E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

Note: Project Gutenberg has the other volume of this work: I. Kuolon enkeli See https://www.gutenberg.org/ebooks/55293

SVANTE NIILONPOIKA STURE JA HÄNEN AIKALAISENSA II: LAPSIUHRI

Kirj.

Carl Blink [Louise Stjernström]

Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]

Otava, Helsinki, 1911.

SISÄLLYS:

1. Kummituslinna
2. Käynti Suomessa ja sen seuraukset.
3. Sten poikasen ensimäinen sotaretki.
4. Uskollinen palvelija.
5. Kristina Gyllenstjerna.
6. Yleiskatsaus
7. Suomalaiset ystävämme.
8. Naisen voima.
9. Menevät ja tulevat.
10. Loppu.

1.

KUMMITUSLINNA.

Vanha Ettakin kuninkaankartano sijaitsi Vartoftan kihlakunnassa
Tidajoen rannalla.

Päärakennus oli tiilestä rakennettu, kaksikerroksinen ja nelisnurkkainen. Jokaisessa nurkassa oli torni, mutta keskellä oli myös torni, puolta korkeampi kuin toiset. Jokaisen tornin huipussa oli suuri metallikuula, mutta keskimäisen tornin ylintä huippua ympäröi ristikkohäkki, jossa riippui metallilerkkuja, mitkä ympäröivät metallikuulan ja tuulisella säällä pitivät säännötöntä kilinää.

Rakennuksen eroitti ainoastaan kapea jalkapolku joesta, mutta täältä saattoi astua maanalaiseen käytävään, joka oli muurattu kulkemaan linnan alitse. Se alkoi alhaalta vesirajasta kolmen kyynärän levyisenä, mutta jakautui pian kapeihin labyrinttimaisiin käytäviin, jotka veivät kaikkiin viiteen tornikamariin.

Vastapäisellä puolella oli pihamaa ja ulkohuonerakennukset, pieni puisto ja sitten koivu- ja honkametsä, jossa oli runsaasti kaikenlaista riistaa. Pihamaa ulottui idästä länttä kohden. Myöhempänä aikana oli sen eteläreunalle laitettu ryyti- ja ruusutarha; siellä kasvoi myös omenapuita menestyen sangen hyötyisästi. Pohjoispuolella ulottui metsä aivan rakennukseen asti. Se oli niin tiheä ja näytti niin synkältä ja uhkaavalta, että ihmisjalka astui sinne harvoin.

Linna oli rakennettu jo ennen Valdemarin aikaa. Liikkui tarinoita, että oli suoritettu monta veristä tekoa niissä synkissä kammioissa, joita oli talon keskiosassa. Sinne ei päässyt koskaan päivänsäde; takkavalkean loimo ja seiniin kiinnitetyt soihdut antoivat niille ainoan valaistuksen. Nyt olivatkin ne tosin vuosisatasen olleet suletut, ainoastaan keskustaa ympäröivissä huoneissa asuttiin. Kuitenkin sanottiin, että sieltä sisältä väliin kuului raudoitettujen kantapäiden poljentaa, kannusten kilinää ja miekkojen kalsketta.

Linna oli Engelbrektin aikaan linnoitettu, mutta jo Sten Sturen hallituksen alussa oli vallitukset tasoitettu ja varustukset hävitetty. Herra Ficke Juhananpoika Bülow lainasi valtionhoitajalle melkoisen summan rahaa ja otti linnan pantiksi. Hän muutti sinne, kuten väitettiin, mustasukkaisuudesta kaikkia niitä ihailijoita kohtaan, joita parveili hänen nuoren, kauniin emäntänsä ympärillä.

Rouva Ermegård oli alussa itkenyt paljon ja ajoittain ollut epätoivosta pakahtumaisillaan; mutta sitten alkoi hän vähitellen laitattaa puutarhaa, ja tämä homma antoi hänelle suurta lohdutusta. Neljän vuoden avioliiton jälkeen lahjoitti hän miehelleen tyttären, mutta lapsen syntymäpäivä ei lähentänyt vanhempain sydämiä toisiinsa, ja kun Ermegård rouva kohta sen jälkeen jäi leskeksi, ei hän pannut sitä kovin raskaasti sydämelleen.

Mutta Ettakista ei hän enää tahtonut erota, ja kun hänen tyttärestään oli kasvanut kaunis neitsyt, löysi moni kosija tänne tien. Äiti naitti tyttärensä herra Juhana Maununpojalle, joka oli jalo ritari, mutta Engelbrektin murhaajan poika. Nuori rouva kuoli vuotta myöhemmin, synnytettyään pojan maailmaan.

Sanottiin hänen pyytäneen herraltaan, että lapsi lähetettäisiin kasvatettavaksi äidinäitinsä luo. Herra Juhana Maununpoika täytti hänen toivomuksensa ja otti kohta sen jälkeen uuden emännän.

Nuori Åke vietti ensimäiset vuotensa mummonsa luona; oli kuin hänessä yhtyisivät suvun kaikki hyvät ominaisuudet, ja hänen avoimet, vilpittömät kasvonsa todistivat siitä.

Hänen sydämensä oli vallannut rakkaus Elsa Possen nuoreen tyttäreen, mutta kuolema ryösti tämän häneltä juuri kun hänen piti lähteä Suomeen häitä viettämään.

Isku koski kovasti häneen. Hän omisti sen jälkeen aikansa ja ajatuksensa sotaisiin toimiin, hän saavutti voittoja ja menestystä, niitti kunniaa ja mainetta; mutta mieli synkistyi ja hän vetäytyi maailmasta syrjään.

Nyt oli hän yhtämittaa oleskellut muutamia viikkoja Ettakissa, jolla oli hänelle sellainen viehätysvoima, ettei hän tahtonut tunnustaa sitä itselleenkään.

Ermegård rouva oli täyttänyt seitsemänkymmentä vuotta, mutta oli vielä terve ja reipas. Herransa kuoleman jälkeen valvoi hän itse taloaan ja piti ankaraa kuria. Joka aamu täytyi linnanvartian tehdä selkoa kaikesta mitä oli tapahtunut, ja voi sitä, ketä vastaan tehtiin muistutuksia! Ei sillä väliä, oliko syyllinen mies vai nainen, hänet kutsuttiin ankaran rouvan eteen. Joskus saatiin navakoita korvapuusteja, mutta usein rangaistustyötä. Ermegård kiitti harvoin, mutta milloin niin tapahtui, pidettiin sitä niin suurena kunnianosoituksena, että siitä puhuttiin pitkät ajat.

Itse vanha rouva teki tilinsä; mutta kun päivän tehtävät olivat päättyneet, pukeutui hän mustaan samettiin, Åke herra tuli sisään ja tarjosi hänelle käsivartensa viedäkseen hänet pöytään, liveripukuiset palvelijat avasivat ovet ruokasaliin, missä hovimestari kumarteli pöydän edessä ja linnanvouti odotti jalon rouvan viittausta lukeakseen pöytärukouksen. Itse istuutui hän pöytään ennenkuin kukaan muu uskalsi sitä tehdä.

Åke herra istuutui hänen oikealle puolelleen ja kappalainen vasemmalle.

Mutta heitä vastapäätä, toisella puolen pöytää istui nuori Elina Ribbing, nuorin lapsi seitsemästä siskoksesta. Hän oli suomalaista sukua; hänen äitinsä oli ollut rouva Ermegårdin tyttären uskottu ystävä, ja tämä oli kuolinvuoteellaan suosittanut häntä äitinsä hoitoon.

Elinan rinnalla ja vastapäätä vanhaa rouvaa istui nuori Antero Erikinpoika. Hän oli talonpojan poika, mutta oli, hyvien taipumustensa johdosta, papin kehoituksesta ja Ermegård rouvan toimesta päässyt opiskelemaan ensin Upsalaan ja sitten useiksi vuosiksi ulkomaille. Nyt asui hän linnassa ja käytettiin häntä usein esilukijana.

Ermegård rouva kuuli mielellään hänen kertovan matkoistaan, mutta pudisteli moittivasti päätään, kun hän kertoi vieraista tavoista ja menoista. "Maailman lopun aikoja!" sanoi hän.

Päivällisen jälkeen istui hän, jos oli talvi, suuressa lepotuolissaan takan ääressä. Elina istui jakkaralla hänen jalkojensa juuressa ja molemmat miehet tavallisesti penkillä. Kun takkavalkea loimotteli ja valaisi taulun, eivät viimeksimainitut voineet koskaan väsyä katselemaan vanhaa rouvaa ja varsinkin nuorta, kaunista tyttöä.

Mutta Ermegård rouva käski Elinaa laulamaan. Ääni ei ollut voimakas eikä koulutettukaan, mutta se oli heleän kirkas, ja immyt pani nuoren sielunsa lauluun.

Eräänä iltana, kun hän milloin laulaen, milloin puhuen kertoi linnanneidistä, jolla oli suuri suru sydämessään ja jolle linnanhenki ilmestyi, päästi Ermegård rouva kovan kirkaisun.

Kaikki riensivät luo siinä luulossa, että hän oli äkkiarvaamatta sairastunut.

Hän veti Elinan lähemmäksi. "Missä olet oppinut tuon laulun?"

"Ylhäällä keskimäisessä tornissa; siellä tulee niin ihmeellisiä unelmia."

Ermegård rouva työnsi tytön syrjään ja käski tuoda valoa.

Mutta kun huone tali valaistuksi, oli hän kalmankalpea ja nousi vaivalloisesti tuolistaan.

"Kutsukaa kappalaiseni!" käski hän palvelijaa. "Tulkoon hän minun kamariini."

"Jääkää tänne kaikki!" lisäsi hän ja hylkäsi sen tuen, jota hänelle tarjottiin. Sen jälkeen lähti hän huoneesta.

"Nyt sulkevat he minulta tien!" sanoi tyttö surullisen näköisenä.

"Etkö tuntenut pelkoa siellä ylhäällä?" kysyi Åke. "En vähintäkään."

"Sepäs on merkillistä! Olen kasvanut täällä samoin kuin sinäkin, olen tosin monet kerrat kavunnut ylös katolle ja katsellut luukuista sisään, mutta en ole koskaan uskaltanut mennä sisälle."

"Mitä olette pelännyt?"

"En tiedä. Kummituksia, luullakseni!"

"Oletteko nähnyt mitään sellaista, neitsyt?" kysyi Antero Erikinpoika.

"Se kysymys saa jäädä vastaamatta!"

"Miksi niin?"

"Siksi, ettette uskoisi minua!"

"Minä uskon, Elina!" puuttui ritari puheeseen.

"Sitä odotinkin!" vastasi neitsyt.

Antero Erikinpoika puri huultaan ja hymyili ivallisesti. "Minä en sitä tee!" sanoi hän.

"Maallinen tieto sokaisee sisäisen silmän."

"Suoraan sanoen", lisäsi nuori mies nauraen, "en usko kummituksia olevan olemassakaan".

Elina punastui ja näytti tahtovan vastata, kun Ermegård rouva astui sisään.

"Tänne on saapunut pikalähetti tuoden kirjeen sinulle, Åke", sanoi tämä ojentaen hänelle sen. "Suomesta!" sanoi hän avaten sinetin. Ermegård rouva otti kutimensa ja Elina värttinänsä. Nuori mies näytti katuvan ajattelemattomia sanojaan päättäen niistä katseista, joita hän heitteli tyttöön. Mutta tämä ei kohottanut katsettaan työstään, ja niin oli huoneessa aivan hiljaista Åken tarkkaavaisesti lukiessa kirjettään.

"Herra Erik Turenpojalta!" sanoi hän. "Ritari ja hänen jalo emäntänsä lähettävät teille paljon terveisiä, täti, ja tuhansia onnen ja menestyksen toivotuksia. Erik herra kirjoittaa, että hän on yhtä onnellinen nyt kuin avioliittonsa alussakin."

"Sen hän ansaitseekin!"

"Mutta venäläiset ovat jälleen rikkoneet rauhan, vaikka se tehtiin ehdoilla, jotka he itse asettivat."

"Se on heidän tapaistaan."

"Lienee tarpeellista, että ruotsalaisia laivoja lähetetään risteilemään Turun ympärille."

"Et suinkaan sinä aikone lähteä sinne?" kysyi Ermegård rouva.

Elina vilkaisi nopeasti häneen. "Minun on vaikea lähteä täältä", vastasi Åke herra. Mutta se kaksinainen ajatus, joka piili tässä lauseessa, kohotti hennon punan hänen poskilleen, ja hän lisäsi: "Emme tiedä, kuinka kauan kestää, ennenkuin täällä kotonakin alkaa sota riehua."

Milloin pantiin alulle keskustelu, joka ei miellyttänyt Ermegård rouvaa, keskeytti hän sen tavallisesti sanoilla:

"Nyt voi maisteri lukea meille jotakin!"

Silloin otti Antero Erikinpoika jonkun huolellisesti kirjaillun käsikirjoituksen, useimmiten oman tekemänsä ulkomaanmatkallaan, ja ne sisälsivät matkakuvia tai kertomuksia jonkun pyhimyksen ihmeellisistä elämänvaiheista. Hän käänsi niin hyvin kuin voi, ja hänen molemmat kuulijattarensa kuuntelivat hartaalla tarkkaavaisuudella. Siihen aikaan ei luettu paljoa, mutta sisältöä mietittiin ja sama teos luettiin moneen kertaan.

Åke Hannunpoika oli melkein aina läsnä näissä lukutilaisuuksissa. Kukaan ei tiennyt, kuunteliko hän mitä sanottiin vai harhailivatko hänen ajatuksensa menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Melkein hänen tietämättään oli hänen katseensa kiintyneenä Elinaan. Toisinaan pani hän kätensä silmilleen, ikäänkuin häpeäisi itsekseen, mutta rakkauden tarve oli vielä suuri, ja isän tunteita hän, nelikymmenvuotias mies, tunsi tätä kahdeksantoista vuotiasta tyttöä kohtaan. Ei ollut vaikea nähdä, kuinka tulisesti Antero Erikinpoika rakasti häntä. Tyttökään ei onneksi ollut ruotsalaista aatelia eikä hänellä ollut ketään omaisia; jos nuori maisteri vain saisi hyvän viran, saattoi hän pyytää lemmittynsä kättä. Åke toivoi voivansa taivuttaa Ermegård rouvan suostumaan.

Nämä ajatukset palasivat melkein alituiseen; hän koetti niihin tottua, mutta hänestä tuntui yhä, ikäänkuin ne eivät oikein sopisi olosuhteihin.

Ilta päättyi yhteiseen rukoukseen. Linnanvartia astui sisään seitsemän aikaan, kumarsi syvään ja sanoi, että rukoushetki oli käsissä.

Silloin nousi Ermegård rouva, ja nojaten Elinan käsivarteen meni hän ulos ruokasaliin, mihin kappalainen ja linnan koko palvelusväki oli kokoontunut. Pappi luki muutamia rukouksia, veisattiin virsi ja sitten erottiin.

Åke herra ja nuori kirjuri menivät yhdessä ruokasaliin, ja usein saattoivat he pakinoida myöhäiseen iltaan. Viimeksimainittu oli opiskellut lainoppia, ja hänen korkein toiveensa oli, että hän saisi jonkun kihlakunnan huostaansa. Hän ei uskaltanut lausua, että hän tämän yhteydessä toivoi salassa Elinan kättä omakseen, mutta Åke arvasi sen.

Nuori mies näytti tuntevan jonkin pakollisen taakan hartioillaan, hän valitti alhaista syntyperäänsä ja puhui väliin matkasta vieraille maille.

Ermegård oli ottanut äidittömän pojan hoiviinsa jo pienokaisena ja alusta alkaen kohdellut häntä kuin perheeseen kuuluvaa. Siinä yksinäisessä elämässä, jota hän vietti, ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan kansan keskuudessa liikkuviin juttuihin. Ne lakkasivatkin pian, sillä nuorukainen lähetettiin aikaisin vieraaseen maahan jatkamaan opintojaan.

Åke, joka oli kymmenen vuotta vanhempi, muisti aivan hyvin pienen pojan, joka alituiseen riippui hänen isoäitinsä helmuksissa. Hän lähti Ettakista, ja kun hän palasi lyhyille vierailuille, ei hän nähnyt enää häntä.

Sitä päivänsädettä, joka nyttemmin valaisi vanhan kummituslinnan, ei hän tuntenut ennenkuin Elina seisoi hänen edessään nuorekkaassa kukoistuksessaan.

Kun Antero Erikinpoika palasi ulkomailta, oli Ermegård rouva sisustuttanut hänelle huoneen linnaan.

Mitään selitystä ei hän antanut asiasta Åkelle, mutta hän näytti toivovan, että tämä lähestyisi nuorta miestä, ja hän teki niin, aluksi täyttääkseen mummonsa toivomuksen, sitten kunnioituksesta ja kiintymyksestä, lopuksi sentähden, ettei hän millään tavoin tahtonut virittää sitä mustasukkaisuutta, jota Erikinpoika ilmaisi, kun Elina selvästi osoitti pitävänsä Åken seurasta enemmän kuin hänen.

Kun Elina sitä vastoin ei ollut saapuvilla, silloin sopivat molemmat miehet hyvin keskenään. Antero Erikinpoika osoitti olevansa ajatteleva nuori mies, joka oli harjoittanut vakavia opintoja ja tahtoi, että isänmaa saisi nauttia hedelmät hänen työstään. Mutta kun hän puhui epäkohdista lainkäytössä, silloin saattoi Åke pitkät hetket katsella häntä ihmetellen; oli kuin unelmakuva muinaisuudesta olisi ilmestynyt hänen silmiensä eteen, se liukui ohitse, mutta palasi yhä uudelleen.

Kerran mainitsi hän Ermegård rouvalle, että Erikinpoika muistutti elävästi jostakin henkilöstä, jonka hän oli muinen nähnyt, mutta hän ei voinut muistaa, missä ja milloin. Ermegård rouva kalpeni silloin niin, että hän melkein pelästyi, eikä mummon vetoaminen äkilliseen pahoinvointiin voinut tukehduttaa hänen epäluuloaan, että nuoreen mieheen liittyi jokin salaisuus, vaikkei hän voinut käsittää mikä tämä salaisuus oli.

Erittäinkin näiden illanistujaisten jälkeen Åke mietiskeli tätä asiaa, kenties etupäässä Elinan tähden. Luultavasti ei vanhalla rouvalla olisi mitään sitä vastaan, että nuori tyttö yhdistyisi hänen suosikkinsa kanssa, mutta mahtoikohan tyttö tätä rakastaa?

Ritarin elävä tunne avasi tien sydämeen, ja sen täytti ihastuttavan immen kuva. Hän ajatteli:

"Olen nelikymmenvuotias ja hän kahdeksantoista; olisi väärin sitoa häntä."

Pelastus tuli, mistä hän sitä odottikin.

Valtionhoitaja oli keväällä matkustanut Kalmarin tienoille ja käynyt siellä erinäisten suurmiesten luona, joita hän oli koettanut taivuttaa tehokkaasti ottamaan osaa puolustussotaan. Valtion johtomies ei voinut saada käskyjään toteutumaan, hän oli riippuvainen jokaisen mielivallasta. Tavallisesti luvattiin apua, mutta näitä lupauksia ei aina pidetty, ja monet matkat olivat sentähden tuloksettomat.

Tehtävänsä suoritettuaan aikoi hän palata ylämaahan varustamaan laivoja ja miehistöä Tukholmasta. Ruotsalaiset lähettiläät, jotka palasivat Kööpenhaminasta, toivat sieltä uutisen, että kuningas aikoi lähettää neljä tai kuusi suurta sotapurtta estämään suolan tuontia Ruotsiin. Jotta tämä voitaisiin estää, oli tärkeää antaa viholliselle tehtävää toisella taholla.

Maaliskuun viime päivät olivat menossa. Ettakissa istuttiin taasenkin loimottelevan takkavalkean ääressä. Elina oli saanut Erikinpojalta sitran ja näppäili laulaessaan sen kieliä.

Silloin kuultiin ratsastajan laskettavan pihaan, ja kohta sen jälkeen astui sisälle Lassi Juutti ja antoi herralleen kirjeen, jossa riippui sinetti.

"Hänen armoltaan valtionhoitajalta!" sanoi hän.

Åke otti kirjeen ja poistui heti huoneesta.

Laulu oli vaiennut… Elina ainoastaan näppäili sitraa ja pani sitten pois sen.

"Joko lopetatte, neitsyt?" kysyi Erikinpoika.

"Jo!"

"Sentähden, että…"

"Hän nukkuu!" täydensi Elina ja viittasi Ermegård rouvaan, joka tosiaankin oli uinahtanut.

"Ettekö tahdo laulaa minulle?"

"Olette saanut siitä kylliksenne!"

"Sitä en saa koskaan!"

"Luuletteko, että ritari matkustaa pois?" kysyi Elina hetkisen jälkeen.

"Se on mahdollista! Surettaako se teitä?"

"Vaiti, nyt hän herää!"

Ermegård rouva katseli ympärilleen. "Missä ritari on?" kysyi hän.

"Tänne tuli kirje valtionhoitajalta."

"Silloin hän lähtee luotamme!"

"Huomenna, rakkahin isoäiti!" vastasi Åke, joka samassa astui sisään.

"Huomenna!" toisti Elina.

"Herra Svante Niilonpoika on uskonut minulle tehtävän suoritettavakseni!" lisäsi ritari hymyillen.

"Taaskin sota!" huokasi vanhus. "Tahdotteko mennä sanomaan, että panevat lisää puita uuniin", lisäsi hän heittäen tarkoittavan katseen nuoreen mieheen.

Erikinpoika ymmärsi, että hänestä tahdottiin päästä, ja lähti sielu täynnä levottomuutta.

"Siitä ei tule loppua, ennenkuin he ovat ottaneet henkenne!" virkkoi
Elina tukahuttaen liikutuksensa.

"Siihen olen valmis!"

"Niin täytyy jokaisen soturin olla", virkkoi Ermegård rouva, "ja niin totta kuin olisi suurin suruni menettää teidät, rakas tyttärenpoikani, olisi kuitenkin minusta vielä katkerampaa, jollette alttiisti antaisi henkeänne ja vertanne isänmaan puolesta".

"Sellaisia sanoja olette puhunut minulle pienestä pitäen", vastasi
Åke.

"Tiedän, että ne ovat kantaneet hedelmän", virkkoi vanhus jälleen.
"Svante Niilonpoika ei suotta sanokaan teitä rakkaaksi veljekseen."

Mutta Åke näki, kuinka Elina taisteli pidättääkseen kihoavia kyyneliään, ja hän vastasi sentähden hilpeästi: "Hänen rakas veljensä on tällä kertaa saanut helpon tehtävän. On kysymys ainoastaan hyökkäyksestä Skåneen, ja aion suoriutua siitä niin vähällä hengenvaaralla kuin suinkin, mutta suuremmaksi varmuudeksi pyydän teitä molempia rukoilemaan pyhältä neitsyeltä voimaa ja apua, että voittajana palaisin luoksenne!"

Hän vei Ermegårdin käden huulilleen ja sen jälkeen Elinan. Elinan käsi lepäsi kylmänä ja vapisevana hänen kädessään, ja tahtomattaan puristi hän sitä hellästi.

"Mutta nyt jätän teidät", lisäsi hän, "sillä minun on kirjoitettava tärkeitä kirjeitä".

Lassi Juutti ja valtionhoitajan lähetti seisoivat molemmat odottamassa. Edellinen sai käskyn heti nousta ratsaille ja ratsastaa Skaraan viemään viestin piispalle ja ympäristössä asuville vapaamiehille, että nämä seuraavana sunnuntaina eli palmusunnuntaina, huhtikuun viidentenä päivänä, olisivat häntä vastassa Enköpingissä, täysissä varustuksissa lähtemään sotaretkelle valtionhoitajan käskyn mukaan, ja hän toivoi, ettei kukaan vetäytyisi pois.

"Olkaa varma, herra, että tulen tekemään parhaani", sanoi ymmärtäväinen asemies.

"Ja palaatte pian!"

"Niin pian kuin hevon kavioista kerkiää!"

Ritari kirjoitti valtionhoitajalle, kertoi hänelle, mitä oli tehnyt, ja kysyi, saattoiko hän odottaa lisäväkeä seitsemän- tai kahdeksansataa miestä.

Hänen täytyi saada siihen vastaus, ja hän saattoi uskoa asian ainoastaan omalle palvelijalleen.

Kirjeentuoja sanoi, että valtionhoitaja oli matkustanut Nydalasta
Jönköpinkiin lukuisain vapaamiesten ja neuvoston herrojen seurassa.
Åke herra käski silloin sanoa terveisiä, että vastaus tulee, mutta
että hänen täytyy tärkeistä syistä lykätä sen antaminen.

Ritari mittaili ripein askelin kamarin lattiaa. Tässä oli tilaisuus, jota täytyi käyttää hyväkseen. Kaikki skånelaiset herrat olivat eräässä kokouksessa Kööpenhaminassa ja kaikki linnat ja kartanot olivat väestä tyhjät, koska kukin mielellään pitää väkensä mukanaan sellaisissa kokouksissa. Jos hyökkäys suunnattaisiin Helsingborgiin ja sen ympäristöön, täytyisi Hannu kuninkaan saada muuta ajateltavaa kuin estää ruotsalaisia laivoja… Oli hyviä toiveita, että sellainen yritys tulisi menestymään.

Tosin oli hän pakoitettu lykkäämään matkansa muutamiksi päiviksi, koska Lassi Juutin täytyi ensin palata Skarasta, sitten mennä Jönköpinkiin ja tuoda vastaus sieltä, mutta siihen viivytykseen alistui hän mielellään. Hän oli nähnyt kyyneliä Elinan silmissä ja tahtoi kuulla selityksen immen omilta huulilta… Jos oli niin, että tämä rakasti häntä, silloin… Niin, pitemmälle ei hän ehtinyt, sillä nyt ajoi muuan kuorma pihalle ja hän tunsi rattailla kauan odottamansa miehen.

Kuormassa oli suuri laatikko, josta, kun se avattiin, ilmestyi kallisarvoinen harppu. Åke oli aikonut sen lahjaksi Elinalle, mutta nyt, kun hänen oli se annettava, pelkäsi hän ilmaisevansa tunteita, joista ei kukaan saanut tietää mitään, ja kaikkein vähimmän Elina. Epävarmana, kuinka menettelisi, antoi hän viedä soittimen ylös ruokasaliin. Siellä riippui keskellä seinää hänen äitinsä kuva luonnollisessa koossa, ja hän käski asettaa soittimen sen alle. Samassa, kun se oli tehty, astui Elina sisään.

Neidon silmät säkenöivät hänen nähdessään kultaisen harpun.

"Tule lähemmäksi, Elina!" kehoitti ritari.

Toinen lähestyi.

"Olen kuullut kappalaisen kaipaavan harppua voidakseen paremmin johtaa laulua."

"Ja olette hankkinut sellaisen?"

"Tahdotteko tekin soittaa sillä, neitsyt?"

"Oi, tahdon!"

"Ja laulaa samalla."

"Teen kyllä niin!"

"Ja muistaa joskus minua?"

"Usein, usein!" vastasi Elina, ja kirkkaat helmet vierivät ruusuisia poskia pitkin.

"Tuletteko iloitsemaan palaamisestani?"

"Oi, tulen, tulen!"

"Ajatelkaas, jos kirjoittaisin teille kaikista toimistani!"

"Se ilahuttaisi Ermegård rouvaa."

"Häntäkö vain?"

"Ja Erikinpoikaa ja kappalaista."

"Ja kaikkia palvelijoita, tarkoitatte kai?"

"Heitä myös!" vastasi Elina punastuen.

"Mutta minä tahdon ilahuttaa erästä toista."

"Erästä toista?"

"Nuorta neitsyttä!"

"Tarkoitatteko minua?"

"Niin, Elina, teitä tarkoitan!"

"Kaikkien toisten ilo on minunkin, mutta kymmenin tuhansin kerroin suurempana!"

"Niin te nyt sanotte, mutta palatessani olen teille vieras jälleen?"

"Ei, ei!" vastasi neito hätääntyneenä… "Hän sanoo minulle, mitä minun on tehtävä!" Hänen katseensa suuntautui tauluun.

"Äitini?"

"Niin! Hän on puhunut minulle."

"Mitä hän on sanonut?"

"Että täällä on kätkettynä salaisuus, jonka täytyy tulla päivänvaloon."

"Sinun kauttasi?"

"Se on suotu ainoastaan naiselle. Hän saa kärsiä suurta surua!"

"Ja äitini on kehoittanut sinua siihen?"

"Hän on kysynyt minulta, tahdonko, mutta en ole nähnyt häntä sen jälkeen kuin te tulitte tänne."

"Olet siis sittenkin ollut siellä ylhäällä?"

"Ainoastaan kerran!"

"Oletko tehnyt vastoin hänen mieltään?"

"Tahtomattani!"

"Etkö tahdo uskoa asiaa minulle?"

"Sitä en voi!" Elina punastui helakasti.

Mitäpä varten sitä olisi tarvittukaan! Hän luki immen nuoresta sielusta, näki, että tämän sydän uhkui rakkautta häneen, ja hän paloi halusta sanoa, että tähän rakkauteen vastattiin etteikä mitään ollut tiellä.

Miksi hän silloin viivyttäisi tunnustusta, joka olisi hänelle onneksi?

Kuului muutamia hiljaisia harpun säveliä.

Elina ne houkutteli esiin. Ne helähtelivät alussa valittavina, rukoilevina, sitten niiden voima kasvoi ja ne aivan kuin kävivät taistelua olemassaolosta, koettaen voittaa kaikki esteet; vähitellen sulivat äänet syvän juhlalliseen virrensäveleen.

Ritari seisoi ihastuksissaan ja ihmeissään. Oliko neitsyt puhunut hänelle sävelin, pyytänyt hänen sääliään? Pelkäsikö Elina jotakin? Ja mitä?… Sattumalta osui hänen katseensa tauluun, ja hänestä tuntui, että äiti ikäänkuin suojellen piti kättään neitsyen yllä, samalla katsellen ankarasti häntä… Tämän täytyi kaiken olla kiihtyneen mielikuvituksen virvoja. Hän rakasti Elinaa, tahtoi ottaa hänet emännäkseen… Mitä olisi tätä vastaan muistutettavaa, miksei hänkin saisi nauttia kodin onnea?

Viimeiset sävelet olivat hälvenneet, ja Elina seisoi vielä paikoillaan käsivarret harpun ympärillä.

"Elina!" sanoi Åke väräjävällä äänellä.

Elina säpsähti, mutta ei edes kääntänyt päätään.

"Te soitatte ihmeellisen kauniisti, keneltä olette sen taidon oppinut?"

"En ole sitä oppinut, se tulee itsestään."

Tällöin avautui ovi ja Ermegård rouva astui sisään linnanvartian seuraamana. Että heidän pitikin tulla juuri nyt! Elina lakkasi melkein samalla hetkellä soittamasta ja meni Ermegård rouvaa vastaan.

"Kaikella on aikansa", sanoi tämä ankarasti. "Köyhät odottavat tuolla ulkona ruokaansa."

"Ja minä kun olen aivan unohtanut heidät!" huudahti Elina säikähtyneenä ja riensi ulos.

"Sydämellinen kiitos, tyttärenpoikani, kallisarvoisesta lahjasta, mutta se on pantava piiloon…"

"Minun tähteni, isoäiti, antakaa hänen joka päivä soittaa sillä!"

"Rukous, anoen menestystä sinun toimillesi!"

"Niin, rukous onneni puolesta!"

"Tahdon ottaa siihen osaa koko talonväkeni kera. Elina saa soittaa laulun säestykseksi."

"Kiitos!" sanoi Åke liikutettuna ja suuteli hänen kättään.

"No, linnanvartia?" kysyi Ermegård rouva.

"Talonpojista oli eilen kaksi päihtyneessä tilassa."

"Lähettäkää heidät ylös linnaan, he saavat rangaistuksensa."

"Olen antanut käskyn siitä, ankara rouva!"

"Keitä he ovat?"

"Toinen on Pentti Pentinpoika Myrasta."

"Nuori mies!… Ettei hän häpeä!… Saa selkäsaunan, kuten tavallisesti."

Linnanvartia kumarsi.

"Ja toinen?"

"Vanha Erik Boonpoika."

"Erik Boonpoika!" huudahti linnanrouva nousten.

"On ollut useampia kertoja hieman…"

"Lähetä hänet luokseni!"

"Eikö häntä ensin rangaista?"

"Ei, se jää riippuvaksi keskustelustamme."

2 — Svante Niilonpoika Sture. II.

Linnanvartia kumarsi vaieten.

"Onko mitä muuta?"

"Erik Jönssinpoika oli täällä aamulla."

"Se härkäpää! Eikö hän ole saanut mitä on tahtonut?"

"Hän luulee, ettei nainen ole hänelle uskollinen."

"Enkö häntä jo varoittanut? Se ei koskaan pääty hyvin, kun vanha mies nai nuoren tyttöheilakan!"

"Erik Jönssinpoika antoi kaksi lehmää väliä."

"Ja senkötähden oli tyttö sidottava vanhaan mieheen? Sano hänelle, että mitä keittää, sitä saa syödä!"

"Hän pyysi muuten…"

"Mitä?"

"Että te, ankara rouva, tahtoisitte puhua naiselle."

"Sen teen, mutta sano Erik Jönssinpojalle, että jos hän kiduttaa vaimoaan mustasukkaisuudellaan, otan minä sen tänne linnaan."

"Sanon kyllä sen!"

"Kuinka on sairaan naisen laita?"

"Hän kärsii omantunnon tuskia!"

"Omantunnon!" toisti Ermegård rouva kalveten.

"Kappalainen on kehoittanut häntä keventämään omaatuntoaan."

"Ei pidä pakoittaa."

"Mutta se voisi tyynnyttää hänen viime hetkiään."

Linnanvartia sai merkin mennä, ja heti hänen sulettuaan oven jälkeensä, käänsi Ermegård rouva päänsä tyttärenpoikaansa. "Sinä olet ollut tarkkaavainen kuulija", sanoi hän ja katsoi häneen.

"Te pidätte ankaraa hallitusta, isoäiti!"

"Minun täytyy!"

"Mutta ette menettele samoin kaikkia kohtaan!"

"Enkö?"

"Erik Boonpoikaa esimerkiksi…"

"Hän on vanha uskollinen palvelija."

"Ja sitä paitsi kasvattipoikanne isä."

"Ainoastaan nimellisesti!" huudahti, linnanrouva kiihkeästi.

"Mitä?… Eikö hän ole?"

"En minä tiedä!" Ermegård rouva pani kätensä silmiensä eteen salatakseen liikutustaan.

"Mummo, mikä teitä vaivaa?"

"Viivythän täällä vielä muutamia päiviä?"

"Kyllä, kunnes on saapunut vastaus valtionhoitajalta."

"Se ilahuttaa minua!… Kuules! Antero Erikinpoika on mennyt tutkimaan metsävarkaita; sinä saat auttaa minua eräässä asiassa hänen ollessaan poissa."

"Missä niin?"

"Minä tahdon muurauttaa umpeen tien torniin."

"Estääksenne Elinan pääsemästä sinne."

"Ja erään toisen, jolla ei ole siellä mitään tehtävää!"

"Onko Antero Erikinpojallakin tapana mennä sinne, ettekä te aja häntä pois?"

"Kasvattipoikaani?"

"Talonpojan jälkeläistä!"

"Se hän ei ole…"

"Mutta kantaa nimen ja käy sellaisesta!"

"Sentähden onkin tarkoitukseni naittaa hänet…"

"Ei kai Elinan kanssa?"

"Kyllä, juuri hänen!"

"Elina ei rakasta häntä'"

Ermegård rouva kalpeni.

"Heistä täytyy tulla pari!" puuskahti hän. "Minä en voisi kuolla levollisena, jos tästä liitosta ei syystä tai toisesta tulisi totta."

"Tietääkö Elina siitä?"

"Ei vielä!"

"Ja toinen?"

"Hänkään ei tiedä mitään!"

Syntyi pitkä äänettömyys. Åke oli kahden vaiheella, ilmaisisiko isoäidilleen rakkautensa ja salaisen luulonsa, että Elinakin rakasti häntä… Mutta silloin välähti muuan ajatus hänen sielussaan… "Tahdotteko, että minun olisi pidettävä huoli tornin muuraamisesta umpeen?" sanoi hän.

"Niin! Elinan tietämättä!"

"Miksei hän saa mennä sinne?…"

"Minä en tahdo!…"

Linnanvartia palasi ilmoittamaan, että vanha Erik Boonpoika odotti ulkona.

Ermegård rouva antoi merkin Åkelle, että tämä jättäisi hänet yksin, ja kysyi sitten, oliko Pentti Pentinpoika tullut, sillä hän tahtoi puhutella häntäkin.

"Hän on juuri saanut selkäsaunan eikä voi liikkua", vastasi linnanvartija.

"Niinpä olkoon sitten!" vastasi linnanrouva tyytymätönnä… "Erik
Boonpoika tulkoon sisään!"

Tämä astui sisään, mutta ei suinkaan samalla nöyrällä ryhdillä, mikä tavallisesti oli herraskartanoiden talonpojille ominainen. Ei hän näyttänyt erittäin katuvaltakaan, vaikka hän hämillään pyöritteli lakkiaan käsissään.

"Teitä vastaan on taaskin valitettu, Erik", sanoi linnanrouva.

"Kateudesta vain, jalo rouva!"

"Kateudesta, teitä kohtaan?"

"Niin, nähkääs, sillä minulla on niin komea poika!"

"Siitä ei teillä ole syytä pöyhistellä!"

"Teenkin sen erään toisen puolesta!"

"Tiedättekö, että Pentti Pentinpoika on saanut kärsiä rangaistuksen epäsäännöllisestä elämästään?"

"Kuulinhan minä, kuinka hän huusi."

"Te ansaitsette saman kurin."

"Antakaa armon käydä oikeuden edellä!"

"Minä en tiedä mitään aihetta siihen!"

"Sukulaisuuden tähden!"

"Kenen kanssa?" kysyi linnanrouva tuimasti.

"Nuoren herrassyötingin, tiemmä."

"No, olkoon tämän kerran, mutta tästälähin saatte saman rangaistuksen kuin kaikki muutkin!"

"Siitä kai ei sentään tule mitään", sanoi mies viekkaasti, vihaisesti hymyillen.

"Takaan, että siitä tulee!" huudahti Ermegård rouva tuimasti.

"Silloin näytän maailmalle erään kirjeen…"

"Keneltä?…"

"Eukkoni sen oli löytänyt, mutta joku toinen sen tietenkin on sepustanut."

"Tänne se!"

"Se on kotonani."

"Mutta minä tahdon sen!"

"Se on hyvässä tallessa!"

Ermegård rouvan silmät leimahtivat. Hän tarttui soittokelloon, joka oli pöydällä. "Teille on monta kertaa osoitettu suurta ja ansaitsematonta armoa. Mutta nyt se on lopussa, ja te tulette saamaan selkäänne puolta enemmän kuin Pentti Pentinpoika."

Talonpoika tuijotti hölmistyneenä häneen; hän tiesi tuskin, saattoiko uskoa korviaan.

"Samoin ette ole viiteenkolmatta vuoteen maksanut veroja ettekä sakkoja; nyt on ne otettava viimeiseen ropoon." Hän kohotti kätensä soittaakseen.

"Olkaa armelias!" huusi talonpoika, lankesi hänen jalkoihinsa ja suuteli hänen hamettaan.

"Missä kirje on?"

Talonpoika painoi päänsä alas ja vaikeni.

Silloin helähti kello kimakasti.

"Se on kirstussa nahkasten välissä."

Linnanvartia astui sisään.

"Erik Boonpoika pidetään lujassa säilössä, kunnes olette noudattanut tänne kirstun, jonka hän neuvoo teille!" käski ankara rouva. "Ilmoittakaa sitten minulle heti, kun se tulee. Onko Erik Jönssinpojan vaimo tullut?"

"On, ankara rouva!"

"Päästäkää hänet sisään!"