ARABIAN-PULWERIA

Komedia yhtenä näytöksenä, kahdella waihoksella.

Kirj.

LUDVIG HOLBERG

Suomentanut Taawetti Heimo

Sarja: Näytelmiä II.

Wiipurin Suomalaisen kirjallisuusseuran painattama. N. A. Zilliacus'en kirjapaino, Wiipuri, 1869.

Näytetty: A. E. Modeen.

JÄSENET:

Polidor. Henrik. Oldfuks. Andreas. Leonora. Nilla. Juutalainen. Leander. Leanderin rouwa. Wiisi wierasta herraa. Wiisi rouwaa. Kaksi runoilijaa. Rawintolaisäntä.

Ensimäinen kohtaus.

Polidorin kartanon edusta.

Andreas. Oldfuks.

Oldfuks. Tämä kaupunki ei olekkaan niin pieni, kuin minä luulin. Täällä on komeita talojakin koko joukko, josta näkyy, että asukkaat lienewät warakkaita ihmisiä. (Andreas tulee). Mutta kas! onpa totta niinkin tuossa minun entinen kumppanini Andreas, jota en ole nähnyt niin moneen wuoteen. Andreas! sinäkö itse, wai sinun haahmosi?

Andreas. Heh, Oldfuks! Sinäkö, weli hywä! Olenko tosin niin onnellinen, että löydän sinun täällä näin odottamattani? (Syleilewät, suutelewat ja itkewät).

Oldfuks. Oi, kunniallinen ystäwäni ja uskollinen weikkoni! Minua pyörryttää ilosta, nähdessäni sinua täällä. Minä luulin sinun hirtetyksi jo monta wuotta sitten. Waan nyt minä näen, että sinä osaat toimittaa wirkaasi. Eihän warastaminen olekkaan mikään mahti, raaka talonpoikakin osaa tehdä sitä; waan warastaa niin, ett'ei milloinkaan joudu kiini, se, sanon minä, on oikeata ammattiälyä.

Andreas. Kiitoksia paljon, weli hywä, kun ajattelet niin hywää minusta. Se ei ole minulle wähäinen mielihywä, että minua kiittää niin kelpo mies, kuin sinä olet. Muuten kiitän minä wanhempiani hywästä kurista ja opetuksesta, josta on ollut minulle hyötyä aina, olinpa sitten missä hywänsä maailmassa. Sentähden minä saatan sanoa, weli kulta, kiittelemättä itseäni, että minua ei ole saatu kiini töistäni, muuta kuin yhden ainoan kerran, ja siitäkin pääsin minä jotenki hywin, sillä minulta meni waan pari korwiani.

Oldfuks. Ei, joutawia! Pari korwia enemmän tahi wähemmän, mitä siitä. Minä huomaan, että sinä sentähden pidät tuota luppalakkia.

Andreas. Niin, sentähden minä en koskaan tee hywää päiwää ihmisille muuten, kuin sotamiehen tawoin, kumarran wähän ja panen käteni korwalleni. Sentähden sanotaan minua ylpeäksi, mutta ne tekewät minulle, totta maari, wallan wäärin; sillä enhän minä ylpeille. Waan mitä muuta, weikkoseni?

Oldfuks. Aiwan hywin. Minä olen tullut toimeen kaikkien ihmisten kanssa, paitsi noita kirottuja kaupungin poliisijunkkareita, jotka toisillaan owat tahtoneet ahdistella minua hywän nimeni ja maineeni tähden. Neljätoista päiwää sitten oli minulla tekemistä erään kanssa, joka panetti minun kiini, waan minä, wälttääkseni selkkauksia, pujahdin pois arestista; sillä oikeudenkäynnistä, weliseni, ei ole paljon hyötyä.

Andreas. Kyllä se on totta, weikkoseni. Olenpa minäkin huomannut, että nuo kaupungin poliisi junkkarit owat mokomia roistoja, jotka eiwät anna olla kunniallisten ihmisten rauhassa.

Oldfuks. Ne owat niin kateellisia, että kun kelpo mies on saanut jonkun killingin, koettawat he paikalla nyhtää sitä pois häneltä.

Andreas. Hywäntapaista ihmistä wainoowat kaikki.

Oldfuks. Etenkin hänen omat maalaisensa, jonkatähden minä en ole koskaan mielinyt tulla juuri usein syntymäkaupunkiini.

Andreas. Waan mitä nyt aiot toimittaa täällä?

Oldfuks. Sitäpä en ole miettinyt wielä. Joutilaaksi en minä tahtoisi ruweta, sillä siitä ei ole hiidellenkään. Minä olen pikimiltäni kokenut kaikki ammatit. Augsburg'issa olin minä lääkärinä, ja toimitin sitä wirkaa kauan hyödyllisesti, siksi kuin lääkärikunta, pelkästä kateudesta, kietoi minun riitaan, ja tahtoi minua hirtettäwäksi, waikka minun sairaillani ei ollut mitään walittamista.

Andreas. Sen minä uskon; sillä he, luulen, kuoliwat kaikki.

Oldfuks. Niinpä kyllä. Waan kuitenkin pääsiwät he waiwoistansa. Jos minulla olisi ollut rahoja jatkaakseni riitaa tohtorein kanssa, olisin minä näyttänyt heille mitä miehiä he oliwat, miten he rääkkäsiwät sairaita ihmisraukkoja koko wuosikausia, pahemmin kuin pyöwelit, waikka minä en koskaan wiiwyttänyt ketään kauemmin kolmea päiwää. Olipa siellä Augsburg'issa monta rikasta ihmistä, jotka koko onnensa suhteen saawat kiittää minun lääkelistojani; sillä jos minä en olisi niin pian parantanut niiden rakkaita wanhempia, olisiwat he wielä saaneet odottaa perintö-osaansa, mikä oikeuden mukaan oli heidän omansa. Minä en olisi tarwinnut muuta kuin panna waan heidän todistuksensa, minun kelwollisuudestani, muita tohtoreja wastaan. Mutta minä päätin lähteä pois kaupungista, päästäkseni niistä miehistä, sillä he owat siellä oman asiansa tuomarina; ja kun kerran on tuomittu kuolemaan ja hirtetty, häntä ei auta sitten enää mikään, apelleeratkoon waikka sata kertaa.

Andreas. Se on oikein, weli kulta.

Oldfuks. Nürnberg'issä olin minä ennustajana, ennustin kauan rahapalkalla, ja minua pidettiin ensin suuressa arwossa, sillä monta minun ennustuksistani käwi toteen tismalleen; mutta, kun ihmisen wiisaus ei pidä ryhtiänsä aina, niin minäkin kerran ennustin jotakin, mikä koski tasawaltaa, ja käwikin toisin, josta syystä tahdottiin tarttua minun siipikynkkääni. Waan onnekseni olin minä ennustaja; minä, näet, ennustin itsellenikin (mitä etua ei ole sallittu jokaiselle ennustajalle) että minun olisi paha perinyt, tutkinnon-alaiseksi jouduttuani; minä siis woitelin saappaani, ja läksin tieheni hywän sään aikaan.

Andreas. Olisinpa minäkin osannut ennustaa samoin, waikka en ole koskaan harjoittanut sitä ammattia.

Oldfuks. Frankfurt'issa Mainjoella olin minä olewinani miekkailun-opettaja, sain koko joukon oppilaita, jotka kaikki antoiwat minulle rahaa. Waan kun opetus oli pantawa alkuun, arwelin minä: mitä hyötyä on nuorille ihmisille siitä, että he oppisiwat miekkailemaan, — ne muuttuisiwat waan huimapäisiksi, luottaisiwat taitoonsa, jo saattaisiwat joutua onnettomuuteen. Minä siis, estääkseni sellaista, matkustin pois kenenkään tietämättä.

Andreas. Mutta annoitko oppilaille heidän rahansa takaisin?

Oldfuks. Ei, weli kulta; kun en tietänyt mistä niitä saisi niin pian, ja minä tarwitsin matka-rahaa. Kuitenkin, etteiwät he näet luulisi minun tahtowan pettää heitä, lainasin minä myöskin wähän rahaa isännältäni, merkiksi, että minä muka tulen takaisin, Frankfurt'ista matkustin minä Strasburg'iin, ja siellä rupesin waltiomieheksi.

Andreas. Waan miten se käwi laatuun?

Oldfuks. Aiwan hywin. Minä lu'in wähän Hybner'in waltiotieteellisiä kirjoituksia, etenkin sitä lukua, mikä koskee Strasburg'ia ja sen seutuja, sanoin itseni aatelismieheksi, rupesin hywin kunniallisen näköiseksi, mikä ei ole wähäarwoista waltiomiehille, wieläpä löysin wikoja kaikissa maistraatin toimissa ja koko kaupungin asioissa; sillä tawoin pääsin minä sellaiseen arwoon että sain wiran, josta kuitenkaan en huolinut, ennenkuin minulle annettiin wuoden palkka edeltäkäsin. Waan saatuani rahat, ajattelin minä: kelpaisithan sinä muuksikin, kuin wiettämään päiwiäsi istuen kynä tökerö kädessä, — matkustin sentähden koreasti pois, ilman jäähywäisittä, jolla wiime mainitulla käytökselläni minä näytin niille, jotka epäiliwät minun kelwollisuuttani, että minä olin mahtawa waltiomies. Köln'issä, missä me wiimeksi olimme yhdessä, olin minä olewinani tähtitieteilijä, London'issa kullantekijä, Antwerp'issä pyhimys, mikä ammatti tuotti minulle rahaa kaikista enimmän, sillä ihmiset uhrasiwat minun huoneeseni, niinkuin kirkkoon, että minä muka rukoilisin heidän puolestansa.

Andreas. No, minkätähden sinä et pitänyt sitä wirkaa?

Oldfuks. Kun kerran parahillani seisoin kadulla, kehoittaen ihmisiä Jumalisuuteen, tuli eräs minun wanha kumppanini, tirkisti minua silmiin, purskahti nauruun, ja sanoi läsnäolijoille: tämä mies, jota te luulette pyhimykseksi, on mitä pahin konna maailmassa. Waan minuun luotettiin niin, että ihmisjoukko oli walmis kiwittämään sitä miestä, kuten pyhimyksen pilkkaajata ainakin. Kuitenkin paheni minun asiani tästä tapauksesta niin, että minä en uskaltanut olla kaupungissa kauemmin, waan matkustin tänne.

Andreas. No, miksi sinä aiot ruweta nyt?

Oldfuks. Enpä tiedä itsekään, miksi minun olisi rupeeminen. Minä teen arwan napeillani, ja rupeen toimittamaan sitä ammattia, mikä sattuu wiimeiselle. (Koskettelee nappejansa). Tohtori, ennustaja, miekkailunopettaja, pelaaja, waltiomies, kullantekijä, tähti-tieteilijä, pyhimys. (Alkaa uudesti ja sattuu kullantekijään). No niin, minä rupeen tekemään kultaa, ja sinä minun apulaisekseni.

Andreas. No kyllä minä autan, kykyni mukaan.

Oldfuks. Kuule Andreas! Minulla on tässä sata taaleria surwottua kultaa, sekoita siihen jotakin muuta, laita puoti torille, ja rupea pulwerikauppiaaksi, waan älä myy kellenkään muille, kuin sille, joka kysyy arabian-pulweria. Siinä on kaikki, mitä sinun päässäsi tarwitaan. Anna waan minun pitää huolta muusta. Se sata taalaria tuottaa meille neljä tuhatta. Kas tässä on sinulle kulta, mene nyt paikalla, tee niinkuin minä sanon, ja aseta itsesi torille. Saatuani neljätuhatta taalaria, annan minä sinulle neljännen osan.

Andreas. Hywä, hywä, ennen puolen tunnin kuluttua, olen minä walmis kaupukseni kanssa.

(Menee. Heti hänen mentyä tulee Juutalainen).

Toinen kohtaus.

Juutalainen. Oldfuks.

Juutalainen. Hywe päiwe, herra kulta! Mite tarwita?

Oldfuks. Ei mitään nyt, weijari! Minä olen wasta tullut tähän kaupunkiin. Waan huomena, kun minä alotan työtäni, woitte saada wähän kultaa, kuitenkin sillä ehdolla, ett'ei sanoa sitä kellenkään, sillä muuten eiwät ihmiset antaisi minun olla rauhassa. Minä en teekään kultaa kerralla enemmän kuin mikä minulla piisaa kuukauden tarpeisin; waan jos ken tahtoo oppia mahtia minulta, maksaa se neljätuhatta taalaria.

Juutalainen. Haa, on herra kullan tekejä?

Oldfuks. Wähän omiksi tarpeiksi.

Juutalainen. Aa, hywä herra, sillä saa hywä ystäwä; suur herra tääll' asu.

Oldfuks. Mikä hänen nimensä on?

Juutalainen. Hänen nimi on Polidor. Hän on paljo aika ja suur raha siihen kuluttanut, aa kaikki turha. Hän anta kernaast' neljätuhat taalterii, jos hän tämä konsti oppi.

Oldfuks. Onko hän muuten taitawa mies?

Juutalainen. Oike hywe herra oppinu mees, ja suur luonnon-oppiger.

Oldfuks. Hänen oppinsa ei auta paljo sitä mahtia saamaan; minä woin opettaa sen talonpojalle yhtä pian kuin oppineimmalle miehelle; siihen tarwitaan waan wähän tietoa ja muutamia taikatemppuja tehtäwä.

Juutalainen. Aa, hän on nin moni pettäny, että hän ei enä taho ketän usko.

Oldfuks. Hän on hywin oikeassa; maailma onkin nykyään täynnä petosta. Minä siis en waadi häntä uskomaan minua enemmän kuin muitakaan, ennenkuin hän näkee kokeita, ja saapi uskon käsiinsä.

Juutalainen. Aber, osako herra tehä kulta mustakin metallist'?

Oldfuks. Mitä joutawia kyselette! Minä teen kultaa kaikista aineista. Hywästi! Minä menen nyt majaani.

Juutalainen. Mis herra asu?

Oldfuks. Tuolla rawintolassa. Jos tulette luokseni huomena, niin saatte hiukan kultaa minulta.

(Menee).

Juutalainen. Hywe, hywe; me tapa, me tapa.

Kolmas kohtaus.

Henrik. Juutalainen.

Juutalainen (erikseen). Aa, silmist se mees hywelle näky, a wast me hänt usko, kun me näke. Aber, minu pite puhu täme historia herra Polidoril.

(Kolkuttaa owea).

Henrik (tulee owesta). Ketä te tahdotte puhutella, Benjamin?

Juutalainen. Mine pite puhu herra Polidorin kans.

Henrik. Enpä luule saawanne puhutella häntä nyt; sillä nyt on hän pahalla päällä, jolloin häntä aina waiwaa kuumetauti; — —

Juutalainen. On hän kauwan kumma-tauti? On hän kipiä?

Henrik. Noin kaksikymmentä wuotta waan.

Juutalainen. Eih, lörpöttä! Mine näki hän kolme päiwä sitte.

Henrik. Minä en tiedä muuta, kuin että hänessä on kuumetauti. Nähdessäni miestä, joka parhaalla kesähelteellä seisoo hiiloksessa korwiansa myöten, arwaan minä, että hän on hullu tahi kuumetautinen.

Juutalainen. Aa, nyt mine ymmerrä sinu meininki — hän teke kulta.

Henrik. En tiedä jos hän tekee tahi pesee, se taitaa olla yhtäkaikki; sillä koko kultatyöstä ei hän ole saanut wielä senkään werran, millä ostaisi nuoraa, milloin wiimeinkin hänen kurjan, kaiken omaisuutensa tuohon joutawaan menetettyä, täytyy ruweta hirteen. Eikä hän laske puheillensa ketään niissä toimissa ollessaan.

Juutalainen. Aa, sinu pite sano hänel: tänne kultamaasteri äskeh on tullu; hän opetta ensin, ennenku palkka tahdo; sitt laske hän minu puhu.

Henrik. Noh, jos se on totta, niin kyllä saatte hänen puhutellaksenne; mutta muuten, jos hänelle sanottaisiin: talonne palaa, waimonne on waarassa, warkaat owat murtaneet sisälle huoneesenne, sillä ette saisi häntä lähtemään kapineitensa luonta pois; waan tämä on jotakin, mitä minä uskallan sanoa hänelle.

Juutalainen. Mene sukkela sisä; mine ei tietä, kuika kauwan hän täll' wiipy.

Henrik. Hän on täällä ulkopuolimaisessa huoneessa, minä huudan akkunan takana, — sisälle en uskalla mennä. (Huutaa hiljaa kolme kertaa). Herra! Herra! Herra Polidor!

Polidor (sisäpuolella). Mikä lurjus siellä, joka uskaltaa huutaa minulle?

Henrik. Minulla on hywin tärkeätä sanomista herralle.

Polidor. Ja minulla on sinun selällesi woidetta, mikä opettaa sinua antamaan minun olla rauhassa toiste.

Henrik. Täällä ulkona on wieras, joka osaa tehdä oiwallista arabian kultaa.

Polidor. Äläpä huoli. Minä tulen nyt paikalla.

Henrik (erikseen). Tiesinhän minä, että se manietti wetää hänet ulos.

Neljäs kohtaus.

Polidor. Juutalainen. Henrik.

Polidor (tulee owesta yökauhtanassaan, nahkaisella esiliinalla, päässä hattu leweällä alaskäännetyllä lierillä, pale riipuksissa olalla, pihdit kädessä ja naama hywin nokinen). Missä se mies on, joka osaa tehdä kultaa?

Juutalainen. Mine justi häne puheilla oli, hän asu trahteeri.

Polidor. Opettaako hän mahtiansa muille?

Juutalainen. Opetta. Aber, se junkkari on kallis.

Polidor. Paljoako hän pyytää?

Juutalainen. Neljätuhat daalterii.

Polidor. Se on wäbän liiallista.

Henrik. Eikö mitä. Minä antaisin hänelle mielelläni koko tynnyrin kultaa, jos minulla olisi sitä, sillä mitä minä huolisin siitä, kun sitten osaisin tehdä kymmenen kertaa niin paljon.

Polidor. Kehoitatko sinä siis minua, Henrik, antamaan rahoja?

Henrik. Minä kehoitan teitä hirttämään molemmat, kullantekijän sekä Juutalaisen; sillä toinen on Juutalainen, ja toinen, takaan minä, yhtä hywä kuin muutkin, jotka owat pettäneet teitä niin monta kertaa.

Polidor. Kuules, Benjamin! Takaatko, että hän ei petä minua.

Juutalainen. Ei minu ystäwä, mine sano kiitos! Kas, ei mine hänt tunte, mine waan puhu häne kans; hän itse wasta. Hän ens kaks kerta opetta, hän ei enne mitä pyytä.

Polidor. Onhan tuossa sopiwat ehdot. Benjamin! toimita hänet tänne, niinkuin muuten waan, sillä minä en tahdo näyttää hänelle olewani kowin halukas oppimaan hänen mahtiansa.

Juutalainen. Mine mene kohta.

(Menee. Leonora ja Nilla tulewat owesta).

Viides kohtaus.

Leonora. Polidor. Henrik. Nilla.

Leonora. Herrainen aika, kultaseni! Minkä paholaisen näköinen te olette, — ja kadulla!

Polidor. Minun työssäni, eukkoseni, ei tule muun näköiseksi.

Leonora. Saattepa sanoa, että siitä ei tule muun näköiseksi; sillä mitä siitä on herunut teille niin monen wuoden ajalta, kuin te olette waiwanneet itseänne tuolla paholaisen nokityöllä?

Polidor. Kawata mitä sanot, hywä rouwani, äläkä nimitä siksi arwollisinta ammattia maailmassa.

Nilla. Oikein herra, tuo ammatti on arwollista, sillä sitä ei woi harjoittaa muut kuin rikkaat ja ylhäiset. Se on myöskin hyödyllistä ihmisen sielulle.

Polidor. Johan nyt liikoja laskettelet.

Nilla. Mutta minä näytän sen teille selwästi. Köyhyys on hyödyllistä ihmisen sielulle, kullanteko saattaa köyhyyteen, ja niin tawoin on se hyödyllinen ihmisen sielulle.

Polidor. Kuulkaapa, rouwa! Älkää pitäkö leiwässänne mokomia suulaita neitsywiä.

Leonora. Kultaseni! Nilla on oikeassa, eikä kukaan ymmärtäwäinen ihminen saata moittia hänen sanojansa. Teidän omalla esimerkillänne woipi kyllin näyttää, mitä hyötyä tuosta ammatista on.

Polidor. Kun siitä tulee, niin siitä tulee kerrallaan.

Nilla. Kerrallaanpa kyllä. Herra tisleeraa, keittää, sulattaa, walaa niin kauan, kuin hän lopulta panee tulen nurkkaan, ja silloin tulee kurjuus kerrallaan.

Leonora. Te olette tehneet tuota työtä kymmenen wuotta, ja jos sitä kestää wielä yhtä kauan, niin täytyy teidän ruweta tekemään jotakin käsityötä, ansaitaksenne leipäänne.

Nilla. Ja ruweta tekemään tulitikkuja köyhyydessänsä.

Polidor. Rukillesi, suupaltti! siinä on sinulle kyllä; ja rouwani, menkää sisälle ompelus-työhönne, älkääkä häiritkö minua.

Nilla. Kyllä rouwa ompelee, jahka te annatte hänelle wähän teidän tekemää kultaa; sillä kun te teette kultaa niin paljon päiwässä, niin mitä me tarwitsemme kirjata ja juowittaa silkillä.

Polidor. Johan nyt piru riiwaa piikaa. Jos ei minun kunniani olisi haittana — — Kuulkaa! ennen muutaman päiwän kuluttua sulen minä teidän suunne, ja näytän teille mitä minun työstäni tulee. Tänne kaupunkiin on tullut muukalainen mies, joka rupee tekemään kokeita minulle.

Nilla. Sekö? Hän on mitä pahin roisto ja petturi maailmassa.

Polidor. No, tunnetko sinä häntä?

Nilla. Eikös hän ole Antikristi? Wai miten niitä kullantekijöitä nimitetään latinankielellä?

Polidor. Aikonet sanoa Alkemisti. Niin; Se on kullantekijä. Waan mistä sinä tiedät, että hän on petturi?

Nilla. Siitä, että hän on kullantekijä.

Polidor. Paha sinun perii, jos et tuki suutasi. Sanotko minunkin petturiksi?

Nilla. Mitäs muuta? Te petätte itseänne, petätte rouwaanne, petätte lapsianne. Minä sanon totuuden, waikka henkeni menköön. Kuulkaa, mitä minä sanon, ennenkuin menen: Olisi parasta, kullantekijän sijaan lähettää hakemaan pesuakkaa, joka kaapisi pois noen ja karstan teidän naamastanne.

(Menee pois sisään).

Polidor. Leonora! minä en suwaitse tuota piikaa tässä talossa.

Leonora. Älkää, kultaseni! Hän on uskollinen ja kunniallinen piika, ja kaikki, mitä hän sanoo, on pelkkää hywänsuopaisuutta.

Polidor. Rouwani! olkaa niin hywä ja menkää wähän pois, nyt minä tahdon olla yksin.

Leonora. Mielelläni.

(Menee huoneesen).

Henrik (katsoen siwukadulle). Jopa totta niinkin tulee tuolta Juutalainen kullantekijän kanssa. Tehkään waan kultaa senki werran, millä ostaisi itsellensä koreat waatteet.

Polidor. Oh, sinä et tunne kullantekijöitä, he eiwät koreile. Kas tässä, Henrik! Wie pale ja pihdit sisälle, ja tuo minulle peruukki hatun sijaan.

(Henrik juoksee hakemaan peruukin ja panee sen herransa päähän. Wähä wäli-aikaa, jolloin Henrik silmäilee Polidoria).

Henrik. Eikö olisi parempi mennä sisälle?

(Esirippu putoaa).

WAIHOS.

Polidorin etuhuone.

Kuudes kohtaus.

Polidor. Henrik. Oldfuks. Juutalainen.

(Polidor käwelee lattiaa, odotellen. Henrik seisoo owen luona. Kolkutus. Henrik awaa. Oldfuks ja Juutalainen tulewat).

Juutalainen. Herra! täss on mees. Mine näki suur waiwa, ennenku sai täme mees tänne. Hän olko puhu itse.

Polidor. Terwe, herra! Minä olen hywilläni, kun löydän ammattilaisiani. Milloinka tulitte tähän kaupunkiin?

Oldfuks. Se taitaa olla teille yhtä kaikki, jos minä olen tullut tänä päiwänä tahi eilen.

Henrik (hiljaa Polidorille). Se mies on jyrkkäpäinen.

Polidor. Niin, Henrik, kaikki suuret mahtimiehet owat juonikkaita. — (Kääntyen Oldfuksiin). Minä soisin woiwani olla teille apuna näillä seuduin.

Oldfuks. Hywä herra! Paras apu, mitä te woitte tehdä minulle, on se, että olette wähemmällä siewistelemisellä. Mitäpä apua teistä woisi olla minulle?

Polidor. Ainahan ihminen woipi auttaa toista; näette, kun te olette wieras näillä seuduilla, niin minä saatan toimittaa teitä hywäin ihmisten tuttawuuteen.

Oldfuks. Hywiä ihmisiä! ha, ha, ha! Onko teillä niitä niin kyllin? Minä olen kulkenut ympäri kaiken maailman, waan en wielä ole löytänyt hywiä ihmisiä. Minä olen tawannut ainoastaan yhden hywän ihmisen koko maailmassa; se oli minun mestarini Albufagomar-Fagius, syntyisin arabialainen. Hän oli hurskas ja sääli järettömiä eläimiä enemmän, kuin ihminen toista ihmistä. Muistanpa, kun hänen oma kissansa erään kerran makasi isäntänsä waatteen liepeellä, ja silloin sattui olemaan hänen rukoushetkensä, jonkatähden hän, ei tarwitaksensa häiritä kissan rauhallista unta, leikkasi pois kappaleen waatteestansa, joka oli kissan alla.

Polidor. Sepä oli erinomaista armeliaisuutta. Sellaisia ihmisiä ei ole meillä. Tuletteko nyt siis Arabiasta?

Oldfuks. En, herra! minä tulen kuusta. Enkä tiedä, mitä hyötyä mokomista utelemisista on.

Polidor. Pitäähän sitä olla jotakin puheen aluksi.

Oldfuks. Minä en huoli mokomista alkulauseista. Jos teillä on siis jotakin sanomista minulle, niin suoraan asiaan; sillä minun aikani on kallista.

Polidor. Minä olen kuullut, että te olette Adepto.

Oldfuks. Saatanpa olla.

Polidor. Ja kun minäkin olen monta wuotta harrastanut sitä tiedettä, niin pyrin minä aina tilaisuuteen puhutella sellaisia ihmisiä.

Oldfuks. Mitä teillä on ollut opetuksena?

Polidor. Minä olen lukenut kaikki mitä parahimmat keksijät owat kirjoittaneet.

Oldfuks. Parahimmat keksijät owat pahimpia pöllöpäitä, jotka eiwät tiedä itsekään, mitä he owat kirjoittaneet. Minä luin kymmenen wuotta turhaan, sillä minä olin lukemiseni lopulla yhtä wiisas kuin alkaissanikin; mutta tuo mainio Albufagomar-Fagius opetti minulle tuntikaudessa, mitä minä en keksinyt niin monen wuoden ajalla.

Polidor. Ettekö maksua wastaan tahtoisi opettaa sitä mahtia minulle?

Oldfuks. Kuuden wuoden ajalla, mestaristani erottuani, en ole tahtonut opettaa sitä kellenkään ihmiselle, sillä se on ollut kielletty minulle; waan puoli wuotta takaperin sain minä pyynnölleni sellaisen wastauksen, minkä näette tästä hänen kirjeestänsä, kolmekolmannelta päiwältä Goraelkuuta kuusisataa ja kolme wuotta Hegirasta lukien. Kas tässä, mitä hän kirjoittaa siitä: Allrabricamo Triel Sluki, Elmacino Eben Alfantara Masaki Gombada.

Polidor. Minä en ymmärrä arabiankieltä wähääkään.

Oldfuks. Wielä: Mihynki Caraffa Almanzera Tarif Elbrunadora Alcantara.

Polidor. Mitä merkitsee sana Alcantara? Espaniassa on eräs sen nimellinen paikka.

Oldfuks. Sana Alcantara merkitsee rahamäärää, joka europalaisessa rahassa tekee neljätuhatta taalaria; sillä niin paljon rahaa hän käskee minun ottamaan siltä, kelle minä opetan mahtia.

Polidor. Waan saanettehan ottaa wähemmänkin, jos tahdotte?

Oldfuks. Ei! Kuulkaa mitä hän kirjoittaa siitä: Aitzema cranganor Monomotopa Lacangandaro Mihopi Madagascar rencollavet.

Polidor. Minä en ymmärrä sitä. Mutta kirjoittaako hän, että te ette saa ottaa wähemmän, kuin neljätuhatta taalaria?

Oldfuks. Äh! kuulettehan te, että tässä on: Mihopi Madagascar rencollavet.

Polidor. Mutta jos tahtoisitte tehdä sitä waan pelkästä hywäntahtoisuudesta, ihan ilman palkintoa?

Oldfuks. Ei; hän sanoo selwästi syyn siihen, minkätähden sitä ei saa tehdä ilman palkintoa. Kas tässä: Bramini Muhames Nadir Elaocombra Caffares Canunor Elcanan. Jos siis tahdotte oppia mahtia, niin maksaa se neljätuhatta taalaria.

Polidor. Se on wähän paljonläntä. Waan saanenhan luwan kysyä, kun te osaatte tehdä kultaa, niin mitä hyötyä teille rahasta on?

Oldfuks. Sitä tekemästä ilman palkintoa estää minun mainion mestarini kirjallinen määräys ja se syy, minkä hän sanoo tässä kirjeessä, näette: Boamirci Muhamed Nadir. Mitä te kysytte minulta, saatan minäkin kysyä teiltä. Näettekös: mitä te pidätte lukua muutamasta tuhannesta taalarista, kun sitten paikalla osaatte tehdä rahaa tyhjästä?

Polidor. Hywä kyllä, mutta sanoisinpa wielä muutakin, jos ette panisi pahaksi.

Oldfuks. Arwaanhan minä, mitä te aiotte sanoa: teitä on petetty niin monta kertaa, miksikä sitten uskoisitte miuua?

Henrik. Eipä herrani, totta maar, olisikaan sanonut sitä noin moukkamaisesti. Hän olisi wähintäänkin heittänyt pois sanan "pettää", ja pannut sen sijaan kohteliaalla tawoin: häntä on trompeerattu.

Oldfuks. Te olette oikeassa, minä kiitän teidän warowaisuuttanne. Minä en pyydä teitä uskomaan minua, enkä siis waadi edeltäkäsin rahoja, ainoastaan takausta, että ne maksetaan minulle, niin pian kuin te olette nähneet kokeita minun taidostani.

Polidor. No hywä! Minä annan rahat tälle Juutalaiselle, joka maksaa ne teille paikalla, nähtyäni kokeita.

Oldfuks. Hywä! minä suostun siihen. Tahtoisin mennä sisälle, katsomaan teidän keittopajaa, jos se on kelwollinen siihen tarpeesen.

Polidor. Niin, olkaa hywä ja astukaa sisälle.

(Polidor, Oldfuks ja Juutalainen menewät sisälle).

Seitsemäs kohtaus.

Henrik. Leonora. Nilla.

Henrik (yksin). Tahtoisinpa tietää, mitä tuosta tulee. Minä pelkään herrani rahoja. Mutta tuolla tulee rouwa Nillan kanssa.

(Leonora ja Nilla tulewat).

Nilla. Henrik! missä herra on?

Henrik. Hän meni wähän sisälle, ja takaisin tultuansa on hän Keisari tahi kerjäläinen. Hän on tehnyt kontrahdin erään uuden kullantekijän kanssa, joka muuttaa hänen toiseksi niistä.

Nilla. Noh, waatiiko kullantekijä rahaa siitä, kun hän opettaa mahtia herralle?

Henrik. Benjamin nimiselle juutalaiselle annetaan neljätuhatta taalaria, mitkä kullantekijä saapi, jahka hän näyttää keinonsa kelwolliseksi.

Leonora. Oih! koko ruumiini wapisee jo; sillä minä tiedän warmasti, että hänessä piilee petturi.

Henrik. Ei! Herralla ei ole hätää. Hän oli kyllä warolla siinä, kun tahtoi nähdä ensin kokeita, ja jos kokeet owat kelwollisia, niin ei ne rahat ole hukassa.

Nilla. Rahat, mitä hän pyytää, ilmoittaa jo petturia; sillä mitä sellainen, joka osaa tehdä kultaa, waatisi rahaa muilta?

Henrik. Mutta, hän sanoi herralle syyn siihen.

Nilla. Minä en ymmärrä, mitä hän saattaisi sanoa syyksi siihen.

Henrik. Näetkös, syy siihen kuuluu olewan tämä: Alcantara Eben Ezra Mahomet podolski Hakopäisiäskomai. Herrani katsoi sen syyn hywäksi, ja olipa tuo sopiwa minunkin mielestäni.

Nilla. Mitä se on meidän kielellä?

Henrik. Enpä tiedä, ymmärränkö minä arabiankieltä?

Nilla. Woi sinua pöllö! Kun et ymmärrä sitä, niin mitenkä tiedät siinä olewan mitään syytä?

Henrik. Näetkös, kullantekijä selitti meille sanat näin: Spelamdisimo Madagascar hemancino rencollavet.

Nilla. Siitä en minä tullut hullua wiisaammaksi.

Henrik. Enpä minäkään. Mutta sen minä tiedän, että rahoja hän ei saa, ennenkuin on tehnyt muutamia kokeita. He näkywät tulewan. Nyt on parasta mennä sisälle; sillä hän tahtoo olla yksin kullantekijän kanssa.

Leonora. Oi, woi! Wereni ei ennusta mitään hywää. Waan oikein mietittyäni, en tarwitse huolia tuosta; sillä jos hän häwittää omaisuutensa päiwän tahi wuoden kuluessa, on yhden tekewä.

(Menewät kaikki sisään, ja Oldfuks sekä Polidor tulewat esille).

Kahdeksas kohtaus.

Oldfuks. Polidor. Sittemmin Henrik.

Oldfuks (tullessaan). Ei, herra hywä! minä en tahdo ollenkaan kajota koko keitokseen, ett'ei teillä olisi syytä ruweta epäilemään. Panitteko markkuljumia pannuun niin paljon, kuin minä sanoin.

Polidor. Panin.

Oldfuks. Kiehuuko se myöskin wienolla tulella?

Polidor. Kiehuu, — kaikki on teidän määräyksenne mukaan.

Oldfuks. Nyt tulee salaisuus, joka on monjaissa tärkeissä arabian sanoissa, joita teidän pitää kertoa kolmesti keitoksen aikana. Kas, ne owat minulla tässä, jos osaatte lukea niitä. (Ottaa paperin ja lukee). Täjiketnalluk tavo ajeruttep aj änis telo irran. Kertokaa se kolmesti polwillanne ollen.

Polidor (Kertoo kolmesti, polwillaan ollen).

Oldfuks. Tosiaankin — panittehan te myöskin arabian-pulweria pannuun.

Polidor. En, herra, siitä ei ole ollut puhettakaan.

Oldfuks. Ai! ai! Se on mitä tarpeellisinta, sillä ilman sitä ei tule mitään koko keitoksesta.

Polidor. Mutta mistä saadaan sitä pulweria?

Oldfuks. Näillä Nürnberg'iläisillä on tapana aina kaupoitella sitä torilta. Muuten sillä otetaan pilkkuja pois waatteista. Sitä saadaan markalla koko joukko; sillä ne miehet eiwät tiedä sen pulwerin oikeasta arwosta. Lähettäkää palwelija kiireesti torille.

Polidor. Henrik!

Henrik (tulee). Herra.

Polidor. Juokse paikalla torille, ja osta arabian-pulweria markalla.

(Antaa rahan).

Henrik. Keltä minä ostan sitä?

Oldfuks. Useammilla Nürnberg'iläisillä on sitä muun rihkaman mukana.

(Henrik menee pois).

Polidor. Ihme ja kumma! Kuka luulisi sitä pulweria niin hywäksi?

Oldfuks. Wähäinen taika tietäjän mielestä on.

Polidor. Wieläkö muuta?

Oldfuks. Ei mitään muuta. Seteliä, johon on kirjoitettu nuo arabialaiset sanat, säilyttäkää kuin silmäteräänne, — sillä siinä on koko salaisuus.

Polidor. Mutta, milloinka on arabian-pulweri pantawa pannuun?

Oldfuks. Ajasta ei ole lukua, kunhan se waan tapahtuu keitoksen tulella ollessa. Kas, palwelija tulee jo takaisin. Tiesinhän minä, että sitä on niillä aina.

Henrik (tulee). Tässä on wiisikymmentä penniä takaisin, herra! Minä sain puolella markalla niistin-liinani täyteen.

Oldfuks. Menkää nyt sisälle, ja pankaa hywä kourallinen pannuun.

(Polidor ja Henrik menewät sisälle).

Yhdeksäs kohtaus.

Oldfuks.

Oldfuks (yksin). Hywä tulee. Minä annan hänen koettaa wielä pari kertaa, että hän uskoisi sitä paremmin; sillä niistä parista kourallisesta pulweria, kuin hän panee pannuun, tulee ainakin kymmenen taalaria. Saatuani rahat, matkustan minä kumppanini Andreaan kanssa pois kaupungista, ja annan tuon hywän herran pitää itsensä huolta siitä, mistä hän saapi enemmän arabian-pulweria. Ha, ha, ha! Onhan se somaa, kun hän lähettää hakemaan sitä, mitä ei ole ollut koskaan maailmassa, ja saapi kuulla, ett'ei kukaan tiedä koko arabian-pulwerista. Minä riistän tältä mieheltä neljätuhatta taalaria, ja kuitenkin teen minä hänelle hywän työn, josta hänen on kiittäminen minua; sillä tästä historiasta oppii hän niin paljon, että luopuu houreistansa ja heittää muille koko kullantekemisen. Kumppanini Andreas ansaitsee neljännen osan rahoista, sillä hän on toimittanut tehtäwänsä älykkäästi ja uskollisesti. Minä olen tuntenut häntä jo monta wuotta, ja tiedän, ett'ei hän ole wiekkaudessa huonompi ketään, paitsi minua; muuten en olisikaan uskonut hänelle sitä toimitusta. Mutta jopa tulee herra takaisin.

Kymmenes kohtaus.

Oldfuks. Polidor.

Polidor (tultuaan, syleilee ja suutelee Oldfuksia). Oi kultainen herra kultaseni! Jumala itse on kulettanut teidät tänne, palkitsemaan minua pitkällisestä työstäni ja moniwuotisesta hikoilemisestani, mitä minä olen kestänyt turhaan. Keino on kelwollinen, te olette kunnialla ansainneet nuo neljätuhatta taalaria, jopa kaksinkertaisestikin.

Oldfuks. Minä en ota penniäkään enemmän, kuin suostumuksemme on.

Polidor. Ähä! nyt minä pistän tulpan niiden suuhun, jotka owat aina nauraneet minulle, kerskaan wihollisilleni ja niille, jotka owat kääntäneet selkänsä minulle, ikäänkuin peläten minun muka joutuwan köyhyyteen, ja sen wuoksi owat unohtaneet kaikki, mitä hywää minä olen tehnyt heille, warakkaana ollessani.

Oldfuks. Niin, herra hywä! Se on maailman tapa.

Polidor. Mutta nyt on minun wuoroni halweksia heitä.

Oldfuks. Älkää, herraseni! Sillä mitä tärkeintä minun mainio mestarini Albufagomar-Fagius neuwoo oppilaillensa, on nöyryyttä. Näettehän te, minkälainen minä olen. Minä woisin elää ruhtinaallisesti, jos tahtoisin, mutta se on wastoin meidän mieltämme; se on myöskin syynä siihen, että meidän ei luulla tietäwän tuota kallista mahtia, kuin me, näette, elämme köyhällä tawoin.

Polidor. Kyllä minäkin seuraan hänen opetuksiansa, sitä saatte wakuuttaa Albufagomar-Fagiukselle, jolle minä pyydän teidän ilmoittamaan nöyrintä kunnioitusta minulta, milloin waan kirjoitatte hänelle.

Oldfuks. Sitä en unhota.

Polidor. Tässä, herra kulta, on minun sinettini; kun wiette sen Benjamin Juutalaiselle, niin saatte rahat paikalla.

(Antaa sinetin).

Oldfuks. Koettakaa wielä kerran, warmuuden wuoksi.

Polidor. Niin, tahdottenko wiipyä täällä niin kauan? Waimoni olkoon seurassanne sillä aikaa.

(Menee).

Yhdestoista kohtaus.

Oldfuks. Leonora. Nilla. Sitten Polidor.

Leonora (tullessaan Nillan keralla samasta owesta, mistä Polidor meni). Oi herra kulta! jos saisin sanoiksi kiitollisuuttani, niinkuin tahtoisin.

Oldfuks. Rouwa kulta! Teidän miehenne on kelpo mies, ja sentähden olen minä ilmaissut mahtiani hänelle.

Nilla (suutelee Oldfuksin kättä).

Oldfuks. Se on liian nöyrästi, mamseli! Minun käteni on wähän likainenkin.

Nilla. Eikö mitä! se on kallis käsi, joka ansaitsee useampiakin suutelemisia.

Leonora. Ettekö halweksi tätä sormusta, pitääksenne sitä minun tähteni?

Oldfuks. Ei, rouwa kulta! minä en ota mitään antimia teiltä.

Leonora. Ottakaa, herra kulta! Minä katson sen ystäwyyden merkiksi teiltä, älkää halweksiko sitä, pyydän nöyrimmästi.

Nilla. Oi herra kulta! tehkää toki rouwalle sellainen mielihywä.

Oldfuks. No, minä otan sen, ett'en pahoittaisi rouwan mieltä.

Nilla. Oi hywäinen aika! Ollapa minullakin jotakin hywää lahjoittaakseni teille. Ettekö halweksi tätä muistorahaa, jonka minä olen perinyt wanhemmiltani?

Oldfuks. Sääli olisi ottaa teiltä perintöosaanne.

Nilla. Herra kultaseni! minä en laske teitä, ennenkuin otatte sen.

Oldfuks. No, minä säilytän sitä teidän tähden, ja lähetän teille sen sijaan kultaisen rahan.

Polidor (tullen owesta). Hehei! minä olen niin iloinen, ett'en tiedä miten olla. Keino on kelwollinen. Wiime keitoksesta sain minä yhtä paljon kultaa. Hei, herra kulta! käykää meillä joka päiwä, niin kauan kuin te olette näillä tienoilla.

Oldfuks. Hywin mielelläni. Ehkä minä wiiwyn muutamia kuukausia näillä seuduilla.

Polidor. Ettekö tekisi minulle sitä kunniata, että tulette luokseni päiwälliselle?

Oldfuks. Minulla ei ole aikaa; waan kyllä minä tulen iltaiselle teidän luoksenne. Nyt on minulla wähän pieniä toimituksia.

Polidor. No, minä en tahdo wiiwyttää teitä. Rahat saatte Juutalaiselta, kun näytätte hänelle sinetin.

Oldfuks. Sitä en epäile. Hywästi niin kauan.

Polidor. Minä sanon jäähywäiset koko perheeni puolesta!

(Oldfuks menee).

Kahdestoista kohtaus.

Polidor. Leonora. Nilla. Sitten Henrik.

Polidor. No, rouwa! mitäs sanotte nyt? Olenko minä nyt häwittänyt teidän taloutenne hullulla työlläni?

Leonora. Oi, kultaseni! Älkää toki panko pahaksi minun ajattelemattomuuttani.

Nilla. Minäkin pyydän nöyrimmästi anteeksi, kun olen niin monta kertaa rohkeasti nauranut sille.

Polidor. Minä annan anteiksi teille lapsukaiset! kaikesta sydämestäni. Oppikaatte waan siitä, ett'ette wasta kajoa asioihin, joita teidän ymmärryksenne ei käsitä. Kas, Henrik! Mistä sinä tulet?

Henrik (tulee). Oh, herra! onko se totta?

Polidor. Mikä on totta?

Henrik. Että herra osaa tehdä kultaa.

Polidor. Niin, Henrik, aiwan oikein. Mutta mistä sinä olet saanut tietää sen?

Henrik. Hoho! koko kaupunki tietää sen. Minä kuulin sitä ensin tässä likellä taimikauppiaalta, hän pyrki senkin seitsemän kertaa minun suosioni ja hywätahtoisuuteni turwiin, kaatoi suuren pullon täyteen donskoita minulle, eikä tahtonut penniäkään siitä, waikka tuo nälkäinen koira ennen ei antanut minulle wiinaryyppyäkään, ennenkuin panin rahat pöydälle.

Polidor. Kas, sellainen on maailma; niin pian kuin jollekin käypi hywin, pyrkiwät kaikki hänelle ystäwiksi. Mutta mistä sellainen tulee niin pian tiedyksi?

Henrik. Juutalainen lienee sanonut sitä ensin yhdelle, ja kun yksi kerran saapi tietää jotakin, menee se paikalta ympäri kaupunkia. Kaikki ihmiset, jotka näkiwät minun kadulla, terwehtiwät minua, niinkuin minä olisin ollut kokonainen kreiwi; ja Risto Woikukkanen, joka ennen ei ole ollut näkewinänsäkään minua, kumarsi niin sywään, että milt'ei kaatunut katuojaan, — mutta minä, näettekös, menin hänen siwuitsensa yhtä pönäkästi, kuin hän ennen on mennyt minun siwuitseni.

Polidor. Eiköhän siellä kolkuteta. Henrik! mene owelle.

Henrik (awaa owea, waan lyöpi sen heti kiini taas). Siellä on Leanderi herra, joka pyrkii Teidän luokse kunniaterweisille.

Polidor. Oho! Oikeinko totta? Se mies on ennen halweksinut minua kaikin tawoin.

Leonora. Sano, Henrik, että me emme laske puheillemme sellaisia ihmisiä!

Polidor. Ei niin, eukkoseni! Malttakaamme mieltämme onnellisuudessamme. Tulkaan waan sisälle.

Kolmastoista kohtaus.

Leander. Entiset. Sitten kolme wierasta herraa. Leanderin rouwa ja kolme wierasta rouwaa.

Leander. Ah, armahin herra Polidorini! Minun sanoiksi saamaton iloni on nähdä teitä hywässä terweydessä. Minä en woi sanoilla kuwailla sitä harrasta halua, kuin minulla on ollut saada nähdä teitä.

Polidor. Sitäpä en ole huomannut; sillä minä olen monta kertaa käynyt tawoittamassa teitä, waan te ette muka ole olleet kotona, ja kadulla ette ole koskaan tahtoneet terwehtiä minua.

Leander. Armahin herra Polidorini! Te teette minulle, wähäarwoisimmalle palwelijallenne, wäärin; sillä Jumala tietää, että koko maailmassa ei ole ketään toista ihmistä, jota minä kunnioitan niin paljon.

Polidor. Arwoisa herra! Olkaa wähemmällä siewistelemisellä — —

Henrik. Ei, herra! Kyllä minä uskon, että Leanderi herra on teidän ystäwänne; sillä saatuansa tietää, mikä onni teille oli tapahtunut, muuttui hän niin, että tahtoo haleta pelkästä rakkaudesta teitä kohtaan.

Leander. Minä wannon, kaiken pyhyyden nimessä, että minä olen entiselläni, ja se onni, joka on tapahtunut teille, arwoisa herra, ei ollenkaan ole syynä minun tänne tulooni. Minä olen aina pitänyt teitä parempana kaikkia muita tuttawiani, ja paras onni minulle olisi olla teidän wähäarwoisin turwalaisenne.

Polidor. Saattaa olla, herra! Nyt minun täytyy mennä pois teidän luotanne; minulla on wähän toimituksia.

(Menee sisälle).

Leander (suutelee Henrikkiä). Ah, weikkoseni monsieur von Henrik! Ruwetkaa minulle ystäwäksi ja puolustajaksi. Lupaatteko?

Henrik. No miksi ei? Serviteur treshumble! (Suutelewat toinen toisiansa. Kolme wierasta herraa tulee, ylpeissä pukineissa, tähdet rinnoissa, he syleilewät Henrikkiä ja menewät Leanderin kanssa sisälle Polidorin sisähuoneesen).

Leanderin rouwa (tulee ja suutelee Leonoran esiliinaa).

Leonora. Ohoh, rouwaseni! Mistä tulee tuo suuri nöyryys?

Rouwa. Ah, armollinen rouwa! Woipiko kukaan olla liian nöyrä niin arwokasta waimo-ihmistä kohtaan, kuin te olette? Loistaahan teistä waloa kaikille näillä seuduilla.

Leonora. No, ennen on teillä ollut ihan toisellaisia ajatuksia minusta.

Rouwa. Minä en rohkene wannoa teidän edessänne, armollinen rouwa, — waan jos tohtisin, niin saattaisin kalleimmalla walallani wakuuttaa, että — — (Kolme wierasta rouwaa tulee sisälle ja suutelewat hekin Leonoran esiliinaa).

Leonora. Hywät rouwat! Menkäämme toiseen huoneesen. Koko maailma näkyy pyrkiwän tänne sisälle; siis emme saata olla kauemmin täällä eteisessä.

(Henrik ja Nilla jääwät kahden kesken; ne kolme herraa tulewat takaisin ulos, kumarrellen Polidorille, joka on sisäpuolella, niin että eräs heistä kaatuu päin lattialle; suutelewat Henrikkiä ja ottawat nöyrät jäähywäiset, ennenkuin lähtewät; rouwat tekewät samoin Nillalle ja suutelewat hänen kättänsä).

Nilla. Eikö tämä ole oiwallista, Henrik? Nuo kolme rouwaa suuteliwat jokainen minun kättäni.

Henrik. No, johan sinä sait kunnioitusta enemmän kuin minä, sillä herrat suuteliwat minua suulle waan.

Nilla. Tämä historia kuwailee kyllin maailman menoa.

Henrik. Niin, kuka olisi uskonut, että ylhäiset rouwat suutelisiwat mokoman hetaleen kättä, kuin sinä olet?

Nilla. Sanopa sitä! ja että mokomat ylhäiset herrat suutelisiwat sellaista törkysuuta, kuin sinun on. (Katsoo ikkunasta). Mutta tuolla seisattuu koko joukko waunuja; meille tulee wielä muitakin kunnia-terweisille.

Neljästoista kohtaus.

Henrik. Nilla. Kaksi herraa. Kaksi rouwaa. Sitten kaksi runoilijaa.

Kaksi herraa (tulewat sisälle kahden rouwan kanssa). Saisimmeko pyytää armoa päästä herran puheille?

Henrik. Hywät ihmiset! Minä en tiedä jos herra ja rouwa ottaa wastaan. Seiskoohan kuitenkin, niin kauan kuin he tulewat ulos. (Asettaa heidät toiselle siwulle. Sillä aikaa tulee sisälle kaksi miestä mustissa waatteissa). Mitä miehiä te olette?

Runoilija. Me olemme runoilijoita.

Henrik. Hywä! Te tulette hywään tarpeesen. Minulta kuoli eilen kissa, jolle tahtoisin teettää muutamia kauniita wärsyjä.

Runoilija. Käskekää waan meidän wähäpätöistä kykyämme, herra.

Henrik (erikseen). Hiisi wieköön teidät, koirankuonolaiset! (Kowaa). Mitä muuta asiata teillä on?

Runoilija. Meillä on muutamia wähäarwoisia wärsyjä, kunnioitukseksi herralle ja rouwalle.

Henrik. Hywä! Seiskaa tuolla siwulla, siksi kuin herraswäki tulee ulos. Ettekö te koirat ota pois hattua päästänne! Ettekö tiedä, minkälaisessa huoneessa te olette? (Ottawat pois hatun päästänsä ja katsowat kainosti alaspäin. Henrik käwelee edes ja takaisin). Kuulkaa, miehet! Montako wärsyä te woitte tehdä päiwässä?

Runoilija (kumartaen). Nero työn tekee.

Henrik. Osaatteko panna minulle riimiä sanoihin Henrik Lassinpoika?

Runoilija. Se on wähän tukalaa.

Henrik. Noh, te lienettekin lurjuksia runoilijoiksi! Osaatteko te tehdä suorasanaisiakin wärsyjä?

Runoilija. Ei, herra! se on wastoin luontoa.

Henrik. Mitä, onko se wastoin luontoa? pilkkaatteko te minua? Hakopäät?

Runoilija. Ei ollenkaan.

Henrik. Montako jalkaa wärsyssä on? Minä olen unhottanut taas sen kirjawiisauden.

Runoilija. Se on wärsyjen laadun mukaan.

Henrik. Mitä mökisette! Eikö kaikki wärsyt ole yhtä pitkiä? Mutta minkätähden te ette ole ennen milloinkaan tehneet wärsyjä kunnioitukseksi herraswäelle, waikka he owat ansainneet ylistystä aina, yhtä hywin kuin nytkin?

Runoilija. Sentähden kun meillä ei ole ollut onnea tietää heidän hywiä awujansa ennenkuin nyt.

Henrik. Sanoisitte, että te ette ole tahtoneet tietää niitä, ennenkuin saitte kuulla, mikä onni heille oli tapahtunut. Jos herra taipuu minun tuumiini, niin totta maari, hirtetään yksi runoilija joka päiwä, kunnes koko suku on häwitetty juurta jaksain. Mutta tuolla tulee herra ja rouwa; nyt saatte kuulla, mitä he itse sanowat.

Wiidestoista kohtaus.

Entiset. Polidor. Leonora. Sitten rawintolan-isäntä ja Juutalainen.

Polidor (tulee sisälle Leonoran kanssa, molemmat koreissaan). Henrik! juokse heti hakemaan minulle samanlaista pulweria neljällä markalla, jotta et tarwitse käydä niin usein.

Henrik. Paikalla, herra!

(Menee).

Polidor. Mitä asiata teillä on, hywät ihmiset? Tahtoisitteko puhutella minua? (Wieraat astuwat esille, nöyrästi kumarrellen ja sanowat tulleensa, toiset alamaisille kunniaterweisille, toiset kuulemaan jos herralla on jotakin käskemistä; rouwat tekewät samoin Leonoralle ja suutelewat hänen esiliinaa, runoilijat astuwat sitten esille ja tarjoowat paperiansa). Mitä paperia ne on?

Runoilijat. Muutamia wähäpätöisiä wärsyjä, kunnioitukseksi herralle ja rouwalle.

Polidor. Kuulkaat, hywät ihmiset jokainen! Kun minulla oli wastuksia, ja minun luultiin pitkällisellä turhalla työllä joutuneen peräti takapajulle, niin te ette huomanneet minussa mitään hywää, piditte halpana minun taloani ja pilkkaisitte puheillanne minua itseäni. Mutta nyt, kun minun työni on onnistunut ja huoneeni siunataan rikkaudella, näette te paljailla silmin, mitä ennen ette ole nähneet lasisilmilläkään. Jos minä nyt olisin pahin hölmö, pitäisitte te minua Salomonina; jos minä olisin mies mitä rumin, nimittäisitte te minua Absaloniksi; pahinpanakin, olisin minä teidän mielestänne parahin. Sellainen on maailma tätä nykyä; se ei kunnioita ketään muuta kuin sitä, ken onnellinen on. Oi! kun onni kääntyy pois, katoo myöskin rakkaus ja kunnioitus. Älkää kuitenkaan luulko minua niin typeräksi, että minä en huomaisi teidän petollisuuttanne; sillä — — —

Henrik (tulee takaisin). Woi herra kulta! mikä nyt lienee taikana? Ennen sain minä arabian-pulweria koko kantokuormani wiidellä kymmenellä pennillä, waan nyt en saa rahtuakaan, waikka antaisin tynnyrin kultaa.

Polidor. Mitä sanot?

Henrik. Missä minä käwin, torilla sekä apteekissa, nauretaan minulle, ja sanotaan minun juttelewan rojua.

Polidor. Woi taiwaan Jumala! mitä kummia kuullaan!

Henrik. Minä pelkään, herra, että meitä on petetty; sillä kaikki ihmiset sanowat sellaista arabian-pulweria ei olewan olemassakaan. — Kas peijakas! mitähän tuo mies tahtoo? (Rawintolan isäntä töytää sisälle, kokin waatteissa). Oletteko hullu, mies? Uskallatteko juosta tuon näköisenä ylhäisen herran huoneesen?

Isäntä. Oi, woi! minua ei suututtaisi niin paljon, jos ei se olisi ollut perinnöksi saatu pikari.

Polidor. Se näkyy olewan kokki, joka asuu tuolla toisella puolella. Toimita hänet kotiin, että pääsisi rauhaan entiselleen; mies parka on wimmastunut.

Isäntä. Oih! jos ei siinä olisi ollut minun rakkaiden wanhempien nimi!

Polidor. Oikein on paha mieleni; sillä hän on toimen mies ja kokki mitä parasta.

Isäntä. Lusikankin wei hiisi, — ja tarkoin katsottuani, lienee muutakin mennyt mukana.

Henrik. Kuulkaa, Risto herra! joko kauan olette olleet hulluna? (Erikseen). Ollappa minulla hywä patukka, millä peloittaisin häntä, niin kyllä paranisi mies.

Isäntä. Tuleehan sellaisesta hulluksi.

Polidor. Mikä teillä on hätänä, Risto herrani?

Isäntä. Eräs wieras, joka sanoi olewansa kullantekijä, on karannut pois minun talostani, ja wei mennessänsä hopeapikarin ja hopealusikan. Minä uskoin häntä hywänä miehenä, kun kuulin hänen käywän Polidor herran talossa. Hänen luonansa oli äsköittäin, ennenkuin hän meni pois, eräs yksisilmäinen perkele, pitkissä mustissa waatteissa.

Henrik. Oliko hänellä luppalakki päässä?

Isäntä. Oli, ja musta paikka silmällä.

Henrik. Ahaa, — — Me olemme joutuneet yhteen katiskaan. Ihan sama, joka myi minulle arabian-pulweria.

Polidor. Woi minua poloista! Niin meni minulta neljätuhatta taalaria.

(Wieraat sekä runoilijat panewat hatun päähänsä ja käwelewät röyhkeästi lattialla).

Juutalainen (tulee sisälle). Onkos tääll' kultamaasteri? Mine anto sille kalliit juwelit, ja hän sai minu raha.

Polidor. Hywä, että teitäkin on petetty; tepä kuletitte hänen tänne minulle.

Juutalainen. Oh, onko se petturi? Ai, ai, ai! minu kallis juweli!

Polidor. Minulla ei ole neljästä tuhannesta taalarista muuta kuin pieni paperitilkku, jossa on muutamia kirjoitettuja arabialaisia sanoja, joita minun piti lukea, kultaa keittäessäni.

(Ottaa poweltansa paperin).

Eräs wieras. Näyttäkää! Minä ymmärrän wähän arabiankieltä. (Katselee paperiin). Ei se ole arabiankieltä, eikä muutu siksi sinä ikänä. Mitä hiisiä tämä on? Kun minä luen takaperin wiimeisen sanan, niin siinä on Narri. Katsotaanpa ensimäistä. Tässä on, totta niinkin: kullantekijät owat pettureja, ja sinä olet narri. Hohoho.

(Wieraat menewät ulos nauraen. Runoilijat kumartelewat Polidorille, hänelle selkää kääntäen).

Leonora. Woi minua! kuin lahjoitin wielä sille paholaiselle paraan sormukseni.

Nilla. Oih! minua ei harmita niin paljon muistoraha, jonka annoin hänelle, kuin se että minä suutelin sen rötkäleen likaista kättä.

Polidor. Menkäämme sisälle. Me lähdemme maalle, ja asumme siellä pienellä tiluksellamme, mikä meillä on wielä jälellä. Minä en huoli enää koskaan kullantekemisestä, waan heitän sen pahimmalle wiholliselleni. Se on saattanut köyhyyteen minun, wieläpä monia muitakin kelpo ihmisiä. Oppikaat waan hywät ihmiset tästä ja muista sellaisista esimerkeistä, olemaan waroillanne!

(Kaikki menewät ulos, juutalainen ja Rawintolan-isäntä woiwotellen).

(Loppu).