DON RANUDO DE COLIBRADOS eli KÖYHYYS JA YLPEYS

Komedia viidessä näytöksessä

Kirj.

LUDVIG HOLBERG

Suomentanut K. J. Gummerus

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1867.

JÄSENET:

Don Radudo de Colibrados, ylimys Espaniassa. Donna Olympia, hänen puolisonsa. Donna Maria, heidän tyttärensä; rakastunut Gontsaloon. Eugenia, Marian sisar, nuori neiti. Gontsolo de las Minas, espanialainen aatelismies; rakastunut Donna Mariaan. Isabella, Gontsalon sisar. Eleonora, Donna Marian kamaripiika. Gusman, Don Ranudon palvelupoika. Pedro, Don Ranudon lakeija. Oikeuden palvelia. Talonpoika. Notarius. Erään valeruhtinaan joukko, jonka seassa: Tulkki ja Hovinarri.

Näytelmäpaikka on eräässä maakaupungissa Espaniassa.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimäinen kohtaus.

Gontsalo de las Minas. Isabella.

Gontsalo. Kylläpä niinkin, rakas sisareni! Tämä avioliitto ei tosin tuota minulle mitään hyötyä; mutta te tiedätte, ettei minun rakkauteni katso etuja. Heidän sukunsa on vanhempi kun meidän, se on tosi; mutta meidän ei ole sentähden vähemmän aatelinen. Voivatko he luetella suuria miehiä suvustaan, niin voimme me tuoda esiin rikkautemme, ja panna sen heidän ynseän kurjuutensa rinnalle, joka on suurempi kun sanoilla taidetaan kertoa. Mutta, kuten sanon, rakas sisareni, minä en katso etuja; minun sydämessäni palaa sula ja puhdas rakkaus heidän tyttäreensä, Donna Mariaan, jonka kohtalo käy minun sääliksi, ei ainoastaan hänen köyhyytensä, mutta myöskin hänen hurjapäisten vanhempainsa tähden, mitkä ylpeydellään ovat joutuneet puheenaineeksi koko kaupungissa ja joista koko Espanian kansa saa syyttömästi kärsiä.

Isabella. Armas veljeni! Minulla ei ole mitään tässä vastaansanomista; hänen köyhyytensä olisi täydelleen autettu teidän varoillanne: mutta miksi meidän tulee nöyrtyä tuollaisille? Miten voittekaan rakastua pereesen, joka ylönkatsoo teitä. Tulisihan teillä olla niinkään paljon kunniantuntoa, että, havaitessanne vähintäkään ylönkatsetta, olisitte kääntyneet selin heihin, ettekä olisi enää muistaneet sellaista rakkautta.

Gontsalo. Oi, armas sisareni! Tepä ette tietäkää mitä rakkaus on; sillä jos sen tietäisitte, ette noin puhuisi. Minun kunniani tunto on tässä asiassa usein sotinut rakkauttani vastaan, mutta rakkaus on aina voittanut.

Isabella. Mutta kun havaitsette, ettette millään voi saada toivojanne toteutumaan, eikö teidän silloin pitäisi, kuten järjellinen ihminen, luopua sellaisesta rakkaudesta?

Gontsalo. Oi ei! Hänen vanhempainsa ylönkatse ei voi sammuttaa minun rakkauttani, se yhä vaan enemmän yllyttää minua, se on kun öljy tuleen vuodatettuna.

Isabella. Oh veljeni! jopa rupeette romaaniurooksi. Tuollainen rakkaus on mielestäni sangen runollinen.

Gontsalo. Kaikki toivoni ei vielä ole sammunut. Vielä on kipinä jälellä; sillä minä toivon, että kun heidän kurjuutensa on noussut korkeimmalleen, he, kun ovat puutteesen kuolemaisillaan, vihdoin luopuvat tuosta ylönpaltisesta ylpeydestään ja suostuvat antamaan tyttärensä kunnolliselle miehelle, joka varallisuudellaan voi heidät pelastaa suurimmasta hädästä.

Isabella. Minä havaitsen tuosta puheestanne, Gontsolo parka, ettette vielä tunne oikeen heidän ylpeyttänsä. Minä luulen heidän ennen kuolevan, kuu suostuvan pyyntöönne.

Gontsalo. Mutta, Isabella! Tässä on vielä seikka, josta ette näy tietävän mitään.

Isabella. Mikä se olisi?

Gontsalo. Minä olen, näette, varma siitä, että yhtä suuresti kun vanhempansa ylönkatsovat minua, yhtä suuresti rakastaa minua Donna Maria, heidän tyttärensä. Hän on nykyään tädilleni kyyneleet silmissä valittanut vanhempainsa hulluutta ja suuresti liikutettuna kertonut heidän hirveää kurjuuttansa.

Isabella. Se kaikki ei auta mitään. Vanhempansa pitävät hänet niin tarkoin silmillä, että teidän on mahdotoin saada nähdä, vielä taatummin tavata hänen, vanhempainsa sitä tietämättä.

Gontsalo. Oi, Isabellani! Rakastavaiset löytävät teitä, joita ei kukaan osaa ajatella ja päästäkseen tarkoitustensa perille keksivät he keinoja, joita ei kukaan osaa aavistaakaan; ettekö sitä tiedä? Ellei rukous auta, auttaa viekkaus ja ellei viekkaus auta, auttaa väkivalta, vaikka henkenikin siitä menettäisin.

Isabella. Oi armas Gontsaloni! Minun käy sääliksi teidän ynseää tilaanne; en siis enää tahdo moittia teitä, sillä minä tiedän, että kun rakkaus kerran on saanut tuollaisen vallan, on rakastavainen paremmin säälittävä kun soimattava. Minä siis tahdon olla, missä suinki taidan, teille apuna. Oi, jospa keksisin jonkun hyvän neuvon! Mutta tuolla näen minä Pedron tulevan; menkää syrjälle, minä tahdon koettaa, mitä hänellä voi tehdä.

(Gontsalo menee).

Toinen kohaus.

Isabella. Pedro.

Pedro. Hei! Niin se kaiketi käy hyvin! Nyt on kaikki mennyt; huonehessa ei ole enää lusikoita, ei talrikkeja, ei patoja. Minullapa on nyt asiana käydä lainaamassa pata — omaan nimeeni muka, sillä herrasväkeni nimessä en saa ainoata koko kaupungissa. Mutta mistä saan minä sen? Ja jos saisinkin, niin ei ole meillä mitään, mitä siinä keittäsimme — sen varmaankin tiedän — sillä huoneemme on niin tyhjä, ettei ole enää muuta mitään jälellä, kun arvonimejä, herruutta ja ylhäisyyttä, josta tosiaan, jos ne kaikki pataan laskettaisiin, ei tule lientä laihintakaan. Pystykorvasia ovat he yhä vielä, semminkin rouva. Hänpä ennen varmaankin kuolisi nälkään, kun antaisi pois puustaviakaan kuuluisasta nimestään. Sellaiseksi tulemasta, varjelkoon Jumala minua! Nyt ovat ajatukseni ihan toisellaiset; sillä ennen kun rupeisin nälkää näkemään, ennen panisin, en ainoastaan sukunimeäni, mutta myöskin kunniani äyristä menemään. Ylhäisyys on tosin kyllä hyvä, mutta nautittuna puoliseksi tahi ilta-atriaksi tuntuu se sangen vähän vatsassa. Vielä viikon päivät olen aikonut pysyä tässä talossa; sen ajan kuluessa saan minä hyviltä ystäviltä ruokaa ja juomaa; istukoot herrasväki kotona perkaten hampaitaan, kun ovat syöneet hernelientä ja nauttineet ravinnokseen herkkujen asemesta esi-isäinsä kuuluisia töitä. Mutta kas, kuka tuolla on? Nöyrin palvelianne, madame! Kuletteko näin yksin ilman palkollisetta ulkona?

Isabella. Miksikä ei, Pedro! Minä olen jo tullut siihen ikään, etten enää tarvitse lakeijaa. Mutta miten jaksaa herrasväkesi?

Pedro. Hyvin! Meillä on vieraita tänään puolipäiväksi; minä olen sokurileipiä ostamassa.

Isabella. Mitä vieraita teillä on?

Pedro. Ompa vaan Duc de la Vera Cruz, ruhtinatar Donna Emilia de las Spadas, Hierosme Victor, Abad de S:t Jago, Martis Fernando Gontsalo, Filippo de S:t Cifuente, markisinna-rouvansa kanssa ja tuhansia muita, joita olen liian halpa luettelemaan.

Isabella. Minä siis en rohkene käydä tänään teillä vieraisissa?

Pedro. Ette suinkaan; me emme tänään saa päästää sisälle ketään, joka ei voi luetella sukuansa niistä kristityistä pereistä, jotka elivät ennen Mohrien aikoja Espaniassa.

Isabella. Kuinka pitää herrasväkesi tänään niin suuria pitoja, sehän ei ole juuri tapansa?

Pedro. Pidot ovat muistoksi siitä voitosta, jonka eräs heidän esi-isistänsä Don Ramiro de Colibrados tänä päivänä sai Mesopotamian kuninkaalta, minkä vankina vei Toledo'on. Jos tälläisiä päiviä olisi useita vuodessa, tuntuisi se herrasväkeni kukkarossa enemmän kun suotava olisi; sillä minä voin vakuuttaa, että tälläisenä päivänä eivät he tuhannella piasterilla pääse.

Isabella. Mutta, Pedro! kuinka kulet sinä tämmöisenä juhlapäivänä noin huonossa ja rikkinäisessä liverissä?

Pedro (nostaen lakkiansa). Muistoksi vaan siitä valtalipusta, jonka kuuluisa Don Ramiro de Colibrados kantoi!

Isabella. Eihän kenraali itse, tiedämmä, tappelussa kantanut lippua?

Pedro. Ei, madame! sanoinhan minä, että sen kantoi hänen väntrikkinsä. Tämä lippu joutui kuulien keskellä niin repaleiksi ja rikkinäiseksi, kun minun vaatteeni nyt ovat.

Isabella. Joko siitä on kauan kun Don Ramiro sen tappelun voitti?

Pedro. Juuri kuussataa vuotta tänään.

Isabella. Oi kummaa! Vastahan on pyssyjä ja kuulia kolme sataa vuotta käytetty.

Pedro. Niin, madame! Minä olen liian halpa väittelemään teidän kanssanne; olkoon siis niinkun sanotte. Mutta minä voin valallani vakuuttaa, että lipun kävi varsin pahoin tappelussa, ja että minä muistoksi siitä kulen tänään tälläisessä vaatepuvussa.

Isabella. Mutta muistelenhan minä nähneeni sinun samassa rikkinäisessä puvussa koko kuukauden?

Pedro. Saahan jokainen käydä puetettuna miten tahtoo; — minulla on omat syyni siihen.

Isabella. Mistäpä syystä voisi suurisukuisten herrasväen asialla käydä noin retuisena? Saattaisihan tästä uskoa, että herrasväkesi on joutunut köyhyyteen.

Pedro. Köyhyyteen! Oh, hoh! Herrasväki, joka voi luetella satakolmeneljättä ja kolme sukupolvea, joutuisi köyhyyteen! Jos lukisin ainoasti kaksi äyriä jokaisesta polvesta, niin siitä jo karttuisi aika summia.

Isabella. Minä kumminkin pidän heidät köyhinä, kunnes kuulen parempia syitä.

Pedro. Luovuttaakseni teitä noista ajatuksista, tahdon kertoa teille mietteitäni: Herrasväki on havainnut sen tulleen perhanan tavalliseksi, että sisäpalveliat käyvät kauniissa vaattehissa ja etteivät suurisukuiset enää voi pitää mitään itseänsä varten; senpä tähden ovat he tämän keinon keksineet: Niin pian kun näemme alhaisten palveliain käyvän hyvässä vaatepuvussa, niin otan minä kuluneet vaatteet taasen ylleni. Olettehan nähneet, madame, Madridin hovissa, että kun porvaristo käy kaikkein komeimmasti puetettuna, käy hoviväki huonoimmissa vaattehissa.

Isabella. Väliin tapahtuu niinkin; mutta he eivät koskaan käy ryysyissä.

Pedro. Jaa, jaa! madame! Minun herrasväkeni kyllä tietää mitä tekee; ne, ei mari, koskaan ala mitään sitä tarkoin miettimättä.

Isabella (itsekseen). Minä kyllä jännitän häntä kunnes tunnustaa. (Kovaa). Mutta, Pedro! sanoithan sinä äsken käyväsi tuossa ryysypuvussa muistoksi valtalipusta, joka ammuttiin repaleiksi tuossa suuressa tappelussa.

Pedro (Hiljaan). Mene hiiteen kysymyksinesi! (Kovaa). Minä en voi muistaa, mitä äsken sanoin; mutta sen minä tiedän, että herrasväellä on huoneet täynnä kultaa ja kalliita kivejä; ja asian näin ollen en minä köyhyydestä tälläisessä puvussa käy. Tietkäät, madame! heillä on muitten kalliiden kalujen seassa sukuluettelo-kirja, jolla on suurempi arvo kun kultatynnyrillä.

Isabella. Mutta kentiesi ei siitä huutokaupassa maksettaisi neljää killinkiä, ellei siellä sattuisi olemaan joku muinaismuistojen harrastaja; Juutalainen ei siitä antaisi enempää, sen minä tiedän.

Pedro. Mitä Juutalaisista! Tiedänhän minä niitä, jotka ovat antaneet monta tuhatta impeydestä, josta Juutalainen ei olisi äyriäkään maksanut. Mutta tullakseni asiaan takasin, niin minä nöyrimmästi pyydän, että muuttaisitte ajatuksianne minun herrasväestäni; sillä minä voin vakuuttaa, että ainoasti pahat ihmiset sanovat heitä köyhiksi.

Isabella. Minä kaikesta sydämestäni toivon, että seikka olisi semmoinen kun sinä kerrot; mutta minä olen kuullut sekä kauppamiesten että muittenkin valittavan rahoista, joita heillä on saatavina teillä.

Pedro. Ei, madame! te nyt pilaa puhutte, sillä paremminhan te maailmaa tunnette. Tiedätte kaiketi kaikissa ylhäisissä suvuissa olevan tapana antaa ihmisten juosta rahojansa. Uskokaa minua, rahanpuutteesta herrasväkeni ei heitä juoksuta. Herra ja rouva tietävät elää, ja tässä, niinkuin muissakin kohdissa, näyttävät he, että ovat herrasihmisiä. Minä tunnen erään kauppiaan tässä kaupungissa, joka vielä käy muutamassa suurisukuisessa pereessä vaatimassa maksoa kankaasta, minkä hänen iso-isänsä antoi velaksi; hän ehkä saa samaa juosta kymmenkunta vuotta vieläkin, sillä suku on lähes meidän ylhäisin koko Espaniassa.

Isabella. Sitä tapaa ei meillä käytetä; minun veljeäni Gontsaloa ei kahdesti vaadita.

Pedro. Sen kyllä uskon, madame! sillä teidän ja meidän huoneemme välillä on suuri eroitus. Onhan se tunnettu asia, että meidän herrasväkemme ovat vanhinta sukua ja ylhäisimmät koko Espaniassa.

Isabella. Minun mielestäni ovat rikkaimmat myöskin ylhäisimmät.

Pedro. En nyt ymmärrä mitä tarkoitatte. Uskokaa minua, minun herrasväkeni eivät ole köyhiä; te voitte tuollaisilla syytöksillä joutua pahaan pulaan. Minä käyn rikkinäisissä vaattehissa, mutta syytä siihen ei ole isäntäväkeni köyhyydessä; sillä minä voin näyttää teille, että, kuinka huonotkin vaatteeni ovat, minulla kumminkin on silkkinen nenäliina lakkarissa. (Sieppaa lakkaristaan vanhan nenäliinan, jota seuraa kuiva, homehtunut leivänpalanen, mikä putoaa lattialle).

Isabella. Ha, ha, ha! Tuossa pudotit vähän rikkaudestasi lattialle.

Pedro. Se on palanen kokolade-kakkua, madame!

Isabella (ottaa ylös leivän). Ei, sehän on vanhaa homehtunutta leipää. Mitä! onko se kokolade-kakkua?

Pedro. Ei ole, madame! se on tosi, se on vaan leipäpalanen. Minä otin sen mukaani erinäisten syitten tähden. Aina, näette, kun menen Mendez'in ruhtinaan luo, täytyy minulla olla leipäpala muassani antaa koirille, jott'eivät purisi minua.

Isabella. Aivan niin, Pedro! Rikkaat ovat arat hengestänsä. Ha, ha, ha!

Pedro. Sallikaa anteeksi, madame, mutta teidän naurunne ei kuulu somalta.

Isabella. Kiitoksia, Pedro, muistutuksestasi. Ha, ha, ha!

Pedro. Oi, olkaa nauramatta, madame; te saatatte menettää hyvän maineenne, jos joku sattuisi teitä kuulemaan.

Isabella. Odota vähän, minulla on sinulle jotakin sanomista: Kun sinulla on niin hyvä ymmärrys ja hyviä luonnon lahjoja, miten sinä voit olla toisen palkollinen? Kelpaisit sinä paremmaksikin.

Pedro. Minä en ole lukenut, madame! Muuten saan kiittää vanhempiani hyvästä kasvatuksesta. Luonto on myös ollut hyvän-suopa minulle; minä valehtelesin jos toisin sanoisin. Mutta, madame, tiedättekö te minulle parempaa tilaa?

Isabella. Tiedän mar'! sinua parempaa ei löydy almanakkoja kirjoittamaan; se on ammatti, joka kunnollisesti elättää miehensä.

Pedro. Mutta minä olen kuullut, että almanakkojen kirjottajain tulee osata valehdella aika tavalla.

Isabella. Ja minäpä en tunne ketään, joka siinä voittaisi sinua. Jos olisit sanonut herrasväkesi nyt istuvan kotonansa syöden hernelientä, niinkuin tekevät, ja että sinä olet ruuan kerjuulla ulkona, etkä ollenkaan sokeriherkkujen ostossa, niin en olisi neuvonut sinulle tuota ammattia.

Pedro. Totta puhuen, madame! minä kaikin tavoin tahdon salata herrasväkeni hätää ja kurjuutta, niin paljon kun mahdollista on; mutta nyt on tämä leipäpala saanut kaikki ilmiöön.

Isabella. Ei, Pedro! Sinun vaatepukusi etukynnessä ilmoittaa varsin hyvin millä kannalla herrasväkesi asiat ovat.

Pedro. Minä pelkään, että heidän omat vaatteensa sen vielä paremmin ilmoittaa. Herrani tosin vielä käy sametti-takissa, mutta muu puku siihen ei vastaa. Rouva leikkaa vaatteiden takapuolesta tilkkuja, paikatakseen niillä etupuolta; josta syystäkin hän seuroissa ei mielellään näytä selkäpuoltaan. Poislähtiessään kulkee hän selkä edellä, kumminkaan ei nöyryydestä, niinkuin muutamat tekevät lähtiessä niiden tyköä, joita kunnioittavat, mutta pelkästä suurellisuudesta, jott'ei kukaan saisi nähdä selälle maalattua kurjuutta; ja kun hänen joskus täytyy kääntyä, pitää minun tahi kamaripiian olla hänelle takapuolena.

Isabella. Ja kaikesta tästä hädästä voisivat he päästä, jos tahtoisivat vähänkään luopua ylöllisestä ylpeydestään ja antaa tyttärensä Gontsalolle, joka suuresti häntä rakastaa.

Pedro. Niin! He ovat usein pilkalla puhuneet tästä asiasta; mutta ehkä nyt, kun hätänsä on joutunut korkeimmilleen, he suostuisivat siihen, jos te, madame, itse menisitte heille sitä esittämään. Mutta tuolla tulee kamaripiika; paras on että keskustelette hänen kanssansa, sillä hän on sukkelan viekas piika.

Kolmas kohtaus.

Leonora. Pedro. Isabella.

Leonora. Sinä riivattn veitikka, sinä leipävaras! Veit leipäni, joka makasi takalla.

Pedro. Minkä leivän?

Leonora. Kas nyt kuinka pyhä hän toki on olevinaan! Pian! anna tänne leipäni, mulla ei ole tänään mitään muuta syömistä.

Pedro. Ole vaiti! Mieti mitä teet ennenkun nimität rehellisen miehen leipävarkaaksi.

Leonora. Pian tänne leipä!

Pedro. Minä voin valallani vakuuttaa, etten ole mitään leipää ottanut.

Leonora. Jos varas voisi valalla päästä hirsipuusta, niin ei ketään hirtettäisi.

Pedro. Minä panen kunniani pantiksi.

Leonora. Kuinka monta kunniaa sinulla toki on? Sinä olet usein sen menettänyt. Tänne pian leipäni, varas!

(Sieppaa leivän vikkelästi hänen lakkaristaan; se taittuu: saavat kumpikin siitä palasen; Leonora havaitsee Isabellan, lyö rintaansa ja aikoo lähteä juoksemaan pois).

Isabella. Kuules Leonora! Minulla on tärkeä asia sinulle puhuttava.

Leonora. Oi, madame! minä näännyn häpeästä.

Isabella. Onko herrasväkesi kotona, Leonora?

Leonora. On. Minun oli valmistaminen kokoladea, kun tuo veitikka Pedro pisti lakkariinsa muutamia kokoladekaakkuja, joita nyt olen ottanut häneltä takasin.

Isabella. Onnelliseksi sanon minä sen herrasväen, jolla on niin uskollisia palvelioita, mitkä, kuten te, kokevat salata isäntäväkensä köyhyyden. Mutta koska heidän tilansa on jo tunnettu koko kaupungissa ja tekin nyt olette itse sen ilmoittaneet, niin ei ole enää mitään salaamista. (Leonora itkee). Älä itke lapseni! He voivat vielä tulla autetuiksi. Tehän tiedätte, että minun veljeni rakastaa teidän neitoanne.

Leonora. Minä tiedän sen, madame! Mutta siitä ei ole hyvä puhua. Minä olen kuullut rouvani kummastelevan Gontsalon rohkeutta, joka uskaltaa ajatellakaan yhteyttä heidän kanssansa. Neitomme sitä vastaan — sen olen havainnut — hyvin suosii Gontsaloa; hän sanoi eräänä päivänä, vanhempainsa läsnä-ollessa, ettei säädyn puolesta heidän välinsä ole niin peräti suuri; mutta tästäpä joutui hän epäluulonalaiseksi ja vanhempainsa lukitsivat hänen sisälle kamariin.

Isabella. Se on minun sangen mieluista kuulla.

Leonora. Minun päin vastoin ei ollenkaan mieluista, sillä Donna Maria on rakastettavin lapsi. Ellei hänen itkunsa ja kyyneleensä olisi estänyt minua, olisin jo aikoja takaperin ottanut eroni heidän talosta.

Isabella. Ei! Minun oli mieluista kuulla, että Donna Maria pitää veljestäni; tuo antaa minun toivoa, että aikomukseni onnistuu, semminkin jos te olette minulle apuna, mikä ei jää palkitsematta.

Leonora. Käskekää te, madame! Jos viekkaus ja juoni tässä mitään auttaa, niin minä voin tehdä mitä toinenkin. Mutta paras on että ensinnä teette tarjoumuksenne vanhemmille; ehkä hätänsä hirnut jo on vähän kukistanut entistä ylpeyttänsä. Tahdotteko tulla puolen tunnin takaa herrasväkeni luokse, niin minä laitan että pääsette heidän puheelle.

(Leonora ja Pedro menevät pois).

Neljäs kohtaus.

Isabella. Gontsalo.

Isabella. Olkaa levollinen ja antakaa minun hallita. Puolen tunnin perästä menen minä Don Ranudon luo, jossa käytän kaiken puheentapani. Ellei se auta, tahdomme miettiä muita keinoja. Talonväki on kaikki minun puolellani ja ovat luvanneet minulle apunsa.

Gontsalo. Armas, rakas sisareni! Kunpa nyt vaan voisin olla levollinen!

Isabella. Mikä hulluus! Ottaa vaan hyvässä toivossa. Mutta mennään ehkä sisälle. Ah! tuolla tulee palvelia ja piika takaisin.

Viides kohtaus.

Isabella. Gontsalo. Leonora. Pedro.

Isabella. Leonora rakas! Tässä on minun veljeni, joka laskee kaiken onnensa teidän käsiinne. Näyttäkää nyt, että tekisitte jotakin hänen rakkautensa hyödyksi.

Gontsalo. Olkaa, neiti, varma siitä, että minä olen kiitollinen teille.

Leonora. Minun kykyni ja järkeni ovat teidän vallassanne.

Pedro. Ja minun koko pääni.

Gontsalo. Mitä sanotte, tuleeko minun tehdä tarjoumukseni herrasväellenne?

Leonora. Eilen ei se ensinkään olisi käynyt laatuun, mutta ehkä tarjoumus tänään otetaan paremmin vastaan.

Gontsalo. Miksi paremmin tänään kun eilen?

Leonora. Siksi, että eilen vielä oli ruokaa jälellä yhdeksi ateriaksi, ja niinkauan kun sitä löytyy, ei sovi toista vastausta odottaakaan. Mutta tänään ei ole herrasväellä muuta ravintoa kun esi-isäinsä urostöitä; josta syystä suurellisuutensa ehkä vähän nyt lauhtuu.

Pedro. Senpä tähden ei löydykään koko kaupungissa niin kunnollisia rottia ja hiirtä kun meillä; sillä minä voin vakuuttaa, että vaikkapa jätettäisiinkin heille ruoka-aitan ovi auki, he eivät vähintäkään koske.

Gontsalo. Oi, minä en voi sitä kuulla heitä surkuttelematta!

Leonora. Yhdellä ani ainoalla tavalla he taidetaan kukistaa. Tässäpä tulee käyttää samallaisia keinoja kun lujia linnoja valloittaessa; ellei mitään muu auta, niin pakoitetaan ne nälällä.

Pedro. Leonora kyllä tietää miten linnoja valloitetaan, sillä hän on ollut jotensakin avullinen ennen muinen Alankomaiden sodassa.

Gontsalo. No, no, Pedro! älä niin röyhkeitä puhu!

Leonora. Ei ole juuri huolimista hänen puheestaan. Hän ei edes säästä herrasväkeä.

Pedro. Enkö? Saaneehan käyttää jonkunlaista vapautta talossa, missä palvelee ruuatta ja palkatta, ainoastaan hyväntahtoisuudesta. Minä, totta mari, sanon heille kun yksin olemme monta totuutta; mutta vieraiden läsnäollessa pidän minä heidän puoltansa.

Gontsalo. Mutta eikö herra ja rouva siitä suutu?

Pedro. Ei ensinkään! He selittävät kaikki suuruutensa ja kunniansa kannalta. Kun heillä ei ole ruokaa sanovat he paastovansa, sehän on isosti. Kun juovat vettä viinin asemesta, sanovat he seuraavansa jonkun esi-isänsä esimerkkiä, joka eli ennen vedenpaisumusta; se on myöskin isosti. Kun herran kengät ovat rikkinäiset, sanotaan, että he ovat niin tehdyt liikavarpaiden tähden; onhan tuokin isosti! Kun rouva vaatteiden puutteessa ei pääse kirkkoon, kuuluu että kotona hänen kamarissaan pidetään messu; se on myös isosti. Ja vihdoin kun minä en anna heille äyrin edestä kunnioitusta, niin puhutellaan minua hovinarriksi; isosti mar sekin!

Gontsalo. Koettakaa hyvät ystävät edistää minun asiatani, sillä samalla edistätte omaa etuanne. Kun minä olen voittanut tarkoitukseni, tulette te kaikki autetuiksi.

Leonora. Älkää epäilkö taipuvaisuuttani, te kun jo olette voittaneet neitoni sydämen.

Gontsalo. Mitä se minua hyödyttää kun vanhemmat yhä pysyvät ylpeydessään?

Leonora. Antakaa, herra, sisarenne ensin tehdä heille tarjoumuksenne; ellei se onnistu, tahdomme keksiä toisia keinoja. Me voimme vaaratta viekastella, sillä koko kaupunki vihaa herraa ja rouvaa heidän ylpeytensä tähden; se iloitsisi, jos hyväntapainen Donna Maria tulisi kunnolliseen holhoon. Lähtekää nyt levollisena pois, me kyllä pidämme asiasta huolen.

(Isabella ja Gontsalo menevät).

Kuudes kohtaus.

Leonora. Pedro.

Leonora. Minä sinulta, Pedro, en vaadi mitään muuta tässä asiassa kun hiljaisuutta.

Pedro. Voinhan minäkin keksiä jonkun hyvän neuvon.

Leonora. Mitähän neuvoja sinä toki saattaisit antaa?

Pedro. Luuletko että hyviä neuvoja voidaan hihoista pudistaa! Anna minulle ensin mietintö-aikaa; minä jo jotakin mietin.

Leonora. No, mitä olet keksinyt?

Pedro. Minä, en mitään vielä; mietiskelenpä vaan, että kun sukkeluudella olemme saaneet tämän asian hyvään päähän, me sitten menemme Gontsalon palvelukseen.

Leonora. Paras on ettet muuta mietikään, vaan annat minun itseni ajaa asian. Minä pyydän sinun myöskin olemaan vaiti, ettei palvelupoika Gusman mitään havaitse.

Pedro. Hm! kummallista, että nainen neuvoo miehelle hiljaisuutta. Tiedätkö mitä eräs filosofi sanoo naisista? Hän sanoo … se on totta mari hyvin sanottu, kunpa vaan nyt muistajin sitä.

Leonora. Hän sanoo, ettei semmoisen pönttöpään kun sinä olet pidä lukeman filosofillisia kirjoja. Mutta sanokoon mitä sanoo naisten kielevyydestä, niin on se tunnettu asia, että miesväen kautta viinalasin ääressä tulevat enimmät salaisuudet ilmi; senpä tähden ei pitäisi kellenkään, joka on humalapäisenä huomattu, uskottaman mitään virkaa, missä hiljaisuutta vaaditaan. Se on minun ajatukseni. Salaiset asiat ovat naisille uskottavat, sillä ne eivät juo.

Pedro. Niille myöskin uskotaan salaisia asioita; mutta tuolla tulee Gusman, älkäämme enää siitä puhuko.

Seitsemäs kohtaus.

Leonora. Pedro. Gusman.

Gusman. Te joudutte onnettomaksi pakinallanne Herrasväki on jo kolmasti kutsunut teitä. Kun minä tahdon haastaa kanssasi, Leonora, ei ole sinulla koskaan aikaa; mutta tämän lakeija-heittiön kanssa sinä saatat pakista tuntikausin.

Pedro. Sinähän olet perhanan ylhäinen, Gusman! sen näkee sinun liveristäsi.

Gusman. Ole vaiti; pian sisälle.

TOINEN NÄYTÖS§.

Ensimäinen kohtaus.

Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.

Don Ranudo. Ei, Donna Olympia, hän ei ollut meidän esi-isämme. Minä voin sukuluettelostamme näyttää erään Colibrados'en, joka eli Estremadurassa puolen sataa vuotta ennenkun Mohrilaiset tulivat Espaniaan. Me olemme paljon ylhäisempiä kun te osaatte ajatellakaan.

Donna Olympia. Oi, onko se mahdollista, Don Ranudo? Näyttäkää se mies minulle!

Don Ranudo (viitaten sukuluettelokirjaan). Kas tässä! Tämä Antonio de Colibrados oli paljon vanhempi.

Donna Olympia. Siitä en totta mari tahtoisi luopua miljonasta. Minä luulin alentaneeni itseni kun menin teille rouvaksi. Oman sukuluetteloni tunnen minä kannesta kanteen — niin hyvästi kun Ave Mariani — Juliano de Monte Riccosta saakka isääni Ranudo Melchior de Monte Riccoon asti.

Don Ranudo. Se hyvä, Donna Olympia! että olette sukuluettelonne muistoon painaneet, sillä se on kalliin aarre mikä meillä on.

Pedro. Ja se lieneekin ainoa, herra; sillä muista huonekaluista ei huutokaupalla maksettaisi äyriäkään.

Don Ranudo. Vähät siitä, Pedro. Nimessäni ja sukuluettelossani on minulla rikkautta yltä kyllin. Lukiessani tätä kirjaa ja nähdessäni mitä esi-isäni ovat tehneet, tulen minä niin ravituksi kun olisin ollut suurimmissa pidoissa.

Pedro. Vai niin! No nyt minä ymmärrän miksi herra ja rouva niin vähän pitävät ruuasta. Se jolla on vatsassa viisi, kuusi tusinaa Colibradoksia ei siedä enempää. Kuullessani kurissun vatsassanne, herra, olen usein arvellut näitten vanhain Colibradosten siellä kolisevan; sillä nämä vanhat uroot käyvät sotaa vielä kuolemansakin jälkeen. Kun minun vatsani kurisee, niin on se päin vastoin nälän tunnusmerkki; mutta minun asiani laita onkin ihan toinen; minulla on, näette, peräti tyhjä vatsa, josta syystä minun täytyy saada ruokaa, sillä muuten en minä pidemmältä voi herraa ja rouvaa palvella.

Donna Olympia. Oi, on hirmuista kuulla näitä alhaissäätyisiä! Totisesti luulen minä, että he ovat luodut omituisesta raa'asta aineesta, ja että heillä on toisellainen sielu kun meillä, ylhäisillä. Kaikki heidän ajatuksensa riippuu yksin vatsan täyttämisestä. Luuletteko Don Ranudoni, että nuo halpasukuiset myöskin tulevat autuiksi?

Don Ranudo. Tavallansa luulen minä heidänkin tulevan autuiksi, mutta ei niin suuressa määrässä kun me toiset; sillä samate kun on eroitus halpain ihmisten ja elukkain välillä, niin on myös eroitus ylhäis- ja alhaissäätyisten välillä. Minä en voi heiltä kieltää autuutta, vaikka tosin en mitään hyvää aavista, tuomiten heidän turhaperäisistä ajatuksista.

Pedro. Katsokaatpas minun palvelupukuani mimmoiselle se näyttää!

Don Ranudo. Se on kumminkin ylhäinen palvelupuku.

Pedro. Niin, eikä ainoasti ylhäinen, mutta myöskin läpikiiltävä! Muuten on minulle mieluista kuulla, teillä olevan tarjona toisessa maailmassa, millä voitte lohduttaa teitänne, sillä tässä maailmassa ei ole teillä ollut korkeudellanne muuta kun nälkää ja kurjuutta.

Donna Olympia. Pedro! sinun tulee muistaa mitä sinä olet ja kenen kanssa sinä puhut; sinä ehkä olet unohtanut sen.

Pedro. Ainoa iloni, mikä minulla on tässä talossa, on puhevapauteni; muuta palkkaa minulla ei ole; jos sekin minulta kielletään, niin palvelen minä sulasta hyväntahtoisuudesta — sen saa sanoa. Jos te antaisitte minulle, mitä muu herrasväki antaa palkollisilleen, niin minäkin kunnioittaisin teitä, kuten muut palveliat herrasväkeänsä.

Don Ranudo. Antakaa hänen puhua, Donna Olympia! Kärsiväthän keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat tuollaisia pilapuheita sukkelapäisiltä, joita elättävät; käyttäkäime tässä niinkun muutkin ylhäiset. Puhu sinä, Pedro, sano mitä tahdot, kuu vaan vieraiden läsnä-ollessa pidät puoltamme.

Pedro. Herran ja rouvan ylevyys tässä maailmassa on minun mielestäni verrattava puihin, jotka kantavat ainoasti huonoja hedelmiä; muutamissa oksissa riippuu juurellisuutta, toisissa nälkää ja hätää; senpä tähden ehkä antavat parempia hedelmiä toisessa maailmassa.

Don Ranudo. Ah! Puhua osaat, Pedro! Ylimykset eivät ole köyhiä, nehän kutsutaan riccos hombres, se on: rikkaiksi ihmisiksi.

Pedro. Aivan niin; ne kutsutaan rikkaiksi ihmisiksi samalla syyllä kun munkit Jumalan palvelioiksi; sillä nämä ovat yhtä jumalisia kun edellä-mainitut rikkaita. Sanassa rikkaus ei asu rikkautta juuri sanottavasti; ja se, joka ainoasti sanoissa on rikas, ei ole rikas itse asiassa.

Don Ranudo. Mitä mietitte, Donna Olympia, te kun seisotte niin mietiskellen?

Donna Olympia. Minä mietin miksi ei eilen ilmaantunut runoilioita runoelmilla nimipäivämme kunniaksi.

Pedro. Ha, ha, ha! minä havaitsen, ettei rouva tunne runoilioita. Tänne ei enää tule ainoatakaan runoiliaa, sillä tässä talossa ei löydy enää sellaista maniettia, joka vetäisi luoksensa semmoista rautaa. Koettakaapa, pankaa portin edustalle kirjoitettuna taululle sukunne kaikki kunnianimet ja sallikaa räätälin, meidän naapurimme, asettaa porstuaansa lihaherkun eli pasteijan, niin saisimme nähdä kumpika manietti olisi väkevämpi. Minä tunnen kaikki runoniekat tässä kaupungissa, ja se jolle minä tarjoon puolisen, lukee mielellään sukuni synnyn kuningas Salomonista saakka, pannen sielunsa ja autuutensa riimiin, elikkä, toisin sanoen, laulaisi riimivärsyissä itsensä pirulle, että minä olen suurisukuisempi kun herra ja rouva.

Donna Olympia. Sinulle saa nauraa, Pedro! Runoilia ei juuri kunnioittaisi sukuasi, jos lukisi sen kuningas Salomonista; runoiliahan silloin saisi sinun Juutalaiseksi.

Pedro. Oh hoh! Oliko kuningas Salomon Juutalainen? Minä kyllä tiedän kuka kuningas Salomon oli, sen saatte uskoa, rouva. Mutta minä sanon, että kun runoniekat sepitsevät runoelmia, eivät he sanottavasti huoli siitä ovatko ihmiset, josta runoelevat, jumalisia, avullisia, miehuullisia ja niin edespäin, mutta ainoasti siitä, mitä saavat palkaksi runoelmistaan. Niin pian kun aavistavat palkintoa vie piru heidät kohta Apollo- eli Helikon-vuoren kukkulalle, kuten heillä on tapana puhua; siellä joutuvat semmoiseen runo-intoon, että runoja tuiskaa edestä ja takaa. Mutta elleivät näe palkintoa, eivät myöskään näe avuja, ja silloin ei heissä ole ainoatakaan riimiä löydettävänä, vaikka leikattaisiin ruumiinsakin kahtia ja runoja haettaisiin heidän pääkallostaan. Tuon minä hyvin ymmärrän, koska minäkin olen, yhdeltä kannalta asiaa katsoen, runoniekka, sillä minä saatan suvustani luetella kuusi runoniekkaa, jotka kaikki ovat olleet sellaisia veitikkoja.

Don Ranudo. Sinä et ole runoniekka sentähden, että sinun suvustasi on runoilioita syntynyt.

Pedro. Enkö? Samatehan minä voin sanoa, ettei herra eikä rouva ole ylhäisiä sen tähden, että osaatte luetella useita suuria miehiä suvustanne; sillä jos ainoasti se on runoniekka, joka sepitsee runoelmia, niin on myöskin ainoastaan se ylhäinen, joka itse tekee kiitettäviä töitä.

Don Ranudo. Ei Pedro! Ylhäisyys riippuu syntymisestä.

Pedro. Runollisuus myöskin; olenhan kuullut sanottavan, että runoilijoita syntyy.

Don Ranudo. Niin, mutta toisella tavalla.

Toinen kohtaus.

Leonora. Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.

Leonora. Isabella, Gontsalon sisar on täällä ja pyytää päästä puheellenne.

Donna Olympia. Käske hänen odottaa etuhuoneessa, kunnes olemme valmistaineet vastaanottamaan häntä.

Don Ranudo. Anna tänne samettitakkini, Pedro.

Pedro. Kas tässä; se vastaa hyvin rikkinäisiin sukkiinne.

Don Ranudo. Onko sukissani reikiä, Pedro?

Pedro. Ei sanottavasti; vähän päälle kymmenen vaan.

Don Ranudo. Ota läkkiä ja pyyhi sillä reijät, etteivät nä'y.

Pedro. Minä pelkään, ettei kokonainen läkkiastia siihen riitä, sillä sukissa ei ole muuta kun reikiä.

Don Ranudo. Tee niinkun käsken.

(Pedro tahraa läkkiä reikiin).

Pedro. Tahraanko läkillä kenkiännekin, sillä ne myös ovat reikiä täynnä?

Don Ranudo. Ei, se ei käy laatuun; minä voin sanoa, että kengät ovat tehdyt semmoiset liikavarpaini tähden.

Pedro. Mutta takissanne ei ole takapuolta; siitä ei sovi sanoa se tahalla tehdyksi semmoinen liikavarpaiden vuoksi.

Don Ranudo. Sinun pilapuheesi minua väliin miellyttää, vaikka toisinaan olet liian kielekäs. Noh! se ei tee mitään, kun vaan kunnioitat meitä vieraiden läsnäollessa. Älä ole milläsikään takistani; minä kyllä laitan niin, ettei kukaan saa takapuoltani nähdä.

Pedro. Mutta eikö olisi parempi, että myisitte pois tuon samettitakki-puoliskan ja ostaisitte kokonaisen eheän kangastakin.

Don Ranudo. Ei, Pedro! Samettitakilla minä osoitan, että vaikka minulla ei ole rikkautta, minulla kumminkin on ylevä sydän. Kangastakissa kun kulkisin voitaisiinpa uskoa, että minä olen porvari, taikka että olen luopunut ylhäisyydestäni ja korkeudestani; mutta nyt, vaikk'en käy rikkaassa, käyn minä kuitenkin ylhäisessä puvussa. Onko rouva jo valmistunut?

Donna Olympia (vähän päntättynä). Olen.

Don Ranudo. Te olette kaunis ja kiillätte kun Eskorial.

Pedro. Niin, herra! mutta takapuolelle on hospitaalimme maalattu.

Donna Olympia. Käske nyt madame Isabellan astua sisään.

(Leonora menee saattamaan Isabellaa sisälle; Pedro lasisilmät nenällä portugalilaisten tavalla seisoo herransa tuolin takana).

Kolmas kohtaus.

Don Ranudo. Donna Olympia. Isabella. Pedro. Leonora.

(Donna Olympia istuu karmituolilla vallan ylpeästi ja perkkaa hampaitaan; samaten Don Ranudo. He nousevat vähän Isabellan tullessa, kunnes tälle tuoli tuodaan, mutta istuvat kohta jälleen. Pedro seisoo viuhuttaen heitä tuuliviuhalla).

Isabella. Minä pyydän miljonia kertoja anteeksi rohkeuttani, kun olen uskaltanut vaivata teitä tänään tulollani.

Donna Olympia. Ei kestä, madame! Me olemme tottuneet vastaanottamaan vieraita aamusta iltaan. Jos oikeen muistan, on meillä jo tänään ollut enemmän kun kahdeksan korkeaa ja ylhäistä vierasta. Ehkä muistaa Don Ranudo kutka meillä tänään ovat käyneet?

Don Ranudo. En; niitä on mahdotointa muistaa; sillä meille käy väkeä kuten hovissa. Pedro, muistatko sinä?

Pedro (tirkkii lasisilmillä ja lukee muistinkirjastaan). Conte Jago de Monte d'Oro, Marqez Ferdinando de Leo Nigro, rouva-markisinnansa kanssa, Don Sebastian de Braquel Doro, Ducar de Cta Casa ruhtinattarensa kanssa, Marquez Ferdinando Gonzalvo Philippo Carlos Jago Sebastiano Manuel de Nifuentez rouvanensa. (Hiljaan itselleen). Sillä miehellä lienee ollut useita kummia, koska hänellä on niin monta nimeä.

Donna Olympia. Nyt kuulette, madame, kutka meillä jo tänään on käynyt. — Antakaa anteeksi, että minä istun perkaten hampaitani; me vasta söimme salvokukon lihaa, ja se vaivaa aina hampaitani.

Isabella. Käyttäkää vapauttanne, armollinen rouva. Minä olen muuten nyt erään ylhäisen herran asialla, joka toivoo aina saavansa olla teidän muistossanne.

Donna Olympia. Se on sekä herralleni että minulle mieluista kuulla; me kernaasti autamme, missä vaan taidamme, hyviä ihmisiä. Herra, josta puhutte, aikoo kentiesi matkustaa Madrid'iin ja pyytää meiltä sinne suosituskirjeitä? Mutta kuka on tämä herra?

Isabella. Hän on minun veljeni; hän rakastaa teidän tytärtänne Donna Mariaa.

Donna Olympia. Madame! minä kuten myöskin puolisoni kunnioitamme teitä ja teidän veljeänne, niin paljon kun sopii säätyymme nähden; mutta…

Isabella. Minä kyllä tiedän mitä aiotte sanoa. Teidän sukunne on vanhempi kun meidän ja se muka ei salli tällaista yhtymistä; mutta eiköhän tämä väli poistu kun vertaamme meidän varallisuutemme teidän varallisuuteenne?

Donna Olympia. Ah, madame! rahoista ei puhetta. Minä ennen kärsin suurinta kurjuutta, kun teen jotakin, jolla loukkaisin suku-arvoani. Tahdon näyttää teille sukuluettelomme, niin voitte itse nähdä, että tämä asia ei sovi mitenkään. Minulle muistuu mieleeni herra isä-vainaani viimeiset sanat: sinulle en jätä varoja, tyttäreni — sanoi hän — mutta ylhäisyyttä. Pelkää Jumalaa, kunnioita pyhimyksiä ja kuole ennen impenä köyhyydessä, kun teet mitään sukuasi alentavata. Tämän sanottua kuoli hän.

Isabella. Kuolemaisillaan neuvoi hän ylpeyteen, sepä oli varsin jumalinen neuvo.

Donna Olympia. Ei ylpeyteen, vaan kiitettävään kunniantuntoon. Minä olen seurannut hänen käskyänsä ja käynyt liittoon ensimmäisen huoneen kanssa Espaniassa.

Isabella. Mutta miettikää, korkea-sukuinen rouva, miettikää kuinka viheliäiset ne ylhäiset ovat, joilla ei ole varoja ylläpitää ylhäisyyttänsä; ilman varoitta on heillä häpy ja pilkka tarjona, ottamatta hätää lukuunkaan.

Donna Olympia. Minä voin vakuuttaa teille, madame! etten myisi sukunimestäni puustaviakaan, vaikka siitä saisin parahimman kartanon koko Espaniassa.

Don Ranudo. Se oli urhoollisesti sanottu; tuo lause on kultapuustaveilla kirjoitettava: minä en myy puustaviakaan, vaikka siitä saisin parahimman kartanon.

(Pedro kertoo ja kirjoittaa kirjaansa: minä en myy j.n.e.)

Isabella. Mutta tyttärenne ei tässä avioliitossa kadota mitään ylhäisyydestään.

Don Ranudo. Ei, madame! Tietäähän koko maailma, mikä eroitus on de las Minas'en ja Colibrados'en sukujen välillä.

Isabella. Mutta semmoiset suvut kumminkin usein liittyvät.

Don Ranudo. Vaikka koko maailma siihen suostuisi, Don Ranudo de Colibrados ei sitä tee.

(Pedro kertoo Don Ranudon lauseen ja kirjoittaa sen kirjaansa).

Isabella. Minä tästä havaitsen, ettei espanialaisten ylpeydelle syyttömästi naureta.

Don Ranudo. Älkää sitä sanoko, madame! Kansoja löytyy, missä suurisukusilla suvuilla on vielä suurempi kunniantunto. Intiassa esimerkiksi asuu Nairoksi kutsuttuja kansalaisia, jotka pesevät käsiänsä kun ovat koskeneet ihmisiin muista säädyistä, ja jotka tietä-antavat hetken, milloin käyvät ulkona, jottei kukaan tulisi heitä liian likelle.

Isabella. Sivistyneitäpä kansoja te tuotte esiin esimerkiksi! Mutta vaikka näen, että turhaan olen puhunut, en kiellostanne kumminkaan pahaksu; sillä niin käy minulle sääliksi teidän ynseä tilanne ja kurjuutenne, josta te, kuten näen nyt, ette voi päästä kunniatuntonne tähden.

Donna Olympia. Olkaa sellaisia syytöksiä puhumatta, madame; sen, joka meistä uskaltaa tuollaisia puhua, käy tosiaan pahasti. Eihän se köyhyyttä merkitse, ellei aina satu rahoja käsillä olemaan, pannaanhan usein intressille rahoja viimeiseen saakka, useinpa enemmänkin, jotta tarvittaessa on täytyminen itse lainata. Pahat ihmiset ainoasti sanovat meitä köyhiksi.

Isabella. Minä en syytä ketään köyhyydestä; olen tullut tekemään teille otollisen tarjoumuksen, koska te, sen pahemmin, olette köyhyydessä.

Donna Olympia. Me olemme siinä tilassa, että olemme tyytyväiset.

Isabella. Koska olette tilaanne tyytyväiset, niin ei ole minulla enään mitään sanomista. Mutta soisinpa, että itse miettisitte tyytyväisyyttänne silloin, kun velkojat — ja siitä olen varmaan vakuutettu — tulevat ryöstölle pesäänne, sekä eikö häpynne nouse yhä suuremmaksi kun ihmiset saavat kuulla, minkä edullisen tarjoumuksen olette hylänneet.

Donna Olympia. Näkyköön tarjoumuksenne ja puheenne tarkoitus kuin hyvältä ja edulliselta tahansa, niin en minä eikä puolisoni voi siihen suostua.

Don Ranudo (hymyillen). Ei, madame, uskokaa minua, se ei mitenkään sovi.

Isabella. Minä olen pahoillani siitä, että tulinkaan tälläistä asiaa.

Donna Olympia. Me emme ota sitä pahaksi. Syy ei ole teidän, te seuraatte veljenne tahtoa; ja hänenkin syynsä raukee, sillä rakkaus voi saada ihmisiä turhempiinkin. Mutta tämä on asia, joka on mahdotoin.

Isabella. Niin saan minä siis sanoa teille jäähyväiseni.

Donna Olympia. Nöyrin palvelianne, madame. Saatammeko missään muussa olla teille avuksi, niin sanokaa; mutta mitä tähän asiaan tulee, niin, jos tarkoin sitä mietitte, havaitsette itsekin, että se on mahdotoin.

(Isabella lähtee; Donna Olympia ja Don Ranudo nousevat vähän tuoliltaan. Leonora saattaa Isabellan ulos).

Neljäs kohtaus.

Leonora. Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.

Leonora. Madame Isabella ilmoittaa alhaisimmat kunnioituksensa ja pyytää herrasväen suosiollisesti vastaanottamaan tämän vähäisen kukkaron kultarahaa.

Donna Olympia. Se kanalia! Luuleeko hän meitä kerjäläisiksi. Pian vie se hänelle takasin ja heitä se häntä vasten silmiä. Tämä hävyttömyys ei jää kostamatta; sepä oli röyhkeys jonka vertaa ei ole kuultu, ei nähty! Eräs mitätön de las Minas tarjoo almuja Monte Riccos'elle, jonka esi-äiti hylkäsi semmoisen kosijan kun Don Alfonso de Riberan.

(Leonora juoksee ulos, tulee kohta takasin; hän ja Pedro matkivat vuorottain herrasväkeänsä, tirskuttaen).

Pedro (hiljaan). Ja jätti jälkeensä poikansa tyttärelle kaksi hirmuista arkkua, toinen täynnä ylpeyttä, toinen kurjuutta.

Don Ranudo. Tahtoiko hän antaa almuja Colibrados'elle, jonka esi-isät ovat tehneet valtiolle niin suuria palveluksia!

Pedro (hiljaan). Ja jonka jälkeiset istuvat päiväkausin kaarmutuoleissaan perkaten hampaitaan.

Donna Olympia. Jonka esi-isät eivät koskaan antaneet halvempia lahjoja kerjäläisillekään, kun kultaa ja kalliita kivejä.

Leonora (hiljaan). Ja jonka jälkeisillä ei ole antaa muita lahjoja kun ( salva venia ) semmoisia, joista ei ole minnekään.

Don Ranudo. Jonka esi-isät tulivat mainioiksi ainoastaan avujensa ja urhoollisuutensa tähden.

Pedro (hiljaan) Ja jonka jälkeiset ovat pää edellä työnnettävät alas ylhäisyydestään avuttomuutensa ja kehnoutensa tähden.

Don Ranudo. Joka on suorassa polviluvussa tuon suuren Don Prospero de Colibrados'en sukuperää, mikä Burgos'en tappelussa omin käsin löi kuoliaksi neljäsataa Mohrilaista.

Pedro (hiljaan). Ja jonka kuuluisa jälkeinen, tuo suuri Don Ranudo, joka päivä kynsillään tappaa useimpia elukoita;… se on sanottu nyt.

Donna Olympia. Mitä sanoisi esi-isäni Don Juliano de Monte Ricco, jos hän nyt nousisi haudastaan ja näkisi tämän?

Leonora (hiljaan). Hän sanoisi: ota vastaan rahat, narri, ja osta niillä vaatetta hameesi takapuoleen.

Don Ranudo. Ja mitä sanoisi Don Antonio de Colibrados, jos hän nyt nousisi kammiostaan?

Pedro (hiljaan). Hän sanoisi: sinä narri, luovu pois ylpeytesi hulluudesta ja mene työtä tekemään, jotta voisit ansaita uudet kengät itsellesi.

Donna Olympia. Mitähän sanoisi eräs esi-äiteistäni, Donna Adonida, joka ei vastaan-ottanut tuhannenkaan kultarahaa, mitkä hallitus, veljensä ansion tähden, tarjosi hänelle?

Leonora (hiljaan), Hän sanoisi: minä tein sen ylevyydestä, sillä minulla oli rikkautta kyllin; mutta sinä ansaitsisit päästä hulluin-huoneesen, kun olet nälkään kuolemaisillasi ja kumminkin ylönkatsot hyväntahtoisten lahjoja.

Don Ranudo. Mitä sanoisi Don Gusman de Colibrados, joka kulutti kolme tynnyriä kultaa uudistaessaan kolme pyramidia?

Pedro (hiljaan). Hän sanoisi: oi, onko se mahdollista, että joku meidän jälkeisemme on synnyttänyt tuollaisia viheliäisiä olentoja, jotka laiskuudellaan ovat joutuneet tuollaiseen tilaan!

Don Ranudo. Mutta tuo Isabella teki tämän kentiesi yksinkertaisuudesta, sillä tuonkaltaiset ihmiset ovat talonpoikia meidän rinnallamme. Jos varmaan tietäsin, että hän sen ylönkatseesta teki, hävittäisin, totta mari, koko heidän sukunsa; mutta nyt, luulen, nauran minä hänelle, sillä hän on tietysti tehnyt sen sulasta yksinkertaisuudesta. Eikö tämä ole lysti juttu, Pedro?

Pedro. Ompa kyllä lystillinen. Minä voin vakuuttaa herralle, että vaikka köyhä ja hädänalainen itsekin olen, niin ennen, kun sattumuksesta sain lahjaksi neljä killinkiä, olin jo tarjota ne herrasväelle sulasta sääliväisyydestä. Se on tosiaan kummallista, että herra ja rouva irvii vihasta kun Jumalan lapset tarjoovat teille apua.

Donna Olympia. Don Ranudo! me emme saata enää talossa pitää tätä hävytöntä palveliaa, sillä hänen pilapuheensa ei enää rajoja tiedä.

Pedro. Minä voin vakuuttaa rouvalle, että teette minulle suuren hyvän-työn, jos ajatte minut pois; sillä minä palvelen sulasta kohteliaisuudesta.

Don Ranudo. Kuulkaa Donna Olympia! Älkäämme häneen suuttuko, hänellä on sukkela pää; ja kaikissa hullutuksissaan on aina joku totuus. Tässä on hänellä oikeen siinä, että hän rankaisee rouvaa, joka ei muistanut lähettää kauppamieheltä vaatimaan itselleen minun nimessäni vaatetta hameeksi. Kuule, Pedro, muistaessani; mene kauppias Juanin luo ja ota häneltä minun nimeeni silkkivaatetta rouvalle hameeksi.

Pedro. Sen minä mielelläni teen; kentiesi on kauppamies tänään paremmalla tuulella kun eilen.

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimäinen kohtaus.

Donna Maria, Leonora.

Donna Maria. Oi, Leonora! minun vanhempaini hulluus on niin suuri, ettet sitä voi sanoilla kertoa; kurjuutemme on sanomatoin. Varallisuutta tarjotaan, mutta meidän tulee kerjätä sulasta ylpeydestä. En ihmettelisi, jos juku, mikä tarjoutuu yhteyteemme, olisi alhais-porvarillinen; mutta se on aatelinen, ja hän, joka minua morsiamekseen pyytää, on rikkaimpia ja kauniimpia koko maakunnassa.

Leonora. Mutta, rakas neito! syntiä teette itseänne vastaan, jos tässä ensinkään seuraatte vanhempainne tahtoa; sillä minusta on heidän kunniantuntonsa jo muuttunut hulluudeksi.

Donna Maria. Armas Leonorani! minä rakastan sinua uskollisuutesi tähden, niinkuin omaa sieluani; minä tiedän että jo kauan takaperin olisit luopunut meistä, ellei minua olisi ollut. Jos en nyt minä voi palkita sinua, niin palkitkoon sinua kerran taivas. Minä luotan tässä asiassa sinuun ja seuraan sinun neuvojasi.

(Itkee).

Leonora. Älkää itkekö, neito! me kyllä keksimme neuvon. Ei ole muuria niin pontevaa, jota ei voitaisi purkaa, ei lukkua niin lujaa, ettei minulla olisi siihen avainta. Seuratkaa minun neuvojani, niin kaikki päättyy hyvin. Me, Isabella, Gontsalon sisar, ja minä olemme, näette, jotakin miettineet ja minä luulen että aikomuksemme onnistuu; vaan ellei onnistuisi, niin on aina yksi keino jälellä: annetaan Gontsalon meidät ryövätä. Mutta tuolla tulevat vanhempanne; käykäämme vähän syrjälle.

(Menevät).

Toinen kohtaus.

Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.

Don Ranudo. No, Pedro! mitä sanoi kauppamies?

Pedro. Hän vastasi lyhyesti kerrottuna näin: sano terveisiä petolliselle herrasväellesi, lurjus, ja käske niitten ensin maksaa entisen velkansa. Kauppamiesten kanssa ei ole leikkiä laskeminen, sillä tälläisissä asioissa kun ollaan, ovat kauppamiestervehdykset aina tälläisiä.

Don Ranudo. Eikö sinulla ole todistajia, jotka kuulivat sanojansa?

Pedro. Kaikeksi onnettomuudeksi ei hän suulla puhunut, mutta ainoastaan käytöksillä, kuten Turkkilaiset Konstantinopelissa; sillä ensin antoi hän minulle oikealle korvalleni korvapuustin, joka oli yhtä kun: sinä lurjus! sitten vasemmalle korvalleni, jonka selitin näin: sano terveisiä petolliselle herrasväellesi; sen perästä otti hän hattuni, jolla tahtoi sanoa: maksa entinen velkasi. Sitten, kun minä läksin juoksemaan pois, pudisti hän nyrkkiä minulle, jonka ymmärsin näin: ellei herrasväkesi tahdo maksaa hyvällä, niin oikeus heidät kyllä siihen pakoittaa. Minä tosin en itse osaa puhua käytöksillä, mutta minä ymmärrän perinpohjin sitä kieltä kun muut puhuvat.

Donna Olympia. Täällä on muutamia varsin suuria konnia tässä kaupungissa; he eivät tiedä edes kunnioittaa suurisukuisiakaan.

Pedro. Se on totta, rouva! Heidän tulisi lukea kunniaksi, että semmoiset herrasväet heitä pettävät.

Don Ranudo. No noh, Pedro! Älä ole niin pikapäinen käännöksilläsi. Mene ulos vähän, minä tahdon puhua kahden kesken rouvan kanssa.

Donna Olympia. Käske pieni tyttäreni, Donna Eugenia, tänne, niin saat kuulla mimmoisia nobles sentiments hänellä on, vaikka hän vielä on ainoastaan lapsi.

Pedro (hiljaan). Minä luulen, että rouva siinä on peräti väärässä, sillä hänellä on enemmän ymmärrystä kun vanhemmilla.

(Pedro menee).

Kolmas kohtaus.

Don Ranudo. Donna Olympia.

Donna Olympia. Aina kun näen sen lapsemme, Don Ranudo, muuttuu mieleni iloiseksi.

Don Ranudo. Hän käy vanhempainsa jälkeä ja paremmin kun hänen sisarensa.

Donna Olympia. Kun näen hänen, luulen näkeväni äitini, Donna Elviran, elävänä edessäni; hänen jälkejänsä Eugeniakin korkeutensa vaarin-ottamisessa tulee seuraamaan.

Don Ranudo. Donna Elvira piti korkeutensa ja sukunimensä kalliimpina aarteinansa!

Donna Olympia. Samat ajatukset ovat Eugeniallakin, sen saatte kuulla. Hänen sisarellaan sitä vastaan on käytöksissänsä jotakin porvarin tapaista, jota en minä voi kärsiä; minun mielestäni hän on väliin liian ystävällinen alhaisille. Viime viikolla näin minä hänen puhuttelevan erästä porvari-ämmää, ikään kun olisi tämä ollut hänen vertaisensa. Minä myöskin nuhtelin häntä siitä.

Don Ranudo. Sitä teidän ei olisi pitänyt tekemän, madame! Voidaanpa olla ystävällisiä talonpojille, porvareille ja palkollisille, sillä mitään kadottamatta; mutta kun joudumme yhteyteen niiden kanssa, jotka pitävät itsiänsä meidän vertaisinamme, silloin on näyttäiminen korkeutemme kannalta; sillä edellä mainitut pitävät ystävällisyytemme armon merkkinä, viimeksi mainitut oikeutenansa.

Donna Olympia. Saattaapa olla niinkin; mutta tässäpä tulee Eugenia.

Neljäs kohtaus.

Don Ranudo. Donna Olympia, Eugenia. Pedro.

Donna Olympia. Tule tänne pikku Eugenia! Minä näen sinussa äidin-äitisi kuvan; toivon myöskin, että sinä tahdot seurata hänen jälkejänsä.

Eugenia. Mitä teki hän, mamma?

Donna Olympia. Hän piti aina silmällä säätyänsä ja korkeuttansa; niitten vertaisina ei hän pitänyt mitään.

Eugenia. Sen minäkin tahtoisin tehdä, mutta…

Donna Olympia. Mitä tuo mutta tarkoittaa?

Eugenia. Ei mitään, mamma, mutta…

Donna Olympia. Mitä mutta?

Pedro. Ettekö ymmärrä, armollinen rouva, mitä hän sanalla mutta tahtoo sanoa? Sehän on yhtä kuin: minä olen saanut huonoon eineen tänään.

Donna Olympia. No, mitä on hän sitte saanut eineeksi?

Pedro. Samaa kun me muutkin; kaikki olemme paastoneet, paitsi musta kissamme, joka elättää itsensä metsästämisellä.

Donna Olympia. Oi, te alhaiset! Te teette vatsan Jumalaksenne, ettekä tiedä muuta kun ruokaa ja juomaa.

Pedro. Kysykääpä röökynältä, eikö hän sano samaa.

Donna Olympia. Kuule Eugenia! minkä pidät suuremmassa arvossa, aatelisuutesi tahi rahaa?

Eugenia. Rahaa, mamma?

Donna Olympia. Mitä! rahaa! Miksi sinä siitä enemmän pidät?

Eugenia. Rahallahan taidetaan ostaa vaatteita, ruokaa ja juomaa, mutta sillä toisella ei saada mitään.

Pedro. Siinä olette oikeassa, armollinen röökynä. Torilla ei viidestäkymmenestä sukupolvesta maksettaisi tulitikku-kimppuakaan.

Donna Olympia. Olenko minä niin opettanut sinua?

Eugenia. Ette, mamma.

Donna Olympia. No, kuinka sinä sitten noin puhut?

Eugenia. Sentähden, että mamma on minua väärin opettanut.

Donna Olympia. Mitä! olenko minä sinua väärin opettanut?

Pedro. Oletteko, jos minä saan vapaasti puhua; rouvan katkismus ei ole aivan oikeauskoinen.

Donna Olympia. Pidä suusi! Minä kyllä kuulen kenestä lapsi on tuon oppinut. Oi, taivas! Onko mahdollista, että minä tämän kuulen lapselta, josta minulla on ollut niin hyviä ajatuksia. Kuule Eugenia! sanotaan että eräs alhaissäätyinen pitää silmällä sisartasi, mitä sinä siitä pidät?

Eugenia. Minä olen vihoissani sille herralle, koskei hän minua itseä pyydä.

(Itkee).

Donna Olympia. Ah! minä tulen vähämieliseksi sulasta surusta. Kuule, Eugenia! minä panen sinun luostariin.

Eugenia. Ei hätää minulla siellä.

Donna Olympia. Minä teen sinun perinnöttömäksi.

Eugenia. Perinnöttömäksi! Ha, ha, ha!

Donna Olympia. Onko se naurettava asia?

Eugenia. Täällähän ei ole mitään perittävätä.

Donna Olympia. Mene silmäini edestä, kunnoton lapsi!

Eugenia. Perinnöttömäksi! Ha, ha, ha, hi, hi, hi!

(Menee pois).

Donna Olympia. Oi, katso kuinka itsepintainen! ja päälliseksi ylönkatsoo hän vanhempiansa.

Pedro. Korkeasti kunnioitettu rouva! kun lapset ja palkolliset eivät saa mitä tarvitsevat, eivät he suuresti pidä vanhemmistaan ja isäntäväestään, olkoon nämä mitä säätyä ovatkin.

Donna Olympia. Nuo riivatut palveliat ovat lasta vietelleet.

Pedro. Eivät ollenkaan; luonto voittaa tällä kohdalla kasvatuksen. Mitä sanoo Seneca?

Donna Olympia. Hän sanoo, ettei sellaisten kun sinä olet, pidä puhuman niin rohkeasti.

Pedro. Hän sanoo myöskin: Mulier taceat in ecclesia.

Don Ranudo. Ulos täältä, filosofus, ja anna meidän olla kahden.

Viides kohtaus.

Don Ranudo. Donna Olympia.

Don Ranudo. Minä olen kokonaan hämmästyksissä nuorimman tyttäremme käytöksestä.

Donna Olympia. Palkolliset ovat häntä vietelleet ja nyt on tarkoin tutkittava, kuka niistä on syyn alainen.

Don Ranudo. Sen olisi uskonut, että keskusteleminen alhaisten kanssa voisi saada tällaista aikaan? Lapsi on niin kokonaan muuttunut, että sitä on mahdotointa enää tuntea.

Donna Olympia. Meidän tulee luovuttaa häntä sellaisista kanssakäymisistä, niin hän pian kääntyy oikealle tielle ja saa entisen kunniatuntonsa takasin.

Don Ranudo. Ah, voi! Ei ole surua suurempaa kun nähdä lasten luopuvan pois vanhempainsa avullisuudesta. Mutta kuulkaa, madame! mitä saamme puoliseksi?… Kuulkaa, Donna Olympia, mitä saamme ruuaksi tänään?

Donna Olympia. Mitäs muuta kun samaa, jota söimme eilen, toissa-päivänä ja sitä ennen? Ensiksi herneitä, toiseksi herneitä ja kolmanneksi taasen herneitä.

Don Ranudo. Mutta emme ajan-pitkään voi elää sillä lailla; minä havaitsen voimani olevan niin vähissä, että tuskin jaksan seisoa enää.

Donna Olympia. Oi, jos sopisi minun tehdä työtä, jotta taitasin ansaita jotakin elannokseemme; sillä nälkä on kumminkin hirmuinen!

Don Ranudo. Tuolla istuu oven takana talonpoika syöden, hän on siinä meitä onnellisempi.

Donna Olympia. Meitä onnellisempi hän ei saata olla; olkoonpa varansa mimmoiset ovatkin, niin on hän kumminkin talonpoika. Minun käy sääliksi miesparkaa, jonka täytyy syödä ulkona tuolla ihan suojatta.

Don Ranudo. Kumpi on parempaa: syödä ulkona suojatta, tahi kärsiä nälkää huonehessa?

Donna Olympia. Molempi tapaus on paha; syödä ulkona on talonpoikaista, mutta ravitsee; paastoa huonehessa on ylhäistä, mutta ei ravitse.

Don Ranudo. Kutsutaan miesparka tänne sisälle syömään ruokaansa; sillä ulkona vaivaa häntä aurinko, ilma, kärpäiset, ihmiset ja koirat.

Donna Olympia. Niin, annetaan hänen tulla sisälle; minä mieluummin kärsin huoneessani talonpoikia ja porvareita kun jonkun puoti-ylhäisen; talonpoika lukee sen minulle kristilliseksi nöyryydeksi; mutta toinen pyrkii olemaan vertaiseni ja lukee oikeudekseen olla meidän parissamme.

Kuudes kohtaus.

Don Ranudo. Donna Olympia. Talonpoika.

Don Ranudo. Kuule köyhä miesparka! astu tänne sisään pussinesi.

Talonpoika. Minä olen liian halpa, korkeasti kunnioitettava herra, käymään sisälle semmoiseen huoneesen.

Don Ranudo. Mehän olemme kaikki ihmisiä; minun kävi sääliksi nähdä sinun syövän ulkona. Istu pelvotta alas tälle tuolille, siinä voit rauhassa syödä ruokaasi.

Talonpoika. Paljon kiitoksia, suurisukuinen herrasväki!

Don Ranudo. Missä asut sinä?

Talonpoika. Neljä penikulmaa täältä.

Don Ranudo. Mitä olet tänään tuonut kaupunkiin?

Talonpoika. Muutaman tiun kananpoikia, jotka myin torilla.

Don Ranudo. Kun sinulla sattuu olemaan lihavia salvokukkoja, niin tuo ne toiste tänne.

Talonpoika. Ettekö huoli kananpojista?

Don Ranudo. Emmepä suuresti; salvokukkoja ja metsäeläviä me liharuokana nautimme; muuta lihaa emme syö.

Talonpoika. Sen kyllä näenkin, sillä sekä herra että rouva näyttää vallan laihalta.

(Don Ranudo ja Donna Olympia käyvät molemmat käsin kasvojansa).

Don Ranudo. Mikä on nimesi, miesparka?

Talonpoika. Juan, armollinen herra.

Don Ranudo. Asuiko isäsi samassa talossa, missä sinä nyt?

Talonpoika. Asui.

Don Ranudo. Mikä oli hänen nimensä?

Talonpoika. En totta mari minä sitä tiedä.

Don Ranudo. Oih! Se on hirmuista! Ei tietää isänsä nimeä! Suurin ilohan on maailmassa tietää vanhempainsa nimet ja mitä sukuperää he olivat.

Talonpoika. Me maalla pidämme suurimpana ilona nähdä peltomme kantavan viljaa ja hedelmiä, joista saamme elatuksemme; että vaimomme voivat vuosittain saada lapsia, ja että lapsemme pian varttuvat meille avuksi.

Don Ranudo. Se somasti! Me ylhäiset säätyläiset pidämme rasituksena saada paljon lapsia; sillä kuta useimpia lapsia, sitä suurempia maksuja.

Talonpoika. Meillä taas sanotaan: kuta enemmän lapsia, sitä enemmän tuloja. Kuta enemmän aatelisia, sitä enemmän syöjiä; mutta kuta enemmän talonpoikia, sitä enemmän työmiehiä.

Don Ranudo. Totta kyllä! Sinä puhut kun filosofi; kuinka vanha olit sinä kun menit naimisiin?

Talonpoika. Kahdeksantoista vuotta.

Don Ranudo. Hyvin aikasin menitkin naimisiin; me ylhäiset emme niin nuorena voi käydä avioliittoon. Saamme odottaa usein neljään väliinpä viiteenkymmeneen vuoteemme, ennenkun tulemme tilaisuuteen elättää pereemme yhtä isosti kun esi-isäimme perettään elätti ennen meitä.

Talonpoika. Me taasen menemme naimisiin, niin pian kun voimme siijitttää lapsia, sillä vaimo ja lapset eivät ole meille rasitukseksi. Kuta useimpia käsiä, sitä enemmän työläisiä, kuta enemmän työläisiä, sitä suurempi varallisuus.

Don Ranudo. Tämä mies puhuu viisaasti, Donna Olympia! Talonpojat ovat siinä onnellisia. Minä luulen myöskin tässä löytäväni syyn siihen, miksi talonpoikain lapset ovat terveempiä ja raittiimpia kun ylhäisten; he ovat, näette, siijitetyt vanhempainsa kukoistavassa ijässä.

Talonpoika. Ellette ota pahaksi, niin luulen myöskin, että juuri tämäntähden talonpojissa löytyy vähemmän aisankannattajia kun ylhäisissä; sillä kun ylhäisten täytyy naimistaan odottaa viiteenkymmeneen ikävuoteensa, niin joutuvat he sillä välin kelvottomiksi avioliittoon, elleivät rouvansa tyydy ainoasti ruokaan ja juomaan, mikä meikäläisten mielestä on mahdotointa.

Don Ranudo. Ha, ha, haa! Ompa hupaista kuulla talonpojan noin haastavan. Mutta minusta on kummaa, miten sinä saatat syödä huonoa ruokaasi noin suurella ruokahalulla.

Talonpoika. Juustoni ja leipäni maistuu minulle, kukatiesi, paremmalta, kun paras paisti teille. Kaikki ruoka on hyvää; asia riippuu vaan siitä kuinka me olemme tottuneet.

Don Ranudo. Kaikki maailmassa on koetettava. Anna minun ihmeeksi maksaa juustoasi, saadaas nähdä voinko syödä sitä.

Donna Olympia. Ei, Don Ranudo! se ei käy laatuun.

Talonpoika. Tahdotteko koettaa, herra?

Don Ranudo. Ihmeekseni vaan… Ei, se ei maistu niin pahalta.

Talonpoika. Rouva kanssa ottaa palan?

(Leikkaa rouvalle).

Donna Olympia. Juusto maistuu hyvältä; sitä en olisi voinut uskoa.

Don Ranudo. Ha, ha, ha! Minä tahdon totta mari palan vielä. Se on tavatonta; tätä en olisi koskaan luullut tekeväni; sen saan kertoa lapseni lapsille. Leikkaa aika pala ja anna vähän leipääsi myöskin.

(Don Ranudo ja Donna Olympia syövät halukkaasti).

Donna Olympia. Hoviin kun tulen, kerron minä ensimäiseksi, että olen syönyt juustoa ja leipää talonpojan kanssa.

Don Ranudo. Ha, ha, haa! Vielä palanen, Juan. Minä totta mari tahdon syödä niinkauan kun maittaa.

Talonpoika. En tiedä, armollinen herra, salliiko juustoni enää leikkausta.

Don Ranudo. Ha, ha, haa! (Ottaa juuston ja leikkaa sen kahtia, josta pitää toisen puoliskan). Nyt näet, Juan, ettei rouva enkä minä ylönkatso köyhän talonpojan ruokaa.

(Talonpoika pistää ruuan pussiinsa ja kynsii päätään).

Donna Olympia. Anna minulle vielä palanen; tahdonpa koettaa voiko röökynä-tyttärenikin syödä tuollaista ruokaa. Ha, ha, ha! hupaista kyllä muutteeksi.

Talonpoika. Tuo pala, minkä herra viimeksi leikkasi, ei ainoastaan riitä koetukseksi, vaan myöskin ateriaksi herrasväelle.

Don Ranudo. Kun toiste tulet kaupunkiin, niin puhuttele meitä pelvotta.

Talonpoika. Minä kiitän suuresti. (Hiljaan). Mutta hullu on se, joka toiste tuo ruoka-pussinsa tänne.

Don Ranudo. Kun tulet kotiasi, Juan, niin kiitäthän meitä sangen nöyriksi?

Talonpoika. Se on tietty, semminkin jos herra on niin hyvä ja antaa minulle jotakin palkintoa; sillä minulla oli juuri ruokaa sen verran kun matkallani tarvitsin.

Don Ranudo. Mitä annamme tälle rehelliselle miehelle, Donna Olympia? Minä lainasin juuri tänään kaksituhatta kultarahaa eräälle hyvälle ystävälle, jotta olen nyt ihan tyhjä kultarahoista. Hopearahoja taasen ei käy minun, eikä kenenkään Colibrados'en suvusta antaa.

Talonpoika. Armollinen herrasväki! minä kyllä tyydyn hopearahoihin.

Don Ranudo. Ei, Juan, se ei käy päinsä. Me menettäsimme sillä kunniamme. Lahjaksi annamme ainoastaan kultaa tahi kunnioitusta.

Talonpoika. No, koska ei herrasväellä ole kultaa käsillä ja minulla on itselläni kunniaa tarpeeksi asti, niin nöyrimmästi pyydän, että antaisitte minulle hopearahaa, jolla saisin ostaa vähän ruokaa.

Don Ranudo. Antakaamme hänelle, Donna Olympia, kymmenkunta piasteria, ehdolla ettei hän sitä kenellekään puhu.

Donna Olympia. Ei, herra, ei minun suostumuksellani koskaan; se olisi ikuinen häpy huoneellemme.

Talonpoika. Minä en totta mari sano kellenkään, että sain hopearahoja.

Don Ranudo. Kuule, Juan! Minä olen varma siitä, että kun tulet kotiisi ja kerrot muille talonpojille, mitä sinulle on tapahtunut, he kunnioittavat sinua tästä lähtein.

Talonpoika. Ellei herrasväellä ole rahoja, niin pyydän nöyrimmästi, että antaisitte minulle vähän omaa ruokaanne jota saisin syödä tiellä, sekä myöskin näyttää toisille talonpojille, jotta uskosivat, että minä olen käynyt herrasväen luona.

Don Ranudo. Minä annan sinulle vaakunamme painoluvan; sen voit viedä kotiasi todistukseksi, että olet käynyt täällä.

Talonpoika. Tuleeko minustaki ylhäinen mies kun saan herran vaakunan?

Don Ranudo. Mitä horiset!

Talonpoika. Luulin ylhäisyyden ainoasti riippuvan vaakunasta, sillä useita löytyy, jotka eivät voi näyttää todeksi ylhäisyyttään muulla kun esi-isäinsä vaakunoilla; mutta koska tuo ei minua hyödytä, niin antakaa minulle ruokaa tiellä syödäkseni.

Don Ranudo. Jos joku tuota epäilee ja sanoo: miten oli mahdollista, että Don Ranudo de Colibrados, joka on Antonio Prospero Alfonson, Gonzalvo Hippolito Stefano Mustacho…

Talonpoika. Mutta, armollinen herra!

Don Ranudo. Lopez Melchiorin, Gusman Theodosio Theofraston, Theodoro Carlos'in, Filippo Manuel Balthasar…

Talonpoika. Mutta, armollinen herra!…

Don Ranudo. Manuelin, Juan Aurelio Sanctio Ramirezin, Don Jago Juliano Sebastiano Stemogeniano Melchior Lopez…

Talonpoika. Mutta, armollinen herra! Minulla on…

Don Ranudo. Caspar Ramidon, Trincalo Bentoso'n j.n.e. j.n.e.

Talonpoika. Minulla on yhä nälkä vieläkin, armollinen herra.

Don Ranudo (osoittaen sukuluetteloon). Ja niin edespäin, j.n.e. j.n.e.

Talonpoika. Vaikka luettelisitte, herra, kaiken maailman Don Julianot ja Don Pahnot, Don Quichottet ja Sancho Panzat, niin ei nälkäni…

Don Ranudo. Kun siis joku sanoo: minä epäilen tuota, sillä miten on mahdollista, että semmoinen herra näyttäisi köyhälle miesparalle sellaisen kunnian; niin ei sinun tarvitse muuta kun näyttää vaakunaa.

Talonpoika. Mutta eikö herrasväki edes tahdo antaa minulle vähän viiniä pullooni?

Don Ranudo. Tuolla on pöydällä vaakunan jälkipaino, Donna Olympia; annetaan se tälle miehelle muistoksi käynnistään.

Talonpoika. Mutta enkö mahda edes kutsua palveliaa täyttämään pulloani?

Don Ranudo. Kas tässä, Juan! tallenna se hyvästi, ettei riku tiellä.

Talonpoika. Enkö saa mennä kyökkiin, kutsumaan kellarimestaria?

Don Ranudo. Nyt tahdon selvittää sinulle, mitä vaakunassa näet. Tuossa on sininen kukka.

Talonpoika (hiljaan). Tuhma on se joka toiste tuo tänne ruokapussinsa.

Don Ranudo. Toisessa välipaikassa on Leopardi.

Talonpoika. Minä en saa viipyä enää, minun täytyy lähteä.

Don Ranudo. Kolmannessa on neljä liljakukkaa.

Talonpoika. Olkoon vaikka kuustoista.

Don Ranudo. Neljännessä on miekka.

Talonpoika. Vieköön piru kaikki liljat ja miekat.

Don Ranudo. Nyt tahdon kertoa sinulle, mitä ne kaikki merkitsevät.

Talonpoika. Hyvästi, korkeasukuinen herrasväki! Kiitoksia kunniasta, minkä olette tehneet minulle, syömällä suuhunne ruokani.

Seitsemäs kohtaus.

Don Ranudo. Donna Olympia.

Don Ranudo. Kuinka ylistää tämä talonpoika meitä kun pääsee kotiinsa!

Donna Olympia. Niin! Minä tiedän varmaan, mitä hän sanoo; kuinka armollinen se herrasväki oli! Moni talonpoika on ylpeämpi kun tämä suurisukuinen herra ja rouva.

Don Ranudo. Mutta ei moni meidän säätyläisistämme olisikaan kohdellut köyhää talonpoikaparkaa niinkuin me teimme.

Donna Olympia. Mitäpä siitä; me emme sillä ole joutuneet vähäistäkään huonommaksi. — Minä en ole suurellinen, en siis voi niitä kärsiä, jotka ovat jotakin olevinaan, vaikka eivät mitään ole. Talonpojat eivät tahdo olla muuta kun talonpoikia, ja vastaanottavat armona sen kunnian, mikä heille annetaan. Ihmisiä sitä vastaan löytyy, monsieur'ejä ja madame'ja, — te niitä tiedätte hyvin — joissa, ehkä tahtovat olla ylhäisiä, porvarisuus pistää usein esiin, vaikka kuinkakin he koettaisivat sitä salata. Niiden kanssa käy ihan samaten kun 256 jutellaan eräästä lakeijasta, mikä arpajaisissa voitti niin paljon rahaa, että pääsi herraksi. Hän käytti itsensä nyt suurellisesti, mutta unhotti väliin herruutensa niin, että hän astuessaan vaunuihin, nousi vaunujen taka. Samate näkyy porvarillisuus näissä, joista puhun. Minä tulen sairaaksi kun näen madamen, te tiedätte kenen, kantopaareissaan nojaavan miettivällä katsannolta päätänsä vasempaa olkaa vastaan, ikään kuin tyytymättömänä, ettei miehensä ole voinut saada häntä vielä korkeammalle. Ja kumminkin muistellessaan, että äitinsä Sevillan torilla myi viikunoita, luulisi hänen joutuvan vallan pyörällen, jotta saisi pitää kiini molemmin käsin kantopaarien laidasta. Mutta hän ei juuri huoli puhua esi-äidistään, eikä monsieur myöskään mielellään puhu vanhemmistaan. Minä olen haleta, Don Ranudo! kun tuon ajatuksiani tälläisiin ihmisiin.

Don Ranudo. Oi, sydänkäpyni, älkäätte semmoisesta niin kovin innostuko, se ei maksa vaivaa.

Donna Olympia. Soisinpa heidän kerran käyvän minun luonani; saisivat totta mari etuhuoneessa koko tunnin odottaa sisäänpääsyä, sen sanon minä. Mitä tahtoo…

Don Ranudo. Jumala paratkoon! rouva tulee sairaaksi? Hän pyörtyy, totta mari! Oi, jos minulla olisi mitään haistettavata tarjota hänelle! Haistakaa tätä juustopalaa, ehkä parannutte. Mikä aatelinen sydän!

(Donna Olympia tointuu).

Donna Olympia. He saisivat, Don Ranudo, seisoa koko tunnin etuhuoneessani; enemmän en minä heitä kunnioita, en niinkään paljon kuin tätä juustoa.

(Ottaa juuston ja syö sen).

Kahdeksas kohtaus.

Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.

Pedro. Oi, voi! Nyt on talo hukassa. Ulkona on oikeuden palvelia ja velkojia, jotka tahtovat saada velkansa suoritetuksi. He vievät kaikki mitä talossa löytyy.

Don Ranudo. Missä he ovat?

Pedro. He ovat jo murtaineet ruskeaan kamariin.

Don Ranudo. Tule, menkäämme sinne.

Yhdeksäs kohtaus

Oikeuden palvelia. Edelliset.

Palvelia (syvään kumartaen). Pyydän nöyrimmästi anteeksi, armollinen herrasväki, että olen tullut tänne tällaista rohkeaa toimitusta varten. Minä olen alhainen palvelia, jonka täytyy virkani uhalla toimittaa esimieheni käskyt.

Don Ranudo. Mitä varten olette tänne pantu?

Palvelia. Minä olen lähetetty alamaisuudessa tekemään ryöstöä teidän luonanne, korkeasukuinen herrasväki, ja tuomion nojassa, joka sanottiin kaksitoista päivää takaperin, ottamaan kaikki mitä löydän tässä aatelisessa huoneessa, kiinteää ja irtainta, takavarikkoon, aina korkeasäätyisen herrasväen omiin vapasukuisiin käyntivaatteisin saakka.

Don Ranudo. Minä toivon kumminkin, ett'ette kohtele minua niinkuin alhaista porvaria!

Palvelia. Se on tosin väärin; mutta la'it, herra, eivät senpahemmin tee velka-asioissa eroitusta ihmisten välillä.

Don Ranudo. Miettikää tarkalleen mitä teette.

Palvelia. Minä olen jo sitä miettinyt; ja olen jo väelläni panettanut takavarikkoon muutamia vähäisiä huonekaluja, jotka olen löytänyt toisissa kamareissa; mutta kun ne eivät ensinkään riitä velkaanne, niin täytyy minun tarttua teidän käyntivaatteesenne, armollinen herrasväki! Pyydän nöyrimmästi, ett'ette sitä pahaksu.

Don Ranudo. Voiko kukaan olla sellaista pahaksumatta? Ettehän millään voi puolustaa käytöstänne.

Palvelia. Aika ei anna myöden tällä kertaa luetella muita syitä. Minä muuten tahdon olla niin kohtelias kun suinkin taidan ja annan siis herran pitää, teidän korkeutenne tähden, alusvaatteenne.

Don Ranudo. Sehän on kohteliaisuutta, sen saa sanoa!

Palvelia. Minä tiedän antaa kullekin sen kunnian kun hänelle tulee,

(Vetää takin Don Ranudon yltä ja kumartaa kolmesti syvään).

Don Ranudo. Oi Jumala! mimmoisessa ajassa elämme!

Palvelia. Nyt on teidän vuoronne, armollinen rouva!

Donna Olympia. Se on kuolemaan syypää, joka koskee tällaiseen rouvaan. Miettikää tarkoin mitä teette.

Palvelia. Taivas tietää kuinka minun käy surukseni tämä ryöstö, mutta minä olen syytön välikappale, jota esivalta käyttää.

Donna Olympia. Sanokaa maistraatille, että heillä on odottaa kova, esimerkillinen rangaistus.

Palvelia. Sen minä tahdon tehdä, armollinen rouva. Mutta minun täytyy kaikella kunnioituksella ottaa hameenne myöskin takavarikkoon velan tähden.

(Ottaa hameen rouvan yltä ja suutelee palletta).

Donna Olympia. Oi Jumala! minä kuolen hävystä.

Don Ranudo (nuusku-toosa kädessä). Ei, madame! Näyttäkäämme ylönkatseella, että sydämemme vastaa sukumme ylhäisyyteen. Monsieur! me emme ole suutuksissa teille. Kas tässä, tahdotteko nuuskua?

Palvelia. Onko tämä nuuskuastia herran oma?

Don Ranudo. On, kenenkäs muuten?

Palvelia. Älkää pahastuko, että minä otan takavarikkoon senkin. (Don Ranudo kulkee hyräillen edes takasin). Täällä ei ole muuta otettavaa enää. Onko korkeasukuisella herrasväellä mitään muuta käskeä?

(Kumartaa kolmesti syvään ja menee ulos).

Pedro. Tuon toosan olisi herra saattanut pitää.

Don Ranudo. Se on yks' kaikki, Pedro! mennään sisälle.

Pedro. Hänpä oli piru mieheksi; hän on oppinut kohteliaisuudella kiskomaan tukan ja nahan ihmisiltä. Mutta mitä näen mä! hän ei mennytkään; hän hiipii toisiin kamareihin; minun tulee kätkeä pienet kaluni.

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimäinen kohtaus.

Leonora. Isabella.

Leonora. No, madame! mitä sanoo veljenne Gontsalo aikeestamme?

Isabella. Hän suostuu ilolla siihen. Minäkään en parempaa keinoa tiedä.

Leonora. Hänen tulee olla Mohrilaisten kuninkaan poika ja nimittää itsensä Caspar Melchior Balthasar Ariel Theofrastus Bombastus, prinssi Aethiopiasta.

Isabella. Se nimi on komea; minä luulen Bombastuksen yksin niin miellyttävän herrasväkeä, että antavat hänelle Donna Marian. Mutta eikö ole kummaa olla Aethiopilaisena prinssinä? Minusta on tuo rohkeasti tehty komediassakin. Loukkaantuvathan ihmiset siihen kun erästä kauppamiestä luuloitellaan " porvarillisessa aatelismiehessä ", että Turkin keisarin poika on tullut Paris'iin kosimaan hänen tytärtään.

Leonora. Ei, madame! niin mahdoton kun aate tuossa komediassa on, niin hyvästi se onnistuu tässä, sillä saaminen kauppamies uskomaan, että Turkin keisarin poika Muftin ja muitten hengellisten miesten kanssa matkustaa Euroopan sydämeen naimaan porvarin tyttären Paris'sta, on yhtä rohkeaa kun sen ajate, joka sanoi kuun keisarin lähettiläänä kosivansa herransa puolesta tohtorin tytärtä. Mutta tässä tulee Afrikasta Espaniaan kristitty prinssi, joka sanoo kääntyneensä roomalaisuskontoon, johon moni ylhäinen herra Aethiopiassa on taipuvainen, ja hankkivansa liittoa Espanian suurisukuisimman Colibrados'en suvun kanssa; jotta tässä ei ole mitään muuta ajatelluttavaa, kun se, että hän on musta; — mutta se asia on ainoasti morsiamen. Tiedättehän, ettei koko Espaniassa löydy sukua, jota ei herrasväkeni ylönkatso.

Toinen kohtaus.

Pedro. Isabella. Leonora.

Pedro. Hei, Leonora!

Leonora. Mitä nyt?

Pedro. Pian sisälle, otettavaksi takavarikkoon, sinäkin kuten muut eläimet.

Leonora. Takavarikkoon, mitä se on?

Pedro. Se on: että annat pitsierata itsesi. Talossa on ollut juuri meteli; ei ole sitä kaappia, jota eivät velkojat ole pitsieranneet. kaiken irtaimen omaisuuden, jopa herran a rouvan käyntivaatteetkin, veivät he.

Leonora. Mitä minä siitä! kaikki vaatteeni ovat omani; ne olivat jo minulla ennenkun tähän taloon tulin.

Pedro. Se ei auta. Minä samaa väitin, mutta ne eivät olleet kuulevinaan. Oikeuden palvelia vei kaikki pienet kaluni ja lohdutti minua sillä, että saan vaatia palkintoa niistä herrasväeltä.

Leonora. Se oli kelpo lohdutus!

Pedro. He kysyivät myöskin| kamaripiikaa; mutta minä olin niin rehellinen, että sanoin hänen ei olevan kotona; käskin heidän odottaa vähän aikaa, sillä hän tulee kohta.

Leonora. Oi olitpa sinä oikeen rehellinen!

Pedro. He tahtovat päästä sinunkin pikku-kalusi kimppuun, jos oikeen tunnen oikeuden palveliat.

Leonora. Minulla tosiaan ei ole enää mitään; mielellään saavat ottaa mitä löytävät; mutta millä tuulella on herra ja rouva?

Pedro. Vielä yhtä ylpeällä, vaikka ovat varsin alastomat. Herralla ei ole mitään muuta, mihin pukisi köyhän ruumiinsa, kun vanha surukappansa.

Leonora. Oi, kyyneleet nousevat silmiini, kun tämän kuulen.

Isabella. Älkää olko millännekään, seikka kohta paranee.

Pedro. Millä lailla paranee, paraanee millä lailla?

Isabella. Muistathan mitä olemme miettineet. Tuolla tulee Gusman.

Kolmas kohtaus.

Gusman. Isabella. Leonora. Pedro.

Gusman (hiljaan). Piru vieköön teitä, te varekset, niin monta kun olette. Tahdotteko kiskoa nahan minulta? Se ei hyödytä teitä. Tahdotteko viedä vaatteeni? Niistä ei kukaan anna äyriäkään. Tahdotteko ottaa minulta page-mimeni, niin teette minulle suuren hyödyn; minä silloin voin päästä paistinkääntäjäksi hyväin ihmisten luo. Oh, olisitte omiaan pirulle, te gripomenekset, käytöksestänne herrasväkeä kohtaan. Ensiksi veivät mitä huoneessa löysivät, sitten kävivät käsin he herraan ja rouvaan; ensiksi veivät herralta hatun päästä, sitten takin, sitten, jos puhua saa, kaulaliinasen, jotta hänellä ei ole muuta jälellä kun surukappa; lyhyesti sanottu: huoneesen ei jäänyt muuta, millä herra voi peittää alastoman ruumiinsa, kun ainoastaan surukappa, jotta hän on päältä nähden nyt kun perkele; mutta yhtä suurellinen kun ennenkin on hän vielä, sillä hän sanoi äsken minulle: kuule Gusman, kaikessa onnettomuudessa sain minä kumminkin tallennetuksi sukuluettelokirjani.

Leonora. No, Gusman! mitä uutta?

Gusman. Uusia saamme kyllä, sillä kaikki vanhat ovat kadonneet; mutta kas tuolla tulee rouva.

Isabella. Siis tulee minun paeta.

Neljäs kohtaus.

Donna Olympia. Leonora. Pedro. Gusman.

Donna Olympia. Oi, minä kuolen vihasta! Se oli hävyttömyys, jonka vertaa ei ole kuultu; mutta minä tahdon kostaa, vaikka menettäisin sillä menestykseni.

Gusman (hiljaan). Se on jo aikaa mennyt.

Donna Olympia. Kun ajattelen sitä, kiehuu aatelinen veri suonissani.

Pedro (hiljaan). Hyväpä on, että talossa jotakin kiehuu, sillä padoissamme ei ole pitkään aikaan mitään kiehunut.

Donna Olympia. Oi, minä olen pakahtua!

Pedro (hiljaan). Et suinkaan liiasta ruuasta.

Donna Olympia. Olisivatko nuo ihmiset unohtaneet kuka minä olen?

Pedro (hiljaan). Se on juuri onnettomuus, etteivät meitä unohtaneet, muuten olisi meillä tallessa se vähä, mikä enää oli jälellä.

Donna Olympia. Oi, missä on väkeni, että saisin keskustella heidän kanssansa, mitä nyt tulee tehdä.

Leonora. Täällä olemme kaikki; mitä on rouvalla käskeä?

Donna Olympia. Leonora, sinä olet aina ollut uskollinen palvelia!

Leonora. Minä en ole tehnyt muuta kun velvollisuuteni.

Donna Olympia. Leonora! tiedätkö mikä onnettomuus, mikä häpy minua on kohdannut?

Leonora. Tiedän, sen pahemmin, kaikki.

Donna Olympia. Ah! semmoiset asiat tulevatkin pian tunnetuiksi.

Leonora. Mikä niitä salaisi; olemmehan mekin kaikki saaneet kärsiä?

Donna Olympia. Kuinka uskolliset palveliat! kun ottavat osaa herrasväkensä häpyyn.

Leonora. Häpy ei ole niin suuri kun vahinko.

Donna Olympia. Sinä, näemmä, et tiedäkään mikä täällä on tapahtunut.

Leonora. Minä kyllä tiedän, että oikeuden palveliat…

Donna Olympia. Ei, se ei ole mitään. Jotakin toista, pahempaa on sitten tapahtunut. Kohta kun oikeuden palveliat olivat menneet, tuli eräs kamaripiika kamariin, ilman ilmoittamatta, ja puhui tälläisiä hävyttömiä sanoja: minun herrasväkeni sanoo terveisiä, heidän käy suruksensa se onnettomuus, joka teitä on kohdannut; he pyytävät, ettei rouva tahtoisi ylönkatsoa tätä silkkihametta, jota ei ole käytetty enemmän kun kaksi kertaa. Ah! minä en voi kostonpyynnöstä kertoa enemmän.

(Menee).

Viides kohtaus.

Don Ranudo (puetettu mustaan kappaan). Leonora. Pedro.

(Don Ranudon sisääntullessa lankeevat Leonora ja Pedro polvilleen ja tekevät ristinmerkin).

Don Ranudo. Ah! lapsiparat! Tämä nöyryys on liian suuri; minähän en ole mikään pyhimys. Minä tosin olen ylhäissäätyinen, mutta kumminkin ihminen; siis en vaadi mitään polvillelaskeumista.

Pedro. Kah! Herrako se on?

Don Ranudo. Senhän sinä voit nähdä; nouskaa ylös, minä en talonväeltäni vaadi sellaista kunnioitusta.

Pedro. Minä voin vannoa, ettei tämä tapahtunut nöyryydestä; minä pidin herraa aaveena.

Don Ranudo. Vai niin! Siihen on tämä huono kappa syypää; mutta niin totta kun nimeni on Don Ranudo de Colibrados, niin ei jää kostamatta, mitä tänään on täällä tapahtunut; minä tahdon hävittää velkojat vaimoine lapsineen; minä arveIen, että kun asia tulee tutuksi, he menettävät tavaransa ja omaisuutensa ja kaupunki etuus-oikeutensa.

Pedro. Ah, herra' Minä rukoilen kaupungin puolesta, säästäkää se; sillä eihän muut kaupunkilaiset ole tähän syypäät.

Don Ranudo. Tälläisissä tapauksissa saa syytön kärsiä syyllisen tähden.

Pedro. Mutta jos semmoinen mies, kun te, herra, olette kaupungin puolesta, niin se saa anteeksi.

Don Ranudo. Niin, Pedro! kun niin kauas ehditään, tahdon katsoa mitä minä voin tehdä.

Pedro. Kiitoksia, herra, lupauksestanne, kaupungin puolesta.

Don Ranudo. Mutta kuka oli nainen, joka vasta lähti täältä?

Leonora. Hän on kamaripiika sen Aethiopialaisen prinssin luona, joka nykyjään on tullut kaupunkiimme.

Don Ranudo. Mikä on sen herran nimi?

Leonora. Hänen nimensä! Melchior Caspar Balthasar Theofrastus Bombastus Ariel David Georgius, prinssi Aethiopiasta.

Don Ranudo. Herra hallitkoon! miten olette tulleet tutuksi hänen piikansa kanssa?

Leonora. Hän tuli minua puhuttelemaan, sillä rouvansa, joka on prinssin äiti ja keisarin sisar, ei salli prinssin pitää keskuutta muitten pereiden kanssa kun meidän.

Don Ranudo. Se on minun mieluista kuulla. Minä havaitsen, että hänellä on kunniantuntoa; totta puhuen ei olekaan koko kaupungissa toista, jonka kanssa voisivat pitää kanssa-käymistä.

Leonora. Muuten on, ellen pety, niillä myöskin toinen tarkoitus, sillä sama kamaripiika antoi noin puoleksi tietää, että herransa oli tullut tänne pää-asiallisesti hakemaan yhteyttä meidän herrasväkemme kanssa ja pyytämään ryökynämme rouvakseen; hän ei ole ainoastaan suurivaltainen, mutta myöskin korkeasti kristillinen prinssi, sillä hän on noitten kolmein pyhäin kuninkaiden sukuperää.

Don Ranudo. Olisiko se mahdollista! Kutsukaa tänne rouva, että hänkin saa tästä tietää.

Kuudes kohtaus.

Donna Olympia. Don Ranudo. Leonora. Pedro.

Donna Olympia. Ah, Don Ranudo! minä häpeen näyttää itseni tässä porvarillisessa puvussa.

Leonora (hiljaan). No, totta mar on hän saanut yllensä minun vanhan hameeni.

Don Ranudo. Älkää puhuko, Donna Olympia! Kaupunkiin on tullut suurisukuinen prinssi, joka tahtoo yhteyttä meidän huoneemme kanssa.

Donna Olympia. Hän on ehkä noita uusia prinssejä?

Don Ranudo. Ei, hän on vanhempia koko maailmassa; hänen sukunsa alkaa Saban kuningattaresta; hän on Aethiopialainen prinssi; Leonora tietää hänen nimensä.

Leonora. Hänen nimensä on Melchior Caspar Balthasar Theofrastus Bombastus Ariel David Georgius.

Donna Olympia. Onko se mahdollista?

Leonora. Minä epäilemättä luulen hänen tulevan tänne jo tänään; ainoata mitä pelkään on, ettei ryökynä huoli hänestä, sillä hän on musta.

Donna Olympia. Se ei tee mitään kun hän vaan on korkea. Oi, mikä onni!

Don Ranudo. Mutta miten voin minä vastaan-ottaa sellaista herraa tässä puvussa? Kuule, Pedro, tänne on tullut vieras prinssi kaupunkiin pyytämään tytärtäni; ja tämä prinssi on Mohrlandista.

Pedro. Hyi! Aikooko herra antaa tyttärensä mustalaiselle?

Don Ranudo. Se ei tee asiaan. Donna Maria pääsee korkeaksi sen kautta. Mutta mistä saan minä vaatteita?

Pedro. Älkää sureko herra! Minä tahdon toimittaa teille takin, jonka käyn lainaamassa omaan nimeeni.

Don Ranudo. Oi, hyvä Pedro, ole silloin sukkela.

Pedro. Minä tulen paikalla takasin.

(Menee).

Don Ranudo. Mutta eikö ovelle kolkuteta?

Donna Olympia. Juokse Leonora kuulemaan kuka siellä on.

Leonora. Ah, prinssin tulkki on oven takana ja pyytää päästä puheellenne.

Don Ranudo. Oi, onko se mahdollista? Mitä nyt on tekeminen? Sano Leonora, ettemme ole kotona.

Donna Olympia. Ei, se ei käy laatuun, sillä on mielestäni vaarallista loukata semmoisen herran lähettilästä; toinen neuvo on keksittävä.

Don Ranudo. Tässä ei ole toista neuvoa löydettävänä; minä en mitenkään saata näyttää itseäni tälläisessä puvussa.

Leonora. Mieleeni juohtuu keino, jolla olemme autetut. Herra on olevinaan sairas ja sanoo tohtorin käskeneen hänen pukeutumaan tuollaiseen kauhtanaan, joka kuuluu olevan hyvän kaikissa heikkouksissa.

Don Ranudo. Ei, se ei ensinkään käy laatuun.

Leonora. Tahi toisin; herra sanoo kurittavansa ruumistaan ja tekevänsä parannusta, sekä pelkästä jumalisuudesta pukeutuneensa tuohon kappaan.

Don Ranudo. Se käy laatuun, Leonora; käske hänen kohta astua sisälle.

Seitsemäs kohtaus.

Tulkki. Don Ranudo. Donna Olympia. Leonora.

Leonora (tulkille). Älkää kummastuko, herra, että tapaatte herrasväkeni niin ynseässä tilassa. Minun herrani, Don Ranudo, joka on ylhäisin koko kaupungissa, on myöskin jumalisin. Hän on kuningas Napukonodosorin esimerkin mukaan alentanut itsensä niin, että on paremmin eläimen kun ihmisen näköinen ja on päättänyt neljätoista päivää kurittaa ruumistaan synteinsä tähden. Ensiksi aikoi hän kulkea avojaloin, mutta arvasi sen kurituksen liian vähäpätöiseksi; sitten päätti hän seurata kuningas Napukonodosorin esimerkkiä, josta kuninkaasta minä luulen hän lukee sukunsa; sillä hänen sukunsa on vanhin Espaniassa. Hän tahtoi myöskin kuten Napukonodosor kämpiä käsin jaloin maata, ja vaikka me huokauksilla ja kyynelillä polvillamme olemme pyytäneet häntä luopumaan siitä, ei hän olisi ottanut sitä korviinsakaan, ellei arkkipiispa itse ja kaikki papit lähettiläiden kautta olisi pyytänyt häntä hillitsemään pyhää intoansa.

Tulkki. Ah, Don Ranudo! minä näen, ettei Colibrados'en suvussa ole ainoastaan suuria miehiä, mutta myöskin pyhimyksiä.

Don Ranudo. Oi ystäväni! minä olen vielä kaukana pyhyydestä: päin vastoin olen minä suurin syntinen, niin että jos kurituksen tulisi pahoja tekojani vastata, tämä ei ensinkään riittäisi.

Tulkki. Juuri tuo tunnustus, Don Ranudo, ilmoittaa pyhän; sillä niin pian kun pyhä tietää olevansa pyhän, ei hän enää olekaan pyhä. Mutta missä on Donna Olympia, teidän rouvanne?

Don Ranudo. Tuossa näette hänen seisovan alhaisena porvarin ämmänä; näin puetettuna olemme päättäneet olla neljätoista päivää.

Tulkki. Minä en tahdo soimata teitä; ken tiesi on tuollaiseen erinomaiseen kuritukseen syynä joku hirmuinen rikos.

Don Ranudo. Minä näin kaksi päivää takaperin hirmuisen saastaista unta; minä tein todelleen syntiä unessani ja sentähden olen minä päättänyt näin kurittaa itseäni.

Tulkki. Ah! Tämä jo ansaitsee teidän pyhäksi julistamisen. Minä olen muuten tullut teidän korkeasukuisuudellenne ilmoittamaan, että ylhäissukuinen prinssi Abyssiniasta, armollisin herrani on tullut kaupunkiin. Vaan tämä ei ole tärkein asiani; minä olen oikeastaan tänne lähetetty esittämään liittoa ja pyytämään herralleni teidän rakkaan tyttärenne, röökynä Marian puolisoksi.

Don Ranudo. Tarjoumus on varsin korkea; mutta, saanen kysyä, miten on herranne prinssi tullut näihin mietteisin?

Tulkki. Syy, joka on saanut hänen korkeutensa näihin ajatuksiin ja tälle matkalle, on se, että vaikka Aethiopiassa eli Abyssiniassa keisari ja alamaiset ovat kristittyjä, niin eroavat he uskonnossaan paljon Roomalaisen kirkon uskosta, jonka tähden Portugalista useita Jesuitejä on lähetetty saattamaan heitä Roomin kirkon huostaan takasin. Näiden puheesta on armollinen herrani tullut niin voitetuksi, että hän nyt pidetään Jesuiteinkin parissa innokkaana katolilaisena; tämän tietää enonsa, keisari, vallan hyvin, mutta hän ei tahdo pakoittaa kenenkään omaatuntoa ja on siis prinssin pyynnöstä sallinut hänen hakea korkea-aatelisen puolison Espaniasta tahi Italiasta. Minun, Jago de las Cores'en, hänen ensimäisen tulkkinsa, kanssa on hän keskustellut tätä asiaa ja kysellyt vanhempia sukuja; ja minäpä silloin kerroin hänelle Colibrados'en suvusta, joka on ensimäinen ja vanhin katolilainen huone koko Espaniassa ja siis koko Euroopassa; sillä Abyssiniassa löytyy varsin paljon vanhempia sukuja. Mutta mitä erittäin minun herrani rotuun tulee, niin voi hän mies miehestä luetella esi-isiään Saban kuningattaresta, sekä kristityt esi-isänsä Itämaiden kolmesta pyhästä kuninkaasta.

Don Ranudo. Niinpä kauas ei minun sukuluetteloni uletu.

Leonora. Teidän ylhäisyytenne ette sitä voi tietää; minä olen kuullut oppineiden sanovan, että Colibrados'en suku alkaa eräästä Noakin pojasta nimeltä Sem Ram ja Jakob.

Don Ranudo. Minä kyllä uskon niin olevan; mutta vanhat ovat unohtaneet panna ne sukukirjaan.

Tulkki. Ainoa mikä saattaisi estää teidän korkeasukuisuuttanne antamasta tyttärenne minun herralleni on se, että herrani on, kuten kaikki Mohrit, musta.

Don Ranudo. Se ei tee mitään; Espanialainen on itse mustanverevä.

Tulkki. Ei teekään; minua ei myöskään epäillyttänyt mennä avioliittoon Abyssiniassa rouvani Helicon Comtran kanssa, joka on keisarin esimäinen pesurouva. Tätä virkaa ei Abyssiniassa anneta muille kun ylhäisille naisille; sillä kullakin maalla, teidän korkeasukuisuutenne! on omat tapansa. Kummallisinta kaikista Abyssiniassa on kumminkin puhekieli, joka paremmin kuuluu laululta kun puheelta. Esimerkiksi kun sanon tahunki pitkään, niin on se pöytä; tahunki vähän korkeampaa, vuori; tahunki vielä korkeampaa on kirkko ja tahunki vieläkin korkeampaa on elehvantti.

Don Ranudo. Kas kummaa! Sitä kieltä ei opi tyttäreni koskaan.

Tulkki. Vuoden perästä puhuu hän sitä kuten Abyssiniassa syntynyt.

Don Ranudo. Minä ainoastaan pelkään, ettei tyttäreni voi kärsiä auringon kuumuutta Abyssiniassa.

Tulkki. Siellä missä keisari asuu on laukea ilma; mutta muutamat hänen alamaisistaan asuvat päivälinian alla, jossa on niin kuuma, että tulitikut syttyvät, kun he sattuvat niihin koskemaan, ja kun tahtovat keittää ruokaansa aivastavat he ainoasti puihin ja puut syttyvät kohta tuleen.

Don Ranudo. Se on kummallista!

Tulkki. Paljon on luonnossa kummallista. Mutta tässä on seikka vielä muistutettava; se näette, että te, herra, tahtoisitte paljastaa päätänne, kun puhutte Abyssinian prinssin kanssa ja kumartaa ensin hänen edessään, sillä sen kunnioituksen on hänellä oikeus vaatia kaikilta ulkomaalaisilta, mitkä eivät ole kuninkaallista sukua.

Don Ranudo. Ei, siihen en minä suostu koskaan; mitä! tulisiko erään Colibrados'en, joka on Espanian ylimys ja joka etuus-oikeutensa nojassa puhuu lakkipäässä Espanian kuninkaan kanssa, tulisiko hänen paljastaa päätänsä vieraan prinssin edessä?

Leonora (hiljaan). Sepä nyt on riivattua! tuon sanon minä Espanialaisuudeksi. Hän on niin köyhä, ettei hänellä ole ei takkia, ei hattua ja kumminkin kieltää hän paljastamasta päätänsä.

Tulkki. Vai niin! No sitten ei tästä tule mitään; sillä hänen korkeutensa ei tule puheellenne, ellette suostu hänen ehtoihinsa.

Don Ranudo. Minun on surullista kuulla niin suopuisan avioliiton menevän turhaan; mutta minä kuolen ennen kurjuuteen kun teen jotakin korkeuttani alentavaista.

Leonora (hiljaan). Sen sanon minä Espanialaisuudeksi!

Donna Olympia. Jos Don Ranudo suostuisi siihen, hakisin minä eroni hänestä.

Don Ranudo. Teidän lauseenne, Donna Olympia, olisi kirjoitettava kullatuilla kirjaimilla porstuamme ovelle.

Leonora (hiljaan). Niin, ja toisenkaltaisilla puustaveilla johonkuhun toiseen paikkaan.

Tulkki. Minä siis havaitsen, että hänen korkeutensa täytyy mitään täällä voittamatta lähteä takasin.

Don Ranudo. Se on surullista, mutta minä en voi sitä auttaa, vaikka henkenikin menettäisin.

Donna Olympia. Meillä on kunniatuntomme jo syntyestä.

Leonora (hiljaan). Sen sanon minä vallan arkki-espanialaiseksi ylpeydeksi!

Don Ranudo. Tyttäreni menköön ennen luostariin!

Leonora (hiljaan) Ja te molemmat hulluinhuoneesen.

Tulkki. Minun on siis lähteminen kertomaan hänen korkeudellensa, miten asia on päättynyt.

(Menee pois).

Don Ranudo. Sano ajatuksesi, Leonora, emmekö seisoneet kunniamme puolella?

Leonora. Niinpä kyllä! Minun mielestäni herrasväki seisoo sen päällä ja tallaa sen jalkainsa alle; sillä sen, minkä te luette kunniaksi, sen lukee teille toiset ikuiseksi hävyksi ja pilkaksi. Teidän ylpeytenne on niin suuri, että se aikanaan voi antaa aineita komediaan; semminkin kun herralla ei hattua ole.

Don Ranudo. Kuule, Leonora! sinun puheestasi ei pidetä lukua pitkällisen ja uskollisen palveluksesi tähden.

Leonora. Herrasväki saattaa antaa minun vapaasti puhua, sillä minä olen neljään vuoteen saanut varsin vähän ruokaa, palkasta ei puhumista.

Kahdeksas kohtaus.

Don Ranudo. Donna Olympia. Leonora. Pedro.

Pedro. Herra! tässä on teille takki; mutta minä olen saanut panna kunniani panttiin, että omistaja saa sen takasin kolmen päivän kuluttua.

Don Ranudo. Nyt on se liian myöhäistä. Prinssin tulkki on jo käynyt täällä, ja lähti juuri tyhjin toimin; sillä avioliitosta ei tule mitään.

Donna Olympia. Hyvä kumminkin että takin saitte, sillä ken voi tietää, eikö prinssi luovu vaatimuksistaan ja tule takasin. Menkäämme sisälle, Don Ranudo.

(Menevät).

Pedro. Mistä syystä, Leonora, on herran ja rouvan mieli muuttunut?

Leonora. Herra ei suostunut avopäin puhuttelemaan prinssiä.

Pedro. Mutta mitä tarkoittaa tuo narrillinen esitys?

Leonora. Että herra varmeinmin hänen prinssiksi uskoisi. Anna minun vaan hallita, niin kaikki kyllä menestyy. Valeprinssi aina voi antaa perään vaatimuksissansa; mutta tuolla tulee herra takasin takkiin puetettuna.

(Don Ranudo ja Donna Olympia tulevat takasin).

Don Ranudo. Minä en taida sittenkään suostua siihen, vaikka meidän köyhyytemme on niin suuri.

Donna Olympia. Mitä, köyhyytemme! Se on vaan pahat ihmiset jotka sitä pakisevat. Ihmiset meidän säädystämme eivät voi olla köyhiä?

Pedro. Mutta jos herrasväki kuolisi nälkään, miksi sitä nimitettäisiin hyvällä kielellä?

Donna Olympia. Joka nälkään kuolee, ei sentähden tarvitse kuolla köyhyyteen; se on paremmin kutsuttava urhoolliseksi kuolemaksi, jonka ylevämieliset valitsevat mieluummin kun alentavat itsensä.

Pedro. Minä pelkään, että herrasväki saisi tälläisen hautakirjoituksen: Tämän alla lepää Don Ranudo ja hänen korkeasukuinen rouvansa; ne kuolivat nälkään välttääksensä köyhyyttä. Mutta tuollapa tulee lähettiläs takasin.

Yhdeksäs kohtaus.

Tulkki. Don Ranudo. Donna Olympia. Leonora. Pedro.

Tulkki. Hänen korkeutensa, minun armollinen herrani, ei ensinkään ota pahaksi teidän kieltoanne, päin vastoin ihastuttaa häntä teidän ylevä sydän ja hän kunnioittaa teidän korkeasukuisuuttanne enemmän nyt kun ennen, jättäen teidän omaan valtaanne, tahdotteko näyttää hänelle kysymyksessä olevaa kunnioitusta tahi ettekö.

Don Ranudo. Kosk'ei prinssi oikeutenansa sitä vaadi, tahdon minä vapaasta tahdosta suostua siihen.

Donna Olympia. Mitä?

Don Ranudo. Niin, Donna Olympia! Me voimme osoittaa kuinka suurta kunnioitusta tahansa, kun sitä ei vaadita, sillä silloin se vaan nimitetään kohteliaisuudeksi eikä velvollisuudeksi. Minä voin näyttää Espanian historiasta erään esi-isistämme, Don Sanctio nimeltä, joka avopäin vastaanotti sotamiehen, mikä Xeres de la Fronteran suuressa tappelussa oli kaatanut kahdeksan Mohrilaista.

Tulkki. Minä toivotan teidän ylhäisyydellenne onnea kuuluisaan lankouteenne ja tahdon tunnin kuluessa saattaa tänne prinssin seuranensa.

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimäinen kohtaus.

Gusman. Leonora.

Gusman. Oi, Leonora! mitä sanoo rakastavainen Gontsalo, kun rakastettunsa viedään Mohrien maahan? Tosin minua miellyttää, että Donna Maria pääsee vankeudesta, nälästä ja kurjuudesta kunniaan ja varallisuuteen; mutta minä soisin kumminkin Gontsalon tähden, ettei tästä avioliitosta mitään tulisi.

Leonora. Ei, Gusman! Tämä avioliitto on parempi.

Gusman. Minä kyllä näen, että sinä olet oikea viirikukko ja kuten muutkin kamaripiiat täynnä juonia.

Leonora. Ole vaiti! koska röökynä itse taipuu siihen.

Gusman. Oi Jumala! suostuuko hän ottamaan mustalaisen?

Leonora. Mutta prinssi on kristitty ja avullinen sekä asuu sivistyneessä maakunnassa. Minä seuraan neitoani sinne.

Gusman. Minä, totta mari, myöskin seuraan!

Leonora. Kuinkas muuten?

Gusman. Siishän tulemme vielä yhdessä palvelemaan; se on minun iloista ajatella, sillä minä rakastan sinua niin suuresti kun joku tohtori kuumetautia. Jos sinä tahtoisit niinkuin minä, niin voisimme paikalla mennä kihloihin, ja sinä tulisit minulle vaimoksi; sillä viipyminen ei mitään hyödytä enää; minun pitää muutenkin erinäisten syitten tähden kohta mennä naimisiin.

Leonora. Ole vaiti, pölkkypää, ja muista, että puhut Espanialaisen neidon kanssa ja ettet nyt ole Ranskassa etkä Tanskassa, missä tänään sanotaan: Tahdotteko minua? ja huomenna pidetään häät; ja missä myös ennen häitä eletään niin ystävällisesti yhdessä, ettei ole mitään uutta sanomista eikä liion mitään toimittamista morsiusyönä. Tahdotko voittaa rakkauteni, niin saat myöskin kosia niinkuin täällä on tapana; ensiksi kulet sinä vuoden päivät huokaillen, hämmästyt kun näet minun; sanot väliin meneväsi hirsipuuhun rakkautesi tähden, ilmoittamatta ketä sinä rakastat, antaen minun tuota vaan aavistaa. Sitten miellytät sinä minua lauluilla ja rakkauden runoelmilla kamarini akkunan takana, kärsit että minä ajan sinut pois haukkumisella ja väliin heittäen vettä päällesi; sitten tulee sinun rahalla voittaa puolellesi jonkun vanhan ämmän, joka on minun ystäväni, saada hänet kiittämään sinua ja kuvaamaan sitä surullista tilaa, mihin rakkautesi kautta olet joutunut; kehoittamaan minua kristillisestä rakkaudesta pelastamaan henkeäsi, näyttämällä sinulle kohteliaisuutta ja vastaanottamalla sinulta milloin minkin runoelman, jonka olet verelläsi kirjoittanut; vihdoin vastaanottamaan lahjoja, puhelemaan kanssasi akkunasta ja viimein päästämään sinua kamariini.

Gusman. Aivan niin! Se oikeen, Leonora! Sillä näihin mutkiin ei kuluisi enemmän kun noin viisikymmentä vuotta. Puuttuipa vaan, että olisit neuvonut minun hirttämään itseni sulasta rakkaudesta. Ei, Leonora, minä tiedän miten pikemmin voimme tulla yhteen, rikkomatta maan tapoja vastaan. Sinä jätät jonakuna yönä kamarisi oven auki ja olet nukkuvinasi sikeässä unessa, niin tulen minä ja makaan sinua. Sinä huudat apua, kumminkaan ei niin kovaa, että kukaan kuulee; kun siis olen väkivallalla miestyttänyt sinua, seuraa itsestään että sinä kiiruhdat häillä saadaksesi takasin kunniasi, jonka minä viekkaudella ja sukkeluudella varastin sinulta.

Leonora. Kuule, Gusman! Pidä suusi kiinni tahi puhun minä herrasväelle ja sinä saat rangaistuksen saastaisesta puheestasi.

Gusman. Sehän oli vaan esitys. Sinä voit tehdä kuten tahdot, Leonora! Minä kyllä aina vaimon saan.

Leonora. Minä myöskin miehen.

Gusman. Jaa, jaa, Leonora! me kyllä sovimme! Mutta tuolla tulee Donna Maria; minä en siedä nähdä häntä, sillä sydänvereni kuohuu minussa, kun ajattelen, että hän menee tuolle mustalle prinssille. Minä menen tieheni.

Toinen kohtaus.

Donna Maria. Leonora. Pedro.

Donna Maria. Oi, Leonora, sinun sukkeluutesi on verraton; minä vaan pelkään sen tulevan ilmiöön ennenkun aviokontrahti on allekirjoitettu.

Leonora. Se ei voi tulla ilmiöön, ellemme sitä itse ilmoita; minä siis en ole tahtonut puhua mitään Gusmanille, sillä hän on yksinkertainen ja saattaisi pilata kaikki.

Donna Maria. Mutta eikö ole hirmuista että vanhempani ovat niin sokeat ylpeydessään, jotta, ennen kun antavat tyttärensä hyvälle herralle, jolla on sekä varoja että tahto heitä auttaa, ennen kuolevat nälkään ainoasti sen tähden, että hän ei ole niin korkeaa säätyä kun he.

Leonora. Tässä maassa vallitsee pirullinen ylpeys; Espanialaisuus merkitseekin ulkomaalla samaa kun ylpeys.

Donna Maria. Älä puhu niin, Leonora; siinä teet väärin kansallemme. Tosiaan löytyy paljon ylpeitä ihmisiä Espaniassa, mutta sen tähden ei ole kansan yleinen luonne semmoinen, eikä ole mikään niin väärä, kun yhden tahi toisen töistä päättää koko kansan avullisuuteen. Kansasta saavat he, jotka sillä lailla tuomitsevat, ihan väärän käsityksen. Jos sattuvat, siinä vähässä ajassa, jonka oleskelevat jossakussa maakunnassa, kunniallisten ihmisten parissa olemaan, päättävät kohta koko kansan kunnialliseksi; jos taasen tulevat ylpeiden seuraan, niin kotia tultuaan kirjoittavat kirjoja koko valtakunnan ylpeydestä. Jos esimerkiksi minun vanhempani ovat niin hulluja, että mieluummin kuolevat puutokseen, kun antavat tyttärensä suvulle, mikä heidän mielestä ei ole omaan sukuunsa verrattava, niin saako tuosta syyttää koko maakuntaa? Ei, se on väärin; sillä useammat ihmiset kaupungissamme hyleksii heitä, ja iloitsee, jos aikomuksemme onnistuu.

Pedro. Te olette siinä oikeassa, neito! Te olettekin esimerkillänne näyttäneet, ettei tuo vika ole kaikkiin tarttunut. Mutta tuolla tulee herrasväki.

Kolmas kohtaus.

Don Ranudo. Donna Olympia. Donna Maria. Eugenia. Leonora. Pedro. Gusman.

Don Ranudo. Nyt on, tyttäreni, taivas lähettänyt sinulle sulhon, jolle voit mennä häväisemättä sukuasi. Minä olen sinun antanut isännällesi ja herrallesi Theofrastus Bombastus, joka on suuri prinssi Aethiopiasta.

Pedro. Herra Jumala! kuuleehan jo nimestä Bombastus mikä mies hän on.

Don Ranudo. Hän kuuluu myöskin olevan hyvä herra, kuten kaikki Aethiopian prinssit ovat olleet.

Pedro (hiljaan). Vähät siitä, kun hän vaan on ylhäinen.

Don Ranudo. Hän on myöskin kaunis.

Pedro (hiljaan). Mitäpä siitä, vaikka hänellä ei olisi nenää eikä sormia, kun hän on prinssi.

Don Ranudo. Hän kuuluu myöskin olevan rikas ja voimallinen prinssi.

Pedro. Oh! mitä rikkaudesta! Onhan sanassa Bombastus rikkautta yltäkylläisesti.

Donna Maria. Minä kiitän teitä, vanhempani, että olette minusta pitäneet huolen; aikomukseni on aina ollut ennen mennä luostariin, kun sopimattomaan avioliittoon.

Donna Olympia. Oi, Don Ranudo! Tyttäremme sanat olisivat kultapuustaveilla kirjoitettavat ja lähetettävät kaikille ylhäisille huonehille: Colibrados'en suku ei voi kasvattaa muita kun tälläisiä oksia.

Leonora. Jos olisi neitomme tahtonut mennä alhaiselle, niin en olisi siihen koskaan suostunut, ennen olisin kuollut kun nähnyt sitä.

Don Ranudo. Kiitos, Leonora, innollisuudestasi! Sinä olet aina ollut uskollinen piika herrasväellesi.

Pedro. Totta mari! niin kauan kun pääni on pystössä, ei olisi meidän neitomme saanut mennä eräälle Gontsalo de las Minas, vaikka olisikin tämä ollut vielä rikkaampi kun on. Minä voin vannoa, että kun kuulin sisarensa sitä esittävän, kävi se minuun niin kovasti, etten vieläkään ole sitä voittanut. Minä sain selkääni jotakin, joka ei antanut minulle rauhaa. Au, au! minä muistan sitä niin usein kun sitä ajattelen. Eikö se ollut hävyttömästi, että semmoinen mies edes uskalsi pyytää Colibrados'en neitoa? Luuleeko hän että tämä armollinen herrasväki rahan ahneudesta niin alentaisi itsensä? Mitähän se miesparka toki miettikään? Jos olisi hän täällä, minä hänet paikalla murhaisin. Ei, ennenkun tuo olisi saanut tapahtua, olisin minä sytyttänyt huoneemme ja polttanut herran, rouvan, neidon ja itseni myöskin.

Donna Olympia. Semmoisilla palvelioilla ansaitsee olla tämmöinen herrasväki, ja tämmöisellä herrasväellä semmoisia palvelioita.

Don Ranudo. Hänen puheensa miellyttää minua, sillä hän puhuu innostuksesta, vaikka tosin ei ole mitään ansiota herrasväkensä polttamisessa.

Pedro. Niin, mutta herran ja rouvan tuhka, jos se sitten olisi voinut puhua, olisi kiittänyt minua, sillä se kuolema olisi ollut urhoollinen ja ihmiset olisivat sanoneet: He elivät urhoollisesti ja kuolivat urhoollisesti. Kunniantunto on kalliin aarre maailmassa; kun sitä ei ole, mitä auttaa rikkaus ja varallisuus? Nyt puhun minä sydämeni pohjasta; kun toisin olen pakissut, olen minä laskenut pilaa vaan.

Don Ranudo. Minä kyllä tiedän, että ainoasti meidän huviksemme olet toisin puhunut.

Pedro. Aivan niin! mutta hovinarri saattaa myöskin väliin puhua totta, ja minä, kun olen herran ja rouvan puolesta, puhun aina totuutta.

Don Ranudo (pistää kätensä lakkariin). Kas tässä, Pedro saat kultarahan sanoistasi; vaan se on tosi, minulla ei taida olla käsillä niin paljon rahaa; mutta sinä saat kyllä kultarahasi, Pedro, ja enemmänkin.

Pedro (hiljaan). Herralla ei taida olla housuja jalassa, muuten olisin minä kohta saanut sen.

Don Ranudo. Ellet sinä rahaa saa, niin saat jotakin parempaa.

Pedro. Mitä, herra?

Don Ranudo. Minä, näet, laitan niin, että kun elämäkertomuksemme kirjoitetaan, jonka uskon erään meidän turvanalaisen kohta tekevän, niin mainitaan sinäkin kiitoksella.

Pedro. Herra hallitkoon! mikäs on silloin hätänä? Mutta tuolla näen minä prinssin tulevan.

Gusman. Oi, kun en osaa puhua Aethiopian kieltä! Minä tahtoisin kysyä paljon asioita, sillä minä olen kuullut paljon puhuttavan siitä maakunnasta, semminkin Punaisesta merestä ja tuosta suuresta Seine virrasta, joka sen läpi juoksee, ja jossa on kultahietaa.

Don Ranudo. Sinä narri! Seine virtahan on Ranskassa.

Gusman. Antakaa anteeksi, herra! Mutta minä olen nähnyt präntättynä eräässä murhenäytelmässä: scena on Mohrien maassa. Vaan tuossapa on prinssi. Oi, herra, hän vastaa nimeänsä; hänen kasvonsa on minussa jo vaikuttanut sen, että tuskin voin seisoa jaloillani enää. Salliiko kunnianne, herra, että menette häntä vastaanottamaan?

Don Ranudo. Sallii kyllä; mutta hän onkin ainoa alamainen, jolle sen voin tehdä.

Pedro. Saapa panna lasisilmät nenällensä nyt.

Gusman. Samaa minäkin. Nyt toivon herrasväen kostavan oikeuden palvelialle äskeistä hävyttömyyttä.

Don Ranudo. Tuota on nyt liian alhaista muistaa.

Gusman. Minä kumminkin kadotin sen vähän mikä minulla oli. Minä totta mari rukoilen, että hänen Aethiopillinen korkeutensa antaa hirttää kaupungin voudin, pormestarin ja neuvosmiehet, elleivät laita kalujani takasin.

Don Ranudo. Sinä kyllä saat palkinnon kaluistasi puhumatta siitä prinssille.

Gusman. Mutta, armollinen herra…!

Leonora. Pidä suusi, Gusman! Luuletko sinä sinun kenkäsi ja housuisi tähden Aethiopian ja Espanian käyvän sotaan; nyt ei ole aikaa muistaa tuollaisia vähäpätöisiä asioita. Mutta mitä jylinää tämä on? Kas tuolla tulee prinssi suurella juhlamenolla.

Neljäs kohtaus.

Prinssi seuranensa, (jossa Hovinarri, Tulkki ja Notario). Edelliset.

(Prinssi tulee seuranensa, jotka kaikki ovat mustia Mohrilaisia. Sill'aikaa kun juhlameno kolme kertaa käy teaterin ympäri, soitetaan kummallinen soitto. Juhlameno tapahtuu seuraavassa järjestyksessä: 1) mies kantaen vähäisen lippaan, missä on lahjoja, 2) mies pitkällä ja keihääntapaisella tupakkapiipulla, 3) prinssi itse hovinarrinsa kanssa, joka ympäröittynä kulkuisilla tekee kummallisia hyppyjä, 4) miehiä joutsilla ja nuolilla. He seisahtuvat vihdoin ja eräs miehistä antaa kahdesti kumarrettuaan ja päänsä lattiaan lyötyään prinssille nuolen ja jousen, jonka hän laukasee Don Ranudoa kohti).

Don Ranudo (säikähtyen). Mitä tämä on?

Tulkki. Aethiopialaisten tapa on näin tervehtiä miespuolia.

(Toinen astuu esiin ja ampuu nuolella Gusmania, joka hirmustuneena ja huutaen kaatuu. Hovinarri auttaa häntä jaloille jälle ja sanoo:)

Hovinarri. Hyvtyi, hyvtyä, hyvtyö.

Gusman. Se ei piru vie ollut mikään hyvä työ; konnan työ on ampua syytöntä.

Gontsalo (prinssi). Laham Tuidu, scompta posi, la hom hubo, la hom haba.

Tulkki. Prinssi toivoo, että eläsitte vielä niin monta vuotta kun on penikulmia aurinkoon ja hietasmuruja Punaisen meren pohjalla.

Gusman. Tuo kieli on hyvä talvella, sillä se on lyhyt.

Don Ranudo (nostaen hattuaan). Minä kiitän teidän ylhäisyyttänne ja toivotan teille takasin taivahan siunausta.

Tulkki (prinssille). Allola.

Gusman (hiljaan). Kas perhanan kieltä! Sillä voisi kirjoittaa yhdelle lehdelle kokonaisen historian.

Gontsalo. Lacotrang hi li li.

Tulkki. Prinssi sanoo lähteneensä tälle matkalle yhtyäksensä jonkun korkea-aatelisen suvun kanssa Roomalaisesta uskonnosta, pyytää sen tähden puolisokseen tyttärenne, Donna Marian.

Gusman. Herra hallitkoon! mikä kieli! kun hi li li merkitsee niin paljon, niin varmaankin voidaan yhdelle riville kirjoittaa koko roomalainen paasto.

Don Ranudo. Minä ilolla myönnyn pyyntöönne ja annan teille tyttäreni puolisoksi.

Tulkki (prinssille). Lalaks.

Gusman. Mitähän tuo laks merkitsee?

(Don Ranudo taluttaa tyttärensä prinssin luo, jolle antaa hänen).

Don Ranudo (notariolle). Olkaa hyvä ja kirjoittakaa, suostumuskontrahti.

(Notario istuu kirjoittamaan; jolla aikaa hovinarri hiipii Gusmanin luo, ja repii häntä tukasta).

Gusman. Oi, herra tulkki! miksi repii hän minua tukasta? Enhän minä ole hänelle mitään tehnyt.

Tulkki. Se ei ole mitään, ystäväni! Hovinarrit Abyssiniassa puhuvat ainoastaan käytöksillä; kun haastelevat ihmisten kanssa, jotka ovat heitä parempia, käyttämät he polokoksi kutsuttuja käytöksiä; kun taasen vertaistensa kanssa haastelevat, käyttelevät he Hopiko tapaa. Hän nyt tahtoo sanoa teille: minä toivon että meistä tulee hyvät ystävät.

Gusman. Piru ruvetkoon hänen ystäväksi! Onko se ystävyyttä, repiä kunnollisia ihmisiä tukasta? Tahtoisinpa tietää, miten hän vihaansa osoittaa. (Hovinarri sieppaa häntä tukasta). Au, au! anna minun olla, sinä musta koira!

Tulkki. Tällä hän tahtoo sanoa: suokoon onni, että aina saisimme olla yhdessä.

Gusman. Eikö hiidessä, sitä en minä suo; tuollaiset ihmiset voivat niin kauan puhua hyvän ystävänsä kanssa, kunnes tämä on päässyt tukastaan, ja se on murhata ihmisiä puheella.

(Narri puistaa nyrkkiä Gusmanille).

Gusman. Mitä pirua hän nyt aikoo, kun puistaa nyrkkiään?

Tulkki. Se on niin paljon kun: Nyt tahdon minä kertoa matkastani Mohrlandista.

Gusman. Oi, herra tulkki! sanokaa hänelle, etten minä ole utelias; sillä ennenkun hän on puoli tiehen päässyt, ei ole enää luuta ruumiissani. (Narri näpsää Gusmania nenälle). Au, au, au!

Tulkki. Se oli: nyt alan minä puhua matkastani.

Gusman. Ja minäkin alan puhua Hopiko kieltä.

(Sieppaa narria tukasta. Näin vuorottain tehden joutuvat he vihdoin tappeluun, josta heitä eroitetaan. Tappelun kestäessä kääntyvät ylhäiset notarioon, joka tällä välin kirjoittaa kontrahdin valmiiksi ja antaa allekirjoitettavaksi).

Don Ranudo. Kirjoittakoon prinssi ja tyttäreni ensin, me muut sitten vahvistukseksi.

Tulkki. Ei, herra! Tapana on Mohrien maassa että sulho ja morsian kirjoittavat viimeksi ja että toiset jättävät siaa heidän nimillensä.

Don Ranudo. Kullakin maakunnalla on tapansa. Kirjoittakaamme siis ensiksi koska niin on tapa.

(Kaikki kirjoittavat; vihdoin viimein Gontsalo, prinssinä, ja Donna Maria. Kaikki huutavat: vivan! ja soittajat soittavat. Kun tämä on tapahtunut luetaan kontrahti).

Notario (lukee). Meidän allekirjoittaneiden välillä on vanhempaimme ja ystäväimme suostumuksella tänään päätetty ikuinen avioliitto, ja vaikka luonnollisesti siihen tarvitaan ainoasti keskenäinen suostumuksemme, joka on sitonut sydämemme yhteen, niin emme ole tahtoneet rikkoa maallista lakia ja muita tapoja vastaan, vaan tahtoneet ystäväimmekin suostumuksen avioliittoomme, todistettuna heidän allekirjoituksilla.

Gontsalo de las Minas. Maria de Colibrados.

Don Ranudo. Mitä? Kuka on Gontsalo de las Minas?

Gontsalo (ottaen kasvoiltaan mustan naamapeitteen). Minä; Gontsalo de las Minas on minun nimeni.

Don Ranudo. Se on petos, joka ansaitsee hirmuisen rangaistuksen.

Donna Olympia. Tämä kontrahti on kohta kuoletettava.

Notario. Se ei voi tapahtua. Avioliittoa, joka on lain mukaan yleisellä suostumuksella ja allekirjoituksilla päätetty, et taideta rikkoa.

Donna Olympia. Mutta se on väärä, se on petollinen…

Notario. Siitä emme me tiedä; me emme ole tehneet muuta kun mitä meidän tulee tehdä.

Don Ranudo. Tämä avioliitto on henkilöiden säätyeroituksen tähden mitätön.

Notario. Me emme näe mitään suurta eroitusta. Tässä on tehty liitto kahden aatelissuvun välillä; eroitus on siinä, että Gontsalo ottaa puolisokseen köyhän neidon, joka ei saa mitään myötäjäisiä kotoansa.

Donna Olympia. Minun tyttäreni luopuu ennen hengestään kun elää avioliitossa miehen kanssa, joka on alhaissäätyä.

Donna Maria. Minä luovun ennen hengestäni kun erkanen siitä, jota jo olen rakastanut niin kauan.

Donna Olympia. Don Ranudo, häntä emme enää tunnusta tyttäreksemme; teemme hänen perinnöttömäksi!

Pedro. Tässähän ei ole muuta perittävätä, herra, kun ainoasti musta surukappa, joka teillä äsken oli yllänne.

Donna Olympia. Minä näen että sinäkin konna olet samassa liitossa; kuule Leonora! kutsu tänne väkeä avuksi.

Leonora. Sitä en voi tehdä, armollinen rouva; sillä minäkin olen samassa liitossa; luulenpa koko kaupungin iloitsevan tästä kavaluudesta.

Gusman. Perhanan Leonora! kuinka sukkelasti hän on asioitaan ajanut. Minä en totta mari tietänyt muuta, kun että herra Gontsalo oli Mohrilainen prinssi.

Donna Olympia. Tämä avioliitto ei ole ainoastaan mitätön, vaan te saatte kaikki ansaitun rangaistuksen petoksestanne.

Gontsalo. Tämä avioliitto on pysyväinen, sillä ensiksi on minulla morsiamen suostumus ja vieläpä vanhempain nimet avioliittokontrahdin alla.

Don Ranudo. Minä vaadin teidät huoneväkeni kaikki todistajiksi siihen, mitä täällä on nyt tapahtunut.

Pedro. Minä voin todistaa, että täällä on suostuttu avioliittoon.

Leonora. Ja minä, että röökynä kauan on rakastanut Gontsaloa.

Notario. Lapset kyllä ovat vanhempainsa holhonalaiset ja ovat velkapäät heitä tottelemaan niin kauan kun vanhemmat ovat järjellisiä, mutta kun eivät ole sitä, menettävät he tämän oikeutensa Espanian lain mukaan, joka sanoo: si kuriosus j.n.e.

Don Ranudo. Olemmeko me järjettömiä? Kysykää tyttäreltäni ja talonväeltä, olemmeko tehneet mitään, josta voisi päättää meidät hulluiksi?

Donna Maria. Minä en ymmärrä, rakkaat vanhempani, miten se sopii yhteen selvän järjellisyyden kanssa, että tahdotte tappaa nälällä itsenne ja lapsenne mieluummin kun yhtyä liittoon semmoisen hyvän herran kanssa kun Gontsalon.

Pedro. Minä pidän sen siksi, että herran ja rouvan pää vähän viiraa.

Leonora. Minäkään en todella voi muuta sanoa.

Gusman. Minusta on herra ja rouva kyllä viisaat, mutta todella sanoen on heidän päässään muutama ruuvi löyhtynyt.

Notario. Tässä nyt kuulette mitä talonväki todistaa; se kumminkaan ei ole tarpeesen tässä asiassa, sillä minä voin vakuuttaa että koko kaupunki on samasta ajatuksesta ja että, mikä nyt on tapahtunut, on tapahtunut oikeuden suostumuksella.

Donna Olympia. Oi, Don Ranudo! menkäämme luostariin.

Leonora. Ja me menemme häitä viettämään.

Eugenia. Suokoon Jumala, että minä voisin samaa sanoa!

Loppu.