KUSTAA VAASA JA HÄNEN AIKALAISENSA II: AURINKO LASKEE

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

1. Taistelu uusien ja vanhojen olojen välillä. 2. Kateelliset naapurit. 3. Lauri Pietarinpoika. 4. Pettymys. 5. Vielä kerran kuningas Kristianista. 6. Svante Sture ja Lyypekki. 7. Kun ihminen on ottanut paholaisen veneeseensä. 8. Pimeyden voimat. 9. Aatami rakastuu. 10. Toinen morsian. 11. Ristiriitoja. 12. Dackesota. 13. Valkenee. 14. Myrskyn tauottua. 15. Aseihin, aseihin!

1.

TAISTELU UUSIEN JA VANHOJEN OLOJEN VÄLILLÄ.

Surkeasti olivat vanhan valtiohovimestari Ture Jönsinpojan toiveet pettäneet.

Hänellä oli kolme poikaa, mutta ainoastaan nuorin, tuomiorovasti Göran, kuului hänen puolueeseensa.

Molemmat vanhemmat, Juhana ja Lauri, olivat kuninkaan vilpittömiä ystäviä.

Ture herra oli sitä mieltä, että Kustaa oli saanut aikaan Juhanan ja Kristina Gyllenstjernan naimiskaupat ja samalla kumonnut kaikki hänen oivalliset suunnitelmansa.

Juhanan itsepintaisuuden hän kyllä tunsi ennestään, mutta ettei nyt Kristina rouva edes poikansa tähden…

Ture herra koetti kaikkia keinoja: hän vetosi järkeen, hän selitteli ja pyysi, mutta turhaan. Kristina sanoi, että hänen poikansa on liian helläluonteinen. Hänestä voi tulla hyvä perheenisä, mutta kuninkaaksi ei hän sovi, ja äiti on aina varoittanut ja tulee aina varoittamaan häntä kallistamasta korvaansa sellaisille puheille sekä kehoittamaan häntä pysymään kuninkaansa uskollisena alamaisena ja rakastavana ystävänä.

Tuollaista kunnianhimon puutetta ei Ture herra voinut käsittää. Hän oli ollut naimisissa Kustaa herran tädin, Anna Vaasan kanssa ja monta vuotta laamannina Länsigötlannissa ja siihen perusti hän vaatimuksensa. Kuinka mainiosti hän osaisikin johtaa nuorta Sturea; jos todellakin oli niin hullusti, että hän luuli olevansa kykenemätön hallitsemaan, niin ei hänen todellakaan tarvitsisi muuta kuin pidellä valtikkaa käsissään, sillä kyllä Ture herra pitäisi huolta hallinnosta.

Harvoin joutuu ihminen siihen pulaan, ettei toinen huoli korkeinta mahtia, ja sentähden Ture herra yhä pysyi toivossa. Jolleivät muut tahdo murtaa Kustaan valtaa, niin kyllä hän sen tekee; parempi käydä suoraan asiaan käsiksi kuin ruveta vehkeilemään lapsen selän takana, sillä silloin joutuu jonkillaiseen vastuunalaisuuteen.

Hänen täytyi nyt hankkia muita liittolaisia.

Miksi hänen vanha, kelpo ystävänsä Hans Brask oli lähtenyt pois! Olisipa hän nyt ollut taistelemassa hänen rinnallaan, yhdessä he olisivat repineet alas kaikki nuo uudet liisteröimiset ja asettaneet vanhat, pysyväiset tavat takaisin paikoilleen.

Eräänä päivänä, kun Ture herra juuri näitä ajatteli, ilmoitettiin hänelle, että huntuun verhottu nainen tahtoo häntä puhutella.

— Päästäkää hänet sisään.

Pitkä, komea nainen, astui huoneeseen.

— Olemmeko kahden? kysyi hän heti. Ture herra sulki kaikki ovet.

— Meitä ei kukaan häiritse. Nainen siirsi huntua syrjään.

Hän oli Pyhän Klaaran luostarin abbedissa, suuren Hans Braskin sisar.

— Jalo rouva! huudahti Ture herra.

Nainen heittäytyi tuolille istumaan ja purskahti itkuun. Ture herra otti nenäliinansa ja painoi sen silmilleen.

— Minä sain kirjeen, virkkoi nainen sitte murtuneella äänellä.

— Olivan luostaristako?

— Niin, hän on yhä siellä.

— Minulle hän ei ole kirjoittanut.

— Oi, hänen sielunsa on niin lamauksissa!

— Käsitän sen.

— Mutta hän ikävöi kotiin.

— Todellako?

— Olen monta kertaa pyytänyt häntä tulemaan.

— Hänen täytyy tulla!

— Hän ei voi.

— Onhan hänellä kuninkaan suojeluskirje.

— Sitä ei hän itse asiassa tarvitsisi. Sillä kerettiläiskuningas ei uskaltaisi häneen kajota, mutta Hans Brask ei saata nähdä kirkkoa ryöstettynä ja sen palvelijoita kodittomina; hän ei saata kuulla kuinka jumalatonta oppia saarnataan kirkoissa, kuinka papit rikkovat pyhän siveyslupauksensa ja menevät avioliittoon, kuinka paavin käskyjä ja kehoituksia poljetaan.

— Ajat ovat kamalat!

— Viimeiset päivät ovat käsissä!

— Voi Vesteråsin kauheaa resessiä!

— Minä kysyin häneltä, miten hän saattoi tehdä niin tavattomia myönnytyksiä.

— No, mitä hän sanoi?

— Minut valtasi ikäänkuin halpauksen tila, eikä minulla ollut ainoaakaan ystävää, joka olisi jakanut kanssani huolet.

— Pyydän anteeksi, minä sen kyllä tein; oikein osoittaakseni, miten minä heitä halveksin, annoin rummunlyöjän astua edelläni koko kadun mitan ja ilmoitin suoraan, että minusta vaan ei tehdä luterilaista eikä kerettiläistä.

— Varmaan hän oli liian lamautunut… ajatelkaa, että hänen oli täytynyt luopua Munkebodastaan.

— Se oli raakalaista menettelyä; minä kyllä rukoilin hänen puolestaan.

— Hän pyysi minua viemään teille kiitoksensa.

— Olisin tahtonut tehdä paljon enemmän.

— Tiedän sen, siksi tulinkin luoksenne.

— Onko teillä joku ehdotus?

— Tarjoan teille liittolaisia.

— Piispa Maunu Haraldinpoika Skarasta on ystäväni, kuiskasi Ture Jönsinpoika.

— Häntä seuraa moni muu.

— Sitte Thord Bonde ja Aksel Posse.

— Entä Måns Bryntenpoika?

— Valtiomarskiko?

— Niin juuri.

— Kuninkaan hyvä ystäväkö?

— Oli sitä.

— No mutta kuinka?

— Mustasukkaisuus muutti välin.

— Kummaltako puolen?

— Måns Bryntenpojan puolelta.

— Olisiko kuningas ensi kerran…

— Hän antoi tai otti suudelman, se on tunnettu asia.

— Kenelle, keneltä?

— Tuolta karanneelta luostarineitsyeeltä.

— Häpeällistä!

— Häneltä saattaa odottaa mitä tahansa.

— Mutta entä niinkutsuttu mies…?

— Seisoi tyynenä vieressä ja katseli.

— Entä Måns Bryntenpoika?

— Hänkin sai seisoa katselemassa, mutta ei siinä kyllä.

— No mitä sitte?

— Neitiä kiellettiin tulemasta Tukholmaan.

— Måns herran tähdenkö?

— Sekä hänen että muiden tähden.

— Vai niin, herra Kustaa Eerikinpojan tähden! Ja Ture Jönsinpoika hieroskeli tyytyväisenä käsiään.

— Eikä siinäkään kyllä.

— No mitä vielä?

— Kun oltiin matkalla eteläänpäin, kysyi Måns, miksi neidin piti jäädä sinne.

— No, mitä Kustaa Eerikinpoika vastasi?

— Sinun tähtesi ja sentähden, ettei minun arvoni sinun kauttasi tulisi loukatuksi.

— Asiahan on päivänselvä.

— Mikä estää miestä muutaman kuukauden kuluttua tuomasta häntä tänne.

— Tietysti ei mikään.

— Måns Bryntenpoika joutui mitä hulluimman mustasukkaisuuden valtaan.

— Se valitettavasti ei ole kestävää laatua.

— Näyttääpä tällä kertaa miltei olevan, sillä hän on jo kerran käynyt siellä pohjoisessa.

— Todellako! huudahti Ture herra.

— Mutta sillä kertaa ei mies ollutkaan niin taipuisa ja Måns sai palata näkemättä kaunotarta.

— Hän mahtaa olla hurmaava.

— Mutta nyt teidän pitää hankkia nainen, joka, jos suinkin, on vielä hurmaavampi.

— Pitääkö minun?

— Kyllä, joku joka kuuluu meidän puolueeseemme.

— Miksi?

— Kuninkaan ja hänen välinsä ei vielä ole rikottu. Sen täytyy tapahtua tytön kautta.

— En todellakaan tiedä.

— Eikö täällä nyt löydy yhtään nuorta, kaunista neitoa?

— On montakin, mutta ei sellaista, joka ottaisi opetusta meiltä ja rupeaisi meidän kätyriksemme.

— Sellainen täytyy löytyä! huudahti abbedissa pontevasti.

— Te voitte hänet löytää, jalo rouva.

— Minä?

— Niin, muut eivät siihen kykene.

— Mistä minä sitte hänet otan?

— Teidän viisas päänne kyllä keksii keinon.

— Hänen täytyy vihata kerettiläiskuningasta, kerettiläiskuninkaan lankeemus on hänen menestyksensä ehto!

— Måns Bryntenpoika on hyvää sukua ja saattaa vaatia ylhäisen morsiamen.

Rouva abbedissalle näkyi käyvän työlääksi lausua sanottavansa.

Herra Ture sen kyllä näki, mutta hän ei varmaan tietänyt, arvasiko hän oikein… Hänen täytyi varovasti tiedustella.

— Tietysti, sanoi hän painolla. Abbedissa vilkaisi häneen.

— Ymmärrättekö minut? kysyi hän ikäänkuin vaanien.

— Luulen ymmärtäväni, vastasi Ture herra syvästi huoaten.

— Maailma on niin paha, sanoi abbedissa, — että uskollisen kristityn täytyy riistää sydän rinnastaan ja heittää se susien syötäväksi.

— Se on totta.

— Måns Bryntenpoika on, likinnä teitä, rikkain ja mahtavin herra koko Itägötlannissa, mutta sen ohessa on hän kuninkaan ystävä ja se joka ryöstää häneltä tämän ystävän, tekee Jumalalle otollisen teon.

— Samaa mieltä olen minä.

— Minä olen siis tullut siihen johtopäätökseen, että se on velvollisuuteni.

— Pyhä velvollisuus, hurskas sisareni.

— Sattumalta, voinpa melkein sanoa kuin ihmeen kautta, tunnen minä nuoren tytön…

— Onko hän kaunis? kysyi Ture herra, maiskuttaen suutaan.

— "Kuin synti" olin melkein sanomaisillani.

— Todellako! ja Ture herran silmät loistivat.

— Hyvin nuori.

— Onko viisas?

— Viisas, viekas!

— Onko suurtakin sukua?

— On isän puolelta.

— Entä äiti?

— Kuollut.

— Sitä parempi.

— Hän on monta vuotta…

— Ollut luostarissa… sen arvasin.

— Isän hartaasta pyynnöstä…

— Saako isä tietää…

— Hän luulee, että olen päästänyt pois tytön.

— Mutta jos hän sattumalta saisi…

— Olkaa huoleti, hän ei koskaan ole häntä nähnyt.

— Sitä parempi.

— Nyt on kysymys siitä, mihin tyttö on sijoitettava?

— Ja millä nimellä?

— Jonkinlaisena kasvattajattarena, olen ajatellut.

— Eli ehkä seuranaisena?

— Se sopisi ehkä paremmin.

— Niilo Olavinpoika Vinge on herra Månsin likeisin naapuri… hänen vaimonsa on kivuloinen…

— Eikö hänen ja herra Månsin väli ole…

— Niinhän sitä sanotaan. Niilo Olavinpoika on mustasukkainen ja tahtoisi mielellään taloon seuranaisen, joka vetäisi huomiota puoleensa.

— Tahdotteko te ottaa pitääksenne huolta tytöstä?

— Mielelläni!

— Kuinka pian?

— Onko hän sitte jo valmis?

— On ollut jo kauvan.

— Vai niin… hän tietää siis jo…!

— Ei vielä tiedä mitään. Ainoastaan se puuttuu!

— Entä mikä hänen nimensä on?

— Rosanna.

— Ihmeellinen nimi.

— Se on hänen luostarinimensä, muuta hänellä ei ole.

— Sangen omituista. Niin, kyllä minä olen valmis milloin tahansa.

— Ensin teidän täytyy kuulostella, tahtooko Niilo Olavinpojan emäntä ottaa vastaan hänet.

— Kyllä, jos mies vain tahtoo!… Mutta voinhan minä kaikissa tapauksissa huomispäivänä käydä siellä. Saanhan siis sanoa, että te, mikäli mahdollista, autatte meitä?

— Kiihkeämmin kuin kukaan teistä olen minä toimiva, sillä kun te laimenette, niin minä yhä pysyn pystyssä.

— Me voitamme, siitä olen varma.

— Silloin veljeni, piispa, palaa, virkkoi abbedissa pontevasti, — ja kirkko pääsee entiseen mahtavuuteensa.

— Amen, hurskas sisar.

He erosivat kumpikin haaralleen, toimiakseen saman päämäärän hyväksi ja se päämäärä oli Kustaan karkoittaminen.

Ture herra läksi seuraavana päivänä Länsigötlantiin neuvottelemaan ystäviensä kanssa.

Ensinnä kävi hän tervehtimässä Niilo Klaunpoikaa. Se oli vanha, katolismielinen herra, joka aina kokosi ympärilleen pappeja, mutta hänellä oli tytär, jonka sanottiin taivuttavan tahtonsa alle jokaisen, joka vaan joutui hänen likeisyyteensä.

Hän oli hyvän ja lujaluontoisen näköinen nainen, noin 40 vuoden iässä. Kosijoita hänellä oli ollut yllin kyllin, mutta hän vastasi heille, että talo tarvitsee isännän ja koskei isä jaksa pitää isännän virkaa, niin hänen täytyy olla siinä, sillä pappien käsiin ei talo saa joutua niin kauvan kuin hän elää.

Kerrottiin että Ture Jönsinpoikakin oli aikonut kosia häntä, mutta hän oli liian alhaista sukuperää, jotapaitsi ei neiti ehkä olisi huolinut hänestä. Mutta aina kun Ture Jönsinpoika matkusti maatiloilleen, kävi hän hänen isäänsä tervehtimässä.

Tällä kertaa tapasi hän siellä koolla tavallista suuremman pappisseuran.

Adela neiti asteli heidän joukossaan täyttämässä heidän maljojaan, mutta hän oli suuttuneen näköinen.

Ture herralle soi hän vain niukan tervehdyksen ja virkkoi:

— Tänne te sovitte!

Puheltiin juuri siitä, että paljon kansaa oli kuollut nälkään Roslagenissa ja saaristossa.

— Sitähän pettukuningas tahtoo! huusi muuan papeista.

— Odottakaa, odottakaa, saatte vielä nähdä pahempiakin! huusi toinen.

— Jota enemmän kerettiläisyys pääsee voimaan, sitä suuremmaksi käy hätä, huusi kolmas.

— Minä olen kuullut, puuttui Adela neiti puheeseen, — että kuningas Liivinmaalta ja muista maista olisi ostanut tuhansia lasteja viljaa, jota on jaettu kihlakuntiin ja pitäjiin pitkin koko maata.

— Sen hän teki ansaitakseen!

— Ja kuitenkin myydään vilja markasta tynnöriltä, jotta, ei kukaan pääsisi pettämään köyhiä ja korottamaan hintaa. Enpä luule, että te, arvoisa isä, menettelisitte sillä lailla.

— Minä olen samaa mieltä kuin neiti Adela, vastasi herra Ture, — en luule, että hän sen tekee ansaitakseen, vaan päästäkseen yhteisen kansan suosioon, joka ei vielä pidä hänestä.

— Hän on jumalanpilkkaaja, pakana! huudahti herra Niilo Klaunpoika kiivaasti.

— Isä kulta, nyt te puhutte mitä olette kuullut munkkien puhuvan.

— Ja he puhuvat kokemuksesta, vastasi siihen luostarinjohtaja; — niin armottomasti ei kristitty menettele.

— Niin, niin, pahoin ovat asiat, sanoi Ture herra, — mutta toivokaamme että kaikki kääntyy parempaan päin.

— Minä puolestani luulen, että kuningas tarkoittaa hyvää, lausui Adela, — mutta pahinta on, että häneltä puuttuu ymmärtäväisiä ystäviä, jotka tahtoisivat käsittää hänen menettelynsä hyväksi.

— Kuka tässä rupeaa olemaan sellaisen miehen ystävä?

— Omat poikanne, herra Ture.

— Olette oikeassa, heillä on vähemmin järkeä kuin saattaisi odottaa.

— Mitä te siitä sanotte, Ture herra, virkkoi Niilo Klaunpoika, — että kuningas on lausunut olevansa teihin tyytymätön Länsigötlannin laamannina?

— Minkätähden? kiivastui Ture ja lensi tulipunaiseksi.

— Hän väittää, että palvelukset, jotka te olette tehnyt kruunulle ovat pienet verraten niihin suuriin läänityksiin, maaosuuksiin ja taloihin, jotka te saitte ja jotka otettiin luostareilta.

— Mitä palveluksia hän sitte vaatii minulta? En ikipäivinä tule häntä palvelemaan.

— Hän mahtaa sen tietää, huomautti muuan arvoisa kappalainen, laskien tyhjentyneen viinikannun käsistään, — koska hän väittää, ettei perintö ole laillisesti saatu, vaan Ruotsin lain mukaan palaava takaisin.

— Älköön hän ruvetko! ja ärsytetyn kalkkunan lailla hyppäsi Ture herra edestakaisin pitkin lattiaa, vihan vimmassa sättien kuningasta.

— Niin, huonolla kannalla ovat asiat maassamme, valitti luostarinjohtaja, — mutta me elämme kaikki siinä toivossa, että te, herra Ture Jönsinpoika, joka olette maan mahtavin ja rikkain mies, pelastatte meidät siitä kovasta sorrosta, jonka ikeen alla huokaamme.

Nuo lempeät sanat vaikuttivat herra Tureen kuin elohopeasirpaleet, ne saivat hänet ihastuksesta vapisemaan, mutta sitte ne sulivat yhteen ja niistä syntyi mitä naurettavin itserakkaus, itserakkaus jonka vertaista tuskin lienee historiassa.

Ture herra lupasi voimiensa mukaan koettaa täyttää ystäviensä toiveet ja vahvistaa heidän luottamustansa häneen; sentähden hän juuri on matkalla ystävien ja sukulaisten luo; mitä taas siihen tulee, mistä juuri puhuttiin, niinhän toivoo, että huhu on perätön, sillä muuten Kustaa Eerikinpoika katkerasti saa katua tekojaan.

Ja niin hän läksi matkaan, mutta kauvan väikkyi hänen silmissään ivallinen hymy, joka oli ollut Adelan huulilla, kun hän, ojentaen kätensä hyvästiksi, oli sanonut: "onnea matkalle!"

Hän kulki talosta taloon ja kaikesta päättäen täytyi kapinan menestyä erinomaisesti, sillä kaikkialla vallitsi tyytymättömyys kuninkaaseen.

Kronikka sanoo, että vaikka hän koetti työskennellä niin, että kansa ymmärtäisi hänen tarkoittavan hyvää, niin ei mikään auttanut, ja aina katseltiin kuningasta karsain silmin.

Nyt saapui Ture herra Niilo Olavinpojan luo.

Siellä kerrottiin, että muutamat nunnat ja munkit, jätettyään Vadstenan luostarin, olivat menneet naimisiin ja perustaneet koulun.

Talon emäntä oli vimmoissaan. Hän sanoi, ettei hän tahdo hengittää samaa ilmaa kuin nuo kadotuksen lapset ja että hän varmaan tietää, ettei niin jumalattomia vanhempia löydy, että he tahtoisivat panna lapsensa heidän kouluunsa. Epäilemättä heidän sentähden täytyy kuolla nälkään, Jumalan kiitos!

Niilo herra tuuppasi Ture herraa kylkeen ja kysyi, eikö hänen emäntänsä ole erinomainen olento.

Mutta kun sitte puhe kääntyi Måns Bryntenpoikaan, niin rypisteli Niilo herra kulmakarvojaan ja arveli, että lienee parasta puuhata ilman häntä, sillä karkulaisiin ei ole luottamista.

Mutta silloin rupesi Ture herra kertomaan, että Tysten kaunis emäntä oli tehnyt kuninkaan ja Måns herran mustasukkaisiksi toisilleen.

Jo menivät Agneta rouvan korvat pystyyn.

— Pitikö hän enemmän Måns herrasta? kysyi hän. Sitä ei Ture herra varmaan tietänyt, luultavasti hän jakeli suosionosoituksiaan molemmille, tai oikeammin sanoen kaikille kolmelle. "Kai sentään miehenkin piti saada osansa", nauroi Ture tyytyväisenä.

Agneta rouva itki maailman pahuutta.

Niilo herra raappi korvansa taustaa.

— Eninten minua hämmästyttää, sanoi hän, — että kuningas, josta ei koskaan ole kuultu…

— Hän kuuluu olevan hurmaava, sanoi Ture herra.

— Karannut nunna! huokasi Agneta rouva.

— Måns Bryntenpojan suosiota ei kukaan vielä lie hyljännyt, sanoi Niilo herra matalalla äänellä.

— Mutta hän ei koskaan ole unohtanut, että kunniallisille rouville tulee osoittaa kunnioitusta, vastasi Agneta rouva hiukan punastuen. — Eihän kukaan voi kieltää häntä ihailemasta kauneutta, vai kuinka, herra Ture?

Hän ojensi Turelle kätensä, jota tämä tulisesti suuteli; Agneta rouva oli kaunis nainen, Ture ei ollenkaan ihmetellyt Måns Bryntenpojan käytöstä.

— Mutta jos hankkisimme tänne toisen! Tämä lause vaati likempää selitystä.

Ja Ture herra kertoi, että löytyi nuori tyttö, joka oli saanut kasvatuksensa Pyhän Klaaran luostarissa, joka oli oikein ensi luokan kaunotar ja joka vihasi kerettiläiskuningasta.

— Ettehän vaan tarkoittane, että meidän pitäisi ottaa hänet taloomme! huudahti Agneta rouva.

— Miksei? sanoi herra Niilo.

— Ei ikinä, ei ikinä! vastusteli rouva loukkaantuneena.

— Arvelin vaan, että herra Måns silloin usein tulisi käyneeksi täällä… käyhän hän muutenkin…

— Ei, sanoi Agneta rouva ilkkuen, — hän tietää ettei herrani pidä siitä.

— Hm, minä myönnän… mutta jos meillä nyt on tällainen syy, että mahdollisesti voimme voittaa hänet puolellemme, niin ovat kaikki epäilykset poistettavat.

— Ja minunko pitäisi katsella… ei ikinä, ei ikinä!

— Niinkuin tahdotte; minun täytyy sitte kääntyä toisaalle, sillä Måns Bryntenpoika on voitettava.

— Tämä on inhoittavaa peliä!

— Sitä en myönnä. Tuo nuori tyttö ei tiedä mistään, mutta hänen luja uskonsa pyhään kirkkoomme ja hänen tavaton kauneutensa voittaa ja lumoo urhean ritarin ja silloin hän on valmis taistelemaan hänen uskonsa puolesta ja voittamaan.

— Entä sitte?

— Sitte ei mitään muuta. Tyttö on täyttänyt tehtävänsä ja palaa luostariin, jossa hänet vihitään nunnaksi. Hurskaat ystävättäret saavat lohduttaa häntä.

— Minun puolestani hän mielellään saisi naida hänet, sanoi Niilo herra.

— Sellainen epäsäätyinen avioliitto!

— Tyttö taitaa olla määrätty luostariin… Ehkäpä Thord Bonde ottaa vastaan hänet… niin saa talon nuori tytär kilpailla Rosannan kanssa ritarin suosiosta.

— Olettepa te varma Måns Bryntenpojasta.

— Minulla on syytä varmuuteeni.

— Mitä syytä?

— Hän kärsii ylenkatsotun rakkauden tuskia ja oleskelee paraikaa maatilallaan.

— Onko hänen ja kuninkaan väli rikkoutunut?

— Ei vielä, he ovat siinä taitteessa.

— Minä en kai saa rauhaa teiltä, jollen suostu, sanoi Agneta rouva, hymyillen lempeintä hymyään, — mutta millä perustuksella hän oikeastaan voi tulla tänne?

— Eiköhän olisi paras seuranaisena?

— Todellakin, niin voin pitää heitä silmällä; Måns herra ei ole ujo.

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi hänen herransa epäilevin katsein.

— Me naiset näemme aina sellaiset asiat!… No, herra Ture, koska holhokkinne tulee meille?

— Koska vaan sallitte.

— No pitäkää sitte huolta, että se tapahtuu niin pian kuin suinkin, ennenkuin muut ehtivät toimia ennen meitä.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Että herra Niilo Olavinpojan jo tänä päivänä täytyy lähteä Måns herran luo viemään minulta ne terveiset, että hänen pitää käydä meitä tervehtimässä.

— Mistä syystä?

— Sen ilmoitan hänelle itse.

— Mutta minä en vielä koskaan… sitäpaitsihan meidän pitää odottaa tytön tuloa.

— Nyt näette, herra Ture, ettei hän tahdo.

— Tietysti tahdon, mutta eihän tässä nyt niin kiirettä ole.

— Onpa kyllä! Sillä nyt juuri painaa häntä suru — Agneta rouvan ääni oli ylenkatseellinen, — ja se, joka ensinnä ojentaa hänelle lohduttavan käden, on hänen silmissään enkeli.

— Ethän toki tarkoittane, että minun…

— En, minä itse tulen hänen silmissään siksi, virkkoi rouva nauraen; — kun minä suostun ottamaan osaa vehkeisiinne, niin tahdon toimia niinkuin hyväksi näen.

— Nyt on menestyksemme varma! huudahti Ture innokkaasti; — jollen pelkäisi epäluulon syntymistä, niin totisesti lähtisin itse herra Månsin luo.

— Kyllä minä lähden, mutta en ymmärrä, että tässä mitään kiirettä on, sanoi Niilo herra.

Mutta hyvästi jättäessä puhui hän Turelle:

— Lähettäkää hänet taivaan nimessä tänne niin pian kuin suinkin!

— Voitte luottaa minuun! huusi herra Ture, mutta lisäsi nauraen itsekseen: — onpa se Måns Bryntenpoika onnen suosikki!

Muuan vierailu oli häneltä vielä tekemättä.

Bron kirkkoherra Jaakko Ulner, joka asui likellä Tivedeniä, oli kiihkeä katolismielinen ja työskenteli voimiensa takaa Kustaa Eerikinpoikaa vastaan.

Ture herra ja tämä pappi olivat mitä parhaimmat ystävät ja aina kun Ture tuli Länsigötlanniin, niin kävi hän tervehtimässä pappia.

Tällä kertaa tapasi hän hänet arkihuoneessa tutkimassa nuoria pappiskokelaita.

Hänen kädessään oli rusikkasauva, ja se joka antoi epätyydyttävän vastauksen, sai siitä iskun kädellensä, olkapäähänsä tai päähänsä, aina erehdyksen suuruuden mukaan.

Ture herran astuessa sisään saivat kaikki lupaa, yksi lähetettiin ruokkimaan kanoja, toinen katsomaan, olivatko vasikat hypänneet aidan yli, kolmas kantamaan vettä lehmille, ja vasta jaeltuaan nämä käskyt, sai pappi aikaa ryhtyä seurustelemaan korkean vieraansa kanssa.

— Suvaitseeko teidän armonne astua tänne huoneeseen? virkkoi pappi ja avasi oven sanktuarioonsa, pieneen kamariin, jossa oli uuni, kirjoituspöytä, sänky, tuoli ja korkea vaatekaappi. Ei ollut niinkään helppoa pujahdella pieneen suojaan kaikkien noiden suurten huonekalujen lomitse, mutta pappi veti esiin mukavan nojatuolin ja käski arvoisaa patroonaansa istumaan; sitte hän katosi hetkeksi, pian palatakseen kädessä kaksi vaahtoavaa olutkannua, jotka hän asetti pöydälle. Itse hän istuutui sängynlaidalle ja hänen rinnastaan pääsi syvä, valittava huokaus.

— Mitä kuuluu, mestari Jaakko?

— Huonosti ovat asiat ja väitetään, että ne vaan pahenevat.

— Kyllä, jos kuninkaan hallitusta jatkuu.

— Yksin teidän armonne voi sen ehkäistä. Se olisi suurtöistä suurin.

Hänen imartelevat sanansa vaikuttivat Ture herraan kuin vesipisara kuivaan kieleen. Mutta hän tarvitsi vettä kokonaiseen myllyyn, jolla hän aikoi jauhaa murskaksi kerettiläiskuninkaan ja sentähden hän säälivällä äänellä virkkoi:

— Kovat ajat ovat käsissä, mestari Jaakko.

— Ja päivä päivältä ne pahenevat; kansa ei enään tiedä, ketä sen tulee kuulla.

— Pappejaan tietysti.

— Niin se tekeekin ja pyhä Neitsyt tietää, että me uskollisina kirkkomme velvollisuuksille mahtavasti saarnaamme uutta oppia, ruotsalaista veisuuta ja kaikkia noita muita uusia hullutuksia vastaan.

— Aivan oikein!

— Mutta löytyy sellaisiakin, jotka vastustavat meitä ja mieluummin seuraavat kuninkaan käskyjä.

— Eikö niitä sitte saata rangaista?

— Mikäli suinkin voi, heidän tietämättään mistä salama tulee… ja pappi hymyili ilkeää hymyä.

— En oikein ymmärrä…

— Kas, teidän armonne, meidän aikoinamme käy aivan niinkuin ennen syntiinlankeemusta: nainen viettelee miehen. Silloin viekotteli käärme hänet, nyt…

— Ymmärrän, ymmärrän, keskeytti hänet Ture herra, — te tarkoitatte, että naista voi johtaa sekä hyvään että pahaan.

— Niin juuri. Nykyään ajavat nuoret naiset miesten päähän, että kuningas tarkoittaa maan onnettomuutta, ettei häneen saata luottaa, ja se vaikuttaa. Vanhat naiset taas puolustavat pappejaan siihen määrään että he mieluummin kuolisivat nälkään kuin antaisivat pappiensa elää puutteessa.

— Tuo tietää hyvää, mestari Jaakko.

— Vaara ei uhkaakkaan siltä taholta, vaan… Eikö teidän armonne suvaitse maistaa olutta?

Ture herra joi, ummisteli silmiään ja joi uudestaan.

— Mainiota olutta! Onko se kotona tehtyä?

— Kyllä se on täällä tehtyä, mutta itse nimismiehen muori onkin sen panija. Hänen sisarensa on kipeänä.

— Se teidän naisenneko?

— Niin, teidän armonne, vastasi pappi, syvästi huoaten. — Onko teillä montakin lasta, mestari Jaakko?

— Kahdeksan niitä oli… mutta nyt niitä on yhdeksän.

— Mitä te arvelette siitä kuninkaan määräyksestä, että aviottomien lasten tulee periä niinkuin…?

— Sitä pitää vastustaa, teidän armonne.

— Tietysti. Mutta minua kummastuttaa, että te, jolla itsellänne on niin monta…

— Juuri sentähden. Mikä niille riittäisi? Nyt pitävät pitäjän mahtavimmat heistä huolta.

— Eivätkö he muuten tekisi sitä?

— Ei, he saisivat itse elättää itsensä. Nyt tulee pojista tavallisesti pappeja ja tytöt menevät naimisiin tai joutuvat luostareihin.

— Vai niin, no sitte minä ymmärrän.

— Meidän omaisuutemme lankeaa luostarille, joka siitä hiukkasen rikastuu, ja siten se hyvä työ, jonka teimme toisille, tulee omaksi hyödyksemme.

— Erittäin hyvä asia; mutta te olitte juuri sanomaisillanne jotakin, kun keskeytin teidät.

— En muista; ehkä aioin kertoa mestari Laurista tai Nydalan luostarista.

— Kertokaa kummastakin.

— Ehkä ensin saan täyttää kannun.

— Tehkää se.

Ja mestari Jaakko läksi, pian palatakseen takaisin. Sillaikaa nautti ritari ajatellessaan mitä halpamaisia asioita hän pian saisi kuulla Kustaa Eerikinpojasta.

Pappi palasi ja istuutui sohvaan.

— Teidän armonne ei taida tietää, että tukholmalaisella Olavi Pietarinpojalla on veli?

— Olen kuullut hänestä puhuttavan.

— Tuo toinen on kiivasluontoinen ja äkkipikainen, mutta tämä on tyyni ja tarkka kaikissa toimissaan; hän ei koskaan kiivastu eikä ennen aikaa ilmaise ajatuksiaan.

— Vaarallinen mies!

— Hyvin vaarallinen, teidän armonne. Hiljan pidettiin Jönköpingissä kokous ja muuan mies meikäläisistä kuvaili silloin kansalle, miten paljon turmiota uusi oppi tuottaa. Talonpojat kuuntelivat ja sanat näyttivät heitä vakuuttavan, mutta silloin tuo Lauri sattumalta astuu pitäjäntupaan ja kuulee kaikki.

— No, mitä hän sitte saattoi tehdä?

— Saatana valtasi hänet ja hämmästyttävällä viekkaudella ja kavaluudella kumosi hän kaikki papin puheet ja puhdisti kuninkaan lumivalkeaksi.

— Kai he häntä vastustivat?

— Tietysti, mutta paha kyllä kiivastuivat meikäläiset, jotavastoin hän pysyi aivan tyynenä; seurauksena oli, että hän sai kansan puolelleen ja silloin rupesi hän juttelemaan heille, että kuningas ainoastaan tarkoittaa heidän parastaan ja ettei heidän pidä antautua hänen vihollistensa vaikutuksen alaisiksi.

— Mutta minä en käsitä… papit…

— He karkasivat tiehensä ja sanoivat, että Lauri on pahan hengen vallassa, muutamat tosin seurasivat heitä, mutta useimmat jäivät kuuntelemaan ja ovat nyt kuninkaan ja Laurin kiihkeimpiä ystäviä.

— Mutta mitä hän sitte saattoi sanoa heille?

— Että kansat ovat lapsia, joiden täytyy muuttaa tapoja aina sen mukaan kuin vanhenevat; on vanhoja totuttuja tapoja, jotka ovat ikäänkuin kasvaneet kiinni heihin, mutta jotka estävät heitä tulemasta vapaiksi, ajatteleviksi ihmisiksi; ne tahtoo kuningas kitkeä pois aivan niinkuin rikkaruohot kitketään puutarhasta, jotta hyvät yrtit vapaasti saisivat kasvaa. Mutta niitä ei yhdellä kertaa saa pois, vaan ne pääsevät mätänemään ja hajuamaan, ja se haju se juuri nyt pistää kaikkien nenään ja levittää levottomuutta ja harmia pitkin maata.

— Sitä eivät he kai ymmärtäneet.

— Ikävä kyllä he sen ymmärsivät aivan hyvin.

— Se mies täytyy toimittaa pois!

— Kerrotaan kuninkaan suuresti suosivan häntä.

— Kai hänet nyt jostakin saa kiinni.

— Minulla on tuuma.

— No, antakaappa kuulla!

— Täytyy saada aikaan kiivas sanasota, ja sitte kun mielet ovat kuohuksissa…

— Tappelu!… Minä ymmärrän, minä ymmärrän!

— Niin kävi Nydalan voudin.

— Tapettiinko hänet?

— Siitä minun juuri piti kertoa.

— Tapahtuiko se hiljan?

— Viikko sitte.

— Mitähän kuningas sanoo?

— Saamme kuulla.

— Voitteko te pitää puolianne?

— Voimme. Eiväthän kuolleet puhu.

— Aiotteko saada aikaan useita tuollaisia kepposia?

— Jumalan avulla teemme lopun kaikista vastustajistamme, teidän armonne. Taivas huutaa kostoa siitä, että maalliset herrat määräävät miten kirkkojen ja luostarien omaisuus on käytettävä, päättävät miten paljon saadaan ottaa niiden tarpeisiin ja antavat loput kruunulle.

— Rangaistus tulee! huusi Ture Jönsinpoika ja tyhjensi kannunsa, — luottakaa siihen, että kosto tulee!

— Minä kyllä koetan voimieni mukaan vaikuttaa rahvaaseen.

— Niin, ymmärrättehän te, mestari Jaakko, että olisi hyvä saada se aisoihin.

— Se onkin minun tarkoitukseni ja sentähden emme me papit laisinkaan vastusta, kun smålantilaiset ja länsigötit täällä panevat toimeen pieniä kahakoita.

— Niin juuri, me tulemme sitte perässä ja palautamme järjestyksen, puuttui Ture herra puheeseen.

Samassa huomasivat he, että pihaan oli saapunut joukko talonpoikia, jotka nähtävästi odottivat ensi tilaisuutta päästäkseen kirkkoherran puheille. Sen saattoi huomata heidän levottomista katseistaan ja liikkeistään.

— Puhutelkaa heitä tuolla ulkona, sanoi Ture herra papille, — ja minä tulen mukaan.

He läksivät molemmat pihaan, mutta talonpojat joutuivat hämilleen nähdessään herra Turen.

Mestari Jaakko alentui kattelemaan jokaista erikseen.

— Tervetuloa, rakkaat pitäjäläiset, sanoi hän, — vaikka tosin näen, ettette kaikki kuulu seurakuntalaisiini.

— Kyllä se nyt on sillä lailla, virkkoi pieni, siististi puettu talonpoika ja viittasi pariin pitkään toveriinsa, — että tuo tuossa on vävypoikani ja tuo toinen vävypoikani sisarenpoika.

— Tervetuloa, tervetuloa! vastasi pappi, toistamiseen paiskaten kättä. — Voinko jollakin lailla auttaa teitä?

— Olisimme tässä tahtoneet vähän neuvotella pappimme kanssa, mutta eihän nyt taida sopia.

Mestari Jaakko ja Ture herra katsahtivat toisiinsa ja edellinen lausui:

— Länsigötien laamanni on niin nöyrä herra, että hän mielellään kuulee asianne ja auttaa, jos suinkin voi. Tulkaa nyt vaan arkihuoneeseen ja ottakaa tuoppi olutta.

Ensin talonpojat hiukan kursailivat, mutta sitte he seurasivat kutsua ja istuutuivat penkille pöydän ääreen.

Ture herra puhutteli muutamia heistä sangen armollisesti, mutta kun mestari Jaakko sitte veti esiin suuren nojatuolin ja pyysi häntä istumaan, niin hän mielihyvällä heittäysi siihen ja seurasi keskustelua ainoastaan kuulijana.

Likainen piika kantoi sisään oluen, asettaen kunkin miehen eteen tuopin. Hänen mentyään joi pappi talonpoikien kanssa ja virkkoi sitte:

— Jos nyt sitte ryhtyisimme asiaan.

— Asia on sellainen, virkkoi muuan miehistä, — että tuo Lauri Laurinpoika on tuottanut meille paljon päänvaivaa.

— Koska hän kerran kuuluu seurakuntalaisiini, niin minun kai pitää parantaa vaivanne, vastasi mestari Jaakko.

— Se on sillä lailla, sanoi talonpoika, — että kyllä me pitäjäläiset olemme tyytyväiset kuninkaaseemme, mutta tuo Lauri Laurinpoika haukkuu häntä ja sanoo, että te, mestari, oikein voitte selittää meille kummoinen hän on.

— Voitteko te kieltää, että hän ahdistaa kristinoppia ja tahtoo poistaa sen?

— Meillä on nyt niin hyvä pappi, jonka kuningas itse on asettanut virkaan, ja hän saarnaa niin, että sydän rinnassa hyppii, vieläpä ruotsin kielellä.

— Ettekö tiedä, että se on paavia vastaan?

— Mutta Jumalaa vastaan ei se totta maar olekkaan.

— Ettekö tiedä, että pyhä isä on Jumalan sijainen maan päällä?

— Niinhän sitä sanotaan, mutta hän, totta maar, ei taida tietää, mitenkä täällä talonpoika elää.

— Olkoon sen asian kuinka tahansa, puuttui puhumaan toinen miehistä, — mutta me tahtoisimme tietää, minkätähden täällä liikkuu niin pahoja huhuja kuninkaasta. Onhan hän vapauttanut meidät tanskalaisten ikeestä ja omin korvin olen kuullut, miten lempeästi hän puhuu.

— Niillä puheilla hän teidät kietoo pauloihinsa, mutta ajatelkaa, miten suuria veroja hän teiltä vaatii.

— Minä kuulin hänen sanoneen, että se tapahtuu valtakunnan neuvoston suostumuksella.

— Mutta hän ei sanonut, miten hän sai valtakunnan neuvokset suostumaan. Hän lausui heille niin kovia sanoja, että heidän henkensä uhalla täytyi suostua.

— Mahtaako tuo olla totta?

— Kun hän puhuu teille lempeitä sanoja, niin hän vaan sivaltaa teitä jäniksenkäpälällä, sitte voidakseen houkutella teidät sellaisiin tekoihin kuin Vesteråsissa, jossa hän lempeällä äänellään ilmoitti, ettei hän enään tahdo olla kuninkaana, sillä hallitus käy hänelle liian raskaaksi; silloin ei kukaan muu kuin hänen isänsä sisaren mies, länsigöötien laamanni, siunattu herra Ture Jönsinpoika uskaltanut vastustaa häntä, ja hän sitte pani rummunlyöjän kulkemaan edellänsä, jotta kaikki ymmärtäisivät, että tässä on mies, joka tahtoo ja voi auttaa. Mutta kukaan ei uskaltanut sanoa hänelle totuutta, ja kaikki he nöyrtyivät ja pyysivät häntä pysymään Ruotsin kuninkaana.

— Me olimme ikäänkuin noidutut, virkkoi pieni talonpoika.

— No sitä en juuri tiedä, huomautti pitkä mies.

— Muistatteko kuinka sitte kävi, kun hän taas oli päässyt varmalle pohjalle, kuinka hän kohteli piispoja ja valtakunnan herroja, kuinka hän määräsi veroja ja koko valtakuntaa vahingoittavia maksoja, eikä säästänyt nuhteita eikä kovia sanoja, koska jo oli varma ettei kukaan uskalla hiiskahtaa.

Talonpojat joutuivat kahdenvaiheille. Vihdoin puhui muuan miehistä:

— Me tiedämme miten taa taalaisten kävi ja koska sekä he että muut maakunnat nyt pysyvät paikoillaan, niin tyytymättömyys pian lakkaa.

— Mutta minä sanon teille, että se on pelkoa ja ulkokultaisuutta. He odottavat, että muut alkaisivat leikin.

— Se ei ole niinkään helppo asia.

— Olette oikeassa, — sanoi herra Jaakko, — se ei ole helppo asia, varsinkin kun ei ole ketään, joka asettuisi johtajaksi, mutta minä kehoitan teitä innokkaasti seisomaan vääriä toimenpiteitä vastaan, sillä siihen te pystytte. Pitäkää te puolianne niinkuin Kyösti herra pitää puoliaan; silloin hän huomaa, että olette vapaita miehiä ettekä typeriä, oppimattomia palvelijoita.

— Sitä ei hän saa meistä luulla, sanoi muuan miehistä, ylpeästi nostaen yläruumistaan.

— Näyttäkää että pysytte sanoissanne.

— Muu ei tule kysymykseen, lausui toinen, nousten istualtaan ja tuupaten naapuriaan kylkeen.

— Täytetään kannut uudestaan, huusi Jaakko herra ja kutsui palvelustytön.

Miehet arvelivat, että he jo liian kauvan ovat kuluttaneet Jaakko herran aikaa.

Mutta hän vastasi, että hän ilokseen on jutellut niin viisaiden ja valistuneiden miesten kanssa, ja sitte hän joi heidän terveydekseen ja kysyi ikäänkuin sattumalta, ovatko he kuulleet, miten kamalia Nydalassa on tapahtunut.

— Vouti oli julmaluontoinen ihminen, virkkoi pieni talonpoika.

— Eikä hän tahtonut jättää mitään luostarille, sanoi pitkä mies.

— Sitäpaitsi kuuluu hän koonneen omaan taskuunsa minkä ehti, lisäsi ensimäinen.

— Minun mielestäni tuo kaikki näyttää ryöstöltä, sanoi mestari Jaakko, — ja tiedämmehän, että siitä aina koituu pahaa.

Nyt lausuivat talonpojat jäähyväiset. He kumarsivat syvään Ture herralle, joka armollisella päännyökäyksellä vastasi heille; sitte puristivat he mestari Jaakon kättä ja Jaakko neuvoi heitä kotimatkalla miettimään asiaa.

— Hammas hampaasta, silmä silmästä!

Isäntä ja hänen korkea vieraansa seisoivat pienen lyyjyikkunan ääressä ja katselivat, miten talonpojat marssivat tiehensä. Sitte kääntyi Ture herra isäntänsä puoleen sanoilla:

— Mestari Jaakko, te saatte ensi piispanistuimen, joka tulee vapaaksi, kunhan ohjakset ovat minun käsissäni.

Pappi kumarsi maahan asti.

— Sellaiseen kunniaan olen minä liian halpa, sanoi hän.

— Te olette hämmästyttänyt minut harvinaisena kansanpuhujana. Sitäpaitsi olette te ystäväni, mikä on vielä parempi.

Sitte käski Ture herra satuloida hevosensa ja läksi matkaan.

Mutta mestari Jaakko oli joutunut niin hyvälle tuulelle, ettei hän vielä suonut riemunsa loppuvan, ja koska hän tiesi viinin iloittavan ihmissydäntä, niin läksi hän kellariin, jossa hän säilytti muutamia pulloja oivallista, luostarista tuotua viiniä, valitsi pulloista yhden ja peitti muut huolellisesti. Valitsemansa pullon otti hän mukaansa.

Sitte hän sulkeutui huoneeseensa ja avasi korkin. Mestari Jaakko oli todellakin tuntija, joten hän nautti viinin hajusta, sitte kaasi hän sitä pikariin, haisteli vielä ja vihdoin joi… Kuinka se lämmitti suloisesti! Hän asettui istuimelle… ja uneksi, että se oli piispanistuin.

Odottamaton onni tekee ihmisen avomieliseksi ja myötätuntoiseksi, sentähden Jaakko herrakin täytti pikarin uudelleen, vei sen sairaalle vaimolle, jotta hän vahvistuisi, ja kertoi hänelle Ture herran suuresta ystävällisyydestä.

Sitte hän palasi takaisin, sulki oven, istuutui tuoliin, avasi korkin ja… niin, sitte ei hän tietänyt mistään ennenkuin seuraavana aamuna; varmaankin oli hän kirjoittanut koko yön.

Ture herra taas palasi kotiin mitä parhaimmalla tuulella. Nyt olivat hänen vaununsa valjastetut, hän tarvitsi ainoastaan pari esiratsastajaa, ja siihen virkaan oli hän jo edeltäkäsin määrännyt kolme poikaansa.

Hän kirjoitti siis Laurille ja Juhanalle ja pyysi heidän voimakasta myötävaikutustaan; ovathan he molemmat kuninkaan uskotuita miehiä, mutta se ei suinkaan mahda estää heitä auttamasta nyt kun isän kunnia ja suuruus on kysymyksessä. Hän kirjoitti, että koko Länsigötlanti ja Smålanti on leimahtanut täyteen kapinaan, että hän on määrännyt heidät päälliköiksi ja että hän paikalla odottaa heitä luokseen.

Tuomiorovasti Görankin sai kutsun tulla, jota kutsua hän viipymättä noudatti, mutta molemmat toiset pojat vastasivat kunnioittavasti, että he, velvollisuuttaan noudattaen, ovat antaneet isänsä kirjeen kuninkaalle, jolle he aina aikovat pysyä uskollisina; he pyysivät isää luopumaan kapinasta ja ryhtymään rauhan rakentamiseen.

Ture herra suuttui, mutta Göranin lähetti hän pois, jottei hän joutuisi epäluulon alaiseksi. Itse hän varovaisesti pysytteli piilossa, oleskellen vuorotellen eri maatiloillaan, joita hänellä oli sangen monta. Suunnitelmat eivät vielä olleet järjestyksessä, hän ei voinut muuta tehdä kuin siellä täällä kiihoittaa mieliä, pitää levottomuutta vireillä ja panna toimeen pieniä käsikähmiä ja kahakoita etuvartijaston kanssa.

Luokaamme sillaikaa kuin nämä kostonhimon, kateuden, turhamaisuuden ja omanvoitonpyynnön ainekset kiehuvat, katse kansallisiin rientoihin Tukholmassa. Ja tätä tarkoitusta varten voimme seurata pientä Aatamia hänen retkillään kaupungissa.

* * * * *

Kuningas oli antanut hänelle luvan vapaasti liikkua missä hän tahtoi, sekä vapaan pääsyn luokseen milloin hyvänsä.

Ainoastaan niillä ehdoin hän saattoikin viihtyä kaupungin muurien sisäpuolella. Välistä hän sentään läksi retkeilemään etemmäksi, oikein hengittämään ja nauttimaan vapautta, niinkuin hänen sanansa kuuluivat.

Muutaman viikon kuluttua tunsi hän olevansa kuin kotonaan kaikkialla kaupungissa.

Alussa tietysti kaikki katselivat kuninkaan kääpiötä, mutta pian olivat he hänet nähneet ja sitte sai hän liikkua missä mieli teki — ja kaikkialla hän oli tervetullut.

Kauppapuodeissa hän usein istui pienellä jakkaralla myymäpöydän päällä, kuunteli ihmisten puheita ja antoi tuontuostakin teräviä, sattuvia vastauksia.

Suurella taitavuudella osasi hän yllyttää ihmisiä kaupantekoon ja se tietysti ihastutti kauppamiehet. Mutta sensijaan hän taas tahtoi rusinoita, viikunoita ja muita herkkuja, joita jakeli ostajille; mutta jos kaupanteko hänen tähtensä keskeytyi, niin silloin hän äkkiä katosi, jopa semmoisella kiireellä, ettei kukaan saattanut aavistaa, mihin hän oli joutunut.

Mieluinten hän sentään kävi tervehtimässä suutareja, räätälejä, kattilanpaikkaajia, puuseppiä ja muita käsityöläisiä. Usein hän otti osaa keskusteluun, mutta usein hän myös kuunteli, jopa sangen tarkkaavaisesti. Monasti unohtivat läsnäolijat hänet kokonaan, hän kun istui lattialla, kyyristyneenä vuoleskelemaan puupulikkaa tai nahkapalasta.

Alussa epäiltiin "kuninkaan kääpiötä", mutta pian hänen vaatimaton käytöksensä poisti epäluulot ja hänet otettiin ilomielin vastaan kaikkialle.

Tukholmassa olivat asiat toisin kuin maaseudulla, tosin sielläkin löytyi joitakin, jotka olivat kuninkaaseen tyytymättömät, mutta siellä olivat ihmiset sentään tilaisuudessa näkemään ja kuulemaan häntä, jotapaitsi he usein katselivat asioita toisessa valossa kuin maalla.

Aatami oli usein kuullut tuttaviensa puhuvan mustienveljesten luostarista, jolta kuningas oli ryöstänyt kaikki aarteet, joten munkit suorastaan kärsivät nälkää. Muutamat säälivät heitä, toisten mielestä se teki hyvää laiskoille munkeille.

Eräänä päivänä joulukuussa v. 1528 ilmestyi kaupungin raastupaan abbotti sekä kolme palvelevaa veljeä. He kertoivat hädästään ja kysyivät, mihin keinoihin heidän oli ryhdyttävä.

Abbotti lisäsi heidän jo ennen kääntyneen kuninkaan puoleen sekä hänen vastanneen, että jos heille käy liian vaikeaksi nähdä nälkää, niin paras lie kiireimmiten jättää luostari ja hakea työtä maailmalta.

Munkkeja käskettiin seuraavana päivänä tulemaan takaisin kuulemaan lisätietoja.

Heidän mentyään kertoi mestari Olavi, että hän kuninkaan käskystä edellisenä päivänä oli tarkastanut luostarin ja todellakin tavannut asiat sillä kannalla kuin munkit kertoivat.

Neuvosto keskusteli ja kysyi kuninkaan tahtoa, ja kun munkit tulivat takaisin, saivat he toistamiseen kuulla, että jolleivät he voi tulla toimeen luostarissa, niin ei kukaan saata pakoittaa heitä jäämään sinne. Neuvosto ei ole käskenyt heitä asumaan siellä eikä myöskään voi karkoittaa heitä sieltä pois. Jos he voivat elää luostarissa, niin hallituksen täytyy se kärsiä, jolleivät voi, niin hankkikoot, toimeentulonsa muualta.

Vihan vimmassa jättivät munkit luostarin, useat läksivät kerjäämään ja yllyttivät retkillään ihmisiä kuningasta vastaan; muutamat hakivat työtä käsityöläisiltä, nuorimman otti muuan vanha kultaseppä, niinkutsuttu mestari Hannu luokseen oppiin.

Mutta tämä vanhojen tapojen rikkominen vaikutti kaikkialla sellaisen mielten myrskyn, että täytyy kummastella, ettei viha leimahtanut ilmi tuleen.

Lisäksi oli kaksi nunnaa kadonnut Pyhän Klaaran luostarista ja abbedissa oli raivostuneena lähettänyt heitä etsimään. Pian saatiin kuulla, että joku ylhäinen herra oli vienyt toisen kanssaan ulkomaille, toinen pakeni ahdistetun kauriin lailla ja sortui vihdoin mestari Hannun puodin ovelle, aivan tajuttomana.

Vanha mies kantoi itse hänet huoneeseen.

— Kas kohtalon sormea, — virkkoi hän. — Arvelen, ettei hyvä Jumala minua soimaa, jos hoidan niitä, jotka hän lähettää luokseni.

Koko kaupungissa ei puhuttu muusta kuin mustista veljistä ja noista molemmista nunnista.

Suurin syy lankesi tietysti kuninkaan niskoille ja hänestä lausuttiin niin kovia sanoja, että Aatamista monasti näytti siltä kuin sulku olisi särkynyt ja koko vesitulva ollut syöksymäisillään hukuttamaan maata ja kansaa.

Mutta kun hän taas astui kuninkaan huoneeseen ja näki hänet tyynenä, tasaisena, työssä kanslerinsa Lauri Antinpojan kanssa, aina valmiina ystävällisesti hymähtämään tai nyökäyttämään päätä kääpiölleen, niin valtasi hänet ylpeä tunne siitä, että hän saa palvella sellaista herraa, ja hän päätti kourin kynsin valvoa hänen turvallisuuttaan.

Kustaan kasvoissa tosin ei näkynyt huolten merkkejä, mutta sensijaan oli niitä kätkössä syvällä hänen sielussansa. Hän tiesi, että kirkolliset ja valtiolliset liikkeet ovat likeisessä yhteydessä keskenään, mutta niistä riippuu maan kehitys ja Kustaa ei suinkaan ollut mies, joka väistyy, kun vaara uhkaa; päinvastoin painoi hän sen leveää rintaansa vastaan ja sanoi: "painikaamme, tässä kaatuu jompikumpi meistä!" Hän oli julistanut kirkonkokouksen pidettäväksi kynttilämessunpäivänä Lauri Pietarinpojan johdolla, joka oli arkkiteininä Upsalassa ja samalla kuninkaan edusmiehenä.

Läsnä oli useita piispoja, Olavi Pietarinpoika ja suuri joukko luostariveljiä. Piti päätettämän mitä kirkonmenoja oli säilytettävä ja miten varovaisella tavalla voitaisiin poistaa vanhoja väärinkäytöksiä. Sitte piti Pyhää Raamattua joka päivä luettaman ja selitettämän tuomiokirkoissa ja maalaispappeja kehoitettaman kuulemaan näitä selityksiä.

Samoin piti meneteltämän tuomiokirkkokouluissa, joihin kuoripappien on saapuminen saamaan opetusta. Piispojen tulee vähitellen vähentää juhlapäiviä, sillä ne johtavat ihmiset kaikellaisiin synteihin. Sitävastoin ovat vihkivesi, pyhien kuvat, kellonsoitto, kynttilämessu-kynttilät, voitelu, pyhiinvaellukset y.m. säilytettävät, kunnes kansa oppii käsittämään näiden menojen turhuuden.

Kokouksen päätös herätti mitä erilaisimpia mielipiteitä. Kauhistuneina katselivat munkit tulevaisuutta, evankeeliset arvelivat, ettei saatukaan aikaan mitään eivätkä tahtoneet myöntää oikeiksi Olavin sanoja: "tässä maassa on kansaa kohdeltava varovaisuudella".

Huhtikuussa samana vuonna oleskeli Kustaa linnoissa Mälari-järven rannoilla, käyden tervehtimässä valtakunnan herroja; hän viihtyi erinomaisesti iloisissa seuroissa ja oli silloin aina iloisista iloisin. Erittäin mielellään oleskeli hän nuorten, hyvin kasvatettujen naisten parissa, ja kun tuo uljas, kaunis kuningas kullankarvaisine kutrineen, sinisilmineen, astui heidän joukkoonsa, niin syttyi jokaisen silmä säteilemään. Omituinen hohde ympäröi Kustaan aikaisempia vaiheita eikä se sammunut, vaikka hänen tielleen sittemmin asettui kaikellaisia vaivoja ja vastuksia. Hänen miehekkyytensä, hänen tyyni, rohkea luonteensa sekä ennen kaikkea hänen ehdoton siveellisyytensä herätti sekä kunnioitusta että ihailua, ja nämä tunteet hän aina näki, kun katseli ruskeihin, sinisiin tai mustiin silmiin. Hän nautti niistä, mutta ei turhamaisen narrin lailla, vaan niinkuin mies, jolla on paljon työtä ja jota huolet painavat, nauttii, kun hän joskus heittäytyy iloitsemaan elämästä ja kauneudesta ja saamaan vakuutusta siitä, ettei elämä ihmiselle tarjoa yksin orjantappuroita, vaan myöskin ruusuja.

Mutta ilonpäiviä ei koskaan kestänyt kauvan. Ensi kuukausina oli hän Upsalassa ollut ankarassa työssä sekä kanslerinsa Lauri Antinpojan että Lauri Pietarinpojan kanssa, joka viimeksimainittu yhä enemmän voitti kuninkaan luottamuksen. Sitte hän antautui lepäämään ja toivoi saavansa olla rauhassa, koska taalalaiset varmaan vielä muistavat sen ankaran läksytyksen, jonka hän viime vuonna heille antoi.

Silloin tuli hänen luoksensa nuori pappi, jonka hän itse oli lähettänyt Länsigötlantiin ja joka nyt oli palannut.

Synkin katsein otti kuningas hänet vastaan.

Hän kertoi, että kun hän astui koulutaloon Skarassa, niin häntä vastaan sinkoili kiviä ja kirveitä, joten hän töintuskin sai henkensä pelastetuksi. Erään hänen virkaveljensä, joka aikoi saarnata Vadstenan kirkossa, oli kansa ajanut ulos saarnatuolista ja pois koko kirkosta.

— Ottakaa oppia katolisilta, sanoi Kustaa, — he voittavat ensin kansan ystävyyden ja sentähden heihin luotetaan; te sitävastoin vaaditte, että järjestyksen pitää olla valmiina teitä vastaanottamassa; te ette ole Kristuksen sotureita, vaan laiskoja maanviljelijöitä, jotka tahdotte niittää, vaikkette ole kylväneet.

Ja kuningas läksi hänen luotaan.

Hän käsitti, että nuo tapahtumat saattoivat olla yksityisiä paavillismielisten vihan purkauksia, ja sentähden eivät ne häntä huolestuttaneetkaan.

Samana päivänä, ainoastaan pari tuntia myöhemmin, sai hän tietää, että Smålannissa ja Länsigötlannissa oli kapina ilmitulessa.

Seuraavana päivänä toi sanansaattaja uuden surusanoman: kuninkaan sisar, Margareeta rouva, Hojan kreivin puoliso, oli otettu kiinni ja pantu vankeuteen Jönköpingissä. Sitäpaitsi sai kuningas tietää asian, jota tähän saakka oli pidetty salassa: että kapinalliset olivat karanneet kuninkaan voudin niskaan Nydalan luostarissa ja lyöneet hänet kuoliaaksi.

Tivedeniin oli kokoontunut tuhat hyvillä aseilla varustettua Länsigötlannin talonpoikaa; heidän hallussaan oli Hofvan tärkeä sola, joten ei sieltäpäin saattanut toivoa mitään viestejä. Asema oli siis aika arveluttava.

Kustaa käsitti paikalla, että Ture Jönsinpoika on sieluna tässä yrityksessä. Olivathan ritarin molemmat pojat jo viikkoja sitte ilmoittaneet hänelle siitä.

Tyytymättömien joukko oli tietysti liittynyt yllyttäjään. Neuvosto oli hiljan tuominnut Ture herran luovuttamaan kolmannen osan kirkollista perintöään ja se oli luultavasti sytyttänyt kapinan tuleen; tosin siihen oli vaikuttamassa papillisiakin harrastuksia, mutta niitä ei Kustaa saattanut luulla varsinaisiksi syiksi kapinaan; herrojen suuri uskallus edellytti muita, salaisia syitä.

Kuningas päätti kanslerinsa kanssa toimia suurella varovaisuudella.

Kirjeitä lähetettiin ensin itägöteille, joita varoitettiin ottamasta osaa kapinaan ja kehoitettiin vaikuttamaan mokoman "parlamentin" rauhoittamiseen.

Sitte kehoitti kuningas heitä auttamaan hänen rakkaan sisarensa vapauteen.

Mutta Holger Kaarlenpoika, Björkvikin herra, ja Maunu Johanneksenpoika Säbysta, molemmat ritareja ja neuvoston herroja, korkeasti kunnioitettuja miehiä ja kuninkaan ystäviä, kirjoittivat hänelle, että he tekevät mitä ikinä voivat kapinan tukahduttamiseksi. Sitäpaitsi luulevat he, että itägötit pysyvät alallaan eivätkä kiinnitä huomiota smålantilaisten kirjoituksiin ja viekottelemisyrityksiin.

Eikä kirjeitä lähetetty yksin niihin osiin maata, jotka olivat kapinallisten maakuntien likeisimmässä naapuruudessa, vaan myöskin Taalaihin ja Gestriklantiin sekä useille yksityisille henkilöille, joissa kirjeissä heitä kehoitettiin kaikin voimin vastustamaan kapinaa ja pysymään kuninkaalle uskollisina.

Jönköpingin kaupungille kirjoitti Kustaa:

"Olemme kuulleet, että te, hyvät miehet, jonkun väärän huhun takia, joka on liikkunut joukossanne ja jonka mukaan Tukholma ja Uplanti olisivat nostaneet kapinan, olette pidättäneet sisaremme ja hänen seurueensa kaupungissanne, jottei hän joutuisi joukkojen käsiin. Tästä me teitä suosiollisesti kiitämme ja tahdomme, mikäli mahdollista, valvoa etujanne ja pysyä teille suosiollisena."

Kuningas tahtoi kauniissa valossa esittää tuon teon, joka hänestä itse asiassa oli yhtä uhkarohkea kuin hyödytön. Mitä oli Margareeta rouvalla tekemistä maan riitojen kanssa!

Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoitti:

"Ehkei sisartani pidätetty pahassa tarkoituksessa, ehkä se vain on huhu."

Yhtä maltillisesti hän kirjoitti voudin murhasta.

"Ehkä virkamiehemme, vastoin meidän käskyjämme, itse ovat tehneet itsensä syypäiksi johonkin, mutta senjohdosta ei tarvitse ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, sillä asia voidaan kyllä sittemmin tutkia, jotteivät syyttömät, joilla ei sen kanssa ole mitään tekemistä, joutuisi kärsimään."

Mutta tämän ulkonaisen tyyneyden alla asui Kustaassa voima ja vakavuus, jotka takasivat, että hän kyllä aikoo käyttää valtaansa, kun tarvitaan.

Uplannin ritaristo, rälssi ja voudit saivat käskyn olla kuningasta vastassa Tukholmassa huhtikuun 23 päivänä. Strängnäsin piispa ja valtioneuvos Knut Antinpoika sekä kaksi porvaria Tukholmasta lähetettiin Länsigötlantiin kuninkaan edusmiehinä.

Hojan kreivi, joka juuri samaan aikaan oli palannut Lyypekistä, sai kuninkaalta kirjeen, että hänen kiireen kautta ja niin suurella varustuksella kuin suinkin, piti lähteä Länsigötlantiin.

"Meidän täytyy nyt tarttua miekkaan", kirjoittaa kuningas; "hyviä sanoja olemme runsaalla mitalla jaelleet. Kavallus on levinnyt niin laajalle, ettemme tiedä keneen enään voimme uskoa. Kaupunkiimme Tukholmaan sekä rälssiin ja ritaristoon Uplannissa sentään voimme luottaa. Yhteinen kansa Itägötlannissa, Taalaissa ja Uplannissa on niinikään luvannut pysyä alallaan."

* * * * *

Palaamme nyt Ture herraan ja hänen hengenheimolaisiinsa, jotka sillaikaa eivät suinkaan ole olleet toimettomina.

Olemme lukijalle kuvanneet mestari Jaakon, ja hänen kaltaisensa oli suurin osa papistoa. Eivätkä evankeeliset olleet paljonkaan paremmat. Evankeelisilla tarkoitetaan kuninkaan asettamia pappeja, jotka olivat sitoutuneet saarnaamaan niiden uusien mielipiteiden mukaan, jotka olivat alkaneet liikkua pitkin maata.

Useat heistä olivat kiihkomielisiä miehiä, jotka pakkokeinoilla tahtoivat poistaa kaikki väärinkäytökset yhtaikaa. Sentähden rupesi kansa vihaamaan heitä ja hakemaan turvaa munkeilta, jotka taas vuorostaan yllyttivät mielet kerettiläiskuningasta vastaan. Hän on kaiken pahan alku ja juuri.

Mutta suurin osa näitä uusia pappeja oli samaa mieltä kuin heidän vanhemmat virkaveljensä. He ymmärsivät kääntää viirinsä tuulen mukaan ja palvelivat salaa voimiensa takaa vanhaa puoluetta, siitä yksinkertaisesta syystä, että se antoi palvelijoilleen paljon suuremmat tulot ja laajemman vallan.

Kuvaavaa on, että nämä kiihkomieliset tavallisesti olivat naimisissa, jotavastoin vanhoilliset noudattivat selibaattia.

Länsigötien hengellinen päämies, Skaran piispa Maunu Haraldinpoika, sama herra, joka oli luovuttanut kuninkaalle Leckön linnan ja selittänyt, että hän tyytyy olemaan niin rikas tai köyhä kuin hänen armonsa suvaitsee tahtoa, hän oli nyt rohkaissut mielensä ja yhdessä Länsigötlannin herrojen kanssa päättänyt nostaa Ruotsin kirkon sen entiseen mahtavuuteen.

Smålannissa oli tyytymättömyys kytenyt aina vuodesta 1526, jolloin kansalle oli määrätty sen omasta mielestä laiton vero; sentähden se vimmoissaan olikin tappanut miehet, jotka tulivat sitä kantamaan. Muistettava on, että kansa täällä oli niin köyhää, ettei sillä aina ollut varaa sekoittaa edes jauhoja pettuleipäänsä ja että jokainen koottu aurtua oli pisara sen sydänverestä.

Sentähden kyti kansan mielessä vihan ja katkeruuden kipinöitä ja kun papit ja munkit suurine suineen puhalsivat niihin, niin ne pian leimahtivat kuluttavaan tuleen.

Juuri sitä herrat tahtoivat; smålantilaisten pitää omasta vapaasta tahdostaan alkaa, sitte herrat kyllä tulevat perässä ja näyttävät kansalle, mistä pelastus on löydettävä, ja jos herrat vain saavat varman jalansijan, niin he kyllä näyttävät Kustaalle.

Köyhät smålantilaisemme kuulivat pappien neuvoja ja saivat sitte tietää, että itse Jönköpingin pormestari Niilo Arvinpoika, säälien heidän hätäänsä, tahtoo ruveta heidän johtajakseen. Sehän oli jo kuin saavutettu voitto.

Ensi urotyökseen otti tuo suuri mies kiinni kuninkaan sisaren Margareeta rouvan ja panetti hänet vankeuteen.

Niilo Arvinpoika oli hyvä puhuja ja hän yllytti Jönköpingin neuvoston ja asukkaat ottamaan osaa kapinaan. Sitte kuulutti hän kokouksen pidettäväksi, ensin Svenerumissa, sitte Lekarydin kirkolla sunnuntaina huhtikuun 4 päivänä. Kahdeksan kihlakunnan kansa saapuikin, pidettiin kapinallisia puheita ja päätettiin lähettää kaikellaisia Jönköpingin kaupungin sinetillä varustettuja kirjoituksia rälssimiehille, kauppakaupunkilaisille ja talonpojille sekä Itä- että Länsigötlannissa.

Kirjoitukset olivat lähteneet pappien kädestä, sen osoitti jo se, että valitukset aina alkoivat kertomuksilla siitä epäkristillisestä komennosta, jonka luterilainen kerettiläisyys tässä köyhässä maassa on saanut aikaan ja joka nyt uhkaa hävittää kaiken järjestyksen, sitäpaitsi he niin monta kertaa olivat saaneet maksaa suuria veroja ja laittomia maksoja, j.n.e.

Vihdoin kehoitettiin arvoisia isiä, rehellisiä herroja ja kunnon miehiä heidän uskonsa, kunniansa, uskollisuutensa ja kristillisen valansa nimessä kaikin voimin parantamaan tätä samaista epäkristillistä komentoa. Viimeiset sanat kuuluvat: "Ja jollette te sitä tehdä tahdo, niin olemme me pakoitetut hankkimaan itsellemme toisen johtajan ja nostattamaan aseisiin niin mahtavan sotajoukon, että me itse Jumalan, hänen armollisen äitinsä ja kaikkien Ruotsin suojeluspyhien avulla sen kukistaa tahdomme."

Olemme jo maininneet Holger Kaarlenpojan ja Maunu Johanneksenpojan. He pitivät kuninkaalle antamansa lupaukset ja heidän mahtavaa vaikutustansa on kiittäminen siitä, että itägötit pysyivät alallaan eivätkä välittäneet noista kirjoituksista.

Ture Jönsinpoika hieroi tyytyväisenä käsiään; asiat kehittyivät erinomaisesti, melkeinpä paremmin kuin hän oli saattanut toivoakaan; smålantilaiset tahtovat hankkia itselleen toisen johtajan… kenen muun he saattaisivat valita kuin hänet?

Abbedissan kirjoitus, joka kaikesta päättäen oli laadittu erinomaisen kiihtyneessä mielentilassa ja jossa kerrottiin nunnan karkaamisesta ennenkuin abbedissa vielä oli saanut tietää, mikä suuri onni häntä odotti, vaikutti Ture herraan miltei lohdutuksen lailla, sillä samaan aikaan hämmästytti häntä se tieto, että Måns Bryntenpoika on kosinut, saanut myöntävän vastauksen ja melkein suinpäin nainut suuresti kunnioitetun Ervallan neidin Brigitan.

Hänen perheensä ei koskaan ollut pitänyt Kustaasta, joten siltä taholta saattoi odottaa parasta.

Sitä Niilo Olavinpoika, näkyikin odottavan, vaikka hänen emäntänsä kivuloisuus yhä jatkui.

Sillaikaa matkustivat kuninkaan valtuutetut pitkin maata ja pääsävelenä toivomuksissa huomattiin olevan, että jos kuningas eroaa kansleri Lauri Antinpojasta ja mestari Olavista, niin asiat selviävät; he ovat syynä kaikkeen sekasortoon.

Ture herra riensi Smålantiin.

Muut länsigötiläiset herrat seurasivat häntä, mutta pitivät ensin keskuudessaan kokouksen, jonka tarkoituksena oli valita henkilö valtaistuimelle Kustaan jälkeen.

Vaali päättyi Måns Bryntenpojan eduksi; hän oli vanhaa vapaata Liljehökin sukua, komea vartaloltaan, miehekkään kaunis, hyvä puhuja ja käytökseltään miellyttävä, oikullinen, kevytmielinen, huikentelevainen luonne, joka helposti teki lupauksen, mutta harvoin sen piti, ja jonka oli mahdoton kestää yhtämittaista työtä.

Ture Jönsinpoika kyllä tiesi, että vaalin piti tapahtua ja hän oli antanut siihen suostumuksensa; mutta Måns Bryntenpojan ehdokkuutta ei hänen tarvinnut pelätä ja omat toivomuksensa hän piti viisaimpana vastaiseksi salata.

Nyt lähetettiin sanakapulat kiertämään pitkin koko Länsigötlantia; kaikki sen asukkaat, sekä vapaasukuiset että aatelittomat haastettiin yleisiin maakäräjiin Larfin pappilaan.

Lasken kihlakuntaan aivan likelle Larfin kirkkoa, suurelle, laajalle aukealle, jota kutsuttiin Larfin kankaaksi ja jolla länsigötit olivat tottuneet pitämään käräjänsä, kokoontui huhtikuun 20 päivänä useita aatelisia ja kaupunkilaisia sekä suuri joukko talonpoikia.

Ylvästellen, täynnä itseluottamusta, lausui Ture Jönsinpoika lähimmilleen, että hän, ikäänsä nähden pitää itsensä oikeutettuna ensin käyttämään puhevuoroa tässä tärkeässä tilaisuudessa.

Kaikki myönsivät hänelle sen.

Hän nousi nyt korkealle kivelle.

Mutta hänen lyhyt vartalonsa ei tehnyt hyvää vaikutusta.

Valtiohovimestari yskiskeli siinä kauvan aikaa.

Sitte tervehti hän kokoontuneita ja toivotti heidät tervetulleiksi.

Senjälkeen kiitti hän kelpo länsigötejään siitä, että he aina ovat pitäneet häntä päämiehenään ja osoittaneet hänelle kuuliaisuutta ja hyväntahtoisuutta.

Nyt loi hän suruisan katseen ympärilleen ja rupesi valittamaan, että heidän nykyinen kuninkaansa on luopunut kristinuskosta ja ruvennut luterilaiseksi sekä tahtoo tuoda uuden opin valtakuntaan. Kruunaustilaisuudessa oli hän kyllä vannonut samat valat, jotka keisarit ja kuninkaat vannovat, mutta heittänyt pois ritariston ja kirkon miehiä koskevan pykälän, jossa vakuutetaan heidän oikeuksiensa voimassapito. Tämän johdosta ja nojalla ei ritaristo ja kirkko myöskään katso velvollisuudekseen pitää hänelle vannomaansa valaa. Ja sellainen hätä on nyt käsissä, että heidän täytyy valita itselleen uusi, kelpo herra, herraksi ja kuninkaaksi, maalle ja itselleen onneksi.

Nyt kapusi piispa Haraldinpoika kivelle Länsigötlannin laamannin rinnalle.

Tämä oli pitkä, lihava mies, joka tarvitsi niin paljon tilaa, että Ture herran täytyi väistyä syrjään.

Korkealla, kiihkeällä äänellä selitti piispa, että paavilla on täysi valta ja voima vapauttaa kaikki siitä valasta, jonka he ovat vannoneet kuningas Kustaalle, ja hän, piispa, takaa että se tapahtuu.

Mutta nyt täytyi piispan taas astua alas, sillä Ture herralla ei ollut tilaa ja hän tahtoi puhua.

Mahdollisesti useita nauratti, mutta silti vallitsi yleinen hiljaisuus.

Taas antoi Ture herra kimeän, ohuen äänensä kaikua. Hän selitti kokoontuneelle kansalle aikovansa esittää sille kuninkaaksi toisen kelpo herran, josta hän edeltäkäsin tietää kaikkien pitävän; sillä hän on aina ymmärtänyt, etteivät hyvät länsigötit tahdo ruveta luterilaisiksi, vaan pysyvät samassa vanhassa uskossa kuin isät ja heidän esi-isänsä. Jos he nyt tahtovat kieltää kuningas Kustaan, niin hän heti mainitsee, ketä herraa hän tarkoittaa, ja suostumuksen merkiksi pyytää hän heitä nostamaan kätensä ja vastaamaan "kyllä!"

Mutta kädet eivät nousseet eikä suostumuksen huutoja kuulunut.

Sitävastoin syntyi joukossa tavaton vilkkaus, keskustelu ja väittely.

Vihdoin astui esiin kaksi nuorta talonpoikaa, jotka kansa oli valinnut puhumaan puolestaan.

Heidän käytöksensä ei ollut ylimielinen, mutta siinä oli tuota tyyntä itsetietoisuutta, joka aina syntyy, kun ihminen tietää lausuvansa julki oman ja muiden mielipiteen.

— Meillä ei ole syytä moittia kuningas Kustaata, alkoi vanhempi miehistä, — päinvastoin on hän vapauttanut meidät ja koko Ruotsin valtakunnan julman Kristian kuninkaan ikeestä ja varjellut meitä väkivallasta ja vääryydestä, hankkinut meille levon ja rauhan ja ylläpitänyt lakia ja oikeutta maassa.

Näin puhuttuaan kääntyi mies toverinsa puoleen ikäänkuin sanoakseen: "jatka nyt sinä!"

— Niin, virkkoi toinen ja loi ympärilleen varman katseen, — mitä herrat sanovat uudesta uskosta, siihen emme me yksinkertaiset talonpojat ymmärrä vastata; asiat voivat ehkä olla aivan toisin kuin huhu kertoo. Kansalle kävisi liian kalliiksi yhtämittaa vaihtaa kuninkaita, sillä herrain vaihdokset harvoin hyödyttävät ja edullisin maalle on luja hallinto. Talonpojat saattaisivat vaan itsensä ja lapsensa pitkällisiin levottomuuksiin ja saisivat kärsiä kaikki pahat, jotka tavallisesti seuraavat tuollaisia häiriöitä, jos nyt ryhtyisivät kapinoimaan; näiden syiden tähden pidämme viisaimpana pysyä uskollisina sille valalle, jonka monta vuotta sitte vannoimme kuningas Kyöstille.

Koko kansanjoukko nosti nyt kätensä ja tuhatkertainen "niin"-huuto kaikui yli kentän, todistaen, että Kustaalla Ruotsin kansan joukossa oli ystäviäkin ja etteivät kaikki olleet unohtaneet, mitä hän tämän kansan hyväksi oli tehnyt ja yhä oli tekevä.

Kronikka kertoo, että herrojen kasvoille laskeutui pilvi, ja luultavaahan onkin, etteivät he niin hyvin osanneet teeskennellä, ettei mitään olisi huomattu. Olihan tämä häpeällinen tappio.

Aivan niinkuin jos joku kuvittelisi omistavansa siivet ja pääsevänsä lentämään taivaaseen ja sitte äkkiä putoisikin maan päälle.

Tai viekkaasti voivansa nostaa pois kruunun toisen päästä ja äkkiä tuntisi, että tuhannet kädet pitelevät sitä juuri tuon saman pään päällä.

Tai kuvittelisi olevansa suuri mies ja sitte huomaisikin, ettei kukaan muu ole samaa mieltä.

Tai seisovansa korkeilla kirkonportailla ja sitte tuntisi lankeavansa maahan ja tietäisi itse olevansa syypää lankeemiseensa.

Korkeat herrat olivat sangen nolot ja masentuneet; kruunu riittää yhdelle ainoalle, mutta korkeita kunniapaikkoja kaikille. Ja nyt, nyt…

Ja entä piispa!

Saatamme kuvitella hänen punaiset, lihavat kasvonsa, pulleat posket, tuijottavat silmät, läähättävän hengityksen, joka tunkee puoleksi avoimesta suusta, ja arvata, mitä hänen mielessään liikkui.

Ture Jönsinpoika seisoi kuin ukkosen lyömällä; sitte hän kiireesti kapusi alas kiveltä.

Mutta silloin sanoi piispa hänelle, että heidät ehkä otetaan kiinni ja vangitaan; kun ei heidän yrityksensä onnistunut, niin he joutuvat siitä edesvastuuseen.

Samaa mieltä olivat muut.

Silloin valtakunnan hovimestari taaskin hypähti kivelle ja ilmoitti, että ritaristo on erittäin tyytyväinen talonpoikien vastaukseen. Tarkoitus oli ainoastaan ollut valvoa kansan etua ja mukaantua siihen, mikä kansalle oli parasta ja hyödyllisintä.

Sitte hän taaskin hyppäsi maahan.

Tällä omituisella tavalla päättyi kokous. Asiaa ei ratkaistu miekanterillä eikä diplomatisilla vehkeilyillä, vaan kahden talonpojan esiintymisen kautta; mutta heidän takanaan seisoi kokonainen seurakunta ja sitä tuki ehkä koko Ruotsin kansa; sentähden katsoivat herrat parhaaksi vetäytyä pois pelistä.

Niin suuri on yleisen mielipiteen mahti.

Sanansaattaja lähetettiin heti ratsain päästämään kotiin miehistöä, joka valvoi Hofvan solaa.

Kokous hajosi kaikessa ystävyydessä ja talonpojat saattoivat olla tyytyväiset itseensä ja toisiinsa.

Melkein samaan aikaan olivat kuninkaan lähettiläät kutsuneet kokoon Jönköpingin porvarit ja joukon Smålannin talonpoikia Lekarydin kirkolle.

Lähettiläät kehoittivat kansaa tarkoin miettimään asiaa; kapinoilla ei voiteta mitään, jokainen mahtanee muistaa, mitä seurauksia niistä on.

Smålantilaiset raappivat korvansa taustaa; oli kaunis, lauha kevätilma, siemenjyviä ei tänä vuonna ole vähemmin kuin tavallisesti, sato saattaa tulla hyvä, eikä vaimoväki kuitenkaan yksin tule toimeen.

He iskivät toisilleen silmää ja vastasivat, etteivät he puolestaan voi päättää mitään, käykööt asiat niinkuin Länsigötlannin herrat tahtovat. He kai paraikaa pitävät kokousta Larfin kankaalla ja kokouksen päätökseen täytynee jokaisen mukautua.

Kapinan alkuunpanija lähetti heti sanan Niilo Arvinpojalle, että hänen kiireesti pitää saapua paikalle.

Hän saapuikin empimättä ja häneltä kysyttiin heti, mihin ne kirjeet olivat joutuneet, jotka hän oli saanut toimekseen lähettää pitkin valtakuntaa.

Pormestari loi hymyillen katseensa levottomiin herroihin, otti taskustaan käärön papereita ja viskasi ne tuleen, jossa ne heti paloivat poroksi.

— Nyt voitte, hyvät herrat, olla huoleti kirjeittenne kohtalosta, sanoi hän.

— Ettekö ollutkaan lähettänyt niitä? huudahtivat kaikki iloisesti hämmästyen.

— Kaikilla teillä oli kuninkaan väkeä vartioimassa, joten en uskaltanut, vastasi Niilo herra.

— Ja nyt ne ovat tuhkana, keskeytti Ture herra, päästäen rinnastaan helpoituksen huokauksen.

— Minun ei siis tarvitse nöyrtyä ylpeän kuninkaan edessä, mutisi Måns Bryntenpoika.

— Kaikkien pyhien kiitos, olemme pelastetut! huusivat kaikki kuin kuorossa. Piispa yksin oli levoton.

— Pitääköhän minun lähteä tieheni, vai uskaltanenko jäädä tänne? kysyi hän Ture herralta.

— Ei hätää mitään! tuli vastaukseksi, — me jaamme saman kohtalon.

Mutta seuraavana päivänä oli Ture herra muuttanut mieltä. Hänen poikansa Göran oli kirjoittanut, että kuningas on hyvin vihoissaan ja että hän aikoo ankarasti rangaista syylliset.

Silloin piti Ture herra piispan kanssa pitkän keskustelun, jonka jälkeen molemmat kiireimmän kautta jättivät valtakunnan.

Huhtikuun 25 p:nä kutsuivat kuninkaan lähetit Länsigötlannin rahvaan kokoukseen Broddetorpin pappilaan.

Kun kauvan oli keskusteltu, kirjoitettiin vihdoin antautumus-ehdotus kuninkaalle näytettäväksi.

Se sisälsi, että kapina katsottakoon olleeksi ja menneeksi samoin kuin myös väkivalta kuninkaan sisarta kohtaan unohdettakoon, jotta rauha ja lepo palaisivat ja vanhat kristilliset tavat vahvistuisivat ja kerettiläinen luterilaisuus saataisiin tukahutetuksi; ja jotta meidän rakas ja armollisin herramme saisi oikein uskollisia ja kuuliaisia alamaisia, niin olemme kaikille, jotka ottivat osaa tähän kapinaan, luvanneet, ettei heille tästä päivästä alkaen pidä tapahtuman mitään pahaa. Jollei kuningas hyväksy tässä lueteltuja kohtia, niin kolmen maakunnan rahvas vihollisena tulee nousemaan häntä vastaan, vastaisessa tapauksessa rupeaa se hänen armonsa uskolliseksi ja kuuliaiseksi alamaiseksi.

Sovintoehdotus nimenomaisine ehtoineen vanhan opin säilyttämisestä lähetettiin kuninkaan hyväksyttäväksi ja allekirjoitettavaksi.

Se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, mutta sensijaan vaikutti myötäseuraava kirje Holger Kaarlenpojalta ja Maunu Johanneksenpojalta.

"Rakas, armollinen herra, me pyydämme teitä Jumalan tähden, että kuulisitte kansan suurta valitusta ja antaisitte meidän pysyä vanhoissa kristillisissä tavoissamme, jotka jo kaukaisista ajoista ovat vallinneet. Me sanomme teidän armollenne totuuden, ettei talonpoika koskaan suostu ottamaan vastaan sitä oppia, jota nyt pitkän aikaa on koetettu toimittaa maahan, jollei häntä pakoiteta siihen, ja me edellytämme ja toivomme, ettei teidän armonne koskaan anna siihen suostumustaan. Täällä moititaan suuresti Uplannin saarnoja — ja sanotaan, että kaikki saarnaaminen ja pränttääminen tapahtuu teidän armonne kehoituksesta ja neuvosta."

Kirje loppui kiihkeällä pyynnöllä, että kuningas antaisi kaiken pysyä entisellään.

— He ovat sokeat ja paatuneet! huudahti Kustaa ja jätti kirjeen kanslerille. — Avoimin silmin he eivät näe ja kuulevin korvin he eivät kuule!

— Mutta tällä kertaa ei Herra ole lähettänyt sokeutta, vaan syynä sokeuteen ovat vanhat ennakkoluulot ja pappisvehkeet, vastasi kansleri.

— En mistään hinnasta minä luovu siitä, mitä pidän kansani onnen ja kehityksen ehtona, sanoi Kustaa päättävästi; — minä voin tehdä näennäisiä myönnytyksiä heikkouskoisten tähden, mutta ainoastaan jotta sitte voisin ryhtyä toimimaan entistä tehokkaammin. Sano, Lauriseni, eivätkö katolisuus ja protestanttisuus itse asiassa ole sama usko?

— Ovat, teidän armonne, katolisuus on aistimilla tajuttava ilmestysmuoto, jossa kaikki tarkoittaa silmien häikäisemistä ja aistillista huumausta, sentähden siitä johtuukin niin paljon väärinkäytöksiä ja ulkonaisia uhrautumisen töitä. Katolisuudella on esimerkiksi martyyrejä, joita ei protestanttisuus koskaan tule saamaan, siksi että se on aatteellisuuden uskonto.

— Mutta eihän se silti ole runottomuuden uskonto?

— Ei, teidän armonne. Jumala on kauneuden ja ihanteellisuuden juurikuva; jota enemmän me uskon ja rakkauden, tai toisin sanoen järjen ja tunteen siivillä opimme likenemään häntä, sitä paremmin me käsitämme mitä korkein runous ja kauneus on.

— Olet oikeassa; sentähden varmaan, ehkäpä vuosisatojen kestäessä, ihmiset tulevat pitämään uskontoamme kylmänä oppina; ainoastaan uskon innostuksella se voidaan oikein käsittää.

— Me emme myöskään itsestämme voi sitä käsittää.

— Emme suinkaan, ainoastaan siten, että me, Jumala ja minä, liitymme yhteen ja että meidän välillemme syntyy vuorovaikutus; maailma ei sitä näe eikä tule näkemään, työmme ainoastaan olkoot uskomme todistajina.

— Juuri niin, teidän armonne.

— Katolilainen sitävastoin ostaa syntiensä anteeksisaamisen, hän herkuttelee pyhän savun ja kukkien tuoksussa. Katolisuus on hekumoitsijoiden ja porttojen uskonto.

— Ankara arvostelu!

— Eikö paavien, piispojen, pappien ja munkkien elämä todista sanojani oikeiksi? Eikö selibaatti ole peite, jonka alla kaikkinaisia paheita harjoitetaan?

— Kyllä, sen tietää Jumala.

— Sentähden tahdon, että kansani saa kuulla selviä, yksinkertaisia saarnoja, että Jumalan aurinko vapaasti pääsee loistamaan korkeista kirkonikkunoista suoraan kansan sydämeen. Pois kaikki epäselvyys! Pyhä sana ei tarvitse salaisia piilopaikkoja, sentähden tulee meidän pitää huolta, ettei niitä ole kirkoissakaan.

Kustaa kohteli kansaansa kuin sairasta lasta, kärsivällisyydellä antaen anteeksi sen oikut, silti loukkaamatta arvonsa vaatimuksia.

Hän vastasi länsigöteille, että vaikka hänellä kyllä olisi valta rangaista tämän kapinan tuottamaa ylimielisyyttä ja harmia, niin ei hän tahdo vuodattaa omien alamaistensa verta, sillä hän ajattelee ensi sijassa kansansa onnea eikä omaa persoonaansa. Valtakunnan onneksi ja neuvoskunnan pyynnöstä hän siis hyväksyy ja kokonaisuudessaan vahvistaa kaikki Broddetorpissa harkitut pykälät, kuitenkin sillä poikkeuksella, että kysymyksessä kirkosta ja opista on noudatettava Vesteråsin resessiä. Kirjoitus vahvistettiin kuninkaan sinetillä.

* * * * *

Tietysti kapinalliset herrat suurella levottomuudella odottivat tätä vastausta.

Rahvaan myötävaikutusta eivät he tästälähin enään voineet toivoa, sen osottivat kyllä kirjoitukset, joita joka päivä saapui.

Taalalaiset kirjoittivat toukokuun 5 p:nä:

"Jos te luulette, että me tässä asiassa asetumme teidän puolellenne, niin tietäkää, ettei teidän meiltä pidä saaman mitään apua, vaan tulemme me hengellämme ja koko voimallamme olemaan avullisina rankaisemassa niitä, jotka tällaiseen riitaan ovat ryhtyneet. Ja syytä on kyllä pelätä, että kaikki on saanut alkunsa kuningas Kristianista ja hänen ystävistään."

Ture Jönsinpojan ja piispan lähdettyä olivat Måns Bryntenpoika, Niilo Olavinpoika ja Ture Eerikinpoika jääneet kapinan päämiehiksi. Tulevaisuus rupesi heitä pelottamaan ja tuontuostakin kysyivät he toisiltaan, mihin olisi ryhdyttävä. He tahtoivat mielellään jäädä valtakuntaan asumaan ja pysyä korkeissa viroissaan.

Måns Bryntenpoika sulki syliinsä nuoren vaimonsa ja vakuutti, ettei mikään maailman mahti saa häntä eroamaan hänestä ja rakkaasta Ervallasta.

— Lankea polvillesi kuninkaan eteen ja rukoile armoa, pyysi nuori rouva kyynelsilmin.

— En, vastasi Måns, — olen yhtä ylhäistä sukua kuin hänkin!

— Annathan minun sitte tehdä sen?

— En, hän ei saa sinua edes nähdä!

— Hänen itsensä vai minunko tähden?

— Teidän molempien. Agneta rouva sanoi herralleen:

— Avioliittoni ei ole tuottanut minulle paljon iloa, mutta tätä viimeistä iskua en kestä!

— Rakkahin Agneta, itsehän sinä…

— Minä kehoitin sinua tekemään niinkuin naapurimme, mutta näin kehnoa loppua… en luullut että te niin pian peräytyisitte.

— Se on herra Turen ja piispan syy.

— Ja sentähden minun ja lasteni nyt pitää kärsiä.

— Etkö sinä sääli minua?

— Miehet kyllä pitävät puoliaan!…

Ture Eerikinpoika ei uskoutunut kenellekään, hänen vaimonsa ja lapsensa eivät saaneet aavistaakaan, mitä hän kärsi. Mutta eräässä kokouksessa, jonka herrat pitivät keskustellakseen siitä, mitä nyt on tehtävä, lausui hän: "Te viekoittelitte ja houkuttelitte minut, miksette antaneet minun olla rauhassa?"

Måns Bryntenpoika huomautti, ettei siitä nyt kannata puhua. Kuninkaaltahan on tullut kirje, joten he tietävät, että Vesteråsin resessi pysyy voimassa. Mutta paitsi tätä avointa kirjettä, olivat Måns Bryntenpoika ja Ture Eerikinpoika saaneet kumpikin yksityiskirjeen, jossa heille luvattiin kuninkaan suosio, jos he vaan koettavat saada Ture Jönsinpojan palaamaan takaisin valtakuntaan. Nämä kirjeet olivat kirjoitetut toukokuun 9 p:nä.

— Hän tietää siis jo, että he ovat paenneet! huudahti Niilo herra.

— Ture Jönsinpoika on vielä Halmstadissa! virkkoi Ture Eerikinpoika. — Minä lähden paikalla sinne.

Kuninkaan kirje vanhalle sukulaiselle oli sekä sovinnollinen että arvokas.

"Koskei tehtyä saa tekemättömäksi", kirjoitti kuningas, "ja koska me kaikki voimme erehtyä, niin emme nyt ajattele rankaisemista, vaan sitä mikä valtakunnalle on hyödyllisintä, omaan persoonaamme katsomatta, ja sentähden me valtakunnan neuvoston ja teidän poikienne rukousten tähden olemme antaneet teille anteeksi ja lahjoitamme teille suosiomme ja ystävyytemme, niin totta kuin Jumala meitä auttakoon. Pyydämme sentähden, ettette huolehdi tätä tehtyä tekoanne, vaan palaatte takaisin valtakuntaan ja pidätte perintönne tästälähin niinkuin tähänkin asti."

Ture Jönsinpoika luki ja huokaeli, huokaeli ja luki… hän kyllä tahtoi, mutta hän ei uskaltanut, eikä uskaltanut piispa Maunu Haraldinpoikakaan. Toukokuun 30 p:nä lähettivät he kuninkaalle vastauksen, jossa he kiittivät häntä hänen hyväntahtoisuudestaan, mutta Vesteråsin resessiä, josta kaikki nämä ikävyydet johtuvat, eivät he tunnusta, mieluummin he antavat kaulansa katkaista kuin vahvistavat asian, joka sotii kristityn velvollisuuksia vastaan. "Parhaiten teidän armonne pelastaisi maineensa", kirjoittivat he, "jos teidän armonne rankaisisi niitä, jotka ovat tuoneet maahan tämän luterilaisuuden". He lisäsivät, että jos kuningas suostuu kumoamaan Vesteråsin resessin, niin he mielellään palaavat maahan ja rupeavat kuningas Kustaan uskollisiksi alamaisiksi.

Tämä vastaus sekä se lausunto, jonka piispa Maunu kirjoitti Vesteråsin resessiä vastaan, vakuuttivat kuninkaalle, etteivät nuo molemmat herrat palaa. Ja turhaan koetettiin saada Tanskan hallitusta lähettämään heidät takaisin.

Ture Jönsinpoika läksi paikalla Ruotsin äkäisimmän vihamiehen, maanpaossa olevan kuningas Kristianin luo.

Mutta tuomiorovasti Göran, joka ei tähän saakka ollut toimittanut mitään, yltyi äkkiä jatkamaan isänsä työtä ja nostattamaan pohjois-Ruotsin kansaa aseihin.

Tätä tarkoitusta varten otti hän palvelukseensa useita ratsumiehiä ja läksi heidän kanssaan säterikartanoonsa Björnöhön Frötunan pitäjässä. Täällä kokosi hän noin sadan miehen suuruisen joukon nuoria, reippaita hurjapäisiä talonpoikia, jotka hän palkkasi.

Talossa ei hän uskaltanut viipyä kauvan, vaan läksi metsään, valmisti itselleen siellä varustukset, joiden takaa haki niin hyvää suojaa kuin suinkin ja otti talosta ruokatarpeet.

Mutta niin pian kuin hänen veljensä saivat tietää tämän, kirjoittivat he hänelle, kehoittivat häntä luopumaan salahankkeistaan ja paikalla rientämään kuninkaan luo.

Kustaa luuli todellakin tuomiorovastin pelkäävän että häntä syytettäisiin osallisuudesta isän vehkeilyihin, sentähden kirjoitti hän hänelle ja kehoitti häntä luottamuksella kääntymään herransa ja kuninkaansa puoleen, niinkuin hänen veljensä Juhana ja Lauri ovat tehneet, jotta he yhdessä voisivat päättää, mitä olisi tehtävä. "Ja pyydämme me teitä hartaasti tekemään sen viipymättä. Me lupaamme kristillisen uskomme ja kuninkaallisen kunniamme nimessä, ettei teidän meidän puoleltamme mitään vaaraa tai vahinkoa kärsimän pidä."

Mutta tällaisen puheen puoleen ei tuomiorovasti tahtonut kallistaa korvaansa. Hän oli niin varma siitä, että hän saa liikkeelle kokonaisen talonpoikaisarmeijan, ettei mikään maailman mahti olisi saattanut pidättää häntä toimimasta.

Miksei hän uskaltaisi ryhtyä otteluun tuon Kustaa Eerikinpojan kanssa, niinkuin hänen isänsäkin?

Talonpoikien avulla oli Kustaa noussut mahtavuuteen, miksei hänen, Göranin, saattaisi käydä samoin? Siitä syntyy sota vanhojen ja uusien olojen välillä, vanhat voittavat ja Göran tulee lipunkantajaksi.

Kun muonat Björnössa alkoivat loppua, läksi hän miehineen rantaa myöten pohjois-Rodeniin ja vieraili siellä pappien ja varakkaiden talonpoikien luona. Mutta kaikkialla luetti hän kansalle isänsä kuninkaalle kirjoittaman kirjeen ja kielsi kaikkia siitä päivästä lähtien tottelemasta Kustaa Eerikinpoikaa.

Reipas elämä oli Göranin mielestä sangen hauskaa, päivä päivältä hän varmistui ja alkoi tehdä uusia suunnitelmia — joita hän piti Kustaa Eerikinpojalle hyvin vaarallisina.

Kun hän vaan sai tietää, että jossakin toimi evankeelinen pappi, niin hän heti riensi väkivallalla karkoittamaan häntä pois.

Nyt läksi hän Helsinglantiin ja siellä hänen tuumansa aluksi onnistuivat erinomaisesti.

Eräänä sunnuntaina tuli hän Bollnäsin kirkolle. Kirkkoherra Jon, kiivas katolinen, päätti silloin tuomiorovastin kanssa ennen jumalanpalveluksen alkua vahtia, tuleeko kuninkaan uusi vouti kirkkoon, ja sitte riistää häneltä aseet sekä vangita hänet ja kaikki hänen miehensä.

Mestari Jon kehoitti seurakuntalaisiaan ottamaan osaa leikkiin.

Ja kun vouti ystävineen ja palvelijoilleen astui kirkkoon, ryntäsi mestari Jon pitäjäläisineen, käsissä seipäät ja kirveet, häntä vastaan, ja sillaikaa sulkivat tuomiorovasti ja hänen väkensä oven. Syntyi hirveä meteli ja verta vuoti paljonkin, mutta vouti ja hänen miehensä joutuivat tappiolle ja heidät ajettiin papin kellariin. Kun huudot, herjaukset ja kiroukset olivat tauonneet, pidettiin, pyhän savun leijaellessa, messu.

Sitte kuluttivat mestari Jon ja tuomiorovasti päivänsä mitä hauskimmalla tavalla: he joivat ja juttelivat ja päättivät yksissä voimin pelastaa onnettoman Ruotsin.

Mutta seuraavana päivänä joutuivat he riitaan siitä, kuka heistä saisi korkeimman vallan. Mestari Jon oli sitä mieltä, että se kuuluu arkkipiispalle, ja sen viran on hän jo pidättänyt itselleen, mutta tämä loukkasi tuomiorovastia; sillä kertaa eivät he sentään joutuneet tappeluun.

Toisena päivänä katselivat he toisiaan karsain silmin ja tuomiorovasti mietti jo lähtöä.

Mutta hänen seisoessaan luhdissa miettimässä, viipyäkö vielä seuraavaan päivään, näkyi tiellä suuri pilvi. Se likeni ja pian tunsi hän tulijan Norralan mestari Eerikiksi. Jon oli kertonut, että tämä Eerik käytti laastaritilkkua, joka peitti puolet hänen kasvoistaan, sillä häntä oli kerran lyöty sapelilla luuhun saakka; mestari Eerik oli nimittäin ollut mukana monessa tappelussa ja hän oli voimastaan kuulu, mutta mestari Jon ei ollut hänen ystävänsä, sillä hän kuului kuninkaan puolueeseen eikä sitäpaitsi koskaan juonut.

Tuomiorovasti näki arven kasvoissa ja käsitti paikalla, että mestari Eerik tulee vapauttamaan voutia ja hänen väkeään, sentähden on hän ottanut mukaansa kaikki pitäjäläiset. Nyt hän tosin olisi voinut kutsua kokoon miehensä ja oikein kunniallisella kahakalla ottaa vastaan mestari Eerikin, mutta — mutta hän oli vasta syönyt vatsansa ihan täyteen — eikä hän tietänyt, missä miehet tällä hetkellä olivat, ja soihan hän mielellään, että Jon sai törmätä yhteen mestari Eerikin kanssa…

Näitä yleviä ajatuksia hautoen hiipi hän takaportista ulos metsään.

Norralan talonpojat ottivat kiinni kaikki hänen miehensä ja auttoivat kuninkaan voudin sekä hänen ystävänsä ja palvelijansa pois kellarista.

Sitte saivat bollnäsilaiset käskyn lähteä etsimään tuomiorovastia. Mestari Jon oli myöskin kadonnut; vasta illemmalla, kun kartanolla jo vallitsi hiljaisuus, kapusi hän varovasti alas puusta, jossa hän oli istunut koko päivän.

Bollnäsilaiset talonpojat rupesivat hirveällä kiireellä sovittamaan kuninkaan voutia vastaan tekemäänsä ilkityötä hakemalla tuomiorovastia.

He hakivat koko metsän, mutta eivät löytäneet häntä sieltä; oman kirkkoherransa olinpaikan he kyllä tiesivät, mutta hän oli kuiva ja laiha; niin korkealle ei tuomiorovasti ollut päässyt lentämään. Mihin hurskas mies oli voinut joutua?

He olivat jo tuntikausia etsineet risukoista ja pensaistoista, kun äkkiä edellimmäinen miehistä sanoi:

— Hiljaa!

— Mikä on? kysyivät toiset.

— Katsokaappa tuonne!

He seisoivat pienen metsäjärven rannalla, keskellä järveä kiikkui ruuhi.

— Eihän tuo liene tuomiorovasti? kysyi joku.

— On kyllä!

— Sitte se raukka on hukuttanut itsensä.

— Ja jo noussut veden pinnalle, lisäsi toinen.

— Etkö näe että se on ruuhi.

— Ja että hän makaa sen pohjalla.

Miehet hankkivat veneitä ja läksivät hiljaa vesille, jottei tuomiorovasti huomaisi mitään.

Mutta heti kun he tarttuivat ruuheen, heräsi hän, ja hypähti pystyyn ikäänkuin heittäytyäkseen järveen, mutta se oli varmaankin vain kepponen, sillä samassa kävi hän kiinni erään talonpojan käsivarteen ja pusersi sitä niin voimakkaasti, että mies horjahti.

Nyt kävivät talonpojat puolestaan kiinni häneen, mutta siitä suuttui tuomiorovasti Göran niin sanomattomasti, että hän riisti kultavitjat kaulastaan ja sormukset sormistaan ja heitti ne järveen.

Se on hänen oma vahinkonsa, arvelivat talonpojat ja veivät hänet melkein kantamalla kuninkaan voudin luo, joka ratsain lähetti hänet aluksi voudin kartanolle.

Tuomiorovasti Göran oli niin vihoissaan, ettei hän puhunut eikä vastannut, ainoastaan söi ja joi.

Sitte vietiin hänet Upsalaan ja lähetettiin seuraavana päivänä Tukholmaan.

Täällä pantiin hän sangen lievään vankeuteen; häneltä ei puuttunut mitään, hänen veljensäkin saivat käydä häntä tervehtimässä, mutta heitä hän ainoastaan nuhteli.

He olivat häväisseet nimensä, heidän esi-isiensä täytyy ylenkatseella silmäellä heitä.

Järkevästi ei hänen kanssaan kannattanut puhua.

Mutta veljien hartaiden rukousten tähden pääsi hän muutaman vuoden päästä vapaaksi ja sai takaisin säterikartanonsa Björnön, jossa hän sittemmin hiljaisuudessa vietti loppuosan elämästään.

Mutta pahemmin kävi niiden herrojen, jotka Länsigötlannissa olivat auttaneet Ture herraa ja Skaran piispaa.

Kuningas lupasi unohtaa menneisyyden, jos he vaan tekevät uuden uskollisuusvalan.

Taas kokoontuivat he neuvotteluun.

Ture Eerikinpoika oli kuninkaan ehdotukseen taipuvainen.

— Siten pääsemme koko pulasta, sanoi hän.

— Ja kadotamme virkamme, lisäsi Måns Bryntenpoika.

— Silloin minä olisin onneton, sanoi Niilo herra.

— Miksi minä rupeaisin tunnustamaan asioita, joita ei voida todistaa! huudahti Måns Bryntenpoika.

— Mutta jos…

— Mitä?

— Niilo Arvinpoika on pettänyt meidät!

— Minä näin itse hänen polttavan kirjeet.

— Kaikkiko?

— Koko käärön, joka oli hänen taskussaan.

— Mitä minä teen?

— Minä en voi paeta valtakunnasta. Näin valittivat molemmat neuvottomina.

— Asia on päivänselvä, alkoi herra Måns taaskin, — samalla kun me suostumme tekemään uuden uskollisuusvalan, tunnustamme itsemme syyllisiksi ja luonnollinen seuraus siitä on, että kadotamme virkamme ja arvomme, koska me olemme kuninkaan neuvosherroja ja ylhäisiä luottamusmiehiä.

— Niin, se on selvää!

Agneta ei koskaan soisi minulle anteeksi!'

— Kuulkaa nyt, mitä minä ehdotan: me kieltäydymme tekemästä uutta uskollisuusvalaa, koskemme ole rikkoneet edellistä ja vaadimme, että meidän sallitaan valtakunnan neuvoston edessä todistaa syyttömyytemme, jotta kaikki kunniaamme ja arvoamme alentavat epäluulot tulisivat poistetuiksi.

— Se on liian röyhkeää.

— Sitä me emme uskalla tehdä.

— Mitä me senkautta voimme kadottaa?

— He näkevät kasvoistamme, että valehtelemme.

— Mitä turhia! Kyllä minä katson heitä suoraan silmiin. Agneta inhoisi minua.

— Ei suinkaan, hän vahvistaisi sanasi oikeiksi.

— Hän, joka niin ankarasti pysyy totuudessa.

— Hahaha, hahaha!

— Etkö sinä usko sitä?

— Kaikki naiset valehtelevat.

— Sinun emäntäsi myöskin?

— Brigitta ei ole muiden naisten kaltainen.

— Mutta se ei kuulu tähän, huusi herra Ture melkein epätoivoissaan, — teidän kotiolonne ovat eri asia! Minä suostun Måns Bryntenpojan ehdotukseen ja tulen sanomaan: voitteko todistaa minua vastaan?

— Jos minä vaan varmaan tietäisin, että kirjeet, kaikki kirjeet todella ovat hävitetyt!

— Tiedättekö mitä! Minä ja Ture Eerikinpoika lähdemme Lindholmiin ja otamme kuninkaan nimessä kartanon takavarikkoon, tietysti virkainnosta; sitte kirjoitamme hänelle, että koska olemme saaneet kuulla Ture Jönsinpojan pahoista aikeista Larfassa, niin olemme luopuneet hänestä.

— Se käy päinsä!

Herra Niilon omatunto alkoi taipua.

— Minä vannon, että toivoin olevani niin kaukana kuin suinkin, kun seisoin hänen takanaan siellä kankaalla… sillä minä puolestani oikein häpesin.

— Niin minäkin.

— Olemme siis samaa mieltä, nauroi Måns Bryntenpoika, — ja voimme kai nyt pyytää kuningasta kutsumaan kokoon herrainpäivät sekä takaamaan itsellemme varman turvan, sitte lähdemme käräjiin ja puolustaudumme miehuullisesti.

Kuningas vastasi Upsalasta tähän kirjoitukseen, että hän "Uplannin valtakunnan neuvoston suostumuksella" on kutsunut kokoon herrainpäivät Strängnäsiin ja kehoittaa hän herroja, samoin kuin Länsigötlannin yleistä rälssiä, muutamia miehiä joka kauppakaupungista ja kahta miestä jokaisesta kihlakunnasta, joiden miesten kutsumisen "sananlähetyksellä ja kirjeillä" he itse saavat tehtäväkseen, saapumaan valtiopäiville.

Lindholmin valloitukseen ei kuningas ollut tyytyväinen; eihän hän tietänyt, tahtoivatko Ture herra ja piispa ruveta ystäviksi vaiko vihollisiksi. Sentähden hän mieluummin olisi suonut, että teko olisi jäänyt tekemättömäksi; mutta asiain näin ollen käski hän herroja pitämään huolta siitä, ettei kukaan kajoa Ture herran omaisuuteen, sekä että kuninkaan miehet pysyvät siellä, kunnes asia saadaan selvitetyksi.

Kesäkuun 17 p:nä kokoontuivat valtiopäivät Strängnäsissä. Kuningas huomautti kokoontuneille säädyille, että hän aina, jos häntä itseään tai hänen virkamiehiään vastaan on ollut jotakin muistuttamista, on ollut valmis koettamaan saada aikaan parannusta, jopa on hän kaikessa ystävyydessä ja hyväntahtoisuudessa tarjoutunut luopumaan hallituksesta, jos valtakunnan neuvostolla ja Ruotsin kansalla on syytä pitää häntä siihen sopimattomana.

Tietääkseen ei hän koskaan ole antanut Ture Jönsinpojalle tai muille vähintäkään aihetta kapinaan, jonka he hiljan panivat toimeen.

Säätyjen harkittaviksi ja tuomittaviksi alistaa hän itseään vastaan tehdyt syytökset:

1) että hän valtakuntaan on antanut tuoda uuden kerettiläisen opin, jota on saarnattu;

2) että hän on rikkonut valansa siten ettei hän ole pitänyt kirkon henkilökuntaa voimassa;

3) karkoittanut piispat hiippakunnista ja kirkoista;

4) ottanut kirkoilta niiden kalleudet ja rahat;

5) hävittänyt luostarit, karkoittanut munkkeja;

6) antanut pitää messuja ruotsiksi;

7) herjannut pyhimyksiä ja käskenyt opettaa, etteivät ripit, papinvihkiäiset y.m. ole tarpeelliset;

8) antanut painattaa sakramentteja käsitteleviä kirjoja ja muuta sellaista, mikä sotii isien oppia ja mieltä vastaan;

9) ei pitänyt vaaria paastosta, vaan kiellettyinä päivinä sallinut syödä lihaa;

10) sallinut pappien, munkkien ja nunnien mennä naimisiin vastoin kaikkia kristillisiä tapoja;

11) määrännyt laittomia maksoja ja veroja maahan;

12) ottanut ulkomaalaisia miehiä valtakunnan neuvostoon ja antanut linnoja heidän käsiinsä;

13) kuuluu itse aikovan avioliittoon ulkomaalaisen kanssa, jolloin ulkomaalaisia tulee valtakuntaan;

14) kruunaustilaisuudessa tehdystä valastaan jättänyt pois useita pykäliä, niinkuin esimerkiksi sen, että hän lupaa suojella pyhää kirkkoa, piispoja ja sen muita henkilöjä.

Kuningas vastasi näihin syytöksiin selvään ja vakuuttavasti. Hänen käsityksensä mukaan kuninkaan valta velvoittaa vahvistamaan kaikkea hyvää ja rankaisemaan pahaa, henkilöön katsomatta. Hän on käskenyt saarnata Jumalan puhdasta sanaa ja evankeliumia; ja sitähän kansa itsekin oli pyytänyt Vesteråsin kokouksessa.

Hän ei ole karkoittanut piispoja, vaan he ovat itse karkoittaneet itsensä, sillä kun eivät he enään saaneet nylkeä maata ja kansaa, läksivät he matkoihinsa.

Häntä hämmästyttää, että nämä piispanrettelöt pannaan hänen ja uuden opin syyksi; eivätkö piispat kaikkina aikoina ole tuottaneet valtakunnan herroille ja ruhtinaille yhtä paljon harmia ja levottomuutta, eikö tämän uuden opin moittiminen ole vain tekosyy, jonka alle tahdotaan peittää heidän itaruutensa ja vallattomuutensa? Kirkon omaisuutta on tosin käytetty, mutta valtakunnan neuvoston suostumuksella, kun ei muita keinoja ollut. Luostarien hävitykset johtuivat Vesteråsin määräyksistä; kun eivät luostarien jäsenet enään saaneet nauttia samoja vapauksia ja harjoittaa samoja vallattomuuksia kuin ennen, niin he vapaasta tahdostaan jättivät luostarit; ehkä monet olivat tulleet ajatelleiksi, ettei pyhyys luostarimuurien ulkopuolella ollut huonompi kuin niiden sisäpuolellakaan.

Kuningas vastasi siten pykälä pykälältä kaikkiin syytöksiin ja säädyt kiittivät häntä ja vakuuttivat, että he hänen kanssaan tahtovat elää ja kuolla ja puolustaa häntä kaikissa kohtaloissa. Vesteråsin resessiä pitävät he joka kohdalta ja pykälältä voimassa ja rankaisevat jokaista, joka yrittää sitä rikkoa tai vähentää sen voimaa ja valtaa.

Nyt tuli Länsigötlannin herrojen vuoro.

Måns Bryntenpojan, Niilo Olavinpojan ja Ture Eerikinpojan piti selittää menettelynsä ja tehdä tili valtakunnan säädyille.

Ensimainittu astui tyynenä ja varmana esiin ja nyökäytti iloisesti päätään tuttaville ja ystäville.

Herra Niilo Olavinpoika koetti käyttäytyä samoin, mutta hänen tervehdyksensä teki teeskennellyn ja väkinäisen vaikutuksen.

Ture Eerikinpoika seisoi, niinkuin tavallisesti, synkkänä, umpimielisenä, välittämättä kenestäkään.

Heitä kehoitettiin pysymään totuudessa.

Kuningas oli läsnä.

Hänen puoleensa Måns herra heti kääntyi, alkaen keveällä, leikillisellä äänellä kertoa, että herra Ture Jönsinpoika on ankara ja vaativainen herra, jota siellä Länsigötlannissa kunnioitettiin kansan isänä ja valtiaana.

— Ei kenenkään päähän pälkähtänyt ruveta häntä vastustamaan, sanoi herra Måns kuninkaalle, — hän oli vanha ja heikko ja sentähden suostuttiin kaikkiin hänen esityksiinsä.

Mutta Kustaa oli luonut häneen niin vakavan katseen, että se alkoi häiritä Måns herraa; sentähden kääntyi hän pois ja rupesi silmäilemään vanhoja tuttuja.

Sitte laski hän käden sydämelleen ja kertoi, että kun Ture herra heille puhui aiotusta salaliitostaan, niin he päättivät pitää hänen vehkeilyjään silmällä, sillä vastustaminen olisi ainoastaan ärsyttänyt häntä, sen he tiesivät.

— Ja kuitenkin te otitte osaa hänen vehkeilyihinsä, sanoi muuan neuvoskunnan herroista.

— Näyttäkää toteen, jos voitte, huudahti Måns herra, — kutsukaa tänne todistajat, näyttäkää kirjeet ja sinetit, tai, jos voitte, omakätiset allekirjoituksemme.

— Älkää jännittäkö kaarta liiaksi, herra ritari, virkkoi taas muuan neuvoskunnan herroista, — ehkä teistä voitaisiin todistaa kaikellaisia asioita.

Måns laski taas käden sydämelleen.

Silloin nousi kuningas ja astui suurisuisen herran luo.

— Minkä rangaistuksen te siinä tapauksessa tahdotte kärsiä? kysyi hän, luoden ankaran, totisen katseen Månsiin.

Mutta vanha, ylimielinen uhka oli vallannut ritarin ja hän vastasi onnettomuudekseen:

— Kaula poikki ja ruumis teilattakoon, niinkuin laki määrää!

Kuningas loi häneen vielä kerran ankaran, totisen katseen. Silloin tunsi hän uhkamielisyytensä laimentuvan ja jäisen kylmyyden virtaavan ruumiiseensa.

Hetken ajan vallitsi huoneessa kuolon hiljaisuus.

Sitte kysyttiin toisilta herroilta, tunnustavatko he syyllisyytensä ja ottavatko vastaan kuninkaan turvakirjeen.

Mutta heidän mielestään Måns herra oli onnistunut erinomaisesti ja he vastasivat olevansa viattomat.

— Ajatelkaa vielä asiaa, lausui Kustaa.

— Olemme viattomat! huudahtivat molemmat ritarit. Måns Bryntenpoika oli käynyt kalman kalpeaksi, mutta hänen huulensa sopersivat:

— Viaton!

Kuninkaan viittauksesta toi muuan neuvoskunnan herroista esiin kaksi rasiaa täynnä kirjeitä.

Kavala Niilo Arvinpoika oli oman päänsä päästimeksi lähettänyt ne kuninkaalle.

Kirjeet jotka hän muka silloin poltti, olivat olleet arvottomia papereita.

Mutta miehet, jotka omin sanoin olivat tuominneet itsensä hengiltä, taistelivat epätoivoisaa taistelua kuolemaa vastaan.

He kielsivät allekirjoituksensa ja sinettinsä ja syyttivät Ture Jönsinpoikaa kaikesta.

Silloin näytettiin kirjeitä, joista ei Ture Jönsinpojalla saattanut olla aavistustakaan.

Ja vihdoin vedottiin kuninkaan sovintokirjeeseen ja yksityiseen ystävälliseen kirjeeseen, jonka hän oli kirjoittanut Måns herralle.

Itse he olivat työntäneet luotaan sovinnon ja vaatineet tutkintoa ja tuomiota.

Ja niin heidän puolustuksensa tuuma tuumalta kumottiin.

Kun he siis näkivät kuoleman koko kamaluudessaan irvistävän vastaansa, heittäytyivät he kuninkaan jalkain juureen, itkivät, valittivat ja rukoilivat armoa.

Mutta nyt oli kuningas järkähtämätön, koska he kerran lakiin vetoavat, niin laki heitä tuomitkoon.

Ja laki tuomitsi kuolemaan.

Sekä heidän että Ture Jönsinpojan omaisuus julistettiin lankeavaksi kruunulle.

Miltei tajuttomina kuljetettiin onnettomat herrat pois ja vietiin koulutuvan yläpuolella olevaan kamariin.

Toinnuttuaan raivosi Måns Bryntenpoika mielipuolen lailla. Hän ei voi eikä tahdo kuolla! Hän on nuori, terve ja onnellinen.

Hänellä on vaimo, jota hän jumaloi, hän on rikas ja mahtava, jos hän Ruotsin jättääkin, niin on hänellä maatiloja Tanskassa ja hänen voimakas käsivartensa ja miekkansa avaa hänelle tien, vaikka hän kääntyisi mihin tahansa… hän ei tahdo, hän ei voi kuolla!

Molemmat toiset herrat olivat alistuneet kohtaloonsa, he itkivät sanattomina.

Niilo Olavinpoika mietti, mitä Agneta sanoo, kaipaako hän häntä ja hoitaako hän tästälähin hellemmin hänen rakkaita lapsiaan.

Ture Eerikinpoika ajatteli vanhaa äitiään. Hän oli ollut hänen ainoa uskottunsa ja hän oli kyynelsilmin pyytänyt häntä luopumaan koko yrityksestä.

Mutta miten hän olisi voinut antaa Ture Jönsinpojalle kieltävän vastauksen, kun kaikki muut olivat suostuneet? Sentähden hänenkin oli täytynyt yhtyä puuhaan, vaikka se hänelle olikin ollut vastenmielinen.

Måns herra avasi hiljaa pienen ikkunan. Oli hämärtävä kesäkuun yö.

Hän astui ovelle ja kuunteli, vartiat nukkuivat ja hänen molemmille onnettomuustovereillensa oli yhdentekevää, mihin hän nykyään ryhtyi!

Aivan ikkunan alla seisoi korkea päärynäpuu. Jos Måns herra heittäytyy ulos, niin saattaa hän tarttua sen suuriin oksiin.

Hän valitsi silmillään sen, joka näytti vahvimmalta ja päätti olla uskalias.

Oksan hän kyllä onnellisesti sai käsiinsä, mutta se katkesi ja hän putosi maahan ja taittoi jalkansa.

Vartia mahtoi nukkua sikeää unta, koskei melu häntä herättänyt.

Muutamia hetkiä makasi Måns herra liikkumattomana, mutta sitte valtasi hänet kamala tuska. Hän ryömi ulos kaupungista ja tuli ruispeltoon. Mutta sieltä ei hän päässyt eteenpäin, vaan hänet löydettiin ja raajarikkona, kurjana kuljetettiin hänet takaisin vankilaan.

Missä oli nyt ylimielisyys?

Hän itki ja vaikeroi.

— En tunne sinua, Måns Bryntenpoika, sanoi herra Ture Eerikinpoika.

— Luuletko sitte, että minä itse tunnen itseäni?

— Nyt olet meitä huonompi, sanoi Niilo herra.

— Niin olen… ja sitäpaitsi olen niin nälissäni että menehdyn.

Kuinka hyvältä yksinkertainen ruoka maistui!

Mutta samassa määrin kuin voimat palasivat, kasvoi surujen katkeruus ja pian toivoi hän ainoastaan kuolemaa, päästäkseen tuskistaan niin pian kuin suinkin.

Tovereja, joita hän tähän saakka oli halveksinut, katseli hän nyt lohduttajinaan ja ystävinään ja pyysi heiltä anteeksi, lausuen, että hän juuri oli heidät houkutellut vehkeilyihin.

Muutaman päivän perästä vietiin vangit Tukholmaan.

Kuningas oli samaan aikaan siellä.

Eräänä päivänä ilmoitettiin hänelle herra Ture Eerikinpojan äidin rukoilevan, että hänet päästettäisiin kuninkaan puheille. Kustaa läksi itse häntä vastaan.

Hän ei ollut unohtanut, että jalo Gunilla Bese oli Svante Sturen hyvän ystävän [katso teosta "Svante Nilsson Sture och hans samtida" (Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa)], kuuluisan Viipurin linnanpäällikön Eerik Turenpojan puoliso. Hän tiesi myöskin, että hän oli Kalmarin linnan urhean puolustajattaren Anna Eerikintyttären [katso teosta "Sten Sture den yngre och Kristina Gyllenstjerna" (Sten Sture nuorempi ja Kristina Gyllenstjerna)] äiti, ja hän käsitti, että hän tulee rukoilemaan armoa ainoan hengissä olevan poikansa puolesta, ja kuningas… hän unohti kaikki arveluttavuudet, näyttääkseen ainoastaan osanottoaan.

Nainen lankesi hänen jalkainsa juureen.

— Ei, rouva Gunilla, virkkoi kuningas ja tahtoi nostaa häntä ylös.

— Teidän armonne, antakaa minun tästä rukoilla poikani puolesta!

— Älkää rukoilko, sanoi kuningas lempeällä äänellä.

— Annani tähden, joka taisteli Ruotsin vapauden puolesta ja kuoli, kun ei hän enään voinut mitään tehdä.

— Minä tiedän sen!

— Mieheni tähden, joka uskollisena etuvartiana palveli Suomen kansaa.

— Oi, Gunilla rouva, te ette saa minua vakuutetuksi, mutta te voitatte minut, lausui kuningas, miltei väkisin nostaen rouvan ylös ja taluttaen hänet nojatuoliin.

— Kuuleeko teidän armonne rukoukseni?

— Te pakoitatte minut siihen!

— Mutta eihän hän ole syyllinen.

— Vähemmin kuin nuo muut, myönnän sen. Saattoiko Annan veli olla isänmaan kavaltaja? Mutta hän on herkkäuskoinen ja sitäpaitsi ovat salajuonet vaikuttaneet häneen.

Hän näyttää synkältä ja umpimieliseltä, mutta minä arvelin, että tämä onneton kapina oli syynä siihen.

— On kai sekin vaikuttanut, mutta ei se ole syy… Luulen sentään, että kaikki nyt paranee. Kuolema eroittaa ihmiset, mutta tieto sen likeisyydestä liittää heidät yhteen, ja minä olen vakuutettu että jos poikani nyt saa elää, niin häntä odottaa onnellinen koti.

— Jota hänellä ehkä ei ennen ole ollut?

— Ei, teidän armonne.

Mutta Gunilla rouva ei vielä ollut saanut varmaa vastausta kuninkaalta. Kyynelsilmin katseli hän häneen.

— Te olette kärsinyt paljon, sanoi kuningas heltyneenä.

— Olen, teidän armonne, mutta en koskaan niinkuin nyt; tähän saakka on suruun aina sekaantunut iloa, mutta nyt siihen sekaantuu häpeä, joka tulee viemään harmaan pääni hautaan.

— Ei, Gunilla rouva, älköön se tapahtuko; tämä menettely on tosin laiton, mutta minä vastaan siitä itse: te saatte takaisin poikanne.

Gunilla tahtoi taas langeta kuninkaan jalkain juureen ja suudella hänen kättänsä, mutta kuningas vei hänen kätensä huulilleen ja lausui:

— Ottakaa tämä vastaan kiitoksena kaikesta siitä, mitä teidän huoneenne on tehnyt isänmaalle.

Herra Ture Eerikinpoika pääsi siis äitinsä rukousten tähden vapaaksi. Rikoksensa sovitukseksi sai hän maksaa noin 2000 markan suuruiset sakot.

Mutta pian senjälkeen astuivat Måns Bryntenpoika ja Niilo Olavinpoika kuolemaan.

Agneta rouva ja hänen lapsensa saivat pitää koko miesvainajan omaisuuden.

Samaten Ervallan rouva, Brigitta.

Länsigötlannin rahvaalle lähetettiin nyt avoin kirje, jossa sanottiin, että jokainen, joka on ottanut vastaan kuninkaan vakuutuskirjeen, kokonaan voi luottaa siihen. Tämä toimenpide olikin sangen tarpeellinen, sillä pitkin maata liikkui huhuja, että kuningas hirttämällä ja teilaamalla aikoo rangaista kaikki, jotka ottivat osaa kapinaan.

Sentähden kirjoitti hän heille, että heidän tulee muistaa hänen olevan synnynnäisen ruotsalaisen herran ja ettei hän ole antanut ainetta sellaisiin luuloihin.

Rauha oli nyt siis palautettu, mutta toinen kapina oli taas tekeillä, sillä — sanoo Tegel — Kustaa ei kauvan saanut nauttia yhtämittaista rauhaa.

2.

KATEELLISET NAAPURIT.

Ilon ja rauhan päiviä ei Kustaa kuningas ehtinyt viettää… Olihan tosin sopu saatu aikaan sillä kulmalla, mutta velka Lyypekkiin vaivasi häntä kuin painajainen. Se on maksettava viimeiseen ropoon asti, sen hän tiesi, mutta mistä rahat saadaan, sitä hän mietti yöt päivät.

Vielä oli toinenkin huoli, nimittäin Tanska. Vanha unionitoveri kyyrötti aina väijyksissä, pakoittaen Kustaata pysymään varoillaan.

Kysymys Gottlannista tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Malmön kokouksessa oli hän, niinkuin tiedämme, saanut norjalaisen maakunnan Vikenin pantiksi, kunnes asia tulisi ratkaistuksi. Mutta siitä huolimatta vaati kuningas Fredrik yhtämittaa takaisin tätä maakuntaa. Ja heti kun Ruotsissa syttyi jonkinlainen kapina, käyttivät tanskalaiset tilaisuutta hyväkseen.

Mutta Kustaa puolusti oikeuksiaan ja Vesteråsin valtiopäivät selittivät, että kuninkaalla on täysi oikeus pitää Viken, kunnes kaikkien kolmen valtakunnan neuvostot kokoontuvat päättämään asiasta.

Loppupuolella vuotta 1527 lähetti kuningas Fredrik kaksi sanansaattajaa Tukholmaan.

He pyysivät Kustaa kuningasta antamaan voimakasta apua, jos, niinkuin pelättiin, kuningas Kristian uskaltaisi tehdä hyökkäyksen. Mutta samalla pyysivät he takaisin Vikeniä ja ehdottivat, että molempien valtakuntien neuvostot kokoontuisivat keskustelemaan Gottlannista, jotta asia vihdoinkin saataisiin päätetyksi.

Kuningas antoi rauhoittavan vastauksen ja selitti, että kuningas Fredrik ja hänen neuvostonsa voi olla vakuutettu siitä, että Ruotsi pitää tehdyn sopimuksen.

Lopuksi huomautti hän, että Tanska on tehnyt itsensä syypääksi useaan laiminlyöntiin Malmön resessin määräyksiin nähden.

Kokouksen pitämiseen hän suostui ja tästä asiasta olivat kuninkaat kirjevaihdossa vuoden 1528 aikana.

Elokuun keskivaiheilla oli kokous Lödösessä, mutta kysymys jäi ratkaisematta ja Kustaa piti Vikenin.

Seuraavana vuonna 1529, samaan aikaan kuin valtiopäivät olivat koolla Strängnäsissä ja länsigötiläiset kapinoivat, läksi kuningas Fredrikin poika, prinssi Kristian Norjaan ottamaan vastaan kansan kunnioitusta isänsä seuraajana.

Silloin levisi äkkiä Ruotsissa huhu, että hän nyt aikoi käyttää hyväkseen tilaisuutta väkivallalla ottaakseen Vikenin.

Kustaa tiesi sekä omasta että edeltäjiensä kokemuksista, mitä tanskalaisten lupaukset merkitsivät. Sentähden päätti hän lähteä länsikulmalle maata, ja lähetettyään koko valtakunnan rälssille käskyn, että sen tulee pysyä sotakunnossa, läksi hän Laurinmessun aikaan Itägötlannin ja Smålannin kautta Länsigötlantiin.

Täällä tapasi hän kuningas Fredrikin lähettilään Jesper Brockmanin, joka oli matkalla Tukholmaan.

Kustaa ilmoitti hänelle, että hänen täytyy odottaa lokakuun keskivaiheille, silloin kutsutaan neuvosto kokoon Arbogaan ja silloin hän saa esittää asiansa.

Tanskalainen lupasi odottaa, mutta kun määräaika oli kulunut, vaati hän 50,000 guldenia siitä, ettei Kustaan lähettiläs oikeaan aikaan ollut saapunut Lyypekkiin; sitäpaitsi vaati hän takaisin Vikeniä.

Kuningas Kustaa vastasi olevansa suuresti kummastuksissaan siitä, että kuningas Fredrik juuri nyt esittää tällaisia vaatimuksia; onko tarkoitus rikkoa liitto? Mitä Gottlantiin tulee, niin on turhaa siitä asiasta syyttää Severin Norrbytä. Jos kuningas Fredrik on antanut hänen pettää itsensä, niin on se hänen syynsä; Ruotsin kuningas pitää kiinni ainoastaan kuningas Fredrikin ja Tanskan neuvoston tekemistä sopimuksista. Vikeniä ei hän luovuta ennenkuin hän saa takaisin oikeutensa Gottlantiin. Sitte valitti kuningas, että Ruotsista pakeneville kapinoitsijoille suodaan turvaa Tanskassa. Herra Ture esimerkiksi oli kirjoittanut kotiin, että hän toivoo saavansa Vikenin lahjoitusmaana, jos kuningas Fredrikin onnistuu voittaa takaisin vaikutusvaltansa Ruotsissa.

Jesper Brockman sanoi, ettei hän voi viedä kotiin sellaista vastausta ja ehdotti, että määrättäisiin aika uuden kokouksen pitämistä varten. Se tehtiinkin, kokous päätettiin pitää Varbergissa P. Olavinpäivän aikaan tulevana kesänä.

Varbergin kokous pidettiinkin ja kun kaikellaisia moitteita oli lausuttu molemmin puolin, päätettiin vihdoin, että Viken vielä kuusi vuotta kuuluisi Ruotsiin, mutta sitte joutuisi Norjan kruunulle. Rauhan tulisi aina vallita molempien valtakuntien välillä ja tarpeen vaatiessa oli molemminpuolista apua luvattava.

Nyt käännymme Saksaan.

Lyypekin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan oli Kustaa v. 1529 kuluessa lähettänyt 17,120 markkaa sen vuoden osalle tulevan valtiovelan lyhentämiseksi, mutta silloin olivatkin kaikki hänen varastonsa tyhjentyneet.

Usein keskusteli kuningas kanslerinsa Lauri Antinpojan kanssa tärkeästä rahakysymyksestä, mutta mistä rahaa otettaisiin seuraavaan suureen maksoon, sitä ei kumpikaan saanut selville.

Eräänä sunnuntaina seisoi kuningas ikkunassa ja kuunteli kuinka kellot soivat kaikissa kaupungin kirkoissa. Jokaisella oli oma sävelensä, mutta sopusointuinen kokonaisuus suli merkillisen kauniina ääniaaltoihin.

Silloin tuli hän ajatelleeksi, että jokainen kello on kuin ihmissielu, joka omalla äänellään laulaa iankaikkisen Jumalan kunniaa ja että ne kaikki yhdessä muodostavat kuoron, joka yksinkertaisessa luontevuudessaan eninten muistuttaa lintujen laulua metsässä.

Äkkiä sattui hän katsahtamaan Aatamiin, joka näytti miettivän erittäin tärkeitä asioita.

— Onko se sinusta kaunista? kysyi kuningas.

— Tämä kellonsoittoko?

— Tietysti, etkö sinä sitä kuunnellut?

— Odotin niitä muita.

— Mitä muita?

— Kelloja, tietysti!

— Eivätkö nämä sitte riitä?

— Kyllä kai, mutta mitä niillä muilla sitte tekee?

— Ne ovat kai koristuksina.

— Olen laskenut, että monessa kirkossa on viisikin kelloa, kertoi Aatami, — mutta useimmiten niitä on neljä.

— Taitaapa kyllä olla.

— Ne ovat kai kalliita kapineita?

— Kyllä ne maksavat paljon rahaa.

Mutta nyt vaipui kuningas syviin mietteisiin.

Aatami tiesi, että silloin pitää olla hiljaa ja sentähden hiipi hän pois. Aatami ei enään ollut lapsi, hän kulki jo omia teitään.

Kansleri kirjoitti juuri kuninkaan kirjeitä, mutta loi tuontuostakin katseensa rakastettuun herraan miettien, mitä tämä nyt mahtoi ajatella. Tärkeitä asioita, sen saattoi nähdä hänen katseestaan.

Äkkiä nosti Kustaa silmänsä ja lausui iloisesti hymyillen:

— Kiitä Jumalaa kanssani, sillä nyt tiedän, mitä teen. Kansleri katseli häneen kysyvästi.

— Me olemme vaivanneet päätämme sillä, mistä saisimme rahoja…

— Tietääkö teidän armonne nyt, mistä niitä saadaan?

— Tiedän, Lauriseni.

— Luostareista ja kirkoistako?

— Ei, mutta luostareilta ja kirkoilta.

— Myönnän, etten ymmärrä.

— Aatami minut siihen johdatti.

— Jumala valitsee usein pieniä aseita.

— Niin! Mutta kuulehan nyt: emme ryntää toimeen suinpäin, vaan niin sävyisästi kuin suinkin; alamme kaupungeista: joka kirkon tulee antaa yksi kelloistaan, emme vaadi suurinta, mutta lähinnä suurimman.

— Siitä karttuisi sievä summa!

— Niin, alamme siis kaupungeista, ja jollei se riitä, niin lähdemme maaseudulle. Ja luostarit saavat myöskin luovuttaa ylellisyydestään.

Kustaa ryhtyi viipymättä toimeen. Hän päätti lähettää kaksi valtakunnan neuvoston herraa kahdennenkymmenennen päivän markkinoille Enköpingiin, jonne siihen aikaan kokoontui kauppiaita melkein kaikista valtakunnan kaupungeista.

Herrat läksivät matkaan.

Alussa tuntui heidän pyyntönsä oudolta, mutta kun he sitte selittivät kansalle, että jollei rahoja ajoissa hankita ja makseta, niin ruotsalaiset laivat ja tavarat otetaan takavarikkoon Saksassa ja kaikki kauppa tehdään mahdottomaksi. Kansa päätti nyt uusien maksojen välttämiseksi luovuttaa kellon kustakin kirkosta, koska niitä sentään vielä jäi niin monta. Johtavat henkilöt antoivat siis helposti suostumuksensa ja ennen juhannusta olivat kaikki Ruotsin kaupungit luovuttaneet kellon kustakin alueellaan olevasta kirkosta, luostarista ja kappelista. Monet olivat antaneet suurimman kellonsa.

Suomalaisetkin kaupungit lähettivät määräaikana annettavansa.

Mutta tämä suostunta ei riittänyt läheskään ja kuninkaan täytyi eräältä rikkaalta porvarilta ottaa suuri laina.

— Tämä ei riitä, sanoi Kustaa, — minun täytyy käydä itsepintaisten talonpoikieni kimppuun.

Heikinmessun aikana v. 1531 kutsui hän neuvostonsa kokoukseen Örebrohon.

Sitäpaitsi kutsui hän useita yksityisiä, jotka hän tiesi viisaiksi ja ymmärtäviksi miehiksi.

Kun hyvän aikaa oli keskusteltu asiasta, päätettiin, että maalla on meneteltävä niinkuin kaupungeissakin: jokaisesta maalaiskirkosta otetaan lähes suurin kello. Sitäpaitsi lankeavat kirkon kymmenykset ja maavero tältä vuodelta kruunulle, kuitenkin siitä poisluettuina ne menot, jotka tarvitaan kirkkojen vahaan ja viiniin.

Vanhan tavan mukaan annetaan kansalle sentään tilaisuus kuparilla, hopealla tai rahalla lunastaa kymmenykset ja kellot. Jos jokin pitäjä tahtoo pitää suuremman kellon ja antaa pienemmän, niin maksettakoon siitä väliä rahassa tai hopeassa. Ja jollei pitäjässä ole kuin yksi kello, niin pidettäköön se, mutta maksettakoon puolet sen arvosta.

Näihin toimenpiteisiin ryhdyttiin suurella varovaisuudella. Ensin huomautettiin talonpojille, miten köyhinä aikoina vapautussotaa oli käyty, silloin ei löytynyt säästöjä sotavarustuksiin.

Siitä syystä oli täytynyt tehdä velkaa ja vaikka sitä jo oli maksettu, niin paljon vielä oli maksamatta. Tietysti velka on maksettava ja jottei kansaa rasitettaisi veroilla, niin on kuningas ja neuvosto arvellut, että maalaiskansan tulee seurata kaupunkilaisten esimerkkiä luovuttamalla suurin kirkon kellonsa sekä sinä vuonna maksamalla kruunulle koko kirkkokymmenyksensä.

Valitut asiamiehet läksivät matkaan.

Heidän tehtävänsä ei suinkaan ollut helppo.

Kuningas kirjoitti joka maan kulmalle erikseen, vakuuttaen, ettei hän omaksi tarpeekseen käytä hitustakaan kellojen malmista.

Kaikki mitä kaupungeista saatiin oli aikoja sitte lähetetty Lyypekkiin ja nyt valitaan kaksi rehellistä, luotettavaa miestä, jotka lähetetään noutamaan kelloja ja jotka sitte tekevät tilin matkastaan ja toimittavat lyypekkiläisille heidän saatavansa, mikäli varoja riittää.

Muita luotettavia miehiä määrätään erikseen joka lääniin yhdessä kuninkaan voutien kanssa vastaanottamaan kelloja ja talven ja hyvän kelin kestäessä toimittamaan ne likeisimpään satamaan tai merikaupunkiin.

Kirje sai melkein kaikkialla aikaan toivotun vaikutuksen ja kuninkaan lähettiläät tulivat hyvin toimeen talonpoikien kanssa, joten he ilman suurempaa vastahakoisuutta antoivat kellonsa.

Mutta taalalaiset vaativat vakuutusta siitä, ettei näitä vaatimuksia joka vuosi uudisteta, ja ensi maakäräjissä, jotka pidettiin Tunassa, täytyi Vesteråsin piispan ja muiden kelpo miesten antaakin tuo vakuutus. Sitte sitoutuivat taalalaiset ottamaan osaa samoihin maksoihin kuin maan muut asukkaat ja antoivat kellonsa.

Kun siis kuninkaan lähettiläät sekä kaksi Vesteråsin pappia ja kuninkaan vouti Lauri Eerikinpoika, joka hoiti asioita Bergslagenissa ja Taalaissa, kulkivat pitäjästä pitäjään keskustelemassa talonpoikien kanssa kelloista, niin eivät he missään kohdanneet vastustusta: täytyyhän tässä suostua, kun ei muuta neuvoa ole, sanoivat talonpojat toisilleen.

Tunassa kertoi vouti, että tunnettu lyypekkiläinen Herman Israel hiljan oli käynyt maassa ankarasti vaatimassa maksoa, sillä Lyypekin kaupunki kyllä tietää pitää puoliaan.

Kun Tunan miehet tämän kuulivat, pitivät he sitä hävyttömänä; he kiskoivat silloin alas suurimman kellonsa ja veivät itse sen Hedebodaan.

Gagnefin ja Leksandin pitäjät osoittivat myöskin avuliaisuutta ja kun lähettiläät tulivat pohjoisempiin pitäjiin, Moraan, Orsaan ja Rättvikiin, niin seurasivat ne vapaehtoisesta edellisten esimerkkiä.

Tietysti eivät papit pitäneet näistä toimenpiteistä; sentähden he talonpoikien korviin rupesivat kuiskuttamaan, että koska heidän kellonsa ovat sekä kastetut että voidellut ja vihityt, niin on kuolemansynti erota niistä.

Tämä puhe vaikutti talonpoikiin. He huomasivat, että tässä on vaara tarjolla.

Ja vihdoin läksi muutamia mahtimiehiä Leksandin, Gagnefin ja Ålin pitäjistä Aspebodaan kysymään neuvoa Maunu Niilonpojalta.

Maunu Niilonpoika oli aikansa rikkain vuoritilallinen, sillä hän omisti runsaimman suonen kuuluisaa Kopparbergin kaivosta, joka sittemmin kauvan aikaa hänen mukaansa kantoi nimeä "Maunu Niilonpojan kaivos".

Vanha talonpoikaistaru kertoo hänestä ja hänen huoneestaan:

Hän oli niin ylpeä ja itserakas, ettei hänen vertaistaan ole ollut.

Hänen hevostensa kengät olivat hopeasta ja niiden seimet marmorista.

Valjaissa kiilteli oikeita helmiä ja suitset olivat silkkiä.

Hänen emäntänsä ruumista ei verhonnut ainoakaan lanka, joka ei olisi ollut silkkiä ja hänen sormensa olivat täynnä kultasormuksia.

Mutta hän ei, niinkuin muut ihmiset, syönyt sormillaan, vaan hänellä oli veitsenterä puhtaasta kullasta ja sillä hän pisteli suuhunsa jumalanviljaa. Mutta koska syöminen siten kävi tavattoman hitaasti, täytyi hänen syödä koko päivän. Rasvaisia ruokia hän söi ja niin tavattoman lihava hän oli, ettei emäsika voi olla lihavampi.

Mutta pahansisuinen hän oli ja piiat juoksivat toisensa kumoon ollakseen hänelle mieliksi.

Heillä oli ainoa tytär, mutta se oli oikea rääppänä; hän oli niin laiha, että kuu ja aurinko olisivat saattaneet paistaa hänen lävitsensä, jos hän olisi lähtenyt ulkoilmaan silloin kun ne loistivat, mutta sitä hän ei tehnyt, sillä ihmisten ei pitänyt saada tietää, ketä hän meni tapailemaan ja kuitenkin sen tiesi joka lapsi koko pitäjässä.

Pahaisesta paitaressusta asti oli hän pitänyt torpparin Ollista; silloin oli poika kanniskellut häntä käsivarsillaan ja niin hän vielä nytkin olisi tehnyt, mutta Leena oli kunniallinen tyttö, joka ei tahtonut tuottaa huolta isälle ja äidille.

Käsi kädessä olivat Olli ja Leena astuneet isän eteen ja Olli oli suoraan sanonut, etteivät he voi elää ilman toisiaan, mutta silloin iski Maunu Niilonpoika nyrkkinsä pöytään jotta se halkesi, ja näytti laatikkoa, joka oli täynnä kultarahoja.

Tästä suuttui Maunu vielä enemmän ja virkkoi:

— Mene matkoihisi, Olli Ollinpoika ja palaa sitte, kun minä olen käynyt niin köyhäksi, että olen puutteessa, ennen et saa Leenaani.

Ja kun isän sitte piti eroittaa heidät, kietoi tyttö niin lujasti kätensä Olli Ollinpojan kaulaan, ettei hän päässyt irti, vaikka Maunu Niilonpoika väitti, ettei hän tahtonut. Silloin rupesivat hopeat hänen taskussaan helisemään, mutta tytön riisti hän irti ja hänen kosijansa ajoi hän menemään.

Mutta siitä päivästä pitäin alkoi Leena niin laihtua, ettei häntä olisi samaksi tuntenut, eikä hän koskaan käynyt jaloittelemassa, paitsi illoin, kun hän läksi tapaamaan Olliansa, joka silloin läksi torppaan, vanhan äitinsä luo.

Maunu Niilonpoika sanoi vaimolleen, että hän aikoo karkoittaa Ollin, mutta hänen vaimonsa arveli, että viimeinen villitys silloin tulee ensimäistä pahemmaksi; antaa nuorten olla, koko juttu raukeaa itsestään, sillä tyttöjen tunteisiin ei ole luottamista.

Maunu Niilonpoika jätti siis karkoittamistuumansa, mutta hän murehti nähdessään, että tyttö, jolle hän olisi voinut antaa miten monta taalalaispitäjää tahansa, tuossa suree kuoliaaksi köyhän torpanpojan tähden.

Kun harmi sitte oikein valtasi hänet, meni hän komeihin huoneisiinsa, joiden lattioita peitti kerros hopearahoja ja joiden seinillä riippui lukematon määrä hopeakannuja ja joissa ei kukaan elävä sielu koskaan ollut käynyt paitsi Maunu Niilonpoika itse.

Siellä seisoi myös suunnattoman suuri kirstu, jonka avainta hän kantoi kaulassaan.

Tultuaan hopeakamariin, avaa hän sen kannen.

Mutta hänen silmiään häikäisee niin, että hänen täytyy varjostaa niitä kädellään.

Sillä helmet ja jalokivet ja punainen kulta hohtavat.

Hän seisoo arkun ääressä, ylistäen onneaan: hän on niin rikas, ettei hän koskaan voi tulla köyhäksi! Silloin alkaa suuria pisaroita langeta arkkuun; hän ei tiedä mistä ne tulevat, sillä miksi se itkisi, joka omistaa kaikki? Mutta pisarat lankeavat suurina, raskaina, ja hänestä näyttää siltä kuin kulta mustenisi ja hohtokivien loisto sammuisi… ja kaikki muuttuisi mullaksi, tuhaksi… Hän paiskaa kannen kiinni, vääntää sen lukkoon, rientää ulos ja sulkee oven lukoilla, teljillä ja suurilla salvoilla.

Sitte kiiruhtaa hän työhuoneeseensa ja joka askeleelta kilisevät hopearahat, jotta jokainen tietäisi, mikä rikas ja mahtava mies Maunu Niilonpoika on.

Mutta viime aikoina oli hän aina äreällä tuulella, ja siihen ei hänellä olisi ollut oikeutta, sillä eihän maan piirin päällä ollut ainoaakaan sielua, joka olisi uskaltanut vastustaa häntä.

Nyt tulivat Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet puhuttelemaan häntä.

Se tuntui hänestä hauskalta, sillä hänellä oli vähän työtä ja aika tahtoi käydä pitkäksi.

He astuivat sisään, Maunu tervehti heitä ja käski istumaan, jota kehoitusta he paikalla noudattivatkin.

Sitte kysyi hän, tahtovatko he olutta, vaikkei se olekkaan parasta lajia.

He kiittivät ja sanoivat, että kyllä kelpaa juoda, kun Maunu Niilonpoika tarjoaa.

Maunu naurahti, mutta kun olut sitte tuotiin, niin huomauttivat Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet, etteivät he ikinä ole juoneet niin väkevää olutta.

Maunu Niilonpoika kehahti ja sanoi, ettei hänen tarvitse juoda huonompaa olutta.

Vihdoin sanoivat talonpojat sitte asiansa, jonka tähden he olivat tulleet tänne vaivaamaan.

He tahtoivat tietää, mitä Maunu Niilonpoika sanoo tästä kelloasiasta.

Maunu Niilonpoika ei ollut kuullut koko asiasta puhuttavankaan.

Gagnefiläinen kertoi nyt kuninkaan olevan niin julman paljon velkaa lyypekkiläisille, että hänen täytyy lähettää voutinsa kiertämään pitkin maata pyytämään apua.

— Eipähän ole uskaltanut tulla tänne, sanoi Maunu Niilonpoika.

— Meillä hän kävi, sanoi leksandilainen talonpoika, — ja vei pyhät kellomme, jotka ovat sekä kastetut että voidellut ja vihityt, ja nyt me tahtoisimme kysyä Maunu Niilonpojan mielipidettä: pitääkö meidän kärsiä tätä tällaista?

Maunu Niilonpoika laski sormen suurelle nenälleen — Maunu Niilonpoika oli suuri mies, ja jokainen hänen jäsenistään oli suuri — ja istuutui miettimään.

— Ei minun tosin tarvitsisi kysyä keneltäkään neuvoa, sanoi hän, — sillä minä tiedän kaikki itse, mutta lähdenpä sentään Antero Pietarinpojan luo Rankhyttaniin kuulemaan, mitä hän sanoo. Mutta heti kun minä tulen sinne, pannaan siellä toimeen sellaiset kemut, etten minä kahteen päivään pääse kotiin. Mutta te voitte sillaikaa olla täällä, syödä ja juoda minkä jaksatte, sillä täällä on yllinkyllin kaikkea, ja välillä maata.

Miehet kiittivät ja sanoivat, että siihen he kyllä suostuvat, koska kerran Maunu Niilonpoika käskee.

Hän pisti nyt taskuunsa lisää hopearahaa ja tuumi, että kyllä kai hevonen jaksaa, koska kerran hänkin. Tosin se rikkaus hänen mielestään tuntui aika raskaalta, mutta ei hän olisi tahtonut sitä kadottaakaan. Kaksi palvelijaa tuli auttamaan häntä hevosen selkään, mutta he eivät jaksaneet nostaa häntä. Maunu Niilonpoika nauroi ja sanoi, että kyllä kai jokainen käsittää mikä hänessä, rikkaassa miehessä, niin painaa. Sitte kutsui hän kaksi palvelijaa lisää auttamaan ja yksissä voimin saivat palvelijat hänet nyt hevosen selkään. Hän läksi siis matkaan, mutta ravia ei hän ajanut.

Sillaikaa viettivät Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet hauskoja päiviä, he söivät, joivat ja nukkuivat minkä jaksoivat; ja herättyään rupesivat he taas syömään ja siten kuluivat päivät.

Vasta kolmantena päivänä tuli Maunu Niilonpoika punaisena ja pöhistyneenä kotiin.

— Olen juonut paljon viiniä, sanoi hän, — Rankhyttanissa tarjotaan aina viiniä, kun minä tulen sinne.

Hän tuskin pysyi jaloillaan.

— Minä painan niin paljon, sillä olen niin rikas, sanoi hän taas, — levätkää te miehet, minäkin aion levätä huomiseen asti.

Ja miehet lepäsivät.

Mutta seuraavana päivänä istuivat he kaikki neljä pöydän ympärillä arkihuoneessa; olutkannut olivat pöydässä, niinkuin ainakin, mutta nyt olivat sekä miehet että Maunu Niilonpoika sitä mieltä, ettei olut maistunut.

— Nyt saatte kuulla uutisia, puhui Maunu, — joko he ovat vieneet kellot?

— Ei, he odottavat parempaa keliä, sanoi Ålin mies, joka oli käynyt suulaaksi.

— No, sitte minä voin sanoa teille, miten teidän pitää menetellä, hymähti Maunu Niilonpoika. — Kun he tulevat niitä ottamaan, niin antakaa heitä selkään niin paljon kuin he ikinä sietävät, siitä ei kukaan saa teitä kiinni, mutta tappaa heitä te ette saa, sillä se on laissa kielletty, ymmärrättekö?

— Hyvä neuvo, arvelivat miehet.

— Tähän saakka olen vetänyt yhtä köyttä Kustaan kanssa, mutta nyt se ilo loppuu, virkkoi Maunu, pullistaen poskiaan; — hän luulee olevansa mahtava herra siksi, ettei hän koskaan ole joutunut käsikähmään Aspebodan isännän Maunu Niilonpojan kanssa, mutta odottakaa vaan, kyllä se päivä piankin koittaa.

Miehet katselivat häntä ihaillen.

— Jos vaan rahaa ja maatiloja riittää, niin ei pieni kina ikinä pahaa tee — ainakaan Maunu Niilonpojalle.

— Pitäköön kuningas vaan puolensa, sanoi Leksandin mies.

— Koska minä kerran osasin polttaa poroksi kokonaisen kellarin täynnä silavaa keskellä vuorta, kehui Maunu, — niin totta minä nyt saanen herra Kustaa Eerikinpojan talttumaan. En ikinä unohda, miten hän 1528 kohteli meitä tuon taalainjunkkarin tähden.

— Isäni menetti silloin henkensä, sanoi Ålin mies.

— Moni muu menetti henkensä, siksi ettei kukaan puhunut suoraa kieltä. Luulisi toki, että kaikki Långhedenin pohjoispuolella asuvat suuttuisivat, kun kuningas yhtämittaa loukkaa heidän maakuntansa oikeuksia.

— Onko se laitaa, huusi Maunu Niilonpoika, iskien oikean nyrkkinsä vasenta kättään vastaan, — että hän kulkee Brunbäckin joen poikki suurella voimalla ja niin usein kuin häntä haluttaa, kysymättä taalalaisilta ja bergslagenilaisilta lupaa? Kuka valtakunnan herra tai kuningas on ennen uskaltanut tehdä sellaista?

Maunu Niilonpoika pyyhkäisi hihallaan kasvojaan, sillä puhuminen rasitti.

Mutta miehet sanoivat, että hän on aivan oikeassa, hänen neuvojaan he seuraavat, he kyllä muistavat kaikki mitä hän on puhunut.

Hyvästi jättäessä ojensi Maunu Niilonpoika heille kätensä ja virkkoi:

— Pysykää miehinä, te Taalain pojat, älkääkä enään toista kertaa antako kuninkaan kytkeä itseänne karsinaan, niinkuin hiljan tapahtui Tunan vainiolla!

Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet läksivät nyt kotiin ja heidän pitäjäläisensä olivat sitä mieltä, että Maunu Niilonpoika oli puhunut aivan oikein. He päättivät valita johtajan.

Maunu Niilonpoika ansaitsi heidän mielestään parhaiten tämän kunniasijan ja taaskin lähetettiin sanansaattajia hänen luokseen.

Mutta hän ei ottanut tointa vastaan. Neuvoillaan ja rahoillaan hän sensijaan lupasi auttaa taalalaisten valittua.

Ålin pitäjässä oli mahtava vuoritilallinen Niilo Söderby, ylpeä, taisteluhaluinen mies. Hänet he päättivät ottaa johtajakseen ja hän suostuikin toimeen paikalla.

Eräänä päivänä kutsui hän rahvaan kokoon Leksandiin ja kertoi silloin, mitä Maunu Niilonpoika oli sanonut.

Ja kansa päätti miehissä seurata näitä hyviä neuvoja.

Kun kuninkaan miehet sitte pohjoisemmilta seuduilta tulivat Leksandiin, kerääntyi heidän ympärilleen meluava joukko, joka kysyi:

— Kellojako haette?

Ja piikeillä ja kirveillä heitä nuijittiin niin, että harva jäi eloon.

Varsinkin haavoittui vouti Lauri Eerikinpoika pahasti.

Muut pitäjät seurasivat Leksandin esimerkkiä. Ne saivat sanan, että miehet rientäisivät perimään kellonsa ennen avovettä, sillä muuten ne kyllä ovat mennyttä kalua.

Tunalaiset läksivät silloin kiireen kautta Hedebodaan ja kuljettivat takaisin kellonsa.

Niilo Söderby ryntäsi 150 tunalaisen ja leksandilaisen etunenässä Hedemoraan, jossa he ryöstivät kuninkaankartanon. Tämä tapahtui huhtikuun 1 p:nä, päivää ennen palmusunnuntakia.

Pian senjälkeen ryntäsivät he Vestmanlantiin ja Räfvelstadiin, jonka Ture Eerikinpoika (Bjelke) omisti; hänen kartanonsa ryöstivät he putipuhtaaksi.

Liike levisi kuin kulovalkea. Vesteråsin ympärillä olevat kihlakunnat noutivat kaupungista takaisin kellonsa.

Samoin kävi Nerikessä. Ja Gestriklannissa läksivät Thorsåkerin pitäjän miehet Gefleen ja hakivat pois kellonsa.

Kustaa koetti hyvällä ja ystävällisin sanoin tyynnyttää kansaa. Hän huomautti, että ne kelpo miehet, jotka olivat lähteneet keskustelemaan kelloasiasta, ainoastaan olivat tahtoneet kysyä kansalta neuvoa, miten valtion velka parhaiten olisi saatava maksetuksi. Jos maamies nyt voi antaa parempia neuvoja, niin kuningas mielellään seuraa sellaisia, joihin maamies on tyytyväinen.

Hän kirjoitti Nerikeen ja muihin kihlakuntiin, jotka olivat ottaneet pois kellonsa, ja pyysi, että joka kihlakunta lähettäisi Vesteråsiin seitsemän kunnon miestä.

Heiltä hän kysyy, tietävätkö he parempaa keinoa velan maksamiseksi, minkä keksiminen häntä suuresti ilahuttaisi.

Sitte pyysi hän mahtavaa ja arvossa pidettyä vuoritilallista, Aspebodan omistajaa Maunu Niilonpoikaa oikaisemaan ja neuvomaan taalalaisia, jotta tämä kapina pian saataisiin sammumaan.

Jonkun ajan perästä kirjoitti kuningas taas mahtavalle vuoritilalliselle, että hän Tunan maakäräjiltä on saanut kirjoituksen, joka "melkein on irtisanominen meille tehdystä uskollisuus- ja kuuliaisuusvalasta".

Hän lisäsi, että koska Maunu Niilonpoika kolme vuotta sitte osottautui uskolliseksi mieheksi, niin kuningas nyt odottaa häneltä samaa. Tukholman porvarit olivat valinneet Taalaihin menevät lähettiläät ja kuningas pyysi Maunu Niilonpoikaa olemaan heille avullisena, jotta kaikki paha saataisiin parantumaan, "varsinkin sen syyn tähden, että kuningas Kristian kesällä aikoo hyökätä valtakuntaan".

Tehdäkseen taalalaisille mieliksi oli kuningas pannut vouti Lauri Eerikinpojan viralta ja talonpoikien omasta pyynnöstä asettanut hänen sijaansa Ingel Hannunpojan; tämän piti kutsua kokoon maakäräjät. "Teidän ei tarvitse meistä ajatella", lopettaa kuningas kirjeensä Maunulle, "ettemme olisi teitä kohtaan suosiolliset, niinkuin ehkä olette kuullut, sillä sellaiset ajatukset poisti meistä se uskollisuus, jota edellisessä metelissä osoititte valtakunnalle ja jota toivottavasti tulette tässäkin kapinassa osoittamaan. Tätä toivoen ilmoitamme teille suosiollisuutemme."

Mutta Taalaissa vallitsi sellainen mielenkiihko, etteivät hyvät sanat auttaneet.

Tukholman lähettiläät Björn Broms ja Niilo Guldsmed sekä kuninkaan edusmies Tapani Henrikinpoika läksivät Taalaihin rauhoittamaan kapinaa ja mieliä, mutta tuskin olivat he päässeet Dal joen poikki, kun heidän salaisia teitä täytyi palata Gestriklannin kautta takaisin Tukholmaan.

Vakoilijain kautta saivat he tietää, että Maunu Niilonpoika ja Söderbyn Niilo olivat sijoittaneet miehiä joka lauttauspaikalle pitkin joen vartta, ottamaan kiinni lähettiläitä ja viemään heitä kapinoitsevien johtajien luo; siellä heidän piti saada vastaukset kysymyksiinsä.

Kun he kuninkaalle olivat kertoneet turhasta matkastaan, sanoi kuningas:

— Raivotkoot nyt taalalaiset, koittaa se aika meillekin kerran ja silloin saamme nähdä, suoko Jumala onnea.

Menestys elähytti mieliä ja jo uskalsivat taalalaiset kutsua kansan kokoukseen Arbogaan Eerikinmessunpäivänä (18 p. toukokuuta) keskustelemaan ja päättämään, miten olisi meneteltävä siinä kapinassa, joka on syntynyt "kristillisen uskon asiasta" ja "kellojen tähden".

Tämän kutsun tulee hengen ja tavaran uhalla kulkea nimismiehestä nimismieheen.

Helsinglantilaiset vastasivat, että kyllä he pysyvät uskollisina veljeysliitolle, mutta eivät he turhasta syystä ryhdy vallattomuuksiin, ja Arbogan kokoukseen eivät he suinkaan aio tulla.

Valtakunnan muista maakunnista ei myöskään tullut kansaa, joten kokous meni myttyyn.

Samaan aikaan oli Kustaa määrännyt kokouksen pidettäväksi Vanhassa Upsalassa. Hän saapui sinne useiden valtakunnan neuvoston herrojen seurassa ja asettui suuren sotamiesjoukon saattamana käräjäkummulle, jolta kuninkaalliset tavallisesti puhuivat kansalle.

Sotaväki oli ampumamatkan päässä kokouspaikasta; vainiolle kummun juurelle oli kerääntynyt koko Uplannin rahvas.

Sekä kuningas että hänen herransa olivat kiiltävissä haarniskoissa ja kypäreissä; komeaa oli heitä katsella.

Kuningas ratsasti nyt hiukan ulomma muita ja sanoi, että hän mielellään tahtoisi kiittää talonpoikia uskollisuudesta, jos heihin vaan saattaisi luottaa.

— Miksette menneet herrainpäiville Arbogaan? kysyi hän. — Långhedenin pohjoispuolella olevat ystävännehän pyysivät.

— Meillä ei ole siellä mitään tekemistä, kuului muuan ääni.

Ja siihen yhtyi useita muita.

Nyt rupesi kuningas puhumaan kelloista.

— Kai te tiedätte, ettemme aio käyttää hitustakaan omiin tarpeisiimme, lausui hän, — kaikki menee Lyypekin velan maksamiseen, joka niin painaa elinkeinojamme, ettemme tule vapaiksi ja itsenäisiksi ennenkuin olemme päässeet noiden koronkiskurien kynsistä, jotka mielellään imisivät meiltä sydänveren, jos voisivat.

— He kyllä mielellään pitävät meitä kynsissään, mutta tahdotteko te lapsienne niskoille työntää velkakuorman omilta hartioiltanne? Teidän kirkoissanne on niin monta kelloa, että aivan hyvin voitte luovuttaa pois niistä yhden, ja minä puolestani pidän sitä yksinkertaisimpana keinona velan maksamiseksi, mutta jos te tiedätte paremman keinon, niin lausukaa vapaasti mielipiteenne.

Äänekäs mutina rupesi kuulumaan kansanjoukosta ja rohkeimmat astuivat esiin.

— Kenelläkään ei ole oikeutta ottaa kellojamme, virkkoi muuan miehistä uhkamielisesti.

— Me pidämme itsekin kelloistamme!

— Ja itse olemme ne maksaneet!

— Ne ovat voidellut ja vihityt!

— Miksi meitä tahdotaan nylkeä luihin asti?

— Nylkekää samalla herroja!

— Toinen korppi ei toiselta silmää puhkaise!

— Ei saa syödä lihaa perjantaisin!

— Meidän pitäjässämme on vain yksi kello!

— Me emme ole lainanneet rahoja lyypekkiläisiltä!

— Maksakoon se joka on lainannut!

— Meidän puolestamme ei kukaan maksa!

— Evankeeliset pois maasta!

— Nunnat pysykööt naimattomina!

— Antakaa meille takaisin luostarimme!

— Ja piispamme!

— Ja latinalainen messumme!

— Emme kärsi laittomia veroja!

— Emme maksa niitä!

— Emme ikinä!

— Maksa itse!

Näin kirkui kansa täyttä kurkkua.

Kustaa koetti hetkisen ajan kärsivällisesti kuunnella, mutta jo rupesi vaasalainen veri kiehumaan ja vimmastuen veti hän miekan tupestaan. Hänen tulinen ratsunsa nousi takajaloilleen ja rupesi tepastelemaan.

— Nyt en enään kärsi kuunnella suunne pahaa puhetta. Iskekää jos uskallatte! Minä olen valmis joukkoineni puolustautumaan, saadaan sitte nähdä kuka voittaa.

Tätä kieltä talonpojat ymmärsivät; he lankesivat polvilleen ja rukoilivat armoa.

Mutta kuningas ei enään tahtonut heitä kuulla. Hänen vihansa ei sentään koskaan ollut pitkäikäinen ja kun Juhana Turenpoika ja useat muut neuvoston herrat sitte pyysivät häntä leppymään, käski hän talonpoikia nousemaan ylös.

Nyt hän määräsi, että joka seurakunnan, joka ei vielä ole antanut kelloa, empimättä on se tehtävä, jotta kerrankin päästäisiin vapaaksi rasittavasta saksalaisesta velasta.

Sitte luettiin muutamia kirjeitä, jotka Ture Jönsinpoika ja Kustaa Trolle olivat lähettäneet Tanskaan ja jotka tarkoittivat karkoitetun Kristian kuninkaan vallan uudistamista hänen entisissä valtakunnissaan; sisällinen eripuraisuus on näiden hankkeiden paras liittolainen, sentähden täytyy maan välttämättömästi koettaa ylläpitää rauhaa ja pysyä ystävyydessä saksalaisten kaupunkien kanssa.

Kokous loppui, kuningas miehineen palasi kaupunkiin ja talonpojat erosivat kukin haaralleen, mutta jokainen heistä arveli, että lienee vain viisainta taipua kuninkaan tahdon alle; hän on ankara herra, vaarallista on joutua riitaan hänen kanssaan.

Ja senjälkeen näytti Kustaa kokonaan unohtaneen Taalainmaan. Muita maakuntia hän vaan koetti pitää vireissä voimissa.

Helsinglantilaisille myönnettiin verohelpoitusta ja useat maakunnat saivat pitää ja käyttää hyväkseen otettavaksi määrätyn kirkonkymmenysmakson.

Mutta erittäin ystävällisesti ja iloisesti kohteli hän Uplannin rahvasta, kutsutti luokseen määrätyn luvun miehiä kustakin kihlakunnasta, piti heille pidot ja antoi neuvoja ja opetuksia kuten hyvä isä lapsilleen.

Taalalaisilla oli ikäänkuin aavistus siitä, etteivät asiat nyt ole oikein, sentähden kävivät he joka päivä keihäs ja kaaripyssy kädessä, pitivät vartiomiehiä metsissä ja olivat sangen julman näköiset. Mutta kun ei Kustaata eikä sotajoukkoakaan kuulunut, eivät he oikein tietäneet, mihin ryhtyä.

Pitkäksi kävi laiskana kuljeskella metsässä, kun ei odotettua kuulunut; siten laiminlöivät talonpojat maanviljelyksen ja vaimot ja lapset saivat kärsiä puutetta. Sentähden päättivät he kaikki lähteä kotiin.

Vähitellen tasaantui tyytymättömyys, mutta ehdot, jotka he panivat ennenkuin lupasivat laskea aseensa lepoon, olivat niin mahdottomat, että heidän itsensäkin piti myöntää niiden mahdottomuus.

Vihdoin he sitte hiukan lievemmässä muodossa esittivät valtakunnan neuvostolle, millä ehdoin he antavat kellonsa, joista eivät he mielellään luovu.

Neuvosto vastasi, että taalalaisten pyyntöä täytyy pitää laittomana; yhden maakunnan tähden ei voi muuttaa päätöstä, johon koko maan rahvas on suostunut.

Silloin katuivat taalalaiset ja kirjoittivat kuninkaalle nöyrän kirjeen, että hän Jumalan ja heidän rukoustensa tähden antaisi anteeksi sen metelin, jonka osa heidän maakuntalaisistaan ymmärtämättömyydessään oli pannut toimeen. He tarjosivat kuninkaalle 2,000 markkaa, pyytäen että hän heidän maakuntansa kellojen asemasta ottaisi ne. Jollei hän tähän tyydy, niin heidän täytyy noudattaa hänen tahtoaan, mikäli he voivat. Pääasia on, että hän suo heille anteeksi.

Kirje lähetettiin jo elokuussa, mutta vasta marraskuussa saapui siihen vastaus, jossa luvattiin armoa. Saman kuukauden lopussa kirjoittivat taalalaiset vielä kerran kirjeen, jossa he vakuuttivat pysyvänsä uskollisina ja lupasivat hengellä ja verellä näyttää ansaitsevansa kuninkaan suosion, hyvyyden ja armon, kun käskettäisiin.

Tähän loppui taalalaisten kapina, mutta siitä johtui vielä jälkinäytös, joka siirtää meidät takaisin Maunu Niilonpoikaan ja hänen perheeseensä.

Tällä kertaa emme mainitse muuta kuin että vastoinkäyminen aivan vähän vaikutti Maunu Niilonpoikaan. Hän kirjoitti tähän aikaan aamusta iltaan kirjeitä, lähetteli niitä ja sai vastauksia, mutta muut talonväet eivät sitä huomanneet, isännän toimenpiteet eivät kuuluneet kehenkään, hänen ei tarvinnut kysyä neuvoa keneltäkään. Tuontuostakin hän sentään mainitsi, että jos hän vaan olisi tahtonut, niin kyllä kuningas olisi saanut nöyrtyä eivätkä taalalaiset. Mutta Söderbyn Niilo oli tyhmästi puhunut Leksandin kokouksessa ja sentähden asiat nyt menivät päin seiniä.

Nämä sanat eivät olleet muille miehille mieleen, jonkatähden moni luopui Maunusta. Mutta rikkaalla on aina ystäviä ja nämä ystävät vierailivat Aspebodassa yhtä ahkerasti kuin ennenkin.

Maunu Niilonpojan muorilta oli ruokahalu viime aikoina ruvennut katoamaan, jopa hän usein arkipäivinä söi sormillaan; Leenan piti aina istua hänen huoneessaan, mutta tyttö käytti hyväkseen ensi tilaisuutta, päästäkseen pakoon.

Leena raukka! Moni on itkenyt köyhyyttään, mutta sinun piti surra rikkautesi yltäkylläisyyttä. Onnellisimmat hetkesi vietit Ollin rinnalla, kun, nojaten päätäsi hänen rintaansa vastaan, kuiskasit: "emmehän ikinä luovu toisistamme!"

3.

LAURI PIETARINPOIKA.

Veljeänsä, joka oli kaksi vuotta vanhempi, seurasi Lauri Wittenbergiin, antautuakseen niinkuin hänkin opin tielle. He olivat molemmat rehellisiä, oikeudentuntoisia miehiä, mutta Olavi kiivastui helposti vähäisestäkin syystä, ja joutui hetken mielialojen valtaan, kun sensijaan Lauri aina pysyi tyynenä, miettiväisenä, toimien ainoastaan kypsyneen vakaumuksensa perustuksella.

Saksassa raivosi siihen aikaan uskontaistelu kiivaimmillaan. Virta riisti veljekset muassaan ja vei molemmat pappisuralle.

He tutustuivat kumpikin persoonallisesti Lutheriin, Olavi mielistyi heti ensi hetkenä hänen vaatimattomaan, luontevaan käytökseensä ja vähitellen voitti hän yhtä suuressa määrin Laurin sydämen.

Pääasiallisesti kuuntelivat he hänen luentojaan ja molemmista tuntui siltä kuin musta huntu olisi siirtynyt heidän silmiltään ja iäisyyden valo häikäisevässä kirkkaudessaan olisi alkanut heille loistaa. Pois kirkon vanhat kirjat kellareista homehtumasta, ylös päivänvaloon luettaviksi, tutkittaviksi, kaikkien käsitettäviksi!

Olavi oli saanut pienen opettajapaikan Örebrossa ja matkustaessaan kotimaahan sitä vastaanottamaan, päätti hän kaikin voimin työskennellä tähän uuteen suuntaan, kävi sitte miten tahansa.

Lauri jäi Wittenbergiin. Hän seurasi usein suurta uskonpuhdistajaa hänen matkoillaan ja sai siten monasti tilaisuuden nähdä, miten selvästi Luther käsitti asiat ja kuinka hän voimakkailla todisteilla kumosi vastustajiensa väitteet. Mutta Lauri näki myöskin ne äärettömät vaivat, taistelut ja kieltäymykset, mitä hänellä joka päivä oli kestettävänä.

Voidakseen oikein arvostella asiaa, täytyy ihmisen kuitenkin katsella sitä kaikilta tahoilta eikä Lauri suinkaan laiminlyönyt vastapuoluetta. Päinvastoin otti hän erittäin tarkkaan selvää Lutherin vastustajien mielipiteistä ja huomasi silloin hämmästyksekseen, että heidän hyökkäyksensä melkein aina olivat persoonallista laatua eivätkä juuri koskaan tarkoittaneet asiaa.

Itse puolestaan ei hän koskaan lausunut mitään mielipidettä. Senjohdosta luulivat useat, että hän kallistuu katolisen opin puolelle ja koska nuori ruotsalainen oli tunnettu eteväksi mieheksi, rupesivat katoliset koettamaan voittaa häntä.

Muutamista nuorista munkeista oli Lauri aivan pääsemättömissä. Aina he koettivat alentaa Lutheria hänen silmissään [tämä on kerrottu teoksessa: Documents trouvés dans les archives du Vatican par Augustin Theiner]; kerran oli hän lausunut, ettei Pyhä Raamattu todista pyhän Annan olleen neitsyt Maarian äidin ja että Jooseppi yhtä hyvin saattoi olla nuori mies kuin vanha ukko. Tämä lausunto oli munkkien mielestä herjausta, jopa jumalankieltämistä.

Kerran oli Luther luennossaan sanonut, että synnit ovat tunnustettavat Jumalan eikä ihmisten edessä.

— Hän ärsyttää paavia ja pyhää kirkkoamme, huudahti eräs munkeista. — Hän on kerettiläisenä roviolla poltettava.

— Teidän täytyy löytää hänet syylliseksi, jos mielitte polttaa hänet, sanoi Lauri ystävällisesti.

— Kyllä me löydämme, siitä voitte olla varma. Kirkon kourat ulottuvat kauvas eikä kirkko salli, että ainoaakaan sen opinkappaleista uhataan.

Kerran uskalsi Lauri huomauttaa Lutherin opin olevan sellainen, että se vaikuttaa kaikkiin ennakkoluulottomiin mieliin ja siitä syystä hänen puoluelaistensa luku lisääntymistään lisääntyy.

— Saatanan juonet yksin sen vaikuttavat, huudahti munkki. — Hän oli kerran kirkon uskollisin ja nöyrin palvelija. Nyt hän on tullut taivaasta langenneeksi enkeliksi.

— Sentähden hän luulee voivansa tuomita maailmaa, huudahti toinen munkeista. — Kerran hän lausui: "jollen tee sitä eläessäni, niin teen sen kuolemani jälkeen, ja silloin minä tuomitsen jokaisen, joka on ollut minua vastaan, sillä minä olen viisaampi kuin koko maailma."

— Sitte hän sanoo, huudahti edellinen munkki, — että hän luomisen ajoista asti on ensimäinen, jonka Jumala on opettanut saarnaamaan puhdasta sanaansa puhtaampana kuin kutkaan opettajat tai profeetat ovat sitä saarnanneet. Jumala on kanssani, sentähden en ensinkään välitä vaikka tuhat Augustinusta, tuhat Cyprianusta, tuhat Henrikkiä ja tuhat kirkkoa yhdessä liittyisi minua vastaan. Jumala ei petä itseään eikä muita; Augustinukset, Cyprianukset ja muut valitut ovat voineet erehtyä ja ovatkin erehtyneet. Turhaa on huutaa: kirkko, kirkko! ja vedota siihen, että useat isät, kuten P. Gregorius ja P. Bernhard y.m. ovat pitäneet messun sillä tai sillä tavalla; me emme usko isiin emmekä seuraa heidän esimerkkiään. Tässä minä uhallakin asetun heitä kaikkia vastaan ja sanon:

"Jumalallinen majesteetti on kanssani, sentähden en väisty hiuskarvankaan vertaa, vaikka tuhannet Augustinukset ja tuhannet Henrikit minua vastustaisivat. Sen evankeliumin edessä, jota minä, tohtori Martin Luther saarnaan, täytyy paavin, piispojen, pappien, munkkien, kuninkaitten, prinssien, saatanan, kuoleman ja kaiken, mikä ei ole Jeesus Kristus, taipua! Cedo nulli, pois kaikki esteet tieltä, tässä on mies, joka ei väisty askeltakaan!"

Munkin täytyi hiukan levähtää. Tätä tilaisuutta käytti toinen hyväkseen ja alkoi paikalla:

— Sitte hän sanoo: "Minä Luther olin munkki ja kiivas paavilainen, mutta silti on Jumala minut kutsunut ensimäiseksi saarnaamaan teille sanaansa. Minä Martin Luther olen selittänyt P. Raamatun oikeammin kuin sitä tuhanteen, jopa kuuteentuhanteen vuoteen, jopa maailman luomisesta asti, on selitetty. Kukaan opettaja ei ole sitä selittänyt niinkuin minä."

Munkit hikoilivat ja tekivät ristinmerkkejä: heidän puhtaat huulensa olivat koskettaneet liian likaisia asioita. Mutta se ei estänyt ensimäistä munkkia heti jatkamasta.

— Hänen kerettiläisyytensä on kehittynyt niin pitkälle, että hän sanoo olevansa likinnä Jumalaa viisain olento, jopa että hän on itse Jumala: "minun sanani on Jeesuksen sana ja minun suuni on Jeesuksen suu!" Eikö se nyt ole kummallinen ihminen tuo Luther… Minä puolestani melkein uskon, että hän on Jumala, koska kerran hänen kirjoituksillaan ja hänen nimellään on sellainen voima, että se tekee kerjäläiset korkeiksi herroiksi, aasit oppineiksi miehiksi, velikullat pyhimyksiksi ja loan jalokiviksi.

— Koska se on tapahtunut? kysyi Lauri hämmästyneenä.

— Eivätkö nuo heittiöt prinssit, jotka seuraavat häntä, ole kerjäläisiä, huudahti ensimäinen munkki, — ja aaseja ja velikultia nuo opinsällit, joista Luther sanoo tehneensä opettajia ja pyhimyksiä?

— Eikä siinä kyllä, puuttui puheeseen toinen munkki, — vaan hän vertaa itseään Paavaliin, jonka Herra saattoi kolmanteen taivaaseen, ja Johannekseen, jonka pää nojasi Herran rintaa vastaan… mutta mitä minä sanoinkaan! Hänhän asettuu heidän yläpuolelleen, tuomitsee sekä heidät että muut apostolit, tuomitsee kaikki pyhimykset ja profeetat ja selittää Isän Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen silmänkääntäjiksi, jotka tähän asti ovat pettäneet jokaista pyhien totuuksien ja heidän jumalallisen oppinsa saarnaajaa! Luther on ainoa, jota Jumala ei ole pettänyt, hän on kaikista opettajista suurin, ensimäinen, joka on julistanut jumalallista oppia sen koko puhtaudessa, puhtaampana kuin kukaan ennen häntä, aikojen alusta asti. Lutherin oppi on siis suurempi kuin se oppi, jota Jeesus Kristus julisti.

— Itsestännekö te näitä puhutte? kysyi Lauri, johon molempien puhe teki ulkoa opitun läksyn vaikutuksen.

— Piispamme ja pappimme ovat kaikki samaa mieliä, vastasi nuorin munkki varomattomasti, luoden vanhempaan kysyvän katseen.

— Siinä näet, vastasi toinen kiihkeästi, — me olemme kaikki kuin samana ajatuksena samassa sielussa, ja mitä se sielu ajattelee, sen lausuvat kaikki kielet kuin samasta suusta.

— Kai te sitte voitte selittää senkin, miksi Luther, joka puheessaan ja vastauksissaan tekee niin luonnollisen ja vaatimattoman vaikutuksen, teidän mielestänne voi olla niin ylpeähenkinen?

— Sinun kysymyksesi likeni totuutta enemmän kuin itse saatat aavistaakkaan: sentähden että hän äärettömässä itsekkyydessään pitää itseään Jumalana.

— Hm! Sitä en olisi luullut.

— Toisin ei voi selittää sitä, että hän vähääkään häikäilemättä ja melkein saatanallisella ilolla lausuu mitä kamalimpia herjauksia.

— Hänen lankeemuksensa on oleva kuin Luciferin lankeemus, huudahti nuorempi munkki kiihkeästi; — Lucifer, sinä, joka loistit tähtenä aikojen alussa, sinä olet nyt syösty maahan saakka, sinä mahtava!

Vanhempi munkki jatkoi:

— Sinä sanoit sydämessäsi: minä tahdon nousta ylös taivaaseen, tahdon rakentaa valtaistuimeni korkealle tähtien yläpuolelle, tahdon istuutua pyhälle vuorelle Luojan viereen; tahdon olla korkeampi kuin pilvet ja yhtä korkea kuin taivaan ylimmäinen.

— Ja kuitenkin, keskeytti hänet nuorempi, — pitää sinut sysättämän helvetin syvimpään kuiluun.

— Ja niinkuin kaikki uppiniskaiset enkelit, jotka liittyivät Luciferiin, saivat kärsiä saman rangaistuksen kuin hän, niin nekin jotka luopuvat oikeasta uskosta, saavat osakseen saman kohtalon kuin heidän viettelijänsä, pimeyden enkelit, joiden viekoittelevia ääniä he kuuntelivat.

Kiittäen saamistaan tiedoista tahtoi Lauri jättää munkit, mutta he kun nyt oikein olivat päässeet intoihinsa, jatkoivat yhä kertomuksiaan, miten Luther oli herjannut Moosesta ja muita Jumalan miehiä ja profeettoja.

Kun hän vihdoin väsyneenä ja alakuloisena oli päässyt heistä rauhaan, tuli hän pieneen vinttikamariinsa siinä varmassa päätöksessä, että hän likeisimmässä tulevaisuudessa palaa kotiin.

Hän oli persoonallisesti tutustunut Lutheriin ja tiesi, ettei hän ensinkään ole sellainen, jommoiseksi munkit olivat hänet kuvanneet.

Yksin vastustajien vihasta ja vainohalustakin saattoi päättää, että Luther oli suuri ja mahtava mies. Hänestä keksittiin mitä mahdottomimpia valheita ja hänen lausumikseen väitettiin mitä kummallisimpia sanoja, vaan jotta häntä voitaisiin vahingoittaa. Sanalla sanoen: uskonkiihkon häijyys käytti häikäilemättä kaikki mahdolliset aseensa pelätyn vastustajan sortamiseksi, mutta siitä huolimatta eivät myrkkynuolet, jotka häneen tähtäsivät, sattuneet.

Missään ei sanota, että Luther olisi kohdellut vastustajiansa muuta kuin tavallisella varovaisuudella. Eihän mikään olisi auttanut niin lukuisia vihamiehiä vastaan. Saatamme siis syystä edellyttää, että miestä, jolle oli uskottu niin suuri tehtävä, varjeli korkeampi voima kuin ihmisten huolenpito. Sentähden hän tyynenä, varmana kulki tietään, vaikka tuhannet vaarat vaanivat ympärillä.

Näitä asioita ajatellen saapui Lauri kotiin. Siellä oli häntä odottamassa kirje kuninkaan kanslerilta Lauri Antinpojalta.

Tämä pyysi häntä antamaan tietoja uudesta Lutherin saarnaamasta opista. Kuningas oli mielihyvällä lukenut useita hänen kirjoituksiaan ja huomannut ne ylentäviksi; ne viittasivat tietä pois pimeydestä, johon katolinen papisto oli kahlehtinut seurakunnan ja sentähden hänen armonsa tahtoi, että luterilainen oppi vähitellen oli saatettava maahan. Lauri vastasi paikalla ja ehkä vähemmin varovaisesti kuin muuten, siksi että hän juuri oli keskustellut katolisten kanssa. Hän kertoi miten hurjasti katolisen kirkon ystävät vihaavat uskosta luopunutta Lutheria, miten he vääntävät ja väärentävät hänen sanojaan ja kirjoituksiaan, käyttäen häpeällisimpiä valheita häntä halventaakseen.

"Yksityinen vakaumukseni", kirjoitti Lauri, "on että Jumala on määrännyt Lutherin korkeimpaan, pyhimpään tehtävään. Hänen käytöksensä on vaatimaton, hänen ajatuksensa nöyrät. Ja samalla on hän lujatahtoisin ihminen minkä ikinä olen nähnyt. Hän ei hiuskarvankaan vertaa luovu uskostaan ja vakaumuksestaan ja olenpa varma siitä, että hän polttoroviolla, liekkien keskelläkin vielä olisi valmis iloisella luottamuksella sen tunnustamaan. Herran avulla on Martin Luther voittoisana saavuttava päämääränsä; Jumalan mahtava käsi on lamauttava hänen vihamiehensä ja vastustajansa ja pienestä siemenestä on uusi oppi leviävä ihanaksi sadoksi, josta maat ja kansat saavat korjata siunausta.

"Aikomukseni on nyt heti palata kotimaahan ja hakea jotakin opettajanpaikkaa, jossa ehkä voisin vaikuttaa suuntaan, jonka aion valita kuljettavakseni."

Muutamia päiviä myöhemmin läksi Lauri Wittenbergistä, matkustaakseen Lyypekin kautta vanhaan, rakkaaseen Ruotsiin.

Oli myöhäinen syksy eikä satamassa sattunut olemaan kuin yksi ainoa haaksi, jonka oli määränä purjehtia Tukholmaan. Neljä saksalaista ylioppilasta oli jo tinkinyt itselleen paikat ja vaivoin sai Lauri pienen, kurjan kopin makuusijakseen; sitä käytettiin tavallisesti säilytyshuoneena, mutta sattumalta oli se nyt tyhjä ja sentähden luovutettiin se hänelle.

Lasti oli jo ahdettu laivaan ja laivuri vain odotti tuulta, jotta pääsisi lähtemään.

Silloin saapui laivalle aivan nuori mies kahden kantajan seuraamana, jotka toivat hänen tavaroitaan.

Hän joutui heti kiivaaseen kiistaan laivurin kanssa. Tämä koetti puolustautua sillä, että hän oli unohtanut, nuorukaisen jo monta päivää aikaisemmin tilanneen kajuutan ja suorittaneen koko makson etukäteen, hän väitti, että kajuuttaan mahtuu kyllä viisi henkeä, mutta siihen ei nuorukainen tahtonut suostua.

Heidän kiistellessään kääntyi tuuli, ankkuri nostettiin ja kylmä, tikerä viima pullisti paikalla purjeet.

Nuorukainen päästi pelästyksen huudon.

Ylioppilaat nauroivat raakaa naurua.

— Nyt saatte kuitenkin tyytyä seuraamme, sanoi muuan heistä, laskien kätensä hänen olkapäälleen.

Nuorukainen väistyi hiukan, hänen kasvoillaan kuvastui avuttomuuden tuska. Samassa vei vihuri hatun hänen päästään ja tuuheat, aaltoilevat hiukset valahtivat hartioille.

— Tyttö!

Laivalla syntyi suuri hämmästys.

Ja yhtä suuri oli tytön häpeä ja kauhu. Turhaan taisteli hänen ylpeytensä, kyyneleet tulvivat väkisinkin silmiin, hän peitti kasvot käsillään.

Ylioppilaat purskahtivat hurjaan nauruun.

— Nyt tästä tulee hauska matka.

— Hän on kaunis kuin päivä!

— Annammeko hänelle parhaan paikan kajuutassa?

— Sen jaamme neljään mieheen!

— Hahaha!

Äkkiä paljasti tyttö kasvonsa ja hänen suuret silmänsä säihkyivät.

— Te katalat! pääsi häneltä tukahdetun itkun seasta. Lauri oli tähän asti seisonut äänettömänä katsojana.

Nyt astui hän esiin ja asettui nuoren tytön eteen.

— Hyvät herrat, lausui hän, — tästälähin pidän jokaista solvausta, jonka te lausutte hänelle, solvauksena itseäni kohtaan.

Hetkiseksi vaikenivat kaikki.

— Hän tahtoo säästää hänet itselleen! huusi sitte muuan miehistä vimmoissaan.

— Siihen me emme suostu! säesti toinen.

Kolmas uhkasi Lauria nyrkillään, mutta Lauri torjui iskun sellaisella voimalla, että hyökkääjä lankesi suinpäin laivankannelle.

— Odottakaa, kyllä me pian hänet kesytämme! Mutta silloin katsoi laivuri parhaaksi astua väliin; Ruotsista oli hänellä paljon hyötyä ja syytös tehtäisiin varmaan häntä vastaan, jollei hän puolustaisi ruotsalaisia, jotka hän hyvästä maksosta oli ottanut laivaansa.

— Katsokaa eteenne, hyvät herrat, sanoi hän, — laivalla olen minä johtajana eikä täällä saa häiritä ketään, olkoon hän mies taikka nainen.

— Miksi te otitte naisen laivaan?

— Minä lupasin hyvästä maksosta viedä tuon nuoren herran meren poikki; onko hän sitte mieheksi puettu nainen, sitä en tiedä eikä se ole minun asiani, mutta rauhassa minä hänet kuljetan hänen kotimaahansa, ja se, joka ei tottele käskyäni, joutuu nyrkkieni kanssa tekemisiin!

Laivuri hieroskeli suuria, känsäisiä käsiään ja loi uhkaavia katseita miehestä toiseen.

Ruotsalaisen voimia he jo olivat koettaneet, laivuri näytti vielä väkevämmältä ja mies, joka hoiti peräsintä, katseli hänkin heihin aika tuimasti.

Isku oli pannut ensimäisen toverin pään niin pyörälle, että hän hoiperrellen läksi kajuuttaan.

Muut ylioppilaat katselivat epäillen toisiaan.

— Suostuuko tyttö asumaan kanssamme kajuutassa? kysyi eräs heistä, toisten raa'asti nauraessa.

— Se ei minuun kuulu! huusi laivuri. — Muuta suojaa en hänelle voi antaa.

— Koetamme tehdä sen hänelle niin houkuttelevaksi kuin suinkin, huusi toinen ylioppilaista.

— Eikä hänen ainakaan tarvitse kärsiä vilua siellä! lisäsi kolmas, ja raakaa pilapuhetta pitäen läksivät he kaikki kolme pieneen kajuuttaan.

Laivuri meni perämiehen kanssa neuvottelemaan muutamasta merimerkistä ja Lauri jäi yksin nuoren, kalpean tytön luo, joka toivottomin katsein silmäili ympärilleen.

Kuka olisi voinut olla tuntematta sääliä? Lapsi raukka oli menetellyt varomattomasti, mutta Lauri ei voinut ajatella hänestä pahaa. Miten tyttö saattaisi kestää matkan vaivat, sitä ei hän käsittänyt.

Silloin käänsi tyttö häntä kohti suuret, kyyneltyneet silmänsä ja kysyi lempeällä äänellä:

— Halveksitteko te minua?

— Jumala varjelkoon minua siitä! Minä vaan mietin kuinka te tulette kestämään matkan vaivat.

— Kestääkö matka kauvan?

— Ehkä monta viikkoa.

— Monta viikkoa! toisti tyttö koneellisesti.

— Ettekö tietänyt sitä?

— Tiesin ainoastaan, että minun täytyy päästä kotiin. Kyyneleet vierivät alas tytön kalpeita poskia.

— Se ainoa ehdotus minkä voin teille tehdä, ei suinkaan ole houkutteleva, lausui Lauri epäillen.

Tyttö katsoi häneen kysyvänä.

— Katsokaa nyt itse ja päättäkää!

Lauri vei hänet koppiin, joka oli luovutettu hänelle ja joka nyt teki entistä vastenmielisemmän vaikutuksen.

— Toista vuodetta en voi teille tarjota.

— Entä te itse?

— Minä makaan täällä ulkopuolella!

Tyttö loi häneen kiitollisen katseen, mutta äkkiä vaihtui se epäluuloiseksi.

— Tahdotteko te tehdä hyvää minulle, jota ette tunne? kysyi hän.

— Tekisin sen mille naiselle tahansa, vaikkapa vanhalle ja rumalle, jos hän olisi avun tarpeessa, vastasi Lauri, vakavasti katsellen tyttöön.

Hänen kasvoilleen lensi polttava puna.

— Miten teidän itsenne käy?

— Toivottavasti hyvin; takkini on lämmin ja pahimmassa tapauksessa voin astella edestakaisin, jotta pysyn lämpimänä.

Tyttö tukahutti nyyhkytyksensä.

— Tiedättekö, sanoi hän hiljaa, — minä olin maksanut kajuutan saadakseni käyttää sitä yksin, ja nyt hän myi sen uudestaan.

— Teidän olisi ajoissa pitänyt ottaa se haltuunne.

— En voinut tulla ennenkuin viime hetkenä ja yksin… sanoinhan minä sen hänelle… tuo tuolla, joka pitää perää oli läsnä… kas, nyt he katsovat meihin!

— Älkää välittäkö heistä. Täytyy tyytyä asioihin semmoisina kuin ne ovat, koskei niitä voi muuttaa. Tehkää nyt se ja noudattakaa ehdotustani. Tulee jo ilta ja tuuli on kylmä; ulkona ette voi olla… se olisi hullutusta…

Viime sanoja lausuessa läksi hän kajuuttaan päin, josta kuului laulua ja rähinää. Tyttö säpsähti ja avasi kiireesti pienen matkalaukun, joka seisoi kannella.

Siinä ei ollut muuta kuin turkki ja suuri, lämmin huopapeite. Turkin puki tyttö ylleen.

— Luvatkaa että kiedotte ympärillenne peitteen, sanoi hän ja katseli rukoellen Lauriin.

— Kyllä mielelläni, varsinkin koska se siten tuottaa teille eninten hyötyä; mutta menkää nyt pian levolle. Pelkään että matkakumppanimme pian tulevat takaisin.

— Kääntykää poispäin!

Lauri totteli ja tyttö livahti matalaan koppiin ja vaipui vuoteelle, joka oli tehty heinistä ja oljista.

— Täällä ei ole ollenkaan paha maata, sanoi hän, mielihyvästä huoaten. — Jollei vaan teidän tarvitsisi kärsiä minun tähteni!

— Hiljaa! sanoi Lauri ja heitti pitkäkseen oven eteen. Hän oli käärinyt vanhan purjeen päänsä alle ja kietonut huopapeitteen ympärilleen.

Juopuneina tulivat ylioppilaat kajuutastaan, käsikädessä laulaen vanhaa kansanlaulua.

Oli jo niin pimeä, etteivät he saattaneet eroittaa esineitä.

— Hitto vieköön, mihin tyttö on joutunut? kysyi muuan heistä, haparoiden käsillään.

— Onko laivuri syönyt hänet?

— Vaiko ruotsalainen?

Vihdoin sotkeutui yksi heistä peitteeseen ja kaatui pitkäkseen Laurin päälle.

Lauri tuuppasi hänet aika kyytiä menemään ja huusi laivuria.

Mutta humala oli tehnyt ylioppilaat rohkeiksi ja pian oli tappelu täydessä vauhdissa.

Lauri ja laivuri saivat kumpikin kamppaella kahta vastaan, mutta seurauksena oli, että kaikki neljä ylioppilasta pian, kasvot verissä ja mustelmissa, makasivat kannella, valittaen ja vannoen veristä kostoa voittajilleen.

Mutta voittajat kantoivat heidät kaikki neljä kajuuttaan, ovi lukittiin ja Laurin uhkausten ja hyvien neuvojen yllyttämänä selitti laivuri, että kajuutassa he saavat metelöidä mielin määrin, mutta sen ulkopuolella ei heillä ole mitään tekemistä; ruoka lähetetään heille sinne ja ainoastaan armosta saavat he silloin tällöin pistää ulos nokkansa.

Ylioppilaat suostuivat kaikkeen, osaksi sentähden, että he olivat saaneet niin hyvän selkäsaunan, osaksi siksi, että he olivat humalassa.

Ilma oli tavattoman tyyni, heikko tuuli kuljetti laivaa ja yö kului rauhallisesti.

Lauri kuuli tytön hiljaa itkevän ja nyyhkyttävän sekä rukoilevan pyhimyksiä, että he suojelisivat häntä. Jos hän tästä vaarasta pelastuu, niin hän mielellään täyttää äitinsä tahdon ja menee luostariin; ehkä tämä onkin rangaistus hänen tähänastisesta tottelemattomuudestaan.

Rukous oli alussa kiihkeä, sitte se vähitellen kävi katkonaiseksi, kunnes rukoilijatar vaipui uneen. Lauri saattoi huomata sen hänen pitkistä, syvistä hengenvedoistaan, häneltä pääsi helpoituksen huokaus, hän kääri peitteen tiukasti ympärilleen ja nukkui.

Sumuinen, kylmä tuuli hänet herätti, taivas oli pilvessä ja harmahtava päivänvalo osoitti, että aamu likeni. Purjeet riippuivat höllällään ja laiva luovaili eteenpäin.

Kaikki näyttivät nukkuneen; kajuutassa vallitsi hiljaisuus, laivuri makasi pitkänään kannella, hänen ruskettunut, karvainen kaulansa oli paljas, kasvot pystyssä; suu auki veti hän sieramiinsa kylmää, kosteaa ilmaa.

Hän oli kovaluontoisen ja ilkeän näköinen ja Lauri mietti itsekseen: sinuun ei ole luottamista.

Perämies hoiti unisena tointaan; vaivoin näytti hän pysyvän valveella.

Tyttö nukkui rauhaisaa unta. Lauri nousi hiljaa ja astui perämiehen luo.

— Tahdotteko hetkeksi panna levolle? Tällaisessa ilmassa minä kyllä uskallan hoitaa peräsintä.

Mies katsahti ensin Lauriin ja sitte nukkuvaan laivuriin.

— Tuon velvollisuus olisi ollut päästää minut levolle jo kaksi tuntia sitte, virkkoi hän, — mutta hän ajattelee vaan itseään.

Tämän sanottuaan hän nousi ja läksi tallustamaan koppiin vastapäätä nuoren tytön makuusijaa.

Sinne hän sitte ryömi ja nukkui miltei paikalla sikeään uneen.

Pimeinä, läpitunkemattomina kuin sumu, joka ympäröi laivaa, täyttivät ajatukset Laurin rinnan. Itsepuolestaan hän kyllä saattoi olla huoleti, mutta miten hän saattaisi puolustaa tuota viatonta olentoa, jonka kohtalo oli heittänyt melkein hänen syliinsä? Tosin ylioppilaat tällä hetkellä olivat vaarattomat, mutta jotta he vastedeskin pysyisivät sinä, täytyi hänen taivuttaa laivuri valtansa alaiseksi, sillä häneen ei ollut luottamista.

Jo alkoi kajuutasta kuulua liikettä, herrat koputtivat oveen, tahtoen ulos.

Laivuri heräsi ja hänen ensi katseensa kohtasi uutta perämiestä. Hän rypisteli kulmakarvojaan, kirosi ja hypähti pystyyn.

— Edvin! huusi hän jymisevällä äänellä. Edvin ryömi paikalla esiin.

— Tee tulta!

Edvin katsahti Lauriin.

— Tulta minä kyllä teen, virkkoi Lauri, — mutta perää en uskalla pitää tällaisessa sumussa.

— Pannussa on kyllä hiiliä, mutta ne ovat ehkä jo aikoja sitte sammuneet.

— Kyllä minä ne sytytän, vastasi Lauri, — näyttäkää vaan minulle tie.

Niinkutsuttu kyökki oli epäilemättä paras koppi koko laivassa; se oli aivan pieni, mutta rautaisella hellalla oli keitinastioita ja suuri hiilipannu.

Savu kulki pienestä torvesta, joka teki aivan tilapäisen vaikutuksen.

— Edvin tavallisesti pitää huolta ruuasta, sanoi laivuri, — mutta jos teitä haluttaa, niin…

— Kyllä mielelläni, mutta sillä ehdolla, että minä matkan kestäessä saan asua kyökissä.

— Te yksinkö?

Lauri kyllä ymmärsi ivan, mutta hän ei välittänyt siitä.

— Totta on, että minä sen teen säälistä tyttöä kohtaan, lausui hän yksinkertaisesti.

— Sama se minulle! Sitte pääsevät nuoret miehetkin vapaiksi, minulla ei ole halua eikä oikeuttakaan kytkeä heitä koppiin.

— Ei heillä ole hätää vielä!

Kun Lauri tuli kyökistä, istui hänen turvattinsa koppinsa edessä, turkki ympärillään. Levottomuus ja pelko katosivat hänen kasvoistaan, kun hän näki Laurin, ja sijaan tuli kaunis puna.

— Kiitos kaikkien pyhien! huudahti hän. — Te ette ole minua hyljännyt.

Lauri vei hänet pieneen koppiin.

— Te saatte asua täällä sillä ehdolla, että annatte minun olla valmistamassa ruokaa, sanoi hän.

— Minä autan teitä! huudahti tyttö vilkkaasti. — En ole niinkään huono ruuanlaittaja.

Kun laivuri kuuli, että ruoka saataisiin valmistetuksi ilman että hänen tarvitsisi seisoa peräsimen ääressä, niin hän suostui mihin tahansa; ennen kaikkea lupasi hän, ettei ylioppilaita päästetä kyökkiin.

Ylioppilaat pääsivät nyt vapaiksi ja koska ruoka tuli parempaa kuin olisi voitu toivoakaan, vallitsi laivalla suuri tyytyväisyys ainakin aluksi.

Mutta tyyntä kesti yhä eikä moneen päivään päästy juuri ollenkaan eteenpäin.

Ylioppilaat huvittelivat arpapelillä ja oluttuoppi kulki ahkerasti miehestä mieheen.

Laivuri istui usein pitkät ajat heidän kanssaan kajuutassa ja useimmiten puhelivat he silloin nuoresta tytöstä, joka ei viime aikoina ollut ollenkaan näyttäytynyt.

Kuka hän oli?

Miksei hän näyttäytynyt?

Tunsiko ruotsalainen hänet ennestään?

Olivatko he edeltäkäsin sopineet, että täällä tapaisivat?

Tällaisia kysymyksiä tehtiin tuhansittain laivurillemme, jonka kaikkiin täytyi vastata:

— En tiedä!

Mutta työttömyys ja pahat himot kietoivat vihdoin miehet niin pauloihinsa, että he kaikki päättivät että "tyttö on vedettävä päivänvaloon".

Mutta se ylioppilaista, joka kerran oli tutustunut ruotsalaisen käsivarsiin, ehdotti, että ehkä ensin olisi paras koettaa viekkaudella tehdä hänet vaarattomaksi, ja siihen suostuivat muutkin.

Tähän saakka oli molempien puolueiden välillä vallinnut jonkinlainen vihamielisyys, nyt olivat ylioppilaat päättäneet tehdä rauhan ja sentähden pyysivät he ruotsalaisen luokseen kajuuttaan juominkeihin.

He olivat päättäneet sekoittaa väkevän unipulverin hänen oluttuoppiinsa, jotta siten pääsisivät hänestä vapaiksi.

Lauri ei uskaltanut kieltäytyä kutsuista, mutta hän päätti olla varoillaan.

Kun hän samana iltana luovutti Edvinille päivällisannoksensa, kuiskasi tämä:

— Pitäkää varanne!

— Taitaa olla niin!

— Älkää juoko!

— Jos vaan voin välttää!

— He tahtovat saada käsiinsä tytön.

— Jos minulle jotakin tapahtuu, niin täytyy sinun pelastaa hänet.

— Olen jo ajatellut sinnepäin. — No mitä?

— Ruokakellaria!

— Siellä hän paleltuu!

— Hänellä on turkki.

— Ei se kelpaa, Edvin!

— Muuta neuvoa ei ole!

— Minäpä katson.

Ja Lauri hiipi alas pimeään, ikävään kellariin. Hän oli tosin monasti käynyt siellä noutamassa ruokaa, mutta tuon hyljätyn, onnettoman tytön pakopaikaksi ei hän ollut sitä ajatellut.

Heidän välilleen oli syntynyt omituinen suhde; tyttö noudatti kaikessa Laurin tahtoa; ahkerasti hän täytti tehtävänsä. Hän kyllä ymmärsi, että Lauri hänen tähtensä oli ruvennut kokiksi ja palvelijaksi, ja usein hänen silmänsä, syvää kiitollisuutta ilmaisten, seurasivat häntä.

Mutta toisinaan istui tyttö kylmänä, vieraana, katkerasti itkien.

Lauri puolestaan kohteli häntä niin hienotunteisesti kuin suinkin; hän ei koskaan kysellyt hänen perhesuhteitaan, ainoastaan kerran hän kysyi, miksi hän häntä saa kutsua.

— Elisabetiksi, vastasi tyttö punastuen.

Ja Lauri käyttikin senjälkeen usein tuota nimeä, joka erittäin näytti häntä miellyttävän.

Vihdoin hänen täytyi hänelle ilmoittaa, että vaara häntä uhkaa ja että Edvin tästälähin puolustaa häntä, jollei hän, Lauri, enään saata sitä tehdä.

Se tuntui vaikealta, hyvinkin vaikealta, mutta sen täytyi tapahtua.

Hän koetti lausua sanansa niin varovaisesti kuin suinkin, mutta syvästi ne koskivat tyttöön; hän tarttui hänen käsiinsä ja lausui vapisevalla äänellä:

— Minun tähteni! Tappakoot he vaan minut, kunhan säästävät teidät!

Turhaan koetti Lauri lohduttaa häntä; hän ei uskonut vaikka hän vakuutti kaikin voimin koettavansa tehdä tyhjiksi heidän pahat aikeensa ja suostuvansa mihin tahansa, paitsi osoittamaan pelkoa.

— Me olemme heidän vallassaan, sanoi hän, — ja ainoa pelastuksemme on, että esiinnymme rohkeina ja päättäväisinä!

— Ei, huudahti Elisabet, — suuri uhraus tuo pelastusta, minä uudistan luostarilupaukseni.

— Te ette saa! lausui Lauri niin kiihkeästi, että hän itsekin hämmästyi. — Teidän tulee täyttää korkeampi ja pyhempi kutsumus!

Kummastellen katsoi Elisabet häneen, sitte valui kalpeille poskille polttava puna.

— Mitä hyötyä on nunnan hiljaisesta, yksinäisestä elämästä? jatkoi hän kiivaasti, peittääkseen hämmennystään; — Jumala ei tahdo, että ajattelemme yksin itseämme, sekä miehellä että naisella on yhtä suuret velvollisuudet yhteiskuntaa ja kanssaihmisiä kohtaan!

— Te olette luterilaisia, sanoi Elisabet surullisesti, — sen olen kyllä huomannut.

— Olette oikeassa; ja toivoisinpa, että tekin, Elisabet, kuuluisitte joukkoomme.

— He ovat ikiajoiksi tuomitut!

— Teidän munkkinne sanovat niin, mutta Jumalan sana saarnaa toista oppia!

— Me emme saa lukea muuta kuin mitä papit sallivat!

— Mutta Kristus sanoo: "etsikää totuutta, niin totuus tekee teidät vapaiksi!"

— Mutta eikö ole syntiä…?

— Syntiä tekee se, joka sulkee silmänsä Jumalan ihanalta päivältä, mutta vielä enemmän syntiä tekee se, joka sulkee ymmärryksensä ja henkensä silmän siltä siunatulta valolta, joka virtaa vastaamme Jumalan sanasta.

— Luuletteko että minä voisin sitä ymmärtää?

— Siitä olen varma.

— Tahdotteko te opettaa minua?

— Mielelläni… jollei…

— Jolleivät he ota henkeänne! huudahti tyttö kiihkeästi. — Pyhä Jumalan äiti! Kaikki taivaan enkelit, varjelkaa häntä!

— Elisabet!

Hän painoi kasvot käsiinsä ja itki tuskallisesti.

— Luottakaamme Jumalaan!

— Hän vaatii uhria!

— Niin, että uhraamme kaiken itsekkäisyyden, että uskomme ja nöyrästi luotamme häneen!

— Miksei hän meitä auta, nyt kun teidän tai minun henkeni on vaarassa.

— Kuinka te tiedätte, mitä hän aikoo tehdä?

— Tiedän, että Lutherin jumala on kylmä, tunnoton olento, joka ei armahda meitä tuskissamme, sentähden en voi enkä tahdo uskoa häneen.

Tyttö oli aivan epätoivoissaan; uhkaava vaara oli miltei vienyt häneltä kaiken mielenmaltin.

Niin omituisten tunteiden valtaan ei Lauri koskaan ollut joutunut, ja pitikö hänen ja saattoiko hän jättää hänet? Mutta ratkaiseva hetki oli tullut, kajuutassa häntä jo odotettiin… hän kuuli oven avautuvan…

Häntä huudettiin.

— Älkää menkö! pyysi tyttö tuskallisesti ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

— He tulevat tänne noutamaan minua…

Samassa sai laiva hirveän kolauksen.

Mitä se merkitsi?

Laiva keikahti pahasti, kuului huutoja, täräyksiä, voivotusta.

— Alas purjeet! huusi laivuri, mutta hänen äänensä oli käheä ja karkea.

— Nyt on myrsky! huusi Lauri ja riensi, Elisabetin rukouksia kuulematta, ulos; neljä miestä, nimittäin ylioppilaat, kieritteli kannella; laivuri seisoi mastoon nojaten, mutta hän oli niin humalassa, ettei hän saanut purjetta alas. Ruotsalainen kiirehti hänen avukseen.

— Hyvin tehty, mutisi hän. — Olisinhan minä tosin itsekin voinut sen tehdä!

Sitte hän seisahtui kokkapuun viereen, pidellen siitä kiinni molemmin käsin, ja viittasi Lauria luokseen.

— Oikeita juopporenttuja, kuiskasi hän hiljaa. — Älkää juoko, mitä he teille tarjoavat.

— En aiokkaan juoda.

Myrsky yltyi ja ylioppilaat, jotka vasta olivat tulleet juomingeista, eivät mitenkään jaksaneet nousta pystyyn.

Meritauti rupesi vaivaamaan heitä, tuontuostakin päästivät he eläimellisen mylvinnän ja kiroilivat ja vaikeroivat välillä.

— Se on se noitaämmä, joka tuotti kaiken tämän onnettomuuden! huusivat he. — Sellaista se on, kun naisia otetaan laivaan!

— Heittäkää hänet mereen! kirkui muuan miehistä.

— Saammepa nähdä, tulevatko pirut häntä perimään! jatkoi toinen.

Lauri ei kauvan mietiskellyt. Hän otti heidät syliinsä ja kantoi yhden päristelevän ylioppilaan toisensa perästä kajuuttaan, jonka jälkeen hän lukitsi oven; jonkun aikaa he huusivat ja melusivat, mutta sitte hiljeni kaikki.

Myrsky yhä raivosi ja selvittyään humalasta, osoitti laivuri olevansa taitava ja varovainen merimies. Hän ryhtyi kaikellaisiin varokeinoihin ja hoiti vuorotellen Edvinin kanssa peränpitoa. Sillaikaa ajoi Lauri lakkaamatta veneestä vettä, jota jokaisen vihurin heilauttaessa tuli runsaasti.

Mutta ei ulkona raivoava myrsky eikä raskas työ saaneet asettumaan sitä myrskyä, joka hänen sielussaan raivosi. Hän tunsi kaulallaan tytön pehmeät käsivarret, hän tunsi poskellaan hänen lämpöisen hengähdyksensä… ja hän voitti kiusauksen, joka houkutteli painamaan häntä povelleen ja kuiskaamaan hänelle rakkauden helliä sanoja. Hän oli jo monta päivää tietänyt häntä rakastavansa, mutta voimakkaasti oli hän tukahuttanut tunnustuksensa; tyttö oli hänen vallassaan ja hän kyllä näki, että hänkin häntä rakasti, mutta niin äkisti ei hän tahtonut häntä voittaa. Pääsköön hän takaisin sukulaistensa ja omaistensa luo yhtä vapaana ja riippumattomana kuin hän on puhdas ja tahraton. Vasta sitte päätti Lauri kysyä, tahtooko hän jakaa halvan koulunopettajan niukan toimeentulon.

Hän ei koko yönä ollut käynyt tyttöä katsomassa. Elisabet oli jo mahtanut pitää häntä kovasydämisenä ja kylmänä; aamun koittaessa, kun laivurille ja perämiehelle piti lähteä hankkimaan jotakin lämmintä, päätti hän mennä häntä katsomaan.

Hän heitti yltään märän peitteen ja hiipi hiljaa koppiin. Tyttö nukkui kovalla vuoteella, hänen poskellaan kiilsi vielä kyynel… luultavasti hän oli nukkunut itkuihinsa. Lauri jäi häntä hetkeksi katselemaan; hän oli kalpea, mutta kasvoja kirkasti iloinen hymy; nähtävästi hän näki unta, sillä tuontuostakin availi hän huuliaan ja sopersi epäselviä sanoja.

— Lauri! virkkoi hän vihdoin selvästi. Lauri säpsähti.

— Älä mene luotani!

Tyttö kytki kätensä ristiin ja tuska kuvastui hänen suloisilla kasvoillaan.

Lauri kääntyi pois, sillä kiusaus oli hänet voittamaisillaan.

— Sinä olet isäni ja äitini ja veljeni!

— Niin olen! kuiskasi Lauri itsekseen ja riensi puhaltamaan hiiliä, jotta ne syttyisivät.

— Lauri! lausui tyttö valittaen.

Lauri puhalsi voimiensa takaa hiiliin ja kilisteli kattiloita paljon äänekkäämmin kuin tarve vaati. Äkkiä Elisabet sävähti istualleen.

— Olen taitanut nukkua!

— Herätinkö minä teidät?

— Oletteko kauvan ollut täällä?

— Vain hetkisen.

— Tämä oli kamala yö!

— Oli kyllä.

— Olen itkenyt ja rukoillut.

— Ketä?

— Jumalaa… niinhän te tahdoitte! Viime sanat lausui hän aivan hiljaa.

— Teidän tähtenne, Elisabet!

— Te teette kaikki minun tähteni!

— Se on kristityn velvollisuus.

— Velvollisuudentunnostako pitää tehdä kaikki?

— Tietysti, ilomielin ja Jumalan tähden.

— Vaikka tuntuisikin vastenmieliseltä?

— Mikään ei tunnu vastenmieliseltä, kun tiedämme, että se on oikein.

— Velvollisuuskin saattaa tuntua raskaalta.

— Jumala auttaa meitä kantamaan sitä.

— Millä keinoin?

— Rakkaudella häneen ja kanssaihmisiin.

— Rakkaudesta häneenkö te uhraudutte minun tähteni? Laurin täytyi kääntyä poispäin, jottei Elisabet huomaisi, miten veri nousi hänen päähänsä.

— Eikö teistä ole luonnollista, että, kun kaksi ihmistä tällaisissa oloissa sattuu yhteen, väkevämmän tulee auttaa heikompaa?

— Säälistäkö?

— Sanokaa osanottavaisuudesta, molemminpuolisesta ystävyydestä.

— Miten minä sitte voin osoittaa ystävyyttäni?

— Osoitattehan sitä joka päivä.

— En, en voi niinkuin tahtoisin!

— Kas, nyt on juoma lämmintä, se tekee hyvää viluisille merimiehille.

Iloissaan siitä, että sai syytä jättää Elisabetin, riensi Lauri ulos.

Laivuri joi mielihyvällä lämmintä juomaa.

— Te olette kunnon mies, mestari Lauri, sanoi hän, — minun olisi pitänyt kohdella teitä toisin kuin olen kohdellut. Sanokaappa nyt, olitteko te molemmat jo edeltäkäsin liittoutuneet?

Viime sanoja lausuessa oli hän vienyt tuopin huulilleen ja tyhjensi sitä nyt, tuijottaen Lauria silmiin.

— Niin totta kuin Jumala minua auttakoon en ikinä ollut häntä nähnyt, vastasi Lauri, vilkkumatta kohdaten hänen katseensa; — meidän suhteemme on veljen ja sisaren. Jumalan rangaistus minua kohdatkoon, jos olisi toisin!

— Sitähän minä olen sanonut! huudahti vanha Edvin, joka tarkkaavasti oli seurannut keskustelua, — mutta laivuri uskoo enemmän noita juoppoja, jotka onnettomuudeksemme ovat päässeet mukaamme.

— Piru heidät vieköön! sanoi laivuri. — Pelasivat minulta koko kassan!

Keskustelun yhä jatkuessa koetti Lauri vakuuttaa laivurille, että oli tarpeellista pitää saksalaiset vankeudessa, sillä jos he selvinä pääsisivät irti, niin he varmaankin anastaisivat isännänpaikan laivalla. Itse lupasi hän ovessa olevan luukun kautta toimittaa heille ruokaa. Jos tuuli yhä pysyisi suotuisana, niin piankin päästäisiin perille.

— Ainakin matkaa nyt vielä kestää kahdeksan vuorokautta, sanoi Edvin.

Sillaikaa oli Elisabet viipynyt lavitsalla istumassa.

— Hän ei välitä minusta, kuiskasi hän itsekseen, — ja minä… minä!

Hän purskahti itkuun.

— Moni korkea herra on kosinut minua ja tämä kouluteini!… Tosin minun tulee olla hänelle kiitollinen, mutta jos hän tarttuisi käteeni, olisi velvollisuuteni vetää se pois, ja jos hän sanoisi: "Elisabet, minä rakastan sinua", niin minä vastaisin: "onneton, etkö tiedä, kenelle puhut?"… Mutta minun ei tarvitse pelätä… hän ei tule sitä sanomaan, sillä hän ei välitä minusta!

Katkerat kyyneleet valuivat alas hänen kalpeita poskiaan.

— Kuinka minä näin kaunista unta! "Elisabet, minä rakastan sinua!" sanoi hän enkä minä saanut häntä karkoitetuksi luotani!

— Miksi hän on niin kylmä ja tunnoton? Minä tahdon… hänen pitää… hänen täytyy…

Samassa palasi Lauri; hän näytti viluiselta, mutta oli hyvällä tuulella.

— Hyviä uutisia! sanoi hän.

— Joko pian olemme kotona Ruotsissa?

— Kahdeksan päivän perästä, jos tuuli pysyy suotuisana.

— Kahdeksan päivän perästä! toisti tyttö.

— Mutta se ei ole paras uutiseni.

— No mikä sitte?

— Se, että laivuri on luvannut pitää ylioppilaat kiinni koko matkan!

— Tekö sitte tulette palvelemaan heitä?

— Minä. Ja alan nyt paikalla, lisäsi hän reippaasti. Sitte hän juoksi kellariin ja palasi sieltä, kädessään lihakappale, jota hän heti rupesi leikkelemään ja nuijimaan.

— Antakaa minun auttaa!

Ateria, johon kuului suuria, käristettyjä lihaviipaleita ja paistettuja nauriita, kannettiin pian kajuuttaan. Vangit eivät lausuneet muistutuksen sanaakaan, eivät edes pyytäneet vapautta.

Seuraavat neljä vuorokautta kului rauhallisesti. Lauri hoiti kokinvirkaa yhä kasvavalla taitavuudella ja ylioppilaat näkyivät tottuneen kohtaloonsa; he söivät hyvällä ruokahalulla ja joivat entistä enemmän.

Laiva kiiti hyvää kyytiä eteenpäin ja pian päästiin jo Ruotsin vesille.

— Jos tätä vauhtia mennään, niin kolmessa vuorokaudessa ollaan Tukholmassa, sanoi Edvin.

Kun Lauri kertoi tämän Elisabetille, niin sanoi hän:

— Nyt saisi matka kyllä kestää kauvemminkin, kun ei minun enään tarvitse pelätä!

Lauri loi häneen ilon ja hämmästyksensekaisen katseen.

— Minä luulin teidän laskevan tunteja.

— Luultavasti siksi, että te itse laskette niitä?

— Minäkö? Enhän minä sitä tee… kyllä me molemmat taidamme kauvan muistella tätä matkaa.

— En ikinä, en ikinä minä sitä unohda! huudahti tyttö vilkkaasti.

— Te olette saanut kärsiä paljon!

— Sen olen jo unohtanut!

— Ja kokea kovia!

— Huh, mitä minä niistä!

— Te olette reipas tyttö!

— Mitä luulette minun kauinten muistavan?

— Tiedän ainakin, mitä tahtoisin että kauinten muistaisitte!

— No sanokaappa!

— Sen mitä keskustelimme elämän tärkeimmistä kysymyksistä.

— Sitä en ikinä unohda! vastasi tyttö. — Se on johtotähtenä seuraava minua elämän läpi.

Hän oli tähän saakka kuunnellut Laurin opetusta lausumatta sanaakaan kiitokseksi tai moitteeksi. Sentähden Lauri nyt suuresti hämmästyi sekä hänen sanojaan että sitä kirkasta hymyä, joka valaisi hänen kasvojaan, kun hän hänelle ojensi molemmat kätensä.

Lauri painoi niitä lämpimästi ja ilonkyyneleet välkkyivät hänen silmissään.

— Jumala siunatkoon päätöstänne! lausui hän. — Lupaattehan ettette heitä minua?

— Sanokaa, Elisabet, oletteko te yksin maailmassa?

— En, minulla on isä ja äiti!

— Ja matkustatte kuitenkin yksin? Hän punastui ja loi silmänsä maahan.

— Minä kävin tervehtimässä erästä likeistä sukulaisperhettä Lyypekissä; siellä tahdottiin pakoittaa minua avioliittoon henkilön kanssa, jota en voinut kärsiä… Hyvä ystävä hankki minulle valepuvun ja niin tulin tänne… loput te tiedätte.

Lauri piteli yhä käsissään hänen käsiään eikä tyttö ollut yrittänytkään vetää niitä pois. Omituinen tunne oli vallannut heidät molemmat, sielu hiveli sielua ja sanaton kieli kaiutteli säveliään, jotka eivät kuuluneet siksi että henkinen yhteys oli voitolla. Hetkinen vain vielä ja Lauri olisi unohtanut kaikki päätöksensä ja sulkenut hänet syliinsä.

Mutta silloin avautui ovi ja ihastuneina syöksyivät vangit sisään.

— Täällä se kyyhkyspari nyt on!

— Nyt otamme tytön haltuumme!

— Mies saa hyyryn koko elämästään!

Nuija nostettiin Lauria kohti, mutta käsi, joka sitä piteli, oli niin epävarma, että kun Lauri väistyi syrjään, isku kohtasikin erästä ylioppilasta, joka kirkuen lankesi maahan eikä enään päässyt nousemaan.

Kaksi ylioppilasta rupesi nyt kamppailemaan Laurin kanssa ja kolmas koetti kuljettaa Elisabetia kajuuttaan, mutta hän puolustautui urhoollisesti ja puri hyökkääjäänsä käsivarteen niin kovasti, että tämän täytyi päästää hänet irti.

Laivuri näytti kokonaan kadonneen; luultavasti hän oli liitossa ylioppilaiden kanssa.

— Käyköön kuinka tahansa! huudahti vanha Edvin, päästi peräsimen kädestään ja karkasi, veitsi kourassa, miesten kimppuun, jotka hurjasti taistelivat saaliistaan.

— Pidä hyvänäsi! ja veitsi vaipui varteen saakka ylioppilaan reiteen.

Ulvoen kaatui tämä maahan.

Edvin heilutteli veristä veistään ja karkasi nyt sitä miestä vastaan, joka piteli Elisabetia; hän päästi hänet silloin kiireesti käsistään ja aikoi karata, mutta sai kasvoihinsa haavan, josta veri virtana alkoi valua; siten oli hänen mahdoton puolustautua.

Sillaikaa taisteli Lauri kiivaasti neljännen ylioppilaan kanssa. Hän oli kaatanut hänet maahan, painanut polvensa hänen rintaansa vastaan ja vaati nyt, että hän tunnustaisi itsensä voitetuksi, mutta saksalainen potki ja väitti, ettei voitto vielä ole ratkaistu.

— No, minäpä ratkaisen! huusi Edvin, ja ennenkuin Lauri ehti pidättää häntä, oli hän pistänyt veitsensä saksalaisen olkapäähän.

Samassa sattui odottamaton tapaus: laiva tärähti kaikkia liitteitään myöten… sitte se pysähtyi: oltiin karilla.

Laivuri astui paikalla esiin ja karkasi kiroten ja vannoen Edviniä vastaan.

Ääneti kuunteli Edvin häntä, mutta kiiluvin silmin katseli hän saalistaan; verinen veitsi oli vielä hänen kädessään: hän oli päässyt veren makuun.

Heti jouduttuaan vapaaksi, kiirehti Lauri Elisabetin luo, joka tainnoksissa makasi kajuutan oven edessä; hän otti hänet syliinsä ja kantoi hänet kajuuttaan, jonka hän tästälähin katsoi oikeudekseen ottaa haltuunsa.

Lukko oli aivan eheä, ilkityö oli siis tapahtunut laivurin suostumuksella.

Elisabetin toinnuttua ilmoitti Lauri hänelle aikeensa, antoi hänelle avaimen ja käski häntä sulkeutumaan kajuuttaan.

Sitte jätti hän hänet.

Haavoittuneet ylioppilaat vääntelivät vaikeroiden kannella, johon olivat kaatuneet, neljäs pysytteli yhä kyökissä, uskaltamatta tulla ulos ja laivuri koetti turhaan Edvinin kanssa saada laivaa irtaantumaan karilta.

Lauri auttoi minkä taisi, mutta kun eivät heidän ponnistuksensa näyttäneet onnistuvan, kysyi Lauri laivurilta, suostuuko hän lähettämään saksalaiset veneellä maihin saamaan lääkärinapua, vai suostuuko hän saattamaan pois hänet ja hänen kansalaisensa, sillä he eivät enään tahdo matkustaa niin huonossa seurassa.

Turhaan esteli laivuri. Lauri näytti hänelle, ettei maa ole kaukana, hänen on heti päätettävä, kenelle matkustajista hän luovuttaa veneen.

Miehellä oli omantunnonvaivoja ja ruotsalaiseen satamaan oli pian purjehdittava. Hän vastasi siis, että koska kerran ylioppilaat tarvitsevat lääkärinapua ja sitäpaitsi ovat käyttäneet väkivaltaa, niin lienee paras lähettää heidät pois laivalta.

Haavoittuneet kannettiin, heidän vastustuksistaan huolimatta, veneeseen ja neljäs ylioppilas seurasi vapaehtoisesti; heidän kapineensa koottiin niin tarkkaan kuin suinkin ja Edvin vei kaikki tyynni veneeseen. Hänen piti soutaa ylioppilaat likeisimpään valkamaan. Varmaan hän vielä ehtisi palata ennenkuin laiva olisi päässyt irti.

Vene ei vielä ollut kadonnut näkyvistä, kun Lauri ja laivuri jo palasivat työhönsä.

Laiva oli siirtynyt muutamia tuumia alemma karilta ja aallot irroittivat sitä minkä ehtivät. Luultavasti se pian oli pääsevä valloilleen, piti vain tarkasti katsoa, ettei se törmäisi toiselle karille samassa hetkessä kuin se toiselta irtaantuisi.

Laivuri piti äänetönnä perää, mutta Lauri huomasi hänen salavihkaa tarkastavan itseään. Hän päätti sentähden, ettei hän käy kajuutassa.

Kokinvirkaa hän yhä hoiti ja antoi Elisabetille ruuan luukun kautta, lausuen hänelle samalla muutamia lohdutuksen sanoja. Laivurin syödessä seisoi hän perää pitämässä ja tarkasteli silloin veden liikkeitä.

Seuraavana aamuna irtaantui laiva vihdoin karilta, mutta silloin oli aivan tyyntä, joten laivurin, tahtoen tai vasten tahtoaan, täytyi odottaa Edviniä.

Päivällisaikaan hän tulikin. Hän ei tietänyt kaupungin nimeä, mihin oli jättänyt ylioppilaat. Lääketaiturin haltuun hän vaan oli heidät antanut ja hyvin sairaina he olivat olleet.

Hän lausui tietonsa lyhyesti ja kun laiva oli saatu hinatuksi, palasi hän peräsimen ääreen.

Samana iltana jatkettiin matkaa ja kolmen päivän perästä saapui laiva Tukholman satamaan.

Lauri oli jo äsken huomannut rannalla kaksi ihmistä, jotka tarkasti katselivat laivaa. Samassa hypähti toinen kannelle ja kysyi:

— Mikä tämän laivan nimi on?

— Sven Conov!

— Onhan täällä eräs nuori henkilö, joka tilasi kajuutan itseään varten?

Laivuri osoitti kajuuttaa.

Mies loi ylpeän katseen Lauriin, joka vaistomaisesti, kaihoavin katsein silmäili samaan suuntaan.

Sinä hetkenä oli ääretön ikävän tunne vallannut Laurin mielen. Viimeisen kerranko hän nyt näkee nuo suloiset kasvot, jotka näiden merkillisten viikkojen aikana ovat käyneet hänelle rakkaammiksi kuin mikään muu maailmassa?

Vieras herra koputti malttamattomasti oveen.

— Elisabet!

Ovi avautui paikalla.

— Veljeni!

Vanhempi herra oli myöskin tullut kannelle.

— Rakas, rakas lapseni! ja hän sulki hänet hellästi syliinsä.

— Isä, jos sinä tietäisit, mitä olen saanut kokea!

— Ehkä ollut merikipeänä! naurahti veli.

Tytön silmät hakivat Lauria.

— Isä, lausui hän, — häntä sinun on kiittäminen tyttösi elämästä.

— Onko sitte ollut vaaroja?

— Hän liioittelee! sanoi nuori herra.

— Pysyköön se asia meidän kesken, virkkoi Lauri, ojentaen Elisabetille kätensä. — Jääkää terveeksi, neiti, ja älkää unohtako tätä retkeä!

Hän kumarsi, otti pienen matkalaukun käteensä, lausui laivurille jäähyväiset, pisti kultarahan Edvinin käteen ja läksi, taakseen kääntymättä, astumaan Svartmankadulle päin, jossa hän tiesi Olavin asuvan.

Sydämellisesti tervehtivät veljekset toisiaan; heillä oli paljon puhelemista ja Olavi kehoitti veljeään heti käymään kuninkaan kanslerin Lauri Antinpojan luona, joka monasti oli lausunut haluavansa tavata häntä.

Mutta Lauri sanoi tarvitsevansa levätä muutamia päiviä kootakseen ajatuksensa.

Sillä hänen ajatuksensa olivat kiihoittuneessa, levottomassa tilassa, kovassa taistelussa itseään vastaan.

Ne sanoivat: "Tyttö rakasti sinua, sinä näit sen hänen silmistään, kuulit sen hänen puheestaan… mikset tunnustanut rakkauttasi? Nyt hän olisi sinun, eikä isällä eikä veljellä olisi valtaa teitä eroittaa…"

Oikeudentunto vastasi: "Jos olisit käyttänyt tilaisuutta hyväksesi, ottanut häneltä maksoa siitä mitä hänen hyväksensä teit, antanut hänen kuitata välinne, mistä hänen sitte olisi sinua kiittäminen?"

Intohimo huomautti: "Minä luulin häntä köyhäksi tytöksi ja aioin pyytää häntä vaimokseni. Pitääkö minun päästää onni käsistäni siksi, että hän on ylhäisempää säätyä, koska hänen sydämensä sentään jo kuuluu minulle?"

"Sinä pyysit ettei hän unohtaisi saarnaamaasi oppia; eikö hän paremmin täytä pyyntöäsi, kun hän huomaa, että menettelit epäitsekkäästi etkä käyttänyt hyväksesi hänen heikkouttaan…?"

Taistelua kesti kauvan ja se oli kiihkeä, mutta nöyrä kristitty sen voitti; tosin hänen sydämensä vuoti verta, mutta hän pysyi lujana päätöksessään, ettei mistään hinnasta myy velvollisuudentuntoaan ja vakaumustaan.

Joku meistä ehkä muistanee Sten Sture vanhemman ajoilta nuoren arkkipiispa Jaakko Ulfinpojan ja Elsa Possen.

Arkkipiispan oli luovuttava rikollisesta rakkaudesta, mutta hänen taistelunsa ja hänen mielentilansa taistelun jälkeen oli aivan toisellainen kuin Laurin, ja molempien tulevaiseen kehitykseen vaikutti tämä taistelu mahtavasti. Jaakko Ulfinpojan teki se horjuvaksi ja mielisairaaksi; turhamaisuuden lippua heilutti hän maailmalle; hänellä, niinkuin kaikilla muilla ihmisillä, oli valta valita, tahtooko hän mennä myötä- vaiko vastavirtaa. Jaakko valitsikin ja vaikka hän sirotteli helyjä ympärilleen, niin ei hän voinut ihmisiltä peittää, että hänen retkensä kulki myötävirtaa, alituisesti myötävirtaa, ja hän oli tyytymätön itseensä ja koko maailmaan.

Aivan toisin kävi Laurin. Tehtyään lujan päätöksen, ettei hän kysy Elisabetin nimeä eikä perhesuhteita — senverran hän tiesi, ettei hän enään häntä tarvitse — päätti hän olla häntä ajattelematta. Mutta tämän päätöksen onnistumiseksi tarvittiin paljon työtä, varsinkin ajatustyötä.

Hän kiirehti kanslerin luo.

Kansleri otti hänet erittäin ystävällisesti vastaan ja pian vaipuivat he vilkkaaseen keskusteluun Lutherin opinkappaleista.

Kansleri oli hyvin tyytyväinen saamiinsa tietoihin ja vei Laurin kanssansa kuninkaan luo.

Kustaa kuunteli tarkasti, teki muutamia kysymyksiä ja sai niihin selvät ja viisaat vastaukset.

Hän pyysi molempia miehiä syömään päivällistä kanssaan ja tuli sattumalta kysyneeksi, millä laivalla Lauri oli palannut Ruotsiin.

Lauri mainitsi laivan nimen, mutta ei puuttunut kertomaan mitään.

Hyvästi jättäessä kysyi kuningas, tahtooko Lauri ruveta koulumestariksi Upsalaan.

Silloinen koulumestari vastasi nykyistä teologian professoria.

Lauri kiitti ja vastasi, että hän koettaa tulla kuninkaan suuren luottamuksen arvoiseksi.

Hän jätti Tukholman miltei heti ja hänelle alkoi niin kova työ, että sen, jos minkään, olisi pitänyt saada hänen sydänsurunsa haihtumaan.

Kirkolliset asiat olivat mitä kamalimmassa epäjärjestyksessä…

Lutherin opilla oli aivan vähän ystäviä ja vaikka kuningas oli käskenyt, että sitä piti saarnattaman ja opetettaman kouluissa, niin hänen käskyjään ainoastaan muodollisesti noudatettiin. Osaksi pelättiin vielä katolisen opin yliherruutta, osaksi vähensi uusi oppi papin omaa valtaa siihen määrään, että tuskin kukaan pappi tahtoi siihen suostua.

Lauri sai käyttää koko kaunopuheisuutensa lahjaa osoittaakseen opettajille ja nuorille papeille, että Lutherin oppi johtaa valistukseen, parannukseen ja Jumalan oikeaan tuntemiseen, kun sitävastoin katolisuus pitää ihmiset pimeydessä ja panee papit, ei opettajina, vaan herroina ja mahtimiehinä hallitsemaan orjallisia, pimittyneitä ihmisiä.

— Ajatelkaa, sanoi Lauri, — kuinka Kristus opetuslastensa kanssa kulki ympäri maata, opettaen kansaa ei yksin sanoilla, vaan ennen kaikkea töillä.

— Rakkaus Jumalaan ja ihmisiin oli hänen oppinsa perustus. Kuinka tätä oppia noudatetaan?

— Kaikista sodista ovat uskonsodat olleet verisimmät.

— Jumala on antanut ihmiselle järjen; saattaako kukaan inhimillinen olento ymmärtää, että syntein anteeksiantamista voitaisiin ostaa rahalla?

— Salliko Kristus sellaista, kun hän opetuslapsillensa sanoi: "joille te synnit anteeksi annatte, niille ne ovat annetut?"

— Hän ravitsi isoovaiset ruumiillisella ravinnolla, ilman että he häneltä sitä pyysivät.

— Meidän aikanamme nylkevät papit ja munkit kansaa, itse eläen ylellisesti.

— Meidän täytyy palata Kristuksen totiseen oppiin; en tarjoa teille kultaa enkä hopeaa, vaan itsekieltäymystä, työtä ja vaivaa Kristuksen tähden; mutta täällä maan päällä on meillä tieto siitä, että olemme velvollisuutemme täyttäneet ja tuolla ylhäällä odottaa meitä palkka, jonka Herra itse on luvannut uskollisille työmiehilleen.

Laurilla oli erittäin sointuisa ääni; sitäpaitsi käytti hän kieltä, joka oli "niin täydellisen kaunista", sanoo Svedberg, "etten edes luule että patriarkkojen kieli, jota Jumala puhui heille ja jota he puhuivat Jumalalle, ja jolla kielellä Jumalan sana ensinnä kirjoitettiin, oli täydellisempää".

Sentähden sai Lauri aluksi paljon seuralaisia ja uskonpuhdistuksen asia näytti tämän uuden koulumestarin kautta edistyvän nopein askelin.

Lauri teki työtä hiljaisuudessa, mutta väsymättömänä, joutumatta epätoivoon ja liikoja toivomatta.

— Jumala yksin antaa sadon, sanoi hän. — Me olemme vain aseita hänen kädessään.

Kyösti kuninkaan herkkä mieli kiintyi heti uuteen koulumestariin. Hän kutsui häntä leikillä arkkipiispakseen ja arveli, että Lauri Pietarinpoika oikeastaan on ainoa pappi, johon täydellisesti saattaa luottaa, sillä hän on tyyni ja maltillinen, mutta juuri siitä syystä ei hän koskaan heitä kesken, mitä on päättänyt viedä perille.

* * * * *

Jos joku helläsydäminen lukijatar tahtoo tietää, miten äkillinen ero matkatoverista vaikutti Elisabetiin, niin olemme pakoitetut vastaamaan: erittäin pahasti. Jo ne kolme päivää, jotka hän yksin vietti kajuutassa, tuntuivat hänestä sietämättömiltä; hänen ainoana ilonaan oli ollut kuunnella Laurin ääntä, kun hän puheli laivurin kanssa tai kun hän, tuodessaan hänelle ruokaa, huomautti, ettei se nyt ole niin hyvää kuin silloin kun Elisabet oli mukana sitä valmistamassa.

Hän oli hänen äänensä väreistä kuulevinaan, että hän yhtä paljon kuin Elisabetkin kaipasi tuota pelon ja tuskan mennyttä aikaa, mutta nyt kun he yhtämittaa olisivat saaneet olla yhdessä, karttoi hän häntä; Elisabet kyllä ymmärsi, että se tapahtui juorujen välttämiseksi, mutta mitä hän nyt oli niin varovainen, kun ei Elisabet ollenkaan pelännyt.

Ja sitte tuo niukka hyvästijättö!

Hän tosin iloitsi kotiintulosta, mutta sekään ei korvannut kaipauksen tuskaa, vaikka hän alussa koetti taistella sitä vastaan.

Nuori Elisabet oli rikkaan, korkeasti kunnioitetun Matias Pietarinpojan ja hänen vaimonsa Brigitta Vaasan ainoa tytär, kuningas Kustaan serkku. Heillä ei, paitsi häntä, ollut kuin yksi poika ja he olivat Elisabetin tähden olleet hyvin huolissaan aina siitä saakka, kun he saivat kirjeen, jossa hän heille ilmoitti, millä tavalla hän aikoo tulla kotiin.

Mutta nyt oli rakas lapsi kotona ja kaikki surut olivat unohdetut.

Hän kertoi kaikista vaaroistaan ja kuinka nuori maisteri, nimeltä Lauri Pietarinpoika oli hänet pelastanut.

Nuoreen maisteriin ei kukaan kiinnittänyt huomiota, hän oli vaan alhaisempi henkilö, joka sai iloita siitä, että oli voinut auttaa. Mutta Elisabetin vaivat he kaikki ymmärsivät, he kärsivät hänen kanssaan ja sadattelivat ylioppilaita.

Brigitta rouva sanoi tahtovansa puhua asiasta kuninkaalle.

Mutta se ei lohduttanut Elisabetia, sillä hän ei sydämessään tuntenut mitään vihaa heitä kohtaan.

Rakastetun tyttären kunniaksi vietettiin kaikellaisia tuliaisjuhlia, mutta itse ei hän ensinkään iloinnut; hän vaan kehoitti veljeään hankkimaan tietoa siitä, missä hänen pelastajansa oli, mutta veli vastasi nauraen:

— Ole huoleti, kyllä hän tulee, kun hän meitä tarvitsee.

Mutta häntä ei kuulunut.

Kaikkien hämmästykseksi alkoi nuori, hemmoteltu Elisabet neiti viettää suurimman osan päivää yksin huoneessaan; hän kalpeni, laihtui, kävi harvapuheiseksi ja itki usein.

Häntä luultiin sairaaksi, jonka tähden kysyttiin neuvoa lääketaitoisilta henkilöiltä.

He antoivat neuvoja, määräsivät eri lääkkeitä ja läksivät tiehensä.

Mutta neiti ei parantunut.

Silloin rouva Brigitta salaa kutsui luokseen kuuluisan noitaämmän ja lupasi hänelle suuren summan rahaa, jos hän saattaisi sanoa, mikä hänen tytärtään vaivaa.

Kaisa muori tahtoi kahdenkesken puhutella neitiä; näkymättömänä Brigitta rouva kyllä saisi olla läsnä, mutta ei muuten.

Elisabet oli Laurilta saanut lainaksi useita Lutherin kirjoituksia. Hän ei ollut jättänyt niitä takaisin ja siitä hän iloitsi; sillä ne olivat ikäänkuin yhdyssiteenä heidän välillään ja salaa hän niitä lueskeli päiväkaudet.

Siinä työssä hän oli silloinkin, kun vieras ääni kysyi, saako tulla sisään.

Kysymys oli hänelle odottamaton, sentähden hän kiireesti piiloitti kirjat pöydällä seisovaan rasiaan.

Ovi avautui ja nainen astui sisään.

Polttava puna Elisabetin poskilla ja liike, jonka hän oli tehnyt rasiaan päin, kyllä herätti Kaisa muorin huomion, mutta hän oli viisas eikä lausunut sanaakaan.

— Saanko tulla? kysyi hän epävarmasti.

Elisabet tunsi naisen ja käsitti, että Brigitta rouva oli lähettänyt hänet.

— Istukaa, lausui hän, osoittaen penkkiä ja istuutui itse vastapäiselle penkille.

Sillaikaa olivat hänen poskensa taas kalvenneet ja heikosti hymyillen sanoi hän:

— Tuletteko, Kaisa muori, minulle ennustamaan?

— Jos neiti kulta tahtoo!

— En, se olisi synti.

— Olkoon sitte tekemättä, tahtoisinkin vaan saada teidät terveeksi.

— Minulle ei kukaan voi mitään.

— Kai toki joku? Elisabet pudisti päätään.

— Enkö minä, eikö kukaan nainen?

Taas nousi tytön poskille arveluttava puna.

— Terveyden täytyy pian palata.

— Miksi?

— Sairaus kuluttaa nuoruutta. Tyttö säpsähti.

— Neiti on ollut kipeänä aina syksystä asti, siitä kun palasitte kotiin?

— Taitaa olla niin.

— Siis noin kahdeksan kuukautta?

— Niin, syksy on pian käsissä!

— Teillä kuului olleen niin vaikea matka?

— Eipä juuri.

— Eikö ole kamalaa sitä ajatella?

— Ei, kuin suloista!

— Neiti on kai monasti toivonut sitä tekemättömäksi?

— En, antaisin elämäni, kun saisin tehdä sen uudestaan.

— Samassa seurassako?

— Niin, samassa seurassa.

— Ehkä se olisikin paras lääke!

— Ehkä.

— Niin, sitte en minä mahda mitään.

Muori niiasi ja läksi huoneesta. Ulkopuolella odotti Brigitta rouva.

— Kuka se saattaa olla?

— Matkatoveri!

— Kuuluu alhaisoon!

— Ei neidin mielestä.

Kaisa muori sai kotiin lähtiessään runsaat lahjat ja Brigitta rouva meni tyttärensä luo.

— Olen ajatellut, alkoi hän, — että meidän pitäisi ottaa selvää siitä, kuka tuo henkilö oli, joka niin miehekkäästi sinua puolusti matkalla.

— Tahdotteko tehdä sen, äiti? kysyi tyttö kiivaasti, nousten istualtaan.

— Elisabet, sinä rakastat häntä!

— Kyllä, olette oikeassa! huudahti tyttö intohimoisesti, — ja minä kuolen, jos te vielä meidät eroitatte.

— Mutta ajattele, onneton…

— Äiti, minä rakastan häntä!

Elisabet oli niin kalpean ja onnettoman näköinen, että Brigitta rouvan täytyi sulkea hänet syliinsä ja itkeä hänen kanssaan.

Tietoja rakastetustaan ei hän voinut antaa; he olivat kai ikipäiviksi eroitetut toisistaan.

Brigitta rouva ja hänen miehensä joutuivat asiasta kiivaaseen sanakiistaan ja seuraavana päivänä läksi rouva Tukholmaan puhuttelemaan kuningasta.

Kaikki Kustaan sukulaiset, niinkuin yleensä koko maan kansa, kääntyivät tavallisesti sekä yleisissä että yksityisissä asioissa kuninkaan puoleen kysymään neuvoa. Jollei hän voinut auttaa, silloin ei voinut kukaan.

Ystävällisesti, niinkuin aina, otti Kustaa vastaan Brigitta rouvan ja kuunteli tarkkaavasti hänen valitustaan.

Nuori mies oli pelastanut Elisabetin hengen ja vanhemmat tahtoivat rehellisesti palkita hänet, mutta eivät he tahtoneet hänelle antaa tytärtään vaimoksi. Brigitta rouvan varsinaisena asiana oli vihdoin kysyä kuninkaalta neuvoa, mitä hänen piti tehdä tyttärelleen?

— Mikä miehen nimi on? kysyi kuningas.

— Lauri Pietarinpoika!

— Lauri, minun oma arkkipiispani!

— Teidän… arkkipiispanne?

— Tiedätkö varmaan, että se on hänen nimensä?

— Aivan varmaan!

— No, matkusta sitte kotiin ja valmista pidot; kymmenen päivän perästä saapuu Kyösti kuningas suurine seurueineen.

— Mutta Elisabet…

— Hänen tulee ruokapöydässä istua vasemmalla puolellani ja hänen äitinsä oikeallani.

— Tuleeko meidän kutsua vieraita?

— Talon täydeltä. Mitä enemmän, sitä parempi.

— Sanonko herroille…

— Et mitään, sillä koska et mitään tiedä, niin kai sinun vaitioloosi voin luottaa?

— Voitte, armollinen herrani! ja syvästi niiaten lausui Brigitta rouva jäähyväiset ja läksi kiireesti kotiin.

Tyytyväisenä hieroskeli kuningas käsiään. Sitte kirjoitti hän Laurille ja käski hänen kiireesti tulla Tukholmaan ja valmistua olemaan vähinten neljätoista päivää poissa Upsalasta.

Kuudentena päivänä saapui Lauri, kiireellisten töiden takia ei hän aikaisemmin ollut voinut tulla.

Tutkivasti Kustaa häntä katseli, kun hän esitti syyt viipymiseensä.

— Olet laihtunut, Lauri, sanoi hän. — Oletko sairas vai ehkä rakastunut?

Laurin kasvoille lensi ikäänkuin pilvi. — Ehkä rasittunut, teidän armonne!

— Mitä hulluja, sinun iälläsi! Mutta keventääkseni kuormaasi, nimitän sinut nyt yliopiston rehtoriksi ja johtajaksi. No, mitä sinä siinä töllistelet?

— Se on minulle liian suuri kunnia, sitä en ole ansainnut.

— Siitä asiasta saattaa olla eri mieliä, mutta yhden ehdon minä liitän lupaukseeni.

— Minkä ehdon?

— Että menet naimisiin minun tahtoni mukaan.

— Siinä tapauksessa luovun paikalla lupauksesta.

— Mitä kummaa! Etkö sinä tahdo?

— En, teidän armonne!

— Vai puolustatko sinä selibaattia?

— Itseni puolesta, mutta en muitten.

— Mistä syystä?

— Sydämeni ei enään ole vapaa.

— Kenelle sinä sitte olet antanut sen?

— En tiedä hänen nimeään.

— Etkö sitte kysynyt sitä häneltä?

— En, sillä luulin ettei hän tahtonut sitä sanoa.

— Tuo kuuluu aika epäilyttävältä, mutta vaadin ainakin, että ensin näet sen naisen, jonka olen aikonut morsiameksesi.

— Mutta, teidän armonne…

— Älä estele, Lauri ystävä, sinä ja kansleri menette yhdessä, se on päätetty asia; minä lähden jo huomenna ja te tulette seuraavana päivänä. Jollet sinä huoli serkustani, niin, ole huoleti, minä en sinua pakoita avioliittoon, mutta pitää sinun toki nähdä hänet. Ja nyt Jumalan haltuun!

Kustaan suurimpia huveja oli solmia naimiskauppoja ja hän oli lähtiessä mitä parhaimmalla tuulella.

Mieluinten olisi Lauri heti palannut Upsalaan, mutta kunnioitetun kanslerin ja rakkaan veljen tapaaminen houkutteli sekin niin, että Tukholman matka pian täytti hänen ajatuksensa. Tosin kuninkaan kummallinen tuuma häntä hämmästytti, mutta hän ei edes tullut ajatelleeksi, että rikkoisi lupaukset, jotka sydämessään oli antanut Elisabetille. Sillä hänen kuvansa eli yhä hänen sielussaan.

Kustaa oli seuralaisikseen valinnut vain nuoria, ylhäisiä miehiä.

Suurella loistolla otettiin hänet vastaan herra Matiaksen talossa. Oli myöhäinen ilta ja tervatynnörejä ja soihtuja oli asetettu tien varsille valaisemaan. Kovasta syksytuulesta huolimatta oli isäntäväki molempine lapsineen portaiden juurella ottamassa vastaan ylhäistä vierasta.

Kustaa oli iloinen ja ystävällinen, kuten aina; hän jutteli reippaasti Matiaksen kanssa, kiitteli Brigitta rouvaa komeista valmistuksista ja nipisti Elisabetin poskia, sanoen, että hän kyllä hankkii niihin enemmän väriä.

Samana iltana hän yksityisessä keskustelussa kysyi isäntäväeltään, suostuvatko he siihen, että hän rupeaa heidän tyttärensä naittajaksi.

Molemmat vastasivat, että tyttö on antanut rukkaset usealle ylhäiselle kosijalle, vaikka he niin mielellään soisivat, että hän joutuisi onnelliseen avioliittoon.

— Minäpä rupean ajamaan asiaa, sanoi Kustaa hymyillen, — toivottavasti saan sen päättymään kaikkien tyytyväisyydeksi.

Illalla olivat hauskat tanssiaiset ja nuori kuningas tanssitti neitosia ilolla ja riemulla. Tanssin aikana sai hän myöskin kuiskatuksi Elisabetille, että hän pyytää häntä seuraavana aamuna kl. 8 tulemaan luokseen.

Siihen aikaan noustiin tavallisesti kl. 4, joten kahdeksan aikaan päivä jo oli kulunut koko pitkälle.

Sykkivin sydämin noudatti Elisabet käskyä, käsittämättä mitä kuningas tarkoitti. Mutta hetkisen istuttuaan hänen rinnallaan, oli hän jo kertonut hänelle merkillisestä matkastaan ja että hänen Lauri Pietarinpoikaa oli kiittäminen elämästään ja hengestään. Tarkkaavasti kuunteli kuningas hänen kertomustaan, se näytti häntä liikuttavankin, mutta hetkisen perästä hän virkkoi:

— Tänään minä kauniille serkulleni ojennan hänen tulevan puolisonsa käden.

— En ikinä ota sitä! huudahti tyttö. — En mene naimisiin.

— Mutta kun minä tahdon.

— Minun sydämeni tunteita ei kukaan voi pakoittaa. Elisabetia kummastutti, ettei kuningas häntä käsittänyt, vaikka hän tiesi, että hän jo oli lahjoittanut pois sydämensä.

— En tahdo pakoittaa sinua, sanoi hän hymyillen, — mutta anna hänelle rukkaset minun läsnäollessani.

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että kansleri ja hänen seuralaisensa ovat saapuneet.

— Kansleri saa odottaa, mutta hänen seuralaisensa tulkoon paikalla tänne.

Palvelija läksi ja Elisabet silmäili pelästyneenä ja kysyvänä kuninkaaseen.

— Minuun kovasti koskee, jos annat hänelle rukkaset, lausui kuningas vakavasti.

— Anteeksi, mutta minä en voi menetellä toisin, vastasi tyttö, tuskallisesti vavisten.

Samassa avautui ovi ja vieras mies astui sisään.

Elisabet oli kääntynyt pois, mutta joko hän tunsi askeleet tai aavisti kuka tulija oli; henkeä pidätellen seisoi hän, liikkumattomana tuijottaen eteensä.

Laurin hämmästys oli yhtä suuri. Hän tunsi hänet paikalla, mutta hän luuli joutuneensa näköhäiriön valtaan.

Kustaa tarttui Elisabetin käteen.

— No, katso toki häntä, sanoi hän.

— Elisabet!

— Lauri!

Lauri avasi jo sylinsä, mutta antoi samassa kätensä vaipua, ikäänkuin peläten.

Mutta Elisabet karkasi hänen kaulaansa ja purskahti itkuun. Silloin likeni Kustaa heitä.

— Ota hänet vaimoksesi, puhui hän, — minä annan hänet sinulle.

Lauri ei kysellyt, hän vain sulki häntä syliinsä, ikäänkuin hän koko elämänsä ajaksi olisi tahtonut kiinnittää hänet siihen.

Hiljaa läksi Kustaa huoneesta, sulki oven ja pisti avaimen taskuunsa.

— Antaa heidän olla rauhassa, sanoi hän itsekseen, — heidän onnensa ei kuulu tähän maailmaan.

Kun Brigitta rouva sitte rupesi kyselemään tytärtään, niin Kustaa vastasi:

— Antaa hänen olla, hän on kihlattunsa kanssa.

— Hän on siis suostunut?

— Kyllä, niinkuin alamaisen tulee.

Itse kuninkaan täytyi muistuttaa Elisabetille, että hän menisi pukeutumaan päivällisille.

— Sillaikaa juttelen minä Laurin kanssa, virkkoi hän, — jos hän vaan on tavattavissa.

Lauri oli ylen onnellinen.

— Melkein pelkään, etten oikein voi kantaa onneani, sanoi hän.

— Tyttö sen tekee paremmin kuin sinä.

— No, minä opin sitte häneltä.

Mutta hetkisen perästä hän jo vilkkaasti puhui siitä miten yliopisto-oloja olisi kehitettävä, sillä tästälähin aikoi hän ryhtyä työhön koko voimallaan.

— Pelkään, että tähän saakka olen ollut itsekäs, lausui hän, — vastoin tahtoani olen ajatellut häntä.

Ennen päivällistä esitteli kuningas tytön vanhemmille vävyn, jonka hän heille oli määrännyt. Varmaankaan eivät he itse olisi häntä valinneet, mutta kuninkaan valintaa ei käynyt moittiminen.

Pöydässä istui kuningas kihlatuiden välissä ja esitti itse heidän maljansa, toivomuksella, että kaikki morsiamet Ruotsissa kunniapäivänään näyttäisivät niin onnellisilta kuin Elisabet Matiaksentytär.

Seuraavana keväänä piti kuningas itse heille häät. Lauri olisi tahtonut viettää ne kaikessa hiljaisuudessa ja vaatimattomuudessa, mutta kuningas arveli, että alettakoon vain ajoissa puhua tulevasta arkkipiispasta.

Lauri ja monet muut pitivät sitä vaan leikintekona.

— Jumalan kiitos, ettet ole arkkipiispa, sanoi hänelle Elisabet; — yliopiston rehtorilta voi riittää jokunen vapaa hetki vaimon osaksi; arkkipiispa ehkä saisi salata vaimonsa maailmalta.

4.

PETTYMYS.

Niinkuin tiedämme ei kuningas Kustaa itse pitänyt kiirettä naima-asioissa. Hän ei ollut kehenkään rakastunut ja jos kotielämän sulo joskus väikkyikin hänen mielessään, niin oli hänellä siksi paljon työtä, että se työnsi syrjään kaikki hänen yksityiset toiveensa.

Mutta hän ei enään ollut nuori ja hänen täytyi ajatella perintöjärjestystä.

Tulla uuden kuningassuvun kantaisäksi! Siinä oli suuri viehätys. Kustaa tunsi, että hänellä on paljon suuria ajatuksia ja suunnitelmia, jotka hän voi jättää perinnöksi pojilleen.

Hän olisi mielellään valinnut kuningattarekseen jonkun maan omista sinisilmäisistä neitosista; joskus muistui hänen mieleensä nuori tyttö, jonka hän välistä oli nähnyt, mutta hän ei muistanut missä. Mutta jos hän valitsee morsiamensa kotimaisesta perheestä, niin siitä syntyy kateutta ja eripuraisuutta ja sellaista hän on nähnyt tarpeeksi.

Sitäpaitsi oli hän vastatehty kuningas, jonka arvoa maailman silmissä piti korottaa muiden Euroopan ruhtinaiden tasalle; mutta liian ylhäistä morsianta ei hänen tehnyt mieli, eikä morsian myöskään saisi olla riippuvainen liian mahtavista sukulaisista.

Kuningas Sigismundin tyttären hän olisi ottanut, mutta ne kaupat teki arkkipiispa tyhjiksi; piti ruveta etsimään uutta morsianta.

Eräänä päivänä tuli hänen luokseen vanha tuttu — vuoroin ystävä, vuoroin vihamies, — Herman Israel.

Aina hänet nähdessään synkistyi kuningas ja hänen kulmakarvansa rypistyivät.

— Armollinen herra, alkoi viekas saksalainen, — tänäpänä en tule luoksenne raha-asioissa.

— No minkätähden sitte?

Herman Israel katsahti ympärilleen nähdäkseen, oliko hän kahden kuninkaan kanssa, ja virkkoi sitte:

— Tulen toimittamaan kuninkaalle morsianta. Kustaa säpsähti.

— Mistä se on kotoisin? kysyi hän.

— Onko teidän armonne koskaan ajatellut Lauenburgin ruhtinashuonetta?

— En muistaakseni.

— Se on haara vanhaa saksilaista sukua, joka jo likelle kolmesataa vuotta on hallinnut Lauenburgissa.

— Herttuan nimi on Maunu, muistaakseni.

— Naimisissa Katarina Braunschweigiläisen kanssa.

— En tunne heitä.

— Vanhin tytär kantaa äidin nimeä.

— Kuinka vanha hän on?

— Kahdenkymmenen.

— Onko hyvin kasvatettu?

— Mainiosti.

— Hyvä. Minä ajattelen asiaa.

— Ja minä voin taata, että hän suostuu.

— Kuinka niin?

— Minulla on kauvan ollut kunnia olla kirjevaihdossa herttuan kanssa ja kerran minä sattumalta mainitsin tietäväni nuoren, naimattoman kuninkaan, joka pian hakee morsianta.

— No, kauppasiko hän minulle tytärtään?

— Taivas varjelkoon! Hän vaan mainitsi, että hänellä on kolme tytärtä ja että prinsessa Katarinasta tulisi erinomaisen viisas ja toimellinen emäntä.

— Niin, politiikkaan ei hän saa sekaantua.

— Siihen ei hänellä ole haluakaan. Hetkiseksi vaipui kuningas mietteisiin.

— Tule muutaman päivän perästä luokseni, ystävä Israel. Ymmärrät, että minun pitää ajatella asiaa.

Israel kumarsi ja läksi.

Kuningas ei voinut neuvotella asiasta kenenkään kanssa, hän vaan mainitsi ehdotuksen Lauri Antinpojalle ja tämä vastasi, että koko maassa odotettiin ja toivottiin, että kuningas menisi naimisiin.

Kun Israel palasi, loi hän kuninkaaseen tutkivan katseen, ikäänkuin arvatakseen hänen ajatuksensa.

Kustaa nauroi.

— Mitä sinä näet?

— Että armollinen herra suostuu ehdotukseeni.

— Oikein arvasit!

— Se on tuottava onnea ja siunausta!

— Suokoon Jumala! Mutta koska sinä olet alkanut kaupat, niin saat jatkaakin.

— Suurimmalla mielihyvällä.

— Jos pyyntööni suostutaan, niin paikalla lähetän laivoja noutamaan morsianta.

— Niinkö pian?

— Niin.

Israel kumarsi ja riensi pois.

Mutta Kustaa vaipui syviin mietteisiin; ratkaiseva askel oli otettu. Oliko se tuottava onnea maalle ja hänelle itselleen?

— Johtakoon Jumala! ajatteli hän. Paljon puuhaa oli sillä kertaa maassa. Kiireellisintä oli arkkipiispan asettaminen sekä kahden piispanistuimen täyttäminen.

Näistä asioista oli kuningas joutunut riitaan Lauri Antinpojan kanssa.

Kansleri tahtoi nimittäin, että virat heti täytettäisiin, mutta kuningas ei pitänyt kiirettä; hän muisti miten paljon häiriötä edelliset arkkipiispat olivat saaneet aikaan ja arveli, että vastaiseksi tultaisiin toimeen ilman heitä, varsinkin koska pappeja oli yllin kyllin.

Mutta helsinglantilaiset nurisivat jo äänekkäästi siitä, että heidän hiippakuntansa niin kauvan oli saanut olla piispatonna.

Vihdoin päätti kuningas ottaa rohkean askeleen: kauvan keskusteltuaan Lauri Antinpojan kanssa, kutsui hän maan etevimmät papit Tukholmaan valitsemaan arkkipiispaa. Vaali tapahtui tuomiokirkossa juhannuspäivänä; ehdokkaina olivat: Strängnäsin piispa Maunu Sommar, Upsalan dekaani Jöns ja sikäläinen rehtori Lauri Pietarinpoika, mestari Olavin veli ja kuninkaan suosikki.

Itse asetti kuningas neljänneksi ehdokkaaksi kansleri Lauri Antinpojan. Mutta kaikki tiesivät, ketä kuningas tahtoi ja niin suuri oli jo hänen valtansa, että kaikki siihen mukautuivat.

Piispa sai neljä ääntä, dekaani kolme, kansleri neljätoista, ja mestari Lauri kaikki muut äänet eli noin sataviisikymmentä.

Vaalin päätyttyä lähetettiin neljä etevintä pappia kuninkaan luo ilmoittamaan miten oli käynyt.

Kuningas vahvisti paikalla vaalin.

Tietysti tämä vaali koko maassa herätti tavatonta huomiota.

Kuka oli Lauri Pietarinpoika? Mitä oli hän tehnyt Ruotsin kirkon hyväksi, joka olisi oikeuttanut häntä sellaiseen kunniavirkaan?

Vanhassa kirkkohistoriassa sanotaan: "kirkon häpeäksi ja pilkaksi on vanhan Johannes Magnusin sijaan, jonka kuningas oli tunnustanut ja jota ei vielä asianmukaisesti oltu eroitettu, pantu toinen piispa, ja tämä on Lauri Pietarinpoika.

"Sen pahan kerettiläisen Olavin veli, kokematon, nuori, vasta koulunpenkiltä ja patukan alta päässyt mies; ja ilman oikeutta, järjestystä ja vahvistusta on hän pantu käskemään piispoja, jotka paavi vihki."

Vanhat liitteet vapisivat, vuosisatojen taitavasti kokoama rakennus oli vaarassa, piispojen, pappien ja munkkien yhteiset voimat eivät näyttäneet riittävän pitämään sitä pystyssä.

Mikä on syynä tähän?

Kerettiläinen Lutherko?

Ei. Vaan salama taivaasta on särkenyt pimeyden, sen valta on lopussa ja ihmiskunta on kypsynyt vastaanottamaan korkeampia, kirkkaampia totuuksia, käsittämään sitä oppia, jonka päämääränä on rakkaus ihmiskuntaan. Noilla sotureilla, jotka Herra oli valinnut lipunkantajikseen ja joiden etunenässä Martin Luther astui, oli kova taistelu kestettävänä. Heitä uhkasivat kamalimmat rangaistukset, heitä väjyi tuskallisin kuolema.

Ja miksi? Mitä he olivat tehneet?

He näkivät villiytyneen kansan sokeasti karkaavan perikatoa kohti, he näkivät röyhkeintä, kamalinta petosta, ja he riistivät peiton petturien silmiltä ja naamarin sileäksi ajetuilta kasvoilta; mutta silloin kääntyi koko kansa itse tulella ja miekalla, uhkauksilla ja kirouksilla heitä vastaan. Varmaan he silloin loivat katseensa Golgatalle, tuntien että alentumisessakin on ylentymistä, ja kiittivät häntä, joka oli riippunut ristillä ja tehnyt heidät mahdollisiksi juomaan kalkistaan ja kantamaan ristiään.

Varmaan tällaiset ajatukset liikkuivat Lauri Pietarinpojan mielessä, kun hän hämmästyen kuuli vaalin päätöksen ja tunsi, minkä edesvastuun alaiseksi hän oli joutunut.

Hän oli vasta kolmenkymmenenkahden vuoden vanha ja hänet asetettiin asemaan, jossa olivat olleet Jaakko Ulfinpoika ja Kustaa Trolle, joiden nimiä maine kantoi kautta maan. Kuinka hän heidän rinnallaan oli pieni ja vähäpätöinen! Mutta silloin muistui hänen mieleensä, että hänhän onkin vain ase, ehkä Herra on tahtonut valita pienen aseen suuriin, mahtaviin töihinsä.

Ja hän päätti tarkasti tutkia mikä Herran tahto oli ja koettaa toimia sen mukaan, huolimatta ruhtinaiden tai kansan suosiosta ja ainoastaan täyttääkseen velvollisuutensa pappina ja ihmisenä.

Hän pysyi päätöksessään, sillä neljäkymmentäkaksi vuotta oli hän arkkipiispana Svean valtakunnassa ja sinä pitkänä aikana ei hänen korkeassa ja vastuunalaisessa toiminnassaan kertaakaan tavattu vilppiä. Näinä vaikeina aikoina vaadittiin kirkon johtavalta mieheltä paljon kykyä. Ensinnäkin piti hänen raivata tietä uudelle opille ja sille valolle, jota evankeelinen käsitystapa vähitellen tahtoi tuoda jumalanpalvelukseen. Sen piti tapahtua suurella varovaisuudella, jotteivät heikkouskoiset loukkaantuisi. Ja taistelun uusien ja vanhojen olojen, ulkonaisen vallan ja todellisen sisällön välillä täytyi yhtämittaa jatkua. Kuningasvallan ei pitänyt päästä tunkemaan liian syvälle, laivaa oli varovaisesti ohjattava kallioiden ja salakarien välitse.

Voima, joka särkee vanhat siteet ja raivaa tietä uusille oloille, on harvoin omiaan tyynnyttämään levottomia mieliä.

Suurta apua antoi Laurille Elisabet. Usein sai hän kokea pilkkaa, mutta hän otti kaikki vastaan kärsivällisesti. Nainut arkkipiispa oli papistolle ääretön kauhistus, mutta Elisabet kantoi kohtalonsa niin arvokkaasti, että pilkka pian kilpistyi takaisin. Ja herralleen tuotti hän sellaista lohdutusta ja apua, että Lauri sittemmin usein lausui, että viisas ja ajatteleva vaimo on puolisonsa ja kotinsa korkein siunaus.

Kansleri Lauri Antinpoika ja mestari Olavi olivat molemmat mahtavia sotureja; he katsoivat ensi sijassa päämäärää, jonka tahtoivat saavuttaa ja vasta toisessa sijassa kiinnittivät he huomiota keinoihin, joilla aikoivat taistella. Lauri sitävastoin oli rauhan mies; hän oli yhtä oppinut kuin lempeä ja vakavaluontoinen. Hän oli lujamielinen ja itsenäinen, ei koskaan poikennut velvollisuudestaan, mutta suostui mielellään myönnytyksiin, kun ne koskivat vähäpätöisiä asioita. Aikalaisiltaan sai hän osakseen hyvin ansaitun tunnustuksen ja jälkimaailma on antanut hänelle ensi sijan Ruotsin arkkipiispojen ja pappien joukossa.

Linköpingin ja Skaran piispanistuimet olivat myöskin avoinna ja tuomiokapituli oli näihin virkoihin ehdottanut molempien hiippakuntien tuomiorovasteja, Linköpingiin Jöns Antinpoikaa ja Skaraan mestari Sveniä.

Kuningas vahvisti vaalit, ja elokuun 13 p:nä kutsuttiin vastavalitut piispat Tukholmaan vihittäviksi virkoihinsa.

Strängnäsin piispa Maunu ja Vesteråsin piispa Pietari kutsuttiin toimittamaan vihkiäisiä.

He olivat kyllä molemmat allekirjoittaneet Vesteråsin resessin, mutta rakkaus roomalaiseen kirkkoon eli heissä vielä ja toivo vanhojen olojen palauttamisesta oli heissä vironnut uuteen eloon, kun taalalaiset olivat yhtyneet kapinoimaan, ja Kustaa Trolle sekä monet muut yllyttäjät, ennustaen Kristianin tulevan suurelle retkelle pohjoiseen, olivat kehoittaneet kansaa vapautumaan Kustaan hirmuikeestä. Tämä oli luultavasti syynä siihen, että he ennen Tukholmaan lähtöänsä kutsuivat luoksensa erään kaniikin ja kuuluisan tohtori Gallen ja laativat salaisen vastalauseen luterilaista vääräuskoisuutta ja Ruotsin kirkon vapautta uhkaavia toimenpiteitä vastaan, toimenpiteitä, joista koitui vaan valtakunnalle häpeää ja ihmissieluille vaaraa. He eivät koskaan aio suostua luterilaiseen oppiin eivätkä myöskään äsken valituiden piispojen vihkimiseen, johon heidät nyt ylivallan voimalla ja pelotuksella pakoitettiin; ja kaiken, mitä he tähän asti ovat tehneet ja vastaisuudessa aikovat tehdä, julistavat he laittomaksi sekä uskoutuvat tavaroineen päivineen pyhän roomalaisen kirkon huomaan, tunnustaen sen äidikseen ja rahvaan hallitsijattareksi.

Tämä vastalause tuli jotenkin odottamatta ja lisäksi miesten kädestä, jotka vaikeuksien ja taistelujen aikana olivat olleet kuninkaan puolella.

Luultavasti oli arkkipiispanvaali suureksi osaksi syynä tähän. Se oli tavallaan vanhojen olojen tunnustamista, siitä he saivat innostusta ja juuri nyt näytti tulleen tilaisuus kohottaa katolinen kirkko entiseen mahtavuuteensa, kun yleinen tyytymättömyys oli syntynyt kelloverosta ja tuntui mahdolliselta, että kuningas Kristian palaisi ja ottaisi valtakuntansa haltuunsa. Tarpeellista oli kuitenkin ryhtyä varokeinoihin tulevan rangaistuksen varalta ja siksi kävivät piispat käsiksi samaan keinoon, joka v. 1520 pelasti piispa Braskin hengen.

Tässä kohtaa meitä omituinen seikka: katolinen saattaa määrätä erinäisiä ehtoja ja sitte valalla vahvistaa asioita, joita ei hän hyväksy, vaan kieltää; eikä oppi pidä sitä ensinkään vääränä. Tarkoitus pyhittää keinot, silloinkin kun ainoastaan yksityisen oma etu on kysymyksessä.

Protestantti pitää tällaista menettelyä vääränä eikä voisi sitä puolustaa, menettämättä itsekunnioitustaan.

Siinä luultavasti syy, jonka tähden ei Kustaa koskaan luottanut kehenkään katoliseen; jota puhdasuskoisempi hän oli, sitä useampi kettu piili hänen korvansa takana.

Piispat saapuivat nyt Tukholmaan, eihän heidän enään tarvinnut pelätä, sillä vastalause tasoitti tulevat synnit, ja niin he ensinnä toimittivat piispanvihkiäiset.

Sitte vihittiin harmaittenveljien kirkossa Lauri Pietarinpoika korkeaan ammattiinsa. Kuningas itse ojensi hänelle arkkipiispansauvan.

Mutta nyt täytyy meidän astua muutamia kuukausia taaksepäin.

Herman Israel oli jo saattanut naimakysymyksen onnelliseen loppuun ja kuningas käski nyt valmistaa laivoja, joilla nuori morsian oli tuotava Ruotsiin.

Kuninkaan sisar, rouva Margareeta Vaasa (Hojan kreivin puoliso) sai toimekseen lähteä noutamaan prinsessaa.

Häntä seurasi joukko muita ylhäisiä rouvia ja neitejä, kuten Margareeta rouvan oma tytär, suloinen Brigitta Joakimintytär (Brahe) ja kaunis Brigitta Eerikintytär (Lejonhufvud) sekä kuninkaan sisarenlapsi, Ebba Vaasan ja Loholmin herran Eerik Abrahaminpojan tytär.

Kuninkaan marski Lauri Siggenpoika sekä Birger Niilonpoika (Grip), Kustaa Olavinpoika (Stenbock) ja useita muita Ruotsin etevimpiä ritareja lähetettiin niinikään noutamaan kuninkaallista morsianta.

Heinäkuussa tapahtui lähtö, mutta vastatuuli pidätti ruotsalaiset laivat viikkokausia matkalla. Tästä syystä tahtoi Lauenburgin hovi siirtää kotimatkan toiseen vuoteen, mutta siitä taas ei kuningas tahtonut kuulla puhuttavan; hän sanoi pitävänsä sitä kauppojen purkamisena. Morsian sekä hänen äitinsä, sisarensa ja useita muita rouvia ja herroja läksi siis matkalle elokuun lopulla.

Valtakunnan herrat ja miehet olivat jo sitoutuneet kokoamaan hopeaa ja lahjoja tätä juhlaa varten, jotta "hänen armonsa heille kaikille olisi suosiollinen herra, joka heidän kaikkien parasta tahtoo".

Pappien ja kirkkojen piti myöskin ottaa osaa keräykseen.

Kun häiden aika alkoi lähestyä, kirjoitti kuningas kaikille voudeille ja läänitysmiehille koko Uplannissa, että koska suuri juhlallisuus pian on käsissä, jolloin tarvitaan paljon tuoretta ruokaa, he tuomarien kanssa koettaisivat taivuttaa talonpoikia hääavun antamiseen, siten että kaksitoista talonpoikaa yhdessä antaisi 2 lammasta, 2 hanhea, 12 kanaa ja 40 munaa; tämä lahja ei heille tuottaisi erityisiä kuluja, varsinkin koskei kuningas ollut vaatinut heiltä kruunausapua.

Itägötlannin ja Smålannin voudeille ja läänitysmiehille annettiin niinikään käsky että he koettaisivat saada talonpoikia vapaehtoisesti antamaan härkiä juhlaan, nimittäin niin, että kaksikymmentä tai useampi talonpoika yhdessä antaisi yhden härän ja vasikan; mutta jos talonpojat tämän tuoreen ruuan luovuttamisessa osoittaisivat vastahakoisuutta, niin ei heitä pitäisi pakoittaa, vaan tehkööt he niinkuin tahtovat.

Kaupunkeihin lähetettiin käsky, että ne juhlan aikana veisivät tavaransa Tukholmaan eikä muualle, koska sinne silloin tulisi paljon väkeä vieraista maista ja kaupungeista, ja luultavasti myöskin useita vieraita kauppiaita, joten jokainen Tukholmassa voisi saada tavaransa kaupaksi yhtä hyvin kuin Itämerenkaupungeissakin.

Syyskuun 8 p:nä tuotiin kuninkaalle tieto, että laivat ovat tulossa.

Kaupungissa olivat markkinat ja uutinen levisi salaman nopeudella. Kaupanteko loppui paikalla, kaikki jotka kynnelle kykenivät, riensivät sillalle katsomaan komeutta.

Laivat siellä todellakin likenivät hyvällä tuulella.

Pian saattoi eroittaa, että ensimäisen laivan kannella seisoi joukko naisia.

Samassa saapui rantaan kuningas, lempeästi hymyillen; hänen seurassaan oli suuri joukko herroja, kaikki loistavissa univormuissa.

Jo yritettiin rannalta laskea siltaa, mutta liian aikaiseen, joten se oli vedettävä takaisin.

Kaikki silmät olivat suunnatut kuninkaaseen; hän sen tiesi ja koetti kasvoillaan säilyttää iloisen, tyytyväisen hymyn, mutta kokonainen ajatusten tulva riehui hänen sielussaan.

— Kas, kas!… Se on varmaankin tuo, joka on mustassa puvussa ja joka puhuttelee Margareeta rouvaa.

— Sehän on vanha ämmä… ei, kai se on tuo tuossa edessä…

— Mutta sehän seisoo ihan vaiti.

— Ja vieressä on toinen, joka on ihan hänen näköisensä. Kai he ovat sisarukset.

— Mutta eihän hän vastaa mitään.

Laiva tuli jo ihan likelle rantaa. Kuningas oli vetäytynyt taaksepäin, sekä hän että hänen herransa paljastivat päänsä ja katselivat vilkkumatta laivaan.

Silta laskettiin rannalta ja sen päälle levitettiin sinikeltainen peite.

Herra Lauri Siggenpoika likeni silloin erästä pitkää naista, lausui hänelle jotakin ja osoitti kuningasta.

Naisen kasvoille levisi heikko puna ja syvällä niiauksella vastasi hän kuninkaan tervehdykseen.

Seuraavana hetkenä Kustaa herrojensa saattamana astui kannelle.

Ensi työkseen tervehti hän morsianta, hän tahtoi katsoa häntä silmiin, mutta hänen silmänsä olivat maahan tähdätyt.

Sitte tervehti kuningas hänen äitiään ja sisartaan.

Vihdoin sai hän tervehtiä omaisiaan.

— Jumalan kiitos, että olemme kotona, kuiskasi Margareeta rouva.

Kustaan ympärillä oli niin paljon iloisia, nuoria kaunottaria, että hänen sydämensä lämpeni heidän likeisyydessään.

Sitte tarjosi hän prinsessalle käsivartensa, taluttaaksensa hänet laivasta maihin.

Hän teki taaskin syvän niiauksen ja tarttui tarjottuun käsivarteen.

Tähän saakka oli suuri ihmisjoukko pysynyt alallaan, mutta nyt alkoivat ihmiset tungeskella likemmä, oikein näkemään komeutta.

Mutta vahti ei päästänyt heitä ja ainoastaan likinnä seisovat näkivät, että kuninkaan marski, Lauri Siggenpoika talutti prinsessan äitiä; sitte seurasi pitkä jono vieraita rouvia ja neitejä, ja vasta heidän perässään astelivat ruotsalaiset.

Mutta kun kuninkaalliset olivat menneet, alkoivat kielet oikein liikkua.

— Korea oli kuin markkinain marakatti.

— Miksei hän koskaan kohottanut silmiään?

— Kaiketi häntä hävetti!

— Äiti hänellä oli pahan näköinen.

— Mulkoili niin silmillään!

— Ja nyrpisteli nenäänsä!

— Jumala siunatkoon Kyösti kuningasta! Hän oli lempeä kuten aina!

— Kun ei hän vaan olisi ottanut paholaista veneeseensä?

— No sitte hän kyllä jaksaa vetää sen maihin.

— Sisar näytti reippaalta tytöltä!

— Mutta ylpeältä.

— Enemmän minä vaan pidin meidän omista ruotsalaisistamme.

— Kyllä, ei niissä saksalaisissa ollut yhtään niin kaunista.

— Ja jokainen hymähteli ja katseli mielitiettyään.

— Margareeta rouva oli myöskin mukana.

— Näittekö kuinka hänen silmänsä harhailivat?

— Hakivat kai kreiviä.

— Tietysti. Missähän hän lieneekin?

— Tietysti toisen luona! Sanoja säesti raaka nauru.

— Kuninkaan ei pitäisi kuljettaa maahan niin paljon ulkomaalaisia.

— Hänen sisarensa ei olisi tarvinnut mennä naimisiin sellaisen kanssa.

— Ulkomaalainen kerjäläinen on aina parempi kuin ruotsalainen.

Näitä jutellen likeni kansanjoukko linnaa.

— Koskahan häät vietetään?

— Kaiketi ovat pidot ensin valmistettavat.

Ja tyyntyneenä hajosi kansanjoukko, mikä meni markkinatouhuun, mikä kotiaskareihin.

Mutta kukaan ei pitänyt tulevasta kuningattaresta.

Itselleen koetti Kustaa uskotella, että hän on äärettömän ujo; vaivoin sai hän häntä edes vastaamaan "kyllä" ja "ei" kysymyksiinsä, vaikka äiti ja sisar vakuuttivat, että hän heidän seurassaan on erittäin puhelias.

Kustaa esiintyi nyt koko rakastettavuudessaan. Hän kuvitteli jo rakastavansa noita kylmiä välinpitämättömiä kasvoja, jotka eivät koskaan katselleet häneen, joitten huulilta ei ainoakaan rakastavainen sana tunkenut hänen korvaansa. Hän tahtoi luoda iloa ja onnea nuoren morsiamensa ympärille ja hän toivoi, että rakkaus maahan ja kansaan, joka täytti hänen sydämensä, vähitellen valtaisi hänetkin.

Äidistä, herttuattaresta, ei hän ensinkään pitänyt; hän oli terävä eukko, joka mielellään hyvillä neuvoilla olisi tahtonut sekaantua sisälliseen talouteen, jollei Kustaa hienosti olisi osannut vältellä häntä.

Onneksi tämä kaikki oli ohimenevää ja kuningas valmisteli jo salaa hänen kotimatkaansa maatietä Tanskan kautta. Hänen tyttärensä oli siellä naimisissa Fredrikin pojan, prinssi Kristianin kanssa, muuten sangen onnettomassa avioliitossa.

Häitä varten tehtiin nyt suuria, loistavia valmistuksia. Linnamäelle, muurin alapuolelle aidattiin suuri ala turnauksia ja muita ritarileikkejä varten, joita ajan tavan mukaan piti olla.

Samoin koristettiin suuri huone tanssisaliksi; seinille ripustettiin peitteitä ja tauluja.

Syyskuun 26 p:nä olivat vihdoin loistavat ja juhlalliset häät.

Lauri Pietarinpoika toimitti, useiden piispojen avustamana, vihkimisen.

Koska morsian jo kuului luterilaiseen kirkkoon, niin ei mihinkään erityisiin toimenpiteihin tarvinnut ryhtyä.

Morsian oli komea, kaikki ihailivat hänen kauneuttaan, mutta rakkautta ei hän herättänyt kenessäkään.

Kustaa yksin näytti olevan vaaliinsa tyytyväinen.

Kahdeksan päivää kestivät häät.

Ensimäisenä päivänä oli turnaus.

Korkealla, komealla lavalla istui nuori kuningatar äitinsä ja sisarensa välissä ja molemmin puolin heitä Margareeta rouva ja rouva Ebba Vaasa.

Heidän takanaan oli suuri joukko rouvia ja neitejä; kokonaisuus muodosti ikäänkuin kukkalavan, täynnä ihanimpia ruusuja ja liljoja.

Vastaiselle puolelle salia oli tehty pienempi lava. Siellä istui kuningas ja paljon korkeita herroja.

Mutta aitauksen sisässä ratsastivat rautaan puetut ritarit edestakaisin. Heidän komeat hevosensa tepastelivat ja itse he heiluttelivat keihäitään, valmiina taistelemaan kunniansa ja naisensa edestä.

Jokaisen olkapäähän oli kiinnitetty nauha ja Kustaan silmät hakivat nuorten, kauniiden naisten parvesta nauhojen antajattaria.

Mutta ympärillä seisoi ääretön kansanjoukko ihailemassa komeutta ja lausumassa arvosteluja, säätyyn ja onnen antimiin katsomatta.

Kun torventoitotuksilla sitte ilmoitettiin, että kaikki on kunnossa, syntyi hetken hiljaisuus.

Komea herra ratsasti radalle; antaessaan hevosensa siinä tepastella, näytti hän reippaalta ja urhoolliselta.

Se oli holsteinilainen Schak von Ahnefeld, joka oli tullut morsiamen seurueessa.

Korkealla äänellä hän saksaksi kehoitti ruotsalaisia herroja kamppailemaan kanssaan.

Jännityksellä katseli kansa sinne päin, missä kuninkaan herrat olivat. Eikö kukaan heistä nyt lähde kohtelemaan tuota saksalaista ansion mukaan?

— Minä puolestani olisin valmis kantamaan sekä miehen että hänen hevosensa Norrströmiin, mutisi muuan raudankantaja.

Kustaa mittaili silmillään miestä ja loi sitte varman, hymyilevän katseen omiin herroihinsa.

Mutta herttuatar katseli ylpeänä ympärilleen ja kuiskasi sitte jotakin tyttärensä korvaan, ikäänkuin sanoakseen: "Te raukat, kyllä hän tekee lopun teistä kaikista!"

Mutta sieltä päin ei kuulunut ketään; kyllä he vilkkaasti keskustelivat, mutta enempää ei siitä tullut.

Silloin rypisti kuningas kulmakarvojaan ja kuiskasi jotakin ympärillä seisoville herroille.

Sillaikaa istui uljas ritari levottoman hevosensa selässä.

Vihdoin ratsasti ruotsalaisten joukosta esiin lyhyt, harteva ja jäntterä ritari; hitaasti hän likeni saksalaista, ilmoittaen noudattavansa kehoitusta.

Se oli pieni "Pekka Svenske", kuninkaan vouti Linköpingin linnasta.

Herttuatar nauroi niin, että hänen täytyi pitää nenäliinaa suunsa edessä.

Kustaa hymyili tyytyväisenä.

Mutta kansa odotti jännityksellä, miten kävisi.

Kun taistelutoverit olivat tervehtineet toisiaan, ratsastivat he radan äärimmäisiin päihin.

Torvet antoivat sitte merkin ja molemmat törmäsivät vastatusten. Mutta Schak von Ahnefeld lensi kuin pallo hevosen selästä ja teki kauniin kuperkeikan.

Silloin syntyi kansanjoukossa sellainen riemu, että heitä täytyi kieltää meluamasta.

Herttuatar kävi tulipunaiseksi, mutta ei huolinut katsoa oikeaan eikä vasempaan.

Pekka Svenske istui tyynenä hevosensa selässä, silitellen sen harjaa. Hänen täytyi siinä odottaa, kunnes saisi tietää, tahtooko vieras ritari jatkaa leikkiä.

Vähän vaivaloista oli holsteinilaiselle herralle nouseminen, mutta apua hän ei ottanut vastaan; vihdoin hän sitte pääsi jaloilleen.

Oli hän ehkä vähän kankea, mutta täytyihän hänen pestä pois häpeänsä. Hän ilmoitti siis ottaneensa asian liian kevyeltä kannalta ja haluavansa vielä kerran koettaa voimiaan reippaan ruotsalaisen vastustajansa kanssa.

Pekka Svenske vastasi hänen kumarrukseensa ja läksi ratsastamaan kentän toiseen päähän.

Ikäänkuin voimiaan koetellakseen teki ruotsalainen muutamia siroja hyppyjä ennenkuin asettui paikoilleen.

Sitte he taas seisoivat vastatusten.

Jo soivat torvet.

Ja molemmat ritarit karkasivat eteenpäin.

— Ajanpa tällä kertaa asiani toisella lailla, puheli Pekka Svenske itsekseen, ja hän pysyi sanoissaan.

Saksalainen lensi ensin korkealle ilmaan ja putosi sitte suinpäin maahan.

Nyt ei Pekka Svensken enään tarvinnut odottaa jatkamista, sillä pahasti vahingoittuneena kannettiin saksalainen pois.

Mutta silloin ei kansan riemua enään saatu vaikenemaan. Kustaa antoi heidän ilonsa päästä valloilleen, asia huvitti häntä itseäänkin. Hän lähetti erään herransa kiittämään Pekka Svenskeä.

Herttuatar asteli levottomana edestakaisin, hän oli nähtävästi loukkaantunut, mutta nuori kuningatar istui kankeana, liikkumattomana, välittämättä mistään.

Kustaa tuumaili mahtaako hän todellakaan välittää mistään, vai hieno tapako käskee häntä pysymään noin kankeana. Hän tahtoi uskoa, että hieno tapa oli syynä siihen.

Mutta hänen takanaan oli iloisia, nuoria, ylpeyttä säteileviä kasvoja, ja Kustaa tunsi rintansa paisuvan samoista tunteista. Heidänkin sydämensä olivat ruotsalaiset ja ruotsalaisen uroon voitto vaikutti heihin ikäänkuin he itse olisivat olleet osallisina sen saavuttamisessa.

Ruotsalaiset ritarit koettelivat keskenäänkin voimiaan erinomaisella taitavuudella.

Suurta huomiota herättivät marski, herra Lauri Siggenpoika ja herra Birger Niilonpoika.

Molemmat osoittivat suurinta voimaa ja harjaantumista, mahdoton oli saada selville, kumpiko voittaisi, ja vihdoin syöksivät he toisensa yhtaikaa satulasta.

Juhla loppui ilolla ja naurulla.

Mutta illalla tanssittiin kauniissa salissa ja hellät tunteet puhkesivat valloilleen.

Kustaa näki ympärillään rakastuneiden katseita ja kuuli nuorten huulilta hellää kuherrusta.

— Saisinko huomenna puhutella teidän armoanne? pyysi herra Birger Niilonpoika.

— Kello kymmenen! vastasi kuningas.

— Mutta kas! Tuossa seisoi nuori Kustaa Olavinpoika Stenbock kalpein poskin, tuijottaen eteensä.

Kuningas kysyi mikä häntä vaivaa.

— Minä pyydän teidän armoltanne eroa virastani, sammalsi hän. — Aion ulkomaille palvelukseen.

— Eikö nyt kukaan kaunis neitonen ole kiinnittänyt sinua tänne?

Mies punastui korviin saakka.

— Tule luokseni huomenna kello yksitoista, niin saamme puhua asiasta.

Kuningas läksi sitte Margareeta rouvan luo ja istuutui hänen viereensä.

— En ikinä voi unohtaa vankeuttani Jönköpingissä, huokasi Margareeta rouva.

— Sen sait kärsiä minun tähteni!

Kustaa oli kuullut tuon valituksen vähinten kaksikymmentä kertaa.

— Siksi sen kestinkin.

— Mitä pidät juhlasta?

— Kysy sitä kuningattarelta.

— Hän istuu nyt äitinsä parissa enkä tahdo heitä häiritä; sitäpaitsi puhuisin sinun kanssasi.

— Puolisostaniko?

— En. Miksi sinä kalpenet?

— Sinä olet hänelle pahoillasi, Kustaa.

— Hän ei ole osoittanut ansaitsevansa luottamustani.

— Ehkä ovat vaatimuksesi olleet liian suuret?

— Hän tahtoi itsepintaisesti päästä Lyypekkiin ja väitti varmaan pakoittavansa kaupungin vähentämään mahdottomia vaatimuksiaan, ja sensijaan suostui hän kaikkiin lyypekkiläisten pyyntöihin.

— Minä tiedän kuinka hän kärsi… pelkäsin hänen surevan kuoliaaksi… sitte minä läksin kotiin edeltäpäin, mutta tuo onneton tapaus Jönköpingissä tuli eteen…

— Puhukaamme jostakin muusta. Matka on tehnyt Birgitallesi hyvää. Hän on tullut entistä kauniimmaksi!

— Todellako!

Margareeta rouva näytti tyytymättömältä.

— Hän on tullut niin sinun näköiseksesi… varmaan useat ovat sanoneet hänelle sen.

— Olen pitänyt häntä kotona niin paljon kuin suinkin ja siellä hän parhaiten on viihtynytkin.

— Eikö kukaan nuori ritari ole saanut hänen sydäntään sykkimään?

— Sellaisen lapsen sydäntä!

— Onhan hän seitsemäntoista vanha!

— Sellaisia ei hän edes ajattelekaan!

— Oletko varma?

— Kokonaan.

— Kutsuppa tyttö tänne, mutta älä itse tule.

Nuori neiti oli kuin upea kukka; elämänhalu säihkyi hänen tuoreista, loistavista sinisilmistään ja hymyili huulilta, joiden alta paljastui valkea hammasrivi.

Ilokseen kuningas häntä katseli.

— Oletko tanssinut paljon?

— Koko illan, teidän armonne.

— Eikö pikku jalka ole väsynyt?

— Ei se koskaan väsy!

— Eikö sydän sitte ole kieltänyt?

— Sydänkö? Tyttö loi silmänsä maalian.

— Eikö sydän sitte sano mitään?

— Sanoisi kyllä… jos uskaltaisi, kuiskasi neito.

— Tietysti se uskaltaa! Kerroppa minulle, mitä se sanoo? Kuningas istutti hänet rinnalleen, selinpäin äitiin.

— No, miten asiat edistyvät?

— Eivät ensinkään!

— Kuiskaappa korvaani alkukirjain! Birgitta painui häntä likemmä ja kuiskasi:

— B!

— Sanoppa vielä toinen.

— N!

— Oikein! Nyt suutelen sinua ja sanon koko nimen. Ja kuningas suuteli häntä ja kuiskasi: — Birger Niilonpoika!

— Voi! huudahti tyttö ja kätki kasvot käsiinsä. Margareeta rouva oli ollut niin likellä, että hän oli kuullut kaikki.

— Kas niin, Margareeta, lausui Kustaa, — nyt on tyttäresi tehnyt tunnustuksensa. Sulje hänet nyt syliisi ja siunaa häntä!

— Tämä tulee niin odottamatta, sanoi Margareeta.

— No, kutsunko tänne ritarin?

— Ei, ei, minun pitää puhua mieheni kanssa…

— Ei ole tarpeellista, eihän hän ole tytön isä ja tuskin hän ruvennee vastustamaan minun tahtoani.

— Hänen suurin ilonsa on tietysti täyttää se… muutaman päivän perästä…

— Nyt heti; huomenna tapahtuu kihlaus!

— Huomennako?

— Niin! Kas niin, keskustelkaa nyt asiasta!

Sitte läksi kuningas huoneen toiseen päähän, missä lempeä rouva Ebba Vaasa istui.

Hän oli Eerik Abrahaminpoika Lejonhufvudin leski. Hänen miehensä oli auttanut Kristianin Tivedenin yli ja palkaksi saanut surmansa Tukholman verilöylyssä.

Ebba rouva ei tahtonut luopua katolisesta uskosta, sentähden oli hän asettunut asumaan Vretan luostarin likeisyyteen, joka vielä oli kunnossa.

Kustaa kunnioitti häntä suuresti ja hänen erityisestä pyynnöstään oli vanhin tytär Birgitta päässyt noutamaan morsianta ja Ebba rouva itse tullut häihin.

Kun kuningas istuutui hänen viereensä, hymähti hän lempeästi ja lausui:

— Kuinka kauniit hääpidot nämä ovat!

— Kauniitko? Niin, onhan täällä paljon kaunista!

— Avioliitto sisältää aina lupauksen, lausui Ebba rouva, — mutta tämä avioliitto sisältää lupauksen koko kansalle, siksi ovat nämä häät minusta niin sanomattoman kauniit.

— Niin, sanoi kuningas, — me kylvämme, vaan Herra antaa kasvun; mutta minä tahtoisin nähdä ympärillä niin paljon onnellisia ihmisiä kuin suinkin.

— Täällä näkyykin pelkästään iloisia kasvoja.

— Tosin, mutta ne saattavat olla naamareja.

— Naamareja me kaikki kannamme!

— Niin, suru painaa teitä vielä.

— Se ei koskaan minua heitä.

— Ja kuitenkin on teidän kotinne rauhallisin, iloisin ja onnellisin, minkä olen nähnyt.

— Minulla on tyttäreni!

— Niin, he ovat sen päiväpaisteena; mikseivät he kaikki päässeet häihin?

— Teidän armonne, he viihtyvät kotona.

— Birgitta näkyy viihtyvän täälläkin.

— Pelkään liiankin hyvin!

— Miksi liian hyvin? Mitä sillä tarkoitatte?

— Että koti saattaa käydä hänelle vähemmin rakkaaksi.

— No, antakaa hänen täältä ottaa mukaansa se, mikä häntä pidättää täällä.

— Huvi, tanssiko siis?

— Te väärinkäsitätte minua tahallanne; tarkoitan tietysti sitä, jota hänen sydämensä rakastaa.

— Hänen sydämensä ei vielä ole valinnut!

— Mutta entä jos se on?

— Silloin hän olisi sanonut sen minulle.

— Ehkei hän tahdo rikkoa sisarparven eheyttä?

— Se olisi oikein; maailma on myrskyisä meri.

— Rakkaus sensijaan luja satama.

— Riippuen rakkauden laadusta.

— Täytyyhän teidän kuitenkin antaa heidän mennä naimisiin!

— Täytyy kai! sanoi äiti huoaten.

— Täällä on muuan nuori ritari, joka rakastaa neiti Birgittaa.

— Kustaa Stenbock!

— Vai tiedätte te!

— Tyttö sanoi minulle sen itse.

— No kielsittekö te?

— En minä, vaan hän.

— Mistä syystä?

— Hän rakastaa minua enemmän kuin häntä!

— Mutta eikö hänen sydämensä voi rakastaa teitä molempia?

— En tiedä! Pyhä Jumalan äiti, kun emme ikinä olisi tulleet tänne!

Kustaa huomasi, ettei tältä taholta ollut mitään voittamista.

— Kuinka minun suloinen, ihana Margareeta impeni jaksaa? kysyi hän.

— Margareeta on lapsi! sanoi äiti.

— Mutta suloisin, minkä ikinä olen nähnyt, puhui kuningas vilkkaasti. — En koskaan unohda noita suuria, sinisiä silmiä, jotka kerran hääpidoissa minuun katselivat, muistattehan, Ebba rouva!

— Muistan. Ja Margareeta muistaa myöskin!

Pian läksi kuningas Ebba rouvan luota, mielessään harmitellen, ettei ollut saanut mitään aikaan.

Mutta tanssi jatkui, soitto helisi ja ilo loisti kaikkien silmistä.

— Käykö kuningattareni vielä kerran tanssiin? kysyi kuningas vilkkaasti.

— En, minua väsyttää!

Kustaa katsoi häneen kummastuneena, eikö hän käsitä, että hän, kuningas, tahtoo tanssia hänen kanssaan? Eikö hän ehkä koskaan tule häntä käsittämään? Ja pois kuningas läksi. Hänen katseensa sattui kauniiseen Birgittaan, joka suruissaan kuin haavoitettu kyyhky istui pää kallellaan.

Reippaasti astui kuningas hänen luokseen.

Tyttö punastui ja oikaisihe suoraksi.

— Te olette niin herttainen ja lempeä, virkkoi Kustaa, — ja saatatte samalla olla niin julma.

— Minäkö, teidän armonne?

— Juuri te, kaunis neiti!

— Ketä olen loukannut?

— Ensinnäkin itseänne.

Tyttö katsoi häneen kummissaan.

— Ja erästä toista…

Tyttö taivutti hiukan päätään.

— Se toinen tuli äsken kalpein poskin luokseni pyytämään eroa virastaan.

— Eroa!

— Hän aikoo jättää isänmaan…

— Miksi?

— Ettekö te tiedä?

Kyyneleet alkoivat valua alas neidon poskia.

— Hän rakastaa, mutta ei saa vastarakkautta. Tyttö teki kädellään liikkeen ja pää vaipui syvemmälle.

— Hän on sentään jalo, urhoollinen ritari…

— Niin on!

— Jalolla neidillä olisi syytä ylpeillä hänen rakkaudestaan…

— Olisi!

— Mutta sydäntään ei kukaan voi pakoittaa…

— Ei!

— Hän pakenee maastaan hänen tähtensä…

— Ei, ei! kuului tuskallisesti neidon huulilta.

— Tekeekö hän teidän mielestänne oikein?

— Ketä te tarkoitatte?

— Kustaa Stenbockia!

— Minä rakastan häntä.

— Ja karkoitatte kuitenkin hänet luotanne!

— Äitini…

— Jättää teille päätösvallan.

— Kyllä!

— No mutta entä sitte?

— Se häneen niin koskisi ja hänellä on jo ollut paljon suruja.

— Hurskas lapsi! sanoi Kustaa miltei kunnioittaen; — tahdotteko uskoa kohtalonne minun käsiini?

Kustaa Vaasa. II.

— Jos teidän armonne käskee!

— En, pyydän vain saada tehdä teidät onnellisiksi. Tyttö loi häneen kiitollisen katseen ja hän läksi voitostaan iloiten.

Seuraavana päivänä hän hyvään aikaan lähetti noutamaan Kustaa Stenbockia.

— Tiedätkö, että hän sinua rakastaa? kysyi hän.

— Uskon, mutta…

— Mene nyt paikalla Ebba rouvan luo ja ilmoittaudu minun sanansaattajanani!

— Mutta teidän armonne!

— Minä sinut lähetän ja minä sinulle takaan Brita neidin rakkauden!

— Mutta jos hän kieltää?

— Niin vetoa neitiin; muistuta hänelle eilistä keskusteluamme.

— Kuinka voin kiittää teidän armoanne?

— Toimenpiteeni eivät ole aivan epäitsekkäät; en tahdo kadottaa urheaa ritaria enkä antaa hänen surra kuoliaaksi kauniin tytön tähden.

Kustaa Stenbock riensi Ebba rouvaa tapaamaan ja sai asiansa mitä parhaimpaan järjestykseen.

Muutaman tunnin perästä palasi hän kuninkaan luo ja ilo loisti hänen silmistään, kun hän esiinkantoi Ebba rouvan tervehdyksen: hän iloitsee saadessaan täyttää kuninkaan tahdon ja ainoastaan pyytää, että asia vastaiseksi pidettäisiin salassa.

— Iltaan asti, sanoi Kustaa, — ei kauvemmin!

— Pelkään että hän pahastuu!

— Sen huolen kannan minä!

Päivän loistavassa juhlassa oli kuningas iloisin iloisten joukossa, hän sirotteli ympärilleen pilapuheita ja ilonpurkauksia, kaikkien silmät häntä seurasivat, ilmaisten rakkautta ja myötätuntoisuutta, ja hänen omassa sydämessään liikkui ylivuotavan lämmin tunne; ehkä hän itseltään ja muilta tahtoi peittää, että piikki jo oli häntä haavoittanut, sillä näytti siltä kuin hän ajamalla olisi ajanut luotaan kaikki huolet, vaan nauttiakseen hetken riemusta.

Ihmetellen kuningatar häneen katsoi, hän ei häntä käsittänyt ja hänen ystävällisiin, lohduttaviin sanoihinsa vastasi hän vain kylmällä hymyllä.

— Hän ikävöi äitiään! selitti kuningas ympäristölleen. Niin hän sai koettaa selitellä kuningatar Katarinan käytöstä koko hänen elämänsä ajan.

Mutta tänään tahtoi hän iloita, vaan iloita. Äkkiä likeni häntä kreivitär Margareeta.

— Kreivi suostuu! ilmoitti hän.

— Siitä olinkin varma!

Kun illalla tanssin piti alkaa, viittasi hän soittajille, että he lakkaisivat, ja lausui, astuen juomapöydän ääreen:

— Olen antanut tuoda parhaat viinit kellaristani. Täyttäkää maljat!

Sitte tarttui hän maljaan ja jatkoi:

— Olen kokenut paljon tässä maailmassa enkä ensi kertaa hiero naimiskauppaa, kun tänään sisareni ja kreivi Hojan suostumuksella lasken rakkaan sisarentyttäreni, jalon neiti Birgitta Joakimintyttären käden jalon herra Birger Niilonpojan käteen!

Hän liitti nuorten kädet yhteen ja syleili heitä; sitte piti heidän juoda hänen kanssaan ja kiertää pitkin salia vastaanottamaan onnentoivotuksia.

Mutta äkkiä läksi Kustaa Ebba rouvan luo.

— Saanko tarjota teille käsivarteni, kälyni? Ebba rouva nousi pelästyneenä.

— Teidän armonne!

— Ettehän toki ota takaisin sanaanne?

— En suinkaan!

— No, ettekö tiedä, ettei koskaan pidä heittää huomiseksi, mitä tänään voi tehdä?

Lempeän väkivaltaisesti otti hän hänen käsivartensa ja lausui ääneen:

— Jalo kälyni, rouva Ebba Lejonhufvud on sallinut minun ruveta tyttärensä naittajaksi, jolla perustuksella täten kihlaan jalon Brigitta Eerikintyttären urhoolliselle ritarille herra Kustaa Olavinpoika Stenbockille!

Näin sanottuaan liitti kuningas nuorten kädet yhteen ja syleili heitä sydämellisesti.

Mutta samassa näki hän heidän molempien, unohtaen koko ympäristönsä, polvistuvan äidin eteen.

Pelästyneenä tahtoi Ebba rouva nostaa heidät ylös, mutta he pyysivät polvillaan hänen siunaustaan.

Silloin laski äiti kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.

Kohtaus teki valtavan vaikutuksen, sillä se erosi niin räikeästi ympäristöstä.

Ja kun tämä pari sitte kierteli pitkin salia ottamassa vastaan onnentoivotuksia, niin ei sille lasketeltu niin paljon leikkipuheita kuin ensimäiselle parille.

Taas alkoi musiikki soida ja tanssi käydä hurjissa pyörteissä.

Kahdeksan päivää kesti iloisia häitä.

Sitte läksi herttuatar tyttärineen ja Kustaa saattoi heidät matkalle.

Kotiin palatessaan päätti hän tästälähin uhrata koko elämänsä ja kaikki voimansa synnyinmaalle. Hän kyllä oli huomannut, ettei hänen avioliittonsa tule onnelliseksi, mutta eihän asia enään ollut korjattavissa, piti siis koettaa kärsiä ja tehdä elämä niin siedettäväksi kuin suinkin. Saattaisi ehkä sattua seikkoja, jotka likentäisivät puolisoja.

Tyhjältä tuntuu, kun ei ole ketään, jonka puoleen täydellisellä luottamuksella voisi kääntyä!

Hojan kreiviin ei ollut luottamista. Hän oli hääjuhlaa aikana käyttänyt hyväkseen Kustaan iloista mielialaa ja pyytänyt häneltä lisää läänityksiä. Ja kun Kustaa kielsi, niin rupesi hän uhkailemaan… Hävytön mies, hänen oli kuningasta kiittäminen kaikesta ja nyt hän loi häneen kateellisia katseita!

Huomenlahjaksi oli kuningas antanut kuningattarelleen Kalmarin linnan, kaupungin ja läänin sekä koko Ölannin ynnä Borgholmin linnan; sensijaan kerrotaan kuningattaren lausuneen esirukouksen taalalaisten puolesta, jolloin he taas vuorostaan "kiittivät armollista rouvaansa hänen lempeästä rukouksestaan ja selittivät, että he ovat valmiit häntä verellä ja hengellä puolustamaan".

Nuori kuningatar vietti omituista elämää; mieluinten oli hän yksin, joko lukien kirjaa tai istuen käsityönsä ääressä; ympäristöään kohteli hän ylpeästi ja käskemällä; keskusteluun ei hän milloinkaan antautunut. Kuningas ei koskaan saanut häntä siihen; hän vaikeni aina, jos hänen mielipidettään tai hänen tahtoaan kysyttiin, lieneekö se sitte tapahtunut itsepintaisuudesta vaiko tietämättömyydestä.

Mutta sensijaan saattoi hän joskus aivan syyttä kiivastua äärettömästi.

Hän oli kotoa tuonut muassaan pienen koiran, jota hän intohimoisesti rakasti ja jonka aina piti nukkua hänen sylissään.

Kuningas ei siitä pitänyt ja pyysi joskus, että hän sen heittäisi luotaan; hän loi silloin kuninkaaseen pimeän, epäluuloisan katseen ja sulki lemmikkiä vielä hellemmin syliinsä.

Joka päivä tuotti pieni elukka harmia.

Palvelijattaret saivat usein sen tähden tuntea kuningattaren pienten, vaikeitten kourien kovuutta.

Eräänä päivänä kuoli koira.

Kuningatar väitti, että joku oli antanut sille myrkkyä.

Yhtä mahdollista on, että koira oli syönyt liian paljon, mutta sitä ei hän ottanut uskoakseen.

Hänen epätoivonsa ja surunsa oli melkein rajaton, ei kovuus eikä hellyys, ei mikään auttanut.

Lääkäri selitti, että hänen elämänsä on vaarassa, jollei hän koeta hillitä heikkouttaan.

Silloin hän pelästyi, ja pitkän aikaa hän taipui mihin tahansa.

Sitte rupesi hän kirjoittamaan kirjeitä; erittäin rakasti hän sisartansa Doroteaa, prinssi Kristianin puolisoa. Ja tämä viekas, oikullinen nainen päätti pian koettaa voittaa sisarensa valtiollisiin tarkoituksiin. Hän opetti hänelle, miten hänen tulee käyttäytyä, kirjoitti, että hän häneltä odottaa paljon ja selitti miten he voivat saavuttaa päämaalinsa.

Kirjeet piiloitti Katarina tarkasti, mutta samalla näytti hänen luonteensa muuttuneen.

Hän kohteli kuningasta ystävällisesti ja koetti voittaa hänen rakkautensa, mutta liian myöhään.

Kuitenkin iloitsi kuningas muutoksesta, arveli vain, että kuinkahan kauvan tätä kestää.

Ympäristöään kohteli Katarina kylmästi ja ylpeästi, ystävyytensä ja luottamuksensa arvoisena ei hän pitänyt ketään; Hojan kreivi oli ainoa, joka häntä miellytti ja hän ei ollut kuninkaan eikä hovin suosiossa. Mutta hovi kohtelikin häntä ansion mukaan.

Elämä siellä ei ollut hauskaa.

5.

VIELÄ KERRAN KUNINGAS KRISTIANISTA.

Niinkuin tiedämme, oli Ruotsissa tuontuostakin liikkunut huhuja kuningas Kristianista ja hänen aiotusta retkestään Ruotsiin ja nämät huhut olivat pitäneet mieliä jännityksessä. Tiedämme myöskin, että hän jo kerran oli koettanut toteuttaa aikeensa, mutta onnistumatta. Gottlannin kysymyksen ollessa vireillä, keskusteli hän Severin Norrbyn kanssa, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Sittemmin piti hän pientä hovia alankomaalaisessa kaupungissa Lierissä, vaikka hän tosin itse lakkaamatta matkusteli eri ruhtinaiden luo, koettaen hankkia varoja menetettyjen kruunujensa jälleenvoittamiseksi.

Kotona ollessaan rakensi hän kaikellaisia suunnitelmia Sigbritin kanssa, joka aina pysyi hänelle uskollisena.

He nauttivat sanomattomasti ajatellessaan, että he hävittäisivät olevat olot ja sitte rakentaisivat uusia.

He olivat kuin kadotettujen sielut, joiden työ hajoaa käsiin, ennen valmistumistaan.

Kustaa Trolle ja Berendt von Melen oleskelivat yhtämittaa Kristianin likeisyydessä; he kirjoittivat piispa Braskille ja tahtoivat häntäkin liittoonsa, mutta piispa vastasi, ettei hän ikinä ryhdy kapinoimaan rakasta isänmaataan vastaan.

Sensijaan suostui Ture Jönsinpoika auttamaan heitä mikäli ikinä taitaisi.

Nuo kolme ensimainittua herraa tekivät kaikellaisia suunnitelmia, mutta erimielisyys, ja ennen kaikkea rahojen puute, estivät tuimia kehkeytymästä teoiksi.

Vihdoin v. 1531 lupasi Kristianin lanko hänelle rahaa ja silloin hän vielä kerran todenteolla päätti koettaa onneaan.

Kustaa Trolle läksi paikalla Norjaan, puettuna vuoritilallisen pukuun.

Vihdoin hänen onnistui päästä Trondhjemiin ja tavata arkkipiispa Olavi.

He koettivat kaikin tavoin koota liittolaisia kuningas Kristianille.

Unionin aikana olivat norjalaiset sitkeinten pysyneet virkaheiton kuninkaan puolella ja niin he tekivät nytkin. Kustaa Trollen aikomukset näyttivät onnistuvan.

Ja näiden keskustelujen aikana valmistuivat Kristianin varustukset.

Kaarle keisari maksoi onnettomalle langolleen 50,000 guldenia, nimittäin loput Kristianin puolison myötäjäisistä, ja jätti hänelle sitäpaitsi 12 sotalaivaa, yhtä paljon päästäkseen hänestä kuin säälin tunteesta.

Luultavasti samoista syistä antoivat frislantilaiset ja useat yksityiset, varakkaat hollantilaiset kuninkaalle laivoja, rahaa ja miehiä.

Vähää ennen oli Kristian palkannut joukon sotaväkeä, joka hiljan oli päässyt vapaaksi Itäfrislannin kreivin Ennan palveluksesta; tällä väellä hyökkäsi hän hollantilaisen kaupungin Alkmarin kimppuun, ryösti sen ja hävitti koko maan. Saaliinhalu houkutteli paljon väkeä hänen joukkoihinsa ja pian oli hänen sotavoimansa kasvanut 12,000 miehen suuruiseksi. Ja miehet olivat harjaantunutta ja kelpo väkeä.

Keisari itse oli Alankomaissa eikä hänellä sillä hetkellä sattunut olemaan sotavoimaa lähettää joukkoa vastaan. Silloin hän, sekä päästäkseen vapaaksi irtolaisista että ehkä enemmän säälin tunteesta onnetonta lankoaan kohtaan, antoi hänelle rahaa ja laivoja.

Kaikki Ruotsin karkulaiset, kuten Ture Jönsinpoika ja piispa Maunu Haraldinpoika, riensivät hänen avukseen.

He kirjoittivat nyt sukulaisilleen, virkatovereilleen ja tuttavilleen, varsinkin Tanskassa, ja kertoivat, että keisari ja useat muut ruhtinaat ja herrat ovat päättäneet toimittaa Kristianille hänen maansa takaisin; Kristian on sekä ajatuksiltaan että luonteeltaan kokonaan muuttunut; varmaan hänestä nyt tulee hyvän hallitsijan perikuva. Kunhan Jumala vaan soisi, että kaikki tuntisivat Kristianin niin hyvin kuin Kustaa Trolle, Ture Jönsinpoika ynnä useat muut, niin kaikki Tanskan, Ruotsin ja Norjan järkevät miehet avosylin kerjäisivät ja rukoilisivat pakkosopimusta, jota nyt tarjotaan heille.

Eikä siinä kyllä, vaan Kustaa Trolle läksi Meklenburgiinkin pyytämään apua. Hän oli aivan väsymätön. Kristian oli tullut tosi katoliseksi, kyllä hän ansaitsee apua ja hän korvaa tuhatkertaisesti jokaiselle, joka häntä auttaa.

Papit aivan vimmastuivat; he ottivat kirkoistaan kullat, hopeat ja kalleudet ja lähettivät ne Hollantiin Kristianille.

Tästä avusta lupasi Kustaa Trolle, Kristianin puolesta, heille sekä kruununläänejä että panttauksia ja velvoitti oman tuomiokirkkonsa, hiippakuntansa ja kaikki jälkeentulevansa arkkipiispat antamaan heille varmaa takuuta, kunnes heidän kirkkonsa ja luostarinsa olisivat saaneet täyden korvauksen.

Matkaa valmistaessa yltyi Kristianin intomielisyys äärimmilleen; hän ei tuntenut muuta kuin vihaa, hänen elämänsä tarkoitti ainoastaan julmaa, veristä kostoa!

Hän osoitti nyt omaavansa suuren toimintavoiman, joka tähän asti oli ollut kuin horroksissa, ja sentähden sujuivat sotavalmistukset hyvällä vauhdilla. Lokakuun 26 p:nä v. 1531 läksi laivasto matkaan Medenblickistä Länsifrislannissa. Siinä oli 25 purjetta ja sotajoukkoon kuului 8,000 miestä.

"Mutta", sanoo kronikka, "taivaallinen Jumala, joka on kaikkien tyrannien vihollinen, pani jo heti järvessä hänen kanssansa toimeen suuren tappelun".

Hirveä myrsky hajoitti laivaston, heitteli toisia laivoja Skotlannin rannoille ja toisia Vikenin kallioita vastaan, mutta koko laivasto vahingoittui niin, että jokikinen laiva oli hylkynä.

Kaikki laivat, jotka kuljettivat ratsuväkeä, muonaa ja tykistöä, hukkuivat.

Viidellätoista laivalla saapui Kristian marraskuun alussa Norjan satamiin, mutta nekin laivat olivat niin kurjassa tilassa, että melkein koko väestö oli paleltumaisillaan tai nälkään kuolemaisillaan.

Muiden vastoinkäymisten lisäksi tuli vielä niin kova pakkanen, että useimmat sotalaivat jäätyivät satamiin, joihin ne olivat päässeet hakemaan apua ja pelastusta.

Itse nousi Kristian maihin Opslon luona marraskuun 5 p:nä ja ilmoitti heti Trondhjemiin Kustaa Trollelle tulostaan.

Jo seuraavana päivänä toimitti hän Norjan kansalle kehoituksen että se liittyisi hänen joukkoihinsa.

Ja Opslossa oli hänellä todellakin ilo ottaa vastaan uskollisuusvala kahdelta piispalta ja useilta maallisilta herroilta.

Kustaa Trollen ahkeroiminen näytti todellakin kantavan hedelmiä; marraskuun 29 p:nä irtisanoi norjalainen valtakunnanneuvosto julkisesti kuningas Fredrikille vannomansa uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan.

Ainoastaan Bergenin piispa ja Bergenshusin, Aggerhusin ja Bohusin linnanpäälliköt pysyivät kuningas Fredrikille uskollisina.

Kristian itse läksi nyt Aggerhusia vastaan ja Ture Jönsinpoika ryntäsi Vikeniin sekä piiritti Bohusin.

Ture herra toisti toistamistaan, että hän 2,000—3,000 miehellä valloittaa koko Ruotsin.

Olofsborgin linna, jota Åke Claesson puolusti, valloitettiin ja poltettiin; Åke herra itse ammuttiin.

Kustaa Trolle, Ture Jönsinpoika ja piispa Maunu Haraldinpoika lähettivät yhtämittaa Ruotsiin kirjeitä, joissa kiihkeästi kehoitettiin herroja valloittamaan takaisin kadotettu vapaus. Rauha ei vielä ollut läheskään palautettu useihin maakuntiin, joten Kustaata uhkaava vaara näytti aika suurelta, varsinkin koska Kristian ensinnä aikoi kääntyä Ruotsin kimppuun.

Mutta vaaran uhatessa oli Kustaakin aina voimakkaimmillaan ja tarmokkaimmillaan.

Hän lähetti isällisiä varoituksia Länsigötlantiin, Daliin, Vermlantiin, Nerikeen, Smålantiin, kaikkialle. Hän muistutti kansalle miten usein Kristian ennenkin oli tehnyt hyviä lupauksia ja vahvistanut ne valalla, kirjeillä ja sineteillä, ja kuinka hän sitte oli ne pitänyt. Saavat nähdä ruotsalaiset, jos Kristian pääsee valtaan, kuinka hyvin hän heitä kohtelee.

"Rakkaat ystävät", varoitti Kustaa, "pysykää nyt lujina, älkääkä ruvetko kapinoimaan, niin ei meille ruotsalaisille tapahdu mitään pahaa. Jos me pysymme sisällisesti yksimielisinä, niin eivät ulkomaalaiset voi meille mitään."

Ja kumma kyllä eivät nuo kapinalliset kirjeet ensinkään vaikuttaneet kansaan.

Taalalainen Maunu Niilonpoika oli kadottanut melkein koko vaikutusvaltansa; harmistuneena näki hän halpasäätyisten maamiestensä kääntävän itselleen selkänsä, kun hän yritti puolustaa kuningas Kristiania tai vihattua Kustaa Trollea.

Tosin Ture Jönsinpoika ja Kustaa Trolle tuontuostakin kiitoksellaan mairittelivat hänen turhamaisuuttaan ja itse hän mielestään oli niin ylhäisessä asemassa, että hän saattoi tehdä mitä tahtoi.

Taalalaiset talonpojat eivät enään uskaltaneet ryhtyä kapinoimaan, sillä Kustaa oli ankara herra ja kansa oli elävässä muistossa säilyttänyt sen kristillisyyden, jota Kustaa Trolle pitkänä perjantaina oli Ruotsin miehille osoittanut; he vastasivat sentähden arkkipiispalle tähän tapaan:

"Teidän kristillisyytenne oli pyövelintoimi eikä piispantoimi. Älkää kääntäkö mieltänne eikä nenäänne tänne, sillä jos asianlaita niin on kuten huhu sanoo, että tahdotte lähteä Taalaihin, niin olemme me kaikki yksimieliset ja tahdomme panna henkemme alttiiksi, niin monta kuin meitä täällä Taalaissa on 15 vuoden ikäisestä lähtien, niinkauvan kuin jousta ja nuolta riittää. Miettikää tarkoin, että te ja teidän liittolaisenne eivät koskaan ole Ruotsin miehille olleet uskollisia. Sentähden puhumme me teitä vastaan, me rahvaan miehet."

Kustaan ei kauvan tarvinnut kehoittaa kansaa nousemaan. Muistot koko unioniajan sorrosta ja hirmutöistä näyttivät äkkiä heränneen, tuulahdus Engelbrektin ja Sturein ajoista täytti mielet; kukaan ei enään muistanut, että Kustaa kuningas oli ollut ankara ja vaativainen; nuolia teroitettiin, kirveitä hiottiin, jokainen tahtoi olla valmiina, kun kutsu kajahtaisi: ottamaan vihollista vastaan, taisteluun ja kuoloon Ruotsin itsenäisyyden puolesta!

Yleinen mielipide oli niin jyrkkä, että yksin papitkin kieltäytyivät kansalle lukemasta yllyttäjien kirjeitä, jo ennenkuin kuningas hengen ja omaisuuden uhalla oli kieltänyt heitä sitä tekemästä.

Kustaa pani koko sotavoimansa liikkeelle. Lödösehen lähetti hän sotaväkensä eli kotijoukkonsa sekä jalan että ratsain.

Itse hän toimi ja puuhasi aivan väsymättömästi. Hän näytti unohtaneen kaikki omat huolensa, voidakseen kokonaan antautua isänmaansa palvelukseen. Taalaihin ja Helsinglantiin lähetettiin luotettavia miehiä palkkaamaan niin paljon irtonaisväkeä kuin suinkin ja pitämään huolta siitä, että se puolustaisi maansa rajoja.

Kahdentenatoista joulupäivänä tarkasti kuningas Mälarimaakuntien aseet ja lähetti sitte joukot Länsigötlantiin ja Lödösehen.

Sotavoiman johtajaksi pantiin kokeneita miehiä, kuten Lauri Siggenpoika ja Severin Kijl.

Sensijaan varustautui Tanska sangen laimeasti vastaanottamaan vihollista, vaikka Kustaa monta kertaa kirjoitti kuningas Fredrikille ja valtakunnan neuvostolle, kehoittaen ryhtymään tehokkaisiin toimiin; sillä vaarallista saattaisi olla Tanskalle, jos Kristian Norjassa voittaisi jalansijaa.

Mutta tanskalaiset heittivät kuningas Kustaan huoleksi taittaa kärjen Kristianin voimilta.

Hansakaupungit, jotka pelkäsivät Kristiania ja pohjoisvaltakunnista tahtoivat karkoittaa hollantilaiset, lähettivät nyt Tanskan avuksi neljä suurta sotalaivaa. Ne saapuivat syksyllä Köpenhaminan satamaan, mutta Tanskan laivasto ei silloin vielä ollut laisinkaan kunnossa ja lyypekkiläiset laivat jäätyivät paikoilleen ja olivat koko talven siinä hyödyttöminä.

Mutta Kustaa kirjoitti vielä yhtämittaa niin ankaria varoituskirjeitä, että Tanskasta vihdoin lähetettiin fennika sotamiehiä ruotsalaisen sotaväen jatkoksi.

Jätimme kuningas Kristianin ulkopuolelle Aggerhusia, jota linnanherra Maunu Gyllenstjerna puolusti.

Tämä oli rohkea, urhoollinen herra ja hän torjui hyökkäyksen toisensa perästä.

Varmaankin piti hän Kristiania aivan vaarattomana, tai lieneekö hän yhdellä kertaa tahtonut päästä hänestä vapaaksi, koska hän äkkiä teki ankaran hyökkäyksen häntä vastaan.

Tämä oli vihollisille niin odottamatonta, että he pian joutuivat tappiolle ja pakenivat.

Takaisin ei Kristianin mielestä maksanut vaivaa lähteä. Hän suuntasi sentähden kulkunsa Vikeniin, jossa hänen alamainen palvelijansa ja ystävänsä Ture Jönsinpoika oli.

Mutta lieneekö Ture herra liian moneen kertaan toistanut hänelle kertomukset "siunatusta kuninkaantyttärestä Agnesista", tai lieneekö ollut muita syitä, joiden tähden ei hän viihtynyt Vikenissä. Hän päätti karata ruotsalaisten kimppuun, jotka olivat majoittuneet joen itäpuolelle, Lödösen luo.

Mutta Ture herran täytyi seurata häntä, sillä hän ymmärsi parhaiten, kuinka ruotsalaisia oli kohdeltava.

— Siinä suhteessa luulen voivani täyttää teidän armonne ylhäisen tahdon, vastasi Ture herra.

He läksivät nyt matkaan. Kuningas Kristian synkkämielisenä, vimmoissaan kärsimistään vastoinkäymisistä, epäillen ystäviään ja kiihkeästi toivoen kostoa vihollisilleen; Ture Jönsinpoika nöyränä, imartelevana, rakennellen kauniita tuulentupia ja kuvaellen niitä niin todellisiksi kuin suinkin.

Kristian oli pystyttänyt leirinsä Kongelfiin, hän kyllä tiesi, missä ruotsalaiset pysyttelivät: odottakoot vain siellä, kunnes häntä haluttaa tulla heitä surmaamaan.

Mutta Severin Kijlin ja muiden päällikköjen mielestä kävi aika pitkäksi ja he päättivät lähteä likemmin tarkastamaan vihollista.

Sentähden he 3,000 kiiltävään sotasopaan puetun miehen kanssa läksivät uudenvuodentervehdykselle kuningas Kristianin luo, joka oli kutsunut itseään ruotsalaisten herraksi.

Kongelfissä syntyi suuri hämmästys.

— Ruotsalaiset tulevat! huudettiin.

Kuningas Kristian nousi silloin torniin. Hän tahtoi ensin nähdä heidät kaukaa.

Mutta kun hän palasi, hehkui viha hänen kasvoillansa ja silmät säihkyivät.

— Kutsukaa Ture Jönsinpoika tänne! kiljaisi hän. Ture herra tuli täyttä laukkaa, luullen, että rynnäkkö oli kysymyksessä.

Mutta kuningas viittasi ruotsalaisia ja virkkoi äänellä, joka vapisi vihasta:

— Sinä olet pettänyt minut, herra Ture, sillä sinä sanoit, ettei Ruotsissa ole sotureja. Mitä nuo ovat, jotka tuolla näen? Lienevätkö he akkaväkeä?

Sitte käänsi hän hänelle selkänsä ja läksi.

Seuraavana päivänä löydettiin Ture herra päättömänä Kongelfin kadulta.

Siihen hänen elämänsä loppui.

Nyt ei Kristian voinut turvautua kuin itseensä. Ja yhtä voimakkaiksi kuin hänen tahtonsa oli tullut, terästyivät hänen tekonsa.

Hän ryhtyi työhön todenteolla ja siinä auttoivat häntä suuresti hänen hyvät paikallistietonsa.

Hän asetti väkensä neliöön pienen joen taakse; hän tiesi nimittäin, ettei se koskaan mene kovaan jäähän.

Virta jäi hänen oikealle puolelleen.

Itse hän etevimpine miehineen asettui kappaleen matkan päähän, kahden vuoren välille.

Ruotsalaiset eivät tunteneet tuon pienen joen harvinaisia jäätymissuhteita, vaan luulivat sen jään kantavan yhtä hyvin kuin virran, ja koska he näkivät viholliset toisella puolella, marssivat he rohkeasti eteenpäin.

Mutta silloin edellimäiset, sekä hevoset että miehet, upposivat jään alle ja hukkuivat. Syntyi hirveä epäjärjestys.

Jälemmät miehistä tahtoivat tietysti kääntyä takaisin, mutta silloin pani Kristian liikkeelle kaikki tykkinsä ja ruotsalaiset kärsivät suuren tappion.

He vetäytyivät silloin takaisin Lödöseen.

Kristian meni nyt virran yli, loittoni hiukan Bohusista ja pystytti leirinsä Skeplandan kirkon luo.

Sieltä lähetti hän sotamiehiä kaikkiin suuntiin hankkimaan ruokavaroja.

Mutta aiotut ryöstöt eivät tuottaneet Kristianin miehille suurtakaan hyötyä.

Ruotsalaiset hyökkäsivät heidän niskaansa ja "hakkasivat heitä niin perinpohjaisesti", sanoo kronikka, että ani harva heistä pääsi eheänä takaisin.

Mutta kun ruotsalaiset olivat ryöstäneet ruokatavarat, joutui Kristian suureen hätään. Nälkä ja kylmä synnytti tauteja ja suuri osa hänen väkeään kuoli. Hänen täytyi sentähden jättää Skeplanda ja palata Opslohon. Mutta silloin oli hänen sotavoimansa kutistunut 2,000 mieheen.

Siellä viipyi hän muutamia kuukausia, eläen toimettomuudessa ja vaatien, että hänelle osoitettaisiin kuninkaallista kunnioitusta.

Ruotsille ja Kustaalle koitti nyt levollisempi aika ja jokainen odotti kevättä.

Vihdoin saapui muutamia tanskalaisia laivoja; ne yhtyivät lyypekkiläiseen laivastoon ja purjehtivat Aggerhusiin. Siellä ottivat ne viisi Kristianin parasta sotalaivaa, jotka, jäätyneinä talvileirisatamaansa, auttoivat Aggerhusia tuoden sille miehistöä, ruokavaroja ja sotavarustuksia.

Sitte valmistettiin Tanskasta hyvin miehitetty laivasto lähtemään Norjaan. Hansakaupungit lähettivät myöskin useita laivoja ja ylipäällikkönä oli Odensen piispa Knut Gyllenstjerna.

Tämä herra sai rajattoman valtakirjan toimia niinkuin jos kuningas itse olisi läsnä.

Sen ajan piispat olivat useimmiten parempia sotureja kuin piispoja, mutta saamme nähdä miten erinomaisesti Knut Gyllenstjerna ymmärsi yhdistää persoonaansa näiden molempien ominaisuudet.

Toukokuun 7 p:nä saapui piispa Opslohon. Kuningas Kristianin leiri oli kaupungin ulkopuolella ja sieltä saattoi hän nähdä, miten hänen laivojansa satamassa poltettiin ja kuinka kipunat sieltä lentelivät makasiineihin ja ranta-aittoihin, sytyttäen ne tuleen.

Kristian yltyi vihan vimmoihin. Hän raivosi kuin mielipuoli ja käski polttaa oman leirinsä. Sitte hän vetäytyi kaupunkiin. Mutta matkalla olivat hänen ahkerat aivonsa keksineet viimeisen keinon, keinon millä tingittäisiin antautumisehdot niin siedettäviksi kuin suinkin.

Hän antoi sepittää kirjeen, joka salaa saatettiin vihollisen leiriin ja jossa ilmoitettiin, että 5,000 miehen suuruinen skottilainen laivasto oli tulossa sekä että hollantilaiset olivat varustaneet 50 sotalaivaa ynnä 250 kauppa-alusta, jotka kuljettivat sota- ja muonavarustuksia.

Tosin ei hän suuresti uskaltanut luottaa tähän kepposeen, jonkatähden hän kääntyi tanskalaisten päällikköjen puoleen pyytämään neuvoja toivottomassa asemassaan ja kehoitti heitä "Jumalan pyhän sanan ja evankeliumin nimessä" rauhantekoon. Mutta päälliköt sanoivat, etteivät he voi tehdä mitään ja kehoittivat häntä kääntymään setänsä, kuningas Fredrikin puoleen ja turvautumaan hänen armoihinsa.

Mutta pian huomasi hän kepposensa menestyneen, sillä vaatimukset kävivät lievemmiksi.

Heinäkuun 11 päivänä tehtiin sopimus, jonka mukaan Kristianin vapaasti piti päästä matkustamaan Köpenhaminaan, ja jollei hän siellä saattaisi sopia setänsä kanssa, niin saisi hän lähteä minne tahtoisi.

Mutta hiukan jälkeenpäin tuli kirjeitä, ettei Kristianin kanssa saisi ryhtyä mihinkään sopimuksiin.

Kuningas Fredrik oli saanut varmoja tietoja veljenpoikansa tukalasta tilasta ja tahtoi, että hän joko karkotettaisiin Norjasta tai antautuisi tanskalaisten armoille.

Mutta eihän Knut Gyllenstjernan sotilaskunnia myöntänyt sellaista; hänen täytyi pysyä sanassaan ja hän antoi kuningas Kristianin nousta Tanskan laivastoon, nosti ankkurin ja purjehti hyvällä tuulella Köpenhaminaan.

Ylpeästä ylimielisyydestään vaipui Kristian syvimpään epätoivoon ja alakuloisuuteen.

Ennen lähtöään kirjoitti hän sedälleen nöyrän kirjeen, jossa hän vertasi itseään tuhlaajapoikaan ja rukoili armoa ja anteeksiantoa.

Kuningas hämmästyi suuresti ja kysyi neuvoskuntansa herroilta, mitä olisi tehtävä.

Herrat olivat eri mieltä ja viisi päivää keskusteltiin kiihkeästi.

Sillaikaa odottivat laivat satamassa ja kuningas Kristiania rauhoitettiin sillä, että kuningas Fredrik sattumalta on poissa kaupungista.

Neuvottelut kuninkaan ja neuvosherrojen välillä päättyivät siihen, että Knut Gyllenstjernaa kehoitettiin kunniansa kautta ja valan voimalla lausumaan, oliko hänen mielestään kuningas Fredrik velvollinen pitämään sovitun turvallisuussitoumuksen.

Niinmuodoin vedottiin katoliseen piispaan ja — tietysti peläten että Kristian uudelleen pääsisi irti — selitti pappi ja valtiomies, että koska turvakirje ei ollut vahvistettu kuninkaallisella sinetillä, niin sitä ei tarvinnut katsoa sitovaksi.

Heti senjälkeen ilmoitettiin Kristianille, että kuningas on Flensburgissa ja odottaa häntä siellä.

Laiva lähti uudelleen merelle ja karkoitettu kuningas alkoi toivoa, että asiat kävisivät onnellisesti. Mutta sitte hän huomasi, että laiva purjehti Flensburgin vuonon ohi. Silloin valtasi hänet kauhistus ja pelästys. Hän huomasi nyt, että häntä aiottiin kohdella niinkuin hän oli kohdellut muita ja hän alkoi katkerasti itkeä ja valittaa, että häntä vastaan käyttäydytään epäkristillisesti.

Kronikka ei kerro oliko piispa-päällikkö tällä matkalla mukana, vaan huomauttaa ainoastaan, että yhtä vähän kuin Kristian mahtavuutensa päivinä oli välittänyt niiden huudoista ja kyynelistä, jotka hän väärillä valoilla ja lupauksilla oli pettänyt, yhtä vähän välitti laivan miehistö hänen valituksistaan.

Alssaaren luona laski laiva ankkuriin ja Sönderborgin linnan itäiseen, n.s. "siniseen torniin" suljettiin nyt onneton kuningas vankeuteen.

Hänen asuntonaan oli holvattu, pimeä ja ahdas huone, jonka kaikki aukot olivat kiinni muuratut. Sen paljaiden seinien sisäpuolelle ei päässyt muuta valoa kuin se hitunen, mikä välähti sinne saman aukon kautta, josta ruoka hänelle ojennettiin. Hänen ainoana seuranaan oli norjalainen kääpiö ja senjälkeen kuin hirveä vankeus kävi tälle sietämättömäksi, eräs vanha sotamies, jonka kuollessa kuningas itki tuskan kyyneliä.

Täällä istui hän yksin ajatuksineen, muistoineen ja ne olivat varmaan hirveät! Varmaan hän moneen kertaan eli uudestaan kauheat tekonsa Tanskassa, ajatteli langettamiaan verituomioita ja muisteli, kuinka monta kertaa hän, kun häneltä oli rukoiltu armoa, tunnottomasti oli kieltänyt.

Kuinka monta kertaa hän oli valehdellut ja pettänyt, imarrellut, houkutellut, luvannut ja sitte, korppikotkan tavoin, iskenyt saaliiseensa kiinni ja repinyt sen kappaleiksi!

Mutta hän tunsi myöskin, että hänellä oli ollut suuria ajatuksia ja suunnitelmia. Hänen lakikirjansa oli poltettu, vaikka se oli tehnyt kansan vapaaksi ja itsenäiseksi. Lutherin opin oli hän tahtonut tuoda maahan ja se olisi varmaan ollut koko valtakunnalle onneksi.

Miksei hän ollut saanut ainoaakaan ehdotuksistaan toteutumaan? Hän oli kyllä koettanut — ruoska kädessä, mutta kun ei hän siten onnistunut, niin hän väsyi.

Jos hänellä todellakin olisi ollut voimia toimittaa jotakin hyödyllistä, niin hänen rikollisuutensa vaan tuli siitä suuremmaksi, ettei hän ollut käyttänyt niitä. Jos ne henkiäänet, jotka kehoittivat häntä oikeaan ja hyvään, olivat lähetetyt ylhäältä, niin mikseivät ne voineet auttaa häntä vastustamaan pahojen intohimojen valtaa? Häneltä oli nähtävästi puuttunut tahtoa!

Kaikki sanoivat, että hän oli erinomaisen lahjakas ja hän uskoi sen itsekin. Miten hän oli käyttänyt lahjansa? Eikö hän selvästi tuntenut, kuinka saatanan joukko hänen sisässään raivosi?

Se oli sammumatonta tulta… se poltti ja kidutti häntä lakkaamatta.

Hänen korvissaan kuiskasivat kymmenet äänet: kas tuossa vihollinen! Tuon miehen veljen sinä olet tapattanut, hän vihaa sinua, siksi pitää hänen kuolla, heti, armotta!

Tuo mies on luonut katseensa sinun rakastajattareesi; neuvosto, laki vapauttaa hänet, mutta sinun tahtosi on väkevämpi, siksi pitää hänen kuolla!

Kaikki, jotka tuntevat sinut lähemmin, vihaavat sinua, sentähden täytyy pyövelin katkaista heidän kaulansa, toisen toisensa jälkeen.

Ja entä Tukholman verilöyly! Hyi, sen muisto jo löyhkää verta…! Mutta se oli välttämätön, muutoin olisivat he väijyneet hänen henkeään. Välttämätönkö? Oliko todellakin välttämätöntä tappaa heidät kaikki?

Sitte muistui hänen mieleensä kaksi pientä poikaa. Heidän isänsä, Ribbing, oli jo murhattu ja lasten oli meneminen samaa tietä. Mutta he eivät käsittäneet mitään ja kun pyöveli katkaisi vanhemman kaulan, sanoi nuorempi: "hyvä mies, älä tee minun paitaani veriseksi, sillä silloin saan äidiltä vitsaa, kun tulen kotiin!"

Pyövelin kädestä vaipui miekka, mutta Kristian antoi tappaa sekä hänet että lapsen.

Tämähän oli vähäpätöinen asia verrattuna kaikkeen muuhun, mutta miksi näki hän aina edessään nuo kirkkaat, viattomat lapsensilmät? Miksi täytyi hänen yhä uudelleen muistossaan elää tämä hirmuinen tapaus?

Hänen täytyi kuulla ja nähdä paljon enemmän… Kaikki nuo sadat, jotka kuolinkamppauksissa rukoilivat rippiä ja synninpäästöä, jota ei hän tahtonut heille myöntää, koska se olisi vienyt liian paljon aikaa! Ja sitte kaikki nuo kuormavaunut, täynnä silvottuja ruumiita, jotka kuljetettiin Södermalmille poltettaviksi, kuorma toisensa perästä…! Hän mietiskeli kuinka monta niitä oli ollut… ehkä satoja… ja entä kadut… hän oli itse nähnyt kuinka veri virtoina vuosi… ihmisveri!… Se oli inhoittavaa… Ja vaikka hän työnsi ajatukset luotansa, tulivat ne alituisesti takaisin. Hän polki jalkaa maahan ja huusi: pois, pois! Ja siinä ne kuitenkin olivat, ihka elävinä hänen edessään! Miksi, miksi piti hänen muistaa, kun kaikki elämän hyvyys oli luisunut hänen käsistään?!

Siksi, että rikosten rasittama omatunto on kalvava mato, joka syöpyy raadeltuun sydämeen, lepää hetkisen, mutta sitte entistä kiihkeämmin jatkaa uupumatonta työtään.

Hänellä oli taskussaan veitsi, eivät olleet ottaneet sitä pois.

Ehkä se tahalla oli jätetty tekemättä?… Hän sai vapaasti päättää, tahtooko hän sitä käyttää.

Ei, hän ei tahtonut… tosin kukaan ei tiedä tulevia asioita… ja nykyisyyttä kamalammat ne tuskin voivat olla, mutta… ehkä nykyiset kärsimykset voivat sovittaa tulevaisuuden?… Helvettiin ei hän tahtonut joutua… ja tuskinpa taivaaseenkaan, jos hänen uhrinsa olivat päässeet sinne!

Joskus, kun hän mielisairauden raivossa oli lyönyt päänsä seinään, tunnusteli hän tarkasti, oliko se jollakin lailla vahingoittunut.

Hän iloitsi siitä, että oli kääntynyt takaisin katoliseen uskoon, sillä hänellä oli monta anekirjaa ja hän oli ostanut satoja messuja; toki niiden olisi pitänyt pestä hänet puhtaaksi? Ehkä hänen kärsimyksensä olivatkin vain sairaaloisia mielikuvia, hänelle, kolmen valtakunnan kuninkaalle, kun oli tehty niin kamalaa vääryyttä!

Ja päivät vierivät loppumattomana kiertokulkuna. Vuosien kestäessä kuluttivat hänen askeleensa polkuja kivilattiaan ja hänen sormensa uurteen kivipöytään, jolla hän piteli kättään, lakkaamatta astellessaan pöydän ympäri.

Monta vuotta eli kuningas Kristian kuin elävältä haudattuna. Ja huhu hänestä kiersi maat, mantereet, herättäen suurta huomiota.

Uskonpuhdistaja Luther rukoili hänen puolestaan, kehoittaen kuningas Fredrikiä Kristuksen esimerkin mukaan armahtamaan vihamiestään; olihan hän luottaen uskoutunut hänen huomaansa, ei vihollisena, vaan tuhlaajapoikana.

Mutta varsinkin suuttuivat Kristianin entiset liittolaiset hänen kovasta kohtalostaan, ja saattaakseen Tanskan maailman silmissä häpeämään petollista menettelyään, julkaisivat he kaikki Kristianin kanssa tehdyt sopimukset. Ja kymmenen vuotta myöhemmin haastettiin Knut Gyllenstjerna Viborgin oikeuteen vastaamaan teoistaan. Poistaakseen häpeän varjon Tanskan kuninkaan persoonasta, täytyi hänen julkisesti antaa väärä selitys, että Kristian oli rikkonut sovitut ehdot.

Mutta jo sitä ennen olivat sekä kuningas Fredrik että hänen seuraajansa, Kristian III, antaneet Tanskan ja Holsteinin aatelistolle kirjallisen sitoumuksen, ettei Kristian koskaan pääsisi vankeudestaan. Vasta v. 1544, kun Kristian III Speyerissä sopi Kaarle V kanssa, lievennettiin, jälkimäisen pyynnöstä, onnettoman vangin rangaistusta jossakin määrin, siis 12 vuotta siitä, kuin hänet suljettiin vankeuteen.

Mutta Sönderborgia ei hän saanut jättää ennenkuin v. 1549.

Silloin olivat vuodet ja kova vankeus tappaneet hänestä kaiken voiman ja kääntäneet hänen mielensä pois maailman turhuudesta. Kuningas Fredrik oli silloin kuollut ja hänen poikansa heltyi päästämään raihnaan ukon siteet.

Hän muutti Kallundborgin linnaan, jonka lääni ynnä Samsö annettiin hänelle eläkkeeksi.

Hän sai nyt enemmän vapautta, saattoi metsästää ja kalastaa, jos tahtoi.

Kuningas Kristian rupesi rakastamaan tuota sokeaa, sävyisää ukkoa ja kohteli häntä niin ystävällisesti ja huomaavasti että vanhus sydämellisesti häneen kiintyi.

Vuonna 1559 kuoli hallitseva kuningas.

Kristian itki silloin katkerasti ja rukoili, luultavasti ensi kerran eläessään, Jumalaa, että hän hänet päästäisi tästä maailmasta. Ja Jumala kuuli hänen rukouksensa.

Hän eli ainoastaan muutamia päiviä kauvemmin kuin kuningas.

* * * * *

Yhteensä hänen vankeusaikaansa kesti seitsemäntoista vuotta.

Palaamme nyt Ruotsiin.

Kuningas loukkaantui suuresti siitä, että tanskalaiset, häneltä kysymättä, olivat tehneet sopimuksen Kristianin kanssa.

Ja olihan hänellä syytä harmitella, kun piispat Trolle ja Haraldinpoika yhä saivat nauttia Tanskan suojelusta. Hän rupesi nyt ankarasti vaatimaan, että heidät jätettäisiin hänen haltuunsa ja herrat huomasivat parhaaksi paeta herttua Albrekt Meklenburgilaisen turviin.

Vahvistaakseen Ruotsin ja Tanskan välistä hyvää sopua, lahjoitti Kustaa Tanskan kruunulle omistusoikeutensa Vikeniin, joka vielä olisi kestänyt neljä vuotta ja sai sensijaan 1200 täysipainoista, hyvää reiniläistä guldenia, jotka määräajan kuluessa olivat jätettävät lyypekkiläisen Herman Sijkmanin käsiin, jotta hän toisi ne perille.

Kun siis vaara tältä taholta oli torjuttu eivätkä ulkomaalaiset viholliset enään uhanneet, päätti Kustaa taivuttaa rakkaiden taalalaistensa kapinallisiin liikkeisiin kallistuvaa mieltä.

Hän kyllä tiesi, että Maunu Niilonpoika oli ollut keskusteluissa norjalaisten kapinoitsijain kanssa ja tiesi senkin, että vouti, jonka taalalaiset omasta pyynnöstään olivat saaneet, oli petturi. Niinikään tiesi Kustaa, että hänen entiset hyvät ystävänsä, Antero Pietarinpoika Rankhyttanista ja Söderbyn Niilo sekä joukko pappeja olivat liittoutuneet häntä vastaan.

Hän olisi mielellään ummistanut silmänsä heidän vehkeilyilleen ja unohtanut ne; tuntui vaikealta rangaista entisiä ystäviä. Mutta hän tiesi, että miehen, joka kantaa oikeuden miekkaa, täytyy luopua omista mielihaluistaan ja antaa miekkansa iskeä joka taholle saman määrän mukaan.

Myönnytykset tässä suhteessa varmaan johtaisivat uusiin uppiniskaisuuksiin ja kansan levoton, uhkamielinen luonto vain yltyisi.

Kuningas päätti sentähden peloittaa taalalaisensa niin, etteivät he enään yrittelisi kapinoimaan.

Mutta ei edes kuninkaan likeisin ympäristö tietänyt mitä hän mielessään mietti, kun hän joulun edellä määräsi valtakunnan neuvoston, rahvaan ja sotajoukkonsa täydessä asussa tulemaan asetarkastukseen Vesteråsiin joulukuun kahdentenakymmenentenä päivänä v. 1533.

Sitte hän rauhassa joi jouluoluensa miestensä kanssa, luultavasti Tukholmassa.

Vuoritilalliset ja Taalain rahvas saivat niinikään käskyn saapua Vesteråsiin, sillä kuningas tahtoi kuulla koko valtakunnan rahvaan mielipiteen muutamista tärkeistä asioista.

Suuria kansanjoukkoja vaelsi Vesteråsiin.

Kuningas saapui ja tarkastus tapahtui.

Mutta kun ei suurta sotajoukkoa lähetetty takaisin, alkoi jokainen arvella: mitä tämä tietää?

Joku päällikkö uskalsi kysyäkin.

— Kun näette minun lähtevän, niin rientäkää kiireesti perässä! sanoi kuningas.

Moran, Orsan, Leksandin, Tunan, Grytnäsin ja Husabyn pitäjiin lähetettiin viestejä, joissa kuningas ilmoitti:

"Että hän nyt on puhutellut valtakunnan neuvostoa ja kansan omia edusmiehiä ja kuullut heidän mielipiteensä, miten rauha olisi palautettava Taalaihin, jossa maakunnassa niin usein on ollut kapinoita ja melskeitä, jotta, koska Jumala nyt on suonut Ruotsin maalle ja valtakunnalle rauhan ulkomaisista vihollisista, siellä vallitsisi sisällinenkin rauha ja sopu".

Hän kyllä tietää, ettei kansa ole syypää kapinaan, mutta hän tahtoo eroittaa syylliset syyttömistä ja lähtee sentähden Kopparbergille pitämään tutkintokäräjiä ja opettamaan joka miehelle, sekä köyhille että rikkaille, lakia ja oikeutta. Heidän ei pidä hämmästyä, että hän tulee niin väkevänä, hän ei tahdo hyökätä heidän päällensä, vaan Maunu Niilonpoika ystävineen on uhannut häntä ja sentähden hänen täytyy tulla sotavoimalla. Jumala yksin tietää, että hän tahtoo ainoastaan kansansa parasta, kunhan kansa käyttäytyy uskollisten alamaisten lailla eikä asetu valtakunnan vihollisten puolelle, vaan nyt on avullisena ottamassa kiinni Maunu Niilonpoikaa ja kaikkia muita, jotka ovat olleet osallisina tämän kapinan syttymisessä.

Sitte lähdettiin Vesteråsista, mutta vasta toisessa yöleirissä saivat kenttäeverstit tietää, mihin toimenpiteisiin kuningas käski ryhtyä.

Taalaissa syntyi ääretön hälinä.

Mutta ennenkuin oli ehditty miettiä mitä olisi tehtävä, oli kuningas jo siellä joukkoineen.

Antero Pietarinpoika vangittiin Rankhyttanissa.

Maunu Niilonpoika oli karannut eikä kukaan tietänyt minne.

Muutamat vanhat soturit, jotka tunsivat seudun, lupasivat lähteä häntä etsimään.

Kun vanha, ylpeä Antero kuuli kuninkaan olevan liikkeellä, käsitti hän paikalla, että kuningas ensi sijassa etsii häntä.

Ensin sanoi hän panevansa aseet kaikkien palvelijoidensa käsiin ja aikovansa tapella viimeiseen mieheen.

Mutta pian huomasi hän tuumansa mahdottomuuden ja ajoi kaikki pois huoneesta. Hän tahtoi olla yksin.

Pian hän olikin yksin, mutta puolustuskeinoa ei hän keksinyt.

Hän istui kauvan pää käsien varassa ja kun hän korotti katseensa, seisoi hänen lihava muorinsa hänen edessään. Mutta voi raukkaa, miten hän näytti surkealta!

Siinä seisoi hänen laiha Leenansakin, itkusilmin niinkuin tavallisesti.

— Mitä te tahdotte? kirkaisi hän heille.

Muori säpsähti, mutta ei sanonut mitään, ainoastaan nyökytteli päätään.

— Rakas isä! lausui Leena.

Mutta samassa avautui ovi ja Olli astui kiireesti sisään.

— Kuinka sinä uskallat! huusi Maunu Niilonpoika ja nousi.

— Isännän täytyy heti lähteä täältä.

— Minunko lähteä?… Tulkoon se tänne, joka tietää, että minun täytyy…

— Malttakaa mielenne! vaikeroi muori.

— Viholliset! nyyhkytti Leena.

— Missä he ovat? kysyi Maunu kalveten.

— Tulossa tänne! puhui Olli kiireesti. — Isännän täytyy heti lähteä.

— Heti, heti! pyysivät naiset.

— Teidän täytyy kätkeytyä, lisäsi Olli.

— Mihin?

— Sysimiiluun.

— Sysimiiluunko? toisti Maunu.

— Niin, sysimiiluun! huudahtivat naiset.

— Minä olen sen järjestänyt niin, että luulen isännän tulevan tyytyväiseksi.

— Ja minä olen sinne vienyt mitä parhaimpia ruokia, sanoi Leena.

— No, kävittekö yhdessä?… Maunu loi vilahdukselta silmänsä naisiin ja laski kätensä Ollin olkapäälle. — Näetkö nyt, että rahalla saa, vaikka mitä.

Olli kääntyi surumielisenä poispäin.

— Isä kulta, emme me rahojesi tähden sinua auta, itseäsi me ajattelemme, sanoi Leena.

— Noin monta sanaa en koko vuonna ole kuullut suustasi, sanoi Maunu, tuijottaen tyttäreensä.

— Aika rientää, huokasi muori.

— No tule sitte, Olli, saattamaan minua miiluun; jos minä eheänä pääsen tästä leikistä, niin saat mennä naimisiin.

— Kenen kanssa? huudahti muori.

— Isä! puhkesi Leena puhumaan.

— Pekka Olavinpojan tyttären kanssa! naurahti Maunu. — Voinhan minä ottaa toisilta, niin ei minun tarvitse kajota omaani.

Sitte hän läksi ja Olli meni hänen kanssaan. Miilu oli todellakin erinomaisesti järjestetty ja jumalanviljaa siellä oli yllin kyllin.

— No, ei minun nyt tarvitse nähdä nälkää eikä janoa, virkkoi Maunu Niilonpoika tyytyväisenä.

— Eikä vilua, sanoi Olli, — tässä on kaksi karhuntaljaa ja yksi sudennahka.

— Kyllä minulla sitte on kaikki mitä tarvitsen; niinkuin näet, Olli, ei minulta koskaan puutu mitään.

— Voittepa vielä tarvita hyvän Jumalan apua, lausui Olli vakavasti.

— En, niinkauvan kuin tulen toimeen omin voimin, vastasi Maunu, laskeutuen taljojen päälle pitkäkseen.

— Älkää tehkö syntiä, isäntä!

— Kuinka sinä uskallat!… Olisipa iso keppini täällä… mutta kyllä sinä saat, kunhan tästä pääsen kotiin. Lähde nyt tiehesi ja muista, ettet enään iske silmääsi Leenaan.

Olli sulki miilun oven ja läksi.

Seuraavana aamuna tuli Leena tuomaan isälleen lämmintä ruokaa.

— Onko kuulunut mitään? kysyi Maunu.

— Ei vielä.

— Eikä taidakaan kuulua!

— Nukuitteko hyvin, isä?

— Se Olli minua illalla suututti.

— Sen hän teki vastoin tahtoaan.

— Kyllä hän vielä saa siitä keppiä.

— Isä kulta…!

— Mene tiehesi… minä en tarvitse ketään!

— Ettekö Jumalankaan apua?

— Minä tulen toimeen omin voimin, sen olen jo sanonut, ja hullu minä itse asiassa olen, kun istun täällä, sillä ei kuningas, enempää kuin muutkaan valtaherrat, sentään uskalla minuun kajota täällä Taalaissa, omalla alueellani.

Leena läksi ja isä käski häntä päivällisaikaan palaamaan. Olliin ei hän saisi katsoakaan.

Mutta kappaleen matkan päässä miilusta seisoi Olli, tyttöä odotellen. Hän tarttui hänen käteensä ja niin he läksivät astelemaan.

Kumpikaan ei puhunut, mutta he ymmärsivät toisensa, ehkä sanattomina vielä paremmin.

Kun he olivat päässeet talon nurkalle, sanoi Olli:

— Olen aikonut…

— No, mitä?

— Mennä kuninkaan luo.

— Sinäkö?

— Ja sinä myös.

— Hyvänen aika!

— Taidamme sentään olla liian halvat…

— Kyllä vaan olemmekin! Sitte he erosivat.

Muori vaan itki, huojutellen ruumistaan edestakaisin ja vaikeroiden; ei hän huolinut sianlihasta eikä hanhenrasvasta, ja kun Leena pyysi häntä syömään kalaa, niin otti hän palasen hyppysiinsä ja nuoli kastekkeen lautaselta, veistä käyttämättä.

— Kaikki vanhat tapani palaavat, sanoi hän, — sellaista se suru tekee!

Juuri kun Leena aikoi lähteä miilulle, tuli taloon suuri joukko sotureja, ratsain.

— Haemme Maunu Niilonpoikaa, virkkoi johtaja.

— Ei ole kotona, vastasi Leena.

— Missä hän sitte on?

— Matkalla.

— Missä?

— Sitä ei hän sanonut.

Johtaja hypähti hevosensa selästä ja muut miehet seurasivat hänen esimerkkiään.

— Täällä on tehtävä tarkastus.

— Olkaa hyvät.

— Ehkä te olette hänen tyttärensä?

— Olen kyllä.

— Ja niin laiha… sitte teillä varmaan on sydänsuruja! huudahti johtaja, kietoen kätensä tytön ympäri.

Samassa seisoi Olli hänen rinnallaan. Hän ei puhunut mitään, mutta johtaja ymmärsi hänen katseensa, päästi paikalla Leenan ja lausui nauraen:

— Vai niin, vai niin. Kyllä minä nyt ymmärrän koko jutun… Onnea vaan!

— Muistakaa pojat, että joka kaappi ja kirstu on tarkastettava!

Olli seurasi miehiä, mutta Leena jäi pihaan. Häntä niin kovasti hävetti ja kuitenkin tuntui samalla niin suloiselta, kun ei kukaan pilkannut heidän rakkauttaan.

Melkein samat tunteet liikkuivat Ollin mielessä; vieraat kohtelivat häntä Leenan tähden kunnioituksella ja hän kasvoi omissa silmissään. Äkkiä he olivat käyneet toisilleen entistä tarpeellisemmiksi.

Tarkastus ei tietysti tuottanut mitään tuloksia. Mutta vanhan tavan mukaan ei kukaan kestittämättä saanut lähteä talosta; olutta tarjottiin sentähden runsaasti ja kului hyvän aikaa ennenkuin päästiin lähtemään.

Muutamat vanhat soturit sanoivat hiukan haluavansa kierrellä pitkin seutua ja läksivät metsään.

Samassa saapui paikalle joukko miehiä, jotka väkisin olivat kuljettaneet taloon vastahakoisia.

Sillävälin oli aika käynyt Maunu Niilonpojalle pitkäksi; hän ei oikein tietänyt oliko tehnyt tyhmästi, kun tällä tavalla oli kytkenyt itsensä sysimiiluun, ja sitte se Olli häntä harmitti… mokomakin poika, kun oli Maunu Niilonpojalle, Taalain rikkaimmalle vuoritilalliselle huomauttanut, että hän tarvitsisi apua, ties keiltä kaikilta!

Mitähän se Leena tuumi, kun ei tullut?

Ehkä Aspebodaan oli tullut vakoilijoita?

Tai ehkä tyttö, koppa kädessä, seisoo pakinoimassa hiilenpolttajan, sen Ollin kanssa?

Maunu Niilonpojan veri alkoi kiehua. Hän päätti kurittaa heitä molempia… ja astui ulos miilusta.

Ulkopuolella seisoivat sotamiehet.

He eivät tunteneet toisiaan, mutta Maunu ymmärsi paikalla miesten asian.

— Minuako te haette? kysyi hän tyynesti. Tietysti he hakivat juuri häntä.

— Tahdoin vain käydä katsomassa miiluani ennenkuin lähden kotoa; ja hiilenpolttajalle minä annan matkapassit!

— Miilu on hyvässä kunnossa!

— Eipä minusta!… Poika taas saa selkäänsä. Maunu Niilonpoika asteli sotamiesten edellä, poraellen itsekseen kuin puuropata.

Mutta kun he tulivat Aspebodaan, päästivät sotamiehet ilohuutoja.

— Isä, isä! huudahti Leena peloissaan. Muori seisoi jäykkänä, liikkumattomana.

— Oletteko saaneet jotakin suuhunpantavaa? kysyi Maunu.

— Olemme kyllä.

— Mutta nyt tarjoan minä itse joka miehelle pikarillisen viiniä.

Se ei tietysti miltään taholta herättänyt vastustusta. Maunu Niilonpoika täytti itse pikarit ja kun kaikki muut olivat ottaneet, joi hänkin.

— Nyt juon omia hautajaisiani, sanoi hän nauraen.

Kaikki muutkin nauroivat.

— Ei sitä toki niin pitkälle mennä!

— Ei, en minäkään luule, että hän uskaltaa.

Juotuaan astui hän vaimonsa eteen ja sanoi:

— Nyt et sinä saa lähteä mihinkään Aspebodasta ennenkuin minä palaan. Ymmärrätkö?

— Viivytkö sinä kauvankin?

— Riippuu siitä miten sovimme kuninkaan kanssa. Ja auta sinä muoria!

— Kyllä! vastasi Leena.

Sitte kääntyi Maunu Ollin puoleen.

— Saat odottaa selkäsaunaa kunnes minä palaan. Mutta muista, ettei Maunu Niilonpoika tarvitse kuninkaan eikä Jumalan enempää kuin sinun tai muitten ihmisten apua.

— Nyt lähdemme, miehet, puhui hän sitte sotamiehille, — mutta minä tahdon olla edellimäisenä ja tulkaa te perässä, jotta näkyy mikä mies minä olen.

Kaikki suostuivat ehdotukseen, koska Maunu oli heitä niin runsaasti kestittänyt.

Ylpeä vuoritilallinen odotti, että kuningas erityisesti antautuisi keskusteluihin hänen kanssaan, mutta kun hän sitte oli kiivennyt mäelle ja kuningas tapansa mukaan antoi sotaväen piirittää kansan, niin alkoi hänestä tuntua hiukan kolkolta.

Kuninkaan etevimmät miehet puhuivat ensin.

Läsnä oli Lauri Siggenpoika (Sparre), herra Jon Olavinpoika (Gyllenhorn) ja Iivar Fleming.

Lausuttiin ankaria sanoja ja jo alkoivat talonpojat pelätä, ettei tämä asia pääty niinkään helposti kuin he olivat toivoneet.

Sitte puhui kuningas itse.

Mutta hänen puheensa liikutti taalalaisia siihen määrään, että he kaikki lankesivat polvilleen.

— Muistakaa, sanoi hän, — mitä täällä viisi vuotta sitte luvattiin ja päätettiin, tai aiotteko pitää minua leikkikaluna, jonka joka vuosi pitää ilvehtiä teidän tahtonne mukaan. Olkaa varmat siitä, että tämä tulee olemaan viimeinen leikki, sillä joko on Taalainmaa tästälähin käyttäytyvä kuuliaisena lääninä, tai hävitetään sen viljelys maan tasalle. Sillä vihollispesänä ei se saa olla, mieluummin pidettäköön sellainen puhdistus, ettei tästä päivästä alkaen täällä kuulla kukonlaulua eikä koiran haukuntaa. Siitä voitte olla varmat.

Taalalaiset rukoilivat ja vaikeroivat.

Sitte kysyi kuningas, tahtoivatko he maakuntansa rajan Brunbäckin joelle, niinkuin Maunu Niilonpoika ja hänen puolueensa oli määrännyt, vai saisiko maan kuningas mennä sen yli, kysymättä lupaa Långhedenin yläpuolella olevilta asukkailta ja pyytämättä vuoritilallisten ja ehkä muidenkin suosiollista suostumusta.

Kuningas kääntyi kaikkien kokoontuneiden, sekä ritarien että rälssimiesten, pappien, vuoritilallisten ja rahvaan puoleen, kysymään kaikilta, joilla on järkeä, ovatko he kuulleet tai nähneet, että jossakin valtakunnassa alamaiset käyttäytyisivät niin hävyttömästi, että he oman päänsä mukaan mestaroisivat herraansa ja kuningastansa, jolle he ovat tehneet uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan.

Vai olisiko heistä ollut oikein ja kohtuullista, etteivät Ruotsin entiset valtionhoitajat, Sten Sture vanhempi, Svante Sture ja Sten Sture nuorempi, olisi uskaltaneet kulkea Brunbäckin joen toiselle puolelle ennenkuin olisivat saaneet luvan Taalaista.

— Se on kohtuutonta! huudettiin usealta taholta.

— Se sotii Jumalan käskyjä vastaan! vastattiin toisaalta.

— Taalalaiset ovat käyttäytyneet levottomien ja uppiniskaisten alamaisten lailla! puhui voimakas ääni.

— Niin ovat!

— Niin, niin!

Näin nuhteli yleinen mielipide ja taalalaiset kuuntelivat häpeillään.

Entä Maunu Niilonpoika?

Hän seisoi paikallaan kuin ukkosen lyömänä. Maan tuomio oli langetettu.

Hänen itseluottamuksensa oli kokonaan kadonnut; hänen sisässään tuntui koneisto menneen epäkuntoon, hän tunsi olevansa niin hyljätty, niin pieni tuossa suuressa joukossa; kuka tässä välitti hänestä, Aspebodan isännästä Maunu Niilonpojasta, joka oli Taalainmaan rikkain vuoritilallinen, jonka hevoset kulkivat hopeakengissä ja jolla oli rahaa kuin roskaa… sen he olivat kokonaan unohtaneet ja muistivat yksin sen, että hän oli niskoitellut Kyösti kuningasta vastaan, mutta siihen oli Trolle ja muut herrat hänet houkutelleet.

Hiljaa! Kuningas puhuu taaskin.

Hän tahtoo tietää kuka yllyttäjä, kapinan alkuunpanija on.

Nyt on hetki tullut ja tuhannet äänet huutavat:

— Maunu Niilonpoika, Aspebodan isäntä.

Jalat eivät enään kannata häntä; hän, joka tähän saakka on pysynyt niin kankeana, hän lankeaa nyt polvilleen.

Hän kuulee Kopparbergin ympärillä asuvien liittolaistensa nimiä mainittavan, ne mainitaan kaikki, ei edes pappeja unohdeta.

Vielä kerran kuulee Maunu oman nimensä ja sitä seuraa kirouksia… He rukoilevat hänelle taivaan rangaistusta… eivätkö he näe, miten onneton hän jo on…? Nyt hän tarvitsisi ystävän, joka häntä puolustaisi, mutta kaikki kääntävät he hänelle selkänsä… ensinnä ne, jotka useinten ovat nauttineet Aspebodan vieraanvaraisuutta.

He rukoilevat kuninkaalta armoa.

He valittavat ja vaikeroivat.

Heitä on yllytetty ja viety harhaan.

He lupaavat, etteivät enään koskaan tee tällä tavalla; sillä nyt he tietävät, kuinka Jumala rankaisee.

— Armoa! Armoa!

Jokainen rukoilee itsensä puolesta, kukaan ei ajattele Maunua.

Hänen kielensä tarttuu suulakeen, hän ei saa ääntäkään lausutuksi…

Jo kuulee hän vieressään sotamiesten askelia, he kantavat kahleita käsissään.

Taas kuuluu huutoja, valitusta.

Ihmisiä astelee hänen ohitsensa.

— Hyvää yötä, veli, ja tervetuloa perässä!

Hän tunsi äänen Söderbyn Niilon ääneksi… ja hän olisi tahtonut häneen katsahtaa, mutta hän ei saanut katsettaan siirtymään; hän oli ikäänkuin kivettynyt.

Äkkiä syntyi kova hälinä… sitte seurasi neljä, viisi iskua; tuntui siltä kuin ne olisivat lävistäneet hänet… äsken oli niin hiljaista, mutta nyt huudettiin…

Kutka olivat saaneet kärsiä kuoleman rangaistuksen?

Joko nyt oli hänen vuoronsa?

Hän ei muistanut mitään ennenkuin huomasi makaavansa olkivuoteella vankilassa; hänelle ojennettiin pikari, mutta hän ei itse voinut ottaa sitä käteensä.

Silloin joku vei sen hänen huulilleen ja hän joi. Siinä oli vain vettä, mutta se maistui erinomaisen hyvältä.

Joku pyyhki hänen otsaansa.

Hän nosti silmänsä. Se oli Leena!

Hänen silmistään alkoi tulvia kyyneliä. Saattoiko Maunu itkeä?

— Älä mene! kuiskasi hän.

— En, jään tänne.

Kokous kesti aamusta iltaan. Viisi miestä mestattiin, itselleen kauhuksi ja muille varoitukseksi, ja heidän päänsä naulattiin lautaan, joka kiinnitettiin korkeaan paaluun muistoksi ja varoitukseksi kaikille ohikulkeville.

Maunu Niilonpoika, Antero Pietarinpoika, vouti Ingel Hannunpoika ynnä muutamat muut vietiin vangittuina Tukholmaan ja saivat istua siellä kokonaisen vuoden, ennenkuin päätettiin minkä tuomion he saisivat.

Jos muistamme miten reippaasti Kustaa tavallisesti langetteli tuomioita julkisesta kavalluksesta, niin täytyy meidän hämmästellä tätä pitkää viivytystä. Mutta syy siihen on selvä.

Kustaa ei ollut unohtanut aikaa, jolloin hän köyhänä pakolaisena piiloitteli metsissä ja pui viljaa Antero Pietarinpojan riihessä; ja kerran oli Maunu Niilonpoika Ornäsissä kieltäytynyt ottamasta häntä kiinni. Molemmat miehet olivat olleet hänen uskollisia ystäviään ja nyt piti hänen surmata heidät… Mutta olihan sittemmin todistettu, että he olivat olleet mukana maatansa kavaltamassa, ja ainoaksi syyksi oli ilmoitettu, että heitä oli houkuteltu. Ylpeys ja turhamaisuus näyttivät sokaisseen Maunu Niilonpojan.

Hän oli sittemmin houkutellut paulaan Antero Pietarinpojan.

Kuningas olisi ollut anteeksiantamattoman heikko, jos hän, nähden vääryyden, ei olisi jakanut oikeutta. Heikko hän ei saanut olla, jos mieli voimakkaasti vaikuttaa levottomiin, horjuviin ja uljaista muistoistaan kerskaileviin taalalaisiin.

Maunu Niilonpoika istui tyynenä ja levollisena vankeudessa ja järjesteli suurella ahkeruudella papereitaan, jotta hän saattaisi antaa täydellisen kertomuksen neuvoston edessä, sillä sen eteen hän tiesi ennemmin tai myöhemmin tulevansa kutsutuksi.

Muori kävi häntä kaksi kertaa tervehtimässä. Hän oli tullut hyvin laihaksi ja silkkipukunsa oli hän kokonaan jättänyt. Suurella tarkkuudella teki hän selkoa taloudestaan ja Maunu Niilonpoika jakeli hänelle määräyksiään, ikäänkuin hän olisi ollut varma siitä, että hän pääsee takaisin Aspebodaan.

Leena seurasi aina hänen mukanaan, yhtä kalpeana, laihana ja äänettömänä kuin ennenkin.

Mutta Maunu Niilonpoika katseli häntä nyt aivan toisin silmin kuin ennen.

Hän sai nykyään olla melkein aivan vapaana, mutta silti pysyi hän tottelevaisena tyttärenä.

Maunun täytyi saada tietää, miten asian oikeastaan oli.

Hän lähetti sentähden Leenan kaupungille tekemään jotakin ostosta.

— No, onko palvelusväki paikoillaan? kysyi Maunu vaimoltaan.

— Kyllä, kukaan ei muuta Aspebodasta.

— Hm, ajattelin vain, että ehkä hiilenpolttaja…

— Olliko? Voi, voi!

— No mitä?

— Hän tekee niinkuin muutkin.

— Laiska työssään!

— Olliko? Joka on ahkerin kaikista.

— Luulee kai saavansa hyvän palkan.

— Pieneksipä se taitaa supistua.

— Entä Leena?

— Kaikki on lopussa.

— Leenan ja hänen välilläänkö? huusi Maunu.

— Niin, siitä asti kuin te jouduitte vankeuteen.

— Siitäkö asti kuin hän kävi minun luonani?

— Olli oli kyllä mukana.

— Häntä en nähnyt.

— Tyttö sanoi hänelle, ettette tahdo häntä nähdä ja että olisi paras samalla rikkoa koko väli.

— Suostuiko Olli?

— Suostui, mutta pyysi, että saisi pysyä palveluksessaan.

— Ja saiko hän?

Kyllä, hänestä on niin paljon apua.

— No, sittehän kaikki on entisellään.

— Ei, sillä Leena ei välitä hänestä ensinkään.

— No eikö hänellä käy kosijoita?

— Kyllä, paljonkin.

— Hiilenpolttajiako ja tallirenkejä?

— Eihän toki. Rikkaita talollisia sekä ulkopitäjistä että omasta.

— Mitä Leena siihen sanoo?

— Antaa kaikille rukkaset,

— Mutta kai hän toki naimisiin aikoo?

— Ei, hän ei tahdo.

— Kenelle meidän omaisuutemme sitte jää?

— Siitä saatte itse pitää huolen, kun pääsette täältä.

— Mutta jollen koskaan pääse?

— Maunu, älkää puhuko sillä lailla!

Maunu istui pitkän aikaa ääneti, ajatuksiin vaipuneena.

— Minä olen ollut kovaluontoinen, sanoi hän.

— Ihmisellä pitää toki olla joku vika.

— En koskaan ole luottanut kuin itseeni.

— Maunu Niilonpoikaan, Aspebodan isäntään kyllä kelpaa luottaa.

— Te olette tehneet minut sangen itserakkaaksi, mutta minä alan nyt herätä.

— Te teette aina niin hyvin.

— Enpä koskaan. Rikkaus on sokaissut silmäni.

— Niinhän ihmiselle tahtoo käydä.

— Mutta jos minun nyt täytyy kuolla…

— Ei, sitä kuningas ei voi tahtoa!

— Mutta jos laki tahtoo.

— Kai kuningas on lain yläpuolella?

— Ei ole. Mutta siitä ei nyt kannata puhua. Onko Leena tyytyväinen kohtaloonsa?

— Täytyy kai hänen koettaa.

— Tarkoitan, onko hän onnellinen?

— Hän ei koskaan valita.

— Ennen hän aina itki.

— Nyt hän on työssä koko päivän.

— No tapaavatko he toisensa?

— Tapaavat, eivätkä kuitenkaan tapaa. Kerran vain…

— Kerroppas…

— He eivät nähneet minua, mutta minä kuulin Leenan sanovan: "mene pois tieltäni, Olli. Sydämeeni niin koskee, että välistä luulen sen särkyvän."

— Kuule muori… lähetäppä heidät molemmat tänne.

— Hyvänen aika! Koska?

— Noin viikon päästä, mutta pidä huolta siitä, että Olli tulee vähän aikaisemmin.

— Kyllähän minä…

— Ja Jumalan haltuun sitte!

Olli tulikin jo samalla viikolla; hän oli hämillään, pelkäsi nähtävästi, että hänet sanottaisiin irti palveluksesta.

— No mitä Aspebodaan kuuluu? Olli kertoi kaikki tarkkaan.

— Ja hiiliä poltetaan ahkerasti?

— Niinkuin tavallisesti.

— Nyt ei siellä miilussa taida olla ketään kätkössä?

— Jollei isäntä olisi lähtenyt ulos…

— Muistatko minun sanoneeni, etten tarvitse Jumalan apua?

— Muistanhan minä sen.

— Sellaisesta tulee aina kosto ja se onkin oikein, vai — ja kun ei Olli vastannut, jatkoi Maunu, — mitä sinä arvelet?

— Minun mielestäni se on oikein.

— Kuinka sinä uskallat sanoa sen minulle vasten naamaa?

— Kun isäntä kysyy, niin…

— Sitte sinä olet varastanut Leenan sydämen.

— Välimme on nyt rikottu.

— Mutta sitä minä en tahdo; tahdon että menette naimisiin.

Olli jäi isäntäänsä tuijottamaan; hän ei uskonut korviaan eikä saanut sanaa suustaan.

— Vait, nyt Leena tulee.

Tyttö oli hämmästyneen näköinen ja vähän peloissaan.

— Kuule nyt Leena, minä olen lahjoittanut pois Aspebodan.

Leena loi isäänsä hämmästyneen katseen.

— Aspebodanko?

— Niin, tuolle Ollille… ja sinun pitää mennä naimisiin hänen kanssaan.

Leena luuli kuulleensa väärin, mutta sitte valtasi hänet niin ääretön ilo, ettei hän muuta voinut sanoa kuin:

— Isä! Olli! Suuri Jumala…!

— Olli, suutele häntä nyt, niin että minä näen. Siitä tuli pitkä suudelma.

— Menkää nyt heti kotiin ja puuhatkaa häät; kun ensi kerran tapaamme toisemme, olette te naimisissa. Tänne ette saa tulla ennenkuin lähetän sanan. Jumala teitä siunatkoon!

Kahden päivän perästä kutsuttiin vangit valtakunnan neuvoston eteen ja tuomittiin menettämään henkensä ja omaisuutensa. Maunu Niilonpoika, Antero Pietarinpoika ja Ingel Hannunpoika joutuivat heti tuomion uhreiksi. Muut vangit armoitettiin.

Vainajien omaisuuden antoi kuningas leskille ja lapsille.

Tämä oli viimeinen kuritus, joka Taalainmaata kohtasi, sillä nyt pysyivät taalalaiset alallaan. He olivat huomanneet, että maahan oli tullut uusi komento.

6.

SVANTE STURE JA LYYPEKKI.

Rouva Kristina Gyllenstjerna oli jo useita päiviä ollut vieraana komealla Ekebergan tilalla.

Rouva Ebba Vaasa oli ilolla ottanut vastaan jalon ja arvossa pidetyn vieraan ja molemmat rouvat istuivat nyt kunniasijalla, jutellen menneistä ja nykyisistä ajoista. Sillaikaa kertoili Svante herra neitosille uutisia hovista, josta hän hiljan oli tullut.

— Tunnustan, virkkoi Ebba rouva, — että melkein pelästyin tuota kiireellistä kihlausta; eiväthän he olleet nähneet toisiaan kuin hääretkellä.

— Mutta olivat luultavasti silloin olleet yhdessä sitä enemmän, sanoi Kristina rouva hymyillen.

— Paras olisi ollut, ettei Brigitta olisi lähtenyt koko matkalle…

— Tarkoitat, ettei Margareeta Hoja…

— Ole oikein sopiva… nimittäin hänellä on niin paljon muuta ajattelemista…

— Mutta olihan hänen oma tyttärensäkin mukana.

— Minulle hän sanoi, ettei hän ollut aavistanutkaan, että hänen tyttärensä piti Birger Niilonpojasta.

— Sitte ei hän ole paljonkaan seurannut tytärtään.

— Meidän kesken sanoen: Margareeta on muuttunut.

— Hän ei ole onnellinen, virkkoi Kristina rouva.

— Syy ei ole siinä, ettei hän rakastaisi miestään.

— Hänen ikäisenään ei pitäisi näyttää sitä; sen uskalsin jo kerran sanoa hänelle.

— Siitä ei hän kai pitänyt.

— Hän vimmastui niin, että minä ihan pelästyin.

— Sellainen hän on… ja kreivi… niin, päättyköön asia paremmin kuin miltä näyttää.

— Kuningas luottaa häneen — toistaiseksi.

— Hän osaa voittaa mielet. Sitäpaitsi on hän ulkomuodoltaan aika muhkea.

— Niin. Toivottavasti hän nyt ei petä kumpaakaan. Mitä te ajattelette kuninkaallisesta avioliitostamme?

— Sääli kuningas Kustaata! huudahti Kristina.

— Niin, olla sellaisessa avioliitossa.

— Kuningatar kuuluu olevan kummallisen oikullinen.

— Aivan niinkuin hänen sisarensa, prinsessa Dorotea.

— Herra Juhana Turenpoika sanoo häntä vielä pahemmaksi, juonikkaaksi ja vallanhimoiseksi.

— He kuuluvat olevan ahkerassa kirjevaihdossa.

— Joku kuuluu kehoittaneen kuningasta avaamaan kirjeet, mutta siihen ei hän suostunut.

— Hän on oikeassa; voihan hän sitä tarkemmin seurata kuningattaren toimia.

— Minä olen nyt kaikissa tapauksissa antanut Svantelle luvan oleskella jonkun aikaa Lauenburgin hovissa.

— Tahtooko kuningas sitä?

— Kyllä. Ja tekeehän aina hyvää nuorelle miehelle vähän katsella maailmaa.

— Ero tulee olemaan vaikea.

— Ei, sanoi Kristina kyynelsilmin, — kun tiedän, että se on hänelle hyvä, niin en pidä sitä vaikeana.

— Mitä hän itse sanoo?

— Minä sain tehdä parastani ennenkuin hän suostui; seitsentoistavuotias sydän tahtoi sekin puhua puolestaan.

Hän katsahti äkkiä Ebba rouvaan.

— Siinä iässä vaihtelevat tunteet kuin taivaan tuulet.

— Toivottavasti eivät hänen tunteensa.

— Johtakoon pyhä neitsyt asiain kulkua; hänen käsiinsä lasken tyttärieni kohtalon.

— Kuningas Kustaa varmaankin tahtoo puuttua vielä toistenkin tulevaisuuteen.

— Minuun ei hän enään pääse vaikuttamaan. Kyllä nyt olen varoillani.

— Hänestä täytyy pitää, vaikka hän onkin niin kiivasluontoinen.

— Hänen ei tarvitse kuin näyttäytyä, niin hän jo voittaa ihmisen.

— Kumma kyllä. Ja kuitenkin hän toimii mitä suurimmalla varovaisuudella.

— Mutta eikö hänellä ole ketään uskottua?

— Kyllä hän rakastaa Juhana herraa, mutta ei hän edes hänelle avaa sydäntään.

— Olisipa hän saanut kuningattaren, joka…

— Niin. Kuningattaresta olisi voinut tulla hänen uskottunsa; mutta nyt tekee hän vaan kiihkeästi työtä unohtaakseen kotiolonsa.

— Hän ottaa osaa kaikkeen.

— Siksettei hän luota kehenkään.

— Mutta miten hän kestää?

— Kyllähän se häntä rasittaa.

— Eikä hän koskaan saa olla rauhassa.

— Niin, ajattele, miten paljon hänellä on työtä. Kun Juhana herra joskus minulle kertoo kuninkaan suunnitelmista, niin täytyy minun kiittää Jumalaa, että rakastettu herrani Sten pääsi pois. Hän olisi ollut liian hento taistelemaan esteitä vastaan. Kustaa sopii siihen paremmin.

— Toivokaamme että niin on.

Samassa kuului pihamaalta kavioiden kapsetta. Ebba rouva katsahti ulos.

— Herra Kustaa Stenbock! huudahti hän hiukan punastuen.

— Hän tulee mielitiettyään katsomaan.

— Olen luvannut tällä kerralla päättää, koska heidän häänsä vietetään.

Ovi avautui hiljaa.

— Saanko tulla? kysyi Brita neiti.

— Tule vain. Suothan anteeksi, että keskustelumme keskeytyy?

— Tietysti.

Samassa astui huoneeseen palvelija, joka kumartaen ilmoitti:

— Herra Kustaa Stenbock!

— Hän on tervetullut! sanoi Ebba rouva.

Ritari astui sisään. Hänen ensi katseensa sattui neitiin, jonka poskille oli noussut heleä puna, mutta sitte kääntyi hän kohteliaalla kumarruksella rouvien puoleen.

Kun muutamia vähäpätöisiä kysymyksiä ja vastauksia oli vaihdettu, virkkoi Kristina rouva Ebba rouvalle:

— Sinä lupasit näyttää minulle kutomahuoneen.

— Heti paikalla!

— Kyllä kai ritari suo anteeksi.

Ritari kumarsi. Tällä kertaa oli hänen vuoronsa punastua. Rouvat läksivät.

— Brigitta!

— Kustaa!

Ritari sulki hänet syliinsä.

— Kuinka olen kaivannut sinua!

— Eihän siitä ole kuin viikko, Kustaa.

— Iäisyys siitä on, oma Brigittani!

Jätämme heidät nyt jatkamaan tuota vanhaa ja iäti uutta keskustelua ja riennämme katsomaan toista nuorta paria: nuorukainen on seitsemäntoista ja neito tuskin viidentoista vanha.

Hän oli tullut sanomaan tytölle jäähyväisiä eikä kolmeen päivään ollut saanut puhua sanaakaan hänen kanssaan kahdenkesken.

Silloin saapui Kustaa herra. Ja pelästyneen kyyhkysparven lailla karkasivat nuoret neitoset kukin haaralleen; yksin Margareeta ja Märta jäivät huoneeseen.

— Mihin he juoksivat? kysäisi kolmetoistavuotias Märta. — Tuliko heille kaikille sulhasia?

— Kas, kuinka hänellä on kaunis hevonen! sanoi Svante, katsellen ulos ikkunasta.

— Sen minä tahdon nähdä! huudahti Märta ja jätti huoneen.

Nuorukainen hymyili onnistuneelle kepposelleen, mutta samassa hän huomasi, että mielitiettykin oli lähtemäisillään.

— Lähdetkö, Margareeta? huudahti hän.

— Kyllä, menen hakemaan toisia tyttöjä.

— Ja jätät minut yksin?

— Sinä kyllä tulet toimeen! sanoi neito, mutta palasi kuitenkin. — Mitä sinä sitte tahdot?

— Tiedätkö että huomenna lähden?

— Tiedän toki.

— Menen sitte ulkomaille ja viivyn poissa viisi vuotta.

— Silloin olen minä kahdenkymmenen ja sinä kahdenkymmenenkahden vuoden vanha.

— Unohdatko sinä minut sinä aikana?

— En, minulla on hyvä muisti.

— Margareeta, sinä tiedät että sinua rakastan.

— Kyllä, olethan sen sanonut.

— Rakastatko sinä minua?

— Kysynpä äidiltä.

— Ei, sinun täytyy itsesi vastata!

— Niinkuin et sinä tietäisi, että sinusta pidän.

— Sitte menemme kihloihin.

— Jos äiti sallii…

— Salaa! ymmärrätkö… näin! Nuorukainen otti taskustaan kaksi kaitaista, metallilangasta väännettyä sormusta. — Ota sinä toinen ja minä otan toisen… ei, odotappas, tahdon itse panna sen sormeesi… ei, vasempaan käteen.

— Mutta ystäväni, eihän se sitte ole salaisuus.

— Olet oikeassa!

— Nyt minä tiedän! huudahti Margareeta, — kannan sitä nauhassa kaulallani.

— Ja minä teen samalla tavalla.

Molemmat ottivat sormukset ja kätkivät ne.

— Nyt sinun pitää suudella minua.

— Jos äiti sallii.

— Sehän on salaisuus!

— No niin, jääköön sitte sikseen.

— Tekeehän Kustaa herrakin niin!

— Vai tahdot sinä tehdä mitä hän; no sitte ei siitä tule mitään.

— Miten hän tekee? kysyi Svante uteliaasti.

— Hän kietoo käsivartensa… ei, en minä sano.

— Mutta sinun pitää suudella minua!

— No pian sitte. Nyt suljen silmäni.

Svante suuteli häntä ja seuraavana hetkenä oli hän kadonnut huoneesta. Mutta Svante herra ylpeili ajatellessaan, että hän nyt voi kertoa äidilleen olevansa kihloissa Margareetan kanssa. Kuinka äiti ilostuu, äiti, jota hän jumaloi, joka on hänelle rakkain maan päällä.

Seuraavana päivänä läksivät Kristina rouva ja Svante. Mutta viime hetkenä pusersi Svante Margareetan pientä kättä niin kovasti, että tyttö punastui korviin asti ja ehdottomasti huudahti "ai!"

Kristina rouva suuteli häntä hellästi ja lausui:

— Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi!

Mutta heidän edessään liehutteli Margareeta nenäliinaansa ja pyyhki salaa silmiään.

Ei tosin aivan salaa, sillä Märta kysäisi terävästi:

— Onko nyt niin ikävä?

— Etkö tiedä, että…

— Tiedän vaan, että tässä piilee petos, ja jollen pian saa siitä selvää, niin kutsun äidin tänne, siitä voit olla varma.

— Asia on se, rakas Märta… lupaatko olla vaiti?

— Kyllä… Koskeeko se Svante herraa?

— Hän kosi.

— Sinuako? Ja sitäkö muka tulisi pitää salassa?

— Sinä saat sen tietää, mutta eivät muut.

— Kyllä minä voin pysyä vaiti, mutta minun pitää saada tietää kaikki, muuten…

Jätämme tällä kertaa perheen sikseen. Margareeta on, niinkuin näemme, kokonaan nuoren sisarensa vaikutusvallan alaisena.

Pian senjälkeen matkusti nuori Svante Sture Lauenburgiin, pyhästi vakuuttaen äidilleen, ettei unohda hänelle antamiaan lupauksia.

* * * * *

Sillaikaa sattui Lyypekissä merkillisiä tapauksia.

Hansakaupungille tuleva velka oli nyt suoritettu sekä kellovaskella että muilla lähetyksillä. Lyypekissä väitettiin kuitenkin, että vielä oli maksamatta 1,000 markkaa. Kustaa selitti, että velka oli maksettu ja että Lyypekin valtuutetut olivat kavaltaneet noin 8- tai 9,000 markkaa, joita eivät olleet merkinneet laskuihin.

Mutta nyt tahtoi kuningas tehdä rajoituksia heidän kauppavapauksissaan.

Lyypekin neuvosto vastasi tähän helmikuun 24 p:nä 1530, että kuninkaan vaatimukset ovat esitetyt kaupungille ja että kaikki "suuresti ovat moittineet mokomia esityksiä".

Kustaa lähetti taaskin viestin Lyypekkiin. Hän ei enään "voi eikä saata antaa kaupungille näitä etuoikeuksia; sellainen menettely sotisi hänen valaansa ja velvollisuuksiaan vastaan, sillä olihan hänen alamaistensa ja kaupunkiensa etu tässä kysymyksessä, varsinkin tuottaisivat nuo oikeudet Tukholmalle ääretöntä tappiota ja herättäisivät katkeruutta hallituksessa, jonka aina täytyisi peljätä kapinoiden ja kaikellaisten levottomuuksien syntymistä".

Lyypekki ei kuitenkaan tahtonut antaa perään ja silloin uhkasi kuningas tulevilla herrainpäivillä Tukholmassa lakkauttaa kaikki Hansakaupunkien vapaudet Ruotsissa.

Tosin ei uhkausta pantu täytäntöön, mutta se herätti tavatonta suuttumusta, jota vielä lisäsi Ruotsin tekemä liitto Hollannin kanssa.

Itämeren rannalla olevilla Hansakaupungeilla ei ollut mitään teollisuuslaitoksia eikä mitään raaka-aineita ja niiden koko kauppa rajoittui siihen, että ne pohjoisista maista toivat sikäläisiä tuotteita ja sinne veivät ravintoaineita ja taide-esineitä, joita he muista maista olivat hankkineet ja joita Ruotsissa halukkaasti ostettiin.

Niiden kaupalla ei siis ollut lujaa perustusta ja se joutui vaaranalaiseksi niinpian kuin muut kauppavaltiot rupesivat tuomaan Ruotsiin tarvittavia tavaroita ja viemään ulkomaille sen tuotteita.

Kun Hojan kreivi ja arkkipiispa Johannes Magnus v. 1525 olivat Lyypekissä keskustelemassa Tanskan riidasta, sattui sinne samaan aikaan muutamia lähettiläitä Hollannista. Nämä ilmoittivat ruotsalaisille herroille, että hallitsijatar Margareeta haluaisi rakentaa kauppaliittoa Ruotsin ja Alankomaiden kesken.

Vaikka asia sekä kreiville että arkkipiispalle oli aivan odottamaton, pitivät he sitä maalle niin tärkeänä, että he lähettiläiden kanssa tekivät sopimuksen, jonka voimaanastumiseen sentään tarvittiin kuninkaan vahvistus.

Tulos oli, että seuraavana vuonna (1526) tehtiin sopimus, joka määräsi kahden vuoden aselevon. Alankomaiden valtioiden ja Ruotsin välille, jona aikana määrättyjen ruotsalaisten merikaupunkien tuli olla avoinna alankomaalaisille laivoille. Tuoduista tavaroista oli maksettava tavallinen tulli. Pian ryhdyttiin keskusteluihin myöskin Hollannin, Brabantin y.m. kanssa vapaasta ja esteettömästä kaupasta, niin että Ruotsin ja näiden maiden asukkaat vapaasti ja vaaratta voisivat käydä toistensa satamissa ja kaupungeissa, siellä ostaa ja myydä tavaroita, kuitenkin suorittamalla sen tullin, joka muinoin oli ollut tavallinen.

Suolaa piti tullitta saada tuoda maahan.

Hallitsijatar Margareeta lähetti Ruotsin kuninkaalle ne suulliset terveiset, että vapaa kauppa huomattavasti oli edistänyt hänen maatansa ja kaupunkejansa, ja kehoitti häntä valtakuntansa ikihyväksi noudattamaan esimerkkiä, kutsumalla maahan vieraita kauppiaita ja kaikin tavoin edistämään kauppaa antamalla sille vapauksia.

Samaan aikaan hyökkäsi Kristian, Hollannin avustamana, Norjaan.

Silloin käyttivät lyypekkiläiset tilaisuutta hyväkseen ja koettivat antaa kilpailijoilleen kuoliniskun.

He tarjosivat kuningas Fredrikille apua niillä ehdoin, että Hollantia vastaan tehtäisiin liitto. Se olikin jo melkein valmis, kun Alankomaista saapui sanansaattajia ilmoittamaan, että ainoastaan yksityiset maakunnat olivat auttaneet Kristiania, eivätkä suinkaan vapaehtoisesti, vaan pakosta.

Ja nämä sitoutuivat nyt olemaan Kristiania auttamatta ja lupasivat, etteivät lähetä ainoaakaan kauppalaivaa Norjan satamiin, niin kauvan kuin virkaheitto kuningas on Norjassa.

Täten palasi hyvä sopu Alankomaiden ja pohjoisten valtojen välille ja entistä ahkerammin purjehtivat hollantilaiset pohjoisilla vesillä.

Mutta Lyypekin viha yltyi äärimmilleen.

Kahden nuoren, kekseliään seikkailijan oli onnistunut saada käsiinsä kaupungin hallituksen ohjat, ja kokeneet miehet, jotka tähän asti onnellisesti olivat ohjanneet laivaa karien ja kallioiden välitse, olivat tulleet työnnetyiksi syrjään.

Markku Meyer, entinen seppä, hyväpäinen, kunnianhimoinen ja ennen kaikkea rohkea mies, oli päässyt kiipeämään pormestariksi ja toisen pormestarin paikalle oli hänen onnistunut toimittaa samanmielinen ystävä ja virkaveli Yrjö Wullenwewer.

Tämä jälkimäinen osasi erityisellä taidolla voittaa alemman kansan suosion. Hän mairitteli kansaa lupaamalla, että se saa ottaa osaa hallitukseen, kunhan tuo vanha, ylpeä puolue onnellisesti on siirretty syrjään.

Lyypekki päätti nyt väkivallalla karkoittaa hollantilaiset Itämereltä.

Tarkoitusta varten varustettiin laivasto, jossa oli 24 alusta. Kuningas Kustaan uhkaukseen vastattiin ylpeällä kirjeellä, jossa vaadittiin apua hollantilaisia vastaan.

Kustaa vastasi olevansa sitä mieltä, että jos "hyvät lyypekkiläiset todellakin kaipaavat hänen apuaan, niin olisi ollut kohtuullista, että he korvaukseksi hänen vaivastaan olisivat lähettäneet tänne kappaleen kultaa ja rahaa, jotta hän olisi voinut varustaa väkeä, pyssyjä ja miekkoja; mutta kyllä hän huomaa, että he nytkin tahtovat häntä välittäjäksi, niinkuin viimein Gottlannissa".

Lyypekkiläiset suuttuivat tästä suuresti. Vai sellaisen kiitoksen he saivat kaikesta avuliaisuudestaan! Mutta hepä eivät jätä hollantilaisille kostamatta kärsimäänsä vahinkoa ja häpeää. Lyypekkiläisten laivasto oli jo vesillä ja he toivoivat Ruotsin laivaston liittyvän siihen. Ankarasti he vaativat jälellä olevan velan maksamista ja tuon omituisen tullin poistamista. He eivät rupea sitä kärsimään. Jollei kuningas hyvällä suostu, niin keksitäänpä muita keinoja.

Ne jotka 100 markalla auttoivat Kustaa Eerikinpojan Ruotsin valtaistuimelle, toki näyttävät, että he 500 markalla voivat syöstä hänet sieltä alas.

— Sillä tavalla meitä kiitetään siitä, että karjanpaimenen teimme Ruotsin kuninkaaksi!

Niin kirkuivat lyypekkiläiset.

Vihdoin ottivat he takavarikkoon tavaroita noin 1000 markan arvosta, jotka Kustaa oli lähettänyt kauppa-asiamiehelleen.

Kuultuaan tämän, korvasi Kustaa vahinkonsa ottamalla takavarikkoon kaikki lyypekkiläisten tavarat, jotka olivat Ruotsissa, ja lakkauttamalla lyypekkiläisten kauppaoikeudet.

Nyt vasta pääsi melu valloilleen.

Huhtikuussa v. 1533 tuli tieto Tanskan kuninkaan Fredrikin kuolemasta.

Wullenwewer ja Meyer saivat siten erinomaisen tilaisuuden sekaantua pohjoisvaltojen asioihin ja kääntää ne itsensä ja Lyypekin eduksi.

He rakensivat suurensuuria suunnitelmia: he anastavat valtaansa koko Itämeren ja ottavat Lyypekin voimalle tueksi Helsingörin ja Helsingborgin, Bergenin Norjassa ja Kalmarin ja Ölannin Ruotsissa sekä Gottlannin.

Nämä lujat linnoitukset tulevat tukemaan Hansakaupunkien valtaa. Ja uudet kuninkaat, jotka hansalaiset aikovat asettaa sekä Tanskaan että Ruotsiin, tulevat luovuttamaan heille nämä paikat.

* * * * *

Niinkuin tiedämme, oleskeli nuori Svante Sture Lauenburgin likeisyydessä, kuninkaan apin luona.

Maunu herttua oli hiljainen, hyvä mies, joka ei milloinkaan ollut tahtonut herättää huomiota maailmassa.

Katarina rouvan kädessä olivat ohjakset, vaikka herttua sai kantaa hallitsijanimeä.

Käydessään Tukholmassa häissä, oli rouva Katarina kiinnittänyt huomionsa nuoreen Stureen. Ja ajatellen, että hänestä ehkä saattaisi koitua vaarallinen kilpailija hänen vävypojalleen, oli hän valinnut juuri hänet, pyytäessään että kuningas lähettäisi jonkun nuoren jalosukuisen Lauenburgiin kasvatettavaksi.

Kustaa kiitti ja Svante läksi matkaan.

Ei siellä hänen mielestään tosin ollut niin paljon oppimista, mutta hän oli tottunut mukaantumaan muiden tahtoon ja hiljaisella, miellyttävällä käytöksellään voitti hän kaikkien mielet.

Herttuatar jutteli hänen kanssaan tyttäristään. Ruotsin kuningatar oli heistä hyväluontoisin; sentähden hän niin hyvin sopikin ankaran kuninkaan puolisoksi.

Herttua kertoi metsästysretkistään ja kuinka kaunis herra hän nuoruudessaan oli ollut. Sitte hän — syvänä salaisuutena — uskoi Svante herralle, että hän valtiollisista, syistä oli nainut nykyisen herttuattarensa; hän oli rakastanut toista; lopputulos hänen puheestaan oli, ettei nuoren miehen koskaan pidä kysyä neuvoa sydämeltään, vaan ensin äidiltä ja sitte isältä.

Kotona oli kolme prinsessaa ja heille kävi aika ikäväksi; he vain uneksivat, kuka heitä tulisi noutamaan, ja nuorin, jota nuori Sture suuresti miellytti, sanoi hänelle suoraan, että jos hän vaan olisi Ruotsin kuningas, niin hän mielellään rupeaisi hänen kuningattarekseen.

Vanhempi, joka oli ollut mukana Ruotsissa, oli ihastunut kaikkeen mitä siellä oli nähnyt.

Hän kertoi sisarilleen, ettei koko maailmassa ole niin uljaita ritareja kuin Ruotsissa; sitäpaitsi ovat he niin rikkaat, että monen tilukset ovat kaksi kertaa arvokkaammat kuin koko Lauenburg.

— Enkö ole oikeassa, herra Svante Sture? kysyi hän sitte hymyillen.

Svanten täytyi myöntää, ettei hän ymmärrä asiaa, mutta ei hän toki luullut Lauenburgia niin pieneksi.

Hovin muut herrat olivat joko vanhoja kamariherroja tai alaikäisiä paaseja; tosin Svantekin oli sangen nuori, mutta hän oli pitkä ja ryhdikäs, kasvonpiirteiltään jalo ja kaunis; sitäpaitsi oli hän perinyt äitinsä ilmehikkäät silmät, joista nuoret neidit eivät koskaan väsyneet puhumaan.

Onneksi ajatteli nuorukainen vaan Margareetaa, muutoin olisi hän voinut rakastua kolmeen yhtaikaa. He olivat kaikki nuoret ja kauniit eikä heillä ollut muuta seuraa kuin hän ja kaikki he hänestä pitivät.

Mutta rakastumatta asteli hän heidän joukossaan, iloisena, kohteliaana, aina valmiina ottamaan osaa heidän leikkeihinsä ja iloihinsa, mutta aavistamatta, että kolme nuorta sydäntä hänen tähtensä oli ilmi tulessa.

Eräänä päivänä saapui linnaan vieras, joka pyysi puhutella jaloa herra Svante Sturea.

Nuori herra oli juuri heittämässä palloa nuorimman neidin kanssa, kun tieto hänelle tuotiin.

Hän kumarsi neidille ja läksi.

Neiti karkasi äidin luo kertomaan, mitä oli tapahtunut.

Kuka tuo vieras saattoi olla?

Pian palasi Svante herra. Hänen silmänsä loistivat, kun hän tyytyväisenä kertoi, että Nyköpingin pormestari oli saapunut Ruotsista, tuoden kirjeitä ja sanomia hänen rakkaalta äidiltään.

— Mitä hän kirjoittaa? kysyi herttuatar.

— En vielä tiedä muuta kuin että mies on saapunut, vastasi nuorukainen. — Hän odottaa minua Möllenissä; luultavasti hän on kipeä tai ei voi muuten tulla.

Matka ei ollut herttuattaren mieleen, mutta eihän hän saattanut sitä estää. Hän käski sentähden Svanten ottaa muutamia palvelijoita mukaansa.

Svante kiitti, huomauttaen, että se kyllä on tarpeetonta, mutta että hän sentään noudattaa rouvan tahtoa.

Kaikki neidit karkasivat ikkunaan katsomaan lähtöä.

Hevonen ei ollut heidän tallistaan!

Mutta se oli tavattoman komeissa valjaissa! Sture itsekin näytti sitä hämmästyvän; hän teki vieraalle jonkun kysymyksen, mutta neidit eivät saattaneet kuulla sitä. Sitte hypähti hän hevosen selkään. Miten hänellä oli uljas ryhti!… Nyt hän kääntyi ja tervehti neitejä.

— Hän pitää teitä kamarineitsyinä eikä prinsessoina! virkkoi herttuatar vihoissaan; — tahtoisinpa tietää, keneen teissä hän uskalsi katseensa korottaa!

Tytöt eivät uskaltaneet vastata, mutta jokainen heistä näytti miettivän: "minua hän tarkoitti!"

Möllenin pieni kaupunki kuului kyllä Lauenburgiin, mutta lyypekkiläiset olivat panttina ottaneet sen Maunu herttualta. Tänne tuo salaperäinen vieras vei Svante herran ja hänen seurueensa.

Kaupungin komeimman talon eteen seisahduttiin ja komeisiin vaatteisiin puettu palvelija otti vastaan hevosen.

Vieras vei Svante herran huoneeseen, jossa ennestään oli kaksi henkeä.

Nämä kumarsivat syvään ja pyysivät häntä astumaan huoneeseen.

Siellä oli katettu pöytä.

Nyt pyysivät miehet häntä tekemään niin hyvin ja aterioimaan kanssaan.

Svante herra kysyi heidän nimiään.

He joutuivat molemmat hämilleen.

— Meidän olisi oikeastaan aikoja sitte pitänyt mainita ne, huomautti ensimäinen miehistä, — varsinkin kun me nimistämme voimme ylpeillä. Minä olen Yrjö Wullenwewer, Lyypekin pormestari.

— Ja minä olen Markku Meyer, niinikään Lyypekin pormestari! vastasi toinen.

Svante ei saattanut käsittää mitä he hänestä tahtoivat, mutta hänen mielestään ei ollut sopivaa kysyä enempää.

Päivälliset olivat komeat, viinit oivalliset ja kaikki kolme he söivät hyvällä ruokahalulla.

Keskustelu koski pääasiallisesti kuningas Fredrikin kuolemaa ja kuka oli tuleva hänen seuraajakseen.

— Eikö prinssi Kristian? kysyi Svante.

— Piispat kuuluvat tahtovan kahdeksanvuotista pikku Juhanaa, vastasi Wullenwewer. — Hän ei ole luterilainen ja häntä he saattavat johtaa mihin ikinä tahtovat!

— Joku puolue tahtoo Sönderborgin vankia! huomautti Markku Meyer.

— Joka on tehnyt niin paljon pahaa! sanoi Svante.

— Ajat ovat muuttuneet! naurahti Yrjö. — Hän on nyt pyhimys, sanovat piispat.

— Sitä ei kukaan taida uskoa.

— Kyllä sen uskoo jokainen, joka siitä voi hyötyä.

— Voimme olla varmat, ettei siitä tule mitään. Vielä elää Lyypekki ja sen pormestarit!

Miehet kilistelivät pikarejaan ja joivat.

Svante pyysi saada juoda heidän maljansa, vaikkei hän voinut käsittää, miksi kaikki tämä kohteliaisuus tuli hänen osakseen. Ehkä mahdollisesti hänen rakkaan isä vainajansa tähden?

— Eläköön Sten Sturen muisto! huudahti Meyer.

— Tulkoon hänen poikansa hänen kaltaisekseen!

Ja taaskin juotiin ja kilisteltiin.

Svante tunsi jo juoneensa tarpeeksi ja tuumaili vaan, mitä tämä kaikki tarkoittanee.

Vihdoin noustiin pöydästä. Nyt he varmaankin sanoisivat asiansa.

— Jalo herra! alkoi Wullenwewer epävarmasti. Svante kumarsi.

— Ei täällä, ei täällä! keskeytti Markku, laskien kätensä virkaveljensä olkapäälle.

— Ei täällä! toisti Yrjö.

— Teidän täytyy seurata meitä Lyypekkiin, nuori herra.

— Minä en tunne ketään siellä.

— Mutta kaikki tuntevat teidät.

— Ja teitä odotetaan sinne!

— Kuka odottaa?

— Sen saatte sitte tietää. Ja toivottavasti tulette siitä suuresti ilostumaan.

— Mutta entä äitini kirjeet?

— Niitä käytimme ainoastaan tekosyynä saadaksemme teidät tänne.

— Olisinhan minä tullut ilmankin, jos olisitte pyytäneet.

— Satuloikaa hevoset! käski Wullenwewer.

— Sallikaa minun ensin ilmoittaa herttuan palvelijoille…

— Heidät minä jo aikoja sitte lähetin pois. Nouskaamme hevosen selkään, hyvät herrat, meidän täytyy kiirehtiä.

Lähdettiin ajamaan täyttä laukkaa.

Pormestarit kuiskailivat ahkerasti toisilleen.

Svante herra oli koko matkan vaiti.

Vihdoin saavuttiin Lyypekkiin ja seisahduttiin suuren talon eteen, jonka ikkunoista loisti kirkas valo, vaikka oli myöhäinen ilta.

Täälläkin riensi palvelija heti ottamaan vastaan Svanten hevosta.

Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun joukko pitkiin kaapuihin puettuja miehiä astui ulos talosta, kumarrellen ja pyytäen häntä astumaan sisään.

Svante noudatti kehoitusta ja huomasi tulleensa kaupungin raatihuoneeseen.

Mitä kummaa tämä tiesi?

Hän ei voinut käsittää.

Samassa asettuivat Markku Meyerin viittauksesta kaikki kaapuihin puetut miehet puolikehään Svanten ympärille.

Hetkisen kuiskailivat pormestarit keskenään.

Sitte puuttui Markku Meyer puheeseen:

— Kuningas Kustaa Ruotsissa on osoittanut meille suurinta kiittämättömyyttä. Ilman meidän apuamme ei hän ikinä olisi saanut Ruotsin kruunua. Me olemme koettaneet häntä varoitella, mutta karjapaimen ei näy lähtevän hänestä ja sentähden olemme me nyt päättäneet ottaa häneltä kruunun ja antaa sen sille, jolle se oikeastaan kuuluu. Eläköön Sten Sturen poika, jalo herra Svante Steninpoika! Hän, eikä kukaan muu, olkoon Ruotsin kuningas!

— Eläköön Svante Steninpoika! Hän, eikä kukaan muu, olkoon Ruotsin kuningas! toistivat muut.

Ensi hetkessä näytti nuorukainen käyneen hyvin hämilleen, mutta pian hän tointui ja puhuessaan muistutti hän aika paljon isäänsä.

— Jumala minua varjelkoon, alkoi hän kirkkaalla, nuortealla äänellä, — rupeamasta vehkeilemään kuningastani ja isänmaatani vastaan; tuottaisin siten äidilleni, sukulaisilleni ja ystävilleni suurta surua ja mieliharmia, jopa voisin saattaa heidät turmioonkin ja itse menettäisin koko perintöni ja omaisuuteni!

Kokoontuneiden joukossa syntyi liikettä; tämä oli aivan odottamatonta.

— En usko korviani! sanoi Meyer.

— Nyt on minun vuoroni! virkkoi Yrjö, kääntyen Svanten puoleen, ja jatkoi mahtipontisesti:

— Me Lyypekin herrat olemme rikasta, mahtavaa väkeä; jos te Ruotsissa kadotatte omaisuutenne, niin voimme me monin kerroin sen korvata, ja jollemme saisi kuningas Kustaata taivutetuksi, jonka Jumala suokoon, niin kirjoitamme hänelle, että hänen pitää antaa teille omanne, muutoin sodimme häntä vastaan, kunnes hän sen tekee.

— Kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, sanoi Svante, — mutta minä en mistään hinnasta suostu poikkeamaan velvollisuuksistani kuningasta ja isänmaata vastaan.

Meyer suuttui nyt niin, että hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:

— Jollette tahdo tehdä sitä Jumalan nimeen, niin tehkää se saatanan nimeen!

— Tarkoituksemme oli kohdella teitä herrana ja ruhtinaana ja toimittaa teille hovikunta, puhui Wullenwewer, — mutta koska te tallaatte onnenne jalkojenne alle, niin olette meidän vankimme.

— Siihen minun täytyy alistua!

Pitkän aikaa ja osaksi salaa keskustelivat miehet keskenään. Sitte vietiin Svante raatihuoneessa olevaan valoisaan, mukavaan kamariin.

— Niinkuin näette, emme aio kohdella teitä ankarasti, sanoi Meyer. — Toivomme, että pian tulette muuttamaan mielenne. Jos tahdotte, voitte myöskin kuunnella raatisalissa pidettäviä neuvotteluja.

— Saanko? kysyi Svante hämmästyen.

— Kyllä.

— Saanko kirjoittaa kotiin?

— Mielellänne, mutta meidän täytyy saada lukea kirjeet.

— Tahtoisin myöskin ilmoittaa herttualle…

— Sanokaa hänelle, että olemme sulkeneet teidät raatihuoneeseen toivossa, että mielenne muuttuisi.

— Samalla voin lisätä, ettei se muutu.

— Tehkää se.

Tämän asian käänne näytti tulevan pitkäikäiseksi.

Eihän Svantella muuten ollut mitään hätää, ainoa oli, ettei hän päässyt ulos, sillä ruoka oli hyvää ja sitä annettiin runsaasti. Ikkunasta oli ihana näköala merelle, hän sai lukea ja kirjoittaa niin paljon kuin halutti ja joka päivä kävi hänen luonaan raatiherroja ilmoittamassa uutisia.

Svante oli tähän saakka ollut lapsi ja lapsena häntä oli kohdeltu; mutta nyt häntä aiottiin käyttää erityisiin tarkoituksiin, jotka vaativat miestä. Hän ei tosin hetkenäkään ollut edes lankeamaisillaan kiusaukseen, mutta lieneekö heräävä miehuus tai työn puute houkutellut häntä kuuntelemaan noita huhuja, joita hänelle joka päivä kerrottiin.

Siten sai hän tietää, että Tanskan kuninkaanvaali oli siirretty toistaiseksi, sillä oli ollut eri mieliä Fredrikin seuraajasta.

Köpenhaminassa pidettäisiin herrainpäivät, joissa vaali päätettäisiin. Ja tähän tilaisuuteen oli Wullenwewer itse matkustanut.

Heti isän kuoltua oli prinssi Kristian, osaksi mieskohtaisesti, osaksi molempien nuorempien veljiensä holhoojana, saanut haltuunsa perintömaat Slesvigin ja Holsteinin.

Mutta kansa oli Fredrikin hallituksen aikana saanut paljon kärsiä ja halusi kuninkaaksi vanhaa Kristiania. Se täytyi neuvoskunnan ottaa huomioon.

Maalliset herrat tahtoivat kuninkaaksi Holsteinin herttuaa ja papit kahdeksanvuotista prinssi Juhanaa, jonkatähden he hänen opettajakseen ja hovimestarikseen olivatkin valinneet kaksi innokasta katolismielistä.

Wullenwewerin asia oli selittää, että Lyypekki haluaa elää sovussa ja ystävyydessä Tanskan kanssa, mutta Ruotsin kuningasta ja Holsteinin herttuaa se ei tunnusta; näiden molempien herrojen kanssa Lyypekki vielä aikoo otella, kunhan sopiva aika koittaa.

Eräänä päivänä tuli Markku Meyer Svanten luo ja virkkoi kiivaasti:

— Nyt on Yrjö ollut Köpenhaminassa kymmenen viikkoa ja vihdoinkin saanut tietää ettei voida ryhtyä mihinkään ennenkuin maassa on kuningas.

— Kai prinssi Kristian sentään tulee kuninkaaksi, sanoi Svante.

— Emmeköhän nyt saa heitä lopultakin riitaantumaan! nauroi Markku. — Olemme ehdottaneet, että Lyypekki ja Ruotsi tekisivät liiton Tanskaa vastaan ja luvanneet kaikin voimin auttaa Ruotsia valloittamaan Tanskalta muutamia paikkoja. Tanskassa taas olen pannut liikkeelle huhun että kuningas Kustaa valmistaa vihamielisiä vehkeitä Tanskaa vastaan, ja ruotsalaisille olemme kertoneet tehneemme Tanskan kanssa liiton hollantilaisia vastaan! Ha, ha, ha! nauroi Meyer, hieroskellen käsiään, — jos tämä siemen itää, niin siitä nousee sato, jota ei hevillä unohdeta.

— Kuinka te sen kerrotte minulle! sanoi Svante, joka hämmästyneenä oli kuunnellut pormestarin puhetta.

— Te olette meikäläisiä, ja minä olen ottanut huolekseni kasvatuksenne, niinkuin kai olette huomannut.

— Mutta olenhan minä teille sanonut…

— No, kyllä aika mielen muuttaa ja ennen ette te pääse irti.

— Sitte saan istua kauvan!

Mutta Svante ei tietänyt, että Ruotsin kansalle hänen nimessään oli lähetetty kirjeitä, joissa kehoitettiin ruotsalaisia tarttumaan aseihin vapautuakseen Kustaa kuninkaan hirmuvaltaisesta hallituksesta, ja että kirjeiden alle oli pantu Svanten sinetti, jonka lyypekkiläiset itse olivat teettäneet ja jota he hänen tietämättään käyttivät.

Mutta kun ei vankeus näyttänyt Stureen vaikuttavan, kehoitettiin häntä lähtemään ulkoilmaan kävelemään. Sitä ennen hänen sentään piti pukeutua komeaan pukuun, jotta se olisi hänen nimensä ja arvonsa mukainen.

Ihastuneena vapautensa voittamisesta, suostui hän käyttämään ehdotettuja pukuja, koska hänen omat vaatteensa sitäpaitsi olivat poissa. Hänelle osoitettiin suurta kunnioitusta ja huomaavaisuutta, mutta hänen luonnollinen, vaatimaton mielensä ei näyttänyt siihen kiinnittävän mitään huomiota.

Mutta sekä Kristina rouva että kuningas olivat kirjoittaneet Maunu herttualle ja kysyneet, mitä tuo kaikki merkitsi, molemmat tiesivät he, että nuorukainen vastoin tahtoaan oli Lyypekissä ja herttuan haltuun sekä äiti että kuningas olivat hänet uskoneet.

Kun palvelijat palasivat Lauenburgriin tuomatta muassaan nuorta ritaria, syntyi linnassa hirveä melu.

Herttuattarenhan piti varjella häntä kaikilta kiusauksilta ja nyt tuo herkkäuskoinen olento hänen luvallaan oli langennut susihautaan.

Neitoset olivat epätoivoissaan.

Joka ikkunan pieneen, vihreähtävään ruutuun oli kirjoitettu "Svante" ja välistä oli perään pantu huudahdusmerkki.

— Entä jos he tekevät hänet kuninkaaksi! sanoi vanhin.

— Siinä tapauksessa minä säälin Katarinaa.

— Minä puolestani olen jo sanonut, että jos hän tulee kuninkaaksi, niin minä mielelläni rupean kuningattareksi! sanoi nuorin neitosista.

— Oletko sinä sen sanonut?

— Voi, ettet sinä häpeä!

— Mutta kun minä hänestä pidän!

— Oletko sinä senkin sanonut hänelle?

— Näkeehän hän sen itsekin!

— Oletpa sinä voinut unohtaa naisellisen arvosi!

— Niinkuin ei hän teistä näkisi samaa!

— Minustako?

— Minusta ei ainakaan!

— Kyllä, teistä molemmista!

— Tietysti, jos hän tulee kuninkaaksi… lausui vanhin.

— Niin sallit minun tulla kuningattareksi?

— Kyllä, jos hän kosii.

— Sen hän tekee!

— Minä luulen kuulleeni hänen sanoneen, että hän rakastaa toista.

— Ehkä sinua?

— Enhän minä sitä ole sanonut. Mutta kuka tietää!

— No ketä, ketä?

— Hänen kaulassaan on musta nyöri.

— Ja siinä sormus!

— Mistä sinä sen tiedät?

— Arvaan!

— Ehkä itse olet antanut sen hänelle?

— Vastaa, vastaa!

Ja kaksi sisarta asettui uhaten kolmatta vastaan.

— Ei. Niin hyvissä väleissä emme ole. Mutta tämä on kauheaa. Mehän kaikki olemme häneen rakastuneet.

— Hyi, mitä sinä puhut! ja tyttö purskahti itkuun.

— Sopiiko prinsessan nyt käyttäytyä tuolla tavalla!

— Prinsessakin on ihminen!

Ja vihdoin itkivät kaikki kolme.

Mutta herttuatar meni herttuan luo ja sanoi:

— Herrani ja puolisoni lupasi opettaa nuorelle Sturelle ritarillisia leikkejä; tähän saakka en ole huomannut muuta kuin että hän on pannut prinsessojen päät pyörälle!

— No sinä ne kyllä panet sijoilleen takaisin.

— Aiotko sinä jättää hänet sinne lukon taa?

— Saahan hän kävellä ulkona vahdin saattamana.

— Etkö tiedä, mikä on velvollisuutesi?

— Pelkään, että he vaativat lunastusta pantista!

— Pelkäät… herttua!

Muutaman päivän perästä tuli kuninkaalta ja Kristina rouvalta kirjeitä. Silloin täytyi herttuan lähteä Lyypekkiin. Ja lieneekö hän sitte puhunut niin hyvin, vai lieneekö neuvosto huomannut turhaksi pitää nuorta ritaria vankeudessa, mutta vapauteen Sture päästettiin ja omat vaatteensa hän sai ylleen.

Hän oli tehnyt niin hyvän vaikutuksen, että jokainen ystävyydellä erosi hänestä.

Iloisena ja tyytyväisenä palasi hän herttuan kanssa Lauenburgiin ja kun herttua kysyi eikö lyypekkiläisten tarjous sentään ollut viekoitellut, niin vastasi hän:

— Äitini oli jo aikoja sitte nähnyt että näin kävisi, ja minä olin luvannut hänelle, etten ikinä luovu velvollisuuksistani alamaisena!

— Se on Kristina Gyllenstjernan arvon mukaista! sanoi herttua.

Hovissa otettiin Svante mitä ystävällisimmin vastaan.

Neitoset olivat kuin seitsemännessä taivaassa.

Herttua keksi nyt kaikellaisia syitä saadakseen Svantea matkustelemaan. Milloin meni hän yksin, milloin herttuan seurassa, milloin pitemmille, milloin lyhemmille matkoille. Ja Lauenburgissa pantiin toimeen aseharjoituksia ja ritarileikkejä, joten ei Svante enään yksin omistanut kaunotarten suosiota.

Mutta herttuatar huomasi, että prinsessojenkin täytyy oppia tekemään hyödyllistä työtä. Ja koska hän itse oli hyvä emäntä, niin kasvatti hän tyttärensäkin siksi.

* * * * *

Kun Wullenwewer ja Meyer huomasivat, ettei nuorta Sturea saada taipumaan, niin kiinnittivät he huomionsa Hojan kreiviin.

Kuningas Kustaa oli antanut hänelle läänitykseksi suuren osan Suomea, nimittäin Viipurin ja Savonlinnan kaupungit maineen ja Kyminkartanon läänin. Asuntonaan piti kreivi Viipurin linnaa, jossa hän oli asunut Kustaan häistä asti.

Yhä kasvava vastenmielisyys oli kehittynyt hänen ja kuningas Kustaan välille.

Kuningas ei enään luottanut häneen. Käydessään Lyypekissä keskustelemassa suuresta rahakysymyksestä, ei hän ollut valvonut Ruotsin oikeuksia, ja suurinta omanvoitonpyyntöä oli hän jo osoittanut monissa monituisissa tilaisuuksissa.

Kreivi oli aivan vastoin tahtoaan antanut tytärpuolensa mennä kihloihin nuoren Birger Niilonpojan kanssa. Hänellä oli ollut aivan toiset aikeet, mutta hän ei uskaltanut vastustaa Kustaan tahtoa.

Samanikäisenä kuin Kustaa, näki hän tämän lankonsa nauttivan onnea ylenmäärin, sensijaan että hän itse oli hänelle kiitollisuudenvelassa koko toimeentulostaan, jonka Kustaa saattoi riistää häneltä minä hetkenä tahansa.

Ainoana yhdyssiteenä oli Margareeta. Kreivi oli nainut hänet päästäkseen kuninkaan langoksi. Hän ei koskaan ollut häntä rakastanut ja viime aikoina oli hän hellyydellään käynyt hänelle sietämättömäksi.

Hän kiusasi häntä mustasukkaisuudellaan, valittaen olevansa onneton, mutta seurasi häntä siitä huolimatta kaikkialle.

Kumma kyllä, kiintyi kuningatar, joka oli käynyt miltei mielipuoleksi, Margareetaan enemmän kuin kehenkään muuhun naiseen Ruotsissa. Hän oli häntä kohtaan avomielinen ja tahtoi että hän aina olisi hänen likeisyydessään.

Kuningas oli tietysti tähän hyvin tyytyväinen ja läsnäolollaan Tukholmassa saattoi Margareeta rouva valvoa puolisonsa etuja ja oikeuksia. Sentähden kreivi olikin pyytänyt Margareetaa jäämään Tukholmaan ja antamaan hänen yksin mennä Suomeen, mutta sellaista ehdotusta ei Margareeta ottanut kuuleviin korviinkaan.

Hän oli jo kärsinyt eron tuskaa, käydessään pitkällä häämatkalla. Eihän kreivi toki tahtonut, että näyttäisi siltä kuin he eivät eläisi yhdessä… pitihän heidän edes maailman silmissä näyttää onnellisilta. Ja Margareeta läksi mukaan Suomeen, kreivin suureksi harmiksi.

Hän oli vaimonsa poissaollessa viettänyt sangen vapaata elämää ja aikoi yhä jatkaa samaan tapaan.

Margareetalle koitui surullinen aika. Hän vakoili ja vaanieli ja keksi yhtämittaa uusia aiheita tyytymättömyyteen, mutta ei uskaltanut lausua valituksen sanaa, vaan hymyili aina, kun kreivi tuli hänen luokseen.

Kreivin molemmat lapset olivat liian pienet ymmärtääkseen syytä äidin suruun, mutta Pietari Brahe, poika ensimäisestä avioliitosta, katseli synkin silmin vihattua isäpuolta.

Kuningas oli monasti pyytänyt sisartansa jättämään pojan hänen haltuunsa, mutta äiti ei voinut eikä tahtonut hänestä erota.

Neljätoistavuotias poika rakasti äitiään kiihkeästi ja tuntien olevansa hänen ainoa turvansa ja apunsa, jätti hän häntä harvoin yksin.

Vähitellen olivat kreivin ivalliset kohteliaisuudet äidille ja omituinen säännötön elämä kylväneet pojan sydämeen vihan kipinän, joka nyt leimahti ilmi tuleen. Mutta samalla tunsi hän, että äiti häntä tarvitsi ja että hänen elintehtävänsä oli häntä puolustaa.

Kreivi tiesi ja tunsi, että poikapuoli oli hänen vihamiehensä; alussa hän häntä nauroi, mutta jota enemmän poika varttui, sitä selvemmin huomasi hän, että hän voi käydä hänelle vaaralliseksi. Hänen mustat, tuliset silmänsä iskeytyivät pelotta kreivin silmiin, mutta suu pysyi suljettuna silloinkin, kun hän sai kuulla sellaisia sanoja kuin "lellipoika" ja "körttiritari".

Joskus Pietari herra sentään punastui ja alahuuli alkoi vavista, mutta hän vaikeni.

Kreivin suureksi harmiksi oli poika hänestä aivan riippumaton; ainoastaan kuningas ja äiti olivat hänellä määrääjinä.

Vähitellen tottui kreivi huvikseen ärsyttämään poikaa äärimmilleen, mutta hänen täytyi ihailla hänen kärsivällisyyttään: hän vaan vaikeni.

Tuollaisten kohtausten jälkeen pyysi Margareeta rouva itkien häntä lähtemään Ruotsiin.

— Mielelläni, jos sinä tulet mukaan, vastasi poika. Mutta äiti ei voinut… olisihan se sitäpaitsi sotinut Jumalan käskyjä vastaan.

Joskus, kun kreivi mielestään oli elänyt liian rajusti, pani hän toimeen loistavan juhlan, johon kutsuttiin koko seudun aatelisto penikulmien takaa, mutta nuoret naiset eivät saaneet tulla, ainoastaan keski-ikäiset. Margareeta rouvan piti saada loistaa ylinnä, ja kreivi kohteli häntä silloin niin huomaavaisesti, että hän, tunnotonna kaikkien muiden kohteliaisuuksille, viikkokausia jälkeenpäin oli onnellinen, muistellessaan sitä.

Tällä kannalla olivat asiat, kun kreivi vastaanotti kirjeen Lyypekistä.

Tarjoukset olivat tosin sangen horjuvaa laatua; puhuttiin kruunuista ja korkeista kunniapaikoista.

Jos lyypekkiläisten tuumat toteutuisivat, niin tulisivat he jakamaan kaksi kruunua ja sitäpaitsi tarvitsemaan ylhäisiä miehiä vartioimaan omia linnojaan, linnoituksiaan ja valloituksiaan.

Tässä kysyttiin varovaisuutta ja kreivi antoi ainoastaan epämääräisiä vastauksia.

Mutta pian tuli kirje kuninkaalta. Hän oli jo useita kertoja kutsunut lankoaan Ruotsiin, itsensä ja muutamien muiden kanssa keskustelemaan muutamista valtakunnalle, tärkeistä asioista.

Mitä tehdä? Mikä on vähinten vaarallista ja mikä on edullisinta?

Lyypekkiläisiltä tuli pian vastaus.

Hojan kreivi saattaa vaatia melkein mitä tahansa; sillä vapaa Hansakaupunki on kyllin rikas hänen vaatimuksensa täyttämään.

Vapaan Hansakaupungin Lyypekin pormestarit Yrjö Wullenwewer ja Markku Meyer olivat allekirjoittaneet paperin.

Melkein samaan aikaan sai Margareeta rouva kuningattarelta salaperäisen, kummallisen kirjeen, joka pääasiallisesti sisälsi, että vaikka hän suuresti haluaisi tavata rakasta Margareetaansa, niin hän kuitenkin varoittaa kreiviä tulemasta Ruotsiin, ennenkuin väli kuninkaan kanssa on selvinnyt.

Margareeta joutui epätoivoon ja päätti paikalla kirjoittaa veljelleen.

Mutta kreivi kielsi ja kirjoitti itse, että hänen heikko terveytensä estää häntä matkustamasta Ruotsiin; sensijaan pyysi hän kuninkaalta suostumusta päästä menemään Tallinnaan.

Viipurin ja Lyypekin välillä kiiti sillaikaa yhtämittaa kirjeitä. Kreivi oli äkkiä joutunut suureen kirjevaihtoon.

Mutta huolimatta jäistä ja pahoista ilmoista sai kuningas Kustaakin vihiä siitä, että jotakin oli tekeillä. Viisaana ja varovaisena, kuten aina, kirjoitti hän kreiville, valittaen, että sairaus pakoitti häntä hakemaan apua muualta. Samalla hän sentään varoitti häntä yhtymästä saksalaisten kapinallisuuksiin. Hän huomautti, että lyypekkiläisten velka oli maksettu, vaikka he vielä niskoittelivat eivätkä tahtoneet luopua oikeuksistaan, ja mainitsi pelkäävänsä, ettei lyypekkiläisillä sanansaattajilla, jotka olivat tulleet Suomeen, ollut hyvää mielessä. Vihdoin pyysi hän, ettei hänen lankonsa salaisi häneltä mitään.

Margareeta rouvakin lienee saanut vihiä asiasta, sillä hän riensi kreivin luo, heittäysi polvilleen hänen eteensä ja rukoili häntä luopumaan lyypekkiläisten vehkeistä.

Jos asiat olisivat olleet toisin, niin olisi kreivi heti työntänyt hänet luotaan, mutta nyt hän vaan kysyi, oliko Margareeta unohtanut kuningattaren kirjeen.

— Minun ei olisi pitänyt näyttää sitä sinulle… hän kirjoittaa asioista, joita ei hän tunne.

Kreivi asteli levottomana edestakaisin.

— Ihminen ei mielellään luovu sellaisista eduista, mutisi hän.

— Kustaa antaa sinulle vielä parempia; minä kirjoitan…

— Tahdon päästä riippumattomaksi! ja kreivi polki jalkansa maahan. — Riippumattomaksi hänestä ja… Kreivi iski silmänsä Margareetaan.

— Ja minusta, äänsi hän hiljaa ja nousi, lähteäkseen huoneesta.

— Sinä et anna minulle rauhaa!

— Minä menen nyt!

— Huomenna palataksesi?

— Ei, minä en palaa.

Ja Margareeta livahti ulos ovesta kuin varjo. Herra Pietari oli ollut metsästämässä. Kotiin palatessaan tapasi hän äitinsä vuoteen omana.

Mutta levottomuus ajoi hänet pian jalkeille. Ja seuraavana päivänä hän taas oli vakoilemassa herransa toimia.

Heti senjälkeen tuli kuningas Kustaalta kirje. Se sisälsi turvakirjeen Hojan kreiville; hän saisi 30 tai 40 hengen kanssa vapaasti ja vaaratta matkustaa Ruotsiin sekä sieltä esteettömästi takaisin Viipuriin.

Mutta samalla oli kuningas antanut luottamusmiehelleen Niilo Krabbelle käskyn salaa panna kuntoon muutamia laivoja ja pitää silmällä Hojan kreiviä, jottei hän matkustaisi muualle kuin Ruotsiin.

Mutta kreivi oli toiminut vikkelämmin. Hän oli jo edeltäkäsin antanut varustaa kolme laivaa ja sitte ilmoittanut Margareeta rouvalle seuraavana aamuna aikovansa jättää Suomen; hän saisi itse päättää, tahtooko hän jäädä Suomeen vai tulla mukaan.

Margareeta ei hetkeäkään epäillyt.

Aikaisemmin kuin kreivi itse oli hän jo lastensa kanssa kajuutassa, joka oli valmistettu häntä varten.

Matkan määränä oli Ruotsi, hän tiesi, hän tunsi sen ja hänen sydämensä sykki ilosta.

Hetkeksi astui kreivi kajuuttaan; Margareeta loi häneen iloisen, kiitollisen katseen, mutta hän ei ollut häntä huomaavinaan ja jätti paikalla laivan.

Hän matkusti edellimäisellä laivalla.

Ankkurit nostettiin, purjeet pullistuivat ja hyvällä tuulella alkoivat laivat kiitää eteenpäin.

Mutta Margareeta rouva istui pää poikansa olkapäätä vastaan; hän kertoi hänelle, ettei hän pitkiin aikoihin, ole ollut näin tyyni, näin onnellinen, nyt ovat varmaankin kaikki surut voitetut.

Matka kului pian. Niin usein kuin Pietari vaan saattoi jättää äitinsä, astui hän kannelle, tavallisesti ottaen velipuolensa mukaansa.

Kun vihdoin maata alkoi näkyä, ei Pietari tuntenut paikkoja.

Hän kyseli laivan miehistöltä, mutta sai vältteleviä vastauksia, äkkiä käsitti hän, että he olivat saaneet käskyn vaieta. Nyt eivät asiat mahtaneet olla oikein.

Mutta hän ei virkkanut äidilleen mitään, katseli vaan tarkasti ympärilleen.

Eräänä päivänä huomasi hän vastaisella puolella purjehtimassa useita laivoja, jotka näkyivät tulevan heidän laivojansa kohti.

Hänen päähänsä juolahti äkkiä, että ne mahtavat olla ruotsalaisia. Sentähden meni hän perämiehen luo ja sanoi:

— Ruotsalaiset saavat meidät kiinni.

— Ei ole hätää, olemme pian perillä.

Pietari kääntyi ja näki edessään lakean maan, mutta Ruotsia se ei ollut.

Hän jäi kannelle seisomaan.

Mutta Margareeta rouva oli palvelijoiltaan kuullut, että pian oltaisiin perillä. Sentähden hän kiireesti astui ulos kajuutasta.

— Sinä paha poika, kun et ilmoittanut minulle, että pian olemme perillä, puhui hän Pietarille, joka tuli häntä vastaan.

Pietari suuteli häntä.

— Rakas äitini!

— Mutta iloitse toki kanssani! sanoi Margareeta, luoden häneen säteilevät silmänsä.

Hän tarttui Pietarin käsivarteen ja he nousivat kannelle.

Pietari ei uskaltanut sanoa mitään, hän vaan katseli äitiään.

Hämmästyneenä silmäili Margareeta ympärilleen. Laivat likenivät hyvällä vauhdilla rantaa.

Pietari näki ruotsalaisten laivojen tulevan aivan likelle.

Äkkiä tunsi Margareeta rouva seudut.

— Tallinna! huudahti hän kalveten ja vaipui maahan. Pietari tuki häntä, mutta hän ei näyttänyt heräävän. Palvelijattaret rupesivat sitte vaalimaan häntä ja Pietari jäi kannelle.

Laivat laskivat maihin.

Viiden minuutin perästä olivat ruotsalaisetkin rannassa.

Pietari näki kapteenin rientävän maihin ja heti lähtevän puhuttelemaan Hojan kreiviä.

Hän oli vielä laivallaan eikä erityisesti näyttänyt haluavan tavata ruotsalaisia.

Ruotsalainen riensi hänen luokseen ja pian olivat he vilkkaassa keskustelussa.

— Se on herra Niilo Krabbe, huomautti muuan merimies.

Pietari ei hetkeksikään heittänyt heitä näkyvistään.

Niilo herra pyysi todellakin kreiviä palaamaan Ruotsiin kanssaan.

Pietari ajatteli äitiään ja rukoili hiljaa itsekseen, että hän onnistuisi.

Mutta kreivi pysyi järkähtämättömänä.

Molemmat kävivät kovaa taistelua.

Hetkisen ajan näytti ratkaisu epävarmalta; kreivi seisoi pää alas painuneena… nähtävästi hän punnitsi ja laski, mikä olisi edullisinta.

Niilo Krabbe pyysi häntä pyytämistään.

Pietarin sydän sykki kiivaasti.

Äkkiä nosti kreivi päänsä ja huitasi ympärilleen molemmin käsin.

Krabbe yritti taas puhua.

Mutta kreivi ei tahtonut kuunnella. Hän ojensihe suoraksi ja viittasi ruotsalaista lähtemään.

Niilo Krabbe kohautti olkapäitään ja läksi.

Silloin raukesi toivo nuorukaisen rinnassa ja raskain mielin meni hän äitinsä luo.

Äiti lankesi hänen syliinsä ja he itkivät molemmat.

— Minä lähden, kun hän tulee tänne, kuiskasi Pietari.

— Tee niin, kultani; anna minun kahdenkesken puhutella häntä.

Mutta kreivi ei tullut.

Hän lähetti sanan, että hänen paikalla täytyy jatkaa matkaa. Kreivittärelle oli valmistettu asunto ja se odotti.

— En enään koskaan näe häntä, vaikeroi Margareeta. Hänelle oli valmistettu kaunis asunto ja hän sai runsaasti palvelijoita.

Heti kun Pietari oli saattanut hänet hänen huoneisiinsa, palasi hän laivoille ja kysyi päällikköä.

Hänelle osoitettiin päällikön hytti.

Pietari riensi sinne ja tunsi paikalla päällikön samaksi mieheksi, joka oli puhutellut hänen isäpuoltaan.

— Oletteko herra Niilo Krabbe? kysyi hän kunnioittaen.

— Kyllä; mutta kuka sinä sitte olet?

— Pietari Brahe, vastasi poika.

— Vai niin! Vanha merikarhu sieppasi lakin päästään. — Niin, tämän matkan olisimme voineet heittää tekemättä.

— Me emme tiedä, minne hän on lähtenyt.

— Ettekö? Tietysti lyypekkiläisten laumaan. Kun Sture livahti heidän käsistään, niin hankkivat he Hojan kreivin sijaan.

— Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?

— Tulkaa mukaan Ruotsiin.

— Tahtoisin kyllä, mutta en voi jättää äitiäni.

— Ottakaa hänet mukaanne; kuningas ilostuisi siitä enemmän kuin jos kuljettaisin kotiin hänen kavalan lankonsa.

— Äidilleni ei pidä sitä edes ehdottaa; hän on epätoivoissaan. Sanokaa terveisiä enolleni.

— Niitä kyllä menee.

— Sanokaa hänelle, että minä kerran vielä olen tuottava kunniaa isäni muistolle… minun sydämeni on ruotsalainen.

— Kuningas tulee siitä ilostumaan.

— Pyytäkää häntä antamaan anteeksi äiti raukalleni. Hän horjuu niiden välillä, joita hänen sydämensä rakastaa.

— Mutta kuinka hänen sydämensä on voinut kiintyä tuollaiseen!

— Hojan kreivi pettää sekä häntä että Ruotsia, lausui nuorukainen.

— Ja äitinne rakastaa häntä kuitenkin.

— Sitä ei hän koskaan lakkaa tekemästä,

— Kuka ymmärtää naisia?

— Tiedän, että hän on väärässä, sanoi poika, — mutta rakastan häntä silti yhtä paljon. Se kai kuuluu rakkauden luontoon.

— Ehkä! Niilo Krabbe loi häneen hämmästyneen katseen.

— Niin, te sanotte siis terveisiä kuninkaalle?

— Kyllä minä puhun teidän puolestanne. Merimiehen karkea koura pusersi nuorukaisen melkein naisellisen hienoa kättä. Heidän sydämensä ymmärsivät toisensa.

Mutta rientäessään kaupunkiin päin, täytyi Pietarin tuontuostakin pyyhkiä silmiään. Äidin ei pitänyt saada tietää tästä mitään.

Ja siitä lähtien vietti Margareeta rouva surullista elämää. Hänen ainoana ravintonaan olivat uutiset, jotka hän sai mieheltään.

Matkalta oli kreivi kirjoittanut kuninkaalle, että hän jo v. 1529 oli sitoutunut itse saapumaan Lyypekkiin 30 hevosella, jollei kaupunki määräajalla olisi saanut maksoaan, sekä viipymään siellä, kunnes kaikki olisi maksettu. Ja koskei tämä ollut tapahtunut, niin oli Lyypekki ankarasti vaatinut häneltä tuota samaa velkaa ja kunniallisena miehenä katsoi hän velvollisuudekseen täyttää lupauksensa. Tallinnaan oli hän jättänyt emäntänsä ja molemmat poikansa.

Tämä kirje lähetettiin kuninkaalle.

Hojan kreivi oli hankkinut turvakirjeen, joka oikeutti hänelle matkan Liivinmaan ja Preussin kautta Lyypekkiin.

Turhaan koetti Liivinmaan ritarimestari neuvoa häntä luopumaan aikeistaan. Hän tarjosi hänelle varman turvan ja vapaan ylläpidon, jopa lupasi sovittaa hänen ja Ruotsin kuninkaan välin.

Mutta kreivi ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan; hän läksi Liivinmaalta suoraa tietä Lyypekkiin.

Siellä häntä jo odotettiin ja vastaanotto oli sangen juhlallinen.

Koko kaupunki oli liikkeellä ja kaikki tahtoivat hänet nähdä.

Soittona soivat kunnianosoitukset kreivin korvissa. Hän painoi kannukset hevosen kylkiin, jotta se alkoi hyppiä pystyyn, ja ohjatessaan tulista ratsua, kumarteli hän kaikille tahoille ja kuunteli mielihyvällä lausuntoja, joita sateli hänen ympärillään:

— Kuinka hän on kaunis!

— Komea herra!

— Toista kuin tuo tyttömäinen Sture!

— Tuleekin saamaan aikaan enemmän kuin hän! Juuri sellaisesta kreivi piti. Kuninkaallinen kunnioitus soveltui paremmin hänelle kuin Kustaa Eerikinpojalle.

Hänen kunniakseen pantiin toimeen juhlia ja kaupungin porvarit riemuitsivat, sillä nyt olivat he tavanneet soveliaan miehen.

Hän lupasi juhlallisesti täyttää kaikki heidän toivomuksensa, vieläpä enemmänkin.

Kun Kustaa sai tietää, että hänen lankonsa oli paennut, antoi hän heti käskyn että Viipuri ja Savonlinna ovat piiritettävät ja valloitettavat.

Joulun aikaan kirjoitti kuningas sisarelleen, pyytäen häntä palaamaan isiensä maalle ja ottamaan haltuunsa perintönsä ja omaisuutensa; hän vakuutti rakastavansa häntä veljellisellä rakkaudella ja ainoastaan tahtovansa auttaa ja lohduttaa häntä.

Lopuksi ilmoitti hän, että hänen kuningattarensa joulukuun 13 p:nä oli synnyttänyt hänelle pojan, joka pyhässä kasteessa oli saanut nimen Eerik.

Margareeta raukka olisi kyllä tahtonut lähteä, mutta jos kreivi sitte mahdollisesti tulisi Tallinnaan käymään, niin eihän hänen sopinut olla poissa! Eikä kuningas ollut maininnut mitään hänen ja Hojan kreivin pojista, ehkä ankara kuningas ulottaisi vihansa isästä lapsiin… Margareeta ei olisi uskaltanut ottaa heitä mukaansa, eikä hän voinut erota heistä… Hänen täytyi siis jäädä Tallinnaan, kunnes saisi ratkaistuksi, miten tehdä.

Mutta hän ei koskaan saanut sitä ratkaistuksi. Kuolema sen ratkaisi, lopettaen hänen surullisen elämänsä.

Hänet haudattiin P. Olavin kirkkoon, pääalttarin eteen, Tallinnassa v. 1537.

Kuningas lähetti paikalla noutamaan nuorta Pietari Brahea ja antoi hänen perintönsä hänen haltuunsa.

Hojan kreivin pojat saivat jäädä ulkomaille.

Kaksi kertaa koetti Kustaa sopia Lyypekin kanssa. Hän oli kokenut sotaonnen vaihtelevaisuutta ja tarttui miekkaan ainoastaan hätätilassa.

Hän kääntyi appensa puoleen, pyytäen häntä nostamaan kysymyksen Ruotsin ja Lyypekin välisistä riidoista sekä koettamaan sovittaa ne. Lyypekkikin suostui ottamaan herttuan riidanratkaisijaksi.

Tiedämme jo, että herttua Maunu, niinkuin monet muut saksalaiset ruhtinaat näihin aikoihin, velkamiehenä oli riippuvainen kaupungeista; hän koetti sentähden niin paljon kuin suinkin katsoa niiden etua ja teki nyt, luultavasti lyypekkiläisten avulla, ehdotuksen, että Ruotsin kuningas heti päästäisi vapaiksi ne lyypekkiläisten laivat ja tavarat, jotka hän oli pannut takavarikkoon.

Sensijaan olisi Lyypekki oikeutettu pitämään takavarikossa Ruotsin kuninkaan ja hänen alamaistensa tavarat, kunnes Kustaa olisi lähettänyt valtuutettunsa tekemään kaupungin kanssa lopullisen ja selvän suorituksen.

Mutta silloin alkoi vaasalainen veri kiehua. Tämä oli toki liikaa; kuningas hylkäsi koko ehdotuksen.

Hän oli jo monta monituista kertaa suurilla kustannuksilla lähettänyt Lyypekkiin sekä kreivejä, ritareja että palvelijoita, ja lyypekkiläiset vaan uhkasivat ja pöyhkeilivät. Tällä kertaa saisi Lyypekki toimittaa lähettiläänsä Ruotsiin ja heidän läsnäollessaan olisivat laskut tarkastettavat, jotta rettelöt kerrankin loppuisivat.

Kustaa päätti, ettei hän enään lähetä ketään Lyypekkiin. Ja Lyypekki päätti olla lähettämättä miehiään Ruotsiin. Silloin tarjoutui Tanska välittäjäksi. Lyypekki vastasi toimittamalla kaikkiin Hansakaupunkeihin avoimia kirjeitä, joissa kiellettiin lähettämästä Ruotsiin tavaroita, olkoot ne mitä laatua tahansa.

Samaten lähettivät lyypekkiläiset vesille useita kaappareja.

Muuan kaappari, jossa oli kolmekymmentä miestä, purjehti Suomenlahteen ja otti siellä haltuunsa ruotsalaisen laivan, joka kuljetti kaikellaista hyvää tavaraa; sen miehistönä oli kymmenkunta henkeä, se tuli Turusta ja aikoi Tukholmaan.

Syntyi kiivas ottelu, mutta enemmistö pääsi voitolle. Ainoastaan kaksi ruotsalaista jäi henkiin, muut kaikki surmattiin.

Vastatuuli esti laivaa heti purjehtimasta Lyypekkiin saaliinensa; sen täytyi lähteä likeisimpään satamaan ja siellä odottaa muutamia päiviä.

Päivällä saivat vangit vapaasti liikkua kannella, ainoastaan kolme miestä oli heitä vartioimassa, mutta yöksi heidät pantiin kahleisiin sekä käsistä että jaloista.

Kerran yöllä saivat he päähänsä tuuman.

Eräänä päivänä päivällistunnilla, kun kaikki olivat kannen alla aterioimassa ja ainoastaan kaksi miestä toimitti vartianvirkaa, antoi toinen ruotsalaisista (Niilo Eskilinpoika) merkin onnettomuuskumppanillensa, ja juuri kun vartiat kumartuivat vastatusten, karkasivat he heidän kimppuunsa, musersivat melkein silmänräpäyksessä käsipuukolla heidän päänsä ja riensivät sitte luukulle. Kannella sen vieressä oli joukko suuria, irtonaisia kiviä; ne he nostivat luukun päälle. Kannen allapa syntyi elämä!

Mutta miehistö ei saanut luukkua auki ja pian alkoivat he rukoilla armoa.

Yksi kerrallaan pääsivät he nyt sieltä ylös ja jokainen pantiin rautoihin.

Seuraavana päivänä puhalsi raikas, suotuisa tuuli. Silloin nostivat he keulapurjeen, mutta isoa purjetta eivät he saaneet nousemaan; omaa laivaansa kuljettivat he hinaten ja pääsivät siten Tukholmaan.

Kuninkaan käsiin jätettiin nyt 24 vankia sekä joukko petollisia kirjeitä, joita oli löydetty lyypekkiläiseltä laivalta.

Vankeja kohtasi ankara tuomio: jokainen heistä surmattiin.

Mutta Niilo Eskilinpoika ja hänen toverinsa saivat uhkarohkeasta teostaan kuninkaallisen palkinnon.

Vuosi 1534 alkoi pahoilla enteillä. Sodan liekit jo melkein leimusivat, keskustelut eivät vieneet mihinkään tuloksiin, kaikkialla valmisteltiin salajuonia ja varustuksia suurta, ratkaisevaa taistelua varten Hansakaupunkien ja kolmen pohjoisen valtakunnan välillä.

Vielä kerran oli sota alkava Kristian II, Lyypekin pahimman vihollisen nimessä. Kreivi Kristofer Oldenburgilainen, entisen kuninkaan pikkuserkku, alkoi sodan. Siitä syystä sai sota kreivitaistelun nimen.

Kristofer oli sodassa kokenut ja rohkea mies sekä luterilaisen opin harras ystävä, mutta köyhä, sentähden että hänen vanhemmat veljensä olivat saaneet haltuunsa kreivikunnan.

Salaa neuvoteltuaan Wullenwewerin ja Meyerin kanssa, tuli hän Lyypekkiin ja pyysi apua, auttaakseen sukulaisensa, kuningas Kristianin, takaisin Tanskan valtaistuimelle.

Hänen pyyntöönsä suostuttiin. Tarkoitus oli, että hänen nimensä, arvonsa ja hänen luterilaisuus-harrastuksensa sekä erittäinkin hänen aikomuksensa Kristian II asettamisesta valtaistuimelle, saisivat sodan näyttämään oikeuden nimessä aletulta taistelulta. Senkautta luulivat lyypekkiläiset voittavansa Tanskan rahvaan ja porvariston puolelleen. Sotaväkeä ryhdyttiin jo värväämään.

Pian johti Kristofer 4,000 suuruista jalkaväkijoukkoa ja 600 ratsumiestä.

Hän marssi Holsteiniin, valloitti useita linnoja ja kaupunkeja, otti paloveroa luostareilta ja poltti kyliä.

Prinssi Kristian lähetti heti sanan Tanskan valtakunnan neuvostolle ja pyysi pikaista apua.

Itse ilmoitti hän Ruotsin kuninkaalle olevansa suuressa hädässä.

Tanskan neuvosto lähetti kaiken sotaväkensä Köpenhaminasta ja Malmöstä.

Piispat ja aateli lähettivät palvelijansa ja hovimiehensä hänen avukseen.

Kustaa pelkäsi menettävänsä Ölannin ja kutsui Kalmariin Länsigötlannin ja Uplannin rälssin.

Arvid Trolle nimitettiin laivaston päälliköksi ja 10 sotalaivaa lähetettiin ahdistamaan Lyypekin laivoja ja kaappareja Tallinnan vesillä.

Silloin marssi Kristofer kiireesti takaisin Travemündeen, astui sotajoukkoineen kahteenkymmeneenkolmeen sotalaivaan ja purjehti Juutinraumaan.

Tämä rohkea ja äkillinen asiain käänne pani kaikki hämmästyksiin.

Se oli sekä Tanskalle että Ruotsille yhtä odottamaton.

Ei ollut sotaväkeä puolustukseen. Suurin osa sotamiehiä oli lähetetty Holsteiniin, laivasto ei ollut kunnossa ja ruotsalaiset sotalaivat ajoivat paraikaa takaa vihollista Tallinnan vesillä.

Kreivi Kristofer astui maihin Seelannilla. Wullenwewer ja Meyer seurasivat häntä.

Myöskin Kustaa Trolle oli mukana, Berendt von Melen tahtoi vielä kerran koettaa onneaan ja Hojan kreivi aikoi täällä luoda itselleen loistavan maineen.

Heidän matkansa määränä oli Roskilden kaupunki.

Siellä Kristofer, Kristian II puolesta otti vastaan uskollisuusvalan porvaristolta. Hiippakunnan antoi hän Kustaa Trollelle, ryösteli aateliston taloja ja kutsui rahvaan kokoon Kögeen.

Kansaa tuli paljon ja hän piti heille parvekkeelta puheen.

Hän lupasi hankkia heille takaisin ne vapaudet, joita he Kristianin aikana olivat nauttineet ja jotka herrat heiltä olivat ryöstäneet. Sitte hän selitti, että hän on tullut auttamaan Kristiania vankeudesta ja asettamaan hänet takaisin valtaistuimelle. Tämän kuultuaan tekivät talonpojat mielellään uskollisuusvalan kreivi Kristoferille ja lupasivat auttaa häntä niin paljon kuin suinkin taitaisivat.

Porvaristokin yhtyi nyt liikkeeseen; he valloittivat Stegen linnan Möenillä, polttivat sen, tappoivat linnanpäällikön ja ottivat vangiksi useita aatelisia.

Malmössä oli pormestari raatimiesten avulla viekkaudella ottanut vangiksi linnanpäällikön sekä valloittanut ja hävittänyt linnan.

Kaksi tanskalaista herraa oli, tietämättä mitään tapahtumista, tullut samaan aikaan sinne, mutta raivostuneet talonpojat ottivat heidät kiinni majatalosta ja veivät heidät vankeuteen.

Monta aatelispoikaa, jotka kävivät kaupungin koulua, otettiin kiinni ja vangittiin.

Useat aatelismiehet Norjasta ja Skånesta, jotka olivat matkalla Köpenhaminaan, joutuivat saman kohtalon alaisiksi.

Kymmenen vuoden epäinhimillisen sorron synnyttämä suuttumus ja viha puhkesi nyt valloilleen.

Hädässään kirjoittivat Tanskan valtakunnan neuvosherrat kuningas Kustaalle ja pyysivät apua.

Hänen lankonsa Holsteinin herttua pyysi niinikään hänen apuaan ja kuningatar rukoili häntä suostumaan.

Heinäkuun alussa marssi 700 ratsumiestä ja neljä fennikaa sotamiehiä, hyvin varustettuina, alas Skåneen päin.

Ruotsalainen laivasto sai vihollisen laivat ajetuiksi Tallinnan satamaan, jossa niitä niin pommitettiin, että ne suurimmaksi osaksi joutuivat häviön omiksi, sitte se purjehti Kalmarin salmeen, otti siellä useita laivoja ja likeni Juutinraumaa.

Kustaa kirjoitti melkein kaikille tanskalaisille maakunnille varoittavia kirjeitä, joissa hän kehoitti niitä pysymään esivallalle uskollisina ja miehuullisesti puolustautumaan uhkaavaa vihollista vastaan.

Hän puolestaan lupasi auttaa tanskalaisia kaikin voimin. Vihdoin neuvoi hän heitä valitsemaan herttua Kristianin kuninkaaksi, koska he nyt tarvitsivat kokemusta ja viisasta hallitsijaa. Mutta hän kirjoitti myöskin useille valtakunnan herroille, kehoittaen heitä kohtelemaan alamaisiaan ja rahvasta niin, että se todella voisi pysyä heille kuuliaisena.

Lankoansa kehoitti hän lähettämään Kalmariin luotettavan miehen noutamaan "melkoista rahasummaa", jonka hän oli ottanut mukaansa auttaakseen lankoaan.

Kristoferin lähdettyä Seelantiin oli herttua Kristian vähällä vaivalla voittanut sen pienen voiman, jonka Kristofer oli jättänyt jälkeensä, polttanut useita laivoja ja tehnyt rynnäkön Lyypekkiä vastaan.

Leirissä Lyypekin edustalla sai hän tiedon, että hänet on valittu kuninkaaksi.

Hän heitti silloin paikalla pääkomennon Juhana Rantzowille ja läksi Juutinmaalle, jossa otti vastaan kansan uskollisuusvalan.

Sillaikaa oli kreivi Kristofer Tanskassa valloittanut linnan toisensa perästä ja ottanut haltuunsa niiden maat.

Kun piispa Rönnow rohkaisi Köpenhaminan porvareja miehekkäästi vastustamaan vihollista, vimmastui porvaristo hänen puheestaan siihen määrään, että hän töin tuskin pelasti henkensä.

Heinäkuun 16 p:nä saapui Kristofer loistavan seurueen kanssa Köpenhaminaan. Kaikkialla vannoi porvaristo ja rahvas hänelle kuningas Kristianin sijaisena uskollisuutta ja kuuliaisuutta.

Ja kaikkialla nousivat porvarit ja talonpojat. He valloittivat linnan toisensa perästä ja pakoittivat päälliköt vannomaan uskollisuusvalan kuningas Kristianille.

Rahvas ja ylhäisö nousivat toisiansa vastaan. Aateliston ylpeys ja sydämetön kovuus oli synnyttänyt hehkuvan vihan sorrettujen rintoihin. Laumottain läksivät talonpojat liikkeelle, karkasivat aateliston kimppuun ja ryöstivät ja polttivat heidän kartanojaan ja tiluksiaan. Jokaista aatelismiestä katsottiin pahaksi, joka piti poistettaman.

— Susi on tapettava, niin ei tule penikoita, sanottiin.

Aatelisnaiset pukeutuivat talonpoikaisiin pukuihin ja pakenivat kaukaisille seuduille, siellä toivoen saavansa elää tuntemattomina.

Useat ritarit vannoivat Kristoferille uskollisuutta pelastaakseen henkensä.

Kun Seelannista ja muilta Tanskan saarilta alkoi kuulua tällaisia uutisia, niin pitivät Skånen aateliset kokouksen, jossa päätettiin, että he pelastaakseen henkensä ja omaisuutensa lähettäisivät Köpenhaminaan neljä miestä joukostaan ritariston ja koko Skånen aateliston puolesta tekemään kuningas Kristianille ja kreivi Kristoferille kuuliaisuus- ja uskollisuusvalan, jonka vahvistukseksi he antoivat avoimen valtakirjansa ja sinettinsä.

Silloin matkusti Kristofer itse Skåneen ja otti kuningas Kristianin puolesta vastaan uuden uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan koko maalta.

Ruotsin sotajoukko oli jo päässyt Vä'hen ja laivasto oli Hanön luona, kun Tanskan valtakunnan neuvosherroilta tuli ystävällinen pyyntö, että sotajoukot vetäytyisivät takaisin, koska koko maa kreivi Kristoferin kautta oli vannonut uskollisuutta Kristian II:lle.

Tiedämme, että Kristian herttua taas oli tunnustettu kuninkaaksi Juutinmaalla; yleinen kauhistus oli pakoittanut ihmiset yksimielisyyteen ja sentähden oli piispojenkin täytynyt suostua edistämään herttuan vaalia.

Mutta täälläkin syntyi kapinallisia liikkeitä ja ensinnä leimahti liekki Fyenillä.

Aateliston taloja ryöstettiin ja poltettiin, herroja tapettiin ja pahoitettiin tunnustamaan Kristian II. Linnoja valloitettiin sekä äkkiarvaamatta että väkirynnäköllä ja koko saari pakoitettiin tekemään uskollisuusvalan kreivi Kristoferille.

Aalborgin likeisyyteen majoittui 6,000 päättäväistä, rohkeaa talonpoikaa.

Heitä vastaan läksi kokoontuneen aateliston joukko, 300 miestä, raskaissa sotapuvuissa.

Nuo korkeat herrat, jotka kohtelivat talonpoikiaan juhtien lailla, eivät paljonkaan välittäneet suuresta talonpoikaisjoukosta; mutta se joka äärimmilleen ärsyttää juhtaa älköön hämmästykö, jos se kostaa, uhkaamalla kiduttajansa henkeä.

Talonpojat tähtäsivät keihäänsä ja nuolensa herrojen hevosiin ja kun ne olivat tapetut, joutuivat herrat kömpelöine, raskaine varustuksineen pian heidän käsiinsä. Suuri loukko ritareja ja aatelisia joko tapettiin tai joutui vangiksi. Ainoastaan harvat pääsivät pakoon.

Koko Viborgin hiippakunta ja suurin osa niemimaata meni Kristoferin puolelle.

Hädissään kirjoitti nyt herttua Kristian uudestaan langolleen, pyytäen häntä armahtamaan suurta hätäänsä ja muistamaan sitä liittoa, jonka hän teki Tanskan neuvoston kanssa, sekä väellään valloittamaan Hallannin ja Skånen Tanskalle.

Ruhtinaallisen kunniansa ja arvonsa nimessä lupasi herttua aina kuolemaan saakka pysyä Kustaan hyvänä veljenä, joka ei petä missään hädässä tai tuskassa.

Eikä tee liittoja eikä sopimuksia Lyypekin tai sen ystävien kanssa ilman Kustaan suostumusta.

Kustaa puolestaan lupasi hänelle voimakasta apua ja lainasi hänelle "sangen suuren summan hopearahaa". Sitte nostatti hän koko sotajoukkonsa, mutta ennenkuin hän marssitti sen rajan yli, tahtoi hän odottaa niitä 2,000 sotamiestä, jotka herttua oli luvannut lähettää Juutinmaalta. Tätä lisäjoukkoa ei kuitenkaan kuulunut ja myöhään syksyllä läksi ruotsalainen sotajoukko liikkeelle.

Johtajana oli Juhana Turenpoika ja hänen rinnallaan Ruotsin uljaimmat ritarit ja kokeneimmat soturit.

Tunnemme heistä jo useimmat. He olivat: herrat Lauri Siggenpoika, Holger Kaarlenpoika, Birger Niilonpoika, Pietari Olavinpoika, Kaarlo Eerikinpoika, Maunu Juhananpoika, Ture Arvinpoika ja Kustaa Stenbock, jotka kaikki kuuluivat maan etevimpiin aatelissukuihin. Pekka Svenske, Lauri Eerikinpoika ja Jaakko Bagge olivat myöskin mukana.

Ratsuväkeä oli 2,000 miestä, jalkaväkeä kuusi fennikaa, noin 3,000 miestä.

Mutta kuningas huomautti, ettei kaikkia huolia saisi työntää Juhana Turenpojan niskoille, vaikka hän olikin ylipäällikkö, vaan päällikköjen piti neuvotella keskenään. Sitte kehoitti hän heitä varovaisuuteen, heidän tuli kohdella kansaa ystävällisesti eikä harjoittaa väkivaltaa ja vallattomuutta.

Hirveän ilman vallitessa marssi ruotsalainen joukko Hallantiin. Satoi ja myrsky raivosi niin, että tiet olivat kamalassa epäkunnossa.

Mutta vihdoin päästiin sentään Halmstadiin.

Vanhemmat äänestivät pakkosopimusta, nuoremmat rynnäkköä.

Kaksi hyökkäystä lyötiin takaisin. Naiset ja lapsetkin ottivat osaa taisteluun; he kantoivat kiviä, joita viskeltiin piirittäjien päälle. Miehet ampuivat ja heittelivät tulikuulia ja toinen rynnäkkö torjuttiin yhtä suurella miehuullisuudella kuin ensimäinenkin.

Silloin päätti Juhana Turenpoika heittää kaupungin piirityksen kunnes muu osa maata olisi valloitettu, ehkä se silloin antautuisi helpommin.

Mutta kun kaupunkilaiset tämän huomasivat, rupesivat he valleilla veisaamaan ilolauluja.

Ruotsalaiset luulivat sitä pilkanteoksi ja pyysivät vimmastuneina saada tehdä kolmannen rynnäkön.

Herra Juhana suostuikin.

Mutta tätä myrskyä eivät porvarit uskaltaneet odottaa; portit avautuivat ja ruotsalaiset miehittivät kaupungin, joka paikalla sitoutui tunnustamaan Kristian III hallitsijaksi. Jaakko Bagge tuli kaupungin päälliköksi.

Juhana Turenpoika marssi nyt Varbergiin ja käski linnan antautua.

Sen komento oli uskottu tanskalaiselle raatiherralle, joka heti vastasi Turenpojan kehoitukseen tekemällä ankaran hyökkäyksen; mutta häntä kohtasi miehuullinen vastarinta ja kadotettuaan paljon väkeä, täytyi hänen vetäytyä takaisin kaupunkiin. Kaikki satamassa olevat laivat poltettiin ja Juhana herra jatkoi piiritystä suurilla murtokoneilla.

Kristofer oli sillaikaa ollut Hallannissa, mutta saatuaan tietää, että ruotsalaisten sotavoima oli valloittanut Halmstadin ja polttanut Laholmin, piiritti Varbergia ja uhkasi Skånea, lähetti hän sinne kiireesti niin paljon väkeä kuin suinkin taisi luovuttaa Seelannista.

Lyypekistä saapui Meyer, tuoden muassaan neljä fennikaa sotamiehiä.

Hojan kreivi toi viisi fennikaa ja joukon ratsuväkeä.

Pormestari Yrjö Mynster Malmöstä toi kolme fennikaa ratsuväkeä mainitusta kaupungista ja Landskronasta.

Engelholmista marssitti Hojan kreivi kolmetoista fennikaa sotaväkeä Halmstadia vastaan.

Kolme kertaa lähetti hän torvensoittajansa vaatimaan, että kaupunki antautuisi.

Bagge antoi ylpeän vastauksen, kutsui kreiviä kavaltajaksi, uhkasi torvensoittajan henkeä ja varoitti häntä tulemasta takaisin neljättä kertaa.

— Sitä kurjaa olentoa, joka pilkkaa minua, Hojan kreiviä! Ja kreivi antoi paikalla käskyn tehdä hyökkäyksen.

— Minäpä kohtelen sinua ansiosi mukaan! tuumaili Bagge ja käski ladata muutamia vanhoja tykkejä, jotka heti ampuessa räjähtivät.

— Hahhahah! Voitto on meidän! huusi kreivi ja komensi paikalla rynnäkköön.

Sotamiehet karkasivat silloin kiivaasti, varovaisuutta ajattelematta, valleille.

Sitä juuri oli Bagge tarkoittanutkin ja nyt pani hän kaikki tykit, sekä pienet että suuret, paukkumaan. Seuraukset näkyivät piankin.

Savun hajaannuttua oli kaikkialla silvotuita ihmisruumiita ja veri vuosi virtoina.

Silloin alkoi linnoituksen sisäpuolelta nousta ilohuutoja.

Siihen aikaan käytiin sotaa pontevasti, ilman juonia ja keinottelua, sotaretket olivat lyhyet, mutta ratkaisevat, tahdottiin kokea taistelua ja ennen kaikkea nähdä verta.

Baggen taistellessa miehistönsä etunenässä ammuttiin kuula hänen lävitsensä; mutta hän ei silti poikennut taistelukentältä, vaan kehoitti yhä joukkojansa miehuullisuuteen, itse ollen heille hyvänä esimerkkinä.

Kärsittyään suuren mieshukan ja vielä suuremman häpeän, täytyi Hojan kreivin vetäytyä takaisin.

Mutta kun hän sai sanoman, että Juhana Turenpoika ruotsalaisine joukkoineen on tulossa Varbergista, antoi hän kiireesti hajoittaa leirinsä ja marssi pois Skånen kautta.

Juhana Turenpoika oli Varbergin linnanpäällikön Ulfstandin kanssa tehnyt aselevon pääsiäiseen asti ja marssi nyt kreivin perässä niin reippaasti, että melkein voi sanoa hänen ajaneen vihollista edellänsä. Hän sai retkellään paljon miehiä vangiksi ja tuotti viholliselle suurta tappiota.

Nyt kohtasi urheaa päällikköä odottamaton ilo.

Engelholmin pohjoispuolella yhtyi Ruotsin joukkoihin Skånen ritaristosta ja aatelistosta 500 hyvin varustettua miestä ratsain, täysissä aseissa.

Kuultuaan että onni oli seurannut ruotsalaisten aseita, olivat he päättäneet Vä'ssa sanoa irti kreivi Kristoferille tekemänsä uskollisuusvalan, varsinkin kun he luulivat huomanneensa, että kreivi epäluulolla ja karsain silmin katseli aatelistoa.

Vihollinen kokosi nyt kaikki voimansa Helsingborgiin, jonka linnanpäällikkönä oli tanskalainen valtiomarsalkka Tyke Krabbe ja jonka linnaa pidettiin miltei voittamattomana.

Linna oli kummulla kaupungin ulkopuolella. Se oli suuri, mahtava rakennusryhmä, jota muurit, kehänteet, haudat ja tornit joka taholta ympäröivät, joten sitä siihen aikaan pidettiin valloittamattomana.

Ruotsalainen sotajoukko asettui kaupungin ulkopuolella oleville ylängöille ja vuorille.

Molempien sotajoukkojen päälliköt neuvottelivat keskenään. He tiesivät ja näkivät, että linna hallitsi kaupunkia, mutta kenen ystävä tai vihollinen oli Tyke Krabbe? Sitä ei kukaan tietänyt.

Pahinta kaikesta oli, ettei hän sitä itsekään tietänyt.

Tyke Krabbe oli — niinkuin moni muu — vannonut uskollisuutta kreivi Kristoferille eikä hän tahtonut rikkoa valaansa, mutta ei hän myöskään tahtonut totella vieraan herran käskyjä! Mitä tehdä?

Jos lyypekkiläiset voittavat, niin joutuu hän surman omaksi, jollei ole avannut heille linnan portteja.

Tyke herra sai kokea, ettei ole helppo palvella kahta herraa.

Ruotsin sotajoukko ja Skånen aatelisto hyökkäsivät nyt kaupunkia vastaan.

Edellä marssi ratsuväki kahdessa suuressa joukossa.

Toinen karkasi suoraan vihollista vastaan, toinen sytytteli kaupungin taloja tuleen.

Tyke herra, joka oli kahden vaiheilla, seurasi heitä suurella tarkkuudella.

Kenen puolelle asettua?

Hän tiesi, että hänen tykkinsä mahtavasti tulisivat vaikuttamaan asiain kulkuun.

Sillaikaa paloi kaupunki ja ihmishenkiä meni hukkaan, niinkuin sodassa aina käy, mutta mille puolelle Tyke herran tuli asettua?

Päätös on tehtävä! Kas vaan! Ratsuväen jälkeen on jalkaväki rynnännyt esiin lippuineen, sitä on mahdoton vastustaa, se lyö maahan kaikki mitä eteen sattuu.

— Oivallista väkeä! sanoo Tyke ja hänen jalkansa alkaa jo siirtyä toisen herran puolelle.

Nyt on vihollinen pantu ahdinkoon!

— Olkoon menneeksi! huudahti herra Tyke Krabbe, — enhän minä ole mikään ruotsalaisystävä, mutta näyttää siltä kuin voitto kallistuisi ruotsalaisten puolelle, ja sentähden tahdon minä auttaa heitä. Sitä he varmaan eivät odota!

Ja sitte käski hän tähdätä kaikki tykit keskelle lyypekkiläisten taajaa joukkoa.

Syntyi hirveä pelästys. Kaikki jotka suinkin taisivat, karkasivat veneisiin.

Ne täyttyivät pian ylen täyteen ja hukkuivat.

Voittoisa ruotsalainen sotajoukko ajoi, eteenpäin rynnätessään, suuren määrän vihollisia veteen.

Markku Meyer ja monet muut lyypekkiläiset päälliköt sekä 1,500 sotamiestä, pakenivat luostariin, rukoilivat armoa ja antautuivat väkineen päivineen vangiksi.

Tämä merkillinen tappelu oli tammikuussa kahdentenakymmenentenä joulupäivänä v. 1535.

Kustaa kuningas otti tuhat miestä vangituista sotureista palvelukseensa. Ensi kuukauden saivat he palvella lunnaittensa korvaukseksi, sittemmin saivat he kuukauspalkan.

Helsingborgista läksi Ruotsin joukko Lundiin, piiritti ja valloitti kaupungin.

Herra Juhana Turenpoika kutsui sinne kokoon Skånen maan väestön ja otti siltä kuningas Kustaan nimessä Kristian III puolesta uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan.

Osa sotajoukosta läksi nyt Malmöhön, ryösti eräästä Lyypekin pormestarien laivasta 300 nautaeläintä ja poltti laivan.

Toinen osa sotajoukosta piiritti samaan aikaan Landskronan.

Mutta sitte palasivat molemmat joukot takaisin Lundiin, koska sekä Karlskrona että Malmö olivat vaikeat valloittaa niinkauvan kuin meri oli sulana.

Ruotsalaiset ja tanskalaiset herrat olivat joutuneet riitaan etevimmästä vangistaan Markku Meyeristä. Juhana Turenpoika ja Lauri Siggenpoika väittivät, että hän on lähetettävä Ruotsin kuninkaan luo, koska kerran ruotsalaiset ovat ottaneet hänet vangiksi.

Kuningas kirjoitti itse Tanskan valtakunnan neuvostolle Skånessa, että hän tahtoo saada Meyeriltä suullisia tietoja asiain tilasta Lyypekissä. Oli siis tärkeää, että mies lähetettäisiin Tukholmaan ja Kustaa sitoutui sitte lähettämään hänet vapaana takaisin Tanskaan.

Meyer pyysi, että hänet mieluummin pistettäisiin kuoliaaksi kuin lähetettäisiin kuningas Kustaan luo.

Tanskalaiset huomauttivat, että hän heidän kanssaan on ollut ystävällisissä suhteissa, ja koskei asiaa muuten saatu ratkaistuksi, niin päätettiin antaa Meyer Varbergin linnaan Trued Ulfstandin haltuun, kunnes molemmat kuninkaat keskenään ratkaisisivat, kenen vanki hän oli.

Viisas lyypekkiläinen ymmärsi siihen määrään voittaa herra Truedin luottamuksen, että hän salli hänen vapaasti liikkua miltei kaikkialla. Ja vapauttaan käytti Meyer hyväkseen voittamalla puolelleen porvariston ja kaupungin sotaväen, niin että he kaikki lupasivat auttaa häntä.

Eräänä varhaisena aamuna, kun herra Trued, seurassaan suuri joukko palvelijoita, meni linnasta hevostalliin ja navettaan, päästi Meyer liittolaisensa linnaan ja valloitti sen, ottaen vangiksi Truedin vaimon ja lapset.

Sitte otti hän haltuunsa kaikki kullat, hopeat ja muut kalleudet, jotka useat maan herroista olivat tuoneet Varbergiin säilytettäviksi. Töintuskin pääsi Ulfstand itse pakoon. Hän riensi heti ruotsalaisten leiriin valittamaan mikä onnettomuus hänelle oli tapahtunut.

Skånen ritaristo kirjoitti nyt hädissään kuningas Kustaalle, kysyen mitä olisi tehtävä. Kustaa vastasi:

"Me emme tiedä muuta neuvoa tällä hetkellä kuin että te, hyvät miehet, ette liian paljon luottaisi korkeaan ja syvään ymmärrykseenne, vaan pikemmin niihin kunnon miehiin, jotka teidän kanssanne uskaltavat elämänsä ja henkensä. Jos olisi käynyt niinkuin me pyysimme, että Markku Meyer olisi joutunut meidän käsiimme, niin olisi mahdollisesti se, mikä nyt on tapahtunut, jäänyt tekemättä."

Mutta omille sotapäälliköilleen kirjoitti hän varoittavia ja nuhtelevia sanoja, että "he tarkasti olisivat varuillaan Varbergin tanskalaisiin herroihin nähden eivätkä ryhtyisi mihinkään otteluihin heidän kanssansa, jotteivät he kietoisi meitä kahleihin, niinkuin heidän on tapana tehdä".

"Meistä näyttää sopimus, jonka te olette tehneet heidän kanssansa, liian häpeälliseltä. Heille myönnetään kaikki, mitä he pyytävät, mutta me saamme vakuudeksemme sangen vähän sellaista, mikä meille on tärkeää. Meidän tulee heille antaa apua hengellä ja voimalla, se lohdutus, jonka he meille antavat, on tapahtuva heidän kykynsä mukaan. Totta kyllä, että ihmisen on helpompi suojella itseään naapurinsa ovella kuin omallaan, mutta kuka tietää, saatammeko me käyttää heitä hyödyksemme yhtä hyvin kuin he meitä. Mutta jos niin tapahtuisi, että me joutuisimme pulaan ja te vetäytyisitte takaisin auttamaan ja puolustamaan meidän omaa maatamme ja valtakuntaamme, niin olisitte te osaksi sopimusten kautta niin sidotut, ettette voisi jättää heitä ja saisitte kuitenkin hyvin vähän kiitosta avunannostanne." Hiukan jälkeenpäin kirjoittaa kuningas:

"Teidän ei, hyvät miehet, pidä luulla, että me, vaikkemme ole leirissä teidän luonanne, olisimme vähemmällä työllä; päinvastoin on meillä enemmän työtä. Olkaa siis hyvät ja ottakaa meidän hartioiltamme niin suuri kuorma kuin suinkin."

Meyerin petos ja pako häntä suuresti huolestutti ja sellainen huhu kulki, että hän oli uhannut Lödöseä ja aikoi sotajoukkoineen tunkeutua ruotsalaiselle alueelle. Siksi oli tärkeää pitää silmät auki kaikilla tahoilla.

7.

KUN IHMINEN ON OTTANUT PAHOLAISEN VENEESEENSÄ.

Sillaikaa kun tämä tapahtui Skånessa, oli kuningas Kristianin onnistunut päästä Fyeniin, mutta siellä saarsi hänet kaksi lyypekkiläistä laivastoa. Toinen, johon kuului kymmenen laivaa, oli Vähässä-Beltissä, toinen risteili Itämerellä.

Kristianilla ei ollut laivastoa, joka olisi vastustanut niitä, sentähden täytyi hänen turvautua lankonsa apuun.

Hän lähetti Ruotsiin kolme luotettavaa miestä ja nämä tapasivat Kustaan Örebrossa.

He sanoivat, että kaikki tähänastinen menestys ja kaikki tähänastiset vaivat olisivat turhat, niinkauvan kuin kulkuväylät pysyisivät yksinomaan vihollisten käsissä. Kuningas Kristian pyysi sentähden Ruotsin kuningasta ensimäisten kevätpäivien tullessa panemaan kuntoon sotalaivastonsa ja lähettämään sen vesille.

Sillä kuningas Kristian on valmis mihin tahansa, kunhan eivät lyypekkiläiset pääse leikittelemään noiden kolmen mainehikkaan, vanhan kuningaskunnan kustannuksella, niinkuin kauppias tekee kauppaa tavaroillaan, koska kerran he jo ovat kaupitelleet niitä herroille ja ruhtinaille.

Kustaa kuunteli herrojen pitkiä puheita ja mietti luultavasti, että kun ihminen on ottanut paholaisen veneeseensä, niin hänen täytyy kuljettaa se maihin; sitte hän lupasi, että Ruotsin laivasto ensi avoveden tullessa olisi Gottlannin luona vihollista vastassa.

Sodan kestäessä olivat lyypekkiläiset ruvenneet epäilemään kreivi Kristoferia, mutta omista aikeistaan eivät he suinkaan tahtoneet luopua, heidän piti vaan saada toinen johtaja.

Ja siksi valitsivat he Albrekt Meklenburgilaisen, joka oli naimisissa Kristian II sisarentyttären kanssa.

Hänelle tarjottiin Tanskan kruunua.

Mutta Kristofer ei suostunut luopumaan vallasta. Vihdoin päättivät herrat jakaa sen keskenään.

Seelannilla sattui tähän aikaan tapahtumia, jotka ovat omiaan osoittamaan, miten pitkäaikainen sorto voi villitä kansan mielet. Ruotsin sotajoukon voittoisasti kulkiessa läpi Skånen ja tanskalaisen aatelin liittyessä siihen, toivottivat porvarit ja talonpojat kirousta ja tuhoa aatelisille, sanoen, että heidän aatelistoa oli kiittäminen kaikista sodista, joihin olivat joutuneet.

Erään ylhäisen rouvan, joka käräjissä valitti kärsimäänsä väkivaltaa, surmasi ärtynyt kansanjoukko paikalla.

Viha ja kostonhimo puhkesi ilmi murhan, ryöstön ja polttamisen muodossa, ei edes naisia ja lapsia säästetty, sillä vimmastuneen kansan intohimot eivät tunne rajoja, heidän täytyy kostaa, mitä itse ovat saaneet kärsiä.

Kun kreivi Kristofer kuuli, että Skånen herrat olivat hänestä luopuneet, antoi hän raivoissaan sulkea vankeuteen kaikki sekä Köpenhaminan että Seelannin ja saarien ritarit ja herrasmiehet.

Sekasorto oli ääretön, toiselta puolen pelättiin ja epäiltiin, toiselta puolen uhattiin kostaa. Wullenwewer, joka yhä oleskeli Tanskassa, huomasi vaaran ja hänen kehoituksestaan käännyttiin herttua Albrektin puoleen. Tämä hauska, iloinen herra saapuikin paikalla Tanskaan, tuoden muassaan ainoastaan yhden fennikan sotamiehiä ja 40 ratsumiestä, mutta suuren joukon metsästäjiä ja jahtikoiria.

Mutta, kuten sanottu, kilpailijat eivät tahtoneet kuulla toisistaan puhuttavankaan ja sovinto oli ainoastaan näennäinen.

Nyt oli ritarien mielestä aika käyttää tilaisuutta hyväkseen ja he kehoittivat kuningas Kristiania lähtemään Fyenille. Kristian keräsi kiireesti kaikki laivat, jotka sai käsiinsä, lähetti ne yöllä purjehtimaan Allerön luo, purjehti sitte itse huomaamatta Fyeniin ja ennenkuin vihollinen sai edes vihiä asiasta olivat hänen väkensä jo maissa.

Mutta heti senjälkeen saapui lyypekkiläinen sotalaivasto, joka esti kaiken yhteyden Holsteinin ja Juutinmaan kanssa. Osa siitä asettui Juutinraumaan.

Hädissään kääntyi Kristian taaskin Ruotsin kuninkaan puoleen, mutta tuskin oli Kustaa luvannut hänelle laivaston, kun uusi sanansaattaja ilmestyi pyytämään 100,000 guldenin suuruista lainaa.

Kustaa vastasi, ettei edes koko valtakunnan vuosikorko noussut niin suureksi, se maksettiin sitäpaitsi suurimmaksi osaksi voin, sianlihan, kalan y.m. muodossa. Hän oli ottanut vastaan valtakunnan ylen köyhtyneessä tilassa ja hänellä oli ollut suuri velka maksettavana; hänen lankonsa ylhäinen ymmärrys saattoi siis käsittää, oliko hänellä ollut tilaisuutta aarteiden kokoamiseen, varsinkin kun sota ja laivaston varustaminen tulisi vaatimaan suuria summia. Lankonsa tähden oli hän valmis maksamaan niin paljon kuin taisi, mutta suuremmaksi kuin 20,000, korkeintain 30,000 guldeniin ei summa voisi nousta.

Joka tapauksessa pyysi Kustaa sekä tästä että ennen antamastaan avusta takaukseksi linnan tai läänin.

Sitte uudisti hän lupauksensa että hän ensi avoveden tullessa lähettää sotalaivat lankonsa avuksi.

Kustaan ystävyyteen saattoi kuningas Kristian lujasti luottaa ja toivoi Kustaa, että tämä sota pian onnellisesti loppuisi.

Nyt määräsi Kustaa valtakunnan puolustusta varten veron, 12 äyriä jokaiselta perintötilalliselta ja markan aurtuan jokaiselta lampuodilta.

Huhtikuun 31 p:nä lähti Ruotsin laivasto Tukholman saaristosta.

Siihen kuului yhteensä yksitoista suurta sotalaivaa ja neljä lastialusta.

Ylipäällikkönä oli Maunu Sveninpoika (Some) ja hänen alipäällikkönään Eerik Fleming.

Edellimäisenä kulki amiraalilaiva, suuri Kraaveli, joka saattoi kuljettaa tuhat sotamiestä ja 300 miehen miehistön sekä niin paljon tykkejä kuin neljä toisista laivoista yhteensä.

Kraavelin jälkeen tuli Kampermanni, sekä sitte Bryntti.

Eerik Fleming, Pietari Skram ja herra Maunu olivat sekä laivaston amiraaleina että maajoukon ylipäällikköinä. Heidän piti uskollisesti auttaa toisiaan sekä myötä- että vastoinkäymisissä ja koettaa edistää toistensa aikeita. "Sillä", kirjoittaa kuningas, "niinkuin te tiedätte, riippuu koko Ruotsin valtakunnan onni tästä laivastosta".

Maunu Sveninpoikaa varoitettiin liian lujasti luottamasta tanskalaisiin, "sillä ei ole uskomista, että tanskalaiset tällä kertaa, enemmän kuin ennenkään, ovat sitä, miltä he näyttävät, muista se; ihmistä ei näe kuin hampaisiin asti".

Gottlannin luona, Karlsön ulkopuolella kohtasi väliaikainen laivasto sekä ne laivat, jotka kuningas Kristian oli hankkinut, Ruotsin laivaston. Purjehdittiin nyt länteenpäin.

Matkalla tavattiin kolme hollantilaista laivaa ja niiltä saatiin tietää, että lyypekkiläinen laivasto, kaksikymmentäkuusi alusta, joista kolme suurta sotalaivaa, oli Bornholmin luona. Amiraalilaivan nimi oli Mikael.

Tämä laivasto oli Lyypekin ylpeys ja sillä aikoi ylpeä Hansakaupunki voittaa maan, jonka kruunun se jo kahdesti oli lahjoittanut mielensä mukaan.

Ankarasta myrskystä huolimatta päätettiin karata vihollisen kimppuun.

Vihdoin tulivat lyypekkiläiset laivat näkyviin. Ne olivat juuri järjestymäisillään taisteluun ja koettivat päästä tuulen yläpuolelle, mutta aallot olivat suuret ja he kiinnittivät kaikki purjeet ja pakenivat salmea kohti.

Uhkarohkeaa olisi ollut ruveta ajamaan heitä takaa sellaisessa kamalassa myrskyssä. Kaikki päälliköt, paitsi kaksi, olivat sitä mieltä, ettei se kävisi päinsä.

Suuren Kraavelin komentosillalla seisoi Maunu Sveninpoika väkevänä ja rotevana.

— Ylös purjeet! huusi hän jymisevällä äänellä. Kaikki hämmästyivät, mutta tottelivat komentoa. Ja purjeet alkoivat lepattaa ja pullistua kuin ilosta ja riemusta.

Mutta kun kaikki purjeet olivat nostetut, näytti laivan iso runko hetkeksi itsekin hämmästyvän omaa voimaansa. Se kumarsi niin syvään, että etumaiset purjeet koskettivat vettä, sitte se ylpeästi nousi pystyyn ja alkoi jalon sotaorhin lailla tepastella yli ärjyvien aaltojen; vaahto vaan pärskyili korkealle sen suurta keulalaitaa vastaan. Tyynenä seisoi amiraali komentosillalla, edes taakseen vilkaisematta.

Hämmästyneinä olivat laivaston muut miehet, kukin laivaltaan, nähneet mahtavien purjeiden pullistuvan, nyt liitivät ne eteenpäin kuin taivaan pilvet.

Ihaillen oli Eerik Fleming katsellut laivan lähtöä. Tosin ei Kampermanni ollut niin hyvä purjehtija kuin Kraaveli, mutta koettakoon sekin.

— Ylös purjeet! kuului taaskin huuto ja pian nähtiin Kampermannin purjehtivan samaan suuntaan kuin Kraaveli.

Nyt katsoivat muut parhaaksi seurata esimerkkiä, ja pian läksivät laivat kaikki liikkeelle, ensin ruotsalaiset, sitte tanskalaiset ja viimein saksalaiset.

Maunu Sveninpoika vaan katseli lyypekkiläisten mutkiin; hänet näkyi vallanneen todellinen taistelunhalu.

Hyökyaallokkojen välitse saattoi hän nähdä pakenevien lyypekkiläisten purjeet. Mutta kas, etäisyys väheni vähenemistään.

Ylpeämpänä kuin kuningas istuu valtaistuimellaan, seisoi Maunu Sveninpoika Kraavelin komentosillalla.

Mitä he mahtavat hänelle, jota tuulet palvelevat!

Ahavoituneet merimiehet katsahtivat vuoroin toisiinsa, vuoroin amiraaliin.

Ja he sitaisevat parroittuneita kasvojaan ja ylpeilevät siitä, että saavat totella sellaista herraa.

Äkkiä he pitkän matkan päässä näkivät laivan tulevan.

— Kampermanni!

— Hyvä purjehtija, vaikkei niin hyvä kuin Kraaveli.

— Sen vertaista ei olekkaan!

Vihdoin oli vihollinen saavutettu ja nyt vasta kääntyi Maunu herra, tyytyväisesti hymyillen, uljaitten poikiensa puoleen, jotka ihaillen häneen katselivat.

Tähän saakka oli amiraali itse hoitanut peräsintä, mutta nyt kutsui hän paikalle perämiehen, joka heti tulikin.

Maunu herran silmät olivat pysähtyneet suureen amiraalilaivaan Mikaeliin.

— Tuon otamme ensin! virkkoi hän, ojentaen voimakkaan käsivartensa laivaa kohti.

— Nyt pojat, pitäkäämme puoliamme! Joka mies paikoilleen!

Ääneti tottelivat väet käskyä, mutta jokaisen sydän sykki taistelunhalusta.

Vihdoin päästiin luodin kantomatkalle.

Seurasi suuri salama ja jyrinä, joka voitti aaltojen ja myrskyn pauhinan.

Savun hälvettyä huomattiin, että Mikael oli kadottanut sekä suurpurjeen että keulapurjeen.

Kraavelin purjeet olivat pahoin vahingoittuneet.

— Nyt annamme sille laukauksen runkoon… pitkin koko sivua!

Kauhea huuto kuului ja nyt saattoi savupilven läpi nähdä, kuinka Mikael luikerteli tiehensä "kuten kettu koiraparven edellä".

Vastausta ei tullut, joten amiraali arveli sen saaneen tarpeekseen. Ja kun savu hälveni, nähtiin uljaan laivan avuttomana hylkynä kiikkuvan aaltojen välissä.

Mutta Kraaveli suuntasi kulkunsa keskelle vihollisia laivoja ja nyt tarvittiin kaikki kynnet sen puolustukseen. Moneen alukseen iskettiin kiinni, mutta moni mies menetti siinä henkensä ja verensä. Ja tappio oli melkein yhtä suuri molemmin puolin.

Taistelu oli kauhea.

Sotilaat tappelivat kuin villit pedot.

Lyypekkiläiset puolustautuivat sankarien tavoin. Tässä taisteli mies miestä vastaan, kirveet välähtelivät, miekat olivat veressä ja tiheäin laukausten lomitse kuului kaatuneiden ja haavoittuneiden valitushuudot ja kiroukset.

Maunu Sveninpoika seisoi yhä vielä komentosillalla, kylmänä katsellen ympärilleen.

Ainoana levollisena miehenä keskellä tätä sekamelskaa, antoi hän käskynsä lujalla ja kuuluvalla äänellä.

Laukaus toisensa perästä tähdättiin häntä vastaan, mutta ne sattuivat vaan paksuun költeriin.

— Toisen kerran, ei tänään, mutisi hän itsekseen.

Kraavelin taakeli ja touvit alkoivat jo tulla huonoon kuntoon. Vaadittiin kiireistä työtä.

Vihdoin oli myöskin Kampermanni päässyt verisen leikin ääreen.

Se ehti tosin ottaa siihen osaa, mutta nyt alkoivat viholliset laivat väistyä ja, pullistuneena jokainen riepu, johon vain tuuli sattui, kiiti Kraaveli eteenpäin, ajaen vihollisia takaa.

Vasta yön tullen päättyi taistelu ja takaa-ajo. Kraavelissä oli ollut tuhannen sotamiestä ja kolmesataa merimiestä. Heistä oli yön tullessa jäljellä vain neljätoista.

Melkein nämäkin kaikki olivat haavoitettuja.

Mutta Maunu Sveninpoika ylpeili pojistaan. Hän sanoi heidän kunnialla puolustaneen isänmaata ja vakuutti ruotsalaisten aina tulevan heitä muistelemaan ylpeydellä ja kiitollisuudella.

Jos muu osa laivastoa olisi voinut seurata amiraalilaivaa, niin ei ainoakaan vihollisten laivoista olisi päässyt pakoon; nyt pakenivat ne raajarikkoina salmeen, Köpenhaminaa kohti.

Muut laivat saivat miehittää Kraavelin ja sitte purjehtivat ruotsalaiset ja tanskalaiset Bälteihin päin, mutta edellimäisenä kulki aina suuri Kraaveli.

Se oli päässyt noin neljä penikulmaa edelle muita, kun se Wismarin luona näki saksalaisen aluksen.

— Tuo tyttö odottaa meitä! huudahti Maunu herra. — Annammepa sille hellän syleilyn!

Paikatut purjeet nostettiin, mutta lyypekkiläinen laiva läksi pakoon.

— Kas kuinka se onkin olevinaan, nauroi Maunu herra, — otamme me sen kuitenkin.

Ja niin kävikin. Laivan lastin arveltiin nousevan 30,000 guldeniin.

— Koska kerran Kraaveli nyt on tässä saaliin haussa, niin ottakoon kaikki, mitä tielle sattuu! huusi päällikkö, ja sitte ryösti hän Wismarin ja Travemünden välillä kaksitoista lyypekkiläistä alusta, jotka kuljettivat rihkamaa, viljaa ja viiniä.

Onni suosi ruotsalaisten aseita sekä maalla että merellä, lyypekkiläiset sitä oikein ihmettelivät.

Tämä uljas taistelu ennusti jo lyypekkiläisille kummoinen ottelu Ruotsin kuninkaan kanssa tulisi olemaan.

Omituista on nähdä, kuinka ajan hammas vähitellen murtaa tuon Hansavallan, joka kerran hallitsi Pohjolan kolmea valtakuntaa, kehuen voivansa mielin määrin asetella kuninkaita niiden valtaistuimille ja syöstä heitä niiltä alas.

Jokaisella vallalla on tehtävänsä. Kauppakansa oli tuottanut pohjoisille valtakunnille paljon hyvää ja hyödyllistä; nyt ei sitä enään tarvittu, sen aika oli ollutta ja mennyttä niinkuin sen suuruuskin.

Nyt lähetettiin laivastolle sana, että ne lyypekkiläiset laivat, jotka olivat säilyneet, vetelehtivät Vähässä Beltissä, Fyenin ja Juutinmaan välillä. Amiraalit purjehtivat heti paikalle ja työnsivät koko vihollisen laivaston menemään Svendborgin rantaa vastaan. Yksi ainoa laiva pääsi pakoon.

Kuningas Kristian saattoi nyt huoleti lähteä Seelantiin.

Viisi viikkoa vietti yhdistynyt laivasto näillä vesillä ja kuninkaan purjehdittua Seelantiin, läksi sekin, puhdistaen meren vihollisista ja piirittäen Köpenhaminan, liikkeelle Malmön ja Landskronan maanpuolelta.

Tämä tapahtui heinäkuussa.

Heinäkuun 29 p:nä pystytti Kristian leirinsä Köpenhaminan edustalle.

Huomattava onni oli suosinut kuningas Kristiania Fyenillä. Jo maaliskuussa oli Juhana Rantzow tullut Juutinmaalta ja lyönyt sekä lyypekkiläiset että talonpojat, niin että jälkimäisistä oli kaatunut kolmetuhatta miestä.

Lyypekkiläiset sulkeutuivat Asseniin ja Rantzow asettui kaupungin ulkopuolelle.

Pääkomentajana Fyenillä oli Hojan kreivi ja piispana Kustaa Trolle.

Nämä molemmat herrat päättivät uskaltaa päätaisteluun ja hyökätä Rantzowin niskaan kahdelta taholta, niin ei hän varmaankaan pääsisi pakoon.

Mutta pienessä mökissä Faaborgissa, jossa suunnitelma tehtiin, oli muuan vangittu pappi. Tämä pääsi pakenemaan ja varoitti Rantzowia.

Rantzow poltatti paikalla leirinsä ja läksi vihollisia vastaan. Hän tapasi heidät puolen penikulman päässä Assenista vaunulinnoituksessa Oxnebergillä.

Heti kun Hojan kreivi sai vihiä vihollisen tulosta, käski hän hälyttää.

Taistelevien lukumäärä oli miltei yhtä suuri kummallakin puolen, mutta Rantzowin tykit tekivät hänen asemansa paremmaksi. Taistelua kesti puolitoista tuntia, silloin antautui Hojan kreivi vangiksi. Mutta kun hänen piti astua alas hevosen selästä, pistettiin hän kuoliaaksi.

Kustaa Trolle löydettiin pahasti haavoitettuna taistelukentältä. Hän vietiin Gottorpiin, jossa kuoli.

Niin päättyi näiden molempien kapinoitsijain elämä.

Seuraavana päivänä tuli kuningas Kristian voittoisan sotapäällikkönsä leiriin.

Pantiin toimeen useita mestauksia ja mestattujen omaisuus lankesi kruunulle.

Juutinmaan rahvas sai tästä tappiosta kärsiä enemmän kuin oli odotettu.

Ei ainoastaan sodassa kaatuneiden omaisuus langennut kruunulle ja aatelistolle, vaan henkiin jääneittenkin maatilukset joutuivat suurimmaksi osaksi kruunun haltuun. Nämä onnettomat tuomittiin Viborgin käräjissä menettämään henkensä ja omaisuutensa. Tosin kuningas sitte heidät armoitti, mutta he saivat kalliisti maksaa tämän armon. Jokainen kihlakunta kirjoitti nimittäin kirjeen, jossa sitouduttiin ikiajoiksi luovuttamaan kuninkaalle kaikki talonpoikien maa.

Tuomareina olivat aatelismiehet ja he käyttivät armottomasti hyväkseen valtaa, jonka nyt olivat voittaneet takaisin. He laskivat neljänkymmenenyhdeksän kihlakunnan vapaat, itsenäiset talonpojat täydelliseen orjuuteen. He kuuluivat joko kuninkaalle tai niille herroille, joille kuningas heidät lahjoitti tai möi, orjien tai juhtien lailla.

Väkivallan kova koura laskeutui siten painamaan itsenäisen tanskalaisen rahvaan viimeisiä jäännöksiä.

Aatelisto voitti sadoin kerroin takaisin, mitä se kreivisodan aikana oli menettänyt.

Heinäkuun kolmantena päivänä pidettiin Odensessa kokous, jossa kuningas Kristianille tehtiin uskollisuus- ja kuuliaisuusvala. Hän jätti sitte komennon kenttäeversteilleen ja meni Skåneen. Lundissa otti hän tämän maakunnan aatelistolta, kauppakaupunkilaisilta ja talonpojilta uskollisuusvalan.

Tanskassa oli sodan kestäessä mainittu "mieluisana merkkitapauksena pohjoismaiden historiassa, että ruotsalainen kuningas pukeutuu haarniskaan puolustaakseen tanskalaisen kuninkaan valtaistuinta".

Samallaista tapausta sai turhaan hakea Tanskan historiasta.

Kustaa oli tehnyt suuria uhrauksia voidakseen voimakkaasti käydä sotaa sekä maalla että merellä; tosin hän suureksi osaksi oli tehnyt sen oman maansa vahvistamiseksi; mutta Hallannin ja Skånen oli ruotsalainen sotavoima valloittanut ainoastaan Tanskan kruunun hyväksi ja kaikkia Kristianin hankkeita merellä oli Ruotsin laivasto pontevasti kannattanut.

Mutta juuri tähän aikaan, kun Tanskan kuningas, ritaristo ja aateli myönsivät, että heidän Ruotsia oli kiittäminen siitä, että heidän maansa oli pelastettu täydellisestä perikadosta, täytyi Kustaan syystä valittaa, että hänen veljellistä apuaan, kiitollisuuden asemasta, palkittiin epäluulolla. Siitä oli paljon esimerkkejä.

Huhtikuussa lähetettiin Skåneen ne kaksituhatta sotamiestä, jotka kuningas Kristian oli luvannut hankkia kuningas Kustaan palvelukseen ja joille hän itse oli luvannut maksaa palkan, vaikka heidän työnsä aluksi tulisikin hyödyttämään Tanskaa. Mutta sotamiehet kieltäytyivät tekemästä kuningas Kustaalle uskollisuusvalaa, koska kuningas Kristian jo oli ottanut heiltä valan.

Kustaan mielestä tuntui tämä asia sangen kummalliselta ja hän lähetti sentähden kaksi neuvostonsa herraa Kristianin luo selittämään, että hänestä tuntui ikävältä maksaa palkkaa sotamiehille, joita ei hän ole vannottanut, ja että häntä hämmästyttää, ettei kuningas Kristian tahdo vapauttaa heitä valastaan. Näyttää siis siltä kuin Kristian olisi tahtonut valalla sitoa heidät, vain siksi, ettei hän (Kustaa) voisi käyttää heitä muualla kuin siellä, missä kuningas Kristian tahtoi. Sellaisiin sotamiehiin ei Kustaa saata luottaa, varsinkin jos hän tarpeen vaatiessa tahtoo käyttää heitä Suomessa tai muualla.

Mutta vielä tyytymättömämmäksi kävi Kustaa, kun kuningas Kristian, ei tosin suorastaan kieltäen, vaan kaikellaisten tekosyiden nojalla, yhä siirsi tuonnemmaksi erään lupauksen täyttämisen: olihan hän takuuksi saamistaan lainoista luvannut antaa jonkun linnan tai läänin joko Hallannissa, Norjassa, Vikenissä tai Jemtlannissa.

Samaten oli hän Tanskan kuninkaalta ja neuvostolta vaatinut vakuutusta siitä, että Tanska yhtä pontevasti ja rehellisesti auttaisi Ruotsin valtakuntaa, jos se kerran joutuisi avun tarpeeseen.

Mutta kun ei tätäkään vakuutusta annettu, niin ei Kustaa enään peittänyt tyytymättömyyttään.

Hän tiesi nyt omasta kokemuksesta sen, minkä historiakin todisti, että Tanskan politiikka on liukas ja epäluotettava; kun vaara on ohi, on kiitollisuuskin unohdettu.

"Jos kuningas Kristianin oma isä ja äiti olisivat antaneet hänelle apua, niin eivät he olisi voineet tehdä sitä suuremmalla loistolla ja runsaammilla kustannuksilla kuin Kustaa. Sentähden ei hänen mielestään kuningas Kristianilla ollut syytä kieltää apuaan, jos Ruotsin valtakunta joskus joutuisi kahakkaan."

Niitä herroja, joille kuningas uskoi tämän viestin viemisen, varoitti hän pelästymästä ja esiintymästä arasti. Päinvastoin tulisi heidän pysyä lujina ja päättäväisinä eikä tyytyä hölliin puheisiin ja lykkäyksiin, sillä alotettu asia on aina päätettävä.

Mutta ruotsalaiset lähettiläät palasivat eivätkä tuoneet mukanaan muuta kuin sen tiedon, että koko asia siirrettäisiin kokoukseen, jossa sopivaan aikaan ja sopivalla paikalla kuninkaat tapaisivat toisensa.

Kustaan tyytymättömyys yhä yltyi; hän tiesi nyt varmaan, että jos Kristian kokonaan pääsee hädästään, niin on myöhäistä ruveta vaatimaan häneltä jotakin. Sentähden kirjoitti hän lähettiläilleen:

"Takokaa niinkauvan kuin rauta on kuumaa, sillä jos me mielimme saada jotakin tanskalaisilta, niin täytyy meidän ottaa omamme ennenkuin Köpenhamina ja Malmö ovat antautuneet. Sillä myöhäistä on vaatia, kun ne ovat päässeet oikeuksiinsa."

Hän aikoi jo kutsua sotajoukon ja laivaston takaisin ja kirjoitti Maunu Sveninpojalle: "Meistä tuntuu siltä kuin istuisimme ruokapöydässä kahden välissä, emmekä söisi kummankaan kanssa. Kunhan he ovat saaneet käsiinsä Köpenhaminan, Malmön ja Landskronan, niin emme enään saa heiltä edes hyvää sanaa."

Luultavasti perhesuhteetkin tähän aikaan masensivat Kustaan mieltä.

Kuningattaren rukoukset olivat ehkä aluksi olleet syynä hänen myötätuntoisuuteensa Kristiania kohtaan. Mutta Katarinan umpimielisyys harmitti Kustaata samoin kuin se, että hän niin itsepintaisesti hemmotteli pientä prinssiä.

Kuningas lausui silloin ankaria sanoja; joskus näytti kuningatar pelästyvän, mutta usein kuunteli hän niitä synkkänä, äänettömänä. Ja kun kuningas oli poissa, teki hän taas miten tahtoi.

Pikku Eerik näkyi perineen äitinsä luonteen. Hän rypisteli kulmakarvojaan ja katseli synkkänä, vihaisena eteensä, aivan niinkuin äiti.

Jos kuningas häntä nuhteli, niin pakeni hän heti äitinsä turviin eivätkä edes äidin rukoukset saaneet häntä tottelemaan.

Ehkä Katarina salaa iloitsi siitä, ettei hän välittänyt muista kuin hänestä, hänestä, jota ei kukaan rakastanut eikä koskaan ollut rakastanut.

Hänen lapsensa antoi hänelle nyt rakkautta, jota ei hän vielä koskaan ollut saanut. Hän kyllä huomasi, ettei kukaan, ei edes isä, välittänyt hänen lapsestaan. Sensijaan päätti hän rakastaa häntä koko sielustaan, hän joka ei koskaan ollut tuntenut rakkautta. Ja entistä kiihkeämmin painoi hän hänet syliinsä; mitä siitä, jos hän häntä loikin, hän ei sentään muista välittänyt, eikä viihtynyt kuin hänen luonaan. Pieni kaksivuotias poika kohteli kaikkia muita kuin tyranni eikä kukaan uskaltanut häntä vastustaa.

Mutta rakkaus poikaan oli Katarinan rinnassa herättänyt toisenkin tunteen: tarpeen suojella ja auttaa kaikkia, jotka eivät olleet kuninkaan suosiossa, ensinnä tietysti likeisiä omaisia, mutta myöskin muita, joista Katarina oli ruvennut pitämään.

Heitä palvellakseen luopui hän entisestä välinpitämättömyydestään; sentähden oli hän kirjoittanut Margareeta rouvallekin, neuvoen hänen miestään varomaan kuningasta, mikä neuvo ehkä oli syynä kreivin kavallukseen.

Isälleen, Maunu herttualle ilmoitti hän, että Kustaa oli tyytymätön hänen toimenpiteisiinsä lyypekkiläis-kysymyksessä; ja sisartaan Doroteaa palveli hän kaikin voimin tanskalaissodan aikana.

Kuningatar Dorotea oli sisarparvesta lahjakkain ja Katarina ylpeili, että sai olla hänen uskottunaan.

Voidakseen antaa sisarelleen oikeita tietoja kuninkaan aikomuksista Tanskan suhteen, vakoili hän jokaista kuninkaan sanaa; ja koska Kustaa ainoastaan silloin, kun häntä Tanskan puolelta oli kohdannut joku uusi halpamaisuuden osoitus, ilmaisi Katarinalle mielipiteitään näistä asioista, ei kuningattaren käsitys niistä suinkaan ollut hyvä eikä oikea.

Varsinkin senjälkeen kun Kristian oli voittanut menestystä ja Kustaa rupesi vaatimaan takuuta kaikesta mitä Ruotsi oli tehnyt, huomattiin, että Tanskan kuningas mieluinten olisi heittänyt kaikki sitoumukset sikseen.

Mutta Kustaan kirjeet kävivät yhä vaativammiksi ja kuningatar kirjoitti, että hän täydellä todella aikoi kutsua sotajoukkonsa pois Malmöstä ja Köpenhaminasta.

Tiedämme, että Markku Meyer urhoollisesti puolusti Varbergia ja piiritys näytti tulevan sekä pitkälliseksi että vaikeaksi.

Lyypekki ei aikonut alistua, se kamppaili kuin kuolinkamppausta, voidakseen pysyä yksinvaltiaana Itämerellä, ja vastustajilta vaadittiin suuria ponnistuksia, jos he mielivät voittaa.

Jollei Ruotsin sotavoima olisi ehtinyt avuksi, niin olisi Kristian auttamattomasti ollut hukassa; sitäpaitsi olivat melkein kaikki hänen varansa lopussa eikä ollut ketään muita kuin Kustaa, jonka puoleen hän hädissään olisi voinut kääntyä.

Mutta kaikki hänen lähettiläänsä palasivat takaisin tyhjin toimin.

Silloin kirjoitti viisas Dorotea:

— Lähde itse!

— Ilman turvakirjaako?'

— Ei mitään hätää! Kukaan ei hajoita maahan, mitä itse on rakentanut, ja Ruotsin kuningas kuvittelee asettaneensa Kristian III Tanskan valtaistuimelle.

Osoittaisihan tuollainen menettely ritarillista luottamusta ja Kristian aavisti hämärästi, että se tulisi miellyttämään kuningas Kustaata.

Hän oli Lundissa ja ritaristo ja aateli oli juuri tehnyt hänelle kuuliaisuus- ja uskollisuusvalan; heti senjälkeen kutsui hän kokoon neuvostonsa herrat ja ilmotti heille aikovansa lähteä Tukholmaan.

— Tukholmaan!

Syntyi yleinen hämmästys.

— Ilman turvakirjaako?

— Lankoni, Ruotsin kuningas, on ritarillinen mies; minä luotan häneen.

Herrat vastustivat kiihkeästi Kristianin aikomusta. Kuningas ei saisi panna kallista henkeään vaaranalaiseksi… ja hengenvaara oli tässä tarjolla…

Herrojen mieliin muistuivat uniooniajat. Miten olisivat tanskalaiset menetelleet?

Mutta Kristian pysyi lujana päätöksessään; jota enemmän hänen herrojensa pelko kiihtyi, sitä tyynemmäksi hän itse kävi.

Nyt tuli kysymys hänen seurueestaan.

Hän ei ottaisi mukaansa kuin muutamia neuvoston jäseniä ja muutamia ruotsalaisia herroja.

Hämmennys yhä kasvoi.

Mutta seuraavana päivänä lähdettiin matkaan.

Sanansaattaja lähetettiin Tukholmaan ilmoittamaan kuninkaan tuloa.

Sielläkin vastaanotettiin uutinen suurella hämmästyksellä.

Kustaa käski heti ryhtyä valmistuksiin lankonsa vastaanottamiseksi.

Mutta itsekseen hän hymähti ja ajatteli: "odota, lankoni, nyt puhumme suumme puhtaaksi".

Kuningatar Katarina pelästyi. Mitä hänen langollaan oli täällä tekemistä?

Hän ei ymmärtänyt ilmettä kuninkaan kasvoissa. Hän hymyili lempeästi, mutta hymyn takana piili jotakin… mitä se oli?

— Nyt hän on täällä! ilmoitettiin samassa.

Suuren, loistaviin pukuihin puetun ritarijoukon ympäröimänä vastaanotti kuningas kaupunginportilla vieraansa ja hiljaista ravia ajaen, ratsastivat kuninkaat rinnatusten linnaan.

Kuningatar, komeassa puvussa, naistensa saattamana ja taluttaen pientä Eerikkiä kädestä, odotti vierasta perimmäisessä huoneessa.

Kuningas rypisti kulmakarvojaan. Hän oli määrännyt, että kuningatar vastaanottosalissa tervehtisi lankoaan, mutta Katarina teki, niinkuin aina, oman päänsä mukaan.

Mielenliikutus oli hänet vallannut siihen määrään, että hän tuskin sai ylläpidetyksi kuninkaallisen arvokkuutensa.

Hän oli Dorotean puoliso… häneen hän luotti, häntä hän päätti suojella.

Nyt seurasi joukko tavanmukaisia juhlallisuuksia. Kuningas Kristianin piti nähdä, että Tukholman hovia osataan edustaa arvokkaalla tavalla.

Neljän päivän aikana oli Kustaa ainoastaan kohteliaana isäntänä, mutta viidentenä päivänä pyysi Kristian puhutella häntä kahdenkesken. He läksivät sentähden kuninkaan salakammioon. Siellä oli joukko asiapapereita ja pergamentteja pöydällä ja luotuaan niihin lyhyen silmäyksen, luuli Kristian tuntevansa oman käsialansa.

Tulvana alkoivat nyt sanat valua hänen huuliltaan. Hän kiitti niistä veljellisen ystävyyden ja todellisen naapurisovun osoituksista, joita hän oli saanut vastaanottaa ja pyysi lopuksi suurempaa lainaa.

Kustaa ei häntä keskeyttänyt, päinvastoin hän tuontuostakin liitti lankonsa puheeseen sanasen, joka ikäänkuin voiteli tanskalaista kieltä.

Mutta hänen lopetettuaan, puuttui Kustaa puheeseen ja näytti ankarin sanoin toteen, miten häntä oli kohdeltu. Hän luki Kristianille kappaleita hänen omista kirjeistään, joissa runsaalla mitalla lueteltiin lupauksia ja vakuutuksia, ja osoitti, miten ne kaikki olivat laimentuneet samassa määrässä kuin vaara väheni.

Kristian koetti selittää, että hänen oli täytynyt tehdä tärkeitä matkoja…

— Kun avun pyytämisestä oli kysymys, niin eivät esteet pidelleet, vastasi Kustaa.

Kristian joutui nyt pinteestä toiseen. Kustaa esitti hänelle vaatimuksensa, että hän vahvistaisi vuoden 1234 liiton sekä että hän lainatuista rahoista antaisi pantiksi Bohusin ynnä Vikenin ja Aggerhusin, jotka linnat ja läänit olisivat luovutettavat Kustaalle ennen tulevaa pääsiäistä. Kristianin täytyi suostua. Sitte tehtiin veljellinen sopimus, joka allekirjoitettiin ja vahvistettiin sinetillä, sopimus siitä että Ruotsi ja Tanska ainoastaan yhdessä päättäisivät kaikki Lyypekin kaupunkia koskevat asiat. Ja vihdoin lupasi Kristian kiitollisuutensa osoitteeksi antaa Kustaalle takaisin hänen perintötilansa Hallannissa, joka joku aika sitte oli valloitettu Tanskalle.

Pitkiksi venyivät tanskalaisten neuvosherrojen kasvot, kun heidän piti allekirjoittaa asiapaperi; he olivat iloisesti nauttineet ruotsalaista vierasvaraisuutta ja karvaalta tuntui näin kalliisti maksaa pidot.

Kristian katui myöntyväisyyttään, mutta ennen kaikkea sitä, että oli matkustanut Ruotsiin.

Luultavasti oli hän Katarinalle ilmaissut tyytymättömyytensä, sillä vähää ennen lankonsa lähtöä, sanoi tämä:

— Veljeni, kiitä Jumalaa kaikkivaltiasta, että johtonasi on ollut onnen tähti, sillä siitä ei ole kauvan kun sinua uhkasi aivan toiset juonet.

Kustaa oli itse sanonut Kristianille, että hän oli aikonut kutsua pois sotajoukkonsa, ja sen kuultuaan ymmärsi Kristian kyllä Katarinan sanat, vaikka hän sittemmin tulkitsi ne aivan toisin.

Oltuaan viikon Tukholmassa, läksi hän syyskuun 14 p:nä, suuren, komean seurueen saattamana, mutta perille päästyä lausui hän, että hän mielellään maksaisi suuren rahasumman, jos saisi retkensä tekemättömäksi.

Kustaa oli mitä parhaimmalla tuulella; sillä hänen kysymyksensä olivat nyt erinomaisella tavalla tulleet ratkaistuiksi ja lainaamistaan rahoista oli hän saanut hyvän takuun.

Kuningatar sitävastoin oli hyvin kiihoittuneessa mielentilassa; ero langosta oli häneen suuresti koskenut, sillä Kristian oli niitä ihmisiä, joihin hän tunsi voivansa kiintyä, ja niin pian hänen sitte täytyi hänestä erota!

Mikä toiselle tuotti iloa, tuotti toiselle surua. Olihan siis luonnollista, että ylhäiset puolisot välttelivät toisiaan. Mutta Katarina oli tavallista oikullisempi ja taipumattomampi; kun hän vaan näki kuninkaan, purskahti hän itkuun ja alkoi kiihkeästi häntä soimata.

Hän kohtelee häntä, hänen sukulaisiaan ja ystäviään pahasti; se johtuu kaikki siitä, että hän vihaa häntä ja hänen lastaan. Ja Katarina sulki kirkuvan, uppiniskaisen pojan syliinsä ja antoi hänen siinä potkia ja lyödä.

Mutta nyt loppui kuninkaan kärsivällisyys ja kiivaasti nousi hän istualtaan.

Silloin lankesi Katarina hänen jalkainsa juureen ja pyysi anteeksi, hän oli sairas, hän ei tietänyt mitä hän teki.

— En tule tänne luoksesi, virkkoi kuningas, otsa rypyssä, — ennenkuin tajuntasi, on palannut!

Ja kiireesti jätti hän huoneen.

Seuraavana päivänä kerrottiin hänelle, että kuningatar on sairaana, vuoteen omana.

Kuningas lähetti heti lääkärinsä hänen luokseen.

Lääkäri kertoi sittemmin, että kuningatar oli ollut nukkuvinaan. Hän ei ollut saanut häntä lausumaan ainoaakaan sanaa.

— Antakaa hänen olla! sanoi kuningas.

Kolme päivää myöhemmin tuli lääkäri levottomana ilmoittamaan hänelle, että kuningatar on vaarallisesti sairaana.

— Hoitakaa häntä niin huolellisesti kuin ikinä taidatte! sanoi Kustaa.

— Eikö teidän armonne tahdo käydä häntä katsomassa?

— Onko se tarpeellista? kysyi kuningas.

— Hän on viimeisillään!

Kustaa loi lääkäriin hämmästyneen katseen ja läksi paikalla kuningattaren huoneeseen.

Kuningatar oli suuresti muuttunut, hän lepäsi vuoteellaan jäykkänä, liikkumattomana, antaen silmän harhaella yhdestä esineestä toiseen. Nähdessään kuninkaan, kirkastui hän hetkeksi.

Mutta kuninkaan huomio oli heti kiintynyt pieneen prinssiin, joka puoleksi riisuttuna lepäsi vuoteella, vähääkään välittämättä äitinsä mukavuudesta.

Kustaa nosti hänet, hänen huudoistaan huolimatta, heti maahan, mutta silloin loi Katarina häneen niin rukoilevan katseen, että hänen piti päästää poika takaisin sänkyyn. Tapansa mukaan pakeni hän heti äitinsä suojiin, niin likelle häntä kuin suinkin.

Katarina kietoi käsivartensa miltei tuskallisesti suojellen hänen ympärilleen.

Lempein sanoin kehoitti kuningas häntä luopumaan pojasta. Hän ei vastannut sanaakaan, hänen silmänsä olivat kiinni ja kyyneliä valui alas kalpeille poskille. Mutta poikaa painoi hän koko voimallaan rintaansa vastaan.

— Minä en tässä mahda mitään! lausui kuningas tyytymättömänä ja läksi huoneesta.

Seuraavana päivänä kuoli kuningatar.

Se tuntui Kustaasta miltei käsittämättömältä.

Hän antoi nyt joka päivä tuoda pienen Eerikin luokseen ja koetti kaikin tavoin vetää häntä puoleensa, mutta turhaan.

Jollei hän itkien pyytänyt, että hänet vietäisiin kuningattaren luo, seisoi hän jurona ja ynseänä jossakin nurkassa eikä häntä rukouksilla enempää kuin uhkauksilla saatu sieltä pois.

Kuningatar kuoli syyskuun 23 p:nä 1535 ja lokakuun 1 p:nä haudattiin hän Suurkirkkoon Tukholmassa.

Olisi väärin sanoa, että Kustaa häntä suri, mutta kuolema tuo jokaiseen kotiin, olkoon se linna tai matala mökki, juhlallisen vakavuuden mielialan.

Kuulukoon vainaja ylhäisöön tai alhaisoon, niin onhan hänet noutanut tuo synkkä vieras, jolta ei kenkään saata sulkea oviaan.

Hiljaisina hetkinä ajatteli Kustaa kuluneita vuosia ja ilotonta avioliittoaan.

Hän oli tahtonut tehdä Katarinan onnelliseksi ja hän oli toivonut hänen kauttaan tulevansa onnelliseksi, mutta heidän välillään ei ollut yhtään yhtymäkohtaa.

Lapsesta, jonka olisi pitänyt heidät yhdistää, oli tullut ainainen riidanesine.

Mitä oli tuleva tuosta lapsesta, joka oli perinyt niin pahoja taipumuksia?!

Kustaa päätti uskoa hänet ankaran, vakavan opettajan käsiin.

Valtakunnan asiat anastivat nyt, niinkuin ennenkin, kaikki hänen ajatuksensa.

Tärkeimmältä tuntui hänestä pitää silmällä Lyypekkiä.

Siellä oli onneton sota tehnyt lopun Wullenwewerin ja Meyerin vaikutusvallasta.

Heidän vastustajansa nostivat taas päitään ja elokuun lopulla v. 1535 pääsi vanhan järjestyksen ensimäinen mies, Klaus Brömse, taaskin entiseen arvoonsa, Lyypekin pormestariksi.

Kuukautta myöhemmin täytyi Wullenwewerin luopua neuvostosta. Mutta asiain nykyisestä tilasta huolimatta piti neuvosto viisaimpana jatkaa sotaa ja valmisti 18 suurta laivaa. Wullenwewer pantiin laivaston päälliköksi.

Hänen tarkoituksensa oli toiselta puolen omilla laivoillaan karata ruotsalaisten ja tanskalaisten yhdistyneen laivaston kimppuun, toiselta puolen usuttaa Köpenhaminassa oleva lyypekkiläinen laivasto sitä hätyyttämään.

Mutta ruotsalaiset ja tanskalaiset jakoivat laivastonsa kahteen osaan, joista toinen jäi vartioimaan Köpenhaminan vesien suuta ja toinen läksi vihollista laivastoa vastaan. Wullenwewerin laivasto karkoitettiin Falsterbon tuolle puolelle ja ainoastaan muutamat pienemmät kutterit pääsivät viemään muonaa nälkääntyneelle kaupungille. Tämä tapahtui marraskuun 11 päivänä.

Vähää ennen, P. Mikon päivänä, avasi Varberg porttinsa ruotsalaisille ja kuusi kuukautta myöhemmin täytyi Markku Meyerin, hurjan puolustuksen perästä, antautua vangiksi. Hänet vietiin Helsingöriin, jossa hän kiitollisuuden osoitukseksi kaikista "hyvistä teoistaan" teilattiin.

Malmön luona ottelivat ruotsalaiset vihollistensa kanssa monta kertaa ja eräässä kahakassa kaatui Pekka Svenske.

Vähän jälkeenpäin otettiin Arvid Trolle vangiksi.

Kustaa valitti, että hänen miehensä liian ahnein silmin olivat ruvenneet katsomaan vihollista, kehoitti heitä suurempaan varovaisuuteen ja lisäsi:

"Te olette tosin osoittaneet suurempaa kelpoisuutta kuin ne, joihin tämä asia likemmin koskee."

Tarkoin mietittyään, antoi hän ruotsalaisen laivaston talveksi jäädä Landskronan satamaan, jotta se olisi valmiina, jos vihollinen taas aikoisi ryhtyä hyökkäykseen.

Kuningas lähetti miehistölle sekä rahaa että vaatteita ja määräsi rahasumman laivaston ruokavarojen hankkimista varten.

Toisten Hansakaupunkien välityksestä olivat Lyypekki ja kuningas Kristian ryhtyneet keskusteluihin, mutta Kristian ei tahtonut suostua mihinkään ennenkuin Lyypekki olisi heittänyt Tanskassa olevat liittolaisensa oman onnensa nojaan. Lyypekki suostui tähän vaatimukseen ja nyt tehtiin, helmikuun 24 p:nä v. 1536 Hampurissa sopimus, jonka mukaan Kristian tunnustettiin Tanskan kuninkaaksi ja lyypekkiläisten Bornholmia koskevat kauppaoikeudet pidennettiin 50 vuodeksi. Jos kuningas Kustaa määräajan kuluessa Kristianin edessä puolustautuisi niitä syytöksiä vastaan, jotka Lyypekki, Hojan kreivi ja Berendt von Melen olivat tehneet, niin pääsisi hänkin osalliseksi tästä rauhanteosta. Muussa tapauksessa ja jos sotaa täytyisi jatkaa, ei Ruotsi saisi mitään apua kuningas Kristianilta.

Lupaukset ja vakuutukset olivat siis unohdetut ja sopimus oli sekä tehty että allekirjoitettu kaikessa salaisuudessa; tanskalaisuus oli taaskin päässyt voitolle; Kustaa tuskin hämmästyikään, kun Lauenburgin herttua hänelle ilmoitti, että salainen sopimus oli tehty.

8.

PIMEYDEN VOIMAT.

Lyypekkiläiset olivat vihan vimmassa; helpostihan he olivat saaneet kuningas Kristianin kukistetuksi, mutta tuo Kustaa Eerikinpoika, jota he ennen olivat pitäneet enkelinä, oli nyt muuttunut pahaksi piruksi, joka välttämättä oli hävitettävä maailmasta.

Tämä käsitys kyti mielissä vuosikausia; huhuttiin jo, että oli tekeillä salahankkeita kuningasta vastaan. Ja huhu kasvoi kasvamistaan ja Kustaa rupesi saamaan saksalaisilta ruhtinailta kirjeitä, joissa häntä kehoitettiin olemaan varoillaan.

Tukholmassa oli katkerimman vihan lietenä Pyhän Klaaran luostari.

Turhaan oli abbedissa tosin koettanut edistää Ture Jönsinpojan aikeita, mutta silti ei hän suinkaan luopunut omista kostotuumistaan; mieluummin olisi hän vaikka henkensä heittänyt.

Jota korkeammalle Kustaan onnen-tähti kohosi, sitä enemmän hän häntä vihasi.

Pahat huhut Saksasta pääsivät tunkemaan hänenkin korviinsa.

Eräänä päivänä kutsui hän luokseen Gorius Holstin, saman miehen, joka oli pannut toimeen juhla-aterian kuningas Kristianin kunniaksi Tukholman suuren verilöylyn jälkeisenä päivänä.

Tämä notkeaselkäinen mies oli viime vuosina varovaisesti pysytellyt poissa näyttämöltä.

Hän oli vanhentunut ja joutunut miltei kokonaan unohduksiin; mutta se harmitti häntä, ja kun Pyhän Klaaran ylhäisen rouvan sana hänelle saapui, säpsähti hän niinkuin vanha sotaorhi, kuullessaan torven toitotuksen.

Mitä korkea rouva saattoi tarkoittaa?

Turhaan hän sitä mietti.

Kun hän sitte tuli luostariin, vietiin hänet ruokasaliin odottamaan. Hetkisen kuluttua astui abbedissa huoneeseen. Hän oli ennen hänet nähnyt, vanhaksi hän oli käynyt hänkin.

Abbedissan mielessä liikkui ehkä sama ajatus, sillä pitkän aikaa tuijotti hän eteensä ennenkuin tunsi vanhan tanskalaisystävän.

Vihdoin pyysi hän häntä seuraamaan itseään.

He astelivat useitten käytävien läpi, kunnes tulivat pieneen huoneeseen, jossa pienen pöydän ääressä seisoi kaksi pehmeää tuolia. Pöydällä oli useita kirjeitä ja kaksi pientä, etiketillä varustettua pulloa.

Abbedissa istuutui itse toiseen tuoliin ja tarjosi Goriukselle toisen.

Vanhan herran hämmästys ja uteliaisuus kasvoi kasvamistaan. Mitä kummaa tämä tiesi?

Heikolla äänellä kysyi abbedissa nyt, saattaisiko hän hankkia luostarille viinejä, joita tarvittiin sairaille ja vieraita varten, jotka ehkä sattuisivat käymään luostarissa.

— Tämä on vaan johdanto, tuumi Gorius itsekseen ja lupasi parhaimman taitonsa mukaan täyttää abbedissan pyynnön.

Rouva mainitsi pullojen lukumäärän ja vaipui sitte pitkäksi aikaa ajatuksiinsa.

Gorius katseli häneen vilkkumatta.

— Elämme pahoina aikoina, mestari Gorius!

— Viimeiset ajat lienevät käsissä, jalo rouva! Molemmat vaikenivat hetkisen.

— Mitä Saksaan kuuluu?

— Pahaa, pahaa!

— Kuinka niin?

— Sotaa ja vainoa ja — siinä selveni äkkiä Goriukselle abbedissan tarkoitus — kaikellaisia salaisia huhuja!

— Mitä huhuja? kysyi abbedissa, korottaen päätään. Gorius ymmärsi hänet jo täydellisesti.

— Pyhän kirkkomme huokaukset nousevat taivasta kohti! sanoi hän, luoden kyyneltyneet silmänsä abbedissaan, joka oli peittänyt kasvot hunnullaan.

— Maailmassa ei ole niille kuulijaa!

— Onpa kyllä.

— Niin, te ja minä.

— Jotka emme mitään voi!

— Kuka tietää…

— Voitteko te ehkä?

— Hyvä tahto minulla ainakin on.

— Entä taitoa?

— Se riippuu teistä!

— Minustako?

— Te olette käskijä; minä tottelen!

— Voitteko valalla vahvistaa sananne?

— Ettekö luota sanoihini?

Petolintujen lailla katselivat he toisiinsa. Abbedissa otti käteensä yhden pöydällä olevista kirjeistä ja avasi sen.

— Kuulkaappa nyt mitä minulle kirjoitetaan.

"Korkea-arvoisa rouva abbedissa ja hurskas sisar! Jumalan pyhä äiti ja kaikki hurskaat enkelit suojelkoot teitä nyt ja iankaikkisesti!

"Kamalia uutisia saapuu meille Ruotsista. Me tiedämme, että pääkerettiläinen Kustaa Vaasa on antanut hajoittaa kaikki Tukholman katoliset kirkot, muiden muassa P. Klaaran luostarin ja sen komean kirkon, joka oli rakennettu goottilaiseen tyyliin. Rääkätyt nunnaraukat pakenivat fransiskaaniluostariin, josta munkit juuri olivat lähteneet pakoon Kustaan hirmutöitä. [Augustin Theiner.]

"Ryövärin lailla on hän anastanut piispoilta heidän omaisuutensa, ryöstänyt kirkot ja luostarit, köyhdyttänyt munkit ja pakoittanut heidät lähtemään maailmalle ryövärijoukon tieltä, joka on asettunut asumaan heidän pyhiin majoihinsa.

"Tiedämme, että maassa vallitsee yleinen tyytymättömyys, että aateli vihaa sortajaansa, että kansa vapisee hirmuvaltiaan edessä, hänen aseelliset miehensä kun väjyvät sen henkeä, jonka muutamat harvat ovat saaneet lunastaa viimeisillä rovoillaan.

"Tämä verenhimoinen tyranni on rikkonut kaikki lupaukset, jotka antoi aatelisille, kun he auttoivat häntä kirkon aarteita ryöstämään.

"Heidän olisi pitänyt saada jakaa saalis hänen kanssaan, koska kirkon omaisuus oli syntynyt paraasta päästä ritariston ja aatelin hurskaista lahjoituksista. Mutta Kustaan veronkantomiehet katsovat yksin hänen etuaan ja maan mahtimiehet ja ritarit saavat kourin kynsin pidellä kiinni oikeuksistaan.

"Paljon on syytä tyytymättömyyteen, mutta ennen kaikkea huutaa kirkko kostoa julmurille, joka on noussut tuomitsemaan kirkon piispoja ja pappeja. Jalon Sunnanväderin ja tuomiorovasti Knutin veriset haamut kutsuvat taivaan salamoja musertamaan kavaltajan päätä.

"Ja köyhää, kurjaa rahvasta, joka polvillaan, kyynelsilmin rukoilee että se saisi pitää isiensä uskon ja munkkinsa, sitä vastaan hän on käynyt oikeaa hävityssotaa!

"Kun vihdoin taalalaiset, vimmoissaan hänen petollisuudestaan, tarttuivat aseisiin, lähetti hän heitä vastaan 14,000 miehen suuruisen armeijan ja ilmoitti, että jolleivät he taivu hänen tahtonsa alle, niin hän hävittää heidän maansa ja karkoittaa heidät viimeiseen mieheen.

"Hän houkutteli heidät Tunan metsiin, pyhästi luvaten, ettei heille tapahtuisi mitään pahaa, ja siitä huolimatta otatti hän kiinni kaikki, joita piti vaarallisina, antaakseen paikalla mestata heidät, heidän ystäviensä, veljiensä ja kansalaistensa läsnäollessa.

"Pelästyksissään heittäytyi vimmastunut kansa tyrannin jalkain juureen, siten lauhduttaakseen hänen raivoaan, ja rukoili armoa.

"Kaikki nämä kauhut kärsi kansa vale-Sturen tähden, jota se niin suuresti rakasti; olihan hän luvannut antaa heille takaisin heidän uskontonsa, hän juuri oli heidän mielensä mukainen mies, ja ainoastaan ihmeen kautta onnistui hänen päästä Tanskaan, pois pedon kynsistä.

"Mutta kun hirmuvaltias, kanssaan kuormittain kultaa ja alamaistensa veren tahrimana, palasi Tukholmaan, niin antoi hän ensi työkseen mestata jalon Peder Grymin, joka kauvan oli saanut kitua raudoissa ja julmassa vankeudessa.

"Tämä mies oli Sturein uskollinen palvelija ja vanha ystävä; koko kansa rakasti ja kunnioitti häntä, sillä hän oli jumalaapelkääväinen ja viisas mies. Hänen ainoa rikoksensa oli, että hän urhoollisesti taisteli Niilo Sturen rinnalla.

"Nyt on koston hetki koittanut, nyt on mitta kukkurallaan. Saakoon Kustaa Eerikinpoika palkan, jonka ansaitsee! Löytyykö ainoaa katolista, joka ei tahtoisi olla jouduttamassa hänen perikatoaan, joka olisi unohtanut, että kaikkia keinoja tulee käyttää, jotta maailma saataisiin vapautetuksi julmimmasta, verenhimoisimmasta tyrannistaan? Nouskaa työhön ja toimeen, te oikean uskon soturit! Käyttäkää kavaluutta ja petosta, valitkaa välikappaleita, jotka parhaiten edistävät aikeitanne, ja tietäkää, että saatte sekä täydellisen synninpäästön että palkan, jonka olette ansainneet, kun maailmasta hävitätte sen pahimman vitsauksen."

Hitaasti kääri abbedissa kokoon kirjeen ja huokaili syvästi.

— Kukaan ei aavista mitä minä sen miehen tähden olen kärsinyt, virkkoi hän sitte säihkyvin silmin.

— Kyllä minä käsitän! huudahti Gorius.

— Veljeni, oi jalo veljeni!

— Maamme suurin mies!

— Kirkon ruhtinas; nostakaa silmänne, katsokaa, onko ketään hänen vertaistaan?

— Ei ketään!

— Hänen ainoa vikansa oli, ettei hän jatkanut sotaa tyrannia vastaan.

— Moni on sitä kyllä hämmästellyt!

— Hän ei tahtonut tuottaa maalle veristä sotaa. Hän unohti, että kirkko on ensimäinen ja että Ruotsi mieluummin saisi muuttua verimereksi kuin siunattu kirkko sortua.

— Kirkko ei tule sortumaan!

— Toivokaamme.

Abbedissa sytytti pienen lampun ja pisti kirjeen liekkiin.

Kun se oli hiiltynyt, virkkoi hän:

— Mies, joka toi tänne kirjeen, olisi saattanut menettää päänsä, jos hänen tekonsa olisi tullut ilmi.

— Entä te itse, arvoisa sisar?

— Mitä minusta, minä elän ainoastaan täyttääkseni kostoni!

— Mutta varovaisuus…

— Sentähdenhän minä hävitin kirjeen; emme kumpikaan taida unohtaa sen sisältöä.

— Siitä saatte olla varma!

— Minulle sanottiin, että minulla pitäisi olla joku uskottu, ja minä olen kauvan ajatellut teitä!

Gorius teki syvän kumarruksen.

— Vihaattehan te häntä?

— Kuolemaani saakka!

— Niin teen minäkin.

— Tiedättekö jonkun, johon saattaa luottaa?

— Niitä on monta!

— No sanokaappa keitä!

— He ovat saksalaisia porvareita!

— Lyypekistäkö?

— Heidän vannotettujaan!

— Onko tehty jonkinlainen suunnitelma?

— Montakin!

Abbedissa ojensi Goriukselle toisen pöydällä seisovista pulloista. "Kristuksen kyyneliä", oli kirjoitettu kylkeen.

— Se vaikuttaa hitaasti!

— Erinomainen keino!

Abbedissa ojensi hänelle toisen pullon, jonka kyljessä luettiin: "Kristuksen verta".

— Se vaikuttaa pian!

— Saanko ottaa molemmat?

— Ottakaa!

— Siinä se on pulma, kuinka saa hänet näitä nauttimaan.

— Ettekö te nyt tiedä mitään keinoa?

— Ehkä te voisitte auttaa meitä!

— Millä tavalla?

— Tiedättehän että kuninkaalla on kääpiö?

— Kuuluu olevan.

— Kääpiö on rakastunut erääseen kauniiseen tyttöön, joka jonkun aikaa oli täällä luostarissa.

— Kevytmielinen tyttöletukka!

— Se ei tee mitään; tyttö saattaisi kääpiön kautta päästä linnaan.

— Entä sitte? kysyi abbedissa hymyillen.

— Hän saattaisi siellä mielensä mukaan käyttää näitä pulloja!

Abbedissa vaikeni pitkän aikaa.

— Minun kai täytynee puhutella häntä, lausui hän sitte.

— Luvatkaa hänelle paljon rahaa!

— Annan hänelle synninpäästön!

— Rahasta hän enemmän pitää!

— Antakaa te hänelle rahaa, kunhan hän on täyttänyt tehtävänsä.

— Ilmoitatteko te sitte hänelle, mikä hänen tehtävänsä on?

— Olkaa huoleti, ensin hänen täytyy tehdä synnintunnustus.

— Aiotteko kutsua hänet tänne?

— Hän palvelee kultasepällä, jonka luona nuo kadotetut syntiset ovat! huudahti abbedissa vimmoissaan.

— Niin, tyttö on heille kaikki kaikessa!

— Sitä parempi, niin saamme tavata heidätkin; tuokaa hänet tänne yöllä, sitokaa hänen kätensä ja jalkansa, köyttäkää silmille ja suun eteen vaate.

— Niinkö tahdotte? kysyi Gorius hämmästyneenä.

— Kyllä, sillä ainoastaan sillä tavalla onnistuu tuumamme!

— Koska te hänet tahdotte?

— Mitä pikemmin sitä parempi!

— Ehkä jo tänä yönä?

— Niin, jo tänä yönä!… Mutta olemmeko me nyt kokonaan selvillä asiasta?

— Rahamestari Martti Munk taitaisi mielellään olla mukana puuhissamme!

— Hän taitaa usein olla kahden kuninkaan kanssa, kun he Eskilin kammiossa laskevat hopeaharkkoja. Ainakin olen kuullut niin kerrottavan.

— Niin minäkin luulen.

— No antakaa hänelle terävä tikari ja käskekää hänen pistää roistoa rintaan.

— Sen hän kai helposti voi tehdä.

— Antakaa hänen palkakseen ottaa niin paljon hopeaa kuin hän ikinä tahtoo!

— Niin paljon kuin hän jaksaa kantaa. Kyllä, kyllä.

— Mutta siinä ei ole tarpeeksi. Eikö voitaisi toimittaa nelikollinen ruutia kuninkaan istuimen alle Suurkirkossa? Sinne hän säntillisesti menee.

— Voimmehan koettaa kaikkia keinoja? sanoi Gorius, pitkän aikaa mietittyään. — Kun kuningas sitte on kuollut, hajoitetaan Tukholman linna, kaupunki julistetaan vapaaksi jäseneksi Hansa-liitossa ja koko Ruotsin valtakunta lasketaan Hansan alle.

— Rohkea tuuma! huudahti abbedissa ihaillen; — siitä tulisi oikea pohjoinen Venezia!

— Tuuma ei tosin ole aivan uusi, huomautti Gorius; — se syntyi jo 1300-luvulla, kun Visby oli kadottanut mahtavuutensa.

— Soisinpa että se nyt toteutuisi!

— Jos tuumamme onnistuu, niin siitäkin tulee tosi!

— Sen täytyy onnistua! huudahti nainen kiihkeästi. — Autuuteni nimessä tahdon minä kostaa tuolle kirotulle Kustaa Eerikinpojalle, joka karkoitti rakastetun veljeni synnyinmaasta ja pakoitti hänet, kirkon ruhtinaan, elämään köyhää, kurjaa elämää pimeässä luostarissa, häpeäksi pyhälle kirkollemme.

— Amen! lisäsi Gorius. — Kerettiläisen viimeinen hetki on tullut.

Sitte erosivat jalot liittolaiset.

9.

AATAMI RAKASTUU.

Pikku Aatami oli aina osoittanut olevansa kuninkaan uskollinen ja valpas palvelija. Kustaa oli usein antanut hänelle tehtäviä ja kaikki hän aina oli täyttänyt viisaasti ja toimellisesti, herransa iloksi.

Usein hän vapaasti sai kulkea missä tahtoi ja viime aikoina oli hän ruvennut käymään erään kultasepän luona. Siellä oli tapahtunut kumma asia: munkki ja nunna olivat menneet naimisiin.

Naapurit olivat tietysti vimmoissaan ja aina kun nuoret, jotka kodissaan elivät sanomattoman onnellisina, läksivät ulos, kohtasi heitä ihmisten pilkka ja herjaukset.

Vanha kelloseppä kohteli heitä lapsinaan ja iloitsi siitä että he olivat hänen luonaan, mutta yksin hänen täytyi hoitaa kauppaansa, sillä jos jompikumpi syyllisistä näyttäytyi puodissa, niin ostajat kyllä yltyivät puhelemaan, mutta eivät suinkaan ostamaan.

Jolleivät he sitävastoin olleet puodissa, niin ostajat jäivät sinne kaupantekoon, toivoen että he näyttäytyisivät, sillä jokainen tahtoi omin silmin nähdä, olivatko he samallaiset kuin muut ihmiset.

Aatami oli alusta asti ollut heidän todellinen ystävänsä, hän toimitteli heidän asioitaan, istui tuon tuostakin työpajassa juttelemassa heidän kanssaan ja katselemassa heidän onneaan, tai puuhaili puodissa myyjänä.

Mutta eräänä päivänä kohtasi häntä näky, joka miltei sokaisi hänen silmänsä.

Hän näki nuoren tytön, joka oli niin pieni, että häntä olisi pitänyt miltei lapsena, jollei hänen vartalonsa olisi ollut täysin kehittynyt ja hänen muotonsa mitä kauneimmat ja sopusointuisimmat.

Hänellä oli pienet, pyöreät kasvot ja kiiluvat mustat silmät, joita pitkät ripset varjostivat, kun hän painoi alas luomet. Tummat hiukset kähertyivät niskaan, kokonaan peittäen kaulan. Hänen käyntinsä oli melkein kuin tanssia ja hänen pieniä, somia jalkojaan saattoi katsella aivan väsymättömiin. Sen vaikutuksen hän ainakin teki Aatamiin, joka vallan ihastui häneen. Kaikki nauroivat kääpiötä, eninten ehkä Barbette itse.

Mutta nähtävästi hän sentään nautti hänen ihastuksestaan, koska hän välistä laski kauniit pienet kätösensä pöydälle, Aatamille näyttääkseen, että ne olivat paljon pienemmät kuin hänen kätensä, ja koska hän tuontuostakin muodosti huulensa ruusunnupun muotoisiksi ja kysyi, eikö Aatami tahtoisi suudelmaa.

Mutta kun Aatami sitte yritti häntä liketä, hyppäsi hän nauraen tiehensä, niinkuin lintu pyrähtää lentoon.

Aatami raukka oli pahasti rakastunut!

Mutta koko talo rupesi käyttämään pientä perhosta apunaan, hän sai toimittaa kaikellaisia asioita ja hän houkutteli ostajia mestari Jaakon kauppaan, sillä kaikki tahtoivat hänet nähdä ja kun hän vaan oli myymässä, niin paikalla syntyi kauppa.

Aatami oli kokonaan muuttunut, ainoastaan ne hetket, jolloin hän sai olla tyttönsä läheisyydessä, olivat hänelle elämää ja sillävälin eli hän onnen huumauksessa.

Ainoastaan nuori vaimo tiesi, kuka Barbette oli ja mistä hän tuli, mutta hän ei uskonut sitä kenellekään, ei edes miehelleen.

Eräänä iltana, kun Aatami tuli kultasepälle, oli nuori pari poissa ja Barbette istui yksin verstaassa.

Aatami istuutui paikalla tytön viereen ja rupesi kertomaan, että kuningas on niin hyvä, että hän kyllä auttaa Aatamia, jos hän tahtoo mennä naimisiin ja perustaa kodin.

Lieneekö tyttö kuunnellut hänen puhettaan, mutta ei hän ainakaan vastannut.

— Barbette, virkkoi Aatami huolestuneena.

— Mitä sinä tahdot?

— Saanko minä sen sanoa sinulle?

— Tietysti saat!

Barbette loi häneen kauniit, hymyilevät kasvonsa.

— Lupaatko ettet suutu?

— Enhän minä voi luvata ennenkuin tiedän, mitä sinä aiot pyytää.

— Minä rakastan sinua, Barbette!

— Sinä hullu! naurahti tyttö.

— Hullu!… Senkötähden, että…? Aatami pusersi hänen käsivarttaan, niin että hän huusi.

— Tekikö kipeää?

Vastauksen asemasta paljasti tyttö soman pienen käsivartensa, jossa oli suuri sinelmä.

Aatami tahtoi suudella sitä, mutta Barbette työnsi hänet luotaan, lausuen:

— Sillä et sitä paranna. Mene tiehesi!

— Ajatko minut luotasi, Barbette?

Kääpiö näytti niin onnettomalta, että tytön sydän heltyi.

— No, ole nyt täällä, mutta sillä ehdolla, ettet enään koskaan tee minulle pahaa.

Aatami istuutui kappaleen matkan päähän, oikein voidakseen häntä katsella.

Samassa kuuli hän puodista seuraavan keskustelun:

— Mistä ne huhut oikeastaan tulevat, että kuningas aiotaan murhata?

— Sitä ei kukaan tiedä, mutta kaikki siitä vaan puhuvat.

— Kaarlo keisari kuuluu saaneen kirjeen, jossa kerrotaan, että hän on kuollut.

— Niin, veljeni kirjoittaa, että Saksassa yleisesti ollaan siinä luulossa.

— Mutta kuinka sellainen huhu saattaa syntyä?

— Kai huhussa on jotakin perää.

— Eihän savu synny ilman tulta!

Aatami kuuli jokikisen sanan ja omituinen tunne valtasi hänen mielensä: kuninkaan henki on vaarassa, eikä hän tiedä siitä mitään, hän on ainoastaan ajatellut itseään.

Äkkiä hän nousi.

— Hyvästi Barbette! sanoi hän.

— Mihin sinä menet?

— Etkö kuullut, että kuninkaan henki on vaarassa?

— No mitä sinä sille mahdat?

— Voin suojella häntä.

— Niin voin minäkin.

— Sinäkö, Barbette?

— Voisinhan minä valmistaa hänen ruokansa.

— Luuletko että…

— Että joku voisi myrkyttää hänet. Etkö veisi minua kuninkaan luo?

— Pelkään, että hän nauraisi.

— Sano, että minä olen morsiamesi.

— Tahdotko sinä? huudahti Aatami ihastuneena.

— Niinkuin kuulet!

Aatami kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi hänen kauniisiin silmiinsä.

Tyttö oli juuri päätä pitempi kuin hän.

— Anna minulle suudelma, Barbette! Tyttö työnsi hänet inholla luotaan.

En nyt. Toisen kerran!

— Koska sinä tahdot mennä kuninkaan luo?

— Huomenna!

— Sitte minä tänään puhun Kustaa herran kanssa.

— Ja tulet huomenna noutamaan minua!

— Aivan varmaan!

Aatami riensi pois. Hänen olisi pitänyt tuntea iloa, mutta sensijaan oli kamala, selittämätön levottomuus hänet vallannut.

Linnaan päästyään kiiruhti hän paikalla kuninkaan huoneeseen.

Vahti ilmoitti hänelle, että hänen armonsa jo oli mennyt makuusuojaansa.

Aatami kuunteli, huomasi kuninkaan istuvan kirjoittamassa ja uskalsi mennä huoneeseen.

Kustaa ei häntä huomannut, vaan jatkoi ahkerasti työtään, tuontuostakin mutisten itsekseen: "Onhan Ruotsin ja Lyypekin suhde melkein julkinen." Hetkisen kirjoitettuaan hän taas puheli: "nämä salaiset asiat ne tulevat Tanskasta". Ja rupesi taas kirjoittamaan.

Aatami katseli häntä äänetönnä. Kuinka hänen rakas, rakas kuninkaansa näytti väsyneeltä! Aatamin silmät kyyneltyivät, hänen kävi niin sääli Kustaa herraa.

Kuningas laski kynän pöydälle, peitti hetkeksi kasvot käsillään ja avasi sitte raamattunsa, joka aina oli pöydällä hänen vieressään.

Hiljaa luki hän siitä luvun ja äänteli itsekseen:

"Kun sinä ainoastaan minulla olet, niin en minä ensinkään taivaasta enkä maasta tottele."

"Vaikka vielä minun sieluni ja ruumiini vaipuisi, niin olet sinä, Jumalani, kuitenkin minun sydämeni uskallus ja minun osani."

Hetkisen perästä hän nousi ja työnsi syrjään tuolinsa.

— Oletko sinä täällä? sanoi hän Aatamille, — en kuullut sinun tulevan.

Mutta kääpiö tarttui kuninkaan käteen ja suuteli sitä itkien.

— Mitä on tapahtunut? kysyi kuningas kiivaasti.

— Löytyy ihmisiä, jotka aikovat tehdä pahaa kuninkaalle, nyyhkytti Aatami katuvaisella mielellä.

— Eikö muuta. Sen minä kyllä tiedän, mutta on minulla toki hyviä ystäviäkin, jotka valvovat onneani, niinkuin esimerkiksi sinä.

— Huonosti olen tähän asti valvonut, mutta tästälähin tulen tekemään sen paremmin, sillä pian on meitä kaksi valvomassa.

— Mitä tarkoitat?

— Että minä ja morsiameni…

— Morsiamesi? huudahti kuningas, tukahduttaen hymynsä. — Mistä sinä hänet olet saanut, Aatami?

Aatami kertoi kaikki mitä tiesi Barbettesta ja lisäsi, että hän on kaunein tyttö maailmassa!

— Sinun täytyy näyttää hänet minulle!

Aatami uskalsi nyt esiintuoda pyyntönsä, että Barbette saisi keittää kuninkaan ruuan, jottei kukaan pääsisi sitä myrkyttämään.

Kustaa kävi tarkkaavaiseksi ja määräsi, että nuori tyttö seuraavana aamuna kello kahdeksan tuotaisiin hänen luokseen.

Aatami oli kuin seitsemännessä taivaassa. Jo varhain aamulla riensi hän Barbetten luo, mutta tyttö ei vielä ollut pukeutunut, joten hän sai odottaa hyvän aikaa.

Sillävälin viittasi entinen munkki hänet luokseen ja he läksivät viereiseen oluttupaan.

— Älä liiaksi luota Barbetteen, sanoi hän, — koska hän petti meitä, niin hän voi pettää sinuakin.

— Barbetteko pettää? Se ei ole mahdollista!

— Kyyneliä vuodattaen tunnusti vaimoni, että hän jo luostarissa ollessaan oli huonomaineinen. Hän oli uhannut tappaa itsensä, jos Elsani jotakin ilmaisisi, mutta koska tässä nyt on tapahtunut kaikellaista…

— Mitä on sitte tapahtunut? kysyi Aatami.

— Siitä on nyt viikko, kun eräänä iltana joku tuli puotiin ja pyysi häntä kadulle.

— Enhän minä silloin ollut teillä?

— Olit juuri mennyt… Me kuulimme huutoja ja kun tulimme ulos, näimme useita miehiä. — Elsa sanoi heitä luostaripalvelijoiksi — jotka sitoivat Barbetten ja veivät hänet mukaansa. Emme uskaltaneet sanoa mitään, mutta ajattelimme, ettemme kai enään ikinä saa häntä nähdä.

— Hän tuli sentään.

— Kyllä, jo seuraavana päivänä.

— No, mitä hän sanoi?

— Ei juuri mitään, hän oli saanut puvun, jonka hän tänään aikoo pukea ylleen.

— Mutta eihän tämä kai todistane, että hän aikoo minua pettää, huomautti Aatami vapisevalla äänellä.

— Me arvelimme vaan, että oli paras kertoa tämä sinulle, jottet sanoisi meidän syyksemme, jos jotakin tapahtuisi.

— Kiitos! virkkoi Aatami kankeasti, ja äänettöminä palasivat molemmat kotiin.

Hetkisen perästä tuli Barbette, puettuna hienoon harmaaseen villapukuun. Hänen kaulansa ja käsivartensa olivat paljaat. Hiuksiin oli pistetty punainen ruusu.

Hän oli häikäisevän kaunis. Kuni lumouksen valtaamana jäi Aatami häneen tuijottamaan.

— Olenko siisti? kysäsi hän nauraen.

— Aiotko sinä noin lähteä kuninkaan luo?

— Tietysti. Koska nyt ensi kerran pääsen hoviin, niin totta kai panen parhaat päälleni!… Ota sinä vaatteeni, jotka ovat tuossa mytyssä ja pistä taskuusi nämä pullot. Niissä on elämänvettä, jota olen hankkinut vartavasten kuninkaalle.

— Kyllä minä ne säilytän, vastasi Aatami, pistäen pullot taskuunsa ja ottaen mytyn kainaloonsa. Sitte hän heitti ylleen viitan ja veti pääpussin korvia myöten.

— Hyvästi nyt! huudahti tyttö kotiväille ja nyökäytti päätään. — Tule Aatami! Kai otit pullot?

— En ole unohtanut mitään, vastasi kääpiö, luoden kotiväkiin merkitsevän katseen. — Hyvästi! Ja olkoon Jumala kanssamme!

— Epäiletkö ettei hän olisi? kysyi tyttö nauraen.

— Nykyään epäilen kaikkea!

Äänettöminä he astelivat tietä pitkin, kumpikin ajatellen omia asioitaan.

Linnaan saavuttua tahtoi Barbette järjestää pukuaan ja hiuksiaan. Sillaikaa läksi Aatami kysymään, ottaisiko kuningas heidät vastaan.

— Tietysti, sanoi kuningas, — mutta mikä sinua vaivaa? Olet kalpea kuin kalma!

— Minun olisi yksin pitänyt suoriutua tästä asiasta, mutta en voinut…

— Puhuppa selvemmin, Aatami, en sinua ymmärrä.

— Armollinen herra, minä pelkään… Aatami purskahti itkuun ja heittäytyi polvilleen.

— Mikä on, Aatami? Eikö tyttö tullut?

— Kyllä hän on täällä?

— No, eikö hän tahdokkaan ruveta keittäjäkseni?

— Tässä on elämänvettä vartavasten kuninkaalle. Aatami otti pullot taskustaan.

— Mitä tämä on? virkkoi kuningas ja rupesi tarkastamaan pulloja.

— Minä pelkään, että niissä on kuolemanvettä!

— Hänkö ne sinulle antoi?

— Arvelen, ettei hän itse uskaltanut niitä säilyttää, puhui Aatami, vavisten mielenliikutuksesta.

— Ehkä sinä tuomitset häntä väärin, virkkoi Kustaa, säälivästi silmäillen kääpiötään.

— Sitte tahdon uskollisena koirana palvella häntä koko elämän ajan.

— Entä jos hän on syyllinen?

— Niin häntä täytyy rangaista.

— Rakastatko häntä, Aatami?

— Enemmän kuin elämääni!

— Ja tahdot kuitenkin…?

— Tahdon, herra kuningas!

— Sankarin henki asuu pienessä ruumiissasi! Kääpiö vapisi mielenliikutuksesta. Hetkisen perästä virkkoi kuningas:

— Tahdotko kutsua hänet sisään?

— En saata!

Kuningas soitti ja palvelija astui huoneeseen. Oven avautuessa saattoi ulkopuolelta kuulla ääniä ja naurua.

— Kuka siellä on?

— Muutamia kamaripalvelijoita ja eräs ihana neiti, vastasi palvelija.

— Käske hänet sisään!

Seuraavana hetkenä astui Barbette huoneeseen. Hän loi kuninkaaseen kauniit silmänsä, lankesi sitte polvilleen ja liitti pienet kätensä ristiin.

Hän oli todellakin viehättävän kaunis!

— Nouskaa! käski kuningas.

Tyttö totteli ja jäi rukoilevin silmin katselemaan kuningasta.

— Mitä te tahdotte?

Hänen katseensa näytti ensin kysyvän neuvoa Aatamilta, mutta sitte hän vastasi:

— Palvella kuningastani!

— Millä tavalla?

— Sanotaan, että hänen henkensä on vaarassa.

— Voitteko te torjua vaarat?

— Voin, vastasi tyttö.

— Tällä elämänvedelläkö? kysyi kuningas, osoittaen pieniä pulloja.

— Hyi, Aatami, huudahti tyttö, — kun ilmaisit salaisuuteni!

— Miten tätä on käytettävä?

— Sitä pitää illalla juoda, puhui tyttö vilkkaasti.

— Entä mitä se vaikuttaa?

— Se tuo suloisia unia, terveyttä, voimaa ja iäisen nuoruuden.

Kustaa lausui pari sanaa Aatamille, joka paikalla jätti huoneen.

— Voitko sinä todella hankkia minulle kaiken sen?

— Voin, kuninkaani, lausui tyttö, astuen kuningasta likemmä.

— Hetääri! mutisi kuningas.

Tyttö kalpeni hiukan, mutta pysyi aivan levollisena.

— Kuka sinut on lähettänyt? kysyi kuningas.

— Oma sydämeni! kuiskasi tyttö.

Samassa palasi Aatami, kädessään pieni pikari.

— Sanotko sen tuottavan minulle iäistä nuoruutta?

— Kyllä, teidän armonne! Kuningas ojensi hänelle pikarin.

— Valmistappa sitte juoma!

— Vasta illalla…

— Iäisen nuoruuden lahja on otettava, heti, kun tilaisuus tarjoutuu, virkkoi kuningas.

Tyttö loi epäilevän katseensa vuoroin kuninkaaseen, vuoroin Aatamiin. Sitte hän, kauniisti hymyillen lausui:

— Anna minulle pullot!

— Kummanko tahdot? kysyi Aatami.

— Molemmat! vastasi tyttö veitikkamaisesti. — Joudu toki!

Aatami katsahti kysyvänä Kustaaseen.

Tyttö näytti niin viattomalta, että Kustaa todellakin rupesi luulemaan, että he turhaan häntä epäilivät. Hän oli siinä seisoessaan erinomaisen viehättävä.

Kuninkaan viittauksesta ojensi Aatami hänelle pullot, mutta hän oli kalman kalpea ja käsi vapisi.

— Pyhä neitsyt! Sinähän näytät hirveältä, Aatami! sanoi tyttö ja ojensi kätensä ottamaan pulloja, mutta samassa putosivat ne lattialle ja särkyivät.

Hämmästyksellä seurasi kuningas heidän liikkeitään.

— Aatami, mitä sinä teet! huudahti Barbette kauhistuen, — kaadat kallisarvoisen nesteen!

Helmojaan nostellen hyppeli hän lasisirpaleiden ja nestelätäkköjen keskellä.

Hetkisen seisoi Aatami liikkumattomana, eteensä tuijottaen kuin ukkosen lyömänä, mutta sitte hän äkkiä painui maahan: pullon pohjalle oli jäänyt hiukkanen punaista nestettä. Hän kävi siihen käsiksi, mutta samassa karkasi Barbettekin sitä ottamaan… Syntyi kiivas, äänetön kiista, mutta Aatami voitti.

Hän oli sellaisella voimalla tuupannut Barbetten syrjään, että tyttö oli kaatunut lattialle. Ennenkuin hän ehti nousta, oli pullonpohja pöydällä ja neste pienessä pikarissa.

Ilveskissan innolla vahti Barbette hänen liikkeitään. Hän oli kokonaan unohtanut näyteltävänsä osan.

Kuningas seurasi heitä katsojana.

Mutta Aatami oli kamalan näköinen. Kalpeana, kasvoissa miltei villi ilme, tarttui hän pikariin ja sanoi:

— Juo!

Tyttö tahtoi tuupata sen hänen kädestään, mutta hän asetti sen pöydälle ja kävi kovin kourin kiinni Barbetteenr, joka kaikin voimin ponnisteli vastaan. Vihdoin sai hän hänet laahatuksi pöydän luo ja tarttui uudestaan pikariin, viedäkseen sen hänen huulilleen, mutta silloin pusersi tyttö huulensa kokoon ja ravisteli päätään.

Silloin puraisi Aatami häntä olkapäähän ja hänen huudahtaessaan, kaasi hän nesteen hänen kurkkuunsa.

Hän sylkäisi kyllä paikalla suunsa puhtaaksi, mutta jotakin sinne sentään mahtoi jäädä, koska hän rupesi huutamaan vettä.

Aatami oli vaipunut maahan ja jäänyt siihen liikkumattomaksi.

Silloin täytti kuningas pikarin.

Barbette katseli sitä ahmivin silmin ja ojensi kätensä sitä ottamaan.

Mutta Kustaa ei antanut hänelle sitä, vaan piteli sitä hänen näkyvissään.

— Kuka sinut on lähettänyt? kysyi hän ankarasti. Hetkisen näytti tyttö epäilevän, mutta huomatessaan, ettei kuninkaalta ollut armoa odotettavissa, sanoi hän:

— Pyhän Klaaran abbedissa!

— Pitikö sinun myrkyttää minut?

— Kyllä! Antakaa minulle vettä!

— Äkkiäkö?

— Ei, viikon kuluessa. Vettä, vettä!

— Ja sinun piti käyttää kaikkia mahdollisia keinoja? Tyttö painoi hetkeksi alas silmänsä, mutta vaipui sitte polvilleen maahan.

— Armahtakaa minua, antakaa vettä, sisuni on kuin tulessa!

— Kuka on abbedissan liittolainen?

— Gorius Holst! vaikeroi tyttö.

Kuningas antoi hänelle pikarin, jonka hän paikalla tyhjensi. Ja luultavasti vesi lievensi tuskia, koska hän entisellä uhkamielisyydellään virkkoi:

— Minä olen saanut anteeksi kaikki syntini.

Aatami oli noussut ja astui nyt kuninkaan eteen, mutta hän näytti niin vanhentuneelta, että oli vaikea häntä katsella.

— Mihin hän on vietävä? kysyi hän vapisevalla äänellä ja katse tähdättynä maahan.

— Pyhän Klaaran luostariin, vastasi kuningas. Barbette säpsähti, mutta ei lausunut sanaakaan. Hetken perästä hän oli poissa.

Miettiväisenä avasi kuningas kirjeen, jonka hän pari päivää sitte oli saanut Maunu herttualta.

Häntä kehoitettiin siinä kaikella muotoa olemaan varoillaan, sillä koko maailma puhui hänen kuolemastaan.

— Kyllä ystäväni lyypekkiläiset kaikin voimin koettavat saada minut hengiltä, sanoi Kustaa.

Mutta hän ei tuntenut pelkoa enemmän kuin epätoivoakaan, sillä hänen mielessään asui vanha lempilause: se ei ole vaarassa, joka on Herran suojeluksessa.

Nämä tapaukset vaikuttivat kääpiöön enemmän kuin kuninkaaseen. Aatami vanheni muutamassa viikossa kymmeniä vuosia, lieneekö syynä sitte ollut Barbetten kuolema vaiko levottomuus rakastetusta herrasta.

Kustaa katseli tyynesti asiain kulkua. Olihan vaara nyt ohi ja hänen täytyi ajatella kaikkinaisia tärkeitä seikkoja.

Sota oli eroittanut hänet hänen parhaista ystävistään, mutta hän ilmoitti heille mielipiteensä ja antoi heille neuvoja kirjeellisesti. Varsinkin kehoitti hän heitä varomaan tanskalaisia.

Juhana Turenpojalle hän kirjoitti, että sota Lyypekin kanssa voi puhjeta milloin hyvänsä; silloin saadaan nähdä, mille puolelle tanskalaiset asettuvat. "Koska kerran maailman meno on sellaista, että uskollisuus ja annettu sana vähän merkitsevät."

Valtakunnan neuvoston kanssa keskusteli hän joka päivä. Useat kehoittivat häntä joksikin aikaa lähtemään pois Tukholmasta, mutta hän vastasi, että onhan vaaroja kaikkialla ja jos hänen päivänsä pian ovat päättyvät, niin hänen sitä suuremmalla syyllä täytyy käyttää loppuaikansa hyvin.

Aatami ei viettänyt päiviään toimettomuudessa.

Hän piti entistä huolettomuuttaan suurena rikoksena.

Barbetten nimeä ei hän koskaan maininnut ja naisiin ei hän enään milloinkaan luonut silmiään.

Kapakoissa ja julkisissa paikoissa kuljeskeli hän nyt aamusta iltaan.

Kaikkialla puhuttiin kuninkaan kuolemasta. Se teki kamalan vaikutuksen.

Toiset kysyivät miksei Kustaa herra saa olla rauhassa, koska muita ruhtinaita käsillä kannetaan, vaikka he kansansa hyväksi ovat tehneet paljon vähemmin kuin hän.

Pääsiäinen oli ovella.

Liittolaiset olivat määränneet itse palmusunnuntain aikeittensa toteuttamiseksi.

Abbedissa ilmoitti Gorius Holstille miten onnettomasti myrkyttämisjuttu oli päättynyt.

Kurja nuori nainen oli itse saanut kantaa tekonsa seuraukset.

Mutta Gorius Holst oli saanut tietää, että hänet oli leimattu abbedissan liittolaiseksi. Hän pysytteli sentähden piilossa, mutta ei silti suinkaan ollut toimettomana.

Hän kehoitti abbedissaa pakenemaan valtakunnasta, mutta tämä pysyi järkähtämättömämpänä kuin hänen veljensä.

— Todisteita ei ole, virkkoi hän. — Minä jään tänne!

Muuan viekas saksalainen, Hannu Bökman, sai toimekseen panna täytäntöön itse pääyrityksen.

Abbedissan neuvon mukaan oli kuninkaan istuimen alle Suurkirkossa pantu nelikko ruutia.

Hannu hankki kuparisen putken, jota myöten lanka piti johdettaman ruutinelikkoon. Siitä kun sen ulkopuolinen pää oli sytytetty kuluisi viisi tuntia kunnes räjähdys tapahtuisi.

Tätä ei Aatami tietysti saattanut aavistaa. Mutta hän ei enään tyytynyt kapakoihin, vaan kuljeskeli satamassa vakoilemassa, mitä siellä tapahtuisi.

Muitten muassa tutustui hän erääseen köyhään kippariin, jonka nimi oli Hannu Viinisuu. Viimeinen nimi oli tietysti haukkumanimi, mutta se sopi hänelle erinomaisen hyvin, sillä Hannu oli miltei aina humalassa. Hyvät ystävät täyttivät hänen lasinsa, saadakseen hyväluontoisen miehen puhetuulelle, eikä siihen monta pikarillista tarvittukaan.

Pienessä kapakassa Jaakopin kirkon luona hän tavallisesti oleili. Kapakoitsijatar oli jo monta vuotta juottanut häntä velaksi, sentähden että hän houkutteli kansaa kapakkaan, mutta Hannu, joka oli häneen rakastunut, eli siinä varmassa vakaumuksessa, että kapakoitsijatarkin rakastaa häntä.

Hän oli jo monta kertaa kosinut ja aina saanut vastaukseksi: "en minä mene naimisiin sian kanssa!"

Mutta siitä huolimatta palasi Hannu Viinisuu aina takaisin Liisa muorin ahtaaseen kapakkaan. Kerran kuljetti hän Aataminkin kanssaan.

Tässä kapakassa ei Aatami vielä koskaan ollut käynyt.

Hänen päähänsä pälkähti paikalla, että täällä saattaa kuulla uutisia ja sittemmin hän vaistomaisesti usein kulki sinne.

Eräänä päivänä hän hämmästyksekseen näki kuninkaan rahamestarin Antero Hannunpojan tulevan kapakkaan.

Hän astui suoraan myymäpöydän luo ja kysyi Liisa muorilta, oliko Hannu Viinisuu saapuvilla.

Muori neuvoi häntä sillalle ja rahamestari läksi, Aatamia huomaamatta.

Aatami hiipi perässä, itsekään tietämättä miksi. Hän näki rahamestarin, Hannu Bökmanin, ja useiden muiden saksalaisten tapaavan toisensa ja sitte jäävän kuiskaten juttelemaan. Kääpiössä heräsi epäluulo.

Hannu Viinisuun näkyivät he kokonaan unohtaneen.

Eikä Hannu koko päivänä tullut Liisa muorin kapakkaan.

Aatami oli pitkän aikaa istunut häntä odottamassa, kun Liisa muori salavihkaa tuli häntä puhuttelemaan.

— Nyt kaivavat taas koiriaan suohon!

— Mitä suota tarkoitatte, Liisa muori?

— No, suurinta suota tietysti!

— Kuningastako? kuiskasi Aatami.

— Heidän tuumansa ovat jo kauvan olleet tekeillä.

— Kunhan vaan voisi saada kiinni langanpäästä.

— Onhan se jo käsissänne.

— Kuinka?

— Onhan Hannu Viinisuu?

— Olisiko Hannu petturi?

— Ei, mutta hän on hyväluontoinen sielu, jonka saa johdetuksi minne tahansa.

— No, mitä te nyt luulette?

— Hannulla on välistä rahoja, enkä tiedä, mistä hän niitä saa. Koko viime viikon hän sitäpaitsi pysytteli selvänä eikä muka tahtonut ilmaista minulle mitä juttuja hän ajoi tuolla sillalla merimiesten ja muiden roikaleiden kanssa.

— Kuinkahan sen saisi tietää?

— Minä käskin häntä tänä iltana tulemaan tänne. Aatami tulee nyt mukaan.

— Mutta jollei hän tule?

— Se olisi paha, mutta kyllä minä luulen, että hän tulee.

Illalla ilmestyivät sekä Hannu että Aatami kapakkaan. Hannu oli aivan selvänä, mutta erittäin huonolla tuulella.

— Mitä Liisa muori tahtoo? kysyi hän.

Muori avasi oven pieneen kamariin kapakkahuoneen vieressä. Siellä seisoi pöydällä olutkannu sekä kolme pikaria.

— Menkää tuonne, sanoi Liisa, — minä tulen perässä. Hannu ja Aatami menivät.

— Minä en juo mitään! mutisi Hannu, vaipuen penkille istumaan.

— No mikset? kysyi Aatami.

— Minulla on muuta ajattelemista.

— Ehkä suuren rahdin lastausta?

— Kiipeä korkeammalle! Hannu Viinisuu ojensihe suoraksi.

— Sitte sinä kai et enään tahdo tunnustaa minua tuttavaksesikaan?

Hannu loi Aatamiin ystävälliset silmänsä.

— Älä sinä aina riipu kuninkaan kintereillä! sanoi hän kiivaasti.

Aatamista tuntui äkkiä siltä kuin hänen sydämensä olisi ollut särkymäisillään, mutta hän sai mielensä hillityksi.

— Mitä pahaa siinä sitte on?

— No älä tee sitä, sanon minä! huusi Hannu Viinisuu, mutta sitte ei hän enään puhunut sanaakaan.

Liisa muori astui samassa sisään.

— Nyt minä olen hankkinut puotiin sijaisen ja tahdon hetkisen jutella kanssanne.

Hän täytti pikarit, mutta se, joka seisoi Hannun edessä, oli puolta suurempi kuin muut.

— Kas nyt sitä juodaan!

— En huoli! virkkoi Hannu itku kurkussa.

— Mitä kummaa! Täytän tänään neljäkymmentä vuotta! Etkö toki häpeä?

— Täytättekö…? Ei, Liisa muori, olen luvannut…

— Etkö sinä sitte minulle ole luvannut useammin kuin muille, ja kuinka olet lupauksesi pitänyt?

— Rakas Liisa muori, jos tietäisitte…

— Tiedän sen asian, että jollei Hannu nyt tottele, niin näemme toisemme viimeisen kerran…

Hannu tarttui pikariin.

— No, jos on sillä tavalla, niin… Ja nyt hän joi täysin siemauksin.

— Näkyypä kelpaavan!

— Oikeaa Braunschweigiläistä! Onpa se hyvää!

— Kahdenkymmenen vuoden vanhaa, Hannu!

— Ja sitä te tarjoatte minulle!

— Syntymäpäivän kunniaksi… Juokaa nyt maljani.

Hannu vei vasta lisätyn tuopin huulilleen ja katseli hetkisen vilkkumatta Liisa muoriin; sitte ummisteli hän tyytyväisenä silmiään, taas katsahtaen Liisaan. Ja niin hän teki, kunnes tuoppi tyhjeni.

— Minun maljaani et sentään vielä ole juonut, virkkoi Liisa muori.

— Ehkä tästälähin saan juoda tällaista joka päivä, puhui Hannu.

— Minä vaan en aio sitä tarjota.

— Mutta jos minä maksan jokainoan aurtuan ja minulle vielä sittenkin jää tuhat guldenia, niin mitä te sitte sanotte?

— Että olut jo on noussut päähäsi.

— Mutta rakkaus asuu sydämessä, Liisa muori.

— Kuka sinulle antaisi tuhat guldenia?

— En sano.

— Ehkä Antero Hannunpoika! sanoi Aatami. Hannu kalpeni.

— Mitä sinä hänestä tiedät?

— Hän kävi eilen täällä, huomautti Liisa.

— Minua hakemassa. Minä tiedän sen.

— Oli hänellä muutakin asiaa.

— No mitä?

— Voinpa minäkin ansaita tuhat guldenia.

— Millä tavalla?

Pienet harmaat silmät säihkyivät.

— Sano sinä ensin, niin sanon minä sitte.

— Kas, saksalaiset aikovat sunnuntaina panna toimeen pienet lystit…

— Kutka? Saksalaisetko?

— Niin, kaikkihan he lienevät saksalaisia… ei sittenkään, sillä Gorius Holst on kai tanskalainen.

— No, minkälaiset lystit ne ovat?

Hannu katsoi vuoroin Liisaan, vuoroin Aatamiin.

— Kun minä vaan uskaltaisin, mutta minä pelkään tuota Aatamia.

— Eikö Hannu luule, että rahamestari voi toimittaa minullekin tuhat guldenia? kysyi Aatami.

— Kyllä hän toimittaa, jos sinä, pikku veitikka, vaan otat osaa aikeisiimme, vastasi kippari.

— Mutta kuningas pitää rahakamarin avaimen taskussaan eikä anna pois sitä.

— Ei, ennenkun hänen täytyy! naurahti Hannu. — Mutta kas — ja siinä hän teki liikkeen ikäänkuin takaapäin pistääkseen jotakin selkään, — vihdoin se tapahtuu pakosta!

— Mutta voihan rahamestari yksinkin tulla toimeen, eihän hänen Hannulle tarvitse ruveta antamaan tuhansia guldeneja.

— No niin!

Hannu kurkisti tuoppiin; se oli tyhjä, mutta Liisa muori täytti sen paikalla.

— Juo pois, Hannu!

Ja Hannu joi, pyyhki suutaan ja virkkoi sitte kuiskaten:

— Kas, sytyttäminen on minun tehtäväni.

— Minkä sytyttäminen? Linnanko?

— Ei, vaan langan!… Hiljaa!

Aatamin mieleen muistui kamala tapaus: hän näki luostarin, joka hajosi tuhansiin kappaleisiin. Mutta hän pakotti itsensä pysymään tyynenä ja virkkoi samaan tapaan kuin juopunut:

— Eikö kukaan sitte voi sitä nähdä?

— Ei, se on siellä pienen käytävän luona.

— Pienen käytävänkö? Aatami ei ymmärtänyt mitään.

— Pienen alttarikäytävän luona tietysti, sanoi Hannu kärsimättömästi.

— Ymmärrän, ymmärrän. Sieltäkö putki käy?

— Niin, suoraan tuolin alle… Hihhih! Koko kirkko menee, mutta sille ei voi mitään.

— Eihän sille voi mitään, kertoili Aatami.

— Kuulkaa nyt, Hannu, virkkoi Liisa muori, — te saatte olla täällä yötä.

— Syntymäpäivänkö tähden? mutisi Hannu. — Sellaista kunniaa ei minulle ennen ole suotu!

— No, kerta ensimäinen, ymmärrättehän sen. Menkää nyt nukkumaan.

Muori avasi oven.

— Liisa muorin omaan makuuhuoneeseen!

— Voinko minä enään parempaa tarjota? Joutuun nyt! Muori sulki oven ja pisti avaimen taskuunsa.

— Tuletteko heti kanssani? kysyi Aatami kiivaasti.

— En voi, ennenkuin varmaan tiedän, että hän nukkuu ja että koko talossa on hiljaista. Pitäkää minulle tie auki.

— Kyllä… Kai te löydätte?

— Löydän… Mutta kuulkaappa… virkkoi hän epäröiden.

— Sanokaa vaan suoraan!

— He ovat houkutelleet Hannun. Hän on heidän käsissään vaan välikappale, joka ei voi mitään.

— Kyllä minä sen sanon kuninkaalle.

— Mutta muistakaa todellakin sanoa se!

— Kuulkaa Liisa muori, sanokaa se itse. Kuningas tulee olemaan teille hyvin kiitollinen, ja jos te vielä lupaatte tulevaisuudessa pitää Hannua silmällä, niin…

— Veitikka! Olen jo päättänyt tehdä sen.

Kiirein askelin riensi Aatami linnaan. Entä jos onnettomuus jo on tapahtunut… jos kuningas on käynyt hopeakammiossa… Ei, ei, kyllä Jumala suojelee Kustaa kuningasta ja Ruotsin kansaa.

Aatami antoi ensin linnanvoudille perinpohjaisen kertomuksen.

Linnanvouti arveli, ettei kuningasta enään näin myöhään pitänyt häiritä, mutta Liisa muorin talolle asetti hän vahdin, jottei Hannu Viinisuu pääsisi pakoon.

Liisan mielestä tämä toimenpide oli sangen turha, sillä hänen luvattaan ei kukaan päässyt taloon eikä talosta. Mutta seurauksena oli, että rahamestari Antero Hannunpoika huomasi uhkaavan vaaran ja heittäytyi alas Kolmen Kruunun tornista, vapaehtoisella kuolemalla pelastuakseen kuninkaan vihasta ja oikeutetusta rangaistuksesta.

Seuraavana päivänä vietiin pohmelostaan selvinnyt Hannu Viinisuu linnaan.

Liisa muoria ja Aatamia oli kuningas jo tutkinut.

Liisalle oli kuningas luvannut, että Hannu, heti kun saataisiin selville, ettei hän ollut toiminut kuin välikappaleena, pääsisi vapaaksi.

Kuulustelua kesti pitkän aikaa, mutta sitte sai onnellinen Liisa viedä Hannun vapaana kotiin. Ensin hänen sentään oli pitänyt pyhästi luvata, että hän tulevaisuudessa kokonaan noudattaa Liisan tahtoa.

Mutta muut syylliset tutkittiin ja tuomittiin. Useat heistä, muiden muassa saksalainen Hannu Bökman, mestattiin. Ne jotka olivat vähemmin syylliset, saivat rahalla lunastaa henkensä.

Gorius Holst vietiin Tynnelsön linnaan ja sai olla siellä kuninkaan kustannuksella.

Salaliitto oli levinnyt laajemmalle kuin ensin oli luultukaan. Sentähden antoi kuningas koota kaikki aseet kaupungista ja tuoda ne linnaan.

Ja siten päästiin sillä kertaa vaarasta.

10.

TOINEN MORSIAN.

Liittolaisten pettämänä ja salajuonien ympäröimänä, rupesi Kustaa siihen määrään epäilemään ihmisiä, että hän päätti tästälähin luottaa ainoastaan itseensä. Ja tämän tunteen valtaamana hän äkkiä, aivan odottamatta antoi käskyn, että laivasto ja sotaväki oli palautettava Ruotsiin.

Uutinen herätti Tanskassa suurta levottomuutta. Tosin ei vihollisten käsissä enään ollut kuin Köpenhamina, mutta tarpeen ruotsalaisten apu silti oli, Tanskan kruunulle kun oli ilmaantunut uusi vaatija, pfalzkreivi Fredrik.

Hän oli noin kuudenkymmenen ikäinen, tottunut sotaherra ja vasta mennyt naimisiin Kristian II:n vanhimman tyttären viisitoistavuotiaan Dorotean kanssa. Keisari oli luvannut hänelle Tanskan ja Norjan myötäjäisiksi. Häät olivat olleet syyskuussa 1535 ja joulukuussa sai kuningas Kristian kehoituksen luovuttaa Tanskan pfalzkreiville.

Norjaankin tuli kirjeitä sekä keisarilta että kreiviltä.

Tämä uutinen rohkaisi köpenhaminalaisten mieliä. Siltä taholta saattoivat he siis toivoa apua.

Sitävastoin kuningas Kristian, jonka ei ollut onnistunut voittaa takaisin pääkaupunkiaan ja jota uudet vaarat nyt uhkasivat, tunsi tarvitsevansa ruotsalaisten apua enemmän kuin koskaan ennen.

Mutta samalla hän kyllä tiesi, että vaikea sitä oli pyytää kuningas Kustaalta, jota Hampurin sopimus suuresti oli suututtanut.

Mutta täytyihän koettaa, ja tanskalaiset valtioneuvokset Holger Ulfstand ja Aksel Ugerup lähetettiin Malmön kautta Tukholmaan, johon saapuivat toukokuun 30 p:nä 1536.

Olisi luullut että heille oli vaikeaa astua ankaran kuninkaan eteen, mutta lähettiläät ymmärsivät tehtävänsä.

He esiinkantoivat Kustaalle kuninkaansa ja Tanskan neuvoston kiitokset siitä avusta, jonka he häneltä olivat saaneet vastaanottaa; ruotsalaisten ystävällisyys oli ollut niin suuri, ettei sitä Tanskassa ikinä unohdettaisi. Lähettiläät ylistivät ruotsalaisen sotamiehen urheutta ja miehuutta, koettivat puolustaa Hampurin sopimusta sillä, että sekä keisari että pfalzkreivi olivat uhanneet sodalla, ja vakuuttivat pyhästi, että rauha tarkoitti Kustaatakin. Hojan kreivi ja Berendt von Melen taas olivat niin likeisesti liittyneet Lyypekkiin, ettei sovinnosta olisi voinut tulla mitään, jollei heitä olisi otettu rauhansopimukseen. Sitte tarjoutui kuningas Kristian hankkimaan kuninkaalliselle veljelleen lakimiehen, joka Lyypekin ja toisten Hansakaupunkien välisessä kokouksessa ajaisi asiat niin pontevasti, ettei Kustaan tarvitsisi nähdä mitään vaivaa koko oikeudenkäynnistä. Vihdoin pyysivät tanskalaiset herrat anteeksi, että Bohusin ja Aggerhusin luovuttaminen oli viipynyt; mutta siihen olivat norjalaisen arkkipiispa Olavin sotaiset puuhat olleet syynä. Lopuksi pyysivät he, että Kustaa kuningas lähettäisi sotalaivansa purjehtimaan takaisin salmeen.

Kustaa antoi ankaran vastauksen. Sopimus oli, vastoin kaikkia lupauksia, tehty hänen tietämättään ja neljän kuukauden aikana oli häneltä salattu rauhanehdot, ei ilmoitettu edes miten hänen oli meneteltävä, jottei yksin jäisi jatkamaan ja päättämään sotaa. Lisäksi oli kuningas Kristian — niinikään vastoin kaikkia lupauksiaan — antanut Lyypekille sanansa, ettei hän auta Kustaata, jos olosuhteet pahoittavat häntä jatkamaan sotaa.

Tällaista kiitosta rehellisestä avusta ei hän ollut odottanut. Hän kyllä tiesi olevansa oikeassa Hojan kreiviin ja Berendt von Meleniin nähden, mutta oikeutta voidaan väännellä ja käännellä, senkin hän tiesi. Aggerhus ja Bohus taas olivat kuninkaan miesten hallussa, arkkipiispan kapinasta huolimatta olisi siis kyllä voinut luovuttaa ne Ruotsille. Kronikka ei kerro, joutuivatko tanskalaiset herrat hämilleen ja häpeilleen. Luultavasti eivät.

Heidän rukouksensa ja vakuutuksensa saivat vihdoin Kustaan heltymään ja hän lupasi lähettää laivastonsa purjehtimaan Juutinraumaa kohti.

Mutta se oli ehtinyt vasta Kalmarin salmeen, kun saapui tieto, että Köpenhamina on antautunut.

Miehuullisesti oli kaupunki kestänyt piiritystä, sittenkin kun Lyypekki oli vetäytynyt pois leikistä.

Vanhukset, naiset ja lapset olivat saaneet luvan lähteä pois kaupungista, jotteivät kuolisi nälkään, mutta viholliset ajoivat heidät takaisin ja nälänhädän kanssa tuli Köpenhaminaan tauteja ja riitaa. Ihmiset söivät hevosia, koiria, kissoja, jakun ne loppuivat, rottia ja variksia. Kansaa nääntyi kaduille ja lapset imivät verta kuolleiden äitiensä rinnoista. Mutta toivon kipinä ei silti sammunut, vaan muureista ja torneista tähystelivät ihmiset eikö luvattua apua jo kuuluisi. Ne, jotka vaikeroivat, saivat lohdutuksekseen sanat: "emmehän vielä ole syöneet omia lapsiamme niinkuin Jerusalemin äidit". Mutta apua ei tullut; Köpenhaminan täytyi avata porttinsa, ja elokuun 5 p:nä marssi Kristian kuningas suurella loistolla kaupunkiin.

Pian senjälkeen päättivät valtakunnan maalliset herrat salaisessa keskustelussa, "ettei Tanskan valtakunnan asiain tästä päivästä alkaen pidä riippuman arkipiispasta eikä muista piispoista, vaan pitää kuningas ja valtakunnan maallinen neuvosto niistä huolen". Kaikki piispat vangittiin ja heidän hiippakuntansa ja luostarien tilukset otettiin kruunulle. Ja tähän antoi kansa suostumuksensa, sillä luterilainen oppi oli jo ehtinyt vaikuttaa. Sitävastoin vahvistettiin Tanskan ritariston ja aatelin kaikki oikeudet ja vapaudet ja talonpojat kadottivat ainiaaksi suurimman osan oikeuksiaan.

Kaupunki sai pitää vapautensa ja porvareille annettiin armosta anteeksi, että he olivat tehneet vastarintaa.

"Köpenhaminan antautuessa kaatui Tanskan kansan vapauden viimeinen tuki", sanoo tanskalainen historioitsija.

Norjassa päättyi kreivisota aivan odottamattomasti.

Arkkipiispa Olavi pakeni maasta huhtikuussa v. 1536.

Silloin lankesi maa kuningas Kristianin käsiin ja samana vuonna tehtiin Köpenhaminan valtiopäivillä seuraavat tärkeät, Norjaa koskevat päätökset:

"Koska Norjan valtakunta sekä voimiensa että varallisuutensa puolesta on siihen määrään köyhtynyt, ettei se yksin saata pitää kuningasta, ja koska tämä sama maa on velvollinen kaikiksi ajoiksi kuulumaan Tanskan kruunulle, niin olemme me Tanskan valtakunnan neuvostolle ja aatelille luvanneet, että — — Norjan valtakunnan tästälähin tulee kuulua Tanskan kruunulle niinkuin Juutinmaa, Fyen, Seelanti ja Skåne, sekä ettei sen enään tästälähin tule kantaa itsenäisen kuningaskunnan nimeä, vaan että sitä on pidettävä osana Tanskan valtakunnasta, osana joka kaikiksi ajoiksi on yhdistetty Tanskan kruunuun."

Sellaisen lopun sai Norjassa tuo "hellä suhde", jonka piti yhdistää pohjoiset valtakunnat!

Epäilemättä jokaisen ruotsalaisen mielessä tätä lukiessa herää ajatus, että sama kohtalo oli aiottu Ruotsille. Ja varmaan jokainen ruotsalainen kiitollisuudella muistelee niitä miehiä, jotka taistelivat Ruotsin itsenäisyyden ja vapauden puolesta. Engelbrektin, Sturein ja Kustaa Vaasan nimet loistavat tähtinä Ruotsin taivaalla, ne eivät joudu unohduksiin niin kauvan kuin ruotsalaisten rinnoissa sykkii lämmin, uskollinen, isänmaallinen sydän.

* * * * *

Palaamme nyt kuningas Kustaaseen, jolle elämä viime aikoina oli näyttänyt vain synkkiä puoliaan.

Hän oli neljänkymmenen vuoden vanha ja paljon oli hän saanut kokea, mutta vähän oli elämä hänelle persoonallisesti antanut onnea.

Yhteen aikaan hän oli jo luullut, että hänen sydämestään oli sammunut kyky rakastaa. Mutta viime aikoina oli hän päivä päivältä ruvennut tuntemaan yhä suurempaa rakkauden tarvetta, varsinkin ikävöi hän olentoa, jolle olisi saattanut uskoutua. Sillä ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut ilmaista salaisimmatkin ajatuksensa. Asioissa, jotka eivät koskeneet valtioviisautta, vaan tunne-elämää, sielujen salaista sukulaisuutta, ei hän saattanut keskustella kenenkään kanssa. Eihän ollut ketään, johon hän rajattomasti olisi saattanut luottaa. Sentähden hänen täytyi voittaa sydän, joka kokonaan kuuluisi hänelle.

Hän tahtoi ja hän päätti mennä naimisiin, mutta ei ulkomaalaisen prinsessan kanssa, sillä siitä oli hän jo tarpeekseen saanut kärsiä, eikä hän enään pelännyt ruotsalaisten kateutta: saattoihan hän sen pitää kurissa, jos niiksi tuli.

Monasti oli hänen silmiensä eteen ilmaantuneet lempeät, suloiset lapsenkasvot… Tyttö oli kai jo kehittynyt ihanaksi immeksi. Hänen kuvansa oli asettunut hänen eteensä jo silloin, kun hän ensi kerran päätti mennä naimisiin.

Ja aina kun häntä oli kehoitettu valitsemaan morsianta, oli hän ajatellut häntä. Mutta nyt tahtoi hän hänet nähdä, oliko hän sellainen, jommoiseksi hän hänet kuvitteli. Suuri kunnia oli tapahtuva sille ruotsalaiselle tytölle, joka tulisi korotetuksi valtaistuimelle. Täytyi toki tietää, että hän oli sen kunnian arvoinen, että hän osaisi kaunistaa paikkansa.

Kustaa kirjoitti siis rakkaalle sukulaiselleen rouva Ebba Vaasalle, että hän pian tulee hänen luokseen vierailemaan, saadakseen hänen kanssaan neuvotella asiasta, joka hänen elämänsä onnelle on hyvin tärkeä.

Seuratkaamme kirjettä, niin näemme, miten se nosti hämmästyksen punan Ebba rouvan poskille, kun hän suurella tarkkaavaisuudella sen oli lukenut.

Paikalla ymmärsi hän kuninkaan aikeet ja äidin vaisto sanoi heti, että ne tarkoittivat Margareetaa, hänen rakasta Margareetaansa.

Tietysti hän ylpeili siitä, että kuninkaan silmä oli sattunut juuri hänen tyttäreensä, mutta äidinrakkaus kysyi vavisten: tuleeko hän onnelliseksi?

Siihen aikaan eivät ylhäiset rouvat saaneet uhrata paljonkaan aikaa tunteilleen; käytännöllinen elämä vaati heidät miltei kokonaan palvelukseensa. Hetkisen perästä oli Ebba rouva huolellisesti piiloittanut kirjeensä. Sitte kutsui hän tyttäret luokseen ja ilmoitti heille, että kuningas tulee heidän taloonsa vieraaksi; päivää ei hän vielä tiedä, mutta varmaan se tapahtuu pian.

— Kummallista, sanoi Margareeta, — minä näin unta hänestä.

— Mitä unta? kysyi Märta uteliaasti.

— Hän kysyi, mitä minä kannan nauhassa kaulallani.

— Svante Sturen sormusta! huudahti Märta.

— Mitä? kysyi Ebba rouva kummastuen.

— Hän antoi sen minulle hyvästi jättäessään, puolustihe Margareeta.

— Ainoastaan kihlatut kantavat sormusta.

— Äiti kulta, hän meni kihloihin Margareetan kanssa! puhui Märta vilkkaasti.

— Oletko sinä Margareeta voinut, minun tietämättäni…

— Äiti kulta, se tuli niin äkkiä… hän pyysi minua…

— Ja sitte hän suuteli häntä! selitti Märta.

Margareeta peitti kasvot käsillään.

Ebba rouva oli mennyt vallan ymmälle; uutiset eivät ensinkään miellyttäneet häntä. Hänen täytyi tässä käyttäytyä sangen viisaasti.

— Onko vielä muuta? kysyi hän hetken perästä.

— Ei, mikäli minä tiedän, vastasi Märta.

— Ei mitään muuta, äiti kulta! vakuutti Margareeta, kyynelten pisaroidessa sormien lomitse.

— Ota pois kätesi, lapseni, ja pyyhi silmät!

Margareeta totteli paikalla.

— Puolustukseksesi olkoon mainittu, että sinä siihen aikaan olit lapsi; mutta lasten kihlaukset eivät merkitse mitään; ota siis nauha kaulastasi ja unohda Svante Sture, niinkuin hän aikoja sitte on unohtanut sinut.

— Onko hän todellakin mennyt kihloihin kuningatar Katarinan sisaren kanssa? kysyi Märta innokkaasti.

— En pidä sitä ensinkään mahdottomana. Margareeta oli irroittanut nauhan kaulastaan. Kapea sormus oli nyt hänen kädessään.

— Minä säilytän ne sinulle! kuiskasi Märta ja otti kiireesti sekä nauhan että sormuksen, samassa kiinnittääkseen ne omalle kaulalleen.

— Mitä sinä teet, Märta?

— Tahdon säilyttää ne kunnes varmaan tiedämme, onko kihlaus kestävää laatua.

— Nyt on muuta ajattelemista, virkkoi Ebba rouva, ottaen joukon suuria avaimia taskustaan. — Kas tässä, Margareeta, tämä on liina- ja tämä hopeakaapin avain. Kaikki hopeat ovat puhdistettavat ja kiilloitettavat ja parhaat liinavaatteet otettavat esiin.

Margareeta otti avaimet.

— Saanko ottaa jonkun avukseni? kysyi hän nöyrästi.

— Kyllä, ota kaksi palvelustyttöä, sillä sinulle tulee paljon työtä.

Margareeta niiasi ja oli jo lähtemäisillään, kun Ebba rouva huusi hänet takaisin.

— Tule tänne Margareeta!

Hänen tultuaan tarttui Ebba rouva molemmin käsin hänen päähänsä, suuteli hänen otsaansa ja lausui:

— Jumala sinua siunatkoon, rakas tyttäreni! Kas nyt saat mennä!

Margareeta näytti sangen hämmästyneeltä, mutta hän totteli paikalla.

Märta ei koskaan ollut nähnyt äitinsä suutelevan ketään sisaruksistaan, enempää kuin itseäänkään. Sentähden hän, suu auki hämmästyksestä, jäi äitiin tuijottamaan. Mitähän kummaa oli tapahtunut?

Ebba rouva oli kiireesti kuivannut silmänsä ja ojentaen avainta Märtalle, virkkoi hän nyt:

— Mene jyväaittaan, ota puoli pannia vehnäjauhoja ja neljännes pannia ruisjauhoja. Taikinat ovat tänään valmistettavat. Mene sitte juomakeittiöön ja hanki hyvää hiivaa… mutta älä ota liian paljon.

— Minäkö valmistan taikinat?

— Et tällä kertaa, mutta leipomassa sinun pitää olla; siihen ryhdytään huomenaamulla kello kahden ja kolmen välillä, niin on kaikki kello kahdeksan aikaan valmista.

— Kyllä, äiti.

— Lähetä sitte oluenpanija ja karjakko tänne, mutta heti paikalla.

Mutta Märta ei liikahtanut paikalta. Koska kerran äiti oli suudellut Margareetaa, niin kai hän toki suutelee häntäkin.

— No, mitä sinä odotat?

— Minäkö?… En juuri mitään! Nyt hän läksi.

— Tämäpä on kummallista, mietti hän itsekseen. — Margareetaa suudellaan, mutta ei minua!

— Mikä tytön on? tuumi Ebba rouva. — Eihän hän vaan aavistane jotakin?

Oluenpanija sai käskyn valmistaa kolmenlaista olutta; vahvaa ja makeaa olutta sekä sahtia, sillä Ekebergaan odotettiin paljon vieraita. Hänen piti sanoa paljonko maltaita panokseen menisi, sillä Ebba rouva tahtoi aamulla itse olla läsnä, kun jyvät mitattaisiin. Hän päätti antaa niitä tavallista enemmän, jotta juoma tulisi oikein hyvää ja vahvaa.

Sitte saapui vuorostaan karjakko. Hänen tuli pitää huolta siitä, että löytyisi tarpeeksi voita. Jollei myymiseen jäisikään, niin ei sille mahtanut mitään. Oliko ternijuustoa?

Jo tuli teurastaja ja kanapiika. Härkä, hieho ja neljä vasikkaa piti teurastettaman, lihottaman ja laskettaman jäihin.

Kanapiian piti katsoa etteivät kanat pääsisi metsään munimaan, sillä nyt tarvittaisiin munia. Kaikki munat mitä vaan löytyi, olivat tuotavat ruoka-aittaan. Kanoja ja kalkkunoja piti lihottaa ja kananpojille oli annettava niin paljon talia kuin ne ikinä jaksoivat syödä.

Samallaisia määräyksiä antoi armollinen rouva sioista ja lampaista ja käski lähettää kalamiehelle ja metsänvartijalle sanan, että he hankkisivat kaloja ja metsänriistaa niin paljon kuin suinkin, sillä Ekebergaan odotettiin ylhäisiä vieraita.

Kokkikin sai määräyksensä; hänen tuli valmistaa kaikellaisia sokerileivoksia.

Sitte tuli puutarhurin vuoro. Oliko puutarhassa mitään kelvollista?

— Kyllä, siellä on sitä hienoa kaaliakin, josta kuningatar Katarina niin piti.

— Sitä en huoli! huudahti Ebba rouva kiivaasti. — Eikö meillä ole ruusuja?

— On toki kauniitakin.

— No, se on hyvä!

Sitte kutsutti rouva luokseen rengit ja piiat; he saivat toimekseen ottaa esiin tapetteja ja kaikellaisia peitteitä suurista kirstuista. Parhaimmat huoneet valmistettiin tietysti kuninkaalle, seinät peitettiin tapeteilla ja penkeille levitettiin peitteitä. Keskelle lattiaa laskettiin suuri matto ja komean nojatuolin eteen pantiin suuri karhuntalja, päineen, käpälineen.

Kun Ebba rouva oli saanut huoneet järjestetyiksi mielensä mukaan, läksi hän itse viinikellariin ja otti sieltä joukon pulloja, jotka antoi hovimestarin haltuun.

Sitte sulki hän omin käsin kellarin oven ja pisti avaimen muiden avainten joukkoon taskuunsa.

Kaikki huoneet toimitettiin ja lattiat vahattiin. Mutta kun Ebba rouva oli saanut koko talonsa väet työhön, noudatti hän sydämensä ääntä ja läksi Margareetan luo.

Pöydät olivat täynnä pikareja, suuria kynttiläjalkoja, ruoka- ja juomamaljoja, ja iloisesti nauraen ja jutellen istuivat tytöt hankaamassa ja harjaamassa astioita.

Vaikka olivatkin ylpeitä ja ylhäisiä, kohtelivat aateliset tähän aikaan palvelijoitaan sangen ystävällisesti: he tanssivat, huvittelivat ja tekivät työtä heidän kanssaan, ikäänkuin he olisivat olleet heidän vertaisiaan.

Palvelijat taas ylpeilivät herrasväestään, jakoivat heidän ilonsa ja huolensa ja palvelivat heitä uskollisesti halki elämän monien vaiheiden.

Yli kaksi vuotta oli jo kulunut siitä, kun Brigitta neidin häitä vietettiin Ekebergassa. Silloin olivat hopeat viimeksi olleet käytännössä ja kun ne nyt taas otettiin esiin, niin luulivat palvelijat sen tietävän, että samallaiset juhlat olivat tulossa.

Mutta kuka olisi niissä sulhasena?

Huhuttiin kyllä, että Anna neiti menee naimisiin herra Aksel Bjelken kanssa, mutta nämä juhlat varmaankaan eivät tarkoita häntä, vaan Margareeta neitiä.

Hehkuvin poskin puuhaili Margareeta, nauroi, laski leikkiä ja kehoitti tyttöjä arvaamaan, kuka vieras olisi. Äiti ei ollut antanut hänelle lupaa kertoa sitä.

Ebba rouvan astuessa huoneeseen puhelu tosin hiljeni, mutta pian sai hän sentään tietää, mistä oli ollut kysymys.

— Kuningas meille tulee, sanoi hän ylpeillen.

— Kuningas!

Huoneessa syntyi hetken hiljaisuus, mutta sitte loivat molemmat palvelustytöt katseensa Margareetaan.

— Kyllä se siunattu kuningas vaan on kaunein ja uljain mies maailmassa! virkkoi toinen.

— Kerran minä olen kuullut hänen puhuvan ja kuinka hänellä oli sointuva ääni!

— Ja kuitenkin, sanoi Margareeta, — väjyvät he hänen henkeään. Kamalia huhujahan oli liikkeellä.

— Kuka saattaa olla hänen vihamiehensä?

— Kaikilla hyvillä ihmisillä on vihamiehiä, puhui Margareeta, — ja Kustaa kuningas on maan isä.

— Kunhan hän vaan pääsisi noista sodista. Niissä saa moni ihminen surmansa!

— Niin, se on totta! huokasi Margareeta.

— Sitä ette te, lapset, ymmärrä, huomautti Ebba rouva. — Kustaa kuningas sotii saadakseen maahan rauhan.

— Nyt täytyy taas sotia tanskalaisia vastaan.

— Heitä vastaan täytyy aina sotia!

— Ei, tällä kertaa heitä autetaan, sanoi Ebba rouva.

— Autetaanko tanskalaisia! Hyi, sitä minä vaan en tekisi!

— Hyi niitä tanskalaisia, miten ne ovat tehneet paljon pahaa!

— Ettekö tiedä, että vihamiehiäkin pitää auttaa, kun he ovat hädässä; mutta kerroppa nyt, Margareeta, kuningas Kustaasta, kun hän kodittomana kuljeskeli Taalaissa.

— Sen olen jo tehnyt niin monasti, äiti kulta.

— No tee se uudestaan, sitä on niin hauska kuulla!

— Kertokaa Sven Elfinpojan muorista, joka löi häntä leipälapiolla selkään.

— Ei, vaan siitä, kun hän oli olkikuormassa!

— Oletteko kuulleet laulua siitä retkestä? Margareeta rupesi laulamaan ja pian yhtyivät lauluun tytötkin:

"Kyösti kuningas olkikuormassa, hei sutarallaa Taalainmaalle vietiin, hei sutarallallaa, Ja Juutit korjasi luunsa, hei sutarallaa."

Laulavien äänet olivat nuorteat ja laulu tuli sydämen pohjasta.

Mutta Ebba rouvan sydän paisui ilosta ja ylpeydestä, kun hän ajatteli, että hänen Margareetastaan tulee kuninkaan puoliso ja uskollinen elämänkumppani!

Laulun loputtua pyyhki hän salaa silmänsä ja virkkoi:

— Kerroppa Margareeta alusta, kun hän pääsi vankeudesta.

— Niin, kertokaa, kertokaa!

Ja Margareeta kertoi. Kun hän sitte pääsi siihen paikkaan, että Kustaa, matkalla Norjaan, sunnuntaiaamuna meni Liman kirkkoon viimeisen kerran kuulemaan ruotsalaista messua ja siinä painui syvästi miettimään, näkisikö hän enään koskaan rakkaan Ruotsinsa, niin silloin vierivät kirkkaat kyyneleet alas Margareetan poskia ja hänen kuulijattarensa nyyhkyttivät ääneen.

Mutta Ebba rouva asteli levottomana edestakaisin, hetkeksi jätti hän huoneen mutta palasi taas, sillä hän ei saanut olluksi sieltä poissa. Ja kun Margareeta sitte oli tehnyt Kustaan Ruotsin kuninkaaksi, niin täytyi hänen kertoa, miten paljon ihmeellisiä asioita hän elämässään oli saanut aikaan ja miten suuret vaarat häntä olivat vaanineet. Ja äidinsydän iloitsi, kun hän huomasi tyttären niin hyvin tuntevan asiat ja niin vilkkaasti ihailevan sankariaan. Palvelijattaret taas olivat kuunnelleet hänen kertomustaan yhtä hartaasti kuin jos olisivat istuneet kirkossa kuuntelemassa itse arvoisaa rovastia.

Työ sujui reippaasti, vaikka sitä kestikin myöhään yöhön. Ja kun kaikki sitte oli järjestyksessä ja Ebba rouvan tahdon mukaan, niin ei kukaan valittanut väsymystä, päinvastoin oli aika jokaisen mielestä rientänyt lentäen. Ja koko ajan oli sentään puhuttu vaan kuningas Kustaasta.

— Minä iloitsen, että saan nähdä kuninkaan, virkkoi Margareeta äidilleen, kun he hetkisen perästä sanoivat toisilleen hyvää yötä.

— Kai sinä hänet vielä muistat?

— Muistan hänen kauniit silmänsä!

— Ne ovat vielä entisellään, muuten on hän vanhentunut.

— Odottakaappa äiti, hän on nyt neljänkymmenen vanha.

— Ajattele, Margareeta, mitä kaikkia hän on saanut kokea!

— Hän on voittoisasti kokenut kaikki!

— Mutta hänellä ei koskaan ole ollut uskollista ystävää rinnallaan.

— Katarina rouva ei häntä ymmärtänyt.

— Ainakaan ei hän hänelle sopinut.

— Kai hän nyt menee uusiin naimisiin?

— Toivottavasti hän menee!

— Tulkoon hän nyt onnellisemmaksi!

— Sen hän ansaitsee!

— Paremmin kuin kukaan muu!

— Rukoilkaamme Jumalaa hänen puolestaan, Margareeta!

— Kyllä, rakas äiti, koko sydämestäni!

— Hyvää yötä sitte, siunattu lapseni!

Margareeta suuteli kunnioittavasti äitinsä kättä ja riensi huoneeseensa. Hän ei ihmetellyt äidin suurta ystävällisyyttä, hän vaan nautti siitä, ja sitte lensi hänen ajatuksensa takaisin Kustaaseen. Myöskin muisti hän lupauksen, jonka oli antanut äidille, ja hän lankesi polvilleen ja puhkesi rukoilemaan. Harvoin lienee viaton ja puhdas naissydän hartaammin rukoillut; sinä hetkenä hän varmaan vihittiin Kustaan suojelusenkeliksi, joka monena vaiherikkaana vuonna oli seisova hänen rinnallaan.

Mutta hän oli jo ehtinyt vaipua vaatimattomalle vuoteelleen ja unen enkeli levitti jo harsonsa hänen ylitsensä, kun Märta suurella melulla astui heidän yhteiseen huoneeseensa.

— Sinä olet kai jo nukkunut pois koko väsymyksesi, Margareeta?

— En, olin juuri nukkumaisillani.

— Vai niin. Kyllä minun nyt täytyy sanoa, että me liiaksi puuhaamme tuon sukulaisen tähden.

— Kuningashan hän on, rakas sisko!

— Hän on kaikissa tapauksissa sukulaisemme. Hullumpaa ei ollut edes silloinkaan, kun Brita sisko ja Kustaa herra viettivät häitä.

— Mikä nyt sitte on? kysyi Margareeta kummastuneena.

— Mikäkö on? Vai et sinä sitä tiedä! No, kyllä minä sitte sinulle kerron, että äiti kulta nyt, aivan niinkuin silloinkin, on käskenyt valmistaa niin paljon ruokaa, että kokonainen rykmentti ainakin viikon voisi elää sillä ruualla.

— Ehkä kuningas tulee suuren saaton seuraamana.

— Siinä tapauksessa hän vähän aikaisemmin olisi voinut antaa siitä tietoa! Ajattele, metsävahti uskalsi huomauttaa, että metsissämme on vähän lintuja. Minä annoin häntä siitä korville, mutta häneen ei mahtanut sattua, koskei hän edes liikahtanut paikalta.

— Sisko kulta, kuinka saatoit…

— Täytyyhän talossa toki pitää järjestystä. Sai sitä Malenakin korvapuustin, mutta silloin sattui kädessäni olemaan nuija, joten hänen kasvoihinsa tuli naarmu. En voinut sille mitään.

— Mitä hän sitte oli tehnyt?

— Ajattele, hän kaatui suinpäin, kantaessaan jauhovakkaa.

— Mutta hän ei kai voinut auttaa sitä?

— Samaa hän juuri uskalsi huomauttaa. Pitää katsoa sekä eteensä että taakseen, sanoin minä ja samassa minä läjähytin.

— Sattuiko häneen pahastikin?

— Mitä vielä, sai vaan pyyhkiä pois veren; kyllä, hän siksi paranee, kun vihille viedään.

— Mutta Märta, eihän äidillä ole tapana…

— Minäpä sanon sinulle, kuiskasi Märta, — että äiti on liian hyvä ja leväperäinen. Heitä täytyy pitää kurissa, muuten käy vallan hullusti. "Nytpä eletään komeasti, kun kuningas tulee", sanoi pitkä Rietakin viskatessaan kahlekoiralle suuren palasen luutonta lihaa. "Silloin tulee maassa olemaan kaksi kuningasta", vastasin minä ja otin palasen koiran edestä, "tulkoon vaan tänne minun luokseni, jos tahtoo tietää, miten maata on hallittava". Ja minä leikkasin lihan kappaleiksi ja panin ne omin käsin ryynien joukkoon pataan heille pyhäruuaksi… Kuulin kyllä, kuinka he sitte keskenään kuiskailivat: "Märta kuningas", mutta mitä minä siitä välitän.

Tällä lailla laverteli tyttö kunnes molemmat nukkuivat.

Seuraavana päivänä pani Ebba rouva toimeen ankaran tarkastuksen koko talossa. Itse asteli hän tallien ja navettojen läpi ja pahoin kävi renkien, jolleivät he hyvin olleet puhdistaneet hevosia, ja piikojen, jollei lehmien karva kiiltänyt ja välkkynyt! Ensi muutossa saattoivat he odottaa irtisanomista ja se oli suuri häpeä.

Yksin ratashuoneenkin tarkasti Ebba rouva.

Sitte tuli kyökkien, aittojen, vieras- ja herrasväenhuoneiden vuoro; ja palvelijat saivat joko kiitosta tai nuhteita, aina ansionsa mukaan.

Sitte määräsi Ebba rouva, miten hänen tyttäriensä tuli pukeutua.

Ja, kumma kyllä, kiinnitti hän huomiota varsinkin siihen, mikä väri puki Margareetaa.

Sininen sopi hänelle parhaiten ja huolellinen äiti oli itse sitonut seppeleen ruiskukista, joka laskettiin hänen hiuksillensa.

Molemmilla sisaruksilla piti olla valkea puku, toisella sininen, toisella punainen vyöhyt. Märtan piti kiinnittää tukkaansa punaisia ruusuja.

Tuskin oli Ebba rouva saanut käskynsä jaelluiksi, kun postiratsastaja ajoi pihaan.

Kuningas tulee tunnin päästä!

Syntyi hirveä hälinä.

Koko talon väki sai nyt käskyn pukeutua parhaisiinsa. Heidän piti asettua kujaksi portailta pihan poikki.

Torvien toitotuksilla kutsuttiin nyt koko talon alustalaiset kokoon, he olivat jo aikaisemmin saaneet tiedon kuninkaan tulosta, joten he vaan odottivat kutsua. Kartanonvouti järjesti heidät nyt tienvarrelle, kehoitti naisia niiaamaan syvään ja miehiä seisomaan paikoillaan sekä ottamaan lakit päästä, eikä tapansa mukaan kerääntymään ryhmiin.

Ebba rouva taas antoi tyttärilleen käskyn, että heidän heti kun olivat pukeutuneet, piti tulla hänen luokseen. Itse päätti hän pukeutua samaan kallisarvoiseen mustaan samettipukuun, joka hänellä oli ollut kuninkaan häissä. Mutta hänen kätensä vapisivat niin, että hänen täytyi heittää koko pukeminen palvelijattariensa huoleksi.

— Eikö äiti kulta sinun mielestäsi ole omituinen? kysyi Märta, joka aina oli suulas.

— Hän on niin hyvä ja ystävällinen, vastasi Margareeta, kiinnittäen seppeltä hiuksiinsa.

— Mutta olemme me hullut, Margareeta, kun itse puemme yllemme. Eihän meidän tarvitsisi…

Märta ei saanut mielensä mukaan kiinnitetyiksi tukkaansa ruusuja.

— Minä autan sinua, sisko kulta! Hehän ovat koko ajan auttaneet meitä. Täytyy heidän saada toki hetkinen vapautta, että voivat siistitä itseänsäkin.

— No, eikö tämä nyt ole hyvin? kysyi hän sitte, asettaen pienen, kirkkaan teräslevyn siskonsa silmien eteen.

— On todellakin, mutta annappa minun nyt tarkastaa itseäsi… Kas, sininen pukee paremmin kuin punainen… En totisesti ymmärrä, miksen minäkin saanut käyttää sinistä!

— Märta, jo näkyy tomupilvi tiellä… tule, tule! Margareeta riensi Ebba rouvan luo.

Tämä loi ensin silmäyksen tytön pukuun, mutta jäi sitte katselemaan hänen suloisia kasvojaan, kunnes kyyneliä alkoi herua silmiin.

Ehdottomasti polvistui Margareeta hänen eteensä.

— Äiti! kuiskasi hän hiljaa.

Aavistusko hänet oli vallannut, vai miksi hän sen teki? Ebba rouva laski kätensä hänen päälaelleen ja lausui toistamiseen:

— Sinä siunattu lapseni!

— Nyt kuningas tulee! kuului samassa pihalta. Märta karkasi kiireesti huoneeseen, mutta ei edes ehtinyt hämmästyä omituista kohtausta äidin ja Margareetan välillä, sillä heidän täytyi paikalla rientää portaille vastaan.

Portaille oli levitetty sininen peite ja koko tie siroteltu täyteen kaikellaisia kukkasia.

Ebba rouva hymyili tyytyväisesti: järjestys oli aivan hänen mielensä mukainen.

— Hän on yksin, ainoastaan kaksi palvelijaa kanssaan! Mihin kaikki meidän ruokamme nyt joutuu? kuiskasi Märta. Ebba rouva loi häneen ankaran katseen.

Kaikkien silmät kiintyivät nyt kuninkaaseen. Hän ratsasti hitaasti, ystävällisesti tervehtien joka taholle.

Linnanportilla astui hän ratsunsa selästä.

Noin yksinkertaisessa puvussa ei kukaan vielä ollut häntä nähnyt.

Hänen yllään oli musta, ruumiinmukainen samettipuku, päässä korkea höyhentöyhtöinen hattu.

Mutta komealta hän näytti, ryhti oli niin uljas ja miehekäs.

Kansanjoukossa hänen ympärillään kuului hiljainen hyminä. Nyt astui hän ylös portaita ja tervehti Ebba rouvaa, joka teki syvän niiauksen, aikoen suudella hänen kättään. Mutta sensijaan suuteli hän Ebba rouvan kättä.

Margareetan eteen hän hämmästyneenä seisahtui. Sitte tarttui hän hänen käteensä ja jäi pitkäksi aikaa pitelemään sitä. Ihaillen katseli hän noita hienoja, soikeita kasvoja, noita lempeitä, vakavia sinisilmiä, tuota sirotekoista nenää, pientä, kaunista suuta ja leukaa. Ja entä hänen vaaleaa, pehmeää tukkaansa! Hän näytti tahtovan painaa hänen kuvansa ikipäiviksi mieleensä. Vihdoin, kun tytön poskille nousi helakka puna, ikäänkuin hänen naisellista ylpeyttään olisi loukattu, päästi hän hänen pienen, vapisevan kätensä. Lyhyesti tervehti hän sitte Märtaa ja talutti sisään Ebba rouvan.

Mutta väkijoukossa oli syntynyt liikettä, ihmiset katselivat toisiaan ja kuiskailivat keskenään; kaikkien mielessä liikkui sama ajatus.

Kuningas saatettiin heti huoneisiinsa ja Ebba rouva yksin seurasi häntä.

— Kiitos, kiitos, lausui hän, painaen Ebba rouvan käsiä. Hän astui hetkisen edestakaisin permannolla, sitte hän heittäysi tuoliin; hän näytti niin huolettomalta ja onnelliselta.

Ilo nuorentaa aina ihmistä ja tänä hetkenä oli Kustaan nuoruus palannut.

— Niin, niin, virkkoi hän äkkiä ääneen, mutta ikäänkuin itsekseen. — Hän ansaitsee kunnian tulla Ruotsin kuningattareksi, hänen katseessaan ja ryhdissään on majesteettisuutta.

Ebba rouva seisoi liikkumattomana, sydän kuuluvasti sykkien.

— Oletteko ilmoittanut hänelle asiani, rakas sukulaiseni?

— Eihän teidän armonne minullekaan ole kuin nyt vasta…

— Olette oikeassa, naurahti kuningas, — mutta ymmärrättehän te minut sanoittakin! Eikö tyttö todellakaan tiedä mistään?

— Ei mistään!

— No, pyytäkää häntä sitte heti tänne.

— Nytkö jo?

— Ettekö käsitä, että alustalaisenne jo tietävät asiani? Suokaa minulle ilo itse ilmoittaa se hänelle.

Ebba rouva tapasi tyttärensä kahdenkesken. Margareeta istui penkillä, kyyneleet vierivät alas hänen kalpeita poskiaan. Väkevä mielenliikutus oli hänet vallannut.

Märta seisoi hänen edessään pitämässä puhetta:

— Minäpä ilmoitan sinulle, että hän minua kohtaan käyttäytyi aivan yhtä epäkohteliaasti… Tuskin hän suvaitsi ottaa minua kädestä. Ja eihän hän itse asiassa ollut ensinkään ylhäisempää sukua kuin mekään, ennenkuin pääsi kuninkaaksi. Tosin hän saattaa olla urhea herra, mutta on niitä nyt muitakin urheita, vaikkei heidän tähtensä nosteta näin paljon melua.

Ebba rouva näyttäytyi vasta kun oli kuullut koko Märtan sanatulvan. Hänet nähdessään vaikeni Märta paikalla.

— Pyyhi silmäsi, lapseni, ja mene kuninkaan luo, hän tahtoo sinua puhutella.

— Minua! huudahti Margareeta peloissaan.

— Tietysti hän tahtoo pyytää sinulta anteeksi epäkohteliasta käytöstään. Sitte tulee minun vuoroni! selitti Märta varmasti.

— Mene, Margareeta, lausui Ebba rouva lempeästi.

— Ja kerro sitte minulle, miten olet käyttäytynyt, jotta tiedän miten minun tulee olla, jatkoi Märta.

Margareeta nosti päätään pystyyn; mitä syytä hänellä oli pelkoon? Sitte hän reippaasti läksi kuninkaan luo.

Mutta hänet nähdessään piti hänen luoda silmänsä maahan ja hän tunsi punastuvansa.

— Oletteko itkenyt, Margareeta? kysyi Kustaa lempeästi ja istuutui penkille hänen viereensä.

— Olen! vastasi tyttö hiljaa.

— Minäkö olen siihen syynä… pidinkö liian kauvan pientä kätöstä kädessäni?… vastatkaa, Margareeta!

Miten kauniilta hänen nimensä kuului, kun hän sen lausui! Sitä ei hän ikinä olisi luullut. Mutta täytyihän hänen jo vastata.

— Kyllä, teidän armonne! Kustaa hymähti salavihkaa.

— Arvasinhan minä sen! Anteeksi, kaunis neiti!

Ja samassa tarttui hän hänen käteensä ja teki saman epäkohteliaisuuden uudelleen.

Mutta nyt ei kukaan ollut läsnä ja sentähden sai hän mielellään pidellä hänen kättään; mutta, pyhien enkelien nimessä, kuinka hänen sydämensä sykki!

Kustaa näkyi vaipuneen ajatuksiin. Vihdoin loi hän tyttöön hymyilevän katseensa, päästi pienen, vapisevan käden ja lausui lempeällä äänellä:

— Margareeta, saanko teille hiukan kertoa? — Jos teidän armonne suvaitsee sen tehdä!

— Tiedättekö, siitä saakka kun minut vankina kuljetettiin Tukholmasta, ei minulla ole ollut kotia eikä ystävää, johon ehdottomasti olisin voinut luottaa; viimeinen, jonka saatan muistaa, oli vanha Hemming, mutta silloin olin niin nuori ja isänmaanrakkaus oli oikeastaan ainoana yhdyssiteenä välillämme; sitte — Kustaa nousi ja alkoi astella edestakaisin permannolla, tuontuostakin pysähtyäkseen — sitte kohtasin naisen, joka tosin vuosiltaan oli lapsi, mutta jonka mieli oli täynnä saatanan juonia; minä rakastin häntä niinkuin ihminen rakastaa ensi lemmellään… Margareeta, uskotteko löytyvän pahoja ja hyviä enkeleitä? Minä uskon!… Hän oli tulemaisillaan pahaksi enkelikseni, joka olisi johtanut elämäni aivan väärään suuntaan. Jumala on nyt tehnyt minut isänmaan pelastajaksi, tuo nainen olisi kahlehtinut tahtoni ja estänyt minua siksi tulemasta!… Vanha mies, jota sanottiin tietäjäksi, varoitti minua ja minä pelastuin hänestä kuin ihmeen kautta.

— Vieläkö hän elää? kysyi Margareeta innostuen.

— En tiedä, en ole koskaan kysynyt enkä tahdo mitään tietää; minulle hän on kuollut, puhui Kustaa, luoden Margareetaan katseensa.

Omituinen ahdistuksen tunne oli vallannut Margareetan, hän pelkäsi, hän ihmetteli. Mitä kuningas mahtoi tarkoittaa?

— Onhan minulla sittemmin ollut monta ystävää, jatkoi Kustaa, — ja saatanhan sanoa, että tänäkin hetkenä tunnen useita, joihin täydellisesti voin luottaa, mutta ei ole ainoaakaan, jolle olisin voinut lausua ajatukseni, niinkuin nyt teille.

Hän loi tyttöön katseensa ja luuli huomanneensa, että hän kalpeni.

— Katarina ei ymmärtänyt minua enemmän kuin minäkään häntä; hän oli kuin taimi, joka revitään irti omasta maaperästään ja istutetaan vieraaseen maahan, sentähden hän niin pian kuihtui. Onni oli sekä minulle että hänelle itselleen, että hän kuoli, mutta tyhjän sijan hän kaikissa tapauksissa jätti jälkeensä, ja entistä väkevämpänä elää minussa tarve omistaa sydän, jolle saan antaa hellän rakkauteni ja joka tahtoo minua tukea ja auttaa elämäni vaivaloisella retkellä!… Vierasta ruhtinatarta en tahtonut… silloin muistui mieleeni pieni tyttö, jonka monta vuotta sitte eräissä häissä näin ja jota en sittemmin koskaan ole voinut unohtaa.

Margareeta painoi alas päänsä, helakka puna oli noussut hänen kasvoilleen.

Kustaa huomasi sen ja jatkoi:

— Sitte läksin tänne. Heti kun sinut näin, tiesin, että sinä olit sydämeni valittu; sinussa oli sekä nöyryyttä että viattomuutta, sekä naisellista arvokkaisuutta että majesteettia, ja minä pitelin pitkän aikaa kättäsi, jotta kaikki ymmärtäisivät, että olin valinnut sinut puolisokseni ja Ruotsin kuningattareksi.

Kustaa oli asettunut hänen eteensä, voidakseen nähdä hänen kasvojensa ilmeen.

Mutta hän ei voinut nähdä muuta kuin pienet vapisevat kädet, jotka olivat painetut silmille.

Silloin notkisti Kustaa polvensa ja kuiskasi hellällä äänellä:

— Margareeta, minä rakastan sinua, niinkuin kerran rakastin pahaa enkeliäni! Rupea sinä hyväksi hengekseni, joka viittaat minulle tietä ylöspäin, joka hillitset tuiman mieleni purkaukset, kärsivällisesti otat vastaan luottamukseni puheen, rakastat kansaani, puhut katuvien rikollisten puolesta ja hoivaat jokaista, joka tarvitsee kuningatarta.

Tytön kädet vaipuivat hiljaa hänen helmaansa. Hämillään tuijotti hän alas eteensä, suloiset kasvot polttavassa punassa. Mutta Kustaa nousi, sulki hänet syliinsä ja kuiskasi rakkauden huumaavaa, käsittämätöntä kieltä hänen korvaansa.

Margareeta tahtoi riistäytyä irti.

— Äitini…! lausui hän hämillään.

— Hän tietää kaikki… epäiletkö sinä sitä?

— Päästäkää minut kuitenkin menemään!

— En, ennenkuin olet kietonut kätesi kaulaani ja sanonut, että minua rakastat, en ennenkuin suudelmallasi olet vahvistanut ihanan onneni!

Hän oli ottanut hänet väkirynnäköllä. Jälkeenpäin muisti hän, että hänen kätensä todellakin olivat olleet hänen kaulassaan; tosin ei hän mitään ollut sanonut, mutta varmaan oli Kustaa hänen kasvojensa ilmeestä arvannut hänen ajatuksensa, koska hän esteettömästi oli saanut useammallakin suudelmalla vahvistaa onnensa.

— Päästäkää minut! pyysi Margareeta hämillään.

— Siihen pyyntöön, jos se tarkoittaisi koko elinaikaa, olisi minun vaikeampi suostua kuin mihinkään toiseen, virkkoi Kustaa syvällä vakaumuksella. — Minä tunnen, että sinä, Margareeta, olet käyvä minulle hyvin rakkaaksi!

— Mutta mitä äiti kulta sanoo?

Hän oli niin herttainen, kun hän siinä hämillään hypisteli nenäliinansa päärmettä.

— Hyvä, virkkoi Kustaa, — menkäämme yhdessä hänen luokseen, mutta sitte minä paikalla lähden. Tahdotko sanoa minulle hyvästi nyt täällä, tai sitte tuolla?

Margareeta ei heti käsittänyt hänen kysymystään, mutta sitte valui hänen kasvoilleen puna, joka ulottui kaulalle asti.

— Jäähyväisiksi täytyy sinun antaa minulle suudelma.

Hetkisen näytti tyttö epäilevän, mutta sitte painautui hän häntä vastaan ja ojensi hänelle raikkaat huulensa, hiljaa kuiskaten; "Kustaa!"

Sillaikaa oli Märta levottomana astellut edestakaisin huoneessaan, harmitellen, ettei "tuo nyt koskaan lopu!"

— Noin kauvan en minä ikinä viitsi viipyä hänen luonaan, en ymmärrä, mitä Margareeta ajattelee!

Mutta äkkiä tuli hän muistaneeksi, ettei komentoa kyökissä saanut tänäänkään laiminlyödä, ja suinpäin karkasi hän sinne.

Ebba rouva oli hyvin levoton; hän miltei katui, ettei ollut mitään sanonut Margareetalle, mutta toiselta puolen hän tiesi, että kuninkaasta oli hauskaa nähdä Margareeta hämillään. Kuinka he viipyivät kauvan! Se saattoi tietää sekä hyvää että pahaa.

— Johda sinä, Jumala, kaikki parhain päin! kuiskasi hän. Vihdoin avautuivat ovet. Ja samalla haihtuivat kaikki hänen epäilyksensä.

Margareeta tahtoi vaipua äidin jalkojen juureen, mutta hän sulki hänet syliinsä.

Kustaan kasvot säteilivät tyytyväisyyttä.

— Teitä, rakas sukulaiseni, minun on kiittäminen elämäni onnesta! sanoi hän ja syleili Ebba rouvaa.

— Emmekä siirrä onneamme kauvas, puhui hän sitte, tarttuen Margareetan käteen; — huomenna, kun palaan, saamme likemmin puhua asiasta.

— Aikooko rakas vieraamme jo meidät jättää? kysyi Ebba rouva.

— Kyllä, huomiseksi; huomenna minä palaan suuren seurueen kanssa ja silloin minä itse tahdon julaista kihlaukseni, jota uutista kai huhu jo on levitellyt.

Margareetan ja Ebba rouvan saattamana asteli kuningas, portille, joka vielä oli avoinna.

Ulkopuolella odotti hänen palvelijansa, ja lausuttuaan viralliset jäähyväiset, nousi kuningas ratsunsa selkään; kerran hän vielä kääntyi katsomaan taakseen, sitte hän kiiti pois täyttä laukkaa.

Äiti ja tytär jäivät katselemaan hänen jälkeensä.

— Se on kuin unta! sanoi Margareeta.

— Kaunista unta, lapseni!

— Luuletko hänen palaavan?

— Epäiletkö sinä sitte?

- Se tuntuu niin mahdottomalta!

— Rakastatko häntä, Margareeta?

Tyttö painoi kädet rintaansa vastaan.

— Että se voi tapahtua niin äkkiä! lausui hän.

— Mutta oletko nyt varma itsestäsi?

— Tiedän, että kuolisin, jollei hän palaisi! virkkoi hän kalveten.

— Ole huoleti, lapseni, kyllä hän palaa! Samassa törmäsi Märta heidän luokseen.

— Onko kuningas lähtenyt? kysyi hän kiivaasti.

— On.

— Kysyikö hän minua?

— Ei, hän unohti.

— Hän ei tahtonut kysyä, sen tiedän.

— Märta, minä en tunne sinua! sanoi Ebba rouva vakavasti ja loi tyttäreensä ankaran katseen.

Märta vaikeni paikalla, mutta Ebba rouvan selän takana antoi hän Margareetalle merkin, että hän tahtoo häntä puhutella.

Vihdoin jäivät sisarukset kahden.

— Nyt on liikkeellä korea juttu! huudahti hän.

— En minä ole kuullut mitään!

— Sen minä kyllä uskon, mutta sillaikaa kun sinä olit kuninkaan luona, puhuttiin täällä kauheita asioita.

— No mitä?

— Että hän on tullut tänne kosimaan sinua!

— Todellako?

— Ja se on oma syysi!

— Mitä minä sitte olen tehnyt?

— Ensinnäkin olit sinä aivan morsiamen näköinen!

— Enhän toki!

— Ja sitte hän piteli kättäsi.

— Siitä hän pyysi anteeksi!

— Niin, sinulta ehkä, mutta ei kaikkien nähden!

— Mitä hänen sitte sinun mielestäsi olisi pitänyt tehdä?

— Oi; minä suutuin niin hirveästi!

— Miksi, rakas sisko?

— Minä sanoin heille, ettei se koskaan saata tapahtua!

— Ethän sinä sitä tiedä!

— Ethän sinä saata mennä naimisiin miehen kanssa, joka on kaksi kertaa niin vanha kuin sinä!

— Niin, se on totta!

— Sitäpaitsi oli Katarina rouva onneton!

— Se oli hänen oma syynsä.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Minä uskon niin!

— Ei, hän on sen sanonut, hän on sen sanonut!

— Märta, anna minun olla!

— En, ennenkuin olet minulle kertonut, miksi hän tuntikausia jutteli kanssasi!

— Sen saat tietää huomenna!

— Mutta minä tahdon tietää sen nyt juuri!… Rakkahin, Margareeta, sano minulle, mitä te puhuitte!

— Voitko olla vaiti?

— Kai minä nyt huomiseen asti voin!

— Suutele minua sitte!

— No, tyydytkö nyt?

— Nyt sinä sait hänen suudelmansa.

— Hyi, hyi! Märta rupesi voimiensa takaa hankaamaan huuliaan. — Niin pitkällekö nyt on päästy?

— Muista, että olet vaiti!

— Tietysti olen! Tietääkö äiti?

— Minä en ole sanonut hänelle mitään.

— Mutta Margareeta, kuinka sinä saatoit?

— En voinut sille mitään!

— Olisinpa minä ollut sinun sijassasi!

— Saammepa nyt nähdä, kun sinä joudut samaan asemaan!

— En ikinä, en ikinä, Margareeta!

— Hyvä sanoa!

— Koska häät vietetään?

— Sitä ei vielä ole päätetty.

— Ehkei häitä tulekkaan?

— Kuinka sinä voit…!

— Kun on valmis antamaan suudelmia jokaiselle, joka vaan ensinnä vastaan sattuu!

— Märta, miten voit sanoa niin!

— Miksen, eihän tämä ollut ensimäinen, sillä se oli Svante Sture.

Margareeta kalpeni.

— Minä unohdin hänet! sanoi hän.

— No, sitä ei pidä kummastella, kun kuningas kosii! Sillä kai hän kosi?

— Tietysti, mutta Svante…

— Lasten kihlaukset eivät merkitse mitään, sanoi äiti, lohdutteli Märta.

— Svante raukka!

— Ehkä hän jo on löytänyt lohdutusta!

— En usko.

— Mitä aiot tehdä hänen sormuksellaan?

— Antaa sen hänelle takaisin.

— Ei, sen pidän minä!

— Sinäkö, Märta!

— Se lohduttaa häntä.

— Sisko kulta, tahdotko häntä lohduttaa?

— Minäkö? kysyi Märta punastuen.

— Se tuottaisi minullekin lohdutusta!

— En lupaa mitään, mutta saammepa nähdä.

— Kristina rouva pitää sinusta!

— Minäkin pidän hänestä!

— Märta, etkö sinä matkustaisi sinne kertomaan hänelle?

— Vaikea tehtävä, mutta voinhan sinun tähtesi…

— Kiitos, rakkahin sisko!

Margareeta lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

— Ehkä tämäkin oli hänen suudelmansa?

— Ehkä!

— Etkä sinä ole sanonut mitään äidille?

— En mitään!

— Tästälähtien tahdon minäkin olla mukananne, kun olette yhdessä.

— Ole sinä vaan, Märta!

— Neiti Märta, sillä minä tulen olemaan kuningattaren sisar. Pelkäätkö sinä, Margareeta?

— Kuningattaren nimeäkö?

— No sitä ei tarvinne pelätä!

— Kylläpä paljonkin, sillä sillä, joka seisoo kuninkaan rinnalla, on paljon velvollisuuksia ja suuri vastuunalaisuus.

— Se riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa!

— Minun kantani on sellainen.

— Kuinka minä olen utelias tietämään, kummoisen morsiuspuvun sinä saat!

Tyttöjen jutellessa kierteli Ebba rouva pitkin taloa antamassa määräyksiä.

Suuri päivällispöytä oli katettava huomiseksi ja kaikki hopeatavarat, kannut, pikarit ja maljat olivat asetettavat vieraiden eteen.

Mutta Ebba rouva teetti lavan, jolle pantiin kaksi istuinta, toinen korkea ja leikkauksilla koristeltu, toinen aivan yksinkertainen. Lavalle levitettiin peite.

Mutta palvelijat, jotka salavihkaa hiipivät katsomaan pöydän komeutta, kuiskailivat keskenään: "tuossa istuu sitte kuningas ja Margareeta neiti!"

Seuraavana aamuna aivan äkkiarvaamatta saapui kuningas. Märta, joka ensin sattui näkemään hänet, pelästyi niin, että malja, täynnä rusinoita ja manteleja, putosi hänen kädestään. Kiireesti karkasi hän Margareetan luo.

— Kuningas! huudahti hän tulipunaisena.

— Missä hän on? kysyi Margareeta.

— Tuolla alhaalla. Voi, tämä on kamalaa! Margareeta riensi häntä vastaan ja välittämättä ihmisten uteliaista katseista, tarttui hän hänen käteensä ja talutti hänet puutarhaan.

Kuinka suloiselta ja kunniakkaalta hänestä tuntui astella hänen rinnallaan, käsi hänen kädessään!

He istuutuivat penkille tuuheain, kukkivien syreenipuitten siimekseen.

— Minun täytyy äitisi kanssa keskustella monesta asiasta, virkkoi Kustaa, — mutta oikeastaan tulin tänne siksi, että minun sinua, Margareetani, tuli niin ikävä! Kas, nämä minä eilen unohdin!

Hän otti taskustaan pienen samettikotelon. Siinä oli kaksi kiiltävää sormusta, toisen hän pisti Margareetan sormeen, toisen omaansa.

— Nyt olet omani! lausui hän sitte. Tyttö painoi päänsä hänen rinnalleen.

— Tällaista onnea en ikinä tule ansaitsemaan!

— Sinä olet luova koko minun onneni!

— Jumala tietää, että minä rehellisesti tahdon sen tehdä, vastasi Margareeta, — mutta minä olen oppimaton tyttö.

— Jonka sydämessä asuu oppi, joka tekee puolisosi onnelliseksi!

— Älkää pyytäkö minulta liian paljon!

— En pyydä mitään; sitä enemmänhän saan!

— Muistakaa, että olen kokematon!

— Sydämen vaisto kyllä viittaa tien.

— Minä tulen vieraana astelemaan hovin saleissa!

— Kun hovin suojat ovat tulleet asunnoksesi, niin kuningattaren tavat kyllä tulevat hovin tavoiksi.

— Ehkä, jos kuningas minua auttaa!

— Tietysti hänen täytyy!

— Täytyykö?

— Tietysti, sillä sinä pakoitat hänet!

— Kuinka minä sen voin tehdä?

— Sinisilmiesi voimalla, niiden ihmeellisellä loisteella ja hellällä rakkaudellasi!

— Kestääkö sitte rakkaus aina?

— Olen kuullut aviopuolisojen sanovan, että he oltuaan kaksikymmentä vuotta avioliitossa, rakastavat toisiaan enemmän kuin päivää ennen häitään.

— Todellako! huudahti Margareeta.

— Ajattele nyt itse!

— He ovat oppineet luottamaan toisiinsa, virkkoi Margareeta, hetkisen mietittyään.

Kustaa sulki hänet syliinsä.

— Niin, Margareetani, he luottavat toisiinsa. Todellinen luottamus on rakkauden korkein onni, ja jos ihmiset, kaksikymmenvuotisen avioliittonsa kestäessä ovat sen saavuttaneet, niin he nähtävästi ovat päässeet taivaamme esikartanoihin.

— Nyt minä alan ymmärtää! lausui tyttö.

— Minä osoitan sinulle tien, sinä kuljet sitä ja minä seuraan sinua!

— Tee se, jalo herrani! puhui Margareeta, liittäen kätensä ristiin; — minä tahdon joka päivä rukoilla Jumalaa, että hän tekee minut hyväksi hengettäreksesi, joka koko tien kulkee edelläsi, aina taivaaseen saakka, Jumalan istuimen eteen!

— Ei, Margareeta, et saa mennä ennen minua!

— Tapahtukoon Jumalan tahto!

* * * * *

Suuresti hämmästyi Ebba rouva, kun Kustaa herra hänelle ilmoitti, että häät ovat vietettävät jo syyskuussa.

Kuningatar Katarinan kuolemasta ei silloin vielä olisi kulunut vuottakaan, varmaan se herättäisi suuttumusta.

— No, lokakuun ensi päivänä sitte — ei päivääkään myöhemmin!

— Kuningattaren hautauspäivänä!

Kustaa rypisti kulmakarvojaan, mutta ei sanonut mitään.

— Margareetalle olisi suuri ilo, jos häät vietettäisiin täällä Ekebergassa.

— Tänne ei mahtuisi kuin aivan vähän vieraita ja minä tahdon, että monet silloin saavat iloita hänen kauneudestaan.

— Tukholmassako siis?

— Ei, sinne me kyllä sitte lähdemme. Mutta Upsalassa olen oleskellut paljon ja aina siellä viihtynyt; vietetään häät siellä, niin sinne voi tulla väkeä sekä likeltä että kaukaa.

— Siis Upsalassa!

— Niin, Upsalassa lokakuun ensi päivänä. Se on päätetty asia.

Samassa tuli Margareeta paikalle. Hän oli kuninkaan pyynnöstä pukeutunut aivan samaan pukuun kuin eilen.

— Sinä ihana kyyhkyseni! huudahti Kustaa ihastuksissaan, — hirveältä tuntuu, että minun monta kuukautta täytyy elää saamatta sinua joka päivä nähdä!

— Häät tulevat vietettäviksi lokakuun ensi päivänä, virkkoi Ebba rouva, pannen erityistä painoa viime sanoille.

— Kuningattaren hautauspäivänä! lisäsi kuningas. — Mitä sinä siitä sanot, Margareeta?

— Se riippukoon kuninkaan tahdosta! vastasi tyttö.

— Juuri sitä vastausta minä odotin! huudahti Kustaa ja hänen silmänsä säihkyivät; — kiitos, sinä suloinen morsiameni!

Samassa näkyi tiellä suuri joukko ratsastajia ja pian täyttivät he koko pihan.

— Minä en vielä ole pukeutunut, virkkoi Kustaa, — odottakaa minua täällä.

Ja kuningas riensi pois.

Kuninkaan hovimarsalkka, herra Niilo Gyllenstjerna, hieno, teräväkielinen herra, tapasi sitte Kustaan ja vastaanotti häneltä käskyn, että koko hovi oli saatettava juhlasaliin, joka tilaisuutta varten oli sille luovutettu ja jossa sen tuli odottaa kuninkaan tuloa.

— Minun mielestäni on hyvin sopimatonta valita hääpäiväksi lokakuun ensimäinen päivä, sanoi Ebba rouva.

— Äiti kulta, jollei se ole vastenmielistä kuninkaalle, jota asia sentään lähinnä koskee, niin miksi se olisi meille?

Hetkisen perästä palasi kuningas, puettuna komeisiin vaatteisiin. Hän otti Margareetaa kädestä ja esitti hänet muutamille hovinsa ylhäisimmistä herroista, jotka olivat häntä seuranneet, sitte esitti hän heille Ebba rouvan ja Märtan. Nyt talutti kuningas morsiamensa juhlasaliin, jossa hovi oli koolla ja siellä tapahtui naisten ja herrojen varsinainen esittely.

Kuninkaan hyvä tuuli haihdutti pian tavanmukaisen kankean juhlallisuuden ja vieraiden riveistä alkoi kuulua naurua ja pilapuheita.

Tosin emme voi luetella mitä ruokalajeja ateriaan kuului, mutta paljon niitä oli ja hyviä ne olivat, sillä Ebba rouva oli tunnettu erinomaiseksi emännäksi; itse hän talouttaan johti ja runsaasti hänellä oli varoja käytettävänään, sen tietää lukija tästä kertomuksesta ja me sen tiedämme vanhoista kirjoituksista.

Päivällisten jälkeen hajaantuivat vieraat sekä puutarhaan että pitkin huoneita. Jokainen sai vapaasti oleskella missä tahtoi, paitsi Margareeta, joka ikäänkuin kulki kädestä käteen; kaikki tahtoivat katsella häntä likemmin ja puhutella häntä.

Eivät yksin vieraat, vaan pääasiallisesti tuttavat, sillä heidän piti saada tietää, oliko hän jo muuttunut ja oliko ylpeyden henki hänet vallannut.

Margareeta raukka! Kateus rupesi jo kiertelemään hänen ympärillään.

Onneksi ei hän sitä aavistanut. Hän käyttäytyi luonnollisesti ja vaatimattomasti, kuten tavallisesti, mutta tietysti hän tahtoi miellyttää vieraita, jotka kuningas oli heille tuonut. Kaikkien huulet häntä ylistivätkin, vaikka monen sydämessä piili vastalause.

Kustaa teki itse salaa huomioita; jutellessa ja laskiessa leikkiä muiden kanssa, seurasi hänen silmänsä yhtämittaa Margareetaa, hän tahtoi nähdä, miten hän käyttäytyi noiden ihmisten joukossa, joista ei hän oikeastaan kehenkään luottanut.

Epäluulo oli päässyt juurtumaan syvälle Kustaan sieluun, kokemus oli hänelle opettanut, ettei pidä luottaa kehenkään muuhun kuin omaan itseensä; useimpia ihmisiä täytyy pitää pelinukkeina, joiden hyppylangat tosin vastaiseksi ovat hänen käsissään, mutta joissa ei ole mitään itsenäisyyttä ja joiden ainoa halu on päästä näyttämölle tanssimaan.

Siitä huolimatta kohteli hän heitä iloisella ystävällisyydellä, jutteli heidän kanssaan maan tärkeimmistäkin asioista, ikäänkuin he olisivat olleet hänen uskotuimpia ystäviään, ilmoitti heille aikeitaan ja kuunteli heidän mielipiteitään suurimmalla tarkkaavaisuudella. Olisi saattanut luulla, että hän heihin luotti enemmän kuin itseensä.

Hän tiesi, että luonne ja kyky ovat kaksi eri asiaa; kuninkaan tehtävä oli eroittaa nisut ohdakkeista ja käyttää itsensä ja maan hyväksi jokaisen ihmisen parhaat ominaisuudet.

Mutta välistä hän tuli sekoittaneeksi hyvän ja pahan, pitäneeksi varovaisuutta pelkurimaisuutena ja perustettua syytä kateutena.

Hän tunsi täydellisesti oman heikkoutensa ja puutteellisuutensa ja sentähden valtasi hänen sielunsa usein epäilys — hän epäili sekä itseään että koko ympäristöään.

Mutta nyt oli hän saava uskotun; hän oli päättänyt, että Margareetan pitää nähdä hänen sielunsa salaisimmatkin sopet; hän ei salaa häneltä mitään; ehkä hän siten kerrankin saa selvää omasta itsestään.

Tuolla asteli Margareeta, tuo suloinen, herttainen tyttö, kaikkia vastaan hymyillen, ehkä kaikkiin luottaen.

Mutta sitte oli Kustaa huomaavinaan, että hänen kasvoihinsa ilmestyi väsymyksen ilme.

Pois pelinuket! Toki hän vielä saattoi vapauttaa rakastettunsa heistä.

Niilo Gyllenstjerna sai viittauksen ja pian alkoi hyvästijättö.

Noin kymmenkunta ylhäistä herraa jäi Ekebergaan, mutta muut vieraat palasivat kaupunkiin tai talonpoikaistaloihin, jotka olivat heidän väliaikaisina asuntoinaan.

Kun viimeiset olivat lähteneet, meni Kustaa Margareetan luo, tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet sisähuoneisiin.

— Oletko väsyksissä? kysyi hän lempeästi.

— Hiukan!

— No, oliko vaikeaa?

— Olisi ollut, jollen olisi tuntenut, että muuan silmäpari aina minua seurasi!

— Se silmäpari ei aina saata sinua seurata!

— Saattavathan ajatuksesi olla luonani!

— Entä missä sinun ajatuksesi sitte tulevat olemaan?

— Rakastettuni luona!

— Lausu minulle kuka se onnellinen on!

— Herrani ja kuninkaani!

Kustaa sulki hänet syliinsä.

— Sinä olet oleva hyvä enkelini, virkkoi hän, — taivaani tähti!

— Tahtoisin niin mielelläni tulla siksi! kuiskasi Margareeta.

Kuinka minä saatankaan monta kuukautta tulla toimeen ilman sinua?

— Mutta sitte me emme enään koskaan eroa!

— Emme koskaan!

Kolme päivää viipyi kuningas Ekebergassa, jona aikana hän näytti työntäneen syrjään kaikki surunsa ja huolensa.

Hän rakasti ensi kerran eläessään, rakasti koko sielullaan ja mielellään.

Merkillisen hyvin nuo molemmat sopivat toisilleen; Margareeta saattoi täydellisesti eläytyä Kustaan ajatuksen juoksuun ja Kustaa uskoi hänelle kaikki aikeensa. Tuontuostakin teki Margareeta kysymyksen, joka oli sekä oikeutettu että järkevä, mutta mieluinten hän kuunteli, kun Kustaa puhui.

— Yksin jäätyäni saan tarkemmin ajatella näitä asioita, lausui hän lempeästi.

Mutta jos Kustaa yritti vakuuttaa hänelle, että hänen mielipiteensä asioista ja henkilöistä olivat ainoat oikeat, niin pyysi Margareeta: "anna minun katsella omilla silmilläni!"

Erotessa otti Kustaa häneltä lupauksen, että hän usein kirjoittaisi, joskus hänkin saisi kirjeen.

— Minun täytyy oppia tuntemaan sinut, puhui Kustaa; — nyt olet sinä minulle suloinen, selittämätön arvoitus!

Heidän hyvästijättöään ei kukaan nähnyt.

— Luotan sinuun, Margareeta! olivat Kustaan viimeiset sanat.

Mutta kun koko loistava seurue sitte oli lähtenyt, jäi morsian itkemään, kasvot kalpeina, sydämessä tyhjä tunne.

— Anna hänen olla, kyllä hän siitä tointuu, kuiskasi Ebba rouva Märtalle, joka malttamattomana asteli edestakaisin huoneissa.

— Pyhän neitsyen kiitos, huudahti tämä, — että tässä muutkin ihmiset saavat jotakin arvoa.

Nuorta neitiä ei kukaan suinkaan ollut laiminlyönyt; hän oli saanut uuden arvonimen, jota muutoin ainoastaan todelliset prinsessat kantoivat, sitäpaitsi olivat hovin herrat kohdelleet häntä mitä suurimmalla huomaavaisuudella, mutta heidän puheaineenaan oli aina ollut Margareeta, ikäänkuin hän olisi ollut aurinko ja kaikki muut vaan pieniä tähtiä.

Tämä saattoi kyllä heidän mielestään olla hauskaa, mutta Märta, joka tunsi sisarensa ja tiesi, että hän oli paljon parempi kuin he ikinä luulivat, ei siitä ensinkään pitänyt.

Sehän oli saman asian jauhamista uudelleen ja uudelleen; hän halusi kuulla uutisia Tukholmasta ja hovielämästä, tanssittiinko ja huviteltiinko hovissa, ja — saattoi tosin näyttää kummalliselta, että 18 vuotias tyttö sellaisia ajatteli — mutta hän olisi niin mielellään tahtonut tietää kankaiden ja maustetavaroiden y.m.s. hintoja.

Märta neiti oli käytännöllinen tyttö. Hän näki hyvin mielellään, että häntä välistä kutsuttiin "Märta kuninkaaksi", sillä talousasioissa hän oli sangen taitava, sen hän varmaan tiesi.

Mutta kuninkaan lähdettyä alkoi vieraita saapua likeltä ja kaukaa ja Ebba rouva sai monta kertaa ryöstää talousvarastoistaan samat määrät kuin ne, joista vasta kerrottiin.

Ensin tuli rouva Brita Stenbock, hänen sisarensa neiti Sigrid ja tuskin vuoden vanha tyttärensä, Katarina; suuri uutinen oli saapunut heille vallan odottamatta, Brita rouva oli heti kirjoittanut herralleen, joka oli sotaväen kanssa Malmössä, ja sitte paikalla lähtenyt matkaan.

Kiihkeällä uteliaisuudella, niinkuin sisarten tapa on, kyselivät Brita ja Sigrid nyt mitä kuningas oli kysynyt ja mitä Margareeta oli vastannut. Mutta Margareeta oli kaikkien lemmikki ja sisaret iloitsivat hänen onnestaan, keskenään kuiskaillen, että monet tulevat häntä kadehtimaan.

Mutta koska lapset nyt olivat kotona, päätti Ebba rouva itse matkustaa rouva Kristina Gyllenstjernan luo ja Margareetan pyynnöstä pääsi Märta mukaan.

— Paha on, ettei parhaalle ystävättärelleni vielä ole annettu tietoa! virkkoi Ebba rouva.

Mutta huhu oli ehtinyt Kristina rouvan luo aikaisemmin kuin ekebergalaiset; hän tiesi jo, että hänen rakas poikansa oli kadottanut nuoruutensa lemmityn. Rakkaus Margareetaan oli varjellut häntä monessa kiusauksessa ja juuri nyt, kun hän iloiten oli kirjoittanut kotiintulostaan, kun hän haaveillen oli ylistänyt äitiään ja Margareetaa mahtavina voimina, jotka vetivät häntä pois houkutusten tieltä, juuri nyt täytyi äidin lähettää hänelle tieto, että Margareeta on toisen morsian.

Kristina oli tehnyt sen raskaalla mielellä, ensi hetkessä voimatta tukahduttaa tunnetta, että Kustaa oli ryöstänyt häneltä sangen paljon.

Mutta pian voitti lujamielinen nainen heikkoutensa; olihan hän oppinut ensi sijassa ajattelemaan isänmaata Ja vasta toisessa itseään ja omaisiaan.

Epäilemättä oli Margareeta arvokkain nainen, jonka Kustaa saattoi valita puolisokseen.

Hänessä oli kuningattaren myötäsyntynyt jalous ja ymmärrystä ja järkeä niinkuin kuninkaan puolisolla tuli olla.

Tähän vakaumukseen oli Kristina päässyt jo ennenkuin Ebba rouva saapui, sentähden hän hymysuin ja iloisin kasvoin saattoi toivottaa vieraansa tervetulleiksi.

Vaikea oli Ebba rouvan saada lausutuksi, mitä hän aikoi, mutta Kristina arvasi hänen ajatuksensa ja toivotti paikalla hänelle onnea.

— Tämä tapahtui todella niin äkkiä, etten saattanut sitä aavistaa! sanoi Ebba rouva.

— Eikö kuningas ollut kirjoittanut?

— Kyllä, mutta hän ei kirjeessään sanonut muuta kuin että hän tulee meille vierailemaan, eikä minun edes juolahtanut päähäni…

Ilkeä yskä katkaisi hänen sanansa.

— Sinä, joka kuitenkin olet niin viisas!

— Minä vakuutan sinulle, Kristina!

— Onhan kuninkaalla oikeus valita puolisonsa mistä ruotsalaisesta perheestä hän ikinä tahtoo! keskeytti Kristina, — ja oikeaan hän osasi. Margareeta tulee kyllä osoittamaan, että jollei hän synnyltään olekaan kuningatar, niin hänen hyveensä oikeuttavat hänet tulemaan siksi.

— Kiitos sanoistasi!

— Ne lähtevät rehellisestä sydämestä!

— Minä niin pelkäsin, että sinä pahastuisit…

— Poikani tähdenkö? Svanten täytyy tyytyä kohtaloonsa.

Mutta samassa katsahti Kristina rouva Märtaan ja näki hänen silmissään niin hellän ilmeen, että hän ehdottomasti tuli ajatelleeksi: tuossahan on lohduttajatar ja ehkä hän sopii hänelle erinomaisesti!

Sitte keskusteltiin häistä ja myötäjäisistä. Ebba rouva ilmoitti kaikessa hiljaisuudessa parhaimmalle ystävättärelleen, että hän oikein suree sitä, että häät vietetään lokakuun 1 päivänä. Se ei ikinä ole hyvä.

— Mitä Margareeta sanoo?

— Että, jollei se kuninkaalle ole vastenmielistä, niin…

— Hän on oikeassa! naurahti Kristina. — Sinä päivänä hautasi hän suuren surun, miksei hän samana päivänä valmistaisi itselleen suurta iloa; ja minusta on hyvä, että häät vietetään Upsalassa eikä Tukholmassa, sillä siellä eivät mustat muistot häiritse hänen iloaan, ja nyt minä vasta käsitän, miten suuresti hän rakastaa Margareetaansa.

— Niin sinä kyllä ymmärrät hänet paljon paremmin kuin minä, ja hyvin iloissaan Margareeta olisi, jos saisi tavata sinut ja jutella sinun kanssasi rakastetustaan. En minä ikinä luullut, että se kävisi niin pian; odotin, että hän pyytäisi edes muutamia päiviä ajatusaikaa ja se olisi minusta kyllä ollut sopivaakin, mutta — kyllä hän pelkäsi, kun hän meni kuninkaan luo; jo minä ajattelin, että ei tämä ikinä pääty hyvin! Mutta palatessaan oli hän niin muuttunut, että tuskin olin häntä tuntea.

— Hän rakasti häntä!

— Niin. Ja kyllä hän sittemmin on koettanut ottaa osaa kaikkiin askareihin, niinkuin tavallisesti, mutta hän kävelee kuin unissaan eikä hän ajatuksistaan herää ennenkuin hänelle puhutaan rakkaasta Kustaa kuninkaasta.

— Mitä sinä Märta tästä sanot? kysyi Kristina Märtalta, joka tarkkaavasti oli kuunnellut keskustelua.

— Puhuu Margareeta toki välistä menneistäkin ajoista, vastasi Märta punastuen. — Sillä kyllä hänellä on hyvä muisti!

Kristina rouva läksi muutaman päivän perästä saattamaan rakkaita vieraitaan ja viipyi kolme päivää Ekebergassa.

Paljon hän sinä aikana puheli Margareetan kanssa, mutta tutki samalla tarkasti Märtaa. Märta taas, joka sykkivin sydämin aavisti hänen ajatuksensa, koetti käyttäytyä niin edukseen kuin suinkin. Sen ohessa sai Kristina rouva nähdä, että hän oli viisas tyttö, joka suurella toimeliaisuudella osasi johtaa suurta maatilaa. Mutta "Märta kuninkaasta" ei Kristina rouvan pitänyt saada aavistustakaan!

* * * * *

Ekebergasta palasi kuningas Tukholmaan. Siellä oli hänellä, niin kuin tavallisesti, paljon tekemistä, mutta tällä kertaa tuntui työ helpommalta. Hänen tapoihinsa ei yleensä kuulunut lykätä töitänsä tuonnemmaksi, mutta nyt hän ikäänkuin odotti uuden, valoisemman ajanjakson alkamista.

Ei ollut varaa ryhtyä suuriin korjauksiin kuningattaren huoneissa, mutta kaikki oli siirrettävä toiseen järjestykseen, jotta huoneet näyttäisivät valoisemmilta ja iloisemmilta.

Hän vietti niissä nyt melkein kaikki vapaahetkensä, ajatellen tulevien päivien kotoista onnea.

Siellä hän myöskin luki Margareetan kirjeet ja iloitsi hänen viisaista, järkevistä ajatuksistaan.

Pikku Eerikin piti kotiutua näihin huoneisiin ja Kustaa koetti kaikin voimin — tai ainakin luuli koettavansa — saada tuota itsepintaista, kummallista lasta viihtymään luonaan.

Mutta poika asettui jyrkkään vastarintaan.

Hän sai silloin selkäsaunan ja peläten, että saisi enemmän, totteli hän isää.

— Eerik saa uuden äidin! puhui Kustaa usein kolmivuotiaalle lapselle.

— Eerik ei tahdo! tuli vastaukseksi.

Hän oli hyvin äitinsä näköinen: sama arka katse silmissä, suupielissä sama uhkamielinen ilme.

Välistä koetti Kustaa hyvyydellä ja lempeydellä voittaa pojan rakkautta, mutta hänen kärsivällisyytensä joutui silloin niin kovan koetuksen alaiseksi, että hän vihdoin ajoi pojan huoneesta.

Eikä hän sitte moneen päivään tahtonut häntä nähdä.

— Ehkä Margareeta saa hänet taipumaan — minä en saa, mietti hän itsekseen.

Tänä vuonna ei historia tiedä hänen ryhtyneen kuin yhteen valtiolliseen toimenpiteeseen: hän päätti, että vapaan kaupan piti vallita Ruotsin ja Hansa-kaupunkien välillä, kuitenkin niin, että Hansa-kaupunkien oikeudet lakkautettaisiin.

Pitäen silmällä sekä ystäviä että vihollisia, valmistautui hän auttamaan edellisiä ja rankaisemaan jälkimäisiä, mutta vasta jonkun ajan perästä.

Vihdoin likeni lokakuun ensi päivä.

Upsalaiset olivat luovuttaneet kokonaisen talon tulevan kuningattaren asunnoksi. Syyskuun viimeisenä päivänä hän saapuikin äitinsä ja sisartensa seurassa, suuren palvelijajoukon kanssa.

Ebba rouva oli kiihkeästi esittänyt, etteivät sulhanen ja morsian saisi nähdä toisiaan ennen vihkiäisiä ja Margareeta oli pyytänyt kuningasta täyttämään hänen toivomuksensa.

Hän teki sen vastoin tahtoaan, hän ei pitänyt siitä, että syntisellä taikauskoisuudella ruvettiin pidentämään hänen odotusaikaansa.

Vihdoin he sitte seisoivat rinnan ja Lauri toimitti tälläkin kertaa vihkimisen.

Varmaan kaikki läsnäolijat sinä hetkenä tunsivat, että tämä avioliitto oli taivaassa päätetty.

Kuningas oli lahjoittanut morsiuspuvun. Se oli tehty kallisarvoisesta valkeasta silkkikankaasta, johon kullalla oli kudottu kuvioita. Morsiamen paljasta kaulaa koristi kallisarvoinen hely ja hänen kiharoilleen oli levitetty ohut, hopeankarvainen harso, joka miltei oli kuin pilvi.

Kun hän herra Juhana Turenpojan taluttamana astui hääsaliin, oli hänen esiintymisensä niin arvokas ja vakava ja katse, jonka hän kuninkaaseen loi, niin hellä ja nöyrä, että monen läsnäolijan silmä kyyneltyi ja kaikkien sydämet ehdottomasti heltyivät häntä rakastamaan.

Kun juhlallinen toimitus oli päättynyt, esiinkannettiin onnentoivotukset. Sitte talutti Kustaa morsiamensa hänen äitinsä luo, salavihkaa kuiskaten hänen korvaansa:

— Margareeta, nyt olet omani, ikiomani! Margareeta loi häneen hymyilevän, onnellisen katseen.

— Sano toki jotakin! pyysi Kustaa.

— Kustaa! kuiskasi Margareeta.

Juhlallisuudet olivat mitä loistavimmat. Tosin ei kuninkaan iloisuus ollut niin äänekäs kuin hänen ensimäisissä häissään, mutta kaikki näkivät, että se tällä kertaa oli todellisempi. Nyt esiintyi hän aivan luontevana; silloin oli hän keinotekoisella riemulla koettanut salata pettymystään.

Häät kestivät ainoastaan kolme päivää, sitte läksivät kuningas ja kuningatar Tukholmaan.

Jouluun saakka olivat he päättäneet olla kahden, sitte piti morsiamen äidin, sisarten ja sukulaisten tulla heille joulua viettämään.

— Minun täytyy tottua onneeni, sanoi Kustaa. Naisellisen hienosti ymmärsi Margareeta piankin eläytyä uusiin olosuhteihinsa. Hän kiinnitti huomionsa kaikkeen mitä hänen ympärillään tapahtui, ei yksin itsensä tähden, vaan ennen kaikkea sen miehen tähden, jota koko hänen hellyytensä ja huolenpitonsa tarkoitti.

Pikku prinssi vietti koko päivän hänen luonaan. Alussa ei hän tahtonut tulla, vaan valmistautui vastarintaan, jopa löi häntä, mutta Margareeta houkutteli ja leikitteli, kunnes hän rupesi tulemaan itsestään. Eerik oli omituinen lapsi. Joskus hän saattoi heltyä hyväilemään, mutta tavallisesti hän oli oikullinen, kovasydäminen ja taipuvainen mitä kummallisimpiin mielenpuuskiin.

Eräänä päivänä ennen joulua, kun Margareeta taas istui huoneessaan hänen kanssaan leikkimässä, alkoi ulkopuolelta kuulua kiivastuneita ääniä. Äkkiä avautuivat ovet, nuori mies karkasi huoneeseen ja heittäysi maahan hänen jalkainsa juureen.

— Margareetat

— Pyhien nimessä!

— Miten sinä saatoit?

Nuori mies loi häneen kalpeat, epätoivoiset kasvonsa.

— Nouskaa ylös, Svante Sture!

— Minuahan sinä vannoit rakastavasi!

— Enhän, vaan sinä pyysit rakkauttani.

— Ja sinä lupasit sen minulle!

— Olin vaan neljäntoista vuoden vanha!

— Minä rakastan sinua, Margareeta!

— Olisit tehnyt niinkuin minä!

— Oi, kuinka sinä olet kaunis… armahda minua, ojenna minulle kätesi!

Margareeta totteli, vaikka epäillen. Svante suuteli kiihkeästi hänen kättään.

— Päästä käteni… ole toki järkevä!

— En tiedä muuta kuin että rakastan.

— Siinä tapauksessa minun täytyy huutaa apua.

— Anna minun kuolla tähän jalkojesi juureen! Nuorukainen purskahti katkeraan itkuun.

— Svante Sture, nouse ylös, minä pyydän sinua! pyysi Margareeta.

Mutta nuorukainen ei liikahtanut. Samassa siirtyivät oviverhot syrjään ja kuningas astui huoneeseen.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän synkästi.

— Herra Svante Sture kosii minulta sisartani, vastasi Margareeta, tekeytyen levolliseksi.

— Annettakoon hänelle myöntävä vastaus, sanoi kuningas. — Nouskaa ylös, herra ritari! puhui hän sitte ankarasti.

Svante noudatti paikalla käskyä.

— Joko Ebba rouva on antanut suostumuksensa?

— En ole pyytänyt hänen suostumustaan.

— Kai teillä sentään on neidin suostumus? Svante punastui korvia myöten.

— Märta on aina rakastanut Svante Sturea, virkkoi Margareeta, — hän on hänen ensimäinen ja ainoa rakkautensa ja hän kantaa kaulallaan sormusta, jonka hän antoi…

— Hänellekö? kysyi kuningas.

— Hän kantaa sitä siksi, että hän on pysynyt Svantelle uskollisena.

— No niin, herra ritari, toimittakaa sormus jouluksi impenne sormeen, niin saamme lankona toivottaa teidät tervetulleeksi.

Svante teki syvän kumarruksen ja jätti huoneen.

Mutta kuningas jäi seisomaan keskelle lattiaa, otsa rypyssä.

Hiljaa hiipi Margareeta hänen luokseen.

Hän vei hänet pehmeälle penkille ja houkutteli hänet istumaan; sitte hän istuutui hänen viereensä ja painoi päänsä hänen povelleen.

— Kysy minulta nyt, rakkaani!

Kustaa kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.

— Sinä et käsitä miten minä kärsin!

Margareeta kyllä käsitti. Hän hypähti ylös penkiltä, taivutti hänen päänsä syliinsä, silitteli sitä ja hyväili sitä.

— Kustaa, epäiletkö sinä minua?

Hänen äänensä sointu oli niin vakuuttava, että Kustaa paikalla lakkasi epäilemästä. Mutta sitte piti Margareetan kertoa hänelle kaikki, ei salata vähintäkään. Hän kyllä tiesi, ettei Sture ollut rakastanut Märtaa, vaan hänen omaa Margareetaansa.

Ja Margareeta kertoi kaikki, yksin suudelma-jutunkin.

Kustaan otsa vetäysi ryppyihin, mutta hän ei puhunut mitään, ainoastaan katseli Margareetan kirkkaisiin silmiin.

— Sano minulle rakkaani, virkkoi hän sitte, — onko se nyt kokonaan kulunut pois?

— Sinun ensi suudelmasi sen kulutti.

— Oliko se säilynyt niin kauvan?

— En tiedä, mutta en sittemmin koskaan ole muistanut sitä.

— Kerroppa nyt eteenpäin, oma Margareetani!

Ja Margareeta kertoi miten Märta oli ottanut sormuksen. Hän oli varma siitä, että Märta rakasti nuorta ritaria.

— Toivokaamme, ettei hän vastusta onneaan.

— Tiedän, että hänen äitinsäkin sitä toivoo.

— Kristina rouva olisi kyllä mieluummin ottanut sinut miniäkseen.

— Hän sanoi minulle, ettei kukaan niin hyvin sopisi Kustaa kuninkaan puolisoksi kuin minä.

— Millä perustuksella?

— Siksi, että minä muka olen liian viisas aina taipuakseni sinun tahtosi alle.

Kustaa nauroi.

— Hän on viisain nainen koko Ruotsissa, ja sitte olet sinä, virkkoi hän.

— Ovatko nyt kaikki pilvet poissa? sanoi Margareeta, sivaltaen kädellään hänen otsaansa.

— Saammepa nähdä miten Svante herran naimiskaupat menestyvät.

Mutta Margareeta ei antanut hänelle rauhaa ennenkuin hän lupasi, ettei hän ikinä epäile häntä. Hän ei häntä tunne, jos hän luulee, että hän edes ajatuksissaan saattaisi olla velvollisuuksilleen uskoton.

— Ja, lisäsi Margareeta, — vielä mahdottomampaa on, että minä lakkaisin rakastamasta sinua ylinnä maailmassa!

Kustaa lupasi hänelle vihdoin, mitä hän ikinä tahtoi. Hän tunsi, ettei hän saattanut kieltää häneltä mitään.

— Margareeta, lausui hän, — sinä teet minut hellämieliseksi. Sellainen en koskaan ennen ole ollut.

— Siksi ettet koskaan ennen ole rakastanut, niinhän itse sanoit… Nyt on velvollisuutesi olla hellä.

— Velvollisuuteni, ketä kohtaan?

— Sitä kohtaan, joka on antanut sinulle kaikkensa ja jolla kai on oikeus odottaa edes jotakin ankaralta herraltaan.

— Oma Margareetani!

* * * * *

Levottomalla kaipauksella odotti Margareeta tietoja Ekebergasta.

Vihdoin kirjoitti Ebba rouva, että Kristina rouva ja hänen poikansa olivat käyneet heillä ja että Svante oli kosinut Märtaa. Nuori Sture oli käynyt harvapuheiseksi ja vakavaksi ja koska nuoret tahtoivat viettää jouluajan kahdenkesken, niin oli Ebba rouva päättänyt siirtää Tukholmanretken toistaiseksi. Sensijaan toivoi hän, että Kustaa herra ja Margareeta kevätpuoleen tulisivat Ekebergaan, sillä silloin tulisivat häät vietettäviksi.

Margareeta ei ollut ensinkään tyytyväinen kirjeeseen; hän olisi niin mielellään tahtonut heidät kaikki Tukholmaan, mutta kun Kustaa sitte selitti, että se oli viisain päätös, minkä he ikinä olivat voineet tehdä, niin täytyi tietysti Margareetankin tyytyä.

Ja Kustaa antoi hänen nyt "istua kotona ikävissään". Tosin pantiin tuontuostakin toimeen rekiretkiä ja muita huveja, joista nuoriso pitää, mutta ilokseen huomasi Kustaa, että hänen rakas Margareetansa paremmin viihtyi hänen ja vanhempien, valistuneitten miesten ja naisten seulassa kuin liehui turhamaisissa ja pintapuolisissa iloissa.

Onnellinen kotielämä ei suinkaan vieroittanut kuningasta hänen kuninkaallisista velvollisuuksistaan, se ainoastaan helpoitti hänen työtään. Varovasti piti hän silmällä naapurimaita, varsinkin Tanskaa, jonka hyväksi hän oli uhrannut niin paljon ja johon ei hän, sen valoista ja vakuutuksista huolimatta, saattanut luottaa.

Pfalzkreivi Fredrikin uhkauksista ei kuulunut mitään ja kuningas Kristian valmisteli loistavia kruunausjuhlallisuuksia.

Mutta rettelöistä Lyypekin kanssa ei tahtonut tulla loppua ja keväällä täytyi useitten ruotsalaisten herrojen lähteä vastaamaan Berendt von Melenin ja Hojan kreivin lasten tekemiin väitteisiin. Sitäpaitsi vaativat lyypekkiläiset suurta rahasummaa, joka heillä muka vielä oli saatavana. Kuningas Kristianin välityksellä saatiin vihdoin aikaan sovinto, jonka mukaan Lyypekki luopui rahavaatimuksistaan; sitävastoin piti Lyypekin vakinaisten porvarien ja laivurien saada tullitta viedä ja tuoda tavaroita Ruotsiin ja Ruotsista y.m.

Kuningas Kustaa allekirjoitti sovinnon, selittäen, että hän sen teki ainoastaan ylläpitääkseen rauhaa ja lankonsa Tanskan kuninkaan tähden, sillä tämän sovinnon noudattaminen oli hänelle sangen työläs.

Berendt von Melenin väitteisiin vastattiin, että hänen tapaisilleen konnille soveltuvat Ruotsin laissa kavaltajia tarkoittavat pykälät erinomaisesti. Hojan kreivin hävyttömästä menettelystä huolimatta lupasi kuningas sisarensa tähden päästää yhden hänen pojistaan valtakuntaan ja antaa hänelle hänen äitinsä jättämän perinnön, mutta niillä ehdoin, että hän uskollisesti ja rehellisesti palvelisi Ruotsin valtakuntaa ja Ruotsin kuningasta.

Toinen poika saisi kreivikunnassa ottaa haltuunsa isänsä perinnön; "kuningas tahtoi ainoastaan tietää, kuinka suuri se oli, jotta molemmat veljekset tulisivat osallisiksi samoista oikeuksista; mutta ehdotus hylättiin eikä asiasta sen koommin keskusteltu".

Elokuussa tapahtui Kristian kuninkaan kruunaus. Tilaisuuteen kutsuttiin useita ruotsalaisia herroja ja etevimmät heistä istutettiin juhla-aterialle erityisen pöydän ääreen aivan kuninkaan likeisyyteen, mutta kun Berendt von Melenille, joka edusti lyypekkiläisiä ruhtinaita, oli määrätty paikka samassa pöydässä, nousivat kaikki ruotsalaiset herrat ja sanoivat, etteivät he tahdo syödä samassa pöydässä kavaltajan kanssa. Sitte he kaikki siirtyivät alemma toisen pöydän ääreen.

Täällä puheltiin tanskalaisista herroista sangen ylenkatseellisesti, sillä he olivat yhden vuoden kuluessa tehneet uskollisuusvalan monelle eri maaherralle. Herra Tyke Krabbe koetti silloin puolustaa heidän menettelyään, mutta "kaikki herrat ja ruhtinaat nauroivat salaa" hänen sanojaan.

Molempien maiden riennoilla oli suuri yhteinen päämäärä, yhteisen politiikan olisi pitänyt niitä likentää, mutta kansojen sydämissä asui vanha viha ja samalla kun ne yksissä neuvoin varustautuivat vastustamaan yhteistä vihollista, vallitsi yksityisten mielissä riidanhalu ja kateus.

Varsinkin valitti Kustaa, että tanskalainen ritaristo niin vihamielisesti ja karsain silmin häntä katseli. Jos esimerkiksi sotamiehet tai hovilaiset Köpenhaminasta pyysivät passia Saksaan, niin se heille esteettömästi myönnettiin, mutta jos joku ilmoitti tahtovansa lähteä Ruotsiin, niin meno häneltä kiellettiin. Kustaa huomautti, ettei hän epäile kuningas Kristiania, mutta että löytyy "paljon pahoja poikia, jotka pitoihin kantavat enemmän huonoja humaloita kuin hyviä!" Korvaukseksi niiden suurten rahasummien koroista, joilla kuningas oli auttanut tanskalaisia, oli hänelle luvattu verot Bohusin ja Varbergin linnoista ja lääneistä. Mutta veronkanto ei tuottanut kuin viisi kuormusta voita ja viisisataa tanskalaista markkaa. Tämä oli Kustaan mielestä toki liikaa, eikä suhde parantunut, vaikka sittemmin tehtiin kaikellaisia sopimuksia.

Kristiania huolestutti muuan liikkeellä oleva huhu, nimittäin se, että Kustaa aikoisi ottaa Skånen, ja saadakseen tietoa hänen tuumistaan, lähetti hän Ruotsiin sanansaattajia, joiden kautta hän jätti koko valtakuntansa lankonsa haltuun siksi ajaksi kuin hän matkusti Braunschweigiin solmimaan liittoa protestanttisten ruhtinaiden kanssa.

Kustaa taas luuli, että sanansaattajat olivat tulleet ainoastaan vakoilemaan, ja pidätti heitä neljä kuukautta Ruotsissa.

Ruotsin ja Venäjän suhde ei myöskään ollut varma. Vasili Ivanovitschin kuoleman jälkeen ei viisikymmenvuotista rauhaa oltu vahvistettu ja rajoilla harjoitettiin kaikkinaista väkivaltaa.

Koska suhde tanskalaisiin oli epävarma, niin täytyi edes idän puolella saada aikaan rauha. Tätä tarkoitusta varten lähetettiin Venäjälle useita lähettiläitä ja pitkällisten, monimutkaisten keskustelujen kautta saatiin todellakin vihdoin toimeen viisikymmenvuotinen rauha, alkaen vuodesta 1537.

Ilomielin kertoi Kustaa sen Margareetalle.

— Nyt ovat käteni vapaat! sanoi hän.

— Emmekö sitte koskaan saa rauhaa? kysyi kuningatar. — Kyllä, mutta meidän täytyy ostaa se sodalla. Lyypekkiläiset eivät tyydy tehtyihin sopimuksiin, vaan ovat he lähettäneet tänne lähettiläitä vaatimaan edullisempia ehtoja.

— Ja sellaisia ei herrani tahdo antaa, virkkoi Margareeta hymyillen.

— Mutta onko sitte säädyllistä, että ruotsalaisten kauppiaiden täytyy antaa tavaransa hansalaisille niillä ehdoin, joita he vaan suvaitsevat määrätä, ja että Beltit ja Juutinrauma suljetaan meiltä, mutta ovat heille avoimina? Neuvosto ilmoitti jo lähettiläälle, Sebastian Esramille, ettemme aio ryhtyä mihinkään sopimuksiin emmekä luvata Lyypekille uusia etuoikeuksia.

— Kai hän hyvin suuttui?

— Hän pyysi päästä minun puheilleni.

— Suostuitko sinä?

— Kyllä, mutta salaisilla ehdoin, sanoi kuningas hymyillen.

— Salaisilla ehdoinko?

— Niin, niillä ehdoin, että sinä saat olla läsnä.

— Oi, sinä lasket leikkiä!

— En, Margareeta, se on aivan totta. Kun minä vaan ajattelen, miten paljon me olemme saaneet kärsiä noiden Hansakaupunkien tähden, niin mieleni joutuu vallan kuohuksiin ja minä tahdon lausua hänelle suoraan ajatukseni, mutta pelkään joko kiivastuvani tai puhuvani vähemmin kaunopuheliaasti kuin soisin. Mutta jos sinä olet läsnä, niin ilmeestä sinun kasvoissasi näen, ovatko sanani selvät ja vakuuttavat.

— Ymmärränkö minä näitä asioita?

— Sinäkö, joka niin monasti olet kumonnut väitteeni!

— En politiikan alalla.

— Tahdon nähdä etkö sinä sitäkin ymmärrä. Olen ajatellut, että ottaisimme hänet vastaan kodin piirissä, se vaikuttaa saksalaisiin, varsinkin koska koko kunnia kodin suloisuudesta tulee kuningattarelle…

— Sinä imartelija!… Sinun huoneissasiko hänet otamme vastaan?

— Ei, vaan juuri täällä, jossa minä parhaiten viihdyn.

— Eikö muita saa olla läsnä?

— Ei edes Eerik.

Kun raatisihteeri Sebastian Esram saapui linnaan, vietiin hänet kuningattaren huoneisiin ja vastaanotto oli niin ystävällinen ja tutunomainen, että saksalainen aivan hämmästyi. Sitte tarjottiin virvokkeita ja juteltiin; eikä kukaan näyttänyt ajattelevankaan tärkeitä kysymyksiä ja kauppasopimuksia.

Vihdoin puuttui Esram sentään valittamaan, että Lyypekki, joka ennen oli pitänyt Kustaata parhaana ystävänään, nyt oli pakoitettu pitämään häntä yhtenä niistä monista, jotka kaikin voimin koettivat Lyypekkiä kukistaa.

Mutta jos Hansakaupungit saisivat takaisin vanhat hyvät vapaa- ja kauppaoikeutensa Itämerellä, niin molemmille maille koituisi onnen aika, ja Esram oli juuri lähetetty solmimaan Ruotsin ja hansalaisten välille iäistä rauhan liittoa, jommoinen se alusta asti oli ollut.

Puhuessaan oli Esram tuontuostakin tehnyt kohteliaan kumarruksen ja mielistelevin katsein silmäillyt ympärilleen; lopetettuaan painoi hän alas päänsä ja jäi odottamaan vastausta.

Kustaan kulmakarvat olivat tuontuostakin vetäytyneet ryppyihin ja varmaan olisi hän keskeyttänyt puhujan, jollei Margareetan jännitetty tarkkaavaisuus niin suuresti olisi häntä huvittanut.

Margareetan piti saada kuulla molempien mielipiteet.

Nyt puuttui kuningas puheeseen.

— Kaikki tietävät, lausui hän, — että tässä valtakunnassa muinoin vallitsi suuri eripuraisuus, milloin riitelivät kuninkaat ja hengelliset tai maalliset herrat, milloin naapurivaltiaat. Hätä pakoitti ruotsalaiset kuninkaat suostumaan kaikkeen, mitä lyypekkiläiset ikinä pyysivät antamiensa rahalainojen korvaukseksi. Samoin kävi, kun minä nousin valtaistuimelle: sekä lyypekkiläiset että meidän hengelliset herramme olivat kuin jalopeurat vaanimassa saalistaan, saadakseen laskea minut orjuutensa alle, niinkuin olivat laskeneet edelliset kuninkaat ja hallitsijat. Mutta Jumalan armo ja voima pelasti valtakunnan. Minä olen vapauttanut kansani verenhimoisten käsistä ja miekalla ja asevoimalla saattanut sen rauhaan ja vaurauteen. Minä saatan niinkuin Mooses sanoa, että vankeudesta olen vienyt kansani luvattuun maahan. En enään voisi Jumalalle enkä ihmisille tehdä tiliä menettelystäni, jos uudestaan heittäisin maani alttiiksi samoille vaaroille ja vahingoille ja jos lyypekkiläisille luovuttaisin oikeudet, jotka he kerran valheellisesti minulta houkuttelivat, sitte monin kerroin pettääkseen luottamukseni.

— Mitä Lyypekin vanhaan velkaan tulee, niin en enään siedä kuulla siitä puhuttavankaan, sillä paljon enemmän olisi minulla syytä vaatia korvausta kaikista sotakulungeista ja muista vahingoista ja vääryyksistä, joita minä ja valtakunta lyypekkiläisten tähden olemme saaneet kärsiä. Jos te tahdotte ryhtyä sopimukseen, josta Ruotsinkin valtakunnalle voi koitua onnea ja hyötyä, niin siihen kyllä olen suostuvainen.

Tähän ei Sebastian Esram osannut vastata mitään; hän kumarsi ja läksi.

— Mitä sinä luulet heidän nyt tekevän? kysyi Margareeta.

— Heidän täytyy ennemmin tai myöhemmin käsittää, että heidän mahtipäivänsä Ruotsissa ovat loppuneet, vastasi kuningas.

— Sinä olet mahtava herra, kuningas Kustaa!

— Minun täytyy olla, sillä minä olen yksinäni enkä voi luottaa kehenkään.

— Etköhän sentään nyt tuomitse väärin?

— Mutta katsele ympärillesi… keneen minä kokonaan voin luottaa? Minua vainotaan siitä, että mielelläni otan ulkomaalaisia palvelukseeni ja minä myönnän, että heitä valitessani usein olen onnistunut huonosti, mutta he ovat nähneet maailmaa, he tietävät minulle kertoa kokemuksista muissa maissa, he tuntevat kieliä. Omissa kansalaisissani sensijaan ei ole ainoaakaan, joka osaisi kirjoittaa kirjeen ulkomaalaisella kielellä. Sentähden olen monessa tärkeässä tilaisuudessa seisonut neuvottomana!

— Enkä minäkään saata sinua auttaa!

— Minä jouduin niin aikaiseen hovipalvelukseen, jatkoi Kustaa, — sentähden ehdin saada niin vähän tietoja ja sentähden olen niin monasti saanut kärsiä saksalaisten kirjeiden tähden. Mutta poikieni pitää oppia sekä kirjainten taitoa että ritarillisia tapoja.

— No entä pieni tyttäremme?

— Katarinan pitää tulla äitinsä kaltaiseksi sekä kotoisessa ahkeruudessa että naisellisissa avuissa, jotta hän kerran voisi tehdä rakastetun puolisonsa onnelliseksi.

— Kustaa, joko sinä nyt voit ajatella hänen puolisoaan?

— En, täytyyhän minun sitä ennen naittaa useita muita. Oletko huomannut kuinka rakastuneesta rakas sisarenpoikani Pietari Brahe katselee Beata Stenbockia?… Ja eihän mikään estä heitä saamasta toisiaan.

— Saamme ruveta ajattelemaan häitä! sanoi Margareeta nauraen.

— Minun täytyy ensin tietää, onko hän kosinut, sillä tuo oiva poika on sangen ujo.

- Hän rakastaa sinua suuresti!

— Niin taitaa tehdä! sanoi Kustaa hyvillään.

— Ei sentään enemmän kuin Juhana.

— Esikoisemme… Tiedätkö, Margareeta, hänen silmänsä ovat kuin sinun silmäsi ja kun hän rukoillen minuun katselee, niin mieleni heltyy kuin vaha. Miksi minun Eerikille pitää jättää Ruotsin kruunu, eikä hänelle!

— Eerik on hyvin lahjakas!

— Kyllä, hän on paljon kehittynyt, mutta hänen leikkinsä ja huvinsa ovat niin rajut.

— Hän tarvitsee opettajan, jota hän kunnioittaa.

— Minä olen kirjoittanut Melanchtonille, ja pyytänyt häntä hankkimaan nuoren, lahjakkaan miehen. Toivottavasti vakava työ taltuttaa Eerikin rajun mielen.

— Oletko ajatellut Juhanan tulevaisuutta? Suhde poikien välillä ei muuten ole ensinkään hyvä.

— Mistä syystä?

— Eerik ei voi kärsiä Juhanaa.

— Mikä siihen saattaa olla syynä?

— Pelkään että hän kadehtii häntä.

— Sitä minä en käsitä.

— Kyllä ehkä minussakin on syytä, sanoi Margareeta ja kyynel herui hänen kauniiseen silmäänsä; — ehkä minä Juhanan syntymisen jälkeen olen laiminlyönyt Eerikiä.

— Hän on jo muutenkin vienyt sinulta liian paljon aikaa. Mitä taas Juhanan tulevaisuuteen tulee, niin olen päättänyt järjestää sen aivan riippumattomaksi Eerikistä.

— Kuinka sinulla on paljon ajattelemista!

— Olet oikeassa, mutta Jumala on antanut minulle paljon voimia ja reippaan mielen.

— Kuinka sinä puolisoksesi saatoitkaan valita juuri minut! puhui Margareeta ja loi häneen ihastuneen katseensa.

— Sinä, Margareeta, olet valo elämäni tiellä; jollei sinua olisi, niin eläisin pimeydessä.

— Kuinka minä rakastan näitä hetkiä, jolloin olemme kahdenkesken!

— Ne ovat elämän jälkiruoka, sillä pääasiallisesti meidän täytyy ajatella muita. Tiedätkö, kun sinä nyt taas olet parantunut ja täällä on niin paljon elämänhaluista nuorisoa, niin olen määrännyt, että hovimestarittaren ja kaikkien sinun naistesi on tuleminen tanssisaliin; siellä ottavat hovin herrat ja ritarit heidät vastaan ja soittoniekkojeni soittaessa saavat he tanssia.

— Se tulee tuottamaan heille suurta iloa, rakas Kustaa.

— Ratsastusretkillämme ovat he tehneet pieniä viittauksia siihen suuntaan.

— Tähän asti ovat ratsastusretket olleet heidän suurin ilonsa.

— Sen kyllä uskon… Nuoret ovat siten saaneet tavata toisensa. Kenttäkouluni näkyy olevan hyödyllinen.

— Yhäkö vielä itse otat työhön osaa?

— Kyllä, harjoitukset tekevät minulle hyvää, jäsenet vahvistuvat, rinta laajenee, kun siinä saa kiidätellä ja pistellä ja olla täydessä sotisovassa.

— Eikö Sten Eerikinpoika ole erittäin taitava?

— Ei läheskään niinkuin Stjernskjöld. Tehdäkseni kilpailun jännittävämmäksi, olen määrännyt voittajalle palkinnoksi kultasormuksen, helmivyön tai että hän kerran saa tanssittaa jotakin sinun hovineitsyistäsi.

— Jos herra Lauri Siggenpoika voittaa sen palkinnon, niin kyllä tiedän, kenen neidoistani hän valitsee.

— Etkö luule minun sitä huomanneeni, mutta ylpeä neiti ei näy hänestä välittävän.

— Beata Trolle on uskonut minulle salaisuutensa.

— No mitä hänellä saattaa olla häntä vastaan?

— Herra Lauri on kevytmielinen.

— Se on juorua, panettelua!… Myönnän tosin, että hän liian kauvan on kuljeskellut naimattomana… minäpä puhun hänelle.

— Mutta älä vaan sano, että minä…

— Ole huoleti… Minusta on sitäpaitsi niin hauska puuhata heidän häitään!

— Mutta Kustaa, en ole niin pitkiin aikoihin kuullut luuttua; ethän toki ole lakannut soittamasta?

— En, mutta olen pelännyt, että se sinua väsyttäisi; lähetän paikalla noutamaan sen!

Ja hän lauloi ja soitti Margareetalleen. Mutta joka ilta luki onnellinen, iloinen Kustaa kuningas raamattuaan.

— Enhän muuten, selitti hän Margareetalle, — voisi nukkua yötäni rauhassa enkä pelotta ottaa vastaan päivää.

Ja paljonhan hänellä oli huolia.

Kuningas Kristian oli tehnyt liiton Saksan protestanttisten ruhtinaiden kanssa, mutta vaikka hän sekä suusanalla että kädenlyönnillä oli luvannut, että Kustaakin tulisi liitosta osalliseksi, niin ei hän ollut pitänyt lupaustaan, vaan sensijaan sallinut Berendt von Melenin julkisesti solvata Kustaata.

Siitä suuttuneena teki Kustaa pfalzkreivi Fredrikin kanssa sopimuksen, että hän 18,000, Ruotsin palkkaamalla miehellä, etelästä päin hyökkäisi Tanskaan, sillaikaa kun Kustaa itse ryntäisi sinne ruotsalaiselta puolelta.

Koko tuuma raukesi kyllä sikseen, mutta Kristian oli jo ehtinyt pelästyä ja Kustaa sai pääasiassa tarkoituksensa täytetyksi.

Alkupuolella vuotta 1541 kohtasivat Ruotsin ja Tanskan lähettiläät toisensa Nylödösessä ja silloin maksettiin Kustaalle Tanskan velka, 31,000 täysipainoista joakimitaalaria.

Kristian halusi hartaasti saada persoonallisesti tavata Kustaata.

Tästä asiasta samoin kuin syistä molempien valtakuntien riitoihin keskustelivat lähettiläät, ajan voittamiseksi, myöskin. Tämä tapahtui Brömsebrossa.

Kustaa vaati Gottlantia ja 800,000 taalaria sotakulunkeja. Sitäpaitsi että Ruotsin aateliston piti saada takaisin maatilansa Tanskassa ja Norjassa ja että Berendt von Melenin vaatimukset kumottaisiin.

Tanskalaiset herrat arvelivat, että Ruotsin kuningas haluaa sotaa, mutta vihdoin saatiin toimeen jonkinlainen sovinto. Kuningas Kristian lupasi auttaa Kustaata Albrekt Preussilaista vastaan, jos tämä, joka tähän asti oli suosinut sekä Berendt von Meleniä että Hojan kreivin perillisiä, yhä vielä suojelisi ruotsalaisia kavaltajia eikä kaikissa suhteissa suostuisi sopimaan kuningas Kustaan kanssa.

Gottlanninasia sekä kysymys perintötiluksista ja sotakulungeista oli jätettävä puolueettoman tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Sitten määrättiin päivä, jolloin kuninkaat kohtaisivat toisensa.

Smålannin ja Blekingen välillä on Brömsebron joki; Itämeressä likellä sen laskua on pieni saari ja tämä saari oli siihen aikaan Ruotsin äärimäinen raja Tanskaa vastaan.

Kuningatar Margareeta ja molemmat pojat, Eerik ja Juhana olivat kuninkaan mukana. Kuningatar nousi maihin Vernanäsissä.

Syyskuu oli sinä vuonna mitä ihanin. Kuninkaan seurueessa oli useita herroja valtakunnan neuvostosta sekä suuri joukko ritareja ja palvelijoita. Matka oli kulunut hauskasti ja kuninkaan hyvä tuuli teki mielialan vieläkin iloisemmaksi.

Laivastossa oli kymmenen galeeria, bojortia ja pinkiä. Purjeet pullistuneina ne kiitivät aalloilla ja ilomielin katseli Kustaa niiden kauniita liikkeitä. Mutta laivaston komentajana olikin Jaakko Bagge.

Molemmat pienet prinssit saivat seurata isää.

Svante Sture, joka mentyään naimisiin Märtan kanssa, suuressa määrin oli voittanut kuninkaan suosion, ja Pietari Brahe komensivat sotaväkeä.

Saarelle pystytti kuningas leirinsä. Eerik Fleming oli sinne antanut laudoista rakentaa suuren salin sekä muutamia pieniä tupia, joiden sisäseinät olivat päällystetyt punaisella tahtikankaalla ja englantilaisella veralla. Ympärille oli pystytetty siroja telttoja ja uutimia kuninkaan herroja ja miehiä varten, ja täällä juotiin ja syötiin, iloisen rupatuksen raikuessa ilmojen halki.

Seuraavana päivänä saapui kuningas Kristian ja pystytti leirinsä vastapäätä ruotsalaisia, Blekingen rannalle. Hän lähetti heti langolleen veljellisen tervehdyksen, pyytäen, että hän tulisi toiselle puolelle, koskei hänellä itsellään, paha kyllä, sattunut olemaan veneitä.

Kustaa lähetti paikalla muutamia veneitä tuomaan niitä ylhäisiä tanskalaisia herroja, joiden tuli olla ruotsalaisten panttivankeina.

Vangit uskottiin herra Svante Sturen haltuun, joka oli korkeimpana käskynhaltijana saarella, jotta hän hyvin kohtelisi ja kestittäisi heitä. Eerik ja Juhana pantiin Pietari Brahen valvonnan alaisiksi, joka oli sotavoiman komentajana.

Sitte soudatti Kustaa itsensä ja useita neuvostonsa herroja toiselle puolelle.

Rannalla oli kuningas Kristian häntä vastassa ja tervehtiessään suuteli ja syleili hän häntä.

Molemmat kuninkaat läksivät sitte Tanskan kuninkaan teltalle.

Sen seinävierellä olevalle penkille eli tuolille he istuutuivat.

Neuvoston herrat loittonivat kappaleen matkan päähän ja hovimiehet siirtyivät heistäkin kauvemma.

Tanskan kuninkaan sotavoima seisoi vastapäätä ruotsalaisia, jotka olivat smålantilaisella rannalla, mutta heidän välillään kelluivat ruotsalaiset kaleerit ja bojortit koko komeudessaan, tykkineen päivineen, etukeulat käännettyinä tanskalaisiin sotamiehiin päin.

Tunnin ajan keskustelivat kuninkaat ja tekivät silloin sopimuksen, että viisikymmenvuotisen rauhan tulee vallita heidän valtakuntiensa välillä.

Sitte he nousivat ja joivat kerran tai kahdesti toistensa terveydeksi, jonka jälkeen Kustaa purjehti takaisin leiriinsä ja kuningas Kristian, ruotsalaisten ampuessa ilolaukauksia, läksi Avaskäriin.

Illalla pani Kustaa toimeen loistavat kemut niiden tanskalaisten herrojen kunniaksi, jotka olivat olleet panttivankeina ja jotka nyt mielellään viipyivät päivän ruotsalaisten leirissä.

Viini ja hyvä kestitys panivat kaikki iloiselle päälle, varsinkin oli tanskalainen valtakunnanneuvos Antero Bille kuin seitsemännessä taivaassa. Tuontuostakin lausui hän, riemunsa valtaamana, että kaikkien tanskalaisten ja rehellisten ruotsalaisten miesten tänä päivänä tulee suuresti iloita, koska molempien valtakuntien välille nyt on rakennettu iäinen rauha.

Kuningas Kustaa huomautti, että "iäinen" sana ehkä on liioiteltu, koska naapureilla usein on tapana sitä lyhennellä; mutta jos tanskalaiset vaan pysyvät hyvässä naapurisovussa, niin koettavat ruotsalaiset kyllä Jumalan avulla suojella rauhaa.

Myöhään yöhön ilakoivat herrat viinin ääressä.

Seuraavana päivänä tulivat Tanskan kuninkaan rummunlyöjät ja soittajat kuningas Kustaan leiriin ja saivat paljon ja hyviä lahjoja.

Kolmantena päivänä hajoitti Kustaa leirinsä ja purjehti Vernanäsiin, jossa Margareeta suurella ilolla otti vastaan herransa.

Mutta usein tulivat rahvaan miehet puhuttelemaan Kustaata, kun hän oli matkoillaan.

Yhä yleisemmäksi oli tullut tapa sanoa: "mennään kuninkaan luo, kyllä hän tietää neuvoa".

Ja moninaisissa asioissa hänen täytyikin tietää neuvoa.

Tällä kertaa tapasi hän Vernanäsissä kaksi porvaria Lödösestä, jotka jo olivat häntä odottaneet.

Kuningas tervehti heitä ystävällisesti ja kysyi, mitä asiaa heillä oli.

— Kas, seikka on nyt sellainen, että me pyytäisimme kuningasta lainaamaan itsellemme muutamia satoja markkoja kohtuullista korkoa vastaan! virkkoi toinen miehistä reippaasti ja tuuppasi toista kylkeen, ikäänkuin kehoitukseksi, että hänkin sanoisi jotakin.

Mutta toinen pysyi ääneti, vakavana tuijottaen kattoon; lieneekö hän ollut niin ujo, vai mikä hänen lienee ollut.

— Minä en lainaa rahoja! sanoi Kustaa. — Mutta kuuleppa, olen nähnyt sinut joskus ennen.

Kustaa lausui sanansa reippaalle miehelle.

— Muistaako kuningas sen? kysyi mies punastuen.

— Odotahan, Vesteråsin raatisalissa; sinähän puhuit siellä, mutta nimeäsi en muista ja tätä toista miestä en tiedä nähneeni!

Vaitelias mies loi katseensa maahan kuin pahantekijä.

— Minä olen Olli Ollinpoika, porvarin poika Lödösestä, vastasi ensimäinen mies; — me olimme molemmat Vesteråsissa, vaikka tämä toinen kuului toiseen puolueeseen; syntyi siinä sitte kahakka ja minä löin häntä niin, että hän menetti toisen käsivartensa.

Toinen mies nosti oikeaa käsivarttansa, näyttääkseen, että osa siitä oli poissa.

— Kuljetin hänet sitte olkikuormassa koriin ja olen tuontuostakin häntä autellut minkä olen voinut.

— Ja tulet nyt lainaamaan minulta rahaa? kysyi kuningas.

— Minä otin noin kymmenen vuotta sitte hänen tyttärensä vaimoksi ja meillä on tuvan täydeltä lapsia; täytyyhän tässä johonkin ryhtyä ja ukko keksi sitte keinon, että rupeaisimme kalastamaan ja maksaisimme lainan kaloilla.

Kustaa kävi tarkkaavaiseksi.

— Onko siellä päin paljon kaloja? kysyi hän innokkaasti.

— Niitä on vallan kauheasti; vahinko vaan, ettei kukaan niitä korjaa, vastasi Olli.

— Olet oikeassa; pari kolmekymmentä kalastajaa saattaisi siellä Lödösessä elää komeasti; minä olen kyllä sitä asiaa ajatellut.

— No, asia on sitte ollut säkissä ennenkuin tuli pussiin! vastasi mies; — jos täälläpäin vaan voisi laittaa asiat samalle kannalle kuin siellä lännessä, niin joka mies tästä vaurastuisi.

— Saat 300 markkaa lainaksi, Olli Ollinpoika.

— Oikeinko totta? huudahti mies.

— Mutta sinun pitää kehoittaa muita noudattamaan esimerkkiäsi ja minä kirjoitan asiasta voudilleni, herra Kustaa Stenbockille; kas, te voisitte pitää koko maan kaloissa, niin ei meidän tarvitsisi turvautua vieraisiin.

— Niin, Kalmarinsalmesta saa paljon silakoita ja silliä, huomautti Olli Ollinpoika.

— Tiedätkö sen varmaan?

— Olenhan minä usein ollut siellä niitä pyytämässä! Kustaa vaipui hetkiseksi mietteisiin.

— Istukaa miehet, virkkoi hän sitte, — teidän täytyy saada vähän suuhunpantavaa!

Miesten syötyä jätti Kustaa Olli Ollinpojalle sata taalaria.

— Nämä saat lainaksi, puhui hän, — ja nämä — hän pisti vielä toiset sata taalaria hänen käteensä — saat palkinnoksi hyvistä neuvoistasi! Pidä nyt huolta siitä, että kalastus pian pääsee vauhtiin!

Miehet joutuivat vallan ymmälle, hämmästys oli yhtä suuri kuin ilokin.

Kotimatkalla lausuivat he tuontuostakin toisilleen, etteivät he toki sellaista olleet odottaneet.

Mutta Kustaa kutsutti paikalla luokseen muutamia ymmärtäväisiä miehiä ja keskusteli heidän kanssaan asiasta. Kalarikkaus tulisi varmaan tuottamaan suurta hyötyä maalle.

Sen myönsi jokainen, mutta siinä tapauksessa olivat suolauslaitokset tarpeen ja suola oli niin kallista.

— Eiköhän voitaisi tuoda suoloja Ranskasta ja omilla laivoilla? huomautti muuan miehistä.

— Täällä on muuan Frans Trebo, joka itse tarjoutui panemaan toimeen suolakeittimön, mutta hän pyysi siitä 200 taalaria.

— Ne hän kyllä saa, jos lupaa opettaa taitonsa muutamille piioille ja rengeille, jotta se tulisi yleiseksi koko valtakunnassa.

Mutta Kustaa tahtoi vielä viipyä Vernanäsissä muutamia päiviä, nähdäkseen että asiaan todenteolla käytäisiin käsiksi.

Vernanäs ei ollut kuin suuri kylä, mutta se sijaitsi mitä ihanimmalla seudulla. Kustaasta oli tavattoman hauska astella Margareetan rinnalla katselemassa talonpoikien syystöitä.

Eräänä päivänä tuli häntä vastaan vanha sotamies, ukko raukka, joka käveli puujaloilla.

— Jumala siunatkoon kuningasta, virkkoi hän, riistäen lakin päästään.

— Mitä sinä tahdot?

— Täällä puhutaan, että kuningas puuhaa kaikellaisia parannuksia ja silloin ehkä minustakin voisi olla hyötyä.

— Mikä nimesi on?

— Pietari Tervanpolttaja.

— Missä sinä olet taitosi oppinut?

— Saksassa, jossa olen syntynyt, vaikka sittemmin olen asunut täällä likemmä viisikymmentä vuotta.

— No osaatko hyvin ammattisi?

— Osaan kyllä ja uunia kanssa osaan tehdä; on täällä yksi, jos kuningas tahtoo nähdä.

— Onko se kaukanakin?

— Ei, vähän matkan päässä metsässä.

— No käy sinä edellä näyttämässä tietä!

Pian näkyi metsästä nousevan savua. Vähän matkan päässä oli miehen asunto, kurja mökki, jonka ympärillä lapsilauma juoksenteli.

— Ovatko nuo kaikki sinun lapsiasi? kysyi Kustaa.

— Ovat kyllä, ja pojista tulee tervanpolttajia, niinkuin isäkin.

Tuvasta astui samassa kalpea nainen, joka ihaillen jäi Margareetaan katsomaan.

— Älkää menkö sinne, virkkoi hän, — savu tekee niin pahaa rinnalle!

— Hän on oikeassa, puhui Kustaa, — odota sinä täällä, kunnes minä tulen!… Voitko sinä tarjota rouvalle tuolin, että hän saa istua? kysyi Kustaa naiselta.

Tämä palasi samassa, kantaen topattua tuolia, joka tuskin mahtui ulos ovesta.

Kustaa kehoitti Margareetaa istumaan, kunnes hän palaisi; pari 8—9 vuoden vanhan pojan piti sillaikaa saattaa hänet uunille, jonne isä ja molemmat vanhemmat veljet jo olivat menneet.

Naisen pienet 5—6 vuotiaat tytöt seisoivat sanattomina tuijottaen Margareetaan.

— Teillä on hyvä, pehmeä tuoli, virkkoi kuningatar.

— Se on minun kodistani!

— Olette siis nähnyt parempia päiviä?

Nainen peitti kasvot käsillään ja purskahti itkuun.

— Toimeentulonne taitaa olla niukka? puhui Margareeta lempeästi.

— No, senhän nyt vielä kestäisi, mutta…

— Eikö miehenne ole teille hyvä?

— Onhan hän.

— Mikä teitä sitte niin surettaa?

— Lapseni, en tiedä, mitä heistä tullee.

— Mutta kasvatattehan te heidät kelpo ihmisiksi?

— Minä en enään saata heitä johtaa; vaikeinta on luopua Leenasta ja Briitasta!

— Hyvät ihmiset kyllä ottavat heidät huostaansa.

— Eivät ota minun lapsiani! nyyhkytti nainen katkerasti.

— Mikseivät?

— Minä olen istunut vankeudessa varkaudesta!

— Kevytmielisyydestäkö teitte varkauden?

— En! Hätä ja puute pakoitti… Tuo tuoli on jäänyt minulle muistoksi siitä tapauksesta.

— Kertokaappa minulle.

— Isäni oli reunustenleikkaaja; me tulimme hyvin toimeen… Sitte ruvettiin Kalmaria piirittämään ja tappelussa menetti isäni molemmat käsivartensa. Kotimme ryöstettiin, me jäimme suurimpaan köyhyyteen. Ainoastaan tuo tuoli oli jälellä ja isäni makasi siinä — kadulla. Minä kerjäsin hänelle ruokaa. Alussa ihmiset antoivatkin, mutta sitte ei heillä enään ollut antamista. Sulhaseni oli konstaapelina linnoituksessa. Minä koetin mennä häntä tapaamaan ja varastin sillä matkalla muutamia leipiä, mutta varkaus saatiin ilmi, minua piiskattiin ja kaksi päivää peräkkäin sain olla jalkapuussa. Kun sitte pääsin irti, oli isäni kuollut eikä minulla enään ollut ketään omaista maailmassa. Tuon tuolin heittivät ihmiset perässäni!

— Voi teitä, ihmisraukka!

— Silloin tuli Pietari, joka ennen oli pitänyt minusta, mutta jota en minä koskaan ollut saattanut kärsiä, minä kun rakastin toista; mutta hän otti sekä minun että tuolin ja vei meidät tänne. Hän ei edes kysynyt, tahdoinko häntä seurata, sillä minä olin kadottanut kaiken tahtoni, en voinut enään ajatella.

— Menittekö sitte naimisiin?

— Emme, minä olen hänen jalkavaimonsa!

— Ettekö tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan?

— Kyllähän minä välistä siitä puhuin, mutta hän vastasi aina: "silloin et tahtonut sinä, nyt en tahdo minä".

— Miksei hän sitte tahdo?

— Alussa se oli vaan ylpeyttä. Joka lapsen synnyttyä, sanoi hän minulle: "nyt ei kukaan muu kuin minä sinusta enään huolisi!" Mutta viime aikoina on hän saanut toisen syyn.

— No minkä?

— Täällä on rikas kapakoitsijatar, joka hänet ottaisi!

— Voi teitä, ihmisraukkaa!

— Mitä minusta, mutta lapset, lapset!

— Eivätkö he voi seurata teitä?

— Eivät, sitä en tahdo!

— Minne te sitte aiotte mennä?

— Järveen!

— Se on paha ajatus!

— Rangaiskoot sitte kuollutta ruumistani! huusi hän raivoissaan, mutta silmiin ei tullut kyyneltäkään. — Paljon on minun henkeni syyttömästi saanut kärsiä, kärsiköön nyt ruumiskin osansa! Olisin minä jo aikoja sitte päiväni päättänyt, jollei noita rakkaita lapsia olisi ollut; mutta lapset, varsinkin nuorin, pidätti minut täällä. Jos Pietari minut karkoittaa luotaan, niin on kuolemani hänen syynsä!

Viime sanat lausui hän miltei voitonriemulla.

— Mikä ristinimesi on?

— Margareeta!

— Sitte olet minun kaimani!… Tiedätkö Margareeta, että minä olen kuningatar?

— Kyllä minä sen arvasin!

— Nyt minä sekä voin että tahdon sinua auttaa! Sanoppa minulle, miten sen parhaiten voin tehdä!

— Minua ei kukaan voi auttaa!

— No kai sinä itse parhaiten tiedät, miten tahtoisit järjestää elämäsi.

— Siitä asti kun kerjäsin leipää kuolevalle isälleni, en enään koskaan ole toivonut.

— Mutta sinun täytyy ajatella lapsiasi!

— En saata ajatella, en voi kuin itkeä heidän kohtaloaan!

Kuningattaren piti yhtämittaa pyyhkiä silmiään; sellaista kurjuutta ei hän koskaan ollut nähnyt.

— Tahtoisitko sinä päästä irti Pietarista? kysyi hän.

— En voi!

— Kyllä kai yhtä hyvin kuin hänkin sinusta.

— Mihin minä sitte joutuisin?

— Voinhan minä lähettää sinut jonnekin: voit esimerkiksi hoitaa karjaa, jos pidät lehmistä!

— Mutta mihin lapset, molemmat nuorimpani joutuvat?

— Otat heidät mukaasi!

— Pojat pitäköön Pietari, he ovat vallan hänen kaltaisensa.

— Nyt tulee kuningas takaisin… Suostutko ehdotukseeni, Margareeta.

— Kyllä! lausui nainen, luoden kuningattareen kiitollisen katseen.

Hymyillen astui Kustaa heidän eteensä.

— Me olemme Pietarin kanssa sopineet, alkoi hän, — että tänne on palkattava kymmenen renkiä tekemään työtä hänen kanssaan; minä luulen, että tämä yritys tulee kannattamaan erinomaisesti, varsinkin Helsinglannissa ja Gestriklannissa, joista on niin lyhyt matka merelle.

Pietari kumarteli yhtämittaa; nyt hän vasta oli oikein ilkeän näköinen.

— Sillaikaa olen minä palkannut itselleni piian, lausui Margareeta.

— Täältäkö? kysyi kuningas hämmästyneenä.

— Niin, tuon Margareetan! Pietarin silmät lensivät selälleen.

— Mutta eikö hän ole Pietarin vaimo?

— Ei, hän ei ole Pietarin vaimo! sanoi Margareeta.

— Mutta tulee pian siksi! huomautti Pietari.

— Ehdotuksenne tapahtuu liian myöhään, eikö niin, Margareeta! Ketä sinä tahdot seurata?

Nainen, joka tähän saakka oli näyttänyt melkein tunnottomalta, heittäytyi kuningattaren jalkojen juureen; vuosikausia kasvanut kirsi näytti äkkiä sulaneen kyynelvirraksi; hän hytki suonenvedontapaisesti, vaikka selvästi saattoi huomata, että hän koetti hillitä itseään.

Margareeta silitti rauhoittaen hänen päätään; hän ymmärsi, että hänen täytyi ajatella asiaa.

Mies loi häneen pirullisen, petomaisen katseen; saattoi nähdä, että hän sentään mielellään olisi pitänyt hänet luonaan; mutta kun hän hiljaa astui naistaan likemmä, karkasi tämä, kuin käärmeen puremana, ylös ja alkoi kiihkeästi:

— Antakaa Jumalan tähden minun heti tulla mukaanne!

— No, ei kai tässä nyt niin kiire ole, puhui Pietari; — voithan toki odottaa huomiseen asti.

— Ei, vastasi kuningatar, — minä tarvitsen häntä heti ja koska hän on valmis tulemaan, niin lähdemme.

— Mutta entä lapset?

— Hän saa ottaa mukaansa niin monta kuin hän tahtoo! Pienemmät lapset olivat käyneet kiinni hänen helmoihinsa. Pojat seisoivat nurkassa ja katselivat.

— Pelkään, sanoi kuningas, — että te, Pietari, itse olette valmistanut itsellenne tämän vitsan, mutta kai te tiedätte, että ihminen saa niittää, mitä on kylvänyt.

Kustaa tarjosi Margareetalle käsivartensa ja vaimon ja hänen lastensa seuraamina palasivat he kylään.

Margareeta oli kuiskaten kertonut Kustaalle, mitä hän oli nähnyt. Hän niin iloitsi siitä, että oli saanut pelastaa tuon kurjan, kärsivän naisen.

Seuraavana päivänä sai muori lapsineen laivalla purjehtia pohjoiseen päin. Siellä hänen eräässä kuninkaankartanossa piti saada asua. Kuningas oli jo kirjoittanut asiasta käskynhaltijalleen, jonka oli määrä noutaa hänet kipparilta sekä ottaa hänet ja hänen lapsensa haltuunsa.

Kuninkaallinen perhe päätti lähteä maitse. Prinssi Eerik, joka oli rohkealuontoinen, osasi jo ajaa sävyisää hevosta.

Matka kului hitaasti, sillä kuningas tahtoi tarkasti tutustua kaikkiin oloihin ja puhutella vouteja ja rahvaan miehiä. Sentähden hän mielellään poikkesi suuriin talonpoikaistaloihin, varsinkin sellaisiin, joiden likeisyydessä oli linna tai suurempi herraskartano.

Niin hän eräänäkin iltana tuli suureen talonpoikaistaloon pyytämään yösijaa.

Siellä syntyi hirveä hälinä, mutta koska kyökkimestarin aina oli määrä pitää huolta ruokavaroista ja suurin osa kuninkaan seuruetta oli päättänyt jatkaa matkaa kuninkaankartanoon, joka oli noin puolen penikulman matkan päässä, niin rauhoittui talonväki piankin ja Kustaa ja Margareeta saivat kaksi siistiä huonetta.

— Tähän taloon olen minä poikennut sinun tähtesi! selitti Kustaa.

— Minunko tähteni? kysyi Margareeta hämmästyneenä.

— Pidäthän sinä seikkailuista?

— Saammeko täällä kokea seikkailuja?

— Luulen melkein.

— Mutta kuinka sen saattaa tietää edeltäkäsin?

— Välistä saattaa. Saammepa nähdä.

Kuningas antoi nyt käskyn, että isäntäväet tulisivat sisään, niin saisivat nähdä kuningattaren.

— Niinkuin minä olisin mikäkin ulkomaan elävä!

— Heidän silmissään sinä oletkin.

Toinen toisensa jälkeen astuivat talonväet nyt sisään.

Ensin tuli pitkä mies, kankeana ja juhlallisena, sitte hänen emäntänsä, melkein yhtä pitkänä ja kankeana, rinnalla riippumassa mitä erilaisimpia vitjoja, ja vihdoin heidän tyttärensä, jonka kasvot muistuttivat sekä isää että äitiä; hän oli kaunis tyttö, mutta suupielissä oli kärsivä ilme.

Kustaa tervehti heitä kuin vanhoja tuttuja ja kertoi Margareetalle, että hän jo monta kertaa oli poikennut heille.

He kumartelivat ja niiailivat aivan loppumattomiin, mutta Kustaa teki siitä vihdoin lopun käskemällä vanhuksia istumaan ja asettamalla tytön seisomaan Margareetan eteen.

— Tämä on Liisa, alkoi hän, — Niilo Pietarin pojan ja hänen emäntänsä ainoa tytär; ennen sanottiin häntä kauniiksi Liisaksi, nyt hän on muuttunut!

— Eihän sitä aina voi pysyä samallaisena! virkkoi tyttö.

— Ei se liiasta työstä johdu! sanoi Niilo Pietarinpoika.

— Hän saa tehdä ihan mitä tahtoo! sanoi emäntä.

— Sitte hänellä on sydänsuruja! sanoi Kustaa. Liisa punastui korviin saakka.

— Hänellä on yhtä monta kosijaa kuin vuodessa on päiviä! sanoi Niilo Pietarinpoika.

— Sellaisesta rikkaudestahan ei kuningatarkaan saata kerskailla!

Margareeta punastui ja hymähti hiukan.

— Hän saisi ottaa kenen vaan tahtoisi, selitti emäntä; — hän on ainoa lapsemme.

— Hänen sydämensä valittu ei vielä ole tullut, virkkoi Kustaa, — arvatkoon nyt kuningatar, kuka se on. Sillaikaa pitää Niilo Pietarinpojan kertoa minulle, millä kannalla maanviljelys on!

— Huonolla kannalla! vastasi isäntä.

Samassa ilmoitettiin kuninkaalle, että koko kyläkunta on saapunut tänne tapaamaan kuningasta.

— Mennään sitte arkitupaan, sanoi Kustaa. — Tänne emme mahtuisi!

Nyt sitä vasta pokkuroitiin ja kaapittiin jalkaa; useimmat tunsivat kuninkaan ennestään ja hän muisti heidän nimensä ja mainitsi heitä nimeltä, heidän suureksi ilokseen.

Ruvettiin sitte puhumaan pellonviljelyksestä. Kaikki valittivat huonoa satoa.

Kustaa kehoitti silloin heitä hankkimaan enemmän karjaa, sillä kun peltoa paremmin lannoitetaan, niin sekä pelto että karja tuottavat enemmän hyötyä, ne kun kokonaan riippuvat toisistaan.

— Mutta, sanoi Niilo Pietarinpoika, raappien korvansa taustaa, — jos kesä tulee sateinen, niin toiset niityt seisovat aivan veden alla; mitä hyötyä silloin on heinän pituudesta, mätänee se kuitenkin.

— Niilo Pietarinpoika on oikeassa! vakuuttivat toiset miehet.

— Mutta entä jos estetään vettä seisahtumasta niityille? kysyi kuningas.

— Sitä ei millään voi tehdä!

— Miten se kävisi päinsä?

— Ojittamalla!

— Niin, tietysti!

— Se maksaa rahaa!

— Kuuleppas, Matti Matinpoika voitatko sinä rahaa, jos jätät maasi kylvämättä?

— Niin hullu nyt ei kukaan ole!

— Mutta yhtä hullua on antaa veden hävittää kasvun. Kustannathan sinä joka vuosi siemenen peltoosi; mutta jos sinä kerran ojitat, niin pelastat monen vuoden sadon. Puut ovat myöskin ajoissa korjattavat niityiltä.

— Kyllä se vaan niin on.

— Kyösti herra ymmärtääkin kaikki asiat!

— Sitte ei teidän pidä luottaa vanhoihin tapoihin kun viljanne ovat korjattavat. Ilmoistahan riippuu elon tuleentuminen; jos annatte sen seisoa leikkaamatta liian kauvan, niin ette aittoihinne saa puoliakaan.

— Kyllä se vaan niin on.

— Ihmisen ei pidä riippua kiinni kaikissa vanhoissa tavoissa.

— Ainakin hänen tulee koettaa käyttää hyväkseen uusienkin tapojen hyviä puolia, kun ne juuri hänen kohdalleen sattuvat. Millähän kannalla humalaviljelykseni on? Kaippa miehet ovat täällä käyneet.

— Ovat kyllä, mutta…

— Otatteko mieluummin humalat kauppiaalta?

— Tapa on aina ollut sellainen, huomautti Pekka Jussinpoika ja vilkaisi tovereihinsa.

— Sekä isän että isoisän ajoista asti.

— Eihän siihen uuteen tahdo tottua.

— Eipä niinkään.

— Kuuleppa, Lauri Laurinpoika, olethan sinä nyt toisissa naimisissa?

— Olen niinkin… Pyhän Johanneksen päivästä asti.

— Saitko hyvän vaimon?

— Onhan tuo aika hyvä.

— Onko vanha ja harmaantunut?

— Eipä suinkaan, vaan nuori ja ketterä!

— Mutta enemmän kulunkeja hän tuottaa kuin vanha olisi tuottanut.

— Mutta tekee hän toki enemmän hyötyäkin.

— Juuri samoin on uusien tapojen; alussa ne hiukan maksavat, mutta humaloiden kasvamisaika jo tuottaa teille iloa aivan niinkuin Lauri Laurinpojalle nuori vaimo; hän on nyt jo huomannut, miten paljon hyötyä hän on tehnyt juhannuksesta asti. Ja hiukan pitemmässä ajassa te jo tulette huomaamaan, että humalat säästävät kukkaroonne monta aurtuaa.

Talonpojat raappivat korvantaustaa ja loivat toisiinsa kysyviä katseita.

— Minä nyt taidan olla vanhin pitäjässä, puhui muuan vanha, kyttyräselkäinen mies, — mutta sen minä sanon, että kyllä kuningas on oikeassa; humalathan ovat yhtä korkeassa hinnassa kuin maltaat, ja se on toki kohtuutonta.

— Oikein sanottu, Iivari Iivarinpoika. Teidän saamattomuutenne rikastuttaa kauppiaat. Tiedättekö, että maahan vuosittain tuodaan humaloita sadan rautalästin arvosta, ja humaloita me sentään itse saattaisimme viljellä.

— Sadan lästin arvosta!

— Niinhän ne menevät kuin järveen heittäisi!

— Ajatelkaa, sata lästiä rautaa!

— Kai siihen sitte pitää ryhtyä.

— Niin, jos minä vaan elän ensi vuonna ja kuningas tulee tänne, niin kyllä hän silloin saa nähdä humalaseipäitä!

— Oikein puhuttu, Iivari Iivarinpoika. Huomaan, että vanhimmalla on viisauttakin eninten… Käykää te edellä, niin muut kyllä tulevat perässä. Talonpojilla on sellainen tapa.

Miehet nauroivat. Mutta kyllä kauppiaat siinä kaupassa häviäisivät!

— Sata lästiä rautaa. Onko se nyt laitaa?

— No, miten mehiläishoito tänä vuonna edistyy?

— Minä en valita, sanoi Iivari Iivarinpoika.

— Mutta aina se niiden ääressä haaraakin, puuttui puheeseen Niilo Pietarinpoika, — kuka sitä sillä lailla ehtii.

— Se riippuu aivan siitä, paljonko ihminen tahtoo lepoaikaa, huomautti ukko hymyillen.

Mielipiteet mehiläishoidosta olivat sangen erilaiset, toiset olivat siihen tyytyväiset, toiset tyytymättömät.

— Huomatkaa, miehet, että tänä vuonna olen kantanut yhteensä neljäkymmentä tynnyriä hunajaa Uppvidingestä ja kahdesta muusta kihlakunnasta.

— Hitto vieköön!

— Neljäkymmentä tynnyriä!

— No sillä lailla se voi kannattaa!

— Kannattaa aina pitää huolta omaisuudestaan! Jumala on maamiehelle antanut niin monta keinoa toimeentulon hankkimiseksi, että jos epäsuotuisat ilmat toisen keinon tekevätkin tyhjäksi, niin toinen sen korvaa. Työ saattaa mielen reippaaksi ja hyvä tuuli, suuri työkyky ja tosi jumalanpelko kasvattavat kansan mahtavaksi ja voimakkaaksi.

— Se on totta!

— Kuningas on oikeassa!

— Kiitos vaan kuninkaalle siitä, että hän meille näin puhuu, sanoi vanha Iivari; — hyvä on tietää, kummoinen esivalta on, täällä kun kulkee niin kummallisia puheita.

— Sanotaanko, että kuningas on kerettiläinen?

— No sinnepäin.

— Ottakaa itse selvää asiasta.

— Me niin harvoin tapaamme häntä.

— Minä en voi ehtiä joka paikkaan ja kuningas on ihminen niinkuin tekin; mutta minä arvostelen teitä töittenne mukaan. Iivari Iivarinpojasta esimerkiksi sanon: hän on viisas mies, hänen kokemuksistaan saattaa olla hyötyä koko pitäjälle. Lauri Laurinpojasta taas sanon, että hänen nuori emäntänsä saattaa kiihoittaa häntä kaikellaisiin uusiin yrityksiin.

Kaikki purskahtivat nauruun ja Lauri Laurinpoika nauroi itse.

— Tuomitkaa tekin minua, jatkoi kuningas, — niinkuin minä teitä tuomitsen: sanojeni ja töitteni mukaan. Minä en usko teitä teeskentelijöiksi eikä teilläkään ole syytä uskoa minua siksi. Kun näen rehellisen, ahkeran miehen, niin heti edellytän, että hän on kristitty, ja niin voitte tekin arvostella minua, välittämättä kaikista puheista.

— Ei kuningasta taida kukaan epäillä, sanoi Niilo Pietarinpoika, — en minä ainakaan sitä tee.

— Jumala siunatkoon kuningasta!

— Kyllä me tiedämme, mitä hän on tehnyt!

— Mutta nyt minä tahtoisin tietää, mitä te arvelette seurakuntanne papista?

Kaikki vaikenivat ja loivat katseensa Niilo Pietarinpoikaan.

Niilo joutui suuresti hämilleen.

— Emme tiedä hänestä muuta kuin hyvää, sanoi hän vihdoin.

— Saarnaako hän hyvin? Kaikki vaikenivat.

Kuningas katseli heitä hämmästyneenä.

— Messuaa hyvin, huomautti vanha Iivari.

— Kummoista elämää hän viettää?

— Nuhteetonta!

— Kyllä niin! vakuuttivat useat.

— Pysyykö hän Jumalan sanassa? Taaskin vaikenivat kaikki.

— Eikö hän sitä tee? huudahti kuningas.

— Hän on niin usein tekemisissä perkeleen kanssa, selitti vanha Iivari taaskin.

Kasvot polttavassa punassa, seisoi Niilo Pietarinpoika tuijottaen eteensä maahan.

Kuninkaan katse lensi miehestä mieheen.

— Eikö kukaan tahdo selittää minulle tätä asiaa? sanoi hän…

Taaskin kääntyivät kaikkien katseet Niilo Pietarinpoikaan.

Tämä näytti sangen tuskastuneelta.

— Jollen erehdy, niin minä itse annoin hänelle kutsumuksen tähän virkaan, sanoi kuningas.

— Niin olikin!

— Hän on itse sen sanonut!

— Hän oli lahjakas, nuori pappi… Minä pyysin, että Niilo Pietarinpoika ottaisi pitääkseen hänestä huolta.

— Kyllä minä sen teinkin.

— No, sitte sinun pitää antaa minulle tietoja hänestä. Mies näytti käyvän kovaa taistelua.

— Parasta sitte kertoa, niinkuin asia on, sanoi hän.

— Niin juuri!

— Mestari Germund tuli alussa hyvin toimeen.

— Niin kyllä!

— Muuta ei voi sanoa!

— Hän kävi usein meillä, koska hän oli vieras paikkakunnalla, mutta sitte… sitte kävi niin hullusti, että hän ja meidän Liisa rakastuivat toisiinsa.

— Tietysti kaikessa kunniallisuudessa?

— En ainakaan minä muuta tiedä.

— No, mikseivät he mene naimisiin?

— Hän oli käynyt meillä joka päivä, mutta äkkiä lakkasi hän käymästä eikä sen koommin ole avannut oviamme. Siitä on nyt melkein vuosi.

— Tapaavatko he sitte toisensa taivasalla?

— En luule, että he ensinkään tapaavat! huokasi Niilo Pietarinpoika. — Voinhan minä tämän kertoa, sillä tietävät pitäjäläiset sen kuitenkin.

— Juuri silloin saatana häneen meni, puuttui Pekka Jussinpoika puhumaan, — eikä se enään koskaan häntä päästä.

— Ja hänestä lähtee pieniä piruja, sanoi vanha Iivari.

— Kenen kanssa hän nyt seurustelee? kysyi kuningas miettiväisenä.

— Erään vanhan munkin kanssa, joka hoitaa hänen talouttaan.

— Ja on oikein pirujen mamma! lisäsi vanhus.

— Sen minä arvasin.

— Hänen silmänsä ovat käyneet niin punaisiksi.

— Hän ei ensinkään ole sen näköinen kuin ennen!

— Eikö hän käy pitäjäläisiään tervehtimässä?

— Käy hyvinkin usein, mutta ainoastaan huonointen ja kurjinten luona.

— Mutta kai hän käy toimituksilla?

— Kyllä, mutta silloin hän vaan lukee eikä itsestään sano montakaan sanaa.

— Kai hän siitä muuttuu, kun vanhenee ja tottuu! virkkoi vanhus.

— Lähetä noutamaan hänet tänne, Niilo Pietarinpoika, ja tulkoon munkki mukaan!

Miesjoukossa syntyi hälinä.

— Niin, hyvät ystävät, minä olen nyt ilmoittanut teille, mitä tahdon; ajatelkaa sanojani. Jos tienne vie Gripsholmaan päin, niin pistäytykää katsomaan navettaan. Se on Margareeta rouvan oman valvonnan alaisena ja hänellä on siellä kaksikymmentäkaksi piikaa. Jos me silloin oleskelemme paikkakunnalla, niin käykää linnassa; ymmärrättehän, että minäkin kerran mielelläni näytän, kuinka viljelen peltoni ja niittyni.

Sitte paiskasi hän jokaiselle kättä ja lähetti "terveisiä kotiin", ja sanat "terveisiä kotiin" kulkivat suusta suuhun ja herättivät ihastusta niissäkin, jotka eivät olleet kuningasta edes nähneetkään.

Täytyihän sellaisen kuninkaan mieltä noudattaa, ja hänen määräämänsä parannukset pantiin toimeen vaan siksi, että kuningas oli käskenyt.

Sitte palasi hän Margareetan luo.

Hän oli sillaikaa jutellut sekä nuorien että vanhojen kanssa. Äidiltään oli Margareeta oppinut mistä asioista kansannaiset mieluinten puhuvat ja Kustaa oli hänelle sanonut, että hänen puheensa tuli olla opettavaista. Ja hän ymmärsi niin hyvin seurata molempia näitä neuvoja, että Elsa muori sitte kertoi kuninkaalle, että on oikein opettavaista ja hauskaa jutella armollisen rouvan kanssa, kun hän on niin "alhainen".

Liisan kanssa hän oli saanut vaihtaa ainoastaan muutamia sanoja. Tyttö oli antanut lyhyitä vastauksia ja koettanut päästä pois niin pian kuin suinkin.

Kun Kustaa tuli sisään, kysyi hän ensi työkseen tahtoiko Märta muori tarjota hänelle väkioluttaan.

Tahtoiko hän?… Hän ei ollut uskaltanut sitä tehdä, kun kyökkimestari oli tuonut muassaan niin paljon herkkuja.

— Sanokaa hänelle, että te kolme tänä iltana olette vierainani, sanoi kuningas, — mutta että te tarjoatte oluen.

Emäntä niiasi syvään. Hän ymmärsi, että hänen nyt oli aika lähteä.

Liisa nousi, hänkin lähteäkseen.

— Ei, sanoi kuningas, — jää sinä Liisa tänne, minä tahdon puhua kanssasi.

Liisa loi häneen pelästyneen katseen. —! Tule, Liisa, tänne istumaan vastapäätä kuningatarta ja minua, niin kerron sinulle jotakin.

Rauhoittuneempana istuutui Liisa.

— Katsoppa nyt tänne.

Tyttö loi häneen arasti silmänsä.

— Katso, asia on nyt sellainen, että kosken minä keneltäkään saa oikeaa vastausta, niin sinun nyt täytyy kertoa minulle mimmoinen mies tuo mestari Germundus on.

Kysymys tuli niin odottamatta, että Liisa ensin lensi tulipunaiseksi, sitte valjetakseen kuin vaate.

— Hyvä! lausui hän vihdoin vapisevin huulin.

— Miksi sanovat muut aivan päinvastoin?

— He eivät häntä tunne!

— Tunnetko sinä sitte?

— Paremmin kuin he!

Kuningas katseli häneen terävästi, mutta hänen silmänsä tähtäsivät toisaalle.

— Minä olen lähettänyt noutamaan häntä tänne.

— Hän ei tule! huudahti tyttö.

— Vaikka minä käsken?

— Hän ei voi tulla.

— Mikä estää?

— Hänen valansa.

— Onko hän vannonut, ettei tule tänne?

— On.

Samassa pisti Niilo Pietarinpoika päänsä sisään ovesta.

— Mestari Germund lähettää terveisiä, ettei hän saata tulla… hän on kai tehnyt jonkun lupauksen, lisäsi talonpoika hiljemmin.

— Lähetä kaksi miestä kantaen tuomaan hänet tänne. Muista, että se on kuninkaan tahto.

Tuskin oli talonpoika sulkenut oven jälkeensä ennenkuin Liisa heittäytyi kuninkaan jalkain juureen.

— Armahtakaa häntä, rukoili hän tuskissaan, — jos hän tulee tänne, niin menee hänen sielunsa autuus!

— Puhu nyt suusi puhtaaksi, lausui Kustaa ankarasti. — Minä sen tahdon. Kerro alusta asti.

— Mes… mestari Germundistako? Kustaa loi Margareetaan lyhyen silmäyksen.

— Kai Niilo Pietarinpoika otti hänet ystävällisesti vastaan.

— Kyllä!… Se oli onnellinen aika!

Kyyneliä herui tytön silmiin, ne valuivat alas poskia, mutta hän ei sitä huomannut.

— Hän lauloi niin kauniisti ja puhui niin hyvin, eikö niin, Liisa?

— Kyllä, sanoi tyttö punastuen.

— Poika raukka näki nälkää ja luki, saadakseen pois tutkintonsa, sitte hän mestari Olavin suosituksella pääsi hyvään paikkaan; minä suositin häntä pitäjän varakkaimmalle talonpojalle; hän luuli jo olevansa Jumalan omassa kaalimaassa… vai eikö hän näyttänyt onnelliselta, Liisa?

— Kyllä, hyvin onnelliselta.

— Kai se suureksi osaksi oli pitäjän "kauneimman tytön" ansio? sanoi kuningas.

Puna oli levinnyt tytön korviin asti; hämillään, mutta onnellisena, katsahti hän kuninkaaseen.

— Hän sanoi, ettei hän voi elää ilman minua.

— No olitko sinä taipumaton?

— Minä rakastin häntä.

— Kerroitko vanhemmillesi?

— En, hän tahtoi ensin päästä selvyyteen, oliko synti mennä naimisiin.

— Sitä hänen olisi pitänyt ajatella ennemmin.

— Niin hänkin sanoi ja pyysi minulta moneen kertaan anteeksi… Isä Anton häntä ohjasi.

— Munkkiko?

— Hän on hyvin pyhä mies.

— Sanoiko hän sitte sinulle, ettette voi mennä naimisiin?

— Kyllä, vastasi Liisa hiukan epäillen.

Mutta Kustaa huomasi, ettei juttu vielä ollut lopussa.

— Mutta miksi hän sitte vannoi, ettei koskaan tule tänne.

— Hän arveli, että se on meille molemmille parasta.

— Tapasitteko te sitte muualla toisenne? Tyttö näytti pelästyvän.

— Aivan harvoin, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

— Mitä hän sitte sanoo, kun tapaatte?

— Ettei hän voi luopua minusta.

— Entä sinä, Liisa?

— En minäkään voi luopua hänestä.

— Ja kuitenkaan ei hän tahdo alistua rehelliseen avioliittoon?

— Jos hän kävisi täällä, niin hänen omatuntonsa hänet siihen pakoittaisi ja kiusaus oli niin suuri, että hänen sielunsa autuuden kautta täytyi vannoa, ettei hän koskaan avaa meidän oviamme.

— Mutta miten hän sitte aikoo menetellä? kysyi Kustaa, luoden Margareetaan merkitsevän katseen.

— Hän tahtoo… hän tahtoo… yritti tyttö kalveten.

— Että sinä muuttaisit hänen luokseen, niinkö?

— Niin, hoitamaan hänen talouttaan.

— Oletko sinä suostunut?

— Olen isän ja äidin takia kauvan taistellut vastaan. Nyt en enään jaksa…

— Suostutko siis rupeamaan hänen jalkavaimokseen?

— Me emme muutoin saisi toisiamme omistaa. Liisa purskahti itkuun ja kätki kasvot käsiinsä.

— Jos sinä nyt itse alistuisitkin elämään halveksittuna rakastajattarena, niin oletko punninnut, mikä kohtalo odottaa jalkavaimon lapsia? He eivät saa periä…

— En! huudahti tyttö kauhistuen.

— Isäsi on toivonut, että hänen rikkautensa joutuisivat sinun lapsillesi, mutta nyt lankeavat ne luultavasti munkeille ja kuoltuasi joutuvat lapsesi köyhyyteen ja kurjuuteen.

Liisa väänteli käsiään.

— Mitä minä teen? huusi hän epätoivoissaan.

— Tahdotko, että minä autan sinua?

— Kyllä, kyllä!

— Mutta ainoastaan niillä ehdoin, että sinä täsmälleen tottelet käskyjäni.

— Olen valmis mihin tahansa, kunhan ei minun tarvitse erota hänestä.

— Siihenkin sinun täytyy alistua joksikin aikaa, jos asianhaarat vaativat.

— Mutta vaan joksikin aikaa!

— Niin, enempää en pyydä… Niinkuin tiedät, tulee mestari Germundus tänne…

— Pakosta!

— Ei ole muuta neuvoa!… Minä aion sinun läsnäollessasi todistaa hänelle kuinka väärässä hän on.

— Sitä ei kukaan voi tehdä!

— Saammepa nähdä. Mutta hänen ollessaan täällä huoneessa, et sinä kertaakaan saa häneen katsoa.

— Germundukseenko?

— Muista, Liisa, että tulevaisuutesi, voinpa melkein sanoa, että koko ajallinen ja iankaikkinen onnesi riippuu tästä hetkestä. Olen varma, että sinä saat hänet omaksesi, että sinusta tulee arvossa pidetty vaimo ja äiti ja että sinä teet miehesi totiseksi Herran palvelijaksi, jos tänä hetkenä uskollisesti tottelet minua.

— Minä tottelen, äänteli tyttö vavisten.

— Istu tähän kuningattaren viereen, jotta Germund oikein näkee sinut. Kuningatar kyllä sitte hyväntahtoisesti puhuttelee sinua, jotta näyttäisi siltä kuin ette te ensinkään huomaisi meitä.

— Niin, näyttäköön vaan siltä, sanoi Margareeta, — mutta kyllä minä tahdon kuunnella.

— Minäkin tahtoisin kuunnella, pyysi Liisa.

— Saat, saat… Hiljaa, nyt tulee joku!

— Anna mulle kätesi, Liisa, sanoi kuningatar, — me kyllä ymmärrämme toisemme sanoittakin.

Niilo Pietarinpoika avasi oven.

— Pappi on nyt täällä, mutta munkki pakeni metsään; lähetin kyllä häntä etsimään…

— Menköön vaan munkki… tuokaa pappi sisään. Isäntä loi tyttäreensä hämmästyneen katseen, mutta läksi samassa pois huoneesta.

Hetkisen kuluttua tuli mestari Germundus.

Se oli nuori mies, jonka kauniissa, kalpeissa kasvoissa loisti haaveksiva tuli. Turhaan koetti hän peittää pelkoaan.

Kustaa tuskin vastasi hänen nöyrään tervehdykseensä. Hänen terävä katseensa näytti aikovan hänet lävistää, pappi väänteli kuin mato hänen edessään. Hän tahtoi nähdä Liisan kasvot, mutta Liisa ei näyttänyt ajattelevan muuta kuin kuningatarta… Eikö hän edes ainoaa kertaa aio katsahtaa tännepäin?

— Mitä te katselette? huusi kuningas kiivaasti. Papin katse painui maahan.

— Miksette tullut heti kun teitä kutsuin?

Germund ei vastannut… Liisa katsoi yhä poispäin… Olikohan hän kertonut jotakin?

— Olin tehnyt lupauksen, sammalsi pappi.

— Kenelle?

— Pyhälle… Jumalalle.

— Oletteko evankeelinen pappi?

— Olen Herran palvelija.

— Kysyn tunnustatteko te evankeelista oppia? kysyi kuningas ankarasti.

— Kyllä, teidän armonne.

— Mistä te olette oppinut, että pappi saa tehdä lupauksia, jotka estävät häntä käymästä jossakin seurakuntaansa kuuluvassa talossa, varsinkin koska häntä tässä talossa on kohdeltu poikana ja veljenä.

Kyyneleet tulvivat Germunduksen silmiin.

— Meitä on käsketty pakenemaan kiusausta.

— Minä tiedän, että te rakastuitte Niilo Pietarinpojan tyttäreen. Kuningatar on nyt ottanut hänet palvelukseensa ja hän lähtee jo huomisaamuna täältä pois meidän kanssamme, joten te tästälähtien huoleti voitte käydä talossa.

Tuskin olisi ukkosen isku kovemmin voinut koskea Germundukseen kuin nämä sanat.

— Lähteekö hän, Liisa, täältä pois?

Hänen äänessään ilmeni sellainen tuska, että Margareetan kovasti piti painaa Liisan kättä, saadakseen häntä pysymään levollisena.

Kuningas loi heihin lyhyen silmäyksen ja kääntyi sitte papin puoleen.

— Tehän ette voi mennä naimisiin.

— Omatuntoni kieltää minua! vaikeroi Germundus.

— Tytölläkin on omatunto, joka kieltää häntä antautumasta salavuoteuteen, vaikka evankeelinen pappi häntä kehoittaa siihen alentumaan.

Pappi ei uskaltanut kohottaa silmiään.

— Tietysti te ette kunnioita naista, jolle voitte tehdä sellaisia ehdotuksia.

Germundus lausui muutamia epäselviä sanoja.

— Mutta koska te paremmin kuin minä tunnette raamatun, niin pyytäisin teitä ilmoittamaan missä evankeliumissa Kristus kieltää avioliiton; niinkuin tiedämme, oli hän itsekin häissä.

— Kristus ei sitä kielläkään, vaan Paavali.

— Ettehän tahtone väittää, että apostoli kieltäisi mestarinsa? kysyi Kustaa ankarasti.

— En suinkaan, mutta…

— Onko Kristus missään kieltänyt pappeja tai maallikkoja menemästä avioliittoon? Vastatkaa kieltäen tai myöntäen.

Pappi nieli nielemistään.

— Joko kieltävä tai myöntävä vastaus!

— Ei!

— Mutta paavillinen kirkko sen kieltää, sillä se tahtoo pitää palvelijoitaan orjina eikä vapaina, ajattelevina ihmisinä; alennettu nainen on sen käsissä parempi välikappale kuin puhdas, viaton nainen.

— Teille on tässä talossa osoitettu suurta hyvyyttä ja kiitollisuutenne merkiksi tahdotte te ryöstää siltä sen parhaimman aarteen, käyttää sitä himojenne uhrina ja sitte joko pitää tai hyljätä, miten hyväksi näette.

— Minä en ole mikään roisto! nyyhkytti Germundus.

— Paavilainen te olette ja se merkitsee yhtä paljon!

Liisa oli unohtanut näyteltävänsä osan ja purskahtanut itkuun. Margareeta sulki hänet syliinsä.

— Nyt näette tytön viimeisen kerran, virkkoi Kustaa. — Menkää!

Mutta pappi ei liikahtanut. Kamala tuska oli hänet vallannut.

— Armahda minua, Liisa! vaikeroi hän. Kuningas tarttui tytön käsivarteen.

— Ole väkevä! kuiskasi hän hänelle ja jatkoi sitte ääneen:

— Ojenna hänelle kätesi jäähyväisiksi ja anna hänelle anteeksi!

Mutta pappi heittäytyi polvilleen maahan ja suuteli kiihkeästi tytön kättä.

— Älä minua heitä, Liisa… en saata elää ilman sinua… suo anteeksi, mitä olen tehnyt… rupea vaimokseni… minä tahdon sinua kunnioittaa ja rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Liisa loi kuninkaaseen katseensa, ikäänkuin neuvoa pyytääkseen ja kuningas kehoitti häntä vaikenemaan.

— Isä Anton uhkasi minua helvetin tulella ja minä olen tuntenut sen raivotarten raatavan rintaani; niiden kamalat haamut ovat yöt päivät ajaneet minua takaa ja saarnastuolista olen vihdoin saanut tyhjentää polttavaa sisuani… Minä olen tuntenut ja itselleni tunnustanut, miten kamalasti olen rikkonut sinua vastaan, mutta samalla olen iloinnut siitä, että sinä niin suuresti rakastat minua, että olisit valmis mihin tahansa. Mutta seuraavana hetkenä olen taas itkenyt omaa sydämettömyyttäni.

— Nouskaa ylös! käski kuningas.

Pappi totteli paikalla.

— Liisan kohtalo on nyt minun käsissäni; minä saatan antaa hänet teille, saatan myös viedä hänet Tukholmaan. Mutta jos minä suostun täyttämään toivomuksenne, niin mikä minulle takaa, ettette uudestaan vaivu paavillisiin villityksiinne?

— Liisa takaa, vastasi Germund.

Kustaa hymyili; pappi oli lausunut kultaisen totuuden.

— Tahdotko ottaa hänet armoihisi? kysyi Kustaa. — Sinun edesvastuullasi vaadin, että hänestä tulee tosi evankeelinen pappi, muutoin karkoitan hänet pitäjästä.

Heidän lupauksistaan ja vakuutuksistaan ei tahtonut tulla loppua. Vihdoin lähetti Kustaa Liisan noutamaan vanhempia.

— Huomatkaa nyt, sanoi kuningas, — että kolmena seuraavana sunnuntaina kuulutetaan kirkossa ja neljäntenä vietetään häät. Muista, että tässä on tosi käsissä.

— On kuin peite olisi pudonnut silmiltäni, vastasi Germund ja suuteli kuninkaan kättä.

Suuresti hämmästyivät vanhemmat, mutta salaa olivat he sentään hyvin tyytyväiset. Ja kalpea, vaitelias Liisa oli kuin toinen ihminen.

Kun seurue huomisaamuna tuli noutamaan kuningasta ja kuningatarta, hämmästeli jokainen, miksi talonväet näyttivät niin iloisilta ja tyytyväisiltä. Mutta syvin kiitollisuus kuvastui Liisan silmissä, kun hän hyvästijättäessä suuteli kuningattaren kättä ja virkkoi:

— Jumalan enkelit ovat teidän kanssanne käyneet meillä.

Mutta Margareeta loi katseensa kuninkaaseen ja lausui liikutetuin mielin:

— Sinä saatat olla kansasi ylimmäinen pappikin!

— Minä luulen, että ihminen voi olla mitä tahansa, kun innostus oikein hänet valtaa.

— Kunhan ei innostus vaan johda pahaan!

— Ihmisen täytyy varoa itseään.

11.

RISTIRIITOJA.

Viemme nyt lukijan pieneen, nykyajan vaatimusten mukaan sangen yksinkertaiseen huoneeseen. Siellä ei ollut kuin pöytä ja kuusi puutuolia, mutta pöydällä oli valkealla liinalla pieni savinen pikari täynnä tuoksuvia keväisiä kukkia.

Ikkunassa riippui lintuhäkki, jossa pieni sirkkunen viserteli täyttä kurkkua.

Suuren pöydän ääressä istui mies ahkerassa työssä; joskus nosti hän malttamattomasti päätään, ikäänkuin harmitellen linnun kirkuntaa, mutta vaipui samassa taas kirjoittamaan.

Äkkiä raoitti joku ovea ja nuoren naisen kauniit, kalpeat kasvot tulivat näkyviin. Ensin katsahti hän mieheen, mutta sitte kierteli hänen katseensa tarkastellen pitkin huonetta.

Miltei ääneti avasi hän oven ja astui huoneeseen. Me hänet kyllä tunnemme, hän on Martti Skinnaren tytär, Kristina, joka neljätoista vuotta sitte meni naimisiin mestari Olavin kanssa. Hänen suupielissään on kärsivä ilme, mutta silmässä säteilee lämmin rakkaus.

Hän astuu pari askelta likemmä, mutta joko ei mies häntä huomaa, tai ei hän hänestä välitä, koska hän vaan jatkaa kirjoittamistaan, ehkä entistä kiihkeämmin.

Mutta samassa pärskähtää hanhenkynä, sillä ei enään voi kirjoittaa. Hän viskaa sen malttamattomasti kädestään ja virkkaa lyhyesti:

— Mitä sinä tahdot?

— Rakkaani, tuolla ulkopuolella on niin paljon ihmisiä.

— No, etkö voi antaa heille ruokaa?

— Olen antanut heille kaikki mitä meillä on.

— Tulkoot sitte sisään.

— Toiset tahtovat tavata sinua.

— Onko heillä tärkeää asiaa?

Olavi oli ottanut uuden kynän ja kirjoitti jo täydessä vauhdissa, päätään kääntämättä.

Äkkiä alkoi lintu visertää.

Kristina loi siihen hymyilevän katseen.

Mutta silloin nousi Olavi. Ja nyt saatamme häntä tarkastaa: hänen pitkähköt kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, mutta silmissä välkkyi elämä ja intohimo.

Hän kietoi käsivarret vaimonsa ympäri.

— Näetkö kuinka kevätaurinko paistaa! lausui hän ja viittasi kädellään ikkunaan.

— Siksi sirkkunenkin niin visertää, vastasi Kristina ja loi häneen rakastavan katseen.

— Eipä, se kirkuu epätoivoaan!

— Etkö sinä pidä siitä?

— Mitä minusta, mutta etkö ymmärrä, että vanki valittaa kaivatessaan vapautta?

— Kyllä minä ymmärrän.

— Lintu on sinun ja sinulla on valta menetellä niinkuin tahdot!… Kutka tahtovat minua tavata?

— Siellä on kaksi miestä ja yksi nainen.

— Minä menen paikalla. Ja hän riensi pois.

Hetkiseksi jäi Kristina epäillen katselemaan hänen jälkeensä. Hän tahtoi nähtävästi, että Kristinan piti päästää irti lintu, jota hän niin rakasti. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hitaasti astui hän häkin luo ja avasi oven; seuraavana hetkenä istui lintu hänen kädellään, viserrellen ja käännellen pientä päätään. Keveästi kosketti hän sitä huulillaan, yhä se vielä viipyi siinä istumassa.

— Sinä pääset vapauteesi, jos tahdot! Hän avasi akkunan.

Ja lintu levitti siipensä, lensi kerran huoneen ympäri, istuutui hetkiseksi ikkunalaudalle ja liiteli sitte ulos huoneesta, lensi yli korkean kirkontornin ja katosi hänen näkyvistään.

Mutta Kristina vaipui tuolille istumaan ja purskahti katkeraan itkuun. Lintu oli kahden vuoden aikana ollut hänen ainoa ilonsa ja seuranpitäjänsä. Sitä ennen oli hänellä ollut kanarialintu, mutta se oli kuollut. Hän oli luullut sirkkusen niin rakastavan itseään, että se hänen tähtensä olisi valmis uhraamaan vapautensa. Mutta pois se lensi!

Kristinalla oli kaksi lasta, poika ja tytär. Poika oli kymmenen vuoden vanhana lähetetty Wittenbergiin kasvatettavaksi ja tytär asui arkkipiispan luona, jossa hän arkkipiispan lasten kanssa nautti opetusta. Kristina oli miltei aina yksin, sillä mestari Olavilla oli paljon työtä. Nyt tuntui elämä hänestä niin kovin tyhjältä!

Ulkoa kuului ääniä, varmaankin Olavi jo palasi takaisin. Kiireesti pyyhki Kristina silmänsä, hän tahtoi näyttää, että hän ilomielin oli tehnyt uhrauksensa.

Mestari Olavi tuli erään porvarin seurassa; tämä valitti kaikellaista vääryyttä: kuningas suosi ainoastaan herroja eikä välittänyt porvareista ja rahvaan miehistä.

Olavi loi Kristinaan silmäyksen ja Kristina ymmärsi paikalla sen tarkoituksen: hänen piti lähteä tiehensä.

Huoaten hän meni; hän olisi niin mielellään tahtonut nähdä, hämmästyisikö Olavi, kun huomaisi, että häkki oli tyhjä.

Mutta Olavin ajatukset eivät näyttäneet johtuvan sinnepäinkään; hän käski porvaria istumaan, kuunteli hänen valituksiaan ja myönsi, että kuningas Kustaa on itsevaltias.

— Onko nyt säädyllistä, huomautti porvari, — että hän määrää hinnan meidän elukoillemme?

— Minun ei pitäisi puuttua siihen asiaan, kosken sitä ymmärrä, vastasi mestari Olavi, — mutta omituiselta se tuntuu.

— Herroja vaan suositaan, he saavat ryöstää itselleen oikeuksia miten paljon tahansa!

— Kuningas saa itse siitä hyvän voiton!

— Niin juuri, mestari Olavi, aina kun papinpaikka jää auki, on hän mukana perinnön jaossa.

— Pappien jalkavaimot saavat tavallisesti osan!

— Ilman heitä harvoin on jätetty, mutta entisinä aikoina lankesi perintö kirkolle.

— Olkoon kirkko vaan meidän aikoinamme varuillaan.

— Kuningas tekee ihan niinkuin tahtoo; kukaan ei uskalla lausua hänelle totuutta!

Olavin rinnassa kiehuivat tunteet, hän näkyi taistelevan itseänsä vastaan.

— Minä sen teen! huudahti hän vihdoin.

— Silloin hän ajaa ulos teidät!

— Eipä saarnatuolista, ja sieltä minä hänelle aion julistaa totuuden.

— Uskallatteko?

— Minä palvelen toista herraa ja tottelen hänen tahtoaan ja käskyjään.

— Mutta te voitte saada sen kalliisti maksaa!

— Siihen en saa katsoa!

— Niin, te olette todellinen pappi; hänen ainoa ansionsa onkin, että hän asetti teidät virkaanne.

— Sydäntäni on jo kauvan vihlonut, kun kuulen hänen yhtämittaa mainitsevan Jumalan nimeä ja Kristuksen kärsimysten ja veren kautta vannovan kaikkien jokapäiväisten harmien sattuessa.

— Pahahan se on!

— Minä aion sanoa sen hänelle julkisesti!

— Koska?

— Ensi sunnuntaina.

— Silloin menen minä kirkkoon!

Miesten keskustellessa istui Kristina pienessä makuuhuoneessa keittiön takana.

Hänen vieressään istui kaunis nuori tyttö, ommellen käsityötä.

Hän oli rikkaan kultaseppä Ulmanin tytär, seitsentoistavuotias Åsa.

Kristina, joka itse oli nauttinut opetusta Örebron luostarikoulussa, opetti nyt vuorostaan muutamia nuoria tyttöjä, ja Åsa oli hänen etevin oppilaansa.

Pikemmin oppiakseen tuli hän joka päivä Kristinan luo ja ommellessaan kertoi hän hänelle tuhansia asioita ja kyseli kiihkeästi Kristinan kokemuksia.

Kristinalla ei ollut tuttavia. Monet häntä halveksivat eivätkä tunnustaneet lailliseksi vaimoksi ja usein oli häntä kutsuttu mestari Olavin "forsiaksi".

Alussa ei hän edes tietänyt, mitä tuo sana merkitsi, mutta mutta pian sen merkitys hänelle selitettiin.

Ja kun hän oli sen ymmärtänyt, alkoivat hänen poskensa kalveta, mutta mestari Olaville ei hän siitä hiiskahtanut sanaakaan.

Hänen hurskas, vaatimaton käytöksensä herätti sentään huomiota, varsinkin koska Olavi voitti yhä enemmän ja enemmän suosiota seurakunnassa.

Sitäpaitsi tiesi jokainen, että papinväen anteliaisuus meni niin pitkälle, että he usein itse saivat kärsiä puutetta. Mutta he eivät koskaan valittaneet eivätkä kehuneet.

Olisihan Kristina voinut pyytää apua isältään, mutta tämä oli muuttanut Örebrohon ja hänen mielestään Olavin tulot kyllä olivat tarpeeksi suuret.

Olavin äiti, joka vielä eli, oli rikas eukko, mutta hän lahjoitteli omaisuuttaan munkeille ja korvaankuiskuttajille.

He olivat siis kokonaan riippuvaiset itsestään ja seurakunnan myötätuntoisuudesta.

Todisteena siitä oli nuori Åsa.

Hänen äitinsä oli hiljan kuollut ja isä arveli, että Kristinan seura saattaisi olla hänelle hyödyllinen, jotapaitsi hän saisi häneltä oppia käsitöitä.

Pian tuli heistä hyvät ystävät; Kristina pääsi Åsan kautta tutustumaan maailmaan, joka tähän saakka oli ollut hänelle aivan tuntematon, ja se haihdutti hänen omia surullisia ajatuksiaan.

Eräänä päivänä tuli Åsa hehkuvin poskin Kristinan luo.

— Minä en ikinä mene naimisiin! virkkoi hän.

— Niin nuoret tytöt aina sanovat! vastasi Kristina hymyillen.

— Minulla on erityiset syyni!

— Ne eivät paljon merkitse!

— Minulle ne merkitsevät sangen paljon!

Tyttö nosti päänsä pystyyn ja näytti loukkaantuneelta.

— Kerroppa nyt minulle.

— Heti paikalla. Tiedäthän, että isäni on hyvin rikas?

— Sen hän kyllä on minulle osoittanut.

— Mutta hän osoittaa sitä sellaisillekin, jotka eivät ole tuottaneet minulle muuta kuin harmia.

- Miksi sinä sitte kärsit sellaista?

— En kärsikkään!

— No mutta kai sinä sitte valitat?

— Se ei auta.

— Minä luulin, että kaikki tahtoisivat olla sinulle mieliksi.

— Mutta juuri sitähän minä en kärsi!

— Vai niin, nyt minä alan ymmärtää.

— Niinkuin tiedät, Kristina, virkkoi tyttö, työntäen käsityön syrjään, — on meillä neljä kisälliä.

— Ja joukko oppipoikia.

— He eivät tule kysymykseen, mutta nyt on sellainen vanha tapa, että yksi kisälleistä, nimittäin se, jonka kanssa tytär menee naimisiin, saa verstaan.

— Vai niin.

— Isä kulta ei suinkaan aio luopua vanhoista tavoista.

— Ja sentähden…

— On minulla neljä kosijaa, jotka eivät ajattele mitään muuta kuin verstasta!

— Kuinka sinä tiedät, etteivät he pidä sinusta itsestäsi?

— Frans, joka on nuorin, sen ehkä tekee, mutta ei kukaan noista muista!

— No, ota sitte hänet!

— Kuuleppa nyt. Aamuisin — tyttö veti syvältä henkeään — tahtoo isä aina, että minun pitää sanoa hänelle hyvästi, ennenkuin lähden. Tänä aamuna, kun minä valmistuin, oli hän jo ehtinyt mennä verstaaseen ja minun piti mennä perässä. Hui!

— Oliko se sitte niin kauheaa?

— Kun minä sanoin hänelle hyvästi, niin suuteli hän minua!

— Näkivätkö muut?

— Siitä minä viis, mutta juuri kun nojauduin isän korkeaa tuolia vastaan… tällä tavalla… ja suutelin häntä, niin samassa — ajattele! — uskaltaa tuo pitkä roikale Joel — tiedäthän tuon kalpeakasvoisen miehen — suudella kättäni!

Tyttö rupesi löyhytellen liikuttamaan käsityötään.

— Mutta minä hänelle annoinkin aika korvapuustin.

— Mitä isäsi sanoi?

— Hän kysyi mitä oli tapahtunut. "Minä vaan tapoin ilkeän sääsken", vastasin minä; ja aika korvapuustin minä olinkin antanut, sillä Joelin toinen poski oli tumman punainen ja toinen tavallista kalpeampi!

— Åsa kulta, sinähän aivan tärvelet työsi! Kristina irroitti varovasti työn hänen käsistään.

— Luuletko sinä asian tähän loppuvan? Ei, kuuleppa nyt lisää! Kun minä sitte silmäni avasin, näin edessäni hajasäärisen, rokonarpisen Antonin ja hän minuun tuijotti ikäänkuin siinä paikassa nielläkseen. Mutta minä katsoin takaisin ja koetin pysyä niin tyynenä kuin suinkin.

— No saatoitko pysyä tyynenä?

— Olisin kyllä saattanut, jollei isä samassa olisi kysynyt, joko kaulavitjojen lukko oli valmis.

— Kuka niitä sitte juoksi noutamaan?

— He juoksivat kaikki neljä! Minä poljin jalkaa, niin vihastuin, mutta isä nauroi ja sanoi: "siinä näet!"

— "Näen tarpeekseni!" vastasin hänelle ja riistin heidän käsistään sekä vitjat että paperin, joka oli kiedottu niiden ympäri.

— Kuka ne sitte sinulle ojensi?

— Se hävytön Anton!

— Eihän hän ollut tehnyt mitään!

— Paperissa oli runo…! En ikinä olisi sitä ottanut, jos olisin sen aavistanut!

— Hänkö sen oli kirjoittanut?

— Joko hän tai Frans; luulenpa melkein Frans.

— Eikö hän sanonut mitään?

— Ei, mutta lähtiessäni seisoi hän ovella, käsi sydämellä. En ollut häntä näkevinäni, vaan pakenin pois minkä pääsin.

— No, entä runo?

— Odotahan nyt!

Ja tyttö kääri auki paperin.

"Tahdotko sä tyttö kulta Sydämes antaa mulle, Muuta en mä pyydä sulta, Kaikki annan sulle!"

— Sinun täytyy antaa hänelle vastaus, sanoi Kristina.

— Sen olen jo aikoja sitte tehnyt!

— Joko?

— Enhän minä muutoin olisi saanut rauhaa!

Tyttö otti povestaan pienen paperiliuskan ja luki:

"Vieköön teidät kaikki hiisi, Teistä välitän mä viisi. Jos ken teistä mua haukkuu, Selässä sen keppi paukkuu!"

Sitte hän voitonvarmuudella piiloitti paperipalasensa.

— Mutta et sinä, Åsa, tuota kirjettä voi lähettää!

— Se on jo lähetetty!

— Kenelle?

— Kas, minä läksin takaisin verstaaseen. "Tässä paperi, joka oli kaulavitjojen ympärillä", sanoin. "En tiedä, kenen se on!" Heitin paperin pöydälle ja läksin tieheni, mutta ennenkuin olin ehtinyt sulkea oven, näin että he kaikki neljä karkasivat paperin kimppuun!

— Sinäpä olit julma!

— Minkä minä sille voin!

— Pidätkö sinä sitte jostakin toisesta?

— En, mutta minulla on aikaa odottaa.

— Ketä sinä sitte odotat, Åsa.

— Oikeaa ritaria!

— Sinulla on suuret vaatimukset.

— Olenhan minä niin rikas, että voin vaatia.

— Mutta kai sinä toki tahdot häntä rakastaa?

— Ensimäinen ehto on, että hänellä on ylhäinen nimi.

— Se ei tee sinua onnelliseksi, Åsa!

— Minä tulen onnelliseksi, jos saan mitä tahdon. Minun pitää päästä ylenemään; tahdon, että herrani kantaa kaulassaan kultavitjoja ja että minua kutsutaan rouvaksi!

— Se onni ei ole suuri, Åsa.

— Mutta minä en suurempaa pyydä.

— Mitä isäsi sanoo?

— Hän saa mukaantua! vastasi tyttö.

Kristina jäi ihmeissään miettimään hänen sanojaan. Mielellään hän olisi keskustellut asiasta Olavin kanssa. Mutta Olavilla ei ollut aikaa.

Seuraavana sunnuntaina huomautti Kristina aikovansa kirkkoon, niinkuin tavallisesti, mutta hän huomasi, että Olavi mieluinten olisi tahtonut jättää hänet kotiin.

Kerran ennen oli hän niinikään tahtonut estää häntä menemästä kirkkoon ja jälkeenpäin oli Kristina muilta saanut kuulla, että Olavi oli pitänyt kummallisen saarnan, joka ei miellyttänyt kaikkia.

Olavin mentyä läksi Kristina kirkkoon ja sai paikan juuri saarnatuolin alla.

Hän tahtoi, että Olavi astuessaan saarnatuoliin ja alas saarnatuolista, näkisi hänet.

Kirkko oli, niinkuin tavallisesti, täynnä väkeä.

Täällä, erossa kaikista muista ihmisistä, likellä sitä jota hän rakasti ja jonka rukouksiin hän niin hartaasti yhtyi, oli Kristina onnellinen.

Olavi alkoi saarnansa melkein tavallista komeammin, ainakin Kristinan mielestä, joka voitonriemulla näki kaikkien kuulijoiden katseet naulattuina miehensä kasvoihin, ikäänkuin he olisivat pelänneet kadottavansa ainoankin sanan. Monen silmiin herui kyyneliä. Kristina näki kasvojen ilmeitten vaihtelevan, ihmiset näyttivät hämmästyneiltä, rupesivat katselemaan toisiinsa; miehet hymähtelivät. Mitä Olavi sitte sanoi? Kristina oli vaan katsellut, kuuntelematta. Hän puhui kuninkaasta, kutsui häntä tyranniksi, saituriksi!… Nyt hän kehoitti kuulijoitaan katsomaan taulua, jonka hän oli antanut ripustaa kirkkoon. Se kuvasi päivänsappea, jonka ihmiset olivat nähneet taivaalla ja joka muka ennusti, että maata kuninkaan syntein tähden, oli kohtaava suuri rangaistus.

Kirkossa syntyi hälinä, toiset nousivat. Mielet olivat kuohuksissa kuin meri myrskysäällä.

Mutta samassa loppui saarnakin, hän päätti sen muutamalla värssyllä, jota ei Kristina koskaan ollut kuullut. Sanat vaikuttivat mahtavasti, ne toivat mieliin hartauden.

Kristina hiipi pois kirkosta, hiljaa kuin rikollinen, ja läksi kotiin; hän ei uskaltanut katsoa ketään ihmistä silmiin, vaikka hän muutoin niin mielellään oli kuunnellut miestään kiitettävän ja vaikka moni kiitollinen kuulija hänen kauttaan oli lähettänyt Olaville kiitoksensa… Nyt, nyt hävetti Kristinaa.

Hänen täytyi päästä kotiin itkemään. Tuntui siltä kun sydän olisi ollut särkymäisillään.

Olavin huoneessa odotti kansleri Lauri Antinpoika.

— Olitteko kirkossa? kysyi hän.

— Olin. Se oli kamalaa!

— Hänen ei olisi pitänyt antaa teidän mennä sinne.

— Eikö minun, hänen vaimonsa, sitte pitäisi saada tietää kaikkea, mikä häntä koskee? huudahti Kristina.

— Mutta se koskee teihin liiaksi.

— Ettekö sitte luule, että se muihin koskee? Miksi, miksi teki hän tämän?

— Siksi, että hän piti sitä velvollisuutenaan.

— Hyökätä kuningasta vastaan, joka hänelle on tehnyt niin paljon hyvää, jota hänen on kiittäminen koko onnestaan!

— Omanvoitonpyynnön takia ei ihminen saa sulkea silmiään paheilta ja vääryydeltä.

— Mitä kansa tulee sanomaan?

— Ettei mestari Olavi katso arvoeroitukseen, ja se tulee nostamaan häntä vielä korkeammalle kansan silmissä.

— Mutta kuningas, kuningas!

— Hän on huomaava vikansa.

— Ketään ei vielä ole soimattu sillä tavalla!

— Paha tauti vaatii voimakkaita lääkkeitä; toivottavasti tämä kaikki vaikuttaa hyvää.

Samassa saapui Olavi kotiin. Nähdessään Lauri Antinpojan, heittäytyi hän hänen syliinsä.

— Oletteko tyytyväinen? huudahti hän.

— Sinäpä et arastellut!

— Totuus oli lausuttava puhtaasti ja selkeästi.

— Jumala johtakoon seurauksia!

— Kristina, olitko sinäkin kirkossa?

— Olin, vastasi Kristina, luoden silmänsä toisaalle.

— Tietysti sinä minua moitit?

— En ymmärtänyt sinua.

— Mitä sinä et ymmärtänyt?

— Minä luulin, että saarnatuolista tulisi julistaa ainoastaan rakkauden ja Jumalan evankeliumia.

— Mutta seurakunnan täytyy kunnioittaa saarnaajaansa ja luottaa häneen; sentähden ei hän saa ruveta tinkimään omantuntonsa kanssa.

— Mutta esivaltaa pitää kunnioittaa.

— Ei sillä tavalla, että suljen silmäni sen vioilta ja puutteilta; sillä sitenhän kieltäisin kaikkien herrojen Herran, jonka käskyjä minun ensi sijassa tulee noudattaa.

— Toivoisinpa, että olisit oikeassa, lausui Kristina.

— Saatan sanoa, että Kustaa meidän molempien avulla on tuonut uuden opin tänne Ruotsiin, puhui kansleri; — me rohkaisimme hänen mieltään, autoimme häntä niin paljon kuin taisimme ja sanoimme monta monituista kertaa: "en tahdo herättää pahennusta, en ryhtyä liian äkillisiin toimenpiteisiin!"

— Menestys yllytti rohkeutta, huomautti Olavi.

— Myönnän mielelläni, että hätä pakoitti ryhtymään laittomiin keinoihin; velka Lyypekille oli maksettava ja varat siihen olivat hankittavat mistä tahansa.

— Sinä sanoit sen hänelle.

— Siihen aikaan me teimme työtä yhdessä. Ensimäinen erimielisyytemme johtui siitä, että huomasin kuninkaan karsain silmin katselevan kaikkea vanhaa.

— Hän kyllä mieluinten tahtoisi taivuttaa kirkon kruunun alle.

— Mutta minäpä kaikin voimin taistelen sitä vastaan. Kirkko ei saa olla tuuliviiri, joka heiluu kuninkaan oikkujen mukaan, vaan laillinen mahti, joka vankkana, vahvana kestää kaikki mullistukset.

— Niin, sellaiseksi se on tehtävä.

— Monasti tapahtui, kun me yhdessä teimme raamatunkäännöstä, että Kustaa viehättyi ihailemaan pyhän kirjan kauneutta. "Miten pieni tunnen olevani tuon tai tuon suuren jumalanpalvelijan rinnalla!" huudahti hän vilkkaasti. "Jos teidän armonne vaan pysyy nöyryydessä", uskalsin minä vastata, "niin olette kaikissa suhteissa heidän kaltaisensa". "Lupaa, että oikaiset minua, jos yrittäisin siitä poiketa!" sanoi hän. Sen olen tehnyt ja tulen aina tekemään, ihmisiä pelkäämättä, lisäsi kansleri varmalla äänellä.

— Olisihan se vähäpätöinen asia, puuttui Olavi puhumaan, — jos hän ottaisi henkeni, kunhan hän vain senkautta kadottaisi edes hiukan itseluottoaan ja huomaisi erehdyksensä.

— Mutta unohdatko sinä kokonaan minut? huudahti Kristina.

— En, mutta sinä et saa olla minulle esteenä.

— Esteenä! toisti Kristina.

— Älkää ottako hänen sanojaan tosiksi! Hän liioittelee!

— Toivottavasti, lausui Kristina ja jätti huoneen.

— Nyt hän istuutuu itkemään, virkkoi Olavi pahoillaan.

— Sinä häntä loukkasitkin.

— Eihän ihminen aina voi punnita sanojaan.

— Se riippuu siitä, mitä tunteita sydämessä liikkuu.

— Kun on paljon ajattelemista, niin ei siedä, että mikään häiritsee. Minua vaivaa esimerkiksi se, että minun työtä tehdessäni, täytyy kuulla linnun laulua.

— Ulkoako? kysyi Lauri herra.

— Ei… mitä… lintu ei enään olekkaan täällä!

— Hän on päästänyt sen irti.

— Sitä en usko, sillä se oli hänelle hyvin rakas.

— Mutta sinun toivomuksesi oli vielä rakkaampi. Hetkisen vaikenivat molemmat. Sitte jatkoi Olavi kiivaasti.

— Olen vielä aikonut pitää saarnan kiroilemista vastaan.

— Mutta mainitsematta kuninkaan nimeä?

— Sitä en lupaa.

— Tähän asti olet toiminut hyvän asian vuoksi, mutta jos jatkat, niin tulee menettelysi näyttämään ilkeydeltä.

— Minä tahtoisin pakoittaa hänet toimintaan.

— Mutta hyödylliseen toimintaan tarvitaan vakaumusta; se ei synny ärtyneessä mielentilassa.

Samassa palasi Kristina, kasvoilla iloinen hymy.

— Tahdotteko tyytyä vaatimattomaan ateriaamme, pyysi hän, kääntyen Laurin puoleen.

— Mielelläni, vastasi kansleri.

— Mutta voitko sinä, Kristina…?

— Kaikessa yksinkertaisuudessa! lausui Kristina lempeästi.

— Sanoppa, mihin lintu on joutunut?

— Nyt vastako sinä sitä kaipaat?

— Onko se jo kauvan ollut poissa?

— Kolme viikkoa.

— Mitenkä se tapahtui?

— Kevät oli niin kaunis ja lintu kaipasi vapauttaan.

— Etkö sinä päästänyt sitä minun tähteni?

— Sekä sinun että sen itsensä tähden.

— Kristina, välistä tuntuu siltä kuin sinä menisit minulta piiloon.

— Hae häntä sitte, kunnes löydät! sanoi Lauri. Lauri Antinpoika eli naimattomana miehenä, kokonaan antautuneena valtion ja yleishyvän palvelukseen, ja tämä työ vei häneltä niin paljon aikaa, ettei seurustelemisesta koskaan tullut mitään. Kristinan vaatimaton käytös häntä miellytti, hän noudatti ilolla hänen kutsuaan ja vakuutti, ettei hän moneen aikaan ollut viettänyt niin hauskaa päivää.

Illemmalla tuli Åsa; hän oli myöskin ollut kirkossa ja hän tahtoi muka likemmin katsoa miestä, joka oli lausunut niin kamalia asioita.

Olavi kehoitti häntä tarkastamaan, eikö hänellä jalkojen asemasta olisi sorkkia, ja Åsa vastasi nauraen, että se kyllä on luultavaa, vaikkei hän sitä näytä.

Sitte kertoi tyttö, että muuan ylhäinen ulkomaalainen herra oli käynyt hänen isänsä kaupassa; hän oli kertonut olleensa kirkossa edellisenä sunnuntaina ja sanonut, että saarnaaja oli erinomainen, vaikkei hän hänen saarnastaan ollutkaan ymmärtänyt paljon.

— Ehkä se on tuo Yrjö Norman, joka on otettu prinssi Eerikin opettajaksi, huomautti kansleri. — Luther on taitanut häntä suosittaa.

Uusiessaan menneiden aikojen muistoja sattuivat miehet puhumaan murhayrityksestä kuningas Kustaata vastaan.

— Kumma kyllä, sanoi Olavi, — tunnusti Antero Hannunpoika minulle aikeensa.

— Murhayritykseenkö?

— Niin, mutta minusta tuntui siltä kuin ei mies olisi ollut aivan viisas ja minä kehoitin häntä luopumaan syntisistä ajatuksistaan. Sitte unohdin koko asian.

— Samaan aikaan, virkkoi kansleri, — kävi taas tuo saksalainen Hannu Bökman usein minun luonani.

— Hän varmaan oli yrityksen johtajana.

— Hän oli vasta myöhemmin tullut Lyypekistä.

— Mitä hän sitte tahtoi?

— Kaikellaisia tietoja. En laisinkaan ymmärtänyt hänen kysymystensä tarkoitusta ennenkuin salaliitto ja kaikki muut vehkeet tulivat paljastetuiksi.

Kristina ja Åsa pysyivät äänettöminä kuulijoina, mutta kun ilta tuli ja oli aika erota, tunsi jokainen viettäneensä erinomaisen hauskan päivän.

Heidän jäätyään kahdenkesken, virkkoi Olavi:

— Kristina, minä en ole tehnyt sinua onnelliseksi.

— Olenko minä valittanut? kysyi Kristina.

— Et sanoilla, mutta koko esiintymisessäsi on jotakin niin hyljättyä ja avutonta.

— Minä tunnen välistä olevani hyvin heikko.

— Enkä minä sinua tue, sillä minä olen itsekäs ihminen.

— Sinulla on niin paljon muuta!

— Mutta tämän tulisi olla minua likinnä; mies ja vaimo ovat yhtä, sanotaan sanassa.

— Minä olen niin mitätön.

— Minun ei olisi pitänyt eroittaa sinua lapsistasi.

— Sehän on meille kaikille hyödyksi.

— Elisabethin olisi ainakin pitänyt jäädä luoksesi.

— Hän on onnellisempi kummitätinsä luona, hänen lastensa seurassa.

— Sinä ajattelet ainoastaan muita.

— Onhan se velvollisuuteni.

Kristina ei lausunut mitä hän ajatteli: "minä en tahdo antaa lapseni kuulla niitä kovia sanoja, joita joskus lausutaan hänen äidilleen, sentähden luovun ilosta pitää häntä luonani."

— Sinä olet totisesti paljon jalompi kuin minä, jatkoi Olavi, — sillä sinä elät ainoastaan tehdäksesi minut onnelliseksi, ja minä, voi hyvä Jumala, mitä teen minä sinun hyväksesi?

— Mitä sinun sitte pitäisi tehdä?

— Sinä et aavista, Kristina, miten minuun on koskenut tuo lintu… tiesinhän minä miten sinä siitä pidit ja minä ryöstin viattoman ilosi.

— Suurin iloni on palvella sinua.

Olavi sulki hänet syliinsä.

— Suo minulle anteeksi, Kristina! Lupaan tulla toisellaiseksi!

Seuraavana päivänä kutsuttiin Olavi sairaan luo. Kristina jäi yksin kotiin. Mutta kaikki hänen surulliset ajatuksensa olivat poissa, hän asteli kuin tanssien. Lähtiessään oli Olavi suudellut häntä ja sanonut: "minä ikävöin takaisin luoksesi, olemme liian kauvan olleet erossa!"

Kristina puhalteli huolellisesti pois tomuhiutuoita hänen papereiltaan ja laski suojellen kätensä niiden päälle.

— Te pahat paperit, kuiskasi hän, — te olette vieroittaneet hänen sydämensä minusta, mutta tästälähin tahdon rakastaa teitä hänen tähtensä.

Hän astui ikkunan luo, avasi sen ja loi katseensa sinnepäin minne lintu oli lentänyt.

— Ja sinua, pikku karkulainen, en enään kaipaa, sillä nyt olen voittanut sen, joka on minulle paljon rakkaampi!

Päätään nyökäyttäen heitti hän lentosuudelman ulos ikkunasta. Sinä hetkenä oli hän sama nuori, onnellinen tyttö, kuin se, joka neljätoista vuotta sitte ujona, punastuen oli ojentanut mestari Olaville kätensä.

Samassa koputettiin oveen.

Kristina säpsähti. Ettei nyt koskaan saanut olla rauhassa!

Ensin täytyi hänen sulkea ikkuna ja pyyhkiä silmänsä.

Taas koputettiin oveen, mutta paljon lujemmin.

Kuka siellä saattoi olla?

Hän kiirehti avaamaan. Ja samassa henki häntä vastaan jäinen kylmyys.

Huoneeseen astui Kristina rouva, Olavin äiti, jonka talossa hän oli viettänyt monta vuotta.

Vanha rouva ei ollut häntä tuntevinaan, vaan lausui käskevällä äänellä:

— Mene kutsumaan mestari Olavia!

— Hän ei ole kotona.

— No, tuleeko hän pian?

— Kyllä, luulen. Mutta ettekö tahdo hiukan levätä?

Rouva istuutui Olavin kirjoitustuoliin.

— Eikö hän pane pois paperejaan, kun hän lähtee ulos? kysyi hän ärtyisästi.

— Se ei ole tarpeellista, sillä eihän talossa ole muita kuin minä.

— Taloudenhoitajatarko?

— Ei, vaan vaimo.

— Pappi ei mene naimisiin… se sotii lakia vastaan.

— Se on julma laki, jota ei Olavi tottele.

— Sentähden hän onkin kadotettu.

— Ajatelkaa toki, että hän on poikanne!

— Luopio hän on!

Vanha rouva oli hirveän näköinen. Ryppyiset, pergamentinkarvaiset kasvot vääntyivät suonenvedontapaisesti ja pienet silmät säkenöivät pidätetyn vihan vimmassa.

Sanomaton sääli valtasi Kristinan mielen. Olihan hän tänä hetkenä niin onnellinen ja tahtoihan hän tehdä mitä ikinä taisi Olavin äidin hyväksi. Heittäytyen polvilleen hänen eteensä, virkkoi hän:

— Äiti, älkää enään kiduttako meitä ja itseänne… me saattaisimme elää niin onnellisina yhdessä!

— Sinä käärme, sinä hylky, sinä hänet viettelit!

— Mihin? kysyi Kristina hämmästyneenä.

— Avioliittoon, joka on häpeä!

Tämä oli Kristinalle liikaa.

— Te ette tiedä, mitä sanotte, huudahti hän ja nousi.

— Enkö tiedä! huusi äkäpussi. — Kirottu olkoon se päivä, jolloin poikani synnytin, mutta kaksinkerroin kirottu olkoon se päivä, jolloin otin talooni sinut, sinä heittiö, joka olet myrkyttänyt koko elämäni!

Kristina oli käynyt kalpeaksi kuin vaate.

— Suokoon teille Jumala anteeksi, niinkuin minä sen teen, lausui hän ja liitti kätensä lujasti ristiin, ikäänkuin siten lieventääkseen henkistä tuskaansa.

— Tekö suotte minulle anteeksi, te, jonka pitäisi madella jalkaini juuressa ja suudella tomua niiden alla!

— Te ette tiedä, mitä sanotte, toisti Kristina ja aikoi lähteä huoneesta.

— Enkö tiedä? kirkui vanhus.

Samassa tuli Olavi.

— Tuo väittää, etten tiedä, mitä sanon! jatkoi eukko, kääntyen poikansa puoleen.

— Kristina, virkkoi Olavi, — hän on äitini.

Kristina ymmärsi, että hänen miehensä häntä nuhteli ja kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään.

— Hän on lausunut minulle kovempia sanoja kuin koko elämäni aikana olen kuullut, virkkoi hän. — Minä kärsin niitä niin kauvan kuin taisin, mutta sitte koetin lohduttaa itseäni sillä, ettei hän tietänyt, mitä sanoi.

— Luota sinä vaan häneen ja halveksi äitiäsi, joka astelee haudan partaalla! huusi eukko.

— Jätä meidät kahden, pyysi Olavi lempeästi.

Kristina läksi paikalla.

— Äiti, sinä kohtelet häntä kovuudella.

— Tällaisia sanojako minun täällä pitää kuulla! Vanha rouva peitti kasvot nenäliinalla.

— Rauhoitu hiukan!

— Mitä sinä minusta?

— Voi vanhaa äiti raukkaani!

— Nyt lausuit ensimäiset todet sanasi… Kuinka minä olen rakastanut sinua ja Lauria ja mitä surunlapsia teistä on tullut! Luuletko sen minua lohduttavan, että Lauri on arkkipiispana ja sinä kirkkoherrana Tukholmassa, kun molemmat olette antautuneet saatanan palvelukseen?… Parempi olisi ollut, jos kumpikin olisitte ottaneet taloonne jalkavaimon kuin että menitte avioliittoon; äpäriä ovat lapsenne ja jalkavaimoja niinkutsutut vaimonne, kuiskasi eukko ilkkuen.

— Erehdytpä suuresti, vastasi Olavi suuttumustaan hilliten; — Kristina on laillisesti vihitty vaimoni.

— Saatanan, mutta ei Jumalan edessä.

— Huomaan, ettei sinun uskoasi millään saa horjumaan.

— Tulin tänne kertomaan sinulle, että kaikki omaisuuteni lankeaa luostarille, virkkoi vanha rouva, luoden poikaansa terävän silmäyksen.

— Tee niinkuin tahdot, äiti. Kyllä minä tulen toimeen.

— Lauri ei myöskään saa mitään.

— Hän on samaa mieltä kuin minä.

— Minä pysyn sanassani, ymmärrätkö! Taaskin iski äiti terävät silmänsä Olaviin.

— Niinkuin tahdot, äiti.

— Vähät sinä siitä, mitä minä tahdon!

Samassa koputettiin oveen.

Olavi meni avaamaan.

— Odota, huudahti äiti, — minä lähden samalla.

— Onko sinulla niin kiire?

— Tuolla naisellahan on kiire!

Eukko heristeli nyrkkiään ovea kohti.

— Kenen sinä luulet siellä olevan?

— Tiedänhän minä… hän on siellä kuunnellut koko ajan.

— Ei se ole hän.

— Mutta jos se sittenkin on hän, niin lupaatko ajaa pois hänet?

— Minä tiedän, ettei se ole hän.

— Kas nyt olet antanut minulle lupauksesi! Äiti riensi avaamaan.

Oven ulkopuolella seisoi mies, kädessään kirje.

Vanha rouva työnsi hänet syrjään ja läksi pois, lausumatta sanaakaan jäähyväisiksi.

Olavi epäili rientääkö hänen perässään; mutta sitte otti hän kirjeen ja astui huoneeseen.

Se oli hänen veljeltään, arkkipiispalta.

Tämä oli saanut kuninkaalta kirjeen, joka kuului: "Me pidämme sellaista saarnaa enemmän yllytyksenä kapinaan ja levottomuuksiin kuin kristillisenä opetuksena. Meitä vastaan on nyt täällä Tukholmassa saarnatuolista lausuttu sellaisia solvauksia ja moitteita, ettei hallituksemme muka ole lempeä; mutta Kristus on opettanut, että saarnaajan kerran tai kolmasti tai neljästi on kahdenkesken kehoittaminen erehtyvää parannukseen, eikä, niinkuin nyt on tapahtunut, heti lausuminen hänen vikojaan julkisuudessa."

Arkkipiispa kehoitti veljeään ajattelemaan, miten paljon pahaa tuollaiset saarnat vaikuttavat, tuottamatta mitään hyötyä.

Olavi tuskin uskoi silmiään. Hän oli ollut niin varma siitä, että Lauri veli ihailisi sitä rohkeutta, millä hän oli lausunut totuuden ja ehkä ainoastaan olisi huolissaan veljensä teon seurauksista; mutta nyt ei hän maininnut niistä sanaakaan, puhui ainoastaan itse Olavin teosta. Sitä ei Olavi ymmärtänyt.

Hän vaipui niin syviin ajatuksiin, ettei hän huomannut Kristinaa, joka oli astunut huoneeseen ja joka vanhan tapansa mukaan ei uskaltanut häntä häiritä.

— Olavi! virkkoi hän vihdoin.

— Mitä sinä tahdot?

— Oletko sinä pahoillasi minulle?

— Anna minun olla rauhassa!

— En tehnyt väärin, lausui hän nöyrästi, — mutta en saattanut kestää sellaisia solvauksia.

— Äiti raukkani!… Hyljättynä kulkee hän niinkuin minäkin!

— Sinäkö, Olavi?

— Kuka minua ymmärtää?… Sinä et! Olavi loi häneen rajun katseen. — Kuka antaa töilleni tunnustusta?… Ei kukaan muu kuin vanha, rehellinen Lauri Antinpoikani!

— Onko jotakin tapahtunut? kysyi Kristina säikähtyen.

— Mitä sinä niistä ymmärrät!… Minä lähden hänen luokseen ja viivyn poissa koko päivän!

Mestari Olavi oli toiminnan mies. Rajun hevosen lailla karkasi hän keskelle taistelun tulta, vähääkään välittämättä itsestään. Mutta samaa ystävää, jonka edestä hän eilen olisi ollut valmis heittämään henkensä, katseli hän tänään vihollisena, jollei hän kaikissa suhteissa vastannut hänen toivomuksiaan.

Sentähden oli hänen merkityksensä ensi taistelussa arvaamaton; hän ei katsonut oikeaan eikä vasempaan, hän näki ainoastaan päämäärän; omasta elämästään ei hän välittänyt vähääkään. Uskonpuhdistuksen edistäminen oli hänelle a ja o.

Raamatunkäännöstä tehdessä syntyi hänen ja kansleri Lauri Antinpojan välillä ystävyysside, jota tuskin kuolemakaan katkaisi. He oppivat molemmat tämän jokapäiväisen seurustelun aikana kunnioittamaan ja tuntemaan toisiaan. Kuninkaan kansleri oli tosin sekä vanhempi että omisti laajemmat tiedot kuin nuori kaniikki, mutta molempia innostutti rakkaus samaan uskoon ja vanhurskauteen, jota heidän työnsäkin tarkoitti.

Niin kauvan kuin Kustaa askel askeleelta asteli heidän rinnallaan, eivät he huomanneet hänessä mitään vikoja, vaan ainoastaan hyveitä. Mutta kun ei hänen mielestään heidän työnsä kantanut niitä hedelmiä, joita hän oli toivonut, niin alkoi hän miettiä, eikö kirkollisia asioita ehkä voitaisi järjestää tanskalaiseen tai saksalaiseen malliin, ja sentähden viipyivät piispannimitykset. Nyt huomasivat molemmat uskonpuhdistajat, etteivät he enään kulkeneet samaa tietä kuin kuningas ja etteivät he voineet poiketa hänen tielleen.

Lauri Antinpojalla oli aivan yhtä hyvä pää kuin Kustaallakin, mutta paljon enemmän tietoja. Hän käsitti, ettei Ruotsin oloihin saattanut sovittaa kaikkea mikä ulkomailla kävi päinsä, ja nämä mielipiteensä hän lausui ääneen.

Mutta kun ei hänen huomautuksiaan otettu kuuleviin korviin, niin vetäytyi hän syrjään ja liittyi entistä lujemmin mestari Olaviin.

Ja jota kauvemmaksi molemmat herrat etenivät Kustaasta, sitä selvemmin huomasivat he hänen inhimilliset vikansa ja heikkoutensa.

He eivät ottaneet huomioon, että valta tuo myötänsä suuria kiusauksia, vaan ne vaativat, että Kustaa seisoisi kiusausten yläpuolella.

Mielet olivat kuohuksissa, kaikkialla vallitsi levottomuus ja siitä syytti Kustaa uskonpuhdistajiensa leväperäisyyttä. He taas väittivät siihen olevan syynä, että kuningas oli ryöstänyt kirkolta kaikki rahavarat ja usein antanut papinpaikkojen olla vuosikausia ilman sielunpaimenta, jona aikana kruunu oli kantanut tulot.

He vaativat, että arkkipiispa ryhtyisi nuhtelemaan kuningasta, mutta tämä lempeä, sävyisä mies ei milloinkaan käyttänyt pakkokeinoja. Kun kuningas vihan vimmoissa moitti pappeja hengellisten tietojen ja ohjauksen puutteesta, niin antoi Lauri hänelle tyyniä, määrättyjä vastauksia. Usein lausui hän ankariakin totuuksia, mutta ei hän milloinkaan kiivastunut eikä unohtanut vannomaansa uskollisuusvalaa.

Lauri Antinpoika ja Olavi Pietarinpoika saivat siis tulla toimeen omin voimin. Sekä yksityiselämässään että saarnatuolista tekivät he kyllä ankaria syytöksiä Kyösti kuningasta vastaan, mutta tämä ei näyttänyt niistä paljon välittävän.

* * * * *

Niinkuin jo mainittua, oli nuoren prinssin opettajaksi otettu muuan saksalainen, Yrjö Norman.

Mutta pian sai Ruotsi onnen vastaanottaa toisenkin saksalaisen seikkailijan, nimittäin Konrad von Pyhyn eli Peutingerin.

Oman tiedonantonsa mukaan oli hänellä ollut paikka roomalaisen keisari Ferdinandin hovissa. Mutta sieltä hänen oli pitänyt paeta erään kaksintaistelun tähden ja nyt oli hän tullut Ruotsiin hakemaan virkaa.

Hän oli vielä nuori herra, tunsi erittäin hyvin Europan olot ja omisti ikäänsä nähden harvinaisen työkyvyn.

Mielihyvällä otti Kustaa hänet palvelukseensa. Tämä mies oli varmaan tuottava maalle hyötyä.

von Pyhy sai asua linnassa, aivan likellä maamiestään Yrjö Normania.

Viimemainitun oli onnistunut voittaa prinssi Eerikin, nuoren oppilaansa rakkaus, ja hän vakuutti kuninkaalle, että nuori prinssi on nero, joka voi oppia miten paljon tahansa, mutta jätti mainitsematta, oliko syynä siihen luonnollinen kehitys vaiko mainio opetus.

Tietysti tämä odottamaton uutinen suuresti ilahutti Kustaata.

Molemmat saksalaiset viettivät täydellistä perhe-elämää Tukholman linnassa.

He aterioitsivat kuninkaallisten kanssa ja ottivat joka iltapäivä osaa heidän tanssiinsa; sitäpaitsi saivat he olla läsnä kuninkaallisten pienissä illanvietoissa, joissa usein keskusteltiin mitä tuttavallisimmistakin asioista.

Niissä ilmaisi Kustaa sisimmätkin ajatuksensa, puhui suunnitelmistaan maan kehitykseksi ja lausui tyytymättömyytensä kirkolliseen hallitukseen, joka ei hänen mielestään laisinkaan vastannut hänen toiveitaan. Vihdoin hän myöskin ilmaisi olevansa hyvin suuttunut siitä, että henkilöt, joiden onnestaan oli kiittäminen häntä, saarnatuolista ahdistivat hänen persoonaansa.

Saksalaiset kuuntelivat henkeä pidätellen. Tämä puhe vasta oikein oli heidän mieleensä.

Molemmat herrat saivat olla läsnä myöskin aamu- ja iltarukouksissa, jotka Kustaa itse parhaasta päästä toimitti.

Sitte työskenteli von Pyhy kuninkaan kanssa hänen yksityisessä huoneessaan. Kustaa oli nyt vihdoin tavannut miehen, joka tunsi kieliä, ja hän tiesi käyttää häntä hyväkseen.

Mutta von Pyhylle jäi paljon joutilastakin aikaa. Ratsastusretkiin hän harvoin otti osaa, vaikka hän osottautui taitavaksi ratsastajaksi, sillä hän valitti olevansa heikkorintainen ja heitti vähitellen ratsastamisen kokonaan.

— Me ymmärrämme toisemme, virkkoi von Pyhy Normanille, pitemmän, salaisen keskustelun jälkeen.

— Täydellisesti! vastasi Norman.

— Jos tuumamme toteutuvat, niin joutuu koko kirkollinen valta meidän käsiimme.

— Ensin meidän täytyy toimittaa vaarallisimmat vastustajat pois tieltä.

— Välttämättömästi, virkkoi von Pyhy miettiväisenä.

— Mutta kuningas vaatii todisteita heidän syyllisyydestään.

— Niitä ei liene mahdoton hankkia.

Kun ihminen antautuu paholaisen palvelukseen, niin saattaa hän ainakin alussa luottaa hänen apuunsa, von Pyhy oli kerran, sattuessaan käymään kultaseppä Ulmanin myymälässä, kuullut mainittavan mestari Olavin nimeä tavalla, joka edellytti, että kultasepän väet likemmin olivat tutut saarnaajan kanssa, ja tälle perustukselle rakensi saksalainen tuumansa.

Hän läksi myymälään toistamiseen ja näki siellä silloin seitsentoistavuotiaan Åsan.

Hän mieltyi häneen paikalla; hänen täytyy saada tyttö omakseen, maksoi mitä maksoi.

Hetkiseksi unohti hän kokonaan varsinaisen asiansa.

Eräänä iltana asettui hän odottamaan Åsaa, kun tiesi hänen olevan kotimatkalla, ja puhutteli häntä silloin.

Tyttö antoi nokkelan vastauksen ja tahtoi jatkaa matkaansa.

— Pysähtykää! lausui saksalainen. — Minä käsken!

— Minua ei kukaan käske, vastasi Åsa, mutta pysähtyi kuitenkin ja jäi herraan katsomaan.

— Tunnetteko minut?

— Kyllä, vastasi tyttö punastuen.

— Olen käynyt kaksi kertaa teitä tapaamassa.

— Minuako?

Åsa punastui entistä enemmän.

— Minulla on tärkeä asia, asia, jonka tahdon uskoa yksin teille.

— No, sanokaappa.

— En täällä… joku saattaisi meidät nähdä.

— Minä en pelkää.

— Tulette pelkäämään, kun kuulette salaisuuteni.

Tyttö kävi uteliaaksi.

— Saatatte toki käsittää, virkkoi hän, — etten aio lähteä tapailemaan vierasta miestä.

— Ottakaa mukaanne kuinka monta henkeä hyvänsä, kunhan otatte sellaisia, joihin täydellisesti voitte luottaa.

Yhtymäpaikaksi määräsi hän kauniin pienen lehdon Eteläportin ulkopuolella ja käski Åsan tulla sinne kello kuusi seuraavana iltana.

Tehden kohteliaan, miltei kunnioittavan kumarruksen, läksi hän, päätään kääntämättä.

Mutta sensijaan kääntyi Åsa ja jäi taakseen katsomaan. Tuo oli ylhäinen herra, sen saattoi paikalla huomata… Mutta mitä hän hänestä tahtoi?… Ja mennäkö häntä tapaamaan?… Keitä ottaa kanssaan?

Åsa mietti päänsä halki, mutta läksi vihdoin — yksin.

Kokeneella silmällään huomasi von Pyhy heti, että tyttö oli pukeutunut erityisen huolellisesti.

Hän kohteli häntä, niinkuin viimeinkin, suurella kunnioituksella. Tyttö oli tullut yksin, täytyihän hänen herättää hänessä luottamusta. Saksalainen pyysi häntä istumaan sammalmättäälle, jonka hän kiireesti oli valmistanut istuinpaikaksi, levittämällä sille peitteen.

Tämä miellytti Åsaa suuresti ja hän istuutui.

von Pyhy otti nyt pensaasta esiin tarjottimen, joka oli kukkurallaan kaikellaisia herkkuja sekä pienen pullon ja kaksi lasia.

Sitte istuutui hän hänen jalkainsa juureen.

— Tehkää minulle se ilo, virkkoi hän, — että maistatte näitä kotimaani hedelmiä.

Tyttö oli sekä hämillään että ihastuksissaan. Verenkarvainen mandariini häntä houkutteli, ja vieden sitä huulilleen, kysyi hän:

— Mikä on kotimaanne?

— Italia, vastasi mies kaihomielin; — ja sinne minä kyllä pian palaan.

— Vai niin, virkkoi tyttö pettyneenä.

"Joko nyt!" ajatteli saksalainen. "Naiset ovat kaikkialla samallaiset." Sitte kehoitti hän häntä juomaan viiniä. Åsa vakuutti, että se on taivaallista, mutta hirveän vaarallista, jonkatähden ei hän tahdo tyhjentää lasia.

"Varovainen", mietti von Pyhy, "sitä parempi!"

He leikkivät ja lavertelivat kuin lapset. Mies osasi mainiosti asettua tytön mielentilaan; tytön lapsellinen suoruus häntä vaan hurmasi.

Oli jo kulunut hyvän aikaa, kun tyttö äkkiä huudahti:

— Mutta mitä teidän pitikään sanoa minulle?

— En tänään saata sanoa sitä.

— Miksette?

— Sanon sen seuraavalla kerralla… Luvatkaa, että vielä kerran saan teidät tavata! pyysi hän tuskallisesti.

— Mikä teidän on? Oletteko sairas?

— Älkää kysykö! Sanokaa ainoastaan, koska taas saan teidät nähdä.

— En tiedä, vastasi tyttö epäillen.

— Minä toistan vielä sanani: ottakaa mukaanne keitä tahdotte, kunhan täydellisesti voitte luottaa heihin.

— Siinä tapauksessa tulen yksin, sanoi tyttö, salavihkaa luoden häneen silmäyksen.

Mies pysyi varsin vakavana ja vihdoin lupasi Åsa, että hän — ehkä — tulee kahden päivän perästä, jos hänellä on aikaa.

He erosivat, keveästi painettuaan toistensa kättä.

von Pyhyn täytyi hillitä itseään. Olipa se tunteeton, tuo kaunis tyttö, joka kylmänä oli kestänyt hänen katseensa. Toisin olisi menetellyt etelän tytär.

Åsa oli joutunut aivan suunniltaan. Että hänelle olikin sattunut tällainen seikkailu!… Mutta herra ei ollut puhunut sanaakaan rakkaudesta ja sitä olisi Åsa miltei odottanut.

Mutta odotetaanpahan hiukan, kyllä hän hänet vielä siihen pakoittaa.

Vihdoin tuli odotettu päivä.

Åsa oli iloinen ja vapaa käytöksessään.

von Pyhy tarkasteli häntä, mutta pysyi yhtä huomaavaisena kuin edelliselläkin kerralla. Herkut otettiin nytkin esille ja hänen pyynnöstään tyhjensi Åsa viinilasin. Se vaikutti häneen miltei kuin taikajuoma. Hänen rintansa alkoi kohoilla ja huulet paloivat.

— Sanokaa se minulle nyt, juuri nyt! kuiskasi hän.

Ja mies teki intohimoisen, tulisen rakkaudentunnustuksen, ja tyttö kuunteli sitä nauttien. Hän painui petturin syliin ja otti vastaan hänen tuliset, aistilliset suudelmansa ja hyväilynsä.

Samassa kuului pitkä valitushuuto.

Molemmat hypähtivät istualtaan ja näkivät varjon katoavan puitten taa.

— Kuka se saattoi olla? huudahti Åsa.

von Pyhy yltyi vihan vimmoihin. Hän karkasi ilkiön jälkeen, ottaakseen hänet kiinni, mutta ei löytynyt ketään, ja kun hän palasi, oli Åsakin kadonnut.

Hän kiroili ja sadatteli! Hän ei voi eikä tahdo luopua tytöstä. Juuri nyt hän häntä tarvitsee!

Yöt päivät mietti hän, mihin keinoihin ryhtyä. Hän vartioi häntä, mutta ei nähnyt hänen lähtevän kävelemään kuin ainoan kerran ja silloin oli hänen kanssaan nuori mies, joka näytti vartioivan sekä Åsaa että jokaista vastaantulijaa.

Åsa oli valittanut voivansa pahoin ja sentähden pysynyt sisällä monta päivää. Voi, miten hän kärsi. Eikä ollut ketään, jolle hän olisi voinut, tai jolle hän olisi uskaltanut kertoa salaisuutensa.

Siitä hän oli aivan varma, että ritari tulisi häntä tapaamaan. Mutta mitä hän sanoisi ja mitä tulisi Åsan vastata hänelle? Hänen ihanin unelmansa oli aina ollut päästä ritarin rouvaksi! Vaihtuisiko unelma todellisuudeksi?

Samassa tuli joku kaupustelija tarjoamaan hänelle helyjä; sanoi kauppaavansa ainoastaan ulkomaalaisia tavaroita.

Suuresti tyttö hämmästyi, kun hän pisti paperipalasen hänen käteensä!

Hän ei uskaltanut ruveta sitä lukemaan ennenkuin omassa huoneessaan.

"Pidä ovesi auki tänään kl. 8!" oli siihen kirjoitettu. Ei mitään muuta!

Onpa hänessä rohkeutta!… Ja vaatimuksia!… Entä jos Åsa ilmoittaisi isälleen!

Mutta silloin täytyisi hänen tunnustaa, että jo kahdesti oli käynyt häntä tapaamassa.

Ja sitä ei hän voinut tehdä.

Entä jos hän menisi Kristinan luo ja olisi siellä yötä.

Mutta silloin ei hän saisi tavata häntä.

Hän tahtoi tietää kuinka hän uskalsi kohdella häntä sillä tavoin… Aivan toisin kuin hänen entiset ihailijansa, kisällit! Miten syvästi hän sinä hetkenä halveksi heitä!

Ei, hän päätti jäädä kotiin ja ottaa hänet vastaan niinkuin morsian sulhasensa, hän päätti pukeutua kauneimpiin vaatteisiinsa ja sytyttää pienen huoneensa täyteen tulia, niinkuin hänen sydämensä oli täynnä iloa.

Hän ei varmaan tietänyt, pyytäisikö häntä jo tänä iltana puhuttelemaan isää. Ainoastaan siitä hän oli varma, että kaikki hänen kauniit unelmansa nyt vaihtuisivat todellisuudeksi. Ja onni teki hänet ylimieliseksi ja rohkeaksi.

Hän käski Fransin ostaa niin paljon kukkasia kuin suinkin sekä kaksikymmentä vahakynttilää, mutta kenenkään tietämättä. Ja tavarat olivat kannettavat Åsan kamariin.

Nuorukainen lupasi, mutta Åsa ei huomannut kuinka epäluuloisesti hän silmäili ympärilleen.

Monasti oli tyttö miettinyt, hänkö… mutta olihan se mahdotonta!

Frans toi kotiin mitä ihanimpia kukkia ja auttoi Åsaa pistelemään niitä ikkunapieliin ja seinille, joten huone oli kuin kukkatarha. Åsa taas oli hankkinut lampetteja, joihin pantiin kynttelejä ja joiden ympäri kiedottiin seppeleitä. Kokonaisuus teki viehättävän vaikutuksen.

— Sytytänkö kynttilät? kysyi Frans.

— Ei, sen teen itse. Frans ei ole kysynyt miksi minä näin koristelen! virkkoi hän sitte, itsekseen miettien, miksi poika oli niin vaitelias ja alakuloinen.

— Odotatte kai vieraita!

— Kyllä, harvinaisia vieraita, Frans.

— Haluaisinpa heidät nähdä, virkkoi nuorukainen ilkkuen.

— Kyllähän Frans heidät aikoinaan saa nähdä. Menee nyt vaan pois.

Frans läksi — itkien.

Mutta oli jo niin myöhäistä, että Åsan piti pukeutua. Hän puki ylleen valkean, silkkikukkasilla kudotun villahameen. Käsivarret ja kaula olivat paljaat, kaulassa kiilsi rubiinikoriste, käsivarsilla hohtokivillä koristetut rannerenkaat, ruusuja piteli hiuksissa kiiltävä timanttineula. Nuorekkaassa kauneudessaan oli hän vedenneidon kaltainen.

Jo kuului askeleita. Nyt hän varmaan tulee. Tyttö asettui kynttiläkruunun alle… Miten hänen sydämensä sykki!

Ovi avautui… kynttilän valo häikäisi; ovi sulkeutui, hetkisen perästä pistäytyi raosta sisään pää… hänen päänsä! Valaistus vaihteli niin omituisesti… ritari ei uskonut silmiään; mutta sitte heittäytyi hän neidon jalkojen juureen.

— Sinä ihanista ihanin! huudahti hän. Tyttö pelkäsi Fransia.

— Sulkekaa ovi! virkkoi hän.

Vieras noudatti paikalla hänen kehoitustaan; mutta nyt ei hän enään heittäytynytkään hänen jalkainsa juureen, vaan kietoi rohkeasti kätensä hänen ympärilleen, katseli häntä kauvan ja huudahti sitte:

— Kuinka sinä olet kaunis!

Tyttö pelästyi ja koetti vetäytyä pois, mutta hän sulki hänet syliinsä.

— Sinä roisto! kuului samassa heidän takaansa ja nuijan isku sattui von Pyhyn olkapäähän.

Hän vaipui maahan.

— Isä, isä, hän on kihlattuni! huusi Åsa, — ja sinä tapat hänet!

— Kyllä, jos hän tällä tavalla kosii, jatkoi vanha Ulman, toistamiseen nostaen nuijaansa.

— Tapa minut ensin! pyysi Åsa ja tarttui isänsä käsivarteen.

von Pyhy oli yhä pitkänään permannolla, hän näki timanttien kiiltelevän Åsan kaulalla ja käsivarsilla, hän rakasti häntä hurjasti. Mutta jos kuningas saisi vihiä hänen seikkailustaan, niin olisi hänen tulevaisuutensa mennyttä; tässä ei ollut muuta neuvoa kuin alistua ja nöyrtyä, mutta viisaasti ja suurella varovaisuudella.

Hän nousi, vaikka olkapäähän pahasti koski. Siihen ei nyt auttanut katsoa.

— Minä olen tämän kaiken ansainnut, virkkoi hän; — saanko nyt sanoa pari sanaa puolustuksekseni?

— Ehkä ensin saan kysyä, mikä on nimenne?

— Konrad von Pyhy, Dubbenitzin perillinen! Olen tullut Ruotsiin keisari Kaarle V asioissa. Ruotsin kuningas kunnioittaa minua luottamuksellaan ja minulla on syytä toivoa, että täällä voin kohota korkeimpiinkin kunniapaikkoihin.

Ulman teki vaistomaisesti kumarruksen. Hämmästys oli miltei lamauttanut Åsan.

— Heti kun Åsan näin, jatkoi seikkailija, — valtasi minut mitä kiihkein rakkaus; minä olen jo kahdesti saanut hänet houkutelluksi metsään tapaamaan itseäni ja hän saattaa todistaa, että kourin kynsin olen taistellut intohimoa vastaan, joka päivä päivältä on käynyt minulle voittamattomammaksi.

— Tämä taisteluko teidät tänään tänne johti? kysyi Ulman katkeralla ivalla.

— Ei, tänään olin päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen; tulin tänne kosimaan tytärtänne.

— Kosimaanko tytärtäni? toisti Ulman.

— Sanoinhan minä sen, isä!

— Mutta oletteko ajatellut, puhui Ulman epäillen, — että mies, joka on niin korkeassa asemassa kuin te…

— Myönnän, etten tähän saakka ole ajatellut muuta kuin rakkauttani, mutta olenhan minä vapaa ja riippumaton mies, eihän kukaan voi pakoittaa minua kantamaan taakkaa, jota en tahdo kantaa.

— En tahdo asettua teidän onnenne tielle, puhui Åsa, — erotkaamme mieluummin!

— Hyvän maineesi olet menettänyt! huudahti Ulman; — teidät nähtiin Eteläportilla.

Huudahtaen kätki Åsa pään käsiinsä.

— Kuulkaa nyt mitä minä ehdotan, virkkoi von Pyhy.

— Me menemme nyt naimisiin, mutta pidämme avioliittomme salassa kaksi vuotta; silloin on asemani täällä varma ja siksi olen ehtinyt hankkia naimaluvan niiltä, joista perintötilani Pommerissa ovat riippuvaiset.

Ihaillen katseli Åsa rakastettuaan. Ulman epäili; tällaista onnea ei hän ollut saattanut edes uneksiakaan, mutta kuitenkin…

— No, joko olemme selvillä asiasta?

— Ei kai sillä niin kiire ole?

— On kyllä; mikä estää meitä heti menemästä vihille?

— Ruotsin laki; ensin on kolme kertaa kuulutettava.

— Ei minun maani lakien mukaan, ja sitenhän kaikki, joka on pidettävä salassa, tulisi tiedoksi!

Keskustelun aikana oli olkapää ruvennut paisumaan ja kipu nähtävästi kasvanut, koska kiihkeä rakastaja äkkiä kalpeni ja pyörtyneenä kaatui maahan.

Åsa heittäytyi itkien hänen viereensä ja koetti kaikin voimin saattaa häntä tointumaan.

Välskäri noudettiin paikalle, takinhiha leikattiin auki ja sairas laskettiin pehmeälle rahille.

Herättyään pyysi hän, että hänet vietäisiin kotiin linnaan ja että Ulman seuraavana päivänä tulisi häntä tervehtimään.

Kaikki hänen toivomuksensa täytettiin.

Mitä saksalainen lieneekään puhunut Ulmanille, mutta kun hän palasi kotiin linnasta, niin ilmoitti hän, että kuulutuksen piti tapahtua syrjäisessä maalaiskirkossa, jossa kävi hyvin vähän kansaa. Kolmen viikon kuluttua piti Åsan isänsä kanssa matkustaa sinne, sillä ennen ei sulhanen saattaisi tulla terveeksi; hän tulisi sitte perässä ja vihkiäiset olisivat paikalla. Kahdeksan viikkoa viipyisivät he siellä. Sitte palaisi Åsa isänsä luo ja von Pyhy linnaan. Senjälkeen saisivat he ainoastaan harvoin tavata toisensa.

Åsan mielestä näytti tämä onni sangen kurjalta, mutta isä lohdutti nyt vuorostaan häntä; kaksi vuotta täytyisi heidän kärsivällisesti odottaa, sinä aikana saisi hänkin varastonsa myydyksi.

— Etkö sinä aio jatkaa ammattiasi?

— En, minäkin aion tästä kiivetä korkeammalle.

— Mihin, isä?

— En oikein tiedä, mutta kallis lysti siitä tulee, sillä se maksaa 20,000 guldenia.

— Miten hyvä hän on, kun pitää huolta meistä molemmista!

— Mutta nyt emme saa tästä asiasta hiiskahtaakaan; muista, ettei yksikään elävä sielu saa sitä tietää.

— Kyllä minä puolestani vaikenen.

Kolmen viikon perästä solmittiin todellakin kummallinen avioliitto; kukaan ei siitä aavistanut mitään, paitsi rakastunut Frans, joka mustasukkaisen tarkkuudella vaanieli, arvaili, itki ja suri, mutta vaikeni, vaikeni ja vakoili.

Kun he palasivat matkaltaan, tiesi hän Åsan yhä elävän nuoren rakkautensa huumeessa, kaivaten ja ikävöiden puolisoaan; Frans huomasi hänen kasvoistaan, koska hän salaa oli käynyt hänen luonaan ja kärsi hänen kanssaan, kun hän kauvan oli tulematta.

von Pyhy oli kertonut tehneensä pienen matkan sisämaahan, oppiakseen tuntemaan mimmoinen mieliala siellä vallitsi papistoa kohtaan. Palatessaan kertoi hän kuninkaalle, että Antero Hannunpoika salaisessa ripissä oli ilmaissut mestari Olaville aikoneensa murhata kuninkaan.

— Se ei ole mahdollista! huudahti Kustaa.

— Hannu Bökman on uskonut salaisuutensa kansleri Lauri Antinpojalle.

— Tiedätkö sen varmaan?

— Eivät he sitä salaa.

— Hanki todistajia!

— Koetan hankkia.

Niitä sai sangen helposti.

Sillä nuo vilpittömät ihmiset eivät salanneet tekojaan.

* * * * *

Ja nyt seuraa sankarimme elämässä ajanjakso, jolloin hänen inhimilliset heikkoutensa parhaiten tulivat ilmi.

Suurta menestystä seuraa aina suuret kiusaukset.

Tähän aikaan oli Kustaa mahtinsa ja kunniansa kukkuloilla; hän oli nyt mielestään kuningas Jumalan armosta, joten hänellä oli oikeus vaatia ehdotonta alamaisuutta ja kuuliaisuutta.

Hän ei saattanut antaa noille molemmille uskonpuhdistajille anteeksi, että he "olivat hänestä eronneet". He taas väittivät ainoastaan "pysyneensä vakaumukselleen uskollisina". Varsinaisia syytöksiä heitä vastaan ei kuningas saattanut tehdä. Hänen moitteensa perustuivat epäilyksiin ja luuloihin, ilman varsinaista syytä.

Ensimäinen todellinen syy oli se, että Olavi saarnatuolista nousi häntä vastaan, mutta Kustaa tukahutti kiukkunsa. Parasta oli olla tulta sytyttelemättä.

Mutta nyt saattoi hän tehdä todellisen syytöksen heitä vastaan: he olivat tietäneet, että murhayritys oli tekeillä.

Hän ei siis ollut väärässä: he olivat hänen, kuninkaan, vihollisia.

Vihamieliset tunteet, jotka kauvan olivat kyteneet hänen povessaan, olivat täysin oikeutetut.

Ja jos he olivat kyenneet tähän, niin saattoi heiltä odottaa mitä tahansa.

Ehkä viha ja nurjamielisyys olivat olleet johtamassa kaikkia heidän toimiaan.

Kun tämä oli tapahtunut ystävyyden varjon alla, niin mitä saattoikaan silloin odottaa julkisesta vihollisuudesta!

Kustaa käytti von Pyhyä apunaan ja tämä osoitti aivan ihailtavaa virkaintoa.

Yrjö Normankin sai ottaa osaa asioihin. Molemmat tarjosivat Kustaalle hyvää tukeaan.

Pian oli yritys toteutettava, ukkosnuolena tuli sen iskeä syyllisiin.

Joulun aikana kutsuttiin herrainpäivät kokoon Örebrohon ja syytetyt saivat käskyn tulla sinne.

Tyynesti ottivat he vastaan sanoman.

Mutta Kristinan valtasi levottomuus.

— Oi, huudahti hän, — minä olen tuntenut sen jo ilmassa! Nyt se hirveä tapahtuu!

Mestari Olavi oli viime aikoina kirjoittanut kronikkaansa, joka sisälsi Ruotsin historian vuoteen 1521 ja joka vasta hänen kuolemansa jälkeen piti painettaman.

Hän lukitsi sen huolellisesti laatikkoon.

— Kristina, virkkoi hän, — se on minun testamenttini. Jätä se veljelleni, arkkipiispalle, kun olen kuollut.

— Aiotko sinä todellakin minut jättää? kysyi Kristina, purskahtaen itkuun.

— Minä olen, vastasi Olavi, — uudenvuodenpäivänä aikonut pitää saarnan, joka varmaan…

— Miettisit mieluummin keinoa, joka voisi sinut pelastaa, puhui Kristina. — Se olisi parempi!

Samassa tuli kansleri.

— Tätä olen minä odottanut aina siitä asti, kun saksalaiset tulivat maahan, sanoi hän.

— Mitä heillä on tekemistä tämän asian kanssa?

— Me olemme heidän tiellään. Saammepa nähdä, että he laativat kanteen.

— En käsitä mistä he aikovat meitä syyttää.

— Aina ihminen kiven tapaa, jos tahtoo toisen kivittää!

— Luuletko asian päättyvän sillä tavalla?

— Luulen!

— Ja kuolet mielelläsi?

— Olen yhä useammin viime aikoina tuntenut halua päästä näkemään, miltä haudan toisella puolen näyttää.

— Minä tulen mielelläni mukaan, sanoi Olavi.

— Olemme paljon kulkeneet käsi kädessä tässä elämässä, puhui kansleri. — Yhdessähän me pyhän kirjan kautta katselimme autuaitten majoja; ehkä me nyt käsi kädessä saamme muuttaa niihin!

— Sinun seurassasi on se retki minulle rakkaampi kuin kenenkään muun seurassa.

— Mutta jos, jatkoi kansleri, — toinen tai toinen meistä sattumalta saisi armon, niin eikö ihminen lujalla tahdolla voisi odottaa toista joko täällä tai siellä?

— Sitä mahdollisuutta en koskaan ole ajatellut; saattaisikohan käydä sillä tavalla?

— En tiedä; se ajatus juolahti äkkiä mieleeni.

— On ainakin hyvä, että yhdessä saamme lähteä Örebrohon.

Kristina tunsi kuinka vähäarvoinen hän oli heille molemmille! Mutta hän ei saanut häiritä heitä kyynelillään ja tuskallaan. Ainoastaan ensi hetkessä oli tunne näyttänyt voittamattomalta, sitte päätti hän pysyä väkevänä, kunnes he olisivat lähteneet.

Hän ei edes pyytänyt saada seurata heitä Örebrohon; saattoihan hän lähteä perässä, jos tahtoi.

He läksivät, lausuen jäähyväisensä hymysuin, ystävällisin sanoin.

Yksin jäätyään saattoi Kristina itkeä niin paljon kuin häntä halutti.

Mutta Tukholman linnassakaan ei joulu sinä vuonna ollut niin hauska kuin tavallisesti.

Ja kuitenkin olisi iloitsemiseen ollut täysi syy.

Svante Sture ja hänen nuori rouvansa olivat nimittäin ensi kertaa vieraina sukulaistensa luona.

Märta rouvan pienen pojan nimi oli Niilo ja hän oli hänestä tavattoman ylpeä.

Se oli niin erinomainen lapsi, äiti ei koskaan voinut kylliksi kehua hänen hyveitään.

Mutta ollessaan kahdenkesken Margareetan kanssa, virkkoi hän:

— Näin meidän kesken sanoen, sovin minä paljon paremmin Svanten emännäksi kuin sinä.

— Sen minä kyllä uskon, vastasi Margareeta.

— Hän ei pidä huolta mistään, metsävarkaat saavat vapaasti mellastaa ja metsävartiat vaan katselevat hävitystä.

— No mitä sinä sitte heille voit?

— Minä komennan heitä kaikkia; metsävartijat, piiat ja rengit, kaikki pelkäävät minua!

— Oletko saanut pitää vanhan nimesi?

— "Märta kuningas"!… Olen kyllä!

— Mitä miehesi siitä sanoo?

— Ei hän nyt siitä oikein pidä, mutta jos hän saisi vallita talossa, niin menisi kaikki päin seinien!

— Eikö hän välitä mistään?

— Kyllä hän lukee, ja kirjoittaa myöskin; luullakseni siitä tulee jotakin talousohjeita jalosukuisia nuorukaisia varten, ja sellaista hän mielellään saa kirjoittaa; minä en rajoita hänen vapauttaan, kunhan hän vaan pysyy poissa talouspuuhista, sillä niistä hän ei ymmärrä mitään.

Mutta paitsi Svante Sturea oli kuningas pyytänyt myöskin herra Kustaa Stenbockin ja Niilonpoika Gripin rouvineen ja lapsineen viettämään juhlia Tukholmassa.

Sitäpaitsi oli hän pyytänyt herra Juhana Turenpojan ja Kristina rouvan, mutta he pyysivät että saisivat tulla toisen kerran, sillä he olivat päättäneet tällä kertaa viettää joulun kotona.

Mutta Ebba rouva ja hänen ainoa naimaton tyttärensä, Anna, saapuivat. Lieneekö syy ollut Anna neidin vai herra Bjelken, mutta häitä ei kuulunut.

Linnaan tuli vielä muitakin vieraita sekä likeltä että kaukaa. Kronikka sanoo, että vieraat aina mielellään saapuivat kuningas Kustaan kutsuihin, vaikkapa monen penikulman päästä, sillä jokainen tiesi, että juhlat linnassa aina olivat iloiset ja hauskat. Kyösti kuninkaan kutsumuskirjeissä seisoi aina, että ritarien piti saapua vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen pitämään hauskaa hänen ja hänen hyvien ystäviensä kanssa.

Tällaisia kutsumuskirjeitä oli tänäkin vuonna lähetetty ja kuninkaalliset suojat olivat täynnä iloista väkeä, naurua ja riemua.

Pelimannit soittivat sydämensä pohjasta ja nuoret tanssivat. Tähän vuodenaikaan olivat tanssit vanhan tavan mukaan enimmäkseen joulutansseja, ja tanssiessa laulettiin ja parien lomitse pujotteli pieniä poikia, jotka käsissään kantoivat täytettyjä kannuja ja varoittelivat tanssivia törmäämästä kannuja vastaan. Varoitukset eivät auttaneet, mutta jos tapaturma sattuikin, niin nauru ja huudot pian saivat valitukset vaikenemaan. Ja entistä reippaammin kaikui laulu: "anna kätes mulle, minä tahdon antaa sydämeni sulle". Niin liehui tanssivien joukko poikki permannon. Ja sitte lauloivat kaikki miehissä: "hei, nuoret tanssimaan, laulamaan". Käsiä taputettiin, tehtiin piiri ja pyöriteltiin, anturat polkivat permantoa, kynttilät loimottivat miltei sammumaisillaan, pilvenä nousi tomu kattoa kohti ja soitto soi epämääräisenä vinguntana. Naurettiin, huudettiin, ilo oli ylimmillään.

Herrojen von Pyhyn ja Normanin mielestä, jotka eivät koskaan olleet nähneet mitään tämäntapaista, olivat pidot "ganz famos"; keskenään he tosin nyrpistelivät nenäänsä, mutta ääneen ilmaisivat he ainoastaan korkeinta tyytyväisyyttään, ottaen osaa iloon, minkä taisivat.

Pikku prinssi Eerik oli myöskin mukana. Hän näytti kehittyvän kauniiksi pojaksi eikä hän enään ollut ujo, umpimielinen lapsi, niinkuin ennen. Joskus vaan painui hänen nuorteille kasvoilleen varjo, mutta tavallisesti se pian hälveni.

Hän tanssi sydämensä pohjasta ja valitsi aina toverikseen nuorimman ja kauneimman tyttöjen parvesta.

Pikku Juhana viipyi mieluinten äidin luona tai leikkimässä Aatamin kanssa.

Kääpiö oli viime aikoina käynyt sangen raihnaaksi ja Kustaa oli hänen työkseen uskonut lastensa hoidon.

Tämä luottamustoimi miellytti Aatamia suuresti; oikeastaan tuli hänen pitää silmällä lasten hoitajattaria ja hän täyttikin tehtävänsä erittäin huolellisesti Margareetan suureksi iloksi.

Pikku Niilo Sture kiintyi kääpiöön siihen määrään, että Kustaa eräänä päivänä lausui Märtalle:

— Niilo saa viedä Aatamin mukaansa Stegeborgiin.

— Sepä hauskaa, vastasi Märta.

— Mutta hän ei saa viipyä teillä kauvan; hänen pitää lähteä tervehtimään vanhaa ystävääni Arvid Vestgöteä ja viemään hänelle terveisiä minulta.

— Våxtorpiin on Stegeborgista pitkä matka, virkkoi Märta.

— Antakaa Aatamille hyvä hevonen, niin hän kyllä pian pääsee perille,

— Saako hän sieltä palata Niilon luo?

— Se riippukoon kokonaan hänestä itsestään; Aatami on metsän lapsi, hän tarvitsee vapautta.

— Hän mahtaa jo olla sangen vanha?

— Noin kolmenkymmenen, luullakseni.

— Hän näyttää paljon vanhemmalta.

— Metsä tulee häntä nuorentamaan, hän on liian kauvan ollut suljettuna huoneeseen.

Oli jo kulunut pari päivää tästä keskustelusta. Aatamin käytöksestä saattoi selvästi huomata, että hän iloitsi tulevasta vapaudestaan. Mutta tuontuostakin jäi hän pitkäksi aikaa tuijottamaan kuninkaaseen ja kasvojen ilme näytti sanovan: "kaikki muut kestän, mutta ero sinusta on vaikeinta".

Mutta palatkaamme juhlivaan linnaan.

Siellä syötiin, juotiin, naurettiin ja leikittiin, siellä puhuttiin, laulettiin, soitettiin ja tanssittiin, kaikkien kasvoilta loisti ilo ja tyytyväisyys.

Oli sentään joukossa yksi, joka harvoin hymyili eikä koskaan laskenut leikkiä, nimittäin kuningas; hän oli kerran verrannut itseään Moosekseen, joka vei Israelin kansan Egyptin maalta luvattuun maahan, mutta hän unohti, ettei Mooses, syntiensä tähden, koskaan päässyt sinne, sekä että hän itse asettui varjoon siitä valosta, jonka hän oli saanut tuoda kansalleen.

Omatunto on kova kurittaja ja Kustaa tunsi tehneensä väärin, syyttäessään vanhinta ystäväänsä, kansleria, joka uskollisesti oli auttanut häntä työssä, josta hän ylpeili elintehtävänään.

Mutta hän ei kuunnellut tätä salaista, nuhtelevaa ääntä, hän kääntyi pois Margareetansa kysyvistä, levottomista katseista ja iloitsi siitä, että sukulaiset ja ystävät antoivat hänelle niin paljon puuhaa, ettei ollut tilaisuutta puhua työstä, johon kuningas uusien ystäviensä avulla oli ryhtynyt.

Nämä kuiskuttelivat hänen korvaansa pahoja asioita, kaivoivat esiin kaikellaisia pikkuseikkoja, joita vääntelivät ja muodostivat kamaliksi aaveiksi! Pieninä pisaroina tippui myrkkyä yhtämittaa hänen korvaansa. Oli sangen mukavaa syyttää vanhoja ystäviä kaikesta epäjärjestyksestä, joka vallitsi maan kirkollisissa oloissa.

Kustaa oli luullut, että uskonpuhdistus taivaallisena mannana lankeaisi maalle ja kansalle ja sitte hän huomasikin, että se pääasiallisesti ryhtyi poistamaan vanhoja kirkollisia tapoja eikä opettamaan kristinopin oikeaa henkeä.

Hän ei tullut ajatelleeksi, että rikkaat hiippakunnat ja hyvät papinpaikat houkuttelivat ihmisiä yhtymään kuninkaan mielipiteisiin; näiden ihmisten virkainto oli tietysti samallainen kuin heidän käsityksensä papin velvollisuuksista.

Tanskassa oli uskonpuhdistus pantu toimeen ilman vaikeuksia, ainoastaan kuninkaallisen käskyn kautta; piispat olivat saaneet eron virastaan ja heidän sijallensa oli pantu superintendenttejä.

Miksei Ruotsissa saattaisi käydä samoin, jollei salaisilla keinoin edistettäisi vanhaa järjestystä ja kirkon entistä valtaa?

Mutta juuri kun haettiin aihetta pelättyjen mullistusten toimeenpanemiseen, määräsi Kustaa uusien ystäviensä neuvosta, vastoin Vesteråsin resessiä, kaikki kirkon kymmenykset kruunulle, sekä lähetti samaa tarkoitusta varten miehiä ottamaan takavarikkoon miltei kaikki kirkkojen jäljellä olevat kalleudet.

Viisaina, voiton- ja kunnianhimoisina, uhkarohkeina ja armottomina olivat saksalaiset onnenonkijat yhdessä tehneet suunnitelman, miten Ruotsin kirkko olisi uudesta järjestettävä ja miten he itse pääsisivät kiipeämään korkeimpiin kunniavirkoihin. Mutta näiden tuumien toteuttamiseksi oli tieltä raivattava pois kaikellaisia esteitä.

Suurinta haittaa teki ehkä vanha kansleri, joka nautti yleistä kunnioitusta, mutta vaarallinen oli myöskin suurisuinen Olavi; nämä molemmat olivat siis toimitettavat pois tieltä. Senjälkeen oli vaarallisin arkkipiispa; häntä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, hänen elämänsä ja hänen työnsä olivat kaikkien nähtävissä. Kuningas puhui hänestä aina suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella, vaikka hän tosin joskus saattoi vimmastua, kun Laurilta saapui vastaus hänen ärtyisiin syytöksiinsä kirkon vikoja ja puutteita vastaan.

Lauri osoitti aina syyn vikoihin ja kun ne tavallisesti johtuivat jostakin kuninkaan määräyksestä tai olivat luonnollinen seuraus asiain uudesta kulusta, niin kadottivat syytökset merkityksensä. Kuningas vastasi silloin vihan vimmoissa, että älköön papisto luulkokaan saavansa miekkaa uudestaan käsiinsä, mutta pian unohti hän harminsa ja piti arkkipiispasta yhtä paljon kuin ennenkin.

Tämän miehen lankeemus oli mahdollinen ainoastaan hänen veljensä kautta; siten saataisiin hänen ja kuninkaan väli rikkoutumaan, ja jotta kaikki kävisi pikemmin, viekoittelivat saksalaiset Kustaan määräämään arkkipiispan veljensä tuomariksi.

Kustaa ei tahtonut suostua, mutta saksalaiset huomauttivat, että nythän tarjoutui erinomainen tilaisuus koetella, oliko arkkipiispan uskollisuus isänmaata ja kuningasta kohtaan niin suuri kuin miksi sitä ylistettiin.

Tuomareiksi määrättiin, paitsi arkkipiispaa ja Strängnäsin ja Vesteråsin piispoja, kymmenen herraa kuninkaan neuvostosta sekä von Pyhy ja hänen hengenheimolaisensa Yrjö Norman.

Yleisön huomion välttämiseksi haastettiin syytetyt tuomioistuimen eteen vastaamaan teoistaan itse uudenvuoden aattona 1539.

Syytökset sisälsivät, että Lauri Antinpoika, johdattaessaan kuninkaan uskonpuhdistusasiaan, pyhästi oli luvannut aina uskollisesti ja kaikin voimin auttaa häntä. Kustaa herra, siihen aikaan vielä kokemattomana ja nuorena, oli suuresti epäillyt ryhtyä asiaan, koska hänellä oli muita huolia ja koska hän pelkäsi, että yritys tuottaisi enemmän vaaraa kuin hyötyä.

Kun sitte talonpojat rupesivat kapinoimaan, niin unohti kansleri lupauksensa ja vetäytyi syrjään. Hän kuljetti kuninkaan, ikäänkuin pitäen hiuksista kiinni, aavalle merelle ja sinne hän hänet heitti, välittämättä siitä, jaksaisiko hän uida maihin vai eikö.

Ensimmältä oli Lauri ylvästellen lausunut, ettei piispoilla tarvitse olla enemmän valtaa kuin kuningas heille suo, mutta sitte hän kravun lailla oli ryöminyt taaksepäin, tahtoen että he saisivat takaisin entisen mahtinsa.

Laimeat olivat kaikki mestari Laurin toimet olleet. Ainoastaan silloin, kun tuli kysymys lampaitten keritsemisestä, silloin oli hän ollut ensimäisenä.

Hän oli aina kehunut, että hän evankeelisine joukkoineen on yhtä väkevä kuin kuningas ja että hän kyllä puolustaa itseään vetämällä muita puoleensa, jollei kuningas häntä puolusta.

Siihen aikaan, jolloin kuninkaalla oli sangen vähän kelpo väkeä ja koirat häntä ajoivat takaa kuin ahdistettua hirveä, oli hänen täytynyt kantaa myllynkivenpainoisia huoliaan sydämessään, jottei Lauri matkaansaattaisi vielä suurempia petoksia, koska hänen pääpyrintönään oli hänen herransa ja kuninkaansa tuho.

Salaviekkaalla vakuutuskyvyllään oli hän johdattanut kuninkaan gottlantilaissotaan, jotta hän kokonaan menettäisi kuninkaallisen arvonsa ja onnensa.

Kuninkaan oleskellessa Smålannissa oli hän yhdessä mestari Olavin kanssa ruvennut hävittämään alttareja, kirkkoja ja luostareja, kunnes heidän aikaansaamansa kiihko jo oli puhkeamaisillaan ilmi kapinaksi. Sittemmin he linnanvouti Pietari Hårdin kanssa vielä olivat ryöstäneet kirkkoja ja hävittäneet alttareja, muka siten poistaakseen messun jumalanpalveluksesta. Eivät he myöskään olleet tehneet tiliä verosta, jonka olivat kantaneet.

Kun kuninkaan kamreeri Olavi Broms epärehellisesti oli hoitanut kuninkaan kamaritiluksia, niin Lauri suoraan oli kysynyt, mitä kuningas tekee niin paljolla rahalla — hyvät ystävät olisivat muka hänelle paljon hyödyllisemmät.

Lauri ja Olavi olivat jo aikoja sitte salaisten rippien kautta hankkineet tiedon siitä hirveästä salaliitosta, joka v. 1536 uhkasi kuninkaan henkeä ja valtakunnan onnea. Ja vaikka he tiesivät, että teurastus odotti kuninkaallista, persoonaa, niin eivät he ajoissa olleet varoittaneet häntä.

Taivaan Jumala oli suuren armonsa ja voimansa kautta ilmoittanut murhan ja salajuonet, joiden vertaa tuskin tavataan missään historiassa, kuninkaalle, joten paha saatiin ehkäistyksi.

Lisäksi olivat Lauri ja Olavi vielä kehoittaneet kuningasta vapauttamaan petturit rangaistuksesta.

Varsinkin syytettiin mestari Olavia siitä, että hän tämän johdosta oli vedonnut Pyhään sanaan, mutta väärentämällä sen merkitystä.

Vielä oli hän selittänyt, että muutama päivänsappi, jonka hän näki taivaalla, ennusti rangaistusta esivallan synneistä.

Nämä olivat pääasialliset syytökset.

Monet niistä olivat aivan väärät, toisissa ilmeni selvä vääristely, kaikista henki katkeruus ja kiukku. Ne todistivat selvästi, että syyttäjä syytettyjensä kustannuksella toivoi pääsevänsä suureen asemaan.

Kaikesta saattoi huomata, että von Pyhy, kuninkaan nykyinen kansleri, oli laatinut kanteen.

Mestari Olavi vakuutti, tavalliseen huolettomaan tapaansa, sekä Jumalan että omatuntonsa edessä, ettei hän julkisesti eikä salaa ollut tahtonut vahingoittaa. Päinvastoin oli hän aina tahtonut puolustaa kuninkaan etuja ja hyötyä.

Lauri Antinpoika pysyi merkillisen tyynenä; syytökset eivät loukanneet häntä niin paljon kuin ne häneen koskivat.

Saattoiko kuningas Kustaa todellakin soimata häntä työstä, jota hän itse piti toimintansa kruununa?

Selvästi saattoi huomata, että syytökset olivat alleviivatut. Kuningas joko ei tuntenut niitä, tai oli hänestä tullut tyranni, joka mistä hinnasta tahansa tahtoi päästä vanhoista ystävistään.

Lauri vastasi, että koska syytöksiä oli niin paljon eikä hän saata muistaa niitä kaikkia, niin hän pyytäisi jäljennöksen asiakirjoista. Sitte hän kirjallisesti vastaisi niihin kaikkiin.

Syytetyt vietiin nyt asuntoon, jossa heitä pidettiin vankeudessa.

Myöhään illalla tuli arkkipiispa salaa heidän luokseen.

Hän huomautti heille, että kirkon olemassaolo on vaarassa. Kuningas luottaa noihin molempiin hävyttömiin onnenonkijoihin ja Lauri Antinpojan aiottua kirjallista vastausta tulevat he käyttämään ainoastaan aseena, jolla he vielä enemmän ärsyttävät kuningasta.

— Mutta entä neuvosherrat? huudahti Olavi.

— He ovat tällä hetkellä suosikkien tottelevaisia palvelijoita.

— Oikeutta ei siis enään ole olemassa! huudahti kansleri.

— Tyranni! mutisi Olavi.

— Hän kutsuu itseään kristityksi!

— Luulee olevansa väkevä ja kulkee toisten talutusnuorassa!

— Olette oikeassa, aivan oikeassa, virkkoi arkkipiispa. — Mutta jos ajattelemme mitä hän on tehnyt maamme hyväksi, että me, jollei häntä olisi ollut, luultavasti nyt tottelisimme Tanskan käskyjä, että meidän pääasiallisesti on kiittäminen hänen persoonallista vaikutustaan siitä, että meidän silvottu, levoton maamme sai järjestetyt olot, niin emme tuomitse häntä hänen inhimillisten heikkouksiensa tähden; niilläkin on ehkä selittävät syynsä.

— Saattaa olla.

— Miksi hän tuo tänne ulkomaalaisia?

— Olen kauvan miettinyt sitä asiaa ja luulen syyn siihen olevan sen, että ruotsalaiset niin vähän taitavat kieliä. Kuningas ei itsekään ole kielentaitava ja siksi, ettei hän voi luottaa kehenkään, täytyy hänen ponnistaa voimiaan äärimmilleen.

— Käyttäköön hän hyväkseen ulkomaalaisia, mutta älköön silti tehkö heitä uskotuikseen.

— He kertovat hänelle, että olot heidän maassaan ovat juuri sellaiset, jommoisiksi hän tahtoisi Ruotsin olot.

— Nyt tulevat seuraukset.

— Tiedämme kaikki, jatkoi lempeä Lauri,— Kristuksenkin esimerkistä, että elämässä sattuu pimeyden hetkiä… Joka ihminen saa niitä kokea. Nyt ovat pimeät hetket kuningas Kustaalla, pahat voimat ovat saaneet hänet pauloihinsa ja minä olen varma siitä, että hän suuresti kärsii.

— Itserakkauden ja ylimielisyyden henget ovat kietoneet hänet pauloihinsa.

— Sentähden tulee miekan lävistää hänen sielunsa ja muisto siitä, vaikkakin katkerana, on opettava hänelle nöyryyttä; mutta eikö meidän, hänen vanhojen ystäviensä, näinä hetkinä tule auttaa häntä niin paljon kuin taidamme?

— Tällaisissa asioissa täytyy jokaisen auttaa itseään.

— Eikö enkelikin taivaasta tuonut kalkkia lohdutukseksi?

— Me emme ole enkelejä

— Te tulette enkeleiksi, jos kuljette samoja teitä.

— Mikä on tarkoituksesi, veli Lauri? kysyi vihdoin Olavi, jonka mielenliikutus oli vallannut vastoin hänen tahtoaan.

— Kuningas on tehnyt teille väärin, mutta paljon enemmän on hän rikkonut itseään vastaan, sillä hän on astunut ansaan, josta ainoastaan te saatatte hänet pelastaa.

— Sanasi sietävät selitystä! huudahti Olavi.

— Minä alan ne ymmärtää, puhui kansleri, — mutta älä vaadi meiltä liikoja.

— Löytyykö mitään liikoja, kun voitto on kysymyksessä?

— Kunniastaan ei kukaan luovu.

— Suurin kunnia on velvollisuuksien täyttäminen ja velvollisuuksia ovat kaikki keinot, jotka johtavat suureen päämäärään.

— Älä enään kiusaa meitä, sano, mitä pyydät!

— Että te ehkäisette tuuman, joka on täyttymäisillään. Tarkoitus on tietysti jatkaa oikeudenkäyntiä ja rettelöimällä teitä vastaan pakoittaa minut luopumaan virastani, joten taistelukenttä jäisi tyhjäksi eikä kukaan enään jaksaisi vastustaa.

— Se on totta! huudahti kansleri.

— Meidän kanssamme ei kukaan saata rettelöidä, huomautti Olavi.

— Veli raukkani!… Entä jos teitä vaaditaan polvillanne tunnustamaan, että olette tehneet itsenne syypäiksi rikokseen kuningasta ja isänmaata vastaan sekä rukoilemaan armahdusta ansaitusta ankarasta rangaistuksesta.

— Sitä eivät he uskalla!

— Mieluummin kärsin minä kidutusta.

— Ja sitte teidät tuomitaan teilattaviksi… Sanokaa, rakkaat ystävät, mitä tällä voitatte?

— Se vasta olisi alennus.

— Ehkä maailman silmissä, mutta Jumalan edessä siitä saattaa tulla ylennys. Mutta minä en ole tullut pyytämään teiltä tätä, vaan sitä, ettette kiellä syyllisyyttänne; minä ja piispat sekä muutamat valtakunnan neuvoksista annamme sitte toisille selityksen asiasta.

— Mitä tällä sitte voitetaan?

— Ensi katsannolla sangen vähän; teidät tuomitaan kuolemaan ja minä ynnä muut allekirjoitamme tuomion, puhui Lauri, luoden kyyneltyneet silmänsä veljeensä ja Lauri Antinpoikaan.

— Mitä siten on voitettu?

— Se, että kun pyydetään armoa, niin kuningas saattaa antaa.

— Mutta entä jollemme me huoli armoa?

— Huolittehan toki, voidaksenne jatkuvasti edistää mestarinne ja herranne asiaa.

* * * * *

Tammikuun toisena päivänä oli tuomioistuin taaskin koolla ja silloin esitettiin asiakirja, jossa syylliset tunnustivat syyllisyytensä, ynnä todistus, jonka useimmat tuomioistuimen jäsenet olivat allekirjoittaneet.

Tuskin saattoivat saksalaiset salata harmiaan; nyt oli käynyt aivan vastoin heidän laskujaan.

Tuomio julistettiin ja allekirjoitettiin.

Kiireen kautta palasivat alkuunpanijat Tukholmaan. Nyt piti heidän karaista kuninkaan mieltä.

Matkalla teki von Pyhy joukon hajanaisia muistiinpanoja, osaksi saksan osaksi ruotsin kielellä, näyttääkseen ne kuninkaalle. Ne ovat säilyneet meidän päiviimme asti.

Mutta samaan aikaan etsi Margareeta tilaisuutta saada puhutella kuningasta kahdenkesken.

Hän tapasi hänet salakammiossa, niin vaipuneena ajatuksiin, ettei hän huomannut hänen tuloaan.

Margareeta lankesi polvilleen ja suuteli hänen kättään.

— Margareeta, mitä tämä merkitsee? Kuningas tahtoi nostaa hänet ylös.

— Ei, ennenkuin olet täyttänyt rukoukseni. Kustaa rypisteli hiukan kulmakarvojaan.

— Mitä sinä pyydät?

— Uudenvuodenlahjaa!

— Saat mielelläsi, sano vaan mitä tahdot.

— Armoa syyttömälle!

— Syyttömällekö? Mistä sinä sen tiedät?

— On inhimillistä erehtyä ymmärtämättömyydestä.

— Mutta entä tieten, tahtoen?

— Sitä ei mestari Olavi ole tehnyt!

— Sen arvasin!

— Hänen vaimonsa kävi täällä. Niin syvää surua en koskaan ole nähnyt, ja minä lupasin…

— Lupasit? Margareeta!

— Ettei minun herrani salli panna täytäntöön väärää tuomiota.

— Väärääkö?

— Niin, Kustaa, minä olen itse monta kertaa kuullut hänen saarnaavan ja minä vakuutan sinulle, että hän on oikea pappi.

— Joka herjaa esivaltaansa.

— Etkö sinä ymmärrä, että hän tahtoo poistaa vikasi, oma rakas herrani!

Ja Margareeta hyväili hänen poskiaan ja suori hänen partaansa.

— Tuleeko sen tapahtua julkisesti?

— Mitä se tekee, jos joku osoittaa likapilkkua, koska kerran kaikki jo ovat sen nähneet? Sitä pikemmin sinä sen poistat.

— Hän sanoo, että päivänsappi ennustaa rangaistusta minun suurien syntieni takia.

— Se oli minun käsitykseni mukaan tyhmää, mutta hän on liian vähän ollut sinun seurassasi. Antakaamme hänen tulla tänne — minun tähteni.

— Ja aiotko sinä ruveta yhtä kapinalliseksi kuin hän?

— Ehkä kyllä.

— Tiedätkö mikä rangaistus siitä odottaa?

— Älä sano sitä, mutta rankaise minua hänen sijastansa.

— Kuinka sinä voit puhua sillä tavalla?

— Miksen voisi. Ajatelkaamme, että sinä rakastat minua yhtä paljon kuin hän Olavia; silloin et sinä rankaise häntä ankarammin kuin rankaisisit minua, jos minä olisin syyllinen.

— Sinä olet vaarallinen asianajaja, virkkoi Kustaa.

— Sinä olet siis luvannut, sanoi Margareeta, muodostaen huulensa suudeltaviksi.

— Ojenna tänne!

— Lupaa ensin!

— En voi, Margareeta!

Margareeta ei tyytynyt yhteen suudelmaan, vaan suuteli häntä moneen kertaan.

— Sinun täytyy tehdä se, minun tähteni!

— Oikeus…

— Niin, se vaatii, että sinä täytät Margareetasi rukoukset; sinulla on ehkä aihetta syyttää häntä heikkouksista ja puutteista, mutta ei ainoastakaan rikoksesta.

— Sitä et sinä ymmärrä!

— En mahda ymmärtää, virkkoi Margareeta, siirtyen syrjään, — minähän olen ainoastaan oppimaton nainen.

— Nyt en minä pidä sinusta!

— Etkö todellakaan?

— Tiedäthän, että lasken leikkiä, sanoi Kustaa, hymyillen hänen levottomuudelleen.

— Kustaa, ajattele, että minä huomenna kuolen, etkö tänään tahdo täyttää rukoustani? Minä pyydän: tee se minun, tee se Juhanan tähden.

— Miksi sinä olet niin itsepintainen?

— Siksi, Kustaa, että minä sinua niin rakastan. Minä en saata rukoilla sinulle taivaan siunausta, kun tiedän, että sinä aiot tehdä jotakin, jota sittemmin katkerasti tulisit katumaan.

Kustaa vaipui mietteisiin.

— Hyvä enkelini! virkkoi hän.

— Anna minun olla hyvänä enkelinäsi, anna minun karkoittaa pois pahat henget.

— Entä jos jo olen antanut päinvastaisen lupauksen?

— Pahalle hengelle. Sitä et sinä saa pitää! Kuningas istui ääneti, ajatuksiin vaipuneena.

— Olemme juuri viettäneet joulujuhlaa, jatkoi Margareeta, — sinä olet tehnyt monen ihmisen iloiseksi ja onnelliseksi; kruunaa nyt työsi antamalla surevalle vaimolle takaisin hänen miehensä. Anna anteeksi, niinkuin Kristus käskee, ja ajattele, kuinka, jos meidät olisi eroitettu, me rakastaisimme sitä, joka jälleen liittäisi kätemme yhteen.

— Sinä olet voittanut! sanoi Kustaa.

— Kiitos, kiitos!

Itkien vaipuivat he toistensa syliin.

Ne herrat, jotka kuninkaan sijaisina olivat olleet läsnä, tuomioistuimen keskusteluissa, palasivat nyt Tukholmaan, pyytäen päästä kuninkaan puheille. Kolme tuomaria oli seurannut heitä, pyytääkseen tuomituille armoa.

Alussa oli kuningas hyvin ankara, mutta vihdoin hän taipui ja muutti rangaistuksen rahasakoiksi, jotka Tukholman kaupungin asukkaat keräsivät kokoon keskuudessaan ja maksoivat rakastetun opettajansa, mestari Olavin puolesta.

Mutta kansleri Lauri Antinpojan puolesta ei kukaan rukoillut eikä hän olisi tahtonutkaan vastaanottaa apua. Omin varoin suoritti hän sakot; ne olivat juuri niin suuret, että hän tuli aivan köyhäksi.

Hän siirtyi nyt syrjään yleisestä elämästä ja vietti rikasvaiheisen elämänsä viime vuodet Strängnäsissä.

Tuntematon lahjoittaja lähetti hänelle tuontuostakin uusia kirjoja, sekä kaikellaista muuta tavaraa, kuten viiniä, y.m. Mestari Olavi se ei saattanut olla eikä hänen vaimonsa, sillä heillä ei ollut mitään antamista. Lähettäjänä oli ehkä kuningatar, tai mahdollisesti kuningas.

Viimeksimainittu ajatus toi kirkkaan hymyn vanhoille, uurtuneille kasvoille.

— Hän huomaa tehneensä minulle väärin, mietti Lauri, — sitä paremmalta on lahja maistuva.

Mestari Olavi ja hänen vaimonsa saivat Martti Skinnaren toimesta paremman asunnon. Olihan Martti varakas mies.

Kristina sai nyt nauttia miehensä seuraa enemmän kuin ennen. Kun ei Olavi enään joka päivä saanut tavata vanhaa Lauriaan, niin täytyi hänen jonkun kanssa jutella hänestä; eikä kukaan ollut niin taipuvainen kuuntelemaan kuin Kristina.

Hän oli aivan vakuutettu siitä, että hänen Olavin hengestä oli kiittäminen kuningattaren rukouksia, ja itsekseen tuumi hän monasti, että sellainen vaikutusvalta pitäisi jokaisella vaimolla olla. Tämä ajatus varmaan rohkaisi hänen mieltään, sillä joskus, kun Olavi luki hänelle kronikkaansa, jota hän joka päivä kirjoitti, niin virkkoi Kristina:

— Sinun lausuntosi ovat liian ankarat!

— Sitä et sinä ymmärrä, vastasi hän alussa. Mutta kun Kristina aina esiintoi todistuksia, niin hän vähitellen tottui sekä kuulemaan että selittämään syitä.

"Tästä minun on kiittäminen kuningatarta", mietti Kristina.

Saksalaiset olivat vimmoissaan kärsimästään tappiosta. Mutta sitä ei auttanut näyttää. Jollei arkkipiispa ollutkaan kaatunut noiden toisten kanssa, niin hän saattoi kaatua yksin.

Vaikutusvaltaansa kuninkaaseen koettivat he kaikin tavoin vahvistaa ja heidän ponnistustensa menestystä todistaa se, että kuningas piti Yrjö Normania niin välttämättömänä valtiollisiin toimiin, että nuorelle prinssille piti tilata uusi opettaja.

Nämä molemmat herrat saarnasivat nyt Kustaalle, että Ruotsin kuninkaan pitäisi hallita kirkkoaan yhtä suurella vallalla kuin saksalaiset ruhtinaat ja valtiokaupungit kirkkoaan. Yhteydestään irroitettu luterilainen lause sanoi, että kirkko ainoastaan maallisen vallan kautta saattaisi päästä oikeuksiinsa, joten lääniherra erityisten olosuhteiden vallitessa saisi kaikki piispalliset oikeudet. Sellaisen mullistuksen oli Saksin vaaliruhtinas pannut toimeen jo 1528—29.

Helposti kääntyivät Kustaan ajatukset siihen suuntaan, että kirkon valtaa oli supistettava.

Uskonpuhdistustyön laimea edistys teki hänet tyytymättömäksi ja Normanin huomasi hän mieheksi, joka kirkollisasioissa taitavana ja kokeneena varmaan tulisi olemaan hänelle hyödyllinen.

Vielä jonkun aikaa punnittuaan asiaa, päätti hän uskoa hänelle Ruotsin kirkon korkeimman tarkastusvallan.

Avonaisessa kirjeessä joulukuun 8 päivältä 1539 ilmoitti kuningas, että hän pyhän, kristillisen uskon ylimpänä suojelijana koko valtakunnassaan sekä kuninkaallisen virkansa nojalla, määrää maisteri Yrjö Normanin Ruotsin kirkon ordinaatoriksi, ja pitää hänen, Vesteråsin piispan avustamana toimittaa tarkastuksia kaikissa hiippakunnissa. Hän saa vallan kuninkaan nimessä tuomita piispoja, prelaatteja ja kaikkia muita hengellisiä herroja.

Tarkastajien tulee katsoa, että piispat ja saarnaajat palavien lamppujen lailla ja tosikristillisellä esimerkillä valaisevat kuninkaan alamaisten tietä, sekä että he saarnatuolista kehoittavat heitä pyrkimään hyveisiin, rakkauteen, rauhaan ja kuuliaisuuteen esivaltaa kohtaan.

Vieraita lahkolaissaarnaajia tulee rangaista; kovaa kuria on pidettävä ja tarkasti katsottava, etteivät piispat ja hengelliset herrat millään lailla tee haittaa kuninkaan toimenpiteille.

Konservaatoreja ja senioreja on asetettava joka hiippakuntaan ja näiden tulee pitää huolta siitä, että uutta järjestystä tarkasti seurataan ja noudatetaan.

Määrätty tarkastus pidettiin heti senjälkeen. Kaikki kirkkojen kalleudet ja hopeatavarat, joita ei välttämättömästi tarvittu jumalanpalveluksessa, merkittiin muistiin.

Siten sai kuningas suuria kokoelmia kirkkohopeaa ja kultaa, kuten pyhimysarkkuja ja muita koristuksia, sormuksia, ristejä, monstranseja, suitsutusastioita ja kullatuita nappeja kuorikaapuista, sekä kalkkeja ja öylättilautasia.

Tähän asti oli kirkoilta otettu veroa Ruotsin kansan suostumuksella; nyt tapahtui verotus kokonaan kuninkaan mielivaltaisuudesta, niinkuin yleensä koko sinä aikana, jolloin valta oli molempien saksalaisten herrojen käsissä.

Luonnollisesti Ruotsin kansassa taas heräsi levottomuus ja tyytymättömyys. Siitä on todisteena kapina, joka kuningas Kustaan omien sanojen mukaan, oli pahin kaikista.

Mutta ennenkuin ryhdymme kertomaan "dackesodasta", niin seuratkaamme kuningas Kustaata Örebrohon v. 1540, nähdäksemme mitä hän siellä toimittaa.

Hän kehoitti mielellään juhlavieraitaan saapumaan vaimoineen, lapsineen, ja mielellään hän itse matkoilleen otti Margareetan ja lapset. Kuninkaallisia linnoja oli kaikkialla, Örebrossa sangen komeakin. Ja tavallista suuremmista valmistuksista saattoi päättää, että suuret kemut olivat odotettavissa.

Kronikat kertovat, että Margareeta rouva itse otti osaa leipomiseen ja oluenpanoon; ja vanhoista kirjoista tiedämme, että hän itse ompeli sekä herransa että poikiensa paidat. Eikä se tapahtunut näön vuoksi, vaan täydellä todella, sen saatamme päättää jo siitä, että ajan tavan mukaan jokaisen vaimon, olipa hän sitte kuningatar tai porvarisnainen, piti olla kelpo emännän.

Mutta Margareeta oli vielä enemmän, sillä hän oli herransa ystävä ja uskottu. Hänelle uskoi Kustaa yleensä kaikki huolensa ja hänelle hän ilmoitti suunnitelmansa. Margareeta omisti ne kaikki omikseen ja jouduttuaan ikäänkuin kirkkaampaan valoon, katkesi huolista kärki ja yhteiset keskustelut selvittivät suunnitelmat.

Margareeta ei koskaan esiintynyt vaativana; sekä hänen ajatuksensa että hänen mielensä oli nöyrä. Hänen sanojensa ja tekojensa ainoana ojennusnuorana oli sydän.

Sentähden hän monasti vastasikin, kun Kustaa kysyi, mistä hän tiesi sen tai sen asian: "Minä en tiedä, mutta tunnen, että niin sen täytyy olla."

Kustaa toisti silloin, että hän totisesti on hänen hyvä enkelinsä.

— Minulta puuttuu siivet, voidakseni sitä oikein olla, vastasi Margareeta.

— Kuinka niin?

— Tahtoisin näkymättömänä seurata sinua.

— Etkö luule, että yksin tulen toimeen?

— Minä saattaisin silloin karkoittaa pahat henget luotasi.

— Luuletko pahojen henkien minua seuraavan?

— Kun näen otsasi rypyssä, niin tiedän, että ne ovat likeisyydessäsi.

— Se tapahtuu usein.

— Hyvin usein nykyään.

— Sano minulle, keitä tarkoitat? — Likeisimpiä neuvonantajiasi.

— Olet väärässä… He ovat eteviä, taitavia miehiä.

— Ehkä.

— Minä, joka tähän saakka olen saanut luottaa yksin itseeni, voin nyt käyttää hyväkseni heidän erinomaista apuaan.

— Iloitsen siitä suuresti.

— Miksei meidän rakas Ruotsimme voisi kehittyä samassa määrässä kuin vieraatkin maat? von Pyhy katselee olosuhteita terävällä silmällä ja minä olen varma, että hänen suunnitelmansa erinomaiset.

— Minä niin mielelläni suon olevani väärässä.

— Sinä olet väärässä, rakkaani. Mutta tahdotko nyt tietää, miksi olet täällä Örebrossa?

— Sentähden, että herrani tahtoo

— Mutta mistä syystä?

— Hän tahtoo pitää suuret pidot.

— Mistä syystä?

— Minä kyllä tiedän… hän tahtoo nähdä ympärillään nuoruutta ja kauneutta, ja hänen emäntänsä…

— On minun silmissäni kauneista kaunein ja rakkaista rakkain. Mutta kuuleppa nyt, sillä asia koskee sinua.

— Minuako?… Siinä tapauksessa minä lähden tieheni.

— Tai oikeammin sanoen lapsiamme.

— Se on toinen asia… sitte minä jään tänne.

— Arvasinhan minä sen.

— Mitä, Kustaa?

— Oletko utelias?

— Suuresti!

— Asia on se, että minä tahdon säätyjä vahvistamaan Vadstenan kokouksen päätöksen, jonka mukaan minun perillisteni, toisen toisensa jälkeen, niin kauvan kuin heitä on, tulee periä Ruotsin valtakunta ja kruunu… Mitä sinä siitä pidät?

— Se on aivan oikein.

— Jollei ensimäinen poika kelpaa, niin valittakoon toinen, sanotaan päätöksessä, ja minä tunnustan, että jos seuraisin sydämeni ääntä…

— Älä tee sitä. Eerikhän edistyy hyvin.

— Hän on kopea ja itsepintainen… uusi opettaja, Beureus, ei ole tarpeeksi ankara.

— Eerik tietää, että hän on prinssi.

— Hänen täytyy oppia tottelemaan.

— Oletko ajatellut Juhanan tulevaisuutta?

— Aion antaa hänelle parasta mitä saatan… Olen ajatellut Suomea.

— Sepä oikein hyvä, niin he joutuvat kauvas toisistaan.

— He eivät vedä yhtä köyttä.

— Jospa ei heidän välinsä olisi sen pahempi!

— Mitä sinä nyt tarkoitat?

— Heitä ei koskaan uskalla heittää kahden samaan huoneeseen.

— Se on Eerikin syy.

— Niin minäkin luulen.

— Olkoon hän varoillaan!

— Ehkä hän muuttuu, kun saa enemmän järkeä.

— Toivokaamme!… Tahdotko ottaa osaa juhlallisuuteen?

— Tietysti minä tahdon.

— Arvasinhan minä sen, lisäsi Kustaa hymyillen, — sinä ja kaikki naiset.

Sitte määrättiin päivä ja juhlallisuuden jälkeen olivat kemut pidettävät.

Valtakunnanneuvosto ja useita piispoja kokoontui kirkon yläkuoriin. Kuningatar istui tuolilla kuorissa ja hänen hovinaisensa seisoivat hänen takanaan. Kuningas oli toisella puolen molempien poikiensa kanssa ja heidän takanaan seisoivat hoviherrat. Kirkko oli täynnä uteliaita katsojia.

Urut alkoivat soida, piispat menivät alttarille ja virsi veisattiin.

Silloin nousi kuningas ja astui muutaman askelen eteenpäin yhdessä molempien poikainsa kanssa.

Senjälkeen hän paljasti miekkansa ja sanoi lujalla ja miehekkäällä äänellä:

— Isän Jumalan, pojan ja pyhän hengen nimeen ja kaikkivaltiaan Jumalan voimasta ja vallasta, joka suo ja sallii meidän ja kaikkien meidän nuorten ja ruhtinaallisten perillistemme polvesta polveen hallita ja vallita teitä ja kaikkia alamaisiamme maan päällä, ojennamme me tämän oikeuden miekkamme todistukseksi, jonka kautta vannokaa.

Herrat ja piispat lankesivat polvilleen ja koskettivat kuninkaan miekkaa, lausuen kuninkaan saneleman valan, jonka Konrad von Pyhy oli kirjoittanut.

He vannoivat pysyvänsä kuninkaalle ja hänen nuorille perillisilleen uskollisina, suosiollisina, kuuliaisina ja vilpittöminä sekä suojelevansa heitä ja maata elämällään ja hengellään; he lupasivat suojella ja varjella miehekästä viisautta ja ritarillisia tekoja, eikä ylhäisten suosion eikä vihollisten mahtavan vastustuksen tai vaaran tai hädän pitänyt pakoittaa heitä luopumaan päätöksestään, vaan ainoastaan Jumalan ja kuoleman.

Taaskin veisattiin virsi ja juhlallisuus oli lopussa.

Sitte alkoivat kemut linnassa.

Kuninkaallinen perhe tervehti vieraitaan aivan niinkuin meidän päivinämme tavalliset ihmiset tervehtivät toisiaan.

Nykyajan kokemus osoittaa, että jota vähemmin ihmisissä on todellista suuruutta, sitä enemmän käyttävät he ulkonaisia juhlamenoja.

Mieliala juhlassa oli, kuten tavallisesti, iloinen ja hilpeä; nuoret tanssivat ja Margareeta rouva jutteli paikkakunnan rouvien kanssa talousaskareista; jokainen heistä piti kunniana saada kertoa kokemuksesta, jota eivät toiset vielä tunteneet, mutta tietysti kuunneltiin Margareeta rouvan kertomuksia suurimmalla innolla.

Kustaan oli tänään sangen vaikea tulla toimeen herrojen seurassa. Uskollisuusvala oli tehnyt huonon vaikutuksen, se oli uutta, se miellytti ruotsalaisia yhtä vähän kuin sen tekijä, von Pyhy itse.

Kun Kustaa huomasi mikä oli syynä mielialan raskauteen, kävi hän paikalla käsiksi asiaan ja kertoi aivan julkisesti, että hän aikoo järjestää Ruotsin hallituksen saksalaiseen malliin.

Joku läsnäolijoista epäili tuuman menestymistä.

— Saammepa nähdä! huudahti kuningas. — Sinut, Kustaa Olavinpoika, määrään minä maaherraksi ja teidät, piispa Sven, alikansleriksi. Teidän apunanne tulee olla neljä lautamiestä ja yksi sihteeri. Teidän tulee minun poissaollessani käyttää kuninkaan korkeinta tuomio-oikeutta, valvoa kruunun veronkantoa ja sen muuta omaisuutta, kuten läänintiluksia ja kartanoja sekä pitää silmällä yleistä järjestystä.

— Siihen vaaditaan suuria voimia.

— Minä olenkin aikonut asettaa "ratsastusmestarin ja ratsastavan ruodun", sanoi Kustaa. - Näiden tulee hyvillä hevosilla ja yllään metsästyshaarniskat ratsastaa pitkin maakuntaa, päästä päähän, kysyä jokaisen kulkijan ammattia ja asiaa, ottaa kiinni epäilyttävät henkilöt, jotka poikkeavat tavalliselta kulkutieltä ja vaatia jokaiselta kauppamieheltä matkustuskirje; tämä kirje on kirjoitettava hänen kotiseudullaan ja tulee siinä olla sen maaherran allekirjoitus, jonka maakunnassa matkustus tapahtuu; hänelle on myös tehtävä selko matkan tarkoituksesta.

Kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa kuuntelivat läsnäolijat kuninkaan sanoja, mutta vaikkeivät he mitään sanoneetkaan, niin huomasi Kustaa selvästi, etteivät hänen sanansa tehneet hyvää vaikutusta.

Kustaan ja hänen vieraidensa väli ei vielä milloinkaan ollut tuntunut niin kylmältä kuin tällä kertaa. Mutta kuningas oli saanut päähänsä, että hän von Pyhyn kautta tulisi tekemään maansa onnelliseksi ja — älkäämme unohtako sitä — siihen päämäärään tähtäsivät kaikki hänen ajatuksensa ja toivomuksensa. Harvoin ovat etevän persoonallisuuden teot olleet niin selväjärkiset kuin Kustaa Vaasan, vaikka hänellä, niinkuin muillakin, oli inhimilliset heikkoutensa.

Mustin pilkku hänen elämässään oli hänen rikoksensa vanhaa ystäväänsä ja uskottuansa, kansleri Lauri Antinpoikaa ja Olavi Pietarinpoikaa vastaan. Mutta emmehän me tunne hänen hiljaista katumustaan ja hänen omantuntonsa ehkä katkeriakin soimauksia. Hänellä oli suuria kiusauksia, hän kun tunsi sekä tietojensa että valtansa puolesta olevansa ympäristönsä yläpuolella. Vaikeaa oli olla tätä valtaa väärinkäyttämättä.

Koko hänen elämänsä oli ainoa työpäivä, mutta sen lepohetket harvat, ja koko hänen työnsä tarkoitti maan ja kansan hyötyä.

Hän eläytyi jokaisen säätyluokan elämäntapoihin, ei huvin vuoksi eikä voidakseen tiedoistaan kerskailla, vaan hyödyttääkseen jokaisen etuja.

Me tiedämme, että hän sekä sanoilla että töillä antoi talonpojille neuvoja maanviljelyksessä ja karjanhoidossa.

Samaten koetti hän hankkia ruotsalaisille kauppiaille kaikellaisia etuja suojelemalla ja varjelemalla ostajia nurkkakaupustelulta.

Hän järjesti rahalaitoksen ja hänen vaikeimpia tehtäviään oli opettaa ruotsalaisille, ettei heidän pidä halveksia omaa rahaansa.

Ruotsissa lyötiin joka vuosi paljon rahaa, mutta siihen tarvittava hopea oli sekä hienompaa että parempaa kuin tanskalaisessa ja saksalaisessa rahassa.

Kauppiaat lähettivät ruotsalaista rahaa tanskalaisille, saksalaisille ja liiviläisille seuduille, jossa se kävi kaupan erinomaisen hyvin. Ja ruotsalaiset ottivat yhden Lyypekkiläisen markan kahdesta ruotsalaisesta aurtuasta, joiden arvo oli enemmän kuin kaksi kertaa suurempi.

Kun eivät ankarimmatkaan kiellot vientiä vastaan auttaneet, lakkautti Kustaa koko rahanlyönnin.

Muutaman vuoden päästä oli rahanpuute tehnyt lopun miltei koko kaupasta ja hätä oli aivan yleinen.

Vasta nyt käsittivät kauppiaat asiain tilan ja tekivät keskinäisen sopimuksen, ettei ulkomaalaista rahaa otettaisi vastaan korkeammasta arvosta kuin vastaavasta ruotsalaisesta rahasta, sekä että sitä, joka harjoitti kauppaa ruotsalaisella rahalla, oli rangaistava kuin varkaudesta.

Sitte ruvettiin taas lyömään rahaa.

Kuninkaan saksalaiset neuvonantajat kehoittivat nyt häntä huonontamaan ruotsalaista rahaa, josta ei suinkaan koitunut hyötyä kaupalle, koska se nyt kääntyi uusille suunnille. Se tuli v. 1536 vapaaksi, viiden prosentin tullia vastaan kaikista maahan tuoduista tavaroista. Menevien tavaroiden tulli määrättiin kolmeksi prosentiksi.

"Tämän jälkeen", sanoo Tegel, "rupesivat kauppiaat purjehtimaan Ranskaan, Espanjaan, Englantiin ja Alankomaihin, eikä enään niin paljon Itämerelle."

Kaikkien näiden maiden kanssa teki Kustaa sopimuksen ja otti selkoa, mitkä ruotsalaiset tavarat kussakin maassa parhaiten menivät kaupaksi. Ranskasta tuotiin viiniä ja suolaa, Englannista verkaa, tinaa ja lyijyä, Alankomaista silkkikangasta, liinaa, maustamia ja sokeria, Tanskasta salpietaria ja humaloita, Saksasta miekkoja, haarniskoja, messinkitavaroita ja rihkamia.

Siinä kohden oli Kustaa paljon aikansa, edellä, että hän kanavoilla ja kuormavankkureilla edisti sisämaan liikettä. Väddön kanavaa, joka vasta meidän päivinämme on valmistunut, ruvettiin kuningas Kustaan käskystä kaivamaan v. 1553.

Kuormavankkurien tuli ylläpitää liikettä Falunin ja Vesterisin sekä Stegeborgin ja Vadstenan välillä.

Tähän aikaan järjesti hän myöskin sotavoiman, koettaen pitää silmällä, että se niin vähän kuin suinkin rasittaisi rahvasta.

Maassa ei ollut edes kymmentä henkeä, joiden neuvoa kuningas olisi saattanut käyttää hyväkseen valtiollisissa asioissa. Ja varsin avuttomat olivat aateliset, kirkon esimiehet ja papit. Maaherrat ja päälliköt pitivät luonaan erityisen henkilön, jonka tehtävänä oli lukea kuninkaan kirjeet ja vastata niihin, sillä itse he eivät osanneet sitä tehdä. Hengellisten herrojen raakuudesta ja tietämättömyydestä löytyy paljon todisteita; evankeeliset saarnaajat eivät suinkaan aina olleet hyvänä esimerkkinä. Juhana Kökemästaren, joka ensin oli ollut munkkina ja sitte tullut luterilaiseksi kirkkoherraksi Tukholmaan, eroitti kuningas virasta ja panetti vankeuteen siveettömän elämän tähden.

Rikosta seurasi rangaistus, säätyyn katsomatta. Kustaa ei koskaan laiminlyönyt oikeuden käyttämistä. Laatimiaan lakeja noudatti hän ankarasti. Siten sai hänen kuninkaallinen valtansa vakavuuden leiman, joka kelpaisi malliksi kaikille ajoille.

Liian paljon aikaa veisi luetella kaikki todisteet Kustaan väsymättömästä toiminnasta, mutta se selittää, miksi von Pyhy saattoi voittaa niin suuren vaikutusvallan.

Hänen tietonsa olivat laajat ja hänen esiintymisensä rohkea, hän näkyi tuntevan muiden maiden hallitusmuodot ja hän luuli helposti voivansa istuttaa ne ruotsalaisiin oloihin, joten niiden perustuksella, aivan luonnollista tietä, voisi kasvaa uusi hallitusmuoto. Näillä tuulentuvilla hurmasi hän kuninkaan. Kustaa korotti hänet vihdoin ensimäiseksi miehekseen.

Konrad von Pyhy määrättiin ylimmäiseksi kansleriksi, rykmentti-, sota- ja salaneuvokseksi. Ja hänen tulonsa olivat sopusoinnussa hänen virkojensa kanssa.

Ja nyt tehtiin ehdotuksia ja määräyksiä, jotka eivät olleet tervetulleet maalle.

Ennen oli Kustaa ryhtynyt kaikkiin puuhiinsa varovaisuudella, mutta menestys oli tehnyt hänet rohkeaksi; hän luuli nyt olevansa niin väkevä, että hän tahtonsa voimalla saattaisi hallita kansansa.

Saatamme käsittää, miten huhu tulevista muutoksista vaikutti rahvaaseen. Yleensä ei lempein silmin katsottu sitä, että asiain johto oli muukalaisen käsissä; kaikkia hänen toimenpiteitään vihattiin ja kaikki pahat luettiin hänen syykseen. Kansleri von Pyhystä huudettiin ja puhuttiin kaikkialla, että hän on herra ja kuningas maassa; hän määrää kansalle laittomia veroja ja rasituksia, verottaa heidän eloaumansa ja kieltää heitä leipomasta ja panemasta olutta.

Tämä huhu oli päässyt liikkeelle senjohdosta, että kuningas, uuden hallitusmuodon nojalla, yhdessä "hallitusneuvoksensa" kanssa oli päättänyt määrätä koko maalle lisäveron.

Saatuaan tiedon yhä kasvavasta tyytymättömyydestä, kirjoitti kuningas paikalla kansalleen tavallisella ankaruudella:

"Te köyhät miehet ette saata käsittää miten tarpeellinen sekä meille että valtakunnalle tottunut kansleri on! Parasta teille olisi, jos tyytyisitte pitämään huolta aurastanne ja elatuksestanne ja juttelemaan siitä miten parhaiten saatatte tulla toimeen, ja antaisitte meidän hallita ja pitää huolta valtakunnan komennosta."

Hän kehoitti heitä muistamaan aikaa, jolloin hän vapautti heidät julman Kristianin käsistä; nyt oli kaikilla Ruotsin miehillä vapaus ja saivat he elää hyvässä rauhassa ja turvassa.

Mutta kuninkaan sanat eivät auttaneet; talonpojat muistivat aivan hyvin, että heidän voimansa oli karkoittanut entiset kuninkaat ja heidän mielestään oli kuningas Kustaan kiittäminen heitä yhtä paljon kuin heidän häntä.

Sitäpaitsi alkoivat he pelätä, että hän aikoi kohdella heitä mielivaltaisesti ja vapaudestaan eivät he aikoneet luopua.

Heidän vihansa herroihin kasvoi kasvamistaan.

Nämä anastivat usein väkivallalla taloja ja kartanoja, ryöstivät ja kiskoivat itselleen ulkotiluksia, niitynpalstoja, kalavettä ja muuta omaisuutta kirkoilta ja luostareilta, sekä vaativat sellaisia veroja, että kuninkaan täytyi ritaristolle ja aatelille huomauttaa heidän elävän "niinkuin ei tässä maassa olisikaan esivaltaa, lakia ja oikeutta".

Kuninkaan vouditkin herättivät kansassa paljon mieliharmia ja katkeruutta.

Kustaa kirjoitti heille usein nuhdellen, että he kohtelevat kansaa niin ymmärtämättömästi, "että talonpojilla, kun he ovat oikein läpeensä köyhtyneet, ei ole muuta neuvoa kuin jättää koti ja kontu, vaimo ja lapset ja lähteä metsävarkaiden luo".

Pahimmillaan oli mielenkiihko Smålannissa; ainaiset sodat Tanskaa vastaan olivat siihen määrään ärsyttäneet kansan, että yksin heidän juhlavietoissansakin kauvan jälkeenpäin säilyi murhamielisyyden leima.

Tavallinen sotaleikki oli paini. "Miten syvältä sinä kärsit kylmää rautaa?" kysyi toinen mies toiselta. Sitte mittasivat he veitsen terällä, miten syvälle saisi iskeä. Ja ottelu alkoi sanoilla: "Minäpä viillän sinusta viipaleen, jotta kuu ja aurinko lävitse paistaa!" Usein loppui taistelu molempien kuolemalla. Sentähden kertookin vanha tarina, että vaimot, seuratessaan miehiään pitoihin tai kokouksiin, ottivat mukaansa kääriliinoja, sillä eiväthän he tietäneet, saisivatko he miehensä elävinä kanssaan kotiin.

Tämän aatelia vihaavan kansan luo tuli Kustaa v. 1520, paetessaan Kalmarista. Hänet otettiin vastaan peitsillä ja nuolilla ja sittemmin ilmaantui kansan levoton mieli moninaisissa muodoissa: tuontuostakin surmattiin kuninkaan vouti ja oltiin aina valmiit kapinoimaan.

Suuresti suututti se, ettei nykyään saisi käyttää aseita paitsi karhun, suden ja ketun ajossa; käräjiin, raastupaan, kirkkoon ja pitoihin oli ankarasti kielletty ottamasta jousia tai muita aseita.

Eivät ihmiset myöskään pitäneet siitä, että kuningas rauhoitti pyökki- ja tammimetsät sekä otti hirvet ja metsävuohet oman suojeluksensa alaisiksi.

Smålantilaiset olivat nyt vuosikausia nauttineet lepoa ja rauhaa. Varallisuus oli karttunut ja sen mukana tietysti itsenäisyyden- ja vapaudentunto. Se ilmeni luonnollisesti siinä, että jokaisen piti saada tehdä niinkuin tahtoi.

Kun Kustaa auttoi lankoaan tanskalaista talonpoikaispuoluetta vastaan ja ruotsalaiset sotajoukot kulkivat Smålannin läpi, uhkasi raivostunut kansa, että kyllä he kerran vielä opettavat ruotsalaisia herroja pysymään kotona, sensijaan että he nyt usuttavat vihollisjoukkoja heidän päällensä.

Mutta kuningas, joka tunsi mielentilan, lähetti suuren sotavoiman taivuttamaan smålantilaisia tottelevaisuuteen ja kuuliaisuuteen. He olivat olleet uppiniskaiset, itsepintaiset ja vastahakoiset, eivät olleet maksaneet vuotuisia verojaan eivätkä kymmenyksiään; he tappelivat eivätkä pitäneet kirkko- eivätkä käräjärauhaa. Nyt pidettäisiin kuninkaan käräjät. Päällikköjen piti tuomita ja rangaista jokaista hänen rikoksensa mukaan.

Mutta smålantilaiset nöyrtyivät heti, pyysivät kuninkaalta armoa ja tarjosivat alamaista sovintoa.

Sitä he kyllä saivatkin, mutta katkeruus mielistä ei poistunut, päinvastoin se vaan eneni, sillä nyt ruvettiin tarkastamaan kirkkoja, poistamaan kirkonmenoja ja kirkkohopeat joko vietiin pois tai suljettiin sinetin taa.

Tyytymättömyys oli puhkeamaisillaan ilmi kapinaan. Ainoastaan johtaja puuttui ja hänet löydettiin pian.

12.

DACKESOTA.

Niilo Dacke oli arvossa pidettyä blekingeläistä talonpoikaissukua. Hän asui Ruotsin ja Tanskan rajalla, talossa, jota sanottiin Dackemålaksi.

Hän oli niitä miehiä, jotka usein olivat painiskelleet, mutta aina jääden voittajaksi.

Säihkyvät silmät kertoivat rajua, taipumatonta rohkeutta. Kasvonpiirteet olivat karkeat, mutta säännölliset. Hänen tanakka ruumiinsa olisi voinut olla mallina Vulkania kuvattaessa.

Hän oli joutunut riitaan naapurinsa kanssa, joka oli haastanut hänet käräjiin.

Vouti sanoi iloitsevansa siitä, että kerrankin sai hänet pinteeseen ja tuomitsi hänet maksamaan suuret sakot.

Niilo selitti, että tuomio oli väärä ja löi vimmoissaan voudin kuoliaaksi.

Hänet otettiin nyt kiinni ja pantiin vankeuteen Kalmarin linnaan, odottamaan kuolemantuomiotaan.

Kuningas Kustaa lievensi rangaistuksen suuriksi sakoiksi. Ne nielivät koko hänen omaisuutensa, joka ei kuitenkaan riittänyt.

Hänet tuomittiin suorittamaan loput vankeudella; silloin valtasi hänet epätoivo.

Jättiläisvoimalla rikkoi hän kahleensa, karkasi vankeudesta ja pakeni metsävarkaiden luo.

Näitä oli suuri joukko ja johtajakseen olivat he valinneet Jussi Antinpojan.

Kun kuningas v. 1537 oli pitänyt tarkastuksen, oli Jussi saanut jättää kotinsa ja kontunsa.

Hän oli silloin lähtenyt Lyypekkiin ja mennyt Berendt von Melenin ja Eerik Hojalaisen, kreivi Juhanan veljen, puheille. He olivat kohdelleet häntä ystävällisesti ja kehoittaneet ylläpitämään kapinallista liekkiä.

Hän sai Lyypekissä suuria lahjoja, enimmäkseen aseita, mutta kotimatkalla ajoi tanskalainen maaherra häntä takaa ja hänen täytyi heittää lahjat tielle.

Metsissä Blekingen ja Skånen rajalla tapasi hän joukon irtonaisia velikultia, ja heidän seuraansa yhtyi vielä toisia, joten Jussi pian oli muodostanut kokonaisen rajujen metsävarkaiden liiton.

Näiden miesten turviin pakeni Niilo Dacke; he ottivat hänet ilomielin vastaan ja Jussi Antinpoika, joka tunsi hänen kykynsä, luovutti hänelle koko arvonsa ja valtansa.

Dacke otti vastaan luottamustoimen ja hänen johdossaan kävivät metsävarkaat entistä hirveämmiksi.

Jottei hallitus huomaisi hänen toimenpiteitään, vetäytyi hän Blekingeen, josta helpommin saattoi tehdä hyökkäyksiä Ruotsin puolelle ja järjestää voimansa.

Blekingeläiset, jotka olivat ruotsalaisten vanhoja vihollisia, ottivat hänet ystävällisesti vastaan ja auttoivat häntä ruokavaroilla.

Mutta Dacke ei aikonut pysyä halpana metsävarkaana. Hän hautoi suuria tuumia.

Tähän aikaan kiertelivät karkoitetut munkit pitkin maata ja useat heistä olivat paenneet rohkean seikkailijan, Niilo Dacken, turviin.

Muuan heistä, isä Klemens, soveltui erittäin hyvin Dacken nykyisiin tarkoituksiin.

Niilo oli, kumma kyllä, hankkinut tietoja kaikellaisista ulkonaisista asianhaaroista.

Hän tiesi, että sekä saksalainen pfalzkreivi Fredrik että herttua Albrekt Meklenburgilainen tavottelivat Ruotsin kruunua. Tosin ei hänen tarkoituksensa suinkaan ollut auttaa kumpaakaan, mutta hän päätti ryhtyä kirjevaihtoon heidän kanssaan, saadakseen nähdä, missä määrin heistä saattaisi olla hyötyä.

Ja juuri siinä suhteessa kelpasi munkki häntä auttamaan; hän kirjoitti näille herroille ja he vastasivat omakätisissä kirjeissä Niilo Dackelle. Yksin saksalainen keisari Kaarle V alentui persoonallisesti kiihoittamaan rohkeaa tuumaa ja suosittamaan pfalzkreivi Fredrikiä Ruotsin kuninkaaksi. Moni maanpakolaisuuteen ajettu herra kirjoitti Dackelle, tarjoten hänelle apuaan ja rohkaisten häntä niin suurilla lupauksilla, että Dacke itsekin tuli siihen vakaumukseen, että kohtalo oli määrännyt hänet täyttämään suuria, jopa korkeimpia päämääriä.

* * * * *

Kauniina kevätpäivänä v. 1542 seisoi Niilo Dacke mietteisiin vaipuneena Blekingen vanhan linnan edustalla, jonka muurien takana hänen väkensä tavallisesti asusteli.

Hänen takkinsa oli tummanvihreästä verasta, hihat halaistut ajan tavan mukaan ja silkillä sisustetut; edestä oli takki auki, joten kaula ja osa rintaa jäi paljaaksi. Väljät ruskeat polvihousut olivat sarkaa; polvien kohdalta piteli niitä hopeanapit.

Sääret olivat aivan paljaat ja jalat pistetyt karkeisiin kenkiin. Takin alla oli ohut, rautalangoista kudottu sotapaita, päässä nahkainen ryntökypärä ilman silmikkoa, niinkuin sotamiehillä. Sen harjana oli musta jouhitöyhtö, jonka juuressa välkkyi kallisarvoinen, sinisistä ja valkeista kivistä tehty, kullalla juotettu, tähti. Leveään nahkavyöhön oli pistetty lyhytvarsinen sotakirves sekä kaksi leveäsäiläistä veistä.

Olkapään yli kulki miekanhankkilus, jossa riippui lyhyt, hiukan käyrä miekka sekä kuparinen jahtitorvi. Pitkät, ruskeat hiukset valuivat olkapäille ja tuuhea, kihara parta kaarsi leuan ja huulet, tehden synkät kasvot hurjan näköisiksi.

Puku oli puoleksi aatelinen, puoleksi talonpoikainen, mutta kasvojen ilme vaihteli lakkaamatta; tuli ehdottomasti ajatelleeksi pimeää huonetta, jossa säilytetään paljon tavaraa.

Linnanraunioissa syntyi pian elämääpä liikettä; vuoroin kuului sieltä raakaa naurua tai pilapuheita, vuoroin kirouksia, mutta Niilo Dacke seisoi yhä liikkumattomana, tuijottaen tielle, jossa kaksi henkilöä näkyi likenevän; toinen heistä oli mies, toinen näytti olevan lapsi.

Mies varjosti kädellä silmiään, huomasi Dacken ja huudahti ääneen, sitte alkaakseen kömpiä ylös mäkeä.

Dacken kasvoista ei hetkenäkään olisi saattanut päättää, että hän tunsi hänet; ne kuvasivat ainoastaan odotusta.

Vihdoin tuli mies likemmä; hänen kädessään oli miekka, jota hän tällä haavaa käytti keppinä ja Dacke tunsi nyt hänet munkki Pietari Erlandinpojaksi, jonka hän hiljan oli lähettänyt Smålantiin ottamaan selkoa kansan mielialasta.

— Hähä, nauroi Niilo, — mikä jumalallinen olento on antanut teille siivet, koska te jo olette täällä?

— Intoni ja innostukseni!

— Ne tunnen… mitä uutisia tuotte?

— Mitä parhaimpia!

Enempää ei munkki saanut sanotuksi, hän läähätti palkeitten lailla, rasitus oli hänelle ollut aivan liian suuri, hänen täytyi tointua.

Pietari Erlandinpoika oli kuin raaka sotamies, hänen karkea villakaapunsa oli täynnä likapilkkuja ja reikiä, solmuinen nuoranpätkä oli hänen vyöllään ja rukousnauha, joka oli siihen kiinnitetty, näytti pitkän aikaa riippuneen käyttämättömänä; se oli varmaan tarttunut pensaisiin ja aitoihin, sillä nappuloita oli jäänyt jälelle tuskin niin paljon, että hän olisi voinut lukea kymmenen isämeitää perätysten.

— Minkä kapineen sinä toit kanssasi?

— Siitä voi vielä olla hyötyä, sanoi munkki hymyillen.

— Minä kysyn, mikä kapine se on?

Munkki vihelsi ja tuttavamme Aatami astui esiin. Hänen vaatteensa olivat risaiset ja likaiset.

— Mikä peto sinä olet?

— Kääpiö, hyvä herra.

— Ehkä vakoilija?

— Sinun kimppuusi eivät vakoilijat uskalla käydä! vastasi pieni mies.

Dacke hymähti.

— Sinäpä näyt osaavan asettaa sanasi; mistä tulet?

— Etkö ole kuullut puhuttavan kuningas Kristianin kääpiöstä, joka luopui hänestä?

— Minä luulin sitä vielä vanhemmaksi.

— Kiitoksia, mutta on sitä mullakin ikää.

— Mitä sinä täältä haet?

— Tahdon palvella sinua.

— Luovuitko sinä herrastasi?

— Hän luopui minusta; ruoka ei riittänyt kahdelle.

— Todellako?

— Hän tahtoi, että minä tulisin onnelliseksi…

— Minun luonaniko?

— Niin, herra, täällä ovat kaikki mahdollisuudet.

— Kuinka sinä sen tiedät?

— Luen sen silmistäsi.

— Oletko tietäjä?

— Kaikki jotka kuuluvat minun sukuuni ovat tietäjiä.

— Menestyvätkö tuumani?

Aatami tarttui hänen käteensä.

— Tuo karkea viiva tietää odottamatonta onnea.

— Onni ei koskaan tule minulle odottamattomana!

— Se seuraa sinua kauvan, kauvan!

Aatami tarkasteli yhä hänen kättään.

— No heittääkö se minut vihdoin?

— Ei ennenkuin viime hetkessä.

Aatami päästi hänen kätensä.

— Elämän rajalla! Enempää en pyydä! Tahdotko jäädä minun luokseni?

— Minä voin sekä huvittaa että palvella sinua.

— Maata pannessani pitää sinun kertoa minulle kuningas Kristianista, jotta voisin eläytyä kuninkaan ajatusten juoksuun; se on aina hyödyllistä.

— On kyllä, sanoi Aatami vilpittömästi, — eihän sitä tiedä, miten asiat voivat kääntyä.

Pietari Erlandinpojan vaaniva silmä kohtasi tänä hetkenä Niilo Dacken silmän; hän tuli hiukan hämilleen, mutta naurahti sitä peittääkseen ja lausui:

— Kertokaappa nyt uutiset!

— Kansa tahtoo seurata sinua!

— Vai niin.

Sanat lausuttiin hitaasti ja polttava puna peitti Dacken kasvot.

— Mutta minulla on toinen huonompi sanoma.

— No mikä?

— Arvid Vestgöte on hirtättänyt lähettilääsi.

Dacken kurkusta pääsi mylvinä.

— Vai on hän uskaltanut!

— Hän asuu niin kaukana teistä.

— Pyhän Pietarin nimessä, kyllä minä etäisyyttä lyhennän. Hengellään saa hän tekonsa maksaa.

Uteliaasti silmäili Aatami toisesta toiseen, hypistellen risaista takkiaan.

Verkalleen asteli Dacke takaisin linnaan; munkki ja Aatami seurasivat häntä.

Rosvojoukko asusti suuren rakennuksen sisimmissä suojissa.

Suljetulla linnanpihalla paloi suuria tulia. Joku mies oli teurastamassa ryöstettyä karjaa, toiset kärvensivät tulessa lihakappaleita, joita oli ripustettu pitkien seipäitten neniin. Muutamat ratsastelivat pihamaalla, toiset huvittelivat sotaleikillä, olivat miekkasilla, ampuivat jousella, koettivat tulipyssyjä, jotka siihen aikaan vielä olivat sangen puutteelliset, tai harjoittivat lingolla-heittämistä.

Toiset olivat heittäneet pitkäkseen maahan, toiset pelasivat arpapeliä, tuontuostakin haukkuen toisiaan tai yltyen tappelemaan. Muutamat hoilottivat rakkauslauluja tai sotaisia viisuja, useimmat makasivat juopuneina.

Koko joukossa ilmeni hillitsemättömien, raakojen intohimojen leima. Puvut olivat tehdyt eläinten nahoista tai karkeasta sarkavaatteesta.

Dacke asteli edestakaisin miestensä joukossa, vähääkään huomaamatta mitä he tekivät.

Hän heittäytyi pitkäkseen rovion ääreen ja kutsui alipäällikkönsä luokseen.

Nämä asettuivat paikalla hänen ympärilleen. He olivat: Thord Bonde, Maunu Hane ja Pikku Jössi. Pietari Erlandinpoikaa ja Aatamia käskettiin istuutumaan pelottavan Niilo Dacken taakse.

Hän kertoi nyt päälliköilleen miten miehen oli käynyt, joka lähetettiin Arvid Vestgöten luo.

— Kostoa, kostoa! huusi Thord Bonde.

— Me hirtämme hänet! kirkui Pikku Jössi.

— Tai teemme hänet nuoliemme maaliksi! huusi Maunu.

— Minä pidätän hänet itselleni, sanoi Niilo Dacke, — ja te voitte olla varmat siitä, että hän kymmenin kerroin saa maksaa sen, että meitä loukkasi.

He huusivat ja mylvivät kaikki yhtaikaa, mikä ehdotteli kiehuvaa tervaa, mikä sulatettua tinaa; uusien kidutuskeinojen keksimistä pidettiin siihen aikaan kunniana.

— Johan minä sanoin, että itse pidän huolta siitä asiasta, huusi Dacke vihoissaan.

Vihdoin vaikeni joukko.

— Kuulkaa nyt miten aion menetellä. Minä kutsun Kongan ja Etelä Mören kihlakuntien talonpojat käräjiin. Kansa odottaa, tyytymättömyys on yleinen; me tahdomme elää niinkuin entisinä aikoina.

— Niin, niin tahdomme!

He kalistelivat aseitaan, huusivat ja kirkuivat. Äkkiä pisti Erlandinpoika esiin päänsä.

— Minäpä sanon, että suuret verokuormat, mutta varsinkin kerettiläinen usko on vieroittanut kaikkien mielet tyrannista, Kustaa Eerikinpojasta.

He päättivät nyt ottaa selvää, mitä mieltä Thorsåsin, Elmbodan ja Linnerydin pitäjien talonpojat olivat, sekä sieltä lähteä herraskartanoihin ja voutien taloihin Smålannissa ja Itägötlannissa, rosvoamaan ja polttelemaan.

Pietari Erlandinpoika kannatti ehdotusta voimiensa takaa; se oli aivan hänen mielensä mukainen.

Isä Klemens, joka tähän saakka niin tehokkaasti oli ottanut osaa yhteisiin pyrintöihin, ei tällä kertaa ollut saapuvilla; jokainen tunsi hänen varovaisuutensa, sentähden tahdottiin kiireen kautta ryhtyä leikkelemään sanakapuloita, jotta ne jo samana iltana voitaisiin panna liikkeelle.

Keskustelun päätyttyä erosivat miehet.

Muurin ulkopuoliselle seinävierustalle oli sinne tänne tehty pieniä multamajoja. Tällaiseen majaan läksi Dacke, käskien Aatamia tulemaan mukaansa.

Suoja oli sangen suuri, mutta miltei tyhjä. Suden- ja karhuntaljoja oli heitetty läjään lattialle. Dacke laskeutui niiden päälle.

Äänetönnä seisoi Aatami hänen vieressään, tuntien, että Dacken silmät häntä seurasivat.

— Miksi sinä tulit tänne? kysyi Dacke.

— Saadakseni palvella sinua.

— Tunnetaanko minua Tanskassa?

— Kyllä, monet korkeat herrat puhuvat sinusta.

— Minä tiedän sen, sanoi Dacke, oikoen jäseniään.

— He sanovat, että sinä tulet suorittamaan suuria tekoja.

— Vai niin he sanovat!

— Niin sanoi Kristian kuningaskin.

— Mitä hän sitte saattaa tietää minusta?

— Hän saa nykyään tietää kaikki mitä tapahtuu.

— No, mitä hän sanoi?

— Että minä tein oikein, kun läksin sinua hakemaan.

— Vai kehoittiko hän sinua lähtemään?

— Kyllä, hän soi minut sinulle.

— Mihin sinä kelpaat?

— Mihin vain tahdot.

— Käytätpä sinä suuria sanoja.

— En liian suuria.

— No minä koetan, mutta voi sinua, jos olet vakoilija!

— Tällaisen raukan kuin minä, voit sinä näpäyttää kuoliaaksi sormesi päällä.

— Sen minä teenkin heti, kun vaan rupean epäilemään.

— Siihen on sinulla täysi oikeus!

— Osaatko ohjata hevosta?

— Osaan.

— Sinä pääset mukaan matkalle.

— Saanko ratsastaa likellä sinua?

— Miksi niin?

— Sinun tähtesihän minä olen täällä.

— Saammepa nähdä!… Saat nukkua jalkaini juuressa. Aatami totteli käskyä. Hänen päässään liikkui moni uhrautuva ajatus; hän muisteli vuoroin vanhaa ystävää, joka oli kuollut, vuoroin häntä, jota oli luvannut uskollisesti palvella. Hänellä itsellään ei enään ollut ainoaakaan omaista maan päällä, ja sentään hän tunsi, että näkymättömät langat liittivät hänet moneen ihmiseen.

Nuori päällikkö hänen vieressään käänteli kauvan levottomasti, vihdoin molemmat nukkuivat.

* * * * *

Östbon kihlakunnassa oli Växtorpin talo ja siellä asui kuningas Kustaan vanha sotatoveri Arvid Vestgöte.

Hänen tiluksensa oli kuin tavallinen talonpoikaistalo, paitsi että asuinrakennus oli suurempi, ja aitaus, joka ympäröi rakennusryhmää ja tavattoman suurta pihamaata, oli erittäin vankkaa tekoa. Sitä oli lisäksi vielä vahvistettu paaluilla.

Tämä aitaus oli oikeastaan rakennettu suojaksi susia vastaan, joita usein suurissa laumoissa kierteli metsissä ja joita tallinhaju houkutteli taloihin. Mutta samalla oli se hyvänä suojana ympäristön metsävarkaiden varalta.

Asuinrakennus oli turpeilla peitetty; tallit ja ladot muodostivat suljetun neliön.

Itse pihamaa oli paikoittain kivitetty, mutta yksi kulma oli kuokittu ja multaan istutettu nuoria hedelmäpuita. Se oli siihen aikaan sangen harvinaista Ruotsissa.

Istutusten ympärille oli tehty pieni kaalimaa.

Talossa vallitsi mitä suurin siisteys ja sinne tänne oli asetettu maanviljelys- ja kalastustarpeita. Kaikki todisti, että isäntä suuresti rakasti järjestystä.

Keväinen aurinko oli vasta sulattanut jääpeiton ja ruis- ja ohravainioiden vihanta loisti kuin vihreä sametti etäisyydestä.

Sisäpuolelta oli asuinrakennus jaettu kahteen huoneeseen, joista suurempi teki sekä asuinhuoneen että keittiön virkaa.

Arvid Vestgöte oli ylhäinen herra, jota pidettiin suuressa kunniassa, mutta siitä huolimatta oli hän pysynyt uskollisena esi-isiensä yksinkertaisille tavoille.

Hänen oma yksityinen huoneensa oli pitkä ja kapea, seinät laudoitetut ja äärimäisellä seinällä suuri liesi; savu pääsi ulos rautapeltistä tehdyn huikun kautta. Täällä paloi tavallisesti aamusta iltaan suuri rovio.

Pihanpuoleisessa seinässä oli kolme suurta aukkoa eli akkunaa, joiden päällitse oli pingoitettu ohutta, läpikuultavaa nahkaa; säästeliäästi tunki sen läpi päivänvalo.

Lasiruudut olivat siihen aikaan ylellisyystavaraa, jota ainoastaan kaupungissa käytettiin.

Pitkä, maalaamaton puupöytä seisoi keskellä huonetta, pitkin seiniä kulki tamminen rahi, ilman patjoja ja selkänojaa. Sitäpaitsi oli huoneessa muutamia kauniisti veistettyjä kaappeja ja arkkuja. Perällä oli kaksi ovea, ne veivät Arvidin ja hänen tyttärensä makuusuojiin.

Nuoren Elsan vuoteessa oli höyhenpatjoja ja villapeitteitä, mutta Arvid nukkui oljilla, eläinten nahkojen päällä.

Vielä on muistettava, että suuren asuinhuoneen seinillä kulki valkeita hyllyjä, joilla kiilsi joukko kuparisia tai rautaisia keittoastioita.

Arvid istui paraikaa takkavalkean ääressä, tuijottaen kirkkaaseen tuleen.

Keväisestä ilmasta huolimatta oli vanhus vielä puettu avaraan, nahalla vuorattuun takkiin ja lakki oli näädännahalla reunustettu.

Hänen rinnallaan riippui valkea parta ja valkeat hiukset kähertyivät kaulalle.

Hän oli vanhan ja väsyneen näköinen. Muistot menneiltä ajoilta väikkyivät vielä hänen silmissään, muistot niiltä ajoilta, jolloin hän istui tepastelevan hevosensa selässä tai työnsi metsästysveitsensä petoeläimen rintaan, tuntien sen lämpöisen veren virtaavan käsivarsilleen, tai kun hän taisteli kuninkaansa rinnalla rakkaan synnyinmaan edestä, tai ehkä oli hänen rakkain muistonsa nuori morsian, jota hän oli painanut povelleen ja joka sittemmin oli lahjoittanut hänelle hänen Elsansa. Nämä muistot leijailivat hänen mielessään, kun hän liekkejä katseli, ja siksi ei hän tahtonut lakata niihin tuijottamasta.

Ovi avautui ja Elsa astui huoneeseen. Hänet nähdessä tuli ehdottomasti ajatelleeksi liljaa, joka on puhkeamaisillaan; hän oli niin puhtaan ja viattoman näköinen, että miltei tuntui siltä kuin ei pahuus ikinä saattaisi häneen kajota.

Hiljaa likeni hän vanhusta, istuutui hänen jalkainsa juureen ja painoi päänsä hänen polveaan vastaan, alkaakseen, niinkuin hänkin, tuijottaa tuleen. Mutta isän nähdessä menneitten päivien vaiheiden liehuvan liekeissä, etsi tytär niistä selitystä tulevaisuutensa arvoitukselle.

Hyväillen laski vanhus kätensä hänen päälaelleen ja lausui:

— Sinä vanhuuteni lohdutus!

Elsa otti käden, suuteli sitä hiljaa ja vei sen takaisin päälaelleen.

Pitkän aikaa istuivat he ääneti.

— Asiat eivät kauvan saa olla tällä kannalla, virkkoi Arvid ikäänkuin voimanponnistuksella. — Minun täytyy tehdä päätös.

— Lähdetkö Tukholmaan, isä?

— En nyt saata sitä tehdä! vastasi vanhus kiivaasti.

— Sanotaan, että vaarat uhkaavat.

— Olenko minä koskaan pelännyt vaaroja? Olen tosin jo vanha, mutta käsivarressa on vielä rautaa.

— Minä jään sinun luoksesi.

— Sitä minä en salli… Kuningas kirjoittaa, että hän sinulle valitsee sulhasen, joka on meidän molempien arvoinen.

— Isä, anna minun jäädä luoksesi!

— Sinun pitää seurata kutsumuksesi ääntä, mutta minä en ruotiukon lailla saata paeta piiloon, kun tunnen vaaran likenevän; minun täytyy kunnialla kantaa seitsemääkymmentä ikävuottani.

— Mutta odottakaamme, isäni.

— Kuningas kirjoitti, että sinun pian piti tulla, ja kääpiö… mutta missä hän on?

— Ollut poissa jo monta päivää.

— Sanomatta hyvästi?

— Hän sanoi palaavansa.

— Kummallinen olento!

— Hän sanoi ennenkuin läksi, että kuningas Kristianilla oli ollut kääpiö ja että hän ehkä oli juuri sama olento, mutta että minun silti piti luottaa häneen.

— Toihan hän kuninkaan kirjeen?

— Kyllä!

— Se ei voi olla petosta.

— Varsinkin kun Märta rouva Stegeborgista lähetti palvelijan noutamaan hevosta takaisin.

— Onko hän sitte nyt ottanut hevosen meidän tallistamme?

— Ei, hän meni jalkaisin.

— Sitä ei sinun olisi pitänyt sallia.

— Imo ei pyydä lupaa keneltäkään.

— Imoko hänen nimensä on?

— Hän sanoi, että minä häntä kutsuisin Imoksi.

Samassa tuli vanha palvelija Matti ilmoittamaan, että vieraita, aseellisia miehiä joka taholta, varsinkin idästäpäin näkyi rientävän taloa kohti.

— Kutsu kokoon kaikki palvelijani, käski päällikkö, — ja anna heille jouset ja nuolet.

— Kyllä me metsävarkaat voitamme, jatkoi Matti. — Päästän irti koirat, jos niiksi tulee; isännän ei tarvitse vaivautua leikkiin.

— Tulen, jos tahdon, vastasi vanhus reippaasti. Palvelija riensi pois, ensin koetettuaan katseellaan rauhoittaa pelästynyttä tyttöä.

Raskaana lisahti tamminen ovi lukkoon hänen jälkeensä ja hetkisen kuluttua soi hätäkello, kutsuen kokoon talon miehiä kiireiseen apuun.

Koiratkin päästettiin irti ja niiden iloiseen haukkuun sekaantui pian raju ulvonta.

— Sudet tulevat, virkkoi vanha Arvid, — ne ovat haistaneet, että syntinen riippuu hirsipuussa.

— Raukka! huokasi Elsa, kätkien kasvot käsiinsä.

— Sen täytyi tapahtua! Vero kuuluu kuninkaalle ja hänen käskynhaltijanaan täytyy minun pitää huolta siitä, etteivät velikullat ryöstä sitä itselleen… Mitä tämä nyt merkitsee?

Ulkoa kuului kamala melu, koirat haukkuivat vallan raivoissaan.

Arvid aukaisi oven etehiseen.

— Mitä täällä tapahtuu? huusi hän jymisevällä äänellä.

— Piru täällä elämöi, tuli vastaukseksi ja samassa kiipesi Pietari Erlandinpoika aidan yli.

— Älköön kukaan pääskö sanomaan, että vanha Arvid olisi paennut vaaraa, huusi vanhus, vyötti itsensä miekallaan, ripusti kilven käsivarrelleen ja otti raskaan sotakirveen seinältä.

Mutta Elsa oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, sulkenut portin ja heittänyt avaimen menemään.

Vanha päällikkö ei ollut sitä huomannut, hän luuli vastustuksen tulevan ulkoapäin ja röykytti koko voimallaan raskasta tammiovea, joka ei silti liikahtanut paikaltaan.

— Minä menen sitte ikkunasta! huusi hän.

Villit huudot yhä likenivät; uhkauksiin ja kirouksiin sekaantui itkua ja valitusta. Uhkausten tulva kävi yhä taajemmaksi ja kamalammaksi.

Kova isku kohtasi porttia.

Arvid Vestgöte painoi ryntökypärän valkeille hiuksilleen. Hänen silmänsä säihkyivät.

— Jumala meitä varjelkoon! lausui hän, luoden silmäyksen tyttäreensä. Sitte hän, sotakirves oikealla olallaan, asettui odottamaan uhkaavaa vihollista.

Tammiovi yhä kesti.

— Nyt tulee Dacke! huudettiin.

— Te hentosormiset raukat! kuului samassa voimakas ääni ja tammiovea kohtasi niin kova isku, että se särkyi.

Oven takana seisoi vanhus, valmiina iskemään kirveellään kuoliaaksi ensi tulijaa, ja hänen rinnallaan Elsa, kalman kalpeana, mutta tyynenä, liikkumattomana, valmiina nöyrästi kuolemaan.

Mutta ryövärien käsistä vaipuivat aseet ja heidän joukossaan syntyi äkkiä äänettömyys; hämillään katselivat he toisiinsa, kukaan ei uskaltanut astua likemmä.

— No, verenhimoiset pedot, huudahti vanhus hetkisen kuluttua, — eikö ole joukossanne ketään, jota haluttaa lyödä kuoliaaksi vanhan Arvid Vestgöten?

Mutta kukaan ei liikahtanut paikalta. Likinnä vanhusta seisoi Dacke, katse tähdättynä Elsaan.

— Eteenpäin, kelpo pojat! Tappakaa kerettiläisorja! Tappakaa hänen sikiönsä! Tappakaa heidät Jumalan ja pyhimysten kunniaksi! Peseytykää heidän veressään, jokainen pisara on taivaan valtakunnassa kantava tuhatkertaisen sadon!

Näin mylvi kurja Pietari Erlandinpoika.

Mutta Dacke ei liikahtanut paikalta.

Silloin hiipi munkki hänen taaksensa, pääsi huomaamatta livahtamaan vanhan soturin ohi ja iski häntä olkapäähän.

— Kurja murhaaja! mutisi vanhus, kirves putosi hänen kädestään ja hän vaipui maahan.

Elsa kietoi tuskallisesti käsivartensa hänen ympärilleen. Hän korotti katseensa miehiin ja hänen rukoilevat silmänsä sattuivat Dackeen.

— Tapa minutkin, niin siunaan sinua!

Dacke astui askeleen taaksepäin. Samassa huomasi hän munkin ja katsahti häneen niin ylenkatseellisesti ja vihamielisesti, että Pietari suinpäin läksi pakoon.

Dacke katseli ympärilleen, itse ei hän tahtonut eikä voinut mitään tehdä.

— Ilkeä teko, arvoisa isä, sanoi Hane munkille, — Hullingsvin Nisse ei ole sen arvoinen kuin ainoa pisara tuon miehen verta, jonka juuri tapoitte.

Pihassa seisoi Dacke, rajun, kummallisen näköisenä.

— Eikö täällä ole ketään, joka voisi tutkia vanhuksen haavaa? kysyi hän kiivaasti.

— Ehkä minä nyt hätätilassa voin, vastasi Aatami niin välinpitämättömästi kuin taisi.

— Mene sitte, pikkumies!

Kääpiö astui huoneeseen. Viereisissä huoneissa hakivat ryövärit saalista.

Aatami lankesi polvilleen Elsan viereen.

— Älä ole tuntevinasi minua, kuiskasi hän ja alkoi Elsan avulla varovaisesti tarkastaa haavaa.

Se oli syvä ja ulottui aina käsivarteen asti; mahdotonta oli tietää, paranisiko se milloinkaan. Vanhus vaikeroi hiljaa.

Aatami sitoi haavan niin hyvin kuin taisi, lainasi Häneltä Arvidin oman karhuntaljan, jonka tämä oli ryöstänyt itselleen, ja pani sen sairaan pään alle. Sitte riensi hän ulos.

Dacke oli seisonut pihassa jakelemassa käskyjä. Hän oli pitänyt huolta siitä, että karja oli ajettu talosta ja että ryöstetyt tavarat olivat asetetut kuormiin. Mutta hänen käskynsä olivat olleet lyhyet ja varmat, hän ei ollut käyttänyt pilapuheita niinkuin tavallisesti; miehet tuumailivat keskenään, että mikä päällikköä nyt vaivaa.

Aatami tuli samassa pihaan.

— No, miten on? ärjäisi Dacke häntä vastaan.

— Vielähän hänessä on henkeä.

— Ja… ja entä se toinen?

— Hän kyllä kuolee, jos isä kuolee.

— Häntä pitää hoitaa niin huolellisesti kuin suinkin, huusi Niilo Dacke miltei kuumeentapaisesti.

Aatami säpsähti. Näytti miltei siltä kuin hän olisi tehnyt keksinnön.

— Tännekö he jäävät?

— Ei, he ovat vietävät linnaan.

— Tokkohan hän vaan kestänee kuljetuksen?

— Tuohon, sanoi Dacke, osoittaen heinähäkkiä, — tuohon hän on pantava.

Vai oli Niilo Dacke ajatellut sellaisia asioita! Silloin oli varmaan Aatami arvannut oikein!

Suurella varovaisuudella kannettiin vanhus ulos ja pantiin rattaille.

Samat taljat, joita hän tavallisesti käytti, pantiin hänen allensa. Hänen rinnallaan, tukien häntä, istui hänen hurskas tyttärensä.

Hitaasti läksivät rattaat liikkeelle; Aatami oli saanut käskyn seurata niitä.

Dacke jäi hetkiseksi taloon. Kun kaikki muut olivat lähteneet, meni hän huoneisiin, jotka olivat miltei aivan tyhjät; hän asteli huoneesta huoneeseen, hengittäen syvästi, raskaasti, ikäänkuin imeäkseen keuhkoihinsa niiden ilmaa.

Hänessä oli totisesti tapahtunut ihmeellinen muutos. Elsa oli häneen tehnyt vaikutuksen, jonka vertaista ei hän ikinä ollut tuntenut.

Oliko se rakkautta?

Monasti oli hän nähnyt ihmisiä, joiden sydän oli kiintynyt naisiin.

Narreja olivat hänen mielestään ne, jotka surivat onnetonta rakkautta.

Hän ei koskaan ollut kärsinyt naisia, ei milloinkaan hakenut heidän suosiotaan.

Moni oli koettanut houkutella häntä hymyilyllä ja katseilla.

Hän oli vaan nauranut heitä.

Muuan tyttö tarjosi hänelle punaiset huulensakin.

Häntä hän löi.

Ja nyt oli kalpea, sureva tyttö pannut hänet kuin kahleisiin.

Se se oli hulluutta!

Niilo Dacke rakasti. Hän, joka ei koskaan ollut tietänyt mitä rakkaus on, tunsi nyt mitä rajuimman intohimon meluavan rinnassaan… mutta samalla hän pelkäsi, että hänen salaisuutensa tulisi ilmi… hän vartioi sitä mustasukkaisuuden kiihkolla… se täytti hänen rintansa aavistamattomalla riemulla.

Tyttö tulee olemaan hänen kodissaan, hän saa suojella ja varjella häntä, kätkeä hänet muiden katseilta; vaikkei hän itse milloinkaan uskaltaisikaan hänelle sanoa, miten hirveästi hän häntä rakastaa, niin eivät ainakaan muutkaan saa sitä tehdä.

Palatessaan linnaan, huomasi Dacke, että kääpiö jo oli arvannut ja täyttänyt hänen toivomuksensa; paras huone oli annettu vangeille ja vanhus lepäsi tyynenä vuoteellaan.

Kertoessaan hänen terveytensä tilasta, esiintyi Aatami niin levollisena, ettei Niilo Dacken päähän edes pälkähtänytkään, että hän tiesi salaisuuden, jonka hän kaikilta tahtoi peittää.

Hän uskoi vangit "Imon" haltuun.

— Minä tarvitsen vanhusta tuumieni toteuttamiseksi, selitti hän.

Aatami lupasi täyttää päällikön käskyt ja sai luvan viettää yönsä vankien oven edessä.

Ja nyt keskitti Aatami koko huolenpitonsa Arvidiin ja hänen tyttäreensä.

Tuntikausia käveli hän metsässä kokoilemassa yrttejä.

Sitte keitti hän lääkkeitä ja juomia, jotka vaikuttivat erinomaisen hyvää.

Itse hän valmisti heidän ruokansa ja Dacken viinivarastosta oli hänellä lupa ottaa miten paljon tahansa.

Vanha Arvid tointui silminnähtävästi.

Malttamattomasti kyseli Dacke, miten hän jaksaa. Varmaan hän hautoili jotakin mielessään, sillä hän lähetti väkensä polttamaan kyliä ja suurempia taloja, mutta pysyi itse kotosalla. Kerrottiin, että hän miettii suurta yritystä, johon itse aikoo ottaa osaa, mutta ettei aika vielä ole varmaan päätetty.

Eräänä päivänä kääntyi Dacke tavallista malttamattomammin Aatamin puoleen ja kysyi, eikö herra Arvidia jo saa puhutella.

— Toivoisin, että vielä odottaisit ainakin viikon, sillä hän on hyvin heikko.

— Entä… se toinen?

— Aivan niinkuin isä.

— Hyvä on. Viikon odotan, mutta en päivääkään enemmän.

Samana iltana virkkoi Aatami molemmille turvateilleen:

— Hän tulee tänne.

— Mitä hän tahtoo? kysyi Arvid.

— Sitä hän ei sanonut.

— Tulkoon vain, minä olen valmis.

Hetken kuluttua, kun vanhus oli nukkunut, kutsui Aatami Elsan suureen etehiseen.

— Sinua uhkaa mitä suurin vaara, virkkoi hän.

— Minuako? kysyi tyttö hämmästyneenä.

— Hän rakastaa sinua.

— Uskaltaako hän?

— Rakkaus ei koskaan pyydä lupaa… mutta pahemmin käy, jos sinä unohdat, että te olette hänen vankejaan.

— Mitä sinä pelkäät?

— Että sinä ärsytät häntä.

— Mitä sinä minulta pyydät?

— Että pysyt tyynenä.

— Koetan pysyä.

— Älä jyrkästi kiellä.

— Minun täytyy!

— Ajattele isääsi.

— Hän näkisi minut mieluummin kuolleena.

— Mutta ethän sinä tahdo hänen kuolemaansa.

— En, en!

— Ole siis viisas ja viekas. Älä lupaa, mutta älä kielläkkään.

— Sinä vaadit vaikeita asioita.

— Mutta vaikeampia saattaisi sattua

— Koska hän tulee?

— Jos minä sen saan tietää edeltäkäsin, niin kyllä ilmoitan teille.

— Sanonko kaikki isälleni?

Kääpiö vaipui mietteisiin.

— Arvelen, että on parempi olla sanomatta, vastasi hän vihdoin.

— Kiitos siitä että olet ystävämme!

— Se on synninkatumusta.

— Mitä syntiä olet tehnyt?

— Olin kerran suuri narri, minulla ei ole mitään muita ansioita, ja sitä saan nyt sovittaa.

— Lausut ajatuksesi arvoituksina, Imo.

— Ehkä… Sen vaan sanon, että jos sinä kohtelet Niilo Dackea armollisesti, niin siitä on hyötyä itsellesi ja varsinkin vanhalle isällesi.

Miettivänä palasi Elsa isänsä luo ja kun hän illalla jäi yksin, niin hän levottomuudella ajatteli tulevaisuuttaan. Hän oli tähän asti elänyt yksinäistä elämää, joutumatta tekemisiin nuorten säätyläisherrojen kanssa. Sentähden ei hän koskaan ollut kuullut rakkaudentunnustusta.

Nyt hän sen tulee kuulemaan ensi kerran, mutta miehen huulilta, jota hän halveksii; eikä hän saa sitä sanoa hänelle… hänen täytyy antaa hänen pysyä siinä luulossa, että se on mahdollista… Voi!

Tuntui miltei siltä kuin Imo olisi puhunut Niilo Dackesta myötätuntoisuudella: ansaitsiko hän myötätuntoisuutta?

Elsan tulee olla viekas, hänen tulee valehdella, rikkoa pyhimpiä, sisimpiä tunteitaan vastaan!

Se on mahdotonta. Hän ei saata sitä tehdä!

Eräänä päivänä astui päällikkö aivan odottamatta heidän huoneeseensa.

Hän oli pukeutunut harvinaisella huolellisuudella.

Vanha Arvid istui rahilla ja Elsa seisoi hänen takanaan sukien hänen hiuksiaan.

— Minä tulen äkkiarvaamatta, virkkoi hän hiukan hämillään, — mutta soturi ei ymmärrä hienoja tapoja.

— Emme sellaisia pyydäkkään, vastasi vanhus.

— Miten te jaksatte?

— Paljon paremmin kuin vangin sopii odottaa

— Imo on siis täyttänyt käskyni.

— Imo osoittaa olleensa kuninkaan palvelija.

— Siitähän hän ylpeilee… Entä te, kaunis neiti, oletteko tekin häneen tyytyväinen?

Dacken ääneen tuli uusi sointu. Elsa punastui vasten tahtoaan.

— Hän tekee kaikki, mitä saa ja voi, vastasi hän. Niilo Dacke katseli häneen kummastuneena, mutta malttoi äkkiä mielensä ja lausui:

— Herra Arvid Vestgöte, minä tulen teille esittämään tärkeää asiaa.

— Puhukaa! sanoi vanhus.

— Te olette suuresti rikkonut minua vastaan ja minä saattaisin teille julmasti kostaa.

— Minä olen vallassanne.

— Aikomukseni ei ole väärinkäyttää valtaani, vastasi Niilo Dacke, mutta älkää unohtako, että saatan lahjoittaa teille elämän ja tuhatkertaisesti korvata sen, minkä olette kadottanut.

— Entä millä ehdolla?

— Sillä, että luovutte kuninkaasta ja autatte minua kokoamaan smålantilaiset ja johtamaan heitä.

Elsa oli kietonut käsivartensa isän ympäri. Rukoillen pyysi hän häntä pysymään tyynenä.

Sääliväinen hymy nousi Arvidin huulille ja tukahuttaen katkerat sanansa lausui hän:

— Jos olisit ottanut henkeni, niin olisin rukoillut Jumalaa suomaan anteeksi pahat tekosi, mutta sinä ehdotat, että rupeaisin kavaltajaksi ja sitä en ikinä suo sinulle anteeksi.

Dacke oli käynyt kalman kalpeaksi.

— Ruotsin onni ja pelastus on tässä kysymyksessä, vastasi hän.

— Jos Jumala olisi tehnyt minut mielipuoleksi, vastasi Arvid, — niin ehkä kallistaisin korvani puheellesi; mutta nyt sanon sinulle ainoastaan, että mieluummin annan käsivarteni kuivettua kuin nostan sen jaloa Kustaa Vaasaa vastaan.

Hyväillen ja hiljaa pyytäen koetti Elsa rauhoittaa isänsä vihaa.

Dacke ei voinut riistää silmiään hänestä.

— Saamme vastaisuudessa likemmin puhua asiasta, sanoi hän ja jätti huoneen.

— Mikä meitä nyt odottaa? lausui Elsa vavisten.

— Jumala yksin sen tietää… Antautukaamme hänen haltuunsa.

Molemmat olivat levottomat; he tunsivat vaaran likenevän.

Sillaikaa syntyi linnassa elämää ja liikettä. Dacken sanansaattajat olivat rahvaalle ilmoittaneet, että suuri yritys on tekeillä. Vanha viha porvarien ja talonpoikien välillä oli leimahtanut ilmi tuleen ja smålantilaisten herkkiin mieliin syöpyi syöpymistään se luulo, että Kyösti kuningas tahtoo supistaa ruotsalaisten ikivanhaa vapautta ja kahlehtia heidät saksalaisen ikeen alle.

Rahvas oli kutsuttu käräjiin. Dacke tahtoi nyt ottaa haltuunsa johtajatoimen.

Hän käski miestensä valmistautua lähtöön ja pukeutui itse komeaan pukuun, niinkuin johtajan sopii.

Sitte hän yksin asteli edestakaisin huoneessaan, vaistomaisesti kuunnellen melua linnan pihassa, kun metsävarkaat pukeutuivat aseihinsa. Suuret tuumat ja rohkeat toiveet liikkuivat hänen mielessään.

Potrat pojat olivat asettuneet riveihin ja Dacke asteli tarkastellen heidän joukossaan.

Häntä huvitti nähdä, että nuo villit, vastahakoiset miehet tottelivat hänen pienintäkin viittaustaan.

Tarkastuksen loputtua lausui hän tyytyväisyytensä ja käski miehiä olemaan valmiina varhain aamulla. Sitte jätti hän heidät ja palasi huoneeseensa.

Hetkeä aikaisemmin oli Aatami mennyt vankien luo.

— Ilma on niin ihana, sanoi hän, — tie on auki ja neiti kulta tarvitsee raitista ilmaa.

— Minä en jätä isääni, sanoi tyttö.

— Häntä ei uhkaa mikään vaara.

— Mene, siunattu lapseni, sanoi vanha Arvid, — raitis ilma tekee sinulle hyvää.

Ihmeellinen kauhu oli vallannut Elsan; hän huomasi, että kääpiöllä oli erityinen tarkoitus, ja syleiltyään isäänsä, seurasi hän häntä.

— Mikä on, Imo?

— Hän odottaa sinua.

— Missä?

— Huoneessaan.

— Sinne minä en mene!

— Hän käski.

— Mutta jollen tottele?

— Toivoisin että sen tekisit.

— Tuletko sinä mukaan?

— En saa, mutta annan sinulle paremman turvan… kas tässä!

— Isänikö tikari?

— Löysin sen teidän talonne lattialta.

— Kiitos! lausui tyttö, suudellen asetta. — Nyt en pelkää.

— Mutta muista, että ainoastaan äärimmässä hädässä.

— Minä olen ajatteleva isääni.

— Niin, jos sinä kuolet, kuolee hänkin.

— Hän toivoo kuolemaa.

— Mutta sinä et tiedä mitä kidutuksia he saattavat keksiä.

— Koetan olla viisas ja varovainen.

Samassa kuulivat he Dacken menevän huoneeseen.

— Pian, pian, joudu! Hän tahtoi, että olisit huoneessa ennen häntä, kuiskasi Imo.

… Jumala minua auttakoon! huokasi Elsa ja astui miltei ääneti huoneeseen, jonka ovi oli auki.

Dacke seisoi ikkunan ääressä, malttamattomana, hiljaa kiroillen itsekseen.

— Sinä kutsuit minua, virkkoi tyttö. Mies säpsähti.

— Joko sinä kauvan olet ollut täällä?

— En kauvemmin kuin sinä itsekään.

— Miksi sinä jätit oven auki?

— Se oli auki ennen kuin tulin.

— Sulje se!

Elsa totteli.

— Ota pois avain ja anna se minulle!

— Tässä, lausui tyttö, ojentaen hänelle avaimen. Dacke jäi pitelemään hänen kättään.

— Luotatko sinä minuun? kysyi hän.

— Minä luulen sinua paremmaksi kuin itse tiedätkään.

— Ehkä, virkkoi Dacke, — ihminen sinun likeisyydessäsi tulee hyväksi.

— Mikset ota avainta?

— Pelkäätkö minua, kaunis neiti?

— En, vastasi Elsa, hymyillen kaunista hymyä. Dacke katseli häntä silmiin, ikäänkuin koettaakseen lukea hänen sielunsa salaisimmatkin ajatukset. Tyttö ei luonut katsettaan maahan, vaan kohtasi pelvotta hänen katseensa.

— Pidä sinä avain, sanoi Dacke. Elsa pani sen takaisin lukkoon.

— Sinä olet sangen kaunis! lausui Dacke ihaillen.

— Minä rukoilen joka päivä Jumalaa, että tulisin hyväksi.

— Suo minulle suosionosoitus!

— Sano ensin mikä.

— Anna minun suudella kättäsi!

— Sellaiseen ei siveä neitsyt saata suostua.

— Jollei ritari pyydä, huomautti Dacke katkerasti.

— Se ei sittenkään auta.

— Mitä siihen sitte vaaditaan?

— Että mies on hänen kihlattunsa, vastasi tyttö, punastuen vastoin tahtoaan.

— Minä olen sinulle liian halpa… ajattele, ritari tai talonpoika… kuinka heitä saattaa edes verrata toisiinsa!

Ääni oli kova ja uhkaava.

— Urheus ja suuret ansiot nostavat miehen aateliuden rinnalle, sanoo isäni.

— Ehkä muista miehistä, mutta ei minusta.

— Te olette vihamiehet.

— Oletko sinäkin viholliseni?

— Minä rukoilen joka päivä Jumalaa puolestasi.

— Sinäkö, Elsa? huudahti Dacke säpsähtäen.

— Minä rukoilen, että sinä huomaisit erehdyksesi ja luopuisit hankkeistasi.

— Sitä en tee edes sinunkaan tähtesi, Elsa, mutta kunniaa ja mainetta olen minä voittava ja kun minä lasken kaikki voittoni jalkaisi juureen, niin suostutko silloin seuraamaan minua, mihinkä ikinä lähden?

— Kuinka minä nyt saatan tietää sen?

— Sinä olet niin varovainen kuin punnitsisit jokaista sanaasi kultavaa'alla. Mutta kuuleppa: kun minä palaan matkaltani, niin tahdon taaskin puhutella sinua ja silloin pitää sinun antaa minulle vastaus, oikea vastaus, ymmärrätkö?

— Ymmärrän.

— Suora vastaus.

— Niin suora, ettet enään ikinä epäile, lausui tyttö, kovasti painaen tikarin vartta.

— Kuinka sinä olet kummallinen olento, virkkoi Dacke; — sanoissasi tuntuu aina olevan kaksi tarkoitusta.

Dacke mittasi häntä kiireestä kantapäähän asti; peto mietti, karkaisiko saaliin kimppuun. Tyttö seisoi liikkumattomana, ikäänkuin hän katseellaan olisi tahtonut häntä hallita. Hetkisen ajan vallitsi huoneessa sellainen hiljaisuus, että he saattoivat kuulla toistensa hengityksen. Äkkiä kohtasivat he toistensa katseet. Sitte käänsi Dacke päätään ja virkkoi lyhyesti, kovalla äänellä:

— Mene tiehesi!

Kuin lentämällä katosi tyttö huoneesta. Dacke jäi silmäilemään hänen jälkeensä.

— Ymmärsikö hän vaaran? mutisi hän. — Odota, me tapaamme toisemme vielä kerran!

Aatami oli odottanut miltei kuoleman kauhussa.

— Pelastettu! kuiskasi Elsa ja riensi isänsä luo.

— Sinä viivyit kauvan… kävin jo levottomaksi, sanoi hän, syleillen tytärtään.

Elsa ei kertonut mitä vasta oli saanut kärsiä. Se olisi vaan tehnyt isän levottomaksi.

Seuraavana aamuna marssi Dacke pois, ottaen mukaansa suurimman osan miehiään; he menivät Blekingen rajan yli Smålantiin. Päällikön likeisimpänä miehenä oli luotettavuudestaan kuulu Pikku Jössi.

Dacke oli tavattoman huonolla tuulella; kaikki pahat voimat hänessä näyttivät nousseen vastustamaan niitä inhimillisiä tunteita, jotka nyt olivat alkaneet pyrkiä oikeuksiinsa. Hurjemmin kuin koskaan ennen ryhtyi hän ryöstämään ja polttamaan.

Eräänä sunnuntaiaamuna, juuri kun messun piti alkaa, saapui tämä yhteenhaalittu sotajoukko Väckelsångin kirkolle.

Vähää ennen oli kirkon sakaristoon paennut muutamia herrasmiehiä; he luottivat siihen vanhaan tapaan, että kirkon pyhyys suojaa väkivaltaa vastaan ja uskoutuivat Pikku Jössille, joka lupasi heille turvaa ja varmuutta.

Dacken mielestä oli Jössi tehnyt oikein. Kai sitä keino keksitään, kunhan he tulevat ulos.

— Ei, huusi Jössi, — jos sinä tahdot lyödä heidät kuoliaaksi, niin tee se ennenkuin me uskomme ja kunniamme nimessä olemme antaneet lupauksia; sillä muutoin käy meidän hullusti.

Sitte meni hän sakaristoon, lupasi herroille varmuutta sekä hengen että ruumiin puolesta ja vei heidät kanssaan kirkkotarhaan.

— Ha'at auki, mieheni! huusi Dacke rajusti. Silloin juoksi Jössi miestensä luo.

— Ha'at auki! huusi hänkin, sitte kääntyen Dacken puoleen. — Jos sinä tahdot, että sinua pidettäisiin rehellisenä miehenä, niin pysy alallasi, sillä muuten saat takaisin.

Dacke vimmastui, mutta hänen täytyi hillitä itseään. Yksi herroista meni Dacken puolelle ja, rupesi hänen kirjurikseen, toinen osti suurella rahasummalla ja kalleuksilla henkensä.

Suuri joukko talonpoikia meni Dacken puolelle, joten hän nyt oli oikean sotajoukon johtaja.

Hän piti ankaraa järjestystä ja järjestyksen rikkoja joutui armotta kuoleman omaksi.

Henkivartiastoonsa valitsi hän nuorimmat ja parhaimmat talonpojat.

Menestyksen kanssa kasvoivat hänen vaatimuksensa ja suunnitelmansa. Hän päätti syöstä kuninkaan valtaistuimelta ja lupasi, rahvaan mieltä mairitellakseen, asettaa Svante Sturen valtakunnan etunenään.

Rakas Sture-nimi vaikutti nimittäin yhä vielä kaikkialla maassa.

Niilo Dacke lähetti nyt herra Svante Sturelle Stegeborgiin kirjoituksen, jossa sanoi, että "kaikki Smålantilaiset ovat kyllästyneet kuningas Kustaan kovaan ja ankaraan hallitukseen, ja koska herra Svanten isä valtakunnan herrana oli ollut lempeä ja hyvä hallitsija, niin tarjoavat he nyt hänen pojalleen valtakuntaa; jos hän tahtoo ottaa sen vastaan ja ruveta heidän herrakseen ja päämiehekseen, niin he, kaikki kruunun veronalaiset talonpojat, tahtovat maksaa hänelle vuotiset verot ja muut ulosteot, kunhan hän vain suojelee heidän lakejaan ja oikeuksiaan ja vanhoja hyviä tapoja, niinkuin hänen isänsä teki". Tämän kirjoituksen alle pani Dacke nimensä ja sinettinsä.

* * * * *

Herra Svante hämmästyi suuresti; tosin hän kyllä tiesi, että mielissä vallitsi levottomuus; sillä hän oli hiljan yhdessä lankonsa Abraham Eerikinpoika Lejonhufvudin kanssa kuninkaan puolesta keskustellut Itägötlannin rahvaan kanssa ja silloin saanut kummallisia vastauksia, jotka eivät ennustaneet hyvää. Säädyt olivat "täynnä paavillisuutta, neitsyt Maarian maitoa ja Pyhän Pirkitan ilmestyksiä, joten eivät he ollenkaan välittäneet kansan menettelystä".

Kaikki merkit osoittivat, että "koko Itägötinmaa riippui silkkilangan päässä"; jos smålantilaiset pääsisivät tunkemaan sinne ja saisivat itägötilaiset houkutelluiksi mukaansa kapinoimaan, niin saattoi edellyttää, että koko maa leimahtaisi ilmi kapinaan.

Ei Svante sentään ollut odottanut, että hän persoonallisesti joutuisi kapinoitsijain vehkeilyihin.

Eikä kiusaus häntä houkutellut nyt enemmän kuin Lyypekissäkään.

Hän ilmoitti emännälleen, että hänen paikalla täytyy lähteä Tukholmaan.

— Joko taas! huudahti Märta rouva hiukan epäluuloisena.

Svante ilmoitti hänelle syyn matkaansa.

— Minun täytyy sanoa, että sinä olet merkillinen mies, virkkoi Märta ihaillen. — Jollei Margareeta olisi sisareni, niin en lupaisi olla estelemättä.

— Puolustaisitko sinä kansalaissotaa?

— Johan se on ilmi tulessa. Mutta sitte saisivat talonpojat ainakin kelpo johtajan.

— Kiittäkäämme Jumalaa siitä miehestä, joka jo hallitsee maatamme. Hänpä ei kulje kukkasilla.

— Kuljetko sinä sitte?

— Kyllä; jos oka joskus pistääkin, niin ei sen pistos tapa.

— Kyllä tiedän, että sinun mielestäsi kohtelen talonpoikia liian kovasti, mutta sinä oletkin liian leväperäinen.

— Suurin iloni on nähdä onnellisia ihmisiä.

— Toivottavasti ensi sijassa minut?

— Mitä voin tehdä hyväksesi?

— Anna minun hoitaa kotia ja taloa, sillä sellaisia asioita et sinä ymmärrä.

— Niinkuin tahdot… Minä lähden huomenna.

— Panen siis tavarasi kuntoon. Mutta… toinen asia vielä, lisäsi hän hellästi ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. — Olen mustasukkainen!

— Kenelle? kysyi Svante hämmästyneenä.

— Margareetalle! kuiskasi Märta.

— Kuningattarelle, puolisolle ja äidille! sanoi Svante, — Nyt teet väärin sekä hänelle että minulle.

— Tiesinhän sen, mutta minun täytyi saada kuulla se omilta huuliltasi!… Nyt menen järjestämään tavaroitasi!

Märta riensi ulos.

Svante Sture oli tottunut näihin pieniin kohtauksiin ja hän torjui ne aina lempeydellä ja rakkaudella. Tällä kertaa häntä eninten huolestutti se, että hänen kuninkaalle täytyi viedä paha sanoma; kapinan kukistaminen kysyi ankaria keinoja.

Muutamien palvelijain saattamana läksi hän Tukholmaan.

Kuningas oli huolissaan ja levottomassa mielentilassa. Olihan hänellä monta syytä levottomuuteen, mutta kiireellisimpiin toimenpiteihin täytyi ryhtyä sodan vuoksi. Ja koskei hän enään uskaltanut luottaa rahvaaseen, lähetti hän sanan Saksaan, että hänelle sieltä pestattaisiin hyvää, sotakuntoista väkeä.

Sitte kehoitti Kustaa kaupunkeja lähettämään nuoria kelpo porvareja, kauppapalvelijoita, renkejä ja merimiehiä, sekä varustamaan nämä hyvillä aseilla.

Koko maan ritaristoa ja aatelia kehoitettiin panemaan kuntoon niin suuri voima kuin suinkin. Osan rälssistä sekä kuninkaan omien hovimiesten tuli jäädä Itägötlantiin pitämään kansaa kurissa ja pelossa. Koko jalkaväen ja keveän ratsuväen piti yksissä voimin lähteä Smålantiin.

Lauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika määrättiin johtamaan osaa sotavoimasta.

— Itägötlantiin jäävän sotaväen päälliköiksi määrättiin Abraham Eerikinpoika Lejonhufvud, Svante Sture, Maunu Juhananpoika Natt- och Dag, Aksel Eerikinpoika Bjelke ja Maunu Sveninpoika Some.

Kuningas itse antoi heille mitä parhaita ja viisaimpia neuvoja. Heidän ei tullut hyökätä talonpoikien murrosten kimppuun, vaan saartaa heidät ja pitää huolta siitä, etteivät he tapansa mukaan asettuisi toiselle puolelle tietä, sieltä ampumaan jousillaan ja nuolillaan; mutta silti ei kuninkaan miesten tulisi pelätä joka pensasta, sillä se, joka niin tekee, ei saa mitään aikaan. Vakoilijoita ja kirjeenkuljettajia tuli tarkasti pitää silmällä, sekä, jos suinkin mahdollista, ottaa heidät vangiksi.

Kuningas Kristian ja Tanskan neuvosto oli luvannut lähettää avuksi viisituhatta miestä, puoleksi hevos-, puoleksi jalkaväkeä. Kutsuttaessa saapuikin Pietari Skram muutamien skånelaisten herrasmiesten seurassa tuoden muassaan 200 hevosta ja 350 jalkamiestä, "sekalaista seurakuntaa", sanoo kronikka, "varustettuina sangen huonoilla, vanhoilla, ruostuneilla kirveillä ja huonoissa vaatteissa, kuten talonpojat ovat, kun heidät äkkiarvaamatta riistetään auran kurjesta".

Monta päivää ei Svante herra saanut viipyä Tukholmassa. Stegeborg saattoi odottaa piiritystä millein tahansa ja varokeinoihin oli ryhdyttävä, jotka vaativat päällikön läsnäoloa.

Kustaa Olavinpoika Stenbock ja Severin Kihl Länsifgötlannista olivat jo marssittaneet Smålantiin kuusikymmentä hevosta ja 10 ruotua sotamiehiä. He luulivat, että heidän ainoastaan tuli kurittaa metsävarkaita, ja Smålannin läntisten kihlakuntien rahvas rohkaisi heidän mieltään niin, että he levollisesti päättivät jatkaa matkaansa Vexiöhön.

Mutta siellä kohtasi heitä tieto, että Dacke johtaa tuhannen miehen suuruista joukkoa ja että hän on kutsunut kokoon likitienoon rahvaan. Kustaa Stenbock läksi silloin Bergqvaraan.

* * * * *

Niilo Dacke oli käynyt entistä ylimielisemmäksi; hänen joukkonsa kasvoi päivä päivältä ja viime retkellä oli häneen liittynyt monta herrasmiestäkin.

Hän järjesti väkensä ruotuihin ja fennikoihin ja valitsi parhaat miehet johtajiksi.

Papit yllyttivät veristä yritystä, jakelivat kirkon siunausta, vihittyjä lippuja, synninpäästöä y.m.

Kruununvero oli ennen kaikkea syynä talonpoikain vihaan. Dacke oli voittanut heidän suosionsa pääasiallisesti senkautta, että oli antanut heidän ryöstää ja polttaa suuria aatelistiloja; siten saivat he sekä koston- että saaliinhimonsa tyydytetyksi. Nyt oli hän luvannut heille Bergqvaran linnan ja säterin ja he riemuitsivat.

Vanha linna oli lujasti ja tukevasti rakennettu suurista harmaista kivistä, se oli kuusikerroksinen ja muodoltaan neliskulmainen, siinä oli neljä tornia ja lukuisat vallit ja haudat sitä suojelivat.

Mutta ennenkuin Dacke sinne läksi, antoi hän käskyn, että hänen poissaollessaankin joka päivä oli pidettävä aseharjoituksia. Sitte otti hän mukaansa pienen joukon miehiä, muiden muassa isä Pietarin, ja palasi Blekingen rajan toiselle puolelle. Hän ei sanonut kenellekään, mihin aikoi, mutta kaikki arvasivat, että retki tarkoitti linnaa.

Tapansa mukaan oli hän lähettänyt vakoilijan edelle. Eräänä päivänä palasi tämä kiireesti ja kuiskasi:

— Vankisi ovat paenneet linnasta, he ovat kätkeytyneet tuonne metsänlaitaan!

Dacke vimmastui niin, että hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi. Hän käski väkensä pysähtyä. Tuhannet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, mutta yksi voitti kaikki muut ja hän kääntyi munkin puoleen ja puhui ankarasti ja käskevästi.

Munkki ei näyttänyt erittäin ihastuvan tehtävästään, mutta hän totteli nöyrästi.

Sekä hän että Dacke astuivat nyt hevosten selästä ja vakoilijan seuraamina läksivät he hiipien astelemaan.

Vanha Arvid ja hänen tyttärensä nukkuivat, tytön pää vanhuksen sylissä.

Kappaleen matkan päässä makasi kaksi sotamiestä, he olivat Dacken omista joukoista.

Dacke näki ainoastaan tytön ja rajut intohimot hänen rinnassaan alkoivat riehua, sitte vaipuakseen lepoon kuin lapset, kovan kurin kestettyään.

Tätä ei saa kestää! Pois hellät tunteet, ne kuuluvat ainoastaan rakastuneille narreille!

— Herätkää! huusi hän kiivaasti, — kostaja on täällä! Kaikki neljä nukkujaa karkasi ylös.

Dacken nähdessään läksivät sotamiehet pakoon.

Arvoisa isä oli taaskin hiipinyt uhrinsa taakse ja ennenkuin vanha Arvid oli ehtinyt nousta pystyyn, tunsi hän jo, että hänen kätensä olivat sidotut.

Elsalta oli päässyt kauhistuksen huuto ja kiihkeästi oli hän kietonut käsivartensa isänsä kaulaan.

— Sinä käärme, virkkoi hänelle Dacke, — tahdotko elävänä seurata isääsi hautaan?

— Tahdon mitä tahansa, kunhan ei minun tarvitse hänestä erota!

— Tapahtukoon sinun tahtosi!… Tuo hevoset tänne! Rauhallisina kulkivat hevoset metsässä, pureskellen heinää.

Vakoilija talutti ne esiin ja Dacke auttoi Arvid Vestgöten hevosen selkään.

Elsa oli itse noussut hevosensa selkään.

He eivät vaihtaneet sanaakaan.

Dacke joutui vihan vimmoihin. Oli hän odottanut, että tyttö häneen loisi edes rukoilevan silmäyksen, mutta hän ei kertaakaan häneen katsonut.

— Isä Erlandinpoika, virkkoi Dacke kovalla äänellä, — te tiedätte luolan Bråvallan nummella. Sulkekaa heidät sinne kunnes olette saanut kaivetuksi kyllin syvän haudan; sinne ovat he molemmat elävältä haudattavat.

Munkki nyökäytti myöntävästi päätään ja Dacke kutsui paikalle kaksi ratsumiestä, joiden tuli seurata heitä.

Surullinen kulkue läksi liikkeelle. Dacke näki kyynelten kostuttavan vanhan Arvidin ryppyisiä kasvoja. Hän ei ollut alentunut lausumaan pyövelilleen ainoaakaan sanaa tai pyyntöä; varmaan hänen tuskansa nyt oli herännyt sentähden, että hän ajatteli tytärtä.

Ja Elsa, Elsa ajatteli yksin vanhaa isäänsä. Kalpeana kuin kalma, kauhun ilme suloisissa kasvoissa, tuijotti hän kuivin silmin isäänsä, vain isäänsä.

Dacke jäi heihin katselemaan niin kauvan kuin heitä näkyi, sitte ratsasti hän pois kuin raivotarten takaa-ajamana.

Kuka oli auttanut heitä pakenemaan? Hirveän rangaistuksen se saa!

Suuresti hämmästyi Dacke, kun hän tuli linnaan, sillä se näytti olevan autio ja tyhjä.

Mutta suurista kellariholveista kuului melua ja huutoja ja Dacke tapasi vahvat rautaovet salvoilla suljettuina.

Miehistö oli siis suljettu sinne… miten se oli tapahtunut?

Dacke avasi kiireesti ovet ja kansa alkoi paikalla rientää, häntä vastaan.

Muiden muassa tuli kellarista Hane.

— Sinäkö täällä! huudahti hän nähdessään Dacken. Nyt seurasi kysymyksiä ja selityksiä tulvimalla. Istuessaan päivällispöydässä, olivat miehet ruvenneet kuulemaan itkua ja valitusta kellarista; pari miestä oli silloin, lähtenyt sinne katsomaan, mutta kun eivät he koskaan palanneet, niin läksi sinne toisia ja yhä uusia, kunnes he kaikki; vihdoin olivat siellä, mutta kun heidän piti kääntyä takaisin, niin oli ovi suljettu.

Mitä siellä kellarissa sitte oli?

Siellä haisi niin kummalliselta ja muutaman hetken kuluttua rupesi heitä pyörryttämään; he kaatuivat tajuttomina permannolle ja makasivat siinä tuntikausia.

— Kuka sulki kellarin ovet?

— Liika, kummitus, joka tämän kaiken pani toimeen.

— Näittekö te mitään?

Muutamat olivat nähneet, mutta kaikki olivat tunteneet että liika oli läheisyydessä.

Ja kun muuan miehistä sitte rupesi kertomaan kummoinen liika oli ollut, niin kaikki äänekkäästi todistivat hänen sanansa tosiksi.

Se siis oli auttanut vangit pakosalle.

Vangitko? Kukaan ei tietänyt, että he olivat poissa.

Entä kääpiö… missä kääpiö oli?

Häntä eivät he olleet nähneet senjälkeen kun Dacke läksi; he olivat luulleet hänen olevan mukana matkalla.

— Tässä piilee raaka petos, huusi Niilo Dacke ja iski nyrkkinsä pöytään, — mutta voitte olla varmat, että minä otan selkoa asiasta ja rankaisen hirveällä tavalla!

Tällä kertaa ei tosin saattanut ryhtyä mihinkään, sillä piti vain kiiruhtaa pois. Linna tyhjennettiin miltei kotonaan, miehet nousivat hevostensa selkään ja kulkue lähti liikkeelle sovittua yhtymäpaikkaa kohti.

Viha ja harmi kiehui Dacken sielussa, mutta hänen täytyi säästää raivonsa toiseen kertaan; nyt tuli hankkia voittoja, menestystä, kunniaa ja valtaa.

Kapinallisten lukumäärä oli noussut melkein kolmeentuhanteen ja he likenivät nyt Bergqvaraa, pienemmissä tai suuremmissa ryhmissä.

Mutta helteinen kesäkuuma ja mahtava linna vahvoine varustuksineen vaikutti miltei lamauttavasti talonpoikiin, ja kun Dacke heitä puhutteli, huomasi hän pelon ja katumuksen ilmeen heidän kasvoissaan.

Hän antoi paikalla käskyn, että ruokaa ja juomaa, varsinkin simaa ja olutta on jaettava kansalle, ja koska päivää jo oli kulunut jonkun verran, niin käski hän munkkeja lukemaan rukouksia ja juttelemaan miesten kanssa. Itse vaipui hän synkkiin ajatuksiin.

Munkkien joukossa oli jo ennen mainittu Klemens Pietarinpoika; hän osasi hengelliseen arvokkaisuuteensa yhdistää sangen paljon nöyryyttä ja peitti näillä ominaisuuksilla viisautensa ja viekkautensa. Hänen pukunsa oli siisti, miltei siro; vyöllään käytti hän silkkivyötä ja rukousnauhaa hän tuskin koskaan päästi käsistään.

Noin viisisataa talonpoikaa oli asettunut Helgajoen ympärille. He puhelivat innokkaasti ja kaksi miestä nousi juuri, kun isä Klemens astui paikalle.

— Minne aiotte? kysyi hän lempeästi.

— Täyttämään kristillistä tehtävää, arvoisa isä.

— No mitä?

— Menemme puhuttelemaan herra Kustaa Stenbockia.

— Te kavaltajat! huudahti munkki.

— Me emme ole Dacken orjia emmekä hevosia, joita mielin määrin revitään suitsista! huusi ensimäinen talonpoika. — Aiomme kysyä herra Kustaa Stenbockilta, eikö kuningas tahdo kuulla kanteitamme.

— Pelkäättekö muutamia satoja sotamiehiä? Jos Dacke kuulisi puheenne, niin panettaisi hän paikalla teidät kahleisiin ja kuljettaisi teitä pitkin leiriä kaikkien pilkkana.

— Me olemme kaikki samaa mieltä, virkkoi toinen talonpoika.

— Me tahdomme sovinnolla päästä oikeuksiimme! huusi koko joukko, nousten seisomaan.

— Menkää rauhassa linnanpäällikön luo ja olkoon Herra kanssanne! lausui munkki nöyrästi.

Molemmat rauhantarjoojat läksivät viipymättä vihollisten leiriin.

Vahti kohteli heitä alentuvasti ja vei heidät päällikön luo.

Kustaa Stenbock otti heidät ystävällisesti vastaan, kuunteli heidän kanteitaan ja lupasi puhua heidän puolestaan kuninkaalle, jos he puolestaan nyt lupaisivat rauhallisesti lähteä kotiin ja jättää johtajansa hänen haltuunsa.

Ensimainittuun vaatimukseen he kyllä lupasivat suostua, mutta toiseen vastasivat he jyrkällä kiellolla.

— Ainakin teidän täytyy luvata, että hän suostuu tulemaan puheilleni, sanoi Stenbock, — minä kyllä lähetän täysikelpoisen panttimuksen hänen vakuudekseen leiriinne.

— Sitte ei hänen sovi kieltää, sanoi toinen talonpojista.

— Hän on vannonut, että hänen tekonsa tulevat tarkoittamaan meidän parastamme, lisäsi toinen.

Miehet läksivät heti paluumatkalle.

Dacke oli jo papin kautta saanut tietää heidän aikeensa ja otti heidät vastaan synkin katsein.

He kertoivat nyt miten oli käynyt ja talonpojat kuulivat ilomielin, että heidän lähettejään oli kohdeltu ystävällisesti.

Dacke arvasi heidän ajatuksensa ja, peläten ettei hänen tuumansa onnistuisi, kun joukossa viimeaikoina oli vallinnut alakuloisuus ja epäilys, suostui heidän ehdotukseensa.

Kuuden "uskollisen" seuraamana lähti hän vihollisen leiriin.

Kaksi kuninkaallista upseeria antautui panttivankeina hänen seuralaisilleen. Ja nyt vietiin hän yksinään linnanpäällikön telttaan, jossa Stenbock odotti häntä.

Vihan vimmassa oli hän suostunut miestensä ehdotukseen ja miltei itsetiedottomasti oli hän kasvoissaan säilyttänyt saman ylpeän ilmeen ja äänessään saman uhkamielisyyden.

Stenbock hämmästyi nähdessään jättiläiskokoisen talonpoikaispäällikön ja puhutteli häntä ystävällisesti.

Mutta syytösten tulvalla katkaisi Dacke hänen puheensa. Hän oli ryhtynyt toimeen vaan sentähden, että oikeutta hänen kotipuolellaan oli kohdeltu mitä suurimmalla huolimattomuudella ja rohkeasti lausui hän, ettei kapina lakkaa ennenkuin talonpoikien vaatimukset ovat tulleet täytetyiksi. Hän valitti liian suuria veroja, sietämättömiä rasituksia, kuninkaan omavaltaista menettelyä ja vakuutti, ettei sovinnosta tule mitään ennenkuin olot palautetaan entiselleen ja talonpojille annetaan varma vakuutus siitä, ettei heiltä enään vaadita uusia veroja ja ulostekoja.

Stenbock lupasi esittää kuninkaalle talonpoikien vaatimukset ja sanoi toivovansa, että kaikki kääntyisi parhain päin.

Vielä keskusteltuaan päättivät he tehdä kolmen kuukauden aselevon.

Dacke lupasi kaksitoista tuntia päällikön ja hänen miestensä lähdön jälkeen hajoittaa leirinsä, lähettää talonpoikansa ja sotamiehensä kotiin ja itse lähteä Tanskan alueelle.

Kustaa Stenbock ihaili Dacken ajatusten selvyyttä ja erinomaista esittämiskykyä; mies teki häneen mahtavan vaikutuksen. Hän ei tullut edes ajatelleeksi, että Dacken mielessä piili petos, ja iloiten siitä, että koko kapina päättyisi ilman ainoaa miekaniskua, lupasi hän seuraavana päivänä kaikkine joukkoineen palata Länsigötlantiin.

Entistä ylpeämpänä ja voitostaan varmempana palasi Dacke leiriinsä.

Mutta viisaana ja varovaisena miehenä ei hän ilmoittanut ajatuksiaan kenellekään, vaan sulkeutui paikalla telttaansa.

Varhain seuraavana aamuna alkoi sekä linnassa että kuninkaallisessa leirissä vilkas elämä.

Bergqvaran omistaja Ture Trolle oli, todistaakseen uskollisuuttaan ja rakkauttaan kuninkaaseen, lahjoittanut kuninkaallisille joukoille paljon muonavaroja ja toivoi niiltä voimakasta apua.

Epäluulolla kuuli hän Stenbockin vakuuttavan, että kaikki vaara on ohi.

Dacke oli jo monta kertaa lähettiläidensä kautta koettanut vaikuttaa Ture Trolleen, mutta aina saanut ylpeitä ja halveksivia vastauksia.

Stenbock oli pelännyt tappiota siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen joukkonsa, suureen talonpoikaisvoimaan nähden, olivat sangen pienet. Hän ei tullut edes ajatelleeksi, että Dacke häntä pettää, vaan iloitsi siitä, että niin helpolla oli päässyt pälkähästä.

Kun talonpojat näkivät leiriä tyhjänä, heräsi heidän rohkeutensa. Tuon kaiken oli Dacke saanut aikaan, hän oli nyt heidän mielestään miltei puolijumala ja ihaillen kokoontuivat he hänen ympärilleen.

Dacke soi jo hengissä heille anteeksi kärsimänsä solvauksen, kun he edellisenä päivänä olivat pakoittaneet hänet, käymään Stenbockin puheilla. Nyt päätti hän oikein lujilla siteillä kiinnittää heidät itseensä. Mutta edullisinta oli hänelle antaa joukon ryöstää ja rosvota, sillä se vaikutti miehiin enemmän kuin hänen voimansa ja munkkien puhe.

Muutamia tuntia Stenbockin lähdön jälkeen, kutsui hän kokoon väkensä ja käski heidän ryöstää Bergqvaran, murhata ja rosvota mielin määrin. Käsky herätti rajattoman riemun.

Ainoastaan muutamat varakkaat smålantilaiset talonpojat ja tilanomistajat panivat vastaan.

Joku sanoi suoraan, että Dacke rikkoo sotalait. Stenbock läksi pois luottaen hänen sanaansa, sen saattoi lapsikin ymmärtää. Mutta tätä vastustusta ei kukaan kuunnellut.

Papit selittivät, etteivät Dacken sitoumukset velvoita mihinkään ja lupasivat täydellisen synninpäästön jokaiselle, joka pitää syntini ryhtyä rankaisemaan Ture Trollea, sitä pirua ja talonpoikaisvihaajaa, tulella ja miekalla.

Tämä puhe auttoi, sillä rosvoamishalu eli jokaisessa ja nyt oli heidän päätöksensä valmis.

Villin näköisiä miehiä pukinnahkatakeissa ja vasikannahkahousuissa kulki joukon etunenässä.

Turhaan oli Ture Trolle sulkenut ovensa ja porttinsa, turhaan oli hänen väkensä kätkeytynyt kaukaisimpiin soppeihin. Hänellä ei ollut aseita, ei ampumavaroja eikä sotamiehiä. Talon täytyi armotta joutua vihollisten käsiin.

Rosvojen rautakynsiä eivät kestäneet mitkään lukot ja ovet ja portit murrettiin auki. Saisipa Trolle nähdä, kuka nyt on herrana Bergqvarassa.

Ne onnettomat, jotka olivat kätkeytyneet aittoihin ja kellareihin, vedettiin esiin piilopaikoistaan piestäviksi.

Naurua ja huutoja, valituksia ja voivotuksia, kirouksia ja sadatuksia kuului sekaisin; oli kuin joukko helvetin henkiä olisi päässyt irti ja joutunut riitaan saaliin jaosta.

Tämän hirveän sekamelskan vallitessa oli Ture Trolle sairaan vaimonsa kanssa lähtenyt pakoon takaportin kautta; oman ja vaimonsa hengen hän siten pelasti, mutta heidän omaisuutensa joutui ryövärien käsiin.

Linnanpihalla vilisi saaliinhimoisten talonpoikien joukko, rikkoen ovia ja antautuen mitä hirveimpiin väkivaltaisuuksiin.

Joukko linnan väkeä oli noussut torniin soittamaan hätäkelloa, kutsuakseen päällikköä takaisin; mutta turhaan kaikuivat hätähuudot: Stenbock oli liian kaukana voidakseen niitä kuulla ja Dacke lähetti paikalla miehensä syöksemään onnettomat alas tornista. Hänen käskyään toteltiin ilohuudoilla ja nauraen.

Kaikki ruoka- ja juomatavarat, jotka olivat tavattavissa, kuljetettiin linnanpihaan ja raivoisa joukko heittäytyi, petoeläinten lailla, mitä vallattomimpaan ahmintaan.

Toiset kiertelivät huoneesta huoneeseen, suojasta suojaan ja rääkkäsivät ja tappoivat vanhuksia ja lapsia; he eivät kohdanneet vähintäkään vastarintaa. Toiset, juovuttuaan juovuksiin, etsivät tyydytystä villeille himoilleen, ja toiset, jotka parhaasta päästä halusivat saalista, nuuskivat nurkkia ja komeroja ja varastivat tovereilta, jotka eivät olleet saattaneet ryöstösaalistaan varmuuteen.

Dacke pakoitti jälellejääneet talonväet tekemään uskollisuusvalan, miehitti vanhan linnan ja piti itseään korkeana ja mahtavana herrana.

Kuullessaan että Kustaa Stenbock oli lähtenyt Bergqvaraan, riensivät Maunu Juhananpoika ja Aksel Eerikinpoika Kindin ja Ydren kautta hänen avukseen, Kuningas oli vasta lähettänyt heille kaksi fennikaa ruotsalaisia ja saksalaisia sotamiehiä sekä sata ratsumiestä; nämä he ottivat mukaansa. Mutta kun he saapuivat Kisaan, tuli heidän puheilleen muutamia talonpoikia.

He käyttäytyivät sangen nöyrästi ja alamaisesti, kummastelivat, että herrat tuovat mukaansa noin paljon sotamiehiä ja olivat pelkäävinään heidän miekkojaan ja muita aseitaan. He tunnustivat, että olivat tehneet suuren rikoksen ja rukoilivat herroja puhumaan puolestaan kuninkaalle.

— Tunnustatte siis tehneenne väärin? kysyi herra Maunu Juhananpoika.

Sen he kyllä tunnustivat, mutta he eivät olleet voineet toisin menetellä, kun hätä oli käynyt niin ylenmäärin suureksi. Kummallista sentään oli, että kuningas lähetti noin paljon sotaväkeä heidän köyhään maahansa. Verot he aina olivat aikoneet maksaa ja jos herrat vain viipyisivät täällä muutamia päiviä, niin he jo saisivat ne mukaansa.

Herrat antoivat pettää itsensä, pystyttivät leirinsä Yxevallan alueelle ja jäivät odottamaan veroja.

Mutta keskenään tekivät talonpojat aivan toisia päätöksiä. Silloin tällöin he vain kuljettivat leiriin ruokatavaroita, vakoillakseen ja lisätäkseen herrojen luottamusta.

Mutta kaikessa hiljaisuudessa olivat he lähettäneet sanan likipitäjiin ja eräänä varhaisena aamuna herätti hirveä ryske koko leirin. Tuhansia kirveitä välkkyi ilmassa ja ennenkuin miehet ehtivät käsittää asemaansa, oli heidän leirinsä ympärillä murros ja sen takana seisoi kokonainen talonpoikaisarmeija.

Varmaan olisi kuninkaallisen sotaväen täytynyt saada surmansa tai antautua vangiksi, jollei muuan talonpoika olisi osoittanut salaista tietä, joka heille avasi ainoan pelastuksen mahdollisuuden.

He läksivät paikalla astumaan tätä tietä, mutta olivat niin varomattomat, että koko matkan pärryttivät rumpua; tämän huomasivat talonpojat, läksivät ajamaan pakenevia takaa ja piirittivät heidät. Nämä, ollen johtoa vailla, joutuivat pian mitä suurimpaan epäjärjestykseen. Väkevät talonpojat tappoivat joukottain sotamiehiä, kunnes kahakka vihdoin päättyi hurjalla paolla ja kuninkaan miehet pelastuivat metsien salaisimpiin soppeihin ja vuorten luoliin.

Tuhannesta sotamiehestä palasi ainoastaan muutama takaisin Itägötlantiin.

Talonpojat saivat saaliikseen suuren joukon pyssyjä, miekkoja, piikkejä, kalpoja ja tapparakeihäitä.

Tämä saalis vietiin riemusaatossa suuren talonpoikaisjoukon leiriin Vexiössä, Dacken omalla johdolla.

Kuninkaan sotajoukossa oli ainoastaan fennika saksalaista väkeä, kuusisataa valittua miestä, "parhaat sotamiehet koko Saksassa".

Muuten olivat he kaikki samallaiset, huusivat palkkaa ja ylvästelivät urhoollisuuttaan.

"Sitä puhetta kuului niin kauvan kuin sotaretkeä kesti", sanoo Pietari Brahe, joka oli ylimpänä tarkastusherrana.

Unioninaikainen ylimielisyys vallitsi nykyisessäkin palkatussa sotaväessä. Kronikka panee sen suuhun lauseen: "jos taivaasta vaikka kokonaisen vuorokauden sataisi talonpoikia, niin meidän fennikamme heidät kaikki voittaisi".

Mutta puhe muuttui niinkuin ennenkin.

"Ennenkuin leikki smålantilaisten kanssa loppui", lisää kronikka, "tuli kelloon toinen ääni ja ylimieliset pojat myönsivät smålantilaiselle talonpojalle saman sotilasarvon kuin itselleen".

Herrat Lauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika olivat sillaikaa marssineet pääjoukon kanssa Smålantiin ja kutsuneet rahvaan kokoukseen Jönköpingiin.

Tapansa mukaan lupasivat talonpojat katumusta ja parannusta, sanoivat luopuvansa Dackesta ja tahtovansa pysyä kuninkaalle uskollisina, mutta tuskin oli sotajoukko lähtenyt heidän seuduiltaan, kun he jo rakensivat varustuksia metsään, siten katkaisten kaiken tuonnin ja viennin. Valtiomarski ja herra Juhana kulkivat Värendeen asti ja ylpeämpänä ja ylimielisempänä kuin koskaan ennen marssi Dacke kahdentuhannen miehen kanssa Vexiöhön.

Hän oli yli kuukauden ajan pitänyt Bergqvaraa asuntonaan; sieltä lähetteli hän joukkojaan reippaiden johtajain komentamina sotaretkille ja siellä otti hän vastaan heidän tiedonantojaan, tuontuostakin marssien Vexiöhön.

Mutta varsinaista suunnitelmaa ei hän tehnyt. Sinne minne kuninkaallisia joukkoja odotettiin, lähetti hän parhaat väkensä, kehoittaen heitä toimimaan viisaasti ja viekkaasti.

Munkit häntä suuresti auttoivat; he osasivat vaikuttaa raakoihin talonpoikiin ja aina, kun oli kysymys salaviekkaasta juonesta, osasi Dacke käyttää munkkeja hyväkseen.

Rosvoaminen ja murhaaminen olivat luvallista työtä ja mielellään heitti talonpoika kotinsa ja kontunsa, sillä saattoihan hän näiden asianhaarain vallitessa voittaa enemmän kuin oli kadottanut.

Dacke osasi houkutella kansaa luokseen myöskin iloisella elämällä ja hurjilla kemuilla. Hän tarjosi monenlaisia houkutuksia.

Nyt oli hän lähettänyt kaksi päällikköään itägötlantiin ja nostanut koko metsäseudun kapinaan; muuan joukko oli jo saapunut likelle Linköpingiä.

13.

VALKENEE.

Tämä aika oli kuningas Kustaan hallituksen levottomin.

Kaikilta tahoilta saapui tietoja, jotka osoittivat, että kapina levenemistään leveni.

Tivedenissä piiloittelivat metsävarkaat ja Uplannissa liikkui pahoja huhuja.

Taalaissa näytti joka sorkka nousseen liikkeelle ja saaristossa vakoilivat kapinoitsijain liittolaiset, ottaen takavarikkoon silliveneitä ja muita aluksia.

Sekä Tanskasta että muualta ulkomailta saapui huolestuttavia sanomia.

Kuningas Kristian pyysi Kustaalta apua keisaria ja muita saksalaisia ruhtinaita vastaan, jotka taaskin alkoivat toimia valtaistuimelta syöstyn kuningas Kristian II hyväksi. Ja saksalaisten ruhtinaiden luo kokoontui joukko ruotsalaisia pakolaisia, jotka vielä toivoivat voivansa syöstä Kustaan valtaistuimelta.

Viisivuotinen rauha Lyypekin kanssa oli loppumaisillaan ja luultavaa oli, että Hansakaupungit nykyisten asianhaarain vallitessa asettuisivat vihollisen kannalle.

Venäjältäkin saapui pahoja sanomia; rajalla oli tapahtunut murhia ja ryöstöjä.

Silloin valtasi syvä alakuloisuus Kustaan mielen.

Margareetakaan ei saattanut häntä lohduttaa.

Eikä hän tähän aikaan uskaltanut kertoa hänelle huoliaan, sillä hän oli sairaana ja kuningas pelkäsi tekevänsä hänet levottomaksi, jos kertoisi mitä kaikkia oli tapahtunut.

Kahta vaikeampi on meidän kärsiä niitä vastoinkäymisiä, jotka tiedämme johonkin määrin itse ansainneemme. Kustaa ei voinut eikä edes tahtonut salata itseltään, että syynä tähän smålantilaisten kapinaan suurimmaksi osaksi olivat ne uudet määräykset, muutokset ja verot, jotka hän hiljan oli säätänyt.

Olipa hän antanut tuon von Pyhyn pettää itseään!… Hän oli lahjoittanut hänelle koko luottamuksensa, täysin käsin osoittanut hänelle suosiotaan, uskonut hänen sanoihinsa, puolustanut hänen tekojaan ja vihdoin huomannut, että koko hänen toimintaansa johti omanvoitonpyyntö ja vallanhimo.

Vuoden alussa olivat von Pyhy, Yrjö Norman sekä muutamat muut herrat saaneet toimekseen lähteä Ranskaan sopimaan eräästä kauppayrityksestä ja jonkun ajan perästä osoittivat selvät laskut, että kansleri oli varastanut kruunun omaisuutta.

Syvästi asia koski kuninkaaseen. Mutta ei siinä kyllä, vaan muuan porvari Tukholmasta pyysi eräänä päivänä päästä kuninkaan puheille, vaatiakseen kostoa miehelle, joka salaa oli mennyt naimisiin hänen tyttärensä kanssa, vaikka hänellä Saksassa jo oli vaimo; sama mies oli sitäpaitsi kaikellaisilla verukkeilla houkutellut häneltä suurimman osan hänen omaisuuttaan.

Nyt oli mitta kukkurallaan! Tätä roistoa oli Kustaa pitänyt ystävänään ja valtakunnan ensimäisenä miehenä!… Hän lupasi Ulmanille, että oikeuden kouriin mies on joutuva ja otatti takavarikkoon koko von Pyhyn omaisuuden; mutta suurimman osan tämä jo oli ehtinyt pelastaa; itseään ei hän sentään ollut toimittanut varmuuteen… Porvari itki; hänen tyttärensä oli häväisty ja syösty epätoivon partaalle, itse oli hän miltei kerjäläinen.

Kuningas lohdutti häntä sillä, että omaisuutensa hän kyllä saa takaisin… enempää ei hän saattanut luvata.

Mutta porvarin mentyä sanoi hän kuningas Davidin kanssa: "Sinä panet minut häpiäksi minun läsnäasuvaisilleni, pilkaksi ja nauruksi niille, jotka minun ympärilläni ovat."

Kun von Pyhy palasi matkalta, joutui hän tutkinnon ja tuomion alaiseksi; hänet tuomittiin menettämään virkansa ja pantiin vankeuteen Vestårisin linnaan. Normanille annettiin vähäpätöinen toimi. Kaikki heidän uudenaikaiset puuhansa hyljättiin ja Kustaa sanoi von Pyhystä, "että hän kyllä oli saanut aikaan paljon, mutta meille ja Ruotsin valtakunnalle enemmän pahaksi kuin hyväksi".

Tietysti Kustaan täytyi kärsiä siitä mitä oli tapahtunut ja tapansa mukaan otti hän raamattunsa, etsiäkseen sieltä lohdutusta; muualtahan ei ollut sitä saatavissa.

Eräänä päivänä, kun hän luki raamattua, muistui hänen mieleensä keskustelu hänen, Lauri Antinpojan ja mestari Olavin välillä siltä ajalta, jolloin he yhdessä käänsivät raamattua. Olavi oli sanonut, että synti, jota ihminen katuu, jo on anteeksiannettu, ja Lauri Antinpoika oli lisännyt: "kun ihminen sydämensä pohjasta suo anteeksi, niin Jumalakin sen tekee".

Kustaa vaipui mietteisiin. Vihdoin alkoi kuumia kyyneliä valua kirjan lehdille.

Hetkisen hän vielä epäili… sitte hän soitti.

Palvelija astui sisään.

Se oli vanha mies, jopa se, jolle Kustaa mieluinten tahtoi uskoutua.

— Kuuleppa Maunu, virkkoi hän, — tiedätkö missä mestari Olavi nykyään on?

Maunun kasvot kirkastuivat.

— Tiedänkö minä sen? puhui hän, tuumien miten kysymys on käsitettävä.

— Niin, ethän sinä toki pelänne ilmaista sitä minulle?

— En suinkaan.

— Voitko toimittaa hänet tänne?

— Voin kyllä.

— No tee se sitte niin pian kuin suinkin.

— Varhain aamullako tai myöhään illalla?

— Vaikkapa keskellä päivääkin.

Maunu läksi, mutta kuningas tunsi, että hän ensin suuteli hänen viittansa äärimäistä lievettä.

Kustaa oli saanut taistella ennenkuin teki tämän päätöksen, mutta sen tehtyään hän iloitsi.

Seuraavana päivänä astui Maunu huoneeseen.

— Nyt hän on täällä, virkkoi hän.

Kustaa oli sattumalta yksin.

— Päästä hänet sisään!

Kustaa kyllä tunsi Olavin äkkipikaisuuden, mutta hän pysyi lujana päätöksessään.

Olavi astui sisään, mutta pysähtyi hämillään oven suuhun.

Silloin meni kuningas hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä.

— Suo anteeksi! virkkoi hän.

Olavi heittäytyi polvilleen ja peitti kuninkaan käden suudelmillaan ja kyynelillään.

Kustaankin silmät kyyneltyivät.

— Nouse ylös, sanoi hän, — tahdon puhua kanssasi.

Olavi nousi ja istuutui kuninkaan osoittamalle paikalle.

— Miten vanha Laurini jaksaa?

— Hän asuu Strängnäsissä ja varmaan näkisi nälkää, jollei hyvä haltija lähettelisi hänelle hyviä viinejä ja kirjoja, joita hän rakastaa.

— Vai niin, sanoi kuningas, miettien itsekseen, eikö hän mahtanut tietää, mistä viini tuli.

Hyvä haltija oli varmaankin hänen oma Margareetansa, hänen hyvä enkelinsä.

— Alundan palkkapitäjä Upsalan hiippakunnassa on vapaana, sanoi Kustaa; — minä annan sen sinulle.

Olavin mieli heltyi äärimmilleen. — Teidän armonne! virkkoi hän.

— Kai sinä otat sen vastaan?

— Suurimmalla kiitollisuudella.

— Kyllä minä silti taas ensi vuonna tahdon sinut takaisin Suurkirkkoon; seurakuntalaisesi kaipaavat sinua, muiden muassa Margareeta rouva.

Olavi nieli kyyneliään.

— Kuule, tulitko sinä valituksi seurakunnan kirkkoherraksi?

— Kyllä, teidän armonne.

— No, se on siis tehty… Sanoppa, voinko minä tehdä jotakin hänen, tuon toisen, hyväksi?

— En luule…

— Voithan kuulostella.

— Kyllä.

— Ja vie hänelle minulta terveisiä… sano, että soisin välimme tulevan entiselleen.

— Hän tulee siitä suuresti ilostumaan.

— Sinun pitää välistä tulla minua tervehtimään, Olavi; tästälähin ei välimme enään saa rikkoutua.

— Jumala siunatkoon teidän armoanne!

Olavi läksi.

Mutta ilomielin loi Kustaa silmänsä kirkastuvaa taivasta kohti; hän tunsi nyt jaksavansa kantaa vastoinkäymiset, sillä hän oli saavuttanut sisällisen rauhan.

Margareetan ei tarvinnut kysyä, sillä hän näki muutoksen hänen katseestaan ja kuuli sen hänen äänestään. Hän laski pienen, vastasyntyneen poikansa Kustaan syliin ja osoitti kaksivuotista Ceciliaa, joka tyytymättömänä ja juron näköisenä katseli vanhempien sisarusten leikkiä, he kun eivät ottaneet häntä kanssaan leikkimään.

— Tule tänne, Cecilia, sanoi kuningas.

Lapsi loi häneen hymyilevän katseen ja ojensi käsivartensa häntä vastaan.

Silloin juoksivat vanhemmatkin lapset isän luo, kietoakseen käsivartensa hänen ympärilleen.

— Onnellinen isä minä olen, puhui Kustaa; — tuottakoot lapset iloa vanhuuteni päiville!

— Varmaan he tuottavatkin, jos tulevat sinuun.

— Siitä ei ole takuuta, vaikka olisinkin paljon parempi ihminen kuin olen; minussa on pahojakin ajatuksia ja taipumuksia, lapseni saattavat periä ne yhtä hyvin.

— Ne ovat pienet hyviin ominaisuuksiisi verraten.

— Katsoppa Eerikiä.

— Hän ei ole sinun kaltaisesi.

— Totta on, että lapset äidiltään perivät yhtä paljon. Katarina esimerkiksi on aivan kuin sinun kuvasi; hän rakastaa kaikkia kotoisia toimia.

— Niin, aina hän seuraa minua, kun menen leipomaan tai olutta panemaan, aina hän tahtoo olla mukana.

— Se on hänen tulevan herransa onni.

— Mutta Juhana ei muistuta sinua eikä minua.

— Juhana on oma sydänkäpyseni, hän ymmärtää minun ajatukseni niinkuin minäkin ymmärrän hänet.

— Minua huolestuttaa, että hän ja Eerik aina riitelevät.

— Siksi, että Eerik on niin vallanhimoinen.

— Niin hän varmaan on, sillä Juhana tulee joka päivä valittamaan hätäänsä.

— Pidätkö sinä heitä erossa?

— He tapaavat toisensa ulkona, tänne ei Eerik koskaan tule kuin pakosta.

— Ja kuitenkin kohtelet sinä, Margareeta, häntä hyvyydellä?

— Teenhän minä mitä voin, mutta tietysti rakastan omia lapsiani enemmän.

— Se on luonnollista.

— Hän on käynyt niin jäykäksi ja kylmäksi senjälkeen kuin perintösopimus tehtiin.

— Kuinka niin?

— Hän tahtoo, että häntä kutsuttaisiin kuninkaaksi ja …

— Kymmenvuotista poikaa?… Tekeekö joku sitä?

— Hänen palvelijansa ja ehkä opettajansa.

— Puhunpa Beureuksen kanssa asiasta; hän antaa pojasta mitä parhaita arvosteluja.

— Eerik lukee ahkerasti.

— Toivokaamme parasta ja jättäkäämme toiveiden täyttyminen Jumalan haltuun… Tiedätkö, Margareeta, huomenna lähden Itägötlantiin pitämään käräjiä itägötlantilaisteni kanssa. Ehkä samalla matkalla käyn tervehtimässä sukulaisiamme Stegeborgissa.

— Märta tulee suuresti ilostumaan.

— Ehkei ensinkään! Mitä sinä sanoisit, jos ehdottaisin, että me lapsinemme ja kaikkine kalleuksinemme lähtisimme pois Ruotsista, ostaisimme Saksassa tai jossakin muualla kreivikunnan ja asettuisimme sinne asumaan?

— Sanoisin, että tahdon seurata rakasta herraani, mihinkä hän ikinä menee.

— Sen arvasin, puhui Kustaa liikutetuin mielin, — mutta sinä et kysy syytä sanoihini.

— Sinä kyllä tiedät, mikä on paras.

— Ja mitä viisaus vaatii, Margareeta. Sekä talonpojat että kaupungit ovat niin hullut, että tahtovat tavotella kaikkea uutta; minä olen väsynyt hallitsemaan tätä uppiniskaista kansaa, jonka joka mies tahtoo olla oma herransa. Vihamiesteni luku enenee päivä päivältä, kohta en enään saata tulla toimeen heidän kanssaan.

— Levollisemmaksi elämäsi tosin tulisi, mutta etkö pelkää, että katuisit ja kaipaisit?

— En tiedä.

— Ja jos täältä taas alkaisi tulla surusanomia, niin etköhän palaisi?

— En, en… Mutta en tahdo tehdä mitään päätöksiä; riippukoon päätös siitä, mimmoinen mieliala Itägötlannissa vallitsee.

Se ei suinkaan ollut hyvä, päättäen niistä kirjeistä, jotka kuningas kirjoitti Tukholman linnanpäälliköille. Hän pyysi, että he kaikessa hiljaisuudessa, herättämättä kansassa huutoa ja melua, linnasta ja Mälarin ympärillä olevista taloista veisivät kaikki ruokatavarat, joita ei välttämättömästi tarvittu Tukholmaan, mutta että he samalla pitäisivät silmällä tätä kaupunkia, jotteivät lyypekkiläiset siellä panisi toimeen mitään melua.

Kirjeet olivat kirjoitetut Stegeborgista. Uskollisen ystävänsä ja lankonsa Svante Sturen kanssa neuvotteli Kustaa maan tilasta, hän uskoi hänelle aikeensa ja jätti hänen päätettäväkseen, tahtoiko hän viedä kalleutensa säilytettäviksi Tukholman linnaan vai muualle.

Päivän viivyttyään Stegeborgissa läksi hän takaisin Tukholmaan.

— Miten käy, jos Kustaa heittää valtakunnan oman onnensa nojaan.

— Toivokaamme ettei hän tee sitä.

— Mutta silloin olet kai sinä likinnä?

Märta ei koskaan ollut nähnyt Svanten suuttuvan, mutta nyt hän suuttui, ja äänellä joka vapisi mielenliikutuksesta, virkkoi hän:

— Älä koskaan enään puhu tästä, muista se!

Sitte hän läksi.

Märta putosi istualleen, siihen määrään hän hämmästyi. Sellaisia sanoja käyttää Svante hänelle!… Hyvä. Kyllä hän vaikenee, vaikka tarjoisivat kruunun jollekin hänen torppareistaan. Tosin hän on sitä mieltä, että hänen Niilonsa yhtä hyvin voisi tulla kuninkaaksi kuin tuo Eerik tai Juhana, mutta eihän asia häneen koske… kyllä hän osaa pitää suunsa kiinni.

Tukholmasta kirjoitti kuningas koko maan ritaristolle ja aatelille, kehoittaen heitä saattamaan parhaimmat tavaransa sekä ruokavaroja niin paljon kuin suinkin likeisimpään linnaan, mutta varovaisuudella, jotteivät talonpojat saisi vihiä asiasta. Markkina-aika oli pian käsissä, ei saattanut tietää, mikä melu silloin syntyisi.

Hän kirjoitti sotavoiman päälliköille, huomautti, että rahvas koko maassa on ikäänkuin järjiltään, että se aatelistoa ja koko esivaltaa vastaan on käynyt niin kiihkeäksi, että hän pelkää, kuinka se saadaan tyynnytetyksi. Sentähden tulee päällikköjen paikalla kaikkine joukkoineen lähteä liikkeelle ja marssia Tukholmaan.

Hän huomautti, että hän on kestänyt monet kovat ja vaaralliset kahakat sekä valtakunnan vihollista vastaan että kotimaassa, niin salaisia kuin julkisiakin kavaltajia vastaan, mutta että hän tästä kaikesta saa palkakseen ainoastaan kiittämättömyyttä, vastahakoisuutta ja kapinallisuutta omilta alamaisiltaan.

Nyt on hän väsynyt ja aikoo heittää kaiken tämän kurjuuden.

Mutta saatuaan tämän kirjeen keskustelivat Lauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika kotvasen aikaa.

He tulivat siihen johtopäätökseen, että kapina tarkoitti ritaristoa ja aatelistoa yhtä paljon kuin kuningasta, sekä että ainoastaan Kustaan suuri miehekkyys, hänen kykynsä taivuttaa kansan mieltä, hänen johtava viisautensa ja erinomainen onnensa kaikissa yrityksissä, saattaisi torjua ja kukistaa vaaran, joka nyt uhkasi koko Ruotsin valtakuntaa.

He kirjoittivat paikalla kuninkaalle, että talonpojat aina Kaarle kuninkaan ajoista asti ovat ottaneet tavakseen käyttää väkivaltaisia keinoja ennenkuin tottelevat; nyt ovat he ryhtyneet äärimäisimpään ja voimakkaimpaan keinoon; toisen kerran he kyllä tulevat huomaamaan, että Jumala, joka tähän asti niin ihmeellisellä tavalla on suojellut Kustaa herran kuninkaallista hallitusta, eteenkinpäin on sen tekevä.

Ennen kaikkea kielsivät he häntä lähtemästä liikkeelle sotajoukkoineen, koska talonpojat siten tulisivat vielä rohkeammiksi ja seuraisivat häntä ehkä Tukholman portille asti. Koskaan ei saattaisi käydä hullummin kuin jos he saisivat haltuunsa meren puolen ja sitä tietä tulisivat kuninkaan luo, jos maantiet heiltä suljettaisiin.

Kustaa epäröi. Hän ilmoitti epäilyksensä sisarensa pojalle Pietari Brahelle, joka häntä hartaasti rakasti, ja tämän pyyntöjen ja rukousten tähden päätti hän jättää asian ratkaisematta.

Hiukan myöhemmin marssi eteläänpäin noin kaksituhatta taalalaista, kaikki täysissä aseissa, jouset ja nuolet olalla.

He olivat kuulleet, että eteläisemmissä maakunnissa vallitsi meteli ja olivat neuvotelleet keskenään. He olivat myöskin ottaneet huomioonsa kuningas Kustaan oikeutta harrastavan hallituksen ja että hän isällisellä huolella hoiti valtakuntaa. He olivat itse oikeudenmukaisesti saaneet rangaistuksen kapinallisesta mielestään ja he tahtoivat nyt vuorostaan olla apuna rankaisemassa muita, jotka olivat saaneet aikaan melua ja epäjärjestystä.

Kuningas tuli sangen liikutetuksi ja iloiseksi, hän kiitti talonpoikia ja jakoi heille lahjoja. Hän pyysi heitä olemaan valmiina silloin kun hän kutsuisi heitä; tällä hetkellä ei hän heitä tarvinnut. Talvi oli tulossa ja hänen päällikkönsä olivat tehneet aselevon smålantilaisten kanssa.

Juhana Turenpoika ja Lauri Siggenpoika olivat leiriytyneet Vexiön edustalle ja tiheässä metsässä, aivan heidän likellään, oli Dacke joukkoineen, jotka olivat jaetut kahteen osaan. Toista niistä johti Pikku Jössi. Tällä miehellä oli kuusi sormea kummassakin kädessä ja kuusi varvasta kummassakin jalassa. Hän oli rohkea veitikka ja muita etevämpi. Hyökätessään kuninkaan väen kimppuun, menetti hän koko joukkonsa ja kaatui itse.

Talonpoikain kesken kävi huhu, että paljon sotaväkeä oli tulossa Saksasta ja tämä ynnä talven läheneminen sai talonpojat taipumaan aselepoon. Dackekin suostui siihen vihdoin ja yhden vuoden välirauha tehtiin, jonka aikana talonpoikain tulisi suorittaa veronsa kuninkaalle ja rangaista pahantekijöitä ja kavaltajia; kaikki mitä rahvas oli rikkonut kuningasta vastaan annettaisiin sille anteeksi ja unohdettaisiin.

Dacke jätti rahvaan puolesta luettelon kaikista heidän valituksistaan ja niiden johdosta lupasivat herrat hankkia parannuksia. Senjälkeen jätti sotaväki Smålannin ja osa marssi Länsigötlantiin, mutta suurin joukko meni Itägötlantiin.

Kiihko oli niin suuri, että talonpojat useimmissa kihlakunnissa kokoontuivat hävittämään sotaväkeä, mutta päälliköt jouduttivat marssia ja Holavedin luona, jossa noin 70 talonpoikaa tervehti sotaväkeä terävillä nuolilla, saivat nämä kaikki surmansa.

Dacke oli nyt, kuten aina, hetkeksi alistunut joukon tahdon alle. Niinpian kuin talonpojat kerran olivat saaneet tahtonsa läpi, myöntyivät he taas hänen vaatimuksiinsa ja nyt hän kokosi heidät hyökätäkseen sotajoukon selkään. Se leiriytyi Linköpingiin ja sen ympäristöön; Dacke ja hänen miehensä sijoittuivat varustettuun asemaan noin puolen penikulman päähän siitä.

Tällä tavoin saattoi hän estää kaiken avun ja ruokavarain tuonnin sotajoukolle. Jos tämä marssi eteenpäin, niin jäi Itägötlanti vihollisen haltuun ja sitä olisi katsottu sotajoukon paoksi. Sotapäälliköt ryhtyivät siis keskusteluihin.

Sanansaattaja lähetettiin talonpoikaisjoukon luo kysymään Dackelta, oliko tällä jotakin neuvoteltavaa valtakunnan neuvoston kanssa, sillä sotaväki ei muuten saattanut käsittää, miksi talonpojat seurasivat sitä, kun kuitenkin hyvin tiesivät Vexiössä tehdyn aselevon.

Talonpoikaispäällikkö oli valmis vastaamaan. Kopealla ja röyhkeällä tavallaan sanoi hän, että hänellä todellakin oli puhuttavaa herroille valtakunnan neuvoksille ja toivoi, että muutamat heistä alentuisivat tulemaan talonpoikaisjoukon luo jonakin päivänä, hän puolestaan takaisi heidän turvallisuutensa.

Maunu Juhananpoika (Natt och Dag), Jaakko Bagge ja muutamat muut lähtivät sinne.

Dacke otti heidät vastaan melkein armollisesti; sanoi olevansa valmis laskemaan aseensa sekä tahtovansa mennä kuninkaan palvelukseen kahdentuhannen jousimiehensä kanssa, jos hän ja talonpojat saisivat lujan vakuutuksen kuninkaan suosiosta ja armosta sekä jollei heitä ja rahvasta rangaistaisi tästä kapinasta.

Mutta kun herrat lupasivat parhaimmalla tavalla sovittaa heidän asiansa, niin neuvoi hän kuningasta, ettei tämä antaisi voutiensa niin ankarasti vaatia sakkorahoja viimeiseen ropoon asti. Itse puolestaan ei hän koskaan olisi ryhtynyt tähän työhön, jollei kova köyhyys ja kurjuus olisi pakoittanut häntä siihen. Lisäksi valitti hän naineiden pappien ahneutta, arvellen, että asiain näin ollen kuningas ei saattanut odottaa ilmenevän muuta kuin tyytymättömyyttä ja mielipahaa kaikissa maakunnissa järjestään.

Herrat lupasivat uudestaan välittää, mutta keskenänsä tulivat he siihen johtopäätökseen, että Niilo Dacke oli "ilkeä kavaltaja".

Kuitenkin vahvistettiin tehty aselepo ja Niilo Dacke marssi takaisin Smålantiin.

Tapansa mukaan lähetti Kustaa kirjeitä ja avoimia kirjoituksia rahvaalle, erittäinkin Smålannissa, sanoen niissä, että jos vääryyttä oli tehty, niin se oli tapahtunut vastoin hänen tahtoansa. Hän oli pannut hallitukseen valtakunnassa syntyneitä miehiä "ja tulkaa te, hyvät talonpojat, jos joku vääryys tai hätä teitä kohtaa, pelotta meidän luoksemme puhumaan, niin tahdomme me mielellämme jokaiselle hankkia hänen oikeutensa".

Ritaristo ja aateli sai ankaria nuhteita; rahvasta pitää kohdella hyvyydellä, sen niskoille ei saa panna suurempia verokuormia kuin se jaksaa kantaa ja on velvollinen maksamaan.

Voutien tulee käyttäytyä niin, että he samalla pitävät kruunun oikeuksien puolta ja pysyvät hyvissä väleissä hyväntahtoisen ja uskollisen rahvaan kanssa.

Melkein kaikilta tahoilta esitettiin kuninkaalle valituksia niistä uusista tavoista, joita maahan oli tuotu, eikä Kustaa koskaan väsynyt todistamaan, ettei kaikki vanha ole hyvää. Verot olivat nyt tosin suuremmat kuin ennen, mutta nyt oli valtakuntaan hankittu kelvollista sotaväkeä ja kauniita sotalaivoja eikä hän mielestään ollut ansainnut kiittämättömyyttä sellaisista toimenpiteistä.

Sitäpaitsi saatiin kaikista tavaroista nyt parempi hinta kuin ennen.

Silloin maksettiin hyvästä härkäparista 6 markkaa, voinaulasta 2 äyriä, lihavasta lampaasta 2 vanhaa aurtuaa, kauniista varsasta 8 tai 10 maikkaa, pannista ohria 1 äyri, heinäkuormasta 2 äyriä, ja siihen tapaan. Nyt olivat tällaiset tavarat melkoisesti kallistuneet, vaikka viime vuoden sadot olivat olleet hyvät.

Alussa vuotta 1543 kutsui kuningas valtakunnan neuvoston ja osan aatelistoa kokoukseen Örebrohon; hän kehoitti heitä väkineen ja aseineen saapumaan Vadstenaan helmikuun 22 p:nä.

Samaan aikaan tuli Itägötlannin, Smålannin ja Dalin rälssin ja voutien saapua Jönköpingiin, tuoden muassaan sekä hevos- että jalkaväkeä niin paljon kuin suinkin. Näiden molempien kaupunkien tuli sitte lähettää toisilleen viestejä ja ilmoittaa toisilleen tuumansa.

Piankin huomattiin, että nämä varokeinot olivat sangen tarpeelliset.

Palattuaan Smålantiin mietti Dacke yhtämittaa mihin hän nyt ryhtyisi.

Häntä tavallaan houkutteli tuuma päästä kuninkaan mieheksi, joka tuomitsisi lain ja oikeuden mukaan.

Mutta saattaisiko hän todellakin kiivetä niin korkealle, että voisi vaatia haluamansa palkan?

Hän päätti vastaiseksi pysyä sanoissaan ja lupauksissaan.

Avoimien kirjeiden kautta kielsi hän ryöstämisen ja julisti aateliskartanoille rauhan.

Mutta omia määräyksiään noudatti hän suuremmalla ankaruudella kuin hänen olisi pitänyt.

Eräs hänen parhaimmista päälliköistään, mahtava ja suurisukuinen smålantilainen talonpoika, sama mies, jonka Dacke määräsi päälliköksi linnaan silloin kun Arvid tyttärineen sieltä pakeni ja jota ei Dacke sittemmin saattanut kärsiä, sama kelpo mies, Maunu Hane, joutui hänen kanssaan kiivaaseen kiistaan ja sai kuolemanrangaistuksen. Muita arvossapidettyjä porvareja kuljetutti hän kahleissa pitkin kyliä, saadakseen talonpojat pelkäämään ja päästäkseen kuninkaan ja herrojen suosioon.

Tämä oli talonpojista liikaa ja kun hän sitte piti käräjät Bergassa ja kysyi heiltä, paljonko apua heiltä oli odotettavissa, niin vastasivat he aikovansa pysyä kotona, he eivät aio totella hänen käskyjään.

Keskenään päättivät he tappaa kaikki miehet, jotka heidän luoksensa saapuisivat kehoittamaan heitä ryöstämään ja rosvoamaan.

Nyt kutsui Dacke Värendin talonpojat Vexiöhön ja puhui heille ylpeää kieltä.

Tästälähin palautettaisiin vanhat hyvät tavat, sentähden antaa hän anteeksi vuoden (1542) veron ja lupaa, että tästä päivästä alkaen jokainen saa pitää hankkimansa saaliin, luovuttaen hänelle, Dackelle, ainoastaan pienen osan. Sitte kehoitti hän heitä veljien lailla auttamaan toisiaan; jokaisen, joka tahtoi yhtyä liittoon, piti nostaa kätensä.

Talonpojat noudattivat kehoitusta ja nyt kertoi Dacke heille, että hän odottaa kirjettä kuningas Kustaalta; jos sen sisältö on hänelle mieliksi ja maalle hyödyksi, niin aikoo hän pysyä uskollisena pakkosopimukselle, muussa tapauksessa hän kyllä vielä muistaa entiset temput ja ryhtyy sotaan.

Korkeana herrana eli hän nyt Bergqvarassa ja sai tähän aikaan vastaanottaa kirjeen Meklenburgin herttualta, joka tarjoutui rupeamaan talonpoikien kuninkaaksi.

Ylenkatseellisesti viskasi Niilo kirjeen luotaan; hän odotteli joka päivä lähetystöä keisarilta ja pfalzkreivi Fredrikiltä, jotka molemmat koettivat voittaa häntä puolelleen.

Hiukan myöhemmin kirjoitti hän valtakunnan neuvostolle, että hänelle on tarjottu Smålanti läänitykseksi, jos hän auttaa keisaria valloittamaan Ruotsin ja Tanskan. Mieluummin hän sentään palvelee kuningas Kustaata, jos herrat auttavat häntä saavuttamaan kuninkaan ystävyyden ja niin suuren läänityksen, että hän saattaa katsoa tulevansa sillä toimeen.

Kuningas Kustaalle kirjoitti hän, että jos kuningas tahtoo täyttää hänen toivomuksensa, niin hän uhraa elämänsä jakamattomana kuninkaan ja valtakunnan palvelukseen.

Sitte pyysi hän, että kirjureita lähetettäisiin kaikkiin Smålannin kihlakuntiin. Sotaväkeä lupasi hän itse hankkia, kuninkaan tulisi ainoastaan pitää huolta heidän vaatteistaan ja rahoistaan.

Kirje osoitti tavatonta rohkeutta ja itseluottoa ja Kustaassa heräsi halu nähdä ja puhutella tuota talonpoikaa, jonka kanssa keisari ja useat Saksan ruhtinaat olivat neuvotteluissa. Hän kirjoitti siis hänelle ja pyysi häntä, varmaa turvaa vastaan, tulemaan Tukholmaan joko maa- tai meritietä.

Mutta Dacke pelkäsi petosta ja tahtoi ensin herättää enemmän pelkoa.

Ja niin alkoivat rettelöt uudestaan.

Kronoborgin linnassa joi hän jouluoluensa ja esiintyi kaikkialla ankarana ja mahtavana herrana.

Kalmarin linnanpäällikkö, Germund Sveninpoika Some, urhean merisankarin veli, tahtoi puhutella Niilo Dackea ja kirjoitti hänelle siitä. Dacke saapuikin tuhannen miehen etunenässä ja vastasi kirjeeseen, että nyt sopii Germundin tulla puhuttelemaan häntä.

Parin aatelismiehen ja Kalmarin pormestarin seuraamana tuli Germund talonpoikaisleiriin ja koetti kehoittaa Dackea luopumaan koko kapinasta.

— Mistä te luulette saavanne apua? kysyi hän.

Dacke vastasi, että keisari, herttua Albrekt, lyypekkiläiset ja monet Ruotsista karanneet herrat saapuvat ensi avoveden tullessa.

Germund neuvoi häntä pysymään levollisena siihen asti, sillä soturien on tapana pitää annetut lupaukset.

Dackea suututti ja hän vastasi, ettei hän muuta ole aikonutkaan. Sitte marssi hän pois.

Mutta Dacken sanoihin ei ollut luottamista. Hän läksi Ölantiin ja kielsi talonpoikia maksamasta kuninkaalle veroa, ryösti Germundin omia taloja sekä kaikkia seudun aatelistiluksia.

Kiireen kautta poltatti silloin Germund kaikki kaupungin likeisyydessä olevat kylät; kansa joutui suureen kurjuuteen, mutta hän sanoi talonpojille, että syyttäkööt itseään kaikesta mitä tapahtuu.

Kaikki karja ajettiin kaupunkiin ja portit suljettiin.

Pian saapui kahdeksansataa talonpoikaa, jotka pystyttivät leirinsä kaupungin ulkopuolelle, tämä tapahtui tammikuun 31 päivänä.

Nyt teki Germund hyökkäyksen, löi heidät ja otti kolmekymmentä talonpoikaa sekä heidän johtajansa, Pietari Spännaren vangiksi.

Heidät teilattiin Kalmarin pohjoispuolella olevalla mäellä, jota vieläkin kutsutaan Spännaremäeksi.

Jonkun ajan päästä tuli Dacke itse ja pystytti kaksi leiriä, toisen etelä-, toisen pohjoispuolelle kaupunkia.

Taas läksi Germund liikkeelle ja löi sata talonpoikaa; silloin olivat talonpojat saaneet tarpeekseen ja marssivat pois.

Mutta ruton lailla levisi kapinanhenki pitkin kyliä ja vuoden alussa marssi suuria joukkoja Holaveden poikki Itägötlantiin. Kaikkialla, varsinkin metsäkylissä, saavutti heidän yrityksensä suurta myötätuntoisuutta, varsinkin pappien puolelta.

Herra Simon huusi Sundissa saarnatuolistaan:

"Tahdon tänään messuta ja huutaa taivaan kostoa julmalle kuninkaalle ja hänen sikiöilleen ja kaikille hänen palvelijoilleen. Seuratkaa esimerkkiäni, te kaikki, sekä miehet että naiset, jotta häntä kerrankin kohtaisi niin suuri lankeemus, ettei hän ikinä voisi nousta."

Vi'n pappi, mestari Antero, käytti sanakapulana lautaa, jonka hän värjäsi verellä ja jonka molempiin päihin hän kiinnitti messinkirenkaan ja rautarenkaan ja johon hän kirjaili käden, jalan ja naisen nisän.

Sanakapula lähetettiin kiertämään kihlakunnasta kihlakuntaan seuraavalla kirjoituksella: "Rientäkää joutuun kindiläisten avuksi, sillä julma kuningas saapuu pian suuren sotajoukon kanssa; hän antaa hakata jokaiselta Smålannissa asuvalta miehenpuolelta käden ja jalan ja kaikilta naisilta leikkauttaa hän nisän."

Kauhun huuto kajahti halki syrjäisten metsäseutujen, jonne sanakapula saapui.

Helmikuussa marssi suuri joukko miehiä Itägötlantiin ja toinen joukko tuli Eerik Laurinpoika nimisen miehen johdolla samaan maakuntaan, marssiakseen Stegeborgia vastaan.

Svante Sture oli jo kauvan odottanut heidän tuloaan ja ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin.

Joulun edellä oli Märta rouva luvannut suojaa ja turvaa eräälle munkille, joka kertoi, että häntä hänen uskonsa tähden vainottiin. Svante oli liittynyt evankeliseen opin tunnustajiin, mutta hänen emäntänsä oli, äitinsä esimerkkiä noudattaen, pysynyt vanhalle opilleen uskollisena.

Tämä munkki, nimeltään Klemens Pietarinpoika, oli erittäin taipuisa ja miellyttävä mies.

Sekä puvullaan että koko käytöksellään oli hän siihen määrään ymmärtänyt voittaa Märta rouvan suosion, että Märta rouva sangen mielellään olisi tahtonut tehdä hänelle synnintunnustuksensa. Hän luopui aikeestaan ainoastaan herransa hartaiden pyyntöjen tähden.

Arvoisa isä sai vapaasti liikkua linnassa. Asunnokseen oli hän pyytänyt ainoastaan pienen tornikamarin linnan äärimäisessä päässä.

Mutta Stegeborgissa oleskeli eräs toinenkin tuttavamme, nimittäin kääpiö Aatami. Hän ei tehnyt kenellekään tiliä retkistään, olihan kuningas antanut hänelle luvan kulkea, kunne halutti. Eräänä aamuna oli hän, kaikkien hämmästykseksi, tavattu makaamassa linnan porttien ulkopuolella, väsymyksestä nääntyneenä ja puolikuolleena; mutta pian oli hän tointunut ja ystävällisesti oli hänet otettu vastaan.

Klemens Pietarinpoika ei, kumma kyllä, koskaan sattunut näkemään häntä Dacken luona; olihan hän kyllä kuullut puhuttavan Imo kääpiöstä, mutta tämän nimi oli Aatami ja tämä näytti kovin yksinkertaiselta, kun sensijaan Imoa oli kehuttu oikein pirullisen viekkaaksi. Imo oli tullut Kristian II luota, tämä tuli Kustaa I luota — tästä ei Klemens välittänyt vähääkään!

Mutta Aatami oli kuullut puhuttavan isä Klemensistä. Hän alkoi paikalla aavistaa, että nyt on pahoja tekeillä. Märta rouvaa ei auta varoittaa, sen hän tiesi; sensijaan päätti hän itse puolestaan pitää silmät auki.

Paras tilaisuus vakoilemiseen tarjoutui leikkiessä Märta rouvan esikoisen, pikku Niilon kanssa. Poika piti kääpiöstä, sentähden suosi häntä äitikin.

Eräänä varhaisena aamuna kuului huuto: "Dacke tulee!"

Linnanpäällikkö käski paikalla nostaa sillan ja sulkea portit.

Sitte riensi hän torniin katsomaan vihollisten tuloa.

Lukuisia joukkoja likeni.

Hän kiiruhti alas toimittamaan aseita miehilleen; kaikkialta kuului melua ja aseiden kalsketta.

Pelko ja levottomuus olivat saattaneet Märta rouvan aivan suunniltaan. Turhaan koetti hänen herransa häntä lohduttaa.

Kaikki väki kokoontui linnanpihalle, muutamat käyskelivät edestakaisin valleilla; pelko oli suuri, mutta uteliaisuuttakaan ei puuttunut.

— Paljonkohan noita vihollisia saattaa olla?

— Vähinten kaksituhatta.

— Meitä ei ole viittäsataakaan.

— Mutta meitä ympäröivät lujat muurit.

— Ja meillä on niin jalo päällikkö.

— Oletko tavannut munkkia?

— Hän on täynnänsä saatanan juonia.

— Kuuleekohan kukaan häntä? Samassa kuului Svante herran ääni:

— Joka mies asehuoneeseen!

Siellä jaeltiin keihäitä, jousia, nuolia, pyssyjä, kaikkea mitä vaan löytyi.

Mahdolliset puutteet puolustuslaitoksissa pantiin vielä kuntoon.

Kaikkialla vallitsi elämää ja toimintaa.

Mutta vihollisetkaan eivät viettäneet aikaansa toimettomuudessa, he olivat asettuneet järven toiselle puolelle, vastapäätä linnaa, sinne rakentaneet telttoja ja majoja, joten selvästi saattoi huomata, etteivät he aikoneet pitää kiirettä.

Tuli kova pakkanen, vesi jäätyi. Siten menetti linna suojan, jonka sitä ympäröivä avovesi ennen oli suonut.

Mutta vihollisille tarjoutui siten helppo pääsy linnaan.

Matkalla Stegeborgiin olivat talonpojat Söderköpingissä ryöstäneet useita kuninkaallisia makasiineja ja koonneet likiseudun karjan suureen laumaan.

Nyt he levollisesti odottivat jään vahvistumista, valmistivat tikapuita ja muita kapineita, joita mahdollisesti saattaisi tarvita rynnäkössä, söivät ja joivat kaikessa rauhassa.

Muuan uskollinen palvelija, Sten Olavinpoika, huomautti Sturelle, että tuonne mäelle he ovat koonneet aika suuren karjalauman; eiköhän sopisi koettaa pienellä rynnäköllä vähentää heidän ylellisyyttään? Sture suostui mielellään ehdotukseen, varsinkin koska linnassa löytyi vähän ruokavaroja.

Tuli yö. Vihollisten leirissä vallitsi täydellinen hiljaisuus, ainoastaan siellä täällä loimotteli vartiotuli ja uninen vahti seisoi tapparakeihääseensä nojaten. Äkkiä avautui linnan läntisessä päässä pieni portti ja linnasotamies sadan miehen seuraamana astui ulos, ulkovarustusten yli.

Taivas oli pilvessä, ei näkynyt ainoaakaan tähteä.

Hiljaa kulki pieni joukko lumisen jään poikki, kohti mäkeä, jolle talonpojat olivat koonneet varustuksensa.

Tosin niitä vartioimassa oli useita vahteja, mutta miehistö nukkui sikeää unta eikä herännyt, ennenkuin Sten Olavinpoika miehineen jo oli karannut heidän niskaansa.

Suuri osa talonpoikia haavoittui pahasti, useat saivat surmansa.

Hevoset, nautaeläimet ja runsaat ruokavarat otettiin takavarikkoon ja kiireesti käännyttiin kotimatkalle.

Sillaikaa oli leiri päässyt jalkeelle ja kiivaasti ryntäsivät talonpojat nyt Olavinpojan pienen joukon kimppuun.

— Pelastakaa kiireen kautta saalis! huusi linnasotamies, — kyllä minä pidän huolta kotimatkasta.

Vaikea oli pimeässä tietää, kuka oli ystävä, kuka vihollinen. Vihan vimmassa, kiroten ja sadatellen karkasivat talonpojat eteenpäin. Kaikkialla kuului ulvontaa ja huutoa, ikäänkuin jos metsänpedot olisivat olleet mukana tappelemassa. Yön pimeyttä valaisivat ainoastaan pyssynlaukausten salamat, kun valleilta ammuttiin talonpoikia.

Vihdoin oli saalis saatu turvaan, mutta hyökkäävä joukko oli niin lukuisa, että Sten Olavinpoika pelkäsi talonpoikien tunkeutuvan hänen kanssaan linnaan.

Linnaväki sai vihdoin talonpojat ajetuiksi takaisin ja nyt vasta saatettiin sulkea linnan portit.

Usea heistä oli haavoittunut ja Aatami sitoili uupumatta heidän haavojaan.

Seuraavana aamuna tehtiin linnasta uusi hyökkäys Mogatan luona olevaa jäätä myöten. Sturella oli silloin kaksi falkonettitykkiä muassaan ja niillä karkoitti hän vihollisen.

Mutta talonpojat olivat jakaantuneet kahteen joukkoon, joista toinen vetäytyi Vikbolandiin ja pani kirkonkellot soimaan kutsuakseen kansaa kokoon. Kun ei se kuitenkaan onnistunut, kääntyi joukko takaisin ja tunkeutui Svante Sturen ja linnan välille.

Svante oli siten aivan vihollisten keskellä. Hänen onnistui kuitenkin, kadotettuaan kaksi falkonettiaan ja kymmenen hevosta, raivata itselleen tie linnaan, mutta talonpojat ajoivat häntä takaa ja asettuivat lujaan asemaan pienelle saarelle, josta linnanherra oli heidät karkoittanut kaksi kertaa.

Silloin anoi talonpoikien johtaja Eerik Laurinpoika aselepoa; hän oli luultavasti saanut tietää, että Juhana Turenpoika oli tulossa.

Hiukan myöhemmin pyysi hän salaa saada keskustella linnanpäällikön kanssa; hän sanoi tahtovansa päästä koko tästä sekamelskasta, voidakseen antautua kuninkaan palvelukseen.

Sture suostui antamaan hänelle turvakirjeen, mutta ainoastaan sillä ehdoin, että piiritys paikalla lakkaisi ja että molemmat falkonetit toimitettaisiin hänelle takaisin.

Eerik Laurinpoika piti sanansa ja suurin osa talonpoikia marssi pois Stegeborgista. Noin 150 miestä sentään jäi vihollisen leiriin.

Kierrellessään linnan suojissa oli Aatami monasti käynyt isä Klemensin pienessä huoneessa.

Munkki vietti siellä tavallisesti ainoastaan yöt, sillä päivänsä hän enimmäkseen kulutti linnassa, jutellen ja rukoillen, tai sotamiesten luona, joihin hän kaikin tavoin koetti vaikuttaa.

Sinä iltana jolloin talonpoikaisjoukko läksi, sattui Aatami olemaan ulkona; hän huomasi silloin, että pienen tornikamarin ikkunassa riippui nuoratikapuut; vahti, joka tavallisesti asteli ikkunan alla, oli nyt poissa. Aatamin pienet, vilkkaat silmät kiertelivät pitkin pihaa ja pian huomasi hän olennon, joka likeni vihollisten puolelta. Aatami kätkeytyi paikalla lumikinosten taa ja näki sieltä, kuinka olento likeni, tarttui nuoratikapuihin ja alkoi kiivetä ylös.

"Hän menee tuota tietä, jottei kohtaisi ketään linnanväkeä", mutisi Aatami itsekseen ja vikkelänä kuin orava hiipi hän sisään, kiiti linnan läpi tornikamariin ja avasi hiljaa oven.

Viime aikoina oli Aatamilla aina ollut mukanaan jousi, jota hän osasi käyttää sangen taitavasti.

Kun hän avasi ovea, näki hän kiipeävän olennon ulkoapäin ojentavan kätensä tarttumaan ikkuna pieleen; yhä korkeammalle nousi olento, väsymyksestä läähättäen.

Silloin pani Aatami jouseen nuolen, pimeästä huolimatta saattaisi hän varmaan osata maaliinsa, ja pian lensi nuoli läpi huoneen, kohti olentoa, joka istuen ikkunalaudalla, juuri aikoi vetää ylös köysitikapuita. Kirkaisten kaatui mies suinpäin permannolle.

Aatami riisti kaavun hänen yltään. Tietysti se oli isä Klemens!

Kiireesti juoksi kääpiö noutamaan väkeä; nuoratikapuut ja kadonnut vahti todistivat selvästi asiain tilan.

Pappi laskettiin vuoteelle. Hän kirkui ja vaikeroi miltei kuoleman tuskissa.

Kääpiön pyynnöstä kiirehti Svante Sture vaikeroivan syntisen luo.

— Tunnusta syntisi, virkkoi linnanpäällikkö, — muista, että viime hetkesi on käsissä.

— Ottakaa pois nuoli! kirkui munkki. Sture teki Aatamille merkin.

— Armollinen herra, huudahti kääpiö, — ensin hänen täytyy tunnustaa.

— Puhu siis, onneton!

— Linnanavaimet…

— Ovatko ne vihollisten käsissä?

— Ovat! Ottakaa pois nuoli! Ja väännellen kamalissa tuskissa, toisti hän: — ottakaa Jumalan tähden pois nuoli!

Samassa tarttui Aatami hänen käteensä.

— Ei ennenkuin sinä minulle ilmoitat, vieläkö Arvid Vestgöte ja hänen tyttärensä elävät?

— Elävät!

— Odotappa!

Nyt Aatami otti pois nuolen. Haavasta purskahti verivirta.

— Missä he ovat?

Munkki mutisi jotakin, jota ei kukaan saattanut ymmärtää, hänen päänsä horjahti taappäin ja — hän kuoli.

Svante Sture oli paikalla rientänyt antamaan käskyjä.

Vihollisten tarkoitus oli tietysti tehdä äkillinen hyökkäys. Sen onnistumisesta oli luultavasti riippuva, palaisiko talonpoikaisarmeija. Uusia vahteja asetettiin linnan ympärille eikä sinä yönä kukaan linnassa nukkunut. Luultavasti oli munkki luvannut antaa jonkun merkin ja kun ei sitä kuulunut, niin ei vihollinen uskaltanut ryhtyä mihinkään. Yö kului siis rauhallisesti.

Seuraavana aamuna alkoi Vikbolandista päin kuulua rummun pärinää ja valtava sotajoukko marssi linnaa kohti.

Se oli Juhana Turenpojan joukko; hän toi muassaan 400 jousimiestä sekä Södermanlannin rälssin. Jälelle jääneet talonpojat saivat surmansa, paitsi kolmekymmentä miestä, jotka otettiin vangiksi.

Mutta Stegeborgissa vallitsi suuri ilo. Harvoin lienevät isäpuoli ja poikapuoli olleet täydellisemmässä sopusoinnussa.

Persoonallisuutena oli Juhana Turenpoika paljon etevämpi, mutta sydämen lämmössä ja mielen uskollisuudessa vei Svante Sture häneltä voiton. Molemmat ihailivat toisissaan niitä ominaisuuksia, joita kumpikin piti suurimmassa arvossa.

Paljon heillä oli keskustelemista, mutta Märta rouva tahtoi olla heidän kanssaan; eihän kukaan niin ollut kärsinyt ja pelännyt kuin hän; olipa tuo munkkijuttu aika ikävä, varmaan vielä syytettäisiin häntä, ehkä hänen vaan tulevaisuudessa oli kääntyminen herransa uskoon… olihan hän tottunut mukaantumaan.

Talon parhaimmat herkut hän kantoi herrojen eteen, mutta kun Juhana herra sitte kiitteli hänen ruokiaan, valitteli hän, etteivät ne olleet onnistuneet niin kuin hän olisi suonut.

Molemmat herrat läksivät sitte kokoukseen Örebrohon. Maunu Sveninpoika Some oli sillaikaa käskynhaltijana Stegeborgissa, eihän sitäpaitsi enään ollut mitään vaaraa.

Örebrossa päätettiin, että kuninkaan sotaväki Lauri Siggenpojan johdolla kokoontuisi Vadstenaan.

Äkkiä levisi huhu, että Dacke itse on tulossa, ja hiukan myöhemmin saapui monta tuhatta talonpoikaa, jotka pystyttivät leirinsä puolentoista penikulman päähän Vadstenasta.

Kuninkaalliset päälliköt päättivät tehdä äkkiarvaamattoman hyökkäyksen ja lähtivät liikkeelle yön aikaan.

Skrukebyn ja Mjölbyn pitäjien rajalla oli metsän laidassa niitty, jonka talonpojat olivat varustaneet valleilla.

Päälliköt päättivät paikalla tehdä hyökkäyksen ja antoivat ratsuväen kulkea niitylle. Jalkaväki, joka jaettiin kahteen joukkoon — toista johti Arvid Trolle, toista Pietari Brahe, marssi kahta eri tietä metsään. Niin alkoi taistelu.

Dacke löi ensin toisen joukon ja sitte toisen, joten kuninkaan väen täytyi vetäytyä takaisin.

Mutta kalliisti oli voitto maksettu: yli tuhannen talonpoikaa oli kaatunut ja suuri tyytymättömyys vallitsi eloon jääneiden mielissä, siksi että heitä oli houkuteltu näin syvälle tasankomaahan.

Niilo Dacke ei ollut mikään Engelbrekt, hän ei taistellut korkean, pyhän asian puolesta eikä hänessä ollut voimaa, joka olisi vetänyt kaikkien sydämet hänen puoleensa, ei myöskään sitä etevämmyyttä, joka oli suuressa taalalaispäällikössä.

Sentähden sai Dacke usein kuulla soimauksia ja vihan vimmoissa täytyi hänen mukautua talonpoikien tahtoon, mutta nyt odotti hän suurta apua Saksasta.

Herttua Albrekt ja pfalzkreivi Fredrik olivat palkanneet kolmesataa ratsumiestä ja yksitoista fennikaa sotamiehiä lähetettäväksi Ruotsiin auttamaan smålantilaisia ja hankkimaan viimemainitulle herralle kruunun.

Keisarin kansleri, Granvalla, oli kirjoittanut asiasta Dackelle, kehoittanut tyytymättömiä vapautumaan kuningas Kustaan orjallisesta ikeestä ja ottamaan kuninkaakseen pfalzkreivin.

Maanpakolaisuuteen ajettu piispa Maunu Haraldinpoikakin oli kirjoittanut Dackelle, vakuuttaen että keisari toimittaisi tehokasta apua.

Miksi Dacke sitte epäili? Pois se! Mitä harmeista ja pilkasta! Onnen aurinko hymyilee häntä vastaan, ainoastaan pieni pilvenhattara on tiellä ja sen hän pian haihduttaa!… Muuan aarre on hänellä kätkössä… miten monasti se jo onkin vetänyt häntä puoleensa, mutta hän on aina vastustanut… sillä hän tarvitsee rauhaa, voidakseen nauttia "unelmiensa onnea", ja tiesihän tyttö nyt, että hänen rakkaudellaan tuli maksaa isän elämä!

Hän oli saanut pitkän ajatusajan, paljon pitemmän kuin Dacke oli aikonut antaa.

Sillävälin oli kuningas kirjoittanut päälliköilleen, että asiaan on käytävä käsiksi oikein voimakkaasti, jo ennenkuin "pensas viheriöitsee".

Hän antoi käskyn, että ne talot, "jotka kiivainten ovat ottaneet osaa smålantilaisen rosvojoukon hankkeisiin", armotta ovat ryöstettävät, mutta että vähemmin rikollisille tulee osoittaa armoa.

Naapurimaakuntia kiellettiin myymästä viljaa smålantilaisille, paitsi voudin luvalla ja silloinkin korkeimpaan hintaan, jotta "smålantilaiset oppisivat tietämään, mitä sota ja riita aikaansaavat".

Näiden käskyjen johdosta marssitettiin sotavoima kolmelta taholta Smålantiin. Pääjoukkoa komensivat Lauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika. Se kulki tietä Vadstenasta suoraan Kindiä kohti.

Svante Sture läksi 2,000 sekä ratsu- että jalkamiehen kanssa Stegeborgista Tjustiin.

Kustaa Stenbock vei koko Länsigötlannin sotavoiman Sunnerbon ja Vestbon kihlakuntiin, joissa 1,000 tanskalaista sotamiestä liittyi hänen joukkoihinsa.

Stegeborgin linnanpäällikkö saavutti Tjustissa suurta menestystä: koko kihlakunta meni kuninkaan puolelle, talonpojat katuivat ja lupasivat parantaa tapansa sekä ottaa kiinni Dacken liittolaisia.

Kustaa Stenbock'kin pääsi kulkemaan miltei esteettömästi Smålannin kaakkoisten kihlakuntien — Finvedin — läpi; otettuaan kaikista kolmesta kihlakunnasta panttivangiksi kaksitoista mahtavimpaa talonpoikaa, marssi hän Värendin kautta Etelä Möreen.

Täällä oli kapinallisten pääpesä ja täällä kulki Stenbockin joukko ryöstäen ja polttaen.

Varsinkin kunnostivat itseään tässä työssä tanskalaiset ja kun he saaliskuormineen saapuivat Kalmariin, rupesivat he uhaten vaatimaan palkkaansa, huomauttaen, että he tahtovat auttaa Kustaa kuningasta puhdistamaan hometta hopeataalereista.

Kronikat eivät kiitoksella mainitse sitä tanskalaista sotaväkeä, joka lähetettiin kuninkaan avuksi.

Lauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika marssittivat itse pääjoukon Vadstenasta Linköpingin ohi Kindiin, jossa he ryöstivät ja polttivat talonpoikien tiloja. Mutta ainoastaan kolme pitäjää meni kuninkaan puolelle, kaikki muut pakenivat metsiin, joissa suuri joukko aseellisia miehiä vaimoineen, lapsineen, elusteli, koko matkan kulkien rinnan sotajoukon kanssa. Yhtämittaa tavattiin tiellä murroksia, väjyvää väkeä piili pitkin pensaita ja kaikki sillat olivat revityt.

Ei kulunut päivääkään jolloin ei olisi tapeltu ja vuodatettu verta.

Talonpojat seurasivat ennen kaikkea kuormastoa, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä avonaiseen taisteluun; he väittivät, että ihmiset taistellessaan heinäsirkkalaumaakin vastaan saattavat väsyä, saatikka sitte kun on kysymys suuresta sotajoukosta.

Kindistä oli sotajoukko hyökännyt Seveden kihlakuntaan ja sieltä Asbolandiin.

Högsbyssä seisoi Dacke itse parhaimpine miehineen. Hän oli asettunut niin vahvaan asemaan, etteivät sotapäälliköt uskaltaneet käydä hänen kimppuunsa.

Saksalaisten palkkasoturien suureksi iloksi vetäytyivät he takaisin. Nämä luulivat jo, että nyt mentäisiin tuohon luvattuun maahan Itägötlantiin, mutta marssi suunnattiinkin Östran kihlakuntaan. Täällä oli runsaasti kaikellaista tavaraa joka talossa, sanoo Pietari Brahe; minne vain poikkesi, niin pitoihin pääsi.

Dacke lähti myöskin Högsbystä ja marssi Kindiin, jossa laittoi itselleen lujan aseman.

Sotapäälliköt päättivät nyt hyökätä Dacken kimppuun ja kielsivät väkeänsä ampumasta ainoatakaan laukausta sinä päivänä, jotteivät talonpojat tietäisi olla varuillansa.

Mutta kapinanjohtaja oli itse mennyt loukkoon. Metsää, jonne talonpojat olivat tehneet leirinsä, vartioivat ankarasti kahdelta puolen kuninkaallisten joukkojen parhaimmat miehet, jotka paloivat taistelunhalusta ja odottivat hyökkäyskäskyä, tehdäkseen yhdellä kerralla lopun koko sodasta.

Dacke huomasi vaaran suuruuden, hän tiesi, että hänen vihollisensa olivat kokeneita sodassa sekä joukoltaan lukuisammat. Vaikka epätoivo karkaisikin talonpoikien mieltä, ei hän kuitenkaan uskaltanut luottaa heihin.

Jos taistelu menetettäisiin, niin hänen kohtalonsa olisi ratkaistu. Synkkänä ja umpimielisenä käveli hän rivien välillä, ei ainoakaan kehoituksen sana päässyt hänen huuliltaan, puoleksi tukahutetulla äänellä hän vaan vannoi ja kiroili.

Oli pimeä talviyö, tuuli ulvoi korkeiden kuusten latvoissa ja tuiskutti lunta puiden oksilta, mutta kaikkialla leirissä oli hiljaa ja ääneti kuin hautajaisissa.

Päällikön teltassa oli pimeä, loimuava soihtu valaisi ainoastaan yhtä nurkkaa. Dacke nukkui.

Silloin kajahti kaksi laukausta.

Hän hypähti ylös ja herätti lähimmät miehensä.

Pian oli koko leiri liikkeellä.

Muutamat vallattomat palkkasoturit olivat kiellosta huolimatta ampuneet, siitä olivat talonpojat havahtuneet ja Dacke varustautui nyt tulisella kiireellä taisteluun.

Hän nousi hevosen selkään. Hänen mielensä kuohui ja harhaileva katse osoitti, että hän valmistautui viimeiseen ratkaisevaan tappeluun, taisteluun elämästä ja kuolemasta.

Munkit tulivat kantaen pyhimysten kuvia ja vihittyjä lippuja. He uhmivat vaaroja ja lupasivat jumalallista apua. He puhuivat kuninkaan hirmuhallituksesta ja marttyrikuoleman onnesta.

Mutta samalla kuvailivat he rangaistuksia, hirsipuita, teilauksia ja kidutuskapineita, jotka uhkasivat niitä, jotka joutuisivat sotaväen kynsiin.

Silloin kajahti jylhä kuolonulvona kautta koko talonpoikaisjoukon, tumma puna kuvastui johtajan kasvoilla. Hän viittasi kuninkaallista joukkoa kohden, joka läheni nientä, ja heilautti raskasta sotakirvestään.

Taalalaiset hyökkäsivät toiselta puolen, kiväärimiehet karkasivat nientä kohti.

Syntyi hirveä ottelu, armahdusta ei pyydetty eikä annettu.

Talonpojat taistelivat vimmoissaan, kalliisti maksoivat he pienimmästäkin maatilkkusesta, joka kummun kastelivat he verellään, joka notko täyttyi kaatuneiden veljien verellä, ennenkuin pelätty vihollinen sen sai haltuunsa.

Joka puuta käyttivät he rintavarustuksena, joka pensasta muurina ja ainoastaan harjaantuneiden sotamiesten ylivoiman onnistui vihdoin pitkän taistelun jälkeen ja kun miltei kaikki talonpojat olivat kaatuneet, saada haltuunsa heidän hyvin varustettu leirinsä.

Mutta pienemmissä joukoissa taisteltiin vielä; niin kauvan kuin käsivarsien jänteissä vielä oli joustavuutta, taistelivat talonpojat kuin villin raivon valtaamina. Kiihkeästi karkasivat he painimaan vihollisen kanssa, saadakseen hänet suistetuksi samaan kuolemaan, joka heitä itseään väjyi.

Sankarin lailla oli Dacke johtanut taistelua, jättiläisvoimalla kaatoi hän allensa kokonaisia ruumisläjiä. Mutta turhat olivat hänen ponnistuksensa, sillä yhä uusia joukkoja karkasi kapinallisia vastaan ja joka taholta kaikui vastustajien villit voittohuudot.

Hän oli saanut monta haavaa, jotka vuosivat verta, mutta iskien kannukset hevosen kylkiin, ajoi hän täyttä laukkaa pienelle kummulle, jossa vielä oteltiin. Murhaenkelin lailla ryntäsi hän voitollisten sotamiesten keskelle, joiden oli helppo taistella väsyneitä talonpoikia vastaan; vinkuen halkaisi hänen sotatapparansa ilmaa ja joukottain kaatui sotamiehiä sen iskusta.

— Pois tieltä kurjat palkkasoturit! huusi hän, — tai saatte minun kädestäni surman.

Samassa singahti ilman halki kuula, se sattui hänen polvensa yläpuolelle, mennen hevosen ja hänen toisen säärensä läpi. Komea hevonen kaatui ja Dacke jäi sen alle.

Kaksi miestä, Pietari Djup ja Sven Haka sattuivat seisomaan aivan likellä sitä paikkaa, missä onnettomuus tapahtui.

Taistelua yhä jatkui, toinen ei ehtinyt ajatella, mitä toinen teki, sentähden onnistui miesten huomaamatta kantaa Dacke taistelupaikalta rantaan. He laskivat hänet veneeseen ja sousivat hänet järven poikki Etelä Vi'hin, jossa, metsässä Flakan talon luona oli varmoja piilopaikkoja.

Taistelu loppui, talonpojat pakenivat vuorille ja metsiin. 500 miestä oli kaatunut.

Tämän voiton perästä näytti kamala sota vihdoin päättyneen.

Mutta turhaan etsittiin johtajaa kuolleiden ja kaatuneiden joukosta; tuntui miltei siltä kun tuuli olisi hänet vienyt.

Talonpojat kuljeskelivat yhä vielä syvissä metsissä, paeten kuninkaan väkiä, jotka ryöstivät ja polttivat kyliä, etsien joka sopesta pelättyä Dackea.

Mutta savu palavista kylistä sytytti rajun epätoivon kansan mieleen ja päivä päivältä lisääntyi metsissä piilevien pakolaisten joukko; siellä oli yllin kyllin ruokatavaraa, kun sitävastoin kylissä vallitsi nälänhätä, koska niihin oli kielletty kuljettamasta muonaa.

— Koskemme me voi estää kuninkaan sotamiehiä hävittämästä ja polttamasta talojamme, sanoivat talonpojat, — niin eivät hekään saata kieltää meitä ottamasta ravintoamme, mistä voimme jotakin saada.

Eräänä päivänä oli Aatami ilmestynyt Flakan taloon; kukaan ei osannut hoitaa haavoja niin hyvin kuin hän ja hän esiintyi sellaisella varmuudella, että Sven vihdoin Dacken luvalla vei hänet Dacken luo.

— Missä olet ollut? kysyi päällikkö kolkosti.

— Piilossa.

— Pelkäsitkö?

— Ehkä.

— Et ainakaan pelännyt silloin, kun autoit pakolaisia pakenemaan linnasta.

— Minut oli pantu salpojen taa.

— Kuka sen teki?

— Maunu Hane.

— Senkin kavaltaja! Mutta hän on saanut palkkansa! Haavat vaivasivat Dackea ja Aatami hoiti niitä hellällä kädellä, keitellen voiteita, jotka vaikuttivat hyvää.

Mutta saatuaan tietää, mitä oli tahtonut, pysyi Dacke enimmäkseen vaiti.

Aatami oli taitava lääkäri; haavat paranivat hänen hoidollaan ja pian saattoi jättiläinen nousta ja liikkua kuten ennenkin.

— Millä minun nyt tulee palkita sinua? kysyi hän eräänä päivänä, luoden Aatamiin epäluuloisan katseen.

Kääpiö oli luultavasti odottanut juuri sitä kysymystä, koska hän empimättä vastasi:

— Anna minun seurata itseäsi!

Tätä vastausta ei Dacke ollut odottanut. Hän vaikeni. Aatami oli juuri sitomassa hänen haavaansa eikä puhunut mitään.

— En minä huoli sinua aina riippumassa kintereilläni.

— Etkö siis ota minua?

— Etköhän sinä vaani kuolemaani?

— Mitä hyötyä minulla siitä olisi?

— Etkö sinä tahdo tietää jotakin?

— Eikö joku muu sitte saata minulle ilmoittaa, mitä tahdon tietää?

— Ei kukaan muu; ja jos minä sen sinulle sanon, niin hukka perii ne, jotka sinä tahdot pelastaa!

Aatami ei pyytänyt selitystä synkkään arvoitukseen. Hän puuhaili siteiden solmimisessa.

Eivätkä he sen enempää kajonneet asiaan. Kevätpuoleen parani Dacke täydellisesti ja läksi taas liikkeelle.

Kulovalkeana levisi sanoma Dacken tulosta ja metsien kätköstä riensivät hänen päällikkönsä ja suuret talonpoikaisjoukot hänen johdettavikseen.

Mutta siitä ei koitunut paljonkaan hyötyä.

Sillä kaikki kihlakunnat, nekin, joihin Dacke eninten oli luottanut, olivat tehneet kuninkaalle uskollisuusvalan.

Kuninkaan soturit vetäytyivät takaisin. Sotamiehiä ei millään ehdolla saatu ottamaan kiinni metsässä risteileviä talonpoikaisjoukkoja.

Näytti siis olevan vallan otollinen aika uusien kapinayritysten toimeenpanemiseen.

Mutta onni oli kääntynyt. Kun Dacke taaskin näyttäytyi joukkojensa etunenässä, niin keräsi Jaakko Bagge kiireesti sotaväkensä ja läksi häntä vastaan, sillä varmalla päätöksellä, että nyt on kapinasta tehtävä loppu.

Tämä kelpo sotaherra ajoi kapinanjohtajaa pitäjästä pitäjään, yhtenä yönä kokonaista seitsemän penikulmaa, hajoitti hänen soturinsa ja otti hänen etevimmät päällikkönsä vangiksi, muiden muassa Aatamin.

Edelliset suostuivat tarjottuun aselepoon ja kääpiö kuiskasi muutaman sanan päällikön korvaan, jonka jälkeen hän sai jatkaa matkaansa.

Dacke itse pakeni salaisia teitä Blekingen metsiä kohti.

Joukko sotamiehiä, useat hänen entisiä miehiään, ajoi häntä takaa.

Rödebyn metsässä he vihdoin hänet saavuttivat ja ampuivat hänen selkäänsä nuolen, joka hänet tappoi.

Hän kaatui ja kun hän silmänsä avasi, seisoi Aatami hänen rinnallaan. Kamala hymy lensi hänen kalpeille kasvoilleen.

— Takkiini on neulottu kirje — Bråvallan nummella — läähätti hän ja heitti henkensä.

Pian löysi Aatami kirjeen ja riensi pois.

Dacken ruumis vietiin Kalmariin ja pantiin, kuparikruunu päässä, neljään teiliin ja rattaaseen.

Kääpiö kätki kirjeen, hyppäsi hevosen selkään ja läksi täyttä laukkaa ajamaan Bråvallan nummelle päin.

Sinne päästyä riisui hän hevosen ja laski sen metsään syömään. Hänen piti nyt löytää tie sinne, missä hän varmaan luuli onnettomien olevan.

Metsä oli suuri, pieniä polkuja kulki sinne tänne, mikä niistä oli oikea?

Tuli ilta ja pimeä, silloin hän äkkiä näki valon vilkkuvan.

Kuin siivillä riensi hän sitä kohti. Nyt näki hän kaksi kumpua ja niiden juurelle oli tehty maja.

— Täällä! kuiskasi Aatami itsekseen. — Ole Jumala kanssani!

Kuolonhiljaisuus vallitsi kaikkialla.

Rohkeasti astui Aatami ikkunan luo ja koputti ruutuun.

— Kuka siellä? kysyi karkea ääni.

— Teidän ystävienne ystävä! tuli vastaukseksi.

— Minulla ei ole ystäviä. Mene tiehesi!

— Eikö Dacke ole ystäväsi? Hetkisen vaikeni ääni, sitte kysyäkseen:

— Onko Dacke sinut lähettänyt?

— Kyllä, tuomaan tärkeitä sanomia.

— Odota vähän.

Salpa työntyi syrjään, ovi avautui ja jo näkyi pitkä, laiha ukko, puettuna sudennahkaisiin vaatteisiin; valkea parta riippui rinnalla ja palavan soihdun valossa näyttivät hänen ryppyiset kasvonsa miltei aaveentapaisilta.

Nähdessään kääpiön jatkoi hän:

— Jos Dacke todellakin käyttää lähettiläinään tuollaisia epäsikiöitä, niin mahtavat hänen asiansa olla huonolla kannalla.:

— Minä luulin täällä tapaavani korkea-arvoisen isän, Pietari Evaldinpojan, virkkoi Aatami, silmäillen ympärilleen.

— Hän laulaa paraikaa enkelein kanssa pyhän neitsyen istuimen ääressä, vastasi mies. — Jo minä muutamia kuukausia sitte ilmoitin Dackelle hänen kuolemastaan.

— Kirje ei varmaankaan ole tullut perille, puhui Aatami näennäisen tyynenä.

— Minä muutin tänne hänen kuoltuaan, mutta jos Dacke sinut on lähettänyt, niin kai sinä tuot häneltä kirjeitä.

Aatami ojensi hänelle kirjeen. Munkki luki sen.

— Tätä olen kauvan odottanut, virkkoi hän innokkaasti. — Hän lupaa käyttää lähettinään luotettavaa miestä. Sinuun saatan siis luottaa?

— Herrani edestä heitän vaikka henkeni, vastasi Aatami omituisella äänensoinnulla.

— Istuppa tähän, sanoi munkki, — ennenkuin nyt käymme noudattamaan Dacken käskyjä, niin syökäämme ja juokaamme hiukan.

Aatami istui rahille seinän vieressä ja katseli ympärilleen.

Seinät olivat savuttuneet mustiksi, siellä täällä näkyi pyhänkuva sekä kalaverkkoja ja metsästysaseita. Hyllyllä oli pari kirjaa ja seinällä riippui papinkaapu. Vielä näkyi majassa muutamia yksinkertaisia talousastioita, kaikkialla oli paksulta tomua, ainoastaan alttari oli kirjailtu sametilla ja kullalla.

Munkki avasi oven pieneen kaappiin, otti sieltä leipää ja kuivattua kalaa ja asetti tämän ynnä pari pikarillista simaa pöydälle.

Sitte hän istuutui pöydän taa, vastapäätä Aatamia, luki pitkän rukouksen ja pyysi Aatamia tyytymään vaatimattomaan ateriaan.

Aatami oli nälkäinen kuin susi ja kävi paikalla ruuan kimppuun.

Munkki kehoitti häntä juomaan ja joi itse hänen terveydekseen.

Aatami söi hyvällä ruokahalulla, mutta juoma maistui hänen mielestään karvaalta ja asettaessaan pikaria pöydälle, loi hän epäilevän silmäyksen munkkiin, joka hymyillen häneen katseli.

Mutta kun munkki toistamiseen korotti pikariaan, töytäsi Aatami niin varomattomasti omaa pikariaan, että se putosi maahan ja neste valui permannolle.

Munkki hämmästyi ja tahtoi noutaa toista, mutta Aatami vakuutti juoneensa tarpeeksi ja rupesi puhumaan muista asioista.

— Nyt työhön! huudahti hän äkkiä ja nousi.

— Työhönkö? Tiedättekö siis?

— Kaikki! Olin Dacken uskottu!

— Tässäkin suhteessa?

— Sanoinhan teille, että kaikissa suhteissa!

— Se oli kummallisen heikko kohta hänelle.

— Niin, sangen kummallinen!

— Mutta miksei hän paikalla sitä tehnyt?

— Kaikellaisista syistä…

— Häntä pidätti intohimo…!

— Menkäämme! sanoi Aatami, jonka ruumista pöyristytti.

— Minun täytyy ensin rukoilla.

— Rukoilkaa sitte!

— Te himoatte verta, kuiskasi munkki.

— Niin, vastasi Aatami. — Himoan verta!

Munkki meni kaapille, otti sieltä pullon, jonka sisältöä kaatoi pikariin, käski Aatamin ottaa soihdun ja tulla perässään.

Sitte astui hän alttarille, lankesi hetkeksi polvilleen ja painoi alttaripöydässä olevaa pontta. Pöytä kiertyi nyt syrjään ja sen alta aukeni näkyviin pimeä porraskäytävä. Munkki astui edellä, Aatami perässä.

Hetkisen perästä tuli heitä vastaan rautaovi.

Oikealle ja vasemmalle vei myöskin käytäviä; nekin olivat ainoastaan muutaman askeleen pituiset ja veivät rautaoville.

Munkki työnsi ensimäisen oven edestä salvan ja kiersi sen auki avaimella, joka riippui nuorassa hänen vyöllään.

He tulivat pieneen, kurjaan huoneeseen ja munkin viittauksesta vei Aatami tulisoihdun syrjemmälle.

Olkivuoteella lepäsi vanha Arvid Vestgöte.

Kuinka valkeiksi hänen hiuksensa olivat käyneet!

— Ylös, kerettiläinen! huusi munkki, — nyt on vihdoinkin koittanut viimeinen hetkesi!

— Kiitän siitä Jumalaa, vastasi vanhus. — Saat valita, tahdotko myrkkyä vaiko tikarista! Munkki piteli tikaria kädessään, sen terä välkkyi soihdun valossa ja vanhus katseli sitä tarkkaan.

— Tikarisi näyttää terävältä, huomaan… iske se rintaani. Armollinen Jumala on kanssani!

— Soihtu tänne, soihtu tänne! huusi munkki, painuen onnettoman vangin puoleen.

Tähän saakka oli Aatami ollut kuin huumeessa, nyt palasi hänen tavallinen tarmonsa ja hurjalla voimalla työnsi hän palavan soihdun munkin silmiin.

Mylvien vaipui munkki maahan, kiireesti vetäisi Aatami tikarin hänen kädestään ja syöksi sen perätysten kolme kertaa hänen sydämeensä.

— Herra, sinä autat! huudahti Aatami.

— Helvetin tuskat! vaikeroi munkki heittäessään henkensä.

Vanha Arvid oli noussut.

— Untako tämä on?

— Ei, herra, pelastuksen hetki on tullut, antakaa minun johtaa itsenne pois täältä.

Ovesta tulevan heikon valosäteen johtamina löysivät he ulos kopista.

— Missä Elsani on?

— Pian me hänet löydämme, kunhan saamme tulta. Tässä soihtu!

Vihdoin saivat he tulta soihtuun ja Aatamin piti vielä kerran mennä takaisin ottamaan avainta munkin vyöltä.

— Elämä elämästä, kuiskasi Aatami. — Tämä oli sinulle oikein!

Malttamattomana odotti Arvid hänen tuloaan. He avasivat oikealla olevan oven, mutta pieni huone oli tyhjä.

— Voi minua, jos ovat vieneet pois tyttäreni! vaikeroi Arvid Vestgöte tuskissaan.

Mutta sitte avasi Aatami vasemmanpuolisen oven ja siellä seisoi Elsa. Hän oli kuullut ääniä, luullut tuntevansa isänsä äänen ja odotti nyt tuskallisessa jännityksessä. Siinä jo isä astuikin hänen eteensä.

Hän peitti kasvot käsillään. Joko hän oli taivaassa?

— Isä! kuiskasi hän.

— Elsa, lapseni!

He vaipuivat toistensa syliin ja tunsivat esimakua taivaan autuudesta.

— Olemme pelastetut!

— Kuka meidät pelastaa?

— Aatami!

— Siinä nyt näkee, huudahti Aatami, tekeytyen iloiseksi, — ettei hyvä Jumala ole luonut yhtään niin mitätöntä olentoa, ettei se voisi palvella Luojansa tarkoituksia.

— Rakas Aatami, lausui Arvid liikutetuin mielin, — miten me nyt saatamme sinulle kaiken palkita…?

— Jumala sinua siunatkoon! kuiskasi Elsa, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä.

Aatami meni vallan ymmälle, sitte punastui hän korvia myöten.

— Olen saanut suuremman palkan kuin ikinä olen ansainnut, virkkoi hän.

— Lähdemmekö paikalla täältä?

— Kaikki minä unohdankin!… Tietysti, tulkaa, tulkaa paikalla!

Aatami avasi oven ja juoksi edelle osoittamaan tietä. Hevonen oli vielä metsässä. Aatami taputti sitä.

— Jalomman kuorman saat kantaa kotiin kuin tänne, virkkoi hän ja auttoi Arvidin selkään. Nuori neiti istuutui hänen eteensä ja nyt osoitti Aatami heille tien likeisimpään kylään.

— Tuletko pian perässä, Aatami? kysyi Elsa.

— Muutamien tuntien kuluttua; lähettäkää kylästä joku tänne noutamaan muutamia tavaroita.

He lupasivat täyttää hänen pyyntönsä ja läksivät. Aatami jäi hetkeksi katselemaan heidän jälkeensä, sitte hän paneutui maahan pitkäkseen.

— Voi, ettei hän suonut minun elää! Olisin niin mielelläni tahtonut nähdä heidän ilonsa. Mutta Kustaa kuningas ilostuu ja muistelee joskus kääpiötänsä, joka sentään lopulta tuotti hänelle vähänkin hyötyä.

* * * * *

Suurella ilolla tervehdittiin Arvid Vestgöteä ja hänen tytärtään kaikkialla. Kaikki olivat kaivanneet arvossapidettyä päällikköä ja talonpojat olivat paikalla valmiit hankkimaan heille hevosia, jos he tahtoisivat lähteä Kalmariin.

Siellä tapasivat he ylipäällikön, Juhana Turenpojan, joka suurella ilolla otti heidät vastaan ja paikalla rupesi puuhaamaan heidän menoaan Tukholmaan.

Mutta ilo ei koskaan pysy eheänä ja kun Elsa sai tietää, että Aatamin ruumis oli löydetty metsässä Bråvallan nummen luona ja että joku oli hänet myrkyttänyt, niin itki hän katkerasti ja vanha Arvidkin puhkesi liikutetuin mielin puhumaan:

— Henkensä hän meidän tähtemme heitti emmekä me koskaan saa osoittaa hänelle kiitollisuuttamme.

Sitte matkustivat he Tukholmaan ja avosylin ottivat Kustaa kuningas ja Margareeta rouva heidät vastaan.

14.

MYRSKYN TAUOTTUA.

Vuonna 1543 palasi rauha ja järjestys Smålantiin. Tämä kapina oli vaikein, mutta myöskin viimeinen, jota vastaan Kustaan täytyi taistella.

Osa aatelia ja ritaristoa, jonka talot ja omaisuudet dackesodan aikana olivat rosvotut ja ryöstetyt, rupesi kapinan jälkeen suurimmalla ankaruudella vaatimaan talonpojilta korvausta kärsitystä vahingosta.

Mutta kuningas huomautti heille ankarin sanoin, ettei hän saattanut sietää sellaista. Heidän oli kohteleminen kansaa niin, etteivät saisi aikaan uutta rauhattomuutta maassa; "uusi hätä saattaisi herättää eloon uuden Dacken".

Mutta samaan aikaan hän kirjoitti Kustaa Stenbockille, ettei tämä sallisi rahvaan vaatia liikoja, vaan pitäisi kiinni oikeudesta ja kohtuudesta.

Lujitettu valta ja lujitettu valtaistuin olivat Kustaalle jääneet tuloksiksi näistä sisällisistä taisteluista.

Vanhan ajan hengen rohkeimmat, toimellisimmat ja mahtavimmat miehet olivat kaatuneet.

Rahvas oli oppinut pelkäämään "taistelua oman ovensa edustalla" ja sen huonoja kokemuksia vahvistivat vielä kuningas Kustaan neuvot ja varoitukset; talonpojat eivät ainoastaan pelänneet häntä, vaan he kunnioittivat ja rakastivat häntä ja pitivät hänen valtaansa niin lujana ja järkähtämättömänä, ettei kukaan enään uskaltanut lähteä painimaan kuningas Kustaan kanssa.

Myöskin se uusi uskonoppi, jota hän mitä suurimmalla huolella oli koettanut istuttaa kansaansa, oli omiaan jalostuttamaan tapoja ja mielipiteitä sekä taivuttamaan mieliä yhteiskuntajärjestykseen ja kuuliaisuuteen esivaltaa kohtaan.

Mutta samalla huomasi Kustaa selvästi erehdyksensä. Hän oli ottanut palvelukseensa useita ulkomaalaisia, sillä hän oli luullut heitä taitavammiksi, mutta he olivat kerran toisensa perästä pettäneet hänet. Ja kokemustensa varoittamana kutsui Kustaa sittemmin ani harvoin valtakuntaan ulkomaalaisia; vielä vähemmin uskoi hän tärkeitä asioita heidän toimitettavakseen tai antoi heille sijan neuvostossa. Vanhaksi tultuaan sanoi hän pojilleen: "nämä raa'at koulukarhut eivät ole saaneet aikaan mitään, mutta koska he nyt meidän huolenpitomme kautta ovat tulleet ymmärtäväisiksi, niin saavat he toimekseen ainoastaan vähäpätöisempiä asioita. Eivätkä ruotsalaiset mielellään kärsi ulkomaalaista maan toimissa; sillä nenäkäs hän onkin."

Tammikuun 9 p:nä kokoontui valtakunnan ritaristo ja aateli, yhteensä sataneljäkymmentäviisi henkeä, piispoja, kauppakaupunkilaisia, vuoritilallisia ja rahvaan valtuutettuja valtakannan kaikista tuomiokunnista, yleiseen valtiokokoukseen Vesteråsiin ja täällä vahvistettiin perintöoikeus, joka neljä vuotta aikaisemmin oli säädetty Örebrossa, jolloin prinssi Eerik oli tunnustettu Ruotsin valtakunnan perintöruhtinaaksi.

Tämä tapahtui taivasalla, Stellhagen nimisessä haa'assa, joka linnan länsisyrjäitä ulottuu Mälariin asti.

Kokouksen kestäessä ilmestyi taivaalle komea sateenkaari, "mutta juuri sen päälle lankesi syntipilvi", kertoo kronikka, ja ympärillä seisova kansa ravisteli päätään.

— Tuo ei tiedä hyvää, virkkoi muuan vanha vaimo.

— Kuka sellaisista välittää? vastasi nuori sotamies. — Kauniimpaa prinssiä saa etsimällä etsiä.

— Ja kuinka hänellä on kummalliset silmät, huudahti muuan nuori tyttö, — ne ihan lävistävät ihmisen!

— Pahallakin voi olla kaunis nahka, huomautti vaimo, — minä tiedän, mitä tiedän.

— No mitä tiedät, muori kulta? kysyi tyttö.

— Että silloin kun prinssi syntyi, taivaalla oli niin pahoja merkkejä, että hiukset nousevat pystyyn sitä ajatellessakin.

— Eivätpä teidän hiuksenne näy nousevan, keskeytti hänet nuori sotamies nauraen.

— Senkin nulkki, tosin ne nyt ovat lähteneet, mutta aikoinaan olivat ne sangen kauniit ja tiedän minä, kuka niistä piti, vaikken sitä kerro.

— Mitä tapahtui hänen syntyessään? kysyi tyttö uteliaasti.

— Voinhan minä sen kertoa, sillä eihän se mikään salaisuus ole, että kuninkaan tähtientutkija tuli perähuoneeseen ja puhui: "koskei lapsi vielä ole syntynyt, niin langetkaa, kaikki jotka täällä olette, polvillenne ja rukoilkaa kanssani, ettei se syntyisi tänä hetkenä, sillä taivaalla on niin pahoja merkkejä, että jos se nyt syntyy, niin siitä tulee surun lapsi koko Ruotsin valtakunnalle".

— No, kuinka kävi?

— Samassa kuulivat he jo lapsen huutavan.

— Voi, taivaan pyhät!

— Minä en luota koko juttuun, sanoi sotamies ja läksi tiehensä.

— Ole luottamatta, sama se, vastasi nainen.

Nuori prinssi herätti jo tähän aikaan suurta huomiota; hän oli kasvoiltaan kaunis ja terve, ruumiiltaan notkea ja väkevä.

Hänen nykyinen opettajansa, ranskalainen Dionysius Beureus oli nuori oppinut, joka omisti sangen laajat tiedot, mutta pahaksi onneksi oli hän tähtienselittäjä. Tähtitiede rupesi voittamaan yhä enemmän alaa ja ranskalainen uskoi nuorelle prinssille sen salaisuudet.

Hän oli tavattoman reipas ja urhea herra. Pelonsekaisella ilolla katselivat ihmiset kuinka hän ajoi hevostaan; kilpajuoksussa, uinnissa, tanssissa, pallonlyönnissä ja turnauksessa voitti hän miltei kaikki ikäisensä.

Opintoaineistaan piti hän eninten matematiikasta eikä aikaakaan, kun hän tähdiltä tahtoi kysyä neuvoa kaikkien aikeidensa onnistumisesta.

Mutta nuori prinssi oli luonteeltaan oikullinen ja huikentelevainen; milloin vaipui hän raskasmielisyyteen, milloin oli hän kiivas ja epäluuloinen.

Luultavasti ei hän koskaan täysin tutunomaisesti ollut puhunut isälleen tai äitipuolelleen.

Yleensä lapset helposti huomaavat, kuka heitä rakastaa.

Eerik oli tavallaan ulkopuolella perheen piiriä, vieraana seisoi hän keskellä omaistensa joukkoa; luultavasti korvaankuiskuttajat jo varhain rupesivat hänelle supattelemaan, että häntä syrjäytetään, ettei kukaan häntä rakasta.

Raskasmielisyytensä hetkinä hän sitä suri, mutta useimmiten kävi hän ylpeäksi ja ynseäksi; alentavaa olisi hänen arvolleen ollut nöyrtyä. Hän on parempi kuin luulevatkaan, he eivät häntä tunne; hän rakastaa heitä kaikkia… paitsi Juhanaa; häntä ei hän kärsi. Kerran oli Eerik purrut häntä käteen, mutta sitte pyytänyt anteeksi ja lahjoittanut hänelle parhaimmat leikkikalunsa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni; ja Juhana lupasikin vaieta, mutta piteli kättään sillä tavalla, että kaikki huomasivat sen kipeäksi, ja kun häneltä kysyttiin, mikä hänen oli, niin täytyi hänen tietysti puhua totta.

Juhana osasi mielistellä ihmisiä; hän koetti kaikin tavoin vieroittaa isää vanhemmasta veljestään, Ruotsin perintöruhtinaasta… Täytyihän Eerikin häntä vihata!

Joskus valtasi hänet halu heittäytyä äidin syliin ja hän tiesi, että jos hän menee Margareetan luo ja sanoo: "rakasta minua niinkuin rakastat omia lapsiasi", niin hän paikalla avaa sylinsä ja suutelee häntä niinkuin noita toisiakin. Mutta tämän ajatuksen tullessa tuntui äkkiä siltä kuin joku olisi käynyt kiinni hänen takkinsa liepeeseen, ja virallinen hymy huulilla jäi hän katselemaan kuinka Margareeta hyväili pienokaisiaan, kunnes juoksi pois painiskelemaan toveriensa kanssa tai soittamaan luuttua. Sitä ei Juhana voinut oppia, sillä hänellä ei ollut musikaalista korvaa, mutta sen oli Eerik perinyt isältään ja sitä ei kukaan voinut häneltä riistää.

Näin itivät hänen nuoressa sielussaan siemenet, joista oli kasvava epätoivoa ja surua hänelle itselleen ja monelle muulle.

Omituinen piirre oli Eerikissä se, että hän mieluinten seurusteli lasten kanssa, jotka kuuluivat alhaisempaan säätyyn.

Nuori Niilo Sture ei ollut kuin hiukan nuorempi Juhanaa, mutta hänestä ei Eerik välittänyt vähääkään. Hän ei antanut Beureukselle rauhaa, ennenkuin tämä hankki nuorelle oppilaalleen seuraa, jossa hän, perintöruhtinas, saattoi esiintyä arvonsa mukaisesti.

Ylpeys oli hänessä synnynnäinen, sukulaistensa ja toveriensa kesken ei hän sentään uskaltanut päästää sitä näkyviin; mutta aatelittomille saattoi hän näyttää mahtiaan, heidän täytyi nöyrtyä hänen edessään — jolleivät tahtoneet, niin hyvästi sitte! Hän kyllä tiesi, miten heitä oli kohdeltava; rahalla saa ja hevosella pääsee, ja Eerik tuhlaili rahaa. Aina hän tarvitsi lisää ja kun isä hänelle selitti, että pitää oppia säästämään, niin sulki hän korvansa hänen puheiltaan.

Pallonlyönnistä hän varsinkin piti ja määräsi palkintoja taitavimmille. "Eerikin palloja käyttävät vielä kerran hänen suosikkinsa kultaomeninaan", sanoi Kustaa, ajatellessaan hänen tuhlaavaisuuttaan.

Kuninkaan suurimpia huveja oli talvi-iltoina koota omaisensa ympärilleen loimottavan lieden ääreen. Hän kertoi heille silloin yksityisiä tapahtumia vaiherikkaasta elämästään tai keskusteli heidän kanssaan yleishyödyllisistä asioista.

Margareetan piti istua hänen vieressään, jotta hän sai pidellä hänen kättään kädessään.

Lapset istuivat ympärillä, kuinka kukin tahtoi, mutta tavallisesti joutuivat Juhana ja Cecilia likelle isää, Cecilia miltei aina hänen syliinsä, leikkimään hänen parrallaan.

Katarina istui aina äidin vieressä, joka tavallisesti piti sylissään pientä Maunua.

Kuningas tahtoi Eerikiäkin tulemaan; kerran hän tulikin, mutta huoneessa ei sattunut olemaan hänen arvoistaan istuinta; hän jäi sentähden seisomaan, eikä enään toista kertaa palannut.

Erittäin mielellään puheli Kustaa uskonpuhdistuksesta ja usein, varsinkin vieraiden läsnäollessa, rupesi hän siitä keskustelemaan, saadakseen kuulla muiden mielipiteitä.

Eräänä päivänä, kun mestari Olavi ja Kustaa Stenbock olivat saapuvilla, virkkoi jälkimäinen:

— Varma on, että uskonpuhdistus maallisessakin suhteessa on tuottanut paljon hyötyä.

— Minä olen kuullut väitettävän, vastasi Olavi reippaasti, — ettei sillä muuta ole tarkoitettukaan.

— Sellaisiin väitteisiin saamme alistua, sanoi Kustaa hymyillen; — ihmiset tuomitsevat sen mukaan, mikä silmiin pistää.

— Mutta, huudahti Olavi, — hirveältä tuntuu ajatella, että jalointen sanojen ja ajatusten päämäärä olisi ainoastaan maallinen.

— Te käsititte minut väärin, huomautti Stenbock, — minä en kiellä uskonpuhdistuksen hengellistä vaikutusta, mutta se on silti saattanut vaikuttaa muussakin suhteessa.

— Olette oikeassa. Aurinko lämmittää asuntojamme, se on kaiken kasvullisuuden lähde, mutta tämä kaikki ei ole sen ylin tarkoitus.

— Mikä se sitte on?

— Valon antaminen, Kyösti kuningas.

— Oikein puhuttu, Olavi.

— Tällaiseksi valoksi on uskonto aiottu; katolisuus oli kaivanut tämän aarteen kätköön ja kiskoi sen nojalla veroja käyttääkseen niitä omiin tarkoituksiinsa. Luther kaasi aitauksen ja Jumalan sanasta tuli jokaisen ihmisen yksityisomaisuus. Uskonpuhdistuksen suuri ansio on, että se ajatukselle on antanut vapauden; henki, joka ennen voihki orjuuden kahleissa, saattaa nyt vapaasti tutkia, sillä pyhä kirja avautuu jokaiselle, joka sitä vain tahtoo lukea.

— Sen tiedän, lausui Kustaa. — Kristuksen oppi ja totuus, jommoisina ne Pyhässä Raamatussa ovat ilmoitetut, kiinnittivät ensinnä huomioni siihen pimeyteen ja harhauskoon, jossa paavin oppi pitää ihmiset.

— Tiedän kyllä, että luostareilla ja munkeillakin kerran oli tehtävänsä, mutta se aika on ollut ja mennyt; nykyään ei autuutta enään osteta eikä saada sen mitan mukaan kuin voidaan maksaa; vaan nyt saa jokainen sopia asiasta oman Jumalansa kanssa, olkoon hän sitte ylhäällä taivaassa tai alhaalla helvetissä.

Niitä etuja, puuttui Kustaa Stenbock puheeseen, — jotka niinsanoakseni ovat kouraantuntuvimmat, voidaan kyllä pitää sivuseikkoina, mutta vähäpätöinen asia ei suinkaan ole, että kirkon varoilla saatettiin panna kuntoon koko maan vammat.

— Älkää unohtako, puuttui kuningas puheeseen, — että kirkon varat ovat kansan hiellä ja työllä koottuja rahoja; niillä olivat he tahtoneet ostaa itselleen autuutta. Pietarinraha on siis kuitenkin tullut käytetyksi heidän hyödykseen ja he tulevat kerran ymmärtämään, etteivät laiskat munkit ole Herran apostoleita, vaan kuokkavieraita Jumalan vainiolla.

— Minä palaan vieläkin vertaukseeni auringosta, puhui Olavi. — Kun sen kirkkaat säteet valaisevat huoneen, niin tulee ilmi paljon, joka oli aiottu yksin pimeyttä varten; sentähden ei uskonpuhdistuksen ainoa tehtävä ole rakentaa siltaa ihmisen ja hänen Jumalansa välille, vaan sen tulee valaista kaikki ihmiselämän olosuhteet ja opettaa ihmiselle, miten hänen tulee niissä menetellä.

— Miten hyvin muistan, virkkoi Kustaa, — kun Lauri Antinpoika ensin minulle huomautti luterilaisten opinkappaleiden sovittamista meidän kirkkoomme. Minä miltei pelästyin; kumous tuntui minusta niin äärettömältä, että ensin tahdoin nähdä, miten se Saksassa leviäisi. Mutta hän ja Olavi käänsivät silloin yöt päivät raamattua ja minä luin sitä senmukaan kuin se valmistui… me keskustelimme sisällöstä ja vähitellen teki evankeliumeista henkivä rakkaus ja oppi minulle raamatun niin rakkaaksi, että minun joka päivä täytyi ammentaa siitä lohdutusta ja virvoitusta. Ja tämän kirjan nojalla päätin minä tuoda maahan niinkutsutun uuden opin; minä tosin näin, että se maalle tulisi tuottamaan suuria maallisiakin etuja, mutta vaikka nämä edut olisivat olleet vieläkin suuremmat, niin olisin työntänyt ne syrjään, jollen omasta kokemuksesta olisi ollut vakuutettu siitä, että paavisuus on pimeyttä ja henkistä orjuutta, kun sensijaan luterilaisuus toisi valoa ja vapautta Ruotsin kansalle.

— Saksassa ovat mielipiteet jo jakaantuneet ja puolueita on syntynyt, virkkoi Stenbock.

— Tietysti näiden täytyy taistella, vastasi Olavi. — Täälläkin on paljon eri mieliä, mutta juuri sehän todistaa elämää; Luther itse sanoi: "minä olen ainoastaan ihminen, työni ei ole täydellinen; olen tehnyt mitä olen voinut, mutta uudet ajat tuovat uutta valoa, joka pääsköön oikeuteensa, sillä mikään oppi ei pysy paikallaan, kaikki elämässä menee eteenpäin".

— Nyt en sinua oikein ymmärrä, sanoi Kustaa; — tarkoitatko, että Jumalan valtakunta muuttuu?

— Minä toistan vanhan ajattelijamme Lauri Antinpojan sanat: "maailmassa ei ole mitään seisahdusta eikä sellaista siis saata olla taivaassakaan; ensimainittu on ainoastaan heijastus viimemainitusta. Jokainen ajatus maailmassa on syntynyt taivaassa ja se tulee joka ihmiselle, joka sen voi ottaa vastaan. Ihmiskunta menee eteenpäin samassa määrin kuin taivaan enkelit edistyvät valossa ja valistuksessa."

— Tästä johtuisi, että taivaan enkelejä elähyttäisivät inhimilliset pyrinnöt, huomautti Stenbock.

— Toivomme kaikki kerran tulevamme enkeleiksi, sanoi Olavi. — Mutta kysyn teiltä, eikö tuo katolinen mielipide, jonka mukaan ihmisten ainoa tehtävä enkelinä on kiittää ja ylistää Herraa, sellaisenaan hiukan peloita käytännöllisiä mieliämme.

— Olette oikeassa, vastasi Stenbock.

— Lutherin mielipide on paljon todempi ja kauniimpi: kiitos ja ylistys ilmenevät taivaassa tekojen suurempana täydellisyytenä. Me suremme, kun lahjakas ihminen kuolee; me tiedämme itse ajatuksia ja viettejä, jotka eivät koskaan elämässä täydellisesti kehity. Olisivatko ne turhaan istutetut meihin? Sitä ei kukaan tosi luterilainen usko; hän tietää, että kehitys yhä menee eteenpäin, että työ on jatkuva kirkkaudesta kirkkauteen ja että taivaallisen autuuden suureksi osaksi vaikuttaa se tunne, että parhaimmat ajatuksemme ja tunteemme taivaassa tulevat saavuttamaan kauneimman, aavistamattoman kehityksensä.

— Olen kuullut Lauri veljesi lausuvan saman ajatuksen, sanoi Kustaa.

— He ovat monessa suhteessa samaa mieltä.

— Mutta, virkkoi Stenbock yhä kasvavalla mielenkiinnolla, — tämä edellyttää vastakohtia.

— Ja tarkoittaa kuolemaa, jota meidän on pelättävä. Kerrotaan, että taivaan enkeli, joka kalvavasti kadehti Jumalan majesteettia, syöstiin helvettiin; ei sanota missään, että Herra hänet olisi syössyt, vaan hänen oma syntinsä sen teki.

— Viha on kateuden kaksoisveli ja silloin alkoi se taistelu, joka on yhtä vanha kuin maailma.

— Ihmisen himot ja halut vetävät häntä alaspäin; ne johtuvat kiusauksiin, mutta Jumalan ääni puhuu omassatunnossa, se varoittaa, kehoittaa ja viittoo ylöspäin.

— Ihminen on vapaa ja saa itse valita.

— Hänen suuruutensa, lausui Kustaa, — siis juuri voi tuottaa hänelle lankeemuksen.

— Tahtoisin mielelläni, virkkoi Stenbock, — tehdä kysymyksen, mutta te ette saa pitää minua pakanana.

— Kysy vaan mitä tahdot.

— Mikä meille takaa, etteivät kaikki nämä asiat ole syntyneet muutaman vikkelän velikullan aivoissa?

— Mikä sinulle takaa, että elät?

— Totta minä toki sen tiedän.

— Saattaahan se olla mielikuvitusta… mutta jos edellytämmekin että olemassaolosi todistetaan todellisuudeksi, niin miten selität elämisesi?

— En ole tiedemies.

— Jumala on antanut ihmiselle taidon selittää paljon asioita, huomautti Olavi, — mutta muutamien asioiden selittämisen on hän pidättänyt itselleen; niihin kuuluu elämisen olemassaolo. Monella tavalla koettaa ihminen tutkia tätä suurta salaisuutta, mutta kaikki hänen kokeensa kohtaavat aina kallioseinän: "tähän asti pääset, mutta et kauvemmaksi!" Kaikkiallahan näemme Jumalan mahtavan käden tekoja. Miten pysyisi maailman-rakennus pystyssä ilman häntä? Monasti näyttää siltä kuin suuri mullistus olisi tulossa, mutta sitte selviytyvät asiat vallan luonnollisella tavalla entiselleen.

— Me ylistämme suuria miehiämme ja omaa kuningastamme, mutta minä kysyn häneltä, itsestäänkö hän on tehnyt tekonsa vai Jumalaltako hän on voimansa saanut.

— Niin, niin, huudahti Kustaa, — ja ainoastaan silloin olen vaeltanut oikealla tiellä, kun olen kuullut omantunnon äänen soivan hyväksyvänä.

— Edellyttäkäämme, lausui Olavi vilkkaasti, — että ihminen voisi puhaltaa eloa savipalaseen, niin saisiko hän siitä muuta kuin liikkuvan nuken? Mahdotonta! Hän ei saisi siihen ainoaakaan niistä ajatuksista, jotka liikkuvat ihmissielussa! Me saatamme ajatella taivasta ja tuntea taivaallisten ilojen esimakua, vaikka itse elämmekin maan päällä. Saattaisiko tuo kurja saviastia, joka luonnottomalla tavalla on saanut elämän, tuntea sellaista?

— Sitä en usko, sanoi Stenbock, — mutta useimmat ihmiset uskovatkin Jumalan olemassaoloon.

— Tämän uskon hengittävät he mieliinsä ilman mukana; persoonallista Jumalaa eivät he tahdo tunnustaa.

— Onko se sitte niin välttämätöntä?

— On sille, joka ei ole pakana.

— Mutta kun minä tunnustan Jumalan olemassaolon?

— Kukaan ei saata käsittää häntä ilman persoonallisuutta, joka ilmestyi maan päälle, käveli keskellämme, osoitti tien meille, jätti meille kalliin testamenttinsa, äärettömässä rakkaudessaan avasi katuvaiselle sovituksen sylin, poisti katoovaisuudelta kauhun ja lausui syntiselle rinnallaan: "tänäpänä pitää sinun olla kanssani paratiisissa".

— Sokea on se ihminen, lausui Kustaa, — joka ei näe ja rukoile.

— Varma on, sanoi Stenbock, — että uskonpuhdistus on aikaansaanut suuria muutoksia.

— Sen vaan tiedän, jatkoi kuningas, — että ryöstettäköön minulta vaikka tavarani ja taloni, joka seiväs, jonka Ruotsissa omistan, vaimoni ja lapseni — ja Jumala tietää, että heitä rakastan, — elämäni ja henkeni, mutta Jumalan pyhästä ja puhtaasta sanasta sekä siitä varmuudesta, jonka se minulle suo, ei heidän pidä minua eroittaman niinkauvan kuin sydämeni on eheä ja vereni lämmin.

— Me seuraamme sinua, kuhunka ikinä menet, kuiskasi Margareeta.

— Sen tiedän, rakkaani.

— Minä myöskin, virkkoi Katarina, painaen pienen päänsä äidin rintaa vastaan.

Juhana ja Cecilia olivat nukkuneet.

— Katsokaa miten hän on kaunis, sanoi Kustaa. Pieni punaposkinen tyttö vaaleine kiharoineen lepäsi todellakin viehättävänä kuninkaan sylissä.

Ihaillen kaikki häntä katselivat.

Silloin avasi hän suuret, tummansiniset silmänsä, katsahti veitikkamaisesti läsnäoleviin, kätki sitte päänsä isän kainaloon ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

Stenbock ja Olavi eivät voineet olla ilmaisematta ihastustaan.

— Hemmoittelu on jo häneen vaikuttanut, virkkoi äiti. — Anna pienokainen tänne, niin kannan pois hänet.

Mutta Cecilia rupesi hyväilemään ja suutelemaan isäänsä, pyytäen:

— Anna minun olla täällä luonasi.

Margareeta otti pienen itsepintaisen tytön syliinsä ja muut lapset seurasivat häntä.

— Olen onnellinen isä, lausui Kustaa.

— Ja onnellinen kuningas, lisäsi Stenbock.

— Olet oikeassa; näyttää todellakin siltä kuin sopu ja rauha palaisivat maahan.

— Työmies saa palkkansa, lisäsi Olavi.

— Täällä tarvittaisiin paljon parannuksia; koulut ovat hyvien opettajien puutteessa.

— Mistä ottaa leipää erämaassa?

— Sentähden olen lähettänyt pitäjiin käskyn, että talonpoikien tulee panna lapsensa kouluun ja auttaa köyhiä teinejä, kuten heidän esi-isänsä tekivät, sillä muutoin heittävät nämä koulun ja ryhtyvät toisiin elinkeinoihin.

— Koulumestareilla täytyy olla vakinainen palkka, sanoi Olavi.

— Minä olenkin Tukholmassa lahjoittanut kaupungille yhdeksän eri taloa sillä ehdolla, että kaiken mitä ne tuottavat, tulee langeta koulumestareille. Ja niin aion tehdä kaikkialla.

— Eikö Wittenbergiin ole mennyt paljon ruotsalaisia? kysyi Kustaa Stenbock.

— Olenhan minä lähettänyt heitä sinne noin neljäkymmentä, sanoi Kustaa tyytyväisellä hymyllä. — He kehoittavat minua kirjeissään perustamaan yliopistoa koko valtakunnan yhteiseksi hyödyksi, mutta täällähän on ollut niin paljon riitoja ja sotia, ettei ole tahtonut saada rauhaa; sitäpaitsi täytyisi ottaa kaikki opettajat ulkomailta, ja sen minä mieluinten heittäisin tekemättä.

— Sen vaan tiedän, sanoi Olavi, — että moni ruotsalainen nuorukainen, oleskeltuaan Wittenbergissä kaksi vuotta, on palannut kotiin maisterina.

— Hyvä tietää; minä en hätäile.

* * * * *

Tässäkin, niinkuin kaikissa muissa asioissa, saatamme huomata Kustaan persoonallisen vaikutuksen.

Muuan nuori talonpoika oli vahingossa tappanut toisen ja tämän sukulaiset vaativat henkeä hengestä.

Silloin meni äiti kuninkaan luo valittamaan suurta hätäänsä.

Kuningas rukoili nyt murhatun veljiä, "että he armahtaisivat hänen henkeään".

Nämä puolestaan antoivat hyvän vastauksen.

Silloin kirjoitti kuningas murhatun äidille ja muille omaisille: "Meidän käsityksemme mukaan teette te siten hyvän työn ja palveluksen, sillä onhan parempi että hän elää ja tekee hyötyä sekä omasta puolestaan että kuolleen puolesta; harras rukouksemme on siis, että te Jumalan tähden armahtaisitte hänen henkeään. Ja kun tilaisuus ilmaantuu meidän palvella teitä tämäntapaisissa armahtavaisuusasioissa, tai muissa tilaisuuksissa, niin tahdomme suosiollisena herrananne sen mielellämme tehdä, jota älkäät epäilkö."

Kamarivirastoa piti hän tarkasti silmällä. Siellä piti olla hyviä arkkuja ja vahvoja lukkoja ja kamarineuvosten tuli aina sekä päivällisajaksi että illalla itse panna pois kirjat ja ottaa avaimet mukaansa.

Aamulla piti heidän taas määräaikana saapua virastoon, jolloin kirjat olivat otettavat esille.

Itse ohjasi kuningas sekä kamarineuvoksia että kamarikirjureita.

Gripsholmassa hän v. 1547 kutsui luokseen erään Rasmus Niilonpojan, "koska meillä nyt on aikaa opettaa sinulle kirjanpitoa mielemme mukaan, kuten muillekin kamariherroille ja kamarikirjureille opettaneet olemme".

Toisen kerran kirjoitti hän Itägötlannin maaherralle, että koskei saata tietää, kummoinen sato tänä vuonna tulee, niin ei kruunun viljaa saa myydä, sillä jos sattuisi tulemaan kallis aika, nälkä ja hätä, niin sillä vastaisuudessa voitaisiin auttaa rahvasta.

Kuninkaan yksityisistä kirjeistä näemme, miten hän paikalla voimiensa takaa riensi auttamaan, kun vaan hätä ja puute kutsui. Kymmenyksensä sai jokainen silloin maksaa, kun jaksoi. Voudit saivat käskyn auttaa talonpoikia, jotteivät pellot jäisi kylvämättä.

Kustaan hallitus oli persoonallinen sanan täydessä merkityksessä. Se riippui tietysti sekä aikakauden hengestä että hänen omasta luonteestaan.

Kansan silmissä lankesi hänen niskoilleen sekä tehdyt että laiminlyödyt velvollisuudet; hän oli siten sekä Ruotsin herra että sen ensimäinen, raskainten kuormitettu palvelija.

Ei ollut mitään niin pientä, ettei hänen mielestään siitä olisi kannattanut ottaa selkoa, kaikkialle ojensi hän auttavan kätensä, miltään ei hän sulkenut silmiään ja hänen lempilauseensa oli, ettei ihmisen koskaan pidä heittää huomispäivään sitä, mitä heti saattaa tehdä. Aina huomautti hän palvelijoilleen, sekä ylhäisemmille että alhaisemmille, mitä heidän tuli tehdä. Miltei joka asiassa kysyivät voudit häneltä neuvoa ja pyysivät ohjeita. Jos linnanmuuria oli korjattava, paja tai sauna rakennettava, niin piti kuninkaalta kysyä neuvoa.

Lääniherroille jaeltiin varoituksia, uhkauksia ja kiitoksia, aivan niinkuin voudeillekin.

Kustaa käsitti asemansa kuninkaana kuten huoltapitävä perheenisä asemansa suuren maatilan isäntänä: hänelle ei mikään saa olla vierasta; hän on vastuunalainen kaikesta, mitä tapahtuu. Mutta hän tahtoi että hänen alamaisensakin ajattelisivat hänen onneaan, kuten hän ajatteli heidän onneaan. Kerran kirjoitti hän eräälle voudilleen:

"Epäilemättä olet saanut kuulla, että me miltei kokonaisen vuosineljänneksen Jumalan tahdosta olemme olleet heikkona ja sairaana, ja olisimme me sentähden odottaneet, että sinä ja muut hyvät miehet jollakin lailla olisitte meitä ajatelleet, lähettämällä meille jotakin hyvää, jota paikkakunnallanne on saatavissa; varsinkin olemme halunneet saada tynnyrillisen hyvää emsiläistä olutta, mutta sitä ei tähän asti ole kuulunut. Meidän mielestämme tulisi sinun pitää sitä kunniana ja vähäisenä vahinkona, että joskus, ja varsinkin tämän sairautemme aikana, ajattelisit meitä, koska sinulla on tarpeeksi hyvät varat ja koska kai itse tiedät, että sinun koko onnestasi on kiittäminen Jumalaa ja meitä."

Hän kääntyi suoraan kansansa puoleen samalla tavalla kuin palvelijoidensa puoleen.

Valtiopäivillä, maakuntakokouksissa ja kaikellaisissa tilaisuuksissa oli hänellä jotakin sanomista, aina hän tahtoi varoittaa, selittää ja neuvoa kansaansa.

Oli tuskin ainoita markkinoita, joissa ei yleisö jollakin lailla olisi saanut kuulla kuninkaan ääntä.

Jollei hän itse saattanut tulla — ensi aikoina oli hän miltei aina läsnä — niin lähetti hän sinne jonkun valtioneuvoksen tai muun rälssimiehen viemään kirjoituksia; mutta hänen ei pitänyt lukea niitä sanasta sanaan, vaan valita ainoastaan ne kohdat, joita piti rahvaan miehille hyödyllisimpinä ja ne hänen aina tuli esittää suusanallisesti.

Jos taas joku vaara uhkasi, varsinkin jos jossakin maakunnassa oli ollut levottomuuksia, niin lähetti kuningas paljon kirjoituksia. Usein hän myös sai muut kaupungit ja maakunnat uhkauksilla ja vakavilla varoituksilla nousemaan kapinallisia vastaan.

Siten työskenteli kuningas Kustaa väsymättömällä innolla, vaivoja kysymättä Ruotsin valtakunnan hyväksi.

Ensi aikoina teki hän sen pakosta, sitte se tapahtui tottumuksesta, vaikka hänestä tuontuostakin tuntui raskaalta yksin kantaa koko taakkaa; viime vuosina hän usein valittikin olevansa "työn kuluttama herra" ja pyysi, ettei kaikkia töitä työnnettäisi hänen niskoilleen.

Mutta vaikka vaiva olikin suuri ja työ raskas, niin paljon saatiin aikaan.

Syystä saattoi kuningas Kustaa v. 1539 kirjoittaa eräälle voudilleen: "on täällä nyt toinen maailma kuin ennen oli". Hän oli katkaissut unionin viimeisetkin siteet, poistanut paavin vallan, särkenyt Hansan vuosisatoja painaneen ikeen ja sitte perustanut kansallisen kuningasvallan, joka on vapaan, vahvan ja itsenäisen valtakunnan uudestasyntymisen välttämätön ehto.

Köyhänä herrana tuli hän lamaantuneeseen, autioon valtakuntaan; hallituksensa ensi aikoina sai hän aamusta iltaan taistella kaikellaisen puutteen ja kurjuuden kanssa, kunnes hänelle vuoden 1524 valtiopäivien kautta avautui uusia tulolähteitä. Kruunun tulot kasvoivat nyt kolme kertaa suuremmiksi kuin ennen reduktionia.

Vielä lakkautti hän sen keskiaikaisen tavan, jonka mukaan suurin osa kruunun läänejä joko ilman veroja tai aivan vähäisestä maksosta annettiin korkeille herroille, jotka niistä ottivat toimeentulonsa.

Jo v. 1530 oli paljon enemmän kuin puolet lääneistä hänen oman välittömän hallintonsa alla. Osan tuloista piti hän itse ja läänitysmiehiltä vaadittiin ankarasti määrätty palvelus heidän tulojensa suuruuden mukaan.

Veronalaisilta talonpojilta vaadittiin paljon suurempia maksoja kuin ennen oli ollut tapana ottaa, ja verojen suuruus määrättiin kaikkialla maan suuruuden perustuksella, joten talonpojat maksoivat veroja maatilansa ko'on mukaan. Verojen maksamista vaati Kustaa ankarasti ja luultavasti hän siitä syystä muistutti talonpoikia viljelemään maata huolellisesti ja levitti uhkaavia kirjeitä, joissa sanottiin, että se talonpoika, joka ei huolellisesti viljele maataan ja maksa verojaan, kadottaa oikeutensa maatilan omistamiseen. Tämä uhkaus välistä pantiinkin täytäntöön. Mutta syynä raha-asiain parantumiseen Kustaan hallituksen aikana ei ollut ainoastaan tulojen suureneminen, vaan yhtä paljon Kustaan suuri säästäväisyys sekä se, että verojen kanto tapahtui järjestyksessä ja tarkastuksen alaisena.

Mutta nämä toimenpiteet eivät estäneet häntä pitämästä huolta kotoisistakin askareista ja Geijer sanoo, että kuninkaan valtiollisia asioita koskevat kirjoitukset ja määräykset usein muistuttavat suuren talouden muistiinpanokirjaa.

Kuninkaalla oli pitkin maata karjakartanoja, joissa hän usein oleskeli ja joissa viljeltiin maata ja hoidettiin karjaa hänen omien määräystensä mukaan ja suureksi osaksi hänen omalla johdollaan.

Kuninkaan likeistä huolenpitoa suuren taloutensa yksityisseikoistakin todistaa muuankin kirje tammikuun 14 päivältä v. 1548, joka on otettu itse valtioregistraturaan.

Se on kirjoitettu eräälle Smålannin voudille.

"Rakas emäntämme Margareeta on valittanut, etteivät ne lehmät, jotka Sigfrid Jönsinpoika lähetti Gripsholmaan, ole niin hyvät kuin olisi sopinut odottaa. Sentähden tulee hänelle vakavasti huomauttaa, ettei sellainen menettely ole meille mieleen, ettei hän paremmin täytä käskyjä, joita hänelle annetaan."

Gripsholman ja Svartsjön puutarhurit tekivät kuningattarelle tiliä vihanneksista ja hedelmistä, joita oli myyty Tukholmaan ja eräässä tällaisen tukholmanretken jälkeen tehdyssä tilissä tavataan ostetun tavaran joukossa "norsuluinen kampa hänen armolleen kuningattarelle".

Joulun v. 1545 vietti kuningas omaistensa kanssa Gripsholmassa. Paljon oli linnassa silloin puuhaa, sillä valmistettiin suuret määrät olutta ja komeaa jouluruokaa. Kuningas aikoi nimittäin samaan aikaan pitää häitä muutamille miehilleen ja kuninkaan ja kuningattaren kutsumuskirjeet näihin häihin ovat säilyneet meidän päiviimme asti. He pyytävät ystäviään ja sukulaisiaan näkemään sen vaivan, että tulisivat heille ja tyytyisivät lahjoihin, jotka Jumala heille oli suonut.

Kuningatar Margareeta pyysi sisartansa, Märta rouvaa asettamaan kirkonkäyntinsä niin, että he voisivat saapua jouluaatoksi.

Sellaisissa tilaisuuksissa työnnettiin tavanmukainen säästäväisyys syrjään ja vakavuus vaihdettiin iloiseen leikkiin. Elettiin rikkaasti ja komeasti, kaikkien piti tietää, että he vierailivat kuninkaallisessa talossa ja juhlaa kesti viikkokausia.

Tällaiset kemut vietettiin Gripsholmassakin v. 1548; ne kestivät neljätoista päivää.

Kuningas naitti viisi miestään maan jalointen neitien kanssa; ilo oli ylimmillään, kuningatar Margareeta tarjosi itse vierailleen kaikellaisia konvehteja ja kuningas kantoi omin käsin sisään juomat, joi hyvien herrojen maljan ja kehoitti heitä pitämään hauskaa.

Koko tämän ajan vallitsi maassa rauha, niin onnellista aikaa ei ruotsalainen talonpoika vielä ollut nähnyt. Monasti oli Kustaan käsi raskaasti kurittanut, nyt rakasti sitä jokainen, sillä kaikki tiesivät, että se toimi lain ja oikeuden mukaan.

Itse nautti Kustaa terveellistä rauhaa; eninten huolta tuotti hänelle kruununprinssi.

Eerikin kiivas luonne ei kärsinyt minkäänlaista kuria. Välistä tulivat vain hänen hyvät ominaisuutensa näkyviin, silloin laati hän kirjoituksia, jotka kerrassaan ihastuttivat kuninkaan, ja kirjoitti runoja, jotka itse sävelsi.

Mutta hänen mielensä muuttui aivan äkkiarvaamatta. Hän saattoi seuraavassa hetkessä toimia kokonaan vastoin kuninkaan tahtoa ja kun Kustaa häntä silloin soimasi, niin kuunteli hän häntä liikkumattomana, uhkamielisenä, rientääkseen pois niin pian kuin suinkin.

Sensijaan ei Cecilia koskaan rikkonut kuninkaan tahtoa vastaan ja häntä rakasti Kustaa enemmän kuin kaikkia muita.

Kustaa rakasti kauneutta, ja tämä lapsi oli viehättävän kaunis; sulavat ja pehmeät olivat hänen liikkeensä ja jokaisen, joka hänet näki, täytyi hänestä pitää.

Leikkitovereistaan rakasti Cecilia eninten Niilo Sturea; kummallinen tenho näytti vetävän näitä lapsia toistensa puoleen.

Joskus, kun ei Cecilia välittänyt Niilosta, jäi poika ääneti, valittamatta tuijottamaan hänen jälkeensä.

Mutta kun Cecilia palasi, säteilivät pojan kasvot ilosta.

— Harras toivoni on, sanoi Margareeta usein, — että noista kahdesta tulisi pari. Cecilia ei tule onnelliseksi muuta kuin Niilon morsiamena.

— Eipä tiedä mitä pojasta tulee.

— Puhutteleppa häntä, niin huomaat, että hänen luonteessaan ilmenee harvinainen rehellisyys.

— Hän on Sten Sturen pojanpoika.

— Ja Märtan poika.

— Tapahtukoon Jumalan tahto, Margaretaani!

Nyt saivat lapset usein olla yhdessä ja onnellisilta kiitää aika kuin siivillä, ties minne se menee. Se luisuu kuten vesi näkymättömästi virtaa tyynessä järvessä, ihminen näkee sen pakenevan, mutta ei tiedä minne se pakenee.

Mutta alituista onnea ei maailma anna. Syksyllä v. 1550 synnytti Margareeta kymmenennen lapsensa, pojan, joka sai nimen Kaarle.

Silloin murtuivat hänen voimansa ja samalla päättyi kuninkaan ilo.

Hän vietti jokaisen vapaahetkensä puolisonsa luona, koetti leikkipuheilla reipastuttaa häntä ja soitteli hänelle luuttua.

— Margareeta on ainoa, virkkoi hän, — joka saa kuulla, että olen kadottanut ääneni.

Margareeta hymyili hänelle kuten ennenkin ja hänen laihoille, kalpeille kasvoilleen tuli punaa; tosin hänen silmiinsä usein nousi kyyneliä, mutta samalla loistivat ne entistä kauniimmin.

Hänellä oli niin paljon puhumista heidän lapsistaan, Kustaa ei saisi liiaksi hemmotella Ceciliaa; Katarinasta hän oli vähinten levoton, sillä häntä hän niin usein oli varoittanut ja hänelle hän oli puhunut; mutta miten kävisi molempien nuorinten tyttöjen ja Maunun ja Kaarlen? Hän kiitti Jumalaa siitä, että hän jo oli kutsunut pois muutamia heidän lapsistaan.

— Margareeta, sinä kasvatat heidät kaikki.

— Tietysti, jos Jumala tahtoo!

— Tietysti hän tahtoo… Miten minä muuten tulisin toimeen… kesä sinut parantaa, me muutamme aikaiseen Gripsholmaan, sinun pitää paljon olla järvellä, se vahvistaa voimiasi.

— Ehkä! lausui Margareeta hymyillen.

Kesä tuli ja kuninkaallinen perhe muutti Gripsholmaan.

Keväinen ilma näytti todellakin tekevän sairaalle hyvää, hän voimistui ja kuninkaan ilo nousi ylimmilleen.

Mutta heikkous palasi eikä Margareeta olisi jaksanut ottaa osaa soutoretkiin, vaikka hän suostui tehdäkseen kuninkaalle mieliksi.

Elokuun keskivaiheilla tehtiin taas tuollainen retki Mälarille, mutta kuningatar rupesi voimaan niin pahoin, että hänet oli vietävä saareen ja sieltä likeisimpään linnaan, Tynnelsöhön.

Lähetettiin paikalla sanaa kaikille lapsille, sillä Margareeta tunsi loppunsa lähestyvän.

Sanomaton tuska oli vallannut Kustaan; hän ei hetkeksikään jättänyt puolisoaan.

Kaikellaisia keinoja koeteltiin, mutta mikään ei auttanut.

Koitti elokuun 26 päivä.

Koko yön oli kuningatar ollut horroksissa, nyt hän äkkiä avasi silmänsä. Hän oli täydessä tajussa. Hänen ensi katseensa etsi kuningasta, hymy lensi huulille, hän tarttui Kustaan käteen ja suuteli sitä.

— Kiitos, herrani ja kuninkaani, lausui hän, — sinä korotit minut valtaan ja kunniaan… suo anteeksi, jollen naisellisessa heikkoudessani ole toiminut niinkuin minun olisi pitänyt.

Kustaa oli langennut polvilleen vuoteen viereen, nyyhkytyksiltään ei hän saanut lausutuksi sanaakaan, mutta hän suuteli hänen kättään ja kasteli sen kyynelillään.

— Pidä huolta lapsistamme, minä heitän heidät ensinnä Jumalan ja sitte sinun huomaasi!

— Olen tekevä mitä ikinä voin, Margareetani, vastasi Kustaa kyynelten vieriessä.

Margareeta antoi katseensa kierrellä pitkin itkevien omaistensa piiriä.

— Hyvästi ja kiitos kaikesta rakkaudestanne! Itkien olivat lapset kerääntyneet isän ympärille. Heikolla äänellä kehoitti Margareeta heitä keskinäiseen rakkauteen ja siunasi heitä.

Sitte pani hän kätensä ristiin ja lausui:

— Jumala, siunaa ja varjele kuningasta, anna hänen vielä elää monta vuotta maansa ja kansansa onneksi!

Vielä kerran tarttui hän kuninkaan käteen, painoi sitä hiljaa ja veti syvältä henkeään.

Sitte hän sammui.

Oli iltapäivä, kello kahden ja kolmen välillä. Kaikki itkivät, syvän surun valtaamina. Silloin pimeni äkkiä aurinko ja ihmiset sanoivat, että taivaskin otti osaa Kustaa kuninkaan suureen suruun.

Katkerasti suri hän rakasta Margareetaansa. Miten monasti hän oli viihdyttänyt hänen kiivaan luonteensa purkaukset, rukoillut armoa erehtyneille, taivuttanut hänet sovinnollisuuteen, kun hän olisi tahtonut rangaista ja saanut hänet unohtamaan ja antamaan anteeksi, katkeruutta ja kaunaa kantamatta.

— Kuka nyt varoittavana, rakastavaisena henkenä seisoo rinnallani! huudahti hän kyynelten virtana vuotaessa, — kuka minua tästälähin tukee ja lohduttaa!

Kuningattaren ruumis vietiin Tukholmaan.

Juhlalliset hautajaiset toimitti Suurkirkossa arkkipiispa, mutta ruumissaarnan piti seurakunnan kirkkoherra, Olavi Pietarinpoika. Kyyneleet ja nyyhkytykset keskeyttivät monta kertaa pyhän toimituksen.

Kustaa määräsi, että arkku jätettäisiin Suurkirkkoon kunnes kuningas kuolisi. Ja niin tapahtuikin.

Kustaa ei tahtonut erota lapsistaan, hän hankki heille niin hyvän hoidon kuin suinkin ja vietti joka päivä monta tuntia heidän luonaan, puhellen heille äitivainajista; hän sanoi, etteivät he koskaan saa häntä unohtaa ja että äiti lakkaamatta heitä ajattelee, rukoillen Jumalaa heidän puolestaan.

Mutta usein kalvoi häntä ikävän ja hyljättyyden tunne; ensi kerran huomasi hän työkykynsä vähenneen. Margareeta oli usein tullut hänen huoneeseensa, hän oli hänelle kertonut töistään, nyt tunsi hän hirveää tyhjyyttä.

Eräänä päivänä puheli hän asiasta Juhana Turenpojan kanssa. Tämä huomautti, ettei kuningas näytä terveeltä ja että hän viettää liian hiljaista ja yksinäistä elämää.

— Ikävä voittaa minut, sanoi kuningas, — minä en saata sitä hallita.

— Siihenkin löytyy lääke!

— No mikä?

— Se, että teidän armonne menee uuteen avioliittoon.

— Minun ikäiseni mieskö?

— Kustaa Vaasa!

— Minun sydämeni kiintyy ainoastaan nuoruuteen ja kauneuteen!

— Onhan sitä Ruotsissa yllin kyllin!

— Luuletko sinä…?

— Kuningattaren kruunu, teidän armonne!

Kustaa vaikeni ja vaipui mietteisiin. Sitte ojensi hän hänelle kätensä ja lausui:

— Tahdon ajatella asiaa.

Juhana herra aikoi lähteä, mutta kuningas pidätti hänet.

— Oletko tavannut perintöprinssiä?

— Minä olen käynyt hänelle liian vanhaksi.

— Olet oikeassa, hän tahtoo nähdä ympärillään ainoastaan poikia ja imartelijoita.

— Hän on nuori ja erittäin lahjakas.

— Beureus häntä aina kehuu, mutta kun minä puhun hänen kiivaasta luonteestaan, sanoo hän, että ainoastaan aika ja oma tahto sen saattaa tasoittaa.

— Hän on ehkä oikeassa.

— Eninten minua huolestuttaa hänen suhteensa Juhanaan.

— Eikö se ole käynyt paremmaksi?

— Ei, ja minä pahoin pelkään, että vastenmielisyys on molemminpuolinen. Juhana tahtoo kyllä lohduttaa minua vakuuttamalla, ettei niin ole, mutta ajattelemattomuuden hetkinä luen minä totuuden hänen silmistään ja mikä tästä on oleva seuraus?… Nämä ajatukset seuraavat minua aamusta iltaan ja karkoittavat yön unen vuoteeni äärestä! Sano minulle sinä, jos taidat, mitä minun tulee tehdä?

— Eroittaa heidät, mikäli mahdollista, toisistaan.

— Niin minäkin olen ajatellut… Hyvin suojeltuna olisi Suomi yhtä hyvä kuin kuningaskunta.

— Tietysti!

— Hän voisi mennä naimisiin hyvin nuorena.

— Jotta saisi muuta ajattelemista, tarkoittaa teidän armonne?

— Sinä et saata käsittää miten kamalaa minusta on ajatella, että maan turvallisuutta ehkä uhkaa poikieni riidat: he ehkä jonakin päivänä rupeavat tappelemaan kruunun omistamisesta.

— Mutta jakaahan teidän armonne molemmille osansa.

— Kyllä, ja oikeudenmukaisesti minä sen teen, mutta mistä tiedän, että se auttaa?

— Herra kyllä ohjaa asiain kulun!

— Siihen minäkin luotan, sillä ihmisviisaus ei mitään voi. Juhana herra kysyi eikö kuningas tahtoisi viettää joulua hänen luonaan, koska kotona varmaan tuntuisi kolkolta ja yksinäiseltä.

Kustaa kiitti häntä, mutta hän oli luvannut lapsilleen jäädä kotiin; sitäpaitsi olisi ehkä vielä vaikeampaa matkustaa pois; mutta keväällä oli hän päättänyt lähteä tervehtimään ystäviä ja sukulaisia ja silloin hän ilolla tulisi tervehtimään jaloa Kristina rouvaa.

Nyt läksi Juhana herra pois, mutta kuningas jäi kotiin ja levottomat ajatukset valtasivat hänen mielensä. Varsinkin ajatteli hän poikiaan, mutta sitäpaitsi saapui Suomesta huolestuttavia tietoja. Venäläiset tekivät sinne hyökkäyksiä ja taistelu rajoilla oli leimahtanut ilmi liekkiin.

Kustaa, joka mielellään tahtoi säästää ruotsalaisia, oli kirjoittanut ja kysynyt syytä riitoihin, mutta vastausta ei vielä ollut tullut.

Joulu kului tavattoman hiljaisesti ja rauhallisesti. Kuningas oli ryhtynyt kaivattamaan kuparia Fahlunin luona ja sen johdosta tehtiin hänelle kaikellaisia kysymyksiä, joihin hänen itsensä täytyi vastata.

Huhtikuussa sai hän tietää, että kansleri Lauri Antinpoika oli kuollut Strängnäsissä huhtikuun 26 päivänä ja kaksi päivää myöhemmin saapui surusanoma, että Olavi Pietarinpoika oli seurannut häntä.

Syvästi koskivat nämä sanomat Kustaaseen, hän katui ettei ollut lähtenyt Strängnäsiin, mutta iloitsi sentään siitä, että oli sopinut vanhan ystävänsä kanssa.

Hänen rakas, kiivasluontoinen Olavinsa oli taaskin pari vuotta sitte tapansa mukaan soimannut kuningasta saarnatuolista, mutta silloin oli Kustaa lähettänyt noutamaan häntä ja sanonut, että kahdenkesken heidän kyllä sopi kiistellä, mutta saarnatuoli oli liian pyhä paikka: sieltä ei sopinut nuhdella yksityistä hänen vioistaan, varsinkin koska ei tämä voinut esiintyä puolustamassa itseään. Olavi oli tunnustanut tehneensä väärin ja heidän ystävyyssiteensä oli senjälkeen käynyt entistä lujemmaksi.

Ketä oli Kustaan kiittäminen siitä, ettei hänen kiivautensa tässä tilaisuudessa ollut noussut yli äyräidensä?

Ketä muita kuin hurskasta, rakastettua Margareetaansa! Hän oli osannut viihdyttää myrskyn ja johtaa lempeät, anteeksiantavat sanat hänen huulilleen! Siunatkoon Herra häntä!

Nyt olivat he kaikki kolme poissa, rivit harvenivat, mutta Kustaa tunsi, että he ajattelivat häntä ja rukoilivat hänen puolestaan. Kaivaten tulisi hänkin heitä ajattelemaan aina siihen autuuden päivään asti, jolloin saisi heidät kohdata.

Mutta hän ei saa antautua surun valtaan! Niin kauvan kuin Jumala suo hänen elää, täytyy hänen tehdä työtä ja siihen vaaditaan lujaa luottamusta, rohkeutta ja elämänhalua.

Hän antoi heti tarpeelliset määräykset ja toukokuun keskivaiheilla läksi hän matkaan.

Hänen halunsa paloi Torpaan, jossa hän nuoruudessaan oli viettänyt monta onnellista hetkeä. Siellä asui hänen rakas ystävänsä ja asetoverinsa Kustaa Stenbock puolisoineen ja lukuisine lapsineen. Heidän luonaan tahtoi hän vierailla muutamia päiviä. Paikalla lähetettiin Torpaan postitieto.

Hiukan myöhemmin saapui kuningas itse pienen saattojoukon seuraamana. Suurella kunnioituksella otettiin hänet vastaan.

Brita rouva, jonka kuningas ensimäisenä hääpäivänään kihlasi herra Kustaa Stenbockille, oli nyt kunnianarvoisa emäntä, kahdentoista lapsen äiti.

Kuninkaan tullessa olivat kaikki lapset vanhempiensa ympärillä.

Kustaan katse sattui heti kahdeksantoistavuotiaaseen Katarinaan, hän oli "suloinen kukka, ihana jokaisen katsoa", mutta sitte tarjosi hän Brita rouvalle käsivartensa ja kaikki astuivat nyt sisään, Torpan rakkaisiin, vanhoihin saleihin.

Nyt oli Kustaa Margareetansa sisaren luona, nyt he saattoivat puhella hänestä ja yhdessä itkeä.

Kustaa oli pyytänyt ettei muita vieraita kutsuttaisi, joten hänellä olisi tilaisuutta jutella kenen perheenjäseneni kanssa tahtoi.

Nuori Katarina ei ollut yksin kaunis, vaan hän oli tunnettu erittäin älykkääksi ja kelpo tytöksi.

Jo ensi kertaa puhutellessaan häntä ilostui kuningas hänen suorista vastauksistaan ja hänen katseensa tyynestä luottavaisuudesta.

Mutta jo toisena päivänä oli hän käynyt araksi: kuninkaan liketessä punastui hän ja vastaukset olivat ujot.

Nyt ymmärsi kuningas, mihin oli tultu.

Uteliaana, veitikkamaisin katsein seurasi siskoparvi asiain kulkua.

Kuningas keskusteli nyt pitkän aikaa rakkaiden sukulaistensa kanssa. Hän kertoi miten tyhjältä elämä tuntui Margareetan kuoltua, hän tarvitsi jonkun, jolle saattoi uskoutua, jonka kanssa saattoi jakaa ilonsa ja surunsa. Hän oli sentähden päättänyt mennä uusiin naimisiin.

Hän oli päättänyt valita Katarinan ja hän kysyi, tahtoivatko vanhemmat antaa hänet hänelle.

Hän kyllä huomasi, että he jo olivat arvanneet hänen salaisuutensa.

Kustaa Stenbock puuttui ensinnä puhumaan. Hän kiitti kuningasta siitä suuresta kunniasta, jota hän osoitti heidän talolleen valitsemalla juuri heidän tyttärensä ja toivoi, että Katarina osottautuisi onnensa arvoiseksi.

— Pidän kuitenkin velvollisuutenani ilmoittaa teidän armollenne… alkoi Brita rouva hämillään.

— Mitä? Puhukaa suoraan!

— Että Katarina jo lapsena rakastui.

— Niinhän Margareetakin teki.

— Niin, ja omituista on, että hän on Svante Sturen velipuoli.

— Juhana Turenpojan ja Kristina Gyllenstjernan poikako?

— Heidän ainoa poikansa!

— Sepä ikävää, sanoi Kustaa, — mutta hän on nuori ja saa niinkuin Sturekin… annattehan te hänelle jonkun toisista tyttäristänne?

— Kyllä, jos hän tahtoo, vastasi Stenbock, — eikä tyttö pane vastaan.

Tämän keskustelun kestäessä oli joukko sisaruksia kokoontunut likeiseen huoneeseen.

— Kas nyt hän kosii! huudahti muuan nuorempi veli.

— Ajatelkaa, kun Katarina tulee kuningattareksi! säesti toinen.

— Hei vaan, silloin pääsen minä linnaan! virkkoi kolmas.

— Te olette häijyt Katarinaa kohtaan, selitti likinnä vanhin sisar, — ei hän tahdo mennä naimisiin kuninkaan kanssa.

— Jollei hän tahdo, niin hänen täytyy!

— Siitä koituu kunniaa koko suvulle!

— Hei vaan, minä pääsen kuninkaan langoksi!

— Minä en välitä teidän puheistanne, huudahti Katarina, peittäen silmänsä nenäliinalla, — minä en ikinä petä rakastettuani!

— Katarina! kuului samassa äidin ääni.

— Nyt tulee isä sinua noutamaan!

Nuolen nopeudella karkasi tyttö huoneesta, alas portaita, ja katosi puutarhaan.

— Missä Katarina on? kysyi Kustaa Stenbock.

— Tuolla hän juoksee! vastasi eräs pojista, — piiloutuu juuri pensaikkoon.

Kustaa Stenbock palasi kuninkaan luo.

— Hän on ujo, virkkoi hän, — teidän armonne luvalla lähden paikalla noutamaan häntä.

— Minne hän meni?

— Hän on tuolla pensaikossa, kaistale hänen vaaleasta hameestaan näkyy tänne asti.

— Menen itse häntä noutamaan, puhui kuningas. — Puhukaa te hänelle ja lähettäkää hänet sitte luokseni vierashuoneeseen.

Nyt läksi kuningas puutarhaan, mutta joka ikkunasta seurasivat häntä uteliaat katseet.

Kustaa asteli hitaasti, katse tähdättynä vaalean hameen kaistaleeseen. Hän tiesi kulkevansa uutta ajanjaksoa kohti, tiesi, että ihmiset nauraisivat hänelle, 62 vuotiaalle miehelle, joka menee naimisiin kahdeksantoistavuotiaan tytön kanssa. Mutta voidakseen jatkaa uutteraa työtään tarvitsi hän rinnallaan sopusointuista kauneutta, hän tarvitsi uskotun, naisen joka tyynnyttäen estäisi vaasalaista verta kiehumasta yli äyräidensä ja joka hyväilisi hänen päätään, kun se työn rasittamana oli painumaisillaan alas.

Hän seisahtui vaalean hameenkaistaleen eteen, mutta se katosi äkkiä.

— Katarina, lausui hän lempeästi. Tyttö ei liikahtanut paikalta.

— Tule, lapsi, en tahdo tehdä sinulle pahaa.

Posket punassa, katse tähdättynä maahan, seisoi tyttö hänen edessään.

Hymyillen Kustaa häntä katseli. Hän oli todellakin suloinen kevätkukka.

— Ojenna minulle kätesi, Katarina. Pelästyen loi tyttö häneen silmänsä.

— Niin menemme vanhempiesi luo.

Tyttö laski pienen, vapisevan kätensä kuninkaan käteen ja he läksivät astumaan taloa kohti.

— Pidätkö kukkasista, Katarina?

— Kyllä, paljon!

— Näethän vasta-auenneet orvokit tuolla?

— Saanko? kysyi hän ujosti.

— Se olisi minulle hyvin mieluisaa.

Tyttö riensi pois ja poimi kauneimmat kukat. Sitte tarjosi hän ne kuninkaalle.

— Sinun pitää kiinnittää ne rinnalleni. Katarina pisti ne hänen napinläpeensä.

— No miltä ne näyttävät?

— Ne ovat hyvin kauniit,

— Ovatko kauniimmat kuin ennen?

— Ne ovat nyt kuninkaan rinnalla.

— Lahjoittamassa minulle suloista tuoksuaan. Me sovimme siis yhteen, kukkaset ja minä?

Nyt ymmärsi Katarina hänen tarkoituksensa. Hän kävi kovin hämilleen, mutta onneksi ei kuningas enään sanonut mitään.

Kustaa jätti hänet vanhempiensa seuraan ja meni huoneeseensa.

Isä ja äiti selittivät nyt tytölle, että hänelle on tapahtunut suuri kunnia, jota ei hänen sovi työntää luotaan.

— Kustaa Roos! nyyhkytti tyttö.

— Oletko antanut hänelle lupauksia?

— Eihän sellaisia tarvittu.

— Sinun käy nyt niinkuin rakkaan sisareni Margareetan kävi.

— Hän saattoi olla iloissaan.

— Niin sinäkin saatat! puhui Kustaa Stenbock, — ajattele, että sinä, tuollainen pikku tyttö, tulet Ruotsin kuningattareksi!

— Orvokki! ajatteli Katarina.

Hetkisen kuluttua hän ujona, poskilla puna, astui kuninkaan luo.

Hän istui huoneen toisessa päässä odottamassa.

— Katarina, lausui hän lempeästi, — tule tänne! Hiljaa likeni tyttö.

Kustaa tarttui hänen käsiinsä.

— Tahdotko ruveta orvokikseni?

— Jos kuningas käskee!

— Ei, sen täytyy tapahtua vapaehtoisesta Kas, minä olen vanha mies ja minulla on paljon suuria huolia, minä tarvitsen jonkun, joka pitää minusta huolta ja rakastaa minua oman itseni tähden, jotta voisin antaa viimeisetkin voimani rakkaalle isänmaalleni! Tahdotko sinä uhrata nuoren lempesi, leikkisi ja huvisi vanhan kuninkaan tähden, keventääksesi hänen taakkaansa ja levittääksesi valoa hänen elämänsä viime aikoihin?

Kyyneliä vieri tytön poskille.

— Minä tahdon, virkkoi hän hiljaa.

Silloin sulki Kustaa hänet syliinsä ja painoi isällisen suudelman hänen huulilleen.

— Älä luule, että tarkoitukseni on ryöstää sinulta ikäsi huvituksia, puhui hän, — päinvastoin kaikukoon taas tanssi ja laulu Tukholman linnan saleissa!

— Kyllä minä voin elää ilman niitä!

— Mutta sitä sinun ei pidä tehdä, siunattu lapseni! Ilolla olen minä näkevä suloiset kasvosi tanssivien joukossa, olen pitävä niitä kauneimpina ja rakkaimpina ja olen iloitseva siitä, että juuri sinä olet kuningatar, jota kaikki kunnioittaen katselevat.

— Älkää tehkö minua itserakkaaksi!

— Ole huoleti, sanoi kuningas reippaasti, — minä nautin orvokin tuoksusta, mutta kannan sitä rinnallani, jotta kaikki saisivat iloita sen kauneudesta. Juuri samalla tavalla tahdon kohdella sinua, suloinen orvonkukkani!

He palasivat nyt vanhempien luo, jotka malttamattomasti odottivat kihlatuita.

Sitte seurasi syleilyjä ja onnitteluja. Päätettiin vastaiseksi pitää asia salassa. Tosin likeistä sukulaisuutta tavallisesti pidettiin esteenä, mutta Kustaa arveli, että se helposti olisi poistettavissa.

Niin pian kuin suinkin, viimeistään elokuussa, tahtoi hän viedä nuoren morsiamensa Tukholmaan.

— Lähden täältä herra Juhana Turenpojan ja Kristina rouvan luo, sanoi kuningas, — ainoastaan heille tahdon ilmoittaa salaisuuteni.

Seuraavana päivänä läksi kuningas.

— Hyvä, että Kustaa Roos on vieraalla maalla eikä palaa ennenkuin… ennenkuin…

— Juuri näin kävi Margareetan, sanoi Brita rouva, — mutta hän mieltyi paikalla kuninkaaseen; kuinkahan sinun käy, rakas Katarina?

— Kyllä minä luulen, että tulen hänestä pitämään, pidän nyt jo, mutta aivan toisella tavalla.

— Kuin Kustaa Roosista?

Katarina nieli kyyneleensä.

— Tahdon olla kuninkaan tottelevainen ja rakastavainen tytär, lausui hän; — hän sanoo tarvitsevansa minua, tietysti on velvollisuuteni noudattaa hänen mieltään.

Brita rouva syleili häntä, mutta sisarukset kohtelivat häntä miltei kunnioituksella. He olivat, lupaamalla vaieta, saaneet tietää salaisuuden.

Sydämellisesti ottivat Juhana Turenpoika ja hänen jalo puolisonsa vastaan kuninkaan; huhun kautta olivat he jo saaneet tietää odottamattoman uutisen ja ensi hämmästyksestä tointuneina, olivat he tulleet siihen johtopäätökseen, että Katarina arvokkaasti tulee täyttämään Margareetan sijan sekä että heidän tulee tukahduttaa ikävänsä toivotun miniänsä kadottamisesta.

— Kustaa raukkamme! lausui Kristina rouva, — hän saa noudattaa velipuolensa esimerkkiä.

Säästääkseen Kustaan mielipahalta, onnittelivat he häntä heti. Häntä tosin hiukan harmitti, ettei mikään saanut pysyä salassa, mutta samalla hän sentään ilostuikin ja joutui paikalla hyvälle tuulelle.

Kustaa osasi olla tavattoman rakastettava ja kun hän nyt koko tunteellisuudellaan kuvasi ilotonta elämäänsä, niin oli Juhana herra aivan samaa mieltä kuin hän.

Kristina rouvakin iloitsi sydämensä pohjasta ja vakuutti olevansa varma siitä, että Katarina Stenbock kaikin puolin koettaisi tehdä hänet onnelliseksi.

Näin iloinen ja toivorikas ei Kustaa ollut pitkiin aikoihin ollut ja lausuen isäntäväelleen "näkemiin asti" läksi hän.

Mutta pahin este oli vielä edessä.

Kuningas esitti papistolle kysymyksen: saako mies ottaa entisen vaimonsa sisarentyttären avioksi?

Arkkipiispa ja muut piispat vastasivat kieltäen.

Silloin ilmoitti kuningas, että asia koski häntä itseään.

Lauri ei siitä heltynyt, vaan kehoitti kuningasta kaikella muotoa luopumaan tuumastaan.

Neuvosto, joka oli tottunut tottelemaan, antoi paikalla suostumuksensa ja kirkonkokous päätettiin pitää Vadstenassa.

Siellä meni Linköpingin piispa ja suurin osa papistoa hovin puolelle.

— Tällainen avioliitto, sanoivat he, — lienee tosin vasten Jumalan käskyä, mutta valtakunnan onnen säilyttämiseksi lienee siihen tällä kertaa suostuttava.

Arkkipiispa ja sekä Strängnäsin että Skaran piispat pysyivät sanassaan.

"Se mikä on kielletty kaikilta muilta", kirjoitti arkkipiispa Lauri, — "älköön olko luvallista ylhäisille ja mahtaville henkilöille. Muiden kristittyjen lailla täytyy heidän alistua rehellisyyden ja sopivaisuuden käskyihin. Parempi on sitte sallia likeisten sukulaisten mennä avioliittoon, niin saadaan aikaan laki eikä tarvitse tehdä poikkeuksia."

Sitäpaitsi meni Lauri itse kuninkaan luo ja kehoitti häntä luopumaan aiotusta avioliitostaan.

Kaksi tuntia he keskustelivat, mutta kuninkaan kovista sanoista ja soimauksista huolimatta selitti Lauri, että tällainen avioliitto sotii kirkon lakia vastaan sekä ettei hän saata antaa siihen suostumustaan.

Molemmat puolustivat kynsin hampain vakaumustaan ja sellaisessa mielentilassa he erosivat.

Kustaa saattoi tulla toimeen ilman hänen suostumustaan, sillä olihan muu papisto antanut suostumuksensa.

Elokuun 22 päivänä vietti hän neiti Katarinan kanssa häänsä Vadstenassa.

Linköpingin piispa Klas Hvit toimitti vihkimisen. Lauri kieltäytyi sitä tekemästä.

Kustaa sai kärsiä paljon pilkkaa, mutta osaksi ei Katarina koskaan antanut hänelle aihetta katua kolmatta avioliittoaan, osaksi oli hän niin tottunut taivuttamaan vastustajansa oman tahtonsa alle, että hän nytkin odotti, että he nöyrtyisivät.

Ja hänen tahtonsa mukaan lopulta kävikin. Katarina kohteli puolisoaan mitä hellimmällä, puhtaimmalla rakkaudella.

Tosin oli hän enemmän kuninkaan tyttärenä kuin puolisona, mutta koko tahtonsa voimalla pyrki hän arvokkaasti täyttämään paikkaansa kuninkaan rinnalla.

Hän tahtoi olla Margareetan sijaisena; tosin se oli mahdotonta, sillä eihän hän niin hyvin tuntenut olosuhteita eikä hänellä ollut Margareetan kokemusta, mutta koko avioliittonsa ajan hän rehellisesti pyrki tätä päämäärää kohti.

Nuoruutensa rakkautta ei hän sentään kokonaan saattanut unohtaa; hän kätki sen sydämensä pohjaan, eikä koskaan lausunut siitä sanaakaan.

Kerrotaan nuoren kuningattaren usein puhuneen unissaan. Kerran kuuli kuningas hänen lausuvan: "Kuningas Kustaata kyllä rakastan, mutta Roosia en ikinä unohda."

Kustaa Roos noudatti Svante Sturen esimerkkiä ja meni naimisiin kadotetun morsiamensa sisaren, Cecilia Stenbockin kanssa. He elivät sangen onnellisessa avioliitossa.

Arkkipiispalle ja piispoille tahtoi kuningas kostaa sen, että he olivat asettuneet hänen tahtoaan vastaan.

Heidän arvoaan vähentääkseen oli hän piispannimen asemasta antanut heille arvonimen "ordinarius". Nyt hän lisäksi jakoi useat hiippakunnat.

Tapansa mukaan tyyntyi Kustaa jonkun ajan kuluttua ja teki arkkipiispan kanssa sovinnon.

Hän oli mahdollisesti huomannut, että arkkipiispa oli ollut oikeassa, sillä v. 1560 antoi hän, arkkipiispan pyynnöstä, määräyksen, "ettei pappi saa vihkiä eri-ikäisiä ihmisiä, vanhaa ja nuorta".

Margareetan aikuisia tapoja koetti hän kaikella muotoa pitää voimassa.

Mielellään hän illoin kokosi lapset takkavalkean ääreen, opettaakseen ja varoittaakseen heitä esi-isäin tavoin lujasti pitämään kiinni uskonnosta, pysymään sovussa, yksimielisyydessä ja rauhassa.

Pieni Kaarle seisoi aina silloin isän polvien välissä, katsellen häneen viisailla lapsellisilla silmillään, ikäänkuin kätkeäkseen mieleensä joka sanan.

— Ryhtykää pakosta sotaan, puhui kuningas usein, — ja vapaehtoisesti rauhantekoon, mutta jos naapuri uhkaa, niin lyökää hänet, älkääkä koskaan unohtako, että olette ruotsalaisia!

— Lapsuudesta asti olen sotinut ja tapellut ja haarniskassa olen harmaantunut, mutta uskokaa sanani: rauha on kaikista tärkein.

— Kootkaa ympärillenne niin rehellisiä miehiä, ettei kenenkään tarvitse kysyä, kummoiset he ovat.

— Karttakaa ylpeyttä, mutta kunnia on ruotsalaiselle sellainen ylpeys, ettei hän salli soimata vanhaa valtakuntaansa, jonka väet voitollisesti ovat sotineet sekä itäistä, läntistä että eteläistä vihollista vastaan.

— Rakastakaa ja edistäkää maanviljelystä, vuorityötä ja kauppaa samoinkuin kirjallisuutta ja taidetta, sillä tietäkää, että alamaisenne tekevät samoin: he matkivat aina teitä.

— Rakastakaa alamaisia ja kehoittakaa heitä pysymään Jumalan puhtaassa sanassa ja rukouksessa sekä käymään kirkossa! Se on sielun rauhalle yhtä välttämätöntä kuin maan onnelle.

— Rakastakaa alamaisia, niin oikeudentekijät rakastavat teitä ja heidän avullansa voitte te ohjata muita. Niin olen minä tehnyt.

— Rakkaat lapset, Jumalan armosta olen minä ahkeroiden koettanut pitää teitä kurissa, pysykää sellaisina, omaksi ja muiden onneksi! Tietäkää, ettei kuninkaan muiston kuoleman jälkeen tule kadota kellonsoiton siivillä, vaan sen tulee säilyä hänen kansansa kiitollisissa sydämissä.

Välistä tuntui siltä kuin kuningas olisi puhunut ainoastaan nuorimmalle pojalleen; lapsen tarkkaavaisuus hämmästytti isää ja monasti lausui hän Katarinalle:

— Mahtaako hän ymmärtää minua paremmin kuin nuo toiset?

Juhana kyllä aina ilmaantui näihin illanviettoihin, mutta helposti saattoi huomata, ettei hän ilolla sitä tehnyt.

Eerik ei koskaan tullut.

Nuoret neidit katselivat äitipuoltaan hiukan nurjin silmin. Hän oli nuori ja kaunis niinkuin hekin, mutta hän oli aina ensimäinen, sillä hän oli kuninkaan ja maan kuningatar.

Mutta ei hän usein ollut heidän tiellään, sillä Kustaa tahtoi aina hänet huoneeseensa ja merkillisen pian hän tutustui kaikkiin kysymyksiin, jotka likinnä liikkuivat kuninkaan mielessä.

15.

ASEIHIN, ASEIHIN!

Uusi sanoma saapui Suomesta: 8,000 venäläistä oli hyökännyt rajan yli.

Nyt päätti Kustaa kohdella väkivaltaa väkivallalla.

Muonavaroja hankittiin, asesepät pantiin työhön, laivasto kuntoon, vierasta sotaväkeä tilattiin, oma sotaväki tarkastettiin ja suuri osa siitä lähetettiin Suomeen.

Kustaa kirjoitti päälliköilleen, ettei heidän muuta kuin pakosta pitänyt antautua taisteluun niin voimakkaan vihollisen kanssa.

Tammikuussa v. 1555 tuli Suomeen taas suuri joukko venäläisiä. Mitä kamalimmalla tavalla he murhasivat ja kiduttivat ihmisiä sekä valmistautuivat piirittämään Viipuria.

Tässä tarkoituksessa kokoontuivat he erään järven jäälle, mutta suuren painon alla murtui jää ja suurin osa hukkui. Pelastuneet riensivät saaliineen kotiin Venäjälle.

Maaliskuussa samana vuonna tuli 30,000 miestä Iivana Bibikoffin johdolla.

Nämä jakaantuivat neljään joukkoon, joista suurin, 12,000 miestä, kääntyi Viipuria kohti.

Heitä vastaan marssi suomalainen aatelismies Maunu Johanneksenpoika, mukanaan tuhat miestä sekä muutamia tykkejä, joita kuljetettiin reellä.

Venäläiset lähestyivät suurilla huudoilla, mutta nähdessään ruotsalaisten seisovan liikkumattomina, seisahtuivat hekin kappaleen matkan päähän.

Nyt otti venäläisten johtaja käteensä viinatuopin, joi Maunu Johanneksenpojan maljan ja heitti sitte tuopin vierimään pitkin maata.

Mutta Maunu Johanneksenpoika vastasi maljaan laukaisemalla tykkinsä. Parhaimmat venäläiset johtajat kaatuivat nyt ja syntyi suuri hämminki.

Ruotsalaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen, hyökkäsivät venäläisten kimppuun ja karkoittivat heidät.

Koko joukko palasi Venäjälle. Aseensa, hevosensa ja muonavaransa olivat he kadottaneet.

Kun muut venäläiset joukot saivat tietää miten viipurilaisen joukon oli käynyt, läksi koko sotajoukko tiehensä.

Mutta rajalla jatkui sotaa: taloja poltettiin, ryöstettiin lehmiä, hevosia, viljaa ja heiniä, meneteltiin aivan niinkuin villit kansat tekevät.

Elokuussa läksi Kustaa itse kuningattaren ja prinssi Juhanan kanssa Suomeen.

Eerik jätettiin kotiin hallitsemaan valtakuntaa.

Lokakuun alussa läksi Jaakko Bagge rohkealle retkelle. Ottaen mukaansa ainoastaan neljäsataa miestä, karkasi hän Venäjälle ja tunki aina Pähkinälinnaan asti.

Mutta linna oli niin lujasti varustettu, että Bagge huomasi parhaaksi vetäytyä takaisin.

Silloin kohtasi hän moninkerroin väkevämmän vihollisen, jonka hän viekkaudella ja viisaudella sai voitetuksi.

Syyskuussa läksi Kustaa Viipuriin, järjesti siellä kaikki sotaan kuuluvat asiat ja määräsi päälliköt, ensinnä Jaakko Baggen.

Marraskuussa raivosi sotajoukossa tarttuva tauti, ja annettuaan tarkkoja, helliä määräyksiä väen hoidosta, läksi Kustaa takaisin Helsinkiin; sieltä lähetti hän neljätoista aarnia reiniläistä viiniä sotamiehille, jotta he pysyisivät reippaalla mielin.

Mutta suurempia huolia oli vielä tulossa. Tammikuussa v. 1556 marssi maahan 150,000 venäläistä, jotka piirittivät Viipurin. Ruotsalaisia oli tuskin kahdeskymmenes osa. Kustaalle oli luvattu apua Liivinmaalta ja Puolasta, mutta sitä ei kuulunut.

Silloin kirjoitti hän prinssi Eerikille, että hän lähettäisi niin paljon apua kuin suinkin.

Mutta suuri vaara voitettiin yhtä pian kuin se oli ilmaantunut.

Piirittäessään Viipuria eivät venäläiset olleetkaan huomanneet ottaa haltuunsa ulkopuolella linnaa olevaa navettaa, jossa koko heinävarasto säilytettiin.

Toisena yönä venäläisten tulon jälkeen saivat sotamiehet käskyn kuljettaa kaikki heinät linnaan, johon työhön kului koko yö. Oli kova pakkanen, mutta paljas maa, joten heinät olivat kuljetettavat rattailla. Linnasta johti navettaan pitkä telasilta, sillä linna oli saarella, mutta navetta mannermaalla.

Rattaiden räminä oli niin kova, että se tunki venäläisten korviin asti.

He kuuntelivat kuuntelemistaan eivätkä voineet käsittää, mistä melu tuli.

Kun ei siitä koskaan tullut loppua, niin alkoivat he kuvitella, että suuri ruotsalainen sotajoukko, monta tuhatta miestä, marssii linnaan.

Hirveä pelko valtasi heidät ja koko suuri joukko läksi liikkeelle keskellä yötä ja palasi Venäjälle. Ainoastaan muutamia tuhansia miehiä jätettiin leiriin, jotta pako saataisiin peitetyksi.

Seuraavana aamuna teki Jaakko Bagge hyökkäyksen, huomasi, että suurin osa vihollisia oli poissa ja ajoi jälellejääneitä takaa.

Koko suuri sotajoukko ei siis ollut saanut aikaan muuta kuin että se hirveimmällä tavalla oli hävittänyt Viipurin ja rajan välillä olevat pitäjät. Niin palasi se Venäjälle.

Tämä oli suurin sotajoukko, mikä koskaan on uhannut Ruotsin rajoja.

Nyt osottautuivat venäläiset taipuviksi rauhantekoon; Kustaa kuningas oli aina suosinut rauhaa. Ryhdyttiin pian keskusteluihin.

Sten Eerikinpoika Lejonhufvud ja arkkipiispa Lauri sekä muutamat muut herrat läksivät Moskovaan tekemään rauhaa suuriruhtinaan kanssa.

Muiden vaatimusten rinnalla esittivät venäläiset, että Kustaa kuningas antaisi hakata pään poikki Jaakko Baggelta, jota he sekä vihasivat että pelkäsivät.

Mutta kun heille sanottiin, ettei se käy päinsä, niin tyytyivät he siihenkin.

Lähetystön vielä viipyessä Moskovassa, tahtoi suuriruhtinas kuulla ruotsalaisen arkkipiispan ja venäläisen patriarkan keskustelevan uskonopeistaan.

Hän tahtoi että keskustelu tapahtuisi venäjäksi tai saksaksi, mutta Lauri ei osannut venättä eikä patriarkka saksaa. Silloin päätettiin pitää keskustelu kreikaksi ja suuriruhtinaan tulkki sai käskyn kääntää sen venäjäksi.

Tämä ei uskaltanut myöntää, että hänen kreikankielentaitonsa oli heikonlainen.

Keskustelu alkoi ja tulkki käänsi niin hyvin kuin taisi.

Usein ei hän ymmärtänyt mitään, mutta selitti asiat sen mukaan kuin hän luuli niiden olevan.

Ainoastaan patriarkka ja Turun piispa huomasivat kepposen, sillä he ymmärsivät sekä venättä että kreikkaa.

Patriarkka vaikeni, sillä hänen oli vaikea selviytyä arkkipiispan väitteistä.

Suomalainen piispa Agricola, joka myöskin oli läsnä, vaikeni kauvan, mutta kerran kun tulkki taas puhui puuta heinää, hymähti hän. Suuriruhtinas kysyi syytä siihen ja saatuaan sen tietää, käski hän lopettaa keskustelun.

Sitte ripusti hän raskaat kultavitjat arkkipiispan kaulaan, sanoen, että hänen arvokas käytöksensä suuresti on häntä miellyttänyt.

Kuninkaallisten oleskellessa Suomessa, oli prinssi Juhana matkustanut Puolaan ja käynyt kuningas Sigismundin hovissa. Siellä tutustui hän kuninkaan sisareen, nuoreen prinsessa Kaarinaan, ja molemmat rakastuivat toisiinsa.

Palatessaan Helsinkiin kertoi hän kiihkeästi rakastavansa puolalaista prinsessaa, mutta eihän hänellä ollut mitään tarjoamista kuningas Sigismundin ihanalle sisarelle.

Kuningas antoi hänelle silloin koko Suomen, jotta hän saisi sitä hallita ja siellä pitää hovia. Naimiskaupasta oli niin pian kuin suinkin ryhdyttävä keskustelemaan.

Iloisena, ylimielisenä palasi Juhana Tukholmaan; suuresti oli hänen arvonsa kasvanut.

Mutta Eerik vimmastui: Juhana on saanut valtakunnan, mutta mitä on hänellä, Eerikillä?

Tätä oli Kustaa odottanut. Hän antoi hänelle sentähden Kalmarin kaupungin läänineen, mutta ennenkuin Eerik otti ne vastaan, täytyi hänen valalla vakuuttaa, ettei hän ryhdy mihinkään, joka voisi vahingoittaa kuningasta ja valtakuntaa.

Eerik antoi vakuutuksen, mutta ilmoitti samalla isälleen aikovansa mennä naimisiin.

— Joko olet valinnut morsiamen? kysyi Kustaa.

— Kyllä, Englannin prinsessan Elisabetin.

— Eerik, oletko mieletön?

— Hän on minulle suosiollinen.

— Joko sinä sitte olet tiedustellut häneltä…?

— Kyllä, hänellä on kuvani.

— Onko hän sitte vastannut?

— Toisen kautta, että hän on minulle suosiollinen.

— Sitä en usko, mutta jos hän tulee Englannin kuningattareksi, niin miten sinä aiot hallita kahta niin kaukana toisistaan olevaa valtakuntaa?

— Se oli helppo asia.

— Minusta se on hulluutta.

— Tahtooko teidän armonne sitte vastustaa onneani, vihaatteko todellakin minua siihen määrään?… Oi, tämä vääryys huutaa taivaan kostoa!

— Punnitse sanasi, Eerik!

— Isäni minua vihaa, minulla ei ole ainoaakaan ystävää, joka tahtoisi minua auttaa!

— Etkö tunne minua niin paljon, että tietäisit, miksen tahdo suostua kaikkiin päähänpistoihisi: siksi, että onnesi on minulle rakas!

— Onko avioliitto prinsessan kanssa sitte arvoton?

— Ei suinkaan, mutta hän ei valitse sinua puolisokseen!

— Eikö Ruotsin kuningas ole kyllin ylhäinen henkilö?

— Sittenkin epäilen onnistumistasi.

— Oi isäni ja kuninkaani, harvoin olen sinua vaivannut pyynnöilläni, anna minulle varoja, että voin ryhtyä keskusteluihin. Ainakin tahdon saada häneltä vastauksen.

— Tätä tarkoitusta vartenko olet lähettänyt Beureuksen?

— Niin, vastasi Eerik hiukan hämillään; — hän kuvailee prinsessan niin viehättäväksi, minä kannan alituisesti hänen kuvaansa rinnallani ja olen vannonut, etten ikinä lahjoita uskollisuuttani ja rakkauttani kenellekään muulle kuin suloiselle, viehättävälle Elisabetilleni!

— No, kai minä sitte saan taipua, vastasi kuningas, — kenen tahdot lähettää Englantiin?

— Sen jota isäni pitää sopivimpana. Olin ajatellut Niilo Gyllenstjernaa.

— Puhukaamme asiasta Sten Eerikinpoika Lejonhufvudille; hän on joka suhteessa sopivampi.

— Lähetänpä heti häntä noutamaan.

Sten herra tuli ja päätettiin, että hän niin pian kuin suinkin lähtisi matkaan.

Kustaa huokaili ajatellessaan turhan matkan suuria kustannuksia.

Eerik säteili ilosta. Eräänä päivänä tahtoi hän riemunsa valtaamana näyttää Maunulle, miten korkealle hän osaisi hypätä. Tuumansa pani hän täytäntöön eräässä salissa, mutta loukkasi hypätessään päänsä kynttiläkruunuun ja vaipui tajuttomana permannolle.

Kaikki pelästyivät suuresti, mutta Eerik tointui pian ja valitti ainoastaan päänsärkyä.

Mutta tästälähtien uudistuivat omituiset kohtaukset, miltei hulluudenpuuskat, jotka tuontuostakin ennen olivat vaivanneet prinssiä, useammin ja rajumpina.

Hiukan myöhemmin läksi Eerik Kalmariin.

Sitä ennen oli Ruotsiin saapunut nuori oppinut Göran Pietarinpoika, jonka Melanchton oli lähettänyt ja jonka sanottiin menestyksellä harjoittaneen opintoja Wittenbergissä.

Kustaaseen teki mies epämiellyttävän vaikutuksen ja hän aikoi jo lähettää hänet takaisin, kun Eerik pyysi saada ottaa hänet mukaansa Kalmariin.

He läksivät ja heistä tuli mitä parhaat ystävät ja uskotut.

Göran Pietarinpoika ymmärsi voittaa nuoren ruhtinaan suosion; ilomielin kallisti hän korvansa kuuntelemaan hänen tulevaisuustoiveitaan ja epäilyksiä, jotka alati kalvoivat hänen levotonta, pelonalaista sieluaan.

Mutta nyt päättivät he viettää hauskoja päiviä. Eerik piti iloista, loistavaa hovia. Huvikseen antoi hän puhkaista silmiä ja hakata poikki käsiä. Kukaan hänen ystävistään ei koettanut ohjata häntä oikealle tielle. He tiesivät että vanha herra pian kuolee ja pyrkivät uuden suosioon. He mairittelivat hänen ylpeyttään, yllyttivät häntä isää vastaan ja ottivat osaa hänen irstaaseen elämäänsä, joka maassa herätti paljon pahennusta.

Sanat eivät saata kertoa miten Kustaa kärsi, kuullessaan siitä kerrottavan; kaikkina aikoina on löytynyt ihmisiä, jotka elinkeinoaan käyttävät juorujen levittämistä ja sellaisia leipäsusia on joka hovissa.

Ne imevät uhreistaan ilon ja elinvoiman, ne hivuttavat heidät vähitellen kuoliaaksi.

Eerik tiesi, että isä häntä epäilee ja hänen vakoilijansa kertoivat hänelle säntillisesti joka paheksuvan sanan, jonka kuningas lausui rajusta elämästä Kalmarissa.

Herttuan juomapöydän ääressä puhuttiin kuninkaasta niin solvaavalla tavalla, että kerrankin, kun Göran Pietarinpoika oli päättänyt parjauspuheensa vanhuksesta, Björn Pietarinpoika (Båt) huudahti: "Tietäkää, Göran Pietarinpoika, että teette väärin, kun soimaatte Kyösti kuningasta; te olette häijy, te käyttäydytte kuin koira, joka haukkuu kuuta; siinä on kyllä pilkkuja, joita te voitte osoittaa, mutta silti on se Jumalan mestariteos!"

Mutta neuvot ja varoitukset eivät vaikuttaneet. Eerik piti, isänsä tietämättä ja vastoin hänen tahtoaan, kansankokouksia ja vaati aatelistolta erityisen uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan.

Saadakseen enemmän arvoa Elisabetin silmissä, otti hän perintökuninkaan arvonimen ja kirjoitti usein kiivaita kirjeitä isälleen.

Kustaa kärsi siitä suuresti.

"Että sinä sallitkin kaikkien konnien kantaa luoksesi valheita", kirjoitti hän; "me kyllä kohtelemme lapsiamme niinkuin tulee, vaikkemme tunnekkaan latinankieltä yhtä hyvin kuin sinä". Viime sanat tarkoittivat erästä kirjettä, jonka Englannin vastakruunattu kuningatar Elisabet oli kirjoittanut kuninkaalle. Hän kehoitti siinä Kustaata valitsemaan pojalleen toisen morsiamen, sillä hän aikoi pysyä naimattomana.

Kirje oli kirjoitettu latinaksi ja Eerik väitti, että kuningas oli väärinkäsittänyt sen. Tulisella kiihkolla antautui hän intohimonsa valtaan; milloin sanoi hän valepuvussa ja valenimellä aikovansa voittaa Elisabetin rakkauden, milloin tahtoi hän loistavalla esiintymisellään lumota hänet.

Eräänä päivänä, kun hän tavallisella kiivaalla tavallaan oli sanonut kuninkaalle, että hänen elämänsä onni riippuu tästä avioliitosta, antoi Juhana hänelle salaa merkin, että hän tahtoo häntä puhutella.

Eerik aavisti heti pahaa, mutta seurasi kuitenkin veljeään, saadakseen tietää, mistä oli kysymys.

Juhana sulki oven, jottei kukaan kuulisi keskustelua.

— Tahtoisin tietää, mitä sinulla on sanomista, kysyi Eerik ilkkuvalla hymyllä.

— Tiedän, että sinä epäilet minua, virkkoi Juhana kyynelsilmin. — Nyt tahdon näyttää, että olen ystäväsi!

— Sen melkein luulen!

— Tahdotko kuulla ehdotukseni?

— Puhu!

— Minusta kuningas tekee sinulle väärin. Eerik säpsähti.

— Todellako?

— Nähtyäni prinsessa Kaarinan, tiedän minäkin, mitä rakkaus on.

— Vai tiedät!… Kannan Elisabetin kuvaa rinnallani… hän itse sen minulle lähetti, minä sen tiedän, vaikka he koettavatkin minulta salata sitä; minä suutelen tätä kuvaa, minä vannon ja vakuutan sille… opittuani tuntemaan hänet, halveksin kaikkia muita naisia.

— Sitä en minä sentään tee.

— Sen minä tiedän; sinulla on useampia rakastajattaria kuin minulla.

— Taitaa olla, vastasi Juhana nauraen; — mutta sama se, kunhan ei kuningas saa vihiä siitä, sillä silloin hän saisi halvauksen.

— Eikö ihmisellä muka olisi oikeutta elää miten hän tahtoo, koska kerran hän kuitenkin itse saa kärsiä tekojensa seuraukset?

— Puhukaamme siitä toiste enemmän. Mitä sinä siitä sanot, jos minä matkustaisin Englantiin toistamiseen kosimaan sinun puolestasi?

— Tahdotko tehdä sen?

— Kyllä minä olisin kaunopuhelias.

— Juhana, se olisi suuri palvelus!

— Tekisin sen sinulle hyvin mielelläni.

— Mutta mistä me saamme rahaa?

— Kuninkaan täytyy antaa.

— Mutta hän ei anna.

— Antaapa, kun minä pyydän.

— Niin, sinä, suosikki!

— Minä tulen nyt käyttämään vaikutusvaltaani sinun eduksesi.

— Sano minulle, miksi sinä sen teet?

— Minä pidän sinusta, Eerik.

— Minusta ei kukaan pidä eikä ole pitänyt sitte kun äitini kuoli!

Kyyneleet tulvivat hänen poskilleen.

— Minäpä näytän.

— Tämä on käsittämätöntä… Ajatteletko niin, että jos minusta tulee Englannin kuningas, niin sinä saat Ruotsin?

— Sinä teet minulle väärin niinkuin tavallisesti, virkkoi Juhana punastuen.

— Se ei olisi ollenkaan mahdotonta. Eerik loi epäilevän katseen veljeensä.

— Voi, huokasi Juhana, — jos minä vain saan Kaarinan, niin kyllä tyydyn Suomeeni… nimittäin kyllähän minä tahtoisin hiukan lisääkin.

— No mitä?

— Sitä ei saa ilmoittaa kuninkaalle.

— Oi, sinä voit luottaa minuun.

— Olen luvannut Liivinmaan maamestarille summan rahaa, josta hän antaa minulle muutamia linnoja ja linnoituksia.

— Nyt minä ymmärrän; sinä et tyydy Suomeen yksin.

— Se on vain unelma.

— Hyvä, ajakaamme asiaa suurella varovaisuudella.

— Luottakaamme ainoastaan toisiimme.

— Tuohon käteen.

Nyt oli heidän pyhä liittonsa vahvistettu.

Rukouksilla ja kyynelillä sai prinssi Juhana todellakin kuninkaan antamaan rahaa uuteen kosimaretkeen Englantiin. Seurueeseen, jota Juhana johti, kuului useita ruotsalaisia herroja, muiden muassa hienotapainen Niilo Gyllenstjerna, ja kuningas oli antanut heille 200,000 guldenia. Syyskuussa v. 1559 läksivät he matkaan.

Sillaikaa jatkoi Eerik rajua elämäänsä Kalmarissa. Kuninkaalle kirjoitti hän, että koska hän on Ruotsin perintökuningas, niin ei hänelle käy kirjoittaminen niinkuin tavallisille voudeille, sellaista ei hän kärsi.

Tämä tuntui kuninkaan mielestä uhkaukselta, jonkatähden hän lisäsi henkivartijastoaan saksalaisella ratsuväellä ja valitti haikeasti, että Eerik on hänen Absalominsa.

Monasti suuttui hän niin, että päätti tehdä Eerikin perinnöttömäksi, mutta kuningattaren rukoukset hänet aina tyynnyttivät.

Kohteliaasti otettiin Juhana vastaan Lontoossa, mutta milloin kertoi Elisabet inhoavansa avioliittoa, milloin sanoi hän, ettei hän voi päättää asiaa ennenkuin on nähnyt miehen, jonka kanssa hänen tulee mennä naimisiin.

Juhana sai kuulla kauniita sanoja, mutta varmaa lupausta ei hänelle annettu ja siihen hän sai tyytyä.

Sten Eerikinpoika Lejonhufvud läksi kotiin ja ilmoitti kuninkaalle, ettei Englannin kuningatar ikinä suostu menemään naimisiin Eerikin kanssa, jollei hänen oma persoonansa poista nuoren kuningattaren epäilyksiä.

Kustaa koetti sanoa pojalleen, ettei Ruotsin perintökuninkaan tarvitse kerjätä morsianta; mutta entistä kiihkeämmin pyysi hän, että Kustaa sallisi hänen itsensä lähteä Englantiin.

Maassa vallitsi rauha ja kunnioituksella ja rakkaudella katseli kansa vanhaa kuningasta, joka perhehuolien painamana levottomasti odotti tulevaisuutta. Hän pelkäsi, että huolet, jotka nyt painoivat hänen hartioitaan, hänen kuoltuaan lankeisivat tuhatkertaisella painolla raskauttamaan rakasta synnyinmaata.

Helmikuussa v. 1559 tuli tieto, että venäläisten hävitettyä maan Rigaan saakka, koko Liivinmaa oli tuhkana. Kalparitarit pyysivät apua Puolalta, keisarilta, Tanskalta ja Ruotsilta. He kääntyivät keisarin puoleen, vaikka viime venäläisen sodan aikana olivat luopuneet hänestä. Siitä huolimatta tahtoivat he nyt houkutella hänet uuteen sotaan.

Yhdessä ainoassa suhteessa huomasi Kustaa tämän sodan edulliseksi Ruotsille. Tallinna oli v. 1558 tarjoutunut kuningas Kristian III:lle ja nyt ilmaantui tilaisuus ehkäistä Tanskan vallan kasvamista.

Luultavasti siitä syystä hän vihdoin lupasikin auttaa ritarikunnan maamestaria lainalla, jonka vakuudeksi hän pyysi Tallinnan kaupungin.

Vielä lienee Kustaaseen vaikuttanut toinenkin syy: hän huomasi Juhanan hautovan salaisia tuumia ja sai tietää, että hän Suomessa suojeli kaupungin kaappareja, samoja joita Kustaa kutsui "tallinnalaisiksi merirosvoiksi", sekä että hän oli ryhtynyt salaisiin keskusteluihin maamestarin kanssa. Herttua oli tähän aikaan Lontoossa, joten ei hän saattanut olla peittelemässä salaisia vehkeitään, ja saatuaan käsiinsä langanpään, ei Kustaa hellittänyt, ennenkuin oli kerinyt koko vyyhdin.

Silloin selveni hänelle, että veljekset olivat sovussa, kun yhteinen tarkoitus oli pettää isää.

Eerik oli antanut sihteerilleen käskyn, että tämä ryhtyisi keskustelemaan maamestarin kanssa Sonnenburgin ja Padisin linnojen luovuttamisesta 50,000 taalarista; niistä piti 10,000 kerättämän Suomesta.

"Kun isämme, kuningas, saa tietää, että asia edistyy, kirjoitti Eerik, ja että linnat ovat meidän käsissämme, niin hän varmaan maksaa loput, tai saatamme me muulla tavalla hankkia ne".

Sitte sitoutui hän edistämään tuumaa lupauksensa mukaan, "vaikkapa kuninkaan viha häntä kohtaisikin". Vielä antoi Eerik käskyn, että Suomessa varustettaisiin useita laivoja.

Mutta nyt loppui kuninkaan kärsivällisyys, ja hän laati kirjoituksen, jossa kielsi ketään tärkeämmissä asioissa noudattamasta "prinssi Eerikin tai muiden lastemme meidän tietämättämme antamia käskyjä".

Pojat olivat liittoutuneet isää vastaan juuri samassa asiassa, joka hänen kuoltuaan oli yllyttävä heidät keskinäiseen vihaan ja joka vihdoin vei heidät molemmat perikatoon.

Vakavasti nuhteli kuningas prinssi Juhanaa.

"Sinä tiedät, ettei Suomi ole eroitettu Ruotsista, vaan että ne yhdessä ovat kuin jäsenet samassa ruumiissa. Siksi ei sinun myöskään pidä ryhtyä mihinkään, joka koskee valtakuntaa, kysymättä Ruotsin oikean päämiehen ja valtakunnan säätyjen mieltä. Ja heiltä saat sinä suostumuksen vaan siihen, mikä sopii yhteen sinun velvollisuutesi ja Ruotsin lain kanssa."

Sangen huolestuneena ajatteli Kustaa Ruotsin tulevaisuutta, koettaen korjailla kaikkia vammoja, joita näki syntyvän. Hän oli tahtonut antaa valtaa kaikille pojilleen, jottei panisi alttiiksi koko valtakuntaa antamalla sen Eerikin käsiin. Mutta tämäkin toimenpide sisälsi suuria, ratkaisevia vaaroja.

Itämeren toiselle puolelle oli sotatie valmiiksi viitoittu. Ojentaessaan kätensä Liivinmaan avuksi, oli hän viskannut sotahansikkaan ja useammilla valtakunnilla näkyi olevan halu nostaa se.

Muuallakin näytti taivas pimeältä. Kustaa oli saanut tiedon, että vanhan Kristianin likeisimmät sukulaiset vielä kerran aikoivat koettaa onneaan, ja Tanskan uusi kuningas, Fredrik II, näytti hautovan niin sotaisia tuumia, että Kustaa piti sekä sotajoukkoa että laivastoa alituisesti valmiina hyökkäykseen.

Levottomuutta lisäsi sekin, että Tanskan valtiovaakunassa yhä ylvästeli kolme kruunua, vaikka Ruotsin perintöjärjestyksen kautta Tanskan hallitsijoilta otettiin viimeinenkin mahdollisuus päästä ehdokkaaksi Ruotsin kuninkaanvaalissa.

Ensinnä maalattiin nämä kolme kruunua tanskalaisen prinsessa Annan häävaunuihin ja sitte suvaitsi kuningas Kristian panettaa ne sinettiinsä.

Kustaa teki asiasta huomautuksen, mutta hänelle vastattiin, että Tanska käyttää kolmea kruunua vain muistona siitä ajasta, jolloin nämä kolme valtakuntaa olivat yhdistetyt.

Kustaa heitti asian sikseen, vaikka hän kyllä itsekseen epäili, että tämän kauniin vaipan alle oli kätketty salaisia juonia.

Rauha pysyi sentään rikkomattomana, vaikkei kulunutkaan pitkää aikaa, ennenkuin Tanskan tarkoitus kolmeen kruunuun nähden tuli ilmi.

Tähän aikaan oli Ruotsiin ja Tukholmaan saapunut paljon ylhäisiä herroja ja ruhtinaita.

Kauneudestaan kuulut prinsessat ja täydet rahakammiot heitä tietysti sinne houkuttelivat.

Linnassa elettiin iloista elämää. Suurista murheistaan huolimatta tahtoi Kustaa nähdä ympärillään iloisia, onnellisia ihmisiä; nuoret neidit tanssivat mielellään elämän ruusutarhassa ja jaloja herroja ja ritareja oli yllin kyllin; kiihkeästi halusivat he pyytää neitejä tanssimaan kanssaan halki koko elämän.

Mutta nuorisolla on huoliakin, vaikka ne usein helposti unohtuvat.

Ruusujen ja liljojen keskellä istui kukkasista ihanin, Cecilia neiti, itkien.

Hänen vieressään seisoi mielenliikutuksen valtaamana, vaikka ulkonaisesti levollisena, nuori Niilo Sture, hellästi häneen katsoen.

— Rakas pikku Sissa!

— Sinä tiedät, Niilo, etten voi elää ilman sinua, ja kuitenkin tahdot minut jättää.

— Minä en tahdo — minun täytyy!

— Kuka sinua pakoittaa?

— Velvollisuus, Cecilia! Vasta sitte kun olen oppinut niin paljon, että voin kohota korkeimpiin kunniapaikkoihin, uskallan kuninkaalta pyytää sinua morsiamekseni.

— Mutta minä rakastan sinua sellaisena kuin olet.

— Lupaa minulle, että aina teet sen!

— Epäiletkö?… En käsitä, miten saatan elää ilman sinua.

— Ajatelkaamme toisiamme!

— Koska sinä lähdet?

— Huomenna.

— Oi Niilo, Niilo, silloin minä kuolen!

Itkiessään hytki hän suonenvedontapaisesti. Niilo istuutui hänen viereensä ja koetti häntä rauhoittaa.

Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

Äkkiä nousi nuorukainen.

— Ei, huudahti hän, — ei näin! Suo minulle anteeksi, Cecilia!

— Mitä? kysyi Cecilia kummastuen.

— Minulla ei ole oikeutta suudella sinua ennenkuin teen itseni sinun arvoiseksesi.

— Mutta entä jos minä tyydyn sinuun tällaisena ja tahdon antaa sinulle suudelmani, puhui tyttö hymyillen ja ojensi käsivartensa häntä vastaan.

— Niin en saa väärinkäyttää luottamustasi… Hyvästi sinä, joka olet minulle rakkain maailmassa, oma Ceciliani, pysy minulle uskollisena, sillä ilman sinua ei minulla ole onnea maailmassa!

Näin sanoen riensi hän pois, mutta pikku neiti jäi hillitsemättömästi itkemään. Vihdoin hän vaipui uneen ja nukkui, kunnes kuningatar ja Katarina, jotka olivat lähteneet häntä etsimään, hänet herättivät.

— Täällä hän on! huudahti kuningatar.

— Hän on itkenyt, sanoi Katarina.

— Olen nukkunut, vastasi Cecilia.

— Oletko sitte itkenyt unissasi.

— Ehkä… näin niin pahaa unta.

— Mitä unta?

— Että minulta riistettiin jotakin, jota rakastin.

— Sellaista kyllä tapahtuu monasti elämässä, vastasi kuningatar.

— Minulle ei sellaista tule tapahtumaan, jollen itse tahdo.

— Oletko tavannut Niilo Sturea? kysyi sisar.

— Näin unta hänestä.

— Hän lähetti sinulle terveisiä.

— Eikö tänään tule vieraita?… Ja minä en vielä ole pukeutunut! huudahti Cecilia ja riensi pois.

— Kuinka hän on kaunis! huudahti sisar ihaillen ja jäi katsomaan hänen jälkeensä.

— Tule tänne, Katarina, istumaan, minun pitää kuninkaan puolesta puhua sinulle pari sanaa.

— Miksei hän itse puhu minulle?

— Arvaappa! Kreivi Etzard Itäfrieslannista esitellään täällä tänä iltana.

— Tiedän sen.

— Tiedät ehkä hänen asiansakin.

— Taidan tietää, vastasi neiti punastuen.

— Kuningas on ottanut selkoa hänen perheoloistaan ja tietää, että hän on jalo ja ritarillinen herra; sinusta riippuu siis, tahdotko vastaanottaa hänen tarjouksensa.

— Mutta jollen minä tahdo?

— Anna sitte minulle merkki, niin ilmoitan kuninkaalle vastauksesi.

— Mitä hän sitte tekee?

— Kieltää häntä palaamasta.

— Vai niin, nyt minä ymmärrän.

— Kreivin veli seuraa häntä; hän on nuori, kaunis herra, mutta nuorempana veljenä ei hän omista mitään.

— En minä häneen rakastu, virkkoi Katarina nauraen, mutta sitte tarttui hän kuningattaren käteen. — Voi, rakas ystävä, mahtaa tuntua ikävältä olla niin monen lapsipuolen äitinä, kun itse on niin nuori.

Kyyneleet täyttivät jalon naisen silmät.

— Sinä, Katarina, olet aina ollut minulle ystävällinen ja minä tulen sinua paljon ikävöimään.

— Mutta kun me sisaret jokainen toimimme oman päämme mukaan, niin sinä koetat noudattaa jokaisen mieltä.

— Teen sen kuninkaan tähden.

— Sanoppa, eikö Maunu sinun mielestäsi ole omituinen?

— Olisin tahtonut, että hän olisi saanut jäädä tänne.

— Oma syysi, ettei hän saanut, sanoi Katarina nauraen.

— Mitä siitä, jos hän hiukan haaveellisesti minusta piti.

— Sekä Eerik että Juhana nauroivat häntä ja sentähden hänen täytyi lähteä.

— Toivon sydämeni pohjasta, että hän on joutunut hyviin käsiin, mutta pelkään, että hän veljiensä lailla tekee kokonaan mitä tahtoo, ja riippuuhan se taipumuksistakin.

— Niin, niitä äitejä, paljon on heillä huolenpitoa! Ceciliaa varmaan et kauvan saa pitää, mutta jäähän tänne sitte vielä kolme, jotka sinua tarvitsevat.

— Sinä olet siis päättänyt…

Katarina punastui.

— Olenko minä sanonut sen?

— Minä näen sen silmistäsi.

— Ne voivat pettää; vastaukseni annan illalla.

* * * * *

Suuri vastaanottosali Tukholman linnassa oli juhlallisesti koristettu ja tavallisen yksinkertaisuuden asemasta vallitsi kaikkialla nyt kuninkaallinen loisto.

Seinille oli ripustettu kaikellaisia kallisarvoisia tapetteja ja komeita peitteitä ja patjat olivat muodostetut pehmeiksi, mukaviksi istumasijoiksi.

Joukottain saapui vieraita kallisarvoisissa puvuissa. Kruunuista ja lampeteista levisi lempeä, miellyttävä valo ja iloinen puhe täytti suojat.

Ovella otti Niilo Gyllenstjerna vastaan kreivi Etzardin sekä hänen veljensä Juhanan; useat hovin herrat menivät heitä tervehtimään, mutta toiset kuiskailivat keskenään, koettaen arvata, mitä varten kreivi oli saapunut.

Äkkiä vaikenivat kaikki.

Hitain askelin, taluttaen kuningatarta, astui kuningas saliin.

Heitä seurasivat Katarina ja Cecilia.

Sitte tulivat nuorimmat prinsessat, Elisabet, Sofia ja Anna.

Komean vaikutuksen teki tämä kuninkaallinen perhe, eikä kukaan, joka sen näki, saattanut olla tunnustamatta, että Kustaa oli aikansa suurimpia miehiä.

Kukoistavien naisten joukko hänet ympäröi, jokainen heistä, kuningattaresta alkaen, olisi erikseen ansainnut kauneuden palkinnon, mutta loistavin tähti oli heistä sittenkin Cecilia.

Tänä iltana oli hän tavallistakin viehättävämpi, sillä hänen kasvoissaan oli surumielinen ilme, joka teki hänet kerrassaan lumoavaksi. Sitä mieltä olivat kaikki, mutta syvimmän vaikutuksen teki hän Itäfrieslannin kreiviin, Juhanaan, joka näki hänet ensi kerran.

Kreivi Etzard käänsi koko huomionsa Katarinaan; hän vietti miltei koko illan hänen rinnallaan.

Kuningas ja kuningatar kiertelivät pitkin kaikkien vieraidensa piiriä ja keskustelu salissa koski mitä erilaisimpia asioita.

Nyt alettiin soittaa. Kreivi Etzard osottautui erinomaiseksi tanssijaksi, mutta hän tanssi ainoastaan Katarinan kanssa.

Nuori kreivi taas ei nähnyt muita kuin Cecilian ja niin tulinen oli hänen katseensa, että Cecilian miltei koko ajan täytyi pitää silmänsä maahan tähdättyinä.

Tämä juhla antoi tietysti paljon aihetta arveluihin ja vaikka Katarina aivan hiljaa oli kuiskannut kuningattaren korvaan: "antakaamme hänen jäädä tänne", niin kaikki vieraat jo tiesivät, että hänestä tulisi Itäfrieslannin kreivitär.

Viime aikoina oli kuninkaalle käynyt mieluisaksi tavaksi jutella ruotsalaisistaan ja luonnollisesti tämä puheaine hänelle olikin rakkain. Nyt seisoi hänen rinnallaan Sten Lejonhufvud, veljenpoika Pietari Brahe sekä useita ulkomaalaisia herroja.

Puhuttiin ruotsalaisten luonteesta ja kuningas lausui:

— Ruotsalaiset ovat heti valmiit suostumaan, ennenkuin ovat ottaneet selkoa siitä, mikä on hyödyllistä ja oikein.

— Myönnän, että minäkin nuorena olin juuri sellainen, sanoi Sten herra.

— Minä puolestani, huomautti herra Pietari, — olen luullut huomanneeni, että pelkäämätön, miehekäs kuningas on heille välttämätön.

— Olet oikeassa, vastasi Kustaa; — he eivät kärsi nahjusmiestä, mutta eivät myöskään vääryyttä eivätkä orjuutta. Minun kokemukseni mukaan ovat he voimakkaat, rohkeat ja notkeat sekä kelpaavat melkein mihin tahansa; he ovat hyväluontoiset ja kekseliäät ja yhtä opinhaluiset kuin mikä kansa tahansa, vaikka joskus ovatkin aika pitkäpiimäiset.

Joku kysyi häneltä, kauvanko prinssi Juhana viipyisi Englannissa.

— En tiedä, vastasi Kustaa, — ilma on varmaankin siellä terveellisempi kuin täällä.

Näissä juhlissa kestitettiin vieraita runsaasti ja erotessaan olivat kaikki sitä mieltä, ettei kenenkään juhlissa ollut niin hauskaa kuin kuninkaan kemuissa; häneltä aina oppi jotakin ja hänen likeisyydessään viihtyi jokainen.

Seuraavana päivänä pyysi kreivi Etzard päästä kuninkaan puheille ja silloin hän kosi sekä ilmoitti kuninkaalle varallisuussuhteensa.

Kustaa kysyi, oliko hän puhutellut prinsessaa.

Katarina oli kehoittanut häntä kääntymään isän puoleen.

Kihlausjuhla vietettiin perheen piirissä, mutta häät päätettiin viettää suurellisesti, sukulaisia kutsuttaisiin likeltä ja kaukaa.

Sillaikaa elivät Cecilia ja kreivi Juhana onnensa huumauksessa.

Kuningatar kehoitti Ceciliaa olemaan avuliaana Katarinan myötäjäisten valmistamisessa, mutta kreivi osasi kaikellaisilla keinoilla houkutella hänet seuraansa.

Nuori kreivi sanoi suoraan, että hän on liian köyhä uskaltaakseen pyytää prinsessaa puolisokseen, mutta hän rakastaa häntä silmittömästi ja hän murhaa itsensä, jos hänen pitää erota naisesta, jota hän rakastaa enemmän kuin elämäänsä.

Kreivi Etzardin ja prinsessa Katarinan häät vietettiin Tukholman linnassa suurella loistolla ja kunnialla.

Kuningas antoi tyttärelleen suuret myötäjäiset: raskaita hopeaharkkoja ja runsaasti kallisarvoisia vaatteita, jotapaitsi sulhanen kuninkaan asesalista sai valita itselleen komeita varustuksia ja aseita. Nuori kreivi Juhana vietiin talliin, jotta hän itse saisi valita kuusi uljasta orhia. Mutta kun kaikki lahjat olivat annetut, otti kuningas kallisarvoisiin kansiin sidotun raamatun, ja parhaiten ilmaisemme hänen ajatuksensa, jos tähän lainaamme Börjessonin sanat:

Mun aarrekammioni kalleus paras, jot' ei voi kalvaa koi, ei ryöstää varas, se sisarosas sulla olkohon, sen aarre raamattuni rakas on. Sen kautt' on Herran sana ilman salpaa avoinna kansallein. Muu kaikk' on halpaa sen rinnalla. Min rikkaass' armossaan hän tehnyt onkin heikoll' aseellaan: ett' oppins' on nyt julki puhdas, pyhä, se valtikkani ylin maine yhä. Täss' on se aarre. Pyhään helmaan tähän nimenne rakkaat piirsin säilymähän. Te siihen kiittäen myös piirtäkää lyhyet vaiheenne ja pitäkää alati itsellänne valpas selko, ett' ainut perustus on Herran pelko, sanalle Herran että raketaan niin palatsi kuin tölli päällä maan. Se kalleinnas sa, Katarina, kanna, omaistes asua sen ääress' anna, sit' usein äänin selkein heille lue sen neuvoll' opeta ja ohjaa, tue, vakaasti varoittele heitä myös, se ompi perheenemon toimes, työs. Papitar kodin olla äidin, naisen on kutsumus, hän Jumalalta sai sen.

Itkien vaipui tytär isänsä syliin ja lupasi aina pitää mielessään hänen sanansa ja neuvonsa.

Mutta lähtövalmistuksia tehdessä lausui Cecilia hartaasti haluavansa lähteä saattamaan jonkun matkan päähän; eihän hän koskaan ollut matkustanut ihanassa synnyinmaassaan, jota isä aina niin suuresti ylisti.

Katarina pyysi hänen puolestaan.

Kreivi Etzard yhtyi hänen rukouksiinsa.

Kreivi Juhana seisoi kappaleen matkan päässä, uskaltamatta lausua sanaakaan.

Kustaa epäili eikä tahtonut suostua, mutta samassa rupesi prinssi Eerik vakuuttamaan, että hän pitää mitä hellintä huolta prinsessasta ja saattaa hänet terveenä takaisin kuninkaan luo, kunhan kuningas vain uskoo hänet hänen huostaansa.

— Lähde sitte, siunattu lapseni! sanoi Kustaa ja sulki hänet syliinsä.

Mutta koska kerran Cecilia, hänen sydänkäpynsä, aikoi matkalle, niin piti hänen sekä pukujensa että kasvojensa kauneudella voittaa kaikki muut. Margareetan vaateaitasta tuotiin nyt kallisarvoisia silkki-, sametti- ja brokaadipukuja ja kuningas valitsi itse kauneimmat. Sitte lähetti hän kutsumaan Ceciliaa luokseen, hänen piti heti tulla.

Jokohan kuningas oli muuttanut mielensä, eikö hän saisikaan lähteä Katarinaa saattamaan.

Cecilia tuli kuninkaan luo aivan peloissaan.

— Isä, sinä kutsuit minua.

— Kyllä. Kas, kun sinä minulta houkuttelit luvan päästä matkalle, niin et laisinkaan ottanut lukuun, että matkustaminen maksaa paljon. Tässä saat matkarahaa.

Kuningas ojensi hänelle rasian.

— Voi, miten raskas! sanoi hän ja nosti rasian kantta.

— Se on kyllä tarpeen matkan varrella, mutta joko siinä nyt on kaikki mitä tarvitset, pikku Sissa?

— Kyllä, en ainakaan tiedä muuta!

— Mutta entä puvusto?

— Minähän olen saanut niin paljon pukuja häihin.

— Eevan tyttäret tarvitsevat paljon viikunalehtiä ja sinun tulee esiintyä prinsessana ja minun tyttärenäni. Södermanlannin ja Östergyllenin aateli on rikasta väkeä enkä minä tahdo, että muut esiintyvät komeampina kuin sinä.

— Isä, sinä hemmottelet minut ihan pilalle!

— Taidat jo olla valmiiksi pilattu! Kas tässä… Kustaa nosti suurta vaatetta. Hämmästyneenä jäi Cecilia häneen katsomaan.

— Kuinka kaunista! huudahti hän sitte ja karkasi isänsä kaulaan.

— Joko nyt tyydyt? kysyi Kustaa.

— Johan toki!

— Etkö enään tarvitse mitään?

— En ymmärrä mitä se olisi.

— Katsoppa tätä rasiaa.

— Voi mikä ihana helminauha!

— Tässä rannerenkaat!

— Entä tämä vyö! Cecilia kiersi sen kiireesti vyötärensä ympäri. — Se sopii mainiosti!

— Mahtaa sopia, se oli äitisi ja teidän vartalonne on ihan sama.

Tyttö kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä.

— Miten saatankaan sinua kiittää!

— Minäpä heti sanon. Vanha isäsi on nyt koristanut sinut helmillä ja jalokivillä, korista sinä häntä hyvillä tavoilla, arvokkuudella ja sulolla. Muista, Ceciliani, että jota korkeammalla me seisomme, sitä useampi meihin katsoo; luonto on jakanut sinulle runsaat lahjat, ne voivat tuottaa sinulle suuria kiusauksia.

— Ei ole vaaraa!

— Tuo nuori kreivi!

— Hänkö! pääsi miltei ylenkatseellisesti neidin huulilta.

— Hän ei ole mitään eikä omista mitään.

— Niin, minä en hänestä välitä.

— Mutta hän välittää sinusta.

— Välittääkö? kysyi tyttö hymyillen.

— Etkö ole sitä huomannut?

— En ole huomannut koko miestä.

— Etkö huomaa matkallakaan?

— En ainoaakaan kertaa!

— Sitte olen levollinen, mene nyt nukkumaan.

— Joko sinä nyt ajat pois minut?

— Sinähän itse tahdot lähteä luotani.

— En, en tahdo, anna minun olla täällä luonasi… pidä minua kiinni… tyttö kietoi tuskallisesti käsivartensa hänen ympärilleen. — Älä päästä minua!

— Pikku Cecilia, mikä sinun on?

Hän irroitti hänen käsivartensa ja asetti hänet polvelleen istumaan.

— Mikä sinun on, lapseni?

— Ei mikään, vastasi tyttö nyyhkyttäen.

— Äskenhän itse tahdoit lähteä?

— Mutta minä olen yhtä tyytyväinen, jos saan istua täällä luonasi.

— Mutta, lapseni, miltä tämä näyttäisi?

— Siitä en välitä!

— Ihmiset työntäisivät syyn minun niskoilleni.

— Sen sinä kyllä jaksaisit kantaa.

— Ei, sinun pitää lähteä, lapseni, ja kun tulet kotiin, niin kerrot minulle kaikki mitä olet kokenut; silloin tuntuu minusta kuin hengittäisin vanhaan rintaani koko kesän ja sen lämmön ja valon.

— Isä, isä!

— Hyvää yötä nyt! Näe unta hurskaasta äidistäsi!

— Ja sinusta!

— Niin, mutta älä ainoastaan unissasi meitä ajattele, vaan muista aina pitää Jumala silmäisi edessä ja meidät mielessäsi.

Vaihdettuaan hellän suudelman he erosivat.

Mutta tultuaan huoneeseensa, mietti Cecilia kauvan, mikä saattoi olla syynä hänen mielenliikutukseensa… hän oli ikäänkuin aavistanut, että jotakin pahaa tapahtuisi… mutta mitä saattaisi tapahtua?… Kuningas oli varoittanut kreivi Juhanan tähden…

Jos hän olisi tietänyt…!

Mutta huoneessa ei ollut ketään, kun hän lankesi hänen jalkainsa juureen ja sanoi jumaloivansa häntä.

Cecilia ei paljon välittänyt hänestä.

Niilo oli paljon kauniimpi ja miehekkäämpi.

Jos hän olisi nähnyt!

Oi, se olisi ollut kamalaa!

Mutta mitä Cecilia sitte mahtoi! Hän oli rukoilemalla rukoillut suudelmaa ja hän oli saanut vain yhden ainoan!

Nyt iloitsi hän siitä, että Cecilia lähtisi mukaan… mahtoiko luulla, että hän lähtee hänen tähtensä?

Hän päätti, ettei hän puhu hänelle koko matkalla eikä kertaakaan ojenna hänelle kättään. Aina hän sitä tahtoikin painaa.

— Odota, odota, herra kreivi, ei vaasalainen neiti niin helposti unohda, kuka hän on!

— Hävetkää, herra kreivi!

Kuningaspa ilostuu, kun hän palaa kotiin!

Ja Cecilia karkaa hänen syliinsä ja kertoo, kertoo…

Niin, tärkeintä kohtaa ei hän kuitenkaan kerro.

Mutta entä jos hän ilmaisisi salaisuutensa äitipuolelle. Hän on niin hyvä, hän on katsellut Ceciliaan niin lempeästi ja osaaottavasti, aivan kuin sanoakseen: lapsi raukka, sinä jäit niin aikaiseen äidittömäksi ja jouduit vieraiden hoitoon… kukaan ei ole varoittanut sinua kompastumasta kiviin, joita on elämän tiellä… sinä olet aina tehnyt mitä olet tahtonut, minä olen pyytänyt ja houkutellut, mutta sinä käännyit aina pois luotani!… Tästälähin en enään tule tekemään sillä lailla, tahdon pitää häntä äitinä ja ystävänä… Oi, kuinka minä ikävöin takaisin kotiin!

Cecilia pani levolle ja nukkui rauhalliseen uneen.

Seuraavana päivänä lähdettiin matkalle.

Katarina itki katkerasti, mutta Cecilia iloitsi ja ajatteli uteliaisuudella, mitä saisi nähdä. Ja pianhan hän palaisi kotiin!

Oltiin toukokuussa, koko luonto kukoisti, kukkaset availivat umppujansa, linnut livertelivät lemmenlaulujaan ja ilma oli täynnä suloista tuoksua.

Koko matka kului juhlan lailla, kaikki panivat toimeen kutsuja… joka ritarikartanossa tahdottiin vielä kerran nähdä prinsessa Katarinaa, toivottaa hänelle onnea ja lausua hänelle jäähyväiset.

Ja Ceciliaa ihailtiin, ylisteltiin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin kaksi surullista silmää, jotka lakkaamatta häntä seurasivat… Kuinka hän mahtoi häntä rakastaa!

Cecilia käytti kaikkia komeita pukujaan, kuninkaalla oli syytä iloita, sillä kukaan ei ollut niin kaunis kuin hän, sen hän itsekin huomasi.

Katarinan olisi paremmin pitänyt vartioida häntä, hänen olisi pitänyt huomata, että kreivi alituisesti viipyi hänen likeisyydessään.

Katarina kertoi kreivi Etzardin sanoneen, että jos Juhana puhuisi Cecilialle muita kuin aivan tavallisia asioita ja kaikkien kuullen, niin hän paikalla karkoittaisi hänet hänen seurastaan.

Vai siitä syystä. Nuori mies raukka!

Oikein hän suri, sen selvästi näki.

Entä jos Cecilia kysyisi häneltä syytä hänen surumielisyyteensä!

Mitä hulluja! Hänhän tiesi syyn.

Onneksi oli juhlia niin paljon, ettei hänellä ollut aikaa ajatella häntä.

Nyt olivat he Vadstenassa ja siellä piti heidän erota, ensin levättyään muutamia viikkoja.

Kuinka luostaripuutarhassa, puiden varjossa oli suloista viivähtää!

Satakieli lauloi; se oli eksynyt näin pohjoiseen.

Cecilia ei koskaan kyllästynyt kuulemaan sen kummallisia liverryksiä. Mutta eräänä suloisena iltana — niin suloisena kuin ilta ainoastaan pohjolassa saattaa olla — kuuli hän aivan vieressään äänen:

— Cecilia, sallikaa minun puhua kanssanne!

— En, en! vastasi tyttö peloissaan.

— Ensi yönä nousen tikapuita myöten sisään ikkunastanne.

— Onneton mies, minä en salli sitä! Nuorukainen vaikeni.

Cecilia odotti… vihdoin hän kääntyi, mutta kreivi oli poissa, jäljettömästi kadonnut.

Oliko tämä unta?

Ehkä hänen pitäisi ilmoittaa Katarinalle.

Tai Eerikille tai Maunulle?

Mutta Eerik oli niin kiivas ja Maunu vielä lapsi, 17 vuotias… Katarina taas ei välittänyt muista kuin miehestään… Osaisi Cecilia toki itse pitää huolta itsestään. Sitäpaitsi oli hän kieltänyt häntä tulemasta. Hän ei varmaankaan uskaltaisi…

Prinssi Maunu oleskeli tähän aikaan Vadstenan linnassa, ollen rakkaiden vieraidensa isäntänä. Varsinkin mairitteli häntä Eerikin vierailu, Eerik taas kohteli häntä alentuvalla ystävällisyydellä.

Kumma kyllä, olivat Kustaan lapset kehittyneet aivan päinvastaiseen suuntaan kuin isä. He olivat kaikki kevytmieliset ja Maunu oli alkanut aikaiseen.

Veljesten seurustelu ei suinkaan ollut ylevää laatua ja heidän keskinäisen sopunsa perustana oli sangen arveluttava keskustelu.

Eräänä päivänä karkasi Eerik Maunun huoneeseen, kalpeana ja kovan mielenliikutuksen valtaamana.

— Mikä häpeä, huudahti hän, — mikä kamala häpeä! ja heittäytyi penkille istumaan.

— Mitä on tapahtunut?

— Etkö sitte tiedä mitään?

— En mitään!

— Aina minä olenkin onneton ja tulen…

— Onko saatu vihiä siitä, että sinä…

— Mitä minusta tai sinusta, mies saattaa menetellä miten tahtoo, mutta Cecilia…

— Mikä hänen on?

— Etkö ole nähnyt, että Juhana…

— On häneen silmittömästi rakastunut.

— Mutta tyttö, tyttö!

— Hänen kunniansa on meidän kunniamme!

— Taidamme saada vaatia hänen kunniaansa kreiviltä. Eerik nauroi rajusti.

— Mitä sinä sanot?

— Linnanvahti on monena yönä peräkkäin nähnyt, että tikapuut ovat pystytetyt prinsessan ikkunaan ja että kreivi on kiivennyt hänen huoneeseensa.

— Mitä kuningas tulee sanomaan?

— Sitä mitä koko Vadstenan kaupunki nyt sanoo, että häpeämme on suuri!

— Minä olen joskus tuntenut omantunnonvaivoja, virkkoi Maunu, — mutta jos hän naisena sillä tavalla on saattanut unohtaa arvonsa, niin…

— Me kostamme heille kamalasti!

— Tietysti, mutta millä tavalla?

— Liian helppo rangaistus olisi tappaa hänet, hänen täytyy nöyrtyä, masentua!

— Mitä aiot tehdä?

— Mietin juuri sitä; ensinnäkin aion äkkiarvaamatta yllättää heidät.

— Saanko minä tulla mukaan?

— Tulkoon kuka tahansa! Sitte on kreivi vangittava ja lähetettävä kuninkaan luo.

— Se on kamalaa!

— Kaikki on pantava pöytäkirjaan.

Mutta Eerik ei pitänyt asiaa salassa, hän kertoi sen kaikille muille paitsi Katarinalle ja hänen miehelleen. He olisivat tietysti estäneet huhun leviämisen.

Eerik ja Maunu olivat päättäneet itse karata prinsessan huoneeseen, mutta hoviherrat, peläten verenvuodatusta, saivat heidät luopumaan aikeestaan.

Vihdoin päätettiin, että Kaarlo de Mornay muutamien muiden herrain kanssa kävisi asiaan käsiksi.

Kolmantena yönä tuli tieto, että tikapuut ovat nostetut pois ja lintu suljettu häkkiin.

Heti senjälkeen karkasivat herrat huoneeseen ja kreivin täytyi antautua vihollistensa käsiin.

Eerik panetti hänet paikalla vankeuteen.

Mutta Cecilia, isänsä rakkain lapsi, nuori, kaunis, kaikkien ihailema neiti…

Hän oli heittäytynyt permannolle pitkäkseen; häpeänsä, alennuksensa kurjuuden valtaamana ei hän tahtonut paljastaa kasvojaan.

Hänen epätoivonsa oli niin ääretön, ettei Katarina uskaltanut ruveta häntä nuhtelemaan; hän vain koetti rauhoittaa ja lohduttaa häntä.

Turhaan koetti kreivi Etzard lieventää Eerikin vihaa, hän raivosi kuin mielipuoli.

— Kuninkaan oikeutettu viha tulee minua kohtaamaan, jollen kosta hänelle hänen rikoksensa mukaan! huudahti hän.

Kahleissa lähetettiin kevytmielinen kreivi Juhana halki koko maan kuninkaan luo. Hänen mukanaan oli kirjeitä ja pöytäkirja, joissa koko tapaus täydellisesti kerrottiin.

Kreivi Etzard siirsi matkansa tuonnemmaksi, voidakseen jäädä auttamaan veljeään. Mutta koko maassa herätti häpeällinen juttu suurta hämmästystä ja melua.

Saatamme käsittää miten se vaikutti kuninkaaseen.

Se iski kuin ukkosen nuoli kirkkaalta taivaalta.

Suru teki hänet mykäksi, hän istui tuntikausia eteensä tuijottaen ja mahdotonta oli tietää, nukkuiko hän vai oliko hän valveella.

Kuningatar ei hetkeksikään poikennut hänen luotaan. Hän puheli lempeitä lohdutuksen sanoja.

Ensi päivänä ei hän saanut kuninkaalta mitään vastausta ja lopulta ei hän voinut muuta kuin itkien häneen katsella.

Mutta silloin nosti kuningas päänsä. Se oli käynyt niin harmaaksi ja katse oli niin väsynyt.

— Voi nuori nainen, Katarina raukka, joka koetat jakaa kanssani suruni, virkkoi hän, — miten sinun käy, kun minä vaivun hautaan ja sinä jäät yksin?

— Käy kai niinkuin köynnöskasvin, joka on kasvanut vahvaan puuhun kietoutuneena: se kaatuu puun kanssa, vastasi kuningatar. — Vähät muusta, kunhan se vaan on täyttänyt tarkoituksensa.

— Lähetä noutamaan Lauria. Arkkipiispa tuli.

— Tässä näet murtuneen isän.

— Niin, Jumala yksin voi teitä auttaa.

— Kamalaa on juoda tämä kalkki, Lauri, kun omat lapset ovat sen täyttäneet!

— Kova on koetus, mutta se täytyy kantaa.

— Että Cecilia, oma Ceciliani on tuottanut minulle tämän häpeän!

Kyyneleet alkoivat vieriä alas uurtuneita poskia.

— Jumalan kiitos, että hän itkee! sanoi Katarina.

— Niin, tyttärenne on rikkonut, mutta hän saattaa voittaa takaisin kunniansa.

— Naisen kadotettua kunniaa ei koskaan voiteta takaisin.

— Mutta katuvaiselle annetaan anteeksi hänen syntinsä ja silloin palaa kunniakin.

— Kuinka minun vanhat aateliseni nyt mahtavat iloita: he totta totisesti eivät kelpaa hyveen esikuviksi, mutta huonoa mainetta pelkäävät he kuin kuolemaa… ja juorut, ne lentävät halki maiden ja kaupunkien ja minun ja tyttäreni nimeä tahrivat he loalla!

— Niin, sieltäpäin ette löydä lohdutusta, mutta nostakaa silmänne rakastavaisen Luojanne puoleen: Hän ei tuomitse yksin sen mukaan, mitä silmien edessä on.

— Mielelläni antaisin pois päivät, jotka vielä saan elää, jos siten voisin tehdä hänet tahrattomaksi, niinkuin hän oli.

— Nyt puhuu isänsydän… riisukaa päähänne turhamaisuus, ylpeys, purppuraryysyt; ojensihan pyhä Herrammekin kätensä syntiselle vaimolle, täytyyhän toki heikon ihmisen antaa anteeksi ja unohtaa.

— Olet oikeassa, Lauri, se on velvollisuuteni. Hartioilleni on laskettu raskas taakka, mutta minun täytyy kantaa se kristityn lailla.

— Nöyrän kristityn lailla.

— Niin, olen aina mielestäni seisonut askelta ylempänä kuin muut, mutta nyt on Herra lyönyt minut maahan ja minä taivun ristini alle ja kiitän häntä siitä, että hän koettelemuksen kautta on minut nöyryyttänyt.

— Hän lähetti lohdutuksen kalkin Getsemanen yrttitarhaankin.

— Minä tiedän, että hän sen minullekin lähettää; minä tahdon, noudattaen korkean mestarini esimerkkiä, sortumatta kestää loppuun asti.

Lauri painoi alas päätään.

— Niin puhuu Kristuksen tosi seuraaja, lausui hän.

Ja Kustaa piti sanansa. Nurkumatta alistui hän nöyryytykseen ja vaikka hän muutamassa viikossa vanheni kymmeniä vuosia, niin oli hänen toimintansa yhtä reipas kuin ennen.

Hän olisi tahtonut pitää asian salassa, mutta Eerik oli ajattelemattomuudessaan tehnyt sen kuuluisaksi koko valtakunnassa. Kuninkaan täytyi sentähden toimia suurimmalla ankaruudella ja ilman sääliä.

Cecilia vietiin heti Tukholmaan ja suljettiin huoneeseensa.

Pitkällinen tauti kytki hänet kolmeksi kuukaudeksi vuoteen omaksi.

Kreivi Juhanaa pidettiin kovassa vankeudessa, ankaran tarkastuksen alaisena.

Katarina ja hänen miehensä eivät saaneet palata Tukholmaan, vaan täytyi heidän jäädä Vesteråsin linnaan.

Kuningattaren rukousten tähden suostui Kustaa vihdoin ottamaan heidät vastaan.

He heittäytyivät hänen jalkainsa juureen ja rukoilivat armoa kreivi Juhanalle.

Mutta turhaan. Kuningas antoi heille jyrkän, kieltävän vastauksen. Rikoksensa mukaan piti hänen saada rangaistus.

Loukkaantunut isä näytti miltei aikovan rangaista häntä kuolemalla.

Mutta vähitellen oli Eerikille alkanut selvitä, ettei hänen menettelynsä ollutkaan ollut aivan järkevä.

— Niin, sanoi hän Maunulle, — aina käy hullusti, vaikka tarkoittaisin kuinka hyvää!

— Tarkoituksemme oli hyvä, vastasi Maunu, — minä luulin meidän koko ajan menettelevän kuninkaan tahdon mukaan.

— Välistä on ihmisellä liian paljon kunniantuntoa, välistä liian vähän, virkkoi Eerik katkerasti.

— Koska on liian paljon?

— Silloin kun tahtoo suojella omaa kuninkaallista kunniataan, vaikka vallan ohjat ovat toisen käsissä.

— No koska sitte on liian vähän?

— Silloin, kun ihminen nöyrtyy rakastettunsa edessä ja tahtoo mennä naimisiin oman halunsa mukaan.

— Tarkoitat prinsessa Elisabetia!

— Maunu, sinä et käsitä, miten minä rakastan häntä. — Käsitän toki, sillä kyllä minä ne asiat ymmärrän.

Mutta miten sinä, Eerik, hallitsisit kahta valtakuntaa, jotka ovat niin kaukana toisistaan?

— Toiseen pantaisiin varakuningas, ymmärrätkö?

— Kuka siksi sitte tulisi?

— Sinä esimerkiksi.

— Kelpaisinko minä?

— Kyllä, jos tottelisit käskyjäni.

— Enkö minä aina tee niinkuin sinä tahdot?

— Juuri siksihän minä eninten pidän sinusta.

— Sanotaan että me luonteeltamme olemme toistemme kaltaiset.

— Ehkä!

— Ethän sinä siitä pahastu?

— En suinkaan; tahdotko tulla Kalmariin?

— Luuletko kuninkaan antavan lupaa?

— Emme kysy häneltä.

— Sinä vietät iloista elämää, Eerik!

— Välistä oikein hurjaa! Jos minulla on hyvä hevonen, niin ratsastan kunnes se sortuu, jos joku palvelija jotakin laiminlyö, niin puhkaisutan hänellä silmän tai hakkautan poikki hänen käsivartensa ja kun olemme juoneet juovuksiin, niin pitäköön vain syrjäinen varansa!

— Ei kiitos, Eerik, en minä tule!

— Pelkäätkö, raukka?

— Älä luule, mutta minä tahdon mielelläni hallita valtakuntaa, jos sinä sen toimen uskot minulle.

— Ajatelkaamme nyt asiaa, mutta annappa minulle neuvo, miten järjestää tämä Cecilian asia?

— En tiedä.

— Äh, sinä olet huono neuvonantaja!

— Kuuleppa, jos piirustaisit hänet ihanana Susannana kylpemässä?

— Mitä tyhmyyksiä?

— Tarkoitan, että niinkuin häntä syyttömästi paneteltiin, niin sisartammekin…

— Ei kelpaa!

— Ehkei!

— Mutta ehkä tuumasta sentään jotakin voi tehdä.

— No mitä?

— Lyötän mitalin, jonka toiselle puolelle panetan Cecilian rintakuvan, toiselle puolelle kylpevän Susannan.

— Erinomaista!

— Mitalin tarkoitus on osoittaa, että Ceciliaa panetellaan yhtä syyttömästi kuin muinoin ihanaa Susannaa.

— Erinomaista, Eerik! Sinä olet aika sukkela!

— Kunhan kuningas olisi samaa mieltä.

— Kyllä hän tulee olemaan.

Veljekset erosivat ja Eerik ryhtyi paikalla toteuttamaan sukkelaa tuumaansa.

Kun Itäfrieslannin vanha kreivitär sai kuulla, että suuri vaara uhkasi hänen rakkainta poikaansa, niin valtasi hänet sanomaton tuska ja hän kääntyi paikalla kaikkien likiseudun saksalaisten ruhtinaiden puoleen rukoilemaan, että he toimittaisivat hänen poikansa vapauteen.

Ja nyt saapui Ruotsiin joukottain lähettiläitä pyytämään, että Juhana armoitettaisiin.

Kustaan täytyi vihdoin suostua; mutta ensin lähetti hän noutamaan kreivi Juhanaa, ja kuninkaan ja valtakunnan neuvoston läsnäollessa sai tämä juhlallisella valalla vannoa, että sekä hän että prinsessa Cecilia olivat viattomat.

Prinssit Eerik ja Maunu olivat läsnä valaa tehdessä.

Eerik oli saanut valmiiksi näyterahansa ja toivoi sillä voivansa lohduttaa kuninkaan vihaa.

Pidellen rahaa pienellä tyynyllä, teki hän syvän kumarruksen ja lausui, että hän tunnustaa liian suurella innolla puolustaneensa kuninkaan ja kuninkaallisen huoneen kunniaa… Nähdessään Cecilian kyyneleet ja kuninkaan surun, on hän tullut siitä vakuutetuksi, hänen sydämensä on heltynyt ja hän tahtoo nyt sovittaa, mitä on rikkonut.

— Mitä tarkoittaa pitkä puheesi? kysyi kuningas pahaa aavistaen.

— Olen tahtonut osoittaa, että Cecilia on viaton ja Pyhästä Raamatusta olen tavannut hänelle vastakuvan.

— Mistä? kysyi kuningas säihkyvin silmin. Eerik ojensi hänelle tyynyn.

— Kylpevän Susannan!

Kuningas otti rahan käteensä ja viskasi sen permannolle.

— Vai ei mitta vielä ollut täysi? puhkesi hän puhumaan. — Vieläkö oli pohjalla sappea, jota et jo ollut juottanut onnettomalle isällesi?… Oivallisesti suoritit viime retkesi! Minä uskoin tyttäreni haltuusi ja sinä paljastit maailmalle hänen häpeänsä ja häväistyksensä… Salaa olet sinä vehkeillyt kapinallisten alamaisten kanssa, mutta mitä luulet siten voittavasi?… Minua et sinä syökse valtaistuimelta; sinun aurinkosi ei nouse ennenkuin minun aurinkoni on laskenut.

Eerik puri huultaan, mutta ei uskaltanut vastata.

Kuningas ilmoitti hänelle vielä, että hänen seuraavana päivänä piti tulla neuvostoon, ja sitte hän, kuninkaan viittauksesta, jätti huoneen.

Eerikiä täytyy pitää mielipuolena, muutoin on mahdotonta häntä ymmärtää.

Mielipuoli saattaa usein olla lahjakas ja opinhaluinen. Eerikin kehitystä seuratessa huomaa helposti, että häneltä puuttuu ihmistekoja ohjaava järki. Siihen viittaavat hänen rajut, hurjat leikkinsä, hänen villi elämänsä Kalmarissa ja vihdoin hänen tavaton itserakkautensa ja ylimielisyytensä.

Hän antautui kokonaan hetken tunteen valtaan.

Dionysius Beureus, joka itse oli kalvinilainen, oli yllyttänyt häntä kosimaan Elisabetia ja tästä tuumasta piteli hän kiinni kourin kynsin, kunnes sen äkkiä kumosivat toiset päähänpistot.

Tätä kaikkea aavisti Kustaa hämärästi ja sentähden hän monasti aikoikin eroittaa hänet valtaistuimesta, mutta sitte hän taas luuli näkevänsä valonvälähdyksiä ja huomaavansa, että Eerik oli ymmärtäväinen ja huolellinen. Ja tieto siitä, ettei hän koskaan ollut rakastanut tätä poikaa niinkuin muita lapsiaan, esti häntä ryhtymästä toimenpiteisiin, joiden perusteena pääasiallisesti oli isänmaanrakkaus.

Hänen elämänsä viime aika oli surun aika, sillä hän tunsi, että riidat ja eripuraisuudet tulisivat hävittämään paljon siitä, mitä hän oli rakentanut, sekä johtamaan ulkonaisiin, ehkä sisällisiinkin sotiin ja tappeluihin.

Tässä suhteessa ei hän luottanut Juhanaankaan. Juhana vehkeili salaa sekä veljensä että puolalaisten kanssa. Vanha kuningas oli tiellä, nuoret halusivat koettaa voimiaan.

Ainoa, jolle hän täydellisesti uskoi huolensa, oli hurskas, lempeä kuningatar.

Viha ja nöyryys vaihtelivat Kustaan mielessä. Usein puhkesi hän sadattelemaan lapsiaan, milloin Eerikiä, milloin Juhanaa tai Ceciliaa.

Seuraavana hetkenä koetti hän nöyrästi alistua kohtaloonsa.

Eräänä päivänä katseli hän taivaankaarta ja kiitti Jumalaa siitä, että hänenkin ylpeä ja korskea mielensä nyt oli taipunut.

— Ylpeät ja taipumattomat, lausui hän, — eivät tunne taivaan armoa ja laupeutta.

Tähän aikaan sai hän tiedon rouva Kristina Gyllenstjernan kuolemasta.

Monet, monet hänen rakkaistaan olivat menneet pois ennen häntä! Ensin Margareeta, sitte Lauri Antinpoika ja Olavi Pietarinpoika; v. 1554 oli Lauri Siggenpoika Sparre, mies, joka sekä myötä- että vastoinkäymisessä oli osoittautunut uskolliseksi ystäväksi, kuollut. Sitte Maunu Juhananpoika Natt och Dag, Aksel Bjelke ja vihdoin rakas Juhana Turenpoika Roos.

Miltei yksin oli Kustaa jäänyt, vanhana honkana keskelle kasvavaa viidakkoa.

Huolet ja lakkaamaton työ olivat vieneet hänen voimansa, ehkä ennen aikojaan.

Hänen muistinsa heikkeni, hän unohti nimiä ja peruutti antamiaan käskyjä.

Tämä teki hänet vieläkin levottomammaksi ja pian sairastui hän tautiin, josta tosin tointui, mutta joka sittemmin kuitenkin vei hänet hautaan.

Ceciliaa ei hän vielä ollut kysynyt eikä kukaan uskaltanut mainita hänen nimeään.

Nuori kreivi Juhana oli tehnyt vaaditun valan; hänen kasvoissaan oli silloin ollut sellainen kauhun ja epätoivon ilme, ettei kukaan, joka hänet näki, saattanut häntä unohtaa.

Raudat otettiin sitte pois sekä hänen käsistään että jaloistaan ja hän otti ne mukaansa sekä läksi kiireesti kotiin Itäfrieslantiin.

Kevytmielinen, huoleton nuorukainen muuttui vakavaksi, miettiväksi mieheksi. Hän pysyi koko ikänsä naimattomana, ja vältti naisten seuraa niin paljon kuin suinkin.

Kun Cecilia, naimisissa ollessaan, tuli sisartaan Katarinaa tervehtimään, niin matkusti hän pois, jottei hänen tarvitsisi häntä nähdä.

Hän eli hiljaista, vaatimatonta elämää ja suojeli mielellään henkilöjä, joita vainottiin heidän uskonsa tähden.

* * * * *

Syksyllä v. 1559 läksi kuningas hovineen Upsalaan, viettääkseen siellä joulun.

Mutta Katarina ei, niinkuin tavallisesti, saanut ottaa osaa juhlavalmistuksiin.

— Ole sinä minun luonani, sanoi Kustaa, — tämä on viimeinen jouluni ja virkistävää on minulle katsella suloisia kasvojasi. Olethan sinä niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan ole pettäneet minua.

Katarina ei koskaan vastustanut hänen tahtoaan, elihän hän ainoastaan häntä varten.

Kolme nuorinta prinsessaa ja kohta kymmenvuotias Kaarle seurasivat heitä Upsalaan.

— Mitähän tuosta pojasta tulee? sanoi Kustaa monasti kuningattarelle. — Hän ei ole missään suhteessa noiden toisten kaltainen.

Omituisella ihailevalla rakkaudella kohteli hän isää. Saadakseen olla hänen luonaan, heitti hän mielellään leikkinsä, ja vaikka kuningas puheli asioista, joita ei hän laisinkaan ymmärtänyt, niin hänen silmänsä vilkkumatta seurasivat häntä.

Kaarle oli luonteeltaan hiljainen ja umpimielinen, mutta jos Kustaa rupesi kyselemään hänen opintojaan, niin saattoi huomata, että hän teki parastaan, voidakseen antaa tyydyttäviä vastauksia rakkaan isän kysymyksiin.

Usein sattui hän kuulemaan kiivaan sanakiistan Kustaan ja Eerikin tai Juhanan välillä.

Silloin hän tarkkaavasti seurasi vivahduksia jokaisen kasvoissa ja kuninkaan jäätyä yksin, laski hän kätensä hänen polvelleen tai silitteli sitä rauhoittavasti, ikäänkuin sanoakseen: "tapahtukoon mitä tahansa, mutta minä pysyn aina puolellasi".

Hänen leikkinsä eivät olleet laisinkaan niin rajut kuin veljien leikit, mutta ruumiinharjoituksissa osoitti hän tavatonta voimaa ja kestävyyttä.

Tapansa mukaan kokosi kuningas tänäkin jouluna ympärilleen vieraita, mutta tällä kertaa olivat he kaikki joko vanhempia, kokeneita ystäviä tai aivan nuoria, nimittäin hovin nuorten ikäisiä, ja Kaarle lupasi pitää heidät kurissa, jotteivät he teuhaisi ja huutaisi liiaksi.

Kuningas viihtyi niin hyvin, että hän viipyi Upsalassa helmikuun loppuun asti, jolloin hän läksi Strömsholmaan. Sinne oli hän rakennuttanut uuden säterikartanon ja sieltä läksi hän Ulfvesundiin, joka sittemmin sai nimen Kungsör. Tänne kutsui hän useita valtioneuvoksiaan. Oli saapunut monta kirjoitusta, joissa ilmoitettiin, että Kristian II sukulaiset ja ystävät nyt ovat saaneet paljon liittolaisia, jotka aikovat sotavoimalla hyökätä Ruotsiin, voittaakseen sen takaisin, jos mahdollista.

Uudenvuodenpäivänä v. 1559 oli Tanskan kuningas Kristian III kuollut ja hänen poikansa Fredrik kohteli Ruotsia nurjamielisyydellä, joka ei ollenkaan ollut sopusoinnussa kauniiden vakuutusten kanssa hyvän naapuruussovun ja rauhan säilyttämisestä molempien maiden välillä.

Kustaa piti sekä sotajoukkoa että laivastoa sotakunnossa.

Hän lähetti kirjeitä sekä voudeille että muille käskynhaltijoilleen Södermanlannissa ja Nerikessä, että koska nyt liikkuu niin pahoja huhuja, niin on parasta, että he antavat panna olutta ja leipoa leiviksi niin paljon viljaa, varsinkin ylivuotista, kuin jokaiselta liikenee.

Huhtikuun alussa läksi hän Julitaan, jonka luostari oli valmistettu kuninkaan asunnoksi.

Täällä sairastui Kustaa äkkiä kovaan kuumeeseen, joka piti hänet vuoteen omana muutamia päiviä.

Katarina ja Kaarle olivat miltei alituisesti hänen luonaan ja heidän hellän hoitonsa ansio oli, että hän niin pian parani. Syynä hänen sairastumiseensa oli nyt, kuten aina, Eerikin uhkamieliset kirjeet.

Kaikkiin isän nuhteisiin ja varoituksiin vastasi hän kovin, kiivain sanoin, aina muistuttaen, ettei isän sovi kirjoittaa perintökuninkaalle niinkuin hän kirjoittaa voudeilleen.

"Rakas poikani Eerik", kirjoitti kuningas maaliskuun 25 päivänä 1560, "sinä lähetät meille paljon kirjoituksia, mutta Jumala tietää, ettemme ilolla ole niitä lukeneet, vaan suurimmalla mielikarvaudella ja sydämen surulla. Me varoitamme sinua Kristuksen piinan ja kuoleman tähden sekä sen rakkauden ja kuuliaisuuden nimessä, jolla kaikkien hurskaiden lasten tulee kohdella vanhempiaan, että luopuisit siitä kidutuksesta, jolla vanhaa isääsi raskautat ja vaivaat."

Näitä kirjeitä kirjoittaessa vierivät tavallisesti kyyneleet alas hänen poskiaan.

Ja ainoastaan Katarinan hellät sanat ja hyväilyt houkuttelivat taas hymyn hänen huulilleen.

Tultuaan terveeksi, palasi hän perheineen Ulfvesundiin. Tämä tapahtui toukokuun 7 päivänä. Ulfvesundissa oli laivoja ja veneitä odottamassa; vanhan tavan mukaan läksi kuningas koko hovinsa kanssa soutelemaan Mälarin kauniiseen saaristoon. Toukokuun 25 päivänä tuli hän Eskilstunaan.

Samana iltana saapui prinssi Juhana kotiin ja otettiin vastaan erittäin ystävällisesti.

Hän palasi Englannista, veljensä kosimaretkeltä ja hänen kertomustensa mukaan näyttivät Eerikin naimapuuhat alkavan onnistua.

Muutamia päiviä aikaisemmin, toukokuun 18 päivänä oli kuningas laatinut kirjoituksen, jossa hän kutsui valtakunnan säätyjä kesäkuun 16 päivänä kokoontumaan Tukholmaan, "sillä", sanoo kuningas, "me olemme heikko ja iällinen ja kovat, tärkeät ajat ovat käsissä".

Kesäkuun 16 päivänä illalla palasi kuningas Tukholmaan. Valtakunnan säädyt sekä hänen poikansa olivat silloin jo siellä koolla.

Kaikki saivat käskyn kesäkuun 25 päivänä iltapäivällä saapua linnaan, suureen valtiosaliin.

Saapui paljon kutsumatontakin kansaa. Tuli maalaisia, kaukaa, kaikilta haaroilta, Taalaista ja Smålannista, Itä- ja Länsigötlannista, Södermanlannista ja Uplannista; joukossa kulki vanhoja sotamiehiä, sekä yhdellä että kahdella jalalla, porvareita ja kauppakaupunkilaisia, kuparivuoritilallisia ja merimiehiä, naisia, lapsia, nuoria ja vanhoja sekaisin.

Sama magneetti veti puoleensa heitä kaikkia.

Kyösti kuningas tahtoi lausua jäähyväiset kansalle.

Viimeistä kertaa korottaisi hän kirkkaan, sointuvan äänensä ja jokainen oli rientänyt paikalle, saadakseen kuulla edes jonkun sanan.

— Isoa tietä valtiosaliin! huusi muuan linnasotamies.

— Sisään minä vaan tahdon! sanoi vanha taalalaisukko. — Kyösti kuningas ja minä olemme monta kertaa paiskanneet kättä.

— Mitä siihen tulee, niin on hän taas monta kertaa syönyt minun vaatimattomassa pöydässäni, virkkoi lihava eukko.

— Minun tyttäreni, huomautti muuan talonpoika, — naitti hän papille, ja lieneekö sitte tyttäreni ansio vaiko kuninkaan, mutta miesten mies siitä pojasta on tullut.

— Me taas olimme köyhiä kalastajia…

— Niin, Vernanäsista!

— Onko siellä tuttua väkeä?

— Lauri Niilonpojan emäntä.

— Herranen aika!

— No, miten teillä nyt jaksetaan?

— Ei ole valittamista!

— Teitä taitaa olla aika monta?

— Kyllä kaloja riittää.

— Minä olin ihan ensimäisiä.

— Vai niin!

— Mieheni otti rahat kuninkaan omasta siunatusta kädestä.

— Todellako!

— Yhden lantin otin minä ja sitä olen säilyttänyt; se saa seurata minua hautaan asti.

— Muistaako kukaan sitä Margareetaa, jonka kuningatar otti suojiinsa?

— Tottakai… elääkö hän?

— Elää ja elää oikein hyvin.

— Toisiaanko?

— Kuningatar lähetti hänet Gripsholman karjakartanoon ja opetti hänelle lehmänhoidon niin hyvin, että hän sitte sai opettaa muita; ja kyllä hän siellä pitikin sellaisen siisteyden ja puhtauden, että korkea herrasväki aina Gripsholmassa käydessään pyysi häneltä lypsymaitoa juodakseen.

— Tyttö hänellä myöskin oli.

— Kyllä, ja korea olikin kasvoiltaan. Joku korkea herra iskikin häneen silmänsä, mutta kuningas teki niistä kaupoista lopun naittamalla tytön hänen vertaiselleen.

— Mitä te akat siinä rupattelette, huusi vanha sotamies, — eihän tuollaiset merkitse mitään sen rinnalla, mitä hän valtakunnan hyväksi on tehnyt.

— Minä olen suuren Kraavelin miehiä! huusi vanha, ahavoitunut merimies.

— Ei taitanut lopulta laivalla olla montakaan henkeä.

— Niinpä niin, joka mies kaatui kunniansa puolesta!

— Siinä taisi saksalainen saada selkäänsä.

— Ja tanskalainen kanssa!

— Ovat samaa maata!

— Ankara herra on Kyösti kuningas ollut, virkkoi eräs vanha porvari, — mutta mies arvollensa, ja sellaisista sitä ruotsalainen sittenkin pitää.

— Vanha hän jo on, mutta paljon hän on saanut aikaan.

— Mitenkähän olisikaan käynyt, jollei hän olisi ajanut lyypekkiläisiä satamistamme!

— Entä tanskalaista!

— Nyt olemme unionista vapaat.

— Mikä hätänä, jos tanskalainen pitäisi rehellistä peliä, mutta se vehkeilee aina niinkuin pensaan takaa kurkottaen.

— Loikoilee pensaassa vakoilemassa.

— Mutta Kyösti kuningaspa raivasi pois pensaat ja aukealle ei tanskalainen koskaan antaudu.

— Kuuletteko jo hänen ääntään salista? sanoi vanha bergslagilainen talonpoika.

— Toimitus ei vielä ole alkanut.

— No sitte voin tässä kertoa, että olin halpa renki, kun hän tuli meille käymään… korea hän oli katsella…

— Eikö prinssi Juhana vaan ole yhtä lempeä ja korea?

— Poikakukko hän on!

— Hannun Kaisa taisi vähän ihastua, nauroi toinen bergslagilainen.

— Sellainenhan akkaväen tapa on, virkkoi ensimäinen talonpoika, punastuen korvia myöten, — mutta pian hän siitä taudista parani.

— Kyösti herra ei koskaan ole juossut akkaväen perässä.

— Mutta sillä kertaa hän oli sitä tekemäisillään.

— Kuinka niin?

— Kertokaa, kertokaa!

— Olettepa te nyt olevinanne uteliaat, nauroi talonpoika. — Kas, asianlaita oli sellainen, että hän oli meillä riihellä ja ja Kaisa tuli tuomaan olutta.

— No, joiko hän?

— Joipa kyllä ja minä myös, sillä tyttö tarjosi minulle vasta sitte kun hän oli saanut.

— Olisiko pitänyt tarjota teille ensiksi?

— Tietysti, sillä meillä oli jo silloin niinkuin yhteisiä kauppoja.

— Entä kuningas?

— Hän ei silloin ollut kuningas, vaan halpa riihimies, huomaa se!

— Tyttö oli tarkkasilmäisempi.

— Taisi olla, koska hän takin alta huomasi kultakauluksen.

— Näkikö todellakin?

— Mitä hän sanoi?

— Ei mitään, tarjosi vaan aina ensinnä hänelle.

— Niin minäkin olisin tehnyt.

— Ja minä.

— Tytöt ovat kaikkina aikoina olleet toistensa kaltaiset, mutta minä, joka en tietänyt, kuinka asianlaita oli, suutuin suuttumistani.

— Entä sitte?

— No niin, eräänä päivänä näin, että hän…

— Mitä, mitä?

— Kietoi kätensä tytön vyötären ympäri.

— Suuteliko kanssa?

— Ei, mutta silitti poskea.

— Oliko se sitte niin pahoin tehty?

— Minä suutuin niin että sanoin hänelle, että jos hän sen vielä kerran tekee, niin isken kirveeni hänen kalloonsa, jotta se hajoaa kaikkiin ilmansuuntiin.

— Senkin karhua!

— Mitä hän sanoi?

— "Ole huoleti, Antti", sanoi hän, "en tee sitä toista kertaa".

— No, pitikö sanansa?

— Kyllä, ensimäisenä päivänä.

— Joko toisena suuteli?

— Tai kävi kiinni vyötäreen?

— Ei, hän läksi tiehensä.

— Suuttuiko?

— En tiedä.

— Mitä Kaisa arveli?

— Oli vihoissaan neljätoista päivää.

— Minäkin olisin suuttunut.

— Minä en ikinä olisi suonut anteeksi.

— Kaisa sai markkinoilla silkkihuivin ja sitte unohti hän koko asian.

— Sitä en usko.

— Kysy häneltä, tuossahan hän seisoo.

Kaikki kääntyivät nyt katsomaan rotevaa, noin viidenkymmenen vanhaa naista. Hän oli hyvissä vaatteissa ja sangen miellyttävän näköinen. Seisoen miehensä takana, oli hän tuontuostakin tuupannut tätä käsivarteen, mutta saamatta häntä taukoamaan. Äkkiä punastui hän korviin saakka ja kääntyi pois.

Kukaan ei uskaltanut häntä puhutella. Talonpoikaa, joka oli aika veitikka, huvitti keskustelu suuresti.

— Sano sinä heille, muoriseni, että aikoja sitte olet unohtanut koko harmin.

— Sepä olisikin ilmeinen valhe. Kaikki nauroivat.

— Et ainakaan koskaan ole kertonut mitään.

— Mitä minä siitä olisin kertonut, tiesin mitä tiesin.

— Et tietänyt mitään!

— Tiesinpä, koska kerran näytin hänelle tietä. Miehen silmät menivät selälleen.

— Sitä et koskaan ole kertonut.

— Pitäisikö minun sitte kaikki kertoa.

— Mitä hän sanoi?

— Kehui kelpo tytöksi ja antoi minulle…

— Antoiko jotakin? kirkasi talonpoika.

— Antoipa kyllä, tämän kultaisen sydämen.

Se riippui nauhassa kaulalla ja nainen otti sen esiin ja näytti sitä.

— Tuota on hän pitänyt salassa kolmekymmentäviisi vuotta, puhui talonpoika.

— Hänen on kai pitänyt varoa sinun mustasukkaisuuttasi!

— No mitä annoit sinä hänelle? huusivat useat.

— Kai suudelman? virkkoi talonpoika vihoissaan.

— Olisinpa mielelläni antanut sen.

— Minä en ollut estämässä!

— Hän ei pyytänyt suudelmaa. Kaikki nauroivat.

— Se se vasta on kuningas, huudahti merimies, — joka ei jahtaa naisiamme! Eläköön hän sata, kaksisataa, kolmesataa, ei, tuhat vuotta!

Taas purskahtivat kaikki nauruun.

— Tahdotteko tulla tänne, täällä kyllä kuulee, vaikkei näe, sanoi linnasotamies, avaten oven ahtaaseen käytävään, josta viiston kulman ohi saattoi nähdä valtiosaliin.

Kysyi vielä, tahtoivatko he!

Koko joukko ryntäsi käytävän suulle, sulloutuen niin tiheään kuin suinkin.

Komea näky heille avautuikin.

Koko suuri sali oli täynnä ihmisiä. Tuolla istuivat valtakunnan herrat ja neuvosto, tuolla kuningatar, suloisena, ihanana, mutta vakavana ja kalpein kasvoin; hänen rinnallaan istuivat prinsessat Anna, Sofia ja Elisabet, kukoistavina, kauniina.

Heidän takanaan olivat kaikki hovin naiset.

Arkkipiispa, piispat, pappeja ja virkamiehiäkin oli läsnä.

Sitäpaitsi oli maaseudulta saapunut joukko ylhäisiä ja korkeita rouvia.

Mutta näiden takana aaltoili, hirveästi ähkyen ja tuuppiellen kansanjoukko; jokaisen kasvoilta tippui hiki, mutta senhän ilolla kesti, sillä viimeisen kerranhan rakastettu kuningas oli esiintyvä kansansa keskuudessa.

Siellä ylenivät bergslagilaisten ja taalalaisukkojen päät muita korkeampina, siellä vilkuttelivat smålantilaiset silmiään, antamatta niiden hetkeäkään tähdätä samaan kohtaan; tuossa seisoivat hartevat itägötlantilaiset, tyyninä, liikkumattomina, antautuen aaltoilevan joukon vietäviksi. Ja sieltä täältä pisti esiin naisen pää, milloin korkealta, milloin alempaa, keskeltä miesten parvea, hikisenä ja helakkaposkisena.

Oli salissa myöskin joukko uteliaita tai innokkaita ulkomaalaisia, jotka hoveihinsa tahtoivat viedä tietoja Europan senaikuisesta suurimmasta hallitsijasta, satumaisesta Kustaa Vaasasta, jonka kummallisista elämänvaiheista koko maailma puhui.

Äkkiä täytti hyminä suuren salin.

Kuningas astui sisään ja häntä seurasivat hänen neljä poikaansa.

Kuinka valkeiksi hänen hiuksensa olivat käyneet!

Hän nousi ja istuutui valtaistuimelle. Vanhemmat pojat asettuivat hänen vasemmalle puolelleen, nuorin, kymmenvuotias Kaarle, jäi isän jalkojen juureen.

Vilkkumatta katselivat kaikki kuninkaaseen.

Vanhanakin oli hän vielä kookas ja komea kuninkaallisessa puvussaan, kruunu painettuna valkeille kiharoille, pitkä, hopeankarvainen parta riippumassa alas rinnalle.

Ja kaunis oli nuorten poikien parvi hänen vieressään. Mutta kuka heistä on seuraava isän jälkiä, kuka tuottava maalleen kunniaa ja siunausta?

Onneksi ei kuningas eikä hänen kansansa saattaneet nostaa tulevaisuuden huntua, he eivät saaneet tietää kuinka Kustaan työtä järkytettäisiin ja kuinka vihdoin, kun vaara olisi saavuttanut huippunsa, nuorin poika, hän, joka nyt seisoi isän jalkain juuressa, lapsellisen viattomasti katsellen suurta seuraa, olisi perikadosta pelastava isän elämäntyön.

Terävästi katseli kuningas, niinkuin hänen tapansa oli, ympärilleen, joka taholle.

Sitte rupesi hän puhumaan.

Alussa hänen äänensä hiukan vapisi, mutta pian paisui se täyteen voimaansa.

Hän kiitti säätyjä siitä, että ne olivat noudattaneet hänen kutsuaan, muistutti niille, missä sorrossa ja kurjuudessa vieraat kuninkaat, varsinkin viime aikana julma tyranni kuningas Kristian, olivat pitäneet valtakuntaa ja että Jumala hänen, Kustaan, kautta, oli katsonut hyväksi vapauttaa maan hänestä.

"Sentähden tulee meidän, sekä ylhäisten että alhaisten, herrojen ja palvelijoiden, vanhojen ja nuorten, aina muistaa hänen jumalallista apuaan. Sillä kuinka olisin minä saattanut karkoittaa sellaisen mahtavan herran, joka hallitsi kolmea valtakuntaa ja jonka likeisiä sukulaisia olivat keisari ja Europan mahtavimmat ruhtinaat! Sellaista kunniaa en edes uneksinut, kun metsiin ja autioihin erämaihin pakenin vihollisen veristä miekkaa. Mutta Jumala ryhtyi työhön, otti minut aseekseen, jonka kautta hänen kaikkivaltaisuutensa oli tuleva ilmoitetuksi, ja syystä saatan minä verrata itseäni kuningas Davidiin, jonka Jumala pienestä paimenpojasta korotti koko kansan kuninkaaksi."

Tässä nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta pian alkoi hän taas syvällä lämmöllä:

"Minä kiitän teitä, uskolliset alamaiset siitä, että olette tahtoneet korottaa minut kuninkaalliseen korkeuteen ja kuninkaallisen huoneenne kantaisäksi. Vielä kiitän teitä siitä uskollisuudesta ja avuliaisuudesta, jota olette minulle osoittaneet hallitukseni aikana."

"Jumala on tänä aikana antanut puhtaan ja selkeän sanansa tulla maahan, niinkuin hän myös ajallisilla lahjoilla runsaasti on siunannut valtakuntaa, kuten jokainen näemme. Sentähden tulee meidän, hyvät miehet ja alamaiset, suurimmalla nöyryydellä ja kiitollisuudella antaa Jumalalle kunnia."

"Tiedän kyllä, että monen mielestä olen ollut ankara kuningas. Mutta aika on tuleva, jolloin Svean lapset tahtoisivat nostaa minut haudastani, jos voisivat. En kuitenkaan häpeä tunnustaa inhimillistä heikkouttani ja puutteellisuuttani, sillä eihän kukaan ole täydellinen ja nuhteeton. Sentähden pyydän teitä uskollisina alamaisina Kristuksen tähden antamaan anteeksi puutteet, jotka hallituksessani ovat olleet. Tarkoitukseni on aina ollut valtakunnan ja sen asujainten onni. Harmaat hapseni ja uurtunut otsani kyllä todistavat, että neljäkymmenvuotisen hallitukseni aikana olen saanut nähdä paljon vaivaa, huolta ja kärsimystä."

"Tiedän, että ruotsalaiset ovat taipuvaiset pian suostumaan, mutta myöhään punnitsemaan. Aavistan myöskin, että tulevaisuudessa monet harhahenget ovat nousevat. Sentähden pyydän ja varoitan teitä: pysykää lujasti kiinni Jumalan sanassa ja hyljätkää kaikki mikä sotii sitä vastaan. Olkaa esivallalle kuuliaiset ja keskenänne yksimieliset. Minun aikani on pian loppuva, tunnen sen kaikkinaisista merkeistä. Sentähden olen antanut laatia testamenttini, joka tässä teille luettakoon."

Kun testamentti oli luettu ja säädyt olivat sen hyväksyneet, ynnä valalla vahvistaneet, nousi kuningas ja lausui:

"Pian olen ylimäisen kuninkaan jalkain juuressa tekevä tiliä Svean valtakunnan ihanasta, katoavaisesta kruunusta. Seuratkaa minua silloin uskollisilla esirukouksillanne, ja kun olen ummistanut silmäni, niin antakaa tuhkani levätä rauhassa!"

Sitte nosti hän kätensä ja siunasi viimeisen kerran kansansa.

Tuo iäkkäisyydessäänkin mahtava olento, hänen voimakas, mielenliikutuksesta hiukan värisevä äänensä, tieto siitä, että rakastettu kuningas viimeisen kerran on kansansa joukossa, kaikki vaikutti, että kansan valtasi syvä mielenliikutus.

Ihmiset itkivät ja nyyhkyttivät niin, että tuskin saattoi kuulla mitä puhuttiin.

Monasti oli tuo sointuva ääni vallan ja voiman päivinä puhutellut Ruotsin miehiä. Talonpojista muisti moni, kuinka, kun kuningas valtiopäivillä oli pannut virkamiehensä esittämään asioita, kansa yksimielisesti oli ruvennut huutamaan ja pyytämään, että kuningas itse puhuisi. Ja kun hän sitte täytti heidän pyyntönsä, niin tulivat sanat niin keveästi hänen huuliltaan, että jokainen huomasi, ettei puhuminen tuottanut hänelle vähääkään vaivaa.

Nojautuen molempiin vanhimpiin poikiinsa oli kuningas hitaasti alkanut poistua huoneesta.

Ovella hän kääntyi, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja viimeisen kerran hän nyt tervehti rakasta ruotsalaista kansaansa.

Itkien ja lausuen tuhansia siunauksia seurasi joukko niin kauvan kuin suinkin hänen harmaata päätään.

Kuninkaan noustessa oli kuningatarkin noussut ja rientänyt pois, voidakseen olla kuningasta vastassa hänen huoneissaan.

Mutta siellä oli sillaikaa sattunut aivan toisellainen kohtaus.

Kolme kuukautta oli prinsessa Cecilia häilynyt elämän ja kuoleman välillä. Ainoastaan kuningatar oli joskus salaa käynyt häntä tervehtimässä, muuten ei kukaan kuninkaallisen perheen jäsenistä. Kuningas oli kieltänyt heitä menemästä.

Cecilia oli uskottu lääkärinsä ja imettäjänsä hoitoon, muuten oli hän usein yksin.

Ensi aikoina ei lian huomannut juuri mitään, mutta ruvetessaan paranemaan, alkoi hän ihmetellä ja kysellä, miksei kukaan tule häntä katsomaan.

Hän sai kysymyksiinsä vältteleviä vastauksia.

Vihdoin heräsi muisti ja senjälkeen ei hän pitkiin aikoihin puhunut eikä syönyt.

Mutta nuoruuden voima voitti hänen vastustuksensa ja jota terveemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän alkoi vaatia.

— Te kiusaatte ja kidutatte minua, huudahti hän, — minä en enään kärsi tätä!

Hädissään kääntyi imettäjä kuningattaren puoleen. Kuningatar tuli kuninkaan tietämättä. Ja hän ilmoitti Cecilialle, että häntä kuninkaan käskystä pidettiin muista erillään.

— Kuinka kauvan tätä kestää? kysyi Cecilia hämmästyneenä.

Sitä ei kukaan tietänyt, sillä kukaan ei ollut uskaltanut edes lausua Cecilian nimeä.

Cecilia lyyhistyi läjään.

Eräänä päivänä näki hän suurten kansanjoukkojen likenevän linnaa ja kuuli niiden äänten hyminän. Mitähän tämä tiesikään?

Hän kysyi hoitajattareltaan, eikä päästänyt häntä rauhaan, ennenkuin sai vastauksen.

Kuningas oli lähettänyt sanan, että hän valtiosalissa tahtoo lausua kansalle jäähyväiset.

— Jäähyväiset, miksi tahtoo hän lausua jäähyväiset?

— Hän tuntee olevansa vanha ja väsynyt!

— Vanha! Vanhana ei Cecilia koskaan ollut häntä nähnyt, eikä väsyneenäkään. Hän ei koskaan ollut kuullut hänen valittavan. Hetkiseksi jäi hän seisomaan, ikäänkuin hän olisi siihen paikkaan kivettynyt, mutta sitte pääsi häneltä läpitunkeva huuto… — Minäkö olen siihen syynä!

Ja vaikeroiden heittäytyi hän permannolle.

— Siunattu lapseni, ole toki järkevä, menen paikalla noutamaan lääkäriä.

Imettäjä riensi pois ja Cecilia, nähden oven jääneen auki, karkasi myrskytuulen lailla alas portaita, kautta käytävien ja huoneiden; sattumalta ei hän tavannut ketään, vaan pääsi suoraan kuninkaan huoneeseen. Kuinka joka esine siellä oli tuttu… ja samalla tuntui kaikki niin oudolta ikäänkuin hän ainoastaan unissaan olisi täällä käynyt… Tuossa isän tuoli, jossa hänen aina oli tapana istua.

Monta, monta kertaa oli Cecilia siinä ollut hänen polvellaan, käsivarret kietoutuneina hänen kaulaansa!

Tai hänen jalkainsa juuressa kosketellut luutun kieliä… Tuossa oli luuttu, rakas vanha luuttu, mutta aivan tomuisena. Varmaan ei hän ollut siihen koskenutkaan senjälkeen kuin Cecilia läksi.

Eikö hän enään koskaan saisi kuulla "Pikku Kaaria", tai laulua "neiti se tahtoi kirkkohon mennä", tai Lutherin ihanaa virttä "Jumala ompi linnamme!" Kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä. "Voi minua kurjaa, kurjaa lasta, isäni ei koskaan suo minulle anteeksi, suoneeko Jumalakaan!" Ja epätoivon tuskissa heittäytyi hän lattialle.

Siinä tapasi hänet kuningatar.

— Nouse Jumalan tähden ylös, Cecilia, virkkoi hän, — kuningas tulee!

— Antakaa minun vaikka vain vilahdukselta nähdä hänen rakkaat kasvonsa, kuulla vaikka ainoan sanan hänen suustaan, rukoili hän tuskallisesti.

Katarina talutti hänet kiireesti syrjemmälle. Ovi avautui ja kuningas poikineen astui sisään. Kuningatar astui heitä vastaan ja tarjosi hänelle tukeaan.

— Kiitos, mieleni virkistyy aina, kun sinut näen. Väsyneenä vaipui hän tuoliin.

— Ota pois kruunu, se painaa päätäni. Katarina teki sen paikalla.

Prinssit olivat huomanneet Cecilian, hänen kalpeat, surun kalvamat kasvonsa melkein pelästyttivät heitä. Kuningattaren viittauksesta katosivat he viereisiin huoneisiin.

— Ota manttelikin! Kuningatar riisui sen kevein käsin.

— Onko nyt helpompi?

— Kiitos. Nyt olen riisunut yltäni kaiken maallisen kunnian ja loiston, nyt en maailman silmissä ole suurempi kuin vähäpätöisin alamaisistani. Mutta mikä on suhteeni Jumalaan, ansaitsenko hänen suuren armonsa ja laupeutensa?

— "Jolla mitalla me mittaamme, pitää meillekin naitattaman ja niinkuin me anteeksi annamme, pitää meillekin anteeksi annettaman!"

Näin lausuen talutti kuningatar esiin Cecilian, joka heittäytyi kuninkaan jalkain juureen.

— Cecilia! huudahti kuningas, kätkien kasvot käsiinsä.

— Hän on kärsinyt paljon, suo hänelle anteeksi, pyysi kuningatar liikutetuin mielin.

— Minä olen syntiä tehnyt Jumalan ja sinun edessäsi enkä ansaitse anteeksiantoa. Anna minun kuolla tähän jalkaisi juureen! rukoili tyttö.

Pitkän aikaa istui Kustaa vaiti, taistellen kovaa sisällistä taistelua. Vihdoin hän syvällä hellyydellä lausui:

— Cecilia!

— Isä! vastasi tyttö, nostaen silmänsä.

— Onneton lapsiraukkani! lausui Kustaa, avaten hänelle sylinsä.

— Oi Jumala, Jumala!

Tyttö vaipui hänen syliinsä.

— Emme enään ajattele menneisyyttä, puheli Kustaa hyväillen, — kuinka sinä olet kalpea, lapseni!

— Pääasiallisesti siksi, että niin olen kaivannut sinua!

— Emme enään eroa!

— Sitte palaa kyllä terveys ja elämänhalu, mutta miksi on partasi käynyt niin valkeaksi, isä?

— Elonaika on käsissä, ilta joutuu.

— Ei, ei, älä mene luotani, sinun kanssasi vaipuu hautaan minunkin elämäni aurinko, sitte ei enään ole ketään, joka rakastaisi minua ja jota minä rakastaisin, siipeen ammutun linnun lailla olen minä hyppelevä oksalta oksalle, etsivä pesää, mistään löytämättä kotoa, joka minulle sopisi ja jossa viihtyisin, ilman sinua ei ole minulle missään kotia eikä rauhaa, oi isä, isä, älä mene pois luotani!

Hän väänteli käsiään hyljätyn, epätoivoisan lailla. Kuningatar koetti häntä lohduttaa ja huomautti hänelle, että hän tekee kuninkaan levottomaksi.

Äkkiä astui Eerik malttamattomana huoneeseen, ikävä, että hänen täytyi katkaista keskustelu, mutta hän piti velvollisuutenaan ilmoittaa säädyille, että hän pian aikoo lähteä Englantiin; jos kuninkaan tila sillaikaa huononisi, niin voisihan Juhana ottaa käsiinsä hallituksen ohjat.

— Missä sinä säädyille aiot esittää asiasi?

— Suurkirkossa, huomenna.

— Joko he ovat saaneet käskyn saapua?

— Jo, minusta tuntui tarpeelliselta antaa se.

Kustaa tukahdutti huokauksensa.

— Tee niinkuin hyväksi näet, sanoi hän.

Seuraavana päivänä pidettiin todellakin aiottu kokous Suurkirkossa.

Eerik kertoi aikovansa mennä naimisiin Englannin kuningattaren Elisabetin kanssa ja huomautti, että hänen persoonallisesti täytyy olla läsnä, kun asia lopullisesti ratkaistaan.

Poissaolonsa ajaksi määräsi hän valtionhoitajaksi veljensä Juhanan, joka vilkkaasti avusti veljeänsä, tämän esittäessä asiaa säädyille.

Kuningas oli koko ajan vastustanut tätä retkeä, nyt oli hän antanut suostumuksensa. Ensin oli Eerikin sentään pitänyt allekirjoittaa kuningas Kustaan laatima avoin kirje, jossa turvattiin muutamat Ruotsin valtakunnalle tärkeät kohdat, siltä varalta, että naimakaupat onnistuisivat.

Elokuun neljäntenätoista päivänä jätti Eerik hyvästi isänsä, lähteäkseen Elfsborgiin; laivasto, joka oli vievä hänet Englantiin, odotti siellä.

Sinä päivänä tunsi kuningas olevansa hyvin heikko, ero kiittämättömästä pojasta koski häneen kovasti.

Itse sanoi hän taudistaan, että se oli seuraus paljoista huolista ja liiasta puhumisesta.

Seuraavana päivänä piti hänen panna vuoteen omaksi.

Alussa oli tauti sama kuin ennen, mutta sitte se paheni, eikä sitä enään saatu hillityksi.

Kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä kutsutti hän luokseen poikansa, kehoitti heitä yksimielisyyteen, muistuttaen, kuinka Maunu Latolukon pojat keskinäisellä kateudellaan syöksivät valtakunnan onnettomuuteen ja kuningashuoneen perikatoon.

— Jos te tahdotte pysyttää kruunun sukunne hallussa, lausui hän, — niin kunnioittakaa ja totelkaa sitä, joka sitä kantaa ja katsokaa aina toistenne parasta.

Kuninkaan sairastuessa oli hänen lääkärinsä, Le Palu, matkalla; kuningas kutsutti sentähden luokseen rippi-isänsä, mestari Johanneksen, mutta tämä rupesi paikalla saarnaamaan, että kuninkaan tulee pysyä kärsivällisenä.

Kuningas keskeytti hänen puheensa ja pyysi, että hän mieluummin antaisi lääkkeitä hänen kipeälle vatsalleen ja polttavalle päälleen.

Maisteri teki mitä taisi, mutta mikään ei auttanut.

Seuraavana päivänä tuli Le Palu, mutta hänkään ei onnistunut paremmin.

Kuningas lasketteli sellaisia pilapuheita heidän taitamattomuudestaan, että läsnäolijoiden täytyi nauraa.

Sairautensa aikana oli kuningas usein kiivas ja epätasainen mieleltään.

Katarina ei koskaan jättänyt häntä, yöt päivät vietti hän hänen vuoteensa ääressä.

Cecilia ja hänen sisarensa tulivat usein huoneeseen, mutta kuninkaan tyytymättömyys karkoitti heidät pian, kukaan ei osannut olla hänelle mieliksi.

Eräänä päivänä turhaan odotettuaan heitä, lausui hän:

— Lapseni pelkäävät minua!

— Älkää puhuko niin, herra, sanoi kuningatar, — he kyllä mielellään olisivat täällä, mutta teidän armonne vihastuu heti ja lausuu heille kovia sanoja; silloin he itkien pakenevat, peläten, etteivät saata olla isänsä mielen mukaan.

Ennen sairastumistaan oli hän itse määrännyt, kuinka maisteri Johanneksen tulisi valmistaa häntä kuolemaan.

Syyskuun 23 päivänä yllätti hänet kova taudinpuuska ja hän tahtoi ripittää itsensä.

Kauvan ja vakavasti kuvaili Johannes silloin hänelle hänen inhimillistä epätäydellisyyttään.

— Nyt, keskeytti hänet kuningas äkkiä, — olet jo tarpeeksi kauvan teroittanut minulle lakia, ehkä jo evankeliumilla lohduttaisit kärsivää omaatuntoa.

Sitte otti hän ehtoollisen, armahti vangit, jotka olivat tuomitut velkavankeuteen ja kehoitti poikiaan lujasti pysymään uskossa ja keskinäisessä rakkaudessa, sillä se oli hänestä pääasia.

— Muistakaa, lausui hän lopuksi, — että ihminen on ihminen, kun näytelmä on lopussa, niin olemme kaikki yhden vertaiset.

Myöhemmin kertoi hän herttua Juhanalle tehneensä synnintunnustuksensa.

Tämä pyysi häntä lujasi pysymään siinä.

Nyt viittasi kuningas, että hänelle annettaisiin kynä, ja hän kirjoitti:

"Kerran puhua ja sanassaan pysyä on parempi kuin sata kertaa puhua."

Käsi ei enään jaksanut kirjoittaa loppuun tuttua sananpartta.

Herttua Juhana otti paperin talteensa, mutta opin hän unohti.

Lääkärit, Upsalan kirkkoherra Martti, valtioneuvos Sten Lejonhufvud, rippi-isä Johannes ja arkkipiispa Lauri Pietarinpoika olivat vuorotellen kuninkaan huoneessa; kuningatar Katarina oli lakkaamatta.

Hän kesti aivan ihmeteltävällä voimalla. Kaikki pelkäsivät että hän sairastuisi.

Kun hän syyskuun 27 päivänä kysyi lääkäriltä miten kuninkaan oli, sai hän vastauksen, että nyt on kaikki toivo turha.

Tämä tieto koski häneen niin, että hän sairastui, mutta kuninkaan huonetta ei hän millään ehdolla tahtonut jättää, hän antoi nostaa vuoteensa hänen huoneeseensa ja lepäsi siinä, silmät lakkaamatta seuraten kuningasta.

28 päivänä lepäsi hän äänetönnä, liikkumattomana eikä tahtonut nauttia mitään lääkkeitä. Vihdoin viittasi hän rippi-isälleen, että tämä puhuisi.

Seuraavan yön oli hän horrostilassa ja liitti usein kätensä ristiin kuin rukoillakseen. Tuontuostakin kumartui maisteri Johannes kuiskaamaan hänelle lohdutuksen sanoja Pyhästä Raamatusta.

— Turha on, virkkoi aamupuoleen Sten Lejonhufvud, — puheenne. Ei armollinen herramme enään kuule.

— Minä puolestani luulen, että hänen armonsa aivan hyvin ymmärtää minut.

Samassa kumartui hän kuninkaan puoleen ja lausui:

— Uskotteko Jesukseen Kristukseen ja kuuletteko puheeni? Antakaa meille joku merkki.

Kaikkien hämmästykseksi vastasi kuningas korkealla, selvällä äänellä:

— Kyllä.

Hetkisen perästä, kello 8 aamulla, P. Mikon päivänä, sunnuntaina syyskuun 29:nä vuonna 1560 veti hän viimeiset hengenvetonsa.

Joulukuun 21 päivänä laskettiin kuningas Kustaan ruumis ynnä hänen molempien puolisovainajiensa ruumiit hänen oman määräyksensä mukaan Upsalan tuomiokirkon ylimpään kuoriin, pääalttarin luo; siinä olikin arvokas lepokammio kuninkaalle, jonka nimi, hänen inhimillisistä heikkouksistaan ja puutteistaan huolimatta, kuitenkin on pysyvä kuolemattomana, sentähden että kuningas Kustaa uhrasi koko elämänsä ja kaikki voimansa Ruotsin maan ja kansan hyväksi.

Hän täydensi ja kruunasi Engelbrektin ja Sturein työn. Hänen laskemalleen perustukselle ovat vuosisadat rakentaneet ja voi meitä, jos joskus laskemme toisia perustuksia, sillä, sanoo Geijer Kustaa Vaasalle:

Kansalle kiihtyneelle sa rauhan toit, sen kahleet katkoit. Sua vaikka pelkäs ruotsalainen kuin isää ankaraa, niin vapahana miesnä hän kättäs suuteli.

Näihin sanoihin tuntuu suuri kuningas itse vastanneen:

Kuningas kova vaikka ma olinkin, niin muistot sentään jäävät minusta rakkahat. Ja tuleva on aika, kun Svean lapset nostaa tahtois haudastain mun, jos vaan voisivat.