Toveri

TOVERI

Kirj.

LUDVIG ANZENGRUBER

Suomentanut

Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1895.

Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainossa.

LUDVIG ANZENGRUBER.

Maailman historiassa ei ole suinkaan harvinaista, että ihmiset, joita jälkimaailma kunnioittaa ihmiskunnan etevimpinä, eläissään eivät saa tunnustusta, vaan saavat paljon kovaa kärsiä, tuntemattomina taistella suuria vaikeuksia ja vastuksia vastaan. Kirjallisuushistoriasta saamme myöskin lukea monesta semmoisesta elämänvaiheesta. Espanjan suurin runoilija Cervantes sai kokea mitä erilaisimpia vaiheita, sai nähdä paljon puutetta. Portugalin ainoa suuri runoilija Camoens eli samoin mitä tukalimmissa oloissa ja koki omituisimpia seikkailuja. Mutta me ajattelemme, että siitähän on niin kauvan, olot silloin olivat paljon vähemmän kehittyneitä kuin nyt. Meidän päivinämme ei varmaankaan saattaisi niin tapahtua. Nythän ainakin osataan antaa täysi arvo nerolle, ei kenenkään ansiokkaan ihmisen tarvitse meidän päivinämme puutetta kärsiä. Niin olemme valmiit ajattelemaan. Ja kuitenkin saattaa vielä nytkin niin tapahtua. Suuressa, vanhassa sivistysmaassa saattaa suuri runoilija kokea vaikeimpia kohtaloita, ennenkuin hän saavuttaa tunnustusta, ja sittenkin kun hänet tunnustetaan aikansa etevimpien runoilijain joukkoon, ei elämän kovuus lakkaa häntä koko elämän iän painamasta ja ahdistamasta. Että niin saattaa käydä, nähdään itävaltalaisen etevän runoilijan Ludvig Anzengruberin elämästä, joka kuoli muutamia vuosia sitten.

Ludvig Anzengruberin elämänvaiheet ovat niin mieltäliikuttavia, että semmoisinaan aina ansaitsevat kertomista. Meillä suomalaisilla on lisäksi toinen syy tuntea häntä kohtaan myötätuntoisuutta. Hän on teoksissaan etusijassa kuvannut kansanelämää. Meidän kirjallisuudessa on tällä runoudenlajilla suuri sija. On sen vuoksi luonnollista, että me mielellämme tutustumme etevän saksalaisen kansanelämän kuvaajan teoksiin. Niitä onkin jo useita suomennettu, ja useampia toivottavasti suomennetaan ja jos hänen teoksiinsa miellymme, haluamme myös tutustua niiden tekijän elämänvaiheisiin. Seuraavassa koetan muutamin sanoin niitä kuvata ja samalla mainita sanasen hänen etevimmistä teoksistaan.

* * * * *

Ludvig Anzengruber syntyi Wienissä marraskuun 29 p:nä 1839. Isän puolelta polveutui hän itävaltalaisesta talonpoikaissuvusta, äidin puolelta wieniläisestä porvarissuvusta. Isoisä oli talonpoika, isä Johan Anzengruber, pikkuvirkamies. Johan Anzengruber oli myöskin runoilija, vaikka hän ei koskaan nähnyt tuskin riviäkään kirjoittamastaan painettuna. Hän kirjoitti runoja ja näytelmiä, ja ilmenee hänen näytelmissään todellisia lahjoja. Ne olisivat ainaiseksi jääneet unohduksiin, ellei hänen poikansa olisi niitä maininnut Schillerin ja Shakespearen rinnalla niinä teoksina, joista hän etusijassa on oppinut. Ehkä hän olisi tunnustustakin saavuttanut, jos olisi vähän suotuisemmissa oloissa elänyt ja vähän kauvemmin. Nyt hän kuoli jo 1844 ainoastaan 34 vuoden vanhana, jättäen viisivuotisen hennon poikansa jalon vaimonsa hoidettavaksi ja kasvatettavaksi.

Isän kuoleman kautta kadotti pikku Ludvig kasvattajansa, äiti puolisonsa, molemmat elättäjänsä, sillä paitse kasallista käsikirjoituksia jätti Johan Anzengruber leskelleen pienen eläkkeen vähän yli 330 Suomen markkaa vuosittain. Isästään on Ludvigilla hyvin vähän muistoja. Hän kertoi muistavansa vaan kuinka joskus lempeä mies nosti hänet ylös, pani polvelleen ja sanoi "tule kelpo mieheksi" ja sitten leikkasi suuren "pyhäpäiväviipaleen" leipää ja levitti siihen hunajaa. Myöhemmin oppi hän tuntemaan isänsä tämän painamattomista teoksista.

Vaikkapa näin niukkoihin oloihin jääneenä osasi äiti kasvattaa poikaansa, niin ettei hänen koskaan tarvinnut suoranaista puutetta tuntea ja että hänen lapsuutensa oli rikas ja onnellinen. Silloin perustui se hellä suhde äidin ja pojan välillä, jota kesti koko elämän iän, joka saattoi äidin seuraamaan poikaansa kaikilla hänen retkillään, saattoi hänet jakamaan kaikki hänen vaivansa ja vastuksensa. Ja vielä sittenkin kun äiti oli kuollut, sanoi Ludvig Anzengruber aina koettavansa niin elää, kuin olisi hänen äitinsä vielä elossa ja olisi hänelle iloa tuotettava.

Vaikka he ulkonaisesti elivät hiljaisesti oli Ludvigin lapsuuden aika sisäisesti rikas. "Se aika", niinkuin hän sanoo, "jolloin köyhyys oli kyökkimestarina, mutta minä en sitä vielä tiennyt, oli onnellinen aika". Se oli "ihanteellinen aika". Lapsena jo oli hänellä vilkas mielikuvitus. Leikkiessään kuvitteli hän huoneen puutarhaksi, siihen kukkapenkit ja keskelle huonetta pohjattoman kaivon. Ja niin oli hän leikkiinsä kiintynyt, että hän saattoi surusta huutaa ja itkeä, jos joku polki hänen olemattomien liljojensa ja ruusujensa päälle, tai kauhusta, jos joku rakas omainen putosi tuohon hirmuiseen kaivoon. Aikaisin myöskin hänen näytelmälliset taipumuksensa heräsivät. Hän teki näytelmiä jo ennenkuin hän osasi kirjoittaa. Aiheensa niihin sai hän saduista ja kumppalina niitä esittäessä oli kyökkipiika. Ritari Siniparrasta tehtiin hirmuinen murhenäytelmä. Kyökkipiika avasi kaapin oven, jossa murhatun rouvan piti olla. Sen näki pikku Ludvig ja hyökkäsi hänen päälleen ja tappoi hänet rangaistukseksi muka luvattomasta uteliaisuudesta, eikä hän suinkaan ollut tyytyväinen, jollei surmattu todellakin huutanut. Itse hän huusi niin, että kerrankin koko talon väki syöksyi kauhistuneena hätään luullen jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Kun he saivat kuulla asian oikean laidan, arvelivat toiset poikaa hulluksi, mutta toiset sanoivat että siitä pojasta kai vielä tulee jotain erinomaisempaa.

Nuoren Ludvigin rakkaampiin lapsuuden muistoihin kuuluvat vielä ne hetket, jotka hän vietti vanhan yli 70 vuoden ikäisen mummonsa seurassa, joka oli reipas talonpoikaisnainen, ja osasi kertoa pojanpojalleen kansansatuja ja tarinoita ja taikoja. Mummo on ollut esikuvana monelle vanhalle naiselle Anzengruberin näytelmissä.

Opetusta sai nuori Ludvig ensin kansakoulussa, jota koulunkäyntiä myrskyinen vuosi 1848 hetkeksi keskeytti katumelskeineen, juhlakulkuineen. Kulkipa pikku Anzengruberkin toisten poikien kanssa henkensä kaupalla kuulasateen läpi mustan-punaisen-kultaisen lipun perästä. Kun rauhattomuudet asettuivat, jatkettiin koulua taas. Vuosina 1851-53 kävi hän alempaa reaalikoulua ja vuonna 1854 oli hän ylemmän reaalikoulun alemmalla luokalla. Niihin aikoihin alkavat kuitenkin hänen todistuksensa käydä huonoiksi. Hän oli löytänyt vinniltä isänsä kirjalaatikon. Ja sen sisällön tutkiminen antoi hänelle niin paljon ajattelemisen aihetta, ettei hän malttanut olla koulussa tarpeeksi tarkkaavainen.

Vuonna 1854 kuoli isoäiti. Kuinka syvästi Anzengruber oli häneen kiintynyt, näkyy kirjeestä, jonka hän 18 vuotta myöhemmin kirjoitti ystävälleen Roseggerille, kun samanlainen suru oli kohdannut tätä. Muun muassa sanoo hän: "Meidän kuolleemme eivät ole kuolleita, niinkauvan kuin me elämme. Ja kun me kuolemme, silloin me vaan otamme ne mukaamme maailmasta, jossa ei heitä enää kukaan ymmärrä."

Isoäidin sairastaminen ja hautajaiset olivat kuluttaneet viimeisetkin säästörahat. Ja koska pieni eläke ei riittänyt molemmille elatukseksi, otti äiti itselleen pienen paikan, pojan taas täytyi heittää koulunkäyntinsä kesken. Erään ystävän välityksellä tuli hän kirjakauppias Sallmayerille apulaiseksi. Isäntä mahtoi olla omituinen mies, filosoofinen maailmanmies, joka ei muusta välittänyt kuin mukavuudesta ja nautinnosta. Mutta vieläkin omituisempi oli palvelija. Käskemättä hän ei kaupan hyväksi liikuttanut sormeakaan. Myöminen oli hänestä sivuasia, lukeminen pääasia. Kolme vuotta sietivät Sallmayer ja Anzengruber toisiaan. Illalla kävi Anzengruber kauppakoulua. Mutta ei sekään häntä huvittanut. Lukeminen täytti hänen mielensä. Ainoatakaan kirjaa hän ei jättänyt koskematta. Etenkin luki hän maalarien elämäkertoja ja eli koko sielullaan renessansiajan suurten miesten, etenkin Leonardo da Vincin elämää. Samalla hän myös ensi kerran tutustui taiteeseen. Jonkun aikaa luuli hän jo että hänelläkin oli taipumusta kuvaamataiteeseen. Olihan hänen äitinsäkin nuorena tyttönä maalannut kukkia. Kaiket joutoaikansa hän nyt vietti taidekokoelmissa. Rupesipa hän omin neuvoin, ilman mitään ohjausta harjoittamaan vaskipiirrosta.

Mutta yhä voimakkaammaksi kävivät hänen näyttelijä- ja runoilijataipumuksensa. Moni näytelmä, jota hän näki esitettävän, teki häneen hyvin syvän vaikutuksen. Innostuipa hän eräästä ilveilystä niin, että hän itse kirjoitti samaan malliin pienen näytelmän. Syvimmän vaikutuksen häneen kuitenkin tekivät erään Prüllerin kansanelämää kuvaavat näytelmät, joita siihen aikaan Wienissä näytettiin. Vielä etevänä kirjailijana muisteli hän hartaalla mielin Prüllerin karkeatekoisia näytelmiä. Näyttelijäksi alkoi hänen oma halunsakin yhä kiihkeämmin vetää. Ensi kerran koetti hän sillä alalla voimiaan muutamien toverien kanssa seuranäytelmässä. Hän tahtoi nyt yrittää sekä kirjailijan että näyttelijän tointa. Eikä hänen hyvä äitinsä vastustanut tätä tuumaa, etenkin kun hänen oli, Sallmayerin erotettua hänet, ollut mahdoton saada uutta paikkaa, ja lisäksi oli sairashuoneessa sairastanut kovaa lavantautia, ollen lähellä kuolemaa, joten kaikki toimeentulo tuntui ehtyvän. Heti parannuttuaan saikin hän paikan teaatterissa eräässä Wienin esikaupungissa, ja palkkaa 25 guldenia, s.o. noin 62 Suomen markkaa kuussa. Hänen hyvä äitinsä piti luonnollisena velvollisuutenaan seurata sinne poikaansa, ruveten hoitamaan hänen talouttaan.

Talvella 1859 alkoi kaksikymmenvuotias Anzengruber vaikean, raskaan aikakauden elämässään, alkoi kuljeksijaelämänsä aikana, jolloin matkustaminen oli taito. Hänen ensimäinen paikkansa oli hänen parhaimpansa. Ne olivat "kovia vuosia, nämä draamalliset oppivuodet" ja vaikka Anzengruber "parantumattomana haaveilijana niinkuin hypnotiseerattu aina oli valmis syömään raakoja perunoita päärynöinä ja keinuttelemaan tyynyjä lapsina", täytyi hänen kovan koetusajan perästä tulla huomaamaan, että "ihanteiden kuvitellussa maailmassa elämä on realistisempaa kuin koskaan missään muualla". Nuorukainen tosin piti "pahaa, joka koetti tunkea hänen elämäänsä, tietämättään kaukana itsestään, niinkuin nukkuva kärpäsiä. Tosin pyrki hän kaikesta typerästä, ontosta, tuskallisesta, joka hänen tukalassa tilassaan ahdisti häntä, hoitamalla sitä rikasta sisäistä aarretta, jonka hän luuli omistavansa. Ja seisoihan hänen äitinsä uskollisesti hänen rinnallaan, auttaen häntä selittämään tulevaisuuden unelmia, luottaen ja uskoen hänen kanssaan niiden toteutumiseen." Mutta hänen ei sallittu saada toteutetuksi "vähäistä kunnianhimoa, olla ensimäisenä kylässään ja säilyttää se paikka kaikista juonista huolimatta". Hänelle ei ollut suotu sitä onnea eikä luultavasti sitä kykyäkään, että hän näyttelijänä koskaan olisi voinut luoda jotain taiteellisessa suhteessa etevää. Vasta vähitellen selveni vasta-alkajalle, ettei hän näyttelijänä koskaan voisi kohota mestariksi.

Pikku teaatterissa, johon hän kuului, näyteltiin sekaisin uutta ja vanhaa, pilanäytelmiä ja ritarikappaleita, klassillisia draamoja ja talonpoikaisnäytelmiä, kaikenluontoisia kappaleita, vähässä ajassa saattoi tutustua koko sen ajan näytelmistöön. Yleisön vaatimukset eivät kuitenkaan olleet aivan pieniä, sillä läheisessä Wienissä olivat he tilaisuudessa aina väliin näkemään parasta sen ajan taidetta. Myöskin käyttivät pääkaupungin suuret näyttelijät usein joutopäiviään vierailuun etukaupungin pienessä teaatterissa. Se oli sen vuoksi monessa suhteessa hyvin opettavainen aika Anzengruberille. Eikä elämäkään vielä näyttänyt kovin synkältä. Toverien piirissä oli hän hyvin suosittu. Hän vielä toivoi voivansa edistyä näyttelijän uralla. Samalla hän ahkeraan suunnitteli näytelmiä, kuvaillen kerran vielä luovansa jotain suurta.

Ensimäisestä paikasta lähti hän Steyriin, jonne eräs toveri perusti oman seuran. Mutta se ei menestynyt ja se täytyi pian hajoittaa. Ja sitten alkoi vaeltaja-elämän kovuus täydellä todella. Ensimäisenä kesänä näytteli hän jo monessa eri kaupungissa Kroatiassa, Etelä-Unkarissa, Slavoniassa. Talvella v. 1862 kuului hän erääseen teaatteriseuraan Essegissä, kesällä 1863 Böslaussa, talvella samana vuonna Marburgissa. Monesti oli puute suuri, äiti ja poika olivat iloisia, jos aina oli kuivaa leipää; lihapala ja kurkku olivat juhla-ateria. Näyttelijänä hän ei edistynyt. Kotona hän kyllä tiesi, kuinka oli näyteltävä, mutta ei hän koskaan osannut panna sitä näyttämöllä käytäntöön. Eriluontoiset osat esitti hän kaikki samaan leveään malliin, roiston ja ihanneihmisen, palvelijan ja aatelismiehen kuvasi hän samalla tavalla. Eikä hänen pian annettukaan esittää muuta kuin palvelijan, vanginvartijan, oikeudenpalvelijan ja muita semmoisia osia. Sen ohella oli hänellä aina ahkeruutensa ja säännöllisyytensä vuoksi kirjastonhoitajan toimi. Toverien piirissä häntä suuresti kunnioitettiin siveellisen elämänsä ja liikuttavan hellän suhteensa vuoksi äitiinsä, häntä peljättiin ankaran ja oikean arvostelunsa vuoksi, hän oli rehellinen ja avonainen kaikkien suhteen, mutta läheinen vain harvoille.

Tähän aikaan Anzengruber eli L. Gruber niinkuin hän teaatterissa kutsui itseään, kirjoitti ensimäisen näytelmän, joka näyteltiin. Kun hän ensin tarjosi näytelmän seuransa johtajalle, ei tämä siitä ollut välittää, arvellen häntä yhtä huonoksi kirjailijaksi, kuin näyttelijäksi. Mutta luettuansa sen, hämmästyi hän ja sanoi, "ainahan se pienen kaupungin yleisöä voi miellyttää". Erään näyttelijän resetissä se sitten näyteltiinkin. Teaatteri tuli yleisöä täyteen, sillä odotettiin ilmeistä skandaalia. Mutta kävikin päinvastoin, näytös näytökseltä yltyi yleisön ihastus. Muuten on tämä näytelmä kokonaan kadonnut, eikä enää ole voitu saada selkoa sen sisällyksestäkään. Tulot näytelmästä sai resetin antaja, eikä se ollut ainoa, jonka hän tovereilleen omisti. Eräälle kirjoitti hän hauskoja runoja laulettaviksi, naisille muistovärssyjä, ja pilalehtiin ivarunoja, joihin hän itse piirusti kuvia.

Vuonna 1864 näytteli hän ainakin kahdeksassa eri kaupungissa. Sattuipa hänelle eräässä sekin onni, että hän oli paras joukossa. Mutta muuten hän ei menestynyt. Elämä oli niin täynnä surua ja masennusta, että kun hän monta vuotta sen jälkeen parempien päivien koitettua sattui matkustamaan samoilla seuduilla, tunsi hän vieläkin tuskallisesti, kuinka äärettömän paljon hän siellä oli kärsinyt ja kuinka vähän saavuttanut.

Kesällä v. 1865 oli hän taas kerran Böslaussa. Hänellä oli niin pienet tulot, ettei hän edes voinut asua kaupungissa, vaan asui maalla eräässä talonpoikaistuvassa. Sattuipa silloin kerran, että hän äärettömästi hämmästytti pikku kaupungin asukkaita ja toveriaan. He näkivät näet jörön vastoinkäymisten masentaman, synkän, yksinäisen miehen kävelevän ihanan nuoren hienon naisen kanssa, hänen, jota ei ennen oltu tuskin naisten parissa nähty. Nainen oli hänen lapsuudentuttavansa, entisen koulutoverin sisar, Mathilde Kammeritsch. Lapsena oli Anzengruber usein ollut hänen kodissaan. Silloin oli Ludvigilla ollut tapana kertoa hirmuisia kummitusjuttuja ja kaikkein peloittavimmassa kohdassa äkkiä sammuttaa lamppu, oikein tyttöjä säikyttääkseen. Muuten oli hän tavallisesti istunut hiljaa ja jo silloin sydämmessään ihaillut Mathildea. Kun hän nyt monen vuoden perästä taas satunnaisesti näki hänet, leimahti vanha rakkaus täyteen liekkiin. Eräässä runossa vertaa hän itseään piikkiseen kaktuskasviin, jonka aurinko saa yhdessä yössä kehittämään ihanan kukan — rakkauden kukan, joka on niin outo sille itselleenkin, ettei se ole tuntea itseään. — Mutta ihana Mathilde matkusti pian pois. Anzengruber lähetti kuivaan muotoon mutta hillittyä intohimoa ilmaisevan kosimakirjeen hänen perästään. Hän ei saanut mitään vastausta. Ei siksi ettei Mathilde uskaltanut liittää kohtaloaan köyhän näyttelijän kohtaloon, vaan siksi, ettei hän häntä rakastanutkaan. Mutta Anzengruber ei voinut koskaan häntä unhottaa, vielä kuolinvuoteellaan hän puhui hänestä ja sanoi kuinka onnellinen hänen elämänsä olisi ollut, jos hän olisi voinut yhtyä häneen. Tämän tapauksen jälkeen jäi Anzengruber entistäänkin vielä yksinäisemmäksi viettämään surullista elämäänsä.

Näyttelijäalalla hän ei edistynyt vaan meni pikemmin alaspäin. Eräästäkin teaatteriseurasta lähetettiin hänet heti pois kelpaamattomana. Nyt sai hän jo tyytyä "apulaisnäyttelijän" arvoon ja toimeen. Pikku näytelmiä hän kirjoitteli tilauksen mukaan. Kerrankin oli hänen seuransa johtaja saanut Parisista uuden amatsoonipuvun, yhdessä yössä piti hänen valmistaa yksinäytöksinen näytelmä, jossa tätä pukua sopi käyttää. Palkaksi sai hän siitä 4 guldenia 50 kreutseriä. Toisen kerran kirjoitti hän sanat silloin vielä tuntemattoman, mutta myöhemmin suurta mainetta saavuttaneen Karl Millöckerin operettiin. Siitä hän sai kokonaista 20 guldenia. Kirjoitti hän vielä toiseenkin operettiin sanat, Offenbachin irvikuvamalliin. Sitä ei hyväksytty koskaan näyteltäväksi. Anzengruber ei sitä paljon surrut, sillä ei hän siitä itsekään pitänyt.

Huolestuttavampaa oli kun hän kadotti pienenkin paikkansa, kun teaatteri, jossa hän oli, teki vararikon. Nyt ei hän saanut enää muuta paikkaa kuin statistin, s.o. mykän sivuhenkilön, paikan eräässä kesäteaatterissa. Palkkaa ei hänellä ollut senkään vertaa kuin hyvällä päiväläisellä. Talvella 1869 ei hänellä ollut mitään paikkaa. Äiti ja poika asuivat silloin kurjassa asunnossa Wienissä ja saivat tehdä tuttavuutta suurimman puutteen kanssa. Hätä oli niin suuri, että, niinkuin hän itse sanoo, hän aavisti sen demoraliseeraavan, turmelevan vaikutuksen. Kaikki omaisuus, vanhat perhesormuksetkin oli myöty tai viety panttilaitokseen. Pientä palkkaa vastaan kirjoitti hän silloin tällöin pilalehteen nimeltä "Kikeriki". Onnellinen oli hän jos hänet joskus kutsuttiin apumieheksi erääseen ravintolasta ravintolaan kulkevaan teaatteriseuraan, tai jos häneltä joku kansanlaulaja tilasi kuplettia.

Kerran meni hän erään Wiesberg nimisen miehen luo, joka toimitti yksinäytöksisiä pilanäytelmiä pikkuseuroille. Pistäen vihon hänelle käteen sanoi Anzengruber: "olen kirjoittanut yksihenkilöisen näytelmän huvinäytelmän esittäjää varten, olisi hauska kuulla toisenkin mielipidettä siitä. Lukekaapas se." Wiesberg otti käsikirjoituksen kotiinsa ja lukiessaan hämmästyi siitä valtaavasta neronvälkkeestä, joka siinä ilmeni. Se oli nimeltä "Politillinen naurunherättäjä", ja oli niin vapaasti kirjoitettu, että Wiesberg antaessaan sen takaisin sanoi: "Se on merkillisintä mitä minä koskaan olen tähän lajiin lukenut ja kuullut, mutta tehän unohdatte, että Itävallassa on sensuuri. Kolme vuotta vankeutta saisi se, joka semmoista uskaltaisi näytellä." Anzengruber pudisti epäillen päätään ja lähetti käsikirjoituksensa sensuurivirastoon, josta hän sen pian sai takaisin varustettuna päällekirjoituksella "ei saa näytellä". Loukkaantunut runoilija repi teoksensa palasiksi ja sanoi: "Mainion käsityksen minä todellakin olen saanut painovapaudesta, nyt minä en enää eläissäni kirjoita riviäkään."

Aivan täytenä totena ei hän tätä päätöstään pitänyt sillä kohta sen jälkeen tarjosi hän kertomuksia erääseen lehteen. Niitä otettiinkin sinne, mutta ei maksettu niin paljon, että hän olisi voinut sillä elää. Pelastukseksi oli sen vuoksi hänelle, kun hän v. 1870 erään sukulaisen välityksellä sai praktikantin paikan poliisivirastossa Wienissä, jossa hänen joka päivä 8:sta aamulla 2:een iltapuolla piti kirjoitella kopioita ja tuomioita kaiken maailman roistoille. Näyttelijäunelmistaan oli hän jo kauvan sitten luopunut, silloin tällöin hän vaan esiintyi paraimmassa osassaan, nimirollissa näytelmässä "Karjakauppias Ylä-Itävallasta". "Kikerikin" aputoimittajana hän myös herkesi olemasta samalla kun astui uuteen virkaansa, "ettei hänen tarvitsisi olla kaksikielinen". Jonkun ajan perästä hän sai kanslistin viran ja 50 floriinia palkkaa kuussa, se oli muuten virka, johon tavallisesti otettiin aikansa palvelleita alaupseeria. Kuinka masentavaa hänestä oli tähän toimeen ryhtyminen, näkyy siitä katkerasta ivasta, jolla hän kirjeessä muutamalle ystävälleen kuvasi uutta tointansa.

Virassaan oli hän muuten tarkan säännöllinen. Kotona hän samaan aikaan piti tuomiota runollisten esikoistensa kanssa. Hän poltti melkein kaikki nuoruutensa ajan tuotteet, runoja ja tusinan verran kansannäytelmiä, jotka hän oli kirjoittanut vuosina 1860-70, ja tuhkaa katsellessaan päätti hän sulkea ajatuksensa syvälle omaan sydämmeensä. Näyttelijänä hän oli kokonaan joutunut tappiolle, kirjailijana hän oli päässyt niin pitkälle, että "Kikerikin" toimittaja käytti häntä pilajuttujen tekijänä ja "Wandererin" toimittaja palstan täytteen kirjoittajana. Näyttämöt sulkivat häneltä ovensa, hän alkoi itsekin epäillä. "Silloin kun realismi minua kaikilta puolin ahdisti, minä vielä kerran kysyin neuvoa uskolliselta neuvonantajaltani — runottareltaniko? — ei vaan äidiltäni: minulla on aine kansannäytelmään, kirjoitanko minä sen? Ehkä johtokunta tällä kertaa hyväksyy sen, mutta sensuuri pidättää". — "Sinä olet niin paljon kirjoittanut pöydänlaatikkoa varten, koetahan sen vuoksi vielä." Minä koetin, ja mitä siitä tuli, tietää jokainen, joka tuntee " Pfarrer von Kirschfeldin ". — Runoilija oli löytänyt kansansa ja kansa runoilijansa.

Päivät pitkät kopioitsi Ludvig Anzengruber poliissivirastossa tuomioita, joutohetkensä hän pikku huoneessaan käytti "Pfarrer von Kirschfeldin" kirjoittamiseen. Ja se valmistuikin muutamassa kuukaudessa. Eräs ystävä vei sen Wienin teaatterin kansliaan. Unettomana yönä luki sen johtaja ja hämmästyi sitä voimaa ja rohkeutta, jolla siinä käsiteltiin suurta kysymystä, ja sen valtaavaa draamallisuutta. Johtaja antoi sen regissöörilleen luettavaksi ja hän sanoi sitä paraimmaksi kansannäytelmäksi, jota hän koskaan oli lukenut. Ja siten otettiin tuntemattoman tekijän tuntematon kappale näyteltäväksi. Mutta ennenkuin puhun näytelmän menestyksestä, koetan muutamalla sanalla esittää sen sisällyksen.

Pfarrer von Kirschfeld — Kirschfeldin pappi — on nuori ihanteellinen mies nimeltä Hell. Hän on oikea paimen seurakunnalleen, joka elämässään toteuttaa, mitä hän opettaa. Mutta hänen oppinsa oli vapaampi ja suvaitsevaisempi, kuin katolisen kirkon, johon hän kuuluu, hänen kirkkonsa ei ole taisteleva kirkko, vaan rauhankirkko. Hän ei saarnaa vihaa, vaan rakkautta, lohdutusta, hän tahtoo sovittaa vanhat haavat, eikä repiä niitä rikki, kaikkialla hän on itse mukana auttamassa ja neuvomassa. Mutta esimiestensä luona hän ei ole suosittu liian vapaamielisyytensä vuoksi. Etenkin vihaa häntä hänen maallinen esimiehensä, seurakunnan patrooni kreivi Finsterberg, kun hän ei ole alistunut hänen käskyjään noudattamaan. Hänen pahin rikoksensa on tähän asti, että hän on siunannut — ei vihkinyt — erään nuoren pariskunnan, joista sulhanen oli katolilainen ja morsian luterilainen. Pahin vihamies on hänellä kuitenkin omassa piirissä. On eräs yhteiskunnan hylkiömies Wurzelsepp — Juuriseppi. Hän oli aikoinaan säännöllinen työmies. Hän joutui kihloihin luterilaisen tytön kanssa. Vanha pappi ahdisti tästä niin kauvan Seppin äitiä, että Sepp viimein luopui kullastaan. Se katkeroitti samalla koko hänen elämänsä. Hän muutti metsään asumaan, tuli joroksi ihmisvihaajaksi, ja äiti, jonka vuoksi hän oli suuren uhrinsa tehnyt, tuli surusta mielipuoleksi. Sen jälkeen vihaa Sepp kirkkoa ja pappia, ja syytöntä Helliäkin.

Tulee sitten Hellille palvelukseen nuori ja kaunis Anna Birkmeier. Orpo, suloinen tyttö herättää isäntänsä osanoton. Kummankaan aavistamatta herää heidän välillään hieno, syvä tunne. Kun Anna kertoo haluavansa samanlaista koristetta kaulalleen, kuin muillakin kylän tytöillä on, lahjoittaa Hell hänelle äitinsä koristeet, ja käskee häntä pitämään niitä kirkossa kaikkien nähden. Heidän välinsä heille itselleen selvittää Sepp, joka on kuunnellut kerran heidän keskusteluaan. Hän säälimättä tekee heistä pilkkaa, ja kertoo koko kyläkunnalle, että Hell, katolilainen pappi rakastaa piikaansa, eikä sen vuoksi ole muita parempi. Kaikki näkevät Seppin puheen todeksi, kun Anna kaikkien nähden kantaa Hellin äidin koristeita. Mutta hetkeksi vain Hellin arvo himmenee hänen seurakuntalaistensa silmissä. Annaa tulee kosimaan eräs nuori talonpoika, hänen vanha tuttavansa, ja hän hillitsee kaikki tunteensa ja ottaa hänet. Hell hyväksyy hänen menettelynsä, Anna on auttanut häntä voittamaan itsensä.

Samaan aikaan on Seppin hullu äiti lopettanut itsensä heittäytymällä jokeen. Katkerimman katkeruuden valtaamana tulee Sepp Hellin luo pyytämään äidilleen leposijaa siunatussa maassa. Hän on edeltäpäin vakuutettu, että se häneltä kielletään, ja lain mukaanhan se olisikin kiellettävä. Mutta Hell ottaa hänet ystävällisesti vastaan. Hän lupaa hänelle sijan hautausmaassa, lupaa itse tulla hautaamaan hänet, pitää hänelle ruumispuheen ja rukoilla koko seurakunnan kanssa hänen puolestaan. Hän puhuu suurimman rakkauden ja lohdutuksen sanoja Seppille, koettaa lauhduttaa ja lepyttää hänen pimentyneen sielunsa, palauttaa hänet takaisin sovintoon ja ihmisten yhteyteen. Vastustamattoman liikutuksen valtaamana heittäytyy Sepp Hellin jalkojen juureen ja sanoo: "Tee sinä minun kanssani mitä tahdot, sinä olet oikea!"

Kun hän sitten on suurinta uhraustaan täyttämäisillään, virkansa toimessa, menossa vihkimään Annaa ja hänen sulhastaan, kohtaa häntä vihamiesten kosto, hänet julistetaan virkansa menettäneeksi. Epätoivoissaan ajattelee hän hetken ajan itsemurhaa, mutta Anna saa hänet siitä luopumaan. Hän ei enää saa pitää jumalanpalvelusta seurakuntalaisilleen. Syvin liikutus valtaa kaikki, kun hän yhdessä seurakuntalaistensa kanssa lukee kirkkomäellä viimeisen kerran rukouksen.

Kuinka Hell puolusti itseään tuomariensa edessä, sen pyyhki senssori pois.

Olen puhunut tästä näytelmästä vähän laveammin, koska se on ensimäinen, jossa Anzengruber täydellisesti löytää itsensä. Onhan hän myöhemmin kirjoittanut etevämpiäkin, mutta ei ainoatakaan, joka olisi välittömämpi ja valtaavampi. "Pfarrer von Kirschfeld" on ensimäinen kansannäytelmä, jossa samalla esitetään suuria koko ihmiskuntaa koskevia kysymyksiä. Ihmisyys ja maailman kovuus taistelevat siinä keskenään. Kirschfeldin pappi kieltää itsensä säätynsä kunnian vuoksi. Mutta siveellistä vakaumustaan hän ei kiellä ja joutuu sen vuoksi onnettomuuteen. "Mutta eihän Herra Jumala tahdo, että ihmisen kaiken ikänsä pitää olla onnettoman", sanoo Sepp. Se ajatus on läpikäyvä useissa Anzengruberin teoksissa. Ja kuitenkin joutuu Hell onnettomuuteen, Anna Birkmeier saa kärsiä pilkkaa. Suuri elämänarvoitus kuvastuu syrjäisen maakylän asukkaiden elämässä.

Tämä näytelmä herätti paljon ajatuksia, vakavina ja äänettöminä palasivat katsojat teaatterista kotiin, eivätkä sanomalehdetkään ensi kerran jälkeen siitä mitään erikoista sanoneet; Anzengruber jo luuli, että koko kappaleen menestys oli hukassa. Ja rohkea yrityshän se oli ollutkin, ei talonpoikaisnäytelmälle ollut kukaan uskaltanut menestystä toivoa Wienissä, jossa siihen aikaan yleisön suurimmassa suosiossa oli ilveilyjen kuningas O.F. Berg ja operettikuningas Offenbach. Seppin osaa näytteli lisäksi näyttelijä, joka sitä ennen oli laakeria saavuttanut "Kauniissa Helenassa" ja vasta toisten näyttelijäin vaatimuksesta otti tehtävänsä täytenä totena. Mutta kuitenkin valtasi näytelmä yleisön luonnonvoiman tavoin. Kun näytelmää toiseen kertaan esitettiin, täytyi erään ystävän, joka istui Anzengruberin vieressä teaatterissa vakuuttamalla vakuuttaa hänelle, että ihmiset siksi olivat niin ääneti, että he olivat syvästi liikutettuja. Yhä uudestaan näyteltiin näytelmää, ja yhä suurempi oli yleisön mieltymys. Alettiin käsittää, ettei tässä ollutkaan jokapäiväinen kynäniekka, vaan suuri runoilija, jommoisia vaan harvoin syntyy. Maaseudulla oli ihastus vieläkin suurempi kuin Wienissä. Pragiin ja Graziin vaelsi maalta talonpoikia ja maapappia teaatteriin näkemään "Kirschfeldin pappia". Ja sen tekijästä tuli hetkeksi tarullinen henkilö. L. Gruberin takana — niin kutsui Anzengruber vielä itseään — luultiin piilevän jonkun mahtavan kirkkoruhtinaan, toiset arvelivat itse oikeusministeri Tschabuschoiggia sen tekijäksi. Näihin huhuihin sanoi eräs lehti puuttuvan vaan, ettei itse paavia sanota sen tekijäksi. Sen tekijä ei ole tahtonut pysyä salassa, hän on pikkuvirkamies, pieni silmälasilla varustettu mies, joka pikemmin näyttää surujen painamalta opettajalta. Harvat kuitenkin tiesivät, että Anzengruber oli näytelmän tekijä. Suuresti hän itsekin hämmästyi, kun hänen esimiehensä poliissivirastossa kutsui hänet luokseen ja toivotti hänelle onnea. Enimmin iloitsi Anzengruber itse siitä, että hän menestyksensä kautta oli voinut tuottaa vähän ilta-auringon valoa rakkaalle vanhalle äidilleen.

Monenlaista iloa tuli nyt Anzengruberin osaksi. Läheltä ja kaukaa ilmoittautui vanhoja toveria, jotka tiedustelivat, oliko se todellakin sama Gruber, jonka he ennen olivat tunteneet, joka niin säännöllisesti harmaassa viitassaan oli saapunut harjoituksiin, mutta harvoin ravintolaan, vaan oli sen sijaan istunut kotonaan neuleensa kanssa puuhailevan äitinsä luona. Monet toivottivat hänelle sydämmestä onnea, muuan sanoi: Tiedätkö, sinä voit olla todella ylpeä, sillä mitä sinä olet, miksi sinä tulet, niin on se kokonaan sinun itsesi kautta. Mutta oli niitäkin, jotka onnettomuuteen vajonneena kiiruhtivat apua pyytämään. Ja Anzengruber olikin aina hyvin antelias.

Grazin teaatterin johtaja kutsui hänet vieraakseen katsomaan kahdettakymmentä esitystä hänen näytelmästään. Tämä matka oli monessa suhteessa Anzengruberille muistettava. Näytännön jälkeen ei yleisö tyytynyt, ennenkuin Anzengruber astui esille, jolloin hänelle annettiin laakeriseppele. Se oli Anzengruberista liikaa. — Minulle oppilaalle laakeriseppele, sehän on mestarille tuleva kunnioituksen ja rakkauden osoite. — Mutta silloin ottaa sen joku ylös ja ojentaa hänelle. Se on Sepp kärsimysten kansanmies — onkohan se esikuva. Meistä tämä tuntuu oudolta, jotka olemme valmiit tuhlaamaan laakeriseppeleitä jokaiselle vasta-alkajalle näyttelijälle ja laulajalle. — Sitten pidettiin hänelle vielä suuret pidot, joissa lausuttiin monta kaunista puhetta. Suurin ilo ja onni tästä matkasta oli kuitenkin se, että silloin Anzengruber solmisi likeisen, kautta koko elämän kestävän ystävyyden Steiermarkilaisen kansanelämän kuvaajan Roseggerin kanssa. Yhdessä he kävelivät ihanassa vuoristossa ja avasivat sydämmensä toisilleen. Rosegger kertoi, kuinka hän oli miettinyt aivan samanlaista näytelmää, jonka vuoksi Grazissa väkisinkin oli tahdottu pitää häntä "Pfarrer von Kirschfeldin" tekijänä. Sen vuoksi se olikin tuntunut niin tuttavalta ja samalla oudolta. Anzengruber taas suunnitteli uutta näytelmää, jonka hän toivoi tulevan vieläkin paremmaksi. Kerrankin tuntui elämä onnelliselta, hän sanoi, että hän oli kuin unesta herännyt, ja toivoi valveilla pysyvänsäkin.

Hänen ulkonainen tilansa parantui myös tuntuvasti. Wienin teaatterin johtokunta tarjosi hänelle 1,200 guldenin vuotuisen palkan, josta hänen piti toimittaa kaksi näytelmää vuosittain teaatterille. Tähän tarjoukseen hän mielihyvällä suostuikin. Poliissivirastosta hän otti eron. Suuresti huvitti se häntä, kun hänen esimiehensä kielsi häntä eroamasta ja sanoi, että hän oli osoittanut suurta taipumusta virkaansa. Entiset virkatoverit toivottivat hänelle onnea, ja lupasivat muistaa häntä ja kohdella häntä sääliväisesti, jos joskus liian vapaan puheen käyttämisen vuoksi joutuisi virallisesti heidän kanssaan tekemiseen.

Suuren maailman seurapiiriin häntä koetettiin vetää, mutta siellä hän ei viihtynyt. Sen sijaan solmisi hän läheisen tuttavuuden kirjailijain ja kirjallisuuden ystäväin kanssa, joiden pienessä piirissä hän erittäin hyvin viihtyi. — Yksi näitä ystäviä oli nuori kirjakauppias L. Rosner, joka sitten kymmenen vuoden kuluessa painatti Anzengruberin teoksia aina katsoen enemmän runoilijan etua kuin omaansa. Ensimäisestä käynnistään hänen luonaan kertoo Rosner: Anzengruber asui pienessä kapeassa huoneessa yhdessä äitinsä kanssa. Sisustus oli yksinkertaisin, mitä ajatella voi. Kummallakin pitkällä seinällä oli vuode, lyhyellä seinällä vastapäätä ovea kirjoituspöytä. Pöydän yläpuolella oli vesivärillä maalattu kukkataulu. Kun Rosner astui sisään, istui runoilija kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli puettu vanhaan jotensakin kuluneeseen suurikukkaiseen yönuttuun ja poltti pitkää piippua. Vanha äiti tuli tarkastelemaan viisailla silmillään tulokasta, kun tämä teki tarjouksensa.

Jotensakin pian eli Joulukuun 9 p:nä 1871 sai Anzengruber toisen suuren näytelmän valmiiksi, Meineidbaner — "Valapatto". Siinä ei perusaate ole yhtä mahtava kuin "Pfarrerissa", mutta muodoltaan se on tekijänsä etevimpiä. — Se ei ole suomalaisellekaan yleisölle aivan outo, sitä on näytetty suomalaisessa teaatterissa. — Talonpoika vannoo väärän valan saadakseen periä veljensä suuren omaisuuden, ettei veli koskaan ole tehnyt testamenttia aviottomien lastensa hyväksi. Rikkaana miehenä saavuttaa hän yleistä kunnioitusta ja kirkolle tekemien suurien lahjoitustensa vuoksi kirkon suosion, mutta omatunto ei anna hänelle rauhaa, kunnes hän viimein lopettaa itsensä.

"Meineidbauerin" menestys oli suuri, samoin seuraavana, vuonna kirjoitetun Kreuzelschreiberin. Samalla alkoi hän kirjoitella novellia ja kyläkertomuksia ja pilajuttuja. Pää oli hänellä aina täynnä suunnitelmia suuriin näytelmiin ja kertomuksiin. Toukokuussa 1873 hän tuttaviensa suureksi hämmästykseksi meni kihloihin kuusitoista vuotisen Adelinde Lipkan kanssa. Morsiamen isä oli ollut Anzengruberin isän virkatoveri, hän oli kuollut mutta äidit olivat aina seurustelleet keskenään. Kun Adelinde oli pieni tyttö, oli Anzengruber laskenut hänen kanssaan leikkiä ja luvannut tuoda hänelle silkkihuivin ja persiljaseppeleen. Nyt tuli leikistä tosi. Anzengruber perusti oman säännöllisen taloudenpidon ja koetti noudattaa nuoren rouvansa jokaista mielijohdetta. Kaikesta päättäen ei heidän avioliittonsa ollut erikoisen onnellinen. Koettelemuksia ja suruja oli heillä alusta alkaen.

Ne näytelmät, jotka Anzengruber ensinnä sen jälkeen kirjoitti, eivät täysin onnistuneet. Hänen välinsä Wienin teaatterin johtokuntaan alkoi rikkoutua molemmille suureksi vahingoksi. Monet etevätkin näytelmät, joita hän niihin aikoihin kirjoitti, eivät saaneet aivan monta täyttä huonetta, sillä sattui onnettomuudeksi keskisäädyille vaikeat raha-ajat. Syyttä sai Anzengruber siitä kärsiä.

Samaan aikaan oli hänellä muita suruja. Heidän ensimäinen lapsensa syntyi kuolleena. Suurinta huolta tuotti hänelle hänen vanhan äitinsä terveys, joka yhä huononi. Vaikeiden tuskien, monen raskaan päivän ja yön perästä kuoli vanha rouva 69 vuoden ikäisenä maaliskuussa 1875. Äidin viimeiset sanat olivat pojalleen: "Sinä olet minulle tuottanut paljon iloa. — Et sinä ole minulle tuskaa tuottanut". — Anzengruberille se oli suurin suru elämässä. "Vielä kaikuu hänen äänensä, ikäänkuin ilmassa", sanoi hän. "Mitä siitä, ainaiseksi vaienneesta minulle soi — rakkaus, äidin rakkaus, minun osani, minun ikuinen, ainainen osani rakkautta, jonka maailma minulle tarjosi." — "Minä en ole kadottanut ainoastaan sen naisen, joka minut synnytti, äidin, joka minusta lapsena piti huolta, minä olen kadottanut paraimman ystäväni, osan sydäntäni, sieluani", niin kirjoitti hän Roseggerille.

Samana vuonna oli hänellä vielä toinenkin suru, hänen toinen lapsensa kuoli kohta syntymisen jälkeen. Monikin näytelmä, jonka hän oli alkanut jäi kesken, tai hävitti hän sen itse. Huonosti alkoi seuraavakin vuosi 1876. Heti alussa vuotta näyteltiin hänen hieno huvinäytelmänsä Doppelselbstmord — "Kaksoisitsemurha". Arvostelijat kiittelivät sitä ja yleisö oli siihen mieltynyt, mutta kuitenkaan ei sitä näytelty kuin kolme kertaa. Epätoivoissaan kirjoitti hän Roseggerille. "Mitä hyödyttää kansannäytelmien kirjoittaminen. Johtokunta vaatii kassakappaleita ja kansaa, joka välittäisi kansannäytelmistä ei täällä ole —". "Pian ei ole kansannäytelmille näyttelijöitä eikä yleisöä, jonka vuoksi on suurinta tuhmuutta kirjoittaa kansannäytelmiä." Toimettomaksi hän ei kuitenkaan jäänyt, samana vuonna hän kirjoitti ensimäisen suuren kyläromaaninsa, nimeltä Der Schandflech — "Kunniantahra". Se miellytti suuresti lukijoita, vaikka sille haitaksi Anzengruber oli Heimat lehden, johon se painettiin, toimittajan pyynnöstä suostunut muuttamaan loppua.

Yhä uusia näytelmiä ja novellia seurasi. Niistä mainittakoon vaan vuonna 1877 valmistunut näytelmä Der ledige Hof — "Isännätön talo", koska se on näytelty suomalaisessa teaatterissa. Anzengruber teki niin ahkeraan työtä näinä vuosina, että hän oli murtua. "Minä en hengitä", kirjoittaa hän Roseggerille, "minä olen nyt kirjoituskone, draamallinen kirjoituskone, minulla ei ole muuta kuin ristiriitaisuuksia sielussa, henkilöitä mielessä, täristyttäviä puheita sydämmessä, toisella tavalla vaikuttavia puheita palleassa. — Minä en työn paljouden vuoksi tiedä missä minulla on pää, tahi usein taas liiankin hyvin, kun sitä kivistää". Monet hänen näytelmistään eivät saaneet sitä tunnustusta teaatterissa minkä ne olisivat ansainneet. Viimein 1880 kokonaan rikkautui hänen välinsä Wienin teaatterin kanssa. Varainpuute, kivuloisuus ja monet muut huolet tekivät näistä vuosista raskaita vuosia. Hänellä oli tapana kirjoittaa muistiinpanoja kalenteriinsa, vuoden lopussa lausui hän muutamalla sanalla arvostelun kuluneesta vuodesta: vuodesta 1879 seisoo siinä "huono aika" ja 1880 "huono vuosi".

Oli kuitenkin näilläkin vuosilla — 70-luvun viime puoliskolla — omat ilonsa. Anzengruberille syntyi kaksi tervettä lasta. Vuonna 1878 hänelle aivan odottamatta Berlinissä määrättiin 3,400 Saksan markan suuruinen Schiller-palkinto. Tämän johdosta hänelle ja kahdelle toiselle palkinnon saaneelle runoilijalle, jotka myös sattuivat Wienissä oleskelemaan, pantiin toimeen suuret juhlat eräässä Wienin suurimmista juhlasaleista. Läsnä oli sivistysasiain ministeri, paljon näyttelijöitä, kirjailijoita, ylioppilaita y.m. Kiitospuhe jonka Anzengruber tässä juhlassa piti, on hänen silloiselle mielentilalleen kuvaava. Siinä kaikuu masennus, rahahuolien painama mielentila, mutta hyvin vähän innostusta.

Muutamaa vuotta aikaisemmin eli 1876 Anzengruber kirjallisesti teki ensi kerran tuttavuutta miehen kanssa, josta hänelle sitten tuli ystävä elämäniäksi, nimittäin professori Wilhelm Bolinin kanssa Helsingistä. Professori Bolin oli filosoofisten tutkimustensa ohella huvikseen suunnitellut näytelmiä. Mielituumana oli hänellä muodostaa näytelmä samasta aiheesta, jota Shakespeare on käyttänyt näytelmässä "Timon Athenalainen". Vuonna 1876 tutustui hän Anzengruberin teoksiin ja ne tekivät häneen niin syvän vaikutuksen, että hän huomasi, ettei hänen omista suunnitelmistaan koskaan tulisi mitään. Silloin juolahti hänelle mieleen kirjoittaa Anzengruberille ja tarjota hänelle suunnitelmansa valmistettavaksi. Bolinin kirje miellytti hyvin Anzengruberia. Timon Athenalaisesta ei tosin koskaan mitään tullut. Mutta siitä sai alkunsa vilkas kirjevaihto ja harras ystävyys. Professori Bolin lähetti ahkeraan Anzengruberille kirjeitä ja arvosteluja, matkustipa hän vartavasten Wieniin tehdäkseen persoonallista tuttavuutta Anzengruberin kanssa. Viisi onnellista viikkoa viettivät he sitten yhdessä ja kiintyivät läheisesti toisiinsa. Anzengruber luki näytelmiään, yhdessä suunniteltiin uusia ja niistä keskusteltiin, hauskoja tyyppiä tarkasteltiin. Vuosien kuluessa kävi Bolin sitten seitsemän kertaa Anzengruberin luona, ja molemminpuolinen kirjeenvaihto oli hyvin vilkas. V. 1879 toukokuussa kirjoitti Anzengruber Bolinille: "minulla ei ole Wienissä eikä täällä lähitienoilla ketään ystävää, jonka kanssa minä niin sydämmen pohjasta pakinoisin kuin teidän, kaikkein kauvimpana olevan". Seikka, josta he muun muassa kirjeissään keskustelivat, oli "Schandfleck" romaanin vaiheet ja sen epäonnistuneen lopun alkujuuri.

Marraskuussa v. 1879 sai Anzengruber hampurilaiselta kauppiaalta Maasilta 500 guldenia ja kirjeen, jossa sanottiin, että Anzengruberin neron tuntemattomat ihailijat halusivat osoittaa hänelle rajatonta kunnioitustaan. He olisivat sen vuoksi onnellisia, jos hän voisi päättäytyä muodostamaan "Schandfleckin" semmoiseksi kuin hän oli sen ensiksi aikonut ja olivat valmiit tarjoamaan hänen käytettäväkseen pari tuhatta guldenia, jotta hän häiritsemättä saattaisi ryhtyä tähän työhön. Myötäseuraava 500 guldenia oli vaan ensimäinen suoritus siitä. Vaikka tämä tarjous tuli erittäin suotuisaan aikaan, ei Anzengruber ollut heti valmis sitä vastaanottamaan. Hän epäili että Bolin oli jollain tavalla sen kanssa tekemisissä. Hän kirjoitti sen vuoksi Maasille: Tämmöinen tarjous ei tule lukijoilta, jotka ovat tekijään mieltyneet. Se tulee joltakin, joka seisoo ihmistä lähellä. Enkä minä luule, että minulla on ystäviä, jotka uhrauksetta voivat semmoisia tarjouksia tehdä. Vasta kun kauppias Maas oli vastannut, että ei tarjouksen tekijöillä siitä ollut mitään uhrausta, suostui Anzengruber tarjoukseen. Ja kun hän oli toimittanut kysymyksenalaisen romaanin uudestaan ja muodostanut sen kahdeksi, kohottivat tuntemattomat honoraariota vapaehtoisesti alkuperäistä suuremmaksi "huonojen aikojen vuoksi" ja käskivät Anzengruberia vastakin kääntymään heidän puoleensa, jos vastoinkäyminen häntä kohtaisi. Ja kohta sen jälkeen he jo taas tarjosivat 1000 guldenia, jos Anzengruber suostuisi muuttamaan "Valapaton" loppua. Muuttamaan ei Anzengruber kuitenkaan suostunut. Anzengruber ei koskaan saanut tietää kuka tai kutka nämä hänen suojelijansa olivat. Vasta hänen kuolemansa jälkeen on Bolin ilmoittanut, että hän siten paraiten luuli voivansa käyttää sen tulon, joka hänellä oli ruotsinkielisen Shakespeare-laitoksen toimittamisesta. Siten on professori Bolin erittäin hienotunteisella ja kauniilla tavalla lieventänyt jalon ystävänsä huolia ja edesauttanut hänen kirjailijatointaan.

Ylempänä jo mainittiin että vuonna 1880 Anzengruberin suhde Wienin teaatteriin lopullisesti rikkoontui. Ja jos hänen tilansa tätä ennen usein oli ollut tukala, tuli se nyt vieläkin tukalammaksi. Kymmenvuotisen kirjailijatoimen perästä, jolla ajalla hän oli laskenut perustan uudelle kirjalliselle haaralle, kansannäytelmälle, ja todellakin suurta saanut aikaan, oli hän melkein samassa tilassa kuin alkaessa. Hänen mielensä kävi hyvin katkeraksi, se näkyy useista sen aikuisista kirjeistä. Sitä hän katkerimmin valittaa, että "hänen täytyi, mitä hän ei tahtonut". Taas koetteli hänen ystävänsä professori Bolin häntä auttaa. Anzengruberin tietämättä koetti hän yhdessä edusmies Carnerin kanssa saada toimeen, että Norjan malliin valtion puolelta Anzengruberille maksettaisiin elinkautista runoilijapalkkiota, tai toimittaa hänelle kirjastonhoitajan virkaa. Mutta nämä puuhat eivät saaneet asianomaisten kannatusta. Päätulona oli hänellä aputoimittajan palkka kuvalehdestä Heimat, 1,200 floriinia. Tässä toimessaan sai hän tehdä paljon raskasta päiväläisen työtä. Vieläkin raskaammaksi tuli tämä työ sen kautta, että lehti ei monesta syystä menestynyt. Lisätuloja hankkiakseen oli Anzengruber pakotettu pitämään esitelmiä eri kaupungeissa. Näillä esitelmämatkoilla hänelle kyllä osoitettiin paljon ystävyyttä ja kunnioitusta, mutta ne kiihottivat liiaksi väsyneen miehen hermostoa, ja tuottivat hänelle sen kautta paljon kärsimystä. Kaikista näistä raskaista oloista huolimatta kirjoitti Anzengruber näinä vuosina yhden paraimpia romaaniaan.

Vuonna 1884 alkoivat Anzengruberin ulkonaiset olot taas vähän parantua. Hänen näytelmiään alettiin eri teaattereissa taas näytellä ja siitä sai hän tuloja. Hänet otettiin vuosipalkalla kirjailijaksi erääseen teaatteriin Wienissä. Samaan aikaan tuli hän myös wieniläisen etevimmän pilalehden päätoimittajaksi. Tämä toimi jossakin määrin miellytti häntä, hänen suhteensa lehden hienotunteiseen omistajaan oli aina hyvä, apumiehinä hänellä oli useita hyviä piirtäjiä ja kirjailijoita. Mutta joka tapauksessa vei tämä toimi häneltä hyvin paljon aikaa ja työtä, jotka olisi voinut paremmin käyttää muulla tavalla. Katkerasti sitä valittikin hänen ystävänsä Rosegger.

Vuonna 1885 osti Anzengruber äkkiä ystävilleen siitä edeltäpäin puhumatta oman pienen talon yhdessä Wienin etukaupungeista. Tämä tuuma oli kauvan ollut hänelle hyvin mieleinen. Nähtävästi ei kauppa ollut aivan edullinen. Vuosimaksujen suorittaminen kävi hänelle hyvin raskaaksi. Aluksi tunsi hän itsensä kuitenkin tyytyväiseksi omassa pienessä kodissaan. Hänen työhuoneensa oli yksinkertaisinta yksinkertaisempi. Puinen seisomapöytä, ruskea kirjakaappi, jota voi yhtä hyvin otaksua ruokakaapiksi, horjuva kirjoituspöytä, muutamia tuolia, siinä kaikki. Seinillä muutamia kuvia, äidin, professori Bolinin, Dürerin ja Lionardon Mona Lisa. Vähän runsaammin oli sisustettu viereinen huone, jossa runoilijalla oli tapana lukea ystävilleen uusia kirjoitelmiaan.

Kauvan ei hän kuitenkaan saanut uudessa kodissaan asua, ei täyteen neljä vuotta. Tulevaisuus tosin alkoi näyttää muutamassa suhteessa valoisammalta. Wienissä puuhattiin uutta teaatteria kansannäytelmiä varten. Tässä teaatterissa piti Anzengruberin luonnollisesti saada vaikuttava asema. Hänen näytelmiään näyteltiin hyvällä menestyksellä monessa eri teaatterissa. Muutamat hänen uusista teoksistaan menestyivät hyvin. Saipa hän taas kerran kirjailijapalkinnonkin. Mutta suruja ei suinkaan puuttunut. Eräänä iltana tuli hän tavallista myöhemmin tavalliseen yhteiseen illanviettoon. Kuivasti kertoi hän ystävilleen, että hänen rouvansa lähtee pois. Ystävät luulivat hänen tarkoittavan kylpymatkaa, mutta Anzengruber sanoi: "Hän lähtee pois, ainaiseksi, 16-vuotisen avioliiton perästä. Me eroamme." Tämä oli kaikille odottamatonta. Anzengruber ei ollut koskaan sanallakaan puhunut onnettomuudesta avioelämässään. Hän oli aina ollut erittäin tunnollinen ja huolellinen aviomies. Monet kuumat kesät oli hän yksin nääntynyt työtaakan alla, kun perhe lepäili maalla. Sairaus oli ollut ahkerana vieraana heidän kotonaan. Useita lapsia oli kuollut. Kuitenkaan ei Anzengruber ollut koskaan valittanut. Ainoan kerran kirjoitti hän muistikirjaansa: "vieras aines on naisen kautta tullut minun elämääni".

Eron jälkeen tuli elämä hänelle yhä raskaammaksi. Lapsistaan hän yhä vastakin piti huolta. Talonsa hän päätti myödä. Pitkää ikää ei hänelle sen jälkeen enää ollut suotu. Viimeinen ilo oli uuden Kansanteaatterin avaaminen. Se vihittiin v. 1889 uudella Anzengruberin näytelmällä, joka saavutti suuren menestyksen. Anzengruberin terveys ei koskaan ollut oikein hyvä, ja nyt se alkoi yhä enemmän huonontua, kunnes sairaus hänet voitti ja hän kuoli 10 p. Joulukuuta 1890. Hautajaiset olivat suuren runoilijan arvoiset, vaikka hän eläissään ei useinkaan ollut saavuttanut sitä tunnustusta, jonka hän täysin oli ansainnut. Häntä saattoivat hautaan Wienin kaupungin edustajat, näyttelijät, taiteilijat, kirjailijat, ylioppilaskunnat sekä suuri joukko porvaria ja työmiehiä.

* * * * *

Niinkuin lukija on huomannut, oli Anzengruber koko elämänsä ajan ankarassa työssä ja hän ennättikin kirjoittaa suuren määrän näytelmiä ja romaania. Näytelmä oli hänen vakinainen alansa, ja kirjoitteli hän kaikkia eri laatuisia näytelmiä. Hän oli valmis asettamaan suuren, klassilliseen malliin kirjoitetun draaman etusijaan, ja hän yritteli joskus itsekin semmoisia kirjoittamaan. Mutta yleensä hän ei siinä onnistunut, samoin kuin ei historiallisessa näytelmässäkään, vaikka hän tosin molemmilla aloilla on saanut aikaan muutamia jotensakin onnistuneita. Hänen pääalansa oli kansan elämän kuvaaminen ja sen rinnalla Wienin alempien kansan kerrosten. Kansannäytelmä hänen käsissään ensi kerran muodostui todelliseksi suureksi näytelmäksi. Hänen kansanäytelmänsä eivät olleet tapainkuvauksia, idyllimäisiä melodraamoja, joissa laululla ja tanssilla on pääsija. Ei niissä myöskään taisteltu mitään erikoista pahetta tai epäkohtaa vastaan, niinkuin usein kansannäytelmissä. Hän asetti kansannäytelmilleen samat korkeat tarkoitusperät, kuin siihen asti oli totuttu asettamaan ainoastaan ylhäiselle murhenäytelmälle, jossa kuvatut henkilöt kuuluivat ylimpiin kansankerroksiin. Hän osoitti "että kansan syvissä riveissä saattaa tavata henkilöitä, joiden sisällinen ihminen yhtä tuskallisesti kamppailee ihmisyyden perikysymysten selvittämisessä, kuin koskaan sivistynyt aatteen ja tunnon mies". Selvästi näkyy tämä hänen ensimäisessä onnistuneessa suuressa näytelmässään "Pfarrer von Kirschfeld", josta on puhuttu vähän laveammin.

Lähinnä näitä korkeita tarkoitusperiä halusi Anzengruber sovittaa suhdetta ihmisten ja luonnon välillä, hänen mielestään ihmiset yhä enemmän poikkesivat luonnosta. Luonnottomuus, itsekkäisyys, vallanhimo, jotka olivat vallalla ylhäisissä kansankerroksissa loukkasivat häntä suuresti, herättivät hänessä katkeruutta ja vihaa. Kansassa luuli hän näkevänsä luonnollisempia, todellisempia ihmisiä, sen vuoksi hänen halunsa veti sinne. Hän myöskin ajatteli, että kansan ihmiset välittömämmin toimivat sisäisten vaikuttimien mukaan, kuin yläluokkien, joiden toimintaa sovinnaisuus suuremmassa määrässä ohjaa. Joskus hän kyllä koetti kuvata yläluokan ihmisiä, mutta hän onnistui siinä harvoin, yläluokan ihmiset pysyivät hänelle vieraina. Hän mahtoi sydämmessään ja sielussaan olla näitten yksinkertaisten luonnollisten ihmisten kaltainen, joita hän kuvasi. Joka tapauksessa on kuitenkin omituista, että hän kuvasi talonpoikaista kansaa. Luonnollista oli, että hän kuvasi wieniläisiä ja onnistui siinä hyvin, sillä Wienissä hän oli syntynyt ja kasvanut ja siellä hän vietti enimmän aikansa, mutta maalla hän oleskeli vaan käymältä. Ja kuitenkin tuli hänestä eteläsaksalaisen kansanelämän vakinainen kuvaaja. Tätä ihmettelivät hänen aikalaisensakin, ja sanoivat sitä suorastaan luonnon ihmeeksi. Anzengruber oli näet kuvatessaan kansanelämää niin tarkka, että eivät yksistään luonteet olleet todellisuuden mukaisia, vaan kaikki ulkonaiset pikkuseikat. Kuinka tarkkaa työtä hän tässä tahtoi tehdä, nähdään siitäkin, että hän kirjeissä tiedusteli hienoja erotuksia kansankäyttämien nimitysten välillä. Anzengruberin taitoa ei tässä suhteessa voi muulla tavalla selittää, kuin että hänellä oli erittäin tarkka huomiokyky ja että häntä suuresti huvitti tarkastaa ja tutkia kansaa, silloin kuin hän aika ajottain sen parissa liikkui. Sekä tämän kaiken pohjana jo mainittu sisäinen myötätuntoisuus ja heimolaisuus.

Anzengruber käytti näytelmissään kansan murteellista puhetapaa. Siitä sanovat kuitenkin asiantuntijat, ettei se ollut mitään erikoista murretta, vaan oli Anzengruber useista eri murteista muodostanut jonkunlaisen yleisen kansanmurteen.

Kokoonpanoltaan ovat Anzengruberin näytelmät eheitä, hänen etevimmissä kappaleissa, on joka yksityiskohta oikealla paikallaan. Hänen vahvin puolensa on kuitenkin luonteiden kuvaaminen. Hänen henkilönsä ovat todellisia eläviä ihmisiä, ja on hänellä runsas sarja tyyppiä niistä kansankerroksista, joita hän kuvasi.

Anzengruber pani näytelmänsä etusijaan, ja niin kai olikin. Mutta myöskin romaanin alalla sai hän paljon täysiarvoista aikaan. Paraimmissa romaaneissaan on hän käsitellyt samoja aiheita kuin näytelmissään: kansanelämää ja Wienin keskiluokkien elämää.

Luonnollista on, etteivät runoilijan kaikki teokset aina muodostuneet yhtä eheiksi, etenkin kun muistaa kuinka Anzengruber oli pakotettu pysähtymättä työtä tekemään. Tavallisesti ei Anzengruber ollut halukas ottamaan huomioon niitä muistutuksia, joita hänen teoksiaan vastaan tehtiin. Joskus hän sen kuitenkin teki. Mainittiin jo aikaisemmin romaani "Schandfleck", jonka lopun hän oli muodostunut kustantajalle mieliksi ja siten tehnyt sen epäonnistuneeksi. Myöhemmin hän professori Bolinin kehoituksesta kirjoitti romaanin uudestaan, muodostaen siitä kaksi eri kertomusta. Jälkimäinen on juuri se kertomus, joka tässä seuraa suomennettuna, "Toveri". Jollei se olekaan Anzengruberin paraimpia, on se siinä suhteessa kuvaava, että siinä nähdään, kuinka Anzengruber elävästi osasi kuvata sekä kaupunkilais- että maalaiselämää. Hauska on etenkin tuo hilpeä kyytimies, ehdottomasti ajattelee lukija, että juuri semmoisen vieressä Anzengruber itse mahtoi monesti istua ja kuunnella hänen juttujaan, joista sitten Anzengruberin käsissä muodostuivat hänen paraimmat ja todellisimmat näytelmänsä ja kertomuksensa.

Jos pikimmiltään silmäilee Anzengruberin teoksien nimiä, niin jo niistä huomaa, että hän näki maailmassa paljon onnettomuutta ja paljon rikosta. Ja kun hänen elämänsä vaiheet tuntee, niin hyvin ymmärtää, että hän oli synkkä mieleltään, että hän usein vastausta saamatta sai tehdä kysymyksen: minkä vuoksi kaikki tämä onnettomuus: Mutta kuitenkaan ei voi sanoa että hänen maailmankatsomuksensa oli epätoivoinen. Hänen mielessään oli ainainen varasto huumoria, ja se kaikuu voimakkaana sävelenä myös useimmissa hänen teoksissaan. Se auttoi häntä näkemään ahtaan nykyhetken yli. Hänen teoksensa sen avulla muodostuivat todellisiksi suuriksi runoteoksissa, joiden arvo pysyy suurena vielä kaukaisessa tulevaisuudessa. Ja niiden kanssa on Ludvig Anzengruberin nimi säilyvä suuren runoilijan nimenä.

O. Relander.

Ensimmäinen luku.

Puhelias ajuri kuljettaa vaiteliasta tyttöä: lukija saa siinä kaupanpäälliseksi koko kourallisen juttuja, joista hän toivottavasti heti edeltäkäsin joutuu suosiolliseen käsitykseen tekijän kertomiskyvystä.

Aurinkoinen, kesäinen aamupäivä oli alulla. Retuuttaen suurta myttyä, käveli maalaistyttö polkua ajotien rinnalla, niittyjen ja vainioiden ohitse. Takaapäin tulla rämisivät raskaat rattaat, ajajaa oli auringolta ja sateelta suojelemassa jonkinlainen kuomi, tehty karkeimmasta liinakankaasta, ja pingoitettu tynnörivanteitten päälle. Hevoset juoksivat rivakasti, kun ne olivat tytön saavuttamaisillaan, kuului hänelle huuto:

— Tyttö hoi!

Hän katsahti ylöspäin, näki kuomin varjosta leveitten, hyvänluontoisten kasvojen nauravan vastaansa ja pipalakin juhlallisesti nyökyttävän jokaisesta liikkeestä.

— Mihin matka?

— Piirikaupunkiin.

— Sinne on pitkä matka ja pian tulee kuuma. Etkös tulisi rattaille?

— Kyllä mielelläni. Kost' Jumala.

— Sooh!

Ajokalu pysähtyi, tyttö kiepahti sukkelasti rattaille ja istuutui ajurin viereen, joka heilahutti piiskaa.

— Hei!

Ja niin sitä mentiin.

Mies kärryissä katseli matkatoveriinsa ja nyökäytti pari kertaa hyväntahtoisesti päätään.

— Minä en voi nähdä teitä vaimoväkeä noin tietä kulkemassa, sanoi hän. — Se on niin vaivaloista, ja teillähän sentään, meihin miehiin verraten, on osallanne elämän suurimmat huolet. Nyt kun minä olen vanha, kuljetan mieluummin nuorta väkeä, vaikkei se toimi ehkä enään kuuluisi minulle; itse minä olen tarpeeksi raihnas ja likainen, en siis huolisi toista samanlaista rinnalleni hytkyttämään. Koska täällä maailmassa löytyy niin paljon kaunista, niin minä mielelläni tahdon läheisyyteeni jotakin sellaista sen kauneudesta, joka ei häiritse minua katselemasta eteeni ja ympärilleni. Nuorena minä kuljetin vain vanhoja ihmisiä ja niin saavat nykyisetkin nuoret ajurit tehdä. Kun näkee heidän kuskailevan punaposkista tyttöä, niin tietysti tulee ajatelleeksi, että he sitä tekevät omaksi ilokseen, jota vastoin tuntuu totiselta ihmisrakkaudelta, joka ei siedä minkäänlaista panettelua, jos he nostavat rattailleen vanhan muorin. Niin, tyttö kulta!

— Minä olen nyt vanha kuormarenki, jo poikana minä olen ajanut edestakaisin samaa tietä; alussa edemmäksi, mutta sitte kun rautatie tuli maahan, vain piirikaupunkiin ja sieltä takaisin. Herranen aika, kun ajattelen, että siitä on yli viisikymmentä vuotta! Tie on pysynyt samanlaisena, paitsi muutamaa puuta, joka oli kuollut rivistään ja jonka sijalle olen nähnyt toisen puun kasvavan; pari mökkiä on kohonnut sen varrelle, muutoin se on ihan samanlainen, tunnen siitä jokaisen kiven. Moni muu henkilö on istunut rattaillani mitään huomaamatta. Minä olen hänelle jutellut, antanut hänen kertoa itselleni ja siinä kulkiessani olen katsellut maailmaa ja niin tottunut sen näkemiseen, ettei minun tee mieleni muistaa mitään siitä, minkä tiellä näen makaavan. Useassahan paikassa pitäisi viivähtää, mutta koska saattaisi kadottaa sen, minkä rattailleenkin saattaa ottaa, niin minä tyydyn siihen, että tervein silmin vain saan katsella ympärilleni. Hyvää kyytiä kulkiessa, ei ehdi nähdä hiukkaakaan siitä surusta ja murheesta, joka muutoin niin usein täällä maailmassa viruu, ja kaikki näyttää niin somalta, niin herttaiselta. Niin, tyttö kulta!

— Näetkö tuota, kirkkotornin huipun tuolla puolella, kukkulan takana? Se on Krondorf, siellä olen minä syntynyt. Tuolla maantien puolella on heidän pieni hautausmaansa — hän osoitti suuntaa piiskalla — sinne on isäni haudattu, siitä on jo kolmekymmentäviisi vuotta; äitini lepää Wienissä, sisareni Pragissa, veljeni Italiassa kaatuneitten sotamiesten joukossa, ja sitä en vielä tiedä mihin minä itse joudun, mutta arvelen että Jumala kerran viimeisenä päivänä haravoi meidät kokoon niinkuin hän alussakin teki. Sen minä sanon, ettei minussa koskaan ole ollut mitään erityistä, ja nyt taas minä en enään kelpaa mihinkään. Minä paneudun siivosti maata hautaani, enkä luultavasti koskaan sieltä nouse itsestäni, mutta luotan siihen että hyvä Jumala paremmin tietää, mihin sitä mahdollisesti vielä kelpaamme. — Niin, tyttö kulta!

— Totta tosiaan, eikö täällä ole kaunista? Sinä niin ihmeissäsi katselet ympärillesi, kuin kaikki olisi sinulle vallan uutta. Ajatkohan sinä ensi kertaa tätä tietä?

— Tämä on ensi kerta eläessäni, jolloin yleensä olen poissa kotoa.

— Huomasinhan minä sen heti sinusta. Jäätkö piirikaupunkiin?

— En, edemmäksi minä menen, Wieniin asti, hakemaan palvelusta.

— Vallan oikein. Parempi kaupungissa pienempikin palveluspaikka kuin maalla oman talouden pienet puuhat. Tunnenkohan minä sukulaisiasi?

— En luule. Minulla ei enään olekkaan elossa kuin äitini, ja kukapa sinulle olisi puhunut Sebensdorfin koulumestarin leskestä?

Myöntäen mies ravisti päätänsä.

He ajoivat pienen mökin ohitse, jonka seinälle oli pantu viini- ja olutkylttejä. Laiha mies, joka arvonsa merkkinä kantoi viheriää takkipahaista, seisoi ovella.

— Hei Kollingin Mikko! huusi hän nähdessään ajopelit. — Hyvää huomenta!

— Hyvää huomenta.

Paksu akka törmäsi samassa ulos ovesta.

— Kuka ajaa sivutse?

— No tuossahan tulee sydänkäpyni, huusi vanha kuormarenki. — Hyvää huomenta emäntä. Sinua silmäni jo kauvan on kyttäellyt, sitä kirvelee aina jo aamulla varhain, ja kun ei vain olisi vasen silmä! Vain sinua mielistelläkseni minä aina kotimatkalla hankin puhuttavaa teille. Se sinun toki kerran pitäisi huomata ja toimittaa isäntä syvimpään kellariin, jotta saisimme olla yksin.

Sekä isäntä että emäntä nauroivat.

— Vielä tänäpäivänä kun tulet, sen toimitan, huusi lihava akka voimiensa takaa, sillä rattaat olivat jo rientäneet hyvän matkaa sivuitse.

— Hyvä hyvä, minä suinkaan en laiminlyö tilaisuutta, mylvi Mikko takaisin.

Sitte hän rupesi puhumaan tytölle rinnallaan.

— Tuollaista kunniallista pientä pilaa kai uskaltaa käyttää tällainenkin vanha aasi kuin minä, eikö niin? — Katsos vaan, miten herttaisena Grottensteinin luostari seisoo tuolla ylhäällä, korkealla vuorella, auringon paisteessa! Ja tuolla rakennuksessakin on hyvin hauskaa, olen sen kerran nähnyt. Siitä liikkuu sellainen taru, että siellä kerran kaukaisina aikoina eli munkki, joka oli suunnattoman oppinut ja samalla sangen hurskas. Jumalanpalvelusten välisenä aikana hän keitteli kopissaan terveellisiä yrttejä ja vietti mietiskelevää elämää, ja vihdoin hän sai senkin selville, miten kultaa tehdään. Minä nyt en tiedä, miten asian laita on, mutta sanovat, että se joka omistaisi viisasten kiven, saattaisi parantaa kaikki taudit; ja juuri sen taidon munkki omisti. Sinä saatat ajatella, miten kaikista maailman maista tultiin kysymään neuvoa luostariin. Mutta kukaan ihminen ei mielestään omista kylläksi, ei edes hurskainkaan. Hän tahtoo aina omistaa enemmän kuin muut, ja tämäkin minun munkkiparkani ajatteli: minun ei koskaan tarvitse peljätä sairauden surkeuksia ja heikkouden vammoja, ja kaikki ihmiset jotka luokseni tulevat, minä niistä autan; mutta nyt minä vain vielä tahtoisin keksiä sellaisen juoman, jonka voimasta ei kuolemaa enään olisi maailmassa! Ja hänpä rukoilemaan Jumalalta apua siihen, ja oli muka vain tahtovinansa sitä, että hän kaikkina aikoina voisi auttaa kaikkia sairaita ja vaivaisia. Tätä hän rukoilee, ja Herramme häntä kuulee. Yhtenä yönä hän äkkiä tulee ihan haltioihinsa ja valmistaa tuon kuolemattomuuden juoman. Keskiyön aikana seisoo pikari, laidantasalle täynnä, hänen edessään. Ja kun hän sen tyhjentää, niin kuolema ei voi häntä koskaan saavuttaa. Kun kello lyö kahtatoista, kohottaa hän pikaria juodakseen — ja silloin on ikäänkuin kaukaa, kaukaa, syvältä maan sisältä, jossa jo tähdet loppuvat, miljoonia murtuneita silminä olisi häntä kiihkolla katselemassa; kuin kaikki kuolleet himoiten kurkottaisivat onttoja kitojaan juomaa tavottelemaan. Silloin hänet valtasi tunne ikäänkuin hän olisi tahtonut käyttää väkivaltaa eläviä ja kuolleita kohtaan, hänen tuli paha ollaksensa ja hän heitti pikarin luotaan ja lausui: minäkin tahdon tulla teidän luoksenne. Mutta ne tarttuivat heti kiinni hänen sanoihinsa ja seuraavana aamuna hän tavattiin kuolleena. Puhutaan sitä taas toiselta puolen silläkin tavalla, että tämä juttu aikoinaan olisi vain sepitetty, jotta munkki ihmisten muistossa säilyisi todellisena luostaripyhimyksenä, ja että tuo kuolemattomuuden juoma olisi ollut vain myrkkyä, jota toiset luostariveljet olivat hänelle juottaneet, siitä syystä, ettei hän säilyttänyt viisasten kiven salaisuutta yksinomaan luostarille, vaan tahtoi sitä ilmoittaa koko ihmismaailmalle. Sellainen oli tarina Grottensteinin munkista. Niin, tyttö kulta!

— Silta, josta me nyt menemme, ei ole paljoakaan yli kolmenkymmenen vuoden vanha. Suuren tulvan aikana aukaisi joki itselleen tuonne uuden uoman, ja huomaa nyt tarkoin: se uoma josta nyt ajamme — hopsis, alas ja taas ylös — siinä se ennen juoksi.

Tuli näkyviin risti tien vierellä matkan päässä. Vanha ajuri vaikeni, äänetönnä hän ajoi sitä kohti, kun oli päästy sen ohitse, teki hän ristinmerkin ja kiirehti hevosten kulkua.

— Totta vie tyttö, alkoi hän hetken perästä, — näetkö miten äkkiä minä saan liukkaat suuvehkeeni tukituiksi? Tuo piinaristi ["Piinaristi" on tehty puusta tai kivestä ja pystytetty paikalle, jossa joskus on tapahtunut onnettomuus, usein on lyhyt kirjoitus ilmoittamassa, miten ja millä tavalla, välistä siihen saattaa kuulua kuvallinenkin esitys. Sitte löytyy "lupausristejä", joita ovat pystyttäneet onnettomuudesta pelastuneet, hurskaan lupauksen täyttämiseksi.], tuolla, joka jäi taaksemme, se on minulle ainoa vastenmielisyys koko tiellä. Minä maksaisin mitä tahansa, kunhan vain saisin sen siitä pois. Se minulta ihan pimentää kirkkaan auringonvalon. Yksin matkustaessani, minä aina nukun sen matkapätkän, josta se pistää päänsä esiin, kunnes se on selkäni takana. Sata kertaa minä olen päättänyt, etten asiaan kajoo ja yhtä usein minä olen koettanut sitä unohtaa; mutta mikään ei auta: niin pian kuin näen tuon surkean merkin, nousee taas kaikki niin elävänä eteeni, kuin se eilen olisi tapahtunut. Ja kun on kokenut jotakin, joka raskaasti painaa muistoa, niin sen luulee tulevan helpommaksi kantaa, jos sen uskoo toiselle. Kun samaan paikkaan sattuu lankeemaan kurjuutta niin paljon, että sitä riittää toisillekin kuin itse asianomaisille, silloin rupeavat ihmiset tutunomaisesti haastelemaan keskenään, ikäänkuin se koskisi heitä kaikkia, silloin he yhdessä pelkäävät tätä elämää, jossa sellaistakin saattaa tapahtua.

Hän kumartui hiukan tyttöön päin ja sanoi hiljaa:

— Tuolla ristin tykönä tapettiin monta vuotta sitte mies, ja se joka hänet tappoi oli minun paras ystäväni. Niin, paras ystäväni, huokasi hän syvästi — niin, tyttö kulta!

Hetken vaiettuaan hän taas alkoi:

— Häntä kutsuttiin Sennfeldin Jaakoksi, ja muutoin hän oli niin kelpo poika, ettei kukaan hänestä saattanut yrittääkään pahaa puhumaan, mutta juomiseen hänen ei käynyt puuttuminen, sillä se vei hänet ihan järjiltä pois, ja sitä hän rehellisesti karttoikin. Hänen vanhempansa olivat kunnon väkeä ja ainoana lapsena hän rauhassa ja rakkaudessa eli heidän kanssaan. Siellä paikkakunnalla sitte kasvoi hänen ikäisensä tyttö, ja tuo tuli hänelle vuosi vuodelta mieluisammaksi; mutta se olikin korea kuin kuva, tuo Langhammerin Aune. Eikä aikaakaan, niin jo ilmestyi toisiakin pitämään hänestä ja hakemaan hänen suosiotaan. Sellaisia oli Friedbergin Antti, joka yleensä paremmin tiesi seurustella vaimoväen kanssa, ja ne taas mielellään pitivät häntä joukossaan, vaikka hänestä ajattelivat, että olkoon iloissaan jos itse saa elää, vaikkei henttuakaan saa. Kauniin Aunenkin tunkiolla oli hän ensimmäisenä kukkona, mutta salaisesti, joten ei kukaan sitä huomannut, sillä kosijana Jaakko kyllä oli otettava, ja häntä hän uskotteli omakseen kokonaisen vuosikauden. Mutta toinen poika, Antti, oli ylpeä ja sanoi: olkoon joko niin taikka näin! Jos sinä Jaakon otat, niin et minua koskaan enään näe; jos taas otat minut, niin älä pidä peliä toisen kanssa! Ja nähtiinkin, ettei hän voinut luopua hänestä, vaan antoi Antille rukkaset. Vuosikauteen ei poika raukan päähän ollut pistänyt, että tyttö häntä piteli vain pilkkanaan; ne rukkaset hänelle putosivat kuin taivaasta, hän joutui ihan epätoivoon. Ja silloin hemmetin peijakas häntä neuvoi menemään sinne, jota hän niin kauvan oli kavahtanut — kapakkaan, juomaan tuskansa kuoliaaksi. Tämä jo oli paha; kunhan vain se toinen olisi jäänyt tulematta, mutta sekin tuli sinne, ja siitä se vasta pahin syntyi! Antti huomasi Jaakon istuvan siellä sisällä, eikä voinut olla menemättä katsomaan, miltä mies nyt näytti. Ja se oli hulluinta: hän kun näkee hänen siellä istuvan aivan lamaantuneena, rupee hän säälimään, menee hänen luokseen, pyytää kaataa hänelle puhdasta viiniä, jotta hän huomaisi, ettei tyttö kuitenkaan olisi hänelle sopinut, ettei hän olisi tuonut hänen taloonsa kunniaa, eikä sitä sinne jälkeensä jättänyt. Yksi sana synnyttää toisen, hän saa Jaakon epäluuloisaksi, ja Jaakko, jonka jo ensimmäinen lasi aina panee humalaan, käsittää hänen hyvät tarkoituksensa väärin ja luulee että tuo häntä vain tahtoo ivata, tai hänen silmissään häväistä Aunea. Hän puolestaan ei anna minkäänlaisia viittauksia, vaikenee vain, ja kun toinen lähtee pois, yhtyy hän hänen seuraansa ja seuraavana päivänä löydetään Friedbergin Antti tapettuna tieltä. Mutta Sennfeldin Jaakkoa ei mistään löydetty, ja koko maailma sanoi: hän on murhaaja.

— En ikipäivinä unohda sitä, kun samana iltana sitte tulin Jaakon vanhempien mökkiin. Ihan epätoivoissaan molemmat vanhukset istuivat kukin nurkassaan erillään, eivätkä saaneet katsotuksi toistensa silmiin. — Se ei ole mahdollista, vaikeroi ukko, — hän ei ole voinut niin erehtyä; taikka sitte hän ei ole minun lihastani ja verestäni syntynyt. Tunnusta pois — huusi hän vaimolleen, — myönnä, minä suon sinulle nyt kaikki anteeksi, mutta sano minulle sieluni lohdutukseksi, ettei hän ole minun lapseni! — Vanha muori itki kuin hullu. — Kaikki Sennfeldit, — jatkoi ukko — ovat olleet suorat ja rehelliset. Tuo raju, jumalaton luonne ei ole voinut häneen syntyä kenestäkään esi-isistäni. Minun täytyy häneltä itseltään kysyä, onko hän sen todellakin tehnyt! Ja samassa hän hypähtää pystyyn, menee vaimonsa luo ja huutaa; — sano paikalla missä hän on, sinä sen tiedät! — Akalle ei löytynyt minkäänlaista pakoa ja niin hän myönsi, että Jaakko lähtökiireessään oli sanonut lähtevänsä harmaalle kalliolle; — katsos tyttö, tuo mahtava korkea vuoria on se harmaa kallio.

Ukko ei enään puhunut sanaakaan, vaan valmistausi lähtemään. Minut valtasi suuri tuska sekä hänen että Jaakon puolesta ja minä sanoin: isä Sennfeld, minä lähden mukaanne! Ja hän vastasi: lähde sitte! Ja vielä samana iltana me läksimme sieltä, kuljimme läpi yön. Se oli surullista kulkua, emme puhuneet sanaakaan tiellä, silloin tällöin kuulin vain vanhan isän hiljaa huokailevan, sillä hän ei tahtonut ääneen ilmoittaa mielentilaansa. Aamun koittaessa, kun menimme kohti harmaata kallioa, katsahdan sattumalta taakseni tielle. Pyhä Jooseppi, pistimethän vain välkkyvät auringossa, santarmit ovat kintereillämme! Vaikka olisivat olleet koko yön, meidän huomaamattamme. Ukko on koko ajan katsellut eteensä tielle, mitään minulle sanomatta, minä tartun hänen käsivarteensa ja sanon: pyhä äiti, mitä me nyt teemme? Santarmit seuraavat meitä! Hän vastaa siihen: — vai niin. Ja rientää yhä eteenpäin kallioa kohti. Sydäntäni ahdisti ja päätäni huimasi ikäänkuin minua olisi otsaan lyöty, niin että kaikki ajatukset menivät minulta sekasin, ja kuin pikkunen poika minä juoksin ukon perässä. Me nousimme ylös harmaata kallioseinää, polveni vapisivat, mutta ukko pysyi jäykkänä edelläni. Pääsimme ihan huipulle, siellä on pieni rotko, josta, meidän astuessamme sisään, syöksyi ulos Jaakko, kalpeana, villiytyneenä, ei enään ihmisen näköisenä. Minun silmistäni valuivat vedet. Hän tahtoo heittäytyä isänsä kaulaan, mutta tämä estää häntä kädellään ja lausuu: — sano minulle totuus Jaakko, oletko sinä lyönyt kuoliaaksi Friedbergin Antin? Silloin vaikeni poika, ja ukko taas jatkaa: — kiellä taikka myönnä! Vanhurskaan Jumalan nimessä ja minun tuskani ja kärsimykseni tähden! — Silloin Jaakko ihan hiljaa myönsi ja heittäysi pitkäkseen kiville, ääneen itkien. Mutta isän koko ruumis vapisi, hän katsahti taivaaseen ikäänkuin armoa anoen, rauhoittui sitte taas ja tähtäsi katseensa alas sinneppäin, jossa santarmit juuri olivat nousemassa kallioa ylös. Silloin hän kääntyi poikaansa kohti ja sanoi: — ne tulevat jo sinua noutamaan. Siitä olisi minulle suuri lohdutus, jos sinä voisit säästää asiaa joutumasta tuomioistuimen eteen ja minun rehellistä nimeäni sellaisesta arvostelusta, joka hirsipuun juurella myytäisiin parista kreutseri-rahasta; sentähden on jotakin tehtävä ja sen minä otan täyttääkseni ja kun sitte vastaat teoistasi Jumalan kaikkivaltiaan edessä, niin esiintuo tämäkin. Olkoon hän meille molemmille armollinen ja laupias! Amen. Ja nyt Jaakko nouse, santarmit ovat jo likellä. Annan sinulle käteni, älä minuun enempää kajoo. Ja kun minä itse kerran seison Jumalan edessä ja hänen luvallaan saan antaa sinulle anteeksi, silloin se tapahtukoon! — Ja isä tarjosi hänelle todellakin vain kätensä, minä näin, että hän siinä piteli jotakin, jonka Jaakko otti ja riensi sitte kiireesti sisään rotkoon. Hän ei ollut kahtakaan minuuttia siellä kätkössä, kun jo santarmit olivat astuneet esiin. — Miehet, missä Sennfeldin Jaakko on? kysyi yksi heistä. Mutta isä ei heille mitään vastannut. Pelko norjisti jäseneni, minä syöksyin rotkoon, santarmi perässäni ja sieltä me tapaamme Jaakon verissään makaavan, kuolleena, kurkussa suuri haava, kädessä partaveitsi, jonka isä oli hänelle pistänyt. Minä huusin, santarmi tahtoi juosta toverinsa luokse, minä pidätin hänet ja sanoin: — tuo vanhus tuolla on hänen isänsä! — Minä sen tiedän, vastasi sotamies. Kelpo mies, senkin silmät olivat märät. Ja kun me astuimme ulos ilman Jaakoppia, silloin katseli ukko Sennfeld meitä lasistunein silmin ja rupesi horjumaan. Hän olisi pudonnut alas kalliolta, jollemme olisi häntä auttaneet. Minä pitelin häntä vielä pystyssä kun santarmi sanoi toiselle: — hän on tappanut itsensä! — Silloin ukko syvästi huokasi, ojentautui suoraksi ja lausui: — se oli oikein tehty! — ja kääntyi sitte menemään tiehensä, levollisena, varmin askelin kotiin saakka, minä koko ajan perässä. Kotiin tultuaan, hän paneusi lepäämään, eikä enään noussut vuoteeltaan. Se loppu ei kestänyt kauvan. Niin, sillä miehellä vasta oli oikeudentunto, joka ei säästänyt omaa lastakaan. Jumala häntä lohduttakoon! Sinä saatat ajatella, mitä murheen päiviä Sennfeldin muori vietti, ja ettei Aune Langhammer siitä ajasta tuntenut rauhan hetkeäkään.

— Vahinko, — tulee ajatelleeksi — ettei tuollaisen tyttöletukan kevytmielisyyttä koskaan saata arvostella kyllin ankarasti. Niin kelpo miehiä molemmat, voisivat vielä tänäpäivänä elää onnellisina! — mutta se oli kai niin sallittu. Usein astuu alas taivaasta, tai nousee ylös helvetistä tähän matoiseen maailmaan tulkitsija, joka panee ihmisen pään pyörälle. Nyt on jo koko harmaa kallioriiviökin jäänyt taaksemme ja tuolla edessämme on majatalo, jonne poikkeemme syömään päivällistä. Kyllä syöminen ja juominen tämän jälkeen jo maistuukin! Niin, tyttö kulta!

Tyttö tosin ei ollut rehellisen ajurin kanssa samaa mieltä siitä, että hänen surullinen kertomuksensa olisi yllyttänyt nälkää ja janoa, päin vastoin se oli karkoittanut hänen ruoka- ja juomahalunsa, mutta hän oli sentään siitä tyytyväinen, että levähdettäisiin.

Tiellä jo seisoi useita rattaita rivissä, Kollingin Mikko sitoi omansa viimeiseksi, sitte hän astui ovelle ja huusi sisään:

— Jumalan terveeksi — johon tervehdykseen tuli monessa äänessä vastaus.

— Jäätkö sinäkin tänne ulos? kysyi hän toveriltaan. — Minä en koskaan laittaudu istumaan tuohon meluun ja kuumuuteen, paitsi talvella kun on pakko.

Yhdelle ulkona seisovista pöydistä hän, merkiksi siitä että se oli otettu, heitti leveän, raskaan hattunsa, jota hän nähtävästi vain tätä tarkoitusta varten kuljetti muassaan, sillä koko päivänä hän ei ollut pannut sitä päähänsä.

Isäntä tuli kysymään, mitä tulijat halusivat, ja kun häneltä oli tehty tilaus, meni Kollingin Mikko vaunuilleen ottamaan esiin evässäkkejä.

— Ensin hevoset, sitten minä, sanoi hän.

Hän jakeli sitten elukoille ystävällisiä neuvoja, että ne rauhassa maistellen nauttisivat, eivätkä kiireesti nielisi, ja istuutui sitte pöydän ääreen tytön viereen. Sillaikaa toiset matkailijat jo olivat suorittaneet laskunsa ja hankkivat lähtöön majatalosta.

Ensimmäinen, joka astui kynnyksestä ja näki tuon eriskummallisen parin, huusi tupaan takaisin:

— Nythän vasta Kollingin Mikko on tavannut korean hentun!

Toiset tuuppautuivat nauraen perässä.

— Niin, sanoi vanha ajuri — sen minä kyllä korjaan teidän kynsistänne ja vien kaupunkiin.

— Nätti tyttö, sanoi ensimmäinen, — istu mieluummin minun rattailleni! Pikemmin pääset perille ja vähemmällä maksulla.

— Tietysti! juttujesi lupauksia täyttämään sinä et kelpaa, mutta juttuja tekemään; hän ei istu sinun rattaillesi.

— Oikeinko sinä pysyt ukolle uskollisena tyttö? Vahinko!

Ajurit nousivat rattaille ja hitaasti kärryt toistensa perästä läksivät liikkeelle, koko rivi kulki pitkin tietä. Kun sitte Kollingin Mikko tyttöineen nousi ylös, näkivät he vain tumman juovan liikkuvan kierolla maantiellä, pienenä kuin mato, joka kiemurrellen ja käännellen matelee lehtivarrella.

Rattaat vierivät taas eteenpäin vanhaan vauhtiinsa, usein ne pomppien menivät sellaisista paikoista, joihin juuri oli hajoitettu rapakiveä. Vanha ajuri ei niissä päässyt torkkumaan, vaikka hänen kyllä teki mieli. Hän sentähden kokonaan pirkistyi, ja alkoi taas jutella.

— Tuo poika, sanoi hän — joka viimeksi puhui, se on aika velikulta, sen mielestä mikään leikki ei ole liikaa, ja varsinkin hän sen aina kääntää teihin vaimoihmisiin. Viime vuonna hän teki tempun — se ei ollut hänen syynsä ettei se onnistunut, mutta eihän semmoinen veitikka kysykkään, miten se asia päättyy, jonka hän vallattomuudessaan alkaa.

— Kaupunki on epäterveellinen paikka sille ihmiselle, jonka siellä täytyy kasvaa. Suurin osa kaupungin väestöä on heikkoa kuin vaimoväki — vaikka naisiksihan niitä siellä kutsutaan — ihan sellaista; kun ne naivat ja lapsia syntyy, silloin ne eivät tiedä, mitä tehdä. Pienet raukat ruokitaan vedellä tai otetaan taloon imettäjä; tuossa ei ole mitään pahaa, sillä lapsi silloin jää heidän silmäinsä alle. Mutta löytyy vanhempia, jotka eivät voi tehdä yhtä, eivätkä tule tehneeksi toista, ja ne lähettävät lapsen luotansa maalle. Olisihan se hyvä, mutta heidän täytyy antaa se ihan vieraitten ihmisten haltuun, ja se ei ole oikein. No niin. Ja usein ympäristön talonpoikaisakat noutavat tuollaisia hoitolapsia kaupungista. Rääppänä raukka köytetään puhtaaseen liinaan, akka ottaa mytyn ja vie sen pois; ei aavista kukaan kummoisena hän sen kerran tuo takaisin. He sillä tavalla ansaitsevat rahaa. Ja kun heitä noin kaksi, kolme, tai koko joukko on paluumatkalla kotiin, silloin he ovat hyvällä mielellä, poikkeevat pakinoimaan jokaiseen majataloon ja viettävät lystiä päivää, — eihän sellaisiakaan usein satu. Viime vuonna sitte tuo sama poika matkustaa piirikaupungista ja tapaa tiellä kaksi tuollaista hoitoäitiä pikkutavaroineen. Jokaisella hoitoäidillä oli oma osansa, ne hoippuivat vastatusten, huusivat ja nauroivat ja lapset kirkuivat myöskin, minkä jaksoivat pienistä kurkuistaan päästää. Se oli sellaista meteliä, että hulivilipoikani jo kaukaa sen kuuli. Kun hän heidät saavuttaa, on hän olevinaan armelias ja ottaa akat kärryynsä, ja hetken perästä molemmat kuorsailevat kilpaa. Nyt poika käärii lapset auki vaatteistaan, vaihtaa paidat ja liinat ja kaikki ja panee sitte molempiin eri tamineisiin väärän lapsen. Kun he heräävät, ei kumpikaan huomaa petosta, toinen astuu varhemmin pois, toinen matkustaa tien melkein loppuun asti. Saattaa käsittää, että siitä olisi voinut syntyä häiriö, joka ei ollenkaan olisi sietänyt leikkiä, mutta vaihdetut lapset olivat onneksi poika ja tyttö, ja kun molemmat hoitoäidit taas olivat selinneet unestaan, silloin toinen ihmetteli miten pojasta oli voinut tulla tyttö, ja toinen, miten tyttö oli voinut muuttua pojaksi. Tietysti he eivät sentään uskoneet sellaiseen ihmeeseen, ja kun sitte saivat asian selville, niin saatat kuvitella, mikä tora ja haukunta siitä syntyi, sillä molemmat olivat väärä lapsi sylissä ajaneet neljätoista peninkulmaa toisistaan, jonka matkan olisivat voineet käydäkkin, ja poikkeamatta majataloihin. Sellaisia kujeita se panee toimeen. Niin, tyttö kulta!

He nousivat ylös mäkeä, ja kun he olivat päässeet sen päälle, niin näkivät he kaukaa rakennuksia toisissaan kiinni, ja niiden keskeltä kohosi korkeita kirkontornia ja suippeita tehtaan piippuja. Mikko viittasi piiskallaan sinneppäin.

— Piirikaupunki, sanoi hän.

Maaseudun lapsi ei ikinä ollut tullut ajatelleeksi sellaista talojen paljoutta, ja niiden välillä katuja ristiin rastiin. Hän oli ajatellut, että jos olisi kaksi kertaa niin paljon taloja kuin hänen kotikylässään oli, niin siitä jo tulisi pieni kaupunki, ja jos olisi kymmenen kertaa niin paljo, niin siitä jo tulisi oikein suuri kaupunki. Nyt hän ei ollenkaan koittanutkaan määritellä kaikkien noitten talojen lukua, jotka olivat hänen edessään; häntä hävetti oma lapsellinen käsityksensä, ja hän nauroi sitä, että hän oli voinut tulla niin vanhaksi, ilman että oli saanut sen oikaistuksi. Ja levottomasti hän käänteli istuimellaan, seuraten näköä siellä tai täällä.

— Tyttö kulta, sanoi Kollingin Mikko, — kun sinä noin hämmästyt tätä kaupunkia tässä, mitenkähän sinä katseletkaan, kun tulet suureen kaupunkiin.

— Kuinkahan suuri se onkaan tähän verraten? kysyi tyttö.

Ja näyttääkseen, että hänen ensimmäinen ihmettelynsä oli hänen viimeisensäkin, hän heti lisäsi:

— Ehkä sata kertaa näin iso?

— Tuhat kertaa, sanoi ajuri.

— Tuhat kertaa?

Silloin tyttö vaikeni. Se hänen täytyi nähdä, ennenkuin hän sen uskoi.

Tuli jo näkyviin yksityisten huviloita kaupungin likeisyyden merkkinä. Pienessä puutarhassa kisaili lapsia, vanha piika istui vieressä katsellen heidän leikkiään. Kun kärryt ajoivat sivutse, katsahti hän ylös ja nyökäytti päätään kiitokseksi Kollingin Mikon tervehdyksestä.

— Tuo tuossa, sanoi hän — oli kerran helkkarin korea lapsenpiika. Se palvelee vieläkin samassa paikassa, johon nuorena meni, ja kaitsee nyt niiden ihmisten lapsenlapsia, joitten lapsia hän kaitsi. Tekivät hänestä paljon pilkkaa nuorena ollessa, ja nyt vieläkin vuosien vierittyä kestää samaa peliä; siitä pilkasta en minä ollenkaan pidä; mutta se tekee, että pidän vanhasta neitsyeestä ehkä enemmän. Onhan hän kaikkina elinpäivinään ollut vähän hullu ja omituinen, mutta minun luullakseni meidän tulee kiittää Jumalaa sekä siitä, että järki on selvillä, kuin siitä, että rajat ovat paikoillaan, eikä hyväjärkisten ihmisten sovi vääntää heikkoa päätä entistä heikommaksi. Sen minä vielä kerron, sillä se riittää juuri siksi matkapalstaksi, joka on jälellä kaupunkiin.

— Pitkä elämä yksin vie korkeaan ikään, ja jokaisesta joka on vanha, tiedetään että hän on ollut nuori. Mutta jälkiä siitä, onko hän myöskin ollut kaunis, tavataan harvoin, ja tuosta vanhasta lapsenpiiasta, josta puhun, ei enempää. Mutta kaunis hän oli, tullessaan noitten ihmisten taloon, nuori ja verevä, maalta kotoisin. Kaupungin ilma ei tehnyt hänelle hyvää, se meni hänen päähänsä. Hän rupesi mielessään kuvittelemaan, että joku aivan erityinen mies oli syntynyt häntä varten, talonpoikaa hän tietysti ei enään voinut ajatellakkaan, mutta käsityöläiset ja muut elinkeinonharjoittajatkin olivat hänelle liian huonot. Kosijoita tuli joukottain, mutta kun jokainen sai rukkaset ja niiden sisään kauniisti käärittynä hänen mielipiteensä, että hän katsoi olevansa liian hyvä noin alhaisiin kerroksiin, niin alhaiset kerrokset aikaa voittaen jäivät tulematta, ja koska korkeampia ei myöskään tarjoutunut, niin hän hetkisen sai olla rauhassa.

— Hänen herrasväkensä nauroivat tuota ylpeyttä, sillä onhan se aina naurettavaa, kun joku noin ylvästelee ihan ilman aihetta. Kunhan asia vain olisi jäänyt sellaiseksi, niin ehkä neitsy "Ylhäiseksipyrkijä" olisi malttanut mielensä ja nyt istuisi kunniallisena käsityöläisrouvana, eikä vanhana hyljättynä ja turhana olentona, joka otsansa hiessä syö armoleipää.

— Jos minä sitte kertoisin, miten asia on kehittynyt, sillä kaikella tässä maailmassa on syy, vaikkei sitä aina ajatella taikka uskota, ja tyhmintä on sanoa: "se tapahtuu itsestään". Mikään ei tapahdu itsestään. Sillä herrasväellä oli sukulainen, nuori kaunis ylioppilas, joka kerran parin viikon ajan oleskeli heillä vieraana. Hän oli vähän vanhempi kuin tuo lapsenpiika siihen aikaan, eikä se kumma ollut, että tuollainen sorja jumalanluoma häntä miellytti. Hän näytti sen hänelle ja koetti hänkin puolestaan miellyttää tyttöä. Mutta kun hän huomasi, ettei tyttö ollenkaan laskenut leikkiä näissä asioissa, vaan aikoi täyttä totta ja menetteli sen mukaisesti, silloin hän salaa nauroi, mutta oli samalla kiukuissaan niinkuin kettu pihlajapuun alla. Mutta sen ikäisissä suonissa on aina kevyttä verta, sellaiset asiat pian haihtuvat mielestä, ei huoli koettaa siellä, vaan kolkuttaa toista ovea täällä, ja on niin rehellinen, ettei tuomitse toista siitä, että hän ajattelee omalla tavallaan, eikä niinkuin itse tahtoisi.

— Mutta nyt on rouvasväen joukossa niin, että yksi aina kadehtii toista rakkauden asioissa, ja vaikkei hän ollenkaan välitä rakastajasta, niin siinä sentään aina on jotakin; hän meinaa että hän itse tahtoo ottaa huostaansa lausutut lemmenkujerrukset, ja siitä hyvästä itse kutoa rukkaset. Jokainen luulee, että häntä on laiminlyöty. Sen perheen neidit myöskin olivat kiukuissaan rakastuneen serkkunsa tähden ja tekivät hänelle siitä oikeutettua kiusaa, mutta kun he näkivät, miten asiat rupesivat kääntymään, että ylioppilas siitä lähtein pysyi alallaan, silloin niiden tuli sääli; se totinen puhe joka tyttöä kunnollisesti oli suututtanut, se vaihtuisi sitte leikiksi, joka häntä suuresti huvittaisi; ja niin he houkuttelivat hänet kurilla näyttäytymään totisena. Onhan jokaisessa ihmisessä hiukkasen kostonhimoa; ja nuori serkkuherrakin ajatteli: koska minä saan surra rukkasia, niin sure sinä puhumattomuutta. Ja niinkuin nuori väki aina on ajattelematonta ja ylpeää, niin hänkin suostuu heidän kehoituksiinsa ja alkaa pitää väärää, valheellista peliä. Nauraa hihitettiin, iskettiin silmää ja häärättiin rakastuneen tytön kustannuksella, joka jo oli arvellut olevansa tulemaisillaan kaupungin armolliseksi rouvaksi. Ja tuli sitte se aika, että nuoren herran piti palata kaupunkiin lukuihinsa. Hän odotti kuutamoyötä ja tilasi rakastuneen tyttöraukan puutarhaan hyvästijätölle. He olivat neitien ikkunan alla ja ne seisoivat kaniinin takana ja tukahduttivat naurunsa kuulumattomaksi sillä tavalla, että nätisti pureskelivat rikki kaksi nenäliinaa. Sillä välillä ylioppilas puhui itkevälle, ja vannotti hänet pysymään itselleen uskollisena, kunnes hän tulisi takaisin — jota hän ei milloinkaan ajatuksissaankaan aikonut tehdä. Ja tyttölapsi vannoi ja on valansa pitänyt aina tähän päivään asti. Kun hänelle sanotaan: — tottahan sinun kultasi on kuollut, koskei se tule! niin sen hän kärsii. Mutta sanokoonpas joku: — ylioppilas piti sinua vain pilkkanaan! silloin hän suuttuu, eikä suinkaan itsensä tähden, vaan sentähden että hänestä sellaista luullaan ja häntä panetellaan. Kai hänestä on tullut sellainen vanha kansliaherra, jonka kasvoissa nyt on ryppyjä ja poimuja yhtä paljon kuin hänen nahkatuolissaan. Mutta silloisen tytön muistossa hän on säilynyt nuorena ja koreana, ja vielä tänäkin päivänä, kun miehistä tulee puhe, hän sanoo: — minun kultani on ihan toisenlainen! Ja saattaapa niin ollakkin, sillä se joksi hän kuvitteli ylioppilasta, se hän ei ollut; mutta ehkä hän löytyy jossakin maailmalla ylipäänsä, ehkä hän hänet vielä muualta tapaa. Minä en saata laskea leikkiä hänen kustannuksellaan. Eihän tuo rakkaus ollenkaan ollut paikallaan, mutta hän on kuitenkin osoittanut uskollisuutta ja se on sentään vaimoväen parasta, ja sentähden minä hänestä pidän, ja tervehdin häntä aina kun menen hänen ohitsensa.

— Mutta, sanoi tyttö, — miksi ei kukaan häntä estänyt siitä? Silloinhan hän nyt olisi paljon onnellisempi.

— Älä luule, tyttö kulta! Ehkä sinä mieluummin elät todellisuudessa; mutta ne ihmiset, jotka uneksien vaeltavat elämänsä halki, ne viihtyvät paremmin haaveiluissa, kuin todellisuuden tapahtumissa. Näetkös, nyt ollaan ihan kaupungin likellä. Tiedätkö nyt, mihin sinun on meneminen?

— Minulla on kirje, jonka päälle se on kirjoitettu.

Hän veti kirjoituksen esille kaulaliinansa alta.

— Aika hyvä kirjelaukku, sanoi Mikko.

— Wieninkatu, numero 73 siinä seisoo.

— Todellako? Sepä ikävä, sillä silloinhan minun pian pitää sinut päästää pois ja mielelläni minä olisin sinua kuljettanut vielä hyvänkin aikaa. Wieninkatu näkyy tuolla, suoraan sillan yli. Nouse nyt sitte pois tyttö kulta. Sooh!

Hevoset pysähtyivät, tyttö kiepahti alas rattailta.

— Kiitoksia paljon!

— Ei kestä kiittää.

— Ja onnea kotimatkalle!

— Niin, onnellista matkaa! Jumalan haltuun! Hei!

— Jumalan haltuun!

Kollingin Mikon matkatoveri astui sillan yli, osoitettua katua kohti. Oli jo iltapäivä ja vaikka oli arkipäivä, niin oli siellä ihmisiä enemmän kuin kotikylässä sunnuntaina ja juhlapäivinä koolla; hänen täytyi aina olla valmiina poikkeamaan heidän tieltään ja heti ymmärtämään, kun joku tahtoi poiketa hänen tieltään; useimmat kiiruhtivat sivutse, katselematta ympärilleen; toiset ohimennessään heittivät hänellekin ystävällisen silmäyksen, ja hänestä tuntui siltä, kuin ne silloin olisivat häntä tervehtineet, — hänhän ei vielä ollenkaan tuntenut sellaisia ihmisiä, jotka ovat ystävälliset koko maailmalle. Jos hän ihan vieraana olisi ollut siinä ilman turvapaikkaa, niin tuo kirjava elämä olisi pannut hänen päänsä pyörälle. Mutta hänellä löytyi täällä kaupungissa sukulaisia, ja se antoi hänelle varmuutta. Tuo ihmisten puuhaava sekamelska vaikutti välittömästi häneenkin; tuli ihan sietämättömäksi kulkea mykkänä tuon tuuppivan, puhelevan joukon keskellä, hän tahtoi kuulla omaa ääntänsä kaupungissa, ja jos hän puhuttelisi jotakin, noista kaupunkilaisista, niin tottahan sen täytyisi vastata ja sitte hän saisi kuulla, millä tavalla ne puhuvat täällä. Oudolle ei koskaan ole haitaksi kysyä tietä ja hän kääntyi vanhemmanpuoliseen herraan ja sanoi:

— Älkää panko pahaksi, onko tämä Wieninkatu? Mutta tuo vanhanpuolinen osoitti kirjoitusta kadunkulmassa ja ärisi:

— Ettekö te osaa lukea?

Mitä? Ensin hän ällistyneenä katseli hänen jälkeensä, sitte hänen mieleensä johtui, että hänhän olikin kaupungissa. Siellä ihmiset eivät ole niin tuttavat keskenään niinkuin maalla, useimmat jäävät toisilleen vieraiksi koko elinajaksi, ja kaikki täällä toisiansa teitittelevät ikäänkuin jokainen olisi toista ylempi. Tuo ei sentään näy estävän heitä olemasta epäkohteliaita. He puhuttelevat ihmistä monena, ja jättävät seisomaan ainoaa mitättömämpänä.

Häneltä oli nyt kadonnut puhumishalu. Sentähden hän astui likelle taloja ja etsi porteista numeroita. Voi niiden mahtavien rakennusten suuruutta! Ihan niinkuin olisi siirretty kymmenen tai kaksikymmentä taloa toisiinsa kiinni ja päällättäin yhdeksi kaluksi. Siinä sitte ihmiset asuvat ja maksavat siitä, että ovat vain talottomia pikkuisäntiä. Usein heillä ei löydy enempää tilaa, kuin samanlainen ihminen maalla omistaa; siellä eroittaa hökkelit toisistaan vainio ja niitty, täällä ihmiset elävät ihan toistensa vieressä, seinä seinässä. Mikä mylläkkä lieneekään sellaisessa talossa! Mitä siellä tehneekin, niin aina on vieraita silmiä ympärillä, ja kysytään tai ollaan kysymättä; se tekee elämän ikäväksi ja pahaksi. Kohtapa hän itsekin saa kokea sen sekä valo- että varjopuolia.

Tuolla portilla seisoi kirjoitettuna numero seitsemänkymmentäkolme. Tyttö astui porraskäytävään, jossa vanha akka oli lakaisemassa, ja kysyi Reinholtti Bruckeria.

— Kolmannessa kerroksessa vasemmalle.

Hän astui ylös portaita. On niitä kaupungissakin vuoria, mutta muuratuita ja niissä asuu ihmisiä.

Toinen luku.

Yö rakkaitten sukulaisten luona. Matka jatkuu Wieniä kohti. Tutustuminen ankaraan olentoon, josta paljon puhutaan maailmassa, vaikka harvat ovat hänen kanssaan joutuneet likeisempään tekemiseen, eivätkä senjohdosta ollenkaan ole etuoikeutetut.

Tyttö oli nyt osoitettu oikeaan paikkaan ja seisoi kolmannen kerroksen käytävässä, joka oli yhtä likainen kuin talon portaat. Ovi vasemmallakin näyttäytyi niin siivottomassa tilassa, ettei hänen puhtaudentuntonsa olisi sallinut hänen siihen kolkuttaa, mutta hänen täytyi se sentään tehdä, vieläpä monta kertaa ja yhä kiivaammin uudistaa. Silloin kuului ovi avautuvan ja sieltä sisältä käheää koiranhaukuntaa.

Lukko vääntyi auki, hänen edessään seisoi pieni, lihava nainen, jonka ankarat kasvonpiirteet ikä oli tehnyt vielä terävämmiksi. Hänen jalkainsa juuressa ärhenteli ruskea, pitkäkarvainen koirarakki, jonka kynnet olivat kasvaneet pitkälleen ja karvat kimpuissa riippuivat niiden yli, joten elukka käveli omilla villoillaan ja näytti siltä kuin se kerran olisi ollut korkeampi ja olisi hakattu poikki jalat, ja se olisi kävellyt neljällä puretulla sukkavarrella.

— Huut Jolli! Mitä te tahdotte? sanoi nainen.

— Päästä Reinholtti Bruckerin luo, vastasi tyttö.

— Entinen kaupunginaktuario herra Brucker asuu täällä. Mitä te häneltä haette? Minä olen hänen rouvansa.

— Sitte minä suutelen rouvatätini kättä, minä olen Leipoldin Pirkitta Sebensdorfista. Äiti lähetti paljon terveisiä ja tässä on kirje häneltä.

Rouvatäti otti kirjeen.

— Vai niin, Katri sisareni on sinut lähettänyt ja meille? Ihmeellistä. Minä jo luulin että te olitte meidän tuttavuutemme ihan unohtaneet, vuosikausiin ei kukaan teistä ole käynyt meitä katsomassa, ettekä te koskaan ole lähettäneet meille mitään pienintäkään maalta, vaikka kyllä olisitte voineet ja olette tietäneet kuinka tarpeen se olisi ollut meille. Ehkä sinulla täällä on jotakin tuliaisia?

Hän tarttui myttyyn.

— Ei rouvatäti, ei minulla ole mitään tuomisia.

— Kyllä minä sen arvasin, sellaiset te olette te maalaiset, sellaisiksi teidät jo tuntee; ette te lähetä mitään ettekä tuo mitään, mutta kun itse tarvitsette jotakin, silloin te kyllä tiedätte kirjoittaa osoitteen ja löytää tien tänne. Olenpa utelias tietämään, mitä te nyt tahdotte. Tule sisään!

Hän päästi tytön pujahtamaan ohitsensa kyökkiin ja sulki oven hänen jälkeensä. Molemmat astuivat seuraavaan huoneeseen. Pöydillä paloi lamppu, jonka varjostin oli painettu toiselle syrjälle, ja sen syvimmässä varjossa istui vanha mies nojatuolissa, jonka nahkapäällystää aika niin suuresti oli kuluttanut, että sieltä täältä hevosenkarvat pistivät näkyviin.

Tyttö astui arasti hänen luokseen ja tarjosi hänelle kätensä. Hämmästyneenä hän veti oman kätensä takaisin.

— Mitä? mitä? Kuka tämä on? hän änkytti.

— Anna vaan hänelle kätesi, sanoi vaimo.

Hän totteli tätä käskyä, odottamatta että hänelle selitettäisiin, miksi hänen piti se tehdä.

— Se on Leipoldin Pirkitta, minun sisareni lapsi, jatkoi rouva.

— Vai, vai, sanoi vanhus, painaen nyt vasta ojennettua oikeaa kättä. — Kälyni tytär — ja miten iso tyttö ja kaunis, — hihhii, — niin, niin — mutta minkä kälyn?

Sillaikaa hänen vaimonsa oli avannut kirjeen ja ärjäsi hänelle keskeltä lukemistaan:

— Minkä kälyn? Eihän meitä olekkaan kuin kolme sisarta, nuorimmalla toki ei voi olla noin suurta tyttöä. Ja johan minä mainitsin Leipoldin, etkö sinä enään osaa kunnollisella tavalla pitää korviasi ja silmiäsi auki, edes hetken aikana!

Hän näki kuinka Pirkitan silmät menivät pystyyn; hänen suunsa piirteet vetäytyivät ilkeiksi, kun hän sitte lausui:

— Mitä sinä siinä kurkistelet niin pöyhkeästi? Tuo vanha mies on sellainen, ettei hän kelpaa mihinkään, hän kuulee huonosti eikä näe paremmin, hänen ymmärryksensä on jo melkein sekaisin, hänen suhteensa ei voi ryhtyä mihinkään. Ja tämä kaikki sattuu juuri sellaiseen aikaan, jolloin tahtoisi olla rauhassa.

— No, no, koreastipa sinä minut kuvaat vieraille ihmisille, sanoi mies ja loi himmeät silmänsä tuijottamaan vaimoon.

— Enhän minä aina ole ollut tällainen, enkä ainaiseksi jää tällaiseksi. En, en jää.

— Tietysti et, sanoi toinen.

— Ja jos minä olen teillä liikaa, niin menen pois, lähden pois — heti lähden pois.

Vaivalloisesti hän nousi ylös.

— Sanokaa vain olenko teille liikana?

— Ole sinä iloissasi että saat pysyä tuossa istumassa — rouva painoi hänet takaisin tuoliin — äläkä puhu noin turhia.

— Hehheh, etpä sinä taida tahtoa, että minä menisin.

— No niin.

— Onko sinulla kirje siellä?

— Sisarelta.

— Kälyltäkö? Annappas tänne, sehän minunkin pitää lukea.

Vaimo pani sen, olkapäitään kohottaen, pöydälle. Vanha mies luki hitaasti, rivi riviltä, pysähtyi usein ja peitti kasvot käsillään.

Pirkitta seisoi syrjemmällä, hänen sydäntänsä särki, nähdessään vanhuksen avuttomuutta.

— Vai sinä tahdot palvelusta? sanoi rouvatäti hänelle. — Se on oikein, ja silloin minä kaiketi voin tehdä jotakin hyväksesi. Tämän yön sinä saat olla meidän luonamme, huomenna varhain sinun täytyy nousta, jottet myöhästyisi junalta, joka menee Wieniin. Ja osoitteen minä sinulle annan, kirjoitan sinulle muistiin, missä armollinen rouva Zeidlhuber, minun ja äitisi sisar, asuu. Sitte siellä on eräs tätisi, joka on naimisissa erään kenkätarpeiden kauppiaan kanssa. Sen tätisi sinä etsit, hänellä on paljon tuttuja ja hän voi sinut helposti toimittaa johonkin, tai ehkä hän itse pitää sinut luonaan; olisihan sinun parempi sukulaisten, kuin vieraitten luona.

— Hyvin paljon kiitoksia.

Vanha mies laski juuri kirjoituksen takaisin pöydälle.

— No mitä käly nyt kirjoittaa? kysyi vaimo ja tuuppasi Pirkittaa kyynärpäillään.

Miettiväisenä hän tuijotti eteensä, mutta luultavasti ei muistanut, sillä hän tarttui uudestaan kirjeeseen.

— No katsoppas nyt enkö puhunut totta? Nyt hän on sitä tavaellut koko tunnin, eikä enään tiedä ainoatakaan sanaa. Hän on ihan mennyttä! Mutta hän ei salli siitä puhuttavan, silloin hän heti suuttuu.

Hän nauroi sääliväisesti.

Silloin kaikui toisesta huoneesta, jossa myöskin paloi lamppu, terävä, poikamainen ääni:

— Mulier taceat in ecclesia!

Entinen kaupunginaktuario katsahti ylös ja virkkoi:

— Saksaksi: vaietkoot naiset kirkossa.

— Se on meidän nuorimpamme, sanoi rouvatäti. — Hän on vielä kotona luonamme ja harjoittelee tutkimuksiaan niin ahkerasti. Vihtori, tule nyt tänne katsomaan, kuka täällä on.

Siellä sisällä tuupattiin tuolia, kuljettiin lattian poikki, sitte tuli avonaisesta ovesta näkyviin nuori mies, ehkä kuudentoista vuotias. Hän oli erinomaisen laiha ja samalla kömpelö. Kankeasti hän tervehti.

— Tämä on serkkusi, sisareni koulunopettajan lesken tytär tuolta maalta.

Joku koulutoveri, jolla oli sieviä serkkuja, oli luultavasti saattanut nuorukaiselle sen käsityksen, että serkkuna-oleminen oikeuttaa suudelmaan, sillä päättäväisyyttä oli siinä tavassa, jolla hän astui Pirkitan luokse, jokainen liike muodosti neliön — näky, joka oli omiaan ilostuttamaan jokaista geometriiaan professoria. Mutta kun hän seisoi tytön edessä ja tämä varsin välinpitämättömästi häneen katseli, silloin hän pelästyi, että tyttö pahastuisi hänen luvallisista sukulaisuustunteistaan. Hän asettui sentähden tarjoomaan hänelle kättänsä ja sanoi juhlallisesti:

— Mademoiselle, je suis charmé de faire votre connaissance!

Tällä nuorella miehellä oli nimittäin se onneton taipumus, että hän aina tahtoi puhua vieraita kieliä siellä, missä hän tiesi ettei häntä ymmärrettäisi.

Rouva nauroi kun tyttö joutui hämille, ja heitti äidillisesti ylpeän silmäyksen oppineeseen poikaansa. Mutta vanha herra, entinen aktuario, kohotti katseensa ja sanoi:

— Saksan kielellä: neitiseni, minua suuresti ilahuttaa tehdä teidän tuttavuutenne.

— Mutta, rouvatäti, miksi serkku puhuu italian kieltä, eikö hän osaa saksaa?

Äiti ja poika nauroivat sydämmellisesti tätä kysymystä.

Vanha ukkokin hymyili nojatuolissaan, mutta lienee kai tarkoittanut muuta, sillä hän iski silmää tytölle.

Hänen rouvansa sen huomasi, ja ravisti moittien päätänsä, suuttuneen näköisenä.

— Nyt minä menen illallista lämmittämään, sanoi hän.

— Ehkä minä voisin teitä auttaa, rouvatäti? kysyi tyttö.

— Tahtoisinpa tietää miten! tuli lyhyeksi vastaukseksi.

Vanha rouva meni kyökkiin ja nuori mies seurasi häntä.

— Jää sinä sinne, sanoi hänelle äiti, — kuka tietää, mitä ukko voi tytölle lörpötellä.

— Antaa hänen nyt olla, similis simili gaudet, mitä minä siellä teen! Minulla ei ole mitään sille maanmoukalle sanottavaa, yhtenäänhän minun täytyisi antautua kääntämään; näin meidän kesken minä en puhu paljon ja sapienti sat!

— Saksaksi: viisaalle se riittää, olisi isä kääntänyt oppineen pojan sanat, mutta nyt hän ei ollut läsnä ja niin muodoin rouva-aktuario ei aavistanutkaan, mikä kohteliaisuus hänelle lausuttiin.

Huoneessa oli tyttö istuutunut vanhan sedän viereen. Tutunomaisesti tämä piteli hänen kättään ja kysyi:

— Miten käly nyt jaksaa?

— Kiitoksia kysymästänne, kyllä kai hän hyvin jaksaa; hän lähetti sedälle paljon terveisiä.

— Suuri kiitos, suuri kiitos! Minä olen hänestä aina paljon pitänyt. Kyllä kai hän jo pian tulee vanhaksi, — hihhih, — ei tietysti niin vanhaksi kuin minä. Useimmat ihmiset toivovat pitkää ikää: siitä ei ole mitään iloa. On itsensä rasituksena ja toisten tiellä; jolleivät ne sitä edes osoittaisi, sillä se koskee; eihän kukaan sille mitään voi, että hän tulee vanhaksi. — Jätä nyt rauhaan Jolli! Se hullu koira luulee sinua Minnaksi, vanhimmaksi tyttärekseni, joka on naimisissa täällä kaupungissa, ja usein käy meitä tervehtimässä. Sekin on jo kadottanut näön ja haistin. Eikö niin Jolli, sinäkin olet tällainen vanha ruhjus. Meille molemmille ne sanovat, "huut", tekevät meille sijan nurkkaan, ja ajavat meidät sinne aina, kun me käymme heille vastenmielisiksi. Minä sanon sen sinulle, että usein kun sitä ajattelen, tahtoisin ettei minua enään olisi olemassa. Mutta kun sitte näkee, miten rakastamattomasti ne kohtelevat, ikäänkuin eivät mitenkään jaksaisi odottaa sitä, jonne ei enään voi olla pitkä matka, niin suo heille mielellään sen piinan ja elää pelkästään pahuudesta. Minä en ole sitä häneltä ansainnut, mutta se on oma syyni. Niin, niin minun olisi pitänyt jäädä yksin ensimmäisen vaimoni kuoltua — Minnahan silloin oli niin iso, että hän olisi voinut hoitaa taloutta, ja nytkin olisin voinut asua hänen luonaan, — minun ei olisi pitänyt ottaa tuota tuolla! Ensimmäinen otti minut, vaikka edessämme vielä lisäksi oli tiedossa monien vuosien huoli ja puute, toinen sai heti taatun tulevaisuuden, ensimmäinen tyytyi alussa vaivalloisuuksiin, ja kyllä hän ne vieläkin kantaisi nurisematta, — niin, Minnavainajani minä tahtoisin vielä kohdata tuolla kaukana, yhdessä noista öisen taivaan pienistä tähdistä, jonne ei pääse kukaan muu kuin se, jota me eläessä rakastimme — ei hän poikineen, joka on tuolla. — Silloin me voisimme nauraa maailmalle, kun se olisi takanamme. Hihhih! Käly ja sinä kyllä saisitte tulla sinne, silloin me saisimme puhella siitä, mitä oikeastaan elämä sisälsi meille.

Samassa avautui ovi ja aktuarion rouva astui sisään kyökistä, kantaen höyryävää vatia, ja pani pöydälle illallisruuan: jätteitä päivällisistä, joita oli kuumennettu.

— Niin, sanoi hän, — näin me elämme kaupungissa, vaikka te maalla arvelette, että täällä löytyy kaikkia niin yllin kyllin.

Sitte tulla heitiskeli kieltentaitava poikakin paikalle. Kannun hän toi muassaan.

— Ota ruokaa, sanoi rouvatäti Pirkitalle.

Puhelu pöydässä ei katkennut hetkeksikään, mutta noitten kolmen välillä ei syntynyt mitään keskustelua, eikä sitä syntynyt jälkeenpäinkään. Vanha mies söi vähän, mutta koetti pelastaa jokaista palaa lankeevasta arvostelusta, rouva sitä vastoin syytti häntä synnynnäisestä ruokahalun puutteesta, ja poika pani näytteille kaikki rikkaat tietonsa, edes niillä tehdäkseen valtavan vaikutuksen maalaiseen serkkuunsa. Hän sekoitti kaikki maailman kielet mahtavaksi kielikeitokseksi, ja omituisen sointuisassa Lingua franca'ssa. hän antoi yleiskäsitykset ihmisystävällisten miesten uneksimasta maailmankielestä, joka sentään ei tullut edullinen; kukaan ei asiantuntijana noussut häntä vastaan, paitsi hänen isänsä, joka omantunnonmukaisesti heti oli panemassa saksalaista käännöstä jokaisen lauseen perään. Oli lopetettu syöminen, täti raivasi pöydän, vanha mies vain vielä irvistellen jykerteli palasia, jotka olivat hänen lautasellaan. Kun rouva ojensi kätensä sitä ottamaan veti hän sen luokseen ja kielsi äreästi sitä antamasta.

— Anna pois lautanen, sanoi rouva, — muutoin sinä vaan silppuat, etkä kuitenkaan syö mitään. Minä tahdon kiireesti pestä astiat, sitte pitää panna levolla, sillä huomenna on varhain noustava.

— Minä en vielä pane maata.

Tätä vakuutusta ei rouvan mielestä ansainnut vastustaa, hän otti hellimättä lautasen ukon kädestä, ja kiiruhti kyökkiin. Ukko vapisi liikutuksesta, hän mutisi jotakin itsekseen, pusersi käden nyrkiksi ja iski sen pöytään, jota pojan mielestä oli sangen hauska katsella, sillä hän hymyili, että hampaat näkyivät. Vanha mies ei saanut mitään sanotuksi, hän vain katseli Pirkittaan ja viittasi useamman kerran poikanulikkaa, jota tämä vain enemmän huvitti.

Sillä välin taas rouvatäti ryntäsi sisään kyökistä ja valmisti vuoteet. Tytölle hän pani vähän sänkyvaatteita lattialle, toivotti hänelle hyvää yötä ja otti lampun, joka sai aktuarion vaivalloisesti nousemaan nojatuolistaan ja kömpimään rakastettunsa perässä.

— Hyvää yötä, hyvää yötä, nyökäytti hän tytölle mennessään.

— Hyvää yötä, setä.

Toisen huoneen ovi jäi puoleksi auki, vielä parin hetken aikana siellä paloi lamppu ja valosäije lankesi ulos Pirkitan vuoteelle, sitte äkkiä sammui valo ja säije välähti peitteeltä pois, ja kaikki ympärillä oli pimeää.

Ensikertaa elämässään maatessaan vieraassa vuoteessa ja ensimmäisen matkapäivän kiihoittavista vaikutuksista, ei tyttö pitkään aikaan saanut unta. Miten toisenlainen se olikaan kuin kaikki ne, joita hän oli viettänyt kotonaan, mitä kaikkia hän oli kuullut, nähnyt ja kokenut! Miten paljon yksi ainoa tässä kestävässä nykyhetkessä löytyvä tie kertoi kaukaisesta menneisyydestä! Grottensteinin munkki, joka olisi tahtonut elää ijankaikkisesti ja heitti sen tuuman, ollakseen sovussa elävien ja kuolleitten kanssa, Sennfeldtin Jaakko-raukka ja kaunis kevytmielinen Aune — vaihdetut lapset — vanha lapsenpiika, santarmi parka… On se sentään hyvä että Grottensteinin munkki vihkii Aunen ja Jaakon — kas, nythän jo sanotaan, että yksi vaihdetuista lapsista olisi heidän lapsensa — sen hän sitte kertoo, kun he tulevat sedän luokse sille pienelle tähdelle, jossa hän asuu, — siellä hän jo istuu nojatuolissaan ja kutsuu Minnaansa, ja Minna ei ole kukaan muu, kuin tuo vanha lapsenpiika — eikä tämä hämmästytä Pirkittaa ollenkaan.

— Se on niinkuin olla pitää, sanoo Kollingin Mikko, joka on kuljettanut heidät kaikki tähteen. — Sillä itsestään ei mitään tapahdu, sanoo hän…

Silläaikaa kuin nämät unikuvat liikkuivat tytön sielussa, oli uni hyvän aikaa välttänyt aktuarion pojan silmiä. Hän tiesi olevansa ensi kertaa eläessään saman katon alla nuoren naisolennon kanssa, hän ei ollenkaan käsittänyt, mitä hänelle tapahtui, hän lankesi ahdistuksesta ahdistukseen, ja rauhoittui hiukan vasta sitte, kun hän keksi nimen mielentilalleen, jonka hän merkitsi rakkaudeksi.

— Amor — amour — amore — Love … j.n.e. j.n.e.

Siihen hän nukkui.

Yöllä ruvettiin liikkumaan, Pirkitta heräsi, akka torui, nuorukainen kiroili, ja keskellä huonetta kävellä töpösteli ukko edestakaisin.

— Minä en saa unta, hän vaikeroi, — minun täytyy nousta — täytyy nousta, sillä minä tukahdun vuoteeseen.

— Tätä nyt kestää joka yö, eikä siitä koskaan tule loppua, sanoi rouva. — Joka yö sinun pitää meidät herättää, vaikkemme voi sinua auttaa. Voisithan sinä nousta hiljaa itseksesi ja antaa meidän jatkaa untamme.

— Niin, ärisi poika, — huomenna taas pitää väsyneenä istua kirjojen ääressä.

— Kunhan te vain toisitte minulle lasin kylmää vettä, vain lasillisen kylmää vettä, pyysi ukko.

— Vettä löytyy kyökissä tuopissa, ota sieltä. Lämpöisestä vuoteesta kukaan ei juokse ulos pihalle kaivolta hakemaan.

Ukko hapuroi etuhuoneen läpi kyökkiin, hän säpsähti, sillä joku seisoi käytävään vievällä ovella.

— Minä täällä olen, setä, sanoi Pirkitta ja kohotti oikeaa kättänsä, jossa hän piteli tuoppia. — Minä noudan teille pian vettä kaivolta.

Hän oli jo mennyt.

Ukko hieroi tyytyväisenä käsiänsä ja muutti seisomaan toiselle jalalleen. Hän kuuli kuinka pihalla kaivonvinttiä väännettiin, sitte hiljeni, sitte noustiin portaita, kuljettiin käytävän läpi ovelle.

Pirkitta tahtoi asettaa tuopin käsistään, hakeakseen juomalasin, mutta ukko tarttui siihen molemmin kourin.

— Ei tarvitse, anna se vain.

Hän nosti astian huulilleen ja joi.

— Kas miten hyvä sinä olet, miten hyvä! sanoi hän ja silitteli vapisevin sormin tytön pyöreää käsivartta.

Molemmat astuivat takaisin huoneesen.

— Oikeinko sinä kävit hakemassa hänelle vettä? huusi täti toisesta huoneesta. — Totuta nyt hänet sellaiseksi, että meiltäkin sitä rupee vaatimaan! — Jätä sinä sellaiset, pidä vain huolta omista asioistasi, äläkä tee muuta kuin mitä käsketään.

Taas ukko käveli levottomasti edestakaisin ja näytti etsivän jotakin, sitte hän hiipi tytön vuoteelle lattialla ja mutisi hiljaa:

— Kai sinä et enään koskaan uskalla tehdä minulle mitään? No niin — voitko? Rasiani minä mielelläni ottaisin, rasiani, missähän se on?

Hän laahusteli huoneen läpi ja koetteli käsillään kaikkia pöytiä ja hyllyjä.

— Pirkitta tiesi, että hän noustessaan oli pannut rasian taaksensa nojatuoliin. Rivakasti tyttö nousi, löysi heti rasian ja antoi sen hänelle.

— Niin niin, sanoi hän kyyneliin saakka ilostuneena, — nyt minä olisin ollut tyytyväinen ilman toraa ja kiljuntaakin. Sinä otit hyvästä sydämmestä kärsiäksesi epämukavuutta, mutta saat nähdä että hyvä Jumala teki sen minun, vanhan miehen mieliksi ja palkitsee sen sinulle moneen tuhanteen kertaan, sen saat nähdä.

Hän astui pari askelta, sitte hän palasi takaisin tytön luo, taputti häntä poskelle ja sanoi salaperäisesti:

— Kun minä menen tähteen, niin sinunkin pitää tulla sinne.

Sitte hän hiljaa asteli pois ja haki vuoteensa; sitte kaikki tuli yhtä hiljaiseksi kuin ennen oli ollut.

Pirkitta veti peitteen päällensä ja hymyili ajatellessaan lupausta tuhatkertaisista korvauksista. Hän myönsi ajatuksissaan, ettei hän tietänyt mitä olisi tehnyt niin monella tuhannella vesituopilla ja yhtä monella rasialla.

Tuskin aamu sarasti, kun häntä röykytettiin heräämään, rouvatäti seisoi hänen edessään, käski häntä nousemaan, järjestämään kapineitaan ja varustautumaan matkalle, sillaikaa kuin aamiainen valmistuisi.

Pian koko perhe istui pöydässä, sitte nousi täti ilmoittamaan että nyt oli lähtö-aika tullut ja ojensi tytölle kirjoituksen "Korkeasukuiselle rouvalle, rouva Zeidlhuberille, kenkätavara-tehtailijan puolisolle Wienissä", ja sanoi:

— Hyvä Jumala sinua varjelkoon, toivon että sinun käy oikein hyvin kaupungissa, ja vie sisarelleni sulimmat terveiseni.

Nuori oppinut hänelle toivotti " bon voyage!"

Mutta setä piteli tuskallisesti hänen kättänsä.

— Joko sinä nyt lähdet? kysyi hän. — Joko nyt — — —?

— Johan hänen täytyy, ettei myöhästy junalta, sanoi hänen rouvansa.

Vanha mies pudisti päätänsä ja huokasi:

— Niitä öitä, niitä kovia öitä! Viime yönä sinä olit täällä.

— Jäämmehän me vielä luullakseni luoksesi, muistutti terävästi rouva aktuario.

Ukko painoi tytön kättä ja piteli sitä yhä kädessään.

— Jumala palkitkoon, Jumala palkitkoon! Sitte hän kääntyi pois.

Rouvatäti suuteli tyttöä poskelle jäähyväisiksi, nuori herra tarjosi hänelle kätensä ja Pirkitta astui ulos huoneesta, alas portaita, pois talosta.

Sieltä ulkoa henki raaka aamuilma, laakso oli varjojen peitossa, katukivillä hienoa huurua, vuoret paljaina. Aurinko nousi, ja tyttö veti hutisten huivia ympärillensä.

Hän tuli asemalle, uninen virkamies ojensi hänelle luukusta pyydetyn piletin, soitettiin kelloa, juna tulla humisi asemasillalle, ja toisten matkustavien mukana Pirkitta tunkihe vaunuja kohti ja astui sisään; vielä kerran kajahti kello, kimakka vihellys vastasi ja sitte sitä mentiin.

* * * * *

Kun Pirkitta astui vaunuun, joutui hän väsyneitten ihmisten joukkoon, jotka vaihteen vuoksi olivat panneet maata kyytinsä kestäessä ja nyt puolihorroksissa jyryyttelivät eteenpäin. Toiset tirkistelivät häntä hetkeksi, kun hän vieraana tuli vaunuun, useimmat eivät ottaneet hänestä selkoa; hän ei tohtinut toivottaa hyvää huomenta, ettei häiritsisi, ja äänetönnä, arkana hän painui nurkkaan istumaan. Ennenkuin juna läksi liikkeelle, sulki konduktööri oven, joten hän nyt oli lukon takana.

Hän katseli ruudusta ulos aamuruskon valaisemia maisemia, jotka kiireesti kiitivät ohitse. Vuoria, kyliä, kirkkoja, pieniä hautausmaita, — mutta hän ei tuntenut nimiä eikä tapauksia, jotka olisivat voineet tehdä eri paikat hänelle merkilliseksi; se eilinen retki Koilingin Mikon seurassa oli sentään hauska.

Kaukana ihmisten asunnoista, jylhien kallioitten ja karujen, mahtavien kuusien keskellä, joista jokainen oli synkkä yksinään-eläjä, näki hän syvällä notkossa pienenpienoisen mökin.

Kukahan sielläkin asui? Siihen tölliraukkaan kai maailman elämä katsahtaa ainoan kerran ikiaikoina, tai ehkei koskaan.

Se oli jo aikoja sitte kadonnut hänen näkyvistään, kun hän vielä ajatteli, miten siellä niin kaukana maailmasta tultanee toimeen, hyvinkö vai huonosti.

Veturin vihellys hänet herätti, ajettiin asemalle. Hän kuuli kelloa soitettavan, näki ihmisten astuvan vaunuista ja vaunuihin, katseli konetta, joka seisoi toisilla kiskoilla, ja sitte lähdettiin taas liikkeelle entisellä kiireellä.

Tottumattomuus ajoon piti häntä valveella muutamat asemavälit, mutta sitte hän vähitellen nukkui, kun vaunuissa oli niin hiljaista ja hänen täytyi olla työttömänä, eikä hänellä ollut minkäänlaista tilaisuutta puheluun. Hän tointui vasta sitte, kun kaikki ovet temmattiin auki ja matkustajille ilmoitettiin, että pysähdyttäisiin muutama minuutti kauvemmin.

Useimmat astuivat ulos, hän yksin jäi nurkkaansa istumaan ja katseli avoimeen vaununoveen päin. Hän ilostui suuresti kun vanha akka hänelle tarjosi vettä, ja hämmästyi yhtä suuresti, kun hänen täytyi se maksaa. —

Pian palasivatkin matkustajat takaisin, vielä pureskellen, tai suuta pyyhkien. Pirkitta oli iloissaan siitä, ettei hän ollut astunut ulos, sillä totisesti tuo tuollainen hätäinen nielaseminen ei voinut tehdä kenellekään hyvää. Ja taas mentiin, kone pauhasi, rattaat rasasivat, maa huojui, tuo kaikki tuntui hänestä jo ilkeältä.

Ihmiset olivat reipastuneet, hän kuunteli heidän puhettansa, mutta junassa on aina paljon ihmisiä koolla, ja kun ne tietävät olevansa toisten huomion alaisina, niin ne käyttäytyvät ihan toisina, kuin he todellisuudessa ovat, useimmiten tuttavat puhuvat keskenään, ja jokainen ilmoittaa toiselle salaisuutta, jota hän ei julkisesti puhu kaikille.

Hän kuunteli vähäisen siellä missä kannatti, ja toisaalla taas ei sopinut kuunnella, koskei puhuttu hänelle. Eihän sitä ollut epäilemistä, miten kauvas hänen piti matkustaa, koska Wien oli viimeinen asema, jossa tietysti junan kiltisti täytyi lopullisestikin pysähtyä, mutta jokaisella asemalla hän uteliaana kohotti päätänsä ja päästi sen taas pettyneenä ja alistuvana painumaan alas, koskeivät nuo kauppalat tai pikkukaupungit kuitenkaan päässeet piirikaupungin rinnalle, vielä vähemmin sitte olisivat olleet tuhat kertaa niin suuret, niinkuin Kollingin Mikko oli vakuuttanut suurkaupungin olevan.

Jota likemmäksi Wieniä tultiin, sitä enemmän väkeä astui vaunuun. Se häntä jollakin tavalla lohdutti, että hän noitten muitten kanssa oli niin vaunuun sullottu, ettei siellä enää voinut löytyä kenellekään tilaa, sillä tämä matkan kestäminen kävi jo sietämättömäksi, sen täytyi pian loppua.

Ja se loppui. Yhä hitaammin, hitaammin juna kulki ja hiljaa se ajoi suuren asemakatoksen alle, vielä töytäys, nykäys, sitte se seisahtui, kaikki ovet auki ja ihmiset ulos. Pirkitta nousi kuin unessa ja antoi tungoksen tuuppia itseään ovea kohti. Hän pääsi ulos, oli tullut ilta, suunnaton rakennusten meri oli häntä ympäröimässä, lukemattomia kaasuliekkiä palamassa, äärettömän paljon ihmisiä juoksemassa hänen ohitsensa ja häntä vastaan, häntä ihan pyörrytti siinä seisoessa yksin suuressa, avarassa kaupungissa. Kyyneleet syöksyivät hänen silmiinsä. Mutta häntä hävetti, eikä hän ymmärtänyt miten hän saattoi olla noin nolo. Hänellähän oli kirje taskussa, tiesihän hän mihin hänen tuli mennä. Miksi hänen mielensä oli niin surkea? Hän mietti ja äkkiä naurahti iloisesti.

— Minähän en ole syönyt koko päivänä, minun on nälkä!

Ihan likellä oli ravintola. Ulkona taivas'alla seisoi pöytiä ja penkkejä, niinkuin maalla, vaikkeivät juuri yhtä höyläämättöminä, ja siellä istui ihmisiä syömässä, minkä jaksoivat. Pirkittakin istuutui sinne, lasku nousi niin korkeaksi että hän melkein säikähtyi, mutta hän ei siitä sentään välittänyt, sillä nyt hän taas oli iloinen ja reipas.

— Hyvänen aika, sanoi hän, — mikä ankara olento tuo nälkä sentään on, niin monen pahan alkuunpanija! Jumala varjelkoon jokaista hänestä ja auttakoot ihmiset toinen toistaan, missä vain voivat.

Edeskäyvän täytyi vielä sanoa hänelle, miten hän osaisi sille kadulle, joka oli luettavana kirjeen kuorella maalaistädiltä kaupungintädille, sitte hän nousi, ja nyt hän jo piti kaupungista enemmän, tuo valoisa, kirkas kaupunki miellytti häntä kaikkine komeuksineen, joita se hänelle näytti.

Silloin kun ei hän tietänyt tietä, kääntyi hän poliisin tai kaupunginlähetin puoleen, sillä hän ymmärsi, että ne olivat siinä juuri sitä varten, ja saivat siitä palkan, eivätkä siis voineet suuttua kysymyksestä.

Kolmas luku.

Tulo vielä rakkaampien sukulaisten luo. Kaupungintädin suuren setelirahan tähden Pirkitta katkaisee kaiken yhteyden heidän kanssaan ja asettuu elämään omilleen. On juoksusta menehtymäisillään. Palveluspaikkain Välitystoimistoja ja palveluspaikka ilman välitystä. Herra von Fischer.

Vähäisen kyseltyään, Pirkitta saapui kaidalle kadulle, joka muitten katujen rinnalla näytti kylläkin likaiselta, käytävällä vain oli epätasainen kivitys, ajotienä oli paljas maa; rappeutuneessa talossa, josta maali osaksi oli kadonnut, oli katumyymälä, jonka näytekaapissa oli jotakin jalkineentapaista ja sen yläpuolella ylvästeli kyltti kirjoituksineen: " Wenzel Zejdlhubr, kenkätarpeiden-tehtailija." Tyttö luki kyltin muutamaan kertaan ennenkuin hän suostui siihen, että " Zejdlhubr " saattoi olla "Zeidlhuber". Kenkätarpeiden-tehtailijan nimi ei oikeastaan suinkaan ollut Wenzel, vaan Kristian, mutta saksalaisessa Böhmissa asuva, samaa ammattia harjoittava serkku oli, hiukan uhraten ajan hengelle, antanut kääntää uudelle kylttitaululle tschekin kielellä kenkätarpeentehtailijankin ja lahjoittanut vanhan kyltin Kristianille, joka silloin matkusti siitä läpi. Tämä, joka hyvästä syystä vihasi kaikkia turhia menoja, mieltyi vieraskieliseen käännökseen ja uudennimiseen suojeluspyhäänsä.

Brigitta oli säikähtyneenä jäänyt seisomaan ulkopuolelle myymälää.

Mestari Kristian Zeidlhuber asui edullisella paikalla, sillä ajoittain saattoi olla kylläkin hyvä että hän asui niin syrjäisellä kadulla. Juuri oli hänen puodissaan ostaja, joka huusi niin äänekkäästi ja soimasi niin säälimättömästi tehtailijan tuotteita, että se muualla olisi synnyttänyt katumetelin. Äkkiä temmattiin puodin ovi auki; se oli pari kolme porrasta ylempänä katua, ja niiden yli karkasi mies. Häntä seurasi samalla kiireellä pikkunen mies, nahkaesiliina edessään, tapasi karkurin käsivarresta kiinni ja asetti alas hänen jalkainsa juureen kiiltävät, korkeavartiset saappaat.

— Teidän täytyy ne ottaa, herra yliluutnantti. Tilauksesta ne ovat tehdyt, eikä niissä ole mitään vikaa.

Se, jota näin oli puhuteltu, oli siviilipuvusta päättäen eläkettä nauttiva. Hän oli sangen pitkä mies, juuri niin paljon pitempi mestaria, kuin mestari oli korkeampi saappaanvarsia, jotka siivosti seisoivat käytävällä hänen edessään. Pitkä mies sivalsi sotaisia viiksiänsä ja heitti korkeudestaan ylenkatseellisen silmäyksen kenkätavaroihin.

— Eikö niissä ole mitään vikaa? huusi hän. — Eikö niistä puutu mitään, joista puuttuu kaikki kelvollisten saappaitten ehdot!? Seitsemän pitkää viikkoa on kestänyt saada valmiiksi nämät kummitukset, mutta tuhannessa vuodessa ette näe sitä päivää, että minä pukisin ne jalkaani! Jos te kulutatte niin paljon aikaa jokaiseen tilaukseen, jos te valmistatte vuodessa vain kolme paria saappaita ettekä voi sillä elää, voitteko te silloin valittaa, että liike menestyy huonosti? Valtion tulee auttaa, eikö niin? Te tahdotte korvausta menoistanne. Mistä? kysyn minä. Ehkä tälläisestä työstä? Pitääkö valtion antaa palkintoja liikavarpaista? Ovatko nämät nyt olevinaan saappaat? Ehkä espanjalaiset — —?

Mestari kielsi sen syytöksen, että hän olisi tyrkyttänyt tavaraansa, ja piti tämän jälkeen läsnäoloansa tarpeettomana. Vaieten hän poistui, ja jätti pelkästä kohteliaisuudesta puodin oven auki jälkeensä — omaksi vahingokseen.

Kiihkeä eläkkeennauttija piti kenkätarpeiden tehtailijan lähtöä vain häijyytenä, jota ei avoin ovikaan lieventänyt. Hän tarttui saappaisiin, joilla nahassansa oli enemmän kunniantuntoa, kuin niiden tekijällä, sillä alaspainunein varsin ne nöyrinä seisoivat hänen edessään, ja pitkän käsivartensa voimalla hän asetti saapasparin takaisin puotiin. Yhtä voimakkaasti ne taas heitettiin sieltä kadulle. Kiroten kyynärän pituudelta otti vanha soturi ne maasta, otti jokaisen saappaan erikseen, huiskasi sitä niinkuin linkoa ja lähetti sen hurjasti lentämään ampumalinjan halki puotiin. Jokainen heitto oli kuoleman isku. Mestari oli ajoissa paennut ja vaarallinen ostaja kääntyi menemään pois. Voimakkaat sanat ja herjaukset seurasivat tahtijärjesjestyksessä hänen askeleitaan ja muodostuivat siksi heliseväksi soitoksi, jonka kestäessä hän marssi pois.

Silloin Pirkitta uskalsi astua katupuotiin. Se oli suuri huone, puuseinällä jaettu kahteen yhtä suureen osaan. Seinän takana vallitsi pelonalainen hiljaisuus, itkeviä lapsia vain kuiskaten rauhoitettiin. Ala seinän tällä puolella oli ollut niin molempien laukausten vallassa, että se epäilemättä olisi ollut vahdilla varustettava. Muurille oven viereen oli oppipoika kyykistynyt. Niinkuin esiinlykättävä kalu, jolta pääsy takaisin on suljettu, näytti hän sen suojassa urhoollisesti odottavan loppuaan, eikä ollenkaan ajatellut, että vihollinen jo oli viskannut luotaan kaikki saappaansa.

— Hyvää iltaa, sanoi Pirkitta.

— Kristian, siellä on joku, sanoi naisääni seinän takaa.

Tähän antoi miesääni miehekkään julistuksen:

— Minä en nyt lähde. Katso sinä kuka se on.

Seinämän ovi avautui ja nainen, lapsi käsivarrella, astui ulos. Se oli epäilemättä maalaistädin sisar, siis itse kaupungintäti omassa persoonassaan.

— Mitä te haluatte?

— Oletteko te rouva Zeidlhuber?

— Olen.

— Siis suutelen kättänne, rouvatäti. Minä olen Leipoldin Pirkitta Sebensdorfista. Tiedättehän te, että olemme sukulaiset? Sulat terveiset käski, aktuarion rouva Brucker teille sanomaan ja tässä teille on kirje häneltä.

Sukulaissuhdetta mainitessa, rouva Zeidlhuber hämmästyi, niinkuin se, joka joko ei voi, tai ei tahdo muistaa; hän mahtoi kuulua noihin vaatimattomiin olentoihin, jotka joutuvat hämilleen, kun heidän taloonsa sattuu todistaja näkemään heidän onneansa ja varallisuuttansa. Hän antoi lapsen oppipojan käsiin, otti vastaan sisarensa kirjoituksen, astui rauhattomasti häilyvän kaasuliekin alle ja luki sen tarkasti.

Liekkipahanen voitti Pirkitan täydellisen myötätuntoisuuden, sillä palaminen mahtoi olla äärettömän rasittava tässä ummehtuneessa huoneessa, jossa hengittämistäkin vaivasi. Hän myönsi kaikessa hiljaisuudessa, että maalaissuutarin kotona näytti juuri samanlaiselta paitsi kaasuvalaistusta, mutta eihän sekään yksin luo kenkätarpeiden-tehdasta.

Korkeasukuinen rouva oli lukenut kirjeen loppuun, hän ojensi kätensä matkustavalle sisarensa tyttärelle, otti ystävällisesti mytyn hänen käsistään ja sanoi:

— Astu sisään!

Tämä pyyntö sai Pirkitan mielestä sisältöä vasta sitte, kun täti avasi seinämän oven. Sinne siis.

Seinäntakaista alaa täyttämässä oli ainoa makuusija sekä joitakuita tarpeellisempia huonekaluja, siellä oli tuo pikkunen mieskin nahkaesiliinassa ja ehkä kuuden vuoden vanha poika, joka Pirkitan tullessa pelästyneenä pakeni ulos puotiin.

— Kristian, sanoi rouva Zeidlhuber, — katso, tässä eräs sisarentyttäremme. Hän on sisareni Sebensdorfin koulunopettajan rouvan tytär ja toinen sisareni, aktuarion rouva, lähetti hänet tänne.

— Vai niin, vai niin, sepä hauska. Ehkä te kaunis lapseni tarvitsisitte rihmakenkiä tai gummikaistaleilla varustettuja — — —

Mestaritar heitti häneen moittivan katseen.

— Älä toki ole niin tyhmä, eihän hän nyt matkusta tuota pitkää matkaa Wieniin asti tilataksensa meiltä kenkiä. Hän hakee palveluspaikkaa täältä, ja ennenkuin hän sen saa, tarvitsee hän hyvää johtoa, ja hyvä on, että hän heti tuli ajatelleeksi sukulaisiansa. Me olemme pitävät häntä hyvänä luonamme.

Kristian mestari katseli ylenkatseellisesti tyttöön.

— Onko asian laita sellainen? No, jos sinulla on tilaa ja ruokaa hänelle antaa, niin voithan sinä pitää häntä täällä.

— Samaan läävään mahtuu paljon laupiaita lampaita, sanoi rouva ja tuuppasi häntä salaa vaikenemaan. — Se sopii erinomaisen hyvin, että hän nyt tuli, koska me pari päivää sitte panimme pois palvelustyttömme, sillä me pidämme aina palvelijan, mutta täällä Wienissä kansa on niin tylyä ja ylpeää, että kymmenestä täytyy ajaa pois yhdeksän jo ensimmäisenä viikkona. Koska sisareni kirjoittaa, miten sukkela ja kelpo tyttö hän on, sekä että häneltä nyt vain aluksi puuttuu tarpeellista ohjausta, niin luulen olevan parasta, että hän jää meille ensi ajaksi, eikö niin?

Hän silitti tytön poskea.

— Niin hän täällä meillä oppii ensimmäiset askareet, joita kaupungissa välttämättömästi vaaditaan. Kun minä sitte näen, miten hän käyttäytyy, toimitan minä itse hänelle hyvän palveluspaikan. Niin. Ja onhan hän niin ymmärtäväinen, että hän käsittää, ettei hän ilmaiseksi voi pyytää ruokaa, asuntoa ja ohjausta. Tuon kaiken hän saa meiltä halvemmalla, kuin mistään muualta.

Kristian mestari nyökäytti ystävällisesti päätään, mutta Pirkitta näytti sangen hämmästyneeltä. Asuminen kaupunkilaisen tädin luona ei ollenkaan näyttänyt häntä houkuttelevan, ja kun mainittiin, että hänen siitä vielä piti maksaa, silloin hänet valtasi halu nousta ylös ja juosta tiehensä, jonka hän varmaan olisi tehnytkin, jos hän vain tuossa suuressa kaupungissa olisi tullut toimeen.

— Se on siis päätetty, sanoivat mestari ja mestarin vaimo niinkuin samasta suusta.

— Niin, teidän keskenänne, ajatteli Pirkitta.

Hän tuli ajatelleeksi, olisiko yleensä tässä talossa hänellä jotakin opittavaa. Sitä hän aikoi kysyä, sekä ottaa selkoa siitä, mitä hänen tulisi tietää, miten kauvan hänen täällä täytyisi kestää ja miten paljon hänen oikeastaan tulisi maksaa, kun puodista samassa nousi kamala huuto.

Mestari ja mestarin vaimo syöksyivät ulos ja Pirkitta astui avoimelle ovelle.

Pieni poika uhkasi oppipoikaa terävällä naskalilla ja tämä piti edessään kilpenä lasta, jota hän sitä ennen oli pitänyt käsivarrellaan; sillaikaa kirkuivat voimiensa takaa sekä uhkaava että uhattu ja tahdoton kilpi.

— Hän pistelee minua, huusi oppipoika, — hän pistelee minua ja jollen minä anna hänen pistää, niin hän pistelee nahkoja.

— Sinä lurjus, sanoi mestari, — kyllähän minä tiedän, että siitä aina syytetään pienokaista, kun sinä itse hävität nahkaa.

Mestarin vaimo otti lapsen oppipojalta ja mestari löi häntä, kunnes molemmat väsyneinä ja yhtaikaa, lopettivat lyömiset ja ulvonnat.

Oppipoika konttasi vavisten nurkkaan, vanhemmat astuivat takaisin vajaan ja pikku poikanen liittyi heihin, terävä naskali yhäkin käsissään.

— Anna minun pistää, sanoi lapsi, — taikka minä taas huudan, ja isä tulee sinua lyömään vielä enemmän.

Tuo ilkeä olento tiesi, ettei hänen uhrinsa uskaltanut hiiskahtaakkaan, vaan täytyi tyytyä kaikkeen.

Ilkikurinen lapsi likentyi herttaisesti poika raukkaa, hän näytti häntä hyväilevän, mutta äkkiä hän pisti terävän aseen hänen sääreensä ja naurahti iloisesti, kun oppipoika tuskasta vavahti, uskaltamatta ääneen huutaa. Hän tahtoi vielä tarttua poikaan, joka meni häntä pakoon, kun Pirkitta, äkäisyydestä tulipunaisena huusi:

— Jätätkö hänet rauhaan, sinä ilkiö!

— Mikä siellä on? kysyi mestarin vaimo.

— Mikäkö on? vastasi suuttuneena tyttö, — teidän poikanne pistää oppipoikaa naskalilla.

— Mutta hyvä Jumala hänhän vielä on lapsi, sanoi rouvatäti.

— Silloin te kasvatatte häntä huonosti, ja saatte hänestä vielä hyviä kokea, jos te sallitte hänen karata ihmisten kimppuun kaikilla aseilla, jotka vain hänen käteensä sattuvat.

— No, no, murahti mestari, — tuollaisen oppipojan toki täytyy tottua sellaiseen.

— Niinkö? Voitteko te omalletunnollenne ja niille ihmisille, joitten poika hän on, tehdä tiliä siitä, ettette te talossanne kohtele häntä paremmin kuin koiraa, jota lapset saavat kiusata, sen sijaan että te todenteolla opettaisitte hänelle ammattinne? Hyi, en minä antaisi lasteni noin ajan kuluksi rääkätä luontokappalettakaan.

— Noin ajattelette yksin te talonpojat, sanoi mestari järeästi.

Mutta mestarin vaimo läksi ulos, antoi lapselleen pari nykäystä ja puristi hiukan kovakouraisesti sitä kädestä, seinän takana. Poika katseli häntä uhkamielellä, hän ei pitänyt tätä menettelyä rangaistuksena, vaan näytti päin vastoin sangen hämmästyneeltä siitä, että hänen viatonta leikkiänsä käsitettiin näin uudella tavalla. Kyllä hän hyvin huomasi, ketä hänen oli kiittäminen näistä saaduista, tuntuvista nuhteista, ja pisti ulos kielensä Pirkittaa kohti.

Tämä kääntyi suuttuneena pois ja puhui äänellä, joka tuntuvasti ilmoitti hänen päätöksensä vastakkaiksi mestarin rouvan päätösten kanssa:

— Minä teiltä kysyisin sitä, mitä tässä vasta puhuimme. Mitä minä oikeastaan opin teillä?

— Kaikkia mitä sinun tarvitsee tietää, voidaksesi ruveta hyvään palvelukseen, sanoi rouva ystävällisesti. — Itse minä monta vuotta olin kyökkipiikana suuressa talossa ja sieltä minä jouduin naimisiinkin.

Mestari nyökäytti päätänsä vahvistukseksi, ja hymähti merkitsevästi tytölle, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa tytön ymmärtää, että täällä oli enemmän opittavaa, kuin hän luulikaan.

— Kuinka kauvan se kestää? kysyi tyttö.

— No tietysti sen mukaan, kuin jokainen oppii, sen mukaan kuin jokainen ymmärtää, lyhyemmän tai pitemmän ajan.

— Ja mitä minun pitäisi maksaa teille?

— Herranen aikaa! sanoi mestarin vaimo nauraen. — Ei sitä nyt sukulaisten kesken niin tarkasti mitata. Emme me tule tarvitsemaan tuomaria. Mutta minunhan piti sanoa, että kai sinun jo on nälkä, minä lähetän oppipojan hakemaan meille illallista, minä vain en mielelläni antaisi hänelle suurempaa seteliä, hän kun ei koskaan tiedä, mitä hän saa takaisin, eikä pientä rahaa ollenkaan löydy talossa. Sinä tekisit minulle oikein hyvän työn, jos voisit meille lainata guldenin rahan.

Pirkitta todellakin suostui kaupungintädin pyyntöön, koskei tällä ollut pientä rahaa, mutta hän ei lausunut tuota yleistä vakuutusta, että tämä auttaminen oli hänelle ilo.

Oppipoika läksi letustamaan kaupungille astioineen päivineen ja toi tullessaan olutta ja lihaa. Silminnähtävällä mielihyvällä aviopuolisot asettuivat pöytään ja puhuttelivat lähettiä hätiköivällä riemastuksella. Tämä kaikki pani ajattelemaan, ettei tämä päivä ollut ihan samanlainen kuin muut päivät. Mestari kohteli puolisoansa erinomaisella hellyydellä ja ympäristöään oikein ihmisrakkaudella, sillä oppipojankin eteen hän työnsi olutlasin ja kun hän kilisti lasiansa Pirkitan lasiin, silloin tämä oli selvillä siitä, että hänen tuloaan täällä nyt juhlallisesti vietettiin ja jätettiin ruokakustannusten suorittaminen hänen vaatimattomaksi hyvityksekseen.

Pöytä raivattiin, suljettiin puoti, mestari Kristian paneusi oppipojan kanssa makaamaan heinäsäkin päälle puuseinän etupuolelle ja sen taakse vuoteesen piti Pirkitan asettua rouvatädin ja molempien lasten kanssa. Hän sentään mieluummin otti heinäsäkin ja makasi niinkuin edellisenäkin yönä.

Kaasuliekki väännettiin sammuksiin. Se oli jo muutamia tuntia kuluttanut ilmaa, ja mitä hyvää siitä vielä oli jäljellä, sen imi nyt viiden henkilön hengitys. Levottoman yön Pirkitta vietti ummehtuneessa huoneessa, kosteitten seinäin välissä. Lyyjyn raskaus painoi maalaislapsen rintaa, hänhän oli tottunut puhtaan, raittiin ilman yltäkylläisyyteen. Hän olisi mielellään temmannut akkunan auki, kun hän vain olisi jaksanut nousta. Aamupuoleen hän heräsi, tunsi hirveää päänsärkyä ja nousi ylös väsyneempänä, kuin hän oli pannut maata.

Kun oppipojan, jolle tietysti ei voinut uskoa suurempaa rahaseteliä, piti keräellä kaikille aamiaistarpeet, silloin pyydettiin taas Pirkitalta ystävällistä apua.

Aamulla varhain hän oppi kuumentamaan vettä väkiviinaliekin päällä, pitkin päivää hän sai kantaa pientä lasta käsivarrellaan, tai suojella suurempaa oppipojalta, illoin kävellä mestarin rouvan kanssa parilla naapurikadulla, ja yöllä nukkua, niin paljon kuin taisi. Hän sai sangen huonon käsityksen setänsä kenkätarpeiden kaupasta, vaikkei siitä kukaan hänelle mitään sanonut, mutta sen sijaan hän suuresti oppi kunnioittamaan rouvatätinsä suurta seteliä.

Neljä päivää hän tätä kesti, mutta viidentenä hän nousi vuoteeltaan aamutervehdyksettä, pesi kasvonsa ja kätensä ja järjesti hiuksensa.

— Riittaseni, sanoi rouvatäti, — minun täytyy antaa sinulle se tunnustus, että sinua sangen hyvin voi käyttää apunaan. Aamiaiskeitokset jo voi jättää kokonaan sinun huostaasi.

Tyttö punastui suuttumuksesta.

— Ei, ei, jatkoi mestarin rouva, — pian minun täytyy ruveta häpeemään, mutta tänä päivänä minä aivan varmaan annan rikkoa setelin, ole hyvä anna vielä kerran — — —

— Menkää, näyttäkää minulle toki tuo mahtava kultakappale, sellaista meillä maalla saa harvoin nähdä.

— Tietysti. Sitte sinä saat sen nähdä, kun minä lähden rikkomaan, minä en vain nyt viitsisi kulkea nurkkapuodeissa.

— Ettehän toki luule minua niin tyhmäksi. Pieni valhe voi kestää viikon, mutta suuri valhe ei kestä neljää päivää, ja teillä on kaikki valhetta, "Venzel" ja "Kenkätarpeiden tehdas" kyltissä, palvelijat, joita olette tahtoneet pitää, ja oppipoika jota te pitelette ja joka ei kuitenkaan mitään opi. Mutta pitäisi teidän toki hävetä ylvästelemistä; minä teitä hiukan autan kun sanon, että minä lahjoitan teille, sen mitä olette minulta raivanneet itsellenne. Jumalan haltuun kaikki!

Hän otti myttynsä ja meni aviopuolisoitten jotka seisoivat sanattomina hämmästyksestä, puotiin, sitte ulos; hän oli jo matkan päässä, kun hän kuuli mestarin rouvan, joka oli astunut kadulle, haukkuvan jälkeensä.

Pirkitta asteli ne muutamat kadut, jotka hän oli oppinut tuntemaan iltaisilla kävelyretkillään rouvatädin kanssa. Hän tunsi sieltä muutamia ihmisiäkin, joille häntä oli esitetty serkkuna maalta. Useat tervehtivät ja puhuttelivat häntä ja antoivat hänelle tilaisuutta kuulemaan sangen erilaisia mielipiteitä siitä askeleesta, jonka hän nyt oli ottanut. Paksu savustajatar kadun kulmassa pudisti moittivasti päätänsä.

— Lapsi kulta, se joka teille sitä neuvoi, se ei tarkoittanut hyvää. Mitä te aijotte tehdä ypöyksin ja ventovieraana Wienissä? Minä pelkään että te piankin sitä kadutte!

Tuo ei kuulunut rohkaisevalta. Mutta emäntä vastaisessa kulmassa sanoi:

— Jos minä olisin teidät tavannut yksin, niin olisin sen heti sanonut teille, ettei siellä tule toimeen. Mikään oikea ihminen ei sovi sellaiseen taloon, kuin Zeidlhuberien on, jossa menehdytään likaan ja yhtenään tehdään velkoja. Menkää vain johonkuhun palveluspaikan välityslaitokseen, Wienissä ei kukaan kuole nälkään jos hän vain tahtoo tehdä työtä. Jumalan haltuun!

Tuo kuului jo toiselta. Pirkitta ajatteli: savustajattaren ja emännän mielipiteet ovat nämät: toinen sanoo: "älä kaada pois likaista vettä ennenkuin sinulla on puhdasta", ja toinen: "sinä et kuitenkaan voisi sitä juoda, voimatta pahoin, etkä siinä pestä, tulematta vielä likaisemmaksi". Minä olen samaa mieltä emännän kanssa ja olen mieluummin juomatta ja pesemättä.

Hän seisahtui, koska hän oli joutunut rakennuksen edustalle, johon oli pantu kirjoitus "palveluspaikan välitystoimisto". Oven syrjämille, sekä vasemmalle että oikealle oli liimattu lippuja, jotka osoittivat mitä paikkoja oli otettavissa. Pirkitta rohkeutui, kun hän ne luki ja laski, mikä määrä palvelusväkeä tarvittiin. Kyllä kai hänkin siitä saisi kelvollisen paikan.

Hyvää toivoa täynnä hän tarttui ovikääkään ja astui sisään. Se oli hyvin pieni huone, seinämillä seisoi ruskeaksi maalatuita, selkänojilla varustettuja penkkejä, samanlaisia kuin kotikylän kapakassa; matala, samanvärinen puuristikko eroitti penkit muusta osasta huonetta, ja siinä seisoi korkeaan pulpettiin nojauneena, vanhanpuolinen, sangen laiha, likaisissa vaatteissa oleva herrasmies, joka hiljaisissa mietteissä hypisteli kynävartensa päätä.

— Hyvää huomenta, sanoi Pirkitta, kirjurin häiritsemättä pureskellessa: — minä tahtoisin mielelläni palvelusta.

Laiha herrasmies hetkeksi etensi nakerreltua puukeppistä suustansa ja lausui:

— Istukaa.

Pirkitta silitti hamettansa suoraksi, asetti mytyn viereensä penkille ja odotti. Seuraavat toimenpiteet viipyivät kauvan, vasta hetken kuluttua näytti kirjuri päättäyneen ja huusi:

— Rouva Frank!

Tätä huutoa seuraten, astui sivuovesta pieni, lihavanpuolinen rouva, silmälasit nenällä, huoneeseen; hän astui ristikolle saakka, tarkasteli kiireestä kantapäähän asti tyttöä, joka oli noussut seisomaan. Lopetettuaan tarkastuksensa, hän kysyi:

— Ja mitä te tahtoisitte?

— Palveluspaikkaa.

— Te ette vielä koskaan ole käynyt minun luonani. Näyttäkää päästökirjanne ja todistuksenne. Missä te viimeksi palvelitte?

— Viimeksi minä olin kotona maalla, ja koska minä vasta olen tullut Wieniin hakemaan palvelusta, niin ei minulla voi olla näytettäviä kirjoja ja todistuksia, rouva kulta.

— Vai niin, ette ole ollut vielä missään!

Lihava rouva pudisteli arveluttavasti päätänsä ja kirjuri raappi kynällä korvansa taustaa.

— Ette ole ollut vielä missään, uudisti palveluspaikan välittäjätär, — minun on paha mieleni, että tämä käy vaikeaksi.

— No, eikö täällä Wienissä kukaan aloita? Onko täällä pelkästään valmista väkeä?

Liikettä hoitava rouva hymähti säälivästi.

— Eihän mikään palvelija valmiina lankee taivaasta, mutta suosittamaan vasta-alkajaa ihmisille, siihen ei kukaan mielellään ryhdy.

— Tuonne ulkopuolellehan te olette kirjoittaneet sellaisen määrän palveluspaikkoja, että minun ymmärrykseni mukaan, teidän pitäisi iloita, kun joku kelpo ihminen hyvällä tahdolla ilmoittautuu yhteen niistä.

Kirjuri joutui pienen yskäpuuskan valtaan, joka suureni, kun rouva Frank jonkinlaisella avomielisyydellä huomautti, että tuollaiset setelit ripustettiin sinne rohkaisemaan palvelusta etsiviä ja voittamaan heidän luottamustaan, sekä saamaan heitä antamaan tietoja itsestään, mutta oikeastaan täytyi herrasväkien tulla kyselemään noita etsiviä palvelijoita.

Tuo ei Pirkitan mielestä tuntunut oikein rehelliseltä.

Vielä kerran välittäjä-rouva tarkasteli tyttöä, nyt sentään ystävällisemmin, ja alkaen vastaisesta päästä, alhaalta ylös asti, ja meni sitte pois, luvaten tehdä parastaan, kunhan ensimmäiset välttämättömät toimenpiteet olisivat järjestetyt, jossa toimessa herra Anton, kirjuri, oli kaikkia auttamassa.

Herra Anton kehoitti Pirkittaa vielä kerran hakemaan palveluspaikkaa, kysyi hänen ristimä- ja sukunimeään, missä hän oli syntynyt, hänen ikäänsä, säätyänsä ja uskontoansa, kyseli lyhyesti hänen kelvollisuussuhteitansa, aikomuksiansa ja vaatimuksiansa ja siirsi jokaisen kysymyksen tulokset omantunnonmukaisesti suuren kirjansa eri päällekirjoituksien alle.

Tämä tarkkuus suuresti ilahutti Pirkittaa ja sai hänet toivomaan parasta. Kirjuri sirotti hiekkaa märille riveille. Tietysti näytti siltä ja kuului siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "siinä se nyt on kirjoitettuna, nyt ei ole huolta enään, kyllä siitä pian nähdään tulokset". Hän ojensi kätensä tytön puoleen ja sanoi:

— Pyydän guldenin rahan sisäänkirjoitusmaksuksi!

Olihan se selvästi lausuttu, mutta Pirkitalta tuntui puuttuvan käsityskykyä siihen. Kotona, kaupoissa toinen talonpoika kyllä antoi toiselle käsirahaa, mutta hän tiesi varmasti, mitä hän siitä saisi, mutta tässä siitä ei mainittu mitään ja hänen piti antaa rahansa epävarmuuteen. Epäillen hän pudisti päätänsä. Kirjuri, nähdessään hänen viivyttelevän, huomautti:

— Sisäänkirjoitusmaksu juuri vahvistaa teille meidän välityksemme, siitä te olette merkitty meidän kirjoihimme palveluspaikkaa varten, ja tästä päivästä alkaen teillä on oikeus käydä täällä joka päivä kuulostelemassa, kunnes jotakin ilmaantuu.

— Tyhjästä ei mitään; mutta jos ette te voi merkitä päähänne tietojanne ja sitte vasta kirjoittaa niitä kirjaanne, ja jos teidän vielä lisäksi täytyisi juosta tänne joka päivä muistuttamaan niitä itsellenne, silloin te teette itsellenne vain turhaa työtä ja toisille ihmisille vaivaa, eikä siitä sellaisesta kukaan ihminen maksa; ja nuo pitkät kirjoitukset voisi minun mielestäni jättää pois, ja jokainen saisi käydä kuulostamassa, niin kauvan kuin hän tahtoo. Minäpäs sanon teille: sitte kun te olette minulle toimittaneet paikan, sitte te saatte nähdä rahani, mutta sitä ennen ei teidän kelpaa olla uteliaita.

— Neitiseni, sanoi herra Anton, — se ei käy laatuun. Sisäänkirjoitusmaksu on vain pieni summa, mutta meille se on suuriarvoinen, sillä se on niinkuin meidän välitystöläistemme luottamuslause. Me emme voi olla sitä jokaiselta ottamatta. Voisimmeko me tässä sallia poikkeuksen? Ei, me emme voi sallia poikkeusta, sillä mitä se poikkeus olisi? Se olisi omien periaatteittemme horjumista yksityisen epäluulon ja epäilyksen tähden, se olisi niin monien ihmisten luottamuksen syrjäyttämistä, se olisi nöyryytys meille ja loukkaus muita kohtaan. Kaikki, jotka ovat tänne kirjoitetut — hän kohotti oikeaa käsivarttansa, jonka rikkinäisestä irtohihasta retkut väsyneesti riippuivat; musteen tahraamat sormensa hän juhlallisesti asetti kirjan kannelle, — kaikki, jotka ovat tänne kirjoitetut, ovat meille empimättä maksaneet tämän luottamuksen määrän ja kaikki he vuoron mukaan tulevat meidän kauttamme saamaan mieluisan paikan. Se on varma!

Mieltä rohkaisevasti hän kädellään löi suuren kirjan kanteen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sitä rauhoittaa sen sisään kirjoitettujen kohtalosta.

— Neiti, vielä te olette merkitty tänne muitten joukkoon, punnitkaa tahdotteko maksaa tuon rahan, joka ei ole puhumisen arvoinen, tai astua pois rivistä. Mieleni olisi paha, jos minun pitäisi teidät heti pyyhkiä pois.

Hän oli avannut kirjan ja huiskutti uhaten kynää.

Pirkitta oli noussut.

— Hyvä herra Anton, ei teidän pidä puhua noin hullunkurisesti, ettei teitä mitenkään ymmärrä. Mitä taas punnitsemiseen tulee, niin muistuu mieleeni hyvä sananparsi: viimeinen ei voi rivistä rientää! Ja kyllä minä huomaan, että minun gulden rahani sentään teidän mielestänne oli puheen arvoinen, vieläpä pitkän puheen. Vahinko vaivaanne! Kauniita lupauksia jokainen voi antaa ilmaiseksi, niihin minä en pane rahaa. Jos te jotakin annatte, niin te jotakin saatte; se on rehellistä kaupantekoa.

— Ennakkoluuloja! mutisi kirjuri. — Minun on paha mieleni, mutta — — —

Alakuloista loppua hän ei lausunut, hän vain katseli tyttöä kohotetuin kulmakarvoin ja asetti kynän syrjälleen.

— Tehkää se vain, huusi Pirkitta nauraen.

Silloin kynä rapisten lensi hiekoitettujen rivien yli. Pirkitta kiitti herra Antonia nähdyistä vaivoista ja läksi ulos huoneesta.

— Tuo ei ole tyhmä, sanoi kirjuri.

Hän tuijotti ajatuksetonna avoimeen kirjaan, tytön ansioluettelo siinä vielä oli tahrimattomana. Sääliväisyydestä, hajamielisyydestä, vaiko välinpitämättömyydestä hän lienee vedellyt sitä kuivalla kynällä. Äkkiä vanhan pojan valtasi epämääräinen halu, hän haeskeli suullaan niinkuin rintalapsi, ja vajosi sitte hiljaiseen hyvinvointiin, kun hän taas tunsi kynävartensa pään hampaittensa välissä.

Pirkitta koetti toisessa ja kolmannessa samantapaisessa laitoksessa, vihdoin hän päätti onnen kaupalla kulkea kaikki kadut ja kujat, ja missä vain näki tuollaisen laitoksen, kysyä. Kaikkialla sama tulos. Jonakin lohdutuksena oli sentään se, että hän kaikkialla oli kieltänyt sisäänkirjoitusrahan maksamisen, johon hänen vähäiset matkarahansa olisivat menneet kokonaan. Hän ei saanut selville, mihin hän oli joutunut, koska kaupunki oli jäänyt hänelle ihan vieraaksi; iltapäivä kului loppuun, hän ei vielä tietänyt, mihin hän pääsisi yöksi, eikä hän liioin luottanut huomispäivään, joka oli suuri kirkollinen juhlapäivä, jolloin tietysti kaikki puodit olisivat suljetut. Hän oikein pelkäsi. Palaisiko hän takaisin kaupungintädin luokse? Ei mistään hinnasta! Tuon pienen puodin seinillä tuolla oli vielä liimatuita papereja. Siellä piti tehdä viimeinen koetus!

Se ei onnistunut paremmin. Pää alas painuneena ja viipyvin askelin hän heitti puodin. Kimakka ääni huusi hänen takaansa:

— Kuulkaappas ystävä!

Epävarmana tyttö katseli ympärillensä.

Huuto tuli talon porttikäytävästä, jossa myytiin kasviksia, teltan omistajatar, sangen lihava nainen, joka oli köyttänyt huivin varjelemaan päätänsä auringon säteiltä, vaikka ne jo aikoja sitte olivat olleet lankeematta tähän paikkaan, nyökäytti päätään Pirkitalle ja tavalliseen kieliopin pakkoa halveksivaan tapaan, sanoi:

— Teitä se koskee, teitä minä tarkoitan, kävittehän te tuolla palveluspaikan välityslaitoksessa?

— Kävin. Minä haen palvelusta.

— Sitte teidän pitäisi tulla minun luokseni eikä mennä ihmisiin, jotka eivät tunne herrasväkeä eivätkä palvelijoita, eivätkä tiedä mitkä sopivat yhteen. Jokainen tietää ja tuntee että minä jo olen toimittanut paikan useammalle, kuin nuo eläessään ovat nähneet puodissaan. Oletteko te maalta tyttöseni?

— Olen.

— Vaatimaton tyttö?

— En minä enempää pyydä, kuin oikeus ja kohtuus on.

— Se onkin aivan paikallaan. Tehdä työnsä, vaatia palkkansa, se on rehellisesti ja suoraan sanottu. Te minua miellytätte. Puhukaamme nyt hiukan.

Rouva puolestaan näytti lausuneen totuuden, sillä hän heti jatkoi kielevästi:

— Katsokaa, minä en voi kärsiä niitä piikoja, jotka joko eivät tiedä miten paljon heidän tulee pyytää, tai tekeytyvät niin nöyriksi, ikäänkuin he tyytyisivät kaikkeen, ja jälkeenpäin heille ei kelpaa mikään. Te ette usko mikä risti siitä on, ja minun täytyy sanoa, ettei yksin piioista, mutta herrasväestäkin. Uskotteko, että löytyy sellaisia rouvia, joille jokainen piika on liian siisti? Tuonne minä saan lähettää vain sellaisia — hihhii! — sillä siellä armollisen herran vain täytyy taistella vastaan, etteivät ne häntä saa ihan lumota! Sitte löytyy sellaisia taloja, joissa armollisen, vanhan herran mielestä mikään tyttö ei ole tarpeeksi siisti, tai joissa nuori keikari yhtä mittaa tulee kyökkiin; tiedättekö, ystävä, minä teille vakuutan, että siinä täytyy tietää, ettei pane ketään väärälle paikalle, sillä varjelkoon, jos minä antaisin aihetta kelpo tytön onnettomuuteen tai pahuuteen. No niin, maailmassa ei ole mistään puutetta, minä tiedän kyllä sellaisiakin, joissa ei ole mitään pahentamista. Teille minä haen kunnollisen paikan, te voitte minuun luottaa. Jollei teillä ole asuntoa, niin te voitte viettää yön minun luonani, te saatte siistin vuoteen ja maksatte guldenin viikolta, ei teidän tarvitse sitä kauvan tehdä, sillä tietäkää, että minun luotani täytyy toisen aina väistyä toisen tieltä, pitkiksi ajoiksi en voi luvatakkaan. Laskekaa vain pois myttynne, sitte menemme yhdessä. Minä heti korjaan pois tavarani. Hyvää iltaa herra Fischer!

Hän tervehti vanhaa, kookasta herraa, joka ei juuri näyttänyt tuekseen tarvitsevan sitä vahvaa ruokoa, joka oli hänen kädessään.

— Hyvää iltaa, rouva Brunner, sanoi hän sivumennen. Mutta äkkiä hänen mieleensä näkyi johtuneen jotakin, hän painoi keppinsä katukiviin ja kääntyi takaisin kysymään:

— Onko vaimoni jo puhunut teille?

— Ei armollinen herra.

— Eikö?

Hän astui myymäteltan eteen.

— Koska nyt juuri satuin teidät tapaamaan, sanon teille, että niin pian kuin suinkin voitte, hankkisitte meille luotettavan tytön hoitamaan lasta. No, mikä teidän mieleenne nyt pisti, rouva Brunner? Enhän minä tahtoisi, että te epäilisitte meitä, vanhoja ihmisiä.

— Mutta herra Fischer, miten voisin sallia sellaista, — hihhih! Kunniani ja autuuteni nimessä minä en ole mitään ajatellut.

— Ettekö? No hyvä. Vanhimman poikamme, jolta raukalta rouva kuoli vuosi sitten, on täytynyt matkustaa pois asioitten tähden; hän on antanut pienokaisensa meidän hoidettavaksemme; se panee talon hiukan nurin narin; alaikäisillä tyttärilläni ei vielä ole ollut aihetta sellaisiin toimiin ja me vanhat emme oikeastaan koskaan kelpaa niihin, sillä iällä jo unohtaa kaiken harjoittelemisenkin. Siitä syystä me tarvitsemme jonkun joka voi siihen antautua, tosin ei pitkäksi ajaksi, ehkä vain neljäksi tai kuudeksi viikoksi, kunnes isä palajaa; mutta tiedättehän te mimmoinen palkka ja kohteleminen meidän talossamme on, ja jos löytyy kelpo tyttö, jolla ei ole tiedossa parempaa, niin olisihan tämä jotakin.

Sillaikaa kuin vanhus puhui tätä, oli rouva Brunner merkitsevästi katsellut Pirkittaa.

— Tosin, sanoi hän, — minä tiedän että teillä kohdellaan sangen hyvin, ja tuo tuossa on sangen kelpo tyttö, tosin juuri maalta tullut, mutta minä tunnen hänet jo kelpo tytöksi; hän ei vielä ole löytänyt paikkaa ja ottaisi mielellään. Kelpaako?

— Minä kiitän Jumalaa, jos te tahdotte minut ottaa, herra kulta, sanoi Pirkitta. — Minä haen vain hyvien ihmisten luona nurkkaista, jossa voin levätä. En tänään kysy pitkäksikö vaiko lyhyeksi ajaksi. Kunhan vain pääsen alkuun, niin en pelkää jatkoa.

— Niin, rouva Brunner, sanoi vanha herra hymyillen katsellen Pirkittaa, joka seisoi siinä vaiti, silmät alas painuneina; — minä ottaisin tytön hyvin mielelläni, sillä hän sanoi minulle "herra kulta"; se tuntuu niin hyvältä, ja sen tapaista ei ole moneen aikaan minulle sattunut — — —

— Hihhih, nauroi kasviksien myyjätär, — suottehan te anteeksi, herra Fischer, hän on juuri tullut maalta. Lapsi kulta, teidän täytyy tottua lausumaan: "armollinen herra".

— Se oli hyvä, älkää minulta ryöstäkö sitä ilon kipinää! Mutta todellakin, hyvä rouva Brunner, tiedättehän te, etten minä lopullisesti voi päättää, jollen ole kuullut rouvani mielipidettä.

— Oi, armollisen rouvan Leenan minä jo tunnen, sanoi rouva Brunner. — Arvelen, että koska te tahdotte jonkun lasta hoitamaan, niin pian kuin suinkin, niin ottakaa tyttö heti taloon ja näyttäkää hänet puolisollenne. Olen varma siitä, ettei hän lähetä häntä takaisin.

— Oikein, se kyllä sopii. Tulkaa mukaani, lapsi kulta, asumme tässä likellä.

Kasviksien myyjätär nosti mytyn ja laski sen Pirkitan käsivarrelle.

— Katsokaa, sanoi hän itseluottamuksella, — mitä se vanha Brunnerin akka voi, tuolla porttiholvissa, myymäteltan ääressä, sisäänkirjoituksitta ja valehtelemisitta. Sitä te ette suinkaan olisi tullut ajatelleeksi? No, antakaa hänen nyt ensin katsella itseänne, että saamme saman mielipiteen, niin minä tiedän, ettette juokse takaisin minun luokseni. Paras suudelmani armollisen rouvan kädelle! Hyvää yötä, herra Fischer!

Pirkitta oli jäänyt muutamia askeleita vanhan herran taakse, sillä tämä käveli jokseenkin rivakasti. Nyt hän nykäsi häntä käsivarresta ja astui hänen rinnalleen:

— Älkää suuttuko, armollinen, herra, sanoi hän, — ja vaikka se minua vahingoittaisikin, niin en minä voi valhetta kärsiä, minä näen tuon rouvan tänään ensi kerran, ja saattaahan hän tarkoittaa minun hyvääni sanoessaan, että hän minut tuntee, mutta ei se ole totta.

— Hämmästyneenä vanha herra katsahti tyttöä kasvoihin.

— No, kenties, hän näyttää tuntevan ihmiset heti ensi katsannolta. Tulkaa te vain!

Hän jatkoi matkaansa ja Pirkitta seurasi.

Neljäs luku.

Vieraan katon alla vietetyn ensi yön kauhut. Lukijat, joita sankarittaren ulkonainen olento huvittaa, saavat tässä harvinaisen tilaisuuden katsella korkeaan peiliin, hänen olkainsa ylitse, jota halua saattaisi epäillä tiedon puutteeksi sopivaisuudesta. "Kitta" ja "Leena" tulevat toisilleen rakkaiksi. Fischer nuoremman tulo.

He astuivat komeaan taloon, joka melkein tuntui olevan ystävällinen, elävä olento, jolle metalliset suonet kuljettivat valoa ja vettä, portaissa ja käytävissä oli kiiltävää kiveä, suuria ovia kahdesta puoliskosta, ja peilikirkkaita ikkunoita. Pirkitta oli melkein häpeillään, kun hän vanhan herran perässä astui yläkerroksiin, ja jokainen askel, jonka hän rautanauloilla varustetuilla kengillään otti, kuuluvasti kaikui talossa.

Ovelle herra Fischer seisahtui, veti kelloa, ovi avattiin ja he astuivat sisään. Hän viittasi, että tyttö häntä seuraisi; he astuivat kahden huoneen läpi, jotka olivat hämärässä, vain sen verran valoisat, kuin katulyhdyistä saattoi langeta valoa sisään; sitte he tulivat kolmanteen huoneeseen, jossa lamppu kirkkaasti valaisi pöytää. Sen ympärillä istui koko joukko ihmisiä.

Pirkitta jäi ovelle seisomaan,

— Hyvää iltaa lapset, sanoi vanha herra. — Minä tuon teille jotakin. Puhuttelin ohi mennessäni kasviksien myyjätärtämme ja hän lähetti heti minun mukaani tytön, jotta sinä äiti, hänet näkisit; hän arveli, että sinä hänestä pitäisit.

Lampun varjostin siirrettiin pois. Suurissa tuoleissa molemmin puolin istui kaksi nuorta tyttöä, jotka päästivät käsityöt helmaansa ja uteliaasti tarkastivat Pirkittaa; syrjemmällä luki nuori herra, joka ei katsonut vaivan arvoiseksi kohottaa silmiään kirjasta. Keskellä sohvaa istui vanha nainen.

— Tulkaa vain lähemmäksi, sanoi tämä. — Älä pelkää lapseni.

Pirkitta otti pari avutonta askelta eteenpäin.

— En minä pelkää, armollinen rouva, mutta minä en mielelläni astelisi, sillä minun jalkineeni ovat raskaat; niillä kyllä hyvin juoksentelee maalla, mutta minä pelkään raamuilevani tätä kaunista lattiaa.

— Arveletko että sinulle siitä suututtaisiin, eikä otettaisi palvelukseen?

— En, sanoi tyttö, ja kuoppaset syntyivät hänen poskiinsa, — en minä juuri sitä tarkoita, enkä minä usko, että se meitä eroittaisi, jos minä vain muutoin olen teidän mieleisenne, rouva kulta — armollinen rouva, mutta olisihan paha, pilata tätä kaunista lattiaa.

Rouva Fischer nyökäytti hymyillen päätänsä, hiukan hän kyseli Pirkitalta, sitte hän lupasi hänet ottaa palvelukseen.

Tyttö suuteli hänen kättänsä ja tahtoi samaten suudella vanhan herran kättä, mutta tämä kohotti kätensä pään yläpuolelle, joten tyttö ei sinne ylettynyt, ja sanoi:

— Minä en ole mikään korkea-arvoinen herra, jolle tällaiset kunnianosoitukset kuuluisivat; jos olisinkin mieleltäni maailmallinen, niin kai minä sentään tietäisin toimittaa itselleni parempia. Meillä ei käytetä käsisuutelemista, yksin vanhalle rouvalle se on oikeutettua, muutoin heittäkää se pois. Tyttäreni eivät myöskään pane siihen mitään arvoa, niistä on hauskempaa, kun saavat sitä nuorilta herroilta.

Molemmat tytöt naurahtivat iloisesti, todiste siitä, etteivät he loukkaantuneet, sekä siitä, kuinka vanha herra leikillä panetteli lapsiaan. Hän näytti sangen kummalliselta, kun hän totisen näköisenä taas alkoi puhua:

— Samaten minä kiellän teitä tekemästä sitä tuolle nuorelle herralle tuossa vastapäätä. Hänen suhteensa teidän yleensä on oleminen varoillanne.

Nuori mies punastui suuttumuksesta, hän sulki kirjansa ja juoksi tiehensä sanoilla:

— Tänään sinä isä taas olet ihan inhoittava.

Kun hänen pakonsa synnyttämä yleinen ilo oli asettunut, sanoi vanha rouva totisena, vaikka hänen kasvoillaan nauru vielä leikitteli:

— Hurjapa sinä oletkin tänään, isä.

Sitte hän kääntyi Pirkittaan:

— Mene nyt kyökkiin, lapseni, jättämään kapineesi. Sitte sinä kyllä saat lähempiä tietoja.

Pirkitta totteli. Kun hän oli oven sulkenut, meni vanha herra etsimään ja lepyttämään nuorta naisvihaajaa, niinkuin hän sanoi.

— Sitä minä tahtoisin olla kuulemassa, sanoi vanha rouva. — Poika raukka! Tällä tavalla hän ihan karkoittaa hänet talosta.

Kun Pirkitta oli syönyt illallista kyökissä, vei vanha rouva hänet pieneen huoneesen, jossa seisoi ristikolla varustettu lapsen sänky ja sen vieressä vuode täysikasvanutta varten. Tuolilta nousi nuori tyttö, kuullessaan heidän tulevan.

— Voi äiti, sanoi nuori neiti, — tuotko sinä hoitajattaren pienelle Helenallemme?

— Kyllä, lapseni, te saatte nyt taas ryhtyä taloudellisiin puuhiinne. Pitäkää vain ensi aikoina tätä hoitajatarta hiukan silmällä, sillä hän on vähän tottumaton, hän on palveluksessa ensi kertaa, mutta hänellä on hyvä tahto ja ennen kaikkia taipumusta siisteyteen.

Siitä tuli jo palkinto, että Pirkitta oli säälinyt kaunista lattiaa.

— Mikä teidän nimenne on? kysyi neiti.

— Pirkitta Leipold.

— Siis Kitta? Olkaa nyt oikein hyvä ja hellä pienokaisellemme. Hänen nimensä on — johan minä sen teille mainitsin — Helena, niinkuin hänen ennen aikojaan kuolleen äitinsäkin oli.

— Oi, älkää huolehtiko, armollinen neiti. Eihän naisen ole vaikea tottua rakastamaan lasta.

Tuo kuului ihan toiselta, kuin muutoin tavalliset, kielevät palvelijain vakuutukset. Äiti ja tytär katselivat hymyillen toisiaan, sitte he antoivat tarpeelliset ohjaukset ja läksivät pois.

— Suutelen kättänne, sanoi tyttö.

— Hyvää yötä Kitta!

Ovella virkkoi neiti:

— Äiti, tuohan on oikein hauska maalaislapsi.

Sitte askeleet etenivät ja kaikki kävi hiljaiseksi.

Pirkitta otti yölampun, joka paloi syrjäisellä pöydällä, hän tahtoi nähdä hoidokkinsa. Hiljaa hän astui vuoteelle, piti herttaista kättä valkean edessä, sitte hän siirsi pari sormea syrjään ja kirkas valo lankesi kukoistaviin, ehkä neljänvuotiaan tytön lapsellisiin kasvoihin. Kaivautuneena syvälle polstariin, lepäsi pieni pellavasuortuvainen pää, jonka ympäriltä kullankarvaiset palmikot nousivat kuin laineet, pienet sieramet sulkeutuivat ja laajenivat säännöllisesti, ja palavan punaiset huulet olivat koossa.

Se oli ihmeen herttainen olento ja tyttö sitä kauvan katseli.

Äkkiä lapsi levottomasti rupesi liikkumaan; kiireesti tyttö väistyi syrjään ja asetti tulen paikoilleen, hän astui ikkunan ääreen ja katseli tyyneen, kirkkaaseen yöhön, taivaalla tuikkivat valot ja maan päällä niitä paloi pitkissä riveissä.

Mutta hän ei ajatellut sitä; hänen ajatuksensa olivat lapsessa, joka siinä makasi levollisena ja kilttinä. Äkkiä hänen mielestään tuntui oikein kevytmieliseltä, hän kun noin suoraa päätä oli astunut palvelukseen, vaikka edesvastuu siitä oli hyvinkin totinen; tosin saatettiin sanoa, ettei se ollut kuin neljäksi tai kuudeksi viikoksi ja sehän on aivan pieni aika. Mutta miten paljon tuollaiselle pienelle olennolle saattoikaan tapahtua, mitä kaikkia vammoja tulla häntä vahingoittamaan huolimattomuuden tai väärin ymmärretyn rakkauden tähden, koko elinajaksi! Paljon, paljon. Kunhan ei vain hyvä Jumala lähetä mitään onnettomuutta, niin kyllä hän vastaa muusta. Se työ, jonka hän on ottanut tehdäkseen, on vaikea, hyvinkin vaikea, hän sen kyllä tietää. Mitä lasta auttaa kaikki silmälläpito ja hoito! Hoitamassa ei ole äiti, ja äidin sijaisena hänen tulee olla, niin paljon kuin hän taitaa.

Lapsi huudahti unissaan; kun tyttö kiiruhti sinne, lepäsi se levollisena, hän silitti kiharoita sen kasvoilta ja lausui:

— Sinä raukka, rakas, kultatukkainen orpo, usko pois, kukaan ei pääse sanomaan, että sinua olisi voinut uskoa parempiin käsiin.

Hän riisui hamettansa ja sitä tehdessä luikui liukkaalle lattialle, ja kun hän hädissään molemmin käsin tarttui pesukaappiin, silloin tämä vihamielisesti hyökkäsi hänen päällensä ja näytti tahtovan paneutua pitkäkseen lattialle niinkuin hänkin. Vuoteen vieressä oleva matto liittyi hänen puolelleen korkeimman vaaran hetkenä, antaen hänelle varmaa jalansijaa, ja siten hänen onnistui voitollisesti vastustaa huonekalun hyökkäys.

— Herra Jumala, lausui hän hiljaa, kun hän ensimmäisen kauhun asetuttua taas saattoi hengittää. — Se olisi saattanut päättyä pahoin. Siitä ei olisi tullut pientä meteliä. On se sentään hullua komentoa, että ihmiset tekevät lattiansa niin liukkaiksi, että heidän sitte täytyy levittää vaatteita niiden päälle.

Hän kaipasi pientä kultaista ristiä, jota hän oli kantanut kaulassaan, se oli matolla hänen edessään; hän kumartui sitä ottamaan ja kun hän kohottautui suoraksi, säikähti hän, nähdessään vastaisessa nurkassa ihmisolennon, joka samaten kohottautui ja tuijotti häneen. Mutta kohta hänen täytyi hillitä itsensä ääneen nauramasta, sillä tuo vieras oli hän itse, hänen oma kuvansa, joka heijastui suuressa peilissä. Hän astui sen eteen. Tumman vaaleat, irrallaan olevat hiukset valuivat suurina palmikkoina niskaan ja niistä astuivat näkyviin terveet, kukoistavat kasvot, ruskeat, vilkkaat silmät, pieni nenä, joka keskeltä korkeni tuskin huomattavasti, sorjasti uurretut sieramet ja upeat huulet, joitten välistä loistivat hampaat, hänen hymyillessään, kun hän katseli vahvaa ja samalla notkeaa vartaloansa. Siinä hän hetkisen viipyi iloitsemassa oman kuvansa kauneudesta — eihän kukaan, jolle kauneutta on annettu, voi sitä moittia! Mutta äkkiä vilun väreet pöyristyttivät häntä, hän liitti käsivarret rinnallensa, puhalsi lampun sammuksiin ja astui vuoteeseen.

Hänen siinä levätessään hämärässä hiljaisuudessa, hiipi hänen mieleensä haikea tunne kotikylästä ja entisestä elämästä. — Oliko oikein paeta kotoa toisten mieliksi, itselleen tuskaksi? — Mutta nykyhetken välitön selvyys vastusti ajatuksia ja kuvia, ja pian uni karkoitti menneisyyden kokonaan unennäköjen valtakuntaan.

Kun hän avasi silmänsä, oli valoisa aamu.

— Huomenta, täti! huusi heleä lapsen ääni.

Pirkitta nousi, ja astui ristikkovuoteelle, lapsi sieltä katseli ympärilleen suurin, sinisin silmin, mutta se sulki ne heti, nähdessään vieraan, ja pyysi itku kurkussa Teresa tätiä. Turhaan Pirkitta sitä hyväilevästi puhutteli, se tuli vaan äreämmäksi ja surkeammaksi, ja kun sitte neljännes tunnin kuluttua isoäiti ja täti tulivat sisään, sanoi tyttö aivan onnettomana:

— Ei se tahdo minuun suostua, ja minä tahdoin kuitenkin sitä hoitaa niinkuin äiti.

Vanha rouva nauroi.

— No, no, Kitta kulta, sanoi hän, — säilytä sinä vain hyvät aikomuksesi lasta kohtaan. Tuollaiselta väeltä ei voi vaatia, että he heti huomaisivat, mutta ennen pitkää ne kyllä oppivat tuntemaan ystävänsä.

Sitte lapsi puettiin päiväksi ja kun isoäiti ja täti antoivat Pirkitan auttaa ja vakuuttivat, että hän oli "Kitta", joka tahtoi olla sille niin hyvä, niin oli toivottu suosio pian voitettu.

Jo samana päivänä lapsi meni parhaassa sovussa kävelemään hänen kanssansa ja muutaman päivän perästä Pirkitta kaikessa hiljaisuudessa sai nauraa omaa itseään, sentähden, että hän oli syyttämäisillään tuota pientä tapojen orjatarta kiittämättömyydestä, kun se niin kokonaan saattoi unohtaa täti Teresan, että se joka aamu heleällä äänellään huutaa "Kittaa".

Kun hän oli ollut suuressa talossa viikon ajan, hän myönsi, että elämä siellä oli sangen hyvä, siellä oli niin moni huomaamassa, ja heidän kaikkien mieleinen tahtoi olla; siellä oppi pois pahoilta tavoiltakin, joita ei itsestään olisi tullut ajatelleeksikaan.

Neljäs viikko oli kulunut lopettamatta palvelusaikaa niinkuin Pirkitta oli peljännyt. Viides jo kului. Lapsi uudisti lakkaamatta kysymyksensä, eikö isä jo tule ja tyttöön oikein koski, kun hänen aina täytyi lohduttaa häntä sillä, että isä kyllä pian tulee. Sitte kun hän todellakin tulee, sitte hän on tarpeeton ja hänen täytyy lähteä pois noitten hyvien ihmisten luota, joita hän rakastaa, ja erota lapsesta, joka on kasvanut kiinni hänen sydämmeensä.

Pirkitta oli pienessä puutarhassa, pihan vieressä. Lapsi leikki hänen jalkainsa juurella tai juoksenteli edestakaisin. Lehtimaja, jossa tyttö istui, oli melkein samanlainen kuin lehtimaja kotona, jossa vanha äiti usein oli istunut. Jospa hän hetken aikaa voisi istua tuossa vastapäätä, hän näyttäisi niin mielellään hänelle tuon lapsen, miten se on viisas ja kiltti, että se häntäkin ilostuttaisi, vanhaa vaimoa. Hän oli sanomaisillaan: isoäitiä! Sitä hänen täytyi nauraa ja lapsi hypähti hiekkaläjiltään ja nauroi hänen mukaansa, nähdessään hänet iloisena.

Mutta lapsi ei tyytynyt siihen, sen ilo nousi ylimmilleen, se riisti olkihatun päästään, nosti siihen tieltä hiekkaa, jota se sitte sirotteli kukkalavoille, kieppuen sievästi kuin hyrrä.

— Mutta Leena, huusi Pirkitta, — nyt et sinä ole ollenkaan kiltti.

Lapsi karisteli viimeiset hiekat hatusta, sitte se juoksi tytön luo, nojautui hänen syliinsä ja käänsi häneen hiestyneet kasvonsa.

— Minun ei aina tarvitse olla kiltti, se sanoi. — Isä ei tuo mitään. Isä ei ollenkaan tule.

— Hyi sinä pieni veitikka, mitä sinä puhut. Isä kyllä tulee, ja jos hän sinulle tuo jotakin, niin minä hänelle sanon, ettei hänen pidä antaa sinulle mitään, sillä sinä olet ollut kiltti vain siksi, että saisit jotakin; ja hyvät lapset ovat aina kiltit, vaikkeivät mitään saisi.

— Eivätkö hyvät lapset saa mitään, kun he ovat kiltit? kysyi pienokainen alakuloisena.

— Eivät, ne eivät saa mitään, ne ovat kiltit vain siksi, että heitä oikein rakastettaisiin.

Lapsi ajatteli hetkisen, katsellen suurilla silmillään eteensä.

— Rakastaako isäkin minua oikein paljon? kysyi hän sitte äkkiä.

— Tietysti hän sinua rakastaa oikein paljon.

Vilkas, iloinen puhelu ja reippaat askeleet likenivät puutarhaa. Pirkitta näki Fischerin perheen täysilukuisena likenevän; keskellä kävi iloisen näköisenä, ehkä kolmenkymmenen vanha herra; hän arvasi heti kuka se oli, ennenkuin lapsi riemusta oli ehtinyt huudahtaa.

Se juoksi isän luo, joka heittäysi penkille istumaan ja myrskyisästi hyväili lemmikkiään.

Pirkitta oli noussut, mutta kun vanhemmat ja sisarukset olivat asettuneet lehtimajan eteen tulleen herran ympärille, niin tie oli häneltä katkaistu ja hänen täytyi jäädä sinne.

Kun lapsi hiukan oli rauhoittunut, nojasi se pään isän olkapäähän ja kysyi hiljaa.

— Oletko minulle tuonut jotakin, isä?

— Tietysti Leenaseni!

— Oikeinko sinä sen annat Leenalle? kysyi Leena totisena.

— Kuinka en antaisi, jos Leena on ollut hyvä lapsi.

— Ei, he eivät saa mitään, he ovat vain hyvät, jotta heitä oikein rakastettaisiin.

— Voi sinä pieni, epäitsekäs olento! Kuka sitte näin aikaseen pitää huolta sinun velvollisuudentunnostasi? Kuka sinulle on sanonut, etteivät hyvät lapset mitään saa?

Pieni tyttö osoitti hentosella sormellaan Pirkittaa ja mies seurasi sen suuntaa. Hänen edessään seisoi terve nuori olento, oikea käsi vielä ojennettuna lasta kohti, jonka liiaksi vilkkaita liikkeitä hän huolestuneena oli seurannut; hän näki kukoistavat, rehelliset kasvot, tumman ruskeitten silmien kannet eivät hetkeksikään rävähtäneet, katse oli tyyni, tyytyväinen, uskollisesti täytetyn velvollisuuden katse. Tämä piirre enensi kasvojen somuutta. Veri nousi miehen päähän. Kiireesti hän nousi.

— Ai, niin, sanoi hän, — tämähän on Kitta, eikö niin? Te olette oikein rehellisesti ottaneet hoitaaksenne pientä tyttöäni. Kiitän teitä.

Pirkitta hengitti syvästi, sitte hän puhui; ääni värisi tuskin huomattavasti ja tuli siitä hiukan karkeaksi:

— Puhumatta tavalliseen tapaan, herra, minä kyllä voin sanoa: ei kestä kiittää; minä olen sen mielelläni tehnyt. Jos minun nyt täytyy luopua lapsesta, niin minä suren vain, — en siksi, että minä pelkäisin sen joutuvan huonompaan hoitoon, vaan siksi, ettei minun pitäisi sitä tehdä.

— Siihen on vielä aikaa, näinä päivinä minä taas matkustan pois ehkä yhtä pitkäksi ajaksi, ja olen hyvin tyytyväinen siitä, että tiedän lapseni olevan teidän hallussanne.

— Suuri kiitos hyvästä tahdostanne, armollinen herra. Se oli minulle rakasta ja mieluista, vaikka se jo tänä päivänä olisi loppunut, ja se on kyllä aina pysyvä minulle rakkaana ja mieluisana, kun tiedän ettei lapselta puutu mitään. Jos sitä aina ajattelisi, silloinhan itseltänsä hävittäisi kaiken ilon, ja hyvää on muutoinkin niin vähän tässä maailmassa.

Nuori mies otti hattunsa penkiltä ja oikaisi suoraksi sen ympärillä olevaa suruharsoa.

— Niin, hyvää on niin vähän tässä maailmassa, hän kertoeli.

Hän nosti lapsen syliinsä ja kantoi sitä kaikkien seuraamana puutarhan portille. Siellä hän kääntyi hakemaan Pirkittaa, joka oli jäänyt jälellepäin.

— Tulkaa vaan mukaan, sanoi hän ja painoi lapsen tulijan käsiin. — Se kuuluu vielä teille.

Tyttö hymyili kiitollisesti. Nuori mies katseli taas noihin kasvoihin, joissa oli tuo omituinen piirre, piirre jonka olisi eroittanut tuhansien joukosta, josta olisi voinut lausua: "Sinä, juuri sinä! Ei tavallinen, vaan oma olentosi, ihan erityinen, sinä olet sitä mitä tahdot olla!" Tuollaiset olennot aina viehättävät likenemään lähemmäksi, jos ne tapaa maan tomussa, taikka elämän kukkuloilla. Itse he eivät kysy, seurataanko tuota viehätystä, vai jäädäänkö heistä loitolle.

Pirkitta oli tyytyväinen siitä tunnustuksesta, jonka hän sai hoidokkinsa isältä. Hän piti sitä aivan luonnollisena, että herra noin saattoi alentua seurustelemaan lapsenpiian kanssa, kun hän sattui hänen tiellensä.

Eräänä seuraavista päivistä hänen varhaisena aamuna piti lähteä. Hän oli kieltänyt herättämästä lasta, mutta Pirkitta astui ovelle ja vei hänet ristikkovuoteen luo, jossa Leena valveella oli istumassa. Hän painoi hänet rintaansa vastaan, ja isää ja lasta katseli hymyillen syvä, ruskea silmäpari. Nuori mies sen näki, kun hän kohotti katseensa. Mutta silloin hänen silmänsä painuivat alas ja kiireesti hän riensi pois huoneesta.

Viides luku.

Lukija saa tutustua Sebensdorfiin. Kaksi yhteennaitettua tilusta ja niiden perheet. Pormestari pitää entisen renkinsä kanssa keskustelun, johon monesta syystä hänen järkensä näyttää loppuvan, ja tekee vihdoin tuollaisen ahdistamattoman muistutuksen, joka asianhaarain vaatiessa saattaa kehittyä ennustelmaksi.

Sebensdorfissa ei löytynyt rakennuksia enemmän, kuin toisessakaan keskikokoisessa kylässä, mutta sen yhdestä päästä on melkoisen pitkä matka toiseen päähän, sillä talot eivät ole kiinni toisissaan, vaan jokainen on itsensä ja naapuritalon väliin pistänyt puutarhan tai pihan; moni suuri tila kaikkine rakennuksineen valtaa avarat kappaleet maata kylätien varrella; suurimman niistä, Mooshofin, omisti Anton Hüblinger. Hän oli elänyt neljänkymmenen vanhaksi, välittämättä vähääkään naisista, kunnes häneltä samana vuonna lyhyen ajan kuluessa kuolivat molemmat vanhemmat. Silloin hän piti velvollisuutenaan tuoda taloonsa emännän.

Eikä valikoiminen ollut vaikea. Ylimmät sopivat aina yhteen, ja hän oli samassa talossa kuin pormestari, sillä mitä viimemainitulta varallisuussuhteissa puuttui, sen korvasi hänen asemansa. Se oli tunnustettu asia, ettei hänestä voinut tulla muuta, kuin pormestarin vävypoika, ja kohtalo olisi käyttäytynyt erinomaisen häijysti, jos se olisi antanut pormestarille ainoan pojan tuon ainoan tytön sijaan — mistä Mooshofin isäntä silloin olisi saanut emännän? Mutta sallimus oli asettanut niin ystävällisesti, että Mooshof saattoi naittautua pormestarin tilukseen.

Pormestarin ainoa lapsi, Juliana, näkyi käsittäneen molempien tiluksien hellät suhteet, ja kun isä selitti, että hänen piti mennä naimisiin Anton Hüblingerin kanssa, ei hän mitenkään estänyt niiden yhdistämistä — joka muutoin olisi ollut hänelle sangen pieneksi hyödyksi, koska vanhuksen luonne oli hyvin järkähtämätön. Häät vietettiin, Mooshofin talo saattoi olla tyytyväinen, koska sen valtaistuimella nyt istui emäntä isännän rinnalla.

Jos se todellakin oli tehty istumasijaksi, niin emäntä siitä oli valinnut lempipaikakseen alan puutarhassa lehtevän pajun alla; puun oksat siinä ylettyivät telineitten yli, niin että pitkät oksat riippuivat muodostamaan säännöllistä ympyrää alaa, jossa istui kuin vihriässä teltassa.

Siellä juuri hän oli eräänäkin aurinkoisena aamupäivänä. Hänen edessänsä seisoi kaksi miestä, vasemmanpuoleinen oli hänen miehensä, oikeanpuoleinen oli hänen isänsä, Sebensdorfin pormestari.

Julianan pieni, melkein liian täyteläinen vartalo nojausi mukavasti penkkiin, pää pikimustine hiuksineen oli alas painettu, ja yhtä tummat, polttavan kirkkaat silmät lepäsivät silmäkansien tuuheitten ripsien alla, punaisina hehkuivat hänen poskensa, käsivarret olivat vaipuneet alas sylistä, upeilla, pystyillä huulilla leikitteli tuskin huomattava hymy.

Mooshofin isäntä oli kasvanut vain hiukan korkeammaksi emäntäänsä, mutta sen sijaan, tarpeeksi hentoiseksi ja hoikaksi. Hän oli syntynyt seuraelämää varten ja valitti, ettei huolenpito tuosta suuresta tiluksesta koskaan ollut päästänyt häntä oikein varttumaan. Löytyyhän niitä sellaisia tiluksia, jotka eivät isännilleen suo muuta kunniaa, kuin sen minkä he itse ottavat, mutta Mooshof kyllä antoi isännälleen oikean arvon. Hüblingerin kasvoista ei saattanut lukea minkäänlaista huolta, niissä oli kaikki tasaista ja siloista, niiden alapuoli oli nytkin aivan liikkumatonna ja tunnottomana. Silmät, joilla hän tuijotti vaimoonsa, olivat pienet, harmaat, levälleen levitetyt ja kulmakarvat rävähtivät hätäisesti pari kertaa, joka näytti merkitsevän, että hän iloitsi jostakin, eikä yksin itsensä tähden, vaan Mooshofin edustajana.

— Kunhan siitä vain tulisi poika! mutisi hän, sillä vastenmielisesti vaikutti se ajatus, että hänenkin kerran täytyisi antaa talot ja tavarat vieraalle ihmiselle tytön tähden.

— Kunhan siitä vain tulisi poika, uudisti hän äänekkäämmin; ja siinä katseessa, jonka hän syrjittäin heitti appiinsa, oli ilkkua.

Mutta pormestari, pitkänä, väkevänä kuin puu, seisoi jättiläisenä vastapäätä molempia.

Hänen leveät kasvonsa tuuheine kulmakarvoineen, lerpallaan oleva alahuuli, riippuvat posket, tuo kaikki kertoi selvästi talonpoikaista ylpeyttä ja talonpoikaista koronkiskontaa, eivätkä kankea ankaruus ja leppymätön kovuus poikenneet kulmikkaista, karkeista piirteistä, vaikka hän nyt nauroi lyhyttä, jyrkeää nauruansakin ja leikillisesti kohotti sormeansa uhkaamaan nuorta avioväkeä; se näytti kömpelöltä, mies ei ollut tottunut leikillä uhkaamaan.

— Te lurjukset, huudahti hän, — te ette haikaile, te alatte ajoissa, tuskin kuutta viikkoa häiden jälkeen!

— Hm, — Mooshofin isäntä puhalsi nenästään — mutta ne olivatkin häät!

Hän tahtoi johtaa puheen toisaalle ja tapasikin oikeaan kohtaan. Pormestari oikaisihe.

— Mutta kyllä ne saivatkin maksaa! Miesmuistiin ei näillä mailla ole sellaisia nähty!

— Minuun koskee joka kerta, kun niistä tulee puhe, sanoi emäntä.

— Mitä?

— Kun ei rakkain ystävättäreni saanut olla läsnä.

— Ketä tarkoitat? rypisteli pormestari otsaansa.

— Leipoldin Pirkittaa.

— Ehkä morsiusneitinä? murahti vanhus. — Parasta on, että hän minun silmistäni on niin kaukana poissa kuin suinkin.

— Onko hän poissa?

— Noin kahdeksan päivää teidän häittenne jälkeen hän kuului kaikessa hiljaisuudessa lähteneen kaupunkiin, palvelusta hakemaan.

— Entä Risto?

— Ties mitä tehnee, se heittiö. Yleensä sinä voisit olla kyselemättä sellaisia asioita, joista sinä tunnet mielipiteeni. En ymmärrä miten vanha koulumestarin Katri on saattanut vaieta. Minun tyttöni ei sitä olisi uskaltanut, — käsissäni minä olisin sen pitänyt.

Hän tarttui käsillään ilmaan ja rutisti sormet yhteen. Pelästyneenä nainen katsoi ylös.

— Mutta tietysti, hän jatkoi, — kun omistat vähän, niin saat vähän kunnioitusta, kun et omista mitään, niin eivät ihmisten silmät sinua ollenkaan näe. Ei enempää siitä! Nyt minun täytyy mennä. Jumalan haltuun!

Hän astui pois riippuvien oksien alatse.

— Voi teitä veitikat!

Niillä sanoilla hän astui puutarhasta tielle.

— Se on aika hauska mies, tuo isäsi, sanoi Hüblinger.

Oli vaikea päättää, tahtoiko hän pitää tuota leikkinä vaiko totena, sillä hänen piirteensä eivät ollenkaan muuttuneet.

Kun pormestari meni Mooshofista, nousi nuori mies ojan reunalta, jossa hän seljapuun varjossa oli istunut. Poika näytti kalpealta ja väsyneeltä, tumman vaaleasta, kiharaisesta tukasta kiertyi joku suortuva epäjärjestyksessä otsaan, joka oli matalanpuoleinen; joku piirre ruskeitten silmien kulmissa ilmaisi, että ne muutoin veitikkamaisesti katselivat maailmaan, mutta nyt ne olivat surulliset. Hän nojausi vahvaan keppiin, joka oli hänen muassaan, kun hän epävarmin askelin koetti seurata reippaasti astuvaa miestä. Huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, suureni suurenemistaan heidän välinen alansa.

— Risto hoi! huusi niittomies, joka viikate olalla tuli vastaan. — Joko sinut nyt vihdoinkin näkee?

— Se ei ole minun syyni, etten pitkiin aikoihin ole ollut täällä, tuli vastaukseksi. — Kuusi viikkoa minä koreasti sain maata ja kaksi kului ennenkuin taas toinnuin. Niin hän minut löylytti, tuo peijakas!

Hän korotti kepin ja viittasi pormestariin.

— Se olikin paha juttu tuosta koulumestarin tytöstä. Hänen holhokkinsa ja vieraana hänen talossaan! Jos olisitkin tahtonut sopia hänen kanssansa, niin olisi sitä myöhemminkin siihen ollut aikaa ja tilaisuutta.

Risto veti suutansa hiukan väärään.

— Kyllä sitä jälkeenpäin on helppo sanoa.

— Mutta se täytyy myöntää, jatkoi niittomies, — että ukko sitte jälkeenpäin on kohdellut sinua hyvin, on lähettänyt sinulle rahaa ikäänkuin vielä olisit hänen palveluksessaan, on maksanut välskärinkin…

— Kyllä kai hän tietää, miksi hän sen on tehnyt.

— No niin, oikeusistuin lienee häntä peloittanut, sekin olisi tuottanut selkkauksia, kustannuksia ja harmeja.

Risto veti taas suutansa väärään.

— Niin, eihän kukaan mielellään seiso tuomioistuimen edessä, syytettynä.

— Sinä, sinä jätkä! — niittomies löi häntä olkapäälle. — Minä melkein luulen, ettei tuo syytös olisi hänelle mitään tuottanut; jos hän heti olisi antanut sulkea itsensä putkaan, niin hän olisi päässyt helpommalla.

— Älä huolehdi keinoja, onhan hänellä, voihan hän sen tehdä. Jumalan haltuun nyt. Minun täytyy häntä puhutella.

— No, näkemiin asti! Kunnes hän taas tahtoo löylyttää. Jumalan haltuun Risto!

Pormestari oli saapunut tilalleen ja oli jo hetkisen ajan istunut kirjoituskamarissaan, kun lyhyt koputus sai hänet kohottamaan silmänsä. Odottamatta vastausta, Risto avasi oven ja veti sen lukkoon perässään.

— Suutelen kättänne, pormestari, sanoi hän.

Vanhus heitti häneen vihaisen katseen.

— Sinäkö? Mitä sinä sitte tahdot?

Hän silitti oikealla kädellä otsaansa ja puhui sitte levollisemmin, vaikka se kuuluikin yhtä epäystävälliseltä:

— Vai oletko sinä taas pystyssä? Kyllähän minä olisin sen saanut tietää muualtakin tarpeeksi ajoissa, voidakseni lähettää sinua hakemaan, jos sinua johonkin tarvitsin. Olisitpa voinut odottaa siihen asti.

— No, eihän se mitään, samahan se, koska minä nyt olen tässä. Onnittelen vielä — — —

— Miksi?

— Häitten johdosta. Olipa sinulla kiire saada tyttäresi huntuun.

— Eikö hän sitte muka ole siinä ijässä! Sinulla mokomallahan kiire oli hämmästyttämään — sinä joka toit huonoa esimerkkiä talooni!

— Älä nyt enään ärsytä itseäsi. Nythän kaikki on paikoillaan. Todellakin.

Poika veti tuolin likemmäksi ja istuutui kirjoituspöydän viereen.

— Olen minä vielä hiukan heikko, sanoi hän vähän hymyillen. — Mutta luulen, että kun minä nyt taas pääsisin entisiin voimiini, niin pyrkisin taas sinulle rengiksi.

— Se on oikein se.

Risto laski oikean kätensä pöydälle ja tarttui paperisaksiin, jota hän aukoi ja sulki.

— Ei suinkaan minua Mooshofissa ystävällisyydellä ajatella?

— Se on luonnollista.

— No niin, ja sinua ja Mooshofin isäntää seuraa jokainen näillä seuduin, sillä te alatte tanssin ja mieliksenne kaikki antaisitte minun kuolla nälkään. Tahdotko sinä ajaa pois minutkin, niinkuin tytön, Pirkitan?

— Hän meni itsestään.

— Tiedän minä, ihan itsestään, ihan yhtä itsestään kuin minunkin täytyy mennä, siitä syystä etten voi jäädä tänne. Juuri siitä syystä minä tahdoin sinua puhutella ja kysyä, mikä tästä nyt seuraa?

Hämmästyneenä pormestari kohotti katseensa. Paperisakset pojan käsissä työskentelivät yhä kiihkeämmin.

— Sinähän toki olet holhooja.

— Minä en vähääkään välitä sinusta, enkä siitä mikä nyt seuraa, huusi vanhus, — äläkä minun talossani ja minun kasvojeni edessä harjoita sopimattomuuksia, sitä minä en kärsi!

Hän riisti sakset hänen käsistään ja heitti ne pöydälle.

— Olet oikeassa, sanoi poika arasti kyykistyen kokoon. — Sellainen menettely ei kahdenkesken kelpaa; kun on rikkonut, niin sen mielellään kantaa huoneesta ulos ihmisten joukkoon. Ajatuksiisi ja sanoihisi nähden olet oikeassa, mutta nyrkkejäsi sinä et saa käyttää, silloin sinä sullot liian jykevästi.

— Minä sitä kadun enemmän kuin saatan lausua, että päästin kiivauden voittamaan mieleni ja siten annoin sinun viedä edun itseltäni.

— Sovitaan pois. Minä olin ajattelematon ennen sinua. Korvatkoot nyt toisiaan. Tiedänhän minä etten saa sinulta vaatia mitään ystävyyttä, mutta odotan, etten myöskään vihamieltä. Ei suinkaan se sinua vahingoita, jos annat minun jäädä näille maille ja hankit minulle asuttavaksi maakappaleen, joka ei sinulle maksa kreutserirahaakaan?

Pormestari pudisti päätänsä.

— Minä en sinua ymmärrä, ja yhdentekevähän on minulle, jäätkö sinä tänne vai menetkö pois. Ja jos minä noin tietäisin hankkia maakappaleita, jonne voitaisiin asettua asumaan, eivätkä ne maksaisi kreutseriäkään, silloin tietysti itse ottaisin niitä niin paljon kuin niitä olisi otettavissa.

— No, sen helposti ymmärtää. Anna minulle Pirkitta vaimoksi, ja minä tyydyn hänen äitinsä asuntoon.

— Joku aika sitte minulla olisi ollut sangen paljon muistuttamista sinua vastaan. Mutta asiain näin ollen, saat etsiä tytön ja sanoa hänelle, että minä siihen suostun.

— Vai niin; mutta sillä tavalla minä en astu tytön silmien eteen. Sinun pitää siinä käyttää holhoojavaltaasi häneen; eihän siinä ole mitään vaaraa — kun hevonen on pilttuuseen kiinnitetty, niin ei se pääse kääntymään — en minä häntä kovin kourin pitele, vaan päinvastoin, ja silloin sitä paitsi koko kauppa näyttäytyy rehellisessä valossa. Mutta se ei minua auta eikä suutani tuki, että sinä juhlallisesti lupaat suostua. Tytöltä pitää pakoittaa suostumus — siihen sinun pitää suostua!

— Minunko suostua?! jymisi pormestari rynnäten tuoliltaan. Koko pituudessaan hän seisoi siinä ja katseli poikaan, sitte puhalsi hän pidätettyä hengitystänsä ja hilliten itsensä sanoi:

— Minusta tuntuu siltä, että välskäri sinussa on lopettanut työnsä kesken. Sinulla on vika päässä.

— Saakeli soikoon, kiljasi poika, samaten hypähtäen istuimeltaan, — sinä rupeat tässä vielä raa'aksi, kun minä koko ajan tässä matelen ja sinun mieliksesi punnitsen jokaisen sanan kultavaakalla. Rupea itse pilkaksi, mutta minä en rupea! Kuvittele, että annat vakuuttaa itsellesi sen, joka — se sinun sentään täytyy ymmärtää — kuitenkin on paras: sokaise kaikki menneisyys lähiseudun kansalta, niin ettei kukaan saa siitä selvää! Hanki tyttö minulle, niin syntyy rauha; ja sinä voit luottaa sekä minuun että häneen, kun hän on vaimonani; mutta siihen sinun pitää hänet pakoittaa tahtoen tai tahtomatta! Toivottavasti sinä sen nyt tiedät.

Päätään pudistaen pormestari oli katsellut poikaa, joka väsyneenä vajosi tuolille ja läähättäen tavotteli ilmaa.

— Se on paha, että itseäsi rasitat, sanoi vanhus astuen hänen eteensä. — Siinä sinä näet miten se sinuun vaikuttaa. Sinuahan ihan tulee sääli. No nyt se lakkasi, eikö mielesi jo taas tee mättää sanatulvaasi? Ole hyvä! Pää menee ihan sekaisin ja tylsistyy, kun sinua hetkisen kuuntelee. No niin, nyt sinä taas levität silmäsi ikäänkuin tahtoisit minut syödä ja saat tuon kohtauksen. Ole hiljaa, sanon sinulle! Missä sinua saattaa auttaa, siinä sinua tullaan auttamaan. Jos sinulla on vakaa aikomus tytön suhteen, niin tule kerran, ennenkuin lähdet häntä etsimään, minun luokseni, niin minä otan aikaa kirjoittamiseen ja annan sinun viedäksesi kirjeen hänelle.

— Mitä sinä sinne kirjoitat? Toimitatko niin, että hän rupeaa vaimokseni? kysyi Risto.

— Minä sinne kirjoitan sen, minkä oikeus ja kohtuus vaatii, sanoi pormestari.

— Oikeus ja kohtuus, hymähteli poika, — jo minä ymmärrän.

— No, ei enempää tänään. Katso nyt että löydät kotiin ja paneudut vuoteeseesi, niin tulet terveemmäksi.

— Jumalan haltuun, pormestari; suutelen kättänne. Tiesinhän minä, että me ymmärtäisimme toisemme.

Risto läksi huoneesta. Askel askeleelta, porras portaalta, hän vaivalloisesti astui alas jyrkkiä puurappuja, kepillänsä hapuellen; siinä hän lausui:

— Mutta kylläpä tuo voi tekeytyä sellaiseksi, kuin hän ei mitään ymmärtäisi!

Ylhäällä akkunassaan seisoi pormestari.

— Olen minä Matti, jos minä sinua ymmärrän, mokomakin vaatija. Kyllä vain näyttää siltä, kuin ei hän olisi oikein järjillään. Minun pitää siitä puhua välskärin kanssa. Se voi vielä minulta ottaa sakot. Mutta oikeudenistuntoa minä mielelläni pakenen. Enhän minä saata antaa itseäni asettaa oikeudenistunnon eteen — minä! Kunhan ei tuota riivattua, hurjaa olentoa olisi olemassa — se saattaa vielä itsensä ja muut onnettomuuteen!

Kuudes luku.

Leenan isä tulee ja — menee. Herra Mittrowitzer näyttäytyy mieheksi, joka säästää suunsa sanoja; hän tuo taloon uutisen, joka saa Fischer vanhemman ehkäisemään Fischer nuoremman karkausyritystä. Opettavaista keskustelua isän ja pojan välillä, jossa yhtaikaa ilmaantuu nuoruuden hurjuutta ja vanhuuden sävyisyyttä, rakkauden heikkouksia kaunistaakseen. Pirkittaa hämmästytetään tärkeällä tiedonannolla.

Pienen Leenan isä oli kirjallisesti ilmoittanut tulostansa. Koitti sitte tuo toivottamaton päivä. Pirkitta toimitti tehtävänsä samalla huolella ja tarkkaavaisuudella kuin muutoinkin. Hänen äänensä vain oli hiukan epävarma kun hän vanhemmille palvelijoille lausui:

— Kunhan Leena vain saisi jäädä tähän taloon!

— En luule että se käy laatuun, tuli vastaukseksi. — Nuori armollinen herra asuu yhä vielä rouvansa kuoleman jälkeen suuressa huoneustossansa ja talon köyhemmät asukkaat ovat pitäneet sen kunnossa ja hoitaneet askareet; niiden hallussa lapsikin on enimmäkseen ollut, ja sitte vuorotellen meidän ja tädin, armollisen rouvan sisaren luona; isän lähtiessä ei lasta voitu jättää tyhjään kotiin ventovieraitten ihmisten käsiin, nyt se kai joutuu takaisin kaupungille.

Pirkitta huokasi.

— Olisi se parempi, että hän jäisi tänne!

Vanha piika hymyili.

— Kyllä minustakin, teidän molempien mieliksi.

Päivällisaikaan saapui odotettu ja Pirkitta kutsuttiin lapsen kanssa sisään. Kun molemmin puolin oli kysytty kuulumiset ja lapsen äänekkäät ilonosoitukset olivat vaienneet, katosivat perheen jäsenet, yksi toisensa jälkeen, kukin toimeensa.

Lapsi liukui alas isän sylistä ja tahtoi "Kittaa". Isä otti häntä kädestä ja he läksivät etsimään tyttöä, jonka tapasivat viereisestä huoneesta katselemassa ikkunasta ulos kadulle. Leena juoksi hänen luoksensa, syleili hänen polviaan, päästi hänet sitte irti, juostakseen isän luokse, ja niin hän juoksi edestakaisin, toisesta toiseen, kunnes väsyneenä sai Pirkitan istumaan tuolille, kapusi hänen syliinsä, ja nojaten päätään hänen olalleen — pian vaipui uneen.

Nuori mies istuutui nojatuoliin, otti kirjan ompelupöydältä ja selaili sitä. Hän ei vielä ollut katsahtanut tyttöön, eikä hän sitä tehnyt nytkään lausuessaan.

— Lapsesta näkyy että sitä on huolellisesti hoidettu. Minä siitä iloitsen ja luultavasti te myöskin, ja ehkä teihin koskee, että teidän pitää hänet heittää. Enkä luule Leenankaan siihen mielellään suostuvan.

— Hänelle ei pidä siitä edeltäkäsin mitään sanoa sitte hän kyllä suostuu, lapset osaavat unohtamisen niinkuin ulkoläksyn, meidän täysikasvuisten taas täytyy se oppia. Aluksi me molemmat emme tietysti siitä pidä, mutta täytymys on herrana maailmassa, eikä se tee pahaa, jos nuori kansa aikaiseen saa häneen tutustua!

Hän lausui sen niin levollisesti ja ajatteli vain lasta, itsestään ei hän puhunut kuin juuri sen verran, että saattoi huomata ettei häntä johtanut ylpeys, joka ei alentaudu pyytämään, eikä uhkamieli, joka ei tiedä mitään muuttaa.

Nuori mies heitti katseen tyttöön vastapäätänsä. Soma, voimakas tyttö, joka hellästi piteli hentoa, nukkuvaa lasta sylissään — se oli kaunis kuva.

Jollei hän saa pidetyksi tuota herttaista olentoa kiinni, niin pian, jo seuraavina päivinä se häneltä livahtaa tuhansien muitten joukkoon — katoaa ikiajoiksi!

Kirja käsissä hän puhui:

— Tänään ja huomenna te ette kuitenkaan saa erota talostamme. Tänä iltana minä taas matkustan pois.

— Hyvä Jumala, kuinka olen siitä iloissani! huudahti Pirkitta, mutta hetkisen perästä hän hiljaa, jottei lapsi heräisi, mutta samalla kiihkeästi jatkoi:

— Niin, mutta mitä siitä, armollinen herra? Jos te yhä ja yhä matkustatte pois, ei se kelpaa. Lasta oikein kasvattamaan tarvitaan kaksi, minä yhtenä teen kaikki mitä voin, mutta isä puuttuu aina.

Silloin päästi hän vaipumaan alas molemmat kätensä, jotka pitelivät kirjaa, ja katsahti tyttöön, joka istui lapsi sylissä, — miten naisellisena! Häntä kohtasi tytön totinen, ystävällinen katse. Hänen sielunsa syvälle nousi kodikas tunne, pää painui alas ja hän uneksi, uneksi sitä ihmettä, jota hän kerran eläessään oli uneksinut.

* * * * *

Ihmettä, joka ei ollut luonnon ulkopuolella, vaan kuului siihen.

Olemassa olosi on suurin kaikista meille annetuista ihmeistä, ja se uudistuu ja tapahtuu ja vaikuttaa jokaisessa, joka auringon alla elää; toisten olemassaolo on yhtä suuri ihme, ja että meidän olemassaolomme vaikuttaa heihin ja heidän meihin — se on ihmeistä suurin!

Tuo suurin, johon ne kaikki mahtuvat lepäämään niin mahtavina, niin suloisen valtaavina, kuin hän niitä kerran uneksi!

Hän sulki kirjan, joka oli hänen käsissään, sillä parempi kirja, ihmisyyden korkea teos näytti hänelle äidin ja lapsen. Tuntui siltä, kuin ei hän enään olisi voinut lukea muita ihmeitä. Mahtava ihmishenki saattaa vaan sopertaa sitä, mitä ijankaikkinen luonto hänelle lausuu niin herttaisesti, salaperäisesti! Vuosituhansina me songertelemme: äiti, lapsi. Niissä sanoissa on tenhoa ja lumousta, mikä ne voittaa?

* * * * *

Hänen vaimonsa kerran kolaili kaapista esille parin pieniä sääryksiä, joita hän lapsena oli käyttänyt. Hän nauroi sitä pientä olentoa, jonka jalat olivat mahtuneet niihin ja joka niissä tepastellen oli ylvästellyt. Vallattomasti hän heilutteli niitä oman lapsensa kehdon yllä.

Mikä suloinen kuva!

Ja oliko ihme, että nämät unelmat hiljaa alkoivat kajahdella, niinkuin voimakas sointu panee lasin heläjämään, kun hän ajatteli tuota naisellista olentoa vastapäätään? — Hitaasti hän avasi silmänsä. — Sievä jalka oli matolla, hempeät käsivarret pitelivät pientä pellavasuortuvaista päätä ja surumieliset kasvot valvoivat hänen lapsensa hengintää.

* * * * *

— Minä matkustan pois, päätti hän itsekseen. — Jos tunne yhtä väkevänä kuin se on lähtiessäni, seuraa minua takaisin… siitä minun täytyy päästä selville!

Siinä mietteisiinsä vajonneena hänestä tosin näytti siltä, kuin tyttö olisi hymyillyt jollekin, mutta hän ei huomannut, että hänen äitinsä oli astunut huoneeseen. Kun vanha rouva näki lapsen nukkuneen, nyökäytti hän ystävällisesti päätään tytölle, sitte hän heitti omituisen katseen herraan, poikaansa, jonka vieressä hän hyvän aikaa oli seisonut tämän huomaamatta; hän laski kätensä hänen olkapäälleen. Nuori mies säpsähti.

— Tule syömään, sanoi äiti.

Jälkiruuaksi tuli odottamaton uutinen: vasta palannut ilmoitti, että hänen taas illalla täytyi lähteä, — asiain tähden — tietysti. Lieneekö tapahtunut tahallisesti eli ei, — hän oli haeskellut kirjelaukussaan ja ilmoittaessaan uutta lähtöpuuhaansa, hän esiintyi kunnioitusta herättävällä, kellastuneella kirjoituksella varustettuna, joka lähtökäskynä luultavasti saattoi kelvata vain uskotuille. Mutta "asioita" ei mikään saattanut ehkäistä, eikä sitä kukaan yrittänytkään.

Päivä kului, illalla otettiin sydämmellisesti jäähyväiset, kuten aina. Leena tällä kertaa nukkui, Pirkitta jätti ristikon pois sängystä, jotta isä voisi kumartua suutelemaan lasta, ja hän auttoi sitte tyttöä kiinnittämään sitä paikoilleen.

Tuskin olivat hänen vaununsa vierineet talolta, kun toiset vaunut seisahtuivat portaitten eteen. Parin minuutin kuluttua seisoi herra Mittrowitzer, sen kauppahuoneen päällikkö, jonka äänettömänä yhtiökumppalina nuori Fischer oli, tämän isän edessä.

Kauppaherra oli vartaloltaan pieni ja sangen lihava, hänen kasvonsa, leikattu tukkansa ja samalla tavalla hoidettu täysipartansa, kaikki hänessä oli pyöreähköä. Hänen otsaltansa valui hiki ja hän pyyhki sitä.

— Nöyrin — läähätti hän, — korkeat!

Jatko tietysti olisi kuulunut: Nöyrin palvelijanne! Teidän portaanne ovat hirveän korkeat, suokaa anteeksi hiestymiseni!

Hänellä oli nimittäin säästämis- ja kauppakyky, joka oli suuresti kehittynyt kaikkiin suuntiin, ja hän käytti sitä puheessakin, sillä sanojen käyttämisessä hän rajoitti tarpeensa pienimmilleen ja koetti jokaisesta lauseesta raivata itselleen muutamia sanoja takavarikkoon, luultavasti palkkioksi ajatuksistaan ja tuumistaan.

— Nöyrin — korkeat!

(Totisesti siinä on säästetty ja voitettu.)

Vanha herra osoitti hänelle tuolia. Hän istuutui ja kysyi:

— Äänetön —?

(Puhdasta voittoa: adverbiaalipronoomeni, verbi ja substantiivi.)

— Poikaniko? No, hänhän juuri läksi asemalle.

Herra Mittrowitzerin naama osoitti suurta hämmästystä.

— Sitte kun tuskin kotiin?

(Säästöä siis: subjektin arvoinen pronoomeni ja verbi. Mies mahtoi koonneen säästöön äärettömän sanavaraston.)

Nähdessään päällikön rehellisen hämmästyksen, nousi matkustaneen herran isä kummeksien tuoliltaan.

— Ettekö te tiedä siitä mitään?

— En.

Vanhan herran kasvot eivät sinä hetkenä olleet ollenkaan viisaammat kuin vastapäätänsä istuvan kauppiaan; hän näytti itse sitä aavistavan, sillä viivytellen hän kääntyi rouvansa puoleen. Tämä viittasi hänet tulemaan ikkunaholviin ja kuiskasi siellä hänelle kiireesti jotakin. Fischer astui kauppaherran eteen ja sanoi:

— Tämä kaikki mahtaa olla erehdystä meidän puoleltamme, ja luultavasti me olemme ymmärtäneet väärin. Huomenna jo saatte poikani toimiinne. Tahdottehan te nyt hyväntahtoisesti suoda anteeksi poistumiseni. Minun täytyy välttämättömästi mennä — sulkeudun suosioonne!

Hän ryntäsi pois. Mittrowitzer kiireesti sulkeutui hänen suosioonsa hänkin, mutta ei liikkeissään päässyt hänen perässään, vaan astui epäillen ja päätä ravistaen alas portaita. Fischer vanhempi ei suinkaan siksi lähtenyt, että hänen olisi paennut selontekoa. Mittrowitzer oli siitä tunnettu, että hän harvoin kyseli, hän oli sitä mieltä, että sillä tavalla olisi saanut hyvien sanojen asemasta ilkeitä valheita. Mutta itse Fischer vanhempi ei näyttänyt tietävän mitään varmaa Fischer nuoremmasta ja se oli epäiltävää.

Astellessaan alas portaita ja pitkin tietä ajoportista vaunuillensa asti, keskusteli kauppaherra ääneen ja kiihkeästi itsensä kanssa tästä tapauksesta, sen mahdollisuuksista ja johdonmukaisuuksista. Siinä hän paljasti kielellisten säästöjensä salaisuudet, mies nähtävästi vaihtoi dialoogiset säästönsä monoloogiksi.

Fischer nuorempi astui asemahuoneen pilettiluukulle ja pyysi pilettiä.

— Mihin?

Hän oli tekemäisillään itsensä naurettavaksi lausumalla totuuden: "se on sama!" Mutta hän malttoi mielensä ja mainitsi pienen kaupungin rautatien varrella, josta hänellä ei milloinkaan ollut ollut mitään hakemista — eikä ollut nytkään!

Hän tunsi kuinka hänen käsivarteensa tartuttiin; hänen isänsä veti häntä pois ja puhui pilettiluukkuun:

— Suokaa anteeksi, herra luultavasti siirtää matkansa.

— Tottahan herra toki itse sen tietää!

— Yhäkin tuo tavanmukainen epäkohteliaisuus, joka niin miellyttävästi suututtaa, kunnes siihen tottuu! Kustavi, ole hyvä lainaa minulle hetkinen.

— Jumalan nimessä, eihän toki kotona ole mitään tapahtunut?

— Siitä kun matkustit? Ei…

— No, sano nyt…

— Selitykset sitte. Minun täytyy ensin kysyä. Tuolla on syrjäinen pieni puutarha. Tule sinne, jotta saamme häiritsemättä puhua.

Vaieten nuori Fischer seurasi.

— Sano minulle, alkoi vanha herra, — mikä sinut nyt taas ajaa pois? Ensimmäisellä ja toisella kerralla asiat — hän kohotti varoittaen kätensä, nähdessään että poika tahtoi katkaista hänen puheensa; — älä sanokkaan että asiat tällä kertaa; Mittrowitzer oli juuri meillä, eikä hän siitä tiedä mitään.

— Vai Mittrowitzerko?

— Niin, juuri hän. Siis yksityisimmät yksityisseikat mahtavat olla matkasi syynä. Sinun poissaolosi ajaksi, mutta ei kauvemmaksi, me otimme lastasi hoitamaan tuon erään "Kitan", ja nyt arvelee äitisi, että sinä lähdet pois vain sentähden, että hän saisi olla paikoillaan. Pitääkö minun edellyttää samaa?

— Isä kulta, hyvin mielelläni sinulle selitän, mitä ajattelen ja tunnen tästä asiasta, pyytäisin vaan hiukan vähemmin pilkallista puhetapaa.

— Sitä puhetapaa minä tulen käyttämään petoksestaan paljastettua, asiatonta asiamatkustajaa kohtaan, niinkauvan kuin hän valehtelee. Ole suora, niin kohtelen asiaa tarpeellisella totisuudella.

— Olen oleva suora. Tarkoitukseni oli pysyttää tyttö talossamme.

— Huono keino, joka ei auta. Uudistatko sinä sen sitte taas kun joudut pulaan niinkuin tänään? Mitä sinä sillä voitat?

— Aikaa, aikaa, päästäkseni itsestäni selville.

— Niin, mutta tämä tiekö on juuri se, jolla nuoret poikaset säilyvät ajattelemattomuuden töistä; yhtä hyvä olisi ollut päästää tyttö muuttamaan pois, kadoksiin pääkaupungin tuhansien joukkoon. Tämä ei kelpaa miehelle, hänelle etäisyys on vaarallinen. Riippuen hänen luonteestaan, se hänet lamauttaa, tai tekee ihan hulluksi. Sinun tapaisesi mies punnitsee levollisemmin, syvemmin esineensä likeisyydessä. Josko hän siihen tarvitsee lyhyemmän tai pitemmän ajan, riippuu tietysti siitä arkuuden määrästä, joka jokaisessa miehessä vaikuttaa luultua heikkoutta vastaan. Käyttääkseni kemiallista lausetapaa, minä sen "sidon" ja autan sinut selvyyteen. Suoraan sanoen: sinä tahdot ottaa tytön lapsellesi toiseksi äidiksi.

— Niin olen ajatellut.

— Miehelle sinun asemassasi ei meidän seurustelupiirimme katsantokannan mukaan maalaistyttö, joka sitä paitsi näyttää olevan köyhä, varaton, sivistymätön olento — ole mikään sopiva vaimo. Kai sinä itsekkin sen tajuat?

— En, sitä en ollenkaan tajua, ja sinun itsesi, isä ei ollenkaan pitäisi jakaa tätä seurustelupiirimme katsantokantaa. Kai on jätettävä jokaisen yksityisen mielen mukaiseksi, tahtooko hän poimia metsä- vaiko puutarhakukan. Ja jos taloon vain saadaan hyvä emäntä, niin ei suinkaan sitä katsota mitä myötäjäisiä hän tuo, sillä eiväthän parhaimmatkaan myötäjäiset korvaa huonoa emäntää. Mitä taas tulee tuohon tavanmukaiseen sivistykseen, niin tahtoisin kysyä: mitä siihen oikeastaan kuuluu? Sekö, että kaikki pakoitetaan soittamaan pianoa, laulamaan ja piirustamaan, köyhimmätkin, sentähden että löytyy toisia, jotka sitä hyvin tekevät? että kaikkien täytyy lukea noita katalia klassikoita, sentähden että muutamat tuntehikkaat heitä ymmärtävät; — että kaikkien pitää tehdä sitä, mikä sopii jollekulle yksityiselle? Hiiteen ne! Todellinen nainen antautuu rakkauden ohjaamana siihen, mikä on hyödyllistä, ja parempi on, että se, johon hän ei sillä tavalla tahdo antautua, jää pois.

— Hyvä. Ei tarvitse huolia niistä, jotka sanovat että "he toki olisivat pitäneet häntä viisaampana", eikä puolisivistyneitten puheista. Tosi sivistys — järjen ja sydämmen voimistelu — pitää aina arvossa luonnollista, kouluuttamatonta voimaa ja on kyllä samaa mieltä sinun kanssasi siinä, että naisen todellinen arvo on hänessä itsessään, eikä siinä mitä hän omistaa, taitaa ja tietää. Mutta tässä on vielä lukuun otettava, sopiiko tämä tytön luonteelle, eikö sinun piankin täydy itseäsi soimata, jollei hän sinua soimaa, siitä että sinä olet hänet temmannut totutuista elämän oloista ja heittänyt toisiin, joihin hänen on mahdoton tottua?

— Isä hyvä, mihin sinä joudut? Sellaisissa tapauksissa, joissa ilmaantuu molemminpuolinen pettymys, saattaa jonkinlaisella todenmukaisuudella edeltäkäsin määritellä tuollaisia traagillisia ristiriitaisuuksia avioelämässä, mutta kun näytät minulle sellaisen tulevaisuuden, minulle, joka kokonaan tyydyn saatuuni, silloin katsot asioita liian synkältä kannalta! En minä aio ruveta pitämään mitään hovia, ja jos hän osaisikin sorjasti ojennella teekuppeja ja siinä kuiskata älykkäitä huomioita, niin tuo kaikki jäisi käyttämättä, sillä minä en tunne tarvitsevani mitään edustavaa emäntää; jääköön hän vain vieraaksi maailmalle, minä päinvastoin tahtoisin, niin paljon kuin suinkin, säilyttää hänet omien tapojensa ja luonteensa mukaisena. Minä kysyn: mistä totutuista olosuhteista minä hänet tempaan, ja millaisiin minä hänet vien, joihin hän ei voisi tottua? Luulen, ettei hänen ikäisellään ihmisellä vielä ole ollut aikaa mihinkään tottua, hän ei vielä ole palvellut kahtatoista viikkoa ja saman verran aikaa hän on ollut poissa vanhempiensa kodista. Se on siis ihan samaa kuin jos minä hänet sieltä suorastaan toisin ja veisin tärkeimpään, todellisimpaan kutsumukseensa; eikä siinä pitäisi olla maalaistytölle enempää vaikeutta kuin maailmannaisellekaan!

— Ei, useimmat näyttävät siihen hyvinkin sopivan. Tämä myöskin. Luonnollista on, ettet sinä anna noitten tavallisten, seurapiiriä hallitsevien ja vallitsevien mielipiteitten johtaa itseäsi. Jokainen luulee sentään tehneensä onnistuneimman vaalin, ja syrjäisten sekaantumista siihen saattaa paremmin pitää ylpeytenä, kuin todellisena osanottona; mutta mitä sinä sanot suhteesta perheeseesi?

— Isä hyvä…

— Pyydän ettet katkaise puhettani. Ei minulta, enempää kuin äidiltäsikään sinun tarvitse odottaa vastustusta, ja sisaruksiesi yhä kestävästä rakkaudesta voit olla vakuutettu. Me vanhempasi olemme liian vanhat ollaksemme ennakkoluuloiset ja he taas ovat siihen liian nuoret. Varsinkin tytöt, ne vaistomaisesti hallitsevat asemansa. Veljeltään nainen ei koskaan kadehdi toista, se olisi päätöntä. Ja hänen valitullensa hän antaa arvoa siksi, että hän on kilpailijatar, joka nyt väistyy kiistakentältä. Jos me vanhat saammekin odottaa, niin sinä uudessa asemassasi, niin pian kuin toiveesi ja halusi ovat toteutuneet, voit olla varma meidän täydestä rakkaudestamme, ja jos yleensä sellaisista asioista jotakin voi edeltäkäsin määritellä, niin minä tässä pidän niiden toteutumisen varmempana kuin päinvastoin. Sinä saat siis tehdä minkä päätöksen tahansa: ahtaimmassa perhepiirissämme se ei muuta mitään. Mutta minä tahtoisin vielä sentään sinulle muistuttaa erästä likeistä sukulaista.

— Niin tosiaan, hyvää Helena tätiä en ollenkaan muistanut!

— Sinä olet hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sinä saat kerran koko hänen omaisuutensa, sillä hän pitää sinua perillisenään. Hän on siis huomioon otettava.

— Välttämättömästi.

— Hän päästi kovalla taistelulla kasvatustyttärensä luotansa, eikä hän suinkaan tule siitä ilostumaan, että sinä nyt jo olet hänet unohtanut ja aiot uusiin naimisiin.

— Sen te pian näette. Naisen luonteeseen kuuluu, että vaikka hän itse helpommin unohtaa, niin ei hän voi ymmärtää eikä anteeksi antaa, jos muut sen tekevät. Muutoin minä kiellän todeksi sen syytöksen, että minä olisin Helenan unohtanut. Hänen muistonsa on minulle pyhä. Sielussa löytyy puhtain, intohimojen tahraamaton kohta, jossa kaiho, kaipaus ja aavistus asuvat. Siinä elää se mikä meiltä on kuollut! Väärä sääli ja hysteerinen tunteellisuus ne tahtovat raastaa vainajamme päivänvaloon ja vaativat lämpimät tunteemme heille, jotka eivät niitä tarvitse. Totisesti mietittyäni, minä astun toiseen avioliittoon omani ja Helenan lapsen hyödyksi; en tahtoisi, että sitä väärin selitettäisiin, sillä tunteeni on tosi. Se ei lastani vahingoittaisi, vaan melkein hyödyttäisi, jos täti pahastuisikin, sillä se mitä hän on aikonut siirtää minulle, lankeisi silloin tietysti lapselleni; siten siitä vaan seuraisi, että joksikin ajaksi vieraantuisin hyväsydämmisestä sukulaisesta. Ja sen tähden minä en uhraa onneani.

— Onneasiko? Sanotko onneasi?

— Sanon, sanon: onneani! Minä olen jo sanonut, että tunteeni on tosi, ja täydellisesti, kokonaan minä sen tahdon lausua. Nyt ovat kovat ajat käsissä, eikä ole toivomista että ne pian muuttuisivat, sillä pysyäkseen sillä kohdalla, jolla tähän saakka on seisonut, tarvitaan jännitetty voima, väsymätön kestävyys ja kaikkialla missä sitä tarvitaan, täytyy itse olla läsnä. Huolista ja suruista, hyörinästä ja pyörinästä minä etsin kiinteää, järkähtämätöntä kohtaa, joka kaikissa pysyy, jonka rauhaisa ilo minut tyynnyttää! Jo ensi näkemällä teki Pirkitta minuun pysyväisen vaikutuksen, sillä hänen olentonsa kertoi syvää velvollisuudentuntoa; ja sentähden minä tahdon hänet voittaa, minä en voi uskoa kotiani, lastani, itseäni parempiin käsiin. Isä, minä en saata toivoa parempaa, kuin velvollisuuksilleen uskollista vaimoa! Että kaukana ollessani voin ajatella hänestä kaikkea oikeaa, hyvää, rakastavaista, ja kotiin palatessani nähdä että jokainen ajatus oli tosi, jokainen uni todellinen — se on onnea!

Vanha herra jäi seisomaan ja laski kätensä pojan olkapäälle.

— Nyt luulen, että me olemme selvillä.

— Kuinka niin?

— Nythän sinä tiedät mitä sinä oikeastaan tahdot, ja myönnä että sinä jo ennen sen tiesit ja turhaan olit tuhlaamaisillasi matkarahoja.

— Myöntäisinkö?

— Myönnä pois, ja lähdetään sitte tästä ihanasta yrttitarhasta.

He läksivät.

Äkkiä Fischer vanhempi molemmin käsin tarttui poikaansa, joka kiltisti käveli hänen vierellään.

— Vielä yksi seikka, Kustavi! Tarjouksesi tuolle yksinäiselle, köyhälle tytölle on niin hurmaava ja houkutteleva, ettei häneen pidä suuttua, jos hän myöntyisi, vaikkei hän vastaisikaan rakkauteesi.

— Sitä hän ei tee, silloin hän suoraan kieltää.

— Sen hän tekeekin.

— Hyvä Jumala, joko sinä olet koettanut häneltä tiedustella — tiedätkö sinä?…

— En, en mitään lapseni. Minä vaan tahdoin myöntyä sinun mielipiteesi mukaiseksi, että hän siinä tapauksessa vilpittömästi antaa kieltävän vastauksen.

Silloin nuori mies hymyili; hän katsahti ihan likeltä isänsä kasvoihin; hän haki ja löysikin sieltä veitikkamaisuuden, kätkettynä hiljaa räpähtelevien silmäkansien poimuihin.

Kun molemmat palasivat kotiin, huomasi Kustavi heti, ettei hänen salaisuutensa enään ollut salainen. Hämmästyneenä nuori veli häntä katseli, kolmen tytön veitikkamaiset silmät hänelle hymyilivät, äiti yksin oli totisena, vaikkei ankarana.

Heti sen jälkeen tuli Pirkitta lapsen mukana sanomaan "hyvää yötä". Hän oli aivan entisellään, hänelle ei ollut huomautettu asiasta mitään, niinkuin Kustavi oli odottanut. Vanha herra asettui tytön eteen ja ystävällisellä totisuudella lausui:

— Vastaiseksi te jäätte taloon. Täytyy panna toimeen sellainen muutos, että te voitte pysyä lapsen luona.

Pirkitta hymyili kiitollisesti ja läksi.

Levolle mennessä, koputettiin hänen ovelleen. Kun hän avasi, pujahti Iida, nuorin neideistä, huoneeseen.

Nuori neiti asettui Pirkitan eteen ja liioitetulla tavalla matkien isänsä puhetapaa, hän kohteliaalla juhlallisuudella lausui:

— Täytyy panna toimeen sellainen muutos, että te voitte pysyä lapsen luona! — Niin kyllä! Vieläpä suuremmoinen muutos!

Hän leipoi käsiään, syleili ja suuteli tyttöä hurjasti.

— Mutta miksi?

— Eikö veljeni jo ole teille puhunut?

— Ei.

— Lapsi raukka! Se julmuri on jo saattanut maan poveen yhden vaimon, nyt se tahtoo teitä toiseksi!

— Minuako? Uskokoon, kuka tahtoo! Te laskette leikkiä, armollinen neiti!

— En ikinä niin totisissa asioissa, nauroi Iida.

Hän laski sormen huulilleen.

— Hiljaa! Älkää vain ilmoittako, että minä sen teille sanoin! Hyvää yötä — käly!

Hän vielä kerran suuteli tyttöä ja kiiruhti sitte pois. Pirkitta jäi yksin lapsen kanssa.

Hän oli hämmästyksissä. Olisiko neiti todellakin laskenut hänestä leikkiä! Ei, se olisi ollut epähienoa, eikä sellainen ollut tapana talossa.

Hän tahtoo ottaa hänet toiseksi vaimokseen!

Mitä hän uskoisi hänestä, jota hän vain lyhyin ajoin oli nähnyt, jonka kanssa hän oli puhunut vielä lyhyemmin, jonka hän tunsi yhtä vähän, kuin hän hänet?

Miten hän oli tullut sitä ajatelleeksi?

Silloin lapsi liikahti pienessä ristikkovuoteessaan. Se vain unessa siirtihe lämpimältä makuupaikaltaan. Se ei ollut levoton, mutta sen hoitajatar kävi levottomaksi. Hän heitti kaikki kysymykset sikseen.

— Hullutusta kaikki tyyni, lausui hän ja koetti nauraa, — siksi ettei se ole totta!

Tietysti se on totta — kiukutteli hänen rehellinen mielensä. Ihmeellistä! Muutoin se hänet aina auttoi pulasta, ja nyt se suorastaan saattoi hänet pulaan.

— Minä en sitä sittenkään usko, sanoi hän uhkamielisesti. Sitä vastaan hänen rehellisyytensä ei noussut, ja huoleti Pirkitta saattoi laskeutua levolle.

Mutta vuoteessa ollessaan, hän kuuli askeleita ja ääniä viereisestä huoneesta. Äänet hän pian eroitti, ja kuuli selvästi mitä puhuttiin; sillä kaupungin talojen seinät ovat niin ohuet, että ne panevat ihmisen kuulemaan vastoin hänen tahtoaan ja pahaa tarkoittamattaan.

— Jos hän vastaa sinun rakkauteesi, kuului sieltä.

— Sukulaispiirteen hänessä täytyy vaikuttaa. Rakkaus ja velvollisuudentunto kulkevat käsi kädessä.

— No koeta sitte onneasi. Olethan sinä tarkoin miettinyt.

— Niin, siinä on kypsynyt, punnittu täytymys.

— Täytyminenkö? — ja kypsynyt, punnittu?

— Varmaan. Kaikki ajatukset suunnattuina samaan toimintaan vaikuttavat niin, ettei sitä saata heittää tekemättömäksi. Ihminen ei tee kaikkia itsestään. Hän toimii myöskin kohtalon käsissä.

Hän kuuli miten he erosivat ja kaikki jäi hiljaiseksi.

Tuolla puolella oli hän. Vain kapea seinä heidät eroitti.

* * * * *

Tyttö oli noussut vuoteeltaan ja toinen jalka oli ulkopuolella, matolla, ikäänkuin hän olisi ollut jättämäisillään vuoteen, ehkä koko talon.

Vilu väristytti paljasta jalkaa, kiireesti hän sen veti peitteen alle ja istui siinä painaen käsiä otsalle, ja tuijottaen eteensä.

Mikään ei vielä ollut päätettyä! Se häntä rauhoitti ja hän nukkui.

Seitsemäs luku.

Lyhyesti lausuen: päätös tulee, mutta ei tyydytä Kustavia, sillä Pirkitta estelee lausumasta sitä viimeistä, sitovaa sanaa, jonka lausumista jokainen suuremmassa tai pienemmässä määrässä arastelee.

Auringon paiste lankesi pieneen puutarhaan. Pirkitta istui lehtimajan varjossa, tuuli löyhytteli villin viinipuun lehviä rauhattomasti, niinkuin tytön sydän oli rauhaton. Uutterasti hän ompeli ja heitti tuontuostakin katseen lapseen, joka nukkui nurmella pensaan varjossa.

Hänen mielensä oli niin omituinen. Hän toivoi päätöstä likeneväksi, ja samalla hän sitä pelkäsi. Hän ei uskaltanut kysyä itseltään, miten hän tekisi, sen hän jätti onnensa nojaan. Hän tahtoi saada asian kysytyksi, ja kuitenkin sitä ajatellessa, hän taas punastui, eikä tietänyt miksi.

Tuntui niin omituiselta, ikäänkuin hän olisi ollut harsoon verhottuna ja aurinko paahtoi niin tukahduttavan kirkkaasti, että hänen sen kautta oli vielä kaksi vertaa kuumempi. Niinkuin edellisenä iltana hän lausui:

— Minä en sitä usko!

Mutta nyt se kuului toiselta.

Askeleet likenivät. Hän säpsähti, sillä hän hyvin arvasi kuka häntä tulisi hakemaan. Kiireesti hän rupesi neulomaan, sen vaaran kaupalla että hän myöhemmin saisi purkaa kaikki, eikä nostanut päätänsä.

— Täältähän minä teidät tapaan. Hyvää huomenta! sanoi Kustavi astuen esiin.

— Hyvää huomenta armollinen herra!

Silmä, joka muutoin niin vapaasti katseli, jäi nyt alaspainuneeksi.

— Minulla olisi puhumista teille Pirkitta, hän sanoi ja istuutui vastapäätä häntä.

Odottaen tyttö pysähdytti kätensä pitkäksi vedettyine lankoineen.

— Minun täytyy tehdä teille kysymys, joka ehkä teitä hämmästyttää, tai ehkei. Mutta koska tarkoitukseni on rehellinen ja asiani on totinen, niin minä kysyn teiltä suoraan, Pirkitta, — hän koetti tarttua hänen käteensä, mutta tämä pisteli sukkelasti neulaa ommeltavan liinakankaan läpi, — Pirkitta, tahdotteko tulla vaimokseni?

Tyttö kalpeni. Nyt se siis oli lausuttu, siinä ei enään ollut epäilemistä. Katselemattaan hän tunsi, että hän odottavana piti katseensa häneen tähdättynä. Silloin hänen poskensa taas paloivat punaisina, ja hän kääntyi syrjään, lasta kohti. Nuori mies seurasi hänen silmiensä suuntaa ja lisäsi:

— Ja lapseni äidiksi?

Miten se saattaakin niin hämmästyttää, kun se äkkiä tapahtuu, se jonka tuloa muut jo ovat ennustaneet? Pää raskaine palmikkoineen painui syvemmälle alas.

— En minä tiedä.

— Se tulee teille odottamatta.

— Minua hämmästyttää itse se ihme. Minun ei pitäisi sitä ilmaista, armollinen herra, mutta enhän minä siltä sano kuka sen minulle ilmoitti, sillä minä tiedän sen eilisillasta. Minun on parempi olla kun en minä toisilta salaa mitään ajatuksia.

— Olkaa suora, Pirkitta! Mitä te ajattelitte heti kun siitä kuulitte?

— Ettei se ole totta.

— Millä perustuksella te niin ajattelitte?

— Onhan siinä tarpeeksi perustusta, että minä olen köyhä tyttö maalta ja palvelen tässä talossa lapsenpiikana.

— Mutta kun te nyt tiedätte että se on totta, mitä te nyt ajattelette?

— En tiedä! Voi älkää pahastuko, mutta minä en tiedä. Kyllä minä teitä rakastan ja kunnioitan herranani, ja sen pienen kullan isänä, joka tuolla niin makeasti nukkuu, mutta muutoinhan minä tunnen teitä liian vähän, enkä minä tahdo ruveta itseäni kehumaan! Teillä on jo ollut vaimo ja te luulette nyt voivanne hänet unohtaa, siksi että ulkomuotoni ehkä teitä miellyttää, enkä minä kestäkkään vertausta tuon ensimmäisen kanssa. Voisinhan minä rehellisesti tarkoittaa hyvää jos kourin kynsin koettaisin, mutta tämä saattaisi olla ajattelematonta ja johtaa meidät molemmat onnettomuuteen.

— Te erehdytte Pirkitta, jatkoi Kustavi, — te luulette että minä tunnen teitä liian vähän, ja päätökseni kohtaa teidät äkkiä ja odottamatta; mutta ajatelkaa toki, voisinko minä ajattelematta puhua teille niinkuin olen puhunut. Koska molemminpuolinen luottamus on kaiken onnen ensimmäinen ehto, ja koskei se voi versoa vahvemmasta perustuksesta kuin siitä, että toisen suru on toisen käsissä ikäänkuin panttina, niin minä olen teille omistani tarjonnut korkeimman, pyhimmän oikeuden — äitinä olemisen! Ettehän te Pirkitta, toki voi luulla, että minä kevytmielisesti laskisin leikkiä omasta onnestani, vieraan olennon ja ainoan lapseni onnesta! En siksi, että olisin ensimmäisen vaimoni unohtanut, vaan siksi, etten häntä voi unohtaa, minä etsin toista vaimoa; minä tahdon kotini taas kodikkaaksi itselleni ja lapselleni. Miksi minä tartuin juuri teihin? Minä teeskentelisin, jos sanoisin, ettei teidän kauneutenne ollenkaan olisi vaikuttanut päätökseeni, mutta minä voin samalla totisesti vakuuttaa, että hellä velvollisuus lastani kohtaan liittää rakkauteni teihin. Sanoittehan te itsekin, että sitä oikein kasvattamaan tarvittiin kaksi; tahdotteko te nyt, voimienne mukaan täytettyänne tehtävänne, jättää kasvavan lapsen, sitte hentoisen tytön, valvomatta, silmällä pitämättä minulle, miehelle, yksin hoidettavaksi? Ajattelettehan te itse, ettei se hänelle sovi. Teillä olisi täysi oikeus lausua epäilys liittomme onnellisuudesta jo edeltäkäsin, ja minun täytyisi teitä kiittää suoruudestanne, ainoastaan siinä tapauksessa, että tarjoumukseni muuttaisi mielenne, jos te tuntisitte ettette voi olla vaimonani sentähden, ettette voisi omien lasten rinnalla olla hyvä äiti ensimmäistä lastani kohtaan!

Ikäänkuin neuvotonna ja avutonna tyttö katseli lapseen niinkuin pyytääkseen, ettei se toki sellaisia uskoisi "Kitastaan".

— Pirkitta, te rakastatte lasta, ja siksi minä koetan teidät voittaa. Rakastakaa isää lapsen tähden, se on meille kaikille paras, kun toiset rakastavat lasta isän tähden.

Pirkitta seisoi pää alas painuneena, hän päästi toisiinsa kiedotut kätensä vajoomaan syliinsä ja sanoi hiljaa:

— Se on niin jalosti, niin kauniisti ajateltua…

Reippaasti Kustavi astui hänen luoksensa, ehkä hän tahtoi tarttua hänen käsiinsä ja vetää hänet rinnalleen, mutta tyttö vältti häntä ja ojensi torjuen kätensä:

— Mitä sanoisivat vanhempanne, armollinen herra?

— Olisinkohan minä heidän suostumattaan toiminut näin julkisesti heidän nähtensä? Te olette perheelleni rakas, sen näytän teille heti. Tulkaa vaan, minä vien teidät käsi kädessä vanhempieni ja sisarteni eteen.

Pirkitta punastui. Kiireesti hän veti kädet taaksensa ja astui askeleen taappäin. Suurin, kiitollisin silmin hän häneen katseli ja sanoi:

— Jumala teille palkitkoon tämän aiotun kunnian, hyvän tarkoituksenne ja kaiken! Se saa minut melkein pelkäämään. Ehkä sentään löytyisi suvussa joku, joka ei siitä pitäisi?

— Ehkä, sanoi Kustavi nauraen. — Minulla on vanha täti, äitini sisar ja ensimmäisen vaimoni kasvatusäiti.

— Hän ei siitä varmaankaan pitäisi! huudahti tyttö kiireesti.

— Ehkei. Hän on hyvä, hiukan oikullinen vaan. Muutoinhan minä hänet tunnen, ettei hän kauvan voi kestää suuttuneena olemista, ja pian te olette oleva hänelle yhtä rakas kuin kaikille muille.

— Hänen täytyy minua kärsiä jo edeltäkäsin. Jos hän vasta myöhemmin saa siitä kuulla, niin hän ajattelee, että minä jostakin syystä tahdoin hänen selkänsä takana tunkeutua perheesen! Kukaan ei saa olla minua vastaan! Minä en tahdo saattaa epäsopua siihen taloon, jossa olen nauttinut pelkkää hyvyyttä, en vähintäkään, en pienintäkään!

— Älkää surko sitä, enempää kuin minä sitä suren. Pirkitta, vastatkaa suoraan ensimmäiseen kysymykseen, jonka teille asetin!

— En voi.

Hän painoi molemmat kätensä rintaa vastaan.

— Minä en tahtoisi vielä. Minä tahtoisin antaa sen riippua siitä, suostuuko neiti, tätinne — sitte — jos hän suostuisi — ei nyt, ei nyt!

Änkyttäen hän sen puhui.

— Pirkitta!

Tyttö torjuutui hänestä.

— Älkää suuttuko, armollinen herra, minä olisin mieluummin yksin!

— Minä jätän teidät. Ajatelkaa hyvää ystävästänne!

Kiirein askelin hän meni.

Hetkisen ajan tyttö hiljaa itki itsekseen, sitte hän juoksi lapsen luo ja polveutui sen viereen.

— Nyt saamme nähdä, pikku kultatukkani, miten Jumala tahtoo, pitääkö meidän erota, tai onko määrätty että pysyisimme yhdessä. — Kuule, ethän sinä siitä suutu, mitä minä olen tehnyt? Katso, minä en tietänyt kieltää enkä myöntää, en koko maailman aarteista; sillä onhan se niin liian valtaava asia. Itku siinä helpommin tulee kuin puhe. Ja jollen minä nyt voi katsella isääsi samoilla silmillä kuin ennen, niin siihen löytyy syy.

Jota hän sentään ei selittänyt pienelle kultatukalle. Kyynelsilmin hän nauroi.

Lapsi oli herännyt ja näytti tahtovan itkeä hänen kanssaan. Kun se vihdoin näki ystävättärensä iloisemmat kasvot, silloin se nauraen tarttui pieneen esiliinaansa ja hieroi hänen kosteat poskensa kuiviksi.

Kahdeksas luku.

Perintötäti tulee. Hän ilmoittaa vastenmielisyytensä Iliaadia kohtaan ja mieltymyksensä Darwiniin. Hän ei vastusta sisarenpoikansa päätöstä, joten asiat kulkisivat hyvää kyytiä eteenpäin, jättäen tekijälle aikaa loppulauseitten miettimiseen — jollei kaikki taas äkkiä joutuisi epäiltävälle kannalle.

"Perintötädistä" oli tullut erinomaisen tärkeä henkilö. Kustavikin myönsi, että hän tässä asiassa odotti hänen päätöstänsä jonkinlaisella pelvolla, mutta siitä täytyi saada tieto poistamaan tytön pelkoa, ja niin nuori Fischer istuutui kirjoittamaan hänelle aikomuksestaan ja pyysi hänen lausuntoaan.

Täti omisti suuren talon Wienissä ja pienen tilan likeisessä maalaiskaupungissa. Tätä viimemainittua hän mieluummin piti pysyvänä asumapaikkanaan. Se päivä, jolloin vastaus häneltä ensi kerran olisi voinut saapua, kului tuomatta vastausta, samaten toinen; kolmantena, iltapäivällä seisahtuivat vaunut Fischerin talolle, pieni nainen astui sukkelasti niistä ulos ja ojensi ajurille maksun. Kustavi oli rientänyt paikalle, hän suuteli tulijan kättä, mutta tämä ei hänestä välittänyt, hän vain osoitti pientä käsilaukkua ja suurta lipasta ja astui kiireesti ylös portaita. Nuori mies sälytti selkäänsä määrätyt kalut ja seurasi häntä.

Se oli Helena täti. Hänen pienestä, vikkelästä olennostaan ei olisi nähnyt hänen kuuttakymmentä ikävuottaan. Hänen oikea olkapäänsä oli kasvanut hiukan ulospäin ja hän piti päätään vähän kallistuneena sille puolelle, kalpeat kasvot olivat omituisesti muodostuneet ollakseen naiskasvot, suu oli liian suuri, nenä liian pieni, ja viisaat, tuliset silmät saivat katsojan vaan päivittelemään sitä, että ne olivat niin epäedullisessa ympäristössä.

Mitä sydämmellisimmin toivotettiin vierasta tervetulleeksi. Sitte Helena täti istuutui nojatuoliin.

— Tässä minä nyt olisin, lapset! sanoi hän. — Te tiedätte, miksi minä olen tullut. Minä olen varustautunut olemaan teillä yötä, sillä siunatuksi lopuksi tuo uusi sydämmen haltijatar ei suinkaan ole niin käsissä, että te voisitte hänet minulle jo tänään esitellä.

Vanha herra astui esiin.

— Arvoisa kälyni, jos hänet tällä hetkellä esitteleminen voisi johtaa teidät luopumaan yösijastanne meidän kattomme alla, niin minä yksinkertaisesti jättäisin tytön huomiseksi, mutta koska minä uskon, että sittenkin jäätte meille, niin olen lähettänyt noutamaan tyttöä. Hän on saatavissa ihan likeltä; hän palvelee meillä.

— Palveleeko?

— Kyllä. Hän on vasta-alkaja, ensimmäistä kertaa palveluksessa. Me otimme hänet pienokaista hoitamaan.

— Vai siis lapsenpiika! — Helena täti katseli syrjästä sisarensapoikaa. — Kas vaan, romaani kodin seinien sisäpuolella perheen ahtaissa kehyksissä; sellaiset ovat vaarallisimmat, ne jäävät harvoin rankaisematta; verkko heitetään kyllä varmasti, mutta siihen takertuu ilokseen oma itsekkin.

Pirkitta ja lapsi astuivat sisään, ja kun lapsi riistäytyi irti ja kiiruhti tädin luo, jäi Pirkitta seisomaan ovelle, silmät lattiaan tähdättyinä, kokonaan hämillään.

— Vai hänkö?

Neiti otti lornettinsa ja tarkasteli tyttöä. Sillaikaa lapsi lateli hänelle kysymyksiä, ja vihdoin kun ei se saanut tyydyttävää vastausta, se, nähden millä tarkkaavaisuudella täti katseli hänen hoitajatartaan, rupesi lukemattomin kerroin vakuuttamaan, että se oli "Kitta", vaan "Kitta"!

— Anna nyt isoillekin ihmisille jo suunvuoroa, sinä pieni hupakko! Älä puhu mitään, jo minä tiedän että se on "Kitta", tuo tuolla. — Hän irroitti lapsen, joka ihan oli kietoutunut hänen hameensa poimuihin. — Juokse sinne sanomaan ettei hänen pidä tuossa seisoman, ikäänkuin kanat olisivat syöneet ruuan hänen edestään.

Pikku Leena täytti säntillisesti tehtävän.

— Minä jo odotin hivuvaa, sentimentaalista neitiä.

— Kai sinä huomaat, ettei hän ole kaupungin lapsi, sanoi rouva Fischer. — Hän on vasta maalta tullut.

— Silloin hän suinkaan ei edes tiedä, mitä senttimentaalisena oleminen onkaan; tai tiedättekö lapseni?

— En, armollinen neiti, sanoi Pirkitta.

Hän silitti vieressään seisovan lapsen laheaa tukkaa ja katsahti ylös.

— Kai se on tyytymätön mieli sellaisissa ihmisissä, jotka tahtoisivat, että heitä pidettäisiin rakkaampana rakasta, ja tehtäisiin kauniimmaksi kaunista.

Helena täti hymyili.

— Kansa maalla on siihen liian käytännöllistä, ja se on hyvä. Kai siellä maalla kaikki ovat yksimieliset. Ja hänkin on ajatellut, ettei rikasta tätiä pidä suututtaa, ties, mihin häntä vielä saattaa tarvita!

— Mutta hyvä täti, sanoi Kustavi.

— Ole sinä vait, sinun vuorosi kyllä vielä tulee. Luuletko että minä häntä siitä tuomitsen? Kun jokainen jo edeltäkäsin tietää, mitä hän toiselta saattaa odottaa ja toivoa, silloin heidän välinsä toki on suora. Se on sellaista tässä maailmassa, että toinen on toisesta riippuvainen ja me tarvitsemme toisiamme molemmin puolisesti, ja jos me käyttäydymme ymmärtäväisesti ja jätämme kaiken lellimisen pois pelistä, niin me säästymme monesta pettymyksestä ja itse hankkimastamme väärinkäsityksestä, elämme sovussa ja rauhassa, jollei juuri keskenämme, niin kuitenkin vieretysten. Se on minun mielipiteeni. Näytäppäs!

Hän otti hatun, jota Kustavi yhä piteli käsissään, ja asetti sen parin tuuman päähän silmiensä tasalle.

— Kas vaan, kuinka kauvan Helena on ollut kuolleena? Joko on niin, ettei suruvuosi vielä ole kulunut umpeen, tai on tuo harso kestänyt surun tuolle puolelle, minun mielestäni se ei kumpaisessakaan tapauksessa ole paikallaan. Rakas lapsi, — hän ojensi hatun Pirkittaa kohti — ratko pois tuo musta vaate, se on sinulle opettavainen työ, huomaa miten pian mies unohtaa, äläkä luo liian suuria luuloja hänen rakkaudestansa.

Kustavi tempasi hatun ja heitti sen johonkin nurkkaan.

— Ohoh, huudahti vanha herra. — Arvoisa käly, sallikaa minun haukkumattomana jäsenenä teidän soimaamastanne miessuvusta, muistuttaa, ettette te oikeastaan ollenkaan voi puhua näistä asioista. Te ette koskaan ole koettanut elää miehen kanssa.

— En, siitä minä olen suojellut itseni. Jo kyyryselkäisten jälkeisten mahdollisuus, joista eninten olisi iloa suurille ja pienille katupojille, on minulle erinomaisen vastenmielinen. Mutta jota kauvempana teistä pysyy, sitä paremmin teidät oppii tuntemaan. Negatiivinen kauneuteni on minut tehnyt erinomaisen sopivaksi kokemaan tätä, ja silloin kun ei teistä miehistä mitään odota, silloin on tietämättään saanut teistä oikean käsityksen. Minä tunnustan itseni syyllisiksi siihen, että ainoan kerran eläessäni olen uneksinut kaunista herraa, mutta sitte on jo kauvan, minä olin silloin vielä tytöntynkänen. Oi, miten verrattoman ihana hän minusta oli, tuo kaunis herra, enkä minä epäillyt että hänen täytyi olla hengeltäänkin voimakas mies. Myöhemmin sitte ei löydä suurta eroa molemmilta puolin johtuvan naurettavuuden välillä, ja me teemme sangen väärin, kun me miehiltä kadehdimme heidän yleismaailmallista sivistystään, meille annetaan vihriä varjostin, heille siniset silmälasit, me katselemme kotoa likinäköisesti, he maailmaa. Kaukainen ihanteeni, tuo ihmiskurja, hän vielä elää; kyllä hän vahvistaa sääntöäni, mutta ei ole siitä poikkeus; jos hän nykyään herättää jonkinlaista huomiota, niin on hänen siitä kiittäminen perhettään; minä näen hänen välistä kuljettavan käsikynkässään lihavaa rouvaa ja seitsemän laihaa tytärtä astelee heidän edellään. Muuten hän on auskultantti tai mikä lieneekään, en tiedä; sanalla sanoen: jokaisessa suhteessa jäänyt loitolle toiveistani. Mutta unelmoiminen tuli minulle jo heti alussa vastenmieliseksi, ja ihme kyllä — nimeni tähden. Siihen aikaan minä kaihoelin kohtaavani ihannettani, minä jo edeltäkäsin hengissä elävästi kuvaelin pienimmätkin seikat, miten hän tervehtisi ja minä vastaisin, miten me solmielisimme puheita, keskustelisimme, ja erotessamme sopisimme tapaamisesta; minä toivoin tulevani häntä vastaan yhtä odottamatta kuin hän minua, ja minä siihen huolellisesti valmistauduin. Otin peilin avukseni, opettelin haaveksivasti avaamaan silmäni, opin suloisen, suostuvan hymyilyn, nurean alakuloisuuden, autuaan liikutuksen —, oi inhoittavaa, minkälaisia kasvoja siten näin, minä sitä itse ulvoin joka kerta.

Läsnäolijat saattoivat vielä vähemmin pidättää nauruaan, kun täti vilkkaasti kertoessaan oli lyhyesti näyttänyt kaikki tarkoittamansa kasvojen väännökset. Toiset sentään rajoittivat iloisuutensa, mutta kolmen sisarentyttären nauruhalu nousi sangen arveluttavaksi, eivätkä nuoret neitoset parantaneet asiaa sillä, että jokaisen naurukohtauksen perästä huutamistaan huusivat: "täti raukka!"

Silloin vanha nainen iski kätensä pöytään.

— Jospa te tukkisitte suunne, te keltanokat. Ja ainoan järkevän olennon teidän ikäisistänne pitää yhä seisoa tuolla ovella. Tule lapseni, istuudu tänne!

Hän osoitti tuolia, joka oli hänen oikealla puolellaan ja Pirkitta istuutui sille. Hän oli tullut varmemmaksi sitte kun lapsi piteli hänen kädestään kiinni ja nojasi päänsä hänen syliinsä.

— Noin, sanoi täti.

Hän laski kätensä kevyesti tytön polvelle, sitte hän jatkoi:

— Kun siis peili oli vakuuttanut minulle, etten minä valloituskokeissa voisi joutua kuin tappiolle, huomautti nimeni lopullisesti minulle, etteivät muutkaan aikoneet löytää minusta miellyttävyyttä. Minua kastaessa, oli kai ajateltu kalenterin pyhimystä, mutta muutamien nuorien herrojen mielestä nimeni muistutti erästä hyvin pakanallista Helenaa — hän kääntyi Pirkitan puoleen — oli nimittäin vanhaan aikaan kelvoton nainen, kaunis kuin kuva — jolloin tietysti on huomattava että kauniit helpommin tulevat kelvottomiksi kuin joku meistä, joka ahdistamatta saa pitää hyveensä. Noissa nuorissa herroissa oli jonkinlainen koomillinen kyky, he keksivät vastakkaisuuksia ja ilokseen he ottivat antaakseen minulle nimen "kaunis Helena". Olisihan vahinko, jollei hyvä pila pääsisi ihmisten joukkoon, ja nuoret herrat olivat niin hienotunteiset ja ritarilliset, — niinkuin heidän suvultaan saattaa odottaa — että he panivat liikkeelle tuon nerokkaan tuumaansa niin, etten minä koko siinä kaupunginosassa, jossa asuimme, kantanut muuta nimeä kuin "kaunis Helena!" Äh, miten minä kiroelin heidän muistoansa, olisin tahtonut antaa polttaa Iliaadin viimeiseen kappaleesen asti, vaikka professorit olisivat sanoneet mitä tahansa! Luulen että ylioppilaat siinä olisivat olleet puolellani. Trojalaista sotaa ei ollenkaan olisi ansainnut ylistellä, koska se oli sen syy! Peilini on varjellut minut ihaelemasta itseäni, tuo herttainen leikki nimestäni on ajanut minut miehistä hyvän matkan päähän, ja sen jälkeen minä en milloinkaan pidä heitä sinä, mitä muutoin naiset, tahi he itse itsestään tekevät. Enkä minä ole siitä ollenkaan pahoillani, että suosiollinen luonto on onnistumattomassa persoonallisuudessani antanut käsiini suosituskirjeen teitä vastaan.

— Käly, käly, varoitti vanha herra, — jos meiltä todellakin puuttuisi kaikki hellä mieli, niin me nytkin saattaisimme antaa ilkeitä vastauksia, mutta koska me emme sitä tee, niin siinä on paras todiste siitä…

— Oi pyydän, herra kälyni, miksi panette pakkoa itsellenne? Kun ette te kuitenkaan saata olla ivallisesti viittaamatta sinneppäin, niin puhukaa suunne puhtaaksi; minä en ole jättävä teitä vastausta vaille.

Vanha herra vaikeni hymyillen; silloin täti äkkiä kääntyi Pirkitan puoleen ja laski molemmat kätensä hänen vyötäisilleen.

— Niin, rakas lapseni, hän sanoi, — jos minä käsken sinua viereeni istumaan, niin ole varoillasi, minä olen paha, niinkuin kaikki kyttyräselkäiset ovat.

— Minä arvelen, puhui tyttö nauraen tuota äkillistä purkausta, — ettei se riipu ulkomuodosta; mistä muutoin tavattaisiin sorjamuotoiset heittiöt?

— Hänen hampaansa ovat kauniit ja vartalo on vahva, arveli täti sisarelleen, ja lankonsa puoleen kääntyen:

— Hän on terve ja voimakas, lapset tulevat samanlaisiksi.

— Mutta hyvä täti, sanoi Kustavi.

— No, no, herra Kustavi! Eikö siihen kuitenkin kerran jouduta? Joudutaan. Anna siis vanhan naisen se lausua. Minä luulin, että te kaupungissa ahkerammin lukisitte Darwinia. Sepäs on läpeensä ymmärtäväinen ihminen! Minä maalla jo olen hänet lukenut läpi muutamaan kertaan, ei siksi että saisin häneltä suorastaan uutta, vaan siitä nauttiakseni, että mies kerrankin peittelemättä lausuu sen totuuden, joka meille vanhoille naisille jo kauvan on ollut tuttu. Niin, vanhaksi tultuaan ihminen pysytteleikse todellisuudessa, ja pitää arvossa tosiasiat. Vanhat akat kertovat satuja hyvin, siksi etteivät he itse niitä usko; siitä syystä he ovat vaaralliset.

— Satukirjoittajan ammattia harjoittavat ryökäleet ovat jo aikoja sitte olleet siitä selvillä ja, ensin piinattuaan heiltä järjen, antaneet konnien ja tyhmyrien polttaa heidät — joka osoittaa, että heissä sentään oli jotakin polttamista. Aikoja ennen kuin löytyi tunnettua lääkäritaitoa harjoittivat sitä käytännössä vanhat akat, ja heistä tuli tietäjänaisia siitä syystä, että he valuvilla silmillään näkivät mihin päin moni asia maailmassa kallistui. Naisissa asui alussa kaikki tieto, vasta vähitellen miehet sen oppivat, sentähden että he aina tahtoivat siihen sekoittaa ja panna omia kauniita sanojaan ja perinpohjaisia hypoteesejaan; he hakevat aina heti luonnon lakeja ja me löydämme vain heidän poliisimääräyksiänsä. Vanhat akat ovat aina erityisellä mieltymyksellä ryhtyneet yksityisiin tosiasioihin; missä vain piilee yhteys, sieltä sen täytyy itsestään selvitä. Nykyinen tiede sen hyväksyy; ja siten se on — kunnioitettavaa kyllä! — vanhojen akkojen kannalla, ja sentähden minä iloitsen olevani yksi heistä.

— Tämän tyytyväisyytenne te lausutte sangen somasti, käly, sanoi Fischer vanhempi, — mutta te kääritte sittenkin vain karvaan pillerin oblaattiin; minä kumminkaan en liioin saata iloita siitä että olen vanha.

— Sen kyllä uskon! Vanhat miehet eivät kelpaa mihinkään. Sitte kun olette päässeet siitä ajasta, jolloin tahdotte tekeytyä miellyttäviksi — mutta jääkööt ne sikseen!

Hän kääntyi Pirkitan puoleen:

— Rakas lapsi, nyt sinun on täytynyt kuulla asioita, joista tuskin olet puolia ymmärtänyt, ja minua hämmästyttää, ettei sinun käy niinkuin pienen Helenan, joka menestyksettä taistelee Nukkumattia vastaan. Vie hänet maata. Menkää lapset. Hyvää yötä!

Pirkitta ja Leena läksivät.

Myöhemmin ruokapöydässä uskalsi Kustavi kysyä:

— Sanokaa rakas täti, mitä te ajattelette?

— Minä syön nyt, tuli vastaukseksi, — ja silloin en ajattele mitään. Ne eivät sopisi yhteen.

Kun oli noustu pöydästä ja erottu, viittasi Kustavi luoksensa nuoremman sisarensa ja pyysi, että he yhdessä menisivät kutsumaan Pirkittaa.

Iida täytti hänen pyyntönsä ja kun Pirkitta tuli, sulki tyttö hänet syliinsä.

— Nyt ei kukaan pääse minulta viemään sitä, että minä olin ensimmäinen, joka osoitti miten rakkaaksi hän on minulle tuleva.

Kustavi tarttui sisarensa käteen ja puristi sitä. Siten he kolme muodostivat ketjun.

— Minä toivon parasta, sanoi Kustavi, — täti oli tänään oikein iloinen ja leikillinen. Te näytätte häntä miellyttävän. Mitä te pidätte siitä vanhasta piiasta?

— Hyvin paljon. Ei hän enään ole ollenkaan suuttunut, koska hän jo itse sanoo: minä olen paha, ole varoillasi! Omituinen hän on, mutta eihän sitä ole ihmetteleminen, onhan hän itse sanonut, ettei rakkaus ohimennenkään ole kolkuttanut hänen sydäntään. Ja taitaa vaan olla niinkuin sanotaan, ettei se saa puuttua keneltäkään naiselta, joka jää naimattomaksi; ja hän on kyllä tahtonut pysyä naimattomana, muutoin hän ei suinkaan olisi ottanut vaivautuakseen hoitamalla vierasta lasta. Hänen elämässään ei kaikki ole ollut niinkuin olisi pitänyt olla, ja siitä hän on yksin kärsinyt koko ajan. Vaikka hän olisi sata kertaa kummallisempi, niin en minä voisi häntä siitä tuomita!

— Suuri kiitos! Hyvää yötä! lausui äreä ääni.

Hitaasti täti kulki hämmästyneitten sivutse. He eivät olleet muistaneet, että tie hänen makuuhuoneeseensa kävi tämän huoneen läpi.

— Voi kauhu! sanoi Iida.

Ketju aukeni. Ääneti he painoivat toinen toistensa käsiä ja erosivat.

Yksi neideistä oli pantu tädille yökumppaliksi, jotta joku olisi läsnä, jos hän jotakin tarvitsisi. Mutta yö oli vanhalle neidille hyvin rauhaton. Yhtämittaa hän heräsi, pyysi milloin sitä, milloin tätä, joko lasia vettä, tai että avattaisiin ikkuna, joka sitte taas oli suljettava. Hänen sisarentyttärensä valitti seuraavana aamuna kovaa päänkivistystä.

Kustavikin sai sinä yönä unta myöhemmin kuin tavallisesti. Mutta Pirkitta meni levollisena vuoteeseensa, hän ei sanoillaan ollut tarkoittanut pahaa, hän olisi voinut ne lausua hänelle vasten naamaa. Ja tädin päätöstä, tulkoon se kummoiseksi tahansa, hän piti kohtalon sormen viittauksena.

Seuraavana aamuna täti näytti hyvin kylmältä tyttöä kohtaan. Kustavi odotti tilaisuutta ollakseen kahdenkesken hänen kanssansa. Silloin hän otti hänen kalpean kätensä ja suuteli sitä.

— Me olemme aina, niin kauvas kuin minä muistan, eläneet parhaassa sovussa. Muuttuuko se nyt, kun se minuun kipeimmin koskisi, täti?

— Niin hyvä lapseni, me olemme aina eläneet parhaimmassa sovussa, ja arvelen, että olemme sitä tekevät vastedeskin! Tiedätkö, meihin naisiin tarttuu välistä tuollaista pientä kiukkua, äläkä siitä hämmästy, että minäkin sallin sellaista; olethan sinä kuullut että yksin jääminen on maksanut minulle vaivaakin! Ei kukaan mielellään ota vastaan sääliä toiselta. Mutta ei sinun siltä tarvitse muuttaa mieltäsi, nai tyttö, hänellä on hyvä sydän ja järkeä juuri sen verran, että te miehet saatatte pitää hänestä, ja hän teistä.

— Ja ettekö te tahtoisi sanoa hänelle itselleen paria suosiollista sanaa?

— En nyt. En ole sillä tuulella. Mutta sitte kun menen pois, saat sinä tuoda hänet vaunuille. Vielä yksi seikka! Niin pian kuin tyttö käy morsiamestasi, lienee sopivinta ja parasta lähettää hänet pois talosta, jossa hän siihen saakka on palvellut. Lähetä hänet lapsen kanssa joksikin ajaksi maalle, minun luokseni.

Kustavi ei päässyt kiittämään, sillä hänen sisarensa tulivat väliin, ja puheen jatkaminen tuli mahdottomaksi.

Pirkittaa ei ollenkaan oltu kysytty, jonkatähden hän oli mennyt puutarhaan Leenan kanssa. Nyt hänen jo täytyi uskoa, että vanha neiti oli loukkaantunut hänen eilisistä sanoistaan; silloin hänelle oli tehty pahaa, ja se suretti Pirkittaa.

Päivällisaikaan tuli Kustavi puutarhan aidalle.

— Pirkitta, täti lähtee.

— Joko?

— Tulkaa!

Hän ja lapsi tulivat vaunuille; kun täti oli lausunut jäähyväiset kaikille, viittasi hän Pirkitankin luoksensa ja sanoi hänelle:

— Sinä olet hyvä lapsi ja Kustavi on kelpo poika. Tämän maailman vähästä hyvyydestä lienee toki parasta se, että kaksi, jotka sopivat yhteen, saavat toisensa. Pitäisin sitä syntinä jos kaksi sellaista eroitettaisiin. Sopikaa nyt loput keskenänne, minä annan teille siunaukseni!

Vielä hän ystävällisesti nyökäytti päätään kaikille; sitte vaunut vierivät pois. Mutta Kustavi tarttui Pirkitan käteen ja vei hänet takaisin puutarhaan.

Lapsi tepasteli nurmikossa, äänettöminä he sitä katselivat hetkisen, sitte he kääntyivät ja kävelivät pari askelta rinnatusten; villin viiniköynnöksen lehvät värisivät heikosti, heidän seisahtuessaan sen viereen.

Hän tarttui tytön molempiin käsiin pidelläkseen häntä niin, että hän saattoi katsella hänen silmiinsä.

— Täti ei siis pane vastaan, vastatkaa nyt kysymykseen: tahdotteko tulla vaimokseni?

Peittääkseen hehkuvat poskensa, tyttö painoi alas päänsä ja hiljaa mutta totisesti, lujasti, ikäänkuin pyhää lupausta hän lausui:

— Minä tahdon!

Nuori mies tunsi käsissään hänen kädenpuristuksensa ikäänkuin hän nyt vasta olisi sen hänelle antanut.

Silloin hän veti hänet rinnalleen, suuteli hänen otsaansa, pää vaipui nojaamaan hänen olkapäätänsä vastaan.

Kuinka se Leena sentään oli hienotunteinen lapsi! Hän ei ollenkaan huomannut sellaista, jota hänen ei tullut huomata. Jo aikoja sitten hän oli heittäytynyt nurmelle pitkäkseen ja leikitteli unenpöppörössä heinikolla.

Pirkitta keikahutti päätänsä taappäin ja katsahti Kustaviin. Ja hän näki taas tuon tummanruskean, vapaan silmän, joka oli hänet lumonnut. Tyttö hymyili.

— Jotakin minä sinulta pyytäisin.

— Mitä kultaseni? Sano!

— Miten minä siitä pidän, kun minä tällä tavalla heti saan luvan! Saanko minä nyt sanoa sinä? Sitä vielä tahtoisin. Minä puhuisin niin kovasti, enkä saisi sanotuksi sitä, mitä sydämmessäni liikkuu, jos minun pitäisi sanoa te; tuntuu niin omituiselta ikäänkuin olisi tekemisissä useitten kanssa, vaikka tarkoittaa ja saattaa tarkoittaa vain yhtä ainoaa.

— Tietysti. Kutsu häntä siis sinuksi ja sano hänelle kaikki, mitä sinulla on hänelle sanottavaa.

— Löytyy moni, joka ajattelee, ettei tytöllä saata olla oikeaa rakkautta, jollei hän heti ole valmis antamaan myöntävää vastausta ja edeltäkäsin sitä miettimään. Sinulta minä en odota sellaista ajatusta, sillä sinun mielestäsi asia on yhtä totinen kuin minun mielestäni, ja kuin sen tulee ja täytyy olla Jumalan ja kaikkien hyvien ihmisten edessä, joihin se koskee. Olkaamme siis niin hyvät keskenämme, kuin ikinä kaksi olentoa maailmassa olla saattaa!

Kustavi tarttui molemmin käsin hänen päähänsä, mutta hän livahti taitavasti hänen käsistään.

— Minä en vielä ole puhunut loppuun asti. Ensiksi minun täytyy kertoa miksi en heti myöntynyt, ettet sinä käsitä minua väärin, kun minä äsken käyttäydyin niin kummallisesti. Sitäpaitsihan kuuluu asiaan, että sinä tiedät kaikki ajatukseni. Se on naisten tapaista, että jos mies on meille ihan yhdentekevä, niin ei meistä kukaan pahastu itse hänen rakkauttaan; ja kun sinä rupesit puhumaan, olin minä ihan ylpeänä. Mutta pian rupesin ajattelemaan, mikä herra sinä sentään olisit minun rinnallani, ja miten minä ihan tyhjin käsin tulisin vain ottamaan vastaan, mitään tuomatta, ja silloin minä rupesin itsepintaiseksi. Kun aivan odottamatta, ilman omaa ansiota, onni lankee ihmisen helmaan, tietysti se silloin panee hänet miettimään ja punnitsemaan, onko tämä hänelle aiottu ja voiko se päättyä hänen hyväkseen! Juuri niin kävi minun ja minä sanoin itselleni: tuo ei voi olla sinulle tarkoitettu! Sinä puhuit niin oikein, että sydän minussa ilosta vapisi, mutta jota rehellisempi sinun tarkoituksesi oli, sitä enemmän tuska minut valtasi. Kaikki on nyt sattunut heti alussa yhtaikaa, mitä sitte jää myöhemmäksi ajaksi? Oikein minulle kävi helpommaksi, kun puhe johtui tätiin. Kas, sillä puolella on aidassa läpi, ajattelin. Olin iloissani kun syystä saatoin kierrellä antamasta vastausta ja nojata siihen, ettei hän sitä salli; ja eihän se muutoinkaan olisi mahdollista! Mutta jos se sentään olisi, niin tahdoin sen siirtää tuonnemmaksi, kunnes koettelisin itseäni, olinko minä tosissani, annoinko minä myöntävän vastauksen sinun tähtesi, niinkuin tuli, tai itseni tähden, josta syntyisi valheellinen avioliitto.

— Siitä pitää syntyä totisin, — ja eikö totta, me emme siirrä onneamme kauvas! Saanhan minä ensi päivinä lähteä Sebensdorfiin anomaan sinua äidiltä ja holhoojalta.

Silloin äkkiä kaikki veri poikkesi tytön kasvoista ja seuraavassa hetkessä hän lensi polttavan punaiseksi aina hiusjuuriin asti.

— Jesus Maria, hän huudahti, — miten minä niin saatoin unohtua hurmauksiin?! Sitä te ette saa tehdä, Jumalan tähden, jättäkää se, armollinen herra! Heittäkää minut!

— Pirkitta!

— Heittäkää minut! Oi Herra Jumalani, miten huonosti kaikki teidän rakkautenne, hyvyytenne ja rehelliset aikomuksenne tulisivat palkituiksi jos teidän takananne irvisteltäisiin. Se ei saa tapahtua! Te ette saa minua ottaa, minä en ole sen arvoinen. Jättäkää minut!

Voimakkaalla kädellä hän piteli häntä.

— En, ennenkuin tiedän mitä minun tästä tulee ajatella.

Arasti hän karttoi hänen katsettaan.

— Te ette siellä kotona saa kuulla minusta mitään hyvää.

— Mutta minä en tule uskomaan sinusta mitään pahaa.

Hän irroittautui ja työnsi hänet lempeästi luotaan.

— Se ei auta. Te ette voi antautua sellaisen häpeän alaiseksi, että te ottaisitte kantaaksenne sitä, mikä minua on painamassa, ja mikä on minun yksin kannettava.

— Tyttö, mitä se merkitsee?

Hän katseli maahan ja änkytti:

— Minä saan huonon mainetodistuksen, jota en missään saata näyttää.

— Puhu eteenpäin, eteenpäin, — jollet sinä kurjasti ole laskenut leikkiä minun kanssani, niin puhu eteenpäin; minulla on oikeus tietää kaikki!

Hän väänteli käsiään.

— Se ei koske minua yksin.

— Siis toista?

Hän vaikeni ja vapisi kauhusta. Painaen oikeaa kättä otsalle, hän sitte puhui kaiuttomasti:

— Minä olen ollut vikapää ajattelemattomuuteen, en tietänyt enkä aavistanut miten kalliisti saisin sen maksaa.

— Minä tahdon sen tietää. Totuus, — vaati hän.

— Totuus ei siinä mitään muuta, parasta on että minä lähden pois näkyvistänne, ja te ette enään minua ajattele.

— No, sitte minä hankin siitä tietoa sieltä, paikalta, hän lausui karkeasti.

Tyttö katsoi häneen rukoilevasti.

— Älkää sitä tehkö!

— Mutta siihen asti te jäätte tänne.

— En mistään hinnasta!

— Te jäätte!

Pieni Helena, joka oli jäänyt huomaamatta ja jo aikoja sitte oli noussut istumaan, rupesi katkerasti itkemään, nähdessään näitten molempien riitelevän.

— Jumala, miten saattaa niin pelästyttää lapsi! huusi Pirkitta ja riensi sitä rauhoittamaan.

Kustavi pudisti päätänsä. Saattoiko tuo aina tyyni, malttavainen ulkomuoto — jossa ei kipinäkään osoittanut salattua tulta, ei upea velttous sokeaa myöntyväisyyttä — kätkeä allensa sen "välinpitämättömän", kamalan kevytmielisyyden, joka, siksi ettei hän ollut sitä ajatellut mahdolliseksi, koski, voi miten kipeästi?! Se ei ollut mahdollista, — ja kuitenkin tyttö itse oli sen lausunut.

Astuen tytön luo, joka oli polvillaan lapsen edessä, hän sanoi:

— Pirkitta, huomenna te lähdette maalle tädin luo ja olette siellä, kunnes saatte tietoja minulta.

Tyttö ravisti päätänsä.

— Jos te koskaan olette minusta hiukankaan välittänyt!

Suruisasti hymyillen, hellällä äänellä nuori mies sen lausui.

Tyttö laski kädet ristiin rinnalleen ja katsoi häneen.

— Antakaa kätenne vahvistukseksi.

Hän huokasi syvästi, sitte hän ojensi hänelle oikean kätensä, kylmänä, kosteana se värisi hänen kädessään. Kun hän tunsi tytön kuumien huulten sitä koskettavan, hän säpsähti ja syöksihe ulos puutarhasta.

Yhdeksäs luku.

Risto kaupungissa ja Kustavi maalla. Lukon ja salvan takana pidetyn keskustelun jälkeen toinen palaa kotiin tyhjin toimin. Toinen herää pormestarin virkahuoneessa rakkautensa unesta.

Kun seuraavana aamuna ensimmäinen juna ajoi suurkaupungin asemasillalle, matkustajat tunkivat salista ulos ja laskeusivat alas leveitä portaita, kadotakseen eri suuntiin, jäi talonpoikaispoika, hämmästyneenä rakennusten paljoudesta, hetkeksi seisomaan paikalleen. Sitte hän päätti hitaasti kulkea katuja, sillä oli siksi aikaista, ettei hänen mielestään käynyt koettaminen ketään tavata, eikä hän pitänyt mitään kiirettä.

Se oli Risto. Hän oli antanut viikon kulua toisensa perästä, voimistuakseen niin paljon, että hän saattoi kävellä kepittä ja sai hiukan väriä poskilleen, ollakseen edes jossakin määrin sen kauniin pojan näköinen, jona hän tiesi useimpien paikkakunnan tyttöjen itseään pitävän. Ennen sitä hän ei tahtonut astua Pirkitan näkyviin. Mutta kun hän oli valmis, meni hän pormestarin luo ja vaati kirjettä, "jossa tuli seisoa, että Pirkitan täytyi ruveta hänen vaimokseen, sillä sitä tyttöä hän tahtoi ehkä juuri siksi, että hänen täytyi pakoittaa hänet omaksensa". Pormestari pudisti päätänsä niinkuin edellisessäkin kohtauksessa, mutta vihdoin hän hänelle antoi kirjoituksen Pirkitalle.

Risto veti esille kirjeen takkinsa povitaskusta ja luki osoitteen.

— "Palvelee herra Fischerillä."

Hän nauroi ylenkatseellisesti.

— Jollei siinä sitä paitsi seisoisi selvästi kirjoitettuna missä hän asuu, niin olisipa se mies, joka — tässä hälinässä ja sekamelskassa — kysymättä saisi selville missä hän asuu. Jos minä kysyisin erästä herra Fischeriä, niin ihmiset luulisivat, että tahdon tehdä heidät narreiksi, tai että itse olen veijari. Ihmiset ovat sentään omituiset! Jos jollakin on omituinen nimi, niin ne sanovat: ai millainen nimi sillä on! Ja jos hänellä on sama nimi kuin tuhansilla muilla, niin he arvelevat: voisi sillä nyt olla toinenkin!

Esikaupunki, jonka osoite näytti, oli jotakuinkin kaukana, eikä hän kiiruhtanut kulkuaan, joten hän saapui päämaaliinsa aikaan, jolloin hän saattoi arvata uneliaintenkin kaupunkilaisten nousseen höyhenpolstareistaan. Pian hän oli löytänyt määrätyn asunnon; hetkisen hän seisoi neuvotonna, katseli sileitä kivilevyjä alhaalla ja korkeaa ovea ylhäällä. Äkkiä se avautui ja ulos astui tyttö, lasi kädessä, nähtävästi menemäisillään hänen ohitsensa vesijohdolle.

Hän tunsi Pirkitan, mutta toistamiseen hänen täytyi katsella, vakuuttautuakseen siitä että se todellakin oli hän. Talonpoikaisen pukunsa hän oli kokonaan heittänyt ja oli nyt yksinkertaisessa kesälenningissä, jolta ei olisi löytänyt pilkkua eikä poimua. Tyttö näytti niin huolellisen siistiltä ja somalta, kansan tapaan lausuen: "niinkuin hänet olisi lasikaapista otettu", että poika ihan mielistyi; mutta samalla hän tunsi olevansa vieras hänelle, josta niin lyhyessä ajassa oli tullut täydellinen kaupungin lapsi. Kömpelösti hän ojensi hänelle kätensä ja lausui melkein ujosti:

— Jumalan terveeks Pirkitta!

Tyttö astui puolen askeleen taappäin ja vastenmielisesti punastuen, sanoi:

— Sinäkö? Mitä sinä sitte täältä tahdot?

— Samaa kuin pormestari, Risto hiljaisuudessa naurahti. — Minä tulin vaan sinua hakemaan. Minulla olisi sinulle puhuttavaa.

— Minulla ei ole aikaa lörpöttelemiseen.

— Siitä ei tulekkaan lörpöttelemistä. Se on minulle tärkeä asia.

— Mutta ei minulle, vaikka se olisi mitä tahansa.

— Pirkitta, — poika alensi äänensä tutunomaiseksi kuiskaukseksi, — ajattele sitä, että minä sinusta jo kasvavana tyttönä pidin —

— Sinä taas olit minulle jo silloin vastenmielinen.

— Ja miten usein minä jälkeenpäinkin olen tarjonnut sinulle rakkauteni. Jos olisit minua kuunnellut, niin ei yhden eikä toisen olisi tarvinnut siitä maksaa.

— Paitsi minun, niin kauvan kuin sinä olisit suvainnut.

— Mutta nyt on niin, että sinä olet huonossa huudossa —

Suruisana tyttö painoi alas päänsä.

— Ja ennen kaikkia sinun ei pidä sitä hämmästyä, että minä tahdon sovittaa kaikki taas paikoilleen.

Tyttö naurahti lyhyesti.

— Sovittaa paikoilleen, — sinäkö? No, sitte minä pyytäisin tietää mitä ja millä tavalla?

— Minä tahdon sinut naida!

Silloin Pirkitta astui hänen ohitsensa, väänsi vesijohdon hanaa ja täytti lasin. Sitte hän meni takaisin ovelle, tarttui kääkään ja sanoi:

— Kiitoksia paljon! Silloin jätämme asiat mieluummin sille huonolle kannalle, jolla ne ovat!

Risto tarttui voimakkaasti kiinni häneen, ja kun hän ohuen kankaan läpi tunsi sormiensa koskettavan hänen pehmeää käsivarttansa, silloin hän veti suunsa leveälleen ja sai takaisin sen uljuuden, joka muutoin ei häneltä koskaan puuttunut naisten seurassa.

— Odota vähäisen, jos yksi puhe sinut karkoittaa, niin ehkä toinen sinut pysyttää. Ole ymmärtäväinen, jänöseni, ja taivu. Olkoon miten tahansa, minulle sinun täytyy kuulua, siitä olen antanut pääni pantiksi, ja koska kaikki nyt käy rehellisellä tavalla, niin ei vastustus auta. Minä ja holhoojasi olemme samaa mieltä, hän sitä sinulle toimittaa.

Hän asetti pormestarin kirjeen ihan sananmukaisesti hänen silmiensä alle. Tyttö tarttui siihen kiireesti, lasin hän asetti käytävän ikkunalaudalle ja nojasi lukiessaan, puoleksi istuen, ikkunapieleen.

Tarkkaavaisesti Risto seurasi tyttöä, nähdäkseen minkä vaikutuksen kirje häneen teki. Välistä sentään hänen silmänsä harhailivat mielihyvällä katselemaan somaa nilkkaa jaloissa, joista toinen polki maata ja toinen heilutteli ilmassa; mutta sitte hän ei enään kääntänyt silmiänsä Pirkitan kasvoista, ja yhä arveluttavammaksi kävi hänestä se, että tyttö pysyi niin levollisena ja liikuttamattomana.

Kun hän oli lukenut kirjeen, nousi hän, rypisti paperin ja heitti sen ikkunan kulmaan, lausuen:

— Minä pysyn sanoissani. Pyydän kiittämään herraa holhoojaa hänen hyvästä neuvostaan, mutta luulen, että jos sitä seuraisin, silloin minä en enään olisi autettavissa.

Hän astui sisään ovesta.

Risto tuijotti tyttöön, hän tahtoi ottaa hänet käsiinsä ja raastaa hänet ulos ovesta, mutta kun tyttö työnsi hänet pois, läähätti hän:

— Minä tunnustan kaikki!

— Silloin sinä näytät olevasi se mies, jona aina olen sinua pitänyt.

Ovi sulkeutui ja lukko ja sisäsalpa kääntyivät eteen.

Poika syöksyi ikkunalle, sieltä hän otti kirjoituksen, sitte hän hitaasti astui alas portaita, pysähtyen yhä tiheämmin ilmaa hengittämään, hänen rintansa oli pusertumaisillaan kokoon, sydän sykki raivoisasti ja ohimot takoivat.

Hän ei huomannut mitä katuja hän harhaili, tunkieliko hän ihmishyörinän läpi, vai tuuppailiko hän yksityisiä. Kun suonenveto helpoitti ja hän taas tuli omilleen, oli hän hiljaisella, yksinäisellä paikalla. Sieltä hän etsi esille Sebensdorfin pormestarin kirjeen ja rupesi sitä lukemaan.

"Risto Sommervogel on anonut sinua minulta ja vaatinut minua pakoittamaan sinua rupeamaan hänelle vaimoksi. Siinä hän piti ihan sekavaa puhetta, jota minä en ymmärtänyt, sillä asian näin ollen, minä en voi ajatella, että sinä hänet työntäisit luotasi, vaan kai sinä kourin kynsin häneen tartut. Jollet sinä yhdyselämästä sen akkaryökäleen kanssa voikkaan toivoa mitään todellista onnea, niin eihän tässä lie muuta neuvona, ja minä antaisin sinulle sen ystävällisen neuvon, että sinä siihen alistuisit ja Jumalan ja maailman mieliksi ottaisit tämän ristin kannettavaksesi. Muutoin minulle on yhdentekevä kiellätkö vai myönnätkö hänelle."

Voimakkaasti kiroten työnsi poika paperin taskuunsa. Uhkaavasti hän nosti oikean käsivartensa siihen suuntaan, jossa hän luuli Sebensdorfin olevan; mahdollisesti hän melkoisestikin erehtyi suunnasta, mutta uhkaus läksi totisesta sydämmestä ja tarkoitti sitä, missäpäin Sebensdorf oli.

Hän tahtoi heti palata kotiin ja kiiruhti rautatien asemalle. Mutta juna, joka vei tuohon Sebensdorfin läheisyydessä olevaan piirikaupunkiin, läksi vasta illalla. Risto päätti odottaa siellä, paikalla. Hän istuutui penkille saliin. Ajoittain, ennen paikallisjunan lähtöä häntä huvitti tuuppivan väkijoukon hälinä, mutta kun se loppui ja ympäristö hiljeni, silloin hän hautoeli mielessään ja rupesi puhumaan puoliääneen, kunnes hän, oman yhä vilkkaammaksi käyneen menonsa pelästyttämänä, vaikeni.

* * * * *

Samana iltana tuli Kustavi Wienistä piirikaupunkiin ja läksi aamun koittaessa Sebensdorfiin. Hän kulki ajotien varrella olevien huviloiden ja uuden hautausmaan ohitse. Siellä mäen rinteellä, missä lämpöisessä auringossa ristin kultaus paloi, olivat työmiehet juuri pystyttämässä hautakiveä. Se oli Reinholtti Bruckerin muistolle omistettu ja nähtävästi pantu tutkistelemaan, oliko vanha kaupunginaktuario todellakin kuollut, sillä komea latinalainen kirjoitus, joka alkoi: Hic jacet in tumulo, olisi varmaan saanut hänen nykyisen elinvoimansa vähimmilläkin varoilla ryntäämään kuopastaan sanoakseen: "saksaksi: tässä kummussa lepää…"

Siinä erosi ajotiestä se tie, jota Pirkitta kerran oli ajanut Kollingin Mikon kanssa.

Sebensdorfissa Kustavi antoi osoittaa itselleen pormestarin talon ja virkahuoneen, jonne hän astui ja esitteli itsensä. Vanhus ei mielellään seurustellut kaupunkilaisten kanssa, koska ne, tuntematta kaikkia siihen virkaan kuuluvia velvollisuuksia ja oikeuksia, pitävät kyläpormestaria halpana, eivätkä osoita tarpeellista kunnioitusta hänelle. Hän ei siis liioin kohteliaasti kysynyt, mitä tuleminen tarkoitti.

— Olettehan te Pirkitta Leipoldin holhooja, herra pormestari?

— Olenhan minä, — kyllä.

— Minulla on teille puhuttavaa tämän tytön tähden.

— Vai niin, joko kuuluu kaupungista uusia?

— Minä tulen kuulemaan teidän mielipidettänne tämän holhokkinne naimisiin menosta.

Pormestari tuijotti nuoreen mieheen.

— Ymmärränhän minä saksaa, mutta suokaa minun vielä kysyä: Kuka hänen sitte tahtoo naida?

— Minä itse.

— Ohoh, niinkö! Suokaa anteeksi että minun täytyy hiukan hymähtää, mutta se tulee minulle niin odottamatta. Helkkarin tyttö, ollut kaupungissa tuskin puolta vuotta ja jo on onkinut sellaisen kultakalan, kuin te näytätte minusta olevan. No niin, kyllähän hän siihen kykenee, hän sen juuri ymmärtää. Ettekö tahdo istua, herra? Niin, niin. Kai meidän täytyy siitä puhua. Hm, niin. Emmehän vain erehdy, tarkoitattehan te Pirkitta Leipoldia, täällä asuvan koulumestarin lesken ja pikkutilan omistajattaren Katarina Leipoldin tytärtä?

— Juuri häntä.

— Juuri häntä. No niin, oikein on. Kyllä minä ajattelin että teidän täytyy tarkoittaa häntä, sillä en täällä enkä lähiseudussa tiedä ketään, jota voisi sekoittaa hänen kanssansa; mutta onhan parempi kysyä kahdesti, kuin kerran erehtyä. Onhan se niin!

Vanhus vaikeni ja katseli hämillään lattiaan. Kun hän taas nosti silmänsä, vilahti häneen ilkeä katse istujasta vastapäätä.

— No kai teillä jo ovat kapineet koossa ja sen lisäksi runsas toimeentulo, mutta tytöllä ei ole mitään; ehkä saattaisi laskea sen mökkipahasen parine siihen kuuluvine peltotilkkuineen, joka äidin kuoltua lankee hänelle, jonkin arvoiseksi, mutta kun toisella on yllin kyllin, niin ei se tunnu miksikään.

— Minä tiedän että hän on köyhä.

— Niin, niin, eihän köyhyys ole mikään häpeä, vaan pienin syy, josta toista saattaa panetella. Minä esiintuon sen vain siksi, että velvollisuuteni on siitä puhua. Onhan hän köyhä, vaan jos hän muutoin sopii teille, niin ei ole esteitä pitelemässä; mutta hän on yksinkertainen maalaistyttö ja te olette hieno kaupungin herra — —

— Mutta myöskin yksinkertainen.

— Hyvä, kai minun täytyy uskoa, koska te itse sen sanotte, mutta se mitä kaupungissa pidetään yksinkertaisena, sitä pidetään jo kahta vertaa korkeampana täällä maalla. Jos te sentään sitä vielä hiukan punnitsisitte. Löytyy vanha sananparsi, joka on saattanut monen myöhäiseen katumukseen, siitä syystä ettei hän ole sitä ajoissa ajatellut, sillä joka ei alussa varo, se lopussa katuu; samanarvoiset, herra kulta, sopivat yhteen!

— Jollei ole muita esteitä, alkoi Kustavi, — niin ei teidän tarvitse niitä tehdä, herra pormestari. Tuo hyvä, vanha sananparsihan itse asiassa tarkoittaa vaan ulkonaisia suhteita, joista minä suoraan sanoen en paljon välitä, ja muutoin vastakohdat, viisaat ja tyhmät, hyvät ja huonot kai harvoin sattuvat yhteen, ja jos sattuvat, silloin ne ovat poikkeuksia sananparresta, ja saavat pitää huolta siitä, että kärsivät toisensa. Mutta, ulkonaisia suhteita lukuunottamatta, ei kai maailmassa löydy kahta ihan samanlaista ihmistä, ja silloin kai pääasia on, että tämä ja tämä — hän osoitti sydäntä ja päätä — sopivat yhteen; ja tämä ajatusten ja tunteitten sopusointuisuus kai on paitsi avioliittoa, ainoa mahdollinen, likentävä yhtäläisyys, jota maailmassa saa tavoitella.

— Hohhoo! nauroi pormestari, — koreat puheet eivät pysty köyhään kansaan, sanoi naapuriseudun läkkiseppä. Ei hän sitä tarkoita, ja se toinen maailmassa, joka tahtoo ajatella samoin, hän kadehtii rakkaampia ja säälii köyhempiä; hän ei saata käsittää miksi toiset elävät paremmin kuin hän, ja toiset huonommin; jos maailma olisi luotu hänen mielensä mukaiseksi, niin kaikkien pitäisi takoa kattiloita, jolloin ei kukaan tietysti saattaisi niitä ostaa toiselta; sitä hän ei ole tullut ajatelleeksi, että maailmassa, jossa olisi pelkkiä läkkiseppiä, vaan olisi turhaa melua.

— Sallikaa, herra pormestari, meidän pysyä siinä asiassa, joka kumminkin minulle on tärkeämpi. Jos teillä on jotakin muistuttamista — niinkuin suvaitsitte lausua — koreita puheitani vastaan, tai muuta sanomista, niin pyydän teitä ne sanomaan suoraan.

Pormestari raappi päätänsä.

— Olette oikeassa, se ei kuulunut asiaan. Mutta niin usein kuin tuo maailmanparantaja sattuu tielleni, laskee hän niin paljon leikkiä, että minä jo ajattelen, että hän saisi sitä muillekin laskea. No, älkää pahastuko — tuo hänen puhepartensa: etteivät koreat sanat pysty köyhään kansaan, sitä en todellakaan lausunut pahassa tarkoituksessa. Näen teidän tuossa seisovan niin lujana ja totisena miettien aikomustanne, ja ajattelen, ettei lie helppo teitä taivuttaa siitä luopumaan; sillä tavalla ajatus saattaa johtaa toiseen; ja olen miettinyt, että ehkä koreat puheet vaikuttavat hienoon kansaan, ja siksi tahdon sitä nyt koettaa, vaikken sitä erinomaisesti ymmärrä.

— Onko teillä sitte jonkinlaista syytä neuvoa minua luopumaan?

— Voi, voi, mitä tulee naimiskauppaan, niin saahan niitä kymmeniä yhden sijaan; mutta jos me vaan oikein ymmärrämme toisemme, niin ei kukaan meistä tiedustele enempää, joka epäilemättä on viisainta. Katsokaa, hyvä herra, pojat täällä eivät suotta kutsu naimakelpoista tyttöä aarteeksi, sillä onhan hän ikäänkuin jumalattaren lahja, sellainen jota lapsille uskotellaan; mutta ei tule tietää ainoastaan sitä mitä hänessä on, vaan miten tulee menetellä hänen kanssansa, jotta loppu olisi onnellinen; mutta usein on petosta joukossa. Luulee tuovansa mahtavan kultakappaleen taloon ja kun sen on saanut perille, niin se onkin hiililäjä… tai paljasta roskaa.

— Oletteko tämän sanoneet tarkoittaen tyttöä, Pirkittaa?

— Jos te hänet saisitte, tai antaisitte hänen ottaa itsenne, niin kävisi melkein niin.

— Arveletteko? No ei kai tämä luulo ole tänään syntynyt, eikä sitä kenellekään saata lausua ilman syytä.

— Vallan oikein. Kyllä me jo ymmärrämme toisemme.

— Suokaa anteeksi, herra pormestari, saatattehan te luulla, että teillä on syytä siihen, mutta minä tahtoisin sen oppia tuntemaan ja arvostelemaan, onko se pätevä.

Pormestari kohottautui korkeaksi.

— Tahtoisitteko? Vai niin, hyvä on! Minä olen teille jo sanonut, että tyytykää tähän ja älkää enempää kysykö. Se minkä olen sanonut, näyttää minusta riittävän; ja sen olen sanonut vaan teille, kaupungin hienolle herralle opetukseksi ja kehoitukseksi, ettette toisen kerran niin tuomitsisi ensimmäisen vaikutuksen mukaan; loput minä pidän turhana uteliaisuutena, ja pormestarina ymmärrän, etten teille, ventovieraalle ihmiselle anna paikkakunnan lapsesta enempiä tietoja, jotka voisivat häntä vahingoittaa, enkä holhoojana rupea märehtimään ja päivän valoon kaivamaan vanhoja juttuja, varsinkin nyt, kun tyttö rehellisellä tavalla on vapautumaisillaan ihmisten puheista.

— Mitä tämä taas merkitsee?

— Saatanhan minä sen teille sanoa. Juuri tähän samaan aikaan, jolloin te seisotte edessäni Sebensdorfissa, on tytön luona Wienissä poika samoissa aikeissa kuin te, nimittäin hän tahtoo myöskin häntä vaimokseen.

Ilkeästi se koski Kustaviin.

— Minun poissaollessani? Minun selkäni takana? kysyi hän kiivaasti.

— Se on sattumaa, että te yhtaikaa olette täällä, kuin hän siellä.

— Minä annan siitä kunniasanani, että hän tyhjin toimin palaa takaisin.

— Sitä en usko. Tyttö tulee antamaan pojalle myöntävän vastauksen siitä syystä, ettei hänen käy kieltäminen.

Kustavi karkasi ylös tuolilta.

— Se ei ole mahdollista!

Hän sivalsi kädellä otsaansa.

— Jos te tarkoitatte, ettei tuota uskoisi sellaisesta tytöstä, niin olette oikeassa; en olisi sitä itsekkään uskonut, mutta kai sitä täytyy uskoa, jonka omin silmin näkee.

— Jollei minun tule pitää teitä kurjana valehtelijana ja panettelijana. Oi, suokaa anteeksi, älkää minua kuunnelko! Säälikää ja sanokaa minulle armeliaisuudesta koko täysi totuus; se, jos mikään, saattaa minua auttaa!

— Oi hyvä herra, miten pahaa se huono tyttö on mahtanut teille tehdä?! Minuun koskee, että teidän hänen tähtensä näin täytyy kärsiä, — tietysti, tietysti! Minun velvollisuuteni pormestarina on tietysti, että pidän huolta paikkakunnan pienimmistäkin, mutta ei siihen määrään, että minä, ylimmäinen, sentähden, vaikkapa syyttömästi, jään teidän mielestänne valhettelijaksi ja panettelijaksi; se ei saa tapahtua! Ja koska te itse arvelette, että siitä tulisi teille helpoitusta, jos tietäisitte koko jutun, no, niin minä sen teille kerron!

— Pyydän sitä.

— Siitä on nyt kulunut runsas puoli vuosi, kun minä tyttärelleni Julialle tilasin kaupungista sellaisen koneen, josta sanoivat, että alla vain tarvitsi polkea, niin ylhäällä liinakangas kauniisti neuloutui kokoon, ihan itsestään. No, niin, sitte kun kalu oli talossa, me kyllä huomasimme, ettei polkeminen yksin riittänyt mihinkään. Silloin Pirkitta vielä oli minun Juliani paras toveri ja kävi usein talossa, ja kun hän katseli kapinetta, ymmärsi hän heti miten sitä tuli käyttää, — niin, kyllä se on viisasta, enkä tuon toisenkaan tähden olisi tullut ajatelleeksi, koska hän aina on minua pelännyt — kaikkihan minua tällä paikkakunnalla pelkäävät, — vahinko, — vahinko! Kerronpas lyhyesti. Minä sanon koulumestarin tytölle: jää sinä joksikin viikoksi taloon, tuo tänne liinakankaasi ja muut kamppeesi ja käytä konetta, niin hyödytte molemmat, Julia oppii sitä käyttämään ja sinä pääset työstäsi. No, molemmat olivat siitä mielissään ja koko päivä neulottiin ahkerasti, ja koska me kylässämme asumme niin kaukana toisistamme, että kun toinen aikoo mennä toisen luo, hänellä on hyvinkin puolen päivän matka kuljettavanaan, niin jäi Pirkitta yöksikin meille. Talossani on aina valmiina pari huonetta vuoteineen vieraita varten; niiden ikkunat ovat tietysti pihalle päin, ja me makaamme tien puolella, luonnollisesti siitä syystä, että jos melua kuuluisi, se ei häiritsisi vierasta. Minun Juliani kamarin vieressä on naisväelle valmistettu huone, ja juuri sinne me panimme koulumestarin tytön, ja osoitimme hänelle siten aivan ansaitsemattoman kunnian, mutta silloin emme saattaneet uneksiakaan miten ansaitsematon se oli.

— Hän oli viettänyt meillä kolme tai neljä yötä; silloin satuin kerran viipymään kapakassa. Hüblinger, tuo hyvä mies oli siihen syynä, häntä oli koko vuoden kauhistuttanut naimisiinmenon ajatus, ja nyt hän äkkiä oli päättänyt siihen alistua. No, koskei hän voinut mennä muualle, eikä kukaan muu ollut uskaltanut tulla pyytämään minun tytärtäni — me olemme nimittäin mahtavimmat, emme ainoastaan täällä, vaan koko ympäristössä, — niin me helposti sovimme keskenämme; minä iloitsin siitä että se tuli niin oikeaan aikaan, sillä sellaiselle yksinäiselle, vanhalle leskimiehelle kuin minä, tuottaa tyttöä vartioiminen päänkivistystä, ja oli se pikkunen sattuma, että minä niin ajoissa hänestä pääsen. Hyvällä mielellä minä ajattelen: kun sinä nyt tulet kotiin, niin huudat vielä tänään Julialle, että hänestä tulee Mooshofin emäntä; Hüblinger on Mooshofin isäntä. Niinkuin olin päättänyt, minä siis seisahduin alas portaille ja huusin sinne ylhäälle; kyllä sen kuulee kun minä huudan, mutta nyt oli ylhäällä hiljaista kuin haudassa; odotan hetkisen, sitte mylväisen taas, tällä kertaa kovemmin, ja kömpielen pari askelta ylöspäin. Silloin ylhäältä äkkiä kuulen sekasotkoa, ovea avataan ja väännetään lukkoon, käytävässä käy kiireinen, äänetön suhina, niinkuin hiirilaumaa olisi hätyytetty. Minä seisoin vielä siellä odottamassa, enkö saisi selville mitä siellä on tapahtunut, tai eikö sieltä mitään ilmaantuisi; mutta kun taas oli hiljaista niinkuin alussa, niin minä ajattelin: Ohoh, sillä tavalla te ette minusta pääse, nyt ei kaikki ole oikein, minun täytyy itse tarkastella! Ja minä nousin portaat loppuun asti, ja astuin muitta mutkitta ensimmäiseen huoneesen — ja se oli Pirkitan — ja siellä tapaan renkini Riston! Tyttö seisoi keskellä lattiaa uhkamielisenä ja rohkeana, mutta miehenretku oli vapisevana kyyristynyt nurkkaan. Se pani minut raivoon, että poika uskaltaa minun omassa talossani häväistä holhokkiani. Minä heittäydyin hänen kimppuunsa ja annoin hänelle nyrkistäni, enkä säästänyt tyttöä suuni haukkumisesta. Minun Juliani tietysti heti riensi paikalle pidättämään minua, mutta kun minä lopetin, oli se roikale niin löylytetty, että se sittemmin on minulle tuottanut paljon ikävyyttä ja katumista. — No niin, siinä kaikki mitä minä tiedän, ja tekin, hyvä herra, tiedätte nyt, millä kannalla tuon tytön asiat ovat ja ymmärrätte kaikki, sekä käsitätte etten minä mielelläni näytä asian oikeaa karvaa, mutta etten myöskään toiselta puolen saata ruveta valehtelijaksi ja panettelijaksi sen tähden. Jos minä vielä sanon, että sama poika nyt on Wienissä häntä pyytämässä, niin olemme kai selvillä.

Kustavi pyyhki hien otsaltaan ja lausui väsyneellä äänellä:

— Kiitän teitä herra pormestari.

— Ei mitään kiittämistä, ei todellakaan. On paha mieleni, mutta totuus piti sanoa, niinhän te itse tahdoitte.

— Tietysti. Kiitän teitä vieläkin. Hyvästi!

— Jumalan haltuun.

Pormestari oli astunut ovelle ja katseli nuoren miehen jälkeen, joka hoiperteli alas portaita.

— Olkaa varoillanne, huusi hän hänelle, — eikä yksin portaissa, vaan muuallakin.

Sitte hän itsekseen mutisi:

— Se häneen koski, todellakin koski. Hänestä, kaupungin herrasta, oli ylimielisyys kokonaan poissa.

Jonkinlaisella hyvityksen tunteella hän astui takaisin huoneeseensa.

Raittiissa ilmassa Kustavi hiukan tointui. Vieläkö hän hakisi Pirkitan äidin? Kysymykseen, jonka hän itse teki, hän vastasi ylenkatseellisella naurulla. Hän haki vaununsa ja ajoi takaisin piirikaupunkiin, niin hitaasti, kuin vastaruokitut hevoset ja uninen ajaja hyväksi näkivät.

Kymmenes luku.

Hauskaa lukea; lukija saa tutustua ihmiseen, joka, persoonallisesta onnettomuudestaan rakkauden asioissa, kiivastuu halveksimaan maailmaa, — tila, joka aina osanottavaan kanssaihmiseen vaikuttaa naurettavasti. Kustavi hakee lohdutusta uskosta toisten ihmisten onnen pysyväisyyteen ja päättää omin silmin nähdä sellaista. Kotiin.

Kustavi saapui asemalle melkein samaan aikaan kuin se juna, jolla hän aikoi lähteä, ja astui vaunun viimeiseen osastoon. Siellä oli ennestään pieni, hentoinen, ei enään aivan nuori nainen; joka ehkä näytti vanhemmalta sentähden, että hän oli niin kalpean ja sairaan näköinen.

Tutkistellen hän suurilla, väsyneillä silmillään katseli vastatullutta, teki sitte pienen pontevan liikkeen hänen kasvojansa kohti, ikäänkuin hän olisi niistä tahtonut pyyhkäistä pois jotakin.

— Tupakoitsemattomille, sanoi hän.

Kustavi heitti sikaarinpätkän taaksensa.

— Minä en tule tupakoimaan.

Sitte hän vaipui pehmeälle istuimelle ja työnsi oven kiinni.

— Kuka olisi sitä uskonut tytöstä? Kuka olisi sitä uskonut?

Siitä ajatuksesta hän ei päässyt vapaaksi, se painoi hänen aivojansa, hänen tunteitansa. Usein hän ääneen huokasi ja antoi lyhyen, käheän naurun seurata jokaista huokausta.

Nainen aina silloin säpsähti.

— Mutta, Jumala —! hän lausui puoliääneen.

— Pyydän, sanoi nuori mies, kun hänen matkatoverinsa ikäänkuin apua anoen silmäili ympärilleen, — pyydän näyttää, tässä riippuu ote rautatiemääräyksestä, mutta mielen liikutuksen ilmauksia siinä ei ole kielletty.

Taas hän päästi huokauksen ja antoi naurun sitä seurata.

— Sehän on aivan kauheaa, sanoi nainen.

Kolme asemaväliä hän kesti, silloin hän huusi konduktööriä ja pyysi häntä muuttamaan tavaransa, hänen täytyi mennä toiseen vaunuun, tänne hänen oli mahdoton jäädä. Seisoessaan vaunun portaalla, hän vielä heitti vihaisen katseen jälelle jäävään herraan.

Yksinolo oli Kustaville varsin mieluista. Päivä oli ihanin ja juna kulki halki kauniimpien maisemien. Hän ei sitä huomannut. Ensimmäisen osaston ikkunasta nojausi ulos nuori huvimatkailija; hurmautuneena hän katseli niitä vaihtelevia kuvia, jotka silmälle tarjoutuivat.

Ääneen Kustavi nyt huokasi niin paljon kuin halutti, koskei mikään häntä pakoittanut vaikenemaan.

— Kuka sitä olisi uskonut? Tyttö, joka osasi näyttäytyä niin rehelliseksi, kunnialliseksi, oikeudentuntoiseksi — ja kuitenkin — kuitenkin! — Hyi!

— Jos maailman silmissä ja oman itsensä edessä saattaisi traagillisesti selittää onnettoman intohimonsa, — niinkuin jalo hirvi, nuoli rinnassa, haavoitettuna syöksyy viidakkoon; mutta kun puraisee syöttiin niinkuin tyhmä kala, nykii siinä väsyksiin asti, ja sitte haavoitetuin ikenin ja särkynein kiduksin repiytyy irti! Se on suorastaan naurettavaa — arvotonta — hyi!

(Mies ei ajatellut, miten syötti oli viaton koko asiaan, ja että se joka puraisi — juuri oli kala.)

— Väistyä tuollaisen hajasäärisen, känsäkätisen, mulkosilmäisen talonpoikalurjuksen tieltä! Seurata häntä — jumaloida häntä — kun hän… Oi hyi, — hy — i!

Huvimatkailija likeisyydessä päästi hiljaisen kirouksen.

— Viisainta on, ettei kehenkään naiseen luota. Kyllä me äitejä ihaelemme ja pidämme suurina — ylevinä — niin, siitä syystä, että enimmäkseen pieninä, juoksentelemme heidän vierellään, ja äitien tähden sitte kunnioitamme koko naissukua. Kyllä he heti ovat siihen tyytyväiset ja asettuvat tuohon ahdistamattomaan asemaan — äh — näyttelijättäriä ne ovat kaikki! Sen, mitä ei kukaan meistä ujoista pojista osannut, — siksi ettei sitä löytynyt sydämmessä, siksi ettei tunteemme ollut mukana, — näytellä rakastajien osia seuranäytelmissä, sen tytöt heti ymmärsivät, vetivät housut jalkaansa, takit ylleen ja sitten alkoi leikki rakkaudesta, kaihosta ja tulesta — vierimään kuin vesi! Oi te syntymästänne saakka kavalat! Teille tulee maksaa samalla mitalla. — Huonoimmat teistä ovat juuri rehellisimmät — Messalinat — ne — ne — kaikki tuollaiset olennot, ne ovat rehellisimmät, muut osoittautuvat sellaisiksi, vaan sentähden, että he siten joutuvat edulliseen valoon rehellisten narrien silmissä; sellaisen he tahtovat, hänen omansa he ovat ja muut heitä pitelevät! Hyi!

Mikä sitte on tämän kaksisukuisten huijaamisen tarkoitus maailmassa? Ettei milloinkaan olisi puutetta olennoista, jotka pettävät ja joita petetään, jotka kiusaavat ja joita kiusataan, etteivät valhe ja petos ja tuska milloinkaan kuolisi maailmasta. Hyi!

Onko sitte tämä kaksiolennollisuus läpikäyvänä kaikkeudessa?

Oi varmaankin, — tietysti! Tarvitseehan tämä, tähtisilmäisenäkin sokea, ijankaikkisen syntymisen ja katoomisen välillä hoiperteleva kaikkeus, sokaistakseen luontokappaltensa silmät niiltä kauhuilta, jotka siinä välillä vallitsevat, pettymysten ja tuskien oleen — ja sellaisena on nainen. Äh!

(Sen hän antoi kaikkeudelle ja naiselle.)

— Naurettavaa atoomitaloutta! Kaikki vyörii kirjavaksi sekamelskaksi. Kynsikää tai hyväelkää, löytäkää tai kadottakaa, lahjoittakaa tai anastakaa kavaluudella, valloittakaa itsellenne, kunhan vain synnytätte! Hyi — hy—i!

— Hyvä herra, huusi huvimatkailija vierestä, — älkää toki yhtä mittaa syljeskelkö ikkunaan; se käy ilkeäksi!

Kustavi heittäysi istuimelleen, pani kädet syliinsä ristiin ja tuijotti eteensä; sitä tehdessä hänen kasvonsa eivät muodostuneet liioin älykkäiksi.

Hetken kuluttua hän taas alkoi:

— Jos yleensä kukaan on sellaisesta kaupasta pelastunut puoleksi käryitetyllä nahalla, niin se olen minä. Minähän edeltäkäsin hyvissä ajoin saan kuulla sen, mikä olisi ollut kova isku, jos sen vähitellen olisin saanut selville. Mitä minä valitan? Kohtalo on tarkoittanut parastani, Helenaan seisahtui pettymys, se oli suloista uneksimista, ja eihän uni ole enempää, vaikka se tuntuisi kuinkakin elävältä. Toista kertaa kohtalo ei enään suo minulle yhtä paljon hyvää; eikä oma itse ehkä koskaan ole niin vastaanottavainen, kuin ensi kerralla. Mutta jos tuo surkea kokemus onkin minut ravistanut valveille, niin, eihän jokaisen tarvitse sitä peljätä, ja kuinka moni onkaan hetkeksi ollut niin mahdottoman onnellinen, kuin minä olin! Koska ystäväni Körbler nyt ilmoittikaan menneensä naimisiin? Siitä ei vielä ole vuotta. Miten olisi…? Mitä siitä, saavunko ennemmin tai myöhemmin kotiin? Oi, se ei enään merkitse mitään. Jos minä astun pois ensi asemalla, — hän otti pienen kortin povitaskustaan ja haki siitä — niin minä voin saapua hänen luoksensa jo tänä iltana ja virvoittautua katsomalla hänen nuorta avio-onneaan. Se on tekevä minulle hyvää, että tuon kituvan, kivulloisen intohimon rinnalla saan nähdä tervettä, tosi onnea löytyvän maailmassa.

Hän pani toimeen yrityksensä ja oli illalla pienessä, ystävällisessä kaupungissa. Körblerin kauppapuoti saatiin pian kysymällä selville ja siellä hän tapasi ystävänsä kasvoista kasvoihin. Siitä kun he viimeksi kohtasivat toisensa, oli Körbler suuresti lisännyt leveyttään ja näytti sangen hyvänvoivalta.

Kun Kustavi sanoi kuka hän oli, sulki Körbler hänet syliinsä ja painoi häntä laajaa liiviänsä vastaan.

— Minä tulen, sanoi Kustavi, — omin silmin näkemään onneasi.

— Hyvä, sanoi Körbler.

Nostaen hän ojensi lyhyet käsivartensa ilmaan ja kääntyi katselemaan ympärilleen huoneessa.

— Uskotkos, että tämä toimi on kultakaivos!

— Yhä vain kauppamies ylinnä! Siis toimi menestyy, ensisijassa, sitte onni. Siihen me siis joudumme.

— Onniko? kysyi paksu herra. — Mitä onnea sinä tarkoitat?

— No, rauhoittavaa onneasi, yhdyselämää vaimosi kanssa. Olettehan te toki onnelliset?

— Vai sitä. Kyllä. Älä epäile.

— Ei minulla ole mitään syytä. Tahdoin vaan kuulla itsesi sen lausuvan.

— Oi tietysti, siihen voit luottaa, tietysti. Mutta tule, tahdon heti sinut esittää rouvalleni.

Körbler vei Kustavin porstuan poikki, ylös portaita rakennuksen toiseen kerrokseen ja huoneeseen, jossa istui ompelupöydän ääressä, lampun valossa nainen, pieni, hentoisa, ei enään aivan nuori; tai ehkä lienevät kalpeat, kivulloiset kasvot häntä vanhentaneet.

Kustavi hänet heti tunsi ja, hänen noustessaan, seisoi ihan hämillään hänen edessään.

— Serafiina, sanoi Körbler, — esittelen tässä sinulle sekä persoonallisen, että kauppaystäväni Kustavi Fischer nuoremman.

Nainen hymyili ilkeästi.

— Jo minä sen herran tunnen.

— Joko tunnet?

— Kyllä, sanoi Kustavi, — sattumalta minä jouduin armollisen rouvan kanssa samaan vaunuun, ja olen ihan onneton siitä väärinymmärryksestä.

— Oi, puhui pieni nainen, — eihän se ollut mitään, eihän sitä löytynyt teidän hyväntahtoisessa neuvossanne rautatieasetuksista; minä vaan tein tilaa.

Kustavi kääntyi hämmästyksissä kuuntelevan Körblerin puoleen.

— Minä nimittäin hävyttömyydessäni ajoin armollisen rouvan vaunusta.

— Sinäkö? nauroi Körbler. — No, no, en minä sitä nyt usko niin vaaralliseksi. Tulee antaa anteeksi ja unohtaa! Serafiinalla on jalo sydän. Aarteeni, emmekö pidä Fischeriä täällä luonamme pari päivää?

— Kyllä sydänkäpyseni, me pidämme herra Fischerin, niin kauvan kuin hän tahtoo olla.

Kustavi suuteli hänen kättänsä. Se oli jo muutoinkin puolitiessä vastassa.

— Tämän saan todellakin ihan ansaitsemattomasti, armollinen rouva.

Sitte hän silmäili tuota omituista paria ja huoaten lausui:

— Voi, joka vielä olisi noin onnellinen!

— Ettekö te ole onnellinen? kysyi innokkaasti Serafiina.

— Minä olin kerran —

— Älä revi auki vanhoja haavoja, epäsi Körbler, — Fischer on kadottanut rouvansa, häntä hän ei voi unohtaa; eikä hän muista miten hyvin minä hänet tunnen.

— Niin ystävä, lausui Fischer lempeästi, — sinä minut tunnet.

Hän petti noita rehellisiä ihmisiä ja ehkä itseäänkin sinä hetkenä.

Ilkeän matkakohtauksen seurauksena oli, että ilta kului hiukan kankeasti ja muodollisesti. Mutta seuraavana päivänä "aarre" ja "sydänkäpy" osoittivat sellaista kohteliaisuutta toisiansa ja vierastansa kohtaan, että vieras oli ihan liikutettu. Ja kun hän illalla paneusi yksinäiseen vuoteeseensa, nousi moni huokaus hänen rinnastaan, mutta jalosti innostuneena hän ne karkoitti luotaan, kateellisina hyökkäyksinä ystävänsä onnea vastaan, ja nukkui sitte rauhaiseen uneen.

Toisena päivänä, — asianomaisella tavalla viitattua osoitettuun luottamukseen ja uskottuun vastuunalaisuuteen, — jätettiin kauppatoimi kauppapalvelijan ja juoksupojan haltuun, ja tehtiin huviretki ympäristöön. Muutamia kertoja Körbler koetti taivuttaa Kustavia tarjoomaan käsivartensa rouvalle, mutta vieras ystävä ei tahtonut särkeä kaunista kuvaa.

— Olkaa te vain, tehän kuulutte yhteen, sanoi hän.

Syksypäivä oli niin kirkas, iloinen ja kaunis, ettei se voinut olla vaikuttamatta ihmisiin. Tyytyväisinä puolisot ja heidän vieraansa palasivat kotiin. Pieni rouva yksin tuntui hiukan väsyneeltä.

Kolmantena päivänä hän heti suuruksen jälkeen katosi. Körbler pyysi sitä anteeksi, rouvan täytyi hiukan katsoa toimia, niitä ei kokonaan saattanut jättää palvelijain käsiin; sitte hän kuljetti Kustavin kaupunkiin, näytti hänelle ne vähäpätöisyydet, jotka siellä kantoivat nähtävyyksien nimeä, ja tutustutti hänet eri ravintoloissa ihmisiin, jotka huomenna olivat vieraan unohtaneet yhtä varmaan, kuin hän heidät.

Neljäntenä aamuna Körbler seurasi puolisoansa, joka innokkaasti sulkeutui vieraan suosioon.

— Suothan sinä anteeksi, sanoi kauppias, — toimet vaativat miestä.

Viimeksi hän vielä kehoitti Kustavia välttämättömästi tekemään kävelyretkeä vuoristoon. Se hyvin kannattaisi.

Koko päivän Kustavi yksinään kiipeili polkuja ja kallioita. Näköalat häntä ilostuttivat, ja kun hän sai ajatusaikaa, niin hän ajatteli Körblerin onnea. Kerran vain, kun hän lepäsi nurmikolla, jossa liljoja kasvoi, tahtoi hänen eteensä nousta kuva, ja tummanruskeat, viattomat silmät näyttivät häntä kehoittavan varomaan. Mutta sen utukuvan hän väkivoimalla hävitti, nousi rivakasti ylös, läksi pois, ja kuva katosi.

Myöhään yöllä kulkija tuli kotiin; niin äänettömästi kuin suinkin hän astui huoneeseensa ja laski hiljaa levolle. Aamuaurinko hänet herätti. Ikkunat olivat vetäytyneet huuruun ja nyt ne vähitellen rupesivat sulamaan; ulkona elämöitsivät linnut, lensivät läpötellen ja viserrellen oksalta oksalle, ja viereisessä huoneessa rupesi samaan aikaan kuulumaan ääntä. Väliseinä valitettavasti oli niin ohut, että jokainen sana selvästi kuului.

— Toivottavasti hän nyt jo tänään ajattelee kotimatkaansa, lausui terävä ääni, joka kuitenkin kuului suloiselle Serafiinalle.

— No niin, sanoi Körbler, — mutta huomaa nyt sentään se, etten minä voi häntä ajaa pois talosta.

— Mutta hän on niin ikävä.

— Siksi ettei hän sinua hakkaile.

— Olisihan se sopivaa.

— Ei, se ei olisi sopivaa, se olisi sopimatonta ja hän on kelpo mies, hän on ystäväni.

— Sen tiedän; ja se jo riittää estämään häntä olemasta minun ystäväni.

— Tiedän sen minäkin.

— Mutta on se hullua, että me tässä hänelle näyttelemme tällaista turturikyyhkyiskomediiaa.

— Onhan se. Mutta mies nyt on — en tiedä minkätähden — vakuutettu siitä, että olemme onnelliset. Miksi me tahallisesti ryöstäisimme häneltä tämän vakuutuksen? Mitä siinä saattaisi tehdä?

— Sanoa hänelle, että me kyllä olemme niin onnelliset kuin hän saattaa ajatella ja toivoa, sekä ettei sellainen onni kauvan siedä katsojia.

— Ahaa! Sinä rupeat kekseliääksi.

— Niin minä rupeankin, ja niin teen aina kun joku minua suututtaa ja tuo ihminen minua suututtaa. Tuollainen leskimies unohtumattomine vainajineen on epämiellyttävä, luonnoton ilmiö. Jos minä tänään kuolen… Mitä sinä Körbler siellä huokailet?

— En minä ole huokaillut.

— Älä valehtele, sinä huokailit, minä kuulin kyllä. Oi, minä ymmärrän, arvaan ajatuksesi; sinä huokailit siksi, että ajattelit: kunhan se tapahtuisi, jo tänään mieluummin kuin huomenna; mutta sinä ajattelet ettei se valitettavasti tapahdu; sillä sinulle se kyllä olisi mieleen.

— Serafiina!

— Vait! Minä tiedän kun tiedänkin. Jos minä tänään kuolen, niin surusi jo huomenna on haihtunut. Eikö niin? Onko sinulla jotakin siihen vastaamista?

— Ei. Tiedäthän sinä kun tiedätkin.

— Myönnätkö sinä siis?

— Minä myönnän kaikki.

— Kaikki! oi siten sinä vain myönnät, että olet sydämmetön. Mutta minä — oi, minut sinä otit saadaksesi kaikki asiasi järjestykseen, ja nyt kun kaikki on järjestyksessä, nyt kun olet minulle kiitollisuuden velassa kaikesta — älä puhu! — Kaikesta, kaikesta sinun on kiittäminen minua!

— Älä toki noin huuda, Fischer sen vielä kuulee seinän läpi ja saa soman käsityksen aviollisesta onnestamme.

— Mitä minä hänen käsityksistään! Niistä en vähääkään välitä; jos hän sen kuulee, niin ehkä hän päättää lähteä kotiin. Hän on minusta ikävä, ja vielä ikävämpää tämä komediia hänen läsnäolonsa kunniaksi. Etkö sinä itse sanonut häntä kulta-aasiksi, joka kaikkialle lannoittaa, kun hänen mielikuvituksensa häntä silittelee.

Serafiinan viimeisiä sanoja oli vaikea ymmärtää, sillä hänen puhuessaan Körblerin valtasi äänekäs yskä.

— Suu kiinni, huusi mies, — suu kiinni, äkäinen käärme! räkättävä harakka!

— Pienet luonnontieteelliset tietosi näkyvät juuri riittävän tavallisiin solvauksiin. Mutta sen sinulle sanon, että tämä on minun taloni, enkä minä salli itseäni kiellettävän puhumasta omassa talossani!

— Silloinhan minun pitäisi antaa kirjoittaa se uudestaan sinun nimellesi, sillä naimakontrahdin mukaan se on minun.

— Niin, niin, onko se sinun? Onko se sinun? No kas niin, minä vaan tahdoinkin saada sinua myöntämään, että olet minulta kaikki ottanut ja nyt tahdot minua kiduttaa ja kiusata, kunnes alastomuudessa pakenen luotasi.

— No, minä neuvoisin sinua pukemaan yllesi, sillä muutoinhan noin kaunis rouva johtaisi koko kauppalan kiusaukseen.

— Voi sinä — sinä inhoittava turilas! Jospa en ikinä olisi sinua nähnyt! Voi, että olin Adolarille uskoton! Että minä sinun tähtesi uhrasin hänet!

— Kauneimman kadetin koko sotajoukossa, lausui Körbler julmalla painolla.

— Niin, äköittääkö se sinua? Sitte minä kyllä kerron. Kaunis hän oli, äärettömän kaunis! Voi miten onnellinen olisin ollut hänen rinnallaan!

— Minä koko sydämmestäni soisin sen sinulle ja varsinkin hänelle — hänelle sen soisin!

Jotakin huonekalua kosketettiin, ja silloin huokasi rouva:

— Oi Adolar!

— Ooi, Aa—doo—laar! ulvoi hullunkurisessa epätoivossa mies.

Ääneen nauraen Fischer oli sängyssään ja harmitteli samalla sitä, että hän saattoi nauraa. Samassa hän säikähti iskua, joka sattui seinään; joku esine siihen särkyi ja putosi helisten maahan.

— Hiusvoiteeni! huusi Körbler. — Oletko sinä hullu, kun heität kalliin rasian seinään!

— Se ei ollutkaan tarkoitukseni.

— Vai tahdoitko sinä tähdätä minua — aarteeni?

— Niin — enkelini!

Sananvaihto näkyi loppuneen. Hiljaisuus seurasi.

— Hyvää huomenta, sanoi Kustavi nousten vuoteestaan ja alkaen pukeutua.

Kun hän myöhemmin ystävällisen isäntäväkensä kanssa istui suuruspöydässä, ilmoitti hän, että hän tänään aikoi lähteä kotiin. Molemmat hänelle vakuuttivat, että se heistä oli erinomaisen ikävää. Körbler häntä saattoi kappaleen matkaa, he olivat molemmat hiukan harvapuheiset, mutta pitivät sentään vireillä jonkinlaista keskustelua niistä näistä, jotka tiellä sattuivat heidän silmiinsä.

Kun kaupunki oli jäänyt heidän taaksensa, seisahtui tasangolla Körbler.

— Tähän asti, mutta ei etemmäksi!

Hän pusersi ystävänsä kättä.

— Jos sinä — ja siinä hän hämillään veti leveät kasvonsa hymyyn, — ehkä tänä aamuna, — — — mutta olethan sinä sivistynyt mies —

— Ei yhtään sanaa siitä, sanoi Kustavi, — minä olen sivistynyt mies, sinä olet sivistynyt mies ja rouvasi on sivistynyt nainen, ja sivistyneitten ihmisten kesken saa kuulla sekä sitä jota on, että sitä jota ei ole tarkoitettu kuultavaksi. Se on tehnyt minulle hyvää, että olen saanut katsella kotoista onneasi ja toivon vaan, että se saisi pysyä muuttumattomana.

— Nyt hän minulle maksaa kulta-aasista, huokaili Körbler. — Hyvästi!

— Hyvästi!

Vaikkei Kustavi sitä itselleen myöntänyt, niin yleisesti inhimillinen heikkous hänessä kuitenkin vaikutti, että hän erosi vaivatusta ystävästään paremmalla mielellä, kuin hän olisi eronnut onnellisesta ystävästään.

Hän läksi suoraan tädin maatilalle. Vielä on ainoa, viimeinen kohtaaminen jälellä! Hän ei tahdo itseltään kieltää hyvitystä — nyt kun hän tietää tytön olevan toisen oman ja hänen luonteensa on hänelle selvä — astua tytön eteen näkemään, mitä hänen kasvonsa nyt osoittavat, häpeemätöntä uhkaa, vaiko petturin kurjaa hämmästystä, kun hänen mutkansa ovat saadut ilmi!

Perille tultuaan hän jo porstuassa tapasi vanhan tädin.

— No vihdoinkin! hän huudahti. — Tyttö jo huolehti tähtesi. Sinulla on hyvä onni, poikaseni. Hän on aivan erinomainen, lujasydämminen tyttö. Kai sinä olet tulevaisuutesi unelmiin kehrännyt paljon kultavilloja, mutta onnesi ei tarvitse mitään paikkauksia, se tulee olemaan tosi, niinkuin tyttö läpeensä on tosi. Minä olen näinä päivinä häntä pitänyt silmällä; hän ei tahdo mitään muuta, kuin sitä mikä on oikeaa, ja kaikesta oikeasta hän valitsee vain sen, joka todellisuudessa on olemassa; siinä on järkevää ajatusta ja tunnetta, ja järki sekä lupaa, että aina tekee hyvää. — Mutta Jumalan tähden, mikä sinun on? Silmät kosteina? Voi, hyi sinua!

— Missä hän on?

— Puutarhassa. Lehmuksen alla.

— Jääkää te tänne, pyydän, täti!

Päätään pudistaen vanha neiti katseli puutarhaan kiiruhtavaa miestä.

Kiireesti Kustavi kulki puutarhan läpi; hän näki jo kaukaa tuuheaoksaisen puun alta vaalean puvun pilkoittavan. Hänen lähestyessään likemmäksi, juoksi Leena ilosta huutaen vastaan.

Hän syleili, suuteli lasta ja sanoi sitte:

— Mene tädin luo, Leena. Tädillä on sinulle puhuttavaa, — annettavaa, — juokse. Noin, noin!

Kun lapsi oli kadonnut pensaitten taa, astui nuori mies ihan tytön eteen. Käsityö sylissä hän istui, ahkerasti ommellen, silmää kohottamatta.

— Tässä minä olen.

Hän istuutui penkin toiseen päähän.

— Hyvää päivää Pirkitta, kuului ikäänkuin jostakin ylhäältä.

Tyttö vaikeni.

— Joku kävi täällä minun poissa ollessani.

— Kyllä, hän vastasi hiljaa.

— No?

— Minä lähetin hänet takaisin kotiin.

— Lähetittekö takaisin kotiin? Niin, Sebensdorfissa kuultuani…

Hän ei puhunut enempää, sillä hän tunsi, että tyttö nyt häneen katsoi. Nuo rehelliset, ruskeat silmät katsoivat häneen ja arasti, rukoilevasti kysyivät: saatoitko sinä sitä uskoa? Saatoitko? Mutta kun hänen kasvonsa pysyivät poispäin käännettyinä, täyttyivät ne kyynelillä.

Sillä välin mies tunsi, miten on vaikea puhua, kun sydän on täynnä. Hän haki sanoja; ja jahka hän on ne löytänyt ja lausunut, silloin se, joka yhdisti hänet tuohon toiseen sieluun, on rikottu, särjetty, tyhjäksi tehty. Ja jos hän sitte myöhemmin polvillaan rukoilisi sitä anteeksi, niin hän tosin saisi solvauksen poistetuksi, mutta sana jäisi pimeäksi pilkuksi, myrkkypisaraksi sydämmeen ainaiseksi.

Hyvä, että viivyttelet, epäilet, peräydyt saastuttamasta tunnettasi, vaikka jo pidät sitä tapettuna! Sanansaattaja joka tuo pelastuksen sanan, on matkalla; hän on niin likellä, että hiekka puutarhan käytävällä narisee hänen askeltensa alla; tätä sanansaattajaa ei kukaan niistä, joitten ohitse hän tiellä kulkee, pidä onnen merkkinä, — sillä hän on vanha akka, jonka kaulaan Pirkitta lankee, huutaen:

— Äiti!

Yhdestoista luku.

Mitä Sebensdorfissa tapahtui.

Sinä iltana jolloin Kustavi saapui ystävänsä Körblerin luo, oli Risto tullut kotiin.

Seuraavana päivänä päivällisaikaan istui Sebensdorfin pormestari virkahuoneessansa. Ulkona olivat ilmat liikkeellä, tuuli ajeli taivaan pilviä ja nosti maasta paksuja tomuläjiä ja hiekkajyviä, joita se heitteli ikkunoihin. Pormestari kuunteli huminaa ja hiekkahiutuoitten rapinaa ruutuja vastaan. Hänellä ei juuri ollut parempaa tekemistä. Seurakunnan palvelija oli käynyt hänen luonansa ja ilmoittanut, että kotiin palannut Risto kuljeskeli kaikissa kapakoissa kehumassa, kiljumassa ja julistamassa, että jollei pormestari käyttäytyisi hänen mielensä mukaisesti, niin hän kertoisi asioita, jotka panisivat koko Sebensdorfin hämmästyksiin. Siihen oli pormestari sanonut:

— Tuo minulle lurjus!

Ja nyt hän istui odottamassa.

Silloin kuului portaita nousevan ylös kaksinkertaiset askeleet; seurakunnan palvelija työnsi sisään miehen ja jäi itse ovelle seisomaan.

— Nöyrin palvelijanne, pormestari, sanoi Risto.

Isäntä nousi ja astui ankarana pojan eteen.

— Mitä minun taas täytyy sinusta kuulla? Mitä ilkitöitä sinä taas teet?

— En mitään, vastasi mies rohkeasti iskien silmänsä vanhuksen ankaraan katseeseen. — Kaikki tuo tarkoitti vaan sitä, että lähettäisit minua hakemaan. Minä nimittäin en ole unohtanut, miten sinä kerran minulle suutuit, kun tulin kutsumatta; ettei näyttäisi siltä, kuin minä alituisella juoksullani tahtoisin tunkeutua sinun tiellesi.

— Älä turhia! Miten sinä voit sellaisia puhua ja sellaisia lörpötellä, että jollen minä käyttäytyisi sinun mielesi mukaisesti, sinä tietäisit kertoa asioita, jotka panisivat koko Sebensdorfin hämmästyksiin? Mitä?!

— Voimmehan me siitä puhua, mutta luulen sen sujuvan suoremmin kahden kesken; kenenkään ei tarvitse kuunnella.

Pormestari viittasi seurakunnanpalvelijalle, joka poistui. Kun hänen askeleensa olivat kadonneet kuulumattomiin, sanoi vanhus:

— Nyt voit puhua.

— No niin, siihen ei minua tarvitse pitkin puhein kehoittaa; sitähän minä juuri odotan! Tyttö työnsi minut luotaan. Sitä saattoi odottaa sen kirjeen johdosta, jonka annoit mukaani, ja jos minä olisin tietänyt sen sisällön, niin olisin voinut heittää koko matkan tekemättä.

— Turhia loruja! Sitä ei saattanut odottaa.

— Saattoipas, sanon minä.

Suuttumuksen puna nousi pojan kasvoille, hän tempasi kirjeen taskustaan ja heitti sen pöydälle.

— Onko siellä kirjoitettuna se mitä minä pyysin sinua kirjoittamaan? Kuinka sinä niin kirjoitit, että sinulle olisi yhdentekevää kieltääkö vai myöntääkö hän? Arvelen, että koska asiamme ovat tällä kannalla, se sinulle ei olisi yhdentekevää, vaan pitäisi sinun mielistyä hänen myöntymisestänsä, ja suuttua hänen kiellostansa!

— Sinä hulluttelija! Mitä minuun koskee koko sinun ja tytön välinen kauppa? Älä keskellä päivää juo niin kuoliaaksi järkivähääsi, että puhut tuollaista sekasotkoa.

— Minä vai? Olen minä vaan niin selvä, että minä tismalleen tiedän, mitä puhun; ja sinä tässä hulluttelet kun luulet, etten minä koko aikana ymmärrä mistä syystä puhun, vaikka tämä jo on toinen kerta; ihmisten edessähän sinulle tulee antaa kunnioitusta, mutta suorastaan naurettavaa olisi, jos me, näin kahdenkesken ollen, emme puhuisi suutamme puhtaaksi asioista, jotka toinen tietää yhtä hyvin kuin toinenkin! Sinä tiedät hyvin, että Pirkitta on poikennut umpikadulle, josta hän ei milloinkaan osaa pois. Hän saa sanoa mitä tahansa, häntä ei kukaan usko; silloin kai pitäisi minun avata suuni, minua tietysti voisitte uskoa; mutta siitä minä itseni varjelen, sillä sitte sinä voit olla uskovinasi, että yksin avioliitto minun kanssani voisi saattaa tytölle kunnian takaisin, ja saatat minut pakoittaa siihen. Enhän minä sinua tarvitsisi, jos itse saattaisin sen tehdä, ja jos minä olisin pakoittanut tytön, niin en ehkä hänestä enään välittäisi. Minun määräni on saada hänet; sentähden sinun pitäisi pitää siitä huolta, sillä sinä tiedät, että minä ilman avioliittoakin voin antaa hänelle kunnian takaisin, mutta silloin häpeä lankee toisille, eikä asiaa pitäisi pakoittaa ylimmilleen, sillä silloin minä en armahtaisi ketään teistä!

— Juopporenttu sinä, kuka sitte sinun armahtamistasi tarvitsee?!

— Luulenpa että teitä on useampiakin, sinä, Hüblinger ja hänen emäntänsä.

Pormestari kävi molemmin kourin kiinni päähänsä.

— Voi sinä verinen vapahtajani! Tätä on mahdoton sietää! Sinut pitää ajoissa pistää hulluinhuoneeseen, ennenkuin sinä ihan joudat äärimmillesi ja teet tuhotöitä.

— Ai, miten olet viisas, nauroi poika, — sinä olet ihan kaikista viisain! Kas, miten hyvin sinä korjaat nahkasi. Tahtoisitko nyt julistaa minut mielipuoleksi jottei kukaan panisi huomiota sanoihini? Mutta anna piirilääkärin vaan tulla, hän kyllä täyttää velvollisuutensa ja ilmoittaa ihmisille, ettei minun aivosäiliössäni ole pimeämpää, eikä valoisampaa, kuin sinunkaan aivoissasi!

— No, silloin minua hyvä Jumala auttakoon, sillä silloin kai minä olen mielipuoli, minä kun en sanoistasi ymmärrä en sitä, enkä tätä. Minä en ymmärrä minkätähden minun kaikilla helvetin voimilla pitää pakoittaa tyttöä ottamaan sinut, koska hänen täytyy iloita siitä, että sinut saa! Minä en ymmärrä millä toisella tavalla sinä aiot antaa hänelle kunnian takaisin, jollet alttarin edessä! Ja kaikista vähinten minä ymmärrän miten minulle ja omaisilleni tästä saattaisi langeta häpeää.

Tällä kertaa poika iski kätensä ympäröimään päätä, ja antoi niiden sitte vajota alas.

— Mutta taivaan nimessä! Ethän sinä tätä lausune todenteolla?

— Sinun kanssasi minä en koskaan tule laskemaan leikkiä!

— Onhan se ihan mahdotonta, ettet sinä tietäisi mitään! Jos sinä samana yönä olisit pitänyt silmäsi auki, niin ei totuus olisi voinut jäädä sinulta peittoon; mutta, ehkäpä sinulle nyt vähitellen selviää, kun minä muistuttelen mieleesi. Ajattele nyt miten meidät tapasit! Kuka se oli, joka oli puvussa kantapäästä kiireeseen asti, sentähden että hän, sinun ensi kertaa huutaessasi, oli tarttunut sukkiin, kenkiin? Kuka se sitte oli, joka ei lausunut sanaa, ei liikahtanut paikalta, kun sinä karkasit minun kimppuuni? Se oli Pirkitta! Minä olin puolipuettuna ja se, joka melkein alastoinna karkasi minua puolustamaan, oli Julia.

— Valehtelijaruhjus! Kurja valehtelijaruhjus! mylvi pormestari ja tahtoi käydä kiinni poikaan.

Poika piti ovea avoinna takanaan.

— Älä minuun koske! huusi hän. — Toista kertaa minä en vaikene sinun hyväksesi! Minä huudan koolle koko kylän! Älä sinä kutsu valehtelijaksi sitä, joka puhuu totuuden!

Hän sulki oven, mutta jäi pitämään kääkää kädessään.

— Luuletko sinä, jos Pirkitan ja minun välillä olisi ollut suhde, että minä olisin pitänyt suuni kiinni ja antanut sinun lyödä ja polkea itseäni häpeään asti, pistämättä veistä ruumiiseesi tai asettumatta hampain kynsin puolustukseen?! Siitä syystä juuri, että tiesin itseni rikokselliseksi, että olin tehnyt syntiä sinun lihaasi ja vertasi vastaan, en minä saattanut korottaa kättäni vastaasi!

Ukko oli tullut kuolon kalpeaksi, hän painoi kädet ohimoilleen, ikäänkuin voimakkaasti katkaistakseen suonten hurjan tykytyksen, ja tuijotti harhailevin silmin poikaan.

— Se ei ole totta, se ei voi olla totta, hän mutisi. — Mistä se olisi voinut häneen tarttua? Ei minusta koko elinaikanani, ei äidistä koko hänen elinaikanaan. Kunniallisuus on aina vallinnut talossani.

— Pelko siellä aina on vallinnut! Ihmiset sanovat, että se, se on emäntäsi hivuttanut kuoliaaksi ja hätyyttänyt ennen aikojaan hautausmaahan. Pelko se on tytönkin karkoittanut luotasi, ja kun ei nainen saa rakastaa ketään likeistään, niin hän helposti hakee esineen vieraitten joukosta, vaikkei hän itse muutoin siitä välittäisikään. Niin, sinun tyttösi oli henttunani, eikä ainoastaan siitä päivästä ja siitä yöstä alkaen, jolloin hemmetin kirottu peijakas sinut sinne toi. Sinun huutaessasi ensi kertaa me olimme hiljaa ja luulimme, että sinä kai menisit matkaasi; mutta kun me huomasimme, ettet aikonut sitä, vaan aijoit tulla sinne ylös, silloin me olimme säikähdyksestä menehtymäisillämme ja hiivimme Pirkitan huoneeseen. Siellä Julia sai sanotuksi: "isä tappaa minut!" Enempää hän ei voinut puhua, eikä sitä tarvittukaan — olihan siinä tarpeeksi selitystä, kun hän väänteli toverin jalkojen juuressa ja minä vavisten seisoin vieressä. Pirkitta siinä seisoessaan ei puhunut ainoaa sanaa, hampaat vaan kuuluvasti kalisivat vastatusten; äkkiä hän tarttui Juliaan ja työnsi hänet ulos ovesta. En tiedä tahtoiko hän alusta alkaen ottaa kaikki niskoilleen, sen vaan tiedän, että kun hän sitte näki ja kuuli sinun kiivastuvan, niin hänen hyvän omantuntonsa kiivaus ja suru toverin tähden saivat hänet jäämään sinulle vastausta vaille! Sitte jälkeenpäin, kun mellakka jo oli liikkeellä kylässä, olisi hänen vastuksensa auttanut sangen vähän, ja viisainta oli, että hän läksi tiehensä. Mutta jos minä nyt, kun koko mellakka tähän saakka on seisahtunut ylimmilleen, tarpeellisella tavalla asettaisin sen liikkeelle, niin se tulisi sellaiseksi, että se panisi koko Sebensdorfin hämmästyksiin, etkö usko? Nyt sinä sen tiedät ja ymmärrät, että kun ei jyryllä nostettu herruutesi ja kunniallisuutesi kelpaa edes puun kantoa särkemään, kai olisi parasta että tekisit minun mielikseni!

Vanhuksen kasvot olivat tulleet tulipunaisiksi, kunnes puna kokonaan katosi, aina silmän valkuaisiin asti. Jokainen jänner vavahteli, piirteet vääntyivät jokaisen värähdyksen vaihteessa. Hän ähkyi:

— Nauttia vierasta, lahjoitettua kunnioitusta? — Taloni kunnia olla riippuvaisena kerjäläistytön säälistä ja armosta?! Olla minä hetkenä tahansa miesrentun häväistävänä?! Voi! — hän löi rintaansa vastaan molemmat nyrkkinsä. — Älköön olko enään mitään tekemistä minulla sen miehen kanssa! tyttären täytyy sovittaa!

— Ole järkevä, huusi poika, — Jumalan, Jesuksen tähden, ole järkevä! Ajattele, että se on oma lapsesi, omaa lihaasi ja vertasi, — kaikki voi tulla sovitetuksi! — Julia yksin — —

Vaikeroiden hän lankesi maahan ja koetti kietoa käsivartensa raivostuneen miehen polvien ympäri, mutta tämä potkasi hänet luotansa ja riensi pois. Kauhistus oli vaikuttanut pojan jäseniin, vaivalloisesti hän nousi pystyyn. Hän laahautui alas portaat, ja kun hän pääsi tielle, juoksi pormestari jo pitkän matkan päässä, lakitta päin, liehuvin hiuksin, suoraa tietä Mooshofia kohti.

Kyökistä kuului iloista laulua, emäntä, askaroidessaan lieden ääressä, lauloi. Kun askelten kopina kuului likenevän, hän vaikeni ja kohotti katseensa: isä seisoi hänen edessään; kun hän näki hänen hurjasti vääntyneet kasvonsa ja uhkaavat silmänsä, huusi hän:

— Jesus, hän tietää kaikki!

Ja peitti kasvot käsillään.

— Niin, mylvi isä, — sinä — —

Hän työnsi kauhean kirouksen tulemaan ja laski nyrkkinsä hänen kurkulleen — — —

Kahdestoista luku.

Syy siihen, että Pirkitan äiti tuli kaupunkiin. Mitä Kustavilla ja Pirkitalla vielä oli sanottavaa, sekä kertomuksen tekijällä kuvattavaa — johon tämä kertomus loppuukin.

Kun Pirkitta vielä lepäsi äitinsä sylissä, huomasi tämä äkkiä Kustavin.

— Tämä on varmaankin isäntäsi? sanoi hän.

Sitte hän muutamia kertoja niiata nytkäytti, ja tyttö, jonka pää vielä nojasi vanhan vaimon olkapäähän, teki ihan aiheettoman kumarruksen jokaiselta niiaukselta.

— Mutta mitä sinä itket, jatkoi talonpoikaisnainen, — kun et vielä ollenkaan tiedä mitä minä tuon?

— Itken ilosta, äiti, kun sinä tulit juuri nyt, jolloin sinua niin tarvitsen.

— Hyvä on, hyvä on, minä myöskin iloitsen siitä että olen sinun luonasi. Mutta voithan sinä ymmärtää, etten minä pikkuasiain tähden lähtisi kulkemaan näin kauvas, melkein yöt päivät yhtämittaa. Mutta tule pois, eihän meidän tässä herran edessä sovi näin puhella.

— Puhu vaan, äiti. Herra saa kuulla kaikki, mikä minua koskee, olkoon mitä tahansa.

Hämmästyneenä akka katseli molempia. Sitte hän jokseenkin laveasti rupesi kertomaan, mitä hirveitä asioita viime päivinä oli tapahtunut Sebensdorfissa. Miten Risto lurjus oli tullut pormestarin silmille ja kertonut kuinka tuona yönä Pirkitta hänen kanssansa oli tullut huonoon huutoon, vaikka Julia oli ollut hänen oikea henttunsa; ja Pirkitta oli vaan pelästyksestä ja kauhistuksesta ääntä päästämättä antanut koko syyn langeta itselleen.

— Ole sinä toisen kerran ymmärtäväinen, vaikka sinua pidettäisiinkin sydämmettömänä. Lukkoa sinä huoneesi ovi, ja anna toisten toimittaa toimitettavansa keskenään. Sinua tämä vaan on vahingoittanut ja mitä hyötyä Julialla on siitä ollut? Ei mitään. Jos ei ukko silloin häntä tappanut, niin hän sen siaan nyt sen teki.

— Jumalan tähden, äiti!

— Kyllä on niinkuin sanoin. Jumala armahtakoon hänen sieluraukkaansa! Raivosta sokeana ukko juoksi Mooshofiin ja kävi häneen käsiksi. Eikä se jumalaton mies ajatellut sitä, että hän kantoi lasta. Se syntyi kuolleena ennen aikojaan maailmaan ja vei äidin mukaansa hautaan. Ennen kuolemaansa hän kaikille tunnusti syntinsä, ja sinulle minun piti viedä hänen viimeiset terveisensä ja kiitoksensa kaikesta sinun rakkaudestasi ja uskollisuudestasi, ja kertoa että hän helpommin kuolee, kun hänen kuolemansa antaa sinulle takaisin kunniasi ja — niinkuin hän Jumalalta toivoo — sovittaa hänenkin rikoksensa.

Pirkitta purskahti itkuun.

— Oi Julia raukka, rakkain toverini pienestä pitäin! Niinkö sinun täytyi käydä? Ehkä olisi käynyt ihan toisin, jos hänkin olisi saanut pitää äitinsä elossa?!

Vanha vaimo silitteli lapsensa poskia. Leena oli hiipinyt seisomaan isänsä viereen ja katseli uteliain silmin vierasta.

— Pirkitta, äiti mahtaa olla väsynyt, sanoi Kustavi, ja kumartuen lapsen puoleen: — Leena pieni, viisas lapseni, sinä viet vanhan rouvan tädille ja sanot, että se on Kitan äiti, joka on tullut kaukaa ja on hyvin väsynyt ja nälissään. Muistatko sen? Niin! No mene siis ja toimita hyvin asiasi!

Vanha vaimo ja lapsi läksivät käsi kädessä, he joutuivat innokkaasen keskusteluun, joka ehkä oli vielä tärkeämpi sentähden, että toinen vaan puoleksi ymmärsi toista. Pirkitan katse heitä seurasi. Kun hän käänsi silmänsä Kustaviin, hymyili hän kyynelten takaa. Kustavi oli tullut ihan likelle häntä.

— Miksi? kysyi hän.

— Kultatukka raukkaa, nyt hän jo toisen kerran ajettiin pois täältä!

— Pirkitta, — mies tarttui tytön molempiin käsiin, — tällä kertaa, jotta pian, pian kutsuisimme hänet takaisin, jäämään ainaiseksi luoksemme; mutta ensimmäisellä kerralla… Kiitos Jumalan, että se on mennyt kuin paha uni!

— Voi, en saata lausua, miten olen kärsinyt näinä päivinä, kun olen tietänyt mitä Sebensdorfissa minusta sanoisivat — ja sinä sen saisit kuulla.

— Suo anteeksi, että sitä uskoin!

Tyttö nojasi otsansa hänen rintaansa vastaan.

— Kuka sitä ei olisi uskonut? lausui hän hiljaa.

— Olihan vaikeaa olla sitä uskomatta!

— Voi, kyllä sitä oli vaikea uskoakin!

Tyttö nosti päänsä ja sanoi innokkaasti:

— Mutta minä en voinut sinä hetkenä toisin menetellä, kun vanha mies ihan mielettömänä raivosi. Minä olisin ikäänkuin usuttanut petoa tuota raukkaa vastaan, ja samalla koko sieluni raivostui siitä, että mies luuli minua huonoksi, sentähden että olen köyhä, ja omaa tyttöänsä puhtaaksi, sentähden että hän on rikas! Minä en saanut puhutuksi vastaan, niin oli mieleni katkera ja pelkäävä. En tietänyt miten kalliisti vieraan rikoksen hyvitystä saa maksaa!

— Vielä kerran, suo anteeksi!

— Oi miksi tuo: vielä kerran? Johan me olemme selvillä. Mitä vielä puuttuu?

— Että sinä kokonaan tiedät ajatukseni. Suo anteeksi, etten olisi saattanut sitä antaa anteeksi, jos se olisi ollut totta.

— Siitä en sinulle suutu! Minä olen ihan samaa mieltä kuin sinä, ettei sillä tavalla päästäisi siihen suhteeseen, jossa kaksi ihmistä koko elämänsä ajan luottavat toisiinsa. Se joka ei tuomitse ankarasti, tarvitsee itse löyhää arvostelua. Sen kaupan takana piilee aina joku kuje. En mistään hinnasta tahtoisi, että minulle sellaista anteeksi annettaisiin; silloinhan minä jälkeenpäin olisin siihen pakoitettu, ja sitä en tahdo, en tahdo, en edes ajatella.

— Kas, miten sinä osaat kiivastua!

— Minä ansaitsen nuhteita, sillä minulla ei ollut oikeutta siihen.

— Niihin sinulla ei saa olla syytä, sen oikeudenhan minä mielelläni suon sinulle.

— Oi sano, merkitseekö se sitä, mitä olen odottanut ja toivonut kuulevani sinulta, merkitseekö se että sinä taas olet omani?

— Ihan varmaan, sydämmen syvimpään sopukkaan saakka sinun omasi!

— Voi, koska se nyt on lausuttu, niin anna minun ottaa itsesi ja pitää itseäsi, sinä ainoa rakastettuni, — hän kietoi pehmeän käsivartensa hänen kaulansa ympäri, — tavalla, jolla en koskaan ole ketään pidellyt enkä tule pitelemään!

Niin he seisoivat hetkisen, sitte Pirkitta painoi alas päänsä, otti Kustavin käsivarren ja he läksivät astelemaan taloa kohti; joku syyshallojen aikana varissut lehti, joka maan kosteudesta oli ruskettunut, rapisi jalkojen alla.

Kustavi näki, että tyttö hiljaa itki.

— Mikä sinun on, kysyi hän. — Mikä?

— Voi ei mikään! Itken siksi, että mieleni on niin onnellinen, niin haikea. Se minuun koskee, että minun onneni tähden olennon, joka oli minulle rakas, täytyi lähteä maailmasta.

— Oi kultani, se on maailman menoa, että muut saavat maksaa meidän onnestamme, ja me heidän onnestaan. Tuhannen tuhannet huokaavat raskaan taakan alla, jotta yksi ainoa yksityinen heistä kulkisi kuormatta, pystyssä päin. Vastoin tahtoamme me rakennamme toiselle onnea oman onnemme kustannuksella, itsekkäästi omaa onneamme toisen onnen kustannuksella; ja tässä mieltä katkeroittavassa puuhassa näyttää sama raaka valta tasoittavan sen ehkäisemättömän kurjuuden, joka yhtä sokeasti valtaa ylhäiset ja mahtavat, kuin alhaiset ja köyhät.

Pirkitta jäi parin askeleen päähän seisomaan.

— Mutta löytyyhän toki ehkäisemätöntä onneakin?

Kustavi katsahti häneen ja kun tytön silmä niin luottavaisena katsoi häntä, luuli hän ymmärtävänsä mitä hän tarkoitti, hän naurahti ääneen ja veti tytön syliinsä.

— Kyllä, aivan ehkäisemätöntä, sanoi hän.

* * * * *

Fischer vanhemman asunnosta portaita alas astui hyvin lihava herrasmies, vilkkaassa keskustelussa itsensä kanssa. Kuistilla hän kohtasi yhtä hyvänvoivan olennon, kuin hän itse oli.

— Pyydän anteeksi!

— Vai herra Mittrowitzer!

— Enhän erehdy, olettehan te herra Körbler? Minua suuresti ilahduttaa!

— Minulle on erinomaisen hauskaa, sanoi maakauppias, — että teidät tapaan näin sattumalta. Olen tullut Wieniin asioiden tähden ja tahdoin ensinnäkin tavata herraa, teidän kauppakumppalianne, ystäväämme Fischeriä, ja kuulin, että hän olisi täällä talossa, vanhempiensa luona.

— Kyllä, täällä ylhäällä.

— Mutta sanokaa minulle hyväntahtoisesti, olen kuullut, että hän on mennyt naimisiin?

— Vuosi sitte.

— Siis todellakin? Ja onkohan siinä perää: olen kuullut, että talonpoikaskaunottaren kanssa?

Tällä kertaa Mittrowitzer säästäytyi vastauksesta; lausuessa sanaa "talonpoikaiskaunotar", hän nyökäytti päätänsä, ja alleviivasi oikean kätensä etusormella sanan "kaunotar" Körblerin nutun hihaa vastaan.

— Minä tunnen nuo kaunottaret, jatkoi Körbler, — epähienot piirteet, leveät lanteet, käynti samaan tapaan, nalkuttavat enemmän kuin puhuvat, ja ovat sivistyneitten joukossa ihan päiviltä poissa. No, sehän on jokaisen oma makuasia.

Mittrowitzer pudisti päätänsä, kohottihe suoraksi ja heilutteli käsiänsä ilmassa.

— Sievä! — Herttainen wieniläinen! — Eikä tyhmä!

— Siis totutettu toiseen ilmanalaan? No hyvä, hyvä, se merkitsee jo paljon. Mutta arvoisin herrani, on noissa tuollaisissa omituisissa avioliitoissa aina joku koukku pitelemässä; ne vieroittavat aina sukulaiset, ja näin meidän kesken suoraan sanoen, eihän perhe juuri saata ylpeillä tästä miniästä!

Mittrowitzer oli punastunut, sillä häntä suututti.

— Ylpeilläkö? Parempi — parempi, — iloa heillä on hänestä!

— Onko niin? No, sittehän kaikki on käynyt niin hyvin, että vaan saamme onnitella ystäväämme Fischeriä. —

— Onnitella! Hänelle vaimo! Lapselle äiti!

— Vai joko äiti?

— -puoli, -puoli, sähisti Mittrowitzer.

— Ai niin, anteeksi, sen ihan unohdin. Älkää muutoin ymmärtäkö asiaa sillä tavalla, että kateudesta tai suomattomuudesta olisin lausunut sen, mitä olen sanonut! Kaukana siitä. Sellaisissa mieskohtaisissa asioissa vallitkoon vapaus ennen kaikkea! Fischerillä olisi oikeus vastustaa kaikkia, vaikka asiat olisivat millä kannalla tahansa, jos vaan nainen häntä miellyttää.

— Miellyttääpä muitakin.

— Miellyttävätkö muutkin? Aijai, hyvä että sanoitte. Kertokaa siitä vähän likemmin. Fischer, ystävä raukka!

— Olette hullu! kiivastui Mittrowitzer. — Sanoin: hän! Enkä: häntä!

Sen lausuttuaan hän kääntyi pois ja meni vaunuillensa. Körbler seurasi häntä viipymättä.

— Voi, voi hullua väärinkäsitystä! koetti hän naurahtaa. Mutta ajatteli: hänen kirottu siansaksansa! Siinä on oleminen varoillaan! Kai hän kantaa kaiken ihan lämpimäisinä Fischerille. Kaunis juttu! Tuollaisella möhömahalla ei ole minkäänlaista ymmärrystä!

Sitte hän siirtihe vaunun oven välitse, lausuen vielä kohteliaisuuksia, pyytäen anteeksi ja selitellen.

* * * * *

Kustavin vanhempien asunnossa, sohvalla, istui vanhan rouvan vieressä Pirkitta, pöydän ääressä istuivat kälyt ja nuori "naisvihaaja", jolla nyt, niinkuin aina, oli kirja käsillä. Kustavi oli nojautunut vanhimman sisarensa nojatuolia vastaan, joka oli likinnä hänen rouvansa istumasijaa, ja Leena istui sohvankulmaan painuneena äitipuolensa vieressä, ja katseli sieltä tyytyväisenä, kun hän näki toisten kasvojen ilostuvan.

Paperikääröt, kirjoitetut liput, sanomalehdistä leikatut pätkät kohoelivat pöydälle levitettyinä Pirkitan edessä, ja yhä hän laukusta veti esille uusia. Ne olivat ruuanlaittoneuvoja, lenninki- ja käsityömalleja ja ohjauksia talouden hoitamiseen, jota kaikkea Pirkitta oikein himoten kokoeli; niitä kerjäeltiin kokeneilta perheenäideiltä, vaihdettiin ystävättärien kesken, leikattiin sanomalehdistä. Siinä kiihkeästi selaellessa, siirtyi aivan sattumalta joku lippu sen kirjan lehdille, jota nuori herra lanko luki; vihaisesti hän työnsi sen takaisin, mutta kun niitä häijysti ja uhkaavasti rupesi kasaantumaan yhä enemmän juuri sinnepäin, niin hän nosti pois kirjan pöydältä ja luki sitä, käsissään pidellen ja tuoliaan kiikutellen. Tätä Pirkitan pientä pilaa ja vanhan rouvan hyvin teeskenneltyä totisuutta, kun hän juhlallisesti nyökäytti päätänsä ja ihaelevin silmin katseli noitten aarreläjien loppumattomuutta, joihin yhä jostakin laukusta lisääntyi uutta, — silmäeli veitikkamaisena kolme tyttöä ja Kustavi.

— Minä en voi häntä kyllin kiittää, sanoi Pirkitta, kädellään osoittaen Kustavia, — siitä että hän aina ja kaikessa antaa minun yksinäni johtaa taloutta; sitä tehdessä ja laverrellessa Kultatukan kanssa — Kultatukka sai siinä osakseen hellän katseen — kuluu päivä niin hauskasti ja nopeasti, ja illoin istumme yhdessä ja Kustavi lukee ääneen. Koulumestarin tyttärenä minä tietystikin osaan lukea yhtä hyvin kuin isä osasi, mutta hän, tehdäkseen sen oikein kauniisti, esitti kaikki niin leveästi ja kirjoituksen mukaisesti, johon en minä pysty, kun Kustavi sitä vastoin lukee niin kuin puhutaan; ja minä mieluummin lakkaan kokonaan lukemasta kuin esittelen kaikki ikäänkuin rukousta lausuisin; siitä kärsii kauneinkin kirja.

Sivuhuoneen ovi avautui ja vanha herra astui kamaristaan.

— Vai täälläkö te olette lapset? Se on hyvä. Miten käyvät kaupat?

Hän osoitti levällään olevia paperiliuskoja, jotka äkkiä hajosivat ilmaan, ja panivat tytöt nauramaan. Pirkitta nousi ja lämähytti kädet yhteen päänsä yli.

— Eihän siitä mitään vahinkoa, sanoi Fischer vanhempi, — arvelen, että ne löytyvät ja sinä ne saat säntillisesti takaisin. Ovathan ne numeroidut? Mutta nyt seuraa "Suudelma", Hofburg-teaatterin näytelmävarastoon kuuluva kappale.

Hän sulki miniän syliinsä ja antoi tämän hyväilyn kestää tavattoman kauvan. Pirkitta hiukan taipuutui poispäin.

— Vai kestääkö se niin kauvan? kysyi hän.

— Se täyttää koko illan.

Nauraen nuori rouva riistäytyi irti.

— Voi isä, tänään sinä taas olet erittäin hyvällä tuulella, sanoi vanha rouva.

— Aina, kun näen teidät iloisina ja tapaan nuo molemmat meillä terveinä ja tyytyväisinä. Mutta — mutta, Kustavi, liitostasi lankee sentään varjo minun taloni rauhaan.

— Jumalan tähden, isä! huudahti Kustavi kiivaasti.

Hän kyllä huomasi, että vanha herra vilkasi nuoreen lukijaan, joka ei aavistanut mitään pahaa.

— Niin, veljesi, tuo poika tuossa tuottaa minulle paljon huolta. Nähtyään miten sinä löysit onnen, hän luulee voivansa sen löytää samalta tieltä, eikä enään ajattele muuta, kuin liittojen solmimista palvelustyttöjen kanssa.

Odottamaton tapaus seurasi. Nuori "naisvihaaja" ei punastunut, hän kohotti päänsä kirjasta ja hiukan hämillään hymyillen, sekä epäröivänä että rohkeasti, hän sanoi:

— Kyllä minä ihan saatan seurata vanhimman veljeni esimerkkiä.

— Vanhemman veljesi esimerkkiäkö?

Lyöden kätensä kokoon Fischer vanhempi peräytyi pari askelta ja tuijotti säikähtyneesti nuorinta lastansa.

— Ethän sinä toki sillä tarkoita, että jo sinäkin olet lapsenpiialle lapsen…

Silloin nuori mies lensi tulipunaiseksi, hän viskasi kirjansa kiinni ja karkasi tiehensä.

Vanha herra katseli hänen jälkeensä ja veti kellonsa.

— Pian on illallisaika, lausui hän, — siis minun heti täytyy lähteä tekemään sovintoa.

— Vai, sanoi vanha rouva, — että me tavallisuuden mukaan odottaisimme kunnes hän on juossut sinua pakoon ja sinä olet ajanut häntä takaa kaikkien huoneitten läpi, kunnes olette väsyneet lapsellisuuksiinne? Ei, minä pyydän! Pirkitta menee häntä noutamaan.

Pirkitan mentyä soi kello. Kustavi meni katsomaan, kuka sieltä niin myöhään tulisi. Ensimmäisessä huoneessa hän kohtasi Körblerin.

— No Körbler, sinäkö täällä?

Tämä tarjosi hänelle kätensä.

— Suo anteeksi, sanoi hän, — että tulen näin myöhään, ja ulkopuolella kotiasi. Viipymiseni täällä on niin rajoitettu, minulla on kiirettä enemmän kuin aikaa, enkä tahtonut matkustaa pois ennenkuin olin tavannut sinut ja nauttinut sinun onnesi näkemisestä.

Kustavi esitteli hänet perheelle, viimeksi Pirkitallekin, joka oli palannut karkurin kanssa.

— Hauska teihin tutustua, herra Körbler, sanoi nuori rouva. — Mieheni on minulle paljon teistä kertonut.

Paksu herra katseli epäillen Kustaviin, sitte Pirkitan kasvoihin: ei pieniäkään ivan ryppyjä, ei teeskenneltyä myhäilemistä! Jos tuo kaikki sitte oli hänelle opetettua, mutta hän todellakin käyttäytyi niinkuin "sivistynyt nainen". Mutta herra oli hiukan hämillään ja unohti kokonaan vakuuttaa, että häntähän se oikeastaan suuresti ilahutti…

— En tahtonut matkustaa pois ennenkuin olin nauttinut ystäväni onnen näkemisestä.

Hän vielä kerran löperteli sen lauseen, niinkuin papukaija.

— Onko hän sitte niin onnellinen? kysäsi Pirkitta, katsellen miestänsä.

Kustavi hymyili vaieten.

— Niin näettekö, jatkoi hän, — hän jää vastausta vaille. Miten ikävä, jos te ainoastaan sentähden olisitte tehnyt pitkän matkan. Tiedättekö herra Körbler, terveyttään ja onneaan ei kukaan ajattele eikä näytä muille ja joka kolmannellehan se tuottaisikin vaan kateutta, tai häntä ikävystyttäisi. Nuo lahjat ovat tasan mitatut vain kahdelle, ja jos he säästäväisesti niitä käyttävät, niin ne hyvin riittävät elämän ajaksi. Eikö niin Kustavi?

Körbler huokasi. Fischer vanhempi ojensi vanhalle rouvalle kätensä pöydän yli.

— Muoriseni, lausui hän, — kyllä me huoleti voimme toivottaa noille molemmille yhtä pitkää ikää, kuin itsellämme on.