Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

KUNINKAANTYTÄR

Kirj.

L. Schorsch

Saksasta suomentanut

Th. Yrjö-Koskinen [Theodolinda Hahnsson]

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913.

SISÄLLYS:

Alkulause.
I. Onnellinen koti.
II. Hurskas kehrääjätär.
III. Kultakutrinen tyttö.
IV. Aika rientää.
V. Taaskin vanhassa kodissa.
VI. Italiassa.
VII. Mestarin jäljessä.
VIII. Kuolema tulee.
IX. Jumalattomien neuvot.
X. Syvyydessä.
Xl. Äidinsuruja.
XII. Jumalan suojeluksessa.
XIII. Turvassa.
XIV. Pelastaja.
XV. Kunnian kukkuloilla.
XVI. Jälleennäkeminen.

Kuninkaantytär! Kukapa ei mielellään seuraisi kappaleen matkaa kuninkaantyttären elämänvaiheita, varsinkin, jos ne ovat niin mieltäkiinnittävästi kuvatut, kuin kertojatar tässä on kyennyt sen tekemään. Niin erityisen ihmeelliset ovat tämän kuuluisan kuninkaantyttären, keisarinna Adelheidin, Otto suuren puolison elämäntiet, että ne, vaikkakin ovat tarkoin totuudenmukaisesti kerrotut, usein tuntuvat perin satumaisilta. Ne johtavat elämän ylimmille huipuille, mutta myöskin syvimpiin syvyyksiin; ne vievät pimeimpiin vankilakomeroihin ja jälleen valtaistuimen valoisaan korkeuteen. Sekä kypsyneempi nuoriso että vanhempi yleisö voivat lukea tätä arvokasta kertomusta ja yhtyä sen loppulauseeseen: "Herran tiet ovat ihmeelliset ja hän vie ne ihanaan päätökseen."

Ludvig Schneller.

ENSIMMÄINEN LUKU

Onnellinen koti

Aurinko laski kuten tulipallo alas vuorten huippujen taakse ja sen viimeiset säteet verhosivat lumenkruunaaman Montblancin purppurahohteeseen. Genèvejärven pohjoispuolella, ylhäällä vuorenkukkulalla sijaitsi Colombierin linna. Se oli aivan yksinkertainen rakennus, kokoonkyhätty neliskulmaisista kivistä, vahvamuurinen ja pieni-ikkunainen, kuten linnat tavallisesti keskiajan alkupuolella. Vuorenrinteellä, lähempänä rantaa, sijaitsivat maalaiskansan asunnot, joitten yläpuolella linna kohosi ikäänkuin vartijana.

Eräässä linnan suurista huoneista seisoi auki olevan akkunan ääressä pieni suloisen näköinen tyttö, tuskin kuusivuotias, katsellen herkeämättä järven takaista loistavaa näkyä, "valkoista vuorta", joka säteili ja säihkyi yhä ihanammin, kunnes kirkkaus vähitellen muuttui rusohohteeksi. Lapsen tummista, sielukkaista silmistä tuo loisto näytti heijastuvan. Hänen hienoilla, vaaleanruskeitten kiharain ympäröimillä kasvoillaan oli ruusuinen hohde ja miettivä ilme, sellainen, jota harvoin tapaa hänen ikäisillään lapsilla. Tyttö oli ajan tavan mukaan puettu yksinkertaiseen valkeaan pellavakankaiseen pukuun. Ainoastaan sen kultareunus osoitti hänen kuuluvan korkea-arvoiseen säätyyn.

Pitkä hoikkavartaloinen nainen lähestyi häntä. Ensi näkemältä huomasi heti, että siinä oli äiti ja tytär. Samat lempeät, miellyttävät piirteet, sama miettivä ilme, sama yksinkertainen puku. Ainoastaan silmät ja hiukset olivat äidillä vaaleammat.

"Katsoppas, äiti kulta, kuinka ihanaa! Nyt sillä on punainen kultakruunu kuten kuninkailla, mutta paljon ihanampi kuin isän kruunu! Nyt se kalpenee — ja nyt on kaikki kadonnut!" lisäsi hän valittaen.

"Niin, aurinko kulta on nyt laskenut vuorten taa", selitti äiti. "Sen säteet saattavat meidän lumivuoremme hehkumaan, mutta nyt ne ovat poissa. Tule, Burkhard, pane pois pergamenttilehdet, on aivan liian pimeä lukeaksesi."

Poika nousi tottelevaisesti lattialta, jossa hän puoleksi makaavassa asennossa oli lukenut paksua kirjaa.

"Äiti kulta, kun minä tulen suureksi, tahdon minä tulla piispaksi", sanoi hän astuessaan äitinsä eteen silmät loistavina.

"Miksi tahdot tulla piispaksi?" kysyi äiti, hellästi silitellen kahdeksanvuotiaan poikansa kiharaista päätä.

"Saadakseni lukea paljon kirjoja ja kaikkea mitä ihmiset ovat niihin kirjoittaneet. Ja roomalaisten kielen tahdon oppia perusteellisesti, — vähänhän sitä jo osaankin, — ja kreikkalaisten kieltä myöskin tahdon oppia, niinkuin Lausannen piispa Bruno. Minä tahdon tulla oppineeksi mieheksi ja mainehikkaaksi kuten apotti Rabanus Fuldassa ja Otfried Weissenburgilainen!" [Rabanus Maurus, apotti Fuldassa, sittemmin Mainzin arkkipiispa, k. 886 jälkeen Kr, — Otfried, Evankeliumikirjan tekijä k. 870 jälkeen Kr.] Pojan silmät loistivat innosta hänen puhuessaan.

"Poikani", lausui äiti, "ei piispalle saa olla tärkeintä tulla kuuluisaksi, vaan pääasia on, että hänestä tulee oikea Herran palvelija. Herran sijaisena hänen tulee hoitaa eksyksissä kulkevia lampaita ja saattaa ne Vapahtajan luo. Niin on kirjoitettu kirjojen kirjaan."

"Niin, äiti, mutta onhan kuitenkin ihanaa olla oppinut ja kuuluisa!"

"Kyllä niin, kunhan oppiasi käytät — jos se nimittäin osaksesi tulee — Jumalan ja lähimmäisesi hyväksi. Mutta semmoinen tietoviisaus, joka ei tuota siunausta kenellekään, on aivan arvoton, vaikka kuinkakin paljon kunniaa sillä saavuttaisit. Muista se, poikani. En moiti sinua pyrkimyksistäsi, mutta ennen kaikkea, halaja tulla Jeesuksen Kristuksen palvelijaksi."

Pieni tyttö oli tarkkaan kuunnellut äitinsä sanoja.

"Äiti kulta, kerro minulle vielä kerran Lausannen piispasta Bososta", pyysi hän.

"Niistä ajoista on nyt kulunut kuusi vuotta. Konrad oli nelivuotias, sinä Burkhard olit kaksivuotias, ja pieni Adelheid ei ollut vielä syntynytkään. Silloin kohtasi maatamme kova aika. Unkarilaiset hyökkäsivät joka haaralta, polttivat ja hävittivät kylät ja tappoivat turvattomat. Valitusta ja vaivaa ei voi sanoin kertoa. Minä pakenin molempien poikieni ja koko huonekuntani kanssa Neuchâtelin linnan torniin, joka sijaitsi jyrkällä kalliolla Neuchâteljärven äärellä. Siellä olimme varmassa turvassa. Sillä aikaa olivat unkarilaiset ennättäneet Genèvejärven rannoille Lausanneen asti ja uhkasivat kaupunkienkin asukkaita kuolemalla ja hävityksellä. Lausannessa oli silloin piispana Boso, kunnianarvoisa vanhus, jota hänen alamaisensa yleisesti rakastivat ja siunasivat."

"Oliko hän oppinut?" kysyi Burkhard.

"Ei, ei hän sitä ollut, mitä maailma oppineella tarkoittaa, mutta hänellä oli jumalallista viisautta. Kun viholliset lähestyivät, riensivät kaupungin ja lähiseutujen asukkaat hänen luokseen ja kokoontuivat kuten lapset isänsä ympärille, toivoen saavansa häneltä apua ja pelastusta. Hän sääli kansaa ja hänen sydämmensä hehkui armahtavaisuudesta. — Jääkää tänne, — sanoi hän, — minä tahdon käydä vihollisia vastaan. Ehkä voin heihin vaikuttaa ja saada heidät takaisin palajamaan. — Sinäkö tahtoisit syöksyä pedon kitaan? — huusi kansa kauhistuen. — Taivaan Herra voi minut pelastaa pedonkin kidasta, jos hän sen hyväksi näkee. Mutta ellei se ole hänen tahtonsa, niin ottakoon hän henkeni uhriksi teidän tähtenne! —"

Hänen omaistensa kyyneleet ja rukoukset eivät voineet estää häntä; päinvastoin hän kävi yhä rohkeammaksi, ja iloinen päättäväisyys loisti hänen silmistään.

— Tiedättekö! — huudahti hän, — nuo pakanat eivät milloinkaan ole kuulleet iloista sanomaa Vapahtajasta, jota minä olen teille ilmoittanut. He eivät tiedä, mitä tekevät, kun he teitä kiusaavat ja ahdistavat. Minä tahdon lähteä puhumaan heidän kanssaan. —

He eivät antaneet hänen mennä yksinään, vaan muutamat kaupungin vanhimmista lähtivät piispansa mukana. Toiset piiloutuivat luoliin, vuoren onkaloihin ja metsiin.

Vaudin maakunnassa he sattuivat yhteen pakanain kanssa. Piispa meni heitä vastaan. Hänen kunnianarvoisa olentonsa, hänen lempeytensä ja ystävällisyytensä näytti hetkiseksi tekevän vaikutuksen noihin raakoihin pakanoihin. — Viekää minut johtajanne luo! — sanoi piispa. — Täällä minä olen, — huusi eräs, joka näytti erittäin raa'alta, — mitäs tahdot, kristitty koira? —

— Armoa kaupunki raukalleni! Ole armollinen turvattomille vanhuksille, heikoille naisille ja lapsille, jotka siellä asuvat! Kylmä talvi on kohta tulossa, anna heidän olla rauhassa! Kristittyjen Jumala on sinua siunaava, jos osotat heille rakkautta! —

— Mitä minuun koskee kristittyjen Jumala? — tiuskasi hän. — Liian kauan olen kuunnellut puhettasi, kristitty koira. Mene, muuten en sääli sinun vanhaa ikääsi. — Herra, — kuului vastaus. — Minun henkeni ei ole suuriarvoinen. En rukoile omasta puolestani, vaan ainoastaan laumani turvattomien lampaitten puolesta. Ota henkeni, mutta säästä heitä! —

— Houkkio olisin, jos tyytyisin sellaisiin lunnaisiin, — ivasi pakana. — Se on ehkä kristittyjen tapa. Korviini on tullut huhu, että teidän Jumalanne itse on antanut itsensä lunnaiksi edestänne. Saammepa nähdä, mitä hyötyä sinulla siitä on, ukkopaha! — Silloin piispan kasvot loistivat kuin enkelin, ja hän huudahti: — Se Jumala, jota pilkkaat, on myöskin sinun Vapahtajasi, hän on antanut itsensä lunnaiksi sinunkin puolestasi, hän on sinuakin rakastanut. Oi, älä vastusta häntä! Lakkaa sotimasta häntä ja hänen kansaansa vastaan! Lopeta pahat tekosi ja käänny hänen puoleensa! —

— Vai niin, sinä uskallat käyttää tuollaista kieltä? Vieläpä minulle! Minulle! — huusi pakanapäällikkö vimmastuneena. — Lyökää hänet kuoliaaksi! — Pakanain keihäät lävistivät hänen sydämmensä, ja hän vaipui maahan autuaallinen hymy huulillansa, lausuen: — Jeesus Kristus minun Herrani! — ja niin hän meni uuteen elämään. [Boso, Lausannen piispa, kuoli 951 palavan uskonsa ja alttiutensa uhrina.]

Näin pitkälle oli äiti kertonut. Kyyneleet silmissä katsoi Adelheid häneen.

"Äiti, menikö hän heti kultaiseen taivaansaliin?"

"Meni, lapseni, samoin kuin Stefanus, josta kirjassa kerrotaan."

"Hän oli Jumalan palvelija", huomautti Burkhard miettiväisenä. Häneenkin oli äidin kertomus tehnyt syvän vaikutuksen. — "Boso kuoli kansansa puolesta, mutta myöskin Vapahtajansa tähden, eikö niin, äiti?"

"Kyllä, lapseni. Mutta hän oli myöskin elänyt Vapahtajallensa ja palvellut häntä. Jospa sinäkin, Burkhardini, tulisit Herran nöyräksi palvelijaksi."

"Ja minä", kysyi Adelheid, "miksi minä voin tulla?"

"Herran palvelijattareksi, köyhien ja halpojen auttajaksi. Lapseni, totuta itsesi aikaisin näihin avuihin. Ainoastaan se antaa elämälle arvoa."

"Sellaiseksi kuin sinä, äiti kulta! Kaikkihan tulevat kovin iloisiksi, kun sinä tulet heidän kotiinsa ja kun sinä kehut heidän hienosti kehrättyä lankaansa ja luet heille siitä suuresta kirjasta ja kun sinä lohdutat heitä — oi, äiti, sitä kaikkea minäkin tahdon oppia! Mutta vaiti, tuolla tulee Konrad. Kuulen hänen askeleensa!"

Komea, reipas, vaaleakutrinen poika, jolla oli säihkyvät, siniset silmät, astui nyt sisään. Hän oli lapsista vanhin, isänsä kuva ja äitinsä ylpeys. Hän oli ollut ulkona ratsastamassa vanhan Kunon, asemestarin kanssa, jonka johdolla hän oli oppinut käyttämään jousta ja nuolta. Hän tervehti kunnioittavasti äitiänsä, suudellen hänen kättänsä, ja pientä sisartaan hän sydämmellisesti syleili. Pikku Adelheidille tämä ritarillinen veli oli äärettömän rakas. Aina Konrad toi hänelle jotakin kotiin tullessaan. Nyt hänellä oli somasti palmikoittu koppanen täynnä herkullisia mansikoita.

"Katsoppas, pikku sisko, tämä on sinua varten! Olen ostanut sen muutamalla pennillä kultakutriselta tytöltä."

"Oi, miten kaunis! Tällaista en ole milloinkaan ennen nähnyt! Onko hän sen itse tehnyt? Missä on tyttö ja mistä hän tuli?"

"Liian monta kysymystä yht'aikaa, siskoseni, vastatakseni niihin heti", sanoi Konrad nauraen. "Annappas kun tuumaan: Onko hän sen itse palmikoinut? Se kyllä on mahdollista, sillä se vanha juutalaisnaamainen mies, jolle tyttö kuului, ei suinkaan ollut sitä palmikoinnut. Sitten, kuka hän on? Niin, sitä en tiedä, en ole sitä häneltä kysynyt, enkä myöskään tiedä, mistä hän on kotoisin. Minun tuli sääli tyttö raukkaa; hän näytti rääsyiseltä ja surkealta ja onnettomalta myöskin."

"Oi, Konrad, miksi et tuonut häntä tänne!"

"Lapsi, eihän minun sovi tuoda kotiin kaikkia kuljeksivia kerjäläisiä, varsinkaan, jos ovat tuollaisen vanhan likaisen juutalaisen seurassa."

"Missä tapasit tytön, Konrad?" kysyi äiti.

"Tuolla kaukana, pyökkimetsän takana. Hän istui nojautuneena puuta vasten, silmät suljettuina, ja näytti pikemmin kuolleelta kuin elävältä. Lähestyessäni hän nousi vaivalloisesti seisoalle ja tarjosi koriansa, katsellen minuun rukoilevaisesti. Olin juuri sanomaisillani jotakin, kun vanha ruma juutalainen äkkiä ilmestyi, ikäänkuin maasta nousten. — Jumala siunatkoon nuorta herraa, — sanoi hän, — siitä mitä hän tekee tyttäreni hyväksi. — Mutta hänen äänensä oli raaka ja katseensa terävä ja inhottava. Silloin Kuno huusi minua, ja minä ratsastin sieltä pois."

Äiti oli tarkkaavasti kuunnellut häntä.

"Tuo tyttö raukka nähtävästi on sairas. Monet juutalaiset kiertävät maata ja korjaavat itselleen, mitä pakanat ovat murhatessaan ja ryövätessään jättäneet jälkeensä. Monta kristittyä lasta he salaa ovat vieneet mukanaan, olen kuullut siitä puhuttavan."

"Onko kultakutrinen tyttö kristitty lapsi?" kysyi Adelheid innokkaasti.

"En vielä tiedä, mutta mahdollistahan se on, paljonpa hätää ja vaivaa on täällä maailmassa!" sanoi äiti surullisena.

Adelheid loi vakavan katseen äitiinsä.

"Äiti, etsisimmekö tuota tyttöä?"

"Me tuskin häntä löytäisimme, lapseni. Vanhus on kaiketi yön varalle hakenut heille turvapaikan metsästä. Emme nyt saata mitään tehdä. Mutta rukoile että Vapahtajamme Jeesus Kristus suojelee sitä lapsi raukkaa. Hän ainoastaan voi sen tehdä ja tekeekin, olkoon se sitten juutalaisen tai kristityn lapsi."

Adelheidin surullisiin kasvoihin välähti iloinen loiste; ja kun hän illalla pian tämän jälkeen makasi pienessä vuoteessaan ja äiti polvistui sen ääreen, silloin hän lapsen hurskaasta sydämmestä rukoili äidin, veljien sekä kaukana sodassa olevan isänsä puolesta, mutta erittäinkin sairaan kultakutrisen tytön puolesta.

Hiljaisuus vallitsi linnassa ja sen ympäristössä, ainoastaan äiti istui vielä kauan valveilla, kehräten värttinällä rouviensa ja neitojensa kanssa. Työskennellessänsä naiset hartaasti kuuntelivat kertomuksia, joita heidän valtiattarensa miellyttävällä tavalla heille kertoi kirjojen kirjasta.

TOINEN LUKU

Hurskas kehrääjätär

Kymmenennen vuosisadan syvästä hämäryydestä nousee lempeässä valossa silmiemme eteen ylä-Burgundin kuningattaren Berthan olento. Häntä nimitettiin hurskaaksi kehrääjättäreksi. Vielä tänäkin päivänä hänen muistoansa siunataan siinä maassa, jossa hän melkein vuosituhat takaperin hallitsi viisauden ja rakkauden valtikalla — Vaudissa, nykyisessä romanilaisessa Schweitsissä, Genèvejärven rannoilla Solothurnissa, Neuchâtelissa ja aina Reuss-virtaan asti. Schwabenissa, silloisessa Allemannian herttuakunnassa, vietti Bertha lapsuutensa ja nuoruutensa päivät, urhean isänsä, herttua Burkhardin hovissa ja äitinsä, hurskaan Regulindan vaikutuksen alaisena. Bertha sai erittäin hyvän kasvatuksen ja harvinaisen sivistyksen. Allemannian herttuakunta, joka sulki piiriinsä Bodenjärven ympäristöt, pohjoisen Schweitsin ja maa-alueet nykyiseen Elsassiin asti, oli siihen aikaan enemmän kuin mikään muu maa Europassa tietojen ja sivistyksen ahjona. Siitä se sai kiittää St. Gallenin kuuluisaa luostaria, joka valoi loistoansa myöskin Schwabenin herttuan pieneen hoviin. Nuori herttuatar Bertha sai oppia latinaa, ja latinalaista raamattuaan hän joka päivä luki ahkerasti. Ei mikään ihme siis, että hän jumalallisen totuuden tuntemisessa, yksinkertaisessa uskossa ja arvostelukyvyn selvyydessä oli sen ajan naisia paljon etevämpi. Hän oli hyvin nuori, kun hän meni naimisiin ylä-Burgundin kuninkaan Rudolf II:n kanssa ja siirtyi pois vanhempainsa kodista. Ero isästä ja äidistä tuntui hänestä vaikealta. Mutta hän otti mukaansa kalliin aarteen, latinalaisen raamattunsa, joka antoi hänelle rohkeutta ja lohdutusta pimeinäkin päivinä. Hänen kohtalonsa ei ollut helppo. Maan, joka nyt tuli hänen kotimaaksensa, olivat unkarilaiset ja saraseenit hävittäneet. Köyhyyttä, tietämättömyyttä, raakuutta hän kohtasi kaikkialla. Genèvejärven nykyään ylen ihanat rannat olivat silloin erämaan näköisiä, jonka vuoksi sitä saksankielellä nimitettiinkin Wüstenseeksi — "erämaanjärveksi". Rudolf oli enimmiten poissa sodassa taistelemassa lombardilaisia ja muita rajanaapureita vastaan, joten kotoinen hallitus oli kokonaan kuningattaren huolenpitona.

Bertha hoiti vaikean tehtävänsä rohkeudella ja innolla. Aina ensi nuoruudestaan asti oli hänen päämääränään ollut tulla Jeesuksen Kristuksen palvelijattareksi. Hän otti kutsumuksensa siis Herran kädestä ja sai joka päivä voimia hänen sanastaan ja rukouksesta. Ja pian kyllä näkyi kaikkialla jälkiä hänen siunausta tuottavista toimistansa. Hävitetyt maat muuttuivat viljaviksi vainioiksi. Hyviä maanteitä syntyi kaupungista kaupunkiin. Kuninkaalliset maatilat tulivat vuodesta vuoteen tuottavammiksi ja olivat kansalle mallitiloina. Etenkin koetti Bertha saada naispuolista nuorisoa ahkeruuteen ja järjestyksellisyyteen ja opetti heitä kehräämään. Nämä tähän asti alituisessa pelossa eläneet maalaiset nyt vihdoinkin ikäänkuin vapaammin hengittivät, tuntien itsensä vauraammiksi ja onnellisemmiksi kunnioitetun ja rakastetun kuningattarensa viisaan hallituksen aikana kuin koskaan ennen.

* * * * *

Kertomuksemme alun jälkeisenä aamuna oli kuninkaan kartanossa jo aikaisin eloa ja tointa, sillä kuningatar Berthan hovissa ei kukaan saanut olla toimettomana, ja hän oli itse loistavana esimerkkinä muille. "Rukoile ja tee työtä!" — tämä oli hänen tunnuslauseensa, eikä kukaan sitä tarkemmin seurannutkaan kuin hän itse. Hallitsijattaren silmät olivat kaikkialla, kyökissä ja kellarissa, pihassa ja puutarhassa.

Hänen palvelus väkensä tiesi sen ja teki innolla työnsä, sillä niin vaikeata kuin oli kuulla moitetta tai vakavaa muistutusta, niin hauskaa oli saada kiitoslause rakkaalta kuningattarelta.

Hän seisoi nyt pihalla valmiina nousemaan valkoisen hevosensa selkään, sillä myöskin maalais-alamaistensa luona hän tahtoi käydä saadaksensa neuvoa ja auttaa heitä.

Hänellä oli kuninkaallinen ryhti, joka välttämättömästi vaati kunnioitusta. Kunnioittavana seisoi kammariherra Dietrich kuningattaren vieressä, valmiina nostamaan hänet hevosen selkään.

"Äiti kulta, pääsenkö minä mukaan?" huusi pyytävä lapsen ääni. "Olen lukenut kaksi kokonaista tuntia, ja isä Reginhard sanoo, että olen ollut ahkera, niin että työ nyt aamuksi riittää. Brunhilda on pian satuloitu, ja metsässä on kovin ihanaa!"

Ikävöitseviltä kuuluivat viimeiset sanat, ja äiti oli pian valmis myöntämään, mitä tyttö halusi.

"Poika Wernheri saa seurata mukana ja ohjata hevosiamme", sanoi Bertha.

Iloisesti taputti Adelheid käsiään. Kammarirouva Irmengard puki hänet valmiiksi ratsastusta varten, ja sitte hänet nostettiin pienen ruskean hevosen selkään. Iloisella hirnunnalla se tervehti nuorta valtiatartansa. He olivat hyviä ystäviä, hepo ja tyttönen, sillä Brunhilda oli hyvin kasvatettu ja tiesi miten tuli käyttäytyä kuninkaantyttären mielihevosena.

"Nyt, Irmengard, anna minulle värttinäni", käski kuningatar. Kammarirouva antoi sen hänelle. Wernheri tarttui valkoisen hevosen ohjiin, mutta kun hän tahtoi samalla pidellä ruskeaakin hevosta, kielsi lapsi sen.

"Ei, Wernheri, Brunhilda ja minä ymmärrämme toisiamme hyvin. Äiti kulta, saanhan?"

"Aikaisin tahdot koetella itsenäisyyttäsi", sanoi äiti hymyillen.
"Olkoon niin."

Sitten he lähtivät, Bertha tapansa mukaan ahkerasti kehräten, Adelheid vapaasti antaen onnelliset kasvonsa järveltä päin tulevan tuulen hyväiltäviksi.

Heidän ratsastuksensa päämääränä oli tällä kertaa etäinen kuninkaan omistama maatalo. Tie kulki vainioitten ja niittyjen läpi. Siellä täällä työskenteli ahkeraa väkeä; kuningattaren ratsastaessa ohitse he lakkasivat työstään hetkeksi, tervehtien kunnioittavasti, ja kuningatar sekä lapsukainen vastasivat tervehdykseen ystävällisesti.

"Äiti, missä lienee kultakutrinen tyttö?" kysyi Adelheid äkkiä.

"Hän on kenties mennyt eteenpäin, lapseni. Nuo kuljeksivat juutalaiset eivät ikänä kauan pysy paikoillaan. Tyttö raukka! Täynnä kärsimystä tulee hänen elämänsä olemaan täällä maailmassa, ellei taivaan Herra häntä siitä päästä."

"Juutalaiset ovat pahoja ihmisiä", sanoi lapsi vakavasti. "He ovat ristiinnaulinneet Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen."

"Niin, ne kyllä olivat pahoja, jotka hylkäsivät ja ristiinnaulitsivat Vapahtajansa, mutta eivät kaikki juutalaiset olleet sellaisia. Muista, että Vapahtajan oppilaatkin olivat juutalaisia, ja he juuri ovat meille saattaneet tiedon Vapahtajasta. Eivät myöskään kaikki kristityt taivaan Herraa tyydytä, vaan ainoastaan ne, jotka palvelevat häntä koko sydämmestään."

"Katso, äiti, tuonne kauas tien viereen", Adelheid osotti sormellaan rääsyistä naisolentoa, joka istui kyyryssään tien varrella ja nähtyään tulijat hitaasti nousi seisoalle. "Mutta hän ei ole kultakutrinen." Mielipaha väreili lapsen äänessä.

Tämä tyttö näytti voimakkaalta. Musta takkuinen tukka peitti pään ja muoto ei ollut miellyttävä, sillä kasvot, kädet ja jalat olivat lian peitossa. Rohkeasti hän astui valkoisen hevosen luo.

"Kuningatar, hyvä kuningatar, antakaa apua köyhälle!" pyysi hän karkealla äänellä.

Paheksien katseli kuningatar tuota epämiellyttävää olentoa.

"Missä sinä asut?"

"Tuolla!" Tyttö osotti metsän äärellä sijaitsevaa huonoa savihökkeliä.

"Teidän lähteessänne näyttää olevan niukasti vettä. Onko se ihan kuivunut?" sanoi kuningatar ankarasti.

"Kyllä se juoksee, hyvä kuningatar", vastasi tyttö surkealla äänellä. "Pesin itseni viime kuussa, mutta ei siitä ole mitään apua, lika tulee aina takaisin."

"Mitä työtä sinä teet?"

"Äiti on kotona sairaana", vastasi tyttö vältellen.

"Silloin sinun tulisi kahta enemmän tehdä työtä, omasta puolestasi ja äitisi puolesta. Onko ihmettä, että niin moni sairastaa ja kuolee ennen aikojaan, kun rypevät liassa ja saastassa?" sanoi kuningatar huoaten, "Semmoista ei Schwabenissa ollut." Sitten hän kääntyen tytön puoleen lausui: "Pese itsesi ja vaatteesi puhtaiksi lähteessänne, ja puhdista myöskin kotisi, jossa äitisi makaa sairaana, niin kyllä minä sitten tulen teitä katsomaan."

Hän ratsasti eteenpäin yhä kehräten, mutta ajatellen vakavasti kansan veltostunutta tilaa sekä keinoja sen parantamiseksi. "Suurin osa heistä ei tahdo antaa itseänsä auttaa ja vielä vähemmän he itse tahtovat kohottautua rappiotilastaan", ajatteli hän itsekseen, "mutta valaise heitä sinä, taivaallinen Isä!"

Kuninkaallisella maatilalla ahkerat kädet olivat toimessa, ja yleinen iloisuus vallitsi kaikkialla vieraitten tulon johdosta. Taloudenhoitajatar, siisti, reipas talonpoikaisnainen, jolla oli häikäisevän valkoinen esiliina edessään, riensi portille tervehtimään tulijoita.

"Tervetuloa, kuningatar! Tervetuloa, pieni neiti! Siunattu olkoon se päivä, jona teidän hevosenne astuvat tästä portista sisään! Tuolla tulee Pietari, minun mieheni."

Pietari, suuri vahva maamies, astui esiin. Hänen koko kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, kun hän auttoi kuningatarta alas ratsun selästä ja senjälkeen nosti satulasta tyttösen, joka oli keveä kuin höyhen.

Ystävällisesti kuningatar ojensi kätensä noille molemmille, sillä välin kuin Adelheid vielä hetkisen istui miehen vahvalla käsivarrella, tuttavallisesti kuiskaten hänelle: "Pietari, mitä ne suuret kyyhkyset tekevät? Tiedäthän, että on kulunut pitkä aika siitä kuin minä ne viimeksi näin. Wernheri antoi minulle virnoja mukaan, että saisin syöttää linnuille. Luuletko, että ne syövät kädestäni?"

"Kyllä kaiketi, miksi eivät ne sitä tekisi?" sanoi ystävällinen mies ja laski lempeästi tytön maahan, "Mutta nyt kaikkein ensiksi täytyy vieraittemme saada vähän virkistystä. Trudel, sinä kaiketi pidät siitä huolen?"

He seisoivat siinä pitkän valkoiseksi maalatun talonpoikaistalon päärakennuksen edessä, jonka seiniä viiniköynnökset peittivät. Piha oli siistiksi lakaistu. Sen molemmilla puolilla olivat avarat tallit ja navetat. Kaksi sievää, siististi puettua palvelustyttöä tuli sieltä esiin, ja he tervehtivät kuningatarta, joka käski vanhemman heistä kertoa, miten nautakarja ja siipikarja menestyivät. Bertha lausui heille monta kiitos- ja kehoitussanaa, sillä he olivat ahkeria ja uskollisia, ja kuningattaren tyytyväisyys tuotti heille nyt suurta iloa. Pietari näytteli ylpeänä ja tyytyväisenä puutarha-uudistuksiansa, jotka olivat erittäin onnistuneet. Hän oli laittanut vihanneskasvisarkoja, kylvänyt kurkkuja ja meloneja, vieläpä istuttanut kastanja- ja viikunapuita. Siemeniä ja istukkaita hän oli saanut luostarin puutarhasta, ja kaikki ne näyttivät hyvin menestyvän ja kasvavan. Siihen aikaan olivat luostarien puutarhat parhaiten viljeltyjä; suurin osa muuta seutua oli vielä erämaan kaltaisessa tilassa. Maalaiskansan velttous ja huolettomuus tuntui melkein auttamattomalta, siitä asti kuin hunnit, joiksi he unkarilaisia nimittivät, aina yhä uudestaan tunkeusivat maahan hävittäen sitä. Bertha ja hänen voutinsa saivat kovin taistella tätä juurtunutta toimettomuutta vastaan. Mutta he eivät väsyneet. "Tulee kyllä vielä parempia aikoja", lohdutti kuningatar ystävällisesti, kun Pietari valitti, etteivät hänen ponnistuksensa mitään auttaneet, "parannus kyllä tulee, vaikka vähitellen. Ihmiset oppivat iloitsemaan työn siunauksesta. Tuo autio lakeus tuolla vuoren rinteellä on kerran viinitarhoina kukoistava. Kuuma liuskakivipohja sopii sellaiseen viljelykseen täällä yhtä hyvin kuin Schwabenissa. Ehkä mekin saamme sen vielä nähdä, Pietari, mutta kärsivällisyyttä tarvitaan!"

Kuningattaren keskustellessa Adelheid ruokki kyyhkysiä ja iloitsi siitä, että ne olivat kesyt. "Katso, äiti, tuota valkoista kyyhkyä, tuota jolla on ruskeat siivet ja kruunu päässä! Sen nimi on Immo. Se lentää olkapäälleni ja nokkii virnoja suustani! Tämä valkoinen lempeä, joka on kädelläni, on tuon toisen puoliso. Katso, miten se nokkii!"

Wernheri seisoi vieressä, iloiten samoin kuin tyttökin. Silloin Trudelin pyöreät ystävälliset kasvot pistäytyivät ovesta näkyviin; hän pyysi vieraita aamiaiselle. Erinomaisen hyvältä maistuikin, pitkän ratsastuksen jälkeen, vasta leivottu vehnäleipä, rasvainen, voimakas juusto ja makea rievä maito.

"Nyt meidän täytyy ratsastaa eteenpäin metsätietä pitkin ja sitten kotiin jälleen", sanoi kuningatar. Vastenmielisesti erosi lapsi tästä miellyttävästä paikasta, mutta äitiä vastaan tietysti ei sopinut sanoa. Pian he siis istuivat jälleen ratsujensa selässä ja lähtivät, jätettyään sydämmelliset jäähyväiset, metsään päin. Bertha kehräsi kuten ennenkin. Hevosen selässä istuessaankin hän ahkerasti teki työtä, osottaen siten esimerkkiä, joka sai monet häpeämään.

Vuohilauma oli laitumella vihreällä rinneniityllä, jossa kasvoi hyvänhajuisia alppiyrttejä. Kallionkielekkeellä istui paimentyttö iloisesti joikuen ja kehräten uutterasti. Ratsastajat tulivat esiin metsästä tienkäänteessä, ja kuningatar huudahti: "Ah, mikä ihana näky! Paimentyttö, joka paimentaa laumaansa ja kuitenkin kehrää! Sellaista en ole koskaan ennen nähnyt täällä Burgundissa, ja se virkistää mieltäni. — Tule tänne lapseni", pyysi hän ystävällisesti, "ja näytä työsi ja itsesi kuningattarellesi!"

Punastuen totteli tyttö.

"Sinä todellakin näytät siistiltä tytöltä; sinun asuntosi luona ei lähde turhaan virtaile, sinä ansaitset kiitosta. Annappas kun katson työtäsi. Kas, miten hienoa lankaa! Tarpeeksi hienoa kuninkaallista pukua varten! Jos kaikki tytöt rakastaisivat työtä kuten sinä, niin näyttäisi tämä maa toisenlaiselta! Mikä on nimesi, lapseni, ja missä asut?"

"Nimeni on Gisela, ja minä asun metsän tuolla puolen, äitini, Jutta rouvan kanssa. Vuohet ovat tässä ympäristössä asuvien talonpoikien omia. Minä johdan ne joka aamu laitumelle ja ajan ne taas illalla kotiin."

"Entä äitisi?"

"Hänen täytyy pysyä kotona, sillä luuvalo on jäykistänyt hänen jalkansa niin, ettei hän pääse paljon liikkumaan. Mutta hän tekee kuitenkin työtä ja kehrää, ja hänpä minutkin on opettanut työtä tekemään", sanoi hän iloisen ylpeänä.

"Sinä Gisela teet minulle enemmän iloa kuin saatat käsittää. Sano äidillesi terveisiä ja ilmoita hänelle suuri iloni siitä, että hän on kasvattanut tyttärensä siisteyteen ja ahkeruuteen, sekä siitä, että hän on opettanut sinua kehräämään; sitä taitoa ei moni tässä maassa tunne. Tyytyväisyyteni todisteeksi ja muistoksi tästä hetkestä tahdon antaa sinulle tämän ristini."

Hän irroitti kaulastaan kultaisen ristin vitjoineen, kumartui alaspäin ja laski sen tytön kaulaan. "Näin kunnioittaa sinun kuningattaresi ahkeruutta," sanoi hän, antaen tytölle kättä. "Mutta työtä tehdessäsi älä unhota rukoilla suurta taivaan Herraa!" [Tätä tapahtumaa esittävä maalaus on nimilehtenä eräässä vanhassa kronikassa, joka kertoo Bertha kuningattaresta.]

Giselan kasvot loistivat ilosta. Punastuen hän otti kuningattaren lahjan vastaan ja kuunteli hänen lempeitä sanojansa. Myöskin pieni Adelheid kurotti hänelle kätensä hyvästijätöksi, huutaen: "Hyvästi, Gisela, näkemiin asti!" Sitten he ratsastivat eteenpäin ja paimentyttö katsoi heidän jälkeensä kyynelsilmin, kunnes he katosivat näkyvistä.

Keskinäisessä keskustelussa kului matka, kunnes he taas joutuivat sen luhistuneen savihökkelin lähelle, jonka menomatkallaan olivat nähneet. "Wernheri", sanoi Bertha, "taluta sinä lapsen hevosta solan läpi, sillä välin kuin minä yksin lähden tuohon hökkeliin, jossa sairas vaimo makaa. Odottakaa minua siinä, missä niityt alkavat." Hän kiinnitti värttinänsä satulaan, tarttui ohjaksiin, noikkasi ystävällisesti lapsille ja ratsasti pois.

He eivät olleet kauan ratsastaneet, ennenkuin ehtivät solaan, joka kulki kahden vuoriseinämän välillä. Tästä pieni laakso kaikessa kauneudessaan levisi heidän eteensä. Jättiläismäiset puut, jalavat, pyökit ja niitten välillä vaaleat hopeahaavat levittivät suojelevia oksiaan yli pienen lorisevan puron, jota ei näkynyt, vaikka loiske ja solina kuului. Mehevään vehreyteen verhotuilla rinteillä kasvoi monivärisiä kukkia. Adelheid riemuitsi ja huudahti: "Anna minun astua alas, Wernheri, minä tahdon poimia kukkia äidille. Oi, miten ihanasti ne kukkivat!"

Mielellään Wernheri noudatti lapsen pyyntöä. Itse hän ohjasi molempia säyseitä hevosia, jotka hiljakseen tulivat hänen perässään, haukaten silloin tällöin suunsa täydeltä tien vieressä kasvavaa vehmasta ruohoa. Pehmeällä nurmella ei edes kavioiden kapsetta kuulunut.

Adelheid juoksi edellä kiiveten ja etsien kauneimpia kukkia, iloisena jokaisesta, jonka sai poimituksi. Hiljempään seurasi Wernheri jäljessä hevosten kanssa; heillä ei ollut kiirettä. Laaksotie ei ollut pitkä, ja heidän tuli odottaa kuningatarta sen loppupäässä, joka jo näkyikin etäältä. Silloin Wernheri sitoi hevoset kiinni puuhun ja katseli ympärilleen, etsien pientä suojattiansa; mutta nähtyään hänen poimivan kukkia vaarattomalla nurmirinteellä, viskautui hän lepäämään ruohostoon. Hiljaisuus vallitsi yltympäri, jopa linnutkin näyttivät pitävän päivällislomaa. Joku sirkka sirkutteli, mutta sekin pian lakkasi ääntämästä; ainoastaan puro loiski ja porisi, lakkaamatta juosten eteenpäin. Poika rupesi vaipumaan uneen. Myöskin Adelheid oli väsyneenä kiipeemisestään istahtanut siimehikkään puun alle.

Silloin kuului hiljaisuuden keskestä äkkiä vaikeroiva ääni. Poika kuunteli, ja tyttökin oli sen kuullut. Mistä se tuli? Se ei ollut järjettömän eläimen ääni! Nyt — jälleen sama ääni — sydäntä vihlova tuskanhuuto.

Wernheri hypähti pystyyn. Tuossa tuokiossa hän joutui Adelheidin luo, joka myöskin oli noussut seisoalle ja hämmästyneenä katsoi poikaan. "Mitä se oli, Wernheri? Tule, menkäämme etsimään!"

Adelheid ei ensinkään pelännyt. Hän tarttui voimakkaan toverinsa käteen ja tunsi mielensä turvalliseksi.

"Ehkä olisi paras odottaa, kunnes kuningatar tulee", virkkoi poika vähän levottomana, huolehtien suojatistaan.

"Ei, emme saata odottaa!" vastasi Adelheid kiihkeästi. "Tule mukaan, hyvä Wernheri, muuten se kuolee!"

Mitä Adelheid tarkoitti sanoessaan "se", siitä hän tuskin olisi voinut tehdä selvää.

He kiirehtivät siihen suuntaan, mistä vaikeroiva huuto oli kuulunut. Mutta sitä ei toistettu. He kulkivat joutuisasti eteenpäin pitkin kapeata polkua. "Se ei huuda enää. Missä se mahtanee olla? Wernheri, huuda sinäkin kerran, mutta niin kovaa kuin vain jaksat!"

Wernheri totteli. Hän pani kätensä torveksi suunsa eteen ja huusi:
"Kuka valittaa? Kuka on siellä?"

Ei kuulunut vastausta. Lapset kiirehtivät käsikädessä eteenpäin. Hetken perästä Wernheri huusi jälleen.

Silloin kuului ikäänkuin hiljainen valitus, ja äkkiarvaamatta, kuin maasta nousten, seisoi mies heidän edessään. Adelheid hätkähti ja astui askeleen taaksepäin, tarttuen tukevammin pojan käteen kiinni. Tämä asettui suojelevasti kuninkaanlapsen eteen ja katsoi rohkeasti mieheen, jonka muoto kyllä oli sen laatuinen, että se saattoi säikähyttää pelottomiakin lapsia. Rohjuinen olento, eteenpäin koukistunut vartalo, pukuna pitkä, musta, likainen viitta, takkuisessa päässä karvalakki, kummallakin ohimolla rasvainen, riippuva hiuskihara. Pitkä ohut parta ja kaareva nenä ilmaisivat miehen sukuperän, ja hänen ryppyisistä kasvoistansa vilkkui terävä, ilkeä katse. Kädessään hänellä oli mukulasauva.

"Mitä lapsia te olette ja mitä tahdotte?" kysyi hän käheällä äänellä, nauraen kasvot irvissä muka ystävällisesti.

Rohkeana asettui poika hänen eteensä ja katsoi häneen vakaasti. "Me kuulimme valittavan äänen ja tulimme auttamaan, jos millään tavalla voisimme sen tehdä."

Taaskin ilmeni hänen kasvoilleen kamala irvistys, ja Adelheid rupesi pelkäämään. Hän tarttui vielä tukevammin Wernherin käteen, ja poika samoin vastasi kädenpuristuksella, saattaaksensa lapsen levolliseksi.

"Pieni kyyhkyni, miksi piiloudut? Älä pelkää isä Aamosta! Isä Aamos on aina ollut hyvä mies, ei ole koskaan tehnyt pahaa edes kärpäselle. Hänellä on itselläänkin tytär, jota hän hyvin rakastaa."

Hän puhui hyväilevällä äänellä, mutta katse oli paha ja viekas.

"Onko tyttäresi sairas?" kysyi Wernheri jälleen. "Mikä häntä vaivaa?
Onko hän täällä?"

"Tuolla!" sanoi Adelheid hiljaa pojalle, osottaen sormellaan oikealle, jossa näkyi puoliksi pensaiden peittämä luolan-aukko. "Kuuntele, Wernheri!"

Epäilemättä vaikeroiminen tuli luolasta. Adelheid, joka säälistä unhotti pelkonsa, astui askeleen eteenpäin, mutta poika esti häntä.

"Tuo tyttäresi ulos päivän valoon, mies!" käski poika päättävästi. "Sairastava lapsi ei voi hyvin luolan ummehtuneessa ilmassa. Laske hänet tähän viheriälle nurmelle lepäämään, jotta lämmin aurinko saisi paistaa hänen päällensä ja tehdä hänet terveeksi."

"Kuka on sanonut, että lapseni on sairas?" tokasi mies, katsahtaen viekkaasti lapsiin.

Äkkiarvaamatta hänen äänensä muuttui ja hän huudahti vaikerrellen:

"Oi, kukapa lahjoittaa isä Aamokselle hopeata, että hän saisi ostaa maitoa sairaalle tyttärellensä ja tehdä hänet jälleen terveeksi!"

"Hopeata meillä ei ole", vastasi Adelheid rohkeasti, "mutta tuo meille nähtäväksi tyttäresi. Meillä on paljon maitoa ja leipää ja minä tiedän, että äitini mielellään sitä antaa hänelle niin paljon kuin hän vain tarvitsee."

Vanhus näytti aprikoivan asiaa. Viisas Wernheri epäili miestä hänen kavalan ulkomuotonsa takia eikä laskenut Adelheidin kättä irti.

"Tuo hänet ulos", vaati hän vielä kerran. Silloin kuului hevosen kavioiden astunta aivan läheltä. "Äiti!" huusi lapsi riemuiten, "oi, nyt käy kaikki hyvin!"

"Kuningatar!" riemuitsi Wernheri samaten. Hämmästys kuvautui miehen kasvoissa. Hän näytti olevan kahdenvaiheilla, lähtisikö tiehensä vai katoaisiko luolaan, hiipiäkseen sieltä tyttärensä kanssa pois toisesta uloskäytävästä. Mutta mikä hyöty hänellä oli siitä, että kuljeskeli pitkin maita, raahaten sairasta myötään? Voittoa ja hyötyä hän tahtoi tytöstä. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä — hän meni luolaan.

Bertha oli kuullut lasten huudon ja rupesi laskeutumaan alas hevosen selästä.

"Jää Adelheidin luo, Wernheri!" huusi hän pojalle, kun tämä aikoi juosta auttamaan hallitsijatartaan.

Hän sitoi valkoisen hevosensa laakson suuhun käytävän luo ja kiirehti kepein askelin sille paikalle, missä hän oli nähnyt noiden kolmen seisovan. Vanhus oli pian jälleen tullut esiin luolasta. Hän kantoi väsynyttä olentoa sylissään. Hervottomina, ikäänkuin eloa vailla, riippuivat lapsen käsivarret. Pitkät, kullanvaaleat hiukset valuivat hänen kasvoilleen. Adelheid huomasi sen, näky vaikutti häneen syvästi. Hän riensi äitinsä luo, tarttui häneen kiinni ja huusi nyyhkyttäen: "Äiti, kultakutrinen tyttö!"

KOLMAS LUKU

Kultakutrinen tyttö

Vanhus oli laskenut tytön ruohikolle. Hän väänteli käsiään ja ruikutteli sekä käyttäytyi ikäänkuin hänen sydämmensä olisi ollut murtumaisillaan lapsiraukan tähden. Bertha ei ollut huomaavinaan hänen käytöstään; hän vain laskeutui polvilleen tytön viereen, tarttui hänen kuihtuneeseen käteensä ja tunnusteli valtimoa — se oli aivan heikko.

"Lapsi parka!" sanoi hän itsekseen, "nälkä, väsymys ja pahoinpitely ovat saattaneet sinut tuohon tilaan!" Tytön kaulassa ja hartioissa oli sinisiä naarmuja, jotka osottivat, että häntä oli lyöty. Kasvot ja hiukset olivat veren tahraamat; nähtävästi hän oli kaatunut terävää kiveä vasten, haavoittaen päänsä. Tiedotonna, kankeana, silmät kiinni makasi hän siinä.

Kuningatar nousi ylös. "Mistä olet saanut lapsen?" kysyi hän. "Kautta harmaan pääsi, vanhus, älä valehtele. Sinun tyttäresi hän ei ole!"

"Minun hän on! minun hän on!" kirkasi mies käheästi. "Olen ostanut hänet yhdestä guldenista. Olen pitänyt häntä kuten omaa lasta. Voi minua! He tahtovat ryöstää isä Aamokselta hänen ainoan lapsensa!"

Mies oli inhottava katsella. Bertha kääntyi hänestä pois tytön puoleen, joka aukaisi suuret siniset silmänsä, katsoen tuskaisesti, sanattomin rukouksin ihanaan kuningattareen ja ummistaen ne sitten heti jälleen. Hän loi vain yhden katseen, mutta se kertoi koko tarinan kärsimyksistä ja sydäntä järkyttävistä asioista.

"Yhden guldenin annan sinulle lapsesta, sitten on hän minun, eikä sinulla ole mitään oikeutta häneen. Tässä saat, ja lähde nyt pois näiltä seuduilta. Pahoin sinulle kävisi, jos huomiseksi tänne jäisit; en voisi sinua varjella joutumasta kansani vihan esineeksi."

Ahnaasti juutalainen otti rahan. Hän aikoi puhua, mutta arvokkaalla liikkeellä kuningatar esti sen, viitaten poispäin. Kiireesti mies katosi, eikä häntä siinä seudussa enää milloinkaan nähty.

Sitten Wernheri talutti esiin molemmat hevoset. Adelheid kostutti nenäliinansa purossa ja vilvoitti sillä sairaan otsaa. Tämä ystävällinen menettely teki sairaalle hyvää. Hitaasti hän aukaisi silmänsä, katsoen ympärilleen. "Hän on poissa", sanoi Bertha. Silloin herahti tyttönen itkemään oikein ääneen, ja se huojensi hänen sydäntänsä.

"Sinä kaiketi et enää tahdo hänen luokseen?" kysyi Adelheid.

"En, en milloinkaan!" Hän pudisti kiivaasti päätään ja oikaisi kätensä ikäänkuin kammosta.

"Ole levollinen, lapsi", lohdutteli kuningatar. "Älä puhu, olet vielä liian voimaton. Me nostamme sinut hevosen selkään ja viemme kotiin, sinne ei ole pitkä matka."

Wernheri nosti tytön ratsun selkään ja kuningatar auttoi; sitten poika kulki hevosen vieressä pidellen kiinni tytöstä. Hitaasti he matkasivat eteenpäin, kunnes joutuivat linnan luo ja ratsastivat linnanpihaan. Kuningattaren viittauksesta tuli Irmengard ja nosti uupuneen tytön syliinsä.

"Hoida häntä niin hyvin kuin voit", sanoi Bertha, ja Irmengard vei hänet palvelijain huoneustoon.

* * * * *

Monta viikkoa oli kulunut. Kultakutrinen tyttö oli tullut terveeksi. Hän oli nyt puhtaassa puvussaan ihan toisen näköinen kuin ennen, kultakutrit olivat paksuissa palmikoissa ja posket hohtivat ruusuisina. Kun ei enää ollut mitään tartunnan vaaraa, oli Adelheid joka päivä päässyt tytön luo viemään hänelle kukkasen tai mehukkaan hedelmän ja muuten ystävällisesti häntä katsomaan. He eivät paljon puhuneet keskenänsä, sillä vieras tyttö oli ujo vielä, mutta kuitenkin Adelheid sai tietää, että hänen nimensä oli Waltrud sekä että hän oli kotoisin Saksenista.

Tänään Waltrud istui ensi kerran linnan suuressa salissa. Kuningatar kehräsi, kuunnellen molempien lasten iloista puhetta. Adelheidia kohtaan tyttö oli ujostelematon ja vastasi avomielisesti hänen lapsellisiin kysymyksiinsä.

"Kuinka vanha sinä olit, kun juutalainen otti sinut mukaansa?"

Waltrud mietti. "Kahdeksan vuoden, luullakseni, ehkäpä yhdeksän. Kolme kesää ja kolme talvea olen kuljeksinut tuon pahan miehen kanssa."

"Sittenhän olet nyt kahdentoista vuotias, ja minä olen pian seitsemän.
Ja sinä olet asunut suuressa rakennuksessa? Isäsi ja äitisi luonako?"

Tyttö noikkasi myöntävästi; surullinen ilme levisi hänen kasvoilleen.

"Kerro", pyysi Adelheid. "Kerro minulle enemmän itsestäsi, sillä minä pidän sinusta."

Hän silitti hyväilevästi toverinsa kättä. Tytön suupielet värähtelivät, ja hänen silmänsä säihkyivät puolittain ujosta ihmettelystä ja puolittain kiitollisuudesta, kun hän katsoi lapseen. Sitten hän sanoi: "Tahdon kertoa. Isä ja äiti olivat vapaita ihmisiä. He viljelivät maata, joka kuului taloomme; sitä oli paljon, ja Bertram veli auttoi heitä. Silloin hunnit tulivat, tappoivat heidät ja polttivat talomme. Koko karjamme he ryöstivät, ja heidän hevosensa sotkivat viljamme. Minä istuin piiloutuneena ontossa puussa. Seuraavana päivänä he löysivät minut ja veivät minut mukanaan."

"Entä mihin joutui veljesi Bertram?"

"Hän oli suuri ja vahva ja asettui isän eteen suojellaksensa häntä, mutta silloin he löivät hänet maahan ja tappoivat isän ja sitten vielä äidinkin."

Tyttö puhui heikolla ja toivottomalla äänellä, ikäänkuin hän olisi väsynyt elämään.

"Waltrud parka!" huudahti Adelheid säälivästi.

Tyttö jatkoi: "Illalla pimeän tullen, kun kaikki oli hiljaista, hiivin minä ulos puustani ja rupesin etsimään isää ja äitiä. Löysin heidän kuolleet ruumiinsa, mutta en löytänyt Bertramia. Kauan, kauan etsin häntä, mutta turhaa se oli. Silloin minä itkin ja ryömin jälleen puuhuni ja nukuin, sillä minä olin väsynyt ja vielä sangen pieni. Näin unta, että he olivat laahanneet veikon pois, ja myöhemmin olen monta kertaa nähnyt unta Bertramista ja uskon hänen elävän."

"Sittekö ne pahat hunnit löysivät sinut?"

"Löysivät, seuraavana aamuna. Monet palasivat katsomaan, olisiko jossakin aarteita kätkössä, ja he osuivat myöskin sen ontelon puun luo, jossa minä olin. He vetivät minut esiin, ja minä vapisin pelosta."

"Waltrud parka! Löivätkö he sinua?"

"Löiväthän hekin, mutta eivät niin paljon kuin isä Aamos. Muutamat heistä olivat hyviä minua kohtaan; he antoivat minulle ruokaa ja panivat minut istumaan eteensä hevosen selkään. He kulkivat monen maan läpi ja veivät minut mukanaan. Minä itkin kauan isää, äitiä ja veljeäni. Pitkän ajan olin heidän luonaan. He vaativat minua tanssimaan ja olemaan iloisena, mutta sitä en voinut. Kuulin kerran heidän puhuvan suuresta tappelusta, ja sitten he äkkipäätä lähtivät matkaan. He olivat kyltyneet minuun ja jättivät minut jälelle, yöllä kun nukuin. Aamulla herätessäni he olivat poissa, ja minä olin yksin. Silloin tuli juutalainen ja vei minut kanssansa, vaikka koetin vastustaa."

"Mitä juutalainen pani sinut tekemään?" kysyi kuningatar.

"Kesällä vaati hän minua marjoja poimimaan ja myymään sekä kerjäämään. Myöskin tahtoi hän minua ottamaan muitten tavaraa ja antamaan hänelle, ja ellen sitä tehnyt, niin hän löi minua pajuvitsoilla. Silloinkin hän löi, kun en tarpeeksi hänelle kerjännyt. Usein sain koko päivät nähdä nälkää, kun ei ollut muuta syötävää kuin juuria vainioilta ja marjoja metsästä, enkä niitäkään aina saanut. Ja minä olin niin kovin väsynyt, niin väsynyt. Ellen jaksanut häntä seurata, löi hän minua jälleen. Eräänä päivänä hän löi ja tyrkkäsi minua niin, että kaaduin ja iskin pääni terävään kiveen. Hän laahasi minut pimeään luolaan, ja minä olin niin kovin kipeä. Luulin kuolevani, ja olin iloinen siitä. Silloin tulit sinä, oi kuningatar!"

Jota kauemmin Waltrud puhui, sitä vilkkaammaksi hänen äänensä muuttui. Viimeisiä sanoja sanoessaan hän joutui valtavaan liikutukseen, lankesi kuningattaren jalkojen juureen ja syleili hänen polviansa.

"Nouse ylös, lapseni", sanoi Bertha järkytetyin mielin. "Täynnä kärsimystä on sinun lyhyt elämäsi ollut. Paljon tuskaa on suuri taivaan Jumala sallinut osaksesi, mutta nyt hän on sinut pelastanut. Oletko häntä kiittänyt?"

"En", sanoi tyttö. "Paha Aamos ja hunnit ovat minua kiusanneet, ja sinä, kuningatar, olet pelastanut minut, eikä suuri taivaan Jumala. Häntä ei Waltrud raukka tunne; kuinka voisin häntä kiittää?"

"Mutta suuri Jumala taivaassa tuntee hyvin Waltrud raukan", sanoi kuningatar vakuuttavalla äänellä. "Hän tuntee jokaisen linnunkin taivaan alla ja pitää siitä huolen; kuinka hän ei ottaisi huomaansa kurjuuteen jäänyttä ihmislasta, jolla ei ole isää eikä äitiä? Usko minua, kun sanon, että hän tuntee sinut ja pitää sinusta huolen. Kirjojen kirjassa se on kirjoitettuna."

Hän laski kätensä latinalaisen raamattunsa päälle, joka oli hänen edessään. Pelokkaasti tyttö katsoi tuota kummallista kirjaa.

"Kerrotaan, että kirja voi puhua", kuiskasi hän, "onko se totta?"

Vastauksen sijasta Bertha aukaisi raamatun. "Kuuleppas nyt", sanoi hän, "minä luen sinulle, mitä tässä sanotaan."

Ja kääntäen latinaa saksaksi kuningatar luki ne lauseet, joissa Vapahtaja vakuuttaa, että pieni varpunenkaan ei putoa maahan ilman taivaallisen Isämme tahtoa, ja me olemme paljon paremmat kuin monta varpusta.

Waltrud ei voinut sitä käsittää. Vähänpä hän oli kuullut Vapahtajasta ja taivaallisesta Isästä.

"Isä minulla oli Saksenissa", sanoi tyttö. "Hän on kuollut,"

"Mutta taivaallinen Isäsi ei ole kuollut, hän elää ja pitää sinusta huolta", sanoi kuningatar.

"Taivaassa asuu korkea Herra Jumala", sanoi tyttö ihmeissään. "Sanotko sinä, että hän on minun Isäni? Tunteeko hän minut?"

"Niin, hän on sinun Isäsi ja minun Isäni ja meidän kaikkien Isämme, ja hän tuntee sinut ja rakastaa sinua."

"Waltrud", sanoi Adelheid hiljaa ja vakavasti, "minä olen häntä rukoillut. Sinä iltana, jolloin sinä myit mansikat veljelleni, ja hän sanoi, että sinä näytit väsyneeltä ja sairaalta, — silloin minä rukoilin Jumalaa auttamaan sinua. Ja näetkö, hän teki sen jo seuraavana aamuna. Eikö hän olekin hyvä? Etkö ole iloinen siitä?"

Adelheidin silmät loistivat, ja vieras tyttö tunsi sydämmessään ihmeellistä liikutusta. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.

"Sinä olet hyvä", sanoi hän. "On pitkä aika siitä kuin kukaan on rakastanut Waltrud parkaa."

"Taivaallinen Isä rakastaa sinua vielä paljon enemmän kuin me", sanoi kuningatar lempeästi.

Tämä oli Waltrudin ensimmäinen opintotunti. Siitä päivästä alkoi hänelle järjestyksellinen elämä. Ahkerasti täytyi hänen auttaa kotitoimissa. Hän oli reipas ja teki mielellään työnsä. Samalla hän tuli terveeksi ja voimakkaaksi, niin että pian tuskin saattoi hänessä tuntea luolasta tuotua tyttöä. Hämärän saapuessa hän tuli värttinöineen kuningattaren luo, joka opetti häntä kehräämään, ja myöskin pieni Adelheid koetti kilvalla oppia tätä jaloa taitoa. Silloin kuningatar kertoi kertomuksia tuosta suuresta kirjasta, ja mielenkiinnolla Waltrud kuunteli hänen selityksiään. Hän ei paljon puhunut, mutta silmänsä ilmaisivat, miten sanat tunkivat hänen sydämmeensä. Kävellessään ulkona käsi kädessä Adelheidin kanssa hänen oli helppo olla avomielinen, ja hän rupesi kyselemään monesta asiasta, jota hän ei ollut vielä käsittänyt.

Waltrud piti itseään kuninkaantyttären palvelijattarena. Kiitollisessa sydämmessään hän lupasi, ettei hän milloinkaan jättäisi hallitsijatartansa. Äiti näki, miten lapset pitivät toisistaan, ja antoi heidän olla rauhassa. Hänen tarkka silmänsä oli havainnut, että Waltrudilla oli uskollinen, luotettava mieli.

Onnellisimmat olivat molemmat lapset silloin, kuin kuningatar otti heidät mukaansa, käydessään alamaistensa luona rakkauden ja hyväntekeväisyyden asioilla. Pojat sitä vastoin jäivät kirjojensa ääreen. Iloisina tytöt kulkivat eteenpäin kuningattaren valkoisen hevosen rinnalla, jota Wernheri talutti, ja kuuntelivat ahkerasti kehräävän ratsastajattaren ystävällisiä sanoja. Taikkapa he juoksentelivat edellä, Adelheid lapsellisesti riemastuneena, Waltrud levollisempana ja vakavampana, mutta kuitenkin iloisena. Ei kukaan ollut metsiin ja niittyihin niin perehtynyt kuin hän. Paljon kasveja hän tunsi ja tiesi niitten parantavat ominaisuudet. Vähäpätöisimmistä kukista ja ruohoista hän osasi sommitella kokoon vihkoja, seppeleitä ja muita koristeita, jotka miellyttivät itse kuningatartakin. Adelheid ihaili hänen pajuvalmisteitaan, monenlaisia koreja, erimuotoisia ja erisuuruisia, eikä hänellä ollut mitään rauhaa, ennenkuin oli oppinut palmikoimaan samanlaisia ja sai näyttää ensimmäisen hyvin tehdyn taideteoksen äidilleen.

"Tänään lähdemme tapaamaan paimentyttöä Giselaa ja hänen äitiänsä", sanoi Bertha eräänä aamuna. Hän oli juuri laskenut luotansa viimeiset monista avunpyytäjistä, joita määrätyllä ajalla joka aamu saapui linnaan saamaan kuningattarelta lohdutusta, rohkaisua ja aineellista tukea.

Paimentytön asunto ei ollut kaukana, ja ilma oli kirkas, joten lapset saattoivat kulkea jalkaisin. Kuningatar istui valkoisen hevosensa selässä, jota Wernheri talutti, kehräten tapansa mukaan. Tie kulki pitkin metsän syrjää, ja lapset poimivat kukkia ja marjoja. Waltrud oli tavallista vakavampi; hänen ajatuksensa näyttivät kiitävän kauas. Kumppaninsa iloisiin leikkipuheisiin hän vastasi ystävällisin katsein, mutta vaipui jälleen äänettömyyteen.

"Mitä sinä ajattelet, Waltrud?" kysyi Adelheid vihdoin. "Ajatteletko
Bertramia?"

He puhuivat usein keskenään Bertramista, kadonneesta veljestä. Mutta
Waltrud vain pudisti päätään.

"En Bertramia", sanoi hän hitaasti, "vaan juutalaista Aamosta". Ja hänen silmänsä välähtivät.

"Älä ajattele sitä pahaa miestä, hän ei koskaan tule tänne. Pelkäätkö häntä?"

"En, en pelkää häntä. Äitisi minua kyllä varjelee."

"Miksi siis ajattelet sitä pahaa miestä?" kysyi jälleen pieni kumppani.

"Hän oli kovin paha, — oi, sinä et tiedä, kuinka paha hän oli, ja minä vihaan häntä", sanoi hän tavattoman kiivaasti.

Adelheidin ruskeat silmät täyttyivät kyynelillä. Sellaisena hän ei vielä milloinkaan ollut Waltrudia nähnyt.

"Mutta sinä et saa vihata häntä", sanoi Adelheid murheellisena. "Rakas Vapahtajamme ei vihannut niitä pahoja miehiä, jotka naulasivat hänet ristinpuuhun."

"Niin, sepä se juuri on", vastasi tyttö, "sitä minä en voi ymmärtää. He löivät häntä vielä paljon enemmän kuin juutalainen löi minua. Luin eilen siitä suuresta kirjasta, että hän vielä rukoilikin niitten pahojen ihmisten puolesta: Isä, anna heille anteeksi. Luettuani sen en voi olla sitä ajattelematta. En saata sitä ymmärtää. Ja onhan se kai kuitenkin aivan totta, vai kuinka?"

"Kaikki on totta, mitä raamatussa kerrotaan", vastasi Adelheid varmana.

"Samaa sanoi kuningatarkin. Ja hän rakasti noita pahoja ihmisiä, — Jeesus nimittäin. Kun minä eilen luin siitä, lensivät ajatukseni juutalaiseen. Minä en voi häntä rakastaa, vaikka tahtoisinkin", sanoi hän surullisena.

Lapset eivät innossaan huomanneet, että äiti oli heitä aivan lähellä, niin että hän oli kuullut heidän viimeiset sanansa. Osaaottavasti hän katsoi Waltrudiin.

"Tule tänne, lapsi", pyysi hän ystävällisesti.

Waltrud totteli.

"Olet oikeassa, lapseni, sinä et voi rakastaa Aamos juutalaista. En minäkään voi. Ei kukaan ihminen voi rakastaa vihamiehiään".

Adelheid katsoi hämmästyneenä äitiinsä. Tämä jatkoi:

"Mutta meidän täytyy oppia sitä, jos tahdomme menetellä Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen mielen mukaan. Vaikeaa se kyllä on, sen on Waltrud jossakin määrin saanut kokea. Ainoastaan Vapahtaja itse voi opettaa meitä rakastamaan vihollisiamme, ja sen hän tekee, jos sitä rukoilemme häneltä."

Waltrud katsoi kiitollisena kuningattareen. Tämä käsitti hänen katseensa ja sanoi ystävällisesti:

"Sinäkin voit sitä oppia, lapseni. Rohkaise mielesi ja rukoile häntä auttamaan".

Tyttö ei puhunut mitään, mutta hänen kasvonsa kävivät iloisiksi ja hänen silmänsä tähtäsivät miettiväisinä etäisyyteen.

Hiljakseen he jatkoivat matkaa eteenpäin, kunnes ennättivät Jutta rouvan asunnolle.

Paimentyttö istui oven edustalla kehräten. Iloisena nousi hän istualta, nähdessään tervetulleet vieraat, ja meni heitä vastaan. Punastuen ja kunnioittavasti hän kumarsi kuningattarelle, joka hyväntahtoisesti hymyili hänelle ja mielihyvällä kiinnitti katseensa tuohon somaan tyttöseen.

"Olemme tulleet katsomaan äitiäsi, Gisela. Onko hän sisällä?"

"On, armollinen kuningatar."

Mökki oli pieni, ja olkikatto ulottui matalalle maata kohti. Murattiköynnös kiertyi hauskannäköisesti akkunan ja oven ympäri. Bertha rouvan komea vartalo ei mahtunut ovesta sisälle syvään kumartumatta. Heikossa päivänvalossa, joka tuvan ainoasta pienestä ikkunasta pilkisti, näki Bertha vasta vähitellen huoneen kehnon sisustuksen, sekä luuvalon vaivaaman naisen, joka makasi olkivuoteellaan. Olkien päälle oli mukavuudeksi levitetty lammasnahkaturkiksia.

"Jumala siunatkoon kuningatarta!" kuului lempeä ääni vuoteesta. Vaimo, joka sanat lausui, lepäsi puoleksi makaavassa, puoleksi nojaavassa asennossa.

"Olen pahoillani siitä, etten voi paremmalla tavalla ottaa vastaan näin korkeita ja arvokkaita vieraita", jatkoi hän, "mutta jäseneni eivät sitä salli, luuvalo pitää niin lujasti kiinni. Gisela, nosta jakkara kuningattarelle."

Kuningatar istui sairaan vuoteen ääreen ja katsoi syvästi sääliväisenä noita kalpeita kasvoja, joissa näkyi pitkien kärsimysten jäljet, ja laihoja käsiä, jotka vielä äskeisen kehruun jäljeltä pitelivät värttinää. Kuihtunut äiti oli terveen ja kukoistavan tyttärensä täydellinen vastakohta.

"Oletko kauankin ollut vuoteen omana, vaimo parka?" kysyi kuningatar.

"Kuusi vuotta, aina siitä asti, jolloin minä mieheni kanssa lähdin hunneja pakoon. Silloin oli talvi, ja me kuljimme kauan kodittomina. Lausannessa me asuimme. Kun hurskas piispa Boso murhattiin, täytyi meidän paeta, ja silloin tulimme tänne."

"Tunsitko sinä sen hurskaan piispan?"

"Tunsin. Minä olin luostarin palvelijattarena Lausannessa, kunnes Hannu minut nai. Hän kaitsi luostarin karjaa, ja apotti piti hänestä paljon. Se oli onnellinen aika. Mutta sinä tiedät, rouva kuningatar, miten sitten kävi. Luostarimme, kaupunkimme, kaikki hävitettiin."

Vaimon silmät täyttyivät kyynelistä, ja kuningatar nyökkäsi hänelle sanoen:

"Kerro vielä, miten sinun Hannullesi kävi?"

"Hän kuoli kuumetautiin pian sen jälkeen. Silloin näytti minusta siltä, kuin en enää milloinkaan voisi tulla iloiseksi, mutta taivaan Herra on auttanut."

Hän pani kätensä ristiin ja katsoi miettiväisenä eteensä.

"Vaimo parka, sinä olet kovia kärsinyt, mutta sinä tiedät myöskin, että
Jumala kärsimyksiä lähettää. Missä olet sen oppinut?"

"Luostarissa, rouva kuningatar. Sunnuntaisin tuli piispa sinne ja kertoi meille pyhästä raamatusta, Vapahtajastamme, joka kuoli meidän puolestamme. Silloin opin käsittämään, että kaikkien kristittyjen miesten ja vaimojen tie käy monen vaivan kautta. En kuitenkaan paljon sitä ajatellut, sillä olin nuori ja iloinen, ja kun minä mieheni kanssa asuin Lausannessa, unohdin suuren onneni vuoksi melkein Jumalanikin. Vasta myöhemmin, kun kärsimysten päivät tulivat, muistelin jälleen tuota kaikkea. Silloin minä hädässäni huusin Jumalaa, ja hän lohdutti minua, ja nyt minä tiedän, että ilman kärsimisiä emme pääse taivaan valtakuntaan."

Syvästi liikutettuna kuningatar kuunteli vaimon kertomusta. "Olet oppinut suuria asioita", sanoi hän, "koska tiedät, että Herra sinua rakastaa, vaikka hän joskus lähettää sinulle kärsimyksiä. Tämä on vaikea läksy, ja monelta kuluu pitkä aika ennenkuin hän sen oppii. Tunnetko evankeliumin kertomuksen miehestä, jolla oli luuvalon kuivettama käsi?"

Kuningattarella oli sisäinen tarve kertoa Vapahtajan elämästä, kun hän kävi katsomassa sairaita ja kärsiviä. Sen hän teki nytkin, lempeällä ja sydämiä voittavalla tavallaan. Hän kertoi kertomuksen toisensa perästä, joita sairas ja lapset mielenkiinnolla kuuntelivat, kunnes jo oli aika lähteä. Lempeästi Bertha sanoi jäähyväiset, luvaten illempana lähettää sairaalle lämpimän peiton hänen vuoteeseensa sekä polttopuita uunia varten; ja hiljaiset siunaukset seurasivat häntä.

Nyt he kulkivat jälleen ulkona vapaan taivaan alla. Tällä kertaa he eivät matkanneet metsän syrjää pitkin vievää tietä, vaan toista, joka johti Hohenthalin linnan ohitse. Siinä sijaitsi jylhä kivirakennus vuorenrinteellä, jolta oli näköala laakson yli. Hohenthalin herrat olivat rohkeita metsästäjiä ja urhoollisia sotureita. Nykyinen omistaja oli sodassa kuningas Rudolfin mukana, kuten enimmät muutkin maan herroista. Sillä aikaa linnojen rouvat palvelusväkineen toimivat kodeissaan, miten parahiten ymmärsivät. Mutta maa oli monin paikoin autiona, ja myöskin värttinä oli monen aatelisrouvan talossa joutilaana, vaikka asiat olivatkin paljon parantuneet, sitten kuin kuningatar Bertha oli tuonut uusia oivallisia tapoja mukanaan Schwabenista ja itse väsymättä käytti ahkeria käsiään. Hohenthalin rouva oli kuullut, mitä Giselalle oli tapahtunut ja miten kuningatar oli hänelle suosiotaan osottanut. Tämä tapaus oli herättänyt linnan rouvan ja hänen tyttäriensä kateutta ja kiihottanut heitäkin etsimään korkeasti kunnioitetun kuningattaren mielisuosiota. He rupesivat nyt myöskin käyttämään värttinätä, mutta heidän kätensä olivat kykenemättömät ja lanka tuli karkeata.

Kun Bertha ratsasti linnan ohi, istuivat linnan rouva ja hänen kolme tytärtänsä pihalla kehräämässä, sillä he olivat kuulleet kuningattaren lähenevän. Kunnioittavasti he nousivat paikoiltaan ja astuivat tervehtien kuningattaren luo. Ystävällisesti Bertha vastasi tervehdykseen ja seisahutti hevosensa.

"Kas, te kehräätte! Sehän ansaitsee kiitosta, jos olette ahkeria ja vähän näette vaivaa, niin lankanne varmaan pian tulee yhtä sileäksi ja hienoksi kuin paimentytön Giselan."

"Kuningatar, me kiitämme sinua lempeistä sanoistasi", sanoi linnan rouva. "Katso, minun tyttäreni ovat kilttejä ja ahkeria, mutta kehruu on raskasta työtä. Etkö tahdo antaa heille kehoitukseksi jotakin, kuten annoit Giselalle?"

Nyt kuningatar nauroi, sanoen: "Paimentyttö tuli ensiksi ja on kuten Jaakob ottanut siunaukseni. Mutta jatkakaa työtänne, koettakaa parastanne ja rukoilkaa myös, niin ei teiltä milloinkaan puutu Herran siunausta".

Ystävällisesti noikaten heille hän lähti sieltä, jättäen linnan naiset hämmästyneinä ja pettyneinä katsomaan hänen jälkeensä.

Waltrud oli ääneti kuunnellut äskeistä keskustelua ja kulki nyt miettiväisenä Adelheidin rinnalla. Hänestä joskus tuntui melkein kuin hän näkisi unta. Uusi elämä oli herännyt hänessä. Oi, miten hyvä Bertha rouva oli, ja miten viisas! Hän oli sanomattoman kiitollinen hyväntekijättärellensä. Samalla hänen sielunsa silmien eteen kuvastui mies, joka ristillä riippuen rukoili vihollistensa puolesta. Ja oppimaton tyttö tunsi ensi kerran sydämmensä syvyydessä, että tuo mies oli tehnyt hänenkin hyväksensä vielä paljon enemmän kuin jalo kuningatar, ja että hänen rakkautensa oli monin verroin suurempi; ja hänessä heräsi lapsellinen halu ja kaipuu saada häntä palvella ja elää hänen mielensä mukaan.

NELJÄS LUKU

Aika rientää

Vuosi oli kulunut loppuun. Siunaus kuningattaren hiljaisesta ja uskollisesta hallituksesta tuli yhä tuntuvammaksi maassa, mutta varsinkin hänen omassa kodissaan. Adelheid kasvoi suloudessa ja hyveissä hurskaan äitinsä kasvattamana, pojat olivat ahkeria lukemaan ja Waltrud oli muuttunut niin, ettei häntä entiseen verraten olisi tuntenut samaksi. Hän oli tullut suureksi ja vahvaksi ja näytti kukoistavalta punaposkineen ja kullanhohtavine vaaleine palmikkoineen. Puheliaisuus ei enemmän kuin ennenkään ollut hänen ominaisuuksiaan, mutta ahkerasti hän toimi tehtävissään, ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta. Kuninkaantyttärelle hän oli tullut välttämättömäksi toveriksi, eikä kuningatarkaan mielellään olisi antanut häntä pois.

Silloin tuli tieto, että pitkä sota, jota italialaisten kanssa käytiin, oli loppunut. Rudolf kuningas oli auttanut appeansa Burkhardia kukistamaan heitä rangaistukseksi heidän rosvohyökkäyksistänsä Schwabeniin. Suuri oli ilo, kun tämä sanoma saapui — nyt siis vihdoinkin kuningas tulisi kotiin!

Malttamattomuudella odotettiin kunniarikasta voittajaa kotiin linnaan, ja pojat uneksivat öin ja päivin voitoista ja sankaritöistä. Ja odotettu saapui, suuri saattue mukanansa. Uljaana, ryhdikkäänä hän istui ratsunsa selässä, sankarina muodoltaankin, ja poikien oli syytä ylpeillä sellaisesta isästä. Mutta kuningas näytti surulliselta ja vakaalta, kun hän syleili puolisoansa, sillä hänen täytyi tuoda se surullinen sanoma, että kuningattaren isä, herttua Burkhard, oli kuollut voitokkaan taistelun jälkeen, kavalan salamurhaajan käden kautta. Jalon kuningattaren iloon puolison palaamisesta sekaantui siis isän kuoleman tuottama suru.

Elämä Colombierissa tuli nyt vilkkaammaksi kuin ennen. Joka päivä lähti maan hallitsija retkille ympäristöön, tarkastaen kaupunkeja ja kyliä, luostareita ja mökkejä. Terävin katsein hän tutki, missä jotakin oli epäkunnossa ja missä oli puutetta ja hätää. Kuten lempeä isä hän piti huolta hätääkärsivistä. Kerran viikossa hän istui tuomarina, kuninkaallinen valtikka kädessä, ja jokainen, jolla oli asioita toisen kanssa ratkaistavana, sai tulla esittämään niitä kuninkaalle, joka tuomitsi viisaasti ja oikeudenmukaisesti. Iloiten kuningas näki, miten hänen puolisonsa, jalo Bertha, kaikkialla jo oli paljon saanut aikaan parannusta maan hyväksi, ja hän tunsi itsensä onnelliseksi, kun hän nyt vihdoin taas sai olla kotona.

Pojillekin oli nyt tullut onnellinen aika. Burkhardkin, joka tavallisesti mielellään istui kirjojen ääressä, lähti nyt innostuneena mukaan, kun jahtitorvea toitotettiin. Koirat laskettiin irti, ja isä lähti metsästämään. —

Mutta kerran tuli päivä, jolloin hiljainen kulkue astui esiin metsästä. Siinä oli jono köyryssä kulkevia ihmisiä, joitten kasvot olivat synkät ja mieli järkkynyt. He kantoivat oksista kyhättyjä paareja, joilla kuningas makasi kuolettavasti haavoitettuna. Hän oli pudonnut kalliolta, ja se tapaturma oli tehnyt lopun rakastetun valtiaan elämästä. Berthan helmassa hän veti viimeisen henkäyksensä. Tämä rohkeamielinen nainen oli itsensä unohtaen syrjäyttänyt oman tuskansa, lohduttaaksensa kuolevaa puolisoansa pyhän evankeliumin sanoilla ja siten evästääksensä häntä kotimatkalle.

Nyt vallitsi hiljaisuus linnassa, jossa kuukausimääriä ilo ja riemu oli vallinnut. Kovimmin oli tämä tapaus koskenut kuningattareen. Mutta hänellä oli voimakas sydän, voimakas Jumalan armosta, johon hän tiesi turvata. Hän ei milloinkaan voinut unhottaa, miten köyhässä mökissä makaava halvaantunut nainen kärsimysten kautta oli tullut lähemmäksi Jumalaa ja hiljaa alistui taivaallisen Isänsä tahtoon. Olisiko hän tuota vaimo raukkaa heikompi?

Vielä suuremmalla huolella kuin tähän asti hän nyt kasvatti lapsiansa, kun hänen täytyi hoitaa sekä isän että äidin tehtävät. Mutta tulisen, tarmokkaan Konradin puolesta hän pelkäsi. Hänen, tulevan hallitsijan, piti ensin oppia hallitsemaan. Monena unettomana yönä uskollinen äiti makasi hereillä surujen ja huolten vaivaamana, rukoillen: "Neuvo ja auta minua, taivaan Herra!"

Maan kreivit ja muut jalosukuiset herrat tulivat käymään kuningattaren luona, ottaaksensa osaa hänen suruunsa, kuten sanoivat. Mutta he tulivat oikeastaan antaaksensa hyviä tai huonoja neuvoja Konrad pojan suhteen ja kehoittaaksensa kuningatarta asettamaan hänelle holhoojakunnan, jotta hän maan jalosukuisilta saisi hallitustaidon opetusta. Mutta nämä ehdotukset eivät olleet kuningattarelle mieluisia. Hänellä oli toiset tuumat.

Taaskin oli kevät. Colombierin linnassa varustauduttiin ottamaan vastaan ylhäisiä vieraita, joiden oli määrä saapua pohjoisesta päin Solothurnin tietä pitkin. Keitä he olivat, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin kuningatar ja hänen uskollinen ystävänsä Lausannen piispa. Ylhäinen vieras oli nimittäin pyytänyt, ettei mitään julkista vastaanottoa valmistettaisi hänelle. Ainoastaan piispan piti miehineen ratsastaa häntä vastaan, niin oli päätetty, ja varmaa tietä viedä hänet Colombieriin.

Konrad odotti malttamattomana. Hänestä ja hänen vastaisesta kasvatuksestaan oli lähimpinä päivinä päätettävä, sen hän tiesi. Hän aavisti myöskin, että se mies, jonka kanssa äiti tahtoi neuvotella ja jota hän halusi poikansa holhoojaksi, varmaan oli etevä ja mahtava henkilö. Ehkäpä joku ruhtinas Saksenin kuningassuvusta? Kenties itse nuori Otto kuningas? Vasta muutaman vuoden hän oli käyttänyt valtikkaa ja kruunua, mutta jo oli moni kuljeksiva laulaja vienyt maineen hänen voimastaan ja viisaudestaan aina Burgundiin saakka. Hän kuului olevan yhtä rohkeamielinen kuin isänsäkin, mainehikas Henrik; jopa moni kehui häntä vielä enemmän. Mutta ei hän kuitenkaan voinut olla suurempi ja mahtavampi Henrikiä, jonka edessä hunnitkin vapisivat, niin tuumasi poika. Joka tapauksessa hänen nuori sydämmensä hehkuvasti ihaili Otto kuningasta; sen kuningatar hyvin tiesi.

Kun nyt piispan lähettämät sanansaattajat saapuivat ilmoittamaan vieraitten tulosta, kertoi äiti lapsilleen, että vieras oli itse Otto kuningas, korkein ja mahtavin herra koko kristikunnassa. Hän jutteli heille, mitä hän Schwabenissa oli kuullut kuninkaasta tämän vielä ollessa nuorukaisena, ja miten lasten äidinisä, herttua Burkhard, uskollisesti oli kiintynyt Oton isään Henrikiin, vaikka ensin olikin häntä vastustanut. Lapset kuuntelivat mielenkiinnolla kertomusta, pyytäen jatkoa. Ja äiti kertoi, miten hänen isänsä oli lähtenyt Henrikin kanssa saaliinhimoisia slaavilaisia vastaan Haveljoelle, sekä miten he keskitalvella olivat menneet jäätyneen joen yli ja vallanneet heidän linnansa Brennaborgin. Äiti puhui myöskin siitä suuresta taistelusta, jossa kuningas Henrik löi unkarilaiset ja pyhä miekka kädessään ja arkkienkeli Mikaelin lippu sivullaan järjesteli joukkojaan, rukoili heidän kanssaan ja sitten meni rohkeamielisenä vihollisia vastaan, sekä miten hän täydellisen voiton saatuaan lankesi polvilleen koko sotajoukkonsa kanssa ja kiitti suurta taivaan Herraa.

Lasten silmät loistivat.

"Siis hän nyt on taivaassa", sanoi Adelheid.

"Hän oli hurskas mies ja rakasti kallista evankeliumia. Siksi hän nukkuikin rauhassa kuolemaan, kun hänen loppunsa tuli. Hän rakensi hävitetyt kirkot ja auttoi köyhiä, joilta julmat unkarilaiset olivat ryöstäneet tai hävittäneet kaiken omaisuuden."

"Se oli kauniisti ja oikein tehty", sanoi Burkhard varmasti.

"Kiitettävämpi oli urhoollisuus, jota hän sodassa osotti", tuumi Konrad.

"Molemmat olivat kiitettäviä tekoja", vastasi äiti. "Hän turvasi Jumalaan, joka soi hänelle voimia ja rohkeutta. Tämäkin on lahja ylhäältä, Konradini. Kuningas Henrik sen hyvin tiesi, sen vuoksi hän antoikin Jumalalle kunnian voiton saatuaan."

"Otto kuningashan on hänen tapaisensa, niin sanotaan. Oi, äiti, kuinka hauskaa, että saan hänet nähdä!" riemuitsi Konrad.

"Hän on Jumalan voideltu", sanoi äiti. "Muutamia vuosia sitten hän
Aachenissa kruunattiin [937]. Kruunausaterialla teidän setänne,
Schwabenin herttua Hermann, ojensi hänelle maljan."

Taaskin lasten silmät loistivat, siitä heidän setänsä, mahtava Hermann herttua, oli heille rakas.

* * * * *

Juhlallista oli nyt Colombierissa. Ylhäiset vieraat olivat saapuneet. Otto kuningas oli tullut hurskaan puolisonsa Edithan kanssa, joka oli kotoisin Englannista. [Hän oli Englannin kuninkaan Athelstanin sisar sekä Alfred Suuren pojantytär.] Kuninkaan seurassa oli myöskin Schwabenin herttua Hermann, Berthan setä, joka oli kuninkaaseen uskollisesti kiintynyt. Hän oli leskimies ja oli kihlannut ainoan tyttärensä, pikku Ithan, Oton pojalle Ludolfille, saadaksensa tulevaisuudessa arvokkaan hallitsijan perintömaalleen.

Molempien ruhtinasten saattueeseen kuului suuria sankareita, mutta Otto oli uljain kaikista. Majesteetillisena hänen vartalonsa kohosi yli muiden; täynnä arvokkaisuutta ja kuninkaallista lempeyttä oli hänen käytöksensä; rohkeina säihkyivät hänen sinisilmänsä. Mutta kun ne katsoivat hänen armaaseen puolisoonsa, silloin ilmeni niissä sanomaton hellyys ja lempeys. Sillä Editha oli hänen hyvä enkelinsä, jonka pyynnöt usein hillitsivät hänen vihansa, ja Edithan rukoukset seurasivat häntä kaikilla hänen matkoillaan. Kansalleen kuningatar oli kuin hellivä äiti. Kuningas rakasti häntä suuresti, ja hän ymmärsi johtaa kuninkaan mielen Jumalan puoleen.

Molemmat kuningattaret näkivät nyt toisensa ensi kerran ja heidän sydämmensä olivat heti alttiit ja avoimet keskinäiseen ymmärtämykseen, sillä pian he havaitsivat, että sama usko ja sama rakkaus asui heissä molemmissa ja molempien elämäntarkoituksena oli palvella Jeesusta. Siksi he liittyivät lämpimästi ja sydämmellisesti toisiinsa.

Leskikuningattarelle tuntui hyvältä saada uskoa huolensa ja surunsa ystävättären sydämmelle. Editha ymmärsi suloisimmalta tavalla lohduttaa häntä kalliin raamatun sanoilla.

Eräs munkki Weserjoen luota oli kirjoittanut Vapahtajan elämäkerran omalla Saksenin murteellaan. Hän oli antanut tälle kirjoitukselle nimen: "Laulu Jeesuksen elämästä." ["Heliand".] Editha osasi paljon kertoa tästä kirjasta ystävänsä iloksi. Saksenin kuningatar puolestaan näki ihastuksella kaikkialla jälkiä Berthan siunausta tuottajasta vaikutuksesta maassaan.

Päätettiin että nuori Konrad seuraisi mukana kuningas Oton hoviin, saadaksensa kasvatuksensa siellä. Niin siis täyttyi pojan sydämen hiljainen halu ja unelma, jota hän tuskin oli uskaltanut todeksi toivoa, Kun muutaman viikon perästä korkeat vieraat jälleen lähtivät kotiinsa, oli hyvästijättö vähän surunsekainen. Kuningattaret aavistivat, etteivät enää kohtaisi toisiaan täällä maan päällä. Bertha näki vanhimman poikansa, joka oli ilmetty isänsä kuva, jättävän kotinsa moneksi vuodeksi, ja kyynelsilmin katseli Adelheid lempiveljeänsä, joka iloisena lähti pois suureen vieraaseen maailmaan.

Hiljaista oli nyt perhepiirissä, kun vilkas poika oli heidät jättänyt. Adelheidin sydäntä painoi vielä muukin asia kuin ero veljestä. Äiti oli kertonut hänelle, että isävainaja jo monta vuotta takaperin oli luvannut hänet Italian kuninkaan Hugon pojalle puolisoksi, sekä että nuori Lothar kerran tulisi noutamaan hänet pois kodista ja äidin luota, viedäkseen hänet vaimonaan omaan kotiinsa. Ajatus, että hänen pitäisi jättää rakas kotinsa, tuntui hänestä katkeralta. Äidin lohduttavat sanat, että siihen saattoi kulua vielä monta vuotta, eivät oikein auttaneet. Usein hän unohti huolensa, kuten lasten on tapana, mutta toisinaan hänen pienet kasvonsa äkkiä kävivät vakaiksi ja silmät sumuisiksi, ja silloin hän hyväillen painautui lähemmäksi äitiään, jota hän niin syvästi rakasti ja kunnioitti.

Taaskin hän seisoi kapean akkunan ääressä ja katseli "valkoisen vuoren" ihmeellistä loistoa laskevan auringon säteillessä, mutta ei niin riemullisena kuin ennen.

Bertha oli tarkannut pientä tytärtään ja meni hänen luokseen. Vaiti katselivat molemmat tuota ihanaa näytelmää, kunnes loiste kalpeni.

"Äiti kulta", sanoi Adelheid huoaten, "Italiassa kaiketi ei ole ollenkaan vuoria, vai miten?"

"Ei ole niin korkeita kuin täällä, mutta maa on ihana kuten puutarha, niin sanoi isäsi."

"Mutta ihmiset siinä ihanassa maassa ovat epäluotettavia, kuulin isäni sanovan. Mitä hän sillä tarkoitti?"

"He eivät ole suoria ja uskollisia kuten meillä. Heidän sanoihinsa ei voi luottaa, sillä he puhuvat toisin kuin ajattelevat. Mutta kaikki eivät ole sellaisia", jatkoi hän lohduttaen. "Nuoresta Lotharista isä kertoi paljon hyvää."

"Äiti kulta, minä tahtoisin jäädä sinun luoksesi koko elämäkseni. Täytyykö minun sitte jättää sinut ja meidän ihana maamme ja kaikki nämä hyvät ihmiset, joita rakastan?"

Ja kyynel kyynelen perästä vieri hänen poskilleen.

Äiti lohdutteli ja syleili itkevää lastansa.

"Älä itke, rakkaani. Minustakin tuntuu vaikealta olla ilman sinua. Mutta vielä on pitkä aika siihen, kun sinun täytyy muuttaa Italiaan — seitsemän vuotta tai ehkä enemmänkin. Älä ole pahoillasi, Adelheidini, sillä molemmat isät ovat sen toisillensa luvanneet, ja se on Jumalan tahto. Ja sinähän rakastat Vapahtajaa Jeesusta Kristusta ja tahdot totella hänen tahtoansa, eikö niin?"

Adelheid noikkasi. "Vielä seitsemän vuotta olen luonasi, äiti." Sillä hän nyt koetti lohduttaa itseänsä.

Mutta Bertha hymyili surullisesti. "Ei koko sitä aikaa. Muutamia vuosia täytyy sinun viettää Einsiedelnin luostarissa. Niin olemme päättäneet, — holhoojasi, kuningas Otto ja minä. Sillä vastaisen kuningattaren tulee opetella kaikenlaisia tieteitä ja taiteita, ja tilaisuutta siihen ei ole muualla kuin luostarissa pyhien naisten luona. Sinä tiedät, että isoäitisi, rouva Regulinda nyt asuu Einsiedelnissä, jonka hurskas suojelija hän on."

Adelheid oli ääneti kuunnellut. Hän käsitti, ettei tähän voinut mitään sanoa vastaan, koska vanhemmat ja holhoojat olivat asian päättäneet. Elämän vakavuus astui ensi kerran elävänä hänen eteensä.

"Täällä on niin ihanaa, äiti", sanoi hän syvästi huoaten.

"Niin, täällä on ihanaa. Myöskin Schwabenissa, minun kotimaassani, oli ihanaa. Ja kuitenkin minun täytyi se jättää, kun sinun isäsi tuli minua noutamaan. Ero kodista ei ollut helppo."

Ihmeissään tyttö katsahti äitiin. "Ja sinä olet kuitenkin niin mielelläsi täällä ja olet yhtä onnellinen kuin minäkin, äiti kulta."