E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

Note: Project Gutenberg has the other volume of this work. Volume II: see https://www.gutenberg.org/ebooks/55641

KUSTAA VAASA JA HÄNEN AIKALAISENSA I: RUOTSIN VAPAUTTAJA

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

Lukijalle. 1. Kallön linnassa. 2. Uni. 3. Käynti luostarissa. 4. Uusi tuttavuus. 5. Tulessa kulta kirkastuu. 6. Pako. 7. Kotiintulo. 8. Lehti kääntyy. 9. Päivä koittaa. 10. Kuningas Kristian. 11. Takaisin Ruotsiin. 12. Kuningas Kustaa. 13. Mitä voimakas tahto saa aikaan. 14. Kauppasaksain käsissä. 15. Piispa Braskista. 16. Vaikeaa työtä. 17. Taalain junkkari. 18. Taalainjunkkarin onni. 19. Vasara lankeaa. 20. Kuolema on synnin palkka. 21. Kustaan aikalaiset.

LUKIJALLE.

Jos romantiikalla yleensä tarkoitetaan sitä auringonvaloa, joka joskus heijastuu ihmisten elämään, niin oli Kustaa Vaasa henkilö, jonka elämään romantiikka valoi hohdetta oikein täydeltä terältään.

Mutta hän olikin sekä ajatuksissaan että töissään puhtaampi kuin ehkä kukaan kuningas ennen tai jälkeen häntä.

Romantiikkaa on hänen nuoruudessaan, kun hän retkeilee Taalaissa, kun nuori sankari ryhtyy täyttämään Engelbrektin ja Sturein työtä ja kun hän kansalleen sytyttää uskonpuhdistuksen soihdun, tuolle kansalle, jota hän rakasti väkevällä tahdolla ja uhkarohkealla teolla, eikä tyhjillä loruilla niinkuin nykyaikana rakastetaan.

Pilvissä oli aurinko hänen ensimmäisen avioliittonsa aikana, mutta sitä kirkkaammin loisti se hänen ollessaan naimisissa toista kertaa.

Mutta kerran laskee jokainen aurinko ja Kustaalta se laski, kun omat lapset hänelle tuottivat surua.

Hänen traagillista loppuaan ympäröi miltei antiikin suuruus ja hänen jäähyväisissään maailmalle ilmenee kristityn voittoisa riemu.

Hän oli kansalleen sekä ylimmäinen pappi että kuningas ja hänen profeetallinen ennustuksensa kuului:

"Mä tiedän: kerran koittaa aika, kun Svean lapset nostaa tahtois haudastain mun, jos vaan voisivat."

1.

KALLÖN LINNASSA.

Kaksi viikkoa kesti loistavaa juhlaa, kun lääniherra, jalo herra
Eerik Eerikinpoika Banér vietti vanhimman tyttärensä ja junkkari
Gregori Ulftandin häitä.

Vastanaineet olivat yhä vielä Kallössä, mutta häävieraat olivat suurimmaksi osaksi jo lähteneet ja jalellejääneitä vaivasi väsymys ylenpalttisesta juhlimisesta.

Kertomuksemme alkaa huhtikuussa v. 1519. Kallöta ei vielä koskaan ollut rasittanut sellainen vierasten tulva kuin edellisenä talvena. Ja paljon oli huhuttu nuoresta Kustaa Eerikinpoika Vaasasta, jonka kuningas hänen sukulaisensa Eerik Banérin takuuta vastaan oli uskonut hänen haltuunsa.

Nuorta herraa pidettiin melkein perheen jäsenenä. Hän sai vapaasti liikkua ympäristössä; häntä seurasi ainoastaan palvelijapoika, jolle oli annettu ankara käsky että hänen, heidän ollessaan noilla retkillä, lakkaamatta tuli pitää häntä silmällä.

Mutta poika oli ensimmäisenä näkyvänä todisteena siitä, ettei Ruotsi ollut kuin Tanskan käskyläinen; tämä maa oli edellisten sotien aikana saanut tehdä äärettömiä uhrauksia; nyt oli vihdoin koittanut koston aika. Sitäpaitsi nuori, miehekäs ritari kauniine, suruisine kasvoineen oli kaikkien naisten ihailun ja salaisen rakkauden esineenä; oliko siis ihme, että miehet riensivät Kallöhön omin silmin näkemään ja arvostelemaan. Kateus ja kansallinen viha ovat yhtä teräviä aseita kuin jousi ja miekka.

Oltiin huhtikuun keskivaiheilla. Sadetta tuli kaatamalla, joten huviretkiä ei ollut ajatteleminenkaan. Päivän viimeinen ateria oli syöty kello neljä ja sen jälkeen oli seura kokoontunut suureen saliin kuluttamaan aikaansa joko arpapelillä tai iloisesti juttelemalla suuren takkavalkean ääressä, jonne talon naiset pääasiallisesti olivat asettuneet.

Huoneen sisustus oli komea niinkuin yleensä sen ajan rikkaissa aatelistaloissa. Keskimmäisessä kattohirressä riippui suuri messinkinen kruunu satoine vahakynttilöineen, mutta ne sytytettiin yksin juhlatilaisuuksissa. Seinäverhot olivat ommeltua korutyötä ja niiden poimuista pisti tuontuostakin esiin hopeasta taottuja lampetteja. Koko huonetta reunusti korkea, ruskea, tamminen laudoitus ja seinillä seisoi penkkejä kallisarvoisine patjoineen ja kauniisti veisteltyjä tuoleja pehmeine tyynyineen.

Keskellä lattiaa oli suuri, pyöreä pöytä, jota käytettiin arpapelissä. Sen ääressä istui joukko nuoria herroja, muitten muassa nuori aviomies, herra Gregori Ulftand. Mutta peli mahtoi olla heillä ainoastaan näennäisenä ajanviettona, sillä toinen toisensa perästä nousivat herrat, liketäkseen pientä pöytää takkavalkean luona, jonka ympärillä Eerik Banérin nuoret tyttäret ja heidän ystävättärensä, rouva Mette Rosenkrantz, sekä pakollinen vieras Kustaa Eerikinpoika juttelivat.

Huoneen toisessa päässä oli kolmas pöytä, täynnä juomamaljoja ja kannuja, jotka kaikki olivat hopeasta ja suurimmaksi osaksi jalokivillä koristetut.

Täällä istui herra Eerik Banér muutamien vanhempien herrojen kanssa. He puhelivat miltei kuiskaten ja vilkaisivat tuontuostakin naisten pöytään päin. Yleinen huomio oli nähtävästi kiinnitetty sinne.

Kustaa Eerikinpoika oli kahdenkymmenenkahden vanha roteva mies, jonka ruumiinmuoto oli mitä sopusuhtaisin. Hänestä oli sanottu, ettei hänen vartalostaan voinut tavata ainoaakaan vikaa; hänen hiuksensa ja partansa olivat vaaleat, silmät syvät, siniset, nenä kaunis ja suu lujasti koossa. Se antoi hänen kasvoillensa miehekkyyden leiman. Tällä hetkellä olivat kulmakarvat rypistetyt hiukan likemmä toisiaan, haaveksivana tuijotti hän tuleen, kokonaan unohtaen nykyisyyden.

Kahdet silmäparit seurasivat häntä: herra Gregorin nuori rouva, kaunis Sofia ja tämän vieläkin kauniimpi sisar Dorotea katselivat häntä lakkaamatta.

Kauniimpaa neitosta kuin Dorotea ei ollut koko Tanskassa. Pohjoismaalaiselta ei hän näyttänyt laisinkaan. Hän oli etelämaalainen sekä ulkomuodoltaan että mieleltään; tumma tukka, suuret, säteilevät silmät, mehevät, punaiset huulet ja ennen kaikkea upea vartalo — kaikki hänessä todisti toista maaperää kuin pohjolan. Ja samallainen oli hän luonteeltaan: kiivas ja intohimoinen. Äiti oli kuollut hänen syntyessään, mutta jota suuremmaksi hän kasvoi, sitä itsevaltiaammin kohteli hän isää ja sisarta. Hän oli niin käskevä ja vaatelias, että koko talon täytyi taipua hänen tahtonsa alle. Ja itsekäs hän oli siihen määrään, että kun isä kerran kielsi häneltä rahat, joilla hän tahtoi ostaa koiran, niin hänen käskystään otettiin kiinni nuori tyttö, joka kuljetettiin Kööpenhaminaan ja myytiin torilla samasta hinnasta kuin koira; vanhempien suru ei häneen laisinkaan koskenut.

Mutta viime kuukausina oli hänen luonteensa muuttunut. Seurusteleminen Kustaan kanssa oli synnyttänyt liikuttavaa suloa koko hänen olentoonsa; rukkasiakin hän nyt jakeli monille kosijoilleen säälivämmin kuin ennen. Hänen sielunsa näkyi vallanneen yksi ainoa toive, tai oikeammin sanoen luja päätös: voittaa Kustaan rakkaus.

Nuori mies oli vanhempaankin sisareen tehnyt syvän vaikutuksen. Sofian lempeämpi luonne soveltui paremmin Kustaan luonteelle, mutta Dorotean mustasukkaisuus sai sisaren taipumaan avioliittoon, jonka tarkoitus oli eroittaa hänet salaisen rakkautensa esineestä ja jouduttaa sisaren onnea; varmaankaan ei herra Eerik Banér voisi vastustaa tyttärensä rukouksia ja niin pian kuin hän olisi antanut suostumuksensa, tulisi Doroteasta Kustaan puoliso. Sofia tukahdutti sävyisästi kaikki kateuden tunteet ja päätti kaikin voimin rakentaa rakastetun sisaren onnea.

Mutta tänään oli Kustaa ollut tavallista vaiteliaampi ja suljetumpi. Dorotea oli pyytänyt häntä soittamaan luuttua, mutta hän oli kieltäytynyt. Hänen kasvoillaan oli tuskan piirre, jota niissä ennen ei ollut näkynyt, ja se pani molempien sisarten sydämet sykkimään: toinen tunsi hellää myötätuntoisuutta, toinen pelkoa.

— Mikä häntä vaivaa? kuiskasi Dorotea tuskallisesti.

— En ymmärrä, vastasi Sofia.

— Niin, koskahan sinä jotakin keksisit! tuli ärtyisäksi vastaukseksi.

— Jollei…

— Mitä, mitä

— … hän ole kuullut että Otto Krabbea odotetaan.

— Oletko sinä ehkä…? Ja Dorotean säihkyvät silmät kääntyivät sisareen.

— Voi, miten sellaista saatat epäillä. Onhan muita.

— Kyllä minä heille näytän, miten paljon välitän Otto Krabbesta.

— Ole varovainen, rakkaani.

— Olisinpa vain kahdenkesken hänen kanssaan, niin pakoittaisin hänet ajattelemaan ääneen.

— Niin, sinulla on suuri vaikutusvalta häneen, lausui Sofia, tukahduttaen huokauksensa.

— Oletko huomannut, että hän viime päivinä miltei on vältellyt minua.

— Silloin hänellä varmaan on syytä siihen.

— Mitä syytä?

— Hän pelkää ilmaisevansa…

— Mitä? Dorotea tarttui Sofian käteen ja pusersi sitä kiihkeästi.

— Rakkautensa tietysti.

— Luuletko että hän rakastaa minua?

— Kuka ei sitä tekisi! kuiskasi sisar ja suuteli tytön ilosta loistavia kasvoja.

— Mutta miksei hän kosi?

— Muista isää!

— Äh! Minä tahdon että hän kosii ja minä pakoitan hänet siihen.

— Miten?

— En vielä tiedä, mutta kyllä tästä vielä keinon keksin.

Samassa kuului pitkä torventoitotus ja keskustelu salissa lakkasi.

— Vieraita! huudahtivat useat äänet.

Eerik Banér nousi paikalla.

Samassa kuului linnanvouti sisäpuolelta kysyvän matkustajan nimeä ja säätyä, ennenkuin päästi alas nostosillan.

— Tie auki! huusi käskevästi terävä ääni, — aatelisherralle ja hänen seurueelleen!

Lääniherra kiiruhti ulos ja pian kuuluivat nostosillan vitjat vikisevän.

— Nyt saamme kuulla uutisia Kööpenhaminasta, huudahti muuan nuori junkkari pelipöydän äärestä.

— Suuri sotaretki Ruotsiin lienee likellä, huomautti toinen.

— Hei, siitä tulee lysti retki, virkkoi kolmas, — ja tällä kertaa meidän paremmin tulee valvoa etuamme. Jollei muu auta, niin leikkikäämme vaikka pyhän Pietarin leikkiä ruotsalaisten kanssa.

— Köyhät tanskalaiset junkkarit saattavat ottaa rikkaita ruotsalaisia rouvia ja tyttäriä aviovaimoikseen, huusi neljäs. — Kas, kas, paras heitto on minun; se merkitsee että kaunein ja rikkain lankeaa minun osakseni.

— Mieshukka taitaa tulla siksi suureksi, että meille kaikille riittää ruotsalaisia naisia, puuttui puheeseen muuan herrasmies. — Pahimmassa tapauksessa tyydytään rälssiemäntiin tai porvarisvaimoihin, joilla on talo ja maata ja muuta tavaraa.

Herra Gregori Ulftand oli siihen saakka istunut vaiti, mutta nyt loi hänen vaimonsa häneen katseen, joka pani hänet pahasti yskimään. Sitte hän virkkoi:

— Minusta Tanskan täytyy hävetä, ettei se koskaan ole ruvennut vakinaiseksi isännäksi Ruotsiin. Ja siinä pääsyy, joka saa meidät nyt uhraamaan veremme ja henkemme; jos ruotsalaiset aatelisneitoset sitte antavat tanskalaisille miehille etusijan, niin se vain osoittaa, että tanskanmiesten käytös on jalompi ja ritarillisempi kuin ruotsalaisten. Ja siitä kai ei kenkään voi moittia heitä!

Puhujaa tervehdittiin meluavalla ihastuksella, mutta sopimatonta pilaa jatkui ja ilkeitä katseita suuntautui Kustaa herraan päin; silminnähtävästi tuo kaikki oli aiottu häntä suututtamaan, mutta hän istui yhä liikkumattomana paikallaan, tuijottaen mahtavaan takkavalkeaan, ikäänkuin hän siitä olisi koettanut saada selitystä elämänsä pimeälle arvoitukselle.

Sisarukset yksin näkivät, että hänen kasvonsa jänteet värähtelivät ja että poskien väri vaihteli; he ymmärsivät että hän kuuli raa'at pilapuheet ja kärsi niistä.

Ja rouva Mette Rosenkrantz, jonka nuoruus aikoja sitte oli kadonnut, käsitti kyyneltyneiden silmien kielen ja ymmärsi mitä nuorten naisten sydämissä liikkui. "Kiitetty olkoon pyhä neitsyt", mietti hän itsekseen, "että Sofia on naimisissa. Jos Dorotea vapaasti saa toimia, niin hän pian kietoo hänet pauloihinsa, ja koska hän on Ruotsin rikkaimpia aatelismiehiä, niin minä puolestani mielelläni lähden heidän mukaansa ottamaan osaa kaikkeen komeuteen ja loistoon, joka siellä heitä odottaa."

Sillaikaa oli lääniherra lähtenyt vierastaan vastaan.

Tämä oli juuri astunut hevosen selästä ja jättänyt sen palvelijan haltuun, mennäkseen isäntää vastaan.

Ratsastusvaippa oli heitetty olkapäille ja sen alta näkyi kaksinkertaisista renkaista tehty rintavarus, jommoisia käyttivät ne, jotka paljon olivat matkoilla; samettihatun sininen, punainen ja valkea höyhentöyhtö osoitti että hän kuului hoviin. Hatun alta näkyi paksu, kihara tukka ja tuuheat kulmakarvat; kasvot olivat vielä nuorteat, ilme niissä oli ankara ja kova.

— Tervetuloa, herra Otto Krabbe, huudahti Eerik Banér, ojentaen vieraalle kätensä.

He paiskasivat voimakkaasti kättä ja Otto herra asteli ylös portaita lääniherran edellä.

Aatelistalojen tapoihin kuului, että kaukaisempi vieras aina ensin vietiin saunaan, jossa hän kylpi ja pukeutui ennenkuin esiintyi perheen piirissä.

Eerik Banér avasi saunan oven, sytytti seinälampun ja jätti vieraan yksin.

Hetken kuluttua tuli Otto Krabbe saliin ja tervehti kohteliaasti läsnäolevia, mutta puhumiseen ei jäänyt paljonkaan aikaa. Lääniherra vei vieraan pöydän ääreen, joka kiireesti oli katettu häntä varten. Äänetönnä hän söi ateriansa; hänen lopetettuaan teki paistinleikkaaja syvän kumarruksen ja lähti huoneesta. Sitte luki kappalainen rukouksen ja poistui hänkin.

Lääniherra nakutti tikarinsa päällä pöytään ja sisään astui kaksi palvelijaa, jotka kantoivat pöytään juomakannun ja kaksi hopeapikaria.

Sitte kehoitettiin kaikkia läsnäolevia yhtymään tervetuliaismaljaan.

Vieraan astuessa sisään oli salissa syntynyt hiljaisuus. Ainoastaan lääniherra ja Otto Krabbe keskustelivat ja toiset kuuntelivat tarkkaavaisesti, toivoen saavansa tietää uutisia. Äkkiä nousi lääniherra.

— Olen unohtanut, virkkoi hän, viitaten Kustaalle, — esitellä teille rakkaan vieraani ja sukulaiseni Kustaa Eerikinpojan.

Kustaa nousi ja astui pöydän ääreen.

— Vieraana, toisti Otto herra ivallisella hymyllä, — hän kyllä lie vastoin tahtoaan. Mutta niin totta kuin Herra kuoli, huudahti hän sitte ja hypähti istualtaan, — me olemme ennenkin tavanneet toisemme.

— Olemme kyllä, vaikken tahtonut siitä teille muistuttaa, vastasi
Kustaa.

— Ohhoh! no miksette?

— Siitä on puolitoista vuotta. Se oli Bränkyrkan tappelussa.

Otto herra rypisti kulmakarvojaan.

— Niin, nyt muistan, sanoi hän, — te olitte johtamassa ruotsalaista ratsuväkeä, joka oli nostanut kapinallisen lipun laillista herraansa ja kuningastansa vastaan. Siitä syystä te nyt istutte täällä Kallössa, punnitsemassa mihin puolueeseen teidän tulee liittyä, kun jälleen pääsette vapaaksi.

— Se asia on aikoja sitte päätetty.

— Esi-isänne ja likeisimmät sukulaisenne pitivät tanskalaisten puolta, ja vakuutan teille, että enimmät ruotsalaiset aatelismiehet ovat olleet tanskalaismielisiä; he vihasivat Kaarle Knuutinpoikaa ja noita muita kyykäärmeen sikiöitä, jotka olivat meitä vastaan. Ja pitihän hänen itsensä, vaikka olikin valtion ylin herra, lähteä kaukaiseen maanpakolaisuuteen. Ja olivathan Ruotsin etevimmät aatelismiehet miltei alituisessa riidassa Sten Sture vanhemman kanssa, ja ruotsalaisen käden kauttahan nuorempi Sture sai surmansa. Ettekö te itsekin viimeistään Brunkebergin tappelussa taistellut tanskalaisten riveissä, vaikka sitte Bränkyrkan luona menitte ruotsalaisten puolelle! — Niin, niin, en ensinkään tahdo loukata herra Eerik Eerikinpoikaa; olettehan hänen sukulaisensa ja vieraansa, mutta tahtoisinpa sentään, hitto vieköön, tietää, mihin puolueeseen aiotte liittyä, aiotteko pettää meidät vaiko maanmiehenne.

— Siihen kysymykseen vastaan kunhan vyölläni tunnen hyvän miekkani; en ennen.

— Siihen saakka on kyllä nurmi itänyt niin monta kertaa, että minä olen ehtinyt unohtaa kysymykseni, vastasi Otto herra nauraen.

— Jättäkäämme tämä kysymys, virkkoi isäntä. — Olemme istuneet pöytään juodaksemme, ja arvelen, että sinä, Otto Krabbe, olet siksi jalomielinen, ettet ivalla ja pilkalla hyökkää aseetonta vastaan. Maljat pohjaan, hyvät ystävät, ja mies se, joka maljan tyhjentää henkeä vetämättä.

Otto Krabbe katsahteli tuontuostakin Doroteaan, joka sanatonna, mutta säihkyvin silmin oli kuunnellut keskustelua; hän otti pöydältä pikarin, tyhjensi sen ainoassa hengenvedossa ja läksi sitte naisten pöydän luo. Mutta juomapöydän ääressä nousi ilo pian ylimmilleen; kerrottiin metsästysjuttuja ja muita hullunkurisia seikkailuja; milloin oli sytytetty tuleen talonpoikaispirtti, jotta se valaisisi yön pimeää tietä; milloin oli piiskoilla heristelty naisia juoksemaan kilpaa hevosten kanssa, ja junkkarit nauroivat kurkkunsa täydeltä muistellessaan kuinka hulluilta he näyttivät ennenkuin sortuivat tielle. Riemu oli käynyt vallan rajattomaksi.

— Eikö teillä ole yhtään ystävällistä sanaa minulle, ihana neiti? kysyi Otto Krabbe painuen Dorotean puoleen. Hän sanoi sen niin hellällä äänellä, ettei olisi luullut hänen sellaiseen pystyvän.

Neito vetäytyi syrjään, loi häneen terävän katseen ja virkkoi ylpeästi:

— Ettekö tiedä, että joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa?

Veri nousi ritarin kasvoihin, mutta samassa huudahti Sofia rouva:

— Herra Otto Krabbe unohtaa vallan, ettemme kuukausiin ole kuulleet uutisia hovista ja kaupungista. Ja juuri kun tässä iloitsemme hänen tulostaan, niin ei hän, kuten tavallisesti, tyydytäkään toiveitamme, vaan kohtelee niitä mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä.

— Senkötähden siis? ja hänen epäilevä katseensa suuntautui Doroteaan, joka istui alaspainetuin silmin, kiihkeästi hypistellen silkkistä nauhanpätkää.

— Tietysti, puuttui puheeseen rouva Mette. — Miehet saavat ottaa osaa maailman tapahtumiin ja meidän täytyy tyytyä siihen, mitä heidän teoistaan vain kuulemme. Ei siis pitäisi kieltää meiltä tuota pientä iloa.

— No siinä tapauksessa kerron mielelläni mitä tiedän, vastasi ritari ja istuutui tuolille, jolta Kustaa vasta oli noussut; — koko kaupunkimme on täynnä rummunlyöjiä ja torventoitottajia; sitäpaitsi suuri joukko vierasta sotaväkeä, jonka avulla tulemme kurittamaan uppiniskaista Ruotsin aatelia. Heti kun laskemme kirveen puun juurelle, ryömivät he ristin juureen luvaten katumusta ja parannusta, mutta rikkovat lupauksensa ja valansa paikalla, kun olemme kääntäneet heille selkämme. Mutta nyt on koittanut tilinteon päivä ja nyt…

— Joko te taas puhutte sodista ja tappeluista, keskeytti hänet Sofia rouva. — Minkätähden ylvästellä voitosta ennenkuin se on saatu? Sitäpaitsi ei uteliaisuutemme koskenut sitä.

— Täällä on kulkenut kamalia huhuja herra Torben Oxesta, huomautti rouva Mette.

— Luultavasti ne eivät ole olleet todellisuutta kamalammat, vastasi Otto herra. — Hänet teloitettiin Pyhän Kertun kirkkomaalla muutama viikko sitte.

— Kaikkien pyhien nimessä! Minkä rikoksen hän sitte oli tehnyt? huudahti Dorotea kauhistuneena.

— Rakastunut kauniiseen Dyvekaan.

— Mutta jollei tyttö…

— Siitä huolimatta oli hänen rikoksensa yhtä suuri. Sen saattoi rangaista yksin kuolemalla.

Ritari loi neitiin niin uhkaavan katseen, että veri hänen suonissaan tuntui jähmettyvän, mutta hän voitti samassa takaisin mielenmalttinsa ja virkkoi huolimattomasti:

— Tyttö ei varmaankaan välittänyt hänestä, muuten hän olisi hänet pelastanut.

— Sitä hän ei olisi voinut!

— Nainen voi mitä hän ikinä tahtoo!

— Älkää luottako siihen!

Sillä kertaa ei Dorotea luonut silmiänsä maahan, vaikka ritari häntä tutkivasti katsoi. Miltei uhkaava oli hänen silmäyksensä, kun hän virkkoi:

— Koetelkaa ensin ja arvostelkaa sitte.

— Kerrotaan rouva Sigbritin saaneen hanhen, joka joka päivä munii hollantilaisen kultarahan, mutta siinä jutussa varmaankaan ei ole perää? puuttui puheeseen Mette rouva, joka tahtoi johtaa keskustelun toisaalle.

— Miksei? Rouva Sigbrit on saanut aikaan suurempiakin kummia; kun kuninkaan raatiherrat tahtovat päästä hänen puheilleen, niin he tuntikausia saavat odottaa portilla ennenkuin hän suvaitsee ottaa vastaan heidät.

— Kerrotaan hänen pitäneen kapakkaa Bergenissä, huomautti Sofia rouva.

— Niin, se on yhtä totta kuin että hän nyt on mahtavin rouva Kööpenhaminassa. Ylhäisö kumartaa hänelle syvempään kuin nuorelle kuningattarelle.

— Nuori kuningatar raukka! huudahti Sofia. — Kertokaa meille jotakin hänestä.

— Ja hovista! lisäsi Mette rouva.

— Olen kuullut, kertoi ritari, — että hänen armollaan on helmiä, joitten kauneuden vertaa ei vielä ole nähty tässä maassa; samaten ovat hovipuvutkin mitä loistavimmat, mutta niin laajat, ettei itse ihmistä juuri ollenkaan näe; pelkkää silkkiä, kultakangasta ja samettia.

— Voi maailman lopun aikaa, huokasi Mette rouva, — rutto varmaankin pian tulee maahan.

— Se on jo kauvan raivonnut; rutto on Ruotsissa ja Kööpenhaminassa. Tänään eletään, huomenna kuollaan. Varsinkin se kuuluu tarttuvan vanhanpuoleisiin naisiin.

— Taitaapa se tarttua nuorempiin ritareihinkin, jotka eivät saata pitää suutaan kurissa, kuului terävä vastaus; mutta samassa laski lääniherra kätensä Otto herran olkapäälle.

— On jo myöhäistä. Varmaankin arvoisa vieraani jo halajaa mennä levolle.

— Väsymystä en tunne, vastasi ritari ja nousi, — mutta minun täytyy koota ajatukseni. Aion nimittäin pyytää huomenna saada puhua kanssanne, ja sentähden lienee parasta lähteä levolle.

— Missä ruotsalainen on? kysäisi hän samassa vilkkaasti ja katseli tutkien ympärilleen.

— Hän meni aikoja sitte huoneeseensa!

— Onko hänen huoneensa likellä minun suojaani?

— Suoraan pihan toisella puolella.

— Vai niin. Olisi muuten ollut hauskaa hetkisen jutella hänen kanssaan… Kai te pidätte häntä ankaran valvonnan alaisena?

— Se ei ole tarpeellista.

— Eikö? No, siitä saamme huomenna puhua. En tahdo kauvemmin häiritä naisia! ja ritari kumarsi ensin Mette rouvalle, joka, ojentaen hänelle kätensä, reippaasti virkkoi:

— En enää ole teille suutuksissani pahoista toivomuksistanne;
Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet.

— Anteeksi, mutta te ärsytitte minua, vastasi ritari hiljaa.

Sofia toivotti hänelle hyvää yötä ja kehoitti häntä laskemaan huoneensa ikkunaruudut, jotta hänen unensa kävisi toteen.

Kun hän sitte ojensi kätensä Dorotealle, näytti tyttö ensin aikovan vetää pois kätensä, mutta sitte pisti hän pienet jääkylmät sormensa hänen kouraansa, jopa salli ritarin moneen kertaan painaa niitä.

Lääniherra saattoi itse vieraansa makuuhuoneeseen ja sytytti kynttilät. Kumpikaan ei puhunut mitään ja isäntä lausui jo jäähyväiset lähteäkseen pois, kun herra Otto äkkiä kiivaasti virkkoi:

— Minusta nuorin tyttärenne on paljon muuttunut.

— Nuorten mieli on kuin huhtikuun ilma: siinä vaihtelee sade ja päiväpaiste, vastasi isä.

— Olette ehkä oikeassa… Mutta mitä tuo on? Luutun säveliä tunki huoneeseen ja hetkisen perästä kuului kaunis, miehekäs ääni.

— Se on ruotsalainen! huudahti Otto.

— Niin. Hänen on tapana soittaa luuttua aikansa kuluksi.

— Kas. Eivätkö nuo ole teidän tyttärenne tuolla ikkunassa kuuntelemassa?

— Ehkä. En sitä heiltä kiellä.

— Mutta jos hän soittaa itsensä heidän sydämiinsä?

— Sofia on vapaasta tahdosta ruvennut Gregori Ulftandin vaimoksi ja ylpeä Doroteani ei mene ruotsalaiselle aatelismiehelle. Nukkukaa rauhassa, junkkari Kustaa Eerikinpoika ei tule olemaan toivomustenne tiellä. Hyvää yötä, poikani! ja lääniherra taputti häntä olkapäälle ja läksi.

— Olkoon hän oikeassa! mietti Otto ja sulki ikkunan, jottei laulu kuuluisi. Pian nukkui hän syvää, häiritsemätöntä unta.

2.

UNI.

Kustaa Eerikinpoika lakkasi laulamasta, laski luutun käsistään ja peitti niillä kasvonsa. Menneitten aikojen kuvat väikkyivät hänen silmissään; hän näki vanhemmat, siskot ja Torpan kartanon, jossa hän oli viettänyt onnellisimmat päivänsä. Sten Sture taisteli yhä maansa ja valtakuntansa puolesta, sen hän tiesi. Mutta oliko Hemming Gadd yhä vankeudessa? Hän ei koskaan ollut kysellyt mitään; ja ne uutiset, jotka hänen läsnäollessaan kerrottiin Ruotsin asemasta, olivat yhtä vähän uskottavat kuin luotettavat. Mutta aina kun isänmaan asiat vaan johtuivat hänen mieleensä, karmivat vilunväreet hänen selkäpiitään ja yksin luutun sävelet saattoivat silloin tyynnyttää hänen mielensä myrskyä; tai asteli hän pitkin askelin edestakaisin huoneessaan.

— Minä olen häkkiin teljetty leijonanpoika, virkkoi hän itsekseen; — ken minulle ojentaa auttavan käden? Sillä yksinäni en mitään mahda.

Hemming Gadd ja hän olivat yhdessä lähetetyt Kööpenhaminaan ja muisto siitä keskustelusta, joka heillä matkalla oli ollut, oli hänen ainoa lohdutuksensa ja yllykkeensä. "Ruotsi voi puolustautua, jos se tahtoo", oli vanha piispa sanonut, "mutta kolme neljäsosaa aatelistosta on kurjia raukkoja, jotka kumartelevat kuningasmahtia; niistä täytyy tanskalaisen ensin imeä pois veret; vasta sitte voi Ruotsin kansasta ja jälellejääneestä aatelistosta tulla vapaita miehiä, jos he vaan saavat kelpo johtajan".

Nuorukaisen usko pelastukseen oli tietysti vielä suurempi kuin vanhuksen. Että kelpo johtaja saattoi pelastaa Ruotsin, niissä sanoissa oli kummallinen taika.

Sekä Sten Sture että vanha Hemming olivat antaneet hänestä hyvän arvostelun. Ja millä ilolla hän oli valmis uhraamaan henkensä rakkaan isänmaan edestä!

Kansa oli nykyään valistuneempi kuin Engelbrektin aikana ja koska kerran tämä oli onnistunut aikeessaan, niin miksei Kustaa onnistaisi!

Mutta vapaus oli onnistumisen ensi ehto ja miten hän sen saisi? Monia monituisia kertoja hän epätoivoissaan oli korottanut kätensä taivasta kohti, mutta enkeliä ei kuulunut, joka olisi avannut vankilan portit: hän oli ja pysyi vankina.

Tavattomia voimainponnistuksia hänen tuli kestää voidakseen tekeytyä kuuroksi ja sokeaksi, kun tanskalaiset hänen ympärillään laskettivat pilaa hänestä ja hänen maanmiehistään.

Monasti heiteltiin ruotsalaisista ritaritiloista arpaa ja joskus riideltiin siitä, kuka saisi naida hänen oman sisarensa.

Sellaisten tapausten jälkeen Kustaa tuskin saattoi hillitä mieltään, ja kiireen kautta palasi hän hiljaiseen huoneeseensa, varmana siitä, että kiusaajat seuraavana päivänä taas alkaisivat entisen pelin.

Tänään niinkuin edellisinäkin iltoina oli luuttu tuudittanut hänet rauhaan. Hän oli ajatuksissaan katsellut elämänsä lyhyttä tarua ja sitte laskeutunut levolle; mutta unta häiritsivät levottomat mielikuvat ja tuontuostakin hän säpsähti, sillä hän luuli jonkun maininneen nimeään.

Vasta aamupuoleen yötä hän nukkui raskaaseen uneen. Ja äkkiä tuntui siltä kuin hän olisi ollut ulkona ja hänen vieressään olisi seisonut kynttilä, joka valaisi tavattoman kirkkaasti. Hän tahtoi ottaa sen käteensä, mutta se väistyi yhtämittaa. Hänet valtasi yhä suurempi halu saavuttaa se. Hänen edessään oli raivaamaton tie ja metsä, jonka tiheys oli miltei läpitunkematon; kasvoja, käsivarsia ja jalkoja haavoittivat risukot ja riippuvat oksat, jalat sattuivat verille teräviä kiviä vastaan, joita oli hänen tiellään, mutta hänen halunsa omistaa kynttilä oli yltynyt miltei tuskaksi: hänen täytyi se saavuttaa tai sortua. Milloin oli hän sakeassa metsässä, milloin oli hänen edessään iso, pimeä rakennus, milloin suuri ihmisjoukko, joka miekkojen asemasta korotti häntä kohti eläviä, pihiseviä käärmeitä pistimineen.

Mutta puiden latvojen takaa valaisi kynttilä; se loisti esiin vanhan, rappeutuneen rakennuksen ikkunoista ja raoista, sen hohde ylettyi vihollislaumojen päällitse, ja hänen kykynsä kasvoi tavattomalla voimalla; hän raivautui tiheän metsän halki, vanhat muurit kaatuivat hänen kätensä iskusta; aseetonna hän ryntäsi ihmislaumaa kohti ja se väistyi kauhistuneena valon tieltä. Kynttilä kulki yhä hänen edellään, monasti hän jo luuli olevansa niin lähellä sitä, että aikoi käydä siihen käsiksi, mutta yhä se vaan väistyi.

Hengästyneenä hän seisahtui katselemaan haavoittuneita jäseniään. "Jospa minulla vaan olisi vahvat vaatteet!" ajatteli hän; samassa tunsi hän komean ritaripuvun sujuvan pitkin ruumistaan; se sopi hänelle mainiosti ja kynttilä oli aivan likellä; se näkyi miltei seisahtuneen häntä odottamaan. Häneltä pääsi ilon huokaus ja hän kiirehti sitä tavoittelemaan, mutta yhä vieläkin se väistyi. Puku esti hänen askeleitaan, mutta hän ei sittenkään tahtonut siitä luopua, ja väkevällä voimanponnistuksella päätti hän saavuttaa päämääränsä. Hän rupesi kiireesti juoksemaan, ympäristö miltei tanssi hänen silmissään; esteet katosivat, kynttilä tuli yhä likemmä, ei tarvinnut muuta kuin ojentaa käsi sitä ottamaan ja — samassa hän heräsi.

Heräsi läpimärkänä hiestä. Vasta pitkän ajan päästä hän pääsi täyteen tajuntaan, unikuvat leijailivat niin elävinä hänen edessään, että kului hyvä hetki ennenkuin todellisuus sai voiton.

Kirkas aurinko paistoi huoneeseen ja Kustaa nousi kiireesti. Palvelija, joka hetken kuluttua tuli sisään, kertoi jo kahdesti käyneensä huoneessa, mutta armollinen herra oli nukkunut niin makeaa unta, ettei hän ollut uskaltanut häntä häiritä.

— Satuloi hevoseni, Torkel, tahdon lähteä metsään, nyt heti paikalla.

— Ennenkuin armollinen herra on mitään nauttinut?

— Niin, kuulethan sen!

Kustaa tahtoi olla yksin mietteineen. Hänen ajatusmaailmaansa oli syntynyt jotakin uutta, hän tunsi olevansa niin merkillisen voimakas ja täynnä toivoa.

Parin hetken kuluttua ratsasti hän metsään. Häntä seurasi palvelijapoika, joka ei milloinkaan saanut heittää häntä silmältä.

Tämä oli roteva, viekas ja sukkela nuorukainen, yhtä ikää kuin Kustaa. Lääniherra oli sanonut, että hänen henkensä joutuisi vaaraan, jos hän päästäisi ritarin näkyvistään, jotavastoin hän löytäisi onnensa, jos tarkasti hoitaisi vartijatointaan.

Tosin Torkelin käsitykset onnesta olivat mitä alkuperäisintä laatua. Hänen toiveensa rajoittuivat siihen että hän sai tarpeeksi ruokaa eikä liiaksi selkäänsä, ja tämän onnensa saavuttamiseksi oli hän valmis ryöstämään ja surmaamaan, jos hänen herransa käski.

Tuuhea tammi- ja pyökkimetsä oli punonut oksansa niin tiheäksi verkoksi, ettei sen läpi päässyt ainoakaan auringonsäde; maa oli niin liejuista ja raivaamatonta, että hevoset vaivoin pääsivät kulkemaan, mutta ritari ei sitä huomannut, hänen ajatuksensa olivat kaukana, muilla mailla. Mitä merkitsi kynttilä, jota hän unissaan oli ajanut takaa, mitä merkitsivät kaikki hänen omituiset näkynsä?

He olivat ratsastaneet noin puoli penikulmaa, kun he näkivät valon loistavan puitten takaa; hetkisen perästä he huomasivat pienen raivatun alan, jolle oli levitetty lampaannahkoja, ja niillä istumassa oli kaksi miestä. Toinen paikkasi vanhaa nahkatakkia, toinen loikoi vatsallaan, kepillä kohennellen tulta. Ensinmainitun yläruumis oli alaston, hänen kaareva rintansa oli karvainen ja hänen käsivartensa tavattoman paksut.

Toinen miehistä oli miltei kauhean näköinen; hän polki jaloillaan maata, jotta lika pärskyi suoraan hänen päälleen, mustat hiukset riippuivat pitkinä suortuvina matalalla otsalla, parta oli karkea ja pörröinen; silmät katosivat syviin onteloihin, nenä oli litteä ja suun kohtaa merkitsi pitkä halkeama.

Kustaa ratsasti likemmä.

— Mistä te olette kotoisin? kysyi hän ystävällisesti. Pitkällään oleva mies kääntyi toiselle kyljelleen, oikein nähdäkseen vieraan.

— Susilla ja ketuilla ei ole ystäviä, vastasi hän sitte. — Ne ovat kotoisin kaikkialta eivätkä mistään, ja samassa teki hän tutunomaisen liikkeen Torkelille ja kääntyi takaisin vatsalleen.

— Mutta te ette ole eläimiä, vaan ihmisiä, vastasi Kustaa. — Kysyn siis vieläkin: mistä olette kotoisin?

— Tuolta, armollinen herra, vastasi mies joka neuloi, ja viittasi oksista ja risuista tehtyä rotkoa, jonka katto oli turpeilla peitetty. — Tuolla me asustelemme.

— Sekä kesät että talvet?

— Niinkuin metsän pedot, jatkoi pitkällään oleva mies, kääntyen ympäri niin että tuli selälleen, — me otamme ravintomme mistä saamme ja nauramme sekä laille että evankeliumille.

— Olette varmaankin sissejä?

— Kyllä, miksemme myöntäisi sitä? Hirttoköysi heiluu yhtämittaa silmiemme edessä, mutta me ymmärrämmekin pysyä siitä niin kaukana kuin suinkin.

— Eiköhän olisi parempi viettää järjestettyä elämää ja tehdä työtä?

— Ja raataa loppuun voimansa herrojen palveluksessa. Ei kiitoksia! ja mies nauroi rajusti.

Neuloja nosti päätään; hänen kasvonsa olivat ystävälliset, miltei tyhmän näköiset.

— Esra raukalla on vaimo ja lapset, virkkoi hän. — Poika vietiin sotapalvelukseen, lienee jo kuollut, vouti otti häneltä ainoan lehmän ja vaimo ja kuolemaisillaan oleva tyttö istuvat tuvassa, jolleivät jo ole kuolleet nälkään. Esra ei saanut katselleeksi kurjuutta ja sentähden tuli hän tänne metsään minun luokseni. Minulla on vielä muutamia kuivaneita kalapalasia ja kun ne loppuvat niin saamme keksiä uusia keinoja.

Ja mies vahasi lankansa, pujotti sen neulansilmään ja rupesi neulomaan.

Samassa kuului Torkel katkerasti nyyhkyttävän ja kun Kustaa kääntyi häneen katsomaan, näki hän hänen kasvonsa aivan turvonneen pidätetyistä kyynelistä.

— Onko tuo isäsi? kysyi Kustaa. Omituinen aavistus oli lentänyt hänen päähänsä.

— On, herra. Ja sisar ja äiti ovat kuolemaisillaan nälkään, vaikeroi nuorukainen.

— Etkö ole puhunut asiasta lääniherralle?

— Isä on metsävaras ja melkein henkipatto. Tuvan olisi jo aikoja sitte pitänyt olla kylmillään, mutta armosta se vielä on saanut pysyä sillään.

— Asuvatko he kaukanakin täältä?

— Kappaleen matkan päässä länteen päin.

— Ajetaan sinne! ja Kustaa otti rahan taskustaan. — Rahavarani ovat niin pienet, etten saata antaa enempää, virkkoi hän punastuen ja ojensi Esralle rahan. Tämä otti sen kiireesti ja pisti poveensa, lausumatta edes kiitosta.

Kustaa toivotti "Jumalan rauhaa" ja ajoi sitä suuntaa kohti, minne Torkel oli neuvonut. Hetkisen kuluttua he seisahtuivat pienen mökin eli oikeammin sanoen maakuopan eteen, josta nousi paksu savu. Torkel hypähti kiireesti hevosensa selästä ja riisti auki rappeutuneen oven. Huone oli täynnä savua; kesti hyvän aikaa ennenkuin Kustaa saattoi nähdä naisen, joka liikkui lieden ääressä, ja surkean olennon, joka lepäsi nurkassa olkisäkillä. Torkel kiiruhti äitinsä luo, heidän välillään syntyi kiivas kina, kunnes äiti vihdoin antoi perään, astui Kustaata kohti ja heittäysi polvilleen hänen eteensä.

— Ankara herra, huusi hän, — älkää syöskö minua onnettomuuteen!

— Miksi sinä ajattelet niin pahaa minusta? kysyi Kustaa hämmästyneenä.

— Katsokaa tytärtäni, huudahti nainen, osoittaen nuorta tyttöä, joka laihana kuin luuranko ja suljetuin silmin lepäsi kurjalla vuoteella. — Nälkä ja kova työ ovat tehneet hänet tuollaiseksi; hän ei ole kahteen päivään syönyt mitään; itse voin nähdä nälkää ja vaikka kuolla nälkään, mutta kun minun pitää nähdä hänen silmiensä seuraavan itseäni ja tietää että ne minulta anovat leipäpalaa, jota minä en saata antaa, niin se on pahempaa kuin helvetin kaikki tuskat. Varhain aamulla läksin lahden rannalle, seisoin kauvan kivellä vedessä; vihdoin nykäisi ja onkeeni tarttui suuri harjuslohi. Miltei huudahdin ilosta, mutta sitte lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa, sillä eihän tyttöraukan tänään tarvitse kuolla nälkään. Oli niin varhainen aamu, ettei onneksi kukaan tullut minua vastaan, ja nyt on kala keitetty. Tiedän kyllä että se on varastettua tavaraa, mutta tuleeko minun antaa lapseni kuolla nälkään?

Epätoivoisena nainen väänteli käsiään.

— Älkää kuluttako aikaa hukkaan, vaan antakaa hänelle ruokaa, virkkoi Kustaa liikutetuin mielin.

Sydäntä särkevää oli nähdä kuinka sairaan silmät ruokaa nähdessä miltei pullistuivat ulos kuopistaan. Ahmimalla hän sitä nieli ja kun se loppui, loi hän äitiin niin rukoilevan, tuskallisen katseen, että Kustaakin pyysi että hänelle annettaisiin enemmän.

Se vaikutti häneen sentään niin pahaa, että hän miltei oli heittämäisillään henkensä, mutta vihdoin hän tointui ja vaipui uneen.

Silloin kysyi Kustaa, minkätähden ei mies tehnyt työtä heitä elättääkseen. Nainen katsahti Torkeliin ja virkkoi sitte hiljaa:

— Hän varasti kerran lampaan, suuri hätä hänet siihen pakoitti; silloin leikattiin häneltä varastamisen merkiksi korva ja siitä asti hän on ollut henkipatto, eikä kukaan ota häntä leipiinsä. Nyt hän on tullut kuin villiksi eläimeksi.

Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka Torkel vihdoin katkaisi sanoilla:

— Herra kulta, pelkään että linnassa tulevat rauhattomiksi, kun olemme viipyneet näin kauvan.

Kustaa nousi.

— Jollen itse saata tulla luoksenne, niin minä Torkelin kautta lähetän teille niin paljon ettei teidän tästälähin tarvitse nähdä nälkää, sanoi hän liikutetuin mielin. Mutta nainen heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja peitti hänen kätensä suudelmilla ja kyynelillä.

Retkeilijät palasivat kotiin toista tietä, jonka Torkel arveli lyhemmäksi. Se olikin oikotie ja pian näkyi jo Kallön linna mäeltään: suuri, mahtava rakennus torneineen, aukkoineen, pimeä metsä komeana taustana. Etupuolella lepäsi kirkas järvi, huuhtoen rantoja; pitkä kivisilta johti maalta veden poikki.

Aamuaurinko valoi säteitään linnan pieniin, vihreähtäviin lasiruutuihin ja niityille ja vainioille, joilla hento oras nousi, satoa lupaellen.

* * * * *

Tahdomme ennen retkeilijäin tuloa palata linnaan. Vieras, joka sinne viimeksi saapui, on siksi korkea herra, että hänelle täytyy osoittaa kohteliaisuutta. Yö oli herra Otto Krabbelle ollut levoton, hän oli tottunut tekemään aivan niinkuin tahtoi ja nyt asettui este hänen tielleen, juuri hänen tavoitellessaan sitä onnea, jota hän eninten halasi.

Hän oli monta kertaa Kööpenhaminassa tavannut Dorotean ja silloin aina pitänyt hänestä, mutta kun tyttö viimein kävi siellä isänsä kanssa kuninkaan häissä ja hän näki hänen kauniin muotonsa ja punaiset poskensa, niin hän rakastui häneen. Ja tyttö osoitti hänelle selvästi enemmän suosiota kuin muille ihailijoilleen. Siitä hullaantui Otto herra uskomaan, ettei hänet ollut Dorotealle yhdentekevä.

Mutta kun hän nyt saapui saamaan vahvistusta toiveilleen, niin neito miltei käänsi hänelle selkänsä. Kuka lieneekään ollut hänen salaisen rakkautensa esine; Otto Krabbe se ei ainakaan ollut.

Hän nousi varhain aamulla ja ajoi luotaan yön synkät mielikuvat. Jos tuo Kustaa Eerikinpoika todellakin uskalsi ajatella tytön omistamista, niin kyllä Otto Krabbe tiesi keinoja, joilla hänet tehtäisiin vaarattomaksi.

Hän pukeutui sinä aamuna tavallista suuremmalla huolella, leveä, ommeltu kaulus oli hartioilla ja pitkä tukka kiertyi kauniina kiharoina korvien ja niskan kohdalla; pienessä peilissä ei hän saattanut nähdä kuvaansa kuin puoleksi, jonkatähden hän välinpitämättömästi viskasi sen luotaan ja ajatteli, että tyttö sai tyytyä häneen sellaisena kuin hän oli.

Saliin astuessaan tapasi hän siellä heti Dorotean. Tyttö oli yksinkertaisessa valkeassa aamupuvussa, joka hänelle erinomaisesti sopi, järjestämässä keväisiä kukkia; osa niistä oli pudonnut lattialle ja toisia hän kuumeentapaisella kiireellä asetteli kahteen hopeamaljaan.

Hän ei ollut kuullut Oton askeleita, joten tämä rauhassa saattoi jäädä häntä katselemaan; kiire oli enentänyt hänen poskiensa punaa, Otto ei koskaan ollut nähnyt häntä niin kauniina.

— Dorotea! kuiskasi hän hellästi.

— Kuka siellä? kysyi Dorotea kääntymättä.

— Se, joka rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa!

Säihkyvin silmin käänsi tyttö päätään ja näki silloin ikkunassa riippuvasta peilistä Otto Krabben synkät piirteet aivan takanaan.

— Etkö vastaa? kysyi ääni taaskin.

— En luota sinuun!

— Luotat jos rakastat.

— En tahdo rakastaa.

— Mikset?

— Jottei minua petettäisi.

— Mutta jos pyhästi vannon…

— Älkää vannoko, herra Otto Krabbe, en siltä paremmin luota teihin, vastasi tyttö nauraen ja kääntyi häneen päin. Mutta hänen poskensa ei enää punoittanut, se oli käynyt vallan kalpeaksi. Äkkiä hän istuutui.

— Myöntäkää että erehdyitte äänestä, huudahti ritari kiivaasti ja tuli häntä likemmä.

— Entä jos olen päättänyt antaa kaikille kosijoilleni saman vastauksen?

— Kaikille, poikkeuksettako?

— Te ette ole rippi-isäni.

— En, mutta minun täytyy tietää, oletteko antanut rakkautenne arvottomalle, vankiraukalle, jonka vapaus on minun vallassani ja joka kalliisti saa maksaa, jos hän on ryöstänyt rakkautenne.

— Oletteko mieletön, herra Otto Krabbe! huudahti Dorotea, koettaen säilyttää mielenmalttinsa. — Herra Kustaa Eerikinpoika ei ole aikonut rakastua minuun enempää kuin minäkään häneen; mutta me sisarukset olemme osoittaneet hänelle ja hänen onnettomuudelleen myötätuntoisuutta; te ja teidän vertaisenne ivaatte ja pilkkaatte häntä; sentähden hän mieluummin seurustelee meidän kanssamme ja laulelee meille silloin tällöin. Pyhä neitsyt, pitääkö minun vieraalle vastata teoistani? Kukaan ei vielä milloinkaan ole uskaltanut langettaa varjoa minun tai sisareni kunnialle ja nyt sen tekee mies, joka sanoo rakastavansa minua. Oi!

Tyttö kätki kasvot käsiinsä ja purskahti hillittömään itkuun. Herra Otto hämmästyi niin ettei tietänyt mitä uskoa. Tytön suru liikutti häntä, hän lankesi hänen jalkainsa juureen ja rukoili häneltä anteeksi.

— Jos minulla olisi veli, huudahti Dorotea, korottaen kauniit silmänsä taivasta kohti, — niin hän kostaisi häväistyksen, jonka olen saanut kärsiä.

— Mitä te vaaditte vikani sovittamiseksi? kysyi nuori ritari epätoivoissaan; — te ette aavista mitä toivoton rakkaus on ja mihin mustasukkaisuus saattaa johtaa.

— Olette mustasukkainen… minulle?… Ah, sillä kasaatte syntiä synnin päälle; menkää, en koskaan tahdo nähdä teitä silmieni edessä!

— Dorotea, sinä teet minut hulluksi!

— Ja te pelästytätte minut kuoliaaksi; olemme siis kuitit.

Häneen katsomatta asteli neiti ikkunan luo, nojasi kuuman otsansa ruutuun ja nyyhkytti tuontuostakin. Hetkisen tuntui ritari epäilevän, sitte hän seurasi häntä.

— Merkitseekö tämä että kaikki on lopussa? kysyi hän käheällä äänellä.

— Merkitsee! Dorotea ojensi hänelle kätensä. — Hyvästi!

Tuntiessaan tytön sormet kädessään heittäysi hän uudestaan maahan ja kietoi väkevät käsivartensa hänen ympärilleen.

— Miksi sinä kidutat minua? kuiskasi hän. — Sinä tiedät että olet minulle rakkain maailmassa.

— En tahdo ruveta kenenkään orjattareksi.

— Hallitsijattarekseni, kuningattarekseni sinut teen, tottelen sinua kaikessa, jos vain tulet omakseni. Miksemme saata mennä naimisiin heti paikalla ja sinä lähteä mukaani nyt jo?

— Niinkuin mikäkin halpa porvaritytär! Sinä et tiedä mitä sanot.

Tyttö riistäytyi irti.

— Dorotea, sano mitä vaadit, mutta älä ärsytä minua yli voimieni.

— Tahdon että herra Otto Krabbe saapuu tänne kosimaan suuren saattojoukon seuraamana, niinkuin tapa vaatii. Sitte tahdon että Kallön linnan herra kysyy tyttärensä mielipidettä ennenkuin hän hänet naittaa ja että hän saa valita puolisokseen kenen tahtoo.

— Mutta jos hän silloin kieltäytyy.

— Saattaapa olla, herra Otto, ettette milloinkaan saavu.

— Ei, ei. Rakastan teitä niin että asettukoon tielle mitä esteitä tahansa, teidän pitää tulla vaimokseni, sen vannon miekkani kautta, ja pantiksi otan tämän suudelman.

Hän sulki neidon syliinsä ja suuteli häntä niin kiireesti, ettei hän ehtinyt sitä estää. Hehkuvin poskin ja säteilevin silmin hän jäi hänen eteensä seisomaan.

— Tahtoisin lyödä teitä! virkkoi hän.

— Olkaa varoillanne taikka otan toisen suutelon! Samassa astui lääniherra sisään.

— Olen hakenut teitä, herra Otto, alkoi hän, — te tahdoitte puhua kanssani ennen aamiaista.

— Niin tahdon vieläkin!

— Menkäämme minun huoneeseeni, siellä saamme parhaiten olla rauhassa. Mikä nyt on? kysyi lääniherra kääntyen Dorotean puoleen, joka seisoi miltei liikkumattomana.

— Ehkä minä saan selittää, kun olemme kahdenkesken, puuttui Otto herra puheeseen, ja molemmat miehet läksivät huoneesta; tulemme pian heitä seuraamaan.

Jäätyään yksin viskasi Dorotea maahan kaikki kukkaset toisesta maljasta ja upotti siihen kauniin pienen suunsa; hän ravisti päätään ikäänkuin päästäkseen jostakin pahasta, sitte hän nenäliinallaan rupesi hankaamaan huuliaan ja poskiaan jotta ihoa kirveli.

— Se inhoittava, hävytön ihminen, tulee suutelemaan tyttöä vastoin hänen tahtoaan. Teloittaa hänet pitäisi ja panna piikkipyörälle sellaisesta rikoksesta.

— Ja nyt he hierovat minusta kauppaa… ha ha ha kuinka minä heidät petkutan! jatkoi hän tanssien pitkin huonetta. — En aavistanut että tämä kävisi näin hyvin. Nytpä minä leikittelen hänen kanssaan ja lahjoitan sentään sydämeni sille jota rakastan. — Kas, tuolla hän tuleekin, terveenä, reippaana kuin nuori sankari. Oi, nyt hän nostaa silmänsä… ei, hän ei saa nähdä minua, sillä silloin hän tervehtii ja sen saattaisi susi tuolla huoneessa nähdä… oi miten tulen olemaan varovainen tästälähin… mutta jos hän jonakin päivänä rupeaa yhtä rohkeaksi kuin herra Otto… niin silloin sallin ehkä hänen ottaa suudelman!

Nauraen tyttö juoksi pukeutumaan. Ja me kiiruhdamme nyt lääniherran työhuoneeseen, jossa molemmat herrat istuvat ikkunan ääressä.

— Antakaa hänet minulle! huudahti Otto Krabbe. — Rakastan häntä enemmän kuin sanoin saatan lausua.

— Hän on vielä niin nuori, vastasi isä, — tuskin seitsemäntoista vanha, ja arvelen että meidän hiukan täytyy odottaa.

— Sallittehan minun koettaa voittaa hänen sydämensä?

— Soisin mielelläni että se teille onnistuisi.

— Luuletteko jonkun olevan tielläni?

— Ei minun ymmärtääkseni, mutta kuka tietää mitä tulevaisuus tuo myötänsä?

Tumma puna lensi Otto herran kasvoille.

— Minä tulen vartioimaan häntä ikäänkuin hän jo olisi omani, lausui hän. — Kartanoni Lindenäs ei ole monenkaan penikulman päässä. Saatte nähdä että minusta tulee talonne ahkera vieras.

— Toivon saavani teistä rakkaan pojan.

He pusersivat toistensa kättä ja Otto herra puuttui puheeseen:

— Tuon viestejä ja terveisiä kuninkaalta, sanoi hän, ottaen povitaskustaan kirjeen, jonka jätti Eerik Banérille.

Tämä otti kirjeen ja luki. Siinä oli käsky kuninkaalta hänen hyvälle ystävälleen ja lääniherralleen herra Eerik Banérille, että tämä Kustaa Eerikinpoikaa kohtelisi herra Otto Krabben käskyjen mukaan, pääasiallisesti siinä suhteessa, ettei vangille annettaisi tilaisuutta paeta Kallösta.

— Se ei ole mahdollista; sitäpaitsi Kustaa on haaveilija, joka minun luullakseni viihtyy kaikkialla; mutta kuninkaan käskyä pitää totella. Mitä sinä aiot tehdä hänelle?

— Hankkia varman vanginvartijan.

— Sellainen hänellä jo on. Mutta voithan hankkia paremman.

— Minä koetan. Mutta täytyykö hänen välttämättömästi viettää aikaansa tyttärienne seurassa?

— Tarkoitat Doroteaa. Mutta jos hän mielellään viettäisikin aikaansa hänen seurassaan, niin etkö luule että se on paras keino karkausyrityksiä vastaan?

— Minun kihlattuni! huudahti Otto nousten istualtaan, — hänetkö uhrattaisiin tuollaisen karkulaisen tähden?