E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

TOVERI

Kirj.

LUDVIG ANZENGRUBER

Suomentanut

Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1895.

Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainossa.

LUDVIG ANZENGRUBER.

Maailman historiassa ei ole suinkaan harvinaista, että ihmiset, joita jälkimaailma kunnioittaa ihmiskunnan etevimpinä, eläissään eivät saa tunnustusta, vaan saavat paljon kovaa kärsiä, tuntemattomina taistella suuria vaikeuksia ja vastuksia vastaan. Kirjallisuushistoriasta saamme myöskin lukea monesta semmoisesta elämänvaiheesta. Espanjan suurin runoilija Cervantes sai kokea mitä erilaisimpia vaiheita, sai nähdä paljon puutetta. Portugalin ainoa suuri runoilija Camoens eli samoin mitä tukalimmissa oloissa ja koki omituisimpia seikkailuja. Mutta me ajattelemme, että siitähän on niin kauvan, olot silloin olivat paljon vähemmän kehittyneitä kuin nyt. Meidän päivinämme ei varmaankaan saattaisi niin tapahtua. Nythän ainakin osataan antaa täysi arvo nerolle, ei kenenkään ansiokkaan ihmisen tarvitse meidän päivinämme puutetta kärsiä. Niin olemme valmiit ajattelemaan. Ja kuitenkin saattaa vielä nytkin niin tapahtua. Suuressa, vanhassa sivistysmaassa saattaa suuri runoilija kokea vaikeimpia kohtaloita, ennenkuin hän saavuttaa tunnustusta, ja sittenkin kun hänet tunnustetaan aikansa etevimpien runoilijain joukkoon, ei elämän kovuus lakkaa häntä koko elämän iän painamasta ja ahdistamasta. Että niin saattaa käydä, nähdään itävaltalaisen etevän runoilijan Ludvig Anzengruberin elämästä, joka kuoli muutamia vuosia sitten.

Ludvig Anzengruberin elämänvaiheet ovat niin mieltäliikuttavia, että semmoisinaan aina ansaitsevat kertomista. Meillä suomalaisilla on lisäksi toinen syy tuntea häntä kohtaan myötätuntoisuutta. Hän on teoksissaan etusijassa kuvannut kansanelämää. Meidän kirjallisuudessa on tällä runoudenlajilla suuri sija. On sen vuoksi luonnollista, että me mielellämme tutustumme etevän saksalaisen kansanelämän kuvaajan teoksiin. Niitä onkin jo useita suomennettu, ja useampia toivottavasti suomennetaan ja jos hänen teoksiinsa miellymme, haluamme myös tutustua niiden tekijän elämänvaiheisiin. Seuraavassa koetan muutamin sanoin niitä kuvata ja samalla mainita sanasen hänen etevimmistä teoksistaan.

* * * * *

Ludvig Anzengruber syntyi Wienissä marraskuun 29 p:nä 1839. Isän puolelta polveutui hän itävaltalaisesta talonpoikaissuvusta, äidin puolelta wieniläisestä porvarissuvusta. Isoisä oli talonpoika, isä Johan Anzengruber, pikkuvirkamies. Johan Anzengruber oli myöskin runoilija, vaikka hän ei koskaan nähnyt tuskin riviäkään kirjoittamastaan painettuna. Hän kirjoitti runoja ja näytelmiä, ja ilmenee hänen näytelmissään todellisia lahjoja. Ne olisivat ainaiseksi jääneet unohduksiin, ellei hänen poikansa olisi niitä maininnut Schillerin ja Shakespearen rinnalla niinä teoksina, joista hän etusijassa on oppinut. Ehkä hän olisi tunnustustakin saavuttanut, jos olisi vähän suotuisemmissa oloissa elänyt ja vähän kauvemmin. Nyt hän kuoli jo 1844 ainoastaan 34 vuoden vanhana, jättäen viisivuotisen hennon poikansa jalon vaimonsa hoidettavaksi ja kasvatettavaksi.

Isän kuoleman kautta kadotti pikku Ludvig kasvattajansa, äiti puolisonsa, molemmat elättäjänsä, sillä paitse kasallista käsikirjoituksia jätti Johan Anzengruber leskelleen pienen eläkkeen vähän yli 330 Suomen markkaa vuosittain. Isästään on Ludvigilla hyvin vähän muistoja. Hän kertoi muistavansa vaan kuinka joskus lempeä mies nosti hänet ylös, pani polvelleen ja sanoi "tule kelpo mieheksi" ja sitten leikkasi suuren "pyhäpäiväviipaleen" leipää ja levitti siihen hunajaa. Myöhemmin oppi hän tuntemaan isänsä tämän painamattomista teoksista.

Vaikkapa näin niukkoihin oloihin jääneenä osasi äiti kasvattaa poikaansa, niin ettei hänen koskaan tarvinnut suoranaista puutetta tuntea ja että hänen lapsuutensa oli rikas ja onnellinen. Silloin perustui se hellä suhde äidin ja pojan välillä, jota kesti koko elämän iän, joka saattoi äidin seuraamaan poikaansa kaikilla hänen retkillään, saattoi hänet jakamaan kaikki hänen vaivansa ja vastuksensa. Ja vielä sittenkin kun äiti oli kuollut, sanoi Ludvig Anzengruber aina koettavansa niin elää, kuin olisi hänen äitinsä vielä elossa ja olisi hänelle iloa tuotettava.

Vaikka he ulkonaisesti elivät hiljaisesti oli Ludvigin lapsuuden aika sisäisesti rikas. "Se aika", niinkuin hän sanoo, "jolloin köyhyys oli kyökkimestarina, mutta minä en sitä vielä tiennyt, oli onnellinen aika". Se oli "ihanteellinen aika". Lapsena jo oli hänellä vilkas mielikuvitus. Leikkiessään kuvitteli hän huoneen puutarhaksi, siihen kukkapenkit ja keskelle huonetta pohjattoman kaivon. Ja niin oli hän leikkiinsä kiintynyt, että hän saattoi surusta huutaa ja itkeä, jos joku polki hänen olemattomien liljojensa ja ruusujensa päälle, tai kauhusta, jos joku rakas omainen putosi tuohon hirmuiseen kaivoon. Aikaisin myöskin hänen näytelmälliset taipumuksensa heräsivät. Hän teki näytelmiä jo ennenkuin hän osasi kirjoittaa. Aiheensa niihin sai hän saduista ja kumppalina niitä esittäessä oli kyökkipiika. Ritari Siniparrasta tehtiin hirmuinen murhenäytelmä. Kyökkipiika avasi kaapin oven, jossa murhatun rouvan piti olla. Sen näki pikku Ludvig ja hyökkäsi hänen päälleen ja tappoi hänet rangaistukseksi muka luvattomasta uteliaisuudesta, eikä hän suinkaan ollut tyytyväinen, jollei surmattu todellakin huutanut. Itse hän huusi niin, että kerrankin koko talon väki syöksyi kauhistuneena hätään luullen jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Kun he saivat kuulla asian oikean laidan, arvelivat toiset poikaa hulluksi, mutta toiset sanoivat että siitä pojasta kai vielä tulee jotain erinomaisempaa.

Nuoren Ludvigin rakkaampiin lapsuuden muistoihin kuuluvat vielä ne hetket, jotka hän vietti vanhan yli 70 vuoden ikäisen mummonsa seurassa, joka oli reipas talonpoikaisnainen, ja osasi kertoa pojanpojalleen kansansatuja ja tarinoita ja taikoja. Mummo on ollut esikuvana monelle vanhalle naiselle Anzengruberin näytelmissä.

Opetusta sai nuori Ludvig ensin kansakoulussa, jota koulunkäyntiä myrskyinen vuosi 1848 hetkeksi keskeytti katumelskeineen, juhlakulkuineen. Kulkipa pikku Anzengruberkin toisten poikien kanssa henkensä kaupalla kuulasateen läpi mustan-punaisen-kultaisen lipun perästä. Kun rauhattomuudet asettuivat, jatkettiin koulua taas. Vuosina 1851-53 kävi hän alempaa reaalikoulua ja vuonna 1854 oli hän ylemmän reaalikoulun alemmalla luokalla. Niihin aikoihin alkavat kuitenkin hänen todistuksensa käydä huonoiksi. Hän oli löytänyt vinniltä isänsä kirjalaatikon. Ja sen sisällön tutkiminen antoi hänelle niin paljon ajattelemisen aihetta, ettei hän malttanut olla koulussa tarpeeksi tarkkaavainen.

Vuonna 1854 kuoli isoäiti. Kuinka syvästi Anzengruber oli häneen kiintynyt, näkyy kirjeestä, jonka hän 18 vuotta myöhemmin kirjoitti ystävälleen Roseggerille, kun samanlainen suru oli kohdannut tätä. Muun muassa sanoo hän: "Meidän kuolleemme eivät ole kuolleita, niinkauvan kuin me elämme. Ja kun me kuolemme, silloin me vaan otamme ne mukaamme maailmasta, jossa ei heitä enää kukaan ymmärrä."

Isoäidin sairastaminen ja hautajaiset olivat kuluttaneet viimeisetkin säästörahat. Ja koska pieni eläke ei riittänyt molemmille elatukseksi, otti äiti itselleen pienen paikan, pojan taas täytyi heittää koulunkäyntinsä kesken. Erään ystävän välityksellä tuli hän kirjakauppias Sallmayerille apulaiseksi. Isäntä mahtoi olla omituinen mies, filosoofinen maailmanmies, joka ei muusta välittänyt kuin mukavuudesta ja nautinnosta. Mutta vieläkin omituisempi oli palvelija. Käskemättä hän ei kaupan hyväksi liikuttanut sormeakaan. Myöminen oli hänestä sivuasia, lukeminen pääasia. Kolme vuotta sietivät Sallmayer ja Anzengruber toisiaan. Illalla kävi Anzengruber kauppakoulua. Mutta ei sekään häntä huvittanut. Lukeminen täytti hänen mielensä. Ainoatakaan kirjaa hän ei jättänyt koskematta. Etenkin luki hän maalarien elämäkertoja ja eli koko sielullaan renessansiajan suurten miesten, etenkin Leonardo da Vincin elämää. Samalla hän myös ensi kerran tutustui taiteeseen. Jonkun aikaa luuli hän jo että hänelläkin oli taipumusta kuvaamataiteeseen. Olihan hänen äitinsäkin nuorena tyttönä maalannut kukkia. Kaiket joutoaikansa hän nyt vietti taidekokoelmissa. Rupesipa hän omin neuvoin, ilman mitään ohjausta harjoittamaan vaskipiirrosta.

Mutta yhä voimakkaammaksi kävivät hänen näyttelijä- ja runoilijataipumuksensa. Moni näytelmä, jota hän näki esitettävän, teki häneen hyvin syvän vaikutuksen. Innostuipa hän eräästä ilveilystä niin, että hän itse kirjoitti samaan malliin pienen näytelmän. Syvimmän vaikutuksen häneen kuitenkin tekivät erään Prüllerin kansanelämää kuvaavat näytelmät, joita siihen aikaan Wienissä näytettiin. Vielä etevänä kirjailijana muisteli hän hartaalla mielin Prüllerin karkeatekoisia näytelmiä. Näyttelijäksi alkoi hänen oma halunsakin yhä kiihkeämmin vetää. Ensi kerran koetti hän sillä alalla voimiaan muutamien toverien kanssa seuranäytelmässä. Hän tahtoi nyt yrittää sekä kirjailijan että näyttelijän tointa. Eikä hänen hyvä äitinsä vastustanut tätä tuumaa, etenkin kun hänen oli, Sallmayerin erotettua hänet, ollut mahdoton saada uutta paikkaa, ja lisäksi oli sairashuoneessa sairastanut kovaa lavantautia, ollen lähellä kuolemaa, joten kaikki toimeentulo tuntui ehtyvän. Heti parannuttuaan saikin hän paikan teaatterissa eräässä Wienin esikaupungissa, ja palkkaa 25 guldenia, s.o. noin 62 Suomen markkaa kuussa. Hänen hyvä äitinsä piti luonnollisena velvollisuutenaan seurata sinne poikaansa, ruveten hoitamaan hänen talouttaan.

Talvella 1859 alkoi kaksikymmenvuotias Anzengruber vaikean, raskaan aikakauden elämässään, alkoi kuljeksijaelämänsä aikana, jolloin matkustaminen oli taito. Hänen ensimäinen paikkansa oli hänen parhaimpansa. Ne olivat "kovia vuosia, nämä draamalliset oppivuodet" ja vaikka Anzengruber "parantumattomana haaveilijana niinkuin hypnotiseerattu aina oli valmis syömään raakoja perunoita päärynöinä ja keinuttelemaan tyynyjä lapsina", täytyi hänen kovan koetusajan perästä tulla huomaamaan, että "ihanteiden kuvitellussa maailmassa elämä on realistisempaa kuin koskaan missään muualla". Nuorukainen tosin piti "pahaa, joka koetti tunkea hänen elämäänsä, tietämättään kaukana itsestään, niinkuin nukkuva kärpäsiä. Tosin pyrki hän kaikesta typerästä, ontosta, tuskallisesta, joka hänen tukalassa tilassaan ahdisti häntä, hoitamalla sitä rikasta sisäistä aarretta, jonka hän luuli omistavansa. Ja seisoihan hänen äitinsä uskollisesti hänen rinnallaan, auttaen häntä selittämään tulevaisuuden unelmia, luottaen ja uskoen hänen kanssaan niiden toteutumiseen." Mutta hänen ei sallittu saada toteutetuksi "vähäistä kunnianhimoa, olla ensimäisenä kylässään ja säilyttää se paikka kaikista juonista huolimatta". Hänelle ei ollut suotu sitä onnea eikä luultavasti sitä kykyäkään, että hän näyttelijänä koskaan olisi voinut luoda jotain taiteellisessa suhteessa etevää. Vasta vähitellen selveni vasta-alkajalle, ettei hän näyttelijänä koskaan voisi kohota mestariksi.

Pikku teaatterissa, johon hän kuului, näyteltiin sekaisin uutta ja vanhaa, pilanäytelmiä ja ritarikappaleita, klassillisia draamoja ja talonpoikaisnäytelmiä, kaikenluontoisia kappaleita, vähässä ajassa saattoi tutustua koko sen ajan näytelmistöön. Yleisön vaatimukset eivät kuitenkaan olleet aivan pieniä, sillä läheisessä Wienissä olivat he tilaisuudessa aina väliin näkemään parasta sen ajan taidetta. Myöskin käyttivät pääkaupungin suuret näyttelijät usein joutopäiviään vierailuun etukaupungin pienessä teaatterissa. Se oli sen vuoksi monessa suhteessa hyvin opettavainen aika Anzengruberille. Eikä elämäkään vielä näyttänyt kovin synkältä. Toverien piirissä oli hän hyvin suosittu. Hän vielä toivoi voivansa edistyä näyttelijän uralla. Samalla hän ahkeraan suunnitteli näytelmiä, kuvaillen kerran vielä luovansa jotain suurta.

Ensimäisestä paikasta lähti hän Steyriin, jonne eräs toveri perusti oman seuran. Mutta se ei menestynyt ja se täytyi pian hajoittaa. Ja sitten alkoi vaeltaja-elämän kovuus täydellä todella. Ensimäisenä kesänä näytteli hän jo monessa eri kaupungissa Kroatiassa, Etelä-Unkarissa, Slavoniassa. Talvella v. 1862 kuului hän erääseen teaatteriseuraan Essegissä, kesällä 1863 Böslaussa, talvella samana vuonna Marburgissa. Monesti oli puute suuri, äiti ja poika olivat iloisia, jos aina oli kuivaa leipää; lihapala ja kurkku olivat juhla-ateria. Näyttelijänä hän ei edistynyt. Kotona hän kyllä tiesi, kuinka oli näyteltävä, mutta ei hän koskaan osannut panna sitä näyttämöllä käytäntöön. Eriluontoiset osat esitti hän kaikki samaan leveään malliin, roiston ja ihanneihmisen, palvelijan ja aatelismiehen kuvasi hän samalla tavalla. Eikä hänen pian annettukaan esittää muuta kuin palvelijan, vanginvartijan, oikeudenpalvelijan ja muita semmoisia osia. Sen ohella oli hänellä aina ahkeruutensa ja säännöllisyytensä vuoksi kirjastonhoitajan toimi. Toverien piirissä häntä suuresti kunnioitettiin siveellisen elämänsä ja liikuttavan hellän suhteensa vuoksi äitiinsä, häntä peljättiin ankaran ja oikean arvostelunsa vuoksi, hän oli rehellinen ja avonainen kaikkien suhteen, mutta läheinen vain harvoille.

Tähän aikaan Anzengruber eli L. Gruber niinkuin hän teaatterissa kutsui itseään, kirjoitti ensimäisen näytelmän, joka näyteltiin. Kun hän ensin tarjosi näytelmän seuransa johtajalle, ei tämä siitä ollut välittää, arvellen häntä yhtä huonoksi kirjailijaksi, kuin näyttelijäksi. Mutta luettuansa sen, hämmästyi hän ja sanoi, "ainahan se pienen kaupungin yleisöä voi miellyttää". Erään näyttelijän resetissä se sitten näyteltiinkin. Teaatteri tuli yleisöä täyteen, sillä odotettiin ilmeistä skandaalia. Mutta kävikin päinvastoin, näytös näytökseltä yltyi yleisön ihastus. Muuten on tämä näytelmä kokonaan kadonnut, eikä enää ole voitu saada selkoa sen sisällyksestäkään. Tulot näytelmästä sai resetin antaja, eikä se ollut ainoa, jonka hän tovereilleen omisti. Eräälle kirjoitti hän hauskoja runoja laulettaviksi, naisille muistovärssyjä, ja pilalehtiin ivarunoja, joihin hän itse piirusti kuvia.

Vuonna 1864 näytteli hän ainakin kahdeksassa eri kaupungissa. Sattuipa hänelle eräässä sekin onni, että hän oli paras joukossa. Mutta muuten hän ei menestynyt. Elämä oli niin täynnä surua ja masennusta, että kun hän monta vuotta sen jälkeen parempien päivien koitettua sattui matkustamaan samoilla seuduilla, tunsi hän vieläkin tuskallisesti, kuinka äärettömän paljon hän siellä oli kärsinyt ja kuinka vähän saavuttanut.

Kesällä v. 1865 oli hän taas kerran Böslaussa. Hänellä oli niin pienet tulot, ettei hän edes voinut asua kaupungissa, vaan asui maalla eräässä talonpoikaistuvassa. Sattuipa silloin kerran, että hän äärettömästi hämmästytti pikku kaupungin asukkaita ja toveriaan. He näkivät näet jörön vastoinkäymisten masentaman, synkän, yksinäisen miehen kävelevän ihanan nuoren hienon naisen kanssa, hänen, jota ei ennen oltu tuskin naisten parissa nähty. Nainen oli hänen lapsuudentuttavansa, entisen koulutoverin sisar, Mathilde Kammeritsch. Lapsena oli Anzengruber usein ollut hänen kodissaan. Silloin oli Ludvigilla ollut tapana kertoa hirmuisia kummitusjuttuja ja kaikkein peloittavimmassa kohdassa äkkiä sammuttaa lamppu, oikein tyttöjä säikyttääkseen. Muuten oli hän tavallisesti istunut hiljaa ja jo silloin sydämmessään ihaillut Mathildea. Kun hän nyt monen vuoden perästä taas satunnaisesti näki hänet, leimahti vanha rakkaus täyteen liekkiin. Eräässä runossa vertaa hän itseään piikkiseen kaktuskasviin, jonka aurinko saa yhdessä yössä kehittämään ihanan kukan — rakkauden kukan, joka on niin outo sille itselleenkin, ettei se ole tuntea itseään. — Mutta ihana Mathilde matkusti pian pois. Anzengruber lähetti kuivaan muotoon mutta hillittyä intohimoa ilmaisevan kosimakirjeen hänen perästään. Hän ei saanut mitään vastausta. Ei siksi ettei Mathilde uskaltanut liittää kohtaloaan köyhän näyttelijän kohtaloon, vaan siksi, ettei hän häntä rakastanutkaan. Mutta Anzengruber ei voinut koskaan häntä unhottaa, vielä kuolinvuoteellaan hän puhui hänestä ja sanoi kuinka onnellinen hänen elämänsä olisi ollut, jos hän olisi voinut yhtyä häneen. Tämän tapauksen jälkeen jäi Anzengruber entistäänkin vielä yksinäisemmäksi viettämään surullista elämäänsä.

Näyttelijäalalla hän ei edistynyt vaan meni pikemmin alaspäin. Eräästäkin teaatteriseurasta lähetettiin hänet heti pois kelpaamattomana. Nyt sai hän jo tyytyä "apulaisnäyttelijän" arvoon ja toimeen. Pikku näytelmiä hän kirjoitteli tilauksen mukaan. Kerrankin oli hänen seuransa johtaja saanut Parisista uuden amatsoonipuvun, yhdessä yössä piti hänen valmistaa yksinäytöksinen näytelmä, jossa tätä pukua sopi käyttää. Palkaksi sai hän siitä 4 guldenia 50 kreutseriä. Toisen kerran kirjoitti hän sanat silloin vielä tuntemattoman, mutta myöhemmin suurta mainetta saavuttaneen Karl Millöckerin operettiin. Siitä hän sai kokonaista 20 guldenia. Kirjoitti hän vielä toiseenkin operettiin sanat, Offenbachin irvikuvamalliin. Sitä ei hyväksytty koskaan näyteltäväksi. Anzengruber ei sitä paljon surrut, sillä ei hän siitä itsekään pitänyt.

Huolestuttavampaa oli kun hän kadotti pienenkin paikkansa, kun teaatteri, jossa hän oli, teki vararikon. Nyt ei hän saanut enää muuta paikkaa kuin statistin, s.o. mykän sivuhenkilön, paikan eräässä kesäteaatterissa. Palkkaa ei hänellä ollut senkään vertaa kuin hyvällä päiväläisellä. Talvella 1869 ei hänellä ollut mitään paikkaa. Äiti ja poika asuivat silloin kurjassa asunnossa Wienissä ja saivat tehdä tuttavuutta suurimman puutteen kanssa. Hätä oli niin suuri, että, niinkuin hän itse sanoo, hän aavisti sen demoraliseeraavan, turmelevan vaikutuksen. Kaikki omaisuus, vanhat perhesormuksetkin oli myöty tai viety panttilaitokseen. Pientä palkkaa vastaan kirjoitti hän silloin tällöin pilalehteen nimeltä "Kikeriki". Onnellinen oli hän jos hänet joskus kutsuttiin apumieheksi erääseen ravintolasta ravintolaan kulkevaan teaatteriseuraan, tai jos häneltä joku kansanlaulaja tilasi kuplettia.

Kerran meni hän erään Wiesberg nimisen miehen luo, joka toimitti yksinäytöksisiä pilanäytelmiä pikkuseuroille. Pistäen vihon hänelle käteen sanoi Anzengruber: "olen kirjoittanut yksihenkilöisen näytelmän huvinäytelmän esittäjää varten, olisi hauska kuulla toisenkin mielipidettä siitä. Lukekaapas se." Wiesberg otti käsikirjoituksen kotiinsa ja lukiessaan hämmästyi siitä valtaavasta neronvälkkeestä, joka siinä ilmeni. Se oli nimeltä "Politillinen naurunherättäjä", ja oli niin vapaasti kirjoitettu, että Wiesberg antaessaan sen takaisin sanoi: "Se on merkillisintä mitä minä koskaan olen tähän lajiin lukenut ja kuullut, mutta tehän unohdatte, että Itävallassa on sensuuri. Kolme vuotta vankeutta saisi se, joka semmoista uskaltaisi näytellä." Anzengruber pudisti epäillen päätään ja lähetti käsikirjoituksensa sensuurivirastoon, josta hän sen pian sai takaisin varustettuna päällekirjoituksella "ei saa näytellä". Loukkaantunut runoilija repi teoksensa palasiksi ja sanoi: "Mainion käsityksen minä todellakin olen saanut painovapaudesta, nyt minä en enää eläissäni kirjoita riviäkään."

Aivan täytenä totena ei hän tätä päätöstään pitänyt sillä kohta sen jälkeen tarjosi hän kertomuksia erääseen lehteen. Niitä otettiinkin sinne, mutta ei maksettu niin paljon, että hän olisi voinut sillä elää. Pelastukseksi oli sen vuoksi hänelle, kun hän v. 1870 erään sukulaisen välityksellä sai praktikantin paikan poliisivirastossa Wienissä, jossa hänen joka päivä 8:sta aamulla 2:een iltapuolla piti kirjoitella kopioita ja tuomioita kaiken maailman roistoille. Näyttelijäunelmistaan oli hän jo kauvan sitten luopunut, silloin tällöin hän vaan esiintyi paraimmassa osassaan, nimirollissa näytelmässä "Karjakauppias Ylä-Itävallasta". "Kikerikin" aputoimittajana hän myös herkesi olemasta samalla kun astui uuteen virkaansa, "ettei hänen tarvitsisi olla kaksikielinen". Jonkun ajan perästä hän sai kanslistin viran ja 50 floriinia palkkaa kuussa, se oli muuten virka, johon tavallisesti otettiin aikansa palvelleita alaupseeria. Kuinka masentavaa hänestä oli tähän toimeen ryhtyminen, näkyy siitä katkerasta ivasta, jolla hän kirjeessä muutamalle ystävälleen kuvasi uutta tointansa.

Virassaan oli hän muuten tarkan säännöllinen. Kotona hän samaan aikaan piti tuomiota runollisten esikoistensa kanssa. Hän poltti melkein kaikki nuoruutensa ajan tuotteet, runoja ja tusinan verran kansannäytelmiä, jotka hän oli kirjoittanut vuosina 1860-70, ja tuhkaa katsellessaan päätti hän sulkea ajatuksensa syvälle omaan sydämmeensä. Näyttelijänä hän oli kokonaan joutunut tappiolle, kirjailijana hän oli päässyt niin pitkälle, että "Kikerikin" toimittaja käytti häntä pilajuttujen tekijänä ja "Wandererin" toimittaja palstan täytteen kirjoittajana. Näyttämöt sulkivat häneltä ovensa, hän alkoi itsekin epäillä. "Silloin kun realismi minua kaikilta puolin ahdisti, minä vielä kerran kysyin neuvoa uskolliselta neuvonantajaltani — runottareltaniko? — ei vaan äidiltäni: minulla on aine kansannäytelmään, kirjoitanko minä sen? Ehkä johtokunta tällä kertaa hyväksyy sen, mutta sensuuri pidättää". — "Sinä olet niin paljon kirjoittanut pöydänlaatikkoa varten, koetahan sen vuoksi vielä." Minä koetin, ja mitä siitä tuli, tietää jokainen, joka tuntee "Pfarrer von Kirschfeldin". — Runoilija oli löytänyt kansansa ja kansa runoilijansa.

Päivät pitkät kopioitsi Ludvig Anzengruber poliissivirastossa tuomioita, joutohetkensä hän pikku huoneessaan käytti "Pfarrer von Kirschfeldin" kirjoittamiseen. Ja se valmistuikin muutamassa kuukaudessa. Eräs ystävä vei sen Wienin teaatterin kansliaan. Unettomana yönä luki sen johtaja ja hämmästyi sitä voimaa ja rohkeutta, jolla siinä käsiteltiin suurta kysymystä, ja sen valtaavaa draamallisuutta. Johtaja antoi sen regissöörilleen luettavaksi ja hän sanoi sitä paraimmaksi kansannäytelmäksi, jota hän koskaan oli lukenut. Ja siten otettiin tuntemattoman tekijän tuntematon kappale näyteltäväksi. Mutta ennenkuin puhun näytelmän menestyksestä, koetan muutamalla sanalla esittää sen sisällyksen.

Pfarrer von Kirschfeld — Kirschfeldin pappi — on nuori ihanteellinen mies nimeltä Hell. Hän on oikea paimen seurakunnalleen, joka elämässään toteuttaa, mitä hän opettaa. Mutta hänen oppinsa oli vapaampi ja suvaitsevaisempi, kuin katolisen kirkon, johon hän kuuluu, hänen kirkkonsa ei ole taisteleva kirkko, vaan rauhankirkko. Hän ei saarnaa vihaa, vaan rakkautta, lohdutusta, hän tahtoo sovittaa vanhat haavat, eikä repiä niitä rikki, kaikkialla hän on itse mukana auttamassa ja neuvomassa. Mutta esimiestensä luona hän ei ole suosittu liian vapaamielisyytensä vuoksi. Etenkin vihaa häntä hänen maallinen esimiehensä, seurakunnan patrooni kreivi Finsterberg, kun hän ei ole alistunut hänen käskyjään noudattamaan. Hänen pahin rikoksensa on tähän asti, että hän on siunannut — ei vihkinyt — erään nuoren pariskunnan, joista sulhanen oli katolilainen ja morsian luterilainen. Pahin vihamies on hänellä kuitenkin omassa piirissä. On eräs yhteiskunnan hylkiömies Wurzelsepp — Juuriseppi. Hän oli aikoinaan säännöllinen työmies. Hän joutui kihloihin luterilaisen tytön kanssa. Vanha pappi ahdisti tästä niin kauvan Seppin äitiä, että Sepp viimein luopui kullastaan. Se katkeroitti samalla koko hänen elämänsä. Hän muutti metsään asumaan, tuli joroksi ihmisvihaajaksi, ja äiti, jonka vuoksi hän oli suuren uhrinsa tehnyt, tuli surusta mielipuoleksi. Sen jälkeen vihaa Sepp kirkkoa ja pappia, ja syytöntä Helliäkin.

Tulee sitten Hellille palvelukseen nuori ja kaunis Anna Birkmeier. Orpo, suloinen tyttö herättää isäntänsä osanoton. Kummankaan aavistamatta herää heidän välillään hieno, syvä tunne. Kun Anna kertoo haluavansa samanlaista koristetta kaulalleen, kuin muillakin kylän tytöillä on, lahjoittaa Hell hänelle äitinsä koristeet, ja käskee häntä pitämään niitä kirkossa kaikkien nähden. Heidän välinsä heille itselleen selvittää Sepp, joka on kuunnellut kerran heidän keskusteluaan. Hän säälimättä tekee heistä pilkkaa, ja kertoo koko kyläkunnalle, että Hell, katolilainen pappi rakastaa piikaansa, eikä sen vuoksi ole muita parempi. Kaikki näkevät Seppin puheen todeksi, kun Anna kaikkien nähden kantaa Hellin äidin koristeita. Mutta hetkeksi vain Hellin arvo himmenee hänen seurakuntalaistensa silmissä. Annaa tulee kosimaan eräs nuori talonpoika, hänen vanha tuttavansa, ja hän hillitsee kaikki tunteensa ja ottaa hänet. Hell hyväksyy hänen menettelynsä, Anna on auttanut häntä voittamaan itsensä.

Samaan aikaan on Seppin hullu äiti lopettanut itsensä heittäytymällä jokeen. Katkerimman katkeruuden valtaamana tulee Sepp Hellin luo pyytämään äidilleen leposijaa siunatussa maassa. Hän on edeltäpäin vakuutettu, että se häneltä kielletään, ja lain mukaanhan se olisikin kiellettävä. Mutta Hell ottaa hänet ystävällisesti vastaan. Hän lupaa hänelle sijan hautausmaassa, lupaa itse tulla hautaamaan hänet, pitää hänelle ruumispuheen ja rukoilla koko seurakunnan kanssa hänen puolestaan. Hän puhuu suurimman rakkauden ja lohdutuksen sanoja Seppille, koettaa lauhduttaa ja lepyttää hänen pimentyneen sielunsa, palauttaa hänet takaisin sovintoon ja ihmisten yhteyteen. Vastustamattoman liikutuksen valtaamana heittäytyy Sepp Hellin jalkojen juureen ja sanoo: "Tee sinä minun kanssani mitä tahdot, sinä olet oikea!"

Kun hän sitten on suurinta uhraustaan täyttämäisillään, virkansa toimessa, menossa vihkimään Annaa ja hänen sulhastaan, kohtaa häntä vihamiesten kosto, hänet julistetaan virkansa menettäneeksi. Epätoivoissaan ajattelee hän hetken ajan itsemurhaa, mutta Anna saa hänet siitä luopumaan. Hän ei enää saa pitää jumalanpalvelusta seurakuntalaisilleen. Syvin liikutus valtaa kaikki, kun hän yhdessä seurakuntalaistensa kanssa lukee kirkkomäellä viimeisen kerran rukouksen.

Kuinka Hell puolusti itseään tuomariensa edessä, sen pyyhki senssori pois.

Olen puhunut tästä näytelmästä vähän laveammin, koska se on ensimäinen, jossa Anzengruber täydellisesti löytää itsensä. Onhan hän myöhemmin kirjoittanut etevämpiäkin, mutta ei ainoatakaan, joka olisi välittömämpi ja valtaavampi. "Pfarrer von Kirschfeld" on ensimäinen kansannäytelmä, jossa samalla esitetään suuria koko ihmiskuntaa koskevia kysymyksiä. Ihmisyys ja maailman kovuus taistelevat siinä keskenään. Kirschfeldin pappi kieltää itsensä säätynsä kunnian vuoksi. Mutta siveellistä vakaumustaan hän ei kiellä ja joutuu sen vuoksi onnettomuuteen. "Mutta eihän Herra Jumala tahdo, että ihmisen kaiken ikänsä pitää olla onnettoman", sanoo Sepp. Se ajatus on läpikäyvä useissa Anzengruberin teoksissa. Ja kuitenkin joutuu Hell onnettomuuteen, Anna Birkmeier saa kärsiä pilkkaa. Suuri elämänarvoitus kuvastuu syrjäisen maakylän asukkaiden elämässä.

Tämä näytelmä herätti paljon ajatuksia, vakavina ja äänettöminä palasivat katsojat teaatterista kotiin, eivätkä sanomalehdetkään ensi kerran jälkeen siitä mitään erikoista sanoneet; Anzengruber jo luuli, että koko kappaleen menestys oli hukassa. Ja rohkea yrityshän se oli ollutkin, ei talonpoikaisnäytelmälle ollut kukaan uskaltanut menestystä toivoa Wienissä, jossa siihen aikaan yleisön suurimmassa suosiossa oli ilveilyjen kuningas O.F. Berg ja operettikuningas Offenbach. Seppin osaa näytteli lisäksi näyttelijä, joka sitä ennen oli laakeria saavuttanut "Kauniissa Helenassa" ja vasta toisten näyttelijäin vaatimuksesta otti tehtävänsä täytenä totena. Mutta kuitenkin valtasi näytelmä yleisön luonnonvoiman tavoin. Kun näytelmää toiseen kertaan esitettiin, täytyi erään ystävän, joka istui Anzengruberin vieressä teaatterissa vakuuttamalla vakuuttaa hänelle, että ihmiset siksi olivat niin ääneti, että he olivat syvästi liikutettuja. Yhä uudestaan näyteltiin näytelmää, ja yhä suurempi oli yleisön mieltymys. Alettiin käsittää, ettei tässä ollutkaan jokapäiväinen kynäniekka, vaan suuri runoilija, jommoisia vaan harvoin syntyy. Maaseudulla oli ihastus vieläkin suurempi kuin Wienissä. Pragiin ja Graziin vaelsi maalta talonpoikia ja maapappia teaatteriin näkemään "Kirschfeldin pappia". Ja sen tekijästä tuli hetkeksi tarullinen henkilö. L. Gruberin takana — niin kutsui Anzengruber vielä itseään — luultiin piilevän jonkun mahtavan kirkkoruhtinaan, toiset arvelivat itse oikeusministeri Tschabuschoiggia sen tekijäksi. Näihin huhuihin sanoi eräs lehti puuttuvan vaan, ettei itse paavia sanota sen tekijäksi. Sen tekijä ei ole tahtonut pysyä salassa, hän on pikkuvirkamies, pieni silmälasilla varustettu mies, joka pikemmin näyttää surujen painamalta opettajalta. Harvat kuitenkin tiesivät, että Anzengruber oli näytelmän tekijä. Suuresti hän itsekin hämmästyi, kun hänen esimiehensä poliissivirastossa kutsui hänet luokseen ja toivotti hänelle onnea. Enimmin iloitsi Anzengruber itse siitä, että hän menestyksensä kautta oli voinut tuottaa vähän ilta-auringon valoa rakkaalle vanhalle äidilleen.

Monenlaista iloa tuli nyt Anzengruberin osaksi. Läheltä ja kaukaa ilmoittautui vanhoja toveria, jotka tiedustelivat, oliko se todellakin sama Gruber, jonka he ennen olivat tunteneet, joka niin säännöllisesti harmaassa viitassaan oli saapunut harjoituksiin, mutta harvoin ravintolaan, vaan oli sen sijaan istunut kotonaan neuleensa kanssa puuhailevan äitinsä luona. Monet toivottivat hänelle sydämmestä onnea, muuan sanoi: Tiedätkö, sinä voit olla todella ylpeä, sillä mitä sinä olet, miksi sinä tulet, niin on se kokonaan sinun itsesi kautta. Mutta oli niitäkin, jotka onnettomuuteen vajonneena kiiruhtivat apua pyytämään. Ja Anzengruber olikin aina hyvin antelias.

Grazin teaatterin johtaja kutsui hänet vieraakseen katsomaan kahdettakymmentä esitystä hänen näytelmästään. Tämä matka oli monessa suhteessa Anzengruberille muistettava. Näytännön jälkeen ei yleisö tyytynyt, ennenkuin Anzengruber astui esille, jolloin hänelle annettiin laakeriseppele. Se oli Anzengruberista liikaa. — Minulle oppilaalle laakeriseppele, sehän on mestarille tuleva kunnioituksen ja rakkauden osoite. — Mutta silloin ottaa sen joku ylös ja ojentaa hänelle. Se on Sepp kärsimysten kansanmies — onkohan se esikuva. Meistä tämä tuntuu oudolta, jotka olemme valmiit tuhlaamaan laakeriseppeleitä jokaiselle vasta-alkajalle näyttelijälle ja laulajalle. — Sitten pidettiin hänelle vielä suuret pidot, joissa lausuttiin monta kaunista puhetta. Suurin ilo ja onni tästä matkasta oli kuitenkin se, että silloin Anzengruber solmisi likeisen, kautta koko elämän kestävän ystävyyden Steiermarkilaisen kansanelämän kuvaajan Roseggerin kanssa. Yhdessä he kävelivät ihanassa vuoristossa ja avasivat sydämmensä toisilleen. Rosegger kertoi, kuinka hän oli miettinyt aivan samanlaista näytelmää, jonka vuoksi Grazissa väkisinkin oli tahdottu pitää häntä "Pfarrer von Kirschfeldin" tekijänä. Sen vuoksi se olikin tuntunut niin tuttavalta ja samalla oudolta. Anzengruber taas suunnitteli uutta näytelmää, jonka hän toivoi tulevan vieläkin paremmaksi. Kerrankin tuntui elämä onnelliselta, hän sanoi, että hän oli kuin unesta herännyt, ja toivoi valveilla pysyvänsäkin.

Hänen ulkonainen tilansa parantui myös tuntuvasti. Wienin teaatterin johtokunta tarjosi hänelle 1,200 guldenin vuotuisen palkan, josta hänen piti toimittaa kaksi näytelmää vuosittain teaatterille. Tähän tarjoukseen hän mielihyvällä suostuikin. Poliissivirastosta hän otti eron. Suuresti huvitti se häntä, kun hänen esimiehensä kielsi häntä eroamasta ja sanoi, että hän oli osoittanut suurta taipumusta virkaansa. Entiset virkatoverit toivottivat hänelle onnea, ja lupasivat muistaa häntä ja kohdella häntä sääliväisesti, jos joskus liian vapaan puheen käyttämisen vuoksi joutuisi virallisesti heidän kanssaan tekemiseen.

Suuren maailman seurapiiriin häntä koetettiin vetää, mutta siellä hän ei viihtynyt. Sen sijaan solmisi hän läheisen tuttavuuden kirjailijain ja kirjallisuuden ystäväin kanssa, joiden pienessä piirissä hän erittäin hyvin viihtyi. — Yksi näitä ystäviä oli nuori kirjakauppias L. Rosner, joka sitten kymmenen vuoden kuluessa painatti Anzengruberin teoksia aina katsoen enemmän runoilijan etua kuin omaansa. Ensimäisestä käynnistään hänen luonaan kertoo Rosner: Anzengruber asui pienessä kapeassa huoneessa yhdessä äitinsä kanssa. Sisustus oli yksinkertaisin, mitä ajatella voi. Kummallakin pitkällä seinällä oli vuode, lyhyellä seinällä vastapäätä ovea kirjoituspöytä. Pöydän yläpuolella oli vesivärillä maalattu kukkataulu. Kun Rosner astui sisään, istui runoilija kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli puettu vanhaan jotensakin kuluneeseen suurikukkaiseen yönuttuun ja poltti pitkää piippua. Vanha äiti tuli tarkastelemaan viisailla silmillään tulokasta, kun tämä teki tarjouksensa.

Jotensakin pian eli Joulukuun 9 p:nä 1871 sai Anzengruber toisen suuren näytelmän valmiiksi, Meineidbaner — "Valapatto". Siinä ei perusaate ole yhtä mahtava kuin "Pfarrerissa", mutta muodoltaan se on tekijänsä etevimpiä. — Se ei ole suomalaisellekaan yleisölle aivan outo, sitä on näytetty suomalaisessa teaatterissa. — Talonpoika vannoo väärän valan saadakseen periä veljensä suuren omaisuuden, ettei veli koskaan ole tehnyt testamenttia aviottomien lastensa hyväksi. Rikkaana miehenä saavuttaa hän yleistä kunnioitusta ja kirkolle tekemien suurien lahjoitustensa vuoksi kirkon suosion, mutta omatunto ei anna hänelle rauhaa, kunnes hän viimein lopettaa itsensä.

"Meineidbauerin" menestys oli suuri, samoin seuraavana, vuonna kirjoitetun Kreuzelschreiberin. Samalla alkoi hän kirjoitella novellia ja kyläkertomuksia ja pilajuttuja. Pää oli hänellä aina täynnä suunnitelmia suuriin näytelmiin ja kertomuksiin. Toukokuussa 1873 hän tuttaviensa suureksi hämmästykseksi meni kihloihin kuusitoista vuotisen Adelinde Lipkan kanssa. Morsiamen isä oli ollut Anzengruberin isän virkatoveri, hän oli kuollut mutta äidit olivat aina seurustelleet keskenään. Kun Adelinde oli pieni tyttö, oli Anzengruber laskenut hänen kanssaan leikkiä ja luvannut tuoda hänelle silkkihuivin ja persiljaseppeleen. Nyt tuli leikistä tosi. Anzengruber perusti oman säännöllisen taloudenpidon ja koetti noudattaa nuoren rouvansa jokaista mielijohdetta. Kaikesta päättäen ei heidän avioliittonsa ollut erikoisen onnellinen. Koettelemuksia ja suruja oli heillä alusta alkaen.

Ne näytelmät, jotka Anzengruber ensinnä sen jälkeen kirjoitti, eivät täysin onnistuneet. Hänen välinsä Wienin teaatterin johtokuntaan alkoi rikkoutua molemmille suureksi vahingoksi. Monet etevätkin näytelmät, joita hän niihin aikoihin kirjoitti, eivät saaneet aivan monta täyttä huonetta, sillä sattui onnettomuudeksi keskisäädyille vaikeat raha-ajat. Syyttä sai Anzengruber siitä kärsiä.

Samaan aikaan oli hänellä muita suruja. Heidän ensimäinen lapsensa syntyi kuolleena. Suurinta huolta tuotti hänelle hänen vanhan äitinsä terveys, joka yhä huononi. Vaikeiden tuskien, monen raskaan päivän ja yön perästä kuoli vanha rouva 69 vuoden ikäisenä maaliskuussa 1875. Äidin viimeiset sanat olivat pojalleen: "Sinä olet minulle tuottanut paljon iloa. — Et sinä ole minulle tuskaa tuottanut". — Anzengruberille se oli suurin suru elämässä. "Vielä kaikuu hänen äänensä, ikäänkuin ilmassa", sanoi hän. "Mitä siitä, ainaiseksi vaienneesta minulle soi — rakkaus, äidin rakkaus, minun osani, minun ikuinen, ainainen osani rakkautta, jonka maailma minulle tarjosi." — "Minä en ole kadottanut ainoastaan sen naisen, joka minut synnytti, äidin, joka minusta lapsena piti huolta, minä olen kadottanut paraimman ystäväni, osan sydäntäni, sieluani", niin kirjoitti hän Roseggerille.

Samana vuonna oli hänellä vielä toinenkin suru, hänen toinen lapsensa kuoli kohta syntymisen jälkeen. Monikin näytelmä, jonka hän oli alkanut jäi kesken, tai hävitti hän sen itse. Huonosti alkoi seuraavakin vuosi 1876. Heti alussa vuotta näyteltiin hänen hieno huvinäytelmänsä Doppelselbstmord — "Kaksoisitsemurha". Arvostelijat kiittelivät sitä ja yleisö oli siihen mieltynyt, mutta kuitenkaan ei sitä näytelty kuin kolme kertaa. Epätoivoissaan kirjoitti hän Roseggerille. "Mitä hyödyttää kansannäytelmien kirjoittaminen. Johtokunta vaatii kassakappaleita ja kansaa, joka välittäisi kansannäytelmistä ei täällä ole —". "Pian ei ole kansannäytelmille näyttelijöitä eikä yleisöä, jonka vuoksi on suurinta tuhmuutta kirjoittaa kansannäytelmiä." Toimettomaksi hän ei kuitenkaan jäänyt, samana vuonna hän kirjoitti ensimäisen suuren kyläromaaninsa, nimeltä Der Schandflech — "Kunniantahra". Se miellytti suuresti lukijoita, vaikka sille haitaksi Anzengruber oli Heimat lehden, johon se painettiin, toimittajan pyynnöstä suostunut muuttamaan loppua.

Yhä uusia näytelmiä ja novellia seurasi. Niistä mainittakoon vaan vuonna 1877 valmistunut näytelmä Der ledige Hof — "Isännätön talo", koska se on näytelty suomalaisessa teaatterissa. Anzengruber teki niin ahkeraan työtä näinä vuosina, että hän oli murtua. "Minä en hengitä", kirjoittaa hän Roseggerille, "minä olen nyt kirjoituskone, draamallinen kirjoituskone, minulla ei ole muuta kuin ristiriitaisuuksia sielussa, henkilöitä mielessä, täristyttäviä puheita sydämmessä, toisella tavalla vaikuttavia puheita palleassa. — Minä en työn paljouden vuoksi tiedä missä minulla on pää, tahi usein taas liiankin hyvin, kun sitä kivistää". Monet hänen näytelmistään eivät saaneet sitä tunnustusta teaatterissa minkä ne olisivat ansainneet. Viimein 1880 kokonaan rikkautui hänen välinsä Wienin teaatterin kanssa. Varainpuute, kivuloisuus ja monet muut huolet tekivät näistä vuosista raskaita vuosia. Hänellä oli tapana kirjoittaa muistiinpanoja kalenteriinsa, vuoden lopussa lausui hän muutamalla sanalla arvostelun kuluneesta vuodesta: vuodesta 1879 seisoo siinä "huono aika" ja 1880 "huono vuosi".

Oli kuitenkin näilläkin vuosilla — 70-luvun viime puoliskolla — omat ilonsa. Anzengruberille syntyi kaksi tervettä lasta. Vuonna 1878 hänelle aivan odottamatta Berlinissä määrättiin 3,400 Saksan markan suuruinen Schiller-palkinto. Tämän johdosta hänelle ja kahdelle toiselle palkinnon saaneelle runoilijalle, jotka myös sattuivat Wienissä oleskelemaan, pantiin toimeen suuret juhlat eräässä Wienin suurimmista juhlasaleista. Läsnä oli sivistysasiain ministeri, paljon näyttelijöitä, kirjailijoita, ylioppilaita y.m. Kiitospuhe jonka Anzengruber tässä juhlassa piti, on hänen silloiselle mielentilalleen kuvaava. Siinä kaikuu masennus, rahahuolien painama mielentila, mutta hyvin vähän innostusta.

Muutamaa vuotta aikaisemmin eli 1876 Anzengruber kirjallisesti teki ensi kerran tuttavuutta miehen kanssa, josta hänelle sitten tuli ystävä elämäniäksi, nimittäin professori Wilhelm Bolinin kanssa Helsingistä. Professori Bolin oli filosoofisten tutkimustensa ohella huvikseen suunnitellut näytelmiä. Mielituumana oli hänellä muodostaa näytelmä samasta aiheesta, jota Shakespeare on käyttänyt näytelmässä "Timon Athenalainen". Vuonna 1876 tutustui hän Anzengruberin teoksiin ja ne tekivät häneen niin syvän vaikutuksen, että hän huomasi, ettei hänen omista suunnitelmistaan koskaan tulisi mitään. Silloin juolahti hänelle mieleen kirjoittaa Anzengruberille ja tarjota hänelle suunnitelmansa valmistettavaksi. Bolinin kirje miellytti hyvin Anzengruberia. Timon Athenalaisesta ei tosin koskaan mitään tullut. Mutta siitä sai alkunsa vilkas kirjevaihto ja harras ystävyys. Professori Bolin lähetti ahkeraan Anzengruberille kirjeitä ja arvosteluja, matkustipa hän vartavasten Wieniin tehdäkseen persoonallista tuttavuutta Anzengruberin kanssa. Viisi onnellista viikkoa viettivät he sitten yhdessä ja kiintyivät läheisesti toisiinsa. Anzengruber luki näytelmiään, yhdessä suunniteltiin uusia ja niistä keskusteltiin, hauskoja tyyppiä tarkasteltiin. Vuosien kuluessa kävi Bolin sitten seitsemän kertaa Anzengruberin luona, ja molemminpuolinen kirjeenvaihto oli hyvin vilkas. V. 1879 toukokuussa kirjoitti Anzengruber Bolinille: "minulla ei ole Wienissä eikä täällä lähitienoilla ketään ystävää, jonka kanssa minä niin sydämmen pohjasta pakinoisin kuin teidän, kaikkein kauvimpana olevan". Seikka, josta he muun muassa kirjeissään keskustelivat, oli "Schandfleck" romaanin vaiheet ja sen epäonnistuneen lopun alkujuuri.

Marraskuussa v. 1879 sai Anzengruber hampurilaiselta kauppiaalta Maasilta 500 guldenia ja kirjeen, jossa sanottiin, että Anzengruberin neron tuntemattomat ihailijat halusivat osoittaa hänelle rajatonta kunnioitustaan. He olisivat sen vuoksi onnellisia, jos hän voisi päättäytyä muodostamaan "Schandfleckin" semmoiseksi kuin hän oli sen ensiksi aikonut ja olivat valmiit tarjoamaan hänen käytettäväkseen pari tuhatta guldenia, jotta hän häiritsemättä saattaisi ryhtyä tähän työhön. Myötäseuraava 500 guldenia oli vaan ensimäinen suoritus siitä. Vaikka tämä tarjous tuli erittäin suotuisaan aikaan, ei Anzengruber ollut heti valmis sitä vastaanottamaan. Hän epäili että Bolin oli jollain tavalla sen kanssa tekemisissä. Hän kirjoitti sen vuoksi Maasille: Tämmöinen tarjous ei tule lukijoilta, jotka ovat tekijään mieltyneet. Se tulee joltakin, joka seisoo ihmistä lähellä. Enkä minä luule, että minulla on ystäviä, jotka uhrauksetta voivat semmoisia tarjouksia tehdä. Vasta kun kauppias Maas oli vastannut, että ei tarjouksen tekijöillä siitä ollut mitään uhrausta, suostui Anzengruber tarjoukseen. Ja kun hän oli toimittanut kysymyksenalaisen romaanin uudestaan ja muodostanut sen kahdeksi, kohottivat tuntemattomat honoraariota vapaehtoisesti alkuperäistä suuremmaksi "huonojen aikojen vuoksi" ja käskivät Anzengruberia vastakin kääntymään heidän puoleensa, jos vastoinkäyminen häntä kohtaisi. Ja kohta sen jälkeen he jo taas tarjosivat 1000 guldenia, jos Anzengruber suostuisi muuttamaan "Valapaton" loppua. Muuttamaan ei Anzengruber kuitenkaan suostunut. Anzengruber ei koskaan saanut tietää kuka tai kutka nämä hänen suojelijansa olivat. Vasta hänen kuolemansa jälkeen on Bolin ilmoittanut, että hän siten paraiten luuli voivansa käyttää sen tulon, joka hänellä oli ruotsinkielisen Shakespeare-laitoksen toimittamisesta. Siten on professori Bolin erittäin hienotunteisella ja kauniilla tavalla lieventänyt jalon ystävänsä huolia ja edesauttanut hänen kirjailijatointaan.

Ylempänä jo mainittiin että vuonna 1880 Anzengruberin suhde Wienin teaatteriin lopullisesti rikkoontui. Ja jos hänen tilansa tätä ennen usein oli ollut tukala, tuli se nyt vieläkin tukalammaksi. Kymmenvuotisen kirjailijatoimen perästä, jolla ajalla hän oli laskenut perustan uudelle kirjalliselle haaralle, kansannäytelmälle, ja todellakin suurta saanut aikaan, oli hän melkein samassa tilassa kuin alkaessa. Hänen mielensä kävi hyvin katkeraksi, se näkyy useista sen aikuisista kirjeistä. Sitä hän katkerimmin valittaa, että "hänen täytyi, mitä hän ei tahtonut". Taas koetteli hänen ystävänsä professori Bolin häntä auttaa. Anzengruberin tietämättä koetti hän yhdessä edusmies Carnerin kanssa saada toimeen, että Norjan malliin valtion puolelta Anzengruberille maksettaisiin elinkautista runoilijapalkkiota, tai toimittaa hänelle kirjastonhoitajan virkaa. Mutta nämä puuhat eivät saaneet asianomaisten kannatusta. Päätulona oli hänellä aputoimittajan palkka kuvalehdestä Heimat, 1,200 floriinia. Tässä toimessaan sai hän tehdä paljon raskasta päiväläisen työtä. Vieläkin raskaammaksi tuli tämä työ sen kautta, että lehti ei monesta syystä menestynyt. Lisätuloja hankkiakseen oli Anzengruber pakotettu pitämään esitelmiä eri kaupungeissa. Näillä esitelmämatkoilla hänelle kyllä osoitettiin paljon ystävyyttä ja kunnioitusta, mutta ne kiihottivat liiaksi väsyneen miehen hermostoa, ja tuottivat hänelle sen kautta paljon kärsimystä. Kaikista näistä raskaista oloista huolimatta kirjoitti Anzengruber näinä vuosina yhden paraimpia romaaniaan.

Vuonna 1884 alkoivat Anzengruberin ulkonaiset olot taas vähän parantua. Hänen näytelmiään alettiin eri teaattereissa taas näytellä ja siitä sai hän tuloja. Hänet otettiin vuosipalkalla kirjailijaksi erääseen teaatteriin Wienissä. Samaan aikaan tuli hän myös wieniläisen etevimmän pilalehden päätoimittajaksi. Tämä toimi jossakin määrin miellytti häntä, hänen suhteensa lehden hienotunteiseen omistajaan oli aina hyvä, apumiehinä hänellä oli useita hyviä piirtäjiä ja kirjailijoita. Mutta joka tapauksessa vei tämä toimi häneltä hyvin paljon aikaa ja työtä, jotka olisi voinut paremmin käyttää muulla tavalla. Katkerasti sitä valittikin hänen ystävänsä Rosegger.

Vuonna 1885 osti Anzengruber äkkiä ystävilleen siitä edeltäpäin puhumatta oman pienen talon yhdessä Wienin etukaupungeista. Tämä tuuma oli kauvan ollut hänelle hyvin mieleinen. Nähtävästi ei kauppa ollut aivan edullinen. Vuosimaksujen suorittaminen kävi hänelle hyvin raskaaksi. Aluksi tunsi hän itsensä kuitenkin tyytyväiseksi omassa pienessä kodissaan. Hänen työhuoneensa oli yksinkertaisinta yksinkertaisempi. Puinen seisomapöytä, ruskea kirjakaappi, jota voi yhtä hyvin otaksua ruokakaapiksi, horjuva kirjoituspöytä, muutamia tuolia, siinä kaikki. Seinillä muutamia kuvia, äidin, professori Bolinin, Dürerin ja Lionardon Mona Lisa. Vähän runsaammin oli sisustettu viereinen huone, jossa runoilijalla oli tapana lukea ystävilleen uusia kirjoitelmiaan.

Kauvan ei hän kuitenkaan saanut uudessa kodissaan asua, ei täyteen neljä vuotta. Tulevaisuus tosin alkoi näyttää muutamassa suhteessa valoisammalta. Wienissä puuhattiin uutta teaatteria kansannäytelmiä varten. Tässä teaatterissa piti Anzengruberin luonnollisesti saada vaikuttava asema. Hänen näytelmiään näyteltiin hyvällä menestyksellä monessa eri teaatterissa. Muutamat hänen uusista teoksistaan menestyivät hyvin. Saipa hän taas kerran kirjailijapalkinnonkin. Mutta suruja ei suinkaan puuttunut. Eräänä iltana tuli hän tavallista myöhemmin tavalliseen yhteiseen illanviettoon. Kuivasti kertoi hän ystävilleen, että hänen rouvansa lähtee pois. Ystävät luulivat hänen tarkoittavan kylpymatkaa, mutta Anzengruber sanoi: "Hän lähtee pois, ainaiseksi, 16-vuotisen avioliiton perästä. Me eroamme." Tämä oli kaikille odottamatonta. Anzengruber ei ollut koskaan sanallakaan puhunut onnettomuudesta avioelämässään. Hän oli aina ollut erittäin tunnollinen ja huolellinen aviomies. Monet kuumat kesät oli hän yksin nääntynyt työtaakan alla, kun perhe lepäili maalla. Sairaus oli ollut ahkerana vieraana heidän kotonaan. Useita lapsia oli kuollut. Kuitenkaan ei Anzengruber ollut koskaan valittanut. Ainoan kerran kirjoitti hän muistikirjaansa: "vieras aines on naisen kautta tullut minun elämääni".

Eron jälkeen tuli elämä hänelle yhä raskaammaksi. Lapsistaan hän yhä vastakin piti huolta. Talonsa hän päätti myödä. Pitkää ikää ei hänelle sen jälkeen enää ollut suotu. Viimeinen ilo oli uuden Kansanteaatterin avaaminen. Se vihittiin v. 1889 uudella Anzengruberin näytelmällä, joka saavutti suuren menestyksen. Anzengruberin terveys ei koskaan ollut oikein hyvä, ja nyt se alkoi yhä enemmän huonontua, kunnes sairaus hänet voitti ja hän kuoli 10 p. Joulukuuta 1890. Hautajaiset olivat suuren runoilijan arvoiset, vaikka hän eläissään ei useinkaan ollut saavuttanut sitä tunnustusta, jonka hän täysin oli ansainnut. Häntä saattoivat hautaan Wienin kaupungin edustajat, näyttelijät, taiteilijat, kirjailijat, ylioppilaskunnat sekä suuri joukko porvaria ja työmiehiä.

* * * * *

Niinkuin lukija on huomannut, oli Anzengruber koko elämänsä ajan ankarassa työssä ja hän ennättikin kirjoittaa suuren määrän näytelmiä ja romaania. Näytelmä oli hänen vakinainen alansa, ja kirjoitteli hän kaikkia eri laatuisia näytelmiä. Hän oli valmis asettamaan suuren, klassilliseen malliin kirjoitetun draaman etusijaan, ja hän yritteli joskus itsekin semmoisia kirjoittamaan. Mutta yleensä hän ei siinä onnistunut, samoin kuin ei historiallisessa näytelmässäkään, vaikka hän tosin molemmilla aloilla on saanut aikaan muutamia jotensakin onnistuneita. Hänen pääalansa oli kansan elämän kuvaaminen ja sen rinnalla Wienin alempien kansan kerrosten. Kansannäytelmä hänen käsissään ensi kerran muodostui todelliseksi suureksi näytelmäksi. Hänen kansanäytelmänsä eivät olleet tapainkuvauksia, idyllimäisiä melodraamoja, joissa laululla ja tanssilla on pääsija. Ei niissä myöskään taisteltu mitään erikoista pahetta tai epäkohtaa vastaan, niinkuin usein kansannäytelmissä. Hän asetti kansannäytelmilleen samat korkeat tarkoitusperät, kuin siihen asti oli totuttu asettamaan ainoastaan ylhäiselle murhenäytelmälle, jossa kuvatut henkilöt kuuluivat ylimpiin kansankerroksiin. Hän osoitti "että kansan syvissä riveissä saattaa tavata henkilöitä, joiden sisällinen ihminen yhtä tuskallisesti kamppailee ihmisyyden perikysymysten selvittämisessä, kuin koskaan sivistynyt aatteen ja tunnon mies". Selvästi näkyy tämä hänen ensimäisessä onnistuneessa suuressa näytelmässään "Pfarrer von Kirschfeld", josta on puhuttu vähän laveammin.

Lähinnä näitä korkeita tarkoitusperiä halusi Anzengruber sovittaa suhdetta ihmisten ja luonnon välillä, hänen mielestään ihmiset yhä enemmän poikkesivat luonnosta. Luonnottomuus, itsekkäisyys, vallanhimo, jotka olivat vallalla ylhäisissä kansankerroksissa loukkasivat häntä suuresti, herättivät hänessä katkeruutta ja vihaa. Kansassa luuli hän näkevänsä luonnollisempia, todellisempia ihmisiä, sen vuoksi hänen halunsa veti sinne. Hän myöskin ajatteli, että kansan ihmiset välittömämmin toimivat sisäisten vaikuttimien mukaan, kuin yläluokkien, joiden toimintaa sovinnaisuus suuremmassa määrässä ohjaa. Joskus hän kyllä koetti kuvata yläluokan ihmisiä, mutta hän onnistui siinä harvoin, yläluokan ihmiset pysyivät hänelle vieraina. Hän mahtoi sydämmessään ja sielussaan olla näitten yksinkertaisten luonnollisten ihmisten kaltainen, joita hän kuvasi. Joka tapauksessa on kuitenkin omituista, että hän kuvasi talonpoikaista kansaa. Luonnollista oli, että hän kuvasi wieniläisiä ja onnistui siinä hyvin, sillä Wienissä hän oli syntynyt ja kasvanut ja siellä hän vietti enimmän aikansa, mutta maalla hän oleskeli vaan käymältä. Ja kuitenkin tuli hänestä eteläsaksalaisen kansanelämän vakinainen kuvaaja. Tätä ihmettelivät hänen aikalaisensakin, ja sanoivat sitä suorastaan luonnon ihmeeksi. Anzengruber oli näet kuvatessaan kansanelämää niin tarkka, että eivät yksistään luonteet olleet todellisuuden mukaisia, vaan kaikki ulkonaiset pikkuseikat. Kuinka tarkkaa työtä hän tässä tahtoi tehdä, nähdään siitäkin, että hän kirjeissä tiedusteli hienoja erotuksia kansankäyttämien nimitysten välillä. Anzengruberin taitoa ei tässä suhteessa voi muulla tavalla selittää, kuin että hänellä oli erittäin tarkka huomiokyky ja että häntä suuresti huvitti tarkastaa ja tutkia kansaa, silloin kuin hän aika ajottain sen parissa liikkui. Sekä tämän kaiken pohjana jo mainittu sisäinen myötätuntoisuus ja heimolaisuus.

Anzengruber käytti näytelmissään kansan murteellista puhetapaa. Siitä sanovat kuitenkin asiantuntijat, ettei se ollut mitään erikoista murretta, vaan oli Anzengruber useista eri murteista muodostanut jonkunlaisen yleisen kansanmurteen.

Kokoonpanoltaan ovat Anzengruberin näytelmät eheitä, hänen etevimmissä kappaleissa, on joka yksityiskohta oikealla paikallaan. Hänen vahvin puolensa on kuitenkin luonteiden kuvaaminen. Hänen henkilönsä ovat todellisia eläviä ihmisiä, ja on hänellä runsas sarja tyyppiä niistä kansankerroksista, joita hän kuvasi.

Anzengruber pani näytelmänsä etusijaan, ja niin kai olikin. Mutta myöskin romaanin alalla sai hän paljon täysiarvoista aikaan. Paraimmissa romaaneissaan on hän käsitellyt samoja aiheita kuin näytelmissään: kansanelämää ja Wienin keskiluokkien elämää.

Luonnollista on, etteivät runoilijan kaikki teokset aina muodostuneet yhtä eheiksi, etenkin kun muistaa kuinka Anzengruber oli pakotettu pysähtymättä työtä tekemään. Tavallisesti ei Anzengruber ollut halukas ottamaan huomioon niitä muistutuksia, joita hänen teoksiaan vastaan tehtiin. Joskus hän sen kuitenkin teki. Mainittiin jo aikaisemmin romaani "Schandfleck", jonka lopun hän oli muodostunut kustantajalle mieliksi ja siten tehnyt sen epäonnistuneeksi. Myöhemmin hän professori Bolinin kehoituksesta kirjoitti romaanin uudestaan, muodostaen siitä kaksi eri kertomusta. Jälkimäinen on juuri se kertomus, joka tässä seuraa suomennettuna, "Toveri". Jollei se olekaan Anzengruberin paraimpia, on se siinä suhteessa kuvaava, että siinä nähdään, kuinka Anzengruber elävästi osasi kuvata sekä kaupunkilais- että maalaiselämää. Hauska on etenkin tuo hilpeä kyytimies, ehdottomasti ajattelee lukija, että juuri semmoisen vieressä Anzengruber itse mahtoi monesti istua ja kuunnella hänen juttujaan, joista sitten Anzengruberin käsissä muodostuivat hänen paraimmat ja todellisimmat näytelmänsä ja kertomuksensa.

Jos pikimmiltään silmäilee Anzengruberin teoksien nimiä, niin jo niistä huomaa, että hän näki maailmassa paljon onnettomuutta ja paljon rikosta. Ja kun hänen elämänsä vaiheet tuntee, niin hyvin ymmärtää, että hän oli synkkä mieleltään, että hän usein vastausta saamatta sai tehdä kysymyksen: minkä vuoksi kaikki tämä onnettomuus: Mutta kuitenkaan ei voi sanoa että hänen maailmankatsomuksensa oli epätoivoinen. Hänen mielessään oli ainainen varasto huumoria, ja se kaikuu voimakkaana sävelenä myös useimmissa hänen teoksissaan. Se auttoi häntä näkemään ahtaan nykyhetken yli. Hänen teoksensa sen avulla muodostuivat todellisiksi suuriksi runoteoksissa, joiden arvo pysyy suurena vielä kaukaisessa tulevaisuudessa. Ja niiden kanssa on Ludvig Anzengruberin nimi säilyvä suuren runoilijan nimenä.

O. Relander.

Ensimmäinen luku.

Puhelias ajuri kuljettaa vaiteliasta tyttöä: lukija saa siinä kaupanpäälliseksi koko kourallisen juttuja, joista hän toivottavasti heti edeltäkäsin joutuu suosiolliseen käsitykseen tekijän kertomiskyvystä.

Aurinkoinen, kesäinen aamupäivä oli alulla. Retuuttaen suurta myttyä, käveli maalaistyttö polkua ajotien rinnalla, niittyjen ja vainioiden ohitse. Takaapäin tulla rämisivät raskaat rattaat, ajajaa oli auringolta ja sateelta suojelemassa jonkinlainen kuomi, tehty karkeimmasta liinakankaasta, ja pingoitettu tynnörivanteitten päälle. Hevoset juoksivat rivakasti, kun ne olivat tytön saavuttamaisillaan, kuului hänelle huuto:

— Tyttö hoi!

Hän katsahti ylöspäin, näki kuomin varjosta leveitten, hyvänluontoisten kasvojen nauravan vastaansa ja pipalakin juhlallisesti nyökyttävän jokaisesta liikkeestä.

— Mihin matka?

— Piirikaupunkiin.

— Sinne on pitkä matka ja pian tulee kuuma. Etkös tulisi rattaille?

— Kyllä mielelläni. Kost' Jumala.

— Sooh!

Ajokalu pysähtyi, tyttö kiepahti sukkelasti rattaille ja istuutui ajurin viereen, joka heilahutti piiskaa.

— Hei!

Ja niin sitä mentiin.

Mies kärryissä katseli matkatoveriinsa ja nyökäytti pari kertaa hyväntahtoisesti päätään.

— Minä en voi nähdä teitä vaimoväkeä noin tietä kulkemassa, sanoi hän. — Se on niin vaivaloista, ja teillähän sentään, meihin miehiin verraten, on osallanne elämän suurimmat huolet. Nyt kun minä olen vanha, kuljetan mieluummin nuorta väkeä, vaikkei se toimi ehkä enään kuuluisi minulle; itse minä olen tarpeeksi raihnas ja likainen, en siis huolisi toista samanlaista rinnalleni hytkyttämään. Koska täällä maailmassa löytyy niin paljon kaunista, niin minä mielelläni tahdon läheisyyteeni jotakin sellaista sen kauneudesta, joka ei häiritse minua katselemasta eteeni ja ympärilleni. Nuorena minä kuljetin vain vanhoja ihmisiä ja niin saavat nykyisetkin nuoret ajurit tehdä. Kun näkee heidän kuskailevan punaposkista tyttöä, niin tietysti tulee ajatelleeksi, että he sitä tekevät omaksi ilokseen, jota vastoin tuntuu totiselta ihmisrakkaudelta, joka ei siedä minkäänlaista panettelua, jos he nostavat rattailleen vanhan muorin. Niin, tyttö kulta!

— Minä olen nyt vanha kuormarenki, jo poikana minä olen ajanut edestakaisin samaa tietä; alussa edemmäksi, mutta sitte kun rautatie tuli maahan, vain piirikaupunkiin ja sieltä takaisin. Herranen aika, kun ajattelen, että siitä on yli viisikymmentä vuotta! Tie on pysynyt samanlaisena, paitsi muutamaa puuta, joka oli kuollut rivistään ja jonka sijalle olen nähnyt toisen puun kasvavan; pari mökkiä on kohonnut sen varrelle, muutoin se on ihan samanlainen, tunnen siitä jokaisen kiven. Moni muu henkilö on istunut rattaillani mitään huomaamatta. Minä olen hänelle jutellut, antanut hänen kertoa itselleni ja siinä kulkiessani olen katsellut maailmaa ja niin tottunut sen näkemiseen, ettei minun tee mieleni muistaa mitään siitä, minkä tiellä näen makaavan. Useassahan paikassa pitäisi viivähtää, mutta koska saattaisi kadottaa sen, minkä rattailleenkin saattaa ottaa, niin minä tyydyn siihen, että tervein silmin vain saan katsella ympärilleni. Hyvää kyytiä kulkiessa, ei ehdi nähdä hiukkaakaan siitä surusta ja murheesta, joka muutoin niin usein täällä maailmassa viruu, ja kaikki näyttää niin somalta, niin herttaiselta. Niin, tyttö kulta!

— Näetkö tuota, kirkkotornin huipun tuolla puolella, kukkulan takana? Se on Krondorf, siellä olen minä syntynyt. Tuolla maantien puolella on heidän pieni hautausmaansa — hän osoitti suuntaa piiskalla — sinne on isäni haudattu, siitä on jo kolmekymmentäviisi vuotta; äitini lepää Wienissä, sisareni Pragissa, veljeni Italiassa kaatuneitten sotamiesten joukossa, ja sitä en vielä tiedä mihin minä itse joudun, mutta arvelen että Jumala kerran viimeisenä päivänä haravoi meidät kokoon niinkuin hän alussakin teki. Sen minä sanon, ettei minussa koskaan ole ollut mitään erityistä, ja nyt taas minä en enään kelpaa mihinkään. Minä paneudun siivosti maata hautaani, enkä luultavasti koskaan sieltä nouse itsestäni, mutta luotan siihen että hyvä Jumala paremmin tietää, mihin sitä mahdollisesti vielä kelpaamme. — Niin, tyttö kulta!

— Totta tosiaan, eikö täällä ole kaunista? Sinä niin ihmeissäsi katselet ympärillesi, kuin kaikki olisi sinulle vallan uutta. Ajatkohan sinä ensi kertaa tätä tietä?

— Tämä on ensi kerta eläessäni, jolloin yleensä olen poissa kotoa.

— Huomasinhan minä sen heti sinusta. Jäätkö piirikaupunkiin?

— En, edemmäksi minä menen, Wieniin asti, hakemaan palvelusta.

— Vallan oikein. Parempi kaupungissa pienempikin palveluspaikka kuin maalla oman talouden pienet puuhat. Tunnenkohan minä sukulaisiasi?

— En luule. Minulla ei enään olekkaan elossa kuin äitini, ja kukapa sinulle olisi puhunut Sebensdorfin koulumestarin leskestä?

Myöntäen mies ravisti päätänsä.

He ajoivat pienen mökin ohitse, jonka seinälle oli pantu viini- ja olutkylttejä. Laiha mies, joka arvonsa merkkinä kantoi viheriää takkipahaista, seisoi ovella.

— Hei Kollingin Mikko! huusi hän nähdessään ajopelit. — Hyvää huomenta!

— Hyvää huomenta.

Paksu akka törmäsi samassa ulos ovesta.

— Kuka ajaa sivutse?

— No tuossahan tulee sydänkäpyni, huusi vanha kuormarenki. — Hyvää huomenta emäntä. Sinua silmäni jo kauvan on kyttäellyt, sitä kirvelee aina jo aamulla varhain, ja kun ei vain olisi vasen silmä! Vain sinua mielistelläkseni minä aina kotimatkalla hankin puhuttavaa teille. Se sinun toki kerran pitäisi huomata ja toimittaa isäntä syvimpään kellariin, jotta saisimme olla yksin.

Sekä isäntä että emäntä nauroivat.

— Vielä tänäpäivänä kun tulet, sen toimitan, huusi lihava akka voimiensa takaa, sillä rattaat olivat jo rientäneet hyvän matkaa sivuitse.

— Hyvä hyvä, minä suinkaan en laiminlyö tilaisuutta, mylvi Mikko takaisin.

Sitte hän rupesi puhumaan tytölle rinnallaan.

— Tuollaista kunniallista pientä pilaa kai uskaltaa käyttää tällainenkin vanha aasi kuin minä, eikö niin? — Katsos vaan, miten herttaisena Grottensteinin luostari seisoo tuolla ylhäällä, korkealla vuorella, auringon paisteessa! Ja tuolla rakennuksessakin on hyvin hauskaa, olen sen kerran nähnyt. Siitä liikkuu sellainen taru, että siellä kerran kaukaisina aikoina eli munkki, joka oli suunnattoman oppinut ja samalla sangen hurskas. Jumalanpalvelusten välisenä aikana hän keitteli kopissaan terveellisiä yrttejä ja vietti mietiskelevää elämää, ja vihdoin hän sai senkin selville, miten kultaa tehdään. Minä nyt en tiedä, miten asian laita on, mutta sanovat, että se joka omistaisi viisasten kiven, saattaisi parantaa kaikki taudit; ja juuri sen taidon munkki omisti. Sinä saatat ajatella, miten kaikista maailman maista tultiin kysymään neuvoa luostariin. Mutta kukaan ihminen ei mielestään omista kylläksi, ei edes hurskainkaan. Hän tahtoo aina omistaa enemmän kuin muut, ja tämäkin minun munkkiparkani ajatteli: minun ei koskaan tarvitse peljätä sairauden surkeuksia ja heikkouden vammoja, ja kaikki ihmiset jotka luokseni tulevat, minä niistä autan; mutta nyt minä vain vielä tahtoisin keksiä sellaisen juoman, jonka voimasta ei kuolemaa enään olisi maailmassa! Ja hänpä rukoilemaan Jumalalta apua siihen, ja oli muka vain tahtovinansa sitä, että hän kaikkina aikoina voisi auttaa kaikkia sairaita ja vaivaisia. Tätä hän rukoilee, ja Herramme häntä kuulee. Yhtenä yönä hän äkkiä tulee ihan haltioihinsa ja valmistaa tuon kuolemattomuuden juoman. Keskiyön aikana seisoo pikari, laidantasalle täynnä, hänen edessään. Ja kun hän sen tyhjentää, niin kuolema ei voi häntä koskaan saavuttaa. Kun kello lyö kahtatoista, kohottaa hän pikaria juodakseen — ja silloin on ikäänkuin kaukaa, kaukaa, syvältä maan sisältä, jossa jo tähdet loppuvat, miljoonia murtuneita silminä olisi häntä kiihkolla katselemassa; kuin kaikki kuolleet himoiten kurkottaisivat onttoja kitojaan juomaa tavottelemaan. Silloin hänet valtasi tunne ikäänkuin hän olisi tahtonut käyttää väkivaltaa eläviä ja kuolleita kohtaan, hänen tuli paha ollaksensa ja hän heitti pikarin luotaan ja lausui: minäkin tahdon tulla teidän luoksenne. Mutta ne tarttuivat heti kiinni hänen sanoihinsa ja seuraavana aamuna hän tavattiin kuolleena. Puhutaan sitä taas toiselta puolen silläkin tavalla, että tämä juttu aikoinaan olisi vain sepitetty, jotta munkki ihmisten muistossa säilyisi todellisena luostaripyhimyksenä, ja että tuo kuolemattomuuden juoma olisi ollut vain myrkkyä, jota toiset luostariveljet olivat hänelle juottaneet, siitä syystä, ettei hän säilyttänyt viisasten kiven salaisuutta yksinomaan luostarille, vaan tahtoi sitä ilmoittaa koko ihmismaailmalle. Sellainen oli tarina Grottensteinin munkista. Niin, tyttö kulta!

— Silta, josta me nyt menemme, ei ole paljoakaan yli kolmenkymmenen vuoden vanha. Suuren tulvan aikana aukaisi joki itselleen tuonne uuden uoman, ja huomaa nyt tarkoin: se uoma josta nyt ajamme — hopsis, alas ja taas ylös — siinä se ennen juoksi.

Tuli näkyviin risti tien vierellä matkan päässä. Vanha ajuri vaikeni, äänetönnä hän ajoi sitä kohti, kun oli päästy sen ohitse, teki hän ristinmerkin ja kiirehti hevosten kulkua.

— Totta vie tyttö, alkoi hän hetken perästä, — näetkö miten äkkiä minä saan liukkaat suuvehkeeni tukituiksi? Tuo piinaristi ["Piinaristi" on tehty puusta tai kivestä ja pystytetty paikalle, jossa joskus on tapahtunut onnettomuus, usein on lyhyt kirjoitus ilmoittamassa, miten ja millä tavalla, välistä siihen saattaa kuulua kuvallinenkin esitys. Sitte löytyy "lupausristejä", joita ovat pystyttäneet onnettomuudesta pelastuneet, hurskaan lupauksen täyttämiseksi.], tuolla, joka jäi taaksemme, se on minulle ainoa vastenmielisyys koko tiellä. Minä maksaisin mitä tahansa, kunhan vain saisin sen siitä pois. Se minulta ihan pimentää kirkkaan auringonvalon. Yksin matkustaessani, minä aina nukun sen matkapätkän, josta se pistää päänsä esiin, kunnes se on selkäni takana. Sata kertaa minä olen päättänyt, etten asiaan kajoo ja yhtä usein minä olen koettanut sitä unohtaa; mutta mikään ei auta: niin pian kuin näen tuon surkean merkin, nousee taas kaikki niin elävänä eteeni, kuin se eilen olisi tapahtunut. Ja kun on kokenut jotakin, joka raskaasti painaa muistoa, niin sen luulee tulevan helpommaksi kantaa, jos sen uskoo toiselle. Kun samaan paikkaan sattuu lankeemaan kurjuutta niin paljon, että sitä riittää toisillekin kuin itse asianomaisille, silloin rupeavat ihmiset tutunomaisesti haastelemaan keskenään, ikäänkuin se koskisi heitä kaikkia, silloin he yhdessä pelkäävät tätä elämää, jossa sellaistakin saattaa tapahtua.

Hän kumartui hiukan tyttöön päin ja sanoi hiljaa:

— Tuolla ristin tykönä tapettiin monta vuotta sitte mies, ja se joka hänet tappoi oli minun paras ystäväni. Niin, paras ystäväni, huokasi hän syvästi — niin, tyttö kulta!

Hetken vaiettuaan hän taas alkoi:

— Häntä kutsuttiin Sennfeldin Jaakoksi, ja muutoin hän oli niin kelpo poika, ettei kukaan hänestä saattanut yrittääkään pahaa puhumaan, mutta juomiseen hänen ei käynyt puuttuminen, sillä se vei hänet ihan järjiltä pois, ja sitä hän rehellisesti karttoikin. Hänen vanhempansa olivat kunnon väkeä ja ainoana lapsena hän rauhassa ja rakkaudessa eli heidän kanssaan. Siellä paikkakunnalla sitte kasvoi hänen ikäisensä tyttö, ja tuo tuli hänelle vuosi vuodelta mieluisammaksi; mutta se olikin korea kuin kuva, tuo Langhammerin Aune. Eikä aikaakaan, niin jo ilmestyi toisiakin pitämään hänestä ja hakemaan hänen suosiotaan. Sellaisia oli Friedbergin Antti, joka yleensä paremmin tiesi seurustella vaimoväen kanssa, ja ne taas mielellään pitivät häntä joukossaan, vaikka hänestä ajattelivat, että olkoon iloissaan jos itse saa elää, vaikkei henttuakaan saa. Kauniin Aunenkin tunkiolla oli hän ensimmäisenä kukkona, mutta salaisesti, joten ei kukaan sitä huomannut, sillä kosijana Jaakko kyllä oli otettava, ja häntä hän uskotteli omakseen kokonaisen vuosikauden. Mutta toinen poika, Antti, oli ylpeä ja sanoi: olkoon joko niin taikka näin! Jos sinä Jaakon otat, niin et minua koskaan enään näe; jos taas otat minut, niin älä pidä peliä toisen kanssa! Ja nähtiinkin, ettei hän voinut luopua hänestä, vaan antoi Antille rukkaset. Vuosikauteen ei poika raukan päähän ollut pistänyt, että tyttö häntä piteli vain pilkkanaan; ne rukkaset hänelle putosivat kuin taivaasta, hän joutui ihan epätoivoon. Ja silloin hemmetin peijakas häntä neuvoi menemään sinne, jota hän niin kauvan oli kavahtanut — kapakkaan, juomaan tuskansa kuoliaaksi. Tämä jo oli paha; kunhan vain se toinen olisi jäänyt tulematta, mutta sekin tuli sinne, ja siitä se vasta pahin syntyi! Antti huomasi Jaakon istuvan siellä sisällä, eikä voinut olla menemättä katsomaan, miltä mies nyt näytti. Ja se oli hulluinta: hän kun näkee hänen siellä istuvan aivan lamaantuneena, rupee hän säälimään, menee hänen luokseen, pyytää kaataa hänelle puhdasta viiniä, jotta hän huomaisi, ettei tyttö kuitenkaan olisi hänelle sopinut, ettei hän olisi tuonut hänen taloonsa kunniaa, eikä sitä sinne jälkeensä jättänyt. Yksi sana synnyttää toisen, hän saa Jaakon epäluuloisaksi, ja Jaakko, jonka jo ensimmäinen lasi aina panee humalaan, käsittää hänen hyvät tarkoituksensa väärin ja luulee että tuo häntä vain tahtoo ivata, tai hänen silmissään häväistä Aunea. Hän puolestaan ei anna minkäänlaisia viittauksia, vaikenee vain, ja kun toinen lähtee pois, yhtyy hän hänen seuraansa ja seuraavana päivänä löydetään Friedbergin Antti tapettuna tieltä. Mutta Sennfeldin Jaakkoa ei mistään löydetty, ja koko maailma sanoi: hän on murhaaja.

— En ikipäivinä unohda sitä, kun samana iltana sitte tulin Jaakon vanhempien mökkiin. Ihan epätoivoissaan molemmat vanhukset istuivat kukin nurkassaan erillään, eivätkä saaneet katsotuksi toistensa silmiin. — Se ei ole mahdollista, vaikeroi ukko, — hän ei ole voinut niin erehtyä; taikka sitte hän ei ole minun lihastani ja verestäni syntynyt. Tunnusta pois — huusi hän vaimolleen, — myönnä, minä suon sinulle nyt kaikki anteeksi, mutta sano minulle sieluni lohdutukseksi, ettei hän ole minun lapseni! — Vanha muori itki kuin hullu. — Kaikki Sennfeldit, — jatkoi ukko — ovat olleet suorat ja rehelliset. Tuo raju, jumalaton luonne ei ole voinut häneen syntyä kenestäkään esi-isistäni. Minun täytyy häneltä itseltään kysyä, onko hän sen todellakin tehnyt! Ja samassa hän hypähtää pystyyn, menee vaimonsa luo ja huutaa; — sano paikalla missä hän on, sinä sen tiedät! — Akalle ei löytynyt minkäänlaista pakoa ja niin hän myönsi, että Jaakko lähtökiireessään oli sanonut lähtevänsä harmaalle kalliolle; — katsos tyttö, tuo mahtava korkea vuoria on se harmaa kallio.

Ukko ei enään puhunut sanaakaan, vaan valmistausi lähtemään. Minut valtasi suuri tuska sekä hänen että Jaakon puolesta ja minä sanoin: isä Sennfeld, minä lähden mukaanne! Ja hän vastasi: lähde sitte! Ja vielä samana iltana me läksimme sieltä, kuljimme läpi yön. Se oli surullista kulkua, emme puhuneet sanaakaan tiellä, silloin tällöin kuulin vain vanhan isän hiljaa huokailevan, sillä hän ei tahtonut ääneen ilmoittaa mielentilaansa. Aamun koittaessa, kun menimme kohti harmaata kallioa, katsahdan sattumalta taakseni tielle. Pyhä Jooseppi, pistimethän vain välkkyvät auringossa, santarmit ovat kintereillämme! Vaikka olisivat olleet koko yön, meidän huomaamattamme. Ukko on koko ajan katsellut eteensä tielle, mitään minulle sanomatta, minä tartun hänen käsivarteensa ja sanon: pyhä äiti, mitä me nyt teemme? Santarmit seuraavat meitä! Hän vastaa siihen: — vai niin. Ja rientää yhä eteenpäin kallioa kohti. Sydäntäni ahdisti ja päätäni huimasi ikäänkuin minua olisi otsaan lyöty, niin että kaikki ajatukset menivät minulta sekasin, ja kuin pikkunen poika minä juoksin ukon perässä. Me nousimme ylös harmaata kallioseinää, polveni vapisivat, mutta ukko pysyi jäykkänä edelläni. Pääsimme ihan huipulle, siellä on pieni rotko, josta, meidän astuessamme sisään, syöksyi ulos Jaakko, kalpeana, villiytyneenä, ei enään ihmisen näköisenä. Minun silmistäni valuivat vedet. Hän tahtoo heittäytyä isänsä kaulaan, mutta tämä estää häntä kädellään ja lausuu: — sano minulle totuus Jaakko, oletko sinä lyönyt kuoliaaksi Friedbergin Antin? Silloin vaikeni poika, ja ukko taas jatkaa: — kiellä taikka myönnä! Vanhurskaan Jumalan nimessä ja minun tuskani ja kärsimykseni tähden! — Silloin Jaakko ihan hiljaa myönsi ja heittäysi pitkäkseen kiville, ääneen itkien. Mutta isän koko ruumis vapisi, hän katsahti taivaaseen ikäänkuin armoa anoen, rauhoittui sitte taas ja tähtäsi katseensa alas sinneppäin, jossa santarmit juuri olivat nousemassa kallioa ylös. Silloin hän kääntyi poikaansa kohti ja sanoi: — ne tulevat jo sinua noutamaan. Siitä olisi minulle suuri lohdutus, jos sinä voisit säästää asiaa joutumasta tuomioistuimen eteen ja minun rehellistä nimeäni sellaisesta arvostelusta, joka hirsipuun juurella myytäisiin parista kreutseri-rahasta; sentähden on jotakin tehtävä ja sen minä otan täyttääkseni ja kun sitte vastaat teoistasi Jumalan kaikkivaltiaan edessä, niin esiintuo tämäkin. Olkoon hän meille molemmille armollinen ja laupias! Amen. Ja nyt Jaakko nouse, santarmit ovat jo likellä. Annan sinulle käteni, älä minuun enempää kajoo. Ja kun minä itse kerran seison Jumalan edessä ja hänen luvallaan saan antaa sinulle anteeksi, silloin se tapahtukoon! — Ja isä tarjosi hänelle todellakin vain kätensä, minä näin, että hän siinä piteli jotakin, jonka Jaakko otti ja riensi sitte kiireesti sisään rotkoon. Hän ei ollut kahtakaan minuuttia siellä kätkössä, kun jo santarmit olivat astuneet esiin. — Miehet, missä Sennfeldin Jaakko on? kysyi yksi heistä. Mutta isä ei heille mitään vastannut. Pelko norjisti jäseneni, minä syöksyin rotkoon, santarmi perässäni ja sieltä me tapaamme Jaakon verissään makaavan, kuolleena, kurkussa suuri haava, kädessä partaveitsi, jonka isä oli hänelle pistänyt. Minä huusin, santarmi tahtoi juosta toverinsa luokse, minä pidätin hänet ja sanoin: — tuo vanhus tuolla on hänen isänsä! — Minä sen tiedän, vastasi sotamies. Kelpo mies, senkin silmät olivat märät. Ja kun me astuimme ulos ilman Jaakoppia, silloin katseli ukko Sennfeld meitä lasistunein silmin ja rupesi horjumaan. Hän olisi pudonnut alas kalliolta, jollemme olisi häntä auttaneet. Minä pitelin häntä vielä pystyssä kun santarmi sanoi toiselle: — hän on tappanut itsensä! — Silloin ukko syvästi huokasi, ojentautui suoraksi ja lausui: — se oli oikein tehty! — ja kääntyi sitte menemään tiehensä, levollisena, varmin askelin kotiin saakka, minä koko ajan perässä. Kotiin tultuaan, hän paneusi lepäämään, eikä enään noussut vuoteeltaan. Se loppu ei kestänyt kauvan. Niin, sillä miehellä vasta oli oikeudentunto, joka ei säästänyt omaa lastakaan. Jumala häntä lohduttakoon! Sinä saatat ajatella, mitä murheen päiviä Sennfeldin muori vietti, ja ettei Aune Langhammer siitä ajasta tuntenut rauhan hetkeäkään.

— Vahinko, — tulee ajatelleeksi — ettei tuollaisen tyttöletukan kevytmielisyyttä koskaan saata arvostella kyllin ankarasti. Niin kelpo miehiä molemmat, voisivat vielä tänäpäivänä elää onnellisina! — mutta se oli kai niin sallittu. Usein astuu alas taivaasta, tai nousee ylös helvetistä tähän matoiseen maailmaan tulkitsija, joka panee ihmisen pään pyörälle. Nyt on jo koko harmaa kallioriiviökin jäänyt taaksemme ja tuolla edessämme on majatalo, jonne poikkeemme syömään päivällistä. Kyllä syöminen ja juominen tämän jälkeen jo maistuukin! Niin, tyttö kulta!

Tyttö tosin ei ollut rehellisen ajurin kanssa samaa mieltä siitä, että hänen surullinen kertomuksensa olisi yllyttänyt nälkää ja janoa, päin vastoin se oli karkoittanut hänen ruoka- ja juomahalunsa, mutta hän oli sentään siitä tyytyväinen, että levähdettäisiin.

Tiellä jo seisoi useita rattaita rivissä, Kollingin Mikko sitoi omansa viimeiseksi, sitte hän astui ovelle ja huusi sisään:

— Jumalan terveeksi — johon tervehdykseen tuli monessa äänessä vastaus.

— Jäätkö sinäkin tänne ulos? kysyi hän toveriltaan. — Minä en koskaan laittaudu istumaan tuohon meluun ja kuumuuteen, paitsi talvella kun on pakko.

Yhdelle ulkona seisovista pöydistä hän, merkiksi siitä että se oli otettu, heitti leveän, raskaan hattunsa, jota hän nähtävästi vain tätä tarkoitusta varten kuljetti muassaan, sillä koko päivänä hän ei ollut pannut sitä päähänsä.

Isäntä tuli kysymään, mitä tulijat halusivat, ja kun häneltä oli tehty tilaus, meni Kollingin Mikko vaunuilleen ottamaan esiin evässäkkejä.

— Ensin hevoset, sitten minä, sanoi hän.

Hän jakeli sitten elukoille ystävällisiä neuvoja, että ne rauhassa maistellen nauttisivat, eivätkä kiireesti nielisi, ja istuutui sitte pöydän ääreen tytön viereen. Sillaikaa toiset matkailijat jo olivat suorittaneet laskunsa ja hankkivat lähtöön majatalosta.

Ensimmäinen, joka astui kynnyksestä ja näki tuon eriskummallisen parin, huusi tupaan takaisin:

— Nythän vasta Kollingin Mikko on tavannut korean hentun!

Toiset tuuppautuivat nauraen perässä.

— Niin, sanoi vanha ajuri — sen minä kyllä korjaan teidän kynsistänne ja vien kaupunkiin.

— Nätti tyttö, sanoi ensimmäinen, — istu mieluummin minun rattailleni! Pikemmin pääset perille ja vähemmällä maksulla.

— Tietysti! juttujesi lupauksia täyttämään sinä et kelpaa, mutta juttuja tekemään; hän ei istu sinun rattaillesi.

— Oikeinko sinä pysyt ukolle uskollisena tyttö? Vahinko!

Ajurit nousivat rattaille ja hitaasti kärryt toistensa perästä läksivät liikkeelle, koko rivi kulki pitkin tietä. Kun sitte Kollingin Mikko tyttöineen nousi ylös, näkivät he vain tumman juovan liikkuvan kierolla maantiellä, pienenä kuin mato, joka kiemurrellen ja käännellen matelee lehtivarrella.

Rattaat vierivät taas eteenpäin vanhaan vauhtiinsa, usein ne pomppien menivät sellaisista paikoista, joihin juuri oli hajoitettu rapakiveä. Vanha ajuri ei niissä päässyt torkkumaan, vaikka hänen kyllä teki mieli. Hän sentähden kokonaan pirkistyi, ja alkoi taas jutella.

— Tuo poika, sanoi hän — joka viimeksi puhui, se on aika velikulta, sen mielestä mikään leikki ei ole liikaa, ja varsinkin hän sen aina kääntää teihin vaimoihmisiin. Viime vuonna hän teki tempun — se ei ollut hänen syynsä ettei se onnistunut, mutta eihän semmoinen veitikka kysykkään, miten se asia päättyy, jonka hän vallattomuudessaan alkaa.

— Kaupunki on epäterveellinen paikka sille ihmiselle, jonka siellä täytyy kasvaa. Suurin osa kaupungin väestöä on heikkoa kuin vaimoväki — vaikka naisiksihan niitä siellä kutsutaan — ihan sellaista; kun ne naivat ja lapsia syntyy, silloin ne eivät tiedä, mitä tehdä. Pienet raukat ruokitaan vedellä tai otetaan taloon imettäjä; tuossa ei ole mitään pahaa, sillä lapsi silloin jää heidän silmäinsä alle. Mutta löytyy vanhempia, jotka eivät voi tehdä yhtä, eivätkä tule tehneeksi toista, ja ne lähettävät lapsen luotansa maalle. Olisihan se hyvä, mutta heidän täytyy antaa se ihan vieraitten ihmisten haltuun, ja se ei ole oikein. No niin. Ja usein ympäristön talonpoikaisakat noutavat tuollaisia hoitolapsia kaupungista. Rääppänä raukka köytetään puhtaaseen liinaan, akka ottaa mytyn ja vie sen pois; ei aavista kukaan kummoisena hän sen kerran tuo takaisin. He sillä tavalla ansaitsevat rahaa. Ja kun heitä noin kaksi, kolme, tai koko joukko on paluumatkalla kotiin, silloin he ovat hyvällä mielellä, poikkeevat pakinoimaan jokaiseen majataloon ja viettävät lystiä päivää, — eihän sellaisiakaan usein satu. Viime vuonna sitte tuo sama poika matkustaa piirikaupungista ja tapaa tiellä kaksi tuollaista hoitoäitiä pikkutavaroineen. Jokaisella hoitoäidillä oli oma osansa, ne hoippuivat vastatusten, huusivat ja nauroivat ja lapset kirkuivat myöskin, minkä jaksoivat pienistä kurkuistaan päästää. Se oli sellaista meteliä, että hulivilipoikani jo kaukaa sen kuuli. Kun hän heidät saavuttaa, on hän olevinaan armelias ja ottaa akat kärryynsä, ja hetken perästä molemmat kuorsailevat kilpaa. Nyt poika käärii lapset auki vaatteistaan, vaihtaa paidat ja liinat ja kaikki ja panee sitte molempiin eri tamineisiin väärän lapsen. Kun he heräävät, ei kumpikaan huomaa petosta, toinen astuu varhemmin pois, toinen matkustaa tien melkein loppuun asti. Saattaa käsittää, että siitä olisi voinut syntyä häiriö, joka ei ollenkaan olisi sietänyt leikkiä, mutta vaihdetut lapset olivat onneksi poika ja tyttö, ja kun molemmat hoitoäidit taas olivat selinneet unestaan, silloin toinen ihmetteli miten pojasta oli voinut tulla tyttö, ja toinen, miten tyttö oli voinut muuttua pojaksi. Tietysti he eivät sentään uskoneet sellaiseen ihmeeseen, ja kun sitte saivat asian selville, niin saatat kuvitella, mikä tora ja haukunta siitä syntyi, sillä molemmat olivat väärä lapsi sylissä ajaneet neljätoista peninkulmaa toisistaan, jonka matkan olisivat voineet käydäkkin, ja poikkeamatta majataloihin. Sellaisia kujeita se panee toimeen. Niin, tyttö kulta!

He nousivat ylös mäkeä, ja kun he olivat päässeet sen päälle, niin näkivät he kaukaa rakennuksia toisissaan kiinni, ja niiden keskeltä kohosi korkeita kirkontornia ja suippeita tehtaan piippuja. Mikko viittasi piiskallaan sinneppäin.

— Piirikaupunki, sanoi hän.

Maaseudun lapsi ei ikinä ollut tullut ajatelleeksi sellaista talojen paljoutta, ja niiden välillä katuja ristiin rastiin. Hän oli ajatellut, että jos olisi kaksi kertaa niin paljon taloja kuin hänen kotikylässään oli, niin siitä jo tulisi pieni kaupunki, ja jos olisi kymmenen kertaa niin paljo, niin siitä jo tulisi oikein suuri kaupunki. Nyt hän ei ollenkaan koittanutkaan määritellä kaikkien noitten talojen lukua, jotka olivat hänen edessään; häntä hävetti oma lapsellinen käsityksensä, ja hän nauroi sitä, että hän oli voinut tulla niin vanhaksi, ilman että oli saanut sen oikaistuksi. Ja levottomasti hän käänteli istuimellaan, seuraten näköä siellä tai täällä.

— Tyttö kulta, sanoi Kollingin Mikko, — kun sinä noin hämmästyt tätä kaupunkia tässä, mitenkähän sinä katseletkaan, kun tulet suureen kaupunkiin.

— Kuinkahan suuri se onkaan tähän verraten? kysyi tyttö.

Ja näyttääkseen, että hänen ensimmäinen ihmettelynsä oli hänen viimeisensäkin, hän heti lisäsi:

— Ehkä sata kertaa näin iso?

— Tuhat kertaa, sanoi ajuri.

— Tuhat kertaa?

Silloin tyttö vaikeni. Se hänen täytyi nähdä, ennenkuin hän sen uskoi.

Tuli jo näkyviin yksityisten huviloita kaupungin likeisyyden merkkinä. Pienessä puutarhassa kisaili lapsia, vanha piika istui vieressä katsellen heidän leikkiään. Kun kärryt ajoivat sivutse, katsahti hän ylös ja nyökäytti päätään kiitokseksi Kollingin Mikon tervehdyksestä.

— Tuo tuossa, sanoi hän — oli kerran helkkarin korea lapsenpiika. Se palvelee vieläkin samassa paikassa, johon nuorena meni, ja kaitsee nyt niiden ihmisten lapsenlapsia, joitten lapsia hän kaitsi. Tekivät hänestä paljon pilkkaa nuorena ollessa, ja nyt vieläkin vuosien vierittyä kestää samaa peliä; siitä pilkasta en minä ollenkaan pidä; mutta se tekee, että pidän vanhasta neitsyeestä ehkä enemmän. Onhan hän kaikkina elinpäivinään ollut vähän hullu ja omituinen, mutta minun luullakseni meidän tulee kiittää Jumalaa sekä siitä, että järki on selvillä, kuin siitä, että rajat ovat paikoillaan, eikä hyväjärkisten ihmisten sovi vääntää heikkoa päätä entistä heikommaksi. Sen minä vielä kerron, sillä se riittää juuri siksi matkapalstaksi, joka on jälellä kaupunkiin.

— Pitkä elämä yksin vie korkeaan ikään, ja jokaisesta joka on vanha, tiedetään että hän on ollut nuori. Mutta jälkiä siitä, onko hän myöskin ollut kaunis, tavataan harvoin, ja tuosta vanhasta lapsenpiiasta, josta puhun, ei enempää. Mutta kaunis hän oli, tullessaan noitten ihmisten taloon, nuori ja verevä, maalta kotoisin. Kaupungin ilma ei tehnyt hänelle hyvää, se meni hänen päähänsä. Hän rupesi mielessään kuvittelemaan, että joku aivan erityinen mies oli syntynyt häntä varten, talonpoikaa hän tietysti ei enään voinut ajatellakkaan, mutta käsityöläiset ja muut elinkeinonharjoittajatkin olivat hänelle liian huonot. Kosijoita tuli joukottain, mutta kun jokainen sai rukkaset ja niiden sisään kauniisti käärittynä hänen mielipiteensä, että hän katsoi olevansa liian hyvä noin alhaisiin kerroksiin, niin alhaiset kerrokset aikaa voittaen jäivät tulematta, ja koska korkeampia ei myöskään tarjoutunut, niin hän hetkisen sai olla rauhassa.

— Hänen herrasväkensä nauroivat tuota ylpeyttä, sillä onhan se aina naurettavaa, kun joku noin ylvästelee ihan ilman aihetta. Kunhan asia vain olisi jäänyt sellaiseksi, niin ehkä neitsy "Ylhäiseksipyrkijä" olisi malttanut mielensä ja nyt istuisi kunniallisena käsityöläisrouvana, eikä vanhana hyljättynä ja turhana olentona, joka otsansa hiessä syö armoleipää.

— Jos minä sitte kertoisin, miten asia on kehittynyt, sillä kaikella tässä maailmassa on syy, vaikkei sitä aina ajatella taikka uskota, ja tyhmintä on sanoa: "se tapahtuu itsestään". Mikään ei tapahdu itsestään. Sillä herrasväellä oli sukulainen, nuori kaunis ylioppilas, joka kerran parin viikon ajan oleskeli heillä vieraana. Hän oli vähän vanhempi kuin tuo lapsenpiika siihen aikaan, eikä se kumma ollut, että tuollainen sorja jumalanluoma häntä miellytti. Hän näytti sen hänelle ja koetti hänkin puolestaan miellyttää tyttöä. Mutta kun hän huomasi, ettei tyttö ollenkaan laskenut leikkiä näissä asioissa, vaan aikoi täyttä totta ja menetteli sen mukaisesti, silloin hän salaa nauroi, mutta oli samalla kiukuissaan niinkuin kettu pihlajapuun alla. Mutta sen ikäisissä suonissa on aina kevyttä verta, sellaiset asiat pian haihtuvat mielestä, ei huoli koettaa siellä, vaan kolkuttaa toista ovea täällä, ja on niin rehellinen, ettei tuomitse toista siitä, että hän ajattelee omalla tavallaan, eikä niinkuin itse tahtoisi.

— Mutta nyt on rouvasväen joukossa niin, että yksi aina kadehtii toista rakkauden asioissa, ja vaikkei hän ollenkaan välitä rakastajasta, niin siinä sentään aina on jotakin; hän meinaa että hän itse tahtoo ottaa huostaansa lausutut lemmenkujerrukset, ja siitä hyvästä itse kutoa rukkaset. Jokainen luulee, että häntä on laiminlyöty. Sen perheen neidit myöskin olivat kiukuissaan rakastuneen serkkunsa tähden ja tekivät hänelle siitä oikeutettua kiusaa, mutta kun he näkivät, miten asiat rupesivat kääntymään, että ylioppilas siitä lähtein pysyi alallaan, silloin niiden tuli sääli; se totinen puhe joka tyttöä kunnollisesti oli suututtanut, se vaihtuisi sitte leikiksi, joka häntä suuresti huvittaisi; ja niin he houkuttelivat hänet kurilla näyttäytymään totisena. Onhan jokaisessa ihmisessä hiukkasen kostonhimoa; ja nuori serkkuherrakin ajatteli: koska minä saan surra rukkasia, niin sure sinä puhumattomuutta. Ja niinkuin nuori väki aina on ajattelematonta ja ylpeää, niin hänkin suostuu heidän kehoituksiinsa ja alkaa pitää väärää, valheellista peliä. Nauraa hihitettiin, iskettiin silmää ja häärättiin rakastuneen tytön kustannuksella, joka jo oli arvellut olevansa tulemaisillaan kaupungin armolliseksi rouvaksi. Ja tuli sitte se aika, että nuoren herran piti palata kaupunkiin lukuihinsa. Hän odotti kuutamoyötä ja tilasi rakastuneen tyttöraukan puutarhaan hyvästijätölle. He olivat neitien ikkunan alla ja ne seisoivat kaniinin takana ja tukahduttivat naurunsa kuulumattomaksi sillä tavalla, että nätisti pureskelivat rikki kaksi nenäliinaa. Sillä välillä ylioppilas puhui itkevälle, ja vannotti hänet pysymään itselleen uskollisena, kunnes hän tulisi takaisin — jota hän ei milloinkaan ajatuksissaankaan aikonut tehdä. Ja tyttölapsi vannoi ja on valansa pitänyt aina tähän päivään asti. Kun hänelle sanotaan: — tottahan sinun kultasi on kuollut, koskei se tule! niin sen hän kärsii. Mutta sanokoonpas joku: — ylioppilas piti sinua vain pilkkanaan! silloin hän suuttuu, eikä suinkaan itsensä tähden, vaan sentähden että hänestä sellaista luullaan ja häntä panetellaan. Kai hänestä on tullut sellainen vanha kansliaherra, jonka kasvoissa nyt on ryppyjä ja poimuja yhtä paljon kuin hänen nahkatuolissaan. Mutta silloisen tytön muistossa hän on säilynyt nuorena ja koreana, ja vielä tänäkin päivänä, kun miehistä tulee puhe, hän sanoo: — minun kultani on ihan toisenlainen! Ja saattaapa niin ollakkin, sillä se joksi hän kuvitteli ylioppilasta, se hän ei ollut; mutta ehkä hän löytyy jossakin maailmalla ylipäänsä, ehkä hän hänet vielä muualta tapaa. Minä en saata laskea leikkiä hänen kustannuksellaan. Eihän tuo rakkaus ollenkaan ollut paikallaan, mutta hän on kuitenkin osoittanut uskollisuutta ja se on sentään vaimoväen parasta, ja sentähden minä hänestä pidän, ja tervehdin häntä aina kun menen hänen ohitsensa.

— Mutta, sanoi tyttö, — miksi ei kukaan häntä estänyt siitä?
Silloinhan hän nyt olisi paljon onnellisempi.

— Älä luule, tyttö kulta! Ehkä sinä mieluummin elät todellisuudessa; mutta ne ihmiset, jotka uneksien vaeltavat elämänsä halki, ne viihtyvät paremmin haaveiluissa, kuin todellisuuden tapahtumissa. Näetkös, nyt ollaan ihan kaupungin likellä. Tiedätkö nyt, mihin sinun on meneminen?

— Minulla on kirje, jonka päälle se on kirjoitettu.

Hän veti kirjoituksen esille kaulaliinansa alta.

— Aika hyvä kirjelaukku, sanoi Mikko.

— Wieninkatu, numero 73 siinä seisoo.

— Todellako? Sepä ikävä, sillä silloinhan minun pian pitää sinut päästää pois ja mielelläni minä olisin sinua kuljettanut vielä hyvänkin aikaa. Wieninkatu näkyy tuolla, suoraan sillan yli. Nouse nyt sitte pois tyttö kulta. Sooh!

Hevoset pysähtyivät, tyttö kiepahti alas rattailta.

— Kiitoksia paljon!

— Ei kestä kiittää.

— Ja onnea kotimatkalle!

— Niin, onnellista matkaa! Jumalan haltuun! Hei!

— Jumalan haltuun!

Kollingin Mikon matkatoveri astui sillan yli, osoitettua katua kohti. Oli jo iltapäivä ja vaikka oli arkipäivä, niin oli siellä ihmisiä enemmän kuin kotikylässä sunnuntaina ja juhlapäivinä koolla; hänen täytyi aina olla valmiina poikkeamaan heidän tieltään ja heti ymmärtämään, kun joku tahtoi poiketa hänen tieltään; useimmat kiiruhtivat sivutse, katselematta ympärilleen; toiset ohimennessään heittivät hänellekin ystävällisen silmäyksen, ja hänestä tuntui siltä, kuin ne silloin olisivat häntä tervehtineet, — hänhän ei vielä ollenkaan tuntenut sellaisia ihmisiä, jotka ovat ystävälliset koko maailmalle. Jos hän ihan vieraana olisi ollut siinä ilman turvapaikkaa, niin tuo kirjava elämä olisi pannut hänen päänsä pyörälle. Mutta hänellä löytyi täällä kaupungissa sukulaisia, ja se antoi hänelle varmuutta. Tuo ihmisten puuhaava sekamelska vaikutti välittömästi häneenkin; tuli ihan sietämättömäksi kulkea mykkänä tuon tuuppivan, puhelevan joukon keskellä, hän tahtoi kuulla omaa ääntänsä kaupungissa, ja jos hän puhuttelisi jotakin, noista kaupunkilaisista, niin tottahan sen täytyisi vastata ja sitte hän saisi kuulla, millä tavalla ne puhuvat täällä. Oudolle ei koskaan ole haitaksi kysyä tietä ja hän kääntyi vanhemmanpuoliseen herraan ja sanoi:

— Älkää panko pahaksi, onko tämä Wieninkatu? Mutta tuo vanhanpuolinen osoitti kirjoitusta kadunkulmassa ja ärisi:

— Ettekö te osaa lukea?

Mitä? Ensin hän ällistyneenä katseli hänen jälkeensä, sitte hänen mieleensä johtui, että hänhän olikin kaupungissa. Siellä ihmiset eivät ole niin tuttavat keskenään niinkuin maalla, useimmat jäävät toisilleen vieraiksi koko elinajaksi, ja kaikki täällä toisiansa teitittelevät ikäänkuin jokainen olisi toista ylempi. Tuo ei sentään näy estävän heitä olemasta epäkohteliaita. He puhuttelevat ihmistä monena, ja jättävät seisomaan ainoaa mitättömämpänä.

Häneltä oli nyt kadonnut puhumishalu. Sentähden hän astui likelle taloja ja etsi porteista numeroita. Voi niiden mahtavien rakennusten suuruutta! Ihan niinkuin olisi siirretty kymmenen tai kaksikymmentä taloa toisiinsa kiinni ja päällättäin yhdeksi kaluksi. Siinä sitte ihmiset asuvat ja maksavat siitä, että ovat vain talottomia pikkuisäntiä. Usein heillä ei löydy enempää tilaa, kuin samanlainen ihminen maalla omistaa; siellä eroittaa hökkelit toisistaan vainio ja niitty, täällä ihmiset elävät ihan toistensa vieressä, seinä seinässä. Mikä mylläkkä lieneekään sellaisessa talossa! Mitä siellä tehneekin, niin aina on vieraita silmiä ympärillä, ja kysytään tai ollaan kysymättä; se tekee elämän ikäväksi ja pahaksi. Kohtapa hän itsekin saa kokea sen sekä valo- että varjopuolia.

Tuolla portilla seisoi kirjoitettuna numero seitsemänkymmentäkolme. Tyttö astui porraskäytävään, jossa vanha akka oli lakaisemassa, ja kysyi Reinholtti Bruckeria.

— Kolmannessa kerroksessa vasemmalle.

Hän astui ylös portaita. On niitä kaupungissakin vuoria, mutta muuratuita ja niissä asuu ihmisiä.

Toinen luku.

Yö rakkaitten sukulaisten luona. Matka jatkuu Wieniä kohti. Tutustuminen ankaraan olentoon, josta paljon puhutaan maailmassa, vaikka harvat ovat hänen kanssaan joutuneet likeisempään tekemiseen, eivätkä senjohdosta ollenkaan ole etuoikeutetut.

Tyttö oli nyt osoitettu oikeaan paikkaan ja seisoi kolmannen kerroksen käytävässä, joka oli yhtä likainen kuin talon portaat. Ovi vasemmallakin näyttäytyi niin siivottomassa tilassa, ettei hänen puhtaudentuntonsa olisi sallinut hänen siihen kolkuttaa, mutta hänen täytyi se sentään tehdä, vieläpä monta kertaa ja yhä kiivaammin uudistaa. Silloin kuului ovi avautuvan ja sieltä sisältä käheää koiranhaukuntaa.

Lukko vääntyi auki, hänen edessään seisoi pieni, lihava nainen, jonka ankarat kasvonpiirteet ikä oli tehnyt vielä terävämmiksi. Hänen jalkainsa juuressa ärhenteli ruskea, pitkäkarvainen koirarakki, jonka kynnet olivat kasvaneet pitkälleen ja karvat kimpuissa riippuivat niiden yli, joten elukka käveli omilla villoillaan ja näytti siltä kuin se kerran olisi ollut korkeampi ja olisi hakattu poikki jalat, ja se olisi kävellyt neljällä puretulla sukkavarrella.

— Huut Jolli! Mitä te tahdotte? sanoi nainen.

— Päästä Reinholtti Bruckerin luo, vastasi tyttö.

— Entinen kaupunginaktuario herra Brucker asuu täällä. Mitä te häneltä haette? Minä olen hänen rouvansa.

— Sitte minä suutelen rouvatätini kättä, minä olen Leipoldin Pirkitta
Sebensdorfista. Äiti lähetti paljon terveisiä ja tässä on kirje häneltä.

Rouvatäti otti kirjeen.

— Vai niin, Katri sisareni on sinut lähettänyt ja meille? Ihmeellistä. Minä jo luulin että te olitte meidän tuttavuutemme ihan unohtaneet, vuosikausiin ei kukaan teistä ole käynyt meitä katsomassa, ettekä te koskaan ole lähettäneet meille mitään pienintäkään maalta, vaikka kyllä olisitte voineet ja olette tietäneet kuinka tarpeen se olisi ollut meille. Ehkä sinulla täällä on jotakin tuliaisia?

Hän tarttui myttyyn.

— Ei rouvatäti, ei minulla ole mitään tuomisia.

— Kyllä minä sen arvasin, sellaiset te olette te maalaiset, sellaisiksi teidät jo tuntee; ette te lähetä mitään ettekä tuo mitään, mutta kun itse tarvitsette jotakin, silloin te kyllä tiedätte kirjoittaa osoitteen ja löytää tien tänne. Olenpa utelias tietämään, mitä te nyt tahdotte. Tule sisään!

Hän päästi tytön pujahtamaan ohitsensa kyökkiin ja sulki oven hänen jälkeensä. Molemmat astuivat seuraavaan huoneeseen. Pöydillä paloi lamppu, jonka varjostin oli painettu toiselle syrjälle, ja sen syvimmässä varjossa istui vanha mies nojatuolissa, jonka nahkapäällystää aika niin suuresti oli kuluttanut, että sieltä täältä hevosenkarvat pistivät näkyviin.

Tyttö astui arasti hänen luokseen ja tarjosi hänelle kätensä.
Hämmästyneenä hän veti oman kätensä takaisin.

— Mitä? mitä? Kuka tämä on? hän änkytti.

— Anna vaan hänelle kätesi, sanoi vaimo.

Hän totteli tätä käskyä, odottamatta että hänelle selitettäisiin, miksi hänen piti se tehdä.

— Se on Leipoldin Pirkitta, minun sisareni lapsi, jatkoi rouva.

— Vai, vai, sanoi vanhus, painaen nyt vasta ojennettua oikeaa kättä. — Kälyni tytär — ja miten iso tyttö ja kaunis, — hihhii, — niin, niin — mutta minkä kälyn?

Sillaikaa hänen vaimonsa oli avannut kirjeen ja ärjäsi hänelle keskeltä lukemistaan:

— Minkä kälyn? Eihän meitä olekkaan kuin kolme sisarta, nuorimmalla toki ei voi olla noin suurta tyttöä. Ja johan minä mainitsin Leipoldin, etkö sinä enään osaa kunnollisella tavalla pitää korviasi ja silmiäsi auki, edes hetken aikana!

Hän näki kuinka Pirkitan silmät menivät pystyyn; hänen suunsa piirteet vetäytyivät ilkeiksi, kun hän sitte lausui:

— Mitä sinä siinä kurkistelet niin pöyhkeästi? Tuo vanha mies on sellainen, ettei hän kelpaa mihinkään, hän kuulee huonosti eikä näe paremmin, hänen ymmärryksensä on jo melkein sekaisin, hänen suhteensa ei voi ryhtyä mihinkään. Ja tämä kaikki sattuu juuri sellaiseen aikaan, jolloin tahtoisi olla rauhassa.

— No, no, koreastipa sinä minut kuvaat vieraille ihmisille, sanoi mies ja loi himmeät silmänsä tuijottamaan vaimoon.

— Enhän minä aina ole ollut tällainen, enkä ainaiseksi jää tällaiseksi. En, en jää.

— Tietysti et, sanoi toinen.

— Ja jos minä olen teillä liikaa, niin menen pois, lähden pois — heti lähden pois.

Vaivalloisesti hän nousi ylös.

— Sanokaa vain olenko teille liikana?

— Ole sinä iloissasi että saat pysyä tuossa istumassa — rouva painoi hänet takaisin tuoliin — äläkä puhu noin turhia.

— Hehheh, etpä sinä taida tahtoa, että minä menisin.

— No niin.

— Onko sinulla kirje siellä?

— Sisarelta.

— Kälyltäkö? Annappas tänne, sehän minunkin pitää lukea.

Vaimo pani sen, olkapäitään kohottaen, pöydälle. Vanha mies luki hitaasti, rivi riviltä, pysähtyi usein ja peitti kasvot käsillään.

Pirkitta seisoi syrjemmällä, hänen sydäntänsä särki, nähdessään vanhuksen avuttomuutta.

— Vai sinä tahdot palvelusta? sanoi rouvatäti hänelle. — Se on oikein, ja silloin minä kaiketi voin tehdä jotakin hyväksesi. Tämän yön sinä saat olla meidän luonamme, huomenna varhain sinun täytyy nousta, jottet myöhästyisi junalta, joka menee Wieniin. Ja osoitteen minä sinulle annan, kirjoitan sinulle muistiin, missä armollinen rouva Zeidlhuber, minun ja äitisi sisar, asuu. Sitte siellä on eräs tätisi, joka on naimisissa erään kenkätarpeiden kauppiaan kanssa. Sen tätisi sinä etsit, hänellä on paljon tuttuja ja hän voi sinut helposti toimittaa johonkin, tai ehkä hän itse pitää sinut luonaan; olisihan sinun parempi sukulaisten, kuin vieraitten luona.

— Hyvin paljon kiitoksia.

Vanha mies laski juuri kirjoituksen takaisin pöydälle.

— No mitä käly nyt kirjoittaa? kysyi vaimo ja tuuppasi Pirkittaa kyynärpäillään.

Miettiväisenä hän tuijotti eteensä, mutta luultavasti ei muistanut, sillä hän tarttui uudestaan kirjeeseen.

— No katsoppas nyt enkö puhunut totta? Nyt hän on sitä tavaellut koko tunnin, eikä enään tiedä ainoatakaan sanaa. Hän on ihan mennyttä! Mutta hän ei salli siitä puhuttavan, silloin hän heti suuttuu.

Hän nauroi sääliväisesti.

Silloin kaikui toisesta huoneesta, jossa myöskin paloi lamppu, terävä, poikamainen ääni:

— Mulier taceat in ecclesia!

Entinen kaupunginaktuario katsahti ylös ja virkkoi:

— Saksaksi: vaietkoot naiset kirkossa.

— Se on meidän nuorimpamme, sanoi rouvatäti. — Hän on vielä kotona luonamme ja harjoittelee tutkimuksiaan niin ahkerasti. Vihtori, tule nyt tänne katsomaan, kuka täällä on.

Siellä sisällä tuupattiin tuolia, kuljettiin lattian poikki, sitte tuli avonaisesta ovesta näkyviin nuori mies, ehkä kuudentoista vuotias. Hän oli erinomaisen laiha ja samalla kömpelö. Kankeasti hän tervehti.

— Tämä on serkkusi, sisareni koulunopettajan lesken tytär tuolta maalta.

Joku koulutoveri, jolla oli sieviä serkkuja, oli luultavasti saattanut nuorukaiselle sen käsityksen, että serkkuna-oleminen oikeuttaa suudelmaan, sillä päättäväisyyttä oli siinä tavassa, jolla hän astui Pirkitan luokse, jokainen liike muodosti neliön — näky, joka oli omiaan ilostuttamaan jokaista geometriiaan professoria. Mutta kun hän seisoi tytön edessä ja tämä varsin välinpitämättömästi häneen katseli, silloin hän pelästyi, että tyttö pahastuisi hänen luvallisista sukulaisuustunteistaan. Hän asettui sentähden tarjoomaan hänelle kättänsä ja sanoi juhlallisesti:

— Mademoiselle, je suis charmé de faire votre connaissance!

Tällä nuorella miehellä oli nimittäin se onneton taipumus, että hän aina tahtoi puhua vieraita kieliä siellä, missä hän tiesi ettei häntä ymmärrettäisi.

Rouva nauroi kun tyttö joutui hämille, ja heitti äidillisesti ylpeän silmäyksen oppineeseen poikaansa. Mutta vanha herra, entinen aktuario, kohotti katseensa ja sanoi:

— Saksan kielellä: neitiseni, minua suuresti ilahuttaa tehdä teidän tuttavuutenne.

— Mutta, rouvatäti, miksi serkku puhuu italian kieltä, eikö hän osaa saksaa?

Äiti ja poika nauroivat sydämmellisesti tätä kysymystä.

Vanha ukkokin hymyili nojatuolissaan, mutta lienee kai tarkoittanut muuta, sillä hän iski silmää tytölle.

Hänen rouvansa sen huomasi, ja ravisti moittien päätänsä, suuttuneen näköisenä.

— Nyt minä menen illallista lämmittämään, sanoi hän.

— Ehkä minä voisin teitä auttaa, rouvatäti? kysyi tyttö.

— Tahtoisinpa tietää miten! tuli lyhyeksi vastaukseksi.

Vanha rouva meni kyökkiin ja nuori mies seurasi häntä.

— Jää sinä sinne, sanoi hänelle äiti, — kuka tietää, mitä ukko voi tytölle lörpötellä.

— Antaa hänen nyt olla, similis simili gaudet, mitä minä siellä teen! Minulla ei ole mitään sille maanmoukalle sanottavaa, yhtenäänhän minun täytyisi antautua kääntämään; näin meidän kesken minä en puhu paljon ja sapienti sat!

— Saksaksi: viisaalle se riittää, olisi isä kääntänyt oppineen pojan sanat, mutta nyt hän ei ollut läsnä ja niin muodoin rouva-aktuario ei aavistanutkaan, mikä kohteliaisuus hänelle lausuttiin.

Huoneessa oli tyttö istuutunut vanhan sedän viereen. Tutunomaisesti tämä piteli hänen kättään ja kysyi:

— Miten käly nyt jaksaa?

— Kiitoksia kysymästänne, kyllä kai hän hyvin jaksaa; hän lähetti sedälle paljon terveisiä.

— Suuri kiitos, suuri kiitos! Minä olen hänestä aina paljon pitänyt. Kyllä kai hän jo pian tulee vanhaksi, — hihhih, — ei tietysti niin vanhaksi kuin minä. Useimmat ihmiset toivovat pitkää ikää: siitä ei ole mitään iloa. On itsensä rasituksena ja toisten tiellä; jolleivät ne sitä edes osoittaisi, sillä se koskee; eihän kukaan sille mitään voi, että hän tulee vanhaksi. — Jätä nyt rauhaan Jolli! Se hullu koira luulee sinua Minnaksi, vanhimmaksi tyttärekseni, joka on naimisissa täällä kaupungissa, ja usein käy meitä tervehtimässä. Sekin on jo kadottanut näön ja haistin. Eikö niin Jolli, sinäkin olet tällainen vanha ruhjus. Meille molemmille ne sanovat, "huut", tekevät meille sijan nurkkaan, ja ajavat meidät sinne aina, kun me käymme heille vastenmielisiksi. Minä sanon sen sinulle, että usein kun sitä ajattelen, tahtoisin ettei minua enään olisi olemassa. Mutta kun sitte näkee, miten rakastamattomasti ne kohtelevat, ikäänkuin eivät mitenkään jaksaisi odottaa sitä, jonne ei enään voi olla pitkä matka, niin suo heille mielellään sen piinan ja elää pelkästään pahuudesta. Minä en ole sitä häneltä ansainnut, mutta se on oma syyni. Niin, niin minun olisi pitänyt jäädä yksin ensimmäisen vaimoni kuoltua — Minnahan silloin oli niin iso, että hän olisi voinut hoitaa taloutta, ja nytkin olisin voinut asua hänen luonaan, — minun ei olisi pitänyt ottaa tuota tuolla! Ensimmäinen otti minut, vaikka edessämme vielä lisäksi oli tiedossa monien vuosien huoli ja puute, toinen sai heti taatun tulevaisuuden, ensimmäinen tyytyi alussa vaivalloisuuksiin, ja kyllä hän ne vieläkin kantaisi nurisematta, — niin, Minnavainajani minä tahtoisin vielä kohdata tuolla kaukana, yhdessä noista öisen taivaan pienistä tähdistä, jonne ei pääse kukaan muu kuin se, jota me eläessä rakastimme — ei hän poikineen, joka on tuolla. — Silloin me voisimme nauraa maailmalle, kun se olisi takanamme. Hihhih! Käly ja sinä kyllä saisitte tulla sinne, silloin me saisimme puhella siitä, mitä oikeastaan elämä sisälsi meille.

Samassa avautui ovi ja aktuarion rouva astui sisään kyökistä, kantaen höyryävää vatia, ja pani pöydälle illallisruuan: jätteitä päivällisistä, joita oli kuumennettu.

— Niin, sanoi hän, — näin me elämme kaupungissa, vaikka te maalla arvelette, että täällä löytyy kaikkia niin yllin kyllin.

Sitte tulla heitiskeli kieltentaitava poikakin paikalle. Kannun hän toi muassaan.

— Ota ruokaa, sanoi rouvatäti Pirkitalle.

Puhelu pöydässä ei katkennut hetkeksikään, mutta noitten kolmen välillä ei syntynyt mitään keskustelua, eikä sitä syntynyt jälkeenpäinkään. Vanha mies söi vähän, mutta koetti pelastaa jokaista palaa lankeevasta arvostelusta, rouva sitä vastoin syytti häntä synnynnäisestä ruokahalun puutteesta, ja poika pani näytteille kaikki rikkaat tietonsa, edes niillä tehdäkseen valtavan vaikutuksen maalaiseen serkkuunsa. Hän sekoitti kaikki maailman kielet mahtavaksi kielikeitokseksi, ja omituisen sointuisassa Lingua franca'ssa. hän antoi yleiskäsitykset ihmisystävällisten miesten uneksimasta maailmankielestä, joka sentään ei tullut edullinen; kukaan ei asiantuntijana noussut häntä vastaan, paitsi hänen isänsä, joka omantunnonmukaisesti heti oli panemassa saksalaista käännöstä jokaisen lauseen perään. Oli lopetettu syöminen, täti raivasi pöydän, vanha mies vain vielä irvistellen jykerteli palasia, jotka olivat hänen lautasellaan. Kun rouva ojensi kätensä sitä ottamaan veti hän sen luokseen ja kielsi äreästi sitä antamasta.

— Anna pois lautanen, sanoi rouva, — muutoin sinä vaan silppuat, etkä kuitenkaan syö mitään. Minä tahdon kiireesti pestä astiat, sitte pitää panna levolla, sillä huomenna on varhain noustava.

— Minä en vielä pane maata.

Tätä vakuutusta ei rouvan mielestä ansainnut vastustaa, hän otti hellimättä lautasen ukon kädestä, ja kiiruhti kyökkiin. Ukko vapisi liikutuksesta, hän mutisi jotakin itsekseen, pusersi käden nyrkiksi ja iski sen pöytään, jota pojan mielestä oli sangen hauska katsella, sillä hän hymyili, että hampaat näkyivät. Vanha mies ei saanut mitään sanotuksi, hän vain katseli Pirkittaan ja viittasi useamman kerran poikanulikkaa, jota tämä vain enemmän huvitti.

Sillä välin taas rouvatäti ryntäsi sisään kyökistä ja valmisti vuoteet. Tytölle hän pani vähän sänkyvaatteita lattialle, toivotti hänelle hyvää yötä ja otti lampun, joka sai aktuarion vaivalloisesti nousemaan nojatuolistaan ja kömpimään rakastettunsa perässä.

— Hyvää yötä, hyvää yötä, nyökäytti hän tytölle mennessään.

— Hyvää yötä, setä.

Toisen huoneen ovi jäi puoleksi auki, vielä parin hetken aikana siellä paloi lamppu ja valosäije lankesi ulos Pirkitan vuoteelle, sitte äkkiä sammui valo ja säije välähti peitteeltä pois, ja kaikki ympärillä oli pimeää.

Ensikertaa elämässään maatessaan vieraassa vuoteessa ja ensimmäisen matkapäivän kiihoittavista vaikutuksista, ei tyttö pitkään aikaan saanut unta. Miten toisenlainen se olikaan kuin kaikki ne, joita hän oli viettänyt kotonaan, mitä kaikkia hän oli kuullut, nähnyt ja kokenut! Miten paljon yksi ainoa tässä kestävässä nykyhetkessä löytyvä tie kertoi kaukaisesta menneisyydestä! Grottensteinin munkki, joka olisi tahtonut elää ijankaikkisesti ja heitti sen tuuman, ollakseen sovussa elävien ja kuolleitten kanssa, Sennfeldtin Jaakko-raukka ja kaunis kevytmielinen Aune — vaihdetut lapset — vanha lapsenpiika, santarmi parka… On se sentään hyvä että Grottensteinin munkki vihkii Aunen ja Jaakon — kas, nythän jo sanotaan, että yksi vaihdetuista lapsista olisi heidän lapsensa — sen hän sitte kertoo, kun he tulevat sedän luokse sille pienelle tähdelle, jossa hän asuu, — siellä hän jo istuu nojatuolissaan ja kutsuu Minnaansa, ja Minna ei ole kukaan muu, kuin tuo vanha lapsenpiika — eikä tämä hämmästytä Pirkittaa ollenkaan.

— Se on niinkuin olla pitää, sanoo Kollingin Mikko, joka on kuljettanut heidät kaikki tähteen. — Sillä itsestään ei mitään tapahdu, sanoo hän…

Silläaikaa kuin nämät unikuvat liikkuivat tytön sielussa, oli uni hyvän aikaa välttänyt aktuarion pojan silmiä. Hän tiesi olevansa ensi kertaa eläessään saman katon alla nuoren naisolennon kanssa, hän ei ollenkaan käsittänyt, mitä hänelle tapahtui, hän lankesi ahdistuksesta ahdistukseen, ja rauhoittui hiukan vasta sitte, kun hän keksi nimen mielentilalleen, jonka hän merkitsi rakkaudeksi.

— Amor — amour — amore — Love… j.n.e. j.n.e.

Siihen hän nukkui.

Yöllä ruvettiin liikkumaan, Pirkitta heräsi, akka torui, nuorukainen kiroili, ja keskellä huonetta kävellä töpösteli ukko edestakaisin.

— Minä en saa unta, hän vaikeroi, — minun täytyy nousta — täytyy nousta, sillä minä tukahdun vuoteeseen.

— Tätä nyt kestää joka yö, eikä siitä koskaan tule loppua, sanoi rouva. — Joka yö sinun pitää meidät herättää, vaikkemme voi sinua auttaa. Voisithan sinä nousta hiljaa itseksesi ja antaa meidän jatkaa untamme.

— Niin, ärisi poika, — huomenna taas pitää väsyneenä istua kirjojen ääressä.

— Kunhan te vain toisitte minulle lasin kylmää vettä, vain lasillisen kylmää vettä, pyysi ukko.

— Vettä löytyy kyökissä tuopissa, ota sieltä. Lämpöisestä vuoteesta kukaan ei juokse ulos pihalle kaivolta hakemaan.

Ukko hapuroi etuhuoneen läpi kyökkiin, hän säpsähti, sillä joku seisoi käytävään vievällä ovella.

— Minä täällä olen, setä, sanoi Pirkitta ja kohotti oikeaa kättänsä, jossa hän piteli tuoppia. — Minä noudan teille pian vettä kaivolta.

Hän oli jo mennyt.

Ukko hieroi tyytyväisenä käsiänsä ja muutti seisomaan toiselle jalalleen. Hän kuuli kuinka pihalla kaivonvinttiä väännettiin, sitte hiljeni, sitte noustiin portaita, kuljettiin käytävän läpi ovelle.

Pirkitta tahtoi asettaa tuopin käsistään, hakeakseen juomalasin, mutta ukko tarttui siihen molemmin kourin.

— Ei tarvitse, anna se vain.

Hän nosti astian huulilleen ja joi.

— Kas miten hyvä sinä olet, miten hyvä! sanoi hän ja silitteli vapisevin sormin tytön pyöreää käsivartta.

Molemmat astuivat takaisin huoneesen.

— Oikeinko sinä kävit hakemassa hänelle vettä? huusi täti toisesta huoneesta. — Totuta nyt hänet sellaiseksi, että meiltäkin sitä rupee vaatimaan! — Jätä sinä sellaiset, pidä vain huolta omista asioistasi, äläkä tee muuta kuin mitä käsketään.

Taas ukko käveli levottomasti edestakaisin ja näytti etsivän jotakin, sitte hän hiipi tytön vuoteelle lattialla ja mutisi hiljaa:

— Kai sinä et enään koskaan uskalla tehdä minulle mitään? No niin — voitko? Rasiani minä mielelläni ottaisin, rasiani, missähän se on?

Hän laahusteli huoneen läpi ja koetteli käsillään kaikkia pöytiä ja hyllyjä.

— Pirkitta tiesi, että hän noustessaan oli pannut rasian taaksensa nojatuoliin. Rivakasti tyttö nousi, löysi heti rasian ja antoi sen hänelle.

— Niin niin, sanoi hän kyyneliin saakka ilostuneena, — nyt minä olisin ollut tyytyväinen ilman toraa ja kiljuntaakin. Sinä otit hyvästä sydämmestä kärsiäksesi epämukavuutta, mutta saat nähdä että hyvä Jumala teki sen minun, vanhan miehen mieliksi ja palkitsee sen sinulle moneen tuhanteen kertaan, sen saat nähdä.

Hän astui pari askelta, sitte hän palasi takaisin tytön luo, taputti häntä poskelle ja sanoi salaperäisesti:

— Kun minä menen tähteen, niin sinunkin pitää tulla sinne.

Sitte hän hiljaa asteli pois ja haki vuoteensa; sitte kaikki tuli yhtä hiljaiseksi kuin ennen oli ollut.

Pirkitta veti peitteen päällensä ja hymyili ajatellessaan lupausta tuhatkertaisista korvauksista. Hän myönsi ajatuksissaan, ettei hän tietänyt mitä olisi tehnyt niin monella tuhannella vesituopilla ja yhtä monella rasialla.

Tuskin aamu sarasti, kun häntä röykytettiin heräämään, rouvatäti seisoi hänen edessään, käski häntä nousemaan, järjestämään kapineitaan ja varustautumaan matkalle, sillaikaa kuin aamiainen valmistuisi.

Pian koko perhe istui pöydässä, sitte nousi täti ilmoittamaan että nyt oli lähtö-aika tullut ja ojensi tytölle kirjoituksen "Korkeasukuiselle rouvalle, rouva Zeidlhuberille, kenkätavara-tehtailijan puolisolle Wienissä", ja sanoi:

— Hyvä Jumala sinua varjelkoon, toivon että sinun käy oikein hyvin kaupungissa, ja vie sisarelleni sulimmat terveiseni.

Nuori oppinut hänelle toivotti "bon voyage!"

Mutta setä piteli tuskallisesti hänen kättänsä.

— Joko sinä nyt lähdet? kysyi hän. — Joko nyt — — —?

— Johan hänen täytyy, ettei myöhästy junalta, sanoi hänen rouvansa.

Vanha mies pudisti päätänsä ja huokasi:

— Niitä öitä, niitä kovia öitä! Viime yönä sinä olit täällä.

— Jäämmehän me vielä luullakseni luoksesi, muistutti terävästi rouva aktuario.

Ukko painoi tytön kättä ja piteli sitä yhä kädessään.

— Jumala palkitkoon, Jumala palkitkoon! Sitte hän kääntyi pois.

Rouvatäti suuteli tyttöä poskelle jäähyväisiksi, nuori herra tarjosi hänelle kätensä ja Pirkitta astui ulos huoneesta, alas portaita, pois talosta.

Sieltä ulkoa henki raaka aamuilma, laakso oli varjojen peitossa, katukivillä hienoa huurua, vuoret paljaina. Aurinko nousi, ja tyttö veti hutisten huivia ympärillensä.

Hän tuli asemalle, uninen virkamies ojensi hänelle luukusta pyydetyn piletin, soitettiin kelloa, juna tulla humisi asemasillalle, ja toisten matkustavien mukana Pirkitta tunkihe vaunuja kohti ja astui sisään; vielä kerran kajahti kello, kimakka vihellys vastasi ja sitte sitä mentiin.

* * * * *

Kun Pirkitta astui vaunuun, joutui hän väsyneitten ihmisten joukkoon, jotka vaihteen vuoksi olivat panneet maata kyytinsä kestäessä ja nyt puolihorroksissa jyryyttelivät eteenpäin. Toiset tirkistelivät häntä hetkeksi, kun hän vieraana tuli vaunuun, useimmat eivät ottaneet hänestä selkoa; hän ei tohtinut toivottaa hyvää huomenta, ettei häiritsisi, ja äänetönnä, arkana hän painui nurkkaan istumaan. Ennenkuin juna läksi liikkeelle, sulki konduktööri oven, joten hän nyt oli lukon takana.

Hän katseli ruudusta ulos aamuruskon valaisemia maisemia, jotka kiireesti kiitivät ohitse. Vuoria, kyliä, kirkkoja, pieniä hautausmaita, — mutta hän ei tuntenut nimiä eikä tapauksia, jotka olisivat voineet tehdä eri paikat hänelle merkilliseksi; se eilinen retki Koilingin Mikon seurassa oli sentään hauska.