Sten Sture nuorempi ja Kristiina Gyllenstjerna I: Ruotsin Valkyria / Historiallis-romanttinen kuvaus

STEN STURE NUOREMPI JA KRISTIINA GYLLENSTJERNA I: RUOTSIN VALKYRIA

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

1. Luostarimuurien sisällä. 2. Naisenryöstö. 3. Vaaralliset kirjeet. 4. Suomalaiset. 5. Synnin palkka täytyy hänen armonsakin pitää hyvänään. 6. Synnin palkka, millaisena se lankeaa jalosukuiselle rouvalle. 7. Pilvet vetäytyvät kokoon.

1.

LUOSTARIMUURIEN SISÄLLÄ.

Oli kylmä ja kuulas tammikuun päivä 1512; lumi narisi kävelijäin jaloissa ja auringon säteet säkenöivät jäätyneillä ikkunaruuduilla, sillä Vadstenassa oli jo ehditty sellaisia hankkia kaikkiin hyvävaraisiin taloihin, ja useimmat talot olivat hyvissä varoissa, siitä sai kaupunki kiittää luostarista koituvia suuria etuja.

Mutta kiittämättömyys on yhtä vanha kuin maailmakin, eikä Vadstena tehnyt mitään poikkeusta säännöstä, varsinkin kun kaupungilla oli suotuisammat ja paremmat olot kuin kaikilla muilla kaupungeilla ja sentähden suuremmat vaatimukset.

Mainittuna päivänä kohtasivat toisensa raatimies Reinhardin emäntä ja matami Elsa Olavintytär, juuri kun edellinen palasi torilta ja jälkimäinen oli aikeissa sinne tekemään ostoksia viikon varalle.

"Herran siunausta, sisko!" virkkoi jälkimäinen hieman pisteliäästi, harmissaan siitä, että tuli liian myöhään.

"Suuri kiitos, mutta tänään ei ole saatavissa mitusen mitään; kaikki menee luostariin kuten tavallisesti."

"Minusta näyttää siskon kori olevan täysi."

"Lampaan puolikas vain, muutamia nauriita ja lohen palanen, sellaista kyllä saa koko päivän."

"Mitäs vielä pitäisi!"

"Hyvänen aika, sellaisia makupaloja kuin luostariväelläkin on."

"Sellaisesta minä en välitä!"

"Kyllä minun vain täytyy sanoa, että aina kun Ingeborgini tulee sieltä, on hänellä niin paljon kerrottavaa siitä, mitä niillä siunatuilla sisarilla on pöydässään, ja kun kerran on varaa, miksei laittaisi yhtä mainiota itselleen."

"Mutta kun nyt kaikki menee sinne?"

"Niin, sanos muuta. Voiko sisko ajatella, että tänään, paukkuvassa talvipakkasessa, tuli puutarhuri kulettaen vihanneksia, yhtä tuoreita kuin oltaisiin keskellä kesää."

"Eikö se ole Jumalan pilkkaamista?"

"Mitäs muuta sitten!"

"Miehelläni on ollut työtä luostarista. Kunnianarvoisat veljet olivat sangen tyytyväiset siihen, ja niin kutsuttiin hänet eräänä päivänä syömään päivällistä."

"No, sisko!" Raatimiehen emäntä teki samoja eleitä kuin kissa ilmaistessaan tyytyväisyyttään.

"Kyllä se oli ollut mainiota!"

"Hienoa tietysti?"

"Kaikkea muuta!"

"Mitä nyt?"

"Mitä heillä oli ruokana? kysyin minä, kun hän tuli kotiin. Hän ärähti vihaisesti: Kärvennettyä lampaanlapaa ja hapankaljaa saadakseni ei minun tarvitse mennä luostariin!"

"Eikä saada kotonakaan!"

"Niin juuri minäkin sanoin, mutta siihen ei hän vastannut mitään, niin hän oli poissa suunniltaan."

"No, mutta eikö sitten ollut muuta mitään?"

"Tavallista ruisleipää!"

"Ja sitten?"

"Ei Jumalan jyväistäkään enempää."

"Moista en ole kuullut koskaan!"

"Mutta mieheni kosti."

"Kuinka niin?"

"Hän kutsui muutamia kunnianarvoisista isistä vieraikseen."

"Sillille ja leivälle?"

"Ei, me laitoimme pöydän koreaksi!"

"No, mitä he sanoivat?"

"Söivät ja joivat vain!"

"Mutta totta kai he sanoivatkin jotakin?"

"Sanoivat, etteivät olleet koskaan voineet niin hyvin."

"Entä kaikki herkut, mitkä menevät luostariin?"

"Ne menevät abbedissalle ja sisarille."

"Voiko se olla mahdollista?"

"Sitä en usko."

"Niin, en minäkään."

"Vaikken tahdo sanoa mitään."

"En minäkään! Onhan Ingeborgini ja monet muut hänen kanssansa oppineet luostarissa nypläyksen ja paljon muuta; nunnat ovat aina valmiit neuvomaan, kun heitä pyytää; mutta abbedissa pakottaa maan kantamaan hedelmiä, kun se tahtoo levätä, ja hänellä on tuoksuvia ruusuja keskellä talvea."

"Kuinka ikinä se voisi olla mahdollista!"

"Se on silkkaa totta, rakas sisko, enkä suinkaan tahdo sanoa sanaakaan siunattua abbedissaa ja siunattua luostaria vastaan, mutta kyllä sentään ihmettelen itsekseni, onko oikein ja Jumalalle otollista, että ihmiset pakottavat maan kasvamaan talvella sellaista, minkä Jumala tahtoo kasvavan ainoastaan kesällä."

"Tuollaisesta kai eivät ymmärrä meikäläiset yksinkertaiset ihmiset mitään", vastasi Elsa sisko. "Paljon on muutakin pulmallista."

"Mitä niin?"

"Oh, ei juuri mitään!"

"Kyllä, jotakin se on!"

"Täytyy lukita kieli hampaiden taa."

"Odotahan hieman; minä heitän vain korin ovesta sisään, sitten tulen mukaan torille; olen unhottanut jauhot…" Ja raatimiehen emäntä riensi tiehensä.

Seppämestari Eliaanpoikaa pidettiin kaupungissa suuressa arvossa, ja hänen muijansa, Elsa Olavintytär, sai sentähden osakseen suurta kunnioitusta ja luottamusta; tiedettiin hyvin, että hänellä oli paljon tiedossaan.

Hän jatkoi verkkaan taivallustaan; hän näytti olevan yhtä kärkäs puhumaan kuin toinen kuulemaan, eikä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin hänen ja raatimiehen emännän nähtiin, kummallakin kori kainalossaan, käsikynkässä ja innokkaasti puhellen palaavan torille.

"Noo?" kysyi raatimiehen emäntä innokkaasti.

"En tiedä, onko minulla lupa…"

"Kenen tähden?"

"Se voi olla samantekevää!" Elsa tahtoi vapauttaa käsivartensa, mutta raatimiehen emäntä piti sen kiinni.

"Mitä tämä merkitsee!" huudahti hän. "Enkö minä kertonut siskolle nimismiehestä ja Pietari Räätälin leskestä, samoin riidasta konfessorin ja abbedissan kesken? Mutta maailmassa ei ole mitään kiitollisuutta!" Ja raatimiehen emäntä otti käsiliinansa taskustaan, levitti sen ja kuivaili silmiään, jonka jälkeen hän sen laittoi laskoksilleen ja pisti takaisin taskuun. "Jollei sisko tahdo sanoa mitään, niin vaikene kernaasti minusta nähden!" lisäsi hän jättämättä siltä toisen käsivartta.

"Lupaako sisko olla vaiti?"

"Niinkuin muuri."

"Veli Mathias…"

"Lasimestari?"

"Niin!"

"Hän on laittanut ruudut meillekin."

"Jollei häntä olisi ollut, emme kai olisi koskaan saaneet mitään lasi-ikkunoita. Minun mieheni mielestä oli synti laittaa niin kovin valoisaa, ja kun isillämmekin on ollut ainoastaan lyijyruutuja, niin voimmehan mekin niihin tyytyä."

"Ihan kuten meilläkin!"

"Mutta veli Mathias sanoi…"

"Ja perheenäiti sanoi hänkin sanansa…?"

"Tietysti sekin vaikutti."

"Veli Mathias käy usein teillä?" Raatimiehen emännän katse oli kiinnitettynä Elsaan.

"Kaarinallani on niin hyvä halu opetella latinaa, ja veli Mathias lukee hänen kanssaan."

"Kaarina on sorja neito."

"Oh, herrapa hänet tiennee!"

"Kysy Mathiaalta!"

Elsa katsoi ällistyneenä raatimiehen rouvaan. "Mitä sanotte?" kysyi hän. "Ettekö tiedä, että Kaarina on kunniallinen tyttö?"

"Se ei suinkaan estä, että veli voi mielistyä häneen."

"Kaikella siveydellä ja kunniallisuudella; Kaarina voi hyvin sietää häntä."

"Sanotaan, että ensimäinen mestarisälli on kosinut Kaarinaa?"

"Herra paratkoon, hän ei tahdo ottaa häntä!" huokasi äiti.

"Kuka siihen on syypää?"

"Hän on niin nuori!"

"Kahdeksantoista; paras ikä!"

"Luuletteko, että Mathias…"

"Niin luulee koko kaupunki!"

Nyt tempasi Elsa käsivartensa irti. "Täälläkään ei siis anneta raukan olla rauhassa!" huudahti hän.

"Vilpittömiä ystäviä arvostellaan väärin!"

"Mathias kyllä saa kuulla kunniansa…"

"Älä vain mainitse minua…"

"En, tietysti!… Mutta sanoa se juuri nyt, kun hän tahtoo tehdä meille niin suuren palveluksen…"

"Minkä sitten?"

"Siitähän juuri piti kertoanikin…"

"No, kerro sitten…"

Tällävälin olivat molemmat juttelevat naiset ehtineet torille; luostari näkyi sinne, ja molemmat huomasivat nyt erään munkin, joka, kaapuunsa kääriytyneenä ja huppukaulus vedettynä pään ylitse, hitaasti ratsasti torin poikki. Hevonen ja ratsastaja näyttivät yhtä upiuupuneilta; edellinen ilmaisi hirnahtaen tyytyväisyytensä luostarin nähdessään, ja jälkimäinen heitti huppukauluksen taaksepäin ja katseli eräänlaisella uteliaisuudella ympärilleen.

"Isä Laurentius!" huudahtivat molemmat naiset.

Munkki käänsi päätänsä, tunsi heidät ja nyökäytti ystävällisesti päätänsä.

Naiset niiasivat maahan asti.

"Vieraanne on tullut, Elsa muori!" sanoi munkki hiljaa ja jatkoi sen jälkeen matkaansa.

"Pyhä Maria!" huudahti tämä ja riensi kotia kohden niin nopein askelin, ettei raatimiehen emännän maksanut koettaakaan häntä seurata.

Sillävälin oli munkki saapunut luostariin ja soittanut. Portti avattiin hänelle ja hänen ratsulleen.

Luostaripiha oli melkein neliskulmainen. Kolmella reunalla oli rakennuksia, neljänneltä, joka oli kadulle päin, teki asuinrakennusta melkoista korkeampi kivimuuri mahdottomaksi nähdä ulkomaailmaan. Siitä huolimatta eivät veljet eivätkä siskot olleet suljetut maailmasta pois, vaan ainoastaan suojatut uteliailta katseilta ja — kenties monetkin — vaaralliselta kiusaukselta ikävöidä ja huoata menetettyä vapauttaan.

Vadstena oli kaksoisluostari, jossa oleskeli sekä miehiä että naisia. Mainitun luostarirakennuksen toisella puolen oli puutarha, ja sen päässä oli jälleen korkea muuri, joka oli naisten ja miesten alueen rajana. Molemmilla luostareilla oli oma kappelinsa, mutta kirkko oli välillä ja yhdisti molemmat. Sinne puutarhasta vievä sisäänkäytävä oli muurilla aidattu kahtia, niin ettei veljillä ja sisarilla ollut mitään yhteyttä keskenään.

Yleinen sisäänkäytävä kirkkoon oli kadulta, vastapäisellä puolella. Täällä oli myös ruokasali, kokoussaleja ja muita huoneita.

Luostarin alue käsitti siis koko neljänneksen, ja sinne oli sisäänkäytävät kaikilta neljältä puolelta.

Ylin johtaja oli abbedissa, hänen alapuolellaan oli konfessori, joka oli veljien ylin valvoja, samoinkuin prioritar oli sisarten. Viimeksimainittujen luku nousi nykyään kuuteenkymmeneen, mutta vakinaisten veljien kolmeenkymmeneen.

Palaamme miesluostarin pihaan.

Kellonsoitto oli tehnyt vaikutuksen, jota saattoi odottaakin. Kaikissa ikkunoissa näkyi päitä ja kyseltiin uteliaina toisiltaan: "Kukahan tulija lienee?"

Munkki oli jälleen vetänyt huppukauluksen päänsä ylitse, joko kylmän tähden tai muusta syystä. Nyt heitti hän sen nopeasti taapäin ja silmäili ujostelematta ympärilleen.

"Veli Laurentius!" kajahti kaikkien suista.

"Niin, veljet, Laurentius, joka kiittää Jumalaa ja pyhää Birgittaa siitä, että on täällä jälleen!" virkkoi munkki astuessaan alas ratsailta. Mutta sen jälkeen oli hänen ilmeisesti vaikea seista jaloillaan.

"Pidä hyvä huoli elukka parasta!" sanoi hän palvelevalle veljelle, joka tuli ottamaan vastaan hevosta. "Sen veroista ratsua saa kauan etsiä!" Näin sanoen taputti hän hevosta lautasille ja määräsi, miten sitä oli hoidettava.

"Veli Laurentius!"

Kun hän kääntyi, näki hän suurimman osan veljistä seisovan ympärillään.

"Niin, nyt alan saada aikaa tervehtiä." Ja hän pudisti heidän kaikkien kättä.

"Tervetuloa kotiin!"

"Niin, tervetuloa!" huusivat kaikki.

"Kiitos, kiitos!"

"Oletko kokenut kovia?"

"Sellaiset pakkaset!"

"Vaivalloiset tiet?"

"Monia ikävyyksiä taipaleella?"

Kysymykset satelivat hänen ylitseen.

"Kova nälkä saapuessa perille!" huudahti Laurentius tömistellen jalkojaan. "Nälkä ja kylmä samalla kertaa, onko kukaan teistä sitä kokenut?"

Kaikki nauroivat, ja veli vietiin heti ruokasaliin, missä takassa paloi suuri loimotteleva valkea ja pöytään tuotiin hyvä ateria, jossa ei suinkaan ollut vain kärvennettyä lampaanlapaa ja hapankaljaa.

Ja veli Laurentius söi ja joi kuten mies, joka ei ole moniin viikkoihin astunut katetun pöydän ääreen; hänen utelias ympäristönsä sai tyytyä yksitavuisiin vastauksiin, joihin hän sekoitti kysymyksiä, niin että kun tahdottiin tietää, oliko hän koko ajan ollut terve, tuli vastaukseksi:

"Jotakuinkin, mutta täällä?"

"Miten milloinkin."

"Abbedissa?"

"Heikko terveys, herra paratkoon!"

"Toivotaan, että kevät palauttaa hänen terveytensä. Ja kunnianarvoisa äiti, prioritar?"

"Terve ja reipas kuten aina!"

"Pyhä Birgitta olkoon kiitetty! Ja kaikkien meidän isämme, kunnianarvoisa konfessori?"

"Hänellä on juuri nyt neuvottelu abbedissan kanssa."

"Sitten tahdon sillävälin hieman levähtää. Veli Pentti kenties herättää minut, kun aika tulee?"

Puhuteltu nyökäytti myöntävästi päätänsä; hän oli nuorin veljistä, ainoastaan muutamia vuosia yli kahdenkymmenen, valkokiharainen ja sinisilmä. Hän muistutti munkiksi pukeutunutta tyttöä, ja munkit sanoivatkin häntä leikkisästi "sisareksi".

Mutta silloin leimahtivat lempeät sinisilmät todellisia vihansalamoita ja hän pyysi vastaisuudessa päästä pilanteosta, jota hän ei sanonut aikovansa sietää.

Veli Laurentius näytti ottavan hänet erityiseen huomaansa, ja noustuaan pöydästä lähteäkseen selliinsä viittasi hän salavihkaan nuorta veljeä seuraamaan.

"Mitä uutta?" kysyi hän heti kun he olivat ehtineet selliin.

"Ei mitään tärkeä."

"Mutta kuitenkin jotakin?" vastasi munkki terävästi tähystellen nuorta veljeä.

Tämä seisoi maahan luoduin silmin.

"No, saanko vastauksen?"

"Se koskee ainoastaan minua!"

"Moista ei sinun tarvitse sanoa, näen sen, mutta tahdon tietää, mitä se on."

"Säästäkää minua, kunnianarvoisa isä!"

"Silloin kutsutaan sinut ripille!"

"Miksi tahdotte repiä vertavuotavaa haavaa!" huudahti nuorukainen. "Katsokaa ja arvostelkaa, olenko ollut sääliväinen itseäni kohtaan!" Ja hän avasi pukunsa ja näytti ruoskimalla hirveästi haavoitetun ruumiin.

"Miksi kaikki tämä?" kysyi Laurentius hämmästyksissään.

"Karkoittaakseni pahat ajatukset."

"Sinä rakastat?"

"Niin, kovaksi onneksi!"

"Ketä?"

"Täytyykö minun sanoa se?"

"Käsken sen!"

"Erästä nuorta porvarin tytärtä."

"Hänen nimensä?"

"Kaarina Eliaantytär."

"Rikkaan seppämestarin tytär?"

"Juuri hän!"

"Sinä olet kohdannut hänet ainoastaan kadulla?"

"Minä käyn melkein joka päivä hänen isänsä talossa… Silloin kohtaamme toisemme!"

"Mitä tekemistä sinulla siellä on?"

"Veli Mathias opettaa hänelle latinaa."

"No ja sitten?"

"Hän tahtoo aina minut mukaan!"

"Mitä varten?"

"Muuten ei hän saisi olla kahdenkesken Kaarinan kanssa."

"Sinusta ei hän siis välitä?"

"Ei, minun ollessani läsnä voi hän puhua rakkaudestaan Kaarinan kanssa, ja Kaarina…"

"Se miellyttää häntä?"

"Kaarina rakastaa minua!"

"Onko hän sanonut niin?"

"Kerran sanoillakin, mutta joka päivä katseillaan. Ainoastaan saadakseen nähdä minua kuuntelee hän veli Mathiaan viekkaita sanoja."

"Eikö veli Mathiaan rakkaus ole yhtä oikeutettu kuin sinunkin?"

"Kyllä, ja yhtä rikollinen!… Minä pakenisin Kaarinan näkyvistä, mutta kuitenkin pysyn siellä suojellakseni häntä… häntä uhkaa suuri vaara."

"Mistä sen tiedät?"

"Veli Mathias on tehnyt minut uskotukseen."

"Onko hän sokea?"

"On, paitsi rakkaudelleen."

"Mikä on hänen aikeensa?"

"Ryöstää Kaarina pois."

"Hän uskaltaa?"

"Hän tahtoo, että minun on se tehtävä."

"Heh, panna pukki puutarhuriksi! Olet kai suostunut?"

"Omatuntoni on kieltänyt sen."

"Se on kunniaksi omalletunnollesi. Vaiti, joku tulee!"

Muuan palveleva veli ilmoitti, että konfessori oli palannut ja tahtoi mielellään puhutella veli Laurentiusta ad privatum.

"Vastaa, että tulen hetimiten", vastasi tämä, "kunhan vain ensin otan esiin muutamia kirjeitä."

"Milloin on sinun ensi kerran mentävä sinne?" kysyi hän Pentiltä, heidän jäätyään kahden.

"Huomenna!"

"Se ei saa tapahtua!"

"Älkää kieltäkö minua!" huudahti Pentti epätoivoissaan. "Mieluummin kadun kaksinkerroin, ennenkuin sallin hänen mennä sinne yksin."

"Hän ei enää tule sinne menemään."

"Voitteko estää sen?" huudahti nuorukainen riemuiten.

"Voin estää hänet näkemästä enää tyttöä."

"Millä tavoin?"

"Sitä en vielä tiedä, mutta huomiseen on vielä aikaa. Jätä minut nyt!"

Muutamia minuutteja myöhemmin tapaamme veli Laurentiuksen jälleen istumassa pienen pöydän ääressä luostarin kirjastossa. Vastapäätä häntä istuu konfessori, kunnianarvoisa maisteri Nikolaus Ragvaldinpoika, ja kuuntelee tarkkaavaisesti toisen sanoja.

"Julius toinen ei ole meille erittäin suosiollinen", sanoi hän. "Pietarinropo ei paisu meidän maassamme niin suureksi kuin pyhä valtaistuin toivoisi."

"Kootaanhan kuitenkin suuria summia."

"Mutta tie on pitkä täältä Roomaan ja suuri osa ei pääse kuunaan perille. Siitä huolimatta birgittiinikunta on suuressa arvossa ja meidän hospitaalimme Roomassa on niin hyvin hänen pyhyytensä kuin kardinaalienkin erityisessä suosiossa."

"Mutta se maksaa suuria summia."

"Tosin kyllä, mutta ei kunniakaan ole vähäinen."

"Emme ole vielä saaneet ketään ruotsalaista pyhimystä, paitsi pyhää Birgittaa."

"Minulla oli armo puhua siitä hänen pyhyydelleen, ja hän teki minulle ymmärrettäväksi, että se riippuu pääasiallisesti siitä, tahdommeko ja voimmeko maksaa."

"Pyhän Katarinan jäännösten juhlallisesta arkkuunkätkemisestä maksoimme kaksi tuhatta tukaattia", puuttui konfessori vilkkaasti puheeseen. "Pyhäksijulistus nousisi varmaankin vähintään kuuteen tuhanteen; mutta sellainen juhla lisäisi niin suuressa määrin toivioretkeläisten lukua, että me heiltä varsin pian saisimme kokoon, mitä menettäisimme."

"On eräs toinen syy, joka kenties on vielä tärkeämpi ja merkitsevämpi", virkkoi Laurentius erityisellä äänenpainolla. "Tarkkaavalta katsojalta ei voi jäädä huomaamatta ajan vieraantuminen kirkosta."

"Mitä sanotte?" puuskahti konfessori. "Saksassa oleskellessani kuulin siitä yhtä ja toista. Toivokaamme ja uskokaamme, että pyhä neitsyt ja kaikki pyhimykset iät kaiket suojelevat ja varjelevat ainoaa autuaaksi tekevää uskoa, mutta meidän, hänen halpojen palvelijainsa, asia on kaikin voimin tukea ja kannattaa, mitä ajan pahuus tahtoo repiä maahan. Erittäinkin on meidän asiamme lohduttaa ja tukea heikkoja ja epäileväisiä. Uudet pyhimykset herättäisivät uutta eloisuutta, enkä minä ole säästänyt vaivojani saavuttaakseni, mihin niin kauan olemme pyrkineet."

"Skaaran piispan, Brynolfin, täytyy ensin tulla kysymykseen!" huudahti konfessori.

"Samaa kunniaa vaaditaan Linköpingin piispalle, Nikolaus Hermanninpojalle."

"Arkkipiispa pitää innokkaasti Turun piispan, Hemmingin puolta."

"Ja meidän hurskas abbedissamme Skenningen luostarisisaren, Ingridin puolta. Kolme ensiksimainittua ovatkin jo kätketyt arkkuun. Minä tuon mukanani luvan siihen siunatulle, hurskaalle Ingrid sisarelle."

"Onko se mahdollista!" huudahti konfessori.

"Toivon, että ilo siitä saa kunnianarvoisan äitimme olemaan välittämättä kustannuksista."

"Ovatko ne sitten hyvin suuret?"

"Kahdeksan tuhatta tukaattia."

"Kahdeksan tuhatta…!" toisti konfessori hämmästyksissään.

"Hurskaan sisaren ei katsottu, huolimatta suurista ansioistaan, niin hyvin ansaitsevan niin suurta armoa, ettei hyviä töitä tarvittaisi ostaa lisäksi. Pyhä isä on itse alentanut hintaa. Kardinaalit arvelivat, että se oli liian alhainen."

"Abbedissa saa määrätä siitä! Meidän menomme ovat nykyään liian suuret… kaikkialle tahdotaan laittaa luostareita meidän mallimme mukaan; meidän täytyy lähettää sekä veljiä että sisaria monille eri seuduille… Sellainen kysyy melkoisia kustannuksia."

"Ja on suureksi kunniaksi!"

"Totta kyllä, mutta suuria herroja ei näy heidän omatuntonsa estävän riistämästä pakkoveroa köyhältä luostariltamme. Kukaan ei ole tosin mellastanut samoin kuin kuningas Kristian I, mutta vanha Sten herrakin lainasi meiltä viisi tuhatta tukaattia."

"Joita hän ei maksanut."

"Sitä eivät sellaiset herrat tee koskaan."

"Kunhan he vain tunnustavat olevansa velassa, on se jo enemmän kuin maksaminen."

"Tapasitteko herra Kustaa Trollea?"

"Kyllä Roomassa!"

"Noo?"

"Hän lupaa olla luostarille suosiollinen."

"Ja ehto?"

"Sokea totteleminen!"

"Arkkipiispa?"

"On hänen vallassaan!"

"Millä keinoin?"

Munkki silmäili ympärilleen. Hän nousi, astui äänettömin askelin lattia poikki, avasi muutamia ovia ja sulki ne jälleen. Sen jälkeen palasi hän pöydän luo, istuutui jälleen ja sanoi: "Hän pelkää!"

"Mitä?"

"Myrkkyä!"

"Kenen taholta?"

"Italiattaren."

"Onko se uhannut?"

"Monet kerrat!"

"Eikö hän aja pois naista?"

"Hän ei uskalla!"

"Mutta eikö tämä kaadu hänen kanssaan?"

"Kustaa herra kannattaa naista."

"Moista syöjätärtä?"

"Se toimittaa hänen asioitaan!"

"Mutta palkka?"

"Pyhäksijulistus!"

"Hänelle!"

"Niinpä niin!"

Konfessori purskahti nauruun, joka äkkiä katkesi hänen nähdessään Esran varoittavan liikkeen.

"Onko nainen aivan poissa järjiltään?" kysyi hän.

"Se on hänen piintynyt mielijohteensa, ja Pietarinropo, jonka hän vuosittain maksaa, on niin sievoinen, että jos hänet voisi saada pyhäksi julistetuksi jo elinaikanaan, tekisi Kustaa herra sen, jos suinkin mahdollista, ennenkuin luopuisi siitä runsaasta uhrista, jonka hän antaa."

"Kaikki hänen herraltaan varastettua."

"Mitä se Kustaa herraa liikuttaa."

"Nyt on Jaakko herra tiellä?"

"Siitäpä näyttää!"

"Mutta onko Kustaa herra itse varma?"

"Tuntuu olevan. Isä, herra Erik Trolle, ajaa hänen asiaansa."

"Eikö hänellä ole kylliksi omissaan?"

"Jos hänestä tulee valtionhoitaja, tapahtuu se pojan laskuun."

"Tuleeko pojasta sitten sekä arkkipiispa että valtionhoitaja?"

"Onhan niin ollut laita kerran ennenkin!"

"Vähäksi siunaukseksi maalle."

"Mutta kirkolle!"

"Mitä se voittaisi?"

"Kaikkea!"

"Kuinka tarkoitatte, veli?"

"Ei voi kieltää, että kirkko on valtionhoitajain aikana menettänyt arvoaan; meidän tarvitsee menetetty saada takaisin, jollemme mieli joutua perikatoon."

"Millä tavoin?"

"Kansa on saanut liian paljon valtaa, se tahtoo ajatella ja päättää itse, syrjäyttäen meidät."

"Kuinka niin?"

"Katselkaa ympärillenne?… Olemmeko enää määräävässä asemassa, onko kirkonkirouksella, onko synninpäästöllä samaa merkitystä kuin Albrekt kuninkaan aikana?"

"Ei, Jumala meitä auttakoon!"

"Sokea usko ja luottamus on poissa, kukin tahtoo itse ymmärtää ja nähdä omilla silmillään."

"Totta, totta!"…

"Tiedättekö, että Saksassa puhutaan raamatun kääntämisestä, sen tekemisestä joka miehen omaisuudeksi?"

"Mahdotonta, mahdotonta!"

"Kuitenkin on laita niin!"

"Kuka uskaltaisi moista?" kysyi konfessori kalveten kauhusta.

"Uuden ajan miehet, joille ei mikään ole pyhää; sentähden täytyy meidän seista lujana muurina, kilpilinnana, joka pystyy kaikkia hyökkäyksiä vastustamaan."

"Se on välttämätöntä!"

"Sentähden täytyy meidän liittyä Kustaa herraan."

"Niin kyllä, mutta…"

"Mutta?"

"Hän on Tanskan ystävä."

"Niin on!"

"Sanotaan, että nuorella kuninkaalla ja Kustaa herralla on Saksassa ollut kohtaus keskenään."

"Niin olen kuullut minäkin."

"Onko Kristian kuningas kirkon ystävä?"

"Niin hän sanoo."

"Mutta onko hän sitä todella?"

"Kukapa tietää. Ken edistää hänen etujaan, on luonnollisesti hänen ystävänsä."

"Se on totta."

"Jos kirkko tekee niin, on hänellä suurempi syy sitä rakastaa ja suojella."

"Olette siis sitä mieltä, että meidän pitäisi…"

"Pysytteleidä keskellä tietä, kallistumatta puoleen tai toiseen. Ei ole suosittava toista enemmän kuin toistakaan, vaan pidettävä silmällä tapausten kulkua."

Konfessori istui pitkän hetken mietteissään. "Vaiherikkaat ajat näyttävät olevan edessämme", sanoi hän. "Mutta ettekö nyt tahdo mennä rouva abbedissan luo? Hän voisi muuten panna pahaksensa pitkän viipymisen."

Laurentius nyökäytti päätänsä myöntymisen merkiksi, ja molemmat kulkivat kirkon läpi, sitä tietä päästäkseen Sisarluostariin.

Luostarin abbedissana oli tätä nykyä tuskin kolmenkymmenen vuotias Märeta Turentytär; mutta veljien ja sisarten kesken kuiskailtiin, että hänen hyvin läheinen ystävänsä, kahdenkymmenenvuotias Anna Fickentytär, se oikeastaan oli valtias.

Nämä molemmat olivat jo saapuneet vastaanottohuoneeseen, minkä ainoana koristeena oli Maariankuva, jonka edessä paloi muutamia kynttilöitä. Huonekalustoa oli ainoastaan yksinkertainen puupöytä ja sen edessä muutamia tuoleja.

Puvut olivat yhtä vakavat. Alimmaisena oli valkoinen paita, jonka melkein kokonaan peitti harmaa hihallinen hame; sitä piteli vyötäröltä kiinni musta nahkavyö. Etupuolella riippui scapulare, harmaa, kapea vaatekaistale; olkapäillä kannettiin harmaata kaapua, jota rinnalta piti kiinni yksi ainoa puunappi. Valkoinen palttinahuntu oli kiedottuna otsan, poskien ja leuan ympäri ja kiinnitetty niskaan; suuri valkoinen kaulus suojeli hartioita ja niskaa. Valkoisen hunnun päälle oli kiinnitetty päälaelta ja korvallisilta neuloilla toinen musta huntu; lopuksi oli pään ympäri kääritty valkoinen nauha, ja tämän molemmat päät olivat ristissä päälaella kruunun muodossa. Kaikki risteyskohdat olivat merkityt pienillä punaisilla vaatetilkuilla, jotka olivat kuvaavinaan Kristuksen viittä haavaa. Kaavun vasemmalla puolen oli myös kiinnitetty punainen risti. Abbedissan erotti muista nunnista ainoastaan se kultaristi, jota hän kantoi kaulassaan.

Abbedissa oli vaipunut eräälle tuolille pöydän ääreen; hänen edessään oli suuri kirja avoinna, mutta katse oli jäykästi kiintynyt yhteen ainoaan pisteeseen; hän ei näyttänyt ajattelevan kirjan sisältöä.

Huntu, joka kietoi hänen kasvojaan, ei ollut näitä valkoisempi; niillä oli kärsimyksen ja tuskan ilme, joka melkein teki kipeää katsojaan; mutta sisar, joka käveli kärsimättömästi huoneessa edestakaisin, oli nähnyt sen siksi kauan, ettei hän siihen erikoisemmin kiintynyt.

Anna Fickentytär ei suinkaan ollut kaunis, mutta hänen kasvoissaan kuvastui levoton, jäntevää toimintaa ikävöivä sielu.

"Olihan siunatun äitimme, pyhän Birgitan selvä tahto, että luostarin abbedissalla on oleva määräämisoikeus niin sisar- kuin veljeskunnassakin", virkkoi hän sangen kiihkeästi.

"Sitähän ei ole kukaan kieltänyt."

"Mutta määräyksiäni ei noudateta."

"Olet liian ankara…"

"Eikö veli Laurentius matkustanut teidän käskystänne Roomaan rukoilemaan pyhäksi julistusta autuaille vainajillemme. Hän on vihdoin palannut melkein vuoden poissaolon jälkeen, eikä hän ensiksi riennä teidän luoksenne."

"Konfessori…"

"On teidän käskynne alainen… Jos me sisaret liitymme häntä vastaan, ei hän voi mitään; me voimme hänet pakottaa ottamaan eronsakin."

"Unhotat, että hän voi kieltää synninpäästön."

"Jos siihen on syynä ainoastaan yksityinen kosto, niin valitamme Linköpingin piispalle, ja hän ei voi kieltäytyä asettumasta puolellemme."

"Luulenpa heidän jo tulevan."

Anna vetäisi nopeasti hunnun kasvoilleen. "Onko minun mentävä?" kysyi hän.

"Ei, pysy vain paikoillasi; minä tarvitsen sinua."

Nuori tyttö kumartautui ja suuteli kiihkeästi abbedissan kättä.

"Seuraajattareni!" kuiskasi tämä.

Kuului hiljainen koputus.

"Sitä tietä!" jupisi Anna.

Ovi avautui, ja konfessori ja Laurentius astuivat sisään.

Tavallisten tervehdysten jälkeen pyysi abbedissa äskentulleita istumaan. "Sisar Anna saa olla läsnä", sanoi hän; "tahdon, että hän ottaa osaa neuvotteluun."

Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa.

"Veli Laurentius tulee ainoastaan tilintekoon", rohkeni konfessori huomauttaa.

"Alkakoon hän heti!"

Ja veli Laurentius puhui matkan vaikeuksista ja siitä, miten vaikea hänen oli päästä pyhän isän puheille, sekä vihdoin tämän suostumuksesta siunatun sisar Ingridin arkkuunkätkemiseen.

"Vihdoinkin!" huudahti Anna, pannen kätensä ristiin.

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!" huokasi Märeta sydämensä pohjasta ja kohotti silmänsä taivasta kohden.

"On vielä muuan este", huomautti konfessori.

"Me olemme jo voittaneet niin monta."

"Ja voimme raivata pois loputkin", lisäsi Anna.

"Pyhän Katarinan juhla on kesäkuussa; voisimme kai myöhempään syksyllä viettää tämän?" kysyi abbedissa, ja hänen poskilleen lehahti hento puna.

Keltään läsnäolijoista ei se jäänyt huomaamatta, ja Anna puuskahti vilkkaasti: "Miksi viivytellä niin kauan, mikä estää sitä tapahtumasta jo toukokuussa?"

"Lupa on ensin saatava ja maksettava."

"Onko summa suurikin?" kysyi abbedissa.

Konfessori katsoi Laurentiukseen.

"Kahdeksan tuhatta tukaattia!" vastasi tämä.

"Se ei ole mahdollista!"

"Sillä hinnalla on ostettava täyte täydellisyyteen."

"Siunattu sisar oli täydellinen."

"Hänen pyhyytensä on toista mieltä."

"Pyhän Katarinan puolesta maksettiin ainoastaan kaksi tuhatta ja Brynolf piispan puolesta ainoastaan kuusitoista sataa."

"Niin harvinaisen pyhän miehen…"

"Miesten ja naisten välillä tekee pyhä istuin huomattavan erotuksen", tuumi Laurentius.

"Meidän täytyy luopua siitä", sanoi abbedissa huoaten syvään. "Luostari ei ole niin rikas, että se voisi kestää sellaisen menon."

Viimeiset sanat tulivat melkein kuiskaamalla; lieneekö niin syvä mielenliikutus johtunut hurskaan toiveen uhraamisesta vai muusta syystä.

"Tahdon katsoa, eikö joku korkeista sukulaisistani ole aikeissa matkustaa Roomaan", puuskahti sisar Anna. "Pyhän isän luo ei ole maallikkojen vaikeampi päästä kuin hengellistenkään, ja edelliset kenties saavat hänet alentamaan vaatimuksiaan hänen rakastetun tyttärensä Birgitan tähden."

Keskustelun katkaisi erään palvelijattaren astuminen sisään. Hän ilmoitti, että luostariin oli saapunut muuan ylhäinen rouva paivelijoineen ja pyysi puhutella abbedissaa.

Tämä viittasi Annalle, joka heti meni ottamaan vierasta vastaan.

"Jolloinkin toiste jatkamme tätä keskustelua. Olen ajatellut, että jos hänen pyhyytensä soisi meidän rouvan rovon käytettäväksemme…"

"Se tulo on jo ennen otettu laskuihin", keskeytti konfessori. "Parempi olisi, jos papit tahtoisivat sitoutua määrättyyn vuotuiseen maksuun…"

"On kenties vielä toinenkin keino", keskeytti Laurentius. "Mikä niin?"

"Jos luostari rupeaisi myymään…"

"Mitä?"

"Ajatus ei ole vielä selvä; sen tarvitsee kypsyä."

"Antaa sen sitten kypsyä!" sanoi abbedissa ja jätti molemmat miehet hyvästi. He menivät samaa tietä kuin olivat tulleetkin; mutta tuskin olivat he poissa, kun Märeta heittäytyi rukousjakkaralle madonnan eteen.

"Oi, Jumalan äiti, anna anteeksi, anna anteeksi!" huudahti hän. "Sinä näet tähän syntiseen, syylliseen sydämeen; sinä tiedät, että siellä on toinen kuva kuin sinun, että maalliset ajatukset liikkuvat mielessä, jonka pitäisi olla omistettu palvelemaan ainoastaan sinua. Mutta sinä tiedät myös, että minut vastoin tahtoani on pakoitettu tähän tärkeään paikkaan. Halvimpana luostarin palvelijattarista olisin tahtonut palvella ja palvoa sinua… Silloin olisit kenties ollut minulle armollinen heikkouteni tähden, mutta nyt… nyt!… Oi, älä anna luostarin kärsiä minun syntieni tähden; en toivo mitään hartaammin kuin että pääsisin täältä, ja toivon pian saavani siihen tilaisuuden…"

"Rukoilen sinua kaikkien ihmisten puolesta, mutta erittäinkin niiden, jotka surevat ja kärsivät. Älä vihastu minuun, kun samaan rukoukseen suljen hänet, jonka nimeä en uskalla lausua, mutta jota rakastan rajattomalla rakkaudella. Minä tiedän, että hän vastaa rakkauteeni, ja minä iloitsen ja riemuitsen siitä; mutta se on synti, hirveä synti, tiedän sen, mutta en voi enkä tahdo siitä luopua. Rankaise minua niin ankarasti kuin tahdot, tee yöni unettomiksi ja katkeroita päiväni nimettömällä tuskalla… Oi, minä tahdon kärsiä kaiken, kestää kaiken valittamatta, laupeutta rukoilematta. Valvo ainoastaan hänen ylitsensä, suo hänelle kaikkea sitä onnea, mitä maailma voi tarjota, ja taivuta hänet — unhottamaan — mi-nut… Oi, anna minulle voimaa rukoilla tätä viimeistä oikein vilpittömästi, sisimmästä sydämestäni… Minä tiedän, että se on koituva kuolemakseni, mutta sitä halajan ja kaihoan kaikkein enimmän maailmassa, sillä kuolemassa voimme jälleen yhdistyä."

Märeta oli vaipunut alas jakkaralle. Rukous ei enää puhennut sanoihin, se oli ainoastaan hiljaista palvomista; hän ei huomannut, että ovi avautui ja muuan henkilö astui sisään.

Tämä ilmaisi läsnäolonsa hiljaisella rykäisyllä; mutta kun abbedissa kääntyi häntä kohden, niin hän melkein pelästyi; hän näki kyyneltyneet, melkein vääristyneet kasvot edessään.

Märeta veti hunnun syrjään kasvoiltaan, samalla nousten. Kummissaan siitä, ettei nähnyt Annaa luonaan, ojensi hän kätensä tarttuakseen kellonnauhaan.

"Suokaa anteeksi!" huudahti vieras nopeasti ja torjuvalla liikkeellä. "Rukoilen, että saisin keskustella teidän armonne kanssa kahdenkesken."

"Nimenne?"

"Pernilla Klauntytär. Herrani ja isäntäni on jalo ritari Sten Kristerinpoika, Nyköpingin linnan ja läänin haltija."

Luostarimuurien sisälle voi sinnekin hiipiä sekä hyvä että huono maine; Pernilla rouva luki sen torjuvasta liikkeestä, jonka nunna teki.

"Mitä haluatte?" kysyi abbedissa.

"Ennen kaikkea pyydän saada istuutua; olen aivan menehtymäisilläni väsymyksestä niin pitkän matkan jälkeen aina Nyköpingistä asti… ja ratsain."

"Nyköpingistä?" toisti abbedissa. "Olette sitten ollut kauan taipaleella?"

"Ainoastaan viikon, teidän armonne."

"Olette kai toivioretkellä… jonkun pyhimyksemme luo?"

"Korkeimman heistä kaikista, pyhän Birgitan luo; samoin kuin hän tahdon hylätä kaikki maalliset ilot ja erota rakastetusta puolisosta, kuuluakseni ainoastaan Jumalalle."

"Mikä siihen on syynä?" Märeta viittasi häntä istumaan, istuutuen itsekin.

Pernilla heittäytyi abbedissan jalkoihin. "Sallikaa minun tehdä täydellinen tunnustus", sanoi hän ja kätki päänsä käsiinsä.

"Puhukaa!"

"Lankoni, herra Pietari Turenpoika…"

"No, hän…"

"Hän jäi leskeksi neljä kuukautta sitten."

"Olen kuullut sen",

"Sisareni kutsui minut luoksensa muutamia viikkoja ennen kuolemaansa… Pietari herra oli matkoilla… Vietin sisareni kanssa yhdessä yöt ja päivät… Vasta silloin opimme oikein tuntemaan ja rakastamaan toisiamme… Pietari herra ei palannut kotiin ennenkuin muutamia päiviä ennen hänen kuolemaansa, ja ainoa sana, jonka hän kuuli hänen huuliltaan, oli alinomaan toistettu nimeni… Kun hän oli kuollut, tahtoi Pietari herra, että minun olisi kerrottava kaikki, mitä vainaja oli sanonut… Hän ei väsynyt koskaan kuulemaan, ja kun herrani kirjoitti ja pyysi häntä vieraakseen Nyköpingin linnaan, seurasi hän minua sinne…"

"Miksi keskeytätte?"

"Minua melkein hävettää sanoa, että hän rakastui minuun mitä tulisimmin. Minä olin nuoruudessani rakastanut häntä; se tuli lemmenjuomasta, jonka muuan noitaämmä oli sekoittanut, ja jonka me leikillä tyhjensimme yhdessä… Käsittämätöntä oli, että se vaikuttaisi niin kauan jälkeenpäin."

"Nyt tahdotte mennä luostariin paetaksenne häntä."

"Jos väistyn hänen näkyvistään, toivon hänen ajanoloon unhottavan…"

"Haluatteko jäädä tänne?"

"Päättäkää ja määrätkää minusta; tahdon kaikessa taipua tahtoonne."

"Onko herranne suostunut?"

"Hän ei tiedä tästä mitään."

"Ei mitään?"

"Näen häntä niin harvoin."

"Mistä sellainen johtuu?"

"Aina siitä pitäen kuin hän toipui kovasta sairaudestaan, oleskelee hän harvoin kotosalla; luulen, että tuleva valtionhoitajan vaali se riistää kaikki hänen ajatuksensa… Ratkaisu lienee jo tiedossanne?"

"Siitä en tiedä mitään", virkkoi abbedissa hänelle tavattomalla vilkkaudella.

"Olettehan toki kuullut Arbogan kokouksesta?"

"En."

"Matkalla kuulin, että siellä oli ollut sangen kiihkeää; kuitenkin oli pian päästy vaalista yksimielisyyteen, ja melkein miestuumin oli valittu jalo herra Erik Trolle."

"Ja nuori herra Sten Sture?"

"Hän oli vaatinut, että hänelle ensin lähetettäisiin suojeluskirja."

"Se luultavasti tehtiin."

"Herrainkokous lienee tosiaankin laatinut sellaisen."

"Onko joukossa arkkipiispakin?"

"Hän ja Skaran piispa Vincent, Vesteråsin Otto piispa ja Linköpingin tuomiorovasti Hannu Brask. Maallisista herroista ovat mukana kaikki, jotka kuuluvat rauhanpuolueeseen… Vieläpä muuan yli tavallisen luvunkin", lisäsi Pernilla rouva teennäisellä hämmennyksellä ja luoden silmänsä maahan.

"Ketä tarkoitatte?"

"Herra Pietari Turenpoikaa!"

"Hänkin!"

"Luulen hänen tehneen sen minun tähteni."

"Ah, te olette tanskanmielinen."

"Niin olen!"

"Mutta Pietari herra on ollut ruotsalainen."

"Hän on tehnyt käänteen kuten niin monet muutkin; tavallisesti me naiset näytämme tietä."

"Entä sisarenne?"

"Hän myönsi minun olevan oikeassa."

"Kuolinvuoteellaan?"

"Niin", vastasi Pernilla syvästi punastuen.

"Kavahtakaa itseänne, pelaatte rohkeaa peliä!"

"Mitä tarkoitatte, hurskas äiti?"

"Näytätte pitävän hyvinä kaikkia keinoja, jotka vievät asettamaanne maaliin."

"Eikö niin olekin?"

"Ei minun mielestäni."

"Luulin, ettei kirkko sitä ainoastaan sallinut, vaan vieläpä käskikin."

"Siinä petytte!"

"Mutta, kunnianarvoisa äiti…"

Marmorikasvoille tuli eloa, raukeat silmät leimahtivat. "Missä tarkoituksessa olette tullut tänne?" kysyi abbedissa. "Alan luulla, ettette ole sitä tehnyt saadaksenne neuvoja ja valaistusta autuutenne asioissa. Teidän mielipiteenne sopivat hyvin vähän yhteen meidän mielipiteidemme kanssa, ja neuvon teitä etsimään täällä luostarissa joltakin muulta sitä kannatusta, mitä ette tule koskaan saamaan minulta!"

"Karkoitatteko minut pois?"

"Teidän itsenne tähden."

"Nytkö heti?"

"Olkoon teillä vapaus viipyä täällä huomispäivään."

"Sitä odotinkin teidän hyvyydeltänne." Abbedissa oli uudestaan tarttumaisillaan kellonnauhaan, ja uudestaan esti Pernilla hänet siitä.

"Pidätte kenties minua seikkailijattarena", sanoi hän.

"Ja minun täytyy tyytyä siihen, kunnes olen onnistunut vakuuttamaan teidät siitä, että se asia, jonka puolesta tahdon antaa henkeni, tarkoittaa ainoastaan maan onnea."

"Sitä ette voi!"

"Luuletteko sitten, että nuori Sten herra on luostarien ja kirkon todellinen ystävä?"

"Minulla ei ole mitään syytä sitä epäillä."

"Mistä sitten johtui riita arkkipiispan ja edellisen valtionhoitajan välillä?… Sanon teille, että he kaikin keinoin pyrkivät saamaan käsiinsä yhtä hyvin hengellisen kuin maallisenkin vallan."

Abbedissa näytti epätietoiselta.

"Tanska sitä vastoin", jatkoi Pernilla rouva, "on kirkolle alamainen, ja kuningas on sen uskollisin ystävä ja palvelija. Samoin tulisi olemaan laita täälläkin; ilmoittakaa vain mitä etuja tahdotte, ja nuori kuningas on ne myöntävä."

"Tyhjillä lupauksilla?"

"Nimikirjoituksellaan ja sinetillään!"

"Jotka hän tulevaisuudessa kieltää."

"Pyytäkää sitten heti mitä tahdotte, ja minä vastaan, että saatte sen."

"Olette silloin sangen mahtava?"

"Koettakaa ensin ja päättäkää sitten."

"Sanokaa minulle mieluummin, mitä hän vaatii korvaukseksi."

"Ei paljoa…"

"Mitä sitten?"

"Teidän uskollisuuttanne ja ystävyyttänne."

"Se olisi maanpetos!"

"Eikö Kristian prinssi ole valittu Ruotsin kuninkaaksi, missä on silloin petollisuus?"

Abbedissa epäröi kotvan… "Niin tärkeässä asiassa ei ole heti tehtävä päätöstään", sanoi hän. "Minun on neuvoteltava…"

"Konfessorin kanssa!" puuskahti Pernilla.

"Omantuntoni kanssa", vastasi Märeta arvokkaasti. "Jääkää yöksi luostarin vieraaksi. Huomenna annan vastaukseni joko itse tai asiamiehen kautta." Nyt soi kello, ja kohta astui sisar Anna sisään.

"Jätän vieraamme sinun huostaasi", sanoi abbedissa.

Pernilla rouva teki syvän kumarruksen, ja Annan vihjauksesta poistui hän huoneesta ennen tätä.

"Oletko kuullut?" kuiskasi abbedissa.

"Kaiken!"

"Tutkistele häntä."

"Kyllä koetan…"

"Kenties ovat kahdeksan tuhatta tukaattia käsissämme."

"Mutta hinta?"

"Mene, mene… Ratkaise minun puolestani."

Sisar Anna vei vieraan mukanaan erääseen huoneeseen, joka oli sisustettu vieraiden vastaanottamista varten. Istuimet oli täällä päällystetty silkillä, kallisarvoinen matto peitti lattian, ja seinillä riippuivat seinäverhot, jotka taidokkaat kädet olivat luostarissa valmistaneet.

Vierasta odotti katettu pöytä, ja Pernilla rouva tunnusti itsekseen, että sekä ruokalajit että viini vetivät vertoja parhaimmille mitä voi saada.

Sisar Anna hoiti itse tarjoilua; mutta tapa, jolla hän teki sen, pani Pernillan epäilemään, eiköhän hänellä vain ollut jalosukuinen neitsyt edessään. Hän paloi halusta tietää sen.

"Ettekö tahdo ottaa osaa ateriaani, hurskas sisar?"

"Kiitän teitä, mutta se on vastoin luostarisääntöjä".

"Täällä eletään hyvin."

"Vierasta täytyy kunnioittaa."

"Mutta talonväki…"

"Tyytyy yksinkertaisempaan ruokaan."

"Juotte kai viiniä?"

"Se on ainoastaan sairaita ja vieraita varten", sanoi sisar täyttäen lasin uudelleen.

"Kiitän teitä, mutta pelkään melkein, että se päihdyttää…" Hän piti lasia ylhäällä valoa vasten. "Sellaista viiniä saa ainoastaan luostarissa… Kas, kuinka se säkenöi! Maljanne!"

"Suuri kiitos!"

"Ette ole sanonut minulle nimeänne."

"Sisar Anna."

"Tarkoitan maallista nimeänne."

"Sen olen unhottanut; se on liian halpa muistettavaksi."

"Tiedätte kyllä, että on nimiä, joilla on sangen hyvä kaiku."

"Kuten esimerkiksi Oxenstjerna…"

"Mainitkaa useampia."

"Minä en tunne ketään."

"Olettehan sentään syntyisin tästä maasta?"

"En!"

"Ettekö?… Tanskasta kenties?"

Anna käänsi päänsä pois vastaamatta mitään.

Pernillan silmät loistivat viinistä ja iloisesta hämmästyksestä. "Hyvä, erittäin hyvä!" sanoi hän hiljaa.

Neitsyt korjasi ruuat pöydältä ja järjesteli sen jälkeen huonetta. "Tahdotteko, että otan tänne ompelukseni, vai oletteko mieluummin yksin?" kysyi hän.

"Olisin teille kiitollinen, jos tahtoisitte olla täällä", vastasi Pernilla.

Anna otti esille taidokkaan reikäompeluksen ja askarteli äänetönnä.

"Täällä on niin sievää kuin rouva Kristina Gyllenstjernan kotona", puuskahti Pernilla rouva, joka uteliaasta katseli ympärilleen.

"Oletteko ollut siellä?"

"En, mutta te?"

"Minä, joka olen niin halpa!"

"Mutta olettehan ollut Kööpenhaminassa?"

"Hyvin mahdollista!"

"Oletteko nähnyt kuningattaren?"

"Kummanko?"

Pernilla nauroi… Viinikö lienee vaikuttanut vai mahtoiko hän tosiaankin ymmärtää väärin tarkoituksen; hän kuiskasi äkkiä Annalle: "Dyvekan!"

Tämä hätkähti, mutta malttoi mielensä ja oli olevinaan kuin ei olisi kuullut mitään.

"Hän se oikeastaan on kuningatar."

"Vai niin!"

"Hän, tai oikeastaan äiti, Sigbrit rouva."

"Sitä en tiennyt."

"Ettekö ole ollut siellä pitkiin aikoihin?"

"En."

"Tahdotteko palvella minua?"

"Riippuu asianhaaroista."

"Minä maksan hyvin!"

"Mitä minun on tehtävä?"

"Urkittava!"

"Ja sitten?"

"Ilmoitettava minulle!"

"Mitä?"

"Kaikki, mikä voi koitua Tanskan eduksi."

"Mitä se on?"

"Ennen kaikkea tahdon tietää abbedissan sisimmät ajatukset."

"Hän ei sano niitä."

"Sanoo kyllä rippi-isälleen."

"Luultavasti."

"Onko se konfessori?"

"Minun ei ole lupa sitä sanoa."

"Huomaan, ettei teihin ole luottamista."

Anna ei vastannut mitään, ja Pernilla pelkäsi paljastaa itseään… Muutamain minuuttien kuluttua sanoi edellinen:

"Onko Sigbrit myös kaunis?"

Hänellä on joku tuuma mielessään, mietti Pernilla, täytyy mennä häntä vastaan. "Sigbrit rouva oli tavattoman kaunis siihen aikaan, kun hän oleskeli Ruotsissa…"

"Sanotaan, että hän on hyvin viisaskin."

"Viisaampaa naista ei ole. Mutta hän vihaa aatelistoa ja ylhäisiä, erittäinkin Ruotsin."

"Miksi niin?"

"Eräs ylhäinen herra on hänet pettänyt."

"Ja aikooko hän nyt kostaa kaikille?"

"Niin, ja verisesti."

"Voiko hän sen myös tehdä?"

"Hän ei valikoi keinoja."

"Ja etsii välikappaleita — yksin luostareistakin?"

"Hän maksaa hyvin!"

"Antaako hän kahdeksan tuhatta tukaattia?"

"Kahdeksan tuhatta…?"

"Niin, vähemmästä en palvele häntä."

"Mitä voitte tarjota vastikkeeksi?"

"Myyn sieluni! Eikö hän juuri sitä tahdo ostaa?"

"Onko se niin paljon arvoinen?" kysyi Pernilla katkeroituneena.

"Riippuu kysynnästä!" vastasi Anna. "Tarvitsen sen summan, en suurempaa enkä pienempää."

"Mihin tarkoitukseen?"

"Se on minun salaisuuteni."

"Voitteko tehdä vastaavia palveluksia?"

"Mitä palveluksia olisi tehtävä?"

"Toteltava meidän tahtoamme!"

"Ja kenties menetettävä henkensäkin?"

"Jos niin tarvitaan!"

"Se aina vapauttaisi teidät pitämästä antamianne lupauksia!"

"Sinä tahdot vetäytyä pois."

"Minä asetan ehtoni."

"Mutta sinä voit pettää minut, kun olen mennyt."

"Ettekö tekin voi antaa minua ilmi?"

"Niin, sen voin tehdä ja teenkin, jos…"

"Vaikenemme kyllä molemmat."

"Kas, tässä!" sanoi Pernilla rouva ja otti esiin sormuksen; "piilota tämä. Lähetä se minulle, kun sinulla on jotakin ilmoitettavaa, ja minä tulen varmasti."

Anna otti sormuksen ja pani sen pieneen vaatepussiin, jota hän kantoi povellaan. Sen jälkeen jatkoi hän ompelemistaan virkkamatta sanaakaan.

Pernilla katseli häntä kummissaan. "Suostutko ehdotukseeni?" kysyi hän.

"En tiedä, aikapahan näyttää."

"Mutta sinä olet ottanut sormuksen!"

"Tahdotteko saada sen takaisin?"

"En!… Mutta minä tahdon puhutella konfessoria."

"Se käynee vaikeaksi."

"Etkö voi ilmoittaa hänelle?"

"Sisarilla ei ole mitään yhteyttä veljien kanssa."

"Mutta teillä on salateitä."

"Niille tarvitsee sirotella kultaa!"

Pernilla otti yhden tukaatin ja pani sen pöydälle. Sisar näki sen ja kohotti kummissaan katseensa.

"Eikö se riitä?"

"Ei!"

"Kuinka monta haluat!"

"Kahdeksan tuhatta!"

"Ei, tämä on rajatonta hävyttömyyttä!" Ja tuohtunut nainen otti tukaatin ja alkoi juosta huoneessa edestakaisin.

Samassa soitettiin iltamessuun. Anna nousi heti, toivotti rauhallista yötä ja lähti. Pernilla rouva katsoi epäröiden hänen jälkeensä; lähtisikö hänkin messuun ja samalla tiellä kenties voisi valmistaa tilaisuuden tavata konfessoria?… Tuumasta ei tällä kertaa tullut tointa, sillä ovi osoittautui olevansa lujasti lukossa eikä kolkutusta kuultu; kaikki sisaret olivat kirkossa, sieltä kuului laulu hiljaa ja juhlallisena; se anoi taivaan rauhaa levottomille ihmissieluille, mutta tämä rauha ei tullut Pernillan osaksi; hän jatkoi kävelyään edestakaisin, riihottomasti harmissaan turhasta matkasta ja siitä, että oli antanut puijata itsensä, hän, joka oli puijannut niin monta… Ja heidän etunenässään Hemming Gaddin ja Pietari Turenpojan… Niin uskomattomalta kuin se voi näyttääkin, oli laita tosiaankin niin, että viisas, valistunut ritari, surun valtaamana jalon emäntänsä manalle menosta ja kiitollisena siitä huolenpidosta, jota Pernilla oli hänelle omistanut, vähitellen ja aivan tietämättään salli kietoa itsensä niihin verkkoihin, joita Pernilla kutoi hänen ympärilleen. Hän oli siinä lujassa uskossa, että ne uudet onnettomuudet, jotka uhkasivat isänmaata, vaara, joka koitui hallituksen uskomisesta tuskin kahdenkymmenenvuotiaalle nuorukaiselle, ne saivat hänet liittymään rauhanpuolueeseen. Että Pernilla oli suurennellut vaurioita ja esittänyt vaaran paljon uhkaavampana kuin se oli, sen hän olisi kieltänyt, jos joku olisi häneltä sitä kysynyt. Pernilla oli tuskin koskaan ilmaissut omaa mielipidettään, vaan ainoastaan kysellyt hänen mieltään ja sen jälkeen tehnyt hänen ajatuksensa omikseen.

Hän ei ollut koskaan ennen uskonut, että Pernilla oli niin viisas ja samalla kertaa niin hento ja rakastettava; nainen: hän sai hänet häpeämään sitä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jota oli ennen osoittanut; hänen vaalintansa sulostutti hänen yksinäistä elämäänsä. Jossain määrin hyvittääkseen tämän katsoi hän velvollisuudekseen tehdä myönnytyksiä Pernilla rouvalle, ja tämähän pyysi ainoastaan, että hän uskoisi hyvää Tanskan maasta ja kansasta…

Niin pitkälle oli Pernilla ehtinyt… Itsekseen hän nauroi ritarin yksinkertaisuudelle; tämä vaipui hänen silmissään sitä alemmaksi, mitä enemmän taipui hänen tahtonsa mukaan; mutta vielä riemuitsi hän voitostaan ja odotti kärsimättömästi Hemming Gaddin palaamista isänmaahan, valjastaakseen hänetkin voittovaunujensa eteen. Hän välitti vähät siitä, että hänen oma herransa alkoi kallistua sotapuolueeseen, ei niin, että hän teki jonkun tavallisista käänteistään, mutta hän ilmaisi niin suurta tyytymättömyyttä tanskalaisiin ja puhui niin suurella kunnioituksella ja ihailulla nuoresta herra Sten Sturesta, että saattoi ennustaa tulevaa rintamanmuutosta.

Mutta, kuten sanottu, Pernilla ei pitänyt herraansa niin tärkeänä, että olisi kiinnittänyt häneen huomiota. Hän oli kerran Kööpenhaminassa vieraillessaan tosiaankin tehnyt tuttavuutta Sigbrit rouvan kanssa, ja nämä molemmat sisarussielut olivat yhdessä laatineet sen suunnitelman, joka Pernillan oli nyt pantava toimeen.

Tehdä luostarit suosiollisiksi tanskalaiselle hallitukselle, se oli samaa kuin avata varmin ja oikoisin tie viholliselle; niiden vaikutus oli yhtä suuri yli koko maan: se tunkeutui ikäänkuin ilmassa niin hyvin matalaan majaan kuin palatsiinkin. Sigbrit rouva käsitti sen, hän antoi sentähden kultaa ja ennen kaikkea lupauksia tarkoituksen edistämiseksi. Nuori kuningas hyväksyi kaikki hänen ehdotuksensa, ja Pernilla rouva sai melkoisia summia käytettäväkseen.

Vadstena oli tärkein, suurimmassa arvossa pidetty luostari, ja monet sen abbedissoista olivat tehneet itsensä tunnetuiksi tanskalaisista mieltymyksistään. Märeta rouvasta ei oltu varmoja, sentähden oli Pernillan urkittava ilmi hänen mielensä; mutta hän antoi alusta alkaen iskun itselleen ja herätti ainoastaan epäluuloa ja vastenmielisyyttä. Vilppi ja viekkaus olivat ainoat hänen käyttämänsä keinot, mutta täällä eivät ne olleet auttaneet mitään: hänet oli voittanut viekkaudessa kaksi naista, joille hänen tulonsa oli odottamaton… Tämä ajatus ajoi unen hänen vuoteestaan, ja kun hän vihdoin vaipui levottomaan unenhorrokseen, oli hän unissaan seisovinaan suurella torilla vieraassa kaupungissa, suunnattoman ihmisjoukon ympäröimänä. Keskellä toria oli mestauslava ja sillä — piispa Hemming Gadd. Hän näki kuinka pyöveli tahtoi solmia siteen tämän silmien eteen ja kuinka tämä repäisi sen pois ja heitti sen ammottelevaan väkijoukkoon ja huusi viitaten Pernillaan: "Tuolla on se, joka on saanut minulle tämän häpeän, joka on syypää siihen, että minä kuolen isänmaani kavaltajana!" Mutta Pernilla ei ollut mitään huomaavinaan; hän katseli ympärilleen samoin kuin muutkin, keksiäkseen, kehen hän viittasi.

"Minä vihaan Tanskaa kuolemaan saakka!" huudahti piispa. "Jumala siunatkoon ja varjelkoon Ruotsia!"… Nyt lyötiin rumpua, jotta hänen puheensa estyisi kuulumasta, mutta hän vain nauroi sille, ja mahtavan äänensä koko voimalla hän huudahti: "Hyvästi, kurja maailma!" Sen jälkeen laski hän päänsä pölkylle, valkoiset hapset liehuivat tuulessa, mestauspiilu välähti, se putosi, ja pää vieri maahan… Se vieri aina Pernillan jalkoihin, hänen täytyi katsoa vanhoihin, ryppyisiin kasvoihin… Puoliavoimet huulet, jotka olivat lausuneet niin monia merkillisiä sanoja, olivat nyt muuttuneet sinertäviksi… Mutta silmät näyttivät tahtovan lävistää hänet, eikä hän voinut paeta, jalat olivat kuin naulatut kiinni maahan, hänen täytyi seista paikoillaan ja katsoa näihin sammuneihin silmiin… Se oli hirveä piina… Hän vääntelehti päästäkseen pois sieltä, hän tahtoi huutaa apua, mutta kieli teki tenän… Hän kärsi hornan tuskia… Hän teki epätoivon ponnistuksen… Vihdoinkin pääsi huudahdus hänen vapisevilta huuliltaan ja — hän heräsi.

Oli valoisa päivä.

Samassa astui sisar Anna sisään.

"Otaksun, että olette nukkunut hyvin?" sanoi hän.

"En, olen nähnyt mitä hirveimpiä unia ja kamalimpia näkyjä."

"Sepä ikävää."

"Se oli kai viinin vaikutusta."

"Unet voivat myös olla merkkejä."

"Minä en usko moista."

Sisar Anna pani kellon pöydälle ja sanoi, että rouva sai soittaa, kun tahtoi syödä aamiaista. Sen jälkeen aikoi hän mennä.

"Milloin voin tavata abbedissaa?"

"Minä kysyn häneltä."

"Kohta sen jälkeen tahdon lähteä matkalle."

"Kello on nyt yhdeksän."

"Lähden yhdentoista aikaan."

"Ilmoitamme kyllä palvelijoillenne."

Sisar Anna meni, mutta Pernilla rouva ei voinut vapautua unestaan. Kamalat silmät tuijottivat yhä häntä kohden, eikä hän olisi mistään hinnasta maailmassa enää jäänyt toiseksi yöksi luostariin.

Ainoa nunna, joka näyttäytyi, oli sisar Anna; hän piti huolta hänen palvelemisestaan ja vastaili kysymyksiin ainoastaan yksikantaan.

Aamiaisen jälkeen uudisti Pernilla pyyntönsä saada tavata abbedissaa.

"Hän käskee ilmoittaa, ettei hän tänään voi ottaa vastaan ketään", sanoi Anna.

"Mutta kenties huomenna?"

"Onhan teillä vapaus jäädä odottamaan."

"Aikani ei valitettavasti sitä salli", vastasi Pernilla. "Ja minä luotan sormukseeni."

"Minä lähetän sen kerran."

Niin he erosivat. Pernilla oli harmista halkeamaisillaan, ja kun hän ratsasti ulos luostaripihasta, tunsi hän luostaria kohtaan kaikkea muuta kuin suopeita tunteita. Hän ratsasti talon nurkan ympäri ja oli juuri lähtemäisillään torin poikki, kun huomasi erään munkin, joka tuli luostarin toiselta puolen.

Oli silmänräpäyksen asia heittäytyä alas ratsultaan ja jättää se palvelijoille. Pernilla riensi munkkia vastaan läähättäen: "Kunnianarvoisa isä!"

"Mitä haluatte, tytär?"

"Isä Laurentius!"

"Rouva Pernilla Klauntytär!"

"Olette siis jälleen kotona?"

"Kuten näette!"

"Olisinpa sen tiennyt!"

"Mitä silloin?"

"Silloin olisin heti kääntynyt teidän puoleenne."

"Voinko siis tehdä jotakin?"

Viekkaus ei ollut auttanut mitään. Pernilla jätti nyt kaiken teeskentelyn ja sanoi kursailematta:

"Eikö Vadstenan luostarin täydy hänen pyhyytensä paavin ja Ruotsin kirkon etujen tähden kaikin voimin edistää unionia Tanskan kanssa?"

"Tai rauhanystäviä."

"Eikö se ole samaa?"

"Ei suinkaan."

"Tarkoitatteko, että kirkko saisi suurempia etuja rauhanystäviltä?" kysyi Pernilla kummissaan.

"Sitä tarkoitan!"

"Riippuu siitä kuka tarjoaa enimmän!"

"Sehän se ratkaisee."

"Tanskan kuningas antaa juhlallisia lupauksia."

"Kirkolla on monia nälkäisiä suita, se ei voi sentähden tyytyä lupauksiin."

"Kultaa siis!"

"Mieluimmin kultaa!"

"Kaikki tehdyt palvelukset palkitsen runsaasti."

"Mutta käsirahat?"

"Annan teille sata tukaattia."

"Kahdeksan tuhatta, ja me olemme teidän!"

Pernilla oli aivan kuin puusta pudonnut. Ilvehdittiinkö hänen kanssaan… vai miksi hänen korviaan aina kuumennettiin tällä sanalla?… "Pidätte palvelustanne hyvässä hinnassa, isä", sanoi hän sangen terävästi. "Mutta luulenpa, että olette taipuvainen tinkimään, melkoisesti tinkimään."

"Ei hitustakaan!"

"Silloin emme puhu siitä enempää." Ja sanomatta edes jäähyväisiä palasi Pernilla hevosensa luo, nousi ripeästi satulaan ja ratsasti kaupungista, yhtä ymmällä kuin suutuksissaan siitä, mitä oli tapahtunut.

Isä Laurentius seisoi yhä samalla paikalla; hän katsoi ratsastajattaren jälkeen ja jupisi itsekseen:

"Hänestä voisi tulla välittäjä… kylvö on tehty, meidän on annettava aikaa, jotta se ehtii orastamaan."

Verkkaisin askelin jatkoi hän matkaansa eräälle sivukadulle, josta kuului reipas vasarain kalke sepän pajasta; ja kauas näkyivät säkenet, jotka sinkoilivat ilmaan, kun tulipunaista rautatankoa hartiavoimin muokattiin alasimella.

"Jumalan rauhaa, mestari Elias!"

"Kaikki pyhimykset! Isä Laurentius!" Ja seppä heitti vasaran syrjään, temmaten lakin päästään.

"Äsken kotiutunut! Sentähden minua miellyttää hieman katsella ympärilleni täällä rakkaassa Vadstenassa."

"Täällä on kai hyvin vähäpätöistä verraten siihen ihanuuteen, mitä kunnianarvoisa isä on nähnyt?"

"Tosin kyllä; mutta kellekäpä ei kotikuusi suloisimmin humisisi, vai kuinka, mestari?"

"Tietysti!" vastasi tämä raapien korvallistaan. "Vaikka voihan silläkin olla puolensa jos toisensakin."

"Luulin, että teillä on onnellinen koti?"

"Ei mitään syytä valittamiseen! Eukko on hyvä ja tyttö samaten!… Kenties liiankin hyvä muutamain mielestä", lisäsi hän ja pyyhki nokisella työmekkonsa hihalla hikistä otsaansa, jolle siten tuli yhä enemmän taikamaisia salamerkkejä.

"Kuinka vanha tyttärenne on?"

"Äsken täyttänyt viisitoista."

"Tiedonhaluinen?"

"Liiaksikin säätyynsä nähden."

"Antaa hänen päästä maailmaan!"

"Eukko ei tahdo…"

"Riippuu kai…"

"Aivan niin! Hän pelkää maailman armottomia käsiä."

"Voisin tehdä erään ehdotuksen."

"Vai niin!" vastasi seppämestari jotensakin kylmäkiskoisesti. Katse, jonka hän heitti isä Laurentiukseen, näytti melkein sanovan: "Olen saanut sellaisista kyllikseni."

Toinen ymmärsi heti tarkoituksen: "Se ei ole alkuaan minun — vaan abbedissan."

"Abbedissan? Se on toinen asia. Sellaista kunniaa ja onnea kuin että Kaarina pääsisi luostariin ja saisi oppia siveyttä ja tapoja… pyhä Santa Birgitta, sitä emme ole konsanaan uskaltaneet ajatella."

"Ajatelkaa nyt!"

"Eikö kunnianarvoisa isä tahtoisi mennä sisälle ja ilmoittaa itse heille tämän onnen?"

"Sen teen mielelläni."

Isä Laurentius oli tosiaankin utelias näkemään nuorta tyttöä, ja sitä paitsi oli hänellä omat tuumansa.

Elsa muori otti hänet vastaan jo portaissa; hän oli nähnyt isän menevän pajaan ja aavisti, että tämä tahtoi tavata häntäkin, vaikkakin hän erehtyi käynnin syyhyn nähden.

Kun hän polvistui suutelemaan kunnianarvoisan isän lievettä, laski tämä siunaten kätensä hänen päälaelleen ja seurasi häntä sitten kamariin.

Siellä seisoi Kaarina, ja isä Laurentius hämmästyi aikalailla. Suloisempaa näkyä ei voinut päästä katselemaan. Sielukkaat silmät, joita väliin peittivät pitkät ripset, korkea otsa, hieno nenä, hymyilevät purppurahuulet, jotka avautuessaan paljastivat kaksi helmiriviä kauniine kaiteineen, pieni, soma, leuka, poskien pehmeä pyöreys ja kasvojen koko ihastuttava soikio oli vaalean hiuskehyksen ympäröimänä. Isä Laurentius ei ihmetellyt nuoren Pentin rakkautta, ja hän tunsi melkein olevansa taipuvainen antamaan veli Mathiaalle anteeksi.

Tyttö oli luultavasti tottunut siihen, että häntä ihailtiin, sillä munkin eleet eivät häntä vähimmässäkään määrin hämmästyttäneet; hymyillen katseli hän isä Laurentiusta ja näytti sydämensä pohjasta nauttivan tämän kummastuksesta.

"Pian, Kaarina, nouda haarikka kirsimarjajuomaasi", käski äiti. "Pyydämme kunnianarvoista isää sitä maistamaan."

Tyttö riensi ulos täyttämään käskyä, mutta ensin heitti hän katseen ulos kadulle; näytti kuin hän olisi odottanut jotakin.

Heti hänen mentyään riensi Elsa vastakkaiselle ovella ja pilkisti avaimenreiästä sisään.

"Jalo ritari makaa vielä", sanoi hän.

"Makaa?… Onko hän sairas?"

"Hän ei tullut kotiin ennenkuin aamulla."

"Missä hän on sitten viettänyt yönsä?"

"Minä en tiedä — mutta…"

"Puhukaa ujoilematta, Elsa muori."

"Hän oli juovuksissa!"

"Onko se mahdollista!"

"Ei hän tahtonut mennäkään levolle. Onneksi oli mieheni jo mennyt pajaan, niin ettei hän tiennyt mitään…" Hän keskeytti sammaltaen.

"Te salaatte jotakin, Elsa muori."

"Kaarina parkani."

"Ihastuiko ritari häneen?"

"Onnettomuudeksi!"

"Kertokaa…"

"Kaarinan täytyi piiloutua kellariin, ja vasta sitten kun ritari oli turhaan etsinyt häntä, voin hänet saada menemään levolle."

"Onko Kaarina nyt mennyt kellariin?"

"Kyllä, kirsimarjajuomaa noutamaan."

"Sulkekaa hänet sitten uudestaan sinne, kunnes olemme päättäneet keskustelumme, — mutta tehkää se heti."

"Tahdon sanoa hänelle, että ritari on ylhäällä jälleen, niin hän jää sinne vapaasta tahdostaan." Elsa riensi täyttämään saamaansa käskyä.

Isä Laurentius oli keksinyt Kaarinan kadulle tähystelevän katseen; hän tiesi, että juuri tähän aikaan oli odotettavissa tavallinen vierailu luostarista, ja muutamien minuuttien kuluttua havaitsikin hänen tarkka katseensa veli Mathiaan ja Pentti teinin, jotka lähestyivät nopeasti, kummallakin kirja kainalossaan. Tämän johdosta hän lähettikin Elsa muorin sulkemaan nuoren tyttärensä kellariin.

Elsa palasi muutamain sekuntien kuluttua. "Tyttö oli iloinen saadessaan jäädä sinne", sanoi hän.

"Pidä nyt yhtä kanssani kaikessa!" kuiskasi isä Laurentius.

Molemmat uudet vieraat astuivat sisään ja näyttivät joutuvan aika hämilleen nähdessään Laurentiuksen.

Elsa ei hänkään ollut vähemmässä määrin ymmällä; hän ei oikein tiennyt, kuinka käyttäytyä.

Laurentius katsoi vuorotellen toisesta toiseen; hän nautti heidän hämmennyksestään. "Ette kai tiedä, mitä on tapahtunut?" sanoi hän veli Mathiaalle.

"En, mitä sitten?"

"Elsa muorilla on ylhäisiä vieraita."

"Ketä sitten?"

"Herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud)."

"Vai niin!"

"Siitä voi koitua hänen talolleen monia ja suuria etuja."

"Erik herra on Ruotsin kavaltaja."

"Naimisensa kautta Paul Laxmandin tyttären kanssa tuli hänestä Tanskan kuninkaan mies."

"Paul Laxmand, hänhän joutui epäsuosioon."

"Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon."

"Ja Erik herran emäntä on kuollut aikoja sitten; kenties hän nyt onkin siitä syystä niin nuoren kuninkaan suosiossa."

"Miksi tulee hän tänne?"

"Sanotaan, että hän aikoo mennä luostariin."

"Ja sentähden…"

"Hän tahtoo uskotella meille, että hän on sentähden tullut tänne", lisäsi Laurentius.

"Uskotella?"

"Asianlaita on se, että hän on mitä hurjimmin hurmaantunut nuoreen Kaarinaan…"

"Vastahan hän on nähnyt hänet eilen…"

"Huhut, juorut…! Kaarinan tähden hän on tullut tänne, ja hehku on leimahtanut ilmiliekkiin…"

"Pyhä neitsyt!"

"Kuka pelasti hänet?" huudahti Pentti, kalpeana kauhusta ja mielenliikutuksesta.

"Elsa kääntyi minun puoleeni… Minä sen tein!"

"Missä hän on nyt?"

"Se on minun salaisuuteni!"

"Tiedättehän sen tekin, rakas äiti?" kysyi veli Mathias liikutuksella, jota hän ei voinut salata.

"Kyllä, minä tiedän sen!"

"Ettekö tahdo uskoa sitä minulle?"

"Sitä en uskalla."

Pentti seisoi kalmankalpeana; ei sanaakaan päässyt hänen yhteenpuristuneilta huuliltaan.

"Elsa on vannonut vaikenevansa ja hänen täytyy pitää valansa", puuttui Laurentius ankarasti puheeseen. "Mitä tyttöön tulee, täytyy sen ilahuttaa teitä molempia, että hän on päässyt varmaan turvaan, samoin kuin hän minun kauttani kiittää teitä molempia saamastaan opetuksesta; jos hänestä vastaisuudessa tulee luostarineitsyt, on se koituva hänelle suureksi siunaukseksi."

"Niin olen minäkin ajatellut!" huokasi Mathias.

"Tahdotteko nyt jättää meidät! Minulla on vielä jotakin sanottavaa Elsalle, mutta se voi tapahtua ainoastaan kahdenkesken ja salaripissä."

Mathias ja Pentti lähtivät, molemmat syvästi masentuneina.

Laurentius riensi sulkemaan oven ritarin huoneeseen, niin ettei hän voinut tulla ulos. "Kutsu heti tänne miehesi ja tyttäresi", käski hän Elsa muoria.

Tämä riensi ulos ja palasi heti takaisin Kaarina mukanaan. Muutamia minuutteja myöhemmin astui seppäkin sisään.

Kaarinan posket hehkuivat helakanpunaisina; hän näytti tuntevan tulvehtivaa iloa.

Isä Laurentius ei voinut käsittää syytä siihen, mutta ei hänellä ollut aikaa sitä ajatellakaan; täytyi toimia ja toimia ripeästi.

"Tein erehdyksen", sanoi hän, "kun taivutin Elsa muorin ottamaan vieraan ritarin taloonsa; tunnen ylen vähän maailmaa, kun unhotin, ettei karitsa käyskentele rauhassa, kun susi on saanut sen näkyviinsä. Nyt tahdon kuitenkin korjata, mitä olen rikkonut, ja jos Kaarina voi vauriotta tulla luostariin tänä iltana messun jälkeen, menen takaukseen, että abbedissa on ottava hänet hoiviinsa."

Vanhemmat voivat tuskin löytää sanoja ilmaistakseen kiitollisuuttaan, mutta Kaarina ei näyttänyt ottavan siihen osaa.

"No, tyttö, etkö kiitä?"

"En minä tahdo ruveta nunnaksi…" mutisi hän hiljaa kaulahuivinsa nipukkaa nypelöiden.

"Tyhmä lapsi, voiko suurempaa onnea tulla osaksesi?" kysyi äiti.

"Jaloimmat rouvat ja neitsyet tavoittelevat sitä", lisäsi isä Elias.

Kaarina ei virkkanut sanaakaan, mutta puna läikehti hänen poskillaan.

"Täytyy kulua vuosia ennenkuin siitä voi olla kysymystä", sanoi Laurentius; "nyt on hänet ensin pelastettava uhkaavasta vaarasta."

"Messun jälkeen vien hänet kirkosta mukanani ylös luostariin", sanoi Elsa.

Perheen siunausten saattamana palasi Laurentius luostariin. Elsa muoria kiellettiin ilmoittamasta ritarille hänen käynnistään.

Luostariin palattuaan kutsutti munkki heti Pentin luokseen, tämä oli menetellyt suorastaan vastoin hänen tahtoaan ja käskyään ja häntä oli sentähden rangaistava.

Suuri oli hänen hämmästyksensä nuorukaista nähdessään. Tavallisesti niin raukeat silmät säteilivät ilosta, poskilla oli raikas puna, hän kantoi päänsä pystyssä; koko mies oli saanut voimaa ja jäntevyyttä… Mitä maksoi puhua hänelle rangaistuksesta, se ei häntä lainkaan liikuttaisi.

Laurentius kysyi sen sijaan: "Mitä on tapahtunut?"

Silloin vaipuivat silmät maahan ja pää painui.

"Pentti!"

"Isä!"

"Sinä et vastaa."

"Sallikaa minun vaieta!" Hän kohotti rukoillen katseensa, ja molemmat silmät olivat täynnä kyyneliä.

"Oletko antanut muita lupauksia kuin minulle?"

Nuorukainen lankesi polvilleen. "Anteeksi, anteeksi!"

"Puhu! Käsken sinua!"

"Hän on vannonut minulle ikuista rakkautta!"

"Milloin?"

"Äsken, kun olimme siellä!"

"Ethän sinä voinut tavata häntä."

"Kun meidän piti palata kotiin, tarttui liepeeni erääseen kellarinluukkuun, kuten luulin; kumarruttuani alas irroittaakseni sen, kurottautui hän ylös minua kohden. 'Uskollista rakkautta aina kuolemaan', kuiskasi hän. 'Aina kuolemaan!' toistin minä".

Laurentius pani käden silmilleen; mitä hän oli tahtonut estää, sitä hän oli sen sijaan edistänyt.

"Totista veljen ja sisaren rakkautta", huudahti hän innotellen, katse suunnattuna taivasta kohden. "Kaarina ei rupea koskaan nunnaksi."

"Kyllä, jos hänellä on kutsumusta siihen."

"Jääkö hän tänne luostariin?"

"Sitä en tiedä."

"Hän ei saa enää nähdä häntä."

"Minä lähden vartioimaan kellarin edustalle."

"Hän ei ole enää siellä!"

"Poissa jo?"

"Ja varmassa turvassa!"

"Sisarluostarissa?"

"Se on varmin ja tyynin satama syntisen maailman rajusäitä vastaan! Kirkossa saat aina kohdata hänet ja sieltä on teidän yhteinen ylistyslaulunne kohoava pyhälle neitsyelle… saatte kuulla toistenne askeleet, toistenne hiljaiset huokaukset ja, sinä alttariaitiosta, hän lehteriltä, toivottaa toisillenne pyhän neitsyen siunausta ja autuasta rauhaa, jota hän yksin antaa."

Pentti tunsi aivan kuin huumausta, hän imi sieluunsa tätä suloista myrkkyä… Voisiko hän ajatellakaan luostarin jättämistä niin kauan kuin Kaarina oli täällä… Mahdotonta, mahdotonta!… Jos Kaarina päätti jäädä tänne, silloin tahtoi hänkin tehdä niin, sillä ainoastaan hänen läheisyydessään tahtoi hän elää ja — kuolla!

Isä Laurentius saattoi nyt huoletta jättää hänet; siinä haltioitumistilassa, jossa nuorukainen oli, ei ollut mitään pelättävää; ja hänen täytyi ajatella Kaarinan saattamista turvaan.

Laurentiuksen tehtävänä oli ilmoittaa konfessorille ne asiat, jotka olivat alistettavat abbedissalle; tämä saattoi sitten, joko itse tai yhdessä anojan kanssa, esittää asian. Mutta milloin konfessori ei ollut saapuvilla, oli Laurentiuksen, hänen lähimpänä miehenään, mieskohtaisesti pyrittävä abbedissan puheille. Jo edellisenä päivänä oli hän aikonut tehdä sen, mutta konfessori oli aina saapuvilla.

Nyt lähetti hän erään veljistä ilmoittamaan konfessorille, että jalo ritari herra Erik Abrahaminpoika oli saapunut kaupunkiin ja asettunut asumaan seppä Eliaanpojan luo; aivan liian vaatimaton asunto niin ylhäiselle herralle.

Konfessori oli aivan samaa mieltä ja lähti heti tarjoamaan ritarille arvokkaampaa asuntoa luostarista. Nyt oli tie Laurentiukselle avoinna ja hän lähti sisarluostariin.

Abbedissa näytti hänestä melkein heikommalta kuin edellisenä päivänä. Kuinka monet kerrat olikaan hän mietiskellyt tämän naisen elämän salaisuutta; kukapa ei nähnyt, että sellainen oli olemassa, mutta mikä?… Hän ei ollut ilmaissut sitä edes ripissäkään, minkä isä Laurentius tiesi konfessorin kautta; mutta hän toivoi voivansa päästä sen perille tavalla tai toisella… Ne kokeet, joita hän oli tähän asti tehnyt, olivat kaikki epäonnistuneet; nyt oli hänen koetettava uutta keinoa.

"Kunnianarvoisa äiti", sanoi hän, "minä tulen pyytämään suurta suosiota."

"Kenelle?"

"Lapselle, nuorelle tytölle, jota uhkaa suuri vaara."

"Onko hän yksin maailmassa?"

"Hänellä on vanhemmat, mutta he eivät voi mitään." Sitten kertoi hän Kaarinan tavattomasta kauneudesta, kuinka muuan vieras ritari oli ihastunut häneen eikä suinkaan haikailisi viedessään hänet väkivallalla mukanaan.

"Se ei koituisi hänelle hyväksi", huudahti Märeta vihastuneena. "Välttääkseen kaikkia riitoja saa tyttö tulla tänne; kun ritari on matkustanut pois, saa hän palata vanhempainsa luo."

"Ei, jalo rouva, sitä ei hän saa."

"Miksei?"

"Siksi, että muuan nuori, vielä vihkimätön luostariveli on mielettömästi rakastunut häneen."

"Vielä vihkimätön, sanotte — mikä estää sitten häntä lähtemästä luostarista?"

"Hänestä lupaa tulla veljeskuntamme kaunistus."

"Se tulee hänestä ainoastaan silloin, jos hän vapaasta tahdostaan ja koko sielustaan antautuu siihen."

"On vielä toinenkin syy."

"Ja se on?"

"Hän on avioton lapsi!"

"Vaikkapa!"

"Hänen äitinsä on luovuttanut hänet luostarille."

"Sovittamaan, mitä äiti itse on rikkonut?"

"Niin kyllä!"

"Julmaa, sydämetöntä! Äidin nimi?"

"Kirsti Gyllenstjerna."

"Erik Trollen emäntä?"

"Niin!"

"Pyhä neitsyt!"

"Lapsi syntyi ennen hänen menoaan avioliittoon. Hän oleskeli Skon luostarissa, ja muuan nuori maalari…"

"Vaietkaa, vaietkaa… Olen kuullut siitä, mutta en pitänyt sitä mahdollisena… Abbedissa oli vetänyt hunnun kasvoilleen, hän piteli kiinni tuolinselustasta ja vapisi kovasti; kertomus oli ilmeisesti häntä pöyristänyt."

"Kutsunko jonkun?"

"Ei, se menee pian ohitse… Mutta se syntivelka, joka painaa maata, näyttää minusta niin suurelta, niin kauhealta… että sitä täytyy kohdata rangaistuksen salamain."

"Ainahan ne väliin näyttäytyvät."

"Mikä on nuoren miehen nimi?"

"Pentti."

"Tietääkö hän itse syntyperästään?"

"Olen sanonut, että hän on löytölapsi."

"Jos hän ymmärtäisi omaa onneaan, käsittäisi hän, että ainoastaan täällä on rauhaa."

"Kyllä hän sen tulee myöhemmin käsittämään."

"Kuinka vanha hän on?"

"Kahdenkymmenen."

"Elämänsä ovella siis!… Suljen hänet joka päivä rukouksiini!… Ja tekin, veljeni, rukoilkaa hänen puolestaan, hartaasti ja väsymättä."

"Sen teen!"

"Mitä nuoreen tyttöön tulee, otan hänet huostaani. Tahdon puhutella hänen äitiään…"

"Hän tuo hänet luostariin."

"Se on hyvä!"

"Tahtooko teidän armonne ottaa vastaan ritarin?"

"Tulkoon vain!"

Laurentius oli odottanut hänen kysyvän nimeä, mutta sillä ei hän näyttänyt pitävän lukua.

Oli siis vain sanottava jäähyväiset. Lähdettyään tuumi hän itsekseen: "Onneton rakkaus, mutta kehen? Se olisi tärkeä tietää…"

Abbedissa oli antanut käskyn, että se nuori tyttö, joka kohta messun jälkeen pyytäisi päästä hänen puheilleen, oli heti päästettävä sisään.

Elsa ja Kaarina heittäytyivät hänen jalkoihinsa ja suutelivat hänen hameensa lievettä. Tavallisella hyvyydellään nosti hän heidät pystyyn eikä näyttänyt lainkaan loukkautuvan siitä syvästä surusta, jota molemmat ilmaisivat.

"Hän on meidän ainoa lapsemme!" sanoi Elsa. "Sentähden tuntuu niin katkeralta erota hänestä."

"Täytyykö minun välttämättä ainaiseksi jäädä luostariin?" nyyhkytti Kaarina.

"Ei! Se tulee aina riippumaan sinusta itsestäsi!"

Kuinka monia kiitoksia ja siunauksia lausuttiinkaan! Vihdoinkin oli Elsa sanonut jäähyväiset ja mennyt. Kaarina oli abbedissan kanssa kahden.

Tämä paloi ikävästä puhutella häntä yksityisesti, kuulla sanoja, jotka muinen olivat soineet hänen korvissaan kuten suloisin soitto. Sentähden sai Kaarina kertoa lyhyen tarinansa, ja siinä kerrottiin ainoastaan katseista, ilman sanoja; mutta kuitenkin olivat ne ymmärtäneet toisiaan niin hyvin, että kun hän kuiskasi kellarinluukusta, luvaten uskollista rakkautta kuolemaan saakka, niin tiesi hän, ei ainoastaan, että hänet ymmärrettiin, vaan myös, että toinen katkoisi kaikki muut siteet, paitsi sitä, joka yhdisti heidät toisiinsa.

Eikä Märetalla ollut voimaa häntä keskeyttää; huntuunsa kietoutuneena hän kuunteli salaisella ihastuksella. Raukka, kuusitoistavuotiaana oli hänet erotettu yljästään, jonka hän itse oli valinnut, ja viety Vadstenan luostariin. Hänet oli opetettu tottelemaan pienestä pitäen ja hän teki sen silloinkin kun tuska kalvoi kovimmin.

Hänen verraton sävyisyytensä ja lempeytensä voitti hänelle vähitellen kaikkien kunnioituksen ja rakkauden. Kun edellinen abbedissa kuoli, valitsi niin veljes- kuin sisarkuntakin hänet yksimielisesti hänen seuraajakseen — hänen korkea yhteiskunnallinen asemansa teki hänet siihen oikeutetuksi — mutta hän kieltäytyi kauan. Tottuneena aina antamaan myöten suostui hän lopulta, kuitenkin ainoastaan sillä ehdolla, että Anna Fickentytär aina tulisi seisomaan hänen rinnallaan. Tämä, jolla oli terävä ymmärrys ja luja tahto, oli enemmän pelätty kuin rakastettu, mutta kun hän oli sukulaissuhteissa maan korkeimpain sukujen kanssa, tulisi hän kaikesta päättäen pian astumaan Märetan tilalle. Ainoastaan kaksi vuotta oli tämä ollut abbedissana ja sillaikaa monet kerrat ilmaissut toiveensa, että saisi vetääntyä sisarten vaatimattomaan piiriin ja jättää Annalle sen paikan, joka hänelle oikeastaan kuului.

Kaarina oli aikoja sitten päättänyt kertomuksensa. Abbedissa istui aivan hiljaa; Kaarinasta melkein tuntui siltä, kuin hän olisi nyyhkyttänyt. Pyhä neitsyt, jospa hän olisi rohennut astua esiin ja kysyä, mikä suru saattoi vuodattaa niin jalon rouvan silmistä niin katkeria kyyneliä.

"Olet sanonut minulle, Kaarina, ettet tahdo jäädä luostariin. Mihin sitten halusi palastaa?"

"Ulos maailmaan!"

"Se on paha ja vaarallinen!"

"Juuri siksi tahdon sitä koetella."

"Etkö ensinkään pelkää?"

"En hitustakaan!"

"Mutta jos lankeat?"

"Silloin kai saan nousta jälleen."

"Sitä eivät kaikki voi."

"Pitäisin tietenkin aina pyhän Jumalan äidin ja vanhempani silmieni edessä."

"Luuletko sen auttavan?"

"Totta kai sekin, mutta tiedän myös, mikä auttaa paremmin."

"Mikä niin?"

"Rakkauteni!"

"Madonnaan?"

"Ja Penttiin! Hänen tähtensä uskon melkein voivani nostaa vuoria."

"Ansaitseeko hän sellaisen rakkauden?"

"Aivan varmasti!"

"Mutta jos petyt?"

"Niin silloin palaan tänne takaisin."

"Olet silloin saanut kylliksesi maailmasta?"

"Enemmän kuin kyllikseni! Mutta sitä ei tapahdu koskaan", lisäsi hän ja kuivasi pois muutamia kirkkaita kyyneliä, jotka oli kihottanut hänen silmiinsä kuvittelu, että Pentti saattaisi olla hänelle uskoton. "Minä olen hassu", sanoi hän nauraen, "hän on tuhat kertaa parempi kuin minä."

"Sinä unhotat, että hän kuuluu luostariin."

"Minä ajattelen yöt ja päivät, kuinka hän"… tässä hän keskeytti ja loi silmänsä maahan.

"Nyt häpeät omaa ajatustasi…"

"Ainoastaan lausua sitä teille, äiti."

"Voisitko ilmaista sen maalliselle äidillesi?"

"Sen olen tehnyt!"

"Ja hän vastasi?"

"Että jos Pentti tahtoi ruveta sepäksi kuten isäkin…"

"Väärin teki hän, joka toi sinut tänne tuollaisin miettein", virkkoi abbedissa tyytymätönnä.

"Hän pelkäsi ritarin pahoja aikeita."

"Hänen nimensä?"

"Herra Erik Abrahaminpoika."

"Lejon—huf—vud?"

"Niin, se hän lienee!"

"Oleskeleeko hän teidän luonanne?"

"Eilisestä alkaen… Pyhä madonna! Kuinka te kalpenette… olette varmaan sairas!"

"Anna minulle pullo ja lusikka tuolta pöydältä." Lääke näytti rauhoittavan häntä… "Jätä minut nyt, Kaarina", sanoi hän. "Mene priorittaren luo ja pyydä sisar Annaa kahden tunnin kuluttua tulemaan tänne luokseni."

Kaarina meni ja abbedissa jäi yksin. Kauan istui hän ikäänkuin horroksiin vaipuneena, vihdoin kohosi väsynyt katse: "Niin, tämä on jumalallista oikeutta", kuiskasi hän. "Minä riipuin vielä maailmassa, tämä syntinen sydän ei luopunut vielä rikollisesta rakkaudestaan, ja rangaistus, vaikka se haavoittaakin kuolettavasti, katkaisee samalla maailmaan kiinnittävän siteen. Pyhä Jumalan äiti, nyt kuulun sinulle varmasti, nyt ei minua enää mikään sido maailmaan!"

Ja kun hän polvistui rukousjakkaransa ääreen, oli hänen rukouksensa riemuitsevaa kiitosta ja ylistystä; siinä vääntelehti marttyyri okaissaan ja siunasi niitä.

Kun sisar Anna astui sisään, kummastutti häntä päättäväisyys, joka kuvastui näillä kasvoilla, jotka tavallisesti ilmaisivat ainoastaan hervottomuutta ja välinpitämättömyyttä. "Te olette kutsunut minua", sanoi hän.

"Ilmoittaakseni sinulle, että jo tänään kirjoitan Linköpingin tuomiorovastille, etten ole kyllin arvokas siihen korkeaan paikkaan, joka minulle on annettu, ja että minä Kristuksen haavojen tähden pyydän heti päästä siitä vapaaksi."

"Et kyllin arvokas?" änkytti Anna. "Salaripissä tahdon ilmaista kaiken. Vastaa minulle nyt, Anna: oletko valmis?"

"Jos minut kutsutaan!"

"Olen siitä vakuutettu! Ei ole ketään ansiokkaampaa! Mutta oman itsesi tähden, omantuntoni rauhan tähden, vastaa minulle suoraan: oletko tuntenut maallista rakkautta?"

"En!" vastasi Anna ja kohotti ylpeästi päänsä pystyyn. "Tunnen sitä ainoastaan halveksivani!"

"Rakkahin sisar, tuomitse lempeästi niitä raukkoja, jotka kärsivät katkeria tuskia."

"Oletko sinäkin kärsinyt, Märeta?"

"Olen, kovaksi onneksi!" Hän painoi päänsä Annan olkapäätä vasten ja itki hiljaa.

"Kärsitkö vieläkin?"

"En, kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt; kipu on temmattu pois juurineen, sentähden vuotaa sydän verta."

"Älä anna sen vuotaa kuiviin!"

"Jälellä olevat päiväni olen omistava kiitokseen ja ylistykseen!"

"Onko ihmetyö tapahtunut…?"

"Yksinkertaisimmatkin asiat voivat Jumalan äidin vaikutuksesta muuttua ihmetöiksi; olen kokenut sen."

Nyt kutsuivat kirkonkellot iltamessuun.

"Kuules, kuules!" huudahti Märeta innostuksella. "Koskaan ei kutsu ole ollut minulle tervetulleempi!"

Mutta juuri kun hän oli lähtemäisillään huoneesta, ilmoitti muuan palvelijatar, että konfessori halusi puhua abbedissalle erittäin tähdellisestä asiasta.

"Mikään ei ole tähdellisempää kuin Jumalan ja pyhän neitsyen palvelus!" vastasi abbedissa. "Aamulla varhain otan vastaan konfessorin."

Ja lukuisan sisarparven seuraamana lähti abbedissa kirkkoon. Konsanaan eivät hänen rukouksensa olleet olleet palavammat, konsanaan hänen laulunsa soinut heleämmin; sisaret vaikenivat sitä kuunnellakseen… He tunsivat melkein vaistomaisesti, että hänen sielunsa, kaikista maallisista siteistä vapautuneena, riemuiten liiteli valkoisin, kevein siivin taivasta kohden.

Mutta yö ei tuonut unta abbedissalle, hän tiesi, mitä huomispäivä toisi mukanaan. Silloin saisi hän nähdä jälleen sen miehen, jota hän oli rakastanut niin palavalla kiihkeydellä ja jota hän nyt halveksi. Hän oli antanut anteeksi sen, että tämä mies meni naimisiin, mutta tämä Kaarinaa juttu todisti hillitöntä elämää, ja sellainen herätti hänen halveksumistaan ja samalla häpeää siitä, että oli lahjoittanut sydämensä arvottomalle! Nyt oli hänen saavutettava takaisin oma arvonsa ja samalla näytettävä miehelle, kuinka vähän tämä tunsi häntä.

Hienolla vaistolla, joka arvaa toisten ajatukset, oli Märeta ymmärtänyt, että jos Erik herra tuli toimittamaan jotakin asiaa Vadstenan luostariin, teki hän sen luottaen siihen vaikutukseen, joka hänellä vielä oli Märetaan. Mies ymmärsi kyllä, ettei luostarissa voi unhottaa: siellä elää kukin muistoissaan, on köyhä tai rikas riippuen niistä!… Kuinka hän nyt tunsikaan katumusta siitä, että hurskaan Ingrid sisaren arkkuunkätkeminen oli ollut hänellä niin tähdellinen senkin tähden, että se toisi ritarin luostariin. Hänen läheinen sukulaisuutensa autuaan vainajan kanssa oikeutti, jopa velvoittikin hänet siihen, ja Märetaa kalvoi ikävä saada häntä vielä kerran nähdä. Tämä salainen, kauan haudattu toivomus oli lopulta muuttunut päähänpiintymäksi, hän ei voinut siitä vapautua… se seurasi häntä yötä päivää.

Se oli kahle, joka piteli häntä kiinni maailmassa, se olisi voinut vetää hänet perikatoon, mutta pyhä Birgitta oli varmaan rukoillut Jumalan äitiä hänen puolestaan, ja hän pelastui!…

Ritari tuli itsestään, hän näyttäytyi oikeassa olemuksessaan eli sellaisessa, millaiseksi hän oli muuttunut, ja hyvien henkien vaikutuksesta oli Märeta saanut siitä tiedon ajoissa, ja samassa kuin ritari menetti hänen kunnioituksensa, katosi rakkauskin pois.

Eikö tämä kaikki ollut ihmetyö, vaikkakin saatu aikaan mitä yksinkertaisimmin ja luonnollisimmin keinoin.

Märeta tunsi niin syvää kiitollisuutta, että hän tahtoi ainoastaan uhrata itsensä, ja hän tahtoi sen tehdä kokonaan.

Luostarin sääntöjen mukaan oli abbedissalla, kun vieraat henkilöt saivat pääsyn hänen luokseen, oikeus pitää huntunsa alhaalla, mutta mitään kieltoa ei ollut kasvojeni pitämisestä paljastettuina. Hän tahtoi käyttää tätä vapautta hyväkseen, mies sai nähdä nämä kalpeat vanhettuneet kasvot, tuntematta piirrettäkään nuoresta, eloisasta tytöstä; mies sai kohdata kylmän, vieraan katseen silmistä, jotka niin monta kertaa olivat rakastavaisesti kohdanneet hänen silmänsä; hän sai lopuksi kuulla tahdonlujuutta siltä, jolla muinaisina päivinä ei ollut muuta tahtoa kuin hänen.

Konfessori oli jo edellisenä päivänä kirjallisesti pyytänyt että ritari, herra Erik Abrahaminpoika pääsisi abbedissan puheille ja hän oli määrännyt ajan kello kuudeksi seuraavana aamuna rukouksen jälkeen.

Märeta valmistui siihen palavasti rukoillen; kun Anna kysyi, tarvittiinko häntä, vastasi hän: "Ei saapuvilla, mutta läheisyydessä."

Kun palvelijatar ilmoitti, että konfessori ja ritari odottivat ruokasalissa, tahtoi Anna vetää hänen huntunsa kasvoille. "Ei", vastasi hän. "Tahdon nähdä itse ja toivon myös, että minutkin nähdään."

Jalo ja arvokas oli ryhti, jolla hän vastasi konfessorin ja ritarin tervehdykseen ja sen jälkeen asettui paikalle, joka kuului hänelle.

Konfessori otti sananvuoron ja lausui, että sen yleisen levottomuuden aikana, mikä vallitsi maassa valtionhoitajan vaalin aikana, pidettiin tärkeänä tietää, kumpaako puoluetta luostareissa kannatettiin, kun niiden vaikutus ulkopuolelleenkin oli yleisesti tunnettu.

Ritari puuttui sen jälkeen puheihin; hän ei kieltänyt, että hän oli Tanskan mies, päinvastoin piti hän sen kunnianaan ja tahtoi kaikin voimin edistää sen etuja. Nyt oli hän matkalla etsiäkseen käsiin harvat ruotsalaiset ystävänsä, ja hänen sydämensä oli silloin ensimäiseksi kaikista vetänyt hänet Vadstenaan.

Märeta piti pienet silmänsä lujasti kiinnitettyinä häneen; jos Märeta oli vanhentunut, ei toinenkaan ollut sitä tehnyt vähemmän, mutta lisäksi oli hänen ulkonäössään jotakin halpaa, jota siinä ei ollut ennen näkynyt. Kun hän oli lopettanut, virkkoi abbedissa kylmästi:

"Teillä on siis sukulaisia täällä?"

"Minulla on täällä se, joka on minulle ollut kallein kaikista!"

"Miksi tulette sitten tänne?"

Konfessori heitti pikaisen katseen ritariin; tämä oli kenties ollut sangen avomielinen, kenties kerskaillenkin puhunut muinaisista päivistä, mutta uhmaileva kysymys loukkasi häntä ja hän vastasi siihen rohkeasti samalla tavalla:

"Juuri sentähden!"

Vaikka Märetakin tunsi iskun, ei kuitenkaan kukaan voinut lukea sitä hänen marmorimaisista kasvoistaan. Ainoastaan hieman ylvähtävämmin kuin tavallisesti hän vastasi: "Teille ei näytä olevan tunnettua, että minulla on täällä määräämisoikeus!"

Erik herra huomasi poikenneensa väärälle tielle ja lisäsi pehmeällä ja alistuvalla äänellä:

"Rohkenin toivoa, ettei minua ole kokonaan unhotettu!"

Märeta näki neljä silmää kiinnitettynä itseensä, mutta hän vastasi yhtä tyynesti kuin ennenkin: "Mikä on nykyisyyden jälkipuolella, sitä ei ole minulle olemassa… se on aikoja sitten ja ainaiseksi unhotettu!"

Ritari karahti punaiseksi. Hän sammalsi muutamia epäselviä ja ajatuksettomia sanoja.

Konfessori katsoi täytyvän tulla hänelle avuksi ja virkkoi sentähden: "Kunnianarvoisa abbedissamme tulee varmaan osanotolla kuuntelemaan teitä, herra ritari; isänmaan asia on myös meidän."

"Puhukaa esteettömästi!" lisäsi abbedissa.

Ritari kertoi Arbogan kokouksesta, jossa herra Erik Trolle oli valittu valtionhoitajaksi, hän lisäsi myös, että Sten Svantenpoika, saatuaan turvakirjan, lopulta oli saapunut ja saanut viimeiseksi kaikista merkitä nimensä sen valtakirjan alle, joka lähetetään hengellisille ja maallisille herroille, joiden oli mentävä Halmstadissa Tanskan kuninkaiden lähettiläiden kanssa pidettävään kokoukseen.

"Milloin se pidetään?" kysyi konfessori.

"Helmikuussa, mutta se ei kuten tavallisesti vie mihinkään, ei ainakaan tärkeimmässä suhteessa: se ei tule vaikuttamaan mitään vaaliin."

"Eikö se ole jo ratkaistu?"

"Valtakunnan ylhäisimpäin miesten puolelta, jalo rouva, mutta ei kansan, joka, Jumala paratkoon, on saanut vallan, mikä uhkaa syöstä maan ajalliseen ja iankaikkiseen perikatoon."

"Totta on", huokasi konfessori, "että kunnioitus kirkkoa ja sen palvelijoita kohtaan on viime aikoina kärsinyt suurta vauriota, ja juuri penseitä ja välinpitämättömiä herättääkseen arkkipiispa uskollisten kanssa kaikin voimin harrastaa uusien pyhimysten julistamista."

"Sellaisen täytyy saavuttaa kannatusta!"

"Omin varoin emme voi mitään. Hurskas rouva äitimme on erittäinkin harrastanut Skenningen siunatun sisar Ingridin pyhäksijulistusta, mutta tuo suuri summa, kahdeksan tuhatta tukaattia…"

"Sen voin minä hankkia", sanoi ritari.

Märeta ei voinut olla hätkähtämättä, mutta hän huomasi myös, että konfessorin hämmästys oli teeskennelty, tämä tiesi asiasta jo ennen ja oli siis sovittu hänen yllättämisestään.

Juuri sentähden kävi hän niin paljon varovaisemmaksi. "Sellainen summa vaatii suurta hyvitystä", sanoi hän.

"Se ei vaadi mitään! Siunattu Ingrid oli läheinen sukulaiseni, ja ken auttaa hänen kirkastamistaan, hän voi saada synninpäästön monille synneille."

"Kaikille!" huokasi konfessori.

"Ainoastaan siinä tapauksessa, että omat tulolähteeni näyttäytyisivät riittämättömiksi, täytyy minun kääntyä kruununprinssin puoleen", lisäsi ritari. "Ja hän on oleva iloinen voidessaan antaa Ruotsille ja erittäinkin Vadstenan luostarille tämän todistuksen suopeudestaan."

"Kiitokseksi siitä suojeluksesta, jota Tanskan kuningattaret ovat saaneet täällä?" kysyi abbedissa.

"Hän kyllä sanoo kerran itse syyn", virkkoi ritari jälleen. "Mutta mielelläni tahtoisin viedä hänelle terveiset, että hänellä on täällä ystäviä, jotka urhoollisesti seisovat hänen puolellaan."

"Niitä hänellä on!" huudahti konfessori.

"Todistakaa se sitten!"

"Millä tavoin?"

"Lähettäkää hänelle mitä hyvänsä, josta voin sanoa: Tämä tulee Vadstenasta."

Konfessori katsoi Märetaan.

"Meillä ei ole mitään oikeutta riistää luostarilta kalleuksiaan", sanoi hän. "Jo Kristian otti sitä paitsi kruunun ja muita kalleuksia."

"Parempi on antaa", huomautti ritari.

"Viisaus kenties sitä vaatii", lisäsi konfessori.

"Suoraan sanoen olen matkustanut tänne kuninkaan käskystä."

"Luostariako ryöstämään?" kysyi Märeta.

"Vaatimaan näytettä sen alamaisuudesta."

"Miksette käänny arkkipiispan puoleen?"

"Hän vaikenee ja suostuu."

"Minut on asetettu hoitamaan ja varjelemaan luostaria enkä minä voi suostua varkauteen, sitä halveksittavampaan, kun se sisältää maanpetoksen!"

"Ah, te kannatatte siis tuota pojannulikkaa", puuskahti Erik herra vimmastuneena, "häntä joka tahtoo tekeytyä maan herraksi. Mutta ennenkuin se hänelle onnistuu, tahdon vaikka itse tehdä pyövelin tehtävän. Vaeltakoon hän vain vapaasti ympäri maata ja puhua paukutelkoon talonpoikaiselle roskajoukolle, sillävälin on minun hyvä ystäväni ja veljeni, jalo ritari Knut Alfinpoika sieppaava hänen viehkeän emäntänsä — ja jos hän kerran saisikin sen takaisin, ei sillä liene suurtakaan arvoa hänen silmissään."

Konfessori kalpeni pelästyksestä. "Ajatelkaa sanojanne, ritari", sanoi hän.

Abbedissa oli noussut. "Menkää!" käski hän ankarasti, "älkääkä enää näyttäytykö täällä!"

"Kyllä, Märeta, minä olen palaava!" huudahti hän vimmoissaan. "Mutta en ennenkuin luostarin portit on hakattu maahan; silloin vien täältä mukanani — en sinua, vaan nuorimman ja kauneimman nunnan."

Konfessori teki kaiken voitavansa viedäkseen hänet ulos, hän rimpuili vastaan kaikin voimin.

Abbedissa soitti kiihkeästi.

Kaarina riensi sisään.

"Niin, hänet, hänet minä otan!" huusi ritari ja syöksyi pelästynyttä tyttöä kohden.

Tyttö turvautui abbedissaan.

"Seiso paikoillasi!" käski tämä. "Tahdon nähdä, uskaltaako hän minun ollessani läsnä." Hän tarttui ristiin ja kohotti sen melkein uhkaavasti, kietoen toisen käsivartensa suojelevasti tytön ympärille.

Ritari näytti todellakin hieman pelästyvän, ja kun luostarin palvelijat joukolla tulla tölmähtivät sisään, lähti hän mielisuosiolla konfessorin mukaan.

Märeta näytti jähmettyneen jääksi, hän seisoi liikkumatonna risti kädessään, oli kuin inhottava näky ei ottaisi hänen silmistään väistyäkseen.

Anna, joka melkein heti oli tullut paikalle, puhui tyynnyttäviä sanoja, mutta Märeta katseli häntä ainoastaan jäykin katsein, ja vasta sitten, kun Anna tarttui ristiä pitelevään käteen, alkoi elinlämpö palata; käsivarsi vaipui alas ja pää painui ystävän rinnalle.

"Hirvittävää, kamalaa!" kuiskasi hän.

"Se on nyt ohitse!"

"Niin, ainaiseksi!"

"Häntä on rangaistava ankarasti."

"Millä tavoin?"

"Se on teidän määrättävä."

"Vankeuteen!"

"Niin, luostarivankilaan."

"Kuinka kauaksi?"

"Viikoksi."

"Se on liian vähän."

"Siinä on kylliksi."

"Saanko ilmoittaa tahtonne konfessorille?"

"Ei, tahdon tehdä sen itse."

Kaarina, joka sillävälin oli levännyt polvillaan Märetan edessä, kohotti nyt itkien kasvonsa häntä kohden. "Minäkin olen rikkonut", valitti hän.

"Miksi tulit sisään."

"Kuulin kiihkeitä ääniä ja kellonkilinän… pelkäsin, että jokin vaara uhkasi teitä…"

"Lapsi parka, se uhkaa sinua paljon suuremmassa määrin, mutta pyhä neitsyt on ilmoittava minulle, mitä minun on tehtävä."

Puolta tuntia myöhemmin pyysi konfessori jälleen tavata abbedissaa. Hän oli sangen hämillään ja sanoi, että ritari, joka oli aamulla juonut lasin viiniä, oli sen jälkeen tuntenut pyörrytystä, kova lämmin huoneessa oli puolestaan tehnyt tehtävänsä saattaakseen hänet tykkänään ymmälle… Heti ulkoilmaan päästyään palasi hän tasapainoonsa… Hän oli nyt aivan epätoivoissaan ja rukoilee abbedissalta anteeksi.

"Toivooko hän pääsevänsä rangaistuksetta?" huudahti Märeta.

"Hän alistuu teidän armonne oikeudenmukaiseen tuomioon, mutta panee toivonsa teidän suureen lempeyteenne."

"Sitä ei hän ansaitse."

"Se onneton tila, jossa hän oli, saattoi hänet sanomaan perättömiä asioita, niin esimerkiksi herra Knut Alfinpojasta ja Herra Sten Sturesta, jota hän suuresti kunnioittaa…"

"Tapahtuiko tämä kaikki houretilassa?"

"Hän vannoo sen Kristuksen haavojen kautta."

"Sitten oli kai samaa laatua hänen aulis lupauksensakin?"

Konfessori oli kuin puulla päähän lyöty. "Luulen", änkytti hän, "että se oli vilpittömästi tarkoitettu."

"Pyytäkää häntä sitten jättämään tuo suuri summa Tanskan kuninkaalle… Sellaiset syntirahat eivät ole soveliaat pyhään tarkoitukseen."

"Mutta, teidän armonne…"

"Tahdotteko tietää rangaistuksen?"

"Rangaistuksen?"

"Joka on aiottu ritarille?"

"Pidättekö kiinni siitä?"

"Järkähtämättömästi!"

"Mutta kuningas…?"

"Kirkon laki!"

"Tosin kyllä, mutta…"

"Vietäköön hänet luostarin syvimpään vankikoppiin."

"Siihen hän ei alistu."

"Hänen täytyy!" huudahti abbedissa.

"Tahdotteko myös kantaa seuraukset, jalo rouva?"

"Sen teen!"

"Mutta ajatelkaa, että tämä tietää välirikkoa Tanskan kanssa!"

"Ajatelkaa sitä kuuliaisuutta, mihin olette minulle velvollinen!"

Konfessori teki syvän kumarruksen ja lähti; täällä oli turha vaiva puhua järkeä, tuumaili hän itsekseen ja melkein samat sanat toisti hän ritarille ja veli Laurentiukselle, jotka istuivat kirjastossa loimottelevan takkavalkean ääressä.

"Ei voi kieltää, että ritari on pahoin hairahtunut", virkkoi viimeksimainittu.

"Minun sappeni nousi päähäni", vastasi edellinen. "En voi kuunaan sietää naisten loruja."

"Sen mukaan, mitä itse sanoitte…"

"Niin, muinaisina aikoina; kun hän kielsi sen, ajoi se sapen vereeni, mutta hän on muuttunut yhtä paljon ulkonaisesti kuin sisäisestikin."

"Minua ihmetyttää, ettei hänellä kuten tavallisesti ollut huntua kasvoillaan."

"Luultavasti tahtoi hän näyttää vastakohdan kokonaisuudessaan, mutta jos hän tahtoo niskoitella, niin voin minäkin tehdä samoin. Lupaukseni…"

"Siitä hän vapauttaa teidät."

"Se ei ole mahdollista!"

"En laske leikkiä."

"Ja luostarin lahja prinssille?"

"Sen hän antaa teille yksityisesti."

"Minulle?"

"Teidät pannaan vankeuteen."

"Minut?"

"Niin kuuluu käsky."

"Sitä ei noudateta!"

"Täytyy!"

"Tekö uskaltaisitte…"

"Meidän täytyy, herra ritari!"

"Ja me teemme teidän vankeutenne niin lieväksi kuin mahdollista", lisäsi Laurentius.

"Juuri nyt on aikani tärkeämpi kuin koskaan, minun täytyy pitää silmäni auki kaikille puolin ja vastustaa ja estää Sten Sturen hankkeita… Olen luvannut elävänä tai kuolleena jättää hänet tanskalaisten käsiin ja olen pitävä sanani paremmin kuin appiukkoni, kun hän sitoutui tekemään minut Ruotsin rikkaimmaksi mieheksi."

"Ainakaan ei häneltä liene puuttunut tahtoa siihen?"

"Mutta ymmärrystä! Hän oli houkkio."

"Olette sentään kuninkaan ystävä?"

"Niin, nuoren kuninkaan! Hän on luvannut minulle kaikkityyni takaisin, heti kun tuon hänelle hopeavadilla…"

"Johannespään?"

"Juuri sen!"

"Tulkaa nyt, herra ritari!"

"Mihin?"

"Vankeuteen!"

"Viekää minut sinne väkivallalla, jos voitte!" huusi Erik ja vetäisi miekkansa, jota hän heilutti.

"Me voimme kutsua apua ja vaikkakin se voi maksaa muutamia naarmuja, jäätte alikynteen. Oma etunne vaatii, että seuraatte mielisuosiolla."

Ritari tuumaili tuokion, sitten vetäisi hän esiin täytelään rahakukkaron. "Kultaa!" sanoi hän viitaten välkkyviin rahoihin, jotka kiiluivat kukkaron silmukoista. "Siinä, ottakaa!"

Konfessori ja Laurentius katsoivat toisiinsa. "Luulenpa, että epäröitte?"

Ensiksimainittu soitti kelloa ja muuan palveleva veli astui sisään.

"Onko lyhty sytytetty?"

"Kyllä, kaikki on kunnossa!"

"Seuratkaa meitä, herra ritari!" sanoi konfessori.

"Totelkaa ja minä pelastan teidät!" kuiskasi Laurentius.

Ritari päästi kirouksen ja kaikki neljä menivät luostarin portaita alas.

Sillävälin oli abbedissa innolla kirjoittanut kirjettä; monta kertaa täytyi hänen keskeyttää, joko käsiliinallaan kuivatakseen pursuvia kyyneleitä tai haudatakseen kasvonsa siihen ja hillittömästi itkeäkseen…

Vihdoin oli pitkä kirje valmis, hän taittoi sen kokoon ja kirjoitti päällekirjoituksen.

"Jalolle ja yleväsukuiselle rouva Kristina Gyllenstjernalle."

Sen jälkeen painoi hän siihen suuren vahasinetin.

"On mahdollista", tuumi hän itsekseen, "ettei hänen armonsa arkkipiispa hyväksy toimenpidettäni, mutta luulen varmasti, että pyhä jumalanäiti silmäilee sitä mielihyvällä ja sentähden jätän kaikki epäilykset mielestäni."

Nuori Kaarina Eliaantytär oli abbedissan tahdon mukaan ilolla jäänyt huoneeseen hänen luokseen. Tytöllä oli luettavanaan suuri kirja, jossa kerrottiin pyhimyksistä, ja hän näytti kovasti kiintyneen siihen.

Silloin kutsui abbedissa häntä: "Tahdon lähettää sinut pois tämän kirjeen keralla", sanoi hän.

Kaarina otti kirjeen ja luki päällekirjoituksen: "Onko hän nuoren herra Sten Sturen puoliso?" kysyi hän. "Eikö hän asu Tukholmassa?"

"Kyllä, niin luulen!"

"Ja minä saan…" hän punastui ilosta ja hämmästyksestä, "… tahdotteko todellakin…?"

"Uskollinen palvelija tulee mukaasi."

"Onko minun tuotava vastaus?"

"Toivoisin mieluummin, että Kristina tahtoisi pitää sinut palveluksessaan."

"Oletteko pyytänyt häneltä sitä? Oi, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olenkaan teille!" Ja hän suuteli Märetan vaatteen liepeitä ja lopuksi hänen käsiään.

Mutta tämä veti hänet syliinsä; nuoren tytön suudelmat ja hyväilyt lämmittivät häntä, ja kyyneleet lankesivat kasteena sairaalle sydämelle.

"Tule onnelliseksi!" sanoi hän. "Ja ennen kaikkea tule hyväksi! Rukoilen joka päivä madonnaa puolestasi niin kauan kuin elän… rukoilen, että hän vahvistaisi sinua kiusauksissa."

"Rukoilkaa hänenkin puolestaan", kuiskasi Kaarina.

Mutta nyt sysäsi Märeta hänet luotaan. "Ymmärtämätön lapsi, et tiedä mitä sanot. Mene, kutsu portinvartijasisar."

Tämä, jota tavallisesti sanottiin Ursula muoriksi, nautti suurta arvoa luostarissa. Hän oli ollut naimisissa katonpanijan kanssa, joka ollessaan työssä luostarissa oli pudonnut maahan ja ruhjoutunut kuoliaaksi. Hän jätti jälkeensä lesken ja kolme poikaa, kaikki ilman turvaa; heidät luettiin sen ajan käsityksen mukaan luostarin väkiin, eikä uskollisempia, vilpittömämpiä palvelijoita voinut olla.

Ursula muori oli lisäksi kaikkien neuvonantaja ja useimmissa tapauksissa tiesikin hän neuvon kaikkeen. Mutta ei siinä kyllin, hän edusti eräänlaista järjestysvaltaakin, sen vallan oli hän tosin itse vallannut, mutta kukaan ei sitä häneltä kieltänyt.

Kaksoisluostarissa syntyy aina eräänlaista kilpailua ja urkintaa. Munkkikunta ei suinkaan aina hyväksynyt sitä etusijaa, joka sisarustolla oli, ja viimeksimainittu piti edellistä ankarasti silmällä. Ursula muori oli pyytämättä ottanut tämän silmälläpidon huostaansa.

Saamansa kutsun johdosta saapui hän heti abbedissan luo. Näki hänen kasvoistaan, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta hänen ei sopinut heti alkaa; hän ainoastaan niiasi syvään.

"Voitteko hankkia minulle varman lähettilään Tukholmaan, sisar Ursula?" kysyi abbedissa.

"Minulla on kolme pitkää poikaa, ja kenen heistä teidän armonne vain tahtoo lähettää, niin…"

"He ovat sangen nuoria."

"Sellainen ei ole mikään este nykyisillä pahoilla säillä ja teillä."

"Mutta tiedättehän, etteivät nuoruus ja viisaus…"

"Vai niin, tarvitaanko sitäkin?"

"Etsin varmaa saattajaa tälle nuorelle tytölle."

"Eikös se ole Elias sepän tytär?"

"Niin on!"

"Silloin ei varmaankaan ole kukaan soveliaampi pitämään hänestä huolta kuin hänen isänsä."

"Tepä sen sanoitte! Ja minä kun en tullut sitä ajatelleeksi! Kuinka viisas oletkaan, Ursula!"

"Kokenut vain maailmaa hieman enemmän kuin se, joka ei koskaan ole nähnyt siitä mitään!" vastasi eukko.

"Tahdotteko mennä noutamaan tänne mestari Eliaan, tai vielä parempi, jos sanotte hänelle terveisiä minulta, että hän laittautuu valmiiksi matkalle, ja kun hän on valmis, tulee tänne tyttöä noutamaan."

"Kuinka pian?"

"Mieluimmin jo huomenna!"

"Sitten on minun paras lähteä heti."

"Mutta asia on pidettävä salassa."

"Arvaan kyllä sen!"

Mutta Ursula seisoi yhä paikoillaan.

"Onko teillä vielä jotakin sanottavaa?" kysyi abbedissa mennen hänen luoksensa.

"Kyllähän minulla… mutta ainoastaan teidän korvienne kuullen."

"Mene, Kaarina, ja kysy priorittarelta, voitko olla hyödyksi; ilmoita minulle, kun soitetaan rukoukseen."

Kaarina loi pelästyneen katseen Ursulaan mennessään hänen ohitsensa.

"Veljien puolella tiedetään, että hän on täällä!" sanoi eukko vikisten Kaarinan jälkeen.

"No, entä sitten?"

"Se voi olla kylläkin vaarallista."

"Millä tavoin?"

"En puhu nyt hänestä, tuosta nuoresta teinistä, vaan toisesta…"

"Nimi?"

"Veli Mathias!"

"Hänkin?"

"Hän se on vetänyt nuorenkin mukanaan."

"Veli Mathias kuuluu tosin maallikkoveljiin, mutta joka tapauksessa heittää varjon koko veljeskunnan ylle, kun hän tekee itsensä syypääksi moiseen."

"Koko kaupunki on puhunut siitä useita kuukausia."

"Konfessorinkin täytyisi silloin tietää se?"

"Kun ei ole tehty mitään valitusta, katsoo hän mieluummin sormien läpi."

"Minä en tee niin!" sanoi Märeta.

"No, entä ritari sitten?"

"Hän istuu vankeudessa!"

"Jaa, niin sanotaan…"

"Mitä tarkoitat?"

"Että jollei hän jo ole sieltä poissa, pääsee hän pian."

"Mistä sen tiedät?"

"Luukas poikani näytti tulta vangille, kun tämä meni alas, ja hän näki kullan välkkyvän."

"Kuka sen otti?"

"Olen luvannut, etten sano sitä."

"Petosta siis, petosta luostarin sisälläkin!"

"Älkää ilmaisko minua!"

"Sen lupaan! Sano, onko hän jo poissa?"

"Luukas luulee, että hänet päästetään tänä yönä!"

"Ja he uskaltavat?"

"Luottavat siihen, ettette tahdo enää nähdä häntä."

"En olisi tahtonutkaan."

"Jollei minua olisi lähetettykään noutamaan, olisin tullut tänne kuitenkin", lisäsi Ursula; "sydäntäni viilsi, kun kuulin, että tehdään vastoin käskyjänne… Mutta jos tahdotte, niin hankin muutamia jänteviä miehiä, ja sen lupaan, että he kyllä pitävät miehen kiinni…"

"Ei, Ursula, luostarin arvo joutuisi vaaraan, jos maailma pääsisi tietämään, että kavaluus on löytänyt tiensä pyhien muurien sisällekin. Lähteköön ritari täältä; rikolliset toveruskunnan piirissä eivät sitä vastoin saa jäädä rankaisematta."

"Mutta ritari on iskenyt silmänsä kauniiseen Kaarinaan, ja häntä uhkaa suuri vaara."

"Hänen suojelemisensa kuuluu hänen isälleen; riennä hänen luokseen, Ursula, valmista häntä vaaroihin, sano että hän laittautuu matkakuntoon ja vie tyttärensä täältä huomisiltana messun jälkeen, silloin se voi tapahtua aivan huomaamatta."

"Kyllä, sen teen!" Ja Ursula riensi pois täyttämään saamaansa tehtävää.

Mutta Märeta tunsi mielipahaa ja suuttumusta, jota hän ei voinut voittaa… Tämä hänelle uskotun vallan ja johdon halveksuminen oli enemmän kuin hän saattoi ja sai sietää. Luostarin säännöt oli väkivaltaisesti rikottu, se vaati rangaistusta.

Piispa Hemming Gadd oli paavillisella käskyllä erotettu virastaan. Espanjalainen kardinaali Jakobus Arborensis, joka hänen jälkeensä oli saanut paikan, ei koskaan välittänyt hiippakunnan asioista eikä edes maassa käynytkään. Sentähden oli kirkollisissa kysymyksissä käännyttävä tuomiorovastin puoleen, ja vihkimisiin oli kutsuttava piispoja vieraista hiippakunnista.

Abbedissa oli muutamia kertoja ennenkin kääntynyt tuomiorovasti Hannu Braskin puoleen; hän tiesi, että tämä oli yhtä ankara kuin oikeudenmukainenkin; hänen käsiinsä saattoi hän turvallisesti uskoa asiansa.

Hän kirjoitti siis ja pyysi tuomiorovastia niin pian kuin suinkin käymään Vadstenan luostarissa; siellä odotti sangen tärkeä kysymys hänen ratkaisuaan.

Mutta ei ollut millään tavoin valmistettava konfessoria eikä ketään veljistä; sentähden oli kirje lähetettävä heidän tietämättään. Ursula kutsuttiin vielä kerran saapuville.

Hän kertoi, että Kaarinan vanhemmat olivat itkeneet ilokyyneliä saatuaan tiedon siitä huolenpidosta, jota abbedissa osoitti heidän Kaarinalleen; isä tulisi tarkoin noudattamaan, mitä hänelle oli käsketty, ja mitä tytön varjelemiseen tuli, niin tahtoi hän nähdä eivätkö yhdet sepänkäsivarret siihen riittäneet. Hän saapuisi messuun noutamaan tyttöään ja Tukholmasta palattuaan tekisi tarkan selon matkastaan.

"Se kaikki on hyvin, Ursula, mutta tahtoisin, että joku pojistasi seuraisi kappaleen matkaa mukana. Tahdon lähettää kirjeen Linköpinkiin."

"Erik voisi viedä sen."

"Ja tuoda vastauksen tullessaan?"

"Siitä kyllä vastaan."

"Mutta asia on pidettävä salassa."

"Kuten haudassa."

Märeta jätti kirjeen Ursulalle, ei edes Annakaan saanut tietää siitä mitään; hän näki tiensä selvänä eikä tahtonut neuvotella kenenkään kanssa.

Ero abbedissasta maksoi Kaarinalle monta katkeraa kyyneltä; hän pyysi ja sai luvan kirjoittaa abbedissalle ja kertoa kaikesta siitä uudesta mitä kohtaisi.

Pontevuudella, joka oli aivan uutta hänelle, järjesti Märeta seuraavina päivinä erinäisiä luostarin asioita, ja väliajat käytti hän rukoukseen. Luostarissa on pieninkin tapaus tärkeä, ja siitäkös supatettiin ja supatettiin, kuinka abbedissa, joka ennen oli ollut sangen toimeton, oli nyt käynyt niin päättäväiseksi.

Sisar Anna oli ainoa, joka tiesi syyn, mutta hän piti sen omina tietoinaan ja valmistautui hiljaisuudessa siihen tärkeään virkaan, joka hänen olisi otettava vastaan.

Kasvaneena ankarassa ja lemmettömässä kodissa, jossa jokainen vienompi tunne tukahutettiin, ei hän ollut koskaan nauttinut suurempaa vapautta kuin luostarissakaan. Täällä olivat kaikki yhtä korkealla, ja hänen hyvä käytännöllinen ymmärryksensä teki hänet pian huomatuimmaksi kaikkien sisarten rinnalla. Edellinen abbedissa oli neuvotellut usein hänen kanssaan ja nykyinen turvautui häneen alituiseen. Vadstenan luostari oli siten hänen maailmansa, hänen valtapiirinsä, ainoa, jota hän rakasti ja jonka etuja hän tahtoi edistää.

Oli tosiaankin laita siten kuin Ursula oli kertonut; ritarille oli valmistettu tilaisuus paeta vankeudesta. Konfessori ja veli Laurentius olivat yksimieliset siitä, että hänen pidättämisestään voisi luostarille koitua auttamatonta vahinkoa; se oli melkein hansikas vasten kasvoja prinssi Kristianille, jonka lähettiläs hän oli, ja prinssin kanssa haluttiin monesta syystä pysyä hyvissä suhteissa.

Abbedissa ei saisi koskaan tietää tästä omavaltaisesta toimenpiteestä, ja jos saisikin, voisihan aina syyttää puutteellista valvontaa.

Herätti tosin jonkun verran kummastusta se, että abbedissa oli kaksi kertaa vastannut olevansa estetty, kun konfessori oli halunnut häntä puhutella, mutta siihen ei kiinnitetty mitään erikoista huomiota.

Sentähden herätti sitä suurempaa huomiota, kun tuomiorovasti lukuisine seurueineen saapui odottamatta myöhään illalla.

Hannu Brask ympäröi jo nyt mielellään itsensä melkoisella loistolla; kukaan ei ole pitänyt suuremmassa arvossa kuin hän sen merkitystä, että on joku kirkon ruhtinaista.

Se kunnioitus, millä hänet otettiin vastaan, oli sekoitettu pelon tunteella; tuntui ikäänkuin olisi ukkosta ilmassa, vaikkei ollutkaan mitään pilviä näkyvissä.

Vielä pahempaa tuli, kun saatiin tietää, että hän oli tullut abbedissan hartaasta pyynnöstä; se oli tapahtunut konfessorin tietämättä.

Abbedissalle ilmoitettiin heti, että tuomiorovasti määräsi keskustelun seuraavaksi päiväksi messun jälkeen.

Sillävälin otti tuomiorovasti selkoa olosuhteista luostarissa. Konfessori oli pitänyt päiväkirjaa ja voi sitä paitsi antaa tietoja monista muista luostareista, jotka oli perustettu samojen sääntöjen mukaan kuin Vadstenakin ja joiden kanssa hän oli sen johdosta ollut lähemmässä yhteydessä.

Hannu Braskilla oli suuri kyky nähdä ihmisten läpi, hän näki heti, että hänellä tässä miehessä oli edessään kyvykäs välikappale, mutta ei ajattelevaa, itsenäistä miestä. Abbedissakohan häntä mahtoi käyttää hyväkseen vai kuka muu?

Kun tuomiorovasti meni levolle, ja konfessori lähti hänen luotaan, kohtasi viimeksimainittu veli Laurentiuksen. Molemmat menivät yhdessä kirjastoon, jossa parhaiten oltiin häiriytymättä.

"Oletteko sanonut hänelle kaiken?"

"Sitä en uskaltanut!"

"Hän saa tietää sen huomenna!"

"Luuletteko todellakin…?"

"Panen pääni pantiksi, että salaisuus on keksitty."

"Sitä minäkin pelkään; mitä muuta varten tuomiorovastia olisi kutsuttu?"

"Mikä silloin on tarkoituksena?"

"Eroitaa minut toimestani!"

"Mahtaisiko sitä tarkoittaa!"

"Minä olen kuitenkin, mikäli olen voinut, koettanut olla sekä hänen että veljien mieleen."

"Niin todellakin olette ollut, ja jos olisitte ollut avomielinen tuomiorovastille, luulen, että hän olisi asettunut puolellemme; monet merkit viittaavat siihen, että hän on Tanskan ystävä."

"Nyt on liian myöhäistä!"

"Kenties ei!"

"Jos tiedätte keinon, niin sanokaa!"

"Sysätkää syy minun niskoilleni."

"Teidän?"

"Olkaa uskovinanne että ritari on vielä vankeudessa."

"Mutta en ymmärrä…"

"Minä olen ottanut pitääkseni huolta vartioimisesta, ja hän on päässyt vapaalle jalalle joko minun laiminlyöntini tähden tai sitten suostumuksellani…"

"Silloin olette hukassa!"

"Enhän kuitenkaan voi vapautua kaikesta syyllisyydestä."

"Tosin kyllä, mutta…"

"Joudun kumminkin siilien osalliseksi, parempi silloin, että otan koko syyn niskoilleni, niin te pääsette vapaaksi."

"Tiedän tuskin, voinko ja saanko ottaa vastaan sellaista ystävän palvelusta."

"Tehkää se epäröimättä!"

Seuraavana aamuna, kun kellot kutsuivat messuun, eivät kirkkoon rientäneet ainoastaan luostarin asukkaat, vaan koko kaupungin asujamet; tieto tuomiorovastin saapumisesta oli nopeasti levinnyt; pidettiin varmana, että hän toimittaisi messun, ja kaikkina aikoina on uudella ollut jotakin houkuttelevaa mukanaan.

Eivätkä toiveet pettäneetkään. Hannu Braskin mahtava ääni kumahteli kautta holvien, melkein kuin tuomiopasuuna; se herätti sekä pelkoa että ihailua, luultiin melkein salaman iskevän alas syntisiin. Silloin alkoivat urut soida ja sävelet yhtyivät enkelien kuoroon, joka lupasi sovitusta katuville ja rauhaa maahan, ihmisille hyvää tahtoa…

Kirkosta palasi kukin kotiaan puhumaan siitä mitä oli kuullut ja nähnyt. Abbedissa lähti sisar Annan seuraamana ruokasaliin; siellä kokous oli pidettävä.

Tälläkin kertaa näyttäytyi Märeta ilman huntua. Se oli jotakin niin tavatonta, että se hämmästytti yksin Hannu Braskiakin, mutta hän vaikeni.

Konfessori oli kutsuttu olemaan läsnä, ja abbedissa pyysi anteeksi, ettei hän voinut olla ilman Annaa.

Sen jälkeen hän puhui; kertoi ritarin käynnistä, tarjouksesta, jonka hän oli tehnyt, ja sitten lahjasta, jota hän oli vaatinut Kristian prinssille.

"Tämä näyttää minusta hävyttömältä!" keskeytti tuomiorovasti.

Mutta Märeta jatkoi kertoen siitä kiukusta, jonka kielto oli synnyttänyt, ja lopuksi siitä loukkauksesta, jonka hän oli saanut osakseen.

"Ja mikä oli rangaistus?" kysyi Hannu herra suuttuneena.

"Luostarin vankila!"

"Onko hän vielä täällä?"

"Juuri sentähden olen pyytänyt teidän armoanne tulemaan. Olen antanut käskyn, että hänet on tuotava tänne ja luulen hänen odottavan ulkona."

Konfessori olisi tällä hetkellä toivonut kasvoilleen hunnun, josta Märeta ei välittänyt; hän silmäili nähtävällä levottomuudella ovea kohden.

Abbedissa pyysi tuomiorovastin suostumusta ja sen jälkeen helähti soittokello.

Kaikkien silmät olivat kiintyneet oveen.

Viipyi kotvan, ennenkuin se avautui. Veli Laurentius astui sisään allapäin ja katse maassa.

"Vanki?" huusi tuomiorovasti.

"Poissa!"

"Karannut?"

"Niin!"

"Milloin se tapahtui?" kysyi abbedissa.

"Yöllä vangitsemisensa jälkeen!"

"Kenen huolena oli vartioiminen?" kysyi tuomiorovasti.

"Minun, teidän armonne!"

"Ja te olette ollut siitä vaiti?"

"Toivoin voivani pitää sen salassa."

"Ettekö ole sanonut sitä edes konfessorillekaan?"

"En kenellekään."

"Tiedättekös, veljeni, näyttää epäiltävältä, että hänen pakonsa on tapahtunut teidän myötävaikutuksellanne."

Munkki seisoi hiljaa ja liikkumatonna.

"Puolustautukaa!" huusi Braskin jyrisevä ääni.

"En voi."

"Olette päästänyt hänet pakoon?"

"Niin, armollinen herra."

"Ja uskallatte sanoa sen?"

"Se on totta!"

"Mikä teidät on kiusannut siihen?"

"Vakaumukseni!"

"Teidän on ainoastaan toteltava!"

"Jos kirkkoa ja luostaria uhkaa suuri vaara, onko minun ensin kysyttävä lupa, ennenkuin riennän niitä pelastamaan?"

"Mistä vaarasta puhutte?"

"Erik herra tuntuu olevan prinssi Kristianin lähin mies, hän ei suinkaan kerro asioita sellaisina kuin ne todella ovat, vaan ainoastaan puhuu häväistyksestä, jonka on kärsinyt. Tanskalaisten mieliala kiihtyisi siitä yhä enemmän, ja seuraukset lankeaisivat takaisin ennestäänkin kovasti koetellulle isänmaallemme."

"Miksette neuvotellut asiasta esimiestenne kanssa?"

"He ovat toimineet velvollisuutensa ja omantuntonsa mukaan, minä en tahtonut kylvää epäilystä! Mutta, suoraan sanoen, en kadu tekoani, ja jos se olisi tekemättä, tekisin sen vielä tänäänkin. On toinen asia, että menettelyni on rikollinen lain mukaan ja minä alistun nöyrästi siihen rangaistukseen, joka minulle tuomitaan."

Näin sanoen lankesi hän polvilleen.

Tuomiorovasti oli silminnähtävästi hämmästynyt; oli vaarassa, ettei hän mennyt vihollisen puolelle.

Märeta huomasi sen; hänen viittauksestaan käski tuomiorovasti Laurentiuksen mennä.

"Vastuu tästä lainrikoksesta kohtaa ensi sijassa konfessoria", virkkoi abbedissa. "Mutta se on tapahtunut minun ollessani laitoksen johdossa ja sentähden en ole enää kyllin arvokas siihen korkeaan paikkaan, joka on vielä hallussani."

"Tuomitsette ankarasti itseänne, hurskas sisar", huudahti tuomiorovasti. "Teillä ei ole mitään syytä."

"Teidän armonne unhottaa loukkauksen, jonka olen saanut kärsiä; niin kauan kuin se on sovittamatta, ei minun sovi olla sisarten johdossa; minun täytyy kätkeytyä alimpain joukkoon…"

"Mutta silloinhan täytyy minunkin…" mutisi konfessori.

"Mikä teille on soveliasta, sen tietänette itse."

"Abbedissa on oikeassa", virkkoi tuomiorovasti: "Jos hän pysyy aikeessaan luopua korkeasta paikastaan, silloin täytyy konfessorinkin tehdä se."

"Pysyn siinä niin lujasti", virkkoi Märeta jälleen, "että pyydän teidän armoanne heti määräämään vaali- ja vihkimispäivän."

Konfessori katsoi olevansa velvollinen yhtymään samaan pyyntöön.

"Tulen tekemään tästä Laurentiuksesta konfessorin Vadstenaan!" tuumi tuomiorovasti itsekseen palatessaan Linköpingiin.

2.

NAISENRYÖSTÖ.

Pienessä kamarissa Tukholman linnassa seisoi kaunis Kaarina, nyttemmin muuttuneena oikeaksi hovineidoksi. Hänen isänsä, seppämestari, istui hajalla säärin muutamalla niistä pikku tuoleista, jotka koristivat huonetta; tuolin näytti olevan vaikea kannattaa häntä, ja väliin natisikin se aika tavalla hienoissa liitoksissaan.

Ei isä eikä tytär kuitenkaan kiinnittänyt, siihen mitään huomiota; edellinen, joka oli nyt hohtavan puhdas, näytti pienessä kamarissa viihtyvän niin hyvin, että hänen oli mitä vaikein siitä erota, eikä sitä voinut ihmetellä kukaan, ken näki sen kauniin ruusun, joka piteli kiinni hänen kaulaliinaansa, Kaarinan puhuessa väliin itkien ja väliin nauraen:

"Ja sitten on teidän sanottava äidille, että niin hyviä, kuin siunattu Kristina rouva on ollut minua lapsi parkaa kohtaan, voivat ainoastaan pyhät enkelit olla."

"Niin, niin!" nyyhkytti isä.

"Muistattehan itsekin kuinka hän otti minut vastaan, kuinka kiihtynyt hän oli luettuaan abbedissan kirjeen… Niin, ette suinkaan unhota antaa kirjettäni hänelle ja toivottaa puolestani tuhansia hyviä öitä."

"Onkohan noilla väliä!"

"Sitten täytyy teidän luvata pian kirjoittaa."

"Sitä minä en tosin voi, mutta…"

"Penttihän voi auttaa teitä."

"Mutta silloin he saisivat heti tietoonsa…"

"Että minä olen jalon Kristina rouvan luona. No, mitäs se tekisi?"

"Eipä suuria; täällä on hyvä vartioväki."

"Luottakaa siihen!"

"Minä pyydän Penttiä."

"Antakaa hänelle tämä lippu, isä; siinä ei ole mitään sinettiä, kuten näette, ja siinä lukee vain: 'Minulla on täällä niin hyvä, että toivon ainoastaan, että kaikki ne, jotka minulle ovat rakkaat, olisivat täällä ottamassa osaa onneeni!'"

"Tarkoitat tietysti minua ja muoria, vai?"

"Kylläpäs olette kova arvailemaan, isä!" sanoi Kaarina ja kätki punastuvat kasvonsa isän rintaan.

"Annan kyllä hänelle lapun, siitäpähän näkee, että olet tottelevainen ja hyvä tytär."

"Rakas isä!"

"Ja sitten on sinun kirjoitettava."

"Kirjoitan yhtä usein kuin Penttikin."

"Pentti?"

"Teidän puolestanne, tietysti!…"

"Niin, niin, tupamme tulee kyllä tuntumaan tyhjältä…"

"Mutta sitten on juhlahetki sekä siellä että täällä, kun kirje tulee. Ajatteles vain, isä; minä saan lukea teidän kirjeenne aivan yksin; kuinka elävästi sitä vastoin näenkään, miten te istutte suuressa nojatuolissa ja äiti rukkinsa ääressä, jonka hän antaa seista, jottei menisi ainoatakaan sanaa hukkaan Pentin lukiessa takkavalkean loimossa; voin aivan nähdä, kuinka kyynelet tulevat äidin silmiin, kun puhun, kuinka hyvä minulla on, eivätkä ne ole kaukana teiltäkään, rakas isä, sen voin nyt huomata."

"Kuinka sinä pystyt senkin kuvailemaan!" Ja karkean sepänkouransa selkäpuolella pyyhkäisi hän pois pari suurta kyyneltä. "Mutta nyt kaikki kuvailu sikseen! Jumala olkoon kanssasi!"

Kaarina sai oikean sepänpusun, ja sitten lähti ukko tiehensä, ankarasti kiellettyään Kaarinaa seuraamasta… On itsestään selvää, että tämä ensin veti itkuvirttä, sitten ajatteli hän, oliko kenties unhottunut lähettää joku tervehdys Ingridille, Märtalle, Eevalle ja kokonaiselle tuttujen sarjalle. Onneksi ei hänellä ollut syytä siinä suhteessa nuhdella itseään, ja mitä nyt tuli kirjelappuun Pentille… Tietysti ei ollut aivan oikein tehty lähettää sitä, mutta äiti ja isäkin olivat kerran olleet nuoria ja Kaarina muisti monia viattomia pikku kepposia, joita muori oli kertonut tehneensä päästäkseen tapaamaan… Eikä suinkaan ollut vaarallista, vaikka hän teki samoin kuin hekin.

Pienen kamarin nurkassa oli Maariankuva, sen eteen hän lankesi polvilleen ja rukoili, kuten nuori sydän käski, kaikkien niiden puolesta, jotka hänelle olivat rakkaat, ja iloisena ja varmana rukouksen kuulemisesta nousi hän jälleen pystyyn, ja pian helähtelivät pienessä kamarissa iloiset sävelet, ei tiedetty oikein, tulivatko leivosen kieleltä vai — nuoren tytön.

Mutta ilo, joka leijailee ylhäällä katonharjan alla, viihtyy harvoin suurissa, upeissa suojissa; jos se joskus sinne tuleekin, pakenee se pian sieltä, se ei kotiudu koskaan, ei parhaimpienkaan luo.

Kun viimeksi näimme Kristina Gyllenstjernan, oli hän nuori ja onnellinen morsian; Örebrossa oleskellessaan oli hän tuntenut ainoastaan onnea ja autuutta. Surusanoma Svante Niilonpojan kuolemasta iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun hänen nuori puolisonsa matkusti hänen luotansa tuntemattomia kohtaloita kohden, silloin näytti elämä hänelle ensi kerran tuimia kasvojaan. Hän ei piilottunut, ei pelästyneenä paennut, vaan katsoi sitä rohkeasti silmiin. "Vaikkapa se olisi kammottavin villipeto, ei se voi minulle mitään, jollen itse anna perään, pelosta tai arkuudesta… Rohkeutta sentähden, rohkeutta vain taistelemaan hyvää taistelua, ja Herra on antava voiton…"

Päätös vei tekoihin, Kristina ei seissut toimetonna; hänen herransa asia oli isänmaan asia; sen parasta oli hänenkin kaikin voimin edistettävä, ja hän teki sen siinä määrin kuin voi.

Palattuaan herrainkokouksesta Arbogasta, jossa Erik Trolle oli valittu valtionhoitajaksi, viipyi Sten herra ainoastaan muutamia päiviä Tukholmassa järjestäen kaupungin puolustusta äkkiyllätyksen varalta; sen jälkeen riensi hän ylämaahan, Taalaihin ja Vestmanlantiin, tiedustelemaan, mitä tukea hän saattoi odottaa siinä tapauksessa, että ratkaisu riippui keihään kärestä.

Sillaikaa istui Kristina Tukholman linnassa. Ne viestit ja kirjeet, jotka sinne saapuivat hänen herralleen, oli hänen otettava vastaan, avattava ja vastattava niihin, jos voi, tai varman lähettilään mukana toimitettava Sten herralle. Kaikessa oli hänen toimittava suurella viisaudella ja varovaisuudella; vilpittömän Jöns Jönsinpojan kanssa, jolla Tukholmassa oli linnalupa, oli hänen neuvoteltava monissa asioissa, mutta eräissä tapauksissa toimittava itse, kuten viisaus vaati.

Kirjeiden ja lähettilästen kautta sai Sten herra häneltä tietää, että Halmstadissa oli kokous pidetty; mutta kun Lyypekistä odotetut lähettiläät eivät ajoissa saapuneet, tahtoivat ruotsalaiset saada kokouksen lykätyksi. Nuori kuningas oli vastannut, että lyypekkiläisiä ei tarvittu ratkaisemaan Ruotsin asioita, mutta lopulta täytyi hänen antaa perään, ja nyt oli lähin kokous pidettävä Malmössä pääsiäisen aikaan. Mutta ei siinä kyllin, kokouksia määrättiin pidettäväksi kaikkialla maassa eikä suinkaan vähimmän Tukholmassa. Valtionhoitajan vaalilla Arbogassa ei ollut mitään merkitystä, sille oli saatava lujuutta ja arvonantoa, ja sentähden koetettiin kaikilta tahoilta haalia kannattajia. Kristinan oma isä, herra Niilo Erikinpoika, pyysi häntä ilmoittamaan herralleen, että kaikille linnanpäälliköille lähetettiin kirjeitä, joissa kehoitettiin vaikuttamaan siihen suuntaan, että lopullinen valtionhotajanvaali päättyisi hyvin.

Kristinan sydän vuoti verta, mutta hän ei salannut herraltaan mitään. Ei hätiköivällä levottomuudella, vaan tyynesti ja totuudenmukaisesti hän kertoi, mitä oli annettu hänen esitettäväkseen. "Tahdon ainoastaan, rakas herra, että tietäisitte, mitä sanotaan, aivan kuin olisitte täällä läsnä", kirjoitti hän. "Tiedätte kyllä, että ketä Herra tahtoo varjella, sen auttaa hän kaikista vaaroista, kuinka suuria ne lienevätkin."

Pian tämän jälkeen kirjoitti hän hänelle uudestaan, että oli saapunut kirje Turun linnan voudilta. Tämä kehotti varomaan arkkipiispaa, johon hänen mielestään ei ollut luottamista.

"Tämä näyttää minusta melkein uskomattomalta", kirjoitti Kristina; "onhan tuo vanha herra osoittanut sekä teille että minulle niin suurta suopeutta; minä haluaisin niin sydämestäni matkustaa Stäketiin hänen puheilleen."

Kohta tämän kirjeen jälkeen sai hän kirjeen Vadstenan luostarin abbedissalta. Tämä varoitti kavalista salajuonista ja mainitsi kaksi miestä, joita kohtaan Kristina tunsi melkein yhtä suurta kammoa.

Herra Erik Abrahaminpojan oli hän tavannut muutamia kertoja sisarensa, Cecilia rouvan luona; ja tämän miehen näkeminen oli herättänyt hänessä melkein sanomatonta kauhua, samalla kuin se tungetteleva ihailu, jota tämä oli osoittanut hänelle, oli loukannut hänen naisellista kainouttaan.

Mitä herra Knut Alfinpoikaan tuli, tunsi hän tätä kohtaan ainoastaan halveksumista; mutta sellainen ihminen saattaa mennä pitkälle hävyttömyydessä ja julkeudessa; hän oli kerran ennenkin hommaillut salavehkeitä, mikään ei estänyt häntä yrittämästä vielä kerran.

Märta rouva oli yhä edelleen Vesteråsissa, Kristina päätti kutsua hänet Tukholmaan; aina siihen asti, kunnes hänen herransa palaisi, tahtoi hän olla alinomaa kotona, hyvin tietäen, että Sten herra saattoi kestää kaikki muut vastoinkäymiset, mutta ei sitä, jos jotakin pahaa tapahtui hänelle.

Tiedämme jo, että hän oli suurella hyväntahtoisuudella luvannut ottaa Kaarinan hoiviinsa. Nuoren tytön kauneus hämmästytti häntä kuten kaikkia muitakin, ja abbedissan kirje niistä vaaroista, joille hän oli joutunut alttiiksi, lisäsi yhä enemmän sitä osanottoa, jota Kristina oli ensi hetkestä tuntenut häntä kohtaan.

Nuorta rouvaa ilahutti suuresti kuulla puhuttavan Märetasta; hän oli lapsena nähnyt tämän ja tiesi että hänet oli pakoitettu kantamaan huntua. Tytön kuvaukset tästä kalpeasta, surullisesta nunnasta liikuttivat häntä kyyneliin saakka.

Eräänä päivänä sai hän Cecilia rouvan vieraakseen. "Minä tulen ainoastaan tuomaan huonoja uutisia", sanoi tämä.

"Niitä on helpompi kestää, kun ne tuotte te, rakkahin sisar", vastasi Kristina.

"Herra Pietari Turenpoika…"

"Hänkin on luopio, tiedän sen."

"Hän on näyttänyt herralleni erään kirjeen, jonka hän on saanut Hemming piispalta…"

"Hänkin!" huudahti Kristina surullisesti. "Se olisi totisesti katkerinta kaikista."

"Kirje voidaan selittää eri tavoin. Hän oli vähäistä ennen saanut tiedon Svante herran kuolemasta ja on nyt sangen epätietoinen, palaako hän Ruotsiin vai ei."

"Onko siinä kaikki?"

"Ei, hän sanoo, että ne uudet sukulaisuus-suhteet, joihin Sten herra on liittynyt, riittänevät kylliksi tasoittamaan hänelle tietä, ja vanhat ystävät ovat nyttemmin tarpeettomat ainakin toistaiseksi."

"Häntä on luultavasti loukannut se, ettei hän ole saanut mitään kirjettä Steniltä… Kirjoitan heti tästä ja samoin vielä kerran Märta rouvalle, hänellä on aina ollut suuri vaikutus piispaan; nyt täytyy hänen pyytää häntä tulemaan tänne, ei meidän, vaan Ruotsin tähden; hän on niin monta kertaa uskaltanut henkensä ja verensä rakkaan isänmaan puolesta, tehköön hän loppuun saakka samoin."

"Niin, Märta rouva on oikea henkilö."

"Minä tahtoisin, että hän opettaisi minulle suuren taitonsa voittaa ihmisiä; sillä hän pystyy siihen."

"Ei kaikkiin nähden."

"Sano minulle, Cecilia, millä mahdilla rouva Pernilla Klauntytär tekee valloituksia?"

"Varmaankin imartelulla."

"Herra Pietari Turenpojanko myös?"

"Sitä en ymmärrä…"

Kristina pani kätensä sisarensa käteen. "Tahdotko auttaa minua?" kysyi hän.

"Missä suhteessa?"

"Häntä kääntämään."

"Se on mahdotonta!"

"Ei, koska se on tapahtunut kerran ennenkin."

"Kuinka se kävisi päinsä?"

"Meidän täytyy miettiä keinoja."

"Pelkään, että ryhdymme turhaan työhön; ajatukset eivät saa uutta suuntaa toisten vakuutteluista, vaan omasta mielijohteesta."

"Mutta Pernilla rouva…"

"Hän on pannut Pietari herran pään pyörälle — mutta millä, sitä minä en tiedä; jonakin päivänä herää hän houreistaan… silloin vaihtuu nykyinen ystävyys vihollisuuteen."

"Uskotko niin todellakin?"

"Olen siitä vakuutettu."

"Sitten on meidän odotettava aikaa; mutta piispa…"

"Hänelle pitää Sten herran kirjoittaa niin pian kuin mahdollista; ja luulenpa, että olisi hyvä, jos Märta rouva sanoisi sanansa hänkin."

"Ole varma siitä, että hän tekee sen. Märta rouvalle on Sten sangen rakas, paljoa rakkaampi kuin hänen toiset lapsipuolensa."

"Tiedätkö, että Knut herra on Tukholmassa?"

"Tosiaankin?" virkkoi Kristina hämmästyneenä.

"Luulen melkein, että hän tahtoo pysyä tuntemattomana", sanoi Cecilia. "Niin minusta ainakin tuntui."

"Hänet karkoitti aikoinaan valtionhoitaja Tukholmasta; nykyään ei hän pelkää ketään."

"Pelkäätkö häntä, Kristina? Sinun poskesi kalpenivat niin yhtäkkiä, rakas sisar."

Kristina pani abbedissan kirjeen hänen käteensä.

"Ryhdy varokeinoihin; pane joku häntä urkkimaan."

"Täytyykö minun?"

"Mitä luulisit Sten herran tekevän?"

"Olen melkein iloinen, ettei hän ole täällä."

"Tosin on aina parasta, jos meillä naisilla on ymmärrystä puolustaa itiämme."

Cecilia rouva sanoi jäähyväiset, mutta hän ei sanonut itsellään olevan mitään rauhaa, jollei joka päivä saanut kuulla Kristina rouvasta.

Kristina riensi kirjoittamaan herralleen, pyytäen hartaasti, että tämä heti tahtoisi lähettää kirjeen tai viestinviejän Lyypekkiin ja taivuttaa Hemming piispan tulemaan pian takasin. "Rakkahin ystäväni", kirjoitti hän, "en muuten usko, että kaikki voi luonnistua sinulle hyvin."

Kristina painoi sinetin ja lähetti kirjeensä; sen jälkeen tunsi hän mielensä tyynemmäksi.

Tavallisesti vietti hän koko aamupäivän salakamarissa; siellä otti hän vastaan vierailut, jotka koskivat hänen herraansa, luki ja kirjoitti kirjeitä. Hänen neitsyensä ja piikasensa askaroivat sillaikaa kukin itsekseen tai myös yhdessä naistuvassa luotettavan valvonnan alaisena, mutta iltapäivisin kokoontuivat kaikki linnansuojiin ja silloin huviteltiin lukemisella, soitannolla ja joskus karkelolla ja leikeillä.

Märta rouva oli neuvonut nuorta poikapuoltaan heti ympäröimään itsensä hovilla; hän tiesi, että kuta useampia sinne vedettiin, sitä suuremmaksi kasvoi Sten Sturen kannattajain luku, ja hovi-ilmalla oli vetovoimaa epäröiviinkin.

Kristinan täytyi sentähden, vaikkakin raskaalla mielellä, antaa loistavia juhlia; mutta se arvokkuus ja sulo, jota hän silloin osoitti, voitti hänen herralleen ystäviä, joita hän ei kenties olisi muuten saavuttanut koskaan.

Eräässä näistä juhlista herra Knut Eskilinpoika, muuan valtionhoitajanvaaliin Arbogassa osaa ottaneista herroista, sanoi hänelle: "Olen tänään kirjoittanut Sten herralle ja pyytänyt häntä palaamaan Tukholmaan; hänen ei ole kuultava huonoja neuvonantajia, vaan sovittava neuvoston kanssa, silloin toivon kaiken tulevan hyväksi jälleen".

"Minä luulin, että juuri neuvosto se oli kääntynyt pois Sten herrasta", virkkoi Kristina kainostellen.

"Kenties oli niin, mutta mielipiteet siitä, mitä on tehtävä, ovat erilaiset."

"Sanotaan, että täällä on kaksi puoluetta."

"Toinen vahvenee, kun toinen heikkenee; ja minä voin hyvin sanoa, ettei teillä, jalo rouva, ole siinä niinkään vähäinen osa."

"Minullako?" kysyi Kristina vilpittömällä kummastuksella.

"Sten herraa vastaan oikeastaan on ainoastaan hänen nuoruutensa. Mutta te olette osoittanut, että ymmärrystä, työkykyä ja lujaa ja vakavaa tahtoa voi olla nuorillakin, ja voin hyvin sanoa, että sinä lyhyenä aikana, jonka olette oleskellut täällä, on teidän viisautenne ja vaatimaton käytöksenne voittanut herrallenne suuremman voiton kuin hän olisi voinut saavuttaa millään talonpoikaisjoukolla."

Kristinan silmissä loisti kostea kimmellys, kun hän vastasi: "Ilahuttavampia sanoja ei kukaan olisi voinut sanoa minulle ja sydämestäni kiitän teitä niistä!"

"Sten herra tekee kyllä oikein, kun hankkii talonpojat ja vuorimiehet puolelleen", lisäsi ritari. "Mutta linnanherrat ovat tähän asti olleet sangen horjuvia."

"Tiedän, että hän on kirjoittanut heille."

"Mutta kirjeihin ei ole pantu huomiota; on tahdottu odottaa ja katsastella."

"Sillävälin joutuu valtakunta perikatoon."

"On päätetty pitää uusi kokous Upsalassa; siellä aiotaan puhua rahvaalle, mutta on vaarassa, ettei sekään vie mihinkään. Herra Erik Trollesta ei tule koskaan kansan miestä."

"Älkää panko pahaksenne yksinkertaista kysymystäni", sanoi Kristina lempeästi: "Mutta selittäkää minulle, mistä tulee, että niin monet ruotsalaiset tahtovat jättää isänmaan Tanskan valtaan?"

"Siihen vaikuttavat monet syyt", vastasi ritari, ja pilvi vetäytyi hänen kasvoilleen. "On niitäkin, jotka ovat siinä nähneet Ruotsin ainoan pelastuksen. Ettekö tiedä, että ahnaat kädet ovat aikoja sitten olleet ojolla tarttuakseen saaliiseen. Me olemme kerran koettaneet saksalaista hallitusta, mihin se vei?"

"Tanskalaiseen, joka ei ollut parempi."

"Totta kyllä; mutta kun me emme ole kyllin vahvoja suojellaksemme ja puolustaaksemme itseämme…"

"Entä Brunkebergin taistelu, kun vihollinen oli jo aivan valtakunnan sydämessä?"

"Se oli ihmetyö…"

"Joka aina voi uudistua siellä, missä on yksimielisyyttä ja isänmaanrakkautta", vastasi Kristina innokkaasti. "Kuka ajattelee itseään, kun on pelastettava, mikä on rakkainta ja kalleinta? Eikö ole kaunista uhrata henkensä ja verensä sen puolesta? Ja jos herrasmiehiä samoinkuin talonpoikiakin elähyttää tämä tunne, voidaankohan silloin Ruotsia valloittaa?"

Ritari kumarsi päätänsä. "Sitä en usko", sanoi hän. "Ja luultavasti se tämä sisäinen, salainen vakaumus vähitellen vetää yhä useampia pois rauhanpuolueesta."

"Sanoitte, että siihen vaikuttavat monet syyt."

"Arkkipiispalle ja papeille ovat määräävät kirkon tai oikeammin sanoen omat edut."

"Mutta niitähän ei mitenkään loukata?"

"Tunnetaan ikäänkuin ilmassa, että jokin sellainen uhkaa. Olen kuullut arkkipiispan itsensä sanovan, että valta, joka ei nouse, vaipuu, vaikkakin huomaamatta… Nyt pelätään sellaista."

"Voiko Tanskan kuningas estää sitä?"

"Hän voi myöntää suuria etuja ja edelleen lisätä kirkon mahtia."

"Jos se olisi hyödyksi maalle ja vaikuttaisi syvempää jumalisuutta, pitäisi tosiaankin niin tapahtua."

"Piispa Hemming Gadd on sitä mieltä, että papit juuri vastustavat valistusta; sentähden, että valtionhoitajat ovat kasvattaneet kansaa ajatteleviksi ihmisiksi, on heidän hallituksensa pappien kauhistus. He näkisivät — piispan mielestä — mieluummin, että rahvas olisi sielutonta karjaa."

"Olen varma, että hän liioittelee!" sanoi Kristina. "Niin pahoin ei voi olla."

"Mutta, jalo rouva, teidän oma sukupuolenne ei ole vähässä määrin syypää tanskalaisten vaikutusvaltaan."

"Tarkoitatte kai ritarinarvoa?"

"Jota nyt vähintäänkin satakunta asemiestä odottelee; kuitenkin lohduttaisivat he mielensä helpommin kuin heidän vaimonsa, jotka huokailevat rouvantitteliä kaivaten enemmän kuin iankaikkista autuuttaan… On valitettavaa, mutta kuitenkin totta, että he vaikuttavat sangen suuresti."

"Ajatelkaas, jos he kaikki asettaisivat isänmaan asian etusijaan!"

"Niin, silloin olisin kanssanne yhtä mieltä siitä, että se olisi voittamaton… Onneksi ei ole monta sellaista, jotka ovat Pernilla Klauntyttären kaltaisia."

"Hän on voimallinen pahassa!"

"Niin voimallinen, että yltyy liikoihin ja vaikuttaa hyväksi; niin on hän nyt tehnyt omaan herraansa nähden."

"Herra Sten Kristerinpoikaan?"

"Hän ei enää kuulu rauhanpuolueeseen."

"Onko se mahdollista?"

"Paljon häneen ei tosin ole luottamista; mutta kuitenkin on hän nyt tanskalaisvihollinen."

"Mitä silloin sanoo Pernilla rouva?"

"Hän pilkkaa herraansa!"

"Ja tämä sietää sen?"

"Kun Pernilla rouva saapuu Nyköpinkiin, lähtee herra sieltä. He eivät näe enää koskaan toisiaan."

"Hirveää!"

"Ei voinut käydä toisin."

"Merkillistä, että meillä naisilla voi olla sellainen valta."

"Se on suurempi kuin itse tiedättekään, ja se on hyvä!"

"Nyt olette väärässä; jos tuntisimme ja ymmärtäisimme sen oikein, emme käyttäisi sitä niin usein väärin!"

"Kuinka vähän tunnette maailmaa! Luuletteko, etteivät ne rouvat ja neitsyet, jotka nyt liikkuvat tuolla linnansuojissa, mieluummin kumartuisivat kuningattaren edessä kuin jalon rouva Kristina Gyllenstjernan, vaikkapa hän pystyisikin miekka kädessä puolustamaan ruotsalaisten oikeutta vihollisten sortoa vastaan?"

"Herra Knut Eskilinpojan oma emäntä ei tunnusta todeksi sellaista arvostelua", vastasi Kristina hymyillen. "Mutta sydämellisesti kiitän teitä niistä lohduttavista sanoista, joita olette puhunut, ja tahdon siitä kirjoittaa herralleni."

Mutta jo seuraavana päivänä sai Kristina hämmästyksekseen ottaa vastaan herra Sten Kristerinpojan; tämä ei ollut yhtään hämillään mutta näytti siihen sijaan olevan sangen kiihtyneessä mielentilassa.

"Tulen Nyköpingistä", sanoi hän; "ja vaikka olen siitä jo kirjoittanut Sten herralle, tahdon sanoa sen teillekin. Arkkipiispa tekee pahaa niin paljon kuin voi; häneltä on saapunut kirjeitä Itä-Göötanmaalle, ettei kenenkään ole tehtävä valaa, ennenkuin hän lähettää sanan, kuka on tuleva valtionhoitajaksi."

"Eikö hän ole siksi määrännyt herra Erik Trollen?"

"Se vanha kettu juonittelee minkä voi, mutta se ei estä sitä, että kaikki luopuvat hänestä; mitä selvemmin hän osoittaa, mihin hän tähtää, sitä vähemmän saavuttaa hän luottamusta. Niilo Boonpoika, joka ajaa hänen vaaliaan, onnistuu paremmin alamaassa meidän seuduillamme, sillä hän varoo näyttämästä, mitä piilee pohjalla."

"Mitä se sitten on?" kysyi kokematon Kristina rouva.

"Pappisvalta! Herra Erik Trolle on ainoastaan kilpenä, pojan on suoritettava tehtävä."

"Herra Kustaa Trollen?"

"Tulevan valtionhoitajan!"

"Tarkoitatte kai arkkipiispan?"

"Molempain…"

"Onko se pappien toivomus?"

"Ei kaikkien! Strengnäsin piispa Mathias…"

"Eikö hän ole niiden valtuutettujen joukossa, joiden on lähdettävä Malmöhön rauhantekoa varten?"

"Se ei estä häntä muuttamasta mieltään. Olosuhteet voivat tosiaankin olla sellaiset, että jonkun aikaa pitää kiinni talutusnuorasta ja seuraa muiden mukana; se voi tulla tavaksi, niin sanoakseni toiseksi luonnoksi. Mutta sitten yhtäkkiä saa auki silmänsä, suomukset putoavat pois ja näkee kaiken selvästi!… Voin hyvin sanoa, että teidän herranne käynti luonani Nyköpingissä ei niinkään vähän vaikuttanut minuun. Niin nuori herra ja niin miehekäs ajatustapa — se pakoitti vertailuihin, ja kun lisäksi tuli arvoton menettely, jota hän sai kokea omassa talossani…"

"Siitä minä en tiedä mitään!"

"Koituu hänelle sitä suuremmaksi kunniaksi, kun hän on siitä ollut vaiti, mutta minä en voi sovittaa rikosta muuten kuin rupeamalla hänen miehekseen, ja sen tahdon tehdäkin. Mitä Mathias piispaan tulee, ei hän vielä tiedä siitä mitään; hän on kirjoittanut minun voudilleni ja kehoittanut häntä puhumaan kansalle teidän asianne puolesta."

"Piispa voi vaikuttaa paljon kokouksen päätökseen."

"Älkää luottako häneen siinä suhteessa. Ken tuntee puukonterän kurkullaan, hän puhuu sen mieltä myöten, joka pitelee päästä. Jos läsnä on Hannu kuningas tai hänen poikansa, osaavat tanskalaiset kyllä pitää huolen siitä, että päätös tulee sellainen kuin he tahtovat; ainoa, mitä ruotsalaiset voivat, on aikailu ja vitkastelu, mutta sitä oli tehty nyt niin monta vuotta, ettei se enää käy päinsä. Kristian kuninkaan kanssa ei ole leikittelemistä hänenkään!"

"Juuri siksi uskoin, että ruotsalaiset neuvosherrat osoittaisivat, että he osaavat puhua vakavan sanan."

"Aina te naiset tahdotte kannustaa toimintaan, olipa kysymys hyvästä tai pahasta."

"Minähän vain kysyn…"

"Aluksi, niin… kunnes käsivarsi on koholla; mutta sitten olette valmiit sanomaan: iske pois!"

"Sanon niin ainoastaan silloin, kun on kysymys isänmaan puolustuksesta!"

"Mutta jos olisitte synnyltänne tanskalainen?"

"Silloin en rupeaisi petturiksi!"

"Sitä minäkin sanon! Jos minulla on kaksi isänmaata, en saa pettää toista toisen tähden. Jospa tietäisitte, missä helvetissä elän…"

"Olen kuullut siitä puhuttavan."

"Kehnon miehen kanssa on vaikea olla tekemisissä, mutta ilkeä nainen on koko piru, jollei olekin paholainen itse, sillä hän voi väliin tekeytyä aivan valkeuden enkeliksi, enkä tiedä, onko kukaan muu hornan henki saanut sitä kykyä."

Muuan uusi vierailu vapautti Kristina rouvan jatkamasta tätä keskustelua, mutta kun Sten herra lähti, sanoi hän hänelle hyvästellessään: "Olkaa varuillanne, teitä uhkaa suuri vaara; tahtoisin, mutta en voi sitä estää."

Kristina ei tullut kysyneeksi, millainen vaara oli, mutta hänen mieleensä muistui äkkiä abbedissan kirje, ja hänessä heräsi epäluuloja sen johdosta, että Knut, joka oli useita viikkoja oleskellut Tukholmassa, ei vielä ollut käynyt hänen luonaan.

Muutamia päiviä sen jälkeen saapui myöhään eräänä iltana muuan Sigrid rouvan palvelija Ekasta; hän oli äkkiä sairastunut ja toivoi, että Kristina rouva tahtoisi tulla hänen luoksensa. Lähettiläs oli samoin tuonut kirjeen Cecilia rouvalle; tämä oli luvannut viipymättä lähteä Ekaan.

Kristiina seisoi neuvotonna ja pelästyksissään; hänen sydämensä veti häntä äidin luo, mutta velvollisuus vaati hänen läsnäoloaan linnassa… Saattoi saapua kirjeitä ja viestejä, joihin oli vastattava… Olikohan hänellä oikeutta herransa tietämättä ja suostumatta… Hänellä ei ollut ketään, kenen kanssa neuvotella, paitsi Ceciliaa; hän päätti sentähden lähteä tämän luo.

Hän käski kantotuolinsa esiin; mukaan ei saanut tulla ketään muita kuin Kaarina. Helmikuu oli lopuillaan ja ilma kylmä; hän kääreytyi turkiksilla reunustettuun vaippaansa ja niin hän kuin Kaarinakin peittivät kasvonsa tiheillä mustilla hunnuilla.

Lunta ei ollut satanut hyvään aikaan ja kadut olivat liukkailla jäätiköillä, sentähden kantajat kulkivat Kristinan kärsimättömästä mielestä aivan liian hitaasti.

Juuri heidän päästyään ulos linnanportista kaatui muuan miehistä; tämä sai aikaan hieman viivykkiä ja Kaarina raotti uudinta nähdäkseen, oliko mies loukannut itseään. Kristina oli niin kiintynyt ajatuksiinsa, ettei hän pannut sitä merkille.

"Jalo rouva, kääntykäämme takaisin", kuiskasi Kaarina ja vetäisi nopeasti päänsä takaisin. "Mitä ajattelet?"

Kantajat lähtivät jatkamaan taivallustaan. "Ette siis pelkää…"

"Mies ei suinkaan ole loukkautunut, koska he voivat heti jatkaa matkaa."

"Mutta toiset?"

"Mitkä toiset?"

"Ne, jotka kävivät käsiksi kantotuoliin."

"Sitä minä en huomannut."

"Ettekö kuullutkaan mitään?"

"En! Mitä sitten?"

"Muuan sanoi: 'Joko nyt heti?' Silloin vastasi toinen: 'Näin lähellä linnaa? Tehdään, kuten oli sovittu!'"

"Pyhä neitsyt!" Nyt ymmärsi Kristina, että hänet oli pyydystetty ansaan; mistä hän saisi apua? Kadut olivat autiot ja tyhjät. Olisipa hänellä ollut edes veitsi, mutta hänellä ei ollut mitään, ei mitään puolustaakseen itseään… Mutta tyyneyttään, neuvokkuuttaan ei hän siltä menettänyt.

"Jos voit pelastua, Kaarina", kuiskasi hän, "niin ota selko, mihin minut viedään ja kerro sisarelleni Cecilialle."

"Ei, ette te saa joutua heidän saaliikseen… pian, jalo rouva, vaihtakaamme pukuja."

"Tahdot siis…?"

"Pelastaa teidät, vaikkapa se maksaisi henkeni…"

"Kiitos! Ole varma, etten ennen lepää, ennenkuin olen saanut sinut takaisin."

Nopeasti vaihtoivat he pukuja; se oli juuri tehty, kun samassa kuului kaukaista melua; se tuli siltä kadulta, jolle kantajat kääntyivät.

"Nyt on tosi edessä!" kuiskasi Kaarina.

"Ole luja! Pyhä neitsyt sinua suojelkoon!"

Lähemmäksi tultua erotti kadulla kovaa sananvaihtoa. Muuan toivioretkeläinen tahtoi mennä katua eteenpäin, mutta hänet estivät useat muut henkilöt. Kantotuolin tultua näkyviin muuttui riita tappeluksi, mutta toivioretkeläinen ei antanut perään, hänen nyrkkinsä jakeli iskuja kaikille puolin.

Vähän matkan päässä heistä laskettiin kantotuoli maahan.

Muuan kantajista avasi oven: "Jalo rouva, ei ole mahdollista päästä eteenpäin."

"Minä odotan!" vastasi Kristina tyynesti.

"Jos tahdotte astua alas, on olemassa salakäytävä…"

"Tulkaa, tulkaa joutuin!" huusi melkein käskevästi toinen ääni.

"Olen sanonut, että odotan."

"Pakoitatte siis meidät käyttämään väkivaltaa!" Ja vieras tarttui Kristinaan ja veti hänet kantotuolista hänen vastarinnastaan välittämättä.

Muuan toinen tempasi Kaarinan sieltä.

Molemmat puristautuivat kiinni toisiinsa. Kristina oli langennut polvilleen, hän kietoi käsivartensa Kaarinan ympärille, hän tiesi, että nyt menettäisi hänet.

Molemmat olivat pelästyksestä sanattomat.

Kaksi jälkimäistä kantajaa taistelivat urhoollisesti, mutta etumaiset olivat nähtävästi asestettuja, sillä he luopuivat melkein heti aseistaan.

Taistelu jatkui yhtä äänettömästi kuin kiihkeästikin. Väkivallan tekijät pelkäsivät, että vieraita henkilöitä tulisi ryöstämään heiltä saaliin, mutta ahtaan kujan sulkivat yhdeltä puolen molemmat pelottomat kantajat ja toiselta puolen toivioretkeläinen ja hänen kaksi vastustajaansa. Ei ollut mitään mahdollisuutta päästä tiehensä molempien naisten kanssa, ja johtaja, joka ainoastaan vartioi heitä, odotti kärsimättömästi taistelun loppua; sen päätös oli selvä, taistelihan kuusi kolmea vastaan.

Mutta joko toivioretkeläinen oli pansaroitu tai joillakin taikakeinoilla varattu haavoittumista vastaan, mitkään iskut tai pistot eivät vain häneen pystyneet; voimakkaan nyrkkinsä iskulla löi hän muutaman vastustajistaan maahan ja tempasi aseen hänen kädestään.

"Nyt, poikani, leikimme toista leikkiä", huusi hän. "Teistä molemmista suoriudun minä pian, ja hän tuolla loitommalla saa luottaa apuuni!"

Ääni, jolleivät itse sanat, tunkeutui aina molempien naisten korviin saakka.

"Pentti!" huusi Kaarina aivan poissa suunniltaan.

Jollei tämä olisi samassa lyönyt toista vastustajaansa maahan, on luultavaa, että tämän äänen helähdys olisi sekunniksi herpaissut hänen käsivartensa… Kolmas vastustaja pakeni suinpäin, peläten kai taistelevansa itse pirua vastaan.

Melkein samassa olivat molemmat kantajat lyödyt maahan. Johtaja otti luullun Kristinan käsivarsilleen, potkaisi palvelijattaren syrjään, niin että hän vaipui maahan, ja riensi pois kantamuksineen. Kun toivioretkeläinen saapui paikalle, näytti se autiolta ja tyhjältä, tähtien himmeän valon pimittivät pilvet, mutta hän kuuli hiljaista valitusta ja sitä kohden mentyään löysi hän vihdoin muutaman ihmisen makaamasta maassa.

Hän hipaisi kasvoja kädellään… ne olivat naisen kasvot… "hienot kuin Kaarinani!" kuiskasi hän. Kaarina ei mennyt koskaan hänen mielestään, hänen tähtensä hän oli paennut luostarista ja tullut tänne…

"Kaarina!" kuului häipyvä kuiskaus naisparan huulilta.

Pentti nosti hänet varovasti… hän oli vaipunut tainnoksiin… "Pyhä Birgitta, mihin on minun hänet vietävä?" tuumi hän itsekseen. "Olenhan itsekin täällä muukalainen"… Mutta yhden hän sentään tunsi, hänet, jonka tähden oli tullut, jonka äänen oli äsken luullut kuulleensa… hänen luoksensa tahtoi hän kantaa vieraan, hän kyllä keksisi jonkun keinon…

Linnan portilla paloi lyhty, ainoa, mitä kaduilla näkyi. Hän meni valoa kohden, kolkutti portille, ja se avattiin. Mutta kun hän kysyi, voiko hän tavata muutaman hovineidon, nimeltään Kaarina, silloin nauroi vahtimies ja vastasi, ettei niin myöhään otettu vastaan vieraita; muuan toinen, joka oli kuullut kysymyksen, lisäsi, että "jos oli kysymys Kaarinasta, joka oli kotoisin Vadstenasta, niin oli hän tunti sitten mennyt pois jalon Kristina rouvan mukana."

"Päästäkää minut sitten sisään", sanoi Pentti, joka yhä seisoi ulkona taakkansa käsivarrellaan, "ja kiittäkää pyhää neitsyttä siitä, ettei ole tapahtunut suurta onnettomuutta…" Tajuton laskettiin varovaisesti muutamalle vahtihuoneen penkille, ja kun hänen kasvoiltaan otettiin verentahraama huntu, pääsi kaikilta pelästyksen ja kauhun huuto.

"Kristina rouva!…"

Pienestä, otsassa olevasta haavasta norui hieno verisuihku. Sen oli saanut aikaan kannus tai kengänkannan naula.

Nyt nousi suuri hälinä. Pentillä oli riittävästi ymmärrystä ryhtyäkseen heti haavaa sitomaan, ja neidot ja palvelijattaret tulivat kiireimmiten ottamaan sairasta huostaansa.

Hänet kannettiin varovaisesti huoneihinsa, lähetettiin lääketaituria noutamaan ja Cecilia rouvalle lähetettiin sana suuresta onnettomuudesta, joka oli tapahtunut.

Sillävälin täytyi Pentin kerta toisensa jälkeen kertoa taistelusta, johon hän niin odottamatta oli joutunut osaaottamaan. "Minua kiellettiin menemästä kujaa eteenpäin", sanoi hän, "ja minä olisin taipunut siihen, jolleivät he olisi sitä vaatineet niin äänekkäin ja epäkohteliain sanoin, että minussa heräsi halu vastarintaan."

Mutta Kaarina oli seurannut Kristina rouvan mukana, hän oli ollut kuulevinaan hänen äänensäkin, mihin oli hän joutunut?

Siitä ei voinut antaa tietoja kukaan muu kuin rouva Kristina, ja hän makasi yhä tajutonna.

Lääkäri sai kauan puuhailla ennenkuin onnistui saamaan hänet hereille, mutta hän oli niin raukea ja heikko kovasta verenvuodosta, että lääkäri sanoi: "Jos haava olisi ollut sitomatta vielä viisi minuuttia, olisi hän nyt ollut kuollut! Hän on aivan kuin ihmeellä pelastunut."

Ja pelastaja oli Pentti. Kun hänelle sanottiin, että ritari Sten Sture aivan jumaloi nuorta puolisoaan ja varmaan jalosti palkitsisi hänen urhoollisuutensa, niin Pentti ajatteli Kaarinaansa, joka oli hänelle rakkain maailmassa. Missä mahtoi hän olla?… Jos hän olisi kuullut hänen äänensä, olisi hän varmaan rientänyt hänen luoksensa.

Kun Kristina heräsi tajuntaan, näki hän ensiksi Cecilian. Hän hymyili, mutta ei voinut vielä puhua.

Ja yhä edelleen täytyi Pentin odottaa… ainoastaan odottaa.

Linnanpäällikkö kuulusteli häntä ankarasti, mutta hänellä ei ollut mitään muuta sanottavaa kuin mitä oli jo kertonut. Pahempaa oli, kun hänen täytyi tehdä selkoa itsestään; hän tunnusti heti, että hän oli karannut luostarista ja lähtenyt Tukholmaan tavatakseen Kaarinan, sillä he rakastivat toisiaan.

Mutta kun linnanpäällikkö sanoi, että hän oli velvollinen lähettämään hänet takaisin luostariin, silloin repesivät Pentin silmät selälleen.

"Minulle on sanottu, että olen tehnyt hyvän työn, kun olen pelastanut jalon Kristina rouvan hengen", sanoi hän. "Ja nyt tahdotte tehdä minulle mitä suurimman tuhon".

"Etkö käsitä, että kunnianarvoisat isät tulevat valittamaan minua vastaan arkkipiispalle?"

"Eihän heidän tarvitse tietää mitään…"

"Etkö luule sellaisen tapauksen tulevan tunnetuksi?"

"Pakenen maastakin mieluummin kuin palaan luostariin."

"On toinenkin keino."

"Ja se on?"

"Että rupeat sotamieheksi."

"Niin aionkin."

"Silloin annan sinulle heti pestirahan ja teen sinusta linnamiehen."

"Olkoon menneeksi!"

"Mikä on nimesi?"

"Pentti!"

"Tästä lähtien Pentinpoika!"

"Kiitos! Sehän on samantekevää!"

"Mene nyt, hanki toinen puku."

"Olenko varma munkkien juonilta?"

"Saat itse katsoa eteesi, mutta minulla on oikeus ottaa sinut takaisin, jos joudut heidän valtaansa."

"Sitä kyllä varon."

Linnanpäällikkö kutsui erään vahtimiehen ja pyysi häntä menemään Pentin kanssa räätäliin.

Mutta tämä seisattui ovelle ja meni takaisin uuden herransa luo. "Olen tehnyt kaiken tämän Kaarinan tähden", sanoi hän. "Hänestä en luovu koskaan."

"Sitä sinun ei tarvitsekaan."

"Mutta minä en tiedä, missä hän on!"

"Maltahan mieltäsi, hän tulee kyllä takaisin."

"En malttanut luostarissa enkä malta täälläkään; minun täytyy päästä häntä etsimään, muuten…"

"Muuten?"

"Tässä on rahat takaisin?"

"Onko sinusta mieluisempaa, että sinut lähetetään luostariin?"

"Ei!"… Hän otti rahat takaisin… "Mutta sen sanon, että jollei hän tule pian niin minä karkaan."

"Jos joudut kiinni, niin sinut ammutaan!"

"Parempi sekin kuin elämä hänestä erillään."

"Ota nyt järkesi vangiksi, luota siihen, että teen puolestasi mitä suinkin voin."

"Kiitos!" Ja hän seurasi mukana räätäliin.

Cecilia rouva ilmaisi linnanpäällikölle epäluulonsa Knut Alfinpoikaan nähden. Oli hyvin luultavaa, että syyllinen oli hän, sillä hän oli piileskellyt eikä tiettävästi käynyt Tukholmassa kenenkään sukulaistensakaan luona. Kristina rouvaa oli varoitettu häneen nähden, mutta ei voitu vielä saada mitään tietoa, kuinka kaikki oli tapahtunut; sairas ei ollut virkkanut sanaakaan ja lääkäri oli ankarasti kieltänyt tekemästä hänelle mitään kysymyksiä.

Vasta kolmantena päivänä oli Kristina joltisesti toipunut. Hänen ensi kysymyksensä oli:

"Tietääkö Sten herra mitään?"

"Ei!" vastasi Cecilia rouva. "Mutta nyt tahdon kirjoittaa, että olet ollut sairaana, mutta olet nyt parempi."

Kristina katseli ympärilleen. "Missä on Kaarina?"

"Eikö hän ollut mukanasi?"

"Niin, se on totta…"

Seurasi pitkä äänettömyys, muisto heräsi, mutta sen elvyttämä synkkä kuva loi sille varjonsa takaisin… Kesti useita tunteja ennenkuin Kristina voi palata asiaan ja kuitenkin saattoi nähdä, kuinka lakkaamatta hän sitä ajatteli; mutta ennenkuin hän puhui, täytyi hänen — tehdä kaikki selväksi itselleen.

Silloin kertoi hän lyhyin, usein katkonaisin sanoin tarkasti kaikesta mitä oli tapahtunut… Ensin väärennetty kirje Ekasta… hänen päätöksensä käydä Cecilian luona… kuinka Kaarina huomasi petoksen… hänen uhrautuvaisuutensa… Hän muisti senkin, kuinka hän oli koettanut pidättää Kaarinaa, kun ryövärit riistivät hänet mukaansa… Kaarina oli huutanut nimen "Pentti", sitten ei hän tiennyt enää mitään. Cecilia kysyi, eikö hän ollut tuntenut ääntä. "Luulen, että se oli Knut herran ääni!" vastasi hän. Ensi kerran keskustellessaan linnanpäällikön kanssa kertoi Cecilia rouva hänelle tapauksen kulun, ja hän kertoi Cecilia rouvalle, että eräs ylhäinen herra oli syöttänyt heitä suurilla lupauksilla, mutta kun tämä oli naamioitu eikä luvattua palkkiota saataisi ennenkuin työn tehtyä, ei syyllisestä eikä luvatusta palkkiosta ollut kuulunut mitään. Urkkijainsa kautta oli Jöns Jönsinpoika saanut varmuuden, että nuori herra Knut Alfinpoika todellakin oleskeli kaupungissa; muutamia viikkoja takaperin oli hän lähtenyt sieltä, mutta palannut takaisin rouva Pernilla Klauntyttären seurassa kolme päivää ennen tuhotyön tapahtumista. Samana yönä oli hän kadonnut eikä häntä sen jälkeen oltu nähty. "Ja nuori tyttö?"

"Hänestä en ole kuullut mitään."

"Hän on luultavasti vienyt hänet mukanaan", sanoi Cecilia rouva.

"Tai riistänyt hänet hengiltä", lisäsi Jöns Jönsinpoika.

"Se olisi hirveää, ja pelkään pahoin, ettei Kristina rouva saa mitään rauhaa ennenkuin on saanut varmuuden hänen kohtalostaan."

"Se lienee vaikea työ, mutta onneksi on muuan henkilö, jota asia koskee lähemmältä kuin Kristina rouvaa."

"Ja hän on?"

"Tämä Pentti!" Ja linnanpäällikkö kertoi, mitä me jo tiedämme.

Kun Kristina kuuli tästä, tahtoi hän välttämättä nähdä ja puhutella pelastajaansa, ja nuori sotamies sai mennä hänen luoksensa.

Molemmat sisarukset kummastuivat hänet nähdessään, niin jaloja piirteitä ei oltu nähty kansanmiehillä… Kuuluiko hän heidän omaan sukuunsa?… Näissä miehekkäissä piirteissä oli Gyllenstjernalainen vivahdus.

Kristina kiitti häntä siitä, mitä hän oli tehnyt hänen hyväkseen. "Tiedän kyllä, että olisitte tehnyt samoin kenen muun puolesta tahansa", sanoi hän. "Mutta se ei vähennä minun velkaani, ja parhaiten luulen sen maksavani, kun saatan teidät tilaisuuteen etsiä hänet, jota sydämenne rakastaa ja jota minun on kiittäminen enemmästä kuin hengestäni!"

Nuori sotamies lankesi hänen jalkoihinsa ja hän ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.

Se oli aivan liian suuri kunnianosoitus, mutta siihen oli sotamiehen ulkonäkö syypää; varmaan oli hän jokin muu kuin minä esiintyi.

Tehtyään vaitiololupauksen sai hän tietää epäillyn ryöstäjän nimen; minne tämä oli vienyt Kaarinan, sitä ei ollut helppo arvata, häntä sai hänen oma viekkautensa ja viisautensa opastaa.

"Olen syntynyt luostarissa, jalo rouva", vastasi Pentti. "Ja huonosti olisin elänyt aikani, ellen olisi oppinut mitään. Olette antanut minulle matkarahoja, minulla on vapauteni toimia miten hyväksi näen, olkaa varma siitä, että olen onnistuva hankkeessani!"

Ilosta säteilevin kasvoin sanoi hän jäähyväiset; hän oli äsken täyttänyt kaksikymmentä vuotta, koko maailma oli avoinna hänen edessään, saattoiko hän epäillä mahdollisuutta löytää etsimänsä? Jos Kaarina olisi seissut linnanportilla ja odottanut häntä, ei se olisi häntä ihmetyttänyt, pikemmin harmittanut, kun etsittävä löytyi niin pian; hän tahtoi mielellään taistella ja saada rakastettunsa voiton palkaksi.

Kaarina ei seissutkaan linnanportilla odottamassa; Pentti oli saava toivonsa täysin määrin täytetyksi.

Mutta kun hän oli mennyt, sanoi Cecilia rouva: "Katsoitko hänen käsiään, Kristina?"

"Ne olivat voimakkaat ja punaiset."

"Niiden muoto oli sellainen, jollaista tapaa ainoastaan muutamissa aatelissuvuissa, erittäinkin Gyllenstjernan." Kristinan sydän vuoti verta hänen ajatellessaan Kaarina parkaa. Mikä kohtalo häntä odotti, kun hän oli joutunut niin tunnottoman ihmisen kuin tuon Knutin käsiin?

"Mitä sinä olisit tehnyt, Kristina?"

"Tappanut itseni!"

"Aseitta?"

"Aina löytää jotakin, kun vakavasti tahtoo, ja minä luotan siihen, että Kaarinakin tekee niin."

Mutta päivät ja viikot kuluivat, Kaarinaa ei kuulunut eikä hänen etsijäänsä, ja Kristina rouva sai pian muita ja tärkeämpiä asioita ajateltavakseen.

Nuori Sten herra jatkoi matkusteluaan ympäri maan; kaikkialla oli paljon korjattavaa ja muutettavaa, ja sitten tahtoi hän kaikkialla kuulustella, keihin hän saattoi luottaa. Maaliskuun lopulla pidettiin jälleen kokous Upsalassa. Sinne saapui monia rauhanystävistä ja rahvasta oli kutsuttu kosolta. Herrat pitivät kiinni jo toimitetusta valinnasta, mutta ei käynyt laatuun näyttää rahvaalle sellaista omavaltaisuutta; sentähden oli asetettava niin, että rahvaan miehet uskoivat kaiken tapahtuvan heidän omalla suostumuksellaan.

Useat herroista pitivät puheita raatihuoneella; he puhuivat, ettei koskaan ollut ollut vallassa niin jaloa herraa kuin Erik Trolle ja jos hän tahtoi ryhtyä maan asioihin, kävisi kaikki paremmin kuin tähän asti.

Talonpojat ja vuorimiehet kuuntelivat tarkkaavaisesti, heidän nähtiin suurin joukoin seisoskelevan yhdessä ja juttelevan. Koskaan eivät he käyttäneet monia sanoja, sellainen ei ollut ruotsalaisten tapa. Ei, puolesta sanasta he ymmärsivät toisensa. Kun sitten herrat tulivat kysymään heidän mieltään, vastasivat he vain:

"Kun Tanskaan lähetetyt lähettiläät palaavat takaisin, valitsemme me päämiehen lain ja vanhan tavan mukaan." Havaittiin kyllä, etteivät he kiinnittäneet mitään huomiota jo tapahtuneeseen vaaliin; se oli uudistettava, sillä kansa tahtoi kaikessa sanoa sanansa, ja vaikeus oli ainoastaan siinä, miten muokata mieliä niin, että tuleva vaali olisi vain edellisen vahvistus; mutta ruotsalaiset miehet olivat siihen aikaan samoin kuin ruotsalainen rautakin niin kovasta aineesta, että se saattoi taittua, mutta ei koskaan taipua. Vähitellen on toinen näistä muuttanut laatuaan, tiedätte kyllä kumpi!…

Määrättyyn aikaan kokoonnuttiin Malmöhön. Hannu kuningas oli saapunut itse monien korkeain tanskalaisten herrojen keralla ja Lyypekistä oli saapuvilla useita neuvosherroja.

Ruotsin valtuutetut olivat Strengnäsin piispa Mathias, Holger Kaarlonpoika ja Pentti Ambjörninpoika.

Ensiksikin tehtiin rauha Tanskan ja Lyypekin välillä, sitten aselepo Ruotsin kanssa, ja sen oli kestettävä vuoden 1513 juhannukseen. Silloin oli kahdentoista tanskalaisen ja kahdentoista ruotsalaisen neuvosherran yhdyttävä Kööpenhaminassa, täyttämään joku vuoden 1509 sopimuksen ehdoista: joko uudelleen tunnustettava Hannu kuningas tai valittava hänen poikansa Kristian kuninkaaksi, tai maksettava vuotuista veroa kolmetoista tuhatta markkaa kuninkaalle ja kuningattarelle, kunnes uskollisuudenlupaus tehtäisiin.

Lyypekkiläisten oli heidänkin oltava läsnä tässä kokouksessa; mitä he määräisivät, siihen olisi molempain puolueiden alistuttava, jollei, olisi hansakaupungeilla oikeus käyttää voimakeinoja.

Huhtikuun 23 päivänä kirjoitettiin sopimus, monet Ruotsin herroista olivat saapuneet kaupunkiin osoittaakseen kuninkaalle kunnioitustaan, ja kaikki olivat sitä mieltä, ettei Ruotsi voinut saada parempaa herraa; suurta vääryyttä oli hänelle tehty tähän asti, mutta nyt oli se hyvitettävä. Rauhanpuolueen ystävät palasivat kukin omilleen, lujasti päättäneinä vetää miekkansa maalle, jos niin tarvittiin, ei Ruotsin puolesta, vaan Tanskan kuninkaan.

Tähän aikaan palasi Sten Sture Tukholmaan; nuori herra oli kaikkialla saanut suopeutta ja luottamusta osakseen, ei sentähden ollut ihme, vaikka hänen kasvonsa loistivat ilosta ja tyytyväisyydestä ja että hän valoisin toivein katsoi tulevaisuuteen.

Ja hänen jalo, ylevämielinen vaimonsa tuli häntä vastaan syli täynnä rakkautta; oli aivan kuin päiväpaistetta näiden molempain ympärillä, ja yhä enemmän lisääntyi niiden luku, jotka tahtoivat näissä päivänsäteissä lämmitellä.

Tukholmassa pidettiin useita neuvoston kokouksia; yhtä pontevasti kuin isänsä, mutta tyyneydellä, joka suuresti muistutti ensimäistä Sten Sturea, puolusti nuori Sten sodan jatkamista. "Jos", sanoi hän, "vain käymme navakasti käsiksi, on unionikysymys pian ratkaistu, mutta onnettomuus on siinä, että me toimimme liiaksi laahustaen; kunhan tanskalaiset menettävät muutamia kahakoita, jättävät he meidät rauhaan. Jos tahdomme päästä toivottuun tulokseen, emme saa karttaa keinoja, jotka vievät siihen. On kysymys siitä, tahdommeko pysyä vapaana ja itsenäisenä kansana, vai tuleeko Ruotsista Tanskan alusmaa. Molempia olemme jo koettaneet, mutta jos viimeinen vaihtopuoli saa enemmän kannattajia, silloin tahdon vähemmistön kera uhrata henkeni ja vereni taisteluun kristinuskon pyhän asian puolesta julmia turkkilaisia vastaan. Kenellä ei enää ole isänmaata puolustettavana, hänen ainoa keinonsa on kuolla!"

Ja ne, jotka omassatunnossaan tunsivat itsensä syyllisiksi, loivat silmänsä maahan eivätkä voineet vastata mitään; epäilevät ja horjuvat pääsivät varmuuteen ja päätökseen; lujalla kädenlyönnillä sitoutuivat he seisomaan tai kaatumaan taistelussa maan puolesta.

Mutta turhaan koetti Sten herra päästä pubeihin arkkipiispan kanssa. Kaksi kertaa matkusti hän Stäketiin häntä tapaamaan, mutta molemmilla kerroilla sanottiin hänen armonsa olevan sairaana eikä voivan ottaa vastaan ketään vieraita.

Silloin hän kirjoitti hänelle ja pyysi, että hän Jumalan ja pyhän neitsyen tähden tahtoisi ajatella maan asemaa ja minkä vaaran hajaannus ja eripuraisuus toisi mukanaan, ja kuinka tärkeää oli, että herrat ja kansa liittyisivät lujaan liittoon vihollisen pahoja aikeita vastustamaan.

Vastaus tuli; se sisälsi, että piispan heikko terveys oli seuraus siitä levottomuudesta maan tähden, mikä vaivasi häntä yöt ja päivät. Kernaasti antaisi hän henkensä jos siten voisi turvata maan rauhaa ja onnea… "Joka päivä", kirjoitti hän, "rukoilen pyhältä neitsyeltä valoa siihen pimeyteen, joka peittää näköni, häneltä rukoilen selvyyttä epäilyksissä, mutta jotten antaisi houkutella itseäni oikealle tai vasemmalle, olen luopunut ilosta neuvotella rakkaiden ystävien kanssa. Ainoastaan siinä valossa, mikä tulee ylhäältä, tahdon etsiä ratkaisua suureen kysymykseen."

"Se vanha kettu", sanoi Sten. "Kuinka hän kiemurtelee kaikille tahoille."

Kristina, joka oli lukenut kirjeen, arveli, että arkkipiispa pelkäsi.

"Mistä sen päätät?"

"Erinäisistä lauseista. Luulen, että hän ottaisi sinut kyllä mielellään vastaan, jos vain uskaltaisi."

"Kukas estäisi?"

"Sitä en tiedä."

"Et kenties ole väärässä", sanoi hänen herransa kotvan mietittyään. "On tosiaankin muuan henkilö, jota hän pelkää suuresti."

"Kuka se on?"

"Nainen, joka on kaksi kertaa tavoitellut henkeäni."

"Mistä syystä?"

"Sitä en tiedä!"

"Mutta täytyyhän olla joku syy."

"Tiedän vain yhden, joka voi antaa siitä tietoja."

"Nainen hänkin?"

"Ei, vanha munkki Mariefredin luostarista."

"Jossa vanha Sten herra lepää."

"Olen varma, että hän on rukoillut monta rukousta hänen haudallaan; he viihtyivät hyvin keskenään."

"Hänen nimensä?"

"Isä Johannes!"

"Minä kirjoitan hänelle", sanoi Kristina. "Jollei hän voi tulla tänne, menen minä hänen luoksensa."

"Ei ole sanottua, että hän tahtoo ilmaista mitään; mutta sen tiedän, että hän kerran pelasti henkeni."

"Silloin antaa hän parhaan neuvon. Saanhan tässä asiassa tehdä mitä hyväksi näen?" kysyi Kristina rukoillen herraansa sielukkailla silmillään.

"Tarvitseeko toisen käden kysyä toiselta neuvoa?" sanoi hän. "Eikö sama tahto johda molempia?"

Ja niin lähetti Kristina viestinviejän kysyen, voiko isä Johannes tulla Tukholmaan tai kohdata häntä Mariefredin luostarissa.

Ei kulunut nyt ainoatakaan päivää, jona eivät neuvosherrat, kauppakaupunkien miehet ja talonpojat olisi käyneet Sten herran luona puhuakseen hänen kanssansa tulevista vaaleista; puolueiden välit kävivät yhä kireämmiksi; eripuraisuus neuvoston kesken lisääntyi; erilaiset mielipiteet veivät yksityisiin loukkauksiin, ja mielten katkeroitumista havaittiin pian kaikissa yhteiskuntaluokissa.

Toukokuun 18 päiväksi oli Upsalaan määrätty suuri kokous, herrasmiesten oli miehissä saavuttava sinne, ja tiedettiin, ettei rahvaskaan jäisi pois. Sten herra epäröi kauan; hänestä oli viisaampaa pysyä sieltä poissa; mutta hänen ystävänsä kehottivat häntä menemään mukaan ja hän päättikin tehdä niin.

"Oi, kuinka mielelläni tahtoisin olla mukana!" sanoi Kristina.

"Mitähän silloin sanottaisiin?"

"Vähät minä siitä välitän."

"Mutta minä teen sen, Kristina. Minun suloiseen emäntääni ei saa sattua moitteen varjoakaan."

"Olisiko siis väärin, jos tulisin mukaan?"

"Se on vastoin vanhaa tapaa!"

Mutta ennen matkalle lähtöään oli Sten herralla ilo toivottaa isä Johannes tervetulleeksi. Vanhus oli lähtenyt viestintuojan mukaan. "En tiedä, onko huomispäivä enää minun", sanoi hän. "Sentähden lähdin heti."

Kristina ei voinut kääntää silmiään munkista, koskaan ei ollut hän nähnyt vanhusta, joka olisi herättänyt hänessä syvempää kunnioitusta; katseessa, kasvojen piirteissä kuvastui sellainen Jumalan rauha, joka saavutetaan ainoastaan kovilla taisteluilla, kalliisti ostetuilla voitoilla.

Kun nuoret kiittivät häntä siitä, että hän oli tullut, vastasi hän: "Antakaa minulle tilaisuus olla teille hyödyksi, silloin olen minä teille kiitollinen."

Sten Sture näytti hänelle arkkipiispan kirjeen ja muistutti myrkytysyrityksestä Upsalassa.

"Muistan sen aivan hyvin", sanoi hän.

"Mutta mitä on minun tehtävä tulevaisuudessa estääkseni kaikki pahat hankkeet?" huudahti Kristina. "Minä en välitä niiden syiden tutkimisesta, sillä olen varma siitä, ettei Sten herra ole tehnyt mitään kunniatonta tekoa, tahdon vain estää pahojen vehkeiden menestyksen tämän jälkeen."

"Jumalahan ne sallii…"

"Tosin kyllä… mutta…"

"Hän valvoo niitä…"

"Sitähän minäkin tahdon!"

"Ette kuten hän; teidän on vain tarkattava hänen viittauksiaan ja noudatettava niitä."

"Jos näen, mistä vaara tulee, eikö minun täydy koettaa sitä torjua?"

"Ei väärin keinoin, ei pelkästä ilmiannosta, ilman todistuksia. Ihmiset tulevat sanomaan teille, että Sten herra pelastui pelkästä sattumasta, minä sanon teille, että se tapahtui Jumalan sallimuksesta; mitä maailma sanoo sattumaksi, ne ovat solmuja niissä näkymättömissä langoissa, joilla kuolevaisia tietämättään johdetaan. Ne pysähdyttävät heidät kiireisessä riennossaan, ne saavat heidät katsomaan ympärilleen tai taakseen, joskus ajattelemaankin tilaansa… Olkaa varma siitä, ettei se ollut tarkoituksetta, kun sattuma tai solmu esti heidät juuri siinä, missä se tapahtui."

"Mutta eikö se tieto, jonka nyt olen saanut, ole sellainen solmu, joka sisältää kehotuksen: ota vaari!"

"Tosin täytyy teidän ottaa vaari siitä, kuinka ihmeellisesti hyvä Jumala on suojellut teidän herraanne, ja uskoa, että hän tulee tekemään sen yhä eteenkinpäin. Silloin ette hätiköi turhaan pelkonne vallassa, vaan täytätte velvollisuutenne niin pitkälle kuin voitte ja jätätte lopun Jumalan käteen."

"Olette oikeassa", vastasi Kristina nöyrästi.

"Rakas isä, jääkää hänen luokseen, kunnes palaan Upsalasta", pyysi Sten herra.

"Sen teen mielelläni."

Niin Sten herra lähti.

Seuraamme hänen mukanaan.

Oli juuri Eerikin messun aika, ja suuren markkinaväen joukossa nähtiin runsaasti rahvastakin.

Herrat molemmista puolueista olivat saapuneet miehissä, ylhäisin heidän joukossaan oli herra Erik Trolle; hänellä oli mukanaan lukuisa ja upeasti varustettu seurue ja hän retkeili moneen kertaan kautta katujen tyydyttääkseen uteliaita katsojia.

Itse muistutti hän enemmän luurankoa kuin elävää ihmistä. Melkein lihattomat luut roikkuivat jotensakin holtittomina hevosen selässä. Näytti kuin ruumis olisi ollut seiväs, pari varpua käsivarsina, ja tällä ristikolla riippui korea, melkein pramea ritarinpuku. Kasvojen laitteeseen oli varmaankin Erik herralla oma osansa, niin nuorekkailta ne näyttivät loitolta katsoen, töyhdötetyn hatun alla, mustien kiharain alla, jotka tekivät ne vielä silmiinpistävämmiksi.

Talonpojat katselivat häntä ihaillen, ne, jotka tunsivat hänet ennen, eivät tunteneet häntä enää, ja ne, jotka näkivät hänet ensi kerran, tuumivat hänen näyttävän enemmän linnunpelättimeltä kuin korkealta herralta.

Poloinen vanha herra, kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut olla kaikesta erillään, mutta Kirsti rouva ja Kustaa herra olivat ensi kerran lyöneet tuumansa yhteen; molemmat olivat sanoneet, että hänestä täytyi tulla valtionhoitaja, ja silloin ei auttanut sanoa vastaan. Edellinen oli luvannut kantaa enemmän kuin puolet taakasta, jälkimäinen vapauttaa hänet siitä tykkönään; tulevaisuus sai ratkaista, kumpi heistä oli pääsevä hallitsevaan asemaan.

Nuoremmat aatelismiehetkin luopuivat pian hänestä, sellaista valtionhoitajaa ei tahdottu saada, ja muutamien päivien kuluttua ainoastaan papit ja vanhat ylhäisaatelit asettivat hänet "nuoren penikan" Sten Svantenpojan edelle.

Kaupunki vilisi ihmisiä täytenään, kaikki odottivat levottomasti huomispäivää (toukokuun 18 päivää). Sanottiin, että itse arkkipiispakin tulisi puhumaan, ja kaikki olivat uteliaat kuulemaan hänen mieltään.

Sten herra oli majoittunut vaatimattomaan majataloon kaupungin ulkopuolelle, mutta niin pian kuin hänen saapumisensa tuli tunnetuksi, tuli väkeä kaikista kansanluokista häntä tapaamaan. He tahtoivat kuulla hänenkin puhuvan. "Minun ajatukseni tunnette!" sanoi hän. "Ettekö nyt tahdo kuulla mitä arkkipiispalla ja herroilla on sanottavaa?"

Mutta talonpojat arvelivat, ettei tori ollut riittävän suuri niin paljoille kuulijoille; jos sentähden Sten herra tahtoi pitää puheensa Kuninkaanniityllä, niin saattoivat ne, jotka enemmän pitivät hänestä, mennä sinne, herrojen puolueen jäädessä torille.

Monet tahtoivat kuulla kumpaakin puolta; sentähden päätettiin, että alhaalla Kuninkaanniityllä oli puhuttava tuntia myöhemmin kuin torilla.

Suurella loistolla meni arkkipiispa raatihuoneelle, kansa kokoutui ympärille nähdäkseen hänet, ja silloin sanottiin siksi ääneen, että hänkin sen kuuli: "Kuinka hän on vanhettunut!"

Samat sanat oli hän itse sanonut moneen kertaan, mutta häntä ei miellyttänyt, että muutkin toistivat ne, ja sentähden leimahti puna kalpeille, sairaalloisille poskille, korkea, hieman kumarainen vartalo ojentui suoraksi, ja ylipapin arvokkuudella tervehti hän lukuisia neuvosherroja ja muita rauhanpuolueeseen kuuluvia ritareita, jotka raatihuoneen portailla ottivat hänet kumarrellen vastaan… Kun katse tutkivasti tarkasteli parvea kauttaaltaan, tunsi hän heidät kaikki… He olivat hänen nuoruudessaan olleet nuoria, kunnianhimoisia ja pelottomia; nyt olivat useimmat melkein ukkoja; mihin olivat loistavat nuoruudentoiveet hälvenneet? Tuuli oli ne vienyt… Urhakka nuoruuden rohkeus, joka luuli pystyvänsä kaikki esteet voittamaan?… Se oli langennut lehtien tavoin syysmyrskyssä… Kas, noita velttoja piirteitä, nipottavia suupieliä… Ah, Jaakko Ulfinpoika kohosi vieläkin tuumaa korkeammaksi, näiden kaltainen ei hän tahtonut olla… Ketterin askelin nousi hän portaita ylös; portaiden yläpäässä seisoi herra Erik Trolle, melkein kaikkien muiden irvikuvana… ja tällainen oli se seurue, jonka keskellä hänen oli astuttava kansan eteen, näiden puolesta hänen oli puhuttava, ainoastaan heidän, sillä ketään nuoria ei ollut joukossa, sanottiin heidän kaikkien menneen Kuninkaanniitylle.

Ahtaalle tunkeutunut kansanjoukko seisoi sillävälin kärsivällisesti odottaen, mitä oli tuleva; arkkipiispa huomasi, että suurin osa oli rahvasta, ja se luotti häneen; hänen oli puhuttava etupäässä näille.

Ja kirkkaalla äänellä, jolla vielä oli jälellä paljon entisestä soinnustaan, puhui hän maan arveluttavasta asemasta. Tämän käsittäen kai monet olivatkin tänne saapuneet neuvottelemaan tärkeästä asiasta?

"Niin, aivan niin!" huusivat monet äänet.

"Tahdotte valtakunnan herrojen kanssa valita uuden valtionhoitajan?" kysyi hän.

"Niin tahdomme!"

"Siksi olemme tulleet!"

"Paljon olemme asiaa tuumineet ja harkinneet", jatkoi arkkipiispa. "Tässä tarvitaan miestä, jolla on kokemusta ja syvä käsitys asioista, miestä, joka yhtä pontevasti voi johtaa puhetta neuvoskamarissa kuin käyttää miekkaakin maan vihollisia vastaan… Jos tiedätte siihen kenen arvokkaammaksi, sanokaa se vapaasti. Mutta uskotut miehet neuvostosta, jotka ovat täällä läsnä, ovat yhtyneet kannattamaan herra Erik Trollea päälliköksi ja valtionhoitajaksi, ja olisi varmaan maalle suureksi siunaukseksi, jos te kaikki kunnon miehet, mihin säätyyn ja asemaan kuulunettekin, tahtoisitte yhtyä meidän kanssamme valitsemaan hänet maan herraksi ja päälliköksi!"

Arkkipiispa vaikeni, talonpojat olivat vaiti ja katselivat toisiaan; silloin kuului muminaa, joka kasvoi kasvamistaan.

Melkein vastapäätä piispaa, alhaalla torilla, seisoi muuan itägööttalainen, karkeatakkinen ja karkeakasvoinen, mutta molempien kudos oli lujaa. Hän katsoi ylös kunnianarvoiseen isään ja virkkoi leveällä itägööttalaismurteellaan niin kovasti, että se kuului yli torin: "Me emme halua miestä Trollen suvusta, Trollet ovat kaikki Tanskan väkeä."

"Ei, ei, emme tahdo heitä!" huusi koko joukko.

Ja niinkuin mahtava virta, joka purkautuu uuteen uomaan, aaltoili koko joukko Kuninkaanniittyä kohden.

Sitä vaikutusta, jonka talonpoikain vastaus oli tehnyt herroihin, ei voi kuvata, se oli kummastusta, harmia ja suuttumusta.

"Sellaista seuraa, kun annetaan talonpojille sananvaltaa!" huusi Holger Kaarlonpoika iskien kätensä miekankahvaan.

Herrat vetääntyivät takaisin raatihuoneeseen ja siellä huudettiin kilvan.

"Sallimmeko asian riippua heistä?"

"Annammeko myöten talonpoikaiselle roskajoukolle?"

"Mitä on tehtävä?"

"Avattava tie Hannu kuninkaalle!"

"Niin teki rohkea Jöns Pentinpoika!"

"Mutta minä olen rauhan mies!" huudahti piispa.

"Minä olen antanut myöten ainoastaan toisten toivomuksesta", vakuutti herra Erik Trolle.

"Talonpojat tahtovat saada nuoren Sten Sturen!"

"Me emme huoli koskaan hänestä!"

"Ei, emme koskaan!"

"Hänen armonsa on samaa mieltä!"

"Minä kunnioitan hänen hyviä ominaisuuksiaan", virkkoi arkkipiispa; "mutta minä en voi — en uskalla jättää niin tähdellistä tehtävää niin nuoriin ja kokemattomiin käsiin."

"Voiko joku toinen tulla kysymykseen?"

Kaikki katselivat toisiaan; siellä oli ainoastaan kumaraisia hartioita ja kaljupäitä.

"Arvelen siis, että annamme Sten herran koettaa", huudahti herra Sten Kristerinpoika. "Ei voi käydä pahemmin kuin että hän taittaa niskansa."

"Niin, tehköön hän sen!"

"Ei, ei, ei!" kirkui suuri enemmistö. "Se ei saa tapahtua!"

"Mitäs tahdotte tehdä?"

"Näyttää, että valta on herrojen!"

"Emmekä anna perään!"

"Erik Trollesta on tuleva valtionhoitaja!"

"Valtakunnan herrat tekevät hänet siksi!"

"Mutta kansa?"

"Sen täytyy taipua!"

"Varovasti, jalot herrat", virkkoi arkkipiispa; "asia ei ole läheskään menetetty, mutta on välttämätöntä, että menettelemme suurimmalla varovaisuudella."

"Meidän täytyy pitää uusi kokous!"

"Niin, se meidän täytyy!"

"Mutta missä?"

"Tukholmassa!"

"Minä sanon teille, kuinka se on käynyt!" huudahti herra Erik Abrahaminpoika, joka myös oli joukossa. "Alhaalla torilla oli suuri joukko Sturen puoluelaisia talonpoikien valepuvussa; he ovat houkutelleet muun karjan mukanaan, ja meidän kärsimämme tappio on saatu aikaan vilpillä ja petoksella."

"Niin, niin!"

"Ei, ei!"

"Se on niin!" huudahti toinen vimmoissaan. "Minä tiedän, että hänellä kaikkialla, yksinpä luostarissakin, on palkkajuhtansa; mutta meidän täytyy voittaa hänet viekkaudella."

"Sen teemme!"

"Minä lupaan kostaa…"

"Tässä on kysymys isänmaasta eikä yksityisistä suhteista", virkkoi piispa jälleen. "Luulen sentähden olevan oikeinta, että jätämme viimeksimainitun kokonaan pois mielestämme."

"Minä puolestani", vastasi Erik Trolle, "en tunne mitään kaunaa nuorta Sten herraa vastaan; naimisensa kautta rouva Kristina Gyllenstjernan kanssa on hän sukulaisuudessa minun kanssani, ja jollei minun poikani olisi…"

"Se ei kuulu tähän!"

"Missä kokous pidetään?"

"Tukholmassa!"

"Milloin?"

"Viikon päästä?"

"Ei, se on liian pian!"

"On valmistauduttava!"

"Puhuttava talonpojille!"

"Uhata heitä on parempi!"

"On luvattava alentaa veroja…"

"Sitä emme uskalla."

"Luvata on yhtä, pitää toista!"

"Kaikki keinot ovat hyviä, kun ne vain vievät maaliin."

"Minä ehdottaisin kokouksen pidettäväksi aivan juhannuksen edellä", virkkoi Erik herra jälleen; "silloin talonpoikien kanssa on helpoin tulla toimeen, ja minä olen pannut merkille, että lämpö tekee heidät ikäänkuin pehmeämmiksi ja puheliaammiksi."

"No, juhannuksen edellä siis", huusivat useat nauraen.

"Me pidämme yhtä kuten yksi mies!"

"Kuten yksi mies!"

"Ken vilpistelee, hän on petturi."

"Petturi!"

"Onko Sten Kristerinpoika mukana?"

"Voitteko sitä epäillä?"

"Mutta sanoittehan äsken…"

"Minä sanoin — sanon paljon, mitä en oikeastaan ajattele, mutta että tulisin pettämään puolueen, johon olen kuulunut, se olisi raukkamaisuutta, ja raukka en ole."

Herrat erosivat; monet heistä kääriytyivät kaapuihinsa ja lähtivät heti kaupungista; heitä ei liikuttanut se mitä Kuninkaanniityllä hommattiin.

Täällä oli alusta alkaen ollut suuri joukko rahvasta ja arkkipiispan puheen jälkeen tuli yhä enemmän. Mutta suuri joukko herrojakin oli liittynyt Sten herraan; he olivat kaikki nuoria ja voimakkaita miehiä ja tekivät senkin tähden edullisemman vaikutuksen kansaan.

Sten herra kulki ympäri ja puhutteli heitä; hän sanoi, että valtakunnalla täytyi olla päämies.

"Sen kyllä käsitämme", vastasivat he.

"Tahdotteko herra Erik Trollen siksi?"

"Ei, emme ketään tanskalaista miestä!"

"Kunpa et vain olisi niin nuori!"

"Hän vanhenee päivä päivältä!" huusi muuan taalalainen.

Ympärillä seisovat nauroivat.

"Toivottavasti myös viisastun ja saavutan enemmän kokemusta", lisäsi Sten herra. "Mutta älkää siltä luulko, että tahdon puhua omaan pussiini. Että rakastan Ruotsin maata ja kansaa, sen tietää hän, joka näkee ihmisten sydämeen; mutta hän tietää myös, että jos tietäisin, kuka parhaiten voi turvata maan onnea ja menestystä, tekisin kaikkeni taatakseni hänelle vallan."

"Jospa voisit varmasti hankkia meille rauhan."

"Kas, näetkös, siitä juuri kenkä puristaa", virkkoi eräs toinen; "toinen puolue sivelee suutamme rauhan ja levon lupauksilla."

"Nähdä peltotilkkunsa viljelemättömänä ja vihollisten tallaamana, ei tietää, näkeekö isänsä majan poltettuna vai muuten hävitettynä, joka kerta ottaessaan miekan vyölleen ja lähtiessään puolustamaan maata olla valmis iäksi jättämään vaimonsa ja lapsensa, se mielestäni tekee jotensakin yhtä kipeää sarkakauhtanan kuin ritarikaavunkin alla."

"Jos niin uskot", vastasi Sten, "niin tiedät myös, että me kaikki kärsimme yhtä suuresti, mutta sinun puheesi on niin erilaista kuin tavallisesti kuulen ruotsalaisilta talonpojilta, että minua haluttaisi tietää, mistä olet kotoisin."

"Kaukaa Smålannin seuduilta."

"On kai sinulla naapureita mukanasi?"

"Ei tietääkseni."

"Tai joku muu, joka voi mennä sinusta takaukseen?"

"Miksi se on tarpeen?"

"Tunteeko täällä kukaan smålantilaista?"

"Ei!" huusivat useat äänet.

"Hän on jutellut täällä siitä, kuinka väärin me kärsimme", tokaisi muuan vuorimies.

"Siinä hän on oikeassa", tuumi toinen.

"Ei kaikessa", väitti muuan vanha talonpoika.

"Mutta enimmäkseen, vaari!"

"No, onko tuo teistä talonpojan tapaista; eikö hän kärsi suurinta sortoa, kun on kysymys isänmaasta, ja eikö hän tee sitä valittamatta?" kysyi Sten herra.

"Mihinkäs pääsee!"

"Sentähden sanon teille, ettei tämä ole talonpoika. Riisu nyt takkisi ja näytä oikea karvasi."

Mies ei näyttänyt olevan siihen halukas; hän kiemurteli ja teki vastaväitteitä.

"Tahdotko apua?"

Kysymys tepsi; kauhtana putosi pois ja sen alla oli munkinkaapu.

"Arvasinhan sen", sanoi Sten. "Mistä olette, isäseni?"

"Köyhä kerjäläismunkki."

"Joka on ottanut kylvääkseen rikkaruohoa nisuvainioon."

"Olen puhunut sorrettujen puolesta…"

"Täällä on useampiakin samankarvaisia", huusi muuan läsnäolijoista, ja nyt nähtiin väkijoukossa merkillistä levottomuutta; parisenkymmentä päätä erosi muusta joukosta ja pyyhälsivät kiirekynttä Kuninkaanniityltä länteen päin. Ei ole hyvä sanoa, oliko mukana sekin, jota Sten oli puhutellut; mutta hän oli kadonnut.

Kuului naurua ja murinaa vuoronperään; muutamain mielestä oli lähtö sangen hassunkurinen, toiset arvelivat, että valepukuiset munkit olisivat kernaasti saaneet jäädä paikoilleen ja sanoa ääneen, mitä olivat kuiskutelleet rahvaan korviin; mutta täten tulivat ajatukset kääntyneiksi pois siitä, mikä oli kokouksen tarkoitus. "Se kai saa jäädä toiseen kertaan", sanottiin.

Muutamat suurtalonpojat, jotka Sten tunsi persoonallisesti, sanoivat hänelle: "Ottakaa linnat älkääkä hellittäkö niitä; me kyllä pidämme selkänne vapaana!"

Nuoret neuvosherrat olivat samaa mieltä. Örebro ja Tukholma olivat jo heidän käsissään. Kalmari oli tärkein saada haltuun. Nuori Kustaa Kristerinpoika tarjoutui omin miehin tekemään äkkiyllätyksen ja valtaamaan linnan. Sten herra suostui siihen hieman epäröityään; itse tahtoi hän tehdä retken pitkin rannikkoa.

Niin päättyi Upsalan kokous. Sten Sture palasi Tukholmaan, aikoen sieltä lähteä suunnitellulle retkelle etelään.

Sten herran ollessa poissa olivat isä Johannes ja Kristina ehtineet tehdä tuttavuutta keskenään. Johannes oppi Kristinassa tuntemaan naisen, joka jo oli varustautunut taisteluun. Hän oli avioliittonsa alusta alkaen pyhittänyt elämänsä korkeille velvollisuuksille; Sten herra ei tarvinnut ainoastaan uskollista, rakastavaa puolisoa, vaan myös työtoveria, joka jakoi hänen huolensa ja vaivansa.

Molemmat olivat omistautuneet isänmaan palvelukseen, molemmat olivat valmiit taistelemaan ja kaatumaan sen puolesta.

Kun siten tähtää katseensa elämän suuriin tarkoituksiin, näyttävät kaikki tavalliset suhteet äärettömän pieniltä; niissä askaroi sentähden, että ne ovat renkaita kokonaisuudesta, mutta mikään rengas ei saavuta etusijaa toisista; kokonaisuuden tasaisen, sopusuhtaisen kehityksen täytyy olla työn maalina. Isä Johannes muisteli mielessään naisihanteitaan, mutta kukaan heistä ei ollut Kristinan kaltainen, ja kuitenkaan ei hän tahtonut myöntää, että hän oli näitä korkeammalla; erotuksen täytyi siis johtua erilaisista olosuhteista. Ihmeelliseltä tuntui kuitenkin kuulla kahdeksantoistavuotiaan naisen olevan täysin valmistuneen tuleviin taisteluihin. Kuvitelmissaan näytti hän aavistavan uhkaavaa tulevaisuutta, mutta hän katsoi sitä kohden marttyyrin iloisella varmuudella, että kuolema on voiton kruunu; hän kulki vaaroja vastaan kirkkain ja avoimin otsin ja ikäänkuin luottavasti julistaen: "Katso, Herran palvelijatar!"

Kristinalle oli isä Johannes viisaudenlähde, josta hän ammensi vastauksia kysymyksiinsä ja lohdutusta epäilyksissään. Nuorekas voima uskoo tavallisesti itsestään liian paljon, sillä ei ole kärsivällisyyttä odottaa, se tahtoo astua sallimuksen sijaan. Mutta nöyrä mieli on altis opetuksesta ojentumaan, ja kun hurskas pappi kertoi Kristinalle, kuinka kokemus oli hänelle opettanut, että kansan samoin kuin yksityistenkin koettelemukset ja vastoinkäymiset ainoastaan ovat keinoja kaikkivaltiaan kädessä hänen suurten tarkoitustensa toteuttamiseksi, silloin taivutti hän nöyrästi päätänsä ja sanoi: "Minä, hupakko, kun luulin ymmärtäväni moista ja sisimmässä sydämessäni kapinoin Jumalan johdatusta vastaan."

"Ajatelkaa, että hänelle on tuhannen vuotta niinkuin yksi päivä, rangaistus ja palkinto ei jää siltä tulematta, vaikka se viipyy; jollei se tapahdu meidän aikanamme, tapahtuu se jälkeentulevaistemme aikana. Sen tähden sanotaan sanassa: 'Isäin pahatteot tulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen'."

"Se on totta!"

"Muistakaa Jumalan lupausta Abrahamille, että hänen siemenestään ovat kaikki kansat maan päällä siunatuiksi tulevat; eikö tämä viittaa siihen, että mitä emme saa nähdä täällä, se ilmestyy meille toisessa maailmassa?"

"Olen aina ajatellut, että kun kerran tulemme sinne ylös, emme sitten enää paljon kysele, mitä täällä alhaalla tapahtuu.

"Minusta tuntuu, kuin tämä maailma olisi ainoastaan himmeä kuvajainen siitä elämästä, joka odottaa meitä ylhäällä. Täällä käymme koulua, päästötodistuksen saamme astuessamme siihen suureen oppilaitokseen, jossa jokainen saa asteen ja paikan, mikä oikeuden mukaan kuuluu harjoitettujen opintojen perusteella."

"Missä aineissa?"

"Niin elämässä kuin tietämisessäkin; molemmat voivat yhtä hyvin tapahtua Jumalan kunniaksi. Kaikki riippuu siitä maalista, minkä täällä alhaalla asetamme päämääräksemme."

"Kuinka tarkoitatte?"

"Jos palvelija on tehnyt työtä ainoastaan ruuan ja juoman edestä ja edistääkseen omia etujaan, on hän jo saanut toivomansa palkinnon."

"Niin, se on totta!"

"Mutta jos kaikki tämä maallinen on sivuasia, jos Jumalan kunnia ja ihmiskunnan parannus on hänen ajatustensa ja toiveidensa johtotähtenä, silloin saa hän usein häväistystä osakseen, ja vaikkei hän ristiinnaulitun vapahtajamme tavoin kärsisikään kuolemaa teoistaan, täytyy hänen kuitenkin niiden tähden kovia kokea; ja sentähden laskee hän illalla väsyneen päänsä levolle, sillä hän tietää ja tuntee, että mitä hän on täällä kylvänyt epätäydellisyydessä, sen on hän siellä niittävä jalostuneempana ja paljon hyödyllisempänä kuin oli täällä alhaalla saattanut kuvitellakaan."

"Entä ne monet, joiden täytyy ajatella ainoastaan jokapäiväistä leipää, joiden on kannettava päivän kuorma ja helle?"

"Hekin tekevät tietämättään Herran työtä; eikö hän ole itse sanonut, että tilkkanen vettä, annettuna hänen nimessään, on teko, jota totisesti ei jätetä unhoon?"

"Sentähden, että hän tuomitsee toisilla perusteilla kuin me ihmiset!" huudahti Kristina. "Oi, kuinka paljon siitä, mikä on suurta meidän silmissämme, onkaan oleva pientä ja merkityksetöntä siellä ylhäällä!"

"Pieni asia on sentähden taistella ja kilvoitella!" virkkoi isä Johannes nöyrästi. "Olisipa työllä vain se merkitys, joka vie Herran luo."

"Johdatatte ajatukseni arkkipiispaan."

"Surkutelkaa häntä, jalo rouva!"

"Onko hän sitten onneton?"

"Onnettomampi kuin voitte kuvitellakaan."

"Mutta jos hän tietää oikean tien?"

"Niin taistelevat monet voimat hänen sielussaan. Ken on paljon nauttinut tämän elämän hyvyyttä, hän ei tahdo mielellään eritä täältä… Siteet, jotka kiinnittävät maahan, tulevat yhä useammiksi ja lujemmiksi."

"Sehän on merkillistä!"

"Mutta vanha totuus!"

"Ja piispa Hemming?"

"Niin, hän!" vastasi vanhus ja parisen kyyneltä kimmelsi hänen silmissään. "Olen kenties rakastanut häntä liian paljon!"

"Minä melkein pelkään häntä!"

"Kuinka niin?"

"Se on itsellenikin käsittämätöntä; Sten herralle on hän hyvin rakas; Märta rouva sanoo häntä parhaaksi ystäväkseen, ja kun minä panen käteni hänen käteensä, tunnen ainoastaan voittamatonta pelkoa."

"Piispa on tehnyt maalle suuria palveluksia."

"Tiedän sen!"

"Ja kokenut paljon kiittämättömyyttä!"

"Keneltä?"

"Suurmiehiltä; hän on aina seissut valtionhoitajan ja kansan puolella."

"Se on totta!"

"Hän ei ole suuria välittänyt omasta hengestään, kun on ollut puolustettava isänmaata."

"Mutta hänen virkansa?"

"Sen hän on tosin lyönyt laimin, mutta ei oman voiton, ei minkään maallisen syyn tähden; tulonsa on hän käyttänyt sotaan, eikä ruotsalaisempaa sydäntä syki kenenkään rinnassa."

"Ette siis tiedä…?"

"Mitä?"

"Että rouva Pernilla Klauntytär…"

"En tiedä, mitä tarkoitatte."

"Hän on saanut piispan valtaansa."

"Piispan?"

"Ettekö sitä tiedä?"

"Kuulen sen ensi kerran!"

"Hän tahtoo kääntää hänet tanskalaisten puolelle."

"Se ei onnistu!"

"Minusta se, että piispa niin kauan viivytteleikse palatessaan Ruotsiin, juuri osoittaa, että se on onnistunut."

"Oletteko kirjoittanut?"

"Sten herra on tehnyt sen, mutta missä todellinen hätä on ovella, siellä todellisen ystävän pitäisi tulla kutsumatta."

"Älkää tuomitko liian ankarasti; kukaan ei tiedä, mikä voi olla esteenä."

"Kunhan ei vain olisi tahto!"

Samassa astui sisään muuan hovipoika ja ilmoitti piispa Hemming Gaddin.

"Pyydä, piispaa astumaan sisään", sanoi Kristina; mutta hän lisäsi sanantuojan mentyä: "Olin väärässä, isä, mutta tahdon hyvittää sen."

Hemmingin olennossa oli jotakin vierasta, kun hän astui huoneeseen. Vanhaan munkkiin ei hän kiinnittänyt huomiota; hän kääntyi yksistään Kristinan puoleen, kun hän sanoi, että hänen Sten herralta saamansa kirje ei ollut viivyttänyt eikä jouduttanut hänen matkaansa. Tehtävän, jonka hän oli ottanut suorittaakseen Lyypekissä, oli hän täyttänyt ja oli nyt menossa vanhaan Rönöhönsä, mihin aikoi asettua.

"Sitä ette kai aio näin toivottomina aikoina?" sanoi Kristina. "Täällähän on sota ovella."

"Siihen on olemassa ainoastaan yksi lääke, mutta siitä ei jalo herranne tahtone tietää mitään."

"Neuvot, joita elektus Hemming Gadd antaa, eivät voi olla muuta kuin hyviä — ja niitä kuuntelen aina ilolla."

"Enpä juuri usko; sitä paitsi ei Sten herra kuulemma ole kotona eikä minun aikani salli viivytellä."

"Ei edes tervehtiäksenne vanhaa ystävää", sanoi Kristina viitaten isä Johannekseen.

"Vanhaa ystävää?…"

"Jonka kenties olette unhottanut!"

"Isä Johannes!"

"Piispa Hemming!"

He olivat toistensa sylissä; siihen syleilyyn sisältyi paljon muistoja…

"Meidän oli siis sittenkin tavattava toisemme!"

"Jumalan tahto!"

"Niin, minun ei se ainakaan ollut, sillä sanon teille suoraan, että jos olisin tiennyt teidän olevan täällä, en olisi tullut."

Kristina arveli, että nämä molemmat mieluimmin jäisivät kahden, ja hiipi sentähden hiljaa ulos.

"Ja miksi, rakas piispa, olisitte tehnyt niin?" kysyi Johannes hymyillen lempeää, kaunista hymyään.

"Onko minun sanottava teille ajatukseni?"

"Sen teitte aina ennen!"

"Ennen ei ole nyt!"

"Mutta nyt voi olla kuten ennen!"

"Mahdotonta!"

"Mikäs estää?"

"Olitte silloin ystäväni!"

"Niin olen vieläkin!"

"Luuletteko ajan seisseen paikoillaan?"

"Olisiko teissä äkkiä tapahtunut suuri muutos?"

"Ahaa, jokos huomaatte!"

"Ajattelin sitä jo ensi näkemältä."

"Mistä sen huomaa?"

"Tahdotte salata jotakin."

"Mitä se olisi?"

"Odotan saavani sen tietää."

"Ette ole rippi-isäni."

"Mutta uskottu ystävänne!"

"Tahdotteko uskotella, että minulla on sellaisia?"

"Epäilettekö sitä?"

"Petos, iva ja häväistys ovat ainoat ominaisuudet, joihin olen tutustunut täällä maailmassa; totta on, että voin vielä lisätä kaksi: — valheen ja viekkauden, silloin on lista kirjoitettu täyteen."

"Minkä alle näistä panette minun nimeni?"

"Heh, yksi poikkeus ei todista mitään."

"Olette vuodattanut vertanne isänmaan puolesta, olette ollut puhemies, jota kansa on mieluimmin kuunnellut, olette johdattanut kansaa taisteluun maan vihollisia vastaan; mutta olette myös seissut kansan puolella ja puolustanut sen oikeutta, kun on tarvittu. Tanska pelkää yksin teitä paljon enemmän kuin muita ruotsalaisia yhteensä, ja suurmiehet, niin hengelliset kuin maallisetkin, tietävät, että he ovat pelin voittaneet sinä päivänä, jona heidän ei enää tarvitse teitä pelätä."

Piispa vääntelehti kuin tulisilla hiilillä. "Tehän olette oikea piru!" sanoi hän.

"Kuinka niin, piispa?"

"Tahdotte ärsyttää minua!"

"Olenko väärässä?"

"Jos olisittekin, liikuttaisi se vähät minua! Mutta tiedättekö, kuinka minua on palkittu?"

"Oletteko tehnyt jotakin palkan toivossa?"

"Olen ihminen minäkin."

"Että pikkumaisuus ja turhamaisuus rehki maallista palkintoa tavoitellen, sen tiesin, mutta minusta on aina tuntunut, kuin te olisitte sellaista paljon korkeammalla."

Hemming Gadd taisteli itsekseen. "Nyt kuulette, etten ollut niin!" huudahti hän.

"Kuulen vain, että olette kovassa kiusauksessa!"

"Olen jo antanut myöten!"

"Ettehän toki!"

"Sitten teen sen nyt!"

"Sitä ette tee!"

"Mitä pirua te puhutte!" Hän polkaisi hurjasti lattiaa ja naulasi silmänsä pappiin.

"Tiedän, että kaikkivaltias Jumala on armahtava teitä äärimäisessä hädässänne samoinkuin te armahditte verta vuotavaa isänmaatanne!"

Ja vanha mies lankesi polvilleen, hän kohotti vapisevat kätensä taivasta kohden ja jatkoi: "Sinä, Herra, joka kaiken voit, taivuta hänen mielensä ja sydämensä, älä anna hänen tehdä tekoa, jota hän on kerran katuva tai tuomitseva, herätä jälleen eloon kaikki ne jalot ja suuret voimat, jotka liikkuvat hänen sielussaan! Vähän merkitsee se, että hänen kunniansa aurinko ihmisten edessä peittyisi pilviin! Tuhat kertaa pahempaa olisi, jos hän pettäisi sinut, Herransa ja mestarinsa. Hänen sielunsa autuuden tähden rukoilen, auta häntä vaikeana koettelemuksen hetkenä!"

Piispa kuunteli yhteen puristunein huulin, hän tahtoi paaduttaa sydäntään… mutta ääni, joka puhui, oli hänelle niin tuttu, se herätti hänen elämänsä kauneimmat ja parhaat muistot; Johanneksesta ei hän voinut sanoa, että tämä olisi koskaan pettänyt, ja lisäksi tuli, että sanat saivat vastakaiun hänen omassa povessaan; siellä asui petturi, jonka hän luuli aikoja sitten vaienneen, mutta joka nyt huusi äänekkäästi: "Älä rupea itse siksi, mitä olet tuominnut muissa!"

Johannes oli lopettanut, hän nousi pystyyn.

Piispa katseli häntä synkin katsein.

Johannes vastasi niihin nöyrällä, melkein rukoilevalla esiintymisellä. "Hemming!" kuiskasi hän.

Nyt suli viimeinenkin jäänriite. "Sinä olet voittanut!" huudahti piispa ja avasi sylinsä…

Koskettamatta sanallakaan, mikä oli saanut aikaan sellaisen muutoksen hänen mielentilassaan, alkoi piispa innokkaasti puhua, mihin oli ryhdyttävä maan puolustukseksi; oli aivan kuin kaikki hänen ajatuksensa olisivat syöksyneet valloilleen yli keinotekoisten patojen; Ruotsin kunnia ja sen puolustus vihollista vastaan, jota hän nyt näytti vihaavan yhtä paljon kuin ennenkin, oli ainoa asia, jolle hän eli ja josta välitti.

Seuraavana aamuna palasi Sten herra; hänen ilonsa ja hämmästyksensä oli suuri, kun hän tapasi vanhan rakkaan ystävänsä ja huomasi hänet mieleltään yhtä ystävälliseksi kuin ennenkin.

"Teitä meidän on siitä kiittäminen", sanoi Kristina isä Johannekselle.

"Minä puin ainoastaan hänen omat toivomuksensa sanoihin", vastasi tämä. "Hän tahtoi itse."

Mutta nyt oli turha vaiva yrittääkään saada Johannesta viipymään kauemmin. "Minulla on paljon toimitettavaa", sanoi hän, "ja minun täytyy kiiruhtaa."

"Onko kysymys arkkipiispasta?" kuiskasi Hemming.

"Ajattelin käydä hänenkin luonaan."

"Se vanha kettu!"

"Hän ei ole onnellinen!"

"Eiköhän oikeastaan ole lohduttavaa tietää se."

"Ei minusta!"

"Ansaitseeko hän mitään onnea?"

"Kenties olisi hän silloin parempi!"

"Olenko minä onnellinen, minä?"

"Enemmän kuin ennen!"

"Olen menettänyt ystävän!"

"Ja saanut tunnonrauhan!"

"Jääkää luokseni!"

"En nyt, mutta minä tulen takaisin."

"Milloin?"

"Milloin kutsutte!"

"Mutta jollen kutsu?"

"Niin tulen kuitenkin!"

"Minä kulen nyt sitä uutta tietä, jolle olen lähtenyt, mutta jos vielä kerran petyn, niin en vartoa, mitä tulee tapahtumaan", jupisi Hemming.

"Ettekö tahdo ilmoittaa minulle, ennenkuin teette päätöksenne?"

"Sen lupaan."

"Kiitos!"

"Sen mitä olette sanonut minulle, isä, tulen muistamaan niin kauan kuin elän", sanoi Kristina, kun hurskas Johannes oli jäähyväisiksi lukenut siunauksen hänen ylitsensä.

Niin lähti vanhus matkalle, levittääkseen rauhaa ja yksimielisyyttä kaikkialle, mihin ikinä menikin.

Piispa kummasteli niitä tietoja, joita Sten Sture jo oli saanut valtion asioista; kun hän viimeksi oli häntä puhutellut, oli hän ainoastaan hentomielinen poikanen, sitten rakastunut nuorukainen, nyt oli hänestä tuota päätä tullut ajatteleva mies, joka leimuavalla innolla puhui joko voittavansa tai kuolevansa.

Omituista kyllä sopi tämä seitsemänkymmenenkahden vuotisen miehen omiin mielipiteihin paremmin kuin molempain edeltäjäin varovaisempi käsitys oli koskaan sopinut; sitä juuri Hemming Gadd tahtoi, että asia kerrankin saataisiin loppuun, ja hän toivoi vain, että Ruotsin suurmiehet asettuisivat Tanskan lipun alle, saadakseen ilon hakata heidät kaikki maahan.

Sten Sturen ottaessa Kalmarin haltuunsa lupasi piispa puhua maan todellisille ystäville, että nämä saapuisivat aiottuun kokoukseen Tukholmaan kesäkuun lopulla. Tällä tarkoitti hän erittäinkin rahvasta, jonka keskuudessa hänellä vielä oli suuri vaikutusvalta kuten ennenkin.

Tässä tarkoituksessa lähti hän kiireesti kaupungista. Surullista sanoa: hän pelkäsi! Sankari, joka ei räväyttänyt silmäänsäkään, kun vihollisen miekka heilui hänen päänsä ylitse, hän mieluummin vältti naissilmien vihastunutta katsetta. Tosin tuumi hän itsekseen: "En ole luvannut mitään, hän voi kyllä olla oikeassa siinä, että jollen nyt tahdo tehdä sitä, niin on se minun asiani eikä hänen."

Ja niin lähti hän matkalle sanomatta jäähyväisiäkään; se harmitti Pernilla rouvaa, joka sanoi saapuneensa Tukholmaan ottaakseen hänet vastaan. Pernilla rouva ei tahtonut, että piispa menisi linnaan, ja kun tämä pysyi lujana aikeessaan, pumppusi hän vanhan miehen mieleen niin paljon myrkkyä ja sappea, että sen piti riittämän katkaisemaan kaikki ystävyyssiteet, ja kuitenkin miekkonen pyydystettiin. Tekikö sen kenties Kristina rouva?

Pernilla rouva olisi tuntenut itsensä imarrelluksi, jos olisi tietänyt, ettei kellään naisella ollut eikä kukaan voinut saada niin onnetonta vaikutusvaltaa piispa Hemming Gaddiin kuin Pernilla Klauntytär, ja tämän salaisuus oli, että molemmat tunsivat samaa kaivelevaa kaunaa ihmisiä kohtaan; piispan katkeruus johtui hänen kokemuksistaan, Pernilla rouvan sattumuksista, jotka melkein kaikki riippuivat hänestä itsestään.

Taasenkin oli Kristina jätettynä yksin; hänen täytyi päivittäin ottaa vastaan useita vieraita; mitä lähemmäksi ratkaisu joutui, sitä jyrkemmin seisoivat puolueet vastatusten.

Linnanpäällikkö lujitti vartioväkeä, levottomuutta herättäviä huhuja liikkui kaupungissa; julkea yritys ryöstää pois Kristina rouva saatettiin uudistaa tai yrittää jotakin samantapaista. Kaarinasta ja reippaasta nuoresta miehestä ei ollut kuulunut kerrassaan mitään; mutta Vesteråsista Märta rouvalta saapui kirjeitä, jotka ilmoittivat, että Knut Alfinpoika oli käynyt hänen luonaan. Hän oli kovasti valittanut niitä vääryyksiä, joita häntä vastaan oli tehty, ja sanonut, ettei hän koskaan alistu sellaiseen.

Kun silloin Märta rouva oli suoraan nuhdellut häntä hänen halpamaisesta teostaan, oli hän osoittanut suurta hämmästystä ja selittänyt kaiken pelkiksi kuvitelmiksi, jotka olivat syntyneet Kristina rouvan omissa aivoissa.

Häntä olisi kyllä haluttanut matkustaa Tukholmaan pannakseen tämän tilille, mutta tämäkin sai lykkäytyä tulevaisuuteen.

Kuta pitemmälle kesäkuu kului, sitä enemmän matkustajia saapui Tukholmaan. Trollepuolueella oli tyyssijansa Harmaamunkkiluostarissa, mutta heidän nähtiin usein retkeilevän ympäri suurissa joukoissa, ja väliin he suvaitsivat vaatia pakkokestitystä jonkin rikkaan porvarin talossa, mikä herätti suurta harmia ja tyytymättömyyttä.

Rahvastakin saapui lukuisammin kuin Upsalaan, he pitivät myös kokouksiaan, mutta mieluimmin ulkona lakeilla kentillä. Ettei elektus ollut menettänyt vaikutusvaltaansa heihin, sen huomasi selvään siitä vilkkaasta mielenkiinnosta, jolla he kuuntelivat hänen puhettaan, ja siitä sydämellisyydestä, jolla he tervehtivät häntä.

Sten herra palasi yhdessä nuoren Kustaa Kristerinpojan kanssa; Kalmari oli vallattu; saavuttiin kotiin työtä päättämään.

Arkkipiispakin saapui pääkaupunkiin, kuten tavallisesti loistavan seurueen keralla, mutta hän ei mennyt linnaan, vaan Harmaamunkkiluostariin.

Siellä pidettiin päivittäin kokouksia ja puhuttiin paljon siitä, mihin oli ryhdyttävä. Arkkipiispa ja rauhanystävät olivat järkähtämättä sitä mieltä, että oli valittava valtionhoitajaksi Erik Trolle eikä ketään muuta; se oli ainoa mahdollisuus hankkia maahan lepoa ja rauhaa.

Sellaista ei Sten Sture pystynyt toimittamaan, ja sentähden eivät he voineet suostua siihen, että maa joutui hänen valtaansa. Sentähden laadittiin kirje, joka oli lähetettävä kaikkiin maanääriin; se kuului seuraavasti:

"— — — Katsoen siihen suunnattomaan vahinkoon ja tuhoon, jota Ruotsin asujamet ovat kärsineet pitkällisten sotien aikana valtakuntien välillä, ja koska kaikkivaltiaan Jumalan armosta, jos vain nämä asujamet itse osaavat viisaasti katsoa eteensä, nyt on keinoja saavuttaa pysyväinen rauha, ja kun lisäksi tarkan harkinnan jälkeen on huomattu, että sota on enimmäkseen jatkunut vain muutamain voitonjanon, järjettömyyden ja röyhkeyden tähden, niin että ne ovat tehneet tyhjiksi monet hyvät sovittelut; kunniasanoja, allekirjoituksia ja sinettejä ei ole pidetty, rahvaanmiehelle, köyhälle ja rikkaalle, korvaamattomaksi vahingoksi ja häviöksi; sentähden olemme me kaikki pyhän kolminaisuuden nimessä tulleet yksimielisyyteen ja lupaamme ja määräämme keskenämme, että sen sovinnon ja rauhan, joka äskettäin on tehty Malmössä, tahdomme kaikki ja kukin kohdaltamme lujasti ja rikkomattomasti pitää ja hengellämme ja kaikella voimallamme auttaa, että se pidetään kaikissa kohdissaan ja pykälissään."

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta panivat tähän sydämensä aivoituksen ja lupasivat alamaisuutta Tanskalle; he tahtoivat kaikin voimin lujittaa valtaa, jonka tunsivat murtuvan jalkojensa alla; he lisäsivät vielä: "Ja toivomme, Jumalan avulla, voivamme pitää tämän liiton niin vilpittömänä ja lujana, etteivät rakkaat kanssaveljemme, jotka eivät ole läsnä, ja samoin rahvaan miehet Ruotsin valtakunnassa, köyhät tai rikkaat, ketään erottamatta, voi nousta sitä vastaan millään tosisyyllä. Jos joku tahtoisi tehdä sen, tahdomme häntä rangaista, kuten Ruotsin laki säätää rangaistavaksi sitä, joka kantaa nurjaa kilpeä omia ja valtakunnan herroja vastaan."

Mutta rahvas ja kauppakaupunkien miehet eivät ottaneet suopeudella vastaan kirjettä eikä herrojen hommia; huuto, että valtionhoitaja oli valittava, kävi yhä yleisemmäksi. Sten Sture, Hemming Gadd ja hänen muut ystävänsä oleskelivat kaupungissa, he koettivat ryhtyä neuvotteluihin; mutta Trollepuolue paloi harmista ja kostonhalusta, he olivat päättäneet mihin hintaan tahansa viedä tahtonsa läpi. He haarniskoivat ja asestivat sentähden asemiehensä ja suuri joukko rataspyssyjä työnnettiin alas Harmaamunkkisillalle, kaikkien suut käännettyinä kaupunkia kohden.

Sten herra ei tiennyt siitä mitään; hän oli ystävineen linnassa; he keskustelivat, mitä oli tehtävä; silloin saapui hänen uskollinen Esbjörninsä, jonka muistamme edellisiltä ajoilta; hän kertoi taistelun hälinästä, jota kuului Harmaamunkkisaarelta, ja siellä tehdyistä varustuksista.

"Jääkää tänne ja antakaa minun mennä!" huudahti Hemming Gadd. "Lupaan, että siitä tulee pian loppu."

Kustaa Kristerinpojan, monien muiden herrojen ja suuren miesjoukon seuraamana riensi hän Harmaamunkkisaarelle; kaikilta tahoilta oli uteliaita rientänyt lisäksi; oli myöhäinen ilta, lämmin heinäkuun päivä, ja monet olivat melkein puolialastomat, muutamat päissäänkin.

Linnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika, herra Kustaa Kristerinpoika ja Hemming piispa kaupungin puolelta; herra Knut Eskilinpoika, Pietari Turenpoika ja asemies Niilo Klaunpoika Harmaamunkkisaarelta riensivät nopeasti väliin; he kysyivät, sopiko ruotsalaisten miesten taistella keskenään; eivätkö he olleet sopineet, että vaali toimitetaan kaikella tyyneydellä, tekisivätkö he nyt itsensä koko maan pilkan esineiksi. Hemming Gadd puhui myös muutamia leimuavia sanoja, kysyen, tahtoiko rauhanpuolue alottaa hallituksensa saamalla aikaan verenvuodatusta omien maanmiestensä kesken, ja Pietari Turenpoika sai sen jälkeen ase miehet kääntämään rataspyssynsä takaisin ja panemaan pois miekat.

Siten näytti suurin voimannäyte olevan suoritettu; Harmaamunkkisaarella pysyttiin hiljaa, neuvottelut eivät vieneet mihinkään tulokseen.

Silloin saapui tieto, että melkein kaikki linnat meripuolella olivat joutuneet Sten herran haltuun, ja silloin päätettiin suostua siihen, mitä ei voitu estää. Herra Erik Trolle teki välttämättömyydestä hyveen, hän pujahti pois kaupungista, jottei — kuten sanoi — läsnäolollaan saisi aikaan eripuraisuutta.

Niin määrättiin vaali heinäkuun 23 päiväksi.

Monia päiviä ennen oli jokaisella selvillä, kuinka se päättyisi. Vaalipäivän aamuna sanoi Sten Sture nuorelle puolisolleen:

"Minun mieltäni painavat suruiset aavistukset!"

"Katso tuonne ylös, rakas herra", vastasi Kristina ja viittasi kirkkaan siintävälle suvitaivaalle.

"Hän kaiken kääntää parhaaksemme, kun häneen luomme toivehemme!"

"Olet oikeassa!" vastasi Sten. "Jos olen tehnyt kaiken voitavani päästäkseni Ruotsin valtionhoitajaksi, niin tietää Jumala ja pyhä neitsyt, etten ole sitä tehnyt niinkään maallisten etujen tähden, vaan uskollisesta rakkaudesta."

"Niin, uskollista rakkautta Ruotsin maalle ja kansalle olemme kerran ennen luvanneet, mutta uudistamme lupauksemme tänään emmekä varmaan tule sitä koskaan pettämään."

"Kun sinä olet rinnallani, tunnen itseni vahvaksi."

"Ei, Sten! Meidän täytyy olla vahvoja kunkin kohdaltamme", vastasi Kristina tuskallisesti. "Ajatteles, jos Hän vaatii sitä!"

"Silloin auttaa hän varmaan sitä, joka jää yksin", vastasi Sten ja suuteli häntä otsalle.

Mutta kun hän oli mennyt, lankesi Kristina polvilleen ja rukoili… rukoili, kuten suurimmassa hädässä rukoillaan, sen puolesta, joka hänelle oli rakkain maan päällä; rukoili menestystä sille suurelle tehtävälle, jota hän oli mennyt ottamaan suoritettavakseen, ja siunausta sille kansalle, jonka isäksi hän oli tuleva…

Ja kun ilohuudot linnan edustalla ilmaisivat hänelle, että Sten Sture nuorempi oli valittu Ruotsin valtionhoitajaksi, silloin rukoili hän tälle voimaa, että hänestä tulisi arvokas jälkeläinen suurille edeltäjilleen, ettei hän koskaan ryhtyisi mihinkään väärään tekoon, ei tuntisi kateutta eikä ynseyttä; antaisi mielellään anteeksi, vaatisi enemmän itseltään kuin muilta ja ennen kaikkea ei koskaan tekisi tekoa, jota tarvitsisi salata itseltään tai maailmalta.

Hän ei tahtonut koskaan lakata rukoilemasta hänen puolestaan, omasta puolestaan ei hän rukoillut…

Vaalitaistelu ei ollut ollut pitkä; verrattain pieni vähemmistö äänesti herra Erik Trollea; kun häntä kaivattiin, sanottiin hänen matkustaneen pois kaupungista, jottei antaisi aihetta eripuraisuuteen.

Useat neuvosherroista, monet aatelismiehet ja kaikki talonpojat, vuorimiehet, kauppakaupunkien miehet, raatimiehet ja melkein kaikki linnanpäälliköt äänestivät Sten herraa; mutta piispoista ja papeista ei niin tehnyt kukaan muu kuin tohtori Hemming Gadd.

Vaalin päätyttyä seurasivat valtaneuvokset valtionhoitajaa ylös linnaan, jonne tämä oli kutsunut niin monta kuin suojiin sopi upeihin vieraspitoihin.

Alussa ilmeni sulaa sopua käytöksessä ja eleissä; mutta sitä mukaa kuin viini nousi vierasten päihin, esiintyi oikea mieliala. Harmi ja ynseys kiehkeää vaahdon tavoin päälle, ja sydämen kyllyydestä suu puhuu.

Herra Erik Abrahaminpoika oli ollut niiden joukossa, jotka olivat kiihkeimmästi vastustaneet Sten Sturen valintaa; mutta se ei estänyt, kun hän sentään tuli valituksi, jaloa ritaria tuppautumasta mukaan juominkeihin. Tuomiorovasti Hannu Brask, joka ei ollut unhottanut hänen pakoaan Vadstenan luostarista, silmäili häntä tuikeasti, mutta se ei vaikuttanut mitään. Kovalla äänellä, jotta niin monet kuin suinkin kuulisivat, kertoi hän juhlista Kööpenhaminan linnassa; mitään sellaista ei ruotsalainen valtionhoitaja voinut saada aikaan.

Lähimpänä istuvat koettivat äänekkäin puhein hälventää hänen sopimattomia huomautuksiaan kuulumattomiin; mutta hän huusi heidän ylitseen, että kun Hannu kuningas tulee Ruotsiin, kutsuu hän heidät vielä äveriäämpiin vieraspitoihin.

Silloin nousi nuori Kustaa Kristerinpoika ja kysyi, eikö Erik herra ollut ajettava linnasta tiehensä, jollei hän tahtonut lähteä hyvällä.

Seurasi kiihkeä vastaus, sananvaihto kävi yhä kiihkeämmäksi, vieraat tahtoivat välittää rauhaa, mutta Erik herra veti miekkansa maalle ja haavoitti Kustaa herraa niin pahoin, että tämä heti kaatui kuoliaana maahan. Nytkös nousi yleinen hälinä, kaikki huusivat kilvan, papit ja osa neuvosherroista hiipivät pois. Monet vaativat että Erik herra oli vangittava, toiset tahtoivat, että hän saisi mennä vapaana, ja miestä temmottiin jo kahtakäteen; silloin sai joku hänet ulos eräästä ovesta, munkkikaapu heitettiin hänen harteilleen ja hänet vietiin mustainveljesten luostariin.

Niin oli Ruotsi nyt saanut uuden valtionhoitajan.

3.

VAARALLISET KIRJEET.

Kun herra Knut Alfinpoika otti luullun Kristinan käsivarsilleen ja riensi hänen kerallaan pois, seurasi tämä vastustelematta; olihan pelastettava rakas rouva, eikä Kaarina pelännyt lainkaan omasta puolestaan.

Lähimmässä kadunristeyksessä odotti kolme satuloitua hevosta ja palvelija. Nuori nainen nostettiin yhden hevosen selkään, Knut herra ja palvelija ottivat kumpikin omansa, ja nyt lasketettiin hurjinta nelistä eteenpäin.

Niin jatkettiin ratsastusta pysähtymättä useita peninkulmia; ei puhuttu sanaakaan; oli ilmeistä, että ryöväri pelkäsi, että häntä ajetaan takaa, pelko lamautti hänen kielensä.

Yö oli jotensakin synkkä, matka kävi vuoroon raivattua tietä, vuoroon metsätietä myöten; Kaarinalle olivat ne aivan tuntemattomia; opas sitä vastoin näytti olevan aivan varma asiastaan.

Vihdoin pysähdyttiin erään pitkän rakennuksen eteen; toinen miehistä puhalsi pilliin. Kohta sen jälkeen avattiin matala tuvanovi ja soihdun loimo valaisi pimeään yöhön.

"Älkää peljätkö, ihanin ruusu!" virkkoi Knut herra nostaessaan Kaarinan satulasta; "teille ei tehdä mitään pahaa; rakkauttanne en ole koskaan epäillyt enkä sentähden ole teille nyreissäni siitä mitä on tapahtunut."

Kaarinan täytyi nauraa itsekseen, sillä jalon ritarin puhuessa kuuli hän tämän äänen vapisevan, joko sitten pelosta tai jostakin muusta tunteesta.

"Te itkette, rakkahin!" jatkoi hän. "Oi, Kristina, sanokaa minulle, itkettekö kaipauksesta!"

"Väsymyksestä!" kuiskasi toinen.

"Minä kurja, kun en sitä ajatellut!" Hän vei saaliinsa nokiseen tupaan; sen perällä oli kamari, joka oli hieman siistimpi.

Talon ainoat asujamet näyttivät olevan mies ja nainen; viimeksimainittu katseli Kaarinaa epäilevin katsein, mies lähti ottamaan hevosia haltuunsa. Opas tömisteli palelevia jalkojaan ja vaati lämmintä olutta.

Sillävälin oli Knut herra puuhaillut matkalaukkunsa ääressä ottaen sieltä muutamia viinipulloja ja ruokatavaroita. Kaarina seisoi epäröiden, heittäisikö hän nyt pois valepukunsa; mutta silloin saatettaisiin hänet ajaa ulos keskellä yötä, ja hän kaipasi lepoa. Hänen katseensa sattui kamarin oveen, siinä oli avain lukossa tuvan puolella jos hän ottaisi sen pois ja sulkisi sisäpuolelta, olisi hän turvassa. Teko seurasi tuumaa, ja hän oli yksin.

Kohta naputti Knut ovelle; hän kehotti juomaan ainakin lasin viiniä.

"Ei!" oli ainoa vastaus, minkä hän sai. "Antaa hänen nukkua!" kuuli Kaarina toisen sanovan; "ajatelkaa, että meillä on huomenna pitkä matka."

Kaarina katseli ympärilleen, voisiko hän täältä paeta; mutta kamarissa oli ainoastaan pieni lyijyikkuna, joka oli ylhäällä seinällä. Pienellä öljylampulla, joka paloi pöydällä, valaisi hän huoneessa ympäriinsä, nähdäkseen eikö ollut mitään muuta ulospääsyä, — ei, ei mitään. Hän kuuli, että miehet olivat tuvassa asettuneet ruualle; he puhuivat hiljaa, luultavasti siksi, etteivät häntä häiritsisi. Hän tunsikin itsensä sangen väsyneeksi, vuode näytti jotakuinkin houkuttelevalta, ja hän aikoi painautua pitkäkseen hetken levätäkseen, ei suinkaan nukkuakseen.

Mutta nuoruus otti oikeutensa; hän nukkui raskaasti, ja kun hän heräsi, loisti aurinko jo pienestä lyijyikkunasta. Oli sangen merkillistä, hän ei tiennyt, oliko hän uneksinut vai todellakin kuullut ulkoa kiihkeitä ääniä, aivan kuin useampain henkilöiden kiivasta puhelua; hänestä tuntui kuin he olisivat painiskelleet keskenään, mutta sen jälkeen oli tullut hiljaista eikä hän tiennyt mitään enempää.

Nyt ei hän kuitenkaan enää tahtonut kantaa väärää lippua; hänen täytyi tosin pukeutua Kristina rouvan turkisvaippaan, koskei hänellä ollut mitään muutakaan päällysvaatetta, mutta omat kasvonsa tahtoi hän näyttää, se tekisi käänteen asiassa. Sentähden astui hän hunnutonna tupaan.

Siellä makasi hujanhajan rikkilyötyjä savipulloja ja pikareita, ylösalaisin kaadettu pöytä oli sysätty nurkkaan; kaikki osoitti, että oli tapahtunut taistelu.

"Se ei siis ollut unta", ajatteli Kaarina; "olen todellakin kuullut sen, mutta ainoastaan unenhorroksessa."

Tuvassa ei ollut ketään; hän sai tilaisuuden katsella ympärilleen; hän oli nähtävästi jossakin huononpuolisessa majatalossa, mutta missä? Ulkoa näkyi ainoastaan metsää, korkeaa petäjikköä ja hongikkoa.

"Jospa voisin päästä pakoon?" Se ajatus iski hänen päähänsä kuin salama; hän avasi oven; hänen edessään oli; metsä; hän otti muutamia arkoja askelia ja alkoi sitten juosta minkä jaloista lähti.

"Seis!" kajahti uhkaava ääni.

Mutta se ainoastaan siivitti hänen askeliaan.

Nyt alkoi ajo; otus parka oli pian pyydystetty; hän oli: kaatunut ja loukannut jalkansa; nyt täytyi hänen alistua siihen, että roteva mies otti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet takaisin tupaan; mutta häntä ei viety kamariin, jossa oli viettänyt yönsä, vaan ylös pahanpäiväisiä portaita pieneen ylishuoneeseen, jossa mies laski hänet varovasti maahan. "Luulenpa, että pakohoureet ovat haihtuneet päästänne", sanoi hän itsetyytyväisesti naurahtaen.

"Millä oikeudella pidätte minua täällä?" kysyi Kaarina.

"Siihen saa ritari itse vastata."

"Pyytäkää sitten häntä tulemaan!"

"Tahtoa ei kyllä puutu", sanoi mies luoden häneen ilmeisesti ihailevan katseen. "Mutta hänelle on tullut esteitä."

"Viipyykö hän kauan?"

"Aina kauemmin kuin itse toivoisi."

"Menkää hankkimaan minulle jotakin syötävää."

"Siitä saa akka alhaalla pitää huolen, mutta tahdon tehdä sen tällä kertaa."

Kaarina oli taas yksin, jalkaa koski, varmaankin oli se nyrjähtänyt; ripeällä liikkeellä saattoi sen saada jälleen paikoilleen, mutta kuka tekisi sen hänelle; vanha nainen kenties?

Vihdoin tämä saapui tuoden aamiaisen. Kaarina oli pelkkää ystävällisyyttä, ja kun eukko vastasi myöntävästi kysymykseen, ymmärsikö hän jäsenvammoja, ojensi Kaarina hänelle pelottomasti jalkansa ja pyysi häntä vetämään sen heti sijoilleen.

"Mitä annatte minulle siitä?"

"Minulla ei ole rahaa mukanani."

"Mutta tuo turkisvaippa?"

"Se ei ole minun."

"Kenenkäs sitten?"

"Jalon rouva Kristina Gyllenstjernan."

"Ettekö te ole hän?"

"Ainoastaan hänen palvelijattarensa."

"Sen olette sepittäneet kokoon!"

"Totta se on, mutta auttakaa nyt jalkaani!"

"Ei mitään ilmaiseksi!"

"Ottakaa sitten vaippa; hän antaa kyllä minulle anteeksi."

Vanhus myhäili. Hän veti jalan sijoilleen; se teki sangen kipeää, ja Kaarina tunsi, että tulisi viipymään useita päiviä ennenkuin hän voisi varata jalallaan. Eukko oli mennyt ja vienyt turkisvaipan mukanaan; nuori tyttö oli jäänyt yksin.

Mihin oli hänen nyt ryhdyttävä? Kun hän katseli ympärilleen huoneessa, huomasi hän useita esineitä, jotka kaikki viittasivat siihen, että ritarilla oli täällä ylhäällä asuntonsa. Maahan heitettynä makasi taskuliina, johon oli ommeltuna kirjaimet K. A.

Ei siis mitään epäilystä.

Silloin kuuli hän alhaalta puhetta, eukko kuului siellä kertovan miehelleen, mitä Kaarina oli hänelle sanonut, että hän oli ainoastaan halpa palvelijatar eikä suinkaan jalo rouva Kristina Gyllenstjerna.

Mutta sitä ei tahtonut uskoa kukaan, mitä varten olisi hänen silloin tarvinnut juosta tiehensä? Miehet näkivät tässä todistuksen, että hän oli hyvin viekas ja häntä oli kohdeltava mitä suurimmalla varovaisuudella.

"Jos laita on kuten hän sanoo", huomautti nainen, "niin ritari ei kenties annakaan luvattua palkintoa."

"Saittehan hänen turkisvaippansa?"

"Mutta hänellä ei ole enää mitään antamista!"

"Minä menen ritarin puolesta takaukseen", virkkoi opas jälleen. "Sanotaan, että Kristina rouva on kaunis, ja kaunis on tämäkin; hän on siis oikea. Suuremmaksi varmuudeksi tahdon itse ottaa selkoa."

Kaarina kuuli miehen kompuroivan portaita ylös. Hän ymmärsi, että tässäkin oli vaara tarjona.

"Kuinkas täällä on laita?" kysyi mies jotensakin kursastelematta astuen muitta mutkitta huoneeseen.

"Kenen käskystä tulette?" kysyi Kaarina hallitsijattaren katseella ja äänellä.

"Ajattelin… luulin… jos ritari…"

"Kun haluan jotakin, kutsun teidät", jatkoi Kaarina; viitaten oveen.

"Joo, kyllä hän ainakin on ylhäinen naisihminen, ja vieläpä ylpehintä lajia", kuuli Kaarina hänen sanovan alhaalla kyökissä; oltiin yhtä mieltä, että hän oli tahtonut pettää heitä; kallisarvoisen turkin lahjoittaminen oli sekin tavallaan todistus siitä.

Kaarina käsitti, että hänen oli paras pitää se nimi ja arvo, joka hänelle oli annettu; ne saattoivat häntä täällä suojella, ja pyhä neitsyt ja kaikki hyvät enkelit johduttaisivat kyllä hänen päähänsä, mitä hänen oli tehtävä; päästäkseen ritaria pakoon.

Nainen kantoi ylös hänen ruokansa ja kysyi, tahtoiko hän saada voidetta jalalleen; mutta se oli hyvin kallista, sanoi hän, ja se täytyi noutaa pitkän matkan päästä eräästä luostarista.

Mutta Kaarina vastasi, että ne kivut, mitkä madonna oli antanut hänen kestettäväkseen, tahtoi hän kärsivällisesti kantaa eikä pyrkiä niitä millään maallisilla lääkkeillä lieventämään.

Täten menetti Brita muori voiton, jonka hän oli jo laskenut hyväkseen, ja ahneus oli siksi pääpiirteenä hänen luonteessaan, ettei hän tuntenut suurtakaan kunnioitusta moisia omantunnon syitä kohtaan.

Harmissaan päätti hän jättää laittamatta vuoteen yöksi. Kaarina huusi moneen kertaan, mutta hän ei tullut; tyttö paran täytyi ryömiä sängyn luo; se oli luultavasti sellaisenaan kuin ritari oli sen jättänyt. Kun Kaarina oli noussut ja aikoi ottaa tyynyn, putosi jotakin maahan; se oli pieni käärö, jota Kaarina ei epäröinyt avata. Sieltä putosi useita kirjeitä; muutamat niistä olivat osoitetut Knut Alfinpojalle, muuan rouva Pernilla Klauntyttärelle, samoin muuan herra Erik Trollelle. Nyt kaikkosi uni Kaarinan silmistä, hänen täytyi heti lukea ne; saattoihan ritari palata minä silmänräpäyksenä tahansa ja silloin oli myöhäistä. Heti toimeen siis!

Ja hän luki ja luki; hänelle avautui uusi maailma, aivan kuin hän olisi nähnyt olosuhteita, joista ei ennen ollut uneksinutkaan. Uusi päivä koitti, ennenkuin hän oli lopettanut, ja vasta silloin, kun hän kuuli Britan tulevan tuomaan aamiaista, pisti hän merkilliset kirjeet kasaan ja piilotti ne huolellisesti tyynyn alle.

"Kaikki hyvät enkelit, kuinka kalpea te olette!" huudahti Brita nuoren naisen nähdessään. "Tosin täällä on kylmä, mutta hyvä uni tavallisesti…"

Kaarina ei viitsinyt puhua; hän katseli naista ja sitten laittamatonta vuodetta.

"Syyttäkää itseänne!" sanoi tämä naurahtaen hämillään. "Miksi tahdoitte uskotella minulle, että olitte ainoastaan halpa palvelijatar. Nyt vasta tahdon lämmittää ja järjestää kaiken parhain päin."

Kaarina söi ja joi hyvällä halulla; hän tunsi tarvitsevansa kaikki voimansa ajatellakseen, mitä oli tehtävä.

Kirjeet, nämä hirveät kirjeet, sisälsivät täydellisen suunnitelman salaliitolle, joka ei tarkoittanut enempää eikä vähempää kuin Kristian kuninkaan kutsumista valtakuntaan; viekkaudella ja petoksella oli tie avattava, ja ne, jotka olivat liittoutuneet asiassa toimimaan, olivat herra Erik Trolle, herrat Kaarle ja Knut Alfinpoika ja rouva Pernilla Klauntytär. Kirjeissä sanottiin, että monia muita oli mukana hankkeessa, erittäinkin pappeja, mutta he, yhtä vähän kuin arkkipiispakaan, tahtoivat tehdä mitään sitoumuksia, vaan jättää kaiken riippumaan olosuhteista. Herra Sten Kristerinpoikaan ja Pietari Turenpoikaan saattoi myös varmasti luottaa.

Jos Sten Sture vastoin luuloa saisi vilpillä ja viekkaudella enimmät äänet valtionhoitajanvaalissa, silloin oli suunnitelma heti pantava toimeen; jos sitä vastoin herra Erik Trolle saisi enimmät äänet, silloin viivytettäisiin asiaa sopivaan aikaan tai siihen asti, kunnes katsottaisiin maan edun sitä vaativan.

Pikku Kaarina parka — ei ollut ihme, että hänen nuori päänsä tuntui menevän pyörälle; kuinka hän pääsisi Tukholmaan ilmoittamaan tästä Sten herralle ja Kristina rouvalle?

Kirjeissä puhuttiin myös eräästä hengenmiehestä; häntä nimitettiin ainoastaan vadstenalaiseksi papiksi. Kaarina tunsi heidät kaikki ja ihmetteli ketä mahdettiin tarkoittaa. Isä Laurentiuksen sanottiin heistä olevan ovelimman; olisiko hän petturi?

Kaarina koetti varata jalallaan; se oli tosin vaikeaa, mutta ei mahdotonta; se tulisi kyllä terveeksi jälleen. Mutta kirjeet? Hänen olisi täytynyt säilyttää ne; ne olivat paremmat todistukset kuin hänen sanansa. Kaarina oli rohkea tyttö eikä hän olisi epäröinyt laskea petturin omien silmien eteen todistuksia heidän rikollisuudestaan. Mutta tuossa tuokiossa tulisi Brita muori laittamaan vuodetta, hän löytäisi kirjeet, ja vaikkei hänen epäiltäisikään niitä lukeneen, otettaisiin ne varmaan pois.

Taasen kuuli hän hänen tulevan. Nopeasti heittäytyi hän vuoteelle.

Vanhus tuli sisään kantaen täyden sylyyksen jyrkeitä halkoja, jotka hän pani takkaan.

"Nyt aioin laittaa vuoteen", sanoi hän.

"Lämmittäkää ja antakaa minun nukkua."

Vanhus totteli ja meni.

Kaarina nukahti todellakin; mutta hän heräsi siihen, että muuan kipinä räiskähti hänen kädelleen.

Hän nousi istualleen; hänen katseensa kiintyi loimottavaan takkavalkeaan; ajatukset tulivat; mitähän jos hän… mutta koko talo palaisi poroksi; sitä ei hän tahtonut; hän otti muutaman hiilen ja pani sen tyynylle; tyyny ja vuode syttyi pian; hän antoi sen palaa ja kätki huolellisesti kirjeet; sitten päästi hän kovan kirkunan, niin että koko kartano kajahti, ja kun väkeä saapui, kertoi hän heränneensä liekkien ympäröimänä.

"Voi teitä", sanoi hän, "ritari kyllä saa tietää, kuinka olette menetelleet kanssani."

Tuli oli pian sammutettu, mutta koko huone savua täynnä. Kaarina sai jälleen entisen huoneensa tuvan perällä, mutta sinne päästyään valitti hän, että säikähdyksen johdosta oli jalka pahentunut; nyt täytyi hänen pysyä aivan liikahtamatta.

Hän oli laskenut saavansa vielä kerran lukea nuo kirjeet, päättääkseen niistä mihin hänen oli ryhdyttävä; mutta vähänväliä avasi Brita oven ja tirkisti sisään; hän näytti pelkäävän, että luultu Kristina Gyllenstjerna ryhtyisi johonkin epäiltävään hommaan; ja niin täytyi hänen edelleen pysyä paikoillaan, vaikkakin hänen sydämensä läpätti huolissaan.

Niin kului kaksi päivää; Kristina kuuli oppaan puhuvan, että hänen oli lähdettävä matkalle tiedustelemaan mitä ritarista oli tullut; eikö tämä ollut luvannut tulla takaisin jo toisena päivänä ja nyt oli jo kulunut neljä.

Vihdoin viidentenä päivänä hän lähti, moneen kertaan kehotellen isäntäväkeä pitämään vankia tarkoin silmällä.

Hän ratsasti pois varhain aamulla. Kaarina toivoi seuraavana yönä voivansa pujahtaa tiehensä, hänen jalkansa oli nyt aivan terve, mutta, hän oli ollut siksi varovainen, että oli salannut sen, hälventääkseen Brita muorin epäluuloja.

Muutamia tunteja myöhemmin kuuli hän ääniä ulkoa, useampia ratsastajia pysähtyi pihalle ja astui ratsailta. Joukon esimies astui sisälle tupaan ja kysyi jaloa herra Knut Alfinpoikaa.

"Ei täällä ole! En ole kuullut sellaista nimeä koskaan ennen", murisi Brita muori.

"Viiden haavan kautta, olette kyllä kuullut ja tiedätte, ketä tarkoitan!" huusi mies vimmastuneena. "Pian, sano minulle, missä hän on, tai minun kelpo miekkani vaientaa kavalan kielesi ainaiseksi."

"Ankara ritari, älkää tehkö minua onnettomaksi!" ulvoi eukko. "Mitä tahdotte tietää?"

"Enkö ole jo sanonut sitä?"

"Hän lähti täältä viikko sitten."

"Mihin?"

"Sitä en tiedä! Kaksi miestä nouti hänet, hänet pakotettiin seuraamaan vastoin tahtoaan."

"Niinkö…"

Vieras myhäili.

"Ja nainen."

"Tuolla sisällä!"

Kaarina oli kuunnellut ja kuullut kaiken; nyt oli kysymys hänestä.

Kuului muutamia keveitä napsauksia ovelle, mutta kun niihin ei vastattu, avautui ovi ja ritari astui sisään. Kaarinaa kummastutti se yhtäläisyys puheenlaadussa ja ulkomuodossa, mikä oli hänen ja Knut herran välillä; kun vieras ei ollut hän itse, täytyi sen olla hänen veljensä.

Vieras ei näyttänyt olevan vähemmän hämmästynyt nuoren tytön nähdessään; samalla kuin häntä ihmetytti tämän tavaton kauneus, näytti hän tulevan johonkin epämieluiseen loppupäätökseen. "Te ette ole rouva Kristina Gyllenstjerna?" sanoi hän suurimman hämmästyksen ilmeellä.

"Ainoastaan hänen palvelijattarensa!"

"Kuinka te olette joutunut tänne?"

"Siitä voinee Knut herra parhaiten antaa tiedon."

"Eikö Kristina rouva seurannut vapaasta tahdostaan?"

"Voitteko uskoa sellaista?" virkkoi Kaarina suuttuneena.

"Niin minulle on sanottu."

"Viekkaudella hänet houkuteltiin; kun me käsitimme juonen, vaihdoimme nopeasti vaatteita. Se pelasti hänet."

"Ja sinä?…"

"Minua on pidätetty täällä sentähden, että minua luultiin jaloksi rouvaksi; nyt kun juoni on paljastettu, lienen kai vapaa."

"Älä luule; ensiksikin on sinulla liian lipakka kieli voidaksesi vaieta siitä mikä on pidettävä salassa, toiseksi ei niin pian päästetä kauneinta lintua, minkä on saanut käsiinsä, ei ainakaan ennenkuin on leikattu siivet."

"Mitä tahdotte minusta!" huudahti Kaarina kiihkeästi. "Tahdon heti palata Tukholmaan."

"Siitä saamme puhua toisella kertaa", sanoi mies, katsellen häntä samanlaisin silmin kuin susi katsoo karitsaa, jota pitää kynsissään.

Mutta Kaarina muisti, että isä Mathias oli luostarissa katsellut häntä samoin, ja hän katsoi ritariin uhkaavasti kuten silloinkin, melkein kuin olisi tahtonut sanoa: "Varokaa itseänne!"

Ritari purskahti nauruun: "Sinä olet melkein menetettyä aarrettamme ehompi, ja omasta puolestani en ole tyytymätön asian tällaiseen käänteeseen."

Tämän jälkeen avasi hän oven tupaan.

"Jalon rouvan ratsu on heti satuloitava; me lähdemme täältä."

"Minä olen valmis!" vastasi Kaarina.

"Vaippanne…?"

"Olen lahjoittanut sen pois!"

"Kenelle?"

"Hänelle tuossa."

Ritari katsoi kummissaan yhdestä toiseen. "Noin puettuna ette voi lähteä matkalle", sanoi hän. "Teidän täytyy ottaa sotilastakki, jollette tahdo ottaa omaanne takaisin."

"Riippuu siitä, tahtooko hän antaa sen."

Brita muori oli kovissa tuskissa.

"Se on jo myyty", änkytti hän vapisevalla äänellä.

"Kenelle?"

"Muutamalle kauppasaksalle!"

"Miksi lahjoititte sen pois?"

"Jalkani nyrjähti sijoiltaan, hän veti sen jälleen paikoilleen eikä minulla ollut mitään muuta, millä palkita se."

"Toimita vaippa takaisin viidessä minuutissa", huusi ritari, "tai, kautta kelpo miekkani, en ole yhtä armelias kuin äsken."

Brita muori vääntelehti tuskissaan, hän heitti rukoilevan katseen Kaarinaan, mutta tämä seisoi tyynenä ja kylmänä; ritari laski kätensä miekan kahvalle, ja silloin riensi eukko arkulle nurkkaan ja avasi sen. Hitaasti otti hän turkin esiin. "Kauppasaksa tekee kai minut onnettomaksi", sanoi hän, "sillä hän on sen jo maksanut."

Ritari tempasi sen hänen kädestään, silloin putosi muuan paperi lattialle, hän otti sen ja katsoi kysyvästi Kaarinaan. "Se putosi vaipan taskusta", sanoi hän.

"Kuuluu kai Kristina rouvalle", sanoi Kaarina tyynesti. "Minä en osaa lukea."

Ritari avasi sen. Se oli sama väärennetty kirje, jonka Knut herra oli lähettänyt Kristinalle ja jossa kutsuttiin häntä äitinsä sairasvuoteen ääreen. Kaarina arvasi, mitä se sisälsi, mutta oli liian viisas sitä tunnustaakseen.

Ritarin lukiessa kirjettä, avautui tuvan ovi ja muuan ritarin palvelijoista astui sisään; Kaarina kohotti välinpitämättömästi silmänsä… Kaikki hyvät henget, voiko hän uskoa silmiään, eikö tuossa ollut Pentti, hänen rakastettu Penttinsä!… Pentti antoi hänelle salavihkaan merkin, mutta se ei ehtinyt estää pääsemästä huudahdusta hänen huuliltaan.

Ritari kääntyi nopeasti ja kysyi mikä häntä vaivasi. "Oi, miksi en ole vapaa kuin ilman lintu, kuinka nyt lentäisinkään."

"Mihin?"

"Hänen luoksensa, jota minun sydämeni rakastaa!"

"Saatte valita nyt uuden!"

"En koskaan!"

"Älkää luulko pääsevänne minulta!"

"Sitä en tahdokaan."

"Mitä, joko muuttui mielenne?"

"Seuraan teitä kernaasti!"

"Mistä se johtuu?"

"Ette näytä minusta enää pelottavalta, tunnen itseni turvalliseksi ja tyyneksi!"

Brita muori tuli tuoden lämmintä olutta, jota ritari oli tilannut, ja iloissaan Kaarinan ystävällisistä sanoista heitti hän mummolle muutamia tukaatteja, jotka tämä ahnaasti otti lattialta.

Ritari tahtoi taivuttaa Kaarinan juomaan mukana.

"Kilistäkää sitten kanssani!" vastasi tämä.

Ritari oli ihastunut tytön hilpeään, huolettomaan käytökseen, mutta kun tämä oli maistanut pikarista, ojensi hän sen nuorelle sotamiehelle, joka seisoi ovella. "Tyhjentäkää se!" käski hän, mutta katse puhui aivan toista kieltä.

"Miksi jätit sen hänelle, etkä minulle", huudahti ritari harmistuneena.

"Ajattelin, että te sallisitte tarjota teille oman lasinne", vastasi Kaarina luoden silmänsä maahan.

"Voitko epäillä, etten teekin niin!" Mutta joko ritarin tai neidon varomattomuudesta putosikin pikari lattiaan.

"Aika rientää, lähtekäämme heti matkalle", huusi ritari pahoilla mielin.

Kaarina nousi jälleen ratsaille. Naisellisella kainoudella veti hän hunnun kasvoilleen, mutta ritari seurasi hänen rinnallaan ja heidän jälestään neljä palvelijaa, niiden joukossa hänen Penttinsä.

Turvallinen tietoisuus tästä täytti hänen sydämensä ilolla; mitä oli hänellä nyt enää pelättävää, Pentti kyllä puolustaisi häntä, jos jokin vaara uhkaisi… Ja oli niin suloista raikkaassa aamuilmassa kiitää eteenpäin tulisella ratsulla, että nuori sydän sykki nopeammin ja nauttien hetkestä antoi kunkin päivän surra itsestään.

Mitäpä merkitsi, vaikka ritari kuiskaili helliä lemmensanoja hänen korvaansa… Jos hän tahtoi hassutella, niin tehköön sen vain huvikseen… Pentti tiesi, ettei hänen sydämensä tulisi koskaan kuulumaan kenellekään muulle kuin hänelle.

"Mikä on nimesi, kaunis neitsyt?" kysyi ritari.

"Kaarina!" vastasi hän.

"No niin, kaunis Kaarina, aion ottaa sinut mukanani Tanskaan."

"Mitäs minä siellä?"

"Elät minulle, ainoastaan minulle! Saat kaiken, mitä vain haluat ja tahdot."

"Paitsi vapautta!"

"Häkki tehdään kullasta ja jalokivistä."

"Oletteko naimisissa, herra?"

"Mitäs sinä siitä…"

"Onhan se hyvä tietää."

"Sinä yksin olet valtijattareni."

"Mutta jos siitä koituu surua eräälle toiselle?"

"Älä välitä tästä toisesta."

"Minä valmistan mieluummin iloa kuin surua."

"Sentähden on sinun valmistettava minulle suurin ilo. Olin aikonut jättää sinut muutamain uskottujen palvelijain huostaan siksi aikaa kuin tärkeissä asioissa kävisin muutamain ystäväin luona, mutta minun on mahdotonta erota sinusta. Lupaa minulle, Kaarina, että pidät tätä inhottavaa huntua, joka estää minut näkemästä häikäisevän ihanaa impeäni… Kukaan muu ei saa nähdä häntä; minä sanon, että olet ylhäissukuinen neitsyt, jota luostarilupaus velvoittaa olemaan näyttämättä kasvojaan kenellekään. Suostutko siihen?"

"Minun kai täytyy voidakseni seurata!"

"Kiitos näistä sanoista! Kerran, korkeintaan kaksi kertaa päivässä tulen minä käymään luonasi."

"Ei suinkaan; sama laki, joka koskee muita, koskee teitäkin; tai tahdotteko, että minua halveksien katsotaan yli olan ja sanotaan…"

"Kaarina, en voi elää teitä näkemättä."

"Teidän täytyy! Voin sallia ainoastaan, että lähetätte viestejä, esimerkiksi tuon pojaksi puetun immen mukana, jolle annoin olutpikarin."

"Hän näyttää miellyttävän sinua!"

"Teitä vielä enemmän!"

"Ah, oletko mustankipeä, Kaarina!"

"Hänelle!"

"Mutta kun sanon sinulle!"

"Antakaa hänet minulle palvelijattareksi."

"Sitä kyllä varon tekemästä."

"En siitä välitäkään."

"Mutta hän saa olla viestinviejänäni."

"Kuten haluatte!" Kaarina kannusti ratsuaan, hänen päähänsä pisti ratsastaa edelle.

Ritari tavoitti hänet pian. "Et kysy lainkaan, mihin menemme?"

"Minusta on se samantekevää."

"Nyköpingiin!"

"En tunne ketään siellä."

"Pernilla rouva on menehtyä uteliaisuudesta sinut nähdessään, mutta hän ei saa tietää mitään."

"Rouva Pernilla Klauntytär?"

"Mistä tiedät hänen nimensä?"

"Veljenne on hänen erittäin hyvä ystävänsä."

"Veljeni?"

"Herra Knut Alfinpoika!"

"Mistä tiedät, että hän on veljeni?"

"Kaksi marjaa eivät voi olla enemmän toisiinsa."

"Harmikseni on niin; sillä ajatustapaamme nähden olemme sangen erilaiset."

"Se on mahdollista!"

"Knut herra voi nykyään oleskella Vesteråsin linnassa; jos niin on, toivon sinun välttävän häntä."

"Häntä kuten kaikkia."

Matkaa jatkettiin päivä päästään; päivällisen aikaan vain hieman levähdettiin. Kaarina ei saanut enää muuta kuin vaihtaa ainoan katseen Penttinsä kanssa, ja silloin näki hän hänen kasvoillaan sellaisen mustasukkaisuuden ilmeen, että se häntä aivan pelästytti; olivathan he molemmat vihollisensa vallassa ja ainoastaan viekkaus ja viisaus saattoi heidät pelastaa.

Myöhään illalla saapuivat he Nyköpingiin. Herra Kaarle Alfinpoikaa oli nähtävästi odotettu, mutta ei katumuksentekijätärtä; kallisarvoinen turkisvaippa viittasi säätyläisnaiseen ja Pernilla rouva tahtoi mielellään tietää, kuka oli piilottunut mustan, läpinäkymättömän hunnun alle. Ritari ei juuri ollut tunnettu niin puhtaista tavoista, että olisi voinut uskoa jonkun jalon rouvan tai neitsyen turvautuvan hänen hoiviinsa. Pernilla rouva vei sentähden itse vieraansa kamariin, joka hänelle oli järjestetty, odottaen, että kaihtava huntu nyt putoaisi, mutta Kaarina piti sen yhä kasvoillaan, puhuen lupauksesta, jota ei saanut rikkoa.

"Nukutteko myös hunnutettuna?" kysyi Pernilla rouva pisteliäästi…

"Tekisin niin", vastasi Kaarina, "jollen nukkuisi hyvin sulettujen ovien takana."

Silloin jätettiin hänet vihdoinkin yksin, ja hän oli min väsynyt, niin väsynyt.

Hän rukoili pyhää madonnaa, hän ajatteli Penttiä ja valmistautui menemään levolle, kun hän kuuli jonkun sivelevän seiniä käsillään ikäänkuin tunnustellen eteensä… Kukahan se oli?… Ritariko vai Pentti?

Silloin kuiskasi ääni: "Kaarina."

"Pentti!"

"Aseta kynttilä niin, että näen avaimenreiän."

Kaarina teki niin.

"Pane nyt korvasi reiälle!"

"Puhu, rakas!"

"Sinun on aamulla varhain pyydettävä puhutella linnanpäällikköä, pyri hänen suojelukseensa ja hän lähettää sinut takaisin Kristina rouvan luo."

"Joko on linnanpäällikkö ritarin hyvä ystävä ja silloin ei valitukseni auta mitään, tai kenties muutenkin varotaan täyttämästä pyyntöäni."

"Silloin on sinun karattava täältä, ja minä valmistan jo tänä yönä sinulle tilaisuuden siihen…"

"Oletko mustasukkainen, Pentti?"

"Niin, että voin tulla hulluksi!"

"Epäiletkö minua?"

"En sinua… mutta…"

"Pane nyt korvasi avaimenreikään ja kuule, että minä rakastan sinua yli kaiken maailmassa; mutta minä rakastan myös Kristina rouvaa ja hänen herraansa, jota en ole koskaan nähnyt; näitä molempia uhkaa suuri vaara, ja jollemme voi sitä torjua, täytyy meidän ainakin hankkia varmoja todistuksia, niin että he itse voivat ryhtyä varokeinoihin."

"Mistä tämän tiedät?"

"Herrasi on luvannut lähettää sinut tänne tuomaan viestejä; huomenna sanon sinulle sen."

"Sehän on mahdotonta…"

"Tule sitten huomenillalla uudestaan."

"Mikset voi nyt heti?"

"Minä kuolen väsymyksestä, Pentti."

"Ja minä kun en tullut sitä ajatelleeksi! Hyvää yötä, armahin!"

"Kaikki hyvät enkelit varjelkoot sinua, Pentti!"

Niin kuuli hän hänen hiipivän jälleen tiehensä.

Mutta seuraavana aamuna, kun hän vahvistunein voimin oli noussut vuoteeltaan ja lukenut aamurukouksensa, otti hän kallisarvoisen käärön esiin; hän tahtoi vielä kerran lukea läpi ne kirjeet ja sitten jättää ne Pentille, joko säilytettäviksi tai vietäväksi heti herra Sten Sturelle.

Syötyään suuruksensa, omasta pyynnöstään omassa huoneessaan, ripusti hän käsiliinan avaimenreiän eteen ja alkoi lukea.

Sillaikaa käymme tekemässä pienen katsauksen muuanne linnaan.

Herra Sten Kristerinpoika oli äskettäin palannut Upsalasta, jossa hän näön vuoksi oli ollut rauhanpuolueen mukana, mutta vielä näytti niin epävarmalta, mille puolelle voitto lopulta kallistuisi, että hän katsoi viisaimmaksi vetäytyä toistaiseksi leikistä pois ja matkustaa takaisin Nyköpingiin.

Täällä tapasi hän kummakseen Pernillan, jonka hän luuli olevan Tukholmassa.

Epäonnistunut yritys ryöstää pois Kristina rouva oli pannut tykkönään mullinmallin hänen laskunsa, mutta se oli myös niin Tukholmassa kuin laajassa ympäristössäkin synnyttänyt suuttumuksen myrskyn ja pahantekijää etsittiin suurella innolla. Pernilla rouvalle oli tehty jotensakin tungettelevia kysymyksiä, ja hän piti lopulta omaan turvallisuuteen nähden varmimpana palata takaisin Nyköpingiin. Täälläkin odotti häntä yllätys; naisenryövääjä oli hänen omassa talossaan, mutta vangittuna.

Tosin oli hän vähäistä ennen kirjoittanut herra Kaarle Alfinpojalle, että jos ritari pani toimeen päätöksensä palata Ruotsiin, niin hän asetti Nyköpingin linnan tämän käytettäväksi siinä tapauksessa, ettei hän itse sattuisi olemaan siellä; ja nyt oli Kaarlo herra käyttänyt tätä hyväkseen tavalla, joka antaisi hyvää pohjaa liikkuville huhuille, että hän, Pernilla rouva, salaisuudessa suosi Knut herran tuumia.

Kun linnanvouti kertoi hänelle mitä oli tapahtunut, käski hän tämän pitämään asian salassa kaikilta, yksin hänen omalta herraltaankin; mutta tämän odottamatta palattua kotiin, tunsivat molemmat yhtä suurta pelkoa, että toinen näkisi läpi, mitä toinen koetti salata. Syyllisyyden tunto teki molemmat pehmeämmiksi ja taipuvammiksi, ja niin tapahtui, etteivät puolisoiden välit olleet koskaan olleet paremmat sitten heidän avioliittonsa ensiaikojen jälkeen.

Sten herra oli aivan tietämätön siitä, että Knut Alfinpoika oli linnassa, puhuessaan siitä häpeällisestä teosta, josta tätä syytettiin.

Silloin saapui Kaarlo herra! Tämä herra oli monet vuodet oleskellut Tanskassa ja oli ystävällisissä väleissä prinssi Kristianin kanssa. Hän katsoi, että häntä oli pidetty Ruotsissa liian vähässä arvossa ja suostui mielellään niihin suunnitelmiin, joita tehtiin sen kukistamiseksi; kruununprinssi ei alussa luottanut häneen ja hän paloi halusta jollakin pontevalla teolla osoittaa urhoollisuutensa uudelle isänmaalleen, jossa hän toivoi voivansa saavuttaa sekä kunniaa että rikkautta. Hänen miehekäs ryhtinsä ja edullinen ulkomuotonsa saavutti kaunotarten suosion, ja hän nai korkeasukuisen tanskalaisen neitsyen, jolla oli runsaasti maatiloja ja kultaa, ainoita mitä hän tavoitteli.

Nuori aviomies teki itsensä pian tunnetuksi kevytmielisestä elintavastaan; mutta lisäksi hän kunnostautui monilla ritarillisilla urotöillä ja osoittautui siten olevansa Kristian prinssin arvoisa hengenheimolainen. Tämä kiintyi yhä enemmän häneen; ainoa mikä heitä erotti, oli, ettei hän uskonut Kaarle herran olevan oikean ruotsivihollisen.

Silloin sai tämä veljeltään kirjeen, jossa veli kertoi saaliista, minkä aikoi pyydystää, sekä kysyi, mitä siitä Tanskassa ajateltaisiin.

Ritari puhui asiasta kruununprinssille ja tämä nauroi makeasti tuumalle. Jos Knut herra onnistui yrityksessään, olisi kyllä Kööpenhamina riittävän vahva suojelemaan häntä saaliineen.

Mutta sen jälkeen alkoi Kaarle herran mieli palastaa sieppaamaan saalis veljeltä pois. Hän ei ollut koskaan uskonut tämän vakuutuksia, että Kristinan sydän oli ollut hänen ennenkuin Sten Sturen. Veljekset eivät olleet koskaan olleet ystävykset keskenään; ainoa yhdysside heidän välillään oli nykyään kirjevaihto Knutin ja sisaren välillä. Mutta kirjeet osoittivat heikkoa luonnetta ja huikentelevaa mieltä; Knutin arvoa sukulaisten silmissä alensi yhä enemmän se, ettei hänestä tullut mitään, vaan hän ajatteli ainoastaan huvituksiaan; mitta tuli kukkuroilleen, kun hänet Sten Sturen häiden edellä melkein karkoitettiin valtakunnasta.

Hän oleskeli sen jälkeen Skånessa, kantaen kostoa. Hän oli kirjevaihdossa Tukholmassa ainoastaan Pernilla rouvan kanssa, ja tämä ilahutti häntä sellaisilla uutisilla kuin ettei Kristina rouva ollut onnellinen, että hän oli käynyt sangen vakavaksi ja muulla sellaisella.

Niiden tuttavuuksien joukosta, joita hän oli tehnyt Kööpenhaminassa käydessään, kiintyi hän etupäässä herra Erik Abrahaminpoikaan, tähän juonittelijaan, joka voittaakseen takaisin sen, mitä hänen appensa perilliset olivat vääryydellä menettäneet, alentui mitä alhaisimpaan imarteluun ja koiran tavoin nuoli kättä, joka löi syyttömästi.

Hänelle uskoi Knut aikeensa ryöstää pois Kristinan; Erik herra vastasi nauraen, että jollei Knut olisi hänen ystävänsä, ehättäisi hän ennemmin, sillä vaikka Kristina olikin hänen sukulaisensa, tunsi hän itse halua tekemään samoin, niin suuresti hän miellytti häntä.

Kaarle ritari oli toinen, jolle salaisuus uskottiin. Kristinan täytyi totisesti olla harvinainen kaunotar, koska kaikki olivat häneen niin ihastuneet! — Hän oli ollut mukana laatimassa urotyön suunnitelmaakin; hän tiesi siis, missä veli tulisi pysähtymään matkalla; niin pian kuin saalis temmattaisiin häneltä pois, lähetettäisiin heti pikaviesti Kaarle herralle, joka kohta saapuisi ottamaan sen haltuunsa. Ryövärit olivat saaneet hyvän maksun, ja he tekivät tehtävänsä herransa tyytyväisyydeksi. Knut herra istui vankeudessa Nyköpingin linnassa ja luuli kaiken tapahtuneen vihollistensa puuhasta.

Kun ritari huomasi, ettei hänen käsiinsä ollutkaan joutunut Kristina rouva, vaan ihmeen ihana neitonen, unhotti hän harminsa epäonnistuneen valtiokaappauksen johdosta antautuakseen ainoastaan ihailulleen ja orastavalle rakkaudelleen. Monia kauniita naisia oli hän nähnyt, mutta ketään niistä ei voinut verrata Kaarinaan, paitsi Dyvekaa; mutta hän ei ollut enää nuori. Kaarle herra ei voinut edes lyhyeksikään aikaa erota valloittajastaan immestä; hän tahtoi aina olla varma, että Kaarina oli hänen hallussaan, ja niin vei hän hänet mukanaan. Hän mukautui yksin tytön oikkuihin, ettei hän saanut tätä nähdä; hän ei tahtonut kieltää tältä mitään, kunhan vain saavuttaisi hänen rakkautensa mihin hintaan tahansa.

Nämä suloiset unelmat täytyi nyt kuitenkin joksikin aikaa sysätä syrjään, veli täytyi tyydyttää ja Tanskan etuja edistää.

Aamulla saapumisensa jälkeen, kun hän ensin oli keskustellut kahdenkesken Pentin kanssa, lähti hän vankilaan Knut herran luo.

Tämä puhkesi kiihkeään itkuun hänet nähdessään. "Sinä täällä!" huusi hän. "Silloin odottaa minua surma ulkona oven edessä."

"Tulen pelastamaan sinua!"

Ilo oli nyt yhtä kiihkeä. Hän tiesi kyllä, sanoi hän, ettei veli jättäisi häntä vihollisten käsiin, vaan rientäisi hänen avukseen.

Kaarle herra kertoi nyt jutun, kuinka muuan urkkija oli saanut riittävän tiedon kaikista Knutin aikeista. Kristina rouvaa oli myös varoitettu ja tämä oli ryöstättänyt häneltä muutaman alhaisen neidon, saadakseen syytä häntä vastaan. Pelastaakseen rakkaan veljensä aiotusta häväistyksestä oli Kaarle lähettänyt palvelijansa vangitsemaan ja viemään hänet pois ennenkuin sotamiehet Tukholmasta ehtivät saapua; mutta he olivat vielä etsiskelemässä ja hänen oli sentähden varman saattueen kera lähdettävä jo tänään palausmatkalle Tanskaan.

"Minä tulen mukanasi!" huudahti Knut. "Ja vedät minunkin niskoilleni saman palkinnon, joka on luvattu päästäsi?" kysyi ritari. "Onko tosiaankin uskallettu?"

"Mitäpä tässä maassa ei uskallettaisi!"

"Milloin saamme kostaa?"

"Pian, toivoakseni. Heti kun olen pitänyt huolen siitä, että pääset täältä pois, keskustelen linnanpäällikön kanssa suunnitelmastamme."

"Kirjeeni…" virkkoi Knut kalveten.

"Niin, niissä on koko suunnitelma esitettynä."

"Alusta loppuun", lisäsi edellinen lisääntyvällä levottomuudella ja melkein vavisten.

"Olethan jättänyt ne Pernilla rouvalle?" kysyi veli, panematta huomiota hänen liikutukseensa.

"En!"

"Mikset?"

"Luulin niiden olevan teillä."

"Nehän jätettiin sinulle sitä varten."

"Se on totta!"

"Anna ne sitten tänne!"

"Minulla ei ole niitä."

"Missäs ne ovat!"

"Majatalossa!"

"Oletko jättänyt ne?" huusi ritari. "Vietiinhän minut sieltä väkivallalla!… Luulin vihollisten tehneen sen… kuinka saatoin silloin…"

"Mikset ilmoittanut Pernilla rouvalle?"

"Sellaisessa levottomuudessa, jossa olen elänyt, unhottaa moiset."

"Tai ajattelee ainoastaan itseään! Et kai edes tiedä, mihin olet pannut ne?"

"Tyynyn alle!"

"Yhä parempaa! Silloinhan ensiksi tuleva löytää ne! Kurja, sinä olet toimittanut meidät kaikki päiviltä pois!" Ja ritari syöksyi jälleen pystyyn; hän kutsui uskotuimman palvelijansa; tämän oli matkustettava yötä päivää noutaakseen kallisarvoiset paperit.

Ritari uskoi asian Pernilla rouvalle. Tämä otti asian tyynemmin kuin hän oli odottanut. "Tanska on näkevä siitä, että olemme luotettavia ystäviä", sanoi hän.

"Mutta se maksaa kenties henkemme!"

"Niin, jos jäämme tänne ja annamme ottaa sen."

Sillävälin olivat pelätyt kirjeet Kaarinan helmassa; hän luki ne yhden toisensa jälkeen ja koetti naulata sisällön pieneen päähänsä.

"Ne hylkiöt", sanoi hän itsekseen, "kuinka he tahtovat pettää tämän rakkaan maan… Mutta minä en ymmärrä, miksi kruununprinssi tahtoo tehdä sen alusvaltioksi… Jos hän voi valloittaa sen, niin pakoittaa hän kai kansa paran kuuliaisuuteen, tahtoipa se tai ei… Ja kyllä hän saa olla varma siitä, että kuuliaisuus on lopussa niin pian kuin ruotsalaiset tuntevat itsensä kyllin vahvoiksi katkaistakseen kahleet. Nuo korkeat herrat ovat sentään hyvin yksinkertaisia, kun luulevat ketään voittavansa pelolla… Silmäinpalvelijoita, se on totta, mutta kääntyvätpäs he vain pois, min kuuliaisuus haihtuu kuin savu tuuleen."

Pikku Kaarina syventyi ensi kertaa elämässään filosofisiin mietiskelyihin; hän oli ammentanut ne omasta kokemuksestaan ja osaksi myös isänsä. Sen jälkeen huolellisesti pannessaan kirjeet kasaan toisteli hän mielessään kunkin sisältöä erikseen; siitä saattoi olla hyötyä, tuumi hän hiljaa itsekseen.

Silloin koputti joku ovelle.

"Pentti!" kuiskasi hän ilosta punastuen, ja paketti sai solahtaa hameentaskuun. "Avaa pian!"

"Kenelle?"

"Kaarina!"

Niin ei voinut mainita hänen nimeään kukaan muu kuin Pentti. Salpa vedettiin syrjään, mutta kuinka hämmästyikään hän nähdessään edessään vanhan pitkän palvelijattaren. Hän katsoi häntä tarkemmin; se oli tosiaankin Pentti, naiseksi puettuna.

"Jopas nyt", sanoi Kaarina ja kääntyi pois.

"Sitä odotinkin", virkkoi toinen katkerasti. "Sinua kyllästyttää nähdä minua… Ritari tiesi, mitä teki."

"Älä pane pahaksesi, Pentti", pyysi Kaarina hämmennyksissään; "hämmästys sen vain sai aikaan; tiedäthän, että rakastan sinua yksin yli kaiken."

Ja aivan kuin naisellinen puku olisi häntä vähemmän ujostuttanut, painoi hän päänsä Pentin rintaa vasten ja tämä painoi ensimäisen rakkauden suudelman neitseellisille huulille.

"Rakas Penttini", sanoi Kaarina, "meidän ei ole lupa ajatella itseämme; mutta sano minulle vain, millä ihmeellä olet joutunut ritarin seurueeseen?"

"Hän oli melkein ensimäinen, jonka tapasin lähdettyäni sinua etsimään. Suuresta yhtäläisyydestä, joka hänellä oli Knut herrasta saamani kuvan kanssa, päättäen luulinkin miestä ensin häneksi. Kysyin, eikö hän tahtonut ottaa minua palvelukseensa; sovimme pian… Ensin tulin melkein hulluksi ilosta sinut nähdessäni, mutta kun kuulin sinun kuuntelevan ritarin kauniita puheita ja näin hänen katseensa kiintyneenä sinuun…"

"Sitä täytyy sinun vielä kauan sietää", puuskahti Kaarina. "Mutta jos luotat minuun, niin sitä vähättelet. Kuule nyt tarkoin, mitä minulla on sanottavaa. Siellä majatalossa, jossa löysitte minut…"

"No, miksi keskeytät?"

"Etkö kuullut?"

"Mitä sitten?"

"Kolinaa…"

"Minä en kuullut mitään."

"Kenties peloissani olin vain kuulevinani."

"Kerro edelleen."

"Siellä löysin tämän!" sanoi Kaarina ottaen esiin kallisarvoisen käärön. "Mitä se on?"

"Kirjeitä!" vastasi hän. "Ja mitä tärkeimpiä."

"Kuinka sen tiedät?"

"Olen lukenut ne."

"Toisten kirjeet?"

"He tahtovat saada pahaa aikaan, mutta meidän täytyy se estää", sanoi Kaarina ja piiloitti jälleen käärön.

"Mitä voimme tehdä?"

"Sinä enemmän kuin minä… kuules nyt, mitä olen ajatellut…"

Hän tähysteli jälleen ympärilleen; huoneeseen lankesi kirkas toukokuun päivän valo eikä ollut mitään pelättävää; mutta samassa päästi Pentti huudahduksen; hän oli kohottanut silmänsä kattoa kohden; siellä oli pieni luukku, josta katsoi kaksi silmää alas häneen. Hänen huudahduksensa johdosta putosi luukku heti kiinni.

"Mitä se oli?" kysyi Kaarina pelästyneenä.

"Silmäpari… Näin ne selvään ja tunsinkin ne… olen nähnyt ne monta monituista kertaa… mutta missä, missä?"

"Ovatko ne poissa nyt?" kysyi Kaarina vavisten.

"Ovat, katto on eheä kaikkialta."

"Kas, tässä", sanoi hän ottaen esiin tähdelliset kirjeet; "kätke sinä ne, mutta niin hyvin, ettei kukaan voi löytää niitä… Älä kanna niitä mukanasi, mutta älä jätä niitä kenenkään toisen säilöön."

"Ole huoletta!" sanoi Pentti ja pani ne povelleen; "täältä ei niitä löydä kukaan; mutta noilla silmillä on luultavasti kielikin palveluksessaan ja se voi estää kaikki enemmät käyntini täällä luonasi. Rakkahin Kaarina, etkö tahdo, että pakenemme täältä?"

"Jos voit saada siihen tilaisuuden, niin minä seuraan."

"Tahdon ainakin tehdä kaiken mitä voin."

"Nyt täytyy meidän erota!"

"Olen unhottanut ritarin viestin, ettei hän voi enää kauemmin elää sinua näkemättä."

"Sano sitten, että hän pukeutuu kärsivällisyyden sotisopaan; minä näytän hänelle esimerkkiä."

"Ja minun, Kaarina, onko minun pidettävä tätä pukua?"

"Ei, Pentti, sinun on kieltäydyttävä sitä enää ottamalta; sano, että minä olen nauranut sinulle vasten naamaa."

"Jospa tietäisit, kuinka vaikea on erota sinusta."

"Sitäkö en tietäisi?" sanoi Kaarina syvällä tunteella. "Mutta me olemme vaarojen ympäröimät ja meidän täytyy olla varovaisia."

"Niinpä hyvästi sitten!" sanoi Pentti ojentaen hänelle kätensä.

Kaarina painoi siihen omansa. Syleily, vielä suudelma ja niin he erosivat.

Vähän uneksivat he, miten ja missä he ensi kerran painaisivat poven povea vasten.

Nuorelle Kaarinalle kangasteli elämä ihanimmassa ruusuhohteessaan. Keväinen kukkeus vallitsi hänen mielessään ja ulkona luonnossa, ja aurinko säteili lämpimästi, ei polttavasti. Hän tahtoi olla onnellinen, sanomattoman onnellinen armaan Penttinsä rinnalla. Jos Pentti nyt olisi ollut täällä, olisivat he istuneet vieretysten käsi kädessä. Hän hymyili omille ajatuksilleen; unelma oli liian suloinen, niin ettei siitä tehnyt mieli herätä — hänelle ei ollut aikaa eikä tilaa olemassa.

Silloin koputettiin ovelle jälleen.

Tulisiko Pentti takaisin? Hänelle oli vain tämä ainoa olemassa. Hän lähestyi ovea varpaisillaan ja kysyi leikkisästi, aivan kuin lapsi, kun äiti panee kätensä hänen silmilleen:

"Kuka se on?"

"Avaa heti!"

Se oli ritari.

Eikö tuntunut aivan siltä kuin olisi pudonnut taivaasta maahan? Kaarina puri hampaansa yhteen ja polkaisi pienellä jalallaan uhmaavasti lattiaan.

"No, mikset tottele?"

"Siksi, että muistan sopimuksemme."

"Sellaisista minä en välitä."

"Mutta minä teen sen."

"Minä käsken sinua!"

"Käskekää palvelijoitanne."

"He murtavat oven auki."

"Silloin heittäydyn minä alas ikkunasta."

"Sitä et tee!"

"Koettakaapas!"

"Mutta minun täytyy puhutella sinua!"

"Mitäs nyt sitten teette?"

"Tahdon nähdä silmäsi."

"Ettekö tiedä, että minulla on huntu?"

"Minä revin sen pois."

"Silloin menen linnanpäällikön luo; hän ottaa minut, katumuksentekijän, suojelukseensa."

"Minä sanon hänelle, kuka olet."

"Silloin on hän velvollinen päästämään minut vapaaksi."

"Kaarina, sinä päätät minun päiväni."

"Eipä kuulu siltä."

"Mikset tahdo päästää minua sisälle?"

"Ettekö ole itse ilmoittanut minut luostarisisareksi; ottaako sellainen vastaan vieraita?"

"Väliin."

"Priorittaren ollessa läsnä, mutta ei yksin."

"Onko minun mentävä Pernilla rouvan luo?"

"Tehkää se!"

"Tahdotko sitten puhutella minua?"

"Tahdon vastata kysymyksiinne."

"Hunnuttomin kasvoin?"

"Huntu tiiviisti sulettuna."

"Odotahan, minä kyllä rankaisen."

"Ja minä — voin kuolla!"

Ritari vaikeni tuokion; sanat näyttivät tekevän vaikutuksensa. Sen jälkeen virkkoi hän aivan toisella äänellä: "Suloinen, rakas Kaarina!"

"Herra ritari!"

"Sano, että rakastat minua!"

Kaarina vaikeni.

"Sinä et vastaa?"

"Odotan, että sanoisitte minulle, millä ritarillisilla urotöillä olette saavuttanut oikeuden siihen."

Taasenkin syntyi lyhyt hiljaisuus. "Minkä vallan olettekaan saanut ylitseni!" sanoi sitten ritari. "Tulin tänne ilmoittaakseni erään tärkeän asian, nyt pitäisi minun jättää sinut siitä tietämättömäksi ja minä seison ovesi edessä kuin mikäkin palvelija."

"Kuka estää teitä puhumasta?"

"Pyydä sitä sitten minulta."

"Rakas ritari, aika käy minulle niin pitkäksi. Ettekö tahdo ilmoittaa minulle uutistanne?"

"Ajattele nyt tarkoin ja vastaa kuten asia on. Etkö siellä majatalossa oleskellessasi löytänyt mitään kirjeitä?"

"Kirjeitä!" toisti Kaarina.

"Ah, äänesi vapisee!"

"Olette hyvin häpeämätön!" huudahti Kaarina polkaisten jalkaa lattiaan. "Itsehän te löysitte sen."

"Minäkö? Nyt hourit."

"Petollinen ritari, ja sitten hän vielä tahtoo, että minun pitäisi häntä rakastaa!" Kaarina nyyhkytti ääneen.

"Tämähän voi viedä järjen! Avaa ovi!"

"Lyökää se sisään — ja noutakaa ruumiini kadulta."

"Koetas muistella, Kaarina, milloin, missä tilaisuudessa olisin ottanut kirjeet."

"Kun Brita muori otti turkin kirstusta, putosi se lattialle ja silloin…"

"Ah, nyt muistan…"

"Joko vihdoinkin."

"Mutta kysymys on useammista kirjeistä, jotka olivat sidotut kääröön."

"Niistä minä en tiedä mitään."

"Niin, onhan totta, että Knut herran huone oli ylhäällä ja sinä oleskelit alhaalla."

"Minä olin ensin ylhäällä, kunnes onnettomuus tapahtui."

"Mikä onnettomuus?"

"Tulipalo!"

"Kuinka se tapahtui?"

"Tulinen hiili lennähti vuoteeseen; minä nukuin ja olin: vähällä joutua liekkien uhriksi."

"Sinäkö Kaarina?"

"Hyvien henkien vaikutuksesta heräsin; kuinka ponnistelunkaan voidakseni sammuttaa… Lopulta onnistui se minulle… Heitin palavat tyynyt takkaan… Se oli hirveä hetki ja silloin… Pyhä neitsyt, muistelen, että silloin…"

"Mitä, Kaarina, mitä?"

"Kuulin paperin rapinaa, mutta sen täytyi olla kuvittelua, mistäs ne olisivat tulleet?"

Ritari vaikeni tuokion. "Tahdon mielelläni uskoa, että olet viaton", sanoi hän. "Valmistaudu ankaraan tutkintoon."

"Minulla ei ole mitään salattavaa!"

" Jos sinulla on, niin anna tänne; kukaan ei saa tietää siitä mitään."

"Sallikaa minun puhutella linnanpäällikköä!" huudahti Kaarina.

Ritari meni vastaamatta, mutta Kaarina seisoi yhä kuin lattiaan kiinni kytkettynä. Kaikki oli siis tullut ilmi ja nuo samaiset, silmät, jotka olivat katselleet ylhäältä katosta ja nähneet käärön, kertoisivat tietystikin salaisuuden… Mutta pelon mukana heräsi uhma. Kaarina ei aikonut lainkaan langeta jalkoihin, päinvastoin tahtoi hän panna kovan kovaa vastaan. Sentähden ei hän odottaisi hyökkäystä, vaan kävisi itse hyökkäämään… Se antaisi hänelle aikaakin.

Pernilla rouva ja hänen molemmat vieraansa odottivat suurella levottomuudella lähettiläänsä palaamista, mutta kun Knutin asema kävisi vielä vaarallisemmaksi, jos kirjeet joutuisivat vääriin käsiin, päätettiin, että hän talonpoikaistakkiin puettuna ja päässään suuri lerppahattu lähtisi aivan yksin tiehensä. Vahvin ratsu annettiin hänen käytettäväkseen, ja samana iltana ratsasti hän huomaamatta pois.

Kaarle herra huokasi helpotuksesta; hän ei ollut hänelle niinkään vähän haitaksi! Jos todellinen vaara uhkasi, panisi hän Kaarinan eteensä hevosen lautasille ja kiitäisi matkoihinsa. Pernilla rouvalla oli omat aavistuksensa, ettei uskotellun nunnan laita ollut aivan oikein, ja kun ritari melkein tahtomattaan tuli tunnustaneeksi, että neito oli hänkin ollut tuossa kovan onnen majatalossa, silloin arvasi hän oikean laidan, vaikkei se selittänytkään hänelle kuka hunnutettu kaunotar oli; mutta hän kyllä ottaisi siitä selon, sen päätti hän itsekseen.

Hän oli sanonut ritarille, että "jos nunna (Pernilla käytti sitä nimitystä) oli oleskellut majatalossa, täytyi myös hankkia varmuus siitä, eikö hän ollut ottanut tärkeitä papereita haltuunsa."

Ritari ei voinut kieltää sen kohtuullisuutta ja sentähden valmisti hän Kaarinaa.

Tuskin tunnin kuluttua sen jälkeen toi muuan palvelijatar sanan "nunnalta"; tämä pyysi puhutella linnanpäällikköä tai hänen puolisoaan.

Sten herraa, joka läänin asioiden tähden oli ollut matkoilla muutamia päiviä, ei odotettu kotiin ennenkuin seuraavana päivänä. Mutta jos hän olisi ollut kotonakin, olisi Pernilla rouva sanonut: "Mitä neitonen tahtoo?"

"Antaa hänen tulla tänne!" huudahti ritari.

"Että hän jollakin juonella vapautuisi vaarallisista kirjeistä? Saattepas nähdä, että palaan niiden keralla."

"Rientäkää sitten heti!"

Kun Pernilla rouva astui huoneeseen, käveli nuori nainen kiihkeästi edestakaisin; hän näytti olevan sangen kiihoittuneessa mielentilassa.

"Mitä haluatte, hurskas sisar?" kysyi Pernilla ironisella nöyryydellä.

"Pyytäisin heti saada toisen huoneen!"

"Onko tässä vähemmän mukavuuksia kuin mihin olette tottunut?" kysyttiin pisteliäästi.

"Sellaisista välitän vähät, mutta yksin tahdon olla."

"Kuka teitä on häirinnyt?"

"Sen tietänette paremmin kuin minä! Teidän asianne; olisi valvoa, etteivät mitkään vakoilevat silmät tänne tähystelisi."

"Oletteko huomannut sellaista?"

Nunna meni häntä lähemmäksi. "Hetki sitten", sanoi hän, "seisoi ritari Alfinpoika täällä oven ulkopuolella ja kyseli muutamia kirjeitä, jotka olivat joutuneet hukkaan majatalossa; vastasin hänelle, että hän oli ottanut sen ainoan, minkä näin… Puhuttuaan vielä niitä ja näitä meni hän; nostin sattumalta silmäni ylöspäin ja näin silmäparin, joka ilkeästi katseli minua."

"Kolosta?"

"Siellä on luukku!"

"Se ei ole totta!"

"Tiedätte kyllä sen!"

Pernilla joutui aivan vimmoihinsa, hän kutsui muutaman palvelijattaren ja käski hänen juosta heti vintille ja tähystelemään tarkoin hänen osoittamaansa paikkaa, oliko siellä tosiaankin mitään luukkua tai aukkoa.

Kaarina seisoi tyynesti odottaen. Pernilla rouva katseli häntä palavin katsein.

Kesti muutamia minuutteja, jonka jälkeen pieni luukku tosiaankin avattiin. "Täällä on ollut joku äskettäin", virkkoi palvelijatar. "Paikka oli raivattu niin puhtaaksi, että se pisti heti silmiin."

Ankara rouva kalpeni harmista, se oli suurempi nöyryytys kuin hän saattoi sietää. "Luovutan teille oman makuukamarini ja vartioin itse oven edessä!" sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä.

"Teidän asianne on määrätä", vastasi Kaarina, "minun noudattaa tahtoanne."

Uusi huone, jonne hänet vietiin, oli yhtä porraskerrosta alempana, Pernilla rouvan oman sänkykamarin takana; täällä ei hän voinut toivoa enää Penttiä näkevänsä, mutta hän oli myös vapautunut ritarista, ja mahdollisuus päästä pakoon oli suurempi kuin ylemmässä kerroksessa, jossa suuret rautaovet pidettiin huolellisesti sulettuina ja ikkunasta saattoi nähdä ainoastaan pihamaalle.

Pernilla rouva vakuutti, että täällä saattoi hän olla täydessä turvassa kaikilta vakoilevilta katseilta ja epämieluisilta vierailuilta. "Suuremmaksi varmuudeksi tahdon itse pitää avaimen", sanoi hän, "ja katsoa, ettei mitään tule teiltä puuttumaan."

Kaarina kuuli hänen sulkevan oven jälkeensä. Ja Kaarina istui kuin lintu häkissään, vuodattaen vetreitä vesiä; sinä iltana itki hän itsensä nukuksiin.

Kun Pernilla rouva kertoi ritarille mitä oli tapahtunut ja ivallisesti lisäsi, että hänen täytyi tuntea suurta osanottoa katumuksentekijätärtä kohtaan, niin ritari punastui korviaan myöten ja kysyi kiihkeällä uteliaisuudella, kukahan kutsumaton todistaja mahtoi olla.

"Se on minulle aivan käsittämätöntä", sanoi Pernilla, "ja merkillisintä on, etten ole koskaan kuullut tästä salaluukusta, jonka kautta saa tietää mitä haluaa."

"Se voi vastaisuudessa olla teille hyödyksi."

"Mutta se on vahvistanut epäluuloani, että nunnalla on kirjeet hallussaan."

"Minä olen vakuutettu vastakohdasta."

"Niin, te."

Pernilla rouvan äänensävy ajoi uudelleen veret ritarin kasvoihin. "No niin, en viitsi salata sitä, minkä kuitenkin olette arvannut… Rakastan kaunista tyttöä melkein mielettömästi."

"Kuka hän on?"

"Hän sanoo olevansa Kristina rouvan halpa palvelijatar, mutta se voi olla vain keksittyä."

"Antakaahan minulle vain tilaisuus nähdä hänet."

"Sen täytyy tapahtua hänen omalla suostumuksellaan; en salli ikinä häntä loukattavan."

"Jättäkää se asia minun huolekseni ja ajatelkaa sen sijaan vakavasti sitä keskustelua, joka meillä huomenna tulee olemaan Sten herran kanssa… Minusta tuntuu, että olemme jo liiaksi haaskanneet aikaa tuohon tyttöseen."

"Ette ole koskaan rakastanut, tai olette unhottanut, että sellainen tunne, kun se ensi kertaa kaikella tenhollaan: valtaa miehen mielen, valtaa sen kokonaan."

"Mitä teillä on valittamista, kuuluuhan tyttö teille. Mutta ei kai sitä tärkeää asiaa, jonka tähden olette tullut tänne, ole suinkaan sentähden jätettävä syrjään."

"Hän on minulle vielä ainoastaan kuin ihanin kangastus", huudahti ritari. "Ainoastaan tuokion olen katsellut tätä ihmeellistä kaunotarta, mutta se oli kylliksi iäksi kytkeäkseen minut kahleihin."

"Nyt pelkäätte, että hän on pettänyt teidät ja että hänellä vakuutuksistaan huolimatta ovat sittenkin kirjeet."

"Se on mahdollista!"

"Huomenna saatte siitä varmuuden."

Ja aivan varhain, ennenkuin Kaarina oli noussut, saapui Pernilla rouva hänen luokseen. Hän toi täydellisen puvun ja pyysi Kaarinaa ainakin siksi päiväksi pukeutumaan siihen.

Kaarina oli heti valmis; hän tiesi syyn eikä hänellä ollut mitään salattavaa.

"Enkö saa pitää edes huntuani?" kysyi hän.

"Saatte sen kyllä takaisin, täällä olette yksin, teitä ei näe kenenkään muun silmä kuin minun."

"Aika käy minulle hyvin pitkäksi; ettekö tahtoisi lähettää minulle luuttua tai jotakin ompelusta."

"Saatte molemmatkin ja lisäksi muutamiksi tunneiksi huoneen, josta on vapaa näköala."

Hän avasi salaoven ja viittasi Kaarinaa seuraamaan. Se vei suureen huoneeseen, jossa oli lasi-ikkunat torille päin. Tyttö päästi ilohuudon. "On kuin olisin kotona!" sanoi hän.

"Missä on kotinne?"

Kaarina ei tiennyt, oliko hänen vastattava kysymykseen; paras sentähden vaieta.

"Oletteko aatelisneitsyt?"

"Ottaisitteko minut silloin suojelukseenne?"

"Ettekö seuraa ritaria mielellänne?"

Mitä oli hänen vastattava?… "Hän tahtoo ainoastaan minun turmiotani!" kuiskasi hän hiljaa.

"Askarrelkaa täällä niin hyvin kuin voitte; saammepahan toiste puhella."

Pernilla rouva meni ja Kaarina jäi yksin.

Ankarinkaan tutkinto ei ollut vienyt mihinkään, kirjeitä ei löytynyt nuoren tytön hallusta, ja koskei hänellä ollut yhteyttä kenenkään kanssa, ei hän ollut voinut niitä jättää kenellekään hallustaan.

Kun hän kertoi tästä ritarille, säteilivät tämän silmät tyytyväisyydestä. "Te olette nähnyt hänet!" sanoi hän.

"Hän on aatelissukua?"

"Mistä sen tiedätte?"

"Oletteko koskaan nähnyt sellaista metsäkukkaa?"

"Kuinka tahansa, hänen täytyy tulla omakseni."

Sten herra keskeytti keskustelun; hän kertoi, että Erik herran puoluelaiset luopuivat yhä suuremmin joukoin ja että toive et hänen valinnastaan valtionhoitajaksi kävivät yhä synkemmiksi. Ei ainoastaan rahvas, vaan monet herroistakin liittyivät nuoreen Sten Stureen.

"Olen vihannut häntä lapsuudestani saakka", huudahti ritari Kaarle Alfinpoika. " Silloin täytyi minun alistua, nyt en sitä tee. Tanskan nuori kuningas odottaa ainoastaan hyviä tietoja täältä, hyökätäkseen suuren sotajoukon kera maahan."

"Jospa vain olisi ollut mahdollista saada Erik herra valituksi, olisimme voittaneet aikaa", tuumi Sten herra.

"Ja saaneet pappishallituksen", huomautti ritari. "Miksi tarvitaan sellaisia kiertoteitä, kun voimme mennä suoraan maaliin. Mitä on tiellä?"

"Linnanpäälliköt lähettävät toinen toisensa jälkeen uskollisuuden ja alamaisuuden vakuutuksiaan."

"Senhän tekin olette tehnyt!"

"Katsoin olevani siihen pakotettu, jotten herättäisi epäluuloja, mutta sellainen merkitsee vähän."

"Mitä teidän mielestänne olisi tehtävä?"

Linnanpäällikkö kiemurtelihe neuvotonna. "Odotettava vielä vähän", vastasi hän, "kunnes vaali on tapahtunut."

"Odotettava eikä koskaan muuta kuin odotettava!" huudahti Pernilla rouva. "Tahdotteko kuulla minunkin ehdotustani?"

"Kyllä, kyllä!"

"Kuningas Kristianin on miehitettävä vahva laivasto uusilla sotureilla ja purjehdittava suoraa päätä tänne salmelle. Nyköping joutuu heti hänen käsiinsä; silloin saa hän kiinnekohdan itse valtakunnan sydämessä ja voi sieltä edelleen laajentaa valtaansa."

"Teidän pitäisi istua kuninkaan sotaneuvostossa", huudahti Kaarle herra ihaillen.

Mutta Sten herra kävi kalmankalpeaksi pelästyksestä. "Se voi maksaa pääni!" huudahti hän.

"Myöskin korottaa teidät valtakunnan korkeimpiin virkoihin. Kuningas ei olisi kiittämätön."

"Siitä menen minä takaukseen", tokaisi ritari. Silloin kuultiin muutaman ratsastajan laskettavan laukkaa linnanpihaan. "Minun lähettilääni!"

"Minä otan hänet vastaan! Odottakaa minua täällä, se ei kestä monta minuuttia." Pernilla rouva meni.

Ritari odotti kärsimättömästi hänen palaamistaan, mutta Sten herra kärsi kadotuksen tuskia. Tukholmassa oleskellessaan oli hän luopunut rauhanystäväin puolueesta ja liittynyt kansanpuolueeseen; hän oli tehnyt sen vakaumuksesta ja todellisella tyydytyksellä, ja nyt tahdottiin hänet vetää takaisin ja hän oli aivan liian arka avoimesti tunnustaakseen käännöstään.

Pernilla rouva tuli takaisin, ja hänen kasvoillaan saattoi havaita pettymystä. Mutta siitä huolimatta heitti hän päänsä yhtä ylpeästi taaksepäin kuin tavallisesti, sanoessaan: "Kirjeet ovat poissa!"

"Poissa?" toisti ritari.

"Mitkä kirjeet?"

"Ette tiedä niistä mitään, herra; mutta tunsin riittävästi teidän ajatustapaanne voidakseni toimia tietämättänne. On laadittu toinen suunnitelma, minkä mukaan kuninkaalle valmistettaisiin tilaisuus tulla Hallannin rajalta valtakuntaan."

"Ja olette ollut siitä kirjevaihdossa?"

"Teidän nimessänne!"

"Pannaksenne minut päiviltä!?"

"Sellainen vaara voi olla tarjolla nyt, kun kirjeet ovat joutuneet hukkaan."

"Minä olen hukassa!" ähkyi hän.

"Ei nyt, kun kohtalo on kerran julistanut päätöksensä", virkkoi Pernilla rouva. "Oma arkuutenne pakottaa toimintaan…"

"Ei koskaan, ei koskaan", valitti Sten herra.

"Lykätkää sitten syy minun niskoilleni", huudahti Pernilla. "Minä tunnustan avoimesti, ettette ole tiennyt mitään. Teidän tähtenne sallin heittää itseni vankeuteen, se kääntää huomion teistä pois eikä kukaan ymmärrä meidän pelanneen samaa peliä, ennenkuin Kristian kuningas on päässyt maan herraksi."

Mies tuijotti kummissaan häneen. "Tahdotteko todellakin sitä?" kysyi ritari.

"Otan mieluimmin täyden askeleen", virkkoi peloton nainen jälleen. "Nyt olen ottanut auttaakseni Tanskan oikeuksiinsa ja sitä paitsi kostaakseni monet yksityiset vääryydet. Jos tahtoo saavuttaa tarkoituksensa, ei auta niin tarkoin katsoa keinoja."

Sten herra tunsi itsensä masennetuksi, nöyryytetyksi. Hänen pikku vaimonsa oli ihmeellisesti kasvanut päätään pitemmäksi häntä, ja hänestä tuntui melkein varmuutta lähentelevältä otaksuminen, että vaimo oli tästedes tuleva hänen herrakseen.

Mutta kun pääasiasta oli päästy yksimielisyyteen, oli vielä keskusteltava erikoisseikoista. Oltiin heti yksimieliset siitä, ettei mitään kirjeenvaihtoa saanut tapahtua; oli lähetettävä varmoja suullisia viestejä, mutta viestinviejät itse pidettävä tietämättöminä niiden sanojen merkityksestä, joita heidän oli kuletettava. Jotta kaikki epäluulon aiheet poistuisivat, tahtoi Pernilla rouva, että hänen herransa näön vuoksi liittyisi sotapuolueeseen.

Sten herra painoi päänsä aivan pöytään kiinni ja häpesi, eikä hän suinkaan vähimmässä määrin hävennyt omaa itseään; mutta kun hän oli kohottanut jälleen päänsä, sanoi hän tahtovansa ajatella asiaa lähemmin.

Muuan tärkeimmistä henkilöistä, joiden kanssa oli neuvoteltava, oli Erik Trolle. Pernilla rouva tiesi, että hän nykyään oleskeli Ekholmassa, mutta luultavasti matkustaisi pian Tukholmaan juhannuksen aikaan pidettäväksi aiottuun kokoukseen.

Kaarle Alfinpoika oli soveliain menemään hänen luokseen, eikä hän ollutkaan siihen haluton; mutta kuitenkin tahtoi hän saada muutamia tunteja ajatusaikaa.

Kun hän jäi yksin Pernilla rouvan kanssa, sanoi tämä hänelle: "Jättäkää neitsyt minun huostaani palaamiseenne saakka. Menen takaukseen hänen turvallisuudestaan."

"Mutta minä en aiokaan palata takaisin. Menen pienellä aluksella pitkin Mälaria ja sitten Itämerelle."

"Voitteko viedä tytön mukananne Ekholmaan?"

"Minun täytyy!"

"Sama satu ei kelpaa Kirsti rouvalle kuin minulle. Hänen sanotaan käyneen hyvin ankaraksi."

"Ilman häntä en lähde!"

"Olettehan aivan kuin lumottu!"

"Niin olenkin! Kenties oli jokin lumovoima siinä oluessa, jonka majatalon eukko minulle tarjosi. Siitä pitäen olen poissa järjiltäni."

"Joiko hänkin siitä?"

"Hän ainoastaan kostutti huuliaan ja antoi sitten juoman muutamalle palvelijoistani."

"Onko se vaikuttanut häneenkin?"

"Herran nimessä! Sanottepa jotakin; se on vaikuttanut!"

"Silloin olette noidutut molemmat."

"Hänestä kyllä pian pääsen!"

"Päinvastoin; käyttäkää häntä vainukoirana, sillä kukaan ei palvele teitä paremmin."

"Kuinka viisas olette, Pernilla rouva… Sen tosiaan tahdon tehdä; mutta sanokaa minulle nyt: millä tekosyyllä ottaisin hänet mukaan?"

"Jättäkää hänet Mariefredin luostariin."

"Mutta jos hän tahtoisikin jäädä sinne?"

"Silloin ette uskaltaisi kieltää."

"Jospa voisi…"

"Mitä tarkoitatte?"

"Taivuttaa hänet…"

"Mihin?"

"Antakaahan minun miettiä asiaa." —

Sillävälin oli Kaarina pitänyt tarkkaavaisesti silmällä mitä tapahtui torilla, mitä henkilöitä tuli linnaan ja meni sieltä; kaikesta ja kaikkialta etsi hän pelastusta, mutta ei löytänyt sitä mistään.

Hän näki lähettilään palaavan vaahtoavalla ratsulla, ja hän tiesi, että kun tämä ei tuonut mitään mukanaan, niin hänet, tyttö parka, pantaisiin yhä varmempain telkien taa. "Kuka tietää, mihin pimeään luolaan minut heitettäisiin, jollei ritari olisi ihastunut kauneisiin kasvoihini", tuumi hän itsekseen. "Mutta jos kauneuden lahja on annettu pelastuksekseni, ei se ole koskaan koituva turmiokseni."

Kaksi kertaa näki hän Penttinsä kulkevan torin poikki; hän näytti surulliselta ja vakavalta.

"Mitään keinoa pakoon ei hän ole vielä löytänyt; ei, ei, täällä pidetään siksi ankaraa vartiota."

Muuan munkki kulki edestakaisin linnan edustalla; hän oli harmaaveli, mutta Kaarina luuli hänet tuntevansa käynnistään. Sen täytyi olla erehdys, hän ainoastaan muistutti jotakuta.

"Kaikki pyhät enkelit, hän on isä Laurentius! Mitä hän tahtonee? Tuleeko hän pelastamaan häntä?" Kaarina alkoi huitoa käsillään herättääkseen munkin huomiota; mutta vaikka tämä katsoi usein ylös linnaan, ei hän katsonut sinne, missä Kaarina oli. Jospa hän avaisi ikkunan ja huutaisi?

Ah, se oli mahdotonta; ikkuna oli lujasti kiinni; huutaa olisi kyllä voinut, mutta jos se kuultiin linnassa, mitä Pernilla silloin sanoisi?

Hänen täytyi kuitenkin tehdä se, kun munkki tuli lähemmäksi. "Isä Laurentius!"… Ah, hän kohotti päätänsä, katsoi vasten kasvoja, mutta ei eleelläkään osoittanut häntä tuntevansa; jatkoi vain tietään yhtä tyynesti kuin ennenkin. Oliko se tosiaankin erehdys, eikö munkki ollut isä Laurentius, vai eikö tämä välittänyt hänestä? Taasenkin heräsi yksinäisyyden tunne ja suuret, kuumat kyyneleet vierivät nuorille, kalpeille kasvoille.

Silloin astui Pernilla rouva mitä rattoisimmasti hymyillen huoneeseen.

"Ikävä surmaa teidät", sanoi hän, "eikä se minua kummastuta, mutta minä tuon parannuksen."

"Miksei minua tahdota päästää vapaaksi?" puuskahti Kaarina nyyhkyttäen. "Mitä pahaa minä olen tehnyt?"

"Ettekö tiedä, kaunis lapsi, että ritari rakastaa teitä?"

"Niin hän sanoo."

"Ketä rakastaa, sen tahtoo pitää omanaan."

"Mutta minä en ole hänen orjattarensa."

"Hän tahtookin tehdä teidät valtijattarekseen."

"Siitä en välitä."

"Kuinka vanha olette?"

"Täytin kuusitoista äskettäin."

"Sitä arvelinkin kokemattomuudestanne päättäen."

"Minut on kasvatettu kunniallisuuteen ja hyviin tapoihin."

"Silloin tiedätte myös, mitä synti on?"

"Olisi synti seurata ritaria."

"Jollette voi saada häntä toisiin ajatuksiin."

"Onko sellainen mahdollista?"

"Kenties! Riippuu siitä, mikä valta teillä on hänen ylitseen."

"Antakaa minulle vapauteni takaisin, jalo rouva, teiltä en voi kieltää mitään!" Ja hän heittäytyi polvilleen ja syleili Pernilla rouvan polvia.

"Sitä en voi minä, vaan eräs toinen, jonka luo tahdon teidät lähettää."

"Kuka se on?"

"Nouse ylös ja kuuntele tarkoin, mitä tahdon sanoa. Ritari aikoo matkustaa pohjoiseen päin, Ekholmaan, vierailemaan herra Erik Trollen ja hänen emäntänsä luo."

"Saanko minä jäädä siksi aikaa tänne?"

"Minä ehdotin sitä; mutta hän ei tahdo erota teistä, vaan että teidän on palveluspojaksi puettuna seurattava häntä."

"Sitä en tee!"

"Ajatelkaahan tarkoin! Rouva Kirsti Gyllenstjerna…"

"Hän on sukua Kristina rouvalle?"

"Kyllä hän on, mutta lisäksi sangen ankara tavoiltaan; jos turvaudutte häneen, olette varmasti pelastettu. Päättäkää nyt itse."

"Kai minun täytyy sitten!"

"Saanko sanoa sen ritarille?"

"Ei, tahdon tehdä sen itse!"

"Noudanko hänet?"

"Tulkaa itsekin mukaan."

"Sen lupaan."

Suuri on naisellisen viattomuuden voima. Ritari säteili ilosta, kun hän astui Kaarinan luo ja kuitenkin loi hän silmänsä maahan neidon tyynen katseen edessä. Mutta hänen täytyi nopeasti kohottaa ne jälleen nähdäkseen hänet. Jollei Pernilla rouva olisi ollut saapuvilla, olisi hän heittäytynyt Kaarinan jalkoihin ja kiittänyt tätä siitä, että oli pannut pois inhoittavan hunnun.

"Herra ritari, jalo rouva on ilmottanut minulle teidän käskynne."

"Ei, Kaarina, vaan rukoukseni!"

"Taivun tahtoonne; mutta teen sen yhdellä ehdolla…"

"Se hyväksytään etukäteen!"

"Antakaa minulle jokin terävä ase."

"Mitä varten?"

"Puolustautuakseni tai surmatakseni itseni!"

"En koskaan!"

"Se on ehto."

"Kuinka julma olet!"

"Antakaa se hänelle; mitäpä moinen merkitsee?" kuiskasi Pernilla rouva salavihkaan. "No hyvä, saat sen."

"Puukkonne!"

"Mitä ajattelet; se on terävä."

"Juuri siksi sopii se minulle."

Hymyillen päästi ritari sen vyöltään. "Lupaa minulle, ettet koskaan vedä sitä tupestaan", sanoi hän.

"Se saattaa suuresti riippua teistä."

"Yhäkö aiotte lähteä jo huomenna, herra ritari?" kysyi Pernilla rouva.

"Lähtisin mieluummin jo tänä iltana. Yöt ovat valoisat ja silloin matkustaa huomaamattomammin."

"Mutta yöt ovat kylmät. Tarvitsemme aikaa hankkiaksemme vaatteita palveluspojallenne."

Niin määrättiin lähtö seuraavaksi päiväksi. Pieni matkue lähti aamulla varhain; etunenässä ritari ja nuori palveluspoika, jolla oli ohut naamio, sen jälkeen neljä palvelijaa; mutta Pernilla rouva sanoi itsekseen, että varmaankin oli nuorin heistä maistanut taikajuomaa, niin kaihoisin katsein tähysteli hän kaunista hovipoikaa. "Käyttääköhän hän tosiaankin veistään, jos tarvis sattuu?" kysyi hän itsekseen, mutta ei näyttänyt löytävän vastausta.

He ratsastivat alussa jotensakin reippaasti. Ritari koetti alottaa keskustelua, mutta Kaarina oli nähnyt niin suruisen katseen Pentin silmissä, että se vei häneltä kaiken ilon ja hän vastaili sentähden lyhyeen ja yksikantaan tai vaikeni tykkönään.

Se ärsytti ritaria, mutta vieraassa maassa täytyi hänen olla varovainen; tyttö saattoi saada tilaisuuden päästä häneltä pakoon. Täytyi olla varuillaan, jos he kohtaisivat joitakin matkalaisia. Pikku Kaarina olikin luottanut siihen, mutta heitä vastaan tuli ani harvoin korkeintaan parisen miestä ja hekin näyttivät kaikkea muuta kuin taistelunhaluisilta. Hänen toiveensa näyttivät pahoin menevän myttyyn.

Myöhään illalla saapuivat he Mariefrediin. Niin ylhäinen herra olisi voinut saada yösijan itselleen ja palvelijoilleen luostarissa, mutta hän ei uskaltanut, vaan mieluummin sijoittui viheliäiseen majataloon kaupungin ulkopuolelle.

Nuori hovipoika oli melkein puolikuoliaana väsymyksestä; palvelija Pentti kantoi hänet käsivarsillaan sisälle majataloon; hänet pantiin penkille ja tyyny pään alle. "Jää tänne luokseni!" kuiskasi Kaarina.

"Kukaan ei saa minua täältä hengissä", vastasi Pentti.

Ritari pyysi jotakin syödäkseen, mutta saatavissa oli tuskin mitään ja hän tuli siitä yhä huonommalle tuulelle. Hänen käskystään tuotiin lattialle olkikupo, hän heittäytyi olille pitkäkseen ja käski Penttiä menemään toveriensa luo.

Silloin kohotti hovipoika päätään. "Odota, minä tulen mukaan."

"Sinä jäät tänne!" huusi ritari vimmoissaan.

"Silloin jää hänkin."

"Miksi?"

"Suojelemaan minua."

Ritari palasi kiroillen makuukselleen.

"Kas tuossa!" sanoi Kaarina ojentaen puukon Pentille. "Puolusta minua, jos niin tarvitaan!"

Sitten vaipui hän tyyneen uneen, mutta ritari ei tehnyt niin; ainakin kaksikymmentä kertaa kohottautui hän katsomaan kutsumatonta vartijaa, joka yhä istui samalla paikalla veitsi kädessään.

Mutta aamun koitteessa pysähtyi vielä muuan ratsu majatalon eteen ja ratsailta laskeutui varovasti vanha munkki ja astui tupaan.

Hän lähestyi ritaria nöyrästi ja pyysi pientä lahjaa veljeskunnalleen.

Kaarina kiepsahti heti pystyyn; hän oli tuntenut isä Laurentiuksen.

"Minä en anna mitään!" huusi ritari.

"Ja te, nuori hovipoika?"

"Annan kaiken, mitä minulla on, kunnianarvoisa isä." Ja hän otti muistokoteloisen, jota hän kantoi povellaan ja johon oli kätketty pyhäinjäännös. "Siunatkaa minua, isä!"'

"Ole huoletta, tyttäreni!" kuiskasi munkki salavihkaan ja lausui sitten pyhät sanat.

Ritari näytti olevan hämillään. "En tahdo olla huonompi kuin palveluspoikanikaan", sanoi hän ja pani muutamia tukaatteja munkin käteen.

Tämä kätki ne nopeasti. "Aiotteko mennä Arbogan joen ylitse?" kysyi hän.

"Miksi sitä kysytte?"

"Minä aion mennä samaa tietä, ja puhutaan kovista tulvista."

"Silloin täytyy kahlata ylitse."

"Siihen lienee se liian leveä. Mutta sitähän te ette voi tietää. Puheestanne kuulee, ettette ole ruotsalainen, herra."

"Kuinka tahansa, aion mennä ylitse."

"Minä teen seuraa", vastasi munkki. "Minua ilahuttaa, ettei tarvitse matkustaa yksin."

Ritari ei rohennut kieltää tätä pyyntöä, mutta hän ei paljoakaan välittänyt seurasta; hänestä näyttivät melkein vaarat lisääntyvän; hän epäili Penttiä, munkkia, kaikkia, keitä kohtasi.

Matkalla lauttauspaikalle käski hän ankarasti palveluspoikaansa seuraamaan itseään; mutta niin pian kuin he olivat joutuneet kuulomatkan päähän, sanoi hän Kaarinalle, ettei hän enää kauemmin sietänyt tämän kylmyyttä; Kaarinan oli sanottava, tahtoiko kuulua hänelle.

"Onko minulla varaa valita?" kysyi Kaarina.

"Sinun on vastattava kysymykseeni."

"Uudistakaa se Tanskassa, mutta jättäkää minut nyt rauhaan."

"Lupaatko silloin?"

"Lupaan!"

"Silloin toivon ajalle siivet! Oi, Kaarina, tiesin kyllä, ettet voi olla tunteeton. Jospa ymmärtäisit, kuinka kärsin, kun näen muiden katseet kiinnitettyinä sinuun. Tuo Pentti…"

"Palvelijanne?"

"Anteeksi, anteeksi! Hän on vain halpa palvelija, mutta hänen rohkeutensa on rangaistava."

"Ei ennen kuin olemme tulleet tanskalaiselle maaperälle."

"Olet oikeassa! Tapahtukoon kuten tahdot!"

Lauttauspaikalle saavuttaessa havaittiin, että tulva oli ollut aivan mitätön, ja ylimeno oli sekä helppo että hauska. Kesäkuu oli juuri alkanut ja luonto oli keväisessä morsiuspuvussaan.

Pikku Kaarina oli niin vaipunut katselemaan luonnon ihanuutta, ettei hän huomannut kolmea paria silmiä, jotka hyvin erilaisin tuntein omistivat hänelle ihailunsa.

Matkan jälleen jatkuessa pysyttäytyi munkki lähellä hänen ratsuaan.

"Kuinka kauan saamme olla teidän seurassanne, kunnianarvoisa isä?" kysyi ritari, joka toivoi munkin kauas pois, mutta ei uskaltanut häntä karkoittaa.

"Aion Ekholmaan."

"Erik Trollen luo?"

"Hänen jalon emäntänsä luo. — Ensi viikolla palaan Nyköpingiin."

"Tuletteko sieltä?"

"Kyllä, ja vien mielelläni viestejä ja tervehdyksiä, jos teillä on niitä lähetettävänä."

"Voihan sattua että onkin, ja olen teille kiitollinen tarjouksestanne."

Päivän kallistuessa iltavinoon saapui pieni parvi Ekholmaan; puistoon saapuessa kuului iloisten äänten hälinää; lukuisa nuorisoparvi huvittelihe pallonheitolla ja monet osoittivat niin suurta taitavuutta, että pallo usein lensi ilmaan puiden latvojen korkeuteen ennenkuin putosi takaisin maahan.

Nuori palveluspoika katseli huvitettuna hilpeää leikkiä; se oli ilmeisesti aivan uutta hänelle, mutta hänen oli seurattava herraansa, ja niin jäivät ilot pian näkyvistä. Linnaan saavuttaessa riensi Erik herra vastaanottamaan vierastaan kaikin tavanmukaisin kunnianosoituksin. Hän esitti hänet emännälleen, joka ojensi kätensä suudeltavaksi.

Kauniista Kirstistä oli tullut suuri rouvan lylleröinen, joka oli sangen hyvin säilynyt, mutta lisäksi saanut pyhyyden maineen, jota hän piti suuressa arvossa.

Hänen kolme tytärtään olivat kaikki kauniita, valkotukkaisia impiä, vaikkakin heidän äitinsä ja Erik herran tukka oli tumma. Hurskas rouva oli sentähden, varsinkin heidän lapsuutensa aikana, saanut paljon häväistystä osakseen, nyt luuli hän asian olevan jo jotakuinkin unohtuneen. Kaikki kolme kutsuttiin tervehtimään ritaria, eikä hän säästänyt kauniita ja imartelevia sanoja.

Kaarina oli saanut käskyn seurata uutta herraansa ja hän teki sen, ihastuneena näytelmästä, joka hänellä oli silmiensä edessä.

Puistoissa ja ruusutarhoissa vilisi kauniita naisia ja upeita ritareita; mitä hän oli nähnyt Tukholman linnassa, ei voitu tähän verratakaan; täällä oli kaikki paljon upeampaa, ja pienet hovipojat, jotka juoksivat ympäri täysin hopeapikarein ja puettuna toiselta puolen valkoiseen, toiselta punaiseen, näyttivät hänestä oikeilta pieniltä ihmeotuksilta.

Mutta samanlaista ihailua kuin hän tunsi herätti hänkin puolestaan. "Onko rakkaudenjumalatar lähettänyt teille jonkun hovipojistaan?" kysyi Erik herra ritarilta.

"Olen ostanut hänet lahjaksi emännälleni", vastasi tämä. "Missä on niin harvinaista tavaraa?"

"Hän on erään köyhän naisen poika, en tiedä mistä."

"Mikä on nimesi, poika?" kysyi Kirsti rouva ja pani kätensä hänen päänsä päälle.

Kaarina epäröi. "Pentti, jalo rouva!" vastasi hän. Miksi jalo rouva kalpeni; olihan se tavallinen nimi, ensimäinen minkä hovipoika keksi. "Mistä olet?" kysyi rouva hiljaa. "Vadstenasta!"

"Ah!"

"Pyhä Birgitta, mikä teitä vaivaa? Kasvonne käyvät niin kalpeiksi, jalo rouva!"

"Tule luokseni illalla, tahdon puhua kanssasi."

"Puhukaa, siitä herralleni, hän kieltäisi sen minulta."

Kaarle Alfinpoika oli nähnyt, mutta ei kuullut mitään; kuinka hän kirosikaan heikkouttaan, kun oli tuonut Kaarinan keskelle tätä suurta seuraa, jossa tytön tarvitsi sanoa ainoastaan sananen tullakseen riistetyksi häneltä pois. Eikä hän tiennyt seurasiko tyttö häntä mielisuosiolla; hän ei ollut tehnyt mitään kiinnittääkseen, sitoakseen tämän itseensä, vaan ajatellut ainoastaan mieletöntä intohimoaan. Nyt täytyi hänen nähdä, kuinka ei ainoastaan talon nuoret tyttäret, vaan useat ritaritkin ja niiden joukossa vanha Erik herra kiertyivät piiriin hänen kauniin ruumiinsa ympärille, kuinka muuan tarttui hänen kauniisiin kutreihinsa, toinen taputti hänen kaunista poskeaan ja kuinka hänen punastuksensa ja hämmennyksensä nostatti naurunpuuskia. Kirsti rouva katseli häntä tarkasti.

"Leikki ei näytä teitä miellyttävän", sanoi hän ritarille.

"Myönnän, ettei se sitä tee."

"Kutsukaa poika tänne!"

"Antino tänne…" Hehän eivät olleet sopineet mistään nimestä… Millä nimellä hän huutaisi?

Kirsti rouva katseli häntä kummissaan ja kun iloisessa piirissä helähti uusi nauru, huusi rouva itse jokseenkin tuikeasti: "Pentti!"

Pentti? Oliko tyttö ottanut sen nimen.

Hovipoika oli nopeasti paikalla! Hän lankesi kunnioittavasti polvilleen ja sanoi, kyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan: "Jalo rouva!"

Kirsti rouva katseli ensin polvistuvaa, sitten ritaria ihmettelevän näköisenä. "Eikös teitä seurannut tänne joku munkki?" kysyi hän.

"Kyllä, jalo rouva!"

"Tiedättekö hänen nimensä?"

"Sitä hän ei sanonut."

"Missä hän on nyt?"

"En tiedä?"

"Mene kysymään ja ilmoita minulle!"

Hovipoika suuteli hänen hameensa lievettä ja pikemmin lensi kuin juoksi linnaan.

"Ettekö tahdo jättää häntä minun huostaani siksi aikaa kuin oleskelette täällä?" kysyi Kirsti rouva.

"Olen niin tottunut häneen", sammalsi ritari silminnähtävästi hämillään.

"Näettehän, mille hän joutuu alttiiksi."

"Käsken hänet pysymään huoneessani, hän ei saa enää näyttäytyä."

"Sellaista voin käskeä minä, ette te; totelkaa sanojani ja uskokaa, että se on paras neuvo." Äänessä oli jotakin ankaraa, melkeinpä uhkaavaa.

Kaarle herra tahtoi ainakin tehdä välttämättömyydestä hyveen ja sanoi täydellä turvallisuudella jättävänsä hovipoikansa hänen haltuunsa, kuitenkin oli hänellä ensin sanottavana tälle yksityisesti muutamia sanoja.

"Niin monta kuin haluatte, siihen on teillä oikeus."

Mutta Kaarle herra näki Kirsti rouvan silmistä, että tämä oli arvannut hänen salaisuutensa, kenties suunnitteli ryöstää kallisarvoisen aarteensa! Kuinka kirosikaan hän hulluuttaan, että oli ottanut Kaarinan mukaansa; varman vartioston mukana olisi hänen pitänyt lähettää tyttö Skåneen siellä odottamaan hänen palaamistaan. Nämä ajatukset välähtivät salaman nopeudella hänen päässänsä; hänen oli niin pian kuin suinkin toimitettava asiansa ja sen jälkeen heti lähdettävä matkalle Tanskaan.

Kun hän sanoi Kirsti rouvalle, että hänellä oli tärkeitä asioita ilmoitettavana Erik herralle, osoitti Kirsti rouva suurta mielenkiintoa, mutta lisäsi, että hänen herransa joutui kiihtyneeseen mielentilaan, milloin hänet pakotettiin puuttumaan valtiollisiin asioihin; häntä täytyi sentähden aina valmistaa edeltäpäin, mutta varmaankin keskustelu voisi tapahtua huomenna aamupäivällä. Kuitenkin toivoi Kirsti rouva, että ritari tahtoisi etukäteen ilmoittaa hänelle mistä oli kysymys, niin hän voisi johdattaa herransa mielen asiaan.

Kirsti rouva viittasi ritarin tulemaan erääseen lehtimajaan, ja siellä kertoi Kaarle Alfinpoika hänelle siitä rohkeasta suunnitelmasta, joka oli tehty auttaakseen Kristian kuninkaan Ruotsin valtakuntaan.

"Puolestani tahdon tehdä kaiken voitavani sitä edistääkseni. Viivytte kai täällä vielä huomispäivän?" kysyi Kirsti rouva.

"Toivon pääseväni niin pian kuin mahdollista!"

"Olisimme voineet kutsua naapureita kokoukseen, mutta luulen, että asia on pidettävä niin salassa kuin mahdollista. Se tekee menestyksen varmemmaksi."

Nyt saapui Erik herra luo, hän sanoi leikkisästi, ettei hän voinut kauemmin sallia emäntänsä olevan ritarin kanssa kahdenkesken. Niin monet vuodet kuin he olivatkin olleet naimisissa, oli hän yhä edelleen mustasukkainen.

Ja niin vedettiin Kaarlo herra nuoren, hilpeän parven sekaan. Hän ei rohennut kysyä palveluspoikaansa ja turhaan tähysteli hän häntä kaikkialta.

* * * * *

Kun Kirsti rouva lähetti Kaarinan etsimään munkkia, ajatteli hän ensiksi pyrkiä pakoon, mutta hänen täytyi saada mukaansa Pentti, jonka kanssa hän ei ollut saanut vaihtaa sanaakaan.

Hän kyseli kaikilta, keitä tapasi, mutta kukaan ei sanonut häntä nähneensä. Jos hän olisi lähtenyt tiehensä siinä kirjavassa puvussa, jossa oli, olisi hän pian joutunut kiinni ja kenties joutunut viedyksi takaisin; mutta kuitenkin täytyi sen tapahtua, maa poltti hänen jalkojensa alla, ja sitä paitsi oli hänellä tärkeä salaisuus, jonka hän tahtoi ilmaista.

Hänen täytyi tehdä päätöksensä: jäädä tänne tai lähteä yksin. Hänen rinnassaan sykki pieni rohkea sydän, eikä hän epäillyt kauempaa; varovasti hiipi hän muuatta takatietä metsää kohden. Siellä oli vanha, rappeutunut rakennus, johon hän pahimmassa tapauksessa saattoi piiloutua.

Juuri juostessaan sen ohitse kuuli hän ensin hätäisen huudahduksen ja sitten:

"Kaarina!"

"Kaikki hyvät pyhimykset! Pentti!"

"Etkö voi nähdä minua!"

"Näen vain paksun muurin!"

"Kiitos veitsellesi, olen voinut tehdä siihen pienen reiän, mutta se suurenee pian."

"Kuka on sulkenut sinut sinne?"

"Isä Laurentius!"

"Minkätähden?"

"Tiedänkös minä! Luultavasti viedäkseen minut takaisin luostariin, koska olen karannut sieltä."

"Kuinka annoit sulkea itsesi sinne?"

"Hän pyysi minua viemään ruokaa eräälle vangille ja minä suostuin mielelläni; hän avasi itse oven ja kun minä pöllöpää menin edeltä sisälle, sulki hän oven heti jälkeeni."

"Sanomatta mitään?"

"Minä tietysti kolkutin ja jyskytin, päästäkseni ulos. 'Ole hiljaa ja tyynesti', sanoi hän. 'Se tapahtuu sielusi iankaikkiseksi pelastukseksi!'"

"Etkö tuntenut häntä, Pentti?"

"Kyllä, mutta hän kehotti minua niin innokkaasti suojelemaan sinua; sillä hän minut petti."

"Ja nyt täytyy sinun mennä takaisin luostariin."

"Ole huoletta, minä karkaan uudestaan."

"Minä menen takaisin Kirsti rouvan luo, hän kyllä antaa sinulle vapautesi."

"Jos hän tahtoo suojella sinua, niin en pelkää mitään omasta puolestani."

"Sen hän kyllä tekee. Ah, Pentti, minä luulin, että sinä ja minä voisimme nyt yhdessä paeta."

"Missä on ritari?"

"Pyydystetty omiin verkkoihinsa!"

"Sinä et rakasta häntä, Kaarinani?"

"Minä en rakasta ketään muuta kuin omaa Penttiäni."

"Ja lupaat olla minulle uskollinen?"

"Aina kuolemaan!"

"Silloin tahdon olla tyyni!"

"Täytyykö meidän todellakin erota?"

"Vielä yksi täytyy sinun luvata minulle."

"Kaikki mitä tahdot!"

"Älä rupea koskaan nunnaksi!"

"Kuinka voi sellaista pälkähtää päähäsikään", sanoi Kaarina nauraen kyyneltensä lomitse.

"Vanno minulle se!"

"Minkä kautta?"

"Madonnan ja meidän rakkautemme!"

Kaarina lankesi polvilleen ja kohotti kätensä taivasta kohden: "Pyhä neitsyt", sanoi hän. "Rakkauteni sinuun on erottamaton rakkaudestani häneen; vannon, etten koskaan suostu mihinkään tekoon, joka erottaisi minut kummastakaan rakkaimmistani!"

"Kiitos, armahin, ja nyt hyvästi!"

Ja Kaarina palasi takaisin linnaan, jossa häntä jo oli etsitty.

Kuinka ritarin silmät salamoivatkaan hänet nähdessään! Hän ei suinkaan näyttänyt olevan tykkönään lumottu; Kirsti rouva näki sen aivan hyvin, ja synnynnäisellä halveksumisen tunteella, jolla jokainen naissilmä katsoo langenneihin, silmäili nyt kaikkea muuta kuin virheetön Kirsti Gyllenstjerna alas kauniiseen lapseen, joka polvistui hänen edessään.

"Olen etsinyt munkkia kaikkialta", sanoi hän, "mutta häntä ei löydy mistään."

Niin äänessä kuin katseessakin oli surun ja epätoivon ilme; se sai heltymään kovimmankin sydämen.

"Sinä olet väsynyt, lapsi parka", sanoi hän. "Mene heti levolle." Hän kuiskasi käskynsä eräälle piikasistaan ja tämä viittasi hovipojan seuraamaan.

Sillävälin keskusteli ritari nuorten neitsytten kanssa, mutta hän piti tarkoin silmällä Kaarinaa, ja kun tämä oli taasen menemäisillään, huudahti hän jotensakin kiihkeästi: "Pentti!"

Kaarina tosin hätkähti, mutta loittoni yhä kääntämättä edes päätänsäkään.

"Siinä näette, mikä uppiniskainen mieli hänellä on, mutta kyllä minä sen pian masennan", sanoi ritari ja riensi hänen jälkeensä. "Etkö kuullut, että minä huusin?"

"Se ei ollut minun nimeni!"

"Ei sinun?"

"Sanokaa se ääneen!"

"Kaarina!"

"Kovemmin, että kaikki kuulevat!"

"Sinä tahdot täältä pois?"

"En, nyt tahdon jäädä tänne!"

Kuinka hän sanoi sen! Ja ritari selitti sen edukseen! "Kaikkien silmät ovat kiintyneet meihin, Kaarina", sanoi hän. "He vainuavat salaisuuttamme, mutta ainoastaan sen tahdon sanoa sinulle, että upeampi ja suurempi kuin Ekholma on oleva se kartano, jonka tahdon lahjoittaa sinulle saavuttuamme Tanskaan. No, etkö sano mitään?"

Kaarina katsoi häneen kyyneltynein silmin. "Tahdotteko haudata minut sinne?" kysyi hän.

"Tahdon piilottaa sinut koko maailmalta."

"Sallikaa minun nyt mennä, heidän katseensa polttavat minua!" Ja hän juoksi neitosen jälkeen, joka oli odottanut häntä.

Kun Kirsti rouva oli vapautunut vieraistaan, kutsui hän heti luokseen neitosen, joka oli saattanut hovipoikaa. Tämä näytti olevan niin hämillään, että hänen täytyi heti kysyä häneltä: "Mitä on tapahtunut?"

"Armollinen rouva, hän on tyttö!"

"Tiesin sen!"

"Hän pyysi heti saada muutaman puvuistani, ja kun hän oli vapautunut pojan puvustaan, heitti hän sen maahan ja huudahti: 'Pernilla rouva se minut suostutteli, miksi seurasinkaan hänen neuvoaan?'"

"Pernilla rouva?"

"Niin hän sanoi."

"Kutsu hänet heti tänne."

Kun Kaarina tuli, heittäytyi hän Kirsti rouvan jalkoihin, pyytäen ja rukoillen, että tämä pelastaisi hänet.

Kirsti rouvaa hämmästytti ensin niin tytön kauneus, että hän unhotti kuunnella hänen puhettaan, mutta hän kuuli hänen nimeävän Kristina rouvan ja silloin sai Kaarina kertoa kaiken.

"Mitä tahdot nyt minun tekevän?"

"Pelastakaa minut ritarilta."

"Oletko hänen vankinsa?"

"Hän on ryöstänyt minut!"

"Mutta sinulla on vapautesi milloin vain tahdot."

"Saanko siis lähteä täältä?"

"Heti paikalla!"

"Kaikki hyvät enkelit teitä varjelkoot!… Mutta minun on vielä pyydettävä erään toisen puolesta."

"Kenen?"

"Pentin!"

Taasenkin leimahti puna Kirsti rouvan poskille. "Etkö itse sanonut nimeksesi Pentti?" kysyi hän.

"Sentähden, että aina ajattelen häntä."

"Kuka ja missä hän on?"

"Hän on rappeutuneessa tornirakennuksessa metsänreunassa."

"Kuinka on hän sinne joutunut?"

"Munkki on sulkenut hänet."

"Mikä munkki?"

"Isä Laurentius."

"Onko hän täällä?"

"Hän tuli mukanamme!"

"Vai niin, hän teki sen!"

"Pentin ja minun on lähdettävä yhdessä. Sanokaa sana vain, jalo rouva, ja hän saa heti takaisin vapautensa."

"Missä on kunnianarvoisa isä?"

"Olen etsinyt häntä turhaan!"

"Meidän täytyy odottaa, kunnes hän tulee."

"Mutta minä en voi lähteä ilman häntä."

"Silloin saat olla täällä, eihän sovi nuoren tytön yksin lähteä taipaleelle keskellä yötä."

"Uskallan mieluummin senkin ennenkuin uudelleen joudun ritarin käsiin", vastasi Kaarina surullisella vakavuudella.

"Sinun ei tarvitse sitä tehdä ilman suostumustasi, mutta minusta näytti hän pitävän sinua suuressa arvossa."

"Hän tarjosi minulle kartanon, suuremman ja upeamman kuin Ekholma", vastasi Kaarina nauraen.

"Eikä se sinua houkutellut?"

"En ota mitään lahjoja ritarilta."

"Etkä rakasta häntä?"

"En rakasta ketään muuta kuin Penttiäni!"

Taasenkin näytti Kirsti rouva tuskallisesti liikutetulta. " Sinun?" sanoi hän ihmeellisellä äänensävyllä.

"Niin, olemme vannoneet toisillemme rakkautta ja uskollisuutta."

"Eikö sinun Pentilläsi ole mitään vanhempia?"

"Hän on poloinen luostarilapsi. Isä Laurentius otti hänet huolenpitoonsa… Jalo rouva, voi olla mieleltään vaikka kuinkakin jumalinen ja nöyrä eikä sittenkään viihtyä luostarissa. Pentti oli messuteini, ja se oli paljon, mutta hän väsyi kuitenkin, hänen mielensä palasti sotamieheksi tai sepäksi… Isäni on seppä, ja luulenpa, että Penttikin olisi rakkaudesta minuun ryhtynyt siihen ammattiin, mutta sitten… sitten…"

"Miksi et kerro edelleen?"

"Häpeä sanoa, että useammatkin kuin ritarin täällä on vallannut samanlainen rakkaus."

"Sinuunko?"

"Hurskas abbedissa lähetti minut Kristina rouvan luo… Pentti ei voinut viihtyä Vadstenassa, kun minä jouduin pois, ja niin tuli hän jälestä Tukholmaan ja saapui paraiksi pelastamaan armollista rouvaa. Sen jälkeen lähti hän etsimään minua, ja hyvä Jumala johdatti hänen askeleensa niin ihmeellisesti, että hän heti kohtasi ritarin, joka otti hänen palvelukseensa; ja se täytynee minun sanoa: jollei hän olisi tullut, olisin minä tuskin eläväin joukossa."

"Pentti on siis pelastanut henkesi?"

"Niin on, jalo rouva."

"Silloin olet velkapää kiitollisuuteen häntä kohtaan!"

"Enempäänkin!"

"Tahdotko maksaa sen hänen todelliseksi hyväkseen?"

"Sellaista ei Pentti kysyisi, hän tietää sen!"

"Jos hän nyt sanoisi: meidän täytyy erota!"

"Sitä ei hän sano koskaan!" vastasi Kaarina sellaisella vakuuttavalla varmuudella, jonka ainoastaan lujin usko saattaa antaa.

"Mene nyt levolle, lapsi!" sanoi Kirsti rouva. "Puhumme huomenna enemmän."

Kaarina suuteli ojennettua kättä ja meni, tosin kyllä suruisin sydämin, mutta kuitenkin valoisain toiveiden elähyttämänä; sentähden laskeutui uni kuin keveä huntu hienoille silmänluomille ja hän nukkui lapsen tyyntä unta.

Kirsti rouva sitä vastoin käveli levottomasti edestakaisin makuuhuoneessaan… Menneisyys silmäili uhkaavana häntä kohden, hän luuli ainaiseksi jättäneensä sen taakseen ja nyt ilmestyi se hänen tielleen.

Kuinka hartaasti oli hän toivonut saavansa pojan ja avioliitossaan oli hän synnyttänyt ainoastaan tyttäriä; mutta hänen esikoisensa… lapsi, joka täytyi pitää salassa maailmalta, oli poika!… Hän olisi kernaasti luopunut toisista, kun vain olisi saanut hänet, saanut näyttää hänet, loistaa hänen kanssaan maailman edessä… Varmaankin oli hänellä hänen luonteensa, hänen ylpeä mielensä; mikä ilo asettaa hänet vihattua poikapuolta vastaan, nähdä hänen ottelevan tämän kanssa vallasta ja sanoa, tämä on sielu minun sielustani… minun ajatuksiani hän lausuu, minun harrastusteni puolesta taistelee… Turhia hulluja unelmia! Luostarissa täytyy hänen piillä, sinne oli hän antanut hänet sovittaakseen syntejään… sentähden oli hänen poikansa koko elämä omistettava rukoukseen ja katumusharjoituksiin… Hän oli ponnistellut ja taistellut itsensä kanssa karkoittaakseen hänet ajatuksistaan, hän oli uskonut mitä hänelle oli kerrottu, ettei poika tahtonut vaihtaa pois nykyistä taivaallista rauhaansa maailman taisteluihin ja levottomuuteen… Hän oli ihmetellyt sitä, sillä hän muisti omasta nuoruudestaan, kuinka levottomasti sydän oli sykkinyt luostarin muurien sisälläkin… Ja nyt onkin hänen poikansa katkaissut kahleensa sanoen: "Tahdon olla vapaa!" Se oli oikein… hän itse olisi tehnyt samoin… Rakkaus on raivannut, näyttänyt tien; puhdas, viaton rakkaus!… Mutta kirottu, rikollinen kietoisi hänet jälleen kahleihin ja kirjoittaisi tulikirjaimin synkälle taivaankannelle: "Älä katso eteenpäin, älä ulos elämään, vaan taaksepäin, missä ainoastaan kamalat pääkallot irvistelevät vastaasi. Äitisi on niiden joukossa, sinun täytyy sovittaa mitä hän on rikkonut, sentähden että hän on synnyttänyt sinut elämään! Sinä olit osa hänestä, hän ei päästä sinua, luurangon käsivarsin pitelee hän sinusta kiinni. 'Katso, olen paljon syntiä tehnyt', sanoo hän, 'mutta sinä voit pelastaa minut kirottujen tuskasta, ja poikanani olet velvollinen siihen… Se ei ole totta, että kukin seisoo tai kaatuu omana herranaan… Eikö ole olemassa synninpäästö ja syntien anteeksiantaminen… Sinä olet minun aneeni… Sinun tähtesi on minulla oikeus vaatia synninpäästöä… Isä Laurentius on luvannut sen minulle tästä hinnasta ja sentähden, rakastettu poikani, täytyy sinun jäädä luostariin.'"

Niin hurjina ja kapinallisina kiitivät ajatukset Kirsti rouvan sielussa; hän ei epäillyt hetkeäkään, että hänen poikansa se oli, jota tornissa vankina pidettiin… hänen oma, rakkain lapsensa… Hän heittäytyi lattialle ja vääntelehti katkerimmissa tuskissa, hän itki katumuksen ja epätoivon tulikuumia kyyneliä… Hän hypähti pystyyn ja pui voimattomassa raivossa nyrkkiä sille maailmalle, jota hän samalla kertaa halveksi ja pelkäsi… Se pakotti hänet julmuuteen ja hänen sydämensä oli rakkautta tulvillaan… Unta ei tullut nimeksikään hänen silmiinsä ja aamu tapasi hänet kalpeana riutunein kasvoin.

Palvelijatar astui sisään ja näki koskemattoman vuoteen, mutta se ei ollut mitään tavatonta; Kirsti rouvan kuultiin usein vaeltavan edestakaisin makuukamarissaan yön hiljaisina hetkinä, mutta siitä huolimatta hän päivisin täytti perheenäidin velvollisuutensa. Palvelijatar saattoi sentähden pelottomasti ilmoittaa, että kunnianarvoisa isä Laurentius Vadstenasta odotti ulkona.

"Pyydä häntä astumaan sisään!"

Isä astui sisään ja ensi silmäys sanoi hänelle, että Kirsti rouva tiesi kaiken.

"Mitä on meidän tehtävä?"

"Vietävä hänet takaisin luostariin."

"Miksi on hän saanut tulla tänne?"

"Olen pelännyt, että hän tekisi vastarintaa."

"Eikö hän voi sitä tehdä täälläkin?"

"Ei, jos te autatte minua!"

"Minä?"

"Äidin rukoukset ja kyyneleet…"

"Äidin!… Tarkoitatte siis…?"

"Että teidän on nähtävä ja puhuteltava häntä."

"Pyhä madonna! Nähtävä ja puhuteltava häntä?! Ja sen sanotte te!… Oi, jospa tietäisitte, kuinka mielelläni, kuinka mielelläni! Puristaa hänet syliini, hukuttaa hänet suudelmiini!… Mutta minä en vastaa itsestäni!… Kuka voi vastustaa äidin rukouksia ja kyyneliä… Olen pyytänyt teitä pitämään hänet kaukana minusta… Te olette tuonut hänet tänne… Vastatkaa itse seurauksista!"

Munkki tuijotti häneen hämmästyksestä sanatonna. "Onko se täyttä totta?" kysyi hän vihdoin.

"Oi, te ihmishirviö, joka ette pysty käsittämään, mitä äidin täytyy tuntea, kun ensi kerran painaa rakastetun, kaivatun, itketyn lapsensa rinnoilleen!… Poikani, esikoiseni! Onko maailmassa nimeä, joka soi suloisemmin?"

"Kutsunko vieraanne ja Erik herran kuulemaan niitä huudahduksia?"

"Niin, häpeän te olette maalannut silmieni eteen, maailman arvostelun kurja pelko on se kahle, jolla olette kytkenyt kieleni ja menettelyni. Te minut taivutitte antamaan käteni Erik herralle, vaikkakin tiesitte, että olin sidottu toiseen pyhimmällä siteellä!"

"Sukulaisenne ja ystävänne!"

"Niin, olitte välikappaleena heidän kädessään… Houkuttelitte minut valapatoksi, houkuttelitte minulta lapseni… Tiedättekö nyt mitä siitä on seurannut… Olen ollut rakkaudelleni uskollinen… koko maailma tietää sen… mutta kukaan ei uskalla sanoa sitä, sillä minä olen suuressa arvossa pidetyn Erik Trollen puoliso ja hän kantaa mieluummin kunniattomuuden kuin häpeän… Mutta jos vien poikani heidän joukkoonsa, jos sanon: Hän on minun, minun! Kenelläkään ei ole oikeutta häneen! — Silloin kääntäisivät he kaikki minulle selkänsä!… Oi, kuinka halveksin ihmisiä ja kuinka halveksin teitä, kunnianarvoisa isä!"

Ei tapahtunut usein, että isä Laurentius kalpeni, mutta nyt kävi hän melkein valkeaksi. "Mielettömissä purkauksissanne ette ole huomannut, mitkä aseet olette jättänyt käsiini", sanoi hän äänellä, joka vapisi liikutuksesta.

"Luuletteko minun olevan taitamattoman lapsukaisen, joka ei tiedä, ettei ilman todistajia voida mitään todistaa."

"Voin pakottaa teidät valalle."

"Olenhan tehnyt ennenkin väärän valan!" He seisoivat vastatusten molemmat leimuavin silmin. Silloin sanoi Laurentius hiljaisella, kuiskaavalla äänellä: "Minulla on poikanne henki kädessäni."

"Hänen henkensä?"

"Sanon teille, hän ei pääse tornista elävänä."

"Tahdotte pelotella minua!"

"Vannon sen sieluni autuuden kautta!"

"Laupias Jumala!" Hän tahtoi syöksyä ulos.

Mutta munkki tarttui lujasti hänen käsivarteensa. "Tahdotteko sokeasti syöksyä perikatoon tai kuulla neuvoa?"

"Tahdon pelastaa poikani hengen!"

"Se on minun kädessäni."

"Hän ei siis ole kuollut!"

"Valekuollut, mutta minä voin herättää hänet."

"Oi, tehkää se heti!" Ja hän heittäytyi maahan kietoutuen munkin polviin.

Isä Laurentius epäröi. Jollei hän olisi pelännyt, mihin polvistuva leijonatar saattoi hurjassa raivossaan ryhtyä, olisi hän rangaissut tätä herjauksistaan vielä enemmän; nyt sanoi hän vain: "Nouskaa ja kuulkaa minua!"

Toinen totteli heti.

"Hän ei herää niin kauan kuin on täällä."

"Mutta tahdoittehan, että minun piti…"

"En tuntenut teitä silloin!"

"Antakaa minun nähdä hänet!"

"Mitä se hyödyttäisi?"

"Ettekö voi käsittää, mitä äidinsydän tuntee?" huudahti Kirsti rouva kyynelissään. "Antakaa minun sulkea nukkuva lapseni syliini vielä kerran ja minä olen siunaava teitä kuolinhetkenäni!…"

"Niinpä vannokaa, että sitten sokeasti taivutte tahtooni!"

"Sen vannon pyhän neitsyen kautta!"

"Muistakaa, että hänen henkensä on käsissäni."

"En unhota sitä koskaan."

"Tulkaa sitten heti."

Ainoastaan palvelusväki oli liikkeessä, linnan muut asukkaat eivät olleet lähteneet makuuhuoneistaan, kun Kirsti rouva huntuun kääriytyneenä ja ainoastaan hurskaan munkin seuraamana nopein askelin riensi torirakennukseen; sen takana oli kappeli, jossa usein pidettiin rukouksia.

Kun he olivat loitonneet linnan näkyviltä, otti munkki esiin jotakin, joka näytti ohuelta, läpinäkyvältä kankaalta, mutta josta pingotettuna muodostui lyhty; hän pani siihen kynttilän ja sytytti sen.

Millä vapisevalla kärsimättömyydellä odottikaan Kirsti valmistuksia… Vihdoin pisti munkki avaimen oveen ja avasi sen.

Hän meni edeltä varovaisin askelin, mutta hämmästyi aikalailla nähdessään kirkkaan valonsäteen, joka lankesi holvista sisään.

Lattialla makasi Pentti, uni näytti yllättäneen hänet aivan odottamatta, hän makasi selällään pitkin pituuttaan ja piti kädessään Kaarinalta saamaansa veistä, jonka terä vielä oli muurisavessa.

Valonsäde lankesi nuorekkaille kauneille kasvoille. Niistä loisti terveys ja elämänhalu; hänen suunsa oli hieman avoinna, ja sieltä näkyi kaksi valkoista hammasriviä.

Kirsti rouva lankesi polvilleen aivan kuin alttarin eteen… Hän uskalsi tuskin vetää henkeään, ihmettely, ihailu valtasi hänet.

"Pyhä neitsyt, kuinka hän on kaunis!" sanoi hän koskettaen nuorukaisen kiharoita… Mutta minuutti minuutilta kävi hän rohkeammaksi, hän kohotti nuorukaisen päätä ja painoi sen rintaansa vasten: "En muista, kun viimeksi pidin sinua sylissäni, etkä tule muistamaan tätäkään!" Ja hän painoi hänet povelleen, hyssytteli häntä kuin lasta ja suuteli hänen otsaansa ja silmiään.

"Oi, saisinpa vain ne edes kerrankaan nähdä!" sanoi hän. Kuuliko nuorukainen unissaan äitinsä katkeran valituksen vai mikä aiheutti, että hän katsoi äkkiä ylös? Ihmetellen silmäili hän Kirsti rouvaan, mutta sulki silmänsä uudelleen ja nukkui yhtä raskaasti kuin ennenkin.

"Tulkaa, tulkaa", toisteli munkki. "Olemme jo viipyneet liian kauan!"

Kirsti rouva vetäisi nopeasti kallisarvoisen sormuksen sormestaan ja pani sen nuorukaisen sormeen.

"Muistoksi!" sanoi hän. "Rikollisimmalta ja onnettomimmalta kaikista äideistä."

Varovasti laski hän hänet maahan ja painoi kätensä vasten hänen sydäntään… Hän ei tuntenut sen lyöntiä, jotakin oli tiellä, hän tempaisi pois muutamia papereita ja heitti ne syrjään… Nyt, nyt kuuli hän sydämen lyövän tyynesti ja hiljaa… Oi, Jumala, kuinka hän rakasti häntä!

Ja vielä kerran antautuen rajun surunsa valtaan, hukutti hän sydänkäpysensä suudelmiin ja hyväilyihin, eikä nähnyt, että munkki nopeasti tarttui papereihin ja kätki ne huolellisesti.

Lempeämmin, mutta yhtä päättävästi kuin ennenkin, sanoi munkki: "Oman kunnianne ja poikanne elämän tähden on teidän lähdettävä heti täältä."

Kirsti rouva katsoi häneen lohduttomin ilmein; mutta katse, jonka hän kohtasi, ei ilmaissut mitään sääliä; oli kysymys hänen lapsensa hengestä, kuinka voisi hän epäröidä… Hän hypähti pystyyn ja riensi ulos aivan kuin pakenisi itseään.

Munkki ei sulkenut ovea jälkeensä.

Kirsti rouva kääriytyi huntuunsa, ja molemmat palasivat linnaan.

"Kuinka kauan hän viipyy täällä?" kysyi Kirsti rouva.

"Tuolla tulee ritari teitä vastaan", vastasi munkki. "Hänellä on jotakin ilmoitettavaa."

Kaarle Alfinpoika näytti liikutetulta. Hän sanoi, että Märta rouvalta saapunut pikaviesti pakotti hänet heti lähtemään Vesteråsiin, kuitenkin toivoi hän voivansa palata samana päivänä. Hän aikoi viedä mukanaan ainoastaan yhden palvelijan ja pyysi, että toiset saisivat olla täällä, kunnes hän palaisi.

"Silloin on meidän lykättävä neuvottelumme huomiseen", sanoi Kirsti rouva. "Pyydän teitä viemään tervehdykseni Märta rouvalle."

Ei ollut mitään aihetta keskustelun jatkamiseen, ja Kirsti rouva ja munkki jatkoivat matkaansa.

"Tyttö on edelleen teidän turvissanne?" virkkoi munkki.

"Tänään saa hän mennä!"

"Mennä! Mitä ajattelette?"

"Hänen kohtalonsa on minulle tosin samantekevä, mutta en tahdo jättää häntä ritarille."

"Se ei ole ollut minunkaan tarkoitukseni!"

"Hän on paljon onnellisempi kuin minä, sillä Pentti tuntee hänet ja rakastaa häntä; minua sitä vastoin…"

"Sanokaa hänelle, että nuorimies on kuollut."

"En", vastasi Kirsti rouva väristen. "Sitä en tee!"

"Silloin puhuttelen häntä itse."

"Tehkää se ja vapauttakaa minut hänestä niin pian kuin mahdollista… Minua kiduttaa hänen läheisyytensä."

Muuan palvelijatar, joka ilmoitti, että nuori tyttö oli jo moneen kertaan kysynyt eikö hän saanut puhutella jaloa rouvaa, sai käskyn seurata kunnianarvoista isää hänen luoksensa.

Kaarina otti isän vastaan päiväpaisteisesti hymyillen, hän oli jo edeltäpäin tullut siihen päätökseen, että isä ottaisi hänen ja Pentin suojelukseensa ja veisi heidät molemmat takaisin Kristina rouvan luo, joka runsaasti palkitsisi hänet.

"Iloitse, tyttäreni, autuuden hetki on lyönyt!" Sellainen oli munkin ensi tervehdys.

"Niin, rakas isä, tiedän, että vapaus on tänään tuleva osaksemme", sanoi Kaarina. "Ja nöyrästi ja koko sydämestäni olen kiittänyt pyhää neitsyttä."

"Hän on saanut vapauden!"

"Kuka? Penttikö?"

"Inhimillinen viisaus on voimaton!" huokasi munkki ja katsoi taivasta kohden.

"Mitä tarkoitatte, isä?"

"Kokematon nuorukainen pelkäsi, että minä vihastuisin häneen sentähden, että hän poistui luostarista… Minä tahdoin pitää hänet siellä ainoastaan sentähden, että tiesin, mitkä vaarat uhkasivat…"

"Penttiäkö?"

"Hän oli ylhäistä sukua ja hänen henkeään tavoiteltiin, sillä hän oli monien tiellä."

"Kaikki pyhimykset!"

"Sentähden lähdin matkalle suojellakseni häntä… Tapasimme toisemme…"

"Nyköpingissä?"

"Hän oli kuuro varoituksilleni."

"Mitä hänestä tahdotaan?"

"Seurasin mukana tänne… jossa hänen kohtalonsa oli ratkaistava."

"Mitä tarkoitatte, isä?" kysyi Kaarina pelästyneenä.

"Hänen henkeään tavoiteltiin, kuten sanoin, ja täällä oli hän heidän vallassaan."

"Tehän hänet sulitte torniin, houkuttelitte hänet sinne väärillä uskotteluilla."

"Pelastaakseni hänet vainoojiltaan!"

"Se onnistui?"

"Onnettomuudeksi oli hänellä veitsi huostassaan."

"Minä olin antanut sen hänelle!"

"Hän oli tehnyt läven muuriin."

"Sen tiedän, hän puhutteli minua."

"Sitten on häntä puhutellut toinenkin."

"Toinen?"

"Hänen äitinsä!"

"Kaikki hyvät enkelit olkoot kiitetyt! Hän on siis täällä! Sanokaa minulle, isä, kuka hän on?"

"Kuulehan vielä. Äiti kertoi hänelle hirveän salaisuuden… Hänen olemassaolonsa oli rikos ja sen tuleminen tunnetuksi tuottaisi häpeää ja kunniattomuutta rikkaalle ja ylhäiselle suvulle."

"Äiti teki julmasti sanoessaan sen hänelle, voin käsittää, kuinka hän kärsii."

"Ei enää luullakseni… Sillä useita tunteja sitten, kun menin torniin…"

"Missä tilassa hänet tapasitte?"

"Kuolemaisillaan."

Kaarina tuijotti häneen ikäänkuin ei ymmärtäisi hänen sanojaan. "Ette kai tahdo sanoa, että hän on kuollut?" kysyi hän väristen.

"Viimeisinä sanoinaan lausui hän teidän nimenne."

Ei, että ei Kaarina uskonut, hän ei voinut sitä uskoa… Ja munkki näki epäluuloa hänen silmissään, vielä ei tyttö ollut hänen vallassaan.

"Hän teki siis teon teidän veitsellänne; no, silloin ymmärrän hänen sanojensa merkityksen."

"Ja ne olivat?"

"Ettei minun olisi annettava teille veistä takaisin."

"Miksen saisi päättää päiviäni kuten hänkin?"

"Teidän on elettävä rukoillaksenne hänen sielunsa puolesta!"

Mutta Kaarina torjui vielä luotaan tämän kamalan ajatuksen. "Onko hän vielä tornissa?" sanoi hän.

"Hänen hartaasta rukouksestaan annoin hänet viedä heti pois täältä."

"Mihin?"

"Se on minun salaisuuteni."

"Tahdon nähdä hänet vielä kerran."

"Hän on kieltänyt sen!"

Ei, Kaarina ei uskonut munkkia!… "Hänellä oli hallussaan muutamia kirjeitä, jotka kuuluivat minulle."

"Ne jätti hän minun käsiini."

"Antakaa tänne!"

"Jätettäväksi oikeille omistajilleen."

"Se on minun huolehdittavani."

"Ette tapaa heitä."

"Enkö ole vapaa ja saa mennä minne tahdon?"

"Ette!"

"Jalo rouva Kirsti Gyllenstjerna on luvannut ottaa minut suojelukseensa."

"Ritaria vastaan, mutta pitemmälle ei hänen valtansa ulotu."

"Ja kuka estää minut palaamasta Kristina rouvan tai vanhempieni luo?"

"Sen teen minä."

"Te, isä?"

"Tiedätte vaarallisen salaisuuden."

"Minä!"

"Olette lukenut kirjeet, vaikkette sanonut osaavanne lukea. Valhe rankaisee itsensä."

"Se oli velvollisuuteni!"

"Samoin kuin on minun tehdä teidät vaarattomaksi."

"Onko minunkin kuoltava?"

"Ei, mutta rukoiltava kuolleiden puolesta."

"Mihin aiotte viedä minut?"

"Luostariin!"

"Ja tehdä minusta nunnan?"

"Onko parempaa osaa!"

"Ei koskaan!" huudahti Kaarina. "Ei koskaan!"

"Aika on saattava teidät toisiin ajatuksiin."

"Siinä petytte suuresti!"

"Hänen tähtensä…"

"Niin, hänen tähtensä tahdon elää, sillä hän ei ole kuollut; sydämeni huutaa sen tuhansin äänin."

"Rakennatte löysälle hiedalle! Mutta olkaa nyt valmis; tunnin kuluttua lähdemme."

"Jos kieltäydyn seuraamasta?"

"Seuraatteko mieluummin ritaria?"

"Ei, mieluummin hautaan!"

"Luostariin…"

"Ikäänkuin se ei olisi samaa."

Ja vähäistä myöhemmin sanoi isä Laurentius jäähyväiset Kirsti rouvalle, joka oli kalvennut varjokseen ja valitti kovaa päänsärkyä. Hän antoi munkille runsaita lahjoja ja lähetti kaksi palvelijaa häntä saattamaan. Nuori tyttö käärittiin pyhiinvaeltajan vaippaan, joka hänen täytyi pian olla valmis vaihtamaan noviisinpukuun ja samalla sanomaan jäähyväiset kaikille elämäntoiveille.

Mutta ennenkuin isä Laurentius lähti Ekholmasta, oli hän pitänyt huolen siitä, että valekuollut vietiin pois. Muutamia Vesteråsin luostarin palvelijoita oli hänen apunaan, ja kun Kirsti rouva vielä kerran hiipi torniin, löysi hän oven avoinna; näytti kuin siellä ei koskaan olisi ollut ketään kätkettynä.

Käytyään pikimmiten kasvatusäitinsä puheilla lasketti Kaarle herra kaikista viipymispyynnöistä huolimatta täyttä laukkaa takaisin Ekholmaan. Täällä tapasi hän ensiksi kaikista Erik herran, ja tämä viivyttelemättä ilmoitti hänelle säälittelevin sanoin kauniin hovipojan päätöksen ruveta nunnaksi. Kun ritari, aivan poissa suunniltaan, sanoi etsivänsä häntä yli koko Ruotsin maan, silloin puhui toinen niistä vapauksissa ja oikeuksista, jotka Ruotsissa kuuluivat kaikille, ja herra Kaarle Alfinpoika katsoi lopulta parhaaksi palata Tanskaan; mutta harmi asui hänen sielussaan ja hän vannoi verisesti kostavansa.

4.

SUOMALAISET.

Valtionhoitajanvaalin jälkeen Tukholmassa seurasi harvinaisen tyyntä; oli kuin puolueet tarvitsisivat lepoa ja ajatusaikaa; nyt oli katsottava mitä edelleen tulisi tapahtumaan.

Tyyneyttä ei kestänyt kauan. Oli tullut tavaksi, että niin pian kuin Tanska tahtoi käydä taisteluun Ruotsia vastaan, alotti se yllyttämällä venäläiset rauhanrikkomukseen.

Tähän aikaan saapui huhuja levottomuuksista Venäjän rajalla, ja Sten Sture päätti matkustaa sinne jo elokuun lopulla.

"Niin jätät minut taaskin", sanoi Kristina.

"Etkö ole minun toverini, ja eikö meidän molempain pidä kantaa päivän kuorma ja helle?"

"Se ei ole minusta tuntunut koskaan niin raskaalta."

"Lupaa minulle vain yksi!"

"Ja se on?"

"Älä anna ryöstää itseäsi!"

Kristina hymyili kyynelsilmin. "Ihmettelen, kuinka monta vartijaa sinä lienet asettanut minulle."

"He ovat kaikki voimattomia, jollet itse tahdo."

"Enkö tahtoisi! Olen menettänyt kaksi uskollista palvelijaa; hyvän, kauniin Kaarinani…"

"Ja hänen kauniin sulhonsa!"

"En lakkaa koskaan nuhtelemasta itseäni…"

"Löydämme heidät kyllä kerran."

"Tiedätkö mitään keinoa?"

"Yhden ainoan!"

"Ja se on?"

"Jättäkäämme asia Esbjörnin huostaan."

"Voiko häntä erottaa sinusta?"

"Ei suinkaan se ole niin vaarallista."

"En salli sitä."

"Kenties palattuani takaisin?"

"Niin, kenties silloin!"

Ainoastaan pieni määrä palvelijoita ja asemiehiä seurasi nuorta valtionhoitajaa. Hän oli pyytänyt piispa Hemming Gaddiakin seuraamaan; ja tämä levoton sielu, joka kaipasi alituista toimintaa, oli suostunut vastaväitteittä. Valtionhoitajan mukana seuraavien herrojen joukossa oli myös urhoollinen Kalmarin linnan päällikkö, Juhana Maununpoika; tällä hetkellä oltiin jotensakin varmoja tanskalaisiin nähden, ja muutamat ruotsalaiset laivat, joita ei oltu lähetetty pois Suomesta, herättivät hänessä halun matkustaa sinne ja ottaa selon syistä tähän.

Kun laivat laskivat maihin Turun edustalla, otettiin valtionhoitaja vastaan kaikella sillä kunnioituksella, jota hänen arvonsa vaati. Linnanpäällikkö, pormestari ja neuvosto monien maan herrojen keralla toivottivat hänet tervetulleeksi jo rannalla, ja uusi piispa, tohtori Arvi Kurki otti hänet koko kapitulin kera vastaan tuomiokirkossa. Kaikkiin teki hänen yksinkertaisen koruton, jalo esiintymisensä mitä parhaimman vaikutuksen, ja hänen lausumansa toivomus, että heti käytäisiin käsiksi niihin asioihin, joista oli neuvoteltava, osoitti ettei hän ollut tullut vieraspitoihin, vaan vakavain, maalle tärkeäin asiain tähden.

Uuden piispan sanottiin olevan sangen oppineen herran, mutta sitä sydämellistä lempeyttä, joka oli jalolle Johannes Olavinpojalle ominainen, ei hänellä ollut. Kaikista kirkon ja maan asioista ei hänellä mikään ollut niin sydämellään kuin Turun piispan, laajalti kuulun Hemmingin arkkuunkätkeminen ja pyhäksijulistus. Hän sanoi olevansa suuresti huolissaan, ettei arkkipiispa — kivulloisuutensa tähden — omistanut tälle asialle kaikkea sitä intoa, jonka se ansaitsi. Mitä kustannuksiin tuli, oli Suomen kirkolla, kiitos siitä monien herrojen rouvien runsaille avustuksille, riittävästi varoja menoihin Roomassa, ja hurskaat sielut tulisivat kyllä anekirjoja vastaan täysin määrin suorittamaan kustannukset omassa maassa.

Piispa Hemming Gadd toi mukanaan pienen pyhäinjäännöslippaan, jonka hän oli saanut Roomasta, ja hurskas isä ilmaisi siitä kiitollisuutensa; hän näytteli kallisarvoisia pyhimyskoristuksia, jotka oli suureksi osaksi saatu Tanskasta. Kuningatar Margareta, Erik ja Kristian olivat kaikki antaneet runsaita lahjoja. Suojeluskirjoja ja erivapautuksia oli myös saatu sieltä.

"Silloin kai odotetaan siellä myös kiitollisuutta?" kysyi Hemming Gadd jokseenkin pisteliäästi.

"Mitä kirkko antaa, ei koidu ajallisten pyyteiden, vaan ainoastaan sielujen hyväksi."

"Sitä tietysti tarkoitin minäkin."

"Niin innokkaiden piispojen aikana voittaa kai kristinusko Suomessa yhä enemmän jalansijaa?" kysyi Sten herra.

"Me rakennamme vuosittain uusia alttareita ja kappeleita täällä rintamailla, mutta loitommalla takamailla rehottaa vielä pakanuus."

"Maalliselle vallalle kuuluu järjestyksen pito heidän keskuudessaan."

"Se tekeekin siinä suhteessa voitavansa. Maa on jaettu seurakuntiin, joissa on kussakin kirkkopappinsa, mutta pitäjät ovat niin suuria, että muutamissa on talonpojilla aina 12—15 peninkulman matkoja kirkolle, ja ne tulevat sinne mahdollisesti joka neljäs vuosi, monet kenties eivät koskaan."

"Mutta silloin ovat seurakunnat liian suuret ja ne täytyy jakaa."

"Neuvosto lupasi sen 1504, mutta vielä ei ole tehty mitään", huokasi piispa.

"Minä muistutan siitä; olemme velvolliset edistämään kirkon ja kristinuskon vaurastumista!" huudahti Sten herra vilkkaasti.

"Sitä kirkko odottaakin teiltä; niin ovat teidän jalot edeltäjänne tehneet."

"Me luotamme siihen, että kirkko on maan hallitukselle voimakkaana tukena."

"Rakastavainen äiti ei sysää pois lapsiaan, jotka nöyrällä sydämellä etsivät häntä; hän lieventää heidän hengellistä hätäänsä ja huoliaan."

"Mutta ajallisia, kunnianarvoisa isä?"

"Lasten on tehtävä työtä äidin hyväksi."

"Mutta jos hän on rikas eikä heillä ole mitään?"

"Tahtovatko he imeä hänen nisänsä tyhjiksi?"

"Ainoastaan, että hän jakaa heille yltäkylläisyydestään."

"Mitä on ruumiin terveys sielun terveyttä vastaan? Pyhät messut, vihityt kynttilät, alttaripalvelus, esirukoukset, kas siinä ne runsaat lahjat, joita kirkko antaa lapsilleen, mutta ryöstää häneltä varat siihen, heittää raskaat elatushuolet hänen niskoilleen, se on samaa kuin tehdä hänet synninpalvelijaksi, eikä hän ole koskaan siihen suostuva, samoin kuin toivon, ettette te, jalot herrat tule sitä koskaan vaatimaankaan."

"Toivon voivani estää sodan Venäjän kanssa; mutta jollei se onnistuisi, on maa niin rutiköyhtynyt, että katson kirkon velvolliseksi vointinsa mukaan estämään, ettei julma vihollinen tee jälleen Suomen kansaa pakanoiksi. Herra ei ole salliva moista tihutyötä."

"Mutta jos niin tapahtuu, mitä silloin teette?"

"Rukoilemme!"

"Odotatteko ihmetyötä?"

"Sellaisia on tapahtunut ennenkin!"

"On kai, mutta vain siellä, missä kaikki inhimillinen apu oli tehoton."

"Me panemme toimeen juhlakulkueita ja pidämme viisikymmentä messua, että pyhä Jumalan äiti kääntäisi sodan kauhut pois maastamme."

"Ja minä koetan hyvillä perusteilla hieroa sovintoa ja rauhaa; mutta jollei se onnistu, silloin, kunnianarvoisa isä, palaan vielä kerran tähän asiaan."

Siihen keskustelu päättyi.

"Papit rakastavat tavaraa ja kultaa melkein enemmän kuin maailman lapset!" sanoi Sten Sture, kun hän kertoi tästä keskustelustaan uskotulle ystävälleen Hemming Gaddille.

"He pitävät maata taivaan etupihana, ja kun he yksin ovat saaneet pääsyn sinne, ovat makeanleivänpäivät jo maan päällä tulevat heidän osakseen", vastasi tämä.

Mutta herra Arvi Kurki jupisi itsekseen: "Joutuisipa Ruotsi Tanskan vallan alle, silloin ei Suomella olisi mitään pelättävää Venäjältä!… Ruotsalaiset pyristelkööt vastaan kuinka paljon tahansa, siihen lopulta joudutaan, siihen joudutaan!"

Kokouksessa, joka sen jälkeen pidettiin raatihuoneella, valitettiin, miten vaikea oli kantaa veroja alemmalta kansalta. He eivät tahtoneet tehdä palkkatyötä muille ja heidän paras tulolähteensä oli kerjääminen, jota harjoitettiin hyvin yleisesti.

Muuan edellisen piispan, Johannes Olavinpojan, veli, jolla oli suuria maatiloja Suomessa, mutta joka nyt oli vanhuutensa päiviksi muuttanut Turkuun, missä hänet oli heti valittu raatiherraksi, sai nyt sanoiksi:

"Minun aikanani oli suhde isännän ja palvelijan välillä sekä tavan että selvän lain kautta tarkoin määrätty; muuttaminen ei tullut koskaan kysymykseen; mihin palvelija tuli, siellä hän pysyi ja sai niukan toimeentulonsa, ylhäisempäin luona palkollisten tuvassa, alempain luona yhdessä isäntäväen kanssa. Uppiniskaisuutta, tottelemattomuutta ja laiskuutta vastaan tiedettiin varma parannuskeino. Vitsa tekee hyviä lapsia; sentähden oli hyvä järjestys talossa. Pikku pojille oli hyvän tavan mukaan annettava juotavaa kuin haukalle, ruoskaa kuin aasille, ruokaa kuin haralle ja vaatetta kuin jäärälle. Ken siten menetteli omien lastensakin kanssa, hän kyllä tiesi pitää palvelijansakin kurissa. Työttömiä nähtiin harvoin, ja kenelle tarjottiin palveluspaikkaa eikä hän sitä ottanut vastaan, häntä ei saanut kukaan suosia. Sellainen oli vanha hyvä tapa, mutta nyt, kun veltto leväperäisyys on saanut yhä enemmän jalansijaa, tulevat pahat ajat, ja ken ei tuki puroa, hänellä on työ ja tuska padotessaan jokea. Sitä mieltä minä olen!"

Vanhan mielipidettä kuunneltiin kaikella sillä kunnioituksella, jota hänen ikänsä vaati.

Toiset arvelivat, että povariakoilla ja noidilla oli niin suuri vaikutus, että kaikki oma voima lamaantui; ennustettua onnea odottaessa ei välitetty nykyisyydestä, ja jos oli ennustettu pahoja, ei katsottu maksavan vaivaa taistella vastaan.

"He ovat kuitenkin kristittyjä ihmisiä", väitti Sten herra.

"Useimmat, jotka ovat kastattaneet itsensä, ovat tehneet sen tottelevaisuudesta, mutta harvat ovat menneet kasteelle omasta halustaan. Loistavat kirkonmenot hivelevät heidän silmiään, mutta ne, jotka harvoin tai eivät koskaan tule kirkkoon, ne pitävät parempina vanhoja jumaliaan."

"Ja uhrit!" virkkoi vanha Olavinpoika; "ette voi aavistaa, kuinka he riippuvat kiinni uhreissaan."

"Mitä he uhraavat?"

"Nuoria eläimiä."

"Ja lapsia!"

"Kamalaa! Eikö sitä voida estää?"

"Ketkäpä muut tunkeutuvat syvälle metsiin kuin ne, jotka siellä asuvat ja elävät!"

"Viipurin linnanpäällikkö, jalo Erik Turenpoika, oli lähellä nähdä uhrattavan tyttärensäkin."

"Olen kuullut siitä, mutta siitähän on nyt jo kauan. Ei suinkaan näitä kauheuksia enää jatkettane?"

"Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu erämaissa ja suurissa, sankoissa metsissä."

"Eikö munkeillakaan ole tapana siellä liikuskella?"

"Jokunen kai siellä joskus käy, mutta se kuuluu harvinaisuuksiin. Siellä on vähän voitettavaa."

" Sekö siis on tarkoitus?"

"Useimmilla!"

"Mutta on poikkeuksia, kunnioitettavia poikkeuksia", huudahti muuan läsnäolijoista.

"Ei yksi kärpänen kesää tee!" jatkoi vanha Olavinpoika.

"Mutta se on kevään merkkinä!"

"Eivät sellaiset kärpäset!"

"Kuinka tarkoitatte?"

"Vaikkapa minua pidettäisiinkin kerettiläisenä, tahdon sanoa mielipiteeni, kun minulta kerran kysytään. Jotta kristinusko voittaisi jalansijaa, olisi täytynyt alusta alkaen menetellä toisin kuin on tapahtunut."

"Millä olisi pitänyt alkaa?"

"Teoilla!"

"Mutta uskonoppi?"

"Olisi ollut osoitettava teoissa."

"Todellakin!"

"Kun Johannes lähetti oppilaansa Kristuksen luo, kysyivät he: 'Oletko sinä se, joka tuleva on, vai onko meidän toista odotettava?' Hän vastasi: 'Tulkaa ja katsokaa: sokeat näkevät, sairaat parannetaan ja köyhille saarnataan evankeliumia.'"

"Sitä saarnataan nytkin."

"Ei, ainoastaan lakia! Nyt sanotaan: Sinun pitää tai sinun ei pidä —!"

"Paha, jos niin on!"

"Teoillaan hän voitti oppilaansa."

"Ajat ovat muuttuneet", puuttui toinen puheeseen; "se kävisi liian hitaasti."

"Mutta paljon varmemmin!"

"Minusta tämä jalo herra tuntuu olevan oikeassa", virkkoi Sten herra vakavasti.

"Uskokaa minua, elämän vakavimmat kysymykset ovat vetääntyneet vinoon, sentähden on kaikki muukin epäjärjestyksessä."

"Piispan veli puhuu noin!" huudahti muuan läsnäolijoista.

"Mitä lähempänä lähdettä on, sitä helpommin näkee, mistä se tulee, ja minä sanon, että se vesi, joka on tarkoitettu terveydeksi kaikille kansoille maan päällä, on samennettu lukemattomalla joukolla ihmislisäyksiä."

"Hän on kerettiläinen!"

"Hän ei saa olla täällä!"

"Jos piispa saisi tietää…"

"Hän puhuu vanhuuden heikkoudessaan!"

"Älkää kuunnelko häntä!"

"Näen kyllä, kuinka laita on", jatkoi vanhus; "puheeni on teille kauhistus; mutta täytyyhän minun kerran puhua mitä olen kantanut mielessäni, voinpa sanoa, pian kaksikymmentä vuotta."

"Hän täyttää pian kahdeksankymmentä!"

"Pian kahdeksankymmentä, hyvät herrat! Olin kolmenkolmattavuotias, kun vapaasta tahdostani kastatin itseni. Edelläkäyneet hyvät opinnot tekivät minut kykeneväksi itse lukemaan pyhiä kirjoja, ja minun sydämeni ja mieleni ihastui 'valkoiseen Kristukseen'!"

"Hän tunnustaa sen!"

"Käsitin, ettei pelkkä ihminen voinut puhua eikä toimia kuten hän; mutta niiden, jotka rupesivat hänen palvelijoikseen, olisi seurattava häntä kieltäymyksissä ja suurissa teoissa… Hänen ensimäiset oppilaansa tekivätkin niin, mutta seuraajat eksyivät pian jäliltä…"

"Älkää kuunnelko häntä!"

"Antakaa minun puhua heistä, jotka eivät minun tavallani omasta vapaasta tahdostaan kääntyneet kristinuskoon, vaan karjan tavoin ajettiin lähteelle juomaan, hätisteltiin sinne ottamaan vastaan pyhää kastetta…"

"Se ei ole totta!"

"Se on totta, sanon minä! Nämä vanhat silmät ovat nähneet sen. Tiedättekö, mitä silloin tapahtui? Epäilykset heräsivät, tuumin itsekseni: 'Mihin noin pakotetaan, se on harvoin hyvää', ja minä mietin mielessäni, ettenköhän ollut luopunut paremmasta huonomman tähden."

"Kerettiläinen, kerettiläinen!"

"Niin, minä olin kerettiläinen", huudahti vanhus, "mutta rehellinen kerettiläinen! Minä näin monia uusia kristittyjä, jotka elivät kuin pakanat, ja niiden joukossa monia sananjulistajiakin. Minä tahdoin elää paremmin, ja kun luokseni tuli sadottain osaksi alustalaisiani, osaksi vieraita valittamaan hätäänsä, sanoin heille: 'Palatkaamme vanhoihin jumaliimme.'"

"Ah, se oli siis totta!" huudahtivat monet.

"En pelosta, mutta saadakseni olla rauhassa, pidin asian omina tietoinani; mutta minä kartoin yhteyttä uuden ajan miesten kanssa."

"Ja Johannes piispa?"

"Hän kenties aavisti asian oikean laidan, mutta ei siitä kysellyt koskaan. Väkeni tahtoi tehdä minut ylipapikseen; minä kieltäydyin kauan… mutta annoin vihdoin perään…"

Kuului murinaa kautta salin.

"Toivoin voivani johdattaa heidät oikealle tielle, valistaa ja parantaa heitä… Alussa kävi kaikki hyvin… saarnani suuntautui siihen, että meidän on elettävä kuten opetammekin, ken ei tee niin, hän on väärä opettaja."

"Eikö kristinoppi opeta samoin?"

"Omituista kyllä, huomasin pian, että olin ammentanut raamatusta ne opit, joita saarnasin. En muista nyt, kauhistuinko siitä vai ihastuin; kuulijani kuuntelivat minua kauan, mutta se, että on annettava anteeksi vihamiehilleen, rukoiltava niiden puolesta, jotka meitä vihaavat ja vainoavat, se herätti heissä ynseyttä ja harmia. He sanoivat minun saarnaavan uutta oppia. Minä en voinut sitä kieltää, mutta sanoin heille, että tein niin syvimmästi vakuutettuna tämän opin totuudesta… Siitä hetkestä vetäytyivät he minusta pois yhä enemmän. Ne, joilta kysyin syytä siihen, vastasivat, että he luulivat minun olevan salaisessa yhteydessä veljeni kanssa ja ajavan hänen asioitaan. Eräänä päivänä sanoin heille, että olin täysin vakuutettu, että Kristuksen oppi oli ainoa tosi ja oikea, ja minä tahdoin mielelläni todistaa, että niin oli, jos he tahtoivat kärsivällisesti kuunnella minua. Monet menivät tiehensä, mutta minun täytyy tunnustaa, että suurin joukko jäi…

"Saarnasin heille ulkona metsässä vähintäänkin kerran viikossa, ja voin hyvin sanoa, että kuulijaini luku lisääntyi… Niin jatkui lähes viisi kuukautta; jos olisin saanut jatkaa yhtä monta vuotta, olisi työlläni kenties ollut menestystä; mutta silloin onnettomuudeksi tuli kaksi munkkia samoilemaan niille seuduin. Olen tuntenut muutamia sellaisia rehellisiä ja oikeinajatteleviakin, mutta olen myös nähnyt veitikoita heidän joukossaan, ja nämä olivat pahimpia; he kylvivät rikkaruohoa vainiooni, he saarnasivat Kristusta ja elivät syntistä, häpeällistä elämää… He olivat pettäneet minut kuten kaikki muutkin; me melkein hukutimme heidät hyvänsuopiin lahjoihin… En huoli sanoa teille, kuinka he niistä meitä kiittivät… No, me ajoimme heidät pois… mutta silloin oli luottamus lopussa… Minua hävetti, kun olin antanut narrata itseäni, ja seurakuntani vetääntyi minusta pois… Täällä on äskettäin mainittu hirveä uhripäivä, jolloin ritari Turenpojan nuori tytär oli vähällä saada surmansa… Olin saanut siitä tiedon ja riensin sinne… Turhat olivat kaikki rukoukseni ja esitykseni… minunkin syntini olivat sovitettavana, omat ja monien muiden!… Kysytte onko useampia sellaisia uhreja tapahtunut, ja minä sanon teille, ettei mene ainoatakaan vuotta ilman jotakuta sellaista, tosin ei niin suurta, mutta kuitenkin riittävää täyttämään jokaisen mielen pelolla ja kauhulla. Ja uskokaa sanani, niin tulee jatkumaan siihen päivään, jona opitaan saarnaamaan teoilla yhtä hyvin kuin sanoillakin."

Vanhus oli aivan innoissaan puhunut asiastaan; kokoon kutistuneet kasvot, kalpeat, ryppyiset posket ja palavat silmät antoivat sanoille vielä tehoisamman vaikutuksen.

Kun hän oli lopettanut, istuutui hän maahan ja sulki silmänsä; oli kuin hänen työnsä olisi lopussa.

Salissa vallitsi haudan hiljaisuus; jokaisella näytti tällä hetkellä olevan kylliksi omissa ajatuksissaan.

Sten Sture otti vihdoin sananvuoron.

"Se, mitä jalo ritari on meille puhunut", virkkoi hän, "on niin ajattelemisen arvoista, että se hyvin ansaitsee mitä vakavinta miettimistä, mutta kun opin ja elämän yhtäläisyyttä ei vaadita ainoastaan yhdeltä luokalta, vaan se kuuluu kaikille, niin on meidän jokaisen painettava hänen sanansa mieleemme."

Sen jälkeen neuvoteltiin mihin keinoihin oli ryhdyttävä sodan sattuessa, mutta edellinen keskustelu oli tehnyt mieliin niin syvän vaikutuksen, ettei enää voitu oikein puuttua muihin asioihin.

Erottaessa pyysi pormestari, ettei valtionhoitaja panisi pahakseen, mitä oli tapahtunut; se oli ollut yllätys kaikille.

"Ja merkillisesti olosuhteita valaisevaa", vastasi Sten Sture.

"Mitähän piispa sanoo!"

"Luuletteko vanhuksen voivan joutua siitä kärsimään?"

"Se vaara on tarjolla!"

"Täytyykö piispan se tietää?"

"Katsokaas tuonne!" Vähintään puolet raatiherroista riensivät piispantaloon.

"Olisin halukas ottamaan hänet mukaani!"

"Se olisi hänen pelastuksensa!"

"Ilmoittakaa siitä sitten piispalle. Sanokaa, että olen vienyt ritarin mukanani, saadakseni hänen avullaan varmuuden, missä määrin hänen sanoihinsa on luottamista."

"Teidän armonne pelastaa hänet vankeudesta."

"Tahdotteko heti ilmoittaa vanhukselle toiveeni?"

"Kyllä!"

"Lähdemme aamulla anivarahin."

"Saako hän käyttää ajoneuvoja?"

"Kuinka vain katsoo mukavimmaksi."

Seuraavana aamuna tapahtui lähtö, mutta vanha Olavinpoika ratsasti reippaalla ratsulla, jota hän vaikeuksitta ohjasti. Hemming piispa liittyi heti hänen seuraansa; tässä oli hän tavannut mieleisensä miehen, ja heidän iällään oli tuskin kymmenen vuoden eroa.

Matkan määränä oli Viipuri, mutta matkalla halusi valtionhoitaja tutustua maan olosuhteihin; oli myös mahdollista, että hän saattoi yhtyä odottamiinsa venäläisiin lähettiläihin.

Juhana Maununpoika kertoi Sten Sturelle, että ruotsalaisten laivojen lähettäminen oli riippunut väärinkäsityksestä; asia oli nyt ratkaistu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi. "En ole koskaan tavannut niin suurta auliutta ja suopeutta kuin täällä", sanoi hän.

"Minua ilahuttaa kuulla sitä, ja ilahuttaisi vielä enemmän, jos matkaa jatkaessa saisitte syytä sanoa samaa", vastasi Sten herra.

"Toteutuneeko silloin ennustus?"

"Ennustus?"

"Niin, minulle on ennustettu."

"Täälläkö?"

"Ensi tuntina saavuttuani."

"Kuka ennusti?"

"Sitä en tiedä."

"Aivanhan puhutte arvoituksia."

"Kun astuin majataloon, avasi nuori tyttö oven kahteen kamariin ja kysyi kummanko tahdoin. Toisen oven päällä oli kirjaimet A.B. Ilman mitään varsinaista syytä valitsin sen. Tyttö nauroi ja pyysi minua astumaan sisään."

"Oliko siinä kaikki?"

"Pöydällä oli rukouskirja; kun avasin sen, olivat kannessa kirjaimet A.B. Seinällä oli muuan puunleikkaus, jossa oli samat kirjaimet ja yläpuolella kreivillinen kruunu."

"Yhä merkillisempää."

"Kun tyttö saapui valmistamaan illallistani, kysyin häneltä, mitä kirjaimet merkitsivät. 'Teitä odottaa suuri onni,' sanoi hän. Minä kysyin millainen se olisi, mutta sitä ei hän tahtonut sanoa."

"Ja molemmat kirjaimet?"

"Ne pyysi hän pitämään mielessäni."

"Läpi elämän?"

"Hän uskoi, että minun kohtaloni ratkaistaisiin jo täällä", vastasi ritari nauraen.

"Ja oliko siinä kaikki?"

"Olen nähnyt myös unta!"

"A.B:stä."

"Kenties on hänen nimensä se!"

"Aha! Siinä siis arvoituksen ratkaisu."

"Nuori, kaunis tyttö minulle, viisikymmeniselle, kolmen täysikasvuisen lapsen isälle."

"Arvasin sen."

"Onneksi seisoi hän niin korkealla, etten voinut häntä ylettää."

"Eikö hän kumartunut alas?"

"Ei, mutta hän viittasi minulle."

"Ja silloin?"

"Minä tein turhia yrityksiä päästäkseni ylös; hän seisoi jyrkällä kallion reunalla."

"Onnistuiko se vihdoin?"

"Niin, mutta silloin minä heräsin!"

"Aivan liian aikaisin!" huudahti Sten nauraen.

"Koetinkin nukkua uudestaan, mutta turhaan. En voinut lakata häntä ajattelemasta."

"Ja näittekö hänet selvään?"

"En, hunnun lävitse vain."

"Rakastuitte siis siihen?"

"Hän veti minua puoleensa vastustamattomana voimalla. Minua ihmetyttää, täytyykö minun vielä kerran…"

"Mennä naimisiin? Onhan sellaista nähty."

"Hänen nimensä on A.B."

"Siis ensimäinen A.B., jonka tapaamme!"

"Sitä en ole sanonut!"

Ja he jatkoivat matkaansa leikkiä laskien, molemmat vanhukset taasen kiihkeästi keskustellessaan tuontuostakin pysähtyivät pitkiksi hetkiksi, perusteellisemmin esittääkseen syitään ja vastasyitään.

Esbjörn ratsasti herransa luo. "Suuri joukko väkeä on kokoontunut tuonne metsän reunaan", sanoi hän.

"Luultavasti aikovat he luostarikirkkoon", vastasi tämä. Sillä lähestyttiin Naantalia.

"Ilmoitanko piispalle?"

"Tee se!"

Mutta kun vanha Olavinpoika sai kuulla tämän, sanoi hän: "Se koskee minua!"

"Teitä?"

"Saattepas nähdä!"

"Tarvitseeko meidän vetää miekat maalle?" kysyi Hemming leikitellen.

"Antaa olla sillään!"

Pieni parvi vetääntyi lähemmäksi herraansa. Kokoontunut joukko näytti nousevan muutamiin satoihin miehiin, naisia ja lapsia seassa.

Ne seisoivat tiheään puristuneina, äänettöminä ja liikkumattomina.

"Antakaa minun mennä edeltä!" sanoi vanhus.

Oli merkillistä nähdä, kuinka nopeasti hän jätätti seuraajansa monilla sylillä.

Kun hän lähestyi, tuli joukkoon elämää ja liikettä, he juoksivat esiin, suutelivat hänen käsiään ja takkiaan ja ilmaisivat melkein lapsellista iloa.

Kun Sten Sture seurueineen lähestyi joukkoa, näytti vanhus antavan heille joitakin ohjeita, joita seuraamaan eivät he näyttäneet halukkailta.

"Viekö tämä tie Naantaliin?" kysyi valtionhoitaja heitä tervehtien.

"Kyllä vie!" virkkoi muuan lähimmistä. "Aiotteko sinne?"

"En!"

"Mitä varten olette sitten niin joukolla kokoontuneet tänne tielle?"

"Kuulimme hänen tuossa tulevan."

"Kuka toi sanan?"

"Sellaiset kulkevat ilmassa!"

"Mitä tahdotte hänestä?"

"Sanottiin, että hänet on vangittu."

"Eikä ole."

"Niin hänkin sanoo, mutta kuka moista voi uskoa!"

"Ettekö usko edes häntäkään?"

"Emme kaikessa!"

"Mutta tahdotte kuitenkin häntä suojella?"

"Niin tahdomme!" huusi koko joukko.

"Hän on ollut aivan kuin isämme!"

"Ainoa, mitä meillä on!"

"Hän on ruokkinut nälkäiset."

"Ja vaatettanut alastomat!"

"Ilman häntä olisimme menehtyneet!" huudettiin kilvan.

"Ja nyt tulette häntä kiittämään?"

"Pyytämään, että hän palaisi takaisin luoksemme!"

"Sitä en tee!" sanoi vanhus liikutuksella, jota hän turhaan koetti salata.

"Tila on asumatonna!"

"Antaa sen vain olla!"

"Me viljelemme sitä teille!"

"Näettekös, isä, hän itkee'" kirkui muuan tuskin yhdeksänvuotias tyttönen, joka oli tarttunut kiinni hevosen harjaan.

Isä kuiskasi jotakin tytön korvaan ja nosti hänet hevosen lautasille.

"Kasta minut!" huusi tyttö hänelle.

Kalpeille poskille lehahti puna, ja silmät leimahtivat. "Kiittämättömät!" virkkoi hän vapisevalla äänellä, nosti tytön maahan ja tahtoi sen jälkeen jatkaa tietänsä.

Mutta muutamat asettuivat hänen tielleen, toiset tarttuivat hevosen suitsiin, suurin joukko taasen heittäytyi maahan huutaen: "Älkää menkö luotamme, ainoa ystävämme, isämme ja hyväntekijämme!"

Ja vastarinta kävi yhä heikommaksi: "Ettekö sitten voi auttaa minua?" kysyi hän jälestä tulevilta.

"Tiedättekös", sanoi Sten Sture, "minä asetun mieluummin kansan puolelle!"

Nousi rajaton riemuhuuto.

"Onko hän uusi valtionhoitaja?"

"Niin nuori herra!"

"Ja niin lempeäsilmäinen!"

"Tahtooko hän myös auttaa meidän hätäämme!"

"Vuoden sato on ollut pieni!"

"Me saamme talvella nähdä nälkää, kuten tavallisesti!"

"Mitä, ettekö häpeä; alatteko heti kerjätä. Ottakaa taloni ja viljelkää sitä parhaanne mukaan; mutta minua ette näe enää koskaan tässä elämässä!" huusi Olavinpoika melkein vimmoissaan.

Hän ponnisteli epätoivoisesti päästäkseen vapaaksi, mutta kansa ei päästänyt häntä.

"Me emme tahdo mitään!" huusivat he.

"Me kyllä näemme nälkääkin, kun vain tulette."

"Minä tekisin sen teidän sijassanne", sanoi Hemming Gadd. "Siitä olisi hyötyä."

"Voitte tuskin palata Turkuun", sanoi valtionhoitaja. "Piispa ei anna teille koskaan anteeksi."

"Tiedän sen!"

"Nämä rakastavat teitä!"

"Mutta heidän kiittämättömyytensä?"

"Se täytyy teidän antaa anteeksi ja unhottaa."

"Sen olen tehnyt aikoja sitten", kuiskasi hän. "Mutta en tahdo sitä tunnustaa."

"Tehkää se minun tähteni."

"Mielelläni! Sanokaa se heille!"

"Rakkaat ystävät!" sanoi Sten. "Minulla on se suuri ilo, että saan antaa teille takaisin ystävänne ja isänne!"

Ihastuksella ei ollut mitään rajoja, huudettiin ja kiruttiin, siunailtiin ja hypeltiin, itkettiin ja naurettiin.

Kun ensi riemastus oli hieman asettunut, jatkoi Sten: "Luvatkaa minulle ja hänelle, ettei hänen tarvitse koskaan katua sitä uhrausta, minkä hän on nyt tehnyt teidän tähtenne!"

"Ei koskaan, ei koskaan!" huusivat kaikki yhteen suuhun.

"Herra Jumala siunatkoon teitä kaikissa puuhissanne!" huudahti vanhus, kun erotessa puristi Sten Sturen kättä. "Teitä en unhota niin kauan kuin elän, ja voin hyvin sanoa, että teidän vaikutuksestanne nyt näen rakkaimman toiveeni täytettynä."

"Emme kai näe enää koskaan toisiamme", sanoi Hemming.

"Olisi ihme, jos niin tapahtuisi."

Vanha Olavinpoika lähti suuren joukon ympäröimänä taivaltamaan kapeaa metsätietä eteenpäin; kauan kuului iloisia ääniä, mutta vähitellen hälvenivät ne avaruuteen.

"Mitä merkillisiä ihmisiä!" huudahti Hemming piispa. "He ainakin muistavat hyvät työt!"

"Mitä se todistaa?"

"Että he vielä ovat luonnontilassa. Odottakaas vain viitisenkymmentä vuotta niin he ovat samaa maata kuin mekin."

"Tarkoitatteko, että sivistys vie pois ihmisten hyvät ominaisuudet?"

"Sen seuraukset koituvat alussa ja pitkän aikaa kiroukseksi ihmiskunnalle!"

"Eikö tieto ole valoa?"

"Valo voi vaikuttaa sellaista päivänsokeutta, että joutuu eksyksiin helpommin kuin pimeässä."

"En jaksa sitä käsittää."

"Mies, joka ymmärtää käyttää veistä, vuolee sillä taideteoksen, kokematon käyttää samaa työkalua ottaakseen hengen lähimäiseltään. Siinä esimerkki; työase on sama, temppu on sen käyttämisessä."

"Sehän juuri on opittava!"

"Mutta mitään oppia ei saavuteta, jos tukehdutamme synnynnäiset oikeuskäsitteet. Sentähden saavutetaan korkein sivistys silloin, kun ihminen ehtii niin pitkälle, että hän tieten tahtoen tulee siksi, miksi luonto on hänet aikonut. Mutta sellaista ei tapahdu ennenkuin ajan täyttyessä."

"Näette pitkälle eteenne!"

"Niin näkee se, joka tahtoo unhottaa menneisyyden eikä usko nykyisyyteen", vastasi Hemming lyhyeen.

Naantalissa ei viivytty pitkään. Käytiin birgittalaisluostarissa, jossa pidettiin erittäin juhlallinen messu valtionhoitajan läsnäolon johdosta, ja sen jälkeen neuvoteltiin pikku kaupungin eturivinmiesten kanssa läänin asioista. Siinä kaikki, mitä voitiin toimittaa.

Matkaa jatkettiin Satakuntaan ja Raumalle. Sten Sture kulki samaa tietä kuin monta vuotta ennen häntä jalo Erik Turenpoika merkillisellä kuninkaankulullaan. Hän kävi ensi kertaa Suomessa, ja sen mahtava kauneus vaikutti tenhoisasti hänen nuoreen mieleensä.

Ihmeellisesti vaikutti rannattomain sankkojen metsien näkeminen. Niissä kulki kuin meren pohjalla, missä vallitsi keskeytymätön, yksitoikkoinen hiljaisuus; korkealla heidän päidensä yläpuolella suhisi tuuli puiden latvoissa tai pilviä piirtäväin honkien latvuksissa.

Tuontuostakin tapasivat retkeilijät ikäänkuin käytävänä alaisihin maaemihin pienen metsäjärven, jonka jyrkkärantaiselle pinnalle ei koskaan tuulenhengähdys eksynyt ja jonka tummaa kuvastinta röyhelsi ainoastaan ahvenen loiskahdus tai yksikseen ajelehtavan kuikan uinti.

Pieni matkue oli laskeutunut ratsuiltaan; maan asukkaat opastivat heitä osaksi jalkapolkuja, osaksi mutkittelevia teitä määrätylle kokouspaikalle.

Ihmiskieli mykistyy luonnon ihmeiden edessä, ja matkalaisemme tunsivat melkein seisovansa iäisyyden oven edessä, he ymmärsivät kansan uskon metsän jumaliin ja haltioihin, joiden hahmon odotti näkevänsä minä hetkenä tahansa ja joiden ääniä odotti kuulevansa tuulen suhinassa… Taasenkin kuului metsäpuron lorina; tie vei sinne päin, se näytti olevan aivan lähellä, mutta silmä ei kohdannut muuta kuin kanervikkonummea ja sen kasvattamia honkia runko rungon vieressä.

Nummen ääreltä vilkkui vihdoin kimaltelevaa aallokkoa lehdon lehdeksien lomitse, mutta se oli niin syvällä rinteen alla, että täytyi toisella käsivarrella tarttua lähimmän puun oksiin ja sitten jalallaan kopeloida kiintokohtaa alempana seisovan puun tyvestä siten päästäkseen alemmaksi. Mutta kun arveluttava taival oli tehty, silloin näki tyynen vesikuvastimen täydessä kirkkaudessaan, ylhäältä ainoastaan muutamien sylien levyisen vyön sinitaivasta ja molemmilla puolin melkein läpitunkemattoman runko- ja lehtikudoksen.

"Moista en ole nähnyt koskaan!" huudahti Sten Sture.

"Minä tunnen seudun ja tiedän, että paras on vielä jälellä!" selitti piispa.

Nyt täytyi taivaltaa jotensakin pitkältä tiheää metsää, mutta yhtäkkiä, aivan kuin taikaiskulla, aukeni maisema mitä ihanimmaksi ja vaihtelevimmaksi tauluksi, jossa näkyi saaria ja niemiä virranherantojen, kenttien ja kumpujen kietomina. Kaikkialla valoa ja varjoa päivän mukaan muuttelehtamassa; tummia petäjikköjä ja kuusikkoja, jotka näkyivät loitompaa taivaan rannalta, ja helakampia koivulehtoja, jotka seppelöivät karuja vuoria. Kaikkialla järvenkielekkeitä, niittyjä, laaksoja ja viheriöitseviä kukkuloita alati vaihtelevissa värivivahduksissaan.

Aurinko oli laskemaisillaan, sen lumoihanat sädesoihdut heijastelivat järven pinnassa, karkeloiden kuin revontulten loimut vuoteelta, johon taivaan kuningatar vaipui levolle; veden ylle laskeutui tummansiintäviä, helottavia vöitä, siellä ja täällä katkaisten taivaalta heijastelevan rusopunaisen loimon, jota vastaan niemien ja saarien tummuus taisteli. Ilma oli tyyni ja leppoisa, ja rastaan livertelivät iltahymnejään… Täällä odottivat hevoset.

"Tällaisessa luonnossa on elämällä ja kuolemalla jotakin arvoa", huudahti Hemming Gadd.

"Minusta tuntuu ihmeelliseltä, ettei täällä ole mitään ihmisasuntoja!" sanoi Sten.

Muuan oppaista ilmoitti, että aivan metsänreunassa oli siellä suuri kota.

"Voimmeko saada siellä yösijaa?"

"Kyllä, jos haluatte!"

"Menkäämme sitten sinne."

Se oli jotensakin suuri pirtti; ulospäin näytti se kuin hirsikasalta. Tuvassa oli muutamia pieniä, mataloita ikkunaluukkuja, mutta oli ilman lattiaa ja savureikä oli kuten tavallisesti keskellä kattoa. Katonrajassa leijaili tai pikemmin riippui harmaa läpinäkymätön savupilvi. Kun ovi avautui, huomasivat ulkona seisovat äänettömän ihmisjoukon. Muutamat naisista istuivat rukkiensa ääressä, toiset puuhailivat taikinakaukalon ja padan ääressä; muutamat miehet tekivät tuohivirsuja, toiset kiskoivat päreitä. Parvi lapsia peuhasi lattialla kirkuen ja hälisten.

Summattoman suuri valkea räiskyi takassa, ja tulella riippui iso kattila, jossa iltaruokaa keitettiin.

Mutta keskelle permantoa oli myös tehty valkea ja sen ääressä seisoi olento, mies tai nainen, joka oli kiireestä kantapäähän tuohipuvussa; äänestä saattoi kuulla, että hän oli mies, hän joikui eräänlaista yksitoikkoista laulua, johon vastasi toinen olento, luultavasti nainen, joka seisoi kappaleen matkan päässä tulesta. Molemmat tekivät kummallisia liikkeitä käsillään, osaksi ilmassa, osaksi toisiaan vastaan, ja läsnäolijain huomio oli melkein yksinomaan kiintynyt heihin. Savupilven läpi huomasivat matkalaiset hetken kuluttua lasten takaa uunin aukosta ukonpään, joka uteliaasti tirkisteli mustalaisiin.

Kukaan ei ollut pannut merkille Sten herraa ja hänen seuruettaan, ennenkuin he seisoivat keskellä pirttiä.

Silloin päästi mustalaisakka kirkaisun.

Kaikki kodassa läsnä olevat heittivät pois mitä heillä oli käsillään ja lähestyivät pyhää tulta; tungos oli niin kova, että matkalaisemme, jotka tietysti vetääntyivät syrjempään, joutuivat aivan lähelle ovea. Alkoi eräänlainen vuorolaulu tuohipukuisen miehen ja mustalaisakan kesken. Ukko kyseli laulaen, ja akka vastaili laulaen, selitti näkevänsä nuoren jalokiville välkkyvän, kullalle kiiltävän ja hopealle hohtavan nuoren sankarin lähtevän vesille laivoillaan, mukanaan etevimmät miehensä. Merimatkan jälkeen nousee hän maihin, ihanille ikirannoille. Miehen kysymykseen, eikö tuuli ja myrsky tuo pian nuorta sankaria tänne luoksemme, vastasi nainen vastakysymyksellä, miten päivänpoika otettaisiin vastaan. Kun mies selitti otettavan hänet vastaan suurimmalla kunnioituksella, lauloi akka:

"Sankari tuvassa täällä, päivänpoika pirtissämme!"

"Täällä?" huusi koko joukko ja syntyi hirveä meteli. Mutta tietäjäakka tunkeutui joukon läpi Stenin luo.

"Herra!" sanoi hän kumartaen kolme kertaa. "Et ole meille tuntematon, vaikka ruumiillisin silmin näemmekin sinut ensi kerran."

"Kenenä pidätte minua sitten?"

"Päivänpoika! Sankari!" huusi mies.

"Ruotsin ja Suomen valtionhoitaja, jalo ritari, herra Sten Sture!" huudahti Hemming Gadd, joka tahtoi tehdä kohtauksesta lopun.

"Jumala! Jumala!"

"Pyhä neitsyt häntä suojelkoon!"

Ensi ällistyksen hieman tasoituttua joutuivat matkustavaiset, mutta etupäässä Sten Sture, aivan rajattoman uteliaisuuden esineiksi.

Vanhuksista lapsiin saakka halusivat he ainoastaan katsella häntä, tarttua hänen käteensä ja sanoa hyvää päivää! Kaikissa huomasi hän saman surumielisen vakavuuden, joka on niin ominainen piirre Suomen kansassa.

Niihin kysymyksiin, joita heille tehtiin, vastasivat he ainoastaan yksikantaan tai eivät ensinkään.

Ateriaan, joka vieraille tarjottiin, kuului vain suolakalaa ja velliä, mutta he tarjosivat sen sellaisella hyvänsuonnilla ja sydämellisyydellä, että teki aivan hyvää sydämelle sitä nähdä, ja tyytyivät sen jälkeen itse paksuun ruisjauhopuuroon ja tilkkaseen väkihapanta piimää.

Turhaan koetti Sten taivuttaa isäntäväkeä ottamaan osaa siihen runsaaseen ateriaan, jonka hän ja hänen miehensä olivat saaneet; he kieltäytyivät itsepintaisesti, joko sitten kainoudesta tai synnynnäisestä vaistosta, ettei heillä saanut olla toisin kuin heidän muullakaan väellään.

Muiden keräännyttyä nuoren herran ympärille oli piispa puuttunut juttusille mustalaisten kanssa, ja monet tulivat heitäkin kuulemaan. Hän kysyi heiltä, kuinka he olivat saaneet tiedon valtionhoitajan saapumisesta.

"Olemme lukeneet sen tähdistä!" sanoi mies.

"Senkin, että hän tulisi tänne?"

"Se oli edeltä määrätty!"

"Missä tarkoituksessa!"

"Jumala sen tietää!"

"Oletteko kristitty?"

"Olemme kaikki kastetut pitäjässämme", vastasi akka. "Muuten emme saisi oleskella siellä."

"Pappiko niin on sanonut?"

"Niin, armollinen herra!"

"Kuitenkin pidätte kiinni pakanuudestanne?"

"Eihän ole haitaksi useammatkaan jumalat", sanoi mies huoaten.

"Meikäläisille köyhille raukoille on se hyvään tarpeeseen", lisäsi akka. "Jollei yksi Jumala ole sillä tuulella, että auttaisi, niin voihan olla toinen."

"Ennusteleminen taitaa olla tuloisa ammatti?"

"Ei aina!"

"Kuinka niin?"

"Riippuu ennustuksen laadusta!"

"Se riippuu teistä?"

"Ei, vaan kohtalosta!"

"Tehän olette kohtalo!"

Molemmat mustalaiset katsoivat toisiinsa, virkkoivat muutamia sanoja ja kääntyivät pois.

"Jos olen loukannut teitä", sanoi piispa, "tein sen vastoin tahtoani."

"Puhutte asiasta, jota ette ole kokenut."

"Ettekö puhu vain, miten teistä näyttää parhaalta?"

"Onko kaksia samannäköisiä kasvoja?"

"Tai kahta samanlaista kättä?"

"Luulen sen olevan harvinaista."

"Siitä kirjasta me luemme!"

"Tahdotteko lukea minunkin kädestäni?"

Piispa ojensi miehelle kätensä ja hän tarttui siihen ja katseli sitä tarkkaavaisesti. Sitten puhui hän kiivaasti akalle omalla kielellään.

Tämä vastusti häntä, piispasta tuntui akka sanovan miehelle, ettei hän tiennyt mitä sanoi. Mies alkoi uudestaan tutkistella käden viivoja, sitten päästi hän sen hiljaa, jupisi muutamia sanoja ja taivutti päänsä.

"Ettekö salli minunkin katsoa?" sanoi nainen. Mutta tuskin oli hän heittänyt katseen ojennettuun käteen ennenkuin pelästyneenä kiinnitti katseensa piispaan ja kysyi vapisevalla äänellä: "Miksi olette tullut tänne?"

"Ettekö voi siis sanoa minulle mitään?"

"En!" vastasi nainen.

"Emme tahdo!" lisäsi mies.

"Miksi ette?"

"Se voisi käydä meille kalliiksi."

"Vaiti!" huusi mies.

"Alan ymmärtää. Taitaa olla huonoja merkkejä?"

"Me olemme viheliäisiä hutiluksia…"

"Ei, ei mutta me emme uskalla puhua."

"Ja jos nyt lupaan, ettei teille tapahdu mitään pahaa?" sanoi piispa.

Nyt alkoi kiivas keskustelu miehen ja vaimon kesken, mies tahtoi saada vaimon vaikenemaan, mutta nähtävästi oli valta akalla, sillä ukko vetääntyi syrjään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Saat itse vastata seurauksista."

Heidän vilkkaat liikkeensä ja kasvojensa eleet olivat piispaa suuresti huvittaneet, ja kun akka jälleen astui esiin, ojensi hän heti tälle kätensä.

Akka tarttui siihen ja katseli vielä kerran piirteitä suurimmalla tarkkaavaisuudella.

"Teitä odottaa jotakin hirveää!"

"Täälläkö?"

"Tässä maassa!"

"Nytkö pian?"

"Se viipynee vielä kahdeksan, yhdeksän vuotta."

"Silloin olen luultavasti kuollut!"

Vielä kerran katsoi akka hänen kättään. "Te heitätte pois menneisyyden ja nykyisyyden."

"Mitä saan sijaan?"

"Ette mitään!"

"Puheesi on hämärää, eukko, kuten kaikki ennustukset", sanoi piispa nauraen.

"Noudattakaa neuvoani!"

"Kuinka se kuuluu?"

"Älkää tulko enää Suomeen."

"Luultavasti en sitä teekään."

"Tiedättekö", sanoi akka, "että olen nähnyt tähtenne!"

"Onko minullakin sellainen?"

"Se on jokaisella ihmisellä; teidän on ollut kirkas ja loistava, nyt tunnen sen."

"Minustako?"

"Silmistänne, niissä on sukulaisside."

"Minun tähteni on ollut loistava, sanot, nyt olen minä käynyt vanhaksi."

"Se ei ole mikään syy!"

"Eikö?"

"Se ei ole laskenut eikä mennyt pois, mutta se on piiloutunut pilven taa."

"Meneekö pilvi ohitse?"

"Riippuu itsestänne!"

"Voinko tehdä jotain sen suhteen?"

"Murtautua lävitse."

"Siitä pidän huolen!"

"Jollette olisi niin vanha, sanoisin, että se, joka pitää teitä vankina…"

"Sitä ei tee kukaan!"

"Eräs nainen tekee sen."

"Mene helkkarissa tiehesi!" huudahti Hemming ja tyrkkäsi hänet luotansa. Mutta katuen kiivauttaan kääntyi hän ja sanoi antaen eukolle tukaatin: "Et tiennyt, että se oli kirkon palvelija, joka ojensi sinulle kätensä ja sanoi: 'Povaa minulle!'"

"Jalo herra", vastasi eukko, "he ovat halukkaimpia moiseen!"

"Olisihan minun pitänyt arvata se", jupisi Hemming itsekseen. "Siitähän puhutaan yleisesti."

Sten Sture pakinoi yhä innokkaasti ympärillään olijoiden kanssa, ja piispa meni ulos ummehtuneesta kodasta, nauttiakseen raittiista yöilmasta.

Taivas oli kirkas ja tähdet kimaltelivat. "Vai niin, yksi noista tuolla on muka siis läheisissä suhteissa minuun?… En kiellä, että minusta olisi hyvin mieluista, jos saisin vaikkapa vain sadastuhannesosanakin jostakin tähdestä yhä vieläkin elää Ruotsin taivaalla… Mitähän tulevina aikoina sanottaneenkaan Hemming Gaddista? Että hän oli raaka ja sivistymätön eikä suinkaan vähimmässäkään määrin pappi. Sen arvostelun lausuvat virkaveljeni minusta ja he ovat oikeassa, ei voi kieltää, että he ovat oikeassa.

"Luojan kiitos, he eivät muodosta enemmistöä. Sitten on meillä suurmiehet ja valtakunnan aatelisto. He kiroilevat ja sadattelevat minua, sillä minä en ole koskaan tahtonut käydä heidän asioillaan, yhtä vähän kuin kuninkaidenkaan, noiden verenimijöiden, joita vihaan kuolemaan saakka!"

"Mitä on jälellä? Kansa, ainoastaan kansa! Sitä olen rakastanut ja palvellut, siinäkin olen pettänyt papillisen valani, että Ruotsi on ollut morsioni ja rakastettuni, sen tähden olen taistellut ja verta vuotanut, en ole antanut väkivaltaisten sitä raiskata; ja sen omat pojat on pakotettu kuuliaisuuteen ja kunnioitukseen… Sen pitäisi siis pitää minut kiitollisessa muistossa. Monta ihailijaa on sillä ollut — toisia se saa… Riippuu siitä, minkä arvoisia he ovat. Mutta ennustus, kirottu ennustus…? Hullutusta; voin saada surmani miekasta, mitäs siitä?… Kuolemaa en pelkää, mutta pettää…? Ei mikään käärme, olipa kätkeytynyt mihin soppeen tahansa, voi saada minua siihen, sen vannon sinulle, tähteni!" Ja piispa ojensi kätensä ja katsoi taivaalle… "Oliko se näköhäiriö, vai eikö pudonnut muuan tähti?" Hän hätkähti ja jupisi: "Alkaa tulla kylmä!" Sitten lähti hän kotaan.

Seinään kiinnitetylle penkille oli valmistettu vuode ylhäisimmille vieraille. Mutta ennenkuin mentiin levolle, piti piispa rukouksen. Ritari ja hänen miehensä polvistuivat kodan yhdelle seinämälle, kun taasen lukuisa kansanjoukko asettui muuanne huoneeseen.

Hemming Gaddilla oli sana vallassaan. Lieneekö nyt ollut joku erityinen syy, joka antoi ajatuksille vakavamman käänteen, mutta hän rukoili kaikkien niiden puolesta, jotka tunsivat kiusausta pahaan. "Ja kaikkien laita on niin", huudahti hän. "Kukaan ei käy vapaana, kukaan ei voi sanoa herran edessä, että hänen kaikki ajatuksensa ovat puhtaat, ja sentähden tarvitsemme kaikki hänen apuaan ja lujaa tukeaan! Ken seisoo, hän katsokoon, ettei kaadu…" Hän rukoili sydämen hartaudella, sillä hän tunsi itse olevansa hädässä ja tiesi mikä hauras tuki oma voima oli… Sellaista saarnaa ei ollut ennen kuultu, kuului pelkkää itkua ja nyyhkytystä, ja saarnan päätyttyä keräännyttiin hänen ympärilleen suutelemaan hänen käsiään ja liepeitään. Piispa oli joutunut vähintään yhtä suuren huomion esineeksi kuin valtionhoitajakin.

Mustalaisetkin tulivat esiin hyvin arastellen. "Te voitte tutkia sydämet ja munaskuut!" sanoivat he.

"Mitä teitä liikuttaa minun puheeni, ettehän ole kristittyjä?"

"Kyllä, kun te saarnaatte!"

"Ja kun omanne tekevät sen?"

"Silloin kuuntelemme heitä!"

"Älkää panko pahaksenne", kuiskasi akka.

"Luulit voivasi minua pelotella?"

"Selitin vain, mitä luin tähdistä, mutta tiedän kyllä, että on olemassa voima, joka tekee kaikki ennustukset tyhjiksi."

"Mitä tiedätte siitä?"

"Puhuittehan juuri siitä."

"Meidän on jokaisen kohdaltamme omistettava se hyväksemme!"

Varhain seuraavana aamuna näki Sten herra hämmästyksekseen miesten ja naisten syöksyvän ulos ovesta puolialastomina; piispa teki heille seuraa useiden hänen omien miestensä keralla. Ainoastaan vanha ukko ja lapset jäivät uunille, ja samoin jäi kotaan herra Juhana Maununpoika muutamain harvojen hänen asemiestensä keralla.

"Mihin he livistivät?" kysyi Juhana herra.

"Saunaan!" vastasi asemies nauraen.

"Oletteko te ollut siellä?"

"En, minun käskettiin odottaa."

"Siellähän on jotakin nähtävää!" sanoi Sten. "Tulkaa, lähtekäämme heti sinne."

Nopeasti pukeuduttuaan lähtivät molemmat herrat.

Vähän matkan päässä oli pienempi suojus, jossa oli ainoastaan yksi huonehökkeli, minkä ovenposkeen oli laitettu uuni päällekkäin ladotuista kivistä. Uuni oli lämmitetty niin kovasti, että kivet aivan hehkuivat, sitten kaadettiin niille vettä, kunnes höyrypilvi täytti koko saunan.

Sen peräseinällä oli kaksi jyrkeää hirsipalkkia, toinen ylempänä toista. Ylimmällä istui tulisessa kuumuudessa miehiä ja naisia niin paljon kuin sinne mahtui eivätkä näyttäneet olevan löylystä millänsäkään, pieksivät vain koivuvihdoilla voimiensa takaa itseään.

Kun Sten herra ja hänen seuralaisensa avasivat oven, lehahti kuuma löyly heitä vastaan ja alastomat usvan kietomat ihmisruumiit olivat niin tympäisevä näky, että he kiireimmiten vetäytyivät takaisin.

Mutta Hemming tohtori tuli heti sen jälkeen ulos täydellisessä luonnontilassa ja ruumiiltaan punaisena kuin keitetty rapu.

"Tämä on itse terveys", sanoi hän. "Tällainen kylpy tekee minut viittä vuotta nuoremmaksi."

"Minä kylven mieluummin tuolla virrassa tai katselen tätä ihanaa maisemaa."

"Sellaisia meillä on pitkin matkaa täällä."

"Lähtekäämme sitten ajoissa taipaleelle." Osoitettu vierasvaraisuus palkittiin runsailla lahjoilla ja köyhässä lappalaiskodassa ei koskaan unhotettu puhua tästä merkillisestä vierailusta.

Matka kautta Satakunnan avasi matkalaisille monta luonnonihanaa taulua, mutta Sten Sturella oli myös tilaisuus tutustua kansaan. Kansa eli kurjasti, viheliäisissä hökkeleissä, leipänä oli enimmäkseen pettua, käsitöitä tehtiin enimmäkseen vain tuohesta, siitäkin vain kotitarpeiksi. Yleensä elettiin etupäässä metsästyksellä ja kalastuksella, kansa oli hiljaista ja kärsivällistä, melkeinpä välinpitämätöntä köyhyydestään.

Porista kävi matka Kokemäenjoen yli Hämeenlinnaan. Siellä oli linnalupa Åke Yrjänänpojalla, joka oli urhea, oikeamielinen herra, lämpimästi kiintynyt Sturen sukuun ja vihainen kaikelle sorrolle. Hämeenlinnassa viivyttiin kolme kokonaista päivää; sen jälkeen lähdettiin pitkälle taipaleelle Porvooseen.

Siellä odotti useita kirjeitä, jotka olivat tulleet meritse. Kristina rouva kertoi kirjeessään, että kaikki osoittivat hänelle hyvyyttä ja suopeutta; Märta rouva oli vihdoin saapunut vierailulle hänen luokseen ja lähetti monia terveisiä jalolle rouva Gunilla Beselle, herra Erik Turenpojan leskelle. "Minä en tosin häntä tunne", kirjoitti Kristina, "mutta Märta rouva puhuu hänestä niin paljon hyvää, että se on suuresti minua ilahuttanut, ja minulle olisi sangen rakasta, jos rakkaan Annani, joka oli morsiusneitona häissäni, äitinsä uskoisi minun huostaani; valvoisin häntä äidin silmillä."

Pormestari ja neuvosto kirjoittivat myös uudelle valtionhoitajalle hartaasti vakuuttaen uskollisuuttaan ja rakkauttaan ja toivottaen Jumalan siunausta.

Strengnäsin piispa Mathias oli hänkin kirjoittanut. Hän aikoi mikkelinmessun (syyskuun 28 päivän) aikaan viettää kahden sisarentyttärensä häitä, ja he toivoivat kaikki, että valtionhoitaja ja Kristina rouva kunnioittaisivat niitä läsnäolollaan; mutta nyt oli Kristina rouva kirjoittanut, että jollei Sten herra ollut siihen aikaan vielä palannut, ei hänkään voinut eikä tahtonut olla juhlassa läsnä. He pyysivät nyt Sten herraa ilahuttamaan heitä rakkaalla ja sangen tervetulleella vierailullaan.

Tönne Erikinpojalta saapui pikalähetti Viipurista tuoden tiedon, että venäläisiä rauhanhierojia odotettiin minä päivänä tahansa.

"Sitten emme mekään odotuta itseämme", sanoi Sten herra kirjeen luettuaan.

Matka Porvoosta Viipuriin kävi kautta suurten metsien, soiden ja rämeiden, mutta paitsi piispaa oli koko parvi nuorta väkeä; kuitenkaan ei kukaan ollut reippaampi tunkeutumaan läpi kuin hän, ja hilpeästi ja kevein mielin tehtiin taivalta.

Parin peninkulman päässä Viipurista oli oppaan erehdyksen johdosta tehty melkoinen mutka, niin että nyt lähestyttiin linnaa idästä, vaikka olisi pitänyt tulla lännestä. Oli kirkas ja kaunis syysaamu, ja auringon säteet hiipivät siellä ja täällä melkein yhteenkasvaneiden korkeain honganlatvusten välitse.

Silloin toi tuuli useain äänten hälinää matkalaisten korviin.

"Mitähän se lienee?"

Metsätie oli sangen kapea ja ainoastaan perätysten, yksi erällään, saattoivat he päästä eteenpäin.

"Kenties joku eksynyt, samoinkuin mekin", sanoi valtionhoitaja. "Ratsastakaa edeltä, herra ritari!"

Näitä sanoja seurasi silmäys herra Juhana Maununpoikaan, joka riensi täyttämään käskyä ja lasketti täyttä nelistä eteenpäin.

Silloin kuului naisen kirkaisu.

"Seuraa häntä, Esbjörn!"

Nämä molemmat kohtasivat merkillisen näyn, kun he muutamain minuuttien kuluttua tulivat muutamaan metsän aukeamaan.

Kaksi miestä tahtoi vetää mukanaan nuoren naisen, joka pani vastaan, minkä suinkin voi; hänen huutonsa se oli kuultu.

Mutta hieman loitompana istui ratsullaan sangen nuori ja kaunis neitsyt. Hän näytti kovasti kiihtyneeltä, hänen silmänsä melkein leimusivat ja sieraimet laajenivat nopeasta hengityksestä.

"Tuollaiselta täytyisi sodanjumalattaren näyttää", ajatteli ritari ensi näkemältä.

"Päästäkää hänet!" käski neitsyt viitaten tyttöön, joka vaikeroiden makasi maassa.

"Hän on minun lapseni ja minä teen häneen nähden mitä haluan", vastasi vanhempi miehistä.

"Hän on antanut tytön minulle, ja sen on tultava vaimokseni", lisäsi nuorempi ja koetti nostaa tyttöä pystyyn.

Mutta tyttö kirkui ja rimpuili vastaan.

"Olette kurja raukka, Turo, kun tahdotte väkipakolla ottaa itsellenne vaimon", sanoi neitsyt halveksivasti.

Mies päästi tytön ja kääntyi päin. "Siten ei ole vielä kukaan minua nimennyt", sanoi hän.

"Minä teen sen!"

Hän lähestyi neitsyttä, hitaasti, hiipien, muistuttaen metsän petoa, joka valmistuu hyökkäykseen. Neitsyt katseli häntä yhä yhtä pelottomasti ja uhkaavasti kuin ennenkin.

Ritari ja Esbjörn olivat tähän asti jääneet huomaamatta. Nyt ratsasti edellinen nopeasti esille.

"Pois täältä!" huusi hän ja ohjasti hevosensa Turon ja nuoren neitsyen väliin.

"Kuka te olette?" kysyi neitsyt hämmästyneenä.

"Kaunis neitsyt, minä…"

"Joka pyytämättä sekaannutte toisten asioihin", lisäsi hän ylpeästi.

"Minä luulin…"

"Kai niin, etten voisi itse selviytyä… Kiitos vain!" Näin sanoen käänsi hän ratsunsa ja käänsi siten kasvonsa ritarista. "Tulkaa tänne, Turo", sanoi hän.

Mies lähestyi nöyrästi. Alla silmin kuunteli hän neitsyen nuhteita.

Oli mahdotonta kuulla sanoja, mutta punasta, joka läikähteli syntisen kasvoilla, saattoi ritari ymmärtää, ettei neitsyt säästänyt kovia sanoja ja soimauksia.

Sillävälin oli pieni parvi lähestynyt. Sen nähdessään näytti neitsyt joutuvan hyvin kummiinsa, mutta sattumalta osuivat hänen silmänsä Sten Stureen, ja hän huudahti iloisella hämmästyksellä:

"Valtionhoitaja!"

"Ja ken te olette, kaunis neitsyt?"

"Ettekö tunne minua?"

"Anna Bjelke!"

"Niin vain!" huudahti hän iloissaan.

"Umpusta on niin nopeasti puhennut ruusu, että pelkäsin erehtyväni."

"Miten tulette tätä tietä?"

"Eksyimme oikealta."

"Tuolta vasemmalta löydätte suuren maantien Viipuriin; minä tulen heti jälestä."

Hän punastui hieman, nähtävästi olisi hänestä ollut mieluisempaa, jos he olisivat menneet edeltä.

Tytön isä seisoi vielä samalla paikalla; hänen kasvoillaan oli lohduton, välinpitämätön ilme; tuskin oli hän luonut katsettakaan ratsumiesparveen; muljottavat silmät olivat aivan kuin naulatut maahan.

Tyttö makasi liikkumatonna paikoillaan.

Nuoremmalla miehellä, sulhasella, oli jotakin väijyvää katseessaan ja olennossaan; katseli kaikkea ja kaikkia tuskin kääntäen päätään; kuitenkin lähestyi hän huomaamatta heimolaisiaan.

Esbjörn oli laskeutunut ratsailta; hän kulki miehen jälestä; kukaan ei voinut käsittää syytä siihen. Silloin kumartui sulhanen äkkiä maahan. "Nouse pois, Outi", sanoi hän; "puhelkaamme asiasta lähemmin."

Tyttö kohotti päätänsä ja varasi hänen ojennettuun käteensä; mutta samassa sieppasi hän tytön syliinsä ja olisi ollut poissa, jollei Esbjörn olisi sitä estänyt. Syntyi painiskelu; tyttö liukui jälleen maahan, mutta miehet taistelivat aivan kuin henkensä edestä.

Eivät mitkään huudot, eivät mitkään kiellot ottaneet auttaakseen. Esbjörn, joka oli ryhtynyt taisteluun suurella tyyneydellä, jatkoi sitä lisääntyvällä innolla, ja suomalainen punoutui hänen ympärilleen ikäänkuin ei aikoisi päästää otettaan ennenkuin vihollisensa surmattuaan.

Sten Sture ei tahtonut menettää uskollista palvelijaansa, eikä hän tiennyt miten vapauttaisi hänet. Piispa sanoi, että se oli kaunein kaksintaistelu mitä hän oli milloinkaan nähnyt, ja arveli, että olisi vahinko sitä keskeyttää.

Vanha suomalainen oli vihdoinkin saanut silmänsä maasta; hän seurasi taistelua ahnain katsein.

Anna Bjelke oli hypännyt alas ratsailta ja hänellä näytti olevan hyvä halu lähestyä taistelevia, mutta Outi pidätti häntä siitä.

Samassa syöksyi vanha nainen metsästä esiin; yksi ainoa katse, ja hän heittäytyi suin päin taistelevain väliin, huudahtaen: "Poikani, poikani!"

Silloin päästi suomalainen otteensa. "Äiti, mitä täällä teet?" sanoi hän.

"Etkö ollut luvannut…"

"En voi elää ilman häntä!"

"Eikö tyttö ole ostettu?"

"On kyllä!"

"Ja maksettu!"

"Runsaalla mitalla."

"Silloin on hän sinun!"

"Hän ei tahdo!"

"Hänen täytyy!"

"Minulla on liian monta vastassani!"

Nainen silmäili ympärilleen. Nopea katse lennähteli yhdestä toiseen, kunnes se lopulta pysähtyi Outiin, joka yhä edelleen piteli kiinni Anna Bjelkestä. Tämä pani suojelevasti kätensä tytön pään päälle.

"Tällä kertaa ovat he vahvemmat", sanoi nainen pojalleen. "Toisella kertaa on vuoro meidän… Tule, lähtekäämme!"

Koko ratsumiesparvi oli laskeutunut ratsailta; muutamat palvelijat ottivat Esbjörnin huostaansa.

Naisen sanoihin: "Tule, lähtekäämme!" vastasi Sten Sture käskevästi: "Ei vielä!" Sen jälkeen kääntyi hän isään ja kysyi: "Onko totta, mitä nainen sanoo, että olet myynyt lapsesi?"

"Hädän tähden!"

"Mikset tehnyt työtä?"

"Olin sairas."

"Ja hän?"

"Hän hoiti minua."

"Mitä sait korvaukseksi!"

"Puolikon jauhoja."

"Oliko siinä kaikki?"

"Kaikkiko?" matki mies. "Sainhan rikkaiden tavoin syödä leipää koko talven. Se ei ainoastaan pelastanut henkeäni, se teki minut terveeksi jälleen."

"Suostuitko sinä kauppaan?" kysyi Sten Sture sitten nuorelta tytöltä, joka nyt seisoi isän vieressä.

"En siitä tiennytkään."

"Moiset asiat eivät hänelle kuulu", puuttui eukko puheeseen.

"Hän tiesi, että rakastin häntä!" puuskahti Turo. "Ja sinä tiesit, etten sietänyt sinua!"

"Tyttö kysyi minulta, miten maksaisimme jauhot, ja minä vastasin: 'Aikapahan tuo neuvot'", puuttui vanha isä puheeseen. "En ikinä uskonut, että tyttö tuottaisi häpeää isälleen!"

Tyttö kohotti pelästyneenä katseensa; hän oli ilmeisesti epätietoinen, mitä hänen oli tehtävä.

"Ettekö tiedä, että ihmiskauppa on kielletty?" kysyi ritari ankaralla äänellä.

Eukko sai sanoiksi: "Vaihtokauppa on tavallinen!"

"Ainoastaan kauppatavaroilla."

"Olen perehtynyt lääketaitoon ja näin, että hän menehtyisi, vanha mies. Poikaani vaivasivat lemmentuskat, ja vaikka Outi on ainoastaan köyhä tyttö, päätin tehdä hänet miniäkseni."

"Ja silloin houkuttelitte minua jauhoilla!"

"Enkö sanonut teille, etten koskaan menisi hänelle hyvällä?" huudahti Outi.

"Sentähden keitin lemmenjuoman! Voi minua, että sen tein!" huudahti eukko ja repi harmaita hiussuortuvia, jotka peittivät hänen päätään.

"Lemmenjuoman?" kysyi Outi kummissaan. "Minä join sen, eikös niin?" kuiskasi poika. "Tulit huoneeseen ennen häntä ja tyhjensit sen tietämättäni."

"Oi, äiti, äiti!"

"Mutta hänen on tultava sinulle", huusi eukko, "tai saa isä maksaa, mitä on saanut."

"Mikä oli jauhojen hinta?"

"Kymmenen äyrityistä!"

"Kas tuossa!" sanoi ritari. "Siinä on rahat." Hän pani ne eukon käteen.

"Mutta isän lupaus?" sanoi eukko epäröiden.

"Siitä hän on vapaa", vastasi ritari.

Eukko katsoi sääliväisesti poikaansa.

Tämä oli oikea epätoivon kuva, samalla kuin hänen veriset kasvonsa ja revityt vaatteensa näyttivät melkein hirvittäviltä.

"Meillä ei ole enään mitään oikeutta", sanoi Turo.

"Mutta minä vihaan häntä viimeiseen hengenvetooni!" kirkui eukko ja meni nyrkki sojossa kohden Outia, joka ilmeisellä ilolla oli kuunnellut sananvaihtoa. Eukon uhkaavat sanat kuullessaan väistyi hän arasti syrjään.

Jos joku olisi kaiken tämän aikana tarkannut Anna Bjelkeä, olisi hän huomannut, kuinka neitsyen rypistyneet kulmat ilmaisivat mitä suurinta tyytymättömyyttä. Nyt ei hän voinut kauemmin vastustaa kärsimättömyyttään. "Turo!" huusi hän.

Tämä kohotti katseensa häneen toivottoman näköisenä.

"Etkö häpeä, mies mukamas, moista kurjaa heikkoutta! Kuinka voit luulla kenenkään naisen ikinä rakastavan moista raukkaa?"

Asemiesten joukosta kuului hyväksymisen huminaa.

Turo punastui; hän heitti heihin pikaisen katseen ja sanoi hämmentyneenä: "Se on lemmenjuoman syy."

"Mutta oma heikkoutesi on antanut sille tehon, jota sillä ei muuten olisi ikinä ollut."

"Minä en voi vapautua sen vaikutuksesta."

"Voit kyllä, mutta et tahdo."

"Tahdon kyllä", sanoi Turo epäröiden.

"Eikö teillä ole tapana, että kosija antaa kihloja?"

"On!"

"Mitä sinä olet antanut?"

"Hän on alinomaa torjunut minut pois."

"Oletko tuonut hänelle mitään metsän antimia?"

"En!"

"Oletko uskaltanut henkesi ja veresi hänen tähtensä?"

"Vasta tänään!"

"Hän oli niin varma asiastaan", huomautti äiti.

"Ja sentähden osti hän tytön", virkkoi Anna halveksivasti. "Hyi, hyi, Turo! Se on häpeä, joka sinun on pestävä pois."

"Voinko tehdä sen?"

"Jos vain tahdot!"

Ensi kerran katsoi hän suoraan Annaan ja sanoi: "Sanokaa minulle, mitä minun on tehtävä?"

"Lupaatko myös totella?"

"Sen teen!"

"Lähde sitten heti täältä."

"Mihin?"

"Maailma on suuri!"

"Minä en kelpaa mihinkään."

"Pestaudu merimieheksi."

"Merimieheksi!" Nuoren miehen silmät kirkastuivat.

"No, etkö kelpaa siihen?"

"Kyllä, merimieheksi tahdon ruveta!"

"Ja jättää minut yksin pirttiimme!" huusi eukko.

"Teidän täytyy kärsiä rangaistus siitä syntisestä juomasta, jonka valmistitte", vastasi Anna. "Oikeastaan saatte iloita, että poikanne on tullut parempiin ajatuksiin. Jonakin päivänä saattaa hän palata parempana ihmisenä."

"Onko Outi silloin…" Turo katkaisi lauseensa, mutta melkein rukoilevina kääntyivät hänen silmänsä Annasta häneen.

"Outilla on vapautensa, hänellä kuten sinullakin, ja ensi askel, jolla voit näyttää olevasi mies, on, ettet kysele moista."

"Tulette olemaan minuun tyytyväinen", sanoi Turo. "Tule, äiti!"

"En luota häneen", sanoi Anna valtionhoitajalle, joka seisoi häntä lähinnä.

"Mitä tahdotte vielä tehdä?"

"Kuulehan, vaimo!" huusi Anna äidille. "Tule lähemmäksi, tahdon sanoa sinulle jotakin."

Tämä totteli vastahakoisesti.

"Olen kai sinusta menetellyt ankarasti?"

"Hän on ainoa lapseni."

"Eikö tyttö ole hänen ainoansa!"

"Sehän jääkin hänelle!"

"Ei, tyttö seuraa minua!"

"Se on oikein."

"Mutta silloin jää isä yksin."

"Saa hyvin jäädäkin!"

"Minä en sitä soisi…"

"Ettehän vain tahtone…?"

"Kyllä, tahdon, että sinä, joka saat syödä oikeaa leipää vuodet läpeensä, annat hänelle poikasi osan."

"Vaikka juuri heidän tähtensä menetän poikani! Ei, neitsyt sitä en tee."

"Ajattelehan tarkoin! Jos poikasi tulee takaisin, ei hän tee sitä sinun tähtesi, vaan tytön tähden."

Se tepsi; eukko kääntyi ympäri. Turo seisoi metsän reunassa ja odotti häntä, mutta Outi ja hänen isänsä olivat menneet Turon luo, ja sovinnolla puristivat he toistensa kättä.

Eukko näytti aika hämmästyneeltä ja kääntyi melkein kunnioituksella Annaan. "Olette sangen viisas ikäiseksenne, neitsyt", sanoi hän. "Toimikaa ja menetelkää kuten hyväksi katsotte."

Anna nyökkäsi tyytyväisenä ja meni suoraa päätä keskustelevain luo. "Tiedättekös mitä, vaari", sanoi hän, "minua haluttaa ottaa Outi kotiin luokseni."

Tyttö päästi ilohuudon.

Molemmat miehet näyttivät aivan pelästyneiltä.

"Jottei teidän elämänne kävisi kovin ikäväksi", lisäsi neitsyt, "muuttakaa siksi aikaa Turon äidin luo; mitä muutoksia tapahtuu Turon palattua, siitä on syytä puhua vasta silloin."

"Tahdotko silloin?" kysyi Turo.

"Mistä minä sen nyt vielä tietäisin!" Mutta Outi puristi hänen kättään erotessa ja seurasi sitten iloisena neitsyttä.

"Luulenpa, että olemme tulleet ihmeiden maahan!" huudahti piispa sillä välin. "Metsän kuningatar säätää täällä lakia alamaisilleen."

"Ja tekee sen yhtä viisaasti kuin viehättävästikin", lisäsi Sten Sture. "Katsokaas vain, kuinka nöyrästi he näyttävät mukautuvan hänen tahtoonsa."

Herra Juhana Maununpoika ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen silmänsä, korvansa ja kaikki aistimensa näytti vallanneen rajaton ihastus.

Kun neitsyt palasi takasin, säteilivät kauniit, nuorekkaat kasvot tyytyväisyydestä. "Tämä on jo viides palvelijatar, mitä olen vuoden kuluessa tuonut rouva äidilleni", sanoi hän nauraen; "mutta nyt täytyy, teidän jalot herrat, mennä edeltä, sillä minä en tahdo jättää Outia yksin jälkeen, ja satulassani ei ole tilaa kahdelle."

"Joku palvelijoistani saa antaa hänelle ratsunsa", sanoi Sten herra. "Hän ehtii sillä perille yhtä pian kuin mekin."

Niin tapahtui, ja pieni matkue lähti sen jälkeen liikkeelle.

Valtionhoitaja ja piispa ratsastivat neitsyen molemmin puolin, mutta aivan heidän jälestään tuli ihastunut linnanpäällikkö, herra Juhana Maununpoika.

"Teettekö useinkin tällaisia uskaliaita retkiä?" kysyi Sten Sture.

"Minulla ei ole vähintäkään pelättävää", vastasi neitsyt. "Luultavasti metsän hengettäret suojelevat teitä", lisäsi piispa.

"Lankoni, jalo herra Tönne Erikinpoika sanoo, että sen tekee nimitys, joka on annettu minulle."

"Ja kuinka se kuuluu?"

"A.B."

"A.B.!" toisti Sten Sture.

"A.B!" huokasi Juhana Maununpoika.

"Mitä se merkitsee?"

"Sitä en tiedä, enkä sitäkään kuka sen on minulle antanut, mutta sillä nimellä olen tunnettu laajalta ympärinsä, sanotaan", lisäsi Anna neitsyt nauraen.

"Siitä saimme jo Turussa todisteen", sanoi Sten herra ja heitti katseen taakseen syvästi punastuvaan Juhana Maununpoikaan.

"Se täytyy teidän toisella kertaa kertoa minulle", sanoi Anna. "Sallikaa minun nyt näyttää teille ne Saimaan kanavan kaivokset, jotka jalo isäni alotti."

Ja hän näytteli kaivantoa melkein kunnioituksella ja puhui sitten siitä suuresta hyödystä, mitä työllä oli tarkoitettu.

Keskustelun vielä jatkuessa oli ehditty lähelle linnaa. "Tulette väärältä päin, jalo herra", sanoi Anna Sten Sturelle puolustellen; "lankoni on lähtenyt länteen päin teitä vastaan."

"Minulle on yhtä mieluista, että ensin saan tervehtiä teidän rouva äitiänne ja Tönne herran jaloa emäntää."

"Suuri kiitos; mutta juhlalliset vastaanottajaiset?"

"Niistä mielelläni luovun!"

Mutta samassa paukkuivat tykinlaukaukset valleilta; joku oli huomannut lähestyvän parven. Linnanportit lennähtivät auki ja pian oltiin suurella pihalla.

Gunilla rouva ja nuori linnanrouva riensivät ottamaan kunnioitettua vierasta vastaan; linnanpäällikkökin oli kuullut laukaukset ja palasi takaisin täyttä neliä, suuren ja loistavan parven seuraamana.

Monet suomalaiset herrat olivat liittyneet häneen saadaksensa tervehtiä uutta valtionhoitajaa, ja Sten Sturella oli pian ympärillään suuri joukko vakavia miehiä, jotka tahtoivat hänen kanssaan neuvotella maan asemasta.

Heistä kaikista oli Venäjä kuin lumivyöry, joka uhkasi peittää koko maan, eikä heistä ollut mikään tärkeämpää kuin että se saataisiin käännetyksi uusiin uomiin. Kun sentähden Sten herra sanoi heille, että hän oli saapunut niiden sotaisten suunnitelmien johdosta, joita hän pelkäsi erittäinkin Tanskan kruununprinssin hautovan, jo tietäen, että Tanskan toimenpiteet aina alkoivat liitolla Venäjän kanssa, ja että hän nyt tahtoi nämä tehdä tyhjiksi uudella rauhanliitolla itäisen naapurin kanssa, silloin olivat kaikki suomalaiset herrat sitä mieltä, että se oli viisaasti toimittu, ja kun he erosivat hänestä, tuumivat he keskenään, että harvoin kai oli niin nuori herra osoittanut niin suurta neuvokkuutta.

Herra Juhana Maununpoika oli ennaltaan tuttu Gunilla rouvan kanssa, ja se ihailu, mitä ritari osoitti hänen nuorelle tyttärelleen, ei lainkaan vähentänyt sitä osanottoa, jolla Gunilla rouva kuunteli vanhaa tuttuaan.

"Voin hyvin sanoa", virkkoi ritari, "että olen kuin runko, jonka kaikki oksat kuivuvat; se onneton ennustus, joka on lausuttu suvustani, uhkaa täyttyä."

"Onhan teillä kaksi poikaa?"

"Jotka molemmat ovat päättäneet olla menemättä naimisiin."

"He voivat tulla toisiin ajatuksiin."

"Sellainen oli heidän äiti vainajansa korkein ja hartain toivo. Sen täyttyminen riippuu kai teistä, jalo rouva."

"Minusta?"

"Ja teidän kauniista tyttärestänne."

"Anna on vielä hyvin nuori."

"Viehkeämpää neitsyttä en ole nähnyt, ja hänen reipas, raikas olentonsa täytyy ihastuttaa jokaista."

"Aikapahan näyttää, herra ritari."

"Jos nyt jollakin verukkeella saisin nuorimman poikani, Åken, matkustamaan tänne?"

"Onko hän yhtään velipuoleensa, tuohon nuoreen sankariin, ritari Åke Hannunpoikaan?"

"Sama sydämen hellyys on molemmilla, mutta viimeksimainitulla ilmenee se enemmän luonteessa. Suurin onni, mikä häntä voisi kohdata, olisi, jos hän saisi niin jalon emännän kuin teidän tyttärenne."

Gunilla rouva istui kotvan ajatuksissaan. "Anna on nuorin ja voinpa sanoa rakkain lapseni", virkkoi hän. "Melkein kuin ihmeellä pelastui hän kolmivuotiaana väkivaltaisesta kuolemasta; onko minun jätettävä hänet alttiiksi niille vaaroille, jotka uhkaavat…?"

"Tarkoitatte kai, jalo rouva, jos hän yhdistää kohtalonsa Engelbrektin murhaajan pojanpoikaan?"

"Anteeksi, tämä on kipeänarka asia. En kiellä, että ennustus, josta puhutte, herättää minussa pelkoa. Mutta toiselta puolen kunnioitan teitä ja poikianne suuresti, ja jos nuoret mieltyvät toisiinsa, kieltää minua velvollisuus ja omatunto asettamasta esteitä heidän tielleen."

"Kiitos! Unhotatte toisen mahdollisuuden: että neitsyt on kutsuttu pelastavaksi enkeliksi suvullemme."

"Hänen jalolle isävainajalleen olisi se varmaan ollut mieleen."

Kaksi päivää valtionhoitajan tulon jälkeen saapuivat venäläiset lähettiläät.

Alinomainen riitakysymys rajanmääräämisestä herätettiin taasen eleille, mutta Sten herra todisti oikeutensa niin hyvillä syillä ja esitti sellaisella menestyksellä molemminpuoliset edut, jotka koituisivat molempain maiden hyväksi, jos voitaisiin sopia pysyväisestä rauhasta, että venäläiset lähettiläät suostuivat sopimukseen, jonka seuraavana vuonna oli suuriruhtinas itse vahvistava yhdessä niiden lähettiläiden kanssa, jotka valtionhoitaja tätä tarkoitusta varten sitoutui lähettämään Moskovaan.

Mutta niin hyvään päätökseen ei päästy pian; kahden viikon ajan pidettiin päivittäin neuvotteluja, ja niiden jatkuessa silmäilemme hieman ympärillemme Viipurissa.

Outista oli tullut Annan palvelijatar, eikä hän näyttänyt lainkaan kaipaavan sitä hurjaa metsäelämää, jota oli tähän asti viettänyt. Myrskyisellä ilolla hän vaihtoi köyhän pukunsa ja tuohivirsunsa niihin käytettyihin vaatteihin, jotka Anna antoi hänelle, ja ihaillen katsoi hän sitä kaunista kuvaa, joka lähteestä heijastui. Koko linannväki näytti olevan samaa mieltä, ja naisekas miellytyshalu nautti täysin siemauksin helposti saavuttamistaan voitoista.

Mutta Esbjörniin hän pani erityistä arvoa; kun hän kiitti tätä pelastuksestaan, loi hän katseita, jotka kävivät läpi rehellisen saksalaisen luiden ja ytimien, mutta kuitenkaan ei tämä karttanut tulta, vaan kärpäsen tavoin etsi jokaista tilaisuutta palaakseen.

Viikkokausi Viipuriin saapumisen jälkeen syöksyi Outi eräänä aamuna varhain nuoren valtijattarensa luo ja heittäytyi hänen jalkoihinsa.

"Älkää antako heidän viedä minua täältä!" huudahti hän epätoivoissaan ja kyynelsilmin.

"Kenen? Keiden?"

"Isäni ja Turon; he tulevat molemmat!"

"Luultavasti sinun puheillesi."

"Ei, minä en tahdo… Minua pelottaa."

"Niin kiittämättömäksi et saa osoittautua! Minä menen ottamaan heidät vastaan, mutta sinä tulet heti, kun kutsun."

Nuori neitsyt meni ja kuunteli kärsivällisesti vanhuksen valitusta, kuinka hän kaipasi tytärtään.

"Eikö teillä ole hyvä ilman häntäkin?" kysyi Anna.

"Kyllä, mutta Saara muori tarvitsee häntä."

"Hänen mielestään", puuttui Turo puheeseen, "voisi Outi tulla kotiin, kun minä lähden pois".

"Se pitäisi hänen sanoa itsensä."

Anna lähetti häntä noutamaan, mutta kuinka hän kummastuikaan nähdessään Outin vanhoissa ryysyissään ja tukka vanukkeissa.

Hän tervehti molempia miehiä yhtä arasti ja vieraasti kuin hänellä oli ennen tapana ja kertaakaan kohottamatta silmiään.

He eivät siitä hämmästyneet, mutta Anna sitä enemmän; Outi näytti hänestä olevan oikea taituri teeskentelyn alalla, ja sellainen ei häntä miellyttänyt. Hän jätti heidät yksin, jottei näyttäisi tahtovansa vaikuttaa päätökseen, joka oli tehtävä, ja vakuutettuna siitä, ettei Outi millään syillä antaisi taivuttaa itseään.

Kun hän palasi hetken kuluttua, löysi hän Outin itkemästä ja molemmat miehet sangen kiihtyneinä.

"Hän ei tahdo!" huudahti vanhus.

"Vaikka olen luvannut hänelle, etten palaa koskaan takaisin", lisäsi Turo.

"Jolleipä olisikaan muuta!" nyyhkytti Outi.

"Vaiti!" jupisi ukko.

"Etkö juuri sillä ehdolla saanut sitä tietoosi!" liitti Turo kuiskaten.

"Mutta minä tahdon ja minun täytyy sanoa se!" huudahti Outi. "Teitä uhkaa suuri vaara, jalo neitsyt."

"Minuako?" kysyi Anna kummissaan.

"Äiti tahtoi sanoa sen Outille, jotta hän sitten voisi varoittaa teitä", virkkoi Turo.

"Miksei hän voi itse sanoa sitä minulle?"

"Siksi, että siitä on tullut sana matkojen takaa."

"Uhkaavasta vaarastako?"

"Siitäkin."

"Kuules nyt, Turo, en siedä moista salamyhkäistä puhetta; mitä aiotte minulle sanoa, on janottava suoraan."

"Mustalaisiahan niitä on tullut."

"Teillekö?"

"Ne eivät tohdi tänne."

"Ja nyt tahtoo Saara muori, että minun on povuutettava."

"Ei, he sitä tahtovat!"

"He tuntevat siis minut?"

"Siltä kuulostaa."

"Rouva äitini ei rakasta moista, ja ilman hänen suostumustaan en mene heidän luokseen."

"Juuri siksi olisi Outi voinut tulla puolestanne."

"Täytyyhän minun!" huudahti tyttö.

"Mikä pakottaa?" kysyi Anna.

"Eivätkö he sano, että teitä uhkaa suuri vaara, ja kuinka voin silloin epäillä?"

"Sanon kuten on", puuskahti ukko. "Saara muori tietää, että noituus on kielletty, ja kun hän antautuu niin suureen vaaraan, olisi siitä paras palkkio saada Outi takaisin."

"Miksette sano, että se on minun tähteni?" lisäsi Turo katkerasti.

"En sano muuta kuin minkä tiedän."

"Mutta kuinka voi povariakka ennustaa kohtaloni, kun en itse ole läsnä?" kysyi Anna uteliaasti.

"Outi ottaisi mukaansa jonkin vaatekappaleen, jota olette pitänyt edellisenä päivänä."

"Määräsikö hän jonkun varman ajan?"

"Tänä iltana seitsemän aikaan, silloin on alakuu alimmillaan."

"Täytyykö minun tulla yksin."

"Saatte ottaa mukaanne niin monta kuin haluatte."

"Sanokaa sitten, että jos saan äitini suostumuksen, niin tulen varmasti."

Kun molemmat miehet olivat menneet, riensi Outi muuttamaan pukuaan, Anna taasen meni äitinsä luo; siellä tapasi hän sisarensa ja herra Juhana Maunonpojan; näille kertoi hän nyt, mitä oli tapahtunut ja lisäsi, että hän tahtoi mielellään noudattaa kutsua.

Mutta Gunilla rouva ei ollut siihen lainkaan halukas.

Silloin kertoi Juhana herra mustalaismatkueesta, joka oli tavattu matkalla Satakunnan lävitse, ja lisäsi, että yhtä yksinkertaisia kuin he olivat olennoltaan, yhtä ihmeellisiä olivat heidän ennustuksensa.

"Antakaa minun mennä!" pyysi Anna innokkaasti.

"Ajattele, mille vaaroille antaudut alttiiksi!"

"Minun ei tarvitse mennä yksin."

"Ettekö tahdo sallia, että minä tulen saattajaksenne, jalo neitsyt?" kysyi ritari.

"Tahdotteko tosiaankin?"

"Totisesti olisi se minulle suuri ilo."

"Silloin ette kai epäröi, rakas äiti?"

"Menkää sitten, mutta muistakaa, että minä lasken tunteja teidän palaamiseenne saakka."

Aikaisin aamupäivällä lähdettiin taipaleelle. Annan ja ritarin mukana seurasi muuan neito ja kolme palvelijaa, paitsi kahta opasta; oli kolme peninkulmaa taivallettava ja tie oli paikoittain kehno ja vaivalloinen.

Anna oli ilosta poissa suunniltaan; hän kertoi ritarille, että hän oli aina halunnut povuuttaa, mutta hänen äitinsä ei ollut sitä sallinut; nyt oli hänen ritaria kiittäminen siitä ja halusi voivansa osoittaa, kuinka kiitollinen oli.

"Jahkahan nyt ensin nähdään, miten tyytyväinen olette ennustukseen!" sanoi ritari.

"Kuinkas te olitte ennustukseenne?" kysyi Anna. "Se oli minusta aivan liian arvoituksellinen."

"Ettekö voi sanoa sitä minulle?"

"Te epäilisitte sanojani."

"Miksi moista luulette?"

"Minulle ennustettiin, että A.B. päättäisi sukuni kohtalon."

"A.B. — sehän olen minä!"

"Sen olette jo sanonut minulle!"

"Mutta silloin — silloin…?"

"Siksi voisin uskoa, että meidän kohtaloltamme näkymättömät siteet vetävät yhteen."

Anna ei vastannut, hän painoi kannukset ratsun kylkiin ja lasketti sylen verran edelle.

Ritari antoi hänen tehdä mielensä mukaan. "Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä hänelle", ajatteli hän.

Mutta puolentunnin ratsastuksen jälkeen hiljensi Anna ratsuaan, niin että se jälleen tuli ritarin ratsun rinnalle. "Voitteko antaa minulle anteeksi?" kysyi hän.

"Minkä? Ettehän ole mitään rikkonut!"

"Olen pahoin palkinnut teidän hyvyytenne, että tulitte mukaan; mutta teidän sananne tuntuivat minusta kummallisilta."

"Se ei minua kummastuta."

"Nyt alkaa minua pelottaa, mitä povariakka on sanova… Ajatelkaas, jos hän sanoisi — samaa."

"Kääntykäämme takaisin!"

"Pelkäättekö?"

"Niin, että teidän otaksumisenne kenties toteutuu."

"Ettekö tahdo sitä?"

"Teidän tähtenne!"

"Voiko välttää kohtaloaan?" kysyi Anna katsoen tutkivasti ritariin.

"Sitä en tiedä."

Samassa pelästyi Annan ratsu jotakin putoavaa oksaa, nousi takajaloilleen ja oli heittämäisillään maahan ratsastajattarensa, joka oli aivan valmistumaton niin nopeaan liikkeeseen. Ritari tapasi onneksi kiinni suitsista ja tyynnytti muutamin sanoin säikähtyneen hevosen, ennenkuin antoi ohjakset takaisin nuoren tytön käsiin.

"Konsanaan en ole käyttäytynyt niin tuhmasti", sanoi Anna punastuen häpeästä. "Nyt olette tosiaankin osoittanut olevanne kohtaloni."

"Paremman ja kauniimman tahdon teille valmistaa."

Oli jo pimeä, kun he saapuivat Saara muorin tuvalle, mutta tervassoihtuja oli kiinnitetty useihin paikkoihin, niin puihin tien varteen kuin ulkopuolelle tuvan seiniinkin. Useita henkilöitä näkyi liikuskelevan tuvan ympärillä ja ritari huudahti äkkiä:

"Näettekö nuo tuohipukuiset olennot, ne ovat samat, jotka ennustivat meille Satakunnassa."

"Onko se mahdollista?"

"He eivät ole vielä meitä nähneet; ratsastakaa yksin perille, minä jään tänne ja tulen perästä."

Anna nyökäytti hyväksyvästi päätänsä ja riensi noudattamaan neuvoa. Kun hän pysähdytti ratsunsa tuvan oven eteen, seisoi tuohipukuinen nainen hänen edessään. "Terve tuloa!" sanoi hän.

"Kiitos!"

"Jalo neitsyt, mihin olette jättänyt seuralaisenne?" kysyi nainen sitten.

"Onhan minulla useampiakin, kuten näette!" Ja Anna viittasi palvelijaparveen, joka lähestyi.

"Jollei heitä ole useampia kuin nämä, täytyy teidän sydämenne olla niin kiintynyt johonkin toiseen kuvaan, että seuraa tieten tai tietämättänne mukana, mihin ikinä menettekin!"

"Alatteko jo ennustuksenne?" kysyi Anna, joka koetti pysyä tyynenä.

"Hetki on käsissä ja minä tunnen hengenvoiman täyttävän mieleni", huudahti akka tarttuen nopeasti Annan käteen ja vieden hänet mukanaan tupaan. Täällä olisi ollut aivan pimeää, jollei lattialla olisi ollut pata, josta leimusi sinertävä liekki, mikä levitti ihmeellistä loimoa huoneeseen.

"Kas, kas! Tuli on syttynyt itsestään, tulkaa katsomaan, mitä kohtalo on määrännyt osaksenne!"

Ja hän ojensi hänelle pienen pikarin ja sanoi ihmeellisellä tenhoäänellä: "Juokaa!"

Mutta Anna ei tahtonut, hän työnsi sen luotaan. Silloin sattui hänen katseensa tietäjättären silmiin, hän tunsi että tämä sai sellaisen vallan hänen ylitseen, että sitä oli mahdoton vastustaa; hän tahtoi kääntää pois silmänsä, mutta tahtomattaan kääntyivät ne takaisin ja ulkoa kuului ihmeellinen yksitoikkoinen laulu… Huoneeseen levisi melkein huumaava lemu, ja noidan silmät suurenivat suurenemistaan, yhä pelottavammaksi kävi ääni, joka huusi hänelle: "juokaa, juokaa!"

Hän tahtoi pudottaa pikarin lattiaan, mutta se ikäänkuin tarttui hänen käteensä, hän ei voinut sitä pudottaa, ja yhä hurjemmin kaikui joiunta ulkona, yhä tenhoavammin valtasi hänet uhkaava katse ja huoneen jokaisesta nurkasta tuntui kuuluvan huutoja: "Juo, juo!"

Ja hän vei juoman huulilleen ja joi!

Sillä oli mieto yrtinmaku, se täytti hänet ihmeellisellä sulotunteella ja hänen täytyi tyhjentää pikari pohjilleen. Hänen tietämättään sulkeutuivat hänen silmänsä, hän ei nukkunut, ei kaatunut, oli kuin ilma itse pitäisi häntä pystyssä, sillä mitään kosketusta ei hän tuntenut… Vihdoin saattoi hän raottaa silmäluomiaan… Noita oli poissa… laulu oli vaiennut… hän seisoi yksin huoneessa, mutta kattilasta, joka oli lattialla, nousivat siniset liekit yhä korkeammalle ja korkeammalle…

Silloin huomasi hän niiden joukossa punaisen liekin, joka ikäänkuin levittäytyi ja kietoutui toisten ympäri, näyttäen ikäänkuin pyrkivän muotoon pukeutumaan. Mutta siniset liekit eivät sitä sallineet, ne rimpuilivat silminnähtävästi vastaan, ne lieskahtelivat Annaa kohden vilahdellen ihmiskasvojen hahmossa, ja ne huusivat kaikki hänelle: "Sovitusta, sovitusta!"

Samassa oli kuin punainen liekki herpautuisi, se vaipui kasaan, ja siihen sukeutui ihmispää, joka pisti esiin verilätäköstä. Sekin kiinnitti katseensa Annaan ja huusi: "Sovitusta, sovitusta!"

Muuten niin rohkea tyttö tunsi sanomatonta kauhua, mutta hänen ponteva luontonsa voitti lamaannuksen ja hän kysyi: "Mitä minun on tehtävä?"

Hälvenikö lumous vai mikä sai aikaan, että hänen ympärillään tuli aivan pimeää? Hän ei tiennyt enää, oliko se totta vai ainoastaan unta, että hän oli näkevinään vanhan ritarin, joka sanoi, että hänen sukuaan painoi suuri verivelka; ketään suvun jäsenistä ei oltu löydetty ansiokkaaksi pesemään sitä pois; hän, Anna, voi sen tehdä, jos tahtoi uhrata kaiken maallisen ilon ja onnen niin jalon tehtävän tähden.

"Mitä on minun tehtävä?" kysyi Anna uudelleen.

"Kulkekaa sitä tietä, joka eteenne aukeaa, menkää emännäksi sille, joka ensiksi teille kätensä ojentaa!"

Ritari puhui edelleen sodasta ja vainosta, suuresta jalosta teosta, jota Annalta odotettiin ja joka oli maksava velan isänmaalle. Mutta hän muisti sitä ainoastaan pilkahduksittain; nyt oli hänen todellakin täytynyt kaatua ja sen jälkeen vaipua syvään uneen, sillä hän heräsi siihen, että kuuli Saara muorin sanovan:

"Nyt, neitsyt, on aika nousta!"

Kun hän katseli ympärilleen, havaitsi hän makaavansa pehmeällä sammalvuoteella; aamuaurinko loisti tuvanovesta sisään, kun sen samassa ulkoa avasi herra Juhana Maununpoika.

"Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt siitä, että olette jälleen terve ja reipas!" sanoi hän mennen lähemmäksi.

Anna pani hymyillen kätensä hänen käteensä ja nousi vuoteesta, mutta yhtä nopeasti tempaisi hän sen takaisin muistaessaan uniritarin ennustuksen; hän oli itse ainoastaan kuudentoista vuotias, ja viisikymmeninen, kuten Juhana Maununpoika, ei hänen tuleva herransa saanut olla.

Kun ritari ei aavistanut hänen ajatuksiaan, ei hän myöskään voinut arvata syytä kiihkeään liikkeeseen.

Hän kertoi, kuinka oli pitkän odotuksen jälkeen vihdoinkin tullut metsästä esiin; mustalaiset olivat tervehtineet häntä kuten vanhaa tuttavaa, mutta neuvoneet, että neitsyt oli jätettävä rauhaan seuraavaan aamuun saakka, kolmanteen kukonlauluun.

"Minä lähetin heti palvelijan ilmoittamaan äidillenne", lisäsi hän, "ja itse olen todellisen ritarin tavoin valvonut, ettei mitään pahaa teille tapahtuisi."

Anna kiitti häntä, mutta hän voi töin tuskin palata tavalliselle reippaalle tuulelleen. Vähitellen onnistui se hänelle, ja silloin sanoi hän Saaralle, että häntä kovasti kadutti kun oli tullut povuuttamaan; eivät mustalaisetkaan olleet siitä suurin hyötyneet, kun hän oli yhtä vähän antanut kuin hekään pyytäneet häneltä mitään. He odottivat kai jossain läheisyydessä?

"Ei", vastasi puhuteltu. "He ovat lähteneet täältä eivätkä kyllä palaa koskaan."

"Eiväthän he vain liene tulleet minun tähteni?"

"Ei kaikkea maailmassa tehdä viheliäisen voiton janosta", vastasi Saara. "Heillä ovat heilläkin jumalansa, jotka sanovat: 'Menkää!' ja he menevät; 'Tulkaa!' ja he tulevat."

Tämä puhe ei tyynnyttänyt sitä levottomuutta, joka täytti Annan sielun. Hän vaihtoi sentähden puheenaihetta ja kysyi, milloin Turo lähtisi.

Mutta Saara muori halusi mieluummin, että Turo jäisi kotiin, ja hän sanoi lopulta suoraan, että jos Outi tahtoi tulla heille, saisi hänen vanha isänsäkin jäädä heidän luokseen, uunilla oli tilaa yllinkyllin ja ainahan riitti leipää ja velliäkin neljälle suulle; mutta jos tyttö niskoitteli, silloin täytyi vanhuksen lähteä tiehensä, sillä oli kylliksi kerjäläisiä hänettäkin.

Annan silmät leimahtivat hänen tätä kuunnellessaan, mutta tyynesti ja varmasti tuli vastaus.

"Outin isä saa seurata mukanani; Viipurissa on tietääkseni kyllin tilaa!"

"Ja Outi?" jupisi Turo. "On isänsä luona!"

"Enkö sitä jo sanonut teille, äiti!" Eukko nyökyttelihe edestakaisin. "Ole huoletta, poikani, minä kyllä neuvon keksin!"

"Älkää koettakokaan noutaa häntä takaisin", virkkoi Anna. "Ette tiedä, mihin minä pystyn."

"Ole mies, Turo", sanoi ritari pannen kätensä hänen olalleen.

Sillävälin oli Outin vanha isä noussut, hän keräsi kasaan kaiken mitä tahtoi viedä mukanaan.

"Ei!" huudahti nuorukainen kiihkeällä päättäväisyydellä. "Ei vanhuksen ole lähdettävä, vaan minun!"

"Kun minä olen luvannut keksiä neuvon…?"

"Siitä tulee vain viekkaita juonia… Ei, nyt pidän kiinni siitä, mitä olen sanonut…"

"Hyvin puhuttu, Turo!" huudahti Anna. "Viipurissa on juuri muuan laiva lastattuna, seuraa sen mukana."

"Saanko minä?" kysyi nuorukainen ilosta säteillen. "Saanko tulla heti mukaan?"

"Antaa hänen tulla", kuiskasi ritari Annalle. "Muuten asetetaan uusia esteitä."

Anna suostui ja nyt alkoi kiihkeä näytelmä. Saara muori itki ja parkui, uskomattomalla nopeudella poimien esiin vaatteita, kenkiä, veitsiä ja kaikenlaisia esineitä, joita hänen mielestään pojan oli otettava mukaan.

Tämä valitsi parhaat ja pienimmät, heitellen muut syrjään. Mukaan sai tulla niin paljon kuin sopi tuohikonttiin, ei enempää. Oli hänellä parempi takkikin, sen pani hän päälleen ja sanoi sitten: "Nyt olen valmis!"

Jäähyväisiksi sanoivat äiti ja ukko vain lyhyen "Jumala siunatkoon!" Äiti ripusti taikaesineen hänen kaulaansa, sen oli suojeltava häntä kaikkia vaaroja vastaan.

Niin lähtivät Anna ja ritari vihdoinkin taipaleelle; Turo oli heidän saattueensa joukossa.

Mutta neitsyen ajatukset palasivat pian siihen, mitä hän oli itse kokenut, ne levittivät synkän pilven hänen otsalleen ja kalvensivat ruusut hänen poskiltaan. Ritarin käytyä kyselemään, kertoi hän näystä, kuvaili, ei ainoastaan kasvojen piirteet, vaan niiden muodonkin, tukan värin ja kapotakin, johon ritari oli puettu, vieläpä sinetöidyn kirjeenkin, joka oli hänen vasemmassa kädessään.

"Mutta tuohan on kantaisäni, jota kuvailette", huudahti ritari kummissaan.

"Kanta-isän-ne…"

"Itä-Göötanmaan laamanni Boo Niilonpoika! Minulla on hänen kuvansa Kalmarin linnassa, samoin puettuna kuin olette sanonut. Vahinko, ettette kai koskaan tule sinne, niin että saisin näyttää sen teille."

"Niin, sitä en kai tee koskaan", sanoi Anna vetäen syvään henkeään.

"Kuitenkin tuntuu minusta ihmeelliseltä se, että minullekin on tavallaan ennustettu teistä."

"Millä tavoin?"

"Ensin kirjaimet A.B., jotka kohtasin ja joiden sanottiin liittyvän sukuni kohtaloon."

Anna taivutti vain päätänsä, mutta kuinka kalpeaksi hän oli käynyt, nuori neitsyt!

"Sitten povaus."

"Povaus?"

"Samat mustalaiset, jotka kohtasitte tänä yönä, ennustivat minulle teistä, tosin hyvin hämärin sanoin, mutta teidän omat sananne opastivat minua… Ne antoivat minulle rohkeutta esittää äidillenne sydämeni hartaimman toivomuksen!" Ritari oli niin kiintynyt juttuunsa, ettei pannut merkille Annan mielenliikutusta, jota tämä ei voinut salata.

"Mitä äitini vastasi?" kysyi Anna.

"Pelkään, ettei se häntä miellyttänyt, mutta hän suostui kuitenkin siihen, että poikani saisivat itse tulla tänne ja koettaa onneaan; ratkaisu on yksistään teistä riippuvainen."

Kuinka puna palasi poskille!… Hänen poikansa, sehän voisi käydä laatuun… Hän arveli antaa etusijankin sille, joka häntä enimmän miellyttäisi.

Lieneekö nyt kaunis aamu vai äsken heränneet iloiset ajatukset niin rynnänneet nuoreen mieleen, mutta hän viserteli ja ilkamoi kuin pieni laululintu, ja ritari kysyi ihastuksissaan:

"Ettekö tahdo tulla mukana Ruotsiin?"

"Valtionhoitaja on tuonut sellaisia terveisiä äidilleni Kristina rouvaltakin."

"No, ja —?"

"En tiedä, suostuuko äiti."

"Ja te itse?"

"Minä tottelen!"

"Sama se jomminkummin?"

Kuinka Anna punastui! "Mielelläni tahdon vielä kerran nähdä vanhan Ruotsin."

"Kiitos niistä sanoista! Pitäkää nyt minua isänne vanhana ystävänä ja sallikaa minun kursailematta tehdä teille tähdellinen kysymys."

"Kysykää, kyllä vastaan!"

"Onko teillä ketään armasta ystävää", vastasi hän helkkyvällä naurulla.

"Ei muita?"

"Ei niin ketään!"

"Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt! Antakaakin sitten minulle sananne, että pidätte sydämenne vapaana, kunnes opitte tuntemaan poikani."

"Entä jollen miellytä heitä?"

"Sitä en pelkää!"

"Mitä silloin tekisitte?"

"En voi ajatella mahdottomia."

"Aikapahan näyttää."

"Mutta ettekö tahdo luvata mitään?"

"Kenties pitääkseni sitä enemmän!" vastasi Anna värähtävällä äänellä, sillä jälleen palasivat yölliset haavekuvat hänen mieleensä; eikö hän ollut melkein lupautunut ritarille itselleen?…

Hän ei ollut tuntenut ainoastaan kauhua lausutun ennustuksen johdosta, vaan salaista ihastustakin; kun hän seuraavana päivänä oli yksin pienessä kamarissaan ja ajatukset esteettömästi askartelivat menneisyydessä, silloin ei ollut maailmassa mitään onnea, jota hän ei olisi tahtonut vaihettaa siihen ihmeelliseen, hirvittävään, joka häntä odotti… Tuskia, katkerimpiakin kärsimyksiä tahtoi hän kestää ainoastaan saadakseen tehdä yhden ainoan suuren teon… Mutta millainen se olisi? Oliko hänen kannettava hehkuvaa rautaa, kuten muinen oli tapana, tai pidettävä kättään liekkien yllä, kunnes se kärventyi? — —

Kamala oli se synti, jonka Maunu Pentinpoika teki, kun hän murhasi jalon Engelbrektin, ja sentähden oli siunaus kaikonnut hänen suvustaan; se oli muinoin suuri ja lukuisa, nyt oli jälellä vain yksi ainoa poika. Herra Juhana Maununpojan molemmat sisaret olivat kuolleet lapsettomina; kaksi hänen pojistaan eli vielä, mutta kansan kesken puhuttiin yleisesti, että heihin nimi oli sammuva.

Annaa kutsuttiin sovittamaan suurta syntiä… millä tavoin?… Juhana herra tahtoi, että hän antaisi kätensä sille hänen pojistaan, joka häntä enimmän miellyttäisi mutta siinä ei ollut mitään uhrausta, jotakin muuta täytyi sen siis olla; hänen täytyi antaa henkensä, mutta minkä puolesta, minkä puolesta?

Hänen parhaallaan toistellessa samaa kysymystä, ainakin jo sadatta kertaa, kutsuttiin hänet äitinsä luo. Tämä jätti hänen itsensä ratkaistavaksi, tahtoiko hän mennä valtionhoitajan mukana Tukholmaan ja jäädä talveksi rouva Kristina Gyllenstjernan luo.

Anna vuoroon kalpeni, vuoroon punastui, kuunnellessaan kunnioittavasti ja alasluoduin silmin rouva äitiään. "Me elämme täällä hiljaista ja yksinäistä elämää", sanoi tämä. "Tiedän hyvin, että jalosukuiselle neitsyelle on hyödyllistä nähdä maailmaa, ja parempiin käsiin kuin Kristina rouvan en voi sinua uskoa, kun en ole itse kyllin vahva sinua seuraamaan enkä siskojesikaan tähden voi tulla mukaan."

"Jos tahdotte sen lykättäväksi johonkin toiseen vuoteen, rakas äiti…"

"Kuka tietää, onko sellaista seuraa silloin tarjona?"

"Se on totta!"

"Mielelläni tahtoisin kuitenkin tietää, kuinka se miellyttää sinua."

" Hän, Kristina rouva, on ratkaiseva kohtaloni", ajatteli Anna ja vastasi sentähden nöyrästi: "Rakas äiti, minkä te hyväksi näette, se miellyttää minua parhaiten!"

"Matkusta sitten, siunattu lapseni!" sanoi Gunilla rouva sulkien hänet syliinsä. "Tiedän tosin, että täällä tulee hyvin tyhjää sinun mentyäsi, mutta meidän yhteiset rukouksemme muodostavat sillan pyhän neitsyen luo, ja hänen luonaan me tapaamme toisemme!… Miksi itket, Anna, pelkäätkö sinä?"

"Ei, äiti, minä en pelkää mitään."

"Herra Juhana Maununpoika on sinulle sangen suopea, ja hän on luvannut ottaa tyttäreni suojelukseensa…"

"Niin, minä tiedän…"

"Kuinka puna väreilee poskillasi, onko hän… onko hän kenties sanonut sinulle…"

"Kaiken, rakas äiti, kaiken!" Anna vaipui polvilleen ja peitti päänsä äidin helmaan.

"Se ei tapahtunut minun suostumuksellani", virkkoi Gunilla rouva tyytymätönnä. "Olisin toivonut, ettet sinä olisi tiennyt hänen suunnitelmistaan."

"Jos ne ovat saaneet rakkaan äitini hyväksymisen, on parempi, että tunnen ne edeltäpäin."

"Sinä saat valita vapaasti!"

Kun Anna sitten lähti äitinsä luota, tunsi hän itsensä ikäänkuin vihityksi kohtaloonsa; hän oli samana hetkenä lakannut olemasta iloinen, huoleton lapsi; salaperäisen synkän tulevaisuuden ajatteleminen oli hänen muutamissa päivissä kypsyttänyt naiseksi; mutta jottei paljastaisi itseään, teeskenteli hän iloisuutta, jota ei enää tuntenut.

Herra Juhana Maununpoika oli suurella hyväntahtoisuudella ottanut Turon suojelukseensa; hän lahjoitti hänelle aivan uuden puvun ja hankki hänelle pestin laivalla.

Vaikkakin Outin ensi tunne hänet nähdessään oli halu pukeutua vanhaan pukuunsa, niin luopui hän siitä pian, ja kun hän näki uuden merimiespuvun pukevan poikaa mainiosti, katsoi hän hyväksi veikistellä hänellekin.

Turo ei niin helposti muutellut tuuliaan, hän rakasti Outia nyt kuten ennenkin, mutta tytön käytös sai hänet uskomaan, että tämä oli hänelle nyt suopeampi.

Eräänä iltana, kun Esbjörn oli mennyt alas rannalle, oli Outi rientänyt jälestä saadakseen salavihkaa häntä puhutella, mutta pelästyksekseen kohtasikin hän Turon.

"Tuletko minun tähteni?" sanoi Turo.

"Niin, kyllä, mutta minun täytyy heti mennä…"

"Ei mitään niin kiirettä!" Ja hän kietoi kiihkeästi käsivartensa tytön ympärille.

"Päästä minut, Turo, aivanhan tukehdutat minut!"

"Sano pian, että rakastat minua!"

"Kyllä, kyllä!"… Hän ei tohtinut muuta.

"Lupaatko olla minulle uskollinen, kunnes tulen takaisin?"

"Kyllä, lupaanhan minä!"

"Suutele sitten minua!"

Ei nytkään Outi tohtinut kieltäytyä, mutta hän pelkäsi niin, että Esbjörn tulisi, ja kun hän oli päässyt irralleen, juoksi hän tiehensä minkä jaloista pääsi. Kuinka häntä pelottikaan!…

Laiva, jolle Turo pääsi, oli purjehtinut merille.

Neljä oivallista alusta odotti ainoastaan tuulta. Valtionhoitaja oli tehnyt linnanpäällikön kanssa kaikki tarpeelliset sopimukset; hän oli Gunillalle luvannut pitää mitä hellintä huolta hänen nuoresta tyttärestään, joka kalpeana, mutta ihmeteltävän tyynenä sanoi jäähyväiset sukulaisille ja ystäville.

Hemming piispa piti silmällä yksistään tuulenkäänteitä; hän myönsi ikävöivänsä kotiin vanhaan Ruotsiin, vaikkakin oli valmis siihen, ettei enää tulisi Suomea näkemään.

Herra Juhana Maununpojan jalot, iäkkäät kasvot säteilivät riemusta, hänen katseensa ei jättänyt Annaa, hänen hiljaisella äänellä vakuuttaessa itkevälle äidille, että valvoisi neitsyttä isän hellyydellä.

Vihdoinkin kääntyi tuuli… Matkalaiset riensivät laivoihin… Jäähyväissanat vaihdettiin, valkoiset liinat liehuivat vielä muutamina nopeasti häipyvinä minuutteina, ja sitten ei enää näkynyt rantaa kaivattuine ja kaipaavine ystävineen.

5.

SYNNIN PALKKA TÄYTYY HÄNEN ARMONSAKIN PITÄÄ HYVÄNÄÄN.

Isä Johannes oli pitänyt lupauksensa Sten Sturelle ja hänen jalolle emännälleen. Tukholmasta lähti hän Stäketiin, jossa tiesi arkkipiispan oleskelevan; mutta tämä oli sillä kertaa niin heikossa tilassa, että se teki kaikki keskustelut mahdottomaksi.

Hurskaan miehen näkeminen näytti kuitenkin olevan hänen armolleen sangen tervetullut. Sanotaan, että hukkuva pitää kiinni oljenkorrestakin. Ja kun Jaakko herra pitkillä, laihoilla sormillaan piti kiinni Johanneksen kädestä ja kuiskaten pyysi tätä jäämään luoksensa, luki hurskas mies ylipaimenensa silmissä niin hätäisen rukouksen, että hän olisi kuullut sitä, vaikkapa hänen Kristina rouvalle antamansa lupaus ei olisikaan vaatinut häntä jäämään, kunnes arkkipiispa toipui siinä määrin, että saattoi puuttua vakavaan keskusteluun.

Tiedämme edellisestä, että isä Johannes oli ainoa hengellinen, jota kohtaan rouva Bonti tunsi jakamatonta kunnioitusta, mikä oli sekoitettu melkoisella pelolla. Kukaan ei ollut antanut niin suurta arvoa hänen hyville teoilleen kuin Johannes, eikä kukaan ollut niin ankara ripissä. Kun hän nyt sai tietää, että isä tulisi jäämään heidän luoksensa, kenties useiksi viikoiksi, meni tosin muuan hänen suunnitelmistaan myttyyn, mutta rouva Bontilla oli kyky yhdistää tuuma toiseen, ja hän oli aina pyrkinyt vetämään isä Johannesta puolelleen. Sentähden ei hän väittänytkään mitään sitä hänen armonsa tahtoa vastaan, että isä Johannes tulisi asumaan ja oleskelemaan arkkipiispan oman huoneen edessä olevassa huoneessa. Siellä oli piispalla kallisarvoinen kokoelma käsikirjoituksia, ja Johannes halusi tutustua niihin.

Pitkän vaihtelevan elämänsä aikana oli hän vähimmin kaikista puuhaillut lukuhommissa. Hänen aikansa oli aina vienyt työ ja toiminta, ja hänen julistamansa neuvo ja opit olivat kummunneet ainoastaan hänen omasta rikkaasta, rakkautta uhkuvasta sydämestään. Hänestä oli raamatun oppi yhtä yksinkertainen kuin ylhäinenkin; hän eli kuten opettikin, ja hänen tuntemansa sielunrauha, iloinen luottamus, jolla hän odotti vapahdusta, ei jättänyt tilaa millekään epäilyksille.

Nyt hän jo ensi iltana otti hyllyltä muutaman vanhan, tomuisen pergamenttikäärön. Hän sytytti lampun ja unhotti tutkistelussaan koko maailman. Hän luki sivun toisensa jälkeen eikä tiennyt, että yön tunnit menivät menoaan, hän eli menneissä ajoissa, luki uskontaisteluista, joita oli taisteltu muissa maissa.

Kun hän nousi pöydän äärestä, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän riensi kappeliin rukoilemaan. Jumalan omassa huoneessa täytyi hänen kiittää häntä siitä, että hän oli antanut ihmisille sellaisen voiman, että he olivat voineet levittää tietoa kaiken isästä ja luojasta. Hän rukoili palavasti, että ikuinen valo valaisisi monia sydämiä, niin että he vuorostaan voisivat levittää valoa toisille; ennen kaikkea rukoili hän, että jos kerran ihmissielu on saanut tiedon valosta, hän ei enää antaisi houkutella itseään pahaan ja vetäisi monia muitakin mukanaan.

Johannes oli lukenut ainoastaan uskonsankareista, ja ne kärsimykset, joita nämä olivat kestäneet, mutta hän pelkäsi, hän tiesi, että myöhemmillä ajoilla oli muutakin kerrottavaa, ja hän tahtoi olla sitä ajattelematta niin kauan kuin voi.

Hänen armonsa arkkipiispa oli viettänyt yhtä unettoman yön kuin Johanneskin; mutta kun tämä oli elänyt muinaisten aikojen runsaissa muistoissa, vaivasivat edellistä nykyisyys ja uhkaavat tulevaisuuden kuvat. Pöydällä hänen vieressään oli kaksi kirjettä; toinen oli herra Erik Trollelta, toinen hänen pojaltaan, äskennimitetyltä Linköpingin tuomiorovastilta, joka nykyisin oleskeli Roomassa.

Edellinen kirjoitti, että hän edelleen alistui hänen armonsa tahtoon. Hänen armonsa oli tahtonut, että hänen oli tavoiteltava valtionhoitajanpaikkaa, ja kunnianarvoisa isä oli vastannut siitä, että hän saisi sen. Hän ei tiennyt, miksi niin ei ollut tapahtunut; jos hän oli tahtomattaan joutunut hänen armonsa epäsuosioon, niin suretti se häntä suuresti, ja hän pyysi ainoastaan tietää, mitä hän oli rikkonut, jotta hän tulevaisuudessa voisi olla varuillaan. Häntä uskollisempaa ystävää ei arkkipiispalla ollut.

"Eikö hän sitten tiedä, että minä en voinut mitään?" ajatteli Jaakko herra vääntelehtäen levotonna vuoteellaan; mutta ei häntä enimmän huolestuttanut tämä kirje, vaan toinen.

Kustaa herra kiitti tuomiorovastiksi nimittämisestä; mutta hän unhotti kaiken mikä koski häntä itseään ajatellakseen ainoastaan hänen armoaan. Sten Sturen valitseminen valtionhoitajaksi oli kaikkien kirkon miesten keskuudessa herättänyt niin suurta tyytymättömyyttä, että hän vapisi ajatellessaan seurauksia. Yötä ja päivää makasi hän rukouksissaan pyhän madonnan edessä, rukoillen että hän tahtoisi torjua kaikki vaarat, mitkä uhkasivat Ruotsin kirkon ylipäätä, mutta, lisäsi hän, "kuka ei tiedä, että petos ja vilppi hiipivät pimeydessä, ja vaikkakin olen kaukana, vainuan vaaroja kaikkialla, enkä voi kyllin kehottaa teidän armoanne olemaan varuillaan; meillä on, Jumala paratkoon, esimerkkejä, jotka kehottavat mitä suurimpaan varovaisuuteen."

Arkkipiispa luki ja hikoili; myrkkymalja ja tikari häämöittivät hänen silmiensä edessä; hän vapisi henkensä tähden, kun hänellä oli vieraita ympärillään tai hän oli yksin huoneessaan, päivin ja öin tunsi hän samaa pelkoa. Hän ei luottanut enää edes rouva Bontiinkaan; tämän katseessa piili pidätettyä uhkaa; nainen tiesi tai ainakin aavisti, että hän olisi mielellään tahtonut hänestä päästä, jos vain olisi voinut.

Isä Johannes oli kenties ainoa, jota hän ei epäillyt; sentähden tunsi hän melkein iloa häntä nähdessään, ja hänestä tuntui lohduttavalta ajatella, että sai pitää hurskaan papin kauemman aikaa luonaan; mutta siitä huolimatta olivat jo ensi yönä hänen saapumisensa jälkeen synkät ajatukset palanneet, jos mahdollista kiduttavampina, hellittämättömämpinä kuin ennen.

Isä Johanneksen näkeminen, kun tämä viattoman ilon kirkastamin kasvoin astui hänen huoneeseensa kirjastosta, vaikutti häneen niin syvästi, että hän purskahti itkuun. Johannes oli epätietoinen, palaisiko takaisin vai jäisikö huoneeseen; mutta Jaakko herra ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

"Älkää menkö; minä tarvitsen teitä!"

Johannes katseli häntä osaaottavasti: "Ette ole nukkunut paljon tänä yönä?" sanoi hän.

"En vähääkään!"

"Oletteko sairas?"

"En, mutta synkät ajatukset…"

"Entä rukous?"

"Ei se tahdo auttaa ihmisten pahuutta vastaan."

"Meidän täytyy jättää asiamme Herran haltuun."

"Niin tahdon tehdäkin ja vetäytyä syrjään niin pian kuin vain voin."

"Kuinka tarkoitatte, kunnianarvoinen?"

"Että sauva käy minulle liian raskaaksi; lasken sen pois."

"Se ei kummastuta minua!"

"Voisin kai vielä jatkaa kuten tähänkin asti", lisäsi arkkipiispa nousten vuoteelle istualleen, "mutta ette tiedä, mitkä vaarat minua ympäröivät."

"Vaarat?"

"Minun henkeäni tavoitellaan!"

"Ketkä niin tekevät?"

"Ne, jotka luulevat, että minulla olisi jotakin osaa Ruotsille niin onnettomaan valtionhoitajan vaaliin."

"Sitä ei usko kukaan."

"Piispat ja papit uskovat."

"Ettekö äänestänyt kuten hekin?"

"Mutta tulos, tulos!"

"Eihän se siitä lainkaan riippunut."

Jaakko Ulfinpoika punastui suuttumuksesta. "Oli ensi kerta elämässäni", sanoi hän, "etten ollut voittavan puolueen etunenässä. Minut on lyöty."

"Sentähden, että toimitte vastoin vakaumustanne."

"Mitä sanotte?"

"Olettehan kuten jokainen muukin isänmaan ystävä käsittänyt, että Sten Sture oli kelpoisampi valtionhoitajaksi kuin herra Erik Trolle."

"Ylhäisaateli asetti hänet etusijaan."

"Ainoastaan vanhat."

"Minä kuuluin heihin."

"Teidät houkuteltiin siihen."

"Kirkon tähden!"

"Eikö kirkon tule olla kansan asian etunenässä, ja eikö kansan paras vaadi pysymään Tanskasta erillään?"

"Siitä ei ole kysymys!"

"Eikö Upsalan kokouksessa sanottu, ett Trollet kuuluvat tanskalaisiin; sentähden heitä ei siedetä. Ah, herra, olittehan Sten Sture vanhemman ystävä; herra Svante Niilonpoika voi myös turvautua teihin; mitä poika on rikkonut teitä vastaan?"

"Ei mitään, ei mitään!"

"Tiedän kyllä, että kaksi kertaa on hänen henkensä ollut vaarassa teidän linnassanne…"

"Panetteko sen minun syykseni?"

"Jumala minua siitä varjelkoon, mutta luulin teidän kuitenkin tahtovan pyyhkiä pois muiston siitä…"

"Muistaako hän sen vielä?"

"Sitä en usko, mutta te teette sen, herra."

Arkkipiispa vaikeni muutamia minuutteja. "Olen mennyt liian pitkälle voidakseni palata takaisin", sanoi hän. "Sitä paitsi on liian suuri se häväistys, että minut on voitettu; jos ojentaisin käden sovintoon, sanottaisiin, että olen katsonut olevani siihen pakotettu; kunniani kieltää sen, ja ainoa keino, joka minulla on jälellä, on siis poistua näyttämöltä."

"Oletteko myös valinnut itsellenne seuraajan?"

"Herra Kustaa Trolle."

"Eikö hän ole Tanskan ystävä?"

"Sitä en tiedä, mutta hän on läheisessä sukulaisuudessa Sten Sturen kanssa, molemmat ovat nuoria ja minusta näyttävät he sopivan hyvin toisilleen."

"Tietääkö Sten herra siitä?"

"Ei, aika ei ole vielä käsissä. Tahdon odottaa vielä muutamia vuosia, kunnes Kustaa herra joutuu valmiiksi."

"Ja sillaikaa olette jyrkästi valtionhoitajaa vastaan, kuten tähänkin asti?"

"Aion välttää häntä."

"Eikö teillä ole mitään valittamista häntä vastaan?"

"Ei, ei mitään!"

"Ja kuitenkin…"

"Elkää minua kiusatko."

"Tahdon ainoastaan muistuttaa teitä siitä pyhästä opista, jota itse saarnaatte."

"En ole sitä unhottanut."

"Minusta näyttää, että olette unhottanut sen sovelluttamisen!"

Arkkipiispa teki kärsimättömyyden liikkeen. "Minä siedän teiltä enemmän kuin monelta muulta", sanoi hän. "Mitä Sten herraan tulee, olisi hänen ollut mukaannuttava tahtooni; kun ei niin ole tapahtunut, saa kukin kulkea tietänsä; minä en tule koskaan kulkemaan hänen polkujaan eikä maksa puhua siitä", virkkoi hänen armonsa ja teki torjuvan liikkeen kääntyen tyytymätönnä pois.

"Tarkoitatteko nyt, että minun on mentävä eikä enää palattava?" kysyi isä Johannes yhtä nöyrästi ja yhtä tyynesti kuin tavallisesti.

"Kuinka voitte ajatella moista; ettekö sitten näe, että olen vanha mies poloinen, joka ei voi hillitä itseään?" Ja taasenkin purskahti hän itkuun.

Johannes seisoi ymmällä; sääli ja vastenmielisyys taistelivat hänen sielussaan, mutta edellinen sai voiton kuten tavallisesti. "Menen ainoastaan kirjastoon", sanoi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen.

"Tehkää se; minun täytyy tänään kirjoittaa muutamia kirjeitä, joista sitten tahdon puhua kanssanne."

Mutta Johannes tarvitsi hyvän aikaa ennenkuin pääsi tarpeeksi tasapainoon voidakseen syventyä rakkaihin käsikirjoituksiin. Tosin ei hän vielä epäillyt mahdollisuutta saada piispan toisiin ajatuksiin, mutta hän käsitti, kuinka hervottomaksi ja voimattomaksi tämä oli käynyt, välikappaleeksi muiden käsissä, ilman omaa arvostelua ja omaa tahtoa. "Hän tekee oikein, kun tahtoo erota", sanoi hän itsekseen. "Hänen aikansa on ohitse!"

Hän avasi vanhan käsikirjoituksen ja vaipui lukemiseen. Kotvan kuluttua laskeutui käsi hänen olalleen ja toinen pää kurottautui hänen ylitseen.

"On sääli häiritä teitä hartaassa tutkistelussanne, mutta nyt täytyy teidän kuitenkin palata nykyisyyteen ja kuulla, mitä minulla on sanottavaa. Ennen kaikkea on teidän luettava nämä kirjeet."

Tunnemme jo niiden sisällön.

Kun Johannes jätti ne takaisin, sanoi hän: "Kunnianarvoisa isä, älkää tehkö Kustaa Trollesta Ruotsin arkkipiispaa, hän saattaa onnettomuutta maahan."

"Mistä sen päätätte?"

"Hänen kirjeistään."

"Nehän koskevat ainoastaan minua persoonallisesti?"

"Te olette hänen tiellään."

"Nyt erehdytte tykkönään. Herra Kustaa Trolle on minulle tottelevainen, kuuliainen poika."

"Silloin ei hän kirjoittaisi noin!"

Hänen armonsa seisoi tuokion äänetönnä, sitten naulasi hän silmänsä Johannekseen. "Mitä nyt puhutte, on varmaankin yhteydessä halunne kanssa sovittaa minut valtionhoitajan kanssa!"

"Sanotte luottavanne minuun ja uskotte minusta kuitenkin moista kaksimielisyyttä?"

Äänessä oli sellaista nuhtelevaa vakavuutta, että ylipappi heti ojensi hänelle kätensä.

"Älkää panko pahaksenne", sanoi hän. "Ajatelkaa sanojani!"

"Pidät siis niistä kiinni?"

"Sen teen!"

"Sellaista kiittämättömyyttä!"

"Sitä olen nähnyt niin paljon maailmassa, että olen lopulta käynyt epäluuloiseksi."

"Mutta varoitukset?"

"Ovat aiotut herättämään teissä pelkoa; siten on teidät saatava eroamaan."

"Mutta Erik Trollen kirjeet?"

"Niiden on nukutettava teidät varmuuteen." Arkkipiispa istui liikkumatonna ja tuijotti eteensä… "Olenko minä lyöty sokeudella?" sanoi hän. "Olette luottanut liiaksi toisiin."

"Kas tässä!" Hänen armonsa otti kaksi kirjettä. "Olen äsken vastannut kirjeihin. Kustaa herralle olen sanonut, että nyt heti tahdon vetäytyä syrjään." Hän repi kirjeen pieniksi palasiksi.

"Tämän teen sinun neuvostasi, Johannes. Ethän luule kenenkään tahtovan ahdistaa henkeäni?"

"Ainakaan ei uhkaa mikään vaara siltä taholta, jolta pelkäätte."

"Mutta muualta, arvelet?"

"Toivon, ettei muualtakaan!"

"Etkö ole varma?"

"Jos olette toisia niin kovasti pelänneet, niin älkää rajattomasti luottako toisiin. Tutkikaa itse ja tuomitkaa!"

Piispan silmät tähystelivät vaanien ympäri huonetta, hän kulki kissamaisin askelin ovelta toiselle, kuunteli, availi niitä hiljaa ja katsoi varovasti oven taakse; sen jälkeen työnsi hän syrjään pienen seinäluukun, jonka olemassaolosta ei Johannes ollut tiennyt mitään, ja katsoi sen lävitse. Hän palasi yhtä varovasti kuin oli hiipinyt ympäri ja sanoi kuiskaten: "Sinä tarkoitat rouva Bontia?"

Johannes oli hämmästyksestä poissa suunniltaan. "Epäilettekö häntä?" sanoi hän melkein tietämättänsä.

"Hiljaa!" Taasenkin vilkuivat silmät ympäri huonetta. "Niin, minä epäilen häntä."

"Ja pidätte kuitenkin hänet paikoillaan?"

"Se on varmempaa kuin päästää hänet menemään!"

"Mutta tuollainen elämä?"

"Se on helvetti!"

Hänen päänsä painui alas rinnalle; Ruotsin kirkon pää oli tällä hetkellä inhimillisen kurjuuden surullisin kuva. Hurskas munkki, joka seisoi hänen rinnallaan, tunsi syvintä sääliä.

"Jospa voisin tehdä jotakin hyväksenne!" sanoi hän.

Piispa kohotti äkkiä päänsä. "Taivuttakaa hänet ripille!" sanoi hän.

"En minä voi häntä pakottaa."

"Se tyynnyttäisi minut jälleen!" Piispa ojensi rukoillen käsivartensa munkkia kohden.

"Mahdollisesti pyytää hän sitä itse!"

"Jääthän tänne siihen asti?"

"Jos niin haluatte!"

"Minulla ei ole ainoatakaan ystävää, ainoatakaan uskottua, sentähden tunnen itseni niin yksinäiseksi kirkossa, vaikkakin tuhansien ympäröimänä, yksinäiseksi rukouksissa, sillä minulla ei ole ketään, jonka puolesta erikoisesti rukoilisin, yksinäiseksi tiellä hautaan, sillä kukaan ei tule minua kaipaamaan!… Elämä on minusta raskas ja sietämätön, mutta minä pelkään aina saavani seista yksin; kenpä tiesi, tunteeko minua kukaan haudan tuolla puolen."

"Ikuinen laupeus tekee sen."

"Olen lukemattomia kertoja luvannut sen muille, mutta itse en ole koskaan oikein uskonut siihen… Valtaan ja kunniaan päästäkseni minä vain antauduin papilliseen kutsumukseen… Kuolemani jälkeen tullaan sanomaan, että olin laumani todellinen paimen, sillä minä olen valvonut kirkon parasta ja pitänyt ankaraa kirkkokuria kaikkiin ulkonaisiin muotoihin nähden, kaikkeen, joka pistää maailman silmiin. Mutta oikea Kristuksen palvelija en ole ollut — vaan kuten kaikki muutkin — valkoiseksi sivuttu hauta, sisältä täynnänsä kuolleiden luita!" Piispa oli näin puhuessaan langennut polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Kiittäkää ja ylistäkää silloin Herraa siitä kärsimyksestä, jonka hän panee kannettavaksenne", lausui lempeä Johannes. "On suuri Herran armo, kun saa jo täällä alhaalla sovittaa, mitä on rikkonut, ja teidän ikävöimisenne, pelko, jota tunnette, näyttää minusta olevan kaihoamanne sovituksen kajastus."

"Kuinka voin sen saavuttaa?"

"Rukouksen kautta!"

"Ei se auta!"

"Siksi, ettette rukoile kuten hukkuva pelastusta, ette kuten suurimpaan hätään joutunut armoa kuolemattomalle sielullenne."

Piispa taisteli kovaa taistelua; sanat, jotka hän tahtoi lausua, häpesivät raivata tietä hänen huultensa ylitse; kalpeat huulet kävivät vielä kalpeammiksi ennenkuin hän voi sanoa: "Ei mitään rukouksen kuulemista ilman uskoa!"

"Herra on armahtava teidän epäuskoanne. Toisin ei voi olla."

"Eikö se teitä hämmästytä?"

"Jos teillä olisi usko, ajattelisitte ja toimisitte Kristuksen hengessä."

"Eikö se ole nyt jo liian myöhäistä?"

"Ei ole koskaan liian myöhäistä kääntyä väärältä tieltä oikealle."

"Kuinka pitkälle voin vielä ehtiä?"

"Jättäkää kaikki Herran käteen; tehkää mitä teidän tulee ja jättäkää muu hänen haltuunsa!"

"Rukoilkaa puolestani!"

Ja Johannes rukoili valoa sielun pimeyteen, sydämen puhdistusta ja parannusta, voimaa toimintaan hyvän edistämiseksi maan päällä, apua Herralta kiusausten vastustamiseen, ja vihdoin armoa ja kaikkien syntien anteeksi antamista.

Molemmat vanhukset tunsivat vetoa toisiinsa eikä arkkipiispa ollut pitkiin aikoihin viettänyt niin tyyniä ja rauhallisia päiviä kuin nyt.

Jokapäiväinen yhdessäolo Johanneksen kanssa vaikutti niin hyvin Jaakko herraan, ettei hän ainoastaan saanut takaisin yölepoaan, vaan paremman terveydenkin. Joka päivä käyviä vieraita ei enää evätty pääsemästä puheille; hänen armonsa ryhtyi uudestaan kirkon asioihin ja näytti tekevän sen vakavuudella, jota kauan oli kaivattu.

Sillävälin jatkoi Johannes tutkistelujaan yhä kasvavalla harrastuksella; paljon, mikä siihen asti oli ollut salattua, selvisi nyt hänelle.

Mutta ei siinä kyllin: hänen oleskelunsa arkkipiispan luona antoi aiheen monelle, jotka eivät rohenneet kääntyä suoraan kunnianarvoisen isän puoleen, turvautua häneen. Rouva Bonti oli tähän asti ollut tällaisena välittäjänä, mutta koko ympäristö vihasi häntä siinä määrin, että hänen puoleensa käännyttiin ainoastaan pakosta, ja nyt hän nyreissään vetäytyi syrjään, kehottaen kääntymään arkkipiispan ystävän ja uskotun, hurskaan isä Johanneksen puoleen.

Eräänä päivänä, kun hän tavallisuuden mukaan puuhaili kirjastossa, sanottiin, että muuan Vadstenan munkki itsepintaisesti pyrki hänen puheilleen.

Isä Johannes pani heti käsikirjoituksen pois ja meni tulijaa vastaan.

Tämä piti yhä edelleen hilkan kasvoilleen vedettynä, kunnes jäi papin kanssa kahden. Silloin heitti hän sen nopeasti pois ja paljasti nuorekkaat, mutta itkusta ja epätoivosta aivan vääristyneet kasvot. Ennenkuin Johannes ehti sitä estää, oli hän heittäytynyt hänen jalkoihinsa ja huudahti: "Jollette pelasta minua, olen hukassa!"

"Nouskaa ja sanokaa minulle, mitä haluatte."

"Neljä päivää sitten vihittiin minut papiksi Vadstenan kirkossa ja seuraavana päivänä karkasin sieltä… Nyt ajetaan minua takaa, mutta ennen surmaan itseni, kuin palaan."

"Teidän täytyy tehdä minulle säällisesti selkoa."

"Mutta sillaikaa tunkeutuvat kenties vanginvartijani sisälle, he kytkevät minut kahleihin ja panevat kapulan suuhuni; mutta sanon teille, että sitä ennen syntyy verinen taistelu." — Ja nuori mies asettui puolustusasentoon.

"Olette sairas tai kärsitte nälkää; noudan teille vahvistavan juoman."

"Joka uuvuttaa minut pitkälliseen uneen? Luuletteko etten ymmärrä munkkien metkuja… Ah, te ette suinkaan ole parempi kuin kaikki muutkaan."

Johannes ihmetteli, oliko mies täydessä tajussaan, mutta nuoret kasvot kuvastivat niin katkeraa, niin rajatonta tuskaa, että hänen sydämensä täytti sääli, ja jos hän voi auttaa, tahtoi hän kernaasti, nyt kuten aina.

"Koettakaa nyt luottaa minuun", sanoi hän.

"Vannokaa, ettette jätä minua vainoojilleni."

"Lupaan sen."

"Vannokaa!"

"Jollette luota lupaukseeni, ei teidän ole luotettava valaanakaan."

Pöydällä oli puukko. "Kas tuossa, ottakaa se", sanoi Johannes.

"Kiitos, se riittää kyllä meille molemmille", sanoi mies pistäen sen vyöhönsä.

"Kertokaa nyt tyynesti ja selvään, niin että voin ymmärtää kuka on oikeassa."

"Alotanko aivan alusta?"

"Tehkää niin."

"En muista aikaisimmastakaan lapsuudestani muuta kuin Vadstenan luostarin; kunnianarvoisa konfessori ja isä Laurentius ottivat minut hoitoonsa."

"Silloin olette saanut oppia."

"Olen lukenut kirkkoisiä latinaksi, jopa muutamia hepreaksikin."

"Se on kunniaksi opettajillenne."

"Mutta minun haluni paloi maailmalle, ja minä itkin sinä päivänä, jona minusta tehtiin messuteini."

"Ja siitä ette virkkanut mitään?"

"Kyllä, mutta isä Laurentius lohdutti minua sillä, että se menisi pian ohitse; viihdytyksekseni sain joka päivä kantaa muutamia lukukirjoja eräälle isistä, joka antoi opetusta mestari Eskilinpojan kauniille tyttärelle."

"No, silloin ymmärrän…"

"Ei voinut käydä toisin… Niin kauan kuin sain joka päivä nähdä Kaarinan, en välittänyt mistään muusta, mutta sitten meni hän Tukholmaan, eikä kestänyt kauan ennenkuin lähdin jälestä."

"Sen voin uskoa!"

"En saanut nähdä hänestä enempää kuin vilahduksen; hän antoi ryöstää itsensä pois pelastaakseen jalon rouva Kristina Gyllenstjernan."

"Ah!" sanoi Johannes ylen kiintyneenä asiaan. "Siitä olen jo kuullut!"

"Minä rupesin sotamieheksi linnanvartioväkeen, ollakseni varma luostariin nähden, ja Kristina rouvan suostumuksella lähdin sitten etsimään Kaarinaani."

"Löysittekö hänet?"

"Aivan kuin ihmeen kautta. Kaksi haukkaa taisteli kauniista kyyhkystäni."

"Heidän nimensä?"

"Se, jota seurasin, oli herra Kaarle Alfinpoika. Hän vei Kaarinan Ekholmaan, herra Erik Trollen kartanoon."

"Ja sitten?"

"Sitten en enää tiedä mitään!" huudahti nuorukainen katkerimmalla tuskalla. "Isä Laurentius tuli tielleni; sillä petollisella verukkeella, että saisin nähdä äitini, houkutteli hän minut viettämään yön vanhassa, rappeutuneessa tornissa. Niin teinkin, syötyäni ensin sen annoksen, minkä hän oli minulle antanut. Minut valtasi vastustamaton uni, ja kun heräsin neljäkolmatta tuntia myöhemmin, huomasin olevani jossakin kajuutassa sidottuna käsistä ja jaloista. Alus oli liikkeessä, mutta minä en voinut nähdä ulos. Minua ruokittiin kuin lasta. Ruuassa oli kai jotakin unettavaa, sillä en voi selvästi muistaa mitään aina siihen päivään, jona heräsin Vadstenan vankilassa."

"Pyhä neitsyt!"

"Isä Laurentius istui vieressäni ja valeli ohimoitani; hän puhui ystävällisesti."

"Eikö hän selittänyt?"

"Alussa tahtoi hän minulle uskotella, että kaikki oli vain unta, mutta kun hän huomasi, että hänen vakuutuksensa olivat vähällä tehdä minut hulluksi, silloin käänsi hän kelkkansa; hän sanoi luvanneensa äidilleni tehdä minusta papin ja lupauksensa oli hänen pidettävä. Minä panin uhman uhkaa vastaan ja sanoin, ettei mikään mahti maailmassa saa minua suostumaan."

"Teitte oikein! Ilman sisäistä kutsumusta ei kenenkään pitäisi vihityttää itseään pyhään virkaan."

"Isä Laurentius oli toista mieltä; kun rukoukset ja esitykset eivät mitään auttaneet, ryhtyi hän toisiin keinoihin. Hän kertoi, että Kaarina oli luostarissa ja että hän oli suostunut rupeamaan nunnaksi. Nähdä en häntä saanut, mutta luulen, että se oli hänen äänensä, jonka kuulin sanovan: 'Jos lupaatte vapauttaa hänet, niin otan hunnun.' Silloin annoin myöten pelastaakseni hänet pettämästä valaansa, sillä hän oli luvannut minulle, ettei koskaan rupea nunnaksi."

"Hirveää!"

"Koko juhlamenoista ja antamistani lupauksista en tiedä mitään, minä kulin kuin unissani ja sanoin ja tein vain mitä käskettiin! Mutta sitten sain epätoivon voiman asettua sortajiani vastaan. Pääsin pujahtamaan pakoon luostarista ja läksin tieheni kuin mielipuoli tietämättä mihin. Osaksi olen ajanut talonpoikain rattailla tietämättä heidän matkansa maalia. Eilen sain tietää, että olin tullut lähelle Upsalaa, silloin päätin mennä arkkipiispan luo. Tiesin hänen käskevän minua palaamaan takaisin luostariin, mutta sitä en tee koskaan; jolleivät pyövelini tahdo minua surmata, teen sen itse."

Isä Johannes istui mietteissään, nuoren papin asema näytti hänestä todellakin epätoivoiselta. Niin arvottomasti kuin häntä olikin kohdeltu, kuului hän nyt kuitenkin kirkolle koko loppuiäkseen.

Hän mietti tätä niin hartaasti, ettei kuullut monien äänten hälinää ikkunan alla. Pentti sitä vastoin kuuli heti.

"Nyt he tulevat minua noutamaan", sanoi hän vetäisten puukon tupestaan.

Johannes hypähti ikkunaan. Sen edessä seisoi tosiaankin neljä vadstenalaisveljeä, ympärillään joukko palvelijoita, ja kaikkien silmät olivat naulatut ylös kirjaston ikkunaan.

Nopeasti vetäytyi hän takaisin ja avasi oven piispan huoneeseen. "Menkää tuonne!" käski hän.

Pentti totteli heti.

Johannes istuutui jälleen paikalleen pöydän ääreen ja koetti lukea, mutta kirjaimet hyppelivät pergamentilla, hän ei voinut niitä erottaa.

Silloin saapui muuan piispan palvelijoista; hän katseli kummissaan ympärilleen ja sanoi: "kunnianarvoisa isä!"

"Mitä tahdotte?"

"Vadstenalainen veli?"

"Tuleeko hän takaisin?"

"Onko hän sitten mennyt?"

"On, kuten näette."

"Hän oli karkuri."

"Niinkö!"

"Tiedättekö, mihin hän lähti?"

"En kysynyt sitä."

Isä Johannes alkoi jälleen lukea ja näytti tahtovan olla rauhassa.

Palvelija, joka näki oven avattuna hänen armonsa makuuhuoneeseen, heitti ohimennen sinne uteliaan katseen. Hänen korkea herransa istui lepotuolissaan; palvelija näki ainoastaan käsivarren, joka liikkui hiljaa eteenpäin, mutta arvellen, että piispa tahtoi olla rauhassa, työnsi hän hiljaa oven kiinni ja riensi ulos.

Johannes kääntyi pelästyneenä ympäri; oliko salaisuus paljastettu?… Silloin astui Pentti häntä vastaan, puettuna dominikaanikaapuun.

"Saanko ottaa tämän?" kysyi hän. "Olisin pelastettu, jos pääsisin huomaamatta täältä."

"Kun Herra on ollut meille avullinen tähän asti, on hän varmaan edelleenkin. Mihin aiotte lähteä?"

"Sitä en tiedä!"

"Teidän täytyy poistua maasta!"

"Ilman rahoja?"

"Tahdon antaa ne varat mitä minulla on."

"Kunhan vain pääsen vieraalle maaperälle, keksin kyllä aina keinoja."

"Autan siinä ja tahdon antaa suosituksia."

"Minulle, jota ette tunne?"

"Teitä on kohdeltu niin julmasti, että tahdon mielelläni hyvittää mikäli voin."

"Armahtakaa sitten Kaarina parkaani!"

"Mistä löydän hänet?"

"Kenties Vadstenasta, mutta en tiedä sitä varmasti; kenties minua on petetty."

"Tahdon etsiä!"

"Sanokaa hänelle myös, että minulta on varastettu kirjeet, jotka hän antoi minulle."

"Olivatko ne tärkeitä?"

"Salaliitto valtionhoitajaa vastaan; eikä se ollut vieras arkki piispallekaan."

"Tiedättekö sen tarkoituksen?"

"En minä, mutta Kaarina tietää sen!"

"Olkaa huoletta, kyllä etsin hänet."

"Kas tässä", sanoi Pentti ja veti esiin sormuksen, jota hän kantoi punonnaisesta riippumassa povellaan. "Ottakaa tämä ja antakaa se Kaarinalle; sinä yönä, jona makasin tornissa Ekholmassa, oli se pantu käteeni, en tiedä kuka sen teki. Kenties en palaa koskaan takaisin, säilyttäköön hän sen muistona… Sanokaa, etten unhota häntä koskaan."

"Kyllä teen, kuten haluatte", vastasi Johannes ja otti sormuksen kätkien sen huolellisesti.

Suuri vaiva oli hänellä piilottaessaan lopun päivästä kaikkien silmiltä salaperäistä vierastaan, mutta kun ilta pimeni, vei hän hänet rantaan ja hankki veneen, joka veisi hänet Upsalaan.

Pentti oli pyytänyt ja saanut luvan vastaisuudessa ilmoittaa isä Johannekselle millaiseksi hänen kohtalonsa muodostui, ja tämä lupasi kaikkialta etsiä Kaarinaa.

"Tiedän, että tästedes saan ajatella häntä ainoastaan siskonani", sanoi Pentti syvällä liikutuksella.

Kun isä Johannes iltapimeällä palasi yksin linnaan, sykki hänen sydämensä ilosta ajatellessaan nuoren papin pelastusta, mutta isä Laurentius suututti häntä niin suuresti kuin hänen lempeä mielensä voi vihoitella.

Mutta isä Johannes joutui yhä enemmän melkein jumaloimisen esineeksi väestön kesken Stäketin ympäristössä. Hänen persoonansa teki kaikkiin valtavan vaikutuksen; hänen iäkkäät, ikäänkuin kyynelten läpi hymyilevät kasvonsa, ne ystävälliset sanat, joilla hän kaikkia puhutteli, ne lohtuperusteet, joita hän julisti kaikille, jotka kävivät hänen luonaan. Kaikki tämä antoi hänelle ihmisten silmissä jonkunlaisen pyhimyskehän.

Eikä suinkaan vähimmässä määrin rouva Bontille. Tämä tunsi hänet jo nuoruudestaan, oli aina uskonut, että hänen esirukoustensa kautta he kerran olivat pelastuneet vaarallisesta merihädästä. Mutta niin kummallinen ja mutkikas oli tämän naisen ajatusjuoksu, että hän itsekin luuli olevansa jossakin määrin osallinen isä Johannesta ympäröivään sädekehään. Kun hänet, murhayrityksen johdosta nuorta Sten Sturea vastaan, isä Johanneksen ankarasta käskystä ajettiin pois piispantalosta, kantoi hän kärsivällisesti häväistyksensä. Mutta kun isä muutamien kuukausien kuluttua näki hänet siellä jälleen eikä puhunut ankarasti, vaan ainoastaan varoittavasti ja neuvovasti, tapahtui se hänen mielestään siksi, että isä Johannes tiesi hänen olevan yhden taivaan valituista.

Hän ymmärsi, että ainoastaan tottumuksen voima ja pelko olivat ne siteet, jotka pitivät arkkipiispan kiinnitettyinä häneen; häntä ei suinkaan rakastettu; vihaa ja halveksumista olisi koko maailma osoittanut hänelle, jos vain olisi uskaltanut!…

Isä Johannes yksin oli aina ollut hänelle ystävällinen ja hyvä, hän ja vielä eräs toinen.

Mutta tämä toinen tarvitsi häntä, hän kävi tämän asioilla, samoinkuin tämäkin oli luvannut edistää hänen asiaansa.

Jo piispantalossa oleskelunsa aikana oli herra Kustaa Trolle osoittanut hänelle kunnioitusta ja suosiota. Kerran, kun hän kiukkunsa puuskassa oli toivottanut onnettomuutta ja tuhoa kaikille vihollisilleen, oli Kustaa herra sanonut hänelle, että kuta kauemmin kosto viipyi, sitä suloisemmalta se oli tuntuva; hän malttoi mielensä, samoin oli tehtävä hänenkin. Siitä päivin tuli rouva Bonti hänen uskotukseen, hän kertoi Sturein olevan hänen pahimpia vihollisiaan; hänellä ei ollut mitään onnea, ennenkuin he olivat hävitetyt maan päältä; tämä ei ollut mikään synti, sillä hän tiesi, että hekin tavoittelivat hänen henkeään ja samoin vihasivat häntä kuolemaan saakka.

Niin sopivat he keskenään, että auttaisivat toisiaan. Rouva Bontin oli yllytettävä arkkipiispa Stureja vastaan, hänen oli valmistettava Kustaa herralle tietä Ruotsin kirkon korkeimpaan arvoasemaan, ja kun tämä oli vihdoin saavuttanut maalinsa, silloin hänkin saavuttaisi omansa! Jos hän olisi voinut kiduttaa kuoliaaksi tai ruhjoa vastustajansa, olisi hän mieluimmin tehnyt sen, mutta kun tähän ei ollut mitään mahdollisuutta, oli hänen omalla ylennyksellään saatava heille aikaan mitä katkerinta nöyryytystä.

Kustaa herra oli luvannut tehdä hänestä abbedissan mihin luostariin hän itse halusi ja hänen kuolemansa jälkeen — pyhäksijulistuksen!

Kuten pyhä Birgitta tahtoi hänkin tulla jumaloivan palvomisen esineeksi.

On totta, että Kustaa herra oli koettanut saada hänet luopumaan abbedissa-kutsumuksesta; mitä pyhäksijulistukseen tuli, tuumi hän, että se tulisi maksamaan suunnattomasti.

Mutta moinen ei rouva Bontia säikäyttänyt, hän sitoutui vuosittain lähettämään suuria summia Roomaan, ja hän piti lupauksensa; Kustaa herra oli löytänyt kultakaivoksen, joka oivallisesti palveli hänen omia suunnitelmiaan ja josta hän ammensi vähintäkään arvelematta.

Tämän lisäksi antoi eukko hänelle varmoja tietoja kaikesta mitä tapahtui, eikä suinkaan säästänyt räikeitä ilmiantoja itseään vanhaa arkkipiispaa vastaan.

Mutta hyvistä toiveistaan huolimatta ei vallanhimoinen nainen ollut tyyni; rouva Bonti toivoi, että niin pyhä mies kuin isä Johannes painaisi ikäänkuin sinetin hänen toiveilleen.

Mutta kuinka saada hänet siihen?

Naisviekkaus toivoi löytäneensä keinon.

Hän pyysi ripittäytyä isä Johannekselle.

Tämä suostui, vaikkei epäröimättä; mitä hän tulisi tunnustamaan?

Isä Johannes ei häntä vielä tuntenut.

Hän valitsi varhaisen aamuhetken ennenkuin hänen armonsa oli vielä noussut.

Kun pappi astui rippituoliin, oli hän siellä jo ennen, ja kuului katkerasti itkevän.

Lempein, rakkautta henkivin sanoin kehotti isä Johannes häntä vilpittömästi ja peittelemättä tunnustamaan kaikki syntinsä, se antaisi, sanoi hän, "rauhaa ja tyynnytystä hänen sydämelleen."

"Minä olen suuri syntinen", sammalsi hän.

"Niin olemme kaikki Jumalan edessä!"

"Olen puhunut petollisesti."

"Kenelle?"

"Arkkipiispalle…" kyynelet tukehuttivat äänen.

"Puhukaa selvemmin."

"Hän on antanut minulle rahoja."

"Mihin tarkoitukseen?"

"Lähetettäväksi köyhille sukulaisilleni!"

"Olette kai tehnyt sen?"

"En, en!" Uusia kyyneliä.

"Miksi ette?"

"Ne menivät Varnhemin kirkon kalkkiin."

"Niinkö!"

"Ja pyhän Birgitan pyhimyslippaaseen."

"Siihenkin!"

"Rukousnauhaan pyhän Erikin kappeliin."

"Hänen armonsa on täytynyt lahjoittaa teille suuria summia."

"Ah, kunnianarvoisa isä, niin suuria summia on varattuna tähän siunattuun piispantaloon, että puolillakin niistä olisin voinut yllinkyllin tyydyttää kaikki kohtuulliset tarpeet; lopuilla olen ostanut pyhäinjäännöksiä ja muita kalleuksia, joita olen lahjoittanut monille kirkoille, kappeleille ja pyhänhengen majoille."

"Hänen armonsa tietämättä?"

"Tahdoin hänen tietämättään pestä pois ne synnit, jotka kenties vielä häntä painavat."

"Mitä olette tehnyt omaksi hyväksenne?"

"Niillä pienillä säästöillä, joita olen voinut tehdä kolmenviidettä vuoden kuluessa, olen, kuten kenties tiedätte, rakennuttanut talon Upsalaan."

"Muistan kyllä sen."

"Kun ette te tahtonut sitä, ajattelin muiden kera asettua sinne asumaan."

"Miksette ole tehnyt sitä?"

"Hänen armonsa ei ole sallinut."

"Eikö?"

"Huokaillen ja kyynelin olen rukoillut häneltä sitä."

"Haluatteko sitä vielä?"

"En, nyt olen luvannut jäädä tänne viimeiseen asti, mutta taloni tahdon luovuttaa pyhänhengen majaksi sairaille ja apua tarvitseville."

"Mitä ajattelette sitten omaan kohtaanne nähden?"

"Aion mennä luostariin."

Syntyi pitkä äänettömyys, sellaista rippiä ei isä Johannes ollut odottanut, ja hän sanoi pettymykseen vivahtavalla äänellä: "Missä ei mitään ole rikottu, siellä ei ole mitään anteeksi annettavaakaan."

"Olenhan toiminut ilman hänen armonsa suostumusta?"

"Jolleivät teidän sukulaisenne tarvinneet hänen lahjojaan, oli teidän joko annettava ne takaisin tai käytettävä ne muulla tavalla."

Isä Johannes poistui rippituolista, ovela nainen ei ollut onnistunut häntä pettämään, hän tunsi sen itse ja hänen täytyi sentähden jatkaa.

Jo samana päivänä pyrki hän uudestaan puheille.

Johannes suostui.

"Jos minä tiedän suuresta rikoksesta, mutta olen vannonut olla vaiti, mitä on minun tehtävä?" kysyi rouva Bonti nöyrästi.

"Koetettava estää sitä."

"Mutta valani?"

"Koskee sellaisessa tapauksessa persoonaa, mutta ei asiaa."

"En voi tehdä mitään."

"Uskokaa sitten asianne jollekin."

"Sitä en uskalla!"

"Mutta uskallatte kantaa vastuun?"

"Mitä ilmaisen, sitä ei koskaan anneta minulle anteeksi!"

"Ketä pelkäätte enemmän, Jumalaa vai ihmisiä?"

"Hätä on ajanut minut tänne."

"Ripissä ei teillä ollut mitään ilmaistavaa!"

"Pelko sitoi kieleni —"

"Sitooko se vieläkin?"

"Niin!"

"Menkää sitten kammioonne ja rukoilkaa; kun olette tulleet käsittämään velvollisuutenne, palatkaa takaisin ja minä tahdon kuulla teitä."

"Tahdotteko myös ottaa vastuun?"

"Sen tahdon!"

"Kuinka raskas se lieneekin?"

"Jumala on antava minulle voimaa sitä kantamaan."

"Ja luuletteko minun sallivan sen? Ei, kunnianarvoinen isä, luottamukseni tahdon antaa teille, mutta jos jokin vaara on tarjolla, niin tahdon yksin kantaa siitä vastuun."

Johannes katseli häntä kummissaan, tätä ei hän ollut odottanut.

"Kas tässä", sanoi rouva Bonti ottaen esiin muutamia kirjeitä. "Lukekaa nämä ja päättäkää, missä levottomuudessa ja pulassa olen elänyt viime kuukausina."

"Nämä kirjeet ovat kaikki tyyni osoitetut hänen armolleen arkkipiispalle."

"Täällä ovat myös hänen vastauksensa."

"Kuinka ovat ne tulleet teidän haltuunne?"

"Se on minun salaisuuteni."

"Vilpillä?"

"Ne koskevat isänmaatanne!"

"Ilmoitan hänen armolleen tai jätän ne hänelle."

"Ette tee sitä, kun olette ne lukenut." Näin sanoen poistui rouva Bonti huoneesta. Isä Johannes seisoi hämmästyksen lyömänä, koskaan ennen ei hän ollut joutunut moisiin seikkailuihin; kuinka voisi hän ymmärtää, mikä tässä oli viekastelua, mikä totta? Epäröiden piteli hän kirjeitä kädessään; lukisiko hän ne vai ei?

Kaikki olivat suletut suureen päällystään, ja siinä oli avonainen paperi, jossa luki:

"Suurehkolla summalla olen ostanut takaisin nämä tärkeät kirjeet vadstenalaiselta veli Laurentiukselta; teidän armonne tahdon ja käskyn mukaan lähetän ne nyt uskollisen palvelijan mukana ja piirrän

Teidän armonne nöyrä ja kuuliainen

Pernilla Klauntytär."

Samat kirjeet siis, mitkä oli ryöstetty nuorelta mieheltä; viheliäisen voiton tähden oli ne myyty oikeille omistajilleen, mutta nämä punoivat pahoja juonia maata ja valtakuntaa vastaan… Tunkeutuisiko Johannes nyt heidän salaisuuteensa ja sitten antaisi heidät ilmi?…

Tämä ajatus oli hänelle vastenmielinen; tosin olivat sinetit murretut, mutta ilmiantajaksi ei hän tahtonut ruveta, ja jos hän luki kirjeet, oli hän velvollinen syyttämään —?… Mutta tyttö, jota hän oli luvannut etsiä, tiesi niiden sisällön ja oli valmis sen ilmaisemaan… Hän tekisi kaikkensa toimittaakseen tytölle vapauden ja hänen armonsa itse olisi hänelle siinä avullinen; viekas osasi isä Johanneskin olla, mutta ei samalla tavoin kuin muut.

Kirjekäärö sai jälleen sulkeutua ja se kädessään meni hän piispan luo.

Tämä piteli jotakin paperia kädessään, mutta pani sen pois Johanneksen nähdessään.

"Kas tässä", sanoi tämä, "mitä minulle on uskottu." Näin sanoen antoi hän avoimen käärön.

Piispa otti sen nopeasti. Nähtyään, mitä se sisälsi, karahti hän punaiseksi ja sanoi: "Kuinka on tämä tullut sinun käsiisi, Johannes?"

"En saanut sitä teille jätettäväksi."

"Oletko lukenut…?"

"Ainoastaan pikku lapun."

"Ja miksei enempää?"

"En tahtonut ruveta ilmiantajaksi."

"Omasta puolestani ei minulla ole mitään pelättävää", tuumaili piispa, "mutta näille toisille saattoi paljastus aiheuttaa hengen ja omaisuuden menetyksen; heidän tähtensä kiitän sinua. Mitä vaadit hyvitykseksi?"

"Paljon!" vastasi Johannes ilmeekkäin katsein ja äänin… "Arvaatte kai sen."

Jaakko Ulfinpoika nyökkäsi myöntävästi, mutta samalla repi hän kovan onnen kirjeet pieniksi paloiksi, jotka hän sitten heitti palavaan uuniin. "En sentään kaikkea", virkkoi hän kohottaen uteliaan katseensa.

"Teidän täytyy myöntää minulle valta käydä kaikissa naisluostareissa Ruotsissa."

"Missä tarkoituksessa?"

"Muuan lapsi parka on teljetty luostariin, ja minun täytyy hänet vapauttaa."

"Onko hän ylhäissukuinen?"

"Onneksi ei."

"Mutta hurskas Johannes, kuinka vähän tunnetkaan luostareita, jos luulet voivasi löytää sieltä mitä tahdotaan salata."

"Se on kuitenkin ainoa keinoni."

Piispa kirjoitti pyydetyn valtuutuksen: "Oletko tyytyväinen, rakas ystävä?" kysyi hän.

"Nyt täytyy teidän armonne päästää minut menemään?"

"Nyt, kun tarvitsen sinua enemmän kuin milloinkaan! Etkö näe, että siitä lukuisasta joukosta, joka liikkuu täällä talossani, puhuttelen harvoin ketään… Kaikki täytyy minun päättää yksin, sentähden ovat päiväni ilottomat ja yöni unettomat… Istu tähän vierelleni, niin tahdon sanoa sinulle jotakin."

Johannes istuutui piispan rinnalle ja tämä tarttui hänen käteensä. "Noilla kirjeillä, jotka nyt ovat palaneet tuhaksi, ei ollut enää mitään varsinaista merkitystä, kun kerran koko suunnitelmasta oli jo luovuttu, mutta hän, joka jätti ne sinulle, teki sen ilmeisesti saadakseen eripuraisuutta välillemme."

"Sitä en usko."

"Siksi, ettet tunne maailmaa! Paha tarkoitus on kuitenkin kääntynyt hyväksi, sillä se, että jätit kirjeet minulle, niitä edes lukemattakaan, tiedätkös, Johannes, sellainen ystävyyden todiste tuli ensi kertaa osakseni."

"Suurentelette pikku asioita."

"Ja tämä huolimatta siitä pahasta, mitä olen tehnyt sinulle."

"Jumala on kääntänyt kaiken hyväksi!"

"Niin, hänen vaikutuksestaan katson sinun tänne tulleen; sinä olet järkyttänyt omaatuntoani, ja jokainen keskustelu välillämme on ollut kuin kylvö, josta monet siemenet ovat nousseet oraalle… Mutta siellä oli ennen paljon ohdakkeita, jotka tukehduttivat hyvän kylvön, pahin niiden joukossa oli epäluulo… En, totta pulmakseni, ole koskaan luottanut kehenkään ihmiseen, enkä siis voinut luottaa sinuunkaan, Johannes."

"Kuinka onneton olette ollut!"

"Siinä olet oikeassa!"

Piispa otti paperin, jota oli lukenut Johanneksen astuessa sisään.

"Olemme tähän asti puhuneet ainoastaan menneistä ajoista, nyt kerron sinulle nykyisistä asioista."

"Mutta ei minulla ole kykyä neuvoa teitä!"

"Sinun lamppusi on sytytetty ikuisella valolla; minun lamppuani sitä vastoin ympäröivät alusta alkaen maalatut lasi-ikkunat, inhimilliset töherrykset turmelivat Jumalan työn… Sentähden on sinun nyt kuultava ja tuomittava sen lahjan mukaan, joka sinulle on suotu… Valtionhoitaja on palannut Suomesta; olen äskettäin saanut häneltä kirjeen, jossa hän sanoo päättäneensä varman rajankäynnin Venäjän kanssa, ja lopullinen rauha vahvistetaan ensi vuonna… Mutta kas tässä…" Hän otti uudelleen paperin. "Tämä asiakirja osoittaa, että on tehty Tanskan ja Venäjän välillä liitto, joka tarkoittaa ainoastaan sotaa ja vainoa Ruotsia vastaan. Kaikki ne lupaukset, joita Sten herra on saanut, ovat olleet ainoastaan vääriä uskotteluja, joiden tarkoituksena on hälventää kaikki epäluulot, kunnes myrsky puhkeaa."

"Hirveää!"

"Onnettomaan Suomeen uhkaavat raakalaiset vielä kerran tulvehtia hävittämään ja polttamaan."

"Eikö tätä vastaan voida tehdä mitään?"

"Hannu kuninkaan hallituskumppani, Tanskan kruununprinssi, on kirjoittanut minulle siitä. Hän antaa minulle tiedoksi, ettei hän koskaan tule luopumaan vaatimuksistaan Ruotsiin nähden, ja kysyy sitten, enkö mieluummin tahdo antaa apuani rauhalliseen ratkaisuun, kun aika vielä on, kuin viivytellä siksi, kunnes tulee hätäpakko!"

"Milloin se tulisi!"

"Kun hän asevoimin on päässyt köyhän, verta vuotavan maamme herraksi."

"Se on tähän asti voinut puolustautua."

"Mutta sitä uskotaan nyt pelottavammin kuin koskaan."

"Sten herra on urhokas ja viisas nuori herra."

"Ei urhous eikä viisaus voi mitään hiipivää kavaluutta vastaan."

"Uhkaavatko nekin."

"Sten herran molemmat velipuolet vihaavat häntä kuolemaan saakka ja ovat vannoneet hänet tuhoavansa."

"Hän on tehnyt heille ainoastaan hyvää."

"Kateuttahan se on. Samoin herra Erik Abrahaminpoika…"

"Olen kuullut hänestä puhuttavan…"

Arkkipiispa tähysteli ympäri huonetta ikäänkuin pelkäisi kuuntelevia korvia. "Hän on vannonut ristin kautta ottavansa Sten herran hengiltä!"

"Kenelle hän on vannonut!"

"Sigbrit rouvalle."

"Hänelläkin on tässä osansa!"

"Hänellä on osansa Kristian kuninkaan vihassa, kaikissa niissä onnettomuuksissa, jotka poloista maatamme uhkaavat."

"Sten herran asiat näyttävät synkiltä!"

"Luuletteko, että siinä on jo kaikki? Entä herra Sten Kristerinpoika ja hänen emäntänsä?"

"Onko Pernilla rouva tosiaankin vaarallinen?"

"Pelkään hänen olevan vaarallisemman kuin luullaankaan. Mutta en ole vielä maininnut hänen vaarallisinta ja mahtavinta vihollistaan."

"Herra Erik Trollea?"

"Hänen poikaansa Kustaata!"

"Josta aiotte tehdä seuraajanne?"

"Hän pyrkii siksi!"

"Se olisi eripuraisuuden herättämistä."

"Toivon päinvastaista. Jollei hän saa täällä mitään valtaa, tulee hänestä Tanskan uskollisin ystävä. Mutta jos hänestä tulee Ruotsin kirkon korkein mies, on hänellä yhtä paljon sanottavaa kuin valtionhoitajallakin ja hänen kunnianhimonsa täytyy olla tyydytetty."

"Se on vaarallista peliä."

"Hänen on tehtävä vala ja vannottava uskollisuutta maalliselle esimiehelle!"

"Mitä aihetta hänellä on vihaan? Ovathan he sukulaisuudessa keskenään."

"Mitäpä moinen autti? Etkö ymmärrä, että täytyy tuntua katkerimmalta häväistykseltä, niin hänestä kuin minustakin, kun rauhanpuolue kärsi häpeällisen tappion valtionhoitajan vaalissa. Kustaa herralle oli se sitä tuskallisempaa, kun hänen oman iäkkään isänsä täytyy väistyä syrjään nuoren Sten Svantenpojan tieltä."

"Koko kansa asetti hänet etusijaan."

"Vaikkapa!"

"Ja hän oli kelpoisin!"

"Häväistys se oli sittenkin, ja se on pestävä pois."

"Millä tavoin?"

"Minä eroan!"

"Ja jätätte tilaa Kustaa herralle?"

"Minun täytyy!"

"Mikä pakottaa?"

"Tahdon kuolla — luonnollisen kuoleman."

"Luulette siis, että…?"

"Kustaa herra ei kammo mitään keinoja."

"Jumala meitä kaikkia auttakoon!"

"Siinä, Johannes, on sisäisin syy kaikkeen siihen levottomuuteen, kaikkiin niihin epäilyksiin, jotka minua kalvavat. Olen kenties ollut horjuvainen koko aikani, mutta nyt tiedän, että tahdon päästä lepoon, ja nyt ei anneta minulle mitään lepoa."

"Mutta olettehan luvannut kääntää sydämenne Sten herran puolelle!"

"Niin teenkin, mutta varovasti ja paljastamatta sydämeni sisimpiä ajatuksia."

"Miksei avoimesti ja rehellisesti?"

"Luottaisivatko minuun silloin ketkään ja voisinko silloin johtaa tapauksia?"

"Mutta täytyyhän ainakin Sten herran tietää…"

"Ei mitään! Hän on nuori ja varomaton; tahdon hänen tietämättään todistaa olevani hänen ystävänsä."

Sellainen kaksinaisuus ei ollut rehellisen Johanneksen mieleen, ja kun ylipappi muutamia päiviä myöhemmin kertoi saaneensa valtionhoitajalta hartaan pyynnön, että hänen armonsa tahtoisi kastaa äskensyntyneen pojan, silloin teki hänelle kipeää, kun piispa sanoi, että mainituista syistä täytyi hänen vastata kieltävästi pyyntöön.

Sten herran lähettilään mukana oli myös palvelija, joka pyysi puhutella Johannesta.

Tämä antoi hänelle kirjeen, jonka pyysi heti lukemaan ja siihen vastaamaan. Kirje oli tällainen:

"Kunnianarvoisa isä!

Jalo Kristina rouva lähettää teille minun, nuorimman hovineitonsa, kautta tuhannet terveiset. Ensin pyytää hän minua sanomaan teille, että Jumalan äiti armossaan on lahjoittanut hänelle pojan, ja tämän suuren siunauksen tähden tahtoo hän kiittää ja ylistää öin ja päivin. Mutta hänen oma onnensa vie ajatukset kaikkiin niihin, jotka kärsivät hänen tähtensä. Kirjeessänne — josta hän sydämellisesti kiittää — olette maininnut, että tahdotte lähteä etsimään hänen entistä palvelijatartaan ja ystäväänsä, Kaarina Eliaantytärtä; häntä on liikuttanut kyyneliin saakka, kun tahdotte antautua sellaiseen vaivaan. Mutta, kunnianarvoisa isä, ettekö tahdo saada siinä tehtävässä apua? Mies, joka tuo tämän kirjeen perille, on nimeltään Esbjörn, hän on Sten herran uskollisin palvelija ja suorittaa kaiken mitä hänen tehtäväkseen uskotte.

Tämän on Kristina rouvan käskystä kirjoittanut teidän kuuliainen ja nöyrä palvelijattarenne

Anna Erikintytär Bjelke."

Kun Johannes kohotti katseensa sirosti kirjoitetusta kirjeestä, kohtasi hän rehellisen silmäparin.

"Nimesi on Esbjörn?"

"Niin on!"

"Tiedätkö mistä on kysymys?"

"On etsittävä Kristina rouvan neitosta!"

"Oletko nähnyt hänet?"

"Monet kerrat!"

"Silloin on hänellä etu, jota ei ole minulla", ajatteli Johannes mennen pöydän luo häiritsemättä harkitakseen tarkoin, mitä oli tehtävä.

"Ihanampaa impeä en ole nähnyt koskaan", jatkoi Esbjörn. "Ja voin hyvin ymmärtää sen katkeran surun, mitä lapsettomain vanhempain täytyy kärsiä. Kristina rouva lähettää heille monia todistuksia suopeudestaan, mutta luulen niiden surua lisäävän eikä vähentävän. 'Kun joku vieras piti häntä niin suuressa arvossa', sanovat he, 'eikö meidän ikävöimisemme silloin täydy tuntua tuhat kertaa katkerammalta?'"

"Asuvatko he Vadstenassa?"

"Isä on kaupungin taitavin seppä!"

"Ovatko he ottaneet selkoa, ettei tytär vain ole luostarissa?"

"Siellä ei hän ole!"

"Kuinka sen tiedätte?"

"Tytön isä ei sitä uskonut, mutta äidillä oli epäluulonsa, ja hän tutkisteli. Vaikka Kaarina olisi ollut kätkettynä syvimpään vankilaan, olisi hän löytänyt hänet… Kuten sanottu, siellä ei hän ole."

"Onko äiti lakannut etsimästä?"

"Sitä ei hän tee koskaan."

"Mutta ei ole löytänyt jälkeäkään?"

"Ei tähän asti."

"Jos te nyt auttaisitte?"

"Luulen olevan parasta, että kukin toimii omin nokkinsa… Minulla on oma tapani nuuskia."

"Kukaan ei voine tehdä sitä kuten äiti… Kas tässä — tässä on valtakirja, joka omistajalleen avaa kaikki luostarinportit… Se on arkkipiispan allekirjoittama, pidä se itse tai anna äidille, miten hyväksi näet."

"Annan sen äidille."

"Kiitän sinua siitä."

"Tietäisinpä vain, mistä Kaarina vietiin."

"Ekholmasta."

"Ja isä Laurentius oli hänen saattajanaan?"

"Niin luulen."

"Siinä on ensimäinen johtolanka."

"Toivoisin voivani antaa sinulle useampia."

"Osaan kyllä niitä hankkia."

Esbjörn sanoi hyvästit ja lähti; nyt ei isä Johanneksen tarvinnut laskea omalletunnolleen, vaikka jäikin joksikin aikaa piispantaloon; Kaarina oli saanut varmemman vapauttajan kuin hän oli ollut, ja Jaakko herraa tarvitsi joka päivä tukea pysymään lujana sillä uudella tiellä, jolle hän oli kääntynyt.

Mutta jos vilpitön Johannes ihmetteli, mistä rouva Bontin kummallinen käytös mahtoi johtua, niin ei tämäkään vähemmän pelästynyt nähdessään luottamussuhteen arkkipiispan ja Johanneksen välillä. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että edellinen saisi kirjeet sillä tavoin käsiinsä… Tiesiköhän piispa kenties senkin, että ne olivat tulleet häneltä?

Siitä pitäen pelkäsi hän isä Johannesta yhä enemmän, sillä tämä oli lukenut aivan liian selvään hänen ajatuksensa; koska mies tahtoi kulkea eri teitään, saattoi hän käydä vaaralliseksi, ja sentähden täytyi hänen poistua niin pian kuin suinkin.

Sillävälin tunsi piispa mielenrauhaa ja tyyneyttä, jollaista ei moniin vuosiin ollut tullut hänen osakseen; hänelle oli jotakin uutta lausua siten suoraan ajatuksiaan, ja hän teki sen sydämensä pohjasta, kiertelemättä, kaartelematta.

Hän kertoi Johannekselle tulevasta Kööpenhamian kokouksesta. Strengnäsin ja Skaran piispojen oli mentävä sinne. "Vincentius hoippuu molemmille puolin", sanoi hän. "Pohjaltaan on hän Sture-suvulle uskollinen, mutta hänen asemansa ja hänen virkaveljiensä painotus vetää häntä Tanskaan. Mathias herra taasen kuuluu synnyltään maan suurmiehiin ja sillä perusteella myös rauhanpuolueeseen."

"Mutta jos te nyt avoimesti siirtyisitte Sten herran puolelle, eivätkö silloin kaikki piispat seuraisi teitä?"

"Sitä en usko."

"Nyt teette vääryyttä itsellenne."

"Tiedäthän, kuinka mahtava Kustaa herra on."

"Jo?"

"En tiedä, onko hänen isänsä tai hän itse maksanut suuret rahat, mutta niin suuri valta hänellä jo on, että jos tulisi valittavaksi hänen ja minun välillä, olen varma siitä, että hän saisi enimmät äänet kaikkialla maassa."

"En luullut häntä kovin tunnetuksi."

"Kysykää rouva Bontilta…"

"Ahaa, häneltä?"

Piispan poskille lehahti puna, mutta sitten sanoi hän hiljaa: "Etkö luota häneen?"

"En paljoa."

"En minäkään, ja on mahdollista, että hän on erehtynyt."

"Hän siis on sen sanonut?"

"Monet muut myös. Ketä piispoista puhuttelenkin, kohottavat he Kustaa herran pilviin."

"Eikö se voi olla siksi, että luullaan teidän olevan hänelle suosiollisen?"

"Tosin kyllä."

"Hän on oleskellut talossanne."

"Lähes kaksi vuotta."

"Tarvitaanko enempää!"

"Siitä ajasta se alkoi."

"Mikä?"

"Epäluulo, pelko…"

"Minkätähden?"

"Että olin tiellä."

"Ettekö vain pettänyt itseänne?"

"Yöjuomalla oli ihmeellinen maku. Käskin palveluspoikani juoda sen."

"Entäs sitten?"

"Seuraavana aamuna oli hän kuollut!"

"Kaikki hyvät pyhimykset!"

"Ettekö itse pelastanut Sten herran hengen?"

"Tuleeko se kaikki samalta taholta?"

"Voitteko sitä epäillä?"

"Silloin hän vihaa teitä!"

"Niin, kuolemaan saakka!"

"Mutta miksi?"

"Hän oli kauan kiusannut minua, että tekisin hänestä abbedissan; eräänä päivänä jouduin vihasta pois suunniltani ja vannoin pyhän ristin kautta, ettei se tulisi koskaan tapahtumaan."

"Mutta lähetittehän hänet Sten herran murhayrityksen jälkeen pois; miksi otitte hänet jälleen takaisin?"

"Kustaa herran pyynnöstä."

"Niinkö!"

"Hän sanoi tietävänsä, että minua uhkasi suuri vaara; tämä nainen yksin saattoi sen torjua."

"Oma pelkonne on siis heidän liittolaisensa."

"Luuletko, etten sitä tiedä? Juuri siksi tahdon päästä pois täältä…"

"Alan ymmärtää sen."

"Mitä arvelet, jos tekisin tarkastusmatkan ylämaahan päin?"

"Onko teillä voimia siihen?"

"Täällä tunnen itseni vangiksi sekä ruumiiltani että sielultani; kun pääsen pois, tulee minusta vapaa ja uusi ihminen."

"Matkustakaa sitten!"

"Olisin kenties matkustanut Tukholmaan toimittamaan kasteen, mutta palata sitten takaisin ja olla pakotettu tekemään tiliä kaikesta."

"Alistutteko siihenkin?"

"Kun vampyyri imee verta, houkuttelee hän minulta ilmi kaiken minkä tiedän… nainen on minun paha omatuntoni, syyni ja rangaistukseni… Kun olimme molemmat nuoria, tein suuren vääryyden häntä kohtaan, nyt kostaa hän ja kostaa hirveästi."

"Ettekö te voi vapautua hänestä?"

"En tiedä, käyttääkö hän kenties joitakin taikakeinoja; väliin tunnen kiusausta sitä uskomaan… Ne kuukaudet, jotka olette ollut täällä, ovat tehneet minut kymmentä vuotta nuoremmaksi, mutta nyt on pelko palannut uudestaan."

"Häntäkö pelkäätte?"

"Nukuit raskaasti viime yönä, Johannes."

"Niin, se on totta."

"Etkö kuullut mitään?"

"En, en mitään."

"Sen arvasinkin!"

"Tiedättekö syyn?"

"Olit saanut unijuoman."

"Mistä sen päätätte?"

"Kuinka et muuten olisi kuullut, että hän oli täällä yöllä, heti kun olit sammuttanut lamppusi."

"En kuullut mitään!"

"Hän istui tuossa sänkyni vieressä ja ruikutti ikuisesti samaa, kuinka hän kärsi helvetin tuskia sekä minun että omien syntiensä tähden, kysyen, mitä aioin tehdä antaakseni hänelle sovitusta."

"Tahdon häntä puhutella."

"Ei, siitä joutuisin vain uusille nuhteille alttiiksi; älä ota iltajuomaasi tänä iltana, vaan tule tänne hänen alotettuaan."

"Tuleeko hän joka yö?"

"Kun hän on nyt keksinyt keinon päästäkseen pelätystä kuulijasta, ottanee hän kyllä vahinkonsa takaisin. Hän ei ole enää sinulle erittäin suosiollinen."

"Se ei minua kummastuta."

"Olet Sten Sturen ystävä eikä sinuun ole sentähden luottamista, sanoi hän. Kirjeet, tunnusti hän, olit saanut häneltä."

"Se on totta."

"Jätettäviksi minulle… Hän tiesi, että ne olisivat sitä tervetulleemmat… Mutta häntä suretti, että niin oli laita hän tiesi ansaitsevansa kiitollisuuttani."

"Sanoiko hän niin?"

"Sanasta sanaan!"

"Kaikki pyhimykset meitä varjelkoot!"

"Eikö totta, hän herättää pelkoa sinussakin?"

"Kuka ei pelkäisi syvyyden lähettilästä, mutta minä manaan pahan hengen ja teen sen teidän ollessanne läsnä!"

"Uskallatko tehdä sen?"

"Tahdon näyttää sen ja samalla ilmaista, mitä en tähän asti ole tahtonut sanoa."

"Teetkö syytöksen häntä vastaan!"

"Jota hän ei voi tehdä tyhjäksi!"

"Kiitos, Johannes; et voi uskoa, kuinka suuresti olen toivonut sellaisen löytäväni!"

"Tulette olemaan tyytyväinen!"

"Mutta sen jälkeen en jää kotiin. Tunnen halua lähteä matkalle jo muutaman päivän perästä… Upsalasta matkustan Skohon… sinun on tultava sinne mukanani."

"Mutta sitten eroamme!"

"Tahdotko sitä välttämättä?"

"Minun täytyy mennä Ekholmaan."

"Se on totta, lupasin, että veisit sinne viestin minulta."

"Niin."

"Saat sen Skossa."

"Muistutan teitä siitä."

"Sieltä matkustan Suomeen. Elämäni tärkeimpiin tehtäviin luen siunatun piispa Hemming vainajan pyhäksijulistuksen ja arkkuunkätkemisen. Kallisarvoinen arkku on nyt valmis, ja ensi toukokuussa vietetään juhla Turun tuomiokirkossa. Sen jälkeen teen luultavasti totta aikeestani laskea pois piispansauvan."

Mutta sinä iltana ei kuulunut mitään pelätystä vierailusta piispan makuukamariin.

Isä Johannes ei uskaltanut maistaa iltajuomaansa eikä mennä levolle, hän istui odottaen ja rukoili hartaasti ja nöyrästi, että löytäisi oikeat sanat herättääkseen syntisen vaimon nukkuvan omantunnon, mutta sillä kertaa odotti ja rukoili hän turhaan.

Seuraavana aamuna ilmoitti piispa päätöksensä lähteä ensi viikolla matkalle. Stäketistä lähtisi hän jo seuraavana aamuna; hän määräsi, kuinka monta hänen asemiehistään ja palvelijoistaan tulisi mukaan, ja antoi kaikki muut tarpeelliset käskyt.

Rouva Bonti kutsuttiin saapuville Johanneksen ollessa läsnä, hän näytti niin nöyrältä ja masentuneelta herransa lähdöstä kuultuaan, että tunsi kiusausta uskomaan hänen ikävöimisensä vilpittömäksi.

Mutta kun hän oli lähtenyt, sanoi Jaakko herra: "Sanon sinulle, Johannes, hänellä on jotakin pahaa mielessään."

"Sitä en luule!"

"Et tunne häntä, mutta minä, joka olen tottunut lukemaan hänen kasvoistaan, päätän kokemuksesta."

"Sitä en ymmärrä."

"Mutta tahdothan auttaa minua?"

"Sen tahdon."

"Vaikkapa siihen yhtyisi vaarakin."

"Silloinkin!"

"Tulkaa tänne yöksi ja minä menen teidän vuoteeseenne."

"Eivätkö palvelijanne ilmaise vaihdosta?"

"Se ei saa tapahtua ennenkuin he ovat menneet."

"Hyvä on."

Piispan toivomusta noudatettiin; kun poikanen oli tuonut hänelle iltajuoman ja poistunut, niin hänen armonsa hiipi varpaisillaan, melkein kuin pahantekijä, kirjastoon ja isä Johannes painautui upeaan vuoteeseen. Mutta kun hän vaipui pehmeille patjoille, tuntui hänestä, ettei mielihyvä vastannut kaikkea sitä levottomuutta ja huolta, jota vuoteen omistajan täytyi joka päivä tuntea.

Sopimuksen mukaan oli hänen nautittava myös iltajuoma, ja isä Johannes teki sen ensin suljettuaan sielunsa Jumalan haltuun.

Hän nukkui heti kuten tavallisesti.

Hän heräsi valittavaan ääneen ja valoon, joka lankesi hänen silmiinsä, kun uutimet vedettiin syrjään. "Sanon, että teidän täytyy kuulla minua", sanoi ääni.

"Puhukaa!"

"Hän pettää teidän armoanne ja ilmaisee kaikki teidän salaisuutenne rakkaalle Sten herralleen… Karkurin, jota vadstenalaiset veljet etsivät, piilotti hän tai teki näkymättömäksi pirunkeinoillaan, ja kun tuli yö, vei hän hänet itse rannalle ja hankki veneen, jolla karkuri luikki tiehensä. Kalastaja on tänään tunnustanut sen itse minulle; hän sanoi myös, että karkuri joutui kiinni, vaikka hän pääsi uudestaan vapaaksi, eikä kukaan tiedä, mihin hän on livistänyt…"

"Herra olkoon kiitetty!" ajatteli Johannes.

"Kerron vielä enemmänkin siitä tekopyhästä. Kun täällä oli lähetystö kutsumassa teitä Sten herran lasta kastamaan, pujahti muuan heistä hänen luoksensa, mutta minä hiivin ovelle ja kuulin kaiken. Hänen jumalaton aikeensa on ryöstää joku nunna luostarista ja hän on hankkinut teidän armonne suostumuksen tunkeutuakseen kaikkialle ja ottaakseen, ken häntä enimmän miellyttää."

"Nyt valehtelette!"

Rouva Bonti hätkähti, hän ei ollut tähän asti välittänyt edes katsoa makaavaan, nyt teki hän sen; silmät ikäänkuin ryömivät ulos reijistään, ja liekö hän luullut sen olevan noituutta tai jotakin muuta, mutta äärimäisen kauhun huudolla syöksyi hän ovelle.

Mutta Johannes tunsi samalla joutuvansa sanomattoman tuskan valtoihin, hän oli niin hädissään kuin olisi tehnyt jonkin suuren rikoksen, ja hän tutkisteli melkein kauhulla itseään… Silloin muisti hän juoman ja nöyrän sydämen tyynellä luottamuksella lankesi hän rukousjakkaralle polvilleen ja rukoili… Silloin kuuli hän hiljaisia askelia takanaan ja ymmärsi, että rouva Bonti tuli takaisin. Oli unhottanut lamppunsa pöydälle palamaan, mutta ei uskaltanut häiritä rukoilevaa, vaan poistui yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Johannes nousi, sammutti lampun ja palasi vuoteeseen, jossa hän pian nukkui vanhurskaan tyyntä häiritsemätöntä unta.

Seuraavana aamuna, kun linnan kaikki asukkaat olivat kokoontuneet sen edustalle, puuttui rouva Bonti joukosta, ja muutamat palvelijat kuiskailivat keskenään, että koko yön oli valkea palanut hänen huoneessaan ja hänen oli kuultu kulkevan siellä edestakaisin ja ylös ja alas portaita. Arkkipiispan kysyttyä kertoi Johannes mitä oli tapahtunut ja piispa aivan nautti ajatellessaan sitä pelästystä, jota eukko oli mahtanut tuntea, mutta kun hän sai kuulla juoman vaikutuksesta, sanoi hän kalveten: "Olen hänen vallassaan, hän on jolloinkin toisella kertaa antava minulle kuolettavan myrkyn."

"Miksette laita häntä pois?"

"Hän tai se toinen lähettäisi jonkun muun, jota kenties en arvaisi epäillä."

Upsalaan saavuttua tahtoi Johannes mennä tavalliseen majataloonsa, mutta hänen armonsa tahtoi, että hän asuisi piispantalossa; muuten sai hän pitää täyden vapautensa. Jaakko Ulfinpoika oli näinä päivinä hyvässä terveydessä, hän kävi tuomiokapitulissa ja jakeli käskyjä, mitä oli tehtävä hänen ollessaan poissa. Joulukuu oli alullaan, mutta hänen armonsa tulisi takaisin ennen joulua; sitoutuipa hän itse toimittamaan messunkin tuomiokirkossa ensimäisenä joulupäivänä.

Vihdoinkin lähdettiin matkalle Skohon, johon oli lähetetty viestinviejä kaksi päivää ennen valmistamaan abbedissaa hänen armonsa saapumiseen ja tulevaan tarkastukseen.

Arkkipiispa otettiin mitä juhlallisimmin vastaan. Kellot soivat. Abbedissa oli häntä vastassa jo pihalla, ja suuressa luostarisalissa tervehtivät nunnat häntä juhlallisin lauluin. Toivotettuaan heille siunausta meni hän kirkkoon, joka oli tilaisuuteen erityisesti koristettu, ja toimitti itse messun.

Sen jälkeen puhui hänen armonsa abbedissalle muutamia sanoja, ja molemmat menivät yhdessä sakaristoon, jossa luostarin kaikki kalleudet säilytettiin.

Sillävälin odotti isä Johannes tilaisuutta sanoa jäähyväiset korkealle esimiehelleen; vanhus oli iloinen saadessaan jälleen tarttua vaellussauvaansa ja palata entiseen yksinkertaiseen, mutta luonnonraittiiseen elämäänsä. Se, jota hän nyt oli viettänyt monia kuukausia, näytti hänestä samanlaiselta kuin linnun elämä kullatussa häkissä, minkä ulkopuolella kissa alituiseen vaanii saalistaan. Mitä onnea on ihmisellä, jonka on pakko alituiseen ajatella itseään?… Isä Johannes saattoi sen käsittää, hän, joka koko elinaikansa oli ajatellut ainoastaan muita ja elänyt muille.

Koko seurakunta oli poistunut kirkosta ja hän oli siellä yksin. Talviaurinko heitti muutamia kalpeita säteitä pääalttarin ristille; sen yläpuolelle oli maalattu silmä, josta valo tunkeutui sisälle, ja niin taitavasti oli kaikki laadittu, että aivan luuli näkevänsä, miten silmä vilkkui.

Alttari oli upeasti koristettu keinotekoisilla kukilla ja tuija-seppeleillä, mutta liina niiden alla oli hienointa luostarityötä.

Isä Johanneksen katse siirtyi esineestä toiseen; hän näki, mutta näkemänsä ei herättänyt hänessä mitään tunteita. Verkkaan meni hän oikeanpuoliseen sivukuoriin. Siellä oli alttarin yllä taulu, joka oli esittävinään Mariaa. Hänellä oli kaikki pyhän neitsyen tunnusmerkit, mutta ei hänen kasvojaan; tässä kuvassa ei näkynyt mitään neitseellistä viattomuutta, ei nöyryyttä, joka olisi muistuttanut merkitsevistä sanoista: "Katso, Herran palvelijatar!" Tunsi pikemmin itsensä houkutelluksi ajattelemaan Saban kuningatarta, niin ylpeästi ja ylväästi katseli kuva taulusta. Ne, jotka muistavat Johanneksen hänen nuoruudestaan, tietävät, että hänkin oli maalari, mutta se Mariankuva, joka vielä yhä eli hänen sydämessään, oli puun ylin ja viattomin kukka, johon päivän silmä ensiksi ja mieluisimmin katsoi alas, se oli hurskas ja todellinen nainen!

Melkein inholla kääntyi hän pois taulusta.

Silloin huomasi hän rinnallaan nuoren tytön, joka katseli häntä rukoilevin silmin.

Tyttö oli puettu noviisin pukuun ja näytti hyvin nuorelta, mutta Johannesta kummastutti hänen tavaton kauneutensa, joka teki vaikutuksensa huolimatta mitä suurimman hädän ilmeestä, joka kuvastui jokaisesta piirteestä.

"Pelastakaa minut!" rukoili hän langeten isä Johanneksen jalkoihin.

"Mitä haluat lapsi parka?" kysyi Johannes lempeästi kohottaen hänet pystyyn.

"Auttakaa minut pois täältä!"

"Oletko täällä vastoin tahtoasi?"

"Minut on tuotu väkisin!"

"Tämä on vastoin luostarisääntöjä!"

"Eufemia!" kajahti tuikea ääni käytävästä, ja muuan vanha nunna tuli näkyviin.

Nuori noviisi heittäytyi heti maahan alttarikehän ääreen ja oli rukoilevinaan.

Mutta vartijatar riensi esiin ja tarttui hänen käsivarteensa. "Miksi et vastaa?" kysyi hän äänellä, joka oli kaikkea muuta kuin lemmekäs.

"Minä rukoilin pyhää neitsyttä, hurskas sisar", vastasi vapiseva tyttö.

Nunna jupisi muutamia sanoja vetäen hänet mukanaan. Lapsi parka heitti ohitse mennessään nopean, rukoilevan katseen Johannekseen. Mutta tuskin olivat molemmat poissa näkyvistä, kun Johannes kuuli kiihkeän valitushuudon, joka luultavasti johtui kouraantuntuvasta ojennuksesta.

Johannes tahtoi rientää jälkeen, mutta ovi, josta he olivat menneet, vei luostariin ja se oli jo lukittu… Hän kuunteli… kaikki oli hiljaa.

"Väkivaltaa ja julmuutta kaikkialla!" ajatteli hän. "Sellaisilla keinoillako tahdotaan pitää yllä uskoa Kristukseen ja evankeliumiin?… Eikö pyhä kirkko ole aiottu kaivatuksi tyyssijaksi, ja se tehdään vankilaksi…"

Hän rukoili Herralta apua ja valaistusta tässä sekasoassa… Äkkiä välähti ajatus hänen sielussaan… Nuori tyttö, joka oli anonut hänen suojelustaan… mitähän, jos hän kenties oli Kaarina Eliaantytär… Tämän nimi oli tosin Eufemia, mutta nimenmuutokset eivät luostareissa olleet ollenkaan harvinaisia, varsinkin jos oli jotakin salattavaa.

Kuinka hän katuikaan, ettei ollut pidättänyt noviisia ja heti vaatinut selitystä; häneltä pappina ja erittäinkin arkkipiispan seuralaisena ei suinkaan olisi voitu sitä kieltää.

Arkkipiispa ja abbedissa menivät sakaristoon ja Johannes meni heitä vastaan; nyt ei hän päästäisi tilaisuutta käsistään.

"Kunnianarvoisa rouva!" sanoi hän. "Luostarin noviisien joukossa on muuan Eufemia nimeltään."

"Se on totta, isä."

"Hänen armonsa luvalla pyydän, että tahdotte heti kutsua hänet tänne."

Abbedissa näytti joutuvan ymmälle, mutta kun arkkipiispa yhtyi pyyntöön, lähestyi hän hitaasti luostariovea.

"Luulen, että ryöstetty tyttö on täällä", kuiskasi Johannes piispalle.

Sama nunna, joka äsken oli näyttäytynyt, saapui uudestaan. Abbedissa neuvoi hänet Johanneksen puoleen.

"Haluan puhutella nuorta sisarta, jonka äsken veitte täältä", sanoi tämä.

"Sisar Eufemiaa! Ah, kunnianarvoisa isä, hänen laitansa on taasen hyvin huonosti."

"Onko hän sairas?"

"Hänen mielensä on vialla; silloin päästää hän kovia huutoja. Kunnianarvoisa rouva äiti tietää, mitä meidän kaikkien täytyy kärsiä hänen tähtensä."

Abbedissa kumarsi myöntävästi päätänsä, mutta Johannes ei enää uskonut ehdottomasti, vaan sanoi suurella varmuudella: "Viekää minut hänen luoksensa!"

Nyt luuli hän olevansa varma asiastaan; ikäänkuin miehen viisaus koskaan vetäisi vertoja naisen viekkaudelle; vanha Johannes oli ainoastaan alottelija siinä suuressa koulussa, missä opitaan kokemusta.

Abbedissa virkkoi suurella varmuudella: "Tämä myöntyväisyys menee aivan liian pitkälle. Sanokaa Eufemialle, että käsken hänen tulla heti tänne."

Nunna riensi pois käskyä täyttämään.

Sillävälin kertoi abbedissa arkkipiispalle eräästä ylhäisaatelisesta tanskalaisesta rouvasta, joka oli kirjoittanut hänelle ja pyytänyt, että hänet vihittäisiin nunnaksi Skoluostariin.

"Hän lupaa antaa suuria lahjoja", kertoi abbedissa. "Mutta vielä enemmän ilahuttaa minua tämä todistuksena siitä suuresta arvosta, jossa luostarimme, Jumalan kiitos, on Tanskassa."

Hänen armonsa ilmaisi tyytyväisyytensä, mutta Johanneksen kaikki ajatukset olivat kiintyneet nuoreen tyttöön, jonka surulliselle kohtalolle hän toivoi voivansa antaa uuden käänteen… Noviisi tuntui hänestä viipyvän hyvin kauan, mutta vihdoin saapui nunna tuoden hänet mukanaan, mutta nyt oli hän hunnutettu.

Abbedissa aikoi mennä häntä vastaan, mutta arkkipiispa sanoi: "Antakaa isä Johanneksen häntä puhutella." Kun tämä tuli lähemmäksi, näki hän, kuinka lapsukainen vapisi aivan kuin haavanlehti:

"Onko nimesi Eufemia?" sanoi Johannes lempeästi. "Niin, kunnianarvoisa isä!" kuiskasi tyttö. "Syntymäpaikkasi?"

"Vesterås!"

Puhuiko hän totta, vai valehteliko pelosta? "Miksi vapiset noin?" kysyi Johannes osanotolla. Tyttö purskahti rajuun itkuun.

"Kas niin, nyt hänelle tulee jälleen muuan tavallisia puuskiaan", huudahti nunna tarttuen hänen käsivarteensa.

Mutta Johannes käski ankarasti, että nunna pysyisi syrjässä, ja kysyi sen jälkeen vielä kerran: "Lapsi, mitä pelkäät? Ole vain levollinen!"

"Antakaa minun mennä!" sanoi hän kietoen hunnun tiiviimmin ympärilleen.

Mutta epäluulo oli herännyt, ja se johti Johanneksen oikeaan, kun sai hänet tempaamaan noviisilta hunnun. Nunna päästi kauhun huudon.

Tyttö oli vaipunut lattialle ja peitti kasvonsa käsiinsä. Hämmästys oli vienyt Johannekselta puhelahjan, hän tarvitsi melkein kokonaisen minuutin ennenkuin kykeni sanomaan: "Petosta!"

"Mitä se on, Johannes?" kysyi arkkipiispa. "Se on mahdollista", vastasi hän, "että tälläkin on Eufemia nimenään, mutta hän ei ole sama, joka oli täällä sisällä hetkinen sitten."

"Meillä ei ole toista", väitti abbedissa.

Johannes seisoi lyötynä, masennettuna. "Jättäkää asia minun huostaani!" sanoi ylipappi hiljaa ja lisäsi sen jälkeen kuuluvammalla äänellä: "Luostarin asiat ovat hyvissä käsissä; tule, Johannes ystäväiseni, minulla on tärkeitä asioita sinulle uskottavana."

Mutta kun nämä molemmat olivat kahden kesken, arkkipiispalle järjestetyssä huoneessa, silloin kysyi tämä, kuinka kaikki oli tapahtunut, ja sanoi sen jälkeen:

"Täällä on jotakin, mitä tahdotaan salata, ja kävisi varmaan vaikeaksi minullekin urkkia totuus esille. Sellaisissa tapauksissa tekee viisaimmin, kun katsoo läpi sormien ja luottaa johtavain henkilöiden tunnontarkkuuteen, mutta sinun tähtesi koetan kyllä saada selvän asian oikeasta laidasta."

"Minä en voi mitään", huokasi Johannes.

"Viipykää muutamia päiviä ja…"

"Ei, nyt heti lähden taipaleelle."

"Ekholmaan?"

"Niin, sinne aion."

"Kas tässä, tunnetko tämän?"

Se oli vahaluonnos Suurkirkon "Ritariin ja lohikäärmeeseen".

"Mies parka sanoi minulle, että hän oli tehnyt sellaisen", jatkoi piispa. "Mutta se oli varastettu häneltä, ja siten vei toinen myös kunnian hänen työstään. Kuinka luonnos on tullut Skohon, en tiedä, mutta nyt on sinun vietävä se Kirsti rouvalle, jolle se oikeudella kuuluu; hän kyllä tulee sen säilyttämään perhekalleuksien joukossa."

Piispa pani taideteoksen takaisin laatikkoon. "Aiot nyt siis todellakin jättää minut, Johannes?"

"Niin, herra, minun täytyy!"

"Mene sitten rauhassa ja kiitos kaikesta!"

"Vähän olen voinut tehdä teidän hyväksenne!"

"Enemmän kuin kukaan muu!… Olet muuten luvannut tulla, milloin kutsun."

"Ja te olette luvannut kallistaa minulle kuulevan korvan."

Vielä kerran puristivat he toistensa kättä, ja arkkipiispa meni sen jälkeen neuvotteluun abbedissan ja priorin kanssa luostarin tileistä; hän toivoi tällöin pääsevänsä luostarineitsyen salaisuuden perille; abbedissa taasen tuumi, kuinka voisi parhaiten johtaa hänet harhaan. Mutta tällaikaa taivalsi isä Johannes tietä eteenpäin, suruissaan siitä, ettei ollut voinut tehdä mitään lapsi raukan pelastukseksi.

6.

SYNNIN PALKKA, MILLAISENA SE LANKEAA JALOSUKUISELLE ROUVALLE.

Ekholmaan tuli alituiseen kirjeitä ja viestejä Tanskasta, ja kun sinne saapui alituiseen vieraita, ei siihen kiinnitetty niin suurta huomiota, että niiden joukossa oli niin monia tanskalaisiakin.

Mutta vieraiden joukossa oli muuan henkilö, josta hän itsekseen oli suuressa epävarmuudessa, miten häntä oikeimmiten oli kohdeltava.

Hän oli maisteri Didrik Slagheck Kööpenhaminasta, syntyään Westfalista. Hänellä oli kaunis ulkomuoto ja miehekäs ryhti ja jotakin hyvin kohteliasta esiintymisessään; mutta ne tiedot, jotka oli leimattu maisterin arvolla, olivat ainoastaan kuin hänen sielunsa raakuuden ja turmeltuneen luontonsa kultaus.

Tätä miestä ei ollut lähettänyt Erik herran luo Hannu kuningas eikä Kristian prinssi, vaan Sigbrit rouva, ja hän sanoi sen suoraan ja ujostelematta, lisäten, että tämä oli mahtavin rouva Tanskassa.

Erik herra oli kuullut sanottavan sen ennenkin, mutta ei koskaan niin suoraan ja kerskailevasti.

Hän ei uskaltanut eikä tahtonutkaan ajaa Didrik herraa tiehensä; sentähden sulkeutui hän hänen kanssansa salakamariin, hienoin viini kellarista kannettiin pöytään, jotta kielten kannat oikein höltyisivät, sillä Erik herra tahtoi kuulla maisterilta hänen maansa asioista. Eikä Didrik herra ollutkaan tuppisuu, hänen oli helppo puhua ja mielellään hän joi hyvää viiniä. Sellaiseen näytti hän tottuneen, sillä kuinka tiheään hän pikaria kallistelikin, ei se suurin häntä haitannut. Mutta yhä avomielisemmin kertoi hän tanskalaisten pyyteistä ja hovielämästä.

Mutta vihdoin vieras sanoi kursailematta, että hän oli uninen, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän nukkui suu selällään ja kuorsasi äänekkäästi.

Erik herra istui tuolillaan ja tuijotti vieraaseensa ja ajatteli miten selviytyä hänestä… Mitä hän oikeastaan lienee tahtonut? Asiaansa ei hän ollut sanonut… kenties ei hänellä sellaista ollutkaan; Erik herra päätti häneltä kysyä siitä suoraan, päästäkseen miehestä kuitiksi.

Huoneeseen oli tullut melkein pimeä, mutta Erik herra ei kiirehtinyt soittamaan valoa; hän ei tahtonut, että palvelija kuulisi vieraan päästämät vastenmieliset äänet, jotka loukkasivat hänen herransa korvaa, Erik herra piti ankarasti kiinni säädyllisyydestä, ja näin karkea, sievistymätön vieras olisi muissa olosuhteissa heitetty ulos ovesta. Vihdoin kuitenkin loppui hänen kärsivällisyytensä ja soittokello helisi kimakasti.

Samassa lakkasi kuorsaaminenkin.

Palvelija avasi oven.

"Valoa!" käski maisteri.

Erik herra hypähti suuttumuksesta. Tämä häpeämätön tekeytyi herraksi hänen talossaan!

"Oletteko nukkunut, rakas isäseni?" kysyi vieras.

Erik herra nieli suuttumuksensa ja vaikeni.

Heti sen jälkeen astui sisään palvelija tuoden sytytetyn lampun, jonka pani pöydälle.

"Tahdon, ettei minua häiritä ennenkuin soitan", virkkoi Erik herra hänelle tavattomalla tuimuudella.

"Ilmoittakaa, että myöhemmin tulemme naisten puolelle", huusi Didrik hänen jälkeensä.

"Täällä jakelen ainoastaan minä käskyjä", vastasi Erik herra tulisesti.

"Tahdoin säästää teiltä vaivan."

Erik herra sai yskänpuuskan, hän nousi ja istuutui kohta penkille loitommaksi pöydästä toivoen vieraansakin tekevän samoin.

Mutta tämä ei hievahtanutkaan paikaltaan.

"Aiotteko nukkua vielä?"

"En, olen jo nukkunut tarpeeksi."

"Silloin tahtoisin tietää, mikä oikeastaan on syynä käyntiinne."

"Ettekö sitä arvaa?"

"En, se on minulle mahdotonta!"

"Silloin vaikenen huomiseen, jotten häiritsisi yölepoanne, rakas isäseni."

Taasenkin tämä hävytön puhuttelu… Mutta Erik herra päätti pysyä tyynenä. "Mieluummin toivoisin saavani sen tietää jo tänä iltana!" sanoi hän.

"Todellakin?"

"Lasken hyvin harvoin leikkiä."

Maisteri purskahti rajuun nauruun, ja hän kävi melkein karmosiinin punaiseksi kasvoiltaan.

Erik herra sitä vastoin kalpeni. Hänestä tämä meni liian pitkälle.

"Ai, tosiaankin, olenko antanut teille kirjeen tulevalta arkkipiispalta?"

"Tulevalta ark-ki-piis-pal-ta?"

"Tässä se on! Kautta sieluni, olin sen unhottanut."

Erik herra otti kiireimmiten kirjeen, se oli tosiaankin hänen pojaltaan ja sisälsi, että hänen rakkaan isänsä olisi osoitettava maisteri Didrik Slagheckille kaikkea suopeutta ja kohteliaisuutta; hän ei ollut ainoastaan oppinut mies, vaan hänellä oli myös niin suuri vaikutusvalta Kööpenhaminan hovissa, että Kustaa herra luuli menestyksensä olevan suuresti hänestä riippuvaisen.

Kun Erik herra oli lopettanut lukemisen, pani hän kirjeen kasaan ja sanoi lempeällä ja aivan muuttuneella äänellä: "Poikani puhuu teidän suurista ansioistanne, ja voin hyvin sanoa, etten ole koskaan niitä epäillyt. Ja kun halusin, että te sanoisitte syyn tänne tuloonne, en sitä suinkaan tehnyt päästäkseni teistä vapaaksi, vaan sitä pikemmin voidakseni suostua toivomuksiinne."

"Nyt puhutte mieleni mukaan; ja pyydän teitä etukäteen olemaan varma kiitollisuudestani."

"Nuoret ovat tulevaisuuden herrat, ja mikä voi olla meille vanhoille mieluisempaa kuin palvella heitä."

"Kautta pyhän Gregoriuksen, ettekö puhu aivan kuin itse Sigbrit rouva: 'Vanhan on väistyttävä antaakseen tilaa nuorelle', sanoo hän."

"Tosiaankin… aivan oikein…"

"Mutta missä on tulevaisuus, ellei orastavissa avuissa! Pankaa kuninkaan poika ja kerjäläisen lapsi samaan kehtoon, niin molemmat ovat kasvoiltaan yhtä punaiset, yhtä rumat; mutta antaapas heidän kasvaa miehiksi ja heidän tekonsa määräävät heidän arvonsa!"

"Yhtä suuri kuin hämmästyttäväkin totuus."

"Hyväksyttekö sen?"

"Voinkohan muuta?"

"Tiedätte kai myös, että ajan suuret ajattelijat ovat melkein kaikki lausuneet samaan suuntaan. Savonarola sanoo, ettei ihmisen sisäinen arvo ole suinkaan riippuvainen ulkonaisista suhteista; Gerhard de Groot, että hän on löytänyt parempia kristittyjä köyhien kuin rikasten joukossa; puhumattakaan itsestään Aristoteleesta, joka arvelee, ettei tervettä ja voimakasta ihmissukua voi syntyä ennenkuin ihmiset ojentavat toisilleen kätensä lujaan ja veljelliseen liittoon!"

"Oivallisesti sanottu!"

"Katsomatta rikkauksiin!"

"Kulta on pelkkää heinää!"

"Ja korkeaan sukuperään!"

"Jumalan edessä olemme kaikki alhaisia!"

"Meidän täytyy olla niin toistemmekin edessä!"

"Niin täytyy!"

"Ei ainoastaan sanoissa, vaan teoissakin!"

"Mitä arvoa on sanoilla ilman tekoja?"

"Muistutatte ihmeellisesti jaloa Amalrik Benalaista… Olen varma, että tunnette hänet."

Erik herran päätä aivan huimasi; nuo suuret nimet olivat tosin hänelle tuttuja, mutta heidän oppejaan ei hän tuntenut lähemmin; sentähden vastasi hän melkoisella arkuudella:

"Olen muistavinani, että hän eli… eli…"

"Innocentius III:nnen aikana", puuttui maisteri puheeseen. "Esiintyi neljännessä lateraanisessa kirkolliskokouksessa… Tiesin kyllä, Erik herra, että olette oppinut ja monitietoinen herra… Olisinko muuten niin tärkeässä asiassa kääntynytkään teidän puoleenne?"

"Ettehän ole vielä minulle sanonut, mikä asianne on!" huudahti ritari nauraen ja sangen mielissään siitä edullisesta käsityksestä, joka vieraalla näytti olevan hänestä.

Tämä oli äkkiä kohonnut merkilliseksi henkilöksi Erik herran silmissä; ei ainoastaan pojan mielipide maisterista, vaan vielä enemmän se oppi, jonka hän ykskaks oli tuonut ilmoille, sai ritarin siihen vakuutukseen, että hän oli ennen tykkönään erehtynyt mieheen nähden.

"En ole sanonut teille, miksi olen tullut, olen sitä viivyttänyt, ja voitteko uskoa, että teen niin vieläkin, niin raskaana kuin se painaakin omaatuntoani."

"Nuori mies, puhukaa minulle, kuten ystävälle."

"Sen tahdon tehdä!… Tulen Sigbrit rouvan kehotuksesta yksinkertaisesti kosimaan tytärtänne."

"Ty-tär-tä-ni…?" Jos ukkonen olisi iskenyt huoneeseen, ei Erik herra olisi pahemmin hämmästynyt.

"Sanon teille suoraan, että minulla on suuret vaatimukset, sentähden tahdoin ensin oppia teidät persoonallisesti tuntemaan, ja sanon suoraan, että olette mieleiseni mies." Erik herra teki syvän kumarruksen. "Mutta asian täytyy jäädä meidän kesken, kunnes olen nähnyt tyttärenne."

"Minä en sitä ilmaise!"

"Ovatko he kauniita?"

"E-ei!" Erik herra toivoi tällä hetkellä, että he olisivat olleet rumia kuin synti.

"Riippuu mausta, arvelette kai, ja olette oikeassa kuten aina; kuitenkin toivon teidän hyväksyvän kosintani."

"Emäntäni…"

"Hänen hyväksymisensä tulen kyllä saamaan."

"Tyttärillänikin on sananen sanottavana."

"Sallikaa sanoani, että teidän nykyaikaiset aatteenne ovat vielä nuoremmat kuin minun, mutta minä alistun niihin ja toivon, että se menestys, joka minulla tähän asti on ollut kaunotarten joukossa, on tälläkin kertaa minua seuraava."

Erik herra toivoi aivan päinvastoin, mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa.

"Tahdotteko nyt viedä minut heidän luokseen?"

"Yhden asian tahdon sanoa etukäteen: en pakota heitä."

"Sitä en pyydäkään!"

"Tulkaa sitten!"

Ekholman kaunis rouvastupa oli tällä kertaa tyhjä vieraista; ainoastaan talon nuoret tyttäret ja heidän piikasensa olivat siellä, mutta jo kauas kuului heidän hilpeä naurunsa.

"Mitähän siellä ilakoitaneen?" jupisi Erik herra ja avasi äkkiä oven.

Koko hilpeä parvi oli lattialla, he leikkivät Sislan ristiäisiä sydämensä pohjasta.

Mutta vieraan nähdessään pyrähtivät he pelästyneiden lintujen lailla eri suuntiin. Tuskin minuutin kuluttua istuivat jalosukuiset neitsyet kunniasijalla suuressa kaaressa, palvelijat taasen sijoittuivat huoneen äärimäiseen soppeen, ja kaikki tarttuivat neuloihin vielä vapisevin käsin, mutta läähättävä hengitys, leimuavat posket ja vaivoin pidätetty naurunhalu osoitti, kuinka hauskaa heillä oli ollut.

Erik herra viipyi muutamia silmänräpäyksiä ennenkuin hän meni tyttäriensä luo: "Missä on teidän rouva äitinne?"

"Salakamarissa!" sanoi yksi.

"Ei, vaan makuuhuoneessa", oikaisi toinen.

"Hän ei sanonut voivansa oikein hyvin!" lisäsi kolmas.

Erik herra kääntyi nopeasti, hän riensi vieraansa ohitse ja ulos ovesta sanomatta sanaakaan.

Mutta jos hän luuli tämän seisovan kärsivällisesti paikoillaan ja odottavan hänen paluutaan, tunsi hän häntä vähän. Tuskin oli Erik herra kadonnut, ennenkuin maisteri astui reippaasti esiin.

"Kauniit neitsyet", sanoi hän rohkeasti. "Olen herra isänne vieras, tämä lienee teille kylliksi, ettette pane pahaksenne, vaikka pyydänkin päästä mukananne karkeloon… Tulkaa, tulkaa!"

Ja nyt viritti hän äänekkään laulun: "Sellestä Simo käy kosiin…" ja ojensi kätensä heitä kohden.

Sanat ja sävelet tekivät tehtävänsä, epäröiminen ei kestänyt kauan, minuutin kuluttua oli koko parvi jälleen jalkeilla ja nyt pyörittiin iloisessa piirissä, ja kaikki ottivat hilpeästi osaa karkeloon.

Mutta maisteri käyskenteli piirin keskellä, joka sai pyöriä hänen ympäritseen. Hän veti piiriin nuorista neitsyeistä yhden toisensa jälkeen, karkeloi hänen kanssaan muutamia pyörähdyksiä ja suuteli sitten kunnioittavasti hänen kättään. Hän oli jo ehtinyt kolmanteen, kun ovi uudestaan avautui ja Erik herra astui emäntänsä keralla sisään.

Nyt tosin tanssi taukosi, mutta se oli saanut eräänlaisen oikeutuksen, ja kaikki seisoivat paikoillaan lattialla, ainoastaan muukalainen erosi muista ja meni Kirsti rouvan luo, jonka edessä hän kohteliaasti notkisti polvensa sanoen:

"Rangaiskaa minua, minä yksin olen rikollinen!"

"Nouskaa, maisteri Didrik Slagheck!" vastasi Kirsti rouva, samalla kuin hänen ankara katseensa sai niin hyvin hänen tyttärensä kuin palvelijattaretkin kiireisesti palaamaan ompelustensa ääreen. "Kun kissa on poissa, hyppelevät hiiret pöydällä, se on yhtä vanha juttu kuin maailmakin."

"Ainoastaan sillä erotuksella, että ne nyt pysyvät lattialla", vastasi Didrik ja tahtoi tarttua Kirsti rouvan käteen viedäkseen sen huulilleen, mutta tämä vältti sen. "Herrani on kertonut minulle teistä", lisäsi sydämystynyt rouva, "ja hän on sanonut myös asianne."

"Ja myös ehdon!" puuttui Erik herra hätiköiden puheeseen. "Olen myös maininnut kirjeen pojaltani, Kustaa herralta."

"Pysykäämme ainoastaan pääasiassa, ja kun luulen teidän tahtovan pian saada vastauksen, niin saatte sen heti… Tunnetteko tätä herraa?" kysyi hän tyttäriltään viitaten vieraaseen.

Se nopea katse, jonka he loivat häneen, kohtasi rukoilevan hymyn kauniista ilmeikkäistä silmistä, ja punastuen vastasivat he kainosti: "Emme!"

"Maisteri Didrik Slagheck Tanskasta", jatkoi Kirsti rouva, joka hänkin oli nähnyt äänettömän katseleikin ja siitä yhä ärtynyt. "Sigbrit rouva, kuuluisan Dyvekan äiti, on lähettänyt, hänet kosimaan jotakin teistä!… Mitä sanotte sellaisesta, tyttäreni?"

Nyt punasi harmin puna heidän poskensa, ja he kääntyivät kaikki pois.

"Sallittakoon minun sanoa muutamia sanoja puolustuksekseni", virkkoi Didrik. "Sigbrit rouva tiesi, että sydämeni oli vallannut palava rakkaus yhteen teistä, suloiset neitsyet, en ole maininnut, että mennä kesänä näin tämän viehkeän neitsyen, ja siitä päivin ei hän ole poistunut ajatuksistani. Hyvä Sigbrit rouva sai minut uskomaan hänelle syyn suruuni ja sen jälkeen sanoi hän: 'Jalo rouva Kirsti Gyllenstjerna on ennakkoluulottomin rouva koko Ruotsissa, hän ei ole vihastuva teihin, vaikkapa hän ei suostuisikaan antamaan teille tyttärensä kättä.'"

"Se ei estä teitä jäämästä tänne kunnioitettuna vieraana!" puuttui puheeseen Erik herra, joka ei ollut unhottanut poikansa kirjettä eikä miehen merkitystä.

"Jos te sallitte?" virkkoi Didrik, syvästi kumartaen Kirsti rouvalle.

"En ole niin ennakkoluuloton, että minulla olisi muuta tahtoa kuin herrani tahto", vastasi tämä.

Ja niin jäi Didrik maisteri Ekholmaan. Ritari pyysi häntä sentähden, että poikansa halusi sitä. Kirsti hyväksyi sen siksi, että hän luki enemmän maisterin katseesta kuin sanoista, että hänen oma elämäntarinansa oli tälle tuttu; sitä paitsi oli hän antanut vastauksen, nyt hän myös oli näyttävä, että pystyi viemään tahtonsa perille.

Kolmella nuorella neitsyellä ei ollut sanoja kyllin teräviä ilmaisemaan heidän paheksumistaan ja suuttumustaan. Että tämä aateliton mies oli uskaltanut kohottaa silmänsä heihin, se oli tosiaan niin suuri loukkaus, että se täytyi rangaista, ja he tahtoivat itse pitää siitä huolen.

Olisivatpa he vain tienneet, ketä heistä hän rakasti! Tässä näyttäytyi vanha juttu omenasta, jonka käärme tarjosi Evalle: jokainen luuli salavihkaan, olevansa valittu. He olivat sopineet siitä, että sen, jolle hän uskalsi puhua rakkaudestaan, oli osoitettava hänelle äärimäistä halveksumistaan, ja jokainen heistä opetteli hyvin näyteltävänsä osan ja paloi halusta päästä sitä suorittamaan.

Sillävälin vältti maisteri heitä kaikkia kolmea; kunnioittavainen tervehdys, suruinen katse, siinä kaikki, mitä hän ilmaisi, mutta väliin yön hetkinä he kuulivat hänen kauniin äänensä ikkunansa alta; silloin lauloi hän kaihoisia lemmenlauluja, ja kuuden-, seitsemän- ja kahdeksantoistavuotias sydän sykkäili häntä vastaan vasta heränneellä salaisella rakkaudella.

Melkein koko päivän vietti maisteri yhdessä ritarin kanssa; he kirjoittelivat ja lähettelivät kirjeitä kaikkien suurempain seurakuntain pastoreille ja kaikkien luostarien abboteille; he puhuivat niistä suurista eduista, jotka nyt tulisivat kirkon osaksi siinä tapauksessa, että Kustaa Trolle määrättäisiin arkkipiispaksi, kun vanha Jaakko Ulfinpoika pian tulisi eroamaan, ja kehottivat kaikkia Jumalan ja kristinopin ystäviä yksimielisesti äänestämään häntä.

Erik herra tunsi päivä päivältä uuteen neuvonantajaansa yhä suurempaa luottamusta. Heidän yhdessäolonsa ensimäisen päivän muisto tuntui hänestä vain pahalta unelta; mies, joka hänellä nyt oli edessään, oli kohtuullinen elintavoissaan, ei näyttänyt vähintäkään välittävän hänen tyttäristään, mutta työskenteli sitä vastoin väsymättömästi ritarin asian puolesta.

Uudestaan ja uudella innolla alkoi kirjevaihto siitä, että Kristianille viekkaudella toimitettaisiin pääsy Ruotsiin; herätettiin uudelleen vanha ehdotus, että purjehdittaisiin Nyköpingiin, tunkeuduttaisiin sieltä maahan ja hankittaisiin luja jalansija Vesteråsissa.

Sentähden alkoi uudelleen kirjevaihto Pernilla rouvan kanssa; hänen oli taivutettava Sten herra suostumaan tehtyyn ehdotukseen; nyt ei enää luotettu niin varmasti häneen. Maisteri kirjoitti itse kaikki kirjeet puhtaaksi ja pani oman nimensä alle, niin ettei Erik herralla olisi mitään pelättävää, vaikka kirjeet keksittäisiinkin, mutta ainoastaan luotettavia palvelijoita valittiin niitä viemään, ja niin jatkuivat vilkkaasti neuvottelut Vesteråsin ja Ekholman välillä.

Kirsti rouvakin tyyntyi maisteriin nähden, vaikkei hän täysin luottanutkaan tytärtensä naiselliseen ylpeyteen; hänen epäluulojaan herätti se, että hän näki heidän urkkivan toisiaan, mutta se antoi toiselta puolen turvallisuuttakin, mustasukkaisuudella on terävät silmät, ja jos kaikki kolme unelmoivat samasta miehestä, ei vaara saattanut olla erittäin suuri. Sitä paitsi oli Kirsti rouvalla suunnitelmansa valmiina, ja hävyttömälle poikapuolelleen, joka oli kirjoittanut isälleen, että tämä suostuisi maisterin toivomuksiin, hänelle tahtoi Kirsti rouva näyttää, että hän päätti laskut ilman isäntää.

Kuten kipinästä voi syttyä tuhoava palo, niin voi eripuraisuuden siemen kantaa katkerat hedelmät. Nuoret neitsyet toivoivat kaikki kolme olevansa Didrik maisterin salaisen rakkauden esineenä ja kadehtivat salaa toisiaan. Yhdellekään heistä ei hän ollut sanonut: "Sinua minä rakastan!" mutta kuitenkin luulivat he kaikki kolme, että hänen valittunsa oli saanut tietoonsa kalliin salaisuuden, mutta ei sitä ilmaissut. Yölliset tervehdyslaulut valoivat öljyä tuleen, eikä tapahtunut harvoin, että sisarukset puhkesivat kiihkeihin soimauksiin toisiaan vastaan ja puhuivat vilpistä ja petoksesta. Ei kuulunut enää mitään iloista naurua rouvasväen tuvasta, mutta usein nähtiin kalpeita kasvoja ja itkettyneitä silmiä.

"En tiedä, mistä johtuu", sanoi Erik herra Kirsti rouvalle, "että tyttäremme ovat menettäneet hilpeän mielensä; he istuvat kenties liian paljon sisällä."

"On aika naittaa heidät."

"He ovat hyvin nuoria."

"Siitä ei haittaa."

"Onko joitakin kosijoita ilmoittautunut?"

"Erika annetaan Algot Sparrelle."

"Vai niin!"

"Ingeborg Knut Hermelinille."

"Leskelle?"

"Ja Margareta tanskalaiselle valtaneuvos Mortensenille."

"Joka voisi olla hänen isänsä!"

"Sitä paremmin on hän valvova puolisoaan."

"Eiväthän he tunne näitä herroja!"

"He tulevat tänne heti joulun jälkeen."

"Jolleivät he silloin mielly toisiinsa?"

"Siitä ei kysymystä. Määräämisoikeus kuuluu teille ja minulle, Erik herra, ja minä olen jo vastannut, että me suostumme."

"Mutta minä en ymmärrä, miksi moinen kiire."

"Siksi, että on vaara tarjona."

"Vaara?"

"Ettekö näe sitä?"

"Maisteri on viaton."

"Viatonhan on pirukin, kun hänellä on papinkaapu pukinsorkkansa peittona."

"Mutta eihän hän puhuttele heitä koskaan."

"En tiedä, mitä keinoja hän käyttää… Ja tunnustan, että uskoisin kuten tekin, jollen näkisi sitä onnetonta vaikutusta, mikä hänellä on heihin. Olen puhutellut heitä kutakin erikseen, he epäilevät toisiaan, mutta näyttää kuin siihen ei olisi syytä."

"Niin, mutta silloin…"

"Täytyy tyttäreni toimittaa pois täältä, koska te niin itsepäisesti tahdotte pitää täällä oman ja Kustaa herran ystävän."

"Vaikea on minun pyytää häntä matkustamaan."

"Sitä ei nyt enää tarvitakaan…" Ja Kirsti rouva jätti herransa yksin.

Tämä seisoi aivan kuin puusta pudonneena. Maisteri oli käynyt hänelle hyvin tärkeäksi, hän tiesi tuskin, miten voisi tulla toimeen ilman häntä; mutta erota nuorista, kauniista tyttäristään, elämänsä päivänsäteistä, heittää heidät pois vieraille edes kysymättä heidän mieltään, se näytti Erik herrasta hyvin kovalta, ja hänen sydämensä vuoti verta sitä ajatellessakin.

Uskottuna oli Didrik maisterilla tanskalainen neitonen, joka oli neitsytten palveluksessa. Tämä toi hänelle päivittäin tietoja heistä, ja hän ymmärsi heissä herättämänsä mielentilan niin hyvin kuin olisi alituiseen ollut heidän seurassaan.

Ruotsiin oli hän matkustanut aikeissa ruveta Erik herran vävyksi; Kirsti rouvan ei hänen mielestään pitänyt olla kovin tarkkatuntoinen. Sitten tuli hän toisiin ajatuksiin, hän käsitti, että oli tarpeen olla melkoisen varovainen; lisäksi tuli kostonhalu, ylpeä rouva oli hänestä aivan liian koppava.

Leikki alkoi muuten häntä huvittaa, hän luuli melkein olevansa pelin herrana. He olivat ihastuneet häneen kaikki kolme, hänen tarvitsi ainoastaan valita. Vanhin, Erika oli kaino olento, ilman itsenäisyyden vivahdustakaan. Ingeborgilla sitä vastoin oli luja tahto, ja Didrik oli muutamia kertoja keksinyt hänen katseensa kiintyneenä itseensä kysyvällä kärsimättömyydellä; tämä neitosista häntä enimmän miellyttikin.

Margareta oli kaunein, mutta melkein liiaksi lapsi… kuitenkin hän epäröi.

Hän käsitti, ettei hän saisi heistä ketään vanhempain suostumuksella, sentähden tahtoi hän ryöstää valittunsa, viedä hänet Kööpenhaminaan ja siellä vihityttää, sitten heti palata Ekholmaan, saada aikaan sovinnon ja jatkaa toimintaansa, kuten tähänkin asti, mutta silloin paljon suuremmalla täysivaltaisuudella. Se pakko, johon hän oli tähän asti alistunut, alkoi käydä sietämättömäksi, ja nyt oli aika panna suunnitelma toimeen; se oli liian hyvin valmistettu voidakseen epäonnistua.

Eräänä päivänä ilmoitti hän Erik herralle, että muuan tärkeä kirje kutsui hänet takaisin Kööpenhaminaan ja hänen täytyi matkustaa jo kolmen päivän perästä.

Tämä, joka vähää ennen oli saanut rouvansa ilmoitukset, tunsi sekä iloa että kaipausta.

"Lupaa minulle tulla pian takaisin!" sanoi hän.

"Toivotteko sitä todellakin?"

"Koko sydämestäni; ette ole se mies, joksi ensi päivänä teidät luulin."

"Minut on muuttanut oleskelu yksissä teidän kanssanne."

"Imartelette!"

"Asia on kuitenkin niin!"

"Jospa tietäisitte, kuinka se minua ilahuttaa. Minäkin olen teihin kiintynyt enemmän kuin luulettekaan."

Samana yönä oli tervehdyslaulu samalla kertaa jäähyväislaulu… Se kuului niin valittavalta, niin tuskalliselta, että kolme nuorta sydäntä vuoti verta ja kolme silmäparia suli kyyneliin, mutta he eivät ilmaisseet suruaan toisilleen, luottamus oli aikoja sitten kaikonnut, mustasukkaisuus ja kateus olivat ainoat tunteet, mitä he tunsivat toisiaan kohtaan.

Mutta aamulla sanoi Kirsti rouva tyttärilleen: "Tahdon sanoa teille: älkää osoittako mitään hämmästystä, kun maisteri sanoo teille tänään jäähyväiset; hän lähtee huomisaamuna varhain matkalle."

Nuoret neitsyet pukeutuivat vapisevin käsin; he tunsivat sellaisen painon sydämillään, että tuskin saattoivat vetää henkeään; mutta he vaikenivat ja kärsivät, odottaen levottomasti pelättyä erohetkeä.

Ateriain aikana oli maisteri aina huvittavalla keskustelullaan ymmärtänyt vetää huomion puoleensa; hän saattoi kertoa mitä hullunkurisimpia kaskuja, mutta se tapahtui useimmiten jonkun ylhäisaatelisen kustannuksella, ja kun Kirsti rouva eräänä päivänä siitä terävästi huomautti, vastasi hän, että sillä oli luonnollinen syynsä siinä, että hän eli ainoastaan näiden keskuudessa. Mutta puhui hän onnettomasta rakkaudestakin ja kuvaili suurella kaunopuheisuudella huokailevan rakastajan surua, kun hänen täytyi jättää valittunsa.

Mutta tänä viimeisenä päivänä oli hän tavattoman vaitelias, ja ainoastaan silloin, kun ritari tyhjensi jäähyväispikarin kiittäen yhdessäolosta ja toivoen, että hän tahtoisi pian tulla takaisin, vastasi hän, että hänen sydämensä jäi Ekholmaan; koskaan ei hän voi unhottaa niitä onnellisia päiviä, jotka oli siellä viettänyt; "sentähden", sanoi hän, "tahdon tänä iltana kirkkaassa kuutamossa katsella ympärilleni ja…"

Mielenliikutus tukehdutti äänen, ja hän riensi tyhjentämään pikarinsa.

Kirsti rouvalle sanoi hän jäähyväiset kunnioittavasti kuin kuningattarelle. Ritari puristi hänet syliinsä ja puhui kaipauksestaan. Alasluoduin katsein lähestyi hän kolmea sisarusta, jotka kukin vuoroonsa ojensivat hänelle kätensä jäähyväisiksi; mutta hänen kädenpuristuksensa oli niin; merkitseväinen, että se ajoi veret heidän kalpeille poskilleen.

Tällaikaa oli muuan palvelija kuiskannut Kirsti rouvalle, että ulkona oli vanha, munkki, joka innokkaasti pyysi häntä puhutella. Varmaankin oli tullut tietoja Vadstenasta, josta hän ei ollut kuullut mitään pitkiin aikoihin. Nyt saisi hän tietää esikoisestaan, rakkaasta lapsestaan, jonka hän oli pakoitettu kieltämään… Kuinka hänen sydämensä sykki levottomuudesta ja ikävästä… Kaikki muu kävi hänelle samantekeväksi, ja hän unhotti pitää silmällä tyttäriään. Hän meni heidän kanssaan naisten puolelle, mutta vilkaisi vain heidän töitään ja neuvoi, mitä oli laitettava valmiiksi illan kuluessa, sitten valitti hän pahoinvointia ja vetääntyi makuukamariin.

Kirsti rouva pelkäsi, että seinilläkin olisi kasvot, kun oli kysymys hänen elämänsä syvimmästä salaisuudesta, sentähden vei hän munkin mukanaan torniin. Hän oli sisustuttanut kammion, joka oli ollut hänen poikansa vankilana, rukouskappeliksi. Sinne oli pystytetty pyhän neitsyen kuva, ja sen edessä oli pieni alttari. Lujuudella, joka on ainoastaan naissydämellä, oli hän voinut salata maailmalta ja lähimmiltäänkin ne tuskat ja omantunnon nuhteet, jotka raatelivat hänen sieluaan; mutta täällä, yksin Jumalansa, haavoitetun omantuntonsa kanssa, oli hänen epätoivonsa saanut vapaasti päästä valloilleen.

Monet yöt oli hän täällä viettänyt rukoillen ja huokaillen ja levähtänyt ainoastaan muutamia tunteja penkillä, jonka oli laitattanut alttarin taakse. Päivän koitteessa palasi hän makuukamariinsa, ennenkuin palvelijat ehtivät häntä kaivata.

Tähän tornikammioon vei hän munkin, isä Johanneksen, siellä tahtoi hän kuulla, mitä tällä oli ilmoitettavana.

"Mistä tulette, kunnianarvoisa isä?" oli hänen ensimäinen, levoton kysymyksensä.

"Viimeksi Skosta."

"Skosta?" toisti hän hämmästyneenä.

Johanneksen mieleen johtui, että Kirsti rouva tiesi jotakin Kaarinasta, ja vastasi sentähden: "Olin luvannut viedä tärkeän viestin nuorelle Kaarina Eliaantyttärelle."

"Keneltä?" kuiskasi Kirsti rouva.

"Nuorelta mieheltä, jonka nimi on Pentti."

"Tuletteko Vadstenasta?"

"En, Stäketistä; olen oleskellut siellä useita kuukausia."

"Mutta nuori mies, josta puhutte?"

"Hän pyysi minua viemään tämän sormuksen…"

Kirsti rouva tempasi sen kiihkeästi käsiinsä. "Minulle!" huudahti hän.

"Nuorelle tytölle Skohon!" vastasi Johannes ja tahtoi ottaa sormuksen takaisin.

Mutta toinen ei sitä antanut. "Hänen täytyy rakastaa tyttöä hyvin suuresti!" sanoi hän katkerasti.

"Hänellä ei luultavasti ole ketään toista rakastettavaa", sanoi Johannes lempeän nuhtelevasti.

Kirsti rouva pani kätensä silmilleen. "Oletteko tullut minua kiusaamaan?" kysyi hän.

"En, ainoastaan pyytämään apua."

"Hänellekö?"

"Niin, onnettomalle nuorelle miehelle."

"Onnettomalle?"

"Ette kai tiedä, että hänet on vihitty papiksi?"

"Tiedän, että hänestä piti tulla se."

"Vastoin tahtoaan!"

"Hänen äitinsä oli antanut lupauksen…"

"Äitiään ei hän tuntenut eikä rakastanut, mutta kyllä erään toisen naisen."

"Joka ei koskaan ole kuuluva hänelle."

"Papinvala kieltää sen, ja minä toivon, että hän on pitävä sen, vaikkakin hän on paennut luostarista."

"Paennut?"

"Vihkimisen jälkeisenä päivänä."

"Pyhä madonna!" Äiti parka vaipui melkein tiedotonna maahan.

Isä Johannes antoi hänen levähtää kotvan. Sitten kertoi hän Pentin saapumisesta Stäketiin, kuinka hän oli vähällä joutua kiinni ja takaisin luostariin, ja kuinka hän oli sanonut siinä tapauksessa riistävänsä hengen itseltään.

"Eikö ole mitään, eikö mitään, mitä voin tehdä?" kysyi syvästi musertunut nainen.

"Tulin tänne neuvomaan sitä teille", vastasi Johannes.

"Mitä on minun tehtävä?"

"Ennen kaikkea antakaa minulle sormus takaisin."

"Jotta annatte sen tytölle? En koskaan!"

"Se oli nuoren miehen!"

"Mutta hän oli saanut sen minulta."

"Kenties teidän ainoa lahjanne, ja tahdotteko hänet kieltää käyttämästä sitäkin, miten hyväksi näkee?"

"Siinä on minun vaakunani! Tunteideni kuohussa uskoin sen hänelle; tiesin, toivoin, että salaisuuteni olisi hänelle pyhä, mutta en salli, että hän jättää sen vieraan käsiin — halvan naisen käsiin."

"Olen luvannut noudattaa hänen toivomustaan, enkä petä lupaustani."

"Puhumme siitä sittemmin", keskeytti Kirsti kärsimättömästi. "Sanokaa minulle nyt, mitä minun on tehtävä?"

"Ensin sormus!"

"Ette tiedä mitään; juonittelette vain, mutta minä en mene ansaan."

"Luuletteko niin sittenkin, kun olen jättänyt teille tämän?" Isä Johannes avasi laatikon. "Hänen armonsa arkkipiispa lähettää teille tämän", sanoi hän.

Hämmästys ja ilo punasivat Kirsti rouvan posket. "Tiesin, että luonnos löytyisi!" huudahti hän. "Oi, miksei se löytynyt kaksikymmentä vuotta sitten; silloin olisi hänen kunniansa ollut pelastettu, kaikki olisi käynyt toisin… kuinka on se joutunut oikeaan?"

"Sitä en tiedä…"

"Mutta hänen armonsa lähettää sen minulle?… Sisältyykö siihen anteeksianto ja unhotus, vai onko se ivaa ja pilkkaa?… Ah, julma, viheliäinen maailma, kuinka halveksinkaan sitä ja sen arvosteluja!"

"Ja kuitenkin uhraatte kaiken sille?"

"Luuletteko minun tekevän sen itseni tähden?… Se tapahtuu säälistä tyttäriäni kohtaan ja uhmasta poikapuoltani vastaan, hän kun uskaltaa tänne lähettää aatelittoman kosijan yhdelle heistä… Näen kyllä, kuinka hän punoo juoniaan, mutta hänen ensi kerran palatessaan ovat linnut jo lentäneet pesästä tiehensä."

Hänen silmänsä iskivät tulta. "On totta", sanoi hän, "että minä kuohun kostonhalusta, mutta se johtuu palavasta rakkaudesta, joka minun täytyy tukehuttaa… Hän… Pentti!… Poikani", lisäsi hän kuiskaten, "on ainoa, jota rakastan koko maailmassa, ja hänet täytyy minun hylätä… uhrata… Sillä minulla ei ole mitään nimeä, ei mitään yhteiskunnallista asemaa hänelle tarjottavaksi; sentähden täytyi hänestä tulla pappi… Silloin olisin voinut raivata hänelle tien, ja nyt tulette ja sanotte, että hän on rikkonut papillisen valansa ja häntä ajetaan takaa karkurina. Ja minulle, joka rakastan häntä enemmän kuin kaikkea maailmassa, ette tahdo sanoa mihin hän on mennyt tai keinoa hänen pelastuksekseen!" Hän heittäytyi maahan alttarin eteen. "Pyhä madonna, sinä yksin ymmärrät ne tuskat, jotka raatelevat sydäntäni!"

Isä Johannes ei ollut koskaan nähnyt näin ylen hurjaa naisluonnetta, ja hän tunsi sekä sääliä että harmia. Mutta myöten ei hän aikonut antaa.

Kun Kirsti rouva oli lopettanut rukouksensa ja noussut pystyyn, sanoi hän: "Jäättehän tänne yöksi?"

"Se on aikomukseni."

"Palaamme tähän keskusteluun huomenna."

"Olen valmis siihen."

"Seuratkaa nyt minua!"

"Jos sallitte, jään tänne."

"Mutta täällä on kylmä."

"Sitä en pelkää; huone on minulle rakas, ja täällä tahdon rukoilla."

"Mitä tiedätte tästä huoneesta?"

"Sanon teille sen huomenna. Menkää nyt ja tehkää rauha omantuntonne kanssa."

Kirsti rouva meni, ja isä Johannes rukoili jokaisen levottoman sielun puolesta, joka on joutunut harhapoluille. Sitten istui hän katsellen kuunsäteitä, jotka ensin yksi toisensa jälkeen pilkistelivät suuresta, avoimesta ikkunaluukusta, kunnes lopulta täysi valo virtasi sisään ja täytti koko huoneen.

* * * * *

Kirsti rouvan jätettyä tyttärensä tarttui jokainen heistä innokkaasti työhönsä, mutta palvelijattaret eivät kuulleet sanaakaan heidän huuliltaan.

Hetken kuluttua valitti Ingeborg päänsärkyä; hänen täytyi mennä levolle.

Erika sanoi, että hänellä oli suuri halu lukea kaunis legenda pyhästä Katarinasta; hän tiesi missä se oli ja lähti sitä etsimään.

Mutta kun Margareta jäi yksin, sanoi hän, että hän oli nähnyt unta, että hänen sitrastaan olivat kaikki kielet katkenneet, ja hänen täytyi heti katsoa, oliko todellakin laita niin.

Tänään pakenivat neitsyet toisiaan, nyt oli urkiskeleminen lopussa, jokainen tahtoi toimia yksikseen; ikäänkuin sattumalta oli heidän kohdattava maisteri; saattoihan heitäkin houkutella kaunis kuutamo, ja nyt heräsi jokaisen mielessä toivo, että hän oli maisterin rakkauden esine; mitä muuten olisi tuo kädenpuristus merkinnyt?

Maisteri oli asettunut tarkastelemaan paikkaan, mistä saattoi huomata linnan kolme uloskäytävää, ja jokaisesta näki hän tulevan nuorekkaan olennon, katsovan varovaisesti ympärilleen ja sitten rientävän pois, yhden puistoon, toisen linnan lehmuskäytävään, kolmas seisoi kauan epäröiden ja kiisi sitten kuin pelästynyt lintunen tornille päin, mihin pian katosi näkyvistä.

Kaikki kolme olivat kääriytyneet huntuihin; hänen oli siis mahdoton erottaa heitä toisistaan, mutta viimeksimainittu näytti hänestä enimmän muistuttavan Ingeborgia; hän oli pikimmin kaikkien katseiden katveessa ja hänen jälkeensä haukka suuntasi ajonsa.

Hän oli kuitenkin Erika parka, joka tuskin oli ehtinyt ulos portista ennenkuin katui rohkeuttaan ja melkein tietämättä mitä teki riensi torniin.

"Olen tehnyt suuren synnin", tuumi hän, "mutta pyydän madonnaa antamaan sen anteeksi".

Tuskin oli hän ajatellut ajatustaan loppuun, kun kuuli askelia portaissa.

Hän kuunteli vavisten ja pamppailevin sydämin; hunnun veti hän tiiviimmin ympärilleen.

Seuraavana sekuntina oli maisteri sisällä, sitä seuraavana oli hän kietonut käsivartensa Erikan ympärille.

"Päästäkää minut!" sanoi tämä vavisten.

"Etkö ole tullut minun tähteni?"

"Antakaa minun mennä!"

"Vastaa, vastaa!"

"Oi, olkaa armelias!"

"Pois huntu, tahdon nähdä sinut!" Ja säälimättömin käsin tempaisi hän sen pois. "Erika!" sanoi hän pettyneenä odotuksissaan. "Älä kiellä, että rakastat minua!" Ja tytön rimpuilemisesta huolimatta tahtoi hän häntä suudella.

"Päästäkää neitsyt!" kuului vakava ääni.

Didrik Slagheck hämmästyi niin, että noudatti heti kohta kehotusta.

Erika kääntyi, ja munkin nähdessään heittäytyi hän polvilleen, huudahtaen: "Pelastakaa minut!"

Maisteri seisoi tuokion kahden vaiheella, sitten juoksi hän nopeasti portaita alas ja riensi linnan lehmuskäytävään. Nyt kohtasi hän Ingeborgin; tämä oli heittänyt hunnun taaksepäin, hän tunsi hänet heti.

"Kaunis neitsyt", sanoi hän, "saan siis vielä kerran nähdä teidät."

"Niin", vastasi Ingeborg värisevin äänin; maisteri oli näkevinään kyyneliä hänen silmissään.

"Ingeborg!" kuiskasi hän.

"Kuinka uskallatte!"

"Minä rakastan sinua!" hän polvistui neitsyen eteen.

"Minulleko olette laulanut?"

"Etkö sitä tiennyt?" Ja hän tahtoi tarttua neitsyen käteen, mutta tämä vetäisi sen pois.

"En ole teille epäsuopea", sanoi hän kainon hämillään. "Pyytäkää minua isältäni."

"Hän on hylkäävä pyyntöni; seuratkaa minua Kööpenhaminaan, tulkaa puolisokseni, ja sitten palaamme tänne naineina!" Hän oli hypähtänyt pystyyn ja tahtoi kietoa käsivartensa neitsyen vyötärölle, mutta tämä vapautti itsensä hänestä. "Moisen ehdotuksen voitte tehdä kevytmieliselle tytölle ettekä jalosukuiselle neitsyelle!" huudahti hän loukatulla ylpeydellä.

"Ingeborg, Ingeborg!" kuului Erikan ääni.

"Menkää, menkää, joku tulee!"

"En ilman sinua!" Maisteri tahtoi tarttua Ingeborgiin, mutta ketterästi kuin naaraspeura juoksi tämä siihen suuntaan, josta ääni kuului. Maisteri ei uskaltanut seurata häntä pitkältä, jottei joutuisi itse kiikkiin, mutta nyt kuohui raivo hänen sielussaan, hänhän oli ollut niin varma asiastaan, livistäisivätkö nyt kaikki kolme hänen käsistään?

Hän seisoi puiston portilla ja sieltä tuli juuri Margareta. "Ah", sanoi tämä, "tapaanko siis teidät sentään, ja yksin!"

"Minä odotin teitä!"

"Se ei ole totta!"

"Kautta kunniani!"

"Mutta minua te kai silloin…"

"Niin, teitä minä rakastan!"

"Ei, tosiaankin! Silloin vasta sisareni tulevat mustasukkaisiksi!"

"Mitä sanotte siitä, neitsyt?"

"Että se huvittaa minua suuresti."

"Siinäkö kaikki?"

"Mitä muuta tahdotte?"

"Teidän rakkauttanne!"

"Ettehän ole jalosukuinen?"

"Se ei estä minua teitä rakastamasta. Teidän täytyy tulla omakseni!" sanoi Didrik maisteri tarttuen neitsyen käsiin; Margareta näki uhkaavan katseen siitä pelästymättä, ja sanoi vain: "Täytyy?"

"Isänne kulkee tuolla alhaalla puistokäytävää; rakas Margareta, seuratkaa minua hänen luoksensa."

"Sen teen mielelläni", sanoi Margareta ujostelematta. "Mutta en teidän vankinanne! Tarjotkaa minulle käsivartenne."

Mutta samassa, kun maisteri päästi neidon, oli tämä tiposen tiessään, torni oli lähin pakopaikka, ja sinne hän riensi. Sen edessä seisoivat Erika ja Ingeborg, jotka pelästyksissään olivat kuunnelleet keskustelua uskaltamatta tulla esiin ja ottivat nyt ilolla hänet vastaan.

Mutta kaikki kolme kuulivat ne hirveät kiroukset, joita ryöväri päästeli, ja ne koston uhkaukset, joita hän lateli. He kietoivat käsivartensa toistensa ympärille ikäänkuin saadakseen suojaa, ja sitten hiipivät he hiljaisin askelin ylös torniin.

Siellä otti heidät vastaan isä Johannes; mutta kun hän sai tietää, että hirmuinen vihollinen oli lähistössä, sytytti hän lyhdyn ja meni alas sulkemaan rautaovea. Onneksi oli avain saatavissa, ja suuremmaksi varmuudeksi jätettiin se sisäpuolelle lukkoon. Mutta kun isä Johannes palasi takaisin kammioon, näki hän kolme vankeustoveriaan polvillaan alttarin ääressä, he kiittivät madonnaa pelastuksestaan, ja sitten avasivat he sydämensä toisilleen ja madonnalle, he kertoivat kuinka pahoja ja ilkeitä olivat olleet, ja niin onnettomia sitten!

"Hän olisi onnistunut viemään minut, jollei kunnianarvoisaa isää olisi ollut!" huudahti Erika. "En tahdo tekeytyä paremmaksi kuin olen… olisin kyllä seurannut häntä."

Ingeborg taisteli nähtävästi itsensä kanssa… "Kun minä näin hänen tulevan lehmuskäytävää, tunsin sellaista iloa ja ylpeyttä, että olin melkein puoleksi voitettu; mutta hänen äänensä ei ollut niin mielistelevä kuin tavallisesti, hänen silmänsä melkein pelottivat minua, ja kun Erika huusi, oli aivan kuin heräisin hirveästä unesta".

"Minun tunnustukseni ei ole niin pitkä", sanoi Margareta. "Jollei hän olisi ollut niin tuhma ja päästänyt käsiäni ja antanut minulle tilaisuutta paeta, niin olisin hänen antanut kantaa itseni pois!"

"Mutta mitähän isä sanoo?"

"Täytyykö meidän välttämättä tunnustaa?"

"Eihän kukaan ole nähnyt meitä!"

"Jumala on nähnyt!" huomautti Johannes.

Sisarukset katsoivat toisiinsa, ja aivan kuin yhteisestä mielijohteesta lankesivat he kaikki munkin jalkoihin ja pyysivät häntä opettamaan oikean tien.

"Se on rakkauden ja luottamuksen tie", sanoi Johannes. "Kun nämä molemmat ovat mukananne, ette koskaan joudu eksyksiin."

Ja nuoret neitsyet lankesivat toistensa syliin; he pyysivät itkien toisiltaan anteeksi ja lupasivat tästedes uskollisesti pitää yhtä puolta. Isälleen tahtoivat he mielellään tunnustaa suuren hairahduksensa, mutta pelkäsivät tehdä sitä äidilleen.

"Hän ei anna meille koskaan anteeksi!" sanoi Ingeborg. "Jos sallitte minun sanoa hänelle kaiken, niin lupaan taivuttaa hänetkin antamaan anteeksi", sanoi Johannes. He suostuivat lopulta siihen.

Aikoja sitten oli heidän aika palata linnaan, mutta vaikka Johannes tarjoutui heitä seuraamaan, olivat he kaikki niin peloissaan, että kaikki kolme tahtoivat jäädä yöksi torniin.

Mutta samassa kuului ulkoa kiihkeitä ääniä, ja näkyi valon kimmellystä. Johannes avasi luukun, ja näki tuotavan esiin satuloituja hevosia ja ääni sanoi: "Lähden itse mukaan heitä etsimään."

"Jos etsitte neitsyitä, niin ovat he täällä!" Tuli tuokioksi aivan hiljaista; sitten nousi yleinen riemu.

Tieto oli heti juoksutettu Kirsti rouvalle, hän ja Erik herra riensivät torniin, jonka oven Johannes avasi.

"Kuka te olette?" kysyi linnanherra.

"Minä vastaan hänestä! Kunnianarvoisa isä, oletteko ottanut tyttäreni huostaanne?"

"Täällä ylhäällä he ovat. Tulkaa!"

Kyyneliä ja syleilyjä… rakkautta uhkuvia sanoja… lupauksia ja vakuutuksia. Kukaan ei päässyt oikein viisaaksi siitä, mitä toinen tarkoitti, ja kuitenkaan eivät he olleet tunteneet koskaan toisiaan niin hyvin.

Kuinka isä Johannes joutuikaan nuorten hartaan kiitollisuuden esineeksi. "Jos hän tahtoisi ainaiseksi jäädä luoksemme, muuttuisimme vaikka enkeleiksi häntä miellyttääksemme", sanoi Margareta.

Erika ja Ingeborg yhtyivät rukouksineen siskoon, mutta isä Johannes sanoi, ettei hän joutanut kauaksi jäämään, sillä työ ja taistelu kutsui.

Eräänä päivänä pyysi Kirsti rouva, että Johannes tulisi hänen makuukamariinsa.

"Olen kärsinyt suuren häviön", sanoi hän. "En tiedä, kuinka olisin voinut kestää sen ilman teitä."

"Tahdotteko sanoa, millainen se on?"

"Tein sen tuhmuuden, että näytin taideteoksen kaikessa loistossaan Erik herralle."

"Ja saatoitte sen?"

"Hän otti sen minulta ja heitti tuleen. Sen jälkeen hän poistui huoneesta vihoissaan."

"Olitte tehnyt pahoin hänelle!"

"Ja siksi on hän nyt riistänyt minulta sen, jota pidin niin suuressa arvossa." Ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hän oli harmista poissa suunniltaan.

"Katsokaa, Kirsti rouva, ettei hänellä ole teille enempää anteeksi annettavaa kuin teillä hänelle."

"Mies noudattaa ainoastaan himojaan. Naisen sitä vastoin täytyy kärsiä ja kieltäytyä."

"Monta kertaa otamme itse kuormamme kannettavaksemme."

"Tiesin, että katsoisitte minun olevan väärässä, mutta jottette tekisi sitä kaikessa, niin tässä on tämä!" Hän ojensi sormuksen.

"Sitä juuri olen täällä odotellutkin", sanoi isä Johannes. "Vastatkaa nyt minulle: mitä voin tehdä poikani hyväksi?"

"Kirjoittakaa Vadstenan luostarin priorille, taivuttakaa hänet luopumaan kaikista etsiskelyistä."

"Onko minun silloin elettävä tietämättömyydessä siitä, missä hän on?"

"Tahdotteko tietää hänen riutuvan jossakin vankilassa. Pyhän Birgitan luostareita on vieraissakin maissa, ja niillä on sielläkin valta kytkeä hänet kahleihin."

"Kirjoitan heti, kiellän heitä satuttamasta kättänsä poikaani."

"Oletteko varma, että he noudattavat tahtoanne?"

"Ette tunne kullan voimaa!… Mutta kuinka voin saada tietoja pojastani?… Ilman en voi sietää elämää."

"Hän on luvannut kirjoittaa minulle."

"Lähetättekö silloin heti minulle hänen kirjeensä?"

"Sen lupaan!"

"Kiitos!"

Joulu oli pian käsissä, mutta turhat olivat kaikki kokeet saada isä Johannes jäämään Ekholmaan. "On majoja, joihin ei pilkahda ainoatakaan valonsädettä", sanoi hän. "Niihin tahdon mennä." Ja niin lähti isä Johannes uudestaan taipaleelle, jättäen kaipaavia ja siunaavia sydämiä jälkeensä.

Koskaan ei ollut niin lukuisia vieraita kutsuttu Ekholmaan kuin täksi jouluksi; kolme kosijaakin tulivat katsomaan valittujaan.

Kolme sisarusta olivat viime aikoina suuresti muuttuneet, he olivat käyneet oikuttomammiksi, nöyremmiksi, erittäinkin teki aivan hyvää sydämelle katsoa heidän suhdettaan toisiinsa.

Kosinnat esitettiin ensin Kirsti rouvalle ja hän suostui niihin heti, näytellen jokaisen tyttärensä myötäjäisiä.

Itse ilmoitti hän asiasta herralleen; tämän mielestä asialla ei ollut kiirettä ja sitä paitsi oli kysyttävä tytärten omaa mieltä. Kirsti rouva sanoi itse tahtovansa puhua siitä heille.

Eräänä päivänä joulun jälkeen oli Ekholmassa vietettävä suuria pitoja. Vieraita oli kutsuttu läheltä ja kaukaa paitsi kaikkia niitä, jotka jo olivat linnassa. Suurempaa, loistavampaa juhlaa ei ollut siellä vietetty koskaan Kirsti rouvan aikana.

Kun nuoret neitsyet menivät pukeutumaan, löysivät he yllätyksekseen kolme valkoista silkkipukua, yhden kullekin.

Palvelijattaret sanoivat heille, että kun he olivat puetut, oli heidän mentävä Kirsti rouvan luo, joka odotti heitä makuukamarissa.

Hän oli viime aikoina ollut heitä kohtaan paljon ystävällisempi kuin ennen, mutta luottamussuhdetta ei heidän välilleen ollut syntynyt koskaan.

Nyt valmistautuivat he melkein vavisten tottelemaan, ihmetellen, mitä oli tuleva.

"Minusta tuntuu", kuiskasi Margareta, "kuin olisimme teuraseläimiä, joita viedään uhrattaviksi."

Kirsti rouva oli pukeutunut mustaan samettipukuun, joka oli rikkaasti reunustettu kultapitseillä, ja tukassaan oli hänellä helmiä ja kultaa, sommitettuna melkein ruunun muotoon.

Hän oli upea nähdä eivätkä tyttäret voineet tukahduttaa ihailun huudahdusta.

Mutta heidät nähdessään täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä ja hän syleili heitä yhtä toisensa jälkeen hänelle tavattomalla hellyydellä.

"Rakkaimpani", sanoi hän. "Minulla on tuskastuttava uutinen kerrottavana teille… Kauan on se ollut minulle tuttu, mutta en tahtonut päästää sitä teidän tietoonne ennenkuin minulla oli apukeino."

"Mikä se on, rakas äiti?"

"Tuo kurja Didrik Slagheck…"

"Onko hän tullut takaisin?"

"Pahempaa kuin se; hän on kertonut…"

"Meistä?"

"Että te olitte kaikki kolme rakastuneet häneen."

"Ah!" Ja häpeästä punastuen peittivät he päänsä toistensa syliin. Tämä oli viime aikoina tullut heidän tavalliseksi pakopaikakseen.

"Teidän hyvä nimenne ja maineenne olisi ollut ainaiseksi mennyttä", sanoi hän, "jollen olisi keksinyt keinoa häväistyksen hälventämiseksi."

"Mikä se on?" valitti Erika.

"Avioliitto!"

"Minä en rakasta ketään!" huudahti Ingeborg.

"Ketä nuorta miestä ehdotatte, rakas äiti?" kysyi Margareta uteliaana.

Mutta Kirsti rouvan kasvot synkistyivät. "Tahdon pelastaa teidän menetetyn arvonne", sanoi hän. "Tahdotteko te mieluummin kantaa häpeän ja pilkan?"

"Ei! Ei koskaan!"

"Mieluummin menen naimisiin kenen kanssa tahansa."

"Minä myös. Minä myös!"

"Voitte olla varmat siitä, etten ole valinnut halpasyntyisiä miehiä tyttärilleni. Tule, Erika!" Hän otti pöydältä myrttiruunun ja pani sen polvistuvan tytön päähän. "Sinut olen luvannut jalolle ritarille, herra Algot Sparrelle. Et tule elämään kovin kaukana täältä ja voit väliin nähdä vanhaa isääsi."

"Minä tottelen!" sammalsi Erika ja suuteli äidin kättä, mutta kun hän nousi, oli hän kalpea kuin kuolema. Sulhanen ei häntä miellyttänyt.

"Nyt on sinun vuorosi, Ingeborg." Tämä polvistui äidin eteen, ja äiti pani seppeleen hänen päähänsä sanoen: "Sinut olen luvannut jalolle herra Knut Hermelinille."

Ingeborg nousi nopeasti. "Samantekevää!" jupisi hän.

"Kolmas teurasuhri!" ajatteli Margareta, kun hän meni ja polvistui äitinsä eteen.

Kun tämä pani seppeleen hänen päähänsä, havaittiin se niin suureksi, että pää mahtui lävitse. "Mitä sellainen merkitsee?" kysyi tyttö. "Se merkitsee, että samoin kuin sen teen sopivaksi sinulle", vastasi Kirsti rouva solmitessaan seppelettä liitteelle, "niin on sinunkin sovittauduttava niihin uusiin olosuhteihin, joihin joudut. Olen luvannut sinut valtaneuvos Mortensenille."

Margareta hypähti pystyyn, hänen silmänsä säkenöivät, mutta ne sattuivat sisariin ja melkein valitushuudoin lankesivat he toistensa syliin.

Kirsti rouva viivyttelihe muutamia minuutteja ennenkuin lisäsi:

"Tänään teidät kihlataan!"

"Olemme valmiit", sanoi Ingeborg kylmästi. "Kuulkaa minua loppuun!… Isänne haluaa, että häitä viivytetään, mutta minä tahdoin, että ne vietetään ennenkuin jätän teidät."

"Jätätte…?"

"Olen päättänyt katumuksentekijänä lähteä Roomaan… Siellä tahdon kiittää myös tyttärieni ihmeellisestä pelastuksesta."

"Äiti!"

Kaikki kolme lankesivat hänen jalkoihinsa ja syleilivät hänen polviaan. Hän rakasti heitä sittenkin, sitä eivät he koskaan olleet uskoneet.

Hän tiesi, että hän petti heitä, tiesi, ettei hän lähtenyt heidän tähtensä, ei katuakseen ja rukoillakseen, vaan ainoastaan etsimään rakastettua poikaansa. Mutta tällä hetkellä tarvitsi hän rakkautta, ja hän tunsi katumusta yksipuolisen hellyytensä tähden, jota hän ei jakanut tasan kaikille lapsilleen… Sentähden vastasi hän nyt heidän suudelmiinsa ja hyväilyihinsä, ja tyttäret, jotka luulivat tunteneensa häntä väärin, he selittivät nyt, että he kaikessa tahtoivat mukautua rakkaan rouva äitinsä tahtoon.

Kun Erik herra astui sisään tulevien vävyjensä kera, näki hän ainoastaan iloisia kasvoja. Nuoret morsiamet ojensivat ujosti, mutta epäröimättä kätensä tuleville herroilleen, ja vaikkei kukaan näistä enää ollutkaan ensi nuoruudessaan, olivat he kaikki kunnioitettuja miehiä, jotka olivat mielissään päästessään sukulaisuuteen niin mahtavan herran kuin herra Erik Trollen kanssa, ja samoin tyytyväiset saadessaan niin nuoret, kauniit emännät.

Juhlia seurasi päivä toisensa jälkeen, ja nuo kolme juhlinnan esinettä tunsivat itsensä onnellisemmiksi ja tyytyväisemmiksi päivä päivältä. Elähtänyt sulhanen korvaa onnensa loistavilla lahjoilla, ja Erikan, Ingeborgin ja Margaretan, joita oli näihin asti pidetty lujilla, tarvitsi nyt tuskin ilmaista toivomuksiaan ennenkuin ne täyttyivät.

7.

PILVET VETÄYTYVÄT KOKOON.

Valtionhoitaja Sten Sture, linnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika ja piispa Hemming Gadd istuivat yhdessä Tukholman linnan salakamarissa syventyneinä neuvotteluun.

"Kirje sisältää, että kuningas jo tammikuussa matkusti Ribesta Ålborgiin", sanoi Jöns Jönsinpoika. "Skjernin ylitse mentäessä oli hevonen kompastunut hänen allaan ja hän oli äkkiarvaamatta pudonnut veteen."

"Raitis kylpy oli kai hänelle liian kylmä", huomautti piispa Hemming.

"Hän lienee maannut muutamia päiviä sairaana Ålborgissa, ja kuten sanottu, kuoli hän helmikuun 20 päivänä."

"Rauha Venäjän kanssa on vahvistettu", virkkoi Sten herra, "mutta suurin en siihen luota, jollen enemmänkin Puolassa puhenneihin levottomuuksiin, joiden pitäisi antaa suuriruhtinaalle työtä kylliksi."

"Voimme iloita siitäkin, että Tanska ja hansakaupungit ovat joutuneet tukkanuottasille keskenään", puuttui piispa puheeseen. "Vanha hyvä sananlasku sanookin, että kun varkaat riitelevät, niin talonpoika saa lehmänsä takaisin."

"Epäilen, tahtovatko he antaa meille mitään takaisin? mutta meidän on tyydyttävä siihen, että saamme pitää, mitä meillä vielä on."

"Odotetaan, että kruunaus tulee tapahtumaan jo tässä kuussa", lausui Jöns Jönsinpoika. "Ensin Kööpenhaminassa ja sitten Trondhjemissä."

"Luulenpa", arveli piispa, "että hän tahtoo hieman lämmitteleidä vaatteissaan ennenkuin ryhtyy mihinkään meitä vastaan. Tanskalaiset ovat menettäneet aivan liian paljon sotaan Ruotsia vastaan, etteivät ottane siihen osaa muuten kuin pakosta."

"Luuletteko, että voimme toivoa pysyväistä rauhaa?"

"Minä näen kyllä, että meidän täytyy valmistautua sotaan", virkkoi Sten Sture. "Kysymys on vain, täytyykö siihen nousta heti vai suodaanko meille rauhaa muutamia vuosia järjestääksemme sisäisiä asioitamme."

"Siitä tulee aseellinen rauha."

"Niin minäkin luulen."

"Minua ilahuttaa, että olemme samaa mieltä. Olen tästä asiasta kirjoittanut arkkipiispalle ja neuvotellut hänen kanssaan, eikö olisi kutsuttava neuvosto koolle ratkaisemaan suuria kysymyksiä."

"Hän ei luonnollisesti tahdo."

"Päinvastoin, hän on sitä mieltä, että niin erityisen tärkeissä asioissa täytyy kokoontua kaikkien valtaneuvosten Suomesta, Länsi-Göötanmaalta, Värendistä ja Smålannista."

"Aiotteko tehdä niin?"

"Aioin kutsua kokouksen kesäksi."

"Mutta eikö hänen armonsa matkusta Suomeen?"

"Ensi avovedellä. Pyhäksi julistus on aiottu tapahtumaan toukokuussa, ja heinäkuun alussa täytyy piispan olla täällä takaisin."

"Onko enää kuulunut mitään hänen aikomuksestaan luopua arkkipiispanistuimesta?"

"Onneksi ei."

"Ei hän eroakaan muuten kuin pakosta."

"En minä ainakaan pakota."

"Mutta ne, jotka juonittelevat teitä vastaan; on siis paras koettaa sitä estää."

"Kuulen teidän ensi kerran harrastavan piispan pysymistä paikoillaan."

"Kahdesta pahasta valitsee mieluummin pienemmän pahan. En ole koskaan sanonut, että hän on hyvä, mutta en myöskään kiellä, ettei ole olemassa pahempiakin."

Ilmoitettiin muutamia neuvosherroja ja keskusteltiin sen jälkeen erinäisistä valtakunnan asioista… Lähdemme siksi aikaa rouvasväen puolelle tervehtimään vanhoja ja uusia ystäviä.

Siellä tapaamme Kristina rouvan; lapsi lepää hänen sylissään, ja hän katselee sitä onnekkain katsein. Kaunis oli hän katsella morsiuspuvussaan, mutta paljoa kauniimpi on nuori äiti esikoisensa sylissään. Hän puhua lepertelee ja leikittelee poikansa kanssa, ja poika hymyilee hänelle ikäänkuin ymmärtäisi jo rakkauden ihmeellistä kieltä.

Jakkaralla hänen jalkojensa juuressa istuu Anna Bjelke, hän ja Kristina sopivat ihmeteltävän hyvin keskenään, mutta jokin painaa raskaana Annan mieltä; Kristina näkee sen, mutta turhaan on hän koettanut houkutella salaisuutta neitsyen huulilta.

Leikitellessään lapsen kanssa näkee hän, kuinka Annan silmät miettivästi tuijottavat avaruuteen, ikäänkuin etsisi hän ratkaisua synkkiin arvoituksiin.

"Missä sinä nyt olet, Annaseni… Viipurissa kenties."

"Enpä juuri."

"Missäs sitten?"

"Povariakan luona."

"Povasiko hän sinulle?"

"Povasi", vastasi tyttö kalveten.

"Ei pidä uskoa moisiin", sanoi Kristina nähden vaikutuksen, minkä hänen kysymyksensä oli tehnyt. "Sen tekee vasten tahtoaan."

"Mutta täällä ei sinulla pitäisi olla aikaa moisiin ajatuksiin; minä ajattelen kovin paljon itseäni ja liian vähän niitä lupauksia, mitä olen antanut äidillesi."

"Jalo rouva…"

"Mitä nyt, Annaseni…"

"Rakkahin Kristina, et tiedä, kuinka vähän rakastan karkeloita ja huveja."

"Se on kiittämätöntä", sanoi Kristina veitikkamaisesti. "Kiittämätöntä?"

"Niin, sillä sinä et tiedä kuinka monet haluavat onnen käydä kerallasi karkeloon."

"Ah…" Mutta nyt palasi puna nuolen nopeudella hänen poskilleen, ja salatakseen sitä painoi hän päänsä Kristinan syliin, pienokaisen viereen.

"Siellä on ensiksikin sisarenpoikani, nuori herra Kustaa Erikinpoika", jatkoi Kristina olematta näkevinään mitään. "Uljas ritari, eikö totta?"

"Kyllä!"

"Hän sanoo aina, ettei ole nähnyt koskaan kauniimpaa neitsyttä kuin nuoren Anna Bjelken."

"Minäkin pidän hyvin paljon Kustaa herrasta."

"Sitten on Maunu, Bron herra, ja Åke, Göksholman herra."

Nuori tyttö värisi.

"Molemmat rakastavat sinua, Annaseni."

"Onko se varmaa?"

"Eivätkö he ole sanoneet sitä sinulle."

"Eivät!… Mutta…"

"Mutta?"

"Heidän silmänsä ovat sanoneet sen minulle."

"Ne ovat puhuneet totta."

"Hirveää!" kuiskasi Anna.

"Miksi niin?" kysyi Kristina nauraen. "Onhan sinulla vapaa valta valita."

"Tosin kyllä."

"Heidän isänsä ei toivo mitään korkeampaa."

"Niin hän sanoo!"

"Epäiletkö hänen sanojaan?"

Nyt kohotti Anna päätänsä. "Olen sangen onneton!" sanoi hän.

"Miksi? Rakkahin Anna, olen äitisi sijassa, luota minuun."

"Lupaan sen."

"Silloin sanon sinulle, mitä en uskaltaisi uskoa omalle äidillenikään: olen jo sidottu heidän isäänsä, Kalmarin linnanpäällikköön."

"Mitä sanot?"

"Minun pitäisi alistua kohtalooni, mutta kuitenkin suren sitä, sillä sydämeni on kiintynyt toiseen, jota on rikos rakastaa."

"Poikaan?"

"Niin!"

"Olen aivan hämmästynyt! Vanha Juhana Maunun poika on rohennut kosia sinua, kun hän sanoi olevansa poikiensa onnen silmämääränään."

"Älkää syyttäkö häntä!"

"Jos hänellä on mitä puolustusta, niin sanokaa; moinen epäluulo on hirveä."

Anna kertoi ennustuksesta, joka hänelle oli lausuttu, samoin siitä, joka oli kohdannut Juhana herraa heti hänen Suomeen saavuttuaan. "Hänen sukunsa kohtalo oli täyttyvä", oli sanottu. Valtionhoitajakin oli kuullut sen.

"Minun täytyy kysyä häneltä siitä!"

"Tunsin tosin itseni väliin kauhun lyömäksi, mutta minä tahdoin mennä kohtaloani kohden; jos minut oli valittu välikappaleeksi, en saanut vetäytyä pois, ja niin seurasin mukana Tukholmaan."

"Eikö äitisi tiennyt mistään?"

"Silloin olisi hän kieltänyt minua matkustamasta. Mutta kuulehan nyt edelleen. Matkalla… meillä oli vastatuuli ja tarvitsimme kolme viikkoa tullaksemme tänne… Mutta aika ei käynyt minulle pitkäksi. Juhana herra huolehti minusta kuten hellin isä; tulimme pian hyvin läheisiksi tuttaviksi keskenämme ja eräänä päivänä…"

"Miksi keskeytät?"

"Niin, meistä tuli hyvin hyvät ystävät. Eräänä päivänä, kun näin hänet suruissaan, kysyin häneltä syytä. 'Tiedätte minun salaisimmat toiveeni', sanoi hän, 'ja ne toiveet, joita olen kiinnittänyt teihin. Nyt pelkään vetäväni teidät samaan onnettomuuteen, joka painaa raskaana koko sukuani.'"

"Hän oli oikeassa", huudahti Kristina.

"En unhota koskaan sitä iltaa, se oli leppoisa kesäilta, aurinko laski ihaninnaan; istuimme ylhäällä kannella, ja maailma näytti minusta niin kauniilta… Juhana herra piti kättäni omiensa välissä; hän puhui molemmista pojistaan ja toivomuksestaan, että voisin rakastaa jompaakumpaa heistä. 'Se riippuu kai hieman heidänkin mieltymyksestään!' huomautin minä nauraen. Hänen ehdotuksensa miellytti minua sillä kertaa paremmin kuin sitä ennen. 'He tulevat molemmat rakastumaan teihin', sanoi hän. 'Kuinkas silloin käy?' kysyin minä nauraen. Hän kalpeni ja sanoi: 'Puhun tuhmuuksia'. Sitten ei hän tahtonut puhua siitä sen enempää, mutta minua se ei miellyttänyt ja minä sanoin suoraan: 'Seuraan teitä hyvässä ja vilpittömässä tarkoituksessa, sillä uskon sen olevan Jumalan tahdon, ja sen täyttäminen on korkein haluni; mutta sitä vastoin vaadin, että annatte minulle koko luottamuksenne ettekä salaa mitään!'"

"Niin kertoi hän ensin omasta isästään, kuinka hän Engelbrektin murhan jälkeen oli aivan kuin poissa järjiltään; sitten kuinka hänen kuolemansa jälkeen kummitteli Göksholmassa; ovia temmattiin auki ja paiskattiin jälleen kiinni, ja siitä huoneesta, missä Maunu herra veti viimeisen henkäyksensä, kuului joka yö valitusta ja voihkintaa.

"Turhaan manattiin, turhaan pidettiin messuja vainajan sielun hyväksi, hän ei sittenkään näyttänyt löytävän rauhaa. Äitinsä käskystä lähti Juhana herra matkoille vierailun maihin; kun hän palasi kahden vuoden kuluttua, olivat hänen molemmat sisarensa naimisissa ja hänen äitinsä kehotti häntä innokkaasti etsimään emäntää; nyt oli Göksholmassa tyyntä ja hiljaista, hän saattoi hyvin tuoda sinne puolisonsa. Juhana herra oli jo nähnyt Ermegård rouvan nuoren tyttären ja syttynyt rakkaudesta häneen. He menivät naimisiin, ja hän vei nuoren vaimonsa Göksholmaan."

"Tämä synnytti hänelle jalon Åken!" puuttui Kristina kertomukseen. "Samalla heitti hän henkensä."

"Juhana herran oma äiti taivutti hänet jättämään lapsensa kasvatettavaksi isoäidilleen. 'Lähetä hänet pois Göksholmasta,' sanoi hän. Sitten taivutti äiti hänet suruaan haiven taakseen vierailemaan molempien naitujen sisartensa luona, mutta näille kirjoitti äiti, että he koettaisivat saada hänet kiinnittämään sydämensä johonkin nuoreen ja kauniiseen neitsyeen. Se onnistui, ja ennenkuin vuosi oli lopussa vei hän Birgitta rouvan Göksholmaan. Vanha äiti oli siitä suunnattomasti iloissaan, ja nuori emäntä ja hän kiintyivät siinä määrin toisiinsa, että vanhus kuolinvuoteellaan kutsui niin miniänsä kuin poikansakin kuulemaan tunnustusta, jonka sanoi tahtovansa antaa."

"Sitä odotinkin", virkkoi Kristina.

"Hän tunnusti, että hän heti lähetettyään lapsen kotoa pois oli lähettänyt noutamaan vanhaa mustalaista, joka oli kuuluisa siitä, että osasi lukea tulevaisia asioita niin hyvin tähdistä kuin eläinten sisälmyksistäkin. Hän tuli ja eli erakkona kokonaisen kuukauden Göksholman läheisyydessä. Sillävälin jatkuivat kummittelut kuten ennenkin. Emäntä sanoi mustalaiselle sen, ja hieman epäröityään sanoi tämä olevansa valmis muuttamaan siihen huoneeseen, jossa Maunu herra oli kuollut ja joka siitä lähtien oli ollut aivan käyttämätönnä. Hän tahtoi jäädä sinne sisälle kahdeksaksi päiväksi, jollaikaa ei kukaan saanut astua sisään, ei vaikka hän itse huutaisi avaamaan. Kun aika oli kulunut, saisi emäntä yksin tulla hänen luokseen, ja silloin hän ilmaisisi siitä, mitä oli tutkistellut tietoonsa, niin paljon kuin olisi ii anelle sallittua."

"Olet niin kiihtynyt, Annaseni!" virkkoi Kristina.

"Kuulkaahan vielä. Vanha rouva sanoi, ettei kenenkään ihmisen tarvinnut tietää, mitä hän oli kuullut siellä sisällä, eikä hän tahtonut sitä ilmaistakaan. Määrätyn ajan kuluttua avasi hän oven kuolinhuoneeseen ja astui sisään. Mustalainen makasi lattialla pitkin pituuttaan, hän luuli äijän kuolleeksi, mutta hänen vaalinnastaan heräsi tämä uudestaan eloon, näytti kuitenkin vanhenneen kymmenisen vuotta. 'Kummittelu on lopussa', sanoi hän, 'tuomio on langetettu ja se on peruuttamaton!' — 'Sanokaa minulle se!' — 'Suku on sammuva, kuoleva sukupuuttoon!' — 'Mutta lapseni?' — 'Kuolevat ilman jälkeläisiä ja voimatta sovittaa vihastunutta heimohenkeä.' — 'Voiko sitä kukaan?' — 'Puhdas, viaton neitsyt voi tehdä sen.' — 'Millä keinoin?' — 'Velka on isänmaalle ja sille se on maksettavakin?' — 'Miten?' — 'Rakkaudella ja uhraavaisuudella!' — 'Kuka, kuka on sen tekevä?' — 'Eikö Jumala nähnyt edeltäpäin Abrahamin polttouhria? Minäkin olen nyt sidottu teihin, ja muuan sukuni jälkeläinen on valitulle osoittava oikean tien. Riippuu hänestä itsestään, tahtooko hän sitä vaeltaa.' — 'Mikä on saava hänet siihen?' — 'Kutsumus, joka tulee yksin Jumalalta. Tapaukset ovat sidotut yhteen, kuten A. ja B toisiinsa, tahto määrää teon."

"A ja B?" kysyi Kristina hämmästyneenä.

"Kun Juhana herra kertoi äitinsä sanat, tunkeutuivat ne miekan tavoin läpi sieluni. Tunsin, että ne olivat puhutut minulle. Pyysin häntä jatkamaan, ja niin kertoi hän, kuinka hänen äitinsä ei ollut ottanut uskoakseen ennustukseen, vaan oli kiirehtinyt naittamaan lapsiaan. 'Tyttäreni', sanoi hän, 'ovat tosin vielä lapsettomia, mutta sinulla Juhana, on poika ja minä toivon, että tulet saamaan useampiakin.' Vanha rouva kuoli, mutta hänen ennustuksensa kävi toteen; Juhana herra sai kaksi poikaa ja yhden tyttären."

"Paitsi vanhinta, Åkea!" lisäsi Kristina

"Julma kohtalo, joka jokaisella kertaa rikkoi hänen sydämensiteensä, asetti Juhana herran ja hänen emäntänsä silmien eteen sen uhkaavan ennustuksen, minkä he melkein kaksikymmenvuotisen onnellisen avioliittonsa aikana olivat unhottaneet. Kuten anoppinsakin, tahtoi myös Birgitta rouva, että hänen lapsensa menisivät aikaisin naimisiin. Märta ei ollut vielä kuusitoistavuotias, kun hän yhdistyi Åke Jörgeninpojan kanssa."

"Eikö Åke herra ole hyvä häntä kohtaan?"

"Kyllä, mutta hän on ajoittain aivan kuin järjiltään. Sanotaan, että hän näkee näkyjä."

"Tietääkö hänen isänsä siitä?"

"En usko sitä. Kun Åke herra oli Suomessa, lienee hän ollut sen aikaa tavattoman reipas, ja kuitenkin oli Åke herra pelästynyt hänen surkastuneen ulkonäkönsä johdosta."

"Hänhän on tuskin kahdenkymmenenvuotias!"

"Mutta tuskin koskaan iloinen, hän samoin kuin veljensäkin."

"Heidän onnettomasta rakkaushistoriastaan olen kuullut kerrottavan", vastasi Kristina.

"Heidän äitiinsä koski se syvästi, ja hän päätti neuvotella erään viisaan suomalaisen naisen kanssa, joka eli silloin."

"Valmyran?"

"Tunsitko hänet?"

"Olen nähnyt hänet lapsena ollessani."

"Hän oli sanonut, että he tulisivat vielä uudestaan rakastumaan ja samaan neitsyeen kuten ensi kerrallakin; kenen neitsyt asettaisi etusijaan, hän olisi kuoleman oma, ja toinen kulkisi rauhatonna ympäri maailmaa, mutta kuitenkin oli Bjelke-suvun pelastus ikuisesta kadotuksesta riippuvainen avioliitosta tämän neitsyen kanssa."

"Tämän sanoi sinulle Juhana herra?"

"Samoin senkin, että tämä synkkä ennustus koski hänen emäntäänsä niin kovin, että tämä kohta kuoli."

"Suuri täytyy hänen luottamuksensa sinuun olla, ja rehellisesti on hän menetellyt, kun ei ole mitään salannut."

"Ennustus ei minusta olekaan niin synkkä; näen tien, mutta en, minne se vie."

"Oletko valmis tietä vaeltamaan?"

"Olen!"

"Mutta sydämesi, Annaseni?"

"Täytyy ensin oppia tottelemaan."

"Tottelevaisuutta se vaatiikin!"

"Olen jättänyt kohtaloni Jumalan käsiin", vastasi tyttö, ja hurskas katse kohosi kohden kirkasta maaliskuun taivasta. "Hän auttaa minua nyt kuten aina."

"Jääthän luokseni?"

Vastauksen sijaan otti Anna kirjeen taskustaan, se oli Gunillalta ja sisälsi hänen toivomuksensa, että rakas tytär kevätlaineiden mukana palaisi hänen luoksensa. "Luulen muuten, että kesä on minulle päiväpaisteeton", kirjoitti hän.

"Anna minun määrätä", sanoi Kristina. "Tahdon taivuttaa Gunilla rouvan tulemaan tänne."

"Sitä ei hän tee! Noudattaakseni hänen toivomustaan täytyisi minun palata."

"Kosijasi seuraavat mukana."

"Pelkään sitä melkein, ja ken tietää, mitä silloin tapahtuu."

"Aavistatko onnettomuutta?"

"Vielä enemmän, minusta jo tuntuu tämä suku omaltani; minun täytyy valvoa ja suojella sitä. Sentähden pelkään, etten voi matkustaa, vaan minun täytyy jäädä tänne."

"Niin, tänne minun suojelukseni alaisena!… Minä kirjoitan Gunillalle; ja kiitos luottamuksestasi."

Nuoret naiset syleilivät toisiaan ja lupasivat pysyä lujina, mitä kohtaisivatkin.

Niin jäi Anna Bjelke edelleen Kristina rouvan hovineitsyeksi ja uskotuimmaksi ystäväksi. —

Ja suloisena ja rakastettavana kuten aina liikuskelee hän suuressa seurasalissa, jossa nuoriso huvittelee leikkien. Sormuksen kiertäessä ympäri kulkee etsijä sisäpuolella sidotuin silmin ja on hänen siten valittava se neitsyt, jonka kanssa saa sen jälkeen käydä karkeloon.

Sekä Maunu että Åke olivat olleet piirin sisällä; nuori parvi pyöri iloisesti ympäri ja lauloi sydämensä halusta:

"Riennä, riennä vikkelään armastasi etsimään! Tullos, joudu tännepäin, armas, hän on täällä näin!"

Nyt pysähtyi piiri ja nuorukainen kulki sokkona onneaan etsimään. Neitsyt, jonka hän valitsi, oli hänen kultansa ja tarttui hänen käsivarteensa, kun sitten nuori parvi pari parilta retkeili ympäri salia laulaen:

"Omansa nyt on kullakin, omani on jo mullakin. Hei, pikku kulta, hei, ei erota me, ei!"

Oli tavallista, että ne nuoret, joiden luultiin pitävän toisistaan, nokkelasti vietiin yksiin, ja sanottiinpa, että tämä leikki oli vienyt monet vakavaan liittoon.

Lieneekö sen saanut Annan nokkeluus vai onneton kohtalo aikaan, mutta kumpikaan rakastuneista ritareista ei ollut onnistunut saamaan kiinni nuorta neitsyttä, ja he katsoivat molemmat kateellisina siihen nuorukaiseen, jonka käsivarrella hän karkeloi kautta salin laulaen:

"Hei, pikku kulta, hei, ei erota me, ei!"

Tanssin päätyttyä riensi Maunu herra hänen luoksensa. "On väärin, että täytyy valita sokkona", sanoi hän, "kun sydän näyttää oikein."

"Ikäänkuin ei sekin voisi pettyä."

"Toiveissaan?… Se on totta."

"Tarkoitin uskossaan!"

"Voisitteko pettää itsenne?"

"Pyhä Jumalan äiti minua auttakoon, etten koskaan tekisi muita lupauksia kuin mitä voin pitää."

"Nyt viittailette johonkin, jalo neitsyt?"

"Mestaroitte sanoja, ritari. Se osoittaa epäluuloa!"

"Ei teitä kohtaan!"

"Itseänne kohtaan sitten, ja se ei ole parempi."

"Saanko sanoa teille syyn?"

"Olen niin nuori", vastasi Anna vältellen. "En kenties ymmärtäisi teitä."

"Mutta isäni on sanonut…"

"Kysykää sitten häneltä neuvoa, hän voi kyllä selittää. Mutta nyt alkaa tanssi jälleen, ojentakaa minulle kätenne."

Ja Annan iloinen hymyily hälvensi pilvet ritarin otsalta. "Vielä", ajatteli hän, "ei kaikki toivo ole mennyttä, hän ei ole vielä tehnyt päätöstään."

Kun herra Juhana Maununpoika oli Suomesta palattuaan sanonut molemmille pojilleen, että hän toivoi jommankumman heistä kiinnittävän sydämensä nuoreen Anna Bjelkeen, vastasivat molemmat, että he tahtoivat pysyä muistoilleen uskollisina ja sitä paitsi tunsivat ennustuksen. Veljesvihan kirousta olivat he kokeneet eivätkä enää tahtoneet uudestaan jättäytyä sen uhriksi.

"Sisareni ja ainoa tyttäreni ovat lapsettomia", sanoi Juhana herra. "Onko silloin sukuni kuoleva sukupuuttoon vain siksi, että joku povariämmä on niin ennustanut? Ette ole kumpainenkaan halukkaat avioliittoon, ja nyt edellytätte, että tämän nuoren neitsyen on valloitettava teidät molemmat, vaikka voin hyvin sanoa, että voitte valita viidestäkymmenestä. Jollei hän ole mieliinne, niin etsikää muita morsiamia älkääkä antako tuon onnettoman ennustuksen kauemmin pitää teitä vallassaan!"

"Silloin saatte itse ottaa suomalaisen tytön, isä!" sanoi Maunu herra nauraen.

"Sitä ei hän tahtone."

"Kuka tietää; olette vielä muhkea herra."

"Sopikaamme siitä, että menemme kaikki kolme yhdellä kertaa naimisiin!" huudahti Åke.

Mutta Annan ensi näkeminen teki lopun kaikesta ilvehtimisestä; he sanoivat tosin alussa kumpikin luopuvansa tytöstä toisen tähden, mutta sikäli kuin hänen kuvansa kiintyi syvemmälle heidän sydämiinsä, lakkasivat he puhumasta hänestä… He alkoivat pelätä ja välttää toisiaan ja tunsivat jo hirvittävän aavistuksen siitä, mitä oli tuleva… Urhoollisesti taistelivat he heräävää mustasukkaisuutta vastaan ja osoittivat toisilleen teeskenneltyä ystävyyttä.

Tämä se vei heidän isänsä harhaan; hän näki, että molemmat tavoittelivat Annaa, mutta hän ei ymmärtänyt heidän intohimonsa kiihkeyttä eikä arvannut, kummalle Anna antoi etusijan.

Kun Anna oli lopettanut tanssin Maunu herran kanssa, riensi tämä etsimään isäänsä.

Silloin lähestyi Åke.

Anna kääntyi nopeasti eikä ollut häntä näkevinään, mutta kuinka pikku sydän pamppaili! Åken katse oli surullinen, se oli illan kuluessa moneen kertaan etsinyt hänen katsettaan, vaikkei hän ollut sitä näkevinään… Mitähän hänellä nyt mahtoi olla hänelle sanottavaa?

"Jalo neiti, minulla on muuan kysymys teille!"

"Minulle?…"

Äänen piti kuulua kylmältä.

"Olen valloittanut jotakin, joka kuuluu teille."

"Valloittanut?"

"Toinen tahtoi sen viedä."

"Todellakin?" Pyhä madonna, tiesikö Åke, mitä liikkui hänen povessaan, hän ei ollut ilmaissut sitä sanoin eikä katsein!

"Riippuu nyt teistä, saanko pitää sen."

"Ei, ei!" huudahti Anna kiihkeästi.

"En edes niin vähäpätöistä esinettä."

"Vähäpätöistä?"

"Olette oikeassa, mikään ei ole vähäpätöinen, mitä kerran on kuulunut teille, ei kantamanne nauharuusukaan."

"Antakaa se minulle takaisin!"

Åke otti pienen vaaleanpunaisen, litteäksi painetun ruusukkeen poveltaan ja suuteli sitä kunnioittavasti. "Tähän ainakin oli minulla oikeus", sanoi hän.

Helakasti punastuen otti Anna sen hänen kädestään; kuinka mielellään olisi hän tahtonut sanoa: "Pitäkää se!" Mutta Anna Bjelke oli ponteva tyttö, hän ei tahtonut antaa myöten, ei pettää velvollisuuttaan, mutta hän rakasti Åkea, ja hän tahtoi mielellään opettaa tälle, mitä tämän oli hänen mielestään tehtävä. "Tulkaa ja keskustelkaamme hieman!" sanoi hän.

Kun Åke oli istuutunut hänen rinnalleen, virkkoi hän paljon suuremmalla kiihkeydellä kuin mitä oli ennen osoittanut: "Olette niin jalo ritari, että tahdon antaa teille suuremman luottamuksen osoituksen kuin olen suonut kenellekään."

"Veljeni…" kuiskasi Åke kalveten.

Anna luki Åken silmistä, kuinka tämä rakasti häntä, sentähden vapisi ääni hieman, kun hän äkkiä keskeytti: "Mitä minulla on sanottavaa, ei koske lähemmin veljeänne kuin ketään muutakaan, mutta koska olette keskeyttänyt ajatusjuoksuni, on teidän nyt ensin vastattava kysymykseen: Ettekö usko, että jokaiselle ihmiselle on määrätty osansa työstä tässä maailmassa?"

"Kenties osansa kärsimyksistäkin."

"Ei ole mikään helppo tehtävä kantaa oikein kumpaakaan. Nyt on laita niin, että minäkin olen saanut osani."

"Niin nuorena! Kuinka sen jo tiedätte?"

"Se on minulle ennustettu."

"Ja te uskotte siihen?"

"Eikö Jumala voi käyttää monia keinoja?"

"Kyllä."

"Minulle ei ole ilmoitettu surua eikä iloa, mutta sitä vastoin suuri tehtävä."

"Ja te tahdotte omistautua sille?"

"Niin tahdon!"

"Uhrata koko elämänne onnen?"

"Iäisyys on pitempi."

"Tulette vielä jonakin päivänä toisiin ajatuksiin."

"Juuri siinä, etten niin tekisi, tahdon pyytää teitä minua uskollisesti auttamaan."

"Minua?… Ah, neitsyt, ettekö sitten tiedä…"

"— — että rakastan teitä!" tahtoi hän sanoa, mutta Anna esti sen. "Kyllä, minä tiedän", sanoi hän, "että muuan synkkä ennustus lepää sukunne yllä! Otaksukaa nyt, että olisin teidän sisarenne tai äitinne, emmekö silloin tekisi työtä yhdessä vierittääksemme pois taakan?"

"Toivoisin mieluummin, että olisitte puolisoni!"

"Entäs ennustus?"

"Tunnetteko sen? Sentähden siis…"

Taasenkin keskeytti Anna hänet. "Minä tiedän tieni, toivoisin teidänkin tietävän omanne!"

"Opettakaa minulle se!"

"Täyttäkää velvollisuutenne älkääkä vaatiko mitään maailmalta."

"Kuiva viisaus niin nuorilta huulilta."

"Tehkää se ilolla ja se on oleva teille kylliksi."

"Ette voi aavistaa, neitsyt, kuinka raskaasti suru on minua painanut; olen, kuten sanottu, täyttänyt velvollisuuteni niin pitkälle kuin olen voinut enkä pyytänyt eläviltä enempää kuin… haudan. Silloin sain nähdä teidät, ja elämä muuttui ikäänkuin päivän valaisemaksi, tunsin itseni jälleen ja toiveet heräsivät kevään kukoistuksen keralla… Kun te menette, on elämä käyvä yhtä synkäksi ja talviseksi kuin ennenkin."

"Mutta minä en menekään!" huudahti Anna kärsimättömästi salatakseen liikutustaan.

"Kuinka, jäättekö tänne?" Åke tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.

"Se ei ilahuta teitä?"

"Oi, onnellinen veljeni!"

"Tahdon olla hänelle ja teille uskollinen ystävä ja sisar ja pitää sen rakkaimpana, joka iloisimmin mielin käy kieltäymyksen raskasta tietä."

"Mikä on tarkoituksenne?"

"Sen kyllä tulevaisuudessa ymmärrätte; siihen mennessä täytyy teidän ainoastaan luottaa minuun… ja olla rauhallinen!"

"Oi, Anna, Anna!"

"Olette minun rakas veljeni, ainoa uskottuni!"

"Ja Maunu?"

"On myöskin sydäntäni lähellä!"

"Kumpi on lähempänä?"

Äänessä oli jotakin tuskallista; Anna ei uskaltanut vastata: "Sinä!"… Mutta varmaankin oli hänen katseensa täytynyt ilmaista salaisuuden, sillä Åken silmistä pilkahti ikäänkuin ilon säde, ja kun hän riensi pois nuoren neitsytparven luo, poistui Åke huoneesta taivaan autuutta uhkuvin sydämin. Oli kyllin siinä, että Anna rakasti häntä, hän ei tarvinnut sillä hetkellä mitään enempää.

Mutta vielä samana iltana sanoi Juhana herra Annalle: "Olette neuvonut Maunun luokseni, kaunis neitsyt; saanko vastata puolestanne?"

"Kun aika tulee!"

"Ja milloin se tulee?"

"Kun olen täyttänyt seitsemäntoista vuotta!"

"Olette jo viisaampi kuin monet kahdenkymmenen vuotiaana."

"Minä tarvitsenkin aikaa tehdäkseni päätökseni."

"Teidän vaalinne ei ole vielä tehty?"

"Kenties!" sanoi Anna ja ojensi hänelle kätensä.

Oli jotakin niin lapsellista tässä yksinkertaisessa teossa, että ritari tunsi itsensä aivan liikutetuksi: "Ettekö tahdo avata sydäntänne minulle?" kysyi hän.

"Sen olen jo tehnyt."

"Sanokaa minulle silloin…"

"En ennen määrättyä aikaa."

"En tiedä, mitä hän kantaa mielessään!" sanoi Juhana herra, vietyään vastauksen Maunulle; "mutta siksi vilpitön hän on, että olisi antanut heti kiellon, jos sellainen olisi hänen aikomuksensa. Vaikeampaa olisi ennustaa, kummanko teistä hän pitää parempana."

"Tahdon toivoa, ettei se ole Åke."

"Rakastatko häntä niin suuresti?"

"On aivan kuin kaikki voimat, sekä hyvät että pahat, olisivat tulleet liikkeeseen sielussani", vastasi Maunu. "Pelkään, ettei se pääty hyvin, jos vielä kerran joudumme kilpakosijoina vastatuksin."

"Åken rakkaus on kyllä tyynempää laatua", vastasi isä kalveten. "En voinut uskoa, että molemmat rakastuisitte häneen."

"Entä ennustus?"

"En ole uskonut sitä."

"Olisi hyvä, jos olisitte tehneet sen. Ette olisi silloin mananneet esiin vaaraa, joka voi käydä meille voittamattomaksi."

"Mutta ettehän ole kumpikaan kuohahtelevia nuorukaisia, vaan nuoria ajattelevia miehiä, jotka voivat ottaa järkensä vangiksi, kun tunne tahtoo katkoa ohjakset."

"Mutta jospa se kirous, mikä meitä painaa, onkin juuri siinä, ettemme tätä voi! Ette tiedä, isä, kuinka kuohuu ja palaa sisälläni. Siellä on kuin mitkäkin noitakarkelot, ja raivottaret huutavat minulle: 'Hän, hän yksin voi pakottaa meidät asettumaan!'"

"Apu voi siis tulla ainoastaan ulkoa päin?"

"Niin häneltä!"

"Toivon Åken olevan viisaamman!"

Hänessäkin oli muutos tapahtunut. Hän ei ollut enää huokaileva uneksija, ja kun hän väliin vanhan tavan mukaan oli vaipumaisillaan surullisiin mietteihin, silloin riistäytyi hän äkkiä irti ja riensi etsimään toimintaa.

Niin hyvin hän kuin hänen veljensäkin oli molemmat valittu valtakunnan neuvostoon, josta kunniasta he saivat kiittää isänsä suuria ansioita. Näistä herroista tosin oli monille ainoastaan arvo pääasia ja he välittivät vähät maan asioista; ei molemmilla veljeksilläkään ollut siihen suurin halua. Maunu vietti enimmät ajat Göksholmassa, huvitellen metsästyksellä ja kalastuksella, Åke taasen oleskeli milloin Kalmarissa, milloin Tukholmassa tai veljensä luona, väliin puuhaillen opinnoissa, mutta yhtä usein mietiskelyihin vaipuneena, tekemättä mitään. Nyt näytti hän tulleen toisiin ajatuksiin, mieleen tuli joustavuutta, halua ja tahtoa toimintaan. Sen kuuli, sen näkikin.

Maunu havaitsi sen kateudella ja pelolla; siihen saattoi olla ainoastaan yksi syy, sen hän tiesi, sen tunsi. Olisiko Anna pitänyt Åken parempana, oliko hän onnen poika? Mutta miksi hän oli sitten vaiti? Maunu ei olisi voinut olla, eikä hän uskonut sitä Åkestakaan, ja kun hän koetti viekkaasti johtaa keskustelun sille suunnalle, saattoi tämä aivan avomielisesti sanoa, että kun hän ei luultavasti saa sitä naista, jota rakastaa, jää hän naimattomaksi, mutta mielellään tahtoi hän toiminnallaan osoittaa, että oli tytön arvoinen. Maunu tuumiskeli, olikohan Anna antanut hänen veljelleen rukkaset ja olikohan hän itse neitsyen salaisen rakkauden onnellinen esine.

Niin liitelivät ajatukset ristiin ja rastiin, mutta selvyyteen ei hän päässyt.

Jäiden lähtiessä palasi Juhana herra paikalleen Kalmariin. Maunu herra matkusti Göksholmaan, melkein samaan aikaan kuin Kristina rouva poikansa ja hovineitojensa kera lähti Ekaan vanhempiensa vieraiksi. Sten herra oli luvannut hänkin tulla siellä käymään, mutta tärkeät valtakunnan asiat pidättivät häntä nykyään Tukholmassa.

Åkekin jäi sinne; häneltä ei alkanut työtä ja huolehtimista puuttua.

Niiden hoippuvain luopioiden joukossa, jotka kuuluivat milloin toiseen, milloin toiseen puolueeseen, oli nykyään jo korkeaan ikään ehtinyt Niilo Boonpoika (Griip). Jo Sten Sture vanhemman aikana oli hän ajoittain ollut Kristian kuninkaan mies, ajoittain valtionhoitajan. Viimeisessä valtionhoitajan vaalissa oli hän kuulunut Trollepuolueseen, eikä häntä oltu nähty sen koommin.

Nyt ilmestyi hän jälleen Tukholmaan. Hänet nähtiin usein yhdessä herra Pietari Turenpojan kanssa, joka äskettäin oli tullut Nyköpingistä ja aikoi Stäkeholman linnaan, jonka hän oli saanut Sten Sturelta läänityksenä.

Åke Juhananpoika oli niin uusi tulokas valtion palvelukseen, ettei hänen vielä katsottu kuuluvan mihinkään puolueeseen, ja valtionhoitajana ei hän suinkaan ollut sidottu siihen, joka nykyään oli vallalla. Hänen sukulaisuussuhteensa tekivät hänet, voittamisen arvoiseksi, ja herra Niilo Boonpoika teki kokeen häntä lähennellä.

Hänet otettiin vastaan kaikella kunnioituksella hänen ikäänsä kohtaan ja tuttavuus oli pian tehty.

Vanha herra menetteli hyvin varovaisesti, hän käytti isänmaanrakkautta kuten kuoripojat suitsutusta, sen oli huumattava mieli ja tehtävä ilma utuiseksi. Åke herra huomasi, että oli ukkosta ilmassa, mutta hän ei tiennyt, menisikö rajuilma ohitse vai oliko se puhkeava.

"Vaikeat ajat!" alotti Niilo herra.

"Kauppa Lyypekin kanssa käy vilkkaasti."

"Ei todista mitään, nuori ritari!"

"Muutamia hollantilaisiakin laivoja on täällä."

"He eivät tule enää tämän jälkeen!"

"Miksi eivät? Maksetaanhan heille hyvin."

"Tanskan kuningas ei tahdo!"

"He eivät tarvitse hänen lupaansa!"

"Luuletteko tämän hallituksen kauan pysyvän paikoillaan?"

"Kukapa sen tietää?"

"Kaikki ne, jotka voivat nähdä tulevaisuuteen."

"Sitä minä en voi!"

"Sen kyllä uskon."

"Suoraan sanoen, en usko kenenkään muunkaan voivan sitä tehdä."

Niilo Boonpoika hymyili ylimielisesti. "Mitä luulette sitten tarkoitettavan valtiollisella viisaudella?" kysyi hän.

"Suoraan sanoen: sitä en tiedä."

"Olette lapsi…"

"Politiikassa?… Sen myönnän."

"Joka tarvitsee opetusta."

"Eiköhän se ala käydä, kunhan saan olla muutamia vuosia neuvostossa mukana", vastasi Åke.

"Se ei ole oikea paikka."

"Eikö?"

"Muutamilta harvoilta todellisilta ystäviltä opitte enemmän."

"Minulla ei ole yhtään sellaista."

"Haluatteko sitä?"

"Hyvähän se olisi."

"Jos tahdotte luottaa minuun, niin vien teidät huomenna pieneen piiriin todellisia isänmaan ystäviä!"

"Täällä Tukholmassako?"

"Me pidämme kokouksiamme täällä nykyään. Niitä muutellaan asianhaarojen mukaan."

"Sen voin ymmärtää."

"Voi kai luottaa teidän vaiteliaisuuteenne!"

"Jollei voisi, ei Niilo Boonpoika olisi tehnyt minulle sellaista tarjousta!"

"Hyvä, sangen hyvä!" toisti tämä nauraen. "Siis, nuori mies, olemme yhtä mieltä!"

"Toivon aina olevani sitä teidän kanssanne!"

"Yhä parempaa ja parempaa. Yhtykää minuun huomenna Suurtorilla, vähäistä ennen viittä iltapäivällä."

"Olen siellä jo neljän aikaan!"

He pudistivat toistensa kättä, ja Niilo Boonpoika riensi pois.

"Älähän nyhtäise, ennenkuin nykäisee!" jupisi Åke onkimiesten neuvon mukaan. "Ihmettelen, mimmoisten valkoisten lintujen mukaan hän aikoo minut viedä, mutta pidänpähän silmäni avoinna. Suloinen sisareni ei ole enää saava syytä sanoa, että kulen nukkuen läpi elämän!… Merkillistä on, että minä, joka en ole koskaan välittänyt elämän selkkauksista, kaipaan nyt ottamaan osaa niihin; tahdon olla mukana taisteluissa, ja jos niin vaaditaan, puukkosilla toisten kanssa. Onko rakkaudella voima viedä miestä sellaisiin? Kaunis Anna, onko sinutkin aiottu valkyriaksi?"

* * * * *

Aivan Pohjoisportin vieressä oli jokseenkin suuri talo, pääty kadulle päin kuten tavallisesti. Tämä oli koristettu kaikenlaisilla pikku koristeilla ja suurilla ja pienillä ikkunoilla. Tohtori Nikolaus Ryting, joka oli kuningas Kaarle Knuutinpojan kansleri, oli itse ollut rakennusmestarina ja sitten muutaman vanhan palvelijan kera asunut talossa. Hänen kuolemansa jälkeen oli talo seissut asumatonna useita vuosia; väitettiin, että kansleri rakasti niin suuresti entistä maallista kotiaan, ettei tahtonut sitä jättää edes kuoltuaankaan, ja sentähden jälkeläiset jättivät sen häiritsemättömästi hänen haltuunsa.

Luultavasti kyllästyi hän lopulta taloon ja muutti sieltä pois; hänestä herettiin puhumasta, ja ne jotka vilkaisivat talon päätyyn viidennentoista sataluvun alussa, eivät tienneet tohtori Nikolaus Rytingistä mitään muuta kuin mitä olivat kuulleet isoäidiltään, jotka olivat olleet nuoria vuosien 1430 ja 1450 välillä.

Sentähden ei herättänytkään mitään erityistä huomiota, kun portti eräänä päivänä 1512 avattiin; suuret puuluukut otettiin pois, aukot varustettiin kehyksillä ja lasiruuduilla, joita tosin vielä pidettiin ylellisyytenä, mutta jotka alkoivat kuitenkin olla jotensakin tavallisia varakkaamman väen asunnoissa.

Talo pantiin asuttavaan kuntoon, mutta kuka sen teki tai kuka omistaja oli, siitä eivät uteliaat voineet saada mitään tietoa. Jokainen, jolta kysyttiin, vastasi: "En tiedä", ja siihen täytyi toistaiseksi tyytyä.

Mutta nyt tapahtui merkillisin kaikista: juuri kun odotettiin nähtävän uusien asukkaiden tulo, sulettiin ja salvattiin talo uudestaan ja se oli yhtä hiljainen kuin ennenkin.

Aamulla anivarhain eräänä heinäkuun päivänä 1513, juuri kun kello löi yksi pyhän Klaran kappelissa, avasi tohtorin talon pienen portin muuan vieras henkilö, joka otti avaimen ja sulki portin sisäpuolelta. Sen jälkeen meni hän ylös taloon, avasi ne luukut, jotka antoivat pihaan päin, mutta ei ainoatakaan kadunpuolista ikkunaa. Sen sijaan ripusti hän suuret hevosenloimet niiden eteen, mutisten partaansa uusista tavoista, jotka ovat Jumalalle kauhistus.

Suuri huone, joka oli pihan puolella, puhdistettiin lopuksi tomusta ja hämähäkin verkoista, ja sen jälkeen ladottiin pöydälle suuri joukko pikareita.

Mies sytytti sitten lampun, jonka oli tuonut mukanaan, avasi pienen luukun ja valaisi varovaisesti eteensä ennenkuin lähti alas.

Kun hän nousi ylös jälleen, retuutti hän mukanaan suurta koria, täynnänsä savipulloja. Kaksi kertaa palasi hän noutaen samanlaisen taakan. Lattia-aukko sulettiin huolellisesti ja lamppu sammutettiin.

"Tietäisivätpä tästä tuolla ulkona!" sanoi hän silmäillen halukkaasti tuomiaan pöytäkoristeita… Hän epäröi hieman ja tarttui sen jälkeen muutamaan savipulloista, joka heti katosi hänen väljän vaippansa peittoon; sen jälkeen hän riensi pois.

Kello mahtoi olla jo kuuden paikkeilla aamulla ja jokusia kulkijoita näkyi kadulla. Lauta-aidan pienestä raosta tähysteli mies, milloin tie oli avoin; silloin riensi hän kadulle, sulki portin jälkeensä ja oli tuossa tuokiossa kadonnut näkyvistä.

Kukaan ei ollut häntä huomannut eikä kukaan tiennyt, mitä oli tapahtunut.

Saman päivän illalla avasi sama mies portin uudestaan, mutta nyt ei hän sitä sulkenut, vaan asettui itse vahtiin. Vähitellen tuli useampia miehiä, jotka jupisivat sanasen hänen korvaansa ja pääsivät sen jälkeen heti sisään. Kaikki nämä olivat kääriytyneet vaippoihin ja hatut olivat vedetyt aivan korviin, niin että oli mahdoton heitä tuntea. Hetken kuluttua täytyi luvun olla täysi, sillä mies sulki portin ulkopuolella töllistelevän ja ihmettelevän joukon nenän edessä.

Sen jälkeen riensi hän ylös saliin.

Se oli nyt ilman hänen hommaansa hyvin valaistu. Jokainen vieras oli tuonut mukanaan paksun vahakynttilän ja pannut sen palamaan eteensä savipullon suuhun; se sai siis käydä myös korkista.

Mieliala alusta alkaen oli sangen vilkas, otettiin pois korkit ja täytettiin pikarit, juotiin ja kilistettiin ja kiitettiin vaahtoavaa juomaa. Mutta kun oli siten jatkettu hetkinen, vaati muuan vieraista puhevuoroa.

"Tiedätte, jalot herrat", sanoi hän, "missä tarkoituksessa olemme tänne kokoontuneet!"

"Tiedämme, tiedämme!" huusivat kaikki.

"Uudistakaamme kaikki lupauksemme!" Hän ojensi ylös oikean käsivartensa. "Uhraamme hengen ja veren isänmaalle!"

"Kuka tahtoo sananvuoron?"

"Minä!" vastasi herra Niilo Boonpoika ja nousi. "Vanhimpana, kun herra Erik Trollea ei saatu matkustamaan tänne, kuuluu minulle ensiksi lausua iloni, mitä tunnen nähdessäni ne jalot miehet, jotka eivät arastele vaivoja eivätkä rasituksia, kun on neuvoteltava, mitä tällä hetkellä täytyy tehdä vanhan, kunniakkaan Ruotsin hyväksi. Niin hyvää tehtävää varten olkaa kaikki tervetulleet!"

Sen jälkeen tyhjensi Niilo herra pikarinsa pohjilleen.

Muutamat vastasivat maljaan, toiset nauroivat.

"Kenellä on tämän jälkeen sanan vuoro?"

"Herra Pietari Turenpojalla!" huusivat useat äänet.

"Ei, kiitos, se on minulla!" Ja herra Abraham Lejonhufvud nousi koko jättiläiskoossaan, mutta aivan kuin hän ei olisi voinut sitä pitää pystyssä, nojasi hän molemmin käsin pöytään, niin että hän oli aivan kumaraisillaan puhuessaan. "Minä vihaan hallitusta, joka Ruotsilla nykyään on!" huudahti hän. "Vihaan valtionhoitajaa ja koko hänen sukuaan, paitsi itseäni." (Sutkaus palkittiin yleisellä naurulla.) "Vihaan kaikkia niitä lakeja, jotka Sturein hallituksen aikana on saatettu voimaan, sillä ne ovat hävittäneet kaiken hyvän järjestyksen ja, kuten muistossa siunatun Hannu kuninkaan oli tapana sanoa: 'tehneet herroiksi heidät, jotka olivat aiotut rengeiksi.' Pois kaikki uudet tavat, me tahdomme saada takaisin sen hyvän ajan, jolloin vierailin ilmaiseksi missä hyväksi katsoin, jolloin myin tiun talonpoikia kauniista hevosvaljakosta, ja jolloin miehet eivät uskaltaneet napista, jos miellyin vaimoon tai tyttäreen! Niin on laita Tanskassa ja niin on oleva täälläkin!"

Kuului naurua ja murinaa sekaisin.

"Minä sanon samaa kuin Abraham Lejonhufvud!" huudahti Didrik Slagheck nousten. "Syleillä kauniita naisia, se on parasta mitä tiedän, ja…"

"Vaiti, vaiti… Se ei kuulu tähän!" huusivat useat.

"Hän on juopunut, hän ei tiedä mitä puhuu", huusivat toiset. "Herra Pietari Turenpoika puhukoon."

"Minä olen Kristian kuninkaan mies ja tahdon nähdä, kuka täällä riistää sanat suustani!" jyrisi maisteri ukkosen äänellä. "Kun aloin puhua naisista, tein sen siksi, että halveksin heitä kaikkia yleensä ja erittäin täällä Ruotsissa."

Taasenkin kuului murinaa ja melua.

"Sanon teille, että lähetän heidät kaikki tuhannen kattilaan", huusi maisteri. "Ja sinä päivänä, jona ratsastan tänne korkean herrani rinnalla ja lasken satoja irralleen hakattuja päitä hänen jalkoihinsa…"

"Vaiti, vaiti! Viekää hänet pois!" huudettiin melkein yhteen ääneen, ja Knut Alfinpoika, joka istui toisella puolen pöytää, riensi hänen luoksensa ja kuiskasi: "Tule, tule! Päissäsi puhut päättömäksi sekä itsesi että minut."

Maisteri seurasi vastahakoisesti, ja tyyneys palasi vähitellen.

Nyt nousi herra Kaarle Alfinpoika puhumaan.

"Puhun sekä omasta että veljeni puolesta", sanoi hän, "kun tunnustan avoimesti, ettei meistä kumpikaan voi sietää herra Sten Sturea. Olemme molemmat kasvaneet hänen kanssansa yhdessä; mielenkaunaa oli jo alusta alkaen ja se on lisääntynyt vuosien mukana, kunnes lopulta, kyllästyneinä elämään yksissä, lähdimme Tanskaan. Yksityisistä syistä, joita veljelläni on tyytymättömyyteen, en tahdo puhua, mutta sen voin sanoa, että pidämme Tanskaa oikeana isänmaanamme, ja Kristian kuninkaan uskollisina alamaisina tahdomme tehdä kaiken voitavamme saattaaksemme hänet täysiin oikeuksiinsa Ruotsissa."

Tämän jälkeen seurasi muutamia laimeita käsien taputuksia ja sen jälkeen innokkaita huutoja: "Herra Pietari Turenpoika!"

Kun ei tehty mitään vastaväitteitä, nousi hän.

Iäkkäät kasvot olivat säilyttäneet jaloutensa, mutta niillä lepäsi väsymyksen ilme, joka herätti osanottoa. Ei äänikään ollut oikein varma, kun hän alotti:

"Olen niin kauan kuin muistan ollut Sturein ystävä, monessa verisessä ottelussa seisoin Svante Niilonpojan rinnalla, ja Sten Sture vanhemman aikana niitin ensimäiset laakerini. Nykyisestä nuoresta valtionhoitajasta en ole kuullut muuta kuin hyvää, ja olen vakuutettu siitä, että hänellä on parhaat tarkoitukset… Nuoruudestaan huolimatta on hän vakava ja ajattelevainen…"

"Emme ole tulleet tänne kuulemaan hänen ylistystään!" huusivat useat äänet.

"Onko Pietari herra hänen ystävänsä?"

"Silloin on hänkin petturi!"

"Antaa hänen jatkaa!"

"Puhukaa!"

"Mutta Ruotsi tarvitsee rauhaa, ja Kristian kuningas on sanoin ja kättä lyöden luvannut olla maalle hyvä ja oikeutta harrastava kuningas; sellaisilla perusteilla olen ruvennut… hänen miehekseen."

Ritari vaipui alas paikoilleen, hän oli vaivoin lausunut viimeiset sanat ja silminnähtävästi silloin kalvennut.

Salissa tuli aivan hiljaista.

Silloin nousi pöydän alapäästä vadstenalainen munkki. Risti, jota hän kantoi, osoitti hänet arvoltaan prioriksi. "En tahdo ehättää kenenkään edelle", sanoi hän, "mutta en myöskään luopua oikeudestani ilmaista mieleni tässä jalossa kokouksessa. Tahtooko vielä joku sitä ennen lausua jotakin?"

Yleinen äänettömyys.

"Isä Laurentiuksella on puheenvuoro", selitti Pietari herra seuran puhemiehenä.

"Pyhän kirkkomme ainoana läsnäolevana edustajana on minun sekä oikeuteni että velvollisuuteni puhua sen puolesta", huudahti priori. "Kaikki muut ovat valittaneet maallista vääryyttä ja sortoa, minä tahdon sanoa sanasen siitä velttoudesta ja välinpitämättömyydestä, joka on saanut sijan hengellisissä asioissa, jotka ennen muuta olisi pidettävä pyhinä.

"Tiedämme, että tietämätön kansa katsoo ylös siihen, jolla on korkein valta. Hänen on sentähden joka päivä annettava Jumalalle kunnia ja tunnustettava suuret syntinsä ja viheliäisyytensä Kristuksen huoneen haltijoille maan päällä. Täten ei kuitenkaan tapahdu, Sten Sture ei käy joka päivä ripillä eikä rukoile kansan nähden; hän ei ole pyhältä isältä anonut aneita kaikista synneistään, eikä mikään todista, ettei hän ole kerettiläinen ja arvoton tekopyhä, sillä hän tekeytyy kuin tahtoisi meille uskotella olevansa hyvä kristitty. Sentähden sanon, että huono esimerkki vaikuttaa, että se hiipii ruton tavalla kansan keskuuteen ja että tämä on oikea syy, miksi jumalanpelko ja pyhäinpalvelus yhä enemmän vähenee… Jalot herrat ja ritarit, sanon teille tämän ilman ihmispelkoa ja uudistaisin sanani, vaikka valtionhoitaja itse seisoisi rinnallani ja heiluttaisi pyövelinmiekkaa pääni ylitse; toivoisin vain, että ääneni kuuluisi yli Ruotsin maan.

"Kirkon pyhä lippu voi liehua vapaana ainoastaan kuninkaallisen lipun rinnalla, sillä kuten kirkko on alkujaan Jumalasta, niin on kuningasvaltakin."

Nousi rajaton riemastus; puhuja oli lausunut, mitä kaikki tarkoittivat.

Nyt oli varsinainen neuvottelu alettava, mutta kun maisteri Didrik Slagheck ei voinut ottaa siihen osaa, ja hän Kristian kuninkaan lähettiläänä oli liian tärkeä henkilö jätettäväksi ottamatta lukuun, päätettiin neuvottelu lykätä seuraavaan yöhön, jolloin oli kokoonnuttava samassa paikassa, mutta ilman mitään juominkeja.

Silloin löi herra Niilo Boonpoika pöytään ja pyysi esittää erään kysymyksen: "Eräs jalo ja suuressa arvossa pidetty ritari, jonka suvusta suurimmat tanskalaisystävät olivat nousseet, halusi päästä liittolaisten joukkoon."

"Kuka hän on? Hänen nimensä?"

"Valtaneuvos Åke Juhananpoika."

"Hän on Sten Sturen ystävä!"

"Kuten isäkin!"

"Veli on samoin!"

"Mitä tietää hän meistä?"

"Onko häneen luottamista?"

"Kelpaako hän mihinkään?"

Kysymykset satelivat Niilo herran yli ja hän vastasi aikalailla hämillään: "Olen luullut, että siitä olisi suurta hyötyä, jos vaikuttavia miehiä vedettäisiin puolueeseemme."

"Mihin hän on tyytymätön?"

"Jokin syy täytyy olla hänen tekemäänsä käänteeseen; mikä se on?"

"Luulen, ettei hänellä vielä ole omaa mielipidettä."

"Silloin on häntä muokattava."

"Mutta ensin on hänen tehtävä vala."

Enemmistö myönsi, että Åke herra oli voittamisen arvoinen, mutta häntä täytyi valmistaa.

"Sanotaan", huomautti Abraham Lejonhufvud, "että niin hän kuin hänen veljensäkin kosivat kaunista veljentytärtänne, Pietari herra; eikö yllyttämällä heitä toisiaan vastaan voisi tehdä neitsyen suostumuksen puolueasiaksi? Sellaisilla keinoilla on tavallisesti tepsivä vaikutus."

"En ole tavannut veljentytärtäni enkä tahdo sekaantua hänen sydämensä asioihin", vastasi ritari kylmästi ja jyrkästi.

"Minä, joka olen asian ulkopuolella, voisin tehdä sen", virkkoi Kaarle Alfinpoika.

"Tahdottehan pitää salassa olonne täällä."

"Yhden paljastus vie useampiin."

"Åke herrasta voi tulla petturi!"

"Ei oteta, ennenkuin häntä enemmän tunnetaan!"

"Hylkäätte hänet siis?"

"Niin, niin!"

"Pyydän tehdä erään vastaväitteen", sanoi isä Laurentius pehmeällä äänellä. "Tietääkseni ei ole joukossamme ketään, joka ei olisi tunnettu tanskalaisystäväksi. Jos olisi joku, joka purjehtii väärällä lipulla, olisi se meille arvaamattomaksi hyödyksi, etupäässä niiden tietojen tähden, joita välittömästi voisimme saada."

"Totta, aivan totta!"

"Pirukaan ei liene teitä ovelampi", huusi Abraham herra nauraen. "Mutta ken mielii saada ritarin hankkimaan nuo tiedot, hänen täytyy itsensä olla ovela lurjus, ja teidän täytynee itse ottaa homma huostaanne, jos mieli toivoa menestystä."

Kunnianarvoisa isä ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen edellytyksiin, kun hän vastasi: "Jollette tahdo minua auttaa, herra Abraham Lejonhufvud, niin ottanee jalo herra Kaarle Alfinpoika suorittaakseen paholaisen tehtävän."

Tämä suostui heti, mielissään luottamuksesta, ja herra Niilo Boonpoika otti tehdäkseen tuttavuutta herra Åke Juhananpojan kanssa.

Sen jälkeen erottiin, kun ensin oli seuraavan yön kokous määrätty alkavaksi kymmenen aikaan.

* * * * *

Me tiedämme, että Niilo Boonpoika ja Åke olivat määränneet kohtauksensa viidenlyömäksi; molemmat olivat saapuneet täsmälleen ja menivät Suurtorilta yhdessä Harmaaveljesluostariin, johon heidät heti päästettiin sisälle.

Niilo herra kertoi, että hän Tukholmassa käydessään melkein aina asui ystäviensä, harmaaveljien luona; samalla vei hän vieraansa ruokasaliin, jossa kaksi henkilöä oli jo ennaltaan.

"Kunnianarvoisa isä Laurentius, Vadstenan luostarin priori, ja jalo herra Kaarle Alfinpoika, jotka molemmat haluavat tehdä tuttavuutta kanssanne", sanoi Niilo Boonpoika vieden ritarin heidän luoksensa.

Kun tervehdykset oli vaihdettu, istuutuivat kaikki neljä penkille pöydän ääreen.

Pöydällä oli kaksi pulloa ja neljä pikaria. Niilo herra täytti pikarit ja toivotti vieraat tervetulleiksi.

Åkesta tuntui, ettei hän ollut koskaan maistanut niin tulista viiniä, ja hän päätti olla varuillaan.

Isä Laurentius kyseli hänen äitivainajastaan; sanoi tunteneensa hänet ja ylisti hänen hyveitään ja hurskasta mieltään. Sen jälkeen johti hän keskustelun muihin sukusuhteihin, kertoi, että Vadstenassa oli vielä munkki, joka oli ollut siellä siihen aikaan, kun Åke herran isoisää siellä hoidettiin.

Åke herra mainitsi, ettei hän ollut kuullut koskaan siitä puhuttavan.

"Ettekö tiedä sitäkään, että hän oli mielenvikainen?" kysyi munkki.

"Kyllä, mutta en ole kuullut hänen oleskelleen Vadstenassa siihen aikaan."

"Kenties on isännekin siitä tietämätön, ja se selittää, ettei hän ole koskaan kysellyt luostarissa hänestä."

"Siellä on siis jotakin tiedettävää?"

"Erinäisiä kirjoituksia."

"Eivätkö ne kuuluneet hänen emännälleen?"

"Ne ovat kirjoitetut seiniin huoneessa, jossa hän asui."

"Ovatko ne säilyneet?"

"Täydellisesti! Luostari lukeekin ne kallisarvoisimpain aarteidensa joukkoon."

"Mielipuolen miehen ajatukset!"

"Näimme hänessä marttyyrin!"

"Todellakin?"

"Mitä hän on kärsinyt, ja syyttömästi kärsinyt, sen kenties tulee jälkimaailma käsittämään ja tunnustamaan."

"Hänen lähimmät sukulaisensa tahtoisivat sen mielellään; verivelka painaa raskaasti heitä."

"Hänelle siitä tulee pyhimyssäteikkö."

"Kunnianarvoisa isä, tekisitte suurimman hyväntyön kuin mitä milloinkaan olette tehnyt, jos voisitte todistaa sen."

"Täällä en voi sitä todistaa, mutta jos tahtoisitte käydä köyhässä luostarissamme…"

"Olen heti valmis!"

"Malttakaa, kunnes voin tulla mukaan."

"Älkää odotuttako kauan. Ette voi aavistaa, mitä toiveita olette herättänyt."

"Tunnen nuorison!"

"Sillävälin tahdon kirjoittaa isälleni."

"Totelkaa neuvoani älkääkä tehkö sitä ennenkuin voitte ilmoittaa hänelle jotakin."

"Olette oikeassa, minä vaikenen."

"Sitä paitsi tarvitsette aikaa."

"Kuinka kauan?"

"Suunnilleen kuusi kuukautta."

"Laskeakseni muutamia piirrelmiä?"

"Se on kokonainen sielunhistoria, laadittu kahden vuoden kuluessa… Sen selittäminen on sekä pitkällistä että vaivalloista."

Åken pää painui alas. "Kenties turhaan!" ajatteli hän.

"Pelkään sitä paitsi", sanoi Laurentius, "etteivät voimanne siihen riitä."

"Kuinka niin?"

"Teidän täytyisi elää eristettyä elämää, kukaan muu kuin minä ei saisi käydä luonanne."

"Miksi sellainen ankaruus?"

"Se on järkähtämätön ehto, jotta voisitte ymmärtää sieluntoiminnan mielipuolisuuden takana, pystyisitte erottamaan kullan kuonasta. Minun täytyy sanoa teille, että useat ovat yrittäneet, mutta eivät onnistuneet."

"Mikä on syynä?"

"Heiltä on puuttunut tärkein."

"Ja se on?"

"Rakkauden kaikkivoittava voima!"

"Se on minulla!"

"Siksi että olette hänen vertansa; mutta teiltä puuttuu sen sijaan kärsivällisyyttä, sitkeyttä."

"Tahdon saavuttaa ne."

"Ajatelkaa tarkoin!"

"Olen tehnyt päätökseni!"

"Kuulkaa ensin ehtoni. Annan teille keinot lukea sydämen syvimpiä salaisuuksia ja pestä puhtaaksi isänne muiston; mutta vaadin sitä vastoin, että kuudeksi kuukaudeksi tykkönään vetäydytte pois maailmasta ja poistutte luostarista ainoastaan silloin, kun teitä siihen kehotan. On teidän yksityisasianne keksiä syy poissaoloonne, ainoastaan nämä läsnäolevat ystävät tietävät olinpaikkanne ja he eivät sitä ilmaise."

"Seuraan teitä, milloin vain haluatte."

"Olkaa sitten valmis viikon kuluttua."

"Eikö ennen?"

"Voitte muuttaa mieltänne!"

"Sitä en tee."

Sen jälkeen siirtyi keskustelu muihin asioihin, mutta Åke pysyi ainoastaan äänettömänä kuulijana; hänen sielunsa ja ajatuksensa täytti se suuri tehtävä, joka häntä odotti.

Isä Laurentius nousi ensiksi; hän sanoi, että häntä odottivat tärkeät tehtävät, kysyi Åke herran asuntoa ja lupasi muutamain päivien perästä käydä lähemmin sopimassa.

Toisetkin erosivat. Herra Niilo Boonpoika lähti Kaarle herran kera kokoukseen Pohjoisportille. Seuraamme heitä.

Maisteri Didrik Slagheck ei tällä kertaa ollut ainoastaan selvä, hän oli myös kalpeana harmista hairahduksensa johdosta edellisenä iltana ja esiintyi nyt yhtä tyynesti ja myöntyväisesti kuin Ekholmassakin oleskellessaan.

Hän pyysi heti puhevuoroa ja kertoi, miten he herra Erik Trollen kanssa olivat kirjoittaneet melkein jokaiselle pappismiehelle Ruotsissa, joten voitiin olla varmat asian menestyksestä. Herra Pietari Turenpoika sanoi isänmaan menestyksen tähden sitoutuvansa ajan tullen luovuttamaan Stäkeholman linnan ja läänin Kristian kuninkaalle tai hänen luottamusmiehelleen, samoin Sten Kristerinpoika Nyköpingin linnan. Herrat Abraham Lejonhufvud ja Knut Alfinpoika, isä Laurentius, vanha Niilo Boonpoika vakuuttivat samoin kukin kohdaltaan tekevänsä kaiken voitavansa.

"Mutta kysymys on: milloin hän tulee?" kysyi herra Sten Kristerinpoika kääntyen maisteriin.

"Teidän on aina oltava valmiit."

"Viipyy se vielä ainakin vuosikauden", lisäsi Abraham herra. "Meillä on ensin kruunajaiset ensi kesänä ja sitten häät."

"Laivasto ei ole vielä kunnossa", virkkoi Kaarle Alfinpoika. "Eikä kuningas viitsi kohottaa kättään ennenkuin voi lyödä niin että tuntuu."

"Meillä kyllä siellä varustaudutaan, saatte uskoa!" virkkoi maisteri hieroen tyytyväisenä käsiään. "Vastaan siitä, että tulette hämmästymään."

"Luulenpa suurimman hämmästyksen kohtaavan Kristian kuningasta itseään, kun hän tapaa kaikki kaupunginportit avoinna ottamassa häntä vastaan", sanoi Niilo herra.

"Sitä tuskin saattaa odottaa!" sanoi Pietari herra kuivasti, sillä mairittelu tuntui hänestä liian äitelältä. "Emme saa unhottaa, että Ruotsin rahvaallakin on sanottavaa sananen, eikä se tule koskaan sanomaan 'tervetuloa' Tanskan kuninkaalle ja tanskalaisille miehille!"

"Silloin koristamme maantiet hirsipuilla!" huusi Didrik Slagheck hurjasti.

"Katsokaa, ettette itse joudu hirtettyjen joukkoon!" vastasi Pietari herra samaan sävyyn.

Kaikki syöksähtivät pöydästä pystyyn, näytti siltä kuin kipinästä syttyisi ilmiliekki. Rajuilma oli uhkaavimmillaan, kun ovi äkkiä avautui ja vartioiva palvelija syöksyi sisään huutaen:

"Petosta!"

Tuokiossa olivat kaikki kynttilät sammutetut ja seura oli pimeässä.

Salissa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla hiiren rapinan.

Kuului naputus ovelle vastakkaiselta puolelta… kaikkien silmät suuntautuivat sinne.

Ovi lennähti auki aivan kuin taikaiskulla ja Hiljaa nähtiin astuvan esiin vanhan, iän käyristämän miehen, joka kantoi palavaa lamppua toisessa ja paperia toisessa kädessään. Puku oli vanhanaikuinen ja kasvonpiirteet ankarat ja kalmankalpeat.

Kaikkien silmät olivat aivan kuin kasvaneet kiinni häneen.

Samassa löi kirkonkello kaksitoista. "Nikolaus Ryting!" huusi muuan läsnäolijoista. Kummitus kohotti päätänsä, ja nyt näkyi avattu kurkku, mistä riippui pitkiä matoja.

Kauhusta kirkuen syöksyi koko seura ovelle ja alas portaita.

Monet menivät heti koteihinsa.

Toiset, jotka tyynnytti valoisa heinäkuun yö, pysähtyivät talon edustalle puhelemaan, kyselemään, neuvottelemaan keskenään… Kuka oli valinnut sellaisen kokouspaikan… Luultavasti ei oltu luettu riittävän monia messuja hänen sielulleen… Jokainen tahtoi avustaa sitä varojensa ja tilaisuuden mukaan, ja jokainen toivoi, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa rangaistukseksi siitä, että oli tahtomattaan häirinnyt tohtorin vierailuja maallisessa kodissaan, jota hänen kuoltuaan oli tuskin koskaan puhdistettu ja joka sentähden vielä kuului hänelle.

Ja yhdessä kulki suurin joukko kaupunkia kohden, he pysytteleivät kiinni toisissaan, ikäänkuin peläten vieläkin kohtaavansa jonkun kummituksen, joka varmaan täydellisesti säikyttäisi heidät kuoliaiksi.

Kun Pietari Turenpoika oli muiden kanssa syöksynyt alas kadulle, alkoi hän tuntea häpeää heikkoutensa johdosta. Toisten pelästys oli ikäänkuin yllättänyt hänet ja temmannut mukaansa, mutta niin pian kuin hän oli ehtinyt tyyntyä, pälkähti hänen päähänsä, että kenties he olivat joutuneet petoksen uhreiksi. Häntäkin tosin pelotti aika tavalla, mutta sitä pontevasti vastustaen juoksi hän takaisin pihaan, harppaili ylös pimeitä portaita ja tarttui oveen. Kummallista, se oli lukittu sisäpuolelta eikä auennut millään neuvoin.

Sitä tempoessaan ja kiskoessaan tunsi hän selvään, että joku oli hänen läheisyydessään… Hän huitoi käsivarsillaan ympärilleen, mutta tunsi ainoastaan ihmeteltävän kylmää ilmaa… Hänen mieleensä hiipi kauhun tunne, mutta myös harmi siitä, ettei ollut ottanut kynttilää mukaansa. Tulukset hänellä oli, mutta ei mitään halua iskeä tulta täällä ylhäällä… Hän päätti sentähden tehdä sen alhaalla pihalla… Hän tunsi melkein kiusausta pistää koko hökkelin tuleen, päästäkseen siten salaisuuden perille.

Tuntien melkolailla hermostunutta pelkoa, että häntä ajetaan takaa, tahtoi hän rientää alas portaista… Silloin tunsi hän jotakin kiertyvän jalkojensa ympärille, hän tahtoi ne nopeasti irroittaa ja syöksyi suinpäin alas.

Hänen saamansa sysäys sai hänet tuokioksi tainnoksiin, mutta kun hän avasi silmänsä, huomasi hän makaavansa porrasten alapäässä, ulko-oven edessä; ulkona lepäsi suuri piha heinäkuun hämärässä. Hän tunnusteli jalkojaan ja käsivarsiaan, mutta niitä ei tuntunut vaivaavan mikään; nopeasti hypähti hän pystyyn ja etsi käsillään esinettä, joka oli aiheuttanut hänen kaatumisensa, mutta hän ei löytänyt mitään, ja harmissaan kiirehti hän palaamaan kaupunkiin, edes kertaakaan katsomatta taipaleella taakseen.

* * * * *

Åke Juhananpoika oli kuin kuumeissaan; hänen ymmärryksensä ei pitänyt mahdollisena puhdistaa isoisän kunniaa, mutta hän ei kuunnellut sitä. Mitä hyötyä olisi munkille siitä, että pettäisi hänet, ja jos hän oli puhunut totta, jos verivelka voitiin poistaa, silloin ei hänen tarvinnut kauemmin antautua taikauskoisen pelon valtoihin, silloin voisi hän iloisella rohkeudella sanoa Anna Bjelkelle: "Minulla ei ole kenenkään syyllisyyden kuormaa kannettavanani, ennustus on voimaton, ja minä tiedän, että rakastat minua, Anna, tehkäämme silloin luja liitto. Jumala ja pyhä neitsyt antavat sille siunauksensa, ja rakkauden onni suodaan osaksemme."

Oli tosin suuri koetus luopua kaikesta yhteydestä Annan kanssa, vieläpä kaikista tiedoistakin, mutta hän käsitti, että kaikki sellaiset tulisivat vaikuttamaan häiritsevästi hänen työhönsä luostarissa. Parempi sentähden täydellinen eristäytyminen, se veisi hänet pimeydestä valoon.

Hän ilmoittaisi ainoastaan kirjallisesti isälleen matkasta, jolle aikoi lähteä ja jolta palaisi vasta kuuden kuukauden kuluttua.

Pitkän odotuksen jälkeen tuli isä Laurentius eräänä päivänä sanomaan ritarille, että hän oli päättänyt lähteä määrättynä päivänä. He kohtaisivat toisensa aivan kaupungin portin edustalla, mutta ritari ei saanut ottaa mukaansa ainoaakaan palvelijaa eikä siis matkatavaroitakaan enempää kuin hevonen jaksoi kantaa.

Åke oli niin iloissaan siitä, että munkki vihdoin saapui, että hän olisi suostunut epäröimättä mihin tahansa. Kaikki tarpeelliset sopimukset tehtiin, ja munkki jätti hänet.

Valmistukset olivat pian tehdyt. Kirjeen isälleen tahtoi hän jättää pöydälleen, siitäpähän löytäisivät. Kuinka mielellään olisi hän kirjoittanut Annallekin, mutta siihen ei hänellä ollut mitään oikeutta…

Niin saapui vihdoin lähtöpäivä… Hän seisoi ikkunan ääressä katsellen, kun palvelija kuormitti hevosen selkään ne vähät matkatavarat, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Hän oli jo valmis juoksemaan alas portaista ja lähtemään. Silloin astui äkkiä sisään muuan mies ratsumiespuvussa ja luppahattu päässään.

"Olettehan herra Åke Juhananpoika?" kysyi vieras.

"Se olen!"

"Valtionhoitajan ystävä?"

"Sydämestäni ja sielustani!"

"Silloin tietenkin tahdotte palvella häntä?"

"Jos voin… mutta…"

"Täällä on vaara tarjolla!"

"Millainen?"

"Kapina! En ole voinut saada varmaa tietoa, miten laajaperäinen se on, mutta tarvitaan johtajaa."

"Entä linnanpäällikkö?"

"Hän makaa sairaana! Sten herra on matkustanut pois… Minä olen äskettäin palannut kotiin ja työtä on ollut aivan sylirysyltä… en tiedä kenen puoleen kääntyisin… Silloin tulin sattumalta ajatelleeksi teitä ja riensin heti tänne… Tulkaa, herra, nyt heti!"

"Mahdotonta… Tärkeä asia kutsuu minua."

"Tärkeämpikö kuin isänmaan asia?"

Åke taisteli itsekseen. "Ketkä ovat kapinan synnyttäjät?" kysyi hän kiihkeästi.

"Molemmat Alfinpojat!"

"Jumalan kiitos!… Molemmat ovat he liian mitättömiä voidakseen mitään!"

"Niin sanotaan palavasta lastustakin, ja kuitenkin voi se sytyttää suuren tulipalon."

Ritari oli kahden vaiheella. "Seuratkaa minua tulliin", sanoi hän. "Henkilö, joka siellä on vastassani, saa ratkaista, voinko kääntyä takaisin vai en."

Ratsumies suostui heti, hän veti hattunsa syvään yli silmien ja seurasi jalkaisin.

Matkalla kertoi hän lyhyesti ja täsmällisesti, että mellakan syynä oli levinnyt huhu, että kaikki suhteet hansakaupunkien kanssa oli rikottu etteikä enää useampia laivoja tulisi sieltä.

"Mutta ne laivankapteenit, jotka ovat täällä, voivat kai selittää moisen huhun perättömyyden?"

"Onnettomuus on, että nämä ovat joko itsekin johdetut harhaan tai osaksi ostetut."

Mies jutteli sellaisella reippaudella, että Åke ei malttanut olla sanomatta: "Minusta näytätte itse kykenevän siitä asiasta suoriutumaan."

"Minä olen ainoastaan palvelija", vastasi hän yksinkertaisesti.

"Ette kai Sten herran?"

"Niin olen!"

"Kenties sama Esbjörn, josta hän on puhunut?"

"Onko hän tosiaankin puhunut minusta?" kysyi tämä luoden ritariin iloisen katseen.

"Vähän ennen Ekaan lähtöään kuulin hänen sanovan: Esbjörn on vasen käteni, ja kaipaan häntä enemmän kuin voin sanoa."

"Vasen käsi ei ole ollut toimetonna", vastasi tämä tyytyväisesti hymyillen.

He olivat ehtineet portille, ja Esbjörn, joka tähän asti oli pysyttäytynyt hevosen rinnalla, vetäytyi nyt taammas, niin etteivät he näyttäisi kulkevan yhtä matkaa. Isä Laurentius oli jo tullut.

Ritari ratsasti hänen luokseen ja he puhelivat kauan hiljaa keskenään. Munkki kääntyi moneen kertaan katsomaan ratsumiestä, mutta alas vedetty hattu peitti tämän kasvot, jotka kuvastivat mitä suurinta hämmästystä hänen nähdessään munkin.

Hetkisen neuvottelun jälkeen lähestyi ritari häntä. "Se on minulle mahdotonta!" sanoi hän. "Minä en voi kääntyä takaisin! Mutta tässä, ottakaa sinettini, antakaa käskyt minun nimessäni; olen varma, ettette käytä sitä väärin."

Esbjörn otti sen vastaan. "Oletteko maininnut nimeäni?" kysyi hän ritarilta.

"En vielä!"

"Älkää sitä sitten tehkökään! Tahdotteko ottaa vastaan neuvon?"

"Mielelläni!"

"Olkaa varuillanne, ja Jumala teitä auttakoon!"

Niin kauan kuin molemmat ratsastajat olivat näkyvissä, seisoi Esbjörn paikoillaan ja katsoi heidän jälkeensä. "Mitähän sillä ketulla nyt on mielessään?" jupisi hän itsekseen. "Hyvä, että minulla on käsissäni jokunenkaan säie vyyhdestä, se voi vielä kerran kelvata johtolangaksi."

Palattuaan kaupunkiin meni Esbjörn heti linnaan ja pyysi yksityisesti puhutella Jöns Jönsinpoikaa. Tämä oli, kuten sanottu, vakavasti sairas, mutta hyvin tunnettu palvelija otettiin kuitenkin vastaan, ja hänen antamansa kertomus teki mitä vilkkaimman vaikutuksen linnanpäällikköön.

"Viimeisinä öinä on suuria joukkoja ollut koolla sekä muurmestarien että seppien kokoustalossa", sanoi hän. "En tahdo sanoa, että joitakin ammattilaisista on ottanut niihin osaa, mutta heidän oppilaansa ja irtain väki on tehnyt niin, vaikkei heillä lainkaan pitäisi olla pääsyä sinne. Oluesta ei ole ollut puutetta, eikä jutuista ja rähinästäkään; on juteltu, että humalan tuonti kiellettäisiin ja tämä ainoastaan rahvaan ahdistamiseksi. Sellainen on nostattanut pahaa verta… Lopuksi on tehty sangen nokkela suunnitelma."

"Kuka on tehnyt?"

"Missä säkki on, jääköön sanomatta, mutta pussit ovat nimeltään Kaarle ja Knut Alfinpoika."

"Millainen suunnitelma on?"

"Aiotaan vallata alukset."

"Mitä?"

Jöns Jönsinpoika nousi.

"Ne ovat ilman miehistöä."

"Tiedän sen!"

"Neljä saksalaista laivaa, jotka ovat täällä, ovat kaikki lahjotut."

"Onko se mahdollista!"

"Niiden miehistö jaetaan ruotsalaisiin laivoihin, ja he auttavat näitä vietäessä satamasta. Mihin sitten aiotaan matka suunnata, sitä en tiedä niin tarkoin."

"Tietysti Kööpenhaminaan."

"Voi kyllä käydä niinkin."

"Mutta kuka on sieluna tässä yrityksessä?"

"Luulen niitä olevan kaksikin."

"Heidän nimensä!"

"Abraham Lejonhufvud ja Didrik Slagheck."

"He ovat siis yhä Tukholmassa?"

"Niin, herra!"

Jöns Jönsinpoika yritti nousta, mutta vaipui voimatonna vuoteeseen.

"Minä en voi mitään", sanoi hän. "Ja onnettomuudeksi olen niin vähän ajatellut kapinan mahdollisuutta, että olen tällä haavaa päästänyt poistumaan kaupungista kaikki ne, joille olisin voinut uskoa päällikkyyden."

"Asia kai täytyy pitää salassakin?"

"Niin salassa kuin mahdollista. — Miehistöä täällä on kylliksi."

"Herra Pietari Turenpoika. Niilo Boonpoika ja Sten Kristerinpoika ovat täällä."

"Mutta kehenkään heistä ei ole luottamista."

"Linnanvouti?"

"Ei hänellä olisi rohkeutta."

"Onko ketään muuta?"

"Kyllä muuan."

"Kuka, herra? Riennän hänen luokseen."

"Ei tarvita, hän on jo täällä!"

"Täällä?"

"Sinähän se olet, Esbjörn!"

"Minäkö?"

"Joka olet asian keksinytkin."

"Sitä en tehnyt minä!"

"Kukas sitten?"

"Eräs suomalainen merimies, joka on ottanut pestin saksalaiseen alukseen."

"Ja hän on kääntynyt sinun puoleesi?"

"Me tutustuimme toisiimme Viipurissa mennä syksynä."

"Sovi sitten hänen kanssaan, tai päätä itse, miten tahdot toimia."

"Sen olen jo kyllä ajatellut."

"Annas kuulla?"

"Tahtoisin suurimmassa salaisuudessa piilottaa kaksikymmentä miestä jokaisen aluksen lastiruumaan. Kannelle pantaisi kaksi avattua oluttynnyriä. Saksalaiset saisivat, kuten määrätty on, hoitaa alusta matkalle lähtiessä, mutta kun he olisivat vetäneet kylliksi olutta nahkaansa ja sen jälkeen pistetty heidät tyrmään, silloin olisi minulla muutamia meripoikia käsillä, jotka toisivat meidät tänne takaisin."

"Tuuma on hyvä, Esbjörn, pane se toimeen."

"Saanko?"

"Sinä olet ainoa, joka pystyy siihen."

"Voinhan koettaa!"

"Milloin tahdot miehistön?"

"Siitä annan tiedon."

Kun Esbjörn oli lähtenyt linnanpäällikön luota, pysähtyi hän neuvotonna holvikäytävään, hän raapi päätään ja hänen kasvonsa punehtuivat… Sen jälkeen kulki hän muutamia askelia ja pysähtyi jälleen ilmeisesti epäröiden.

"Täytyy kai minun", jupisi hän itsekseen ja lähti sen jälkeen naisparvelle päin. Hän näytti hyvin tietävän, missä hovineitosilla oli huoneensa, hän avasi oven ja astui rohkeasti sisään.

Keskellä lattiaa seisoi kaunis Outi ja kuunteli punaisena helottavin poskin mitä muutama linnanpäällikön hovipojista hänelle sanoi. Esbjörnin astuessa sisään päästi hän pelästyksen huudon.

Hovipoika mutisi muutamia epäselviä sanoja ja riensi pois.

"Kuinka säikäytit minua, Esbjörn, ja kuinka aikani onkaan käynyt pitkäksi sinun ollessasi poissa."

"Sitä en usko!" sanoi Esbjörn pilkallisesti.

"Senkötähden, että tuo nuori poika toi minulle viestejä Ekasta? Minun on lähdettävä sinne muutamain päivän kuluttua."

"Unhotit tarjota hänelle kestitystä?" Esbjörn viittasi pieneen pöytään, joka oli katettu kahdelle, siinä oli viinejä ja leivoksia, rusinoita ja manteleja.

"Se ei ollut hänelle", vastasi Outi jälleen punastuen "vaan eräälle Kristina rouvan neitosista, joka on hyvä ystäväni. Nyt on hän sanonut, ettei tulekaan, niin että voit kernaasti pitää hyvänäsi!"

Outi veti pöydän esiin ja he istuutuivat vastatusten. "Kas niin, syö ja juo nyt!"

Esbjörn tekikin työtä käskettyä. Hän aivan ahtoi suunsa täyteen. Outin nakertaessa jotakin kakkua tai imeskellessä rusinaa, pisteli hän niitä poskeensa tusinoittain, samoin tyhjensi hän lasinsa heti kun toinen oli sen täyttänyt, mutta sanomatta sanaakaan.

Lautaset olivat melkein tyhjät, kun Outi virkkoi nyreissään: "Ruokahaluun nähden ei ole valittamista, mutta kuinka hirveän harvasanainen sinä olet!"

Esbjörn vihelteli vastaamatta.

"Mikä sinua vaivaa?"

Esbjörn oli lakaten syömästä kääntynyt tyttöön päin ja katseli häntä päästä jalkoihin. "Ei voi kieltää, että olet kaunis", sanoi hän melkein valittavalla äänellä.

Outi purskahti helskyvään nauruun. "Ikäänkuin se ei olisi hänelle mieliin!"

"Kuules, Outi, kuinka kauan olemme olleet tuttavat."

"Sitten viime syksyn, tietääkseni, kun tulimme laivalla Viipurista."

"Niin, se on totta."

"Muistan kyllä illan, kun sanoit minulle…"

"Sinähän ensin sanoit…"

"Samantekevää, kuka sanoi, kunhan tuli sanotuksi."

"Muistan, kuinka kävin hämilleni, kun kiedoit käsivartesi kaulaani ja suutelit minua."

"Jos tein sen silloin, niin en tee enää. Niin että nyt sen tiedät"… Outi pyörähti ympäri ja oli niin vihoissaan, että alkoi itkeä.

"En sitä tahdokaan!" sanoi Esbjörn yhtä valittavalla äänellä kuin ennenkin.

"Mitä nyt, Esbjörn?" kysyi Outi kummissaan.

"Mieltäni painaa niin raskaasti!"

"Mikä?"

"Kun olen myynyt sinut!"

"Myynyt minut!"

"Minun oli pakko!"

"Kenelle?"

"Turolle!"

"Onko hän täällä?"

"Ja yhtä hassastunut sinuun kuin ennenkin."

"Sen kyllä uskon!"

"Hän kysyi ja minä vastasin, kuten laita olikin, että sinä ja minä vedimme yhtä köyttä; se koski häneen kovasti, mutta kun sitten tahdoin, että hän tekisi minulle suuren palveluksen, niin hän vastasi ensin suoraan ei ja sitten, että jos hän sai sinut välikäisiksi, taipuisi hän mihin ikinä tahdoin."

"Ja niin sinä suostuit?"

"Niin, olihan minun pakko."

"Mutta, näetkös, siitä ei tule mitään, minä en ole vaihtotavaraa."

"Voithan sentään nähdä hänet ennenkuin päätät."

"Hän on kai entisensä?"

"Ei, tyttöseni, en olisi kuunaan häntä tuntenutkaan!"

"Kuinka saan hänet nähdä?"

"Minä tuon hänet tänne."

"Ei, kiitos, siitä syntyisi vain juoruja, mutta sano hänelle, että hän tunnin kuluttua kohtaa minut Kapplingebolmassa; voi olla hauskaa nähdä vanhaa tuttavaa; jos muuten tunnenkaan hänet tai hän minut", lisäsi Outi nauraen ja punastuen.

"Oh, luulenpa, että se käy kuin tanssi molemmin puolin!" vastasi Esbjörn. "Hyvästi, Outi, ja onnea vain!"

Ja hän meni alukselle, jossa onneksi tapasi Turon. Tämä joutui ilosta aivan pois suunniltaan, syöksyi alas kojuunsa muuttamaan pukuaan ja peseytymään puhtaaksi.

Kun hän tuli takaisin oikein kuultavana, menivät he yhdessä maihin, ja kohta tulla tepsutteli Outikin.

"Nyt minä menen", sanoi Esbjörn, "muuten voisin oli haitaksi." Mutta hän meni ainoastaan kadun kulmaan, josta saattoi nähdä, kuinka Outi ensin näytti aikovan mennä Turon ohitse, ikäänkuin ei tuntisi häntä, ja sitten pelästyi, kun tämä tuli häntä vastaan.

"Kuinka hän on viekas", ajatteli Esbjörn… Ei kestänyt kauan ennenkuin he pitelivät toisiaan käsivarresta, Turo näytti aivan tahtovan ahmia tyttöä silmillään.

"Niin, nyt hän on saanut tytön", huokasi Esbjörn. "Voisipa vain hänet pitääkin."

Samana iltana tuli Turo hänen luokseen. "Nyt on hän minun", sanoi hän. "Hän ei ole koskaan rakastanut sinua, vaikka olet sitä kuvitellut… Hän käskee kysyä, onko hänen annettava kihlat takaisin?"

"Saavat mennä kaikki samaan kauppaan!"

"Se on kunnon menettelyä. Mutta luota siihen, että minäkin pysyn sanassani."

"Pahoin kävisi sinulle, jos rikkoisit sen!"

"Hän lähtee ylihuomenna. Olen kapteenilta pyytänyt lomaa saadakseni siihen asti olla hänen kanssaan yksissä!"

"Niin, ennen en minäkään sinua tarvinne." Niin he erosivat.

Esbjörnin pää pyrki ensi tunteina painumaan riipuksiin, mutta hän ajatteli lesken ropoa, tuumien, ettei hyvän asian puolesta ollut mikään uhri liian raskas, ja niin nosti hän päänsä pystyyn, harkiten itsekseen, miten viisaimmasti menettelisi siinä tärkeässä asiassa, joka oli hänen huostassaan.

Maisteri Didrik Slagheck se oli laatinut rohkean alusten valtaussuunnitelman, ja veljesten Alfinpoikain oli pantava se toimeen. Nuorempi, Knut, oli hyvin perehtynyt olosuhteihin ja hän oli Tukholmassa ollut persoonallisessa yhteydessä kaltaistensa tyhjäntoimittajaan ja muun vähemmän hyvämaineisen väen kanssa. Heidän avullaan ja liian suuren varmuuden johdosta, missä viranomaiset tätä haavaa olivat, näytti yritys hyvin voivan onnistua. Kokouksissa oli tosin tehty vaikenemislupaukset, mutta monet puolinaiset viittaukset olivat saaneet liikkeelle huhuja, joihin kukaan ei, niiden mielettömyyden tähden, kääntänyt mitään huomiota.

Esbjörn sai tiedon Turolta; ja hänen rajaton uskollisuutensa herraansa kohtaan vei hänen toimiin, jotka jo tiedämme. Turosta tuli sen jälkeen hänen vakoilijansa ja apulaisensa; hän olisi antanut Esbjörnin puolesta henkensäkin, jos olisi tarvittu. Luontevan notkealla esiintymisellään oli hän tehnyt itsensä tunnetuksi kaikilla laivoilla ja oli kussakin hankkinut vähintään yhden kannattajan sille vastakapinalle, jota suunniteltiin.

Mutta Didrik Slagheck ja Abraham Lejonhufvud, jotka tiesivät, että mitä kymmenen tietää, sen tietää koko maailmakin, käsittivät sangen hyvin, mihin vaaraan he joutuisivat, jos suunnitelma tulisi ilmi. He lähtivät sentähden edeltäpäin Tukholmasta, sanoen tahtovansa valmistautua ottamaan pientä laivastoa vastaan Kööpenhaminassa. Veljekset Alfinpojat luvattiin ottaa loistavasti vastaan, kun he vallattujen alusten päällikköinä purjehtisivat tanskalaiseen satamaan.

Nämä molemmat kiirehtivät kärsimättömästi lähtöä, ja osanottajat varustautuivat siihen kuten harvinaiseen huvitukseen. Vihdoin määrättiin päivä.

Esbjörn tiesi sen myös, ja valepukuisina menivät hänen sotamiehensä aluksiin.

Vaikkei Jöns Jönsinpoika ollut läheskään toipunut, ei hän voinut eikä tahtonut olla toimetonna. Sairasvuode täytyy jättää, kun tulipalo uhkaa, ja suuttumus teki hänet melkein terveeksi. Itse määräsi hän päälliköt, jotka johtaisivat kutakin sotilasjoukkoa ja antoi ankaria ja tarkkoja määräyksiä.

Elokuu oli jo puolitiessään ja yöt jotensakin pimeät. Katkaisevana kahdeksantenatoista päivänä satoi hienosittain. Linnanpäällikkö oli nähnyt kaikki pienet osastot, kun ne lähtivät yksi kerrallaan, ja alhaalla laiturilla valvoi Esbjörn menoa laivoihin.

Useimmat salaliittolaiset tulivat yksitellen, jotkut kaksittain; kullekin oli määrätty paikkansa edeltäpäin, ja niin pian kuin kapteenilla olisi täysi miesluku, piti hänen heti lähteä.

Esbjörn oli pukeutunut merimiespukuun, hän oleskeli milloin laivoilla, milloin maajalassa, mutta aina pitäen tarkoin silmällä kaikkea mitä tapahtui. Hän oli laskenut suunnilleen kolmisensataa henkilöä, ja neljä laivaa oli jo lähtenyt.

Turon tiedonantojen mukaan ei salaliittolaisten luvun pitänyt olla paljoakaan suurempi, mutta hän oli varma siitä, etteivät molemmat ylipäälliköt olleet vielä tulleet ja heitä odotettiin.

Mutta odotus kävi pitkäksi; jos vaara uhkasi, täytyi jokaisen ajatella puolestaan, ja kaikki laivat, kymmenen luvultaan, lähtivät vesille. Ainoastaan yksi lyypekkiläislaiva oli jälellä veljesten varalta.

Esbjörn seurasi viimeisen mukana.

Syy, mikseivät veljekset Alfinpojat olleet saapuneet ajoissa, oli yksinkertaisesti se, että taipaleella olivat Jöns Jönsinpojan lähettiläät käyneet heidän kimppuunsa ja urhoollisesta vastarinnasta huolimatta voittaneet heidät ja vieneet heidät palvelijoineen linnanpäällikön eteen.

He koettivat alussa häikäilemättä kieltää, ei ainoastaan osallisuutensa, vaan kaiken tiedonkin salaliitosta; mutta epävarmuus siitä, kuinka paljon Jönsinpoika jo tiesi, sai aikaan epäröimistä ja ristiriitaisuutta heidän lausunnoissaan ja oli kylliksi aiheuttamaan heidän vangitsemisensa. Kaikista vastalauseista ja uhkauksista huolimatta pistettiin heidät talteen.

Seuraavana päivänä puolipäivän korvilla palasivat laivat; uutinen siitä, mitä oli tapahtunut, oli koonnut paljon väkeä satamaan.

Esbjörn ilmoitti, että kaikki oli käynyt hänen laskujensa mukaan, verta ei ollut vuotanut lainkaan, ja vangittujen kesken vallitsi suuri pelko ja hätä sen rangaistuksen tähden, joka heitä odotti. "He ovat kaikki pelkkiä raukkoja", sanoi hän, "ja ansaitsevat kunnon panoksen ruutia."

"Sentähden emme niille sellaista annakaan", vastasi linnanpäällikkö. "Mutta pelko ei ole heille pahitteeksi. Kukaan vieras ei saa tulla laivoihin ja sotamiehet seisovat vartioimassa."

Jöns Jönsinpoika, joka tahtoi että asia tulisi tunnetuksi niin vähän kuin mahdollista, kutsui muutamia valtaneuvoksia linnaan pitämään sotaoikeutta.

Veljekset tuotiin sisään, mutta molemmat katsoivat olevansa siksi merkitseviä miehiä, ettei heitä vastaan ryhdyttäisi mihinkään. He käyttivät sentähden ylvästä ja häikäilemätöntä kieltä, arvellen, että Tanskan kuningas kostaisi verisesti, jos vähimmässäkään määrin loukattaisiin heitä, hänen uskollisia alamaisiaan ja hartaita ystäviään! Itsensä tähden oli siis linnanpäällikön paras päästää heidät vapaaksi.

Mutta tämä löi nyrkkiä pöytään ja sanoi: "Vaikkapa Kristian kuningas itse seisoisi Tukholman porttien edustalla, täytyisi minulla kuitenkin olla aikaa vapauttaa maa kahdesta kavaltajasta, ja sen aion nyt tehdä." Sen jälkeen kutsutti hän heti kaksi upseeria ja käski näiden, kuuden miehen kera kummankin, olla tunnin kuluttua valmiit panemaan sotaoikeuden tuomion täytäntöön. Kun nämä olivat poistuneet, kääntyi hän neuvosherroihin ja pyysi heitä kuulustelemaan vankeja; siitä, mihin hän sen jälkeen aikoi ryhtyä, oli hän valmis itse vastaamaan, samoinkuin neuvosherrat saivat vastata langettamastaan tuomiosta.

Hänen ripeä esiintymisensä ei jättänyt tekemättä vaikutustaan; neuvosherrat sanoivat olevansa täysin vakuutetut kavalluksesta, ja molemmat veljekset lankesivat polvilleen rukoillen henkeään.

Jöns Jönsinpoika vaati heidät alusta loppuun tunnustamaan rikollisuutensa ja sitten allekirjoitutti heillä paperin, missä he nöyrästi pyysivät anteeksi ja sitoutuivat, etteivät koskaan ilman erityistä lupaa astu Ruotsin maaperälle. Äsken niin ylpeät aatelismiehet saivat alistua siihen nöyryytykseen, että heidät vietiin samaan saksalaiseen laivaan, jonka olivat itselleen varanneet, ja kapteeni sai käskyn viedä heidät Kööpenhaminaan. "Kristian kuningas maksakoon matkan, mikäli katsoo sen kannattavan."

Mutta seuraavana päivänä päästettiin vapaaksi kaikki vangit, kun ne ensin olivat ilmaisseet nimensä ja asuinpaikkansa sekä saaneet vakavan varoituksen vastaisen varalle.

Ja kuten uitetut koirat luikkivat he tiehensä laivoista. Laillisten viranomaisten heitä kohtaan osoittama halveksuminen synnytti naurua yksityisissä piireissä, ja se oli tuntuvampi rangaistus kuin mikään muu.

Saksalaistenkin kanssa sopi Jöns Jönsinpoika rauhallisesti, he saivat maksaa melkoisen sakon, jonka he sanoivat aikovansa ottaa takaisin Kööpenhaminassa.

* * * * *

Samana päivänä, jona Turon oli lähdettävä sen laivan mukana, mihin hän kuului, tuli hän sanomaan jäähyväiset Esbjörnille.

"Oletko nyt tyytyväinen?" kysyi hän.

"Entäs sinä?"

"Luulenpa melkein, että hän suostuu ensi syksynä menemään kanssani naimisiin, ja silloin muutamme takaisin kotiin."

"Älä luota siihen, että hän pitää sanansa."

" Sinä epäilit häntä, sentähden kyllästyi hän sinuun!"

"Ohoh, vai se oli syynä!"

"Etkä jättänyt häntä koskaan rauhaan."

"Enkö?"

"Siksi antoi hän sinulle lupauksensa."

"Oh, ajatteles!"

"Sitten luuli hän, että minä olin hänet unhottanut."

"Hän tunsi maailman!"

"Mutta ei minun sydäntäni; en olisi ikinä sietänyt, että hän olisi ollut toisen oma. Kuules, Esbjörn, sinä tapaat hänet kyllä ennen minua."

"Voinhan tavatakin."

"Kas tässä!" Turo otti esiin pienen käärön, jota hän kantoi povellaan, purki pois rievun toisensa jälkeen ja sai vihdoin pienen kerän käsiinsä. "Tiedätkös, mitä tässä on?" kysyi hän sangen tyytyväisesti ja leveästi hymyillen.

"Ei, sitä en tiedä."

Turo keri ja keri, ja vihdoin tuli paksu ja leveä kultasormus ilmoille. "Tämän saat jättää hänelle minulta, sano samalla paljon rakkaita terveisiä."

"Se on maksanut paljon!" sanoi Esbjörn ihaillen.

"Koko pestin!"

"Eikö sinulla ole jälellä mitään?"

"En tarvitsekaan nyt, kun lähden merille."

"Teet paljon hänen tähtensä!"

"En niin paljon kuin hän ansaitsee."

"Luuletko niin?"

"Kuules nyt, Esbjörn, älä sano hänestä ainoatakaan pahaa sanaa; sitä en siedä kuulla — ymmärrätkö!"

"Toimitan kyllä asiasi!"

"Kiitos!… Ja sitten… sitten voit väliin pitää häntä silmällä… Lupaatko sen?"

"Täytyy kai minun!"

"Näetkös!"… ja tällöin leimahtivat Turon silmät melkein hurjasti. "Hän on minulle niin rakas, ettei kävisi hyvin, jos jokin erottaisi meidät."

Mutta kun Esbjörn sitten jäi yksin, toivoi hän, että tämä päättyisi hyvin.

* * * * *

Muutamia päiviä myöhemmin kutsuttiin tämä uskollinen palvelija linnanpäällikön luo.

"Meidän on teitä kiittäminen siitä, että tuo hullu koiranjuoni tehtiin tyhjäksi", sanoi hän. "Kas tässä!" Hän viittasi pöydälle korkeaan rahakasaan. "Tässä on, mitä saksalaiset ovat saaneet maksaa sekaantumisestaan; teen vain mitä oikein on, kun annan ne sinulle."

"Suurkiitosta!" sanoi Esbjörn.

"No, ota sitten ne!"

"Ettekö tahdo tallettaa ne minulle?"

"Jos sitä haluat."

"Tahdon ansaita enemmän!"

"Oletko käynyt ahneeksi?"

"Eipähän muutenkaan."

"Aiotko kenties ostaa talon ja tilan?"

"Niin aion!"

"Täällä Tukholmassako?"

"Tahdon mielelläni saada haltuuni vanhan talon Pohjoisportin pielessä", sanoi hän viekkaasti.

"Rytingin kummitustalon?"

"Juuri sen!"

"Etkö pelkää?"

"En vähintäkään."

"Mutta siellähän kerrotaan tapahtuvan kummallisia asioita."

"Niin tapahtuukin!"

"Tiedätkö siitä jotakin?"

"Ehkäpä!"

"Sano sitten minulle, eivätkö salaliittolaiset ole siellä pitäneet kokouksiaan?"

"Eivät näitä viimeisiä; nämä olivat vain houkkokokouksia edellisten rinnalla."

"Sielläkin on siis ollut salaliitto, josta minä en ole tiennyt mitään?"

"Olin siihen aikaan täällä muutamia kertoja ja etsin teitä, mutta ette ollut tavattavissa."

"Mikset kääntynyt jonkun muun puoleen?"

"Sitä en uskaltanut tehdä pelkkien epäluulojen nojalla."

"Et siis tiedä mitään varmaa?"

"Kun tulin tänne Tukholmaan, tapasin erään vanhan maanmiehen; olimme ennen maailmassa olleet paljon yksissä, ja kun hän kertoi olevansa herra Niilo Boonpojan palveluksessa, mutta halusi toista herraa, huomasin hänellä olevan mielessään jotakin, mitä ei tohtinut tuoda ilmoille… Menimme yhdessä erääseen oluttupaan, ja nyt kirposi hänen kielensä… Sain tietää, että Rytingin talossa pidettiin salaisia kokouksia ja kuultuani osanottajani nimet ymmärsin heti mistä oli kysymys. Yksi kokous oli jo pidetty, toinen oli pidettävä seuraavana päivänä; pyysin häneltä päästä mukaan, mutta puhuin kuuroille korville… Mietiskelin jo, kuinka voisin pujahtaa taloon, kun hän, luullakseni oluen vaikutuksesta, uskoi minulle salaisuutensa, että oli löytänyt aarteen vanhasta talosta, mutta ei tiennyt kuinka saisi aikaa korjatakseen sen, sillä hänen herransa otti avaimen niin pian kuin hän tuli sieltä. 'Säikäytä silloin pois hänet ja toiset', sanoin minä ja lupasin häntä auttaa. Seuraavana päivänä huomasin hänen olevan ikäänkuin katumapäällä, humala oli selvinnyt; mutta minä en hellittänyt, minun täytyi päästä taloon… Muuan vanha kuva, joka riippui seinällä, osoitti minulle, miltä tohtori näytti, ja niin tuli minusta kummitus…"

"Tosiaankin!" sanoi Jöns Jönsinpoika nauraen. "Sitä en odottanut. Kuulitko heidän keskusteluaan?"

"En mitään yhtenäistä, mutta pois olen heidät ajanut, ja toveristani tuli aarteenkaivaja."

"Ja nyt tahdot ostaa talon?"

"Luulen, että se on hyvä olla olemassa…"

"Tahdon tehdä minkä voin. Jäätkö nyt Tukholmaan?"

"En, lähden täältä huomenna."

"Ekaan?"

"Sinne en kai tule."

"Luulin Sten herran sinua kutsuneen?"

"Työni suoritettuani odottaa hän minua."

"Sinulla on siis toinenkin homma käsillä?"

"Niin, ja se on tuskin alkanut."

Esbjörnin rehellisillä kasvoilla kuvastui huolestumisen ilme, kun hän sanoi jäähyväiset ja lähti.

Hän oli luvannut Sten herralle ja Kristina rouvalle, ettei tule kotiin ennenkuin on saanut joitakin tietoja Kaarinasta, ja kaikki hänen etsiskelynsä olivat tähän asti olleet turhat; nyt tahtoi hän lähteä Sten Sture vanhemman perustamaan Mariefredin luostariin, joka oli myös kaksoisluostari, eikä siis ollut mahdotonta, että Kaarina oli viety sinne.

Kun hän satuloi hevostaan, hirnui tämä tyytyväisyydestä. Esbjörn taputti sitä lautasille. "Toivoisin sinun tietävän oikean tien", sanoi hän. "Minä en sitä totisesti tiedä."

Kun hän oli tullut kaupunginportin ulkopuolelle, antoi hän melkein tietämättään hevosen mennä mihin tahtoi, sillävälin vaipui hän itse ajatuksiin… Outi ei voinut olla tuppautumatta hänen mieleensä; kieltämättä oli hän ollut mielissään, kun häntä pidettiin parhaimpana niistä monista, jotka tyttöä ihastelivat, ja mieleen hänestä oli, kun hänellä oli jotakin sanottavaa niin kauniiseen tyttöön nähden… Oli aivan kuin hänen elämänsä olisi saanut jonkin arvon, merkityksen, mitä sillä ei ennen ollut.

Ja sitten hän myi hänet!

Niin, ei hän sitä juuri katunut; Turolla oli tavallaan suurempi oikeus tyttöön… Mutta nyt oli hän niin sydämestään vakuutettu, että tämä olisi hänelle uskoton. Turo ei voinut pitää häntä silmällä, ja jos Esbjörn joskus häntä varoittaisi, kuka tiesi, välittäisikö hän siitä?… Esbjörn näki hänen hehkuvat poskensa, kun hän seisoi hovipojan edessä, ja muisto siitä pisti hänen sydämeensä.

Sellaisissa ajatuksissa kului useita tunteja; kun hän vihdoin heräsi unelmistaan, ei hän tiennyt missä oli. Kauniilla metsätiellä hän vain oli, ja hevonen jyrsi ruohoa ojanreunalta.

Silloin huomasi hän kappaleen matkan päässä henkilön, joka makasi joko nukuksissa tai sairaana. Esbjörn laskeusi ratsailta ja meni lähemmäksi; kuinka hän iloisesti hämmästyikään näin odottamatta nähdessään isä Johanneksen! Vanhus nukkui tosiaankin, nukkui vanhurskaan tyyntä ja hiljaista unta. Esbjörnistä tuntui siltä kuin matkalaisesta, joka on löytänyt vaelluksensa määrän. Hänen kanssaan voisi hän neuvotella, hänelle tehdä selkoa siitä, mitä oli hommannut ja kuinka kaikki hänen vaivannäkönsä olivat olleet turhat.

Kun Johannes heräsi, kohtasi hänen katseensa heti Esbjörnin, mutta hän tuijotti häneen kuin olisi nähnyt näyn, virkkamatta sanaakaan.

"Ettekö tunne minua?" kysyi tämä.

"Kyllä, tunnen toki!"

"Miksi näytätte sitten niin ihmettelevältä!"

"Ojentakaa minulle kätenne!"

Esbjörn teki niin.

"Niin, se on tosiaankin ihmiskäsi!" Vanhus nousi istualleen. "Herra on rajattomassa armossaan tehnyt ihmeen", sanoi hän. "Ennenkuin paneusin nukkumaan, rukoilin häntä tänään kuten niin monena edellisenäkin päivänä, että hän tahtoisi näyttää minulle tien, jolla kohtaisin teidät, ja katso, rukoukseni on tullut kuulluksi!"

"Merkillisintä kuitenkin on, että ajatuksemme ovat yhtyneet", huudahti Esbjörn. "Minäkin tarvitsen teitä."

"Ettekö ole löytänyt mitään?"

"En mitään!"

"Oletteko ollut Skossa?"

"Maksaako se vaivaa?"

"Luulen hänen olevan siellä!"

"Silloin lähden heti sinne."

"Olkaa valmis kohtaamaan esteitä tiellänne."

"Sen kyllä voin uskoa."

Johannes kertoi käynnistään siellä ja kuinka hänet oli petetty.

Kun Esbjörn sai tietää, että kaikki tämä oli tapahtunut pian kymmenen kuukautta sitten, puuskahti hän: "Ajatelkaas, jos hänet nyt jo onkin viety sieltä. Se ei ole mahdotonta!"

"Olen kyllä pelolla ajatellut sitä moneen kertaan, mutta kun herra laski minut sairasvuoteeseen, ymmärsin, että hänellä oli omat tarkoituksensa; kun nyt Hänen johdatuksestaan tapaan teidät täällä, käsitän ja tunnustan sen selvemmin kuin ennen."

"Jos lähtisimme yhdessä Skohon?"

"Minä olen ollut siellä, uusi vierailuni herättäisi epäluuloja…"

"Rakas isä, miettikäämme tarkoin asiaa."

"Jos voimme löytää aiheen, seuraan mielelläni."

"Sen tiedän."

Esbjörn taivutti Johanneksen ottamaan hänen hevosensa, itse seurasi hän jalkaisin lähimpään tupaan, missä he päättivät levätä yön.

Johannes kertoi, kuinka hän oli sairastanut vuoteen omana useita kuukausia. Köyhä talonpojan vaimo ja hänen poikansa olivat häntä hoitaneet. "Se on ollut siunattua aikaa", sanoi hän ja kohotti katseensa taivasta kohden.

"Ei kai teille sentään tullut leipää taivaasta?"

"Ei leipää, mutta rauhaa; Jumalan rauhaa levottomaan sydämeen."

"Mutta eiväthän hekään voineet elää leivättä?"

"On ihmeellistä, kuinka sekin tulee ennemmin alistuvaiselle, jumaliselle työmiehelle kuin tyytymättömälle ja uhmailevalle. Tulin kotiin, jossa oli puute välttämättömimmästäkin, ja kun lähdin sieltä kolmen kuukauden kuluttua, oli jo pantu talteen säästörahojakin."

"Millä ihmeellä saitte moista aikaan?" kysyi Esbjörn epäillen.

"Minun ansioni olivat vähäiset. Nauttiessani heidän huolenpitoaan, opetin heille että työn menestyksen ehto oli tyytyväinen ja jumalaapelkääväinen mieli."

"Ja he käsittivät sen?"

"Vähitellen! Kun erosimme, olivat he siitä vakuutettuja…"

Seuraavana aamuna sanoi Esbjörn, että jos Johannes tahtoi seurata häntä Skohon ilmaisematta kuka oli, luuli hän sen voivan olla hyödyksi.

"Antaudun mielelläni sinun johdettavaksesi, poikani", vastasi Johannes. "Sinä tunnet maailmaa paremmin kuin minä."

Niin lähtivät he Skohon.

Perille saavuttua sanoi Esbjörn, että hän saattoi vanhaa, sairasta munkkia, joka tarvitsi lepoa. Luostarin portit avattiin heti ja heille osoitettiin muuan pihahuone.

Mutta siten ei ollut paljoa voitettu; hänen täytyi tietää, oliko Kaarina tosiaankin luostarissa.

Sentähden ilmoittautui hän toimittamaan askareita luostarissa; jos hänen vanha sukulaisensa koituikin luostarille taakaksi, ei hän ainakaan tahtonut tehdä niin.

Kysyttiin, mitä työtä hän osasi, ja hän vastasi: "puutarhanhoitoa".

Syksy lähestyi, korjuuaika oli käsissä, ja työväkeä tarvittiin. Esbjörn otettiin sentähden töihin.

Hän aikoi tehdä itsensä tunnetuksi, kuulustella ja kenties päästä itse näkemään oliko Kaarina siellä. Johannes arvasi sen, mutta ei tiennyt mitään varmuudella.

Hänelle määrättiin porkkanamaa korjattavaksi, mutta se oli kappaleen matkan päässä luostarista, ja vaikka hän väliin saattoikin nähdä nunnien kulkevan ulos ja sisälle, olisi hänen ollut mahdoton erottaa ketään, vaikkakin hunnut olivat usein heitetyt taaksepäin, varsinkin noviiseilla, joiden joukosta hän etsi Kaarinaa.

Iltaisin työnsä päätettyään, kun hän palasi Johanneksen luo, löysi hän tämän ahkerasti punomasta koreja pajunvarvuista.

"En ole niin sairas, etten voisi tehdä jotakin hyödyllistä", tuumi hän. "Ja milloin en rukoile tai lue, askartelen mielelläni."

Kun Esbjörn kysyi, oliko hän oppinut tämän nuoruudessaan, vastasi hän: "En, vasta viime kesänä; opin sen niiltä hyviltä ihmisiltä, jotka hoitivat minua. Se oli heidän elatuskeinonsa, ja minusta on ihmeen miellyttävää antaa käsien tehdä työtä, ajatusten ladellessa lähellä ja kaukana, taivaassa ja maan päällä."

"En ole löytänyt mitään tänäänkään", täytyi Esbjörnin sanoa.

"Ethän vain ole väsynyt?"

"En, isä, ensin tahdon päästä varmuuteen."

"Rukoilen joka päivä, että saisit varman tiedon asiasta! Näen lapsi rukan joka päivä silmieni edessä. Ken ei mene luostariin omasta halustaan, hän on kiusauksessa langeta raskaimpaan kaikista synneistä, harhauskoon! Jumalaa täytyy etsiä vapaudessa, muuten ei häntä löydä koskaan."

Esbjörn jatkoi työtään, ja kun porkkanamaa oli jotensakin suuri ja hän yksinään sen kimpussa, oli hän ahertanut jo kokonaisen viikon, kun ensi kerran tuli muuan palveleva sisar noutamaan kasan porkkanoita.

"Enkö saa kantaa niitä puolestanne?" kysyi hän niin tyynellä äänellä kuin voi.

"Tehkää se, mutta ottakaa silloin muutamia nauriitakin mukaan."

Nunna meni sen jälkeen puutarhan toiselle reunalle, josta hänen oli noudettava jotakin muuta.

Esbjörn tiesi, että jos hän viipyisi vielä hetkisen, saisi hän nähdä noviisit, joilla juuri tähän aikaan oli tavallisesti vapaahetkensä.

Sentähden nouti hän hyvin hitaasti, mitä oli käsketty, ja lähti niiden kera kyökkiin.

Siellä oli useita nunnia.

Muuan heistä sanoi sävyisästi, ettei hänen ollut lupa astua sisälle, hänen olisi jätettävä ulos portaille mitä toi.

"Kyllä muistan, sisar", vastasi hän nöyrästi ja poistui heti.

Ulkona seisoi useita noviiseja, he vetivät alas huntunsa hänet nähdessään, mutta hän näki, että heidän katseensa seurasivat häntä, ja ajatteli, että jos Kaarina oli heidän joukossaan, tuntisi hän kyllä hänet ja keksisi jonkun keinon ilmaistakseen itsensä.

Siitä pitäen kului tuskin ainoatakaan päivää, jona hän ei syystä tai toisesta olisi kulkenut luostaripihan poikki, ja kun hän tällöin ei näyttänyt välittävän muusta kuin mitä hänellä oli käsillään, lakattiin pian kiinnittämästä huomiota häneen.

Se todellinen hyöty, jota Esbjörn saattoi tehdä luostarille, vaikutti, että mielellään siedettiin hänen seuralaistaankin, isä Johannesta. Tämä kävi joka päivä kirkossa ja teki kauniita koreja, jotka Esbjörn lahjoitti luostarille, mutta hän ei puhunut koskaan kenenkään kanssa, ei näyttänyt koskaan kasvojaan ja pysyttäytyi väliajat alituiseen pienessä luostarikammiossaan, johon ei päässyt kukaan muu kuin Esbjörn.

He olivat nyt oleskelleet luostarissa lähemmäs kuukauden eivätkä tienneet vielä mitään.

"Tämä elämä, alituinen istuskeleminen paikoillaan, ei tee teille hyvää isä… Teidän täytyisi lähteä täältä."

"Oletko menettänyt kaiken toivon?"

"Jos hän olisi täällä, olisi hänen pitänyt tuntea minut."

"Hän voi olla sairas."

"Niin kauan?"

"Tai kenties hän pelkää!"

"Se ei ole Kaarinan luonteen mukaista."

"Mutta luostarikuri."

"Niin, se ei ole lempeä, mutta mitä on tehtävä?"

"Odotettava!"

"Kuinka kauan?"

"Kunnes löydämme hänet!"

"Tai kunnes tulemme vakuutetuiksi, ettei hän ole täällä… Minun täytyy keksiä jotain uutta."

"Ole vain varovainen!"

"Olen kyllä."

Lopetettuaan edellisen työnsä sai Esbjörn tehtäväkseen korjata hedelmiä; tällöin pani hän eri koriin kaikkein kauneimmat omenat. Tavallisina vapaahetkien aikana kantoi hän korit kyökkiin ja nuoret noviisit tulivat tavallisesti häntä vastaan valitsemaan muutamia hedelmiä. Heitä puhuttelematta osoitti hän heille parhaat ja meni heti sen jälkeen, luomatta edes katsettakaan nuoreen parveen.

"Se on vaikeaa!" tuumi hän yksikseen. "Mutta on merkillistä, mitä kaikkea voi, kun oikein päättää."

Nuorin noviiseista oli kahdentoistavuotias Märta Sparre; hän oli sukua abbedissalle eikä suinkaan aiottu jäämään luostariin, ja sentähden oli hänellä suurempi vapaus kuin toisilla; mitä nämä halusivat, se annettiin hänen toimitettavakseen.

Eräänä aamuna, kun Esbjörn istui ylhäällä omenapuussa, kuuli hän erään nunnan sanovan:

"Heitä tänne minulle kaikkein kauneimmat omenat."

"En tiedä, kuka 'minä' on!"

"Märta Sparre!"

"Prioritar on sanonut, ettei kukaan saa enempää kuin kaksi."

"Mutta kaikkien muidenkin on saatava."

"Kenen muiden?"

"Margareta Erikintyttären!"

"Siinä kaksi, ketä vielä?"

"Iliana Krummedik."

"Vielä kaksi; löydättekö ne?"

"Kyllä!"

"Anna ja Birgitta Folkesson."

"Neljä siis."

"Ja sitten Ingeborg Åkentytär."

"Kaksi!"

"Niin, eikä enempää tarvitakaan!"

"Kuudelle vain?"

"En välitä muista!"

"Eikö ole pidettävä yhtä paljon kaikista?"

"Anna sitten kaksi Ermegård Trillelle."

"Kas, tuossa!"

"Ja sitten vielä viimeiselle, sillä nyt ei tosiaankaan ole enää useampia."

"Kuka 'viimeinen' on?"

"Hänen nimeään ei saa mainita, mutta me sanomme häntä väliin vainajaksi!"

"Onko hän sairas?"

"Sitä en tiedä, sillä meidät on kielletty häntä puhuttelemasta; mutta hän on niin kalpea."

"Tuossa on vielä kaksi!"

"Kauneimmat mitä olen saanut! No, koska olet niin kiltti meitä kohtaan, saa hän ne!"

Sen sanottuaan hän riensi pois.

Kuinka Esbjörn ikävöikään iltaa saadakseen kertoa uutisensa isä Johannekselle! Merkitsikö se mitään, ei hän tiennyt, mutta olihan ainakin mahdollista, että kalpealla tarkoitettiin Kaarinaa.

Mutta Johanneksella oli itsellään jotakin ilmoitettavaa, sen näki Esbjörn heti astuttuaan kammioon.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän vilkkaasti.

"Olen nähnyt hänet!"

"Missä?"

"Kirkossa."

"Näkikö hän teidät?"

"Hän tunsi minut!"

"Saitteko häntä puhutella?"

"Hän ei ollut yksin!"

"Mutta hänen pitäisi keksiä joku keino."

"Jollei se ole hänelle aivan mahdotonta, keksii hän kyllä sen."

Seuraavana aamuna oli Esbjörn jälleen omenankorjuussa, ja Märta Sparre tuli noutamaan veroaan. Hänen eteensä putosi neljätoista kappaletta. "Täältä puuttuu kaksi!" sanoi hän. "Tiedättehän, että meitä on kahdeksan."

"Vainajat eivät syö!"

"Mutta eihän hän ole kuollut!"

"Hyvin sairas siis?"

"Surusta!" kuiskasi tyttö.

"Mitä hänellä on surtavaa, kun on niin hyvä?"

"Hän vihaa luostaria!"

"Ovatko pahat sukulaiset panneet hänet tänne?"

"Hän sanoo, että he etsivät ja surevat häntä."

"Tietäisinpä vain hänen nimensä!"

"Sitä en saa sanoa!"

"Mutta alkukirjaimet?"

Hän pudisti päätänsä.

"Saat tämän kauniin omenan?"

Niin houkutteli käärme Eevaa.

"K.E.", kuiskasi Märta ja sieppasi nopeasti omenan.

"Kaarina Eliaantytär!" vastasi Esbjörn samassa.

Tyttö karahti tulipunaiseksi, mutta ei vastannut mitään.

"Olen hänen sukulaisensa, jaloin kaunis neitsyt, ettekö voisi auttaa minua häntä tapaamaan?"

"Se on mahdotonta!"

"Minä tuon viestejä hänen äidiltään."

"Märta, Märta!" huudettiin pihasta.

Hän riensi pois.

"Huomenna!" oli Esbjörn sanonut, mutta hän ei tiennyt, oliko tyttönen edes kuullut sen. Muutamia minuutteja seisoi hän epäröiden ja riensi sitten isä Johanneksen luo kertomaan tiedostaan.

Mutta vanhus ei ollut kammiossaan.

"Luultavasti kirkossa", ajatteli Esbjörn ja tunsi halua mennä sinne.

Ovessa hän kohtasi vanhan palvelijattaren, jonka oli ennen nähnyt kyökissä ja pannut merkille hänen surulliset kasvonsa. Mutta nyt oli hän aivan epätoivoissaan, kävi melkein hurjistuneen näköisenä Esbjörniä vastaan ja sanoi puoliääneen: "Mitä tahdotte Kaarina Eliaantyttärestä?"

Kysymys tuli aivan liian äkkiä, eikä Esbjörn tiennyt sanoa muuta kuin kysyi: "Mitä se teille kuuluu?"

"Olen hänen äitinsä!"

"Kaarinan äiti!" sammalsi Esbjörn hämmästyneenä.

"Samoin kuin te olette herra Kaarle Alfinpojan lähetti!"

"Mikä hittolainen teille on sellaista uskotellut?"

"Hurskas abbedissa itse on sen sanonut! Jollei teitä olisi ollut, olisin saanut aikoja sitten lapseni takaisin."

"Taasen juonia! On totta, että etsin Kaarinaa, mutta minut on Kristina rouva lähettänyt."

"Nyt valehtelette!"

"Kuulkaas! Jos tahdotte yksin pitää huolen hänen pelastuksestaan, lähden täältä heti?"

Nainen näytti epäröivän. "Menkää täältä", sanoi hän. "Koetan sitten tavata teitä."

Nainen riensi muutamasta sivuovesta luostariin, Esbjörn taasen astui kirkkoon.

Siellä oli isä Johannes muutaman sivualttarin edessä polvistuneena rukoukseen. Ylhäällä pääkuorissa oli useita nunnia parhaillaan kiinnittämässä seppeleitä alttarin ympärille; keskellä lattiaa seisoi ruumisalttari, mutta ruumiskirstua ei ollut vielä tuotu.

Esbjörn oli sattumalta kuullut, että muuan vanha nunna, joka oli kauan ollut sairaana, oli äskettäin kuollut, ja hän saattoi ymmärtää, että aiottiin viettää hänen hautajaisiaan… Mutta eiköhän täällä ilmautuisi tilaisuutta nähdä ja puhutella Kaarinaa? Keskustelu hänen äitinsä kanssa oli osoittanut Esbjörnille, ettei isä Johanneksen ja hänen olonsa luostarissa ollut mikään salaisuus; luultavasti oli isä tunnettu, mutta jottei ilmaistaisi mitään pelkoa, oli annettu heidän jäädä luostariin ja tyydytty ainoastaan pitämään heitä silmällä.

Esbjörnin täytyi myöntää, että nunnaluostarissa meneteltiin vielä ovelammin kuin munkkiluostarissa, sillä mitä hän oli nyt havainnut, ei hän ollut osannut ajatellakaan. Seistessään näihin ajatuksiin syventyneenä tunsi hän, kuinka käsi laskettiin hänen olalleen.

Muuan luostarin palvelija viittasi häntä seuraamaan.

Heidän oli yhdessä kannettava ruumisarkku kirkkoon.

Pieni huone, jossa se oli, oli verhottu kauttaaltaan mustiin, ja palavat kynttilät, jotka sitä ympäröivät, tuikkivat ainoastaan himmeästi paksun suitsutuksen läpi, joka täytti huoneen.

Abbedissa seisoi lukuisain nunnien kera kirstun ympärillä, mutta muuan noviisi oli polvillaan sen vieressä itkien katkerasti. Läsnäolijat veisasivat virttä "De profundis", papin pitäessä ristiä ruumiin pään kohdalla. Kirkosta kuuluivat urkujen sävelet.

Esbjörniä neuvottiin kantamaan jaloista, mutta samassa kuin hän kumartui tarttuakseen kirstuun, nousi noviisi ja hän tunsi — Kaarinan.

Heidän silmänsä kohtasivat sekunniksi toisensa; Kaarinan kasvojen surullisuuden takaa pilkahti ilon säde, mutta kaikki tyyni kesti ainoastaan silmänräpäyksen; jokaisen täytyi käydä toimeensa. Kun kantajat olivat tehneet tehtävänsä, täytyi heidän poistua kirkosta.

"Abbedissa on lähettänyt sanan, että meidän on heti poistuttava luostarista!" olivat ensimäiset sanat, joilla Johannes otti Esbjörnin vastaan.

"Kaarina on täällä, olen nähnyt hänet."

"Silloin voimme käyttää oikeuttamme."

Esbjörnillä oli hallussaan paperi, joka oikeutti omistajansa saamaan selon, keitä nunnia luostarissa oli, ja isä Johanneksen oli arkkipiispa valtuuttanut vapauttamaa Kaarina Eliaantyttären, jos tämä itse sitä halusi eikä ollut vielä ottanut huntua.

Johannes lähti heti pyrkimään abbedissan puheille, mutta hänelle vastattiin, että abbedissa oli kiinni hautajaishommissa, kuitenkin ottaisi hän ilolla munkin vastaan seuraavana päivänä.

Yön kuluessa odottivat he Kaarinan äidin käyvän heidän luonaan, mutta tämä ei tullut.

"Meidän pitäisi nyt olla varmat asioistamme", sanoi Esbjörn, "ja sentään epäilen suuresti, saammeko hänet mukaamme."

"Minä en tiedä mitään esteitä, jos hän itse tahtoo."

Seuraavana aamuna menivät he yhdessä ruokasaliin, jossa abbedissa heti tuli heitä vastaan.

"Olette tahtonut pysyttäytyä meiltä salassa, kunnianarvoisa isä", sanoi hän. "Toivon ettette ole löytänyt mitään arkkipiispalle valitettavaa."

"Yhtä vähän löytänyt kuin etsinytkään! Ainoastaan tämä on asiani." Hän antoi paperinsa.

Abbedissa luki sen tarkkaavaisesti. "Tahdotteko sanoa, miksette ole antanut sitä ennen minulle?"

"Sallikaa minun jättää vastaamatta."

"Se on oikeutenne!"

"Tahdotteko lähettää noutamaan nuorta tyttöä."

"Ensin tahdon kuitenkin sanoa, ettei hän voi tulla mukaan."

"Eikö minulla ole hänen armonsa valtuutus?"

"Hänen äitinsä tahto merkitsee enemmän!"

"Ja kieltääkö hän?"

"Hän tahtoo itse pitää huolen tyttärestään."

"Sallitteko minun puhutella heitä molempia?"

"Toiseen nähden ei minulla ole mitään määräysvaltaa; kuitenkin luulen, että hän mukautuu tahtooni."

Abbedissa soitti, ja ikäänkuin olisivat sitä odottaneet, astuivat Kaarina ja hänen äitinsä sisään.

Nuori, kaunis tyttö oli nyt enää ainoastaan oma varjonsa… Silmät olivat vaipuneet maata kohden, ja muinoin niin eloisat kasvot olivat ikäänkuin kivettyneet yhteen ainoaan valitushuutoon.

Isä Johannes katseli häntä osanotolla. "Kaarina Eliaantytär!" sanoi hän lempeästi.

"Isä!" vastasi tämä polvistuen.

"Sinulla on vapaus lähteä luostarista!"

"Tiedän sen!"

"Tahdotko tulla mukanani?"

"Äitini…"

"Minäkin olen häntä etsinyt ja vihdoin löytänyt, kunnianarvoisa isä!" puuskahti tämä. "Kenenkään ei pidä ihmetellä, vaikka tahdon itse pitää huolta lapsestani."

"Siihen on teillä täysi oikeus!"

"Kristina rouva käski minun etsiä teitä vaivojani säästämättä", puuttui Esbjörn äkkiä puheeseen. "Poiketkaa nyt kotimatkalla Tukholmaan häntä tapaamaan."

"En, en!" huudahti äiti luoden silmäyksen abbedissaan. "Hän houkuttelisi minua jäämään tänne ja minä tahdon saada lapseni takaisin!"

"Emmekä uskokaan, että tulet hänen puolestaan", lisäsi Kaarina luoden salamoivan silmäyksen Esbjörniin.

"Nyt olette kuulleet sen heiltä itseltään", sanoi abbedissa tavallisella leppeydellään. "Minulla ei ole mitään oikeutta pakottaa eikä houkutella."

"Minun tehtäväni on pääasiallisesti päättynyt, on vain yksi asia enää jälellä." Isä Johannes otti sormuksen esille. "Kaarina Eliaantytär, olen luvannut antaa tämän sinulle muistoksi ja tuoda paljon terveisiä."

"Keneltä?"

"Pentiltä!" kuiskasi Esbjörn.

Kaarina päästi huudon ja painoi sormuksen huuliaan vasten. "Kas, kas!" sanoi hän näyttäen kallisarvoista lahjaa.

"Kuka on antanut sen?" kysyi äiti.

"Gyllenstjernojen vaakuna!" huudahti abbedissa. "Mistä se tulee?"

"Ystävältä, joka toivoi, että Kaarina tahtoisi ottaa takaisin vapautensa!" sanoi Johannes.

"Kyllä, kyllä, minä tahdon!" huudahti Kaarina. "Isä, ota minut mukaan, minä seuraan sinua."

Esbjörn näki uhkaavan katseen, jonka abbedissa loi äitiin, ja kuitenkin tämä virkkoi pelosta vavisten:

"Tyttäreni, olit antanut minulle lupauksesi…"

"Mutta hän ei ole mikään tanskalaisten lähetti; ja hän tuo minulle tietoja siltä, jota sydämeni rakastaa! Tule, tule, äitini, häntä täytyy meidän seurata."

"Viekää hänet heti huoneeseensa", käski abbedissa. "Hän on sairas! Huomenna puhumme tästä enemmän!" Ääni oli ankara ja käskevä.

Äiti seisoi epäröiden, hän katsoi olevansa velvollinen tottelemaan, mutta rakkaus tyttäreen puhui äänekkäämmin.

Kaarina oli herännyt eloon, päättäväisyyteen ja uhmaan. Hän piteli lujasti isä Johanneksen kädestä ja sanoi: "Jumalan äidin tähden, älkää lähtekö luotani."

Johannes kääntyi abbedissaan. "Käytän nyt teidän omia sanojanne", virkkoi hän. "Teillä ei ole mitään oikeutta pakottaa tai houkutella."

"Ainoastaan sillä, jolta olen ottanut vastaan kevytmielisen tytön, on oikeus ottaa hänet takaisin!" huudahti vihastunut nainen. "Ja minulla on kyllä keinoja saattaakseni tahtoni voimaan!" Hän ojensi kätensä tarttuakseen soittokelloon, mutta Esbjörn sieppasi sen ennen häntä ja kohtasi pelottomasti hänen uhkaavan katseensa.

"Jalo rouva, päättäkää asia hyvällä!" sanoi hän ja vetäisi taskustaan linkkuveitsen, jonka terän avasi.

"Uhkaatteko henkeäni?"

"Tahdon ainoastaan estää teidät kutsumasta väkeä soittamalla, huudoilla tai muulla hälinällä."

"Tuollaista väkeä teillä on mukananne?" sanoi abbedissa halveksivasti Johannekselle.

"Hän on uskollinen palvelija, eikä teillä ole mitään pelättävää, kun vain täytätte velvollisuutenne."

"Niin juuri teen, kun olen luovuttamatta kirkon vihittyä."

"Sellainen en ole!" huudahti Kaarina. "Kaikista kestämistäni kärsimyksistä huolimatta olen kieltäytynyt rupeamasta nunnaksi."

"Arkkipiispan käsky velvoittaa minut kuuliaisuuteen!" virkkoi Johannes. "Ja kehotan teitä oman etunne tähden taipumaan ajoissa."

"Kenties teen sen, mutta en nyt; tarvitsen ajatusaikaa!"

"Kuinka kauan?"

"Älkää lähtekö luotani?" pyysi Kaarina peloissaan.

"Huomiseen!"

"Mahdotonta!" tokaisi Esbjörn.

"Tunti kumminkin!"

Samassa vetäytyi abbedissa loitommaksi Esbjörnistä, ikäänkuin tämä olisi seissut häntä liian lähellä, mutta ovela, maailmaa kokenut mies aavisti pahaa; Johanneksen puhuessa lohdutuksen sanoja Kaarinalle ja äidin seistessä aivan masentuneena, pitämättä lukua mistään, huomasi Esbjörn, kuinka abbedissa vei kätensä seinään joko etsiäkseen salaista soittojohtoa tai salaovea, mutta samalla näytellen mielenliikutusta, jonka tähden muka oli tuen tarpeessa.

"Sallikaa minun tukea teitä, kunnianarvoisa rouva", sanoi Esbjörn vetäen armottomasti pois hänen kätensä.

Jos häntä olisi pistänyt käärme, ei vaikutus olisi voinut olla tehoisampi. "Kuinka uskallatte koskea minuun?… Menkää, menkää heti näkyvistäni."

"Emmehän muuta toivokaan."

"Mutta nämä naiset jäävät tänne!"

"Kaarina Eliaantytär seuraa minua!" vastasi isä Johannes suurella vakavuudella. "Täällä ei häntä pidätä mikään; teidän valtanne hänen ylitseen on lakannut arkkipiispan käskyn johdosta, ja minä käsken teitä hänen nimessään sitä tottelemaan."

Lieneekö abbedissa saanut uuden aatteen vai mikä sen lienee vaikuttanut, mutta hän sanoi vain: "Tapahtukoon tahtonne!"

"Antakaa sitten käskynne!"

"Ennenkuin jätän teille kellon", sanoi Esbjörn, "tahdon vain sanoa, että seison tässä takananne paljastettu veitsi kädessäni, ja jos teidän antamanne käskyt jättävät oikeaan merkitykseensä nähden tilaa pienimmällekään epäilykselle, olette, niin totta kuin elän, puhunut viimeisen sananne tässä maailmassa."

Äänessä ja katseessa oli niin hirveää vakavuutta, ettei abbedissa vastannut mitään, ja kun hänen soittonsa johdosta muuan palveleva nunna astui sisään, käski hän, että luostarin portit olivat heti avattavat isä Johannekselle ja hänen palvelijalleen ynnä Kaarina Eliaantyttärelle ja hänen äidilleen.

Mutta kun he tahtoivat ottaa häneltä jäähyväiset, torjui hän heidät halveksien luotaan, ainoastaan isä Johannekselle soi hän kitsaan tervehdyksen.

"Kunnianarvoisa äiti!" sanoi Esbjörn. "Vielä on yksi jälellä; että seuraatte arkkipiispan asiamiestä portille."

Tähänkin täytyi abbedissan mukaantua, ja vapautetuille oli vihdoinkin ilo kuulla salvat työnnettävän eteen sisäpuolelta ja olla itse ulkona Jumalan vapaassa luonnossa. Oli ihana syyspäivä, linnut lauloivat, kellastuneet lehdet karkeloivat maassa ympäri, mutta monia tuhansia keltaisia, punaisia ja vihreitä oli vielä puissa jälellä, ja auringonsäteet leikkivät niillä ja hyväilivät niitä. Kaikki pensaat peitti kevyt hämähäkin harso, miljoonain miljoonia pikku tähtiä välkkyi niissä ja myriaadit siipiäiset muodostivat ikäänkuin päiväntien ilmassa.

Kaarinan valtasi niin syvä ilo, että hän lankesi polvilleen, pani rukoillen kätensä ristiin ja huudahti: "Oi, Jumala, kuinka maailma on kaunis!"

"Älkää sitä vain sanoko täällä luostarin läheisyydessä", vastasi Esbjörn, nostaen hänet vahvoille käsivarsilleen ja juosten metsään.

Toiset seurasivat läähättäen jälestä, ihmetellen, mihin hän aikoi suunnata matkansa.

Kun he olivat tulleet pieneen metsäntylvään kappaleen matkan päähän tiestä, laski Esbjörn kantamuksensa maahan. "Levätkää nyt", sanoi hän, "minä pidän vartiota."

Isä Johannes istuutui molempain naisten väliin, hän kertoi Kaarinalle kaiken, mitä tiesi Pentistä. Oliko Esbjörn myöhemmin kuullut hänestä jotakin, ei hän tiennyt.

Elsa muori kertoi hädästään rakkaan lapsensa tähden, kuinka se oli hänet ajanut etsimään ja kuinka hän vihdoin oli tullut Skohon. Vasta tultuaan vakuutetuksi, että Kaarina oli siellä, oli hän ilmoittautunut abbedissalle ja pyytänyt saada takaisin tyttärensä. Tämä oli vastannut, että hänen piti joka päivä kiittää Jumalaa siitä, että hänen tyttärensä oli niin hyvässä tallessa, sillä suuria vaaroja oli uhkaamassa, ja kun Johannes ja Esbjörn saapuivat luostariin ilmoitettiin heidät heti herra Kaarle Alfinpojan läheteiksi, ja abbedissa sanoi, ettei hän päästäisi koskaan Kaarinaa luostarista ennenkuin nämä miehet olivat poissa.

Hetken kuluttua tuli Esbjörn takaisin tyytyväisesti myhäillen. "Nyt on vaara vältetty", sanoi hän. "Onko sitten ollut vaara tarjolla?"

"Parvi luostaripalvelijoita on lähetetty eri tahoille ajamaan takaa ja ottamaan kiinni pakolaisia."

"Mutta jos he tulevat tänne?"

"He ovat jo kaukana poissa, ja jos tahdotte seurata neuvoani, niin vältämme kyllä heidät."

He lähtivät jälleen taipaleelle ja tulivat samana iltana erääseen talonpoikaistaloon, johon yöpyivät. Täällä erosi isä Johannes heistä.

"Minun täytyy mennä Mariefrediin", sanoi hän. "Viekää Sten herralle ja Kristina rouvalle terveisiä minulta ja sanokaa, että tahdon tehdä heidän puolestaan kaiken minkä voin."

Esbjörn ja molemmat naiset matkustivat meritse Tukholmaan. He menivät heti linnaan. Kristina joutui Kaarinan nähdessään ilosta pois suunniltaan, hän sulki hänet syliinsä, kiitti häntä tekemistään suurista uhrauksista ja kysyi kuinka voisi ne palkita.

"Minulla on tärkeätä asiaa teidän herrallenne", sanoi Kaarina. "Kun olen ilmoittanut sen, tahdon palata äitini kera Vadstenaan, jossa isäni meitä odottaa."

"Tahdotko jättää minut?"

"Jalo rouva, olen saanut maailmasta kyllikseni."

"Se on pidellyt sinua kovin kourin!"

"Luulen sentään pahimman olevan voitetun."

Kaarina ei ollut unhottanut kirjeitä, jotka hän oli löytänyt ja opetellut ulkoa, ja hän antoi Sten herralle täydellisen kertomuksen niin niiden sisällöstä kuin siitäkin mitä oli muuten kokenut, ennenkuin hänet vietiin luostariin.

"Nämä ovat merkillisiä asioita", sanoi hän. "Olen jo huhuna kuullut asioita, jotka vahvistavat tietojenne todenperäisyyden. Kuitenkaan en voi enkä tahdo ryhtyä mihinkään ennenkuin minulla on niin varmoja ja hyviä todistuksia, ettei niitä voida tehdä tyhjiksi."

Kristinan hartaasta pyynnöstä lupasi Kaarina palata hänen luokseen ensin vietettyään talven vanhempiensa luona; ja niin lähti hän äitinsä kera varman vartioston saattamana Vadstenaan.

* * * * *

Herra Erik Trolle saapui Tukholmaan; pehmeänä ja notkeana kuten aina puhui hän kunnioituksestaan niin nuorta valtionhoitajaa kohtaan, joka kuitenkin osoitti niin suurta vakavuutta, ymmärtäväisyyttä ja huolellisuutta.

Sten herra saattoi vastata ainoastaan kiittämällä hyvästä arvostelusta ja toivomalla voivansa vastata niitä vaatimuksia, joita oli oikeus tehdä sille, joka oli asetettu niin tärkeään virkaan.

Sen jälkeen otti Erik herra esiin pergamenttikäärön, joka sisälsi suostumuksen, että herra Kustaa Trolle tulisi nykyisen arkkipiispan erottua hänen seuraajakseen. Asiakirjan oli Jaakko Ulfinpoika allekirjoittanut ja nyt oli valtionhoitajankin kirjoitettava siihen nimensä ja liitettävä sinettinsä.

"Olen suostunut siihen, että Kustaa herra tulisi arkkiteiniksi, mutta ei arkkipiispaksi", sanoi Sten.

"Hänen armonsa, Jaakko herra, luuli kuitenkin tietävänsä…"

"Olemme puhuneet siitä, mutta emme pitäneet ratkaisua välttämätönnä, kun minun korkein toivomukseni on, että hänen armonsa pysyisi vielä monia vuosia virassaan."

"Mutta nyt on hän lujasti päättänyt erota, ja minua surettaisi suuresti, jos vastenmielisyydestä minun valtiollisia mielipiteitäni kohtaan antaisitte poikani kärsiä niiden tähden."

"Voittehan käsittää, Erik herra, etten mielelläni tahdo saada vihollista arkkipiispan istuimelle."

"Mutta sanon teille, ettei hän ainoastaan ole teidän persoonallinen ystävänne, vaan lisäksi niin ruotsalainen mieleltään kuin konsanaan saattaa toivoa. Juuri saadakseni aikaan sovintoa puolueiden kesken tahtoisin teitä pyytää osoittamaan ystävällisyyttä häntä kohtaan."

"Mitä nyt sanotte, se ratkaisee kokonaan asian!" huudahti Sten vilkkaasti. "Jos Kustaa herra on sellainen mies, silloin on hän minusta sydämellisesti tervetullut; silloin tulemme yhdessä toimimaan isänmaan hyödyksi ja siunaukseksi!" Näin sanoen kirjoitti valtionhoitaja nimensä tärkeään paperiin.

Erik herra vakuutti kiitollisuuttaan ja auliuttaan sitä osoittamaan. Sitten puhui hän vielä suurista kustannuksista, joita virkaanvihkiminen aiheuttaisi; vanhan tavan mukaan tapahtuisi se Roomassa, mutta hänen pyhyytensä piti arkkipiispan istuimen niin hyvässä hinnassa, että hän tuskin tiesi, miten hänen poikansa pystyisi sen hankkimaan.

"Tahdon mielelläni avustaa siinä suhteessa mikäli voin", vastasi Sten Sture. "Ja sitten tervehtikää Kustaa herraa ja sanokaa hänelle, että teidän kuvauksenne hänen mielialastaan on minussa herättänyt hartaan halun nähdä häntä."

Erik herra puhkesi suuriin kiitoksiin ja poistui sitten kallisarvoinen paperi mukanaan. "Minua ilahuttaisi, jos he sopisivat hyvin keskenään!" jupisi hän itsekseen. "En tunne mitään kaunaa nuorta herraa kohtaan enkä suinkaan tahtoisi olla hänen sijassaan…"

Mutta Sten Sture hymyili valoisalle ja toivehikkaalle tulevaisuudelle. "Jos Kustaa Trolle tahtoo pitää lujasti yhtä kanssani, silloin en pelkää Kristian kuningasta enkä ruotsalaista rauhanpuoluetta."

* * * * *

Jos pistäydymme pieneen kamariin Tukholman linnan naisparvelle, tapaamme siellä Anna Bjelken. Levotonna kävelee hän edestakaisin, pikku kätöset vääntelehtävät kouristuksentapaisesti toistensa ympäri.

"Tietäisinpä vain, missä hän piileksii, alistuisin mielelläni kaikkeen!" sanoo hän tuskitellen. "Mutta tämä, ettei hän tule takaisin, ei kirjoita sanaakaan, on tuskastuttavampaa kuin mitä voin sietää." Ja hän vaipuu alas rukousjakkaralle ja rukoilee palavasti madonnalta voimaa ja tyyneyttä.

Sisäänastuva Outi pysähtyy kynnykselle, hänellä on uusi puku käsivarrellaan, mutta hän ei uskalla häiritä neitsyttä. Hänen pienet jalkansa polkevat kärsimättömästi lattiaa, mutta hän ei rohkene sanoa mitään, hänen täytyy odottaa.

Vihdoin Anna nousee. "Mitä tahdot, Outi?"

"Koettaa tätä kaunista pukua."

"Teithän sen jo eilen."

"Mutta minun täytyy tehdä se tänään uudestaan. Samoin kuin ei kukaan ole yhtä ihana kuin kaunis neitsyeni, en myöskään tahdo, että kukaan on niin pulskasti puettu kuin hän."

"Et usko, kuinka vähän välitän moisesta."

"Ymmärtäisinpä vain syyn! Minusta näyttää onnellisimmalta se, jolla on enimmän millä koristautua."

"Voiko sellainenkin ilahuttaa sydäntä?"

"Sellaisella voi saada oman kullan."

"Kuinka hupsuja puhut, Outi!"

"Mutta totta se on, neitsyt; kuinka monet välittivät minusta niin kauan kun kulin kurjassa maatiaismekossani, nyt voin sitä vastoin saada niin monta kosijaa kuin tahdon."

"Mutta olethan jo tehnyt valintasi?"

"En vielä!"

"Mitä, Outi, etkö sanonut minulle…"

"Mitä neitsyt?"

"Että kunnon Esbjörn on sinut kihlannut."

"Kyllä, mutta…"

"Kadutko sitä?"

"Me erosimme jo kesällä!"

"Ja sitä et ole kertonut minulle!"

"Pelkäsin, että vihastuisitte."

"Niin pitäisi tekemän epäsuoruutesi tähden."

"Älkää panko pahaksenne! Ette voi uskoa, kuinka vaikea on valita, kun niin monet pyörivät ympärillä."

"Et suinkaan ole kihlautunut uudestaan?"

"Kesällä maalla hakkailivat minua kyökkimestari ja muuan nuori sotamies."

"Etkö sitä torjunut?"

"Kuinka voin tehdä sen?!"

"Pelkään, Outi, että miellytyshalu saa sinut uudestaan valtaansa."

"Jalo neitsyt, sinä päivänä, jona lähditte matkalle, sanoin heille, ettei heidän pitänyt enää minua ajatella."

"Kas niin, kas niin!"

"Pidän kyllä kiinni siitä, jolle olen luvannut olla uskollinen!" sanoi hän kiihkeästi nyyhkyttäen.

"Mutta olethan purkanut hänen kanssaan!"

"En sen toisen!"

"Toisen?"

"Niin, Turon!"

"Suomalaisen nuorukaisen?"

"Hän on ollut täällä."

"Ja kohtasitte silloin toisenne?"

"Minun tähteni hän kai tulikin."

"Ja silloin otit hänet taasen hoiviisi?"

"Täytyihän minun!"

"Esbjörnin tietämättä?"

"Hänhän sitä juuri tahtoikin!"

"Hän tahtoi?" puuskahti Anna.

Outi punastui syvästi. "Luulen, ettei Turo antanut hänelle pahaakaan rauhaa", lisäsi hän.

"Ole varovainen, Outi; kun nyt kerran olet liittynyt Turoon, niin ole hänelle uskollinen. Saattaisi tapahtua, ettei hän ole niin hyväntahtoinen ja myöntyväinen kuin Esbjörn."

"Jos tulen onnettomaksi, on se hänen syynsä."

"Mitä hän voi tehdä siihen?"

"Hänen ei olisi pitänyt antaa myöten!"

"Entä sinun?"

"Minä tein kuten he tahtoivat!"

"Koettakaamme nyt pukua!"

Ja sillaikaa kertoi Outi, että Turosta oli sukeutunut kaunis poika, että Esbjörn oli aivan liian vanha hänelle, ja sitten näytti hän kauniin kultasormuksen, jonka oli saanut edelliseltä. "Olen saanut tällaisen lahjankin", sanoi hän. "Olisi häpeä pettää häntä, sentähden en sitä teekään."

Puku, jota Outi koetti nuorelle emännälleen, oli vaaleanpunaista silkkiä, hopeapitsein koristeltu; hänen oli pidettävä sitä muutamien päivien perästä, seitsemäntenätoista syntymäpäivänään, päivänä, jona oli ratkaistava hänen kohtalonsa.

Kun hän oli nyt puettu siihen, sanoi hän Outille. "Pidän sen niin kauan ylläni, sillä Kristina rouva haluaa nähdä sen. Kutsun sitten sinut."

Hänen oli mentävä naistuvan läpi tullakseen Kristinan makuuhuoneeseen. Muuan ritari seisoi ikkunan ääressä ikäänkuin odottaen jotakin. Anna ei olisi huomannut häntä, jollei hän olisi äkkiä kääntynyt hänen lähetessään.

"Anna!" huudahti ritari hänet nähdessään.

"Maunu ritari!" vastasi hän hämillään.

Ritari ojensi kätensä esiin, eikä hän voinut olla panematta siihen omaansa.

"Kiitos, että tulitte!" sanoi Maunu sitä puristaen.

"Tulin?" virkkoi Anna kummissaan tahtoen vetää kätensä pois.

Mutta se oli aivan kuin rautapihdin puristama.

"Kiitos siitä, että olette pukeutunut tähän pukuuni" lisäsi Maunu katsellen intohimoisesti häntä.

"Tähän pukuun? En ymmärrä teitä."

"Kyllä ymmärrät minut!" sanoi hän. "Tiedät, että olen kauan rakastanut sinua, mutta et voi tietää, kuinka olen kärsinyt näinä kuukausina, joina en ole saanut sinua nähdä. Nyt kävi ikävä minulle liian raskaaksi, sentähden kirjoitin sinulle ja pyysin kohdata sinua täällä. Kiitos, kiitos, että tulit, sieluni armahin!"

Maunu herra oli kietonut käsivartensa Annan ympärille ja pelästys oli vienyt tältä kaiken vastustusvoiman, mutta nyt painoi ritari huulensa hänen otsaansa vasten ja suuttumus sai hänet jälleen tolkulleen.

Melkein rajusti riistäytyi hän hänen sylistään.

"Olen yhtä vähän saanut mitään kirjettä kuin tullut tänne teitä kohtaamaan", sanoi hän. "Mutta että unhottaisitte niin sen kunnioituksen, johon olette velvollinen jalosukuista neitsyttä kohtaan, sitä en totisesti ollut teiltä odottanut, Maunu herra!"

Ritari kalpeni ja hänen äänensä vapisi, kun hän vastasi: "Olette itse antanut minulle oikeuden tavoitella kättänne, kolmen päivän kuluttua on teidän valittava minun ja veljeni välillä. Hän on kateissa eikä näytä aikovan asettua toiveideni tielle… Aiotteko rikkoa lupauksenne, ylväs neitsyt, vai piileksiikö Åke peläten kostoani?… Suositteko onnetonta veljeäni?… Voi häntä; jollei hän voi ottaa henkeäni, täytyy minun ottaa hänen!"

"Veljestänne en tiedä mitään!" vastasi Anna pontevuudella, joka melkein ihmetytti häntä itseään. "Antamaani lupausta en petä. Seitsemäntenätoista syntymäpäivänäni kihlaudun jonkun Göksholman herran, Maunun, jälkeläisen kanssa; sanon teille, että teen sen sovittaakseni suuren syyn, ja rukoilen madonnaa, että olisin kelvollinen uhri; mutta en odottanut, että sentähden palkitsisitte minua moisella loukkauksella, sitä en ansainnut."

Koskaan ei hän ollut Maunu herrasta ollut niin kaunis kuin tällä hetkellä, kun suuttumus salamoi hänen silmistään.

"Anna anteeksi mieletön rohkeuteni", sanoi ritari notkistaen polvensa. "Älä lue sitä minulle rikokseksi."

"Nouskaa, ritari, ja jättäkää minut heti."

"Ilman anteeksiantoanne?"

"Saatte sen, kun kohtaamme ensi kerran toisemme."

Anna palasi kamariinsa. Outi oli vielä siellä ja näytti odottavan häntä.

"Pian pois tämä!"

Sanat eivät sietäneet mitään vastaväitteitä, korea puku riisuttiin nopeasti.

Pukeutuessaan toiseen näytti Anna olevan kiihkeän mielenliikutuksen valloissa. Äkkiä hän kääntyi palvelijattareen ja kysyi:

"Oletko ottanut vastaan jonkun kirjeen?"

"En uskaltanut antaa sitä teille!" vastasi Outi punastuen. "Tässä se on."

"Vie se heti takaisin lähettäjälleen!"

"Mutta, ankara neitsyt?"

"Tai poistu palveluksestani!"

"Minä menen, minä menen!" Outi riensi pois.

Kun Anna oli jäänyt yksin, seisoi hän tuokion aivan kuin huumaantuneena; hänestä tuntui, että tuska tahtoi pakahduttaa hänen rintansa… Oliko Åke poissa kohtalon sallimuksesta?… Hän, Anna, olisi mahdollisesti voinut ilmaista itsensä, ja mitä olisi silloin seurannut?… Se oli hirveä ajatus. Hän kiitti Jumalaa siitä, että hän saattoi vetää veljekset toistensa luo. Vaikkakin Åke olisi nähnyt hänen sydämeensä, oli hän varma, että hänen salaisuutensa oli tälle pyhä, eikä tämä ilmaisisi sitä kenellekään.

Mutta tuo Maunu, kuinka inhottava hän oli! Hänen julkea kosketuksensa tuntui melkein häpäisevältä… Äkkiä sieppasi Anna uuden puvun, kääräisi sen myttyyn ja heitti palavaan takkaan.

"En tahdo kantaa sitä koskaan, en tahdo, että se muistuttaa minulle, mitä on tapahtunut tänään!" sanoi hän.

"Olisitko ollut yhtä ankara, jos hän olisi ollut Åke?" kuiskasi ääni hänen sielussaan.

"Hän ei olisi koskaan käyttäytynyt niin, sillä hän olisi ymmärtänyt, etten olisi koskaan voinut häntä enää rakastaa!"

Kristina rouva oli Annan ainoa uskottu, ja tälle kertoi hän mitä oli tapahtunut.

"Sinä pysyt lujana päätöksessäsi?" kysyi tämä.

"Lujempana kuin konsanaan!"

"Ajattele ikäeroa!"

"Ajattele, mistä on kysymys!"

"Jumala suokoon sinulle voimaa!"

"Olisitko sinä menetellyt kuten minä?"

"Luulen niin!"

"Kiitos! Kuinka lohduttavaa on tietää, että joku ymmärtää minua."

"Mutta mitä Gunilla rouva sanoo?"

"Sten herran on pidettävä minun puoltani hänen edessään."

"Saanko puhua hänelle siitä?"

"Tee se, rakkahin Kristina!"

"Mutta jos hän sanoo: tämä on hulluutta, annatte molemmat tunteiden eksyttää itsenne?"

"Silloin tottelen tunteitani ja eksyn, ennenkuin itsekkäitä halujani ja kadun — liian myöhään."

"Olet oikeassa."

Kun Anna palasi takaisin huoneeseensa, käski hän Outin noutaa Esbjörnin. Tyttö riensi täyttämään käskyä ja palasi pian Esbjörn mukanaan.

"Jätä meidät, Outi, tahdon puhutella häntä yksin."

Outi näytti hieman hämmästyneeltä, mutta meni heti.

"Jos voin jotakin tehdä hyväksenne, jalo neitsyt, olen valmis", sanoi Esbjörn.

"Muuan Sten herran ja Kristina rouvan ystävistä on kadonnut jäljettömiin."

"Kuka niin?"

"Valtaneuvos Åke Juhananpoika."

"Kalmarin päällikön poika?"

"Juuri hän; on tehty monia tiedusteluja, mutta kaikki turhaan… Hän on jättänyt jälkeensä kirjeen, jossa sanoo viipyvänsä poissa kuusi kuukautta, mutta on kulunut yhdeksän hänestä kuulumatta mitään… Hänen isänsä hätä ja pelko on suuri ja…"

"Onko mitään epäluuloja?"

"Enpä luule…"

"Tiedättekö ajan, jolloin hän katosi?"

"Se oli kesällä, kohta lähtömme jälkeen."

"Hm… Merkillistä.."

"Kenties on häntä kohdannut jokin onnettomuus."

"Oh, kuinka tuhma olen!" huudahti Esbjörn. "Minähän tapasin hänet!"

"Missä, missä?"

"Täällä Tukholmassa! Olkaa huoletta, jalo neitsyt; voin kyllä hankkia hänestä tietoja!"

"Voitteko todellakin!" sanoi Anna ojentaen hänelle hukkuvan tavoin molemmat kätensä.

Samassa kuin hänelle välähti toivonsäde, tunsi hän, että epätoivo oli ollut hänet melkein surmaamaisillaan.

"Ritari matkusti täältä isä Laurentiuksen, Vadstenan luostarin priorin kanssa", sanoi Esbjörn; "saman miehen, joka lähetti vainukoiransa nuuskimaan vankia, jonka hän oli viekkaudella ja väkivallalla pakottanut ajeluttamaan päänsä; saman miehen, joka laahasi Kaarina Eliaantyttären Skohon ja kielsi abbedissan päästämästä häntä vapaaksi. Nyt tiedätte, jalo neitsyt, minkä arvoinen isä Laurentius on."

"Miksi tahtoi hän ritarille pahaa?" kysyi Anna vavisten ja kalmankalpeana kauhusta.

"Ei ole hyvä tietää, mitä hän on uskotellut. Ritari seurasi häntä vapaasta tahdostaan, mutta ei liene helppo saada selville, tokko hän sinne jääkin vapaasta tahdostaan."

"Mihin hänet on viety?"

"Luullakseni Vadstenaan!"

"Tahdotteko lähteä sinne?"

"Mielelläni, jos Sten herra suostuu."

"Kysyn häneltä."

"Saanko sanoa teille mielipiteeni, neitsyt?"

"Tee se!" Anna tarttui kiitollisena hänen käteensä.

"Miksi ette ilmoittaisi hänen isälleen?"

"Niin, se on totta!"

"Tai veljelleen!"

"Ei, sanon sen hänen isälleen!"

"Ette te, neitsyt!"

"Miksi en?"

"Antakaa minun tehdä se."

Kun Anna katsoi kummissaan Esbjörniin, piti tämä silmänsä luotuina maahan. Kuitenkin ymmärsi neito, että toinen oli arvannut hänen salaisuutensa, mutta myös, ettei hänellä ollut sentähden mitään pelättävää. "Niin, niin!" vastasi hän. "Tehkää kuten itse tahdotte."

Esbjörn kumarsi kömpelöhkösti lähteäkseen.

"Esbjörn!" sanoi Anna. "Sten herra, Kristina rouva, kaikki sanovat, että heidän on kiittäminen teitä jostakin; nyt on minunkin samoin… Jumala teitä siunatkoon!"… Hän pani molemmat kätensä silmilleen ja puhkesi kyyneliin, mutta kun hän otti ne pois, oli Esbjörn aikoja sitten lähtenyt.

* * * * *

Syntymäpäivä oli käsissä. Ainoastaan muutamia sukulaisia ja ystäviä oli kutsuttu, Anna oli hartaasti pyytänyt sitä; puettuna yksinkertaiseen valkoiseen pukuun ja valkoruusuja hiuksissaan muistutti hän melkein uhrikaritsaa. Kristina rouva sulki hänet itkien syliinsä ja sanoi melkein katuvansa suostumustaan.

Sten herra tahtoi vielä viime hetkessä estää hänen aikomustaan. "Gunilla rouva on tosin myöntänyt teille vapauden valita", sanoi hän. "Mutta ei kai ole koskaan pälkähtänyt hänen päähänsäkään, että antaisitte isälle etusijan poikien rinnalla, ja tuskinpa se saanee sukulaistenne hyväksymistä."

"Miksi ei, kun kerran sydämeni on kiintynyt häneen?"

Anna oli pyytänyt puhutella Kalmarin päällikköä tuntia ennen muiden vieraiden saapumista, ja tämä oli saapunut täsmälleen.

Annan nähdessään levitti tämä käsivartensa ja sanoi:

"Tyttöseni!"

"En vielä!" vastasi Anna.

"Mitä?"

"Olitte antanut minulle luvan valita!"

"Olen saanut vihjeitä, mistä mahdollisesti löydän Åken. Tahdotteko viivyttää päätöstänne, kunnes palaan?"

"En", vastasi Anna, "sitä ei tarvita."

"Annatte siis kätenne Maunulle! Hän rakastaakin teitä yli kaiken maailmassa."

"Pidän kiinni siitä, että minulla täytyy olla vara valita kahden välillä!" sanoi Anna, heleän punan peittäessä hänen äsken niin kalpeat poskensa ja kyynelten täyttäessä hänen silmänsä. Hän oli ilmeisesti tuskissaan.

"Mikä teitä huolestuttaa, rakkahin neitsyt?" kysyi ritari hellällä osanotolla. "Tiedättehän, ettei toinen pojistani näytä pitäneen mahdollisena voittaa teitä."

"Silloin täytyy teidän astua hänen sijalleen!"

"Minun?"

"Jollette tekin pidä sitä mahdottomana; mutta silloin olen vapaa lupauksestani!"

"Jollen tuntisi teitä, Anna, pelkäisin tässä piilevän vilpistelyä."

"Sanokaa vain, että tahdotte kilpailla kädestäni."

"Saadakseni rukkaset?"

"Entä sitten; ketään ei ole saapuvilla!"

"No, olkoon sitten niin!" Ja ritari notkisti polvensa kauniin tytön edessä. "Jaloin, ihanin neitsyt; olisi suurin onneni, jos saisin teidät viedä kotiini morsiamenani; mutta olen seitsemänkuudetta vuotias, kilpailijani on nuori, jalo ritari, eikä minua kummastuta, jos annatte hänelle etusijan. Pyydän teitä ainoastaan suomaan minulle pienen sijan sydämessänne."

"Nouskaa, herra ritari!" sanoi Anna suurella arvokkuudella. "Annan sen teille kokonaan; teille on kuuluva sekä sydämeni että käteni!"

Hän ojensi ne tosiaankin ritarille, ja tämä hypähti pystyyn, mutta ei tarttuakseen niihin, vaan ainoastaan hämmästyneenä, melkein suuttuneena huudahtaakseen:

"Tällainen pila ei enää sovi arvollenne, ylväs neitsyt!"

"Se onkin totisinta totta!" vastasi Anna. "Ottakaa käteni, viekää minut saliin ja julaiskaa kihlauksemme. Jollette siihen suostu, matkustan takaisin Viipuriin ja sitoumuksemme ovat rikotut."

"Mutta, Anna, täytyyhän olla joku syy menettelyynne. Eikö kumpikaan pojistani ole onnistunut teitä miellyttämään?"

"Kenties?"

"Mutta jos niin on?"

"Oletteko unhottanut ennustuksen?"

"En tahdo sitä muistaa, vaan ainoastaan, että he rakastavat teitä molemmat."

"Mutta se, jota en rakasta, ei antaisi koskaan anteeksi veljelleen."

"Ja sentähden tahdotte antaa kätenne minulle?"

"Siihen olen valmis, mitä sitten tulee, sen Jumala säätäköön!"

"Mutta voinko ja saanko ottaa vastaan teidän uhrinne?"

"Kuulkaa minua, herra ritari, te voitte hylätä käteni, mutta sanon teille, että sitä ei anneta koskaan kummallekaan pojistanne!"

"Onko tämä teidän viimeinen sananne?"

"Vannon sen suuresti rakastetun isäni muiston kautta!"

"Vielä kysymys, Anna, rauhoittaakseni omaatuntoani. Haluatteko päästä lupauksestanne?"

Anna epäröi tuokion, mutta vastasi sen jälkeen yhtä tyynesti kuin ennenkin: "Toivon, että se pannaan täytäntöön."

Ritari tarttui hänen käteensä ja sanoi syvästi liikutettuna: "En ole koskaan uneksinut, että moinen onni minua kohtaisi, mutta kuinka kiitollinen olen siitä, sen saa koko jälellä oleva elämäni todistaa." Sen jälkeen vei hän pienen, kylmän käden huulilleen, ja sitten seurasi Anna häntä seurasaliin, johon vieraat olivat kokoontuneet ja joka säteili juhlallisesti valaistuna.

Kun vanha ritari ilmoitti suuren uutisen, kuului hämmästyksen huudahdus kaikkien läsnäolijain huulilta, mutta seasta kuului parahdus, joka tunkeutui isän sydämeen. Kun hänen silmänsä etsivät poikaa, oli tämä kuitenkin kadonnut.

Herra Juhana Maununpoika sanoi heti tahtovansa kirjoittaa Gunilla rouvalle pyytääkseen hänen suostumustaan, ja hän pyysi Sten herraakin lisäämään puoltavan sanansa. "Pelkään", sanoi hän, "että hän muuten suorastaan kieltää minulta tyttärensä."

Kaikista oli kaunis näky nähdä Anna yhdessä kihlattunsa kanssa. Ritari oli niin kunnioittavainen, niin ihailevainen, Anna niin harras ja nöyrä, mutta samalla niin korkealla nykyhetken yläpuolella, ikäänkuin se olisi ollut ainoastaan tie eikä maali hänen pyrkimyksilleen.

"Huomenna lähden Vadstenaan etsimään poikaani", sanoi ritari Annalle. "Silloin on minusta näyttävä ainoastaan unelmalta, mitä tänään on tapahtunut."

"Tuotte kai hänet mukananne?"

"Aivan varmaan, jos hän on siellä!"

Mutta kun ritari sanoi morsiamelleen jäähyväiset, virkkoi Anna: "Sanokaa Maunu herralle, että odotan hänen käyvän luonani."

Seuraavana päivänä tämä ilmestyikin. Hän näytti kalpealta ja riutuneelta sanoessaan värähtelevällä äänellä: "Tulen isäni käskystä lausumaan teille onnitteluni." Hän kumarsi kunnioittavasti, mutta loitolta.

"Tulevana sukulaisenanne ojennan teille käteni — menneisyyden unhotukseksi."

"Mutta minä en voi, en tahdo unhottaa", keskeytti Maunu ritari intohimoisesti. "Sen sanoin jo isällenikin erotessa."

"Teidän on otettava sananne takaisin hänen palattuaan."

"Silloin olen jo kaukana täältä!"

"Te erositte vihoissanne toisistanne?"

"Emmekä tapaa toisiamme enää koskaan!"

"Kuulkaa sitten minunkin sanani!" vastasi Anna leimuavin silmin. "Teidän emännäksenne en tule koskaan!"

Kuinka Maunu synkistyikään nämä sanat kuullessaan! "Inhoatte siis minua?"

"Rakkauden ja inhon välillä on leveä tie; tarjoan teille ystävyyteni ja lupaan tehdä isänne niin onnelliseksi kuin voin, mutta vaadin, että te puolestanne heitätte pois kaikki pahat ajatukset ja käyttäydytte meitä kohtaan kuten poika isäänsä ja äitiään kohtaan."

"Minä en voi!" huudahti ritari heittäytyen hänen jalkoihinsa. "Oi, Anna, Anna, mitä olette tehnyt?"

"Täyttänyt velvollisuuteni; se voi väliin olla katkeraa, mutta meidän täytyy alistua siihen!"

"Sanokaa minulle ainakin syy vastenmielisyyteenne minua kohtaan… Ah! Te rakastatte Åkea? Kieltäkää, jos voitte?"

Taasenkin hehkui veljesviha siinä katseessa, jolla hän katseli Annaa.

Anna värisi, mutta katsoi häntä tyynesti silmiin. "Eikö minulla silloin ollut oikeus antaa hänelle käteni?"

"Tiesitte, että se olisi maksanut hänen henkensä?"

"Veljenmurhaaja siis!"

"Vaiti, vaiti! Sananne polttavat kuin tuli!"

"Älkää sitten kyselkö, vaan alistukaa siihen, mitä ei voi muuttaa. Herra Juhana Maununpojan emäntänä on minulla oikeus saada teiltä arvonantoa ja kunnioitusta, vieläpä pojan ystävyyttä ja hellyyttäkin; miksi silloin kieltää minulta, mihin en pyhän neitsyen avulla tahdo tehdä itseäni koskaan arvottomaksi."

Mutta viimeiset sanat kuuluivat melkein rukoilevilta, ja ne sattuivat ritarin sydämeen, hän aavisti, että se uhraus, jonka neitsyt oli tehnyt, oli tehty hänen tähtensä, ja tämä kaksinkertainen nöyryytys poltti syvään.

"En kunnioita, en jumaloi ketään kuten teitä", sanoi hän. "Ja koetan, mitä se maksaneekin, noudattaa tahtoanne!" Näin sanoen riensi hän pois.

Mutta Anna kiitti palavin rukouksin siitä suojeluksesta ja avusta, minkä hän oli saanut ylhäältä.

"Åken kohtaaminen on oleva vaikeampi", ajatteli hän. "Mutta hyvät enkelit tulevat varmaan olemaan apunani."

* * * * *

Kun linnanpäällikkö seurueineen saapui Vadstenaan ja heti sen jälkeen kysyi luostarista poikaansa, sai hän hämmentyneen, välttelevän vastauksen, ettei oikein tietty, oliko ritari vielä siellä.

Hänen täytyi hetken aikaa odottaa ruokasalissa, ja kun konfessori vihdoin tuli, sanoi hän, että veli Laurentius, joka oli ritarin uskottu ystävä, ei tällä haavaa ollut kotona, ja hänen ollessaan poissa ei kukaan saanut jaloa herraa häiritä hänen opinnoissaan.

"Ette näytä tietävän, kuka olen", sanoi Juhana Maununpoika ylväästi. "Seuratkaa minua heti poikani luo!"

"Se on melkein mahdotonta", vastasi konfessori hämillään.

"Minulla on mukanani kaksikymmentä miestä ja murtaudun sisälle!"

"Jalo herra!"

"Menkää edeltä!"

Käsky täytettiin; muuta keinoa ei ollut.

Kun ritari astui kammioon, jota lepattava lampunvalo heikosti valaisi, ja näki poikansa innokkaasti kirjoittavan, kiinnittämättä huomiota tulijoihin, näki kuihtuneet kasvot ja hivuttavan punan niillä, silloin puuskahti hän tuskallisella isänhellyydellä:

"Åke, mitä teet?"

Tämä käänsi puoleksi hämmentyneen katseensa häneen. "Isä", sanoi hän lempeästi, "älä minua häiritse." Sen jälkeen jatkoi hän, jos mahdollista entistään innokkaammin.

"Poikani, mitä sinulla on hommana?"

Tämä viittasi paperikasaan. "Lue!" sanoi hän.

Ritari teki, kuten hän pyysi. Ne olivat kummallisen hurjia ajatuksia, väliin oli valitusta onnettoman kohtalon tähden ja puhetta jostakin salaisesta, ihmeellisestä, joka kerran ilmaistaisiin. Mutta kaikkialla loisti mielipuolisuus lävitse.

"Haluan jäädä poikani kanssa kahden!" sanoi ritari ankarasti ja käskevästi.

Konfessori seisoi ja tepasteli, mutta oli pakotettu lähtemään.

Sillävälin teki Åke herra työtään edes nostamatta päätään.

"Kenen tähden teet tätä, poikani?"

"Siitä on koituva sukuni kunnian pelastus!"

Aikoja sitten unhottuneet muistot palasivat Juhana Maununpojan sieluun… Hän otti nopeasti paperin toisensa jälkeen, useita näistä lauseista oli hän muinoin kuullut onnettoman isänsä hokevan. Hän oli kuullut myös huoneesta Vadstenan luostarissa, jonka seinille tämä oli kirjoittanut sekavia ajatuksiaan.

Hän muisti, että kohta hänen isänsä kuoltua oli Vadstenan luostari tarjonnut leskelle kopion, mutta vaatinut niin suuren palkkion, että siitä oli täytynyt luopua. Sittemmin oli tehty tarjous Tanskaan… Kenties oli se hyväksytty, kenties ei ollut löydetty ketään, joka olisi ottanut työn tehdäkseen, ja niin oli siihen saatu hänen poikansa… ja mielipuolisuus tuli luultavasti olemaan hänen palkkansa!

Tässä vaadittiin nopeaa toimintaa, mutta suurta varovaisuutta.

"Rakas poikani, tulen sinua noutamaan."

"Tarvitsen vielä neljä vuotta, isä — ennen en voi tulla… Älä häiritse minua!" Ja taasenkin kiiti kynä paperilla ikäänkuin täytyisi hukattu aika voittaa takaisin.

Ritari seisoi neuvotonna. Hän näki, millä huolellisella tarkkuudella Åke pani kirjoitetut paperit kasaan; oli kuin ne olisivat olleet puolet hänen sielustaan.

Konfessori astui uudestaan sisään, hän kysyi, oliko ritari tutustunut merkilliseen työhön.

"Olen", vastasi hän. "Ja aion viipyä muutamia päiviä kaupungissa tutustuakseni siihen edelleen."

Tämä ei näyttänyt olevan konfessorin mieleen, mutta hän ei uskaltanut virkkaa mitään.

Kun Esbjörn oli kertonut ritarille, että hänen poikansa oli Vadstenassa, oli hän lisännyt: "Jos tarvitsette neuvoa tai apua, niin etsikää käsiinne seppämestari Eskil Eliaanpoika, hänen tyttärensä voi olla teille suureksi hyödyksi."

Juhana herra lähti sinne suoraan luostarista ja hän tapasi koko perheen koolla.

Peittelemättä ilmoitti hän asiansa.

Mies sadatteli munkkien juonia.

Elsa muori sanoi: "On kuin pistäisi kätensä ampiaispesään, jos tekee jotakin heitä vastaan."

Mutta Kaarina tuumi, että jos isä Laurentius oli poissa, ei se saattanut olla niin vaarallista.

Nokkela tyttö kyseli kaikki seikat ja tuumi tarkoin, mihin oli ryhdyttävä. Ja seuraavana päivänä, kun ritari meni luostariin, vei hän mukanaan sepältä saamansa suuren pullon, täynnä korkkiaan myöten, ja samoin suuren rohdintukon, jonka oli saanut Elsa muorilta. Sepänoppilaaksi puettuna ja noettuna kasvoiltaan seurasi Kaarina mukana kantaen koria, jossa oli ruokaa ja viiniä. Melkoisen lahjan annettuaan onnistui ritari portinvartijan suostumuksella viemään mukanaan niin kiellettyjä esineitä. Oli varhainen aamu, mutta Åke oli jo täydessä työssä, hän näytti miltei kalpeammalta kuin edellisenä päivänä.

"Sinä et ole nukkunut yöllä", sanoi isä.

"Minulla ei ole ollut aikaa", kuului hieman kärsimätön vastaus.

Kaarina teki kysyvän liikkeen ja ritari nyökäytti hyväksyvästi päätään.

Nopeasti sieppasi tyttö lampun, jonka sytytti, ja sen jälkeen kaasi hän pullon sisällön kiviastiaan.

Åke herra oli selin, mitä häntä liikuttivat heidän hommansa. Ja kuitenkin olisi hän antanut henkensäkin niitä estääkseen.

Kaarina kasteli suuren rohdintukkonsa kivimaljassa, ja uskomattomalla nopeudella siveli hän sillä seiniä, samentaen tykkönään ennestäänkin himmeän kirjoituksen. Sillävälin otti ritari salavihkaan kallisarvoiset paperit ja poltti ne lehti lehdeltä, Åken yhä kirjoittaessa puhdistaakseen onnettoman isoisänsä muiston.

He olivat siten puuhailleet äänettöminä useita tunteja. Ritari oli ottanut viimeisen paperiarkin ja Kaarina hiipinyt melkein Åken viereen, tämän sitä huomaamatta; silloin oli hänen pantava juuri täyteen kirjoittamansa paperi valmiiden päälle, ja huomaten näiden olevan poissa käännähti hän kovasti pelästyneenä ympäri.

Liekit söivät parhaallaan viime yön työtä, hän ymmärsi, että kaikki muukin oli mennyt samaa tietä, ja kauhu kangisti hänen kielensä; mutta kun hän kohotti katseensa ja näki, missä tilassa seinäkirjoitus oli, silloin päästi hän epätoivon parahduksen ja kaatui tiedotonna maahan. Kaarina kohotti hänen päätänsä ja valeli sitä vedellä. "Kutsukaa väkenne, herra ritari", sanoi hän. "He odottavat ulkona."

Mutta luostarinkin väki oli kuullut huudon ja riensi paikalle. Syntyi tuima sananvaihto siitä, saatiinko tiedoton ritari viedä luostarista pois. Kun hän oli täällä sairastunut, oli häntä täällä hoidettavakin, sanoi konfessori, ja vaadittiin linnanpäällikön mahtikäsky isänvallan ohella, ennenkuin konfessori ja veljet suostuivat luovuttamaan puolikuoliaan.

Herra Juhana Maununpojan palvelijat olivat jo ehtineet kantaa nuoren herran ulos, ennenkuin luostariväki joutui paikalle; kinastelua jatkui vielä ulkona pihallakin, ja Kaarina sai siten aikaa poistaakseen kaikki todistukset heidän osallisuudestaan ilkityöhön. Kaikki sellaiset kätkettiin pieneen koriin ja kantaen sitä kädessään hiipi hän nopeasti ja huomaamatta pois luostarista.

Lyhyin päivämatkoin vei Juhana herra poikansa Kalmariin. Usein oli tämä houraillut, usein ollut aivan tiedotonna.

Ritarin hartaasta pyynnöstä lähti Kaarina samaan aikaan matkalle Tukholmaan viemään Anna Bjelkelle tietoa siitä mitä oli tapahtunut. Hänelle saattoikin käydä vaaralliseksi oleskelu luostarin läheisyydessä, kun oli ehditty päästä selville, mitä kaikkea oli tapahtunut, ja mahdollisesti paljastettu Kaarinan osallisuus siihen.

Mutta muutamia kuukausia myöhemmin kirjoitti Anna Juhana herralle:

"Rakkahin herra!

Suuresti ilahuttaa minua se, että Åke herra on nyt paranemaan päin. Äidiltäni olen äskettäin saanut kirjeen; sanottuani hänelle, etten koskaan tahdo tulla muiden kuin teidän omaksenne, on hän antanut suostumuksensa yhdistymiseemme. Rakkahin herra, lasken nyt tulevaisuuteni teidän käsiinne ja olen iloinen ja valmis emännäksenne minä päivänä tahdotte! Sten herra ja Kristina rouva lähettävät teille monia rakkaita terveisiä.

Teidän uskollinen

Anna Erikintytär Bjelke."