OMANTUNNON MATO

3-näytöksinen (4 kuvaelmaa) kansannäytelmä lauluineen

Kirj.

LUDWIG ANZENGRUBER

Työväen Näytelmäkirjasto N:o 15

Kansan Lehti, Tampere, 1909. Tampereen Työväen Kirjapaino.

HENKILÖT:

AAPELI TORKKOLA, rikas talonpoika. MALAKIAS NYKÄNEN, hänen lankonsa. TAAVETTI, | Torkkolan renkejä. MIKKO, | TILTA, | Torkkolan piikoja. MAIJA, | TUUPAISKAN LIISA. MÄKELÄN TEEMU, rahdin ajaja. Torkkolan renkejä. Torkkolan piikoja.

Toisen näytöksen toisen kuvaelman henkilöt:

KIVIOJAN VAARI. LEENA, hänen vaimonsa. NIKU, | hänen poikansa. JUSSI, |

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Torkkolan pirtti. Perällä ikkuna, oikealla samoin, vasemmalla etualalla sivuovi, taka-alalla ovi ulos. Ovien välissä uuni. Oikealla etualalla pöytä, jonka edustalla penkki; penkkiä ympäri seiniä. Pöydän päässä vanhanaikuinen keinutuoli.

Esiripun noustessa ei tuvassa ole ketään. Lautasellinen höyryävää velliä on pöydällä. Ikkunasta näkyy piikoja ja renkiä heinähankoineen ja haravoineen.

LAULU.

(Sävel: Pojat ne marssii ja liput ne liehuu.)

RENGIT.

Varo tyttö poltetta auringon säteen, ettei sun hipiäsi tummeta saa!

PIIJAT.

Sittenhän pojat tuovat kihloja käteen, neitosen poski kun ruskottaa!

MOLEMMAT.

Päivä kun laskee taas, talkootanssit — aatelkaas! — viulut ja pillit polkkaa pauhoaa!

(Menevät laulaen ja hoilaten.)

(Torkkola, Tiitan tukemana, sisään vasemmalta etualalta.)

TORKKOLA. Ohhoo jaa! Taaskin on uusi kirottu päivä elettävä!

TILTA. Elkää isäntä suotta valitelko. Syökää nyt vellinne, muuten se jähtyy.

TORKKOLA. Yhdentekevä lie, syönkö vai en. Ei tule minusta miestä koskaan enää.

(Istuutuu huokaillen, murtaa leipää velliin ja syö kuin ei olisi ennen ruokaa nähnytkään.)

TILTA. Kyllä teistä vielä mies tulee. Jos vaan jumala tahtoo — —

TORKKOLA (Syöden). Vaan hänpä ei tahdo.

TILTA. Tahtoopa kylläkin.

TORKKOLA (Huutaa). Etkö sinä kuule, kun sanon, että hän ei tahdo. Minä kai sen tiedän, minä!

TILTA (Pelästyen). Jestas, kai se sitten niin on!

TORKKOLA (Katsoo häntä). Jokos sinä taas äkämystyit. Sinullakos nyt aina harjakset pystyyn nousee, kun minä hiukkasenkin kiivastun! En kai minä sitä toki niin pahasti tarkottanut! Etkös sinä ymmärrä, että kun syntinen ihminen niin pitkälle joutuu, että hän mielellään alistuu ja kärsivällisesti odottaa, jotta herra sallis pirun periä hänet ihan ensi huomisena, niin silloin hän ei tahdo tulla häirityksi tässä armon tilassa. Eläkä sinä siis siinä vastaan jaarittele!

TILTA. Pysykää te vain "tilassanne", niin paljon kuin tahdotte! Minä en ikinä sano halaistua sanaa!

TAAVETTI (Tulee sisään takaovesta). Hyvää huomenta, isäntä!

(Panee pois piippunsa.)

TORKKOLA. Jumal' antakoon, Taavetti. Pidä sinä vaan piippu hampaissasi, jotta ei se pääse sammumaan.

TAAVETTI. Saanen kai siihen taas tulen, jos niiksi tulee. Teillä on ilmankin kyllin paha yskä, isäntä, mitäpä minä sitä vielä pahentamaan rupeaisin. — Tänään me ryhdymme heinäntekoon, isäntä? Ja korjatuksi se on saatava niin kauvan kuin poutaa kestää! Sillä ellei kaikki merkit petä, on tulossa sade. Eilen päivällisaikaan ilma niin kummasti kimalteli, että oikein tunsi, miten janoista se oli. Pian se laskee vettä ja se olisi vahinko heinälle. Sillä sellaista heinää kuin tänä vuonna on saatu, ei ole ikinä nähty! Niin runsasta ja niin uljasta, — ja entäs tuoksu! Vallan päätä huimaa se ylenpalttinen hyvyys, minkä hankoonsa saa.

TORKKOLA (Huokaillen). Mitäpä hyötyä minulla siitä on!

TAAVETTI. Ihanko te olette riivattu, isäntä? Kun sellaisen heinän kasvoi — heinän, tietäkää, jotta vesi kielelle herahtaa siitä puhuessakin, — niin hienon ja niin pehmeän, ja niin hyvän, ettei lie enää lehmää elossa, jota sellaisella heinällä olisi ruokittu, — ja kukapa sitte siitä riemastuisi, ellette te, isäntä? Ja tuossa te vaan istutte ja voivottelette ja mangutte.

TILTA. Se on oikein, Taavetti! Saarnaa sinä sille lakia!

TORKKOLA. Ei se minua hyödytä, mitä sanotkin. Sillä se heinä ei ole minua varten. Minä kyllä suon lähimmäiselleni kaikkea hyvää. Niin että senvuoksi on kylläkin hyvä, että hyvää heinää tulee. Ja voinet kai sinä korjata senkin, minkä meille kasvoi, jos niin että sinne päin halusi on. Mutta minä, vaivainen syntinen ihminen, minä en saa enää sellaista ajatella. Maallinen heinä ei ole minua varten. Minulla on kylläksi touhua ajatella sitä taivaan heinää, josta sanassa sanotaan: "Ihminen on lakastuva kuin oljenkorsi kedolla." Minä saan olla valmis korjaamaan taivaan latoihin, milloin vaan.

TAAVETTI. Pääkoppanne ei mahtane olla oikein reilassa enää! Ennen jos puhuttiin heinästä — ja vielä sellaisesta helkkarin heinästä, kun tänä vuonna saamme — silloin kyllä tiedettiin teidän mielenne — silloin ette puhuneet tyhmyyksiä! Vaan annas kun kirjanoppineeksi ratkesitte, niin jopa ei teissä siitä pitäen ole tolkkua ollut mitään. Sen koommin ei ole tarvinnut teiltä järjen sanaa toivoakaan.

TILTA. Se on oikein, Taavetti! Anna sille täydellä mitalla!

TAAVETTI. Ja sellaista se on ollut halvauksestanne saakka.

TORKKOLA. Niin, minun tahdostani tietenkin se tapahtui?! Eikös se niin ollut?! Eipäs, poikaseni, vaan viittaus se oli ylhäältäpäin, ettäs sen tiedät, ja tätä sillä meinattiin: "pysy alallasi, poikaseni, ja odota ja sonnusta sinuas! Kohta saat toisenkin läimäyksen!" ja minä en ole vielä valmis, Taavetti. Äsken, kun sinä siitä heinän paljoudesta puhuit, silloin ahneuden rietas henki syntisessä sielussani liikahteli ja minä riemastuin. Eikä se käy laatuun. Ei pidä olla edes heinän kourallistakaan minun ja herramme välillä enää. Ilmankin on jo raskaat taakat syntistä niskaani painostamassa. Olkaa te senvuoksi houkuttelematta ajatuksiani pois jumalastani ja luojastani takaisin tämän maailman turhuuksiin taas.

TILTA. Tehän ruikuttelette, isäntä, kuin olisitte sekä varastanut että murhannut.

TORKKOLA. Ei, en ole minä keltään henkeä riistänyt. Ennemmin — hm —! — päinvastoin, jos sanon, niinkuin tosi on. Ja lisäksi vielä luvattomalla ja syntisellä tavalla. — — Annahan postilla tänne, Tilta, tuolta noin.

TILTA (Ottaa postillan pienen seinäkaapin päältä ja asettaa sen hänen eteensä)

TORKKOLA (Sovittaa silmälasit nenälleen ja avaa kirjan). Kas niin, lapseni. Nyt ryhdymme päivätyöhömme. Kukin omaansa! (Selailee kirjaa.) Eikö lankomieheni vielä ole täällä?

TILTA (Jyrkästi). Ei!

TORKKOLA. Kun hän tulee, niin tuohan kahvia sisälle. Ja menkää herran nimeen!

(Alkaa lukea. Tilta menee.)

TORKKOLA (Hetken kuluttua, keskeyttämättä lukemistaan). Herra olkoon kanssasi, Taavetti!

TAAVETTI. En minä ole mitään sanonut.

TORKKOLA (Katsoo ylös). Tahdotko mitä, vai?

TAAVETTI (Viivytellen). Tahdon. — Tuosta lankomiehestännehän minä vain, — tuosta Nykäsestä minä tahtoisin kanssanne haastaa hiukan, jos niinkuin sopisi.

TORKKOLA. Haasta vaan. Vaan älä yritäkään haukkumisia.

TAAVETTI. Mitäs mokomille naudoille haukkumisia haaskaamaan.

TORKKOLA. Hillitsepäs kieltäsi. Hän on ainoa sukulaiseni, ja ainoa, jolta on riittänyt lohdutuksen sanoja minulle tässä suuressa tuskassani.

TAAVETTI. Jopa se on kaunista lohdutusta! Hän imee teidät kuiviin ja kiitokseksi kiduttaa teitä typerillä kiirastulijutuillaan.

TORKKOLA. Jaa jaa, sinä et ymmärrä, Taavetti, sinä et ole saanut tuntea herätystä.

TAAVETTI. Toivoakseni en ikinä herääkään hulluksi tullakseni. — Ennen kun vielä mies olitte, eipä silloin tuon lankomiehen ollut hyvä jalkaansa teidän kynnyksenne yli nostaa. Ja nyt se täällä juoksentelee aamusta iltaan! Te luulette, että hän sitä tekee teidän ijankaikkisen autuutenne takia, vaikka näkeehän sen jo sokeakin, että hän vain perujanne persoilee. Ja kun hän vaan on saanut kyntensä niihin isketyksi — silloin ei hänellä ole mitään sitä vastaan, vaikka lentäisitte pää edellä autuuteen niin pian kuin mahdollista.

TORKKOLA. Saattaahan niin olla!

TAAVETTI. No, se oli toki järkevä sana. Ja kyllä te olette sen itsekin huomannut, milloin vaan olette puhunut aikovanne heittäytyä lepäämään, kuinka hän katumussaarnoillaan tähtäsi siihen, että te luovuttaisitte talonne hänelle ja itse rupeaisitte syytingille.

TORKKOLA. No, olenhan minä piru vie sen huomannut!

TAAVETTI. Siinä sen nyt näette, mikä tekopyhä rakkari hän on!

TORKKOLA. Ei, sitä hän ei ole.

TAAVETTI. Onpa, pahuus vieköön!

TORKKOLA. Eipä olekaan. Mutta sinä olet pässinpää, niin, se sinä olet. Sillä sinä et ymmärrä, että Malakias ei voi olla muunlainen, kuin on, eikä sillä ole mitään hänen hurskautensa kanssa tekemistä. Ei siinä mitään pahaa ole, että hän omaa etuaan katsoo. Sitä vähemmin, koska hänen etunsa on myöskin minun etuni.

TAAVETTI. Kuinka te sitä voitte sanoa, kun näette, että hän vaan tahtoo vaurastua teidän kustannuksellanne. Silloinhan on päivän selvä, että hän vaan tahtoo pettää teitä.

TORKKOLA. Sitäpä hän ei tahdo. Hän ei puhu muuta kuin päivän selvää totuutta. Siitä voit olla vakuutettu.

TAAVETTI. Kun te noin haastelette, isäntä, en tiedä, mitä minun pitää sanoa. Silloin ei enää kannata teille sanoja tuhlata.

TORKKOLA. Ei, siitä voit olla varma. Malakias, näetkös, on parempi kuin moni pappi. Hän osaa sanoa niin paikalleen toisen synnit. Ja hän osaa herättää uskon. Helvetinmoinen mies hän on, ettäs sen tiedät. Uskominen siinä vaan on. Ei rukoukset auta. Asiansa taitaa. —

Jos hän etujaan valvoo, niin se ei haittaa, kunhan hän sen tekee vilpittä ja rehellisesti. Mutta jos minä vähintäkään epäilen, että hän täällä käy ja valhettelee isän jumalan kustannuksella, silloin, Taavetti, voit sinä sylkäistä kouriisi ja käydä käsiksi ja tehdä hänelle mitä tahdot!

TAAVETTI. Voi hyvä, rakas isäntä, enkö saa tehdä sitä heti paikalla?

TORKKOLA. Et, Taavetti! Sitä et saa. Unhoituksen yöstä hän on raastanut esille erään asian, jonka minä jo luulin kuolleeksi ja kuopatuksi. Ja nyt se on mielessäni yöt ja päivät, enkä saa rauhaa madolta, joka kalvaa. Vaikene vaan ja kärsi ja pure hampaitasi ja kadu.

TAAVETTI. Isäntä, kun ajattelen, millainen te ennen olitte, ja miten jokainen uusi päivä täällä vastaan otettiin ilolla ja riemulla ja miten te olitte iloisin joukossamme, ja nyt näen, miten tuo roisto on teidät viistoon vääntänyt ja meidät sellaiselle tuulelle saattanut, kuin olisimme jok'ikinen hiilihangon nielleet pahojen tekojemme katumukseksi, niin soisinpa hänen nyt olevan tässä sanoakseni hänelle vasten naamaa millainen sakramenskattu konna hän on!

NYKÄNEN (Pieni, laiha ja nuutunut, kiireestä kantapäähän mustiin puettu, päässä neulottu suippolakki. Puhuu lyhyesti ja änkkäillen, tulee ulko-ovesta). Herra olkoon kiitetty!

TAAVETTI (Huutaa). Amen!

TORKKOLA. Amen!

MALAKIAS (Tulee nopeasti Torkkolan luo, piippu hampaissa). Jumalan rauha sinulle, lanko. Kuinka voit tänään!

TORKKOLA. Kiitos kysymästä. Paranemaan päin, lanko, yhä parempaan päin.

NYKÄNEN (istuutuu). Se ilahuttaa minua (vilkuilee häneen) täydestä sydämmestä ilahuttaakin. Siinä uusi todistus rukouksen voimasta ja oikean uskon ja katuvaisuuden lääkitsemiskyvystä. Herraamme ei kyllä petkuteta tyhjällä suunpieksemisellä. Ei totta vie petkutetakaan. Ja muutamilla olisi parempi ollakseen, elleivät olisi niin ruti jumalattomia!

(Polttaa tupruttelee piippuaan.)

TAAVETTI (Lähestyy häntä). Voitte hyvinkin olla polttamatta, Nykänen. Voitte hyvinkin olla polttamatta. Minä olen täällä kotona enkä myöskään polta!

(Tempaa piipun hänen suustaan.)

TORKKOLA (Kiivaasti). Perhanan Taavetti, sinä!

TAAVETTI (Menee tyyneesti ikkunan luo, kopistelee porot piipusta ikkunalautaa vastaan ja sammuttaa hiiloksen jalallaan). Ei teillä kyllä ole mitään sitä vastaan, isäntä. Ja niinkuin hän teidän menestyksestänne huolehtii, niin ei hänkään siitä suuttune.

TORKKOLA. Oli miten oli, niin minä närkästyn, jos sinä olet hävytön.

TAAVETTI. Ette te siitä pahene! (Antaa Malakiaalle piipun). Tuossa sen saatte takaisin.

TORKKOLA (Nousee vaivoin tuolista). Kyllä minä sinulle näytän, että minussa on miestä sinua kurissa pitämään, ellet pysy aisoissa.

TAAVETTI. Tehkää se, rakas isäntä-kulta. Rynnistelläänpäskin hieman, se vaan virkistäisi teitä. Ettekä te minusta paljon vastusta saa.

TORKKOLA (istuutuu uupuneena). Senkin sakramenskattu lortti, mene matkaasi! Ulos siitä!

NYKÄNEN. Rauhoitu lanko, rauhoitu kaikin mokomin (Hurskaasti). Minä annan hänelle anteeksi, — niin, sen teen, kaikesta sydämmestäni.

TAAVETTI (Sanomattoman halveksivasti). Annatte anteeksi?! — Te? Jopa jotakin! (Ovessa). Herra olkoon kanssanne, isäntä!

(Menee.)

NYKÄNEN (Tympeästi). Helvetinmoinen mies, jopa on. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Eikä kukaan ole korvaamaton. Sen hän saa oppia pikemmin kuin luuleekaan.

TORKKOLA. Sekös ääni nyt on kellossa? Ensiksi sanot antavasi hänelle anteeksi. Vaan annas kun hän kääntää selkänsä, haukut sinä häntä kuitenkin.

NYKÄNEN. Välittikö hän ehkä anteeksi annostani?

TORKKOLA. Permannolleko hän sen sitte jätti, mukamas? — Ja oli miten oli, niin ei taloni silti hunningolle saa joutua, niin kauvan kuin minä voin silmäni pystyssä pitää! Ettäs sen tiedät. Taavetti hoitaa sitä kuin omaa silmäteräänsä. Etkä sinä löydä ketään, joka sen paremmin tekee. Vaan sinä kai tuntenet taivaanvaltakunnan tarkemmin kuin maanviljelyksen.

NYKÄNEN. Niin maanviljelykseen ei minulla herra nähköön ole eläissäni ollut paljoakaan tilaisuutta tutustua. Niin että ei se mikään kumma ole, jos herralle kaiken taitoni ja tarmoni uhrasin. — Enkä minä muuten siitä välitä, että hän piipusta torui, — en, en hituistakaan! Mutta se näet pitää suun niin sopivasti kosteana, kun on paljon haastettavaa (Katselee ympärilleen, yskii tarkotuksella). — Sillä, kun kurkku, näet, on niin kuiva, käy puhuminen niin — — —

TORKKOLA (Ymmärtää yskän). Saattaahan Tilta tuoda tänne vähän juomisia.

NYKÄNEN. Eipä taitaisi olla hullummaksi — eipä tietenkään. Niin paljon kuin meillä on toistemme kanssa haastettavaa! Kurkkuani kuivaakin, totta vie, niin kuin olisi ollut alimmassa helvetissä ja vaan tulta hengittänyt.

TORKKOLA. Kukapa tietää? Ehkäpä lienetkin käväissyt siellä katastamassa!

NYKÄNEN. En, sitä en ole tehnyt. Mutta lukenut siitä olen, jotta kyllä tiedän, kummoista siellä on.

TORKKOLA. Ihanko siitä löytyy kuvauksia?

NYKÄNEN. Löytyypä niinkin, ja painettuna sittenkin, suuressa paksussa kirjassa, joka on paljon suurempi kuin tuo postilla tuossa — vieläpä kuvitettuna, jotta voi oikein nähdä, miten kamalaa siellä on.

TORKKOLA. Niin, jos se on oikein präntättynä, niin kyllä se sitte niin on. Sen kirjan sinun pitää antaa minulle luettavaksi.

NYKÄNEN. Annankin, jahka olet niin pitkälle ennättänyt parannuksen tiellä, että olen varma siitä, että kaikki se kauheus, mitä siinä kerrotaan, ei enää koske sinua. Silloin oikein sydäntä hivelee lukea helvetin tuskista ja kaikessa rauhassa ajatella, mikä kaikkien meidän vihamiehiemme perii. Samalta näet tuntuu, kuin milloin rakeet taittavat naapurin laihon, mutta jättävät omat sarkamme koskematta.

TORKKOLA. Mutta kuinka silloin käy lähimmäisen rakkauden, lanko!

NYKÄNEN. Joka on herran oma, hän osaa erottaa lähimmäisensä perkeleen opetuslapsista. Mutta kuinka on sen kurkun kastimen laita, lanko?

TILTA (Tuo sisään kahvia ja asettaa kaikki Nykäsen eteen pöydälle. Isäntä käy kaapilleen ja ottaa sieltä viinapullon.)

TILTA. Päivää!

NYKÄNEN. Jumal'antakoon, Tilta! — Näytätpä sinä terveeltä ja reippaalta aina vaan! Niin, niin, tuota! (Kaataa viinaa kahvikuppiinsa ja tyrkyttää Tiltalle lasiaan). Kulautappas, Rosa! (Yrittää kiertää kätensä hänen vyötäisilleen). Eikä sinulla ole sulhastakaan, ja kuitenkin siivona pysyt!

TILTA (Lyö häntä sormille). Hellitättekös! Senkin vanha nahjus!

(Menee kiireesti ulos.)

NYKÄNEN. Hyvä tyttö — ei voi muuta sanoa — oikein se on hyvä tyttö, lanko. Minä vaan vähän takerruin hänen esiliinansa nauhaan, ja sekös heti minua näppäämään! (juo) Mutta onpa sinulla hyvää tavaraa, lanko — oikein hyvää! Niin, niin, semmoista se olla pitää! (juo vieläkin kulauksen, siirtää sitte kupin syrjään). Vaan mitäs minä taas aijoinkaan sanoa sinulle! — Niin — — koska me nyt olemme kahden kesken, niin — (nousee) Aapeli — (juhlallisesti) Aapeli, älä ikänä yritäkkään syöttää minulle pajunköyttä!

(Täyttää kuppinsa.)

TORKKOLA. Mitä sinä sillä tarkoitat?

NYKÄNEN (Istuutuu ryypätessään). Tarkoitan vaan, että tuota kirjaa helvetistä, sitä saat vielä toistaiseksi koreasti varoa lukemasta! Minulla on kyllä sinusta tarkempi vainu, kuin luuletkaan. Tosin sinä äsken sanoit voivasi paremmin. Vaan se ei ole totta, Aapeli, äläppäs valhettele nyt, kun olemme kahden kesken, älä valhettele, kuuletko! Sinä voit paljoa huonommin kuin eilen, ettäs sen nyt tiedät.

TORKKOLA. En sitä kiellä. Ja jos päinvastaista puhuin, niin vain Taavetin takia sen tein, jotta hän pysyisi levollisena ja olisi torumatta. Mutta siihen voit luottaa, että sisällisesti voin paljon paremmin kuin ennen, sillä sielultani en ikinä ole ollut niin terve kuin nyt.

NYKÄNEN. Jumala suokoon, että niin hyvin olisi! Suokoon Jumala, ettei se taaskin ole vain mielikuvitusta! (Nousee). Sanonko sinulle, Aapeli, miksi et voi jaksaa paremmin? (kaataa kuppiinsa).

TORKKOLA. Niin, sanoppas!

NYKÄNEN. Sinulta näet puuttuu se oikea katuvaisuus! (istuutuu ja ryyppää) Se oikea katuvaisuus!

TORKKOLA. Se on vale, se!

NYKÄNEN. Ei, kyllä se niin on kuin sanon: sinulla ei ole sitä oikeaa katuvaista mielialaa.

TORKKOLA. Sehän merkillistä on!

NYKÄNEN. Niin, sinä kai uskot, että se sinulla on. Vaan näetkös, sama se on ero hurskaudella ja hurskaudella ja katuvaisuudella ja katuvaisuudella, kuin hajuvedellä ja viinalla. Toinen kelpaa vaan komeillaksesi sillä, toinen lämmittää vatsaa ja vahvistaa ruumista! (Nousee taas). Aapeli, kirjoitettu on; "ken minua seurata tahtoo."

TORKKOLA. "Hän ottakoon ristinsä ja" — —

NYKÄNEN. Ei se niin ollut.

TORKKOLA. Eikö ollut? No kernaasti minun puolestani.

NYKÄNEN. Kyllähän, tietysti, niinkin on kirjoitettu. Vaan en minä sitä aikonut sanoa. Sillä ristisi sinä kyllä jo olet ottanut, niin että se asia on selvä. Mutta kirjoitettu on myöskin: "ken minua seurata tahtoo, hän omaisuutensa luotaan heittäköön ja upottakoon sen meren syvyyteen."

TORKKOLA. Tahtoisitko sinä ottaa taloni niskaasi ja kantaa sen järveen?

NYKÄNEN. En. Sillä kirjoitettu on: "Hän upottakoon sen meren syvyyteen ja jakakoon köyhille."

TORKKOLA. Se ei ole totta. Semmoista ei ole voitu kirjoittaa.

NYKÄNEN. Miksikäs ei?

TORKKOLA. Sillä jos minä sen "upotan meren syvyyteen", joutuu se kalojen, eikä köyhien ruoaksi, ymmärtänet.

NYKÄNEN (Nousee taas). Oli, miten oli, mutta niin kirjoitettu on.

TORKKOLA. Loruja! Eihän pipliassa toki tyhmyyksiä puhuttane!

NYKÄNEN. Miks'ei? — Kun minä sanon, niin se on niin.

TORKKOLA. No, olkoon sitte, ja ymmärrä sinä se parhaasi mukaan. Minä puolestani olen liian tyhmä semmoiseen.

NYKÄNEN. (Istuutuu ja puhuu). Konstikos sitä on ymmärtää. Kuvannollisestihan se on sanottu, ymmärtänet. Ja tarkotus on, että jos tahdot saada asiasi selviksi herrasi kanssa, niin täytyy sinun vapautua kaikesta, joka sitoo ajatuksesi ajallisiin asioihin — ja sen tähden lahjottaa pois maalliset tavarasi ja jakaa ne köyhille.

TORKKOLA. Eiköhän herramme pyytäne vähän liikoja. Eihän se lainkaan hyödyttäisi köyhiä, niin vähän sitä kaikessa tapauksissa jokaisen osalle tulisi. Ja muutenkin olisi sääli kaunista taloani.

NYKÄNEN. Eihän sinun tarvitse sitä palasiksi lohkoa. Kunhan teet yhdelle ainoalle vaivaiselle sen hyvän työn ja lahjoitat hänelle talon ja annat hänen ottaa se vastaan kaikkien muiden sijassa, niin se on vallan yhtä hyvä. Pääasia on, että sen teet. Eikä sinun tarvitse etäältä etsiä. Ei, täällä, aivan läheisyydessäsihän on kokonainen perhe köyhiä vaivaisia, joilta, paitsi yleistä, kristillistä lähimmäisen rakkautta, liikenee sangen paljon sukulaisrakkauttakin sinua kohtaan. Minä tarkoitan itseäni ja vaimoani ja viittä lastani. Me kyllä hoivaisimme ja hoitaisimme sinua niin hyvin niin kauvan kuin elät ja kuoltuasi rukoilisimme jumalalta ijankaikkista autuutta sinulle. Sen me tekisimme.

TORKKOLA. Niin, kyllähän sinä siinä sekä vilpittömästi että kristillisesti ajattelet ja puhut. Eikä sinun sen asian takia tarvitse ensinkään pokkuroida. Sillä olen minäkin sitä ajatellut, olenpa niinkin. Mutta sitä vaan viimeisiin saakka koettaa välttää joutumasta muitten elätettäväksi, kun näkee, millaiset olot ihmisillä saattaa olla omien lastensakin luona. Ei ole hauskaa elää armoilla, kun ei ensinkään tarvitseisi! No, kyllähän minä luulen, että te hyvästi hoitaisitte minua, en minä sen tautta sitä asiata välttele. Mutta voitko mainita yhtäkään ihmistä koko paikkakunnalla, joka sillä tavalla tekisi?

NYKÄNEN. Aapeli, tee sinä niinkuin itse tahdot. Ja välitä viis siitä, mitä muut ajattelevat ja sanovat. Mitä he sinua liikuttavat? Ajattele sitte ennemmin meitä, jotka olemme sinua lähimpinä. Ajattelehan, miten meistä olisi kauheata tulla taivaaseen tietäen, että meidän on ollut pakko jättää sinut tänne matoiseen maailmaan syntiin ja kurjuuteen. Ajattele ijankaikkista menestystäsi, Aapeli, ja tee se niin kauvan kuin sinulla vielä armon aikaa on ja anna muiden itsestään huolehtia ja helvettiin joutua, jos mieli tekee.

TORKKOLA. Niin, kernaasti minun puolestani. Kunhan he sitten olisivat pilkkaamatta minua aina ja alituisesti siitä, että autuuteni kävi minulle niin kalliiksi. Minä, näetkös, tahtoisin mielelläni olla varma siitä, että se myös kannattaa. Sillä, ajatteles, jos muut eivät olisi rahtuistakaan minua paremmat? Ajatteles, jos minä en olisikaan niin rutisyntinen, kun niiksi tullaan!

NYKÄNEN (Ponnahtaa pystyyn). Ja vielä häntä kysyykin! Sinä kysyt, oletko sinä syntinen. Ole kysymättä sitä, sinä vähemmin kuin kukaan muu. Sillä sinä olet syntinen, Aapeli, vieläpä aika tavalla (Täyttää kuppinsa). Ja sinä vielä kysyt, oletko sinä syntinen?! Ajatteleppas sitä myllärin Leenaa, joka monta vuotta sitten luonasi palveli, siihen aikaan kuin minun sisar-raukkani, jonka kanssa sinä olit naimisissa, vielä eli. Jumala hänen sieluansa armahtakoon. — — Ajattele Leenaa. Hän oli lumirakeinen, jonka sinä paisutit vyöryksi ja vieritit synnin kaltevaa pintaa alas, aina tulikuumaan helvettiin asti. Ja jumala ties, kuinka monta muuta syntistä sielua hän, sinun syntisi takia, on laahannut mukaansa kuolemaan ja kadotukseen. Ei ole hänestä koskaan mitään kuultu sen koommin kuin hän täältä lähti. Mutta viimeisenä päivänä, jolloin kaikki ilmi tulee, silloin on hänkin löytty. Silloin on Myllärin Leenakin seisova jumalan tuomioistuimen edessä sinun vierelläsi, Aapeli. Ja silloin on ilmi tuleva, mitä pahaa sini olet hänelle tehnyt, kun sinä lihan himossasi häntä vastaan syntiä teit. Ja kun sinulta sitten kysytään, kenen oli syy — Aapeli — kun he sinulta kysyvät sitä — enpä silloin miljooneistakaan tahtoisi olla sinun housuissasi. En miljooneistakaan!

TORKKOLA. Ei sinua siihen kukaan pyydäkään. Sen asian minä kyllä itsekin reilaan. Ja kernaasti myönnän, että olisinhan minä voinut huolehtia tyttörievusta vähän enemmänkin, kuin mitä tein.

NYKÄNEN. Niin, — nyt se on myöhäistä. En huolinut puhua siitä heti tultuani, — vaan nythän voin kertoa sinulle, että viime yönä näin hänet taaskin unissani. Hän istui tuolla alhaalla tulessa ja savussa ja tuskissa vääntelihe, jotta vallan kauhistutti. Ja silloin minä herätin eukkoni ja sanoin hänelle, että tämä ei ikinä käy laatuun. Kyllä meidän on tehtävä jotakin hänen sieluraukkansa pelastamiseksi.

TORKKOLA. Sepä oli kiltisti tehty, Nykänen, olipa niinkin. Ehkä auttaa, kun me oikein hartaasti rukoilemme jumalaa hänen puolestaan. — Mutta ei ole muuten lainkaan varma, ettetkö sinä nähnyt harhaan. Näes, kun savu silmille tupruaa, ei silloin näe oikein hyvin. Ja silloinhan on mahdollista, ettet sinä häntä helvetissä nähnytkään. Ehkäpä hän olikin vain kiirastulessa? — Ken tietää, vaikka niin olisi ollutkin.

NYKÄNEN. Niin, minä en vanno mitään.

TORKKOLA. Kiirastuli se sitte taisikin olla. Voimmehan otaksua niin toistaiseksi. Se on ainakin armeliaampaa sieluraukkaa kohtaan. Eikö sinustakin? Ja kun minä tästä vähän voimistun, niin ajamme kaupunkiin ja järjestämme kaikki kirjallisesti. Minä luovutan talon sinulle, jotta sinä saat sen haltuusi minun kuoltuani. Mutta sen sinulle sanon: jos sinä sen päästät hunningolle joutumaan, niin — — —

NYKÄNEN. Mitä siihen tulee, niin voit luottaa minuun. Se on yhtä varma kuin kaksi kertaa kaksi. Ja sinun tähtesi minua ilahuttaa, että olet päätöksesi tehnyt. Sillä hyvä ja jumalalle otollinen teko se on, minkä nyt aijot tehdä. Ja niinpä myöskin voit olla varma siitä, että onnistut surmaamaan madon, joka niin kauvan on kalvanut ja rääkännyt sieluasi. —

Milloinka me sitte lähdemme kaupunkiin? Minä tarkotan, milloin luulet jaksavasi kestää matkan? Jos olet samaa mieltä kuin minä, niin noudatamme tänne sen Suuruspään Matleenan sinua kuppaamaan. Se on niin terveellistä, että — —. Tätä ennen ei se tosin olisi sinua vähääkään hyödyttänyt. Mutta nyt, kun olet tuhonnut sinua kalvavan madon, nyt näet, kuinka pian sinä virkistyt ja kuinka sinä voimistut, kunhan se Matleena tulee. Hyvänen aika, kuinka minä olen iloinen! (nousee ja taputtaa häntä olalle) Olen niin ylen onnellinen, kun minulla on niin kelpo lanko, ja siitä suuresta onnesta, joka minulle on suotu, löytäessäni tästä syntisestä maailmasta edes yhden ainoan katuvaisen sielun.

(Syleilee häntä.)

TORKKOLA. No, no, ei sinun silti tarvitse järkeäsi menettää. Lähetä sinä hakemaan Matleenaa, eläkä muusta huolehdi. Sillä kun minä olen jotain päättänyt, niin tahdonkin saada sen ensi tilassa järjestykseen.

NYKÄNEN. Sen tiedän, lanko, — sen tiedän. Kyllä tiedetään, että sinä vaadit järjestystä asioissa. Ja niin se on olevakin. Ja sen päälle veisaamme värssyn, pysyäksemme lujina hyvissä aivoituksissamme!

TORKKOLA. Mennään tänne kamariin veisaamaan, siellä on minun kirjani.

(Menevät vasemmalle Malakiaan alottaessa virren: Mä että täältä erkanen.)

(Heidän mentyään tulee ulkoa Tuupaiskan Liisa, nuori reipas tyttö, pieni mytty kädessä, laulaa.)

(Sävel. Läksin minä kesäyönä käymään.)

Läksin minä äitimuorin luota. Vesisilmin katsoin kotikylää tuota. Päivä vasta alkoi koittaa, Lehmän kellon kalke soittaa Ja mun kulkea piti pitkin huurresuota.

Ennen mulle puutkin hymyeli, Linnut lauloi ja käki kulta kukahteli. Nyt ne äänetönnä moitti — Murhe ilon multa voitti, Ne on mulle kuin muille isä, äiti, veli!

Läksin luotanne ma hetkiseksi, Kyllä palajan taaskin sinne huomeneksi. Kunhan löydän oman armaan, Kanssansa ma tulen varmaan. Ja niin mielemme jälleen muuttuu iloiseksi.

Niin, äitimuori minut pakotti tulemaan tänne ystävyyttä hieromaan. Mutta siitä minä visusti itseäni varon. Minä tahdoin vain päästä hetkeksi kotoa pois maailmaa katsomaan, en muuta mitään. Vaikka vaikeata se lähtö oli. Mutta kun vuodet umpeensa saa samoilla tanhuilla hosua ja heilua ja talvet pitkät rukin ääressä kitkuttaa, niin johan siihen lopultakin kyllästyy. Silloin sitä ei pane vastaan, kun saa ottaa nyytin käteensä ja pääsee jumalan ihanaa maailmaa vaeltelemaan — eipä panekaan. Lähtöhetken katkeruus unohtuu ja joskus mieli tekee kuperkeikkaa heittelemään vähän päästä.

TAAVETTI (Tulee viimeisten sanojen aikana sisään). Heittele pois vaan! Siinä minäkin olen mukana milloin vaan.

LIISA (Katsomatta häneen kohottaa kätensä). Jos tyhmyyksiä tarkotat, niin tule tänne vaan, kyllä täältä pesee.

TAAVETTI (Tulee lähemmäksi). Olisipa toki hauska tietää, mitä luulet minun tarkottavan! (Tuntee hänet). No taivahan talikynttilät, sinäkös se olet!?

LIISA (Kääntyy häneen). Kas, Taavetti!

TAAVETTI. Taavetti, niin! Ja Tuupaiskan Liisa! Ja nyt me sitten taas tavattiin! Kukapa olisi uskonut, kun silloin erottiin! — — Kenenkä luo sinä näillä seuduin aijot?

LIISA. Torkkolaan.

TAAVETTI. Torkkolaan?

LIISA. Nii — in, Torkkolaan!

TAAVETTI. No älähän, tänne siis, jossa minä olen renkinä. Pyritkö palvelukseen sinäkin? Mutta sen minä sinulle sanon heti paikalla, että siinä on minullakin sana sanottavana. Me kaksi emme voi saman orren alla asua. Niin, että jos hän sinut pestaa, silloin korjaan minä kapistukseni ja laputan tieheni.

LIISA. Ei sinun tarvitse minun tähteni anturoitasi kuluttaa. Minä olenkin tullut tänne vain tervehtimään, ettäs tiedät.

TAAVETTI. Tervehtimään!?

LIISA. Niin, vain tervehtimään, niin.

TAAVETTI. Vain niin, vain tervehtimään?! Entäs mitä muuta vielä tahdot?

LIISA. Kuuluuko se sinulle? — — Sanohan millainen hän on miehiään, tämä Torkkolan isäntä?

TAAVETTI. Surumielinen hän on. —

LIISA. Hyi toki, se on pahinta kaikesta! Siitä ei ole minulle. Silloin pyörähdän takaisin heti paikalla!

TAAVETTI. Parasta olisikin, kun sen tekisit.

LIISA. Mutta rakas Taavetti, mitä sinulla on minua vastaan. Etkö iloitse, kun taas tavattiin?

TAAVETTI. Taidanpa siitä varoa itseni. Ja sinun pitäisi, mielestäni, hävetä tavatessasi minut.

LIISA. Minusta tuntuu kuin sinä häpeäisit minunkin puolestani.

TAAVETTI. Mitä minun tarvitsisi hävetä, jos saan luvan kysyä?

LIISA. Niin, sanoppas se. Mutta selitäppäs miksi minun, mielestäsi, pitäisi hävetä?

TAAVETTI. Sen sinä itse tietänet.

LIISA. En, sitä en tiedä!

TAAVETTI. Vai sitä sinä et tiedä?! Oletko kokonaan unhottanut, mitä konsteja sinä minulle teit, kun minä olin renkinä teidän kylässä?

LIISA. Kun sinä olit renkinä meidän kylässä?

TAAVETTI. Niin.

LIISA (Miettii). Kun sinä olit renkinä, sanoit, meidän kylässä?

TAAVETTI. Älähän siinä teeskentele! Kyllä sinä sen yhtä hyvin muistat, kuin minäkin.

LIISA. Siitä on pitkä aika, kun sinä olit renkinä meidän kylässä. Sen jälkeen sitä ihminen on kerinnyt unohtaa yhtä jos toistakin.

TAAVETTI. Se olisi kyllä sinun tapaistasi.

LIISA (Viattomasti). Mutta sanohan toki, mitä sinä oikeastaan tarkotat.

TAAVETTI. Niin, jos minä tahdon!

LIISA (Vilkuilee häneen). Kyllä sinä tahdot, kun oikeen kauniisti pyydän.

TAAVETTI (Ivallisesti). Taidatpa olla hyvin varma!

LIISA. Mutta rakas Taavetti, kuinka voit olla niin tyly minua kohtaan, joka en ikinä ole tehnyt sinulle pikkuistakaan pahaa?

TAAVETTI. Etkö muka ole?! Ilkiätkö kieltää? Etkö sinä muka juoksuttanut minua hännässäsi kuin hupsua, sekä yöt että päivät, sen aikaa kuin olin teidän kylässä.

LIISA (Vilkuilee häneen). No, kenpä sitä kieltäisi?

TAAVETTI. Se nyt vielä puuttuisikin.

LIISA. Mutta mikä siinä sitte niin kiukuttaa? Kaikella kunnialla ja rehellisestihän me elettiin.

TAAVETTI. Niin, sehän se juuri suututtaakin.

LIISA. Mutta rakas Taavetti, kuinka se voi suututtaa sinua, että me emme tehneet sitä, mikä väärin on?

TAAVETTI. Eihän se nyt niin paljon se ole, joka minua suututtaa. Sillä niinhän olla pitääkin, että kunnialla on oltava. Ja vallan oikein sinä siinä menettelit, että pidit puoliasi, sitä en yritäkään kieltää! Sillä sellainen tyttö, joka ei sitä tee, sellainen tyttö ei kelpaa kunnon pojalle. Mutta sinä piditkin minua narrinasi!

LIISA. Loruja! Olenko minä pitänyt sinua narrinani?

TAAVETTI. Etkö muka ole? Voitko sitä kieltää? Etkö enään muista, kuinka sinä sanoit minulle, että olin hyvä kyllä sinulle? Ja kuinka minä kysyin, missä voisimme yhtyä?

LIISA. Tottahan minä nyt sen muistan.

TAAVETTI. Ja sinä olit mielestäsi liian yksinäsi siellä nummella.

LIISA. No, niinhän minä olinkin.

TAAVETTI. Ja minä taas arvelin, että maantiellä liikkui liian paljon ihmisiä, ja silloin sanoin minä, että voisimme tavata metsässä.

LIISA. No niin, ja sinähän menit metsään!

TAAVETTI. No tietysti minä menin. Mutta sinäpä et tullutkaan jälestä, sinä annoit vaan minun maleksia siellä ja odottaa ja palella kuin koira, aina kuun noususta hamaan sen laskuun. Niin sydämmetön sinä olit.

LIISA. Ja minä kun säälin sinua niin sydämmeni pohjasta! Enkö minä jälestäpäin pyytänyt sinua varomaan kylmettymistä? Enkö ehkä sanonut sinulle että mieluummin kiipeisit sinne mäelle päivällisaikaan, jolloin aurinko kuumimmillaan paahtoi?

TAAVETTI. Niin koira vie teitkin. Ja sinne minä kiipesinkin, ja kuuma siellä oli kuin helvetissä. Vaan se, joka ei tullut sinnekään, se olit sinä se!

LIISA. Etkä sinä sitä valittanut!

TAAVETTI. En, olisipahan puuttunutkin, että olisin antanut sinun narrata itseäni vielä myllynpuroonkin, jäähdytelläkseni itseäni sen kyydin jälkeen! Senkin vietävän letukka! (Polkee jalkaansa.) Mutta nyt se onkin loppu!

(Kääntää hänelle selkänsä, — katsoo sitte vastahakoisesti, olkansa yli, häneen. — Liisa purskahtaa nauruun; samoin Taavetti.)

LIISA. Mutta rakas Taavetti! Ellei rakkautesi sietänyt vähän kylmää ja lämmintä, silloin ei siitä ollut paljo mihinkään! Mihin sitä sitte saattaisi luottaa?

TAAVETTI. Vaikka itse piruun, vaan ei sinuun.

LIISA. Saanko kysyä sinulta yhtä asiaa?

TAAVETTI. Mitä sitten?

LIISA. Niin tuota — jos metsässä mielestäsi oli niin kylmä, miksi sinä herran nimessä et sitte mennyt kotiin.

TAAVETTI. Miksikä en mennyt kotiin?

LIISA. Sanonko sinulle, miksi et sitä tehnyt?

TAAVETTI. Niin, no jos sinä sen paremmin tiedät kuin minä, niin — — —

LIISA (Aivan hänen edessään). Etteivät muut pojat huomaisi, että sinä olit saanut suotta siellä kulkea (Tuuppaa häntä kyynärpäällään). Sillä piti näyttää siltä, kuin sinä olisit ollut siellä minun kanssani! Ja entäs niin kauan sitte! (Tuuppaa häntä). Siinäkös, mielestäsi, teit kauniisti kunniallista tyttöä kohtaan? Niinkö luulet? (Tuuppaa häntä taas).

TAAVETTI (Tarttuu käsivarteen ja puristaa sitä hellästi). Kukapa olisi luullut sitä noin teräväksi!

LIISA. Mutta minäpä olinkin niin viisas, että näyttäydyin toisten tyttöjen joukossa juuri silloin kun olin muka sinun kanssasi siellä niin. — Hellitä käteni.

TAAVETTI (Hellittää). Ja silloin he alkoivat kujeilla kanssani. Ja sen vuoksi minä sieltä muutinkin, sanoakseni niinkuin tosi on. Ja etten olisi kiukuissani katkonut käsiä ja jalkoja jok'ikiseltä poikaviikarilta, joka nenäkkäästi minua pistelemään tuppasi.

LIISA. Saitkos kokea, mikä ero on kunniallisen tytön ja kevytjalkaisen välillä?

TAAVETTI. Josko sain! Vieköön pahuus sekä toisen että toisenkin.

LIISA. Parasta on pahuuksen pysyä etäämpänä! Sillä mainiosti minä tässä maailmassa viihdyn vielä! Ja jos se sinua harmittaa, niin se on oikein sinulle, kun et huolinut minusta kunniallisella ja rehellisellä tavalla.

TAAVETTI. Kuka sen on sanonut sinulle, etten muka olisi huolinut?

LIISA. Niin no, et sinä ainakaan sitä sanonut. Vai sanoitko ehkä?

TAAVETTI. En, en kiellä sitä; olin niin tyhmä että luulin sinua tyhmemmäksi kuin olitkaan. Mutta nyt minä olen tullut viisaammaksi.

LIISA. Eipä sitä ainakaan huomaa.

TAAVETTI. Vähät minä siitä välitänkään. Palttua minä kaikelle akkaväelle annan. Sillä te olette semmoisia, että luulette jokaista tyhmäksi, joka ei heti teidät nähtyään selkäänsä kyyristä ja mangu kuin kollikissa maaliskuulla. Tehköön sen ken tahtoo, vaan minäpäs en teekään. Sillä kun minä sieltä läksin ja muutin näille seuduille, niin jopa minä vannoin, että jääkööt nyt jo niin tytöt kuin rakkaudetkin, ikipäiviksi. —

Sillä Tuupaiskan Liisa, näet, hän oli ainoa, joka johonkin kelpasi. Ja koska hänkin niin hävyttömästi käyttäytyi, niin jopa ei kannata toisten kanssa yrittääkään. Sillä hänen vertaistaan tyttöä ei löydy koko maailmassa. Ja se, joka ei hänelle kelpaa, se ei kelpaa mihinkään. Jättäköön hän vaimoväet rauhaan. Niin minä ajattelin ja niin minä vannoin ja sen valan aijon pitää, niin kauvan kuin elän.

LIISA. Johan sitä tämmöistä kuullessaan vallan ylpeäksi yltyy.

TAAVETTI. Ylpeä olit, totta vie, ennenkin. Vieläpä riittämään asti.

LIISA. Kuinka voit ajatella niin pahaa minusta? Ja minä kun olen niin ystävällisesti ajatellut sinua, aina siitä saakka kun erottiin!

TAAVETTI. Paitsi milloin ajattelit jotakuta toista, niin!

LIISA. Sitä en ole koskaan tehnyt, Taavetti!

TAAVETTI. Voitko sen vannoa? Voitko vannoa, että olet ihan se sama kuin erotessammekin.

LIISA. Sen voin.

TAAVETTI. Voitko katsoa minua silmiin?

LIISA. Miks'en minä sitä voisi?

TAAVETTI. Vanno, että niin on, kuin sanot!

LIISA. Niin totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja sielun puolesta! — Mutta nyt sinunkin täytyy kertoa minulle, miks'en minä enään kelpaa sinulle, vaikka sanotkin, ettei minun vertaistani koko maailmassa löydy?

TAAVETTI. Niin se onkin, enkä minä suinkaan väitä, että sinä et olisi hyvä semmoisena kuin olet. Vaan et kuitenkaan ole semmoinen, jommoiseksi minä sinua kuvittelin.

LIISA. Kuka käski kuvittelekaan!

TAAVETTI. Niin, näetkös, kun sinua katselee semmoisenaan, niin vallan sitä yltyy kunnioittamaan herraamme, joka on voinut niin kauniin kuvan kyhätä, niin terve ja reipas, ja niin raikas ja kaunis sinä olet. Ja siitä Liisasta minä arvelin, että hänen vertaistaan saa hakea. Mutta kun minä taas ajattelin, miten sinä minua pistelit ja miten täynnä pirun metkuja sinä voit olla, kun vaan niiksi satut, niin ei liene kumma eikä mikään, jos rupeekin aprikoimaan, että ehkeipä sitä itse kelpaakaan, vaan että kukaties on ruvettava hiukan nöyremmäksi.

LIISA. Sitä sinä ajattelit, niin! Ja sitten sinä nöyristyit niin, että paikalla vaadit, että sinun tyttösi on oleva semmoinen, ettei hänen vertaistaan löydy. Ja suutut, ellei hän tuossa tuokiossa pidä sinua parhaimpana poikana maailmassa.

TAAVETTI (Nauraen). Sitä en suinkaan tarkoittanut.

LIISA. Oli miten oli, mutta niin ylpeä yhtä kaikki olit.

TAAVETTI. Vaan en ole enää. Sillä nyt me olemme viisastuneet kumpikin. Ja sentähden arvelen, että me voisimme alottaa alusta, kaikella kunnialla. Jos vaan sinä olet samaa mieltä kuin minä.

LIISA. Kukapa tietää? Ehkäpä minä olenkin?

TAAVETTI. Mutta olekin vasta pitämättä minua narrinasi.

LIISA. Kuinka minä sitä voisin? Niin viisaaksi kuin sinä nyt olet käynyt.

TAAVETTI. Jumala tiennee, lienenkö kylliksikään viisas sinun kanssasi ottelemaan. Mutta voimmehan muuten koettaa illan suussa — jos tahdot.

LIISA. Senhän voimme tehdä.

TAAVETTI. Missä sitte tavataan?

LIISA. "Myllypurossa", tiedän mä! Niinhän sinä sanoit!

(Piikoja ja renkiä tulee sisälle.)

TAAVETTI. Senkin irvihammas! Odotahan, tästä saat myllypuroa!

(Tarttuu häneen ja koettaa suudella.)

LIISA. Päästätkö! (Kohottaa kätensä). Yksi on kyllä luvattu. Mutta voit saada kaksikin, jos kovalle ottaa!

(Riuhtasee itsensä irti ja uhkaa häntä kädellään.)

TAAVETTI (Väistää). Niin monta kuin vaan tahdot! Ettei vaan ihmiset näe!

(Renkiä ja piikoja; niiden joukossa Maija, Tilta ja Mikko tulee.)

MIKKO. Varo itseäsi Taavetti, selkänahkasi kai syhyy!

TAAVETTI. Pidä suusi.

MAIJA. Nyt saimme tietää, miks'ei Taavetti meistä välitä. Hänellähän on oma pikku ystävänsä.

TAAVETTI. Ja sinulla ilkeä suusi.

TILTA. Ei ole nyt laitasi oikea, Taavetti, kun jätät päivällisenkin jäähtymään. Me olemme jo syöneet aikoja sitten. Mutta minä korjasin vähän talteen sinulle.

TAAVETTI. En minä mitään huoli. Mutta sinä Liisa? Sinä ehkä lienet nälissäsi pitkästä kävelystä? Tahdotko vähän ruokaa?

LIISA. En kiellä, jos sinulta muuten liikenee.

TAAVETTI. Riittää sitä kyllä kahdellekin. Ei siitä pelkoa. Tule mukaan, Liisa. Niin voit sopia isäntävaarin kanssa samalla.

MIKKO. Liisako hänen nimensä on?

MAIJA. Ja palvelukseenko hän tänne pyrkii?

TILTA. Se oli hyvä se. Laita sinä, Taavetti, niin, että hän jää (Liisalle). Oletko sinä aina yhtä iloinen kuin nyt?

LIISA. Niin, mitäs minä murheellinenkaan olisin!

TILTA. Ei, siinä olet oikeassa, murheellinen ei pidä olla. Ja jos sinä voit saada isännän siihen yhtymään, niin teet hyvän työn. Sitten ehkä tässäkin talossa taas saisi kuulla naurua ja laulua.

LIISA. Eikös nyt sitten saa.

TILTA. Ei, herra nähköön! Nyt ei täällä muusta haasteta kuin katumuksesta ja parannuksesta ja sen semmoisesta.

LIISA. Hyi olkoonkin! Sitten minä mieluummin laputan tieheni.

TILTA. Niin se on. Ja äläppäs että tässä muut saisi hiiskahtaakaan.

LIISA. No — jos semmoisia raukkoja olette, niin se on vallan oikein teille. Vaan enpä minä siihen suostuisi. Minä vaan en antaisi suutani tukita. Ei toki. Kun mieleni tekee, niin laulan. Ja juuri nyt luulen, mieleni tekeekin.

TAAVETTI. Puhu sinä vaan ensin isännän kanssa, se on paras, niin näet, tokko häneen suostut.

LIISA. Minkätähden! Käskeköön hän minut vaikka heti paikalla pellolle, se ei minua liikuta. Silloin minä menen ja terveiset heitän ja sillä hyvä.

TAAVETTI. Ethän toki aikone mennä pois?

LIISA. Estääkö se ehkä sinua seuraamasta?

TAAVETTI. Ei — ei — — mutta — —

LIISA. Ei mitään muttaa. Minä kuitenkin teen oman mieleni mukaan. Kun minä vaan ajattelenkin tällaista murheen tyyssijaa, kuin tämä näyttää olevan, niin vallan rintaa ahdistaa, ettei henki tahdo käydä. Ja jos niin on, että ilmielävänä on tuonne murheeseen mentäväkin, tahdon olla sitä iloisempi niin kauvan kuin vielä olen ulkopuolella. Pankaa se päähänne!

LAULU.

(Sävel: Hurraa me nuoret meripojat.)

Ja poika se astui uljahasti taivaan esikartanoon, pyhän Petrin kammioon: "Hei, tyttöjä tänne nopeasti, kanteleetkin kaikukoon!" Näin ärjäs poika Pietarille, tömähteli taivahat, katot sekä lattiat. Huus' Pietari poikaviikarille: "Helvettihin matkustat!"

Vaan poika se astui uljahasti helvettihin alaspäin, itse pirun luokse näin: "Hei, tyttöjä tänne nopeasti, kanteletta helkyttäin!" — "Ei tyttöjä oo yhtään täällä," piru vastas haikeaan, sitten huokasi hän vaan. "On tyttäret kaikki maan päällä, vaikka täällä kaivataan."

Ja poika se palas uljahasti kotiansa päälle maan etsimähän neitojaan. "Hei, tyttöjä tänne nopeasti, kanteleetkin kaikumaan!" Ja jopahan se kannel kaikui, tanssi nuoret neitoset, kumahteli tanteret, ja kalliot naurustansa raikui. Pursui pojan tuntehet.

(Kööri kertaa kussakin värsyssä viisi viimeistä säettä.)

(Kamarin ovelle ilmestyvät Malakias ja Aapeli veisaten viimeistä säettä virrestänsä.)

KAIKKI (Nauravat ja vetäytyvät hitaasti ulospäin samalla laulaen viimeistä värsyä. Heidän naurellen mennessään laskee esirippu.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimäinen kuvaelma.

Torkkolan puutarha. Asuinrakennus oikealla, etualalla. Oven vieressä lehtimaja, jossa pöytiä ja penkkejä. Perällä veräjä. Taustassa järvimaisema.

NYKÄNEN (Huoneessa). Noin ikään! Ja nyt ulos raitista ilmaa saamaan. Ja sitte avataan ikkunat ja kaikki huoneet savustetaan katajoilla. (Toimeliaana ulos huoneesta, kainalossa suuren suuri tyyny, jonka sovittaa penkille. Torkkola seuraa hitaasti jälessä Tiitan tukemana). Varovasti kaikin mokomin! Ja nojaa Tiltaan, se on varminta. — Pian ovat minun lapseni täällä tukemassa sinua. Ja siitä se hyvä tulee, saat nähdä vaan, ja miten ne sinua sitten vaalivat ja hoitelevatkaan (Auttaa häntä). Noin ikään, — tässä nyt ollaan! (Liikutettuna). Hyvänen aika toki — et uskokaan, kuinka iloinen olen siitä, että minulla on niin hyvä lanko kuin sinä! — Mutta istuhan toki, lanko, istu kaikin mokomin!

TORKKOLA. Istu, sanoit! (Istuutuu vaivalloisesti). Oh—oh—hoo—jaa—jaa!

TILTA (Sovittaa tyynyn hänen selkänsä taakse ja palaa huoneeseen.)

NYKÄNEN. Noin ikään. Loikoile nyt siinä ja nauti. Ja — mitäs minun pitikään sanomani? Niin — odotahan — sitähän se oli! Se Matleena, näet, hän sanoi, että jos sinua haluttaa jaloitella hetkisen, niin ei se sinua lainkaan vahingoittaisi, jos sen tekisitkin.

TORKKOLA. Matleena on nauta! — Eikös hän käskenyt minua tanssimaankin, ellen voisi hillitä itseäni?

NYKÄNEN. Niin, eipä taitaisi sekään haitata, jos pari kierrosta pyöräyttelisit, kun henki päälle tulee! Tee se! Minä tarkoitan: jos niin on, että katumus niiksi saattaa, niinkuin se kuningas Taavetinkin sai jumalan kunniaksi tanssimaan. Miks'et silloin sinä voisi tanssia jumalan kunniaksi, Aapeli, sinä myöskin?

Sitäpaitsi sanoi Matleena että se ei suinkaan haittaisi sinua, jos tästä vääntäytyisimme kaupunkiin. Ja sitä samaa minäkin. Ei muuta kun järjestyksen vuoksi! Sen vuoksi vaan! Ja samaa sinäkin muistaakseni arvelit.

TORKKOLA. Sinullakos nyt on hiton hoppu sille matkalle!

NYKÄNEN. Minullako? Loruja! Mikäs kiire minulla olisi? Itsehän sinä tahdoit.

TORKKOLA. Vai niin! Tahdoinko? No, kyllä siitä hyvä tulee!

NYKÄNEN. Älä luulekkaan, että minä vähääkään ajattelisin omaa itseäni. Minä vaan ajattelin sitä Leena raukkaa tuolla helvetissä, jolla varmasti on nyt parempi ollakseen meidän rukoustemme tautta. Näetkös, piru ikään kuin pitää häntä kytkettynä pitkissä, hyvin pitkissä kahleissa — justiinsa niin kuin koulupoika kulettelee kovakuoriaista pitkästä langasta. Ymmärrätkö mitä minä meinaan? Ja saipas piru hellittää hieman kahleita, kun me ensi kertaa häntä ahdistimme — niin paljon suunnilleen, kuin tämä lehtimaja tässä on korkea! Ja kun me toistamiseen häntä könistelemme, niin hän taaskin hiukan höllentää, sen verran kuin tuo puu tuossa on korkea, suunnilleen. Ja jos oikein voimasi kokoot ja isket häntä olkasi takaa ja survaiset kaiken ajallisen omaisuutesi järveen — kuvannollisesti, ymmärräthän, — niin saatpas nähdä, että kahleet katkeavat ja sielu raukka vapautuu ja lentää iloisena isän jumalan luo taivaaseen. Ja sieltä ei itse pirukaan häntä enää keksi! — Sitähän minä vaan tarkoitin, lanko, sitä! En muuta mitään.

TORKKOLA. Niin, arvaanhan minä sen.

NYKÄNEN. Ja silloin ei madolla, joka sinua niin kauvan on kiusannut ja vaivannut, ole enää mitään jälellä kalvettavaa. Ja silloin se kuolee nälkään, se kirottu rakkari. Ja silloin te olette vaikeasta synnistänne vapahdetut, sekä Leena että sinä. Se on vissi se.

TORKKOLA. Kunpa vaan niin onnellisesti olisi.

NYKÄNEN. No, siitä hitto vie voit olla varma! (Katsoo hajamielisenä taivaaseen, puhuu koneellisesti edelleen). — Silloin mato taivaaseen livahtaa ja Leena kuolemaan suistuu — — —

TORKKOLA. Sillä laillako se nyt on? Äsken se oli päinvastoin.

NYKÄNEN. Kas nyt mokomaa! Tuuleen tuossa taisin höpistä.

TORKKOLA. No, sen minä takaan. Mitäs sinä siinä niin perhanasti töllistelet?

NYKÄNEN. Minä vain tarkastelen, kummoisen ilman huomiseksi saamme. Tarkoitan — jos että niinkuin uskaltaisi yrittää sitä kaupunginmatkaa — — —

(Taavetti ja Liisa tulevat veräjästä.)

TAAVETTI. Siinä hän nyt on! Tuo tuossa, tyyny selässä, se on isäntä.

TORKKOLA. "Tuo tuossa, tyyny selässä"! Ikäänkuin olisin semmoisena luotu! — (Äreästi). Mitä sinä tahdot?

TAAVETTI. Meille on tullut vieraita, isäntä. Tämä tyttö tässä on tullut tänne tervehtimään.

TORKKOLA. Vai on hän tullut? Tulehan tänne, tyttöseni. Mikä sinun nimesi on? Mistä tulet? Mitä täältä tahdot?

LIISA. Kies avita, kuka yhdellä kertaa voi niin paljon vastata! Tehän ahdistatte, niin kuin ette olisikaan niin ikäloppu, kuin miltä näytätte. Hiljakseen vaan, tiedän mä! Pisara kerrallaan!

TORKKOLA. Pisara kerrallaan! Sittehän sitä täytynee ensin kurkkua kastella. Mene Tiltan luo, Taavetti, ja nuuski sen piiloista. Kai sieltä kahvitilkka löytyy ja nisusia.

TAAVETTI (Menee taloon).

TORKKOLA. Istuhan, tyttöseni.

LIISA. Paljon kiitoksia!

(Istuu pöydän ääreen, vastapäätä häntä.)

TORKKOLA. Noin ikään. Nythän me voimme taas alottaa kuulustelua. Pykälä pykälältä, aivan niinkuin sinä tahdot. Mikä siis on nimesi?

LIISA. Tuupaiskan Liisaksihan ne minua kutsuvat.

TORKKOLA. Vai Tuupaiskan Liisaksi! No vie sun, niinkö tekevät. Ja mistäs sinä tulet?

LIISA. Salokylästä, tiedän mä.

TORKKOLA. Salokylältä? Vai niin. Yhtä kai pitänee. Siellä tosiaankin oli muuan, jota Tuupaiskan muoriksi nimittivät, ellen väärin muista.

LIISA. Ette niinkään, oikein on. Minun äitini se on.

TORKKOLA. Niin, hänet minä hyvin muistan. Pieni ja herttainen tyllerö, pyöreä ja pystynenäinen. Eikös hän kerran ollut täällä meillä eukkoni eläessä? Jumala hänen sieluaan armahtakoon!

LIISA. Olipa niinkin. Sillä, totta puhuakseni, olemme me vähän niinkuin sukua, te ja minä.

TORKKOLA. Niinkö tosiaankin! Sepäs kummallista! Millä tavalla sitten.

LIISA (Lukea lopottaa). Teidän vaimonne äidillä oli ensimäisissä naimisissa poika. Ja hänen sisarenpoikansa nai äitini sisarentyttären, ja —

TORKKOLA. Kuinkas se oli? — (Kertaa). Eukollani oli velipuoli — — — Ja entäs sitte, miten sanoit?

LIISA (Kuin edellä, hyvää kyytiä). Niin, hänellä oli velipuoli ja hänen sisarenpoikansa nai äitini sisarentyttären, ja —

TORKKOLA. Mokomasta sukulaisuudestahan alkaa päätä vallan särkeä!

LIISA. Äh, siitäkös nyt kannattaa puhua! Sehän käy kuin katkismusta lukien. Kunhan ulkoa oppii, niin kuin minä!

TORKKOLA. Vallan sinä olet suora tyttö, sinä!

LIISA. Olen, ei voi muuta sanoa.

(Tilta ja Taavetti tulevat sisältä.)

TILTA (Asettaa pöydälle kahvivehkeet ja leivoksia).

TORKKOLA. Kas niin, siinähän on kahvia.

TAAVETTI (Osoittaa Malakiasta). Pitääkös hänellekin antaa, vai?

TORKKOLA. Niin, piru vie pitääkin! Äläpäs siinä taas ala!

NYKÄNEN. Antaa olla, ellei minulle hyvästä sydämestä suoda, niin voin minä olla ilmankin!

TORKKOLA (Kiivaasti Taavetille). Panetkos sen kupin paikalleen vai?

TAAVETTI (Asettaa kupin Malakiaan eteen).

TORKKOLA. Ryyppää pois, lanko. Tosin tämä on oikeastaan naisten juomaa. Mutta hyvää sen pitäisi olla.

NYKÄNEN (Juo). No, sen takaan! Jos tämä on vain naisille meinattu, niin tekisipä mieleni siinä tuokiossa muuttua naiseksi.

TAAVETTI. Sen ämmämäisemmäksi ette enää tulla voi, kuin mitä jo olette.

TORKKOLA. Vaikenetkos, senkin — — —

TILTA (Asettaa kupin hänen eteensä). Tässä on teillekin, isäntä.

TORKKOLA. Tiedäthän, että minä en saa. No — koska se nyt kerran on kaadettu niin menköön nyt. — Ja nyt me taas puhumme vähän järkeä! Mitenkäs se olikaan tyttöseni? — Niin — yhteen asiaan sinulta jäikin vastaus antamatta. Et sanonut, mitä sinä minusta tahdot.

LIISA (Veitikkamaisesti). No kah, minunhan piti petkuttaa teiltä perujanne, tiemmä!

TORKKOLA. Sinäkös letukka! Sitäkö sun piti, sanot?! Kuka sinut sitte siihen pakoittaa?

LIISA. Ei kukaan. Äitini vaan arveli olevan syytä yrittää. Vaan totta puhuakseni, minä en siihen kelpaa ensinkään. Kättä nuolemaan ja häntää heiluttamaan kuin koira ei minulla ole ensinkään halua. Enkä minä rupee toisen hengenlähtöäkään odottamaan, siksi iloinen elämästäni minä itse olen (Nousee. Sydämmellisesti.) Ei, jumala sen tietäköön, isäntä, että minä kernaasti suon teidän elää vähintäin sata vuotta! Enpä minä tahdo teiltä päivääkään riistää, — en minuuttiakaan.

TORKKIOLA. Siinä teet kiltisti, tyttöseni.

LIISA. Niin että en minä sen tautta tänne tullut. Vaan ei ollut hauskaa myötäänsä kotonakaan kuljeskella, ja siksipä minä mielelläni läksinkin vähän maailmaa katselemaan, — hyvin vähän vaan — ja sitte minä tahdoin toki teitäkin tervehtiä, isäntä — sen verran vain, että saattaisin kotiin tullessani kertoa täällä käyneeni. Sitähän minä vaan tahdoin. Ja kernaasti minun puolestani voitte sanoa, ettei tästä talosta mitään perittävää ole. Ja pellolle ajakaa, jos niiksi tulee.

TORKKOLA. Odotetaan nyt sentään toistaiseksi, ellei sinulla liian kiirettä ole. Tahtoisin vaan hyvin mielelläni kuulla, mistä syystä äitisi tuli lähettäneeksi sinut tänne perimään?

LIISA. Niin, kyllä hän vallan vakavasti sitä tarkoitti! "Liisa", hän sanoi: "sinä olet köyhä orpotyttö", sanoi, "ja vallan yksin maailmassa olet. Saat koettaa tulla toimeen miten sinä paraiten itse taidat. Sukua sinä olet vanhalle Torkkolan Aapelille, ja siitä on minulla mustaa valkoisella, jos tarvitaan. Laittaudu hänen luokseen kiireimmän kautta. Ei hänellä enää pitkälti elonaikaa riitä, sanovat hänen viimeistä virttään veisaavan." — Niin älkään suuttuko, isäntä, mutta niin hän sanoi. — "Ja pyri hänen suosioonsa", sanoi, "ei hän ainakaan ennen hyvää pilaa välttänyt." —

TORKKOLA. Ei, kyllä hän siinä oli oikeassa. Enkä minä muuksi ole muuttunut, jos totta puhun.

NYKÄNEN (Pukkaa häntä kylkeen).

TORKKOLA (Hillitsee itsensä). Tarkoitan näet — — —

TAAVETTI (Nojautuu pöydän yli. Äkäisesti Nykäselle). Pukkaappas häntä vielä kerran, niin kyllä minä sinulle pukkausta annan, ettäs muistat.

LIISA. "Riennäppäs", hän sanoi, "ennenkuin kukaan muu kerkiää. Äläkä ole tyhmä. Hyvän sanan kun sanot, niin saat koko perinnön." Sillä äiti ei ole tyhmä, hän, sanottakoon mitä tahansa. Ja jos minä olisin hänen neuvojaan seurannut, niin vaikeaksipa teille olisi käynyt. Vaan, kuten sanoin, minä en semmoiseen hommaan kelpaa.

NYKÄNEN. Ei, kyllä minä sen asian hoidan —

TAAVETTI. Siltä se kyllä on näyttänyt, jumala paratkoon!

LIISA (Nykäselle). Tekös perinnön otattekin?

NYKÄNEN. Enkä, enhän minä sitä tarkoittanut, ymmärtänet! Tarkoitan vaan, että kyllä minä varon lankoani, ettei hän omaisuuksiaan kauniiseen sanaan vaihda.

TAAVETTI. Kuinka monta "kaunista sanaa" olettekaan itse sen asian hyväksi suustanne laukaisseet Nykänen?

LIISA. Kah, tekös se Nykänen olette? Hyvänen aika, teitä kai äitini sitte tarkoitti, kun sanoi minulle: "ei se helppoa ole" sanoi. "Sillä se vanha kitupiikki Nykänen, hänen lankonsa, on tainnut viime aikoina roikkua siellä aamusta iltaan."

NYKÄNEN. Mahtaa olla pahanilkinen eukko tuo sinun äitisi!

LIISA. Eipä juuri voi sanoa! Vaikka en ymmärrä, miksi hän minut tänne lähetti. Ehkä siksi, että minä mennessäni viekoittelisin teidät mukaani täältä. Hän kai arveli niinikään, ettei isäntä silti ikäviinsä kuolisi.

TORKKOLA (Naurahtaa). Nytkös sait ottelemista!

NYKÄNEN. Ja sille sinä naurat?

TAAVETTI. Itkeäkö hänen ehkä pitäisi. Kun jo lehmäkin nauraisi, jos nähdä saisi, kuinka vihreä olet naamaltasi juuri nyt.

NYKÄNEN. Oletkos sinä nähnyt lehmän nauravan, vai?

TAAVETTI. En, vaan eipä kestä kauvan, kun jo näen härän nauravan! Ja hyvin suuren sittenkin!

TORKKOLA. Siinäkös sait saparoosi, Malakias.

TAAVETTI. Katsoppas isäntää, kun taas nauraa! Hyvänen aika, kuinka iloiseksi tulin.

TORKKOLA. Olipakin syytä iloiseksi tulla. Niin kehno kun minä olen, — niin vanha — ja niin vaivainen!

LIISA. On niitä huonompiakin nähty. Eikä siinä iässäkään mitään vaaraa ole! Siellä meidän kylässä on muuan ukkorähjä, jolla on hyvinkin kahdeksankymmentä ajastaikaa niskoillaan, mutta sittenkin laulaa, jotta nurkissa kaikaa:

LAULU.

(Sävel: Tääll yksinäni laulelen.)

Ma laulan ja olen iloinen, Jo vaikka vanhaks' saan. Jos hautaani käyn tanssien, Se ketä koskiskaan?

(Toiset kertaavat kaksi viimeistä säettä, Aapeli mukana.)

TAAVETTI. Kies avita! Kuulkaapas isäntää, kun jälleen laulaa! Olisipa tässä nyt ainetta, millä tehdä punssit, niin kilauttaisinpa ilosta kanssanne isäntä!

TORKKOLA. Kyllähän sitä ainetta. Käyppäs Tilta hakemaan. Mutta eihän sinulla ole kuppiakaan?

LIISA. Me juomme samasta kupista.

TAAVETTI (Iloisesti). Sen teemmekin, Liisa, me kaksi, me juomme samasta kupista!

(Ottaa kupin häneltä. Tilta tuo viinapullon, jota Nykänen hartaasti katselee.)

TORKKOLA. No vie sun, Taavetti! Hänenkö takiaan sinä tässä viime aikoina olet alakärsänä käynyt?

TAAVETTI (Kaataa isännän kuppiin ja omaansa). Saattaapa niin ollakin!

(Kilistelevät.)

LIISA (Laulaa edelleen).

Ah, eihän luojaa loukkaa se, Ett' iloitsen ma näin. Ja käskyjään en rikkone, Jos mull' on ystäväin?

TORKKOLA (Lyö Nykästä selkään). Hörise mukana, senkin vanha hörriäinen!

(Kaikki kertaavat säkeet)

LIISA (Laulaa).

Ei kenkään voine luopua, Omasta luonnostaan. Jos tanssin haudan partaalla, Se kelle kuuluukaan!

(Kaikki yhtyvät.)

NYKÄNEN (Asettaa päättäväisesti kuppinsa pöydälle). Ja semmoista sinä laulat, lanko. Sitä et voi! Vai voitko kenties? Laula sitte, jos puhtaalla omallatunnolla voit väittää, ettet ikinä ole ollut kenellekään haitaksi! Voitkohan ehkä? Mitä?

TORKKOLA (Joka laulaissaan on noussut jo ensivärssyn aikana, vaipuu takaisin penkille. Synkästi). En — kyllä minä en saa sitä laulua laulaa. —

NYKÄNEN (hiljaa ja hurskaasti). Ettäs sen tietäisit: et sinä sillä tavalla syntisen ihmisraukan sielua vapahda, joka sinun tähtesi helvetin tulessa kituu. Etkä sillä matoakaan kuoleta! Vai luuletko, ettei se muka jälleen henkiin virkoo, vaikka sitä viinalla nukutat? Kyllä se siitä virkoo, ole varma siitä — vieläpä julmasti sittenkin!

LIISA (Ihmeissään heidän luokseen). Mikä ihme teitä vaivaa, isäntä?

TORKKOLA. Ei mikään — ei mitään mainittavaa, tyttöseni. Ja kiitos muuten hyvästä tahdostasi. Mutta, näetkös, se nyt on sillä tavalla, että sinä ja minä emme voi yhtä köyttä vetää. Sinä kyllä voinet sovittaa ja mukautua, sen kyllä uskon. Mutta semmoinen ei käy minulle. Sillä sisimmässä sisässäni istuu ankara ja vanhurskas herra, joka kaiken ilon karkoittaa, — eikä ainoastaan minulta, vaan jopa koko talostakin. Eikä siinä mitään muutosta tule minun elämäni aikana, niin että kyllä minun täytyy sanojasi todella noudattaa ja lähettää sinut pois taas. Ja kaikkein parasta on, että lähdet heti. Taavetti hän voi kappaleen matkaa sinua seurata, kun on työnsä päättänyt, ettei sinun tule ikävä.

LIISA. Täytyykö minun mennä tieheni juuri nyt, kun te aloitte taas iloiseksi tulla? Ja jättää teidät tuon kitupiikin kynsiin?!

TORKKOLA (Huokaa). Niin. Kyllä tässä ei mikään muukaan edessäni ole.

LIISA. Mutta miksi sitten, herran nimessä?

TORKKOLA. Tiedätkös tyttöseni, sinä olet kyllä otollinen sille, jonka sydäntä ei ole mikään painostamassa. Mutta sille, jolla semmoista on, sille kyllä tuo tuossa (näyttää Nykästä) on mies paikallaan. Puoli vuotta sitte herra minulle ensimmäisen varoituksen antoi. Niin terve kuin olin ja aina olen ollut, niin enkös sittenkin saanut halvausta. Ja kun sitte siinä viruin enkä ymmärtänyt, miksi minulle näin kurjasti piti käydä, silloin lankomieheni sen tiesi minulle selittää. Kiireimmän vilkkaa hän silloin tuli luokseni ja sanoi: "lanko, mitäs minä aina olen sanonut sinulle? Sinä haudot salaista syntiä, jota et vielä ole katunut. Liian kevyesti olet erhetyksesi ottanut ja antanut madon halvautua sieluusi, ja huomaamattasi olet siten elämäsi ja sielusi turmellut. Heräjä sinä, milloin vielä aika on. Parempi myöhäinen katumus kuin ei mikään katumus!" Ja oikeassa hän oli! Erään vanhan jutun olin liian kevyesti ottanut. Oikeassa hän oli vallan, — niin oikeassa!

LIISA. Olisitte mieluummin antanut sen vanhan jutun olla oloillaan. Viisaampaa se olisi ollut, kuin antaa tuon kitupiikin omantunnon matoa itseenne tyrkyttää.

TORKKOLA. Ole sinä laskematta leikkiä vakavista asioista, tyttöseni. Et tiedä mistä on kysymys. Mutta saat tietää. Saat oppia tuntemaan minut kaikessa synnillisyydessäni, niinkuin olet minun tuskanikin nähnyt. — Saat tuon vanhan jutun eväiksi matkallesi, niin on jotain tuumittavaksesi, joka voi olla sekä sinulle että muille opiksi ja hyödyksi. Siitä on kai nyt suunnilleen viisikolmatta vuotta, eukkoni vielä eläessä, kun otimme erään tytön palvelukseemme, pieni ja pyörehkö hän oli, ja ylpeä hän oli myös. Sillä hän ei vähääkään nuorista pojista piitannut — minuun hän silmänsä iski. Ja minun asiani olivat sillä viisiä, että eukkoni oli myötäänsä sairas ja huono ja minä olin silloin, kuten ainakin reipas mies, — ja silloin sattui niin, että minä jäin kahden kesken tytön kanssa ja niin sitten kävi, kuten semmoisissa tapauksissa ainakin. Ja liekö sitten eukkoni huomannut tytön tilan vai mitä, mutta hän se sai hänet lähtemään palveluksestani. Enkä minä ollut sitä juuri vastaankaan.

LIISA (Silittelee esiliinaansa). Siinä te tosin olette oikeassa, isäntä, että ette vallan oikein tehneet siinä, minkä kerroitte. Vaan ei kai se yksin teidän syynne ollut kun teitä siinä kaksi oli mukana!

TORKKOLA. Niin, semmoisessa pelissähän sitä tavallisesti ollaan kaksittain. Mutta minun asiani olisi ollut olla viisaampi kuin hän. Ja kun hän sitte joutui pois, oli hän kuin tuuleen haihtunut. Eikä yksikään koko paikkakunnalla nähnyt hänestä edes savuakaan. Mitenhän hänen on mahtanut käydä? Sano se minulle! Mieltäni niin pahasti painostaa, että hänet syntiin viekottelin, ja sitte päästin hänet menemään, yhä pitemmälle, synnin polkua — ken tiennee kuinka pitkälle, — ehkäpä aina alimpaan helvettiinkin. — —

TAAVETTI. Ja siinäkö kaikki? Senkö takia te maasta ja mannustanne luovutte ja jätätte kaiken omaisuutenne vieraisiin käsiin, saadaksenne aikaa katumaan ja parannusta tekemään?

TORKKOLA. Niin, niin se on.

TAAVETTI. Niinkö te sitte arvelette, isäntä, siitä paranevanne, että nyt vielä suuremman tyhmyyden teette, kuin minkä jo teitte.

TORKKOLA. Sitä sinä olet liian tyhmä ymmärtämään. Ja ole iloinen, ettei sinun tarvitse oppia ymmärtämään sitä, niinkuin minun!

NYKÄNEN. Siinä oli tosi ja kristillinen oppi, Taavetti! Paina se mieleesi vain! Ja opi katselemaan elämää semmoisena, kuin olisi se yrttitarha täynnänsä hedelmäpuita ja pensaita, joista herra on kieltänyt sinua syömästä.

LIISA. Olkaa te siinä tekemättä herrasta linnunpelätintä. Itseppä hän on luonut kirsimarjat niin punaisiksi ja kauniiksi. Ja se, joka niitä liiaksi maistelee, pitäköön itse huolta siitä, että saa vatsansa kuntoon jälleen.

NYKÄNEN. Järjettömiä siinä haastelet. Sillä siitä ei ole koskaan ollut kysymystäkään, etteikö herra soisi meidän kylliksemme syödä. Vaan siitä ainoastaan, että me emme saa antaa rienaajan houkutella itseämme ylensyömiseen. Sillä ylellisyys tuottaa kärsimyksiä ja se koiruohotee, jonka me sitte saamme helvetissä juoda, parantuaksemme siitä taudista, se ei hyvälle maistu. Herran kirsikkapuun alle virittää rienaaja lankansa. Ja jos lankoni nyt haluaa päästä pirun pauloista ja katua ja parannusta tehdä, niin tekee hän siinä vallan oikein, että hän ratkoo poikki jok'ikisen uuden silmukan, jonka tuo peikko on verkkoonsa parsinut.

TORKKOLA. Nähkääs — nähkääs — niinikään sitä on haastettava. Se se totta vie asiansa taitaa.

TAAVETTI. Kyllä, herra paratkoon.

TORKKOLA. Ja riittäköön nyt tätä lörpötystä siitä asiasta. Ennen kuin lähdet, Liisa, niin käyhän nyt visusti katselemassa taloani. Ja tee se ilman kateutta, se ei sinua vahingoita. Päinvastoin. Monesta houkutuksesta säästyt, jos pääset saamasta sitä, mitä äitisi ajatteli. Ja tervehdä häntä, kun kotiin tulet, ja sano hänelle niinkuin tosi on, että liian myöhään tulit tänne! Sillä huomenna lähden minä kaupunkiin, jos ilma seestyy ja katkon poikki jok'ikisen langan, jonka paholainen on kokoon parsinut, ja luovutan talon Malakiakselle. Hän kyllä paremmin kuin minä, varoo siihen syntiin lankeemasta, jonka rikkaus mukanansa tuo. Jos haluttaa, niin käyhän taas katsomassa, kun olen syytingillä lankoni luona. Olen silloin kyllä iloisemmalla tuulella.

NYKÄNEN (Pudistaa hänen kättään). No siitä voit olla varma. Silloin ei haittaa, jos häntä tervehtimään tulet.

LIISA. Hyvästi sitten, isäntä!

TORKKOLA. Herran haltuun, lapseni. Muista käydä tervehtimässä.

LIISA (Tulee hänen luokseen). Kyllä, kyllä minä toki muistankin. En tiedä miksi, — — mutta minä niin teitä säälin. — Minusta näet tuntuu aivan kuin olisi murhe teihin tyrkytetty. Ja sehän ei hyödytä jumalaa eikä ihmisiä. — Niin, mieluummin jäisin luoksenne, ja puhuisin kanssanne, — oikein kauniisti — — ja kauvan, lohduttaakseni teitä. — Enkä kuitenkaan tiedä, mitä teille tahtoisin sanoa. Herra siunatkoon teitä, isäntä!

(Juoksee pois.)

TAAVETTI. Ja hänet päästätte te menemään? (Aapelin kohottaessa olkaansa) Isäntä, isäntä — — hänet teidän täytyy pidättää! — Kutsukaa hänet takaisin taas! Tehkää se, isäntä!

TORKKOLA (Nauraen). Sekös olisi sinulle mieleen, vekkuli!

TAAVETTI (Kääntää hänelle selkänsä ja seuraa Liisaa. Mennessään). Tehkää sitten, kuten tahdotte. Mutta jos tuon kitupiikin tämän talon herraksi toimitatte, niin silloin minä lähden tieheni. Sillä tuota en isännäkseni huoli, — en, hitto minut vieköön, jos huolinkaan!

(Menee Liisan kanssa taloon.)

NYKÄNEN. Enkös sitä sanonut — Aapeli! Enkös sitä sanonut! Niin pian kuin huomaavat, että tässä talossa on jotain otettavaa, niin loikkivat tänne kuin ahmivat sudet, yksi toisensa perästä, joita et ikinä ole huolinut katsoakaan ennen vanhaan.

TORKKOLA. Kukin parastaan etsii tässä maailmassa! Tulevat ja nuuskivat, ja jolleivat mitään saa, niin menevät matkoihinsa taas! Vaan eipä minua nenästä vedetä. Ja sama kai se sinulle on!

NYKÄNEN. Niin, kun sinä sillä tavalla ajattelet, niin yhdentekeväähän se silloin minulle on. Vaikka sanoihan se sisar-vainaani, jonka kanssa sinä olit naimisissa, — — niin miten se sanoikaan, — niin, näin ikään se sanoi; "Malakias", sanoi, "huolehdi miehestäni ja pidä häntä silmällä ja auta häntä sitte oikealle tielle, jotta hän taivaaseen pääsisi! Et sinä sitä suotta tee, se on varma. Sillä niin paljon pahaa kuin hän minulle on tehnyt, ja niin törkesti kuin hän on rikkonut omaa lihallista vaimoaan vastaan, niin eipä olisi liiaksi, jos hän antaisi sinun ja omaistesi periä kaiken omaisuutensa."

TORKKOLA (Joka on istunut pää käsien varassa, katsoo ylös). Hänkö on sinulle noin sanonut!? — Hän, joka ei sietänyt sinua nähdäkään. Mitä sinä tuota nyt esille vedät, kun kuitenkin jo olet määrän päässä? Varo itseäsi, jos yllätän sinut valheita laskettelemassa! Katua saisit — niin totta vie saisitkin.

NYKÄNEN. Varjelkoon, miten kiivastut!

TORKKOLA (Kiivaasti). Hän ei ole ikinä niitä sanoja sinulle sanonut.

NYKÄNEN. Oon, onpa niinkin. Mutta sinä olet sairas ja huono, — älkäämme siis riidelkö — se ei ole hyvä sinulle — — —

TEEMU (Rahtimies, leveähköt, punakat kasvot, viekas katse, leveälierinen hattu päässä, yllä sininen pusero, pitkävartiset saappaat jalassa, tulee veräjästä). He-hei! — Terve teille! Hyvä että sinut tapasin, Malakias. Eukkosi sanoi, että kyllä sinä täällä oleilet! Eihän minulla tietystikään paljon aikaa ole, hevoseni ovat kärsimättömät, — ne ovat kuin minäkin — eivät tahdo alallaan seistä.

NYKÄNEN. Mikä hätänä?

TEEMU. Ensiksikin, sinulla on tynnyrillinen etikkata kaupungissa odottamassa. Toimitusmies sanoi, että haettaisit sen niin pian kuin mahdollista. Ja rahtikirjan hän lähetti minun mukanani. — Tässä sen saat!

NYKÄNEN. Miks'et tynnyriäkin mukaasi ottanut?

TEEMU. Se kun ei vielä ollut maksettu.

NYKÄNEN. Vieläkö mitä on asiaa?

TEEMU. Niin, mielestäni nyt olisin voinut ansaita tuon ryypyn, josta niin kauvan on puhe ollut!

NYKÄNEN. Eipä tuo etikkatynnyri ole sen veroinen!

TEEMU. Kukas siitä pakisee? Onko muistisi käynyt niin huonoksi viimeaikoina? Niinkö oli, että vaan etikasta sinulle selvän ottaisin? Mitä?

NYKÄNEN (Ponnahtaa pystyyn). Älä siinä suutasi piekse! — Lähde kanssani kotiin ja kerro siellä, mitä tiedät.

TEEMU. Enkä lähde laputtamaan sen takia vain. Sen asian me voimme selvittää yhtä hyvin täälläkin. Lankosihan tässä vain on kuulemassa.

NYKÄNEN (Kärsimättömästi). Sinun pitää lähteä minun kanssani kotiin, sanon minä. Ja heti paikalla sittenkin!

TEEMU (Levittelee silmiään). Pitääkö minun?! Hä?!

NYKÄNEN. Pitää, sillä muuten tipahtaa ryyppy sivu suun.

TEEMU. Kas perhanaa! Niinkös se on! Luulet kai olevasi helkkarinmoinen mies, vai! Vaan älä sinä yritäkkään minun kanssani! Ei, se ei käy kontoon ikinä! En ole viinasi vaivainen, ettäs sen tiedät. Kaada kurkkuusi itse, jos haluttaa! Ja kun toiste tahdot tietoja Torkkolan isännästä, niin hanki itse! Ettäs sen tiedät! (Aapelille). Onko mokomampaa kitupiikkiä nähty! Tuosta viinatilkasta, jota hän ei koskaan raatsi hellittää, hän jo lähes puoli vuotta on juoksuttanut minua läkähtyäkseni, jotta hankkisin tietoja siitä Myllärin Leenasta, joka ennen vanhaan tässä talossa palveli, mutta sitte tiehensä karkasi.

TORKKOLA (Ponnahtaa pystyyn). Myllärin Leenasta?! Mitä herran nimessä sanotkaan, Teemu?

TEEMU. Tuo tuossa oli kuin hullu, saadakseen tietää, oliko hän oikein kuollut, vai vieläkö eli. Ja sen asian takia on hän minua juoksuttanut, niin kuin ei minulla muka muuta tekemistä olisikaan, ja kun sitte tosi tulee, niin kieltää minulta tuon viinaryypyn, jonka minä, hitto soikoon, olen ansainnut ainakin kymmenen kertaa.

TORKKOLA (Kiihkoissaan). Mitä sinä mies sanotkaan?

TEEMU. Minä sanon, että minä olen rehellisesti ansainnut tuon viinan. Ja niin se on.

NYKÄNEN (Huutaa). Sitä et ikinä saa!

TEEMU (Huutaa vielä kovemmin). Pidä hyvänäsi, sanon minä, että köyhän saatanan petit! Ja vielä uskovaiseksi itseäsi nimität, sinä! Pirun oma sinä olet.

TORKKOLA. Älä hänestä huoli, Teemu. Mitä sinä puhuit Leenasta.

TEEMU. Minä hänestä selvän otin, minä!

TORKKOLA (Huudahtaa). Hän elää?!

TEEMU (Huutaa vielä kovemmin). Niin, piru vie, elääkin! Vai niin — sinäkös se olitkin! Minä luulin, että Malakias se minulle taas kiljui!

TORKKOLA. Älä valhettele minulle! Älä herran tähden valehtele! Oletko varma siitä, että olet oikein nähnyt?

TEEMU. Varmaan minä olen. Olen sekä nähnyt hänet, että puhellut hänen kanssaan!

TORKKOLA. Se ei ole mahdollista! Kun tuomarit ovat perään kuuluttaneet häntä tuon tuostakin!

TEEMU. Tuomarit niin! Eikähän se muuten mikään ihme ollut, ettei huolinut periä niin velallista taloa.

TORKKOLA. Missä hänet tapasit?

TEEMU. Mitä lie ollut kolmen tunnin matkan päässä täältä, heti yläkulmalle päästyä. Siellä hänellä on talonsa Autioitten kallioiden luona, tiedättehän!

TORKKOLA. Silloin minä lähden sinne, heti paikalla. Semmoisen matkan ajaminen ei henkeä vie. Mutta minä tahdon nähdä hänet omin silmin, ja ottaa selvän, miten hänen on ja missä kurjuudessa hän nyt elää. (Menee ovelle). Tilta, tule tänne — joutuun — kuuletko sinä! — (Lähestyy Teemua, liivintaskuaan kopeloiden). Et tule tätä ilman edestä tehneeksi, Teemu. Hyvän työn teit vallan. Ja kiitos siitä!

(Antaa hänelle rahaa.)

TEEMU. Mitäs nyt tuossa — jopahan kannatti puhua! (Pistää rahat taskuunsa). Kiitos vaan!

TILTA (Ovella). Kutsuitteko minua, isäntä?

TORKKOLA. Niin, joudu ja käske Mikon valjastaa, — hän paraiten tuntee tiet sillä yläkulmalla. Me lähdemme siinä siunaamassa.

TILTA. Mutta, isäntä, vallanko te olette järjiltänne!

TORKKOLA. Ei auta, vaikka mitä sanoisit, sinne minun täytyy lähteä, muuten en saa rauhan hetkeäkään enään. Sano Taavetille, että olen pahoillani hänen tähtensä. Mutta hän jääköön kotiin taloa vartioimaan — antakoon tyttönsä mennä yksin. Minulla ei ole aikaa menetettävänä sen takia. Joudu nyt ja tuo palttooni ja hattuni. Lammasnahkaturkkini voit panna vankkureihin, sillä kyllä yöksi kylmä tulee!

TILTA. Mutta isäntä — —

TORKKOLA. Älä jaarittele. Tee kuin käskin.

(Tilta menee.)

TORKKOLA (Menee ottamaan tyynyn penkiltä).

NYKÄNEN (Hyökkää sitä ottamaan). Minä kannan!

TORKKOLA (Tempaa tyynyn). Anna olla!

NYKÄNEN (Ei hellitä). Mutta lanko!

TORKKOLA. Sinä et enään koske minun omaani! Ettäs sen tiedät!

NYKÄNEN (Hellittää). Mutta, rakas lanko!

TORKKOLA. Rakas lanko, niinhän! Eikös hän eläkin, häh!? Eikös eläkin, vai? Onko helvetti kolmen penikulman päässä täältä, Autioitten kallioitten luona, hä? Valhettelija!

(Menee ovea kohti huitoen tyynyllä aina kun Nykänen yrittää tulla lähelle.)

NYKÄNEN (Seuraa ovelle saakka). Rakas Aapeli.

(Tarttuu hänen takkinsa liepeeseen.)

TORKKOLA (Hirmustuneena.) Valhettelija!

(Heittää tyynyn hänen päälleen, riistäytyy irti ja menee sisään.)

TEEMU. Jumaliste, jopa tuli kyytiä ukkoon! — Älä ole sinä milläsikään! Lähde matkaan, niin tarjoon sinulle ryypyn. (Näyttää saamansa rahat). Ja toisenmoista paloviinaa annetaankin, kuin mitä sinä tarjosit.

NYKÄNEN. Selkääsi pitäisi sinun saada!

TEEMU. Niinkö luulet. Hyvää yötä sitten! Nuku makeasti. — päänalunenhan sinulla jo on!

NYKÄNEN. Piru itse sinut varmaan päälleni lennätti!

TEEMU. Piruko lie? Eukkosihan sen teki!

(Menee.)

NYKÄNEN. Senkin perhanan ämmä retale, ettei ollut sen vertaa älyä päässään, että olisi pidättänyt tuon juopporatin kotona! Olisihan hän itsekin tänne jaksanut. Mutta mittasi sinä saat. — Tässä minä olen kulkenut ja huhtonut lähes puoli vuotta ja kiittänyt luojaani jokaisesta päähäni pälkähtäneestä juonesta, jolla voisin tämän syntisen omaatuntoa herättää! Ja hukkaan on kaikki mennyt, kaikki tyyni, vain siksi, että akkaväki on niin perhanan tyhmä. Vaan minäpä en antaudu — en piru vie hellitäkään! Minäkin ajan mukana sinne, tahtokoon eli ei! — Kätkeydyn hänen turkkinsa alle — sen minä teenkin.

(Aikoo hiipiä taloon, kuulee sieltä puhetta, kääntyy ja livistää pois nurkan taa.)

TAAVETTI ja LIISA (Tulevat ovesta).

TAAVETTI. Sinä siis lähdet, Liisa?

LIISA. Tietty se. Parasta on, että menen kiireimmän kautta, kun sinäkään et nyt saattamaan pääse, niin ennätän kotiin ennenkuin liiaksi pimenee. Luulenpa, että äidiltä lentää silmät pystyyn kuullessaan, miten perinnön on käynyt! Kyllä hän minut pellolle ajaa, kun saa vihiä siitä, minkä moisen aarteen minä sain.

TAAVETTI. Kunpa hän sen tekisikin, Liisa! Silloin sinä tulet minun luokseni!

LIISA. Niin tulenkin. Vaan mihinkä sinä nyt ryhdyt? Etkö tahdo jäädä tänne kauvemmaksi?

TAAVETTI. Piru tänne jääköön, kun ukkovaari antaa lankonsa tuolla tavoin itseään hanssata. Näetkös, miten hyvä oli, että me kaksi yhdyttiin ja taas sovittiin. Jos olisi ollut asiat niinkuin ennen, olisin antanut palttua kaikelle ja livistänyt tieheni heti paikalla. Mutta nyt, kun minulla on sinustakin huoli pidettävä, nyt kyllä varon, että ensin saan hyvän palveluspaikan.

LIISA. Tee se. Vaan älä niin äkkipikaa, että ukkovaaria pahoittaisit. Sillä hän pitää sinusta ja sinä hänestä.

TAAVETTI. No, niinhän se on.

LIISA. Minun käy häntä niin sääli. Minä niin mielelläni auttaisin ja lohduttaisin häntä. Vaan hänpä ei anna siunaaman rauhaa siihen. Kyllä minä hänet tolalle saisin. Etkös luulekin!

TAAVETTI. Rakas kultaseni, sinäpä se juuri ihmisen iloiseksi saatkin!

LIISA. Herra olkoon kanssasi nyt, Taavetti!

TAAVETTI. Herra olkoon kanssasi, tyttöseni! Mielessäni sinut pidän yöt sekä päivät!

LIISA. Niin — päivisin teen minäkin samoin. Sen lupaan. Mutta yöt aijon nukkua.

TAAVETTI (Naurahtaa). Tee mitä tahdot, kunhan olet minun! Käy niin raskaaksi ajatellessa, että sinä olet niin kaukana minusta. — Joka päivä ja joka minuutti tahtoisin tietää, miten sinä jaksat ja mitä sinä teet, ja lähettää sinulle terveisiä vähintäin kymmenentuhatta kertaa päivässä, — jos vaan maailmassa löytyisi joku, jonka kanssa lähettää sinulle niitä.

TAAVETTI.

LAULU

(Sävel: Minä seison korkealla vuorella.)

Lirittele, pikku kirkas puronen, Kerkeästi vieri tie ja mun ystävällein pienellen tervehdykset multa vie.

LIISA.

Puro sulle pulpahtavi: "hulluhan lienet kaiketi, etkö nää: myllyä ma suurta kuljetan, sehän minua pidättää."

TAAVETTI.

Kyyhky pieni, lennä kultaseni luo, sinä syleillä häntä saat. Sitten häneltä mulle sa suukko tuo, sekä terveiset tunteikkaat!

LIISA.

Kyyhky pieni suuteloita itsekin tänäpäivänä odottaa kultasensa kaukaa kotihin lopultakin palajaa.

MOLEMMAT.

Syki, leisku sydämmeni rinnassain että kultani muistais mun, yöt päivät olet minun unelmain sua muistaissa riemastun.

Lempi vain nyt aina laulustani soi enkä toista ma lemmi, en kuolo vain mun sulta riistää voi senkin voitamme lempien.

(Tiellä Liisa kääntyy ja nojaa veräjään, laulaessaan. Lopuksi hän heittää Taavetille lentomuiskun ja juoksee pois. Taavetti jälestä ilosta riemuiten.)

Esirippu lankee.

Toinen kuvaelma.

Talo Autioitten kallioitten luona. Pihamaa vasemmalla, etualalla osa päärakennusta sisäänkäytävineen, oikealla avoin vaja, rakennettu tylsäkulmaisesti asuinrakennusta vastaan, jotta niiden välille jää vain veräjän levyinen tila. Talon takana kohoo suunnattomia kallioita, jotka siintäyvät taustalla. Etäältä kuuluu ukkosen jyrinä.

VAARI, NIKU ja JUSSI (Tulevat hitaasti ja varovasti portista viikatteineen ja haravoineen.)

NIKU. Mitä me näin aikaiseen kotona teemme, isä?

JUSSI. Niin, minkä tähden lopetimme työmme niin aikaiseen tänään?

VAARI (Suunnilleen 70-vuotias, harmaahapsinen ja kumara, tuuheat tummat kulmakarvat, puku huolimaton, nolona). Miksikö? Siksi että rajuilma on tulossa.

(Panevat työaseensa vajaan.)

NIKU. Ettekö siis lähde kylään, isä, naukkua ottamaan?

VAARI. Tiedäthän, ettei muori anna minulle rahoja siihen.

NIKU (Antaa hänelle rahoja). Tässä saatte minulta, isä.

VAARI. Sinä olet kelpo poika, Niku. Jaa-a, niinkin. Laittaudunpa tästä matkaani. Niin, sen teen. Kunhan ei vaan rajuilma yllättäisi minua.

NIKU. Ei siitä ole pelkoa!

JUSSI. Ei, olethan sinä itse useasti sanonut meille, että jos se tuolta suunnalta uhkaa, niin se pysähtyy vuorten taakse.

VAARI. Niinkö sanot, senkin vekkuli. Tahdot kai vain päästä minusta. Aijot kai itse johonkin?

NIKU. Niin, aijoimme tästä pistäytyä vähän metsälle —

VAARI. Entä jos rajuilma yllättää?

JUSSI. Eikä yllätä.

VAARI. Eihän se, se on totta se.

NIKU. Ja voimmehan sitäpaitsi päästä jonnekin sateen suojaan.

JUSSI. Niin, kyllä me aina jossain suojaa saamme.

VAARI. Vai niin, vai saatte? Missä sitten?

NIKU. Siellä sysihaudan luona.

VAARI. Jopa te olette! Arvasinhan! Sysimies on kuormineen kaupungissa tänään ja silloin ovat hänen tyttärensä yksin kotona. Eikö niin?

JUSSI. Niin, kai ne sitte ovat yksin kotona.

VAARI. Ja niinpä piti teidän lähteä sinne, ja — — Niin, sen sanon, nykyajan nuoriso — nykyajan nuoriso!

NIKU. Olitte kai tekin kerran nuori, isä?

VAARI. Kahdeksan viidettä olin, kun muorin kanssa naimisiin menin. Niin kauvan minä odotin!

JUSSI. Niin, mitäs te olitte semmoinen unikeko?!

VAARI (Suuttuneena). Sanoitko "unikeko", niinkö? Mikäs sinä itse sitten olet? Etkös sinäkin muka ole unikeko, vai, kun vetelehdit täällä aamusta iltaan tyhjää toimittamassa. Etkös muka olekin? Kyllä minä sinulle vetelehtimistä opetan. Nyt jäätte kotiin ja sillä hyvä! (Huutaa). Leena!

NIKU (Jussille). Mikset pitänyt turpaasi, nauta!

(Leena tulee sisälle.)

LEENA. Vai niin, jokos te olette kotona?

(Menee sisään takaisin.)

NIKU. Nyt saat taas sukkaa kutoa, näetkös!

JUSSI. Ja sinä myöskin. Ja isäkin!

LEENA (Tulee tuoden kolme suurta lankakerää ja alettua sukankudinta puikkoineen). Kas tuossa saatte. Minä en jouda, ja pennut kuluttavat kuluttamistaan, jotta on mahdotonta pitää heitä sukissa. Kutokaa nyt!

(Äänettömyyden kestäessä istuutuvat vajan eteen ja alkavat kutoa.)

NIKU. Tämäkös nyt lemmon työtä on, jumala paratkoon!

VAARI. No, onpa niinkin!

NIKU (Huokaa). Niin, niin!

JUSSI. Mitähän Ruusa tästä sanoisi?

NIKU. Nenästä vetää, jos tietää tahdot. Arkipäivinä sinä kyllä hänelle kelpaat, mutta sunnuntaina hän onkin toisen kanssa.

JUSSI. Minun viikossani on seitsemän arkipäivää!

NIKU. Ja seitsemäntenä saat nuolla huuliasi!

JUSSI. Suus' kiinni, että voin lukea silmät.

NIKU. Kuulkaas isä, — noinko ne työkalut jätetään? —

JUSSI. Niin, entä jos rajuilma puhkeaisi!

NIKU. Sitähän minäkin — (pistää kutimensa vaarin kainaloon) pidähän tuota sillä aikaa!

(Juoksee perälle.)

JUSSI. Älä ota niin monta yhdellä kertaa. Leikkaat itsesi viikatteisiin. Odota, minä tulen auttamaan.

(Pistää kutimensa vaarin toiseen kainaloon ja juoksee Nikun jälestä pois.)

VAARI (Kutoo ahkerasti, mutta kainaloissa olevat lankakerät vaivaavat häntä). Enkös taaskin kadottanut silmää! (Syyhyttää puikolla leukaansa). Ala vaan taas laskemaan!

LEENA (Ovessa). Ruoka on valmis. Mutta minne pojat joutuivat?

VAARI. Heidän piti kantaa työkalut vajaan.

LEENA. Näinkö tekivät! Tuossahan ne vielä ovat.

VAARI (Katsoo taakseen). Katsos perhanoita! Eivätkö olekin livistäneet tiehensä!

LEENA. Niin, etsippäs heitä nyt!

(Sisään.)

VAARI. Äh, kyllä minä heidät käsitän (Kääntyy, yhä kutoen, mennäkseen, pudottaa toisen kerän). Perhana! (Kumartuu sitä ottamaan, pudottaa taas toisen ja kolmannenkin kerän). Noin ikään, nyt on helvetti valmis! (Vetää langoista, joten kerät vierivät yhä kauvemmas). No, kun ette tahdo, niin vieköön piru teidät kaikki tyyni! Eipä tarvitse hänen silloin avojaloin käydä. (Survaisee kaikki pihalle). Haukkumisia me kuitenkin saamme, kun kotiin tulemme — ellemme onnistu siitäkin rajuilmasta pelastua.

(Lähtee toisten jälestä. Lyhyt äänettömyys. Jyrisee tuon tuostakin. Aapeli ja Malakias tulevat portista. Sitten Leena tulee talosta.)

NYKÄNEN. Hyvä toki oli, että mukaasi lähdin, lanko. Eikös ollutkin? Niin ei sinun tarvinnut täällä yksin rämpiä! Niinhän se oli aivan kuin ajattelin, että kyllä sitä ei pääse perille asti ajamaan. Tämä talo tässä on ainoa täällä kallioitten luona!

TORKKOLA (Tulee hitaasti keppiinsä nojaten). Niin, mutta hiukan se on liian suuri yksinäiselle naisihmiselle.

NYKÄNEN. Mielisinpä nähdä tuon naikkosen. Minulla on omat arveluni. Tuo juopporatti Teemu tahtoi vaan juonitella itselleen ryypyn! — Ja tämän jutun hän on keksinyt meitä narratakseen, sen saat nähdä.

LEENA (Sisältä). Kuka siellä? (Ovessa). Vai niin, jokos vihdoinkin olette täällä taas, te tyhjäntoimittajat.

TORKKOLA. Hyvää iltaa.

LEENA. Jumal'antakoon! — Mitäs te täältä etsitte?

TORKKOLA (Lähestyy kiihoittuneena). Sinäkös se olet se Myllärin Leena?

LEENA (Kiivaasti hänen eteensä). Mitäs se kelle kuuluu? Hä? Kuuluukos se kelle, kysyn minä! Minä olen Kiviojan vaarin vaimo, jos tietää tahdot ja tämän talon emäntä. Eikä se kehen kuulu, kuka olin ennen sitä. Eikös sitä saa elää rauhassa, hä? Mitä te täällä juoksentelette kuin hullut sitä kyselemässä. Äskettäinkin oli täällä muuan humalainen ajurinrenki, ja kyseli ja tutkiskeli, jotta vallan pelotti! Mitäs se teitä ja häntä liikuttaa, olenko minä myllärin Leena vai en. Nuoruudessani minä kerran tein vähän tyhmyyksiä erään talonpoikaisroikaleen kanssa. Mutta siitä on jo niin pitkä aika, ettei se ole melkein tosikaan enään. Onko hän ehkä kuollut nyt? Periäkö saan, vai? Tuomariko taas minua hakee, sanokaa pois vain!

TORKKOLA (Tulee lähemmäksi). Leena! (Salamoi ja etäistä jyrinää kuuluu). Etkö enää tunne minua?

LEENA. Mistäs minä teidät tuntisin?

(Taas salamoi.)

TORKKOLA. Minä se olen Torkkolan Aapeli.

LEENA (Huudahtaa). Jeesus — oletteko te Aapeli? (Lyhyt äänettömyys, puhuu vielä suulaammin). Mitäs nyt tahdot täältä? Oletko vihdoinkin tullut ottamaan selkoa, miten minun kävi? Useammin kuin yhden kerran olen halunnut antaa sinulle tietoja siitä. Sinä kyllä luulit, että niin kävisi, kuin sinä mieluummin toivoit, että minä kuolisin jonnekin köyhyyteen ja kurjuuteen. Mutta herra jumala piti minusta parempaa huolta. Ja kolme vuotta sen jälkeen, kun olin sinun luotasi lähtenyt, salli hän ukko Kiviojan ottaa minut. — Hän nai minut ja siitä pitäen minä tätä taloa olen komennellut. Eikä se omastasi paljoakaan perää anna ja se on pääasia. Sillä älä sinä uskokaan, että minä sinun kanssasi rupesin muun tautta, kuin että luulin vaimosi pian kuolevan ja että minä pääsisin hänen tilalleen! Luuletko sinä, että minä välitän sinusta tuon vertaakaan! En, en hiukkaistakaan, — ettäs sen tiedät!

TORKKOLA (Peräytyy hämmästyneenä). En usko, lanko, että minä viimeisilläni tulen koviakaan tuskia tuntemaan tuon takia tuossa!

LEENA. Mutta vaimosi elikin kauvemmin kuin luulin. Ja niin pian kuin hän keksi, mitä minä pyytelin, antoi hän minulle kaikki säästönsä, saadakseen minut pois tieltä. Niin että, en minä tyhjin käsin talostasi lähtenyt, ja lapselleni hän sai elatusapua antaa —

TORKKOLA. Lapsellesiko, sanoit? Sinä siis sittenkin sait lapsen? Sano, jumalan nimessä, Leena, missä se on?

LEENA (Hiukan lempeämpänä). Sitä en voi sanoa sinulle, jos tahtoisinkin. Mutta tyttö se oli, ja se riistettiin minulta heti synnyttyään. (Kuin ennen). Ota selvä hänestä nyt. Nyt on sinun vuorosi! Kun naimisiin jouduin, sain kaksitoista lasta ja olipa kuin olisi paholainen pelissä mukana ollut, sillä jok'ikisellä heistä oli samanlainen käyrä pikkusormi, kuin sinullakin vasemmassa kädessä! — He ovat nyt, jumalalle kiitos, pois talosta, seitsemän vanhinta! — Viittä me vielä toistaiseksi saamme täällä elättää! — Luuletko, että silloin on aikaa ottaa selkoa siitä, minne kolmastoista joutui?

TORKKOLA. Kai sinulla toki on jotain aavistusta, missä se on?

LEENA. Ei pienintäkään! Ja nyt me olemme tästä tarpeeksi pakisseet. Nyt tiedät, miten laitani on. Ja että minun pahemminkin olisi voinut käydä, sen tiesit ennenkin. Ja näet, että omillani olen. Ja ellet siitä laittaudu matkaasi toverinesi, niin on minulla riittämään asti renkejä, jotka panevat jalkanne liikkeelle. Ja ellei se sittenkään käy kyllin joutuun, — niin usutan koirat päällenne. Silloin se nähdään!

TORKKOLA. Hän pian aikaan ajaa meidät talosta, lanko!

LEENA. Senkös nyt saattoi arvata, että hän tänne löytäisi! Mutta minä tahdon elää rauhassa, sanon minä! — Tyydyn siihen, mitä minulla on. — Enkä turhia huolia hanki, — ja kummituksia en huoli nähdä. — Eikä minun, totta vie, tarvitsekaan!

(Menee taloon.)

TORKKOLA. Mennään pois täältä! Pian! Minua niin koskee, pahasti koskee, täältä. (Pitelee sydäntään). Kivi on vierinyt rinnaltani, se on totinen tosi, — mutta vielä suurempi sijalle vieritettiin!

(Menee. Ukkospilvien pimentämä näyttämö on nyt kirkkaasti kuun valaisema.)

NYKÄNEN (Yksin). Odotahan, lanko! Tulen heti! — — Ajatteleppas, että heillä oli lapsi — ajatteleppas. Ja minulla kun ei ole ollut siitä aavistustakaan. Kunpa vaan tietäisin, vieläkö se penikka elää, vai onko jo kuollut? Senhän toki ämmä tiennee. Kyllä minä sen häneltä puserran, — — minun täytyy saada siitä selvä.

(Menee taloon.)

(Jussi, Niku ja vaari tulevat hitaasti portista, toinen toisensa jälestä.)

JUSSI (Ruikuttaen). Nyt me olemme taas kotona.

NIKU. Niin, nyt sai isä tahtonsa perille.

VAARI. Niin, niin, — odottakaapas, kunhan muori saa teidät kynsiinsä! (Katselee taivasta). Nähkääs, eipä siitä rajuilmasta mitään tullutkaan.

(Sisältä kuuluu Leenan ja Malakiaan kiivasta keskustelua.)

NIKU. Pian saamme paljoa pahemman.

LEENA (Huoneessa). Kyllä sinä sen tietää saat! Odotappas senkin — — —

JUSSI. Varokaa itseänne, isä! — Äiti kai antaa selkään jollekin tuolla sisällä!

NYKÄNEN (Lentää ovesta ulos, jälestä suuri luuta).

VAARI. Ottakaa kiinni! Hutkikaa! Suimikaa olkanne takaa!

(Lyövät häntä.)

NYKÄNEN. Älkäähän, hyvät ihmiset. (Ottaa taskustaan rahtisetelin). Näettekös tätä punaista paperia?

KAIKKI. Näemme!

NYKÄNEN. Osaatteko lukea?

KAIKKI. Emme!

NYKÄNEN. Jumalalle kiitos siitä! — Katsokaahan tätä sinettiä. Näettekös — — se on niin kuin olla pitää. Ei se olekkaan mikään tavallinen rahtiseteli tämä; eipä niinkään! Se on kapitulin kieltokirje. Siinä sanotaan, että minulle ei kukaan saa antaa selkään! Ettäs sen nyt tiedätte!

(Poistuu mahtavasti. Muut jäävät töllistelemään.)

Esirippu lankee.

KOLMAS NÄYTÖS.

Torkkolan pirtti, kuten ensi näytöksessäkin.

TILTA (Tulee vasemmalta kädessä palava lamppu varjostimilleen). Kello on pian kymmenen, eikä isännästä vielä mitään kuulu! (Asettaa lampun pöydälle). Jestas, kyökissä on varmaankin joku? (Aralla äänellä). Kuka siellä?

(Menee ulko-ovelle.)

TAAVETTI (Avaa oven oikealla, perällä). Vaan muuan, jolla on hyvä omatunto!

TILTA. Jumalan kiitos, sinäkös se vaan alet, Taavetti?

TAAVETTI. Niinpä niin, minä se vaan olen! Sinäkös nyt pimeänarka olet, Tilta! (Näyttää piippuaan). Tulin vain saamaan tulta piippuuni, vaan takassa ei ole enään mitään hiillosta.

TILTA. Ei, johan sen tähän aikaan pitää olla sammutettu, tiemmä. — Mutta missä se isäntä saattaa olla?

TAAVETTI. Eihän hän vielä voi kotona olla. Laske itse. Kolmen ja neljän välissä hän lähti, kolme tuntia kestää matka sinne ja kolme takaisin. Tuskin olisi vielä ehtinytkään, vaikka heti olisi takaisin pyörtänyt, kun kello vasta on kymmenen.

TILTA. Mutta mitäs asiaa hänellä sinne oli?

TAAVETTI. Jos sinä et tiedä paremmin kuin minä, niin ei meidän tarvitse sitä toisiltamme kysyä.

TILTA. Nyt kuuluu ajoa tuolta ulkoa.

TAAVETTI (Kuuntelee). Niin kuuluukin. Mutta Salokylältä päin.

TILTA. Sinulla nyt on aina korvat sinnepäin nykyään.

TAAVETTI. Oli miten oli, mutta nyt ne ajoivat sillan yli, — ja nyt ne kääntyivät kievariin ja ajoivat hevosen vajaan.

TILTA. Niin kai tekivät. Mutta nyt minä taas kuulen ratasten jyrinää ja ne tulevat toisaalta.

TAAVETTI. Niin tulevat. Ja sangen lähellä ovatkin — nyt ajoivat pihaan, — isäntä se on. Minäpä menen katsomaan.

(Ulos.)

TILTA. Sehän nyt oli hyvä se! Jumalalle kiitos, että hänellä oli turkit muassaan! Kylmäksihän siinä vetää, kun yöllä ajaa.

(Torkkola tulee Taavettiin nojaten. Viimeisenä Nykänen, joka hiipii huoneeseen ikäänkuin piilossa pysyäkseen.)

TAAVETTI (Saattaa Torkkolan nojatuoliin). Hän on kai nyt ajanut kuin hullu, koska jo olette takaisin! Parasta lie, että minä menen talliin katsomaan.

TILTA. Sääli hevoskaakkia.

TORKKOLA. Yhdentekevä minusta. Parempi heillä kuitenkin on, kuin minulla.

TILTA. Kuinka te niin voitte sanoa, isäntä?

TORKKOLA. Sanon, koska se niin on. Aikansa elävät ja vähät muusta välittävät. — Käyhän kuitenkin niitä katsomassa, Taavetti!

TAAVETTI. Hyvää yötä sitten, isäntä.

(Menee.)

TORKKOLA. Hyvää yötä, Taavetti! Kuules Tilta. Elossahan se on se myllärin Leena vielä. Ja ison talon emäntänä. Kuka olisi uskonut.

TILTA. Mikäs kumma siinä nyt on? Joskus köyhääkin onnestaa. Sielläkös isäntä sitten kävi?

TORKKOLA. Siellä! Se Malakias, kun sanoi hänen olevan helvetissä. — Ja minkälaisen kyydin hän minulle antoikin! Kiitän etten saanut selkääni.

TILTA. Kas niin. Eihän teidän siis enää tarvitse murehtia isäntä! Kaikkihan on nyt hyvin.

TORKKOLA. Ei ole hyvin, ei ole. Mutta mene nyt sinäkin nukkumaan, Tilta.

TILTA. Ette te yksin mitenkään vuoteeseen pääse, isäntä, nyt olette niin huonona.

TORKKOLA. Jos maata tahdon, niin kyllä minä itsekin vuoteeseen kykenen. Hyvää yötä.

TILTA. Hyvää yötä sitten, isäntä!

(Menee.)

(Lyhyt äänettömyys.)

TORKKOLA (Nojaa päätään käsiinsä).

NYKÄNEN (Tulee hitaasti esille). Lanko — —

TORKKOLA. Ken siellä? (Katsoo häneen). Mitä sinä täältä vielä etsit? Minähän pidätin talosi kohdalla, että alas pääsit.

NYKÄNEN. Niin kyllä, mutta minä seurasin tänne asti. Sillä minulla on sinulle vielä pari sanaa puhuttavaa.

TORKKOLA. Oletko taas keksinyt jotain uusia pirun juonia?

NYKÄNEN. En minä mitään pirun juonia keksi! Usko minua, lanko, jos minä — puhuakseni vertauksellisesti —

TORKKOLA. Jätä minut rauhaan vertauksinesi! Minulla on kylliksi selvitettävää siinä, mitä todella on tapahtunut ja vasta tapahtuu tässä elämässäni.

NYKÄNEN. Niin, mutta minulle on muuan asia äkkiä selvinnyt' Katsos, se minun uneni, kyllä se sittenkin jotain merkitsi. Itse sinä sanoit että eihän sitä savussa ja tulessa niin tarkkaan taida nähdä. Eikä se ollutkaan myllärin Leena, jonka kiirastulessa näin, — siinä me vallan erehdyimme! Vaan me näimmekin hänen tyttärensä ja häntä Leenaksi luulimme. Ja eikähän se mikään ihme ollut, sillä tietysti lapsi on hänen näköisensä.

TORKKOLA. Joutavia!

NYKÄNEN. Usko minua, Torkkola, niin se on. Sinun lapsesi se siellä on ja se nyt on sieltä pelastettava.

TORKKOLA. Vai niin, kiirastuleenko hänet nyt pistät, ettei hän taloa sinulta veisi?

NYKÄNEN (Innoissaan). Kirjoitettu on, että lapset saavat kärsiä isien pahanteoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Sen tautta hän nyt kiirastulessa pahasti voihkaa. Ja myöskin oman syntinsä tautta. Sillä miten tuollainen isätön ja äiditön kakara olisi synnistä säästynyt?

TORKKOLA. Mitenkä sinä sitten tiedät hänet kuolleeksi.

NYKÄNEN. Sen tiedän. Ja parempi se on hänelle että sinullekin, jos hän on kuollut, kuin jos hän eläisi, niin että sinun nyt pitäisi ajatella tunnustaa hänet lapseksesi.

TORKKOLA (Kiivaasti). Siinä sinä sanoit toden sanan, Malakias. Sillä se on totinen tosi, että se ei olisi läheskään niin vaikeata tietää hänen helvetissä olevan, kuin tietää hänen nyt maailmaa kiertelevän, puutteessa ja hädässä ja ehken täälläkin käyvän turhaan apua pyytämässä. Ja auttaa tahtoisi, eikä voi, kun ei tiedä missä hän on.

NYKÄNEN (Lähemmäksi). Lanko raukka!

TORKKOLA. Pidä suusi! (Tyyntyy). Ja mene nyt kotiin. Minä en huoli kauvemmin kanssasi sanoja vaihtaa tästä asiasta.

NYKÄNEN. Voimmehan sen sitten siirtää toiseenkin kertaan. Hyvää yötä, lanko! (Ovessa). Sanohan minulle — —

TORKKOLA. Mitä sitten?

NYKÄNEN. Pysyykös se sitten niin, kuin olemme sopineet?

TORKKOLA. Mistä me olemme sopineet?

NYKÄNEN. Sen sinä toki tietänet. Meidänhän piti lähteä huomenna kaupunkiin, tiedämmä!

TORKKOLA. Siitä en nyt voi tarkempaa sanoa. Mene nyt.

NYKÄNEN (Tulee taas lähemmäksi). Tahdon vaan sanoa, että jos siitä jotain tulee, niin tahdon minä mielelläni saada sen selväksi niin pian kuin mahdollista.

TORKKOLA (Ivallisesti). Niin, sinähän olet aina rakastanut järjestystä asioissa!

NYKÄNEN. Oli miten oli, niin minä en siedä, että jokin asia on noin ikään rempallaan. Tutkistele sieluasi, Aapeli! Ja jos niin on, että vielä lohdutuksen sanoja tarvitset, niin pysy sanassasi, jonka minulle annoit — muutoin saat jäädä ilman niitä.

TORKKOLA. Niin, hauskaa on nähdä, onko lohdutuksen sana sinun suustasi minulle tärkeämpi kuin minun taloni sinulle.

NYKÄNEN. Niin, hauska on nähdä. Älä vaan liian kauvan aprikoi, sillä muuten saattaa tapahtua, ettei minulla enää ole halua. Se olisi ikävä meille molemmille. Mutta kyllä minä osaan puolenikin pitää. (Menee ovea kohti). Minä menen nyt, Aapeli. Hyvää yötä!

TORKKOLA. Hyvää yötä!

NYKÄNEN (Hetken kuluttua). Kutsuitko minua?

TORKKOLA. En!

NYKÄNEN. Arvelin sinun jo katuneen. (Oven luona). Mutta sanassa sanotaan: "en halaja kenenkään syntisen kuolemaa", — niin, niin sanotaan. Ja kai minä sitten pistäydyn luonasi huomenna joka tapauksessa.

TORKKOLA (Kärsimättömästi). Kunhan joudut tiehesi tänään! — Jätä minut jo kerrankin rauhaan.

NYKÄNEN (Avaa oven, mutta jää kynnykselle seisomaan ja katsoo häneen). Ystävyys näkyy olevan kuitti nyt. Mutta kuittipa hänkin on kohta. Mukaan hänen täytyy huomenna, muuten piru perii kaikki tyyni! Mukaan täytyy, vaikka henki menisi! Kai herra sitten lopusta huolen pitää! Kyllä hän ei enään jaloilleen kykene! Jos yö tulee yhtä uneton, kuin se alkaakin, niin kylläpä hän pehmiää. Kyllä minä pelini olen voittanut. En minäkään unta silmiini saa — tänne jään aamunkoittoon asti, ja kiertelen täällä taloani, — niin juuri minun taloani!

(Hiipii ulos ja sulkee oven.)

TORKKOLA (Katsahtaa ylös). Monta tuhatta penikulmaa riittää maan piiriä, — monta sataa saattaa olla minun ja minun lapseni välillä, — kukapa tietää, ehkä hän on aivan läheisyydessäkin, ilman että minä mitään tiedän! (Nousee, ristii kätensä). Oi taivaallinen isä! Jos niin on, että hän jo on kuollut, niin anna minunkin kuolla, älä anna minun enään yksinäni täällä maan tomussa madella! Ja ennemmin niinkin, anna hänen ennemmin olla kuollut, kuin että minä saisin nähdä hänet häpeässä ja kunniattomana elävän! Mutta sulje korvasi hänen rukouksiltaan, jos hän kiroo syntymisensä ja siittäjänsä! (Hoipertelee ikkunan luo ja vaipuu tuolille). Ilmaa! Ilmaa!

(Avaa ikkunan. Lyhyt äänettömyys, Liisa ja Tilta tulevat.)

TILTA (Kuiskaa perässä tulevalle Liisalle). Hän on vielä jalkeilla! (Ääneen). Isäntä!

TORKKOLA (Häneen katsomatta). Mitä?

TILTA. Tuupaiskan Liisa on tullut takaisin taas.

TORKKOLA (Kuin ennen). Vai niin.

TILTA. Hänen täytyy puhutella teitä vielä tänä iltana!

TORKKOLA. Mitä hän sitten tahtoo?

TILTA. Sanokoon hän sen itse. Minä en sitä tiedä.

(Menee ulos, viittaa Liisaa menemään Aapelin luo.)

LIISA (Tulee esille iloisesti). Niin, ette te minusta niin vähällä pääse! (Nähdessään Aapelin alakuloisen muodon). Herra jumala, isäntä, mikä teitä vaivaa?

TORKKOLA. Ei minua mikään vaivaa. Minä tässä vaan katselin uutta asuntoani.

LIISA. Eikö vanha enään kelpaa? Minne te sitte aijotte lähteä?

TORKKOLA. Tuonne noin, missä ristit välkkyvät!

LIISA. Kirkkomaalle? Vielä mitä. Älkää sinne katsoko, katsokaa tähtiä miten ne tuikkivat ja kuuta, miten kumottaa! Niin minä tein, tullessani yöllä tänne metsän läpi ja kaikki oli niin hiljaista ja sirkat sirisivät ja taivas oli täynnänsä tuhansia tähtiä, jotka tuikkivat ja loistivat koko maailmalle. Kun tuonne ylös katsoo, silloin kaikki muu unohtuu, silloin tekee mieli syliinsä sulkea koko maailman ja taivaan, — silloin sitä tuntee itsensä niin iloiseksi ja vapaaksi — — —.

TORKKOLA. Vapaaksi, niin. Jospa niin olisikin!

LIISA. Ah, ei teidän laitanne niin kehno ole, kuin luulette. Ja nyt kerron teille, mitä äitimuori sanoi, niin saatte muuta ajattelemista. Ajatelkaas, hän ei tahdo, että annatte talonne pois.

TORKKOLA. Vai niin, vai ei äitisi tahdo? Sehän kummallista oli

(Nousee.)

LIISA. Niin, eikös ollutkin?

TORKKOLA. Minua huvittaisi tietää miksi?

LIISA. Niin, jos tietää tahdotte, niin kuunnelkaa. Minä autan teitä!

(Auttaa häntä nojatuoliin.)

TORKKOLA. Ooh — kyllä minä itsekin! (Istuutuu). Noin ikään. Puhuppas sitten. Kummiapa se äitisi siinä. Minä olen oikein utelias! Sehän merkillistä oli.

LIISA. Sitä minäkin! Ei hän muuten noin omituinen ole. Mutta nyt en saa hänestä mitään tolkkua. Kun minä tulin kotiin ja kerroin hänelle että te olitte lähettänyt minut kotiin taas, sanoi hän, että minä olin menetellyt kuin nauta. Mutta kun minä sanoin, että te aijoitte huomenna kaupunkiin Nykäsen kanssa, kirjallisesti luovuttaaksenne talonne hänelle, silloin tuli hoppu — silloin hän sai myllärin valjastamaan hevosen tulisimmassa kiireessä, rahalla ja kauniilla puheilla tietysti, ja laittoi minun lähtemään takaisin tänne tuossa paikassa, jotta minä ennättäisin tänne ennen päivän koittoa, — ja hän syleili ja suuteli minua lähtiessäni, aivan kuin olisimme elinajaksi eronneet, Ja kirjeen hän pisti matkaani.

TORKKOLA. Kirjeenkö.

LIISA. Niin, kirjeen teille.

TORKKOLA. Näytä tänne. Tämähän käy yhä kummallisemmaksi.

LIISA (Ottaa esille kirjeen). Ja minun piti toimittaa niin, että saisitte lukea sen heti, — ja teidän piti lukea se yksin, hän sanoi.

(Antaa hänelle kirjeen.)

TORKKOLA. Olkoon menneeksi sitten!

(Korjaa lampunvarjostinta.)

LIISA (Menee ikkunan luo ja katsoo siitä ulos).

TORKKOLA (Avaa kirjeen ja lukee. Laskee hetken kuluttua kirjeen pöydälle ja pitelee päätään). Herra jumala — voiko se olla mahdollista?

LIISA. Mikä teidän on? Mitä hän kirjoittaa?

TORKKOLA. En oikein tiedä — pitänee lukea toistamiseen, — tulehan tänne minua auttamaan, tyttöseni — tule ja pitele lamppua lähempänä.

LIISA (Menee lähemmäksi ja valaisee lampulla paperia).

TORKKOLA (Lukee) "Raskaalla sydämmellä lähetän sinulle omasi takaisin. Ja kirjeen luettuasi riippuu itsestäsi, tahdotko sen omaksesi tunnustaa. Muussa tapauksessa otan minä sen ilolla takaisin taas! Sillä minun ei tarvitse hävetä häntä, ja se on varma se. Tyttö, joka nyt tulee luoksesi toisen kerran tänään, lähetettiin pienenä lapsena minun luokseni, kun vaimosi ei tahtonut häntä taloonsa jäämään. Mutta hän tahtoi hänestä kunniallista ja rehellistä ihmistä, ja silloin piti minun toimittaa hänet takaisin sinulle. Minä olen viivytellyt niin kauan kuin voin, mutta nyt en voi sitä tuonnemmaksi lykätä vahingoittamatta tyttöä." — Jumala sinua siitä siunatkoon, Tuupaiskan muori, ja kaikkia rehellisiä vaimoihmisiä, jotka huolehtivat niin hyvin meistä raukoista!

LIISA. Mutta minä en voi ymmärtää!

TORKKOLA (Lukee edelleen). "Häntä kutsutaan yleensä Tuupaiskan Liisaksi, koskapa hän on ollut minun kasvattini, ja on sekä isätön että äiditön, ja niin itsekin luulee. Mutta kirkon kirjassa hänen nimensä on Elisabeth ja on sinun lapsesi." — Miksi sinä niin vapiset?

(Tarttuu hänen käteensä ja auttaa häntä asettamaan lampun pöydälle.)

LIISA. Jestas, että muori saattoikin olla niin viekas! (Vaipuu liikutettuna polvilleen Torkkolan jalkojen juureen). Vai niin, tekö olette minulle elämäni lahjoittanut! Kiitos siitä. Siinä teitte kiltisti! Ihana se on ollut!

TORKKOLA. Minä en kadu sitä, että sen tein — enpä tosiaan kadukaan! (Laskee kätensä hänen päänsä päälle). Hyvä jumala! Lapsi talossa — lapsi talossa! (Purskahtaa itkuun ja vetää Liisan puoleensa). (Äänettömyys. Näyttämön takana alkaa kuulua kanteleen soittoa. Nousee). Nyt alkakoon taas repäisevä meininki — nyt toisia virsiä veisattakoon — —

LIISA (Nousee ja menee ikkunan luo ja yhtyy säveleeseen).

Ja poika se palas uljahasti j.n.e.

TORKKOLA (Laulun kestäessä). Kukahan siellä soittaa?

LIISA. Taavetti se on! (Syleilee Torkkolaa ja nojaa poskensa hänen olkaansa). Minun Taavettini, isä!

TORKKOLA. Ahaa! Vai silläkö lailla se olikin! (Laulaa mukana).

Ja jopahan se kannel kaikui j.n.e.

(Vetää Liisan puoleensa.) (Malakias, Taavetti ja Tilta syöksyvät sisään.)

NYKÄNEN. Tälläkö lailla katumusta ja parannusta tehdään?

TORKKOLA. Kolme narria yhdellä kertaa! Siinä toki liikaa!

NYKÄNEN (Taavetille). Ja onpas se sinun tyttösi uskollinen!

TAAVETTI (Vihaisena). Ei hän minua petä?

(Aikoo ulos.)

LIISA. Mutta Taavetti, sinä?

TORKKOLA. Hän on minun lapseni!

TILTA. Vai on isäntä saanut lapsen!

TAAVETTI. Ja nyt hän on rikkaan talon tytär ja minä saan nuolla huuliani.

TORKKOLA. Niin saatkin, jos olet niin tyhmä, ettet tiedä, että minä tahdon juuri sinunlaisen miehen vävypojakseni —

TAAVETTI. Siunatkoon, — se on toki liikaa, isäntä! Vaan — enpä minä rupee vastaan sanomaan!

TORKKOLA. Ja nyt minä tiedän, kenen luo minä rupeen syytingille, ja huomenna me kiepautamme kaupunkiin ja teemme asiat selviksi!

NYKÄNEN (Iloisena). Niin, sen me teemme, lanko!

TORKKOLA. Me (näyttää Liisaa ja Taavettia) vaan et sinä! Sinä olet lasketellut minusta valeita ja tehnyt minut omissa silmissäni murjaania mustemmaksi. Mutta herra oli armollinen ja lähetti minulle omani takaisin, ja hän on nyt oleva minun katumukseni ja parannukseni, iloni ja suruni. Mutta sinä, korjaa luusi täältä, eläkä ikinä jalkaasi tähän taloon astu. Ja matokuurisi voit itse ottaa, miten paraiten taidat. Lapsesi voit lähettää tänne, niin katson, mitä heidän hyväksensä voin tehdä, ei heidän pidä kärsiä sinun pahojen tekojesi takia.

LIISA. Ja minä tiedän erään opetuksen, jonka voit mukaasi matkalle ottaa, Malakias, — ja se on tosikristillinen opetus, jonka kuka hyvänsä voi sydämmeensä kätkeä. (Laulaa).

LAULU.

(Sävel: Ei saa moittia juomaripoikaa.)

Meille on annettu elon lahja ilon ja riemun vuoksi. Tekopyhä murhetta kylvää koitti — päänsä hän mäntyyn juoksi.

Miksikä pistit lusikkasi toisen vellikuppiin? Ahneus ajoi typeryyttä hurskahankin nuppiin.

(Toiset kertaavat viimeiset säkeet.)

Esirippu lankee.