E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

STEN STURE NUOREMPI JA KRISTIINA GYLLENSTJERNA I: RUOTSIN VALKYRIA

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

1. Luostarimuurien sisällä.
2. Naisenryöstö.
3. Vaaralliset kirjeet.
4. Suomalaiset.
5. Synnin palkka täytyy hänen armonsakin pitää hyvänään.
6. Synnin palkka, millaisena se lankeaa jalosukuiselle rouvalle.
7. Pilvet vetäytyvät kokoon.

1.

LUOSTARIMUURIEN SISÄLLÄ.

Oli kylmä ja kuulas tammikuun päivä 1512; lumi narisi kävelijäin jaloissa ja auringon säteet säkenöivät jäätyneillä ikkunaruuduilla, sillä Vadstenassa oli jo ehditty sellaisia hankkia kaikkiin hyvävaraisiin taloihin, ja useimmat talot olivat hyvissä varoissa, siitä sai kaupunki kiittää luostarista koituvia suuria etuja.

Mutta kiittämättömyys on yhtä vanha kuin maailmakin, eikä Vadstena tehnyt mitään poikkeusta säännöstä, varsinkin kun kaupungilla oli suotuisammat ja paremmat olot kuin kaikilla muilla kaupungeilla ja sentähden suuremmat vaatimukset.

Mainittuna päivänä kohtasivat toisensa raatimies Reinhardin emäntä ja matami Elsa Olavintytär, juuri kun edellinen palasi torilta ja jälkimäinen oli aikeissa sinne tekemään ostoksia viikon varalle.

"Herran siunausta, sisko!" virkkoi jälkimäinen hieman pisteliäästi, harmissaan siitä, että tuli liian myöhään.

"Suuri kiitos, mutta tänään ei ole saatavissa mitusen mitään; kaikki menee luostariin kuten tavallisesti."

"Minusta näyttää siskon kori olevan täysi."

"Lampaan puolikas vain, muutamia nauriita ja lohen palanen, sellaista kyllä saa koko päivän."

"Mitäs vielä pitäisi!"

"Hyvänen aika, sellaisia makupaloja kuin luostariväelläkin on."

"Sellaisesta minä en välitä!"

"Kyllä minun vain täytyy sanoa, että aina kun Ingeborgini tulee sieltä, on hänellä niin paljon kerrottavaa siitä, mitä niillä siunatuilla sisarilla on pöydässään, ja kun kerran on varaa, miksei laittaisi yhtä mainiota itselleen."

"Mutta kun nyt kaikki menee sinne?"

"Niin, sanos muuta. Voiko sisko ajatella, että tänään, paukkuvassa talvipakkasessa, tuli puutarhuri kulettaen vihanneksia, yhtä tuoreita kuin oltaisiin keskellä kesää."

"Eikö se ole Jumalan pilkkaamista?"

"Mitäs muuta sitten!"

"Miehelläni on ollut työtä luostarista. Kunnianarvoisat veljet olivat sangen tyytyväiset siihen, ja niin kutsuttiin hänet eräänä päivänä syömään päivällistä."

"No, sisko!" Raatimiehen emäntä teki samoja eleitä kuin kissa ilmaistessaan tyytyväisyyttään.

"Kyllä se oli ollut mainiota!"

"Hienoa tietysti?"

"Kaikkea muuta!"

"Mitä nyt?"

"Mitä heillä oli ruokana? kysyin minä, kun hän tuli kotiin. Hän ärähti vihaisesti: Kärvennettyä lampaanlapaa ja hapankaljaa saadakseni ei minun tarvitse mennä luostariin!"

"Eikä saada kotonakaan!"

"Niin juuri minäkin sanoin, mutta siihen ei hän vastannut mitään, niin hän oli poissa suunniltaan."

"No, mutta eikö sitten ollut muuta mitään?"

"Tavallista ruisleipää!"

"Ja sitten?"

"Ei Jumalan jyväistäkään enempää."

"Moista en ole kuullut koskaan!"

"Mutta mieheni kosti."

"Kuinka niin?"

"Hän kutsui muutamia kunnianarvoisista isistä vieraikseen."

"Sillille ja leivälle?"

"Ei, me laitoimme pöydän koreaksi!"

"No, mitä he sanoivat?"

"Söivät ja joivat vain!"

"Mutta totta kai he sanoivatkin jotakin?"

"Sanoivat, etteivät olleet koskaan voineet niin hyvin."

"Entä kaikki herkut, mitkä menevät luostariin?"

"Ne menevät abbedissalle ja sisarille."

"Voiko se olla mahdollista?"

"Sitä en usko."

"Niin, en minäkään."

"Vaikken tahdo sanoa mitään."

"En minäkään! Onhan Ingeborgini ja monet muut hänen kanssansa oppineet luostarissa nypläyksen ja paljon muuta; nunnat ovat aina valmiit neuvomaan, kun heitä pyytää; mutta abbedissa pakottaa maan kantamaan hedelmiä, kun se tahtoo levätä, ja hänellä on tuoksuvia ruusuja keskellä talvea."

"Kuinka ikinä se voisi olla mahdollista!"

"Se on silkkaa totta, rakas sisko, enkä suinkaan tahdo sanoa sanaakaan siunattua abbedissaa ja siunattua luostaria vastaan, mutta kyllä sentään ihmettelen itsekseni, onko oikein ja Jumalalle otollista, että ihmiset pakottavat maan kasvamaan talvella sellaista, minkä Jumala tahtoo kasvavan ainoastaan kesällä."

"Tuollaisesta kai eivät ymmärrä meikäläiset yksinkertaiset ihmiset mitään", vastasi Elsa sisko. "Paljon on muutakin pulmallista."

"Mitä niin?"

"Oh, ei juuri mitään!"

"Kyllä, jotakin se on!"

"Täytyy lukita kieli hampaiden taa."

"Odotahan hieman; minä heitän vain korin ovesta sisään, sitten tulen mukaan torille; olen unhottanut jauhot…" Ja raatimiehen emäntä riensi tiehensä.

Seppämestari Eliaanpoikaa pidettiin kaupungissa suuressa arvossa, ja hänen muijansa, Elsa Olavintytär, sai sentähden osakseen suurta kunnioitusta ja luottamusta; tiedettiin hyvin, että hänellä oli paljon tiedossaan.

Hän jatkoi verkkaan taivallustaan; hän näytti olevan yhtä kärkäs puhumaan kuin toinen kuulemaan, eikä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin hänen ja raatimiehen emännän nähtiin, kummallakin kori kainalossaan, käsikynkässä ja innokkaasti puhellen palaavan torille.

"Noo?" kysyi raatimiehen emäntä innokkaasti.

"En tiedä, onko minulla lupa…"

"Kenen tähden?"

"Se voi olla samantekevää!" Elsa tahtoi vapauttaa käsivartensa, mutta raatimiehen emäntä piti sen kiinni.

"Mitä tämä merkitsee!" huudahti hän. "Enkö minä kertonut siskolle nimismiehestä ja Pietari Räätälin leskestä, samoin riidasta konfessorin ja abbedissan kesken? Mutta maailmassa ei ole mitään kiitollisuutta!" Ja raatimiehen emäntä otti käsiliinansa taskustaan, levitti sen ja kuivaili silmiään, jonka jälkeen hän sen laittoi laskoksilleen ja pisti takaisin taskuun. "Jollei sisko tahdo sanoa mitään, niin vaikene kernaasti minusta nähden!" lisäsi hän jättämättä siltä toisen käsivartta.

"Lupaako sisko olla vaiti?"

"Niinkuin muuri."

"Veli Mathias…"

"Lasimestari?"

"Niin!"

"Hän on laittanut ruudut meillekin."

"Jollei häntä olisi ollut, emme kai olisi koskaan saaneet mitään lasi-ikkunoita. Minun mieheni mielestä oli synti laittaa niin kovin valoisaa, ja kun isillämmekin on ollut ainoastaan lyijyruutuja, niin voimmehan mekin niihin tyytyä."

"Ihan kuten meilläkin!"

"Mutta veli Mathias sanoi…"

"Ja perheenäiti sanoi hänkin sanansa…?"

"Tietysti sekin vaikutti."

"Veli Mathias käy usein teillä?" Raatimiehen emännän katse oli kiinnitettynä Elsaan.

"Kaarinallani on niin hyvä halu opetella latinaa, ja veli Mathias lukee hänen kanssaan."

"Kaarina on sorja neito."

"Oh, herrapa hänet tiennee!"

"Kysy Mathiaalta!"

Elsa katsoi ällistyneenä raatimiehen rouvaan. "Mitä sanotte?" kysyi hän. "Ettekö tiedä, että Kaarina on kunniallinen tyttö?"

"Se ei suinkaan estä, että veli voi mielistyä häneen."

"Kaikella siveydellä ja kunniallisuudella; Kaarina voi hyvin sietää häntä."

"Sanotaan, että ensimäinen mestarisälli on kosinut Kaarinaa?"

"Herra paratkoon, hän ei tahdo ottaa häntä!" huokasi äiti.

"Kuka siihen on syypää?"

"Hän on niin nuori!"

"Kahdeksantoista; paras ikä!"

"Luuletteko, että Mathias…"

"Niin luulee koko kaupunki!"

Nyt tempasi Elsa käsivartensa irti. "Täälläkään ei siis anneta raukan olla rauhassa!" huudahti hän.

"Vilpittömiä ystäviä arvostellaan väärin!"

"Mathias kyllä saa kuulla kunniansa…"

"Älä vain mainitse minua…"

"En, tietysti!… Mutta sanoa se juuri nyt, kun hän tahtoo tehdä meille niin suuren palveluksen…"

"Minkä sitten?"

"Siitähän juuri piti kertoanikin…"

"No, kerro sitten…"

Tällävälin olivat molemmat juttelevat naiset ehtineet torille; luostari näkyi sinne, ja molemmat huomasivat nyt erään munkin, joka, kaapuunsa kääriytyneenä ja huppukaulus vedettynä pään ylitse, hitaasti ratsasti torin poikki. Hevonen ja ratsastaja näyttivät yhtä upiuupuneilta; edellinen ilmaisi hirnahtaen tyytyväisyytensä luostarin nähdessään, ja jälkimäinen heitti huppukauluksen taaksepäin ja katseli eräänlaisella uteliaisuudella ympärilleen.

"Isä Laurentius!" huudahtivat molemmat naiset.

Munkki käänsi päätänsä, tunsi heidät ja nyökäytti ystävällisesti päätänsä.

Naiset niiasivat maahan asti.

"Vieraanne on tullut, Elsa muori!" sanoi munkki hiljaa ja jatkoi sen jälkeen matkaansa.

"Pyhä Maria!" huudahti tämä ja riensi kotia kohden niin nopein askelin, ettei raatimiehen emännän maksanut koettaakaan häntä seurata.

Sillävälin oli munkki saapunut luostariin ja soittanut. Portti avattiin hänelle ja hänen ratsulleen.

Luostaripiha oli melkein neliskulmainen. Kolmella reunalla oli rakennuksia, neljänneltä, joka oli kadulle päin, teki asuinrakennusta melkoista korkeampi kivimuuri mahdottomaksi nähdä ulkomaailmaan. Siitä huolimatta eivät veljet eivätkä siskot olleet suljetut maailmasta pois, vaan ainoastaan suojatut uteliailta katseilta ja — kenties monetkin — vaaralliselta kiusaukselta ikävöidä ja huoata menetettyä vapauttaan.

Vadstena oli kaksoisluostari, jossa oleskeli sekä miehiä että naisia. Mainitun luostarirakennuksen toisella puolen oli puutarha, ja sen päässä oli jälleen korkea muuri, joka oli naisten ja miesten alueen rajana. Molemmilla luostareilla oli oma kappelinsa, mutta kirkko oli välillä ja yhdisti molemmat. Sinne puutarhasta vievä sisäänkäytävä oli muurilla aidattu kahtia, niin ettei veljillä ja sisarilla ollut mitään yhteyttä keskenään.

Yleinen sisäänkäytävä kirkkoon oli kadulta, vastapäisellä puolella.
Täällä oli myös ruokasali, kokoussaleja ja muita huoneita.

Luostarin alue käsitti siis koko neljänneksen, ja sinne oli sisäänkäytävät kaikilta neljältä puolelta.

Ylin johtaja oli abbedissa, hänen alapuolellaan oli konfessori, joka oli veljien ylin valvoja, samoinkuin prioritar oli sisarten. Viimeksimainittujen luku nousi nykyään kuuteenkymmeneen, mutta vakinaisten veljien kolmeenkymmeneen.

Palaamme miesluostarin pihaan.

Kellonsoitto oli tehnyt vaikutuksen, jota saattoi odottaakin.
Kaikissa ikkunoissa näkyi päitä ja kyseltiin uteliaina toisiltaan:
"Kukahan tulija lienee?"

Munkki oli jälleen vetänyt huppukauluksen päänsä ylitse, joko kylmän tähden tai muusta syystä. Nyt heitti hän sen nopeasti taapäin ja silmäili ujostelematta ympärilleen.

"Veli Laurentius!" kajahti kaikkien suista.

"Niin, veljet, Laurentius, joka kiittää Jumalaa ja pyhää Birgittaa siitä, että on täällä jälleen!" virkkoi munkki astuessaan alas ratsailta. Mutta sen jälkeen oli hänen ilmeisesti vaikea seista jaloillaan.

"Pidä hyvä huoli elukka parasta!" sanoi hän palvelevalle veljelle, joka tuli ottamaan vastaan hevosta. "Sen veroista ratsua saa kauan etsiä!" Näin sanoen taputti hän hevosta lautasille ja määräsi, miten sitä oli hoidettava.

"Veli Laurentius!"

Kun hän kääntyi, näki hän suurimman osan veljistä seisovan ympärillään.

"Niin, nyt alan saada aikaa tervehtiä." Ja hän pudisti heidän kaikkien kättä.

"Tervetuloa kotiin!"

"Niin, tervetuloa!" huusivat kaikki.

"Kiitos, kiitos!"

"Oletko kokenut kovia?"

"Sellaiset pakkaset!"

"Vaivalloiset tiet?"

"Monia ikävyyksiä taipaleella?"

Kysymykset satelivat hänen ylitseen.

"Kova nälkä saapuessa perille!" huudahti Laurentius tömistellen jalkojaan. "Nälkä ja kylmä samalla kertaa, onko kukaan teistä sitä kokenut?"

Kaikki nauroivat, ja veli vietiin heti ruokasaliin, missä takassa paloi suuri loimotteleva valkea ja pöytään tuotiin hyvä ateria, jossa ei suinkaan ollut vain kärvennettyä lampaanlapaa ja hapankaljaa.

Ja veli Laurentius söi ja joi kuten mies, joka ei ole moniin viikkoihin astunut katetun pöydän ääreen; hänen utelias ympäristönsä sai tyytyä yksitavuisiin vastauksiin, joihin hän sekoitti kysymyksiä, niin että kun tahdottiin tietää, oliko hän koko ajan ollut terve, tuli vastaukseksi:

"Jotakuinkin, mutta täällä?"

"Miten milloinkin."

"Abbedissa?"

"Heikko terveys, herra paratkoon!"

"Toivotaan, että kevät palauttaa hänen terveytensä. Ja kunnianarvoisa äiti, prioritar?"

"Terve ja reipas kuten aina!"

"Pyhä Birgitta olkoon kiitetty! Ja kaikkien meidän isämme, kunnianarvoisa konfessori?"

"Hänellä on juuri nyt neuvottelu abbedissan kanssa."

"Sitten tahdon sillävälin hieman levähtää. Veli Pentti kenties herättää minut, kun aika tulee?"

Puhuteltu nyökäytti myöntävästi päätänsä; hän oli nuorin veljistä, ainoastaan muutamia vuosia yli kahdenkymmenen, valkokiharainen ja sinisilmä. Hän muistutti munkiksi pukeutunutta tyttöä, ja munkit sanoivatkin häntä leikkisästi "sisareksi".

Mutta silloin leimahtivat lempeät sinisilmät todellisia vihansalamoita ja hän pyysi vastaisuudessa päästä pilanteosta, jota hän ei sanonut aikovansa sietää.

Veli Laurentius näytti ottavan hänet erityiseen huomaansa, ja noustuaan pöydästä lähteäkseen selliinsä viittasi hän salavihkaan nuorta veljeä seuraamaan.

"Mitä uutta?" kysyi hän heti kun he olivat ehtineet selliin.

"Ei mitään tärkeä."

"Mutta kuitenkin jotakin?" vastasi munkki terävästi tähystellen nuorta veljeä.

Tämä seisoi maahan luoduin silmin.

"No, saanko vastauksen?"

"Se koskee ainoastaan minua!"

"Moista ei sinun tarvitse sanoa, näen sen, mutta tahdon tietää, mitä se on."

"Säästäkää minua, kunnianarvoisa isä!"

"Silloin kutsutaan sinut ripille!"

"Miksi tahdotte repiä vertavuotavaa haavaa!" huudahti nuorukainen.
"Katsokaa ja arvostelkaa, olenko ollut sääliväinen itseäni kohtaan!"
Ja hän avasi pukunsa ja näytti ruoskimalla hirveästi haavoitetun
ruumiin.

"Miksi kaikki tämä?" kysyi Laurentius hämmästyksissään.

"Karkoittaakseni pahat ajatukset."

"Sinä rakastat?"

"Niin, kovaksi onneksi!"

"Ketä?"

"Täytyykö minun sanoa se?"

"Käsken sen!"

"Erästä nuorta porvarin tytärtä."

"Hänen nimensä?"

"Kaarina Eliaantytär."

"Rikkaan seppämestarin tytär?"

"Juuri hän!"

"Sinä olet kohdannut hänet ainoastaan kadulla?"

"Minä käyn melkein joka päivä hänen isänsä talossa… Silloin kohtaamme toisemme!"

"Mitä tekemistä sinulla siellä on?"

"Veli Mathias opettaa hänelle latinaa."

"No ja sitten?"

"Hän tahtoo aina minut mukaan!"

"Mitä varten?"

"Muuten ei hän saisi olla kahdenkesken Kaarinan kanssa."

"Sinusta ei hän siis välitä?"

"Ei, minun ollessani läsnä voi hän puhua rakkaudestaan Kaarinan kanssa, ja Kaarina…"

"Se miellyttää häntä?"

"Kaarina rakastaa minua!"

"Onko hän sanonut niin?"

"Kerran sanoillakin, mutta joka päivä katseillaan. Ainoastaan saadakseen nähdä minua kuuntelee hän veli Mathiaan viekkaita sanoja."

"Eikö veli Mathiaan rakkaus ole yhtä oikeutettu kuin sinunkin?"

"Kyllä, ja yhtä rikollinen!… Minä pakenisin Kaarinan näkyvistä, mutta kuitenkin pysyn siellä suojellakseni häntä… häntä uhkaa suuri vaara."

"Mistä sen tiedät?"

"Veli Mathias on tehnyt minut uskotukseen."

"Onko hän sokea?"

"On, paitsi rakkaudelleen."

"Mikä on hänen aikeensa?"

"Ryöstää Kaarina pois."

"Hän uskaltaa?"

"Hän tahtoo, että minun on se tehtävä."

"Heh, panna pukki puutarhuriksi! Olet kai suostunut?"

"Omatuntoni on kieltänyt sen."

"Se on kunniaksi omalletunnollesi. Vaiti, joku tulee!"

Muuan palveleva veli ilmoitti, että konfessori oli palannut ja tahtoi mielellään puhutella veli Laurentiusta ad privatum.

"Vastaa, että tulen hetimiten", vastasi tämä, "kunhan vain ensin otan esiin muutamia kirjeitä."

"Milloin on sinun ensi kerran mentävä sinne?" kysyi hän Pentiltä, heidän jäätyään kahden.

"Huomenna!"

"Se ei saa tapahtua!"

"Älkää kieltäkö minua!" huudahti Pentti epätoivoissaan. "Mieluummin kadun kaksinkerroin, ennenkuin sallin hänen mennä sinne yksin."

"Hän ei enää tule sinne menemään."

"Voitteko estää sen?" huudahti nuorukainen riemuiten.

"Voin estää hänet näkemästä enää tyttöä."

"Millä tavoin?"

"Sitä en vielä tiedä, mutta huomiseen on vielä aikaa. Jätä minut nyt!"

Muutamia minuutteja myöhemmin tapaamme veli Laurentiuksen
jälleen istumassa pienen pöydän ääressä luostarin kirjastossa.
Vastapäätä häntä istuu konfessori, kunnianarvoisa maisteri Nikolaus
Ragvaldinpoika, ja kuuntelee tarkkaavaisesti toisen sanoja.

"Julius toinen ei ole meille erittäin suosiollinen", sanoi hän. "Pietarinropo ei paisu meidän maassamme niin suureksi kuin pyhä valtaistuin toivoisi."

"Kootaanhan kuitenkin suuria summia."

"Mutta tie on pitkä täältä Roomaan ja suuri osa ei pääse kuunaan perille. Siitä huolimatta birgittiinikunta on suuressa arvossa ja meidän hospitaalimme Roomassa on niin hyvin hänen pyhyytensä kuin kardinaalienkin erityisessä suosiossa."

"Mutta se maksaa suuria summia."

"Tosin kyllä, mutta ei kunniakaan ole vähäinen."

"Emme ole vielä saaneet ketään ruotsalaista pyhimystä, paitsi pyhää
Birgittaa."

"Minulla oli armo puhua siitä hänen pyhyydelleen, ja hän teki minulle ymmärrettäväksi, että se riippuu pääasiallisesti siitä, tahdommeko ja voimmeko maksaa."

"Pyhän Katarinan jäännösten juhlallisesta arkkuunkätkemisestä maksoimme kaksi tuhatta tukaattia", puuttui konfessori vilkkaasti puheeseen. "Pyhäksijulistus nousisi varmaankin vähintään kuuteen tuhanteen; mutta sellainen juhla lisäisi niin suuressa määrin toivioretkeläisten lukua, että me heiltä varsin pian saisimme kokoon, mitä menettäisimme."

"On eräs toinen syy, joka kenties on vielä tärkeämpi ja merkitsevämpi", virkkoi Laurentius erityisellä äänenpainolla. "Tarkkaavalta katsojalta ei voi jäädä huomaamatta ajan vieraantuminen kirkosta."

"Mitä sanotte?" puuskahti konfessori. "Saksassa oleskellessani kuulin siitä yhtä ja toista. Toivokaamme ja uskokaamme, että pyhä neitsyt ja kaikki pyhimykset iät kaiket suojelevat ja varjelevat ainoaa autuaaksi tekevää uskoa, mutta meidän, hänen halpojen palvelijainsa, asia on kaikin voimin tukea ja kannattaa, mitä ajan pahuus tahtoo repiä maahan. Erittäinkin on meidän asiamme lohduttaa ja tukea heikkoja ja epäileväisiä. Uudet pyhimykset herättäisivät uutta eloisuutta, enkä minä ole säästänyt vaivojani saavuttaakseni, mihin niin kauan olemme pyrkineet."

"Skaaran piispan, Brynolfin, täytyy ensin tulla kysymykseen!" huudahti konfessori.

"Samaa kunniaa vaaditaan Linköpingin piispalle, Nikolaus
Hermanninpojalle."

"Arkkipiispa pitää innokkaasti Turun piispan, Hemmingin puolta."

"Ja meidän hurskas abbedissamme Skenningen luostarisisaren, Ingridin puolta. Kolme ensiksimainittua ovatkin jo kätketyt arkkuun. Minä tuon mukanani luvan siihen siunatulle, hurskaalle Ingrid sisarelle."

"Onko se mahdollista!" huudahti konfessori.

"Toivon, että ilo siitä saa kunnianarvoisan äitimme olemaan välittämättä kustannuksista."

"Ovatko ne sitten hyvin suuret?"

"Kahdeksan tuhatta tukaattia."

"Kahdeksan tuhatta…!" toisti konfessori hämmästyksissään.

"Hurskaan sisaren ei katsottu, huolimatta suurista ansioistaan, niin hyvin ansaitsevan niin suurta armoa, ettei hyviä töitä tarvittaisi ostaa lisäksi. Pyhä isä on itse alentanut hintaa. Kardinaalit arvelivat, että se oli liian alhainen."

"Abbedissa saa määrätä siitä! Meidän menomme ovat nykyään liian suuret… kaikkialle tahdotaan laittaa luostareita meidän mallimme mukaan; meidän täytyy lähettää sekä veljiä että sisaria monille eri seuduille… Sellainen kysyy melkoisia kustannuksia."

"Ja on suureksi kunniaksi!"

"Totta kyllä, mutta suuria herroja ei näy heidän omatuntonsa estävän riistämästä pakkoveroa köyhältä luostariltamme. Kukaan ei ole tosin mellastanut samoin kuin kuningas Kristian I, mutta vanha Sten herrakin lainasi meiltä viisi tuhatta tukaattia."

"Joita hän ei maksanut."

"Sitä eivät sellaiset herrat tee koskaan."

"Kunhan he vain tunnustavat olevansa velassa, on se jo enemmän kuin maksaminen."

"Tapasitteko herra Kustaa Trollea?"

"Kyllä Roomassa!"

"Noo?"

"Hän lupaa olla luostarille suosiollinen."

"Ja ehto?"

"Sokea totteleminen!"

"Arkkipiispa?"

"On hänen vallassaan!"

"Millä keinoin?"

Munkki silmäili ympärilleen. Hän nousi, astui äänettömin askelin lattia poikki, avasi muutamia ovia ja sulki ne jälleen. Sen jälkeen palasi hän pöydän luo, istuutui jälleen ja sanoi: "Hän pelkää!"

"Mitä?"

"Myrkkyä!"

"Kenen taholta?"

"Italiattaren."

"Onko se uhannut?"

"Monet kerrat!"

"Eikö hän aja pois naista?"

"Hän ei uskalla!"

"Mutta eikö tämä kaadu hänen kanssaan?"

"Kustaa herra kannattaa naista."

"Moista syöjätärtä?"

"Se toimittaa hänen asioitaan!"

"Mutta palkka?"

"Pyhäksijulistus!"

"Hänelle!"

"Niinpä niin!"

Konfessori purskahti nauruun, joka äkkiä katkesi hänen nähdessään
Esran varoittavan liikkeen.

"Onko nainen aivan poissa järjiltään?" kysyi hän.

"Se on hänen piintynyt mielijohteensa, ja Pietarinropo, jonka hän vuosittain maksaa, on niin sievoinen, että jos hänet voisi saada pyhäksi julistetuksi jo elinaikanaan, tekisi Kustaa herra sen, jos suinkin mahdollista, ennenkuin luopuisi siitä runsaasta uhrista, jonka hän antaa."

"Kaikki hänen herraltaan varastettua."

"Mitä se Kustaa herraa liikuttaa."

"Nyt on Jaakko herra tiellä?"

"Siitäpä näyttää!"

"Mutta onko Kustaa herra itse varma?"

"Tuntuu olevan. Isä, herra Erik Trolle, ajaa hänen asiaansa."

"Eikö hänellä ole kylliksi omissaan?"

"Jos hänestä tulee valtionhoitaja, tapahtuu se pojan laskuun."

"Tuleeko pojasta sitten sekä arkkipiispa että valtionhoitaja?"

"Onhan niin ollut laita kerran ennenkin!"

"Vähäksi siunaukseksi maalle."

"Mutta kirkolle!"

"Mitä se voittaisi?"

"Kaikkea!"

"Kuinka tarkoitatte, veli?"

"Ei voi kieltää, että kirkko on valtionhoitajain aikana menettänyt arvoaan; meidän tarvitsee menetetty saada takaisin, jollemme mieli joutua perikatoon."

"Millä tavoin?"

"Kansa on saanut liian paljon valtaa, se tahtoo ajatella ja päättää itse, syrjäyttäen meidät."

"Kuinka niin?"

"Katselkaa ympärillenne?… Olemmeko enää määräävässä asemassa, onko kirkonkirouksella, onko synninpäästöllä samaa merkitystä kuin Albrekt kuninkaan aikana?"

"Ei, Jumala meitä auttakoon!"

"Sokea usko ja luottamus on poissa, kukin tahtoo itse ymmärtää ja nähdä omilla silmillään."

"Totta, totta!"…

"Tiedättekö, että Saksassa puhutaan raamatun kääntämisestä, sen tekemisestä joka miehen omaisuudeksi?"

"Mahdotonta, mahdotonta!"

"Kuitenkin on laita niin!"

"Kuka uskaltaisi moista?" kysyi konfessori kalveten kauhusta.

"Uuden ajan miehet, joille ei mikään ole pyhää; sentähden täytyy meidän seista lujana muurina, kilpilinnana, joka pystyy kaikkia hyökkäyksiä vastustamaan."

"Se on välttämätöntä!"

"Sentähden täytyy meidän liittyä Kustaa herraan."

"Niin kyllä, mutta…"

"Mutta?"

"Hän on Tanskan ystävä."

"Niin on!"

"Sanotaan, että nuorella kuninkaalla ja Kustaa herralla on Saksassa ollut kohtaus keskenään."