaiteliaisuutensa herätti yleistä hämmästystä.

Mutta muutaman viikon kuluttua kadotti hän kokonaan ruokahalunsa. Häntä itseään se ilahutti, ikäänkuin hyvän sanoman tuoja olisi kolkuttanut hänen oveaan.

Mutta luostarissa se herätti pelästystä. Eihän tuollaista kultalintua sopinut päästää käsistään, avun etsintään täytyi välttämättömästi ryhtyä.

Jos joku nunnista olisi sairastunut, niin ei ikinä hänen tähtensä olisi ruvettu kysymään neuvoa yrttien tuntijalta, vaan hän olisi saanut rauhassa kuolla; mutta nyt oli ainoastaan kysymys siitä, oliko auttajaa saatavissa.

Silloin mainittiin viisaan Ingialdin nimi.

Hän oli vain muutamia vuosia oleskellut pitäjässä, mutta hänen maineensa oli ehtinyt kasvaa niin suureksi, että kansa luuli hänen vaikuttavan yliluonnollisilla voimilla.

Entä jos kysyisi neuvoa häneltä?

Mutta silloin hänet täytyi kutsua luostariin.

Mies luostariin!

Onneksi oli Ingiald vanha ja abbedissa lähetti häntä noutamaan.

Seuraavana päivänä hän tuli.

Hänen suuri, kookas vartalonsa, pitkä valkea parta ja yleensä koko hänen ulkomuotonsa herätti ensi hetkestä alkaen sekä syvintä kunnioitusta että pelkoa.

Abbedissa kertoi hänelle, miten heikko tuon nuoren, heidän haltuunsa uskotun rouvan terveys oli; hän pelkäsi, että kuolema, lukoista ja salvoista huolimatta, tulee ja ryöstää hänet.

Mutta Ingiald osasi taitavasti kysellä asioita, joita oikeastaan ei olisi pitänyt ilmaista, ja hämmästyksekseen tapasi abbedissa itsensä kertomassa Peder Grymistä ja vieraasta rouvasta, jota tuli pitää mitä tarkimman valvonnan alaisena.

Lakattuaan kertomasta kysyi abbedissa eikö Ingiald tahdo häntä nähdä, ja saatuaan myöntävän vastauksen, meni hän hakemaan Ceciliaa.

Osaaottavasti katseli Ingiald Cecilian kärsiviä kasvoja. Sitte tarttui hän hänen käteensä koettaakseen valtasuonta ja hämmästyi silminnähtävästi, kun huomasi palomerkin hänen ranteessaan.

Mutta hän hillitsi mielenliikutuksensa ja sanoi valmistavansa juoman, jonka hän sitte itse tuo sairaalle.

Kun hän muutaman päivän perästä palasi takaisin, sai hän kuulla, että sisar Cecilian tila niin oli pahentunut, että hänen täytyi olla vuoteen omana. Erityinen rukous oli kyllä pidetty, mutta se ei sillä kertaa ollut vaikuttanut mitään.

— Viekää minut hänen luokseen, sanoi Ingiald.

Abbedissa epäili hetken, mutta totteli sitte.

Kun he astuivat koppiin, lepäsi Cecilia vuoteellaan kalpeana ja suljetuin silmin.

— Hän nukkuu, kuiskasi abbedissa.

— Ei, vastasi Ingiald; — se on vain hervottomuutta.

Hän tarjosi sitte sairaalle lääkkeen ja Cecilia joi. Taas koetti Ingiald hänen valtasuontaan, mutta ennenkuin hän päästi käden, lausui hän hiljaa, miltei kuiskaten:

— Ole turvassa, tyttäreni!

Cecilia loi häneen hämmästyneen katseen.

Heti senjälkeen läksi Ingiald, mutta lupasi seuraavana päivänä palata.

Silloin sai hän kuulla, että sisar Cecilia on parempi ja että hän varmaankin haluaa häntä tavata, vaikkei hän olekkaan sanonut mitään.

Abbedissa tahtoi lähettää häntä kutsumaan.

Mutta Ingiald sanoi itse menevänsä hänen luokseen ja kielsi muita seuraamasta.

Se soti luostarin sääntöjä vastaan ja…

— Muilla ehdoilla en voi tehdä häntä terveeksi. Abbedissa joutui pahaan pulaan, mutta kulta houkutteli.

Olihan Cecilia vieras, joka vaan oleskeli luostarissa, piti siis kaikin tavoin koettaa parantaa häntä.

Senjälkeen kävi Ingiald joka päivä häntä katsomassa ja kummallista oli nähdä, miten hän virkosi, aivan kuin ruusu hellän käden hoidon alla.

Mutta luostarissa luultiin, että juoma ja ehkä salaiset taikakeinot olivat vaikuttaneet parantumiseen, ja Ingialdin maine kasvoi kasvamistaan.

Cecilia kyllä tiesi, että elämännesteenä oli ollut hänen ystävällinen kohtelunsa ja osanottavaisuutensa. Juuri hänen ollessaan kuihtumaisillaan tuli Ingiald ja valoi hänen sydämeensä toivon kipinän: "ehkä hän elää!" Jyvä, joka ei ollut suurempi kuin sinapin siemen, juurtui ja rupesi kasvamaan merkillisen pian.

Cecilia ei käsittänyt, miten Ingiald oli saanut häneltä ryöstetyksi hänen luottamuksensa, mutta pian hän tiesi kaikki: mihin syntiin Cecilia oli tehnyt itsensä syypääksi ja että hän oli karannut, yksin Peder Grymin alhaiset tarkoituksetkin.

— Ettekö te isästänne tiedä mitään? kysyi Ingiald.

— En enempää kuin juurineen revitty kukka, jonka tuuli vie mukaansa.

— Hän on ritari ja asuu näillä mailla.

Cecilia ei saanut sanaakaan suustaan.

— Merkki teidän kädessänne sen minulle ilmaisi; äiti vainajanne antoi minun tehtäväkseni koettaa ottaa selvää hänen ryöstetystä lapsestaan; hänen rukouksensa on kuultu, sen osoittaa se, että minä sattuman kautta teidät löysin.

— Herra ei ole minua hyljännyt! sanoi Cecilia ja suuret kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan.

— Eikä hän tarvitse suuria välikappaleita, kunhan hänen hetkensä vain on tullut, lisäsi Ingiald.

— Elääkö isäni?

— Kyllä, hän elää vielä.

— Onko hän sairas?

— Hän on vehkeillyt kuningasta vastaan ja istuu nyt vankeudessa.

— Ehkä hän saa armoa?

— Ehkä äitinne tähden, sillä hän pelasti kerran kuninkaan hengen.

— Sanokaa minulle heidän nimensä.

— Aarent Pietarinpoika ja Barbro Stigintytär. Cecilia tunsi heidän historiansa.

— Jalo äiti, lausui hän, — Jumala sinua palkitkoon!

— Entä isääsi? kysyi Ingiald.

— Uskon että äitini rukoukset nostavat kuorman isäni hartioilta, sanoi Cecilia nöyrästi.

— Niin, Herra on väkevä, vastasi Ingiald. — Sitä hän rukoilikin joka päivä.

Ingiald ei uskonut Tysten kuolleen; näin levottomina aikoina saattoi sattua kaikellaisia odottamattomia tapahtumia.

— Te viekoittelette minua rakastamaan elämää, sanoi Cecilia ja painoi kädet rinnalleen.

Toisena päivänä puhui Ingiald:

— Kuningas on lähettänyt Taalaihin tiedon, että hän tulee tänne. Silloin minä pyydän häntä avaamaan vankilanne.

— Luuletteko että hän suostuu?

— Siitä olen varma.

Nämä molemmat kiintyivät kiintymistään toisiinsa; vanhus oli löytänyt olennon, joka tarvitsi hänen turvaansa, nuori nainen olennon, jota hän saattoi rakastaa, ja abbedissa antoi Ingialdin vapaasti tulla ja mennä; selvä oli, että hän ylläpiti Cecilian elämää.

Eräänä päivänä, kun he tapansa mukaan istuivat kopissa, Cecilia Ingialdin jalkain juuressa, pää hänen polviaan vastaan, virkkoi Cecilia:

— Kertokaa jotakin itsestänne.

Vastaus viipyi, mutta vihdoin Ingiald alkoi:

— Kerjäläismunkki, joka näki nälkää, kierrelläkseen metsissä tutkimassa luonnon salaisuuksia… muutamat sairaat, jotka hänen oli onnistunut parantaa, luulivat hänen olevan liitossa korkeampien voimien kanssa… epäusko ja pappien alhainen jumalanpalvelus häntä inhoitti… päästäkseen väärinkäyttämästä Herran nimeä, sanoi hän olevansa pakana, mutta kansa ei lakannut uskomasta häneen, vaikka hän Jumalan sijasta rukoili Balderia… Oikeaa herraansa ei hän koskaan ole pettänyt… Tosin ei hän vastustanut kansan luuloa tietäjätoimestaan, mutta se tapahtui siksi, että se joka elää kokonaan yksin ja rehellisesti etsii, saa vastauksen sanattomiin kysymyksiinsä ja kätketty maailma avaa hänelle porttinsa, ja Herran lähettinä saa hän kulkea suojelemassa ja herättämässä ihmisiä…

— Uuteen elämään… jatkoi Cecilia.

— Niin, en tiedä mitä Herra tarkoittanee; varmaankin hän minulle on säästänyt tehtävän.

Samana päivänä, kun hänen piti lähteä luostarista, näki hän seitsemän ratsastajan likenevän.

Ingiald arvasi paikalla, että heidän asiansa koski Ceciliaa ja kätkeytyi puun taakse.

Vasta parin tunnin perästä avautui luostarin portti ja Cecilia verhottuna avaraan viittaan ja kädet sidottuina selän taakse, nostettiin hevosen selkään; mies, joka talutti sitä ohjaksista, asteli vieressä.

Mutta luostarin avatuista akkunoista syöstiin ulos tulta ja tuhkaa ja valitushuutoja ja kirouksia sinkoili vihittyjen huulilta Jumalan hylkäämälle kirkon häväisijättärelle.

— Olkaa huoleti, pyhät nunnat, vastasi Peder Grym pihalta, — kyllä hän saa rangaistuksensa.

Miehet hypähtivät ratsujensa selkään ja Grym järjesti seurueen.

Sitte otti hän ohjakset ratsastajan kädestä ja virkkoi:

— Istu vain hevosen selkään ja seuraa perässä toveriesi kanssa; olemme sitoneet syntisen vaimon niin hyvin, ettei tarvitse pelätä hänen perkeleen hahmossa lentävän tiehensä.

Täytyi häntä jollakin lailla lohduttaa! Ingiald astui esiin ja lausui:

— Mitä tämä merkitsee?

— Ei koske sinuun, harmaaparta! huusi Grym ja komensi seurueen liikkeelle.

— Nyt hän luottaa minuun! ajatteli Ingiald ja käänsi kiireiset askeleensa vastaiseen suuntaan.

Mutta Grym painui Cecilian puoleen ja lausui:

— Nyt olet minun vallassani! Hän ei saanut vastausta.

— Rakkaudestasi en enään välitä. Olen myynyt sinut toiselle.

Cecilia vaikeni itsepintaisesti.

— Sulhaselle, joka ei päästä sinua sylistään ennenkuin olet muuttunut tuhaksi… hahhah, joko arvaat hänen nimensä?

— Jumala armahda minua! vaikeroi Cecilia.

— Ei, helvettiin saat mennä, nyt tiedät tuomiosi. Mutta äkkiä rohkaisi Cecilia mieltään; lieneekö epätoivo häntä kiihoittanut.

— Se on teidän kotinne, sanoi hän reippaasti, — mutta Jumalan avulla en minä ikinä joudu sinne.

— Kas vaan, kananpoika virkoaa, luulee jo olevansa valmis lintu… Luostari-ilma näkyy saaneen aikaan ihmeitä, se on punaellut pienet valkeat posket ja kasvattanut lihaa käsiin ja käsivarsiin… Jollen olisi tinkinyt itselleni niin hyvää hintaa, niin miltei olisin valmis purkamaan kaupat, ja jos sinä pyytäisit oikein, oikein…

Hän pysäytti hevoset ja Cecilia kuuli korvansa juuressa hänen läähättävän, ilkeän hengähdyksensä.

— Jatkakaamme matkaa, lausui hän äänellä, joka paikalla teki lopun kaikista epäilyksistä.

Grym tunsi, ettei hän Ceciliassa ollut herättänyt kuin inhoa ja ylenkatsetta. Kulkua jatkettiin täyttä laukkaa, sanaakaan lausumatta.

Matkan määränä oli ennen mainittu fransiskaaniluostari, jonne tätä nykyä oli kerääntynyt ääretön joukko viralta pantuja pappeja eri osista maata. Täällä oli rikolliselle järjestetty huone, josta hän sitte viedään polttoroviolle. Täällä valmistaa Peder Grym kansalle näytelmän, jota se halajaa. Ehkä hänen maineensa sen johdosta kasvaa, ehkä hänet korotetaan kokonaisen sotajoukon etunenään.

Luostarissa vallitsi suurin uteliaisuus. Monet tahtoivat, että rikoksentekijätär paljastetuin päin kuljetettaisiin luostariin, mutta Peder Grym, joka tunsi nuoruuden ja kauneuden voiman, vastusti sitä jyrkästi. Vasta suurena juhlapäivänä saa hän katseellaan haavoittaa kansaa.

Peder Grym saattoi itse hänet huoneeseen, joka oli hänelle määrätty ja irroitti hänen kätensä, mutta hän ei yrittänytkään ruveta riisumaan yltään viittaa.

Peder Grym ymmärsi, että hän tahtoi päästä häntä näkemästä.

— Viitta on minun, alkoi hän sentähden, — ja jollette vapaehtoisesti tahdo antaa sitä minulle, niin…

Cecilia riisti yltään viitan; hänen kyyneleiset silmänsä ilmaisivat vihaa ja inhoa.

Grym tuijotti häneen ihastuneena.

— Menkää! huudahti Cecilia. — Vapauttakaa minut näkemästä itseänne!

Ja Grym meni, meni viinillä sammuttamaan liekkiä, joka raivosi hänen rinnassaan.

Mutta Cecilia lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti niinkuin ihminen rukoilee katsellessaan kuolemaa silmiin.

Ruoka ojennettiin hänelle seinässä olevasta luukusta. Se oli hyvää, sitä oli runsaasti ja Cecilia oikein kummasteli hyvää ruokahaluaan.

Mutta asianlaita oli se, että hänen sydämensä pohjalla asui toivo. Tyste tulee häntä pelastamaan suurella sotajoukolla, he murtavat auki luostarin ovet ja ajavat pois nuo ilkeät munkit, joiden laulua ja hoilotusta hänen on pitänyt kuunnella yöt päivät.

Ingiald riensi kotiin minkä hän vanhoilta jaloiltaan jaksoi ja tapasi siellä Aatamin veistämässä nuolia.

Muutamin sanoin osoitti vanhus mihin päin ratsastajat olivat lähteneet ja pyysi, että Aatami rientäisi katsomaan, mihin he olivat joutuneet.

— Varmaankin fransiskaaniluostariin, vastasi Aatami.

— Niin minäkin luulen; tunnethan sinä vanhan portinvartian?

— Hän on setäni.

— Pyydä häneltä lupaa, että muutamia päiviä saat oleskella luostarissa.

— Siihen, hän mielellään suostuu, sillä minä voin kantaa hänelle puita ja vettä.

— Tuo minulle pian tietoja.

Aatami livahti tiehensä ja Ingiald seisoi pitkän aikaa ajatuksiin vaipuneena; mutta äkkiä teki hän päätöksen, otti vuoren rotkosta esiin kaksi tiiviisti suljettua nassakkaa ja virkkoi itsekseen:

— Syyttäkööt itseään!

Seuraavana päivänä palasi Aatami ja tiesi kertoa, että munkit nyt tavallista hurjemmin joivat ja lauloivat; he valmistautuivat autodafeaan kuin suureen juhlaan.

— Juhla muodostuu yhtä suuremmoiseksi kuin valmistukset, sanoi Ingiald. Hän antoi sitte kääpiölle ohjeita ja määräsi, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä.

— Voitte luottaa minuun, vastasi kääpiö, räpäytellen pieniä, viisaita silmiään. — Muistatteko kuinka minä siellä Tanskassa kerran narrasin Kallön herraa?

— Ja muistatko Kustaa Eerikinpoikaa?

— Häntä en ikinä unohda!

— Jos Jumala auttaa meitä tässä työssä, niin lupaan, että pian saat hänet nähdä ja häntä puhutella.

— Tietysti hän meitä auttaa sillä hänen asioitaanhan me paraikaa ajamme. Mutta tietysti työ käy helpommin, kun tietää minkä palkan saa. Hei vaan, saada puhutella kuningasta!

Ja Aatami hyppeli kuin orava.

— Kiirehdi, poika, tässä ei ole aikaa vitkastella!

— No, Jumalan haltuun sitte, ja tervetuloa perässä.

Kääpiö läksi kammertamaan eteenpäin. Taakka oli hänelle aika suuri, mutta hänen hyvä tahtonsa ja iloiset toiveensa sitä kevensivät ja varhain seuraavana aamuna, ennenkuin luostariveljet olivat heränneet, oli Aatami jo ehtinyt perille ja saanut kätköön vaaralliset tavarat, jotka hän oli tuonut mukaansa.

Nyt hän koetti olla kaikille avuksi. Kokilta pyysi hän lupaa saada työntää ruuan vangille.

— Se olisi niin kovin hauskaa! sanoi hän.

— Niin, jos sinä saisit hänet nähdä, mutta se on ankarasti kielletty. Peder Grym yksin käy joka päivä hänen luonansa, mutta hän kuuluu olevan niin perkeleen riivaama, ettei hänen kanssaan voi olla kuin pari minuuttia.

Aatami otti lautasen ja työnsi sen sisään luukusta, mutta pisti huomaamatta sen mukaan palasen tuohta, johon oli kirjoitettu: "ole hyvässä turvassa, tytär!"

Mutta samana päivänä, kun Peder Grymin tavallisuuden mukaan piti lähteä katsomaan eikö Cecilia jo ruvennut nöyrtymään, kävi joku kiinni hänen jalkoihinsa ja hän kaatui suinpäin maahan.

Hänen huutaessaan saapuivat veljet paikalle; hän kertoi silloin kuulleensa, että joku suhahti hänen ohitsensa ja käski ottamaan selvää, mikä se oli; mutta vaikka kuinka olisi etsitty niin ei löydetty mitään.

Aatami kysyi kyökkimestarilta, eikö se ehkä ollut noita piruja, jotka asuivat vangin sisällä; ehkä se oli ryöminyt ulos avaimenreiästä, estääkseen hurskasta Peder Gymiä pääsemästä koppiin.

Kyökkimestari loi häneen hämmästyneen katseen ja huomautti, ettei hän olisi luullut niin pienessä ruumiissa olevan niin paljon järkeä. Sitä asiaa piti kysyä johtajalta.

Peder Grym oli tahtonut lykätä lopullisen tuomion niin kauvas kuin suinkin; hän oli itse kuin riivattu ja kärsi kaikki ne tuskat, jotka hän olisi suonut uhrilleen. Mutta silloin saapui tieto, että kuningas tulee Svärdsjöhön ja nyt piti kiireesti ryhtyä toimeen.

Saadakseen helvetillisen juhlan täydelliseksi, täytyi Grymin toimittaa Cecilia tutkinnon ja tuomion alaiseksi. Ja jo seuraavalla kertaa käydessään kopissa, ilmoitti Grym hänelle, että tutkinto on huomenna suuressa tuomiosalissa.

Hän odotti, että Cecilia lankeisi hänen jalkainsa juureen ja rukoilisi armoa, mutta hän käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut mitään, kun Grym kertoi, että hän itse saapuu häntä noutamaan.

Luostarin itäisessä kyljessä oli iso, korkea torni. Huonetta, joka täytti miltei koko tornin, käyttivät fransiskaanit tuomiosalina; siellä tutkittiin kaikki salaiset asiat ja kaikki luostarin paperit säilytettiin siellä pienessä lippaassa, joka rautavitjoilla oli kiinni pöydässä. Pienet goottilaiset ikkunat olivat peitetyt puuluukuilla, jottei päivänvalo pääsisi sisään; seiniä verhosi musta verka ja siellä täällä riippui pyhien kuvia, krusifikseja y.m.s.

Keskellä lattiaa seisoi pitkä, mustalla veralla peitetty pöytä, jonka ympärillä oli tuolia.

Useimmiten käytettiin tätä huonetta juominkeihin ja hurjiin kesteihin; sen alla oli kellari, johon päästiin suuresta salista, kapeita kiertoportaita myöten ja jossa luostarin kalleimmat viinit ja herkut säilytettiin.

Tänään oli suureen huoneeseen sytytetty kolme lamppua. Niiden kalpeassa valossa näkyi pöytä ja sen päällä pääkallo sekä kidutuskoneita ja pyövelien tarpeita.

Juhlallisen näköisinä, kädet ristissä ja äänettömin askelin astuivat valitut tuomarit huoneeseen ja istuutuivat.

Peder Grym kysyi heiltä nöyrästi, voiko syyllinen jo tulla sisään, ja saatuaan myöntävän vastauksen, meni hän häntä noutamaan pyöveliensä eteen.

Tuomarit kuiskailivat toisilleen, että huoneessa on liian pimeä; ei saata selvästi eroittaa syytetyn piirteitä, ja se kuuluisi sentään asiaan.

Kun Peder Grym astui Cecilian koppiin, tapasi hän hänet pystyssä päin seisomassa keskellä lattiaa. Hän oli nähtävästi odottanut häntä.

Musta huntu peitti hänen kasvonsa.

Hetkisen katseli Grym tuota mustaa, liikkumatonta olentoa. Hänkö se todellakin oli?

— Pois huntu! komensi Grym. — Tuomarien pitää nähdä syytetty!

Ensin näytti Cecilia epäilevän, mutta sitte siirsi hän hunnun syrjään.

Hän oli kalpea ja silmät loistivat kummallisesti. Tyynenä, pelotta näytti hän astuvan kamalaa kohtaloansa kohti.

Grym ei mielestään milloinkaan ollut nähnyt häntä niin kauniina. Hän ei tahtonut että muut hänet näkisivät; oli sitä siinäkin, kun he huomenna saisivat hänet nähdä.

— Luulen, lausui hän melkein nöyrästi, — että saatte esiintyä hunnutettuna, jos tahdotte.

— Se on minulle yhdentekevää, vastasi Cecilia. — Menkäämme.

Kuka noista molemmista oikeastaan oli syytetty? Tuo levollinen, peloton nainen vaiko tuo kalpea mies, joka vääntynein kasvonpiirtein asteli hänen rinnallaan?

Hänen astuessaan huoneeseen, syntyi munkkien piirissä hiljainen hyminä. Kesti hetken aikaa ennenkuin he saivat ryhdytyksi kuulusteluun.

Muuan benediktiläisluostarin johtaja, joka hiljan oli paennut tänne luostariin ja joka oli valittu puheenjohtajaksi, alkoi:

— Mikä on nimenne, syytetty?

— Cecilia!

— Entä vanhempanne?

— Minut varastettiin pienenä lapsena ja muuan porvari Vadstenassa otti minut kasvattityttärekseen.

— Ettekö tunne vanhempianne?

— Kyllä, nyt tiedän, kutka he ovat.

— Entä heidän nimensä?

— Minulla ei ole oikeutta mainita sitä, ennenkuin minut on tunnustettu heidän tyttärekseen.

— Mitä säätyä he ovat?

— Aatelista.

— Elävätkö siis?

— Isäni elää.

— Kuka teille sen ilmoitti?

— En vastaa enään mitään tässä asiassa.

— Mutta jos teidät pakoitetaan vastaamaan. Cecilia vaikeni.

Tuomarit puhuivat hetken kuiskaten keskenään. Sitte huudahti johtaja äkkiä kiivaasti:

— Te olette nunnaksi vihitty.

— Kyllä, pakosta.

— Lisäyksiä ei tarvita. Te karkasitte luostarista.

— Kyllä.

— Rakastajanne kanssa.

— Meidät vihittiin samana päivänä.

— Kuka uskalsi sen tehdä?

— Todistus on mieheni hallussa.

— Missä hän on?

— En tiedä… Toivottavasti Jumalan turvissa.

— Ei, jos hän on kuollut, niin hän uiskentelee helvetinjärvessä, jos elää, niin istuu pimeimmässä vankilassa.

Cecilian kasvoille lensi heikko hymy, mutta hän ei vastannut mitään.

— Tahdotteko käydä ripillä?

— Tunnustan joka päivä syntini Jumalalleni.

— Oletteko te luterilaisia?

— En tunne heitä.

— Tiedättekö miksi seisotte tässä?

— Jotta minut tuomittaisiin, kerrottiin minulle.

— Olette jo tuomittu.

— Kuka minut on tuominnut?

— Kirkon kirous painaa raskaasti rikollista päätänne; me olemme vain tulleet teille julistamaan, että nyt seuraa rangaistus.

— Minä olen valmis.

— Ilman synnintunnustustako?

— Jumala näkee sieluni ja tietää salatuimmatkin ajatukseni.

— Te olette paatunut pahantekijä ja ansaitsette tuhansin kerroin sen rangaistuksen, joka teitä odottaa.

— Sitä asiaa voi yksin Jumala arvostella.

— Me hänen palvelijoinaan sen teemme. Ja tämän nojalla sekä hänen käskystään, tuomitsen minä teidät huomenna poltettavaksi roviolla. Suokoon Jumala, että ne tuskat, jotka teitä odottavat, edes jossakin määrin sovittaisivat rikoksenne, jotteivät helvetin tuskat teitä voittaisi!

Cecilia alkoi horjua, hän oli miltei kaatumaisillaan, mutta nähdessään Grymin, joka riensi häntä tukemaan, tointui hän hiukan.

— Saanko nyt mennä? kysyi hän.

— Tulkaa! sanoi Grym vapisevalla äänellä.

— Onko teillä joku toivomus? kysyi tuomari.

— On. Päästäkää minut näkemästä tuota miestä lausui hän, osoittaen Grymiä.

Tämä lamautui kuin ukkosen nuolesta ja muuan palvelevista veljistä saattoi Cecilian hänen huoneeseensa.

Epätoivon lannistamana vaipui Cecilia maahan, hän ei enään voinut ajatella, elämän ja kuoleman sekainen horrostila oli hänet vallannut. Häntä niin väsytti, hän niin halasi pois tästä elämästä.

Tuota tilaa kesti tuntikaudet. Äkkiä hän kuuli hiljaisen koputuksen, joka sai hänet liikahtamaan.

— Luukulle! kuiskasi jokin ääni. Hän nousi ja laahautui luukulle.

Siinä oli taaskin lastu kirjoituksineen: "Ingiald valvoo!"

Ensin ei hän ymmärtänyt siitä mitään. Hänen kohtalonsahan on määrätty, kukaan ei voi sitä muuttaa; hänet poltetaan roviolla; rovioa jo rakennetaan, se näkyy varsin hyvin hänen ikkunaansa, miehet kuljettavat sinne hirsiä, ne asetetaan neliskulmaan, väliin pannaan varpuja, ja kun rakennus on tullut monen kyynärän korkuiseksi, niin asetetaan poikkipäin kuusia ja niiden päällä tulee hänen seisoa, jotta kansa oikein näkisi, miten kerettiläisnainen palaa.

Pienempää kelloa oli koko päivän soitettu, jotta ympäristön asukkaat saisivat tietää, mitä huomispäivänä tapahtuisi. Huomenna piti molempien kellojen sitte soittaa kansa kokoon. Miehiä, naisia tulee joukottain; he riemuitsevat hänen kärsimyksistään ja kiroavat hänet… ja tuossa sanotaan, että "Ingiald valvoo"… Ei hänen onneaan, sillä hänet poltetaan roviolla sekä nuorten että vanhojen iloksi.

Ja taas vaipui Cecilia permannolle entiseen horrostilaansa, mutta lastu oli jäänyt hänen käteensä.

— Ingiald valvoo, kuiskasi hän vaistomaisesti. Ja hänen sekavien ajatustensa pimeyteen välähti äkkiä ikäänkuin valo ja ajatukset rupesivat selviämään ja käymään itsetietoisiksi.

Entä jos Ingiald oli keksinyt pelastuksen mahdollisuuden? Miksi hän muuten olisi kaksi kertaa lähettänyt sanan?… Cecilia paineli päätään käsiensä välissä.

— Jumala, valaise järkeäni!

Samassa kuuli hän että ruoka työnnettiin sisään.

Pitikö hänen syödä?… Kyllä, hänen täytyy koettaa pysyä reippaalla mielellä, ehkä Jumala tahtoo käyttää häntä johonkin.

Ja hän rukoili niinkuin ihminen rukoilee tietäessään, että hän seuraavassa hetkessä astuu sen tuomarin eteen, joka tutkii sydämet ja munaskuut.

Hän rukoili niinkuin David oli rukoillut Isäänsä: "Herra, sinä olet minun lohdutukseni ja minun apuni, sinun kanssasi en pelkää mitään; sinä voit minua suojella, jos tahdot."

Kuolemanpelko lakkaa samassa hetkessä, jolloin ihmiselle on selvennyt, että hän kädessään kantaa elämän portin avaimen, sekä että todellinen elämä alkaa vasta sitte, kun olemme päässeet sen portin läpi. Cecilia oli kärsinyt niin paljon, hän oli niin syvällisesti tutkinut elämän tärkeimpiä kysymyksiä, että hän voitettuaan ensi kauhistuksensa, pelotta saattoi katsoa tuota kalpeaa sanansaattajaa kasvoihin; ainoastaan polttaminen häntä peloitti, mutta sitte muistui hänen mieleensä, miten pyhät marttyyrit itse olivat astuneet polttoroviolle, ja hän päätti tehdä niinkuin hekin.

Mutta jos Jumala tahtoo, että Ingiald hänet pelastaa… jos hänen miehensä elää ja etsii häntä… niin saako hän heikkoudessaan tehdä tyhjäksi heidän tarkoituksensa?… Pois se! Jumala tahtoo, että hänen pitää olla valmiina sekä kuolemaan että elämään. Ja hän noudattaa Jumalan tahtoa hänen mahtavalla avullaan.

Hän nousi ja veti esiin lautasen.

Sen vieressä oli pieni pullo, jonka kylkeen oli kirjoitettu: "Juo!"

Taaskin Ingiald! Miten hän pääsi luostariin?

Viini oli hyvää ja voimakasta ja Cecilia päätti säästää puolet huomiseksi.

Hän söi ja joi, pani sitte levolle ja nukkui sikeään uneen.

Kavioiden kapse, melu ja huudot hänet herättivät; äkkiä luuli hän kuulleensa äänen… tuliko se taivaasta? Luostariportit aukenivat, sitte vaikeni kaikki; mutta luostarin huoneissa valvottiin aamuun asti.

Hänen entinen tuskansa tuli takaisin; turhaan hän rukoili, lepo ei tahtonut palata… päivä ei vielä ollut koittanut, kun hän nousi ja pukeutui… hän oli niin levoton, että rinta tuntui olevan repeämäisillään… se ei ollut kuolemanpelkoa, se oli jotakin muuta, jotakin uutta, hän ei tietänyt mitä… Tuo meluko ulkona sen matkaansaattoi?

Tuntui siltä kuin suuria hirsiä olisi vedätetty. Eikö rovio vielä ollut tarpeeksi suuri?

Kun päivä vihdoin rupesi valkenemaan, näki hän, että toista rovioa rakennettiin kappaleen matkan päähän toisesta.

Täällä poltetaan siis vielä joku toinen… kuka, kuka se mahtaa olla?

Kansaa saapui paikalle joka taholta, tuli miehiä, naisia, lapsia, ja jokainen tuuppautui niin likelle kuin suinkin.

Tuontuostakin kuuli hän naurua ja puhetta, tai kirouksia. Mutta pääsävelenä laulussa oli uteliaisuus.

He olivat tulleet hänen tähtensä, häntä näkemään, häntä koskivat nuo kiroukset, hänet poltetaan roviolla… Jumala häntä armahtakoon!

Ja Cecilia lankesi polvilleen ja rukoili hartaammin kuin koskaan ennen; hän ei rukoillut yksin itsensä, vaan tuon toisenkin puolesta, joka oli tuomittu kuolemaan samalla kamalalla tavalla… onko hän mies vai nainen? Onko hän tehnyt saman rikoksen? Säälin tunne valtasi hänen sydämensä ja hän ajatteli tuota toista enemmän kuin itseään.

Tiedämme, että Grym karkoitettiin Cecilian näkyvistä tavalla, joka oli omiaan luostariveljissä herättämään epäilystä hänen salaisista tarkoituksistaan Ceciliaan nähden. Tosin ei hän senkautta suinkaan alentunut luostariveljien silmissä, mutta Grymiä raivostutti Cecilian rohkeus: asettaa hänet samalle asteelle noiden kurjien munkkien kanssa, joita hän sydämensä pohjasta halveksi!

Samassa tuli muuan talonpoika häntä puhuttelemaan ja kertoi, että joku ratsumies kovasti oli tiedustellut Peder Grymiä ja aikonut luostariin.

— Missä hän on?

— Meillä tuvassa… Tahtoo olla yötä.

— Tiedätkö kuka hän on? Sitä mies ei tietänyt.

Kuka se mahtoi olla? Talonpojan puheesta oli Grym luullut voivansa päättää, ettei hän matkustellut hyvissä aikeissa. Ja tämä aika oli kaikille vieraille tuiki sopimaton.

Hetkisen mietittyään heitti Grym pari vahvaa köyttä talonpojan käsivarrelle, antoi portinvartialle käskyn ja läksi talonpojan kanssa matkaan.

Heidän saapuessaan mökille oli jo yö ja vieras makasi olkilyhteen päällä tuvan lattialla.

Miekan hän oli riisunut vyöltään ja asettanut seinää vastaan.

Ensi työkseen otti Grym sen siitä ja sitoi sitte talonpojan avulla nukkuvan kädet; hän teki sen niin taitavasti, ettei vieras herännyt ennenkuin hänen oli mahdoton päästä vapaaksi.

— Mitä tämä merkitsee? huusi hän. — Miksi minä olen köysissä?

— Sano ensin asiasi, poikani, puhui Grym, katsellen häntä tyynellä hymyllä.

— Oletteko te Peder Grym?

— Lienenpä kuka tahansa, niin voitte huoleti uskoa minulle, mitä teillä on hänelle sanomista.

— Irroittakaa ensin kirotut siteet; saatte vielä kalliisti maksaa, että olette sitoneet kuninkaan upseerin.

— Hänkö teidät on lähettänyt?

— On ja ei, huusi upseeri, joka nyt vihdoin oli päässyt jaloilleen.

Grym väistyi pelästyneenä syrjään ja loi katseensa oveen.

— Niin, sinä olet juuri se ilkiö, jatkoi vieras, — en tosin ikinä ole nähnyt konnankasvojasi, mutta juuri tuollaiset ne mahtavat olla! ja hän karkasi munkkia vastaan.

Silloin kävi talonpoika takaapäin häneen käsiksi ja kaatoi hänet olkilyhteelle.

— Hyi sinua, kotirauhan rikkoja!

Häpeillään kääntyi talonpoika poispäin ja teki ristinmerkin.

— Missä on vaimoni, Cecilia raukkani? kysyi vieras. Grymin silmät välkähtivät.

— Olette Olavi Tyste, lausui hän hitaasti, ikäänkuin hyväellen sanoja.

— Kapteeni kuninkaan henkivartiastossa; vapauttakaa minut paikalla, oman itsennekin tähden.

— Katsotaanhan nyt, vastasi Grym.

Ovi oli samassa auennut ja useita luostaripalvelijoita astunut sisään.

— Voi Herran ihmettä! huusi munkki voimakkaalla äänellä. — Tässä näette miehen, joka vietteli ja raiskasi sen naisen, joka huomenna poltetaan roviolla. Hänet on lähetetty tänne kärsimään samaa rangaistusta kuin hänen rikoskumppalinsa! Viekää hänet kiireesti luostariin. Siellä laulamme sitte Deus glorian.

Tyste hämmästyi tästä kaikesta niin, että hän vastustamatta nousi hevosensa selkään ja antoi kuljettaa itsensä luostariin.

Vasta kun portit avautuivat, selveni hänelle äkkiä, mikä kohtalo häntä odottaa ja silloin pääsi häneltä huuto, joka tunki Cecilian korviin.

Kun hän sitte tunsi ympärillään luostari-ilman ja ajatteli, että Cecilia jo kauvan oli hengittänyt sitä, sekä että he huomenna näkevät toisensa vain liekkien keskeltä, saamatta edes kuolla sylitysten, niin lamaantui hänen mielensä ja hän purskahti katkerasti itkemään, ikäänkuin sydän olisi ollut särkymäisillään.

Pian alkoivat kellot soida.

Oli jo täysi päivä.

Ahneen joukon silmät olivat tähdätyt luostaria kohti.

— Eivätkö ne jo pian tule?

— Me raukat saamme seisoa täällä vilussa.

— Sitä kuumempaa on sitte heillä.

Tuollaisia huudahduksia kuului raa'an naurun seasta.

Sillaikaa oli tornin sali kokonaan muuttanut muotoa; musta vaate oli otettu pois seiniltä ja pöytä, jolla kuolon symboolit eilen olivat levänneet, oli tänään täynnä pulloja ja maljoja.

Täältä saattoivat hurskaat isät vapaasti katsella kamalaa näytelmää, jonka he kirkon kunniaksi ja kansan virkistykseksi olivat panneet toimeen ikkunoiden edessä.

Täällä saattoivat he uneksia elävänsä niinä aikoina, jolloin papit olivat kaikkivaltiaat ja kuninkaat vapisivat heidän vihaansa.

Moni heistä pelkäsi itse asiassa kuningasta. Luostarissa oleskeli kaksi munkkia Tukholman benediktiläisluostarista sekä muuan pauliiniluostarin johtaja Länsigötlannista, kaikki karkulaisia; mutta täällä sisämaassa eivät he pelänneet mitään, täällä he saattoivat mässätä niinkuin muinoin, ja kun he nyt istuivat pöydässä täysien maljojen ääressä, niin unohtuivat veljellisessä sovussa kaikki huolet ja täysin siemauksin nauttivat he elämän iloa.

Viinin vaikutus oli erinomainen ja pian kuului tornikamarista äänekästä riemua.

Silloin alkoi kuolinkello soida.

Sen pitkät, kumeat äänet tunkivat kauvas ympäristöön.

Seurue tornikamarissa tyhjensi ensin maljansa ja teki sitte ristinmerkin.

Jo alkoivat palvelevat veljet luostaripihalla veisata katumusvirttä.

Ja siihen yhtyi muutamia ääniä ihmistungoksesta.

Nyt aukenivat suuret portit.

Vasemmalta tuli munkki, kantaen mustalla harsolla peitettyä krusifiksia.

Häntä seurasi Cecilia.

Musta puku sujui kaulasta alas asti hänen ympärillään. Hiukset olivat hajallaan hartioilla.

Hän oli kalman kalpea.

Mutta levoton katse haki toista pahantekijää.

Hänen perässään asteli kaksi palvelevaa veljeä, tarkasti seuraten hänen liikkeitään.

Nyt avautui myöskin oikeanpuolinen luostariportti ja munkki, kantaen krusifiksia, astui esiin.

Häntä seurasi Tyste, köysiin sidottuna.

Cecilia päästi haikean huudon ja tahtoi karata häntä vastaan.

Mutta hänen hartioilleen laskeutui vankka käsi, joka miltei painoi hänet maahan.

Tyste katseli häntä äänetönnä.

— Cecilia!

— Tyste!

Noihin sanoihin mahdutettiin koko heidän sielunsa; siinä oli voitonriemua ja kamalinta tuskaa.

Munkit olivat väistyneet syrjään tehdäkseen tietä, ja katseet toisiinsa tähdättyinä kulkivat vangit kuolemaan.

Grym oli istuutunut molempien rovioiden väliin; hän antoi pyöveleille käskyjä ja yhtyi tuontuostakin munkkien hoilottaviin katumusvirsiin.

Hän kävi niinikään kiinni Cecilian käsivarteen, taluttaakseen häntä ylös rovion portaille.

Cecilia totteli paikalla, empimättä, miltei vaistomaisesti.

Kuni naulattuna viipyi hänen katseensa hänen rakkaansa kasvoilla. Hän näki hänen säpsähtävän ja sitte äkkiä, vaimoansa silmäellen, nousevan portaille.

— Sitokaa heidät lujasti kiinni! huusi Grym, osoittaen paaluja ja niihin kiinnitettyjä köysiä.

Cecilia tunsi jo karkeiden köysien kiertyvän käsivarsiensa ja kaulansa ympäri.

Silloin tunki voimakas ääni läpi ihmislauman:

— Älkää koskeko heihin!

Taajat katsojajoukot jakautuivat ja mies, päätä korkeampi kuin kaikki muut, tunki eteenpäin läpi tungoksen, joka vapaehtoisesti väistyi tieltä.

— Se on Ingiald!

— Mitä hän täältä hakee?

Omituinen levottomuus kuvastui vanhuksen tavallisesti niin jäykillä kasvoilla. Päästyään munkkien joukkoon, jotka likinnä ympäröivät uhrejaan, työnsi hän voimakkaalla liikkeellä heidät syrjään ja seisahtui Grymin taakse.

Tämä tahtoi itse olla sitomassa Tysteä roviolle.

— Konna! kuuli hän äkkiä takaansa ja väkevä koura tarttui hänen käsivarteensa. Hän kääntyi ja näki silloin vastustajansa niin uhkaavana, että hän aivan pelästyi, Ingiald miltei viskasi hänet suureen munkkijoukkoon.

Silloin tuli hän taas täyteen tajuntaan ja rupesi kovalla äänellä huutamaan kostoa.

Munkit kirkuivat, että syyllinen on otettava kiinni, huutoon yhtyivät katsojat ja pian oli heidän joukkonsa kuin aaltoileva ihmismeri, jossa toinen tuuppi toistaan.

Likenevän rajuilman lailla rupesi heidän riveistään kuulumaan napinaa, sillä vihittyä pappia oli loukattu, pappia, joka lisäksi oli taalainjunkkarin mahtava ystävä.

Oli Ingialdkin tosin vaarallinen mies, jokainen pelkäsi häntä, mutta nyt kun oli koossa näin paljon väkeä, niin häntä toki uskalsi vastustaa, koskei hän tahtonut suoda kansalle näytelmää, jota se halusi nähdä.

Joukko raakoja, puolihumalaisia miehiä korotti jo kirveenteriä häntä vastaan.

Naiset katselivat vankiraukkoja ja heltyivät itkemään.

Mutta Ingiald seisoi tyynenä, liikkumattomana. Tavattoman pitkä kun oli, näki hän koko joukon, ja koska kaikkien silmät tänä hetkenä tähtäsivät vuoroin häneen, vuoroin vankeihin, jotka olivat kiinni paaluissa, niin hän katseellaan ja ryhdillään hallitsi koko joukon.

Grym oli kerännyt ympärilleen useita aseellisia miehiä.

— Mitä te laiskurit vitkastelette! huusi hän. — Rovio palamaan ja polttakoon tuli pahantekijät! Jos ukko rupeaa vastustamaan, niin viskatkaa hänetkin liekkeihin. Senkin syntinen rahjus, olisi jo aikoja sitte ansainnut kerettiläiskuoleman!

Ingiald oli mielenliikutuksissaan kuolonkalpea. Valkeat hiukset nousivat pystyyn hänen päässään ja jymisevällä äänellä huusi hän:

— Seis, Herran nimessä! Pyövelit joutuivat epäilyksiin.

Tyste ja Cecilia olivat kääntäneet ajatuksensa pois maailmasta. He eivät enään tietäneet, mitä heidän ympärillään tapahtui.

Mutta kansanjoukossa oli syntynyt napina.

Toiset itkivät ja vaikeroivat.

Tornin ikkunoihin ilmestyi munkkien päitä, punaisia, kiiltäviä naamoja, jotka vaihteen vuoksi tarvitsivat tärisyttäviä näytelmiä. Munkit kuiskailivat keskenään ja ihmettelivät viivytystä; sitte he saadakseen ajan kulumaan tyhjensivät pari pikaria lisää, kunnes puolihumalaisina vaipuivat paikoilleen ja pää käsivarsien varassa pöydällä jäivät odottamaan, että toiset heidät herättäisivät, kun hetki tuli, kun nimittäin rovio sytytettäisiin.

— Lyökää maahan ne kurjat pelkurit! Vanha noita on heidät loihtinut! huusi Grym.

Mutta kukaan ei liikkunut paikalta.

— Tänne soihtu, niin viritän itse tulen Jumalan kunniaksi! mylvi Grym taas.

Joukko aseellisia miehiä ryntäsi nyt Grymin johdolla esiin.

— Seis! huusi Ingiald. — Älkää herjatko Kaikkivaltiaan nimeä! Tuomio ei kuulu tänne, sillä syyttömien ei tule kärsiä; vaan tuonne, luostarinne yläpuolelle kerääntyvät uhkaavat pilvet. Jumalan tuomio koittaa… rangaistuksen salama sattuu syylliseen… Langetkaa maahan — rukoilkaa, rukoilkaa! Kaikkivaltiaan rangaistus kutsuu parannukseen!

Niinkuin profeetta vuorilla rukoili Jumalan rangaistusta vihollisille, niin Ingialdkin, katse tähdättynä taivasta kohti ja ojennetuin käsivarsin, seisoi keskellä kansanjoukkoa.

Useat olivat langenneet polvilleen; kaikkialla vallitsi kuolon hiljaisuus ja kaikki suuntasivat peljäten ja odottaen katseensa luostariin.

Grymiinkin oli pelko tarttunut, hän seisoi liikkumattomana, vavisten.

— Mitä ne siellä sanovat? kysyi pauliinilaisluostarin johtaja ja kumartui ulos akkunasta.

— Minä en kuule sanaakaan.

— He katsovat kaikki tänne; eiväthän he vain tarkoittane meitä?

— Ei suinkaan. Me saamme olla rauhassa. Samassa laskeutui ikäänkuin musta kuolinvaate vanhan luostarirakennuksen päälle ja sitä seurasi salamanisku; kolme neljä salamaa perätysten ja sitte kamala jyrähdys. Torni kohosi ensin ja sirpaleita, ihmisten käsiä, jalkoja ja päitä sinkoili ilmassa.

Oli kuin maanjäristys olisi tärisyttänyt koko rakennusta, muurit kaatuivat nurin, räiskähdellen tunkivat liekit sisään ovista ja ikkunoista… kiviä, pullon sirpaleita lenteli aina roviopaikalle asti. Vielä kerran kuului kamala räjähdys, sitte sortui koko suuri rakennus läjään.

"Voi"-huuto pääsi kokoontuneen kansan huulilta.

Kaikki lankesivat polvilleen rukoilemaan.

— Herra varjelkoon! huusivat toiset.

— Tämä on Jumalan tuomio, vastasivat toiset.

— Nyt olette vapaat, kuiskasi Ingiald Tystelle ja Cecilialle; hän nousi kiireesti roviolle ja päästi ensin Cecilian, sitte Tysten siteet. — Seuratkaa minua, jatkoi hän. — Jumala on kanssamme ja varjelee meitä tulevaisuudessakin.

Mutta Cecilia oli voimattomana vaipunut maahan. Tyste nosti hänet käsivarsilleen ja seurasi vanhaa Ingialdia.

Kukaan ei huomannut heidän katoamistaan, jokainen ajatteli ainoastaan luostarin kamalaa häviötä, jota ei kukaan voinut selittää muuksi kuin Jumalan tuomioksi.

Ingiald vei turvattinsa Jotnisteeniin. Hän tiesi, että he siellä vahvojen muurien sisäpuolella ovat suojassa.

Mutta ennenkuin he ehtivät perille, saavutti heidät pieni musta veitikka.

— Vienkö minä sanaa, isä Ingiald?

— Oletko vihdoinkin täällä, Aatami?

— Oletteko tyytyväinen minuun?

— Pelkäsin kadottavani sinut.

— Ei mitään hätää! Kului hyvän aikaa, ennenkuin sain langan syttymään.

Jotnisteenissa otettiin heidät avosylin vastaan.

Olavi Olavinpoika vakuutti, että lähinnä linnoituksen puolustusta, oli tämä suurin ilo, mikä hänelle saattoi tapahtua.

Mutta Cecilian voimat eivät olleet kestäneet ääretöntä jännitystä.

Monta päivää häälyi hän elämän ja kuoleman välillä. Tyste poistui tuskin hetkeksikään hänen vuoteensa äärestä, ja vaikka kuoleman enkeli jo raoitti ovea, väistyi se, nähdessään sairaan kirkkaan hymyn.

Seuraavana päivänä lähetettiin ratsumies viemään kuninkaalle sanaa tapahtumasta; Aatami seurasi häntä.

* * * * *

Jätimme kuninkaan Svärdsjöhön. Siellä, niinkuin muuallakin, oli kansa paikalla nöyrtynyt, katunut ja luvannut parannusta. Tuntui melkein siltä kuin Kustaan pelkkä näyttäytyminen jo olisi saanut kaikki sumut ja epäilykset haihtumaan.

— Minua haluttaa, sanoi hän, — lähteä Isalaan, sillä siellä on näiden viime aikojen levottomuuksien varsinainen kehto.

— Mutta eikö joku toinen? kysyi Juhana Turenpoika.

— Ei ystäväni, olen siellä sitäpaitsi kuin kotonani ja minulla on siellä sekä ystäviä että vihollisia.

— Aarent Pietarinpoika ei enään ole vaarallinen.

— Missä hän on?

— Vankeudessa Jotnisteenissa.

— No, sitte saa kavaltaja pian tuomionsa.

— Siitä tulee hyvä läksy.

— Niin minäkin luulen. Jumala tietää, että minä mieluummin antaisin anteeksi kuin rankaisisin; mutta pehmeys enemmän kehittää kuin estää rikoksia.

— Sen jo näimme Taalaissa.

— Otamme mukaan ainoastaan pari tuhatta miestä; muut saavat mennä Helsinglantiin ja odottaa minua siellä; emme viivy kauvan.

Päälliköt saivat nyt käskyt; valtioneuvoksista ei kuningas ottanut mukaansa kuin Juhana Turenpojan ja Måns Bryntenpojan. Muut saivat lähteä Helsinglantiin.

He kulkivat Dal jokea pitkin. Kuningas oli mitä parhaimmalla tuulella.

— Nytpä minä johdatan mieleeni, mitä kaikkia ajattelin, kun kerran jalkaisin astelin tätä tietä.

Ja sitte hän seurueelleen kertoi seikkailuistaan.

— Täällä niinkuin kaikkialla, sanoi Juhana herra.

— Olet oikeassa. Rättvikissä olivat lyömäisillään minua kirveellä päähän, kun silitin kaunista tyttöä poskelle. Hän itse minut sitte pelasti.

— Hän ei jäänyt palkatta, puuttui puheeseen Måns Bryntenpoika.

— Minä luin sulhaselle lakia ja lupasin etten ikinä enään iske silmääni tyttöön.

— Kaikkia lupauksia ei tarvitse pitää.

— Mutta minä olen pitänyt sen niin täydellisesti, etten sitte enään koskaan ole rakastunut kehenkään.

— Miksette, jos saan kysyä?

— Luulenpa totisesti siksi, ettei minulla ole ollut aikaa.

— Ehkei myöskään halua, sanoi Juhana.

— Olet oikeassa. Minä en mielelläni heittele pois hetken tunteita; ne jäävät sitte kuihtuneina kukkasina tiellemme ja ryöstävät meiltä iloisen uskon tuoreisiin ruusuihin, joista yhden tahtoisimme omistaa ikiomanamme.

— Niin, Måns Bryntenpoika, yhden ainoan. Tahdotko sinä useampia?

— Mieluinten aina uuden, kun tulen uuteen paikkaan.

— Ja tyhjän kodin?

— En, teidän armonne, täyden!

— Sinä olet parantumaton!

— Pitäähän ihmisellä aina olla joku vika. Ja minun vikani on, että palavasti rakastan kaikkia kaunottaria.

— Menestykselläkö?

— Ehkä.

— Entä kunnioitus?

— Heitäkö kohtaan? No, myönnän, ettei se ole suuri.

— Entä itseäsi kohtaan?

— Voinhan suoda anteeksi heikkouteni synnit, mutta kunnioittaa niitä en voi.

— Suvaitkaa katsoa, teidän armonne; tuolla tulee kaksi miestä saman hevosen selässä, sanoi Juhana Turenpoika.

— He näkyvät vaihtaneen päitä, huomautti Måns herra, — suuremman miehen pää sopisi paremmin pienemmälle.

Kuningas ei vastannut. Tarkkaavasti katseli hän tulevia.

Samassa seisahtui hevonen. Pieni mies hypähti kiireesti alas ja juoksi ratsastavia vastaan.

— Eläköön kuningas Kustaa Eerikinpoika! huusi hän, heiluttaen lakkiaan.

— Aatami, sinäkö! huudahti kuningas iloisesti ja pidätti hämmästyneenä hevosensa.

— Kustaa herra! nyyhkytti kääpiö.

— Mistä sinä tulet?

— Jotnisteenista, herra kuningas.

— Elääkö Ingiald?

— Kyllä, hän on myöskin siellä.

— Hyvä. No minne sinä olet matkalla?

— Etsimään kuningasta.

— Nyt olet löytänyt hänet. Sanoppas nyt, onko siellä likeisyydessä jotakin varakasta talonpoikaistaloa?

— Kyllä, tuolla mäen alla.

— Sitte jäämme sinne yöksi ja sinä tulet mukaan, Aatami. Eikö niin?

— Minun täytyy ensin ottaa kiinni muuan otus.

— Jänis vaiko kettu? kysyi Kustaa nauraen.

— Puoleksi kettu, puoleksi susi, vastasi Aatami, — mutta minä en yksin saa sitä kiinni.

— Mikä eläin se sitte on?

— Sen nimi on Peder Grym.

— Oletko sinä nuuskinut hänen jälkensä? kysyi Kustaa.

— Kyllä, hän on kätkössä tuolla metsän laidassa; ammuin häntä nuolella jalkaan, joten hän nyt odottaa minua.

— Totisesti, Aatami, minä kirjoitan sinut armeijaani! Ota mukaasi niin paljon miehiä kuin tahdot.

Kuningas kutsutti luokseen kaksi upseeria henkivartiastostaan ja käski heidän seurata Aatamia sekä täsmällisesti täyttää hänen käskynsä. Plutoona sotamiehiä sai käskyn lähteä mukaan, ottaa kiinni Peder Grymin ja sitte heti palata Tukholmaan, jossa Peder Grym oli säilytettävä vankeudessa, kunnes kuningas palaisi.

Retkikunta lähti paikalla liikkeelle.

— Hän saa yksin aikaan enemmän kuin kaikki vakoilijani, virkkoi kuningas.

— Lystikäs veitikka! sanoi Måns herra.

— Hän onkin suosikkini, vastasi kuningas.

— Uskallanko kysyä miltä ajoilta asti?

— Ajoilta, jolloin emme me, minä ja te, Måns Bryntenpoika, vielä olleet tututkaan.

— Silloin minä kadehdin häntä.

— Siihen ei sinulla ole syytä; hän ei koskaan voi tulla kilpailijaksesi.

— Voipa kyllä, teidän armonne suosion etsimisessä.

— Sano mieluummin: luottamukseni löytämisessä; Aatamin ajatukset eivät hajaannu niin monelle eri taholle.

— Ja hän on sentään niin kauvan ollut herrastaan erossa.

— Minä en tähän asti ole ollut hänen herransa; hän on palvellut minua uskollisena ystävänä.

— Ai, siellä Tanskassa varmaankin? kysyi herra Måns. Kuningas punastui hiukan.

— Niin, Tanskassa, sanoi hän äänellä, joka heti katkaisi keskustelun.

Oli saavuttu suurelle, hyvin rakennetulle talonpoikaistalolle. Pihassa seisoi joukko miehiä ja useita olkikuormia, jotka melkein sulkivat kapean tien.

— Hävyttömät! huudahti herra Måns.

Mutta kuningas ratsasti hiukan edelle ja kysyi, saako talosta yösijaa.

— Oletko sinä herrasmies, kun kysyt sitä? vastasi muuan miehistä. — Herrasväet tavallisesti ottavat lupaa kysymättä, jollen väärin muista.

— Me tahdomme rehellisesti maksaa.

— Sekään ei kuulu tapoihin. Nyt suuttui Kustaa.

— Pois tieltä, komensi hän ja ratsasti niin likelle miestä, että tämä oli kompastumaisillaan. Mutisten vetäytyi hän syrjään.

— Herranen aika, kuinka siellä tulee paljon sotamiehiä! huusi muuan nainen, juosten ulos talosta.

— Taitaapa tulla itse kuningas! huusi toinen, astuen hänen perässään.

— Taidattepa itse parhaiten tietää sen asian, sanoi mies muuttuneella äänellä ja kääntyi Kustaan puoleen.

— Kyllä se niin on, sanoi kuningas ja meni tupaan molempien herrojensa seuraamana.

— Ehkä te olette itse…? kysyi mies.

— Olen kun olenkin.

— Herranen aika! ja minä kun olin sellainen lärppähuuli!

— Ota nyt tästä kerrasta oppia ja pidä toisen kerran suu kiinni.

— Entä kuinka tältä kerralta sitte käy?

— Et saa tulla näkyviimme; muista, jatkoi kuningas ankarasti, — ettemme kärsi tottelemattomuutta.

Ääneti luikki talonpoika tiehensä.

Tuvan sisäpuolella oli pieni huone, joka järjestettiin kuninkaalle ja herroille.

Illalla palasi kääpiö miehineen. Hänet kutsuttiin paikalla kuninkaan luo.

— Näen kasvoistasi, että sinun on käynyt hyvin, sanoi hän.

— Totta kai, herra Kustaa; kyllä hän ponnisteli vastaan, mutta ei auttanut.

— Onko hän nyt matkalla Tukholmaan?

— Niinkuin kuningas käski.

— Hyvä, Aatami, tästä minä pidän; mutta millä minä nyt sinut palkitsen?

Aatami käänteli hämillään lakkiaan.

— No, puhu pois suusi puhtaaksi!

— En uskalla!

— Rehellisen miehen ei tarvitse pelätä muuta kuin Jumalan ja morsiamensa epäsuosiota. Morsianta sinulla kai ei ole?

— Ei ole koskaan ollut aikaa hankkia.

— Aivan niinkuin minulla, naurahti kuningas. Måns Bryntenpoika nauroi sydämensä pohjasta ja Juhana Turenpojankin täytyi hymyillä.

— Lausuppa nyt suoraan toivomuksesi.

— Tahtoisin päästä henkivartiaston johtajaksi. Kaikki purskahtivat nauruun.

Aatami katseli heitä kummastellen. Hän ei käsittänyt, mitä he nauroivat.

— Se on mahdotonta, virkkoi kuningas vihdoin, — minun henkivartiastoni kapteenina on jo muuan kunnon mies, Olavi Tyste, vaikket sinä tunne häntä.

— Tunnenpa, vastasi Aatami.

— Ehkä sinä sitte voit kertoa minulle, missä hän nyt on! huudahti kuningas vilkkaasti.

— Kyllä. Jotnisteenissa.

— No, hitto vieköön, hän myöskin? No, kai sinä sitte tiedät, onko hän löytänyt kadonneen vaimonsa?

— Hänkin on Jotnisteenissa.

— Miten he sinne ovat joutuneet?

— Ingialdin ja minun avullani.

— Löysittekö sitte heidät molemmat eri tahoilta?

— Kyllä. Molemmilla oli oma rovionsa.

— Rovionsa! huudahti kuningas; — aiottiinko heidät polttaa?

— Kyllä, herra Kustaa; munkit olivat jo sitoneet heidät paaluihin.

— No kuka heidät sitte päästi?

— Ingiald, sillaikaa kun minä sytytin luostarin ja munkit palamaan.

— Tämä on kuin satua, kerroppa selvemmin!

Ja Aatami kertoi sen, minkä me kaikki jo tiedämme, kuinka hän oli kantanut yhden ruutisäiliön tornin alle ja kaksi luostarikellariin sekä sitte johtanut langat yhteen. Vihdoin hän ratkaisevana hetkenä oli sytyttänyt ne tuleen.

— Etkö sinä tietänyt, että siinä olisit voinut saada surmasi? kysyi Måns Bryntenpoika.

— Ingiald sanoo, ettei sellaisia pidä ajatella, kunhan vaan tekee oikein.

Kustaa istui pitkän aikaa vaiti. Vihdoin hän mielenliikutustaan hilliten virkkoi:

— Kapteeninpaikka henkivartiastossani olisi sinulle liian halpa; teen sinut uskotukseni; saat vapaan pääsön luokseni koska tahansa ja minä kysyn sinulta neuvoa kaikellaisissa tärkeissä asioissa. Tosin et saa polttaa munkkeja ja luostareja, mutta saat olla auttamassa munkkeja ulos luostareista.

Aatami suuteli kuninkaan kättä.

— Oletko nyt tyytyväinen?

— Täytyy minun kai, vaan olisinhan minä mieluummin… vastasi Aatami.

— Univormun tähdenkö? kysäisi Måns Bryntenpoika.

— Niin, en kiellä sitä. Kuningas nauroi.

— Sitte saat itse tilata univormun, josta oikein pidät.

— Saanko sitte käyttää sitä joka päivä?

— Et, ainoastaan juhlatilaisuuksissa, niinkuin esimerkiksi minun häissäni.

— Aiotko mennä naimisiin?

— Kyllä, onko se niin kummallista?

— Ei, onhan se niinkuin olla pitää.

— Sinäkin taidat ajatella naimiskauppoja?

— Kyllä.

Kustaa oli jo tekemäisillään hänelle kysymyksen, mutta hän ei tahtonut eikä uskaltanut lausua sitä; sillä hän pelkäsi, että hänen oma äänensä ilmaisisi hänet.

— Hyvät herrat, sanoi hän sitte, — varhain huomisaamuna lähdemme Jotnisteeniin.

Mutta siellä oli sillaikaa sattunut odottamaton tapaus.

Tiedämme, että Aarent Pietarinpoikaa siellä pidettiin vankeudessa. Omasta pyynnöstään sai Ingiald luvan käydä häntä katsomassa ja Ingialdilta kuuli vanha ritari, joka synkän epätoivoisana odotti kuolemantuomiotaan, että hänen tyttärensä elää ja oleskelee samassa talossa, juuri pelastuneena häpeällisestä kuolemasta.

Uutinen koski häneen niin, ettei hän aluksi voinut sitä käsittää.

Sitte hän nöyrästi pyysi saada hänet nähdä, vaikkapa vain ainoan kerran.

Silloin kertoi Ingiald, että hän on hengenvaarallisesti sairaana.

Nyt tahtoi ritari joka tunti tietää, miten hänen on.

Hänen hartaasta pyynnöstään kävi Tyste kerran hänen luonaan ja kertoi koko heidän surullisen tarinansa alusta loppuun asti.

Sitte jätti ritari hänelle joukon papereita ja asiakirjoja, jotka hän Olavi Olavinpojan välityksellä oli saanut tänne linnaan.

— Kas tässä, sanoi hän; — koko omaisuuteni kuuluu tyttärelleni ja hänen puolisolleen.

Muutaman päivän perästä kerrottiin hänelle, että Cecilian hengenvaara jo on ohi. Hänen ilonsa oli rajaton.

— Olen sitä rukoillut yöt päivät, lausui hän; — ja koska rukoukseni on kuultu, niin pidän sitä merkkinä, ettei Herra kokonaan ole minua hyljännyt; elämää en pyydä, kunhan saan syntini anteeksi.

Vaikeampi oli valmistaa Ceciliaa kohtaamaan isäänsä, sillä aivan odottamatonta oli hänelle, että hän oli täällä. Mutta Tyste ja Ingiald kertoivat sen niin varovaisesti kuin suinkin; he tiesivät molemmat, että ainoastaan tyttären esirukoukset ehkä voisivat pelastaa isän hengen.

Vihdoin Cecilia sitte sai sen tietää. Aarent Pietarinpoika pääsi salaa hänen huoneeseensa ja liikuttavaa oli nähdä, kun he lankesivat toistensa kaulaan.

Vanha mies itki ääneen; hän pyysi tytärtä antamaan anteeksi, että hän niin julmasti oli kohdellut äitiä.

Cecilia vastasi, että rakkaus antaa anteeksi kaikki; hän tunsi sydämessään, että äitikin oli antanut anteeksi.

Isä sai sitte joka päivä käydä lastaan tervehtimässä ja äkkiä juolahti Cecilian päähän, että hän menee kuninkaan luo ja pyytää armoa isälle, ja että hänen ponnistuksensa varmaan menestyy.

Seuraavana päivänä tuli kuningas.

Senjälkeen ei Aarent Pietarinpoika saanut jättää vankihuonettaan.

Cecilia oli jo niin terve, että hän käveli, ja onnellinen Tyste sai nyt viedä hänet kuninkaan luo.

Cecilia tahtoi langeta hänen jalkainsa juureen, mutta kuningas esti sen.

— Moni tahtoisi polvistua teidän jalkainne juureen, kaunis rouva, sanoi kuningas ja katseli häntä ihaillen.

Mutta Måns Bryntenpoika aivan ihastui. Hän vakuutti, ettei hän ikinä ollut nähnyt niin kaunista naista ja että hän koska tahansa on valmis kärsimään kaikki mitä Tyste on kärsinyt, jos hän vaan saa sellaisen morsiamen.

Kuningas nauroi ja sanoi, että hän varmaankin tällä kertaa turhaan polttaa hiilensä.

Herra Måns näytti onnettomalta, mutta hänen kekseliäät aivonsa olivat ankarassa työssä.

Kustaa kävi sitte katsomassa paikkaa, jossa luostari oli seisonut; raunioiden joukossa näkyi vielä pirstaleita ihmisten jäsenistä, ja kuningas antoi heti käskyn, että Olavi Olavinpojan piti toimittaa ne haudatuiksi siunattuun maahan.

Sitte hän sadan miehen saattamana läksi luostariin, jossa Ceciliaa oli pidetty.

Sotaväki sai käskyn piirittää luostarin ja valtakunnan marski määräsi, että portit avattaisiin kuninkaalle ja hänen miehilleen.

Käskyä noudatettiin melkein heti, mutta paitsi portinvartiaa ei näkynyt yhtään elävää olentoa.

Silloin rupesi vaasalainen veri kiehumaan ja kuningas iski käden miekkansa kahvaan ja huusi, että jollei koko luostarin väki paikalla tule esiin, niin saavat sotamiehet murtaa auki ovet ja kantaa ulos jokikisen nunnan.

Hänen sanansa tekivät mahtavan vaikutuksen ja seuraavana hetkenä avautuivat ruokasalin ovet ja kuusikymmentä nunnaa sekä heidän johtajattarensa, kasvot huntujen peitossa, astui ulos.

— Minä valitan, lausui Kustaa miellyttävällä tavallaan, — että minun ankarin sanoin täytyy muistuttaa teille alamaisvelvollisuuksianne.

— Teidän armonne!

— Sisareni, minä tahdon aina katsoa kasvoihin sitä, jota puhuttelen, lausui kuningas ja hänen äänensä oli taaskin käynyt karkeaksi.

Syvästi huoaten työnsi abbedissa huntunsa syrjään; hänen kasvonsa olivat laihat, miltei kuin muumiolla; mustat kiiluvat silmät iskeytyivät kuninkaaseen.

— Jos he kaikki ovat hänen näköisiänsä, niin pitäkööt hunnut kasvoillaan, kuiskasi herra Måns.

— Arvelen, alkoi kuningas, — että te niinkuin kaikki muutkin luostarit, olette saaneet kirjeeni ja määräykseni.

— Olemme saaneet, vastasi abbedissa.

— Oletteko te seuranneet niitä?

— Emme.

Tuli haudan hiljaisuus.

— Tiedättekö mikä rangaistus teitä odottaa?

— Kyllä, teidän lakienne mukaan.

— Ettekö te ole velvolliset niitä noudattamaan?

— Me kuulumme katoliseen kirkkoon ja olemme antaneet uskollisuutemme hänen pyhyydelleen paaville.

— Mutta täällä ei paavilla ole mitään sanomista ja jos te tahdotte jäädä tänne, niin teidän täytyy mukautua kuninkaan ja säätyjen määräyksiin ja päätöksiin.

Mustat silmät olivat tähdätyt maahan.

— Mitä siis tuomio säätää?

Abbedissan rinta kohoili kiivaasti, mutta hän ei vastannut sanaakaan.

— Mitä tuomio säätää? kysyi kuningas. Hänen hillityssä äänessään oli sointu, joka sai abbedissan äkkiä nostamaan silmänsä.

— Että me olemme karkoitettavat täältä, kuiskasi hän.

— Jos ansionne mukaan toimisin, niin käskisin paikalla sotamiehiäni ajamaan teidät pihalle, mutta armosta saatte itse vapaehtoisesti lähteä.

— Armoa, armoa! huusi koko joukko ja lankesi polvilleen.

— Mitä te tahdotte?

— Jäädä tänne palvelemaan Jumalaa ja auttamaan köyhiä, niinkuin tähänkin asti! huusi abbedissa.

— Ja kaikin mahdollisin keinoin koettamaan rikastua lähimmäisenne kustannuksella; armottomat, sydämettömät te olette olleet; avioliiton, jonka Jumala itse sääsi, olette te leimanneet melkein rikokseksi. Pakollisen luostarilupauksen antaminen on teidän silmissänne Jumalalle otollinen työ, mutta se, joka luopuu valheesta noudattaakseen lakia, jonka Jumala itse istutti sydämeemme, se on tehnyt rikoksen, joka ainoastaan tulella voidaan sovittaa. Taivaan rangaistus teitä kohtaa sen tähden, että jätitte tuon ihmisraukan pyövelin käsiin.

— Kirkon laki niin käskee, sopersi abbedissa.

— Mutta ei Jumalan laki, huudahti kuningas. — Tästälähin tahdon ja käsken, että jokainen nunna vapaasti saa jättää luostarin.

Abbedissan laihoille kasvoille oli valunut helakka puna, mutta hän hillitsi mielensä ja virkkoi:

— Väkivallalla voitte meidät karkoittaa, mutta siitä olen varma, ettei kukaan mene vapaehtoisesti.

— Sen saa tulevaisuus osoittaa; voutini Olavi Olavinpoika valvokoon tästälähin luostaria. Kerran kuukaudessa tulee hän tänne ja silloin saa joka nunna kääntyä hänen puoleensa pyytämään apua, jos hän sitä tarvitsee.

Abbedissa horjui niin, että muutamien nunnien piti tulla häntä tukemaan.

Kustaa hymyili nähdessään, mikä liike oli syntynyt nunnien riveissä.

Mutta kun abbedissan pyörtymiskohtausta yhä jatkui, rupesi kuningas epäilemään petosta ja virkkoi:

— Toivottavasti sisar ymmärsi minut?

Abbedissa selitti viittauksilla, ettei hän osannut puhua.

— No, sanoi kuningas, — odotetaan. Sillaikaa voivat upseerini tarkastaa luostaria ja minä puhuttelen nunnia.

— Tahtooko joku sitä? huusi abbedissa, kääntyen nunnien puoleen.

— Ei, ei, huusivat kaikki.

— Sanokaa siis te, sisareni, heille, kun vouti tulee, että se on kuninkaan tahto.

Abbedissa nyökäytti päätään.

— Tahdon vastausta! huusi kuningas kiivaasti.

— Teen mitä ikinä voin noudattaakseni teidän armonne tahtoa.

— Sillä ehdolla te saatte asua täällä, mutta muistakaa, että se riippuu kuuliaisuudestanne.

— En tule unohtamaan ainoaakaan sanaa siitä, mitä teidän armonne on puhunut.

— Hyvä. Kuulkaa, arvelen että tässä joukossa on useita nuoria.

— Teidän armonne, luostarissa ei lasketa ikävuosia.

— Arvelen, että jokainen puolestaan sen kuitenkin tietää, ja että moni sydämestään haluaa takaisin maailmaan, elämään hyödyllistä elämää vaimona ja äitinä; tahdon sanoa teille kaikille: älkää antako väärän häveliäisyyden estää itseänne katkaisemasta kahleita, jotka mahtavat olla sietämättömät ja joilla totisesti ette palvele Jumalaa.

Heti sen jälkeen läksi kuningas seurueineen ja väkineen luostarista.

Måns Bryntenpoika vakuutti nunnajoukon liikkeiden kyllä todistaneen, että siellä oli useita nuoria.

— Varmaan moni vanhoistakin mielellään tahtoisi maailmaan takaisin, sanoi Juhana.

— Niin, ne joilla on ystäviä ja sukulaisia, lisäsi Kustaa, — mutta vallanhimoiset naiset pitävät enemmän luostareista, siksi että he siellä ovat tilaisuudessa anastamaan itselleen valtaa.

— Jos abbedissan valta ulottuisi luostarin ulkopuolelle… sanoi Måns Bryntenpoika.

— Niin emme elävinä pääsisi Jotnisteeniin, arvelet, sanoi kuningas hymyillen.

— Onneksi se jo häämöittää tuolta.

— Näkyykö Cecilia rouvaa?

— Ei, teidän armonne.

— Kyllä sinä siinä suhteessa turhaan poltat hiiliäsi.

— Onneksi ei mies ole mustasukkainen.

— Hän luottaa häneen rajattomasti.

— Nainen on heikko astia.

— Mies on välistä vielä heikompi.

— Myönnän kyllä, jos mies on rakastunut.

— Ajatteleppas, jos hunnun takaa olisit keksinyt kaunottaren!

— Silloin olisin hänet ryöstänyt; teidän armoanne on tosin kiittäminen siitä, ettei se enään ole niin vaarallista, mutta panenpa miekkani pantiksi, ettei siellä ollut kaunottaria.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Hän olisi varmaan sattumalta nostanut huntuaan; siksi lähden nyt täältä ehein sydämin.

— Minä luulin sen jääneen Cecilia rouvan luo.

— Nyt hän saa sen kokonaan.

Pitkin pitäjiä oli kierrellyt tieto, että kuningas tahtoo puhutella kansaa ja että sen määrättynä päivänä on kokoontuminen suurelle tasangolle Jotnisteenin edustalla.

Ja kansaa tuli kaikilta tahoilta; oltiin vasta maaliskuun alulla ja ilma oli kylmä ja kolea, mutta se ei vaikuttanut väkeviin, roteviin miehiin.

Kuningas ei ainoallakaan sanalla ollut maininnut Aarent Pietarinpoikaa; arveltiin hänen unohtaneen hänet tai tahallaan lykänneen hänen asiansa tuonnemmaksi.

Ceciliaa taas pidettiin siksi heikkona, ettei hänen ehkä vielä pitänyt pyytää kuninkaalta armoa. Sitäpaitsi ei ole hyvä ruveta herättämään nukkuvaa karhua.

Mutta joka päivä hiipi Cecilia pieneen huoneeseen, johon ritari oli muutettu; hän vietti siellä tuntikausia ja jos joku häntä kysyi, niin vastattiin, että hän nukkuu huoneessaan.

Måns Bryntenpoika oli liian syvään katsellut hänen ihmeellisen kauniisiin silmiinsä. Tyste silminnähtävästi nautti siitä, että hänen vaimoaan ihailtiin, ja Måns herra ylpeili, niinkuin tiedämme, suuresta menestyksestään naismaailmassa. Hänellä ei ollut oikeastaan mitään tekemistä, jopa hän kuninkaalle oli uskonut rakkausjuttunsa, ja nyt Cecilia rupesi välttämään häntä! Ehkä se oli pelkkää keikailemista… siinä tapauksessa aivan turhaa, sillä Måns oli korviin saakka rakastunut.

Hän rupesi vakoilemaan. Eräänä päivänä sattui hän suljetun oven taakse ja kuuli tällaista puhetta: "rakastan sinua päivä päivältä enemmän… sinun edestäsi tahtoisin elämäni antaa… emme koskaan eroa…" ja sitte seurasi suudelmia.

Måns Bryntenpoika hikoili… hän kuuli miehen äänen, mutta se oli sangen harvapuheinen… Sellainen jörö, kun vaikenee!… Olisinpa minä, niin…

Aivan haltioissaan riensi hän kuninkaan luo.

Kuningas oli sattumalta yksin.

— Hän pettää minua! huusi Måns vihan vimmoissa ja tulipunaisena.

— Kuka? mikä?

— Tai oikeastaan hän pettää kapteeni Olavi Tystea, mutta aika jörön tähden?

— Cecilia rouvastako sinä puhut?

— Niin, teidän armonne.

— Ja sinä tarkoitat…

— Että hänellä on rakastaja, siitä panen pääni pantiksi.

— Sinä olet sekä kuullut että nähnyt väärin.

— En, teidän armonne, olen asiastani varma, ja jos minä olisin hänen miehensä, niin…

— Ehkä se oli juuri hän.

— Ei, olkaa hyvä ja katsokaa, tuossa hän seisoo pihassa keskellä sotamiesjoukkoa, tyynenä kuin viilipytty, ja minä…! Hän iski nyrkillä otsaansa, polki jalkaa maahan, ähki ja puhki ja käyttäytyi kuin hullu.

— Myönnän, että tämä asia suuresti loukkaa turhamaisuuttasi, nauroi kuningas.

— Onhan toki liikaa että aviomies ja kaksi rakastajaa yhtaikaa ovat samojen muurien sisäpuolella, ja kyllä minä siltä kavaltajalta naamarin riistän, kyllä minä näytän, että…

— Tässä piilee joitakin salajuonia, sanoi kuningas. — Kutsu Olavi Olavinpoika tänne, mutta älä selitä mitään.

— Teidän armonne voi luottaa minuun.

Olavi Olavinpoika seisoi kumartaen kuninkaan edessä.

— Seuratkaa minua! Mene sinä edellä!

Kaikki kolme läksivät astumaan, herra Måns ensin.

— Tässä, teidän armonne.

— Ovi auki, käski kuningas.

— Minulla… ei ole avainta, vastasi vouti kalveten.

— Kenen käsiin te olette sen uskonut? kysyi kuningas ankarasti.

— Cecilia rouvan käsiin.

Måns loi kuninkaaseen voittoisan katseen.

— Mutta minä tahdon sisään!

— Avatkaa, rouva Cecilia! huusi Olavi Olavinpoika.

— Mitä on tapahtunut? kysyi Cecilia.

— Kuninkaan nimessä!

Syntyi hetkisen hiljaisuus, sitte avautui ovi ja Cecilia polvistui kuninkaan jalkain juuressa.

— Armoa! pyysi hän, kädet ristissä.

Måns Bryntenpoika ei voinut katsoa kuin miestä, joka hänkin oli polvillaan.

Kuningas ojensi kätensä Cecilialle ja nosti hänet ylös.

— Sanokaa minulle ensin rikoksenne, lausui hän lempeästi ja astui sitte likemmä miestä.

— Mutta Cecilia oli ehtinyt ennen häntä ja kietonut käsivartensa miehen kaulaan.

— Armoa, armoa! pyysivät nyt molemmat.

— Aarent Pietarinpoika! huudahti kuningas hämmästyneenä.

— Isäni!

Kuningas loi hetkeksi katseensa herra Månsiin ja kääntyi sitte polvistuvien puoleen.

— Isänmaan kavaltaja! lausui hän ankarasti, kääntyi sitte ympäri ja läksi kiirein askelin huoneesta.

Måns Bryntenpoika seurasi häpeillään. Kuningas oli koko päivän harvapuheinen ja synkällä mielellä; hän puhutteli kääpiöä, mutta tämä oli viettänyt vain yhden yön Jotnisteenissa ennenkuin hän läksi kuningasta hakemaan, eikä siis tietänyt mitään Aarent Pietarinpojasta.

Päivällisaikaan tuli Ingiald. Hän oli kierrellyt pitkin pitäjiä kuninkaan asioissa ja toi nyt tiedon, että jokainen saapuu, mikäli terveys vaan sallii.

Nyt vasta kääntyi keskustelu Aarent Pietarinpoikaan, nimittäin kuningas kysyi ja Ingiald vastasi.

Seuraavana päivänä piti kokouksen olla ja jo edeltäkäsin näytti osanottajien luku tulevan suureksi.

Herroja ei tosin ollut paljon, sillä täällä ylämaassa oli vain harvoja herrastiluksia, mutta sitä suurempi oli talonpoikien joukko.

Viime hetkessä antoi kuningas käskyn, että Aarent Pietarinpoika vangittuna tuotaisiin ulos.

Tapansa mukaan puhui Kustaa kansalle ja tänään teki hän sen niin voimakkaasti, että kyyneleet heruivat kuulijain silmiin. Hän kysyi heiltä, luulivatko he todellakin hänen asemaansa niin kadehdittavaksi, ettei hänellä saattaisi olla parempia ja huolettomampia päiviä, jos hän eroaisi hallituksesta.

Epävarmoina katselivat he toisiinsa.

Sitte otti hän vertauksen perheenisästä, jolla on suuri perhe ja paljon palvelijoita, joista jokainen tahtoo kulkea omaa tietänsä, katsomatta yleistä parasta.

— Miten sen isännän on meneteltävä? kysyi hän.

Nyt ymmärsi kansa ja jokainen myönsi kuninkaan olleen oikeassa ja lupasi tulevaisuudessa parantaa tapansa.

— Mutta täällä on meidän joukossamme muuan kavaltaja, sanoi Kustaa, — jonka rikos on sitä suurempi koska hänellä olisi pitänyt olla enemmän järkeä kuin teillä; ja nyt tahdon kuulla, mitä te hänestä arvelette.

Kaikkien silmät kääntyivät Aarent Pietarinpoikaan, joka seisoi kentällä, kädet kahleissa, harmaa pää kumarruksissa. Kaikki ylimielisyys oli poissa; kyyneleet valuivat alas kalpeita poskia.

Ihmisjoukossa vallitsi hiljaisuus.

— Armoa! huusi muuan, ja pian yhtyivät tuhannet samaan huutoon.

— Ansaitseeko hän sitä teidän mielestänne?

— Ei, ei!

— Tiedättekö te, hänen jalon puolisonsa muisto minun sydäntäni hellyttää. Hän pelasti kerran henkeni ja hänen lempeä tyttärensä on viattomasti saanut kärsiä niin paljon, että minä pidän rakkaana velvollisuutena koettaa antaa hänelle hyvitystä.

Kansanjoukossa syntyi iloinen hyminä: Aarent Pietarinpojan kahleet irroitettiin ja hän lankesi maahan kuninkaan eteen.

— Nouskaa ylös, ritari, sanoi Kustaa, — tyttärenne saa tästälähin vastata teistä.

Sitte tervehti hän vanhoja ystäviä, jotka olivat tulleet häntä katsomaan. Muitten muassa oli Jaakko Pietarinpoika Orsasta, joka sanoi että hän nyt mielellään kuolee, kun on saanut pudistaa kuningas Kustaan kättä; sitte Sven Elfinpoika Isalasta ja Matti Laurinpoika Tomtgårdenista, ja Kustaa muistutti heille menneitä aikoja; kun hän sitte lausui jäähyväiset koko suurelle kansanjoukolle, niin sanoivat kaikki yksimielisesti, että Kustaa Eerikinpoika Vaasa sentään kaikista parhaiten sopi heidän kuninkaakseen.

Cecilian ei hän tälläkään kertaa sallinut langeta jalkainsa juureen; sensijaan painoi hän suudelman hänen otsalleen ja vapautti Tysten virastaan, määräten hänet kuninkaan varmaksi vartiaksi Ornäsiin.

Luostarin valvojaksi asetti hän Olavi Olavinpojan sijaan Tysten, koska tämä hyvin tunsi paikkakunnan olot. Sitte lausui hän sydämelliset jäähyväiset ja läksi Helsinglantiin.

Måns Bryntenpoika kysyi, Cecilia rouvan tähdenkö kapteeni Tysten piti jäädä Isalaan.

— Sinun tähtesi myöskin.

— Teidän armonne luulee siis…

— Että sinä, niinkuin Jotnisteenissa, hänen tähtensä tekisit monta hullutusta ja monasti loukkaisit meidän arvoamme.

Gestriklannissa piti kuningas vielä maakäräjät, huhtikuussa hän Upsalan kautta tuli Tukholmaan. Silloin tutkittiin Peder Grymin asia; hänet tuomittiin mestattavaksi ja tuomio pantiin heti täytäntöön.

Sitte seurasi hiukan levollisempi aika, mutta pitkäikäiseksi se ei tullut.