KUNINKAANTYTÄR

Kirj.

L. Schorsch

Saksasta suomentanut

Th. Yrjö-Koskinen [Theodolinda Hahnsson]

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913.

SISÄLLYS:

Alkulause. I. Onnellinen koti. II. Hurskas kehrääjätär. III. Kultakutrinen tyttö. IV. Aika rientää. V. Taaskin vanhassa kodissa. VI. Italiassa. VII. Mestarin jäljessä. VIII. Kuolema tulee. IX. Jumalattomien neuvot. X. Syvyydessä. Xl. Äidinsuruja. XII. Jumalan suojeluksessa. XIII. Turvassa. XIV. Pelastaja. XV. Kunnian kukkuloilla. XVI. Jälleennäkeminen.

Kuninkaantytär! Kukapa ei mielellään seuraisi kappaleen matkaa kuninkaantyttären elämänvaiheita, varsinkin, jos ne ovat niin mieltäkiinnittävästi kuvatut, kuin kertojatar tässä on kyennyt sen tekemään. Niin erityisen ihmeelliset ovat tämän kuuluisan kuninkaantyttären, keisarinna Adelheidin, Otto suuren puolison elämäntiet, että ne, vaikkakin ovat tarkoin totuudenmukaisesti kerrotut, usein tuntuvat perin satumaisilta. Ne johtavat elämän ylimmille huipuille, mutta myöskin syvimpiin syvyyksiin; ne vievät pimeimpiin vankilakomeroihin ja jälleen valtaistuimen valoisaan korkeuteen. Sekä kypsyneempi nuoriso että vanhempi yleisö voivat lukea tätä arvokasta kertomusta ja yhtyä sen loppulauseeseen: "Herran tiet ovat ihmeelliset ja hän vie ne ihanaan päätökseen."

Ludvig Schneller.

ENSIMMÄINEN LUKU

Onnellinen koti

Aurinko laski kuten tulipallo alas vuorten huippujen taakse ja sen viimeiset säteet verhosivat lumenkruunaaman Montblancin purppurahohteeseen. Genèvejärven pohjoispuolella, ylhäällä vuorenkukkulalla sijaitsi Colombierin linna. Se oli aivan yksinkertainen rakennus, kokoonkyhätty neliskulmaisista kivistä, vahvamuurinen ja pieni-ikkunainen, kuten linnat tavallisesti keskiajan alkupuolella. Vuorenrinteellä, lähempänä rantaa, sijaitsivat maalaiskansan asunnot, joitten yläpuolella linna kohosi ikäänkuin vartijana.

Eräässä linnan suurista huoneista seisoi auki olevan akkunan ääressä pieni suloisen näköinen tyttö, tuskin kuusivuotias, katsellen herkeämättä järven takaista loistavaa näkyä, "valkoista vuorta", joka säteili ja säihkyi yhä ihanammin, kunnes kirkkaus vähitellen muuttui rusohohteeksi. Lapsen tummista, sielukkaista silmistä tuo loisto näytti heijastuvan. Hänen hienoilla, vaaleanruskeitten kiharain ympäröimillä kasvoillaan oli ruusuinen hohde ja miettivä ilme, sellainen, jota harvoin tapaa hänen ikäisillään lapsilla. Tyttö oli ajan tavan mukaan puettu yksinkertaiseen valkeaan pellavakankaiseen pukuun. Ainoastaan sen kultareunus osoitti hänen kuuluvan korkea-arvoiseen säätyyn.

Pitkä hoikkavartaloinen nainen lähestyi häntä. Ensi näkemältä huomasi heti, että siinä oli äiti ja tytär. Samat lempeät, miellyttävät piirteet, sama miettivä ilme, sama yksinkertainen puku. Ainoastaan silmät ja hiukset olivat äidillä vaaleammat.

"Katsoppas, äiti kulta, kuinka ihanaa! Nyt sillä on punainen kultakruunu kuten kuninkailla, mutta paljon ihanampi kuin isän kruunu! Nyt se kalpenee — ja nyt on kaikki kadonnut!" lisäsi hän valittaen.

"Niin, aurinko kulta on nyt laskenut vuorten taa", selitti äiti. "Sen säteet saattavat meidän lumivuoremme hehkumaan, mutta nyt ne ovat poissa. Tule, Burkhard, pane pois pergamenttilehdet, on aivan liian pimeä lukeaksesi."

Poika nousi tottelevaisesti lattialta, jossa hän puoleksi makaavassa asennossa oli lukenut paksua kirjaa.

"Äiti kulta, kun minä tulen suureksi, tahdon minä tulla piispaksi", sanoi hän astuessaan äitinsä eteen silmät loistavina.

"Miksi tahdot tulla piispaksi?" kysyi äiti, hellästi silitellen kahdeksanvuotiaan poikansa kiharaista päätä.

"Saadakseni lukea paljon kirjoja ja kaikkea mitä ihmiset ovat niihin kirjoittaneet. Ja roomalaisten kielen tahdon oppia perusteellisesti, — vähänhän sitä jo osaankin, — ja kreikkalaisten kieltä myöskin tahdon oppia, niinkuin Lausannen piispa Bruno. Minä tahdon tulla oppineeksi mieheksi ja mainehikkaaksi kuten apotti Rabanus Fuldassa ja Otfried Weissenburgilainen!" [Rabanus Maurus, apotti Fuldassa, sittemmin Mainzin arkkipiispa, k. 886 jälkeen Kr, — Otfried, Evankeliumikirjan tekijä k. 870 jälkeen Kr.] Pojan silmät loistivat innosta hänen puhuessaan.

"Poikani", lausui äiti, "ei piispalle saa olla tärkeintä tulla kuuluisaksi, vaan pääasia on, että hänestä tulee oikea Herran palvelija. Herran sijaisena hänen tulee hoitaa eksyksissä kulkevia lampaita ja saattaa ne Vapahtajan luo. Niin on kirjoitettu kirjojen kirjaan."

"Niin, äiti, mutta onhan kuitenkin ihanaa olla oppinut ja kuuluisa!"

"Kyllä niin, kunhan oppiasi käytät — jos se nimittäin osaksesi tulee — Jumalan ja lähimmäisesi hyväksi. Mutta semmoinen tietoviisaus, joka ei tuota siunausta kenellekään, on aivan arvoton, vaikka kuinkakin paljon kunniaa sillä saavuttaisit. Muista se, poikani. En moiti sinua pyrkimyksistäsi, mutta ennen kaikkea, halaja tulla Jeesuksen Kristuksen palvelijaksi."

Pieni tyttö oli tarkkaan kuunnellut äitinsä sanoja.

"Äiti kulta, kerro minulle vielä kerran Lausannen piispasta Bososta", pyysi hän.

"Niistä ajoista on nyt kulunut kuusi vuotta. Konrad oli nelivuotias, sinä Burkhard olit kaksivuotias, ja pieni Adelheid ei ollut vielä syntynytkään. Silloin kohtasi maatamme kova aika. Unkarilaiset hyökkäsivät joka haaralta, polttivat ja hävittivät kylät ja tappoivat turvattomat. Valitusta ja vaivaa ei voi sanoin kertoa. Minä pakenin molempien poikieni ja koko huonekuntani kanssa Neuchâtelin linnan torniin, joka sijaitsi jyrkällä kalliolla Neuchâteljärven äärellä. Siellä olimme varmassa turvassa. Sillä aikaa olivat unkarilaiset ennättäneet Genèvejärven rannoille Lausanneen asti ja uhkasivat kaupunkienkin asukkaita kuolemalla ja hävityksellä. Lausannessa oli silloin piispana Boso, kunnianarvoisa vanhus, jota hänen alamaisensa yleisesti rakastivat ja siunasivat."

"Oliko hän oppinut?" kysyi Burkhard.

"Ei, ei hän sitä ollut, mitä maailma oppineella tarkoittaa, mutta hänellä oli jumalallista viisautta. Kun viholliset lähestyivät, riensivät kaupungin ja lähiseutujen asukkaat hänen luokseen ja kokoontuivat kuten lapset isänsä ympärille, toivoen saavansa häneltä apua ja pelastusta. Hän sääli kansaa ja hänen sydämmensä hehkui armahtavaisuudesta. — Jääkää tänne, — sanoi hän, — minä tahdon käydä vihollisia vastaan. Ehkä voin heihin vaikuttaa ja saada heidät takaisin palajamaan. — Sinäkö tahtoisit syöksyä pedon kitaan? — huusi kansa kauhistuen. — Taivaan Herra voi minut pelastaa pedonkin kidasta, jos hän sen hyväksi näkee. Mutta ellei se ole hänen tahtonsa, niin ottakoon hän henkeni uhriksi teidän tähtenne! —"

Hänen omaistensa kyyneleet ja rukoukset eivät voineet estää häntä; päinvastoin hän kävi yhä rohkeammaksi, ja iloinen päättäväisyys loisti hänen silmistään.

— Tiedättekö! — huudahti hän, — nuo pakanat eivät milloinkaan ole kuulleet iloista sanomaa Vapahtajasta, jota minä olen teille ilmoittanut. He eivät tiedä, mitä tekevät, kun he teitä kiusaavat ja ahdistavat. Minä tahdon lähteä puhumaan heidän kanssaan. —

He eivät antaneet hänen mennä yksinään, vaan muutamat kaupungin vanhimmista lähtivät piispansa mukana. Toiset piiloutuivat luoliin, vuoren onkaloihin ja metsiin.

Vaudin maakunnassa he sattuivat yhteen pakanain kanssa. Piispa meni heitä vastaan. Hänen kunnianarvoisa olentonsa, hänen lempeytensä ja ystävällisyytensä näytti hetkiseksi tekevän vaikutuksen noihin raakoihin pakanoihin. — Viekää minut johtajanne luo! — sanoi piispa. — Täällä minä olen, — huusi eräs, joka näytti erittäin raa'alta, — mitäs tahdot, kristitty koira? —

— Armoa kaupunki raukalleni! Ole armollinen turvattomille vanhuksille, heikoille naisille ja lapsille, jotka siellä asuvat! Kylmä talvi on kohta tulossa, anna heidän olla rauhassa! Kristittyjen Jumala on sinua siunaava, jos osotat heille rakkautta! —

— Mitä minuun koskee kristittyjen Jumala? — tiuskasi hän. — Liian kauan olen kuunnellut puhettasi, kristitty koira. Mene, muuten en sääli sinun vanhaa ikääsi. — Herra, — kuului vastaus. — Minun henkeni ei ole suuriarvoinen. En rukoile omasta puolestani, vaan ainoastaan laumani turvattomien lampaitten puolesta. Ota henkeni, mutta säästä heitä! —

— Houkkio olisin, jos tyytyisin sellaisiin lunnaisiin, — ivasi pakana. — Se on ehkä kristittyjen tapa. Korviini on tullut huhu, että teidän Jumalanne itse on antanut itsensä lunnaiksi edestänne. Saammepa nähdä, mitä hyötyä sinulla siitä on, ukkopaha! — Silloin piispan kasvot loistivat kuin enkelin, ja hän huudahti: — Se Jumala, jota pilkkaat, on myöskin sinun Vapahtajasi, hän on antanut itsensä lunnaiksi sinunkin puolestasi, hän on sinuakin rakastanut. Oi, älä vastusta häntä! Lakkaa sotimasta häntä ja hänen kansaansa vastaan! Lopeta pahat tekosi ja käänny hänen puoleensa! —

— Vai niin, sinä uskallat käyttää tuollaista kieltä? Vieläpä minulle! Minulle! — huusi pakanapäällikkö vimmastuneena. — Lyökää hänet kuoliaaksi! — Pakanain keihäät lävistivät hänen sydämmensä, ja hän vaipui maahan autuaallinen hymy huulillansa, lausuen: — Jeesus Kristus minun Herrani! — ja niin hän meni uuteen elämään. [Boso, Lausannen piispa, kuoli 951 palavan uskonsa ja alttiutensa uhrina.]

Näin pitkälle oli äiti kertonut. Kyyneleet silmissä katsoi Adelheid häneen.

"Äiti, menikö hän heti kultaiseen taivaansaliin?"

"Meni, lapseni, samoin kuin Stefanus, josta kirjassa kerrotaan."

"Hän oli Jumalan palvelija", huomautti Burkhard miettiväisenä. Häneenkin oli äidin kertomus tehnyt syvän vaikutuksen. — "Boso kuoli kansansa puolesta, mutta myöskin Vapahtajansa tähden, eikö niin, äiti?"

"Kyllä, lapseni. Mutta hän oli myöskin elänyt Vapahtajallensa ja palvellut häntä. Jospa sinäkin, Burkhardini, tulisit Herran nöyräksi palvelijaksi."

"Ja minä", kysyi Adelheid, "miksi minä voin tulla?"

"Herran palvelijattareksi, köyhien ja halpojen auttajaksi. Lapseni, totuta itsesi aikaisin näihin avuihin. Ainoastaan se antaa elämälle arvoa."

"Sellaiseksi kuin sinä, äiti kulta! Kaikkihan tulevat kovin iloisiksi, kun sinä tulet heidän kotiinsa ja kun sinä kehut heidän hienosti kehrättyä lankaansa ja luet heille siitä suuresta kirjasta ja kun sinä lohdutat heitä — oi, äiti, sitä kaikkea minäkin tahdon oppia! Mutta vaiti, tuolla tulee Konrad. Kuulen hänen askeleensa!"

Komea, reipas, vaaleakutrinen poika, jolla oli säihkyvät, siniset silmät, astui nyt sisään. Hän oli lapsista vanhin, isänsä kuva ja äitinsä ylpeys. Hän oli ollut ulkona ratsastamassa vanhan Kunon, asemestarin kanssa, jonka johdolla hän oli oppinut käyttämään jousta ja nuolta. Hän tervehti kunnioittavasti äitiänsä, suudellen hänen kättänsä, ja pientä sisartaan hän sydämmellisesti syleili. Pikku Adelheidille tämä ritarillinen veli oli äärettömän rakas. Aina Konrad toi hänelle jotakin kotiin tullessaan. Nyt hänellä oli somasti palmikoittu koppanen täynnä herkullisia mansikoita.

"Katsoppas, pikku sisko, tämä on sinua varten! Olen ostanut sen muutamalla pennillä kultakutriselta tytöltä."

"Oi, miten kaunis! Tällaista en ole milloinkaan ennen nähnyt! Onko hän sen itse tehnyt? Missä on tyttö ja mistä hän tuli?"

"Liian monta kysymystä yht'aikaa, siskoseni, vastatakseni niihin heti", sanoi Konrad nauraen. "Annappas kun tuumaan: Onko hän sen itse palmikoinut? Se kyllä on mahdollista, sillä se vanha juutalaisnaamainen mies, jolle tyttö kuului, ei suinkaan ollut sitä palmikoinnut. Sitten, kuka hän on? Niin, sitä en tiedä, en ole sitä häneltä kysynyt, enkä myöskään tiedä, mistä hän on kotoisin. Minun tuli sääli tyttö raukkaa; hän näytti rääsyiseltä ja surkealta ja onnettomalta myöskin."

"Oi, Konrad, miksi et tuonut häntä tänne!"

"Lapsi, eihän minun sovi tuoda kotiin kaikkia kuljeksivia kerjäläisiä, varsinkaan, jos ovat tuollaisen vanhan likaisen juutalaisen seurassa."

"Missä tapasit tytön, Konrad?" kysyi äiti.

"Tuolla kaukana, pyökkimetsän takana. Hän istui nojautuneena puuta vasten, silmät suljettuina, ja näytti pikemmin kuolleelta kuin elävältä. Lähestyessäni hän nousi vaivalloisesti seisoalle ja tarjosi koriansa, katsellen minuun rukoilevaisesti. Olin juuri sanomaisillani jotakin, kun vanha ruma juutalainen äkkiä ilmestyi, ikäänkuin maasta nousten. — Jumala siunatkoon nuorta herraa, — sanoi hän, — siitä mitä hän tekee tyttäreni hyväksi. — Mutta hänen äänensä oli raaka ja katseensa terävä ja inhottava. Silloin Kuno huusi minua, ja minä ratsastin sieltä pois."

Äiti oli tarkkaavasti kuunnellut häntä.

"Tuo tyttö raukka nähtävästi on sairas. Monet juutalaiset kiertävät maata ja korjaavat itselleen, mitä pakanat ovat murhatessaan ja ryövätessään jättäneet jälkeensä. Monta kristittyä lasta he salaa ovat vieneet mukanaan, olen kuullut siitä puhuttavan."

"Onko kultakutrinen tyttö kristitty lapsi?" kysyi Adelheid innokkaasti.

"En vielä tiedä, mutta mahdollistahan se on, paljonpa hätää ja vaivaa on täällä maailmassa!" sanoi äiti surullisena.

Adelheid loi vakavan katseen äitiinsä.

"Äiti, etsisimmekö tuota tyttöä?"

"Me tuskin häntä löytäisimme, lapseni. Vanhus on kaiketi yön varalle hakenut heille turvapaikan metsästä. Emme nyt saata mitään tehdä. Mutta rukoile että Vapahtajamme Jeesus Kristus suojelee sitä lapsi raukkaa. Hän ainoastaan voi sen tehdä ja tekeekin, olkoon se sitten juutalaisen tai kristityn lapsi."

Adelheidin surullisiin kasvoihin välähti iloinen loiste; ja kun hän illalla pian tämän jälkeen makasi pienessä vuoteessaan ja äiti polvistui sen ääreen, silloin hän lapsen hurskaasta sydämmestä rukoili äidin, veljien sekä kaukana sodassa olevan isänsä puolesta, mutta erittäinkin sairaan kultakutrisen tytön puolesta.

Hiljaisuus vallitsi linnassa ja sen ympäristössä, ainoastaan äiti istui vielä kauan valveilla, kehräten värttinällä rouviensa ja neitojensa kanssa. Työskennellessänsä naiset hartaasti kuuntelivat kertomuksia, joita heidän valtiattarensa miellyttävällä tavalla heille kertoi kirjojen kirjasta.

TOINEN LUKU

Hurskas kehrääjätär

Kymmenennen vuosisadan syvästä hämäryydestä nousee lempeässä valossa silmiemme eteen ylä-Burgundin kuningattaren Berthan olento. Häntä nimitettiin hurskaaksi kehrääjättäreksi. Vielä tänäkin päivänä hänen muistoansa siunataan siinä maassa, jossa hän melkein vuosituhat takaperin hallitsi viisauden ja rakkauden valtikalla — Vaudissa, nykyisessä romanilaisessa Schweitsissä, Genèvejärven rannoilla Solothurnissa, Neuchâtelissa ja aina Reuss-virtaan asti. Schwabenissa, silloisessa Allemannian herttuakunnassa, vietti Bertha lapsuutensa ja nuoruutensa päivät, urhean isänsä, herttua Burkhardin hovissa ja äitinsä, hurskaan Regulindan vaikutuksen alaisena. Bertha sai erittäin hyvän kasvatuksen ja harvinaisen sivistyksen. Allemannian herttuakunta, joka sulki piiriinsä Bodenjärven ympäristöt, pohjoisen Schweitsin ja maa-alueet nykyiseen Elsassiin asti, oli siihen aikaan enemmän kuin mikään muu maa Europassa tietojen ja sivistyksen ahjona. Siitä se sai kiittää St. Gallenin kuuluisaa luostaria, joka valoi loistoansa myöskin Schwabenin herttuan pieneen hoviin. Nuori herttuatar Bertha sai oppia latinaa, ja latinalaista raamattuaan hän joka päivä luki ahkerasti. Ei mikään ihme siis, että hän jumalallisen totuuden tuntemisessa, yksinkertaisessa uskossa ja arvostelukyvyn selvyydessä oli sen ajan naisia paljon etevämpi. Hän oli hyvin nuori, kun hän meni naimisiin ylä-Burgundin kuninkaan Rudolf II:n kanssa ja siirtyi pois vanhempainsa kodista. Ero isästä ja äidistä tuntui hänestä vaikealta. Mutta hän otti mukaansa kalliin aarteen, latinalaisen raamattunsa, joka antoi hänelle rohkeutta ja lohdutusta pimeinäkin päivinä. Hänen kohtalonsa ei ollut helppo. Maan, joka nyt tuli hänen kotimaaksensa, olivat unkarilaiset ja saraseenit hävittäneet. Köyhyyttä, tietämättömyyttä, raakuutta hän kohtasi kaikkialla. Genèvejärven nykyään ylen ihanat rannat olivat silloin erämaan näköisiä, jonka vuoksi sitä saksankielellä nimitettiinkin Wüstenseeksi — "erämaanjärveksi". Rudolf oli enimmiten poissa sodassa taistelemassa lombardilaisia ja muita rajanaapureita vastaan, joten kotoinen hallitus oli kokonaan kuningattaren huolenpitona.

Bertha hoiti vaikean tehtävänsä rohkeudella ja innolla. Aina ensi nuoruudestaan asti oli hänen päämääränään ollut tulla Jeesuksen Kristuksen palvelijattareksi. Hän otti kutsumuksensa siis Herran kädestä ja sai joka päivä voimia hänen sanastaan ja rukouksesta. Ja pian kyllä näkyi kaikkialla jälkiä hänen siunausta tuottavista toimistansa. Hävitetyt maat muuttuivat viljaviksi vainioiksi. Hyviä maanteitä syntyi kaupungista kaupunkiin. Kuninkaalliset maatilat tulivat vuodesta vuoteen tuottavammiksi ja olivat kansalle mallitiloina. Etenkin koetti Bertha saada naispuolista nuorisoa ahkeruuteen ja järjestyksellisyyteen ja opetti heitä kehräämään. Nämä tähän asti alituisessa pelossa eläneet maalaiset nyt vihdoinkin ikäänkuin vapaammin hengittivät, tuntien itsensä vauraammiksi ja onnellisemmiksi kunnioitetun ja rakastetun kuningattarensa viisaan hallituksen aikana kuin koskaan ennen.

* * * * *

Kertomuksemme alun jälkeisenä aamuna oli kuninkaan kartanossa jo aikaisin eloa ja tointa, sillä kuningatar Berthan hovissa ei kukaan saanut olla toimettomana, ja hän oli itse loistavana esimerkkinä muille. "Rukoile ja tee työtä!" — tämä oli hänen tunnuslauseensa, eikä kukaan sitä tarkemmin seurannutkaan kuin hän itse. Hallitsijattaren silmät olivat kaikkialla, kyökissä ja kellarissa, pihassa ja puutarhassa.

Hänen palvelus väkensä tiesi sen ja teki innolla työnsä, sillä niin vaikeata kuin oli kuulla moitetta tai vakavaa muistutusta, niin hauskaa oli saada kiitoslause rakkaalta kuningattarelta.

Hän seisoi nyt pihalla valmiina nousemaan valkoisen hevosensa selkään, sillä myöskin maalais-alamaistensa luona hän tahtoi käydä saadaksensa neuvoa ja auttaa heitä.

Hänellä oli kuninkaallinen ryhti, joka välttämättömästi vaati kunnioitusta. Kunnioittavana seisoi kammariherra Dietrich kuningattaren vieressä, valmiina nostamaan hänet hevosen selkään.

"Äiti kulta, pääsenkö minä mukaan?" huusi pyytävä lapsen ääni. "Olen lukenut kaksi kokonaista tuntia, ja isä Reginhard sanoo, että olen ollut ahkera, niin että työ nyt aamuksi riittää. Brunhilda on pian satuloitu, ja metsässä on kovin ihanaa!"

Ikävöitseviltä kuuluivat viimeiset sanat, ja äiti oli pian valmis myöntämään, mitä tyttö halusi.

"Poika Wernheri saa seurata mukana ja ohjata hevosiamme", sanoi Bertha.

Iloisesti taputti Adelheid käsiään. Kammarirouva Irmengard puki hänet valmiiksi ratsastusta varten, ja sitte hänet nostettiin pienen ruskean hevosen selkään. Iloisella hirnunnalla se tervehti nuorta valtiatartansa. He olivat hyviä ystäviä, hepo ja tyttönen, sillä Brunhilda oli hyvin kasvatettu ja tiesi miten tuli käyttäytyä kuninkaantyttären mielihevosena.

"Nyt, Irmengard, anna minulle värttinäni", käski kuningatar. Kammarirouva antoi sen hänelle. Wernheri tarttui valkoisen hevosen ohjiin, mutta kun hän tahtoi samalla pidellä ruskeaakin hevosta, kielsi lapsi sen.

"Ei, Wernheri, Brunhilda ja minä ymmärrämme toisiamme hyvin. Äiti kulta, saanhan?"

"Aikaisin tahdot koetella itsenäisyyttäsi", sanoi äiti hymyillen. "Olkoon niin."

Sitten he lähtivät, Bertha tapansa mukaan ahkerasti kehräten, Adelheid vapaasti antaen onnelliset kasvonsa järveltä päin tulevan tuulen hyväiltäviksi.

Heidän ratsastuksensa päämääränä oli tällä kertaa etäinen kuninkaan omistama maatalo. Tie kulki vainioitten ja niittyjen läpi. Siellä täällä työskenteli ahkeraa väkeä; kuningattaren ratsastaessa ohitse he lakkasivat työstään hetkeksi, tervehtien kunnioittavasti, ja kuningatar sekä lapsukainen vastasivat tervehdykseen ystävällisesti.

"Äiti, missä lienee kultakutrinen tyttö?" kysyi Adelheid äkkiä.

"Hän on kenties mennyt eteenpäin, lapseni. Nuo kuljeksivat juutalaiset eivät ikänä kauan pysy paikoillaan. Tyttö raukka! Täynnä kärsimystä tulee hänen elämänsä olemaan täällä maailmassa, ellei taivaan Herra häntä siitä päästä."

"Juutalaiset ovat pahoja ihmisiä", sanoi lapsi vakavasti. "He ovat ristiinnaulinneet Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen."

"Niin, ne kyllä olivat pahoja, jotka hylkäsivät ja ristiinnaulitsivat Vapahtajansa, mutta eivät kaikki juutalaiset olleet sellaisia. Muista, että Vapahtajan oppilaatkin olivat juutalaisia, ja he juuri ovat meille saattaneet tiedon Vapahtajasta. Eivät myöskään kaikki kristityt taivaan Herraa tyydytä, vaan ainoastaan ne, jotka palvelevat häntä koko sydämmestään."

"Katso, äiti, tuonne kauas tien viereen", Adelheid osotti sormellaan rääsyistä naisolentoa, joka istui kyyryssään tien varrella ja nähtyään tulijat hitaasti nousi seisoalle. "Mutta hän ei ole kultakutrinen." Mielipaha väreili lapsen äänessä.

Tämä tyttö näytti voimakkaalta. Musta takkuinen tukka peitti pään ja muoto ei ollut miellyttävä, sillä kasvot, kädet ja jalat olivat lian peitossa. Rohkeasti hän astui valkoisen hevosen luo.

"Kuningatar, hyvä kuningatar, antakaa apua köyhälle!" pyysi hän karkealla äänellä.

Paheksien katseli kuningatar tuota epämiellyttävää olentoa.

"Missä sinä asut?"

"Tuolla!" Tyttö osotti metsän äärellä sijaitsevaa huonoa savihökkeliä.

"Teidän lähteessänne näyttää olevan niukasti vettä. Onko se ihan kuivunut?" sanoi kuningatar ankarasti.

"Kyllä se juoksee, hyvä kuningatar", vastasi tyttö surkealla äänellä. "Pesin itseni viime kuussa, mutta ei siitä ole mitään apua, lika tulee aina takaisin."

"Mitä työtä sinä teet?"

"Äiti on kotona sairaana", vastasi tyttö vältellen.

"Silloin sinun tulisi kahta enemmän tehdä työtä, omasta puolestasi ja äitisi puolesta. Onko ihmettä, että niin moni sairastaa ja kuolee ennen aikojaan, kun rypevät liassa ja saastassa?" sanoi kuningatar huoaten, "Semmoista ei Schwabenissa ollut." Sitten hän kääntyen tytön puoleen lausui: "Pese itsesi ja vaatteesi puhtaiksi lähteessänne, ja puhdista myöskin kotisi, jossa äitisi makaa sairaana, niin kyllä minä sitten tulen teitä katsomaan."

Hän ratsasti eteenpäin yhä kehräten, mutta ajatellen vakavasti kansan veltostunutta tilaa sekä keinoja sen parantamiseksi. "Suurin osa heistä ei tahdo antaa itseänsä auttaa ja vielä vähemmän he itse tahtovat kohottautua rappiotilastaan", ajatteli hän itsekseen, "mutta valaise heitä sinä, taivaallinen Isä!"

Kuninkaallisella maatilalla ahkerat kädet olivat toimessa, ja yleinen iloisuus vallitsi kaikkialla vieraitten tulon johdosta. Taloudenhoitajatar, siisti, reipas talonpoikaisnainen, jolla oli häikäisevän valkoinen esiliina edessään, riensi portille tervehtimään tulijoita.

"Tervetuloa, kuningatar! Tervetuloa, pieni neiti! Siunattu olkoon se päivä, jona teidän hevosenne astuvat tästä portista sisään! Tuolla tulee Pietari, minun mieheni."

Pietari, suuri vahva maamies, astui esiin. Hänen koko kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, kun hän auttoi kuningatarta alas ratsun selästä ja senjälkeen nosti satulasta tyttösen, joka oli keveä kuin höyhen.

Ystävällisesti kuningatar ojensi kätensä noille molemmille, sillä välin kuin Adelheid vielä hetkisen istui miehen vahvalla käsivarrella, tuttavallisesti kuiskaten hänelle: "Pietari, mitä ne suuret kyyhkyset tekevät? Tiedäthän, että on kulunut pitkä aika siitä kuin minä ne viimeksi näin. Wernheri antoi minulle virnoja mukaan, että saisin syöttää linnuille. Luuletko, että ne syövät kädestäni?"

"Kyllä kaiketi, miksi eivät ne sitä tekisi?" sanoi ystävällinen mies ja laski lempeästi tytön maahan, "Mutta nyt kaikkein ensiksi täytyy vieraittemme saada vähän virkistystä. Trudel, sinä kaiketi pidät siitä huolen?"

He seisoivat siinä pitkän valkoiseksi maalatun talonpoikaistalon päärakennuksen edessä, jonka seiniä viiniköynnökset peittivät. Piha oli siistiksi lakaistu. Sen molemmilla puolilla olivat avarat tallit ja navetat. Kaksi sievää, siististi puettua palvelustyttöä tuli sieltä esiin, ja he tervehtivät kuningatarta, joka käski vanhemman heistä kertoa, miten nautakarja ja siipikarja menestyivät. Bertha lausui heille monta kiitos- ja kehoitussanaa, sillä he olivat ahkeria ja uskollisia, ja kuningattaren tyytyväisyys tuotti heille nyt suurta iloa. Pietari näytteli ylpeänä ja tyytyväisenä puutarha-uudistuksiansa, jotka olivat erittäin onnistuneet. Hän oli laittanut vihanneskasvisarkoja, kylvänyt kurkkuja ja meloneja, vieläpä istuttanut kastanja- ja viikunapuita. Siemeniä ja istukkaita hän oli saanut luostarin puutarhasta, ja kaikki ne näyttivät hyvin menestyvän ja kasvavan. Siihen aikaan olivat luostarien puutarhat parhaiten viljeltyjä; suurin osa muuta seutua oli vielä erämaan kaltaisessa tilassa. Maalaiskansan velttous ja huolettomuus tuntui melkein auttamattomalta, siitä asti kuin hunnit, joiksi he unkarilaisia nimittivät, aina yhä uudestaan tunkeusivat maahan hävittäen sitä. Bertha ja hänen voutinsa saivat kovin taistella tätä juurtunutta toimettomuutta vastaan. Mutta he eivät väsyneet. "Tulee kyllä vielä parempia aikoja", lohdutti kuningatar ystävällisesti, kun Pietari valitti, etteivät hänen ponnistuksensa mitään auttaneet, "parannus kyllä tulee, vaikka vähitellen. Ihmiset oppivat iloitsemaan työn siunauksesta. Tuo autio lakeus tuolla vuoren rinteellä on kerran viinitarhoina kukoistava. Kuuma liuskakivipohja sopii sellaiseen viljelykseen täällä yhtä hyvin kuin Schwabenissa. Ehkä mekin saamme sen vielä nähdä, Pietari, mutta kärsivällisyyttä tarvitaan!"

Kuningattaren keskustellessa Adelheid ruokki kyyhkysiä ja iloitsi siitä, että ne olivat kesyt. "Katso, äiti, tuota valkoista kyyhkyä, tuota jolla on ruskeat siivet ja kruunu päässä! Sen nimi on Immo. Se lentää olkapäälleni ja nokkii virnoja suustani! Tämä valkoinen lempeä, joka on kädelläni, on tuon toisen puoliso. Katso, miten se nokkii!"

Wernheri seisoi vieressä, iloiten samoin kuin tyttökin. Silloin Trudelin pyöreät ystävälliset kasvot pistäytyivät ovesta näkyviin; hän pyysi vieraita aamiaiselle. Erinomaisen hyvältä maistuikin, pitkän ratsastuksen jälkeen, vasta leivottu vehnäleipä, rasvainen, voimakas juusto ja makea rievä maito.

"Nyt meidän täytyy ratsastaa eteenpäin metsätietä pitkin ja sitten kotiin jälleen", sanoi kuningatar. Vastenmielisesti erosi lapsi tästä miellyttävästä paikasta, mutta äitiä vastaan tietysti ei sopinut sanoa. Pian he siis istuivat jälleen ratsujensa selässä ja lähtivät, jätettyään sydämmelliset jäähyväiset, metsään päin. Bertha kehräsi kuten ennenkin. Hevosen selässä istuessaankin hän ahkerasti teki työtä, osottaen siten esimerkkiä, joka sai monet häpeämään.

Vuohilauma oli laitumella vihreällä rinneniityllä, jossa kasvoi hyvänhajuisia alppiyrttejä. Kallionkielekkeellä istui paimentyttö iloisesti joikuen ja kehräten uutterasti. Ratsastajat tulivat esiin metsästä tienkäänteessä, ja kuningatar huudahti: "Ah, mikä ihana näky! Paimentyttö, joka paimentaa laumaansa ja kuitenkin kehrää! Sellaista en ole koskaan ennen nähnyt täällä Burgundissa, ja se virkistää mieltäni. — Tule tänne lapseni", pyysi hän ystävällisesti, "ja näytä työsi ja itsesi kuningattarellesi!"

Punastuen totteli tyttö.

"Sinä todellakin näytät siistiltä tytöltä; sinun asuntosi luona ei lähde turhaan virtaile, sinä ansaitset kiitosta. Annappas kun katson työtäsi. Kas, miten hienoa lankaa! Tarpeeksi hienoa kuninkaallista pukua varten! Jos kaikki tytöt rakastaisivat työtä kuten sinä, niin näyttäisi tämä maa toisenlaiselta! Mikä on nimesi, lapseni, ja missä asut?"

"Nimeni on Gisela, ja minä asun metsän tuolla puolen, äitini, Jutta rouvan kanssa. Vuohet ovat tässä ympäristössä asuvien talonpoikien omia. Minä johdan ne joka aamu laitumelle ja ajan ne taas illalla kotiin."

"Entä äitisi?"

"Hänen täytyy pysyä kotona, sillä luuvalo on jäykistänyt hänen jalkansa niin, ettei hän pääse paljon liikkumaan. Mutta hän tekee kuitenkin työtä ja kehrää, ja hänpä minutkin on opettanut työtä tekemään", sanoi hän iloisen ylpeänä.

"Sinä Gisela teet minulle enemmän iloa kuin saatat käsittää. Sano äidillesi terveisiä ja ilmoita hänelle suuri iloni siitä, että hän on kasvattanut tyttärensä siisteyteen ja ahkeruuteen, sekä siitä, että hän on opettanut sinua kehräämään; sitä taitoa ei moni tässä maassa tunne. Tyytyväisyyteni todisteeksi ja muistoksi tästä hetkestä tahdon antaa sinulle tämän ristini."

Hän irroitti kaulastaan kultaisen ristin vitjoineen, kumartui alaspäin ja laski sen tytön kaulaan. "Näin kunnioittaa sinun kuningattaresi ahkeruutta," sanoi hän, antaen tytölle kättä. "Mutta työtä tehdessäsi älä unhota rukoilla suurta taivaan Herraa!" [Tätä tapahtumaa esittävä maalaus on nimilehtenä eräässä vanhassa kronikassa, joka kertoo Bertha kuningattaresta.]

Giselan kasvot loistivat ilosta. Punastuen hän otti kuningattaren lahjan vastaan ja kuunteli hänen lempeitä sanojansa. Myöskin pieni Adelheid kurotti hänelle kätensä hyvästijätöksi, huutaen: "Hyvästi, Gisela, näkemiin asti!" Sitten he ratsastivat eteenpäin ja paimentyttö katsoi heidän jälkeensä kyynelsilmin, kunnes he katosivat näkyvistä.

Keskinäisessä keskustelussa kului matka, kunnes he taas joutuivat sen luhistuneen savihökkelin lähelle, jonka menomatkallaan olivat nähneet. "Wernheri", sanoi Bertha, "taluta sinä lapsen hevosta solan läpi, sillä välin kuin minä yksin lähden tuohon hökkeliin, jossa sairas vaimo makaa. Odottakaa minua siinä, missä niityt alkavat." Hän kiinnitti värttinänsä satulaan, tarttui ohjaksiin, noikkasi ystävällisesti lapsille ja ratsasti pois.

He eivät olleet kauan ratsastaneet, ennenkuin ehtivät solaan, joka kulki kahden vuoriseinämän välillä. Tästä pieni laakso kaikessa kauneudessaan levisi heidän eteensä. Jättiläismäiset puut, jalavat, pyökit ja niitten välillä vaaleat hopeahaavat levittivät suojelevia oksiaan yli pienen lorisevan puron, jota ei näkynyt, vaikka loiske ja solina kuului. Mehevään vehreyteen verhotuilla rinteillä kasvoi monivärisiä kukkia. Adelheid riemuitsi ja huudahti: "Anna minun astua alas, Wernheri, minä tahdon poimia kukkia äidille. Oi, miten ihanasti ne kukkivat!"

Mielellään Wernheri noudatti lapsen pyyntöä. Itse hän ohjasi molempia säyseitä hevosia, jotka hiljakseen tulivat hänen perässään, haukaten silloin tällöin suunsa täydeltä tien vieressä kasvavaa vehmasta ruohoa. Pehmeällä nurmella ei edes kavioiden kapsetta kuulunut.

Adelheid juoksi edellä kiiveten ja etsien kauneimpia kukkia, iloisena jokaisesta, jonka sai poimituksi. Hiljempään seurasi Wernheri jäljessä hevosten kanssa; heillä ei ollut kiirettä. Laaksotie ei ollut pitkä, ja heidän tuli odottaa kuningatarta sen loppupäässä, joka jo näkyikin etäältä. Silloin Wernheri sitoi hevoset kiinni puuhun ja katseli ympärilleen, etsien pientä suojattiansa; mutta nähtyään hänen poimivan kukkia vaarattomalla nurmirinteellä, viskautui hän lepäämään ruohostoon. Hiljaisuus vallitsi yltympäri, jopa linnutkin näyttivät pitävän päivällislomaa. Joku sirkka sirkutteli, mutta sekin pian lakkasi ääntämästä; ainoastaan puro loiski ja porisi, lakkaamatta juosten eteenpäin. Poika rupesi vaipumaan uneen. Myöskin Adelheid oli väsyneenä kiipeemisestään istahtanut siimehikkään puun alle.

Silloin kuului hiljaisuuden keskestä äkkiä vaikeroiva ääni. Poika kuunteli, ja tyttökin oli sen kuullut. Mistä se tuli? Se ei ollut järjettömän eläimen ääni! Nyt — jälleen sama ääni — sydäntä vihlova tuskanhuuto.

Wernheri hypähti pystyyn. Tuossa tuokiossa hän joutui Adelheidin luo, joka myöskin oli noussut seisoalle ja hämmästyneenä katsoi poikaan. "Mitä se oli, Wernheri? Tule, menkäämme etsimään!"

Adelheid ei ensinkään pelännyt. Hän tarttui voimakkaan toverinsa käteen ja tunsi mielensä turvalliseksi.

"Ehkä olisi paras odottaa, kunnes kuningatar tulee", virkkoi poika vähän levottomana, huolehtien suojatistaan.

"Ei, emme saata odottaa!" vastasi Adelheid kiihkeästi. "Tule mukaan, hyvä Wernheri, muuten se kuolee!"

Mitä Adelheid tarkoitti sanoessaan "se", siitä hän tuskin olisi voinut tehdä selvää.

He kiirehtivät siihen suuntaan, mistä vaikeroiva huuto oli kuulunut. Mutta sitä ei toistettu. He kulkivat joutuisasti eteenpäin pitkin kapeata polkua. "Se ei huuda enää. Missä se mahtanee olla? Wernheri, huuda sinäkin kerran, mutta niin kovaa kuin vain jaksat!"

Wernheri totteli. Hän pani kätensä torveksi suunsa eteen ja huusi: "Kuka valittaa? Kuka on siellä?"

Ei kuulunut vastausta. Lapset kiirehtivät käsikädessä eteenpäin. Hetken perästä Wernheri huusi jälleen.

Silloin kuului ikäänkuin hiljainen valitus, ja äkkiarvaamatta, kuin maasta nousten, seisoi mies heidän edessään. Adelheid hätkähti ja astui askeleen taaksepäin, tarttuen tukevammin pojan käteen kiinni. Tämä asettui suojelevasti kuninkaanlapsen eteen ja katsoi rohkeasti mieheen, jonka muoto kyllä oli sen laatuinen, että se saattoi säikähyttää pelottomiakin lapsia. Rohjuinen olento, eteenpäin koukistunut vartalo, pukuna pitkä, musta, likainen viitta, takkuisessa päässä karvalakki, kummallakin ohimolla rasvainen, riippuva hiuskihara. Pitkä ohut parta ja kaareva nenä ilmaisivat miehen sukuperän, ja hänen ryppyisistä kasvoistansa vilkkui terävä, ilkeä katse. Kädessään hänellä oli mukulasauva.

"Mitä lapsia te olette ja mitä tahdotte?" kysyi hän käheällä äänellä, nauraen kasvot irvissä muka ystävällisesti.

Rohkeana asettui poika hänen eteensä ja katsoi häneen vakaasti. "Me kuulimme valittavan äänen ja tulimme auttamaan, jos millään tavalla voisimme sen tehdä."

Taaskin ilmeni hänen kasvoilleen kamala irvistys, ja Adelheid rupesi pelkäämään. Hän tarttui vielä tukevammin Wernherin käteen, ja poika samoin vastasi kädenpuristuksella, saattaaksensa lapsen levolliseksi.

"Pieni kyyhkyni, miksi piiloudut? Älä pelkää isä Aamosta! Isä Aamos on aina ollut hyvä mies, ei ole koskaan tehnyt pahaa edes kärpäselle. Hänellä on itselläänkin tytär, jota hän hyvin rakastaa."

Hän puhui hyväilevällä äänellä, mutta katse oli paha ja viekas.

"Onko tyttäresi sairas?" kysyi Wernheri jälleen. "Mikä häntä vaivaa? Onko hän täällä?"

"Tuolla!" sanoi Adelheid hiljaa pojalle, osottaen sormellaan oikealle, jossa näkyi puoliksi pensaiden peittämä luolan-aukko. "Kuuntele, Wernheri!"

Epäilemättä vaikeroiminen tuli luolasta. Adelheid, joka säälistä unhotti pelkonsa, astui askeleen eteenpäin, mutta poika esti häntä.

"Tuo tyttäresi ulos päivän valoon, mies!" käski poika päättävästi. "Sairastava lapsi ei voi hyvin luolan ummehtuneessa ilmassa. Laske hänet tähän viheriälle nurmelle lepäämään, jotta lämmin aurinko saisi paistaa hänen päällensä ja tehdä hänet terveeksi."

"Kuka on sanonut, että lapseni on sairas?" tokasi mies, katsahtaen viekkaasti lapsiin.

Äkkiarvaamatta hänen äänensä muuttui ja hän huudahti vaikerrellen:

"Oi, kukapa lahjoittaa isä Aamokselle hopeata, että hän saisi ostaa maitoa sairaalle tyttärellensä ja tehdä hänet jälleen terveeksi!"

"Hopeata meillä ei ole", vastasi Adelheid rohkeasti, "mutta tuo meille nähtäväksi tyttäresi. Meillä on paljon maitoa ja leipää ja minä tiedän, että äitini mielellään sitä antaa hänelle niin paljon kuin hän vain tarvitsee."

Vanhus näytti aprikoivan asiaa. Viisas Wernheri epäili miestä hänen kavalan ulkomuotonsa takia eikä laskenut Adelheidin kättä irti.

"Tuo hänet ulos", vaati hän vielä kerran. Silloin kuului hevosen kavioiden astunta aivan läheltä. "Äiti!" huusi lapsi riemuiten, "oi, nyt käy kaikki hyvin!"

"Kuningatar!" riemuitsi Wernheri samaten. Hämmästys kuvautui miehen kasvoissa. Hän näytti olevan kahdenvaiheilla, lähtisikö tiehensä vai katoaisiko luolaan, hiipiäkseen sieltä tyttärensä kanssa pois toisesta uloskäytävästä. Mutta mikä hyöty hänellä oli siitä, että kuljeskeli pitkin maita, raahaten sairasta myötään? Voittoa ja hyötyä hän tahtoi tytöstä. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä — hän meni luolaan.

Bertha oli kuullut lasten huudon ja rupesi laskeutumaan alas hevosen selästä.

"Jää Adelheidin luo, Wernheri!" huusi hän pojalle, kun tämä aikoi juosta auttamaan hallitsijatartaan.

Hän sitoi valkoisen hevosensa laakson suuhun käytävän luo ja kiirehti kepein askelin sille paikalle, missä hän oli nähnyt noiden kolmen seisovan. Vanhus oli pian jälleen tullut esiin luolasta. Hän kantoi väsynyttä olentoa sylissään. Hervottomina, ikäänkuin eloa vailla, riippuivat lapsen käsivarret. Pitkät, kullanvaaleat hiukset valuivat hänen kasvoilleen. Adelheid huomasi sen, näky vaikutti häneen syvästi. Hän riensi äitinsä luo, tarttui häneen kiinni ja huusi nyyhkyttäen: "Äiti, kultakutrinen tyttö!"

KOLMAS LUKU

Kultakutrinen tyttö

Vanhus oli laskenut tytön ruohikolle. Hän väänteli käsiään ja ruikutteli sekä käyttäytyi ikäänkuin hänen sydämmensä olisi ollut murtumaisillaan lapsiraukan tähden. Bertha ei ollut huomaavinaan hänen käytöstään; hän vain laskeutui polvilleen tytön viereen, tarttui hänen kuihtuneeseen käteensä ja tunnusteli valtimoa — se oli aivan heikko.

"Lapsi parka!" sanoi hän itsekseen, "nälkä, väsymys ja pahoinpitely ovat saattaneet sinut tuohon tilaan!" Tytön kaulassa ja hartioissa oli sinisiä naarmuja, jotka osottivat, että häntä oli lyöty. Kasvot ja hiukset olivat veren tahraamat; nähtävästi hän oli kaatunut terävää kiveä vasten, haavoittaen päänsä. Tiedotonna, kankeana, silmät kiinni makasi hän siinä.

Kuningatar nousi ylös. "Mistä olet saanut lapsen?" kysyi hän. "Kautta harmaan pääsi, vanhus, älä valehtele. Sinun tyttäresi hän ei ole!"

"Minun hän on! minun hän on!" kirkasi mies käheästi. "Olen ostanut hänet yhdestä guldenista. Olen pitänyt häntä kuten omaa lasta. Voi minua! He tahtovat ryöstää isä Aamokselta hänen ainoan lapsensa!"

Mies oli inhottava katsella. Bertha kääntyi hänestä pois tytön puoleen, joka aukaisi suuret siniset silmänsä, katsoen tuskaisesti, sanattomin rukouksin ihanaan kuningattareen ja ummistaen ne sitten heti jälleen. Hän loi vain yhden katseen, mutta se kertoi koko tarinan kärsimyksistä ja sydäntä järkyttävistä asioista.

"Yhden guldenin annan sinulle lapsesta, sitten on hän minun, eikä sinulla ole mitään oikeutta häneen. Tässä saat, ja lähde nyt pois näiltä seuduilta. Pahoin sinulle kävisi, jos huomiseksi tänne jäisit; en voisi sinua varjella joutumasta kansani vihan esineeksi."

Ahnaasti juutalainen otti rahan. Hän aikoi puhua, mutta arvokkaalla liikkeellä kuningatar esti sen, viitaten poispäin. Kiireesti mies katosi, eikä häntä siinä seudussa enää milloinkaan nähty.

Sitten Wernheri talutti esiin molemmat hevoset. Adelheid kostutti nenäliinansa purossa ja vilvoitti sillä sairaan otsaa. Tämä ystävällinen menettely teki sairaalle hyvää. Hitaasti hän aukaisi silmänsä, katsoen ympärilleen. "Hän on poissa", sanoi Bertha. Silloin herahti tyttönen itkemään oikein ääneen, ja se huojensi hänen sydäntänsä.

"Sinä kaiketi et enää tahdo hänen luokseen?" kysyi Adelheid.

"En, en milloinkaan!" Hän pudisti kiivaasti päätään ja oikaisi kätensä ikäänkuin kammosta.

"Ole levollinen, lapsi", lohdutteli kuningatar. "Älä puhu, olet vielä liian voimaton. Me nostamme sinut hevosen selkään ja viemme kotiin, sinne ei ole pitkä matka."

Wernheri nosti tytön ratsun selkään ja kuningatar auttoi; sitten poika kulki hevosen vieressä pidellen kiinni tytöstä. Hitaasti he matkasivat eteenpäin, kunnes joutuivat linnan luo ja ratsastivat linnanpihaan. Kuningattaren viittauksesta tuli Irmengard ja nosti uupuneen tytön syliinsä.

"Hoida häntä niin hyvin kuin voit", sanoi Bertha, ja Irmengard vei hänet palvelijain huoneustoon.

* * * * *

Monta viikkoa oli kulunut. Kultakutrinen tyttö oli tullut terveeksi. Hän oli nyt puhtaassa puvussaan ihan toisen näköinen kuin ennen, kultakutrit olivat paksuissa palmikoissa ja posket hohtivat ruusuisina. Kun ei enää ollut mitään tartunnan vaaraa, oli Adelheid joka päivä päässyt tytön luo viemään hänelle kukkasen tai mehukkaan hedelmän ja muuten ystävällisesti häntä katsomaan. He eivät paljon puhuneet keskenänsä, sillä vieras tyttö oli ujo vielä, mutta kuitenkin Adelheid sai tietää, että hänen nimensä oli Waltrud sekä että hän oli kotoisin Saksenista.

Tänään Waltrud istui ensi kerran linnan suuressa salissa. Kuningatar kehräsi, kuunnellen molempien lasten iloista puhetta. Adelheidia kohtaan tyttö oli ujostelematon ja vastasi avomielisesti hänen lapsellisiin kysymyksiinsä.

"Kuinka vanha sinä olit, kun juutalainen otti sinut mukaansa?"

Waltrud mietti. "Kahdeksan vuoden, luullakseni, ehkäpä yhdeksän. Kolme kesää ja kolme talvea olen kuljeksinut tuon pahan miehen kanssa."

"Sittenhän olet nyt kahdentoista vuotias, ja minä olen pian seitsemän. Ja sinä olet asunut suuressa rakennuksessa? Isäsi ja äitisi luonako?"

Tyttö noikkasi myöntävästi; surullinen ilme levisi hänen kasvoilleen.

"Kerro", pyysi Adelheid. "Kerro minulle enemmän itsestäsi, sillä minä pidän sinusta."

Hän silitti hyväilevästi toverinsa kättä. Tytön suupielet värähtelivät, ja hänen silmänsä säihkyivät puolittain ujosta ihmettelystä ja puolittain kiitollisuudesta, kun hän katsoi lapseen. Sitten hän sanoi: "Tahdon kertoa. Isä ja äiti olivat vapaita ihmisiä. He viljelivät maata, joka kuului taloomme; sitä oli paljon, ja Bertram veli auttoi heitä. Silloin hunnit tulivat, tappoivat heidät ja polttivat talomme. Koko karjamme he ryöstivät, ja heidän hevosensa sotkivat viljamme. Minä istuin piiloutuneena ontossa puussa. Seuraavana päivänä he löysivät minut ja veivät minut mukanaan."

"Entä mihin joutui veljesi Bertram?"

"Hän oli suuri ja vahva ja asettui isän eteen suojellaksensa häntä, mutta silloin he löivät hänet maahan ja tappoivat isän ja sitten vielä äidinkin."

Tyttö puhui heikolla ja toivottomalla äänellä, ikäänkuin hän olisi väsynyt elämään.

"Waltrud parka!" huudahti Adelheid säälivästi.

Tyttö jatkoi: "Illalla pimeän tullen, kun kaikki oli hiljaista, hiivin minä ulos puustani ja rupesin etsimään isää ja äitiä. Löysin heidän kuolleet ruumiinsa, mutta en löytänyt Bertramia. Kauan, kauan etsin häntä, mutta turhaa se oli. Silloin minä itkin ja ryömin jälleen puuhuni ja nukuin, sillä minä olin väsynyt ja vielä sangen pieni. Näin unta, että he olivat laahanneet veikon pois, ja myöhemmin olen monta kertaa nähnyt unta Bertramista ja uskon hänen elävän."

"Sittekö ne pahat hunnit löysivät sinut?"

"Löysivät, seuraavana aamuna. Monet palasivat katsomaan, olisiko jossakin aarteita kätkössä, ja he osuivat myöskin sen ontelon puun luo, jossa minä olin. He vetivät minut esiin, ja minä vapisin pelosta."

"Waltrud parka! Löivätkö he sinua?"

"Löiväthän hekin, mutta eivät niin paljon kuin isä Aamos. Muutamat heistä olivat hyviä minua kohtaan; he antoivat minulle ruokaa ja panivat minut istumaan eteensä hevosen selkään. He kulkivat monen maan läpi ja veivät minut mukanaan. Minä itkin kauan isää, äitiä ja veljeäni. Pitkän ajan olin heidän luonaan. He vaativat minua tanssimaan ja olemaan iloisena, mutta sitä en voinut. Kuulin kerran heidän puhuvan suuresta tappelusta, ja sitten he äkkipäätä lähtivät matkaan. He olivat kyltyneet minuun ja jättivät minut jälelle, yöllä kun nukuin. Aamulla herätessäni he olivat poissa, ja minä olin yksin. Silloin tuli juutalainen ja vei minut kanssansa, vaikka koetin vastustaa."

"Mitä juutalainen pani sinut tekemään?" kysyi kuningatar.

"Kesällä vaati hän minua marjoja poimimaan ja myymään sekä kerjäämään. Myöskin tahtoi hän minua ottamaan muitten tavaraa ja antamaan hänelle, ja ellen sitä tehnyt, niin hän löi minua pajuvitsoilla. Silloinkin hän löi, kun en tarpeeksi hänelle kerjännyt. Usein sain koko päivät nähdä nälkää, kun ei ollut muuta syötävää kuin juuria vainioilta ja marjoja metsästä, enkä niitäkään aina saanut. Ja minä olin niin kovin väsynyt, niin väsynyt. Ellen jaksanut häntä seurata, löi hän minua jälleen. Eräänä päivänä hän löi ja tyrkkäsi minua niin, että kaaduin ja iskin pääni terävään kiveen. Hän laahasi minut pimeään luolaan, ja minä olin niin kovin kipeä. Luulin kuolevani, ja olin iloinen siitä. Silloin tulit sinä, oi kuningatar!"

Jota kauemmin Waltrud puhui, sitä vilkkaammaksi hänen äänensä muuttui. Viimeisiä sanoja sanoessaan hän joutui valtavaan liikutukseen, lankesi kuningattaren jalkojen juureen ja syleili hänen polviansa.

"Nouse ylös, lapseni", sanoi Bertha järkytetyin mielin. "Täynnä kärsimystä on sinun lyhyt elämäsi ollut. Paljon tuskaa on suuri taivaan Jumala sallinut osaksesi, mutta nyt hän on sinut pelastanut. Oletko häntä kiittänyt?"

"En", sanoi tyttö. "Paha Aamos ja hunnit ovat minua kiusanneet, ja sinä, kuningatar, olet pelastanut minut, eikä suuri taivaan Jumala. Häntä ei Waltrud raukka tunne; kuinka voisin häntä kiittää?"

"Mutta suuri Jumala taivaassa tuntee hyvin Waltrud raukan", sanoi kuningatar vakuuttavalla äänellä. "Hän tuntee jokaisen linnunkin taivaan alla ja pitää siitä huolen; kuinka hän ei ottaisi huomaansa kurjuuteen jäänyttä ihmislasta, jolla ei ole isää eikä äitiä? Usko minua, kun sanon, että hän tuntee sinut ja pitää sinusta huolen. Kirjojen kirjassa se on kirjoitettuna."

Hän laski kätensä latinalaisen raamattunsa päälle, joka oli hänen edessään. Pelokkaasti tyttö katsoi tuota kummallista kirjaa.

"Kerrotaan, että kirja voi puhua", kuiskasi hän, "onko se totta?"

Vastauksen sijasta Bertha aukaisi raamatun. "Kuuleppas nyt", sanoi hän, "minä luen sinulle, mitä tässä sanotaan."

Ja kääntäen latinaa saksaksi kuningatar luki ne lauseet, joissa Vapahtaja vakuuttaa, että pieni varpunenkaan ei putoa maahan ilman taivaallisen Isämme tahtoa, ja me olemme paljon paremmat kuin monta varpusta.

Waltrud ei voinut sitä käsittää. Vähänpä hän oli kuullut Vapahtajasta ja taivaallisesta Isästä.

"Isä minulla oli Saksenissa", sanoi tyttö. "Hän on kuollut,"

"Mutta taivaallinen Isäsi ei ole kuollut, hän elää ja pitää sinusta huolta", sanoi kuningatar.

"Taivaassa asuu korkea Herra Jumala", sanoi tyttö ihmeissään. "Sanotko sinä, että hän on minun Isäni? Tunteeko hän minut?"

"Niin, hän on sinun Isäsi ja minun Isäni ja meidän kaikkien Isämme, ja hän tuntee sinut ja rakastaa sinua."

"Waltrud", sanoi Adelheid hiljaa ja vakavasti, "minä olen häntä rukoillut. Sinä iltana, jolloin sinä myit mansikat veljelleni, ja hän sanoi, että sinä näytit väsyneeltä ja sairaalta, — silloin minä rukoilin Jumalaa auttamaan sinua. Ja näetkö, hän teki sen jo seuraavana aamuna. Eikö hän olekin hyvä? Etkö ole iloinen siitä?"

Adelheidin silmät loistivat, ja vieras tyttö tunsi sydämmessään ihmeellistä liikutusta. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.

"Sinä olet hyvä", sanoi hän. "On pitkä aika siitä kuin kukaan on rakastanut Waltrud parkaa."

"Taivaallinen Isä rakastaa sinua vielä paljon enemmän kuin me", sanoi kuningatar lempeästi.

Tämä oli Waltrudin ensimmäinen opintotunti. Siitä päivästä alkoi hänelle järjestyksellinen elämä. Ahkerasti täytyi hänen auttaa kotitoimissa. Hän oli reipas ja teki mielellään työnsä. Samalla hän tuli terveeksi ja voimakkaaksi, niin että pian tuskin saattoi hänessä tuntea luolasta tuotua tyttöä. Hämärän saapuessa hän tuli värttinöineen kuningattaren luo, joka opetti häntä kehräämään, ja myöskin pieni Adelheid koetti kilvalla oppia tätä jaloa taitoa. Silloin kuningatar kertoi kertomuksia tuosta suuresta kirjasta, ja mielenkiinnolla Waltrud kuunteli hänen selityksiään. Hän ei paljon puhunut, mutta silmänsä ilmaisivat, miten sanat tunkivat hänen sydämmeensä. Kävellessään ulkona käsi kädessä Adelheidin kanssa hänen oli helppo olla avomielinen, ja hän rupesi kyselemään monesta asiasta, jota hän ei ollut vielä käsittänyt.

Waltrud piti itseään kuninkaantyttären palvelijattarena. Kiitollisessa sydämmessään hän lupasi, ettei hän milloinkaan jättäisi hallitsijatartansa. Äiti näki, miten lapset pitivät toisistaan, ja antoi heidän olla rauhassa. Hänen tarkka silmänsä oli havainnut, että Waltrudilla oli uskollinen, luotettava mieli.

Onnellisimmat olivat molemmat lapset silloin, kuin kuningatar otti heidät mukaansa, käydessään alamaistensa luona rakkauden ja hyväntekeväisyyden asioilla. Pojat sitä vastoin jäivät kirjojensa ääreen. Iloisina tytöt kulkivat eteenpäin kuningattaren valkoisen hevosen rinnalla, jota Wernheri talutti, ja kuuntelivat ahkerasti kehräävän ratsastajattaren ystävällisiä sanoja. Taikkapa he juoksentelivat edellä, Adelheid lapsellisesti riemastuneena, Waltrud levollisempana ja vakavampana, mutta kuitenkin iloisena. Ei kukaan ollut metsiin ja niittyihin niin perehtynyt kuin hän. Paljon kasveja hän tunsi ja tiesi niitten parantavat ominaisuudet. Vähäpätöisimmistä kukista ja ruohoista hän osasi sommitella kokoon vihkoja, seppeleitä ja muita koristeita, jotka miellyttivät itse kuningatartakin. Adelheid ihaili hänen pajuvalmisteitaan, monenlaisia koreja, erimuotoisia ja erisuuruisia, eikä hänellä ollut mitään rauhaa, ennenkuin oli oppinut palmikoimaan samanlaisia ja sai näyttää ensimmäisen hyvin tehdyn taideteoksen äidilleen.

"Tänään lähdemme tapaamaan paimentyttöä Giselaa ja hänen äitiänsä", sanoi Bertha eräänä aamuna. Hän oli juuri laskenut luotansa viimeiset monista avunpyytäjistä, joita määrätyllä ajalla joka aamu saapui linnaan saamaan kuningattarelta lohdutusta, rohkaisua ja aineellista tukea.

Paimentytön asunto ei ollut kaukana, ja ilma oli kirkas, joten lapset saattoivat kulkea jalkaisin. Kuningatar istui valkoisen hevosensa selässä, jota Wernheri talutti, kehräten tapansa mukaan. Tie kulki pitkin metsän syrjää, ja lapset poimivat kukkia ja marjoja. Waltrud oli tavallista vakavampi; hänen ajatuksensa näyttivät kiitävän kauas. Kumppaninsa iloisiin leikkipuheisiin hän vastasi ystävällisin katsein, mutta vaipui jälleen äänettömyyteen.

"Mitä sinä ajattelet, Waltrud?" kysyi Adelheid vihdoin. "Ajatteletko Bertramia?"

He puhuivat usein keskenään Bertramista, kadonneesta veljestä. Mutta Waltrud vain pudisti päätään.

"En Bertramia", sanoi hän hitaasti, "vaan juutalaista Aamosta". Ja hänen silmänsä välähtivät.

"Älä ajattele sitä pahaa miestä, hän ei koskaan tule tänne. Pelkäätkö häntä?"

"En, en pelkää häntä. Äitisi minua kyllä varjelee."

"Miksi siis ajattelet sitä pahaa miestä?" kysyi jälleen pieni kumppani.

"Hän oli kovin paha, — oi, sinä et tiedä, kuinka paha hän oli, ja minä vihaan häntä", sanoi hän tavattoman kiivaasti.

Adelheidin ruskeat silmät täyttyivät kyynelillä. Sellaisena hän ei vielä milloinkaan ollut Waltrudia nähnyt.

"Mutta sinä et saa vihata häntä", sanoi Adelheid murheellisena. "Rakas Vapahtajamme ei vihannut niitä pahoja miehiä, jotka naulasivat hänet ristinpuuhun."

"Niin, sepä se juuri on", vastasi tyttö, "sitä minä en voi ymmärtää. He löivät häntä vielä paljon enemmän kuin juutalainen löi minua. Luin eilen siitä suuresta kirjasta, että hän vielä rukoilikin niitten pahojen ihmisten puolesta: Isä, anna heille anteeksi. Luettuani sen en voi olla sitä ajattelematta. En saata sitä ymmärtää. Ja onhan se kai kuitenkin aivan totta, vai kuinka?"

"Kaikki on totta, mitä raamatussa kerrotaan", vastasi Adelheid varmana.

"Samaa sanoi kuningatarkin. Ja hän rakasti noita pahoja ihmisiä, — Jeesus nimittäin. Kun minä eilen luin siitä, lensivät ajatukseni juutalaiseen. Minä en voi häntä rakastaa, vaikka tahtoisinkin", sanoi hän surullisena.

Lapset eivät innossaan huomanneet, että äiti oli heitä aivan lähellä, niin että hän oli kuullut heidän viimeiset sanansa. Osaaottavasti hän katsoi Waltrudiin.

"Tule tänne, lapsi", pyysi hän ystävällisesti.

Waltrud totteli.

"Olet oikeassa, lapseni, sinä et voi rakastaa Aamos juutalaista. En minäkään voi. Ei kukaan ihminen voi rakastaa vihamiehiään".

Adelheid katsoi hämmästyneenä äitiinsä. Tämä jatkoi:

"Mutta meidän täytyy oppia sitä, jos tahdomme menetellä Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen mielen mukaan. Vaikeaa se kyllä on, sen on Waltrud jossakin määrin saanut kokea. Ainoastaan Vapahtaja itse voi opettaa meitä rakastamaan vihollisiamme, ja sen hän tekee, jos sitä rukoilemme häneltä."

Waltrud katsoi kiitollisena kuningattareen. Tämä käsitti hänen katseensa ja sanoi ystävällisesti:

"Sinäkin voit sitä oppia, lapseni. Rohkaise mielesi ja rukoile häntä auttamaan".

Tyttö ei puhunut mitään, mutta hänen kasvonsa kävivät iloisiksi ja hänen silmänsä tähtäsivät miettiväisinä etäisyyteen.

Hiljakseen he jatkoivat matkaa eteenpäin, kunnes ennättivät Jutta rouvan asunnolle.

Paimentyttö istui oven edustalla kehräten. Iloisena nousi hän istualta, nähdessään tervetulleet vieraat, ja meni heitä vastaan. Punastuen ja kunnioittavasti hän kumarsi kuningattarelle, joka hyväntahtoisesti hymyili hänelle ja mielihyvällä kiinnitti katseensa tuohon somaan tyttöseen.

"Olemme tulleet katsomaan äitiäsi, Gisela. Onko hän sisällä?"

"On, armollinen kuningatar."

Mökki oli pieni, ja olkikatto ulottui matalalle maata kohti. Murattiköynnös kiertyi hauskannäköisesti akkunan ja oven ympäri. Bertha rouvan komea vartalo ei mahtunut ovesta sisälle syvään kumartumatta. Heikossa päivänvalossa, joka tuvan ainoasta pienestä ikkunasta pilkisti, näki Bertha vasta vähitellen huoneen kehnon sisustuksen, sekä luuvalon vaivaaman naisen, joka makasi olkivuoteellaan. Olkien päälle oli mukavuudeksi levitetty lammasnahkaturkiksia.

"Jumala siunatkoon kuningatarta!" kuului lempeä ääni vuoteesta. Vaimo, joka sanat lausui, lepäsi puoleksi makaavassa, puoleksi nojaavassa asennossa.

"Olen pahoillani siitä, etten voi paremmalla tavalla ottaa vastaan näin korkeita ja arvokkaita vieraita", jatkoi hän, "mutta jäseneni eivät sitä salli, luuvalo pitää niin lujasti kiinni. Gisela, nosta jakkara kuningattarelle."

Kuningatar istui sairaan vuoteen ääreen ja katsoi syvästi sääliväisenä noita kalpeita kasvoja, joissa näkyi pitkien kärsimysten jäljet, ja laihoja käsiä, jotka vielä äskeisen kehruun jäljeltä pitelivät värttinää. Kuihtunut äiti oli terveen ja kukoistavan tyttärensä täydellinen vastakohta.

"Oletko kauankin ollut vuoteen omana, vaimo parka?" kysyi kuningatar.

"Kuusi vuotta, aina siitä asti, jolloin minä mieheni kanssa lähdin hunneja pakoon. Silloin oli talvi, ja me kuljimme kauan kodittomina. Lausannessa me asuimme. Kun hurskas piispa Boso murhattiin, täytyi meidän paeta, ja silloin tulimme tänne."

"Tunsitko sinä sen hurskaan piispan?"

"Tunsin. Minä olin luostarin palvelijattarena Lausannessa, kunnes Hannu minut nai. Hän kaitsi luostarin karjaa, ja apotti piti hänestä paljon. Se oli onnellinen aika. Mutta sinä tiedät, rouva kuningatar, miten sitten kävi. Luostarimme, kaupunkimme, kaikki hävitettiin."

Vaimon silmät täyttyivät kyynelistä, ja kuningatar nyökkäsi hänelle sanoen:

"Kerro vielä, miten sinun Hannullesi kävi?"

"Hän kuoli kuumetautiin pian sen jälkeen. Silloin näytti minusta siltä, kuin en enää milloinkaan voisi tulla iloiseksi, mutta taivaan Herra on auttanut."

Hän pani kätensä ristiin ja katsoi miettiväisenä eteensä.

"Vaimo parka, sinä olet kovia kärsinyt, mutta sinä tiedät myöskin, että Jumala kärsimyksiä lähettää. Missä olet sen oppinut?"

"Luostarissa, rouva kuningatar. Sunnuntaisin tuli piispa sinne ja kertoi meille pyhästä raamatusta, Vapahtajastamme, joka kuoli meidän puolestamme. Silloin opin käsittämään, että kaikkien kristittyjen miesten ja vaimojen tie käy monen vaivan kautta. En kuitenkaan paljon sitä ajatellut, sillä olin nuori ja iloinen, ja kun minä mieheni kanssa asuin Lausannessa, unohdin suuren onneni vuoksi melkein Jumalanikin. Vasta myöhemmin, kun kärsimysten päivät tulivat, muistelin jälleen tuota kaikkea. Silloin minä hädässäni huusin Jumalaa, ja hän lohdutti minua, ja nyt minä tiedän, että ilman kärsimisiä emme pääse taivaan valtakuntaan."

Syvästi liikutettuna kuningatar kuunteli vaimon kertomusta. "Olet oppinut suuria asioita", sanoi hän, "koska tiedät, että Herra sinua rakastaa, vaikka hän joskus lähettää sinulle kärsimyksiä. Tämä on vaikea läksy, ja monelta kuluu pitkä aika ennenkuin hän sen oppii. Tunnetko evankeliumin kertomuksen miehestä, jolla oli luuvalon kuivettama käsi?"

Kuningattarella oli sisäinen tarve kertoa Vapahtajan elämästä, kun hän kävi katsomassa sairaita ja kärsiviä. Sen hän teki nytkin, lempeällä ja sydämiä voittavalla tavallaan. Hän kertoi kertomuksen toisensa perästä, joita sairas ja lapset mielenkiinnolla kuuntelivat, kunnes jo oli aika lähteä. Lempeästi Bertha sanoi jäähyväiset, luvaten illempana lähettää sairaalle lämpimän peiton hänen vuoteeseensa sekä polttopuita uunia varten; ja hiljaiset siunaukset seurasivat häntä.

Nyt he kulkivat jälleen ulkona vapaan taivaan alla. Tällä kertaa he eivät matkanneet metsän syrjää pitkin vievää tietä, vaan toista, joka johti Hohenthalin linnan ohitse. Siinä sijaitsi jylhä kivirakennus vuorenrinteellä, jolta oli näköala laakson yli. Hohenthalin herrat olivat rohkeita metsästäjiä ja urhoollisia sotureita. Nykyinen omistaja oli sodassa kuningas Rudolfin mukana, kuten enimmät muutkin maan herroista. Sillä aikaa linnojen rouvat palvelusväkineen toimivat kodeissaan, miten parahiten ymmärsivät. Mutta maa oli monin paikoin autiona, ja myöskin värttinä oli monen aatelisrouvan talossa joutilaana, vaikka asiat olivatkin paljon parantuneet, sitten kuin kuningatar Bertha oli tuonut uusia oivallisia tapoja mukanaan Schwabenista ja itse väsymättä käytti ahkeria käsiään. Hohenthalin rouva oli kuullut, mitä Giselalle oli tapahtunut ja miten kuningatar oli hänelle suosiotaan osottanut. Tämä tapaus oli herättänyt linnan rouvan ja hänen tyttäriensä kateutta ja kiihottanut heitäkin etsimään korkeasti kunnioitetun kuningattaren mielisuosiota. He rupesivat nyt myöskin käyttämään värttinätä, mutta heidän kätensä olivat kykenemättömät ja lanka tuli karkeata.

Kun Bertha ratsasti linnan ohi, istuivat linnan rouva ja hänen kolme tytärtänsä pihalla kehräämässä, sillä he olivat kuulleet kuningattaren lähenevän. Kunnioittavasti he nousivat paikoiltaan ja astuivat tervehtien kuningattaren luo. Ystävällisesti Bertha vastasi tervehdykseen ja seisahutti hevosensa.

"Kas, te kehräätte! Sehän ansaitsee kiitosta, jos olette ahkeria ja vähän näette vaivaa, niin lankanne varmaan pian tulee yhtä sileäksi ja hienoksi kuin paimentytön Giselan."

"Kuningatar, me kiitämme sinua lempeistä sanoistasi", sanoi linnan rouva. "Katso, minun tyttäreni ovat kilttejä ja ahkeria, mutta kehruu on raskasta työtä. Etkö tahdo antaa heille kehoitukseksi jotakin, kuten annoit Giselalle?"

Nyt kuningatar nauroi, sanoen: "Paimentyttö tuli ensiksi ja on kuten Jaakob ottanut siunaukseni. Mutta jatkakaa työtänne, koettakaa parastanne ja rukoilkaa myös, niin ei teiltä milloinkaan puutu Herran siunausta".

Ystävällisesti noikaten heille hän lähti sieltä, jättäen linnan naiset hämmästyneinä ja pettyneinä katsomaan hänen jälkeensä.

Waltrud oli ääneti kuunnellut äskeistä keskustelua ja kulki nyt miettiväisenä Adelheidin rinnalla. Hänestä joskus tuntui melkein kuin hän näkisi unta. Uusi elämä oli herännyt hänessä. Oi, miten hyvä Bertha rouva oli, ja miten viisas! Hän oli sanomattoman kiitollinen hyväntekijättärellensä. Samalla hänen sielunsa silmien eteen kuvastui mies, joka ristillä riippuen rukoili vihollistensa puolesta. Ja oppimaton tyttö tunsi ensi kerran sydämmensä syvyydessä, että tuo mies oli tehnyt hänenkin hyväksensä vielä paljon enemmän kuin jalo kuningatar, ja että hänen rakkautensa oli monin verroin suurempi; ja hänessä heräsi lapsellinen halu ja kaipuu saada häntä palvella ja elää hänen mielensä mukaan.

NELJÄS LUKU

Aika rientää

Vuosi oli kulunut loppuun. Siunaus kuningattaren hiljaisesta ja uskollisesta hallituksesta tuli yhä tuntuvammaksi maassa, mutta varsinkin hänen omassa kodissaan. Adelheid kasvoi suloudessa ja hyveissä hurskaan äitinsä kasvattamana, pojat olivat ahkeria lukemaan ja Waltrud oli muuttunut niin, ettei häntä entiseen verraten olisi tuntenut samaksi. Hän oli tullut suureksi ja vahvaksi ja näytti kukoistavalta punaposkineen ja kullanhohtavine vaaleine palmikkoineen. Puheliaisuus ei enemmän kuin ennenkään ollut hänen ominaisuuksiaan, mutta ahkerasti hän toimi tehtävissään, ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta. Kuninkaantyttärelle hän oli tullut välttämättömäksi toveriksi, eikä kuningatarkaan mielellään olisi antanut häntä pois.

Silloin tuli tieto, että pitkä sota, jota italialaisten kanssa käytiin, oli loppunut. Rudolf kuningas oli auttanut appeansa Burkhardia kukistamaan heitä rangaistukseksi heidän rosvohyökkäyksistänsä Schwabeniin. Suuri oli ilo, kun tämä sanoma saapui — nyt siis vihdoinkin kuningas tulisi kotiin!

Malttamattomuudella odotettiin kunniarikasta voittajaa kotiin linnaan, ja pojat uneksivat öin ja päivin voitoista ja sankaritöistä. Ja odotettu saapui, suuri saattue mukanansa. Uljaana, ryhdikkäänä hän istui ratsunsa selässä, sankarina muodoltaankin, ja poikien oli syytä ylpeillä sellaisesta isästä. Mutta kuningas näytti surulliselta ja vakaalta, kun hän syleili puolisoansa, sillä hänen täytyi tuoda se surullinen sanoma, että kuningattaren isä, herttua Burkhard, oli kuollut voitokkaan taistelun jälkeen, kavalan salamurhaajan käden kautta. Jalon kuningattaren iloon puolison palaamisesta sekaantui siis isän kuoleman tuottama suru.

Elämä Colombierissa tuli nyt vilkkaammaksi kuin ennen. Joka päivä lähti maan hallitsija retkille ympäristöön, tarkastaen kaupunkeja ja kyliä, luostareita ja mökkejä. Terävin katsein hän tutki, missä jotakin oli epäkunnossa ja missä oli puutetta ja hätää. Kuten lempeä isä hän piti huolta hätääkärsivistä. Kerran viikossa hän istui tuomarina, kuninkaallinen valtikka kädessä, ja jokainen, jolla oli asioita toisen kanssa ratkaistavana, sai tulla esittämään niitä kuninkaalle, joka tuomitsi viisaasti ja oikeudenmukaisesti. Iloiten kuningas näki, miten hänen puolisonsa, jalo Bertha, kaikkialla jo oli paljon saanut aikaan parannusta maan hyväksi, ja hän tunsi itsensä onnelliseksi, kun hän nyt vihdoin taas sai olla kotona.

Pojillekin oli nyt tullut onnellinen aika. Burkhardkin, joka tavallisesti mielellään istui kirjojen ääressä, lähti nyt innostuneena mukaan, kun jahtitorvea toitotettiin. Koirat laskettiin irti, ja isä lähti metsästämään. —

Mutta kerran tuli päivä, jolloin hiljainen kulkue astui esiin metsästä. Siinä oli jono köyryssä kulkevia ihmisiä, joitten kasvot olivat synkät ja mieli järkkynyt. He kantoivat oksista kyhättyjä paareja, joilla kuningas makasi kuolettavasti haavoitettuna. Hän oli pudonnut kalliolta, ja se tapaturma oli tehnyt lopun rakastetun valtiaan elämästä. Berthan helmassa hän veti viimeisen henkäyksensä. Tämä rohkeamielinen nainen oli itsensä unohtaen syrjäyttänyt oman tuskansa, lohduttaaksensa kuolevaa puolisoansa pyhän evankeliumin sanoilla ja siten evästääksensä häntä kotimatkalle.

Nyt vallitsi hiljaisuus linnassa, jossa kuukausimääriä ilo ja riemu oli vallinnut. Kovimmin oli tämä tapaus koskenut kuningattareen. Mutta hänellä oli voimakas sydän, voimakas Jumalan armosta, johon hän tiesi turvata. Hän ei milloinkaan voinut unhottaa, miten köyhässä mökissä makaava halvaantunut nainen kärsimysten kautta oli tullut lähemmäksi Jumalaa ja hiljaa alistui taivaallisen Isänsä tahtoon. Olisiko hän tuota vaimo raukkaa heikompi?

Vielä suuremmalla huolella kuin tähän asti hän nyt kasvatti lapsiansa, kun hänen täytyi hoitaa sekä isän että äidin tehtävät. Mutta tulisen, tarmokkaan Konradin puolesta hän pelkäsi. Hänen, tulevan hallitsijan, piti ensin oppia hallitsemaan. Monena unettomana yönä uskollinen äiti makasi hereillä surujen ja huolten vaivaamana, rukoillen: "Neuvo ja auta minua, taivaan Herra!"

Maan kreivit ja muut jalosukuiset herrat tulivat käymään kuningattaren luona, ottaaksensa osaa hänen suruunsa, kuten sanoivat. Mutta he tulivat oikeastaan antaaksensa hyviä tai huonoja neuvoja Konrad pojan suhteen ja kehoittaaksensa kuningatarta asettamaan hänelle holhoojakunnan, jotta hän maan jalosukuisilta saisi hallitustaidon opetusta. Mutta nämä ehdotukset eivät olleet kuningattarelle mieluisia. Hänellä oli toiset tuumat.

Taaskin oli kevät. Colombierin linnassa varustauduttiin ottamaan vastaan ylhäisiä vieraita, joiden oli määrä saapua pohjoisesta päin Solothurnin tietä pitkin. Keitä he olivat, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin kuningatar ja hänen uskollinen ystävänsä Lausannen piispa. Ylhäinen vieras oli nimittäin pyytänyt, ettei mitään julkista vastaanottoa valmistettaisi hänelle. Ainoastaan piispan piti miehineen ratsastaa häntä vastaan, niin oli päätetty, ja varmaa tietä viedä hänet Colombieriin.

Konrad odotti malttamattomana. Hänestä ja hänen vastaisesta kasvatuksestaan oli lähimpinä päivinä päätettävä, sen hän tiesi. Hän aavisti myöskin, että se mies, jonka kanssa äiti tahtoi neuvotella ja jota hän halusi poikansa holhoojaksi, varmaan oli etevä ja mahtava henkilö. Ehkäpä joku ruhtinas Saksenin kuningassuvusta? Kenties itse nuori Otto kuningas? Vasta muutaman vuoden hän oli käyttänyt valtikkaa ja kruunua, mutta jo oli moni kuljeksiva laulaja vienyt maineen hänen voimastaan ja viisaudestaan aina Burgundiin saakka. Hän kuului olevan yhtä rohkeamielinen kuin isänsäkin, mainehikas Henrik; jopa moni kehui häntä vielä enemmän. Mutta ei hän kuitenkaan voinut olla suurempi ja mahtavampi Henrikiä, jonka edessä hunnitkin vapisivat, niin tuumasi poika. Joka tapauksessa hänen nuori sydämmensä hehkuvasti ihaili Otto kuningasta; sen kuningatar hyvin tiesi.

Kun nyt piispan lähettämät sanansaattajat saapuivat ilmoittamaan vieraitten tulosta, kertoi äiti lapsilleen, että vieras oli itse Otto kuningas, korkein ja mahtavin herra koko kristikunnassa. Hän jutteli heille, mitä hän Schwabenissa oli kuullut kuninkaasta tämän vielä ollessa nuorukaisena, ja miten lasten äidinisä, herttua Burkhard, uskollisesti oli kiintynyt Oton isään Henrikiin, vaikka ensin olikin häntä vastustanut. Lapset kuuntelivat mielenkiinnolla kertomusta, pyytäen jatkoa. Ja äiti kertoi, miten hänen isänsä oli lähtenyt Henrikin kanssa saaliinhimoisia slaavilaisia vastaan Haveljoelle, sekä miten he keskitalvella olivat menneet jäätyneen joen yli ja vallanneet heidän linnansa Brennaborgin. Äiti puhui myöskin siitä suuresta taistelusta, jossa kuningas Henrik löi unkarilaiset ja pyhä miekka kädessään ja arkkienkeli Mikaelin lippu sivullaan järjesteli joukkojaan, rukoili heidän kanssaan ja sitten meni rohkeamielisenä vihollisia vastaan, sekä miten hän täydellisen voiton saatuaan lankesi polvilleen koko sotajoukkonsa kanssa ja kiitti suurta taivaan Herraa.

Lasten silmät loistivat.

"Siis hän nyt on taivaassa", sanoi Adelheid.

"Hän oli hurskas mies ja rakasti kallista evankeliumia. Siksi hän nukkuikin rauhassa kuolemaan, kun hänen loppunsa tuli. Hän rakensi hävitetyt kirkot ja auttoi köyhiä, joilta julmat unkarilaiset olivat ryöstäneet tai hävittäneet kaiken omaisuuden."

"Se oli kauniisti ja oikein tehty", sanoi Burkhard varmasti.

"Kiitettävämpi oli urhoollisuus, jota hän sodassa osotti", tuumi Konrad.

"Molemmat olivat kiitettäviä tekoja", vastasi äiti. "Hän turvasi Jumalaan, joka soi hänelle voimia ja rohkeutta. Tämäkin on lahja ylhäältä, Konradini. Kuningas Henrik sen hyvin tiesi, sen vuoksi hän antoikin Jumalalle kunnian voiton saatuaan."

"Otto kuningashan on hänen tapaisensa, niin sanotaan. Oi, äiti, kuinka hauskaa, että saan hänet nähdä!" riemuitsi Konrad.

"Hän on Jumalan voideltu", sanoi äiti. "Muutamia vuosia sitten hän Aachenissa kruunattiin [937]. Kruunausaterialla teidän setänne, Schwabenin herttua Hermann, ojensi hänelle maljan."

Taaskin lasten silmät loistivat, siitä heidän setänsä, mahtava Hermann herttua, oli heille rakas.

* * * * *

Juhlallista oli nyt Colombierissa. Ylhäiset vieraat olivat saapuneet. Otto kuningas oli tullut hurskaan puolisonsa Edithan kanssa, joka oli kotoisin Englannista. [Hän oli Englannin kuninkaan Athelstanin sisar sekä Alfred Suuren pojantytär.] Kuninkaan seurassa oli myöskin Schwabenin herttua Hermann, Berthan setä, joka oli kuninkaaseen uskollisesti kiintynyt. Hän oli leskimies ja oli kihlannut ainoan tyttärensä, pikku Ithan, Oton pojalle Ludolfille, saadaksensa tulevaisuudessa arvokkaan hallitsijan perintömaalleen.

Molempien ruhtinasten saattueeseen kuului suuria sankareita, mutta Otto oli uljain kaikista. Majesteetillisena hänen vartalonsa kohosi yli muiden; täynnä arvokkaisuutta ja kuninkaallista lempeyttä oli hänen käytöksensä; rohkeina säihkyivät hänen sinisilmänsä. Mutta kun ne katsoivat hänen armaaseen puolisoonsa, silloin ilmeni niissä sanomaton hellyys ja lempeys. Sillä Editha oli hänen hyvä enkelinsä, jonka pyynnöt usein hillitsivät hänen vihansa, ja Edithan rukoukset seurasivat häntä kaikilla hänen matkoillaan. Kansalleen kuningatar oli kuin hellivä äiti. Kuningas rakasti häntä suuresti, ja hän ymmärsi johtaa kuninkaan mielen Jumalan puoleen.

Molemmat kuningattaret näkivät nyt toisensa ensi kerran ja heidän sydämmensä olivat heti alttiit ja avoimet keskinäiseen ymmärtämykseen, sillä pian he havaitsivat, että sama usko ja sama rakkaus asui heissä molemmissa ja molempien elämäntarkoituksena oli palvella Jeesusta. Siksi he liittyivät lämpimästi ja sydämmellisesti toisiinsa.

Leskikuningattarelle tuntui hyvältä saada uskoa huolensa ja surunsa ystävättären sydämmelle. Editha ymmärsi suloisimmalta tavalla lohduttaa häntä kalliin raamatun sanoilla.

Eräs munkki Weserjoen luota oli kirjoittanut Vapahtajan elämäkerran omalla Saksenin murteellaan. Hän oli antanut tälle kirjoitukselle nimen: "Laulu Jeesuksen elämästä." ["Heliand".] Editha osasi paljon kertoa tästä kirjasta ystävänsä iloksi. Saksenin kuningatar puolestaan näki ihastuksella kaikkialla jälkiä Berthan siunausta tuottajasta vaikutuksesta maassaan.

Päätettiin että nuori Konrad seuraisi mukana kuningas Oton hoviin, saadaksensa kasvatuksensa siellä. Niin siis täyttyi pojan sydämen hiljainen halu ja unelma, jota hän tuskin oli uskaltanut todeksi toivoa, Kun muutaman viikon perästä korkeat vieraat jälleen lähtivät kotiinsa, oli hyvästijättö vähän surunsekainen. Kuningattaret aavistivat, etteivät enää kohtaisi toisiaan täällä maan päällä. Bertha näki vanhimman poikansa, joka oli ilmetty isänsä kuva, jättävän kotinsa moneksi vuodeksi, ja kyynelsilmin katseli Adelheid lempiveljeänsä, joka iloisena lähti pois suureen vieraaseen maailmaan.

Hiljaista oli nyt perhepiirissä, kun vilkas poika oli heidät jättänyt. Adelheidin sydäntä painoi vielä muukin asia kuin ero veljestä. Äiti oli kertonut hänelle, että isävainaja jo monta vuotta takaperin oli luvannut hänet Italian kuninkaan Hugon pojalle puolisoksi, sekä että nuori Lothar kerran tulisi noutamaan hänet pois kodista ja äidin luota, viedäkseen hänet vaimonaan omaan kotiinsa. Ajatus, että hänen pitäisi jättää rakas kotinsa, tuntui hänestä katkeralta. Äidin lohduttavat sanat, että siihen saattoi kulua vielä monta vuotta, eivät oikein auttaneet. Usein hän unohti huolensa, kuten lasten on tapana, mutta toisinaan hänen pienet kasvonsa äkkiä kävivät vakaiksi ja silmät sumuisiksi, ja silloin hän hyväillen painautui lähemmäksi äitiään, jota hän niin syvästi rakasti ja kunnioitti.

Taaskin hän seisoi kapean akkunan ääressä ja katseli "valkoisen vuoren" ihmeellistä loistoa laskevan auringon säteillessä, mutta ei niin riemullisena kuin ennen.

Bertha oli tarkannut pientä tytärtään ja meni hänen luokseen. Vaiti katselivat molemmat tuota ihanaa näytelmää, kunnes loiste kalpeni.

"Äiti kulta", sanoi Adelheid huoaten, "Italiassa kaiketi ei ole ollenkaan vuoria, vai miten?"

"Ei ole niin korkeita kuin täällä, mutta maa on ihana kuten puutarha, niin sanoi isäsi."

"Mutta ihmiset siinä ihanassa maassa ovat epäluotettavia, kuulin isäni sanovan. Mitä hän sillä tarkoitti?"

"He eivät ole suoria ja uskollisia kuten meillä. Heidän sanoihinsa ei voi luottaa, sillä he puhuvat toisin kuin ajattelevat. Mutta kaikki eivät ole sellaisia", jatkoi hän lohduttaen. "Nuoresta Lotharista isä kertoi paljon hyvää."

"Äiti kulta, minä tahtoisin jäädä sinun luoksesi koko elämäkseni. Täytyykö minun sitte jättää sinut ja meidän ihana maamme ja kaikki nämä hyvät ihmiset, joita rakastan?"

Ja kyynel kyynelen perästä vieri hänen poskilleen.

Äiti lohdutteli ja syleili itkevää lastansa.

"Älä itke, rakkaani. Minustakin tuntuu vaikealta olla ilman sinua. Mutta vielä on pitkä aika siihen, kun sinun täytyy muuttaa Italiaan — seitsemän vuotta tai ehkä enemmänkin. Älä ole pahoillasi, Adelheidini, sillä molemmat isät ovat sen toisillensa luvanneet, ja se on Jumalan tahto. Ja sinähän rakastat Vapahtajaa Jeesusta Kristusta ja tahdot totella hänen tahtoansa, eikö niin?"

Adelheid noikkasi. "Vielä seitsemän vuotta olen luonasi, äiti." Sillä hän nyt koetti lohduttaa itseänsä.

Mutta Bertha hymyili surullisesti. "Ei koko sitä aikaa. Muutamia vuosia täytyy sinun viettää Einsiedelnin luostarissa. Niin olemme päättäneet, — holhoojasi, kuningas Otto ja minä. Sillä vastaisen kuningattaren tulee opetella kaikenlaisia tieteitä ja taiteita, ja tilaisuutta siihen ei ole muualla kuin luostarissa pyhien naisten luona. Sinä tiedät, että isoäitisi, rouva Regulinda nyt asuu Einsiedelnissä, jonka hurskas suojelija hän on."

Adelheid oli ääneti kuunnellut. Hän käsitti, ettei tähän voinut mitään sanoa vastaan, koska vanhemmat ja holhoojat olivat asian päättäneet. Elämän vakavuus astui ensi kerran elävänä hänen eteensä.

"Täällä on niin ihanaa, äiti", sanoi hän syvästi huoaten.

"Niin, täällä on ihanaa. Myöskin Schwabenissa, minun kotimaassani, oli ihanaa. Ja kuitenkin minun täytyi se jättää, kun sinun isäsi tuli minua noutamaan. Ero kodista ei ollut helppo."

Ihmeissään tyttö katsahti äitiin. "Ja sinä olet kuitenkin niin mielelläsi täällä ja olet yhtä onnellinen kuin minäkin, äiti kulta."

"Tulin tänne Jumalan tahtoa totellen, ja minulla on täällä nyt kotini. En halaja milloinkaan muuanne, sillä täällä on Jumala antanut minulle työtä ja täällä saan häntä palvella. Suuri taivaan Herra totuttaa meitä tottelemaan, lapseni. Onnellinen, ken nöyränä häntä palvelee! Hän kypsyy taivasta varten."

Adelheid ei oikein käsittänyt äidin ajatusta, mutta se tieto lohdutti, että äiti oli kokenut samaa, mikä häntä odotti vastaisuudessa.

"Editha täti on myöskin jättänyt kotinsa, ja älä luulekkaan, että hän halajaisi takaisin", jatkoi Bertha. "Ei, hänelle on Kristus uskonut korkean kutsumuksen. Ja oi, miten ihanasti hän sen täyttää! Kaikille, jotka tulevat tekemisiin hänen kanssaan, on hän suureksi siunaukseksi. Kun pyhitämme elämämme Vapahtajallemme ja kanssaihmistemme hyväksi, silloin olemme onnellisia. Ei se riipu paikasta, jossa työskentelemme. Sinä saat olla iloinen ja onnellinen, lapseni, sillä sinä rakastat Herraa Kristusta, ja äitisi rukoilee puolestasi, että kasvaisit armossa ja oppisit Häntä palvelemaan."

Hetken perästä äiti jatkoi: "Pian saat nähdä kihlattusi. Hugo kuningas poikansa kanssa on jo matkalla tänne, jotta kihlajaiset vietettäisiin tapojen vaatimuksen mukaan. Ota tuleva puolisosi ystävällisesti vastaan ja ole hyvä hänelle, mutta ennen kaikkea, rukoile hänen puolestaan. Molempiin olet velvollinen, sillä se on Herran Kristuksen tahto."

Niin tapahtui kuin äiti oli määrännyt. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin ylhäisiä vieraita jälleen tuli Colombieriin, tällä kertaa idästä päin, yli Alppien ja Genèvejärveä pitkin. Vieraat olivat Italian kuningas Hugo nuoren poikansa Lotharin kanssa. Kuninkaantyttären sydän sykki odotuksesta, puolittain pelokkaasti, puolittain uteliaana. Hän seisoi äitinsä ja veljensä Burkhardin kanssa linnan sisimmäisen portin luona, lausuakseen vieraat tervetulleiksi.

Ensiksi hänen silmänsä osuivat kuninkaaseen, joka etummaisena ratsasti ulkoportista sisään. Sellaiseksi lapset eivät koskaan olleet kuvitelleet kuningasta, he jotka olivat nähneet isänsä ja uljaan Otto kuninkaan. Heidän kasvoissaan ilmeni selvästi, että olivat odotuksessaan pettyneet, joten kuningattaren täytyi muistuttaa heitä kohteliaasti tervehtimään. Kuningas itse tuskin huomasi lapsia. Kun hänen tallimestarinsa oli auttanut hänet alas ratsun selästä, tervehti hän kuningatarta kumartamalla ja suudellen hänen kättään. Kohteliaisuus ja sujuva käytös näyttivät olevan hänen synnynnäisiä ominaisuuksiansa, mutta hänen kasvojensa ilme ei herättänyt luottamusta. Ehdottomasti johtui Adelheidin mieleen Aamos juutalainen. Kuningas oli vain komeampi ja hienosti puettu ja piti harmahtavan päänsä pystyssä. Hänen terävät silmänsä näyttivät kuitenkin, samoin kuin juutalaisen, viekkailta ja vakoilevilta, ja hänen suuren parrattoman suunsa pielissä väreili ylenkatseellinen hymy. Lapset eivät milloinkaan olleet voineet ajatella, että kuningas saattaisi olla noin vastenmielinen.

Silloin ilmestyi äkkiä nuori reipas poika, joka kepeästi hyppäsi alas ratsun selästä ja kasvot hymyilevinä astui kuningattaren luo, iloisesti huudahtaen:

"Terve teille, rouva äiti! Minulle on suuri ilo, että saan teidät nähdä". Hänen sanojensa totuutta todisti se avomielinen, luotettava katse, jonka hän loi kuningattareen. "Ja tässä on minun pikku rakas morsiameni!"

Niin nopeaan, ettei Adelheid tietänyt, miten se tapahtui, oli voimakas poika nostanut hänet syliinsä keveästi kuin höyhenen, antanut hänelle sydämmellisen suutelon ja iloisesti nauraen katsonut häneen. Tyttö nauroi myöskin, mutta sanoi: "Laske minut alas!"

Hän laski hänet varovasti maahan, mutta piti kuitenkin hänen kätensä omassaan ja tarkasteli häntä huomattavalla mieltymyksellä.

"Olemmehan hyviä tovereita sillä aikaa kuin täällä olen, eikö niin, pikku morsiameni? Ja sinä näytät minulle kaikkea mistä pidät sisällä linnassa ja sitten ulkona mailla ja metsissä. Tahdotko tehdä niin, pikku ystäväni?"

Lapsi nyökkäsi tyytyväisenä päätään ja katseli häntä tarkkaavasti.

"Et sinä ole sen näköinen kuin isäsi."

"En, Jumalan kiitos, olen muutamia vuosia nuorempi kuin hän." Ja taaskin hän iloisesti nauroi.

"Ja paljon iloisempi sinä olet", jatkoi lapsi. "Minä pidän paljon enemmän sinusta kuin hänestä."

"Sen kyllä uskon. Paha olisi, jos asian laita olisi päinvastoin!" vastasi hän. "Mutta tule, äiti viittoo!"

Sitten hän veti lapsen käden käsikoukkuunsa, jolloin hänen oman solakan vartalonsa täytyi vähän taipua, ja yhdessä he lähtivät muitten perässä sisälle linnaan.

Sitte seurasi sarja iloisia päiviä. Lothar oli sekä sielunsa että ruumiinsa puolesta ihan isänsä vastakohta. Hän oli kaunis muodoltaan, eikä hänessä ollut yhtään viekkautta. Rakastettavalla, ystävällisellä olennollaan hän voitti kaikkien sydämmet. Adelheidin kanssa hän tuli hyvin tuttavalliseksi. Hän otti osaa hänen leikkeihinsä ja antoi tytön kertoa, mitä hän oli oppinut, — myöskin äidin opettamia raamatun kertomuksia, jotka Adelheidille olivat kaikkein rakkaimmat. Lotharille ne olivat uusia, ja hän kuunteli niitä usein ihmeekseen, mutta kuitenkin mieltymyksellä. Waltrudista ja hänen elämänkohtaloistaan Adelheid myöskin kertoi hänelle, ja tuo hiljainen, uskollinen tyttö miellytti Lotharia.

"Kun pieni morsiameni tulee Italiaan, silloin sinä tulet hänen mukanaan", sanoi hän monesti Waltrudille, ja tämä aina vakuutti varmasti tulevansa.

Ulkona metsissä ja niityillä retkeilivät lapset, Lothar, Burkhard ja Adelheid, mielin määrin; ja jos Waltrud ei ollut mukana, pyysi Lothar herttaisesti kuningattarelta, että hänkin pääsisi, sillä pikku morsiamen leikkitoveri kuului heihin, arveli hän. Lothar opetti heille uusia leikkejä ja vaikuttipa iloisuudellaan vielä vakavaan tiedonhaluiseen Burkhardiinkin niin, että tämä vähäksi aikaa unohti rakkaat kirjansa leikin ja miekkailuharjoitusten tähden.

Usein Lothar lähti kuningattaren mukaan hyväntekeväisyyskäynneille kansan koteihin, ja kuningatar iloitsi sydämmessään, kun näki pojan silmissä sääliväisyyden kyyneleitä. Hän tunsi mielensä levolliseksi lapsensa tulevaisuuden suhteen, sillä Lotharissa oli hyviä edellytyksiä, valhe ja viekkaus oli hänestä kaukana. Kuningatarta hän kunnioitti kuten pyhimystä ja uskoi pikku morsiamelleen, ettei toista sellaista ihmistä löytynyt koko maan päältä. Sillä poika paran äiti oli ollut häijy nainen, eikä hän koskaan ollut saanut osakseen äidin rakkautta eikä äidin uskollista ohjausta.

Bertha rouva sulki hänet omien lastensa kera sekä rakastavaan sydämmeensä että esirukouksiinsa.

Pian tämä onnellinen aika kului loppuun ja tuli vierailun viimeinen päivä, jolloin kihlaus oli tapahtuva. Linnan kappelissa Lothar ja Adelheid juhlallisesti kihlattiin toisilleen. He allekirjoittivat lapsenkädellä sopimuksensa; sitte seurasivat vanhempien allekirjoitukset. Seuraavana aamuna Lothar ja hänen isänsä lähtivät, ja linnaan jääneitten ajatukset ja hyvät toivotukset saattoivat heitä.

Näin oli siis kuninkaantyttären tuleva kohtalo ihmisten nähden päätetty, ja hurskaan äidin rukoukset nousivat lakkaamatta näiden molempien kihlattujen lasten puolesta suuren taivaan Herran luo.

VIIDES LUKU

Taaskin vanhassa kodissa

Vuosia on vierinyt. Colombierissa on elämä hiljaisempaa kuin ennen, sillä lapsellinen nauru ja iloiset lastenäänet ovat vaienneet. Burkhard oleskelee St. Gallenin luostarissa, oppiaksensa siellä kaikkea mitä Kristuksen lauman paimenelta vaaditaan. Adelheid on sijoitettu Einsiedelniin, perehtyäksensä hurskaiden naisten ohjaamana kaikenmoisiin jaloihin taitoihin, lauluun, harpunsoittoon ja hienoihin käsitöihin, mutta ennen kaikkea latinan- ja italiankieleen. Bertha rouva jäi siis ihan yksin, ilman lapsiansa. Mutta sitä innokkaammin ja uskollisemmin hän nyt viisaudella ja lempeydellä hoiti maatansa. Mitä hän kymmenkunta vuotta sitten oli sanonut keskustellessaan vanhan Pietarin kanssa kuninkaallisessa maatalossa, oli nyt monessa kohden käynyt toteen. Silloinen autio ja viljelemätön maa oli nyt viiniköynnösten peittämänä, tai oli se muuttunut puutarhoiksi ja vihannesmaiksi. Talonpoikaistaloja oli noussut sinne tänne, ja kansa oli oppinut iloitsemaan maansa viljelemisestä ja työnsä tuloksista.

Monta kirkkoa ja kappelia oli rakennettu maan eri osiin. Hurskas kuningatar oli ne rakennuttanut, jotta kansa uskollisten paimenten avulla johdettaisiin iäisen sanan laitumille, kun kellot sunnuntaisin ja juhlapäivinä kutsuivat jumalanpalvelukseen. Monet naiset harjoittivat kehruuta, seuraten jalon kuningattaren esimerkkiä. Hän ruokki nälkäisiä, kävi katsomassa sairaita, lohdutteli surevia ja hallitsi rakastavan äidin tavalla maatansa, jossa häntä vielä tänä päivänä säilytetään siunatussa muistossa. —

Suuri ilo odotti Berthaa, kun hänen tyttärensä oli tuleva kotiin. Adelheid oli viettänyt kuukausimääriä Uffnaun saaressa [Uffnau on saari Zürichin järvessä], isoäitinsä Regulindan, Einsiedelnin luostarin perustajan ja suojelijattaren linnassa. Einsiedelnistä oli Regulinda jo aikoja sitte muuttanut saarilinnaansa, ja iloitsi saadessaan olla yhdessä rakkaan lapsenlapsensa kanssa. Mutta Adelheidin oloaika Uffnaussa oli nyt kulunut loppuun, ja Bertha odotteli äidillisellä huolella ja toivolla nuorta tytärtänsä. Kammariherra Dietrich oli komean joukon saattamana ratsastanut noutamaan kuninkaantytärtä kotiin.

Tämä oli ihanimpia päiviä Berthan monivaiheisessa elämässä, kun hän pitkien vuosien erossa olon perästä jälleen sai sulkea rakkaan tyttärensä syliinsä. Sydämmellisesti he syleilivät toisiansa, ja ilon kyyneleitä kimalteli heidän silmissään. Adelheidistä oli muodostunut suloinen, kukoistava neito. Kuninkaallinen ja samalla hempeä oli hänen olentonsa, harvinaisen ihana hänen muotonsa, sielukkaat ja kuitenkin lapsellisen iloiset olivat hänen tummat silmänsä, lempeä ja ihastuttava hän oli, ja sydämmiä voittavalla herttaisuudella hän kaikkia kohteli. Hän oli kasvanut viisaudessa, mutta ei ainoastaan maallisessa, vaan myöskin hengellisessä viisaudessa. Sydämmessään iloiten äiti sen havaitsi. Suuri oli riemu myöskin palvelusväen kesken, joka oli hänet tuntenut pienestä pitäen ja rakastanut häntä. Innokkaasti he kaikki tunkeilivat lähelle saadaksensa sanoa kuninkaantyttärelle tervetuliaiset ja tuodakseen hänelle lahjoja. Hän seurusteli nyt yhtä vapaasti ja luonnollisesti heidän kanssaan kuin ennen lapsuutensa päivinä, ikäänkuin he olisivat olleet hyviä, vanhoja ystäviä. Jokaiselle hänellä oli pieni lahja, ja mikä vielä parempi, iloinen, ystävällinen sana.

Waltrud seisoi hallitsijattarensa takana. Hän oli kaiken aikaa ollut kuninkaantyttären mukana ja oli nyt myöskin seurannut häntä kotiin. Ujosti hän vetäytyi syrjään, ääneti ja liikutettuna hän katseli herttaista näkyä edessänsä. Silloin kuningatar astui hänen luokseen.

Hän laski kätensä tytön hartioille, sanoen: "Kiitän sinua, rakas Waltrud, siitä, että olet uskollisesti palvellut Adelheidiäni!"

Tyttö punastui ja sanoi: "Älä minua kiitä, rouva kuningatar, Kiitos ei kuulu minulle, sillä en milloinkaan voi maksaa kaikkea sitä, mitä olet minulle tehnyt!"

"Komeaksi olet tullut, Waltrud", sanoi kuningatar, katsellen häntä tyytyväisenä. "Olet oikea saksenilainen tyttö!"

Taaskin tyttö punastui, ja moni katse suuntautui häneen mielihyvällä, kuningattaren noin ystävällisesti häntä puhutellessa. Hän oli tullut suureksi ja voimakkaaksi, hänen kultakutrinsa olivat paksuilla palmikoilla, ja ilme hänen suurissa sinisilmissään oli onnellinen ja iloinen.

Äidin kanssa Adelheid kävi katsomassa vanhoja tuttuja paikkoja ja entisiä ystäviä. Pietari, vanha talonhoitaja, oli harmaantunut, mutta hän liikkui vielä ketteränä talossa ja vainioilla; myöskin hänen vaimonsa, kunnon Trudel, työskenteli ahkerana toimissansa. Molemmat katselivat hyvillään ja ihastuneina suloista kuninkaantytärtä, ja Adelheid nauroi.

"Vanha Pietari, etkö enää tunne minua?" hän sanoi leikillään. "Etkö muista, kuinka usein olet minua kantanut käsivarsillasi? Entäs miten lemmikkini kyyhkyset jaksavat?"

"Nuori hallitsijatar on vielä sama rakas kuninkaanlapsi kuin vuosikausia sitten", sanoi Trudel loistavin katsein. "Ja kuten ennen tahtoo vanha Trudel nopsasti valmistaa aamiaisen", ja niin hän kiirehti sisään.

Pianpa vieraat istuivat puhtaaksi hangatun pöydän ääressä, syöden Trudelin laitteita hyvällä maulla. Pietari ylläpiti puhetta, kertomalla kuningattarelle miten hänen viimeiset istutuksensa olivat onnistuneet, ja Trudel kertoi siipikarjastansa. Silloin Adelheidistä oli kuin unta, että hän milloinkaan oli ollut poissa, niin kotoiselta tuntui kaikki.

"Kuinka Jaakob, teidän poikanne jaksaa? Missä hän on?" kysyi Adelheid.

"Hän on hyvin menestynyt, rouva kuningattaren avulla", sanoi Pietari. "Ja — — —" Mutta kuningatar laski sormensa suulleen, vaitiolon merkiksi. Vanhus hymyili.

"Me lähdemme häntä katsomaan jonakuna päivänä", sanoi Bertha, ja siihen Adelheid tyytyi.

Adelheid kysyi paimentyttö Giselaa ja kuningatar ilmoitti, että hänen äitinsä oli pari vuotta sitten päässyt lepoon kaikista kärsimyksistään sekä että Gisela vielä asui samassa paikassa, ahkerasti tehden työtä käsillään. Hänen luoksensa äiti ja tytär muutaman päivän kuluttua lähtivät käymään. He ratsastivat metsänreunaa pitkin — nyt piti paimentytön mökin jo näkyä. Mutta ei vain näkynyt, turhaan Adelheid sitä etsi. Mökin sijasta hän näki suurehkon talonpoikaistalon, samankaltaisen kuin kuninkaallinen maatila, jota Pietari hoiti.

Adelheid pidätti hevosensa. "Missä on mökki, äiti kulta?"

"Ratsasta sinä edellä, niin saat sen nähdä", vastasi kuningatar hymyillen.

Tytär kannusti hevostansa, jotta mentiin eteenpäin hyvää vauhtia.

"Kas vain, sinä olet utelias", väitti kuningatar ja ratsasti yhtä nopeasti, joten he pysyivät rinnatusten.

Pian he olivatkin perillä talon luona, jonka ympärillä oli taaja aitaus. Ratsupalvelija aukaisi portin, ja he ratsastivat pihaan. Siinähän nyt oli tuo matala mökki, murattiköynnösten verhossa, valkoiseksi kalkittuna ja hauskan näköisenä. Mutta aivan sen lähellä kohosi tilava uhkea asuinrakennus siihen kuuluvine talleilleen ja latoineen. Nuori ruhtinatar oli ihmeissään. Silloin talon asukkaat astuivat ulos ovesta ja tervehtivät iloisesti korkeita vieraitansa. Etupäässä tulivat nuori isäntä ja hänen vaimonsa.

"Gisela! Jaakob!" huusi Adelheid iloisesti hämmästyen. "Äiti, miten hauska yllätys!"

Hän tervehti sydämmellisesti tätä onnellista pariskuntaa, joka kuningattaren huolenpidon kautta oli saanut sievän kotinsa. Kohta Jutta rouvan kuoleman jälkeen oli rakennustyö alotettu, mutta murattiköynnöksen peittämä pieni mökki oli kuningattaren käskystä Giselan suureksi iloksi jätetty paikoilleen. Ja sitten oli Jaakob ottanut Giselan vaimoksensa, eikä hän ketään parempaa eikä ahkerampaa olisi voinut saada, sen hän kyllä tiesi. Kuningatar piti näin huolta alamaisistaan, ja se tuli siunaukseksi ja onneksi koko maalle.

Kotona istuivat Bertha ja Adelheid usein yhdessä, lukien pyhää raamattua, jolloin Waltrud oli tarkkaavana kuuntelijana. Bertha oli tyttärensä kotiin tultua lahjoittanut hänelle latinalaisen raamatun, jonka hän oli antanut Lausannen luostarissa munkkien jäljentää Adelheidiä varten, jotta hän Italiassakin voisi viljellä kallista Jumalan sanaa. Sillä Adelheid oli yhtä taitava latinankielessä kuin äitinsäkin ja käänsi sitä saksaksi kumppanilleen. Sitten he keskustelivat luetuista asioista, ja kuningatar varoitti tytärtään, ettei hän milloinkaan sallisi sydämmensä vieraantua Jumalan sanasta. "Hädän tullen on se ainoa lohduttaja", sanoi hän, "ja onnen päivinä opi siitä palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistä, niinkuin Jeesus Kristus on tehnyt. Sillä palvelemaan me olemme tänne maailmaan tulleet, etenkin me ruhtinattaret."

Kuningas Otolta tuli tietoja Magdeburgista, jossa hänen hovinsa tätä nykyä oleskeli. Kuljeksiva luostariveli toi viestin Burgundiin. Sanoma oli surullinen: jalo Editha oli kuollut, ja hänen kuolemansa oli kovasti koskenut Otto kuninkaan sydämmeen. [Editha kuoli 946.] Joka päivä hän kävi kirkossa sillä paikalla, jossa Edithan luut lepäsivät. Hänen äitinsä Mathilda ja hänen veljensä, hurskas Bruno, koettivat häntä lohduttaa, mutta hän ei tahtonut ottaa lohdutusta vastaan. Kuitenkin oli hänelle mieluista saada pitää heitä läheisyydessään, ja sydämmensurussaan hän kuunteli vakavammin kuin ennen jumalallista sanaa, jota he hänelle lukivat, mieluimmin hänen Editha vainajansa kirjasta, joka Saksenin murteella kertoi runomittaisesti Vapahtajan elämästä. Kaikesta tästä tuo kuljeksiva veli kertoi. Myöskin Konradista hän toi tietoja, ja ne olivat hyviä. Hän oli kuninkaan suuressa suosiossa, oli urhea sotilas ja mahtavan hallitsijansa uskollinen palvelija.

Burkhardilta oli Adelheid tuonut terveisiä. Hän oli tavannut veljensä isoäitinsä Regulindan luona Uffnaussa, jossa velikin oleskeli muutamia viikkoja. St. Gallenin luostarissa hän oli ahkerimpia ja oppineimpia, ja Bertha toivoi saavansa nähdä hänet kerran Lausannen piispanistuimella. [Burkhard tuli sittemmin piispaksi Lausanneen.]

Viimein tuli myöskin tietoja Lotharista. Eräs kuljeksiva laulaja toi niitä, laulaen odottavalle morsiamelle, miten hänen kihlattunsa sydän kaipaili häntä ja miten hänen tarkoituksensa oli noutaa hänet jo pian. Vähän surunsekaisella ilolla Adelheid kuunteli, mitä vaeltava laulaja lauloi. Lothar oli hänelle kyllä rakas ja kallis, ja joka päivä hän vei sulhasensa rukouksissaan Jumalan luo, mutta vaikealta tuntui hänestä jättää äitinsä, jonka hän vasta nykyään oli saanut tavata ja jota hän nyt oli oppinut vielä paremmin ymmärtämään ja hellemmin rakastamaan kuin milloinkaan ennen. Äidille ei ollut vähemmän vaikeata eritä tyttärestään, vaikka hän paremmin osasi tunteensa peittää. Lohdutuksena oli heille molemmille se vakuutus, että heidän täällä maailmassa tuli toteuttaa Jumalan tahtoa. Nuori ruhtinatar päätti itsekseen, että hän äitinsä esimerkkiä noudattaen myöskin kaukaisessa Italiassa eläisi Herran palvelijattarena.

KUUDES LUKU

Italiassa

Taaskin oli runsaammin kuin vuosi kulunut. Paviassa, hallituskaupungissa, oli Italian nuoren kuninkaan loistava hovi. Tämä komeus ja loisto ei miellyttänyt nuorta yksinkertaisuuteen ja vaatimattomuuteen tottunutta kuningatarta. Hän oli kuitenkin onnellinen keskellä vierasta ympäristöänsä, sillä hänen tyytyväinen mielensä mukautui epäsuotuisiinkin oloihin. Hugo kuningas oli kuollut vuosi sitten, eikä kansa häntä kaivannut, sillä hän oli itsekkäällä vallanhimollaan ja mielivaltaisuudellaan kylvänyt vihaa ja vastenmielisyyttä. Hänen oli myöskin täytynyt jakaa kuninkuutensa erään anastajan, Ivrean rajakreivin kanssa, joka riisti itsellensä kuningasvallan, jotta Hugolle jäi ainoastaan kuninkaan arvo.

Tämän surullisen sekasorron aikana oli Lothar isänsä kuoleman jälkeen noussut valtaistuimelle. Kuninkaan arvo ja nimi hänellä oli, mutta kuninkaan vallan ja hallituksen otti häneltä kunnianhimoinen rajakreivi Berengar, vaikka vasten kansan tahtoa, sillä se rakasti Lotharia.

Sellainen tila ei ollut helppo nuorelle kuninkaalle, ja hän mietti, miten aikaa myöten saisi olot muuttumaan. Vielä hänen täytyi odottaa, kunnes oikea hetki tulisi. Ilo nuoresta suloisesta puolisosta ja myöskin hänen luonnollinen reipasmielisyytensä estivät häntä joutumasta alakuloisuuteen ja kärsimättömyyteen. Nuori kuninkaallinen pari eli onnellista elämää, sillä he rakastivat toisiansa sydämmestänsä. Jumala oli antanut heille tyttösen, ja pieni Emma kasvoi ja varttui äidin ja uskollisen Waltrudin hoitamana. Waltrud oli seurannut nuorta valtijatartaan, ja hyvästijättäessään oli Bertha liikuttavin sanoin uskonut Adelheidin hänen hoimiinsa: "Pidä huolta lapsestani, aarteestani", oli hän lausunut. "Vieras on maa, jonne hän joutuu, vieraita hänelle ovat sen tavat. On vaarallista asua italialaisten maassa. Sinulle tahdon sen sanoa, lapseni ei tiedä kaikesta. Viekkaita ja kavalia ovat italialaiset, ja moni on sinne lähtenyt ikänä palaamatta. Minun isä raukkani, herttua Burkhard, joutui siellä salamurhaajan uhriksi. Olen levoton lapsestani. Sinä olet uskollinen, varjele häntä, Waltrud! Ja jos jokin paha uhkaa häntä, ilmoita se minulle. Suuri taivaan Jumala suojelkoon teitä pyhien enkeleinsä kautta, teitä molempia lapsiani sekä hyvää Lotharia, jolla on uskollinen ja vilpitön sydän!"

Waltrud kätki nämä sanat sydämmensä syvyyteen ikäänkuin kuninkaallisen hyväntekijättärensä pyhänä testamenttina. Hän piti huolta nuoresta hallitsijattarestaan, ei palvelijattarena, vaan kuin rakastavana vanhempana sisarena. Samoin Adelheid kohteli häntä ystävättärenä eikä palvelijana; hänhän oli muisto kalliista lapsuuskodista.

Uskollisesti toteuttaen omaa päätöstänsä ja äitinsä kehoitusta, koetti nuori kuningatar uudessakin kotimaassaan palvella kanssaihmisiänsä. Kuten hän oli oppinut äitinsä esimerkistä, piti hän itse silmällä kaikkia talon toimia, työskennellen uutterasti mukana. Hallitsijattaren huomio riitti kaikkialle. Linnan palvelijat tiesivät sen, mutta he tiesivät myöskin, että ystävällinen, hellä katse heitä seurasi, ja kuningattaren sanat soivat lempeiltä silloinkin, kun hänen täytyi heitä oikaista. Pian he rakastivat ja kunnioittivat hallitsijatartansa niin, kuin eivät muita milloinkaan olleet rakastaneet.

Ulkopuolella kotia, kaupungin köyhien joukossa Adelheid joka päivä teki armeliaisuuden työtä, ja Waltrud oli hänen apunaan käynneillä köyhien ja kärsivien luona. Ihmetellen kansa katseli noita kahta naista, jotka vaatimattomasti puettuina, kori käsivarrella rohkeasti suuntasivat askeleensa köyhimpiin ja etäisimpiin kaupunginosiin.

Lothar tiesi Adelheidinsä toimista ja oli niistä iloinen. Usein hän kehoitukseksi ilahutti häntä, lahjoittamalla hänelle hopeata tai kultaa. Hellästi huolehtien rakkaasta puolisostaan hän myös aina lähetti uskollisen palvelijan seuraamaan hänen askeleitansa, jotta hänellä olisi varalla suojelija vaaran sattuessa.

Ei siis ollut ihme, että Pavian asukkaiden sydämmet sykkivät ihastuksesta heidän kuningatartansa kohtaan. Maine hänen hyvyydestään ja lempeydestään levisi pian koko ylä-Italiaan ja tuli myöskin Veronaan rajakreivi Berengarin ja hänen puolisonsa Willan korviin. Epämieluista oli heille, että tätä vierasta kuningatarta näin kiitettiin, sillä heidän pyrintönsä oli voittaa itselleen vallan mukana myöskin kuninkaan nimi ja kunnia. Ja nyt kunnianhimoinen Willa pelkäsi, että Adelheid olisi hänelle tulevaisuudessa voittamattomana esteenä hänen itsekkäiden aikeittensa perille saattamisessa. Sillä kansan rakkaus kiintyi, kuningattaresta lähtien, myöskin yhä enemmän hänen puolisoonsa, nuoreen kuningas Lothariin. Juonitteleva kilpailijapari aprikoitsi, miten kuitenkin voisi anastaa itsellensä kruunun. Mutta niin moninaista kuin Berengar ja Willa tuumivatkin, tuntui siltä, että kansan suosio liian suuressa määrässä oli kuningas Lotharin puolella. He ymmärsivät, etteivät he Italiasta milloinkaan saisi kannatusta. Silloin kävi tuon jumalattoman Berengarin samoin kuin ennen kuningas Ahabin: hän oli pahoilla mielin, pani maata vuoteellensa eikä syönyt, vaan käänsi poispäin kasvonsa. Hänen puolisonsa Willa, samoin kuin Ahabin puoliso Isebel, oli täynnä pahoja neuvoja ja sanoi hänelle:

"Et sinä koskaan tule Italian kuninkaaksi, niin kauan kuin tuo Lothar elää. Mutta kentiesi hän pian kuihtuu ja kuolee; luulenpa, että hänellä on kova päänsärky ja että hän kärsii kuumekouristuksista. Se tauti on vaarallinen, moni on äkkiä temmattu pois sellaisten kouristusten takia. Ajattele vain saksalaista kuningas Arnulfia. Ole siis rohkealla mielellä, vielä on toivo, että saat mitä tahdot."

Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin rajakreivi kreivittärensä keralla lähti Mailandin kaupunkiin omaan linnaansa. Hän tahtoi viettää komeat pidot poikansa Adalbertin kunniaksi, asettaen hänet hallitsijakumppanikseen. Maan suurmiehet ja ylimykset olivat kutsutut sinne, ja jotta juhlat tulisivat loistavammiksi kuin mitä milloinkaan näihin asti oli nähty, lähetti Berengar valitun joukon Lothar kuninkaan luo, pyytäen sanansaattajainsa kautta, että kuningas suosiollisesti omalla ja rakastettavan puolisonsa läsnäololla kunnioittaisi ja kohottaisi näitä pitoja, siten ihastuttaen uskollisen vasallinsa sydäntä. Kutsumus tuntui ystävälliseltä ja nöyrältä, ja Lothar, joka pitkällisen riidan tähden oli pysynyt poissa rajakreivin luota, lupasi nyt tulla. Hänelle oli mieluista, että Berengar tarjosi hänelle kätensä kireitten välien lopettamiseksi.

Pidot vietettiin mahdollisimmalla komeudella ja loistolla. Suurta kunniaa osotettiin nuorelle kuninkaalle ja hänen ihastuttavalle puolisolleen, ja imartelevin sanoin vakuutti Berengar tavan takaa kuninkaalle uskollisuuttaan, sillä välin kuin viekas Willa koetti voittaa kuningattaren suosiota.

Mutta kuningattaren mielestä olo Mailandissa kävi raskaaksi, ja hän toivoi takaisin kotiinsa, hiljaisiin olinpaikkoihinsa. Hän tunsi myöskin hyvin, ettei hän koskaan voisi luottaa Berengariin eikä Willaan, joitten liehakoitsevat sanat hänen sydämmellensä tuntuivat vastenmielisiltä. Adelheid muisteli, mitä isänsä oli sanonut italialaisten viekkaudesta, hän muisti myöskin isoisänsä salamurhan, ja hänen sydämmensä vapisi, kun hän ajatteli puolisoansa, — miksi, sitä hän ei tietänyt. Pitojen viimeisenä iltana, joka oli kaikista loistavin, tarjosi rajakreivi itse kultamaljan kuninkaalle ja piti koreasanaisen puheen kuningasparin ja rajakreivillisen pariskunnan välillä uusitun ystävyysliiton ylistykseksi.

Seuraavana aamuna kuningatar rupesi toimittamaan poislähtöä. Hän kaipasi lastansa, jonka hän oli jättänyt uskollisen hoitajan haltuun, sillä Waltrud oli matkustanut mukana Mailandiin. Kuningas Lotharkin palasi kotiin. Hän oli väsynyt, päätä särki, ja koko ruumiissa tuntui ikäänkuin lyijynpaino. Berengar itse saattoi heidät kaupunginmuurien ulkopuolelle. Sitten hän jätti jäähyväiset kauniilta helisevin sanoin, ja kuningaspari lähti kotimatkalle, kumpikin iloisena siitä, että olivat jättäneet kaupunginmuurit taakseen ja jälleen päässeet ulos avaraan, raittiiseen ilmaan, jossa voi hengittää esteettömästi, vapaana kaikesta painosta, joka heitä juhlissa oli rasittanut.

Iloisin oli Waltrud siitä, että he nyt onnellisesti olivat päässeet pois kaupungista, ja kuten hän toivoi, ilman vahinkoa. Uskollisesti hän oli yötä ja päivää vartioinnut hallitsijatartansa, muistaen Bertha kuningattaren viimeistä pyyntöä. Mutta kuninkaan muoto sai hänet levottomaksi. Raitis aamutuuli kohotti tuskin punanhiventäkään hänen kalpeille poskillensa. Väsyneesti ja veltosti hän nojautui matkavaunujen selkänojaa vasten, — hän, tuo nuorekkaan reipas sankari, joka ei milloinkaan ollut sairastanut eikä väsymyksestä mitään tietänyt. Adelheid istui hänen vieressään ja kääntyi tutkivasti häntä katsomaan, ihmetellen hänen äänettömyyttänsä.

"Sinulla on päänsärkyä, Lothar", sanoi hän hellästi. "Nojaudu olkaani vasten, kuten isän oli tapana nojautua äidin olkapäähän, milloin hän oli väsynyt."

Lotharin pää vaipui raskaana hänen olkansa nojaan, ja Adelheid tuki häntä pehmeällä käsivarrellaan. Sydämmestään hän rukoili Vapahtajaa Jeesusta Kristusta, että hän auttaisi tätä rakastettua puolisoa ja antaisi heidän onnellisesti saapua kotiin. Äänettöminä ja surullisina he jatkoivat kotimatkaansa.

Kun he lähenivät Paviaa, kävi kuningas vähitellen virkeämmäksi.

"Nyt se on ohi", sanoi hän, ojentautuen ja pyyhkäisten kädellään otsaansa. "En milloinkaan ole tuntenut sellaisia tuskia, tuntui ikäänkuin olisin saattanut tulla hulluksi. Pikku raukka, minä olin raskas taakka sinulle."

"Rakas taakka!" sanoi Adelheid, tarttuen hänen käteensä. "Pian pääsemme kotiin, ja silloin minä sinua hoidan, niin että tulet terveeksi."

Lothar hymyili. "Toivon, ettei hoitosi enää ole tarpeen, sillä nyt olen paljon parempi. Mistä lienen tullut tällaiseen tilaan? Se alkoi vasta illalla."

Silloin raikuivat vaunuja seuraavan kuninkaallisen henkivartiaston torvet, ja tervehdyksiin vastattiin Paviasta samoin torvien toitotuksilla. Kuningaspari oli saapunut perille.

SEITSEMÄS LUKU

Mestarin jäljissä

Suuri ilo vallitsi linnassa, kun nuori pari oli saapunut kotiin. Pieni tyttö oli hyvin viihtynyt uskollisen hoitajansa huostassa. Nuori kuningatar oli onnellinen siitä, että hän jälleen oli kotona, mutta hänen puolisonsa tila tuotti hänelle huolia. Hän näytti kalpealta ja katse oli väsyneempi kuin ennen, vaikka hän ei vaivoja valittanut. Halukkaimmin hän oleskeli puolisonsa kodikkaassa huoneessa, hänen ja pikku tyttärensä seurassa.

"Waltrud", sanoi Adelheid kerran uskotulleen, "mene sinä yksin meidän köyhiemme luo, minä jään kuninkaan seuraksi. En saata jättää häntä, ennenkuin hän paranee taas. Olen levoton siitä, että hän on noin äänetön ja väsynyt. Käske jonkun palvelijan tulla sinua saattamaan."

Waltrud viipyi kauan ulkona. Oli jo iltapäivä, eikä hän vieläkään ollut kotiin saapunut, ja Adelheid rupesi jo pelkäämään, että hänelle jotakin oli tapahtunut. Silloin hän kuuli tutut askeleet viereisestä huoneesta ja kiirehti sinne, mutta seisahtui pelästyneenä kynnykselle, sillä Waltrud näytti kovin kiihtyneeltä. Hiljaa sulki kuningatar oven, jotta kuningas ei häiriintyisi, ja meni sitten Waltrudin luo.

"Mikä sinua vaivaa, Waltrud? Onko sinulle jotakin tapahtunut?"

"Oi valtijatar, olen nähnyt hänet!" ähkäsi hän.

"Kenen?"

"Aamos juutalaisen."

Tyttö lankesi polvilleen kuningattaren tuolin viereen, painoi päänsä käsinojaa vasten ja itki. Vielä hän näytti olevan aivan poissa suunniltaan.

Täynnä osanottoa katseli häntä Adelheid, tarttui hänen käteensä ja puhui hänelle lohduttavia sanoja.

"Älä pelkää, sinä olet kuninkaan suojeluksessa. Tuo häijy mies ei voi tehdä sinulle mitään pahaa. Sinä tiedät, että me sinua suojelemme."

"Valtijatar, ei siitä ole kysymys."

Ja Waltrud nousi ylös.

"Kerro sitten, mitä on tapahtunut."

Ja tyttö kertoi. Hän oli käynyt siinä kaupunginosassa, jossa köyhät asuvat. Kun hän jo oli viimeisen käyntinsä suorittanut, kuuli hän äkkiä eräältä poikkikadulta äänekkäitä huutoja ja kirkunaa, joka muuttui mellakaksi; ja hän koetti mitä pikimmin päästä sieltä pois palvelijan kanssa, joka häntä saattoi. Silloin huudettiin heidän takanaan: "Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni hänet! Lyökää hänet kuoliaaksi! Älkää päästäkö häntä!" Waltrud katsoi taaksensa. Eräs vanha mies juoksi kuten ajettu metsänotus. Hän kompastui, nousi ja juoksi taas epätoivoisessa hädässä, koko hurja joukko kintereillään. Tytön tuli vanhusta sääli, ja hän astui rohkeasti takaa-ajajien eteen.

"Antakaa vanhuksen olla", sanoi hän. "Koko joukko yhtä vastaan! Mitä hän on teille tehnyt? Näettehän, ettei hän teille mitään voi!"

"Hän on juutalainen eikä kuulu meidän kaupunginosaamme! Hän on ryövännyt kristityn lapseni" Näin he huusivat toinen toistansa kovemmin.

"No nyt hän on satimessa, älkää laskeko häntä enää uudestaan irti!" kuului toisaalta vimmainen melu.

Pakoon hän ei voinutkaan päästä. Joukko palasi raahaten häntä. Hänen käsivartensa riippuivat tarmottomina, toinen sääri oli poikki, mies oli tainnoksissa.

Useimmat tunsivat Waltrudin ja kunnioittivat häntä lempeän kuningattaren avustajana hänen armeliaisuustoimissaan. Sen vuoksi he kuuntelivat, kun hän heitä puhutteli ja nuhteli heitä heidän kovuudestaan vanhaa miestä kohtaan. Mutta eivät he kuitenkaan mieltänsä muuttaneet.

"Hän tahtoo myrkyttää kaivot, lyökää hänet kuoliaaksi!" kuului taaskin ääni joukosta huutavan.

"Ei suinkaan", vastasi tyttö varmasti. "Tuokaa tänne vanhus ja kuulkaa mitä hän sanoo."

Muutamat raahasivat hänet esille, mutta hän oli enemmän kuolleen kuin elävän näköinen. Hänen valkoiset hiuksensa olivat veriset ja likaiset ja peittivät osan kasvoista; myöskin pitkä harmaa parta oli veren tahraama. Miehen pää oli varmaankin pahoin haavoittunut. Waltrud katseli häntä säälien, ja omituisia muistoja heräsi hänen mielessään.

"Tuokaa tänne vettä", käski hän, "jotta hän herää tainnoksistaan. Te olette pahoin häntä pidelleet; pelkään, tokko hän toipuukaan. Ajatelkaa, että olette kristityitä ihmisiä. Luuletteko, että Herra Jeesus Kristus on hyvillään, kun te noin olette käyttäytyneet vanhaa miestä kohtaan, vaikka hän onkin juutalainen?" sanoi hän moittien.

He olivat vaiti, sillä saksenilaisen tytön vakavuus vaikutti noihin raakoihin mieliin. Miehelle annettiin vettä, ja lähimpänä-seisojat kostuttivat hänen huuliaan ja pesivät veren hänen hiuksistaan ja kasvoistaan.

"Hän virkoaa", he sanoivat. "Kas, nyt hän aukaisee silmänsä."

Waltrud astui lähemmäksi. Katse vanhuksen silmistä kohtasi häntä. Ne olivat samat silmät, joita hän lapsuutensa ajoista asti ei milloinkaan ollut unohtanut. Veri kuohahti hänen sydämmessään, ja hänen poskensa kuumenivat. Kaikki ne kärsimykset, jotka tuo onneton mies oli hänelle tuottanut, muisti hän tällä hetkellä, ja hänen päätänsä pyörrytti, mutta hän hillitsi itsensä kansan tähden.

"Kysykää mieheltä, missä hän asuu", sanoi hän. "Kentiesi hän on tajuissaan. Kantakaa hänet asuntoonsa. Jos hän on lapsen ryöstänyt, niin löydätte sen sieltä."

Tämän väkijoukkokin ymmärsi oikeaksi, ja he kävivät käsiksi vanhukseen, vaikka vastahakoisesti. Kun Waltrud sen huomasi, sanoi hän palvelijallensa:

"Menkäämme mekin mukaan. Ryhdy toimeen sinäkin, siitä kuningatar pitää."

Vanhus oli heikolla äänellä ilmoittanut asuntonsa ja oli sitten jälleen vaipunut tiedottomaan tilaan. Veri pisarteli lakkaamatta hänen päässään olevasta haavasta.

Kuninkaallinen palvelija tarttui häneen, muutamat muut seurasivat esimerkkiä, ja niin he kantoivat hänet ahtaita ja likaisia katuja pitkin hänen huoneeseensa. Sisään he pääsivät avaimilla, jotka he löysivät hänen taskuistaan. Huone oli pimeä ja ummehtunut. Kurja olkivuode oli toisessa nurkassa, sen vieressä lukittu arkku ja huoneen keskellä karkeasti kyhätty pöytä ja horjuva tuoli. Käytettyjä vaatteita riippui seinillä kaikkialla ympäri huonetta; ne olivat nähtävästi myyntitavaraa. Mutta ei merkkiäkään mistään elävästä olennosta näkynyt, vaikka he kuinkakin olisivat etsineet. Pettyneinä he lähtivät pois, ainoastaan Waltrud ja palvelija jäivät jäljelle. Tyttö repi vaatekappaleista palasen ja sitoi sillä vanhuksen päässä olevan haavan. Sitten hän katsoi ympärilleen tuumien mistä saisi apua. Matalan oven ulkopuolella oli muutamia puolikasvuisia tyttöjä, jotka uteliaina kurkistivat sisään. Ne olivat juutalaiskorttelista, ja kun kansanjoukko oli hajaantunut, olivat he uskaltaneet hiipiä esiin piilopaikoistaan. "Asutteko te tässä talossa?" kysyi Waltrud.

Vastaamatta he tuijottivat tuohon vieraaseen tyttöön, mutta vihdoin yksi heistä, tehden merkitsevän liikkeen kädellään, sanoi: "Tuolla vastapäätä."

"Kutka vielä siellä asuvat?"

Taaskin sama äänettömyys, kunnes Waltrud toisti kysymyksensä. Silloin vastasi sama tyttö, joka äskenkin oli puhunut:

"Rebekka muori."

"Mikä on sinun nimesi?"

"Ester." Hän oli oikea laiminlyödyn lapsen perikuva, likainen, kaikkea järjestystä vailla; ja hänen pikimustat hiuksensa, kampaamattomat ja takkuiset, riippuivat kasvojen ympärillä, joista mustat silmät suurina tuikkivat.

"Tahdotko mennä pyytämään Rebekka muoria tänne, Ester?" kysyi Waltrud ystävällisesti, ja tyttö totteli.

Kutsuttu tuli pian. Hän oli vanhanpuoleinen nainen, joka epäluuloisesti katseli vieraita.

"Me tahtoisimme vain sinun apuasi tälle vanhalle miehelle", selitti Waltrud. "Voitko pitää huolta hänestä ja antaa hänelle ruokaa ja juomaa, kun hän jälleen virkoaa? Hän on kurjassa tilassa, kuten näet."

Silloin muijan kieli pääsi liikkeelle, ja hän puhkesi valittamaan: "Oi, voi, isä Aamos, mitä sinulle on tapahtunut?"

"Onko hän sinulle sukua?" kysyi Waltrud.

Vaimo pudisti päätään, jatkaen valitustaan: "Kuollut hän on! Kuollut hän on!"

"Ei, hän ei ole kuollut", sanoi tyttö. "Tahdotko hoitaa häntä niin, ettei hän kuole hoidon ja ruoan puutteeseen?"

"Rebekka raukalla ei itselläänkään ole mitään!" valitti muija, "mutta minä tahdon pitää huolta hänestä sen verran kuin saatan."

"Hän kuuluu sinun kansaasi, ajattele sitä", sanoi Waltrud. "Tässä on rahaa. Osta mitä hänelle on tarpeellista. Kentiesi sinun täytyy lähteä tuomaan lääkäriä. Katso myöskin haavaa ja hoida sitä, jos osaat. Minun täytyy nyt mennä."

Ahneudesta säihkyivät muijan silmät, kun hän näki hopearahat. Waltrud havaitsi sen ja sanoi varoittaen: "Se on häntä varten, pidä huolta siitä, että hän saa mitä hän tarvitsee. Minä tulen takaisin."

Sitten hän sanoi hyvästi ja meni pois palvelijan seuraamana. —

Adelheid oli ääneti kuunnellut Waltrudia. Nyt hän liikutettuna sanoi: "Waltrud, Vapahtaja on antanut sinulle tilaisuuden koota tulisia hiiliä vihollisesi pään päälle, kuten evankeliumissa sanotaan, ja sinä olet sen tehnyt."

"Valtijatar", sanoi Waltrud, "älä minua kiitä, sillä sydämmeni tunteet eivät ole täynnä rakkautta. Mitä olen tehnyt, se minun täytyi tehdä, se oli velvollisuuteni. Mutta kaikki paha, millä tämä mies on minua kiusannut, heräsi taas muistiini. En ole rakkaudesta häntä auttanut, vaan velvollisuudesta. Sydämmessäni tunnen kaunaa ja vastenmielisyyttä, kun ajattelen taaksepäin noita vanhoja aikoja. Se minua huolestuttaa."

Kuningatar syleili itkevää tyttöä hellästi.

"Minun mielestäni sinä tuomitset itseäsi liian ankarasti. Olethan sinä kuitenkin täyttänyt Vapahtajan käskyn; 'Tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat.' Olethan sinä pelastanut hänen henkensä. He olisivat lyöneet hänet kuoliaaksi."

Waltrud pudisti päätään. "En tietänyt, että se oli hän. Kun hänet isä Aamokseksi tunsin, olin hänet jo pelastanut. Kentiesi muuten olisin menetellyt toisin enkä auttanutkaan häntä."

"Vapahtaja on siis näin selvästi varjellut sinua tekemästä rikosta. Kiitä häntä siitä!"

"Luuletko, että hän minua varjeli? Ah valtijatar, kuinka vaikea minun nyt olisi olla, jos olisin jättänyt juutalaisen noitten raakojen ihmisten käsiin! En milloinkaan saisi rauhaa. Olen kiitollinen siitä, ettei niin käynyt. Mutta en voi rukoilla tuon jumalattoman miehen puolesta."

"Sen opit kyllä vielä", vakuutti Adelheid varmasti. "Muista ristiinnaulittua Vapahtajaa, miten hän rukoili vihamiestensä puolesta."

"Isä, anna heille anteeksi", lausui Waltrud vakavasti. "Kun hän niin saattoi puhua Isälleen, silloin oli hän jo itse antanut heille anteeksi ja rakasti heitä; ja kumminkin he olivat tehneet hänelle enemmän pahaa kuin Aamos juutalainen minulle. Ah valtijatar, en milloinkaan ajatellut niinä vuosina, jolloin olin hiljaisuudessa iloisena sinun ja äitisi kanssa yhdessä, että olisi näin vaikea antaa anteeksi ja rakastaa vihollisiansa! Minä luulin, että olin jo antanut anteeksi. Mutta minä tahdon oppia sitä tekemään. Valtijatar, lupaathan että huomenna taas saan mennä hänen luoksensa?"

"Mene, mutta yksinäsi et saa lähteä, palvelijan täytyy saattaa sinua. Ota mukaasi myöskin voidetta ja vanhaa pellavaista liinavaatetta haavansiteeksi sekä virkistävää juomaa sairaalle. Ehkä laupias Jumala antaa hänelle vielä armonaikaa. Mutta sinua, uskollinen Waltrud, siunatkoon Herra!"

Seuraavana päivänä Waltrud meni vanhuksen luo. Hänen sydämmensä oli rohkea ja rauhallinen. Hän oli vastaanottanut anteeksiannon armoa ja rakkautta, ja kaikki katkeruus oli hälvennyt pois.

Hän tapasi miehen kuluttavassa kuumeessa. Levottomasti hän käänteli itseään kovalla vuoteellaan ja valitteli. Rebekka muori oli kutsunut lääkärin, ja tämä oli selittänyt, että haava päässä oli hengenvaarallinen. Hän ei tietänyt paljon neuvoa, ja vanhus kieltäytyi yksipäisesti ottamasta lääkettä. Poikkimenneen säären oli lääkäri sitonut jotakuinkin. Waltrud istui vuoteen viereen ja kostutti kylmillä kääreillä polttavaa otsaa. Hän toimitti myöskin, että ummehtuneeseen huoneeseen laskettiin raitista ilmaa. Sairas kävi pian levollisemmaksi, mutta hänen puheensa oli sekavaa, hän houraili eikä tuntenut ketään.

Mutta Rebekka ei nyt enää pelännyt vierasta neitiä. Tuo vaalea olento, joka oli hiljainen ja lempeä, näytti hänestä Jehovan lähetiltä, ja mielellään hän teki, mitä Waltrud määräsi.

Muutama päivä kului tällä tapaa. Neljäntenä päivänä kuume väheni, ja ensi kerran mies tiesi, missä hän oli. Rebekka muorin hän tunsi, mutta vierasta tyttöä hän katseli kysyvästi ja levottomasti. Monta pitkää vuotta oli kulunut siitä, kun hän luolan luona jätti tytön, ja nämä vuodet olivat hänet muuttaneet lapsesta neitoseksi.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän, aikoen nousta istumaan, mutta vaipui taas alas huudahtaen tuskasta, sillä jokainen liike koski sidottuun sääreen.

Tyttö rauhoitti häntä lempeillä sanoilla, kostutti hänen otsaansa ja antoi hänelle virvoittavaa juomaa. Sairas oli liiaksi voimaton jaksaaksensa puhua. Taaskin hän ummisti silmänsä, ja pian hän oli nukahtanut. Waltrud nousi hiljaa mennäksensä kotiin. Ovella antoi hän Rebekalle suuren hopearahan ja käski hänen jälleen kutsua lääkäriä.

Kun hän seuraavana päivänä tuli takaisin, odotti vanha Rebekka häntä kynnyksellä.

"Valtijatar, anna minun puhua kanssasi, ennenkuin menet sisälle. Hän kyllä on tajussaan, mutta hän käyttäytyy niin kummallisesti. Oppinut tohtori on täällä, mutta hän sanoo, että ei ole mitään toivoa, sillä isä Aamos on niin vanha ja heikko. Kuollahan meidän kaikkien täytyy, toisen ennen, toisen myöhemmin, ja hän on mielestäni jo kyllin vanha. Mutta hän ei tahdo kuolla. Hän tahtoisi mieluummin jäädä tänne maailmaan, vaikka hänen elämänsä on ollut hyvin kurja."

Tämä oli ensi kerta kuin Rebekka näin suoraan puhui vanhuksesta. Waltrud kysyi: "Kuinka kauan hän on asunut täällä? Ja mitä tointa hänellä on ollut?"

"Kaksi vuotta sitten hän tuli kaupunkiin. Hän on viettänyt raskasta, vaivalloista elämää, niinkuin yleensä me kaikki, kaupustellen vanhoja vaatteita, joita hän osti halvalla. Aina hän oli yksin. Teidän kansanne on siinä luulossa, että hän on varastanut lapsia, mutta ei asian laita ole sellainen, vanha Rebekka puhuu totta. Olen usein elämässäni valehdellut, mutta sinulle en voi valehdella, sinä olet kuten Jumalan enkeli."

"Miksi hän siis tuli kristittyjen kadulle?"

"Ainoastaan tehdäksensä kauppaa. Ennen", jatkoi hän, "on isä Aamoksella ollut toisenlaista tointa, joka on tuottanut hänelle paljon rahaa. Mihin hän sen on kuluttanut, siitä ei hän ole kertonut vanhalle Rebekalle. Mutta hän on paljon matkustanut ja nähnyt monta maata, on asunut Unkarissa ja muhamettilaisten maassa. Nyt hänelle tulee viimeinen matka — kentiesi jo muutaman päivän päästä. Silloin hän joutuu isäinsä luo, mutta hän ei tahdo vielä. Hän on myöskin kysynyt sinua, valtijatar, mutta ei tietänyt nimeäsi."

Tämä oli tytöstä mieluisaa. Hän astui hiljaa huoneeseen. Mies kääntyi hänen puoleensa. "Kuka olet?" oli hänen ensimmäinen kysymyksensä. "Ja mitä tahdot isä Aamokselta? Isä Aamoksella ei ole yhtään rahaa."

"Mies raukka, minä en tarvitse rahojasi. Minulla on kaikkea mitä tarvitsen. Tahdon auttaa sinua. Kun sinua vainottiin ja sinä kaaduit, tulin luoksesi ja toimitin, että sinut kannettiin kotiisi. Tässä annan sinulle virkistävän juoman."

"Se on tekevä minut terveeksi. Isä Aamos ei vielä tahdo kuolla. Mutta miksi sinä tulet tänne?" kysyi hän epäluuloisena. "Sinä et kuulu meidän kansaamme."

"Minun kuningattareni lähettää sinulle tämän virkistävän juoman."

"Kuningatar on hyvä, olen kuullut sanottavan."

Voimattomana hän vaikeni, mutta hänen ajatuksensa askarsivat asioissa, jotka eivät olleet juuri hauskaa laatua. Äkkiä hän puhui taas: "Oppinut tohtori sanoo, että isä Aamoksen täytyy kuolla. Mitä hän tietää? Isä Aamos ei vielä tahdo kuolla, Oi, miten paljon pahaa he ovat tehneet, ne pahat ihmiset! Hätyyttäneet kuoliaaksi vanhan miehen, joka ei milloinkaan ole koskenut hiuskarvaan ainoankaan lapsen päässä. Oi, voi minua!"

"He tekivät kovin pahoin", vastasi Waltrud lempeästi. "Mutta", jatkoi hän, "ajattele loppuasi, vanha mies, jotta suuri Herra, joka taivaassa asuu, voisi ottaa sinut sinne!"

"Noin puhui äitini minulle, kun olin vielä poikanen", sanoi hän ihmetellen. "Lempeä oli hänen äänensä, kuten sinun nyt, ja kuitenkin toisenlainen. Mutta sinun äänesi, — missä olen sen kuullut?"

Hän ajatteli ajattelemistaan, mutta tyttö keskeytti hänen ajatusjuoksunsa.

"Lääkäri on sanonut että loppusi on lähellä, sen tiedät. Mutta tiedätkö myöskin, onko Jumala sinulle armollinen?"

Vanhus käänteli itseään edestakaisin. Hänen kasvoissaan kuvastui kova tuska.

"Jos tulen terveeksi, tahdon täyttää Jehovan kaikki käskyt", sanoi hän.

"Mies raukka, mutta ellet tule terveeksi? Olet vanha ja heikko sekä kovin sairas. Jumalan käskyjä vastaan olet rikkonut, sitä et milloinkaan voi sovittaa. Rukoile kuningas Daavidin tavoin, niinkuin hän rukoili, kun hän oli syntiä tehnyt: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen, pyyhi pois minun rikokseni ja pese minut puhtaaksi pahastateostani.' Tunnethan sanat?"

Kyyneleet vierivät vanhuksen kuihtuneita kasvoja pitkin. "Äitini, minun äitini. Noin hänkin puhui viimeisillä hetkillään. Sano ne sanat vielä kerran!"

Tyttö toisti hitaasti samat sanat, ja vanhus lausui ne hänen jäljissään. Hän kävi vähän levollisemmaksi.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän yhtäkkiä jälleen. "Kuka on lähettänyt sinut lohduttamaan vanhaa miestä?"

"Jumala on minut lähettänyt", vastasi tyttö. "Hän rakastaa sinua,"

"Ei, Ei! Ei!" huudahti mies liikutettuna. "Hänen vihansa on suuri, en ole pitänyt hänen käskyjänsä, en ole huolinut hänen laistansa. Hän suuttuu hirmuisesti."

"Hänen armonsa on suurempi kuin hänen vihansa. Hän upottaa syntisi meren syvyyteen, jos sinä niitä kadut."

Sairas voihki, ja tyttö valmistautui lähtemään. Vanhus tarttui hänen käteensä. "Tuletko takaisin?" Tyttö lupasi tulla. "Mutta tule pian!" pyysi sairas tuskallisesti.

* * * * *

Adelheid oli tällävälin kovin odottanut Waltrudia, ja hänen tultuaan kuunteli hän osaaottavasti, mitä tytöllä oli kerrottavaa. Kuningatar itse oli syvästi murheellinen ja huolestunut, sillä Lothar ei vielä ollut terve, eivätkä lääkkeetkään tehneet nähtävää vaikutusta. Waltrud otti osaa kuningattaren huoleen ja rukoili hänen rakkaan puolisonsa puolesta. Se oli suureksi lohdutukseksi kuningattarelle. Kuitenkin hän jo seuraavana päivänä lähetti ystävättärensä sairaan juutalaisen luo, sillä hän arveli, että miehen loppu ei ollut kaukana. Juutalainen ilostui tytön tulosta ja pyysi heti: "Puhu enemmän minulle Jehovan armosta." Sen hän tekikin.

"Miten minä voin tekojani parantaa?" sanoi hän taas. "Olen taistelutanterella ryöstänyt öisin, siellä missä kuolleet ja haavoitetut makasivat; varastanut olen taloissa ja pettänyt kaupoissa. Jehovan käskyjä en ole seurannut. Olen myöskin varastanut ja myynyt lapsia. Viimeinen oli eräs tyttö; häntä minä usein pieksin, jopa niinkin, että hän verta vuoti. Kun hän oli melkein kuollut, niin minä hänet myin. Nyt ei hän varmaankaan enää elä. Hänen äänensä, niin, nyt sen tiedän, se kaikui melkein samanlaiselta kuin sinun!"

"Ehkä hän elää vielä", sanoi Waltrud hiljaa.

"Jos hän vielä eläisi? — Minulla on rannerengas, joka on hänen omaisuuttaan. Se on harvinainen koriste."

Hämmästyen Waltrud kysyi: "Missä sinulla on rannerengas?"

Puolittain epäluuloisena katsoi juutalainen tyttöön, mutta vihdoin hän sanoi: "Sinä saat sen tietää. Sinä olet ollut hyvä isä Aamosta kohtaan. Se on tuolla laatikossa."

"Anna minun katsella sitä", pyysi tyttö vapisevalla äänellä.

Levottomana mies väänteli itseään vuoteessaan. Hänestä tuntui vaikealta antaa kenenkään nähtäväksi aarteitaan, joita hän vuosikausia oli tarkoin pitänyt kätkössä ja joista hänen sydämmensä ei voinut vielä kuoleman portillakaan oikein irtaantua. Tyttö istui siinä kiihkeässä odotuksessa. Vihdoin hän kysyi:

"Oliko tytön nimi, josta puhuit, Waltrud?"

Kuten salaman koskettamana hätkähti mies. Hänen silmänsä avautuivat, kasvot kävivät vielä entistään kalpeammiksi ja hän soperteli: "Mitä sinä hänestä tiedät — Waltrudista?"

Tyttö laski kätensä lempeästi vanhuksen käsille, jotka vapisivat hänen mielensä järkkymyksestä, ja sanoi:

"Ole levossa, vanha mies, ole aivan levollinen. Sinulle ei mitään pahaa tapahdu. Waltrud on antanut sinulle anteeksi, minä sen tiedän, sillä minä olen Waltrud."

Nyt oli mies kovin murtunut. Siinä silmänräpäyksessä kiiti hänen sielunsa silmien ohitse koko se pitkä aika, jolloin hän tätä tyttöä kohtaan oli tehnyt vääryyttä, häntä kohdellut kovuudella, jopa rääkännytkin. Ja nyt oli tämä tullut hänen luoksensa valoisana ja lempeänä, kuten Jehovan sanansaattaja, tuoden hänelle lohdutusta hänen sairasvuoteellaan. Siinä hän istui hänen vieressään, pidellen hänen kuihtunutta vapisevaa kättään omassaan ja puhuen hänelle lohdutuksen sanoja — oliko tämä hänen kostonsa?

Vanha mies itki. Lakkaamatta tulvivat hänen kyyneleensä, ja kauan paatuneena ollut sydän suli. Waltrud huomasi sen; siksi hän istui ääneti odottaen, kunnes hän puhuisi. Vihdoin vanhus rauhoittui ja sanoi:

"Vanhat silmäni eivät sinua tunteneet. Mutta sinä, tunsitko sinä isä Aamoksen? Sano minulle se!"

"Tunsin, sinä päivänä, jolloin sinua niin pahoin rääkättiin kadulla."

"Ja kuitenkin olet tehnyt minulle niin paljon hyvää ja ollut minulle kuten Jehovan enkeli. Sano, miksi niin teit? Minulle se on ihan käsittämätöntä."

"Sellainen on minun Vapahtajani Jeesuksen Kristuksen tapa, hänen, jota minä palvelen", vastasi tyttö vakavasti. "Kun juutalaiset, sinun esi-isäsi, naulitsivat hänet ristinpuuhun, huusi hän Isälleen: 'Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät'."

Mies oli vaiti, mutta selvästi näkyi, että hänen sydämessään voimakkaat aallot kävivät. Hetken perästä hän otti patjansa alta pienen avaimen.

"Avaa laatikko", pyysi hän. Hänen äänensä soi nyt lujalta ja rauhoittuneelta.

Tyttö totteli. Siinä laatikossa ei ollut paljoakaan. Hänen käskystään tyttö veti sieltä esiin villasukan, joka oli täysinäinen ja raskas, nauhalla sidottu kiinni. Waltrud aukaisi solmun. Päällimmäisenä oli siinä kultainen rannerengas, kiemurassa olevan kalan muotoinen. Silmässä säkenöitsi jalokivi.

Liikutettuna tyttö katseli koristetta. "Äitini on tätä käyttänyt! Tunsitko sinä äitini?" kysyi hän.

"Olin mukana siinä joukossa, joka hyökkäsi teidän kyläänne ja rosvosi sen. Sinun vanhempasi tapettiin. Sinut minä myöskin näin. Minä tunsin sinut, sillä olin usein kulkenut teidän kylänne läpi salaa, ja sinun kultahiuksesi miellyttivät minua. Rannerenkaan otin kuolleen käsivarresta. Sitten sinä katosit. Myöhemmin löysin sinut unkarilaisten parista, ja koska he olivat kyltyneet pitämään sinua, otin sinut mukaani."

"Entä veljeni?" kysyi Waltrud kiihkeästi jännittyneenä.

"Hunnit veivät hänet myötänsä. Suuren tappelun jälkeen näin hänet jälleen. Hän makasi haavoitettuna kuningas Henrikin sotilaitten joukossa tappelutanterella Merseburgin luona."

Waltrudin silmät säteilivät. "Oliko hän taistellut hunneja vastaan?"

"Epäilemättä. Mutta elääkö hän vai onko kuollut, sitä en tiedä." Sanat kuuluivat voimattomilta ja heikoilta, ja tyttö sanoi pelästyneenä: "Tämä on melkein liikaa kuoleman kielissä olevalle sairaalle. Älä enää puhu. Rannerenkaan minä otan, mutta muut tavarat jätän laatikkoon."

Mutta mies pudisti päätään sanoen: "Ei, minun täytyy puhua, kunnes olen hyvittänyt pahat tekoni. Ota myöskin kaikki muu, siinä on kultaa ja hopeata, ja'a ne köyhille. Sydämmeni on ollut niihin kiintynyt, mutta nyt annan ne Jehovalle; sillä jos sinä olet antanut minulle anteeksi kaiken sen pahan, mitä olen sinulle tehnyt, niin on myöskin Jehova minulle armollinen."

"Niin, Poikansa tähden, joka ristinkuolemallaan on maksanut velkasi ja on sinunkin Vapahtajasi", sanoi tyttö juhlallisesti.

Vanhus oli sulkenut silmänsä ja makasi kädet ristissä. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa. Sitten hän vaipui levolliseen uneen, ja Waltrud lähti liikutetuin mielin pois.

KAHDEKSAS LUKU

Kuolema tulee

Vielä kaksi päivää vanhus eli. Kun hän jälleen näki Waltrudin, loistivat hänen silmänsä; hän tarttui Waltrudin käteen ja kuiskasi: "Kiitos kaikesta! Jehova palkitkoon, mitä minulle olet tehnyt!"

Sen jälkeen hän sanoi: "Kerro minulle enemmän Messiaksestasi!"

Waltrud teki sen yksinkertaisin sanoin ja lämpimästä sydämmestä. Halukkaasti sairas kuunteli. Kun tyttö puhui ristillä riippuvasta ryöväristä, pani hän laihat kätensä ristiin ja sanoi itkussa silmin: "Minä olen se mies."

Palvelija seisoi siinä vieressä, ja vanha Rebekka oli hiipinyt sisälle ja kuunteli nyt ihmeissään tuota iloista sanomaa, joka hänelle oli aivan tuntematon ja käsittämätön. Mutta hän näki kuolevan kurttuisilla kasvoilla rauhan ja tiesi nyt, että isä Aamos ei enää pelännyt kokoontumista isäinsä luo. Mikä oli voinut tämän muutoksen saada aikaan? Hän ei löytänyt vastausta.

Kun Waltrud seuraavana päivänä läheni hökkeliä, kuuli hän jo kaukaa itkijänaisten ulvontaa.

"Hän on kuollut", sanoi hänelle eräs tyttö surullisen näköisenä.

Rebekka muori tuli itkien ja käsiään väännellen häntä vastaan. "Hän on kuollut", toisti hän.

"Kuinka hän kuoli?" kysyi Waltrud.

"Valtijatar, se on Jumalan ihme. Hän nukkui hiljaa ilman mitään tuskan merkkiä. Viimeiseksi hän sanoi onnellisen näköisenä: 'Velka on maksettu'. Tiedätkö sinä, valtijatar, kenelle hän oli velkaa?"

Waltrud osotti sormellaan ylöspäin ja sanoi: "Suurelle Herrallemme taivaassa."

Siellä sisällä pienessä huoneessa itkijänaiset ulvoivat, löivät rintoihinsa, repivät hiuksiansa ja käyttäytyivät kuten mielipuolet, yleisen tavan mukaan. Kuollut makasi kädet ristissä. Noita elämässä inhottavia kasvoja kirkasti nyt rauhallinen hymyily. Hän oli kuten ryöväri saanut armon ja lähtenyt isäinsä luo. —

Näihin aikoihin oli huoli ja murhe jälleen vieraina kuninkaanlinnassa. Lotharin tila oli kovin huonontunut. Hänellä oli ollut kohtaus, paljon kovempi ja tuskallisempi kuin se, joka hänet yllätti kotimatkalla Mailandista. Sairas raukka melkein luuli tulevansa mielipuoleksi, sillä hänen päätänsä särki niin ankarasti. Hänen uskollinen hoitajattarensa ei hetkeksikään poistunut hänen vuoteensa äärestä. Neuvottomina seisoivat siinä lääkärit. Kuningatar oli kutsunut kiitetyimmän lääkärin Bolognasta, ja häntä nyt odotettiin.

Ja hän tuli, kun tuo kamala kohtaus jonkun verran oli lieventynyt. Hän oli vanha herra, jolla oli viisaat silmät ja luottamusta herättävä olento. Sairas makasi kalman kalpeana ja jähmettyneenä kuten kuollut, kädet kokoonkouristuneina ja silmät suljettuina. Adelheid loi äänettömästi rukoilevat silmänsä vanhaan lääkäriin, jonka taitoon hän viimeisen maallisen toivonsa kiinnitti. Nuoren puolison suru koski vanhuksen sydämmeen. Syvästi liikutettuna hän katseli sairasta ja antoi hänen suuhunsa muutaman lääketipan. Sitten hän meni molempien toisten lääkärien luo ja keskusteli heidän kanssaan. Aina vakavammaksi ja synkemmäksi kävi hänen katseensa.

Kuningatar ei sitä huomannut, hän katseli nyt alituisesti Lotharia. Vähitellen katosi kankeus sairaan jäsenistä, otsa hiestyi, ja hän lepäsi rauhallisena kuten luonnolliseen uneen vaipunut.

Lääkäri oli jälleen astunut vuoteen ääreen ja antoi taas sairaalle rohtoja. Lempeästi hän laski kätensä sairaan otsalle ja sanoi syvällä myötätunnolla: "Tämä kipu on tuskallinen, mutta vielä hän ei siitä tiedä mitään, sillä hän on tainnoksissa. Pian uni on antava hänelle lievitystä. Torjukaa pois hänen läheisyydestään pieninkin aihe, joka saattaisi häntä häiritä. Jalo rouva, täydellinen hiljaisuus on tarpeellinen!"

Hän viittasi lääkäreitä lähtemään ulos huoneesta ja jäi yksin Adelheidin kanssa sairaan luo. Äänettöminä he istuivat siinä. Kuningatar oli pannut kätensä ristiin; hänen sielunsa rukoili. Näin kului tunti tahi enemmänkin. Vielä makasi sairas liikkumattomana, mutta hänen hengityksensä oli tasainen.

Silloin Adelheid nousi istualta. Hän oli päätöksensä tehnyt. Hän pyysi lääkäriä tulemaan kanssansa viereiseen huoneeseen.

"Tohtori", virkkoi hän, "minä luotan siihen, että sanot minulle totuuden. Mitä tautia kuningas potee? Älä salaa minulta mitään."

Lääkärin suupielet värähtivät, mutta sitten hän sanoi: "Me lääkärit koetamme toivoa niin kauan kuin ihmisessä on henki. Kuitenkin kehoittaisin kuningatarta hankkimaan ilmanmuutosta korkealle puolisolleen. Tämä ummehtunut kaupunginilma ei ole hänelle edullinen."

"Me lähdemme vaikkapa jo huomenna länteen, alppimaahan."

Tohtori noikkasi suostuvasti.

"Mutta kysymykseeni et ole antanut suoraa vastausta, olet kierrellyt. Mitä tautia hän sairastaa? Minun täytyy saada se tietää, ja minä vaadin kuningattarenasi, että sanot minulle totuuden."

Majesteetillisena ja käskevänä hän seisot siinä, ja lääkäri katseli häntä liikutettuna.

"Jumala suokoon, että minulla olisi jotakin lohduttavampaa ilmoittamista! On kulunut enemmän kuin viisikymmentä vuotta siitä, jolloin ensi kerran kuulin puhuttavan tästä taudista. Silloin olin vielä poikanen. Isäni oli kuuluisa lääkäri Spoleton kaupungissa. Siellä oleskeli silloin Saksan kuningas ja keisari Arnulf. Olen nyt jo vanha mies, mutta vielä näen hänet muistissani, tuon ritarillisen sankarin, jonka me vapauttajana otimme vastaan ja jolle sydämmemme ihastuksesta sykkivät. Sitten isäni kutsuttiin hänen luoksensa. Keisari sairasti vaikeata päänsärkyä. Vielä näen silmieni edessä isäni, kun hän tuli kotiin kalpeana ja murtuneena. Te tiedätte, rouva kuningatar, miten keisari Arnulfin kävi?"

Tuskanhuuto tunki kuningattaren kauhistuneesta sydämmestä. Hänen silmänsä sumenivat, hän hapuili tukea. Mutta voimakkaasti hilliytyen hän sai sanotuksi:

"Tohtori, salaperäisiä huhuja kulkee Saksan keisarin kuolemasta. Tiedät varmaankin, onko niissä perää, koska isäsi hoiti häntä. Kertooko kansa oikealla tavalla hänen kuolemansa syyn? Sano minulle!"

"Huhut ovat tosia. Isäni vannoi sen. Hän ei enää milloinkaan saavuttanut mielen tasapainoa eikä iloa tuon päivän jälkeen."

"Tarkoitatko siis, että puolisollani on ruumiissaan sama sairaus kuin kuningas Arnulfilla?"

Vanha mies painoi päänsä alas, hän ei voinut väittää vastaan.

"Hänellä on ollut tämä tauti siitä asti kuin hän viimeisenä iltana Mailandissa Berengarin kädestä otti pikarin ja joi maljan", sanoi lääkäri soinnuttomalla äänellä, —

Viereisessä huoneessa odotteli Waltrud. Hän kyllä tiesi, että tuolla sisällä keskusteltiin vakavista asioista, ja hänen sydämmensä sykki levottomana. Silloin aukeni ovi. Adelheid seisoi kynnyksellä. Kauhistus valtasi tytön mielen, kun hän näki kuningattaren. Nuo kukoistavat kasvot olivat kuolonkalpeat, katse oli jäykkä ja piirteet vääntyneet. Hän hoiperteli Waltrudia kohden, ja tämä kiirehti häntä vastaan, sulkien hänet syliinsä. Kuningatar syleili uskollista ystäväänsä kiihkeän suruisena ja huudahti sydäntävihlovalla äänellä:

"Waltrud, he ovat hänet myrkyttäneet!"

* * * * *

Kuningas Arnulfin surullinen kohtalo ei ollut jäänyt miksikään salaisuudeksi. Myöskin Adelheid sen tunsi. Puoli vuosisataa oli kulunut siitä, kun paavi juhlallisesti kruunasi hänet keisariksi ja hän täydessä miehuutensa voimassa juhlallisesti saapui Spoletoon, jossa kansa riemuiten otti hänet vastaan vapauttajana hirmuvallan ikeen alta. Hän ei kauan saanut voitostaan iloita. Pilkallisesti, mutta varmasti kuolettava myrkky teki lopun hänen elämästään. Hänen onnistui päästä kotimaahansa, mutta ennenkuin vuosi oli loppuun kulunut, lepäsivät hänen luunsa Regensburgin kirkkoholvissa. Ja sama onneton kohtalo oli nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin tullut nuoren elämänhaluisen Lotharin osaksi.

Suurella kiireellä varustauduttiin matkalle. Levollisesti ja huolellisesti jakeli kuningatar käskyjänsä. Kuninkaan uskollisimpain piti häntä seurata; niiden joukossa olivat lääkärit, osa palvelusväestä ja henkivartijat. Jo toisena päivänä kuninkaalliset vaunut lähtivät länteen. "Äidin luo! Äidin luo!" kaikui Adelheidin sydämmessä. "Niin pian kuin vain on mahdollista!"

Mutta kuninkaan tila esti matkustamasta nopeaan; sairaan pää ei sitä sietänyt. Silloin lähetti Adelheid, Waltrudin neuvosta, ne vaunut, joissa pieni lapsi uskollisine hoitajineen oli, edeltäpäin varman saattueen turvissa viemään Bertha rouvalle tietoja kuningasperheen tulosta.

Toiset seurasivat hitaammin jäljessä. Päivä päivältä kesti matkaa. Yöllä he lepäsivät teltoissa, joita kuljetettiin mukana. Vihdoinkin näkyivät Turinin tornit, ja väsynyt Lothar pyysi: "Levähtäkäämme täällä muutamia päiviä!"

Päivistä tuli viikkoja. Vähän matkaa kaupunginmuurien ulkopuolella ylhäällä vuoristossa sijaitsi kuninkaallinen maatila, jossa kuningas Hugo usein oli oleskellut. Täällä sairas odotteli parantumistansa. Hän oli liiaksi väsynyt ajatellaksensa matkan jatkamista.

Komeasti sisustetussa huoneessa, jonka ovet ja ikkunat viettivät puutarhaan, makasi hän leposijallaan. Avoimista akkunoista lempeät kevättuulet puhaltelivat, ja etäisten, juhlallisten Alppien huiput katselivat tervehtien sisään. Voimakkaasti tämä näköala veti kuningattaren mieltä kotiinpäin äidin luo, hänen isänmaahansa, missä vielä uskollisuus vallitsi, missä kavaluus ja viekkaus olivat vieraita. Mutta hänellä täytyi olla kärsivällisyyttä. Sairas tarvitsi lepoa, ja lääkärit varoittivat matkan pikaisesta jatkamisesta. Hän istui siis päivästä päivään kalliin puolisonsa vuoteen ääressä ja hoiti häntä kaikella sillä uskollisuudella ja rakkaudella, johon hänen hellä, voimakas sydämmensä oli mahdollinen.

Usein hän ajatteli äitinsä hyvästijättösanoja: "Palvellaksemme olemme kaikki täällä maan päällä, ja etenkin me ruhtinattaret." Ei hän silloin voinut ajatella, että hän tulisi palvelemaan tuskaisen sairasvuoteen ääressä, hoitaen sitä, joka hänelle oli kallein tässä maailmassa. Nyt hän otti kutsumuksensa vastaan Jumalan kädestä. Miten paljon hän kärsi, sen tuli olla sairaalta salattuja; olihan hänellä jo kylläksi omista kärsimyksistään. Puolisollensa hän koetti näyttää iloista muotoa. Ilostuttaaksensa häntä Adelheid lauloi kauniilla äänellään lempilaulujansa, joita hän harpulla säesti. Lotharille häneltä aina riitti joku lohdutuksen sana, joskin hänen oma sydämmensä oli sitä vailla.

Adelheidin uskollisen hoidon ja leppoisan kevätilman vaikutuksesta kuningas vähitellen vähän toipui. Hänen kalpeat poskensa rupesivat saamaan väriä; yöt, jotka olivat olleet levottomia, tuottivat nyt virkistävää unta, ja Adelheidin sydämmessä syntyi jo toivo, että kuningas ajan mittaan kokonaan parantuisi. Oi, mielelläänpä hän olisi kärsivällinen, kunhan vain hänen palavat rukouksensa rakastetun puolesta tulisivat kuulluiksi! Toivo antoi hänelle rohkeutta, ja puoliso huomasi sen kyllä.

Adelheid oli juuri laulanut Lotharille yhden lauluistaan, ja hänen sormensa koskettelivat vienosti harpun kieliä, sillä välin kuin hänen ajatuksensa viipyivät etäällä. Lothar ei häntä häirinnyt. Vihdoin Adelheid katsahti puolisoonsa, sanoen iloisesti: "Pian voimme matkustaa eteenpäin äidin luo. Siellä tulet täydellisen terveeksi, Lotharini. Olethan sinä nyt paljon parempi!"

Hän hymyili, tarttuen hellästi Adelheidin käteen. Hetken perästä hän sanoi: "Minä voin hyvin, niin kauan kuin sinä olet täällä ja tuskat ovat jotenkin siedettävät. Jääkäämme tänne!"

"Kuten tahdot", sanoi Adelheid alttiisti, "Mutta katso noita korkeita vuoria, miten mahtavina ne kohoutuvat taivasta kohti. Siellä, tarkoitan, löytäisit terveytesi jälleen, siellä, missä rinta vapaammin voi hengittää ja sydän sykkii iloisemmin, siellä missä tuoksuva vuori-ilma ympäröitsee pakottavaa päätäsi virkistävällä viileydellä. Ah, jospa olisimme siellä!" huokasi hän sydämmensä syvyydestä.

"Minäkin sinne tahtoisin, etenkin sinun tähtesi", oli vastaus. "Mutta minusta tuntuu kuin tämä olisi maailmanmatkani pää."

Adelheid keskeytti hänet sanoen: "Älä anna sijaa tuollaisille levottomille ajatuksille. Jumala on hyvin armollinen, hänelle ei mikään ole mahdotonta. Hänen kädessään on sinun henkesi."

Hän nyökäytti päätänsä. "Jumala on hyvin armollinen, sen olet monta kertaa lukenut kirjastasi, ja minä siunaan sinua siitä. Sillä nyt tiedän, että hän on armollinen minullekin, joskin hän tahtoo minua muuttamaan toiseen kotiin, joka ei ole tässä ihanassa maassa. Olethan itse sanonut minulle, että siellä ei ole mitään kipua enää! Minä tunnen, että pää parkani ei enää milloinkaan parane — eipä edes alppimaassa. Minun tulee sääli sinua, kalleimpani, kun minun täytyy jättää sinut yksin. Sinä olet ollut iloni ja riemuni, elämä sinun kanssasi on ollut minulle sanomaton onni. Et ole milloinkaan tuottanut minulle mitään murhetta, ainoastaan hyvää olet tehnyt. Mutta jos taivaallinen Herramme toisin tahtoo kuin me, niin tottahan meidän tottelevaisina täytyy taipua hänen tahtonsa mukaan? Sen olet minulle opettanut kalliista raamatustasi."

Adelheidin kyyneleet vuotivat. "Sinä olet oikeassa", sanoi hän. "Meidän täytyy nöyrinä taipua Jumalan tahtoon. Kuitenkin minä toivon. Yön hiljaisuudessa olen rukoillut henkesi puolesta, ja Jumala on armollinen. Hän voi auttaa sinua."

Lothar katsoi rakkaasti puolisoonsa, mutta ei sanonut mitään. Pian hän väsyneenä vaipui hiljaiseen uneen.

Enemmän kuin ennen milloinkaan oli Waltrud nyt rakastetun hallitsijattarensa turvana ja lohdutuksena. Aina hän pysytteli sairashuoneen läheisyydessä ja kuunteli sairaan vähintäkin liikettä. Paljon hänkin oli viime aikoina saanut kokea. Usein hän ajatteli vanhan juutalaisen rauhallista loppua ja kiitti Jumalaa, joka oli antanut hänelle armonsa. Mutta enimmiten hänen ajatuksensa viipyivät levottomina sairaan kuninkaan ja hänen uskollisen hoitajattarensa luona. Hän ei voinut toivoa kuten Adelheid, sillä hän oli huomannut lääkärien levottomat ilmeet, kun he välistä kulkivat puutarhassa ja hiljaa keskustelivat keskenään. He tiesivät, että kohtaus uudistuisi jälleen. Myöskin Waltrud oli kuullut tästä kuiskattavan. Hänen sydämmensä oli raskas. Ah, mielellään hän olisi antanut oman henkensä, jos hän sillä olisi voinut pelastaa rakkaan kuningattaren puolison! Mutta muuta hän ei voinut tehdä heidän puolestaan kuin huolehtia ja rukoilla, ja sitä hän teki yöt päivät.

Muutama viikko oli vierinyt. Ihana toukokuun päivä joutui iltapuolelle, ja suloinen oli luonto. Vielä auringonsäteet kultasivat vuorten huippuja ja leikkivät hopeankirkkaassa lähteessä, joka solisi ja porisi puistossa. Ihanat tuoksut levisivät tuhansista kukkanupuista, puissa linnut laulelivat iltalaulujansa, ja myrttilehdosta kuului satakielen suloista liverrystä. Kaikkialla eloa ja iloa!

Mutta sisällä kuninkaankartanossa oli äänetöntä ja raskasta. Hiljaa liikkuivat palvelijat edestakaisin, monet ahvettuneet kasvot värähtelivät surusta, ja monesta silmästä vieri kyyneleitä. Myöskin uskollinen bolognalainen lääkäri itki. Koko hänen lääkäritaitonsa ei ollut kyennyt varjelemaan kuninkaan nuorta, vielä vuosi sitten kukoistavaa elämää kuolemalta. Se oli jo kadonnut iäisyyden mereen.

Satakielen suloinen laulu, jota nuori kuningas niin usein ja mielellään oli kuunnellut, kaikui aina siihen huoneeseen asti, missä hän makasi, mutta hän ei sitä enää kuullut. Hän ei enää katsellut kevään ihanuutta, ei kullanhohtavaa aurinkoa, joka häntä niin usein oli virkistänyt. Hän ei nähnyt uskollistensa kyyneleitä ja surua. Hänen silmänsä olivat iäksi sulkeutuneet.

Waltrud seisoi paarien luona, ja hänen kyyneleensä virtailivat lakkaamatta. Siinä lepäsi kuningas kädet ristissä, kaunis pää vähän sivulle päin kääntyneenä, hiljaa ja rauhallisena kuten nukahtanut. Jaloilla kasvoilla väikkyi lapsellisen iloinen ja onnellinen hymy, ja tytön mielestä hän oli sen näköinen kuin ennen, jolloin hän nuorukaisena oleskeli Colombierissa. Pitkien kärsimysten perästä oli vihdoinkin levon aika koittanut, ja hiljaa hän oli nukahtanut, kuten väsynyt lapsi isänsä helmaan.

Kuninkaan kuolinsijan ääressä oli hänen nuori vaimonsa polvistuneena, ääneti ja ilman kyyneleitä, särkynein sydämmin, murtuneena sielun ja ruumiin puolesta. Hän ei tietänyt enempää kuin kuollutkaan siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänelle oli koko maailma tyhjä, kuten suuri hautapaikka. Ei yhtään valonsädettä välkähtänyt, kaikki näytti hänestä pimeältä ja kolkolta. Vielä hän ei voinut tätä kovaa kohtaloa ottaa vastaan Jumalan kädestä eikä omistaa sitä lohdutusta, joka sanassa on luvattu kaikille murheellisille ja raskautetuille.

YHDEKSÄS LUKU

Jumalattomien neuvot

Lotharin maalliset jäännökset oli palsamoittu ja pantu Mailandin kirkkoholviin. Maassa vallitsi kaikkialla syvä suru rakastetun kuninkaan kuoleman vuoksi, ja yleisesti kovin säälittiin nuorta leskeä, joka nyt oli yksin ilman turvaa vieraassa maassa. Tätä asian puolta hän itse ei alussa ajatellut; koko hänen mielensä oli vain kiintynyt siihen katkeraan murheeseen, joka häntä oli kohdannut. Waltrud ja lääkäri katselivat häntä levottomina. "Jospa hän edes saattaisi itkeä!" sanoi lääkäri. "Tuo äänetön jäykkä suru kuluttaa hänen elinvoimaansa. Meidän täytyy toimittaa hänet pian kotiinsa Paviaan."

Ja kyyneleet tulivat, kun hän jälleen oli kotona ja ensi kerran astui rakkaan vainajan työhuoneeseen. Kaikki oli siellä samassa kunnossa, mihin hän oli sen jättänyt. Silloin tuli lesken mieleen muisto entisistä onnellisista ajoista. Hän vaipui siihen tuoliin, jossa hänen puolisonsa tavallisesti oli levähtänyt, nojasi päänsä uskollisen Waltrudin rintaa vasten ja itki kauan kuten lapsi. Hän oli nyt päässyt jäykkyydestään ja virkosi elämään jälleen, joskin hän vielä muutamia viikkoja oli avuton ja uupunut.

Nyt hän saattoi puhua Waltrudin ja lääkärin kanssa vainajasta ja ottaa lohdutusta vastaan Jumalan kalliista sanasta. Nyt hän jo myöskin voi kiittää uskollisiansa siitä rakkaudesta, jota he olivat osottaneet kuninkaalle, ja ajatella miten hän heitä palkitsisi ja ilahduttaisi.

Mutta vielä hän ei voinut Jumalan voimallisessa kädessä nähdä rakastavan Isän kättä. Tosin hän kyllä koetti unhottaa itsensä ja surunsa voidaksensa palvella muita. Näin oli hän nähnyt äitinsä tekevän, kun isä kuoli. Mutta olihan tämä tapaus toisenlainen. Äidin suru ei ollut niin katkeraa, sillä isää ei temmattu pois nuoruuden kukoistuksessa, eikä kateellisten kavaluus häntä vienyt ennenaikaiseen hautaan. Juuri tämä seikka, että vainaja pahojen ihmisten kautta menetti henkensä, oli katkerin pisara hänen kärsimyksensä kalkissa, ja nyt hän käsitti, kuinka sanomattoman vaikeata oli antaa anteeksi vihollisillensa. Vielä hän ei voinut sanoa: "Isä, anna heille anteeksi."

Sitä ei myöskään Waltrud voinut. Niitä kohtaan, jotka pahuudessaan olivat tuottaneet rakastetulle kuningattarelle syvintä sydänsurua, tunsi hän suurempaa katkeruutta kuin konsanaan omia vihollisiansa kohtaan. Adelheid ja Waltrud eivät keskenään paljon puhuneet näistä asioista; he tahtoivat säästää toistensa sisimpiä tunteita, eivätkä sentähden koskeneet kipeään haavaan. Uskollisesti he täyttivät velvollisuuksiaan ja rukoilivat Herraa, jota he molemmat tahtoivat palvella, että hän opettaisi heitä käymään hänen teitään.

Adelheid rupesi taas ajattelemaan alamaisiaan ja neuvottelemaan uskottujensa kanssa. Silloin vasta hänelle selveni, mikä raskas taakka painoi kansaa. Sellainen huhu levisi, että Berengar kruunauttaisi itsensä kuninkaaksi. Hovin jalosukuiset ylimykset olivat jo varhemmin kuulleet siitä, mutta he niin säälivät nuorta leskeä hänen surussaan, etteivät siitä mitään maininneet. He luulivat sitäpaitsi, ettei Berengar uskaltaisi näin tehdä, kun Lothar vielä tuskin oli ennätetty haudata, ja kun vielä lisäksi kansa suosi hänen puolisoansa. Ei myöskään Adelheid, asiasta kuultuansa, pitänyt mahdollisena tällaista hävytöntä menettelyä rajakreivin puolelta.

Mutta he erehtyivät. Äkkiarvaamatta nähtiin Berengar ja joukko asestettuja miehiä Pavian porttien edustalla. Hän pyysi vaativalla ja uhkaavalla tavalla, että hänelle portit avattaisiin, ja ellei sitä hyvällä tehtäisi, niin hän tulisi väkisin ja ankarasti rankaisisi tottelematonta kaupunkia, sillä nyt oli hän muka ainoana hallitsijana ja valtijaana.

Hämmästyneinä ylimykset tämän kuulivat ja kerääntyivät kuningattarensa ympärille neuvottelemaan. Vastustamisesta ei ollut mitään hyötyä, sen he kaikin käsittivät. Myöskin oli Berengarilla kuninkaallisen vallan toimeenpanijana oikeus käydä kaupunkeja katsomassa, ja ennen kaikkea tahtoi kuningatar välttää verenvuodatusta. Senvuoksi hän lähetti Berengarille sellaiset terveiset, että kuningatar käskee avata hänelle kaupungin portit ja pyytää häntä tulemaan sinne vieraana, mutta itse hän ei syvän surunsa vuoksi voi ottaa häntä vastaan.

Riemukulussa Berengar nyt ajoi kaupunkiin ja käyttäytyi siellä itsevaltiaan tavoin, ilmoitti teeskennellyn valittelunsa kuninkaan kuoleman johdosta ja selitti, että hän ainoastaan maan parhaaksi tahtoi kruunauttaa itsensä kuninkaaksi niin pian kuin mahdollista. Maan korkea-arvoisimmat henkilöt eivät olleet hänen kanssaan yhtä mieltä. He arvelivat, että ensin tuli kysyä ja ottaa huomioon, mitä kuningatar ajatteli asiasta. Mutta juuri tätä tahtoi rajakreivi välttää. Sen vuoksi hän ilman pitkiä mutkia lähti Willansa ja poikansa Adalbertin kanssa pyhän Mikaelin kirkkoon. Siellä hänen käskystään eräs mukana tuotu piispa juhlallisesti pani hänen päähänsä sen kuuluisan rautakruunun, jonka hurskas kuningatar Theodolinda yli kolmesataa vuotta takaperin oli antanut valmistaa. Hän oli viekkaudella ja vilpillä hankkinut kruunun Monzan luostarista, jossa se säilytettiin, siten että ei Adelheidillä eikä hänen uskotuillaan ollut siitä vähintäkään aavistusta. Samalla kertaa myöskin Berengarin puoliso Willa kruunattiin kuningattareksi ja heidän poikansa Adalbert hallitsijakumppaniksi.

Tällä tavoin olivat nuo kunnianhimoiset ihmiset saavuttaneet päämääränsä, ja kuningaskunnan kohtalo oli ratkaistu. Adelheid ei salannut mielipahaansa, ja myöskin korkeat viranomaiset lausuivat ilmi tyytymättömyytensä; vieläpä uhkauksiakin kuului noita röyhkeitä valtaistuimen kaappaajia vastaan. Tämä tuli Berengarin korviin. Arka ja pelkuri kuin oli, kuten kaikki salakavalat, säikähtyi hän tästä puheesta. Willa koetti häntä lohduttaa. Lothar ei ollut jättänyt mitään testamenttia jälkeensä, ja Lombardiassa ei kuninkaan arvo ollut laillisesti perinnöllinen. Muuten Adelheid kyllä olisi vaatinut perintöoikeutta hänen ja Lotharin tyttärelle. Tämä oli kyllä osaltaan rauhoittavaa tuolle jumalattomalle miehelle, mutta myöskin pelottavaa, sillä kansa rakasti Lotharin leskeä, jollei hän edes ulkonaisen oikeuden varjoa saanut toimilleen, niin saattoi vaara häntä uhata.

Taaskin hänen puolisonsa tähän tiesi neuvon. Jos heidän poikansa Adalbert ottaisi puolisokseen nuoren lesken, silloin ei kukaan voisi estää häntä omistamasta kuninkaan arvoa.

Tällä välin eleli Adelheid linnassa hiljaisuudessa itsekseen. Hiljakseen hän myöskin hoiti velvollisuuksiansa, sillä vielä oli hänen sydämmensä surua täynnä kaivatun vainajan tähden, eikä hänellä ollut vähääkään aavistusta niistä juonista, joita hänen vahingokseen punottiin.

Silloin tuli uusi kuningas eräänä päivänä, viikkokausia pääkaupungissa oleskeltuaan, suuren seurueen saattamana linnaan ja pyysi kohteliain sanoin pääsyä kuningattaren puheille. Hänellä oli muka tärkeitä asioita esitettävänä ennen lähtöänsä. Vastenmielisesti Adelheid suostui pyyntöön; hän tiesi hyvin, ettei Berengar olisi kieltoa totellut. Tottunut kuin hän oli hillitsemään itseänsä, otti hän muutamien jalosukuisten henkilöiden läsnäollessa epämieluisan vieraansa vastaan.

Teeskennellyin sanoin puhui Berengar ensin osanotostaan kuningattaren suureen suruun. Mutta Adelheid keskeytti hänet heti.

"Mitä minusta tahdotte? Minä toivon, että puhutte asianne lyhyesti!"

"Pyydän vain, että autatte meitä tekemään kansan levolliseksi ja onnelliseksi. Te seisotte yksinänne ilman suojaa. Lesken asema on vaikea. Tahdotteko ottaa avioksenne poikani Adalbertin? Silloin tulee rauha maahan ja te olette turvattu."

Adelheid oli kohoutunut pystyyn kuninkaalliselta valtaistuimeltaan. Uljaana ja suorana seisoi hän siinä, suuttumuksen puna hehkui hänen kasvoillaan, silmät säkenöivät tulta, ja hän ojensi käskevästi oikean kätensä. Hän oli näöltään kuin koston jumalatar, ja tuo pelkuri mies vapisi.

"Sellaista sinä uskallat minulle esittää! Lähde täältä! En koskaan rupea sinun perheesi kanssa mihinkään liittoon! Kuuletko, en milloinkaan! Sen tässä pyhästi lupaan uskollisteni läsnäollessa."

Sitten hän käänsi selkänsä Berengarille ja lähti ylevänä pää pystyssä ulos salista.

Berengarin katse, täynnä myrkyllisintä vihaa, seurasi häntä.

"Minä pakotan sinut taipumaan", ähkyi hän hampaitaan purren. Kumartamatta hän poistui, koston tuumat mielessään.

Kuningattaren uskolliset ylimykset pelkäsivät Berengarin kamalaa katsetta. Hetken he seisoivat liikkumattomina ja ääneti; vihdoin eräs heistä sanoi hiljaa: "Tässä ei ole muuta pelastusta kuin kiireinen pako."

Kuningatar oli vetäytynyt omaan huoneeseensa ja kertoi siellä Waltrudille, niitä oli tapahtunut.

"Se hävytön!" huudahti uskollinen tyttö suuttuneena. "Mutta hallitsijatar, sinun täytyy lähteä pois täältä. Nuo jumalattomat ihmiset eivät kammo mitään pahojatekoja. Et ole koskaan hengestäsi varma, niin kauan kuin asut Italiassa."

Adelheid pudisti päätään. "Minä en pelkää."

Silloin tyttö lankesi polvilleen hänen eteensä, katsoi kyynelsilmin häneen ja rukoili palavalla sieluntuskalla: "Salli kehoitustemme vaikuttaa sinuun, oi kuningatar! Älä usko, että nuo jumalattomat sinua säästävät, koska he eivät säästäneet kuningastakaan. Ajattele äitiäsi, ajattele tytärtäsi!"

Nyyhkyttäen hän syleili hallitsijattaren polvia, ja tytön mielenliikutus koski voimakkaasti kuningattaren sydämmeen.

Lähimmässä huoneessa aatelismiehet odottelivat kuiskaten keskenään, kunnes kammariherra pyysi päästä kuningattaren puheille. Hänkin innokkaasti kehoitti kuningatarta jättämään kaupungin. "Ei kuitenkaan ennen yön aikaa", varoitti hän. "Me koetamme kaikki valmistautua, rouva kuningatar. Älä pelkää. Luotettava joukko on sinua seuraava. Mutta paeta sinun täytyy, pois Italiasta!"

Silloin Adelheid ymmärsi, että vaara oli suuri, ja myöntyi. Kaikessa hiljaisuudessa valmisteltiin matkaa. Yön tultua vaunut ajoivat ulos Pavian porteista. Niissä istui kaksi hunnutettua naista, ja edelläratsastaja ohjasi kulun sille tielle, joka vei alppimaata kohti. Aina tuon tuostakin tuli metsästä esiin joku ratsastaja, joka liittyi seurueeseen aivan hiljaa. Heidän hevostensa kaviot olivat pehmeään kääreeseen kiedotut, jotta ei kapsetta kuuluisi.

Näin he siis kulkivat äänettömästi ja kiireesti eteenpäin yöllä. Adelheid nojautui Waltrudiin niin kiinteästi kuin suinkin. Oi miten hänen väsynyt sydämmensä halasi hänen rakastetun puolisonsa luo! Ylhäällä kaareutui ihmeellisessä kirkkaudessaan pilvetön tähtitaivas, ja hän katseli lakkaamatta korkeuteen. Siellä Lothar nyt oli, missä kaikki suru ja tuska on lopussa. Onnellinen hän! Ah, jospa hänkin, yksin jäänyt Adelheid, pian pääsisi sinne!

Hänen ajatuksensa lensivät takaisin hänen lapsuudenpäiviinsä, jolloin hän istui äitinsä jalkain juuressa kuunnellen hänen kertomuksiansa taivaan ihanuudesta, niinkuin pyhä kirja sitä kuvaa. Sitten hän ajatteli Vapahtajan elämää ja muisteli miten suloisesti hän oli lohduttanut murheellisia. Adelheid tunsi, että häneltä kaikki rohkeus oli ollut poissa, että hän näinä viime aikoina oli ollut toivoton, ja kaikki oli näyttänyt pimeältä. Nyt kun hän ajoi eteenpäin, yläpuolellaan tähtikirkas taivas, avautui hänen sielunsa taas näkemään taivaallista valoa, ja hiljaa ja lempeästi laskeutui lohdutus hänen särjettyyn sydämmeensä. Tuntui ikäänkuin hän olisi kuullut äänen sanovan: "Älä pelkää, sillä minä olen kanssasi!"

Jää oli murtunut. Adelheid saattoi taas lapsellisesti rukoilla Jumalaa, joka häntä oli koetellut, ja uskolla ja luottamuksella puhutella taivaallista Isäänsä.

Tämä oli se siunaus, jonka tuo pitkä levoton yö hänelle tuotti, ja se pysyi yhä tallella, kun uudet kärsimykset häntä kohtasivat. Se tapahtui piankin. Pakolaiset eivät vielä olleet ennättäneet rajalle, kun Berengarin takaa-ajajat saavuttivat heidät ja veivät Veronaan, miehet kahlehdittuina ja naiset vaunuissa ankarasti vartioituina. Ainoastaan esiratsastaja pääsi pakoon ja kiirehti rajan yli viemään sanaa kuningatar Berthalle hänen tyttärensä kohtalosta.

Näin loppui kuninkaantyttären ensimmäinen pakenemisen yritys.

* * * * *

Berengarin linnassa Veronassa pidettiin molempia naisia vangittuina Willan silmälläpidon alaisina. Muutama niukasti varustettu huone osotettiin heille asunnoksi. Vangitut miehet oli pantu telkien taakse.

Ei kukaan tietänyt mitään kuningattaren kohtalosta. Hänen uskolliset ystävänsä Paviassa luulivat hänen päässeen rajan yli onnellisesti ja toivoivat, että hän jonkun ajan kuluttua palaisi takaisin Italiaan. Ainoastaan pakoon päässyt etuvartija olisi voinut kertoa Berengarin yöllisestä hyökkäyksestä, mutta missähän hän nyt olikaan? Olikohan hän terveenä saavuttanut päämaalinsa, Burgundin kuningattaren hovin? Tämä oli kysymys, jota Waltrud usein mietti.

Adelheid oli tullut ihmeellisen levolliseksi. Nyt, kun hän itse oli joutunut vihan ja vainon esineeksi, oli kalvava suru hänen puolisonsa kuolemasta vähän hälvennyt. Rohkeasti hän vastusti häijyjen hyökkäyksiä. Joka päivä Willa koetti suostuttaa häntä menemään poikansa kanssa naimisiin ja siten ostamaan itsellensä vapauden. Mutta kuningatar tiesi ja uskoi, että hänen henkensä ja vapautensa oli korkeamman johtajan käsissä. Hän, joka hänet sisällisesti oli vapauttanut pelosta ja epätoivosta, oli myöskin ulkonaisesti hänet vapauttava, kun hänen aikansa oli tullut, sitä hän toivoi ja siihen hän luotti.

Hänen luottamuksensa joutui kovalle koetukselle. Kun Willa näki, etteivät mielistelyt eivätkä uhkaukset mitään vaikuttaneet, rupesi tuo jumalaton nainen ruumiillisesti häntä kiusaamaan. Hän riisti häneltä kaikki kalleudet, jotka hän oli ottanut mukaansa paetessaan, mutta kun ei sekään auttanut, yltyi hän eräänä päivänä niin vihansa vimmaan, että antoi kuningattarelle nyrkiniskun vasten kasvoja ja sen jälkeen vihasta puhkuen riensi huoneesta pois.

Waltrud tuli sisälle ja näki hallitsijattarensa kuolonkalpeana. Pelästyneenä kyseli hän syytä tähän, mutta Adelheid ei kertonut. Silloin tyttö päätti, ettei hän milloinkaan eriäisi kauas kuningattaresta, vaan pysyisi aina häntä kyllin lähellä, joutuakseen avuksi, jos tarve vaatisi.

Jota levollisemmaksi ja järkähtämättömämmäksi Adelheid tuli, sitä raivoisammaksi kävi häijyn Willan viha. Palvelijattariensa joukossa oli hänellä yksi, joka pahuudessa oli melkein hänen oma veroisensa ja joka suorastaan nautti kuningattaren kärsimyksistä. Eräänä aamuna nuo molemmat naiset tulivat hiljaa kuningattaren kammioon, ja pitääksensä Waltrudin loitolla, salpasi palvelijatar hänen huoneeseensa vievän oven. Tänään nyt oli asia ratkaistava, niin oli Willa päättänyt. Hän alkoi puhua:

"Poikani Adalbert on tullut tänne viettämään häitänsä. Hän on väsynyt pitkälliseen odotukseen. Ylhäällä salissa hän odottaa papin kanssa, joka teidän liittonne siunaa. Alistu siis tähän, sillä vastustus ei mitään hyödytä, se olisi suoraa tyhmyyttä. Anna myöntävä vastaus, niin elämä täynnä iloa ja riemua on edessäsi."

"Vastaukseni tunnet", sanoi kuningatar levollisesti. "Et sinä eikä poikasi voi minun mieltäni muuttaa. Minä pyydän sinua jättämään minut rauhaan, sillä vaivasi ovat ihan turhia."

"Sinulla on täällä aivan liian hyvä olla", sanoi tuo häijy nainen. "Luuletko, ettei meillä ole ahtaita vankilakomeroita, joihin ei aurinkoa eikä kuuta näy? Semmoisissa kaikkein kovimmatkin pehmenevät. Moni on siellä yhdellä tai toisella tavalla parantunut ynseydestään."

Kamalasti hänen silmänsä paloivat. Mutta Adelheid sanoi: "Sinä et tee minulle mitään pahaa. Olethan sinä puoliso ja äiti, ja minä ajattelen, että sinunkin sydämmessäsi on parempia tunteita. Anna niiden tekojasi johtaa." Sanat kuuluivat rukoilevilta, mutta tuo jumalaton nainen vastasi niihin pilkallisella naurulla. Sähisten hän työnsi huuliltaan:

"Kunigunda, ota hänet kiinni!"

Silmänräpäyksessä oli palvelijatar tarttunut turvattomaan Adelheidiin ja viskannut hänet lattialle kumoon. Kuningatar päästi äänekkään hätähuudon, ja sen kuuli Waltrud. Hän syöksähti oven luo, mutta se oli salvattu. Ikäänkuin kuoleman tuskassa voimakas tyttö ryntäsi ovea vasten ja se avautui, sillä ruostunut salpa katkesi. — Minkälainen näky olikaan hänen edessään!

Lattialla makasi hänen hallitsijattarensa hajalle revityin hiuksin. Hänen päällään oli polvillaan häijy Kunigunda, joka veti häntä tukasta, ja Willa sotki onnetonta jaloillaan. Yhdellä hyppäyksellä oli Waltrud kuningattaren vieressä ja iski voimakkaalla nyrkillään Willaa kasvoihin niin ankarasti, että tämä lensi vasten seinää. Senjälkeen hän lujin kourin tarttui palvelijattareen ja heitti hänet menemään kauas luotaan kuten myrkyllisen käärmeen. Sitten hän lempeästi nosti lattialta kuningattaren ja piti hänet syliinsä suljettuna, samalla korottaen uhkaavasti oikean kätensä.

"Älkää koettakokaan enää toiste koskea häneen! Kuninkaalle olet antanut kuoleman kalkin, sinä kelvoton; tahdotko myöskin murhata kuningattaren? Pysykää loitolla hänestä, jos henkenne on teille kallis! Minun käsivarteni on kyllin voimallinen lyömään teidät maahan."

Sankarittarena hän siinä seisoi, tuo kookasvartaloinen tyttö vihasta säihkyvin silmin, uhkaavin liikkein ja kohotetuin käsivarsin. Kuullessaan hänen sanansa oli Willa käynyt tuhkanharmaaksi. Miten oli tuo vieras saanut tietää totuuden? Vauhkona hän väistyi, sillä Waltrud näytti hänestä yliluonnolliselta olennolta. Kostoa puhkuen hän jätti huoneen, ja Kunigunda seurasi häntä.

Silloin Waltrud yhä hellemmin painoi kuningattaren syliinsä ja lohdutteli häntä lempein sanoin, kuten äiti lastaan. Molemmat he odottivat kovia aikoja, eikä yhtään suojelijaa eikä auttajaa ollut lähellä. Mutta yksi, joka kaitsee omiaan kuten silmäteräänsä, vartioi myöskin näitä turvattomia naisia, ja häneen he hädässään luottivat.

KYMMENES LUKU

Syvyydessä

Ihanan Gardajärven kaakkoisella rannalla kohosi ulkonevalla kallionkielekkeellä luja linna, jota nimitettiin Gardalinnaksi. Sen muurit, huiput ja tornit kuvastuivat järven smaragdivihreisiin aaltoihin. Kukistumattomalta, mahdottomalta valloittaa se näytti katsojalle, sillä maan puolelta sitä suojasivat paksut muurit ja vallit, ja toinen puoli ulottui järveen asti päätorneinensa, jota aallot huuhtelivat yöt päivät. Torni oli kuin linnoitus kapeine ikkunakomeroineen, jotka eivät olleet korkeammat eivätkä leveämmät kuin tavalliset ampumareijät. Moni vanki oli täällä saanut viettää pitkällistä surullista elämää, näkemättä enää milloinkaan päivän valoa.

Tuohon torniin oli Adelheid ja Waltrud viety, — yön pimeydessä, jotta ei huhu Berengarin ja Willan pahasta työstä leviäisi. He olivat jo viikkoja istuneet alhaalla ahtaassa kosteassa huoneessa, jonka lattia oli syvemmällä kuin järven pinta. Niin korkealla, ettei sinne voinut ulettua, oli pieni aukko muurissa. Himmeä valo, joka siitä kajasti, teki synkän, kamalan vankilan vielä pelottavammaksi. Järven puoleista seinää pitkin tippui vesi lakkaamatta. Kostea oli myöskin vankilan alaston multalattia. Vastapäätä ulkoseinää oli kaksi kehnoa, huonoilla peitteillä varustettua olkivuodetta. Pöytä ja kaksi keikkuvaa tuolia oli siellä — eikä muuta mitään. Synkännäköinen vanginvartija toi heille illoin aamuin vettä ja vähän ruokaa. Berengar ja Willa tahtoivat salaisella, mutta varmalla tavalla päästä pelätystä kilpailijattarestaan. He kyllä tiesivät, että näin kammottavassa paikassa ja näin huonolla ravinnolla ei vahvemmatkaan voimat kauan kestäisi.

Surulla näki Waltrud, miten hänen rakkaan hallitsijattarensa posket päivä päivältä yhä kalpenivat, kätensä soukistuivat ja liikkeet kävivät voimattomammiksi. Monta palaa hän säästi, jotta ne tulisivat kuningattaren hyväksi. Mutta mitä se auttoi? Ravinto, joka heille annettiin, riitti kunnolla tuskin yhdelle. Kun kuningatar nukkui, otti uskollinen tyttö peiton omasta vuoteestaan, suojataksensa sillä hallitsijatartansa, jotta hän ei niin paljon kärsisi kylmyydestä ja kosteudesta. Itseänsä ei hän ollenkaan ajatellut.

Päivä päivältä ja myöskin öisin he aina kuulivat aaltojen yksitoikkoisen loiskeen vankilan muuria vasten. Siten aika hitaasti kului eteenpäin. Tosiaankin toivoton tila Italian kuningattarelle! Mutta hän ei joutunut epätoivoon. Kovassa hädässään ja sydämmentuskassaan hän huusi Herralle, jolta kaikki apu tulee, Israelin vartijalle, joka ei nuku.

He lohduttivat toinen toistaan sillä, mitä he Jumalan sanasta olivat säilyttäneet muistissaan. Niin, jopa ulkonaistakin lohdutusta he löysivät lohduttomassa tilassaan. Sehän oli ikäänkuin pelastus, kun heidän ei enää tarvinnut nähdä Willaa ja Berengaria. Elämä vankilassa tuntui melkein siedettävämmältä kuin Veronan linnassa. Kapeasta ikkunasta loisti aina silloin tällöin joku tähti heidän vankilaansa, ja sen kirkkaus oli ikäänkuin tervehdys taivaasta. Nyt saattoi Adelheid surunvoittoisella mielellä iloita siitä, että hänen rakastettu puolisonsa oli ikuisiksi ajoiksi vapautettu kaikesta sydänhuolesta ja tuskasta. Lujalla luottamuksella hän lakkaamatta rukoili vapahdusta tästä kamalasta vankilasta — kuinka ja millä tavalla, sen asian hän jätti Jumalan haltuun. Ehkäpä Isän tahto oli pian ottaa hänet ylös rauhan majoihin. Siihenkin hän mielellään oli valmis tyytymään.

Ainoastaan yksi asia painoi joskus raskaasti hänen mieltänsä, ja se oli muisto hänen pienestä tyttärestään Emmasta. Oliko hän nyt isoäidin luona? Mitään tietoja hän ei ollut heistä saanut, vaikka melkein vuosi oli kulunut siitä, jolloin hän lähetti pienen lapsensa luotaan Turinissa. Kuka olisikaan voinut hänelle tuoda tietoja tähän vankilaan? Kukapa muu edes tiesi hänen kohtalostaan kuin ne, joitten vallassa hän oli. Hän ei voinut muuta kuin laskea tämänkin surun isättömien Isän sydämmelle.

Eräänä päivänä istuivat he molemmat vierekkäin surullisesti vaieten. Silloin avattiin ovi tavattomaan aikaan, ja se, joka astui sisään, ei ollut vanginvartija, vaan leveään taljaviittaan puettu mies. Piirteitä ei voinut erottaa hämärän tähden.

"Herra olkoon kanssanne!" tervehti hän latinan kielellä. Pehmeä ja sointuva oli hänen äänensä, ja se vaikutti aivan erikoisesti vangittuihin, jotka eivät pitkään aikaan olleet kuulleet muuta kuin vanginvartijan synkän ja raa'an äänen. Hengellinen mies hän oli tervehdyksestä päättäen, ja puvusta arvaten luultavasti joku munkki. Hänen tultuaan lähemmäksi he saattoivat erottaa, että hänellä oli kalpeat laihat kasvot ja syvät silmät, jotka säälivästi katselivat noita kahta vangittua naista.

"Kuka olet?" kysyi Adelheid. "Kuka laski sinut sisään ja mitä määräyksiä meille tuot?"

"Olen munkki, vanki kuten te. Mutta minun koppini ei ole puoleksikaan niin kehno kuin teidän. Jumalan rangaistus kohdatkoon niitä, jotka ovat syösseet Italian kuningattaren tällaiseen hautaan!"

"Ystävältä sinä näytät. Oi sano, miksi tulit tänne?"

"Auttaakseni ja lohduttaakseni sinua, kuningatar, olen minä tullut. Linnan päällikkö tietää, että tein sen; niin, hän on itse minut lähettänyt tuomaan teille kirkon lohdutusta."

"Tähän asti se mies ei ole paljoakaan piitannut kuningattaren hyvinvoinnista", muistutti Waltrud. "Katso ympärillesi, onko tämä hauta — joksi tätä oikein nimitit — sen näköinen?"

Sanat kuuluivat katkerilta, ja munkki nyökäytti päätänsä.

"Kuitenkin hän, luullakseni, ajattelee teidän sielujenne parasta. Ehkä hän on saanut käskyn Berengarilta, taikka ehkä hänen omatuntonsa on hänet siihen vaatinut — kukapa sen voi tietää? Eilen hän kutsutti minut luoksensa ja puhui silloin sinusta, jalo rouva. Sinun tilasi, sanoi hän, on kurja, ja minä sain tehtäväkseni esittää sinulle, että käyttäydyt väärin, kun yhä yksipäisesti pysyt taipumattomana. Minun piti kehoittaa sinua myöntymään Berengarin tahtoon. Niin kuuluivat hänen sanansa, joita minä ääneti kuuntelin. Mutta parempaa lohdutusta minä sinulle tuon, oi kuningatar, kuin tuollaisen kehoituksen, jota et milloinkaan voi seurata. Aina siitä asti kuin jouduit näitten muurien sisäpuolelle, on sydämmeni vuotanut verta niin usein kuin olen sinua muistanut. Minä tulen ystävänä ja pyydän auttaa sinua sillä tavalla kuin osaan ja kykenen."

"Kiitos sinulle!" sanoi Adelheid itkusilmin. "Ah jospa tietäisit, miten hyvää sinun sääliväiset sanasi tekevät meille raukoille! Sen jälkeen kuin tänne tulimme, emme ole kuulleet mitään muuta kuin vanginvartijan raa'an äänen."

"Jos tahdot auttaa meitä", sanoi Waltrud, "niin pidä huolta siitä, että kuningatar saa lämpimän peitteen, paremman vuoteen ja parempaa ruokaa."

"Koetan tehdä mitä voin", sanoi mies. "Linnan päällikkö ei näytä pahalta eikä sydämmettömältä, mutta hän pelkää Berengaria. Minun hän antaa kulkea muureilla ja pihoilla. Saanpa myöskin käydä vankilakomeroissa ja puhua vankien kanssa. Hän ajattelee, että veli Martti on mies, josta ei ole kenellekään vahinkoa. Kaikki vahtisotamiehet tuntevat minut, eivätkä sano minulle mitään. He kuuntelevat mielellään, kun puhun heille."

"Miksi olet vangittuna? Vaikea minun on uskoa, että sinä olisit mitään ilkityötä tehnyt", sanoi kuningatar.

Munkki hymyili. "Olin oppineen Luitprandin ystävä ja toveri. Hän eleli kauan kuningas Hugon hovissa ja sitten meni Berengarin tuo. Tiedäthän, että hekin nyt ovat joutuneet keskinäiseen epäsopuun?"

"Kuulin siitä puolisoni kautta. Mailandissa näin hänet tuossa onnettomassa juhlassa."

"Niin", jatkoi veli Martti, "silloin hän äänekkäästi julisti sinun ja kuningas Lotharin kiitosta. Pian sen jälkeen hän joutui kinaan Berengarin kanssa. Luitprand pakeni, ja vihastunut rajakreivi kohdisti suuttumuksensa minuun, pakolaisen ystävään. Siitä syystä jouduin tähän linnoitukseen."

"Missä Luitprand nyt oleskelee?"

Veli Martti kohautti olkapäitään. "Ehkä Saksassa; missäpä hän muualla olisi turvassa Berengarin vihalta? En ole sittemmin kuullut hänestä mitään."

"Sinä kärsit viattomasti kuten mekin", sanoi kuningatar. "Toivon kuitenkin, että suuri taivaan Herra voi meidät vapahtaa vankeudestamme."

"Sinä puhut totta, kuningatar", sanoi munkki. "Minäkin luotan lujasti häneen ja uskon, että hän meidät pelastaa. Älkää kadottako rohkeuttanne ja uskoanne, huomenna tulen takaisin."

Hän tulikin jälleen, ja vangitut iloiten tervehtivät häntä. Puhuessaan hän tutkivasti tarkasteli vankikomeroa. Vihdoin hän veti taskustaan mittanuoran ja rupesi mittaamaan vankilan korkeutta ja leveyttä. Ihmetellen naiset sitä katselivat. Kun hän oli lopettanut työnsä, pisti hän jälleen mitan taskuunsa ja sanoi: "Odottakaa huomiseen. Jos minun toimeni täällä teitä ihmetyttää, niin älkää kuitenkaan tänään mitään kysykö. Herra olkoon kanssanne!"

Niin hän sitten lähti, ja molemmat naiset jäivät keskenään tuumimaan ja arvelemaan, mitä tämä kaikki merkitsi. Peitteen hän oli tuonut kuningattarelle, ja siitä Waltrud iloitsi, sillä yöt olivat kovin kylmät tässä kosteassa holvissa.

He eivät tietäneet mistä se johtui, että heidän sydämmensä tänään oli niin täynnä toivoa. Eivät he koskaan olisi voineet uskoa kokevansa sellaista iloa näitten vankilamuurien sisäpuolella. Mutta heille oli yksinäisyydessään kylliksi ilon syytä, kun saivat nähdä ystävälliset kasvot ja kuulla osaaottavia sanoja. Molemmat kiittivät Herraa, joka yössä ja pimeydessä antoi ystävällisen tähden loistaa heille.

Täynnä uteliaisuutta he odottivat munkin tuloa seuraavana päivänä. Hän astui sisään ystävällisesti tervehtien, ja kun hän oli lohduttanut vankitovereitansa hurskailla ja ymmärtäväisillä sanoilla, jatkoi hän: "Ja nyt työhön. Katsokaa tätä asetta." Se oli sorkkarauta, jonka hän oli ottanut esiin taskustaan, tukeva, hyvin hiottu ase. He katsoivat häneen kysyvästi, ja hän jatkoi:

"Eräs linnanpäällikön renki hankki tämän minulle. Mies oli minulle kiitollinen lääkkeestä, jonka hänelle annoin pahanlaatuista haavaa varten. Tiedättehän, että me munkit tunnemme kaikenlaisia lääkkeitä, joita käytämme kansan hyväksi. Tämä rauta on minulle hyvin tarpeellinen."

Hänen äänensä alentui hiljaiseksi kuiskeeksi, kun hän jatkoi:

"Minä tahdon vapauttaa teidät. Kyllä muurit ovat paksut ja lujat, mutta kuitenkin toivon onnistuvani, vaikka siihen kyllä kulunee aikaa."

Waltrud oli hypähtänyt pystyyn ja jännittyneenä kuunnellut; nyt hän sanoi: "Sinä aiot lävistää seinämuurin, jos oikein sinut ymmärrän. Mutta sano, mitä olemme voittaneet, jos pääsemmekin pihalle? Vahvat muurit ympäröitsevät linnaa ja pihoja."

"Kaikkea olen ajatellut ja punninnut. Tietenkään ei meitä paljoa auta, jos pääsemme tämän muurin läpi", sanoi Martti, "ellen kaiva maanalaista käytävää, joka ulottuu vallien ulkopuolelle. Ainoastaan siinä tapauksessa on pako mahdollinen."

Kuningatar hengitti raskaasti. "Sinä ajattelet mahdottomuuksia! Mitenkä sinä voisit sellaista saada toimeen, sinä yksin tuolla aseella?"

"Vasaran tuon mukaani huomenna ja ehkä myöskin kuokan. Guido renki on uskollisesti minuun kiintynyt."

"Ja minä autan sinua", sanoi Waltrud päättävästi. "Rohkaise mielesi, kuningatar! Vaikea on tehtävä, mutta suuri taivaan Herra ei jätä meitä yksin. Minä luotan lujasti siihen, että hän meitä auttaa."

"Sinä puhut totta, tyttö", vakuutti veli Martti. "Luottakaamme häneen, joka pelasti Danielin jalopeurain kuopasta ja päästi kolme miestä elävänä tulisesta pätsistä. Hän on auttava meidätkin tästä vankilasta. Rukoilkaamme häntä, ennenkuin alotamme työmme!"

He polvistuivat kostealle lattialle, ja munkki lausui hartaan uskonrukouksen, pyytäen että Jumala antaisi hänelle voimaa, viisautta ja armoa pelastaa nämä onnettomat heidän vankeudestaan.

Työ alkoi. Erääseen pimeään nurkkaan, johon ei ainoatakaan valon välkettä voinut tunkea ylhäällä olevasta kapeasta ikkunaraosta, tungettiin rauta-ase maanpinnan tason kohdalle. Mitä tarkimmin oli Martti mitannut holvin syvyyden ja sen mukaan tehnyt laskelmansa. Kun muurin murros kerran oli valmis, täytyi maanalainen käytävä kaivaa ihan suoraan itää kohden. Myöskin ulkona valleilla hän oli toimittanut mittauksia ja etevien mittausopillisten tietojensa avulla tarkasti suunnitellut tien siihen ainoaan paikkaan, mistä heille oli mahdollinen päästä vaaratta ulos päivänvaloon.

Kuten he olivat ennaltaan arvanneet, oli tässä kova työ munkille ja Waltrudille. Muutama viikko kului, mutta vielä ei tuo paksu muuri ollut läpimurrettu. Basalttikivi oli tavattoman kovaa, ja munkin työaseet heikot. Ei hän myöskään uskaltanut työskennellä kauan kerrallaan, sillä hän pelkäsi, että hänet huomattaisiin. Täytyi menetellä erittäin varovaisesti. Usein Adelheid vavahti, kun vasaranlyönnit kaikuivat holvissa. Eivätköhän ne voineet kuulua myöskin vartijan korviin, ilmaisten koko yrityksen? Silloin he olisivat hukassa! Innokkaasti he rukoilivat Vapahtajaa Jeesusta Kristusta, että hän heitä suojelisi ja antaisi heidän vaikean työnsä onnistun.

Ja se päivä tuli, jolloin Martti saattoi ilmoittaa: "Suuri kivi on irrallaan! Nyt on vain pieni jäljellä, ja sitten on muurinaukko vapaa!" Oi, miten kuningattaren sydän sykki kiitollisuudesta ja iloisista toiveista! Tähän asti oli Jumalan suojeluksessa kaikki onnistunut. Ei kukaan aavistanut, mitä nämä kolme olivat uskaltaneet yrittää tuolla pimeässä holvissa. Vanginvartijan silmät olivat olleet kuin sokeat.

Vaikein asia oli vielä jäljellä. Aukko muurissa oli juuri niin suuri, että yksi ihminen kerrallaan pääsi siitä ulos. Nyt oli maanalainen käytävä kaivettava. Rohkeasti Martti alkoi työnsä. Waltrud levitti irtikaivetun mullan vankilan lattialle ja polki sen kiinteäksi jaloillansa. — Työ oli pitkällinen ja vaivalloinen. Kesti kuukausia, kunnes Martti ilmoitti, että hän nyt epäilemättä oli saavuttanut määränsä. Käytävän äärimmäisestä päästä hän jo kuuli laineitten loiskeen vasten rantaa. Mittaukset pitivät yhtä hänen laskujensa kanssa. Käytävä loppui muutamia jalkoja alemmaksi maanpintaa. Viimeinen murros oli tehtävä vasta aivan paon edellä, sillä muuten koko hanke olisi voinut tulla ilmi.

Kevät oli siirtynyt kesän tieltä. Silloin oli työ saatu valmiiksi ja pakopäivä määrätty. Sykkivin sydämmin Adelheid ja Waltrud odottivat munkkia. Oli ilta. Hetki, jolloin vanginvartija toi heille ruokaa, oli mennyt ohitse. Linnassa kaikki lepäsivät; ainoastaan vartijat käytävissä ja valleilla nojautuivat siellä täällä muureihin tai kulkivat edestakaisin vastustaaksensa uneliaisuuttansa. Martti oli kopissaan, jonka ovi aina pidettiin lukitsematta. Hän kuunteli — käytävissä oli äänetöntä. Silloin hän hiljaa hiipi ulos. Pimeyden suojassa hän pääsi kuningattaren vankikomeron luo, joka oli suljettu ainoastaan raskaalla rautasalvalla. Ei kukaan nähnyt häntä, kun hän sysäsi pois salvan ja astui komeroon.

Täällä naiset olivat matkavalmiina. Silloin Martti pani kätensä ristiin ja rukoili lyhyesti. Naiset seurasivat hänen esimerkkiään. Sitten hän sanoi hillityllä äänellä: "Jumalan nimessä uskaltakaamme yrittää, jalo rouva! On kyllä vaivalloista kontata käytävän läpi, sillä se on ahdas ja pimeä; mutta älkää pelätkö, minä käyn edellä, sinä seuraat minua, rouva kuningatar, ja sinä Waltrud tulet viimeiseksi."

Munkki ryömi käytävään, ja molemmat naiset seurasivat häntä sillä tavalla kuin hän oli määrännyt.

Kuinka vaivalloinen heidän pakotiensä oli, sitä he eivät olleet voineet ennakolta kuvitella. Niin ahdas oli käytävä, että aikaihminen töintuskin pääsi läpi tunkemaan. Seinien hankautumisesta multa irtaantui, kerran niin suuressa määrässä, etteivät ainoastaan naiset säikähtäneet, vaan jo munkkikin pelkäsi, että he elävältä hautautuisivat. Ilman puutteesta he tuskin kykenivät hengittämään. Lakkaamatta he huusivat Herralta apua, vaikka heidän ääntänsä ei kuulunut.

Kuinka kauan he olivat olleet tässä pimeässä käytävässä, sitä he eivät tietäneet, mutta se tuntui heistä ikuisen pitkältä ajalta. Kuningatar oli kadottamaisillaan kaiken tajuntansa ja luuli jäävänsä sinne pyörtyneenä makaamaan. Silloin yhtäkkiä raikas ilmanpuuska lehahti häntä vastaan. Munkki oli murtanut viimeisen maakappaleen, joka erotti nämä raukat vapaasta ilmasta. Vielä muutama työntäys raudalla, ja pääsy ulos oli vapaa.

Martti seisoi jo ylhäällä maan pinnalla. Varovasti hän tarttui kuningattareen ja veti luokseen ensin hänet, sitten Waltrudin.

He olivat päässeet maankielekkeelle, joka ainoastaan kuumana vuodenaikana ei ollut veden peitossa ja siten nyt muodosti jonkinlaisen niemen. Siinä he seisoivat, nuo molemmat naiset, hengittäen syvin siemauksin raitista ilmaa, joka lempeänä leyhyi järveltä ja virvoittavasti hyväili heidän kasvojansa. Oi miten kauan he olivat kaivanneet ilmaa! He eivät milloinkaan ennen olleet käsittäneet, kuinka suuri aarre se on.

Mutta munkki kiihotti heitä kiirehtimään. Äänettömästi ja varovaisesti he hiipivät pitkin kapeata polkua muurin vierustaa myöten, sillä nyt oli musta yö ja heille edullinen liikunta-aika, vaikka samalla myöskin vaarallinen, sillä ainoakin harha-askel olisi voinut syöstä heidät noihin tummiin, tuntemattomiin aaltoihin, jotka hiljaa loiskivat kallioita vasten. Martti kulki edellä ja naiset vapisten ja rukoillen hiljaa perässä, pitkin vallien ulkosivua, tuskin jalan levyisellä polulla.

Nyt he ovat loppupäässä, järvi, joka tässä on vain muutaman jalan levyinen, erottaa heidät vielä vapaudesta, ja tässä on tehtävä vaikea hyppäys. Martille se jo on onnistunut. Nyt hän seisoo siinä kurkottaen kätensä, ottaaksensa vastaan kuningattaren. Adelheid jättää sielunsa Jumalan haltuun ja hyppää — hän on pelastettu! Mutta vielä ei hän voi iloita, sillä Waltrud on toisella rannalla. Taaskin munkki seisoo vartijana ja kurkottaa käsivartensa häntä kohti, hiljaisesti häntä kehoittaen. Waltrud hyppää, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän vaipuu uupuneena Adelheidin viereen. Silloin heidän sydämmensä riemuisella kiitoksella kääntyvät Herran puoleen, joka on pelastanut heidät kurjasta vankilasta ja jälleen saattanut ihanaan vapauteen.

YHDESTOISTA LUKU

Äidinsuruja

Hiljaisena ja hylättynä seisoi Colombierin linna, jossa kuninkaantytär oli viettänyt lapsuutensa onnelliset päivät. Kuninkaallinen vouti hallitsi nyt linnaan kuuluvaa maatilaa, pitäen kunnossa ympärillä olevia alueita. Mutta linna oli autio, sillä jo enemmän kuin vuosi oli kulunut siitä kuin kuningatar hovineen oli muuttanut Lausanneen Genèvejärven lähitteille. Täällä me hänet tapaamme kuninkaallisessa linnassa uskollisesti täyttämässä velvollisuuksiaan, kuten ennen Colombierissa ja sen ympäristöillä.

Bertha rouva oli vanhentunut. Hänen hiuksensa olivat käyneet harmahtaviksi, ja hänen lempeillä kasvoillaan ilmeni hiljaisen surun piirteitä, joita ei niissä ollut ennen näkynyt. Huoli puhui hänen katseestaankin, kun hän nyt siinä istui pitäen noita ennen niin ahkeria käsiänsä ristissä polvillaan ja tähyillen miettiväisenä kauas etäisyyteen. Hän ajatteli Adelheidiä ja oli levoton tyttärensä tähden, sillä hän ei pitkään aikaan ollut mitään kuullut hänestä.

Viereisestä kammarista kuului lapsen ääni, ja nyt Bertha rouvan kasvoille valahti äidillinen hellyys. Ovi avattiin, ja vanhan hoitajan taluttamana tyllersi sisään pieni tyttönen, vielä vähän epävarmoin, alottelevin askelin. Se oli pieni Emma, Berthan tyttärentytär. Hellästi hän otti lapsen polvilleen, ja tämä nojautui turvallisesti vasten isoäitinsä rintaa.

"Lapsi raukka", sanoi hän silittäen hänen pehmeätä tummaa tukkaansa. "Kovin aikaisin on sinun täytynyt jäädä isättömäksi, — ehkä myöskin äidittömäksi! Sen tietää ainoastaan suuri taivaan Herra."

Kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän kuivasi heti silmänsä, sillä lapsi ei saanut nähdä surullisia kasvoja. Vuosi sitten oli hänen tyttärentyttärensä saatettu hänen luoksensa, ja samalla oli tuotu terveisiä tyttäreltä ja Lotharilta. Rukoilevin sanoin oli Adelheid pyytänyt äitiänsä ottamaan lapsen hoitoonsa ja sulkemaan hänet sydämmeensä. Huolestuttavalta kuului viesti Turinista, missä Lothar makasi sairaana. Niin pian kun hän vain paranisi, he kiirehtisivät äidin luo.

Äiti odotti päivä päivältä, ja yhä uudelleen ja uudelleen hän toivoi pian saavansa sulkea heidät syliinsä; mutta hänen toivonsa oli turha. Vihdoinkin tuli kuljeksiva veli Italiasta. Surullisia uutisia hänellä oli; Bertha sen näki, ennenkuin mies ennätti puhuakaan, ja hänen sydämmensä vavahti. Sitten viestintuoja kertoi Lotharin varhaisesta kuolemasta, nuoren lesken surusta ja kansan mielipahasta, se kun oli suurella rakkaudella kiintynyt vainajaan ja oli myöskin kuningattarelle uskollinen. Hän kertoi myöskin kuningattaren palaamisesta takaisin Paviaan, ja miten hän vanhaan tapaansa ystävällisesti oli alkanut toimia kansan hyväksi.

"Entä Berengar?" kysyi Bertha.

"Hän on Veronassa. Huhutaan, että hän himoitsee kuninkaan arvoa, mutta useimmat italialaiset ovat häntä vastaan, joten on luultavaa, ettei hänen pyrkimyksensä onnistu."

Näin puhui sanansaattaja; mutta Bertha oli levoton, sillä hän tiesi, ettei Berengar karttaisi minkäänlaista ilkityötä, jos hän vain sillä pääsisi päämaaliinsa. Bertha ei luottanut italialaisiin. Myöskin Lotharin tauti, josta kuljeksiva veli kertoi, antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta, ja hänen sydämmensä kävi yhä raskaammaksi. Hän aavisti tyttärensä olevan suuressa vaarassa. Miksi hän jäi sinne noitten viekkaitten ihmisten joukkoon? Miksi hän ei kiirehtinyt äitinsä helmaan?

Näin suri ja rukoili kuningatar Bertha yötä päivää. Tänään hän oli erittäin haikealla mielellä. Silloin astui vanha Dietrich sisälle.

"Hallitsijatar, tuolla ulkona seisoo mies, joka pyytää päästä rouva kuningattaren puheille. Tomuiselta ja väsyneeltä hän näyttää, kuten olisi vaeltanut monta päivää ja viikkojakin. Hän pyytää saada puhua itse sinun kanssasi."

Bertha hätkähti. "Sanansaattaja Italiasta!" huudahti hän. "Antakaa hänelle ruokaa, ja niin pian kuin hän on vähän virkistyksekseen nauttinut, niin laskekaa hänet luokseni sellaisena kuin hän on!"

Dietrich kiirehti ulos, ja Bertha jätti pikku Emman hänen hoitajansa huostaan. Sitten hän sykkivin sydämmin odotti sanansaattajaa.

Pian hän tulikin. Vaatteet ja kengät olivat rikkinäiset, ja hän oli niin uupunut ja väsynyt, että kuningatar käski hänen istuutua.

"Sinä tuot minulle tietoja tyttärestäni!" sanoi Bertha.

"Niin, rouva kuningatar. Jumala suokoon, että minulla olisi parempia viestejä ilmoitettavana! Mutta sinun täytyy saada tieto asioista, vaikka ne ovatkin surulliset. Italian kuningatar on Berengarin vallassa!"

Berthalta pääsi tuskan huudahdus. "Berengarin vallassa! Mitä sillä tarkoitat? Vankinako?"

Mies nyökäytti päätänsä surullisesti. "Vankina, niin. Minä näin, miten hänen lähettinsä tarttuivat heihin ja veivät heidät mukanaan, — kuningattaren, tytön ja heidän ratsastavat saattomiehensä sekä hevosensa. Minä olin ainoa, joka töin tuskin pääsin pakoon. Olen kulkenut jalkaisin vuorten yli, tietämättä teistä ja poluista; muuten olisinkin tänne jo aikaa ennättänyt."

"Ah, miksi hän jäi sinne viekkauden maahan? Miksi hän ei kiirehtinyt äitinsä luo?" valitti kuningatar.

"Hän oli kyllä jo matkalla luoksesi, kuningatar. Yöllä hän uskollistensa kanssa pakeni Paviasta. Minä ratsastin hänen vaunujensa edellä. Olimme aivan lähellä rajaa, kun Berengarin takaa-ajajat suurena joukkueena saavuttivat meidät. Me puolustimme itseämme urhoollisesti, mutta meitä oli liian pieni joukko. Muut miehet sidottiin ja vietiin vankeina takaisin, ja minä olen kulkenut yötä päivää, saattaakseni sinulle tämän sanoman."

"Kiitän sinua uskollisuudestasi, kiitän siitä, että tulit. Kerro nyt minulle kaikki, mitä tiedät."

Ja mies puhui Berengarin ja Willan kruunauksesta Paviassa, molempien hävyttömyydestä ja itsevaltaisuudesta, sekä miten he alituiseen kehoittivat kuningatarta ottamaan puolisokseen heidän poikansa, ja miten kuningatar sitten yöllä pakeni.

Kiihtyneenä oli Bertha kuningatar kuunnellut. Mutta samalla kun hän oli saanut varman tiedon tyttärensä kohtalosta, heräsi hänessä myöskin entinen toimintahalu ja voima uuteen eloon.

"Minä kiitän sinua", hän sanoi. "Nyt kammariherra pitäköön huolta siitä, että saat puhtaat vaatteet yllesi ja vuoteen lepuuttaaksesi uupuneita jäseniäsi, sillä sinä olet aivan voivuksissa."

Miehen voimat olivat todellakin ihan lopussa. Palvelijan täytyi taluttaa hänet ulos.

Sitten Berthalla oli pitkä neuvottelu Dietrichin ja Lausannen piispan kanssa. Mihinkä Adelheid oli viety, sitä sanansaattaja ei tietänyt, mutta luultavaa oli, että rajakreivi oli vienyt hänet Veronaan. Bertha ei yksin voinut mitään tehdä Berengaria vastaan. Vielä oli hänen Konrad poikansa kuningas Oton hovissa, ja Berthan velvollisuutena oli siis maan hallitus. Mutta kukapa johtaisi sotajoukkoa ilkiötä vastaan?

"Ainoastaan Otto kuningas voi auttaa, hän, koko kristikunnan mahtavin herra", sanoi piispa. "Mutta hänellä on paljon tehtävää ja järjestettävää laveassa valtakunnassaan. Kuitenkin olen sitä mieltä, ettei hän tällaista konnantyötä jätä rankaisematta. Meidän nuori kuninkaamme Konrad on saavuttanut hänen suuren suosionsa, sen me tiedämme. Lähetä sana pojallesi, oi kuningatar, hän on sinun ja omassa nimessään rukoileva mahtavaa ruhtinasta tässä asiassa auttamaan."

Tämä neuvo tuntui kuningattaresta hyvältä, ja hän päätti lähettää joukon ylimyksiänsä Saksan kuninkaan hoviin. Ennenkuin he ehtivät lähteä, saapui uusi sanansaattaja Italiasta. Se oli Veronasta tullut ratsastaja, joka ennen oli asunut Paviassa ja siellä saanut kokea paljon hyvyyttä kuningas Lotharilta ja hänen puolisoltaan. Ystävien avustamana rahallisessa suhteessa oli hän salaa kiireimmiten lähtenyt matkalle tunnettuja teitä myöten vuorten poikki Lausanneen.

"Kuningatar", sanoi hän kiihkeästi kuuntelevalle Bertha rouvalle, "minä näin tyttäresi. Rajakreivin takaa-ajajat olivat saavuttaneet hänet hänen pakomatkallaan ja veivät hänet vaunuissa Veronaan rajakreivin linnaan. Oli ilta, mutta kuitenkin minä hänet tunsin. Hänen rinnallaan istui kultakutrinen tyttö; sinä kyllä tiedät, kuka. Hän katseli ympärilleen, näki ja tunsi minut ja iski minulle silmää. Niin että muut eivät voineet kuulla, hän kuiskasi minulle: 'Olemme vaarassa; kiirehdi Bertha rouvan luo.' Hänen silmänsä katsoivat minuun niin tuskallisen rukoilevasti, että se liikutti sydäntäni. Olen kulkeva kauppias. Minä toimitin asiani Veronassa ja palasin Paviaan. Kaikki Pavian asukkaat rakastavat ja kunnioittavat kuningatarta, mutta siellä on paljon Berengarin vakoojia, joita he pelkäävät. Sain kuitenkin kootuksi rahoja, jotta voin suorittaa tämän pitkän matkan."

"Kiitän sinua", sanoi Bertha liikutettuna, "sinua, uskollisen Waltrudin sanansaattajaa."

"Minulla on vielä enemmän kerrottavaa", jatkoi mies. "Onko kuningatar vielä Veronassa, sitä en tiedä. Hirveitä uhkauksia vankeudesta ja kahleista lienee Willa puhunut. Sitä kuiskailtiin viimeisinä viikkoina, jolloin olin Veronassa. Myöskin kuulin, että Berengar oli kutsunut Gardalinnan linnanvoudin luokseen ja kauan jutellut hänen kanssaan. Enempää en tiedä, oi kuningatar, mutta tämä minun täytyi sinulle kertoa, jotta sinä et tietämättömänä apuasi lähetä."

"Gardalinna! Sinä luulet, että tuo jumalaton mies on lähettänyt hänet sinne?" huudahti kuningatar kauhistuneena.

"Se ei ole mahdotonta. Ja minä tahdon ilmoittaa, että me Pavian kaupunkilaiset olemme väsyneet hänen vallanpitoonsa, sillä hirmuvaltias ja hirviö hän on, ja me pyydämme takaisin oikeata kuningatartamme, kuningas Lotharin leskeä, jos voit auttaa meitä, niin auta!"

Surullisesti pudisti Bertha päätään.

"En minä voi, mahtavamman täytyy se tehdä, mutta kyllä koetan saada sanan sille mahtavammalle. Jo varustetaan joukkoa matkalle, ja sinun sekä Italiasta tulleen hevosten ohjaajan on lähdettävä mukaan."

Seuraavana päivänä lähettiläät alkoivat matkansa. Bertha oli käskenyt heidän rientää. Ja sillä aikaa kuin he kulkivat tietänsä eteenpäin, rukoili Bertha lakkaamatta, että taivaallinen Isä johdattaisi hänen lapsensa pois vankilasta vapauteen.

KAHDESTOISTA LUKU

Jumalan suojeluksessa

Gardajärven rannalla erosimme Adelheidistä ja hänen seuralaisistaan, kun he päästyään synkästä vankilastaan yön pimeydessä polvistuivat kiittämään Herraa pelastuksestaan. Mutta nyt ei ollut aikaa viivytellä, ja senvuoksi munkki kehoitti kiirehtimään.

"Vielä emme ole turvassa, jalo rouva. Täällä ei ole missään metsää. Nyt kuljemme pimeyden verhoamina, mutta ennen päivänkoittoa täytyy meidän ehtiä Mincion metsäseutuun. Sillä pian meitä kaivataan, ja linnan huipuilta näkyy kauas ympäristöihin. Minun tulee sinua sääli, kuningatar, mutta meidän on kulkeminen yötä myöten, emmekä saa levätä, ennenkuin olemme metsän suojassa."

Raivattua tietä pitkin he riensivät eteenpäin, Martti edellä ja Adelheid Waltrudin taluttamana jäljessä. Kiireinen oli heidän kulkunsa, sillä vielä he eivät väsymystä tunteneet, ja pelko, että heidät saavutettaisiin, innostutti heitä kiirehtimään eteenpäin. Pakolaiset eivät puhuneet sanaakaan keskenänsä. Pieninkin rasahdus heitä pelästytti. Vähitellen naisten kulku rupesi hidastumaan. Adelheid tunsi vasta nyt, miten hän oli heikontunut pakollisista kieltäymyksistänsä ja ummehtuneesta vankilailmasta. Waltrud, joka oli hänen tukenansa, kehoitti lakkaamatta häntä kestämään. "Päivän koittaessa olemme metsässä, ja silloin voit levätä!" hän lohdutteli.

Kun Martti huomasi, että molempien naisten askeleet kävivät hitaammiksi, tuli hän toiselta puolen tukemaan kuningatarta. Siten he kuljettivat, melkeinpä kantoivat häntä, mutta kiirehtiä heidän kuitenkin täytyi. Lakkaamatta he huusivat sydämmessään: "Vahvista askeleitamme, sinä taivaan suuri Herra!"

Vihdoinkin rupesi päivä sarastamaan. He olivat nyt loppumatkalla hitaasti ja melkein laahaamalla päässeet eteenpäin. Kaukana he näkivät jotakin tummaa häämöittävän; se varmaankin oli metsä. Niinpä tosiaan, he eivät olleet erehtyneet. Neljännestunnin kuluttua he seisoivat yksinäisessä seudussa metsän äärellä. Idässä aurinko punasi taivaan, verhoten niityt ja puitten latvat purppurahohteeseen. Ei yhtään ihmistä näkynyt. Metsän sisällä oli eloa ja riemua. Orava kiiti ylös puuta pitkin ja katseli korkeudestaan noita kolmea vierasta. Siivelliset olennot tervehtivät iloisesti kultaista aamua, ja vankeudesta vapautetut ihmislapset olivat valmiit sydämmestään yhtymään luonnon kiitos- ja ylistysvirsiin. Kuitenkin he yhä pyrkivät syvemmälle metsään, ja vasta kun olivat ehtineet niin pitkälle, että saattoivat katsoa olevansa turvassa, etsi Martti sopivan lepopaikan tuuhean lehvistön alta. Siihen he valmistivat Adelheidille pehmeän sammalvuoteen, ja kuten väsynyt lapsi hän pian vaipui sikeään uneen. Mutta Martti ja Waltrud vuorotellen valvoivat, uskollisesti vartioiden kuningatartansa.

Sillä välin Gardalinnassa vallitsi kova kiihtymys. Kun vanginvartija aamulla astui kuningattaren vankihuoneeseen, oli ovi lukitsematon ja komero tyhjä. Mykkänä pelästyksestä hän tuijotti seiniin, sitten hän tulella valaisi joka nurkkaa — ja siinäpä hän näki aukon muurissa. Nyt hänelle selvisi, mitä tietä vangit olivat päässeet pakenemaan. Mutta kentiesi he vielä olivat piilossa jossakin linnanmuurien sisäpuolella.

Heti ilmoitettiin asiasta linnanvoudille, joka hirveästi pelästyi. Berengarhan oli hänet pannut vastaamaan kuningattaresta! Kaikki paikat tutkittiin ja haettiin. Maanalaisen käytävän loppupäässä oleva aukko löydettiin, ja jalansijat siinä kohdassa, mistä he olivat tehneet vaarallisen hyppäyksensä, havaittiin myöskin; mutta sitten oli yötuuli tasoittanut hiekan, niin ettei jälkiä voitu edemmäksi seurata. Kuitenkin linnanvouti katsoi luultavaksi, etteivät he olleet valinneet raivaamatonta rantatietä, joka johti pohjoiseen päin, vaan ohjanneet askeleensa Minciota kohti. Lentoviestillä ilmoitettiin asiasta heti Berengarille, ja hänen ja Willan raivossa ei ollut määrää. Suuri asestettu joukko lähti liikkeelle, sen etupäässä Berengar itse. He ratsastivat hyvää vauhtia Gardajärvelle; sieltä heidän oli määrä hajaantua eri haaroille paremmin löytääkseen pakolaiset. Ja sitten tapahtui, että Berengar, annettuaan tuimat nuhteet velvollisuutensa unohtaneelle linnanvouti paralle, lähti asestetun parvensa etupäässä ratsastamaan samaa tietä, jota pakolaisraukat edellisenä yönä kulkivat. Nämä olivat kyllä ennättäneet edelle, sillä päivä oli jo ainakin puoleen kulunut, ennenkuin takaa-ajajat pääsivät liikkeelle. Mutta olihan tietysti hevosmiesten helppo saavuttaa jalkaisin kulkijat. He ratsastivat ohi metsän, josta pakenijat aamulla etsivät suojaa, mutta eivät heistä mitään jälkeä nähneet. Mincion luo he ehtivät vielä samana iltana. Virran ympäristöissä he tutkivat tarkkaan joka paikan ja kyselivät laivureilta ja kalastajilta, oliko joku sieltä kulkenut ylitse vastakkaiselle rannalle. Mutta kalastajat eivät olleet ketään nähneet. Siis Mincion yli he eivät olleet vielä päässeet. Tämä tieto rauhoitti rajakreiviä, ja hän palasi myöhään illalla kotiin, alkaaksensa seuraavana päivänä jälleen etsintänsä.

Kaiken tämän oli viisas munkki edeltäpäin arvannut ja sen mukaan tehnyt suunnitelmansa. Niin kiihkeästi kuin kuningatar toivoikin pääsevänsä tästä seudusta pois, ei Martti kuitenkaan suostunut lähtemään eteenpäin, ennenkuin yöllä. Päivällä heidän täytyi pysytellä jossakin, missä tasankomaa vain suinkin tarjosi heille piilopaikan. Kun he ensi aamuna pakenemisensa jälkeen olivat tarpeeksi levänneet sekä ravinneet itseänsä leivällä, jota munkki oli heille säästänyt ja ottanut mukaansa, kävelivät he hitaasti ja varovasti eteenpäin metsässä, yhä etelää kohti. Ennen yön ehtimistä he taas lepäsivät, mutta pimeän tultua munkki vei heidät hyvälle raivatulle polulle, johon hän ei arvellut takaa-ajajain yöaikana osuvan.

Tällä tavalla meneteltiin monta päivää, kunnes leipä loppui ja nälkä rupesi rasittamaan. He olivat päässeet metsän läpi, joka näinä päivinä oli heitä suojellut. Yön kuljettuaan he näkivät aikaisin aamulla edessänsä lavean tasangon täynnä uhkeita viljavainioita, mutta ei puita eikä pensaita. Naisten rohkeus lamaantui. "Mihin nyt saatamme piiloutua? Palatkaamme takaisin metsään!" pyysi kuningatar.

"Emme suinkaan sitä tee", vastasi munkki. "Palata takaisin emme saa. Tuolla lännessä päin vähän lounaiseen suuntaan juoksee Mincio. Sinne meidän täytyy kulkea ja päästä vastakkaiselle puolelle, jotta takaa-ajajat kadottavat jälkemme. Ja katso, kuningatar, miten korkeita viljankorret ovat! Eivät ne aina niin pitkiksi kasva! Taivaan suuri Herra ehkä ajatteli meitä, kun hän kasvatti ne noin korkeiksi."

Lohdullisilta kuuluivat vanhan munkin sanat. Mutta levottomana hän näki, miten Adelheid oli uuvuksissa nälästä, puutteesta ja vaivalloisesta kävelystä. Myöskin Waltrud oli levoton. Hellästi hän piti kätensä väsyneen Adelheidin ympärillä ja sanoi:

"Tule, valtijatar, piiloutukaamme vainioon. Ehkä tähkissä on kypsiä jyviä, joilla voimme nälkämme sammuttaa."

Mutta he pettyivät, sillä vilja ei ollut kypsää, ja neuvottomina katsoivat molemmat munkkiin.

Tämä kuitenkin keksi neuvon.

"Menkäämme suoraan tämän vainion poikki. Minä taivutan korret sivulle päin, niin että sotketut paikat eivät ilmaise, mistä olemme kulkeneet. Sitten menemme eteenpäin aina virralle asti. Siellä lepäätte viljan suojassa ja minä käyn kalastajamökeissä kerjäämässä armopaloja. Moni kuljeksiva veli kävelee kerjäten maita pitkin, sen kansa kyllä tietää, eikä se herätä mitään huomiota. Veli Martti on heille tuntematon. Ole nyt levollinen, kuningatar, ja rohkaise mielesi. Herra on tähän asti meitä auttanut; jättäisikö hän meidät nyt? Ei, sitä en milloinkaan voi uskoa!"

Kiitollisena katsoi kuningatar häneen, ja sitten hän rohkeana alkoi matkansa toisten mukana viljan läpi. Korret olivat niin korkeat, että ne hyvin ulottuivat heidän ylitsensä. Kun he tulivat matalakasvuisempaan tahi tyhjään kohtaan, tähyili munkki ensin ympärilleen. Kerran he uskalsivat ryömiä paljaan pellon ojaa pitkin, kunnes taas pääsivät korkean viljan suojaan. Mutta niin tuskallinen oli heidän pelkonsa silloin, ettei heitä enää haluttanut yrittää samaa toistamiseen. Sentähden he päättivät pysyä alallansa iltaan asti.

Munkki pani tarkkaan merkille paikan ja lähti hakemaan ruokavaroja. Virta ei ollut tästä kaukana. Etäältä kuului vaunujen jyrinä, kun ajettiin maantiellä rantaa pitkin. Waltrud laittoi kuntoon vuoteen kuningattarelle ja itselleen, ja sitten he molemmat paneutuivat levolle. Adelheid nojasi päänsä uskollisen ystävättärensä rinnalle, ja pian he kumpikin vaipuivat syvään uneen.

Kuinka kauan olivat nukkuneet, sitä he eivät tietäneet, mutta äkkiä he hypähtivät pystyyn — mitä oli tämä? Eiköhän kaukaa kuulunut hevosenkavioitten kapsetta? Se tuli lähemmäksi, — niitä tuntui olevan paljo! Veri jähmettyi heidän suonissansa. Hätäisenä tarttui Adelheid Waltrudiin, mutta tämä painoi hänet lempeästi alas maahan, laskeutui itsekin aivan hänen vierellensä ja kuiskasi: "Vapahtaja meitä suojelkoon!"

Aina selvemmin kaikui kavioitten kapse. Tie kulki varmaan aivan läheltä heidän piilopaikkaansa, sillä nyt kuului miesten ääniä. Äkkiä kajahti kovaääninen "seis!" Adelheid vavahti — se oli Berengarin ääni!

Ratsastajat seisahtuivat; he astuivat pois hevosten selästä ja hajaantuivat eri tahoille.

"Virralle! Siellä niitten täytyy olla! Pian! Onko teillä lyijyä jaloissanne?" Näin komensi rajakreivi vihoissaan.

"Ei lähellä eikä kaukana näy mitään, herra!" huusi yksi.

"Eikä kukaan ole joen yli lähtenyt, sanovat kalastajat!" huusi toinen.

"Herra, he ovat varmaankin nälkään menehtyneet", tuumi kolmas.

"Pöllöpää!" oli Berengarin vihainen vastaus. "Pollöpäitä olette kaikki, ja laiskoja sitäpaitsi. Etsikää kunnes löydätte!"

Kuumuus oli paahtava, hevoset hiestä märkinä. Yksi miehistä puhui rajakreiville muutamia sanoja, joita naiset eivät kuulleet.

"No tehdään niin, me lepäämme, mutta sitten etsimme kahta tarkemmin!" sanoi rajakreivin ääni.

Aivan lähelle sitä paikkaa, jossa molemmat naiset piilivät epätoivoisen tuskan vallassa, jäi nyt Berengarin joukko pitämään lepoa. Raaka leikkipuhe tunki aina naisten korviin asti, ja Berengarin sanat olivat raaimmat.

Adelheid ja Waltrud makasivat hiljaa, äänettä, hartaasti rukoillen. Vihdoinkin annettiin merkki, että lepoaika oli loppunut ja etsintä alotettava. Molemmat naiset jo huoahtivat helpotuksesta, kun samassa äkkiarvaamatta yksi ratsastaja ajaa karautti suoraan viljamaahan. Se oli Berengar itse.

"Olisi minulla nyt vain käsissäni tuo kirottu nainen", huusi hän hampaitaan kiristäen, "niin minä kyllä näyttäisin, ettei häntä enää haluttaisi karkuun lähteä. Näillä paikoin hänen täytyy olla!" Keihäällään hän hajoitteli korsia puoleen ja toiseen. Onnettomat naiset näkivät kärjen kiiltävän päänsä yläpuolella ja luulivat olevansa hukassa!

Mutta Herra Jumala sokaisi tuon jumalattoman miehen silmät niin, ettei hän mitään muuta nähnyt kuin viljan vainiolla. Muutaman kerran hän vielä koetti keihäällään pistää korsikkoon, kunnes hän vihdoin kiroten jätti pellon.

Molemmat naiset tuskin uskalsivat hengittää. He kuulivat ratsastajien etenevän yhä kauemmaksi, kunnes kavioiden kopina vihdoin taukosi aivan. He olivat pelastuneet!

Silloin he nousivat molemmat ylös ja vaipuivat itkien toistensa syliin. Sitten he polvistuivat ja kiittivät palavasti Jumalaa tästä ihmeellisestä pelastuksesta.

Kun aurinko kallistui lähemmäksi länttä, tuli Martti takaisin. Hän oli löytänyt sääliviä sydämmiä ja anteliaita käsiä, jotka jakoivat hänelle, mitä hän tarvitsi. Pakolaiset eivät milloinkaan olleet niin nauttineet maallisista lahjoista kuin nyt. Heidän sydämmensä tulvehti kiitollisuudesta, ja Marttikin itki ilokyyneleitä. Ihmeellistä kyllä, hän ei ollut nähnyt eikä kuullut ratsastajista mitään. Oli tosiaankin heidän uskoansa vahvistavaa nähdä, miten selvästi Jumalan käsi oli heitä suojellut, he kun aamulla jo olivat olleet ihan epäilyksissä; ja vahvistettuina sekä sielunsa että ruumiinsa puolesta he illalla taas jatkoivat vaivalloista matkaansa.

* * * * *

Vähän alempana virran luona oli yksinäinen kalastajamökki. Oli varhainen aamuhetki, ennen koitteen aikaa, kun ahkera kalastaja oli lähtenyt ulos mökistään ja irroitti venettänsä rannalta soutaaksensa ulos työhönsä. Virta levisi tässä kohden melkein järveksi, ja vain epämääräisin piirtein erottui toinen ranta aamuhämärässä.

Äkkiä rupesi kalastaja kuuntelemaan; oli ikäänkuin hän olisi kuullut askeleitten lähestyvän. Hän katsoi taaksensa, ja tosiaankin siellä polulla, joka johti hänen asuntoonsa, näkyi kolme olentoa, jotka kiirehtivät rantaa kohti. Ihmeellisiltä he näyttivät. Etupäässä kulki munkkikaapuun verhottu vanha mies ja sitten kaksi naista rikkirevityissä vaatteissa, tomuisina ja hiukset kampaamattomina. "Voitko saattaa meidät tästä ylitse?" kysyi munkki kiihkeästi. "Näen, että aiot irroittaa veneesi lähteäksesi vesille. Oi, ota meidät mukaasi!"

Mies katsoi epäluuloisesti noihin kolmeen. "Keitä olette?" kysyi hän. "Te näytätte hyvin epäilyttäviltä. Oletteko tehneet jotakin pahaa? Olkoon silloin kaukana minusta, että auttaisin teitä pakenemaan. En myöskään ole aikonut lähteä toiselle rannalle."

"Me olemme onnettomat, ellet vie meitä virran ylitse! Mutta rikollisia emme ole."

"Niin on helppo sanoa", vastasi hän kuivasti. "Kuinka minä saatan teihin luottaa? Kummallisilta te näytätte. Keitä te olette?"

Vastauksen sijasta pyysi munkki yhä kiihkeämmin. "Taivaan siunaus vuotakoon ylitsesi, jos meitä autat!"

Mutta mies pudisti päätänsä vastaten: "Moni puhuu taivaasta ja taivaan Herrasta, mutta ei kuitenkaan hänestä mitään välitä, jopa pyhässä Rooman kaupungissakin kuuluu olevan sellainen asiain laita, niin olen kuullut sanottavan."

Silloin Adelheid laskeutui polvilleen hänen eteensä ja rukoili tuskan valtaamin katsein: "Vie meidät ylitse, niin Herra sinua siunaa!" Myöskin Waltrud yhtyi molempien toisten rukoukseen, ja mies näytti aprikoivan, mitä hän tekisi.

"No niin, kyllä saatan viedä teidät ylitse, mutta maksakaa ensin, sillä minä olen köyhä. Koska te niin kiihkeästi tahdotte päästä toiselle rannalle, ette tietenkään kitsaile rahojen suhteen. Jos lykkäisitte tuonnemmaksi maksamisen, voisitte unhottaa koko asian."

Hämmästyneinä katsoivat pakolaiset toisiinsa; mistäpä he rahoja ottaisivat? Adelheidin silmät täyttyivät kyynelillä. "Ei meillä ole mitään, ei rahaa eikä rahan arvoista."

Waltrudin silmät välähtivät. Nopeasti hän otti kaulastaan nauhan ja irroitti rannerenkaan, jota hän alituisesti siinä säilytti vaatteittensa sisäpuolella.

"Tässä on jotakin, jolla on raha-arvoa", sanoi hän. "Jos olet siihen tyytyväinen, niin ota se, mutta auta meitä täältä pois. Joka hetki on kallis."

Kummastuneena katseli kalastaja koristetta ja sitten tyttöä.

"Tämä on tosiaan arvokas kapine", sanoi hän, samalla ikäänkuin punniten sitä kädessään.

Mutta Adelheid huudahti: "Ei, sitä et saa antaa! Sehän on ainoa esine, josta kadonnut veljesi sinut voi tuntea. Sitä perintöä et saa minun tähteni hävittää, rakas uskollinen Waltrud!"

"Ah hallitsijatar, henkeni minä halusta antaisin puolestasi, jos sillä voisin sinut pelastaa", sanoi tyttö kyynelsilmin. "Ja nyt, kalastaja, joudu! Vai eikö tässä ole tarpeeksi maksua?"

Mutta mies empi, yhä pidellen rannerengasta käsissään. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt, ja nyt hän sanoi:

"Kertokaa minulle keitä olette, ja miksi olette niin kiihkeitä ja hätäisiä. En vie teitä ylitse, ennenkuin saan sen tietää."

Levottomana katsoi Adelheid munkkiin. Tämä sanoi: "Me tahdomme ilmoittaa sinulle, kutka olemme, mutta ensin sinun täytyy vannoa pyhän Jumalan nimessä, että et meitä ilmianna. Lupaatko sen? Ja kun nyt kuulet, kuinka suuri on hätämme, niin et varmaankaan kieltäydy meitä auttamasta."

Kalastaja vannoi juhlallisesti valan, ettei hän kenellekään ilmoittaisi, mitä munkki hänelle nyt aikoi kertoa. Silloin Martti ilmaisi hänelle, että se nainen, joka seisoi hänen edessään, oli hänen laillinen kuningattarensa, kuningas Lotharin leski, joka nyt pyysi apua. Suurimmassa kiireessä hän kertoi, miten kuningatar oli vangittu ja pelastettu ja miten hän nyt oli pakoretkellä, päästäksensä Berengarin kostosta.

Syvästi liikutettuna kalastaja kuunteli. Sitten hän antoi takaisin rannerenkaan sanoen: "Olkoon minusta kaukana sellainen ahneus, että ottaisin teiltä ainoan kalliin esineen, kun olette hädässä. Pidä se kuningatartasi varten, tyttö, sillä minä pelkään, että teidän vastuksenne eivät vielä ole lopussa."

Sitten hän viittasi heitä astumaan veneeseen. Hiljaa he noudattivat kehoitusta. Pian olivat airot vedessä, ja he pääsivät turvallisesti toiselle rannalle.

Kyyneleet silmissä kuningatar lämpimästi puristi vanhan kalastajan kättä hyvästiksi, ja toiset tekivät samoin. Ukon ahvettuneet kasvot värähtelivät, kun hän seisoi katsellen heidän jälkeensä, siihen asti kunnes he katosivat korkean kahilan taakse ja kiirehtivät eteenpäin metsäseutua kohti.

Jumala oli nyt taas pelastanut heidät Berengarin joukkojen käsiin joutumasta. Sillä kun takaa-ajajat vielä samana päivänä tulivat kalastajamökille, näkivät he ukon rannalla paikkaamassa verkkojaan, mutta turhaan he koettivat saada tietoja pakolaisista, sillä ukko puhui vain järjettömiä asioita ja näytti tavattoman yksinkertaiselta. Kiivaasti hän hosui tielle päin, mistä he juuri olivat tulleet, joten muutamat sanoivat häntä mielipuoleksi ja toiset taas luulivat hänen tarkoittavan, että pakenijat olivat sinnepäin menneet. Äänekkäästi kiroten he lähtivät vihdoin takaisin.

Kun he olivat poissa, nousi kalastaja ylös ja hykersi tyytyväisenä käsiään. "Nuo olkoot vain harhateillä, mutta taivaan Herra lähettäköön kuningattarelle enkelinsä viemään hänet turvaan!"

KOLMASTOISTA LUKU

Turvassa

Kostealla, yksinäisellä rannalla pakolaiset kulkivat muutamia päiviä piiloutuen väliin kahiliston suojaan, toisinaan pensaikkoon. Nälkä rupesi heitä yhä enemmän vaivaamaan. Väliin Martti uskalsi lähteä etsimään leipää, mutta harvassa olivat asunnot ja talot tässä autiossa seudussa ja laihoja olivat almut, joita munkille annettiin. Silloin he koettivat sammuttaa nälkäänsä juurilla ja marjoilla, mutta ei niitäkään paljon löytynyt.

Kauan he eivät saattaneet tätä elämää jatkaa, sen näkivät he kaikki kolme. Adelheid varsinkin kävi päivä päivältä yhä heikommaksi. Hänen voimakas sielunsakin uupui, niin että hän kuten profeetta Elias epätoivoisena rukoili: "Nyt on kylliksi; ota, Herra, minun sieluni!"

Munkki neuvotteli Waltrudin kanssa. Niihin ihmisiin, jotka onnen päivinä olivat olleet heidän ystäviänsä, he eivät varmuudella voineet turvata. Helpostihan he olisivat nyt, kun onni oli vaihtunut, voineet jättää kuningattaren Berengarin käsiin. Sillä italialaisiin ei milloinkaan uskaltanut luottaa. Mihinkä heidän siis oli käännyttävä?

Silloin Waltrud tuli ajatelleeksi erästä piispa Adelhardia, joka asui Reggion kaupungissa suuren Po joen toisella puolen. Hän ei ollut italialainen synnyltään, oli usein oleskellut kuningas Lotharin hovissa ja oli uskollisesti kiintynyt kuninkaaseen ja hänen puolisoonsa. Hän oli myöskin peittelemättä osottanut tyytymättömyyttä Berengarin väkivaltaisuuksiin. Hänen luokseen täytyi Martin kiirehtiä pyytämään suojaa kuningattarelle. Suunnitelma esitettiin Adelheidille, joka siitä ilostui ja kiitollisena sanoi tytölle:

"Hyvä Jumala taivaassa on johtanut ajatuksesi Adelhardiin! Jos joku uskollinen ja luotettava löytyy tämän maan ylhäisössä, niin hän on kyllä sellainen. Oi Martti, kiirehdi hänen luokseen, me voimme uskoa itsemme hänen turviinsa!"

Levottomuudella Martti ajatteli, että hänen täytyi jättää molemmat naiset yksin. Hänen omakin ruumiinsa oli niin rasittunut, että hänen oli vaikea lähteä jalkaisin tuolle pitkälle matkalle Reggioon. Mutta hänen uskollisuutensa kuningatarta kohtaan voitti kaikki epäilykset, ja hän päätti Jumalan nimessä uskaltaa ryhtyä tähän uhkayritykseen. Sitä ennen hän hankki niin paljon elintarpeita, että arveli niiden riittävän noille kahdelle naiselle siksi kunnes hän palaisi takaisin. Siihen asti hän neuvoi heitä pysymään tässä yksinäisessä, piiloisessa paikassa. Sitte hän jätti heidät ja itsensä Jumalan haltuun ja lähti rohkeamielisenä matkalle.

* * * * *

Väsyneenä ja uupuneena saapui uskollinen Martti Reggioon. Hän oli kulkenut monta päivää, ennenkuin hän näki kaupungin tornit. Tuskin hän jaksoi tuohon toivottuun päämaaliin päästä, mutta nyt hän vihdoin oli kaupungin kadulla ja kiirehti suoraa päätä piispan palatsiin.

Adelhard oli hyväntahtoinen, rehellinen mies, sen oli Martti kysyen saanut selville, mutta vielä hän tahtoi varovaisesti koetella piispan mielialaa kuningatarta kohtaan. Hän antoi esittää itsensä ympärikuljeksivaksi veljeksi, joka pyysi saada puhutella piispaa. Mielellään piispa lupasi ottaa hänet puheillensa.

Tavallisella tervehdyksellä piispa hänet otti vastaan, kysyen sitten ystävällisesti: "Miksi, veljeni, olet tullut tänne? Sinä näytät uupuneelta ja laihalta. Minusta näyttää siltä, että kuljeksiva elämä ei sinua paljon kostuta, toiset voivat siitä paremmin. Mistä tulet?"

"Gardajärveltä, isä. Minulla on sinulle tuotavana tietoja siitä, miten siellä ovat asiat."

Piispa herkisti huomiotansa, "Gardajarveltä! Siinä lähellä sijaitsee Veronan kaupunki, tuletko sieltä? Oletko nähnyt uuden kuninkaan?"

"Kyllä hänet olen nähnyt, mutta Veronasta en tule. Oletko kuullut eräästä vahvasta linnasta, joka sijaitsee Gardajärven rannalla? Sieltä minä tulen."

"Mitä sinä olet siellä tehnyt?" kysyi piispa ihmeissään. "Gardalinnahan on vankila, niin olen kuullut sanottavan."

"Minäkin olen siellä ollut vankina, mutta Jumalan avulla olen päässyt pakoon."

Sitten hän kertoi, miten Berengar oli vanginnut hänet, kun hän oli oppineen Luitprandin ystävä.

"Hän on viisas kettu", sanoi piispa, "eikä kuitenkaan tarpeeksi viisas, sillä muuten hän ei vieroittaisi kansaa luotaan väkivallan ja ilkitöiden kautta. Eihän hän entuudestakaan ole suosittu! Kuuntele vain maassa kansan ääntä", jatkoi hän, "niin saat kuulla, että häntä vastenmielisesti totellaan ja kaipauksella muistellaan entisiä hyviä aikoja. Kuningas Hugon aikanakin olivat olot paremmat. Ja kuningas Lothar!" Piispan ääni oli sortunut liikutuksesta ja haikeista muistoista. "Minä olin häntä hyvin lähellä, minä rakastin häntä. Hän ja hänen puolisonsa olivat kansan toivona. Silloin korjattiin nuori kuningas tieltä pois."

Hillityllä inholla hän kuiskasi nämä sanat, ja laskien kätensä vaeltavan veljen käsivarrelle hän sanoi tuttavallisesti: "Mutta me emme uskalla ääneen tästä asiasta puhua. Kätke nämä sanat sydämmeesi!"

Munkki noikkasi merkitsevästi. "Minä tiedän sen, isä. Minäkin olen nähnyt leskikuningattaren."

"Oletko nähnyt kuningattaren? Missä hän oleskelee? Oi, sano!"

"Olen nähnyt hänet Gardalinnassa vankina. Berengar on hänet sinne salvannut."

Piispa oli rynnännyt ylös istuimeltaan. Hän polki jalkaansa lattiaan vihoissaan ja huudahti:

"Kuulumaton ilkityö! Onko tuo hävytön uskaltanut sen tehdä? Ja miten kuningatar jaksoi?"

Munkki kertoi, mitä kaikkea kuningattaren oli täytynyt kärsiä Veronan linnassa ilkeän Willan tähden ja miten hän uskollisen palvelijattarensa kanssa oli suljettu Gardalinnaan. Hän kertoi heidän epäterveellisestä vankikomerostansa, kovin kehnosta ruoastansa, huonosta kohtelusta sekä heidän kuihtuneesta muodostaan; mutta hän kertoi myöskin heidän lujasta luottamuksestaan Jumalaan, joka tässä julmassa vankilassakin ylläpiti heitä.

"Heidän uskonsa sai minut häpeämään, samalla kun se myöskin oli minulle lohdutuksena", sanoi Martti liikutettuna. "Se oli Herran johdatus, että minä tulin Gardalinnaan."

Piispan tunteet olivat syvästi järkkyneet. Mielenliikutuksessa hän kiihkeänä kulki edestakaisin suuressa huoneessaan. Vihdoin hän seisahtui munkin eteen.

"Hänet täytyy vapauttaa. Etkö tiedä mitään keinoa? Mutta mitenkä sinä tietäisit? Olipa ihme, että itse sieltä pääsit! Kuka on hänelle apua antava? Kuka kykenee siihen? Väkivallalla emme mitään voi Berengarille, emme lainkaan mitään."

"Hän ei enää ole Gardalinnassa, isä", sanoi munkki.

Piispan silmät kävivät suuriksi.

"Onko hän kuollut?" kysyi hän pelästyneenä. "Jos oikein käsitän puheesi, niin kuolema on hänet pelastanut vankilasta. Oi, maa raukka, kansa raukka!" valitti hän.

"Hän on pelastettu vankilasta", sanoi munkki, "mutta ei kuoleman kautta. Hän on paennut."

Taaskin piispa kavahti pystyyn, hänen silmänsä loistivat ja hän tarttui munkin molempiin olkapäihin huudahtaen: "Taivaan suurelle Herralle olkoon kiitos ja ylistys! Ja sinä olet hänet pelastanut, ellen erehdy! Mutta kerro nyt kaikki minulle", hän pyysi. "Missä hän nyt on?"

Martti kertoi. Syvästi liikutettuna piispa kuunteli, ja viimein hän sanoi:

"Siis olet hänet jättänyt Mincion rannoille, ja minun luokseni hän on sinut lähettänyt apua pyytämään. Hänen luottamuksensa ei ole joutuva häpeään. Meidän täytyy tuoda hänet tänne."

Hän tuumiskeli hetken aikaa, vaan sanoi sitten: "Reggiossa hän ei ole varmassa suojassa, ainoastaan tukevien muurien sisällä hän on turvattuna. Sitäpaitsi liian monet saisivat tietää asian, jos hän tulisi tänne kaupunkiin. Me emme voisi sitä salata Berengarilta. Mutta vähän matkan päässä täältä sijaitsee Canossan linna vuoren kukkulalla. Siellä asuu eräs minun lääniherroistani, nimeltä Azzo. Minä neuvon sinua kiirehtimään hänen luoksensa ja puhumaan hänelle kaikki, mitä nyt olet minulle kertonut. Sano hänelle myöskin, että minä sinut lähetin. Jos missään, niin Canossassa hän on turvassa. Ole nyt alallasi tämä yö täällä linnassa. Sinun pitää syödä ja levätä hyvässä vuoteessa, sillä sinä olet aivan nääntynyt väsymyksestä. Huomenna aamulla sinä lähdet Canossaan."

Mainiolta tuntui lepo mukavassa vuoteessa, jota vailla hän niin kauan oli vaeltanut. Tosin hän surulla ajatteli kuningatarta, jonka ei ollut hyvä olla, hänen kun täytyi maata taivasalla kovalla maalla ja siinäkin vielä pelätä vainolaisia. Rukoiltuaan palavasti kuningattaren ja hänen palvelijattarensa puolesta nukkui hän levolliseen ja häiritsemättömään uneen, joka vaikutti virkistävästi ja tuotti uusia voimia.

Aikaisin aamulla hän suoriutui matkalle ratsain, sillä piispa ei tahtonut, että väsynyt matkamies jalkaisin lähtisi vuoristoon. Hän toivotti munkille Jumalan apua, ja toivorikkaana hän katseli Martin lähtöä.

Kylläpä oli toista matkustaa hevosen selässä kuin kulkea noita pitkiä jalkamatkoja. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän jo näki edessään linnan korkealla vuorenkukkulalla. Viipymättä hän vietiin linnan herran luo. Varovasti hän alkoi kertomuksensa, samoin kuin piispankin luona. Mutta pian kyllä hän huomasi, että Azzo oli yhtä kiintynyt kuningattareen kuin piispakin.

Hän oli päättäväinen, toimitarmoinen mies.

"Tässä ei ole mitään hidastelemisen aikaa", huudahti hän, saatuansa selvän asiasta. "Heti Minciolle!"

Viipymättä rajakreivi antoi satuloita hevoset, ja suuren asestetun joukon saattamana hän lähti Martin kanssa, huolimatta polttavasta elokuun auringosta, kuningatarta noutamaan.

* * * * *

Tällä välin olivat naiset päivä päivältä odottaneet munkkia takaisin — mutta häntä ei kuulunut. Ne elintarpeet, jotka hän oli heille hankkinut, olivat jo lopussa, ja he kärsivät kovaa nälkää. Neuvottomina ja lohduttomina he kuljeksivat Mincion rannalla. Silloin he näkivät kalastajan, joka laski veneensä rannalle. Kaikki ihmiskasvot heitä pelästyttivät; aina he luulivat kohtaavansa vihollisen. Kuitenkin he nyt uskalsivat tätä lähestyä, sillä nälkä pakotti heitä. He pyysivät nöyrästi häntä antamaan heille palan leipää. Ihmetellen katseli kalastaja noita molempia vieraita naisia.

"Keitä olette ja mistä olette tänne autiolle seudulle tulleet?" hän kysyi.

Vastauksen sijasta kurkotti Adelheid kätensä kalastajaa kohti, rukoillen kyynelsilmin: "Armahda meitä, me kuolemme nälkään"; ja Waltrud sanoi samoin.

Syvästi liikutettuna tuollaisesta pyynnöstä ei mies enää kysellyt mitään, vaan otti veneestään suuren kalan, ainoan jonka hän oli saanut, teki sitten valkean, paistoi kalan ja antoi sen noille nälkäisille. Sillä välin kuin he söivät, hän hiipi hiljaa pois, ja Adelheid ja Waltrud kiittivät Jumalaa sydämmestään tästä suuresta lahjasta.

He palasivat taas korkean kahiliston suojaan ja piilottelivat siinä vielä päivän. Tuskin jaksoi nääntymäisillään oleva kuningatar laahata itseään eteenpäin. Hän oli niin surun vallassa, että hän ääneen itkien nojasi päätään tytön helmaan.

"Anna minun kuolla tähän, en jaksa enää. Onko Vapahtaja kokonaan meidät unohtanut? Elämä ei ole minulle paljon arvoinen, ennemmin tahtoisin hiljaa nukkua ja herätä ylhäällä taivaassa kuten Lotharinikin", nyyhkytti hän.

Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja uskollinen Waltrud pelästyi.

"Vapahtaja ei ole meitä unohtanut", kuiskasi hän hellästi. "Hänpä virvoitti meitä ruoalla viimeistään eilen, ja hän on pelastanut meidät kaikista vaaroista ja hädistä. Miten hän antaisi meidän täällä menehtyä? Ei, sitä ei hän tee!"

"Martti ei tule takaisin. Mitä hänelle lienee tapahtunut?" valitti Adelheid. "Entä jos Berengarin etsijät olisivat löytäneet hänet! Entä jos jokin muu paha on häntä kohdannut! Katso Waltrud, tällaiset ajatukset minua lakkaamatta vaivaavat, sillä te, minun uskolliseni, kärsitte hätää minun tähteni. Miten onnellisia te voisitte olla ilman minua. Sinulle ei kukaan ihminen tekisi mitään pahaa, ellei minua olisi. Anna minun siis kuolla täällä levossa!"

Tyttö itki. "Luuletko, hallitsijatar, että minä voisin olla onnellinen ilman sinua, vaikka olisinkin vapaudessa ja minulla olisi kylliksi kaikkea, mutta samalla tietäisin sinun olevan hädässä? Tahi jos sinä kurjuudessa eroaisit tästä maailmasta? Minä tiedän, että et sitä usko. Jos toisin olisi, niin sanasi minua loukkaisivat. Mutta sinä olet väsynyt, heikko ja sairas; siksi on sielusi pimeydessä. Mitä tulleekaan, minä en sinua milloinkaan jätä."

"Sinä olet uskollisempi kuin kukaan muu", sanoi Adelheid liikutettuna.

"Löytyy yksi, joka on vielä uskollisempi, oi valtijatar: meidän Vapahtajamme Jeesus Kristus. Jos luotat minun uskollisuuteeni, kuinka voitkaan sitte häntä epäillä? Hän rakastaa meitä paljon enemmän kuin kukaan ihminen voi rakastaa. Sen sinä tiedät. Kärsimyksiesi tähden silmäsi nyt vain ovat himmentyneet. Hän ei meitä ole unhottanut, ja minua aavistuttaa, että apu on lähellä."

"Minä tiedän, että hän meitä rakastaa, en tahdo hänen uskollisuuttaan epäillä. Mutta ehkä hän tahtoo ottaa minut taivaaseensa. Katso, minua se ajatus ilahuttaa. — Kuule, — mitä se oli?"

He kuulivat monien hevosten kavioitten kopsetta, ja Adelheid rukoili: "Ah Herra, älä anna meidän jälleen joutua jumalattomien käsiin! Ota minut ennen taivaaseesi!" Sitten hän vaipui Waltrudin helmaan, ja voimattomuudesta hän meni tainnoksiin.

Kavioitten kopina tuli lähemmäksi, — tyttö ei siitä huolinut, hän näki vain tainnoksissa olevan hallitsijattarensa. Polttavat kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Oliko tämä alku kuoleman uneen? "Oi Herra, pelasta hänet, pelasta hänet!" huusi hän.

Silloin kohtasi hyvin tuttu ääni hänen korviansa. Hän katsahti ylös, — kahiliston läpi tunkeusi hevonen esiin — mies istui sen selässä — kyyneleittenkin läpi katsellen tyttö tunsi hänet.

"Martti!" huudahti hän pidätetyllä äänellä, joka kuitenkin kuului riemastuneelta. "Ennen kaikkea, auttakaa kuningatarta eloon!" jatkoi hän.

Kaikesta huolenpitävä munkki veti satulataskusta ulos viinipullon, laskeutui polvilleen ja juotti uupuneelle kuningattarelle muutamia pisaroita. Pian saapuivat myöskin toiset ratsastajat. Eräs komea ratsumies hyppäsi alas hevosen selästä, astui kuningattaren luokse ja katseli säälivin silmin noita kalpeita, kärsimystä ilmaisevia kasvoja. Se oli rajakreivi Azzo Canossasta.

"Hän on tainnoksissa, nälkä ja kaikenlaiset puutteet ovat tehneet aivan lopun hänen voimistaan", sanoi Martti kyynelsilmin. "Taivaan Herra antakoon hänelle jälleen hänen terveytensä."

Taaskin vuodatti munkki hänen suuhunsa vahvistavaa viiniä. Silloin hänen huulensa liikkuivat ja hän aukaisi silmänsä. Hänen ensimmäinen katseensa sattui asestettuihin miehiin, ja kauhistus kuvastui hänen kasvoihinsa. Silloin syvä, miehuullinen ääni lausui:

"Älä pelkää, kuningatar, sillä nyt on tullut luoksesi ystäviä, jotka vievät sinut varmaan turvalliseen paikkaan." Rajakreivi lausui nämä sanat.

Silloin Adelheid näki munkin tutun muodon, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Kiitos sinulle, Martti! Tämä on sinun tointasi", kuiskasi hän, vaipuen jälleen voimattomana tytön helmaan.

Nyt päätettiin, että joukko viipymättä lähtisi matkaan. Ensiksi kuitenkin täytyi nälkiintyneitten naisten vahvistaa voimiansa ruoalla ja juomalla; sitten Azzo kääri viitan kuningattaren ympärille ja asetti hänet eteensä istumaan hevosen selkään. Yksi hänen aseenkantajistaan otti samoin Waltrudin ratsullensa, ja niin he lähtivät nopeata vauhtia ratsastamaan eteenpäin.

Pian he tulivat vuorensolaan, joka kulkee vuolaan Enzavirran rantaa pitkin. Hyvältä ja virkistävältä tuntui naisille viileys tässä jylhässä seudussa. Nyt ratsastus kävi vähän hitaammin ylös vuorta pitkin, mutta jopa huipulla näkyi pelastava linna. Vielä vähäinen ponnistus, niin ollaan perillä. Linnanhaltijan käskystä lasketaan silta alas, vartioväki järjestyy saattueeksi, ja etupäässä ratsastaa rajakreivi Adelheidin kera. Kuningatar on nyt päässyt linnaan, varmaan turvaan vihollisilta, jotka kokonaan ovat kadottaneet hänen jälkensä.

NELJÄSTOISTA LUKU

Pelastaja

Germanilaisessa hovissa Magdeburgissa vallitsi voitonriemu. Kuningas Oton vävy, Lothringenin herttua Konrad, oli pitkällisen taistelun jälkeen voittanut mahtavan Francian kreivin Hugon ja siten pelastanut frankkien oikeutetun kuninkaan Ludvigin hänen vaarallisimmasta vastustajastaan. Voittorikas Lothringenin herttua oli komean seurueen saattamana juhlallisesti saapunut Magdeburgiin. Joukossa olivat myöskin Ranskan kuninkaan lähettiläät, jotka olivat tulleet lausumaan kuningas Otolle herransa kiitokset siitä tehokkaasta avusta, jota tämä mahtava valtias oli antanut langollensa Ludvigille. Myöskin korkea-arvoisia hengellisiä miehiä oleskeli aika ajoin Otto kuninkaan hovissa: Bruno Kölniläinen, kuningas Oton korkeasti oppinut veli, sekä Luitprand, kaunokielinen historiankirjoittaja.

Mutta eivät kaikki kuninkaan seuralaiset olleet iloisia. Kasvot vakavina kulki siellä nuori kuningas Konrad, Berthan vanhin poika. Muutamia päiviä sitten oli äidiltä tullut tietoja, jotka eivät suinkaan olleet ilahuttavia. Aina oli nuori Konrad ollut lämpimällä rakkaudella kiintynyt Adelheidiin ja iloinnut jokaisesta hyvästä sanomasta, jonka hän oli sisareltaan saanut. Vaeltavan kauppiaan ja hevostenohjaajan tuomat tiedot painoivat nyt raskaasti hänen sydäntänsä. Vielä ei hän ollut voinut puhua kuningas Otolle asiasta.

Eräässä ikkunakomerossa hän nyt seisoi Luitprandin kanssa, jolle hän oli huolensa uskonut. Tämäkin näytti vakavalta, sillä hän tunsi Berengarin kavaluuden.

"Meidän täytyy vielä tänään saada tilaisuutta puhua kuninkaan kanssa", sanoi tiedemies. "Sinä, ruhtinas, olet kuninkaan suuressa suosiossa; minua ihmetyttää, että et jo ennen ole hänen kanssaan keskustellut sisaresi asiasta."

"Se olisi ollut mahdotonta, sillä Ranskan lähettiläiden ja muiden ylhäisten herrojen kunnianosotukset ovat vieneet hänen kaiken aikansa. Olen kyllä mahtavan kuninkaan suosiossa, mutta tiedäthän, että hän tällaisissa juhlallisuuksissa ei mielellään suvaitse häiriötä."

Luitprand nyökäytti päätänsä. "Kuitenkin hänen täytyy saada siitä tieto jo tänään", sanoi hän vakavasti. "Sinä et tunne Berengaria, mutta minä tunnen hänet, ja pelkäänpä, että vaara uhkaa nuorta kuningatarta — hengenvaara."

Konrad kalpeni. "Minä toivon, että näet asiat liian synkkinä. Kauppias vain luulotteli hänen olevan Gardalinnassa, Berengar ei milloinkaan uskaltaisi sellaista tehdä. Mutta kyllä minä puhun kuningas Oton kanssa."

Uljaana hän oikaisi nuoren sorean vartalonsa, nyökkäsi ystävällisesti oppineelle herralle ja läksi huoneesta. Luitprand katsoi hänen jälkeensä, sanoen itsekseen: "Monta kiitettävää avua sinulla on, nuorukainen. Mutta hidastelija olet, ja liian keveästi hoidat vakavia asioita. Se on tuottava sinulle vahinkoa elämässäsi."

Kuningas Otto oli sallinut Konradin päästä puheillensa ja kuunteli hänen kerrottaviansa. Aina vakavammiksi kävivät hänen kasvonsa. Vihdoin hän sanoi: "Luitprand tulkoon tänne, hän tietää aina parhaat neuvot. Sitäpaitsi hän tuntee Italian kuningattaren ja myöskin Berengarin."

Niin he neuvottelivat kolmisin. Luitprand oli usein kuningas Otolle kuvaillut kaunopuheisin sanoin nuoren kuningattaren ihanuutta, lahjakkaisuutta ja ylevää mielenlaatua. Nyt hän vilkkaasti esitti, miten suuri oli hänen vaaransa, niin kauan kuin hän suojatta oli Berengarin vallassa. "Se mies ei kammoksu minkäänlaista ilkityötä", vakuutti Luitprand.

"Siksi meidän täytyy rientää pelastamaan onnetonta kuningatarta", sanoi Otto päättävästi. "Mutta kuninkaallisen sisareni lähettiläitten täytyy päästä puheilleni. Heidän omasta suustaan tahdon kuulla, mitä hänellä on ilmoitettavaa. Ei Bertha rouva saa pettyä luottaessansa minuun."

Lähettiläät tulivat, ja kun kuningas oli kuullut heidän viestinsä, päätti hän asestetun joukon kanssa lähteä Italiaan Berengaria kurittamaan.

Mutta ennenkuin varustukset olivat valmiit, saapui lähettiläitä siltä italialaiselta puolueelta, joka oli Berengarille vihamielinen, ja niitten etupäässä oli itse rajakreivi Azzo Canossalainen. Italian ylimysten ja Canossaan piiloutuneen kuningatar Adelheidin nimessä he rukoilivat hartaasti kuninkaalta apua.

"Sitä on teille annettava", huudahti kuningas harmistuneena. "Tosiaankin tuo kunnoton saa raskaana tuntea valtikkani voiman! Vai on hän juljennut noin konnamaisesti kohdella kuninkaantytärtä, jonka äiti on minun mahtavassa suojeluksessani! Siitä hänen täytyy saada kärsiä, niin totta kuin löytyy oikeutta rakastava Jumala!"

Harvoin kuningas nähtiin vihastuneena, mutta milloin se tapahtui, silloin iskivät hänen silmänsä salamoita, jotka panivat monen vapisemaan. Nyt kaikki havaitsivat, että täysi tosi oli käsissä.

Ei enää tullut kysymykseen lähettää vain joukkuetta, vaan kokonainen sotaväki varustettiin marssimaan Italiaan. Otto oli päättänyt kerrassaan tehdä lopun hirmuvaltiaan hallituksesta. Siinä päätöksessä häntä myöskin italialaiset lähettiläät vahvistivat, pyytäen, että hän antaisi huonosti hallitulle kansa raukalle toisen hallitsijan. Mutta jaloluonteinen kuningas ajatteli nyt kuitenkin etupäässä nuoren kuningattaren pelastamista ja häntä kohdanneen häväistyksen kostamista.

Komea oli se joukko, joka Oton johtamana lähti Italiaan. Yläburgundin tuleva kuningas Konrad ei ollut mukana; häntä varten oli kuninkaalla muita tehtäviä. Mutta useat ylhäiset ruhtinaat seurasivat häntä. Hänen oma poikansa Ludolf johti etuosastoa, hänen veljensä Henrik Baijerilainen oli mukana seurueessa ja samoin oppinut Luitprand. He kulkivat Brennersolan kautta ja Eisackin ja Etschin laakson läpi suoraan Veronaan. Mutta Berengar oli sitä ennen lähtenyt pois kaupungista linnoitettuun Paviaan, jossa hän luuli olevansa varmemmassa suojassa.

Veronassa tervehdittiin Saksan kuningasta suurella riemulla, sillä kaikki olivat jo väsyneet hirmuvaltiaan ikeeseen ja tunsivat Oton oikeutta rakastavan, lempeän luonteen. Mielellään he tahtoivat taipua hänen valtikkansa alle.

Sillä aikaa Adelheid asui rauhassa Canossassa, niiden molempien parissa, jotka hänen kärsimyksissään olivat olleet hänen tovereinaan. Kauan hän oli maannut vuoteen omana sairaana, mutta oli nyt jälleen Waltrudin ja ystävällisen rajakreivittären huolenpidosta ja hoidosta tervehtynyt, ja hänen voimansa ja nuoruudenkukoistuksensa oli palannut entiselleen. Hän viihtyi hyvin noissa hauskoissa, kodikkaissa huoneissa, jotka kreivitär oli hänen käytettäväkseen jättänyt. Hän tunsi, että hänen ympärillään oli rakastavia ja vieraanvaraisia ihmisiä. Kaukaiselta tuntui se aika, jolloin hän vankilassa kitui tai kuten takaa-ajettu otus sydän täynnä pelkoa pakeni pitkin metsiä ja maita, jopa oli lähellä nälkäkuolemaa. Usein se kaikki oli hänestä kuin pahaa unta.

"Waltrud", sanoi hän, "minusta tuntuu ikäänkuin olisin ihan toinen ihminen. Sinäkin olet mielestäni toinen. Paljonhan olemmekin lyhyessä ajassa saaneet kokea. Jos olisin ennakolta voinut nähdä kaikki kärsimykseni, olisin joutunut epätoivoon, mutta viisaudessaan Herra meiltä tulevat asiat peittää, sillä muuten emme kestäisi. Meillä on kyllin jokapäiväisistä huolistamme."

"Olet oikeassa, hallitsijatar", sanoi tyttö. "Ja miten rasittava olikin jokaisen päivän hätä ja tuska! Mutta olemmehan myöskin joka päivä saaneet kokea Herran apua."

Adelheid nyökkäsi kyynelsilmin, osotteeksi että hän sen kyllä käsitti. "Liian helposti minä unhotin, että hän on armollinen ja laupias; usein oli katseeni epäilysten ja heikon uskon sumentama, sitä nyt häpeän. Katso, sydämmeni on täynnä kiitollisuutta siitä, että hän auttoi minua, että hän antoi sinut minulle seuraksi ja ystäväksi, lähetti uskollisen Martin luokseni, niin monta kertaa ihmeellisesti pelasti meidät kuoleman hädästä ja antoi meidän täällä saada hyvän suojapaikan. Mutta vieläkään en näe selvästi, vaan yhäti pyrkii mieleeni kysymys: Miksikä minun täytyi noin kovaa kärsiä? Etenkin kysyn, miksi Lothar minulta otettiin."

Hänen äänensä vapisi, kun hän Lotharista puhui, ja Waltrud syleili häntä lämpimästi. "Tiedäthän, hallitsijatar, että hän on onnellinen."

"Tiedän kyllä", jatkoi kuningatar, "enkä toivo rakastettuani takaisin maailmaan. Nyt voin jo myöskin katkeroittumatta ajatella niitä, jotka minulle ovat tuottaneet niin suuria kärsimyksiä. Herra älköön heille sitä synniksi lukeko. Mutta minä nyt kuitenkin asustan täällä vieraitten keskellä, toimetonta elämää viettäen. Olen erossa lapsestani ja kansastani ja kysyn itseltäni: Miksi?"

Munkki oli huomaamatta tullut sisään ja kuullut Adelheidin sanat. Kuningattaren viittauksesta hän istuutui, ja lempeällä äänellään hän puhui näin:

"Emme aina, oi kuningatar, täällä alhaalla ymmärrä Jumalan johdatuksen tarkoitusta ja päämäärää. On paljon asioita, jotka vasta iäisyydessä meille selvenevät. Ja kuitenkin luulen, että me jo täälläkin voimme oman elämämme vaiheissa huomata jotakin Jumalan tarkoituksista. Minä olen vähäpätöinen mies, minusta ei paljon riipu; kuitenkin tahdon alkaa itsestäni. Miksi jouduin vankilaan? Tullakseni Jumalan avulla pelastamaan sinua, kuningatar. Mikä ennen näytti minusta onnettomuudelta, siitä nyt suuresti iloitsen."

"Niin, te minun uskolliseni olette minun tähteni saaneet kärsiä tuskia", sanoi hän liikutettuna, "ja se saattaa minut häpeämään, sillä enhän minä sellaista alttiutta ole ansainnut."

"Näe siis Herran armo siinä, että hän uskollisten ihmisten kautta on antanut sinulle apuansa", vastasi Martti. "Eikö jo tämä ole onnettomuuden tuottama siunaus? Ja sano, eikö meidän tuottamuksemme ainoaan auttajaamme ole tällä ajalla vahvistunut? Eikö meidän uskomme häneen ole tullut lujemmaksi, meidän rakkautemme häneen suuremmaksi? Ainakin pitäisi niin olla", lisäsi hän. "Se on meidän jumalallisen kasvattajamme tarkoitus — mutta me olemme hitaita oppilaita."

Hetken perästä hän jatkoi: "Mikä Jumalan tarkoitus on ollut sinun ulkonaisen elämäsi suhteen, oi kuningatar, sitä emme vielä käsitä, mutta minusta näyttää, kuin piankin ilmenisi, että hän saattaa kaikki ihanaan päätökseen."

Vielä ei ollut mitään sanaa tullut rajakreiviltä Canossaan. Linnassa oli yksinäistä. Rajakreivitär ei ottanut keitään vieraita vastaan puolisonsa poissa ollessa; ainoastaan Reggion piispa oli oleskellut siellä muutamia päiviä lausuaksensa kuningattarelle kunnioittavat tervetuliaisensa ja vakuutuksen muuttumattomasta uskollisuudestaan.

Mutta eräänä päivänä tuli hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä loppu, kun joukko valioritareita ratsasti ylös linnan vuorta. Silloin odottavien sydämmet sykkivät kovemmin. Hetken perästä kuului linnanportilta tuttu merkki: rajakreivi itse tuli kotiin.

Suurella riemulla otettiin hänet vastaan. Onnesta säteilevänä riensi rajakreivitär häntä tervehtimään. Kreivi hyppäsi alas hevosen selästä ja sulki puolisonsa syliinsä.

"Minä tuon hyviä uutisia", huudahti hän iloisena. "Me tulemme Veronasta korkeata käskyä toimittamaan, mutta väsyneitä ja nälkäisiä olemme pitkän ratsastuksemme jälkeen. Anna meidän nyt nähdä, Griseldis, mitä kyökissäsi ja kellarissasi säilytetään ja saadaan toimeen. Sinun on myös toimitettava yösija meidän vieraillemme. Huomenna matkustamme eteenpäin. Missä on kuningatar?"

Rajakreivitär kiirehti edellä ilmoittamaan kuningattarelle vieraitten tulosta, ja pian häntä seurasi rajakreivi, jonka mukana oli komeavartaloinen, tiedemiehen pukuun puettu herra. Tämä oli Luitprand. Säteilevin silmin vastaanotti kuningatar nämä molemmat ylimykset, jotka kunnioittavasti hänelle kumarsivat.

Sen jälkeen he toivat esiin sanottavansa. Heidät oli lähettänyt kuningas Otto, joka tahtoi Adeiheidille vakuuttaa ystävällisiä tunteitaan ja pyysi saada lahjoittaa hänelle kallisarvoisen koristeen. Myöskin tahtoi hän ilmoittaa, että hän oli halukas ottamaan Adeiheidin asian omaksensa, sillä hän piti suurena kunniana päästä hänen vapauttajaksensa, ja ennen kaikkea hän tahtoi rangaista konnaa. Mutta hänen toivomuksensa eivät tyytyneet vielä tähänkään kunniaan; hän pyysi kuningattarelta enemmän.

Luitprand oli esittänyt kuninkaan viestin, ja Adelheid vastasi ystävällisesti ja kyseli kaikkea, mikä lähinnä herätti hänen mielenkiintoansa.

Silloin Martti tuli sisään. Ilohuudolla hän riensi Luitprandia vastaan, ja ystävät syleilivät toisiaan.

Tämä oli iloinen päivä, sellainen, jommoista ei vuosikausiin ollut linnassa vietetty. Pelkkiä onnellisia kasvoja näkyi siellä tänään. Paljon oli kysyttävää ja paljon kerrottavaa.

Luitprand kertoi, että kuningas Otto jo oli matkalla Paviaan, ja heidänkin oli seuraavana päivänä jälleen liityttävä sotajoukkoon. Sillä Paviassa Otto tahtoi kruunauttaa itsensä Italian kuninkaaksi.

Ihastuksella puhui tiedemies kuninkaallisesta herrastaan, hänen ankarasta oikeudenmukaisesta menettelystään rikollisia rangaistessa, mutta myöskin hänen lempeydestään ja jalomielisyydestään katuvaisia kohtaan. Edelleen hän kertoi kuninkaan uskollisuudesta ja hänen vilpittömästä hurskaudestaan, joka varsinkin Edithan kuoleman jälkeen hänessä oli herännyt.

"On suuri onni saada palvella semmoista herraa elämänsä loppuun asti, enkä minä mitään muuta pyydä", sanoi hän lopuksi. [Historiankirjoittaja Luitprand oli kuolemaansa asti Otolle uskollinen. Otto käytti usein hänen kykyänsä lähetystöissä. Hän kuoli Otto II:n palveluksessa.]

Keskinäisessä juttelussa ystävänsä Martin kanssa ilmaisi hän vielä avonaisemmin ajatuksensa. "Enemmän kuin neljä vuotta on kuningatar Editha jo ollut kuolleena, ja kuningas on tuntenut olonsa yksinäiseksi. Kauan hän katkerasti suri kuningatarta, mutta nyt hän on hiljattain ruvennut käsittämään, että paras on seurata uskollisten ystävien neuvoa ja mennä uusiin naimisiin. Ja sanoppas itse, Martti, kukapa olisi arvollisempi ja sopivampi astumaan autuaan vainajan Edithan paikalle, kuin jalo, ylevämielinen ja nerokas…"

"… Ja hurskas kuningatar Adelheid", jatkoi Martti syvällä vakavuudella. "Luitprand, tämä on arvoituksen selitys — noitten ihmeellisten teitten päämäärä, joita taivaan Herra on antanut hänen kulkea. Ja usko minua, kuninkaankin onni tulee tämän kautta varmemmaksi ja turvatummaksi. Ei ainoastaan hänen kotoinen onnensa; vaan kuningatar on viisaudella ja lempeydellä neuvoissa ja töissä oleva hänen apunansa vaikeissa hallitustoimissa, jumala siunatkoon heitä molempia!" lausui hän liikutetuin mielin.

Kuningattaren huoneessakin istui kaksi ystävystä tuttavallisesti keskustellen tärkeistä sydämmen asioista.

"Ah Waltrud, sydämmeni on surullinen", sanoi Adelheid. "Jos olen oikein ymmärtänyt lähetin puhetta, niin kuningas pyytää minua puolisokseen. Tämä on suuri, ansaitsematon kunnia minulle; en ole siihen mahdollinen. Mutta lisäksi ei ole vielä enempää kuin kaksi vuotta kulunut Lotharin kuolemasta. Unhottaa häntä en voi milloinkaan. Onko se uskollisuutta kuollutta kohtaan, jos minä niin pian menen naimisiin toisen kanssa?"

"Hallitsijatar", sanoi tyttö, "jos autuaat taivaassa tietävät, miten heidän rakkaillensa käy täällä maan päällä — niin etkö luule, että Lothar enemmän kuin kukaan muu iloitsee onnestasi? Etkö luule, että hän siunaisi sitä, joka on pelastanut hänen yksinäisen leskensä suuresta hädästä ja tahtoo korottaa hänet sydämmensä valituksi ja valtaistuimellensa? Tuhatkertaisesi hän siunaisi ja kiittäisi häntä."

Hetken perästä hän jatkoi: "Kuten ystävätärtä olet minua aina kohdellut etkä kuten palvelijatarta; suo minun sen vuoksi sinua ystävänä puhutella. Unohtumattomina ovat äitisi sanat painuneet mieleeni, ne sanat, että me ihmiset olemme täällä maailmassa palvellaksemme, ja sinä ja minä olemme aina pyrkineet olemaan Herran palvelijattaria. Sinua Herra nyt kutsuu korkeaan tehtävään, ja minun mielestäni sinun ei tule kieltäytyä. Elämäsi ei milloinkaan joudu tarkoituksettomaksi. Vaikea ja vastuunalainen on oleva tehtäväsi, joka sinua odottaa, sen kyllä tiedän, mutta suuri taivaan Herra on sen sinulle osottanut. Veli Martti on sanova: 'Hän on saattanut sen ihanaan päätökseen'."

Seuraavana päivänä vieraat lähtivät pois. Mielellään Adelheid ja Martti olisivat tahtoneet pitää Luitprandin luonaan, mutta hän sanoi: "Älkää pidättäkö minua. Minun täytyy kiirehtiä kuninkaani luo. Suuria asioita tapahtuu lähimmässä tulevaisuudessa, ja minun täytyy kynälläni ilmoittaa jälkimaailman tiedoksi, mitä kristikunnan suurin hallitsija panee toimeen. Katsoppas, Martti, se on minun kutsumukseni. Hyvästi! Paviassa tapaamme toisemme jälleen."

VIIDESTOISTA LUKU

Kunnian kukkulalla

Suuri ilo ja riemu vallitsi Paviassa. Kaupunki komeili juhlavarustuksissa. Iloitsevia ihmisjoukkoja kulki kaduilla; vilkkaalla, innostuneella tavallaan he ilmaisivat iloansa kirkuen korvia vihlovasti ja hypellen kuin vallattomat varsat. Olihan heillä syytä iloon! Ilman miekan iskua oli Saksan kuningas valloittanut kaupungin, ja valtaistuimen anastaja oli paennut mahtavan tulijan tieltä yhteen linnoistansa. Sitten oli Otto juhlallisesti kruunattu Italian kuninkaaksi, ja tänään piti Adelheidin palaaman kotiinsa ja kihlajaiskemut vietettämän.

Reggiosta Paviaan vievällä tiellä liikkui loistava matkue. Kuninkaallisessa puvussa istui Adelheid ratsulla ja hänen rinnallaan ratsasti ruhtinaallinen henkilö, Oton veli, Baijerin herttua Henrik. Hänet oli kuningas valioritarien kanssa lähettänyt Canossaan noutamaan kuningatarta kotiin hänen pääkaupunkiinsa. Monta uskollista seuralaista oli hänen mukanaan, piispa Adelhard ja rajakreivi Azzo, Martti ja Waltrud, ja vielä muitakin Reggiosta ja Veronasta.

Henrik herttua oli ihastunut nuoren lesken miellyttävään olentoon eikä poistunut hänen rinnaltaan. Olihan hänestä suuri kunnia, että hän sai saattaa veljensä luo hänen morsiamensa. Paljon oli hänellä kerrottavaa kuningattarelle omasta kodistaan, lahjakkaista tyttäristään Garborgasta ja Hadwigistä [Garborga tuli sittemmin abbedissaksi Gandersheimiin ja Hadwig Schwabenin herttuattareksi], ja mieltymyksellä Adelheid kuunteli häntä. Mutta etenkin hän puhui Oton hyvyydestä ja jalomielisyydestä. Rehellisesti ja peittelemättä hän kertoi erehdyksistään, miten hän kerran toisensa perästä oli noussut vastustamaan kuninkaallisen veljensä valtiutta, joka hänestä oli liian ankara, mutta miten Otto aina oli antanut hänelle anteeksi, kun hän katui. Nyt hän vihdoinkin oli oppinut tuntemaan hänen uskollisen sydämmensä eikä enää koskaan tahtonut kapinoida häntä vastaan, sen hän vakuutti Adelheidille. Iloksensa ja tyydytykseksensä Adelheid kuuli kuningasta näin ylistettävän.

Kun he lähenivät Paviaa, virtaili heitä vastaan yhä suuremmat joukot iloisia ihmisiä. Jokainen tahtoi olla ensimmäisenä näkemässä kuningatarta ja sanomassa hänet tervetulleeksi hänen italialaiseen kotiinsa. He tunkeilivat aivan lähelle, jopa hänen ratsulleen asti, suutelivat hänen vaatteittensa liepeitä ja tervehtivät häntä riemullisesti. Myöskin kuningatar iloitsi nähdessään jälleen kansaansa, jonka joukossa hän havaitsi monet tutut kasvot.

Syvä liikutus valtasi hänen mielensä, kun hän näki kaupungin tornit ja huiput, ja hänen sydämmensä sykähteli lämpimästä kiitollisuudesta. Yön pimeydessä hän oli paennut kaupungista, ja nyt hän palasi juhlasaatossa!

Matkue seisahtui portin luoksi. Loistavassa varustuksessa ratsasti Otto itse, hänen vapauttajansa ja pelastajansa, häntä vastaan, lausui hänet tervetulleeksi valtakuntansa pääkaupunkiin ja saattoi hänet kuninkaalliseen palatsiin.

Hän auttoi kuningatarta alas ratsulta, ja hänen rinnallaan Adelheid astui linnanportista sisään. Ihastuksella kaikkien silmät katselivat ylhäistä paria. Oton olento oli ruhtinaallisen ylevä täydessä miehuudenvoimassaan ja Adelheid nöyrä ja ihastuttava suloisessa nuoruudenkukoistuksessaan.

Hän koetti liikutettuna tuoda ilmi kiitollisuuttansa, mutta kuningas torjui kaiken kiitoksen luotansa.

"Sehän oli vain minun ruhtinaallinen velvollisuuteni Vaudinmaan kuninkaantytärtä kohtaan", sanoi hän. "En tosiaan olisi tuntenut sinua, sillä aika on sinua muuttanut paljon. Ainoastaan silmät katselevat minua yhtä lapsellisesti ja ihmetellen kuin ennenkin, silloin kun näin sinut pienenä tyttönä äitisi linnassa. Paljon on tapahtunut niiden aikojen jälkeen", lisäsi hän vakavasti.

Sitten hän vei Adelheidin valtaistuinsaliin, jossa maan suurmiehet ilolla tervehtivät kuningatartansa.

Luitprandin innostuneiden ja viehättävien kuvausten nojalla Otto oli paljon odottanut Adelheidistä, mutta nyt hän huomasi korkeimpienkin toiveittensa ylenmäärin täyttyneen. Hän katsoi Adelheidin kaikin puolin arvolliseksi astumaan Editha vainajan sijalle.

Jo samana päivänä tapahtui kihlaus. Otto itse pani Edithan sormuksen morsiamen sormeen. Hän sanoi hiljaa: "Hänen henkensä levätköön sinun ylläsi!"

Kiitollisena katsoi Adelheid häneen, sanoen: "Jumalan avulla tahdon koettaa olla sinulle mitä hän on ollut, mutta sinulla täytyy olla kärsivällisyyttä minun suhteeni, sillä olenhan vielä nuori ja kokematon, ja sinun korkea hyvyytesi ja kuninkaallinen luottamuksesi melkein painaa minut tomuun. Vielä en voi käsittää, että olet valinnut minut ennen monia muita. Sinä näytät minusta pelastavalta enkeliltä, jonka taivaan suuri Herra on lähettänyt."

"Nuori olet, se on tosi", sanoi Otto hymyillen, "minähän olen melkein toista vertaa vanhempi; mutta kokematon et ole. Joka muutamassa vuodessa on käynyt niin kovan kärsimyskoulun kuin sinä, on kokemuksista rikkaampi kuin moni vuosien vanhentama. Mutta sinä nyt varmaankin haluat entisiin rakkaisiin huoneisiisi."

Hän saattoi Adelheidin ovelle ja erosi hänestä siinä. Siellä sisällä kulki Waltrud järjestellen ja toimien. Hän tunsi hallitsijattarensa maun ja asetti kaikki hänen mielensä mukaisesti. Iloisin sydämmin tervehti Adelheid rakasta kotiaan. Kaikki siellä oli samassa kunnossa, mihin hän sen oli jättänyt, ei mitään puuttunut. Onnellisena hän kulki Waltrudin kanssa käsikädessä huoneitten läpi. Silloin hänen katseensa sattui erääseen kirjaan, ja hän pysähtyi hämmästyksestä. "Se on lahja kuninkaalta", selitti Waltrud.

Adelheid avasi kirjan ja luki sen nimilehdellä: "Vapahtajan elämä, runomittaisesti kertonut eräs munkki Corveyn luostarissa Weserin rannalla."

"Oi Waltrud, Edithan kirja!" huudahti Adelheid. "Miten herttaisesti hän on tehnyt! Tahdon heti mennä häntä kiittämään!"

Ja niin hän riensi ulos etsiäksensä kuningasta. Hän löysi hänet pian; Otto seisoi valtaistuinsalissa Luitprandin parissa. Ystävällisesti katseli kuningas häntä, mutta Adelheid riensi hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä, loi häneen säteilevät silmänsä ja sanoi liikutettuna: "Kiitos sinulle, tuhannet kiitokset! Sinä olet niin hyvä. Et mitenkään olisi voinut tuottaa minulle suurempaa iloa!"

Kuningas sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä otsalle. "Edithani kirja", sanoi hän. "Minä tiesin, että tulisit iloiseksi siitä. Se oli hänen kallis aarteensa. Hän oppi siitä kulkemaan Vapahtajan jäljissä."

"Herra antakoon minulle armoa myöskin sitä oppimaan!" sanoi Adelheid kyyneltynein silmin.

"Ja minulle myöskin", lisäsi Otto hiljaa.

Ääneti Luitprand katseli korkeaa paria, ja kuulumattomasti kuiskasivat hänen huulensa: "Jumalan siunaus olkoon teidän kanssanne!" Sitten hän hiljaa, huomaamatta poistui.

* * * * *

Toisena joulupäivänä 951 vietti Otto, joka jo eläessään sai nimityksen "suuri", vihkiäisensä Paviassa Lotharin nuoren, tuskin kaksikymmenvuotiaan lesken kanssa, "Vaudinmaan kuninkaantyttären", joksi Otto mielellään häntä nimitti. Suuri komeus ja loisto vallitsi näissä juhlissa. Kansallekin oli juhlallisuuksia pantu toimeen, sillä kaikkien, sekä rikkaiden että köyhäin, piti saaman osaa ilosta, se oli sekä kuninkaan että kuningattaren tahto.

Adelheid oli jo sitä ennen Waltrudin seurassa jälleen käynyt köyhien kaupunginosassa ja tuottanut monelle kodille iloa ja lohdutusta. Kun Waltrud kävi vanhan Rebekan luona, meni kuningatar hänen mukanansa sinnekin. Aamos juutalaisen rahat olivat tulleet hyvään käytäntöön. Waltrud oli jättänyt ne erään koulunjohtajan haltuun, sillä hän oli kuullut, että tämä oli rehellinen ja luotettava mies. Johtaja oli pitänyt huolta hautauksesta, ja jäljellä olevilla rahoilla hän oli ymmärtäväisesti auttanut seurakunnan köyhiä. Kaiken tämän sai Waltrud tietää vanhalta Rebekalta.

Mutta ennen kaikkea oli kuningatar onnessaan muistanut niitä ystäviä, jotka olivat olleet hänelle hädässä avuliaita, ja mielellään oli Otto suostunut hänen toivomukseensa saada heidät vihkiäisjuhlallisuuksiin Paviaan. Siellä nähtiin, paitsi rajakreivitär Griseldistä ja muita uskollisia ylimyshenkilöitä, myöskin ne molemmat kalastajat, jotka olivat auttaneet pakolaisia. Martti oli heidät etsinyt ja heille vienyt kuninkaan kutsumuksen. Äärettömän onnellisia he olivat semmoisesta kunniasta, ja vielä enemmän kuningattaren ystävällisyydestä, kun hän uudelleen herttaisin sanoin kiitti heitä pelastuksestaan. Runsailla lahjoilla varustettuina he palasivat kotiinsa kemujen loputtua.

Mutta kuningatar tuumieli, miten hän parahiten voisi palkita niitä molempia uskollisia, jotka suurella alttiudella ja monin kieltäymyksin, jopa uhraten oman henkensä vaaraan, olivat häntä palvelleet; kuningaskin katsoi luonnolliseksi, että heitä erityisellä tavalla oli kunnioitettava.

Niinpä tapahtui vihkiäisten jälkeisenä päivänä, kun suuri joukko kuningasparin uskollisia ystäviä ja kannattajia, ylhäisiä ja alhaisia, oli koossa, saadaksensa yksityisesti ottaa vastaan kuninkaallisia suosionosotuksia, että viimeiseksi kaikista kutsuttiin myöskin Martti ja Waltrud mahtavan kuninkaan valtaistuimen eteen. Hämmästyneinä ja ujoina he lähestyivät, sillä heidän vaatimaton mielensä ei ajatellut palkkiota.

Silloin kuningas puhui heille molemmille: "Suurella uskollisuudella ja kovassa hengenvaarassa olette palvelleet kuningatarta. Lähinnä Jumalaa, kaikkein korkeinta, saan teitä kiittää siitä, että hän tänään istuu rinnallani puolisonani, tehden minut sanomattoman onnelliseksi. En koskaan voi kyllin teitä palkita kaikesta, mitä olette tehneet. Jos teillä on joku toivomus, niin lausukaa se julki! Sinä, Martti, puhu ensiksi! Tie korkeisiin asemiin on sinulle avoinna, sillä sinä olet oppinut mies. Moni luostari olisi paremmassa kunnossa, jos sinä abbottina olisit sitä johtamassa."

Munkki kumarsi syvästi kuninkaalle: "Suuren suosion sinä osotat minulle, oi kuningas. Mutta minun mieleni ei halaja korkeita arvopaikkoja. Olen saanut kyllin suuren palkkion, nähdessäni sinut ja kuningattaren noin onnellisina. Anna minun siis jäädä siksi mikä olen, halvaksi munkiksi. Mutta jos saan lausua pyynnön, niin olkoon se tämä: Anna minun elämäni loppuun asti pysyä sinun ja kuningattaren läheisyydessä ja palvella teitä sillä lahjalla, jonka taivaan Herra minulle on suonut. En ole niin oppinut kuin ystäväni Luitprand, mutta minä osaan pergamentille kirjoittaa käsikirjoituksia. Suo minun, oi kuningas, nöyryydessä palvella sinua vähäpätöisellä lahjallani."

Silloin Adelheidin silmät loistivat ja hän kuiskasi jotakin kuninkaalle.

"Sinun pyyntöösi on suostuttu", sanoi kuningas. "Kaiken elinaikasi on sinulla oleva koti luonamme. Mutta kuninkaan elämä on, kuten tiedät, liikkuvaa ja levotonta. Siksi saat olla vapaa asumaan, missä kulloinkin itse tahdot. Mitä kirjoitustaitoosi tulee, olen iloinen siitä lahjastasi, ja minulle olisi hyvin mieluista, jos tahtoisit jäljentää Corveyn munkin kirjan ja myöskin pyhän raamatun latinaksi."

Tämä tarjous teki munkin hyvin iloiseksi.

Sitten kuningas sanoi: "Ja nyt, Waltrud, sinä uskollinen tyttö, mitä sinä pyydät?"

Hehkuvan punaisin poskin seisoi Waltrud, katsoen rukoilevin silmin kuningattareen, mutta ei hän kuitenkaan mitään puhunut.

"Puhu vain", jatkoi Otto kehoittaen. "Minä tahdon korottaa sinut vapaaseen aatelissäätyyn. Jokainen aatelismies minun valtakunnassani on pitävä suurena kunniana saada sinut puolisokseen, sillä nyt minä julistan sinut tasa-arvoiseksi jaloimpien kanssa. Laskeudu polvillesi!"

Hämmästyneenä ja pelästyneenä tyttö lankesi polvilleen. Silloin hän tunsi keveän kosketuksen kuninkaan miekasta.

"Nouse ylös aatelisnaisena", sanoi hän.

Waltrud tuskin tiesi, mitä hänelle oli tapahtunut. Ei näkynyt ilon välkettä hänen kasvoissaan, kun Adelheid katsoi häneen, ja ennenkuin kuningatar oli ehtinyt sanaakaan sanoa selitykseksi, oli tyttö vaipunut polvilleen hänen eteensä ja kiihkeästi tarttunut hänen käsiinsä.

"Ah hallitsijatar, älä työnnä minua luotasi!" huudahti hän tuskasta väräjävällä äänellä. "En minä pyydä tulla aatelisneideksi enkä mennä naimisiin aatelismiehen kanssa. Anna minun jäädä luoksesi palvelijattarena, oi kuningatar! Ainoastaan se voi antaa sisällystä ja iloa elämälleni. En ole kiittämätön kuninkaan suuresta suosionosotuksesta, en suinkaan, mutta minä en halaja ulkonaista kunniaa. Oi kuningas, älä lähetä minua pois hänen luotaan!"

Sydäntä koskevilta soivat nuo rukoilevat sanat, ja kuningas ja kuningatar tunsivat mielensä syvästi liikutetuksi. Ystävällisesti Adelheid tarttui tytön käteen, koettaen häntä rauhoittaa, mutta Otto sanoi: "Jumala varjelkoon, että minä sinua, uskollinen tyttö, lähettäisin pois puolisoni luota! Aatelisneitosenakin sinä voit häntä palvella. Onnellinen se ruhtinatar, jolla on sellaisia palvelijattaria! Oletko nyt minuun tyytyväinen?" kysyi hän hymyillen.

Waltrud oli nyt rauhoittunut. "Suo anteeksi, oi kuningas, minun hermostunut käytökseni", sanoi hän. "Minä kiitän sinua suosiostasi, minä kiitän siitäkin, että saan tänne jäädä!"

Vielä enemmän kuin hänen sanansa, osottivat hänen katseensa hänen kiitollisuuttaan. Adelheid veti hänet luokseen, suuteli häntä ja sanoi hymyillen:

"Luuletko, että olen sinuun kyltynyt, sinä tyttö hupakko? Vielä en voi tulla toimeen ilman sinua, en ennen kuin sinä itse tahdot vaihettaa minun kotini omaan kotiisi."

Ja kuninkaaseen kääntyen hän jatkoi: "Mutta minä tiedän hänellä vielä olevan yhden toiveen, joka vuosikausia on asunut hänen sydämmessään. Entäpä jos sinä, puolisoni, voisit tutkistella ja saada selkoa, mihin on joutunut hänen veljensä Bertram, joka taisteli unkarilaisia vastaan Merseburgin tappelussa?"

"Se on tapahtuva heti kun jälleen olemme kotona", vastasi Otto.

Kun juhlallisuudet olivat päättyneet, matkusteli Otto useissa Lombardian osissa, joissa hän ei vielä ollut ennen käynyt, ja kaikkialla hänen onnistui viihdyttää mielet ja sovittaa riitaisuudet. Adelheid seurasi häntä, ja hänen läsnäolonsa tuotti kaikille alamaisille iloa. Lähelle Canossaa kuningas antoi rakentaa upeasti sisustetun kirkon, kiitollisuudesta Herralle Jumalalle, joka oli sallinut Adelheidin saada turvan ja levon linnan suojassa. Kun hän voimalla ja viisaudella oli kaikki järjestänyt, jätti hän Lombardian kuningaskunnan lopullisen valtauksen ja jatkuvan hoidon vävyllensä, Lothringenin herttualle Konradille, ja lähti nuoren puolisonsa ja suuren joukon seuraamana kotimatkalle Saksaan.

Mailandissa he viivähtivät. Otto ja Adelheid kävivät kirkossa katsomassa sitä paikkaa, jossa Lotharin luut lepäsivät. Kauan he seisoivat siinä syviin ajatuksiin vaipuneina, ja Adelheidin kyyneleet vierivät kuumina kylmälle kivelle. Sitte hän nojautui kuninkaaseen, kuiskaten:

"Älä pahastu, vaikka kyyneleeni vuotavat. Minä itken sen kovaa kohtaloa, joka tässä lepää. Raskas oli hänen osansa hänen viimeisenä elinvuotenaan. Minä olen niin onnellinen sinun rinnallasi, etten sanoin kykene sitä kuvaamaan; mutta en koskaan voi häntä unhottaa, sillä hän oli sydämmelleni kallis kuten sinä."

"Eikä sinun tulekaan häntä unhottaa", sanoi hänen puolisonsa lempeästi. "Minäkin kunnioitan hänen muistoansa, samoin kuin sinä kunnioitat minun Edithani muistoa. Kun tulemme Magdeburgiin, vien sinut hänen haudalleen. Muistakaamme kuolleita rakkaudella, mutta älkäämme milloinkaan toivoko heitä takaisin tähän maailmaan, jota moni syystä kyllä nimittää surunlaaksoksi."

"Ja jossa Jumala hyvyydessään kuitenkin antaa meidän nauttia niin suurta onnea", jatkoi Adelheid, katsoen häneen kostein silmin.

"Sitä tulee meidän kiitollisina muistaa, jos kärsimykset vielä meitä kohtaavat", sanoi Otto. "Sillä muuttumaton onni asuu ainoastaan tuolla ylhäällä, jossa Lothar ja Editha odottavat meitä."

Sitte he hitaasti kulkivat läpi kirkon uloskäytävää kohti.

KUUDESTOISTA LUKU

Jälleennäkeminen

Vielä oli alppimaa lumen ja jään peitossa, kun kuninkaallinen matkue liikkui eteenpäin pitkin sen ajan kulkukuntoisinta vuoritietä, joka johti Brennersolan yli Italiasta Saksaan. Maaliskuussa Adelheid ensi kerran tuli uuteen kotimaahansa. Churin kautta kulki tie Zürichin järvelle, ja Uffnaun saaresta näkyivät sen linnan huiput, missä hän lapsena oli oleskellut isoäitinsä luona. Rakkaat muistot siitä ajasta heräsivät hänen mielessään. Hänen sydämmensä kaipasi äidinkotiin Genèvejärven rannalle, mutta Otto ei voinut enää viivyttää paluutansa. Tärkeät asiat odottivat häntä kotona. Hän kyllä havaitsi Adelheidin kaipauksen, mutta hänellä oli omat ajatuksensa, joista hän ei mitään kertonut. Myöskin oli päätetty, että kuningas hovinensa viettäisi lähestyvää pääsiäistä Quedlinburgissa.

Zürichinjärveltä matka vei Rheinvirtaa kohti, sitten pohjoiseen päin, Allemannian ja monen muun germanilaisen maakunnan kautta Harziin. Ihastuneena Adelheid katseli erilaisia kauniita maisemia, jotka vaihtelivat hänen silmiensä edessä.

Kevät oli aivan varhainen, sillä Maaliskuu ei vielä ollut lopussa, mutta kuitenkin olivat puut ja pensaat vesirikkaitten virtojen rannoilla jo puhjenneet lehtiin, ja metsäisiä kumpuja peitti nuori vihreys. Kaikki oli toisenlaista kuin Italiassa, mutta Adelheidistä tämä luonto näytti paljon ihanammalta alkuperäisessä koskemattomuudessaan.

Ei ollut kuitenkaan kukaan onnellisempi kuin Waltrud. Hengittihän hän kotimaansa ilmaa, kun saavuttiin Weserjoen tienoille. Vuoret ja kukkulat, virrat ja purot, joitten ohitse heidän matkansa johti, näyttivät hänestä vanhoilta tutuilta. Entistä asuntopaikkaansa hän ei tarkoin tietänyt, sillä hän oli matkustanut monen maan läpi unkarilaisten ja juutalaisen kanssa. Usein hän ajatteli, kun joku laakso levisi hänen silmiensä eteen, että tässä varmaankin hänen vanhempansa olivat asuneet. Mutta kun eteenpäin kuljettaessa taas tultiin toiseen laaksoon, niin tuntui hänestä, ikäänkuin siinä olisikin ollut hänen lapsuutensa koti. "Jospa Bertram olisi täällä", huokasi hän usein, "niin hän osaisi sanoa minulle, missä vanhempieni koti on ollut. Mutta kuka sen tietää, onko hän elossa vai kuollut?"

Matka jatkui edelleen, ja Harzvuoristo siinsi etäältä.

"Nyt olemme jo pian kotona!" sanoi Otto säteilevin silmin nuorelle puolisolleen.

Hänkin iloitsi, varsinkin kuninkaan vuoksi, niistä hiljaisista päivistä, joita he toivoivat saavansa viettää Quedlinburgissa. Sillä kuningas oli usein huolestuneella mielellä, varsinkin kun hänen oma poikansa uhkasi nousta häntä vastustamaan. Kuningas oli uskonut Adelheidille huolensa, ja hän koetti rakkaalla kohtelullaan ja viisailla neuvoillaan auttaa Ottoa niitä kantamaan. Mutta nyt piti kaikkien hallitushuolten levätä, kunnes pääsiäinen oli ohitse.

He olivat nyt määrän päässä.

Henrik, Baijerin herttua, ratsasti veljeänsä vastaan, seurassansa joukko loistavia ritareita. Bruno otti hänet vastaan kaupungissa. Veljien ystävällinen käytös teki hänelle hyvää. Bruno oli jo varhaisesta asti ollut hänelle enemmänkin kuin pelkkä veli, — myöskin ystävä ja neuvonantaja. Nykyään hän tiesi voivansa täysin luottaa myös Henrikin uskollisuuteen.

Kaikki huolestuttavat ajatukset katosivat linnalle ratsastettaessa. Oton silmät loistivat onnesta, kun hän tervetuliaishuutojen kaikuessa talutti nuoren uuden kuningattarensa ylös portaita, ja liikutettuna hän sanoi: "Nyt siis tervehdin sinua, Adelheid, uudessa kodissasi!"

Hänet ohjattiin sitten Waltrudin kanssa omiin huoneisiinsa. Yksinkertaisilta, mutta kodikkailta ne näyttivät hänestä. Tuntui kuin Edithan hengen tuulahdus olisi niissä väreillyt, sillä hän oli asunut samoissa huoneissa.

Kun he väsyneinä matkan jälkeen olivat kyllin levänneet ja nauttineet virvokkeita, kutsutti kuningas puolisonsa luokseen suureen perhehuoneeseen. Pitkävartaloinen, ylimyksellinen naishenkilö astui Oton taluttamana häntä vastaan, ja kuningas sanoi: "Tässä on minun äitini." Nämä molemmat naiset olivat kuulleet paljon kiitettävää toisistaan; he jo tunsivat toisensa, vaikka nyt kohtasivat ensi kerran, ja heidän tervehdyksensä oli mitä sydämmellisin. Mutta Otto kävi malttamattomaksi ja sanoi naurahtaen:

"Arvoisa äitini, sinä tiedät, että on vielä muitakin, jotka odottavat saavansa tervehtiä Vaudinmaan kuninkaantytärtä."

Luoden kuninkaaseen katseen, joka osotti yhteisymmärtämystä, siirtyi Mathilda rouva syrjään, ja toinen naishenkilö astui Adelheidin eteen.

Nuori kuningatar seisoi kuin pilvistä pudonneena — sitten hän äkkiä huudahti: "Oi, äiti, äiti!" ja syöksyi Bertha rouvan syliin. Kauan he syleilivät toisiansa, ja ympärillä olevien silmät kyyneltyivät. Paljonhan olivatkin äiti ja tytär saaneet kokea, sitten kuin viimeksi näkivät toisensa!

Silloin Otto astui esiin. "Tässä on vielä yksi, joka pyytää tervehtiä!"

Hoitajansa taluttamana tulla sipsutti sisään pieni tyttönen. Vähän ujostellen, kun näki noin monta vierasta, hän suoraapäätä juoksi Berthan luo ja tarttui hänen hameeseensa sanoen: "Isoäiti!"

Bertha otti lapsen syliinsä ja näytti häntä tyttärelleen. "Tunnetko hänet vielä, Adelheid?"

Lapsi katsoi suurin silmin Adelheidiin. Sitten hän Bertha rouvan kehoituksesta sanoi: "Äiti!" ja kurotti kätensä häntä kohti.

"Lotharin silmät!" sanoi Adelheid, otti lapsen syliinsä ja suuteli häntä äidillisellä hellyydellä. [Emma tuli 18 vuotiaana Ranskan kuninkaan Lotharin puolisoksi.] Myöskin veljeänsä Konradia sai Adelheid tervehtiä. Hän oli Oton käskystä noutanut äitinsä ja pikku Emman Vaudinmaasta ja saattanut heidät Quedlinburgiin, jotta Adelheid heti uudessa kodissaan saisi nähdä kaikki entiset rakkaimpansa.

"Vielä yksi jälleennäkeminen!" sanoi keisarinna Mathilda pojallensa Otolle. "Ellen erehdy, ratsastaa tuossa ystäväsi linnanpihaan, ja hänen mukanaan on paljo jaloja ritareita."

Kuninkaalle oli odottamaton ilo saada tänä ilopäivänä luokseen läheinen ystävänsä, jalo kreivi Hermann Billung. Uskollisesti ja väsymättömästi oli hän taistellut herransa puolesta ja pitänyt viholliset loitolla pohjoiselta ja itäiseltä rajalta. Nyt oli halu tavata Ottoa saanut hänet tulemaan Quedlinburgiin.

Suurella ilolla tervehti häntä myöskin nuori kuningatar, sillä hänen puolisonsa oli paljon kertonut hänelle Hermannin ystävyydestä ja kiintymyksestä. Hän tunsi hänet siis ja kunnioitti häntä.

Hermannilla oli paljo kertomista kuninkaalle, ja Adelheid istui vieressä, kuunnellen mielellään hänen ymmärtäväistä ja luotettavaa puhettansa. Otto oli aivan tuttavallinen seurustellessaan hänen kanssaan ja kertoi avoimesti onnestansa. Myöskin Bertha rouva istui tyttärensä luona, ja kaikki he tunsivat itsensä onnellisiksi tässä kotoisessa perhepiirissä.

"Missä on Waltrud?" kysyi Adelheid. Hän oli hienotunteisesti vetäytynyt pois, mutta tuli kuningattaren pyynnöstä sisälle, ja kreivi Hermann tervehti häntä myöskin ystävällisesti.

"Sinä olet sachsenilaisen tytön näköinen", sanoi hän hymyillen.

"Sachsenista hän onkin", sanoi Adelheid. "Kylä, josta hän on kotoisin, sijaitsee Weserjoen rannalla."

"Me olemme siis samanmaalaisia", jatkoi Hermann, irroittamatta katsettansa tytöstä. "Minä näin sen heti, ja sinun kasvosi muistuttavat minua eräästä miehestä, jonka tunsin."

Hehkuva puna kohosi tytön poskille, ja hän kysyi: "Kuka se oli? Oi herra, sano se minulle, lausu hänen nimensä!"

"Hän etsii kadonnutta veljeänsä", selitti kuningatar. "Onko hän elossa vai ei, se on hänelle tietämätöntä."

"Mikä on veljesi nimi? Kuinka pitkä aika on siitä kuin hänet näit?" kysyi kreivi vilkkaasti.

"Hänen nimensä on Bertram, enkä ole nähnyt häntä vuosikausiin. Kuulin eräältä vanhalta juutalaiselta, että hän Merseburgin taistelussa soti Henrik keisarin joukossa. Siihen aikaan hän vasta oli nuori poika, seitsemän- tai kahdeksantoista ikäinen. Hän jäi haavoittuneena makaamaan taistelukentälle. Herra, tiedätkö hänestä jotakin?"

"Erään Bertramin minä tunsin", sanoi kreivi, "ja hän kyliä otti osaa taisteluun unkarilaisia vastaan. Mutta monta sen nimellistä oli mukana siinä taistelussa ja monta sen nimellistä nuo hurjat joukot karkoittivat kodeistaan. Hänkin, jota tarkoitan, haavoittui Merseburgissa. Hänen haavansa parantuivat."

Kovassa jännityksessä kuunteli Waltrud, "Ja sitten?" kysyi hän,

"Sitten hän jäi Mersehurgiin ja teki työtä asesepän pajassa. Seppä piti hänestä, sillä hän oli harvinaisen väkevä ja uskollinen. Mutta muutaman vuoden kuluttua hän lähti sieltä. Hänestä kaupungin muurit tuntuivat liian ahtailta. Weserjoen varrella minä hänet näin ensi kerran; silloin oli talvisaika. Seudussa oli kovin paljo susia. Tottuneitten ratsumiesten kera lähdin metsään petoja kaatamaan. Muuan nuori poika joutui vaaraan suuren väkevän suden ahdistaessa. Silloin ryntäsi pensastosta esiin outo mies, joka ainoalla iskulla löi pedon kuoliaaksi. Tämä minua miellytti. Otin hänet mukaani, ja hän tuli asemiehekseni."

Kaikkien katseet olivat jännityksellä kiintyneet puhujaan.

"Ja sitten?" kysyi Waltrud jälleen.

"Hän jäi sitten edelleen minun palvelukseeni ja seurasi minua sekä metsästysmatkoilleni että taisteluihin. Aina hän oli urhoollisimpien joukossa. Hänellä oli jättiläisvoimat. Kerran, kun viholliset olivat minut saartaneet, hän raivasi tien heidän rivinsä lävitse ja pelasti henkeni."

"Ja hän elää?" kysyi tyttö kiihtynein mielin.

"Elää kyllä", vastasi Hermann hymyillen. "Mutta onko hän sinun veljesi, kukapa sen tietää? Sinun olisi vaikea häntä tuntea, sillä monta vuotta on kulunut siitä kuin hänet näit. Luonnollisesti olit silloin lapsi vielä."

Waltrud irroitti käsivarrestaan rannerenkaan ja ojensi sen vapisevin käsin kreiville, sanoen rukoilevasti: "Näytä tämä hänelle, oi herra! Se on ollut äitini oma. Jos hän on veljeni, niin hän sen tuntee."

Sitten hän kääntyi Adelheidin puoleen, joka piti liikutetun tytön kättä omassaan, ja kuiskasi: "Hallitsijatar, en epäile ensinkään. Hän se on!"

"Rauhoitu, Waltrud; jos pettyisit, niin se tuntuisi katkeralta."

He eivät kumpikaan huomanneet, miten Otto ja Hermann vaihettelivat merkitseviä silmäyksiä, ja miten kuningas kuiskasi eräälle palvelijalle jotakin, jonka jälkeen tämä kohta katosi.

Hetken perästä astui sisälle pitkävartaloinen, voimakkaan näköinen mies, jolla oli vaalea, kullankeltainen tukka ja parta sekä kreivi Hermannin miehille kuuluva asevarustus. Kreivi meni hänen luokseen ja ojensi hänelle Waltrudin rannerenkaan sanoen: "Tunnetko tämän, Bertram?"

Mies tarttui siihen, ja kreivi huomasi, kuinka hänen kätensä värisi. Tutkistellen hän katseli sitä ulko- ja sisäpuolelta ja sanoi sitten:

"Tunnen sen hyvinkin. Äidilläni oli sellainen, ja minun käsittääkseni tämä on sama. Sisäreunaan oli piirretty risti, — kas tässä se onkin."

Hän näytti sen kreiville. Tämä nyökäytti päätänsä ja jatkoi: "Sinä olet kertonut minulle nuoremmasta siskostasi, jonka unkarilaiset tappoivat tai ryöstivät. Mikä hänen nimensä oli?"

"Waltrud!" kuului miehen suusta.

Silloin kajahti läpi huoneen väräjävä huudahdus, puoleksi riemuitseva, puoleksi tuskainen. Tyttö oli hypännyt pystyyn. Hermann tarttui hänen käteensä ja vei hänet hämmästyneen nuorukaisen luo. "Katsoppas tässä, Bertram", sanoi hän, "on rannerenkaan oikea omistaja. Tässä on sisaresi Waltrud!"

Seuraavassa hetkessä lepäsi Waltrud kadonneen ja löydetyn veljensä sylissä. Kaikki läsnäolijat tunsivat syvää liikutusta; ei yksikään silmä ollut kostumatta.

Hermann oli astunut syrjemmälle kuningas Oton viereen. Molempien kasvot loistivat ilosta.

"Että kadonnut oli sinua näin lähellä, sitä en aavistanut", sanoi kuningas.

Ja Adelheid, joka oli tarkannut puolisonsa kasvojen ilmettä, meni hänen luokseen ja sanoi lämpimimmällä kiitollisuudella: "Tämä on sinun tointasi, Otto! Minä näen sen kasvoistasi."

Hän hymyili. "Olinhan sen sinulle luvannut. Minä lähetin Italiasta sanan Hermann ystävälleni, että hän rupeaisi asiata kuulustelemaan ja tutkimaan. En olisi voinut keksiä sopivampaa miestä tähän tarkoitukseen."

"Tämä on ihanin jälleennäkeminen, jonka minä eläessäni olen nähnyt!" sanoi Luitprand merkitsevästi, ja Martti lisäsi hiljaa: "Ihanaan päätökseen on Herra saattanut kaikki myöskin tuolle uskolliselle tytölle. Hän ansaitsee tosiaan sellaisen onnen!"

Sitten puhui kuningas: "Samoin kuin olen korottanut sisaresi jalosukuisten joukkoon, korotan minä nyt sinut, Bertram, jalosukuiseksi ja ritariksi. Siihen paikkaan, jossa vanhempaisi koti on ollut, saat rakentaa itsellesi asunnon. Varoja saat nostaa kuninkaallisesta rahastostani, ja Hermann", nyt hän kääntyi ystävänsä puoleen — "kun sinä tulet herttuaksi, lähtee hän sinun lippuasi seuraten ulos maailmaan, taistellaksensa sinun kanssasi kuninkaansa puolesta. Sillä vaikeita taisteluita on edessämme vielä!" [Ystävällensä Hermann Billungille antoi Otto sittemmin oman herttuakuntansa Sachsenin.]

"Niin", myönsi Hermann, "mutta älkäämme tänä onnellisena hetkenä sitä ajatelko!" Ja Adelheid lisäsi: "Sanokaamme ennemmin veli Martin kanssa: 'Ihmeelliset ovat Herran tiet, mutta hän vie ne ihanaan päätökseen!'"

* * * * *

Meidän kertomuksemme on loppunut. Kuninkaantyttären seuraavista kohtaloista kertoo maailmanhistoria. Pitkät vuodet, aina vanhuutensa päiviin saakka, eli Adelheid Saksan ja Italian kuningaskunnissa, toimien lempeydellä ja viisaudella, siunaukseksi sekä hallitsijalle että maalle ja kansalle. Hänen aikalaisensa pitivät häntä suuressa arvossa. Vielä suurempi kunnia tuli hänen osakseen, kun hän ja hänen puolisonsa Roomassa keisarinkruunulla kruunattiin. Hänen ihanimpana kunnianaan oli kuitenkin se, että hän elämänsä loppuun asti vaelsi nöyränä Jeesuksen Kristuksen palvelijattarena.