ANTTONIUS PUTRONIUS eli ANTTO PUURONEN
Ilveilys viidessä näytelmässä
Kirj.
LUDVIG HOLBERG
Suomeksi mukaellut Pietari Hannikainen
Alkuperäinen teos: Erasmus Montanus
Kanava N:ot 1-11, 1846, Viipuri. J. Cedervallerin ja Pojan tykönä.
Imprimatur: Joh. Thesleff.
HENGET:
Putronius. Sipri Puuronen, isänsä. Elli, äitinsä. Liisa, Putroniuksen morsian. Nikodemus, sen isä. Petronella, sen äiti. Jaakko, Putroniuksen veli. Palovinerrus, Lukkari. Korppeliin, Ryöstövouti. Luutnantti. Kapraali.
Ensimäinen näytelmä.
Ensimäinen kohtaus.
Sipri (yksinän kirja kädessä). Kun ei Kanttori edes ole kylässä! Siin on niin äiän latinaa tässä poikani kirjassa jott'en siitä saa selvää. Oikein itkettää ajatellessani tuota talonpojan poika-raukan päähän tungettua syvää viisautta, etenki meikäläisten. Älykkät miehetki sanovat hänen voivan vaikka millaisen papin kanssa kiistää. O! Saisimmeko edes vaimoni ja minä iloksemme kuulla hänen saarnaavan, ennenkuin kuolemme tänne saloon! kaikki unohtaisimme kopeekat ja vaivat mitä hänestä kulutimme. Sen olen kyllä keksinyt, jottei Kanttori näy olevan milläänkän poikani tulosta. Näyttää kuin hän sitä miltei pelkäisi. Kumma onkin, miksi oppineet niin kadehtivat toisiansa, etteivät toiselleki suatseisi viisautta. Hänki laulaa ja saarnaa kyllä mokomasti kyläläisillemme, puhuen kateudesta, jotta vedet nousevat toiselle kunnellessa silmiin, vaan tuskin luulen itsekkään samasta virhestä on vapaa. Syytä siihen en ymmärrä. Jos naapurini minua paremmin osaisi kyntää, vihaisinko häntä siksi? Ei! Sipri sitä ei tee. Vaan tuossapa näen Kanttorin.
Toinen kohtaus.
Sipri ja Kanttori. Palovinerus.
Sipri. Tervetulemastane Kanttori!
Kanttori. Suurikiitosta, Sipri.
Sipri. Niin tulette kuin kutsutut. Tässä odottelen teitä selittämään minulle hitusen latinaa poikani viime kirjutoksesta, jos voisitte.
Kanttori. Kun kysytte! luuletteko minua siinä kehnommaksi poikaane? Sipri! näätte sen, minä en ole niin tuhma kuin luulette.
Sipri. Sen tiedän, Kanttori! vaan minua arveluutti, jos tajuutte nykyistä latinaa, sillä muuttuneehaan se samate'kuin Suomiki, jota näätte nuorena ollessani meiän pitäjäässäki hastettiin toisin kuin nyt: Niin kuin Kanttorit silloin olivat vaan lukkaria, Mamselit ja Ryökkinät olivat neitsyitä. Latinaki sentähen saattaa paljon muuttuneen Turusta lähettyänne. Selittäkääppäs nyt minulle tämä, tehkää se hyvä. Puustavit minäki kyllä tunnen vaan en ymmärrä ainetta.
Kanttori. Poikanne kirjuttaa nyt lukevansa Logicam, Rhetoricam ja Metaphysicam.
Sipri. Mitä viisautta! vaan mikäs se Logicam on Suomeksi?
Kanttori. Se on — Saarnastuoli.
Sipri. Hyvä! Tulisi edes hänestä pappi!
Kanttori. No noh! kunpa Kanttoriki ensin.
Sipri. Vaan mitäs se toinen sana olis?
Kanttori. Se on Rhetorica, ja Suomeksl — Kirkonmeno. Vaan kolmatta, se on varmaan väärin kirjotettu tai Franskaa; Latinan minä osaan halki niinkuin kuulet; Nominativus Asinus, Genetivus Asini, Tativus Asino, Akkusativus Asinus. Aplativus Asinum. Mutta tästä saatte, Sipri, minä tiedän sen verran kuin sika saksasta.
Sipri. Ja minä en senkään vertaa, Kanttori. Vaan teillä onki hiien hyvä muisti.
Kanttori. Niin Sipri, näin kauvan en luullutkaan köyhään Lukkarin virkaan seisattuvani. No nyt olisin jonaki, jos vaan olisin nainut. Vaan näättesen, minä en suannut ihmisten sanomaan naiseni tähen minulle viran annetun.
Sipri. Vaan Kanttori, tässä näätte nyt on vielä latina viiruja joiden perille en pääse. Mitäs tämä on?
Kanttori. Die veneris in domum. Ahonii immigravi. — — Se kulkee hyvin syväitse, Sipri, vaan kuitenki minä sen ymmärrän. Mutta joku toinen sillä halkasisi päänsä. Se on Suomeksi: elä nosta kurikkaa korkialle, putoaa päähäsi.
Sipri. Onkos siinä niin syvä viisaus? sen kuulin jo isävainajaltani.
Kanttori. Viisaus Sipriseni näätsen, ei ole itse asiassa, sillä niin voisi olla umpi Suomalainenki viisas, vaan se on latinan kielessä. Sikäli kuu osaat sillä selittää omat taikka muiden ajatukset, sikäli olet viisas.
Sipri. O, nyt ymmärrän, Kanttoriseni! Poikani toki jo on kohtu viisas, näättekö, kun pian kolmas osa kirjaa on pelkkää latinaa.
Kanttori. Nonoh! on muitaki niin viisaita. Turussa ollessani, Sipri tieättesen, isälleni en kirjuttanut yhtä sanaa muuta kuin puto puhdasta Latinaa.
Sipri. Vaan isänne, Kanttori, et ymmärtänyt latinasta niin puustavia.
Kanttori. Mitä siihen taas tulee, niin näättesen Sipri, siitä ei ollut haittaa. Isäni ei ymmärtänyt suomalaistakaan kirjotustani.
Sipri. Miten? Isänne kuitenki oli selvä kirjottamaan.
Kanttori. Totta; vaan jokaisella näättä sen on oma kirjotus tapansa. Ja minun oli niin erillainen että harvat sen perille pääsivät.
Sipri. Oh! Niin oppineeksi poikaani en toki toivosi. Minusta se jo näyttää nytki liialliselle.
Kanttori. Vaan millon häntä kotiin toivotte?
Sipri. Tän'iltana eli huomenaamuna. Odotelkaa Kanttori! käsken Ellin tuomaan meille tähän tuopin olutta.
Kanttori. Minulle, ystäväni, on mieluisempi viinaryyppy; sillä nyt vielä on aikanen oluen juonnaksi.
Kolmas kohtaus.
Kanttori (yksinän). Suoraan sanoen minä en ole milläinkään Antto Puurosen tulosta: ei jotta minua pelottaisi hänen oppinsa; sillä minä jo olin vanha Tutenti, kun hän vasta kävi koulua, ja luvalla puhuin, sai selkäänsä. Silloin läksi koulusta toisellaisia miehiä kuin nyt. Kerallani yhtaikaa läksivät Jaakko Laiskontus, Jussi Totilander, Aatam Koiren, Juonas Tappeliin, Matti Korvapuustius ja Paavo Rumlenius jota haukuimme vielä Paavo Humleniukseksi: Kaikki partasuita miehiä joilla oli oppia otsassa toisellenii antaa. Minä en päässyt kun Lukkariksi, mutta tydyn siihenki, kun se minun vaan elättää. Olenki paljon parantanut virkaani tulosten suhteen, etteivät jälkeiseni minua kuoltuani tarvitse panetella. Moni luulee Lukkarin ei voivan mitään vaikuttaa; vaan se ei ole niin. Lukkarin virassa on kylläksi miettimistä, ennenkun se miehensä elättää. Mutta siihen tarvitaanki oppia. Latinankielettä, vissisti, ei pääsisi eisnenään, se auttaa kaikissa toimituksissa. Minä en antasi Latinatani sadasta ruplasta, tuskin kahdestakaan.
Neljäs kohtaus.
Elli. Kanttori.
Elli. Jos suatsette, Herra Kanttori!
Kanttori. Suurkiitosta, emäntäseni. Muutoin minä en maista viinaa kun vaan milloin vatsani on kipiä; mutta tavallisesti minulla on aina vatsatauti.
Elli. Tieättekö Kanttori! poikani tulee tänään eli huomena kotiin. Siinäpähän saatte miehen puhutellaksenne; sillä pojalla vaan on kieli irti suussa, kuin olen kuullut.
Kanttori. Luultavasti hän jo melkkaa Latinaaki.
Elli. Sekö se sitte on ankarin kieli?
Kanttori. Kielet, mammaseni, ovat niin yhtäläiset kuin vastasyntyneet porsaat, vaan se on siksi, kun Latinaa eivät ymmärrä muut kuin me oppineet. Antakatte minulle viinan päälle jotain haukata.
Elli. Tuoss'on muru leipää ja juustoa jos suatsette.
Kanttori. Suurkiitosta Mammaseni! Tieättekös mitä leipä on Latinaksi.
Elli. En maar tieäkkään.
Kanttori (syö ja haastaa) Se on Panis, kenettivus pani, taattivus pano, vokativus panus, aplativus panipus.
Sipri. Hitto! sillä kielelläpäs on pituutta. Mikäs leipä kyörä on?
Kanttori. Panis kyöris, ja hieno leipä panis hiinis.
Sipri. Se kuuluu kuin Suomi.
Kanttori. Se on tosi, Latinassa on monta Suomen kielestä lähtenyttä sanaa. Ja me oppineet, näätte, lisäämme siihen vuosivuodelta aina uusia. Turussa ollessani tehtiin kokonainen kramatikka.
Sipri. Mikäs se karamatikka on?
Kanttori. Se on sellainen kirja jossa on tulipunaset kannet, ja teklinerataan niin kuin aala.
Elli. Voi! kuin ihmeen pitänee kaikki tuo tarttua ihmisen päähän, kun minua pyörryttää jo sitä kuullessa.
Sipri. Siksipä oppineet tahtovat ollaki vähän houhkahtavat.
Elli. Mitä lörpötöstä! luuletko poikamme Antonki sitte houhkaksi?
Sipri. Minulle näyttää niin, Mammaseni. Onhan se vähän hullusti kun hän minulle kirjuttaa latinaisia kirjoja.
Kanttori. Sen sanoo Sipri oikein; sillä näyttää se vähän hullulta. Se olisi kuin tahtoisin minä ryöstövoudille haastaa greikkaa, näyttääkseni sitäki kieltä osaavani.
Sipri. Ymmärrättekös Reikkaaki Kanttori?
Kanttori. Kymmenen vuotta sitte voin seisoen yhellä jalallani lukea koko isämeiän greikaksi. Vielä nytki muistan että viimenen sana oli Amen.
Sipri. Ah Kanttori, siitä tulee jotain kun poikani joutuu kotiin ja saamme te molemmat yhteen.
Kanttori. Minussa löytää hän vastineensa, tahtokoon kiistää kerallani eli laulaa. Minä lauloin kilpaa 10 Lukkarin keralla ja voitin jokaisen. Viime vuonna kun vouti kävi täällä laulatti hän minua ja maksoi 2 ruplaa kun lauloin hänelle: Ut, re, mi, fa, sol. Hän vannoi ei Helsingin Theaterilakan kuullesa parempaa laulua. Annatte minulle vielä ryypyn, Sipri! niin laulan teilleki saman.
Sipri. Hyvin! kaas ryypy viinaa, Elli!
Kanttori. Kaikille minä en laulakkaan. Vaan te olette ystäväni, Sipri, joille sen teen ilolla, (alkaa laulaa verkalleen) ut, re, mi, fa, sol, la fi ut, nyt takasin, ut, fi, la sol fa re sol ut mii.
Sipri. Hus! sepäs viimenen meni hienosti. Meiän pienet porsaat eivät saa kimakammasti.
Kanttori. Nyt kerkiämpään, ut, re mi fa fa re. — Ei se meni väärin — Ut re mi, fa re fi, ut. — Ei nyt se jo menee hullusti. Se on vaiis niin kerkiään laulaa. Vaan tuossa näen tulee Nikodemus.
Viides kohtaus.
Nikodemus. Petronella. Liisa. Kanttori. Sipri. Elli.
Nikodemus. Hyvä huomenta lanko! Tieättekö mitä pojastanne?
Sipri. Hän tuke tänään eli huomena.
Liisa. Mitä! onko se mahdollista? uneni käy nyt toteen.
Nikodemus. Mikä unesi, lapseni?
Liisa. Yöllä olin makaavinani hänen vieressään…
Petronella. Se on merkillinen uni, jotain se ennustaa.
Nikodemus. Totta. Vaan tytöt kun päivällä vähemmin ajattelisit miehistä, niin vähemmin niistä yöllä näkisit untaki. Ennen näit sinäki unta minusta, Nella?
Petronella. Näin maar niinki; vaan nyt jo en ole vuosissa nähnyt.
Liisa. Vaan ihan toellako Antton huomenna tulee kotiin?
Nikodemus. No noh tyttäreni! näyttäsit vähemmin rakkauttasi.
Liisa. Vaan ihan vissistikö hän tulee huomena?
Nikodemus. Niin niin, johan sen kuulit.
Liisa. Ah isäseni! onkos tästä kuin pitkä aika huomiseen?
Nikodemus. Mikä hurja! nuo rakastunet ovat kuin mielettömiä.
Liisa. Isä! minä luen joka hetken.
Nikodemus. Kysyisit kuin pitkä hetkiki on. Ei tyttöni! heitä nyt pois sellainen puhe, kuuntele vanhempiasi. Kuuleppas Sipri, onkohan se sovelias laskea noita nuoria yhteen ennen kun hän pääsee leipään.
Sipri. Kuin tahdotte. Kyllä voisin heidät elättää, vaan parempi taitasi olla jos hän ensin pääsisi leipään.
Nikodemus. Minulle näyttää heidän yhdistäminen sitä ennen ihan sopimattomalle. (Liisa itkee) Noh! hyi etkö yhtään häpiä! sopiiko tyttölapsen niin tehdä?
Liisa (itkien). Pääsekös hän sitte kohta leipään?
Sipri. Epäilemättä kohta. Hän joka on niin oppinut jotta voipi lukea mitä kirjaa tahansa. Äsken sain häneltä latinaisen kirjan.
Elli. Ja Kanttori tietää, se maar kävi laatuun.
Liisa. Oliko se niin hyvästi kirjotettu.
Kanttori. Hänen ijälleen se vältti, mamseli! vaan siihen tarvitaan vielä paljon lisää; nuorempana minäki olin olevinani oppinut, mutta —
Sipri. Te oppineet harvoin toistanne kiitätte.
Kanttori. Joutavia! minäkö kadehtisin häntä? Hän vielä oli syntymättä, kuu jo olin kolmesti seissut rangaistukset koulussa, ja hän oli neljännessä luokassa kun minä jo olin kaheksan vuotta ollut lukkarina.
Sipri. Toisella saattaa olla parempi pää, ja toinen voipi vuodessa oppia sen minkä toinen kymmenessä.
Kanttori. Mitä siihen taas tulee Sipri, minun pääni kestää siinä missä jonku toisenki.
Nikodemus. Jokainen voi olla siassansa hyvä. Lapset, läkkäämmepäs kotiin. Hyvästi Sipri! minä vaan tahdoin pistäidä sinua katsomassa.
Liisa. Ah, lähättäkää minulle sana kun hän tulee.
Kuudes kohtaus.
Sipri. Elli. Kanttori. Jaakko.
Jaakko. Isä! Tieättekö mitä? Antto on kotona.
Sipri. Mitä hittoja! millaiselle hän näyttää?
Jaakko. Ah! julman oppineelle. Kyytimiehensä vannoi hänen kaiken tietä ei muuta tehneen kun saarnanneen Reikkaa, Latinaa, Kaldeiskaa, Samaritiska, Papiloniska, Arapiskaa, ja joitain hiton kieltä, niin kiivaasti, että kolmisten ole puonnut rattaista maahan, ja miltei taittanut niskansa.
Sipri. Ah! menkäämme hänelle vastaan. Kanttori tulkaa keralla. Hän varmaan on oppinut niin paljon latinaa että on unohtanut Suomen kielen; te voisitte siis olla tulkkina.
Kanttori. Ei Sipriseni, sihen minulla ei ole aikaa aikaa.
Toinen Näytelmä.
Ensimäinen kohtaus.
Putronius (matkavaatteissaan). Vasta päivän olen ollut Helsingistä pois ja nyt jo ikävöin sinne takasin. Kirjoitta varmaan tänne kuolisin ikävään. Studia res secundas ornant, adversis solatium praebent. Minulta ikään kuin jotain puuttuisi, kun kolmeen päivään en ole saanut kiistaa. Lieneekkö koko pitäjäässä niin oppinutta, jonka kanssa voisin taistella. Nuo vanhempani raukat sekä veljeni ovat niin tuhmat ja yksikertaset että heille tuskin voinen puhetta vaihtaa. He onnettomat tokko lie kuulleet mainittavankaan de Homero, Cicerone, Horatio, Virgilio, Xenofonte, Aristotele, Platone, Dionysio, Herodoto, Tacito, Catone, Prolomeo, Plutarko, jotka kaikki olen lukenut kannesta kanteen halki. Oh! se on ikuinen häpiä minun täytyä tulla heiän luoksensa. Vaan nuopa ankarat kirjani ovat opettaneet minun kärsimäänki sen. Misere et hesitanter obsqve methode, sanoo Cicero. O! ettei yksikään näistä ankarista miehistä elä, varmaan he kaikki tulisivat paraiksi ystävikseni. Kas sellainen kansakäyminen minulle sopisi. Vaan Propositum factura mori, vel vincere dextra niin kuin Herodotus lauloi ja Securi adversus homines, securi adversus deos, rem difficillimam assecuri sanoi Tacitus, minunki siis täytyy olla kuin voin ei kuin tahon. Ei! nyt otan kirjani, (vetää suuren summattoman kirjan taskustansa ja istuiksen lukemaan piippu hampaissa).
Toinen kohtaus.
Putronius ja Jaakko.
Jaakko (Suudellen veljensä kättä). Terve tulemasta kotiin veikkoni!
Putronius. Jaakko! minulle on iloinen sinua tavata. Vaan veikkouden sen saat sinä ajoissa jättää pois. Ennen se oli kyllä hyvä, mutta nyt arvaat itsekki, se ei enää ole sovelias.
Jaakko. Miten? etkös sie ole veljeni.
Putronius. Että syntymältä niin olen, sitä en kielläkkään, lurjus! vaan tietäsit myös sen, että sinä olet talonpojan töllö ja minä vihitty vilosohvian magisteri. Vaan kuule, Jaakko! mitä rakas morsiameni, ja appeni nyt jaksaavat?
Jaakko. He ovat terveenä. Äsken olivat täällä ja kysyivät millon veikko tulisi kotiin.
Putronius. Taas veikko! Minä en sano ylpeydestä, Jaakko! vaan se on ihan sopimaton sinun minua niin kutsua.
Jaakko. Mitenkäs teitä kutsun veikko?
Putronius. Kutsu minua herra Putroniukseksi, jolla nimellä minua tunnetaan Helsingissä.
Jaakko. Jos sen vaan muistasin. Sanoitteko työ, Herra Putrojussiksi?
Putronius. Etkö kuule? minä sanoin herra Putronius.
Jaakko. Herra Putronius, ahaa!
Putronius. Kas se oli oikein: Putronius on latinaksi yhtä kun Puuronen suomeksi.
Jaakko. Voisinhan minäki sitte olla Jaakko Putronius.
Putronius. Kun ensin käyt halki ne koulut jotka minäki, ja seisot kaikki eksaminat, voit ottaakki latinaisen nimen. Vaan nyt olet talonpoika, ja siksi vältät Jaakko Puurosenaki. Mutta Jaakko, — ikävöikö rakastettuni minua?
Jaakko. Hään? onpa itkenytki niin kauvan sinun viipyessäsi.
Putronius. Annappas olla se sinuttaminenki, tölvänä!
Jaakko. Herran morsian on itkenytki, tahoin sinulle sanoa,
Putronius. Nyt olen täällä, Jaakko, ja sen juuri hänen tähdensä. Vaan pitkäseksi tänne en jääkkään. Niin kohta kun häät olen pitänyt lähen Helsinkiin. Mutta tiedätkö jos Nikodemus antaa paljonki tavaraa morsiamelleni?
Jaakko. Sen luulen, liiaksiki jos kuulisi herran saarnaavan kirkossa.
Putronius. Siitä ei tule mitään, niin halvaksi en aivo antauta, täällä maaseurakunnassa ruveta saarnaamaan; minä vaan rakastan kistää ja taistella.
Jaakko. Saarnamisen minä luulin tärkiämmäksi.
Putronius. Tiedätkö mikä kiistäminen onkaan?
Jaakko. Tiedän maar niinki. Piikoen keralla kiistän jokapäivä, vaan siitä en hyödy mitään.
Putronius. Se on sellaista kiistämistäki.
Jaakko. Mitäpäs herra sitte kiistäsi?
Putronius. Minä kiistän vaan tärkeitä ja oppineita asioita, niin kuin esim: Jos Aatam ja Eeva haastoivat Latinaa eli Greikkaa, Jos Kristuksen risti oli hongasta eli kuusesta, jos Juudas hirtti itsensä haapaan eli tammeen, jos Ruomalaiset kirjottivat kotkan eli hanhen sulalla, jos Greikkalaiset lukivat eli lauloivat Homeiroa, jos maa on ymmyrjäinen eli suikula ja jos kuussa, auringossa, tähdissä on ihmisiä eli enkeliä ja sellaisia; ja mitä kieltä siellä haastetaan.
Jaakko. Ei, niistä minä en kiistä, sillä ne eivät koske minuun; kun palkolliset vaan saan työhön niin minusta nähen vaikka sanoisivat että maa on kaheksan kulmanen.
Putronius. O Animal brutum! Vaan Jaakko, tietääkkö morsiameni tulleeni kotiin?
Jaakko. Ei maar se sitä tiedä.
Putronius. Juoksisit nyt sen heille ilmoittamaan, Jaakko!
Jaakko. Vaan sanonko minä sen Liisalle ensin?
Putronius. Liisalle! ken se on?
Jaakko. Veikko, sehän se on sinun morsiamesi?
Putronius. Nyt lurjus, joko unoutit kaikki mitä sinulle taanon opetin.
Jaakko. Hauku minua vaikka miksi, veljesi minä olen kuitenki.
Putronius. Jos et tukkea suutasi, profecto paiskaan tuon kirjan otsaasi.
Jaakko. Piplinkö sinä niin viskaisit ihmisten päälle!
Putronius. Onko se Pipli, lurjus?
Jaakko. Minä en tuntisi Pipliä. Näenhän minä jottei se ole evankeljumi, eikä rukous eli muu virsikirja. Vaan olkoon se jos katkesmus niin se on synti sitä viskata toisen päälle.
Putronius. Vait, lurjus!
Jaakko. Sellaisen lurjuksen minun kuitenki täytyy työlläni ansaita mitä sinä menetät.
Putronius. Kyllä sinun opetan vielä onneton!
(Lähettää kirjan Jaakon silmille.)
Jaakko. Voi! voi! voi!
Kolmas kohtaus.
Sipri. Elli. Putronius. Jaakko.
Sipri. Mikä meteli täällä on?
Jaakko. Antto veljeni lyöp minua.
Elli. Mitä se on? Ei suinkaan hän sinua syyttä lyö.
Putronius. Ei äiti, toella hän pitää sellaista suuta minulle kuin olisin hänen vertaisensa.
Elli. Mitä tunnoton! Etkö paremmin osaa kunnioittaa sellaista oppinutta. Etkö tiedä, hän on koko pereen kunnia. Hyvä herra poikani, elkää suuttuko tuollaiseen tölvänään.
Putronius. Tärkeimmiä asioita mietteissäni tuo importunissimus ja audacissimus Juvenis minua hämmentää. Se ei ole lapsen leikkiä noita Transcendentilibussia koskea.
Sipri. Elkää pahastuko, herra poikani, se ei pidä enää koskaan tapahtuman. Minua pelottaa te olettaki liian pikaiset. Oppineet eivät suvatsekaan monta kolausta. Kun kanttoriki kerran suuttu, hän oli vihoissaan kolme päivää.
Putronius; Onko häänki oppinut?
Sipri. Se maar on: minun muistain ei pitäjässä ole sellaista laulajaa ollut.
Putronius. Voipi hän siksi olla oppimaton.
Elli. Ei poikani! Kuinka niin, koska hän saarnnaki niin ankarasti meillä käydessään.
Putronius. Se ei merkitse mitään, äitiseni. Sellaiset saarnaajat lukevat ulkoa päin oppineitten kirjoja, joita eivät itsekkään ymmärrä, äitiseni; Mutta pankaa heitä kiistämään minun tavallani, niin näätte heiän opit. Minä voin latinaksi kiistää mitä asiata tahansa, Sanoisko ken: tuo pöytä on kissa, niin senki puollustaisin; tai sanoisi, tuo kynttelijalka on hevonen, niin senki todistaisin. Niin olen monen monituisesti tehnyt. Kuulkaapas isäseni, uskoisittako sitä, ken vahvasti juo tulee autuaksi?
Sipri. Paremmin uskon sen tulevan onnettomaksi. Sehän se vie mielen sekä tavaran.
Putronius. Minä päätän hänen autuaksi. Qvicunqve bene bibit, bene dormit. Ei, vaan te ette ymmärrä latinaa, se on suomeksi, joka hyvästi juo, se hyvästi makaa, eikö se ole tosi?
Sipri. Totta kyllä, kun vähän olen päissäin niin makaan kuin kesäinen jänis.
Putronius. Joka hyvästi makaa, ei tee syntiä, onko: seki tosi?
Sipri. Vissisti, maatessa ei tehdä syntiä.
Putronius. Joka ei tee syntiä tulee autuaksi.
Sipri. Se on vissi.
Putronius. Ergo, joka hyvästi juo tulee: autuaksi.
Elli. Ah! siihen maar kysytään päätä, tulla oppineeksi. Miten kumman pääverkko tuota kaikkea sietäneen! Jaakko, tästedes saat pelveloia veljeäsi, ja kavata häntä suututtaa.
Putronius. Minä en suatsesi hänen itsiäni sinuttelemaan. Mille se kuuluu semmoisen talonpojan töllön oppinutta miestä sinuksi kutsua; hän hyvin voisi minua herraksi sanoa.
Sipri. Jaakko! tästedes kutsu veljeäsi herraksi.
Putronius. Nyt tahdon mennä morsiantani katsomaan. Sillaikaa saisitte kutsua kanttorin tänne, tutkiakseni mihin hän kelpaisi.
Elli. Vaan pelkään nyt rupeaa satamaan; Jaakko voi kantaa nuttua perästäsi.
Putronius. Jaakko!
Jaakko. Kuulen Herra?
Putronius. Tule kantamaan nuttuani, minä menen kylään.
(Menevät ja Jaakko kantaa nuttua perästä).
Neljäs kohtaus.
Sipri ja Elli.
Sipri. Emmekö voi iloita tuosta pojastamme?
Elli. Toella. Ei kopeekkaa hänestä ole turhaan mennyt.
Sipri. Nyt saamme kuulla, mitä Kanttori taitaa. Minua vaan peloittaa, hän ei tule, kun tietää Anton tulleeksi. Mitähän, emmekö kutsune ryöstövouvinki? hän kiittelee aina meiän olutta.
Elli. Kuin suatset. Vaan Sipri, jos panisimme Jaakonki kouluun?
Sipri. Ei eukkoseni! välttää yhdelläki. Tarvitsemmahan toisen kotonaki. Jaakko on uuras raataja, hän tarvitaan tilalla. Katso, tuossa hän tuleekki!
Viides kohtaus.
Jaakko. Sipri. Elli.
Jaakko. Ha, ha, ha, ha, ha! Tuo veljeni voi olla oppinut, vaan ompa hän suuri äimäki.
Elli. Sinä kelvoton! sanotko nyt veljeäsi äimäksi?
Jaakko. Miksikäs häntä kutsuisin, äitiseni! Kun sataa niinkuin astiasta kaataisi, ja hän kannattaa minulla nuttuansa.
Sipri. Etkö voinut hänelle sanoa: Herra! nyt sataa, suatsette ottaa nutun päällenne?
Jaakko. Minusta on se vähän outo, isäseni! sellaiselle, jota vanhempansa niin paljon ovat koulututtaneet viisauteen ja käytökseen, rankkasateella muistuttaa: herra, nyt sataa, ottakaa nuttunne! Tiesihän sen itsekki, koska sade varmaan kasteli hänen paitaa myöten.
Sipri. No kannoitko sinä nuttua koko matkan?
Jaakko. En maar sitä tehnytkään. Nutun panin päälleni, ja siksi ovatki vaatteeni kuivat. Minä tajusin sen kouluttamattaki, ja latinatta.
Sipri. Veljesi oli ajatuksissaan, oppineitten tavalla.
Jaakko. Ha, ha! Hus, sellaista oppia!
Sipri. Jaakko, lurjus! Onko se niin naurettava jos veljesi toisinaan käy ajatuksissaan, kun hän muissa asioissa näyttää viisautta ja oppinsa hedelmiä?
Jaakko. Oppinsa hedelmiä? Saatte kuulla enemmän matkastamme. Tultuamme Nikodemuksen pihalle läksi hän suorasteen menemään sille puolle jolla kahlekoira oli, joka minutta olisi musertanut hänen oppineet säärensä. Sillä koirat purressaan eivät välitä jos ne ovat latinaiset eli greikalaiset jalat. Edelleen meni siitä Antto läävän ovelle, jota avaten hän sanoi: hei! onko Nikodemus kotona? mutta lehmät seisoivat häneen takapuolin, eivätkä osanneet vastata mitään; vaan luulen jos joku heistä olisi vastannut, niin se olisi sanonut: sinuapas on aika hölmö!
Elli. Ah, Sipri! sallit sinä tuollaista puhetta Antosta?
Sipri. Jaakko, heitäppäs pois sellainen ilka.
Jaakko. Voisitte kiittää minua siitä kun saatoin hänen oikialle tielle. Minutta hän nytki vielä seisoisi läävän ovella, suuren oppinsa tähden.
Sipri. Kyllä sinulle näytän, irvihammas!
(Jaakko juoksee tiehensä ja Sipri perästä.)
Elli. Mikä konna! Vaan nyt laitan lukkaria ja ryöstövoutia kutsumaan, ennenkun poikani tulee.
Kolmas Näytelmä.
Ensimäinen kohtaus.
Sipri. Elli. Putronius.
Elli. Poikani viipyy kauvan. Soisin hänen tulevan ennenkun vouti menee pois; hän halajaa häntä puhutella. Vaan tuossapa hän jo tuleekki, terve tulemastanne, potkani. Nikodemus varmaan oli hyvillä mielin tavata sinun terveenä?
Putronius. Minä en tavannut Nikodemusta enkä tytärtänsä.
Elli. Kuin, mikä siinä oli esteenä?
Putronius. Ikään kun olin ovea aukasemassa, tuli vastaani eräs matkaaja herra, tuttujani Helsingistä, jonka keralla sain puhelemaan oppineita asioita, joissa kiivastuimme niin, että unoutin koko kylänkäyntini. Suoraan sanoen hän oli olevinaan oppinut, mutta on siitä kaukana. Sillä näätte, hän sanoa pölläytti minulle lectissimus et doctissimus, joka on…
Elli. Mikä hölmö! vaan etkö ollenkaan tavannut Nikodemusta? Hän varmaan pahastuu kun tietää niin tehneesi.
Putronius. Sitä en voi auttaa. Liisa on kyllä minulle rakas vaan Metaphysica ja Logica ovat minulle rakkaammat.
Elli. Ah, poikani! mitä kuulen? Sinulla on niin monta morsianta. Siitä voit tulla syyhyn, kun Rovasti saa tiedon.
Putronius. Te ette ymmärrä, äiti! Eiväthän ne ole tyttöjä, mutta, kaksi tiedettä joita niin kutsutaan.
Elli. Se on toista. Vaan tuossa tulee ryöstövouti, kohtele häntä hyvästi.
Toinen kohtaus.
Sipri. Elli. Putronius. Korppeliin.
Korppeliin. Servitöör, Monsiöör! Terve tulemastanne!
Putronius. Suurkiitosta, herra Komsarjus!
Korppeliin. Se on meille iloinen saada kyläämme niin oppineita miehiä. Siinä on vaan päätä kysytty, ennenkun semmoiseksi on tultu. Toivotan teille onnea pojastanne, Sipri! Vanhoilla päivillänne olette saaneet sellaisen ilon.
Sipri. Se on tosi kyllä.
Korppeliin. Vaan kuulkappas, Antto herra, suatsetteko minun teiltä vähän kysyä?
Putronius. Nimeni on Putronius.
Korppeliin. Herra Putronius, suokaa anteeksi. Muinon vouvin hevoispoikana ollessani kävin Helsingissäki, ja silloin sielä oli ihmisiä jotka sanoivat maan olevan ymmyrjäisen, ja näyttivät minulle sellaista puupalloa jota sanoivat maapallon kuvaksi. Vieläkö sielä on nytki niitä jotka luulevat maan ymmyrjäiseksi? Täällä sitä ei kukaan uskoisi; kuinka voisi se olla ymmyrjäinen, kun se näyttää ihan littiälle?
Putronius. Se on siksi, kun maa on niin suuri, ettei sen ymmyrjäisyyttä voida keksiä.
Korppeliin. Se on tosi, maa on kyllä suuri, se on pian toinen puoli maailmasta. Vaan kuulkappas herra! Montako tähteä menisi yhteen kuuhun?
Putronius. Kuuhun? Kuu on tähden rinnalla kuin Likolampi tuon Ladogan meren vieressä.
Korppeliin. Ha, ha, ha! Nuo oppineet eivät ole oikeat päästä. Olen kuullut niitäki jotka sanovat maan pyörivän ja auringon seisovan; ettehän sitäki uskone?
Putronius. Sitä ei enää kukaan ymmärtäväinen epäile.
Korppeliin. Hahaha! Jos maa juoksisi, niin voisimmehan toisinaan pudota nurinniskojamme sen mänössä?
Putronius. Kulettehan te veneellä menemättä nurinniskojanne.
Korppeliin. Vaan pyörivänhän te sanotte maan. Jos vene niin pyörisi niin ihmiset puuskahtaisivat veteen.
Putronius. Ei, kuulkaa nyt, kun selitän sen paremmin.
Korppeliin. En tahdo mitään kuulla. Hulluhan olisin sellaista uskomaan! Kun maa pyörisi, niin hitoillehan me putoisimme nurinniskojamme, jottei näkyisi eikä kuuluisi. Vaan miksikäs kuu ei lämmitä niinkuin aurinko, vaikka ovat yhden kokoiset?
Putronius. Siksi kun kuu on pimiä kappale niinkuin maakin, ja saa valonsa auringolta.
Korppeliin. Hahaha! puhelkaamme muista aineista. Se tekee toisen hulluksi!
Kolmas kohtaus.
Sipri. Elli. Putronius. Korppeliin. Palovinerus.
Sipri. Terve tultuanne Kanttori! Missä on hyvä, siihen toisia tulee.
Kanttori. Tervetulemastanne, Herra Antton! Kuin Helsingissä nyt eletään? Pääsikö siellä monta tänä vuonna?
Putronius. Niin kuin tavallisesti.
Kanttori. Ken nyt on Imprimatur?
Putronius. Mitä se tahtoo sanoa?
Kanttori. Minä kysyn, ken nyt on imprimaturina kirjoille ja lauluille joita präntätään?
Putronius. Onko se olevinaan latinaa?
Kanttori. Minun aikanani se oli puhtainta latinaa.
Putronius. Niin se lienee nytki, vaan ei siinä merkityksessä kuin te sitä tahdotte.
Kanttori. Sekö? se on juuri siinä, herraseni!
Putronius. Onko se Nomen vain Verbum?
Kanttori. Ompa se Nomen.
Korppeliin. Se on oikein, Kanttori! vastatkaa hyvästi.
Putronius. Cujus declinationis siis on imprimatur?
Kanttori. Indikativus, imperativus, vokativus, pronomen, adjectivum, intervention.
Korppeliin. Se lasettelee kun vettä; kas niin; Kanttori, pitäkää puolenne.
Putronius. Vaan hän ei vastaa minun kysymyksiini. Mitenkä imprimatur on genetivuksessa?
Kanttori. Nominativus asinus, genetivus asina, taattivus asino, vokativus asinibus.
Korppeliin. Niin niin herraseni; on niitä oppineita muuallaki ei vaan Helsingissä.
Kanttori. Hoo! minun aikanani läksi kouluista toisellaisia miehiä kuin nyt; pirum nostrum parium, cum collere duri darium.
Korppeliin. Kas niin, nytpä se kävi laatuun, vastatkappas siihen.
Putronius. Siihen minä en voi vastata, sillä se on mitätöntä. Puhukaamme suomea, niin kuullaan miehen oppi.
(Elli itkee.)
Korppeliin. Mitä emäntä itkee?
Elli. Minua niin pahoittaa kun poikani ei jaksa pitää puoliansa latinassa.
Korppeliin. Onko se ihme, sillä siitä vanhempihan Kanttori onkin. Kuulkaamme nyt kun puhuvat suomeksi.
Kanttori. Minä olen valmis molempiin. Kyselkäämme nyt toisiltamme, esimerkiksi: Ken kiljui niin kovasti, että kuului ympäri maailman?
Putronius. Minun tieteni ei kenkään kilju kovemmin kuin Aasit ja maapitäjään lukkarit.
Kanttori. Eipähän! Kuullaanko ne ympäri maailman? Se oli aasi Noan arkissa, jossa silloin oli koko maailma.
Korppeliin. Hahaha! Niin totta se onkin. Meiän Kanttorilla vaan on älyä päässä.
Kanttori. Kukapas tappoi neljännen osan ihmisiä?
Putronius. Sellaisiin kysymyksiin minä en tahdo vastata.
Kanttori. Se oli Kain, joka tappoi veljensä Aabelin.
Putronius. Todistakaa ettei silloin ollut usiampia kun 4 ihmistä maailmassa.
Kanttori. Todistakaappas te niitä olleen enemmän.
Putronius. Sitä ei ole tarvis; sillä affirmanti incumbit probatio.
Kanttori. Todella! Nominativus mensa, Kenetivus mensae, vakativus mensa; ymmärsittekös sen?
Putronius. Hulluhan olen sellaisen keralla ruveta kiistämään, joka ei osaa ei Latinaa ei Suomea, tieätkö edes mitä Logika on?
Kanttori. Imperativus, Indikativus, vakativus.
Putronius. Mitä lurjus? pidätkö minua hulluna? kyllä minä sinun opetan (ottaa Kanttoria tukasta, ja rupeavat tappelemaan.)
Kanttori. Voi, voi, voi!
(Menevät kaikki ulos pait Ryöstövoutia.)
Neljäs kohtaus.
Nikodemus ja Korppeliin.
Nikodemus. Terve teille, herra Komsarjus! Näittekö tulevata vävyäni? Minä tulin häntä tapaamaan.
Korppeliin. Hän tulee heti. Vahinko, kun etten hituista ennen tulleet, olisitte kuulleet hänen Kanttorin keralla taistelevan.
Nikodemus. Miten se kävi?
Korppeliin. Tuo Kanttori häjy on pahempi kuin luulin. Ei sanaa hän ole latinastansa ja hepreastansa vielä unohtanut.
Nikodemus. Se on tosi; sillä hän ei niitä koskaan ole osannutkaan.
Korppeliin. Elkääppäs sanoko, Nikodemus; sillä miehellä on kieli kuin partaveitsi. Hän haastaa latinaaki kuin hyvä hevoinen.
Nikodemus. Sitä en olisi uskonut. Vaan mitä sanotte vävystäni?
Korppeliin. Hän on kauhean oppinut; vaan hänellä on niin kummallisia luuloja uskonasioissa, jotta ne peloittaa.
Nikodemus. Mitä luuloja hänellä sitte on?
Korppeliin. Ah! sitä on kauhistus! Hivukset nousevat pystyyn niitä ajatellessa. Kaikkia mitä kuulin en voi muistaakkaan. Sen vaan tiedän, hän sanoi maan olevan ymmyrjäisen. Mitä sanotte siitä, Nikodemus? Niin kauhiasti tallata uskon oppia! Pakana ei pahemmin voisi puhua.
Nikodemus. Hän lie sen sanonut vaan ilalla.
Korppeliin. Se olisi kovin karkia ilaksiki. Vaan tuossapa hän tuleeki.
Viides kohtaus.
Putronius. Nikodemus. Korppeliin.
Putronius. Terve tulemastanne, appiseni! Kuinka voitte?
Nikodemus. Minun ijälläni on voimisen kanssa niin ja näin.
Putronius. Te kuitenti olette aina niin iloinen.
Nikodemus. Niin teille näyttää?
Putronius. Mitenkä Neitsyt Liisa jaksaa?
Nikodemus. Hyvästi vaan!
Putronius. Vaan mikä teillä on? appeni, te minusta vastailette niin kylmästi.
Nikodemus. Sen olette ansaineetki.
Putronius. Kuin? Mitä nyt olen rikkonut.
Nikodemus. Kuulutta olevan väärässä uskossa. Hurjaksihan teitä kaikki ihmiset luulisi; sillä kuka ymmärtäväinen voisi väittää, että maa on ymmyrjäinen.
Putronius. Varmasti se ymmyrjäinen on; sillä totuudesta ei päästä mihinkään.
Nikodemus. Se on Hiis eikä totuus. Koko kylässä ei ole ainoata henkeä joka sitä uskoisi. Kysykää tuolta Ryöstövouvilta, joka on kyllä viisas, jos ei hän ole minun luulostani.
Korppeliin. Minusta se on yhenlainen olipa hän ymmyrjäinen eli suikula; vaan pitäähän minun uskoa omia silmiäni, jotka näyttävät, että se on littiä kuin pannu kakkara.
Putronius. Minulleki se tekee saman, mitä vouti eli muut kyläläiset luulevat. Sen minä vaan tiedän, maa on ymmyrjäinen.
Nikodemus. Se on hitoilla eikä ymmyrjäinen. Luulen te olette ihan hurja. Eikö teillä ole silmät niin kuin muillaki päässä.
Putronius. Onhan se jo tuttu, appiseni! että meidän allamme asuu ihmisiä, joiden jalat ovat meihin kohti.
Korppeliin. Ha, ha, ha! Hi, hi, hi! Ha, ha, ha!
Nikodemus. Todella se naurattava onkin. Hän on vähän houkka mielinen. Koetelkaappas käydä laessa, pää alaspäin, miten se menestyy.
Putronius. Se on toinen asia, appiseni! sillä — —
Nikodemus. Enkä tahdo olla enää appennekaan. Tyttäreni on minulle rakkaampi, kuin että antaisin hänen sellaiselle.
Putronius. Se on tosi, minä rakastan tytärtänne kuin omaa henkeäni; vaan että hänen tähtensä hyljätä vilosohviani ja sen kanssa koko järkeni, on enempi kuin voitte vaatia.
Nikodemus. Ha, ha, ha! teillä, kuulen on mielessänne toinenki rakkaus. Pitäkää vaan Lovisanne eli Sohvianne. Tyttäreni ei teille olekkaan kovin tarjona.
Putronius. Te etten ymmärrä minua. Vilosohvia ei ole muu kuin tiede, joka on avannut silmäni ja valaissut ymmärrykseni.
Nikodemus. Se on paremmin sovaissut silmiänne sekä ymmärrystänne tässä asiassa. Voitteko sitä vielä väittää?
Putronius. Sihen ei todistuksiakaan tarvita. Yksikään oppinut sitä ei epäile.
Korppeliin. Vaan Kanttori Palovinerus sitä ei toki usko.
Putronius. Kanttori! sepähään jos ei ole mies. Hulluna rupeen vielä tässä teille vilosohviasta puhelemaan. Vaan Nikodemuksen tähden virkan parin todistusta. Ensimäiseksi, ovat matkustavaiset purjehtiessaan parintuhatta peninkulmaa täältä nähneet toisen taivaan ja toiset tähdet, ja heillä on ollut päivä silloin kun täällä on yö.
Nikodemus. Hurjako te olette, onko teillä enemmän kuin yksi taivas ja maa. Minä olen käynyt Pietarissa, Kuopiossa sekä Oulussa, enkä ole nähnyt muuta kuin yhden ja saman taivaan. Vaan: millainen se toinen todistuksenne olisi?
Putronius. Se on kuun pimeneminen, joka tulee siitä, kun maa sattu aurtngon ja kuun välille ja maan pimiä varjo eli kuvainen lankiaa kuulle, jossa se myös näytäiksee ymmyrjäiseksi.
Nikodemus. Ah herra Komsarjus! minua pyörryttää. Onneton hetki, jona vanhempanne laittoivat teitä kouluun.
Korppeliin. Se on jumalattomuutta; saakaamme tänne Kanttori, joka voi jos latinaksi eli greikaksi väittää, että maa Jumalan kiitos vielä on niin littiä kuin tuo kämmeneni. Vaan tuossa tulevat Nikodemuksen emäntä ja tytär.
Kuudes kohtaus.
Petronella. Liisa. Nikodemus. Putronius. Korppeliin.
Petronella. Ah, vävyseni! minua ilahuttaa tavata teitä terveenä.
Liisa. Kultaseni! Anna syliäsi!
Nikodemus. Hiljan hiljaan, lapseni! Välttää vähempiki.
Liisa. Enkö nyt syleileisi kullaistani, kun vuosissa jo en ole nähnyt.
Nikodemus. Ole pois, sanon kerralla, tai kolahtaa.
Liisa (itkien). Johan me olemme julkisesti kihlatut.
Nikodemus. Se on tosi; vaan siihen sitte on tullut vähän liikaa; (Liisa itkee). Lapseni! Kihlatessa hän oli älykäs ja Kristitty niinkuin ihmiset, vaan nyt hän on kerettiläinen ja epä-uskoinen, eikä voi tulla enää langoksemme.
Liisa. Jos ei sen enempää ole isäseni! niin me hyvin tulemme juoneen.
Nikodemus. Ole pois hänestä, sanon.
Petronella. Mitä se on, Komsarjus?
Korppeliin. Se on kyllä hullusti, emäntä; hän tuo epäuskoa kylään; sanoa että maa on ymmyrjäinen, ja sellaisia joita toinen ei julkeisi mainitakkaan.
Nikodemus. Eikö teidän ole sääli noita vanhempianne, jotka niin paljon ovat menettäneet teitä kouluttaissaan?
Petronella. Noh! Kun se ei ole muuta, niin hän rakkaudesta tyttäreemme heittää epä-uskonsa ja hänen tähdensä sanoo että maa on littiä.
Liisa. Ah, kultaseni, sano minun tähdeni että se on littiä.
Putronius. Sitä en voi, niin kauvan kuin olen ymmärryksessäni. Enhän minä voi maalle antaa toista muotoa kuin hänellä on. Kaikki teen minä teidän tähdenne, vaan en tätä. Ja muutoin me oppineet emme konsaan erkane luuloistamme, mutta mitä olemme kerran sanoneet niin väitämme viimeiseen pläkki lasimme pisaraan asti.
Petronella. Ukkoseni! kuule, minulle tämä ei vähintäkään näytä niin tärkiälle, jotta siksi purkasimme kaupan.
Nikodemus. Ja minä etsisin eroa jos jo olisivat vihityt.
Petronella. Vaan ompa siihen minullaki sanomista, sillä jos hän on sinun tyttäresi niin on hän minunki.
Liisa (Itkien). Voi, Kultaseni! sano heille jotta se on littiä.
Putronius. Sitä en mitenkään voi.
Nikodemus. Kuule, eukko! Tietäisit, että minä olen talon mies ja hänen isänsä.
Petronella. Sinäki tietäisit, että minä olen talon vaimo ja hänen äitinsä.
Nikodemus. Isän arvelen ainaki enemmäksi kuin äitin.
Petronella. Ja minä arvelen toisin. Sillä että minä olen hänen äitinsä on epäilemätön; mut jos sinä — — — Ei, minä en virka enää mitään.
Liisa (itkien). Voi kultaseni, ettenkö minun tähdeni voisi sanoa että se on littiä?
Putronius. En, lintuseni! nam contra natura est. Se on vasten luontoa.
Nikodemus. Mitäkäs sillä sanot, eukko? enkö minä ole niin hyvin hänen isänsä kuin sinä hänen äitinsä? Mitä, Liisa! Enkös ole sinun isäsi?
Liisa. Muuta minä en voi uskoa. Äiti on aina niin sanonut.
Nikodemus. Komsarjus! mitä te arvelette sellaisesta puheesta?
Korppeliin. Minusta se ei näyttäisi ihan mahdottomalle että niin kuin mamseli sano, sillä…
Nikodemus. Nonoh! se välttää; menkäämme kotiin. Muistakaa Antto Puuronen! minun tytärtäni niin kaurvalle etten saa kuin epäuskossanne pysytte.
Liisa (itkien). Ah, kultani! sanokaa että se on littiä.
Nikodemus. Pois, pois, ulos!
(Kaikki vieraat menevät.)
Neljäs Näytelmä.
Ensimäinen kohtaus.
Putronius (yksinään). Tässä nyt ovat koko illan minua kiusanneet nuo morsiameni vanhemmat, ja itkeneet sekä jotain tehneet saadakseen minua eroamaan luuloistani; Vaan he eivät minua vielä oikein tunne. Ei, vaikka Keisariksi sillä pääsisin, en luopuisi sanastani. Todesti, Elisabethia minä rakastan; vaan hänen tähtensä hyljätä vilosohvian ja luopua siitä kun julkisesti olen päättänyt, ei koskaan tapahdu. Aikaa myöten, toivon muutenki vielä saavani tuon rakkaani. Kun kerran saan enemmän tilaisuutta, tahdon apelleni niin selvästi todistaa epäluulonsa ettei hän pääse mihinkään uskomasta. Vaan tuossapa näen kanttorin ja ryöstövouvin.
Toinen kohtaus.
Korpeliin. Palovinerus. Putronius.
Korppeliin. Herrasensi, Putronius! meillä nyt on ollut paljon työtä teistä.
Putronius. Mitä se olisi?
Korppeliin. Me olemme koetelleet sovitella teidän sekä morsiamenne vanhempia.
Putronius. No! mitä sillä saitte aikoin? Suostuuko Nikodemus?
Korppeliin. Viimenen sanansa meille oli tuo: Kerettiläistä ei heimossamme ole ennenkään ollut. Tervehtäkää vaan Antto Puurosta ja sanokaa että minä sekä vaimoni olemme ymmärtäviä ja kunniallisia ihmisiä, jotka ennen väännämme tyttäremme niskat nurin, kuin annamme hänen sellaiselle joka sanoo maan olevan ymmyrjäisen, ja niin tuopi väärää uskoa kylään.
Kanttori. Toella sanoen, täällä on aina pysytty oikiassa uskossa, eikä se kumma siis olekkaan jos Nikodemus teitä ei suatse vävyksensä.
Putronius. Hyvät ihmiset! viekää paljon terveisiä Nikodemukselle, ja sanokaa että hän tekee väärin, kun minua kiusaa luopumaan siitä mitä kerran olen tullut sanoneeksi.
Kanttori. Ei, Herra! Niin vähästä asiasta te jättäsitte rakastettunne? Kaikki ihmiset sillä naurasi.
Putronius. Halvemmat sillä nauravat vaan kommilitiones, kumppalini minua ylistävät pilviin asti pysyväisyydestäni.
Kanttori. Pidättekö te sen syntinä sanoa, että maa on littiä eli suikula?
Putronius. Ei! sitä en tee; vaan minä sen luen itselleni häpiäksi että Vilosohvian Majisterina luopua siitä, jota kerran julkisesti olen päättänyt, ja tehä sellaista joka häpäisisi koko liiton.
Kanttori. Vaan jos joku todistaisi uskonne vääräksi, pidättekö sittenki syntinä luopua siitä?
Putronius. Todistakaa minulle sen vääryys.
Kanttori. Se on minulle helppo. Täällä kylässä on paljon kunnon miehiä: ensiksi on appenne, joka on pelkällä kirjotuksellansa päässyt edes; sitte olen minä kehno, joka olen pitkää 14 vuotta ollut Lukkarina; sitte on tuo Ryöstövouti, ja Jahtvouti, ja Lautamies ja Kylänvanhin ja niin monta muuta toimellista miestä, jotka kaikki ovat rehellisesti virkansa toimittaneet, sekä maksaneet veronsa hyvät sekä pahat ajat.
Putronius. Mitä hiton lörpötöstä se nyt on? Mihin te sillä pääsette?
Kanttori. Nyt olen pääsemäisilläni sihen jota tahdoin sanoa. Kysykää nyt jokaista noita kunnon miehiä ja kuulkaa jos yksikään taipuu sihen, että maa on ymmyrjäinen. Ja koska usiamman puhetta paremmin pitää uskoa kuin yhden ainoan, niin siksi te olette väärässä.
Putronius. Tuokaa koko pitäjään väki tänne väittämään sekä sitä että muita asioita; minä tukkean jokaisen suun. Sellaisilla ei ole mitään uskoa. Heidän täytyy uskoa sitä mitä minä ja muut sanovat.
Kanttori. Uskoisivatko he senki, jos sanoisitte kuun olevan Hämeen juustoa.
Putronius. Kuinkas muuten. Sanokaa'pas, mitä ihmiset luulevat teistä?
Kanttori. He luulevat minun kunnialliseksi mieheksi ja pitäjään Lukkariksi, niin kuin olenki.
Putronius. Ja minä sanon, se on vale; te olette kukko, sen todistan minä niin hyvin kuin 2 kertaa 2 on 4.
Kanttori. Hiielle sellaiset todistukset. Minä olisin kukko? Hullunako te olette?
Putronius. Sanokaa minulle jotai puollustellaksenne.
Kanttori. Ensimäiseksi, minä haastan, kukko ei haasta, siksi minä myös en ole kukko.
Putronius. Haasti ei tee mitään. Papekoia myös haastelee eikä sentähen ole ihminen.
Kanttori. Voinpa minä sen muutenki todistaa. Kukolla ei ole ymmärrystä, minulla on ymmärrys, siksi minä en ole kukko.
Putronius. Näyttäkää että teillä on ymmärrys.
Kanttori. Toimitanhan minä mittani aivan hyvästi.
Putronius. Mitkä ovat suurimmat virantoimenne jotka vaativat ymmärrystä.
Kanttori. Minä laulan joka pyhä kirkossa.
Putronius. Kukko laulaa kanssa joka aamu siksi te myös olette kukko.
(Kanttori itkee.)
Korppeliin. Elkää joutavia itkekö, Kanttori!
Kanttori. Se on, saakeli vie, suuri vale; Minä voin saada koko kylän väen todistamaan, etten ole kukko, etteikä koko suvussain ole ollut muita kun kristityitä ihmisiä.
Putronius. Kun nyt kukolla on kaikinpuolin yhtäläiset toimitukset kuin teilläki, mikä siis estää teidän olemasta kukon? sanokaa se minulle.
(Kanttori taas itkee.)
Korppeliin. Jos ei Kanttori voi tuketa suutanne niin voinhan minä.
Putronius. Antakaas kuulla tietonne.
Korppeliin. 1:ksi sanoo oma tuntoni että te valehtelette.
Putronius. Ryöstövoudin omatunnolle on vaiis tehä päätöstä.
Korppeliin. 2:ksi sanon minä, että kaikki mitä sanotte on puto puhasta valetta.
Putronius. Todistakaa se.
Korppeliin. 3:ksi olen minä rehellinen mies, jonka sanaan voidaan luottaa.
Putronius. Mihin hitoille sellaiset todistukset kelpaavat?
Korppeliin. 4:ksi sanon minä, että te haastatte niinkuin suuri koira, ja että teillä olisi kieli leikattava suusta.
Putronius. Vieläkän ei yhtään todistusta.
Korppeliin. Ja 5:neksi tahon minä todistaa, että minä voin puollustaida jos nyrkillä eli miekalla.
Putronius. Minä en rakasta kummaistakaan, vaan suullisesti minä voin todistaa mitä tahansa. Esimerkiksi tahon minä nyt päättää että te olette härkä.
Korppeliin. Päättäkää hitoilla vaan ei sitä.
Putronius. Jos maltatta vaan nyt kuulla todistuksiani.
Korppeliin. Kanttori, läkkäämme pois.
Putronius. Näin minä sen todistan: se joka — (Ryöstövouti huutaa minkä jaksaa ja pitää kättänsä Putroniuksen suulla.) Jos etten nyt suatse kuulla, voitte vasta, millon ja missä halaatte.
Korppeliin. Enkä taho mitään kanssakäymistä sellaisen hurjan keralla.
(Menee ulos Kanttorin keralla.)
Putronius. Noiden kanssa minä voin kiistää kiivastumatta. Toisin se on oppineempain kanssa kiistäissä, niinkuin taanoisen Oppivan joka minun niin kiivastuutti. Vaan tuossa tulevat vanhempani.
Kolmas kohtaus.
Sipri. Elli. Putronius.
Sipri. Poikani! Miksi sellainen itseppäisyys, jolla kaikki ihmiset suututatte? Te olette pilkanneet, kuulen, noitaki hyviä ihmisiä jotka laitoimme sovintoa hieromaan appenne ja teidän välillänne. Mitä hyvää siitä on, tehä ihmisiä kukoiksi ja häriksi?
Putronius. Siksihän minä olen oppinut, siksi päätäni pieksänyt, jotta voin sanoa mitä tahon ja myös sen puollustaa.
Sipri. Minusta näyttää sellainen oppi ihan tarpeettomalle.
Putronius. Pitäkää suunne, ukko!
Sipri. Ethän mieline lyöä vanhempiasi?
Putronius. Jos senki tekisin, niin myös sen puollustaisin koko maailman eessä.
(Menevät itkien ulos.)
Neljäs kohtaus.
Putronius. Jaakko.
Putronius. Minä en luovu sanastani jos hulluksi tulisivat jokainoa, vaan mitäpäs sinulle Jaakko?
Jaakko. Minulla on herralle kirja.
(Putronius ottaa kirjan ja lukee. Jaakko menee.)
Rakkain ystäväni!
En koskaan olisi luullut voivasi niin pian jättää sen, joka sinua niin monta vuotta vilpittömimmästi on rakastanut. Sen nyt saan sinulle vakuuttaa, että sitä luuloa jotta maa olisi ympyräinen isäni vihaa niin kuin kuolemaa ettei hän koskaan minua suo sinulle, ennenkun suostut muiden ihmisten uskoon. Mitä hyvää sinulle siitä on jos maa on suikula, ympyräinen, eli neliskulmanen? Siksi rukoilen nyt sinua hellän rakkauteni tähden suostumaan samaan uskoon jolla me niin kauvan hyvästi olemme aikoin tulleet. Jos et sitä tee, niin ole vakuutettu, minun täytyvän surra itseni kuoliaksi; koko maailma siitä soimaisi sinua, joka niin tuottaisit kuoleman sinua enemmän kuin omaa sieluansa rakastavaiselle morsiammellesi Elisabeth Nikodemuksen tytär.
Putronius. Oh! Jumalani! tuo kirja minut hellyttää ja panee harhailemaan: yhellä puolla on Vilosohvia, joka käskee seisomaan, toisella kultani joka syyttää kylmyyttäni ja pysymättömyyttäni. Vaan minä, niin pian luopuisin mietteistäni? ei suinkaan; Mutta tässä tarvis vaatii. Jos tässä en suostu, minä sekä rakastettuni tulemme onnettomiksi. Hän murehtii itsensä kuoliaksi, ja koko maailmat minua siitä syyttää. Jättäsinkö sen joka minua niin monta vuotta on totisesti rakastanut? saattasinko hänelle kuoleman? Ei, sitä en voi: Vaan muista mitä teet, Anttonius! tässä saat näyttää jos olet oikia Vilosohvi. Kuta suurempi vaara, sen suurempi kunniakruunu. Ajattele, mitä kumppalisi sanovat kuullessa ei olevasikaan enää sama Anttonius joka puollustaa mietteensä viimeseen veripisaraan asti. Jos halvemmat minua syyttävät pysymättömyydestä rakkaudessa, niin oppineet ylistävät minua pilvihin. Se joka häpäisee minua yksille antaa minulle kunniankruunun toisilta. Tämä kiusaus minun siis on voitettava. Minä voitan sen! Minä jo olen sen voittanut. Maa on ymmyrjäinen; sanottu. Jaakko! se kirja kun minulle annoit ei vaikuta minussa mitään. Minä päätän niin kuin ennenki: Maa on ymmyrjäinen, ja se ei koskaan tule littiäksi, niinkauvan kun minun pääni seisoo.
Jaakko. Minäki luulen että maa on ymmyrjäinen. Mut jos ken minulle antaisi viinaryypyn sanoakseni että maa on suikula, niin minä sanoisin, se on suikula. Sillä minulle se tekee sen saman.
Putronius. Sinulle se on sopivainen, vaan ei Vilosohville, jonka suurin kunto on vihoviimeseen puollustaa sitä, mitä kerran on sanonut. Minä tahdon julkisesti koko pitäjään väen kanssa siitä kiistää.
Jaakko. Vaan saanko minä herralta vähän kysyä. Jos te kiistassa voitatte, mikä siitä sitte seuraa?
Putronius. Siitä seuraa se, jotta minä saan voiton, ja kunnian pidettää oppineena miehenä.
Jaakko. Herra ei panisi pahaksi, minä kyselen vaan oppiakseni. Minä halaisin tietää, kun herra voittaa kiistassa, jos Kanttori siitte toellaki muuttuu kukoksi?
Putronius. Mitä lörpötöstä! Hän jää yhtäkaikki entiselleen.
Jaakko. Noh! Hänpähään se sitte on voittanutki.
Putronius. Sinullaisesi talonpojan töllön keralla minä en voi ruveta kiistämään: kun osaisit latinaa niin vielä vieläi; Minä en ole tottunut suomeksi kiistämään.
Jaakko, Se tahtoo sanoa: Herra on tullut niin oppineeksi, ettei osaa enää äitinkielellä sanoa ajatustansa.
Putronius. Tukkia suusi, kunnoton! minä rupeisin sellaisille selittelemään ajatuksiani? Äsken tahtoi kymmenisten oppineempi kerallani taistella, vaan kuultuani ettei tiennyt mikä metaphysika oli, järkiään herkesin äänettä.
Jaakko. Mitäs se siitte merkitsee se metapyysikka, vain miten se oli?
Putronius. Kyllä minä sen merkityksen tiedän.
Jaakko. Te itse sen tietänette, vaan etten osaa sitä selittää toiselle. Minä sen siaan voin vähäisen tietoni selittää kelle tahansa.
Putronius. Sinäki varmaan olet oppinut mies, Jaakko! Mitä sinä tiedät?
Jaakko. Vaan jos todistaisin olevani oppineempi teitäki?
Putronius. Senpäs kuulisin.
Jaakko. Joka tärkeimpiä asioita tutkii on oppinein?
Putronius. Se on ihan tosi.
Jaakko. Minä tutkin kyntämistä ja karjan vaalimista, siksi minä olen oppinempi teitä.
Putronius. Karkian talonpojan työn sinä pitäisit tärkeimpänä?
Jaakko. Minä en tiedä, mutta jos me talonpojat ottasimme kynän eli liitupalaisen käteemme ja rupeisimme kuvailemaan paljonko matkaa kuuhun ja aurinkoon on, niin te korkiasti oppineet herrat saisitte huonot joulut vatsoihinne. Te menetätte aikanne kiistellessä, jos maa on ympyräinen, soikia eli neliskulmanen, me sensiaan pyydämme pitää maata siliänä ja kasvavana; eikö meidän oppimisemme siis ole tärkiämpi kuin teidän; ja eikö tuo Nikodemus ole kaiken oppinein koska hän saa tilasta puolta suuremman voiton kun edellisensä, joka luki kaikkia mailman kirjoja päivät halki, ja tilan jätti autioksi?
Putronius. Oh, se on surma ja saatana joka sinusta puhuu. Ja vaikka se kaikki on valetta, niin se kummastuttaa sinulta sellaista kuulla; sano, mistä olet oppinut sellaiset sanat?
Jaakko. Minä en ole kouluja käynyt, mutta ihmiset sanoovat että minulla on hyvä pää. Olenpa jo tehnyt runojaki. Viime tein runon Olli Oluvisesta, joka joi itsensä kuoliaksi; hänen isänsä hukkui kalastaissa.
Putronius. Millainen se runo oli?
Jaakko. Se alkoi näin:
Tuop on Olli Oluvinen, Astu jälkiä isonsa. Isä hukku Humaljärveen, Olli poika viina kannuun.
Näistä värsyistä maksoi minulle Tuomari 20 kopekkaa kuin lu'in ne hänelle.
Putronius. Runo on kaunis, vaan se on ulkopuolisesti vaillinen. Sillä ei ole oikeata säventä.
Jaakko. Mitä se on?
Putronius. Muutamat värsyt vähän liikkaavat, eli niillä ei ole täysiä jalkoja.
Jaakko. Jalkoja! voi veikkonen, ne ovat muutamissa päivissä kulkeneet halki pitäjään.
Putronius. Sinulla on terävä pää, Jaakko! Soisin että olisit koulutettu; sitte voisit kerallani kiistää. Tule menkäämme.
Viides Näytelmä.
Ensimäinen kohtaus.
Luutnantti. Korppeliin. Ryöstövouti.
Luutnantti. Missä, herra komsarjus! voisin tavata sitä miestä? minä halaisin häntä puhutella. Onko hän soria mies?
Korppeliin. Noin jokseenki, ja hänellä on kieli kuin partaveitsi.
Luutnantti. Se ei vahingoita, kun hän muuten on terve ja vahva.
Korppeliin. Hän voipi sanoa mitä ikänsä, ja myös sen puollustaa. Hän todisti ihan selvästi, että Kanttori oli kukko.
Luutnantti. Onko hän hartioilta noin leviänlainen?
Korppeliin. Hän on julma. Hän tekee kaiken kotijoukkonsa lehmiksi, tammoiksi ja hevoisiksi, sekä jälleen ihmisiksi: hän muka kirjoistansa niin todistaa.
Luutnantti. Näyttääkö hän voivan kärsiä?
Korppeliin. Hän myös todisti maan ympyräiseksi.
Luutnantti. Se ei koske minuun; vaan näyttääkö hän urholliselle?
Korppeliin. Hän voisi heittää henkensä yhen puustavin tähen, jonka hän kerran on sanonut.
Luutnantti. Herra Komsarjus! Niin kuin kuulen tulee hänestä aika sotamies.
Korppeliin. Kuinka Luutnantti hänen sotamieheksi saa? Hän on Majisteri.
Luutnantti. Se ei tee mitään. Jos hän tekee ihmisiä lampaiksi, häriksi ja kukoiksi niin minä koettelen kerran tehä Majisterin sotamieheksi.
Korppeliin. Sen soisinki. Minä nauraisin kuollakseni.
Luutnantti. Olkaa vaan vait, Komsarjus! kun me panemme päämme yhteen niin sellaiset asiat eivät enää ole mahdottomat. Vaan tuossa tulee joku, hänkö se on?
Korppeliin. Niinpä onkin. Minä pistäien ulos, ettei hän minusta rupeisi mitä luulemaan.
Toinen kohtaus.
Luutnantti ja Putronius.
Luutnantti. Terve tulemastanne kylään.
Putronius. Kiitän nöyrimmästi.
Luutnantti. Minä halusin käydä luonanne, koska täällä muutoin on niin vähän oppineita joiden kanssa puhelisi.
Putronius. Minulle on mieluinen kuulla teidänki oppineeksi. Millon jätitte Akatemian?
Luutnantti. Siitä jo on 10 vuotta.
Putronius. Herra Luutnantti on siis jo vanha Akatemikus. Mitä kieltä te enimmän harjotitte?
Luutnantti. Minä luin paraita Latinaisia kirjoja, harjoitin luonnon oikeutta ja käytöllistä tiedoitsemista, niin kuin teen vielä nytki.
Putronius. Oi, se on kaikki turhuutta, eikä akatemillista. Ettenkö ensinkään harjottaneet Philosophiam instrumentalem?
Luutnantti. En sanottavasti.
Putronius. Niin muodoin etten ole kiistäneetkään.
Luutnantti. En.
Putronius. Oi, onko seki oppiminen? Philosophia on ainoa kunnollinen oppi; muuki voipi olla hyvä, vaan ei oppinut. Se joka on lukenut Logicam ja metaphysikam voipi väittää mitä ainetta hyvänsä, jos kohta sitä ei tuntisikkaan. Minä en tiedä mitään jota en voisi väittää. Akatemiassa ei ole ollut yhtään taistelua eli väitöstä jossa en minä olisi ollut vastustajana.
Luutnantti. Minä kuulin sanottavan herran voivan väittää senki, jotta lasten velvollisuus on lyödä vanhempiansa. Minulle se näyttäisi ihan mahdottomalta.
Putronius. Jos sen olen sanonut, olen minä mies sen puollustamaanki.
Luutnantti. Minä lyön 10 ruplan vedon, ettette sitä voi.
Putronius. Minä voin panna 10 ruplaa sitä vastaan.
Luutnantti. Sanottu! Antakaas nyt kuulla.
Putronius. Ketä enimmän rakastetaan, sitä myös enimmän lyödään; Vanhempia rakastetaan enimmän; siksi heitä myös pitää lyötämän. Eli toisin: Mitä olen toiselta saanut, se pitää samalla mitalla takaisin annettaman. Minä olen lapsena vanhemmiltani saanut selkääni; siksi pitää minun myös heille antamaan selkään. Eli — — —
Luutnantti. Nonoh? jo se välttää! Te olette voittaneet vedon. Tuossa on 10 ruplaane.
Putronius. Noh! Eihän se liene teidän totenne, herra Luutnantti. Minä en tahdo teiltä mitään rahaa.
Luutnantti. Siitä etten mihinkään pääse. Minä vannon teidän täytyy se ottaa.
Putronius. Noh! minä otan sen sitte, etten tekisi teitä valapatoksi.
Luutnantti. Mut jos nyt minäki koettelisin tehdä jotai teistä; esim., minä teen teidän sotamieheksi.
Putronius. Se on helppo, kaikki oppineet ovat hengelliset sotiat.
Luutnantti. Ei, minä todistan että te olette ruumillinenki sotia. Se joka on ottanut käsirahan on pestattu sotamies. Te olette sen tehneet; siis —
Putronius. Nego minorem; se ei ole tosi.
Luutnantti. Probo minorem, te olette ottaneet 10 ruplaa pestiä käteenne.
Putronius. Mutta —
Luutnantti. Ei yhtään muttaa; te oletta sotamies.
Putronius. Vaan distinquendum est — — —
Luutnantti. Mitä joutavata; kontrahti on tehty ja pesti on kädessänne.
Putronius. Mutta eroitus on inter contractum verum et — — —
Luutii. Kielättekö te saaneennne minulta 10 rupilaa?
Putronius. Vaan siinä on eroitua distinqvendum est saamisen ja saamisen välillä.
Luutnantti. Tule pois, kampraatti, paikalla saat munteringin päällesi.
Putronius. Tuoss' on 10 rupilaanne takaisin. Ja ken teille todistaa minun ottaneeni rahojanne?
Kolmas kohtaus.
Korppeliin. Kapraali Niilo. Putronius. Luutnantti.
Korppeliin. Minä todistan nähneeni teidän Luutnantilta ottaneen käsirahan.
Niilo. Ja minä.
Putronius. Mutta miksi otin ma sen rahan? sillä on eroitus — —
Luutnantti. Mitä tyhjää; Niilo! jää tänne, kunnes minä haen munteringin.
Putronius. Hoi! väkivaltaa!
Niilo. Jos et ole vait, sinä koira, syöksen pajonetin vatsaasi. Eikö hän ole pestattu, herra komsarjus?
Korppeliin. Kyllä se totta on.
Luutnantti. Kas niin! kiirusti musta mekko päältä pois, ja harmaa punakaulus siaan. (Putronius itkee, toisten munterinkiä pukeissa). Oi, kun se näyttää pahalle sotamiehen itkeä, paljon parempihan sinä nyt olet kuin ennen. Opasta häntä hyvästi, Kaprali Niilo! Se on oppinut mies, vaikka hän ekseringissä vielä on heikko.
(Kaprali Niilo pukee munteringin, opastaa ja lyöpi)
Neljäs kohtaus.
Luutnantti. Niilo. Putronius.
Luutnantti. Noh Niilo, oppiiko hän ekseringin?
Niilo. Kyllähän se oppii, vaan se on sellainen koira, jotta se sietää vähän väliä pieksämistä.
Putronius (itkien). Armollinen herra, armahtakaa minua! Minun huono terveyteni ei siedä sellaista menetystä.
Luutnantti. Ensiksestä se tuntuu vaikialle. Vaan kun kerran hyvästi saat selkääsi, niin viimein se ei paljon koskekkaan.
Putronius (itkien). Oh! Jos en koskaan olisi koulutettu, niin en tähänkään onnettomuuteen olisi sattunut.
Luutnantti. Se vasta on alkua? kunhan kerran olet muutaman sata paria saanut vitsoja selkääsi, niin tästä et ole milläsikään.
(Putronius itkee.)
Viides kohtaus.
Nikodemus. Petronella. Liisa. Sipri. Elli. Luutnantti. Putronius, Kaprali.
Nikodemus. Tiedättekö sen varmasti?
Sipri. Ihan varmasti! Ryöstövouti äsken ikään sanoi sen minulle. Voih! voih! nyt minua säälittää.
Nikodemus. Kun saisimme hänen oikiaan uskoon, minä lunastaisin hänen takaisin.
Liisa (tulee ulkoa). Voi minua poloista!
Nikodemus. Ole parkumatta tyttäreni, sillä et voita mitään.
Liisa. Voi isä kultani! jos te olisitte niin rakastuneet, etten kieltäisi minua parkumastakaan.
Nikodemus. Hyi! tyttölapsen on häpiä niin näyttäidä. Vaan tuossahan tuo onkin; Antto Puuronen! no mitenkä nyt on olo?
Putronen. Voi, herra Nikodemus kulta, minä olen tullut sotamieheksi.
Nikodemus. Niin, se on toista, kuin tehdä ihmisiä häriksi ja Lukkaria kukoiksi.
Putronius. Voih minä poloinen! Nyt minä kadun ennistä hulluuttani, vaan se on myöhään.
Nikodemus. Kuulkaa, ystävä! Jos lupaatte hylätä entisen hurjuutenne, eikä saattaa riitoja ja väitöksiä maahan, niin lupaan minä tehdä mitä voin teidän lunastukseksi.
Putronius. Oh! Minä en ole parempaa ansainnut, joka olen uhannut lyödä vanhempianiki. Vaan jos minun tahtoisitte tästä pelastaa, niin minä vannon parantaa elämäni, ja ruveta johonki ammattiin, eikä ketään häväistä väitöksilläni.
Nikodemus. Odottele, minä puhuttelen Luutnanttia. Kuulkaa, herra Luutnantti, Te olette aina olleet meille hyvä ystävä. Tuo jonka olette nyt sotamieheksi pestanneet, on ainoan tyttäreni sulhanen, jota se sydämmellisesti rakastaa. Laskekaa hän jälle vallolleen. Minä maksan teille 100 rupilaa hänestä. Ensin olin minäki iloinen, jotta hän niin tuli rangaistuksi. Mutta nyt kun hän on vahvasti luvannut hylätä entisen tylyytensä ja parantaa elämänsä, niin olen häntä ruvennut jälle säälimään.
Luutnantti. Herra Nikodemus! kaikki mitä olen tehnyt on hänen hyväksensä. Tiettyä hänen tyttärenne sulhaseksi olen teidän tähtenne näyttänyt hänelle kovuuttani saadakseni hänen tunnustamaan vikansa. Tulkoon nyt tänne. — Kuulkaa ystävä! Vanhempanne ovat paljon kuluttaneet saadakseen teistä kunnian ja turvan vanhuudessansa. Vaan te lähettä viisaana kotoa ja tulette löyhkönä takaisin, ja saatatte koko kylän raivoon kummallisilla väitöksillänne; Jos ne ovat opin hedelmät, niin voisivat hitoilla olla kaikki kirjat maailmasta. Minulle näyttää kaikki, mitä koulussa olisi opittava, olevan ihan vastahakaista sille mitä te vauhkoilette, ja että oppinut mieli pitäisi tunnettaman lauhkeudestansa, siviältä ja sopuisalta puheeltansa muista vähemmin oppineista. Sillä oikia tieto ja oppi neuvoo meidän enemmän estelemään ja sammuttamaan torasuutta, ja hylkäämään luulomme ja väitteemme niin pian kun halvinki meille todistaa niiden vääryyden. Vilosohvian ensimäinen käsky on, tunne itsesi, ja kuta enemmin joku sitä on aprikoinut, sen vähemmin hän kiittää itsiänsä, sen enemmän hän löytää vielä tarvitsevansa oppia. Mutta te teette viisauden opin tappelukeinoksi ja pidätte sen viisaana joka koreilla puheilla ja sanallaskuilla voipi vääntää totuuden nurin, ja selvittää oman puolensa. Sillä te tuletta kaikilta vihatuksi. Se on siis teille paras, että tästälähin unoutatte kaikki mitä tähän asti olette uurastaneet, ja haette itsellene jonku ammatin jotta voitte ansaita elatuksenne, eli jos harjotattaki oppia, sitä rupeisitte tekemään järkiään toisella tavalla kuin tähän asti!
Putronius. Oh, hyvä herra! Minä koen nyt seurata neuvojanne, ja pyrin tästä lähin muuttaa elämäni.
Luutnantti. Hyvä! Te nyt pääsette jälleen irti, kun vaan lupaatte sen sekä omille että morsiammenne vanhemmille, ja rukoilette heiltä anteeksi.
Putronius. Nöyrimmästi ja vesillä silmin rukoilen nyt teitä kaikkia unohtamaan rikokseni, ja lupaan tästedes muuttaa elämäni, hyljäten koko entisen pahan tapani joka minun on saattanut tälläiseen tilasuuteen, seuraten tuon kunnon ja oppineen miehen neuvoja jota aina, lähinä vanhempiani, olen arvossa pitävä.
Nikodemus. Niin vävyseni, etten sitte enää päätä olevan maankaan ympyräisen; sillä se asia minua on paljon huolituttanut.
Putronius. Hyvä appiseni! Minä sitä en tästedes väitä. Mutta sen tahdon vaan sanoa että kaikki oppineet jo ovat siitä luulosta että maa on ympyräinen.
Nikodemus. Ahaa — herra Luutnantti, tehkää hän jällen sotamieheksi, kunnes maa tulee littiäksi.
Liisa. Sano jo sulhaseni että se on littiä.
Putronius. Appiseni! Maa on niin littiä kuin kakkara. Tyydyttekö siihen?
Nikodemus. Kas niin! olkamme nyt ystävät; nyt saatte tyttäreni. Tulkaa nyt kaikki meille, ja juokaamme siellä sovinnot. Herra Luutnantti kunnioitasi meitä myös tulollansa.
(Menevät ovesta.)
Loppu.