STEN STURE NUOREMPI JA KRISTIINA GYLLENSTJERNA II: TUOMIO

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

1. Yhä synkkenee. 2. Kavaltaja. 3. Oikeus näyttää voittavan. 4. Haamu. 5. Anekauppiaat. 6. Sovitus kuolemassa. 7. Kavala kuningas. 8. Suurin edellä. 9. Pahuuden valta pääsee ylikynteen. 10. Anna Bjelke. 11. Tuomio. 12. Leijonan kaatuminen. 13. Tähän asti, ei edemmäksi. 14. Loppu.

1.

YHÄ SYNKKENEE.

Olemme Roomassa. Kaksi miestä kulki hitaasti, keskusteluun syventyneenä, ulos Porta Piasta ja suuntasivat kulkunsa Santa Agnesen kirkkoa kohden.

Molemmat olivat pukeutuneet pappispukuun, ja toisen tarmokkaat piirteet ja ryhti osoittivat hänen olevan pohjoismaalaisen; toisen ulkonäöstä olisi voinut päätellä, että ainoastaan Italian auringon alla saattoi kehkeytyä jotakin niin mallikelpoista. Kuitenkin oli Desiderius Erasmus syntynyt Rotterdamissa; harvoin löi miehekkääseen kauneuteen ajatusten rikkaus ja hienon tarkkaajan tyyni kirkkaus siinä määrin leimansa; siromuotoinen nenä, sulkeutunut suu ja leveä leuka ilmaisivat miettiväisyyttä ja toimeliaisuutta, mutta ei ainoakaan piirre todistanut pelottomuudesta ja rohkeudesta. Hieno iho, vaalea tukka ja siniset silmät antoivat hänen olennolleen naisellisen vivahduksen ja muodostivat mitä jyrkimmän vastakohdan hänen seuralaisensa ulkomuodon rinnalla.

Synkkä katse syvällä piilevistä silmistä, raudanlujat kasvonpiirteet, joita ei lieventänyt hymyn vivahduskaan, olivat kuvaavimmat piirteet, jotka tähän aikaan painoivat leimansa tuskin nelikymmenvuotiaaseen, äskennimitettyyn Ruotsin arkkipiispaan Kustaa Trolleen.

Tohtori Erasmus oli paavi Leon ja melkein kaikkien kardinaalien uskottu ja ystävä; hän oli sentähden tullut Kustaa herrankin uskotuksi ystäväksi. Hän oli aikansa oppineimpia miehiä ja työskenteli ahkerasti tutkiskellen kreikkalaista kirjallisuutta, tunsi sitä paitsi tarkoin kaikki uudet liikkeet, joita oli herännyt niin kirkon piirissä kuin sen ulkopuolellakin, ja oli sentähden mies, johon kannatti tutustua.

Mutta Erasmus ei arastellutkaan paljastaa aikansa virheitä ja epäkohtia; hän ruoski säälimättömästi munkkien elämää ja toimia ja oli messu-uhrin ja anekaupan terävä ja säälimätön vihollinen. Hän oli puhunut näistä asioista vasta yksityisille ystävilleen ja ihailijoilleen, ja juuri tällaista lupaamaansa yksityiskeskustelua varten hän nyt seurasi Kustaa herraa Santa Agnesiin, jossa tällä oli pienessä luostarissa asuntonsa.

"On epäilemätöntä, että teidän kreikkalainen Uuden Testamentin painoksenne on tekevä nimenne kuolemattomaksi!" virkkoi Kustaa herra kohteliaasti.

Tohtori kumarsi vastaamatta mitään; hän pysähtyi ihaillen upean mosaiikin eteen, joka koristi kirkonporttia. "Täällä Roomassa", sanoi hän, "on jokainen käsityöläinen taiteilija, on aivan kuin kauneus ja taiteellisuus uhkuisi ilmassa, jota roomalainen hengittää."

"Erittäinkin roomattaret!" lisäsi Kustaa herra ivallisesti ja luoden toiseen syrjäkatseen.

"Kukaan ei voi kieltää, että he ovat kauniita", vastasi toinen keveästi huokaisten.

Taivallusta jatkettiin luostaripihan poikki, mutta kun he tällöin sivuuttivat keittiön, tuntui sieltä lemahdus raa'asta kalasta. Erasmus vetäisi äkkiä vahvasti hajuvedelle lemuavan nenäliinansa ja painoi sen nenäänsä vasten rientäessään eteenpäin.

Vasta Kustaa herran kamariin saavuttuaan otti hän sen pois virkkaen: "En siedä minkään raa'an näköä tai hajua, en henkisessä enkä ruumiillisessa merkityksessä."

"Sentähden kai, ettei se ole vielä saanut eikä kadottanut kauneudenleimaa; eikös niin?"

"Oikein arvattu!"

"Ettekö tahdo huuhtoa raa'an kalan muiston pois pullollisella oikeaa falernoa?"

"En juo koskaan muuta kuin mietoja ranskalaisia viinejä", vastasi Erasmus torjuen ja otti esiin paperin, jota hän kantoi povellaan.

"Ah, häväistyskirjoitus on siinä?"

"Sellaisen nimityksen antaa sille ainoastaan se, johon se sattuu, muulle maailmalle on se totuuden kuvastin, joka paljastaa viheliäisyyden."

"Kiihotatte uteliaisuuttani."

"Tyydytän sen heti!" Tohtori avasi paperin, pyyhkäisi sitä kädellään ilmeisellä mielihyvällä ja luki siitä:

"On kolme asiaa, jotka pitävät yllä Rooman arvoasemaa: paavinkunnioitus, pyhimysten luut ja anekauppa."

"Ja moista uskalletaan sanoa?"

" Kolme asiaa, jotka ovat lukemattomat Roomassa: irstaat naiset, papit ja kirjurit."

"Totta!"

" Kolme asiaa, jotka ovat julistetut pannaan Roomassa: yksinkertaisuus, kohtuus ja hurskaus."

"Hm!"

" Kolme asiaa, joita jokainen toivoo Roomassa: lyhyet messut, paljon rahaa ja hekumallinen elämä."

"Hävytön väite!"

" Kolme asiaa, joista ei siellä mielellään kuulla puhuttavan: yleinen kirkolliskokous, hengellisen säädyn uudistus ja se että saksalaiset alkavat sitä ajatella."

"Kuka on kirjoittaja?"

" Kolmella asialla käyvät roomalaiset kauppaa: Kristuksella, hengellisillä läänityksillä ja naisilla."

Kustaa herra myhäili.

" Kolmesta asiasta ei Roomassa saada koskaan kyllikseen: piispanistuinten lunastusrahoista, paavillisista vuosi- ja kuukausirahoista."

Hän nyökäytti myöntävästi päätään.

" Kolme asiaa ei roomalaisten mielestä paljoa paina: hyvä omatunto, hartaus ja valat."

"Rohkea väite!"

" Kolme asiaa vievät toivioretkeläiset tavallisesti Roomasta mukanaan: epäpuhtaan omantunnon, huonon vatsan ja tyhjän kukkaron."

"Saavat syyttää itseään."

" Kolmesta asiasta eivät saksalaiset ole tähän asti päässeet selville: ruhtinasten hitaudesta, tieteen rappiosta ja kansan taikauskosta."

"Siitä tuntee saksalaisen."

" Kolmea asiaa pelätään Roomassa: että ruhtinaat tulevat yksimielisiksi, että kansa saa silmänsä auki ja että lukemattomat petokset kerran tulevat päivänvaloon."

"Kuinka sellainen olisi mahdollista?"

"Sen voi myös saada aikaan kolme asiaa: ruhtinasten vakavuus, kansan kärsimättömyys ja turkkilainen sotajoukko Rooman porttien edessä!"

"Kuka on kirjoittaja?"

"Kuulkaahan ensin edelleen: Vuosisatoihin ei Pietarin istuimella ole istunut ketään todellista Pietarin seuraajaa, mutta kyllä Neron ja Heliogabaluksen vertaisia ja seuraajia. Paavin hovikunta on allikko, täynnänsä kaikkinaista saastaa… Siellä on maanpiirin suuri jyväaitta, minkä keskellä koskaan kyllästymätön viljamato, joka ahmii rajattomat määrät maanhedelmiä, istuu ympärillään nälkäinen toverilauma, joka ensin on imenyt veremme, sen jälkeen kalunnut lihan, mutta nyt on ehtinyt ytimiin ja murskannut itse luut ja kaiken minkä voi jauhaa rikki."

"Tämä menee liian pitkälle", puuskahti Kustaa herra, "se on kaiken olevaisen kukistusta."

Erasmus nyökäytti myöntävästi päätänsä ja jatkoi: "Eikö silloin olisi saksalaisten tartuttava aseihin ja rynnättävä taisteluun tulella ja miekalla? Sillä he ovat isänmaamme sortajia, jotka täyttävät vatsansa ja tyydyttävät himojaan meidän hiellämme ja vaivallamme. Meidän kustannuksellamme pitävät he hevosia, koiria, muuliaaseja ja (oi, mikä häpeä) ilotyttöjä ja… tyydyttääkseen aistillisia himojaan. Meidän rahoillamme pitävät he yllä paheitaan, viettävät hyviä päiviä, pukeutuvat purppuraan, kirjailevat kullalla hevosensa ja rakentavat palatseja pelkästä marmorista. Vaikka he ovat hurskauden valvojia, eivät he ainoastaan lyö sitä laimin, vaan halveksuvat, loukkaavat, tahraavat, vieläpä häpäisevätkin. Vaikkakin he ovat ennen käyttäneet imartelua syöttinään ja valheilla, metkuilla ja viekasteluilla ymmärtäneet meiltä houkutella rahoja, niin ryhtyvät he nyt pelotteluihin, uhkauksiin ja väkivaltaan ryöstääkseen meitä nälkäisten susien tavoin. Ja kuitenkaan emme uskalla heitä löylyttää, emme edes lähestyäkään. Milloinkahan me kostamme alennuksemme ja yhteiset tappiomme? Eikö hätä ole meidät vihdoin pakottava siihen?"

Erasmus oli lopettanut… Hymyillen laittoi hän paperin laskoksilleen ja pisti povelleen. Sisällys oli niin suuressa määrin kiinnittänyt hänen mieltään, että hän oli unhottanut, että hänellä oli kuulijakin. Melkein sattumalta tuli hän luoneeksi katseen Kustaa herraan.

Tämä istui nojautuneena taaksepäin tuolissaan, niin kiintyneenä ajatuksiinsa, että saattoi joutua epäilyksiin, oliko hän kuullut luetun vai ei. Nyt kohotti hän kuitenkin päänsä ja kysyi kiihkeästi:

"Kuka on kirjoittaja?"

"Eräs nuori mies, Martti Luther nimeltään."

"Hänet poltetaan!"

"Niin, jos hän antautuu heidän kynsiinsä!"

"Onko kirjoitus painettu?"

"Ei vielä, luultavasti ei valmiskaan. Ainoastaan onnellisen sattuman kautta olen onnistunut saamaan tämän otteen, mutta se on lupaava, eikö totta?"

"Se on hirvittävä!"

"Sattuvien totuuksiensa tähden."

"Eivät kaikki totuudet ole hyödyllisiä tietää."

"Onko pimeys teistä parempi?"

"Kansan täytyy kulkea talutusnuorassa!"

"Ah, sitäkö mieltä olette?"

"Kuinkas muuten voisi heitä hallita?"

"Ette ole mikään valistuksen ystävä!"

"Kyllä asianomaisiin, mutta en rahvaaseen nähden."

"Ettehän kuitenkaan voi ummistaa silmiänne niiltä uusilta liikkeiltä, jotka pyrkivät valtaan maailmassa."

"Ne täytyy tukahuttaa!"

"Mutta se ei luonnistu!"

"Sen täytyy, Ruotsissa ainakin."

"Toivoisin, että koko ihmiskunnalle suotaisiin joku määrä tietoa, se levittäisi mielihyvää elämän vaivojen ylitse ja saisi meidät paremmin niihin tyytymään."

"Raa'oille joukoille ei kukaan ymmärrä parempaa nautintoa kuin luonnontarpeittensa tyydyttämisen!"

"Paha, jos niin on; en ole mikään Martti Lutherin ihailija; filosofia on vapauttanut minut tuosta mystillisestä uskosta, joka käsittää uskonnon oman minuutensa ja sen johdon luovuttamiseksi Jumalalle. Minusta on siveellisyys ja kaunotiede oikea tie taivaaseen."

"Mutta varsinainen kansa tuntee sitä yhtä vähän kuin pystyy sitä kulkemaankaan; samoinkuin luontokappaleet kurittomina ruumiillisilla voimillaan pääsisivät herroiksemme, niin orjatkin pääsisivät paljoutensa avulla, jollemme ymmärtäisi sitoa niitä henkisiä voimia, jotka, vaikkakin nukkuvina, epäilemättä ovat heihin kätketyt."

"Puhutte vakaumuksen varmuudella!"

"Ja kokemuksen! Omassa maassani ovat juurtuneet juuri ne aatteet, joita puollatte. Valtionhoitajat ovat koettaneet muodostaa kansanvallan aatelistoa vastaan; kuinka hyvin he ovat siinä onnistuneet, todistaa se, että Ruotsin suurmiesten pontevasta vastarinnasta huolimatta kansa teki yhdeksäntoistavuotiaan Sten Sturen maan päämieheksi!"

"Sehän on suurta!" sanoi Erasmus ihaillen.

"Se vie talonpoikaishallitukseen, herrasluokan sortoon."

"Ja olisi siten sivistyksen surma?"

"Niin, tietysti!"

"Se nyt ei ole niin sanomatta selvää, mutta tunnustan sentään, että kaikki nuo henkiset sairaudet, jotka ilmenevät ruoskijaretkissä ja tanssitaudeissa, näyttävät minusta todistavan tympäisevää tietämättömyyttä ja sielun raakuutta."

"He tekevät vastarintaa roomalaiselle istuimelle."

"He pukeutuvat sotisopaan sen paheita vastaan."

"Eivätkö ne rehota kansankin keskuudessa?"

"Kun eivät ylhäiset tahdo muussa vajota joukkoihin, ei heidän pitäisi tehdä sitä siinäkään, mikä asettaa ihmisen eläintä alemmaksi."

"Olette ankara!"

"Sitä vaatii yhdenvertaisuus."

"Eikö kerma ole imenyt maidon mehua ja kohoa kuitenkin sen ylle?"

"Tarkoitatte kai, että sillä sentähden on syytä synnyttää enemmän matoja!" tokaisi Erasmus nauraen. "Kenties olette oikeassa, mutta epäilen, myöntäisikö muuan tapaamani nuori maanmiehenne sitä. Tuskin tiedän ennen kohdanneeni niin pontevaa kaikkien luokkaerotusten vastustajaa."

"Missä tapasitte hänet?"

"Leipzigissä!"

"Hänen ammattinsa?"

"Pappismies!"

"Nimi?"

"Kirjoitin sen muistiin!" Erasmus avasi pienen päiväkirjan ja luki siitä: "Veli Pentti Ruotsista; sangen nuori; jalot kasvonpiirteet, munkkien vihaaja."

"Tiedättekö mistä osasta maata hän on tullut?"

"Hän oli varovainen lausunnoissaan; olin taipuvainen luulemaan, että hänellä oli jotakin salattavaa."

"Hm! Kuinka tutustuitte häneen?"

"Olin matkoilla kaupungissa ja istuin vierassalissa ruokapöydän ääressä, sangen tyytyväisenä päästyäni katon alle, sillä sade virtaili ulkona. Silloin astui sisään aivan nuori mies ja pyysi yösijaa. Hänen ulkonäkönsä hämmästytti minua, ja minä pyysin häntä ottamaan osaa ateriaani."

"Hän suostui siihen?"

"Aikalailla epäröiden. Vasta aterian jälkeen hän muuttui puheliaammaksi."

"Mainitsiko hän mitään varmaa paikkaa?"

"Sattumalta kerran Vadstenan."

"Hän se on!"

"Kuka hän?"

"Henkilö, jota olen kauan etsinyt; hän on paennut luostarista."

"Arvasin sen!"

"Tiedättekö mihin hän lähti?"

"Hän ei tiennyt sitä itsekään. Hänen kassansa laita oli huonosti, ja punastuen, enemmän hämillään kuin lahja ansaitsi, otti hän vastaan pienen raha-avun."

"Teidän ei olisi pitänyt antaa hänelle mitään."

"Hän otti sen ainoastaan lainana."

"Toivoisin tietäväni, mistä löytäisin hänet."

"Lutherin ja Zwinglin luota luultavasti, molemmista heistä hän puhui nuorekkaalla innostuksella."

"Ei olisi muuta kuin oikein, jos hän saisi seurata jompaakumpaa heistä polttoroviolle."

"Ah! Olette hänen vihollisensa?"

"Hänen olemassaolonsa on häpeäksi suvulleni?"

"Se oli toinen asia."

"Jos voitte auttaa minua löytämään hänet, olisin teille iäti kiitollinen."

"Minä jätän hänen tuntomerkkinsä varmalle ja taitavalle vainukoiralle."

"Jonka vaivat minä tahdon runsaasti palkita. Mies on karannut ruotsalaisesta luostarista, jonka priori, isä Laurentius on minulle siitä kirjoittanut. En tahdo, että hänet lähetetään takaisin, vaan ainoastaan että hänet suletaan telkien taakse elinajakseen ja kielletään pääsemästä yhteyteen kenenkään kanssa luostarin ulkopuolella."

"Jätättekö tehtävän minulle?"

"Olisin sangen kiitollinen, jos tahtoisitte ottaa sen."

"Voinhan ottaa, teidän tähtenne!" vastasi Erasmus lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"Sitten tahdon heti kirjoittaa teille valtakirjan!"

Kustaa Trolle otti esille pergamentin ja kirjoitti sille korein kirjaimin tohtori Desiderius Erasmukselle valtuutuksen ottaa kiinni Vadstenan luostariveljen Pentin, joka oli luvattomasti karannut, ja sulkea hänet soveliaaseen luostariin, ankarasti kieltäen hänet koskaan sieltä lähtemästä.

Ilmeisellä mielihyvällä kiinnitti hän sen alle ensi kerran arkkipiispallisen sinettinsä.

Kun hän jätti asiakirjan Erasmukselle, lisäsi hän: "Tehtäväni ei ole tähän päättynyt; kirotulla munkilla on elossa äiti, ja se on etsimässä häntä tästä maasta."

"Onko hän kirjoittanut äidilleen?"

"Sitä en usko."

"Ja nainen kuvittelee…"

"Niin, hänellä täytyy olla luja usko äidinvaistoonsa, mutta meidän on pidettävä huoli siitä, että se edelleen vie hänet harhaan."

"Miten hän matkustaa?"

"Katumuksentekijänä; on jo useita kuukausia siitä, kun hän lähti Tanskasta."

"Poikaansa etsimään?"

"Aviotonta poikaansa!"

"Äidinsydän ei tee mitään erotusta."

"Mutta loukattu puoliso?"

"Puolison olemassaolo tekee hänen itseuhrauksensa vielä ylevämmäksi, koska se todistaa rakkauden kaikki valtaa."

"Toivon, ettei tämä näkökohta vähennä teidän intoanne asiassa!"

"Ei millään tavoin."

"Tässä on kaksisataa tukaattia; siinä on kaikki, mitä tällä hetkellä voin luovuttaa, mutta Ruotsiin saavuttuani pyydän teitä ilmoittamaan mitä tarvitsette, ja rahat lähetän teille kiireimmiten."

"Voi tapahtua, että vaadin vastapalveluksen."

"Vaatikaa vain mitä tahdotte!"

"Espanjalainen kardinaali Jakobus Arborensis oli yhteen aikaan piispana ruotsalaisessa hiippakunnassa."

"Linköpingin! Hän ei käynyt siellä koskaan."

"Mutta nautti kuitenkin tulot."

"Nyt tahdotte…?"

"Että minulla on tie auki, jos tahdon sitä käydä."

"Pyhän isän suostumuksella ja minun pontevalla puolenpidollani voitte nyt jo katsoa asian ratkaistuksi; olisi suuri kunnia köyhälle maalleni, jos tahtoisitte ainakin kerran käydä siellä."

"Olkaa varma, että tulen!"

"Mutta teidän täytyy odottaa."

"Kuinka kauan?"

"Kunnes olen ehtinyt puhdistaa rikkaruohojen paljouden, joka nyt on noussut ilmoille."

"Kyllä odotan!"

Tohtori uudisti vielä kerran lupauksensa etsiä pakolaisen käsiinsä, sanoi sen jälkeen jäähyväiset ja palasi takaisin kaupunkiin.

Kustaa Trolle oli jälleen yksin… Vastoin hänen tahtoaankin palasivat ajatukset takaisin niihin uhkaaviin liikkeihin, joita havaittiin kaikkialla. Tosin oli Pietarin kallio luja, mutta voisiko se kestää kaikki rajut hyökkäykset, joita tehtiin sitä vastaan? Monet Saksan ruhtinaista tulisivat asettumaan uusien reformaattorien puolelle, kansa asettuisi heidän taakseen.

Yhä syvempiin ryppyihin vetääntyivät synkät kulmat, mutta niiden alla välähtelivät salamat, ja muutamia minuutteja syvästi mietittyään hän huudahti:

"Mitä liikuttaa minua muu maailma; Ruotsiin ne eivät tule, nämä uudistusten havittelijat… Siitä minä pidän huolen, ja voi sitä, joka koettaa panna minun valtani kysymykseen, hän saa katkerasti katua."

Kun tiikerikissa synnyttää poikasia, perivät nämä äitinsä ominaisuudet; samoin on ihmisenkin laita, äidin taipumukset periytyvät lapsiin, ja Kustaa Trollella oli samat viettymykset kuin äidillään. Kasvatuksen ja omien ponnistusten avulla olisi niitä voinut vastustaa, johtaa uusiin uomiin, mutta olosuhteet eivät olleet suotuisat, ja se hirmuvalta, jolla Ingeborg rouva hallitsi miestään ja taloaan, kehitti hänen pojassaan verisen vihan kaikkia niitä kohtaan, jotka tavalla tai toisella olivat asettuneet hänen tielleen, ja tätä vihaa ei voinut sammuttaa muuten kuin poltolla, murhalla ja hävityksellä.

Hän vihasi verisesti Sture-sukua; hänen isänsä kärsimä häväistys oli tuhatta syvemmin haavoittanut häntä ja huusi alituiseen kostoa hänen korviinsa. Mutta hän vihasi tätä sukua senkin tähden, että hänen äitipuolensa kuului syntyperältään Gyllenstjernoihin ja oli siis Sturein sukulainen. Jo lapsena kantoi hän kaunaa Kirsti Gyllenstjernaa vastaan; he olivat molemmat olleet alusta alkaen vihamieliset toisiaan kohtaan, ja sisarpuoltensa kanssa eli Kustaa alituisessa sodassa. Ei voinut tulla pahempaa kuin jo oli hänen saatuaan tietoonsa Kirsti rouvan aviolliset suhteet. Hän teki kaiken minkä voi taivuttaakseen isänsä eroon, mutta tämä oli taipumaton. Hän väitti, että huhu petti, ja selitti lopulta hänelle tavattomalla jyrkkyydellä, ettei hän voinut elää ilman vaimoaan ja tyttäriään.

Kustaa herran täytyi antaa myöten, mutta hän päätti kostaa. Sentähden ei hänelle ollut ollenkaan mieliin, kun kuuli kolmen sisaruksen avioliitosta. He olivat välttäneet hänen kostonsa.

Hänen isänsä kirjoitti ja kertoi Kirsti rouvan aiotusta toivioretkestä. Eräs luuntaittuma oli viivyttänyt matkaa useita kuukausia, mutta voimiinsa palattuaan oli hän, herransa rukouksista huolimatta, lähtenyt matkalle. Erik herra ilmaisi niin kovaa ikävää ja niin suurta ihailua moisen sankariteon johdosta, että pojan epäilykset tai vastustus olisi rikkonut heidän välinsä.

Jo aikaisemmin oli isä Laurentius ilmoittanut tulevalle arkkipiispalleen Pentin paosta; hän ei arastellut rikkoa valaansa ilmaisemalla salaisuuden, joka oli uskottu hänelle ripissä, ja Kustaa herra arvasi heti, että Kirsti rouvan katumusmatkan tarkoituksena oli etsiä kadonnutta poikaansa.

Nyt olivat hänellä siis vihollisensa käsissään ja hän hekumoi ajatellessaan kostoa, jonka oli suorittava.

Niiden lukuisain vierasten kesken, jotka kävivät Ekholmassa, oli hän usein kuullut teräviä vihjauksia isäänsä vastaan, ja hänen sappensa oli silloin kiehunut kiukusta. Unhottaa ei hän voinut, vielä vähemmän antaa anteeksi; viha ulottui yksityisistä koko sukuun, ja kosto, kosto oli ja pysyi hänen ainoana hartaana halunaan.

Kun viha siten polttaa ihmisen sielua, kantaa hän jo täällä maan päällä helvettiä rinnassaan.

Syksyllä 1515 lähti Kustaa herra paluumatkalle Ruotsiin.

Hän oli sitä ennen kirjoittanut isälleen, että tämä järjestäisi kaiken hänen tuloaan varten Almare-Stäketiin, niin pian kuin vanhus Jaakko Ulfinpoika oli sieltä muuttanut; hän ei tahtonut tulla ennenkuin tämä oli tapahtunut.

Jo elokuussa sai hän kirjelmän Kristian kuninkaalta, joka vakuutti hänelle kuninkaallista suosiollisuuttaan ja sen todistukseksi lähetti ystävänlahjana neljäsataa markkaa hopeassa.

Yhä enemmän paisutti Kustaan mieltä ylpeys ja tyydytetty turhamaisuus; kuninkaan ystävä hän tahtoi osoittaa olevansa; tanskalaisten ystävä ja Ruotsin vihollinen.

Niin lähti hän matkalle.

Suureksi ilokseen ja yllätyksekseen kohtasi hän Kristian kuninkaan persoonallisesti Lyypekissä; nyt saatiin tilaisuus neuvotella tulevista toimenpiteistä, ja kun hän oli melkoisen suuren seurueen kera noussut ruotsalaiseen laivaan, joka oli lähetetty häntä noutamaan, kangasteli hänen silmiensä edessä arkkipiispallinen valtionhoitaja hänen edeltäjänsä Jöns Pentinpojan tapaan, mutta erotukseksi tästä tahtoi hän jo alusta alkaen osoittaa valtionhoitajalle ylpeyttä ja kopeutta, joka lähenteli halveksumista.

Matkalle lähtiessään sai Kustaa herra kirjeen isältään, jossa tämä ilmoitti, että Tukholmassa tehtiin suuria valmistuksia arkkipiispan vastaanottamiseksi. "Rakas poikani!" kirjoitti isä. "Sten herra tekee kaiken voitavansa valmistaakseen teille arvokkaan vastaanoton, ja valmistuksista päättäen tullee siitä paljon loistavampi kuin minkä hän itse sai tänne tullessaan; olen sentähden monista syistä sitä mieltä, ettei teidän ole sitä hylättävä."

"Ikäänkuin hän ymmärtäisi moista!" jupisi vihastunut arkkipiispa.

Tukholman saaristoon saavuttua käski hän, että oli asetettava purjevene hänen käytettäväkseen, sillä tahtoi hän purjehtia Tunan arkkipiispantaloon. Turhaan sanottiin hänelle, että Tukholmassa oli kaikki järjestetty hänen juhlallista vastaanottoaan varten.

"Minulle on kerrottu", sanoi hän, "että Sten herra on ottanut Stäketin läänin kruunulle, mutta koska hän on antanut minun pitää linnan, tahdon hänelle näyttää millä oikeudella arkkipiispalle kuuluu läänikin; teemme kyllä hänet taipuvaiseksi antamaan kirkon pitää omansa hyvänään."

Tällaisin kaikkea muuta kuin lempein sanoin astui hän veneeseen, mukanaan niin monta kuin mahtui, ja purjehti suotuisalla tuulella.

Tunasta ajoi hän maitse Upsalaan. Erik herra valmisti hänelle juhlallisen vastaanoton, kaikki kellot soivat, ja useita piispoja ja pappeja oli hänen vastassaan.

Mutta kaikkia kohtaan osoitti hän töykeää umpimielisyyttä, ei edes hänen oma isänsäkään saanut osakseen ystävällistä kohtelua.

Jaakko Ulfinpoika oli juhlallisesti luvannut, ettei luovuttaisi arkkipiispan virkaa Kustaa herralle ennenkuin tämä oli vannonut uskollisuutta Sten herralle ja Ruotsin kruunulle; mutta nyt oli vanhus jo muuttanut Mariefrediin, jossa hänen sanottiin makaavan sairaana, ja Kustaa herra astui heti virkaan.

Mutta muutamia päiviä saapumisensa jälkeen kirjoitti hän Sten herralle ja vaati rangaistusta kaikille niille, jotka tavalla tai toisella olivat loukanneet arkkipiispa Jaakkoa, hänen omaa isoisäänsä Arvid Trollea ja isäänsä Erik Trollea sekä kaikkia hänen esi-isiään.

Valtionhoitaja vastasi, ettei hän panisi mitään esteitä lain säännölliselle kululle, mutta näkisi mieluimmin, että jokainen sopimus, niin tässä kuin kaikissa muissakin asioissa, voitaisiin saavuttaa hyvällä ja kaikessa ystävyydessä.

Mutta uusi arkkipiispa oli umpikuuro sellaisille puheille. Hän tahtoi kostaa niille, kirjoitti hän, jotka olivat olleet vahingoksi hänen ystävilleen, eikä hän itse ollut valtionhoitajan, vaan paavin vallanalainen.

Kohta sen jälkeen muutti hän Stäketiin, jota hän heti alkoi linnoittaa. Hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa lisääntyi samassa määrin kuin hän huomasi Sten Sturen olevan suopean ja myöntyväisen. Sitä paitsi esiintyi hän ulkonaisesti sellaisella loistolla ja upeudella, joka aivan häikäisi valtionhoitajan esiintymisen, niin palvelijain, hovipoikien ja asemiesten lukuun kuin heidän prameileviin varustuksiinsakin nähden.

Stäketissä vietti hän ruhtinaallista elämää ja vaati samaa kunnioitusta kuin osoitettiin kuninkaalliselle henkilölle.

Eräänä päivänä ilmoitettiin, että Vårfrubergan luostarin abbedissa pyrki hänen puheilleen.

Kustaa herra oli huomaavinaan, että läsnäolevain asemiesten kasvoille häivahti hymy, mutta hän oli liian ylpeä kyselläkseen, käski ainoastaan — synkin katsein — että vieras oli heti tuotava sisään.

Mutta hänen hämmästyksensä oli kuvaamaton nähdessään rouva Bontin hyvin syötetyn olennon. Vakavan nunnapuvun päälle oli hän ripustanut muutamia kallisarvoisia koristuksia ja molemmissa käsissä oli hänellä sormuksia. Heleä puna paloi hänen poskillaan ja itsetyytyväisyys pilkisteli pienistä, pyöreistä silmistä.

Kun hän oli ehtinyt arkkipiispan luo, lankesi hän hänen jalkoihinsa huudahtaen: "Armollisin herra!" Mutta tällöin ei hän katsonut ylös armolliseen herraan kuten katuvainen syntinen, vaan kuten se, joka odottaa pääsevänsä nauttimaan jotakin suurta etua.

Asemiehet saattoivat tuskin pidättää nauruaan.

Arkkipiispa näki sen ja vihastuneella äänellä huudahti hän: "Kuka te olette?"

"Kukako olen?" Hän ei luullut kuulleensa oikein.

"Vastatkaa!" kajahti ääni yhä uhkaavampana.

"Vårfrubergan abbedissa!" vastasi hän koettaen nousta, mutta se ei luonnistunut.

"Kuka on tehnyt teidät siksi?"

"Hänen armonsa arkkipiispa Jaakko!"

"Oletteko jo vihitty?"

"En, tahdoin, että sen tekisi itse siunattu Kustaa herrani!"

Nyt karahti arkkipiispa vuorostaan punaiseksi. "Armosta ja suosiosta voitte päästä luostarin portinvartiaksi tai keittäjättäreksi, mutta ette koskaan abbedissaksi!" huudahti hän äänellä, joka vapisi kiukusta.

"Mitä se merkitsee?" Ja rouva Bonti teki turhia yrityksiä päästä jaloilleen.

Ainoastaan pelko ankaran herran edessä saattoi pidättää asemiesten äänekästä naurua.

"Olette kuullut tahtoni, mukautukaa siihen?" lisäsi hänen armonsa ja käänsi hänelle selkänsä.

Kovalla ponnistuksella oli rouva Bonti onnistunut pääsemään pystyyn; nopeasti kuin nuoli kimmahti hän arkkipiispan jälkeen ja tarttui papintakkiin.

"Silläkö tavoin palkitsette hyvättyöni ja unhotatte lupauksenne ja valanne!" sanoi hän melkein kirkuen ja kohotti uhkaavasti kätensä piispaa kohden.

"Nainen on hullu; heittäkää hänet vankeuteen!" käski suuttunut ylipappi.

Käsky täytettiin samassa kuin se oli annettukin. Nuori asemiesparvi ympäröi katkeroituneen naisen, ja hänen huudoistaan ja epätoivoisesta vastarinnastaan huolimatta vietiin hänet alas linnanvankilaan. Asemiehet kuulivat hänen huutonsa ja kolkutuksensa vielä kauan hänet jätettyään, mutta he eivät tunteneet sääliä, sillä hän oli ollut iätkaiket heidän kiusanhenkensä, kompastuskivensä, ja he iloitsivat siitä, että hän nyt sai kantaa palkan siitä pahasta, mitä oli saanut aikaan.

Kun rouva Bonti oli herennyt huutamasta, valtasi hänet uudestaan pimeän pelko; muisto piirsi monet kamalat kuvat, jotka saivat hänet värisemään. Ken unhottaa syntinsä elämän valoisina päivinä, hänen on pakko muistella niitä yön pimeydessä, mutta rouva Bonti oli tarmokas nainen, ja hän ajoi pois synkät kuvittelut.

"Minä erehdyin", tuumi hän itsekseen. "Hän ei voinut asemiesten tähden menetellä toisin, mutta hän tulee kyllä tänne… hiljaa… enkö jo kuulekin askeleita!" Ja hän kuunteli, ponnisteli äärimmilleen erottaakseen ääniä… "Ei, ei vielä, mutta ei ole mitään vaaraa, hän tulee kyllä."

Niin odotti hän tunti tunnilta, mutta ketään ei tullut.

Vihdoin, vihdoin! Nyt tosiaankin lähestyi… Se ei voinut olla kukaan muu kuin arkkipiispa. Maltahan, kun hän saisi miehen kahdenkesken käsilleen, silloin hän lukisi lakia, niinkuin oli lukenut ennenkin kirkon päämiehelle.

Nyt pantiin avain lukkoon ja väännettiin. "Se ei taida olla helppoa, luulen!… Hän häpeää ja sen suon hänelle, moiselle kiittämättömälle… moiselle…"

Tässä katkesi hänen sanatulvansa, ovi aukeni ja sisään astui, ei arkkipiispa, vaan vanha vanginvartia, jonka rouva Bonti oli niin monia kertoja yllyttänyt jumalattomaan julmuuteen, vieläpä pahempaankin…:

Hänet nähdessään hän parkaisi.

Mies pani lyhdyn pois ja katsoi häneen hymyillen vanhaan tapaansa. "Näin korean linnun en olisi ikinä osannut toivoa joutuvan häkkiini", sanoi hän.

"Se on taivaaseen huutava vääryys, vanha Edil. Tulet kai viemään minut täältä pois?"

"En, Jumala auttakoon, tuon ainoastaan vanginmuonaa."

"Vanginmuonaa! Minulle?"

"Muona on sellaista kuin itse olette määrännyt… Huonompaa vuosi vuodelta… Mutta ette tahtonut koskaan kuulla valituksiani; sanoitte vain: 'Se on kyllin hyvää heille'… Maistelkaa nyt itse!"

Silloin muisti rouva Bonti, kuinka hän monet kerrat, kun joku vanki uhkasi käydä kiusalliseksi, oli antanut Edilille pienen valkoisen pulverin, joka ei huomattavasti samentanut vettä, mutta vaiensi valitukset ainaiseksi… Jollei Kustaa herra tahtonut häntä puhutella, niin varmaankin aikoi hän vapautua vangistaan, ja juuri häneltähän myrkky oli saatu ennenkin.

Nämä ajatukset säikähdyttivät vanhaa naista silmittömästi, mutta hän ei tahtonut sitä näyttää, vaan sanoi niin tyynesti kuin voi: "Juo itse, vanha Edil."

Mies katsoi nauraen häneen. "Entä jollen tahdo?"

Hän kaatoi äkkiä sisällön lattialle.

"Nyt saatte olla ilman huomiseen!"

"Auta minut täältä pois, Edil!"

"Kuinkas silloin kävisi minulle?"

"Annan sinulle tämän koristuksen!"

"Teillä on useampiakin… Antakaa yksi päivässä, niin kauan voitte olla turvassa…"

"Ettekö voi toimittaa minulle tilaisuutta päästä hänen armonsa puheille?"

"Kyllä koetan!" vastasi mies hymyillen.

Tämänkin oli rouva Bonti hänelle opettanut. "Syötä heitä turhilla toiveilla", oli hän sanonut… Tietysti teki mies nytkin niin, ja rouva Bonti tunsi olevansa hänen vallassaan ja samalla hukassa.

Miehen mentyä heittäytyi hän lattialle hurjasti epätoivoissaan… Hänen kuolemanpelkonsa oli niin suuri, että hän mieluummin tahtoi elää ainaisessa vankeudessa kuin kuolla!… Olipa kuolema synnin palkka tai kaiken loppu, näytti se hänestä yhtä pelottavalta, ja hän tahtoi saada sen lykätyksi niin kauas kuin suinkin.

Mutta nälkä alkoi käydä tuntuvaksi, ja hän nakersi murusia kovasta, mustasta vanginleivästä, jota hän itse oli leivotuttanut, ja kun hän tunsi sen suolattomuuden, silloin hän ensi kerran sadatteli omaa ahneuttaan.

Jano oli vielä kiduttavampi, hän koetti nukkua, mutta hän kuuli rapinaa ja liikettä ympärillään kostean vankikopin maapermannolla, ja pelko, kauhu piti hänet valveilla läpi yön.

Vihdoin koitti aamu ja vanginvartia saapui lyhtyineen.

"Tulkaa ja seuratkaa minua!" olivat hänen ensi sanansa.

"Arkkipiispan luo?" kysyi vanki innokkaasti.

"Ei tällä kertaa!"

Mies hymyili kuten tavallisesti, viittasi häntä seuraamaan ja meni edeltä.

Ja hän tunsi kaikki tiet ja oli vain utelias tietämään, mitä mentäisiin.

Vinnillä arkkipiispan makuukamarin yläpuolella oli pieni vinnikoppi, tarkoitettu tunnustusvankeja varten; hienoista puheputkista kuului sieltä ääni alas, ja kun tosiasiassa yksinäinen tuntee tarvetta kuulla omaa ääntänsä ja silloin puhuu, mitä sydän on täysinnään, niin siten arkkipiispa yksinkertaisimmalla tavalla sai tiedon hänen salaisimmista ajatuksistaan. Rouva Bontilla ei ollut niinkään pieni osansa keksinnössä, ja kokemus osoitti hänelle sen oivallisuuden.

Ja nyt oli hänen itsensä asuttava samassa kopissa!

Valo lankesi sisään kopista, koko huonekalustona oli ainoastaan kurja sänky ja siinä hieman olkia, vanha pöytä ja tuoli; hän oli itse valinnut huonointa mitä löytyi, ja nyt täytyi hänen itsensä pitää se hyvänään! Kenellekään ei hän uskaltanut valittaa hätäänsä, sillä hän ei tiennyt, milloin arkkipiispa saattoi sen kuulla.

Mikä kammottava elämä häntä odottikaan; kaikki se sydämettömyys, jota hän oli osoittanut muille, kohdistui nyt häneen itseensä; hän sai itse kokea, kuinka uskollisesti hänen toimeenpanemaansa menettelyä noudatettiin; jokaisen määräyksen tarkoituksen hän tiesi edeltäpäin ja pelkäsi ainoastaan niitä enteellisiä merkkejä, jotka viittasivat siihen, että hänestä aiottiin vapautua ainaiseksi.

Edilin kautta saattoi hän koristeillaan hankkia parempaa ravintoa, mutta kun ne jonakin päivänä loppuivat, kuinkas sitten?… Hän ei uskaltanut sitä ajatella.

Vinnikopissa oli runsaasti rottia, ja niiden kanssa jakoi hän ruokansa, ei säälistä, vaan vakuuttautuakseen sen vahingottomuudesta. Niin eli hän tämän jälkeen eläimen elämää, mutta eläimet olivat onnellisimpia kuin hän. sillä ne eivät tunteneet sitä kalvavaa tuskaa, joka häntä kidutti.

Kustaa Trolle hymyili mielessään. Rouva Bonti oli kerran ollut hänen suunnitelmiensa välikappaleena; silloin voiteli hän sitä hienoimmalla öljyllä, jotta se kävisi helposti, nyt ei hän sitä enää tarvinnut, olipa se hänen tielläänkin ja hän oli aikonut raivata sen pois. Silloin nainen meni itse ansaan ja sai siellä istua kunnes hän mahdollisesti tätä tarvitsi, jollei, tiesi hän kyllä keinon hänestä päästäkseen, miten varovainen hän mahtoi ollakin.

Päinvastoin kuin Jaakko Ulfinpoika, joka ulkonaisella esiintymisellään teki kaikkensa voittaakseen sydämiä, osoitti Kustaa Trolle ylpeää halveksumista joukkojen suosiolle. Hän ei näyttäytynyt koskaan muuten kuin loistavan saattueen ympäröimänä ja vaati samoja kunnianosoituksia kuin olisi annettu hänen pyhyydelleen paaville.

Yli joulunkin asui hän yhä edelleen Stäketissä ja matkusti ainoastaan väliin Upsalaan.

Pappeja ja piispoja kutsuttiin vieraisille eikä sen loisteliaampaa ollut Kööpenhaminan linnassakaan, mutta arkkipiispa puhui enimmäkseen kaikesta siitä vääryydestä mitä oli tehty häntä vastaan, ja että hän aikoi loistavasti kostaa.

Eräänä päivänä näytti hän nauraen erästä kirjettä, jonka oli saanut valtionhoitajalta ja missä tämä ystävällisin sanoin ilmaisi halukkaisuutensa sovintoon. Hän nimitti arkkipiispaa isäksi ja kutsui häntä kummiksi tyttärelleen.

"Huonosti tuntee hän minut, jos luulee minut moisella voitettavan", huudahti hän heittäen kirjeen halveksivasti luotaan.

"Aiotteko vastata kieltävästi hänen pyyntöönsä, herra poikani", uskalsi Erik herra kysyä. "Minusta tuntuu muuten, että se on kirjoitettu nöyrään ja kunnioittavaan sanansävyyn."

"En aio vastata siihen ensinkään."

"Eikö se osoittaisi ylenkatsetta, joka…"

"Herra isäni, toimiani Ruotsin kirkon pääpiispana en salli kenenkään tuomita; tahdon teille sanoa ainoastaan sen, että herra Sten Svantenpoika tulee katkerasti katumaan sitä päivää, jona asettuu minun tahtoani ja toimiani vastaan."

"Luulen hänen kyllä mukautuvan teidän armonne tahtoon, kun näkee, ettei mikään muu auta", puuttui Skaran piispa puheeseen.

Strengnäsin piispa Vincentius oli saanut Sten herralta ja Kristina rouvalta osakseen paljon hyväntahtoisuutta, ja virkkoi sentähden täydellä vakaumuksella:

"Nuori valtionhoitaja on jo viisaudellaan osoittanut olevansa täysikelpoinen korkeaan asemaansa; lempeällä esiintymisellään voittaa hän kansan sydämet ja luottamuksen."

"Minua vähät liikuttaa, mitä keinoja hän käyttää", vastasi arkkipiispa ylpeästi; "hänelle on tarpeen tavoitella kansansuosiota, samoinkuin minun tarvitsee pelon avulla saavuttaa se kunnioitus, jota vaadin niin hyvin Sten herralta kuin piispoilta ja papeiltakin."

Katse, joka seurasi sanoja, oli niin synkkä ja uhkaava, että Strengnäsin piispa vaikeni, mutta kyllä hän koetti mielessään aprikoida, millaiseksi uusi komento mahtoi muodostua. Alku ei ollut lupaava.

Mutta hänen armonsa arkkipiispa kirjoitti vanhan Vincentiuksen nimen muistiinsa, ja kun hänestä näytti Mathias tuntevan myötätuntoa virkaveljeään kohtaan, sai tämäkin mennä mukana; muut äänettömät kuulijat silmäilivät niin kunnioittavasti ja alamaisesti ylipäähänsä, ettei ollut mitään syytä muistutuksiin heitä vastaan.

Kun hän myöhemmin jäi Erik herran kanssa kahden, kysyi hän häneltä ankarasti, olivatko heidän tiensä eroavat vai kulkisivatko ne edelleen rinnatusten.

"Rakas poikani, rakas poikani!" jupisi tämä melkein itkien. "Eikö koko elämäni ole ollut ainoaa aherrusta teidän etujenne ja toivomustenne puolesta."

"Ei kuulunut äsken juuri siltä."

"Jos tunnustamme vastustajamme ansiot, on meillä silloin suurempi oikeus puhua hänen vioistaan."

"Sellaisen oikeuden otan kaikessa tapauksessa ja tahdon katsoa kasvoihin sitä, joka minulta sen kieltää."

"Minä en sitä tee!"

"Siihen luotan, erittäinkin nyt, kun toiminnan aika lähestyy lähestymistään. Kristian kuningas odottaa viestiäni tehdäkseen hyökkäyksen."

"Nyköpingistä?"

"Niin, se on vanha suunnitelma."

"Oletteko, herra poikani, itse asettunut yhteyteen hyvän Pernilla rouvan kanssa?"

"Olen kyllä!"

"Mitä pidätte hänestä?"

"Hän on viisas nainen ja Tanskan ystävä."

"Hänen herransa ei ole."

"Hän ei uskalla ryhtyä mihinkään ilman emäntäänsä."

"Se on totta!"

"Kuulkaas nyt suunnitelmaani. Teidän on palattava Tukholmaan ja otettava vastaan vieraita yhtä paljon kuin tavallisesti."

"Mutta emäntäni on poissa ja…"

"Saatte selviytyä ilman häntä; rauhanystäväin täytyy kokoontua ja heitä täytyy kehottaa pysymään valmiina. Viini tekee ihmiset puheliaammiksi, sitä ei teidän ole säästettävä; teidän luotanne saavat sitten vieraat tulla minun luokseni; kun heitä aluksi on valmistettu, neuvon heille, mitä edelleen on tehtävä. Toivon, että olette ymmärtänyt minut?"

"Olen kyllä! Ja jollei päivä olisi niin pitkälle kulunut, lähtisin heti matkalle."

"Viipykää huomiseen, kyllä ehtii sittenkin."

Ja kuuliainen isä lähti vehkeilemään poikansa puolesta; hän tunsi salaista toivoa, että kotiin palatessaan saisi kirjeen rakkaalta puolisoltaan. Ja hän rakasti tätä suuresti; tämä ei pojan tavoin halveksinut häntä vierasten ollessa läsnä, vaan ylisti hänen oppiaan ja hänen jaloa ritarillista mieltään. Sitä pahaa, mitä hänen emännästään puhuttiin, ei hän tahtonut uskoa; häntä loukkasi ja suretti, että tämä oli lähtenyt matkalle halpana katumuksentekijänä, mutta monet jalot rouvat olivat sen tehneet ennenkin, ja se antoi hänelle pyhyyden maineen, jota ei ollut halveksuttava, ja kylläpähän sieltä palaisi; erohetkenä oli hän sen luvannut.

Rakasta poikaansa, pelättyä Kustaa herraanhan aikoi palvella miten parhaiten voi, mutta Kirsti rouvan palattua tahtoi hän jättää politiikan sikseen. Kirsti rouva oli monta kertaa varoittaen sanonut, että se vie hänet onnettomuuteen, ja nyt tunsi hän ikäänkuin aavistusta, että ennustus toteutuu. Kuitenkaan ei hän uskaltanut olla lähettämättä kirjeitä kaikille puoluelaisilleen ja kutsumatta heitä Ekholmaan; kavallussuunnitelman, että valmistettaisiin tilaisuus salakähmäisesti tunkeutua valtakuntaan, olivat Abraham Lejonhufvud ja Didrik Slagheck ilmoittaneet Kristian kuninkaalle, molemmat Alfinpojat paloivat kostonhimosta, ja tanskalaiselta taholta kuului ainoastaan kehotuksia joutuisuuteen; nyt oli saatava selville, olivatko ruotsalaiset valmiit avaamaan viholliselle tien ja itse rupeamaan isänmaansa kavaltajiksi.

2.

KAVALTAJA.

Tukholman linnassa oli marraskuun alussa vietetty Kalmarin linnanpäällikön, herra Juhana Maununpojan ja jalon neitsyen Anna Bjelken häitä. Valtionhoitaja herra Sten Sture ja hänen emäntänsä Kristina Gyllenstjerna olivat tällöin edustaneet morsiamen vanhempia, kun ei ketään hänen omista lähimmistä sukulaisistaan ollut saapuvilla. Muiden huomattavain henkilöjen joukossa kohdistui mielenkiinto erittäinkin sulhasen molempiin poikiin, jotka nyt olivat sulhaspoikina.

Kuiskailtiin, että molemmat olivat olleet rakastuneita nuoreen äitipuoleensa, mutta että tämä oli antanut etusijan heidän isälleen. Heidän olennossaan havaittiin jotakin, joka antoi tukea tälle arvailulle: vanhemman silmien hehku hänen kiinnittäessään katseensa Annaan ja nuoremman kalpeat posket ja alasluodut silmät.

Mutta nuorta morsianta näytti elähyttävän toinen rakkaus kuin mitä maa saattoi tarjota; avoimesti ja epäröimättä katsoi hän puolisoaan ja poikapuoliaan silmiin; ensiksimainittu näki taivaan autuuden hänen suloisesta katseestaan, hehkuvat silmät muuttuivat nöyriksi ja alistuvaisiksi, kun ne kohtasivat hänen katseensa, ja kalpeille poskille lehahti hento puna, ja alasluotu katse kohosi, kun hänen suloinen äänensä virkkoi Åkelle: "Tule veljekseni!"

Åke vei kunnioittavasti hänen kätensä huulilleen. Tosin poltti kyynel, joka sille putosi, mutta hän tiesi antaneensa nuorelle ritarille lohdutusta, osoittaneensa tälle paikkansa, ja sitä hän yksin tahtoi.

Ainoastaan muutamia päiviä häiden jälkeen matkustivat äskennaineet Kalmariin.

"Etkö kadu?" kysyi Kristina erotessa.

"En, tunnen olevani oikealla tiellä."

"Mihin?"

"Sen tietää Jumala yksin!"

"Lupaathan kirjoittaa?"

"Kaikesta!"

Molemmat nuoret naiset sulkivat toisensa syliinsä; kummallakaan heistä ei ollut aavistusta siitä elämänvaiheiden yhtäläisyydestä, jonka tulevaisuus oli heille varannut, kumpikaan ei myös tuntenut pelkoa; molemmat olivat laskeneet kätensä Jumalan käteen, ja koko heidän elämänviisautensa sisältyi kolmeen sanaan:

"Tapahtukoon sinun tahtosi!"

* * * * *

Vähän ennen joulua oli Kristina lahjoittanut herralleen tyttären, ja kuten tiedämme, oli Kustaa Trollea kutsuttu kummiksi. Hän kieltäytyi tulemasta, ja Sten herra oli siten saanut uuden todisteen hänen nurjasta mielialastaan valtionhoitajaa kohtaan.

Tohtori Hemming oli tullut Tukholmaan juhlille, viime aikoina oli hän osoittanut Sten herraa ja valtakunnan asioita kohtaan suurempaa mielenkiintoa kuin ennen. "Pitäkää varanne!" sanoi hän. "Kustaa Trolle on leppymätön vihamiehenne!"

"Olen tehnyt hänelle ainoastaan palveluksia."

"Hän tahtoo sotaa ja saakoon sen, sitä parempi mitä pikemmin. Tiedättekö, että hän linnoittaa Stäketiä?"

"Olen kuullut siitä."

"No, tarvitsetteko enemmän todistuksia!"

"Ajatelkaahan, elektus, olisiko minun, valtionhoitajan, alotettava sisäinen kansalaissota?"

"Eikö teidän täydy, kun kerran päästitte vihollisen maahan."

"Voinko sitä estää?"

"Se ei ollut niin helppoa, vanha kettu osasi tehdä vastustuksen hyödyttömäksi."

"Erik Trolle houkutteli minutkin antamaan ääneni."

"Ja keitä ei vallattu houkuttelemalla, ne ostettiin; sillä tavoin tuli kutsumus yleiseksi."

"Tahdon piakkoin matkustaa Upsalaan ja vierasten miesten läsnäollessa vaatia hänen vastaustaan ja selitystä hänen osoittamansa ynseyden johdosta."

"Minua haluttaisi seurata."

"Tehkää se!"

"Mutta jollen voi pidättää suutani."

"Silloin teette pahan entistään pahemmaksi."

"Sitten odotan täällä Tukholmassa paluutanne."

Ja tapansa mukaan matkusti Sten herra pienen seurueen kera Upsalaan, mutta arkkipiispa ei ollut tietävinään, että hänen vanhan tavan mukaan oli majoitettava valtionhoitajaa, vaan tämä sijoittui erääseen kaupungin ulkoreunalla olevaan luostariin.

Mutta heti sen jälkeen kutsui hän koolle kaupungin pormestarin ja neuvoston ja sanoi heille, että hän tahtoi heidän läsnäollessaan kohdata arkkipiispan ja tulisi se tapahtumaan jo samana päivänä kirkon sakaristossa. Tästä lähetettiin sana ylipapille, joka lupasi tulla omana määräämänään aikana.

Sten herra mukautui siihen mielellään; seurassaan ainoastaan uskollinen Jöns Jönsinpoika ja muutamia asemiehiä ja palvelijoita, niiden joukossa Esbjörn, lähti hän määrättyyn kokouspaikkaan. Hyvän hetken määräaikaa myöhemmin saapui hänen armonsa arkkipiispa, seurueenaan niin suuri joukko ritareita, asemiehiä ja hovipoikia, että suurimman osan heistä täytyi jäädä kirkon ulkopuolelle neuvottelun ajaksi.

Valtionhoitaja ojensi viholliselleen kätensä tervehdykseksi, mutta tämä tuskin viitsi sitä koskettaa.

Hän sanoi iloitsevansa tästä kohtauksesta, sillä jos jotakin oli heidän välillään, uskoi hän nyt, kun he joutuivat puheisiin, siitä helposti sovittavan.

Mutta silloin korotti arkkipiispa äänensä ja sanoi, että niin solvaavat puheet kuin hänestä oli puhuttu, sellaiset salajuonet, joita oli punottu hänen tuhoamisekseen, olivat kohottaneet hänen ja Sten herran välille muurin, jota ei mikään mahti maailmassa voinut jaottaa maahan.

"Hämmästytätte minua suuresti", vastasi tämä, "ja pyydän hartaimmiten teitä sanomaan, milloin tämä on tapahtunut."

Mutta sen ylipappi selitti olevan hänen arvonsa alapuolella; kuinka vähässä arvossa hän piti nykyään vallitsevia olosuhteita, sen hän kerran tulee osoittamaan, ja se kosto, johon hän ryhtyy vastustajiaan kohtaan, tulee maailmalle antamaan oikean käsityksen hänen todellisesta ajatustavastaan! Näin sanoen poistui hän sakaristosta ja palasi koko seurueensa kera piispantaloon.

Sten Sture saattoi tuskin uskoa, että hän oli täydessä järjessään.

"Niin pitkälle voi ilkeys mennä", sanoi Hemming, kun valtionhoitaja kotiin palattuaan kertoi tästä.

"Rakas herra, ette kai vielä jätä sovinnon toivoa?" kysyi Kristina.

"Joka ei hyödyttäisi mitään", liitti Hemming. "Se on tyynnyttävä omiatuntojamme", sanoi Sten ja tarttui Kristinan käteen. "Voi tulla hetkiä, jolloin on hyvä tietää, ettei ole mitään lyönyt laimin."

Vanha Hemming ei ollut oikein tyytyväinen aikailemiseen. "On helpompi padota puroa kuin jokea", sanoi hän, "ja mahtava vihollinen on kukistettava ennenkuin hän on! ehtinyt hankkia puoluelaisia."

Soturiveri kannusti uudestaan toimintaan, mutta kun hän käsitti, ettei siitä vielä tullut mitään, sanoi hän tyytymätönnä jäähyväiset ja palasi Rönöhön.

"Antakaa minulle sysäys, kun aika on", olivat hänen viimeiset sanansa.

Valppain katsein pitivät valtionhoitajan harvat, mutta uskolliset ystävät ankarasti silmällä kaikkea mitä tapahtui. Uupumaton Esbjörn oli sanonut herralleen, että hän tahtoi lähteä pois, mutta Jöns Jönsinpojalle uskoi hän tarkoituksensa olevan mennä joksikin aikaa arkkipiispan palvelukseen.

Tämä hyväksyi tuuman, ja hän lähti taipaleelle. Muutamia onnellisia kuukausia saivat Sten ja Kristina taasen viettää yhdessä kootakseen voimia tuleviin tapauksiin. Molemmat olivat tietoiset siitä, ettei aina voinut olla tällaista, ja he olivat yhtä mieltä siitä, että nykyhetken onni oli oleva heille kallisarvoisena muistona vastoinkäymisen katkerina hetkinä.

Toukokuun lopulla, helluntain aikaan, matkusti valtionhoitaja valtakunnan asioissa alaspäin Kalmariin ja Ölantiin.

Vähän aikaa sen jälkeen tuli Esbjörn valepuvussa Tukholmaan, hän pyrki ja pääsi heti linnanpäällikön ja Kristinan puheille.

"Nyt on piru merrassa", sanoi hän. "Valtionhoitaja oli tuskin poistunut Keski-Ruotsista, ennenkuin arkkipiispan luona syntyi elämää ja liikettä."

"Tiedän, että monet rauhanystävistä ovat menneet sinne", puuttui Jöns Jönsinpoika puheeseen.

"Herrat Sten Kristerinpoika ja Pietari Turenpoika tuskin aikonevatkaan lähteä sieltä."

"Miksi niin?" kysyi Kristina rouva.

"He ikäänkuin vartioivat toisiaan, en tiedä mistä syystä", jatkoi Esbjörn. "Stäketissä pidetään päivittäin kokouksia, ja minä voin vakuuttaa, että he melkein kaikki puhuvat pahaa ja hautovat kavaloita tuumia valtionhoitajaa vastaan."

"Eivät siis aivan kaikki?"

"Herra Pietari Turenpoika vaikenee."

"Mutta hän on mukana!"

"On kyllä!"

"Kuulostaa kuin tekin olisitte mukana, Esbjörn", virkkoi linnanpäällikkö epäluuloisesti.

"Niin olenkin."

"Kuinka se käy päinsä?"

"Rahalla saa mitä tahansa!"

"On siis joku petturi?"

"Vanki, jonka luo kulen katon kautta."

"Miksei hän kule samaa tietä?"

"Lihavuutensa tähden", vastasi Esbjörn nauraen. "Vangin koppi on vinnillä ja sen lattiassa olen keksinyt pienen luukun, josta voin nähdä ja kuulla kaiken, mitä tapahtuu piispan makuukamarissa, ja juuri siellä neuvottelut pidetään."

"Mitä sanoo arkkipiispa?"

"Että täytyy kostaa valtion päämiehelle, hän ei välitä vähintäkään maan eduista, vaan katsoo ainoastaan omaa parastaan. Olkaa varma siitä, hän osaa sovitella sanansa, ja herrat säestävät."

"Ja Erik herra?"

"Hän soittaa aivan samaa säveltä; molemmat ovat ottaneet tehtäväkseen taivuttaa herrat pettämään oikean isänmaansa, kunniansa, valansa ja kaiken rehellisyyden."

"Ne kurjat!"

"Siinä olette oikeassa, jalo rouva, he ovat päättäneet saada Kristian kuninkaan valtakuntaan, vieläpä niin pian kuin vain käy päinsä."

"Vilpillä ja petoksella?"

"Sitä ensin koetetaan!"

"Ja tämän olet itse kuullut, Esbjörn?"

"Omin korvin olen kuullut heidän hylkäävän oman herransa ja sitoutuvan tallaamaan hänet ja kaikki hänen kannattajansa maahan maan tasalle! Jos minulla olisi ollut ladattu pyssy, en vastaa, etten olisi sitä laukaissut korkeimman kavaltajan kalloon. Vaikkapa se olisi maksanut iankaikkisen autuuteni, niin siten kenties olisin pelastanut heraani hengen!"

Rehellinen palvelija puristi raivoissaan kätensä nyrkkiin, ja suuret kyynelkarpalot vierivät pitkin hänen poskiaan.

Kristina rouva pani tyynnyttäen kätensä hänen olalleen. "Hyvä Jumala voi kyllä häntä suojella", sanoi hän, "sen näemme siitäkin, kun hän on antanut Sten herralle niin uskollisen palvelijan."

"Minä voin niin vähän!"

"Olet varoittanut!… Se on jo paljon."

"Oletko kuullut mitään siitä, miten Kristian kuningas aiotaan toimittaa tänne maahan?" kysyi Jöns Jönsinpoika. "Se näyttää olevan vanha suunnitelma, jonka Kaarina Eliaantytär sai selville."

"Minä puhun siitä hänen kanssansa", sanoi Kristina. "Olen kuullut, että on ryhdytty neuvotteluihin venäläisten kanssa, niin että odotetaan heidän hyökkäävän toiselta puolen ja tanskalaisten toiselta."

"Yhäkö hän jatkaa Stäketin linnoitusta?"

"Niin, kaikin voimin."

"Sitä odotinkin!"

"Öisin tuodaan sinne ruokatavaroita suurin kuormin, usein tuodaan monta kuormaa samalla kertaa."

"Hän odottaa piiritystä."

"Kauan ei kestä, ennenkuin hän jättää rauhan varjonkin", jatkoi Esbjörn. "Hänen koko olennossaan ilmenee sellainen levottomuus aivan kuin paholaisen vaaniessa saalistaan."

"Onko sinun aikomuksesi palata sinne?"

"Vanha lohikäärme, vanki näet, lupasi ilmoittaa minulle, mitä on tapahtunut poissaollessani, kun vain tahdon tulla takaisin. Hän vihaa pääpappia yhtä suuresti kuin minäkin ja on sitä paitsi niin ahne, etten ole kuunaan nähnyt hänen veroistaan."

Mutta Kristina rouva ja linnanpäällikkö eivät tätä kuunnelleet: he neuvottelivat mihin oli ryhdyttävä, ja varma lähetti lähetettiin viemään Sten herralle kirjeitä, joissa kerrottiin mitä oli tapahtunut.

Esbjörn lähti seuraavana yönä Stäketiin, mutta päivän tultua pysyttäytyi hän piilosalla.

Liittoutuneet eivät itsekään voineet pitää salassa tekemiään päätöksiä. Niin Tukholmassa kuin maaseudullakin levisi huhu arkkipiispan ja herrojen vehkeistä, puhuttiinpa jo, että Stäket piiritettäisiin, ja niin vähässä määrin oli Kustaa Trolle osannut saavuttaa suosiota, etteivät häntä kohtaan tunteneet osanottoa muut kuin hänen omat puoluelaisensa.

Syntyi yleinen levottomuus mielissä; odotettiin uutta sotaa ja lisäksi vielä sisäistä; kaikkien ajatukset kääntyivät nyt pelolla siihen, mitä oli tuleva.

Heinäkuun alussa palasi valtionhoitaja Etelä-Ruotsista; hän oli kaikkialla saanut osakseen hyväntahtoisuutta ja auliutta, ei ainoastaan rahvaalta ja kauppakaupunkien miehiltä, vaan aatelisiltakin. Hänen matkansa oli yhä lujemmaksi solminnut siteen hänen, nuoren aateliston ja kansan välillä.

Toisin oli laita vanhojen, joita nyttemmin tuki Kustaa Trolle. Matkallaan oli hän saanut kirjeitä, joissa kerrottiin kokouksista Stäketissä, niistä puhuttiin paljon kautta maan, ja käsitettiin, että ratkaisun täytyi tapahtua, jotta kerrankin saataisiin rauha maahan.

Mutta Sten herra tahtoi viimeiseen saakka koettaa hyviä sanoja ja sävyisyyttä; hänen rauhallinen ja kärsivällinen mielensä ei tahtonut panna ratkaisua keihään kärkeen niin kauan kuin saattoi toivoa rauhallista selvitystä.

Teljeen oli kutsuttu herrainkokous, hän lähti sinne kohta palattuaan, ja herrat, etupäässä nuoremmat, saapuivat jokseenkin miehissä. Mutta arkkipiispa Jaakko ei saapunut, ei myöskään herra Kustaa Trolle ja hänen isänsä. Samoin jäi pois myöskin herra Sten Kristerinpoika, Nyköpingin linnanpäällikkö. Valtionhoitaja kirjoittikin heille ystävällisesti ja kohteliaasti, kehottaen heitä saapumaan. Ylpeä nuori arkkipiispa ei katsonut hyväksi edes vastata, ja toiset vastasivat kieltävästi.

Kokouksen täytyi siis alottaa neuvottelut ilman heitä.

Oli jo edeltäpäin määrätty, että kysymys Stäketin läänistä ja Upsalan kaupungista oli tässä kokouksessa esitettävä neuvoston käsiteltäväksi. Tämän asian laita oli niin, että valtionhoitaja oli kruunun puolesta vaatinut lääniä, jota kruunu hänen mielestään ei ollut luovuttanut ikuiseksi omaisuudeksi arkkipiispanistuimelle, vaan ainoastaan erään määrätyn arkkipiispan ajaksi, eikä kukaan sitä paitsi voinut omistaa lääniä vannomatta valtion päämiehelle uskollisuutta. Jos nyt valtaneuvosto tahtoisi myöntää Kustaa Trollelle tämän edun, ei hän voisi saada läänioikeutta ennenkuin olisi tehnyt valan. Arkkipiispa Jaakko oli muuten saanut läänityksen Hannu kuninkaalta jo 1497.

Oli ilmeistä, että arkkipiispan jutusta tulisi kokouksen pääkysymys.

Valtionhoitaja lausui suoraan, ettei hän voinut muuten selittää arkkipiispan poisjäämistä ja äänettömyyttä kuin halveksimisen ilmaisuna häntä ja Ruotsin valtaneuvostoa kohtaan, mutta kun sellaista ei voinut eikä saanut sietää, jätti hän herroille yhteisesti ja valtaneuvostolle erityisesti ratkaistavaksi kysymyksen mihin nyt oli ryhdyttävä.

Silloin nousi Upsalan tuomiorovasti ja luki Upsalan tuomiokapitulin kirjelmän, jonka hän yhdessä tohtori Erik Gitingin kanssa oli jo edellisenä vuonna esittänyt ja lukenut valtionhoitajalle, joka silloin oleskeli Svartsjössä. Siinä ehdotettiin asia lykättäväksi valtakunnan edun tähden, mutta oheen oli liitetty tuomiokapitulin esitys ja toivomus, että nykyinen arkkipiispa saisi nauttia samoja etuja kuin edellinenkin.

"Juuri tämän käyntinne ja luetun kirjelmän johdosta", vastasi Sten herra, "kirjoitin arkkipiispalle ja kapitulille, että he pääsevät oikeuksiinsa niin pian kuin lailliset todistukset esitetään. Mutta kun sellaisista ei kuulunut mitään, lähetin voutini lääniin kuukautta myöhemmin kantamaan kruunun verot, ja siitä vastaan kernaasti teidän kaikkien edessä, jos joku tahtoo minua syyttää."

Silloin nousi Johannes Laurentius ja sanoi, että moisella epäluottamuksella oli arkkipiispaa syvästi loukattu; sen sijaan, että olisi auliudella koettanut saavuttaa hänen luottamustaan, oli valtionhoitaja heti heittänyt hänelle taisteluhansikkaan vasten kasvoja, ja sellaista loukkausta ei hän voinut eikä saanut sallia.

Yhä useammat arkkipiispan ystävät ja puoluelaiset esiintyivät viittauksin, ettei valtionhoitaja ollut koskaan ollut herra Kustaa Trollen ystävä, vaan koettanut häntä vastustaa kaikessa missä oli voinut. Se kummastus, jota valtionhoitaja ei ollut voinut salata, kun herra Kustaa Trolle sai yksimielisen kutsumuksen arkkipiispanvirkaan ilmaisi hänen sisäisimmän mielensä ja hänen salaisen ynseytensä; mutta vaalin odottamattoman tuloksen olisi pitänyt osoittaa hänelle, että se vaikutusvalta, minkä hän luuli itsellään olevan, ei ollut kyllin mahtava estämään sitä, mikä oli koko kansan hartain toivomus.

Sten herran avoin, ujostelematon katse siirtyi toisesta esiintyvästä puhujasta toiseen; hänen ei johtunut mieleensäkään keskeyttää heidän sanatulvaansa, tosin huomasi väliin hämmästyksen ilmeen vilpittömillä, kauneilla kasvoilla, mutta ei vähintäkään tyytymättömyyttä tai ynseyttä.

Kun syytökset näyttivät olevan lopussa, kysyi hän eikö kenelläkään ollut mitään lisättävää; hän mielellään tahtoisi kuulla ne kaikki yhdellä kertaa vastatakseen niihin samassa lausunnossa.

Mutta kun kaikki pysyivät vaiti, silloin teki hän seikkaperäisesti selkoa menettelystään arkkipiispaan nähden, aina ensi hetkestä, kun kysymys herätettiin Jaakko herran erosta ja Kustaa Trollen valitsemisesta hänen seuraajakseen. "Muistan aivan hyvin", sanoi hän, "että eräänä päivänä syksyllä 1514, kun oleskelin Upsalassa, tuli tuomiorovasti Kristoffer luokseni tuoden arkkipiispa Jaakolta pyynnön, että kävisin hänen luonansa aterian jälkeen. Menin sitä ennen ja keskustelin hänen armonsa kanssa uutimien takana, kuten hän toivoi. Hän sanoi minulle silloin, että hän vanhuutensa tähden tahtoi erota piispanvirasta ja kysyi ketä pidin parhaimpana sijalle. Minä vastasin heti, etten tiennyt siihen ketään parempaa kuin hänen armonsa itsensä niin kauan kuin Jumala katsoi otolliseksi suoda hänelle elinpäiviä.

"Muutamia viikkoja myöhemmin tuli herra Erik Trolle Tukholmaan ja pyysi minua puoltamaan arkkipiispa Jaakolle ja tuomiokapitulille poikaansa arkkiteininvirkaan. Suostuin heti siihen, sillä tiesin, että Kustaa herra oli arkkipiispalle rakas ja tahdoin sitä paitsi mielelläni täyttää Erik herran toivomuksen. Mutta muutamia kuukausia sen jälkeen tuli tämä jalo herra uudestaan, mukanaan kirjoitus arkkipiispa Jaakolta, joka ilmoitti kapitulin kera päättäneensä valita herra Kustaa Trollen arkkipiispaksi.

"Tämä ei ollut tapahtunut yksissä neuvoin minun kanssani, mutta minä taivuin herrojen toivomukseen, jäsenkirjeluonnoksen, jonka arkkipiispa Jaakko laati pyhälle isälle, hyväksyin ja allekirjoitin minäkin hänen armonsa pyynnöstä ja siten valmistaakseni ilon herra Kustaa Trollelle!"

Kuului hyväksymisen surina kautta kokouksen, avoin, rehellinen selitys oli saavuttanut kaikkien tunnustuksen, jokainen ymmärsi, ettei tässä ollut mitään vilppiä.

Sen jälkeen teki valtionhoitaja selkoa Stäketin läänistä. "Ennenkuin kirjoitin Roomaan", sanoi hän, "oli arkkipiispa Jaakko luvannut minulle, ettei hän jättäisi Kustaa herran haltuun Upsalan tuomiokirkkoa, ei arkkipiispanistuinta eikä mitään muuta, ennenkuin tämä oli vannonut uskollisuutta Ruotsin kruunulle ja minulle. Kuinka tämä lupaus oli pidetty, sen tietää hänen armonsa paraiten ja sen voitte te kaikki todistaa.

"Olin tosin odottanut, että arkkipiispa Kustaa noudattaisi kutsukirjettäni ja saapuisi tänne meille kaikille vakuuttamaan uskollisuuttaan valtakuntaa kohtaan ja vannomaan neuvosvalansa, kuten laissa säädetään. Keitä hänen armollaan on neuvonantajina tai mitä hän tarkoittaa, sitä en tiedä. Mutta tämän kaiken tahdon kirjoittaa paperille, niin ettei kukaan voi väännellä sanojani, kuten äsken on tapahtunut teidän kaikkien kuullen. Jos joku tahtoo levittää minusta arvottomia huhuja tai sanoa, että olen toisin esiintynyt hänen armoonsa nähden, niin on avoin kirjeeni osoittava, että moiset syytökset ovat vääriä."

Nämä yksinkertaiset sanat tekivät syvän vaikutuksen sen saattoi huomata lausunnoista, joita annettiin.

"Hän ei syytä eikä tuomitse ketään!"

"Valtakunnan herrat ja miehet hän asettaa tuomariksi itsensä ja arkkipiispan ylitse."

"He eivät voi muuta kuin ottaa hänen asiansa omakseen."

"Jos he kieltäytyvät, on koko kansa tekevä sen."

"Kuinka arvokkaasti hän puhui!"

"Jalosti ja miehekkäästi, kuten valtionhoitajan tuleekin esiintyä."

"Piispaa on rangaistava."

"Tiehensä hän!"

"Tanskaan, sinne kuuluvat Trollet."

"Siksipä hän onkin Sten herran vihamies."

"Kiitos Stureille!"

"He ovat aina seisseet kansan puolella!"

"Siksipä kansa heitä rakastaakin."

Sten herran luo tunkeutui joukko talonpoikia hartaasti puristaen hänen kättään.

"Jumala siunatkoon!"

"Te olette meidän miehiämme!"

"Tartummeko miekkaan?"

"Kapula kiertämään!"

"Tulemme heti."

"Trollet ovat tanskalaisia!"

"Stäket on revittävä maahan!"

"Tahdomme kernaasti auttaa."

"Kiitos, rakkaat, uskolliset ystävät!" vastasi nuori valtionhoitaja. "Tiedän kyllä, ettette petä minua ettekä isänmaata, kun tulee tosi eteen."

Sten herran luottavainen esiintyminen oli herättänyt vastaavaa luottamusta, sentähden ei hän kohdannutkaan mitään vastarintaa. Arkkipiispan puoluelaiset vetäytyivät arastellen syrjään, ja kun Teljen kokous oli päättynyt ja herrat lähtivät omilleen, oli valtionhoitajalla useimmat heistä puolellaan.

Sten herra palasi Tukholmaan, hän kiitti Jumalaa saavuttamistaan voitoista ja toivoi, että voittaisi siten ilman miekaniskua kaikki vastustajansa; mitä vihollisiin tuli, tiesi hän kyllä, että sota ja vaino oli tulossa.

* * * * *

Esbjörnin tiedonannot olivat kuin sinettinä niille huhuille, joita yleensä oli liikkeessä; tämä uskollinen palvelija ei ollut vielä palannut kotiin, ja oli luultavaa, että hän teki parhaallaan tiedusteluja.

Valtaneuvoston kesken neuvoteltiin, mihin oli ryhdyttävä arkkipiispaa vastaan, mutta tällä oli neuvosten joukossa useita ystäviä, ja he yhtyivät siihen mielipiteeseen, että ankaroita toimenpiteitä oli viivytettävä niin kauan kuin mahdollista, ja Sten herra taipui toistaiseksi siihen.

Varhain eräänä aamuna herätti hänet rähjäinen olento, joka ilmoittamatta astui sisään.

"Esbjörn!" huudahti valtionhoitaja iloisesti.

"Älkää panko pahaksenne tomuista takkiani, herra, olen tehnyt nopean matkan."

"Mistä?"

"Nyköpingistä!"

"Silloin mahtavat olla lepakot liikkeellä!"

"Oletteko kerrotuttanut Kaarinalla noiden hänellä olleiden kirjeiden sisällön?"

"Olen kyllä!"

"Sitten tunnette koko jutun."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Olen oleskellut linnassa lähemmäs kaksi viikkoa."

"Tuntematonna?"

"Tuntematonna ja näkymätönnä; se on muuttunut ammatikseni."

"Ja olet keksinyt…?"

"Sillaikaa kuin Teljessä pidettiin kokousta, oli herra Sten Kristerinpojan luona Kristian kuninkaan kirjuri, hän laati koko suunnitelman ja Pernilla rouva kuunteli ja pisti tuontuostakin sanansa väliin."

"Eikö siellä ollut muita ketään."

"Kyllä, herra Pietari Turenpoika."

"Eikö hän ottanut osaa neuvotteluihin?"

"Hän vastaili ainoastaan Pernilla rouvan kysymyksiin, joko pudistaen päätänsä tai hyväksyvällä katseella. Monta sanaa ei hän vaihtanut."

"Tiedätkö, milloin suunnitelma pannaan toimeen?"

"Heti kun kuningas ehtii tänne. Arkkipiispan asemies, Pietari Juutti, on mennyt kirjurin mukana Kööpenhaminaan, mutta he palaavat laivaston mukana."

Sten Sture hypähti pystyyn ja pukeutui kiireimmiten. "Ehätämme ennen heitä!" sanoi hän.

Lähetettiin noutamaan Jöns Jönsinpoikaa; ryhdyttiin pikaisiin toimiin; kaikki käyttökelpoinen väki asestettiin, ja jo samana päivänä lähti valtionhoitaja taipaleelle ratsumiesparven eturinnassa. Siitä tuli tuima ratsastus, mutta jo seuraavana päivänä olivat he Nyköpingissä.

Valtionhoitaja sanoi miehilleen, että he taistelun jälkeen saavat levätä; nyt oli heti rynnättävä linnaa vastaan. He vastasivat jatkuvin riemuhuudoin.

Ja niin tapahtui ensimäinen hyökkäys; sillä oli sellainen menestys, ettei linnanherra uskaltanut odottaa uutta rynnäkköä, vaan nostatti hatun muurille merkiksi, että hän tahtoi ryhtyä pakkosopimuksen hierontaan.

Sten herra käski sanoa, ettei hän ryhtynyt neuvotteluihin kavaltajan kanssa, ja vaati, että linnanportit heti avattaisiin.

Tämä tapahtui, mutta valtionhoitajan saapuessa sisään ei näkynyt Sten herraa eikä Pernilla rouvaa.

Hänen kysymykseensä vastasi palvelija hämillään, että Sten herra oli salaportista paennut raatihuoneelle. Pernilla rouva oli matkoilla.

"Ja kuka jättää linnan minulle?" kysyi ritari.

"Sen olen minä ottanut tehdäkseni", vastasi Pietari Turenpoika, joka vihdoin astui sisään.

"Tekö, Pietari herra?"

Ääni oli niin nuhteleva, että se ajoi häpeän punan ritarin poskille.

"En tiedä, että herra Sten Kristerinpoika olisi todistettu syypääksi petturuuteen", vastasi hän.

"Aiotteko ruveta hänen asiamiehekseen?"

"Hän odottaa teidän herruuttanne raatihuoneella."

"Te, Pietari herra, matkustatte heti Tukholmaan vastaamaan puolestanne."

Valtionhoitaja viittasi Esbjörnille: "Sinä seuraat ritaria!" käski hän.

"Eikö sanani riitä?" puuskahti tämä.

"Petturin sana?"

"Kuka uskaltaa sanoa niin?"

"Teidän ulkomuotonne!"

Ritarin huulilta pääsi epätoivoisen sydämen tuskanhuuto, kun hän syöksyi huoneesta, muutaman minuutin kuluttua lähteäkseen täyttä laukkaa taipaleelle Tukholmaan. Esbjörn seurasi jälestä loitompana.

Pormestari ja raatimiehet tulivat kiireimmiten vakuuttamaan valtionhoitajalle alamaisuuttaan ja kuuliaisuuttaan.

He sanoivat, että linnanpäällikkö kovasti hädissään odotti hänen saapumistaan raatihuoneelle, ja pyysivät, että valtionhoitaja hänen kivulloisuutensa tähden tahtoisi olla armelias häntä kohtaan.

"Hän käyttää sitä väärin!"

"Suurin syy on hänen emäntänsä", rohkeni muuan raatimiehistä sanoa.

"Missä hän on?"

"Poissa, kukaan ei tiedä missä."

Sten herra meni raatihuoneelle; hänen astuessaan sisään syöksähti onneton linnanpäällikkö polvilleen ja purskahti kyyneliin ja nyyhkytyksiin.

"Nouskaa, herra ritari", käski valtionhoitaja, "ja tehkää tili hallituksestanne."

"Sitä minä en voi", vastasi tämä vaivoin nousten; mutta hän näytti niin heikolta ja hoippuvalta, että Sten Sture todellisella osanotolla kehotti häntä jälleen istumaan.

"Tahdotteko kiertelemättä vastata kysymyksiini?"

"Tahdon!"

"Miksi ette saapunut kokoukseen Teljeen?"

"Arkkipiispa kielsi minua."

"Kumpi?"

"Herra Kustaa Trolle."

"Olitte luvannut luovuttaa linnan Tanskan kuninkaalle?"

"Niin!"

"Pakotettuna?"

"Herra Erik Trolle ja viekas Niilo Boonpoika eivät antaneet minulle mitään rauhaa; vuoroon he rukoilivat, vuoroon uhittelivat."

"Ja Pietari Turenpoika."

"Hän ei ole sanonut mitään."

"Ja kuitenkin…?"

"Kuitenkin olen pelännyt häntä enimmän kaikista."

"Miksi?"

"Säälikää minua, sallikaa sen jäädä sanomatta", pyysi ritari tuskitellen. "Se ei koske ketään muita kuin minua."

"Milloin kuningasta odotetaan?"

"Hän ei tule!"

"Saa siis varoituksen?"

"Niin!"

"Keneltä?"

"Emännältäni!"

"Hän on matkustanut Kööpenhaminaan?"

"Ja jääkin sinne."

"Ja jättää teidät pulaan, kärsimään juonittelujensa seuraukset?"

"Olen siihen tyytyväinen, nyt saan toimia kuten hyväksi katson, pelottomasti…" Hän purskahti uudestaan itkuun. "En pahimmallekaan vihamiehelleni toivo, mitä olen saanut kärsiä", nyyhkytti hän.

"Eikö miehellä täydy olla tarmoa viedä tahtonsa läpi?" kysyi valtionhoitaja melkein halveksivasti.

"Ah, herra, naiset voivat olla joko enkeleitä tai paholaisia, teidän osaksenne on tullut edellistä lajia, minun jälkimäistä!… Kuinka te voitte tuomita."

"Teidän on valmistuttava matkalle Tukholmaan, herra ritari."

"Siihen olen heti valmis. Tulen terveeksi heti, kun pääsen sinne. Teidän ja valtaneuvosten läsnäollessa tahdon paljastaa ne kavalat juonittelut, joita Stäketissä ja Ekholmassa harjoitetaan."

"Kutsukaa sitten palvelijanne ja laittautukaa kuntoon."

"Valtionhoitaja kirjoitti Jöns Jönsinpojalle, että sairasta ritaria oli hoidettava mitä huolellisimmin, ja emäntäänsä pyysi hän väliin käymään hänen luonaan. Hän on nähnyt paljon pahaa, mutta nyt halajaa hän hyvää ja sentähden luulen hänelle olevan lohtua sinun näkemisestäsi."

Nähtyään linnanpäällikön lähdön jätti hän linnanisännyyden ritari Erik Sparrelle ja lähti heti sen jälkeen Vesteråsiin.

Pikaviestillä oli hän jo edeltäpäin kutsunut rahvaan koolle ja teki pontevin sanoin selkoa siitä, mitä oli tapahtunut.

Taalalaiset pudistelivat päitään; heidän mielestään oli heidän rakas Sten herransa toimittanut kaiken hyvin, ja he kysyivät mitä hän tahtoi heidän tekevän.

"Olkaa valmiit!" vastasi hän. "Vihollinen voi olla oven edessä, milloin vähimmän häntä odotamme."

Sen lupasivat he kättä lyöden, ja niin hän erosi heistä.

Ainoastaan muutamiksi tunneiksi jäi hän Vesteråsiin. Märta rouva oli muuttanut sieltä poikapuoltensa luo Kööpenhaminaan, siellä ei mikään häntä pidättänyt.

Nyt lasketettiin täyttä laukkaa Svartsjöhön, joka oli ainoastaan peninkulman päässä Stäketistä. Ryhdyttiin heti tarpeellisiin toimenpiteihin Stäketin saartamista varten, mutta valtionhoitaja kirjoitti myös tuomiokapitulille Upsalaan ja kehotti sitä taivuttamaan arkkipiispaa heti jättämään kavalat juonittelunsa.

Mutta tuomiokapituli ei suinkaan ollut halukas noudattamaan valtionhoitajan toivomusta. Se teki verukkeita, puolustautui sillä, ettei voinut mitään, ja koetti sillävälin haalia kannattajia arkkipiispalle.

Mutta nyt oli kärsivällisyys lopussa. Sten Sture kirjoitti sille ankaran ja uhkaavan kirjeen.

… "Moista en voi sietää kauemmin, ja tahdon nyt vakavasti teille ilmoittaa, että kenen teistä tästedes havaitaan häärivän moisissa vehkeissä, häntä rangaistaan kuten ainakin sitä, joka tahtoo pahaa isänmaalleen."

Mutta tuomiokapituli ei kuitenkaan antanut perään, se piti edelleen arkkipiispan puolta, eikä auttanut edes sekään, että Sten herra lähetti sille jäljennöksen saamastaan paavinkirjeestä, missä hänen pyhyytensä puolusti myöntyväisyyttä ja sovinnollista ratkaisua.

Arvokkaammin esiintyivät muut tuomiokapitulit. Piispa Vincentius Skarassa, Mathias Strengnäsissä, Otto Vesteråsissa ja Arvi Kurki Turussa, kaikki pyysivät kirjallisesti, "että hänen armonsa arkkipiispa jättäisi sikseen sen vastakannan, johon oli ryhtynyt valtakuntaa ja valtionhoitajaa vastaan, eikä panisi kirkkoa, itseään ja papistoaan vaaraan Kristian kuninkaan tähden."

Mutta mikään ei vaikuttanut taipumattomaan Kustaa Trolleen, hän aivan vimmastui siitä, että oli uskallettu moittia hänen toimintaansa, ja päätti mielessään kostaa.

Herra Erik Trolle oleskeli tähän aikaan vanhan Jaakko herran luona Piispan-Arnössä. Hänen innokkaista pyynnöistään kirjoitti tämä valtionhoitajalle ja pyysi häntä liikuttavin sanoin luopumaan piirityksestä ja suostumaan sovinnolliseen ratkaisuun. Oli ilmeistä, että hän oli jälleen tullut siihen ajatukseen, että valtakunta varmimmasti pääsisi rauhaan alistumalla Tanskan kuninkaan valtaan. Erik herra puhui niistä suurista eduista, joita maalle siitä koituisi, eikä isä Johannes enää seissut vanhan arkkipiispan rinnalla.

Mutta valtionhoitaja ei jäänyt vastauksen velkaan; hän kirjoitti muistuttaen muinaisista ajoista, jolloin arkkipiispa Jöns Jönsinpoika vehkeili Kaarle kuningasta vastaan ja vihdoin onnistuikin saamaan Tanskan kuninkaan valtakuntaan. Koituiko se kansan onneksi, ja kuinka paljon verta maksoikaan ennenkuin hänet jälleen ajettiin pois? Ei suinkaan Jaakko herra tahtonut ojentaa kättänsä auttamaan maan viemisessä perikatoon?

Sillävälin jatkettiin piiritystyötä, mutta tahallaan niin hitaasti, että Kustaa herra saisi riittävästi ajatusaikaa. Hän sai vapaasti tulla ja mennä kuten hyväksi näki, mutta ylväs pääpappi sulkeutui linnaan aivan kuin mikäkin vanki, ivaten piirityshommia ja unhottaen Upsalan tuomiokirkon, joka silloin joutui suureen vaaraan. Hiippakunta jäi ilman johtajaa, kaikki joutui tuuliajolle; käskynsä alaisten virkamiesten kanssa ei hän tahtonut neuvotella, eivätkä nämä ilman häntä tahtoneet ryhtyä mihinkään.

Tarkoitus oli silminnähtävästi saada aikaan eripuraisuutta ja kapinaa; rauhanystävät koettivat Sten Sturelle terottaa myöntymisen välttämättömyyttä, mutta hän oli taipumaton. "Niin kauan kuin sekä ylhäiset että alhaiset eivät valitse häntä valtionpäämieheksi", sanoi hän, "on minun velvollisuuteni puolustaa sitä niin koti- kuin ulkomaisiakin vihollisia vastaan, ja minä en katso läpi sormien ketään kavaltajaa, vaikkapa hän olisi arkkipiispakin."

Hänen pontevuutensa ja toimeliaisuutensa hämmästytti vastapuoluetta ja herätti sen kunnioitusta.

Svartsjöhön sijoitettiin pieni sotavoima taitavan päällikön johdolla, sen oli pidettävä tarkoin silmällä Stäketiä ja sen ympäristöä ja erittäinkin katsoa, ettei tanskalaisia veneitä päässyt maihin.

Tukholmassa piti Sten Kristerinpojan asian tulla esille; ja kun Kristina rouva kirjoitti herralleen, että hänellä oli tärkeitä asioita ilmoitettavana arkkipiispaan nähden, päätti Sten Sture palata sinne. Jos Stäketissä tapahtuisi jotakin tärkeää, oli siitä heti ilmoitettava hänelle.

Esbjörn, jonka tarkkaavaisuus ei koskaan laimentunut, ilmoitti valtionhoitajalle, että herra Erik Trolle oli kaupungissa pitäen tärkeitä neuvotteluja puoluemiestensä kanssa, mutta hän pysyttäytyi varovasti piilossa, otti vastaan vieraita, mutta ei itse vieraillut missään.

Herra Pietari Turenpoika eli aivan erikseen ja liikkui harvoin ulkosalla, vaikka hänellä oli vapautensa.

Herra Niilo Boonpoika sitä vastoin oli alituiseen liikkeellä. "Hän on kuin rotta loukussa", sanoi Esbjörn, "hän etsii aukkoa päästäkseen livistämään, mutta tietää edeltäpäin, ettei sellaista ole."

Sellaisia olivat uskollisen palvelijan ilmoitukset, ja Sten Sture ryhtyi sen jälkeen toimenpiteihinsä.

Kutsuttiin suuri kokous Tukholman raatihuoneelle, kutsuttiin saapuville ei ainoastaan pormestari ja raati, vaan valtaneuvoksetkin.

Samana päivänä kuin kokous oli pidettävä, lähetettiin sana herroille Erik Trollelle, Pietari Turenpojalle ja Niilo Boonpojalle, että he saapuisivat viipymättä.

Ensiksi- ja viimeksi mainittua pidettiin tarkoin silmällä, etteivät he jäisi tulematta; ainoastaan näön vuoksi saivat he pitää vapautensa.

Suuri raatihuoneen sali oli ihmisiä täytenään, kun Erik Trolle astui sisään. Hän valitti sitä, että hänelle oli niin myöhään ilmoitettu kokouksesta, hän olisi voinut olla poissa eikä tilaisuudessa olemaan läsnä… Mutta tyhjien sanojen takaa saattoi havaita sen levottomuuden, jonka vallassa hän oli.

Sillävälin oli Niilo Boonpoika käynyt muutamain neuvosherrojen kimppuun ja kertoi kuiskaillen heille, että hän oli aina ollut Sturein ynseyden esineenä, ja kuitenkin oli hän yhtä hyvä isänmaan ystävä kuin hekin.

Valtionhoitajan saapuminen teki lopun kaikesta yksityiskeskusteluista; herrat asettuivat paikoilleen, ja Sten Kristerinpoika tuotiin sisään.

Kuului tukahutettu kauhun huuto kautta kokouksen; tämä kuiva, kyyristynyt ukko ulkonevine poskiluineen ja syvälle vaipuneine silmineen, saattoiko hän olla kookas, eloisa ja ylpeä aatelismies Sten Kristerinpoika?

Hän nojasi keppiin, mutta jalat vapisivat hänen allansa ja hän voi vain vaivoin pysyä pystyssä. Valtionhoitaja käski heti, että hänelle tuotaisiin tuoli, mutta hän käytti sitä ainoastaan tukenaan.

"Te osoitatte minulle hyvyyttä viimeiseen saakka", sanoi hän kohottaen katseensa Sten Stureen. "Jumala on siunaava teitä siitä, ja ne palavat hiilet, joita olette koonnut pääni päälle, eivät minua enää polta, sillä minä tiedän, että vilpitöntä tunnustustani seuraa anteeksianto ja unhotus… Sentähden en pelkää kuolemaa, vaan kaipaan sitä…" Tässä tukehtui ääni… ei äännähdystäkään kuulunut salista… Kaikki tunsivat syvää sääliä ja odottivat melkein pelolla, mitä oli tapahtuva.

Silloin kohotti Sten Kristerinpoika päänsä ja silmäili kokoontuneita.

Ah, hän tunsi heidät kaikki; hän oli ollut heidän mukanaan monissa iloisissa seuroissa, juonut ja laskenut leikkiä, vehkeillyt ja pilkannut… Nyt loivat he katseensa maahan tai katsoivat pois… Mutta se oli tarpeetonta, hän näki tuskin heitä, niin sieluton oli katse. Mutta se saattoi vielä saada eloa. Kas, kuinka äsken niin raukeat silmät iskevät salamoita! Herra Erik Trolle vääntelehtää tuskissaan, sillä häneen ne ovat tähdätyt.

"Voi teitä petollisuutenne ja kavaluutenne tähden!" sanoi hän ja kohotti uhkaavasti nyrkkinsä.

"Mistä syytätte minua?" kysyi Erik Trolle uhmaten.

"Siitä, että olette houkutellut ja viekoitellut minut oikeasta herrastani ja päälliköstäni… Olin palannut harhateiltäni ja oikealla tolalla, mutta silloin sommiteltiin ja laitettiin kavala suunnitelma."

"Oliko se minusta lähtöisin?" huudahti Erik herra varomattomasti, siten tunnustaen osallisuutensa, ja kun kaikki katsoivat häneen, kalpeni hän pelosta.

"Osaksi oli! Ettekö muista, kuinka viekkaasti te ja hän, viime kertaa vieraillessani arkkipiispan luona Stäketissä, kavaloin juonin neuvoitte minua kerrassaan luopumaan oikeasta päälliköstäni, herra Sten Sturesta, ja liittymään teihin ja teidän kätyreihinne, toimimaan hänen vahingokseen ja turmiokseen… Luullakseni ette voi sitä kieltää?"

"Todistuksia!" huusi Erik Trolle.

"Tässä, omat kirjeenne!" Vapisevin käsin otti hän poveltaan esiin muutamia kirjeitä.

Erik herra päästi huudahduksen ja tahtoi tarttua niihin, mutta se estettiin.

"Sanon teille, jalot herrat ja ritarit", jatkoi Sten Kristerinpoika, "moista petturia kuin herra Kustaa Trolle ei toista ole maassa, hän hengittää ainoastaan vihaa ja kostoa, ja jollette supista hänen valtaansa, lienevät varmaankin huonot ajat tulossa."

"Veli Sten puhuu houreissaan", vastasi herra Erik Trolle leppeällä äänellä, "ja pienestä liekistä tekee hän suuren ja pelottavan tulipalon."

"Seison haudan partaalla, ja silloin ei valehdella!" jatkoi toinen. "Sanon tästä hetkestä irti sen veljeyden ja liiton, jota kerran teille lupasin, ja jos jotakin voisin, tekisin kaikkeni teitä vastaan!… Voi teitä, herra Erik Trolle, teidän viime hetkenänne, silloin tulette kyllä muistamaan vehkeilynne aina Svante herran ensi ajoista tähän päivään; mutta sen sanon teille, että sellaiset muistot ovat teräviä okaita kuolinvuoteella."

Ääni oli heikko ja sammuva, mutta sanat tulivat esiin selvinä ja terävinä kuin miekansäilät, ja moni poski kalpeni silloin, ja herra Erik Trolle taivutti päänsä syvään salatakseen liikutustaan.

Sen jälkeen kysyttiin herra Sten Kristerinpojalta, oliko hän ottanut osaa niihin kokouksiin, joita oli pidetty tohtori Rytingin talossa Pohjoisportilla?

"Tiesin niistä ainoastaan herra Niilo Boonpojalta", vastasi hän.

"Toiselta kavaltajalta!" puuttui herra Sten Sture puheeseen.

"Minä en ole kavaltaja!" huudahti herra Niilo Boonpoika ja tunkeutui Sten Kristerinpojan luo. "Voi olla hyvä isänmaan ystävä ja kuitenkin yhdessä hyvien ystäväin kanssa toivoo nykyisyyden vaihtuvan johonkin parempaan. Luulen, että monet yhtyvät minuun."

Niilo Boonpoika oli tottunut käyttämään kiemurtelevia korulauseita ja odotti äänekkäitä suosionosoituksia; vaikka tämä olikin monille tilinteon päivä, ei kuitenkaan kukaan tahtonut asettua syypääksi todistetun rinnalle… Kyllä, muuan teki sen!

Kävi kohahdus kautta kokouksen, kun Pietari Turenpoika asettui Niilo herran rinnalle.

Mutta Sten Kristerinpoika kääntyi tähän viimeksimainittuun: "Millainen on tuleva hallituksesta, jossa monet tahdot riuhtovat ristiin, sen olette te ja minä ja monet muut osoittaneet sillä levottomuudella, jonka olemme saaneet maassa aikaan! Mutta vähän saavutitte kokouksellanne Pohjoisportilla, vainaja asettui tiellenne!"

Niilo Boonpoika karahti punaiseksi ja salissa tuli hiljaista; huhu kummallisesta tapauksesta oli saapunut kaikkien korviin.

Silloin pyysi Pietari Turenpoika sanan vuoroa. Hän tunnusti ottaneensa osaa salaliittoon, ei katsonut herra Sten Sturea täysikelpoiseksi suureen ja tähdelliseen tehtäväänsä, hänen mielestään oli kuningasvalta Ruotsin ainoa pelastus, ja kun ei ollut miehiä, joiden väliltä valita, oli unioni jälleen saatettava kuntoon ja Kristian toinen tunnustettava Ruotsin kuninkaaksi.

Hänen miehekäs puheensa vaikutti jossakin määrin. Silloin nousi Sten Sture ja virkkoi:

"Onko meidän kutsuttava kansa koolle vielä kerran kuullaksemme sen mieltä, vai tiedämmekö jo sen? On vielä sellaisia, jotka muistavat tanskalaisen hallituksen, ja he eivät toivo sitä takaisin."

"Jos kerran valtionhoitajan vaali on vahvistettu enemmistön tahdolla ja toisten myöntymyksellä, niin häntä on pidettävä arvossa ja toteltava, hänellä on oikeuden miekka kädessään rangaistakseen petosta, eikä hän saa osoittaa armoa rikolliselle, vaikkapa tämä seisoisikin yhteiskunnan ylimmillä portailla. Tämän nojalla vaadin, että herra Erik Trolle heti vangitaan; valtaneuvosto tuomitkoon hänelle sitten sen rangaistuksen minkä hän ansaitsee!"

Vanha ritari pani kätensä silmilleen, hän itki eikä hänellä ollut sanaakaan puolustuksekseen.

Hieman neuvoteltuaan hyväksyi valtaneuvosto valtionhoitajan vaatimuksen.

Herra Sten Kristerinpoika oli vietävä takaisin vankeuteensa.

"Olen totisesti siellä onnellisempi kuin muualla", huudahti syvästi murtunut mies. "Taivaan enkeli käy väliin luonani ja suo minun luoda katseen autuasten asunnoihin."

Valtionhoitaja otti uudestaan sananvuoron.

"Herra Pietari Turenpoika on itse tunnustanut tienneensä salaliitosta, hän on lausunut mielipiteitä, jotka eivät suinkaan sovi uskolliselle alamaiselle, ja velvollisuuteni mukaisesti täytyy minun selittää hänet arvottomaksi siihen tärkeään päällikön asemaan, jossa hän on, ja vaatia häneltä Stäkeholman avaimet. En voi muuta, kuinka suuresti se minua surettaakin!"

Herrojen mielestä oli tämä hyvin ankaraa, ja Pietari herralta kysyttiin, eikö hän tahtonut lausua mitään puolustuksekseen.

"En voi", sanoi hän. "Valtionhoitajan sijassa olisin menetellyt kuten hän."

Tuomio siis vahvistettiin.

Nyt oli jälellä vain Niilo Boonpoika, mutta tämä oli valtionhoitajan mielestä liian merkityksetön mies, ja kun hänellä ei ollut mitään läänitystä hallussaan, ei maksanut vaivaa tuomita häntä mihinkään rangaistukseen.

Mutta Niilo Boonpoika ei epäröinyt puhuessaan; valtionhoitaja oli sanonut häntä petturiksi ja kavaltajaksi, ja tämä suretti häntä katkerasti: kaikki ilo elämässä oli häneltä mennyttä, jollei niin jalo herra tahtonut jälleen olla hänelle suosiollinen; koskaan ei hän tekisi itseään siihen arvottomaksi.

"Tapahtunut olkoon siis unhotettu", vastasi valtionhoitaja ojentaen hänelle kätensä.

Niin oli tämä asia ratkaistu. Herra Erik Trolle joutui lievään vankeuteen Tukholman linnaan ja pyysi ainoana suosiona, että jos tuli joitakin kirjeitä hänen rakkaalta emännältään, niin ne annettaisiin hänelle. Kun Sten Sture lupasi sen, näytti hän aivan onnelliselta, arvellen, että se tyyneys ja hiljaisuus, missä hän sai elää, olisi kyllä hänelle hyödyllinen. Kirjeillä ja esityksillä tahtoi hän tehdä voitavansa vaikuttaakseen arkkipiispaankin.

Herra Pietari Turenpoika oli saanut pitää vapautensa, mutta hän oli aivan kuin kadonnut; luultavasti oli hän matkustanut, kukaan ei tiennyt mihin.

Ainoa, joka tätä kysyi, oli Sten Kristerinpoika, vieläpä sellaisella levottomuudella, kuin se olisi ollut hänelle aivan sydämenasia; mutta jos joku kysyi syytä, vastasi hän vain: "Älkää kysykö sitä minulta."

Upsalasta saapui kirjeitä, jotka ilmoittivat, että tuomiokapitulin keskuudessa oli syntynyt kiihkeitä puoluetaisteluja. Eivät kaikki pitäneet arkkipiispan puolta, muutamat olivat luopuneet hänestä, ja tämä vei äärimäiseen erimielisyyteen papillisista toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä. Se oli mennyt niin pitkälle, että jumalanpalvelukset lyötiin laimin ja messut jätettiin pitämättä rahvaanmiesten suureksi suuttumukseksi.

Sten Sture oli epätietoinen siitä, mitä oli tehtävä. "Jos kansa ei saanut hengellistä lohdutusta ja mielenylennystä, oli tämä omansa yllyttämään kapinaan."

"Kirjoita Jaakko herralle!" pyysi Kristina rouva.

"Olenhan tehnyt sen moneen kertaan?"

"Mutta saamatta vastausta."

"Samoin kävisi nytkin!"

Molemmat istuivat mietteissään muutamia minuutteja.

"Minä tiedän keinon!" huudahti Kristina.

"No?"

"Puhuit kerran eräästä sormuksesta."

"Sormuksesta?"

"Jonka olit saanut hänen armoltaan."

"Niin, se on totta."

"Vielä kai se on sinulla?"

"Luullakseni on."

"Etsi se, rakkahin ystävä!"

"Mitä varten?"

"Oletko unhottanut, että hän lupasi suostua mihin pyyntöön tahansa, kun lähettäisit sen hänelle?" kysyi Kristina nuhtelevalla äänellä.

"Mitä minun tarvitsee muistaa, kun sinä teet sen!" virkkoi Sten lemmekkäästi.

"Nyt on se avaava tien hänelle."

"Nainen on paljon viisaampi ja kekseliäämpi kuin mies."

"Hänen muistinsa on sydämessä."

"Sentähden noudatan neuvoasi. Lähetän Esbjörnin sormuksen kera; saadaanpas nähdä, mitä hän vastaa, kun pyydän häntä kohdata."

"Hänen täytyy suostua."

Sten herra kirjoitti kirjeen ja pani sormuksen siihen.; Esbjörn satuloi rivakan ratsunsa, ja kiitävää vauhtia riensi hän sen jälkeen Piispan-Arnöhön.

Sten herra odotti kärsimättömästi hänen paluutaan. Hän viipyi poissa neljä päivää; hänen armonsa oli ollut vaikea tehdä päätöstään. Vihdoin määräsi hän, että kohtaus tapahtuisi seuraavana päivänä Granin pappilassa. Jaakko herra tahtoi ottaa muutamia pappismiehiä mukaansa ja kehotti valtionhoitajaa ottamaan muutamia valtaneuvoksia mukaansa.

"Jumala suokoon menestystä!" sanoi Kristina erotessa.

"Jollei tällä tiellä, niin muilla keinoin!" vastasi hänen herransa. "Nyt täytyy ratkaisun tulla."

Vanha arkkipiispa otti Sten herran vastaan kaikin ystävällisyyden osoituksin; sanoi häntä rakkaaksi pojakseen ja vakuutti ikävöineensä häntä nähdä, ainoastaan heikko terveys oli estänyt pyytämästä aikoja sitten häntä tulemaan.

Sormuksesta hän ei maininnut mitään, ja kun vihdoin tuli puheeksi syy kohtaukseen, silloin oli hän kovasti hämillään ja sanoi, että häntä suretti, kun ei voinut täyttää kaikkien toivomuksia kuten tahtoi.

Nuori valtionhoitaja pyysi häntä kohteliaasti kiinnittämään huomionsa ainoastaan siihen, mikä kirkon ja uskonnon tähden oli äärimäisen tärkeää.

"Tiedätte, kunnianarvoisa isä", sanoi hän, "että jumalanpalvelukset jätetään pitämättä, kirkot pidetään suljettuina, ja ripille ja herranehtoolliselle täytyy kansan mennä maalaiskirkkoihin. Sairaista ja kuolevista ei pidetä lukua!… Mistä tämä kaikki johtuu", lisäsi hän kasvavalla liikutuksella, "jollei siitä, että olette vastoin lupaustanne jättänyt kirkon asiat miehen käsiin, jota ei sido vala, velvollisuus eikä omatunto ja joka sentähden huolettomasti lyö laimin ne pyhät velvollisuudet ja sen kallisarvoisen luottamuksen, minkä olette hänelle antanut."

"Tunnette minut huonosti, jos luulette minun toimineen muuten kuin parhaimmassa tarkoituksessa", vastasi vanhus. "On mahdollista, että olen voinut erehtyä, mutta kuitenkin on luultavampaa, että näette vaaroja ja juonia siellä, missä sellaisia ei ole lainkaan."

"Siitä voimme heti saada varmuuden. Tuomiorovasti Kristoffer voinee ilmoittaa, ovatko minun tiedonantoni oikeita vai liioiteltuja."

Puhuteltu näytti joutuvan kysymyksestä hämilleen; hän änkytti, yski ja virkkoi vihdoin, "ettei kertomuksiin ja huhuihin aina ole luottamista".

"Tahdotteko sillä sanoa, ettei kirkkoja pidetä suljettuina?"

"Valitettava väärinkäsitys, joka on johtunut hänen armonsa arkkipiispan poissaolosta, on syynä siihen."

"Pidetäänkö messuja ja esirukouksia?"

"Onnettomuudeksi ei!"

"Siinä kuulette, teidän armonne! Mitä tähän asti olette vuosikymmenien kuluessa rakentanut, sitä tahdotte nyt olla mukana repimässä maahan… Ei sentään, se on mahdotonta, ette voi tuhota omaa elämäntyötänne."

"En voi nyt enää mitään."

"Teidän armonne voi kaiken! Herra Kustaa Trolle ei ole vielä vannonut uskollisuutta kruunulle ja minulle, häntä ei voida siis asettaa virkaan. Olette edelleen Ruotsin arkkipiispa, rukoilen teidän armoanne pyhän lupauksenne tähden valvomaan ja suojelemaan Ruotsin kirkkoa isänmaan onneksi ja menestykseksi; teidän omien kunniakkaiden muistojenne nimessä: älkää seisko neuvotonna ja epäröivänä näin tärkeänä hetkenä, matkustakaa Upsalaan, asettukaa jälleen paikalle, jota teidän ei olisi pitänyt koskaan jättää, astukaa Herran temppeliin, ja saarnatkaa hänen sanaansa! Teitä ei ole koskaan tervehditty sellaisella riemulla kuin mikä teitä silloin odottaa."

Äänessä oli terästä, hänen puheessaan nuorekasta innostusta, ja vanha Jaakko Ulfinpoika tuijotti häneen hämmästyneenä ja ihastuneena.

"En matkusta nyt heti", sanoi hän. "Mutta lupaan tehdä sen viime hetkessä."

"Se ei viivy kauan. Vielä kerran lupaan kirjoittaa herra Kustaa Trollelle ja sanoa hänelle, että jos hän heti tahtoo palata tuomiokirkkoonsa ja muuten käyttäytyä kuten oikean arkkipiispan tulee ja sopii, silloin tahdon hänet pitää kunnioitettavana isänäni ja kristillisenä herranani mutta jollei niin tapahdu, ilmivihollisenani, jota minun kirkon ja isänmaan tähden täytyy vastustaa."

Niin erosi hän arkkipiispasta, lujasti ja vilpittömäsi tahtoen säilyttää rauhaa pyrkimällä Kustaa Trollen kanssa sovintoon.

Mutta jos rauha täytyi rikkoa, niin tiesi hän, että Ruotsin rahvas rakkaudella ja luottamuksella seisoi hänen apunaan vaikkapa jouduttaisiin otteluun uuden arkkipiispankin kanssa.

Vanhuksen oli vaikea käsittää, ettei tämä mies ollut ensimäinen Sten Sture, jonka hän oli nähnyt edessään Granin pappilassa. Näin terhakasti oli hänenkin tapansa esiintyä. Mutta että lapsesta, pojasta, jonka hän oli nähnyt kasvavan, oli voinut tulla sellainen mies, sitä ei hän ollut odottanut, ja jollei hän itse olisi nähnyt ja kuullut, ei hän olisi lainkaan uskonut sitä.

Lupauksensa oli hän — kenties ajattelematta — antanut mutta hänen oli se pidettävä. Isä Johanneskin oli saanut sen, ja tämä saattoi ilmestyä minä päivänä tahansa ja kysyä kuinka hän oli pysynyt siinä lujana… Missähän hän nyt mahtoi majailla, itsepäinen, jäyhä mies, joka mieluummin söi köyhien kanssa laihaa leipää kuin eli hyviä päiviä hänen armonsa arkkipiispan luona.

Väliin tapasi korkea herra itsensä mietiskelemästä etteiköhän isä Johannes itse asiassa elänyt onnellisempaa suruttomampaa elämää kuin hän itse. Silloin kaipasi hän häntä kaksin verroin, ikäänkuin siten saisi tilaisuuden ottaa osaa hänen onneensa.

Tähän aikaan päätti Sten Kristerinpoika surullisen elämänsä. Kristina rouva ilmoitti tästä kirjeessä herralleen "Hän sai lohdutusta läsnäolostani", kirjoitti hän, "mutta oli iloinen täältä päästessään; hartaasti oli hän pyytänyt ettei Sten herra soimaisi häntä siitä, mitä hän oli rikkonut ja itse oli hän kaikesta sydämestään antanut anteeksi vihamiehilleen. Olen kirjoittanut Pernilla rouvalle hänen herransa kuolemasta", lisäsi Kristina rouva; "se voi koitua hänelle herätykseksi, ja juuri sentähden toivon, ettei rakas herrani paheksu menettelyäni."

Vastaukseksi viimeiseen kirjeeseensä, jonka valtionhoitaja kirjoitti herra Kustaa Trollelle, kirjoitti tämä, että hän tahtoi määrätä yhtymispäivän Sten herran kanssa.

Kokous määrättiin pidettäväksi Arbogassa, mihin hän sanoi tahtovansa tulla. Jaakko Ulfinpoikakin aikoi sinne, sanottiin, jollei pakkanen kovin yltynyt. Kokous oli pidettävä vuoden 1517 alussa, mutta monet ihmettelivät, mitä arkkipiispa mahtoi tarkoittaa, kun tahtoi määrätä päivän Sten herran kanssa.

Kun kokous oli koolla eikä arkkipiispoista näkynyt kumpaakaan, tuli tämä puheeksi.

Monet kysyivät Sten Sturelta mitä hän arveli. "Minulle on salavihkaa sanottu", vastasi hän, "että Kustaa herra aikoi tuoda tänne niin paljon väkeä mukanaan, että jollen suostuisi ottamaan kuningasta valtakuntaan vastoin kansan tahtoa, niin hän tarttuisi apureineen kurkkuuni ja veisi minut Tanskaan, Halmstadin herrainkokoukseen, joka pidetään kynttilä messun aikoihin, ja siellä Kustaa herra luovuttaisi valtakunnan, minut ja teidät kaikki Kristian kuninkaan käsiin. Mutta tämän, rakkaat ystävät, olen estänyt antamalla hänen tietää, että juoni oli paljastettu, ja tahdon tulevaisuudessakin kaikkivaltiaan Jumalan ja kaikkien valtakunnan pyhien suojeluspyhimysten avulla suojella teitä ja koko Ruotsin rahvasta, ettei hän nyt eikä vastedes saa tätä aiettaan toteutumaan."

"Olisitte antanut hänen tulla!".

"Olisimme antaneet hänelle kolauksen!"

"Hengissä ei hän olisi päässyt täältä."

"Ei hän eivätkä hänen puoluelaisensa!"

"Siitä olisi tullut verinen leikki."

"Joka olisi antanut Stäketin käsiimme."

"Kokouksesta olisi koitunut alku sisäiseen kansalaissotaan", huudahti Sten herra. "Syy olisi lykätty meidän niskoillemme, ja ne, jotka nyt ovat epävarmoja, mille puolelle kääntyisivät, olisivat asettuneet vastaamme. Rakkaat ystävät, meidän on meneteltävä varovaisesti ollaksemme aina varmat voitosta, ei koskaan annettava aseita vastustajaimme käsiin, ei koskaan lyötävä itseämme! Sinä päivänä, jona valtaneuvoston suostumuksella käymme maan vihollisia vastaan, tulemme näyttämään, että kärsivällisyyttä voi seurata voima käydä vihollisen kimppuun, niin että siitä koituu meille voitto, herättämättä paheksumista."

Useimmat myönsivät Sten herran olevan oikeassa, mutta päätettiin, että Stäketin piiritystä oli jatkettava, ja jotta koetettaisiin viimeiseen saakka, pyydettiin valtionhoitajaa vielä kerran koettamaan saada aikaan persoonallinen neuvottelu arkkipiispan kanssa, luonnollisesti tarkoituksella saada hänet hyvällä luovuttamaan Stäketin linnan; ja palaamaan Upsalaan ja kirkkoon, kuten hänen velvollisuutensa oli.

Sten herra lupasi noudattaa kokouksen päätöstä.

Kokouksen vielä jatkuessa saapui tieto, että Kristian kuningas oli syysmyöhällä Lyypekin satamassa anastanut muutaman ruotsalaisen laivan, joka oli ollut tavaralastissa. Laiva oli viety Kööpenhaminaan ja miehistö oli vangittu.

Uutinen herätti suunnatonta huomiota; nyt ei enää saattanut olla kysymystäkään ennen päätetystä kokouksesta Halmstadissa. Kun Kristian kuningas ei ollut pitänyt nimenomaan päätettyä aselepoa, ei saatettu luottaa hänen muihinkaan vakuutuksiinsa, ja äänekkäästi sanottiin, etteivät ruotsalaiset koskaan tahtoneet ottaa häntä herrakseen ja kuninkaakseen.

Sten herran rinnalla nähtiin koko kokouksen ajan hieno-, melkein hentopiirteinen nuorukainen. Se oli hänen emäntänsä sisarenpoika, herra Kustaa Erikinpoika (Vaasa) Hänen nuori sydämensä sykki lämpimästi isänmaalle, ja hän paloi halusta taistella sen vapauden ja itsenäisyyden puolesta; nähtiin hyvin, että oli odotettavissa taistelu Stäketin edustalla, ja hänen oli nyt veistettävä ensimäiset oppilaslastunsa valtionhoitajan johdolla.

* * * * *

Kaikesta, mitä tapahtui kokouksessa, sai arkkipiispa tiedon urkkijoiltaan. Hän kuohui kiukusta; häntä liikutti vähät, mitä herra Erik Trollen täytyi kärsiä hänen tähtensä, hänet saattoi kostonvimmaan se häväistys, joka isän vangitseminen oli hänelle, arkkipiispalle. Viha ja mielipuolisuus ovat toisiaan hyvin lähellä, ja on luultavaa, ettei ihminen, joka antautuu edellisen valtoihin, ole täydessä järjessään.

Hiljaisena, arvoituksellisena sulkeutui hän Stäketiin, jossa hän kulki kalpein kasvoin ja mustin tuumin, odottaen joka päivä saavansa Tanskasta ja Kristian kuninkaalta varman viestin, että verinen leikki oli alkava.

Arbogan kokous oli päättynyt, ja hän ihmetteli, mihin nyt aiottiin ryhtyä.

Silloin ilmoitettiin, että useita ruotsalaisia herroja kokouksen päätöksen johdosta pyysi päästä hänen puheilleen.

Hän antoi heidän odottaa jokseenkin kauan, ennenkuin alentui ottamaan heidät vastaan.

He olivat Hemming Gadd, Niilo Eskilinpoika ja Magnus Gren muutamain valtaneuvosten keralla.

Niilo herra sai ensin sanoiksi ja pyysi hänen armoaan ajattelemaan, mitä rauhattomuutta hän sai maassa aikaan. Stäketin linnan piirityksestä saisi Kristian kuningas tervetulleen aiheen alottaa sodan ja tunkeutua maahan, samoin kuin tapahtui muinoin, kun arkkipiispa Jöns avasi tien vanhalle Kristian kuninkaalle ja arkkipiispa Jaakko Hannu kuninkaalle.

Ylpeä ylipappi ojentautui koko pituuteensa. "En ota mitään neuvoja vastaan", sanoi hän, "enkä minä vastaa toimenpiteistäni kenellekään."

"Jos teidän armonne katsoo sen oikeudekseen", virkkoi Hemming pisteliäästi, "niin lienee meilläkin oikeus menetellä teihin nähden samoin kuin suureen edeltäjäänne, Jöns arkkipiispaan."

"Pianpahan nähdään, kenen käsivarsi ulottuu pitemmälle!" virkkoi vihastunut piispa jälleen.

"Kieltäydytte siis mukautumasta valtaneuvoston ja herrainkokouksen päätöksiin?"

"En luovu Stäketin linnasta niin kauan kuin sydän on ehjä rinnassani!"

Näin sanoen käänsi arkkipiispa herroille ylpeästi selkänsä ja poistui huoneesta.

Mutta tuskin olivat nämä lähteneet linnasta, ennenkuin hän käski, että tykit oli laukaistava heidän jälkeensä. Jos johonkin heistä olisi sattunut, olisi hän nähnyt sen mielellään.

Ennenkuin viikko oli päättynyt päähän, kuuli hän Tukholmasta, että hänen menettelynsä oli herättänyt paljon paheksumista. Muuan mies arkkipiispan omista puoluelaisista oli otettu vangiksi sentähden, että hän oli koettanut yllyttää rahvasta, ja hän oli avoimesti tunnustanut, että se oli tapahtunut arkkipiispan käskystä.

Mutta kun sitten saapui uusia tietoja, että valtionhoitaja kokosi väkeä Keski-Ruotsin kauppakaupungeista aikoen rynnätä Stäketiä vastaan, silloin veti arkkipiispa korvansa luimuun ja lähetti viestin, että tahtoi keskustella Sten herran kanssa.

Keskustelun oli tapahduttava linnan edustalla. Mutta vaikka arkkipiispalla oli suurilukuinen parvi seurueenaan, vaati hän panttivankia. Kuusi nuorta aatelismiestä lähti sentähden linnaan, niiden joukossa nuori Kustaa Erikinpoika, ja arkkipiispa käski, että jos häntä uhkasi pieninkään vaara, oli nuoret aatelismiehet heti hirtettävä linnanmuurien edustalle rangaistukseksi rikotusta suojelusluvasta.

Hyvällä syyllä luuli valtionhoitaja, että pääpappi oli muuttanut mieltänsä nähtyään, että oli tosi edessä, ja hyvässä luottamuksessa hän sentähden lähti kohtauspaikalle ja häntä seuraavain herrojen ollessa läsnä uudisti ennen tekemänsä tarjoukset.

Lieneekö Sten Sturen yksinkertainen esiintyminen, ja se vilkas into, jolla hän teki ehdotuksensa melkein koko maan toivomukseksi, kiihottanut arkkipiispan vastustushalua, vai lieneekö hän pienen piiritys joukon nähdessään ajatellut, ettei tämä voinut mitään, kaikessa tapauksessa hän, kun Sten herra oli lakannut puhumasta, mittaili häntä tapansa mukaan päästä jalkoihin ja virkkoi halveksivasti:

"Olen äskettäin saanut kirjeen Kristian kuninkaalta, joka ankarasti kieltää minua luovuttamasta linnaa teille, Sten herra, vaan käskee sen varaamaan Tanskan kruunulle. Kuninkaallisella valallaan on hänen majesteettinsa luvannut minulle apua vapunpäivän aikaan."

"Onko tämä teidän vastauksenne?" huudahti katkeroitunut valtionhoitaja, hämmästyneenä moisesta rohkeudesta.

"Voin vastata toisinkin kielin", vastasi ylimielinen pappisvaltias ja vilkaisi ylpeydellä linnantykkeihin.

"Muistakaa, että se kysyy maanmiesten verta!"

"Jos ne asettuvat minua vastaan, saavat he syyttää itseään, samoin kuin tekin, Sten herra… Ja nyt Jumalan haltuun!"

Ja niin palasi hän takaisin linnaansa ja hieroi tyytyväisenä käsiään, kun oli yksinkertaista valtionhoitajaa jälleen pitänyt narrinaan.

Mutta kun hän kysyi panttivankeja ja hänelle sanottiin, että nuoret miehet oli päästetty vapaiksi samalla hetkellä kuin hän palasi linnaan, niin hän vihastui rajattomasti.

"Olisivatpa he olleet täällä, eivät he olisi päässeet pois koskaan!" huudahti hän.

On itsestään selvää, että Sten Sturen sydän paisui harmista. Hemming Gadd tuumi, että jollei nyt kärsivällisyys ollut saavuttanut äärimäisiä rajojaan, oli sitä nimitettävä peloksi. Nuori soturiparvi paloi halusta alkamaan piiritystä, ja koolle kutsuttu sotaneuvosto päätti, että se oli alotettava jo samana yönä.

Linnan edustalle oli rakennettu kokonainen joukko ulkovarustuksia, joita sanottiin "kiistanokiksi"; nämä olivat oivallisena suojana sisälläolijoille.

Arkkipiispa sai varoituksen, ja linnanväki oli paikoillaan.

Luultavasti tämä oli syynä hyökkäyksen epäonnistumiseen; talonpojat hakattiin armotta maahan, ja kaatuneet, joita ei voitu yön aikana kulettaa pois, ryösti aamulla linnanväki ja ne saivat maata alastomina maassa "koirien, korppien ja sikojen raadeltavina kuin muutkin sieluttomat elukat." Vasta seuraavan yön pimeällä onnistui Sten Sturen väen noutaa ruumiit ja viedä ne kirkkomaahan haudattaviksi.

Tämä julmuus nostatti jos mahdollista vielä enemmän katkeruutta arkkipiispaa kohtaan.

Hänessä ja hänen väessään piti rohkeutta yllä kuningas Kristianilta odotettavan apuväen toivo, eikä hänen armonsa lakannutkaan koskaan siitä puhumasta.

"Pääsiäiseksi", sanoi hän tuontuostakin, "saamme apua ystäviltäni ja sukulaisiltani Tanskasta, sitä älkää epäilkö, tanskalaisystävät."

Pääsiäinen tuli, mutta apua ei kuulunut; silloin odotti piispa etelätuulta, jonka mukana saapuisi kuningas Kristian; hän oli luvannut korvata jokaisen vahingon, mitä kärsittäisiin taistelussa hänen puolestaan.

Sillävälin jatkettiin piiritystä, mutta ulkovarustukset olivat niin vahvat, ettei oltu onnistuttu valtaamaan ainoatakaan niistä.

Eräänä päivänä, jolloin oli taas tehty ryntäys, ja useita linnanväestä oli kaatunut, näki Esbjörn kaatuneiden joukossa vanhan Edilin.

"Nyt pääsee hän tuolla ylhäällä kiusanhengestään", ajatteli hän, "jollei kenties joudu vieläkin pahemman kanssa tekemisiin."

Mutta hän sai muuta ajattelemista; venhe lähestyi maata etelästä päin, ja piti koettaa siepata sen tuomiset.

Mutta venemies oli sukkela liikkeiltään ja hän pääsi pakoon linnaan.

Hän toi mukanaan tärkeitä kirjeitä arkkipiispalle, ja heti senjälkeen istui tämä sulkeutuneena salakamariinsa niitä lukien.

Lundin piispalta Gunnarinpojalta oli tullut pitkä kirjelmä. Hän kirjoitti, että koskei Kustaa herra kai ollut saanut pitkiin aikoihin tietoja Kööpenhaminasta, tahtoi hän kertoa mikä siihen oli syynä.

Kuningasta oli kohdannut kauhea suru, josta hänen ei luultu hengissä suoriutuvan; koko hänen mielensäkin on muuttunut, ja mitä siitä seurasi, sitä ei tiedetty. "Olettehan kaiketikin kuullut", kirjoitti piispa, "kuinka hän melkeinpä mielettömästi rakasti kaunista Dyvekaa." Norjan arkkipiispa Erik Walkendorf, joka oli tutustuttanut hänet tähän, koetti kaikella kaunopuheisuudellaan saada kuningasta naimisensa jälkeen luopumaan naisesta, mutta hän oli puhunut kuuroille korville.

Kuiskailtiin, että kaunis syntinen, joka äitinsä pakotuksesta oli ruvennut kuninkaan jalkavaimoksi, oli kääntynyt arkkipiispan puoleen ja pyytänyt häntä vapauttamaan hänet siteestä, mikä saattoi hänet kansan vihoihin ja mitä hän itse inhosi. Piispa oli ainoana keinona neuvonut häntä menemään naimisiin. Mutta ei löytyisi monta miestä, joka uskaltaisi panna itsensä alttiiksi kostolle, mikä kohtaisi sitä, joka uskaltaisi ulottaa kätensä kuninkaan omaisuuteen; sen oli hän myöskin peittelemättä sanonut hänelle.

Dyveka oli myöntänyt hänen olevan oikeassa, mutta lisännyt, että hän luuli kumminkin löytyvän yhden sellaisen.

Runsaiden kyynelten vuotaessa oli hän ilmaissut, että hänen äitinsä pitäisi jäädä tietämättömäksi aikeesta, tämä ei koskaan suostuisi siihen. 'En edes tiedä kuka pappi rohkenisi uhmata kuninkaan vihaa vihkimällä minut jonkun toisen kanssa', oli hän sanonut.

'Jos olin kyllin ajattelematon näyttäessäni teidät hänelle', oli Walkendorf sanonut, 'hyvitän sen niin hyvin kuin voin täyttämällä toivomuksenne.'

Kööpenhaminan linnanpäällikkö herra Torben Oxe, nuori, komea herra ja kuninkaan lähin mies, oli monien muiden muassa rakastunut kauniiseen tyttöön ja pyytänyt hänen kättään ja omaisuuttaan.

On epätietoista, oliko se täyttä totta, koskapa hän epäröi, kun tyttö ilmaisi hänelle suunnitelmansa. Tämä pettymys koski häneen syvästi, sillä hän oli todellakin mieltynyt nuoreen ritariin; ritari ei kumminkaan tahtonut erota hänestä, vaan puhui sukulaisuussuhteistaan ja menetti aikaa. Hän sanoi tälle, että niin pian kuin kuningas oli matkustanut pois, antaisivat he vihkiä itsensä.

Pettyikö tyttö hänen lupaustensa suhteen, en tiedä, mutta on luultavaa, että ritari on sen nojalla käyttäytynyt liian vapaasti, mikä koski häneen kipeästi, sillä käydessään uudelleen arkkipiispan luona oli hän sanonut, että mieltymys, mitä hän oli tuntenut Torben Oxea kohtaan, oli muuttunut inhoksi, eikä hän tiennyt enää mitään pelastuksen keinoa.

Kunnianarvoisa isä oli kehottanut häntä kärsivällisyyteen ja sanonut, että kuolema irroittaa kaikki kahleet.

Muutamia päiviä senjälkeen levisi kuin kulovalkea läpi Kööpenhaminan tieto Dyvekan kuolemasta. Hänet oli nähty ulkona edellisenä päivänä, ei epäilystäkään, ettei hän olisi saanut myrkkyä. Piispa yksin uskoi hänen itsensä ottaneen sitä. Hän meni äidin luo ja kertoi tälle tyttären käynneistä hänen luonaan sekä tälle viimeiseksi sanomansa sanat.

'Silloin olette te syypää hänen kuolemaansa', huudahti epätoivoinen nainen, mutta kumminkin oli hän pyytänyt piispaa salaamaan kuninkaalta, mitä oli hänelle uskonut. Piispa ei nähnyt siinä mitään vaaraa ja suostui siis.

Kuninkaan suru oli ensi päivinä melkein mieletöntä, sitten heräsi kostonhimo, ja hän puhui siitä Sigbritin kanssa.

Tämä viittasi hänelle Torben Oxoen.

Oli vaikeata houkutella häntä tunnustamaan, mutta kuningas teki sen itse.

Ystävyyden naamariin kätkeytyneenä houkutteli hän Torbenin uskomaan itselleen rakkautensa kauniiseen tyttöön, tämä ei kertonut aiotusta avioliittosuunnitelmasta, mutta sen sijaan sanoi hän, että Dyvekan kylmyys oli saattanut hänet epätoivoon.

Johtopäätös oli helppo tehdä, ja Torben Oxea syytettiin valtaneuvoston edessä siitä, että hän oli tahtonut käyttää väkivaltaa Dyvekaa vastaan. Herrat vapauttivat linnanpäällikön ainoan kuulustelun jälkeen. Silloin raivostui kuningas.

'Olisipa minulla ollut yhtä monta ystävää neuvostossa kuin Torbenilla', sanoi hän, 'olisi tuomio ollut toisenlainen, mutta vaikkapa hänellä olisikin paksu kaula kuin härällä, katkeaa se sittenkin.' Sitten muodosti hän oikeuden kahdestatoista talonpojasta, jotka kirjallisesti selittivät, etteivät he tuominneet Torben Oxenia, vaan että hänen omat tekonsa tuomitsivat hänet.

Ylhäiset sukulaiset polvistuivat, kuningatar kaikkine rouvineen ja neitosineen rukoili armoa, kuningas oli ja jäi leppymättömäksi, ja tuomio pantiin täytäntöön.

Sigbrit rouva sanoi heltiämättä, että piispa Erik Walkendorf oli varsinainen syyllinen hänen tyttärensä kuolemaan.

Kuningas synkkeni hänet nähdessään, mutta hän ei uskaltanut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin häntä vastaan.

"Sellainen on asema", kirjoitti piispa Gunnar, "kukaan ei voi tietää, mitä tästä seuraa; melkein koko päivät viettää hänen armonsa Sigbrit rouvan luona. Tiedämme, ettei tämä ole ruotsinmielinen, ja siksi onkin uskottavaa, että kun ensimäinen kiihkein suru on mennyt ohitse, kuningas suuremmalla voimalla käy sotaan käsiksi."

"Viivytys naisen tähden", jupisi herra Kustaa Trolle ja hymyili ylenkatseellisesti.

Hän asetti mietteissään kirjeen kokoon ja kätki sen huolellisesti. Hänen oma asemansa alkoi näyttää hänestä epävarmalta, mutta perään ei hän tahtonut antaa; piiritystyö edistyi äärettömän hitaasti; apua voi tulla minä päivänä tahansa, ei, perään ei hän anna.

Mutta päivä kului toisensa jälkeen eikä mitään apua tullut. Keskikesä oli jo käsissä, piiritys kävi yhä ankarammaksi. Palavat sytykkeet olivat jo kerran vähällä sytyttää linnan. Kustaa herra ei ollut mikään sankari, ja nyt lähetti hän sanan leiriin ja pyysi saada puhutella valtionhoitajaa.

Tämä oli sillä hetkellä Tukholmassa, mutta luvattiin lähettää sana hänelle.

Samaan aikaan tuli Kööpenhaminasta kirje, jossa ilmoitettiin, että nyt lähti tanskalainen laivasto liikkeelle Tukholmaa kohden.

Sillävälin kiiruhti Sten herra muutamien neuvosherrain seuraamana leiriin Stäketin edustalle. Hän antoi nostaa hatun suojavallille ja odotti arkkipiispaa linnasta. Sinä päivänä oli oikea herran ilma tuulineen ja sateineen, mutta sittenkin seisoi Sten herra ja toiset herrat ja odottivat kokonaista kaksi tuntia, mutta mitään arkkipiispaa ei kuulunut. Herroilla ei ollut rihman vertaa kuivaa ruumiillaan, kun vihdoinkin muutamia palvelijoita tuli linnasta.

Sanoma, minkä he toivat herraltaan sisälsi, "ettei linnan luovutuksella ollut kiirettä, kuukauteen, tahi kuuteen viikkoon ei tulisi kysymystäkään mistään pakkosopimuksesta, niin suurta levottomuutta oli kuninkaan kirje linnassa herättänyt".

Sillä tavoin leikitteli arkkipiispa valtakunnan päämiehen kanssa, ja kun paha aina saavuttaa jossakin määrin menestystä, niin onnistui hän pitämään vireillä asemiestensä rohkeutta ja toiveita, vaikkakin muuan itsessään vähäpätöinen tapaus oli vähällä saattaa heidän luottamuksensa häpeään.

Tiedämme, että Esbjörn oli nähnyt vanhan Edilin ruumiin ja että tämä näky vei hetkeksi hänen ajatuksensa ylhäällä tornissa olevaan noitaan, jonka hän ensin oli vähällä säikyttää kuoliaaksi ja joka sitten tervehti hänen käyntejään ilolla, osaksi rahojen ja herkkujen tähden, joita hän toi muassaan, osaksi sentähden, että hän toi hänelle tietoja asemasta alhaalla.

Aukko lattiassa, minkä Esbjörn tavallisella terävällä katseellaan oli keksinyt, soi hänelle mieluista ajanvietettä.

Hän tunsi siksi hyvin vanhat olosuhteet, että voi vaikeudetta tottua uusiin. Julma tuska, mitä hän kärsi, oli muuttanut hänen mielipiteensä, ja kun hän kuuli Kustaa Trollen lausuvan halveksien ja pilkalla mielipiteensä Jaakko herrasta, jota hänen kumminkin oli kiittäminen nykyisestä suuruudestaan, muuttui hänen muinoinen ihailunsa inhoksi, ja jollei hän olisi pelännyt henkensä tähden, olisi hän kyllä sanonut sen hänelle.

Hänen ainoana nautintonaan oli nyt ravita sappeaan kuuntelemalla häntä. Basiliski ei tarkastele uhriaan terävämmin eikä himoitse ahneemmin kostoa.

Vanha Edil ei lyönyt koskaan laimin kantaa hänelle päivittäin parasta ruokaa, sillä hän maksoi hyvin, ja vaikkakin hän ihmetteli, että hänellä niin hyvin riitti rahat, piti hän ne kuitenkin hyvänään. Vaikkapa paholainen itse olisi kantanut ne hänelle, välitti hän vähät siitä, ne kävivät hyvin kaupaksi, ja se oli pääasia.

Mutta eräänä päivänä oli Edil poissa. "Vanha rähjä on syönyt liiaksi, kiitos rahojeni", ajatteli hän. "Hän on sairas."

Kaikkien ahneiden tavoin oli hän kätkenyt erittäinkin viiniä, leipää ja kakkuja.

Muutaman päivän oli hän mielellään ilman Ediliä, pianhan tämä tulisi terveeksi jälleen.

Mutta viikot kuluivat eikä hän tullut. Silloin iski hänen mieleensä, että tämä oli kuollut. Viini- ja leipävarat eivät olleet vielä lopussa, mutta pitkälle ne eivät voisi riittää; hänen täytyi säästää.

Niin suuri oli hänen pelkonsa arkkipiispaa kohtaan, ettei hän uskaltanut ilmaista tälle itseään.

Siksi jakoi hän ruokavaransa moneen osaan, mutta kun hän ajatteli, että niiden kerran loputtua täytyisi hänen ilman pelastusta kuolla, silloin jakoi hän taas. Hänen pitäisi syödä ainoastaan niin paljon, että voi pysyä hengissä.

Laukaukset vihollisten leiristä kaikuivat kuin musiikki hänen korvissaan, jonakin päivänä saapuisi vapahdus, silloin kertoisi hän, mitä oli kärsinyt ja mitä oli saanut tietoonsa. Niin alkoi uusi ruokajärjestys; alussa varsinkin oli se vaikeaa, mutta rouva Bonti eli entisillä lihoillaan ja ne riittivät hänelle koko kauaksi.

Enimmät ajat makasi hän suullaan lattialla ja katseli alas siepaten joka sanan minkä kuuli.

Jonkun ajan perästä saattoi tapahtua, että hän äkkipäätä nukahti, ja herätessään löysi hän ihmeekseen itsensä samasta paikasta.

Mutta sitten älysi hän sen sangen mukavaksi, varsinkin kun nälkä ei tuntunut silloin niin kaivelevan, ja oli merkillistä miten jano sammui hänen oikein katsellessaan piispan iltajuomaa tuolla alhaalla.

Mutta eräänä päivänä meni hänen päänsä aivan sekaisin. Pikari, joka seisoi pöydällä, kasvoi kasvamistaan. Hän tunsi sen lähenevän hänen huuliaan, ja että hän ulottuisi siihen, kunhan vaan kurotti päätään. Ketään ei ollut huoneessa, sen näki hän selvästi.

Samassa teki hän voimakkaan ponnistuksen… se onnistui… pikari, missä se oli?… Niin, tuolla… Hän kallisti päätään… Kauhea kuva irvisti häntä vastaan sieltä… Hän tahtoi huutaa, mutta sanat tarttuivat kiinni, suulaki oli niin kuiva, ja sitten kuuli hän askelia ja tahtoi vetäytyä takaisin… Mahdotonta!… Yksi ainoa kauhunhuuto, ja hänen kurjuutensa oli loppunut tässä maailmassa. Mutta sisäänastuja ei ollut arkkipiispa, vaan eräs hänen asemiehistään. Hän oli kuullut huudon, se kiinnitti hänen huomiotaan, ja näky, mikä häntä kohtasi, sai hänet päistikkaa syöksymään ovelle.

Ei epäilystäkään, ettei itse piru ollut arkkipiispan makuukamarissa.

Hänen armonsa oli sillä hetkellä keskustelemassa linnanpuolustuksesta, joten asemiesjoukko tohti miehissä lähteä makuukamariin katsomaan hirveää näkyä.

Ja hirveä se olikin, moni kääntyi pois ensi silmäyksellä, rohkeimmat jäivät ja tarkastelivat kauhulla mustanruskeita, sisäänpainuneita kasvoja, joiden teräviä, ulkonevia luita peitti pitkälle riippuva nahka, nipottavina ulkonevia, loisteettomia, tuijottavia silmiä ja takkuista harmaata tukkaa, mikä osaksi oli riipuksissa; suu oli jäänyt selälleen ja kivettynyt kauhunhuutoon, antaen mitä kiihkeimmän pelästyksen leiman elottomille kasvoille.

Useimmat asemiehistä olivat nähneet rouva Bontin, mutta ainoankaan mieleen ei juolahtanut, että se olisi hän.

"Itse ilmetty paholainen!"

"Hornasta tullut!"

"Paha tunnusmerkki!"

"Nyt alkaa rangaistus!"

"Kristus auttakoon meitä!"

Siten he keskenään kuiskailivat.

Kuka ilmoittaisi piispalle?

Kukaan ei tahtonut.

"Vanhin?"

"En, en, ennemmin pois täältä!"

"Nuorin?"

"Hän lyö minut kuoliaaksi!"

"Hänen palvelijansa sanokoon sen hänelle."

Asemiehet lähtivät pois, mutta pysyttelivät lähistöllä sopiakseen sen jälkeen, oliko heidän lähdettävä linnasta vaiko jäätävä edelleen.

Palvelija ilmoitti hänen armolleen, joka sanoi tämän kadottaneen järkensä, mutta lähti siitä huolimatta heti makuukamariin nähdäkseen mikä oli hätänä.

Hänenkin kovaa luontoaan näytti näky järkyttävän, varsinkin kun hän ei voinut käsittää, miten se oli sinne tullut. "Voi sitä, joka on tämän minulle tehnyt!" huusi hän. "Hänen päänsä naulaan tuonne, missä tuo nyt on! Tikapuut pian tänne!"

Ne tuotiin, ja palvelija kiiruhti ylös ottaakseen alas kauhean pään.

Mutta yrittäessään tarttua siihen päästi hän kauhean huudon.

"Heittiö!"

"Teidän armonne, se on vielä aivan lämmin ja ruumis on siinä mukana."

"Hän on hullu, heti alas! Ulos ja pieksäkää häntä, niin ettei hän liikuta jäsentäkään."

Eräs toinen palvelija kiiruhti käskemättä ylös. Hän käänsi heti kohta kalpeat kasvot arkkipiispaan: "Ankara herra, ruumis on sen mukana."

"Mahdotonta", huudahti piispa ja polki lattiaa, "näkisinhän silloin sen."

Nyt selitti palvelija, että onneton on voinut tulla ylhäältä alas, siellä oli aukko.

Nyt kalpeni arkkipiispa vuorostaan, hän muisti vihdoin, että muuatta ihmistä oli pidetty vankina tuolla ylhäällä, ja hän oli saanut kuolla nälkään.

Hän mietti hetkisen.

"Vihollisten lähetti, joka on urkkinut minua", sanoi hän, "mutta jonka herra on lyönyt kuoliaaksi. Siinä näette, millainen rangaistus odottaa vastustajiani!"

Palvelijat ristivät silmänsä hämmästyksen valtaamina.

"Pian, hankkikaa minulle avain tuonne ylös, tahdon itse lähettää urkkijan takaisin."

Ja kun hänen armonsa oli sen saanut, juoksi hän portaita ylös kurjaan hökkeliin. Mieletönnä kiiruhti hän tarttumaan ruumiiseen, se oli ihmeellisen kevyt, mutta häntäkin värisytti, sillä se ei ollut vielä täysin kylmennyt. Mutta siitä huolimatta otti hän sen mukaansa; aivan hökkelin vieressä oli pieni porras, mikä vei linnankatolle — samaa tietä oli Esbjörn käyttänyt. Hän tarttui ruumiiseen ja heitti sen pois voimakkain käsivarsin. "Tuossa on sinulle pyhäksijulistus, minkä lupasin", jupisi hän, "on oma asiasi, jos se vie sinut helvettiin."

"Mikähän suuri lintu lentää linnan katolta?" kyseltiin leirissä.

"Sanotaan, että piru voi ottaa linnun muodon, kun se ilmestyy palvelijoilleen!" lisäsi toinen.

Mutta ruumis putosi alas tielle, erään vanhan kulkijan lähelle, joka astui reippain askelin eteenpäin. Hänkin oli nähnyt lennon ja pysähtyi nyt osaaottaen ja ihmetellen kummallisen ilmestyksen eteen, mutta heti nähtyään sen olevan ihmisen, nosti hän sen käsivarsilleen ja huolimatta siitä, että se oli kuollut, kantoi hän sen mukanaan aivan kuin olisi se ollut elävä.

Hänen armonsa arkkipiispa oli mennyt takaisin hökkeliin. Uteliaana tarkasteli hän jaettuja muruja, mitkä olivat jälellä hänen edessään, ja hän laski, kuinka monta päivää oli hän laskenut voivansa vielä pitää yllä henkeänsä… Viisiviidettä päivää!

"Niin kurja elämä, eikä sittenkään tahtonut siitä erota!" sanoi hän ja nosti ylös viinipullon toisensa perästä. "Hän oli yksissä tuumin Edilin, tuon lurjuksen kanssa, kaikki tyyni ovat kotoisin minun viinikellaristani!" Kaksi pulloa oli vielä koskematta. "Ahneus, viheliäinen, kurja ahneus!"

Lattialuukun kautta, minkä hän oli keksinyt ja mistä ei arkkipiispalla ollut aavistustakaan, oli vanki saanut tiedon hänen salaisista keskusteluistaan salaliittolaisten kanssa, mutta hänen täytyi olla liitossa jonkun kanssa, sillä paljon oli tullut tunnetuksi käsittämättömällä tavalla. Hän oli syönyt tiedon puusta, siksi pelkäsi hän ilmaista itseänsä. Hän tiesi, että arkkipiispa olisi ottanut hänet hengiltä, yhtä hyvin kuin arkkipiispa itsekin tiesi, että olisi niin tehnyt, jos vanki olisi ilmaissut itsensä.

Arkkipiispa potkaisi kasaan viheliäiset ruokavarat ja heitti pullot läjään, ja kun hän meni ulos, sulki hän oven jälkeensä, mutta avaimen piti hän itse, kenelläkään ei ollut siellä tekemistä.

Eivät asemiehet eivätkä palvelijat uskaltaneet tehdä kysymyksiä, ja niin painui asia vähitellen unhotuksiin.

Mutta pimeän tullen eivät palvelijat mielellään menneet piispan makuukamariin. He vannoivat kuulleensa sipsuttelevia askelia juoksevan edestakaisin siellä ylhäällä ja pullojen kalinaa, kun niitä lyötiin vastakkain.

Mutta kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan siitä hänen armolleen.

Oltiin jo elokuun ensi päivässä, eikä vieläkään kuulunut luvattua apulähetystä; silloin tuskastui arkkipiispa, alkoi näyttää huonolta koko apulähetyksen laita.

Mutta toisen päivän illalla syöksyi eräs asemiehistä hänen luoksensa ja ilmoitti että suuri tulenloimu näkyi Tukholmasta päin; oli ilmeistä että se paloi saaristossa, kenties oli tulessa itse pääkaupunkikin.

Silloin kiiruhti arkkipiispa katolle nähdäkseen ikävöidyn näyn, ja kun taivas näytti tulimereltä, loistivat hänen silmänsä ilosta. Hän taputti asemiestä olkapäälle ja hymyili melkeinpä ystävällisesti sanoessaan: "Nyt on piiritys pian lopussa, nyt ovat ystäväni saapuneet Tanskasta saaristoon ja Tukholmaan. Rohkaiskaa nyt vaan mielenne, apu on lähellä; jos olette jotain menettäneet, saatte sen nyt nelinkertaisesti takaisin. Aika on käsissä, jolloin siunaan tätä kansaa terävin kalvoin."

Sellaisin sanoin otti Ruotsin arkkipiispa vastaan tiedon vihollisten tulosta, ja mitä korkeammalle liekit kohosivat sytytetyistä kylistä ja kartanoista, sitä enempi riemuitsi hän mielessään.

Muutamia päiviä myöhemmin saapui Krister Pentinpoika muutamain Tukholman raatimiesten ja porvarien kera Stäketiin; koetettiin vielä kerran saada arkkipiispaa taipumaan.

Tämä otti lähetystön vastaan melkein loukkaavan halveksuvasti ja kysyi mitä he tahtoivat.

Herra Krister Pentinpoika sanoi, "että kalvat olivat paljastettuina molemmin puolin ja pyysi että arkkipiispa Jumalan tähden tahtoisi katsoa omaa parastaan ja säästää kirkkoa, itseään, papistoa, omaa isäänsä sekä kaikkia niitä, jotka hänen kerallaan olivat saattaneet valtakunnalle tämän pahan aikaan, jota eivät kyenneet sovittamaan."

Vielä kerran uudistivat he jo tehdyn tarjouksen ehdolla, että hän kirjoittaisi sedälleen, ettei kuninkaan väen tarvinnut toivoa Stäketistä eikä häneltä mitään, sillä hän ei tahtonut pettää maatansa.

Mutta Kustaa herra nauroi hänelle ja sanoi, "että tanskalaiset olivat hänestä sydämellisesti tervetulleet, hän avaa Stäketin portit seposen selälleen ja osoittaa heille kaikkea kunniaa parhaansa mukaan."

Siten sai Krister herra palata kotiin niine hyvineen. Ratkaisu riippui nyt keihään kärestä.

3.

OIKEUS NÄYTTÄÄ VOITTAVAN.

Elokuun kolmantena päivänä saapui ensimäinen tieto Tukholmaan, että vihollisten laivasto purjehti läpi saariston. Sotajoukon johtajina olivat herra Joachim Trolle, arkkipiispan setä, herra Severin Norrby ja valtionhoitajan velipuoli herra Kaarle Alfinpoika.

Eräs laivoista laski maihin Biskopstunan luona, josta oli lähin matka Stäketiin, aiottiin näet tuotapikaa lähteä sinne. Mutta valtionhoitaja oli saanut aikanaan varoituksen, pieni, urhea joukko oli vihollista vastassa ja pakotti sen peräytymään laivalle. Tämä tapahtui elokuun seitsemäntenä päivänä.

Seuraavana päivänä lähestyivät vihollisten laivat Tukholmaa ja alkoivat purkaa maihin koko miesvoimaansa rynnätäkseen senjälkeen Stäketiin yhtynein voimin.

Sten Sture näki, että nyt oli hetki käsissä, hetki, jolloin maan kohtalo ratkaistaisiin taistelun arvanheitolla. Hän puhui Kristina rouvan kanssa, mitä silloin tehtäisiin, jos ruotsalaisten aseet pettäisivät. Hän oli kyllä lähettänyt sanan arkkipiispalle, mutta hänhän tiesi ennestään, ettei sieltä ollut mitään odotettavissa.

Nuori, rohkea nainen oli tosin kalpea kasvoiltaan, mutta hän sanoi herralleen, ettei tämän pitänyt olla levoton hänen tähtensä. Hän oli niin kauan valmistautunut tätä hetkeä varten, ettei tuntenut yhtään pelkoa. Herransa ja maansa kohtalon jätti hän Jumalan käsiin, ja omissa toimissaan hän lupasi noudattaa tarkoin niitä määräyksiä, mitä oli saanut, ainoatakaan niistä unhottamatta.

Samalla kertaa alistuvasti ja luottavasti sanoivat he jäähyväiset toisilleen, ja sitten meni kumpikin taholleen.

Sten herra kokosi väkensä ja lähti Tukholmasta vihollista vastaan, joka oli noussut maihin Tukholman kaakkoispuolella olevalle niemelle, minkä nimi oli Vädla, Nachan pitäjässä. Valtionhoitajan mukana seurasi nuori Kustaa Erikinpoika. Hän ratsasti Sten herran sivulla sotajoukon etunenässä ja oli esimerkkinä kaikille reippaudessaan ja hartaassa luottamuksessaan Sten herran ja isänmaan oikean asian menestykseen. Häntä katsellessaan muistui mieleen kauan sitten mennyt aika, jolloin vanha Sten herra nuoruuspäivinään taisteli Niilo Sturen rinnalla metsässä Harrakerin luona.

Tanskalaisilla oli taitava johtaja ja he näyttivät itsekin olevan urhoollisia ja rohkeita miehiä; he kävivät alussa kimppuun kolmelta taholta, mutta ruotsalaisista taisteli joka mies kodin ja isänmaan edestä eivätkä he olisi väistyneet vihollisen tieltä, vaikka se olisi ollut kahtavertaa väkevämpi. Linnaan kuuluva karjakartano näytti Kaarle Alfinpojasta olevan helposti saavutettava saalis. Miehet uhittelivat sitä polttamaan, ikäänkuin siten suurenkin kunnian saavuttaakseen. Kaarle Alfinpoika kehotti heitä käymään urhakasti kimppuun, hän itse tahtoi käydä etunenässä. Niin johti hän heidät karjakartanolle.

Juuri tätä osastoa vastaan kääntyi Sten Sture. Palavain eläinten mylvinä ja mölinä, miesten huuto ja kirkuna sekaantui aseiden kalinaan, mutta häpeällinen ilkityö suututti ruotsalaisia enimmän, ja he hakkasivat armotta. Juuri kun Kaarle herran piti mennä pihan poikki, tuli Sten herra niin lähelle, että sai annetuksi hänelle iskun, mutta ei kumminkaan onnistunut tuottamaan hänelle suurempaa vahinkoa.

Taistelu kävi joka tapauksessa tuimaksi, Severin Norrby oli kokenut ja urhea soturi eikä suinkaan tottunut hetimiten väistymään. Hän antoi miestensä muodostaa linnan keskelle pihaa ja vältti siten saamasta vihollista selkäänsä. Mutta Sten Sture ja Hemming Gadd hyökkäsivät linnaan; he olivat molemmatkin kelpo johtajia, ja ruotsalaiset menivät miehissä taisteluun lauluin ja riemuhuudoin, vastarinta murrettiin pian, tanskalaisten täytyi pelastautua pakenemalla, ja onnellinen se, joka ensinnä pääsi piiloon.

Suuri joukko tanskalaisia oli kaatunut, monta sataa hukkui koettaessaan päästä laivoihin, ja vankeja saatiin joukoittain.

Nuori valtionhoitaja oli saavuttanut täydellisen voiton, ja tärkeimpänä seurauksenaan oli tämä voitto tehnyt tyhjäksi Kristian kuninkaan tuuman, että hän lähettämällä arkkipiispalle apua saattaisi tämän pystyväksi taistelemaan valtionhoitajaa vastaan ja senjälkeen valtaisi Ruotsin.

Vanha Hemming hieroi tyytyväisenä käsiään. Tanskalaisviha liekehti yhtä korkealla kuin ennenkin, verileikki miellytti häntä, ja rauhanystäväin pelästynyt ilme osoitti, että isku oli sattunut heihin, mutta porvaristossa, kansassa ja nuoressa aatelistossa oli menestys herättänyt ihailua onnekasta valtionhoitajaa kohtaan ja monin verroin vahvistunein voimin päätettiin rohkeasti käydä lähestyviä vaaroja kohden, voittaa nuoren sankarin keralla tai kuolla!

Tämä oli näkymätön, mutta ei siltä vähemmän todellinen voitto ensi taistelusta.

Menomatkallaan tuhosi tanskalaisten laivasto Ruotsin rannikkoa. Söderköpingiltä kiristettiin paloveroa, Westervik ja Stäkeholma poltettiin, mutta mitään todellista hyötyä ei tästä retkestä ollut kuningas Kristianille.

Voiton jälkeisenä päivänä lähetettiin muutamia vangittuja tanskalaisia Stäketiin tekemään arkkipiispalle selkoa taistelun menosta ja selittämään hänelle, kuinka turhaa oli kaikki jatkuva vastustus.

Mutta asemiehet saivat ensiksi tiedon ja, sillävälin kun tanskalaiset kertoivat heidän herrallensa, keskustelivat he innokkaasti siitä, mitä oli tehtävä, jos hänen armonsa näytti edelleenkin pysyvän vanhoissa mielipiteissään, joka saattaisi heidät kaikki turmioon.

Tanskalaisten mentyä lähtivät he miehissä ankaran herran luo; rohkein sai sanoiksi ja selitti hänelle, kuinka turhanpäiväiseltä oli luottaa tanskalaisten apuun.

Toinen lisäsi, ettei heidän juuri kannattanut yksin taistella Sten Sturea ja koko Ruotsia vastaan. Jos ruotsalaiset olivat kerta voittaneet tanskalaisten sotajoukon, oli Stäketin valloittaminen heille silloin mitätön asia, jos he vain välittivät sen voittamisesta.

Kun piispa yhä edelleen vaikeni, alkoivat useat kiihkeästi pyytää häntä ajoissa vaatimaan loukkaamattomuutta itselleen ja tanskalaisille asemiehilleen ja yhtymään ystävyydessä ruotsalaisiin herroihin.

Mutta ankaran herransa jatkuvan vaikenemisen johdosta yhä rohkeammaksi käynyt asemiesjoukko huusi yhdestä suusta, ettei heillä ollut aikomusta enää panna henkeään vaaranalaiseksi hänen kanssaan ja joutua sotaan koko valtakuntaa vastaan.

Silloin kuohahti Kustaa Trollen sappi, raivo salamoi hänen synkistä silmistään; hän oli hillinnyt itseänsä äärimmilleen saadakseen tietää heidän sydämensä ajatukset, nyt saivat he tietää hänen.

Sattumalta oli hänen luonansa Juhana mestari, joka tuomiokapitulin nimessä johti puolta sotajoukkoa ja muuten vihasi Ruotsia ja ruotsalaisia vähintään yhtä suuresti kuin arkkipiispakin.

Tämän rangaistavaksi jätti hän petturit, jotka olivat uskaltaneet olla eri mieltä hänen kanssaan.

Kaikki ne asemiehet, jotka olivat ilmaisseet aikeensa, pistettiin torniin rautoihin, ja muutamat kidutettiin ja rääkättiin kuoliaiksi, toisille varoitukseksi.

Mutta Juhana mestarille hän sanoi, että tanskalaisten vankien lähetys oli vain konnankoukku valtionhoitajan puolelta. Apujoukkoa ei oltu voitettu, ja hän voisi odottaa sitä joka päivä Stäketiin.

Hän ei kumminkaan luottanut omiin sanoihinsa. Pelko ja tuska kiusasi häntä ja ajoi unen pois hänen makuusijoiltaan.

Oliko se kuvittelua, vai kuuliko hän todellakin naurua ylhäältä vinnihökkelistä? Hän oli aina tuuminut itsekseen, että rotat nakertelivat siellä leivänpaloja, mitkä hän oli jättänyt. Nyt kuuli hän selvästi askelia… Kattoluukku, minkä hän oli sulkenut, kiskaistiin auki ja lyötiin taas kiinni yhä uudestaan. Hänestä tuntui vihdoin koko katto hänen päällänsä olevan täynnä pikku luukkuja, ja minne hän katsoikin hämärässä elokuun yövalossa, luuli hän näkevänsä tuon kauhean pään avonaisine kitoineen, ja hurja nauru kaikui viiltävänä hänen korvissaan.

Kustaa herra nousi kiiruusti ylös, sytytti kynttilän ja pukeutui. Hän tahtoi itse nähdä, mitä paholaisen kujeita harjoitettiin siellä ylhäällä; aaveita ei hän uskonut eikä hän myöskään ollut pelkuri. Avain oli hänen kirjoituspöydällään, hän otti sen toiseen ja kynttilän toiseen käteensä "En pelkää itse paholaistakaan", jupisi hän ja lähestyi ovea. Samassa silmänräpäyksessä koputti joku sille. "Sisään!" huusi hän.

Mutta kun ei ketään tullut, vetäisi hän itse auki sen. Oliko tämäkin kuvittelua!

Kuollut seisoi ilmielävänä hänen edessään ja kohotti uhkaavasti kätensä.

Mutta kynttilä putosi lattialle ja sammui. Kustaa Trolle vaipui tajutonna lattialle.

Herätessään värisi hän vilusta, hiipi hiljaa vuoteeseensa ja veti peitteen päänsä yli, nukkua ei hän uskaltanut, mutta ei myöskään uskaltanut katsoa ylös. Kun hän vihdoin nukkui rauhattomaan uneen, pelottelivat häntä hirveät unet. Nyt oli hänestä tullut pelkuri.

Seuraavana päivänä oli hän hyvin erilainen, ja kun uusia tietoja saapui Vädlan taistelusta, eivät ne tehneet parempaa vaikutusta.

Nyt alkoi ylpeä, jäykkä mies vihdoinkin taipua, ja hän lähetti sanan Sten herralle, että tahtoisi luovuttaa linnan ja mennä tuomiokirkkoonsa ja jäädä sinne.

Sten herra vastasi, "että hänen olisi pitänyt puhua sillä tavoin ennemmin, niin olisi elänyt moni mies, joka hänen tähtensä on kuollut". Hän lisäsi, "että koska arkkipiispa oli syypää niin monen miehen kuolemaan ja koska hänestä oli tullut murhaaja, ei hän kauempaa ole kelvollinen arkkipiispan virkaan."

Mutta tämä oli rohkeampaa puhetta kuin Kustaa Trolle voi sietää. Kaikkien niiden edessä, jotka olivat tilaisuudessa läsnä, vastasi hän:

"Kaikki, mitä olen tehnyt, on tapahtunut hänen pyhyytensä paavin suostumuksella. Hän on antanut minulle vallan käyttää niin hengellistä kuin maallistakin miekkaa, eikä sentähden kenenkään sovi nimittää minua murhaajaksi, joskin moni on minun tähteni menettänyt päänsä. Tervehtikää herra Sten Sturea ja sanokaa se hänelle." Ja voimattomassa vihassaan käänsi hän selkänsä lähetille.

Mutta nyt ei enää kukaan kuunnellut hänen puolustuksiaan, kaikkien mielestä samoin kuin valtionhoitajankin olisi hänen pitänyt sellaiset puheensa puhua aikoja sitten.

Välttämätöntä oli kuitenkin ratkaista asia lopullisesti. Arkkipiispan tappio oli pannut piispain ja pappien suut suppuun. He tunsivat tarpeelliseksi alistua sen tahdon alaiseksi, jolla oli korkein valta, eikä siksi näin suotuisaa tilaisuutta sen vallan lujittamiseksi saanut laiminlyödä.

Marraskuun lopussa kutsui valtionhoitaja kokouksen Tukholmaan. Sinne tuli Linköpingin piispa Hannu Brask, Strengnäsin piispa Mathias, Vesteråsin piispa Otto ja Turun Arvid piispa, sitä paitsi Hemming Gadd, suuri joukko ritareita, vapaasukuisia rälssimiehiä, kuparivuorimiehiä, taalalaisia sekä Tukholman pormestari ja raati. Vihdoin saapui myös arkkipiispa Kustaa Trollekin valtionhoitajan suojelusluvalla vastaamaan puolestaan, jos hän ylimalkaan voi puolustaa asiaansa.

Mutta hänen astuessaan suureen kokoussaliin paloi hänen silmissään villi tuli, hän heitti päänsä ylpeästi taapäin ja tarkasteli kokousta aivankuin olisi hän tullut tuomitsemaan eikä tuomittavaksi.

Silloin nousi Sten Sture. Rauhallisin ja arvokkain sanoin puhui hän siitä, kuinka herra Kustaa Trolle jo valtakunnan arkkipiispana Ruotsiin saapuessaan oli osoittanut olevansa maan vihollinen, kuinka hän oli antanut pahoinpidellä kaatuneiden ruotsalaisten ruumiita, ja monta monituista kertaa vastoin annettuja lupauksia rikkonut rauhan, tehdyn aselevon aikana antanut laukaista linnankanuunat mitään pahaa aavistamatonta piiritysjoukkoa vastaan ja saanut siten aikaan suuren mieshukan. Hän oli avoimesti tunnustanut olevansa kuningas Kristianin mies ja siten selvästi näyttänyt toteen petollisen mielenlaatunsa ja osoittanut arvottomuutensa ei ainoastaan olemaan ruotsalaisen kirkon päänä, vaan myöskin yhtenä sen jäsenistä.

Paheksuva nurina kävi läpi kokouksen, kaikkien katseet kiintyivät arkkipiispaan, useimpain uhkaavin ilmein, toisten melkein häveten; tuomiokapituli ei uskaltanut virkkaa mitään hänen puolustuksekseen.

Mutta pappien kuunnellessa syytöksiä kovenivat hänen kasvonpiirteensä ja olivat kuin raudasta valetut. Mitä se häneen kuului, mitä nuo toiset ajattelivat ja tuumivat.

Petturuuden syytöksen heitti hän takaisin valtionhoitajalle, joka oli nostanut aseensa maan oikeata herraa ja kuningasta vastaan.

Omasta puolestaan ei hänen tarvinnut seisoa tämän kokouksen edessä tekemässä tiliä töistään; pyhää sauvaa, minkä hän oli vastaanottanut Pietarin huoneenhaltijalta, ei mikään maallinen herra voi ottaa häneltä, ja herjauksista ei hän välittänyt.

Tuollainen puhe voi ainoastaan lisätä katkeruutta, petturuushan oli kyllin selvä, ja mieliala kiihottui äärimmilleen ivallisesta esiintymisestä yhä enemmän rakastettua valtionhoitajaa kohtaan.

Asia oli siten helposti ratkaistu, ja valtiopäiväin tuomio arkkipiispan asiassa kuului seuraavasti:

"Sen suunnattoman vahingon ja tuhon tähden, jota Stäketin linna on tuottanut Ruotsin asujamille siitä pitäen kuin se rakennettiin, ensin arkkipiispa Jönsin aikaan ottamalla Kristianin valtakuntaan, sitten arkkipiispa Jaakon aikaan ottamalla Hannu kuninkaan ja nyt lopuksi arkkipiispa Kustaan aikaan ottamalla nuoren Kristian kuninkaan, — on Stäketin linna revittävä ja hävitettävä maan tasalle, niin etteivät tämän jälkeen kotimaan kavaltajat saa siellä tyyssijaansa."

Mutta arkkipiispaan nähden langetettiin seuraava tuomio:

"Koska herra Kustaa Trolle on tuottanut muukalaista sotaväkeä synnyinmaansa niskoille ja koska hän on kantanut nurjaa kilpeä herraansa ja päämiestänsä, Ruotsin valtakunnan valtionhoitajaa vastaan, olemme me kaikki yksimielisesti jaa-huudoin ja kohotetuin käsin vannoneet ja luvanneet, ettemme ikipäivinämme tahdo häntä arkkipiispaksi tähän valtakuntaan, mutta hän saakoon nauttia sitä suojeluslupaa, jonka hänelle meidän rakas herramme ja päämiehemme antanut on."

Lisäksi sitoutuivat kaikki läsnäolijat, "koska he olivat kaikki yhdessä liitossa tässä asiassa, keskinäisesti auttamaan ja tukemaan toisiaan siinä tapauksessa, että joku sen johdosta, mitä oli tapahtunut, saattaisi valtakunnan rappioon ja kirkonkiroukseen, milloin ja missä tällaiseen, joko pyhän isän paavin huoneesta tai muilta tahoilta, ryhtyä saatettaisiin."

Kun tuomio siten oli langetettu ja asianmukaisesti kirjaan merkitty, kirjoittivat läsnäolijat nimensä alle, ja valtakunnan leima pantiin siihen lisäksi allekirjoittajain "riippuvain sinettien" kera. Mutta piispa Brask, joka ei ollut tuomioon tyytyväinen, mutta ei uskaltanut kieltäytyäkään, käytti "viekasta pappisjuonta" ja kirjoitti pienelle paperilapulle: "Tähän olin minä pakotettu." Sitten pani hän kenenkään huomaamatta lapun vahasuojuksessa sinetin alle.

Tämä päätös tehtiin 23 marraskuuta 1517.

Siten päättyi tämä merkillinen kokous!

Erinäisiä kirjeitä tämän kokouksen tapauksista ja päätöksistä laadittiin, ja yksi ja toinen osanottajista vei niitä mukanaan kotiseudulleen.

Norrköpingin kaupunkia varten laati valtionhoitaja itse kirjelmän; se alkaa selonteolla kokouksesta, mutta päättyy näin:

"Rakkaat ystävät, kiitän teitä kaikkia hyvin sydämellisesti uskollisuudestanne ja hyväntahtoisuudestanne, jota minulle ja isänmaallenne olette aina osoittaneet, rehellisten ja uskollisten miesten tavoin joka suhteessa toivoen enkä ollenkaan epäillen, ettette tahtoisi tehdä tämän mukaan. Sentähden kehotan minä teitä kaikkia valtakunnan puolesta ja käsken ankarasti kaikkia hankkimaan itselleen hyvät aseet. Jos emme mitenkään saa olla rauhassa tanskalaisilta, niin tahdomme me, kun oikea aika on tullut, käydä heidän kimppuunsa sellaisella voimalla, että he lähinnä Jumalan apua itse mielellään rukoilevat Jumalalta rauhaa."

Päivän hengähdysajan soi Sten herra itselleen; Kristina rouva kokosi hänen ympärilleen muutamia rakkaita ystäviä, joiden kanssa hän voisi keskustella ilman pakkoa äsken tapahtuneista tärkeistä asioista. Niiden joukossa oli myös Kristinan isä, herra Erikki Juhananpoika, joka oli ollut yksi arkkipiispan tuomareista. Muiden muassa oli myöskin Hemming Gadd ja nuori Kustaa Erikinpoika sekä linnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika.

"Aika on rientänyt pitkin askelin eteenpäin", huudahti tohtori Hemming. "Siitähän ei ole kuin viisikymmentä vuotta, kun Jöns Pentinpoika johti samanlaista taistelua kuin tämäkin valtakunnan edusmiestä vastaan, joka silloin sattui olemaan kuningas. Silloin pääsi voittajaksi kirkon päämies, ja maallinen majesteetti kadotti sekä kruunun että valtakunnan. Nyt sitä vastoin on ruotsalainen isänmaallisuusintomme saavuttanut sellaisen voiman ja merkityksen, että kun valtionhoitaja puhuu sen puolesta, seisoo koko kansa hänen takanaan yhtenä miehenä. Se sysää pois jokaisen, joka asettuu kansan edistyksen tielle, huolimatta siitä, vaikka se onkin valtakunnan arkkipiispa!"

"Luulen", puuttui herra Erikki Juhananpoika puheeseen, "että äsken voitetun taistelun suurin ja oikein merkitys on siinä, että siitä huokuu syvä kansallishenki, joka luopuu traditsioneistaan ja kunnioituksestaan papillista arvoa kohtaan, kun on kysymyksessä olemassaolon suojeleminen ja itsensä varjeleminen."

"Ketkä miehet ovat vaikuttaneet tämän nopean kehityksen", virkkoi Jöns Jönsinpoika. "Viisikymmentä vuotta sitten, voidaan hyvin sanoa, kantoi Ruotsin kansa vielä orjan kahleita, ja katsokaa nyt kuinka itsetietoisena se kohottaa päätään. Valtionhoitajiaan sen on kiittäminen vapautumisestaan tanskalaisesta ylivallasta. Mutta vielä tärkeämpää on, että kansa on näiltä oppinut ajattelemaan omin päin, että siitä on noussut vapaita, itsenäisiä miehiä. Tämä kallisarvoinen lahja on kulkeva perintönä polvesta polveen, ja kun mitään Stureja ei ole enää olemassa, tulevat heidän kylvämänsä valistuksen ja vapauden siemenet kantamaan siunattuja hedelmiä ikuisiin aikoihin!"

"Älkäämme unhottako sitä, joka teki ensi alun!" puuttui Sten herra puheeseen. "Jollei Engelbrekt olisi urennut oikealle tielle, kuka tietää, olisivatko hänen seuraajansa tehneet sen. Esimerkillä on mahtava vaikutus; kansanmies kulki edeltä, ja seuraajat jatkoivat hänen työtään. Herra kaikkivaltias on ihmeellisesti siunannut kaikkia Sten Sturen toimia; hänestä juontui maamme koko kehitys, ja hänen kylvämänsä kehityksen siemenet ovat kantaneet hedelmän. Rakas isäni ei saanut aikaa kokea muuta kuin sodan vaaroja, ja kun katson taaksepäin, mitä on tämä aika ollut muuta kuin suurta työtä vapauttamiseksemme turmiollisesta unionista Tanskan kanssa; se oli kohdaltaan kiirastuli, jonka oli temmattava maa pimeydestä ja tietämättömyydestä, babylonialainen vankeus, jonka oli pakotettava meidät pyrkimään valoon ja vapauteen. Minusta näyttää, kuin Herran käsi olisi koko ajan suojelevana ojentunut yllemme, ja onneaan saavat kiittää ne, jotka ovat olleet välikappaleina toteuttamassa hänen pyhää tahtoaan!"

Ja niin joivat he illan yhdessä.

Nuori herra Kustaa Erikinpoika kertoi Kristina rouvalle, kuinka urhoollisesti hänen herransa oli menetellyt, kuinka kaikkien silmät olivat luottamuksella tähdätyt häneen ja kuinka hän oli ylhäisten ja alhaisten rakastama.

Ja nämä sanat soivat suloisina Kristinan korvissa, hän tunsi itsensä niin äärettömän onnelliseksi, ettei suurempaa onnea voinut tulla ihmisen osaksi. Sitten ajatteli hän, että kenties miekka tulisi lävistämään hänenkin sielunsa, hän tiesi, että koetukset ja kärsimykset olivat välttämättömät, että hän kerran voisi puhdistuneena, koeteltuna sanoa sydämessään:

"Katso, Herran palvelija!"

* * * * *

Kuten päätetty oli, palasi arkkipiispa vahingoittumattomana takaisin linnaansa.

Mutta monta päivää ei viipynyt, ennenkuin valtionhoitaja seurasi jälestä. Nyt oli piiritystä jatkettava suurella voimalla ja vakavuudella.

Tämä oli sitä välttämättömämpää, kun Lundin arkkipiispa, Birger Gunnarinpoika, kehotti kirjeellisesti valtionhoitajaa lakkaamaan piirittämästä Stäketiä, muussa tapauksessa hän paavin lähettiläänä ja Ruotsin kirkon pääpiispana julistaisi hänet kirkonkiroukseen moisesta väkivallanteosta.

Sten herra pani vakavan vastalauseen tätä uhkausta vastaan; Lundin arkkipiispa, joka niin monella tavoin oli riippuvainen Kristian kuninkaasta, ei voinut langettaa tuomiota Ruotsin ja Tanskan välillä.

"Kun ei Tanskan kuningasta ole tunnustettu Ruotsin kuninkaaksi, ei hänen asettamansa arkkipiispakaan voine tulla meidän arkkipiispaksemme", puuttui Hemming Gadd puheeseen. "Sitä paitsi pannajulistus merkitsee vähän enää nykyään."

"Se vetää huomion meihin ja voi viedä siihen, että hänen pyhyytensä paavi tahtoo sekaantua asioihimme."

"Alistuisitteko siihen?"

"En, kautta elävän Jumalan!"

Hemming hymyili tyytyväisenä. "Se vastaus oli kullan arvoinen", sanoi hän. "Tahtoisin olla neljäkymmentä vuotta nuorempi voidakseni vielä kappaleen matkaa seurata teitä elämän tiellä."

"Minun tieni voi päättyä ennenkuin teidän."

"Jumala siitä varjelkoon!"

* * * * *

Mielettömyydessään aikoi Kustaa Trolle tosiaankin edelleen puolustautua Stäketin linnassa. Hän uskoi lujasti, että Tanskasta viipymättä saapuisi uusi avunlähetys.

Mutta hänen väkensä mieliala ei enää ollut sellainen, että hän uhkauksilla ja selityksillä olisi voinut saada heidät tottelemaan.

Tiedämme jo, kuinka Juhana mestari, ankaran herransa käskystä, oli menetellyt asemiehiin nähden.

Saatuaan takaisin vapautensa eivät he olleet tulleet ollenkaan nöyremmiksi, ja kun hänen armonsa sanoi heille tahtonsa olevan, että linnaa puolustettiin viimeiseen mieheen, silloin kieltäytyivät he siitä joka mies ja vaativat melkein uhmaillen, että linna oli luovutettava.

Ja ylimielisyys väistyi pelon tieltä. Kustaa Trolle kuvitteli mielessään, että asemiehet tahtoivat äkkiylläköllä käydä hänen kimppuunsa, kenties riistää hänen henkensäkin.

Hän ei uskaltanut turvautua huolissaan kehenkään, hänellä ei ollut ainoatakaan luotettavaa ystävää tai palvelijaa. Eräänä yönä hiipi hän pahantekijän tavoin linnastaan, vartijan huutoon ei hän tohtinut vastata, ja oli lähellä, ettei häntä ammuttu urkkijana. Rannalla oli pieni vene, hän sen vapautti ja souti eräälle saarelle, joka oli aivan lähellä. Siellä piiloutui hän yöksi vuorenluolaan.

Seuraavana aamuna, kun hänen havaittiin olevan poissa, nousi linnassa suuri hälinä.

"Onkohan hän päättänyt päivänsä?" kyseltiin keskenään.

"Siihen on hän liian arka."

"Kurja!"

"Hän oli koko paholainen!"

"Kenties piru on hänet noutanut."

"Moinen herra!"

"Minä ainakin pyrin Sten herran palvelukseen!"

"Kunpa uskaltaisi!"

"Hänestä puhutaan pelkkää hyvää!"

"Koettakaamme!"

Kenen onni pettää, hänellä ei ole mitään ystäviä; sen sai arkkipiispakin kokea; samat miehet, jotka olivat kumartaneet maahan hänet nähdessään, ivasivat ja pilkkasivat nyt hänen muistoaan.

Koko asemiesparvi lähti leiriin pyytämään, että valtionhoitaja ottaisi linnan haltuunsa. Mutta heillä oli toinenkin nöyrä anomus.

"Mikä niin?"

"Että teidän armonne tahtoisi ottaa meidät palvelukseensa."

Hän lupasi pitää huolen heidän viennistään Tanskaan. "Tanskalaisten tulee pysyä Tanskan palveluksessa", sanoi hän, mutta kysyi lisäksi, missä heidän herransa oli tavattavissa.

Kukaan ei voinut sitä sanoa.

Muuan köyhä kalastaja teki sen.

Hän oli kaivannut venettään ja löytänyt sen pienen saaren rannalta. Siellä puuhaili muuan ihminenkin, joka, kun hän huomasi, että vastakkaisella rannalla liikuskelevat ihmiset olivat hänet keksineet, riensi nopeasti pois.

Uutinen arkkipiispan katoamisesta oli jo ehtinyt levitä, ja luonnollinen johtopäätös oli, että mahdollisesti juuri hän oli etsinyt tyyssijansa saarelta.

Katkeruus kansan kesken oli yleinen, kunnioitus hänen virkaansa kohtaan oli kadonnut, heillä oli kova halu saada miekkonen käsiinsä.

Hankittiin vene ja siihen tuppautui niin useita, että se oli vajoamaisillaan. Onneksi pääsi se perille; joka mies taittoi seipään käteensä ja niin hajosivat he ympäri saaren etsimään.

He löysivät hänet vihdoin; aivan kuin metsänpeto istui hän kyyristyneenä parin kiven väliin, ja mulkoili heihin silmin, jotka paloivat kuin tuliset hiilet.

He aivan ällistyivät hänet nähdessään ja vilkuivat ihmeissään ja epäröiden toisiinsa.

"Nyt ei hän liene vaarallinen. Menkäämme lähemmäksi." Ja he lähestyivät muutamia askelia.

"Hän näyttää voivan vaikka purrakin!"

"Hiokaamme vähän hänen hampaitaan!"

"Tuollaiset suden silmät!"

"Pistäkäämme ne puhki!" He menivät yhä lähemmäksi.

Ja Kustaa Trollen valtasi sanomaton pelko, hän luuli viimeisen hetkensä tulleen.

"Tuletkos esiin sieltä!" huudettiin joukosta. He olivat unhottaneet hänen korkean säätynsä ja papillisen arvonsa ja näkivät ainoastaan villipedon.

Sillävälin oli Sten herralle ilmoitettu, että piispan pakopaikka oli keksitty ja että talonpojat luultavasti itse tulisivat istumaan oikeutta. Nopeasti riensi hän paikalle muutamani miesten seuraamana ja joutui parahiksi estämään aiottua tihutyötä.

"Mitä ajattelette, rakkaat ystävät", sanoi hän talonpojille. "Tahdotteko ehättää lain edelle ja ruveta tuomareiksi; onko nyt maassa tapa sellainen?"

He vetäytyivät häpeissään syrjään, mutta jupisivat keskenään, että jolleivät he olisi niin kauan vitkastelleet, olisi nyt asia ratkaistu aikoja sitten.

Mutta Sten herra sanoi kohteliaasti, että jos hänen armonsa tahtoi seurata häntä ja hänen miehiään, pääsisi hän täydessä turvassa takaisin.

Tässä ei ollut varaa valita, hänen oli vihattua valtionhoitajaa kiittäminen hengestään. Ja sanomatta sanaakaan, luomatta katsettakaan viholliseensa luikki hän rannalle ja istuutui veneeseen.

Mutta rahvas nimitti saarta siitä pitäen piispansaareksi.

Sten herra virkkoi taipaleella, että hänen armonsa saattoi tarvita varmaa suojaa ja kysyi sentähden, mihin luostariin hän halusi itsensä vietävän.

"Vesteråsiin!" oli vastaus.

Muutamia tunteja täytyi hänen kuitenkin odottaa leirissä; hän pyysi päästä yksin, mutta ensin täytyi hänen allekirjoittaa sitoumus, jossa hän luopui kirkostaan ja arkkipiispuudestaan, ja tämän hän vahvisti sinetillään.

Sen jälkeen vietiin hänet varmasti vartioituna Vesteråsiin; kukaan hänen asemiehistään ei pyytänyt päästä häntä seuraamaan, eikä hän luottanut kenenkään, ei kysynyt ketään; kaikki hänen ajatuksensa ja toivomuksensa kohdistuivat vihaan ja kostoon; sitä hän hautoi katkeroituneessa mielessään päivin ja öin.

4.

HAAMU.

Piispan-Arnöhön oli tullut rakas ja kaivattu vieras. Vanha Jaakko herra näki olevansa vanhojen ystäviensä ja ihailijainsa hylkäämä, sentähden oli isä Johannes sitä tervetulleempi. Hurskaista, iäkkäistä kasvoista loisti sellainen rauha, sellainen tyyni, tasainen mieli, jota mitkään elämän myrskyt eivät voineet kukistaa; ne murtuivat sitä vasten kuin kallioseinää vasten.

Oli omituista isä Johannekselle, että hän tuli yhä iloisemmaksi ja melkeinpä voimakkaammaksikin vuosien mukana. Hänen Herransa työ kävi hänelle rakkaammaksi päivä päivältä, ja hän oli onnellinen saadessaan vaikuttaa sen puolesta. Hänen viettämänsä liikkuvainen, yksinkertainen elämä, se hellyys ja ystävyys, joka säteili häntä kohtaan kaikkien silmistä, lämmitti ja ikäänkuin toi uutta elinvoimaa vanhaan sydämeen.

"Missä olet ollut niin kauan, karkuri!" virkkoi hänen armonsa häntä syleillen.

"Maailma on suuri, ja minun luuni alkavat väsyä", vastasi Johannes.

"Ainoastaan alkavat, kun minun ovat upiuupuneet jo aikoja sitten! Jos minulla olisi sinun voimasi, en olisi epätietoinen, mitä minun on tehtävä."

"Ei teidän ole oltava nytkään, vaan vaikutettava niin kauan kuin voimanne sallivat."

"Tiedätkö, mitä tarkoitan?"

"Luullakseni petollista huoneenhaltijaa."

"Nyt käytät kovia sanoja."

"Minun täytyy."

"Tapasi ei ole tuomita ankarasti."

"Minua on siis uskottava, kun sen teen."

"Palaamme toiste asiaan!"

Seuraavana päivänä sai hänen armonsa muutamia kirjeitä, ja nämä kädessään tuli hän Johanneksen luo.

"Roskaväki loukkaa tuomiokapitulin jäseniä", sanoi hän kiihdyksissään. "Jumalanpalvelusta ei enää pidetä pyhänä."

"Upsalassa?" kysyi Johannes.

"Minun vanhassa, kunniakkaassa hiippakunnassani!"

"Juuri herättääkseen kansan mielissä vanhan kunnioituksen tahtoo Sten herra taivuttaa tuomiokapitulin uuteen vaaliin."

"Neuvon Sten herraa sekaantumaan hengellisiin ja kirkollisiin vaaleihin niin vähän kuin mahdollista."

"Mutta Kustaa herrahan on itse luopunut virastaan, silloin täytyy kai asettaa joku toinen."

"Luopuminen ei merkitse mitään ilman paavin vahvistusta, varsinkaan kun sen ei voi katsoa tapahtuneen ilman väkivaltaa, uhkaa ja pelkoa; sen on Linköpingin Hannu piispa valtionhoitajalle kirjoittanut."

"Jäikö Sten herra vastauksen velkaan?"

"Sitä hän ei jää koskaan. Hän vastasi, ettei pyhä isämme paavi ja kirkon laki voi sietää sellaisia kirkon esimiehiä, jotka sen sijaan, että olisivat maallikoille esikuvana, harjoittavat ilmeistä kavallusta, erittäinkin omaa isänmaataan vastaan."

"Minusta se ajatus on Sten herralle kunniaksi, vaikkei se oikein hyvin sovellu roomalaisen kirkon periaatteihin."

"Totisesti en sittenkään ota uskoakseni, Johannes, että sinäkin olisit kiintynyt uuden ajan aatteihin."

"Sen vaikuttaa uusi arkkipiispa."

"Kuinka niin?"

"Eikö hän tule Roomasta!"

"Entä sitten?"

"Ja sen häpeälliset tavat ja käsitteet hänellä on."

"Johannes! Hän on minun ystäväni!"

"Se hän ei ole ollut koskaan."

"Todista vastakohta!"

"Todistakaa hänen ystävyytensä!"

Jaakko herra tuumi kotvan. "Minulla on siitä monia todistuksia", sanoi hän. "Muistathan, että minulla oli syytä tyytymättömyyteen rouva Bontiin nähden."

"Niin, kyllä muistan!"

"Hän on vapauttanut minut hänestä."

"Millä tavoin?"

"Hän teki omalla vastuullaan hänet Vårfrubergan luostarin abbedissaksi."

"Hän on siis siellä?"

"Luultavasti vihitty jo aikoja sitten, kosken ole kuullut hänestä mitään."

"Teidän pitäisi toki tiedustella."

"Miksi niin?"

"Hän on seurannut teitä niin kauan."

"Ja kiusannut ja kiduttanut minua."

"Luulin teillä olevan vanhaa syytä."

"Sen olen jo moneen kertaan sovittanut."

"Mutta ette unhottanut, luulen. Lähettäkää viesti Vårfrubergaan ja toivottakaa hänelle onnea."

"Kuka tietää, miten se käsitettäisiin?"

"Voittehan lähettää muutamia pyhäinjäännöksiä luostariin."

Hänen armonsa ei ollut oikein halukas. "Tuskin tiedän, miksi taivun mielesi mukaan", sanoi hän. "Kai siksi, että pysyisin sovussa rippi-isäni kanssa."

Koottiin muutamia todella kallisarvoisia kirkkokoristeita ja pyhiä esineitä, ja muuan uskottu palvelija lähetettiin viemään niitä Vårfrubergaan. Kalleudet oli vietävä abbedissalle asetettaviksi luostariin; hänelle itselleen lähetti hänen armonsa tervehdyksensä.

"Toivon, ettei hän vain tämän jälkeen kunnioita minua käynnillään", sanoi hän melkein katuen.

"Sitä en luule hänen tekevän."

Palvelijan lähdettyä näytti siltä, kuin isä Johannes olisi tullut tyynemmäksi; hän ei antanut enää mitään teräviä vastauksia, ja suurin sopusointu näytti palaavan.

"Onko sinulla tuttavia Saksassa?" kysyi vanhus Johannekselta.

"Ei tietääkseni."

"Täällä on kotvan aikaa odottanut sinua muuan kirje."

"Kirje minulle, mistä sitten?"

"Luullakseni Baselista."

"Siellä ei minua tuntene kukaan."

Piispa otti esille suuren kirjeen, jonka jätti Johannekselle.

"Tätä en ymmärrä", sanoi hän ja poistui lukeakseen sen rauhassa.

Mutta muutamia tunteja myöhemmin palasi hän ja kysyi, tahtoiko hänen armonsa ottaa hänet vastaan.

"Nykyään ei minua enää estä mikään!" vastasi tämä surumielisesti hymyillen.

Mutta Johanneksen kasvot loistivat ilosta.

"Niin onnellisena en ole nähnyt sinua koskaan ennen, rakas ystävä, mitä on tapahtunut?"

"Jumala on kuullut palvelijansa rukouksen!"

"Kirje, jonka sait?"

"Ilmoittaa minulle siitä!" Ja nyt kertoi hän karanneesta vadstenalaisveljestä, joka kävi hänen puheillaan hänen armonsa luona, jota hän neuvoi pakenemaan vieraille maille ja josta hän sittemmin ei ollut kuullut vähintäkään. "Luulin, että hän oli kuollut tai vankilassa", lisäsi Johannes.

"Mutta nyt kirjoittaa hän minulle ja kysyy, olenko löytänyt hänen rakkaan Kaarinansa, jota hän sanoo ajattelevansa öin ja päivin."

"Pappi!"

"Niin, se näyttää oudolta!"

"Missä hän oleskelee?"

"Zürichissä, yhdessä Zwinglin kanssa. Hän kirjoittaa, että vasta tältä mieheltä on hän oppinut ymmärryksellä lukemaan Jumalan pyhää sanaa. Hän kertoo laajasti hänen opistaan, joka ei kuulu paljoakaan eroavan tohtori Martti Lutherin opista. Luenko?"

"Kuulen mielelläni."

Johannes luki uskonvoimaa uhkuvan kirjeen. Se päättyi näin:

"Lopuksi täytyy minun kertoa teille, että Octenbachin nunnat Zürichissä ovat anoneet neuvostolta vapautumista luostarilupauksestaan. Hallitus, joka luuli, että he kaipasivat mukavampaa elämää, hyväksyi monia vapauksia, jotka luostarisäännöt olivat tähän asti kieltäneet. Mutta he vastasivat, etteivät he pyytäneet mitään myönnytyksiä ruumiilleen; heidän sieluilleen oli tultava avuksi ja kevennettävä heidän omiatuntojaan, Jumalan laupeuden tähden oli heitä pidettävä viattomina vankeina ja vapautettava heidät.

Olen tämän johdosta puhunut Zwinglin kanssa avioliitosta, ja hän on sanonut, ettei missään paikassa pyhiä kirjoja ole pappeja kielletty menemästä naimisiin, ja läsnäolollaan Kaanaan häissä on Kristus pyhittänyt ja vahvistanut jokaisen sellaisen liiton.

En voi kirjoittaa teille, kunnianarvoisa isä, mitä silloin tunsin. Jos Zwingli menee naimisiin, voin minäkin tehdä sen. Olen tosin karkoitettuna isänmaastani, mutta olen varma, että Kaarina tahtoo tulla tänne luokseni.

Kautta kaiken, mikä teille on rakasta, rukoilen, että tahdotte antaa minulle tietoja hänestä; riutuuko hän vielä luostarissa? Huntua ei hän kuitenkaan ole vielä ottanut, sen hän lupasi, ja olen varma, ettei hän petä sanaansa. Sanokaa hänelle tuhannet terveiset ja ottakaa itse vastaan nöyrät terveiseni.

Teille kiitollinen ja kuuliainen Pentti Pentinpoika.

Osoitteeni on: tohtori Zwingli, Zürich."

Johannes taittoi kirjeen laskoksilleen, mutta kun hän kohotti katseensa, hämmästytti häntä se mielenkuohu, joka kuvastui arkkipiispan kasvoilla. Hänen poskillaan paloi heleä puna, ja rinta kohoili kiihkeästi. "Mikä teitä vaivaa, herra?"

"Selibaatti lakkautettu. Se on mahdotonta!"

"Jumala suokoon, että siihen tultaisiin!"

"Toivotko sitä, Johannes?"

"Ettekö te ole koskaan toivonut?"

Muutamia suuria kyyneliä vierähti vanhan ylipapin poskille, ne olivat nyt yhtä kalpeat kuin ennenkin.

"Jos tämä olisi tapahtunut viitisenkymmentä vuotta sitten", sanoi hän, "en totisesti olisi kauaksi aikaa jäänyt Ruotsin kirkon pääpiispaksi, mutta kuinka paljon onnellisempi sitä vastoin olisin ollut!" Hän kätki päänsä käsiinsä ja vaipui ajatuksiinsa.

Samoin teki isä Johanneskin, hän tunsi ihmeellistä mielenkiintoa niihin uusiin ajatuksiin, jotka raivasivat tietään kautta maailman. Ne olivat kuin valonsäteet pimeässä yössä, ja hän kiitti Jumalaa siitä, että oli saanut elää niin kauan, että oli nähnyt valon tulevan.

Piispa, vanha, itsekäs, ajatteli etupäässä mitä hän itse oli menettänyt. Toisessa sijassa aprikoi hän, missä määrin kirkko menettäisi arvoaan, jos uudet aatteet pääsisivät vallalle. "Tiedätkös, Johannes, olen iloinen päästessäni pois kaikesta tästä. Se päättyy huonosti!"

"Minun uskoni on, että se vie hyvään!"

"Se järkyttää kirkon perustuksia."

"Silloin ei se ole rakennettu raamatun opille."

"Minä pidän enemmän Erasmuksesta", jatkoi piispa melkein itsekseen. "Hän harrasti vain vanhojen kielten tuntemista; se oli tosin alku, mutta hän ei pyrkinyt koskaan pitemmälle."

"Silloin on hänen työnsä täytetty, toiset ovat jatkaneet ja menneet pitemmälle."

"Luther on kääntänyt uuden testamentin."

"Joku toinen on sen tuova meillekin."

"Toivon, ettei se tapahdu."

"Miksi?"

"Koska se sytyttäisi kuin tuli."

"Ja puhdistaisi kuonan kullasta."

"Kenties joutuisi rahvaankin käsiin."

"Silloin tulee jokaisesta oma pappinsa!"

"Ja ihmiset eivät anna johtaa itseään kuten nyt, tarkoitat kai? Tunnet vähän maailmaa, jos luulet, että valistus on tekevä ihmiset paremmiksi. Ei, huonommiksi, paljon huonommiksi, se on vakaumukseni."

"Mihin sen perustatte?"

"Kokemukseen! Kaikilla pettureilla on hyvät päät; anna heille valistusta, niin he käyttävät lahjojaan ihmiskunnan turmioksi."

"Opettakaa heitä oikein lukemaan ja ymmärtämään pyhää kirjaa, niin se on tuleva heille ensin pakkopaidaksi ja sitten pelastukseksi ja lohdutukseksi."

"Sinäkin tahtoisit luoda uudestaan koko maailmanjärjestyksen."

"Jospa voisin!"

"Mutta sitä et voi sinä eikä kukaan muu, sentähden ei ole päästettävä näkyviin enemmän valoa kuin heikkonäköiset voivat sietää. Minä estän sen."

"Te, herra?"

Hänen armonsa hymyili ivallisesti. "Sanotaan, että Strengnäsin piispa Mathias on aiottu arkkipiispaksi. Puhun hänelle asiasta."

"Mutta valtionhoitajan tarkoitus on toinen, ja sen hyväksi vaikuttamaan olen saapunut tänne."

"Pitäisikö minun palata Upsalaan?"

"Niin, ja ottaa takaisin virkanne."

"Tehdä herra Kustaa Trolle vihamiehekseni?"

"Mitä teidän tarvitsee häntä pelätä?"

"Hänellä on Kristian kuningas takanaan!"

"Sten herra pitää hänet kyllä poissa."

"Jos hän voi!"

"Kun jokainen tekee velvollisuutensa, silloin pitää Jumala huolen lopusta."

"Mikä sinun velvollisuutesi on?"

"Kun olen ensin saanut herra Jaakko Ulfinpojan täyttämään omansa, lähden alamaahan päin. Tiedätte, että maassa on liikkeessä paavin anekauppias seurueineen, ja minä aion mennä häntä vastaan."

"Mitä aiot?"

"Jos he levittävät harhaluuloja kansan keskuuteen, tahdon valistaa niin monta kuin voin."

"Kukaan ei usko sinua!"

"Kyllä, jos puhun Herran innoittamana."

"Odota, kunnes kaupustelijat tulevat tänne."

"Minulla ei ole aikaa", vastasi Johannes viitaten kauniiseen harmaaseen päähänsä.

Vårfrubergaan lähetetty viesti viipyi kauan ennenkuin palasi. Hänen armonsa ei näyttänyt kiinnittävän siihen huomiotaan, mutta Johannes kiinnitti sitä enemmän, vaikka hän melkein arvasi syyn.

Vihdoin eräänä päivänä tuli vanha Jaakko herra melkoisesti kiihdyksissään vanhan ystävänsä luo, sanoen: "Lähettiläs on tosin palannut Vårfrubergasta, mutta hän puhuu niin kummia, etten minä voi siihen panna luottamusta."

"Lähetittehän luotettavan palvelijan?"

"Hän sanoo, että Beat… että entinen abbedissa on kadonnut, hän tapasi uuden."

"Eikö hän tehnyt mitään kysymyksiä?"

Hänen armonsa heittäytyi penkille, tarttui kelloon ja soitti kiihkeästi.

Muuan palvelija astui sisään.

"Kutsu Anselmo tänne."

Tämä tuli heti.

"Kerro alusta alkaen!" käski ylipappi.

"Minä en sanonut heti, mistä tulin", alotti palvelija. "Sanoin ainoastaan tuovani lahjoja luostarille. Minut vietiin refektoriumiin, ja abbedissa tuli heti minua vastaan. Ääni oli aivan vieras, ja minä kysäisin rouva Bontia."

"Miksette jatka…?"

"Hm, hän vastasi niin kummallisesti."

"Kerro se?"

"Se kurja nainen ei ole koskaan ollut Vårfrubergan abbedissana."

"Oliko siinä kaikki?"

"Minä väitin, että hänet oli ainakin aiottu siksi ja että toin luostarille kalliita lahjoja hänen armoltaan, herra Jaakko Ulfinpojalta."

"Sitä ei sinun pitänyt sanoa!" puuttui tämä puheeseen.

"Tahdoin häntä pehmittää, ja se tepsikin. Katseltuaan kyllikseen kallisarvoisia lahjoja sanoi hän: 'Vie hänen armolleen luostarin nöyrät kiitokset ja sano hänelle, että siunattu äitimme katosi täältä jo kolme kuukautta sitten. En tiedä otettiinko hänet elävänä ylös taivaaseen, sillä kukaan ei ole nähnyt sitä, mutta luultavaa se on'."

"Oliko siinä kaikki?"

"Sellaista lirumlarua hän vain lasketteli. Mutta minä kyselin luostarin ulkopuolella."

"Tiesikö kukaan mitään?"

"Kolmet, neljät silmät olivat nähneet hengellisen äidin lähtevän useain palvelijain kera luostarista. Palvelijat olivat palanneet, mutta hän ei kuunaan."

"Eivätkö palvelijat kertoneet mitään?"

"He olivat ensi päivänä saavuttuaan kertoneet, että he tulivat Stäketistä, että rouva Bonti oli puhjennut karkeisiin solvauksiin arkkipiispaa kohtaan ja että hänet sen jälkeen oli pistetty vankeuteen. Asemiehet olivat arvelleet, ettei hän sieltä pääsisi hengissä. Muutamia päiviä myöhemmin olivat he peruuttaneet kaiken ja sanoneet, etteivät tienneet eivätkä olleet kuulleet kerrassaan mitään."

Huoneessa oli haudanhiljaisuus. Jaakko herra istui suorana kalpein poskin, mutta koko hänen olemuksessaan huomasi hiljaisen väristyksen.

Johannes katseli häntä tarkkaavaisesti. "Jätä meidät Anselmo!"

Palvelija meni.

Tuli jälleen muutamien minuuttien hiljaisuus.

"Tahdotteko, herra, että rukoilemme hänen sielunsa puolesta?"

"Luulet siis, että hän on kuollut?"

"Tiedän sen!"

"Etkä ole sanonut mitään?"

"Teitä piti valmistaa."

"Kuoliko hän ilman synninpäästöä?"

"Pelkään niin."

"Sano minulle kaikki!"

"Oletteko kyllin vahva sitä kuulemaan?"

"Se on sitten jotakin kamalaa?"

"Niin, herra!"

"Ja syyllinen?"

"Herra Kustaa Trolle!"

"Oletko varma siitä?"

"Nämä vanhat silmät ovat nähneet sen."

Jaakko Ulfinpoika taisteli kovaa taistelua. "Epävarmuus surmaisi minut", sanoi hän. "Kerro kaikki."

Ja isä Johannes kertoi, kuinka hän oli ollut taipaleella leiriin; sattumalta oli hän tullut kohottaneeksi katseensa Stäketiin ja huomannut katolla erään henkilön; hän oli nähnyt tämän heittävän jotakin alas, ja tämä outo esine oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Kun hän kauhukseen oli nähnyt, että se oli ihminen, oli hän uudestaan kohottanut katseensa linnankatolle ja silloin selvästi tuntenut jälleen Kustaa herran, joka oli kurottautunut kaidepuun ylitse, mutta heti vetäytynyt takaisin, nähtyään että häntä tarkasteltiin.

Jaakko Ulfinpoika tuijotti eteensä aivan kuin olisi nähnyt kummituksen, hän värisi kuin kouristuksen käsissä.

"Ette kestä, herra."

"Kyllä, kyllä, tahdon tietää kaiken!"

"Kun nostin vainajan käsivarsilleni, olivat jäsenet vielä pehmeät."

"Kamalaa, kamalaa!"

"Hän oli kuollut vain hetkinen sitten."

"Tunsitteko hänet heti?"

"En, hän oli vain nahkaa ja luuta."

"Onko hän tappanut hänet nälkään?"

"Siltä näyttää!"

"Kirous hänelle!"

"En tuntenut, kuten sanottu, heti vainajaa, mutta kannoin taakkani leiriin saadakseni sen lasketuksi vihittyyn maahan. Pyhänhengentalolta kutsuttiin muutamia palvelijattaria pesemään vainajaa ja panemaan hänet kirstuun. He jättivät minulle kaksi kirjettä, jotka hänellä olivat olleet povellaan. Niissä luki: 'Rouva Bontille!' Silloin tunsin hänet. Niin, tosiaankin se oli hän, mutta kuinka muuttuneena! Hänet haudattiin pieneen kirkkotarhaan ja minä toimitin pienet maahanpaniaiset."

"Johannes!" Piispa nojasi häneen, ja vanha mies itki kuin lapsi.

"Keneltä kirjeet olivat?"

"Herra Kustaa Trollelta."

"Miltä ajoilta?"

"Toinen oli kirjoitettu 1490, toinen 1501, mutta molemmissa puhuttiin niistä suurista taivaallisista aarteista, jotka hän saisi palkakseen niistä maallisista lahjoista, jotka lähettäisi Kustaa herralle."

"Hän varasti minulta?"

"Sentähden, että Kustaa herra oli luvannut hänelle pyhimyssäteikön; ilmeisesti mies on käyttänyt häntä tarkoituksiinsa, ja nyt on hän saanut palkintonsa."

"Ansion mukaan, Johannes!"

"Herra olkoon kiitetty, kun rangaistus alkoi täällä alhaalla! Kenties on se avannut hänen silmänsä."

"Missä ovat kirjeet?"

"Minä lähetin ne herra Kustaa Trollelle!"

"Mikset antanut niitä minulle?"

"Silloin olisitte antanut kiihtyneiden tunteittenne johtaa toimianne, ja kirjeet olisivat alinomaa antaneet niille uutta ravintoa. Nyt sitä vastoin olette vapaa!"

Mutta Jaakko Ulfinpoika oli aivan kuin ukkosen iskemä; hän saattoi istua kokonaisia tunteja hiljaa ja liikkumatonna samalla paikalla, vaipuneena muistoihinsa ja ajatuksiinsa. Ja etteivät nämä juuri olleet iloisinta laatua, sen näki kalpeista surullisista kasvoista.

Isä Johannes odotti kärsivällisesti, että hän vapautuisi tästä tylsyyden tilasta, puhui väliin ystävällisiä, lohduttavia sanoja.

Valtionhoitajalta saapui arkkipiispalle kirje, jossa kysyttiin eikö viimeinen hetki jo ollut käsissä.

Taistelu oli lyhyt! "Minä matkustan takaisin Upsalaan ja ryhdyn uudestaan arkkipiispan virkaani", huudahti Jaakko Ulfinpoika suurella ponnella. "Mikä seuraus on, en tiedä, jätän sen Jumalan haltuun."

"Silloin käy kaikki parhain päin", vastasi Johannes.

Nyt ei häntä enää mikään pidättänyt täällä. Jönköpingin lähistöllä oli luostari, joka ankarien, vakavain tapojensa tähden suuresti lähenteli kartusiaaneja. Johanneksella oli heidän joukossaan monia hyviä ystäviä ja häntä oli usein pyydetty tulemaan sinne. Hänelle oli kirjoitettu, että sistersiiniluostari, joka oli kappaleen matkan päässä sieltä, oli luovutettu asuinpaikaksi paavin lähettiläille. Jos hän pitäisi kiirettä, joutuisi hän näkemään ja arvostelemaan omin silmin.

Arkkipiispa ei mielellään suostunut eroon, eikä hän sallinut, että Johannes taivaltaisi niin pitkän matkan jalkaisin; hevoisin ja ajoneuvoin hänen oli matkustettava, saipa hänen armonsa hänet ottamaan palvelijankin seuralaisekseen.

Ja niin isä Johannes matkusti ja asettui asumaan luostariin.

5.

ANEKAUPPIAAT.

Jönköpingissä oli kaupungin koko väestö liikkeellä, se paavillisen lähetystön osasto, jota odotettiin, oli aivan kaupungin edustalla. Sistersiiniluostarista lähtivät munkit liikkeelle juhlallisessa kulkueessa ristein ja liehuvin lipuin. Kaikki kirkonkellot soivat, kansa oli innostuksesta poissa suunniltaan; nyt tulivat he saamaan anteeksi kaikki syntinsä.

Kaupungin portilla kohdattiin paavin lähettilään Arcimboldin komissario Johan Tezel, useita ulkomaalaisia seurasi jälestä, mutta hänen edessään kannettiin punaista ristiä, jossa oli paavin vaakuna, ja paavillista anebullaa samettityynyllä.

Suunnattoman kansanjoukon ympäröimänä taivalsi Tezel seurueineen luostarikirkkoon, jossa risti asetettiin kuoriin; töllistelevälle, tietämättömälle joukolle vakuutti hän; että sillä oli sama voima ja teho kuin Kristuksen omalla ristillä.

Muuan hänen seuralaisistaan kuiskasi läheisimmille, että "jos he oikein yksivakaisesti katselivat ristiä, saattoivat he nähdä siitä Kristuksen veren hiljaa vuotavan."

Ristin punainen väri, jos sitä katsoi silmää räpäyttämättä, saattoi herkkäuskoiset helposti tuudittaa sellaiseen harhanäköön, ja innostus ei pian tiennyt mitään rajoja.

Messun ja rukouksen jälkeen lähti juhlakulkue kirkosta torille, ja siellä alkoi anekauppa. Synnit sai anteeksi kuudesta ja kymmenestä taalarista, ja myyjäin ympärillä oli tungos niin suuri, että monet tallattiin jalkoihin. Silloin huusi Tezel heille: "Antakaa rikkaiden ja ylhäisaatelisten tulla ensiksi, te muut saatte sitten synninpäästön huokeammalla."

Ja kaupan käydessä huutelivat kaupustelijat ostajille:

"Kun raha kirstuun kilahtaa, taivaaseen sielu vilahtaa."

Mutta kun anekirjeiden suuri joukko oli huvennut, silloin vetääntyivät kaupanvälittäjät luostariin, luvaten tulla uudestaan seuraavana päivänä, mutta luostarissa juotiin ja pidettiin iloa koko yö aina valoisaan päivään.

Seuraavana päivänä alkoi sama näytelmä. Nytkin huusivat kaupustelijat köyhille, jotka hekin tahtoivat tunkeilla luullulle lohdutuksen lähteelle: "Hyvät ihmiset, älkää tunkeilko niin tuimasti, antakaa ensin tulla niiden, joilla on rahaa; ne, joilla ei ole, saavat sitten päästökirjan." Anekirjeet olivat rikkaille kirjoitetut pergamentille, köyhille paperille. Kaikesta saattoi saada synninpäästön, vieläpä tekemättömistäkin synneistä jo edeltäpäin.

Koko kaupungin väestö aaltoili kuin kuohuva meri; helposti saatava synninpäästö antoi hyvän aiheen päästämään himot vapaasti valloilleen; kun pelastus oli niin mukavasti saatavissa, oli pidettävä varansa.

Isä Johannes hämmästyi näkemänsä johdosta; tosin koetti hän puhua järkeä yhdelle ja toiselle, mutta he näyttivät hänelle anekirjojaan ja arvelivat siten vapautuneensa synneistään. Turhaan sanoi hän, että kristitty, joka elää Jumalalle otollista elämää saa anteeksiannon ja sovituksen ilman kaikkia anekirjeitä. Se oli puhetta kuuroille korville, kukaan ei häntä kuunnellut.

Tosin oli viisaita ja ajatteleviakin miehiä, mutta nämä arvelivat, että oli parasta antaa hurmauksen mennä menoaan; kukaan ei voinut sitä kuitenkaan hillitä.

Kun anekauppa ei enää käynyt niin vilkkaasti, silloin otettiin pyhäinjäännökset esille, ja ne menivät heti kuin kuumille kiville. Jokaiseen niistä liittyi todistus, että ne olivat oikeita; ne olivat, sanottiin, käyneet läpi tulikoetuksensa ja niillä oli ihmeitä tekevä voima. Onnellinen se, joka oli kyllin rikas voidakseen ostaa muutaman sellaisen. Mutta kalliita ne olivat, ja monet myivät kalleimpansa hankkiakseen niin verrattoman aarteen.

Kun kerrottiin, että enin osa pyhäinjäännöksistä oli mennyttä, hyökättiin luostariin aivan rynnäköllä, jotta saataisiin jälelläolevat, joista maksettiin satumaisia summia. Kahden päivän kuluttua oli niitä jälleen saatavissa yhtä paljon kuin ennenkin, Roomasta oli saapunut uusi lähetys ja siinäkin olivat kaikki esineet todistetut oikeaperäisiksi.

Tähän aikaan kertoi muuan veljistä Johannekselle, että kaupungissa oli tehty hirveä varkaus. Useissa paikoin oli kuolleet kaivettu haudoistaan kirkkotarhassa ja viety pois.

Ei tietty, kuka tihutyön oli tehnyt, mutta ihmeellisiä huhuja oli liikkeellä.

Sillä välin retkeili Tezel palvelijoineen kautta kaupungin. Hänen edellään kannettiin ristiä, ja hän pani kätensä kaikkien sairaiden ja raajarikkojen päälle, jotka kohtasi, ja he tulivat heti terveiksi.

"Kas, kas", huusi kansa ympärillä, "hän tekee ihmeitä kuten Kristus!"

Ja he kantoivat häntä käsillään.

Eräänä päivänä tuli muuan nuori talonpoikaistyttö taluttaen vanhaa, sokeaa isäänsä; hän polvistui ihmeidentekijän eteen ja pyysi, että hänen isänsä saisi näkönsä jälleen.

Tezel oli katsovinaan sairaan silmiin, mutta hän katsoi kuitenkin enemmän kauniiseen neitoon.

"Isälläsi ei ole uskoa", sanoi hän.

"Tiedän vain, että hän on sokea", vastasi tyttö itkien, "eikä hän voi enää tehdä työtä."

"Enkö tiennyt, ettei hän voi mitään!" jupisi sokea kääntyen lähteäkseen.

"Tahdon todistaa sinulle vastakohdan hurskaan tyttäresi tähden", vastasi Tezel. "Kautta Marian, tulkoon hän luostariin, ja minä annan avun hänen sairaalle isälleen; ja huomenna tähän aikaan on hän itse ilmoittava teille, kuinka ukon on käynyt."

Kuka ihmettelee, vaikka seuraavana päivänä kansanjoukko oli vieläkin taajempi. Tezel ja hänen apurinsa saapuivat, he tekivät ihmeitään kuten tavallisesti, mutta siihen ei kiinnitetty niin suurta huomiota. Kaikki odottivat tyttöä.

"Tuolla hän tulee!" huusivat useat.

Tezel ei kohottanut päätänsä; hän sanoi vain hymähtäen: "Epäilijät!"

Tyttö lähestyi vitkaan, hänen silmänsä olivat itkusta turvonneet ja hän katsoi alas maahan.

Tultuaan ihmeidentekijän luo, lankesi hän jälleen polvilleen ja koetti puhua, mutta kyynelet tukehduttivat äänen.

Ihmeidentekijän kasvot värähtelivät, ja kun hänen kärsimättömyytensä alkoi tarttua ympäröiviinkin, kumartui hän ja jupisi muutamia sanoja pannen kätensä tytön päähän.

Tämä nousi nopeasti ja sanoi verrattain varmalla äänellä: "Isäni sai näkönsä jälleen!"

Joukko päästi rajattoman riemuhuudon.

Tezel antoi heille merkin vaieta. "Tytöllä näyttää olevan enemmänkin sanottavaa."

Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti.

"Mutta hän kuoli kohta sen jälkeen", jatkoi tyttö. "Sillä hänellä ei ollut uskoa."

"Onko hän kuollut?" kysyi Tezel teennäisellä hämmästyksellä.

"On, ankara herra!"

"Ja sinä olet yksin maailmassa?"

"Aivan yksin!"

"Jos tahdot minut isäksesi, niin pane kätesi käteeni!" sanoi ihmeidentekijä lempeästi.

Tyttö teki kuten hän käski, mutta palava puna lehahti hänen poskilleen.

"Mene, hautaa isäsi ja valmistaudu sitten seuraamaan minua milloin käsken."

Tyttö suuteli hänen kättään ja riensi pois.

Kuka uskalsi nyt epäillä pyhän miehen voimaa. Eikö Jumala itse ollut rangaissut epäilijää kuolemalla!

Mutta sillaikaa kuin suurin osa väestöstä antautui yhä yltyvään jumaloimiseen, kuiskailtiin hiljaisuudessa inhottavista irstailuista ja juomingeista luostarissa; nuori tyttökin olisi voinut niistä kertoa yhtä ja toista, jollei vala olisi sitonut hänen kieltänsä.

Mutta suurinkin kuuluisuus saattaa aikaa voittaen muuttua vastakohdakseen. Vähitellen näyttäytyi, ettei kaikilla niillä luuvaloisilla, jotka Tezel oli parantanut, ollut niitä vammoja, joita he valittivat, ja muutamat tunnustivat, että heidät oli ostettu olemaan rujoina ja rampoina. Alussa eivät monet tahtoneet uskoa moiseen, mutta ne kävivät yhä useammiksi.

Mutta vielä ei Tezel ollut kylliksi nylkenyt kaupunkia ja sen ympäristöä, hän katsoi olevan enemmänkin otettavaa ja tahtoi sentähden viipyä jonkun aikaa.

Luostari, missä hän oleskeli, oli joutunut hänen tähtensä huonoon maineeseen, sanoivat abbotti ja munkit. Hän sanoi, ettei sillä ollut parempaa mainetta ennestäänkään; mutta koska nyt sen arvo oli pienempi kuin naapuriluostarin, joka oli voittanut monia ystäviä ja kannattajia ankaralla kartusiaanisella suunnallaan, niin tahtoi hän auttaa sistersiinejä lyömään vaaralliset naapurinsa laudalta.

Äkkiä levisi nyt kaupunkiin huhu että sistersiinikirkon Mariankuva itki verikyyneliä; kansa virtaili sinne suurin laumoin, tämä ihme herätti kauhua ja oli enteenä siitä raskaasta Jumalan rangaistuksesta, joka uhkasi piammiten kaupunkia.

Samalla oli anekauppa saanut uutta vauhtia. Tezel harjoitti sitä luostarin pihalla.

Saapui muuankin aatelismies pyytämään synninpäästöä rosvoretkestä, jonka hän aikoi tehdä seuraavana yönä. Tezel sanoi, että se kävi kalliiksi, mutta aatelismies oli valmis siihen ja maksoi sievoisen summan synninpäästöstä. Silloin huudahti Tezel, että hän näki, kuinka sielut liitelivät kiirastulesta ylös taivaaseen ja että häntä ilahutti, kun oli voinut niin monille tuhansille näyttää tien sinne, ennenkuin nyt pian eroaisi heistä.

Isä Johannes ei kaiken tämän hulluuden aikana ollut toimetonna, hän oli kulkenut ympärinsä kaikkialla kaupungissa ja varoittanut antautumasta petoksen uhriksi. Mutta hyvin saattoi hän sanoa: "Kuka kuulee meidän saarnaamme!"

Abbotti siinä luostarissa, jossa hän oleskeli, oli varoittanut häntä julkisesti sekaantumasta Tezelin vehkeihin. Mutta kun kerrottiin, että madonna itki verikyyneliä, silloin ei enää mikään voinut häntä pitää poissa sistersiinien kirkosta.

Se oli ihmisiä täytenään, muutamat makasivat polvillaan, itkivät ja vaikeroivat, toiset jupisivat rukouksia ja tekivät ristinmerkkejä.

Muutamat harvat seisoivat epäillen ja katsoivat ylös Mariankuvaan, jonka silmistä tippuivat harvakseen verikyyneleet. Kuvan edessä seisoi kaksi munkkia, jotka keräilivät ne, myydäkseen niitä sitten uskovaisille suuresta rahasta.

Kiihdyksissään, poissa suunniltaan hävyttömän petoksen tähden ja välittämättä vanhuudestaan tunkeutui Johannes alttarin luo; ennenkuin kukaan ajattelikaan sitä estää, hypähti hän portaita ylös, kosketti kuvaa sormillaan ja huusi äänellä, joka kajahti kautta kirkon: "Se on ainoastaan punaista väriä, ja kaikki tyyni on pelkkää petosta!"

Seurasi sekunniksi haudanhiljaisuus, kuten tuulenhenkäys ennenkuin myrsky purkautuu valloilleen, sitten seurasi hurja, läpitunkeva huuto satojen ihmisten suista, hämmästyksen ja mielipahan nostattamana.

Harvat epäilijät, jotka olivat läsnä, iloitsivat tosin paljastuksesta, mutta heidän lukunsa oli ainoastaan mitätön murto-osa niistä, jotka eivät halunneet mitään muuta kuin että heidät petettäisiin.

Seurasi vimmainen metakka, ja jolleivät kaupungin viranomaiset olisi siihen sekaantuneet, olisi Johannekselle kenties käynyt pahoin.

Kirkko tyhjennettiin, ja Tezel sai vihjauksen poistua kaupungista.

Mutta yöllä herätettiin hänet sanoen, että muuan ylhäinen herra halusi häntä puhutella.

Hän pukeutui nopeasti ja riensi alas pihalle, jossa hänen sanottiin odottavan.

"Minä se ostin anekirjan aiottua rosvoretkeä varten", virkkoi vieras.

"Tahdotteko vielä yhden?" kysäisi saksalainen.

"En, tahdon ainoastaan tuoda terveiset sokean miehen tyttäreltä!" Ja nopealla otteella heitti hän Tezelin maahan ja antoi niin perinpohjaisen selkäsaunan, ettei miekkonen pystynyt nousemaan pönkilleen.

"Kun aion tehdä tämän uudestaan, ostan teiltä uuden anekirjeen!" sanoi vieras ja lähti.

Syntinen voi töintuskin laahautua pois pihalta; hän vannoi hirveästi kostavansa, mutta seuraavana päivänä nousi hän raskaihin, kolmivaljakon vetämiin vaunuihinsa ja lähti kaupungista.

Niin hurjasti kuin hänen lähettiläänsä, ei itse Arcimboldus tosin menetellyt, mutta Johannes kuuli kerrottavan, että anekirjeitä kaupiteltiin yli koko maan ja että synninpäästöjä ostettiin yksin vainajillekin. Hän ymmärsi siitä, että puijaus pyhimmillä asioilla oli saavuttanut huippunsa.

* * * * *

Arcimboldin, paavin edusmiehen, esiintyminen herätti erittäinkin naisten keskuudessa suurinta hälinää. Muutamia se suuressa määrin loukkasikin.

Näiden viimeksimainittujen joukossa oli Kristina rouvakin, niin omasta kuin neitsyttensä ja piikastensakin puolesta.

Noudattaakseen herransa toivomusta oli hän Tukholman ylhäisimpäin rouvien kera käynyt korkeaa herraa tervehtimässä tämän saavuttua kaupunkiin. Ja silloin oli häntä loukannut muukalaisen häikäilemätön ihailu; mutta kun tämä sitten tuli linnaan, värisi hän silminnähtävästi nähdessään niin paljon nuoruutta ja kauneutta.

Mutta hän unhotti kaikki muut Kaarinan tähden. Tämän kalpeat kasvot ja suruisa katse miellytti häntä enemmän kuin ruusuiset posket ja iloinen hymy. Hän vakuutti Kristina rouvalle, ettei etelässä ollut koskaan kehittynyt sellaista kaunotarta.

Kristina rouva johti keskustelun muihin asioihin ja osoitti selvästi, ettei hänellä ollut halua enempää keskustella tästä aineesta.

Silloin paavin lähettiläs jätti hänet, ja aivan oikein älyten, ettei Kristina rouvan ympäristössä ollut ketään, joka suosi hänen tuumiaan, oli hän olevinaan Kaarinaan nähden välinpitämätön ja omisti ihailunsa hovin nuorille neitsyille. Hänen tummat, salamoivat silmänsä ja miehekäs ryhtinsä yhdessä sen loiston kanssa, joka häntä ympäröi, ei jättänytkään tekemättä vaikutustaan. Suloisointuinen italiankieli, jota monet lukivat, sai hänen kauniista ääntämisestään omituisen viehätyksen. Kun hän puhui aneiden eduista, ei hän lukenut niihin ainoastaan synninpäästön, oikeuden paaston aikanakin syödä maitoruokia ja juustoa y.m., vaan lupasi myös täydellisen synninpäästön kaikista heikkoudensynneistä. Ja samalla lähettiläs teki vihjauksia, jotka ajoivat veret monen neitosen poskille.

Kristinaa kauhistutti se vaikutus, minkä tämä mies saavutti muutamissa tunneissa. Miehet ja naiset ihastuivat häneen.

Hän jakeli suuren joukon arvonimiä hovin herroille; Tukholman pormestarista, joka sattumalta oli läsnä, teki hän paavillisen notaarion; kaksi siviilivirkamiestä sai tohtorindiploomin, ja kuitenkin ehti hän vielä kuiskata nuorille kaunottarille, mihin aikaan hän toivoi heidän itsensä tulevan noutamaan anekirjeitään.

Lähettiläällä oli asiamiehiä ei ainoastaan maaseuduilla, vaan itse pääkaupungissakin. Hän myi itse ainoastaan ylhäisimmille, ja hänen kätyrinsä kulkivat ympärinsä kaduilla ja toreilla, pystyttivät ristinsä, pitivät puheita ja jakoivat synninpäästöjä ja taikaesineitä käteistä maksua vastaan.

Monet eivät enää välittäneet tunnustaa syntejään, olivathan he saaneet ne anteeksi etukäteen. Muuan käsityöläinen, jonka vaimo äkkiä kuoli, kieltäytyi maksamasta muutamia messuja, koska vainaja oli niin äsken ostanut aneet, ettei vielä ollut ehtinyt syntiä tehdä.

Mutta muuan toinen, jolla ei ollut millä maksaa, sanoi, että paavit olivat lurjuksia, sillä he saattoivat pelastaa sieluja kiirastulesta eivätkä tehneet sitä muuten kuin hyvästä maksusta.

Mielet olivat levottomat ja kiihdyksissään, ja papisto ilmoitti asian arkkipiispalle.

Jaakko Ulfinpoika kirjoitti lähettiläälle, että hän katsoi olevan syytä kertoa hänen pyhyydelleen asiain tilasta; mutta Arcimboldus vastasi, että hän oli jo aikeissa lähteä Tukholmasta ja että hän monien ystäväinsä tähden antoi vastustajilleen anteeksi.

Kristina oli varoittanut Kaarinaa Arcimboldukseen nähden, mutta tämä näytti hänelle veitsen, jota kantoi vyöllään, sanoen: "Minulla ei ole mitään pelättävää."

Tähän aikaan tuli kirje isä Johannekselta; hän kirjoitti Kaarinalle, että Pentti eli ja rakasti häntä yhtä uskollisesti kuin ennenkin. Silloin muuttui suru iloksi. Kaarina heittäytyi rakastetun rouvansa jalkoihin ja pyysi tätä antamaan anteeksi sen välinpitämättömyyden, mitä hän oli ilmaissut; nyt oli epätoivo hälvennyt hänen sielustaan, nyt hän tahtoi elää!

"Ja mieluummin välttää vaaraa kuin mennä sitä vastaan?" sanoi Kristina kysyvästi.

"Teen kaiken, mitä tahdotte, jalo rouva."

"Vieraat henkilöt hiipivät linnassa ympäri", jatkoi Kristina. "Esbjörn on ilmoittanut minulle siitä, mutta he sanovat aina olevansa lähetetyt anekirjeiden kaupalle, enkä minä uskalla karkoittaa heitä pois. Ja viimeiseen saakka tahdon varoa huolestuttamasta Sten herraa."

"Teettekö kaiken tämän minun tähteni?" kysyi Kaarina suurimmasti kummissaan.

"Kenenkäs sitten!"

"Milläpä minä olen ansainnut sellaista hyvyyttä."

"Et tiedä, Kaarina, kuinka rakas olet minulle."

"Koetan ansaita sen!" vastasi nuori tyttö itkien ja suudellen Kristinan kättä. "Nyt tuntuu minusta kuin elämäni olisi saanut sellaisen arvon, mitä sillä ei ole koskaan ollut!"

Lähettilään kaikki ponnistukset olivat hyödyttömät. Hänen kätyrinsä vaanivat nuorta tyttöä, mutta eivät saaneet häntä valtaansa.

Lähdön aika lähestyi, ainoastaan muutamia päiviä oli jälellä, eikä hän ollut vielä saanut tyttöä puhutellakaan.

Silloin saapui Esbjörn eräänä päivänä lastenkamariin, jossa Kristina ja Kaarina vaalivat pienokaisia.

Hän pysähtyi ovelle, kuten palvelijoille sopi, odottaen että häntä puhuteltiin.

"Mitä nyt, Esbjörn?" kysyi Kristina.

"Kauniin Kaarinan täytyy lähteä pois, jalo rouva!"

"Onko nyt vaara ovella?" kysyi reipas tyttö mennen häntä vastaan.

"Luulen niin!"

"Tiedättekö mitä, minua haluttaisi astua julkean lähettilään silmien eteen ja sanoa hänelle ajatukseni suoraan."

"Se auttanee vähän, hän miettii jotakin rohkeaa kepposta saadakseen teidät valtaansa."

"En lähetä Kaarinaa täältä pois", virkkoi Kristina pontevasti, "sillä en tiedä mikä häntä kohtaisi taipaleella. Jos rakas sisareni Cecilia olisi kaupungissa, veisin itse hänet sinne, koska hän siellä kenties olisi paremmassa turvassa. Nyt täytyy hänen pysyä täällä, ja kehnosti olisi, jollen itse voisi häntä suojella."

"Jos tahdotte, jalo rouva, voin pysyttäytyä piilossa pukuhuoneessa", tuumi Kaarina.

"Tee se, kukaan ei saa tietää siitä mitään, tahdon itse kantaa sinne sinulle ruuankin!"

"Ette tunne noita paholaisen lähettejä!" huudahti Esbjörn. "Jos heillä on jokin syy luulla, että hän on sittenkin täällä, eivät he hellitä ennenkuin ovat saaneet hänet käsiinsä. Hänet viedään heti maasta pois, ja kuka uskaltaa syyttää niin vaikutusvaltaista miestä."

"Olisipa Sten herra kaupungissa!"

"Juuri siksi, että hän on poissa, pitää lähettiläs varansa. Hän aikoo olla tiposen tiessään, ennenkuin valtionhoitaja palaa."

"Siinä hän tekeekin viisaimmin."

"Saanko nyt sanoa teille tuumani."

"Tietysti sinulla on aina tuuma varalla, rehellinen Esbjörn."

"Huomenna tulee hän sanomaan hyvästejä. Olkaa silloin valmis, jalo rouva!"

"Mihin?"

"Siihen, että hän pyytää Kaarinaa teiltä."

"Kuinka hän uskaltaisi?"

"Luulen kyllä uskaltavan."

"Tarkoitatko, että minun on silloin vastattava, että hän on poissa?"

"Matkustanut vanhempainsa luo Vadstenaan."

"Hän ei usko sitä."

"Huomisiltana ajetaan umpinaiset vaunut linnanpihaan. Niitä vartioimassa on muutamia miehiä. Niihin astuu hunnutettu naishenkilö, ja sen jälkeen kiitävät ne Eteläporttia kohden."

"Kuka on nainen?"

"Minä, jalo rouva!"

"Sinä, Esbjörn!" huudahti Kaarina.

"Niin, siinä on pelastus!" lisäsi Kristina. "Olen varma, että lähettiläs sen jälkeen heti lähtee tiehensä."

"Siihen juuri luotankin."

"Saat puvun, jota tavallisesti käytän", sanoi Kaarina. "Annan sinulle mustan hameen riippumaan sen alta, niin et näytä niin pitkältä. Odota silmänräpäys, niin saat kaikki!" Ja hän riensi pois liitelevin askelin.

"Eikö tästä koidu vaaraa sinulle?" kysyi Kristina rouva levottomasti.

"Jumala on auttanut minut monista vaaroista, ja jos hän tahtoo käyttää minua vitsana kädessään, niin kyllä minua tällä kertaa lyöminen miellyttää."

"Ajatteles, että olet yksin monta vastaan."

"Voimalla voin vähän, mutta viekkaudella sitä enemmän."

Kaarina palasi pieni nyytti ja vaippa käsivarrellaan.

"Pituudeltaan luulen sen kyllä menettelevän", sanoi hän, "ja kun vaippa riippuu hartioilla, ei kukaan voi nähdä, miten puku käy."

Esbjörn tarkasti vaatekertaa. "Niitä pikku liivejä ei maksa koetella", sanoi hän. "Tarvitsen ainoastaan hameen ja vaipan."

"Sinun täytyy opetella käymään lyhyin askelin."

"Sitä tahdon harjoitella. Tahdotteko nyt ottaa nämä kaikki takaisin ja antaa minulle kamarinne avaimen; pukeudun siellä ja lähden sieltä matkalle."

"Jumala palkitkoon sinulle, mitä olet tehnyt hyväkseni", sanoi Kaarina antaen hänelle sen.

"Tiedän kyllä, kuka on tehnyt enemmän minun hyväkseni", vastasi Esbjörn ja katsoi ylös Sten Sturen kuvaan, joka riippui seinällä.

Sovittiin siitä, että muuan vanha palvelijatar, joka oli hyvin kiintynyt Kaarinaan, seuraisi Esbjörniä portaita alas vaunujen luo ja hyvästellessään ilmaisisi surunsa.

"Olkaa varma, että meitä tähystelevät silmät kaikista nurkista ja loukoista", sanoi Esbjörn. "Tunnen vanhastaan munkkien ja pirujen juonet."

Niin jätti hän heidät, ja Kaarina riensi järjestämään majoittumistaan pukuhuoneeseen.

"Mitä sinä aiot siellä askarrella?" kysyi Kristina rouva osanottavasti.

"Luen Pentin rakasta kirjettä", vastasi hän.

"Aiotko vastata siihen?"

"Se ei ole minulle."

"Etkö luule, että se ilahuttaisi häntä?"

"Kyllä, mutta hän on pappi, ja minä luulen, että hänen ajatuksensa ovat syntisiä."

Tällöin vierivät kyyneleet poskia pitkin, ja nähtyään, ettei voinut niitä pidättää, pani hän molemmat kätensä silmilleen ja itki hiljaa.

Kristina veti hänet syliinsä ja kuiskasi: "Puhdas ja viaton rakkaus ei voi olla Jumalalle epämieluinen, ja olen varma siitä, että jos Pentin kirje olisi sisältänyt jotakin paheksuttavaa, ei isä Johannes olisi lähettänyt sitä sinulle."

Kaarina katsoi Kristinan silmiin aivan kuin olisi nähnyt avoimen taivaan.

"Tulihan sekin ajatus mieleeni", sanoi hän, "mutta olen luullut, että se oli kiusaus."

"Olen puhunut siitä Sten herran kanssa, kaikkina aikoina ei ole ollut kielletty pappien meno naimisiin."

"Ja nyt hän luulee…"

"Että kielto voidaan lakkauttaa; sillä Jumalan laissa ei sitä ole säädetty."

Kaarina painoi käsiään rintaansa vasten, hän luuli sen pakahtuvan ilosta. "Nyt tiedän, mitä kirjoitan hänelle", sanoi hän. "Jos hän on varma siitä, ettei se ole synti, tahdon mielelläni tulla hänen vaimokseen; jollei, tiedän, että pääsemme taivaassa yhteen, sillä täällä maan päällä en tahdo kuulua kenellekään muulle kuin hänelle."

Ja niin otti kaunis Kaarina pukukammion haltuunsa, ja joka kerta, kun Kristina tuli sinne sisälle, näytti hänestä kuin koko huone olisi ollut täynnä auringon valoa, niin säteilivät Kaarinan kauniit silmät.

Mutta seuraavana päivänä ilmoitettiin paavin lähettiläs Angelus Arcimboldus, hän tuli sanomaan jäähyväisiä ja pyysi, että hänet otettaisiin heti vastaan.

Kristina oli valmistunut ja otti hänet vastaan juhlasalissa rouviensa ja neitsyttensä ympäröimänä.

Tämä näytti olevan vastoin hänen laskujaan, mutta kauan ei hän ollut ymmällä, ja tavallisella rohkeudellaan virkkoi hän kaikkien kuullen vaikkakin kääntyneenä Kristinaan:

"Tiedättekös, jalo rouva, että tällä hetkellä luulen olevani siirtynyt etelään!"

"En ymmärrä syytä siihen."

"Olette itse auringonkukka, ansiokas nostettavaksi keisarin povelle, ja täällä kaikkinaisia kukkia, joita ansaitsee tavoitella ja voittaa."

"Ne viihtyvät parhaiten siinä maaperässä, joka ne on kasvattanut."

"Kuitenkin kaipaan yhtä, ja sanon sen suoraan, kauneinta kaikista. Miksi ette ole hänen sallinut tulla näkyviini, ei kai pelosta?"

"Minkä pelosta?" kysyi Kristina kummissaan.

"En tahdo lausua sellaista, mikä olisi minulle aivan liian imartelevaa."

Harmin puna lehahti Kristinan poskille, mutta hän hillitsi itsensä.

"En voikaan jättää teitä siihen uskoon. Kaarina ei ole enää täällä."

"Sitten pyydän, että lähetätte häntä noutamaan."

"Mitä varten?" kysäisi loukattu nainen ja katsoi hävytöntä terävästi silmiin.

"Hänelle on aiottu suuri ja suunnaton armo: teillä ei ole mitään aihetta estää häntä saamasta sitä!" huudahti kiihottunut lähettiläs.

"Hänen on silloin saatava jonkun toisen kautta, eikä minun, sillä kuten olen jo sanonut teidän armollenne, ette voi tavata häntä täällä."

Ääni oli niin tyyni, sanat niin päättäväiset, ettei mies voinut toivoakaan saavansa häntä taipumaan.

Mutta himo oli valtavampi kuin hänen ymmärryksensä. "Miksi tahdotte häntä estää!" huudahti hän. "Ettekö tiedä, että minun valtani on rajaton, voin korottaa hänet pyhimykseksi ja voin vaivuttaa hänet tomuun. Minulle, aneiden jakajalle, ei ole olemassa mitään syntiä; vaikkapa olisin vietellyt itsensä pyhän neitsyt Marian, saisin sen kyllä anteeksi!"

Kristina oli noussut ja koko hänen naisseuransa hänen mukanaan. Inho ja syvä paheksuminen oli luettavana kaikkien heidän kasvoillaan.

"Olen jo sanonut teille, ettei hän ole täällä tavattavissa!" virkkoi syvästi loukattu nainen. "Ja toivon teille muuten onnellista matkaa."

Kumartaen poistui hän koko hovinsa keralla.

Arcimboldus luultavasti katui äkkipikaisuudessa päästämäänsä lausetta ja käsitti menneensä liian pitkälle, mutta siltä ei hän aikonut luopua toiveistaan, kaunis tyttö oli tuleva hänen omakseen, maksoi mitä maksoi; vastustus vain kiihotti häntä, ja hän oli kyllä löytävä keinoja.

Mutta kun Kristina rouva oli yksin rouviensa ja neitsyttensä kanssa, virkkoi hän:

"Tämäkin sanoo itseään Herran palvelijaksi!"

Millä levottomuudella odottikaan hän nuoren suojattinsa kera tulevaa yötä.

Esbjörn oli oikeassa, kaikista nurkista ja loukoista kiilui väijyviä silmiä. Muuan lähettilään kätyri oli kolkuttanut Kaarinan huoneen ovelle ja käskenyt häntä avaamaan, kaikkialla linnassa oli piilossa hänen tovereitaan. Linnanpäällikkö tiesi sen, mutta hän ei uskaltanut ryhtyä mihinkään heitä vastaan; he olivat kerta kaikkiaan kirkon suojeluksessa.

Tarvittiin Esbjörnin peloton rohkeus antautuakseen alttiiksi siihen vaaraan, joka uhkasi siinä tapauksessa, että hänet keksittiin.

Mutta rohkeutta seuraa tavallisesti oma menestyksensä. Esbjörn pääsi koskematonna vaunuihin, ja ne ajoivat sen jälkeen pois täyttä laukkaa.

Muuatta tuntia myöhemmin pyysi Jöns Jönsinpoika puhutella rouva Kristinaa.

"Olkaa nyt huoletta, jalo rouva", sanoi hän. "Haukat ovat poissa, linna on puhdistettu ja suljettu."

"Ovatko he lähteneet?"

"Kaikki tyyni! Näyttää siltä, kuin ne olisivat valmistelleet täksi yöksi jotakin rohkeaa tepposta ja aikoneet sen jälkeen heti lähteä; muuten en voi selittää sitä, että he niin pian olivat valmiit. Rahavaunut lähtivät jo aamulla."

"Kuinka kauan Esbjörnillä oli aikaa jätättää?"

"Tuskin puolta tuntia."

"Jumala häntä suojelkoon!"

"Ja palkitkoon hylkiöt ansionsa mukaan."

"Se on hirveä toivomus."

"Mutta oikeuden mukainen!"

6.

SOVITUS KUOLEMASSA.

Sten herra oli ollut Upsalassa neuvotellakseen arkkipiispan kanssa, eikä tämä ollut koskaan ennen ollut niin ystävällinen ja myötämielinen häntä kohtaan.

"Minun silmäni olivat sokaistut", sanoi hän. "Mutta koetan Herran avulla korjata ne vammat, jotka olen saanut aikaan."

Tukholmaan palattuaan, kun hän sai tiedon siitä, mitä oli tapahtunut, puuskahti valtionhoitaja: "Minun täytyy kiittää Jumalaa, etten ollut täällä, sillä paavin lähettiläälle olisi käynyt huonosti, mitä hänestä sitten olisi seurannutkaan."

Sittemmin saapui viestejä, että lähetystö oli melkein suoraan lähtenyt maasta. Arcimboldus oli pienen seurueen kera poikennut Vadstenaan ja vieraillut luostarissa muutamia tunteja, kukaan ei tiennyt kertoa enempää.

Puolisentoista viikkoa sen jälkeen palasi Esbjörn takaisin. Hän oli houkutellut takaa-ajajansa harhapolulle metsään, näreikköjen ja rämeiden keskelle.

"Minun oli vaikea osata sieltä pois", sanoi hän, "ja toivoin, etteivät he koskaan olisi voineet sitä tehdä; mutta jos meidän Herramme auttoi minua, niin auttoi heitä itse piru. Kauniin Kaarinan kirjava hame, jonka jätin sinne, oli heidän ainoa saaliinsa, mutta se sai myös heidät siihen uskoon, että hän oli joutunut metsänpetojen uhriksi."

"Et ole enää palvelijani", sanoi Sten herra, "vaan asemieheni, tahdon nimittää sinut siksi kaikkien asemiesteni ollessa läsnä."

"Palvelija voi hyödyttää herraansa enemmän kuin asemies", vastasi Esbjörn. "Antakaa vain jäädä ennalleen. Minä en sovi muuhun."

Ja hänen tahtonsa tapahtui.

Tähän aikaan saapui Sten herralle useita kirjeitä kaikista maan ääristä. Kaikkialla ilmeni suurta alttiutta ja uhrautuvaisuutta uhkaavaan sotaan nähden. Kansa ei pelännyt taistelua, se päinvastoin ikävöi koettamaan käsivoimiaan vanhaa verivihollista vastaan. Ja Hemming Gadd retkeili alamaassa päin, hän sytytti monet untelot miehet ja lietsoi isänmaanrakkautta, niin että liekit leimahtelivat taivaalle.

Sten Sture oli antanut Tukholman linnan päällikölle määräyksensä linnan puolustukseen nähden, hän oli sanonut Kristinalle, mitä tämän oli tehtävä, ja valmistautui nyt lähtemään Vesteråsiin, jossa hän kohtaisi sotajoukkonsa.

Muutamia päiviä ennen lähtöä ilmoitettiin Kristina rouvalle, että muuan tiiviisti hunnutettu nainen pyysi salaista keskustelua hänen kanssaan.

Sten herra oli läsnä, ja Kristina loi kysyvän silmäyksen häneen.

"Ota vastaan hänet, Kristina, hän kenties tarvitsee meitä", vastasi Sten.

Kun Kristina oli tullut huoneeseen, johon vieras oli viety, kummastutti häntä tämän ylpeä ryhti katujanpuvun alla. Puvun yllä oli paksu, musta huntu, joka teki tuntemisen mahdottomaksi.

"Rouva Kristina Gyllenstjerna!" sanoi vieras.

"Tunnetteko minut?"

"Tunnen!" Hän tarttui kädellään tuolinselustaan ikäänkuin pysyttäytyäkseen pystyssä.

Kristina tarttui toiseen käteen. "Tulkaa tänne istumaan", sanoi hän vieden vieraan leposohvaan. "Jollette tahdo sanoa minulle nimeänne, niin ilmaiskaa ainakin huolenne; olisin iloinen, jos voisin niitä lieventää."

Vieras purskahti niin rajuun itkuun, että värisi aivan kuin kouristuksen käsissä.

"Mitä voin tehdä hyväksenne?" kysyi Kristina osanotolla.

"Päästäkää huntu!" kuului melkein käskevä vastaus. Se oli kiinnitetty niskaan suurella neulalla, ja Kristina täytti hänen toivomuksensa.

Huntu putosi alas. "Tunnetko vielä minut?" kysyi vieras melkein uhmaavalla ryhdillä.

Kristina tuijotti hämmästyneenä häneen. "Rouva Kirsti Gyllenstjerna!" huudahti hän.

"Miksi et käänny pois minusta. Sellaiseen olen nyttemmin tottunut."

"Rakkahin sukulainen… yllätys… odotin niin vähän näkeväni teidät… uskokaa, että sydämeni vuotaa verta ajatellessani suruja, joita olette saanut kestää. Tuletteko tapaamaan herraanne?"

"Sitäkin varten!"

"Menen heti kutsumaan Sten herraa."

"Ei vielä, tarvitsen hieman toipua."

"Sallikaa minun sitten ottaa teidät hoitooni. Levätkää muutamia tunteja vuoteella tuolla sisällä, se on vahvistava teitä keskusteluun valtionhoitajan kanssa. Jos tahdotte, voidaan se jättää huomiseen."

Ja hän vei hänet naisparvelle ja sai hänet levolle. Rouva rukalle oli käynyt harvinaiseksi osanottavain käsien vaalinta; hän tunsi sen johdosta niin suurta mielihyvää, että hän epäröimättä jättäytyi Kristinan ja Kaarinan käsiin.

Hän oli siinä määrin tylsynyt, ettei hän enää tuntenut Kaarinaa.

Melkein tainnoksissaan nautti hän muutamia viiniin kastettuja öylättejä ja vaipui sen jälkeen syvään uneen.

"Ja tämä on kaunis Kirsti Gyllenstjerna!" ajatteli Kristina katsellen kalpeita, lopen laihtuneita kasvoja, joille surut olivat painaneet vanhuuden leiman. "Oi Jumala, kuinka katoava ja arvoton on maallinen kauneus!"

"Tuskin häntä enää tunnen!" kuiskasi Kaarina rouvalleen.

"Tahdotko ottaa hänet hoitoosi?"

"Teen sen parhaan vointini mukaan."

Ja Kristina rouva riensi rakkaan herransa luo ilmoittamaan kuka vieras oli.

Kirsti rouva nukkui raskaasti, ja Kaarina istui vuoteen ääressä ja muisti niin elävästi mitä oli taannoisena vuonna elänyt Ekholmassa ja kuinka kummalliselta ja oikukkaalta ylhäinen rouva oli silloin hänestä tuntunut.

Mutta hetken kuluttua alkoi nukkuva levottomasti liikahdella; hän näytti uneksivan, ja huulet liikkuivat ikäänkuin hän tahtoisi puhua.

Kaarina siveli hänen otsaansa etikalla ja antoi hänen hengittää sen tuoksua.

"Kiitos!" kuiskasivat vaaleat huulet, ja sen jälkeen nukkui hän uudestaan.

Ja Kaarina antoi ajatustensa liidellä yli vetten ja maiden, sydämensä rakastetun luo.

"Pentti!"

Sairas se huudahti:

"Penttini!"

"Hänen? Houriiko hän?"

"Älä lähde luotani!"

Kaarina tuijotti pelästyneenä häneen.

Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että sennimisiä oli useitakin. "Mitä saattoi olla yhteistä ylhäisen rouvan ja halvan luostariveljen välillä?" Hän tahtoi karkoittaa pois hassut ajatukset, mutta ne olivat vallanneet hänet niin, että hän oli näkevinään heissä yhtäläisyyttäkin.

Hän katseli tutkivasti nukkuvaa, ja yhtäläisyys pisti yhä enemmän silmään. Sehän oli hulluutta, hän houraili hänkin. Ja hän riensi ikkunan luo ja katseli ulos haihduttaakseen kuvittelut, jotka hämmensivät hänen ymmärryksensä.

Niin istui hän pitkän hetken ja koetti olla ajattelematta mitään.

"Olenko nukkunut?"

Taivaan vallat, äänikin muistutti Pentin ääntä!

"Olette, jalo rouva!"

"Kauanko?"

"Lähes nelisen tuntia."

"Olen nähnyt unta!"

"Silloin ette ole nukkunut tyynesti!"

"Kyllä, nukkuu tyynesti uneksiessaan siitä, jota rakastaa!"

Kirsti rouva oli puhunut melkein avaamatta silmiään.

"Olen hyvin janoissani!"

Kaarina vei pikarin hänen huulilleen. "Kristina rouva on valmistanut teille tämän virvoitusjuoman", sanoi hän.

"Kiitos!"

Kaarina pani pois pikarin.

"Missä on Kristina rouva?"

"Tahdotteko, että menen häntä noutamaan?"

"Ei vielä! Täällä on niin pimeä!"

Kaarina veti syrjään raskaat uutimet, ja nyt virtaili huhtikuun päiväpaiste huoneeseen.

Mutta silloin sattuivat Kirsti rouvan silmät Kaarinaan, ja niistä loisti hämmästys ja kauhu.

"Mikä teitä vaivaa?" huudahti Kaarina pelästyneenä.

"Mene, mene?" Ja hän pani kädet silmilleen.

Mutta Kaarina ei ollut halukas menemään.

"Ettekö tunne minua, Kirsti rouva?" sanoi hän mennen häntä lähemmäksi.

"Kyllä tunnen sinut?"

"Koskaan en ole tehnyt teille mitään pahaa."

Ei mitään vastausta. Hän piti yhä kätensä kasvoillaan.

"On toinen kysymys, voitteko te sanoa samaa."

"Sinä olet ottanut hänet minulta. Sinun tähtesi on hän pettänyt kaikki lupauksensa."

"Kenestä puhutte?" kysyi Kaarina tuskin kuuluvasti.

Ei vastausta.

"Pentistäkö?"

Kirsti rouva nyökäytti päätänsä hyväksymisen merkiksi.

"Mitä hän on teille? Te ette ole mitään hänelle, mutta jos olette syypää hänen kärsimyksiinsä, silloin tahdon rukoilla pyhää neitsyttä, että saatte niittää hedelmät siitä, te julma, sydämetön nainen."

Kirsti rouva ojentautui ikäänkuin noustakseen, mutta vaipui parkaisten tiedotonna paikoilleen.

Kaarina katseli häntä pelästyneenä.

"Hän on kuollut", sanoi hän.

Kristina oli kuullut huudon ja riensi huoneeseen.

"Mitä nyt, Kaarina!"

Tämä ei voinut vastata, vaan viittasi ainoastaan elottomaan Kirsti rouvaan.

"Pyhä Jumalan äiti, mistä tämä?"

"Minä olen syypää!"

"Sinä, Kaarina?"

"Hän sanoi, että olen ottanut Pentin häneltä. Paitsi minua on siis joku toinenkin, jota hän rakastaa."

Hänen sanoissaan ja kasvoillaan kuvastui niin lohduton epätoivo, että Kristina rouvan täytyi ensin huolehtia hänestä.

"Mieletön! Eikö sitten voi olla muita siteitä?" Ja kun hän samalla loi katseen Kirsti rouvaan, lisäsi hän melkein tietämättään: "Ajatteles Kaarina, jos hän on Pentin äiti!"

"Hänen äitinsä!"

"Etkö näe yhteyttä heidän välillään?"

"Ja jos nyt olen surmannut hänet?"

"Hän on ainoastaan vaipunut tainnoksiin."

"Pyhä Jumalan äiti, auta minua herättämään hänet eloon!" Ja nuori tyttö vaali häntä mitä hellimmin; oli aivan kuin hänen oma elämänsä riippuisi toisen elpymisestä.

Kun vihdoin elonväri palasi kalmankalpeille kasvoille, kuiskasi Kristina.

"Älä ilmaise kenellekään, mitä sanoin, se oli ainoastaan arvelua, mutta minä tahdon puhua hänen kanssaan."

"Antaa hänen pitää salaisuutensa, tämän jälkeen en sitä tarvitse."

Sairas avasi silmänsä.

Hänen katseensa harhaili Kristinasta Kaarinaan. Hän koetti nousta. "Auttakaa minut pystyyn!" sanoi hän.

"Pyydän teitä, rakas sukulainen, levätkää paikoillanne!" sanoi Kristina.

"Iäisen sielunrauhani tähden, auttakaa minut pystyyn!"

"Mihin aiotte?"

"Pystyyn, ainoastaan pystyyn!"

Kristinan ja Kaarinan avulla ja omalla lujalla tahdonvoimallaan hän pääsi todellakin pystyyn.

"Päästäkää minut nyt!"

"Ette voi pysyä pystyssä omin voimin!"

"Kyllä, kyllä!"

Heidän täytyi taipua hänen tahtoonsa.

"Katsokaas! Herra auttaa minua!" sanoi hän. "Hän katsoo armossaan minun syntisraukan puoleen!"

Näin sanoen vaipui hän hiljaa polvilleen Kaarinan eteen.

He tahtoivat nostaa hänet. Hän tarttui Kaarinan käteen.

"Niinkuin nyt lepään jalkojesi edessä, niin olen äsken maannut hänen jaloissaan!" sanoi hän. "Hän on antanut anteeksi sen, että synnytin hänet maailmaan voimatta antaa hänelle kunniallista nimeä; hän on antanut anteeksi sen, että vilpillä ja juonittelulla pakotin hänet papilliselle uralle, ja Jumala on kääntänyt sen minulle rangaistukseksi, sillä oma poikani on kieltänyt minulta synninpäästön, hän on langettanut oman pääni päälle sen kirouksen, jonka olisi ollut kohdattava häntä, kun hän rikkoi papinvalan. Oi, minä olen kärsinyt kamalasti! Hän on armotta pakottanut minut tunnustamaan kaikki syntini. Enkä minä saa hänen siunaustaan ennenkuin sinä annat anteeksi kaiken sen pahan, mitä olen tehnyt sinulle, ei ennenkuin sanot minua äidiksi. Sillä hän sanoo, ettei avioliitto teidän välillänne ole enää rikos, ja kaikki ne kurjat sukuluulot, jotka ovat täyttäneet sieluni, ovat puhalletut pois, kuin akanat tuuleen! Oi, sano, sano, että annat anteeksi!"

"Jalo rouva…"

"Sano minua äidiksi!"

"Äiti!" virkkoi Kaarina ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Oi, Jumala, onko tämä unta!"

"Pentti, Pentti!" huudahti onneton. "Kuuletko, hän antaa minulle anteeksi!"

Nyt hän vihdoin salli, että hänet vietiin takaisin vuoteeseen, mutta hän piti Kaarinan käden lujasti sulettuna omaansa. Se näytti hänestä olevan ikäänkuin vahvistus rakkaan poikansa anteeksiannolle.

Hän uinahti tuokion, mutta äkkiä sävähti hän valveille, ja veti Kaarinan itseään vasten.

"Sormus!" kuiskasi hän.

"Jonka olen saanut häneltä?"

"Niin, juuri se."

Kaarina kantoi sitä nauhassa kaulassaan; nyt hän otti sen ja antoi hänelle.

Kirsti rouva pani sen tytön vasempaan käteen. "Nyt olen kihlannut sinut pojalleni", sanoi hän. "Rakas lapsi, sano, että tahdot pysyä hänelle uskollisena!"

"Elämässä ja kuolemassa!" vastasi Kaarina liikutettuna.

Kristina oli lähettänyt sanan lääkärille ja ilmoittanut herralleen. Nämä molemmat astuivat yhtaikaa sairaan luo. Edellinen tunnusteli hänen valtimoaan, mutta kun hän ei sanonut olevan itsellään mitään kipuja, ei lääkäri tiennyt mitä määrätä.

"Antaa hänen mennä!" sanoi Kirsti rouva.

Sen jälkeen tarttui hän Sten herran käteen ja tahtoi viedä sen huulilleen.

Sten suuteli hänen kättänsä virkkaen osanottavasti: "Mitä haluatte minulta, jalo rouva?"

"Olen tehnyt pahaa teillekin!"

"Sen annan sydämestäni anteeksi."

"Mutta herrani ja isäntäni?"

"Tahdotteko, että noudan hänet heti?"

"Tunnin kuluttua; minun täytyy hieman tointua."

Sten herra riensi torniin, jossa Erik herralla oli asuntonsa.

Hän oli sinne hankkinut joukon oppineita teoksia, ja se tyyneys, missä hän eli, antoi hänelle tilaisuuden tutkia niitä sydämensä halusta.

Sten herran nähdessään tuli hän hieman ymmälle. "Ettehän vain tulle ottamaan minulta näitä rakkaita ystäviäni?" kysyi hän viitaten kirjoihinsa.

"En suinkaan, ja minua ilahuttaa suuresti, että olette, löytänyt puuhaa, joka teitä huvittaa."

"Huvittaa suurestikin, sen voin vakuuttaa teille, ja jos vain rakas emäntäni…"

"Tulen tuomaan terveisiä häneltä."

"Ei, todellakin!" Ja hän sysäsi kirjat luotaan. "Tuleeko hän pian kotiin?"

"Hän on tullut!"

"Ekholmaan?"

"Ei, hän on täällä!"

"Täällä?" toisti hän. "Tukholmassa?"

"Täällä linnassa, Kristina rouvan luona."

Erik herra näytti siltä, kuin tuskin uskoisi korviaan. Sangen nöyrästi lisäsi hän: "Sallitte kai hänen käydä luonani?"

"Tahdon heti viedä teidät hänen luoksensa."

"Todellakin! Minä pukeudun heti ja siistiydyn."

"Sitä teidän ei tarvitse, Erik herra; Kirsti rouva on sairas!"

"Hänellä on tapana usein voida pahoin", vastasi Erik herra ja nyökäytti hymyillen päätänsä. "Tiedättekös, minua melkein huvittaa, että hän on säilyttänyt vanhat tapansa."

Ja puhellessaan suori hän tukkaansa ja laittoi kaulaliinaansa, unhottaen että valtionhoitaja oli saapuvilla.

"Pelkään, että sairaus on vakavaa laatua", lisäsi Sten herra, joka katsoi täytyvän valmistaa häntä.

"Ah, sitä minä en usko! Vieraasta voi vain näyttää siltä. Kaikessa tapauksessa otan mukaani erään lääkesekoituksen, jonka olen itse valmistanut ja josta hän pitää paljon." Hän etsi käsiin pikku pullosen, jonka kätki takkinsa alle. "Nyt olen valmis! Jumala auttakoon minua, tämä oli odottamaton ilo."

Sten herra vei hänet naisparvelle.

Kristina rouva tuli heitä vastaan.

"Teitä odottaa suuri suru, herra ritari", sanoi hän ojentaen osanottavasti kätensä.

Erik herra suuteli sitä ritarillisella kohteliaisuudella. "Ei suinkaan se liene niin vaarallista", sanoi hän hymyillen. "Hän on usein näyttänyt kuolinsairaalta kaikista muista paitsi minusta."

"Älkää pettäkö itseänne turhilla toiveilla, tässä tuskin on sijaa toivolle."

"Pyhä neitsyt, tehän aivan säikyttelette minua!" Ja nopein askelin meni hän Kristinan rinnalla sairashuoneeseen.

Siellä oli kaikki ennallaan. Kirsti rouva makasi silmät puoliummessa, ei tiennyt nukkuiko hän vai oliko valveilla. Kaarina oli polvillaan vuoteen vieressä, ja sairas piteli yhä hänen kättään.

Erik herra pysähtyi ovelle. Oliko tämä Kirsti rouva, hänen kaunis, säteilevä emäntänsä? Hän ei tuntenut häntä.

Melkein hätääntyneenä käänsi hän katseensa Kristina rouvaan. "Onko tämä tosiaankin emäntäni?" kysyi hän.

Samassa avasi sairas silmänsä.

"Erik!" sanoi hän.

"Ei epäilystäkään enää!"

Hän riensi hänen luoksensa.

"Kirsti, rakastettu Kirstini!"

Mutta sairas työnsi hänet hiljaa luotansa.

"Ei ennen kuin olen saanut sinulta anteeksi", sanoi hän.

"Mitä minulla on anteeksiannettavaa? Kas tässä, rakkahin, minulla on mukanani sinun oma mikstuuripullosi, ota siitä lusikallinen, se vahvistaa sinua!" Pullo vapisi hänen kädessään.

"Jätä kaikki moiset, minun viime hetkeni on käsissä."

"Miksi huolestutat itseäsi ja minua sellaisilla ajatuksilla. Sinun on tultava terveeksi jälleen ja…"

"Ei, Erik, minä kuolen, mutta ensin täytyy minun tehdä sinulle tunnustus."

"Sinulla ei ole mitään tunnustettavaa enkä minä tahdo tietää mitään…"

"Oi Jumalani!" huokasi sairas. Nyt vasta päästi hän Kaarinan käden ja ojensi molemmat käsivartensa puolisoaan kohden. "Kaiken sen rakkauden nimessä, mitä olette osoittanut minulle, herra, rukoilen teitä kuulemaan minua!"

Erik herra katsoi huolissaan, melkein peloissaan sairaaseen vaimoonsa; kenties tunsi hän nyt, että kaikki ne kauniit harhaluulot, joilla hän tähän asti oli hurmannut itseään, tulisivat kerta kaikkiaan luhistumaan. Jos hän oli pettänyt itseään, miksei toinen antanut hänen pysyä onnellisessa uskossaan? Mutta sairas katsoi yhä rukoillen häneen. Hän ei ollut koskaan kieltäytynyt täyttämästä tämän toivomuksia, kuinka voisi hän nyt tehdä sen? Ja niin polvistui hän vuoteen viereen ja sanoi väristen:

"Olen valmis!"

"Jättäkää meidät kahden!" kuiskasi Kirsti rouva.

Mitä näillä kahdella oli sanottavaa toisilleen, sen tietäköön yksin hän, joka sydämet ja munaskuut tutkii ja näkee salatuimmatkin asiat.

Kolme tuntia he olivat häiritsemättä.

Sen jälkeen tuli Erik herra ulos ja pyysi Kaarinaa menemään Kirsti rouvan luo.

Mutta kun Kaarina oli mennyt, heittäytyi Erik herra tuolille ja purskahti hillittömään itkuun.

Kristina puhui lohduttavia sanoja, mutta Erik herra puristi vain hänen kättänsä.

Kun puuska oli asettunut hieman, sanoi hän nyyhkyttäen: "Kaiken, kaiken voin kestää, en vain menettää häntä. Uskotteko hänen kuolevan?"

"Hän itse uskoo niin?" vastasi Kristina hiljaa.

"Hän voi pettyä. Ah, Kristina rouva, kun vain saan pitää hänet, en halua, en toivo muuta mitään. Ette voi aavistaa, kuinka suuresti rakastan kaunista, ylpeää, ihanaa Kirstiäni!"

"Teidän sananne vakuuttavat minut siitä, jalo herra; ja tahdomme tehdä hänen hyväkseen kaiken, mikä ihmisen voimissa on."

"Luuletteko", lisäsi hän hämillään, "että Sten herra sallii minun jäädä tänne?"

"Kyllä, sillä se tyynnyttää sairasta. Tuomme kirjanne tänne alas."

"Vähät kirjoista, kun saan olla hänen luonaan."

Erik herra osoitti Kaarinaa kohtaan melkein isällistä huomaavaisuutta, erittäinkin sairashuoneessa; oli ilmeistä, että Kirsti rouva oli puhunut tytön suhteesta poikaansa, ja Erik herra tahtoi ikäänkuin vahvistaa sen.

Yhdessä vaalivat he sairasta, ja oli liikuttavaa nähdä, millä hellällä huolenpidolla Erik herra tarkkasi tautia. Hänen lääkärikirjansa tuotiin pian alas, hän piti neuvotteluja lääkärin kanssa, mutta päivä päivältä alenivat hänen toiveensa, ja eräänä päivänä tuli hän Kristina rouvan luo ja sanoi kyynelten tukehduttamalla äänellä.

"Nyt käsitän, että hän kuolee!"

"Hän näyttää niin tyyneltä ja onnelliselta!"

"Ja miten hyvä hän on! Mitä hyvänsä laitankin, ottaa hän vastaväitteittä. Sitä ei hän ole tehnyt koskaan ennen."

"Hän on sangen kiitollinen teitä kohtaan."

"Mistäpä hänellä on syytä minua kiittää! Minulla sitä vastoin… Tiedättekö, Kristina rouva, mihin tautiin hän kuolee?" lisäsi hän melkein epätoivoissaan.

"Hänet surmaa kenties surunsa?"

"Hänen sydämensä on murtunut! Kaikki kirjani puhuvat siinä yhteen!"

Kymmenentenä päivänä vaipui hän tosiaankin kuolonuneen.

Ketään pappia ei kutsuttu.

"Olen ripittänyt itseni niille, joita vastaan olen rikkonut", sanoi hän. "Kun he ovat antaneet anteeksi, uskallan toivoa, että Jumalakin laupeudessaan tekee sen. Pappeja en usko!"

Painaen päänsä Erik herran olkaa vasten hän veti viimeisen henkäyksensä. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Anna meille meidän syntimme anteeksi!"

Oli odotettu, että jälkeenjääneen puolison suru olisi hillitön, mutta niin ei tapahtunut, hän itki harvoin, puhui tuskin vainajasta, mutta saattoi istua tunnin toisensa jälkeen aivan liikahtamatta samalla paikalla ja pitämättä väliä mistään mitä tapahtui.

Hautajaisten jälkeen, jotka vietettiin kaikella sillä loistolla, minkä vainajan sääty vaati, sanoi Erik herra, että ruumis oli vietävä Ekholman perhehautaan. "Sinne ovat minun — hänen tyttärensäkin kerran koottavat", lisäsi hän.

Silloin esitti Kristina rouva herransa määräyksen, että oli Erik herran vapaassa vallassa seurata itse mukana ja jäädä Ekholmaan poikansa, Kustaa herran luo.

"Kiittäkää häntä!" vastasi hän liikutettuna. "Sten herra menettelee totisesti ritarillisemmin meitä kohtaan kuin me olemme menetelleet häntä vastaan."

Ja niin lähti hän matkalle.

7.

KAVALA KUNINGAS.

Häpeä Vädlan tappion tähden ja harmi sen johdosta, ettei ollut voittanut ruotsalaisia, poltti kuin tuli Kristian kuninkaan mieltä.

Sigbrit rouva oli tavallisella oveluudellaan johtanut hänen surunsa uomaan, jossa se joutui tehokkaimmin palvelemaan hänen tuumiaan. Sodan kauhuista löytäisi kuningas unhotuksen ja sota veisi hänet siihen maaliin, jota hän nyt ennen muuta tavoitteli: Ruotsin valloitukseen.

Kun hän Dyvekan kuoltua heittäytyi melkein mielettömään epätoivoon, silloin Sigbrit unhotti oman surunsa näyttääkseen kuninkaalle tulevaisuudenkuvan, joka alituiseen kajasti hänen omiin silmiinsä.

Ja molemmat aivan hekumoivat kuvitteluissaan, että murha ja veri, tuli, palo ja häväistys hukuttaisi kansan, jota he rajattomasti vihasivat sen sotaisen sankariuden ja kuolemanhalveksumisen tähden.

Kristian kuningas ei enää välittänyt salata, mikä oli ollut Tanskan kuninkaiden tarkoituksena aina siitä päivin kuin, Oldenburgilaiset nousivat valtaistuimelle. Heidän suurten uhraustensa päämaalina oli ollut panna Ruotsi maakuntana Tanskan vallan alle.

Kesäkuun 16 päivänä 1518 nousi Kristian kuningas laivaan, ja hänen laivastonsa oli hyvin miehitetty tykkiväellä ja saksalaisilla palkkasotureilla, jotka enimmäkseen olivat irtainta roistoväkeä. Joukko tanskalaisia ritareita ja herroja seurasi mukana.

Kotvan ennen juhannusta purjehti laivasto Tukholman saaristoon. Laivat laskivat maihin kaupungin pohjoispuolella, mutta kun joukot olivat ehtineet järjestyä, marssitti kuningas ne ensin Brunkevuorelle ja sitten Södermalmiin, johon hän leiriytyi ja valmistautui hyökkäykseen.

Sten Sture oli viime aikoina ryhtynyt suurisuuntaisiin puolustusvarustuksiin, Tukholman linnoituksia oli lujitettu, ja miesten mielet paloivat innosta koettaa voimiaan vihollisen kanssa; koskaan eivät he olleet olleet varmemmat voitosta.

Valtionhoitaja johti itse pääjoukkoa. Hemming Gadd oli vestmanlantilaisten ja taalalaisten eturinnassa, ja nuori asemies Kustaa Erikinpoika kantoi Ruotsin lippua.

Tukholman linnassa piti Jöns Jönsinpoika kaikkea tarkoin silmällä, ja Kristina rouva oli valmis neitsyineen ja palvelijoineen ottamaan huostaansa sairaat ja haavoittuneet. Kaikki odottivat, kaikki olivat valmiit uhraamaan henkensä ja verensä rakkaan isänmaan vapauden ja itsenäisyyden puolesta.

Ollakseen varmempi menestyksestä tahtoi kuningas toimia varovaisesti, ja niin käski hän hyökätä Eteläportin äärimäistä tornia vastaan.

Hemming Gadd johti puolustusta, eikä kalliokaan seiso lujempana kuin ruotsalaiset tällöin seisoivat.

Tanskalaiset menettivät paljon väkeä, mutta eivät voittaneet maata tuuman leveydeltäkään.

Hyökkäys uudistettiin seuraavana päivänä ja vielä seuraavinakin, mutta samalla tuloksella. Kaupunki puolustautui pontevasti, eikä valtionhoitaja kuitenkaan ollut mukana, hän oli lähtenyt Brännkyrkaan.

Siellä oli hän Örbyn tiluksille rakennuttanut nelisnurkkaisen vallituksen, jota ympäröivät syvät kaivannot; nämä oli peitetty kuusenhavuilla, ja sisäpuolelle olivat ruotsalaiset talonpoikaisjoukot sijoitetut. Pienoinen osasto sai käskyn tehdä uhkaavia liikkeitä vihollisen selän takana, mutta sen lähestyessä vetäytyä takaisin ja siten houkutella sen jälkeensä.

Toisen pienehkön ryhmän kera lähti Sten herra Teljeen pitääkseen rannikon selvänä.

Kun tanskalaiset havaitsivat kaikki muut hankkeensa hyödyttömiksi, lähtivät he Brännkyrkaan suurella parvella ratsain ja jalkaisin.

On luultavaa, että kuninkaan päätökseen vaikutti sekin, että hän pelkäsi hyökkäystä selkäänsä.

Hänen vakoilijansa olivat ilmoittaneet hänelle, mihin suuri osa ruotsalaista sotajoukkoa oli sijoitettu, ja häntä halutti yllättää heidät.

Sentähden lähti tanskalainen sotajoukko liikkeelle keskellä yötä ja marssi niin hiljaa kuin voi.

Hyökkäyksen oli tapahduttava heinäkuun 22 päivänä.

Kuningas löysi väelleen hyvän aseman Brännkyrkan luota, ja kun luultiin, että ruotsalaiset olivat valmistumattomat, puhallettiin hyökkäykseen.

Sten Sture oli saanut varoituksen ja riensi täyttä laukkaa leiriin.

Silloin kohtasi hän ryntäävän vihollisen. Tosin oli ruotsalaisten parvi pieni luvultaan, mutta sotahalu ja rohkeus leimusi kaikkien sydämissä; nuori valtionhoitaja ryntäsi eteenpäin kuin sankari, ja sankareita seurasi hänen jälestään. Vimmatusti kävi pieni parvi tanskalaisten kimppuun lyöden ja pistäen.

Mutta Kristian kuningas oli sanonut, että tänään oli hänen niitettävä voitto, ja kiroten uhkasi hän itse hakata pään poikki siltä, joka käänsi viholliselle selkänsä, mutta lupasi kultaa ja kunniaa niille, jotka löivät maahan nämä kurjat ruotsalaiset, jotka pettivät lailliselle herralleen ja kuninkaalleen vannomansa valat.

Itse osoitti hän tavatonta urhoollisuutta, ja hänen henkensä elähytti hänen miehiäänkin.

Talonpoikaisjoukko oli rynnännyt ulos vallituksistaan; se taisteli sellaisella tyynellä rohkeudella, joka aikaa saatuaan käy voitokkaana taistelusta. Kaksi kertaa kävivät ruotsalaiset kimppuun ja kaksi kertaa lyötiin heidät takaisin. Näytti melkein siltä, kuin tanskalaiset voittaisivat; he jo riemuitsivat voitostaan ja se teki heidät rohkeammiksi. Silloin huomasi Sten Sture, kuinka tanskalaisten rivit erosivat toisistaan, ja kerallaan pieni parvi rohkeimpia miehiään hän tunkeutui heidän väliinsä. Ruotsalaisten säilät välähtelivät kuin salamat, kuka ajatteli omaa elämäänsä, kun oli kysymys voitosta tai kaatumisesta? Nyt näyttäytyi mikä ero on soturilla, joka taistelee pyhimpien oikeuksien puolesta, ja palkkalaisella, joka ainoastaan kurjaa voittoa tavoittelee. Kuninkaan palkkasoturit eivät voineet seista ruotsalaisia vastaan, ja pian syntyi yleinen pako. Maa melkein virtaili verta, ja harvat pääsivät pakoon.

Ja min oli taistelu jatkunut aamusta iltaan.

Kuningas miehineen ratsasti pakoon minkä kavioista kerkesi urheasti ryntääväin ruotsalaisten edestä, joita johti valtionhoitaja itse. Mutta hätäisessä paossaan eivät edelliset huomanneet, että maa alkoi antaa perään kavioiden alla, ennenkuin he olivat keskellä rämeikköä. Monet heistä vajosivat rimpinevaan.

Takaa-ajajat välttivät vaaran. Valtionhoitaja pysähdytti väkensä ja kokosi riveihin.

Tämä oli toinen voitto, minkä Sten Sture oli saavuttanut maalleen. Kun hän ja hänen miehensä marssivat Tukholmaan vankeineen, silloin oli riemu ja innostus yhtä suuri linnassa kuin matalassa majassakin; jos moni silmä olikin sammunut, hervonnut moni käsivarsi, joka aamulla uhkui elämää ja voimaa, niin oli uhri kannettu isänmaan alttarille; oli oikeus itkeä ja kaivata hiljaisuudessa, mutta samalla oli kiitettävä ja ylistettävä Jumalaa, joka oli auttanut hädän hetkenä.

Ja kirkot täyttyivät rukoilevain joukoista, ylistyslaulut nousivat pilviin, yksi ainoa halleluja, kiitos ja ylistys helkkyi kaikissa rinnoissa, houkutteli kyyneleet kaikkiin silmiin. Mutta kun jumalanpalvelus oli lopussa, silloin ystävät ja sukulaiset etsivät toisiaan, silloin pudistivat tutut ja tuntemattomat toistensa kättä ja puhuivat siitä, mitä oli tapahtunut.

Jos silloin sanottiin, että sen tai tämän naapurivaimon isä, mies, veli, tai poika oli mennyt manalle, silloin pantiin toimeen nopea keräys; moni leskenropo silloin pantiin lippaaseen, niiden, jotka olivat menettäneet kaiken, täytyi saada osa niiltä, jotka eivät olleet menettäneet mitään, ja niin saatiin lohdutustakin surunmaljaan; sillä paras lievennys, kun sydän suree, on toisilta saatu osanotto — se vuodattaa palsamia sydämeen ja kuivaa kyyneleet.

Ja Kristina rouva kulki ympäri kuin lohdutuksen enkeli; hän teki hyvää kaikille, ja kaikki häntä siunasivat.

Mutta jos tulevaisuus häämötti iloisin toivein valtionhoitajalle ja hänen uskollisille ystävilleen, niin oli Kristian kuningas sitä synkempi mieleltään. Harmi ja katkeruus kiehui hänen mielessään, kun hän kirkkaana kesäiltana ratsasti pois sotakentältä ja etsi suojaa linnoitetussa leirissään. Vaikkei hän voinut siellä mitään toimittaa, jäi hän kuitenkin joksikin aikaa sinne paikoilleen, kenties toivoen, että joku petturi avaisi hänelle tien. Niin kulutti hän turhaan kuutisen viikkoa; Tukholman piiritys oli koitunut hänelle uudeksi häpeäksi, ja nyt täytyi hänen siitä luopua.

Hänen väkensä nousi jälleen laivoihin, mutta se tapahtui niin vähäisellä huolellisuudella, että leiri samalla jäi aivan turvattomaksi.

Sten Sture käytti tilaisuutta hyväkseen, teki pikaisen hyökkäyksen kaupungista, kaasi suuren joukon vihollisia, ajoi toiset mereen ja sai kolmesataa vankia.

Loput kuninkaan väestä juoksivat päätäpahkaa laivoihin, mutta silloin nousi niin kova vastatuuli, ettei hän uskaltanut lähteä merille, vaan hänen täytyi jäädä saaristoon. Mutta elintarpeiden puute laivastossa kävi yhä tuntuvammaksi, ja joukko miehiä lähetettiin maihin ryöstämään.

Nämä retkeilivät aina Upsalaan saakka hävittäen ja polttaen; mutta joukko talonpoikia lyöttäytyi yhteen tuhoten rosvoparven, ja ne, jotka pääsivät elossa, palasivat kiireimmiten kuninkaan luo laivastoon.

Vastatuuli yhä jatkui, mitään ruokatavaroita ei ollut odotettavissa maista, ja viimeinen villitys näytti käyvän ensimäistä pahemmaksi. Suuri joukko saksalaista palkkaväkeä karkasi laivastosta ja tarjoutui Sten herran palvelukseen. Nälänhätä ahdisti yhä ankarammin.

Synkin otsin kulki kuningas laivalla edestakaisin; kukaan ei tahtonut häntä puhutella, eikä hän puhutellut ketään muuten kuin vihaisin ja uhkaavin sanoin.

Eräänä aamuna hän nukkui pitempään kuin tavallisesti; mutta kun hän vihdoin nousi, oli hänen katseensa leppeämpi ja hän oli puheliaampi kuin tavallisesti. Hän käski heti pystyttämään rauhanlipun, hän tahtoi ryhtyä neuvotteluihin Sten herran kanssa.

Lähettiläs palasi vakuuttaen, ettei valtionhoitaja toivonut mitään hartaammin. Kun hän oli kuullut, että laivastolla oli puute elintarpeista, tahtoi hän lähettää niin suuren varaston kuin voi hankkia.

Mutta Kristian ei ymmärtänyt, että hyvänsuopeudella saattoi olla muukin syy kuin pelko, ja heti alkoi hän rehennellä ja vaati, että hänet oli otettava Ruotsin kuninkaaksi tai maksettava vuotuinen korvaussumma. Herra Kustaa Trollen oli saatava vapautensa ja vahingonkorvausta.

Mutta valtionhoitaja vastasi, ettei hän sellaisilla ehdoilla voinut ryhtyä neuvotteluihin.

Silloin kosketti Kristian kuningas toista kieltä, hän tahtoi neuvotella ystävällisesti Sten herran kanssa ja tehdä ikuisen rauhan valtioiden välillä; sentähden oli sovittava Uus-Varbergissa heinäkuussa 1519 pidettävästä unionikokouksesta, mihin paavin lähettiläs ja hansakaupunkien asiamiehet ottaisivat osaa välittäjinä. Lisäksi oli aselevon heti alettava ja jatkuttava Varbergin kokoukseen saakka tai, jos siitä ei tulisi mitään, edelleen vielä vuosikausi, jollaikaa ei asetettaisi mitään esteitä Ruotsin ja hansakaupunkien väliselle kaupalle.

Nämä olivat kaikki hyväksyttäviä ehtoja, ja Sten herra ilmoitti olevansa halukas neuvottelemaan kuninkaan kanssa.

Taasen ei kuulunut mitään muutamiin päiviin, mutta sitten lähetti kuningas uudestaan lähettilään Tukholmaan pyytämään, että Sten herra tahtoisi persoonallisesti saapua tanskalaiselle laivastolle, silloin saataisiin tilaisuus suullisesti keskustella keskenään.

Panttivankeina tahtoi kuningas lähettää muutamia ritareita ja aatelismiehiä.

Sten herra sanoi olevansa taipuvainen siihen, mutta hänen täytyi ensin kuulla valtaneuvoston mieltä.

Neuvokset kutsuttiin koolle linnaan, samoin pormestari ja raati, monia ritareita ja korkeita herroja.

Valtionhoitaja ilmoitti heille kuninkaan ehdotukset, ne näyttivät hänestä niin hyviltä, että hän arveli täytyvän osoittaa myöntyväisyyttä hänen armonsa toivomuksiin, ja Sten herra oli sentähden taipuvainen lähtemään laivastoon.

Mutta nyt kohtasi häntä vastarinta, jollaista hän ei ollut odottanut

"Ette saa lähteä sinne!" huusivat useat.

"Se olisi mieletöntä!"

"Kuka voi luottaa kurjaan kuninkaaseen!"

"Milloin on hän pitänyt sanansa!"

Sellaista vastustusta ei Sten herra ollut koskaan saanut osakseen. Herrat huusivat kilvan, ja hän sai töintuskin sananvuoroa. Vihdoin se onnistui.

"Täytyyhän jokaisella ihmisellä olla hyviäkin puolia", sanoi hän. "Ja se luottamus, jota osoitan Kristian kuninkaalle saapumisellani, on herättävä luottamusta hänessäkin."

"Iskekää sitten ensin miekka rintaani, sillä muilla ehdoin ette pääse täältä", huusi Hemming Gadd.

"Tekin, tohtori, sitä en odottanut!"

"Enkö ole sanonut, että juutit ja juuttaat ovat samaa maata, ja kuningas on tanskalaisista pahin."

"Mutta minä en ole sitä uskonut."

"Paha kyllä!"

"Ajatelkaa, herra", virkkoi Erik Juhananpoika, "jos teitä kohtaisi jokin onnettomuus!"

"Emme salli hänen mennä."

"Emme, emme!"

Mutta nyt kuohahti Sten herran mieli. "Onhan minulla toki vapaa tahtoni!" sanoi hän harmissaan.

"Ei Ruotsin valtionhoitajana!"

"Ette saa päästää häntä!" huusi Hemming Gadd. "En suostu koskaan siihen."

Näin sanoen Hemming tohtori poistui salista, ja Sten Sture uteli tahtomattaankin, mihin hän oli mennyt. "Oli paha, että hän meni, hänen tähtensä yksin olisin voinut antaa myöten." Hän alkoi käsittää olevansa liian itsepäinen, mutta ylpeys käski häntä pysymään aikeessaan.

Silloin tunsi hän pehmeän käsivarren pistäytyvän kainaloonsa, ja tuttu rakas ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Rakas Sten, minun tähteni!"

"Isä!" säesti lapsenääni, ja lämpimät lapsenhuulet painuivat vasten hänen kättänsä.

Nyt oli vastakynsi taipunut. Luoden lemmekkään katseen Kristinaan irroittautui hän hänestä ja meni kokoontuneita lähemmäksi, virkkaen vilkkaasti:

"Ettekö tahdo, että suostun kuninkaan kutsuun?"

"Emme!" kajahti kautta salin.

"No, hyvä; en tee sitä sitten; määrätkää nyt itse, minkä vastauksen annamme."

Sitä ei näyttänyt kukaan ajatelleen.

Syntyi muutamien minuuttien hiljaisuus.

"Kuningas antaa panttivangit!" tuumi herra Lauri Siggenpoika. "Sen voitte tehdä tekin."

"Onko useampia, jotka siihen suostuvat?"

Ensin kuului muutama "jaa", sitten huudettiin miehissä:

"Panttivangit!"

"Ettekö katso näiden joutuvan vaaraan."

"Onhan meillä kuninkaan panttivangit."

"Tosin kyllä!"

Silloin astui nuori asemies Kustaa Erikinpoika (Vaasa) esiin ja notkisti polvensa valtionhoitajan edessä.

"Tiedän tosin, että tässä on vähäinen vaara ja vähäinen kunnia voitettavana, mutta kuitenkin olisi minusta suuri onni, jos minut katsottaisiin kelpoiseksi teidän panttivangiksenne, jalo sukulainen."

"Niin kallisarvoista panttivankia en olisi tahtonut lähettää, mutta tapahtukoon tahtosi, nuori sukulainen."

Nyt astui esiin Lauri Siggenpoika.

"Hyväksyttekö minut?" sanoi hän.

"Sen teen täydellisesti!"

"Ja minut?" lisäsi Yrjänä Siggenpoika.

"Urhea herra ja jalo ritari!"

"Silloin saan kai minäkin mennä mukaan!" virkahti terhakka Olavi Ryning hymyillen.

"Pitämään nuorisoa kurissa! Menkää sitten!"

"Silloin täytyy hänellä olla komentosana mukanaan, ja sellaisena minut tunnetaan", tokaisi Pentti Niilonpoika (Färla). "Tiedättehän, Sten herra, että me kuulumme yhteen kuin pata ja kapusta."

Kaikuva nauru palkitsi sutkauksen.

"Kunhan vain ei kauha ammenna liian kuumia suullisia padasta", vastasi valtionhoitaja. "Tanskalaiset panisivat pahakseen, jos polttaisivat kielensä."

"Seis!" huusi Hemming, kun näki useiden lähestyvän. "Nyt on minun vuoroni!"

"Teidän, tohtori?"

"Niin, minä tahdon myös mukaan!"

"Tanskan laivastoon?"

"Minulla on kaksi syytä; ensiksi huvittaa minua muutamia tunteja saada esimakua helvetistä, sitten olen saanut kirjeen eräältä jalosukuiselta rouvalta Kööpenhaminasta; hän tahtoo minua luokseen vierailemaan, mutta kun minulla ei ole siihen halua, luovutan oikeuteni pahimmalle sipuliasyövälle tanskalaiselle, jonka onnistun nuuskimaan tanskalaiselta laivalta."

Salissa kaikui äänekäs nauru.

"Neuvon vain teitä pitämään suunne supussa, tohtori."

"Tahdon pitää siinä vettä."

"Ette suinkaan luullekaan heidän tarjoavan muuta", tuumi Pentti Niilonpoika uteliaana.

"Heidänkö tarjoavan? Ette tunne tanskalaisia, he eivät tarjoa koskaan, ainoastaan ottavat vastaan."

Kuului naurua ja leikinlaskua ylteen ympärinsä.

"Tiedän hyvin, ettei teillä ole mitään pelättävää", sanoi Sten herra sen jälkeen Hemmingille. "Kuitenkin olisin toivonut, ettei kukaan teistä olisi lähtenyt panttivangiksi."

Kokoontuneet sopivat nyt, että lähetettäisiin viestinviejä kuninkaan luo, joka tällä haavaa oli Dalarössä, ilmoittamaan neuvoston päätöksestä. Heti hänen vastauksensa saavuttua olisivat valitut panttivangit valmiit lähtemään. Kuningas vastasi, että hän oli halukkaampi kohtaukseen maajalassa ja määräsi yhtymäpaikaksi Österhanningen kirkon, johon valtionhoitajan oli seuraavana päivänä saavuttava. Tämä suostui heti.

Kungsholmasta oli aluksen lähdettävä viemään ruotsalaisia herroja ja odotettiin tanskalaisten saapuvan. Silloin nähtiin lujasti asestettu alus, joka lähestyi tanskalaisesta laivastosta, ja kun ei saattanut olla epäilystä siitä, keitä se toi mukanaan, ja kohtauksen aika oli pian käsissä, lähti valtionhoitaja pienen seurueensa kera Österhanningeen. Hän odotti kaksi päivää, mutta kuningasta ei kuulunut eikä hänen lähettilästäänkään.

Vilpittömän Sten herran mieleenkään ei juolahtanut, että mitään petosta saattoi olla kysymyksessä; hän ihmetteli vain, mikä mahtoi olla viivykkinä.

Kolmantena päivänä hän päätti matkustaa takaisin Tukholmaan.

Siellä hän sai tiedon, että ruotsalaiset herrat oli otettu tanskalaiselle alukselle ja viety tanskalaiseen laivastoon. Tuuli oli kääntynyt ja käynyt suotuisaksi kuninkaalle, sentähden nostivat he ankkurin, ja laivasto purjehti aavalle merelle matkalla Tanskaan, ja ruotsalaiset saivat seurata mukana.

Djurhaminasta kirjoitti kuningas syyskuun 26 päivänä 1518 suurmestari Albrektille ja Danzigiin, ettei ruotsalaisille, jotka nyt olivat kuninkaan vihollisia, saisi tuoda mitään tavaraa Preussista. Samasta satamasta lähetti hän lokakuun 2 päivänä kirjoituksia Tukholman kaupungille ja koko Ruotsin kansalle, ilmoittaen peruuttavansa äsken päätetyn aselevon sillä verukkeella, ettei Sten herrakaan ollut muka sitä pitänyt.

Muutamia päiviä myöhemmin nostatti hän ankkurin ja purjehti Tanskaan vieden vastoin lupauksiaan mukanaan kuusi ruotsalaista panttivankia.

Niin päättyi Kristian kuninkaan toinen yritys saada Ruotsin kruunu päähänsä.

Vilppiä ja petosta alusta loppuun, häpeämättömiä oikeudenloukkauksia; tämäkin uusi vilpillisyys herätti Ruotsissa aivan rajatonta katkeruutta.

8.

SUURIN EDELLÄ.

Valtionhoitaja oli vuoden vieriessä voittanut monta kelpo taistelua, ja kun hän joulun aikaan 1519 istui kotonaan Tukholman linnassa, niin lankesi luonnostaan, että Kristinan kera kahden ollessaan he puhuivat siitä, kuinka ihmeellisesti Jumala oli suojellut häntä koko ajan tähän asti.

Tämä tunne ja tietoisuus suojeluksesta ei ainoastaan ollut pitänyt yllä heidän rohkeuttaan, vaan säilytti myös lujana heidän luottamuksensa, kun monilta tahoilta saapui tietoja niistä hämmästyttävistä varustuksista, joita Kristian teki Ruotsin perikadoksi.

Sellaisissa tilaisuuksissa katsoi Kristina rouva herraansa, ja hänen nähdessään lujan tyyneyden tämän katseessa väistyi kaikki pelko hänen sielustaan. Kenties olivat hänen rukouksensa palavammat kuin ennen, mutta silloin täytti sydämen toivo ja luottamus, ja hän antautui täydellisesti Jumalan haltuun, kuten ainoastaan naissielu saattaa tehdä.

Kun sitten joulukynttilät oli sytytetty niin palatsissa kuin matalassa majassakin, kun kellot kutsuivat koolle aikaisena aamuhetkenä ja kansa riensi kirkkoihin suurin joukoin, silloin seisoivat nämä molemmat käsitysten ja katselivat tähtikirkkaalle taivaalle; he puhuivat siitä, kuinka monet niistä, jotka nyt uhkuivat elämänhalua, ennen pitkää tulisivat olemaan raajarikkoja tai vainajia, ja utelivat, miltä kaikki tulisi näyttämään ensi jouluna.

Mutta rajattomassa laupeudessaan pitää Herra hunnun ihmisten silmäin edessä; hän ei saa tietää, mitä piilee tulevaisuuden synkän esiripun takana; toiveet, aikeet, suunnitelmat ovat ihmisen itsensä, mutta niiden menestys tai vastoinkäyminen ei näytä olevan suurinkaan riippuvainen niiden puhtaudesta tai tarkoitusperästä, päinvastoin: parhaat menevät ensin myttyyn, huonojen täytyy päästä ilmoille kantamaan katkeroita hedelmiään! Sentähden näyttää ihmissilmästä elämän meno ihmeelliseltä; tekee mieli kysymään, onko kaiken luhistuttava kasaan ja haihduttava tyhjiin. Mutta Herralla on luotirihma kädessään, ja Hän yksin tietää oikean hetken koota hajonneet osat ja viedä ihmiskuntaa askeleen eteenpäin.

"Tiedät, rakkahin Kristina, kaiken, mikä jää sinun toimitettavaksesi", sanoi valtionhoitaja kalpealle emännälleen, sanottuaan vielä viime kerran hyvästit ja ollessaan nyt hänen kanssansa kahden salakamarissa.

"Tiedän sen!" vastasi Kristina ponnistetulla tyyneydellä.

"Jos käy mahdolliseksi lyödä tanskalainen sotajoukko Länsi-Göötanmaalla tai Smoolannissa, silloin ei ole mitään vaaraa tarjolla. Mutta jos käy niin, että vihollinen tunkeutuu tänne, tai jos meren puolelta tanskalainen sotajoukko piirittää Tukholman?"

"Silloin me puolustaudumme!"

"Viime tingassa voit etsiä apua Puolasta, sen kuningas on minulle suosiollinen."

"Kyllä muistan sen."

"Mutta yksi täytyy sinun luvata ennen kaikkea pitää mielessäsi."

"Mikä, herra?"

"Älä luota Kristianin lupauksiin, älä seuraa, kuinka hän houkutteleekin."

"Sen lupaan!"

"En ole mitään katkerammin katunut kuin että lähetin hänen käsiinsä Hemming Gaddin ja niin monta muuta uskollista isänmaan ystävää."

"Jumala kääntää kyllä kaiken parhain päin."

"Jos vaara uhkaa, niin kirjoita maaseuduille, rahvas on meille uskollinen."

" Sinulle, Sten!"

"Me kaksihan olemme yhtä!"

"Ja sinun tähtesi tahtovat he hyvää minullekin!" vastasi Kristina.

Ja kun he sulkivat toisensa syliinsä, tuntui heistä, ettei heitä voinut erottaa mikään maailmassa, ei kuolemakaan.

"Luota minuun!" sanoi Kristina hyvästellessä.

"Viime hengenvetoon!"

Niin he erosivat.

Lukuisan ratsumiesparvensa eturinnassa kiiti Sten herra pois uljaalla ratsullaan.

Kun Kristina ei enää voinut häntä nähdä, silloin lankesi hän polvilleen taistellen sanomatonta epätoivoa vastaan. Mutta rukous tyynnytti sen, ja hän rukoili palavasti, kunnes usko ja luottamus valoi palsamia kirveleviin haavoihin ja hän taasen saattoi nöyrin mielin sanoa: "Tapahtukoon sinun tahtosi!"

* * * * *

Tammikuussa 1520 tunkeutui vahva sotajoukko, tanskalaisia ja saksalaisia, ranskalaisia ja skotlantilaisia, Smoolantiin ja edelleen Länsi-Göötanmaalle kuninkaan suosikin, asemies Otto Krumpenin johdolla.

Oli kova talvi, niin että kaikki suot ja järvet kannattivat, ja se edisti suuresti heidän marssiaan eteenpäin. Åtranin jäätä pitkin retkeili sotajoukko Länsi-Göötanmaalle ja leiriytyi Kalfin pappilaan.

Tätä mahtavaa sotataitoista ja monissa taisteluissa koeteltua sotajoukkoa vastaan ei Ruotsin valtionhoitajalla ollut antaa muita miehiä kuin ne, jotka olivat taistelleet ja niittäneet voittoja Holavedenin rannalla, Harakerin metsissä ja Brunkevuorella. Nyt kuten aina oli Ruotsin rahvas kuullut kutsua astua aseihin ja rynnätä vihollista vastaan, joka jälleen saaliinhimoisena kävi heidän maansa kimppuun.

Samalla rohkeudella ja luottamuksella, jolla vanha Sten herra kerran pukeutui sotisopaan rajua tanskalaista ritarijoukkoa vastaan, oli nuori Sten Sture lähettänyt viestin rahvaalle, ja samoin kuin silloin paloi vieläkin talonpojan rinnassa rakkaus valtakunnan päämiestä kohtaan.

Kymmenentuhannen talonpojan ja vapaamiehen kera oli Sten herra marssinut läpi Länsi-Göötanmaan Bogesundiin Åsundenin rannalla. Siellä hän lepäili muutamia päiviä odotellen vielä lisää väkeä, mutta samalla pitäen tarkoin silmällä vihollista Kalfin pappilassa.

Åsundenin kaakkoispäässä, pohjoisesta päin laskevan Ätranin rannalla, sijaitsi koko huomattava Bogesundin kaupunki; sieltä meni tie Hallantiin ja ylöspäin Falköpinkiin.

Luonto oli muovannut tänne monia kauniita seutuja koristellen lukemattomat kukkulat ja laaksot havu- ja lehtimetsillä; nyt peitti lumi metsät ja Åsundenin jää levisi tasaisena kenttänä ruotsalaisen talonpoikaisjoukon edessä.

Iloisin ja rohkein mielin ryhtyi Sten herra tärkeihin toimenpiteihinsä.

Hänen ei ollut ainoastaan pidettävä huolta väkensä hyvinvoinnista, vaan myös ryhdyttävä varokeinoihin vihollista vastaan. Hän hakkautti jäävalleja sotajoukkonsa eteen ja kaivatti vallituksia sataman sivustoille, siten estääkseen yllätykset sivuilta ja takaapäin.

Hän tiesi, että sotajoukko, jota vastaan hänen oli taisteltava, oli monin kerroin voimakkaampi, ja siksi hänen tarkoituksensa oli odottaa täällä lisäväkeä.

Hänen uskollinen Esbjörninsä se tavallisesti oli tähystelemässä; hän kiipesi korkeimpiin puihin ja näki siten laajalle yli seudun.

Niinpä ilmoitti hän eräänä päivänä, että tanskalainen ylipäällikkö oli lähtenyt pappilasta ja näytti olevan aikeissa lähteä sisämaahan päin. Joukot olivat liikkeessä ja seurasivat miehissä jälestä.

Tammikuun 19 päivänä varhain aamulla nousi valtionhoitaja itsekin tähystelemään korkeaan tammeen, joka oli lähistöllä; oli tähtikirkas yö, ja hän saattoi nähdä vihollisjoukon, joka järjestäytyi hänen väkeään vastaan ja valmistautui taisteluun.

Hän riensi heti alas antamaan välttämättömät menettelyohjeet, mutta päivän tultua kiipesi hän jälleen puuhun tutustuakseen tarkemmin vihollisen asemaan.

Tanskalaiset keksivät tähystelijät ja alkoivat ammuskella tammea, mutta valtionhoitaja pääsi alas jälleen, ja tammi sai kantaa amputammen nimeä niin kauan kuin seisoi paikoillaan.

Otto Krumpen teki tulisen hyökkäyksen, mutta hänet lyötiin takaisin.

Ulkomaalaiset soturit kummastelivat sitä, että joukko talonpoikia, joilla oli aseinaan ainoastaan keihäitä ja jousia, uskalsi käydä taisteluun heitä vastaan. Ratsumiehiä oli vähän; sellaisen vihollisen voittaminen näytti ylväistä herroista pikku asialta.

Tämän talonpoikaisjoukon entiset voitot olivat osaksi unhotetut, osaksi tunnettiin ne vain korvakuulolta, mutta Sten herra tunsi ne, ja sentähden tämä rakastettu päällikkö iloisella rohkeudella ja lujalla luottamuksella oikean asiansa menestykseen ratsasti sotajoukkonsa edessä järjestäen ja kehotellen. Alku oli ollut hyvä, ja jatko oli Herran avulla oleva samanlainen.

Ja talonpojat katsoivat ylös häneen tuskin huomattava hymy tuimilla kasvoillaan niinkuin päivän säteily vanhojen honkien latvoilla. He näyttivät olevan yhtä vakavia, yhtä uhkaavia kuin ennenkin, mutta kuitenkin oli heidän kasvoillaan omituista kirkkautta.

Sten herra ratsasti raisulla päistäriköllä, joka oli tottunut taistelussa sekä puremaan että potkimaan. Kun nyt nuori päällikkö ratsasti urhojensa eturinnassa, heitähteli eläin levottomasti milloin eteen, milloin taa, ikäänkuin sillä olisi aavistus uhkaavasta onnettomuudesta, mutta ratsastajan varma käsi ohjasti sitä ja pakoitti elukan tottelemaan herransa tahtoa.

Silloin tuli muuan kuula vinkuen tanskalaisten leiristä.

Ällistyneet soturit näkivät Sten herran kaatuvan maahan ratsuineen. Kuula oli sattunut hänen reiteensä, mutta mennyt läpi hevosen.

Hämmästys ja suru valtasi kaikki mielet. Luultiin, että rakastettu herra oli ammuttu kuoliaaksi. Vihollisen luotien vinkuessa ympärinsä vetivät hänen uskolliset ystävänsä hänet esiin hevosen alta. Silloin he näkivät, että hän vielä eli, mutta haava ja kenties vielä enemmän hevosen paino oli tehnyt hänet aivan voimattomaksi.

Hankittiin reki paikalle. Esbjörn, joka aina oli herransa läheisyydessä, pyysi päästä ajamaan, ja hän vei haavoitetun nopeasti turvaan.

Mutta koko sotajoukkoon levisi salamannopeudella tieto siitä, mitä oli tapahtunut, ja samassa oli kadonnut ajatuskin käymisestä taisteluun vihollista vastaan. Sotajoukko hajaantui, suuressa sekamelskassa peräytyivät talonpoikain parvet, jättäen Länsi-Göötanmaan alttiiksi vihollisen säälimättömälle temmellykselle.

Ja herra Otto Krumpen ja tanskalaiset eivät jättäneet käyttämättä hyväkseen helposti saavuttamaansa voittoa Bogesundin luona; he seurasivat lakkaamatta pakenevan ruotsalaisen sotajoukon kintereillä.

Mutta paetessa juolahti ruotsalaisten mieleen, että toista oli Sten herra heiltä odottanut; muutamain mielessä välähti vanha miehuus, he häpesivät arkuuttaan ja Tivedenin jäälle pysähtyi suurin osa sotajoukosta. Täällä saivat he viestin Sten herralta.

Esbjörn oli vienyt herransa muutamaan läheiseen taloon, mutta niin pian kuin tämä oli palannut tajuunsa, tahtoi hän heti palata sotajoukkoon, ja tieto siitä, että ruotsalaiset olivat peräytyneet, kannusti siihen sitäkin enemmän.

Heti saatuaan varman tiedon, että he olivat leiriytyneet Tivedenin jäälle, vietätti hän itsensä sinne. Rajattomalla riemulla tervehtivät talonpojat hänet tervetulleeksi, sanoen tekevänsä kaiken mitä hän tahtoi.

Silloin sanoi hän heille, että hän tahtoi ottaa osaa puolustukseen niin paljon kuin voi ja hänen vaarallinen haavansa salli. Hänen käskystään hakattiin murrosaita metsään Ramundabodan luo, ja sotajoukko sijoitettiin sen suojaan.

Kynttilämessun aattona marssitti Otto herra väkensä murrosaitaa vastaan ja ryhtyi hyökkäykseen.

Ranskalaiset ne olivat saaneet rynnäkön tehtäväkseen, ja he kävivät urheasti eteenpäin, mutta saivat sellaisen vastaanoton, että puolet kaatuivat kahden päällikön keralla.

Nyt näytti synkältä tanskalaisten pääsy läpi. Tiveden näytti uhkaavan käydä heille toiseksi Holavedeniksi; tieto siitä, että valtionhoitaja oli mukana, kohotti kaksin verroin ruotsalaisten soturien rohkeutta.

Silloin hiipi muuan ruotsalainen herra kiertoteitä tanskalaisten leiriin; hän oli herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud), joka tahtoi tavata herra Otto Krumpenin. "Kaikki kävi hyvin!" virkahti hän. Mutta Otto herra oli synkällä tuulella. "Minä en pääse täältä voittajana", sanoi hän. "Luoti on tehnyt tehtävänsä ainoastaan puolittain."

"Sitten teen minä toisen puolen."

"Miten voitte sen?"

"Viemällä teidät murrosaidan ympäri."

"Voiko sen tehdä?"

"Olen pitänyt siitä huolen!"

"Silloin on Kristian kuningas pitävä huolen teistä ja jälkeläisistänne aina viimeiseen polveen."

"Siihen luotan, sillä pahoin kävisi minulle, jos palaisin ruotsalaisten luo."

"Sen arvaan!" vastasi Otto herra nauraen.

Ja ruotsalainen ritarismies pukeutui tanskalaiseen ratsumiehen vaippaan ja vei seuraavana yönä koko sotajoukon murrosaidan ympäri.

Ruotsalaisessa leirissä ei kukaan ollut ajatellut kavalluksen mahdollisuutta, ja Sten herra oli viety Örebrohon, hänen uskollinen Esbjörninsä oli hänen mukanaan, ja niin tehtiin tuhansien toiveet tyhjiksi yhdellä ainoalla luihulla kavalluksella.

Mutta hän, joka teki sen, Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud) oli yksi valtaneuvoksista, Vestmanlannin ja Taalainmaan laamanni; se ei estänyt häntä vetämästä niin suurta kurjuutta maahansa, ja sentähden olkoon kirottu hänen muistonsa!

Sillävälin oli Sten herran haava tuntuvasti pahentunut; huoli valtakunnasta ei antanutkaan hänelle rauhaa yöllä eikä päivällä.

Mutta niin kovat kuin tuskat olivatkin, lähti hän kuitenkin Örebrosta Strengnäsiä kohden. Helmikuun 3 päivänä, kynttilämessun päivänä, saapui hän sinne. Täällä sai hän tiedon onnettomasta lopusta Tivedenillä; hän kuuli, että vihollinen herra Erik Abrahaminpojan johdattamana marssi maan sydämeen, ja se koski syvästi hänen isänmaalliseen mieleensä, sillä hän tiesi, mitä nyt oli seuraava.

Tanskalaisystävät, erotettu piispa etunenässä, yhtyisivät vihollisjoukkoon, ja helppo oli nähdä, mikä kohtalo silloin Ruotsia odotti.

Kuolinsairaan valtionhoitajan luona oli useita ylhäisiä herroja, ja heidän kanssaan hän neuvotteli siitä, mitä oli tehtävä.

"Koettakaa, jos se on mahdollista, saada arkkipiispa Kustaan mieli heltymään!" huudahti Sten Sture. "Jos hän kantaa kaunaa minua kohtaan, niin sanokaa hänelle, että minä lähden pian pois, mutta meidän molempain isänmaata uhkaavat suurimmat onnettomuudet, jos se joutuu tanskalaisten käsiin! Jos Ruotsin kansa huomaa, että hän tahtoo maan parasta, saavuttaa hän pian sen luottamuksen ja suosion; kansa nousee taisteluun hänen johdollaan, ja sen avulla hän voi ajaa vihollisen maasta pois."

Strengnäsin piispa Mathias ja Magnus Gren, samannimisen Erik kuninkaan ja Kaarle Knuutinpojan aikoina niin kuuluisan miehen pojanpoika, ottivat käydäkseen arkkipiispa Trollen luona ja esittääkseen asian.

Herrat ajoivat Mälarin jäätä Ekholmaan, ja heidät otettiin hyvin vastaan.

Kukaan ei tiedä, mitä Kustaa herra silloin hautoi mielessään; kenties tahtoi hän vetää nenästä valtionhoitajaa ja hänen kannattajiaan tai myös huvikseen nähdä sen hämmästyksen, minkä hänen sanansa herättivät, sillä hän lausui osanottoisalla, liikutetulla äänellä:

"Jumala antakoon anteeksi niille, jotka ovat saaneet aikaan tämän epäsovun minun ja sukulaiseni välille. Emme olleet niin kaukaisia sukulaisia, että meidän olisi niin tarvinnut loitota toisistamme. Valtakunnan onnettomuus on minulle yhtä raskas kuin hänellekin; kaukana siitä, että tahtoisin auttaa Kristian kuningasta, päinvastoin tahdon kaikin voimin seista häntä vastaan ja mielelläni tehdä valtionhoitajalle uskollisuudenvalani!"

Herrat tiesivät tuskin, saattoivatko uskoa korviaan kuullessaan sellaista puhetta, ja kuitenkin olivat he nyt saaneet tehtäväkseen sanoa valtionhoitajalle, että kaikki epäsopu hänen ja arkkipiispan välillä oli sulanut ja että tämä oli valmis milloin tahansa rupeamaan valtionhoitajan mieheksi.

Mutta seuraavana päivänä sai herra Kustaa Trolle tiedon siitä, kuinka tanskalaisjoukot marssivat yhä syvemmälle maahan, ja kun hänen vanha isänsä syvällä liikutuksella puhui niin tästä kuin kuudenkolmattavuotiaan valtionhoitajan vaarallisesta sairaudesta, silloin hieroi hän mielissään käsiään ja sanoi tyytyväisesti nauraen:

"Nyt minun päiväni alkaa sarastaa; mitä olen kylvänyt aikoja sitten, sen saan nyt vihdoin niittää, talonpoikainen roskajoukko saa herran, joka on pakottava heidät vetojuhtien tavoin vetämään taakkaansa, hengelliset saavat tietää, ketä ovat pistäneet; heidän ja Sturen ystäväin verellä olen pesevä pois sen häväistyksen, jota minä ja koko sukuni olemme saaneet kärsiä pitkät ajat."

Tähän asti kahlehdittu tiikeri aivan hekumoi ajatellessaan kostoa, jonka hän oli suorittava, ja vanha, heikko isä värisi kauhistuksesta katsellessaan julmaa, verenhimoista poikaansa.

Heti arkkipiispan viestin saatuaan tahtoi Sten herra lähteä Tukholmaan.

Hevosta valjastettaessa viittasi hän Esbjörnille, joka ei koskaan poistunut hänen luotaan.

Tämä lähestyi lepotuolia, jossa hänen herransa lepäsi ummessa silmin.

"Tietääkö Kristina rouva…?"

"Kyllä, herra!"

"Jollen pääse perille, niin sano…"

Esbjörn kuunteli tarkoin.

"Isän… maa… ennen… kaikkea…"

"Sanon sen."

"Pyydä, ettei hän… anna myöten."

"Sitä ei hän suinkaan tee."

"Tervehdi… lapsiani!"

"Kyllä, kyllä!"

"Viha… miehilleni… annan anteeksi."

"Sen tiedän."

"Kiitos, Esbjörn!"

Tämän kuumat kyyneleet kostuttivat Sten herran käden.

"Sinä… uskoll… linen… palvelija…"

"Joka en saanut antaa henkeäni teidän edestänne!"

"Ole Kristinan tukena!"

"Sen teen!"

"Taala… lai… sille…"

"On vietävä viesti?"

"Niin!"

"Se tehdään."

"Kiitettävä… heitä…"

"Heillä on syytä kiittää teitä kaikesta."

Sairas makasi vaiti muutamia minuutteja; pari suurta kyyneltä vieri pitkin hänen poskiaan, ja heikolla äänellä kuiskasi hän: "Ruotsi raukka!"

"Ettekö usko Herran sitä auttavan?"

"Aika… naan, mutta nyt…"

"Onko sen paljon kärsittävä?"

"On… on!"

"Älkää ajatelko sitä, herra!"

Silloin astui huoneeseen palvelija ilmoittaen, että reki oli kunnossa ja hevonen valjaissa.

"Ruotsi ja Kristina…" kuiskasi vielä kerran jalo Sten Sture, ja melkein tainnoksissa kannettiin hänet pihalle rekeen. Matka kävi jäitse. Kulku sujui vinhaan; pian jättivät he taakseen Strengnäsin lähimmät salmet ja saaret ja kääntyivät suuren Björkselän aukealle.

Mutta monet ylhäiset herrat, jotka olivat olleet hänen luonaan viimeiset tunnit Strengnäsissä, seisoivat nyt katsellen poiskiitävää rekeä, useimmat liikutetuin mielin.

"Jalompaa miestä ei ole ollut!" virkkoi herra Magnus Gren pyyhäisten kädellään silmiään.

"Ei ainoallakaan huonolla teolla ole hän tahrannut nimeään", lisäsi toinen.

"Lämpimästi harrasti hän hallitsijalle kuuluvia rauhantehtäviäkin."

"Kansa rakasti häntä suuresti!"

"Ja pontta hänessä oli, ja hän ymmärsikin tehdä mikä oli tarpeen…"

"Minulla on ollut kunnia olla kolme vuotta hänen kanslerinaan", sanoi maisteri Pietari Jaakonpoika (Sunnanväder). "Ja sen voin sanoa, etten ole koskaan tavannut jalompaa, oikeamielisempää herraa. Minusta tuntuu, kuin olisi hän ollut paljon edellä aikaansa."

Niin puhuivat he hänen ylistyksekseen.

Korkeimman tahto ei ollut, että jalo mies pääsisi vielä Ruotsin pääkaupunkiin. Ajettaessa Björkselän jäätä veti Sten Sture viimeisen henkäyksensä.

Surren veivät hänen miehensä rakastetun herransa ruumiin Tukholmaan hänen uskollisen puolisonsa ja leskensä Kristina Gyllenstjernan luo.

9.

PAHUUDEN VALTA PÄÄSEE YLIKYNTEEN.

Suuri ja yleinen oli hämmästys ja pelästys, kun levisi tieto Sten herran kuolemasta.

Ensi kertaa oli Ruotsi ilman päällikköä, kun vihollinen oli valtakunnan sydämessä. Se vaikutti kerrassaan lamauttavasti, ei sotakuntoiseen kansaan, vaan isänmaallisen puolueen herrasaineksiin. Tanskalaisystävät kohottivat päätään, mutta isänmaan ystävät hajaantuivat eri puolueihin, vallitsi neuvottomuus, joka kääntyi kaikille tahoille löytämättä mitään mihin tarttua tai turvata.

Sotahalu paloi rahvaan mielessä, mutta mitä voi mahtava virta siellä, missä ei ole ylevää, pontevaa tahtoa näyttämässä sille tietä oikeaan suuntaan.

Herrojen kesken neuvoteltiin vilkkaasti kysymyksestä, mihin oli ryhdyttävä. Valtakunnan puolustus ja valtionhoitajan vaali olivat mitä lähimmässä yhteydessä keskenään. Jälkimäinen sillä hetkellä polttavin. Muutamat sanoivat suoraan, etteivät tahtoneet käydä taisteluun ennenkuin oli määrätty päämies.

Ainoastaan yhdellä oli kylliksi rohkeutta ja tarmoa katsoa vaaraa suoraan silmiin, ja se ainoa oli nainen.

Ihmeteltävällä lujuudella oli Kristina rouva ottanut vastaan tiedon jalon herransa manalle menosta. Kyyneletön oli hänen katkera surunsa, mutta sitä syvempi, ja kuitenkin näytti siltä, kuin vainajan tarmo olisi siirtynyt häneen.

Kun hänen rouvansa ja neitsyensä seisoivat valittaen hänen ympärillään, sanoi hän heille:

"Älkää itkekö ja valittako minun ollessani läsnä, sillä minä en saa itkeä enkä valittaa, vaan ainoastaan toimia!"

Ponnella ja päättäväisyydellä, jonka täytyy herättää kaikkien aikojen ihailua ja joka erittäinkin tänä yleisen sekamelskan ja epätoivon aikana heittää mitä kirkkaimman valon hänen ylitsensä, kokosi hän ympärilleen samanmielisiä miehiä, puhui heidän kanssaan isänmaan hädästä ja elähdytti heitä ponnistuksiin, jotka saavuttivat odottamatonta menestystä.

Jöns Jönsinpoika seisoi uskollisesti hänen rinnallaan, esittäen hänelle, että oli välttämätöntä laittaa kaupungin muurit ja tornit puolustuskuntoon niin pian kuin mahdollista.

Silloin kutsui hän koolle kaupungin porvarit.

He saapuivat linnaan.

Kun mustapukuinen, kalpea nuori nainen astui heidän joukkoonsa, silloin kyyneltyi moni silmä, ja useampi kuin yksi harmaantunut pää kääntyi pois, ettei ilmaisisi omaa heikkouttaan tai syvää osanottoaan häntä kohtaan.

Yksinkertaisin sanoin puhui hän heidän kanssaan uhkaavista vaaroista ja kysyi mitä oli tehtävä.

"Teemme kaiken teidän ja rakkaan Sten herran muiston tähden!" vastasi pormestari juhlallisesti.

"Vannokaa sitten minulle, että teette viholliselle vastarintaa viimeiseen mieheen!" huudahti hän.

Ja he tekivät heti valan.

"Tahdotteko uskoa linnan puolustuksen minulle vai jollekulle muulle?" kysyi hän sen jälkeen.

"Ainoastaan teille!"

"Silloin on meidän molemmin puolin tehtävä velvollisuutemme!"

Sitten neuvoteltiin, mihin toimenpiteihin oli ryhdyttävä; ja uhrautuvaisuus oli niin suuri, ettei mitään pidetty mahdottomana niin tärkeän ja tähdellisen asian tähden.

Seuraavana päivänä ryhdyttiin työhön.

Ei pantu työhön ainoastaan kaikki käsityöläiset, jotka olivat kaupungissa, vaan kauppamiehet, porvarit ja kaikki, jotka pystyivät kantamaan kalkkia ja kiviä, saivat auttaa vointinsa mukaan. Täällä joutui ylhäisinkin käskettäväksi, kunto määräsi etusijan, eikä kukaan vetäytynyt työstä pois.

Ripeydellä ja ponnella, joka saa etsiä vertaistaan, laitettiin kaupunki ja sen muurit ja tornit puolustuskuntoon; joka miehen valtasi halu tehdä voitavansa kaupungin puolustukseksi, ja Kristina rouva osoitti ajattelevaisuudellaan ja määräyksillään, että hän oli täysin kykenevä siihen vaikeaan ja vastuunalaiseen tehtävään, jonka oli ottanut niskoilleen.

Mutta kun häneltä kerran kysyttiin, kuinka hän niin hyvin voi saada selon kaikesta, mitä oli tehtävä, vastasi hän:

"Kuinka minä tietäisin mitään, jollei hän olisi opettanut minua. Kaikki työni on ainoastaan rakastetun herrani tahdon toteuttamista; ainoastaan puutteellisuudet ovat minun osaani."

Vasta illan tultua otti hän oikeuden käydä lastensa luona. Nämä olivat nyttemmin jätetyt palvelijatarten huostaan. Ainoastaan vanhin seurasi äitiään koko päivän ja katsoi usein häneen viisailla kysyvillä lapsensilmillään. Mutta kun ilta tuli, silloin oli hänellä ne kaikki ympärillään.

Silloin ei saanut olla läsnä kukaan muu vieras kuin Kaarina.

Hänen kanssaan puhui hän vainajasta; hänen sylissään saattoi hän itkeä.

Mutta pienokaiset tahtoivat nähdä hänet iloisena kuten muinoin; he kysyivät isäänsä, joka niin usein oli leikkinyt heidän kanssaan, ja kun heille sanottiin, että hän oli mennyt Jumalan luo, tahtoivat he mennä sinne jälestä; hänen luonaan oli parempi olla kuin äidin, joka ei tahtonut leikkiä heidän kanssaan.

"Onko teillä sydäntä jättää minut yksin tänne?" kysyi Kristina rouva.

"Äiti, voittehan tulla mukaan."

"Mutta jos en saa?"

"Saatte, jos isä kutsuu!"

"Kristina rouvalla oli niin paljon ajateltavaa, mutta minä leikin kanssanne, kun ette vain puhu noin!" lopetti Kaarina jutun.

Näihin hiljaisiin yksityissuojiin oli Esbjörnillä vapaa pääsy; lapset ottivat hänet vastaan ilohuudolla, ja Kristina rouva näki aina mielihyvällä uskollisen palvelijan, joka toi hänelle viime tervehdyksen hänen herraltaan. Tavallisesti toi hän hyviä uutisia mielialasta kaupungissa ja aina osasi hän tehdä ilmoituksensa niin, että ne sisälsivät muistoja joistakin Sten herran toivomuksista, ja ylhäisen rouvan ja halvan palvelijan pyrinnöt kävivät yhteen siinä, että heille oli korkeinta kaikista hänen tahtonsa toteuttaminen.

Mutta sitten Esbjörn leikki pienokaisten kanssa, kunnes ilo nousi korkealle kattoon, eikä hän kuitenkaan koskaan hymyillyt, Esbjörnin kasvoilla oli niin syvä surun piirre, hänen sanottiin muutamissa kuukausissa vanhentuneen kymmenkunnan vuotta. Mutta lasten sydämellinen ilo houkutteli hymyn Kristinan ja Kaarinan huulille, ja tätä hän juuri näytti toivovankin.

Se rajaton luottamus, joka Kristinalle oli näihin molempiin, vei siihen, että Esbjörnille uskottiin vietäväksi tärkeimpiä viestejä ja silmälläpito linnan sisällä linnoitustöiden kestäessä Kaarinalle. Reipas tyttö valvoi, että ne, jotka tarvitsivat ruokaa ja juomaa, saivat sitä linnasta; usein vietti hän koko päivät ulkosalla eikä arastellut olla apuna vointinsa mukaan.

Tuliluikkuja, ruutia, luoteja ja nuolia hankittiin ja pantiin varalle erityisiin paikkoihin.

Kristina rouva esitti porvareille, että oli välttämätöntä valita päällikkö palkatuille pyssymiehille, ja kun tämä oli tapahtunut, kutsui hän nämä linnaan, puhui siitä vastuusta, jonka he olivat ottaneet niskoilleen, kehotti heitä rohkeuteen ja urhoollisuuteen, jakoi lahjoja ja sanoi iloitsevansa niistä urhoollisuuden osoituksista, joita he tulisivat antamaan.

Ja niin suuri oli innostus, että jokainen sanoi mielellään tahtovansa antaa lupauksensa hänelle.

Meripuolelle rakennetun paalulaitoksen puomien edustalle varustettiin lotjia ja asestettuja aluksia. Linnoitustyöt tehtiin lujemmin kuin konsanaan.

Mutta ei siinä kyllin. Kristina rouva päätti ensi avovedellä lähettää tuskin seitsenvuotiaan poikansa, varman vartioston saattamana, viemään kirjettä Puolan kuninkaalle taivuttaakseen hänet ja Danzigin kaupungin auttamaan. Nuoren herran saattajaksi valittiin ennenmainittu Pietari Jaakonpoika (Sunnanväder), joka äskettäin oli nimitetty Tukholman kirkkoherraksi.

Ja neuvottomille herroille, jotka epäilivät isänmaan menestystä, kirjoitti rohkea nainen kirjeen toisensa jälkeen. Hän kehotti heitä liikuttavin sanoin yksimielisyyteen ja miehuuteen ja esitti, että oli välttämätöntä heti valita valtionhoitaja.

Varmaankin herroja vähän hävetti. Nöyryyttävää oli, kun nainen täten oli heitä miehuullisempi. Ja tämä vei lopulta siihen, että herrat kokoontuivat Eldsundiin Strengnäsin luona kohdatakseen siellä vihollisen. Sinne riensi monia tuhansia rahvaan miehiä, herrasmiehiä, vuorimiehiä ja talonpoikia.

Sillävälin oli Otto Krumpen tanskalaisine joukkoineen mennyt Tivedeniltä Vesteråsiin, voitonriemuisena ja ylimielisenä kuten onnen suosikit ainakin.

Kun sitten saapui viesti, että ruotsalainen sotajoukko kokoontui Strengnäsiin, lähtivät tanskalaiset heti liikkeelle ja marssivat iloisina heitä vastaan.

Mutta ruotsalaisten herrojen keskuudessa oli neuvottomuus kenties vielä suurempi kuin ennen, kun nyt toiminnan hetki oli käsissä. Mitä lähemmäksi vihollinen tuli, sitä välttämättömämmäksi käsitettiin päämies, mutta mistä sellainen otettaisiin. Aika vaati voimakasta kättä, ja kun hätä on oven edessä, silloin pelkuruus vetäytyy oven taa.

Oli kyllä useita, jotka tahtoivat, mutta ei ketään, joka olisi uskaltanut ottaa niskoilleen vastuunalaisen tehtävän sotajoukon ja valtakunnan eturinnassa. Jokainen vetääntyi syrjään, ja seuraus oli, että koko sotajoukko hajaantui. Talonpojat lähtivät tiehensä harmissaan, mutta suurin osa aatelistosta ratsasti illalla Tynnelsöhön, tanskalaisen sotajoukon parhaallaan rynnätessä Strengnäsiin.

Tämä tapahtui maanantaina helmikuun 20 päivänä. Neuvottelemisen taidossa herrat sitä vastoin olivat verrattomia. Neuvoteltuaan koko yön tulivat he lopulta siihen päätökseen, jonka jokainen jo ennen oli tehnyt itsekseen. Oli ryhdyttävä pakkosopimuksen hierontaan vihollisen kanssa. Jokainen tahtoi säilyttää oman nokkansa, isänmaan asia työnnettiin syrjään.

Otto herra suostui 11 päivän aselepoon, helmikuun 21 päivästä maaliskuun 3 päivään, jollaikaa vihollinen ei polttaisi eikä murhaisi; ryöstämästä ei hän tahtonut eikä voinut heitä kieltää. Tarvitsihan heidän olla jossakin toimessa. Kristina rouva sai joka päivä kirjeitä ja viestejä siitä, mitä tapahtui, mutta ne eivät masentaneet hänen mieltään. Hän tiesi kyllä, että jos ruotsalaisten herrojen sydämissä olisi sykkinyt uskollinen, isänmaallinen sydän, eivät tanskalaiset olisi saaneet sellaista menestystä. Mutta hänellä ja hänen ystävillään olivat vielä valtakunnan tärkeimmät linnoitukset, Nyköping, Stegeborg ja ennen kaikkea Kalmari. Ja herrat Maunu Gren ja Pentti Arendinpoika olivat hänen apunaan ja tukenaan.

Tosin tiesi hän, että Juhana Maununpoika oli jälleen sairastunut, mutta Anna Bjelke eli, ja näinä hajaannuksen päivinä oli kylläkin merkillistä, että kaksi naista oli isänmaallisen puolueen etunenässä ja yksinään pitämässä sitä yllä.

Kristina rouva lähetti poikansa jo maaliskuun ensi päivinä Lyypekkiin ja kirjoitti sinne liikuttavan kirjeen, puhuen siitä suopeudesta ja osanotosta, jota hänen herransa oli kokenut siellä oleskellessaan, ja pyysi, että he hänen muistoaan kunnioittaen tahtoisivat tulla hänen leskensä avuksi taisteluun sen isänmaan puolesta, jota pelastaessaan Sten Sture oli uhrannut henkensä.

Ja niin syvästi vaikutti kirje, niin yleinen oli osanotto Kristina rouvaa kohtaan, että varustettiin laiva viemään sotaväkeä ja elintarpeita Tukholmaan jalon naispäällikön avuksi.

Hän unhotti itsensä kokonaan, naisellinen heikkous oli kadonnut.

Esbjörn oli väsymätön. Hän hankki aina parhaat ja luotettavimmat uutiset, häneltä saatiin ensiksi tietää, että kaikista maanääristä kutsuttiin herroja kokoukseen Upsalaan.

Sitten saapui lähettiläs kutsuen kokoukseen myös Kristinaa ja niitä aatelismiehiä, jotka olivat linnassa.

Neuvottelu, joka tämän johdosta pidettiin, ei ollut pitkä.

"Minä en mene sinne!" sanoi Kristina.

"Me olemme liian harvalukuisia voidaksemme kumota heidän päätöksensä", tuumi Maunu Gren. "Meidän on osoitettava mielipiteemme toiminnassa."

"Toiminnassa, joka pystyy kumoamaan heidän päätöksensä!" lisäsi Pentti Arendinpoika.

Suuri oli liike Upsalassa. Arkkipiispa Kustaa Trolle oli saapunut. Hänen viime aikoina melkein tylsä välinpitämättömyytensä oli väistynyt kuumeisen toimeliaisuuden tieltä. Nyt oli toiminnan hetki lyönyt, nyt voisi hän näyttää todellisen mielialansa! Kukaan ei tuntenut sitä oikein, sen tiesi hän.

Sinne saapui myös piispa Mathias, notkeaselkäinen mies, joka Sten herran eläessä oli pitänyt kyntensä piilossa ja ystävällisesti hymyillyt molemminpuolin ja nyt hieroi sovintoa tanskalaisten kanssa.

Saapui Vesteråsin piispa Otto, ja Holger Kaarlonpoika, saapui Erik Abrahaminpoika, ylpeämpänä, häikäilemättömämpänä kuin koskaan, ja sitä tarvitsi hänen olla niiden edessä, jotka, vaikkeivät kenties ajatuksissaan olleet parempia kuin hän, kuitenkaan eivät olleet tehneet mitään tihutöitä.

Sinne tuli myös herra Juhana Arendinpoika, Pentti Gylta, Knut Pentinpoika ja Knut Niilonpoika.

Ruotsalaisten herrojen joukossa olivat nämä ylhäisimmät; luku ei ollut suuri, mutta se ei estänyt heitä esiintymästä valtaneuvoston nimessä ja sen vallalla.

Sitä paitsi saapuivat herra Otto Krumpen ja Knut Alfinpoika, mukanaan joukko sotaväkeä, voidakseen, jos niin tarvittiin, antaa tarpeellista painoa niille päätöksille, jotka oli tehtävä; katsottiin sitä paitsi edulliseksi pitää alituiseen ruotsalaisten herrojen silmien edessä vieraan kuninkaan mahtavuus ja sotaonni.

Ikäänkuin se ei olisi kylliksi tepsinyt, näytti Otto herra kuninkaansa valtakirjan "osoittaa suopeutta ja ystävyyttä kaikille niille, jotka tahtoivat taipua ystävälliseen sopimukseen".

Kuinka he kumarsivat maahan hänen edessään! Herra Kustaa Trolle esiintyi ensi kertaa puhujana. "Saattaa hyvin nähdä edeltäpäin", sanoi hän, "että vaikkapa Kristian kuningas saataisiinkin vielä kerran peräytymään, niin ei se paljoakaan auttaisi. Tanskan kuninkaat ovat nyt jo pian viidenkymmenen vuoden aikana osoittaneet, etteivät he koskaan aio luopua Ruotsin kruunusta. Jolleivät Sturet olisi yllyttäneet Ruotsin kansaa kapinaan, niin olisi valtakunnalla ollut alituinen rauha. Nämä pohjoismaiset valtakunnat ovat aivan kuin luonnon määräämät yhden ainoan pään hallittaviksi; sama kieli ja samat tavat osoittivat, että ne kuuluivat samaan heimoon. Ja eivätkö näiden kolmen valtakunnan kansat ole sukulaisuuden ja avioliittojen kautta niin kietoutuneet ja sitoutuneet yhteen, että itse verisiteetkin vaativat niiden yhdistymistä? Ja niin kauan kuin ne pysyvät yhtenä ruumiina, katselee koko Europa niitä pelolla. Vanhempien aikojen kronikat osoittavat, että he ovat taltuttaneet itse ylpeän Roomankin."

"Mikä meitä estää säilyttämästä samaa vaikutusvaltaa!" huudahti Holger Kaarlonpoika.

"Ei mikään! Mutta valtakunnalla täytyy olla kuningas, ja kun Ruotsin vanha kuningassuku on nyt kuollut sukupuuttoon, ei ketään ruotsalaista aatelismiestä voitaisi ilman kateutta ja epäsopua korottaa tälle kunniasijalle."

Kuului hyväksymisen murinaa.

"Kuningas Kristian", jatkoi Kustaa herra, "on vanhan ruhtinaallisen suvun jälkeläinen. Ruotsalaisten kuninkaiden haaravesana voisi hänellä tavallaan olla oikeuskin valtakuntaan. Voisihan hänet hyväksyä ehdoilla ja varata itselleen kaikki mahdolliset takeet."

Kuulijat tuskin tunsivat Kustaa herraa; missä oli nyt entinen ankaruus, hän puhui sellaisella lempeydellä ja sovinnollisuudella kaikkia kohtaan, ettei kukaan ollut sitä odottanut.

Tanskan kuninkaan asiaa ei olisi voitu ajaa onnellisemmalla tavalla. Ruotsalaisten urhoollisuutta ja suurta arvoa oli imarreltu, samalla kuin toiselta puolen oli esitetty kaikki pysyvän rauhan kultaiset hedelmät.

Innostus oli vilkas ja yleinen. Monet, jotka tähän asti olivat tunteneet ynseyttä, alkoivat luottaa häneen.

Lisäksi saapui tieto, että Simon junkeri, kreivi von der Lippe, marssi läpi Smålannin ja Itä-Göötanmaan tuoden tanskalaisen sotajoukon avuksi 1,500 ratsumiestä, kaikki valioväkeä.

Niistäkin, jotka olivat taipuvaisia kallistumaan Kristinan puolelle, näytti suorastaan mahdottomalta ajatella Ruotsin valtakunnan ylläpitämistä.

Enempää neuvottelematta jättivät läsnäolijat arkkipiispa Kustaan ja yllämainittujen herrojen tehtäväksi hieroa sovintoa Otto Krumpenin ja muiden tanskalaisten sotapäällikköjen kanssa.

Nämä puolestaan olivat pelkkää ystävyyttä, he lupasivat, mitä pyydettiin, lupasivat yhdeksät hyvät ja kahdeksat kauniit.

Ja kokoontuneet ruotsalaiset herrat lupasivat omasta ja Ruotsin valtakunnan puolesta Kristian kuninkaalle uskollisuutta ja alamaisuutta. Hän olisi tästedes oleva Ruotsin kuningas.

Ei tiedetä varmaan, oliko kuningas määrännyt, mitä lupauksia he saivat antaa, mutta varmaa on, että paljon luvattiin. Kristian kuninkaan oli hallittava valtakuntaa Ruotsin lain ja vanhan ja hyvän tavan mukaan neuvoston avulla, pidettävä voimassa kaikkien hengellisten ja maallisten herrojen erioikeudet ja vapaudet, samoin pidettävä voimassa ja noudatettava kaikkia sopimuksia, jotka oli tehty kolmen valtion kesken. Kaikki linnat ja läänit oli jätettävä neuvoston huostaan, nekin, jotka kuninkaalla jo olivat hallussaan, mitään raskaampaa veroa ei säädettäisi neuvoston ja aateliston suostumuksetta, vieläpä hänen armonsa laupiaasti antaisi jokaiselle takaisin ne tilukset, mitkä tässä taistelussa oli menetetty. Luja ja ikuinen rauha oli vallitseva kolmen valtakunnan kesken, ja kaikki vangit oli molemmin puolin päästettävä vapaiksi.

Tanskalaiset herrat allekirjoittivat kirjeensä Upsalassa maaliskuun 6 päivänä 1520.

Ovelasti oli kirje laadittu pyydystämään etujaan etsiviä herroja. Aatelisto saattoi sillä vallalla, joka täten annettiin sen käsiin, saada takaisin muinaisen merkityksensä, kun Albrekt kuningas jätti linnat ja hallitusvallan neuvosherrojen käsiin.

On sangen merkillistä, ettei kukaan näistä herroista ajatellut, kuinka turhia kaikki sopimukset tässä suhteessa olivat olleet ja kuinka monet kerrat moiset laskut olivat rauenneet tyhjiin. Mutta menneet ajat eivät olleet näille herroille mitään opettaneet.

Kun Kristian kuningas sai tiedon Upsalassa tehdystä sopimuksesta, hyväksyi hän sen sellaisenaan. Ennen kuukauden loppua tulvehti valtakunta täytenään kuninkaan armollisia ja suosiollisia kirjeitä. Niitä saivat yksityiset miehetkin, eivät ainoastaan aateliset, vaan talonpojatkin. Kukaan muu kuningas ei ole lähettänyt niin paljon kirjeitä yhdellä kertaa, ja kirjeet pystyivät paremmin kuin miekka. Suurin osa rahvaasta alistui, sillä eiväthän he tienneet mitään keinoa.

Mutta vuoristossa, Taalainmaassa ja Vermlannissa, ei siihen oltu halukkaita. Arkkipiispan lähettiläät eivät sieltä paljoakaan hyötyneet "kuninkaankirjeineen"; töintuskin saatiin rahvas antamaan ensin sellainen selitys, että tahdottiin muutamia kuukausia ajatusaikaa, sitten vastaus, että jos koko Ruotsi alistui ennen ensi heinäkuun 29 päivää, niin hekin kenties seurasivat esimerkkiä.

Mutta taalalaiset tahtoivat mieluummin jatkaa sotaa, ja värendiläiset eivät voineet tehdä päätöstään. Mutta sillävälin tekivät virdalaiset erikoisrauhan blekingiläisten kanssa ja päättivät puolustaa maataan väkivaltaa vastaan.

Kuitenkin oli tärkeintä kaikista voittaa Kristina rouva ja hänen kanssaan Tukholma.

Mieluimmin tahdottiin tehdä se ilman miekan iskua.

Niin tanskalaiset kuin ruotsalaisetkin herrat päättivät lähteä pääkaupunkia kohden päästäkseen puheisiin hänen ja häntä kannattavain miesten kanssa.

Spångaan saavuttuaan jättivät he sotajoukon siihen, ja arkkipiispa lähetti erään Upsalan professorin, mestari Henrik Sledormin, ja kanslerinsa, Mathias piispan Tukholmaan viemään kirjeitä Kristina rouvalle ja kaikille korkeille herroille.

Molemmat miehet lähtivät taipaleelle, kenties eivät niinkään pelkäämättä, mitä tulisivat kohtaamaan.

Kun he saapuivat Norrmalmiin, oli ulompi silta vedetty ylös, niin etteivät he voineet päästä kaupunkiin. Kahdenvaiheilla katselivat he toisiaan, tietämättä mihin ryhtyisivät.

Silloin kajahti "seis"-huuto heitä vastaan.

He huiskuttivat valkoliinaa merkiksi, että tulivat rauhallisilla asioilla.

Raatimies, joka piti vahtia, meni lähemmäksi ja kysyi:

"Mitä tahdotte täältä?"

"Tuomme kirjeitä!" sanoivat he.

"Kenelle?"

"Jalolle Kristina rouvalle", vastasi kansleri.

"Ja herra Magnus Grenille", lisäsi mestari Henrik.

"Ja monille muille", jatkoi edellinen.

"Tunnetteko sisällön?"

Lähettiläät katsoivat epäröiden toisiinsa; he eivät tienneet, mikä vastaus heidän oli annettava.

"Jollette tahdo vastata, niin laittautukaa tiehenne!"

"Me tunnemme sisällön."

"Sanokaa sitten se."

"Mutta kirjeet…"

"Sisältö, tai korjatkaa luunne!"

Upsalan professori sai sanoiksi. "Sisältö on", sanoi hän, "että joukko ruotsalaisia herroja haluaa ja pyytää, että jalo Kristina rouva, herra Magnus Gren ja muut ritarit ja herrat, jotka ovat linnassa ja kaupungissa, tahtoisivat tulla heitä kohtaamaan Spångaan, neuvottelemaan niistä tärkeistä asioista, jotka ovat jokaisen rehellisen miehen sydämellä."

Raatimies kutsui luokseen kaksi miestä, jotka seisoivat hieman loitompana. Näiden kanssa hän neuvotteli hiljaa ja kääntyi sitten vieraihin.

"Ilmoitan teidät Kristina rouvalle", sanoi hän. "Riippuu hänestä, saatteko tulla kaupunkiin vai ettekö!" Näin sanoen hän lähti.

Mutta toinen paikalle kutsutuista miehistä oli Esbjörn, ja hän meni lähemmäksi.

"Sangen uskaliasta tulla tänne", sanoi hän.

"Kuinka niin?"

"Muistattekos niitä, kuutta herraa, panttivankeja, jotka Kristian kuningas vilpillisesti vei mukanaan?"

"He olivat hänen alamaisiaan."

"Ovatko he lukon takana?"

"Jos ovat olleet hänelle tottelemattomat."

"Silloin saatte kytkeä ja kahlehtia koko Ruotsin, sillä ainoastaan lurjukset alistuvat hänen tahtoonsa."

Heillä oli hyvää aikaa jutella. Odotus kesti niin kauan, että kansleri virkkoi professorille tyytymätönnä:

"Ihmettelen, aikovatko he antaa meille mitään vastausta!"

Samassa pamahti laukaus Helgeandholmasta, ja kun molemmat miehet pelästyneinä katsoivat sinne päin, huomasivat he, kuinka muureilta suunnattiin serpentiinejä ja hakapyssyjä heitä kohden.

Miehet heittäytyivät suulleen maahan.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyivät he.

"Herra Maunu Gren lähettää teille tervehdyksensä!"

"Mutta vastaus?"

"Tahdotteko vielä toisen?"

"Eikö muuta vastausta annetakaan?"

"Tykinkuuliako tahdotte?"

"Auttakaa meidät pois täältä!"

"Menkää ja viekää terveisiä linnasta ja kaupungista herra Krumpenille ja tanskalaisille herroille, että jos ne tähän asti ovat tavanneet ainoastaan sellaisia miehiä, jotka ovat käyttäytyneet kuten heikot naiset, niin täältä löytävät he naisen, joka toimii kuten mies!"

"Kuinka pääsemme täältä?"

"Juoskaa minkä käpälistä lähtee!"

"Mutta jos he ampuvat meitä?"

"Juoskaa sittenkin!"

Ja he juoksivat suinpäin tiehensä; kappaleen matkan päässä odottivat heidän hevosensa; he heittäytyivät niiden selkään ja riensivät huimaa vauhtia Spångaan kertomaan retkensä tuloksista.

Kevät teki tuloaan, jäät lähtivät tavattoman nopeasti, ja sen jälkeen ei ollut ajattelemistakaan Tukholman piirittämistä ennenkuin laivasto saapuisi Tanskasta; mutta kun nyt tuli tuntuva puute elintarpeista ja oli siis vaikea pitää väkeä koossa, sijoitettiin tanskalaisesta sotajoukosta osa Upsalan tienoille, toinen Vesteråsiin ja kolmas Strengnäsiin. Entinen Sturein ystävä, piispa Mathias, oli väsymätön vaikuttamaan Kristian kuninkaan puolesta ikäänkuin odottaisi palkakseen suuria läänityksiä. Hän alentui yhdessä tanskalaisten herrojen kanssa kiertelemään ympäri Södermanlantia, pitämään puheita kansalle ja hieromaan sovintoa Kristian kuninkaan puolesta. Näissä puuhissa hyöri hän koko paastoajan päästään.

Sillävälin kirjoitteli Kristina rouva eri maakuntiin. Ja mihin hänen kirjeensä saapuivat, siellä hiottiin kirveitä ja tahkottiin tapparoita. Nyt ei auttanut kuhnailla, tanskalaiset olivat maassa ja heidät oli ajettava pois. Talonpojat olivat sen tehneet ennenkin, he sen saattoivat tehdä jälleen.

Puolasta ei Kristina ollut saanut apua; sen kuningas, Sigismund, oli liitossa Kristian kuninkaan kanssa, ja tämä viimeksimainittu piti Kristina rouvan ulkomaalaisen avun etsinnän niin vaarallisena, että hankki paavilta pannajulistuksen Pietari maisterille, joka oli ollut nuoren Sturen matkatoverina. Sitä vastoin oli maassa siellä ja täällä oikeinajattelevia miehiä, herrojakin, jotka kokosivat rahvaan miehiä ja lähettivät useita kertoja Tukholmaan tervetullutta apua.

Mutta sitäkään ennen, vaikka näytti mitä synkimmältä, ei Kristina koskaan kadottanut rohkeuttaan. Hän neuvotteli usein päällikköjensä kanssa, mutta linnan ja kaupungin luovuttamisesta ei koskaan puhuttu sanaakaan. Kaikki rouvansa ja neitsyensä oli hän lähettänyt koteihinsa, ainoastaan Kaarina oli jälellä, sillä rohkea tyttö oli itse pyytänyt jakaa vaarat hänen kanssansa. Heitä molempia valvoi alituiseen Esbjörn; häntä oli mahdoton saada enää lähtemään kaupungista, hän tahtoi aina olla saapusalla ikäänkuin olisi varustautunut uhraamaan henkensä, jos jompaakumpaa heistä uhattaisiin.

Upsalan tienoilta saapui tieto, että talonpojat olivat siellä kärsineet katkeran tappion. Urheasti olivat he ensin ajaneet tanskalaiset peräytymään. Mutta kun talonpojilla ei ollut tarpeellista johtoa, joka olisi heidät pitänyt koossa, hajaantuivat ne. Silloin tanskalaiset kävivät kiivaasti kimppuun; osa talonpojista hakattiin maahan, muuan joukko, joka oli turvautunut erääseen tiilivajaan, poltettiin, osa hukkui Fyrisjokeen.

Niin päättyi tappelu Upsalan luona. Mutta menetetty tappelu ei saanut ruotsalaisia toivottomiksi. Talonpojat joutuivat aivan raivoihinsa, he liittyivät pieniin joukkoihin, muutamia satoja kuhunkin.

Väestössä oli herännyt epäluulo ja viha pappeja kohtaan, joka purkautui ilmoille. Toisena pääsiäispäivänä tunkeutui muuan parvi Vesteråsin tuomiokirkkoon, ja siellä ottivat he Otto piispan alttarilta ja veivät linnaan säilöön. Jos he olisivat saaneet herra Kustaa Trollen käsiinsä, olisivat hänen päivänsä olleet luetut. Mutta varovainen herra aavisti, kuinka vähän häntä suosittiin, ja sentähden piti hän suuren aseellisen vartioston ympärillään.

Mutta Jaakko Ulfinpoika, vanha piispa Arnon kartanossa, eikö hänkin ollut osoittautunut Sten herran vihamieheksi; eikö hän ollut toiminut häntä vastaan valtionhoitajan vaalissa ja eikö juuri hän toimittanut Kustaa herraa virkaan?

Ja joukko lähti Arnöhön aikoen viedä Jaakko herran Tukholmaan Kristinan tuomittavaksi. Vanha pääpappi oli juuri laatimassa kirjettä Kristian kuninkaalle, kun talonpoikaisjoukko lappautui pihaan. Pergamentti sujahti nopeasti näkyvistä, ja kun hänen pelästyneet palvelijansa tulivat ilmoittamaan hänelle, että johtajat pyysivät puhutella hänen armoaan, meni hän heti ystävällisesti heitä vastaan.

Mutta talonpojat olivat siksi kiihtyneessä mielentilassa, ettei tämä vaikuttanut heihin mitään, ja he sanoivat hänelle muitta mutkitta, että aikoivat ottaa hänet vangikseen ja kysyivät, tahtoiko hän seurata hyvällä, muuten vietäisiin hänet väkisin.

"Mihin?" kysyi hänen armonsa.

"Tukholmaan!"

"Kristina rouva saa sitten määrätä."

Ei auttanut muu kuin lähteminen. Hänen armonsa tahtoi käyttää vaunujaan ja siihen suostuttiin. Hänelle osoitettiin kaikkea kohteliaisuutta, ja suuren talonpoikaissaattueen keskellä vietiin hänet Tukholmaan.

Kaupunginportilla jätettiin hänet vartiota johtavalle raatimiehelle vietäväksi linnaan, ja talonpojat palasivat takaisin ryhtyäkseen uuteen partioretkeen.

Tukholmassa päätettiin lähettää joukko miehiä Mathias piispaa ja hänen seuruettaan vastaan. Neuvoteltiin, kuka oli tuleva pienen joukon johtajaksi.

"Jollen minä olisi niin halpa-arvoinen!" sanoi Esbjörn.

"Minä teen sinut asemiehekseni!" vastasi Kristina rouva.

"Silloin muutan nimenikin", sanoi Esbjörn. "Otan nimekseni Juhana Terve, ja luulenpa, että se parantaa kaikki mielentuskatkin."

Kaksi muuta asemiestä, Gunnar Galle ja Lassi Göthe, oli tuleva mukaan, ja Esbjörn valitsi omin päin muutaman palvelijan nimeltään Pietari Perjantai. Tämä oli vähää ennen ollut hänen mukanaan, kun hän vartioston kera saattoi Jaakko Ulfinpoikaa Gripsholmaan, missä vanhus halusi viettää loput päivänsä.

Ja niin lähti hän matkalle pienen parvensa keralla. Saatujen tietojen mukaan piti piispan ja hänen väkensä olla Teljen läheisyydessä, ja sen retkeilijät pian havaitsivatkin todeksi. Sillä ojanreunoilla istui äitejä imulapset sylissään, kuolleita ja haavoitettuja makasi vierekkäin ja elävät pilkistelivät metsien reunoista ja katosivat nopeasti peläten vihollisen heidät keksivän.

Pieni kylä oli tavattoman tiheästi rakennettu ja asuttu, mutta joka tuvan ulkopuolella oli kasoittain särettyjä talouskaluja ja sisältä kuului huutoja ja melua. Aavistettiin niin vähän mitään äkkiylläkköä, ettei vihollisen väestä huomannut kukaan lähestyvää parvea.

Esbjörn komensi heti pysähtymään ja laskeutumaan ratsailta, väki sai vetäytyä läheisen kirkon taa ja olla näyttäytymättä ennenkuin annettiin merkki hyökkäykseen.

Hänen ratsumiesvaippansa muistutti suuresti tanskalaisten käyttämää, ja hän saattoi sentähden ilman keksimisen pelkoa heittäytyä maahan erään keski-ikäisen naisen luo, joka istui liikkumatonna aito varressa tuijottaen pieniin tupiin, joista melu kuului.

"Ovatko he ajaneet teidät sieltä pois?" kysyi hän hiljaa.

"Tiedättehän sen", jupisi vaimo hiljaa.

"En tule sieltä."

Vaimo tuijotti vain tupiin.

"Onko teillä siellä ketä?"

"Molemmat lapseni."

"Tyttöjä?"

"Niin!"

"Kauniita?"

"Nuoria ja kauniita!" Äiti parka väänteli käsiään epätoivoissaan.

"Onko piispa siellä?"

"Ei, mutta tanskalainen kapteeni."

"Missäs piispa on?"

"Pappilassa!"

"Milloin tulivat he tänne?"

"Eilen illalla."

"Ja ajoivat teidät kotoanne."

"Niin, sillä miehet kieltäytyivät vannomasta uskollisuutta ja alamaisuutta."

"Silloin syntyi taistelu?"

"Niin!"

"Mutta en näe lainkaan kaatuneita tanskalaisia."

"He ovat vieneet ne kaikki pois ja haudanneet."

"Mutta te ette ole haudanneet omia miehiänne?"

"He kielsivät sen! Mieheni makaa kaatuneena tuolla notkelmassa. Siihen kerääntyvät kärpäset ja paarmat päiväpaisteessa, mutta minä en saa niitä ajaa pois. Jospa vain uskaltaisin!"

"Pelkäättekö henkeänne?"

"Tytöt voivat tarvita minua. Elsa ja Pirkitta parka! Kuulkaas, kuinka muukalaiset elämöivät!"

"Odottakaahan, vielä siitä tulee pahempaakin! Kun näette minun ryntäävän taloon miehineni, niin tulkaa perästä niin monta kuin teitä on."

"Varokaa, heitä on paljon!"

"Kylläpähän pian vähenevät!"

Esbjörn hiipi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Miesjoukko jaettiin kolmeen parveen, neljätoista kuhunkin, ja asemiehet saivat kukin osastonsa.

Esbjörn näytti tuvan, mihin hän hyökkäisi, toisten oli otettava osalleen reunimmaiset molemmin puolin, ja sitten oli puhdistus jatkuva talosta taloon.

Luultavasti saisivat he ahdistamatta tehdä hyökkäyksensä, mutta vahti oli asetettava joka ovelle ulkopuolisten vihollisten varalta ja hänen oli heti kaadettava se, ken aikoi hyökätä.

He lähestyivät kuulumattomin askelin; samassa kuului merkkitoitotus loitompaa.

Tanskalaisten päitä pisti esiin kaikista ovista; samassa komennettiin hyökkäykseen. Tuvanovien eteen koetettiin tehdä varustuksia, ja Esbjörn huomasi, että siinä tuvassa, johon hän hyökkäsi, oli vihollisten luku kolminkertainen hänen miehiinsä verraten.

Sen parempi; vimmatun tavoin löi hän kelpo miekallaan eteensä ja kupeelle kummallekin. Oli kuin tahtoisi hän tanskalaisten verellä sammuttaa sen surun ja kaipauksen, joka paloi hänen sydämessään! Hän oli puolestaan vakuutettu, että Sten Sturen kuolemaan oli petoksellakin osansa, ja tämän muiston leimahtaessa hänen mielessään jatkoi hän yhä vimmatummin veristä työtään.

Huutoja ja ulvontaa, aselevon vaatimuksia, jotka kajahtelivat hänen ympärillään, niitä ei hän kuullut. Verisen miekan, jonka hän tempasi yhden kaatuneen vihollisensa ruumiista, upotti hän heti toiseen.

Ahtaaseen huoneeseen tuli pian tilaa viljalta, hän sai kavuta yli ruumiskasojen, ja elävät, jotka eivät päässeet ulos, piiloutuivat ruumiskasojen alle pelastaakseen henkensä.

Perinnä huoneessa seisoi kaksi kalpeaa naisolentoa. He näyttivät tuskin päässeen lapsuusiästään, ja kuitenkin kuvastui heidän kasvoillaan kauhu ja kammo, joka saattoi kuulua ainoastaan kypsyneemmän iän kokemuksiin. He olivat kietoneet käsivartensa toistensa ympärille ikäänkuin olisivat tahtoneet kaatua samalla surmaniskulla.

Mutta kun Esbjörn seisoi heidän edessään, kääntyi hän ympäri. Kaikki viholliset olivat poissa tai kaatuneet.

Hänen omasta väestään oli ainoastaan Pietari Perjantai paikalla.

"Sotamiehet?" kysäisi Esbjörn.

"He tappelevat ulkona!"

"Tulkaa", sanoi hän molemmille lapsille. "Vien teidät äitinne luo!"

Hän kietaisi käsivartensa heidän molempain ympärille ja kantoi heidät ulos tuvasta. Perjantai raivasi tietä.

Ulkona taisteltiin hirmuisesti, mutta Perjantai kulki yhä edellä ja Esbjörn seurasi jälestä kantamuksineen.

Silloin huomasi hän edessään piispa Mathiaan; tämä piti pyssyä kädessään, ja kun Esbjörnin molemmat kädet olivat puolitajuttomain lasten ympärillä, oli hänet helppo kaataa.

Laukaus pamahti ja sankari kaatui!

Mutta samassa syöksyi nainen esiin, tempasi molemmat lapset ja riensi pois niiden keralla.

Perjantai polvistui kuoliaaksi ammutun viereen ja koetti tyrehyttää verenvuotoa.

Silloin lähestyi piispa, hän oli mielestään hoitanut asiansa hyvin; hän kosketti jalallaan kaatunutta ja kysyi:

"Mikä mies on nimeltään, olen nähnyt hänet ennenkin?"

Esbjörn avasi silmänsä. "Juhana Terve", vastasi hän huoaten syvään.

Ja hänen päivänsä olivat päättyneet.

10.

ANNA BJELKE.

Suuria tapauksia on tapahtunut Kalmarin linnassa viimeksi siellä oltuamme.

Rehellinen Juhana Maununpoika oli vaipunut kuolemaan.

Puolison ja tyttären hellyydellä oli Anna häntä vaalinut; kumpikaan pojista ei ollut saapuvilla; Juhana herra sanoi, että heidän näyttäytymisensä häiritsisi vain sitä sopusointuista rauhaa, mitä hän tunsi ollessaan yksin Annan kanssa. Oliko se mustasukkaisuuden tunnetta, pelkäsikö hän, että joku kääntäisi Annan ajatukset pois hänestä? Anna oli käynyt hänelle rakkaammaksi päivä päivältä, ja jos hän nyt rakasti elämää, teki hän niin Annan tähden.

"Kuka on sinua suojeleva, kun minä olen mennyt?"

"Jumala on tehnyt sen tähän asti ja on varmaan tekevä sen tästedeskin."

"Mutta poikani?"

"Kuinka tarkoitatte, herra?"

"He rakastavat sinua!"

"Mutta kunnioittavat myös minua!"

"Mutta sinä, Anna, rakastat Åkea!"

"Sisaren rakkaudella."

"Siihen ei hän tyydy."

"Eikö ole tyytynyt tähänkin asti?"

"Mutta kun minä olen poissa…"

"Ei hän ole koskaan lausuva mitään, mikä olisi loukkaus minua kohtaan."

"Eikä myös sietävä, että sinä kuulut jollekin toiselle."

"En mene uudestaan naimisiin. Pyysin teitä herrakseni sovittaakseni poikanne keskenään, karkoittaakseni eripuraisuuden hengen, vetääkseni pojat isänsä luo."

"Oi Anna, Anna!"

"Menette nyt pois luotani, juuri kun sodan liekki syttyy uudelleen; mutta olette itse tehnyt minut asetoveriksenne, opettanut minut puolustamaan linnoitusta, joka oli teille uskottu. Älkää pelätkö, että petän luottamuksenne tai jätän sen toisiin käsiin vaaran ollessa suurimmillaan. Teidän kunnianne on minunkin, ja minä puolustan sitä viimeiseen saakka."

Häntä siunaten nukkui Juhana herra iäiseen elämään. Annalle oli kuolema ainoastaan siirtyminen uuteen elämään; hän uskoi lujasti jälleennäkemiseen, ja hänen kaipauksensa oli sentähden tyyni ja luottavainen. Ensi toimekseen kirjoitti hän poikapuolilleen, ilmoitti heille heidän isänsä kuolemasta ja kehoitti heitä heti rientämään Kalmariin.

He saapuivat viivyttelemättä.

Kun he kuulivat, kuinka kauan hän oli ollut sairaana, kummastelivat he, ettei heitä ollut ennen kutsuttu.

"Kaikki on minun syytäni", sanoi hän. "Mutta minä pyydän, ettette lue sitä minulle viaksi. Sota uhkasi, ja täällä oli niin paljon kyseltävää ja hommattavaa linnoituksen puolustukseen nähden."

"Ette suinkaan aikone siihen puuttua?" huudahti Maunu. "Herrani on uskonut sen minulle."

"Sallikaa minun auttaa teitä!" pyysi Åke. "Sen tahdon tehdä minäkin!"

"Tämä on minun työni", sanoi Anna. "Teillä on toinen, hoitakaamme kukin omamme."

Molemmat vaikenivat, mutta ilmeisesti tyytymättöminä.

Hautajaispäivänä, kun leski ja molemmat pojat ennen kirstunkannen sulkemista olivat kolmenkesken ruumishuoneessa, sanoi Anna heille:

"Rakkaan herrani muiston kautta lupaan, että viimeiseen saakka olen teille harras ja uskollinen sisar ja pyydän, että te puolestanne suotte minulle veljellisen ystävyytenne." Molemmat suutelivat hänen kättään vastaamatta mitään. Hautajaiset vietettiin linnoituksessa suurilla juhlallisuuksilla; pääalttarin alla kirkossa oli muurattu hauta, ja sinne vainaja kätkettiin, kunnes tyynemmän ajan tultua hänet voitaisiin viedä sukuhautaan Göksholmaan.

Molemmilla pojilla oli yhtä ja toista toimitettavaa ennenkuin lähtivät Kalmarin linnasta. Åke halusi ottaa vaarin tärkeistä perhepapereista, ja Maunulla ei ollut lainkaan halua matkustaa ilman häntä.

Anna vapisi ajatellessaan, mitä olisi tuleva; hän tapasi tosin heitä ainoastaan aterioilla, mutta heistä toisen äänettömyys ja synkkä katse puhui tehdystä päätöksestä, kun taasen toisen suruinen ja levoton esiintyminen ikäänkuin varoitti uhkaavasta vaarasta.

Kuinka Anna katuikaan, ettei ollut taivuttanut herraansa poikiensa ollessa läsnä nimittämään hänet seuraajakseen; nyt saattoivat he evätä häneltä tämän oikeuden. Ah, hän tiesi kyllä, että he tavoittelivat sitä ainoastaan saadakseen olla hänen läheisyydessään, suojellakseen ja puolustaakseen häntä.

Mutta tämä ei saanut tapahtua! Heidän täytyi lähteä pois! Hän oli luullut, että he syvästi kunnioittaisivat isänsä mustiinpukeutunutta leskeä; mutta sitä vastoin tahtoivat he suojella häntä, erittäinkin Maunu otti itselleen sen oikeuden.

Upseereja puhutteli hän kuten päällikkö, ja se huomaavaisuus, jota hän heidän läsnäollessaan osoitti Annalle, oli ritarin eikä pojan kunnioitusta.

Kokonaisen viikon olivat he olleet linnassa, eikä lähdöstä puhuttu mitään.

Annan ystävälliset sanat sattuivat kuin kallioon. Maunu herra tiesi kyllä hänen toivomuksensa, mutta oli lujasti päättänyt viedä tahtonsa läpi.

Mutta niin ei saanut käydä; urhoollinen nainen päätti viedä asiansa perille.

Eräänä päivänä sanoi hän heille molemmille, että hän halusi keskustella heidän molempain kanssa.

"Minä en jouda", vastasi Maunu.

"Ja te, Åke herra?"

Tämä punastui. "Minulla on muutamia tärkeitä papereita tarkastettavana läpi", sanoi hän.

"Teillä ei siis ole hetkistäkään uhrata minulle?"

"Ei nyt, kenties toiste."

"Sitten tahdon heti sanoa teille jäähyväiset", sanoi kiihottunut Anna ja nousi ylpeästi.

"Matkustatteko?"

"Huomenna jo!"

"Se ei saa tapahtua!" huudahti Maunu aivan poissa suunniltaan. "Minä kiellän sen!"

"Sitä ette voi, ritari!" Ja hän valmistautui jättämään huoneen.

Åke riensi jälestä. "Kuinka voi meidän läsnäolomme olla teille kiusaksi", sanoi hän. "Mehän pyydämme vain oleskella teidän läheisyydessänne, pitää huolta teistä."

"Mutta sitä juuri en voi sallia!"

"Miksette voisi?" huusi Maunu. "Onko kenties upseerien joukossa joku, jota kohtaan tunnette myötätuntoa, ja pelkäätte meidän…?"

"Vaikene!" huusi Åke. "Kuinka uskallat loukata puhtainta, jalointa naista!"

"Täytyyhän olla jokin syy siihen ilmeiseen vastahakoisuuteen, mitä hän meille osoittaa."

"Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin!"

"Ei, sitä en tiedä."

"Hän näkee, että me molemmat rakastamme häntä."

"Ja hän vihaa meitä!"

"Teet taasen hänelle väärin."

"Totisesti et näytä tuntevan Anna rouvan ajatuksia paremmin kuin minäkään!" vastasi Maunu, ja mustasukkaisuus tuikki hänen silmistään.

"Nyt tiedän, mitä merkitsee seista turvatonna", sanoi Anna rouva. "Mutta tunnette minua vähän, jos luulette, että voitte pelottelemalla muuttaa mieleni. Valitkaa, joko lähdette täältä viivyttelemättä, muuten lähden minä."

"Minä en lähde!" huusi Maunu ja polkaisi vimmastuneena lattiaa. "Isäni kuoltua olen hänen lähin seuraajansa ottamaan linnoituksen päällikkyyden haltuuni, kunnes valtaneuvosto on ehtinyt asiasta päättää."

Anna seisoi tyynenä kohottamatta päätään, muutamat kyynelet vierivät hitaasti pitkin hänen kalpeita poskiaan, mutta ikäänkuin niitä häveten kääntyi hän nopeasti lähteäkseen huoneesta.

"Minä tottelen teitä, Anna", sanoi Åke ja riensi hänen jälkeensä. "Tämä käytöstapa on arvoton, ja minä vannon, etten palaa ennenkuin te sen sallitte."

"Saatte menetellä siinä kuten haluatte", vastasi Anna. "Minä en väisty siitä, mitä olen sanonut."

"Ja niin lähtee uljas ritari kaunista rouvaa saattamaan", huusi Maunu melkein hurjasti. "Mutta hänellä täytyy olla kaksi saattajaa, ja siksi lähden minä mukaan."

"Ja jätät linnoituksen?" kysäisi veli.

"Ei sitä ole minulle uskottukaan."

"Ei, se on uskottu minulle", sanoi Anna suurella arvokkuudella. "Ja minä ansaitsen teidän loukkauksenne, kun en ole aikoja sitten käyttänyt valtaani. Ritarit, olette minulle haitaksi, ja minä tahdon, että lähdette täältä jo huomenna."

"Minä tottelen", vastasi Åke.

Maunu seisoi epäröiden, seuraavana sekuntina lepäsi hän polvillaan Annan jaloissa ja huudahti intohimoisesti:

"Tiedätte, että rakastan teitä yli kaiken maailmassa, niin etten voi sietää elämää teitä näkemättä! Oi, sallikaa minun oleskella läheisyydessänne, ja minä vannon, että hautaan salaisuuden syvälle sieluuni, en koskaan puhu siitä sanoin enkä katsein! Oi Anna, ole armollinen!"

"Tarvitsiko teidän lisätä tämä uusi loukkaus entisiin", sanoi Anna ylpeästi, "pakottaaksenne minut käsittämään, että minun on välttämätöntä heti sanoa teille jäähyväiset iäksi?"

"Jollette sano niin", huudahti Maunu kalveten, "niin lähden heti, jos tahdotte."

"Eikö minun ole vapautettava itseni ja teidät kohtauksista, jotka ovat yhtä kiusalliset meille kaikille?"

"Ne eivät tule uudistumaan!" lisäsi Maunu. "Ennen puren kieleni poikki!"

"Sen lupaan minäkin", lisäsi Åke.

"Mitä takeita tarjoatte siitä?"

"Emme tule takaisin ennenkuin te sallitte."

" Tämäkin käynti on koitunut kiroukseksi! Synnin rangaistus tulee täytäntöön. Meidän, veljesten, täytyy kärsiä samasta toivottomasta rakkaudesta ja meidän sydämemme kääntyvät vihoissaan toisiaan vastaan. Toinen ei suo toiselle teidän näkemistänne. Katsokaa Åkea, hän on aikoja sitten mukautunut teidän tahtoonne, mutta hän ei mene, sillä hän ei uskalla jättää minua teidän kanssanne kahden, vaikka hän tietääkin, ettei se hyödytä minua mitään. Ja jos te suosisitte Åkea hitusenkaan enemmän kuin minua, en vastaa siitä, mitä voisi tapahtua, sillä minä uskon, pelkään, että rakastatte häntä, ja tämä ajatus voi minut tehdä hulluksi."

"Ja te puhutte, että me vielä kerran kohtaisimme", sanoi Anna kalmankalpeana nojaten pöytää vasten. Onni oli hänelle, että hän voi välttää sen rukoilevan, palvovan katseen, jonka Åke upotti häneen. Anna parka, hän luuli jokaisen jäsenensä jähmettyvän, kunnes vihdoin kyynelvirta lievensi sorretun sydämen tuskia.

Molemmat veljekset makasivat polvillaan hänen edessään; kumpikaan ei uskaltanut tulla häntä lähelle, mutta heidän tuskansa puhui selvemmin kuin sanat.

Anna toipui nopeasti. "Annamme yksityisasiain vallata mielemme", sanoi hän. "Sellaisina aikoina kuin nykyiset ovat, tulisi jokaisen ajatella ainoastaan isänmaata." Hän kuivasi nopeasti pois kyyneleensä ja sanoi lempeästi: "Nouskaa, rakkaat ystävät, ja unhottakaa menneet; minä tahdon nyt kuten ennenkin olla teidän uskollinen sisarenne ja sellaisena antaa teille hyvän neuvon, jos sallitte."

Molemmat olivat nousseet, molemmat olivat tarttuneet hänen ojentamaansa käteen, ja molemmat sanoivat aivan kuin yhdestä suusta: "Puhukaa!"

"Isänmaa tarvitsee teitä!"

"Minun haluni ei vedä sinnepäin", sanoi Maunu.

"Minä luulin, että kun kuolema on oven edessä, niin olisi aina halua sitä torjumaan", vastasi Anna vapauttaen hiljaa kätensä.

"Minä lähden sotaan!" sanoi Åke.

"Etsimään kuolemaa?" lisäsi Maunu vilkkaasti. "Sitä ette voine tahtoa, Anna."

"Se, joka menee täyttämään velvollisuuttaan, ei kysyne mitä saattaa kohdata."

Nopea oli se katse, jonka Åke sai, mutta hän ymmärsi sen, sillä iloisina helähtivät sanat, kun hän vastasi:

"Kuinka minä pelkäisin kuolemaa! Nyt olen varma, että te molemmat tulette minua kaipaamaan."

Mutta nyt ei Maunukaan tahtonut jäädä miestä huonommaksi, ja niin päättivät molemmat veljet ottaa osaa taisteluun Kristian kuningasta vastaan. Maunu aikoi lähteä kokoamaan talonpoikaisjoukkoja ja Åke Tukholmaan tarjoamaan Kristina rouvalle palvelustaan.

"Viekää sitten hänelle terveisiä minulta", huudahti Anna vilkkaasti. "Sanokaa, että hänen esimerkkinsä kehottaa minua seuraamaan."

* * * * *

Saksalaisten pursiin, jotka olivat purjehtineet ruotsalaiseen saaristoon myymään tavaroitaan, tuli usein uutisia Tanskasta; kertomuksia siitä, että Kristian kuningas laivastoineen pian lähtisi Tukholmaan, liikkui jo hyvät ajat ennen kuin se tapahtui.

Saksalaiset laivurit kertoivat siitä rajattomasta ilosta mikä oli noussut Kööpenhaminassa, kun saatiin viestejä tanskalaisten aseiden menestyksestä Ruotsissa. Sotajoukot olivat voittoisasti retkeilleet kautta maan, valtionhoitaja oli kaatunut, nyt varmaankin oli kuninkaan helppo kukistaa Ruotsi lopullisesti. Huhtikuun ensi päivinä oli jälleen lähetetty suuret tukut kirjeitä ympäri maata ja kaikki olivat tulvehtineet täytenään mitä pyhimpiä vakuutuksia ja runsaimpia lupauksia kuninkaan armosta ja suosiosta. Muuan sellainen kirje saapui Kalmariinkin.

Anna rouva pani sen heti syrjään; kuninkaan uusien lupausten sijaan puhui hän niistä monista, jotka hän oli pettänyt.

Usein nähtiin hänet suuren upseeri- ja sotamies joukon ympäröimänä. Silloin kertoi hän aina jostakin uudesta ilkityöstä, joka oli tehty Ruotsissa, ja varmaa on, ettei Tanskan kuninkaalla ollut toimeliaampaa, vaikutusvaltaisempaa vastustajaa kuin Anna Bjelke.

Mutta kun hän sellaisten seurojen jälkeen palasi hiljaisiin suojiinsa, silloin tunsi hän itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi ja ikävöi, että toiminnan hetki pian löisi.

Eräänä päivänä oli hän äsken saapuneen purren mukana saanut kirjeen Suomesta ja luki sitä juuri parhaillaan, kun Outi astui sisään.

Sorjalla neitosella oli Kalmarin linnassa väljät tanhuat miellytyshalulleen, ja hän olikin paljon palvonnan esineenä. Tyytyväisyydestä säteilivät hänen mustat silmänsä. Mutta nyt näytti hän kalpealta ja pelokkaalta rientäessään esiin huudahtaen: "Jalo rouva!"

"Mitä on tekeillä?"

"Turo on täällä!"

"Turo! Mistä hän tulee?"

"Suomesta. Isä on kuollut!"

"Niinkö, se on siis syynä liikutukseesi! Hän on ollut Viipurissa?"

"Niin, mutta…"

"Mitä on tapahtunut?"

"Turo tahtoo, että minun on mentävä hänen kanssaan naimisiin."

"Olethan luvannut sen!"

" Silloin, mutta nyt…"

"Tahdotko pettää lupauksesi?"

"Tahdon vain lykätä sen täyttämisen."

"Onko mielesi kiintynyt johonkin toiseen?"

"Ah, kuinka voitte luulla…"

"Minulla ei ole ollut aikaa valvoa sinua viime kuukausina, sinä olet nyt kyllin vahva tehdäksesi sen itse."

"Minä en ole tehnyt mitään pahaa!" sanoi Outi itkien.

"Toivotaan!"

Outi heittäytyi Anna rouvan jalkoihin ja suuteli hänen hamettaan. "Jalo rouva", sanoi hän, "taivuttakaa hänet antamaan minun olla vapaana vielä vuosikauden."

"Mistä syystä?"

"En tahdo erota teistä!"

"Onko tämä todellinen syysi!"

"Vakuutan sen!"

"Pyydä sitten Turoa tulemaan tänne!"

"Pyhä neitsyt siunatkoon teitä!" Ja hän riensi nopeasti huoneesta, mutta palasi hetkisen kuluttua Turon kanssa.

Turosta oli paisunut suuri ja väkevä merimies, joka uhkui elämää ja terveyttä.

"Totisesti, Turo, tuskin tunnen sinua", huudahti kummastunut Anna hänet nähdessään.

"Te, jalo rouva, minut veditte ylös unteloisuudestani", sanoi hän. "Ja jos minusta on tullut jotakin, on se tapahtunut teidän avullanne, enkä koskaan lakkaa teitä siunaamasta."

Sanoissa oli niin paljon sydämellisyyttä, että Anna oli vakuutettu, etteivät ne olleet opetettuja, ja kuitenkin ihmetytti häntä suuresti, missä Turo oli niin sievistynyt sanoiltaan ja käytökseltään.

Hänen kysymykseensä vastasi mies olleensa kolme viikkoa kotonaan ennenkuin äskettäin oli erään laivurin mukana tullut Ruotsiin.

"Mitä sinulla oli niin kauan kotipuolellasi tehtävää?" kysyi Anna.

"Hautasin Outin kunniallisen isäukon ja laitoin kaiken kuntoon hänen tuloaan varten."

"Luuletko itse tulevasi siellä maanäärillä viihtymään?"

"Tuskinpa kauan, mutta silloin lähden jälleen merille."

"Kuinkas hän silloin?"

"Jää tietysti mökille! Mummo ikävystyy yksin."

Sanat kuulostivat kovilta ja ankarilta, ja katse, jolla hän katseli Outia, muistutti haukkaa, joka pitelee varpusta kynsissään.

Outi kääntyi pois ja itki.

"Oletteko jo riidelleet?"

"Hän on kuin pursi ilman peräsintä, nyt saa hän tutustua kompassiin."

Anna rouva antoi Outille muutamia tehtäviä suoritettavaksi, ja vasta tämän mentyä käski hän nuoren merimiehen kertoa mitä tiesi hänen äitinsä ja sisarensa kodista; kaikki mikä oli yhteydessä Viipurin kanssa, oli hänelle rakasta.

Sitten kysyi hän, tiesikö Turo mitään mielialasta Suomessa, ja Turo kertoi elävyydellä, ja lämmöllä, että suomalaisiin kansanmiehiin sai huoletta luottaa; mutta oli siellä herrojakin, jotka olivat kunnon miehiä. "Teidän oma lankonne, jalo herra Tönne Erikinpoika, on ruotsalainen sielultaan ja mieleltään", sanoi hän.

"Oletko kuullut mitään herra vainajani vävystä, jalosta Åke Yrjänänpojasta?"

"Kuulin hänen sanovan talonpojille, että niin totta kuin herra Sten Sture oli jalo ja ylevämielinen herra, suuri toimissaan, niin varmasti tahtoi hänkin taistella henkeen ja vereen hänen oikean asiansa puolesta."

"Sitä odotinkin!"

"Sentähden kansa häntä rakastaa, ja äitini, joka talvikorvalla oli Turun puolella, kertoi, kuinka piispa on kehottanut, että jokaisen on pysyttävä uskollisena esivallalle, joka jo niin kauan on maata parhaimmiten hoivannut."

"Et usko, Turo, kuinka sanasi lohduttavat ja ilahuttavat minua; mielelläni olisin nähnyt, että olisit tahtonut jäädä tämän rauhattomuuden ajaksi linnoitukseen; luotettava palvelija on suuri aarre, eikä minulla ole sellaista ainoatakaan."

"Sen sanotte Outin tähden!"

"Sanon sen omastakin puolestani, Turo."

Turo näytti sangen epäilevältä. "On kai sama, tapahtuuko se muutamia kuukausia ennemmin vai myöhemmin", jupisi hän.

"Samalla voisit pitää silmällä Outiakin, ja niin oppisi hän tottelemaan; olen viime aikoina ollut vähän tekemisissä hänen kanssaan."

"Tiedän, että hän rakastaa minua", sanoi Turo. "Hän ei ole minulle uskoton enempää kuin minäkään hänelle; mutta en tahdo, että toiset näkevät häntä; tosin on hän kaunis, mutta ainoastaan minulle!"

Siinä puuskahti villi esiin; kuinka vähän miekkonen tunsikaan Outia! Anna rouva katui, että oli pyytänyt häntä lykkäämään häitä ja muisti Esbjörnin neuvon naittaa heidät niin pian kuin mahdollista ja lähettää heidät takaisin kotiin.

Mutta sitten ajatteli hän sitä hyötyä, mitä Turo tekisi hänelle. Ja niin kehotti hän häntä tekemään tuttavuutta niiden saksalaisten kanssa, joita oli linnoituksessa. "Kenties teen siinä väärin, mutta epäilen heitä", sanoi hän. "En ole kuitenkaan uskaltanut puhua tästä kenellekään ennenkuin nyt sinulle."

Turo selitti heti olevansa halukas; hänelle näytti olevan mieliin saamansa luottamus, ja hän pyysi, ettei Anna mitenkään osoittaisi häntä tuntevansa nähdessään hänet miehistön kesken. "Täytyy varoa herättämästä heidän epäluulojaan", sanoi hän.

Kun Outi kuuli emännältään tehdystä sopimuksesta, ei se juuri näyttänyt häntä ilahuttavan. "Nyt varmaankin hän rupeaa urkkimaan minua", sanoi hän. "Mutta se on turhaa vaivaa, minä olen yhtä viisas kuin hänkin!"

Toukokuu oli alullaan. Lumet ja jäät olivat lähteneet, meriliike oli vapaa. Tornista tähysteltiin, eikö laivastoa näkyisi etelästä päin.

Eräänä aamuna ilmoitettiin, että se yöllä oli tullut Kalmarinlahteen. Mutta se oli laskenut ankkurinsa eikä tiedetty mistä syystä.

Eräänä päivänä antoi Turo Anna rouvalle merkin, että hänellä oli jotakin tärkeää sanottavaa. Anna oli itse ollut päällystön kanssa linnanportilla katsomassa, että kaikki oli hyvin sulettuna; sieltä palattuaan viittasi hän Turon seuraamaan.

Huoneeseen tultuaan sanoi Turo hänelle: "Olette oikeassa, täällä on kapina tekeillä!"

"Keiden kesken?"

"Saksalaisten!"

"Mitä he valittavat?"

"Sitä, että heillä on nainen päällikkönä."

"Ja ruotsalaiset?"

"Ovat tyynet — toistaiseksi."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Kaikki riippuu siitä, miten kapinahankkeet menestyvät."

"Siinä olet oikeassa!" sanoi Anna rouva hieman katkerasti. "Mutta minä olen ollut varuillani, ja nyt tarvitsen sinun apuasi."

"Mitä minun on tehtävä?"

Anna rouva avasi oven viereiseen pienempään huoneeseen. "Hanki työaseita ja murra täällä auki lattia; mutta sen täytyy käydä pian."

Turo katsoi häneen kummissaan. "Mitä varten?"

"Alla on ruutikellari!"

"Ja te tahdotte?"

"Pelkäätkö, Turo?"

"En enempää kuin tekään!" vastasi Turo ihaillen. "Silloin olemme yksimieliset! Kas tässä avain huoneeseen, sinä vastaat siitä minulle."

"Luottakaa minuun!"

"Asia jää meidän kesken!"

"Tietysti!"

"Outi ei saa tietää mitään."

"Ei saakaan", vastasi Turo. Mutta Anna muisti kauan jälkeenpäin, että hän oli huomannut ihmeellisen ilmeen Turon kasvoilla tämän sanoessa: "Ei saakaan."

Samana päivänä alkoi jo työ.

Sen jälkeen pysyi ovi sulettuna, ja Turolla oli avain huostassaan, mutta kukaan ei tiennyt, oliko suomalaisella merimiehellä mitään työtä linnassa.

Ei viipynyt monta päivää, ennenkuin nähtiin muutamain tanskalaisten laivojen lähestyvän. Ne heittivät ankkurin muutamain askelten päähän linnoituksesta. Kuninkaan laiva oli joukossa, ja hänen sanottiin olevan laivalla.

Toukokuun 10 päivänä nostettiin rauhanlippu ja heti sen jälkeen saapui viestintuoja pyytäen kuninkaan lähettiläälle pääsyä kaupunkiin.

Anna rouva kielsi sen.

Silloin pyysi lähettiläs keskustella päällikön kanssa.

"Voinhan minäkin lähettää lähettilään", sanoi urhea nainen eräälle upseereistaan. "Menkää ja ottakaa puolestani vastaan kuninkaan viesti; tuokaa minulle se sitten."

Se oli sellainen kuin oli odotettukin.

"Hänen kaikkein armollisin majesteettinsa, Tanskan kuningas Kristian II, kehotti jaloa rouvaa Anna Bjelkeä heti luovuttamaan kaupungin ja linnoituksen lailliselle herralleen ja kuninkaalleen."

"Tulkoon hän ja ottakoon sen!" vastasi Anna rouva.

Tämän ylpeän vastauksen kera täytyi lähettilään palata kuninkaansa luo.

Tämä joutui vihan vimmoihin; mutta mitä eivät mahtisanat voineet, voi kenties viekkaus saada aikaan; sentähden tahtoi hän odottaa muutamia viikkoja.

Kaksi päivää myöhemmin saatiin kiinni saksalainen sotamies, joka tahtoi hiipiä linnoituksesta pois; siitä saattoi huomata, että linnoituksen puolustusväen ja tanskalaisten välillä oli jotakin yhteyttä. Sotamiehen kulettamat kirjeet olivat kaikki kirjoitetut salakirjaimin, mutta osoitetut laivojen päälliköille ja yksi niistä kuninkaalle. Vartiat vahvistettiin tämän jälkeen kaksin kerroin ja heiltä vaadittiin suurinta valppautta.

Linnassa vallitsi kolkko alakuloisuus; päällystö ja miehistö oli jakautunut kahteen puolueeseen. Arvossapidetyimmät ruotsalaisesta päällystöstä kuuluivat Anna Bjelke puolelle, mutta suuri joukko horjui. Ruotsalaiset olivat ylipäätään ruotsinmielisiä, saksalaiset taasen päällystöineen miehistöineen tanskanmielisiä; nämä ne hankitsivat kavallusta, mutta koettivat edeltäpäin kaikin mahdollisin keinoin vetää ruotsalaiset puolelleen.

Sillävälin oli Turo melkein päättänyt työnsä.

Mutta sen aikana oli hän päässyt varmuuteen, joka melkein kauhistutti häntä itseään.

Rakkaus Outiin täytti koko hänen sielunsa, hän saattoi olla vihainen ja torailla tytölle, mutta hän olisi vaikka tuhat kertaa antanut henkensä hänet pelastaakseen. Miellytyshalu, jota Outi aina osoitti, kalvoi ja nakersi Turon mieltä, mutta hän ei luullut voivan sen toisin ollakaan, sellaisia olivat kenties kaikki naiset luonnoltaan. Hän ei ollut koskaan kiinnittänyt huomiotaan muihin naisiin ja sentähden tahtoi hän viedä Outin mukanaan, niin ettei kukaan muu näkisi hänen kauneuttaan. Mutta nyt olosuhteet pakottivat viipymään täällä ja sentähden täytyi ryhtyä toimenpiteihin.

Nämä olivat oikeastaan siinä, että hän päivittäin kävi eri aikoina Outin luona.

Outi asui pienessä tornikamarissa Anna rouvan makuuhuoneen yläpuolella, ja puhetorven kautta saattoi tämä kutsua häntä milloin tahtoi.

Täällä oli hän siis melkein aina tavattavissa, mutta Turo huomasi pian, että hänen käyntinsä siellä herättivät Outissa eräänlaista levottomuutta; tyttö sanoi, että hänen hyvä maineensa kärsisi niistä, ja vaikkei hän säästänyt hyväilyjään, tahtoi hän kuitenkin niin pian kuin mahdollista päästä vieraastaan.

Jollei Turo olisi ollut mielettömästi rakastunut, olisi hänessä varmaan ennenkin herännyt epäluuloja.

Ensi aihe siihen oli miehen hansikas, jonka hän löysi huoneesta; huomaamatta otti hän sen ja pisti taskuunsa, mutta hän tunsi sellaista tuskaa kuin kuolema olisi kouristanut hänen sydäntään.

Siitä huolimatta ei hän ilmaissut mitään, nauroi vain ja laski leikkiä kuten tavallisesti, vieläpä enemmänkin!

Koskaan ei Outi ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta, niin houkuttelevalta. Nyt oli hän varma siitä, että tyttö petti häntä, ja hän olisi saattanut itkeä verta sentähden, sillä hän rakasti häntä yhtä mielettömästi kuin ennenkin.

Mutta kenen oli hansikas?

Siitä täytyi hänen hankkia tieto.

Hän puhui siitä eräälle sotamiehelle ja tämä otti hansikkaan, piti sitä ylhäällä ilmassa, kysyen kuka oli sen kadottanut.

Turo hämmästyi suuresti, kun näki erään nuoren upseerin, tanskalaisen syntyjään, tempaavan sen kysyen: "Mistä olet löytänyt sen?"

"Täältä pihalta!" vastasi sotamies.

Kuinka mielellään olisikaan Turo taistellut hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta, mutta ensin täytyi hänen päästä varmuuteen.

Nyt hän vakoili.

Ja seuraavana päivänä meni hän heti kilpakosijansa jälestä Outin kamariin.

Upseeria ei näkynyt. Turo ymmärsi, että Outi oli kätkenyt hänet. Niinpä oli jäätävä odottamaan, ja turhaan sanoi Outi, että huoneessa oli oltava hiljaa, sillä Anna rouva oli makuukamarissaan, turhaan valitti hän päänsärkyä ja pyysi sulhastaan lähtemään tiehensä. Turo vastasi, että niin kauan kuin Outi oli sairas, tahtoi hän tehdä hänelle seuraa.

Silloin tuumi Outi, että raitis ilma tekisi hänelle hyvää, ja niin veti hän Turon ulos mukanaan.

Sinä päivänä oli Turo lyönyt työnsä laimin melkein tykkönään, ja niin uskaliasta kuin se olikin, täytyi hänen ryhtyä työhön yöllä.

Hän oli juuri alkanut, kun hän kuuli ääniä viereisestä suuresta juhlasalista.

"Täällä olemme omassa vapaudessamme!" sanoi naurava naisääni. Se oli Outin.

"Se oli hyvä keksintö", vakuutti rakastunut tanskalainen "Outi, et tiedä, mitä kärsin seistessäni sulettuna pukuhuoneeseen."

"Entä minä sitten!"

"Sinä et rakasta Turoa?"

"Minä vihaan häntä!"

"Mutta karkoita sitten hänet pois."

"Sitä en uskalla, hän lyö minut kuoliaaksi!"

"Sitten teen minä sen!"

"Jos voitte!"

"Mitä annat silloin?"

"Meillä karhu ensin ammutaan, sitten vasta nyletään!" vastasi Outi nauraen.

Mutta hän, joka seinän takana kuunteli, mitä hänestä puhuttiin, ei saanut ilmaista läsnäoloaan; Anna rouvalle antamansa lupaus sitoi hänen kielensä, mutta raivosta mykistyneenä puristi hän kätensä nyrkkiin ja vannoi, että kosto oli tuleva sitä hirmuisemmaksi. Nyt kuiskailivat he keskenään.

He olivat istuutuneet penkille, josta Turon erotti ainoastaan ohut lautaseinä, ja kun hän kuunteli tarkoin, saattoi hän kuulla jokaisen sanan, joka sanottiin. "Oletko tehnyt päätöksesi?" kysyi nuori mies. "Älkää pyytäkö sitä minulta."

"Ajattele suurta summaa!"

"Anna rouva ei antaisi kuunaan anteeksi."

"Kuka hänestä välittää, kaunis hupakkoni, hän ei pääse kuun kuuluviin eikä päivän näkyviin."

"Kuinka se käy päinsä?"

"Lasket öiseen aikaan junkerin ja hänen miehensä makuukamariin, he vievät hänet pois kaikessa hiljaisuudessa, valtaavat avaimet linnoitukseen, joka heti avataan kuninkaalle."

"Tietääkö hän siitä?"

"Kyllä, hän kiittäisi itse sinua siitä, mitä teet, jos tapaisitte toisenne."

"Niin korkea herra!"

"Joka pitää kauniista naisista. Mutta minä en tahdo, että hän näkee sinut."

"Miksi et?"

"Sinä kuulut minulle etkä kenellekään muulle."

"Päästäkää minut, herra!"

"Vien sinut Tanskaan."

"Minua halveksitaan siellä."

"Ei, kun olet rikas. Ostat suuren talon rahoilla, jotka saat, ja siellä saat ottaa vastaan monia hienoja junkereja, mutta et rakastaa ketään muuta kuin minua. Lupaatko sen?"

"Kunpa ensin olisi siellä!"

"Se riippuu sinusta."

"Mistä tiedän, nukkuuko hän?"

"Voit auttaa hänet siihen."

"Millä tavoin?"

"Unijuomalla."

"Ei, sitä en tahdo!"

Syntyi tuokion hiljaisuus. "Kas tässä", sanoi nuori mies, "mitä olen tuonut kauniille ruusulleni."

"Oh, eihän minulle sovi tuollainen."

"Ei täällä, mutta Tanskassa."

"Niin, niin, siellä tahdon kantaa tätä kallisarvoista koristetta! Ah, kunpa jo olisin siellä!"

"Mutta kiitä minua silloin?"

Nyt ei puhuttu mitään, mutta hiki helmeili Turon otsalla, hänen täytyi purra hampaitaan yhteen voidakseen olla huutamatta, ja hän tarvitsi kaiken lujan tahdonvoimansa, jottei syöksähtänyt sisään ottaakseen molemmat rikolliset hengiltä.

Mutta kuitenkaan ei hän liikahtanut paikaltaan.

"Kuului aivan kuin huokaus!" kuiskasi Outi ja tempautui rakastajansa käsivarsilta.

"Täällä ei ole ketään, kuten hyvin näet."

Toukokuun yö oli kyllin valoisa, että saattoi erottaa kaikki esineet huoneessa.

"Minua pelottaa!"

"Mikä?"

"Jos Turo tietäisi…"

"Älä välitä hänestä, sinä kauneista kaunein, vaan sano sen sijaan, milloin tulee se onnellinen päivä, jolloin saan viedä sinut täältä?"

"Mistä minä sen tiedän?"

"Se riippuu sinusta."

"Onko unipulveri vaarallinen?"

"Ei vähintäkään."

"Voisin sekoittaa sen iltajuomaan?"

"Juuri niin!"

"Antakaa se sitten minulle."

"Saat huomenna sen."

"Mutta sitten en enää tahdo kohdata rouvaani."

"Sitä ei sinun tarvitsekaan."

Nyt alkoi Outi itkeä ja nyyhkyttää.

"Mikä sinua vaivaa, Outi?"

"Miksi kiusaatte minua niin kovin?"

"Eikö kunkin täydy jotakin tehdä saavuttaakseen onnensa?"

"Mutta tämä on suuri synti!"

"Tahdotko mieluummin palata Turon mukana Suomen metsiin?"

"En, en!"

"Paina sitten sanani hyvin mieleesi, Outi."

"Onko sitten vielä jotakin?"

"Ketä tahdot mieluummin palvella, Anna rouvaa vai minua, kaunis, kukoistava Outini?"

"Sinua tietysti!"

"No, silloin tiedät, mitä sinun on tehtävä."

"Annettava hänelle unipulveria iltajuomassa?"

"Ja sitten pidettävä ovi auki junkerille."

"Niin, se oli totta."

"Siinä onkin kaikki."

"Päästäkää minut nyt!" sanoi Outi. "Anna rouva voisi kutsua minua."

"Etkö ole koskaan ollut ulkosalla näin myöhään?"

"Minäkö? Minuahan on pidetty niin kovilla." Ja he nauroivat molemmat ja hiipivät hiljaisin askelin ulos huoneesta.

Mutta Turo seisoi kauan, kauan paikoillaan. Hän kuunteli ikäänkuin voisi vielä kuulla heidän puheensa, ja väliin värisi hän aivan kuin kovassa horkassa.

Vihdoin palattuaan tajuunsa meni hän huoneeseen, jossa he olivat olleet. Hän istuutui samalle paikalle, missä he olivat istuneet, ja pysyi siellä liikkumatonna useita tunteja. Ne tuskat, joita hän oli kärsinyt, tahtoi hän valmistaa Outille ja hänen rakastajalleen, ja hän mietti miettimistään, kuinka hän voisi tehdä ne niin katkeriksi kuin mahdollista.

Äkkiä muisti hän, että luvattu työ ei ollut vielä valmis, ja palasi takaisin huoneeseen. Tähän asti oli hän työskennellyt niin hiljaa kuin mahdollista, nyt unhotti hän kaiken varovaisuuden, hänen ainoa ajatuksensa oli, että se tulisi valmiiksi. Onneksi ei kukaan pannut huomiota hänen synnyttämäänsä lautojen ryskeeseen, ja muutamain tuntien levottoman työn jälkeen oli kaikki valmiina. Lattia oli auki enemmän kuin puoleksi ja alhaalla syvyydessä olivat täydet ruutitynnyrit.

Turo hymyili mieliteoissaan niitä kohden. Hän tuumi tuokion ja hyppäsi sitten nopeasti sinne alas. Hän oli huomannut siellä pienen nassakan, ja sen tahtoi hän saada.

Kun hän avasi sen, ei siinä näkynyt olevan paljon ruutia, mutta sentään aivan kylliksi tarkoitukseen, mihin hän sitä tarvitsi. Hän sitoi nassakan lujasti selkäänsä, tarttui molemmin käsin köyteen, jonka toisen pään oli sitonut ylhäällä kiinni pilariin, ja kiipesi sitä myöten ylös. Oli jo aivan valoisaa, aamu käsissä. Hän sulki työhuoneensa, ottipa avaimen juhlasalistakin, etteivät rikolliset sinne enää pääsisi.

Joutuin riensi hän omaan huoneeseensa piilottaakseen tuomansa aarteen.

Oli vielä liian aikaista lähteä Anna rouvan luo, täytyi odottaa.

Nukkua ei hän voinut, itkeä ja valittaa naisten tapaan ei hän tahtonut, vaikka olisi ollut siihen haluakin, ja niin vaipui hän vielä kerran sellaiseen horrosmaiseen tilaan, jossa ei luule mitään ajattelevansa ja sieluntoiminta kuitenkin jatkuu lakkaamatta.

Äkkiä hypähti hän pystyyn; nyt täytyi olla aika mennä Anna rouvan luo.

Silloin huomasi hän tämän kävelevän edestakaisin valleilla. Hänellä oli mukana muutamia palvelijattariaan, niiden joukossa Outikin.

Turo oli edeltäpäin ajatellut, että Outi saattoi huoneeseensa kuulla, mitä Anna rouvan makuuhuoneessa sanottiin ja tämä täytyi estää.

Nopein askelin riensi hän torniin ja pikku portaita ylös Avain oli ovessa, mutta hänet valtasi samassa vastustamaton halu vilaista hieman huoneeseen.

Hän astui sisälle niin varovasti kuin konsanaan viattoman naisen pyhättöön. Outi rakasti koreutta, ja kaikessa hänen ympärillään havaitsi merkkejä siitä: pikku vuoteessa, jonka valkoiset uutimet olivat tiiviisti suletut, ikkunaverhoissa, kehyksissä, jossa oli hänen koruompeluksensa. Ainoastaan muuan seikka oli epäjärjestyksessä. Puku, jota hän oli edellisenä päivänä pitänyt, makasi puoleksi lattialla, puoleksi tuolilla, huolimattomasti tai halveksivasti heitettynä pois.

"Siitä kyllä voit päästä, mutta et synnistäsi", jupisi Turo tallaten sitä jaloillaan.

Sitten istuutui hän tuolille, jota Outi tavallisesti käytti. Kehyksessä oli Outin käsiliina ja hän suuteli sitä; oli kuin hän tahtoisi ottaa jäähyväiset rakkaimmilta muistoiltaan. Mutta samassa hän hypähti pystyyn, kirosi kurjaa heikkouttaan ja riensi ulos, sulki oven ja otti avaimen.

Silloin kuuli hän keveitä askeleita, jotka lähestyivät portaita ylös; Outi hyräili hiljaa.

Kuinka hän hätkähti! Mutta hän tiesi heti mitä hänen oli tehtävä.

"Sinä, Turo!" sanoi Outi hämillään hänet nähdessään.

"Ihmetteletkö sitä?"

"Olen kaivannutkin sinua", sanoi Outi mielistellen ja ojensi suunsa hänelle.

Tyttö oli säteilevän kaunis. Pienet, valkoiset hampaat loistivat puoleksi suljettujen, uhkeain punahuulien välitse, ja silmissä oli kostea loiste.

Kiusaus oli kova. Hän olisi tahtonut puristaa hänet syliinsä, nauttia kyllikseen hänen petollisista suudelmistaan ja hyväilyistään ja sitten syöksyä hänen kanssaan mereen. Mutta se olisi ollut liian pieni kosto, ja kuinka olisi hän silloin täyttänyt lupauksensa Annalle.

"No?" sanoi Outi hieman kärsimättömästi.

"Sinä olet likainen, pese itsesi ensin, jos voit", kuului ankara vastaus, ja niin tyrkkäsi Turo hänet jokseenkin tylysti luotaan.

"Likainen! Minä? Se ei ole totta." Ja hän juoksi kuin pyrytuuli portaita ylöspäin.

Turo seisoi odottaen alhaalla.

"Avain!" huusi Outi. "Turo, oletko ottanut avaimen?"

"Kyllä se on itselläsi!"

"Ei, muistan hyvin…"

"Etkö luule minun nähneen, että käyntini ovat sinulle hyvin vähän tervetulleita, ja sentähden siis…"

"Mutta kun sanon sinulle, etten ole sitä ottanut!" Outi etsi kärsimättömästi lattialta.

"Sitten olet antanut sen jollekin toiselle."

Turo lähti alaspäin.

Ensimäiseltä palvelijattarelta, jonka tapasi, kysyi hän, oliko Annalla aikaa päästää hänet puheilleen.

Palvelijatar meni heti kysymään.

Mielen herkkätuntoisuus on usein riippumaton yhteiskunnallisesta asemasta ja kasvatuksesta, usein voi se oli synnynnäinen tai riippuva loukatusta turhamaisuudesta Ei ilmaise mielellään sen vikoja ja heikkouksia, ketä hellii lähimpänään.

Turo tunsi selvään sen nöyryytyksen, joka kohtasi häntä itseään, jopa hänen kansaansakin sen rikoksen tähden, minkä Outi oli tekemäisillään, ja vaikka hän olikin lujasti päättänyt rangaista, ei hän siltä kärsinyt vähemmän.

Epävarmoin askelin hän sentähden meni Anna rouvan luo.

"Mitä nyt, Turo?", kysäisi tämä pelästyneenä hänet nähdessään.

"Ah, eipä juuri mitään."

"Oletko sairas?"

"En tietääkseni!"

"Onko jotakin tapahtunut?"

"Näkyykö se naamastani?"

"Kyllä! Et ole sama tänään kuin eilen, sen täytyy olla jotakin hirveää!"

"Niin se onkin!"

Anna meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen olalleen. "Sano minulle kaikki!" virkkoi hän lempeästi.

Turo loi nopean katseen häneen, mutta se osanotto, joka loisti jalon naisen silmistä, näytti tekevän hänelle enemmän kipeää kuin hyvää, ja hän vetäytyi arasti loitommalle sanoen: "Outi!"

Anna rouva viittasi ikäänkuin varoittaen ylöspäin.

Silloin Turo pani hymyillen avaimen pöydälle.

"Onko se hänen?"

"On!"

"Sinä olet sulkenut hänet ulos?"

"Älkää antako sitä takaisin."

"Mitä hän on tehnyt?"

"Kavaltanut teidät!"

"Se ei ole mahdollista!"

"Huonolle naiselle on kaikki mahdollista."

"Huono hän ei ole!"

"Kevytmielinen sitten, ja se on pahempaa."

"Onko sinulla todisteita?"

Turo pani kätensä silmilleen ja nyyhkytti, itkeä hän ei voinut.

"Jätä hänet sitten!"

"Pitäisittekö te hänet sen jälkeen?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta jos hän olisi tahtonut kavaltaa teidät?"

"Minut?"

"Teidät ja linnan vihollisen käsiin."

"Houritko, Turo?"

"Soisipa Jumala, että hourisin!"

"Se ei voi olla totta!"

"Ja kuitenkin se on!"

Ja nyt kertoi Turo niin lievin sanoin kuin mahdollista, mitä me jo tiedämme.

Anna Bjelke tiesi tuskin, uskoiko omia korviaan. Turo jätti hänelle niin juhlasalin kuin sisemmänkin huoneen avaimet.

"Ethän ole puhunut tästä asiasta kenellekään muille kuin minulle?" kysyi Anna rouva.

"En suinkaan."

"Sitten saat olla ainoa uskottuni."

"Yhdellä ehdolla!"

"No?"

"Ensin lupaus."

"Tietämättä mitä lupaan?"

"Voitte kai ymmärtää, ettei se koske teitä."

"Mutta Outia!"

"Ettekö ole luvannut hänet minulle?"

"Turo, on rikoksellista kostaa itse!"

"Lupaan, ettei hänelle käy pahemmin kuin minullekaan", sanoi Turo tyynnyttäen.

"Tahdot viedä hänet täältä?"

"Se on aikeeni!"

"Pakottaa hänet kuuliaisuuteen?"

"Jollei hän taivu vapaasta tahdostaan!"

"Kuinka suuresti sinun täytyy häntä rakastaa!" sanoi Anna rouva lämpimästi. "Suostun mielelläni, kun vain lupaat, ettet kohtele häntä ylen ankarasti."

"Ettekö te tahdo hänelle mitään kostoa?"

"Jumala on pelastanut minut sinun kauttasi."

"Mutta hän on…"

"Hänen tähtensä sinäkin palvelet minua."

"Tahdon ajaa teidän asiaanne häntäkin vastaan", sanoi Turo hymyillen.

"Mitä meidän on mielestäsi tehtävä?"

"Ennen kaikkea vangittava rikolliset."

"Sen täytyy tapahtua salassa!"

"Jättäkää se minun huostaani!"

Anna seisoi kotvan ajatuksissaan. "Luulen välttämättömäksi, että ajamme asian loppuun niin pian kuin mahdollista."

"Se onkin parasta!"

"Sanoit, että saksalaisten päällikkö, junkeri Stein, on kapinan johtaja?"

"Tanskalainen sanoi niin, ja se käy yksiin koko miehistön todistuksen kanssa."

"Tanskalainen on vangittava."

"Tietenkin. Mutta sen täytyy tapahtua hissukseen, muuten tanskalaiset nousevat vastarintaan."

"Ei, Turo, vaan avoimesti ja rehellisesti."

"Kuka on tuleva ilmiantajaksi?"

"Outi!"

Turo katsoi häneen suu selällään.

"Outi?" toisti hän.

"Eikö hän ole oikea?"

"Kyllä, mutta…"

"Sinä epäilet, ettei hän suostu."

"En, jos minä saan hänet pakottaa siihen."

"Tee se sitten heti, tunnin kuluttua kutsun päällystö kokoon."

"Siihen sen kyllä teen", vastasi Turo ja otti avaimen takaisin. "Tuolla ylhäällä voimme puhua kahdenkesken."

Outi luulotteli tosiaankin, että hänen uusi rakastajansa oli ottanut avaimen, ja hän oli juuri lähdössä häntä etsimään, kun muuan kyökkipoika tuli juosten hänen luoksensa. Hän sanoi löytäneensä avaimen.

Outi tempaisi sen häneltä ja riensi huoneeseensa, mutta heti oli Turokin hänen jälessään. "Täällä olemme omassa vapaudessamme!" sanoi hän.

Turon muoto, mutta kenties vielä enemmän omantuntonsa nuhteleva ääni sai Outin kauhusta jähmettymään. Hän tiesi, että Turon oli mahdoton tietää mitään, ja kuitenkin oli tämä toistanut ensi sanat, jotka hän oli lausunut astuttuaan juhlasaliin.

Hän kalpeni, hämmästys ja pelko vei häneltä rohkeuden kieltää totuutta.

"Kerro kaikki eilisiltainen!" käski Turo.

"Se ei ole mitään!" rohkaisi Outi itsensä vastaamaan.

Silloin sieppasi Turo esiin ampuma-aseen.

"Turo!" huusi Outi.

"Kerro!"

Outi heittäytyi maahan hänen jalkoihinsa itkien ja rukoillen.

"Kerro kaikki!" sanoi Turo.

Outi katsoi häneen; hänen kasvoillaan ei kuvastunut mitään armoa, ei mitään sääliä. Mutta kuinka paljon hän tiesi?

Täytyi alottaa.

Mutta heti ensi sanoissaan poikkesi hän totuudesta.

Silloin kohotti Turo aseensa. Muutaman kerran sanoi hän myös sanasen ilmaistakseen, että oli kuullut kaiken.

Tarkkuudella, joka osoitti, kuinka tapaus oli tulikirjaimin syöpynyt hänen omaan sieluunsa, pakotti hän kertomaan kaiken jättämättä pois vähintäkään, täytyipä Outin ottaa esiin koristuskin ja näyttää hänelle. Kenties sai hän nyt jo maksaa ne tuskat, jotka Turo oli saanut kärsiä. Hän oli vuoroin tulipunainen, vuoroin kalmankalpea, ja kauhistunut katse harhaili ympäri huonetta ikäänkuin pelastusta etsien. Mutta Turo ei jättänyt häntä näkyvistään, ja väliin häiläytti hän asettaan ikäänkuin muistuttaakseen, että Outi oli hänen vallassaan.

Vihdoin oli tunnustus tehty. Turo oli yhtä kiihottunut kuin rikollinen nainenkin, joka lepäsi hänen jaloissaan sulaen kyyneliin.

"Lue nyt viimeinen rukouksesi!" sanoi hän.

Outi kirkaisi. "En tahdo kuolla!" Mutta kun ase kohosi, ryömi hän polvilleen ja huusi kaikilta pyhimyksiltä apua ja armoa.

Silloin aukeni ovi ja Anna rouva astui sisään kahden asemiehensä keralla.

Outi päästi valitushuudon, mutta hän ei uskaltanut, ei voinut nousta. Hän ainoastaan peitti kasvonsa.

"Nouse ylös, onneton!" käski Anna, mutta hänen syvässä vakavuudessaan ilmeni suru, joka koski syntiseen kovemmin kuin ankarimmatkaan nuhteet olisivat koskeneet.

"Armoa!" kykeni hän vain sanomaan.

"Hän ei sitä ansaitse!" vastasi Turo.

"Hänen rikoksensa ansaitsee kuoleman!" sanoi toinen asemiehistä.

"Armoa, armoa!"

"Mitä tahdot tehdä sitä ansaitaksesi?"

"Kaiken, kaiken!" puuskahti Outi ja tarttui Anna rouvan hameeseen, jota hän suuteli kerta toisensa jälkeen.

"Elämä on sinulle hyvin rakas!"

"Niin, yli kaiken muun."

"Mikset ajatellut sitä ennenkuin oli liian myöhäistä?" kysyi jalo rouva.

"Hän kiusasi niin kovin!"

Anna rouva osoitti pihalle. "Mitä näet tuolla?" kysyi hän.

"Upseereja ja sotamiehiä!" huudahti Outi kauhuissaan.

"Sinun on heti seurattava minua sinne ja kaikkien läsnäollessa syytettävä sitä, joka on tahtonut houkutella sinut mustimpaan uskottomuuteen, katalimpaan kavallukseen."

Outi seisoi vavisten, äärimäisen kauhun kuvana. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan. Hänen tuskainen katseensa kiintyi Anna rouvaan, ja hän vaipui ristissä käsin polvilleen.

"Jaa vai ei! Valitse!"

"Saanko sitten jäädä henkiin?"

"Sitä en tiedä. Mutta ainakin toistaiseksi."

"Minä seuraan!" sanoi hän ja nousi. "Mutta minä jään tänne ylös", vastasi Turo. "Ja tiedäthän, Outi, ennaltaan, että ammun jokaisen otuksen silmänkantamista. Huomaa nyt tarkoin, jos et puhu niin ääneen, että kuulen jokaisen sanan, tai pienimmässäkään määrin poikkeat totuudesta, niin luoti pyssystäni lävistää sydämesi, niin totta kuin kadun, ettei se ole jo ennen sitä tehnyt."

Vanha uhma palasi takaisin, hän heitti Turoon taisteluun vaativan katseen, mutta kääntyi heti Anna rouvan puoleen ja sanoi nöyrästi: "Tulette olemaan tyytyväinen, jalo rouva!"

Alhaalla pihalla puhuttiin yleisesti, mitä syytä mahtoi olla niin äkilliseen kutsuun; olikohan saapunut jokin uusi viesti Kristian kuninkaalta ja aikoiko Anna rouva suostua antautumaan.

Saksalaiset tuumivat, että se kai hänelle olisikin viisainta. Kukaan ei tiennyt mitä muuten saattoi tapahtua.

Nuori tanskalainen upseeri, luutnantti Evens, kuiskaili salavihkaan junkeri Steinille, ja molemmat nauroivat ääneensä, että asia nyttemmin kernaasti sai mennä menojaan.

Ruotsalaisten kesken olivat mielipiteet ristiriitaiset; mutta pahoin näytti heistä kaikista olevan, jos Anna rouva olisi korkeamman päällystön kanssa keskustelematta tehnyt niin tärkeän päätöksen.

Anna rouvan astuttua ulos portaille, tervehdittiin häntä tavan mukaan rummunpärrytyksellä. Ylhäisimmät herrat menivät häntä vastaan, ja näiden seuraamana nousi hän pienelle lavalle, joka oli pystytetty keskelle pihaa ja jolta hän saattoi nähdä kaikkien ylitse.

Outi seurasi häntä, mutta pysähtyi maahan.

"Mitähän nyt on tuleva!" kuiskailtiin.

Annan surullinen, vakava katse suuntautui pitkäksi aikaa läsnäolijoihin, ja he olivat ehtineet asettua täydelliseen hiljaisuuteen ennenkuin hän alotti: "Mitä minulla on teille sanottavaa, on niin surettavaa, että sanat tuskin tahtovat tulla huuliltani, ja kuitenkin täytyy sen tapahtua; olisin arvoton siihen korkeaan paikkaan, joka on hallussani, jos arkuudesta tai pelosta salaisin sitä, minkä olen velvollinen ilmaisemaan ja rankaisemaan."

"Meillä on kavaltajia joukossamme!"

Syntyi yleinen surina.

"Kavaltajia? Missä, missä he ovat."

"Laittaudu pois täältä!" kuiskasi junkeri kalveten.

Mutta juuri kun luutnantti kääntyi, laskivat molemmat asemiehet, jotka olivat seuranneet Anna rouvaa, kätensä hänen olalleen ja sanoivat: "Pysykää paikoillanne!"

Hän ei sen jälkeen liikuttanut ainoaakaan jäsentään.

"Kuka on syyttäjä?" kysyi junkeri ivallisesti.

Outin käskettiin nousta lavan portaille, ja hän totteli heti.

"Hameväkeä taas!" lisäsi junkeri.

"Hiljaa, hiljaa!" huudettiin kaikilta tahoilta.

"Puhu!" käski Anna Bjelke.

Mutta pelästys oli lamauttanut Outin kielen, hän heitti Anna rouvaan tylsän katseen. Oli niin hiljaista, että hän kuuli selvään pyssynlukon nopsauksen. Hän katsoi ylös, ja silloin tuli eloa hänen silmiinsä ja liikkeihinsä.

"Minä olen syyttäjä", huudahti hän vihlaisevalla äänellä, "ja häntä, junkeri Evensiä, minä syytän siitä, että hän houkutellen ja lahjuksin on taivutellut minua kavaltamaan jalon rouva Anna Bjelken!"

Nyt nousi yleinen hälinä. Luutnantin ällistys oli silminnähtävä, ja asemiesten käytös antoi lisäpontta syytökselle.

"Sinä valehtelet, mieletön!" huusi hän.

"Tahdotko kieltää?" huusi Outi, nyt tosiaankin kiihdyksissään. "Tiedätte hyvin te, hänen toverinsa, oliko hän yötä asunnossaan. Minun luonani hän oli juhlasalissa, siellä houkutteli hän minut lupaamaan, että tänä yönä antaisin unijuoman jalolle rouvalleni ja sitten antaisin vihollisten viedä hänet pois."

"Kuolema kavaltajalle!"

"Ampukaa hänet!"

"Ei, hirttäkää hänet!"

"Niin, hirttäkäämme hänet!"

Vaivoin saatiin tyyneys joltisestikin palaamaan. Outi loi katseen torniin.

"Edelleen!"

Nyt oli Outi vauhdissaan, hänestä tuntui, kuin olisi hän valittu uhriksi, ja mitä suuremmaksi hän kuvaisi rikostoverinsa syyn, sitä paremmin puhdistaisi hän itsensä. Nyt hän ymmärsi mitä Turo oli tarkoittanut.

"Kun tunnustin tietäväni, missä linnoituksen avaimia säilytettiin, kerjäsi ja rukoili hän minua, että antaisin ne hänelle."

"Mitä varten?"

"Yleisen hälinän vallitessa oli portit avattava Tanskan kuninkaalle."

"Hyvin keksitty!" nauroi junkeri von Stein. "Oliko kuninkaallekin ilmoitettu etukäteen?"

"Kyllä, herra, juuri te olitte ilmoittanut. Sen näkee kyllä vääristyneistä kasvoistannekin!"

"Kaikki on keksittyä valhetta!" huusi Evens. "Onko teillä mitä todistuksia?"

"Sinä unhotat syntirahat!" huusi Outi ja heitti koristeen niin varmalla kädellä, että se lensi hänelle vasten kasvoja. Kun ne vääristyivät tuskasta, tervehdittiin raakaa tekoa riemuhuudolla.

Syntyi taistelu siitä, kuka sen sieppaisi, junkeri sen vihdoin sai.

Hänen käskettiin antamaan se pois, mutta hän vastasi, että sodassa pitää kukin saaliinsa, eikä hän aikonut antaa pois omaansa.

Hänen sotamiehensä jupisivat hyväksyen, mutta ruotsalaisten joukosta kuului paheksumisen murinaa.

Anna Bjelke piti päällystön kanssa lyhyen neuvottelun; kaikki olivat yksimieliset siitä, että rikollinen oli heti vangittava. Ja Anna rouva meni lavan reunalle sanoen kuuluvalla ja selvällä äänellä:

"Junker von Stein, käskekää heti vangita syytetty." Tämä katsoi ylös linnanrouvaan, raivo kiehui hänen sisällään, mutta hän ei ollut valmistautunut mihinkään toimenpiteihin. Rouvan tyyni ryhti herätti epäluuloa, että mahdollisesti ruotsalaisten pyssyt olivat ladattuina. Ja niin pani hän melkein halveksivasti toimeen annetun määräyksen. Hän taputti nauraen vankia olalle ja kuiskasi hänelle lohduttavia sanoja.

Saksalaiset sotamiehet näyttivät pitävän tapausta suoranaisena loukkauksena; se ei ollut kapinaa, lupaava alku siihen.

Kun vanki oli viety pois, kutsui linnanrouva päällystön istumaan sotaoikeutta seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, sen jälkeen poistui hän lavalta.

Outi seurasi jälestä ja piti hyvänään kaiken sen ylistyksen, mitä hänelle tuhlattiin sen rohkeuden ja varmuuden vuoksi, millä hän oli esiintynyt ja pelottomasti ilmaissut totuuden.

Mutta linnaan päästyään riensi Outi portaita ylös huoneeseensa, jossa hän äsken oli nähnyt Turon. Mutta tämä oli jo poissa.

Viisaus sanoi hänelle, että hänen oli pysyttävä täällä, ja hän teki niin. Hän otti esiin pienen peilinsirusen ja opettelihe kauneimman ja viattomimman ilmeen minkä voi.

Turo odotti Anna rouvaa tämän huoneessa.

"He päästävät hänet tänä yönä karkaamaan", sanoi hän, "jollemme ryhdy varokeinoihin."

"Mitä tahdot tehdä?"

"Vartioida itse."

"Sinua tarvitaan muualla!"

Turo seisoi tuumaillen. "Päivän aikaan ei meillä ole mitään pelättävää", sanoi hän. "Ja tottapahan yön tultua aina keino keksitään."

"Ja Outi?"

"Hän on mennyt huoneeseensa."

"Hän teki hyvin asiansa."

"Pelosta!"

"Hän ei ole ilkeä!"

"E-ei!"

"Tiedätkös, minä kadun erästä asiaa."

"Hm!"

"Että olen antanut hänet sinun valtaasi!"

"Siitä on myöhä puhua!"

"Anna anteeksi hänelle, Turo!"

Turo pudisti päätänsä.

"Hän on nuori ja turhamainen, kiusaus oli hänelle voittamaton, hän lankesi, mutta nousi jälleen."

"Olen vannonut."

"Mitä?"

"Heidän molempain täytyy kuolla."

"Tahdotko ottaa sellaisen synnin omalletunnollesi?"

"Minä seuraan itse mukana?"

"Oletko kristitty, Turo?"

"Onhan minut ristitty."

"Mutta tiedät niin vähän siitä, mitä siihen sisältyy."

"Silmä silmästä, hammas hampaasta!"

"Ei, Turo, antakaa anteeksi, niin teillekin anteeksi annetaan."

"Minä en voi!"

"Voit, jos tahdot!"

"En tahdokaan!"

"Muistatko, ettei hän tahtonut tulla kihlatuksesi."

"Muistanenhan tuon!"

"Sinä et voinut elää ilman häntä."

"En voi sitä nytkään!"

"Ota sitten hänet huostaasi, kuin olisi hän osa sinusta, korjaa mitä minä olen lyönyt laimin; sellainen rakkaus kuin sinun voi kaiken mitä vain vakavasti tahtoo."

"Hän on pirun juonia täynnään!"

"Aja sitten ne ulos; valloita rakkaudellasi hänen sydämensä."

Turon kasvot hieman kirkastuivat: "Saanko viedä hänet mukanani kotiin?"

"Tietysti saat, ensi laivalla."

Turo vaikeni kotvan. "Minun aikeeni oli", sanoi hän, "panna heidät molemmat pieneen veneeseen; minä itse olisin ollut soutumies; kun olisimme päässeet loitommalle vesille, olisin ensin näyttänyt heille pientä ruutinassakkaa mukanani. Sitten olisin iskenyt tulta ja leikkinyt heidän kanssaan hetkisen, kuten kissa hiiren kanssa, kunnes lopulta…"

"He olisivat sen estäneet!" huudahti Anna väristen.

"Olisin ottanut nuoran mukaan ja sitonut heidät. He olisivat saaneet voimattomina katsella, mikä heitä odotti." Hänen silmänsä paloivat, hän värisi kuvitellessaan tuskia, joita oli aikonut valmistaa uhreilleen.

"Aja pois nämä kamalat ajatukset, Turo, ja kiitä Jumalaa siitä, että hän on pelastanut sinut sellaisesta ilkiteosta."

"Niin, mutta… valani!"

"Etkö muista mitään muuta vannoneesi?"

Hän taisteli kovan kamppailun. Rakkaus Outiin ei ollut koskaan ollut voimakkaampi, mutta tämän arvottomuus oli ikäänkuin peittänyt sen rikkakasaan. Mutta tytön reipas esiintyminen ja se vauhti, jolla hän heitti kallisarvoisen koristeen viettelijälleen, oli Turoa miellyttänyt. Hänestä se oli hyvin tehty ja hän tiesi, että se oli Outille suuri uhraus. Mutta erittäinkin jalon linnanrouvan itsesyytökset ja langenneen puolustelut polttivat pois kaiken tomun ja lastut, ja niin leimahti liekki entistään korkeammalle.

Mutta viimeiseen saakka tahtoi hän pitää puoliaan; miehen on arvotonta antaa liian pian myöten. "En lupaa mitään", sanoi hän.

"Mene hänen luoksensa."

"Sen teen."

Ja niin hän menikin, mutta ainoastaan muutamain askelten päähän ovesta. Äsken oli hän kerskaillut voimastaan, nyt piteli jokin häntä takista. Oliko se pelkoa? Oliko Outi tosiaankin saanut puolustajan hänen omasta sydämestään, joka uhkasi kumota kaikki hänen lujat päätöksensä?

Hän tuumi jättää tytön tuskiinsa, ainakin muutamiksi tunneiksi. Mutta silloin muisti hän jättäneensä pyssynsä sinne ylös. Ajatteles, jos tyttö tekisi sillä tuhoja? Ei, hänen täytyi heti mennä sisään. Kun hän avasi oven, makasi Outi lattialla nojaten päätään sohvaan ja nukkuen.

"Hän voi nukkua!" jupisi Turo tyytymätönnä.

No, niinpä hänelläkin oli tilaisuus hieman katsella. Kaikki pyhimykset, kuinka tyttö oli kaunis!

Kenties hän oli itkenyt itsensä nukuksiin, sillä kyynelet kimmelsivät vieläkin silmäluomilla.

Turo rukka, hän ei tullut ajatelleeksi, kuinka vaarallista oli antautua ilokseen kaunokaista katselemaan; mutta sitä vastoin tunsi hän elävästi, että jokaisen täytyi ihastua Outia nähdessään, ja kun heikkoa naista houkutellaan, ei pidä lukea niin suureksi viaksi, vaikkei hän aina voi seista vastaan; mieshän sen tekee eikä hän.

Mihin oli hänen nyt ryhdyttävä? Herättää tyttöä ei hän tahtonut. Äkkiä älysi hän, miten oli seissut siinä katselemassa, ja sen ei Turo katsonut sopivan arvolleen. Pyssy oli ikkunan ääressä, sen saattoi hän kyllä ottaa, mutta silloin Outi kuitenkin käsittäisi, että hän oli ollut huoneessa, ja toisekseen oli… Hyi häpeää, Turo, sinähän ikävöit sovintoa, raukka!

Turo nyökkäsi tyytyväisenä; nyt hän tiesi mitä oli tehtävä.

Hän hiipi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Mutta ulkona hän tömisteli ja murisi äänekkäästi; sen jälkeen tempoi hän ovea ennenkuin oli saavinaan sen auki. Se onnistui.

Outi seisoi keskellä lattiaa, täysin valveillaan, ja pelästys kuvastui hänen kasvoillaan.

"Pyssyni!" sanoi hän ikäänkuin selittäen ja edes katsomatta tyttöön.

Mutta samassa tunsi hän käsivarsien kiertyvän sääriensä ympärille ja Outi katsoi ylös häneen ja sanoi rukoillen: "Turo!"

"Anna minun olla!"

"Sano, että annat minulle anteeksi!"

Nyt käsitti Turo, että tyttö pelkäsi henkeään; no, sitä parempi.

"Oletko valmis?" kysyi hän.

"Jos välttämättömästi tahdot!" nyyhkytti Outi.

"Voit kai käsittää, etten voi jättää sinua elämään tämän jälkeen."

"Voisinhan tulla paremmaksi."

"Vieläkös!"

"Ajattelin, että jos veisit minut täältä entiseen kotiini…"

"Sitähän et tahdo!"

Outi puhkesi kyyneltulvaan.

"Siellä ei ole ketään, jota voisit liehitellä."

"Saan kai elää isän tuvassa."

"Voitko viihtyä siellä?"

"Täytyy tietenkin!"

"Sieltä lähtisit pian."

"Sinun ollessasi poissa voisin mennä äitisi luo."

"Mutta jos minä jäisin kotiin?"

Outi katsoi häneen… Olisiko mahdollista, että… "Jos jäisit kotiin, Turo?"

"Voisihan käydä niinkin."

Outi nousi hiljaa kuin kissanpoikanen. Ensin painoi hän huulensa Turon käteen eikä tämä vetänyt sitä pois, mutta ei kuitenkaan ollut niinä miehinäänkään, tuijotti vain kattoon.

Kaikki pyhimykset, kuinka Outia pelotti, mutta täytyi uskaltaa. Ja niin likistäytyi hän pojan turrikkaa vasten ja sanoi rukoillen: "Turo!"

"Mitä niin?"

"Tiedäthän, että voin hoitaa mökkiä."

"Mutta et tahdo!"

"Nyt tahdon. Ja ymmärränkin nyt paremmin kuin ennen, kuinka kaikki on laitettava."

"Nurinkurin!"

"Ennen paloi mieleni pahaan, nyt olen parantunut tykkönään."

"Kunpa siihen olisi uskomista!"

"Pane minut koetteelle, Turo, jätä minut äitisi luo koko talveksi, ypö yksin. Jollei hänellä ole mitään valittamista, silloin kai synti on ajettu pois."

Tämä oli suurempi kieltäytyminen kuin Turo voi toivoakaan, ja se, että Outi ehdotti itse asiaa, osoitti hänen aikeensa vakavuutta, mutta ei sentään sopinut vielä antautua.

Outin silmät etsivät hätääntyneinä Turon silmiä, mutta ne olivat yhä kiinnitetyt kattoon, Outi ymmärsi, ettei hän tahtonut nähdä häntä, ja niin painoi hän rintansa hänen rintaansa vasten ja pani kätensä hänen kaulaansa: "Et ole koskaan ollut minulle niin rakas kuin nyt, ja jos tahtoisit antaa anteeksi…"

Turo ei vastannut mitään, ja hänen käsivartensa riippuivat rentonaan. Mutta ei hän tyrkännyt tyttöä poiskaan.

"Uskon kyllä, että minusta tulisi sinulle hyvä vaimo", sanoi Outi. "Olen nyt suuresti vikapää sinua kohtaan, ja sentähden olet minulle hyvin rakas."

"Sanot vain niin."

"Niin rakas, että mieluummin kuolisin kuin eläisin ilman sinua!"

Ei, sitä ei Outi sietänyt. Äkkiä koetti hän temmata pyssyä Turon kädestä. Minuutin ajan oli epävarmaa, kenen elämä oli kyseessä. Mutta kun Turo vapaasta tahdostaan pani pois pyssyn, vapisi hän ja oli kalpea kuin kuolema.

Mutta jos Outi oli paljon uskaltanut, niin oli nyt kaikki voitettu. Ei ollut epäilystäkään, että Turo rakasti häntä yhtä suuresti, kenties enemmänkin kuin ennen, ja niin kietaisi hän käsivartensa hänen kaulaansa, väänsi vastahakoisen pään itseensä päin ja suuteli häntä.

Ja soturin aseet oli riisuttu. Kuolemaan tuomittu oli päässyt valtiaaksi.

He menivät Annan luo, ja tämän lempeät, mutta vakavat sanat tuottivat Outille katkerimman nöyryytyksen, koska ne pakottivat hänet katsomaan omaan syntiseen sydämeensä ja häpeämään itseään.

Sovittiin, että Outi ei liikkuisi huoneestaan mihinkään; muutamien päivien kuluttua vihittäisiin hänet Turon vaimoksi ja he lähtisivät sitten ensi laivalla.

Mutta yön tultua meni Turo muiden vanginvartijain kera vartioimaan, eikä mitään häiritsevää tapahtunut.

Varhain aamulla pyysivät muutamat korkeimmasta päällystöstä Anna rouvaa puhutella. He sanoivat hänelle, että oli odotettavissa kapina; ruotsalainen päällystö oli suurimmaksi osaksi lahjottu, ja nekin, jotka eivät olleet, epäröivät silminnähtävästi.

"Mitä he tahtovat?" kysyi Anna rouva. "Jättää linnoituksen Kristian kuninkaan käsiin."

"Petosta siis!"

"Valitettavasti!"

"Mitä mieltä te olette, jalot herrat?"

"Me voimme käydä taisteluun, uhrata henkemme ja veremme, mutta se on hyödytöntä."

"Parempi kuolla kunnialla kuin elää häpeäkseen", puuttui toinen tulisesti puheeseen.

"Sitä mieltä olen minäkin", sanoi Anna. "Kuitenkin luulen, että lykkäämme tämän kysymyksen sotaoikeuden istunnon jälkeen; sillävälin voinemme hankkia lähempiä tietoja."

"Juuri silloin on kapina puhkeava!"

"Saksalaiset tulevat estämään tuomion julistamisen."

"Ja varsinkin sen toimeenpanon!"

"Ja te tiedätte tämän!" huudahti Anna.

"Olen juuri äsken saanut tietooni, ettei neljäsosa ruotsalaisista ole halukas täyttämään velvollisuuttaan. Mitä on tehtävä sellaisissa olosuhteissa?" Linnanpäällikön apulainen se näin puhui, ja hänen maahanluotu katseensa ja kiihottunut ulkomuotonsa osoitti, ettei hän itsekään ollut syytön.

"En tiedä", sanoi Anna arvokkaasti, "onko minulla syytä valittaa silmälläpidon puutteellisuutta, sen tutkiminen kuuluu tuleville ajoille. Linnanpäällikkönä olen vastuunalainen niistä toimenpiteistä, joihin ryhdytään, ja toivon, ettei kukaan kiellä minulta sitä kuuliaisuutta, johon minua kohtaan olette velvolliset."

He sanoivat kaikessa alistuvansa hänen tahtoonsa. "Ainoastaan yhden muutoksen haluan ennen annettuihin määräyksiin. Sotaoikeuden piti kokoontua kahdentoista aikaan, nyt tahdon, että se tapahtuu kymmenen aikaan."

"Neljäkymmentä luotettavaa miestä tulee teidän vartioksenne."

"Kiitän teitä, herra eversti, mutta hylkään tarjouksen Sitä vastoin tulee junkeri von Stein koko saksalaisen rykmenttinsä kera olemaan läsnä."

"Mutta ajatelkaa!"

"Se on tahtoni! He sijoittuvat salin itäiselle seinämälle; vastakkaiselle puolelle sijoitetaan kaikki tyytymättömät ja napisevat ruotsalaiset, kuitenkin näkisin mielelläni, että heidän lukunsa olisi melkoista pienempi kuin edellisten."

Viimeksi puhunut heittäytyi hänen jalkoihinsa.

"Valmistatte oman tuhonne, jalo rouva", sanoi hän "Ottakaa sananne takaisin!"

"Älkää pelätkö minun tähteni, ritari; minä olen Jumalan suojeluksessa! Siis kymmenen aikaan, jalot herrat!" Hän taivutti päätään ja jätti heidät.

"Nyt saavat saksalaiset helpon tehtävän!" sanoi muuan. "He vangitsevat meidät!"

"Anna rouva on viisas nainen, kenties on hän löytänyt keinon."

"Missähän se olisi?"

"Meidän on toteltava määräystä, meitä ei voida nuhdella mistään!"

Levottomina päätöksestä riensivät kaikki asianomaiset ilmoittamaan päällystölle, että sotaoikeus alkaa istuntonsa jo kymmenen aikaan.

Muutos ei miellyttänyt junkeri Steiniä; hänen valmistuksensa eivät vielä olleet aivan valmiit. Mutta kun sanottiin, että koko saksalainen rykmentti tulisi olemaan läsnä, silloin hieroi hän tyytyväisenä käsiään, arvellen että ylivoima oli paras todistus, ja se oli hänen puolellaan.

Sotaoikeuden piti istua juhlasalissa. Anna rouva antoi Turolle muutamia käskyjä, ja kun hän oli täyttänyt ne, meni hän noutamaan Outia, jonka piti myös olla läsnä.

Hänen avattuaan oven Outin huoneeseen heitti tämä häneen voitonriemuisen katseen.

"Sinäpäs kauniisti vartioit!" sanoi tyttö.

"Onko joku ollut täällä?"

"Junkeri itse!"

"Ei suinkaan hän päässyt sisään!"

"Ei, siksipä hän puhui läpi oven."

"Mitä hän tahtoi?"

"Että minun oli peruutettava kaikki, mitä olin sanonut."

"Sinä kieltäydyit?"

"Ei, niin tuhma en ollut!"

"Silloin lupasi hän sinulle viidet vihannat, kahdeksat kauriit."

"Siihen minä en tyytynyt."

"Mitä muuta saattoi hän antaa?"

"Katso oven taa!"

Turo teki niin ja löysi pienen pussin kultarahoja täynnään; ylinnä oli koriste.

"Näetkös nyt!"

"Voi sinua, Outi; ilmiannolla ei ole puijattu junkeria eikä rakastajaa; he ymmärtävät, että sinut on siihen pakoitettu."

"Mutta tämä kai todistaa, että olen alkanut uuden elämän?"

"Minä en tyynny ennenkuin olen nähnyt sen kurjan verta!" huudahti Turo.

Outi ei uskaltanut sanoa, että junkeri Stein oli tuonut vangilta sen tervehdyksen, että tämä oli antanut anteeksi kaiken ja rakasti häntä yhtä suuresti kuin ennenkin; kaikki ne lupaukset, jotka oli antanut, tahtoi hän myös pitää. Outi ei sulkenut korviaan imelältä myrkyltä, mutta hän oli niin pelon valloissa, ettei kiusaus saanut häneen nähden mitään valtaa; sitä paitsi oli voitto hänelle, kun hirveän Turon edessä saattoi kerskailla sillä mitä oli tehnyt.

"Ota mukaasi roska", sanoi Turo, "ja tule heti, sillä meillä ei ole aikaa viivytellä."

Tuomiosalissa oli tehty se muutos, että pöytä oli nyt huoneen lyhemmällä seinällä; linnanrouvan paikka aivan sivuhuoneen oven edessä, sitä lähinnä seisoi Turo palava soihtu kädessään ja molemmin puolin häntä kaksi miestä pertuskoineen. Anna rouvaa lähinnä istui ylin päällystö ja huoneen toisessa päässä aivan yksin junkeri Stein. Saksalainen miehistö täytti huoneesta enemmän kuin puolet ja ruotsalaisia oli tuskin puoltakaan heidän määrästään.

Anna rouva astui sisään ja hänen jälestään Outi, jolle osoitettiin paikka syrjemmässä.

Kaikki nousivat ja kumarsivat kunnioittavasti. Ainoastaan junkeri ei ollut näkevinään, kun hän astui sisään, ja sitten teki ainoastaan puolinaisen kumarruksen. Heti sen jälkeen tuotiin vanki sisään.

Mutta silloin meni Turo ja otti avaimen ovesta, josta kaikki olivat tulleet; hän pani sen Annan eteen.

"Ettekö tahdo antaa sitä minulle, jalo rouva?" kysyi junkeri pilkallisesti.

"Mitä varten?"

"Saan sitten avata oven teille, kun lähdette luotamme."

"Lienee vielä epävarmaa, teenkö sen."

Nyt käytiin asiaan.

Outi sai käskyn astua esiin, ja kun häneltä kysyttiin, pitikö hän kiinni ilmiannosta, myönsi hän sen.

Junkeri näytti hämmästyneeltä; hän vaihtoi salavihkaisen katseen vangin kanssa ja kysyi sitten: "Eikö teitä ole uudestaan yritetty lahjoa, kaunis Outi?"

"Otettaneenko tämä lukuun?" kysyi Outi. Linnanpäällikkö otti kukkaron, ja kun koriste oli ylimäisenä ja Outi selitti, että se oli hyvin samanlainen kuin se, jonka hän oli heittänyt pois edellisenä päivänä, näytti sanoittakin jokseenkin selvältä, että junkeri oli itse sen antanut. Hän näyttikin hämmentyneeltä, vaikka koetti sitä salata.

Vankia käskettiin vastaamaan.

Hän nousi nopeasti ja meni hymyillen pöydän luo. "En salaa mitään", sanoi hän. "On totta, että kehotin kaunista lasta jättämään jalon rouvansa minun käsiini. Sillä, jalot ritarit ja herrat, tahdoin tehdä pikaisen lopun tästä sodasta ja sentähden jättää linnan kaikkien meidän laillisen herramme ja kuninkaamme käsiin."

"Täällä ei tarvita enempää", huusi päällikkö. "Hänen omat sanansa tuomitsevat hänet!"

"Ei, ne asettavat hänet teidän kaikkien ylitsenne", huusi junkeri. "Olemme kyllästyneet hamehallitukseen… Kovin paljon valkoista käy ikäväksi ajanoloon. Kristian kuningas on rehellisesti maksanut siitä, että avaamme portit, ja kysyn teiltä kaikilta, tahdotteko hyvällä taipua siihen, vai onko ryhdyttävä pakkotoimiin?"

"Tiesin, että tulisi niin käymään!" kuiskasi päällikkö Annalle.

Mutta katse, jonka Anna loi häneen, oli melkein uhkaava; siinä ei ollut vähintäkään pelkoa.

"Tehkää päätöksenne pian, jalo rouva; kuten näette, on meillä voiman oikeus puolellamme!"

Ja saksalaiset iskivät kätensä miekkojensa kahvaan ja lähestyivät jupisten, ikäänkuin antaakseen enemmän painoa päällikön sanoille.

"Kärsivällisyyttä, ystäväni!" sanoi tämä. "Tiedätte kai, että kaunottaret ensin empivät ennenkuin taipuvat toiveihimme."

Raakaan sutkaukseen vastattiin raikuvalla naurulla. Mutta Anna Bjelke ei ollut mitään kuullut, hän seisoi näköjään tyynenä ja kylmänä; oikealla kädellään oli hän tarttunut pöydän nurkkaan, leimuava katse kulki yli kokoontuneiden, ja laajentuneet sieraimet ja sulkeutunut suu todisti taistelua, jota hän taisteli.

Ylpeä pää kohosi, ja katse pysähtyi junkeri Steiniin. "Teidät on palkattu taistelemaan Ruotsin asian puolesta", sanoi hän. "Olemmeko rikkoneet sitoumuksemme?"

"Me palvelemme mieluummin Kristian kuningasta", vastasi junkeri häikäilemättä.

"Eikö teidän olisi pitänyt palvella meitä ainakin se aika, josta olette saanut palkan?"

"Joutavia! Ei sellaisia oteta!" Ja junkeri kääntyi väkeensä ikäänkuin tuntisi tarvitsevansa kannatusta. "Olette siis kavaltaja!"

"Niin olen, tätä laitonta hallitusta kohtaan!" huudahti junkeri kieputellen hattuaan.

Saksalaiset hurrasivat.

Kaikki ruotsalaiset herrat olivat temmanneet miekkansa, he kerääntyivät ympyrään rohkean naisen ympärille. "Puolustamme teitä viimeiseen henkeen ja vereen", huusivat he. "Jos minä olen nostattanut myrskyn, voin sen laannuttaakin", sanoi Anna ottaen soihdun Turon kädestä; hänen viittauksestaan avasi tämä ovet pieneen huoneeseen. "Katsokaa kaikki tänne! Tuolla on linnoituksen ruutivarasto, jos sivallan kerran vain tällä soihdulla, niin olemme kaikki kuoleman omat!"

Ja tämän ensimäisen, ainoan huudahduksen jälkeen seurasi hiljaisuus niin syvä, että olisi luullut kuoleman sinetöineen äsken niin sadattelevat kielet.

"Olen kauan tiennyt, että tällaista tulisi", lisäsi Anna, "ja olen valmistautunut siihen. Nyt sanon teille: alistukaa ja totelkaa, tai minä panen uhkaukseni toimeen!"

Niin vakavalta, niin hirmuiselta näytti hän tällä hetkellä, ettei kukaan epäillyt, että hän aikoi pitää lujasti kiinni sanoistaan, jos tehtäisiin vähäisintäkään vastarintaa.

Kenties arveli junkeri Stein, ettei sen mikä oli peitetty, tarvinnut siltä olla heitetty. Koska hän oli syyllisin, katsoi hän täytyvänsä astua ensi askeleen ja sanoi sentähden teennäisellä alistuvaisuudella:

"Olette voimakkain; minä alistun!"

"Uskollisuudenvala!" käski Anna.

"Mitäs sillä…"

"Sanelkaa se!" käski Anna ankarasti.

Muuan sotapäälliköistä astui saksalaisen sotaväen eteen, ja heidän täytyi tehdä vala.

"Lukekaa sotalait!"

Tapahtui niin, ja silloin kalpeni junkeri, hänen mieleensä juolahti, että asia saattoi päättyä toisin kuin hän oli odottanut.

Mutta ovi oli yhä auki, ja kun Anna väsyi pitelemään soihtua, sai Turo tukea häntä. Kukaan muu ei uskaltanut tarjoutua.

Kun lukeminen oli päättynyt, sanoi Anna tukahutetulla liikutuksella, mutta lujalla äänellä:

"Rikolliset ovat tunnustaneet; nyt langetkoon tuomio!"

"Kuolema!" kuului vastaus.

"Tämä ei voi koskea minua!" huusi Stein pelästyksestä aivan poissa suunniltaan.

"Minä olen ollut ainoastaan hänen välikappaleensa!" huusi Evens. "Armoa, armoa, ankara rouva!"

Päällikkö näki, mitä tuskaa Anna kärsi. "Älkää antako myöten", kuiskasi hän. "Saanko puhua puolestanne?"

"Puhukaa!"

Päällikkö meni pöydän ääreen. "Armo käyköön täällä oikeuden edellä", sanoi hän. "Harhaanjohdettuja säälitään, rikolliset rangaistaan. Saksalainen miehistö menköön vapaana, junkeri von Stein ja luutnantti Evens käykööt kuolemaan!"

Nyt nousi hirveä metakka; molemmat tuomitut syöksyivät sotamiesten luo ja vaativat, että näiden oli suojeltava heitä. Mutta nämä näkivät ainoastaan uhkaavan soihdun, ja kun se nousi liehuen, päättivät soturit itse käydä käsiksi molempiin onnettomiin upseereihin.

Kaksitoista saksalaista upseeria ja kaksi korpraalia marssi muodostamaan vartijapiiriä.

Lähetettiin noutamaan sotapappeja, ja kaikkien ollessa läsnä saivat kuolemaantuomitut ripittäytyä ja ottaa vastaan synninpäästön ja ehtoollisen.

Se oli valtaava hetki, jota ei kukaan läsnäolijoista voinut ikinä unhottaa, ja yhä seisoi Anna soihtu kädessään; kipinä siitä olisi riittänyt tuottamaan heille kaikille kuoleman.

Kaksi ruotsalaista upseeria otti vangit huostaansa, pappi seurasi edeltä ristiinnaulitun kuva kädessään; he seurasivat hänen jälestään.

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, jokainen kuunteli poistuvain askelia. Kaikkien kasvot olivat aivan kuin kivettyneet.

Silloin pamahti ensimäinen laukaus. Oli kuin salama olisi iskenyt kaikkiin läsnäolijoihin. Sitten tuli toinen.

Silloin ojensi Anna soihdun Turolle sammutettavaksi ja pani kätensä ristiin sanoen syvällä liikutuksella: "Nyt ovat he sovittaneet rikoksensa. Jumala antakoon heille anteeksi niinkuin minäkin annan kaikesta sydämestäni!" Sen jälkeen meni hän hitaasti pöydän luo.

Mutta koko miehistö oli langennut polvilleen; useat heistä kuuluivat itkevän ja nyyhkyttävän.

Anna Bjelke löi vasaralla pöytään merkiksi, että hän tahtoi puhua.

"Ne saksalaiset upseerit, jotka ovat vainajia lähinnä, astukoot heidän sijaansa", sanoi hän. "Olkoon se, mitä on tapahtunut, alituisena varoituksena silmienne edessä!"

"Eläköön rouva Anna Bjelke!" huusivat saksalaiset.

"Eläköön rouva Anna Bjelke!" säestivät ruotsalaiset.

"Ja olkoon hän esikuvana, joka kehottaa meitä suuriin sankarillisiin tekoihin!" huudahti päällikkö.

Kokous hajosi, sotamiehet palasivat kasarmeihinsa, kapina oli lopussa.

Mutta niin korkealle nousi Anna Bjelke kansan silmissä, että kaikki sanoivat suuremmaksi kunniaksi palvella häntä kuin urhoollisintakaan sotaherraa, sillä se rohkeus, jota vaaditaan urhoolliselta soturilta, ei ole suurempi kuin mitä hän on osoittanut rohkeassa teossaan.

Huhu siitä, mitä oli tapahtunut Kalmarissa, saapui tanskalaiseen laivastoonkin.

Kuningasta sapetti, mutta mitä se auttoi. Linna seisoi uhkaavana sulettuine portteineen, korkeine muureineen ja torneineen. Ja hänen täytyi purjehtia sieltä pois, suunnaten matkansa Tukholman saaristoon.

Kehenkään ei ollut koskenut tapaus Kalmarissa niinkuin Outiin. Jos joku koputti ovelle, hypähti hän ylös, kaikki muinoinen ylimielisyys oli poissa, ja niin Anna rouvaa kuin Turoakin kohtaan oli hän niin alistuvainen, etteivät he enää häntä tunteneet.

Eräänä päivänä laski maihin alus, joka tuli Suomesta ja oli pian palaava sinne.

"Kolmen päivän kuluttua!" sanoi Turo Outille.

"Olen valmis!"

Varhain eräänä aamuna vihittiin heidät kappelissa. Anna rouva oli läsnä; hän oli antanut heille runsaita lahjoja, ja Outi suuteli itkien hänen kättään ja lupasi koettaa parastaan.

"Älä ole liian ankara!" olivat Annan viimeiset sanat Turolle.

Mutta Kalmarin linnassa oli kuri siitä päivin entistään ankarampi, ja usein, kun upseerit istuivat jutellen täysien haarikkain ääressä, puhelivat he siitä merkillisestä päivästä, jona Anna Bjelke rohkeudellaan ja päättäväisyydellään pelasti heidät kaikki joutumasta vihollisen käsiin.

11.

TUOMIO.

Tanskalainen laivasto purjehti siis Tukholmaan. Eräällä laivoista, pienessä yksinäisessä kapyysissä, istui Hemming Gadd. Pienellä pöydällä hänen edessään oli äsken päätetty kirjoitus, mutta ei hän lukenut, tuijotti vain siihen. Hänen sielunsa ja hänen ajatuksensa näyttivät olevan kaukana nykyisyydestä.

Kenties muisteli hän niitä lukemattomia kertoja, jotka hän oli seissut urhoollisten soturiensa edessä tai tyyntä, mietteliästä kansaa, johon kukaan ei voinut puhaltaa elämää kuten hän. Isänmaan pelastus vihollisen käsistä oli ollut hänen kaikkien pyrintöjensä maalina, ja kuinka hän olikaan ivalla ja halveksumisella puhunut tästä vihollisesta! Ja nyt oli tapahtunut se kuulumaton, uskomaton, että hän, Hemming Gadd, tanskalaisvihaaja, puhui vihollisen puolesta; tuossa pöydällä hänen edessään oli avoin kirje kotoiselle kansalle, jossa hän selitti, että Tanskan kuningas Kristian oli rehellinen ja oikeamielinen herra, jota Ruotsin ei pitänyt sysätä pois, kun hän tarjosi rauhaa ja unhotusta menneihin nähden. Kirjeen alle oli Hemming Gadd kirjoittanut nimensä. Sama Hemming Gadd, joka niin usein oli heille sanonut: "Älkää koskaan uskoko tanskalaista!"

Luottaisivatko he häneen nytkin, eivätkö he pikemmin uskoisi hänen menettäneen ymmärryksensä? Eivätkö he voineet viitata omaan ja isiensä kokemukseen, mitä oli seurannut joka kerta, kun vihollinen oli päässyt pujahtamaan maahan, ja oliko mitään syytä luulla, että tällä kertaa kävisi paremmin?

"Jos he uskovat minua, ovat he kurjia tuuliviirejä", sanoi hän, "ja ansaitsevat kohtalonsa."

Pernilla rouva oli sanonut hänelle, että hänen kaunopuheisuutensa pystyi kyllä saamaan sen aikaan, jos hän tahtoi sitä käyttää. Hän ei ollut koskaan sitä uskonut, mutta nyt tahtoi hän koettaa; hän puhuisi aivan päinvastaista mitä ajatteli, ja jos he ottivat onkeen, niin silloin totisesti oli ovelalla naisella ollut enemmän ymmärrystä ja ihmistuntemusta kuin hänellä, ja hän saisi ensi kerran elämässään tunnustaa itsensä voitetuksi. Ja voittaja oli nainen, tosin nerokkain maailmassa!

Eikö hän muuten ollutkin tullut siihen vakaumukseen, ettei maksanut vaivaa rimpuilla vasten virtaa? Jos Sten Sture olisi elänyt, olisi se ollut toinen asia, mutta kuka tulisi jatkamaan hänen työtään? Oliko valtakunnan suurmiesten joukossa ketään, joka kelpasi mihinkään? Kuinka he kaikki olivat häntä kohdelleet? Ja eikö hän ollut saanut mitä oivallisimman tilaisuuden kostoon? Nyt täyttyisivät heidän toivomuksensa, he saisivat tanskalaisen hallituksen, ja he saisivat kauhukseen kokea seuraukset.

Kapyysiin astui muuan kuninkaan palvelijoista ja pyysi luvattua kirjoitusta.

Joko mies näytti liian mitättömältä tai ruotsalaisuus otti oikeutensa, mutta vanha leijona syöksyi pystyyn, kohotti karhunkämmenensä ja huusi: "Luikkikaa tiehenne!"

Käsky täytettiin niin siekailematta, että hänen täytyi nauraa sellaiselle pelkurille.

Hurja, kamala oli hänen naurunsa. Hemming oli kerran kuullut niin nauravan erään kavaltajan, joka vietiin mestauslavalle.

Hetkisen kuluttua saapui muuan kuninkaan herroista, mutta hän jätti oven auki näyttääkseen ne asestetut miehet, jotka häntä seurasivat.

Hemming hymyili mielessään; poiskäännetyin silmin viittasi hän pergamenttiin, joka oli pöydällä. Hovimies otti sen ja riensi pois.

Niin oli arpa heitetty!

Hemming Gadd oli kavaltaja! Kulovalkeana oli sellainen puhe leviävä ympäri Ruotsin maan. Ja hän löi nyrkkiä pöytään niin rajusti, että se halkesi, ja sitten tuijotti hän halkeamaan synkin muistelmin ja miettein.

Mutta askel oli otettu, hänen täytyi käydä eteenpäin tiellä, jolle oli lähtenyt. Helluntain aikoihin saapuivat he Tukholman edustalle. Kirje lähetettiin jo saaristosta ruotsalaisiin maakuntiin, ja mukana seurasi kuninkaan kirje, jossa hän lupasi lakien, oikeuksien ja vanhojen hyvien tapojen pyhänä pitämistä, ja rahvas oli kutsuttava Tukholmaan valtiopäiville päättämään ikuisesta rauhasta kolmen valtakunnan kesken. Samalla laskettiin joukko sotaväkeä maihin.

Nyt alkoi Tukholman piiritys, mutta näyttäytyi pian, että se oli miltei yhtä mahdotonta kuin Kalmarinkin valloittaminen. Piiritettiin niin maan kuin merenkin puolelta, mutta jokainen porvari oli ruvennut sotamieheksi, ja yhdessä he muodostivat muurin, joka ainakin tällä haavaa oli läpipääsemätön.

Kristina oli väsymätön, ja urhoollinen puolustusjoukko osoitti mitä suurinta uhrautuvaisuutta. Oli kysymys isänmaasta, kotiliesistä, ja kaikki arvelut väistyivät.

Kuningas oli synkällä tuulella, ja pian näyttäytyi, etteivät kirjeet eivätkä lupaukset pystyneet kehenkään; Hemmingin kirjeet herättivät suuttumusta, kuninkaan naurua.

Silloin koetettiin lahjoa ei ainoastaan herroja, vaan rahvastakin. Erittäinkin ne, jotka olivat Tukholman läheisyydessä, tahtoi kuningas vetää puolelleen. Niin hän itse kuin hänen lähettinsäkin kokosivat Uplannin talonpoikia ympärilleen ja puhuttelivat heitä ystävällisesti, ja kun he tulivat leiriin Tukholman edustalle, kestitettiin heitä, eivätkä he palanneet sieltä koskaan saamatta lahjaksi suolatynnyriä.

Ruotsalaisten herrojen joukosta varsinkin Mathias piispa touhusi innokkaasti kääntääkseen kansan mielen kuninkaan puolelle. Hän ei koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta, missä saattoi saavuttaa jonkunlaisen hyväntekijän maineen. Kansaa miellytti hänen suopea ja leikkisä luonteensa. Koko hänen oma persoonallisuutensa oli sulanut yhteen ainoaan haluun, hän tahtoi miellyttää ja saada suosiota niin kansalta kuin kuninkaaltakin. Mahdollisesti hän ajanoloon odotti ylennystä, mutta nyt oli hänen ajettava kuninkaan asiaa rahvaan kesken, ja suuresti mielissään oli hän kuullessaan toisten pappien sanovan, ettei kenelläkään ollut niin suurta vaikutusvaltaa kuin hänellä. Turhamainen vanha mies punastui kuin tyttö, kun kuningas taputti häntä olalle ja pyysi häntä tekemään hänen asiansa hyväksi minkä voi.

Käsi sydämellä hän sen lupasi, eikä Kristian kuninkaalla ollut uskollisempaa palvelijaa.

Oli kyllä toisiakin, jotka eivät tahtoneet olla häntä huonompia; huomattavimmat niistä olivat Skaran piispa Vincentius ja herrat Ture Jönsinpoika ja Erik Abrahaminpoika.

Mutta vapaussota jatkui yhä Kalmarin läänissä, Itä-Göötanmaalla, Vestmanlannissa ja Nerikessä. Siellä taisteli Niilo Eskilinpoika (Banér), kunnon herra ja isänmaan ystävä; hyvin linnoitetussa Göksholmassa valmistauduttiin vakavaan vastarintaan. Örebro oli myös varmoissa käsissä.

Kuningas sai pian kokea, kuinka tyhjiä kaikki hänen toiveensa olivat olleet. Vihamielinen liike häntä vastaan levisi yhä enemmän. Vesteråsin linnan vouti lujitti linnoituksia minkä ehti. Itä-Göötan talonpoikia, jotka piirittivät Linköpingin piispantaloa, johtivat Sven Höök ja Pietari Smed, molemmat kelpo miehiä.

Maunu Erikinpoika lähti Vesteråsista urhean parven kera ryntäysretkelle Strengnäsiä vastaan. Erik Abrahaminpoika sai siitä tiedon, ja hän riensi ilmoittamaan kuninkaalle, että Vesteråsin linna oli jätetty melkein oman onnensa nojaan ja sen kimppuun oli heti käytävä.

Lähetettiin joukko aluksia ja veneitä, varustettuina miehin ja pyssyin, purjehtimaan Vesteråsiin Erik herran johdolla. Varustukset oli tehty niin hissukseen, ettei kukaan tiennyt minne matka piti, ennenkuin he jo olivat ulapalla. Myöhään yöllä saapui pieni laivasto määräpaikkaansa; siellä ei vaaraa aavistettukaan ennenkuin laukaukset jyrisivät linnanporttien edustalla. Se oli täydellinen äkkiyllätys, ja rynnäkkö menestyi siis toiveiden mukaan. Kohta sen jälkeen lähetettiin muuan joukko kotiinpalaavaa vanhaa Maunu Erikinpoikaa vastaan; hänetkin saatiin äkkiylläköllä vangiksi ja lähetettiin leiriin.

Kuninkaan ilo oli ylenpalttisen suuri, ja hän ilmoitti heti Tukholman porvaristolle saavuttamastaan voitosta. Mutta ei se täällä hänen asiaansa yhtään edistänyt. Porvarit näyttäytyivät yhtä rohkeina kaupungin muureilla, tehtiinpä melkein päivittäin uloskarkauksiakin suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä. Ja tämä ärsytti kuningasta äärimmilleen; siinä hänen käsityksensä mukaan piili julkeutta ja ivaa, mikä kiihdytti hänet aivan mielipuolisuutta lähentelevään raivoon.

Ja lisäksi saapui alituiseen viestejä, kuinka miehuullisena rahvas pysyi kaikkialla. Ei edes syrjäisessä Suomessakaan saavuttanut Kristian kuningas sitä menestystä mitä oli odottanut; vanha stureystävä Arvi Kurki, Tönne Erikinpoika (Anna Bjelken lanko) ja herra Åke Yrjänänpoika kannattivat kaikin voimin urhakkaa Kristina rouvaa; he olivat päättäneet kestää tai kaatua taistelussa oikean asian puolesta.

Asema pysyi edelleen samana aina elokuuhun, elintarpeiden puute kävi leirissä tuntuvammaksi päivä päivältä, sillä makeilullakaan ei kansaa saatu muonavaroja tuomaan. Eikä muutosta näyttänyt pian olevan toivottavissakaan, ja talven tullen täytyisi kuninkaan luopua piirityksestä ja häpeissään palata Tanskaan, saavuttamatta mitään paljonmaksavilla varustuksillaan.

Katkerin mielin kiroili hän niitä, jotka olivat neuvoneet häntä ryhtymään tähän sotaretkeen. Mutta silloin astui Didrik maisteri ja neuvoi häntä yrittämään toista tietä perille. Pernilla rouva ja itse Sigbritkin olivat kirjoittaneet ja neuvoneet lähettämään tohtori Hemmingin Tukholmaan. Jos muutamia ruotsalaisia herroja lähetettäisiin kaupunkiin, ei heitä voitu siellä olla ottamatta vastaan ja hyvällä asiantuntemuksellaan pääsisivät he parempiin tuloksiin kuin rauhanhierojat.

Kuningas kutsutti Hemming piispan luoksensa, ja tämä tuli hetkisen kuluttua.

"Olette sanonut, että tahdotte palvella minua?"

"Niin, teidän armonne."

"Todistakaa se!"

"Millä tavoin?"

"Taivuttakaa heidät antautumaan."

Hemming seisoi hetken mietteissään. "Teen parastani", sanoi hän.

"Milloin olette valmis?"

"Milloin käskette!"

"Huomenna siis!"

"Vaikka huomenna, teidän armonne!"

Hemming Gadd lähti, ja kuningas lähetti sanan Mathiaalle ja Erik Ryningille, että he samassa tarkoituksessa saapuisivat kaupunkiin, mutta puhemiehenä olisi Hemming Gadd. "Jos hän epäonnistuu", huusi kuningas, "niin lähetän hänen päänsä Pernilla rouvalle, joka pääsee siitä käsittämään, kuinka vähän arvoinen papin kaunopuheisuus on!"

Huomenna pyysivät kolme yllämainittua herraa pääsyä kaupunkiin. Siihen suostuttiin heti. Sillä Kristina rouva tuumi, etteivät ne viestit, joita Hemming Gadd toi, voineet olla muita kuin hyviä, ja sentähden ikävöi hän niitä kuulla.

Mutta kun kaupunkiin levisi tieto, että Hemming piispa oli tulossa, silloin tunsivat kaikki ikäänkuin tuulahduksen muinaisista, onnellisista ajoista.

Varmasti tuli hän auttamaan sorrettua kaupunkia! Kaikki, ketkä elivät ja hengittivät, riensivät häntä vastaan. Muutamia upseereja ja useita porvareita oli tulijaa vastassa kaupungin portilla, ja katseluhaluisena väkijoukko muodosti kunniakujan aina linnaan saakka, mutta he eivät nähneet ketään muita kuin Hemmingin.

"Kuinka hän punoittaa!"

"Ja tuijottaa eteensä!"

"Eikä näe meitä ensinkään!" kuiskailtiin.

Mitä hän itse vaistomaisesti tunsi, sitä ei hän perustellut. Mutta vältti katsoa kehenkään, ettei hänen tarvinnut tervehtiä; vastoin tahtoaan tunsi hän kiusautuvansa, hän ei voinut päästä oikeaan oloonsa. Mutta jollei se heti käynyt, niin odottakoothan vain, kunnes hän ehti luoda jäänsä ja näyttää mitä kantoi kilvessään. Silloin kaikki kimmastuvat häneen, silloin on hän taasen keskellä taistelua, ja sitten — sitten olisi osoitettava, kuinka oikeassa hän oli väitteissään ja kuinka vähän he ymmärsivät omia etujaan.

He saapuivat linnaan.

Suureen saliin oli kokoontunut viitisenkymmentä kaupungin ylhäisimmistä herroista, ja kaikista etumaisena seisoi jalo rouva Kristina Gyllenstjerna. Tämä tuli häntä vastaan ja hän seisoi kasvotusten ystävävainajansa lesken kanssa. Hän tunsi tämän katseen kiintyvän itseensä, mutta ei vastannut siihen, kumarsi vain syvään hänelle ja sitten kaikille läsnäolijoille.

Ilma tuntui raskaalta ja painostavalta; jokainen aavisti mitä oli tuleva, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan, se kuului Hemming Gaddille. Mutta tämä haparoi sanojaan, ensi kertaa elämässään; hänen oli vaikea tämän naisen ja näiden miesten edessä puhua ulkopuolelta hampaitaan, tarjoten kahdeksankymmenvuotiaan huulin isänmaalleen juudassuudelman, ja siksi hän epäröi.

"On jo kaksi vuotta siitä", sanoi hän, "kun toisten panttivankien mukana lähdin täältä Tanskaan; toista on nähdä jokin asia etäältä, toista läheltä. Kristian kuningas on lempeä ja armollinen herra, hän sanoo olevansa Ruotsin laillinen kuningas, ja tästä laillisesta oikeudestaan ei hän aio luopua koskaan, ja varmaa ja totta on, että Ruotsi hänen valtikkansa alla kulkisi kunniakasta ja onnellista aikaa kohden!" Kristina tuijotti häneen, aivan kuin ei tahtoisi uskoa omia korviaan.

"Ja te, elektus, sanotte tämän!"

"Mihin vie vastarinta muuhun kuin maan perinpohjaiseen köyhtymiseen? Kuka teille tulee apuun? Hansakaupungit, Puolan kuningas, Venäjän suuriruhtinas, kenties Saksan keisarikin ovat valmiit ojentamaan Tanskan kuninkaalle auttavan käden kurittamaan hänen kapinallisia alamaisiaan. Paavi antaa pannajulistuksen toisensa jälkeen, ja, mikä merkitsee kaikista enimmän, maan omat lapset, tarkoitan nyt suurmiehiä, ovat suurimmaksi osaksi yksimieliset, että valtikka on jätettävä Kristian kuninkaalle. Mitä vastarinta sitten enää auttaa? Se ärsyttää vain kuninkaan mieltä, pitkittää sekasortoa ja tekee kurjuuden suuremmaksi kuin se jo on."

Monet läsnäolijoista myönsivät hiljaisuudessa, että hän oli oikeassa, mutta he vaikenivat.

Kristinan mielessä oli hämmästys väistynyt vihastuksen ja inhon tieltä; suuttumuksen puna paloi hänen poskillaan, kun hän sanoi: "En ikinä uskonut, että teistä voisi tulla maankavaltaja!"

Näin sanoen hän käänsi kuninkaan puhemiehille selkänsä ja laitatti pois koko lähetystön.

Hemming Gadd lähti kaupungin raastupaan, joka oli ihmisiä täpötäytenään.

"Vapautta elämään ja toimintaan, rauhaa vihollisiin nähden, unhotusta ja sovitusta, kas, siinä mitä minulla on teille tarjottavaa!" huudahti hän heille. "Oletteko Tanskan kuninkaan mies?"

"Ilvehdittekö kanssamme?"

"Ettekö tule viemään meitä sotaan tanskalaisia vastaan?" kysyi muuan työmies, joka ovelta oli nähnyt rotevan, tarmokkaan vanhuksen.

"Pikemmin kuulostaa hän aikovan taivuttaa niskamme tanskalaisen ikeen alle", huusi muuan taalalainen.

"Sellainen ei ole hänen tapaistaan."

"Hän, tanskalaisten tulisin vihamies!"

"Niin, niin, minä tappelin hänen johdollaan Itä-Göötanmaalla."

"Olisittepas kuulleet, kun hän puhui Lyypekissä!"

"Minun isäukkoni oli mukana Kalmarissa, kun Hannu kuningas hirtätti joka toisen porvarin, mutta silloin tuli piispa, ja koko tanskalaisjoukkue lähti tiehensä, ja niin puhui hän talonpojille, kuinka heidän oli taisteltava viimeiseen mieheen, ja hän sanoi sumeilematta antavansa henkensä Ruotsin puolesta, ja niin hurrattiin oikein hartiavoimin urhoolliselle piispalle."

"Hurratkaamme hänelle!"

Ja he hurrasivat minkä jaksoivat, ja turhaan koetti hän saada suunvuoroa; hänen täytyi kuulla loppumattomiin omia urotöitään; ne pistivät kuin terävät okaat hänen sydämeensä, mutta peräytyä hän ei tahtonut.

Hän odotti, kunnes myrsky oli ehtinyt hieman laantua ja huusi sitten: "Tahdotteko kuulla minua?"

"Kyllä, kyllä!" huudettiin kaikilta tahoilta.

"Tahdotteko saada loppuun tämän ainaisen sodan?"

"Tahdomme kyllä!"

"Eikö jokainen tahtoisi rauhassa ja levossa palata ammattiinsa?" kysyi piispa.

"Kyllä, kyllä!"

"Suolaa olisi aina saatava."

"Niin olisi."

"Kankaita halvemmalla."

"Paljon halvemmalla!"

"Rikkaat eivät saisi sortaa köyhiä."

"Sama oikeus kaikille!" huusi muuan.

"Sitä ei hän voi!" tokaisi toinen.

"Kenties, jos tahdotte taipua erääseen ehtoon."

"Mihin, mihin?"

"Vähät herättää, vaikka sen sanonkin, olette sellaisia härkäpäitä, ettette koskaan tule järkiinne."

"Ehto, ehto!"

"Olen sanonut teille, mitä etuja se tuottaa."

"Me suostumme siihen!"

"Niin, niin!"

"Mikä ehto on?"

"Sopimus vihollisen kanssa!"

Ensin haudan hiljaisuus, sitten syntyi ökä ja metakka, aivan kuin hornan henget olisivat päässeet valloilleen, Esbjörnin palvelija, Pietari Perjantai, sai käsiinsä jyrkeän rautakangen ja kimmahutti sen sellaisella vauhdilla Hemming Gaddia kohden, että tämä oli vähällä saada surmaniskun.

"Hän on kavaltaja!"

"Heittäkäämme hänet yli muurin!"

Porvareilla oli täysi työ pelastaessaan vanhaa miestä kansan raivolta, mutta niin vähän hän pelkäsi, että tahtoi mennä ulos väkijoukkoon. Heidän vastarintansa huvitti häntä, ja hän tahtoi nähdä, eikö lopulta saisi heitä taipumaan.

Mutta porvarien ynseys oli yhtä suuri, vaikkei yhtä äänekäs. He sanoivat hänelle suoraan, ettei sovinnonhieronnasta voinut koitua mitään; he olivat vakuutetut, ettei Kristian kuningas voinut vallata kaupunkia rynnäköllä, ja avata portteja eivät he aikoneet koskaan.

Hän pyysi heitä heti ajattelemaan asiaa, heidän ei tarvinnut heti tehdä päätöstään.

Hän sai yösijan muutaman suurporvarin luona ja hänelle ja hänen ystävilleen terotti hän yön kuluessa etuja, mitkä oli yhtymisestä Tanskan kanssa. Tanskalaisesta hallituksesta tulisivat herrat enimmän kärsimään, siitä saatiin olla varmat, sillä Kristian kuningas ei voi sietää, että hänen alamaisensa kantavat päätään korkeammalla häntä itseään.

Mutta kun porvarit aamupuoleen palasivat koteihinsa, tuumivat he keskenään: "Vanha Hemming on kyllä oikeassa. Antaa kuninkaan tulla ja herrojen saada hänestä kyllikseen; eihän hänen sitten tarvitse talossa vanheta."

Mathias piispa ei hänkään puolestaan ollut toimetonna. Kaikki kaupungissa oleskelevat korkeat herrat ja aatelismiehet oli hän koonnut ympärilleen, monet heistä olivat salaisuudessa suopeita hänen asialleen, mutta vastahakoisimmatkin olivat uteliaita kuulemaan mitä hänellä oli sanottavaa.

"Tuumikaahan oikein asiaa", sanoi hän, "ja silloin näette, ettei tässä menetä mitään, vaan voittaa kaiken. Tästedes ette tule ainoastaan nimellisesti olemaan 'valtakunnan herroja', vaan myös asiallisesti! Kristian kuninkaalla ei ole aikaa eikä halua huolehtia maan hallinnosta; se jää teidän asiaksenne, jalot herrat!"

Ja jalot herrat katsoivat myhäillen toisiinsa. Sitähän he juuri tahtoivat.

"Sentähden ei hän ainoastaan aio vahvistaa kaikkia niitä erivapauksia, jotka teillä jo on, vaan myöntää uusiakin! Pyytäkää, hyvät herrat, mitä tahdotte, ja jos on kuninkaan vallassa, niin hän heti suostuu siihen."

"Mutta hänellä on julma mieli sanotaan."

"Jos niin on, sitä vähemmän on syytä panna hänen kärsivällisyyttään koetteelle; kuinka kauan luulette tämän tilan voivan jatkua, jalot herrat?"

"Mutta Kristina rouva…"

"Hän on sangen ponteva ja sitkeä, mutta ymmärtää vähät maan parhaasta."

"Hän ei suostu koskaan!"

"Hänen täytyy!"

"Porvarit ja kauppamiehet tottelevat häntä."

"Luulenpa, että Hemming Gadd tekee tyhjäksi hänen vaikutuksensa heihin."

"Mutta jos linnanrouva kieltäytyy?"

"Valitsisitte joukostanne muutamia, jotka esittäisivät hänelle välttämättömyyden antaa myöten…"

Herrat neuvottelivat keskenään, mutta kukaan ei ollut oikein halukas ottamaan tehtävää suorittaakseen. Läsnäoleva herra Erik Juhananpoika (Vaasa), panttivankina Tanskaan viedyn Kustaa Erikinpojan isä, sai vihdoin sanoiksi:

"Kristina rouvan lähimpänä sukulaisena kuuluu minulle puhuminen tästä asiasta; teen sen ja toivon voivani tuoda teille onnellisen vastauksen."

Kaikki kiittivät Erik herraa; oli kuin hän olisi nostanut raskaan kuorman heidän hartioiltaan.

Mutta Mathias piispa tuumi mielessään päässeensä arkkipiispanvirkaa melkoista lähemmäksi; kuningas tuskin voi olla antamatta sitä hänelle sen loistavan menestyksen jälkeen, mikä kaikesta päättäen lähetystöllä tulisi olemaan.

* * * * *

Kristina parka; kuinka hän oli kärsinyt ja taistellut! Hän näki, mihin jouduttaisiin, mutta kuitenkin hylkäsi hän inholla antautumisajatuksen. Oliko hänen, kaikkien niiden lupausten jälkeen, joita oli antanut rakastetulle herralleen, annettava myöten, ojennettava kätensä valtakunnan viholliselle? Ja oliko hänen petettävä kansa, joka taisteli ja kesti kaiken? Ah, kuinka hän ajatteli huolissaan, mutta mitään enkeliä ei tullut taivaasta häntä pelastamaan, hän ei löytänyt mitään keinoa. Hänen sydämessään oli yö, yö hänen ympärillään, mistä oli ensi valon säde tuleva?

Silloin sanottiin hänelle, että Cecilia rouva, hänen rakas sisarensa, ja tämän herra, Erik Juhananpoika, olivat tulleet häntä tapaamaan.

Nämä molemmat olivat Kristinan parhaita ystäviä, ja hän riensi heitä vastaan toivoen saavansa lohdutusta ja apua.

Cecilia rouva oli aina poikansa poisviennistä ollut vaipuneena syvään suruun; hän sanoi olevansa varma siitä, ettei enää koskaan saisi nähdä Kustaa poikaansa. Mutta tänään hämmästytti Kristinaa hänen ulkonäkönsä; näytti kuin hänessä olisi herännyt uusia elämän toiveita.

"Rakkahin Kristina!" sanoi hän ja syleili häntä. "Sinä voit antaa minulle elämän tai kuoleman!"

"Minä?" kysyi tämä kummissaan.

"Cecilia päästää tunteensa juoksemaan järjen edelle", puuttui hänen herransa puheeseen.

Kristina katsoi kysyvästi molempiin.

Nyt tuntui Erik herrankin vaikealta tuoda ilmoille asiaansa.

Cecilia näki sen ja sai sanoiksi:

"Kuningas tahtoo antaa takaisin Kustaani", sanoi hän, "se riippuu nyt vain sinusta."

"Minusta!"

"Rakkahin sukulaiseni!" puuttui Erik herra puheeseen. "Minulla on tuotavana teille surullinen uutinen."

"Se että petollisuus yhä levenee."

"Älkää sanoko sitä siksi. Se on pelkkää huolehtimista teidän ja maan hyvästä."

"Pyydän teitä, sukulaiseni, älkää ottako minua lukuun."

"Te olette ainoa, joka enää seisoo vastaan."

"Ovatko kaikki myöntyneet?"

"Kaikki poikkeuksetta taipuvat sovintoon."

"Tekin?"

Erik herra pääsi vahtaamasta. Tukholman pormestari ja raati pyrki kiireimmiten jalon rouva Kristina Gyllenstjernan puheille.

"Menkää", sanoi ritari, "me odotamme täällä."

"He puhuvat kyllä teidänkin puolestanne", vastasi Kristina jäätävän tyynesti ja poistui huoneesta.

Niin he tekivätkin. Liikuttavin sanoin esittivät he hänelle antautumisen välttämättömyyden; niin kovina aikoina ei ollut mitään muuta keinoa. Kaikki kaupungin varat olivat lopussa, nälkäkuolema olisi jatkuvan piirityksen varma seuraus.

Lohdutellen lisäsivät he, että oli Sten Sture vanhempikin taipunut pakkosopimukseen; vasta sen jälkeen saattoi hän oikein lujittaa valtansa, kun herrat olivat päässeet käsittämään, mihin tanskalainen hallitus ajanoloon vei.

Kristina rouva olisi voinut osoittaa heille heidän omien sanojensa ristiriidan, mutta se ei nyt enää maksanut vaivaa; sentähden vaikeni hän yhä ja kuunteli ainoastaan tarkkaavaisesti heidän esitystään. Kun he olivat lopettaneet, sanoi hän:

"Annan kahden tunnin kuluttua vastaukseni."

Hän seisoi liikahtamatta, kunnes lähetystö oli mennyt, ja lähetystön jäsenet tunsivatkin, että he jättivät Kristinan eikä tämä heitä.

Kun hän palasi sukulaistensa luo, näkivät nämä hänen kasvoistaan mitä ulkona oli tapahtunut.

"Olethan sairas, Kristina!" huudahti Cecilia rouva.

"Sanoisit pikemmin kuollut!"

"Kärsitkö suuresti?"

"Voivatko kuolleet kärsiä? Kaikki tuntuu minussa kuolleelta!"

Cecilia tahtoi sulkea hänet syliinsä.

"Älä koske minua, se lisää vain tuskaa", sanoi hän. "Puhukaamme siitä, mitä on tehtävä."

Erik herra sanoi, että Kristinan oli linnan päällikköjen ja kaupungin maistraatin kera lähetettävä kirje, jossa tunnustaisivat Kristianin kuninkaaksi ja luovuttaisivat Tukholman linnan hänelle eliniäkseen ja sen jälkeen neuvostolle. Tämä avoin kirje olisi muutamain siihen valittujen mukana toimitettava kuninkaalle, ja lähetystön oli kuninkaan lähettiläiden kanssa mentävä laivastoon niin pian kuin mahdollista.

Kristina otti vastaan määräykset ja toimi sokeasti niiden mukaan.

Hänen sielunsa oli menettänyt kaiken harrastuksensa, nyt teki hän ainoastaan mitä muut tahtoivat.

Kirje kirjoitettiin, mutta kun tanskalaiset ja ruotsalaiset lähettiläät lähtivät kaupungista, silloin vallitsi haudan hiljaisuus töllisteleväin joukkojen keskuudessa; oli kuin uteliaisuuden esineenä olisi läheiset hautajaiset, ja Ruotsin vapautta he menivät hautaamaan.

Kristian kuningas oli yhtä hämmästynyt kuin iloinen; vanha Hemming Gadd oli sentään merkillinen mies; häntä saattoi käyttää.

Jo seuraavana päivänä, syyskuun 5 päivänä 1520, allekirjoitettiin sopimus Kristian kuninkaan ja Tukholman kaupungin ynnä Kristina rouvan välillä.

Sanoin ja kättä lyöden, kirjein ja sinetein, valoin ja sitoumuksin tehtiin nyt sovinto ja rauha. Kuningas lupasi täyden unhotuksen kaikkiin menneihin nähden ja sitoutui kirjallisesti antamaan anteeksi kaikille niille, jotka olivat taistelleet Kristian I:ä, Hannu kuningasta ja häntä itseään vastaan. Samoin oli kaikki vangit päästettävä vapaiksi ja Kristina rouvalle luvattiin suuria läänityksiä.

Seuraavana aamuna, syyskuun 7 päivänä, tahtoi kuningas saapua kaupunkiin, jolloin Kristina rouvan yhdessä pormestarin, raadin ja väestön kera oli otettava hänet vastaan ja luovutettava hänelle linna ja kaupunki.

Määrätyllä hetkellä hän saapuikin; nyt oli kuninkaan mielessä pelkkää päiväpaistetta, ja suurilla juhlallisuuksilla hänet otettiin vastaan. Linnaan saavuttua teki hän lyhyen vierailun Kristina rouvan luo ja tämä luovutti omin käsin hänelle linnan avaimet. Hän hymyili kohteliaasti linnanrouvalle ottaessaan ne, mutta tämän marmorikasvoissa ei liikahtanut ainoakaan lihas, ja siitä saattoi kuningas päättää hänen sydämensäkin ajatukset.

Kaupungin raatimiesten joukossa oli muuan nimeltään Gorius Holsti; tämän luona oli kuningas asunut nuorena Tukholmassa vieraillessaan ja usein oleskellessaan linnasta poissa isäänsä peläten. Gorius Holsti oli nyt kaikessa alamaisuudessa ilmoittanut pitäneensä huolen juhla-ateriasta siihen tapaan kuin prinssi Kristian muinen tahtoi, ja hän anoi, että kuningas tahtoisi pitää sen hyvänään.

Tämä suostui heti; nyt ei hänen tarvinnut kutsua pöytäänsä muita kuin ketkä häntä miellyttivät, ja niiden joukkoon eivät ylhäiset ruotsalaiset herrat kuuluneet.

Ovela Gorius Holsti oli kuninkaan lähimpänä pöytänaapurina; häntä nipisti hän korvasta ja lupasi tehdä hänestä kaupungin pormestarin. Kun kuningas tyhjensi ensimäisen lasinsa, julisti torvien toitotus palaavaa rauhaa koko kaupungille, mutta ruotsalaiset herrat olivat aika ihmeissään, kun heidät melkein järjestään oli jätetty juhlasta pois.

Seuraavana päivänä toi Tukholman porvaristo kuninkaalle kirjallisen uskollisuudenlupauksensa.

Kuningas asui yhä edelleen raatimiehen luona. Hän arveli ehtivänsä kyllä muuttaa linnaan vielä sittenkin, kun hänet oli kruunattu, ja ensin aikoi hän pikimiten käydä Kööpenhaminassa.

Leiristä tuotiin sana, että Vesteråsin vanha linnanpäällikkö anoi hartaasti armoa.

"Sen saa hän ansionsa mukaan, huomenna jo", vastasi kuningas hymyillen.

Ja niin pystytettiin hänen käskystään hirsipuu Suurtorille, ja vanha mies, joka oli sattunut joutumaan kuninkaan vangiksi, vietiin sinne ja paloiteltiin neljään osaan, jotka ripustettiin teiliin.

"Hän varmaankin on pahoin rikkonut", kuiski kansa keskenään.

Mutta korkeat herrat arvelivat, että pitkällinen vastarinta oli syynä kuninkaan ärtyneeseen mielentilaan, ja he sopivat, että oli kaikin noudatettava hänen toivomuksiaan.

"He aikovat pitää minua narrinaan", ärisi kuningas, "mutta ennen pitkää opetan heille muuta."

Herra Kustaa Trolle ja Didrik maisteri olivat hänen ainoat uskottunsa; heidän kanssaan oli hänellä pitkiä salaisia neuvotteluja. Mielellään kuuli hän heidän ehdotuksiaan, mutta mihinkään päätökseen ei hän päässyt. "Siihen on kyllä aikaa, kunhan palaan Tanskasta", sanoi hän. "Hän neuvottelee Sigbrit rouvan kanssa", kuiskasi maisteri Kustaa herralle.

"Ymmärtääkö naisväki moista?"

"Hän ymmärtää mitä vaan!"

Arkkipiispan toivomuksesta täytettiin muutamia avoimia virkoja, ja Mathias piispa sai tehtäväkseen mennä sisämaahan toimittamaan rahvasta saapuville siksi kuin kuningas tuli takaisin.

Tämä lupasi tehdä kaiken voitavansa; mutta ne tärkeät palvelukset, jotka hän arveli jo tehneensä, oikeuttivat hänet vastaavaan palkintoon, ja tätä ei hän voinut olla ennen lähtöään sanomatta kuninkaalle.

"Ettekö luule minun sitä ajatelleen", vastasi kuningas nauraen. "Katsokaa vain, että olette täällä Tukholmassa, kun tulen takaisin, ja minä lupaan, että palkka nousee yli rohkeimpainkin toiveidenne, niin suuret kuin ansionne ovatkin!"

"Uskallanko kysyä…"

"Ei, piispa, salaisuuttani ette saa tietää ennen aikojaan!"

Niin täytyi Mathias piispan lähteä aprikoiden mielessään, mitä läänityksiä vaatisi, jos kuningas antaisi vapauden valita.

Sen jälkeen kutsuttiin puheille Hemming Gadd.

Kristian kuningas vihasi tätä miestä, mutta hän ihaili häntä myös. Hemmingin ansio oli, että Tukholma nyt oli hänen vallassaan, ja sitä suurta tehoa, joka hänen kaunopuheisuudellaan oli ruotsalaisiin, tahtoi kuningas edelleenkin käyttää.

Hemming Gadd astui kuninkaan huoneeseen tyynenä, tutkimatonna kuten tavallisesti.

"Olette tehnyt minulle palveluksen", sanoi kuningas. Kumarrus oli hänen vastauksensa. "Mitä tahdotte palkaksi?"

"Olen jo saanut sen."

"En ole antanut teille mitään!"

"Muut ovat antaneet."

"Ketkä muut?"

"Ruotsalaiset herrat."

"Millainen palkka se on?"

"Pelko, jonka näen heidän kasvoillaan."

"Mitä he pelkäävät?"

"Luultavasti Vesteråsin päällikön kohtaloa."

Kuningas hätkähti. Tiesikö sitten tämä mies, mitä hän ei ollut uskonut kenellekään?

"Hän sai mitä oli teoillaan ansainnut."

"Niin, hänellä oli ruotsalainen mieli!"

"Ja siksi arvelette…"

"Arvelen, että jos sellaista saattoi tapahtua tuoreessa puussa, mitä silloin tapahtuukaan kuivassa."

"Ettekö pelkää mitään omasta puolestanne?"

"Olen liian vanha pelkäämään."

"Olette aina ollut Tanskan vihollinen?"

"Niin olen!"

"Olette kenties vieläkin?"

"Enkö palvele teidän armoanne?"

"Mutta ette rakkaudesta!"

"Hm."

"Voisitte yhtä hyvin kääntää aseenne minua vastaan!" huudahti kuningas.

"Sitä en kiellä!"

Kristian meni häntä vastaan ankarin uhkaavin katsein. "Varokaa itseänne!" tiuskaisi hän.

Mutta nyt leimahti Hemminginkin mieli; kuulustelu ei häntä miellyttänyt, ja sentähden kohtasi hän kuninkaan uhkaavan katseen ja vastasi samaan sävyyn: "Kuolemaa en pelkää, mitä minulla silloin on pelättävää, herra kuningas?"

"Minun vihani!"

"Teidän isänne ei voinut minua vahingoittaa, luullakseni ette voi tekään!"

"Heitätän teidät vankeuteen."

"Siten menetätte palvelijan, josta voi olla teille hyötyä!"

"Mutta sitten…"

"Sitten murskataan työkalu, jota ei enää tarvita."

"Juuri niin!"

"Siihen olen valmis!"

"Teidän on matkustettava Suomeen!" Kumarrus.

"Kukistamaan kapinallisia."

"Mikäli suinkin voin!"

"Mutta minä lähetän urkkijoita jälkeenne."

"Kuten teidän armonne näkee hyväksi!"

"Ylipäällikkyys on teidän, mutta minun luottamusmieheni pitävät huolen rikollisten rankaisemisesta."

"Siihen olen tyytyväinen."

"Milloin tahdotte lähteä."

"Heti!"

"Ettekö tahdo sanoa kenellekään jäähyväisiä?"

"En!"

"Ette Kristina Gyllenstjernallekaan?"

"Me molemmat mieluimmin vältämme toisiamme!"

"Miksi niin?"

"Hän on sanonut minua kavaltajaksi!"

"Ja se haavoitti!"

"Totuus usein tekee niin!"

"Aikanaan kyllä kostan puolestanne!"

Hemming jupisi jotakin vastaan ja kysyi sitten, milloin matkalle on lähdettävä.

"Huomenna!" kuului vastaus.

Mutta kuningas ei sittenkään antanut hänelle lähtömerkkiä; hän näytti tuumiskelevan jotakin. Hemming seisoi odottaen.

"Aiotteko Suomesta mennä Tanskaan?"

"Jollen jää Suomeen."

"Mistä syystä?"

"Minulle on ennustettu niin!"

"Uskotteko moista?" kysyi kuningas levottomuudella, joka osoitti, että asia persoonallisesti koski häneen.

"Uskon, teidän armonne."

"Minulle on myös ennustettu."

"Niin tehdään kaikille suurille miehille."

"Minut muka karkoitetaan valtakunnastani!"

"Sitä ette usko!"

"Se on keksitty vain ilkeydestä."

"Aivan varmaan, teidän armonne!" Vihdoin sai Hemming mennä. Ja kun laiva oli miehitetty ja valmis, nousi hän siihen ja lähti purjehtimaan.

12.

LEIJONAN KAATUMINEN.

Suomeen ei vielä ollut saapunut sanomaa hallituksen vaihdoksesta Ruotsissa, kun Hemming Gadd tanskalaisten joukkojen kera laski maihin Turkuun.

Täällä ei oltu lainkaan valmistuttu vastarintaan, ja helppo oli sentähden valloittaa kaupunki ja vangita linnanpäällikkö ynnä vanha, kunnon Arvi Kurki.

Niilo von Mehlen oli Kristian kuninkaan uskottu palvelija, hän oli laivojen päällikkö ja hänen oli valvottava herransa käskyjen toteuttamista.

Kaupungin valtaamisen jälkeen riensi Hemming kohtaamaan vanhaa piispaa.

Hänet otettiin kylmästi vastaan.

"Tätä olin odottanutkin", sanoi hän. "Mutta sallikaa minun nyt selittää syyt tekoihini."

Arvi Kurki nyökkäsi myöntävästi.

Nyt selitti Hemming, miten epätoivoinen asema oli. Hän ei ollut nähnyt mitään pelastusta, parempi silloin ajoissa alistua.

"Unhotatte erään tärkeän asian!" sanoi Arvi piispa.

"No?"

"Meidän ihmisten on taisteltava viimeiseen saakka ja luotettava Herraan."

"Ihmetöiden aika on mennyt."

"Apu siis näyttää teistä ihmeeltä?"

"Niin kyllä!"

"Sitten tapahtuu ihme parhaillaan."

"Selittäkää!"

"Muistatteko nuorta Kustaa Erikinpoikaa, joka teidän kerallanne vietiin Tanskaan?"

"Lahjakas nuorukainen, istuu nyt Kallon linnassa."

"Hän on paennut sieltä!"

"Reippaasti tehty!"

"Lyypekissä on hän kääntynyt viranomaisten puoleen, jotka ovat ottaneet hänet hoiviinsa."

"Onko se mahdollista!"

"Luultavasti on hän nyt Ruotsissa!"

"Miksei hän tullut ennemmin!"

"Miksi taivutitte Tukholman antautumaan?"

"Mitäpä poikasesta on toivoa!"

"Oliko Sten Sture vanhempi?"

"Oi isänmaani!" huudahti Hemming ja pani kätensä ristiin päänsä ylitse. "Jos sinulle vielä olisi pelastus, antaisin siitä ikuisen autuutenikin!"

"Minusta näytätte sen jo menettäneen."

"Ei, jos isänmaani voidaan pelastaa. Kadotus on juuri siinä, kun tietää sen olevan vihollisen kädessä."

"Käänny takaisin, Hemming Gadd!"

"Kautta elävän Jumalan tekisin sen, jos sillä voisin hyödyttää Suomea, synnyinmaatani. Nyt luulen tekeväni enimmän hyötyä, kun pidän huolta siitä, että mieshukka on niin pieni kuin mahdollista."

"Voitteko tehdä sen?"

"Tahdon ainakin koettaa!"

"Sitten emme eroa vihamiehinä", sanoi vanha piispa ojentaen hänelle kätensä.

Tanskalainen päällikkö sanoi kuninkaansa tahdon olevan, että Hemming tohtori kulkisi edellä sotaväen kera; hän tulisi jälestä pienemmän parven keralla ja olisi avullinen, jos niin tarvittiin. Ehdotukseen suostuttiin ilolla; Hemming tahtoi mieluummin olla omana herranaan.

Turusta kävi kulku Raumalle ja Ulvilaan; talonpoikia oli monin paikoin kerääntynyt vastatenään, mutta heidät kukistettiin urhean, mutta turhan ottelun jälkeen. Se oli pikemmin murhaa kuin taistelua.

Vasta Hämeenlinnassa kohdattiin vakavaa vastarintaa. Urhoollinen Åke Yrjänänpoika oli koonnut melkoisen joukon, mutta se oli huonosti asestettu ja pakotettiin urhean vastarinnan jälkeen lähtemään pakosalle. Hemming Gadd tahtoi estää takaa-ajon, mutta samassa saapui von Mehlen jälestä täyttä laukkaa, ja nyt hakattiin maahan kaikki, ketkä yhytettiin.

Se, että Hemming Gadd kulki tanskalaisten etunenässä, ei suomalaisissa herättänyt ainoastaan kummastusta, vaan suurta epävarmuuttakin. He eivät voineet käsittää, että hän oli tullut vihollisena; sentähden syntyi erimielisyyttä kansan kesken, ja vastarinta melkoisesti heikontui.

Tanskalaiset osasivat taitavasti käyttää sitä hyödykseen; vaikkei hän ollutkaan ottanut osaa taisteluun, oli hän kaikessa tapauksessa ollut kilpenä, ja monta kertaa oli tässä sodassa hänen nimeään käytetty sotahuutona.

Niin lähestyttiin Viipuria lähestymistään.

Kappaleen matkan päässä sieltä oli kokoontunut melkoinen sotavoima, tahdottiin estää heidät pääsemästä pitemmälle.

"Vihollinen on vastassamme!" sanoi Mehlen.

Hemming Gadd antoi merkin hyökkäykseen, torvet räikkyivät. Hänen ryntäyksessään oli jotakin hurjaa, mieletöntä. Kammottu hän oli, mutta tahtoi vielä kammotummaksi tulla; tämä oli nyt hänen ainoa maalinsa.

Tönne Erikinpoika oli urhea soturi, mutta hän ei ollut mikään tottunut johtaja; hän ei ymmärtänyt väijyntää eikä äkkiylläköitä, tuskin asettaa riittävää etuvartiotakaan. Hänen pieni sotavoimansa miehitti maantien metsän suojassa.

Mutta von Mehlen, joka heti älysi päättömäksi tehdä äkkirynnäkköä ilman edelläkäypää vakoilua, jakoi heti pienen ratsumiesparvensa. Muutamat vangit saivat lupauksen, että heidät jätetään henkiin sillä ehdolla, että näyttävät tien metsän lävitse.

Tavattiin ainoastaan muutamia harvoja ulkovartiostoja ja surmattiin; von Mehlen onnistui äkkiylläkössään, ja suomalaiset, jotka ensi tunteina olivat seisseet väistymättä hiuskarvan vertaa, joutuivat aivan päättömiksi takaapäin tehdyn odottamattoman hyökkäyksen tähden. Tämä ei ollut enää taistelua, vaan säälimätöntä, mieletöntä murhaamista.

Kuolinkorahdukset, haavoitettujen valitus, voittajain hurjat riemuhuudot ja aseiden kalske muodostivat yhdessä kamalan soiton. Hemming Gaddin korva ei koskaan ennen ollut siihen kiintynyt, nyt se teki niin. Hän näki kuinka urhea Tönne Erikinpoika kääntyi uutta vihollista vastaan, ja omasta turvallisuudestaan välittämättä syöksyi hän sokeasti vihollisten riveihin; nämä sulkeutuivat hänen ympärilleen, ja hurraahuudoin kohosi kymmenkunnan miekkaa antamaan hänelle surmaniskun.

Mutta tämä oli enemmän kuin Hemming saattoi sietää; unhottaen aikeensa, unhottaen asemansa missä oli, kannusti hän ratsuaan murtautuakseen läpi rivien.

Hänet nähdessään väistyivät tanskalaiset tieltä, mutta he saivat pian kokea, että hän tuli heidän vihollisenaan.

"Kurjat tanskalaiskoirat!" huusi hän. "Onko se laitaa, että kymmenen taistelee yhtä vastaan! Mutta kyllä minä näytän teille, mitä kaksi suomalaista voi!"

Hän torjui iskut, jotka suunnattiin Tönne Erikinpojan päähän, hän taisteli vimmatusti niitä vastaan, joiden johtajana oli äsken ollut, ja molemmat urhot seisoivat kokonaisen ruumiskasan keskellä.

"Ottakaa hänet kiinni, mutta säästäkää hänen henkensä", huusi von Mehlen. "Petturi on saava rangaistuksensa; olen ollut varma, että näin kävisi."

Toinen olisi kenties ollut tulos, jos Hemming Gadd olisi jo alusta ottanut suomalaisten asian omakseen. Nyt oli useimmat heistä hakattu maahan, toiset olivat paenneet, ainoastaan pieni miesparvi oli jälellä rakkaan johtajan ympärillä.

Hyvin tähdätty isku käsivarteen sai Hemming Gaddin pudottamaan miekkansa; nauraen antautui hän ilman vastarintaa vangiksi.

Tönne Erikinpoika sai laukauksen sääreensä, joka samalla kertaa kaatoi hevosen maahan, ja samalla oli myös taistelu lopussa.

Molemmat vangit kytkettiin kahleihin; vielä eivät he olleet vaihtaneet sanaakaan keskenään.

Nyt jäivät he kahden, von Mehlenin ja hänen upseeriensa neuvotellessa keskenään.

Silloin kääntyi Tönne Erikinpoika vankitoveriinsa. "Tahtoisin kiittää sinua", sanoi hän, "mutta pelkään, että pitäisit sitä pilkkana."

"Kiittää minua, mistä?"

"Hengestäni!"

"Sitä et saane pitää!"

"Olet minun tähteni menettänyt omasikin."

"Siinä tapahtuu minulle vain oikein." Mutta heidän huomiotaan vaadittiin nyt toisaalle. Tanskalaiset eivät olleet vielä linnoituksen herroina, ja se oli voitettava.

"Voivatko he linnassa puolustautua?" kysyi Hemming.

"Eivät!"

Von Mehlen meni Tönne Erikinpojan luo. "Piiritystä välttääksemme lupaamme, että saatte pitää henkenne. Jollette suostu, ammutaan teidät heti."

"Vaatikaa varmat takeet!" huusi Hemming. "En anna mitään muuta kuin sanani, ja se näyttää minusta enemmän arvoiselta kuin teidän", vastasi herra von Mehlen jokseenkin pisteliäästi.

"Siihen olenkin tyytyväinen", keskeytti Tönne Erikinpoika. "Linnoitus tullaan teille avaamaan."

Oli kaunista nähdä, kuinka miehekkäästi hän kantoi raskaan kohtalonsa. Hänen viittauksestaan avattiin linnanportit.

Kaksi kalpeaa naista seisoi sisäpuolella. Nuorempi heistä päästi huudahduksen nähdessään haavoitetun herransa, jota kaksi sotamiestä kannatti, mutta jonka surullinen muoto osoitti katkerampaa tuskaa kuin haava sai aikaan.

Gunilla rouva katsoi kummissaan Hemming Gaddiin. Vihollisten päällikkö vankina? Mutta vielä merkillisempää oli, että kahleet näyttivät olevan hänen ylpeytensä, että hän kantoi niitä ilolla.

Kun von Mehlen oli saanut selville, että linnan koko puolustusjoukkoon kuului ainoastaan kolmekymmentä miestä, silloin hän melkein katui lempeyttään.

Niin Tönne Erikinpoika kuin tohtori Hemmingkin saivat pitää vapautensa siinä määrin, että he saattoivat liikuskella linnassa ympärinsä, kuitenkin aina vartioituna. Herra von Mehlen sanoi heti kirjoittaneensa kuninkaalle kuullakseen hänen tahtonsa heidän tuomioonsa nähden. Joka päivä aprikoivat äiti ja tytär keskenään, millainenkohan tuomio oli tuleva. Oli aivan kuin raskas ukkospilvi heidän yllänsä; oliko salama iskevä häneen, jota he molemmat pitivät niin rakkaana? Nuori vaimo painautui huolekkaalla pelolla herraansa vasten, ja tämä, joka alistui kohtaloonsa, koetti häntä tyynnyttää ja lohduttaa.

Kukapa ei toivoisi ja uskoisi viimeiseen saakka!

Kun päivä kului toisensa jälkeen, silloin tuntui heistä niin luonnolliselta, että armahdus oli tuleva. Mitä oli Viipurin linnanisäntä tehnyt muuta kuin velvollisuutensa, eikä suinkaan häntä siitä voitu rangaista!

Pahempi oli Hemmingin laita, hän oli tehnyt ilmeisen kavalluksen; mikä kohtalo häntä odotti?

Hän käveli ympäri äänetönnä ja mietteissään, mutta oli ilmeisesti lempeämpi entistään.

Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun vihollinen valtasi Viipurin, ja vielä ei ollut saapunut vastaus kuninkaalta, mutta sitä odotettiin pelolla ja vavistuksella.

Tönne Erikinpoika oli sanonut Hemming tohtorille, ettei hänellä ollut vähintäkään armon toivoa. Häntä suretti tosin erota vaimostaan ja lapsistaan, mutta hän oli valmis siihen, ja enimmän oli hän levoton jälkeen jää väin tähden; he olivat tähän asti eläneet toiveissaan, mutta jos nyt tuli isku yhtäkkiä…

Voimakkaan miehen täytyi keskeyttää, niin liikutetuksi tuli hänen mielensä ajatellessaan vaimoaan ja lapsiaan.

Von Mehlen ei oleskellut paljoa Viipurissa, mutta hän palasi jokseenkin usein. Varhain eräänä aamuna sanottiin, että yöllä oli saapunut muuan pikalähetti, ja muutamia tunteja sen jälkeen oli päällikkö palannut.

Kukaan ei virkkanut sanaakaan, mutta kaikki tiesivät, että nyt oli tuomio lankeava.

Luodinhaava oli niin paljon parannut, että Tönne Erikinpoika saattoi ruokasalissa nauttia suuruksensa muun perheen seurassa. Raskain mielin oli jokainen tullut sinne tänään, ja ateria oli juuri alettu; silloin ilmoitettiin päällikkö von Mehlen.

Hän astui heti sen jälkeen sisään.

"Pelkään, että häiritsen", sanoi hän hieman hämillään.

"Sitä ette tee, jos tahdotte ottaa osaa ateriaamme", sanoi Gunilla rouva rakastettavalla kohteliaisuudella. "Se todistaisi myös, että tuotte hyviä sanomia."

"Sitä vähemmän on syytä suostua tarjoukseenne."

Kaikki hypähtivät pystyyn, paitsi Hemming Gadd. Hän istui paikoillaan nakerrellen kananpojan luuta, mutta antaakseen ystävilleen aikaa toipua, sanoi hän hilpeästi von Mehlenille:

"Tuotteko joitakin hyviä terveisiä rakkailta ystäviltä? Oletteko tavannut vanhaa Arvi Kurkea?"

"En!" vastasi von Mehlen hymyillen.

"Ettekö Åke Yrjänänpoikaa, jonka joukon Hämeenlinnan luona löimme maahan?"

"En häntäkään."

"Totta kai hän on saanut vapautensa?"

"Aikoja sitten!"

"Missä hän nyt on?"

"Muutamia kyynäriä maan alla."

"Oletteko murhannut hänet?"

"Kavaltaja vain on saanut rangaistuksensa!"

Hemming hypähti pystyyn.

"Miksi vitkastelette niin kauan minuun nähden!" huudahti hän. "Minä ikävöin pois maailmasta, missä on sellaisia hylkiöitä kuin te ja kuninkaanne."

"Kyllä muistan sananne huomenna teloituksessa!"

"Huomenna siis, vihdoinkin!"

"Kello kahdeksan!"

"Koetan olla täsmällinen!"

"Paremman varmuuden vuoksi saatte viettää yönne vankilassa."

"Samapa se minusta."

Tönne Erikinpojalle ei vielä ollut sanottu sanaakaan. Oliko hän saava armoa?

Nyt kääntyi von Mehlen häneen ja sanoi kunnioittavasti, luoden sääliväisen katseen hänen rinnallaan olevaan naiseen: "Teillä sitä vastoin on vapautenne viime hetkeen saakka."

"Viime?"

"Hänet on siis tuomittu…?"

"Kuolemaan!"

* * * * *

Viipyi tuntikausia ennenkuin Tönne Erikinpoika onnistui herättämään puolisonsa eleille; näytti melkein siltä kuin hän olisi mennyt edeltä valmistamaan herralleen sijaa, mutta niin ei ollut laita.

Tönne oli melkein toivonut sitä; silloin olisivat he säästyneet nuoren vaimon epätoivolta ja surulta.

Vihdoin Hemming Gadd sai hänetkin tyyntymään. Gunillan huulilta ei tullut mitään valitusta, ei mitään vaikeroimista.

Nämä kolme keskustelivat keskenään kuin hyvät ystävät, joista kahden oli lähdettävä pitkälle matkalle. Jälellejäävät tulisivat hekin aikanaan jälestä, kukaan ei tiennyt kuinka pian; he saattoivat tulla pian, saattoivat viipyä kauemmin, mutta oikealla hetkellä he saapuisivat.

Tahtoiko Hemming Gadd vielä kerran koettaa hurmaavan kaunopuheisuutensa voimaa, jollaista ei kenelläkään muulla ollut, vai oliko hänen sielunsa niin vapautunut kaikesta maallisesta, että se riemuitsevalla innostuksella kohotti siipensä lentoon? Varmaa on, ettei hän koskaan ollut puhunut sellaisella lämmöllä, koskaan ei hänen todistelunsa ollut ollut niin selvä ja vakuuttava.

Kuulijain täytyi seurata hänen ajatuksenlentoaan, yhtyä hänen maailmankatsomukseensa, mutta ei heidän siltä tarvinnut tuntea lyöneensä laimin omia asioitaan, sillä hän viittasi heitä korkeimpaan, tärkeimpään.

Isänmaasta hän puhui, sen valoisasta vastaisuudesta; tietäjän katsein näki hän tulevaisuuteen, ja tulevaisuuden arvoituksia ratkaistessaan sanoi hän milloin Tönnelle, milloin hänen puolisolleen tai Gunilla rouvalle:

"Sanokaa minun sanoneen; tulemme vielä kerran siitä iloitsemaan!"

"Puhutte niinkuin emme eroaisikaan", sanoi Tönne.

"Sitä emme teekään; näkyvät muodot häipyvät, mutta henki, ainoa todellinen, elää ennallaan."

"Sekoitatte siis nykyisen ja tulevan elämän yhteen; missä on erotus?"

"Sitä ei olekaan!"

"Eikö tämä maa ole surun laakso?"

"Mutta se voi olla taivaskin!"

"Niin, se on totta!"

"Ja helvetti!"

"Monelle on se sellainen!"

"No niin; siinä näkymättömässä maailmassa, joka meitä ympäröi, on niin taivaansa kuin helvettinsäkin, mutta älkäämme etsikö niitä ylhäältä älkäämme alhaalta, vaan kaikkialta, missä olemme! Ja tästä näkymättömästä maailmasta, joka meitä ympäröi, kuiskaillaan neuvoja meidän korvaamme. Riippuu itsestämme, hylkäämmekö neuvot vai kuulemme niitä."

"Tahdotteko tulla sellaiseksi neuvonantajaksi?"

"En, kiitos, mutta on niin äärettömän monta, jotka riippuvat kiinni maailmassa ja sen hyörinässä tai joilla on ystäviä huolehdittavana. Nämä jättävät vähitellen tilaa toisille, ja niin menee elämä menoaan ikuisessa vuorovaikutuksessa."

Keskustelun katkaisi vartija, joka saapui Hemming tohtoria noutamaan.

Tämän poskilla häivahti puna. Hän meni Gunilla rouvan luo, puristi kunnioittavasti hänen kättään ja kiitti osoitetusta hyväntahtoisuudesta.

Molemmat puolisot sulki hän syliinsä. "He eivät ole nyt kaksi, vaan yksi!" sanoi hän.

Sen jälkeen poistui hän nopeasti huoneesta. Tönne puhui puolisonsa ja anoppinsa kera perheen asioista ja teki kaiken minkä voi pitääkseen rohkeutta yllä. Lujalla luottamuksella polvistuivat he rukoukseen; he kutsuivat sotapapin antamaan synninpäästön ja ehtoollisen neljän aikaan aamulla.

Hän tuli heidän luokseen Hemming Gaddin vankihuoneesta, missä oli viettänyt koko yön. "Minulla oli enemmän opittavaa häneltä kuin hänellä minulta", sanoi hän. Pappi jäi heidän luokseen viimeiseen saakka. Mutta eron hetkenä, silloin petti mielentyyneys, Tönne herra suuteli vielä kerran melkein elotonta puolisoaan huulille, syleili anoppiaan ja riensi pois. Hemming Gadd kohtasi hänet iloisin kasvoin. "Jos minulla olisi vaali vapaana", sanoi hän, "niin en kieltäytyisi siitä onnesta, joka nyt minulle tarjotaan."

Molemmat menivät miehinä kuolemaan; he menivät todistamaan siitä hallitussuunnasta, joka nyt oli Ruotsissa vallalla.

13.

TÄHÄN ASTI, EI EDEMMÄKSI.

Kustaa Trolle palasi Ekholmaan kuninkaan ollessa matkalla Kööpenhaminaan; virkaansa ei hän välittänyt astua ennenkuin kruunauksen jälkeen.

Piispa Jöns Antinpoika seurasi häntä. Tämä mies, joka alhaisesta yhteiskunnallisesta asemasta tietojensa ja terävän päänsä avulla oli kohonnut piispan paikkaan, sai kuninkaaltaan luottamustehtävän, joka pani hänen oveluutensa aika kovalle koetteelle. Oli näet todistettava kuninkaan laillinen oikeus Ruotsin kruunuun.

Yhdessä Kustaa Trollen kanssa oli riidanalainen kysymys ratkaistava, ja Ekholman piti arkkipiispa soveliaimpana neuvottelupaikkana. Siellä tapaammekin molemmat miehet kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun.

"Hänen armonsa ei tahdo tietää mistään kuninkaanvaalista", virkkoi Kustaa Trolle.

"Ei tietysti, sillä se olisi ristiriidassa hänen aikeittensa kanssa tähän maahan nähden."

"Miksei sitä voisi julistaa valloitetuksi?"

"Kuningas tietää samoinkuin koko väestökin, ettei sitä ole otettu aseilla."

"Mutta se voidaan kiertää."

"Sitä mieltä olen minäkin; kuningas astuu vain oikeuksiinsa, jotka häneltä kauan on väärin evätty."

"Minkä nojalla?"

"Perinnön, tietysti!"

"Oivallista! Siten Oldenburgin suku on ikuisiksi ajoiksi varma Ruotsin kruunusta ja jatkuvat riidat ovat mahdottomat."

"Me voimme nojata pyhän Erikin lakiin. Hannu kuninkaan poikana on Kristian kuningas sen mukaan oikeutettu perintöön."

"Se on totta."

"Mutta hänellä on oikeus valtakuntaan Ruotsin lakikirjankin mukaan, joka sisältää, että jos kuninkaalla on poika, joka pystyy hallitsemaan, niin hän on lähin seuraajaksi. Se on mielestäni kyllin selvää."

"Kuningas on kutsunut valtiokokouksen, tämä on sille vakavasti esitettävä."

Ja Kustaa Trolle hieroi tyytyväisenä käsiään. "Tässä kaikki mitä tarvitaan!" sanoi hän. "Voimme täydellä varmuudella sanoa, että olemme pelin voittaneet."

"Sitä epäilen vielä."

"Millä nojalla?"

"Me uskomme, mitä toivomme, mutta toiset tahtovat päinvastaista."

"Nämä toiset on raivattava pois!"

"Kunpa luku ei olisi niin suuri!"

"He ovat kuningasvallan tiellä!"

Niin punottiin juoni Ekholmassa. Ja Jöns Antinpoika ryhtyi kovalla innolla laatimaan todistelua, joka oli esitettävä Ruotsin valtaneuvostolle.

Arkkipiispa odotti kärsimättömästi Didrik Slagheckiä, joka oli mennyt kuninkaan mukana Tanskaan, mutta luvannut tulla Ruotsiin muutamia päiviä ennen kuningasta, tuoden tietoja. Vihdoin hän tulikin, mutta aivan pökerryksissään väkevästä oluesta, jota oli kulautellut joka talossa tien varrella.

Vasta seuraavana päivänä puolipäivän aikaan tuli hän jotakuinkin tolkulleen. Päättäen hymyilevistä kasvoista, joilla arkkipiispa otti maisterin vastaan, ei hänen armonsa näyttänyt panevan tapausta kovinkaan pahakseen. Muutaman minuutin kuluttua istuivat he rinnatusten tuttavallisesti keskustellen.

"Sigbrit rouvasta tuuma on lähtöisin…"

"Millainen se on?"

"Hän vihaa aatelia!"

"Olen kuullut sen."

"Se on kuningasvallan tiellä ja on sentähden tuhottava sukupuuttoon."

"Minkä nojalla?"

"Heitä on syytettävä!"

"Kenen?"

"Teidän armonne!"

"Minun?"

"Olette kuninkaan ystävä, kukaan ei tiedä paremmin kuin te, ketkä ovat hänen ja teidän salaisia vastustajia ja vihollisia."

"Tosin kyllä, mutta…"

"Kaiken on käytävä laillisesti ja oikeudenmukaisesti, kuningas on yhtä kristillinen herra kuin teidän armonnekin eikä tahdo kenellekään vääryyttä tapahtuvan."

"Paha on vain rangaistava."

"Juuri niin. Nyt näen, kuinka oikein ymmärrätte häntä."

"On meneteltävä varovaisesti."

"Äärimäisen varovaisesti!"

"Ei uskottava kenellekään tarkoituksiaan."

"Ne on säilytettävä meidän kolmen kesken, kuninkaan, teidän armonne ja minun!"

Niinkuin metsänpeto kyyristyy kokoon ennenkuin ottaa vauhdin ja syöksyy saaliinsa kimppuun, niin kyyristyi myös Kustaa Trolle mielikuvituksessaan nauttien kostosta, jonka oli paneva toimeen. Mitäpä hänellä oli pelättävää astuessaan esiin syyttäjänä; hänellä oli maalinsa silmiensä edessä ja keinoista välitti hän viisi. "Olkoon siis menneeksi!" sanoi hän.

"Kuningas käskee lisäksi sanoa teidän armollenne, ettei hän kanna kaunaa ketään ihmistä kohtaan; hän tahtoo ainoastaan tehdä mikä oikein on ja valtakunnalle hyödyksi. Jos hän jossakin hairahtuu, ei se ole hänen syynsä, vaan niiden, jotka ovat häntä huonosti neuvoneet."

"Siitä tunnen hänen hurskaan mielensä. Olen pelottomasti toimittava saamani tehtävän ja syyttävä vihollisiamme."

"Sen jälkeen alkaa minun tehtäväni", sanoi Didrik nauraen. "Ja kautta sieluni en räpäytä silmäänikään, kun on vietävä uhrit sille oikeuden alttarille, jonka pystytämme." Ja neuvotteluja jatkettiin pienimpiä erityisseikkojaan myöten; kun laitetaan juhlaa, niin ohjelma laaditaan edeltäpäin.

Kun sitten Odensen piispa tuli hänkin mukaan, kysyi maisteri melkoisen hämillään, mitä nimiä arkkipiispa tahtoi pantavaksi listalle.

Jöns Antinpoika arveli, etteiköhän suurinta huomiota ollut kiinnitettävä henkilöihin, jotka olivat vaarallisia järjestyksen ylläpidolle.

Kustaa Trolle vastasi, ettei hän ollut koskaan ajatellut toisin.

Silloin veti Didrik Slagheck esiin listan ja luki siitä: "Herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud)."

"Hän, joka on Tanskan uskollisin ystävä!" huudahti arkkipiispa kummissaan.

"Kuningas ei voi sietää häntä."

"Se on toinen asia." Ja Odensen piispa kirjoitti nimen.

Ja Kustaa Trolle avasi listansa ja luki siitä: "Strengnäsin piispa Mathias."

"Hän, joka nyt ratsastaa maassa ympäri ja menestyksellä puhuu kuninkaan puolesta!"

"Hän on ennen ollut Sturein ystävä, ja minä olen vannonut, että hänen on kuoltava!"

Ja Odensen piispa kirjoitti nimen.

Sitten luki Didrik Slagheck kaikkien kahdentoista valtaneuvoksen nimet, alkaen herra Erik Juhananpoika Vaasasta. Kuitenkin tahtoi hyvä kuningas, jottei kukaan luulisi hänen rankaisevan isää siitä, että poika oli vastoin sanaansa ja lupauksiaan paennut vankeudesta, armosta ja suosiosta Erik herralle suoda henkensä.

"Luullakseni ovat nämä kaksitoista vaikutusvaltaisia miehiä ja kuninkaan vihollisia?" kysyi Jöns Antinpoika.

"He kuuluvat maan etevimpiin sukuihin ja sentähden on heidät raivattava pois!"

Nimet lueteltiin ja kirjoitettiin. "Skaran piispa Vincentius!" virkkoi arkkipiispa. "Hänkin?"

"Persoonallinen vihamieheni!" Jöns Antinpoika kirjoitti.

Edelleen seurasi kaupungin kolme pormestaria ja yksitoista raatimiestä, sitten erinäisiä porvareita, joiden tunnettiin liikkuneen ruotsalaisen puolueen asioilla. "Rouva Kristina Gyllenstjerna." Kaikki vaikenivat hämillään. "Häntä täytyy rangaista!" puuskahti maisteri. "Hän on Sten Sturen emäntä!" lisäsi Kustaa herra. "Mutta vain nainen!"

"Sangen vaikutusvaltainen."

"Ja sitkeä."

"Jättäkäämme se asia kuninkaan omaan ratkaisuun."

Odensen piispan ehdotus tunnustettiin oikeaksi, ja siihen päättyi neuvottelukin.

Kustaa Trolle antoi vierastensa matkustaa edeltäpäin, hän tarvitsi muutamia päiviä miettiäkseen mitä oli tehtävä. Hän oli neuvottelusta havainnut, että aiottiin mennä pitemmälle kuin hän oli tarkoittanut. Kostaminen vihamiehilleen oli hänen ainoa toivomuksensa, ja nythän aiottiin melkein pyyhkäistä pois koko Ruotsin aatelisto! Oliko hänen autettava siinä? Sehän oli samaa kuin leikata omaa lihaansa, tuhota sääty, johon itse kuului — maan syntyperäiset herrat ja ruhtinaat. Ensi kertaa tunsi hän pelkoa, epäilystä ja horjumista. Mitä oli hänen tehtävä?

Epäröiden matkusti hän Tukholmaan.

Kuningas saapui muutamia päiviä myöhemmin. Suurella loistolla otettiin hänet vastaan, ja nyt oli linna hänen kuninkaallisena asuntonaan.

Valtiokokous oli kutsuttu marraskuun 1 päiväksi. Tähän kokoukseen oli kutsuttu alempiakin pappeja hiippakunnista, samoin kauppakaupunkien miehiä, vuorimiehiä ja talonpoikia jokaisesta kihlakunnasta, ja he saapuivat melkein samaan aikaan kuin kuningaskin.

Valtaneuvosto kokoontui lokakuun 30 päivänä valmistelemaan asiaa, ja seuraavana päivänä avattiin valtiopäivät paljaan taivaan alla Brunkevuorella. Kuninkaalle oli pystytetty suojakatos rinteelle, ja sen edustalle kokoontuivat kokouksen jäsenet. Kuninkaan sotaväki kiertyi piiriin kokouksen ympärille.

Odensen piispa piti puheen, jossa todisteli Kristian kuninkaan laillista oikeutta Ruotsin kruunuun, koska hänet oli valittu jo isänsä aikaan ja niin edespäin. Piispa päätti puheensa kysymykseen: "Tahdotteko tunnustaa hänet herraksenne ja kuninkaaksenne, koska hänellä on sellainen oikeus valtakuntaan?"

Kohteliaaseen kysymykseen vastasi kokous kohteliaasti: "jaa". Ja siten oli asia ratkaistu.

Kokous teki kuninkaalle valansa ja otti vastaan kuninkaan valan. Sen jälkeen luvattiin ja julistettiin kaikki, mitä ennen oli kirjein ja sinetein vahvistettu.

Sunnuntaina marraskuun 4 päivänä olivat juhlalliset kruunajaiset pyhälle Nikolaille pyhitetyssä kirkossa. Mutta kun kirkossa oli kaikki juhlamenot suoritettu, palasi kuningas koko seurueensa kera linnaan. Sinne oli kutsuttu ja saapunut suuri joukko ruotsalaisiakin, pitoja oli vietettävä kolme päivää, ja naisia ja lapsia oli mukana. Kuningas oli tällöin pelkkää iloa ja ystävyyttä, hän keskusteli milloin yhden, milloin toisen kanssa, syleili toisia ruotsalaisista herroista, suuteli toisia, hyväili heidän käsiään ja vakuutti heille suurta suosiollisuuttaan ja nauroi sitten sydämensä pohjasta, aivan kuin kaikki olisi häntä suurimmassa määrin ilahuttanut. Ja ruotsalaiset herrat ja heidän rouvansa pitivät häntä rakastettavana ja kohteliaana herrana ja hymyilivät hänelle yhtä kauniisti kuin hänkin heille.

Kristina rouva oli hänkin kutsuttu noihin juhliin, mutta hän kieltäytyi leskensurunsa nojalla. Kohta kaupungin luovuttamisen jälkeen oli hän muuttanut pois linnasta. Sigrid rouva, hänen äitinsä, asui Tukholmassa herransa kuoleman jälkeen, ja tämän luo muutti hän lastensa ja uskollisen ystävänsä, Kaarina Eliaantyttären keralla.

Juhliin oli saapunut myös herra Joakim Brahe, joka oli äskettäin mennyt naimisiin Cecilia rouvan vanhimman tyttären kanssa. Hänen herransa, Erik Juhananpoika, ja kunnon Magnus Gren koettivat kaikin tavoin Kristinan huolia hälventää.

Kruunaus juhlien aikaan tuli muuan palvelija ilmoittamaan Kristina rouvalle, että muuan vanha munkki pyysi häntä puhutella.

Se oli isä Johannes.

"Tulette siis vihdoin!" huudahti Kristina ja lankesi hänen jalkoihinsa.

Johannes siunasi häntä ja puhui lohdutuksen sanoja.

Mutta sitten tahtoi hän toimittaa asian, jolle oli saapunut, ja pyysi puhutella jotakuta tai muutamia Kristinan ystävistä.

Kristina rouva kutsui lankonsa, herra Joakim Brahen, Magnus Grenin, äitinsä ja sisarensa. Ja Johannes kertoi, että hänen armonsa Jaakko Ulfinpoika oli sanonut suuren vaaran uhkaavan Kristina rouvaa ja kaikkia hänen sukulaisiaan ja ystäviään.

"Mikä vaara se olisi?" kysyi herra Erik Juhananpoika hieman kärsimättömästi.

"Nuori herra Kustaa Erikinpoika…"

"Poikani!" huudahti Cecilia. "Hän on ollut Mariefredissä."

"Kaikki hyvät enkelit!"

"Hänen armonsa on kehottanut alistumaan."

"Sitä ei hän tee!" huudahti Erik herra. "Hänen mielensä ei koskaan taivu toisten vakuutukseen."

"Yhtä salaa kuin tulikin, lähti hän Mariefredistä."

"Mihin?"

"Sitä ei hän ollut sanonut, mutta hänen muutamista sanoistaan päätteli hänen armonsa hänen menneen Taalainmaahan."

"Hän tekee oikein!" sanoi Kristina melkein itsekseen.

"Mutta meillä ei siihen ole mitään osaa", puuttui Joakim Brahe puheeseen. "En ole kuullut siitä mitään ennenkuin nyt."

"On luonnollista, että kuningas saa tiedon kaikista hänen hommistaan", sanoi Magnus Gren. "Ja sentähden ei ole mahdotonta, että hän tahtoo päästä varmuuteen Kustaa herran lähimpiin sukulaisiin nähden; olen sentähden sitä mieltä, että teidän pitäisi lähteä kaupungista."

"Se olisi samaa kuin tunnustaa itsensä syylliseksi!"

"Ei lainkaan, ainoastaan välttämätöntä varovaisuutta."

"Mikään epäluulo ei ole vielä tahrannut nimeäni", sanoi Sigrid rouva entisen ylpeytensä vivahduksella. "Enkä aio väistyä sellaisten tähden."

"Hänen armonsa tuntui pitävän välttämättömänä, että Kristina rouva lähtee täältä", sanoi Johannes. "Ja luulen, että hänellä on pätevät syynsä."

"Entisen nurjamielisyyden aikaan ei voinut ihmetellä, vaikka kuningas oli epäluuloinen", sanoi Erik herra, "Mutta nyt puhaltaa toinen tuuli, kansa hurraa hänet nähdessään; valtaneuvosto on täydellä luottamuksella hyväksynyt kaikki hänen toivomuksensa."

"Ja kaupunki antanut hänelle kallisarvoisen kunnialahjan!" lisäsi Joakim herra.

"Ette tahdo siis lähteä täältä?" sanoi Johannes surullisella äänellä.

"Herrani ei tahdo!" vastasi Cecilia rouva.

"En!" virkkoi Erik herra. "En usko täällä olevan vaaraa tarjolla. Mutta jos niin olisikin, katson velvollisuudekseni seista paikoillani, koska kerran olen ollut ensimäisten joukossa kannattamassa sopimusta."

"Kuningas on huomiseksi, keskiviikoksi, kutsunut ei ainoastaan valtaneuvokset, vaan myös pormestarit ja raatimiehet, piispat ja muita herroja ja miehiä sikäli kuin tilaa riittää. Luulen, että hän aikoo ilmoittaa, keille herroille poissaollessaan uskoo hallituksen ja antaa linnaluvan."

"Vala pakottaa hänet valitsemaan ruotsalaisten joukosta, ja viisaus vaatii sitä."

"Sitten riippuu siitä, kuinka sovitaan vallan jakamisesta."

"Siinä luulen piilevän suurimman vaaran."

"Teidän luottamuksenne on sangen suuri, jalot herrat", puuttui Maunu Gren puheeseen. "Mitä sellaisesta herrahallituksesta on parempia toiveita nyt kuin Maunu kuninkaankaan aikaan? Minä ainakin, jollen katsoisi velvollisuudekseni jäädä jänne, asettuisin mieluummin niiden talonpoikain etunenään, jotka eivät vielä ole laskeneet aseitaan. Kalmari pitää puoliaan, Göksholma puolustautuu yhä urhoollisesti; totisesti voi sanoa, että vaikka tuo suku kerran sai aikaan isänmaalle suunnattoman vahingon, niin maksaa se nyt täydellisesti velkansa!"

"Anna Bjelke!" huudahti Kristina kyynelsilmin. "Nyt ymmärrän sinut!"

"Niin, hän on todellakin suvun hyvä enkeli", lisäsi Maunu Gren.

"Olette osoittanut minullekin paikkani", lausui Kristina suurella lujuudella, kyyneliään kuivaillen. "Minua voidaan tarvita täällä, sentähden jään."

"Mutta lapseni?" kuiskasi Cecilia.

"Kuka suojelee heitä paremmin kuin heidän äitinsä."

"Täytyy kai sitten jäädä silleen", huokasi Johannes alistuvasti.

"Rakas isä, jääkää luoksemme!"

"Kyllä, toistaiseksi!"

Miehet lähtivät kuulostamaan, millainen mieliala vallitsi kaupungissa.

Isä Johanneksen kutsusta riensi Kaarina hänen luoksensa. "Kuinka paha olen", sanoi tyttö, "kun kaikessa tässä surkeudessa ajattelen häntä, joka minulle on rakkaampi kuin mikään muu?"

"Olen jälleen saanut kirjeen!" sanoi Johannes.

"Pentiltä?"

"Niin, häneltä."

"Hyvää?"

"Ilahuttavaa meille molemmille."

"Missä hän on?"

"Tällä haavaa Wittenbergissä tohtori Lutherin luona."

"Hänen?"

"Hän kysyy neuvoani, voiko hän palata tänne."

"Uskaltaako hän?"

"Lyypekissä on hän tavannut nuoren herra Kustaa Erikinpojan, ja nyt haluttaa häntä palata muinoiseen ammattiinsa."

"Taivaan vallat!"

"Taistelemaan isänmaan puolesta!"

"Isä, isä!" huudahti Kaarina langeten vanhuksen jalkoihin. "Mutta ensin tahtoo hän kuulla sinun mielesi."

"Ah, silloin täyttyy suurin toiveeni, jonka en ole uskonut koskaan täyttyvän."

"Sitten saa hän kai tulla hieman lähemmäksikin", virkkoi vanhus lempeästi hymyillen.

"Onko hän täällä!" huudahti Kaarina kiihkeästi. "Sehän olisi mahdotonta!"

"Mikään ei ole mahdotonta!" sanoi tyttö lapsenuskolla, joka avaa taivaan.

"Ajatuksissaan on hän kyllä luonasi, mutta todellisuudessa Kustaa herran mukana!"

"Hänen palvelijanaan?"

"Hänen asemiehenään!"

"Missä tapasitte hänet?"

"Mariefredissä!"

"Isä, oliko hän ennallaan?"

"Iloinen ja onnellinen!"

"Niin minäkin olen, tuhansin kerroin enemmän kuin voin kuvailla! Kuinka voinkaan oikein kiittää ja ylistää!"

"Älä rakenna ilolle!"

"Ei, se on totta!"

Pian valtasi Kaarinan halu vaalia vanhaa miestä. Hän taivutti tämän juomaan pikarin viiniä, asetti tyynyn hänen päänsä alle ja pyysi hartaasti häntä lepäämään.

Keskiviikko, marraskuun 7 päivä oli käsissä. Tänä muistorikkaana päivänä kutsuttiin Odensen piispa ensiksi herransa ja kuninkaansa luo.

"Oletko tavannut Didrikiä?" kysyi tämä.

"En, teidän armonne."

"Oletteko nyt sovussa?"

"Emme erittäin."

"Mutta minä sanon, teidän täytyy olla. Jollette pidä yhtä, voi tulla onnettomuus!" Ja kuningas polkaisi vimmoissaan jalkaansa lattiaan.

"Hän vahingoittaa enemmän kuin hyödyttää."

"Mitä hän nyt on tehnyt?"

"Eilen puhui hän meluten, että hän tahtoisi polttaa koko maan kylät ja kaupungit, mutta suunnattomasti hän joikin."

"Oliko ketään ruotsalaisia läsnä?"

"En nähnyt ketään."

"No silloin se ei merkinnyt mitään."

"Mutta rakas, armollinen herra, hopeasta, kullasta ja rahoista, joita hän kokoaa Tukholmasta linnaan, ei hän tee tiliä kenellekään."

"Muistan hänet aikanaan, nyt täytyy minun ensin tehdä tiliä ruotsalaisten kanssa, ja siihen tarvitsen häntä."

"Niin, hän on mestari pystyttämään hirsipuita. Mutta tuntuu liian kovalta työskennellä yhdessä miehen kanssa, joka suoraan sanoo taittavansa yhtä mielellään niskat piispalta kuin koiraltakin."

"Enkös jo arvannut, että olette hammastelleet; mutta nyt sanon sinulle, että tahdon lopun yksityisestä torasta, kunnes minun asiani on toimitettu. Sitten voin lukea lakia teidänkin välillänne, niin ettei kummallakaan ole valittamisen syytä."

"Mitä armollinen kuninkaani käskee?"

"Sano minulle ensin, eikö minulla ole täysi oikeus ryhtyä Ruotsissa mihin tahansa?"

"Olettehan kruunattu maan kuninkaaksi."

"Niin olen!"

"Silloinhan teillä on oikeus hallita ja vallita."

"Yksinvaltainen oikeus, Jöns?"

"Olettehan yksinvaltias kuningas."

"Yli hengen ja verenkin?"

"Jumala on antanut miekan esivallan käteen."

"Käyttää kuten hyväksi näkee?"

"Jaa…"

"Vastaa suoraan."

"Maassa on tuomioistuimet."

"Ne kai eivät ole täällä paremmat kuin Tanskassakaan, ja siellä tuomitaan mielivaltaisesti."

"Kaikki riippuu perimältään kuninkaasta."

"Mutta jos hän alusta alkaen tietää mitä tahtoo, miksi sitten viivytellä?"

"Luullakseni siksi, etteivät ihmiset usko ilman todisteita."

"Siihen täytyy heidän oppia!"

"Tietenkin!"

"Eikö kuningas ole Jumalan edustaja?"

"Mitäs muuta!"

"Sitten täytyy hänen sanoillaan olla sama merkitys."

"Jumalan sanaa ei aina pidetä arvossa."

"Se, samoin kuin minunkin on tuleva jälleen kunniaan!" huudahti kuningas melkein hurjasti. "Tiedättekös, piispa, mikä oikeuttaa sekamelskan täällä maassa kuten kotonakin Tanskassa?"

"Aatelisto, teidän armonne."

"Siinä sanoitte toden sanan! Enkö ole oikeassa, kun sanon, että porvarit ja talonpojat rakastavat minua, aivan kuin olisin heidän jumalansa?"

"Niin todella olettekin!"

"Mikä sitten erottaa minut heistä?"

"Aatelisto."

"Mitä tehdään, kun on esteitä tiellä?"

"Raivataan ne pois."

"Niin juuri aion tehdäkin. Mutta täällä olen yksinvaltaisempi kuin Tanskassa, sentähden aion alottaa täällä tanskalaisteni avulla."

"Teette oikein!"

"Sanotaan, että suurmiehet ovat tehneet minusta Ruotsin kuninkaan."

"Epäilettekö sitä?"

"En, mutta tiedättekö syyn?"

"Ikävöitiin kuninkuutta."

"Ei, vaan ritarilyöntejä, sitten he antavat palttua kuninkuudelle. He tahtovat olla kaikki pikku kuninkaita."

"Teidän viisautenne näkee sydämet ja munaskuut."

"Saa olla ainoastaan yksi pää, joka on kaikkien muiden yläpuolella, ja se on minun!"

"Paitsi Jumalaa!"

"Jonka kuva kuningas täällä maan päällä on! Haha, hyvät herrat, olette tehneet laskujanne ilman isäntää! Kuinka he jakeli vatkaan linnoja ja läänityksiä keskenään Upsalan päätöksen jälkeen; minä luin pelkoa ja levottomuutta heidän kasvoistaan, kun he sopimusta tehdessä pyysivät minua vahvistamaan omavaltaista asiakirjaansa… Mutta minä kirjoitin alle enkä ollut tietääksenikään; mitä varmempia ja tyynempiä he ovat, sitä varmemmin on minun kostoni ukkosena iskevä heihin!"

Didrik mestarilla oli vapaa pääsy kuninkaan luo, ja hän astui sisään.

"Vieraat alkavat jo saapua saliin", sanoi hän. "On kai naisetkin käsketty?"

"Kristina, hänen äitinsä ja tyttärensä."

"Kustaa Erikinpojan lähimmät sukulaiset!" sanoi piispa. "Nyt ovat he minun vallassani!" sanoi kuningas katse taivasta kohden. "Ovatko palvelijani valmiina?"

"Kyllä, teidän armonne!" vastasi Didrik mestari. "Sotamiehet on sijoitettu linnaan. Klaus Bille ja Severin Norrby ovat salissa muiden joukossa."

"Se on hyvä, ja tuomioistuimen jäsenet?"

"Arkkipiispa on nimittänyt, paitsi itseään ja Linköpingin piispaa Hannu Braskia ja Vesteråsin Otto piispaa, viisi kaniikkia Upsalasta. Viimeksimainitut ajetaan sitten neuvottelemaan erääseen pimeään koppiin; luulenpa, että pelästys vie heiltä sen ymmärryksen, mikä heillä mahdollisesti on ollut."

"Se tapahtuu kaikki näön vuoksi", sanoi kuningas. "Heidän tuomionsa on jo langetettu!"

"Ja sen toimeenpanosta vastaan minä!" lisäsi Didrik mestari.

"Mutta miksei Kustaa herra tule?"

"Teidän armonne!" sanoi Didrik mestari epäröiden.

"No, pettääkö hän?"

"Jos uskaltaa!"

"Se ei ole mahdollista!"

"Hän on itsekin ruotsalainen aatelismies!"

"Entä sitten!"

"Ei korppi korpin silmää puhkaise."

"Mitä hän on sanonut?"

"Ei mitään, teidän armonne!"

"Mutta olet huomannut?"

"Levottomuutta ja pelkoa, joka on uutta hänessä ja sentähden merkitsevää."

"Missä hän on nyt?"

"Salissa!"

"Kutsu hänet tänne!"

Didrik mestari meni ja Odensen piispa kohta hänen jälestään. Kustaa Trolle astui pian sisään maisterin keralla.

Hänen ulkonäkönsä oli tosiaankin muuttunut, se todisti taisteluista, jotka eivät vielä olleet taistellut loppuun.

Kuningas tuskin vastasi hänen nöyrään tervehdykseensä, mutta virkkoi terävästi: "Mikä teitä vaivaa?"

"Tunnen itseni sairaaksi!"

"Petturi!" huusi Kristian ja tarttui kiihkeästi hänen takinkaulukseensa. "Herra, kuningas!"

"Aiotte pettää minut!"

"En, en!"

"Tahdotteko esiintyä syyttäjänä?"

"Jos teidän armonne käskee."

"Henkenne uhalla!"

"Kyllä tottelen."

"Epäröimättä?"

"Kuten tulee uskollisen palvelijan!"

Mutta kuninkaan palava katse ei häntä jättänyt. "Kuulkaahan", sanoi hän hymyillen. "Tahdon antaa teille hyvän luonnonvahvikkeen. Uskollinen Didrikini on seisova rinnallanne, kun esitätte syytöstänne; jos petätte tehtävässänne, upottaa hän minun linkkuveitseni selkäänne. Katsokaas, terä kelpaa!"

Hieno terä välkkyi arkkipiispan silmien edessä, mutta hän ei räpäyttänyt silmäänsäkään, sanoi vain: "En ollut ansainnut tätä kuninkaaltani!"

"Ettekö?"

"Tekoni tulevat puhumaan!"

"Siihen olenkin parhaiten tyytyväinen. Mene, Didrik, ja ilmoita meille, kun aika on käsissä!"

* * * * *

Suuressa linnansalissa oli suuri joukko valtaneuvoksia ja muita ylhäisiä herroja ja naisia sekä arvossapidettyjä porvareita. Kaikki olivat iloisia mieleltään heille osoitetun ystävällisyyden, tähden; jokainen näki tulevaisuuden mitä kirkkaimmassa valossa ja tuumi itsekseen tai lähimpäinsä kanssa, mitä omasta kohdastaan pyytäisi kansa rakkaalta kuninkaalta.

Kristina rouvaakin oli kohteliain sanoin pyydetty tulemaan; kuningas halusi saada häneltä erinäisiä tietoja; samoin olisi hänen armostaan mieluista nähdä tässä tilaisuudessa myös Sigrid ja Cecilia rouvat. Viimeksimainittu ajatteli, että hän mahdollisesti voisi sanoa hyvän sanan ymmärtämättömän poikansa puolesta, ja vanhus näki mielellään jotakin juhlallisuuksista.

Mutta Kristina rouva otti mukaansa papereita, jotka mahdollisesti saattoivat antaa aihetta huomautuksiin, erittäinkin Kustaa Trolleen nähden, joka nyt oli suuressa suosiossa.

Kun nämä kolme jaloa rouvaa astuivat saliin, vaikeni äänekäs pakina ja kaikki nousivat Kristina rouvaa tervehtimään. Ja kun hiljainen pakina jälleen alkoi kohdistui se kaikilla tahoilla häneen.

"Mutta mitä nyt? Kas, kuinka kaikki ovet suljetaan!" sanoi äkkiä muuan porvari toiselle.

"Luullakseni, Jumala minua auttakoon, portit myös", virkkoi toinen.

Tosiaankin oli laita niin. Portit olivat suletut. Ne avattiin niille, jotka tahtoivat tulla sisään. Mutta kas, kas! Kokonainen parvi tahtoi tunkeutua ulos, mutta heidät ajettiin takaisin pyssynperillä.

"Mitä on tekeillä?"

"Onko jotakin tapahtunut?"

Nyt ei enää pakinoitu ääneen, mutta kuiskailtiin sitä enemmän.

"Onkohan mitään vaaraa?"

"Kristina rouva näyttää yhtä tyyneltä kuin ennenkin."

"Mutta Sigrid rouva näyttää pelästyneeltä."

Kristina rauhoitteli häntä, taputtaen tyynnyttävästi hänen kättään.

"Tämä tuntuu epäilyttävältä", sanoi Joakim herra.

"Nyt luulen sen alkavan."

"Minkä?"

"Tuomion ja tutkinnon."

"Täällä ei ole mitään vääryyttä tapahtunut."

"Hiljaa, kuningas tulee!"

Kuningas astui sisään ylhäisin ja ylpein ryhdein, hänen jälestään tulivat arkkipiispa ja Odensen piispa, Didrik Slagheck ja suuri joukko tanskalaisia herroja.

Kaikki läsnäolevat nousivat ja jäivät seisomaan, kuninkaan istuutuessa valtaistuimelle.

Silloin lennähti hänen katseensa yli kokouksen, se viivähti muutaman sekunnin Kristinassa ja valtaneuvoksissa, jotka istuivat hänen lähellään.

Herra Erik Abrahaminpoika oli huomaavinaan silmänräpäytyksen, kun kuningas katsoi häneen. Sitten osoitti hän Strengnäsin ja Skaran piispoille saman kunnian. Mathias herra kumarsi aina maahan saakka; Tanskan kuningas oli tullut siksi jumalaksi, jolta hän odotti palkkaansa.

Salainen levottomuus ja haudanhiljaisuus vallitsi salissa.

Silloin astui arkkipiispa valtaistuimen eteen; hän vaati hyvitystä kaikesta siitä, mitä hän, herra Jaakko Ulfinpoika, Otto piispa ja muut olivat kärsineet sekä muistutti kuningasta siitä valasta, jonka oli vannonut: suojella kirkkoa.

Kuninkaan kysymyksen johdosta, mistä hän valitti, kutsuttiin muuan Upsalan kaniikki, jolle Kustaa herra antoi syytekohdat sisältävän paperin ja tämä sai käskyn lukea sen.

Syytekirjoitus sisälsi, että häntä vastaan olivat tehneet suurta vääryyttä ja väkivaltaa herra Sten Sture vainaja, hänen leskensä Kristina rouva ja monet läsnäolevat valtaneuvokset ja miehet, samalla kuin he olivat rikkoneet kirkon rauhan ja sortaneet sen miehiä — vanhaa arkkipiispa Jaakkoa ja Vesteråsin Otto piispaa — jonkatähden he myös olivat joutuneet kirkonkiroukseen. Sen jälkeen luettiin myös pannajulistuskirje herra Sten Sturea ja hänen apurejaan vastaan. Tämän nojalla selitti Kustaa herra, että yllämainitut herrat olivat suletut pois pyhästä kirkosta ja pidettävät kerettiläisinä, joita kuningasta kruunauksessa vannomansa valan nojalla vaadittiin rankaisemaan.

Kuningas kysyi, mitä hyvitystä arkkipiispa tästä vaati.

Tämä pyysi rahakorvausta omasta ja Jaakko herran puolesta, yhteensä 500,000 markkaa hopeassa, ja lisäksi Stäketin rakentamista ennalleen.

Salissa kuului äänekästä sorinaa.

Kuningaskin rypisti kulmiaan, ja antoi piispalle aiheen lisätä, että hän taivuttaisi Jaakko herran hieman alentamaan vaatimuksiaan.

Kuningas vaikeni kotvan, mutta oli helppo nähdä, että hänen sisunsa kuohui.

Silloin kuiskasi Didrik Slagheck Kustaa herran korvaan: "Ajatelkaa, henkenne on vaarassa!"

Kalpeana kuin kuolema kohotti tämä päätään, hänen ensi katseensa kohtasi Mathias piispan eikä enempää tarvittu palauttamaan hänen rohkeuttaan.

"Vaadin sitä paitsi", sanoi hän, "että kaikki ne henkilöt, joita vastaan on syytös tehty, vangitaan ja ankarasti vartioituina säilytetään, kunnes kuningas on langettanut heidän tuomionsa, ja kuningas on saapa iäisen palkinnon Jumalalta ja koko kristikunta on häntä ylistävä siitä rangaistuksesta, minkä hän tuomitsee näille kerettiläisille, jotka ovat ansainneet iankaikkisen kadotuksen."

Pelästys ja kauhu valtasi kaikki läsnäolijat, mutta kukaan ei rohennut virkkaa sanaakaan.

Silloin nousi Kristina.

Hän meni valtaistuimen eteen, loi katseensa kuninkaaseen ja sanoi tyynellä ja lujalla äänellä:

"Herra kuningas, sallikaa minun johdattaa muistoonne Upsalan päätöksen sisällys, jonka itse olette juhlallisesti vahvistanut, ja pyhät lupauksenne ja vakuutuksenne, että annatte kaiken menneen unhottua. Sen pyhän sakramentin kautta, jonka silloin otitte, rukoilen teitä jättämään kuolleen herrani rauhaan ja osoittamaan lempeyttä naiselle, jonka ainoa rikos on siinä, että hän on täyttänyt velvollisuutensa, ja jolla nyt ei ole muita aseita kuin kyyneleensä!"

Nämä yksinkertaiset, selvästi lausutut sanat tunkeutuivat kautta salin; niin miehet kuin naisetkin näyttivät liikutetuilta, ja kuningaskin otti sellaisen muodon, kuin Kristina rouvan sanat olisivat tunkeutuneet hänen sydämeensä.

"En tahdo tehdä ketään levottomaksi", sanoi hän, "mutta jokaiselle täytyy minun suoda oikeutensa ja katson sentähden velvollisuudekseni lykätä tämän asian hengellisten isien tuomittavaksi."

"Kas tässä", sanoi Kristina jalolla arvokkuudella, antaen kuninkaalle asiapaperin, "tässä on säätyjen päätös, jonka mukaan herra Kustaa Trolle on julistettu isänmaansa kavaltajaksi ja sen nojalla menettämään arkkipiispallisen arvonsa. Valtakunnan-oikeuden päätöksen nojalla on Stäket revitty maahan. Katsokaa itse, teidän korkea armonne; kaikki allekirjoittajat ovat sitoutuneet yhteiseen vastuuseen. Keneltäkään ei voitane tuomita henkeään ja omaisuuttaan teosta, joka on tehty koko kansan nimessä?"

Kuningas otti paperin ja käänteli sitä hämillään ja epäröiden.

Kristina ei epäillyt, että hän tämän päätöksen esittämisellä, ei ainoastaan puhdistanut rakkaan herransa muistoa, vaan myös osoittanut niin hänen kuin omansa ja kaikkien syytettyjen viattomuuden. Kuninkaan hämmennys näytti osoittavan sen.

Mutta silloin nousi Didrik Slagheck kuninkaan takaa ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

Hän hymyili sille, ikäänkuin se olisi ollut jotakin ilahuttavaa, mutta kohta tämän jälkeen kävivät hänen kasvonsa synkemmiksi entistään. "Olen luvannut ja vannonut", sanoi hän, "pitää antamani sanan, mutta tässä on paavin pannakirja kädessäni, ja pyhän isän tahdon toimeenpanijana olen velkapää tulella ja miekalla hävittämään kaikki kerettiläiset. Sentähden onkin pyhän Pietarin kostonmiekka annettu käteeni! Asiakirja, joka nyt on minulle annettu, osoittaa, että on tehty suuri rikos marraskuun 29 päivänä 1517, ja kaikki ne, jotka ovat allekirjoittaneet päätöksen, ovat sentähden itse jättäneet todistuksen rikollisuudestaan tuomarinsa käsiin!"

"Sikäli kuin tunnustavat sen", kuiskasi Didrik.

"Sikäli kuin tunnustavat sen", toisti kuningas vitkastellen, ikäänkuin pelkäisi uhrien pääsevän käsistään.

"Astukaa esiin, herrat valtaneuvokset, ja sanokaa, onko tämä kunkin omakätinen allekirjoitus", sanoi kuningas vielä kuuluvammalla äänellä ja jätti asiakirjan Didrik Slagheckille, joka asettui valtaistuimen eteen paperi kädessään. Kristina seisoi kangistuneena kauhusta ja hämmästyksestä; tämä meni yli hänen kaikkien odotustensa.

Ensiksi astui esiin herra Erik Juhananpoika (Vaasa).

"Herra Kustaa Trolle", sanoi hän, "ei ollut koskaan vannonut uskollisuutta maan laeille, vaan alusta alkaen pikemmin osoittanut olevansa isänmaan vihollinen kuin sen ystävä; olen sentähden omantuntoni mukaan tuominnut hänet menettämään virkansa. Allekirjoitus on omani."

Sen jälkeen esiintyi herra Erik Pentinpoika (Byning).

"Vaikka se maksaisi pääni, kirjoittaisin tuomion alle uudestaan", sanoi hän.

"Skaran piispa Vincentius."

Hän näytti kalpealta astuessaan esiin, mutta oli hän sentään hyvässä tolkussaan: "Minä arvelin, että jalo Kustaa herra olisi parhaiten mielissään, kun pääsisi kaikesta erilleen."

"Mathias, Strengnäsin piispa!"

Kurjempaa raukkamaisuuden kuvaa ei voisi nähdä; hän lähestyi melkein ryömien.

"Armollisin herra!" sammalsi hän.

"Onko tämä teidän allekirjoituksenne?"

"Jumalan ja pyhän neitsyen tähden!"

"Oletteko omin käsin allekirjoittanut tämän?"

"Kaikki hyvät pyhimykset!"

"Jaa vai ei?"

"Ei…"

"Mitä, kiellättekö?"

"Minä en ole sitä tehnyt!"

"Kyllä, hän on tehnyt sen!" huusivat useat.

"Tämä käsi kenties, mutta ei tieten, tahtoen. Kättä rangaistakoon, jos niin täytyy tapahtua, mutta armosta ja suosiosta säästettäköön minua!"

Onneton työnnettiin syrjään.

"Herra Erik Niilonpoika (Gyllenstjerna)!"

Kristina rouva katsoi sukulaiseensa. Oliko tämä tahraava nimen, jota kantoi?

"Nimeni olen kirjoittanut omalla kädelläni", sanoi hän, "vapaasta tahdostani ja täydestä vakaumuksestani!"

"Herra Eskil Niilonpoika (Baner)!"

"Minä tein kuten muutkin", sanoi hän, "ja kirjoitin alle!"

"Herra Magnus Gren!"

Kuuluvalla äänellä sanoi hän: "Allekirjoituksellani olen tahtonut ilmaista, että herra Kustaa Trolle on arvoton, ei ainoastaan arkkipiispan virkaan, vaan mihin virkaan tahansa tässä maassa. Kiitän teidän armoanne siitä, että olen saanut tilaisuuden avoimesti lausua tämän mielipiteeni."

Kustaa Trolle seisoi liikkumatonna, mutta hän karahti punaiseksi.

"Piispa Brask Linköpingistä!"

Hän astui esiin reippaasti ja näköjään pelottomasti. "Pelastin sillä kertaa ainoastaan henkeni", sanoi hän. "Nyt nähdään, viekö se, mitä silloin tein, nytkin samaan tulokseen!" Sen jälkeen otti hän pienen veitsen, avasi sillä vahasuojuksen sinettinsä päältä ja veti esiin hienon, kääröön kierretyn paperiliuskareen, jonka antoi kumartaen kuninkaalleen.

Tämä avasi sen ja luki:

"Siihen pakotettuna."

Kuningas nauroi, viittasi piispan luokseen ja ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.

"Herra Erik Kruse!"

Tämä oli nuori herra, jolla oli rohkeutta rinnassaan, hän oli urheasti taistellut kansanvapauden puolesta ja vihasi sydämestään vierasta ylimysvaltaa.

"Herra Kustaa Trolle on kavaltaja", huudahti hän. "Sen sanon niin kauan kuin kieleni liikkuu!"

"Tunnustatte siis allekirjoituksen!"

"Kirjoitan kernaasti nimeni uudestaan."

"Herra Olavi Björninpoika!"

Tämä astui reippaasti esiin ja katsoi kuningasta nauraen silmiin: "Pitäkää varanne, herra kuningas, hän voi pettää teidätkin, jos vain saa tilaisuuden. Ken on voinut tehdä niin suuren petoksen, häneen ei pidä kenenkään uskoa!"

"Tunnustatte siis allekirjoituksen?"

"Olen iloinen nähdessäni nimeni niin monien kunniakkaiden nimien joukossa."

"Herra Joakim Brahe!"

Kalpein huulin ja kalpein poskin astui hän esiin. Hän oli nuori, rikas ja onnellinen, elämä oli hänelle täynnään päiväpaistetta ja ruusuja, ja nyt tuli kuolema ja pyyhkäisi kaiken pois. Sentähden värisi hänen äänensä, kun hän sanoi: "Allekirjoitus on minun!"

Mutta kun hän sitten kääntyi, oli toivoton surun ilme hänen kasvoillaan.

"Herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud)!"

"Minäkö?" parahti tämä. "Se ei ole mahdollista… Armollinen herra, ette suinkaan voi tahtoa…"

"Onko allekirjoitus teidän?"

"Ei, ei!"

"Todistakaa muut!"

Kaikki vaikenivat.

"Äänettömyys on myönnytyksen merkki!" huusi Didrik.

"Hän on liian suuri roisto suostuakseen oikeudenmukaiseen tekoon!" huudahti Magnus Gren.

"Säästäkää hänet, herra kuningas", tokaisi Erik Kruse. "Hän ansaitsee päästä lähimmäksi mieheksenne."

"Olen viaton!" ulvoi hylkiö ja vääntelehti maassa valtaistuimen edessä.

"Viekää hänet pois!" huusi kuningas.

Ja niin jatkettiin nimenhuutoa.

Mutta kuka voi kuvailla sitä kauhua ja hälinää, joka vallitsi salissa. Huudettiin ja itkettiin; naiset makasivat tainnoksissa tai kouristuskohtauksissa. Turhaan vaativat kuninkaan miehet hiljaisuutta, se ei auttanut mitään.

Piispojen ja neuvosherrojen jälkeen tulivat pormestarit ja raatimiehet. Heidät tuomittiin kuolemaan sen niskoittelun tähden, millä he olivat niin kauan kuningasta vastustaneet. Hänet oli Jumala asettanut heidän herrakseen, ja he olisivat olleet velvolliset heti tottelemaan hänen tahtoaan ja avaamaan kaupungin portit hänelle.

Huuto ja melu jatkui. Tuli pimeä, mutta kynttilöitä tuotiin sisään ja niinsanottua tutkintoa jatkettiin myöhään yöhön.

Vihdoin ovet avattiin, ja suuren lyhtyjä ja soihtuja kantavan sotamiesparven etunenässä astuivat saliin Klaus Bille ja Severin Norrby, ja niin vietiin sieltä suuri joukko miehiä ja naisia torniin. Valtaneuvokset vietiin eri huoneeseen, samoin piispat, samoin pormestarit raatimiesten keralla, ja sulettiin sinne kuin teurastettavat lampaat karsinaan.

Hannu Brask, Vesteråsin Otto piispa ja kaniikit ajettiin pieneen pimeään huoneeseen, mihin saivat jäädä yöksi. Kun yksi joukko onnettomia oli viety pois, tulivat sotamiehet noutamaan toisia. Nyt oli helppo ymmärtää, mikä heitä odotti, ja sentähden oli valitus yhtä yleinen kuin sydäntäsärkeväkin.

Kristina luuli melkein, että hänet oli unhotettu. Cecilia makasi kuolontapaisessa horrostilassa, Sigrid rouva oli nukkunut Kristinan syliin. Siinä istui hän kyyneletönnä, kuinka monta ja keitä vietiinkin pois. Jos hänen oli mentävä kuolemaan, kuka silloin oli vaaliva hänen lapsiaan, kelle voisi hän uskoa heidät, kun hän ei tiennyt, kuka eläisi seuraavana päivänä?

Ajatusten niin harhaillessa ympäri ilman mitään kiintokohtaa näki hän viimeiset vietävän sieltä pois. Klaus Bille seurasi heidän mukanaan, mutta Severin Norrby lähestyi kunnioittavasti häntä. "Jalo rouva!" sanoi hän. Kristina ainoastaan katsoi häneen. "Teidän kohtalonne koskee minuun syvästi!"

"Ette suinkaan tahtone tehdä mitään sitä lieventääksenne?"

"Kaiken minkä voin."

"Antakaa vähän viiniä ja leipää äidilleni!"

"Äänessä oli sävy, joka koski tuiman soturin sydämeen."

"Ei täällä", sanoi hän. "Sallikaa minun viedä teidät siihen huoneeseen linnassa, joka on minulle jätetty."

"Vankina?"

"Niin kauan kuin voin suojella teitä, olette vapaa!"

"Kiitän teitä!"

Hän otti Sigrid rouvan käsivarsilleen; muuan soturi kantoi Cecilia rouvaa, ja linnankäytäviä, jotka Kristina niin hyvin tunsi, vietiin hänet muutamaan omista huoneistaan, joka oli luovutettu herra Severin Norrbylle.

Hänen äitinsä laskettiin vuoteelle; ritari pyysi häntä sulkemaan oven ja riensi hankkimaan mitä tarvittiin. Kristinan täytyi yksin huolehtia äidistään ja sisarestaan.

Ritari palasi tuoden pyydetyt ravintoaineet, ja viinissä kastettu leipä näytti Sigrid rouvasta maistuvan hyvin. Hän söi sen puoliunissaan, tietämättä missä oli.

"Olen nähnyt hirveää unta", sanoi hän. "Mutta sen kerron huomenna."

Ja samassa hän nukkui sikeästi.

Kristina oli niin vaipunut ajatuksiinsa ja hirvittäväin näkemiensä muistoihin, ettei hän jaksanut ajatella mitään tulevia.

"Pyytäisin kysyä, enkö voi tehdä mitään hyväksenne?" kysyi ritari.

Kristina kohotti päätään.

"Lapseni?"

"Tahdotteko saada heidät tänne?"

"En, en!"

"Tahdotteko, että teidät viedään heidän luoksensa?"

Kristina katsoi äitiinsä ja sisariinsa. "Kuinka pääsen, täällä?" sanoi hän.

"Minusta kyllä olisi parasta, että lapsenne noudettaisiin tänne; vastaan hengelläni kaikesta, mikä kuuluu teille! Täällä voin antaa teille suojaa, mutta kotonanne on se minulle mahdotonta."

"Ettekö luule kotirauhaa pidettävän kunniassa?"

"Nyt ei näytä pidettävän kunniassa mitään."

"Kuka lapset noutaisi?"

"Minä itse!"

"Sallikaa minun tulla mukaan!"

Ehdotus näytti ritaria miellyttävän. "On mahdollista", sanoi hän, "ettei minuun luotettaisi, jos menisin yksin. Mutta teidän on otettava miehen hattu ja viitta, niin pääsemme huomaamatta."

Kristina pukeutui nopeasti ja he lähtivät. Ritari sulki molemmat nukkuvat sairaat lukon taa ja otti avaimen talteensa.

Kadut olivat melkein autiot ja tyhjät. Siellä ja täällä paloi joku lyhty, mutta kaikki ikkunat olivat suletut ja pimeät. Kristina rouvan koti oli aivan pyhän Jaakopin kirkon lähellä, ja he suuntasivat askeleensa sinne. Portin edessä seisoi kaksi henkilöä, jotka nähdessään Kristinan äkkiä tempasivat hatun päästään.

"Kristina rouva!" huudahtivat molemmat.

"Uskolliset palvelijani!" sanoi hän.

Portti aukeni, Kaarina ja Niilo syöksähtivät häntä vastaan.

"Äiti, miksi olet viipynyt niin kauan!" huusi poika.

Mutta sisältä kaikuivat lasten äänet. "Pienokaiseni!" huudahti Kristina, ja unhottaen ritarin riensi hän heidän luoksensa heittäen viitan Kaarinalle.

Tämä, nähtyään että saattaja oli ylhäinen herra, pyysi tätä astumaan huoneeseen. Severin herra teki sen uteliaisuudella, joka kummastutti häntä itseäänkin. Kaikki mikä kuului tälle naiselle, alkoi merkillisesti kiinnittää hänen mieltään, ja hän antautui mielihyvällä siihen.

Huoneessa oli vanha, harmaahapsinen pappi; vieraan nähdessään kysyi hän heti, eikö linnassa tarvittaisi häntä. Ritari sanoi jättävänsä sen Kristinan päätettäväksi.

"Niin, hän tuntee minut", sanoi pappi.

Kristina tuli kohta ja lankesi isä Johanneksen jalkoihin. "Nyt on katkerin hetki tullut", sanoi hän.

"Neuvoni…?"

"Sitä olisi minun pitänyt seurata!"

"Jumala teitä auttakoon!"

"Rukoilkaa kanssamme puolestamme!"

"Sen teen!"

"Rakas isä, tahdotteko seurata meitä?"

"Vaikkapa synkimpäänkin vankilaan!"

"Sen tiesin!" Kristina suuteli hänen kättään ja nousi. "Herra ritari!" sanoi hän rukoillen. "Sallikaa minun ottaa kaikki nämä mukaan."

"He saavat seurata!"

Hankittiin kantotuoli ja siihen sullottiin kaikki lapset ja joukko tyynyjä. Kolme pienintä nukkuivat jo, Niilon ja Ilianan käskettiin olla hiljaa. Neljä palvelijaa tuli tuolia kantamaan. Kaarina ja isä Johannes kulkivat kukin puolellaan, Kristina rouva ja herra Severin Norrby seurasivat jälestä.

Linnan portilla ei kukaan rohennut kysyä mitään ritarin nähdessään. Ritari näytti tietä, vihdoin olivat he ovella, ja koko saattue astui sisään. Cecilia rouva oli valveilla ja kertoi, että oli aiottu sillaikaa murtautua sisään.

"He ovat etsineet minua!" sanoi Severin Norrby. "Menen heti kuninkaan luo. Hankin teille mitä tarvitsette, mutta älkää avatko kenellekään muille kuin minulle."

Kaarina oli poiminut pienokaiset pois kantotuolista, ja kantajat poistuivat ritarin mukana.

Tyynyistä laitettiin vuode lattialle, ja lapset pantiin siihen maata. Cecilia kertoi sillävälin isä Johannekselle, mitä oli tapahtunut, sikäli kuin saattoi epätoivoissaan rakkaan herransa ja vävynsä tähden.

"Tiedättekö, missä he ovat?" kysyi Johannes.

"Täällä linnassa."

"Kyselen sitten."

"Aiotteko mennä heidän luoksensa?"

"Kyllä, he voivat tarvita minua."

"Taivas teitä siunatkoon! Sanokaa hänelle, ettei eromme ole oleva pitkä, vaikka hänen… täytyisi mennä edeltä…"

Kotvan kuluttua kuului koputus ovelle.

"Kuka siellä?" kysyi Kaarina.

"Severin Norrby."

Ovi aukeni, ja Kristinan levoton, kysyvä katse suuntautui ritariin.

"Tuon hyviä uutisia!"

"Puhukaa, herra!"

"Tässä", sanoi ritari pannen pienen pergamenttipalan hänen käteensä. "Se on kuninkaalta."

Kristina luki:

"Herra Erik Juhananpoika olkoon heti vapaa.

Kristian kuningas."

"Tekö olette saanut tämän aikaan?"

"Pyysin sitä."

Cecilian ilo oli yhtä kiihkeä kuin oli ollut hänen surunsakin. "Herrani kyllä toimittaa toisetkin vapaiksi!" huudahti hän iloissaan.

Severin herran neuvosta päätettiin, että isä Johannes tämän kallisarvoisen paperin avulla hankkisi pääsyn vankien luo. Ritari hankkisi tiedon, missä he olivat, ja ilmoittaisi sen.

"Omasta puolestanne ei teillä ole enää mitään pelättävää", sanoi Norrby Kristinalle.

"Kuninkaan sydän on siis lauhtunut?"

"Sitä en tahdo sanoa, mutta hän on hyväksynyt takaukseni."

"Nyt tunnen köyhyyteni", sanoi Kristina. "Voin ainoastaan ottaa vastaan hyviä töitä, enkä osoittaa kiitollisuuttani."

"Kenties tulee päivä, jolloin voitte sen", sanoi ritari hieman liikutettuna. "Siihen mennessä teen kaiken voitavani palvellakseni teitä."

Kohta tämän jälkeen hän lähti, ja isä Johannes seurasi häntä.

Kristina ei ollut huomannut ritarissa mitään erikoista, hänen ei juolahtanut mieleensäkään, että kukaan uskalsi himoita häntä, Sten Sturen leskeä. Mutta Kaarina oli nähnyt ritarin silmistä, mitä hänen mielessään liikkui, ja hänet valtasi hämmästys ja inho. Millään hinnalla ei hän tahtonut ilmaista Kristina rouvalle tätä hävyttömyyttä.

Ei edes Severin Norrby voinut avata ovea vankien huoneeseen. Kuningas oli ankarasti kieltänyt sen; päivänkoitteessa oli heidät vietävä linnasta, silloin saivat heitä puhutella, ketkä olivat läheisyydessä.

Isä Johannes jäi ovelle odottamaan.

Vihdoin aamun ensi kajossa avattiin ovi vangittujen huoneeseen, ja sotilaskujan läpi vietiin heidät linnansaliin. Johannes seurasi jälestä, paperi, joka hänellä oli kädessään, avasi hänelle tien.

Tuokion kuluttua astui vastakkaiselta puolelta saliin Didrik Slagheck parvi sotaväkeä mukanaan. Hänellä oli kädessään paperi, jonka avasi ja luki. Se sisälsi pannaanjulistettujen kerettiläisten kuolemantuomion, jonka hengellinen tuomioistuin oli henkensä uhalla allekirjoittanut ja kuningas vertavuotavin sydämin katsonut velvollisuudekseen vahvistaa.

Didrik Slagheck lisäsi, että tuomio oli kahden tunnin kuluttua pantava toimeen. Sen jälkeen poistui hän huoneesta sotureineen.

Isä Johannes kuuli oven sulkeutuvan, ja hän kiitti Jumalaa, kun sai huomaamatta jäädä tänne, täällä saattoi hän olla hyödyksi.

Seurasi kamala näytelmä. Kun ihminen seisoo iäisyys silmien edessä, silloin esiintyy hän omana itsenään. Siinä kirottiin ja sadateltiin, rukoiltiin ja vaikeroitiin ja kieriteltiin lattialla. Vain harvat kestivät miehinä kohtalonsa ja iloitsivat melkein, kun pääsivät paremman hallituksen alamaisiksi.

Erik Juhananpoika (Vaasa) seisoi pystypäin; hän näytti koettavan rohkaista kauhistunutta Joakim Brahea, joka ainoastaan itki ja nyyhkytti kuin heikko nainen.

Isä Johannes meni Erik herran luo, sillä tällehän hänellä etupäässä oli asiaa. Tämä tunsi hänet heti.

"Tuotte viestejä minulle", sanoi Erik herra vilkkaasti.

"Niin", vastasi Johannes, "viestejä ja terveisiä." Näin sanoen antoi hän paperin.

Erik herra luki, ja hänen kasvoillaan näkyi punan häivähdys. Hymyillen taittoi hän paperin kokoon ja sanoi sen jälkeen: "Oletteko tavannut Cecilia rouvaa?"

"Kyllä, herra!"

"Kuinka hän voi?"

"On vaipunut rukouksiin puolestanne."

"Mutta hänen oma mielialansa?"

"Se on nöyrä ja alistuvainen!"

"Luojan kiitos! Sanokaa hänelle, että tulen menettelemään kuten kunniallinen ritari."

Sen jälkeen kääntyi jalo herra onnettomuustovereihinsa ja sanoi kuuluvalla äänellä:

"Rakkaat ystävät, Jumala on laupeudessaan lähettänyt meille yhden palvelijoistaan; ettekö tahdo, että hän valmistaa meidät kaikki viimeiselle matkalle?"

"Kyllä, kyllä!" huusivat kaikki ylen äänekkäästi.

"Jättäkäämme siis kaikki maalliset ja ajatelkaamme ainoastaan iäisyyttä", lisäsi Erik herra. "Minulle on tosin tarjottu armoa, kas tässä kuninkaan omakätinen allekirjoitus, mutta kanssaveljeni ovat kunniallisia herroja, ja Jumalan nimessä tahdon kuolla heidän kanssansa."

Näin sanoen repäisi hän pergamenttiliuskan kahtia ja heitti lattialle.

Kuului ihailun hälinää.

"Ja nyt, jalot herrat, alkakaamme!"

Isä Johannes oli valmis ja alotti hartaan rukouksen.

Puolipäivän rinnassa avautuivat jälleen ovet linnansaliin, suuri joukko sotaväkeä astui sisään Klaus Billen ja Didrik Slagheckin johdolla. He tapasivat vangit polvillaan ja Johanneksen heitä siunaamasta.

"Mitä tämä on!" huusi Didrik Slagheck. "Kuinka pappi on tullut tänne?"

Herrat nousivat vitkaan, kukaan ei välittänyt vastata.

"Vastatkaa, mitä on teillä täällä tekemistä?"

"Saarnaan lohdutuksen ja sovituksen sanaa", sanoi Johannes. "Jumala on ollut kanssamme!"

"Jumalan tahto on, että kerettiläisten on kuoltava synneissään, ja te olette pirun lähettiläs!" huusi Didrik heiluttaen uhkaavasti miekkaansa.

"Älkää koskeko häneen!" huudahti Magnus Gren. "Me menemme pelkäämättä kuolemaan, hän on vuodattanut sen ylle taivaan valoa!"

"Silloin on hän valhetellut! Pian, pappi, sano, että kaikki nämä ovat kadotuksen omat!"

"Pelastetut he ovat, kuten toivon."

"Tottele, tai olet surman oma!"

"Jos Jumala niin tahtoo. Jollei hän tahdo, et voi minulle mitään."

"Sepähän nähdään!" Ja ennenkuin kukaan ehti estää sitä, oli hän pistänyt.

Kuului yleinen kauhun huuto! Kaikki hypähtivät luo.

Erik Juhananpoika otti hänet syliinsä.

"Anna hänelle anteeksi, o Jumalani!" Näin sanoen jätti jaloin sielu maallisen tomumajansa käyden itse tietä, jonka oli niin monta kertaa näyttänyt muille.

Ja hänen esikuvaansa seuraten lähtivät toisetkin rohkeasti taipaleelle.

Jo ennemmin oli kuningas valepuvussa ja miestensä ympäröimänä mennyt raatihuoneelle, josta hän tahtoi eräästä ikiomasta katsella näytelmää. Parvekkeella seisoi joukko herroja peittäen ikkunan takana seisovan kuninkaan joukkojen katseilta.

Suurtorilla muodostivat kuninkaan sotamiehet keihäsaidan, ja sen sisäpuolella seisoi pyöveli paljastetuin miekoin. Kuninkaan käskystä oli kuulutettu torvia toitottaen, että jokaisen oli tultava torille näkemään, mihin kuningas aikoi ryhtyä, ja väki oli virrannut torille keihäsaidan ympärille.

He näkivät linnanporttien avautuvan.

"Katsokaas!" huusi muuan vanha työmies. "Tuolla tulevat piispat sotamiesten vartioimina…"

"Herran tähden, hehän ovat kahleissa!"

"Katsokaas ritareita, jotka tulevat edeltä!"

"Hekin kahleissa!"

"Isä", kuiskasi muuan nuorukainen, "mitä pahaa nuo maan mahtavimmat herrat ovat tehneet?"

"Jättäneet valtakunnan vihollisen käsiin, muuta minä en tiedä."

Kuolemaan tuomitut vietiin keihäsaitaukseen.

Herra Niilo Lycken oli raatihuoneen parvekkeelta puhuttava kansalle. Hän sanoi jokseenkin hiljaisella äänellä, ettei kukaan kauhistuisi sitä mitä oli tapahtuva. Vangitut herrat olivat kaikki kerettiläisiä, joita täytyi rangaista. "Se on tosin aivan vastoin kuninkaan tahtoa ja toivomusta", sanoi hän, "mutta hänen täytyy panna toimeen paavin pannajulistus, arkkipiispa Kustaa Trolle on kolme kertaa rukoillut häneltä sitä polvistuen ja kyynelissään…"

Joukosta kuului vihaista murinaa.

"Sitä paitsi ovat nämä herrat vehkeilleet kuninkaan henkeä vastaan", lisäsi Niilo herra.

Silloin kuului kirkas ja sointuisa ääni keihäsaitauksen sisältä. Vanha Vincentius se keskeytti tanskalaisen salamoivin sanoin:

"Tanskan kuningas Kristian valehtelee ja pettää niin sanoin kuin teoinkin. Petollisesti on hän menetellyt ruotsalaisia miehiä kohtaan. Miksei meitä ole asetettu laillisen tuomioistuimen eteen, että ainakin saisimme tietää, miksi meidän on kuoltava. Nyt tapahtuu se ilman tutkintoa ja tuomiota. Mutta me vetoamme asiassamme kuningasten kuninkaaseen; hänen rangaistuksensa on kohtaava kruunatunkin rikollisen, ja muisto siitä väkivallasta, jota hän on tehnyt vapaille miehille, on katkeroittava hänen viime hetkensä."

Piispa tahtoi puhua vielä enemmänkin, mutta torvet toitottivat jälleen ja rummut rämisivät. Nyt tulivat pormestarit ja raatimiehet ja heidän jälestään suuri joukko käsityöläisiä taottuina kahleihin.

Väkijoukosta kuului huudahduksia ja nyyhkytyksiä ja siihen sekaantui aseiden kalske.

Kuningas janosi pedon tavoin verta. Hän antoi merkin.

"Alkakaa!" käski Didrik Slagheck.

Piispa Mathias oli ensimäinen.

Kaikilla katoilla, kaikissa lyhtypatsaissa, jokaisessa ikkunassa näkyi ihmisiä, ja he valittivat ja kirkuivat joka kerran, kun uusi pää putosi. Keihäsaidan ympärillä tunkeili ihmisiä tuhansittain, naisia makasi maassa itkien ja vaikeroiden, monet miehistä seisoivat kalpeina, palavin silmin ja kädet nyrkissä.

Mutta kun veri alkoi valua katuja virtoinaan, silloin kiihtyi katkeruus yhä enemmän, nurina nousi nousemistaan, kunnes se puhkesi hirmuiseen, jatkuvaan huutoon, läpitunkevaan kostonhuutoon, joka sai vastakaikua jokaisessa sydämessä.

Väkijoukko ryntäsi keihäsaitaa kohden, mutta sotamiehet tarttuivat lähimpiin ja heittivät heidät sen sisäpuolelle. Ulkopuolella seisovat näkivät heidän päidensä putoavan.

Kuningasta ärsytti joukon rääkynä ja hän kutsui Didrik Slagheckin puheilleen. Tämä tuli verissään, ja kuningas kuiski hänelle hymyillen. Ja pian nähtiin sotamiesjoukkojen ryntäävän pitkin toria ja katuja ja tunkeutuvan taloihinkin. Tätä nähdessä valtasi kansan sellainen pakokauhu, että he syöksyivät koteihinsa, sulkivat ovet ja luukut ja piiloutuivat kellareihin ja ulkohuoneihin. Teloituksen loputtua olivat kadut ja torit autiot ja tyhjät.

Mutta Suurtoria peitti 82 kuollutta.

Illalla piti kuningas suuret pidot miehilleen, hovipojat juoksivat ympärinsä täyttäen pikareita, mutta hänen armonsa sanoi heille, etteivät häntä miellyttäneet kalpeat posket eivätkä vapisevat kädet. Jolleivät he tienneet miten saivat verta poskiinsa, saattoi hän auttaa.

Kaikkien täytyi olla iloisia, ja ensiksi esitti kuningas Skaran ja Strengnäsin piispojen maljan.

* * * * *

Didrik Slagheck oli kertonut kuninkaalle, miten Severin Norrby oli rakastunut Kristina rouvaan.

Teurastuksen jälkeisenä päivänä astui Severin herra itse kuninkaan luo.

"Mitä kuuluu?"

"Tahtoisin vain kysyä, onko Kristina rouva tuomittu kuolemaan."

"Rakastatko häntä, Severin?"

"Ei suinkaan hänen siksi tarvinne kuolla?"

"Siinä voi olla syytä anteeksiantoon, ja hän saa olla kiitollinen rakkaudestasi."

"Siitä ei hän tiedä mitään."

"Mitä? Etkö ole sanonut hänelle…"

"En mitään, teidän armonne, minun täytyy ensin ansaita onneni."

"Mutta jos hän kieltäytyy?"

"Toivon, ettei hän tee sitä! Kaikessa tapauksessa on minulla teidän armonne sana."

"Se sinulla on!"

"Tahdon vain lisätä yhden asian. Jos Kristina rouva nyt kuolee tai vastaisuudessa tapahtuu hänelle jotakin pahaa, lähden heti teidän armonne palveluksesta ja tarjoudun jollekin vieraalle ruhtinaalle. Pohjolaan en jää."

"Miksi sanot sen minulle nyt?"

"Sentähden, että teidän armonne minun tähteni kiinnittäisi mielensä häneen."

"Tahdot kai vapauttaa hänet?"

"Jääköön hän vankeuteen, mutta ei ankarampaan kuin minä hänet panen."

"Täällä maassa?"

"Täällä linnassa."

"Kunnes noudat hänet?"

"Niin, jos hän suostuu!"

"Mutta jollei hän tee niin?"

"Silloin voi teidän armonne viedä hänet Kööpenhaminaan, jos hyväksi näkee."

"Torniin! Sen teen; tekisin sen heti, mutta sinun tähtesi jääköön…"

Mutta siellä ja täällä jatkettiin yhä murhatöitä.

Vasta marraskuun kymmenentenä päivänä korjattiin ruumiit torilta. Mutta jotta niiden luku olisi täydellinen, täytyi valtionhoitajan ruumis olla mukana, ja se kaivettiin haudastaan. Södermalmiin laitettiin suunnattoman suuri rovio, ja siellä ne poltettiin.

Niin pitkälle oli päästy pääkaupungissa, mutta mitä muualla maassa sanottiin ja tehtiin? Saapui sanomia Kustaa Erikinpojan nostattamasta talonpoikaiskapinasta, mutta siihen kiinnitettiin vain vähän huomiota. Sen ei katsottu paljoa merkitsevän, mutta kuitenkin lähetettiin mieliä rauhoittamaan kautta koko maan kuninkaan nimessä kirjelmä, jossa veritöitä seliteltiin.

Tanskalaiset riemuitsivat. Nyt he luulivat saavuttaneensa päämääränsä, Ruotsin kukistamisen. Kaikki linnat ja läänit annettiin tanskalaisten haltuun, heille uskottiin myös kaikki tärkeät virat. Didrik Slagheck tuli piispaksi Skaraan. Arkkipiispa Kustaa Trollen ja hänen isänsä huostaan uskottiin valtakunnan hallitus. Ja niin lähti kuningas Ruotsista omille mailleen.

Mitä oli tuleva, sitä ei mikään ihmissilmä pystynyt näkemään. Mutta Tanskan kuningas oli pian huomaava, ettei hän ollut voittanut kansaa, vaan ollut ainoastaan herran rankaisevana vitsana niille, jotka itsekkyydestä, voitonhimoisten laskujensa ja kurjan kateuden tähden olivat olleet valmiit kavaltamaan isänmaansa.

* * * * *

Helmikuussa 1521 saapui Tukholmaan sanoma, että Taalain kuparivuorimiehet olivat valinneet Kustaa Erikinpojan johtajakseen.

Pääkaupunki oli tanskalaisten vallassa ja he mellastivat kaikkialla. Mutta missä ainoakaan ruotsalainen sydän sykki, siellä täyttyi se iloisin toivein, ja kuiskaillen rukoiltiin hankkeelle menestystä.

Tukholman linnan vangeillekin saapui vihdoin tämä sykähyttävä uutinen.

Vankila valostui siitä, suru kadotti kärkensä, ja kieltäymykset olivat helpot kantaa; hartaina, jos mahdollista vielä palavampina kuin ennen kohosivat rukoukset taivaalle rakastetun pojan ja sukulaisen puolesta.

Severin Norrby oli lähtenyt Tukholmasta hyvän aikaa ennen kuningasta; syksyllä oli hän piirittänyt Kalmaria ja vihdoin sen valloittanutkin. Urhea Anna Bjelke oli ottanut osaa puolustukseen, vihollisen kuula kaasi hänet maahan, ja hän oli niin onnellinen, että sai kuolla ennenkuin tarvitsi väistyä paikaltaan.

Voittaja oli siksi ritarillinen, että käski antaa hänelle sotilaallisen hautauksen kaikella sillä loistolla, mikä päällikölle kuului, ja niin voittajat kuin voitetutkin seisoivat haudalla paljain päin. Maahanlaskemisen jälkeen ammuttiin haudalla kiväärin laukaus, ja Severin Norrby virkkoi kovalla äänellä: "Kymmenen sellaista naista kuin Anna Bjelke tekisivät maan voittamattomaksi. Kunnia hänen muistolleen!" Tanskalainen merisankari jäi muutamiksi kuukausiksi Kalmariin. Mutta eräänä talvipäivänä ilmestyi hän äkkiarvaamatta Tukholman linnaan ja ilmoittautui Kristina rouvalle. Tämä kalpeni hieman, mutta otti sitten hänet vastaan äitinsä ja sisarensa keralla.

Lyhyen aikaa keskusteltuaan läsnäolijain kanssa pyysi hän puhutella Kristina rouvaa kahdenkesken.

Toiset aavistivat, mistä oli kysymys, ei vain hän. Kuinka he katuivatkaan, etteivät olleet häntä valmistaneet.

"Hän tehköön kuinka tahtoo", sanoi Sigrid rouva. "Mutta ennemmin tahdon, että minut pistetään säkkiin ja hukutetaan, kuin näen hänet tanskalaisen miehen omana."

"Poikani pahimman vihollisen!" huokasi Cecilia rouva. He olivat väärässä, Kristina tiesi, mitä oli tuleva. Hän kalpeni ajatellessaan kohtaloa, joka tämän jälkeen odotti hänen lapsiaan ja sukulaisiaan.

Mutta hän ei ilmaissut, mitä hänen mielessään liikkui. Samalla arvokkuudella sanoissa ja eleissä, joka oli ollut valtionhoitajan puolisolle ominainen, pyysi hän ritaria istuutumaan eräällä niistä kurjista puutuoleista, jotka olivat huoneen ainoat huonekalut.

Itse istuutui hän toiselle ja odotti hiljaa, mitä ritarilla oli sanottavaa.

Tämän silmissä oli suru Kristina rouvan vain kaunistanut, ja hän rakasti häntä sanomattomasti. Tunteitaan ei hän voinut pukea sanoihin, ja niin alkoi hän lyhyin, katkonaisin lausein puhua asemasta Ruotsissa. Kuningas katui mitä oli tapahtunut… hän tahtoi hyvittää minkä voi… nimittää käskynhaltijan, jolla olisi rajaton valta. Hänet, Severin Norrby, oli siksi ajateltu, mutta hän ei tahtonut ottaa tarjousta vastaan muilla ehdoin kuin että Kristina rouva suostuisi tulemaan hänen puolisokseen.

Kristina hylkäsi tyynesti ja arvokkaasti hänen tarjouksensa. Alussa ei ritari voinut löytää sanoja, sitten puhkesi hän kiihkeihin soimauksiin. Kristina oli osoittanut hänelle suopeutta, ottanut vastaan hänen palveluksiaan, puhunut kiitollisuudestaan…

"Se on aina teitä seuraava", vastasi Kristina. "Ja todistuksena siitä pyydän teitä ottamaan vastaan tämän sormuksen, ainoan kalleuden, joka minulla on jälellä muinaisilta päiviltä."

Hän otti sormuksen sormestaan ja ojensi sen ritarille.

Ritari taisteli liikutustaan vastaan. Sellaista muistoa Kristina Gyllenstjernalta ei hän voinut hylätä, ja niin vei hän käden kunnioittavasti huulilleen ja otti sormuksen sanoen: "Tämä on kallisarvoisin muisto mitä minulla on!" Syvään kumartaen riensi hän pois; nöyryytys, loukattu turhamaisuus pani hänen verensä kuohuksiin. "Suojelkoon hän itseään niin hyvin kuin voi!" jupisi hän itsekseen. "Minä en siitä enää tästedes välitä!"

Ja muutaman viikon kuluttua tuli kuninkaalta käsky, että ruotsalaiset rouvat oli ensi avovedellä vietävä Kööpenhaminaan ja pantava Siniseen torniin.

Huhtikuun lopulla vietiin heidät sinne viheliäisellä tanskalaisella aluksella. Monet ylhäiset rouvat, joiden miehet oli teloitettu, saivat saman kohtalon. Kaikki toivoivat, että vapahtaja oli pian tuleva ja päästävä heidät kahleistaan.

14.

LOPPU.

Vanha arkkipiispa Jaakko Ulfinpoika vietti päiviään Mariefredin luostarissa eräänlaisessa vapaaehtoisessa vankeudessa. Hänen korkean arvonsa tähden oli hänelle laitettu kaikki mukavuudet, mitä luostari voi hankkia, ja uutiset ulkomaailmasta tuotiin ensiksi hänelle.

Tukholman verilöyly sai hänet kauhuihinsa, mutta tieto vanhan ystävänsä, hurskaan Johanneksen kuolemasta liikutti hänet kyyneliin.

"Nyt ei minulla ole enää ketään, ketään maailmassa!" huudahti hän katkeralla surulla.

Kristina rouva ja monet ylhäiset herrat ja rouvat lähettivät viestejä ja kirjeitä rukoillen häntä Kristuksen nimessä, että hän koettaisi hellyttää Kristianin julmaa ja kovaa mieltä.

Samaan aikaan saapui nuori herra Kustaa Erikinpoika pakolaisena hänen luoksensa, pyytäen neuvoa ja apua. Hän ei tarkoittanut mitään vähempää kuin kuninkaan vallan musertamista ja isänmaan vapauttamista tanskalaisesta sorrosta.

Mutta pettynein toivein täytyi nuoren Kustaan hiipiä salavihkaa pois, ja vanha piispa katsoi menetelleensä sangen jalomielisesti, kun ei antanut ilmi pakolaista. Mutta jos hän sen jälkeen olisi kirjoittanut kuninkaalle ja pyytänyt armoa joillekin vihoihin joutuneille, olisi se saattanut heittää epäluuloja hänen itsensä ylle. Ja sentähden jätti hän kaikki kirjeet vastaamatta, hän oli liian vanha enää sekaantuakseen mihinkään maallisiin asioihin.

Tieto siitä, että kuningas vihdoin oli matkustanut Tukholmasta, tuntui hänestä huojennukselta. Mutta tieto julmuuksista, joita hän pani toimeen matkalla, vaikutti lamauttavasti jokaisen ruotsalaisen mieleen. Pelolla ja vavistuksella odotti arkkipiispakin mitä oli tuleva.

Tosin kerrottiin salavihkaa miehestä mieheen, että nuori Kustaa Erikinpoika oli huudettu Taalainmaan päämieheksi, mutta siitä ei uskaltanut paljon toivoa, ja vanha piispa huusi vaikeroiden, että nyt oli hänen viimeinen hetkensä tullut; ankara kuningas ei antaisi koskaan anteeksi sitä, ettei hän ollut lähettänyt Kustaa herraa Tukholmaan sidottuna käsistä ja jaloista.

Niin monet sieluntäristykset päättyivät siihen, että vanhus vaipui sairasvuoteelle. Veljet pitivät hänestä suurinta huolta, mutta kuitenkin valitti hän alituiseen, että hänet lyötiin laimin ja että kaikki hänen hoitajansa olivat Kristianin lähettejä, joilla oli salainen käsky ottaa hänet hengiltä.

Silloin ilmoittautui eräänä päivänä palveleva sisar läheisestä luostarista ja antoi abbedissalta kirjeen luostarin priorille. Niin pian kuin tämä oli sen lukenut, päästettiin sisar sisään.

Nunnalla oli tiheä huntu kasvoillaan, mutta hänen liikkeistään ja äänestään saattoi havaita, että hän oli vanha nainen.

"Tahdotte ottaa hoitaaksenne hänen armoaan arkkipiispaa?" kysyi priori katsellen häntä uteliaasti.

"Niin, jos se sallitaan minulle."

"Hän ei anna hoitajalleen rauhaa yöllä eikä päivällä."

"Minä tarvitsen niin vähän unta."

"Voitte saada apua, milloin haluatte."

"Jos sitä tarvitaan."

Priori epäröi tuokion. "Seuratkaa minua!" sanoi hän sitten äkkiä ja meni hänen edellään. Kun he tulivat piispan huoneen ovelle, sanoi palveleva veli, joka avasi oven heille, että hänen armonsa nukkui.

"Meidän täytyy odottaa hänen heräämistään", sanoi priori. "En voi täyttää pyyntöänne ilman armollisen herran suostumusta."

"Hän nukkuu tyynesti", sanoi nunna, joka katseli piispaa tarkkaavaisesti. "Voitte huoletta jättää minut yksin hänen kanssaan."

"Abbedissan puoltolause on sellainen, että uskallan sen tehdä", vastasi priori, joka vielä kerran oli lukenut kirjeen lävitse. "Soittakaa kelloa, jos tarvitsette jotakin."

Priori ja palvelijat menivät, ja nunna jäi yksin nukkuvan luo.

Hän katseli häntä yhä; oli kuin tahtoisi hän nähdä läpi vanhojen, ryppyisten kasvojen saadakseen näkyviin sen, jonka muinoin oli tuntenut.

Tällöin oli huntu luisunut syrjään ja paljastanut kalpeat, hienot kasvot, joissa ei ollut ainoatakaan ryppyä. Valkoinen tukka oli sileäksi kammattuna sivuille. Silmät olivat kyynelissään, ja suun ympärillä oli surun ja alistuvaisuuden ilme. Hän sanoi hiljaa:

"Mitä hänen onkaan täytynyt kärsiä!"

Sen jälkeen istuutui hän penkille ikkunan ääreen ja otti esille ompeluksen. Mutta tuontuostakin kohosi hänen katseensa kiitollisena ja luottavaisena taivasta kohden ja kääntyi sitten melkein äidillisellä hellyydellä nukkuvaan Jaakko Ulfinpoikaan.

Tämä heräsi äkkiä, katsoi takan ääreen, missä palvelevalla veljellä oli tapana istua, ja jupisi:

"Kuten tavallisesti… ei ketään luonani!"

Hän haparoi kädellään soittokelloa, joka tavallisesti oli yöpöydällä. Ei löytynyt sitäkään.

"Ne hylkiöt!" Hän löi sängynreunaan.

"Tahdotteko saada virvoitusjuomanne, herra?" kysyi nunna ojentaen sen hänelle.

Nyt vasta vanhus näki hänet ja huudahti kiivaasti: "Kuka olette?"

"Vanha nainen, tottunut hoitamaan sairaita."

"Nimenne?"

Nunna epäröi vastatessaan.

"Nimenne!" toisti vanhus kärsimättömästi.

"Elsa Posse."

Vanhus nousi kärsimättömästi… oliko hän kuullut väärin… "Sanokaas se uudestaan", lisäsi hän.

"Elsa Posse."

"Pois huntu!"

"Ette tuntisi minua."

"Kyllä, kyllä, kuinka en tuntisi!"

Elsa avasi hunnun ja Jaakko vanhus kohtasi vielä kerran näiden hyvien silmien katseen, silmien, joiden ilmettä ei ollut koskaan unhottanut. Hän tuijotti häneen kauan ja katsettaan kääntämättä, kunnes kyynelet virtailivat pitkin hänen poskiaan. "Kyllä, tunnen sinut!" nyyhkytti hän ja peitti kasvonsa käsiinsä.

"Juokaa!" sanoi Elsa lempeästi ja ojensi hänelle pikarin. Vanhus piteli hänen kädestään. "Menetkö pian?"

"En, jään tänne."

"Ainaiseksi?"

"Viimeiseen hengenvetoonne."

"Se ei viipyne kauan; Kristian kuningas vaanii henkeäni."

"Hän on lähtenyt maasta, ja Kustaa Erikinpoika ei salli hänen palata."

"Mitäpä hän voi?"

"Kaiken, jos Herra on lähettänyt hänet kansaa pelastamaan."

"Hm!" Jaakko vanhus otti hänen ojentamansa pikarin ja joi vitkaan; sitten pani hän sen itse pöydälle ja piti Elsan kättä molempain käsiensä välissä. "Sinulla on vielä lapsuususkosi jälellä, Elsa?"

"Se on nyt koeteltu ja puhdistettu kokemuksen koulussa."

"Herrasi ja tyttäresi ovat kuolleet?"

"He ovat menneet minulle sijaa valmistamaan."

"Ja nyt olet yksin maailmassa."

"En, minulla on monta alustalaista, joita ajattelen."

"Etkö ole nunna?"

"En vihitty."

"Muistan, ettet tahtonut siksi koskaan; mutta puku…?"

"Olen ottanut sen päästäkseni teidän luoksenne", vastasi hän yksinkertaisesti.

Piispan kasvoille lehahti hymy, hän puristi lujemmin Elsan kättä ja voi vain kuiskata: "Herra siunatkoon sinua!"

Siitä päivästä lähtien ei Jaakko Ulfinpoika ollut sama kuin ennen; tyytyväisenä kaikkeen, ystävällisenä kaikkia kohtaan pyysi hän ainoastaan, että "sisar" olisi hänen luonaan.

Pienessä etuhuoneessa oli Elsan vaatimaton vuode; kun hän aamuisin kysyi, oliko hänen armonsa nukkunut hyvin, koskei ollut kutsunut häntä, vastasi tämä:

"Olen kuunnellut sinun tyyntä hengitystäsi, ja se on tehnyt minulle paljon parempaa kuin nukkuminen."

Kaikki saapuneet kirjeet luki Elsa, ja kun Jaakko Ulfinpojan täytyi ottaa vastaan vieraita, tahtoi hän että Elsan oli oltava saapuvilla. Ja sitten kahden jäätyään puhuivat he päivän suurista tapauksista. Tanskasta saapui uutisia, että juutit uhkasivat nousta kapinaan, kuninkaan setä tavoitteli kruunua, ja todennäköisesti koko maa joutuisi hänen haltuunsa ja Kristian II saisi lähteä maanpakoon. Ruotsista ei siellä joudettu paljon välittämään, ja nämä ulkonaiset olosuhteet ikäänkuin raivasivat tien Kustaa Erikinpojalle. Taalainmaasta riensi hän nostattamaan Helsinglannin talonpoikia, valloitti maakunnan toisensa perästä kaupunkeineen ja linnoineen, ja kaikkialla liittyi kansa häneen kymmenin tuhansin. Tuskin kolmea kuukautta kesti hänen voittokulkunsa, kun hän jo oli Tukholman edustalla.

Kuumeisella levottomuudella odotti arkkipiispa viestejä ja kirjeitä; kaiken tahtoi hän tietää, ja hänelle oli sanomaton helpotus, kun hänellä oli läheisyydessään henkilö, jonka kanssa saattoi tästä luottavasti keskustella. Kaikesta, mitä tapahtui, ei mikään lyönyt häntä sellaisella hämmästyksellä kuin se, että itse piispa Hannu Brask oli sanonut irti kuuliaisuutensa Kristianille ja ruvennut Kustaan mieheksi.

"Brask, joka ei koskaan ole toiminut ilman suunnitelmaa", sanoi hän, "on pitänyt Kristianin asian toivottomana."

"Enimmän miellyttää minua se, että hän on pelottomasti asettunut Kustaa herran puolelle", vastasi Elsa.

"Minä tein sen vielä aikaisemmin, kun päästin hänet täältä menemään."

"Mutta siitä on johtunut teille suurta levottomuutta."

"Tosin kyllä, mutta nyt ilahuttaa minua, etten asettunut urheaa soturia vastaan."

Hyvät viestit ja Elsa Possen läheisyys saivat vanhan elämänlampun vielä kerran leimahtamaan. Jaakko Ulfinpoika tuumi, että hän oli melkein terve, mutta hän pysyi vuoteessaan, kenties pelosta, että Elsa muuten jättäisi hänet.

Tanskasta saapui vuoden 1523 alussa melkein uskomattomia uutisia. Kuninkaan setä, joka oli asettunut kapinallisten juuttien etunenään, oli heti sen jälkeen huudattanut itsensä kuninkaaksi, ja Kristian oli menettänyt silloin niin mielenmalttinsa, että kuningattaren ja muiden lähimpiensä kera oli viipymättä purjehtinut Saksaan apua etsimään.

Vähäistä ennen oli hän teloituttanut Didrik Slagheckin; samoin kerrottiin, että Jöns Antinpoika oli joko tapettu tai sulettu vankeuteen. Kustaa Trolle oli yritettyään sotia Kustaa Erikinpoikaa vastaan, vihdoin ollut pakoitettu pakenemaan Tanskaan hänkin, eikä kukaan tiennyt oliko hän seurannut kuningasta, mutta poissa hän vain oli.

Mutta niin merkillistä kuin tämä kaikki olikin, ei se tehnyt niin syvää vaikutusta Jaakko Ulfinpoikaan kuin se uutinen, että kuningatar Elisabeth salaa suosi Lutherin kerettiläisoppia ja että muuan protestanttinen pappi oli saanut kenenkään koskematta saarnata Kööpenhaminassa. "Silloin ovat he tuominneet itsensä perikatoon. Kirkon pannasalama on iskevä heihin!" huudahti piispa hujauttaen vapisevaa kättään.

"Uusi oppi on rikas rakkaudesta ja anteeksiannosta", vastasi Elsa lempeästi.

"Helvetin oppi se on!"

"Se perustuu raamatun omaan sanaan."

"Kuka sen tietää?… Jokaisella ei ole oikeutta lukea raamattua, se on yksin pappien asia."

"Niin on ollut, mutta ei ole enää, tässä on jo kirja jokaisen käteen."

"Raamattuko…?"

"Evankeliumien käännös! Martti Lutherin tekemä saksannos."

"Niinkö!" Hänen armonsa vääntelehti levotonna vuoteessaan.

"Muuan vadstenalainen munkki on kääntänyt ne ruotsiksikin."

"Hänet tullaan panemaan pannaan!" kähisi vanha pappisvaltias.

"Hän on jälleen palannut entiseen ammattiinsa, soturiksi, ja taistelee Kustaa herran lipun alla".

"Pannanuoli voi sattua häneenkin, jos ottaa petturin suojelukseensa."

"Hän ei ole mikään petturi, ja isä Johanneskin oli samassa uskossa", vastasi Elsa.

"Mikä vadstenalaismunkki on nimeltään?"

"Pentti."

"Pentti?… Hänkö, jolle Johannes valmisti tilaisuuden paeta?"

"Niin, juuri sama."

"Ja hän pakeni syntisen rakkautensa tähden nunnaan."

"En tiedä oliko se synnillistä", vastasi Elsa ja keveä puna lehahti hänen kalpeille poskilleen. "Tiedän vain, että he nyt ovat menneet naimisiin."

"Naimisiin!… Munkki ja nunna?"

"Se ei ole kielletty missään paikassa pyhissä kirjoissa."

"Mutta kirkko…"

"Protestanttisuus sitä melkein vaatii, ja tohtori Luther on esimerkillään osoittanut, että täytyy kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä."

Piispa kääntyi pois. "Tahdon koettaa nukkua", sanoi hän. Mutta niin ei ollut laita, hän oli saanut niin paljon mietittävää. Viisikymmentä vuotta sitten oli Elsa näyttänyt hänelle sen, mitä nyt oli tapahtunut. Elsa oli tarjonnut hänelle suuren rakkautensa, kun hän vain katkaisi ne kahleet, jotka häntä kytkivät. Häntä oli suututtanut, kun Elsa ei antanut myöten hänen intohimoilleen, ja hän tarjosi ainoastaan häpeää rakastetulleen. Mitä kunnioitusta ja luottamusta oli hänellä ollut siihen uskontoon, jonka juhlamenojen yliohjaajana hän oli? Sen etuja edistääkseen oli hän uhrannut puhtaat, inhimilliset tunteet, jotka kehottivat häntä suuriin tekoihin pitkän elinikänsä. Hän oli kieltänyt jaloimmatkin harrastuksensa, isänmaansa parhaankin, palvellakseen kirkkoa, jota sydämessään halveksi.

Kuva toisensa jälkeen vieri menneisyydestä hänen sielunsa silmien eteen. Mikä vilinä erilaisia ihmisiä! Enimmät esiintyivät utuisina varjoina, toisia muistaessaan tunsi hän pistoksen sydämessään; yksi ainoa seisoi aina näkyvissä, tutut piirteet olivat tulipiirtoina syöpyneet hänen sieluunsa; hienoin säikein piti Beatrice häntä sidottuna, ja hänen täytyi mennä, mihin ei tahtonut. Sillä naisella oli hänen ylitsensä valta, josta hän ei voinut vapautua, se nainen oli hänen öidensä painajainen ja päiviensä kirous.

"Mene pois luotani, paha henki!" ähkyi hän hien helmeillessä hänen otsalleen. "Oi Elsa, Elsa!"

"Tässä olen, herra!" sanoi lempeä ääni.

"Sinä olet minun hyvä enkelini!" Hän katsoi hätääntyneenä Elsaan. "Sano minulle vielä kerran, että olen ollut sinulle rakas, vaikka olenkin paljon rikkonut."

"Hyvin rakas!" kuiskasi Elsa.

"Luuletko, että Jumala koskaan antaa minulle anteeksi, mitä olen rikkonut häntä vastaan?"

"Kyllä, jos rukoilette sitä oikein hartaasti häneltä."

"Rukoile kanssani!"

Siitä päivästä olivat heidän osansa vaihtuneet. Elsa luki ääneen kiellettyä raamatunkäännöstä, he puhelivat keskenään, ja valo hiipi huomaamatta pimitettyyn sieluun.

Viime aikojen sielunjännitys oli suuresti rasittanut heikontuneita ruumiin voimia, ja vanha arkkipiispa tunsi loppunsa lähenevän.

Mutta hänen kuolemanpelkonsa oli kadonnut. "Olen iloinen päästessäni täältä", sanoi hän. "Ainoa toiveeni on, että sinä tulet pian jälestä."

"Siellä ylhäällä ette kaipaa minua", vastasi Elsa melkein kyynelten tukehuttamalla äänellä.

"Minä odotan oven edessä kunnes tulet. Minusta tuntuu, että sinä yksin voit minulle avata taivaan."

"Eikö se ole synnillinen ajatus?"

"Ei, Elsa, ken on ollut hyvä enkelini maan päällä, pysyy sellaisena ylhäällä Jumalan luonakin!"

Hän pyysi Elsaa, ettei tämä viime hetkellä kutsuisi saapuville prioria eikä munkkeja. "Anna minun vain pidellä kättäsi", sanoi hän, "ja niin minä kuolen onnellisena."

Elsa noudatti hänen toivomustaan. Ainoakaan ihmiskorva ei kuullut niitä lohdullisia toivonsanoja, joita hän kuiskasi eron hetkellä. Mutta rauhan ilme, joka lepäsi vainajan kasvoilla, näytti luostariveljistä aivan selittämättömältä, kun hän oli kuollut saamatta viimeistä voiteluaan.

Elsa poistui yhtä hiljaa ja huomaamatta kuin oli tullutkin ja palasi suomalaisille kotirannoilleen, missä oli hänen puolisonsa ja tyttärensä hauta. Hän ei ollut sydämessään oikein varma, eikö hän rikkonut uskollisuuttaan heitä kohtaan, kun lähti huolehtimaan vieraasta. Mutta katumuksen sijaan tunsi hän rauhaisan ilon tunnetta, jollaista voi tuntea ainoastaan pyhän velvollisuuden täytettyään.

Hän omisti tästälähin kaiken huolenpitonsa lukuisille alustalaisilleen, mutta se ei estänyt häntä mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla kuulostelemasta uutisia Ruotsista.

Hän oli nähnyt Kustaa herran pienenä lapsena Tukholman linnassa, ja nyt oli lapsesta sukeutunut suuri sankari ja sotapäällikkö, viisas ja toimelias herra.

Kesäkuun 7 päivänä 1523 valittiin hänet kuninkaaksi, ja seuraavana juhannusaattona marssi hän Tukholmaan pirstaleiksi ammutusta portista, ohi talojen raunioiden.

Mutta siitä huolimatta oli ilo yleinen. Maa oli vapaa, ja vapauttajan seikkailurikas nuoruuden elämä heitti hänen persoonansa ylle kimmellyksen, joka liikutti kaikkien sydämiä. Hänen urotöistään laulettiin niin Ruotsissa kuin Suomessakin, ja näissä kansanlauluissa kuohui iloa ja ylpeyttä, mutta säkeiden välistä saattoi kuulla lujan lupauksen: "Nyt kuten aina olemme valmiit henkeen ja vereen saakka puolustamaan armasta synnyinmaatamme!"

Elsa kuunteli laulua iloisin mielin.

"Niin, niin", tuumi hän itsekseen. "Vanha on mennyt, uusi aika alkaa! Maa on vapaa, ja kun uusi siunattu oppi levittää kirkkaan valonsa yli kansan ja maan, silloin on varmaan onni, rauha ja sopusointu saapuva."

Ihmeellistä on elää mukana tällaisessa ajassa, hyvä poistua täältä ja jättää tilaa toisille. Meidän päivätyömme on lopussa, heidän alkaa.