Produced by Tapio Riikonen

DON RANUDO DE COLIBRADOS eli KÖYHYYS JA YLPEYS

Komedia viidessä näytöksessä

Kirj.

LUDVIG HOLBERG

Suomentanut K. J. Gummerus

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1867.

JÄSENET:

Don Radudo de Colibrados, ylimys Espaniassa.
Donna Olympia, hänen puolisonsa.
Donna Maria, heidän tyttärensä; rakastunut Gontsaloon.
Eugenia, Marian sisar, nuori neiti.
Gontsolo de las Minas, espanialainen aatelismies; rakastunut
Donna Mariaan.
Isabella, Gontsalon sisar.
Eleonora, Donna Marian kamaripiika.
Gusman, Don Ranudon palvelupoika.
Pedro, Don Ranudon lakeija.
Oikeuden palvelia.
Talonpoika.
Notarius.
Erään valeruhtinaan joukko, jonka seassa:
Tulkki ja
Hovinarri.

Näytelmäpaikka on eräässä maakaupungissa Espaniassa.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimäinen kohtaus.

Gontsalo de las Minas. Isabella.

Gontsalo. Kylläpä niinkin, rakas sisareni! Tämä avioliitto ei tosin tuota minulle mitään hyötyä; mutta te tiedätte, ettei minun rakkauteni katso etuja. Heidän sukunsa on vanhempi kun meidän, se on tosi; mutta meidän ei ole sentähden vähemmän aatelinen. Voivatko he luetella suuria miehiä suvustaan, niin voimme me tuoda esiin rikkautemme, ja panna sen heidän ynseän kurjuutensa rinnalle, joka on suurempi kun sanoilla taidetaan kertoa. Mutta, kuten sanon, rakas sisareni, minä en katso etuja; minun sydämessäni palaa sula ja puhdas rakkaus heidän tyttäreensä, Donna Mariaan, jonka kohtalo käy minun sääliksi, ei ainoastaan hänen köyhyytensä, mutta myöskin hänen hurjapäisten vanhempainsa tähden, mitkä ylpeydellään ovat joutuneet puheenaineeksi koko kaupungissa ja joista koko Espanian kansa saa syyttömästi kärsiä.

Isabella. Armas veljeni! Minulla ei ole mitään tässä vastaansanomista; hänen köyhyytensä olisi täydelleen autettu teidän varoillanne: mutta miksi meidän tulee nöyrtyä tuollaisille? Miten voittekaan rakastua pereesen, joka ylönkatsoo teitä. Tulisihan teillä olla niinkään paljon kunniantuntoa, että, havaitessanne vähintäkään ylönkatsetta, olisitte kääntyneet selin heihin, ettekä olisi enää muistaneet sellaista rakkautta.

Gontsalo. Oi, armas sisareni! Tepä ette tietäkää mitä rakkaus on; sillä jos sen tietäisitte, ette noin puhuisi. Minun kunniani tunto on tässä asiassa usein sotinut rakkauttani vastaan, mutta rakkaus on aina voittanut.

Isabella. Mutta kun havaitsette, ettette millään voi saada toivojanne toteutumaan, eikö teidän silloin pitäisi, kuten järjellinen ihminen, luopua sellaisesta rakkaudesta?

Gontsalo. Oi ei! Hänen vanhempainsa ylönkatse ei voi sammuttaa minun rakkauttani, se yhä vaan enemmän yllyttää minua, se on kun öljy tuleen vuodatettuna.

Isabella. Oh veljeni! jopa rupeette romaaniurooksi. Tuollainen rakkaus on mielestäni sangen runollinen.

Gontsalo. Kaikki toivoni ei vielä ole sammunut. Vielä on kipinä jälellä; sillä minä toivon, että kun heidän kurjuutensa on noussut korkeimmalleen, he, kun ovat puutteesen kuolemaisillaan, vihdoin luopuvat tuosta ylönpaltisesta ylpeydestään ja suostuvat antamaan tyttärensä kunnolliselle miehelle, joka varallisuudellaan voi heidät pelastaa suurimmasta hädästä.

Isabella. Minä havaitsen tuosta puheestanne, Gontsolo parka, ettette vielä tunne oikeen heidän ylpeyttänsä. Minä luulen heidän ennen kuolevan, kuu suostuvan pyyntöönne.

Gontsalo. Mutta, Isabella! Tässä on vielä seikka, josta ette näy tietävän mitään.

Isabella. Mikä se olisi?

Gontsalo. Minä olen, näette, varma siitä, että yhtä suuresti kun vanhempansa ylönkatsovat minua, yhtä suuresti rakastaa minua Donna Maria, heidän tyttärensä. Hän on nykyään tädilleni kyyneleet silmissä valittanut vanhempainsa hulluutta ja suuresti liikutettuna kertonut heidän hirveää kurjuuttansa.

Isabella. Se kaikki ei auta mitään. Vanhempansa pitävät hänet niin tarkoin silmillä, että teidän on mahdotoin saada nähdä, vielä taatummin tavata hänen, vanhempainsa sitä tietämättä.

Gontsalo. Oi, Isabellani! Rakastavaiset löytävät teitä, joita ei kukaan osaa ajatella ja päästäkseen tarkoitustensa perille keksivät he keinoja, joita ei kukaan osaa aavistaakaan; ettekö sitä tiedä? Ellei rukous auta, auttaa viekkaus ja ellei viekkaus auta, auttaa väkivalta, vaikka henkenikin siitä menettäisin.

Isabella. Oi armas Gontsaloni! Minun käy sääliksi teidän ynseää tilaanne; en siis enää tahdo moittia teitä, sillä minä tiedän, että kun rakkaus kerran on saanut tuollaisen vallan, on rakastavainen paremmin säälittävä kun soimattava. Minä siis tahdon olla, missä suinki taidan, teille apuna. Oi, jospa keksisin jonkun hyvän neuvon! Mutta tuolla näen minä Pedron tulevan; menkää syrjälle, minä tahdon koettaa, mitä hänellä voi tehdä.

(Gontsalo menee).

Toinen kohaus.

Isabella. Pedro.

Pedro. Hei! Niin se kaiketi käy hyvin! Nyt on kaikki mennyt; huonehessa ei ole enää lusikoita, ei talrikkeja, ei patoja. Minullapa on nyt asiana käydä lainaamassa pata — omaan nimeeni muka, sillä herrasväkeni nimessä en saa ainoata koko kaupungissa. Mutta mistä saan minä sen? Ja jos saisinkin, niin ei ole meillä mitään, mitä siinä keittäsimme — sen varmaankin tiedän — sillä huoneemme on niin tyhjä, ettei ole enää muuta mitään jälellä, kun arvonimejä, herruutta ja ylhäisyyttä, josta tosiaan, jos ne kaikki pataan laskettaisiin, ei tule lientä laihintakaan. Pystykorvasia ovat he yhä vielä, semminkin rouva. Hänpä ennen varmaankin kuolisi nälkään, kun antaisi pois puustaviakaan kuuluisasta nimestään. Sellaiseksi tulemasta, varjelkoon Jumala minua! Nyt ovat ajatukseni ihan toisellaiset; sillä ennen kun rupeisin nälkää näkemään, ennen panisin, en ainoastaan sukunimeäni, mutta myöskin kunniani äyristä menemään. Ylhäisyys on tosin kyllä hyvä, mutta nautittuna puoliseksi tahi ilta-atriaksi tuntuu se sangen vähän vatsassa. Vielä viikon päivät olen aikonut pysyä tässä talossa; sen ajan kuluessa saan minä hyviltä ystäviltä ruokaa ja juomaa; istukoot herrasväki kotona perkaten hampaitaan, kun ovat syöneet hernelientä ja nauttineet ravinnokseen herkkujen asemesta esi-isäinsä kuuluisia töitä. Mutta kas, kuka tuolla on? Nöyrin palvelianne, madame! Kuletteko näin yksin ilman palkollisetta ulkona?

Isabella. Miksikä ei, Pedro! Minä olen jo tullut siihen ikään, etten enää tarvitse lakeijaa. Mutta miten jaksaa herrasväkesi?

Pedro. Hyvin! Meillä on vieraita tänään puolipäiväksi; minä olen sokurileipiä ostamassa.

Isabella. Mitä vieraita teillä on?

Pedro. Ompa vaan Duc de la Vera Cruz, ruhtinatar Donna Emilia de las
Spadas, Hierosme Victor, Abad de S:t Jago, Martis Fernando Gontsalo,
Filippo de S:t Cifuente, markisinna-rouvansa kanssa ja tuhansia muita,
joita olen liian halpa luettelemaan.

Isabella. Minä siis en rohkene käydä tänään teillä vieraisissa?

Pedro. Ette suinkaan; me emme tänään saa päästää sisälle ketään, joka ei voi luetella sukuansa niistä kristityistä pereistä, jotka elivät ennen Mohrien aikoja Espaniassa.

Isabella. Kuinka pitää herrasväkesi tänään niin suuria pitoja, sehän ei ole juuri tapansa?

Pedro. Pidot ovat muistoksi siitä voitosta, jonka eräs heidän esi-isistänsä Don Ramiro de Colibrados tänä päivänä sai Mesopotamian kuninkaalta, minkä vankina vei Toledo'on. Jos tälläisiä päiviä olisi useita vuodessa, tuntuisi se herrasväkeni kukkarossa enemmän kun suotava olisi; sillä minä voin vakuuttaa, että tälläisenä päivänä eivät he tuhannella piasterilla pääse.

Isabella. Mutta, Pedro! kuinka kulet sinä tämmöisenä juhlapäivänä noin huonossa ja rikkinäisessä liverissä?

Pedro (nostaen lakkiansa). Muistoksi vaan siitä valtalipusta, jonka kuuluisa Don Ramiro de Colibrados kantoi!

Isabella. Eihän kenraali itse, tiedämmä, tappelussa kantanut lippua?

Pedro. Ei, madame! sanoinhan minä, että sen kantoi hänen väntrikkinsä. Tämä lippu joutui kuulien keskellä niin repaleiksi ja rikkinäiseksi, kun minun vaatteeni nyt ovat.

Isabella. Joko siitä on kauan kun Don Ramiro sen tappelun voitti?

Pedro. Juuri kuussataa vuotta tänään.

Isabella. Oi kummaa! Vastahan on pyssyjä ja kuulia kolme sataa vuotta käytetty.

Pedro. Niin, madame! Minä olen liian halpa väittelemään teidän kanssanne; olkoon siis niinkun sanotte. Mutta minä voin valallani vakuuttaa, että lipun kävi varsin pahoin tappelussa, ja että minä muistoksi siitä kulen tänään tälläisessä vaatepuvussa.

Isabella. Mutta muistelenhan minä nähneeni sinun samassa rikkinäisessä puvussa koko kuukauden?

Pedro. Saahan jokainen käydä puetettuna miten tahtoo; — minulla on omat syyni siihen.

Isabella. Mistäpä syystä voisi suurisukuisten herrasväen asialla käydä noin retuisena? Saattaisihan tästä uskoa, että herrasväkesi on joutunut köyhyyteen.

Pedro. Köyhyyteen! Oh, hoh! Herrasväki, joka voi luetella satakolmeneljättä ja kolme sukupolvea, joutuisi köyhyyteen! Jos lukisin ainoasti kaksi äyriä jokaisesta polvesta, niin siitä jo karttuisi aika summia.

Isabella. Minä kumminkin pidän heidät köyhinä, kunnes kuulen parempia syitä.

Pedro. Luovuttaakseni teitä noista ajatuksista, tahdon kertoa teille mietteitäni: Herrasväki on havainnut sen tulleen perhanan tavalliseksi, että sisäpalveliat käyvät kauniissa vaattehissa ja etteivät suurisukuiset enää voi pitää mitään itseänsä varten; senpä tähden ovat he tämän keinon keksineet: Niin pian kun näemme alhaisten palveliain käyvän hyvässä vaatepuvussa, niin otan minä kuluneet vaatteet taasen ylleni. Olettehan nähneet, madame, Madridin hovissa, että kun porvaristo käy kaikkein komeimmasti puetettuna, käy hoviväki huonoimmissa vaattehissa.

Isabella. Väliin tapahtuu niinkin; mutta he eivät koskaan käy ryysyissä.

Pedro. Jaa, jaa! madame! Minun herrasväkeni kyllä tietää mitä tekee; ne, ei mari, koskaan ala mitään sitä tarkoin miettimättä.

Isabella (itsekseen). Minä kyllä jännitän häntä kunnes tunnustaa. (Kovaa). Mutta, Pedro! sanoithan sinä äsken käyväsi tuossa ryysypuvussa muistoksi valtalipusta, joka ammuttiin repaleiksi tuossa suuressa tappelussa.

Pedro (Hiljaan). Mene hiiteen kysymyksinesi! (Kovaa). Minä en voi muistaa, mitä äsken sanoin; mutta sen minä tiedän, että herrasväellä on huoneet täynnä kultaa ja kalliita kivejä; ja asian näin ollen en minä köyhyydestä tälläisessä puvussa käy. Tietkäät, madame! heillä on muitten kalliiden kalujen seassa sukuluettelo-kirja, jolla on suurempi arvo kun kultatynnyrillä.

Isabella. Mutta kentiesi ei siitä huutokaupassa maksettaisi neljää killinkiä, ellei siellä sattuisi olemaan joku muinaismuistojen harrastaja; Juutalainen ei siitä antaisi enempää, sen minä tiedän.

Pedro. Mitä Juutalaisista! Tiedänhän minä niitä, jotka ovat antaneet monta tuhatta impeydestä, josta Juutalainen ei olisi äyriäkään maksanut. Mutta tullakseni asiaan takasin, niin minä nöyrimmästi pyydän, että muuttaisitte ajatuksianne minun herrasväestäni; sillä minä voin vakuuttaa, että ainoasti pahat ihmiset sanovat heitä köyhiksi.

Isabella. Minä kaikesta sydämestäni toivon, että seikka olisi semmoinen kun sinä kerrot; mutta minä olen kuullut sekä kauppamiesten että muittenkin valittavan rahoista, joita heillä on saatavina teillä.

Pedro. Ei, madame! te nyt pilaa puhutte, sillä paremminhan te maailmaa tunnette. Tiedätte kaiketi kaikissa ylhäisissä suvuissa olevan tapana antaa ihmisten juosta rahojansa. Uskokaa minua, rahanpuutteesta herrasväkeni ei heitä juoksuta. Herra ja rouva tietävät elää, ja tässä, niinkuin muissakin kohdissa, näyttävät he, että ovat herrasihmisiä. Minä tunnen erään kauppiaan tässä kaupungissa, joka vielä käy muutamassa suurisukuisessa pereessä vaatimassa maksoa kankaasta, minkä hänen iso-isänsä antoi velaksi; hän ehkä saa samaa juosta kymmenkunta vuotta vieläkin, sillä suku on lähes meidän ylhäisin koko Espaniassa.

Isabella. Sitä tapaa ei meillä käytetä; minun veljeäni Gontsaloa ei kahdesti vaadita.

Pedro. Sen kyllä uskon, madame! sillä teidän ja meidän huoneemme välillä on suuri eroitus. Onhan se tunnettu asia, että meidän herrasväkemme ovat vanhinta sukua ja ylhäisimmät koko Espaniassa.

Isabella. Minun mielestäni ovat rikkaimmat myöskin ylhäisimmät.

Pedro. En nyt ymmärrä mitä tarkoitatte. Uskokaa minua, minun herrasväkeni eivät ole köyhiä; te voitte tuollaisilla syytöksillä joutua pahaan pulaan. Minä käyn rikkinäisissä vaattehissa, mutta syytä siihen ei ole isäntäväkeni köyhyydessä; sillä minä voin näyttää teille, että, kuinka huonotkin vaatteeni ovat, minulla kumminkin on silkkinen nenäliina lakkarissa. (Sieppaa lakkaristaan vanhan nenäliinan, jota seuraa kuiva, homehtunut leivänpalanen, mikä putoaa lattialle).

Isabella. Ha, ha, ha! Tuossa pudotit vähän rikkaudestasi lattialle.

Pedro. Se on palanen kokolade-kakkua, madame!

Isabella (ottaa ylös leivän). Ei, sehän on vanhaa homehtunutta leipää.
Mitä! onko se kokolade-kakkua?

Pedro. Ei ole, madame! se on tosi, se on vaan leipäpalanen. Minä otin sen mukaani erinäisten syitten tähden. Aina, näette, kun menen Mendez'in ruhtinaan luo, täytyy minulla olla leipäpala muassani antaa koirille, jott'eivät purisi minua.

Isabella. Aivan niin, Pedro! Rikkaat ovat arat hengestänsä. Ha, ha, ha!

Pedro. Sallikaa anteeksi, madame, mutta teidän naurunne ei kuulu somalta.

Isabella. Kiitoksia, Pedro, muistutuksestasi. Ha, ha, ha!

Pedro. Oi, olkaa nauramatta, madame; te saatatte menettää hyvän maineenne, jos joku sattuisi teitä kuulemaan.

Isabella. Odota vähän, minulla on sinulle jotakin sanomista: Kun sinulla on niin hyvä ymmärrys ja hyviä luonnon lahjoja, miten sinä voit olla toisen palkollinen? Kelpaisit sinä paremmaksikin.

Pedro. Minä en ole lukenut, madame! Muuten saan kiittää vanhempiani hyvästä kasvatuksesta. Luonto on myös ollut hyvän-suopa minulle; minä valehtelesin jos toisin sanoisin. Mutta, madame, tiedättekö te minulle parempaa tilaa?

Isabella. Tiedän mar'! sinua parempaa ei löydy almanakkoja kirjoittamaan; se on ammatti, joka kunnollisesti elättää miehensä.

Pedro. Mutta minä olen kuullut, että almanakkojen kirjottajain tulee osata valehdella aika tavalla.

Isabella. Ja minäpä en tunne ketään, joka siinä voittaisi sinua. Jos olisit sanonut herrasväkesi nyt istuvan kotonansa syöden hernelientä, niinkuin tekevät, ja että sinä olet ruuan kerjuulla ulkona, etkä ollenkaan sokeriherkkujen ostossa, niin en olisi neuvonut sinulle tuota ammattia.

Pedro. Totta puhuen, madame! minä kaikin tavoin tahdon salata herrasväkeni hätää ja kurjuutta, niin paljon kun mahdollista on; mutta nyt on tämä leipäpala saanut kaikki ilmiöön.

Isabella. Ei, Pedro! Sinun vaatepukusi etukynnessä ilmoittaa varsin hyvin millä kannalla herrasväkesi asiat ovat.

Pedro. Minä pelkään, että heidän omat vaatteensa sen vielä paremmin ilmoittaa. Herrani tosin vielä käy sametti-takissa, mutta muu puku siihen ei vastaa. Rouva leikkaa vaatteiden takapuolesta tilkkuja, paikatakseen niillä etupuolta; josta syystäkin hän seuroissa ei mielellään näytä selkäpuoltaan. Poislähtiessään kulkee hän selkä edellä, kumminkaan ei nöyryydestä, niinkuin muutamat tekevät lähtiessä niiden tyköä, joita kunnioittavat, mutta pelkästä suurellisuudesta, jott'ei kukaan saisi nähdä selälle maalattua kurjuutta; ja kun hänen joskus täytyy kääntyä, pitää minun tahi kamaripiian olla hänelle takapuolena.

Isabella. Ja kaikesta tästä hädästä voisivat he päästä, jos tahtoisivat vähänkään luopua ylöllisestä ylpeydestään ja antaa tyttärensä Gontsalolle, joka suuresti häntä rakastaa.

Pedro. Niin! He ovat usein pilkalla puhuneet tästä asiasta; mutta ehkä nyt, kun hätänsä on joutunut korkeimmilleen, he suostuisivat siihen, jos te, madame, itse menisitte heille sitä esittämään. Mutta tuolla tulee kamaripiika; paras on että keskustelette hänen kanssansa, sillä hän on sukkelan viekas piika.

Kolmas kohtaus.

Leonora. Pedro. Isabella.

Leonora. Sinä riivattn veitikka, sinä leipävaras! Veit leipäni, joka makasi takalla.

Pedro. Minkä leivän?

Leonora. Kas nyt kuinka pyhä hän toki on olevinaan! Pian! anna tänne leipäni, mulla ei ole tänään mitään muuta syömistä.

Pedro. Ole vaiti! Mieti mitä teet ennenkun nimität rehellisen miehen leipävarkaaksi.

Leonora. Pian tänne leipä!

Pedro. Minä voin valallani vakuuttaa, etten ole mitään leipää ottanut.

Leonora. Jos varas voisi valalla päästä hirsipuusta, niin ei ketään hirtettäisi.

Pedro. Minä panen kunniani pantiksi.

Leonora. Kuinka monta kunniaa sinulla toki on? Sinä olet usein sen menettänyt. Tänne pian leipäni, varas!

(Sieppaa leivän vikkelästi hänen lakkaristaan; se taittuu: saavat kumpikin siitä palasen; Leonora havaitsee Isabellan, lyö rintaansa ja aikoo lähteä juoksemaan pois).

Isabella. Kuules Leonora! Minulla on tärkeä asia sinulle puhuttava.

Leonora. Oi, madame! minä näännyn häpeästä.

Isabella. Onko herrasväkesi kotona, Leonora?

Leonora. On. Minun oli valmistaminen kokoladea, kun tuo veitikka Pedro pisti lakkariinsa muutamia kokoladekaakkuja, joita nyt olen ottanut häneltä takasin.

Isabella. Onnelliseksi sanon minä sen herrasväen, jolla on niin uskollisia palvelioita, mitkä, kuten te, kokevat salata isäntäväkensä köyhyyden. Mutta koska heidän tilansa on jo tunnettu koko kaupungissa ja tekin nyt olette itse sen ilmoittaneet, niin ei ole enää mitään salaamista. (Leonora itkee). Älä itke lapseni! He voivat vielä tulla autetuiksi. Tehän tiedätte, että minun veljeni rakastaa teidän neitoanne.

Leonora. Minä tiedän sen, madame! Mutta siitä ei ole hyvä puhua. Minä olen kuullut rouvani kummastelevan Gontsalon rohkeutta, joka uskaltaa ajatellakaan yhteyttä heidän kanssansa. Neitomme sitä vastaan — sen olen havainnut — hyvin suosii Gontsaloa; hän sanoi eräänä päivänä, vanhempainsa läsnä-ollessa, ettei säädyn puolesta heidän välinsä ole niin peräti suuri; mutta tästäpä joutui hän epäluulonalaiseksi ja vanhempainsa lukitsivat hänen sisälle kamariin.

Isabella. Se on minun sangen mieluista kuulla.

Leonora. Minun päin vastoin ei ollenkaan mieluista, sillä Donna Maria on rakastettavin lapsi. Ellei hänen itkunsa ja kyyneleensä olisi estänyt minua, olisin jo aikoja takaperin ottanut eroni heidän talosta.

Isabella. Ei! Minun oli mieluista kuulla, että Donna Maria pitää veljestäni; tuo antaa minun toivoa, että aikomukseni onnistuu, semminkin jos te olette minulle apuna, mikä ei jää palkitsematta.

Leonora. Käskekää te, madame! Jos viekkaus ja juoni tässä mitään auttaa, niin minä voin tehdä mitä toinenkin. Mutta paras on että ensinnä teette tarjoumuksenne vanhemmille; ehkä hätänsä hirnut jo on vähän kukistanut entistä ylpeyttänsä. Tahdotteko tulla puolen tunnin takaa herrasväkeni luokse, niin minä laitan että pääsette heidän puheelle.

(Leonora ja Pedro menevät pois).

Neljäs kohtaus.

Isabella. Gontsalo.

Isabella. Olkaa levollinen ja antakaa minun hallita. Puolen tunnin perästä menen minä Don Ranudon luo, jossa käytän kaiken puheentapani. Ellei se auta, tahdomme miettiä muita keinoja. Talonväki on kaikki minun puolellani ja ovat luvanneet minulle apunsa.

Gontsalo. Armas, rakas sisareni! Kunpa nyt vaan voisin olla levollinen!

Isabella. Mikä hulluus! Ottaa vaan hyvässä toivossa. Mutta mennään ehkä sisälle. Ah! tuolla tulee palvelia ja piika takaisin.

Viides kohtaus.

Isabella. Gontsalo. Leonora. Pedro.

Isabella. Leonora rakas! Tässä on minun veljeni, joka laskee kaiken onnensa teidän käsiinne. Näyttäkää nyt, että tekisitte jotakin hänen rakkautensa hyödyksi.

Gontsalo. Olkaa, neiti, varma siitä, että minä olen kiitollinen teille.

Leonora. Minun kykyni ja järkeni ovat teidän vallassanne.

Pedro. Ja minun koko pääni.

Gontsalo. Mitä sanotte, tuleeko minun tehdä tarjoumukseni herrasväellenne?

Leonora. Eilen ei se ensinkään olisi käynyt laatuun, mutta ehkä tarjoumus tänään otetaan paremmin vastaan.

Gontsalo. Miksi paremmin tänään kun eilen?

Leonora. Siksi, että eilen vielä oli ruokaa jälellä yhdeksi ateriaksi, ja niinkauan kun sitä löytyy, ei sovi toista vastausta odottaakaan. Mutta tänään ei ole herrasväellä muuta ravintoa kun esi-isäinsä urostöitä; josta syystä suurellisuutensa ehkä vähän nyt lauhtuu.

Pedro. Senpä tähden ei löydykään koko kaupungissa niin kunnollisia rottia ja hiirtä kun meillä; sillä minä voin vakuuttaa, että vaikkapa jätettäisiinkin heille ruoka-aitan ovi auki, he eivät vähintäkään koske.

Gontsalo. Oi, minä en voi sitä kuulla heitä surkuttelematta!

Leonora. Yhdellä ani ainoalla tavalla he taidetaan kukistaa. Tässäpä tulee käyttää samallaisia keinoja kun lujia linnoja valloittaessa; ellei mitään muu auta, niin pakoitetaan ne nälällä.

Pedro. Leonora kyllä tietää miten linnoja valloitetaan, sillä hän on ollut jotensakin avullinen ennen muinen Alankomaiden sodassa.

Gontsalo. No, no, Pedro! älä niin röyhkeitä puhu!

Leonora. Ei ole juuri huolimista hänen puheestaan. Hän ei edes säästä herrasväkeä.

Pedro. Enkö? Saaneehan käyttää jonkunlaista vapautta talossa, missä palvelee ruuatta ja palkatta, ainoastaan hyväntahtoisuudesta. Minä, totta mari, sanon heille kun yksin olemme monta totuutta; mutta vieraiden läsnäollessa pidän minä heidän puoltansa.

Gontsalo. Mutta eikö herra ja rouva siitä suutu?

Pedro. Ei ensinkään! He selittävät kaikki suuruutensa ja kunniansa kannalta. Kun heillä ei ole ruokaa sanovat he paastovansa, sehän on isosti. Kun juovat vettä viinin asemesta, sanovat he seuraavansa jonkun esi-isänsä esimerkkiä, joka eli ennen vedenpaisumusta; se on myöskin isosti. Kun herran kengät ovat rikkinäiset, sanotaan, että he ovat niin tehdyt liikavarpaiden tähden; onhan tuokin isosti! Kun rouva vaatteiden puutteessa ei pääse kirkkoon, kuuluu että kotona hänen kamarissaan pidetään messu; se on myös isosti. Ja vihdoin kun minä en anna heille äyrin edestä kunnioitusta, niin puhutellaan minua hovinarriksi; isosti mar sekin!

Gontsalo. Koettakaa hyvät ystävät edistää minun asiatani, sillä samalla edistätte omaa etuanne. Kun minä olen voittanut tarkoitukseni, tulette te kaikki autetuiksi.

Leonora. Älkää epäilkö taipuvaisuuttani, te kun jo olette voittaneet neitoni sydämen.

Gontsalo. Mitä se minua hyödyttää kun vanhemmat yhä pysyvät ylpeydessään?

Leonora. Antakaa, herra, sisarenne ensin tehdä heille tarjoumuksenne; ellei se onnistu, tahdomme keksiä toisia keinoja. Me voimme vaaratta viekastella, sillä koko kaupunki vihaa herraa ja rouvaa heidän ylpeytensä tähden; se iloitsisi, jos hyväntapainen Donna Maria tulisi kunnolliseen holhoon. Lähtekää nyt levollisena pois, me kyllä pidämme asiasta huolen.

(Isabella ja Gontsalo menevät).

Kuudes kohtaus.

Leonora. Pedro.

Leonora. Minä sinulta, Pedro, en vaadi mitään muuta tässä asiassa kun hiljaisuutta.

Pedro. Voinhan minäkin keksiä jonkun hyvän neuvon.

Leonora. Mitähän neuvoja sinä toki saattaisit antaa?

Pedro. Luuletko että hyviä neuvoja voidaan hihoista pudistaa! Anna minulle ensin mietintö-aikaa; minä jo jotakin mietin.

Leonora. No, mitä olet keksinyt?

Pedro. Minä, en mitään vielä; mietiskelenpä vaan, että kun sukkeluudella olemme saaneet tämän asian hyvään päähän, me sitten menemme Gontsalon palvelukseen.

Leonora. Paras on ettet muuta mietikään, vaan annat minun itseni ajaa asian. Minä pyydän sinun myöskin olemaan vaiti, ettei palvelupoika Gusman mitään havaitse.

Pedro. Hm! kummallista, että nainen neuvoo miehelle hiljaisuutta. Tiedätkö mitä eräs filosofi sanoo naisista? Hän sanoo … se on totta mari hyvin sanottu, kunpa vaan nyt muistajin sitä.

Leonora. Hän sanoo, ettei semmoisen pönttöpään kun sinä olet pidä lukeman filosofillisia kirjoja. Mutta sanokoon mitä sanoo naisten kielevyydestä, niin on se tunnettu asia, että miesväen kautta viinalasin ääressä tulevat enimmät salaisuudet ilmi; senpä tähden ei pitäisi kellenkään, joka on humalapäisenä huomattu, uskottaman mitään virkaa, missä hiljaisuutta vaaditaan. Se on minun ajatukseni. Salaiset asiat ovat naisille uskottavat, sillä ne eivät juo.

Pedro. Niille myöskin uskotaan salaisia asioita; mutta tuolla tulee
Gusman, älkäämme enää siitä puhuko.

Seitsemäs kohtaus.

Leonora. Pedro. Gusman.

Gusman. Te joudutte onnettomaksi pakinallanne Herrasväki on jo kolmasti kutsunut teitä. Kun minä tahdon haastaa kanssasi, Leonora, ei ole sinulla koskaan aikaa; mutta tämän lakeija-heittiön kanssa sinä saatat pakista tuntikausin.

Pedro. Sinähän olet perhanan ylhäinen, Gusman! sen näkee sinun liveristäsi.

Gusman. Ole vaiti; pian sisälle.

TOINEN NÄYTÖS§.

Ensimäinen kohtaus.

Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.

Don Ranudo. Ei, Donna Olympia, hän ei ollut meidän esi-isämme. Minä
voin sukuluettelostamme näyttää erään Colibrados'en, joka eli
Estremadurassa puolen sataa vuotta ennenkun Mohrilaiset tulivat
Espaniaan. Me olemme paljon ylhäisempiä kun te osaatte ajatellakaan.

Donna Olympia. Oi, onko se mahdollista, Don Ranudo? Näyttäkää se mies minulle!

Don Ranudo (viitaten sukuluettelokirjaan). Kas tässä! Tämä Antonio de
Colibrados oli paljon vanhempi.

Donna Olympia. Siitä en totta mari tahtoisi luopua miljonasta. Minä luulin alentaneeni itseni kun menin teille rouvaksi. Oman sukuluetteloni tunnen minä kannesta kanteen — niin hyvästi kun Ave Mariani — Juliano de Monte Riccosta saakka isääni Ranudo Melchior de Monte Riccoon asti.

Don Ranudo. Se hyvä, Donna Olympia! että olette sukuluettelonne muistoon painaneet, sillä se on kalliin aarre mikä meillä on.

Pedro. Ja se lieneekin ainoa, herra; sillä muista huonekaluista ei huutokaupalla maksettaisi äyriäkään.

Don Ranudo. Vähät siitä, Pedro. Nimessäni ja sukuluettelossani on minulla rikkautta yltä kyllin. Lukiessani tätä kirjaa ja nähdessäni mitä esi-isäni ovat tehneet, tulen minä niin ravituksi kun olisin ollut suurimmissa pidoissa.

Pedro. Vai niin! No nyt minä ymmärrän miksi herra ja rouva niin vähän pitävät ruuasta. Se jolla on vatsassa viisi, kuusi tusinaa Colibradoksia ei siedä enempää. Kuullessani kurissun vatsassanne, herra, olen usein arvellut näitten vanhain Colibradosten siellä kolisevan; sillä nämä vanhat uroot käyvät sotaa vielä kuolemansakin jälkeen. Kun minun vatsani kurisee, niin on se päin vastoin nälän tunnusmerkki; mutta minun asiani laita onkin ihan toinen; minulla on, näette, peräti tyhjä vatsa, josta syystä minun täytyy saada ruokaa, sillä muuten en minä pidemmältä voi herraa ja rouvaa palvella.

Donna Olympia. Oi, on hirmuista kuulla näitä alhaissäätyisiä! Totisesti luulen minä, että he ovat luodut omituisesta raa'asta aineesta, ja että heillä on toisellainen sielu kun meillä, ylhäisillä. Kaikki heidän ajatuksensa riippuu yksin vatsan täyttämisestä. Luuletteko Don Ranudoni, että nuo halpasukuiset myöskin tulevat autuiksi?

Don Ranudo. Tavallansa luulen minä heidänkin tulevan autuiksi, mutta ei niin suuressa määrässä kun me toiset; sillä samate kun on eroitus halpain ihmisten ja elukkain välillä, niin on myös eroitus ylhäis- ja alhaissäätyisten välillä. Minä en voi heiltä kieltää autuutta, vaikka tosin en mitään hyvää aavista, tuomiten heidän turhaperäisistä ajatuksista.

Pedro. Katsokaatpas minun palvelupukuani mimmoiselle se näyttää!

Don Ranudo. Se on kumminkin ylhäinen palvelupuku.

Pedro. Niin, eikä ainoasti ylhäinen, mutta myöskin läpikiiltävä! Muuten on minulle mieluista kuulla, teillä olevan tarjona toisessa maailmassa, millä voitte lohduttaa teitänne, sillä tässä maailmassa ei ole teillä ollut korkeudellanne muuta kun nälkää ja kurjuutta.

Donna Olympia. Pedro! sinun tulee muistaa mitä sinä olet ja kenen kanssa sinä puhut; sinä ehkä olet unohtanut sen.

Pedro. Ainoa iloni, mikä minulla on tässä talossa, on puhevapauteni; muuta palkkaa minulla ei ole; jos sekin minulta kielletään, niin palvelen minä sulasta hyväntahtoisuudesta — sen saa sanoa. Jos te antaisitte minulle, mitä muu herrasväki antaa palkollisilleen, niin minäkin kunnioittaisin teitä, kuten muut palveliat herrasväkeänsä.

Don Ranudo. Antakaa hänen puhua, Donna Olympia! Kärsiväthän keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat tuollaisia pilapuheita sukkelapäisiltä, joita elättävät; käyttäkäime tässä niinkun muutkin ylhäiset. Puhu sinä, Pedro, sano mitä tahdot, kuu vaan vieraiden läsnä-ollessa pidät puoltamme.

Pedro. Herran ja rouvan ylevyys tässä maailmassa on minun mielestäni verrattava puihin, jotka kantavat ainoasti huonoja hedelmiä; muutamissa oksissa riippuu juurellisuutta, toisissa nälkää ja hätää; senpä tähden ehkä antavat parempia hedelmiä toisessa maailmassa.

Don Ranudo. Ah! Puhua osaat, Pedro! Ylimykset eivät ole köyhiä, nehän kutsutaan riccos hombres, se on: rikkaiksi ihmisiksi.

Pedro. Aivan niin; ne kutsutaan rikkaiksi ihmisiksi samalla syyllä kun munkit Jumalan palvelioiksi; sillä nämä ovat yhtä jumalisia kun edellä-mainitut rikkaita. Sanassa rikkaus ei asu rikkautta juuri sanottavasti; ja se, joka ainoasti sanoissa on rikas, ei ole rikas itse asiassa.

Don Ranudo. Mitä mietitte, Donna Olympia, te kun seisotte niin mietiskellen?

Donna Olympia. Minä mietin miksi ei eilen ilmaantunut runoilioita runoelmilla nimipäivämme kunniaksi.

Pedro. Ha, ha, ha! minä havaitsen, ettei rouva tunne runoilioita. Tänne ei enää tule ainoatakaan runoiliaa, sillä tässä talossa ei löydy enää sellaista maniettia, joka vetäisi luoksensa semmoista rautaa. Koettakaapa, pankaa portin edustalle kirjoitettuna taululle sukunne kaikki kunnianimet ja sallikaa räätälin, meidän naapurimme, asettaa porstuaansa lihaherkun eli pasteijan, niin saisimme nähdä kumpika manietti olisi väkevämpi. Minä tunnen kaikki runoniekat tässä kaupungissa, ja se jolle minä tarjoon puolisen, lukee mielellään sukuni synnyn kuningas Salomonista saakka, pannen sielunsa ja autuutensa riimiin, elikkä, toisin sanoen, laulaisi riimivärsyissä itsensä pirulle, että minä olen suurisukuisempi kun herra ja rouva.

Donna Olympia. Sinulle saa nauraa, Pedro! Runoilia ei juuri kunnioittaisi sukuasi, jos lukisi sen kuningas Salomonista; runoiliahan silloin saisi sinun Juutalaiseksi.

Pedro. Oh hoh! Oliko kuningas Salomon Juutalainen? Minä kyllä tiedän kuka kuningas Salomon oli, sen saatte uskoa, rouva. Mutta minä sanon, että kun runoniekat sepitsevät runoelmia, eivät he sanottavasti huoli siitä ovatko ihmiset, josta runoelevat, jumalisia, avullisia, miehuullisia ja niin edespäin, mutta ainoasti siitä, mitä saavat palkaksi runoelmistaan. Niin pian kun aavistavat palkintoa vie piru heidät kohta Apollo- eli Helikon-vuoren kukkulalle, kuten heillä on tapana puhua; siellä joutuvat semmoiseen runo-intoon, että runoja tuiskaa edestä ja takaa. Mutta elleivät näe palkintoa, eivät myöskään näe avuja, ja silloin ei heissä ole ainoatakaan riimiä löydettävänä, vaikka leikattaisiin ruumiinsakin kahtia ja runoja haettaisiin heidän pääkallostaan. Tuon minä hyvin ymmärrän, koska minäkin olen, yhdeltä kannalta asiaa katsoen, runoniekka, sillä minä saatan suvustani luetella kuusi runoniekkaa, jotka kaikki ovat olleet sellaisia veitikkoja.

Don Ranudo. Sinä et ole runoniekka sentähden, että sinun suvustasi on runoilioita syntynyt.

Pedro. Enkö? Samatehan minä voin sanoa, ettei herra eikä rouva ole ylhäisiä sen tähden, että osaatte luetella useita suuria miehiä suvustanne; sillä jos ainoasti se on runoniekka, joka sepitsee runoelmia, niin on myöskin ainoastaan se ylhäinen, joka itse tekee kiitettäviä töitä.

Don Ranudo. Ei Pedro! Ylhäisyys riippuu syntymisestä.

Pedro. Runollisuus myöskin; olenhan kuullut sanottavan, että runoilijoita syntyy.

Don Ranudo. Niin, mutta toisella tavalla.

Toinen kohtaus.

Leonora. Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.

Leonora. Isabella, Gontsalon sisar on täällä ja pyytää päästä puheellenne.

Donna Olympia. Käske hänen odottaa etuhuoneessa, kunnes olemme valmistaineet vastaanottamaan häntä.

Don Ranudo. Anna tänne samettitakkini, Pedro.

Pedro. Kas tässä; se vastaa hyvin rikkinäisiin sukkiinne.

Don Ranudo. Onko sukissani reikiä, Pedro?

Pedro. Ei sanottavasti; vähän päälle kymmenen vaan.

Don Ranudo. Ota läkkiä ja pyyhi sillä reijät, etteivät nä'y.

Pedro. Minä pelkään, ettei kokonainen läkkiastia siihen riitä, sillä sukissa ei ole muuta kun reikiä.

Don Ranudo. Tee niinkun käsken.

(Pedro tahraa läkkiä reikiin).

Pedro. Tahraanko läkillä kenkiännekin, sillä ne myös ovat reikiä täynnä?

Don Ranudo. Ei, se ei käy laatuun; minä voin sanoa, että kengät ovat tehdyt semmoiset liikavarpaini tähden.

Pedro. Mutta takissanne ei ole takapuolta; siitä ei sovi sanoa se tahalla tehdyksi semmoinen liikavarpaiden vuoksi.

Don Ranudo. Sinun pilapuheesi minua väliin miellyttää, vaikka toisinaan olet liian kielekäs. Noh! se ei tee mitään, kun vaan kunnioitat meitä vieraiden läsnäollessa. Älä ole milläsikään takistani; minä kyllä laitan niin, ettei kukaan saa takapuoltani nähdä.

Pedro. Mutta eikö olisi parempi, että myisitte pois tuon samettitakki-puoliskan ja ostaisitte kokonaisen eheän kangastakin.

Don Ranudo. Ei, Pedro! Samettitakilla minä osoitan, että vaikka minulla ei ole rikkautta, minulla kumminkin on ylevä sydän. Kangastakissa kun kulkisin voitaisiinpa uskoa, että minä olen porvari, taikka että olen luopunut ylhäisyydestäni ja korkeudestani; mutta nyt, vaikk'en käy rikkaassa, käyn minä kuitenkin ylhäisessä puvussa. Onko rouva jo valmistunut?

Donna Olympia (vähän päntättynä). Olen.

Don Ranudo. Te olette kaunis ja kiillätte kun Eskorial.

Pedro. Niin, herra! mutta takapuolelle on hospitaalimme maalattu.

Donna Olympia. Käske nyt madame Isabellan astua sisään.

(Leonora menee saattamaan Isabellaa sisälle; Pedro lasisilmät nenällä portugalilaisten tavalla seisoo herransa tuolin takana).

Kolmas kohtaus.

Don Ranudo. Donna Olympia. Isabella. Pedro. Leonora.

(Donna Olympia istuu karmituolilla vallan ylpeästi ja perkkaa hampaitaan; samaten Don Ranudo. He nousevat vähän Isabellan tullessa, kunnes tälle tuoli tuodaan, mutta istuvat kohta jälleen. Pedro seisoo viuhuttaen heitä tuuliviuhalla).

Isabella. Minä pyydän miljonia kertoja anteeksi rohkeuttani, kun olen uskaltanut vaivata teitä tänään tulollani.

Donna Olympia. Ei kestä, madame! Me olemme tottuneet vastaanottamaan vieraita aamusta iltaan. Jos oikeen muistan, on meillä jo tänään ollut enemmän kun kahdeksan korkeaa ja ylhäistä vierasta. Ehkä muistaa Don Ranudo kutka meillä tänään ovat käyneet?

Don Ranudo. En; niitä on mahdotointa muistaa; sillä meille käy väkeä kuten hovissa. Pedro, muistatko sinä?

Pedro (tirkkii lasisilmillä ja lukee muistinkirjastaan). Conte Jago de Monte d'Oro, Marqez Ferdinando de Leo Nigro, rouva-markisinnansa kanssa, Don Sebastian de Braquel Doro, Ducar de Cta Casa ruhtinattarensa kanssa, Marquez Ferdinando Gonzalvo Philippo Carlos Jago Sebastiano Manuel de Nifuentez rouvanensa. (Hiljaan itselleen). Sillä miehellä lienee ollut useita kummia, koska hänellä on niin monta nimeä.

Donna Olympia. Nyt kuulette, madame, kutka meillä jo tänään on käynyt. — Antakaa anteeksi, että minä istun perkaten hampaitani; me vasta söimme salvokukon lihaa, ja se vaivaa aina hampaitani.

Isabella. Käyttäkää vapauttanne, armollinen rouva. Minä olen muuten nyt erään ylhäisen herran asialla, joka toivoo aina saavansa olla teidän muistossanne.

Donna Olympia. Se on sekä herralleni että minulle mieluista kuulla; me kernaasti autamme, missä vaan taidamme, hyviä ihmisiä. Herra, josta puhutte, aikoo kentiesi matkustaa Madrid'iin ja pyytää meiltä sinne suosituskirjeitä? Mutta kuka on tämä herra?

Isabella. Hän on minun veljeni; hän rakastaa teidän tytärtänne Donna
Mariaa.

Donna Olympia. Madame! minä kuten myöskin puolisoni kunnioitamme teitä ja teidän veljeänne, niin paljon kun sopii säätyymme nähden; mutta…

Isabella. Minä kyllä tiedän mitä aiotte sanoa. Teidän sukunne on vanhempi kun meidän ja se muka ei salli tällaista yhtymistä; mutta eiköhän tämä väli poistu kun vertaamme meidän varallisuutemme teidän varallisuuteenne?

Donna Olympia. Ah, madame! rahoista ei puhetta. Minä ennen kärsin suurinta kurjuutta, kun teen jotakin, jolla loukkaisin suku-arvoani. Tahdon näyttää teille sukuluettelomme, niin voitte itse nähdä, että tämä asia ei sovi mitenkään. Minulle muistuu mieleeni herra isä-vainaani viimeiset sanat: sinulle en jätä varoja, tyttäreni — sanoi hän — mutta ylhäisyyttä. Pelkää Jumalaa, kunnioita pyhimyksiä ja kuole ennen impenä köyhyydessä, kun teet mitään sukuasi alentavata. Tämän sanottua kuoli hän.

Isabella. Kuolemaisillaan neuvoi hän ylpeyteen, sepä oli varsin jumalinen neuvo.

Donna Olympia. Ei ylpeyteen, vaan kiitettävään kunniantuntoon. Minä olen seurannut hänen käskyänsä ja käynyt liittoon ensimmäisen huoneen kanssa Espaniassa.

Isabella. Mutta miettikää, korkea-sukuinen rouva, miettikää kuinka viheliäiset ne ylhäiset ovat, joilla ei ole varoja ylläpitää ylhäisyyttänsä; ilman varoitta on heillä häpy ja pilkka tarjona, ottamatta hätää lukuunkaan.

Donna Olympia. Minä voin vakuuttaa teille, madame! etten myisi sukunimestäni puustaviakaan, vaikka siitä saisin parahimman kartanon koko Espaniassa.

Don Ranudo. Se oli urhoollisesti sanottu; tuo lause on kultapuustaveilla kirjoitettava: minä en myy puustaviakaan, vaikka siitä saisin parahimman kartanon.

(Pedro kertoo ja kirjoittaa kirjaansa: minä en myy j.n.e.)

Isabella. Mutta tyttärenne ei tässä avioliitossa kadota mitään ylhäisyydestään.

Don Ranudo. Ei, madame! Tietäähän koko maailma, mikä eroitus on de las Minas'en ja Colibrados'en sukujen välillä.

Isabella. Mutta semmoiset suvut kumminkin usein liittyvät.

Don Ranudo. Vaikka koko maailma siihen suostuisi, Don Ranudo de
Colibrados ei sitä tee.

(Pedro kertoo Don Ranudon lauseen ja kirjoittaa sen kirjaansa).

Isabella. Minä tästä havaitsen, ettei espanialaisten ylpeydelle syyttömästi naureta.

Don Ranudo. Älkää sitä sanoko, madame! Kansoja löytyy, missä suurisukusilla suvuilla on vielä suurempi kunniantunto. Intiassa esimerkiksi asuu Nairoksi kutsuttuja kansalaisia, jotka pesevät käsiänsä kun ovat koskeneet ihmisiin muista säädyistä, ja jotka tietä-antavat hetken, milloin käyvät ulkona, jottei kukaan tulisi heitä liian likelle.

Isabella. Sivistyneitäpä kansoja te tuotte esiin esimerkiksi! Mutta vaikka näen, että turhaan olen puhunut, en kiellostanne kumminkaan pahaksu; sillä niin käy minulle sääliksi teidän ynseä tilanne ja kurjuutenne, josta te, kuten näen nyt, ette voi päästä kunniatuntonne tähden.

Donna Olympia. Olkaa sellaisia syytöksiä puhumatta, madame; sen, joka meistä uskaltaa tuollaisia puhua, käy tosiaan pahasti. Eihän se köyhyyttä merkitse, ellei aina satu rahoja käsillä olemaan, pannaanhan usein intressille rahoja viimeiseen saakka, useinpa enemmänkin, jotta tarvittaessa on täytyminen itse lainata. Pahat ihmiset ainoasti sanovat meitä köyhiksi.

Isabella. Minä en syytä ketään köyhyydestä; olen tullut tekemään teille otollisen tarjoumuksen, koska te, sen pahemmin, olette köyhyydessä.

Donna Olympia. Me olemme siinä tilassa, että olemme tyytyväiset.

Isabella. Koska olette tilaanne tyytyväiset, niin ei ole minulla enään mitään sanomista. Mutta soisinpa, että itse miettisitte tyytyväisyyttänne silloin, kun velkojat — ja siitä olen varmaan vakuutettu — tulevat ryöstölle pesäänne, sekä eikö häpynne nouse yhä suuremmaksi kun ihmiset saavat kuulla, minkä edullisen tarjoumuksen olette hylänneet.

Donna Olympia. Näkyköön tarjoumuksenne ja puheenne tarkoitus kuin hyvältä ja edulliselta tahansa, niin en minä eikä puolisoni voi siihen suostua.

Don Ranudo (hymyillen). Ei, madame, uskokaa minua, se ei mitenkään sovi.

Isabella. Minä olen pahoillani siitä, että tulinkaan tälläistä asiaa.

Donna Olympia. Me emme ota sitä pahaksi. Syy ei ole teidän, te seuraatte veljenne tahtoa; ja hänenkin syynsä raukee, sillä rakkaus voi saada ihmisiä turhempiinkin. Mutta tämä on asia, joka on mahdotoin.

Isabella. Niin saan minä siis sanoa teille jäähyväiseni.

Donna Olympia. Nöyrin palvelianne, madame. Saatammeko missään muussa olla teille avuksi, niin sanokaa; mutta mitä tähän asiaan tulee, niin, jos tarkoin sitä mietitte, havaitsette itsekin, että se on mahdotoin.

(Isabella lähtee; Donna Olympia ja Don Ranudo nousevat vähän tuoliltaan. Leonora saattaa Isabellan ulos).

Neljäs kohtaus.

Leonora. Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.

Leonora. Madame Isabella ilmoittaa alhaisimmat kunnioituksensa ja pyytää herrasväen suosiollisesti vastaanottamaan tämän vähäisen kukkaron kultarahaa.

Donna Olympia. Se kanalia! Luuleeko hän meitä kerjäläisiksi. Pian vie se hänelle takasin ja heitä se häntä vasten silmiä. Tämä hävyttömyys ei jää kostamatta; sepä oli röyhkeys jonka vertaa ei ole kuultu, ei nähty! Eräs mitätön de las Minas tarjoo almuja Monte Riccos'elle, jonka esi-äiti hylkäsi semmoisen kosijan kun Don Alfonso de Riberan.

(Leonora juoksee ulos, tulee kohta takasin; hän ja Pedro
matkivat vuorottain herrasväkeänsä, tirskuttaen).

Pedro (hiljaan). Ja jätti jälkeensä poikansa tyttärelle kaksi hirmuista arkkua, toinen täynnä ylpeyttä, toinen kurjuutta.

Don Ranudo. Tahtoiko hän antaa almuja Colibrados'elle, jonka esi-isät ovat tehneet valtiolle niin suuria palveluksia!

Pedro (hiljaan). Ja jonka jälkeiset istuvat päiväkausin kaarmutuoleissaan perkaten hampaitaan.

Donna Olympia. Jonka esi-isät eivät koskaan antaneet halvempia lahjoja kerjäläisillekään, kun kultaa ja kalliita kivejä.

Leonora (hiljaan). Ja jonka jälkeisillä ei ole antaa muita lahjoja kun (salva venia) semmoisia, joista ei ole minnekään.

Don Ranudo. Jonka esi-isät tulivat mainioiksi ainoastaan avujensa ja urhoollisuutensa tähden.

Pedro (hiljaan) Ja jonka jälkeiset ovat pää edellä työnnettävät alas ylhäisyydestään avuttomuutensa ja kehnoutensa tähden.

Don Ranudo. Joka on suorassa polviluvussa tuon suuren Don Prospero de Colibrados'en sukuperää, mikä Burgos'en tappelussa omin käsin löi kuoliaksi neljäsataa Mohrilaista.

Pedro (hiljaan). Ja jonka kuuluisa jälkeinen, tuo suuri Don Ranudo, joka päivä kynsillään tappaa useimpia elukoita;… se on sanottu nyt.

Donna Olympia. Mitä sanoisi esi-isäni Don Juliano de Monte Ricco, jos hän nyt nousisi haudastaan ja näkisi tämän?

Leonora (hiljaan). Hän sanoisi: ota vastaan rahat, narri, ja osta niillä vaatetta hameesi takapuoleen.

Don Ranudo. Ja mitä sanoisi Don Antonio de Colibrados, jos hän nyt nousisi kammiostaan?

Pedro (hiljaan). Hän sanoisi: sinä narri, luovu pois ylpeytesi hulluudesta ja mene työtä tekemään, jotta voisit ansaita uudet kengät itsellesi.

Donna Olympia. Mitähän sanoisi eräs esi-äiteistäni, Donna Adonida, joka ei vastaan-ottanut tuhannenkaan kultarahaa, mitkä hallitus, veljensä ansion tähden, tarjosi hänelle?

Leonora (hiljaan), Hän sanoisi: minä tein sen ylevyydestä, sillä minulla oli rikkautta kyllin; mutta sinä ansaitsisit päästä hulluin-huoneesen, kun olet nälkään kuolemaisillasi ja kumminkin ylönkatsot hyväntahtoisten lahjoja.

Don Ranudo. Mitä sanoisi Don Gusman de Colibrados, joka kulutti kolme tynnyriä kultaa uudistaessaan kolme pyramidia?

Pedro (hiljaan). Hän sanoisi: oi, onko se mahdollista, että joku meidän jälkeisemme on synnyttänyt tuollaisia viheliäisiä olentoja, jotka laiskuudellaan ovat joutuneet tuollaiseen tilaan!

Don Ranudo. Mutta tuo Isabella teki tämän kentiesi yksinkertaisuudesta, sillä tuonkaltaiset ihmiset ovat talonpoikia meidän rinnallamme. Jos varmaan tietäsin, että hän sen ylönkatseesta teki, hävittäisin, totta mari, koko heidän sukunsa; mutta nyt, luulen, nauran minä hänelle, sillä hän on tietysti tehnyt sen sulasta yksinkertaisuudesta. Eikö tämä ole lysti juttu, Pedro?

Pedro. Ompa kyllä lystillinen. Minä voin vakuuttaa herralle, että vaikka köyhä ja hädänalainen itsekin olen, niin ennen, kun sattumuksesta sain lahjaksi neljä killinkiä, olin jo tarjota ne herrasväelle sulasta sääliväisyydestä. Se on tosiaan kummallista, että herra ja rouva irvii vihasta kun Jumalan lapset tarjoovat teille apua.

Donna Olympia. Don Ranudo! me emme saata enää talossa pitää tätä hävytöntä palveliaa, sillä hänen pilapuheensa ei enää rajoja tiedä.

Pedro. Minä voin vakuuttaa rouvalle, että teette minulle suuren hyvän-työn, jos ajatte minut pois; sillä minä palvelen sulasta kohteliaisuudesta.

Don Ranudo. Kuulkaa Donna Olympia! Älkäämme häneen suuttuko, hänellä on sukkela pää; ja kaikissa hullutuksissaan on aina joku totuus. Tässä on hänellä oikeen siinä, että hän rankaisee rouvaa, joka ei muistanut lähettää kauppamieheltä vaatimaan itselleen minun nimessäni vaatetta hameeksi. Kuule, Pedro, muistaessani; mene kauppias Juanin luo ja ota häneltä minun nimeeni silkkivaatetta rouvalle hameeksi.

Pedro. Sen minä mielelläni teen; kentiesi on kauppamies tänään paremmalla tuulella kun eilen.

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimäinen kohtaus.

Donna Maria, Leonora.

Donna Maria. Oi, Leonora! minun vanhempaini hulluus on niin suuri, ettet sitä voi sanoilla kertoa; kurjuutemme on sanomatoin. Varallisuutta tarjotaan, mutta meidän tulee kerjätä sulasta ylpeydestä. En ihmettelisi, jos juku, mikä tarjoutuu yhteyteemme, olisi alhais-porvarillinen; mutta se on aatelinen, ja hän, joka minua morsiamekseen pyytää, on rikkaimpia ja kauniimpia koko maakunnassa.

Leonora. Mutta, rakas neito! syntiä teette itseänne vastaan, jos tässä ensinkään seuraatte vanhempainne tahtoa; sillä minusta on heidän kunniantuntonsa jo muuttunut hulluudeksi.

Donna Maria. Armas Leonorani! minä rakastan sinua uskollisuutesi tähden, niinkuin omaa sieluani; minä tiedän että jo kauan takaperin olisit luopunut meistä, ellei minua olisi ollut. Jos en nyt minä voi palkita sinua, niin palkitkoon sinua kerran taivas. Minä luotan tässä asiassa sinuun ja seuraan sinun neuvojasi.

(Itkee).

Leonora. Älkää itkekö, neito! me kyllä keksimme neuvon. Ei ole muuria niin pontevaa, jota ei voitaisi purkaa, ei lukkua niin lujaa, ettei minulla olisi siihen avainta. Seuratkaa minun neuvojani, niin kaikki päättyy hyvin. Me, Isabella, Gontsalon sisar, ja minä olemme, näette, jotakin miettineet ja minä luulen että aikomuksemme onnistuu; vaan ellei onnistuisi, niin on aina yksi keino jälellä: annetaan Gontsalon meidät ryövätä. Mutta tuolla tulevat vanhempanne; käykäämme vähän syrjälle.

(Menevät).

Toinen kohtaus.

Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.

Don Ranudo. No, Pedro! mitä sanoi kauppamies?

Pedro. Hän vastasi lyhyesti kerrottuna näin: sano terveisiä petolliselle herrasväellesi, lurjus, ja käske niitten ensin maksaa entisen velkansa. Kauppamiesten kanssa ei ole leikkiä laskeminen, sillä tälläisissä asioissa kun ollaan, ovat kauppamiestervehdykset aina tälläisiä.

Don Ranudo. Eikö sinulla ole todistajia, jotka kuulivat sanojansa?

Pedro. Kaikeksi onnettomuudeksi ei hän suulla puhunut, mutta ainoastaan käytöksillä, kuten Turkkilaiset Konstantinopelissa; sillä ensin antoi hän minulle oikealle korvalleni korvapuustin, joka oli yhtä kun: sinä lurjus! sitten vasemmalle korvalleni, jonka selitin näin: sano terveisiä petolliselle herrasväellesi; sen perästä otti hän hattuni, jolla tahtoi sanoa: maksa entinen velkasi. Sitten, kun minä läksin juoksemaan pois, pudisti hän nyrkkiä minulle, jonka ymmärsin näin: ellei herrasväkesi tahdo maksaa hyvällä, niin oikeus heidät kyllä siihen pakoittaa. Minä tosin en itse osaa puhua käytöksillä, mutta minä ymmärrän perinpohjin sitä kieltä kun muut puhuvat.

Donna Olympia. Täällä on muutamia varsin suuria konnia tässä kaupungissa; he eivät tiedä edes kunnioittaa suurisukuisiakaan.

Pedro. Se on totta, rouva! Heidän tulisi lukea kunniaksi, että semmoiset herrasväet heitä pettävät.

Don Ranudo. No noh, Pedro! Älä ole niin pikapäinen käännöksilläsi. Mene ulos vähän, minä tahdon puhua kahden kesken rouvan kanssa.

Donna Olympia. Käske pieni tyttäreni, Donna Eugenia, tänne, niin saat kuulla mimmoisia nobles sentiments hänellä on, vaikka hän vielä on ainoastaan lapsi.

Pedro (hiljaan). Minä luulen, että rouva siinä on peräti väärässä, sillä hänellä on enemmän ymmärrystä kun vanhemmilla.

(Pedro menee).

Kolmas kohtaus.

Don Ranudo. Donna Olympia.

Donna Olympia. Aina kun näen sen lapsemme, Don Ranudo, muuttuu mieleni iloiseksi.

Don Ranudo. Hän käy vanhempainsa jälkeä ja paremmin kun hänen sisarensa.

Donna Olympia. Kun näen hänen, luulen näkeväni äitini, Donna Elviran, elävänä edessäni; hänen jälkejänsä Eugeniakin korkeutensa vaarin-ottamisessa tulee seuraamaan.