Produced by Tapio Riikonen

HÄPEÄPILKKU

Kirj.

Ludwig Anzengruber

Suomentanut Alpo Noponen

Kansan Romaanikirjasto 3.

Helsingissä 1908,
Suomalainen Kustannus-osakeyhtiö KANSA.

Hämeenlinna,
A. W. Leinosen kirjapaino 1908.

Ludwig Anzengruber, tämän romaanin kirjottaja, oli itävaltalainen runoilija, jonka elämäntyöstä, koko sivistyneessä mailmassa tunnustusta ja ihailua voittaneesta kirjallisesta toiminnasta voidaan lausua niinkuin oma kansanrunomme sanoo suomalaisesta soitosta, että se on "suruista tehty, murehista muovaeltu". Hän eli näet ahtaissa oloissa, sai kestää ankaran elämäntaistelun puutteita ja muita vastuksia. Mutta siitä huolimatta povessa palava tuli ajoi häntä eteenpäin sillä tiellä, jolla hänestä kehittyi suuri kirjailija, joka kansan elämän runollisen voimakkaana, tarkkana ja erinomaisen myötätuntoisena kuvaajana on kaikkein ensimäisiä.

Hän syntyi Wienissä 1839. Isä oli pieni virkamies, mutta kuoli aikaiseen jättäen puolisonsa 5-vuotisen Ludwig-pojan kanssa elämään sillä 300 markan eläkkeellä, joka heille hänen kuoltuaan annettiin. Hellä äiti piti pojan kasvatuksesta niin hyvää huolta kuin mahdollista. Opetusta hän sai kansakoulussa ja alemmassa realikoulussa, mutta jo 14 vuorisena hänen täytyi lopettaa koulunkäynti ja ruveta ansiotoimeen. Hän pääsi erään kirjakauppiaan palvelukseen.

Niinä kolmena vuotena, joina hän tässä toimessa oli, hän paljoa innokkaammin luki kirjoja kuin niitä kaupitteli. Kun kirjakauppias ajoi vihdoin tällaisen apulaisen palveluksestaan, oli nuoren Anzengruberin sangen vaikea saada mitään tointa. Jonkun ajan kuluttua hän sai paikan eräässä Wienin esikaupungin teatterissa. Palkka oli kovin pieni, mutta hyvä äiti osasi silläkin tyydyttää hänen välttämättömimmät elämäntarpeensa. Nuorta Anzengruberia taas rakkaus runouteen ja näytelmätaiteeseen kiinnitti tähän toimeen, jossa hänellä ei kuitenkaan ollut juuri mitään menestystä. Hän liittyi sitten kiertävään näyttelijäseurueeseen ja vietti monta vuotta kuljeksijan elämää. Hän oli kunnioitettava toveri, sillä hänen elämäntapansa olivat puhtaat, äitiinsä hän oli edelleenkin hellässä suhteessa, rehellinen ja avomielinen kaikkia kohtaan. Mutta näytteleminen ei häneltä ollenkaan luonnistunut, monina harjotusvuosinaan hän siinä pikemmin meni taaksepäin kuin edistyi. Niiden kuluessa hän itse alkoi suunnitella näytelmiä, ja jo ensi yrityksillä hän näytti saavuttavan enemmän menestystä kuin näyttelijänä konsanaan.

Kun teatteriseurue, johon Anzengruber viimeksi oli kuulunut, teki vararikon, asettui hän äitineen Wieniin ja sai silloin kokea mitä suurinta puutetta, kunnes hänen onnistui saada joku vähäpätöinen toimi kaupungin poliisilaitoksessa. Sitä hoitaessaan hän kirjotteli juttuja sanomalehtiin ja poltettuaan aikaisemmat näytelmäkyhäyksensä alkoi äitinsä kehotuksesta laatia uutta kansanelämää kuvaavaa draamaa. Siten syntyi näytelmä "Der Pfarrer von Kirchfeld" ("Kirchfeldin pappi"), jolla oli suuremmoinen menestys ja joka nosti halvan poliisikirjurin suurten runoilijain riviin. Hänen asemansa muuttui nyt. Hän sai Wienin teatterilta vuotuisen määrärahan ja erosi poliisilaitoksen palveluksesta. Hän eli nyt kirjailijana Itävallan pääkaupungissa ja julkaisi näytelmän toisensa jälkeen; niistä on "Valapatto" suomalaisellekin yleisölle tuttu.

Kun kansannäytelmäin runsaus näytti jo wieniläisiä kyllästyttävän, kääntyi Anzengruber romaanikirjailijan alalle. Hänen ensimäinen suuri romaaninsa oli "Der Schandfleck", joka ilmestyi v. 1876 ja tarjotaan tässä suomalaisen yleisön käteen. Se julaistiin ensiksi "Heimat" nimisessä perhelehdessä ja sai yleisön ihastuksiinsa, vaikka Anzengruber teoksensa vahingoksi oli lehden toimittajan pyynnöstä suostunut muuttamaan sen loppua. On suomalaisen miehen ansio, että tämä erinomainen kertomus tuli sitten uudestaan muodostetuksi kirjailijan alkuperäisen suunnitelman mukaan. Professori Wilhelm Bolin Helsingistä tutustui v. 1876 Anzengruberin teoksiin ja ne tekivät häneen niin syvän vaikutuksen, että hän päätti koettaa pyrkiä kirjailijan tuttavuuteen ja siinä tarkotuksessa kirjotti hänelle. Siitä alkoi vilkas kirjeenvaihto ja ystävyys, jota ylläpitääkseen prof. Bolin kävi usein Anzengruberia tapaamassa. He keskustelivat tämänkin romaanin vaiheista ja kuinka kirjailija oli ollut pakotettu sitä muuttamaan. Ja keskustelulla oli ihmeellinen seuraus. Eräänä kauniina päivänä 1879 Anzengruber saa eräältä hampurilaiselta kauppiaalta 500 guldenia sisältävän kirjeen, jossa ilmaistiin suurta ihailua kirjailijan toimintaan ja pyydettiin, että hän kirjottaisi "Der Schandfleck" romaaninsa uudestaan alkuperäisen suunnitelman mukaan. Anzengruber suostui tarjoukseen ja sai työnsä suoritettuaan kaksinkertaisen palkkion. Hän oli siinä luulossa, että hän oli todellakin tekemisissä vain hyväntahtoisen hampurilaisen kustantajan kanssa, vaikka hänen helsinkiläinen ystävänsä edistikin näin hänen kirjallista toimintaansa. Anzengruber muodosti puheena olevan romaaninsa loppuosasta eri kertomuksen, joka nimellä "Toverit" on jo ennen suomeksi käännetty. Tämä nyt suomeksi ilmestyvä alkupuoli on romaanin voimakkain ja tärkein sekä täydellisesti itsenäinen osa. Sekin on alkuaan, kuten tottunut lukija kyllä huomaa, ollut aiottu draamaksi, mutta suuresti suunniteltua ainesmäärää on ollut mahdoton saada sopimaan näytelmän puitteisiin. Se pakotti näytelmäintekijän romaanikirjailijaksi, eikä tämä teos ole ainoa, jolla hän silläkin alalla on saavuttanut suuren runoilijan maineen.

Näytelmissään ja romaaneissaan on Anzengruber kansanelämän kuvaaja. Hän siirtää ihmisyyden suuret kysymykset ja elämän ristiriidat kansan pohjakerrosten keskuuteen, piirtää tyynellä oikeudentunnolla ja miehekkäällä vakavuudella henkilökuvia, jotka, vaikka yksinkertaisen rahvaan keskuudesta kohonneina, ihastuttavat ja liikuttavat meitä ylevällä hengenaateluudellaan, tunne-elämänsä rikkaudella ja uskollisella johdonmukaisuudellaan. Sen myöntänee jokainen lukija tutustuttuaan tämän kertomuksen "vanhaan Reindorferiin", erinomaisella hellyydellä kuvattuun Leenaan y.m. Ihmisyyden herkin lämpimyys sykkää kaikissa hänen kuvauksissaan, käsittelivätpä ne sitten lapsuuden viattomia leikkejä myllypurolla, lemmenkohtauksia orapihlajain verhoamalla kuutamoisella mäellä, eronhetkien katkeruutta tahi kuoleman vakavuutta.

Anzengruber kuoli v. 1889. Neljä vuotta myöhemmin pystytettiin hänelle muistopatsas Wieniin. Hänen kootut teoksensa on hänen kotimaassaan julkaistu 10 niteessä. Muut sivistyskansat kokoovat myöskin rikkauksiensa joukkoon hänen henkensä kirkkaimmat helmet.

Suomentaja.

I.

Maantien molemmin puolin oli kumpuja. Ne laajenivat vähitellen ja yrittivät muodostaa vuorijonoa, joka kuitenkin jäi aivan matalaksi. Maantie oli oivallinen. Sen oikealla ja vasemmalla puolella kohosi taloja epätasaisena aitana; niiden välitse kulkeva tie oli kyläkunnan ainoa katu. Tuon tuostakin erosi siitä sivuteitä, jotka kiertelivät kumpujen lomitse. Siellä olevain yksinäisten talojen asukkaat luettiin kyllä samaan seurakuntaan, mutta kyläläisinä heitä ei pidetty. He asuivat — kuinka sanoisikaan? — rotkoissa, vuorensolissa. Tämä sanantapa antaisi kuitenkin näille matalahkoille kummuille liian suuren kunnian. Paikkakunnan rahvaan kieli oli osunut oikeaan sanoessaan, että sivutiet menevät "haudoille" ja että se ja se talonpoika asuu "Keski-", "Vesi-", "Heinä-" tahi jossakin muussa "haudassa".

"Keskihaudassa", puolisentunnin matkan päässä kylästä, oli pieni talo. Aurinko säteili vastassa olevan kummun yläpuolella ja muodosti jyrkkärajaisen kuvansa tiheillä varjostimilla peitettyihin talon akkunaruutuihin. Talossa oli muuten kaikki hiljaista ja rauhallista, ainoastaan keittiöstä, verhoakkunaisen asuinhuoneen vastapäätä, kuului silloin tällöin joko kiehuvan kattilan porinaa tahi tuliselle takan arinalle kuohuneen veden sähinää. Keittiössä hääräävä jäntterä palvelustyttö päästi aina silloin ankaran varotusäänen: Sss! Hetkisen kuluttua alkoi hän laulaa hyristä ja jatkoi sitä, kunnes viereisestä huoneesta kuuluva tuskanhuuto muistutti häntä sopimattomasta menettelystään. Silloin hän mennä hipsutti huoneen ovelle ja nyökytti päätään kahdelle vaimolle, jotka puuhasivat hänen synnytystuskissa olevan emäntänsä luona. Oikeastaan heistä vain toinen oli toimessa, tuleva äitikummi; toinen, vanha, kyyristynyt eukko, joka katseli kummastelevan näköisenä suurilla elottomilla silmillään, istui aivan rauhallisena siinä lähellä odotellen, kunnes velvollisuus häntä kutsuisi.

Ulkona pihamaalla seisoi vanha mies. Kastetodistuksen avulla voi hän näyttää toteen, ett'ei hän vielä ollut jättänyt viidennen kymmenluvun ensimäistä puoliskoa, mutta aika oli häntä niin pahoin runnellut, että tämä todistus olisi häntä kovin vähän hyödyttänyt. Hän ei liene sitä ajatellutkaan. Ja tuohon kastetodistukseen nähden olisi hänestä kenties ollut kaikkein parasta se, ettei papin olisi tarvinnut koskaan vaivata itseänsä kirjottamalla Josef Reindorferin nimeä kirkonkirjoihin.

Tämän talon omistaja, talonpoika Josef Reindorfer, se siis seisoi siinä pihamaalla häkkirattaiden luona, joiden eteen pieni ruskea hevonen oli valjastettu. Rattailla istui noin kuusitoistavuotinen voimakas nuorukainen ja hänen rinnallaan tyttönen, jolla lienee ollut ikää neljätoista vuotta. Ne olivat talonpojan lapsia.

Reindorfer otti piiskan, joka nojasi aisoihin, ojensi sen pojalle. "Alkakaa nyt mennä. Sano terveisiä veljelleni ja aja varovasti! Ei ole kiirettä, teidän ei tarvitse" — lisäsi hän hämillään rykäisten — "palata ennen iltaa."

Poika nauroi. "Isä puhuu aivan kuin ei mitään tiedettäisi."

Tyttö punastui, katsoi alas rattaiden toiselle puolelle ja tyrkkäsi hiljaa kyynärpäällään veljeä kylkeen.

"Luulet kai paljonkin tietäväsi", murahti talonpoika.

"Isäkin saisi tuolla iällä olla ymmärtäväisempi", lausui poika rohkeasti.

Vanha mies tempasi tadikkohangon, aikoen vastata sillä. Mutta hän malttoi mielensä, heitti poikaan kiukkuisen silmäyksen ja löi hevosta, joka säikähtyen syöksyi veräjästä ulos vetäen rattaat muassaan.

Tyttö parkaisi ja nuorukainen kirosi. Kun veli oli saanut hevosen rauhotetuksi, sanoi hän sisarelleen: "Muuten tämä talo elättää yhdenkin lapsen töin ja tuskin. Sinä olit jo liikaa, sillä onhan sinulle myötäjäiset varustettava, nyt tulee kolmas, joka sitä syö ja kuluttaa ja jakaa sen meidän kanssamme."

Hän purki tunteensa piiskan iskuun, ja tyttö, joka näytti olevan yhtä mieltä veljensä kanssa, vastasi häntä koskevaan huomautukseen ainoastaan pilkallisella sysäyksellä.

Reindorfer oli sulkenut veräjän ajajien jälkeen ja asteli nyt hitaasti puutarhaan. Kun hän kulki keittiön ohi, tuli palvelustyttö portaille ja hymyili hänelle; hän katsoi tyttöön vakavasti, kääntyi päätään puistaen pois ja kulki edelleen. Puutarhassa oli viiniköynnösten ympäröimä lehtimaja. Hän istuutui siellä rahille, nojasi kyynärpäänsä pöytää vastaan ja katsoa tuijotti hiekkakäytävää pitkin.

Auringon säteet välkkyivät viiniköynnösten leveillä lehdillä, ja puutarhan takana oleva niitty uhkusi tuoreinta vihannuutta, ulottuen kummun harjalle asti, jossa tumma havumetsä sen reunusti. Ruohossa, pensaissa ja puissa oli vilkasta elämää, ryömimistä, viserrystä ja surinaa, ilma oli täynnä laulua ja siipien väikettä. Kaikki tämä oli auringonpaisteen, sen valon, lämmön ja väriloiston vaikutusta. Monta kertaa ennen oli Reindorfer tuntenut sydämensä laajentuvan tällaisilla hetkillä katsellessaan nurmen kirkasta vihreyttä ja kuullessaan lintujen riemukasta laulua. Miksikä tänään ei niin tapahtunut, vaikka suloinen ilma tarjosi niin runsaasti elämäniloa ja toiminnanrohkeutta ja vaikka kirkas valo tahtoi väkisinkin hälventää mustat murheet? Miksi hän ei mennyt pihan ylitse keittiöön, hiipinyt sen läpi verhoakkunaisen huoneen ovelle ja kuunnellut siinä? Palvelustyttö ei olisi häntä ilmaissut eikä ollenkaan ihmetellyt, että hän niin teki, tahtoihan hän äskeisellä hymyilyllään osottaa ymmärtävänsä häntä, — miksi hän siis pysyttelihe näin kaukana?

Vanha mies liikahti pari kertaa neuvotonna. "Pitäisihän kenties mennä katsomaan, ett'ei herättäisi huomiota. Kunpa voisi teeskennellä niin, ett'ei kukaan älyisi, vaan jokainen uskoisi! Kenties koko maailma ainoastaan teeskentelee näyttämällä kaikkea hyvänä ja kauniina; tuskinpa lie totuutta auringonpaisteellakaan ja liehuvassa lintuparvessa. Valoisa päiväkin voi olla sisimmältä olennoltaan toisenlainen kuin meille uskottelee, enkä minä tänään luotakaan siihen".

Niin, hänellä oli hyvät syynsä olla poissa, mutta hän ei voinut niitä kellekään ilmaista, sillä talonpoikakin valvoo kunniataan ja arvoaan seurakunnan ja naapurien keskuudessa. Hän ei tahtonut herättää huomiota, ett'ei ruvettaisi syitä tutkimaan, ja sentähden hän tahtoi nyt mennä tiedustamaan, ett'ei kukaan aavistaisi sitä, josta hän, Josef Reindorfer, oli aivan varma.

Lapsi ei ollut hänen!

Jospa hän voisi oikein teeskennellä! Mitä tänään tapahtuu, oli jo kauan edeltäpäin tiedetty, aina siitä päivästä saakka, jolloin ei enää voitu salata, että hänen vaimonsa oli unhottanut itsensä, ja jolloin hän ainoastaan suurella vaivalla saattoi asettaa luontonsa ja säästää vaimonsa pahoinpitelyltä. Hän aikoi ensin pakottaa vaimonsa tunnustamaan kaikki, mutta tämä vaikeni auttamattomassa ja neuvottomassa häpeässään, ja kun vaimo sitten hiukan rauhottui, ajatteli mies, ett'ei hänen tarvitse kysellä sitä, minkä hän hyvin tiesi. Eikö hän viime syksynä pitänyt pari päivää vieraanaan lomalla olevaa sotamiestä, "Vesihaudan" myllärin poikaa, josta kukaan ei voinut hyvää uskoa ja joka vähän aikaa sen jälkeen oli kaupungissa vielä yhden vaimon onnettomuuteen vienyt? Tähän asti hän oli luullut, että hän ihmisten epäluuloja välttääkseen voi vaikean hetken tullessa hillitä itsensä, mutta kun tuo hetki nyt oli tullut, hän ei voinut mitään rintaa ahdistavalle tunteelle.

Niin istui hän siellä ulkona puutarhassa, katsoa tuijotti hiekkaan eikä uskonut kirkkaaseen päiväänkään. Tuon tuostakin huokasi hän niin raskaasti, että — kansan puhetapaa käyttäen — "sydän oli haljeta". Tämä vimmastutti häntä, sillä joka huokaisulla hän tunsi ruumiillista tuskaa. Hän ei ollut sitä ennen huomannut, mutta nyt tuntui kuin olisi kaikki hänen rinnassaan kokoon hyytynyttä, tyhjää, ja kuin sitä ulkoapäin raskas paino ahdistaisi pakottaen rintakehän luhistumaan tyhjään sisustaan. Tätä tunnetta hän ei voinut voittaa. Hän huokasi taas.

"Minkäpä sitä voi, kun veri vetää, vaikkapa olisi ymmärtäväinen olevinaan … ei mitään!" Niin voi vaimokin sanoa. Hän ei tietenkään koskaan ajatellut sellaista eikä nyt itsekään tiedä, kuinka sellainen teko oli mahdollinen. Mutta mihin ihminen kelpaa, jollei hän voi itseensäkään luottaa? Silloin ovat uskollisuus ja luottamus houkkamaisuutta. Minkätähden on avioliittokaan sakramentti, jos ihmiselämä voi näin luvattomastikin alkaa? Eikö olisi oikein ja tuolle pienokaiselle parasta, jos minä hänet kuristaisin? Hänen kätensä puristuivat suonenvedon tapaisesti … ja hän oli näkevinään lapsen edessään välinpltämättömine suineen ja suunne kummastelevine silmineen. Hän veti kätensä koukkuun ja ajatteli rikollista äitiä. "Kaksikymmentä vuotta hän on jaksanut olla, nuorena ei hänessä ollut mitään syytä, hänen piti säästää vanhalle ijälleen. Minä en tiedä, mitä tehdä, pyhä Jumala, en tiedä! Me olemme olleet aina hyvät toisillemme, hän on itse sen usein sanonut, hänellä ei ole mitään valittamista. Kaksikymmentä vuotta, kaksikymmentä vuotta olemme me eläneet kunniallisessa sovussa, ja silloin hän jonkun kurjan kulkijan vuoksi unohtaa miehensä sekä lailliset lapsensa, eikä viivy kauan ennenkun tässä kodissa juoksentelee elävä häpeäpilkku, perheenjäsenenä muka ikäänkuin hänellä olisi siihen oikeus! Sitä hänen ei olisi pitänyt minulle tehdä, sitä hänen ei koskaan olisi pitänyt tehdä!" Hänen katseensa tuli epävarmaksi ja hänen suupielensä vapisivat. Hän nousi ja pyyhkäsi pöytää kovalla, känsäisellä kourallaan. "Kaikki on mennyttä!"

Hän meni takaisin pihamaan yli.

"Uskollisuus ja luottamus ovat pelkkää houkkamaisuutta."

Kun hän saapui koirakopin kohdalle, yritti kahlekoira hypätä häntä vastaan, mutta hän ajoi sen potkaisulla koppiinsa. Hänessä heräsi kuitenkin heti säälintunne koiraa kohtaan. "Vahti se!" huusi hän ja taputti polveansa.

Koira oli peloissaan ja ryömi olkien sisään. "Tule tänne! Tule!" Koira totteli ja Reindorfer hiveli kädellään sen leveää otsaa. "Niin, niin, sinä olet kunnon Vahtini, kyllä sen tiedän", sanoi hän, samalla kun koira teki hänen edessään kömpelöitä hyppyjä. "Sinuun saa luottaa. Sinun on helppo olla, mikä olet. Eikä sinulla ole paljon ikääkään, tuskin kahtakymmentä vuotta! Sinä olet vain tyhmä eläin ja siksi jäät … mutta hyvä koira!"

Hän kumartui ja tyynnytteli yhä enemmän veikistelevää koiraa. Silloin palvelija astui rivakasti yli pihamaan, pysähtyi hänen kohdalleen ja sanoi: "Isäntä, nyt se on saatu, tyttö on."

Reindorfer säpsähti, katsoi ylös, siristi silmiään, mutisti suutaan ja nyökäytti nopeasti päätään kaksi kertaa. Hän uskoi hyvin suoriutuneensa, sitä ei voitu selittää muuksi kuin tyytyväisyyden ilmaisuksi saapuneen sanoman johdosta. Ainakin palvelustyttö sen siksi käsitti; hän riensi keittiöön, avasi kamarin oven ja virkkoi nauraen: "Isäntäkin jo tulee!"

Reindorfer tuli, ja lähestyi vuodetta parin askeleen päähän. Vaimoonsa katsomatta hän lausui: "Olen iloinen, kun kaikki on hyvin."

Lapsi pantiin hänen käsivarrelleen. Se kirkui kovasti sekä näytti terveeltä ja vahvalta.

Siinä se siis oli. Sillä ei ollut tunnusta eikä merkkiä … lapsi kuin lapsi.

"Saakoon hän elää!"

Talonpoika pudisti päätään, hänen kätensä vapisivat pienokaista kannattaessa, ja synnyttäjä pyysi kiireesti lasta takaisin.

Kun hän oli muutamalla sanalla kiittänyt kumpaakin vierasta vaimoa "ystävällisestä avusta", etsi hän tupakkavehkeensä ja meni ulos. Keittiössä hän sytytti hiilellä piipun, painoi sitten sen kannen kiinni, ja meni yli pihamaan maantielle, jossa hän käveli kuin unissaan.

Sekavina, vaihtelevina kuvina tulivat vanhan miehen mieleen hänen elämänsä muistelmat. Hän kokoili ja tutki niitä, niin kaukaisempia kuin lähempiäkin, kaikkia kärsimyksiään ja nautintojaan, pahoja töitään ja hyviä harrastuksiaan, ja hän koetti niitä punnita toistensa rinnalla. Sillä ihmisen töillä ja elämänkokemuksilla täytyy toki jotakin merkitystä olla. Ilojen ja surujen, kunnollisuuden ja vääryyden täytyy toki vastata toisiaan! Mutta hänen laskustaan ei tullut tasaisia summia.

Hän ei tiennyt, miksi hän oli jättänyt talonsa pihan ja astui nyt kiivaasti maantietä pitkin. Hän seisahtui äkkiä ja kuunteli: lähestyvien rattaiden jyrinä saapui hänen korviinsa. Hän tointui ja huomasi kulkeneensa lapsiaan vastaan. Hän huusi heille, että he seisauttaisivat hevosen ja ottaisivat hänet keskeensä istuinlaudalle. Niin tapahtuikin.

"Mitä kuuluu kotiin?" kysyi poika.

"Olette saaneet sisaren."

Enempää hän ei sanonut, eivätkä lapset enempää kysyneet, ja niin he ajoivat äänetönnä eteenpäin.

Iltahämy peitti seudun.

Kun he saapuivat sille paikalle, missä "Vesihaudalta" tuleva tie yhtyi heidän tiehensä, tulla rytisivät sieltä toiset rattaat, joista huudettiin: "Pysähtykää, hyvät ihmiset, että minä pääsisin edelle!"

"Eikö se ole myllärin renki?" kysyi Reindorfer. "Mihin on sellainen kiire?"

"Pappilaan. Myllärillä ei ole pitkiä aikoja! Hyvää yötä!"

Rattaat riensivät heidän ohitsensa, ja ennenkun he ehtivät pihansa veräjälle, olivat ne jo kauan olleet kuulumattomissa.

Pihalta johtivat portaat ullakolle. Niitä kannatti patsas. Patsaan ja portaiden välissä olevassa "suojassa" oli pöytä. Sille palvelija kantoi nyt illallisen talonpojalle ja hänen työväelleen. Sinä iltana syötiin tavallista myöhempään.

Nuori Reindorfer meni tervehtimään äitiään ainoastaan oven luota, mutta tyttö kiiruhti hänen sivutsensa kehdolle.

Äiti vastasi lastensa tervehdykseen ja kääntyi sitten seinään päin.

Kun poika sulki oven jälkeensä, lausui tyttö kumartuen kehdon yli:
"Sepä on pikku pahanen! Sellainenko minäkin olin?"

"Kaikki ovat olleet sellaisia."

Tyttö kuuli vastauksen epäilevästi hymyillen.

"Hyvää yötä, äiti!"

Lapsivaimo oli yksin — ja sitä hän halusikin.

Aterian ja ruokarukouksen jälkeen Reindorfer ilmoitti palvelustytölle, että tämän oli ensi yönä maattava keittiössä ollakseen tarvittaissa emännän apuna. Mutta kun hän luuli, että hänen vaimonsa ennen kaikkea tarvitsi lepoa ja hiljaisuutta, tahtoi hän itse maata lasten luona ullakossa.

Talo näytti kuutamossa vieläkin rauhallisemmalta kuin päivän valossa; sillä sen asukkaat olivat kaikki menneet levolle. Unen lumous oli lamannut aistimet, joiden välityksellä kaikki kiihottavat tunteet, ilot ja kärsimykset pääsevät ihmissieluun. Niinkuin äiti hellästi korjaa väsyneiden lastensa leikkikalut, niin unikin raivaa pois kovan todellisuuden, ja samalla kun me elämämme lyhyyttä säikähtäen lapsellisesti soimaamme sitä, että se katkoo ja vähentää kerkeää aikomamme, jakaa se päivittäin meidän kanssamme elämän kuorman. Kukapa jaksaisikaan kauan keskeytyksettä kantaa enemmän tuskaa kuin riemuakaan.

Hälinä on muuten voimaton vihollinen, mutta kun se saa liittolaisekseen nukkuvan sielun oman rauhattomuuden, ajaa se unen silmistä.

Eikö joku ajanut kiireesti ohitse? Rattailla istuvalla täytyi olla lyhty, koska valon häivä sattui ikkunoita peittävälle verholle.

Reindorferin vaimo heräsi ja kuunteli. Kuinka hiljaista siellä oli! Hän oli tottunut kuulemaan miehensä säännöllisen hengityksen huoneen toiselta puolelta, nyt havaitsi hän vain hänen koskemattoman vuoteensa tumman hahmon. Hän hapuili käsillään … siinä oli kätkyt ja kätkyessä lapsi, liikkumatta, äänetönnä … toivoko vai pelko sai hänen lapsen ruumista hivelevän kätensä vapisemaan? Hän tunsi lämmön ja erotti vienon hengityksen. Hän veti äkkiä käsivartensa peitteen alle — tunsiko hän inhoa vai iloa? Tiesikö sitä itsekään? — Inhoten itseään, kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut ja mitä oli odotettavissa, painoi hän kiivaasti kasvojaan tyynyä vasten, ja hänen silmänsä kostuivat. Itsensäkö vai lapsensako vuoksi hän itki? Voiko hän koskaan rakastaa tätä lasta, kuinka viaton se lieneekään? Sillä niin kauan kuin se eli, syytti se äitiään; se oli aina hänelle, niinkuin Reindorfer oli sanonut, häpeäpilkku.

II.

Reindorferin talon ohitse kiiruhtaneet rattaat pysähtyivät "Vesihaudan" myllärin asunnolle. Renki saattoi virkapukuista pappia, joka astui niiltä alas suojellen varovasti rippileipä-rasiaansa. Suntio, jolla oli laukku ja jolle siitä oli jonkun verran haittaa, laskeutui neuvokkaasti takaistuimelta ja kulki tietä näyttäen edellä kuistiin, johon talonväki oli kokoontunut. Soitettiin pientä kelloa, läsnäolijat laskeutuivat polvilleen, pappi antoi heille siunauksen ja meni sitten kamariin kuolemaisillaan olevan myllärin luo. Vuoteen vieressä valvoi vanha palvelijatar, joka nousi ylös ja suuteli hengellisen miehen kättä.

"Hän on kovin paatunut, teidän arvoisuutenne", kuiskasi hän valittaen ja viittasi sairaaseen, "kovin paatunut."

Viitattiin, että hänen oli poistuttava.

Pappi ja kuoleva olivat kahden.

Sielunpaimen oli vankka, keskikokoinen, nuori mies. Tuntuvan lihavuutensa takia näytti hän kuitenkin pieneltä, ja kaksinkertainen leuka antoi hänelle jonkinlaisen velttouden vivahduksen, jota hänen elävät silmänsä ja vilkkaat liikkeensä kuitenkin vastustivat. Hän astui suoraan pöydän luo ja otti hetkiseksi kaihtimen lampun edestä nähdäksensä paremmin sairaan, joka suljetuin silmin makasi vuoteellaan. Värillistä tyynynpäällystä vastaan ilmenivät jyrkästi hänen sisäänpainuneet ja terävät kasvonpiirteensä, kuihtuneet käsivarret retkottivat peitteellä, sormien päät vaan silloin tällöin heilahtelivat.

Sairas huomasi, että häntä katsellaan, ja hän piti tarpeellisena ilmaista valvovansa. "Gundel", sanoi hän käheästi, "Gundel" — se oli hänen hoitajattarensa nimi — "on varmaankin valittanut, että minä hänestä rukoilen liian vähän. Mutta se ei enää autakaan, ei, ei se auta enää; jospa nyt edes sakramentti auttaisi."

Pappi astui vuoteen luo:

"Herlinger, tunnetteko te minut?"

"Oikein hyvin, teidän arvoisuutenne. Minä lähetin teitä noutamaan, että te voitelisitte minut. Lääkäri sanoi, ettei hän voi enää mitään tehdä, ja siksi pitää teidän nyt koettaa taitoanne. Olen tuntenut useampia, jotka parikin kertaa ovat sakramenttia nautittuaan joksikin aikaa voimistuneet, vaikka olivat jo menehtymäisillään. On kuin ei kuolema voisi oikein kiinni pidellä, sittenkun ruumis on rakkaalla siunauksen öljyllä sivelty — hihihi — livahtaa pois."

"No niin, Herlinger, jos Jumala tahtoo, hän kyllä voi lisätä teille vielä ikää, mutta viimeisen voitelun sakramentti ei vaikuta mitään hänen iäiseen päätökseensä."

"Ja miksi ei? Mitä varten meillä sitten ovat pyhät armonvälikappaleet, jos ne eivät häneen vaikuta, kun rukoukset eivät enää riitä? Sitä varten ne ovat, kyllä minä tiedän, enkä minä niitä hylji, sillä niin on sääntö: 'Syö lintu tahi kuole!'"

"Tiedättekö te, mitä puhutte, Herlinger? Te ehken kiihotutte puhumisesta?"

"Ei, ei, teidän arvoisuutenne. Minun täytyy haastaa yhteen sysyyn, sillä monenlaiset ajatukset risteilevät päässäni. Mutta minä en päästä itseäni sekaantumaan, ja kun minä johonkin erityiseen asiaan pysähdyn, tiedän kyllä, mitä siitä ajattelen."

"Hyvä! Mutta silloin teidän, mylläri, täytyy myöskin voida kuunnella, mitä minulla on teille sanomista."

"Minä olen täydessä tajussa, miksikä sitten en voisi olla tarkkaavainen?"

"Huomaan olevanne sopimattomassa mielentilassa, Herlinger; ei niin valmistauduta pyhää kuolinsakramenttia nauttimaan. Teidän pitää saada toisenlainen käsitys, muuten en voi sitä teille antaa."

Sairaan sänky vapisi, sillä hänen tuskansa tärisytti lamautuneita jäseniä. "Teidän täytyy!" huusi hän, "teidän täytyy! Minä olen seurakuntalaisenne, olen aina suorittanut saatavat, antanut mielelläni yli määränkin. Te olette ottanut rahani, teidän täytyy! — Ettehän te, teidän arvoisuutenne", lisäsi hän rukoillen, "voi omantuntonne tähden jättää minua tähän makaamaan koettamatta auttaa."

"Sepä se juuri on, Herlinger; te luulette voivanne jäädä elämään, kun saatte kuolinsakramentin, ja sentähden te haluatte sitä. Teiltä puuttuu kristillinen Jumalan tahdon alle antautuva mieli; luulette, että voitte jollakin pakolla saada itsellenne Jumalan armon, te ette tahdo armonvälikappaleita, vaan ihmekeinoja ja niitä minulla ei ole. Pyhää toimitusta en voi sallia väärinkäytettävän; olisi Pyhän pilkkaamista, jos antaisin viimeisen voitelun henkilölle, joka pettää itseään sillä ajatuksella, että hän saa sen vielä kerran tahi kahdesti jälkeenkin päin."

"Älkää nyt heti panko niin pahaksenne, arvoisa herra. Luonnollisesti te tunnette nämä asiat paremmin kuin minä, ja teidän on sanottava, mitä minun on tehtävä, että toivoni täyttyisi."

"Jos te, mylläri, katsotte kuihtunutta ruumistanne, niin ymmärrätte, minkä verran teillä on toivomista, ja että te jotakin muuta varten Jumalan laupeutta tarvitsette."

"Pyydän, ett'ette pahastu, — mutta ajatukset menevät usein omia teitään, — ymmärrän jo, Jumala on sovitettava, että hän antaisi itse kullekin menestystä; pitää pysytellä hänen ystävänään, muuten hän lähettää raesateen vainiollemme ja monenlaista muuta kärsimystä ja murhetta. Mutta minä arvelen, ettei hän enempää voikaan. Jos minun elämäni täytyy loppua, mihin häntä sitten tarvitsen? Kun kerran on kuollut, niin kuollut on."

"Te, Herlinger, olette yksi niitä, jotka pelkäävät Jumalaa samoin kuin perkelettä, ja siksi te tahdotte nähdä Jumalan vallan loppuvan. Mutta minä sanon teille, että Jumalan valta ja kunnia loistaa yhtä kirkkaasti eläville ja kuolleille, eikä kukaan ole varma, elleivät hänen silmänsä kerran niitä näe. Sillä niinkuin ihminen ei tiedä, mistä hän tulee, hän ei myöskään tiedä, mihin hän menee. Enkä minä tahdo kiusata kaikkivaltiasta sillä, mitä hän voi vielä minulle tehdä ja mihin minä häntä tarvitsen, sillä ajallisuuden jälkeen alkaa ijankaikkisuus."

"Uskooko teidän arvoisuutenne sen?"

"Miksi sanoisin, jos en uskoisi?"

"Hyvä, teillä ei ole mitään syytä. Mutta kuitenkin — kaikki eivät uskalla puhua, mitä ajattelevat; on pysyttävä siinä, mihin virka vaatii. Tunsin asianajajan, joka todisti, ettei hän voi totuudella elää."

"Sokaistu ihminen! Jos nyt teille tarjoaisin kirkon lohdutusta, mikä olisin muu kuin asianajaja, joka ei tahdo valmistuksetta ja puolustuksetta päästää teitä Jumalan tuomioistuimen eteen? Mutta minuakaan ei silloin totuus pitkälle auttaisi, sillä en uskalla sallia sitä, että teidän syntinne ja rikoksenne kiihottavat Jumalan ankaraa vanhurskautta. Minun täytyy ne armonvälikappaleilla pois pyyhkiä, että voisin Jumalan armoa teille anoa."

"Niin, niin, oikein on, että niin teette, se ei vahingoita, jospa vain hyödyttäisi! Mutta te, arvoisa herra, teette itsekin niin — päästätte joka pääsiäinen ihmisparan synnit ja sitten kuitenkin ahdistatte häntä taas kaikesta. Jos niin on määrätty tapahtumaan, pysyy kai tuomio lujana, ja mitä rukoukset ja ristin luo ryömimiset silloin auttavat?"

"Eivät ne autakaan ilman todellista ja — missä vielä sovittamisen tilaisuutta on — teoissa ilmestyvää katumusta. Mutta, Herlinger, mistä se johtuu, että te mieluummin taivutte kovan rangaistuksen ja Jumalan ankaran tuomion alaiseksi kuin luotatte hänen laupeuteensa ja armoonsa?"

"Niin, se on sillä tavalla, että kohtalon iskut ovat sattuneet minuun niin nopeaan toisensa jälkeen, kuin olisivat ne tulleet välttämättömyyden pakosta. Minulla ei ole koskaan ollut onnea välttää uhkaavaa kurjuutta, en koskaan ole päässyt ahdingoista niinkuin monet muut, joita suojelusenkeli on näyttänyt taluttavan kädestä. Kun aina kaikissa tiloissa on avuttomana, niin huomaa kyllä, ettei ole voinut mitenkään estää sitä, minkä täytyy tapahtua. Ja kun Herra Jumala on ihmisen kohtalon määrännyt, niin on oltava iloinen, jos voi häneltä niin paljon kerjätä, ettei hän tee sitä kovin raskaaksi. — Pienenä poikana kadotin äitini, isäni otti pian nuoren vaimon, ja kohta tuli velipuolikin maailmaan. Luonnollisesti kaikki kolme liittyivät minua vastaan, äitipuoli lapsensa tähden, isä äitipuolen tähden, ja pieni velipuoli seurasi näiden molempien esimerkkiä. Perintöoikeuteni myllyyn herätti minua vastaan tämän yhteisen vihan. Sitä en silloin vielä tietänyt, sillä eihän niin nuorella iällä ole vielä ymmärrystä. Mutta sitä kipeämminhän se koski, kun syytä käsittämättä tunsi lemmetöntä sysimistä. — Sellaisissa oloissa minä kasvoin; kotona en saanut tuntea mitään hyvää, enkä muuallakaan huvia löytänyt. Muut vanhat ihmiset nauroivat poikiensa mellakoille ja sanoivat, että kyllä nuoret talttuvat, kun särkevät sarvensa; mutta isäni sanoi, että minun on pysyttävä alallani, jos tahdon säästää nahkaani. Toiset huomasivat pian, että minä kadehdin heitä, ja he valelivat minua pilkkatulvalla. Uhmasta heitä vastaan aloin minä viettää salaa hurjempaa elämää kuin he julki. Salateillä tapaa kyllä tovereita, eikä niiden kunniallisuudesta välitetä; sellaista pikaista tuttavuutta varten on jokainen tarpeeksi hyvä."

Pappi liikutti kädellään sängyn peitettä. "Kuulkaa, Herlinger, teidän täytyy myöntää, ettei se ollut kiitettävä eikä hyvä teko; minusta ei teidän pitäisi olla vaikea sitä katua."

"Ei suinkaan, teidän arvoisuutenne, tällaisia ajattelemattomuuden syntejä voi vilpittömästi surra. Kukapa tietää eikö tilani ilman niitä olisi toisenlainen — tokkopa tässä sairaana makaisinkaan? Muuten minä kerran aioinkin keskeyttää rajun elämäni, mutta niin ei saanut tapahtua. Se oli siihen aikaan, kun Katri Weninger tuli tänne myllylle palvelukseen. Häneen nähden minulla oli rehelliset, suorat aikomukset, minä pidin häntä hyvin rakkaana ja iloitsin, että olin kerrankin tavannut sydänkäpyseni. Millaisen lopun meidän lempemme sai, sen vielä useat paikkakunnan asukkaat muistavat. Isäni pyysi papin ja pormestarin avukseen. He jättivät tytön, joka oli siunatussa tilassa, poliisien haltuun. Nämä noutivat hänet myllyltä, panivat hänet samaan joukkoon vankien ja löysäläisten kanssa sekä lähettivät kotitienoolleen. Sittemmin en ole tätä nais-olentoa nähnyt. Isäni kutsui minut sitten luoksensa, ja ilmotti, ettei hän ollenkaan estä minua naimisiin menemästä, ja nyt juuri olisi siihen sellainen tilaisuus, joka hänestä tuntui varsin suotuisalta ja pitäisi minullekin kelvata. Isä tiesi, mistä lintu oli pyydettävä, naapurikylän rikas mylläri antaisi tyttärensä minulle, ja saattaisinko minä häntä halveksua? Isäni jättäisi hääpäivänäni myllyn minulle ja muuttaisi vaimonsa ja lapsensa kanssa appivanhempiensa luo, koska nämä halusivat antautua vanhuuden lepoon. Suostuisinko minä tähän kaikkeen? Minä vastasin: en, — ja vaikkapa hän olisi kruununperijätärtä puolisokseni tarjonnut, olisin minä sanonut samoin voidakseni ärsyttää häntä, ja luulen, että siihen se olisi jäänytkin. Mutta hän näytti minulle tilikirjansa ja muistiinpanonsa, eikä meidän tarvinnut kauan laskea ennenkun näimme, kuinka kurjasti äitipuoli voi taloutta hoitaa. Minulle ei tulisi isäni jälkeen pienintäkään perintöä. Ennen vuoden ja vuorokauden kulumista saattoivat velkojat ajaa meidät pois asunnostamme, ja silloin täytyisi minun köyhimmän muonamiehen tavalla tehdä työtä leivän tähden. Jos tahdoin säilyttää myllyn Herlingerin suvulla, jolla se oli jo satasen vuotta ollut, ei siihen ollut muuta keinoa kuin naida rikkaan myllärin tytär, ja niin minä teinkin. Omaiseni muuttivat pois, ja jos muutama onnen rahtu olisi voinut seurata vaimoni mukana, niin kyllä sille olisi tilaa ollut. Sain hänen kanssansa paljon rahaa, se minun on myönnettävä, mutta vähän siunausta. Huomasin pian, että olimme yhtäläiset; toisella oli samat virheet ja puutteet kuin toisellakin, eikä silloin kumpikaan tahtonut tehdä parannusta, syytti ja soimasi vain toista niistä vioista, joita ei halunnut itsessään huomata. Hän ei ollut minua parempi. En sano, että hänkin olisi viettänyt kevytmielistä elämää, mutta hän ei ollut minua parempi ja naisten täytyy aina olla parempia kuin miehet, muuten he eivät kelpaa minnekään. Se oli surullinen havainto, sillä sen jälkeen ei enää ollut toivomista mitään herttaista kotielämää. Ja kun Jumala otti luokseen kotiristini, oli se myöhäistä. Minä olin jo tottunut kohtalooni eikä minulla enää ollut mitään toivottavaa. Niin, ensi aikoina minä ajattelin usein Katria ja monta kertaa halusin vaihtaa ajatuksiani hänen kanssaan, jonka sydän oli minuun kiintynyt. Eräänä iltana kirjotin hänelle kirjeen, kirjotin surevani häntä ja hänen lastaan, kirjotin että minä vieläkin rakastan ja ettei hänkään saa minua unhottaa; sanoin hänelle, että kenties olisi ollut parempi mennä hänen tähtensä vieraan palvelijaksi kuin jäädä myllylle toisen kanssa. Se oli ensimäinen kirjeeni, ja sen piti olla viimeinenkin. Kun minä sitä juuri suljin, sain haasteen oikeuteen. Katri Weninger oli valtuuttanut asianajajan vaatimaan minulta käräjissä eläkettä lapselleen. Siinä oli vastaus kirjeeseeni, ja minä saatoin säästää postimaksun. Oikeudenhaaste, teidän arvoisuutenne, oikeudenhaaste oli pitkän eron jälkeen hänen ensimäinen tervehdyksensä, se oli ensimäinen elonmerkki, jonka isä sai lapseltaan. Minä revin kirjeeni. Ja kun minulle ei lainkaan luottamusta osotettu, en minäkään tehnyt pojan hyväksi enempää kuin pakko vaati, en ainakaan vaimoni ja niiden toisten eläessä. Mistään ajatusten vaihdosta ei enää voinut tulla kysymystäkään, ja toimeen olen tullut ilmankin."

"Se kaiketi olikin viisainta, Herlinger. Kirje, jonka Katrille kirjotitte, ei olisi kuitenkaan mitään hyvää vaikuttanut. Kun tyttö jouduttuaan teidän tähtenne onnettomuuteen ei tahtonut enää saattaa itseään ja lastaan teistä riippuvaiseksi, vaan haki ainoastaan oikeuttaan, täytti hän niin velvollisuutensa, ja se oli ymmärtäväisesti tehty."

"Niin, niin, kyllä hän teki ymmärtäväisesti! Kaikki mitä minulle on elämässä sattunut, on ollut erinomaisen viisaasti osattu — sen sanoin jo äsken. Kaikki on ollut säntilleen järjestetty aivan niinkuin on pitänyt tapahtua ja sattua, etten minä ole voinut mitään välttää, ja minä olen jo siihen tottunut, eikä minulla ole koskaan mitään turvaa tai lohdutusta ollut, eikä ole nytkään. Usein on minulle 'Isämeitääni' lukiessakin tullut mieleen se ajatus, että meidän Jumalallamme on lopultakin, niinkuin monella muullakin täällä alhaalla — liian paljon lapsia, hän ei voi pitää kaikista yhtä hyvää huolta."

"Teillä, Herlinger, on vähän aikaa jälellä, kaikkein vähimmän sellaisiin ajatuskäänteisiin, joissa te luulette osottavanne ihmeellistä viisautta. Kaupungissa kutsutaan sitä filosofeeraamiseksi. Jättäkää se oppineille, jotka voivat siihen käyttää järkeään sekä sydäntään, kun toinen taikka toinen pettää. Jos minun matkani ei ole tehty turhan vuoksi, niin pitää teidän, Herlinger, nyt kuunnella minua."

"Puhukaa, arvoisa herra, puhukaa!"

"Olemmehan siitä yksimieliset, että te kadutte sitä pahaa, jonka muistatte eläessänne tehneenne? Eikö niin?"

"Kyllä, kyllä!"

"Ja ettei katumus jäisi hedelmättömäksi, täytyy minun sanoa, minkä hyvityksen te vielä voitte suorittaa."

"Hyvityksen? Kelle? Kenties Katrille? Hän on jo poissa."

"Teidän kummankin lapselle."

"Pojalle, Florianille? Hän ei todellakaan tee mitään hyvää. Se maankiertäjä maksaa jo minulle paljon. Viime syksynä minä tahdoin pitää hänet täällä myllyllä, mutta jäikö hän? Kyllä, jos minä olisin ottanut hänen kaupunkilaishempukkansa ja tämän lapsen kaupantekiäisiksi, koko kevytmielisen seuran — sitä hänen on turha odottaa."

"Mutta sehän olisi oikea keino maankiertäjän vakaannuttamiseksi, siten hänestä saadaan kunniallinen mies. Enkä olisi luullut, että teillä, Herlinger, olisi mitään sitä vastaan, teillä, joka olette kokenut samaa kohtelua."

"Älkää pahastuko teidän arvoisuutenne, mutta tämä on aivan toinen suhta. Minulla oli laillinen isä, eikä hän siitä päässyt. Mutta tässä riippuu kaikki minun hyvästä tahdostani, minä voin asettaa vaatimukseni ja sanoa: sillä ehdolla minä olen isäsi, muuten en! Ei teidän arvoisuutenne saa siitä mitään kiitosta, jos puhutte tuon kulkurin eduksi."

"En sitä kiitoksen vuoksi tee, vaan teidän tähtenne, Herlinger, ettei tämä rikos jäisi omantuntonne painoksi. Ei siis mitään mutkia. Poikaanne teidän ei tarvitse minulle halventaa, sillä minä kyllä osaan hoitaa rupisiakin lampaita. Jos minä nyt kadotan teidät ja saan sitte uudesta mylläristä uuden, niin onhan tuleva hävinneen korvannut."

"Hihihi … niinpä se olisi!"

"Kun en tällä tavalla joudu tappiolle, en sitä voi suorastaan voitoksikaan sanoa, ja siksi te, mylläri, ette saa luulla, että minä sitä haen. En kysy sitäkään, mitä tekemään maallinen laki teidät voi pakottaa ja mitä ei. En kysy sitäkään, eikö kansan vuoksi olisi parasta, että te hävittäisitte antamanne huonon esimerkin ja pakottaisitte kaikki juorut vaikenemaan. Mihin laki voi teidät pakottaa ja mitä rahvas haastaa, siitä minun ei tarvitse huolia. Mutta minun on ajateltava sitä, voitteko te vastata Jumalalle. Poikanne on kevytmielinen, siveetön … paha kyllä, mutta siinä on syy lisää pitää hänestä huolta eikä jättää häntä kokonaan hylyksi. Te, Herlinger, tunnette sellaisen lapsen aseman, joka ei ole saanut vanhemman rakkautta, te tiedätte, ettei sillä harhapolkuja tuketa, jos ajetaan lietsuun tyttö, johon kevytmielinen nuorukainen on kiintynyt, — ja siitä ette tahdo säästää omaa lastanne? Teidän poikannekaan ei voi elämän iskuja välttää, ja mitä hänestä lopultakin tulee, kun hänellä ei ole sitäkään tukikohtaa, joka teillä, Herlinger, on aina ollut, kotia nimittäin? Ajatelkaa, mylläri, te voitte tulla poikanne pelastajaksi tahi turmelijaksi; te voitte saattaa hänet joko siunaamaan tahi kiroomaan itseänne, ja on aivan omassa vallassanne, minkä tiedon viette muassanne hautaan."

Sairaan laihat kädet hapuilivat rauhatonna sängyn peitteellä. Sitten ne ottivat hien kostuttaman sinisen nenäliinan kätköstään ja veivät sen nopeasti sairaan kasvoille. Kun Herlinger oli erityisellä painolla käyttänyt nenäliinaansa, kääri hän sen kokoon ja kätki jälleen patjan alle sekä sanoi sitten lyhyesti: "No, minun pitää siis sille retkulle testamentata nimeni ja myllyni. Mutta se tulee voimaan vasta minun kuoltuani. Niin kauan kuin elän, olen minä täällä isäntänä, eikä tänne saa kukaan minun luvattani asettua."

"Hyvä, Herlinger! Älkäämme hukatko rahtuakaan aikaa, vaan järjestäkäämme heti tämä asia." — Pappi aukaisi oven ja huusi sitä renkiä, joka oli ollut häntä noutamassa. "Barthel", sanoi hän tälle, "kun olet minut kotiin kyydinnyt, on sinun jatkettava matkaa kaupunkiin asti. Siellä sinä etsit notariuksen ja tuot hänet tänne niin pian kuin mahdollista." Hän kääntyi sairaaseen. "Mitä hänen on sanottava tohtori Schnellerille?"

"Tohtori olkoon hyvä ja etsiköön jälleen kaikki Floriania koskevat paperit. Kyllä hän sen ymmärtää; kaikki oli jo viime syksynä valmiina, mutta pojan itsepäisyys turmeli asian."

Renki raapaisi hämillään korvantaustaa. Hänelle tuli surku vain myllyä — Florian on tottakin erinomainen isännäksi! Viime vuotena jokainen näki hänen rentustelevan päivät pääksytysten; mistä sitten tulee tarpeellinen arvonanto? Sitä ei kukaan säännöllinen ihminen sietäisi, ei kukaan palvelustyttö, joka haluaa olla rauhassa, eikä mikään renki, joka ymmärtää tehtävät paremmin kuin uusi isäntä; mutta myllyä täytyy todellakin surkutella.

Pappi nousi varpailleen taputtaakseen pitkän nuorukaisen olkapäätä. "Barthel", sanoi hän säikähtäneelle rengille, "sano notariukselle myöskin, että hän kutsukoon sähkösanomalla Florianin huomis-aamuksi kaupungista tänne."

"Miksi se on tarpeellista, teidän arvoisuutenne", kysyi sairas käheästi, "mitä hänellä on täällä tekemistä?"

"Ettekö te tahdo nähdä häntä vielä kerran, Herlinger? Minusta on varsin hyvä, jos hän on täällä."

"No tulkoon sitten, mutta hänen tänne asettumisellaan ei ole mitään kiirettä; hän saa taas heti mennä."

"Sinä tiedät nyt tehtäväsi, Barthel, pidä muistissasi. Ja mene nyt ja ilmota väelle, että kokoontuvat oven eteen. Minä kutsun heidät tänne, kun annan isännällenne sakramentin."

Renki poistui.

Pappi kääntyi sitten sairaaseen ja sanoi: "Kun pidän nyt teidät tarpeeksi valmistettuna, ryhdyn pyhään toimitukseen."

* * * * *

Oven ulkopuolella kuiskailevat ja supattelevat palvelijat päästettiin pian sairaan huoneeseen, jonka johdosta he toivoivat parasta isäntänsä sielun autuuteen nähden; sillä eipä hänellä voinut kovin paljon syntejä olla, koska hän ehti ne niin pian luetella.

Sitten kun juhlallinen toimitus oli sääntöjen mukaan loppuun saakka suoritettu, lausui pastori: "Seuratkaa siis, Herlinger, kristillisellä kuuliaisuudella Jumalan tahtoa, jota saatte rauhallisna vartoa." Hän siunasi vielä kerran läsnäolijat ja astui sitten suntion seuraamana suoraan rattaille.

Laiha kirkonpalvelija kumartui lähelle hengellistä esimiestänsä ja kuiskasi ihastuksissaan: "On mitä suurin ilo nähdä, kuinka hyvin teidän arvoisuutenne osaa johtaa kansaa."

"Tiedättekö, Wolfbauer", vastasi pastori kerkeästi, "keiden minä haluaisin olevan läsnä tällaisessa toimituksessa, että hekin oppisivat tuntemaan tätä lajia ihmisiä? Pari idealistia, jotka uskovat siveysopin ohjeisiin, ja pari sivistyksen esitaistelijaa, jotka tahtovat sysätä kirkon sivulle. Kenties he niin saisivat silmänsä auki nähdäkseen, ettei rahvaaseen vaikuta mikään muu kuin ensin pelotus ja sitten lohdutus. Jos ei näitä kumpaakin ohjasta pidettäisi tiukalla, olisi kaikki kirkon ihanuus aikoja sitten jaloin tallattu ja murrettu."

Pitkä suntio nyökäytti pari kertaa päätään, oikeastaan kohteliaisuudesta, sillä hän ei ollut ymmärtänyt mitään. Mutta kun hän kuuli ohjaksia mainittavan, luuli hän tarkotettavan rahvaan itsepäisyyttä, ja osottaakseen, että salattu ajatus oli hänen mieltään kiinnittänyt, sanoi hän rattaille kiivetessään: "Niin, he saisivat kerran koettaa, mitä voivat itsepintaiselle rahvaalle."

Pastori kumartui istuimeltaan suntioon päin, ja kun rattaat samassa nytkähtivät eteenpäin, hänkin tutkivine silmineen nytkähti kirkonpalvelijaa kohden, jolloin tämän järeäpiirteiset kasvot sameine silmineen vetäytyivät taakse. Viattomuudessaan oli tämä mies herättänyt uuden ajatussarjan nuoren papin sielussa. Se kehittyi hiljaisuudessa ja rattaiden säännöllisessä hytkeessä — — "Tämä on aivan hassu työnjako, Wolfbauer on tavannut sanan ja minun täytyy etsiä siitä ajatusta. Siinä on täydellinen vastaväite. Itsepintaisuus voi kehittyä siitäkin, kun ohjaksia pidetään liian tiukalla. Luullaan ohjattavan kansaa, kun se väsynein mielin seuraa välinpitämättömänä tallattuja jälkiä — kunnes odottamaton tapaus säikähdyttää sen, ja se hyökkää luonnonvoimien raivolla arvaamattomille teille. Siinä on vaara, se on peljättävä mutta harvinainen; etu on rahvaan alistuvaisuudessa, ja sehän on tavallista. On maku- tahi oikeastaan puolueasia, tahtooko käyttää hyväkseen etua vaiko torjua vaaraa. Toiset, käytännölliset politikoitsijat, tahtovat sulattaa ihmiset samaksi suureksi harkoksi, toiset, idealistit, erottaisivat joukon yksilöiksi." Hän huokasi hiljaa. Kenties hänkin oli idealisti opintovuosinaan.

Mylläri kuunteli poistuvien rattaiden rytinää, kunnes se kokonaan häipyi hänen korvistaan. Hän oli kohonnut vuoteellaan puolittain pystyyn, pöyhensi sitten päänalusta oikealla kädellään ja heittäytyi pitkäkseen. Tuntui vähän helpommalta. Hän katsoi ympärilleen, hän oli jälleen yksin.

"Pastori on veikeä mies", hän sanoi, "hänen kanssaan ei ole hyvä otella, jollei kokonaan taivu hänen tahtoonsa. Mutta eihän mitään ole kadotettu niin kauan kuin elän. Sanoin hänelle sanoja jotka muuttivat hänet sen näköiseksi kuin hän olisi kuullut pirun messuavan — — ja voitelun hän kaikesta huolimatta sai antaa, hihihi", — hän löi kämmenellään peitteeseen, — "kaikesta huolimatta hän sai antaa voitelun."

III.

Aamutuulen henkäykset alkoivat ennen päivännousua. Näytti kuin sillä olisi ollut kiire herättämään pensaita ja muita kasveja. Ilmassa syntyi salaperäinen liikunto; oli kuin kaikki esineet olisivat alkaneet etsiä niitä värejä, joihin päivän loisteessa pukeutuisivat. Ja niin päivä valkeni. Yö oli mennyt, myllyn vanhuksen viimeinen ja Reindorferin emännän lapsen ensimäinen yö; toisessa paikassa loppuun kulunut valo sammui, toisessa sen sukulais-kipinä syttyi vähitellen.

Salaperäinen hiljaisuus vallitsi vielä kaikkialla. Maantien varrella olevissa pensaissa alkoi kuitenkin jo kuulua viserrystä ja siipien suhauksia. Pensaikon takaa kuului huuto: "Vieläkö makaatte, kananpojat?" Reindorfer se siellä seisoi piha-aitaansa nojaten. Hän räpytti silmiään iloisesti, silmäili sitten kirkasta taivasta ja ympäröiviä metsäisiä vaaroja sekä henkäisi hyvin syvään. Näin ihanana aamuna yksin Jumalan kauniissa luonnossa! —

Mutta sitä ei kestä kauan. Kun tupakkapiippu on poltettu, huudetaan aamiaiselle, ja niin joutuu taas tavallisiin askareihinsa… Talonpojan kasvot synkistyivät. Hän puri piipun hammasluuta, meni jälleen sisään ja sulki oven. Hän astui keittiön läpi kumariin ja kuunteli ovella. Hänen vaimonsa rykäisi, oli siis valveilla. Lapsi alkoi itkeä. Reindorfer puristi ehdottomasti nyrkkiä, ja kuuma väre liikkui hänen kasvoillaan ikäänkuin toinen olisi häijyyttään itkenyt. Hän kääntyi pois.

"Pienokainen kirkuu kovasti", sanoi lieden luona seisova palvelustyttö.

Hän laski piippunsa lieden kulmalle ja astui kamariin.

Hän meni ikkunan luo. Vaimo katsoi häntä pelokkain silmin. Hän ei odottanut tervehdystä mieheltään, mutta hänkään ei uskaltanut ensiksi tervehtiä.

Reindorfer pysähtyi paikoilleen, otti lähimmän tuolin, istui sille, katseli saappaansa vartta ja alkoi sitten puhua: "Minä olen vanha, etkä sinäkään ole nuori. Hälinä ja pitomelu ei meitä kumpaakaan ilahuta; miksikä niitä siis toimittaisimme. Kastelapsen kirkkoon vieminenkin herättää huomiota. Sitä minä en kärsi, minä järjestän asian toisella tavalla. Tänään kulkee pastori varmaankin taas tästä ohi myllylle, minä puhuttelen häntä ja pyydän hänet tänne lasta kastamaan. Sillä tavalla minun mielestäni tapahtuu kaikki hiljaisuudessa; vieraita ei tarvita muita kuin äitikummi ja ketkä ovat välttämättömät. Voidaanhan sanoa, että me kiirehdimme koska lapsen laita ei ole niinkuin pitäisi olla." Hän katsoi syrjään lapsivaimoon ja lisäsi puoliääneen: "Se ei olisi valetta, ja kuitenkin olisimme säilyttäneet totuuden itsellemme."

"Sinä istut niin kovin kaukana", valitti vaimo, "ettei voi puhua sanaakaan, joka ei kuuluisi tuonne ulos."

"Mitä salaisuuksia tässä tarvitaankaan? Sano niin taikka ei!"

"Tee kasteeseen nähden niinkuin tahdot. Mutta minulla olisi muutakin sanomista, ja sitä en voi sanoa kovasti."

Reindorfer nousi ja tuli lähemmä. "Sinä et varmaankaan sitä vastusta ja minua se lohduttaisi onnettomuudessani. Kuule", kuiskasi vaimo kohottaen kättään ja viitaten kehtoon, "kun tyttö kasvaa, jättäisin minä hänet mielelläni kaupungin hurskaitten sisarien hoitoon niin että hän saisi kristillisen kasvatuksen ja tulisi kerran heidän kaltaisekseen. Hän olisi silloin hyvässä tallessa, eikä Jumala kenties silloin hänen olemassaoloaan niin pahaksi katsoisi; kenties hän ei myöskään vaatisi muiden synneistä niin ankaraa tiliä."

Reindorfer meni aivan vuoteen luo.

"Älä ole tuhma!" hän sanoi. "Asia ei koske niin läheltä Jumalaa kuin minua. Hän ei voi vihata lasta, joka on aivan viaton. Sinä jäät syntiseksi vaimoksi, vaikka tytöstä tulisi pyhimys. Mutta ensin hänestä tulisi luostarisisar, eivätkä ne kaikki taida aivan pyhiä olla. Hän ei ole minun lapseni enkä minä hänen kohtaloansa määrää. Hurskauteen ei voi ketään pakotuksella saada niinkuin nuoria koiria otuksen ajoon. Saatuaan ikää ja ymmärrystä ei tyttö kenties tyydykään luostarielämään, ja silloin hän ei sovellu taivaaseen eikä maahan. Eikä nykyaikana, jolloin koko maailma juoksee munkin kaapun jälestä, saa tällaisen kokeen onnistumiseen nähden luottaa onneensa. Ennen muinoin voitiin paljon tukahduttaa, mutta nyt Jumala tarvitsee palvelukseensa ainoastaan sellaisia henkilöitä, joista hän saa kunnian; muut pysykööt poissa! Ja vaikka en olisi näin ajatellutkaan, en kuitenkaan ehdotukseesi suostuisi. Luulit minun sitä kannattavan siksi, etten voisi katsoa lasta lempein silmin. Niin olisit sinäkin saanut hänet pois silmistäsi ja ajatuksistasi, ja se olisi sinulle ollut mieleen. Ihminen ei näet välitä syntinsä häpeästä enemmän kuin kissa ulostuksestaan; kun se raapaisee lian päälle ohuen rikkakerroksen, menee se niin ylpeänä matkoihinsa kuin sitä ei olisi koskaan niillä paikoin nähty. Sinäkin unhottaisit kaikki ja luulottelisit, että kaikki on yhtä hyvin kuin ennenkin. Sentähden pitää lapsen olla täällä sinun näkyvissäsi!"

"Tietysti hän jää, kun sinä tahdot", sanoi vaimo hiljaa. "Minulle vain juolahti mieleen, että voisin hänet lähettää pois."

"Siitä asiasta sekä kasteesta olemme siis tulleet selville. Muuta sanomista minulla ei ole; siksi menen, ettei pastori pääsisi huomaamattani ohi. Tahi tahdotko jotakin vielä?"

Reindorferin vaimo oli kahdeksastaneljättä ikävuodestaan huolimatta edelleenkin kaunis nainen. Sen tiesi hän yhtä hyvin kuin senkin, etteivät kipu ja tuska hänen piirteitään rumentaneet. Sillä jo lapsena kuuli hän sanottavan, että hän oli kaunis itkiessään. Talonpoika seisoi edelleenkin sängyn vieressä. Hänen molemmat kätensä riippuivat sivulla, vasen lähinnä vaimoa. Tämä oli jo kauan vilkunut siihen salaa ikäänkuin päästäkseen selville ylettääkö hän siihen. Kun mies kääntyi pois mennäkseen sekä siirsi silmänsä vaimosta, tuli hänen kätensä vielä lähemmäksi vuodetta, ja silloin vaimo tarttui siihen molemmin käsin, piti kiinni kädestä ja ranteesta ja koetti vetää häntä luokseen tahtoen samalla katsoa hänen silmiinsä. "Josef, rakas Josefini!" kuiskasi hän rukoillen.

Mutta Reindorfer tempasihe irti vaimostaan, tarttui siniseen esiliinaansa ja pyyhki sillä nuttunsa vasemman hihan sekä vasemman käden ranteineen. "Anna olla!" sanoi hän sitten. "Noudattaen vanhaa tapaa ja ettei mitään erityistä huomiota heräisi, kohtelen sinua muiden nähden niinkuin ennenkin; se tapahtuu kansan tähden. Mutta jos sinä luulet, että meidän välimme voi vielä tulla sellaiseksi kuin se oli, niin petät itsesi kokonaan. Se on mennyttä kaikiksi ajoiksi!"

Hän meni. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Askeleiden kaiku loitontui ja häipyi.

Vaimo oli vaipunut puoleksi kohonneesta asennostaan; hän makasi liikkumatta, äänetönnä.

Reindorfer oli aivan oikeassa!

Täytyy koettaa valloittaa hänet takaisin; kukapa vaimo ei sellaista koettaisi? Jos miehessä olisi ollut heikkouksia häntä kohtaan, olisi hänen heikkoutensa näyttänyt anteeksiannettavammalta. Mutta niin oli tapahtunut kuin hän pelkäsi. Nyt hän sen varmasti tiesi.

Ja mies oli oikeassa.

Vaimo sulki väsyneenä silmänsä ja toivoi, ettei hänen tarvitseisi niitä enää koskaan avata.

* * * * *

Rattaat lähestyivät hyvää vauhtia. Reindorfer kiiruhti katsomaan; ne ne olivat. Myllyn renki ajoi ja kaksi herrasmiestä istui taka-istuimella. Toinen oli pastori, ja toisenkin hän tunsi heti, kun rattaat tulivat lähemmäksi. Hän oli piirikaupungin notarius, joka oli sangen usein liikkunut näillä seuduilla. Reindorfer otti piipun suustaan, astui lähemmäksi ja tervehti.

"Hyvää huomenta, Reindorfer", lausui pastori, "jos teillä on asiaa minulle, niin sanokaa pian, sillä meillä on kiire."

Reindorfer tarttui vasemmalla kädellään ajajan istuinlautaan ja astui rattaiden rinnalla, joiden kulkua oli hiljennetty. Hän esitti asiansa, ja pastori suostui pyyntöön. Reindorfer kiitti, ja niin he ajoivat kiireesti pois.

Kului useampia hetkiä. Aurinko oli jo korkealla ja jakoi runsaasti sekä valoa että lämpöä. Reindorfer haravoi heinää molempain lastensa ja palvelijan kanssa suurella niityllä, jonka pensasaita erotti maantiestä. Reindorfer oli juuri asettanut haravan varren olkapäänsä nojaan ja pyyhki paidan hihalla hikeä otsaltaan, kun hän kuuli tervehdyksen pensas-aidan takaa.

"Päivää, Reindorfer!"

Haravamies vavahti kuullessaan äänen ja katsahti tielle.

Pensaiden takana seisoi nuori mies huonosti hoidettu kaupunkilaispuku yllä. Oikealla korvalla vinossa oleva hattu teki hänet veitikan näköiseksi ilmaisten samalla, että mies oli tahi oli ollut sotilas. Hän oli epäilemättä neljännelläkymmenellä, mutta hinterän vartalonsa ja kasvojensa huolettoman ilmeen vuoksi näytti hän hoitamattomasta ulkoasustaan huolimatta melkoista nuoremmalta. Hänen mustat hiuksensa valuivat hatun alta runsaina kiharoina otsalle; suuret ruskeat silmät katsoivat rohkeasti eteenpäin ja suoran suurisieramisen nenän alta pisti esiin viiksipari, jonka toista huippua hän paraikaa väänteli.

Tervehdykseen vastaamatta sanoi Reindorfer: "Oletko taas täällä?
Retkale!"

Sotilas naurahti: "Voisit olla minullekin kohteliaampi — kukapa tietää, mitä vielä tapahtuu! Minulle on nyt lähetetty erityinen kutsu, ja kun mylly kaikessa tapauksessa joutuu heti minun käsiini, niin pitäähän meidän olla toisillemme hyvänä naapurina."

Reindorfer käänsi hänelle selkänsä aikoen jälleen ryhtyä työhön.

Tämä näytti suututtavan maantiellä seisojaa. Hän kiersi viiksiään entistä kiivaammin ja hetkisen kuluttua hän sanoi kipristäen silmiään ja vetäen suunsa leveään hymyyn, niin että hänen kasvonsa piirteet tulivat ilkeän näköisiksi: "Onko se totta, mitä olen kuullut? Sitten viime käyntini on teidän lukumääränne muka lisääntynyt yhdellä."

Talonpoika tempasi haravan, hänen käsivartensa lihakset puristautuivat äkkiä kokoon, otsasuonet paisuivat ja koko niitty näytti mustuvan hänen silmissään. Ainoastaan yhden punaisen pilkun hän huomasi, hän muisti, että hänen tyttärellään on sennäköinen hame. Sitä muistaessa hänen silmänsä kiintyivät tyttöön, joka veljensä ja rengin kanssa haravoi aivan lähellä, ja silloin hän päästi pidätetyn hengenvedon valloilleen ja alkoi käsitellä haravaansa. Sillä välin hän kääntyi hiukan pensasaitaa kohden ja heitti silmäyksen sotilaaseen. Sitä silmäystä ei julkeinkaan ihminen saattanut sietää, se lausui loukkaajalle: "Minä kärsin väärän teon, mutta en sinua!"

Sotilas poistui hitaasti; vasta kun tiesi olevansa Reindorferin silmän kantamattomissa, kiirehti hän askeleitaan ehtiäkseen myllylle.

* * * * *

Myllylläkin olivat ikkunat verhotut niinkuin edellisenä päivänä Reindorferin talossa. Ihmisen maailmaan tullessa ja maailmasta lähtiessä on valo hänelle kiusaksi, häntä täytyy totuttaa siihen ja siitä pois, sillä hän tulee pimeydestä ja menee pimeyteen. Valo on köyhän lahja, joka näyttää tietä kehdosta hautaan. Lyhyellä taipaleella näiden kahden päätepisteen välillä heittää se maailmaan ainoastaan väräjöiviä säteitä, eikä kukaan oikeastaan tunne polkunsa suuntaa.

Pastori ja notarius olivat saapuneet varhain aamulla.

Notarius oli pieni ketterä mies, joka mielellään tavotteli juhlallisuutta toimissaan. Hän oli aina puettu hyviin mustiin vaatteisiin ja käytti korkeaa, valkoista ja jäykkää kaulaliinaa, joka piti hänen päätään hyvin arvokkaassa pöngityksessä; paljas päälaki sekä lihavat, hyväntahtoisen ja hyvänvoivan näköiset kasvot eivät suinkaan vähentäneet tätä arvokkaisuutta. Mutta kun talonpojat yleensä nauravat silmälaseille ja pilkkaavat niitä, oli notarius liian uskalias pitäessään maaseutumatkoillaan tomun kaihtamista varten värillisiä, pyöreitä ja paksusankaisia silmälaseja.

Kun he tulivat sairashuoneeseen, heitti notarius pöydälle raskaan pinkan asiapapereita ja otti sitten nuo hassunnäköiset silmälasit nenältään. Hän menetteli hyvin perinpohjaisella tavalla. Ensin hän pyyhki lasit nenäliinalla, sitten hän etsi kotelon taskunsa syvyyksistä, pujotti lasit siihen niin varovasti kuin suinkin ja painoi sitten verkalleen kaikki jälleen taskuunsa. Mutta säikähdys herätti hänet pian tästä levollisesta mielialastaan.

Hän astui sairaan luo: "Vanhus, kuinka te jaksatte?"

"Kiitos kysyjälle, olen melkein terve nyt."

"Tunnetteko minut, Herlinger?"

"Tokihan minä — olettehan herra notarius."

"Ja minkätähden olen täällä?"

"Heh, miksikä muka täällä? Tänäänhän minä nainen Katarina Weningerin?"

Notarius katsoi säikähtyen pastoriin, tämä astui lähemmä ja lausui pannen painoa joka sanalle: "Mutta mitä ajattelette, Herlinger? Katarina Weninger on jo aikoja sitten kuollut."

"Vai niin, vai on Katarina kuollut! Mitä me sitten teemme?"

"Te sanoitte eilen itse sen minulle, pitäkää mielessänne!"

"Niin, niin, se voi olla oikein."

"Ja tänään notarius on saapunut minun kanssani, että saatte testamentata myllyn Florianille."

"Niin kyllä, määrätä nimeni ja myllyni Florianille. Oikein se oli."

"Te siis muistatte sen?" kysyi notarius. "Onko se todellakin viimeinen tahtonne?"

"Kyllä, se on viimeinen tahtoni."

"Aika on nyt täpärällä, teidän arvoisuutenne", — pieni notarius riensi pöydän luo, jolla asiapaperit olivat, — "parin minuutin kuluessa vanhus voi kadottaa tajunsa, ja silloin ei voida tehdä mitään. Minun täytyy saada vielä kolmas todistaja."

Pastori riensi ovelle. "Barthel", huusi hän, "juokse hakemaan naapuri
Kleehuberia; tulkoon hän heti, jättäköön kaikki siihen paikkaan!"

Renki juoksi naapuriin.

"Teidän arvoisuutenne on kuullut, että hänen vakaa aikomuksensa on jättää nimensäkin Florianille. Niinkuin minulla on ollut kunnia mainita on tämä aikomus edellisinä vuosina rauennut sekä isän että pojan itsepäisyyden tähden, ja nyt sitä ei enää voida täytäntöönpanna, sillä sellaiseen tekoon vaaditaan aivan sitkeää ajatusta."

"Siltä, jolla on vielä pitkä elämä jäljellä, herra tohtori."

"Ei ole mitään poikkeusta, teidän arvoisuutenne. Tässä tapauksessa on se aivan mahdotonta, ja minusta se onkin syrjäseikka. Emme me saa sairasta ymmärtämään tätä asiaa koskevaa selitystä; hän siitä vain kokonaan hämmentyisi. Kaikeksi onneksi asiapaperit ovat minulla valmiina ja järjestyksessä viime vuodesta. Olen vain jättänyt pois kysymyksen lapseksiottamisesta ja sen sijaan asettanut testamenttiin tunnustuksen, että vanhus on pojan isä. Se ei oikeastaan tuota mitään laillisia oikeuksia, mutta meidän pitää tyytyä moraalisiin. Minä luen testamentin tässä muodossa ja allekirjotutan myöskin; kirjotustarpeet on minulla mukana." — Sanojensa vahvistukseksi notarius löi pienen munanmuotoisen mustepullonsa rautapistimen pöytään. — "Minulla on tässä samanlaista mustetta allekirjotuksia varten; kunpa vain mylläri kestäisi vielä parikaan minuuttia."

"Toivon, että hän kestää", sanoi sielunpaimen. "No, Herlinger, kuinka jaksatte?"

"Hyvin, oikein hyvin."

Pappi läheni vuodetta ja pysyttääkseen kuolevaa ajatuksessaan sanoi hänelle: "Nyt me testamenttaamme myllyn Florianille."

"Niin, myllyn ja nimeni — se ilahuttaa Katarinaa, onhan hän meidän poikamme."

Ovi aukeni, ja naapuri Kleehuber astui Barthelin kanssa sisään. Kleehuber oli pelottavan näköinen, hiukset olivat silmillä, kädet savivellissä, ja hän pyyhki alinomaa sormiaan siniseen esiliinaansa saadakseen ne puhtaiksi, jota ennen hän ei niillä uskaltanut työntää hiuksia silmiltään.

"Tässä olen, teidän arvoisuutenne, tässä olen", virkkoi hän huohottaen. "Juoksin tänne heti… Barthel tapasi minut perunamaalta, ja kun hän sanoi, että minun pitää heti tulla, niin läksin sellaisena kuin siellä seisoin … älkää panko pahaksi!"

"Juuri sitä tarkotinkin, Kleehuber", sanoi sielunpaimen. "Teidän ulkoasunne ei vaikuta mitään asiaan. Me tarvitsemme heti kolmannen todistajan. Mylläri tekee jälkisäädöksensä."

"Vai niin, vai niin, sitä on ilo kuulla; olen mielelläni mukana", puheli Kleehuber. "Barthel sanoi, että hänkin kirjottaa nimensä alle, mutta, teidän arvoisuutenne, kuka on kolmas todistaja, joka allekirjottaa meidän kanssamme?"

"Minä."

"Mutta se ei, teidän arvoisuutenne, käy päinsä. Minun täytyy puhdistautua … olen taas heti täällä, kunhan pyhänutun saan ylleni. Mitä kansa sanoisi, jos minä tällaisena kirjottaisin nimeni teidän arvoisuutenne nimen viereen? Ja mitä sanoisivat oikeuden herrat sen luettuansa?"

Notarius oli sillä aikaa puuhaillut myllärin luona, mutta kääntyi nyt "kunnioitettavaan todistajaan" ja tuiskasi hänelle: "Jääkää paikoillenne! Niin tyhmä te ette saa olla, että luulette teidän harakanvarpaistanne näkyvän, oletteko te ne siihen töhrinyt pyhävaatteissanne tahi paitahihasillanne! — Tehän tunnette mylläri Herlingerin?"

"Tunnen, herra notarius, tuossa hän makaa!"

"Hyvä on. Arvoisa herra pastorimme on jo sanonut hänelle, mistä on kysymys. Katsokaa nyt tarkoin — sinä myöskin, Barthel! — että kaikki tapahtuu laillisessa järjestyksessä, niin että kukin voi antaa todistuksensa hyvällä omallatunnolla."

"Kyllä me tarkastamme, herra tohtori."

"Kuka tuo on, jolla on sininen esiliina?" kysyi mylläri.

"Kleehuber, naapuri Kleehuber", vastasi pastori. "Ettekö häntä tunne?"

"Ai, Kleehuber. Mutta miksi hän tulee häihin sininen esiliina edessä?"

"Näkeehän teidän arvoisuutenne, etten minä Herlingerillekään kelpaa."

"Mutta, Herlinger", sanoi sielunpaimen tarttuen sairaan kuihtuneeseen käsivarteen, "ajatelkaa toki, me emme ole häitä varten tänne tulleet."

"Kleehuber", tarttui notarius puheesen, "on täällä, jotta Floriania koskevat asiakirjat saadaan lailliseen kuntoon."

"Niin, nimeni ja myllyni testamentataan", kuoleva lausui koneellisesti.

"Minun pitää huomauttaa, Herlinger, että tällä teidän lausunnollanne on merkitystä ainoastaan läsnäoleviin todistajiin nähden. Mutta minä oletan, että te tahdotte kirjallisesti ilmaista omantuntonne vaativan teitä tunnustamaan palvelustyttö Katarina Weningerin pojan Florian Weningerin omaksi lihalliseksi lapseksenne ja että te kuoleman sattuessa määräätte hänelle, mainitulle Florian Weningerille, myllyn kaikkineen mitä siihen kuuluu irtainta ja kiinteintä."

Mylläri nyökkäsi.

"Mutta teidän, Herlinger, pitää koota ajatuksenne ja pitää ne selvillä, sillä minun pitää nyt ensinnäkin lukea teille testamentti. Teidän pitää tarkoin kuunnella, että ymmärtäisitte kaikki ja voisitte sitte sanoa eitä olette ajatellut juuri niin kuin minä olen kirjottanut eikä mitenkään toisin."

"Kyllä kuulen ja ymmärrän myöskin, kun ajattelen; mutta puheestani en oikein tiedä, mistä se tulee."

"Ja sitten teidän pitää kirjottaa nimenne alle."

Laiha oikea käsi koetti piirtää peitteeseen kirjaimia.

Notarius luki kiireesti jälkisäädöksen. "Onko oikein? Eikö teillä ole mitään lisättävää eikä pois jätettävää?"

Mylläri tavotti musteeseen kastettua kynää, joka oli notariuksen kädessä.

"Niin hyvin ja selvästi kuin mahdollista", lausui tämä mennen kirjottajan taakse. "Koko nimi. Mathias Herlinger."

Siinä se nyt oli, suurilla epävakaisilla kirjaimilla oli paperiin piirretty: "Mathias Herlinger". Pistettä tehdessään mylläri painoi kynän paperin läpi ja notarius irroitti sen pian hänen kouristuksen tapaisesti puristuneesta kädestään, ettei koko jälkisäädös turmeltuisi.

Mylläri vaipui vuoteelleen syvästi huoaten. Mutta notarius huokasi helpotuksesta astuessaan pöydän luo allekirjotettu säädös kädessä.

"Pyydän teidän arvoisuutenne todistamaan." Hän ojensi kynän papille. Sitten osotti hän Kleehuberille sen paikan, johon hänen oli nimensä piirrettävä.

Tämä mietti kauan, ei nimeänsä, jonka hän kyllä muisti, vaan kutakin kirjainta, joka oli kirjotettava. Renki kirjotti sitten viimeiseksi.

Vuoteelta kuului kuiskaus: "Kukkia — liian paljon hän on antanut minulle kukkia."

Notarius ja todistajat kääntyivät pöydän luota ja lähestyivät kuolevaa. Tuo pitkähkö olento, joka syvälle painuneine piirteineen vuoteella lepäsi, kuiski hiljaa itsekseen ja leikki sormillansa kuin lapsi, ei ollut enää mylläri Herlinger. Kuka sitten? Ei kukaan. Se oli se, joka kerran oli olemassa ennenkun meillä oli tietoa itsestämme, se sama, joka jo kerran meidän avuttamme innokkaasti työskenteli tietoisuutemme kehittämiseksi, se, joka meidät lopullisesti jättäessään kootuista muistoistamme kauhistuu tahi riemuitsee, se, joka saa lapsen nauramaan tahi itkemään ja joka myöskin antaa kuolevalle viimeiseksi tervehdykseksi matkalleen joko kyyneleen tahi hymyn.

Syvä hengenveto kohotti peitettä, — se oli viimeinen. Läsnäolijat näkivät edessään ruumiin. Pastori aikoi juuri kutsua talonväen ja pitää rukouksen, kun ovi aukeni ja Florian Weninger astui sisään.

Irrottamatta kättään oven rivasta lausui hän lyhyesti: "Hyvä päivä! Täällä minä olen. Kuinka on, saako Aloisia poikansa kanssa nyt tulla tänne? Muutoin minä poistun heti."

Pastori astui samassa hänen luokseen, vei hänet vainajan luo ja pitäen hänen kättään omassaan painoi hänet polvilleen: "Katso häntä! Säästä ylpeitä sanojasi ja rukoile hänen puolestansa, — kuolemansa hetkellä hän on sinua isällisesti muistanut ja määrännyt myllyn sinulle!"

Nuori mies katsoi hämmennyksissään ympärillä oleviin, sitten hän silmäili edessään olevia kalpeita kasvoja, puristi molemmin käsin rintaansa ja sanoi vapisevalla äänellä: "Olisin kuitenkin tavannut häntä mielelläni voidakseni kiittää häntä."

Se oli hyvien tunteiden ensimäinen kipinä, sen hyvän sadon ensimäinen siemen, jonka vanha mylläri oli kuolevalla kädellään kylvänyt, ja josta hän vei tiedon haudan toiselle puolelle.

* * * * *

Kirkonkirjaan, johon seurakunnan lisääntyminen ja vähentyminen ja sen yksityisten jäsenten syntyminen, avioliitto ja kuolema merkitään, kirjotti pastori Josef Reindorferin ja hänen vaimonsa Rosalian tytön, joka oli kasteessa saanut nimen Magdalena. Siihen piirrettiin myöskin mylläri Mathias Herlinger, "kuollut n.s. Vesihaudan luona olevalla myllyllä tässä seurakunnassa."

Vuosia kului. Lumi peitti kumpuja ja painoi raskaasti kuusien oksia; vuosi oli lopullaan, kun nimi Herlinger vielä kerran merkittiin kirkonkirjaan. Siinä oli nyt luettavana, että Vesihaudan uusi mylläri Florian Weninger, n.s. "Herlingerin Florian" — sillä rahvas ei unhottanut vanhan mylläri-vainajan tunnustusta, että Florian oli hänen poikansa — ja Aloisia Kaufmann maakunnan pääkaupungista olivat käyneet seurakunnan pastorinkansliassa kuulutusta ottamassa ja sitten näyttäneet laillisen todistuksen, että he olivat kaupungissa solmineet avioliiton.

IV.

Pieni Magdalena kasvoi Reindorferin talossa. Kun tämä lapsi tarvitsi vaalimista ja hoitoa, tahtoi Reindorfer toisiakin lapsia erityisesti palkita. Hän ei enää heidän virheitään ankaruudella valvonut, ei ollut aina heidän huolimattomuudestaan tietääkseenkään ja jätti heille runsaammin vapautta. Hän valmisti heille pieniä ilojakin, kaivoi taskuaan ja antoi rahaa tytölle huiviin ja nauhoihin, pojalle olueen ja tupakkaan, silloin tällöin kirkkojuhliinkin.

Miksi hän tekisi heidän elämänsä raskaaksi? Heillä pitää toki olla enemmän oikeuksia kuin kolmannella lapsella, niin hän ajatteli. Sitä vaati oikeus ja kohtuus.

Nuori Leopold Reindorfer ja hänen sisarensa Elisabeth olivat siitä erittäin mielissään, ja he käsittivät että pienokainen oli syynä isän muuttuneesen käytökseen heitä kohtaan.

"On sen pienimmän olemassaolosta hyvääkin", sanoi Leopold. "Sen jälkeen kun hyödytön suu ilmestyi taloon, panee isä enemmän arvoa niille, jotka tekevät jotakin ruuastansa."

Elisabeth tunsi myötätuntoisuuttakin tätä viatonta olentoa kohtaan, jonka tähden suhteet olivat niin muuttuneet, ja usein hän askarsi pienen sisarensa kanssa. Oikeastaan hän yksin pitikin huolta tytöstä. Hän, eikä äiti, opetti lapsen sanomaan Reindorferia "isäksi".

Kuinka kauan siihen kului aikaa? Lapsista tuntuu maailma aina seisovan paikoillaan. He eivät huomaa, että heidän ympäristönsä muuttuu, kun eivät huomaa omaa muuttumistaan. Kuinka kauan? Kysy sitä päivänpaisteessa leikkiviltä lapsilta.

Siinä oli pieni poika, jonka suuria ruskeita silmiä runsaina mustina kiharoina otsalle valuva tukka varjosti. Hänen pukunaan oli paita ja kannattimella kiinnitetyt housut. Hän oli paljain jaloin niinkuin hänen leikkitoverinsakin, pieni tyttönen, jonka yllä oli karkea paita ja hänelle liian pitkä hame. Tytön vaaleiden, hämmennyksissä olevain kiharain alta tähysteli myöskin ruskea silmäpari maailmaa…

Poika seisoi hajasäärin, kädet housun taskuissa tytön edessä ja kysyi:
"Kuka sitten sinä olet?"

"Minä olen Leena", sanoi tyttö ja katsoi kummastellen poikaan, joka ei tiennyt, kuka hän oli. Tytöstä hän varmaankin oli hyvin tyhmä poika. "Kuka sitten sinä olet?"

"Minä olen myllärin Florian Vesihaudalta, tiedä se!" vastasi poika. Hänessä oli niin paljon miehekästä etevämmyyden tuntoa, ettei hän ollenkaan kummeksinut tytön tietämättömyyttä.

Tyttö nyökkäsi. Hän ei kyllä tietänyt, mikä mylly on eikä myöskään
Vesihaudan paikkaa, mutta hän oli kuitenkin selitykseen tyytyväinen.

"Katsotko sinä mielelläsi lintuja?" kysyi poika.

"Katson kyllä", vastasi tyttö, "onko sinulla niitä?"

Pieni Florian nauroi. Hän otti kädet taskustaan ja näytti, että ne olivat tyhjät. "Tuolla ylhäällä niitä on oikein paljon. Tule mukaan!" Hän tarttui tytön käteen.

He astuivat pitkin tietä kunnes tulivat suuren pensaan luo, jonka alla oli viime sateen ajoilta puolittain kuivanut vesilätäkkö säilynyt. Sen mudassa elosteli pikku elukoita ja matoja, ja lintuja lenteli siinä suuret laumat edes takaisin iskien nokallaan lätäkön pohjaan. Se oli iloista kuisketta.

Eräs keltasirkku miellytti lapsia erinomaisesti, ja kun muutamat leppälinnut hyppäsivät mutaan hyvin varovasti kuin pelkäisivät sääriensä likaantumista, puhkesivat lapset kaikuvaan nauruun ja alkoivat lintujen tavalla hyppiä tasajaloin lätäkön ympäri.

Seuraus oli että linnut lensivät loukkaantuneina matkaansa ja olivat poissa, vaikka Florian ja Leena vakavasti vakuuttivat, etteivät he enää tee niin — ja eiväthän linnut voisi olla niin tyhmiä, etteivät enää näyttäytyisi.

He odottivat kotvan aikaa, mutta turhaan.

Poika kohotti tyytymättömänä olkapäitään. "Se on sinun syysi", sanoi hän tytölle. "Sinä matkit niitä."

"Kyllä ne tulevat takaisin", vastasi Leena nauraen.

"Ei ainakaan tänä päivänä", sanoi myllärin Florian. "Minä menen kotiin."

"Minä tulen mukaan", huudahti tyttö. "Onko sinne pitkältä?"

"En tiedä, jaksatko sinä niin kauas astua. Mutta tule vain! Minä kannan kun väsyt."

Tyttö harkitsi.

"Minä näytän sinulle puutarhamme", lupasi poika.

"Meillä on paljoa suurempi."

"Oletko myllyä nähnyt?"

"En, miltä se näyttää?"

"Tiedäthän, missä jauhoja tehdään. Isälläni on mylly ja minä näytän sen sinulle."

Kenpä meistä, joka ei ennen ole myllyä nähnyt, ei tahtoisi sitä nähdä? Uteliaisuus voitti, ja tyttö juoksi iloisesti pojan rinnalla. Hän kaatui usein pitkään hameeseensa, jota hän ei ymmärtänyt kannattaa, ja silloin he nauroivat kovasti. Minkähänlainen se oli se mylly, jossa tehdään jauhoja?

He olivat jo kulkeneet jotenkin pitkän matkan. Tyttö alkoi jo väsyä ja tuskastua. Hän ei enää kuullut pientä ohjaajaansa, joka lakkaamatta vakuutti, että nyt heidän täytyy heti saapua perille. Hän toisti näitä sanoja rauhottaakseen itseään — niin pitkältä kuin tänään ei matka ollut koskaan ennen tuntunut. Molemmat lapset joutuivat arveluttavaan mielentilaan. Kumpikin tunsi olevansa niin kaukana kodista ja kuin yksin. Oli aivan hiljaista, ainoatakaan ihmistä ei kuulunut eikä näkynyt, joitakuita lintuja vain lensi silloin tällöin puunoksilta maantielle, mutta lasten huomio ei ollut enää pitkiin aikoihin kiintynyt niihin. He välttivät toisiinsa katsomista, sillä kummallakin oli itku kurkussa, ja jos toinen olisi huomannut, että kumppani oli yhtä onneton, olisivat he molemmat puhjenneet äänekkääsen valitukseen.

Mutta nyt he kuulivat äkkiä ryskettä ja kohinaa, ja poika riemuitsi äänekkäästi. Hän tarttui Leenan käteen, ja he juoksivat tien mutkan. Ryty ja kohina kuului yhä selvemmin, ja tuo huone tuolla alhaalla tien varrella suurine rattaineen oli mylly. Kohina oli veden kohinaa ja rytinä myllyn rattaan rytinää, selitteli Florian.

Lapset seisoivat maantien yläpuolella kapealla jalkakäytävällä, mutta heidän täytyi jättää se ja mennä toiselle polulle vastaisella puolella.

"Tule, nyt minä kannan sinut sinne!" huusi poika iloisesti hyppien. Hän käski Leenan ottaa lujasti kiinni hänen kaulastaan, sitten hän itse tarttui tytön pieniin jalkoihin ja aikoi nostaa häntä, mutta siitä ei tullut mitään, ja tyttö nauroi sitä, että hän oli niin raskas. Hän päästi Florianin irti, mutta tämä sylkäisi vakavasti kämmeniinsä niinkuin oli nähnyt suurten tekevän, ja tarttui voimakkaasti tyttöön, nosti hänet ylös ja he vierivät toisensa ympäri pitkää ruohikkoa alas maantielle asti. Siellä irrottautuivat he toisistaan, istuivat rinnatusten ja nauroivat. Sitten poika hyppäsi ylös ja juoksi edellä myllylle; tyttö seurasi jäljestä.

Kun he tulivat lähelle, Leena ihmetteli ratasta, joka oli niin suuri, mutta muuten siellä näkyi pelkkää vettä eikä ollenkaan jauhoja. "Jauhoja on sisässä myllyssä", sanoi Florian. "Tule vain!"

Pisteaidassa oli pieni portti. Florian nosti taitavasti säppiä ja portti aukeni sisäänpäin. Lapset tulivat pihaan; suuri koira juoksi suoraan heitä vastaan ja hyppi pojan ympärillä. Mutta kun se haukkui tyttöä, sai se sysäyksen. Villaisen turkkinsa tähden ei se kuitenkaan käsittänyt pienen käden lyöntiä miksikään vihamielisyyden merkiksi, ymmärtäväisenä eläimenä se piti sitä vaatimattomana kehotuksena muuttaa käytöstapaa pientä neitosta kohtaan. Elukka ojensi sentähden etukäpälänsä Leenan jalkoihin ja laski päänsä niille, sitten se heilutti koholla olevaa takaruumistaan ja huiskutti häntäänsä, joka korkean asemansa vuoksi heilahtelikin hyvin ylpeästi. Puuttui vain sitä, että koira olisi harjottanut jonkinlaista pakkoa sisällistä vakaumustaan vastaan kaikkien kohteliaisuuksien arvosta eikä silloin haukotellut, mutta nyt se teki niin.

Keittiön ovelle, jonka kautta täälläkin pääsi pihalta suoraan huoneisiin, ilmestyi kookas ja ryhdikäs nainen. Hän oli myllärin vaimo. Herlingerin Florian piti nähtävästi arvolleen alentavana kadottaa vapautensa tavallisen tytön tähden; nyt hän saattoi lukea sen helposti vaimonsa ylivoiman syyksi, sillä tämä oli paljoa suurempi ja väkevämpi kuin hän.

Poika juoksi äitinsä luo.

"No, Florian", kysyi äiti, "kuka sinun kanssasi on?"

"Leena."

Myllärin vaimo otti kumpaakin lasta kädestä kiini ja vei heidät kamariin, jossa hänen miehensä teki laskujaan. Hän aukaisi oven puolitiehen, työnsi lapset edellään sisään ja lausui sitten veitikkamaisella äänellä: "Katsopa isä, eikö Florian tule sinuun! Hän jo kuljettelee kassapäitä."

Mylläri nauroi.

Hän oli ajan kuluessa tullut vakavamman ja luotettavamman näköiseksi. Ei näet tapahtunut niinkuin kylänväki oli odottanut. Siitä hetkestä saakka, jolloin hän vaimonsa ja lapsensa seuraamana myllyn isännäksi muutti, toimi hän käskevällä arvokkaisuudella niinkuin asettunut perheenmies ainakin. Hän mielistyi tehtäväänsä sekä tottui siihen, ja lopulta tuli hänestä sellainen, jolta hän tahtoi näyttääkin, älykäs liikemies ja huolellinen perheenisä. Siitä syystä hän sai osansa kunnioitusta omalta seurakunnalta sekä läheiseltä ympäristöltä.

Hän heitti pois kynän ja kääntyi lapsiin. "Mikä sinun nimesi on?" hän kysyi tytöltä, jonka vaimo oli tuonut aivan hänen polvensa luo.

Tyttö nauroi hämillään.

"No, haasta pois!" Hän nosti lapsen polvelleen. "Mikä sinun nimesi on?"

"Magdaleena."

"Mikä muu?"

Tyttö mietti hetkisen. "Reindorfer", sanoi hän sitten reippaasti.

Myllärin käsivarsi, jolla hän piti lasta, kouristui kokoon ja ehdottomasti painoi hän toisella kädellään pientä valkeaa päätä poveaan vasten.

Tyttö hämmästyi hyväilyä, johon hän ei ollut tottunut, hän ponnisti molemmilla käsillään myllärin rintaan ja kirvottautui vapaaksi sekä katsoi sitten suurilla ruskeilla silmillään mylläriä silmiin.

Tämä ei voinut katsetta sietää. Hän nosti tytön polveltaan ja asetti jälleen permannolle. Hänen kätensä vapisivat.

Florian oli tähän asti isäänsä nojaten katsellut pientä leikkitoveriaan, nyt molemmat pienokaiset seisoivat vieretysten permannolla. Myllärin vaimo katseli heitä kauan ja sanoi sitten: "Tyttö on aivan meidän Florianin näköinen."