Produced by Jari Koivisto

LIHAN EVANKELIUMI

Moraalin arvostelua

Kirj.

M. HAHL

Fitchburgissa, Mass, 1914.
Suomalaisen Sos. Kustannusyhtiön kustannuksella.

LUKIJALLE

Ystäväni elämän ihanteisilla poluilla;

Ystäväni yhteiskunnan loassa, häväisty ja halveksittu;

Ystäväni orja, orja kultaisen vasikan ja vanhan ja mahtavan elämänvaiheen;

Ystäväni yksinäisyydessä ja ajatuksen yössä;

Ystäväni, jonka huulilla on katkera, mutta voimaton kirous nykyistä elämänjärjestystä vastaan;

Ystäväni palkkatyöläinen, uuden elämänjärjestyksen ainoa mahdollinen voimaan saattaja,

Tahdotko sinä hetkeksi unohtaa ympärilläsi pauhaavan elämänvaiheen mahtavaksi paisuneen laulun, tahdotko sinä hetkeksi sulkea korvasi kuoleman laululta ja kuulla säkeen suuresta ja ihanasta lihan-elämän-laulusta ja ajatella sitä?

Suuri ja mahtava, ihana ja kaunis lihan-elämän-laulu ei ole yhden laulettavissa — ainoastaan säkeen siitä voipi antaa jokainen, ken on saanut suuren intohimon palvella tervettä järkeä ja ihmisen paremmaksi muuttumisen aatetta, yhteiskunnan muuttumisen kautta.

Mutta yksikin säe lihan-elämän-laulusta on tarpeellisempi kuin tuhatvuosia kehitetty ja kerrattu valhe, elämää vihaava kuolemanlaulu.

Lihan-elämän-laulu on ijäisempi kuin evankeliumien "iloinen sanoma" ja sille, joka lihan-elämän-laulun tajuaa, on se syvällisempi kuin kaikki maailman uskonnot.

Joukkojen taisteluvoimana se on peljättävämpi kuin kaikki maailman sotajoukot, ja rauhan evankeliumina se on kauemmin kuuluva ja laajemmalle leviävä kuin vuorisaarna.

Jos sinä, ystäväni, tunnet voimakkaan halun jalostua, olet sinä suuren ja ihanan lihan-elämän-laulun tekijä ja korkeimman ihmisyysaatteen palvelija.

Jos sinä et tunne halua jalostua etkä pyrkimystä siihen, olet sinä kuolemanlaulun häviämään tuomittu, kuoleva kuuntelija.

Käytä ihminen aivojasi, ettet tuhoutuisi taistelussa luonnon villiä anarkiaa vastaan tai taistelussa toisia ihmisluokkia vastaan! Se on mahtavin taisteluhuuto ja samalla suurin rauhan evankeliumi, iloisin iloinen sanoma.

Käytä ihminen aivojasi, voidaksesi muuttaa yhteiskunnallisen elämänjärjestyksen toisenlaiseksi ja sen kautta itsesi jalommaksi ja hienostuneemmaksi himoiltasi ja tavoiltasi! Se on korkein ajateltavissa oleva moraaliohje.

1

Epäorgaanisen, elimettömän aineen iankaikkinen ominaisuus on liikunto.

Itseasiassa tuo liike on kaiken alku, elämänkin alku — se on jo sellaisenaan elämää. Aineen iankaikkinen liike luopi määrätyllä kehityskohdalla orgaanisen eliön, synnyttää elämän.

Epäorgaanista luontoa näyttää vallitsevan "sokea vietti". Kuitenkin tajuntamme huomaa epäorgaanisessa aineessa liikunnon ohella ominaisuuksia, joita voidaan tulkita tajunnan alimmiksi asteiksi.

"Sokea vietti" kuitenkaan ei ole ehdottomasti hallitseva luonnossa — eikä se ole missään lunastuksen tarpeessa, kuten schopenhauerilainen filosofia järjettömästi opettaa. Ainoastaan tuon "sokean vietin" alkuun luomat eliöt ovat itse-lunastuksen tarpeessa.

Orgaanisessa, elimellisessä luonnossa "sokean vietin" valtaa rajoittavat ja määrätyllä kehityskaudellansa suorastaan hallitsevatkin eliöt itse, koska niiden olemassaolon ehtona on joku vähin määrä tasapainoa eikä anarkia, kuten "sokean vietin" ehdoton valta edellyttäisi.

Mitä korkeammalle kehitysasteelle eliöt pääsevät sen suuremmassa määrässä ne kykenevät rajoittamaan "sokean vietin" valtaa. "Sokea vietti" onkin sokea vain siinä ymmärryksessä että siltä puuttuu itsekritiikkiä ja itsetietoista mukautumiskykyä, joka on pienemmässä tai suuremmassa määrässä kaikilla yksilöllisyytensä tajuavilla eliöillä.

Epäorgaaninen luonto mukautuu ainoastaan siihen mihin sen on pakko mukautua, jotavastoin orgaanisessa luonnossa vallitseva ja hallitseva olemassaolon vietti pyrkii joko vaistomaisesti tai itsetietoisesti mukautumaan ympäristönsä sallimien elinehtojen mukaan.

Sen jälkeen kun epäorgaanisen aineen liikunto, "sokea vietti" on synnyttänyt ensimäisen orgaanisen eliön orgaaninen luonto luopi ja kehittää itse itsensä, ja eliöt kehittyvät korkeammalle samassa suhteessa kuin ne kykenevät vastustamaan "sokean vietin" valtaa. Järki ja määrättyä elämän laatua tarkoittavat vaistot ovat vastakkaisia "sokealle vietille" ja vaimentavat sen valtaa.

2

Ei ole vielä kauan siitä kun yleinen tieteellinenkin käsitys asetti kasvit ja eläimet kokonaan eri valtakunnaksi. Mutta solututkimus on osottanut kasvien ja eläinten olevan rakentuneita samanlaisista soluista ja että kasvin ja eläimen siemensolu sisältää samallaisia aineita, ja se on poistanut rajan kasvin ja elimellisen luonnon väliltä. Ja se aika jolloin poistuu raja "elottoman" ja elimellisen luonnon väliltä voipi olla hyvinkin likellä — filosofisesti se on jo poistunut.

"Elämän" ensimäisinä ilmauksina voidaan hyvällä syyllä pitää epäorgaanisten, elimettömien, aineiden taipumusta yhtyä toisiinsa, joka taipumus kemiassa hyvin tunnetaan. Kaksi atoomia yhtyvät toisiinsa ja muodostavat yhden uuden atoomin — aivan samoin kuin orgaanisten olioiden munasolu ja siemensolu yhtyvät ja muodostavat yhden uuden solun. Tuo kahden aineatoomin yhtymys tosin sanotaan vain "koneelliseksi liikkeeksi", mutta itse asiassa materialistinen filosofia perustuu "koneenomaisuudelle" elimellistäkin luontoa käsitellessään.

Epäorgaanisten ainehiukkasten muuttumisesta orgaanisen eliön osiksi nykyisellä tieteellä on todistuksia kuinka paljon tahansa. Nuo todistukset eivät osota elämän syntyä, mutta ne todistavat kumoamattomasti sen tärkeän seikan että epäorgaaninen liittyessään orgaaniseen voipi itsekin muuttua orgaaniseksi — joka myöskin on elämän syntyä.

Voimme siis määritellä:

Elämä on vain yksi aineen ominaisuus.

Elämän salaisuus on kätketty "kuolleeseen" aineeseen. Jos tajuttava ja todistettava elämänsynty koskaan tullaan löytämään tulee se löytymään "elimettömästä" luonnosta.

3

Lakatkaamme puhumasta sellaisista kuin "ikuinen totuus" — niin näytämme vähemmän hulluilta.

On ainoastaan yksi iankaikkinen ja yksi kokonaisuutena käsittämätön. Se on epäorgaaninen aine.

On tieteellisesti sekä epätieteellisesti opetettu luonnolla olevan tarkotuksen, pyhän ja korkean tarkotuksen, jota maan matonenkin palvelee.

On opetettu luonnolla luodessaan olevan tarkoituksen, jonka mukaan se "luopi" tiikerin ja tiikerin uhrin, ihmisen ja basillin ihmistä tuhoamaan.

On siis opetettu luonnolla olevan jonkun yhteisen tarkotuksen, jota kaikki lajit palvelevat.

Se on valhe, tietämättömyyden ja taikauskon suuri valhe, jota uskotaan ainoastaan siellä missä ei kyetä paremmin selittämään.

Luonnolla yleensä "luodessa" ei voi olla mitään tarkotusta.

Elämän tarkotus on tajunnan tulos ja sentähden se voipi olla ainoastaan orgaanisilla eliöillä.

Epäorgaanisen luonnon toiminta ei viittaa mihinkään järjelliseen tarkoitukseen, vaan on se puhtain ajateltavissa oleva anarkistinen toiminta — jota rajoittavat ainoastaan epäorgaanisessa aineessa olevien ominaisuuksien vuorovaikutussuhteet.

Ensiksi siis erotamme, että ainoastaan orgaanisella luonnolla on tajuttava elämäntarkoitus. Mutta senkään elämäntarkoitus ei ole yhteinen, vaan ainoastaan yksilöllä, lajilla ja lajiyhteiskunnalla voipi olla selvästi tajuttava ja määriteltävä elämäntarkoitus.

Yksilöllä ja lajilla ja lajiyhteiskunnalla elämäntarkoitus ei ole minään luonnon perintönä, vaan yksilö, laji ja lajiyhteiskunta keksivät itsellensä elämäntarkoituksen — ja ne voivat ruveta palvelemaan tuota keksimäänsä elämäntarkoitusta ja asettaa sen suurimmaksi pyrkimystensä päämääräksi.

Olemassaolon vietti, tahto olla, on yleisin kaikille lajeille, mutta sekään ei ole poikkeukseton. Eräänlaisella korkealla kehitysasteella ihmisissä tavataan tahtoja jotka tahtovat hävitä.

Luonto ei voi "luoda" iankaikkisesti samallaisia olioita sentähden koska ravinnonsaantiehdot ovat vaihtelevia epäorgaanisen luonnon muuttelevaisuuden tähden, etupäässä lämpötilojen vaihtelun vuoksi. Tämän, lajien pakollisen muuttumisen tähden millään lajilla ei voi olla muuttumatonta elämäntarkotusta.

4

On myöskin opetettu, että ihmisenkään elämällä ei ole tarkoitusta, jos ihminen ei usko elämänsä iankaikkisesti jatkuvan "taivaassa" tai "helvetissä" entiseen tapaansa, sillä lisäyksellä että ilo on suurennettu tai tuska kovennettu.

Se on valhe, mustapukuisten pappien musta, järjetön valhe.

Vastakkaiselle puolelle tuhansia vuosia vallinnut järjetön taikausko on loihtinut esille vaistomaisen jumalankieltäjän, joka pitkän henkisen taikauskon perästä on äkkiä herännyt räikeästi kiroamaan kaikkea sitä mihin hän ennen uskoi.

Vaan koska hän oli vähätietoinen, ei tuntenut lihan evankeliumia eikä tajunnut sen tarkoituksen ylevyyttä — hänen aivoihinsa jäi tyhjyys äsken särkyneen jumalakäsitteen tilalle.

Tyhjyyttänsä haihduttaakseen hän keksi mielestänsä materialistisen elämäntarkoituksen: elämäntehtäväksi rajattoman nautinnon ja päämääräksi ei-mitään. Ja hän saarnasi niitä uusina suurina ihanuuksina.

Sellainen elämäntarkotus on järjetön.

Rajaton nautinto ei voi olla mikään järjellinen elämäntarkoitus ja tyhjiin raukeaminen on vähemmän miellyttävä päämäärä. Vaikka ihminen tietääkin, että hän ei voi säilyä yksilönä, hän, jos hän on elinvoimaista kansaa, tahtoo kaikissa tapauksissa säilyä jollain tavalla kuolemansakin jälkeen. Ja hän säilyy tekojensa kautta.

Järkeilemään kehittynyt ihminen ei voi tyytyä elämään ilman sellaista elämäntarkoitusta jonka kautta hän voipi kunnioittaa itseänsä.

Selvästi määriteltävä ihmisen elämäntarkoitus ei voi olla luonnollinen eikä edes yleismaailmallinen. Se voipi olla ainoastaan yhteiskunnallinen ja yksilöllinen.

Ihmisillä on ollut ja on vieläkin useammanlaisia yhteiskunnallisia ja yksilöllisiä elämäntarkoituksia samassakin yhteiskunnassa, riippuen heidän sivistyslajistansa ja yhteiskunnallisesta asemastansa.

Järjellisin elämäntarkoitus on se, johon pyrkiessä voidaan eroittamattomiksi yhdistää yhteiskunnallinen ja yksityinen etu.

Sellainen elämäntarkoitus, kaunein ja korkein kaikista tähän asti tunnetuista elämäntarkoituksista, on yksilön onni yhteiskunnallisen onnen kautta ja itsetietoinen jalostuminen ja jalostaminen ja tarkoitukseen soveltuminen ja sovelluttaminen.

Sellainen elämäntarkoitus on suurin vastakohta luonnontilassa olevien eliöiden elämäntarkoituksille ja luonnolliselle anarkialle.

On saarnattu täydellisyyden mahdollisuutta ja opetettu ihmisen voivan tulla täydelliseksi.

Se on valhe, yksi kuolemanlaulun laulajien keksimä valhe, itämaisen uskonnon filosofian vanha opetus ja samalla sen köyhyyden todistus.

Täydellisyys järjellisenä olotilana on mahdottomuus ajatellakin, jopa sitte saavuttaa. Mutta usko täydellisenä olemiseen voidaan kyllä saavuttaa muutamiin tunnetuihin uskonnollisiin mietelmiin vaipumalla ja määrätyllä elämänjärjestyksellä.

Tuo saavutettu täydellisyys kuitenkaan ei ole muuta kuin eräs rappeutuneisuuden muoto, lakanneen elämänhalun ilmaus. Sellainen oli se täydellisyys jonka saavutti indialainen Buddha ja jota venäläinen rappeutunut ylimys Tolstoi lähenteli.

Siellä missä aletaan vakavasti uskoa täydellisyyden mahdollisuuteen siellä kuolee halu pyrkiä korkeammalle. Täydellisyys kehityksen päämääränä on hirvein ajateltavissa oleva ruumiin sekä sielun ominaisuuksien kehityksen ehkäisijä.

Täydellisyys on normaalijärkiselle ja elinvoimaiselle ihmiselle kammottavin olotila mihin hän saattaa ajatella joutuvansa, koska sellaisessa tilassa ei ole mitään taistelua, ei mitään voittamista eikä sijaa millekään toiveille.

Elinvoimainen ihminen mittaa elämänarvoja taistelujen, voittojen ja toiveiden mukaan ja myöskin pitää taisteluja, voittoja ja toiveita hyvinä elämänarvoina. Mutta jos on olemassa tulevaisuuden kuva, jossa näitä elämänarvoja ei voida ajatella oleviksi, halu pyrkiä korkeammalle laimenee ja viimein kokonaan kuoleutuu, kuten buddhalaisuuden ja kristinuskon pahimmin pilaamille joukoille todistettavasti on tapahtunut. — Pahimmin pilaantuneita ovat todelliset buddhalaiset ja todelliset kristityt.

6.

Tulevaisuuden ihminen ja hänen onnensa elämäntarkoituksena on nykyisille ihmisille korkein yksilöllinen sekä yhteiskunnallinen elämäntarkotus.

Ihminen ei pyri itsetietoisesti jalostumaan jos hän ei voi kunnioittaa itseänsä tulevaisuuden kautta. Ja niin kauan kun hän ei voi kunnioittaa itseänsä tulevaisuuden kautta hän, korkealla sivistysasteella ollessansa, rappeutuu.

Suurin osa nykyisistä ihmisistä kunnioittavat itseänsä ainoastaan nykyisyyden ja, mikä hulluinta, menneisyyden tähden eikä tulevaisuutta tarkoittavien tekojensa tähden — koska heillä tulevaisuuden jalostavia tekoja ei olekaan.

Ihmisen on opittava vielä sekin että menneisyydestä ei kuulu kunnia meille ja nykyisyydestäkin saamme laskea vain vähäisen osan omaksi ansioksemme. Mutta siitä, minkälainen on tulevaisuuden yhteiskunta ja tulevaisuuden ihminen, siitä kuuluu suurin ansio meille.

Silloin kun kansa tai luokka vakavasti käsittää velvollisuutensa tulevaisuutta kohtaan ja alkaa sitä toteuttamaan, vasta silloin kansa tai luokka todella voipi itseänsä kunnioittaa. Vasta silloin kun vakaumus velvollisuuksista tulevaisuudelle on kylliksi voimakas alkavat ihmiset itsetietoisesti jalostautumaan ja tarkoitukseen soveltautumaan.

Sellainen yritys tosin ei ole uusi ihmiskunnan historiassa. Sitä on koetettu, mutta se ei ole voinut toteutua, koska itsetietoisen jalostumisen aate vielä ei ole ollut minkään luokan omaksumana, sen vähemmin se on ollut senlaisen luokan omaksumana, joka sen voisi ja tahtoisi etujensa tähden toteuttaa.

Jokaisen riistävän luokan etuihin yhtenä välttämättömyytenä kuuluu pitää kansan enemmistöä alhaisella sivistysasteella ja säilyttää heissä kurjuutta tuottavia vaistoja ja vaikuttaa kurjuutta edistävien mielijohteiden syntymiseksi. Mutta silloin kun työväenluokka omaksuu itsetietoisen jalostumisperiaatteen toteutuu se valtavasti.

7.

Ihmisen ei ole pyrittävä luontoa palvelemaan, koska hän silloin palvelisi anarkiaa, suurinta vapaantahdon epäjumalaa. Luonnonpalvelus merkitsee alenevalle kehitysasteelle joutumista ja loppuu henkiseen tylsyyteen. Ihmisen on pyrittävä luontoa hallitsemaan. Se on anarkian järjestykseen saattamista ja jatkuvan edistyksen tunnustamista.

Ihminen hallitsee jo nyt luontoa niin pitkälle että hän kykenee muuttamaan alkuaineatoomin ulospäin vaikuttavilta ominaisuuksiltansa sen omaksi vastakohdaksi: toiseksi alkuaineatoomiksi.

Miksikä ihminen ei kykenisi itseänsä muuttamaan ennakolta tunnettuun tarkoitukseen soveltuvaksi?

Todellisuudessa onkin jo olemassa paljon sellaisia keksintöjä joiden avulla ihmisen jalostaminen voitaisiin alkaa hyvällä menestyksellä. Mutta sellaisista, ihmisen peruskäsityksiä ja elämäntapoja perinpohjin muuttavista keksinnöistä ei ole käytännöllistä hyötyä niin kauan kun ne ovat ainoastaan laboratorion asia.

Se tieto, jonka vain tiedemies tietää ei muuta elämänjärjestystä. Mutta se tieto, jonka tietää suurin osa jostakin kansasta tai luokasta se muuttaa elämänjärjestyksen.

Meiltä puuttuu yhteiskuntajärjestelmää jossa ihmisen jalostaminen olisi mahdollista. Mutta — se myöskin on voimakkaasti sanottava — suurelta osalta ihmisiä puuttuu myöskin halua jalostua. Ja se on pahinta.

Mutta halu jalostamiseen täytyy herätä, jos mieli ihmisen säilyä.

8.

Mikään laji ei ole iankkaikkinen. Ainoastaan epäorgaaninen aine on iankaikkinen ja iankaikkisesti liikkuva. Mutta sellainen korkealle kehittynyt laji kuin ihminen voipi itse vaikuttaa lajinsa olemassaolon pituuteen.

Ennen kaikelle elämälle mahdottomaksi käypiä luonnollisia suhteita jokaisen lajin olemassaolon pituuden määrää lajin saavuttama taistelu- ja mukautumiskyky, se, missä määrin se kykenee voittamaan voitettavissa olevia vihollisiansa ja missä määrin mukautumaan voittamattomien voimain vallanalaisuuteen.

Henkisestä maailmankatsomuksesta materialismiin hyppäämällä päässyt elämänopettaja, kirkosta politilliseksi agitaattoriksi juossut alottelija on opettanut, että yksin voima on valtaa.

Se on ainoastaan puoli nykyisin tajuamastamme säilymistä koskevasta totuudesta.

Monet ruumiilliset jättiläislajit ovat kuolleet sukupuuttoon osaksi liian äkisti muuttuneiden olosuhteiden tähden, mutta ennen kaikkia sentähden kun ne eivät ole voineet mukautua eivätkä varjella itseänsä.

Mukautuminen ja itsensä varjeleminen ovat riippuvia vaistojen ja järjen kehityksestä enemmän kuin voimasta. Vaistojen pyrkimysten ja järjen keksintöjen avulla voidaan mukautua ja taistella luonnollisia sekä yhteiskunnallisia tuhoavia voimia vastaan.

Lajin yhtenä luonnollisena säilymisen ehtona on myöskin lisääntymisen nopeus. Huonokin laji voipi säilyä pitkiä aikoja, jos se nopeasti lisääntyy.

Itsetietoinen lajin säilyttäminen, joka ainoastaan sopii sivistysihmiselle, kuitenkaan ei tarvitse seurata lajin mahdollisimman nopean lisääntymisen periaatetta, vaan ainoastaan mukautuvan taistelukyvyn ja jalostumisen periaatetta. Niiden mukaan on pyrittävä säätämään siitos-, kasvatus- ja muut elämissuhteet, yhteiskunnallisten toimenpiteiden kautta.

On surkuteltava asiaintila että sikiäminen ja säilyminen yksilöiden lukuun nähden on suurin ryysyköyhälistön joukossa. Mutta kuinka ankarasti onkaan tuomittava se yhteiskunta, joka "ohjaa" ryysyköyhälistöläisten elämää ainoastaan moraalisaarnoilla. Heille kuuluvat moraalisaarnat hirveimmin, vaikka tosin yhtä kuuroille korville kuin mässääville yläluokkalaisillekin.

9.

Siihen, mikä rotu, kansa tai luokka parhaiten säilyy vaikuttaa myöskin vallalla oleva moraali.

Jos joku yksilö haluaa palvella lihaansa rajattomasti, se voipi olla hänen asiansa, johon ei kannata puuttua hänen, yksilön, suojelemistarkoituksessa — sillä määrätyn asteen saavuttanutta alaspäinmenoa ei voida eikä sitä kannata yksilöön nähden ehkäistä — mutta yhteiskunnan asia on katsoa että sellainen lihansa palvelija ei saa saastuttaa tervettä ympäristöänsä. Yhteiskunnan asia on estää joukkorappeutuminen.

Ken luulee kansan tai rodun voivan elää niin kuin haluavat hän ei tunne korkeamman moraalin ensimäistä käskyä, joka kuuluu jokaiselle lajille:

Teidän täytyy jalostua, jos tahdotte olla olemassa!

Ken odottaa yksilöltä hyvää moraalia vapaaehtoisena hän ei tunne korkeamman moraalin toista käskyä, joka kuuluu:

Teidän täytyy suojella ja pakottaa yksilöt rodun ja kansan olemassaolon ehtona!

Ken kohottaa yksilön siveyden perusehdoksi siveydelle hän ei tunne korkeamman moraalin kolmatta käskyä, joka kuuluu:

Yhteiskunnan tulee olla siveä!

Hiukan vain joukkomoraalin huonojen puolien tuntemista, vain yksi ajatussilmäys ihmismeren pauhaaviin intohimoihin, ja me huomaamme yksilön niin pieneksi että hänestä ei kannata yksilöllisyytensä tähden huolehtia. Hänen pahansa ovat niin pieniä ettei niistä kannata tuomitsevaa kirjaa pitää. Mutta siitä siveellisestä suunnasta mihin yhteiskunta kulkee, niistä pahoista jotka ovat suurille joukoille yhteisiä, niistä kannattaa huolehtia ja tehdä tiliä tuomarin edessä, jonka nimi on Tulevaisuus.

10.

Mikään nykyinen laji ei voi muuttua kokonaan toiseksi, mutta jokainen laji voipi samojen luonnollisten suhteitten vallitessa kehittyä korkeammalle.

Ihmisen jalostamisella, sikäli kuin hänen ruumiinsa rakenne sallii, ei ole mitään luonnollisia esteitä, vaan ainoastaan yhteiskunnallisia aineellista ja siveellistä laatua olevia.

Suuri yhteiskunnallinen aineellinen ja siveellinen muutos vaikuttaa niin pitkälle ihmisen muuttumiseen että häntä voidaan sanoa uudeksi ihmiseksi.

Ihmisellä, jos järjen ankarat lait pääsevät hänen toimiansa muutamissa tärkeissä suhteissa määräämään, on mahdollisuus elää maapallolla kauemmin kuin millään muulla eläimellä — kenties kauemmin kuin enemmistöllä kasveja, jos hän oppii ottamaan ravintonsa suoraan epäorgaanisista aineista.

11.

Me emme ole henkisesti tasa-arvoisia emmekä koskaan sellaisiksi tulekaan.

Henkinen tasa-arvoisuus on järjetön, sillä se edellyttää ehdottomasti samanlaista tietoa ja samanlaista ajattelutapaa, jotka taas edellyttäisivät ehdottomasti samanlaista perinnöllisyyttä ja samanlaisia yksilöllisiä kokemuksia, jotka ovat mahdottomat.

Kuitenkaan ei ole mitään syytä venyttää henkisen eriarvoisuuden totuutta niin pitkälle että olisi syytä kuuluisan neron Ernst Haeckelin tavalla sanoa: — "johdonmukainen ajattelu on aina oleva harvinaisena luonnonilmiönä".

Kysymys "ollako vai eikö olla" voipi opettaa kokonaisia kansoja johdonmukaisesti ajattelemaan, vaikka henkinen eriarvoisuus säilyy ajatuksen ja tuntemisen laajuudessa ja syvyydessä.

Yhtä helppoa kuin on ajatella taloudellinen ja politillinen tasa-arvoisuus mahdolliseksi yhtä helppoa on huomata henkinen tasa-arvoisuus mahdottomaksi kehittyvässä ihmiselämässä.

Henkisten ominaisuuksien tasa-arvoisuus on mahdollinen ainoastaan täydellisyydessä, joka taas on kansallisen tai rotukuoleman enne. Mikään rotu tai kansa ei voi kehittyä senjälkeen kun se on omaksunut täydellisyysihanteen. Rotu ja kansa voipi kehittyä ainoastaan niin kauan kuin se tuntee tarvetta taistellen pyrkiä ylöspäin. Ja tämä ylöspäinpyrkimistaistelu perinnöllisyyden kanssa pääasiallisesti muodostaa henkisen eriarvoisuuden.

Tultuamme tietämään että sielu muodostuu aivoista ja hermoista, että "sielulliset ominaisuudet" on vain yhteinen nimitys aivojen ja hermojen ominaisuuksille, ymmärrämme henkisen tasa-arvoisuuden mahdottomuuden. — Ainoastaan "jumalien" antamat sielut voivat olla tasa-arvoisia, mutta kehityksen kautta saadut, aineellisista soluista rakentuneet sielut eivät voi olla…

12.

Voima käsivarsissa, hartioissa ja jalkalihaksissa ei ole yksin valtaan pääsemisen ja vallassa pysymisen ja luonnossa säilymisen ehto.

Aivoissa ja hermoissa oleva sieluvoima, vaistot, tieto ja arvostelukyky vain voivat estää "sokean voiman" rappeutumasta ja kokonaan tuhoutumasta taistelussa toisia "sokeita voimia" vastaan.

Mutta asettaessamme nykyisen yhteiskunnan siveelliset arvot järjen kritiikin eteen saatamme hyvällä syyllä kysyä:

Onko ihminen vaeltanut pitkän ajan, eläimestä antiikin ihmiseen, sitä varten että hän sillä ajalla itsellensä kehittyneen järjen avulla myöhemmin rappeuttaisi itsensä? Onko hänellä nykyään aivot ainoastaan sitä varten että keksiä itsensä rappeuttamiskeinoja?

13.

Moraali ei ole laadultaan kehittynyt pariin vuosituhanteen. Se on kehittynyt vain laajuudeltaan, samanlaisten moraalikäskyjen yhä laajemmalle ulottumisessa, joka ei merkitse jalostumista eikä ole seuraus jalostumisesta, vaan on se seuraus samanlaisen tuotantotavan yhä laajemmalle ulottuneisuudesta ja suuriksi käyneiden valtioiden vaatima välttämättömyys. Laadultaan moraali on mennyt alaspäin viimeiset kaksi tuhatta vuotta.

Se että "siveettömyys rehoittaa" ei ole pahinta. Pahinta on se että siveelliset arvot ovat kääntyneet ylösalasin.

Koko ajatteleva maailma on yksimielinen siitä että ihmisten tullaksensa yhteiskunnallisesti ja myöskin yksilöllisesti onnellisemmiksi täytyy tulla siveellisemmiksi.

Mutta siitä, mitä on siveys ja millä keinoilla korkeampi siveellinen tila saavutetaan, käsitteet ovat yhtä paljon vastakkaiset kuin nykyisen yhteiskunnan luokka-, ryhmä- ja yksilöedut ovat ristiriitaiset. Ja lisäksi käsitteet terveen moraalin laadusta ovat vieläkin hämärämmät kuin käsitteet luokkavastakohdista.

Onhan yleisesti tunnettua että samalla aikaa kun suuri osa työväenluokasta myöntävät luokkaetu-vastakkaisuuksien olemassaolon samat joukot eivät yhtä kernaasti myönnä moraalivastakkaisuuksia. Työväenluokka ei ole vielä läheskään itsetietoinen siitä, että korkeamman ihmisyyden edut vaativat aivan toisenlaisen, nykyiselle vastakkaisen moraalin yhtä kipeästi kuin ne vaativat toisenlaisen tuotantotavan ja omistusmuodon.

Mutta taantuvan luokan moraalin säilyttäminen nousevan luokan aatteissa on samaa kuin pukea nuo nousevan luokan korkeampaa ihmisyyttä edustavat aatteet kuolettavan moraalin ilettäviin, kaiken terveen myrkyttäviin rääsyihin. Sitä merkitsevät muistutukset sellaiset kuin "älkäämme kajotko uskontoon, perheeseen ja sukupuolisuhteisiin!"

On totta, että aivan alkeellista laatua olevassa agitatsionissa ei voida eikä ole tarpeellistakaan ottaa esille moraalikauhua herättäviä kysymyksiä, mutta vielä enemmän totta on että kokonaan hylkäämällä niiden käsittelyn ikäänkuin luvataan olla avartamatta ihmisten ajatuspiiriä aloilla joilla on niin suuri merkitys ihmiselämässä.

Ja totta on, ja se myöskin on aivan arkailematta sanottava, että sosialismi tieteenä ei voi sulautua yhteen ei ylemmän eikä alemman moraalin kanssa, jota riistävät luokat edustavat.

Taantuvien luokkien moraalia tulee kutsua sen oikealla nimellä: rappeuttavaksi ja kuolettavaksi moraaliksi, ja osottaa se sellaiseksi, koska se useissa tärkeissä kohdissa kieltää ne elämänarvot, jotka kohottavat ihmistä ja muuttavat yhteiskuntaa korkeampimuotoiseksi.

Tuota kuolettavaa moraalia ei voida yhdistää sosialistisiin aatteisiin noita aatteita raiskaamatta, riistämättä niiltä ihmishengen avartavaa voimaa.

Rappeuttavan ja kuolettavan moraalin sovelluttaminen sosialististen aatteiden yhteyteen johtaa sosialisteja henkiseen itsemurhaan: sosialismin hengen osittaiseen kieltämiseen, ja siten tekee mahtavat ja ihanat aatteet raajarikoiksi ja monissa suhteissa dogmaattisen ahtaiksi.

Nousevan luokan aatteiden tehtävänä kuitenkaan ei ole johtaa ennestään kangistuneita ja ahdasmielisiä ihmisiä uuteen kankeuteen ja uuteen dogmatiikkaan, vaan niiden tehtävänä on voimakkaasti herättää, innostaa ja virkistää riistävässä yhteiskunnassa tylsentynyttä ihmishenkeä.

Antakaamme taantuvien aineksien seisoa siveellisellä tunkiollansa pauhaamassa rappeuttavan moraalinsa läksyjä ja kiljumassa nousevien ainesten moraalittomuudesta. Kunhan käsityksemme moraalista järjen mukaan takaa meille korkeamman ihmisen ja paremman yhteiskunnan, se tieto riittää meille kaikkia parjauksia vastaan.

Suosiessamme yleisen mielipiteen tähden taantuvien ainesten rappeuttavaa moraalia me elätämme povellamme käärmettä, joka voipi myrkyttää ne aatteet joita me tunnustamme ja joiden puolesta me taistelemme ja meihin voipi soveltua lause: — "Se mitä saavutetaan on vastakohta sille mitä tahdottiin saavuttaa".

14.

Siveellisten tuntemusten pohjana on nautinnon ja kärsimyksen tunne, jotka tuntemukset vuorostaan ovat osia elämänsäilytysvietistä.

Mitä on siveettömyys?

Sairautta.

Mitä on siveys?

Terveyttä.

Rappeuttavaa moraalia esittävä idealisti sanoo: — Siveys on kieltääntymistä. Ihmisten tullaksensa terveiksi ja onnellisiksi täytyy ensin tulla siveiksi. Siveiksi ihmisiksi voivat tulla vapaan tahtonsa avulla.

Korkeampaa ihmisyyttä ja järjellisyyttä edustava materialisti sanoo: — Ihmisten tullaksensa siveiksi täytyy ensin tulla terveiksi. Terveiksi ihmiset tulevat ainoastaan ulkoapäin heihin vaikuttavien muutosten kautta.

Kuinka suuri onkaan ero noiden kahden ajatussuunnan välillä! Toinen niistä edustaa luonnontieteellistä mahdottomuutta, "puhtaan hengen", rappeutumisen ja kuoleman evankeliumia, toinen luonnontieteellistä mahdollisuutta, puhtaan lihan evankeliumia ja elämän jalostumista.

Rappeutuvan moraalin saarnaaja ei näe korkeamman moraalin asemille muuta tietä kuin kieltäytymisen elämän nautinnoista. Mutta yksilöllinen kieltäytyminen ei vie mihinkään, koska ihmiset eivät kieltäänny, eivät voi kieltääntyä mistään mihin heidän vaistonsa ja mielijohteensa heitä pakottavat. Kieltääntyminen on mahdollista määrätyn asteen saavuttaneen rappeutuneisuuden kautta, ainoastaan sen kautta että on itsensä kyllästytetty nautinnoilla niin pitkälle että ei voida enään nauttia mistään. Mutta sitä tietä me tulemme elämänkieltäjiksi, elämän lopettamisen puolustajiksi. Vaan jos lopputuloksena on itsetietoinen elämän lopettaminen, "suureen rauhaan palaaminen", silloinhan emme tarvitse puhua elämänonnesta. Elämänonnea tarvitaan vain ylöspäin pyrkiviä elämänhaluisia ihmisiä varten.

Lähtemällä siitä järjettömästä ajatuksesta, että ihmisellä on ruumiista riippumaton itsenäinen sielu, idealisti "parantaa" ihmisiä vain moraalisaarnoilla. — "Siveellistä lukemista, siveellisiä neuvoja, siveellinen kasvatus, siveellinen seurapiiri, siveellisiä sukupuolisuhteita, siveellisiä ajatuksia" ja loppumattomiin "siveellistä", sehän on moralistiemme patenteerattu ihmisen parantamisohjelma — ohjelma jolla vielä ei ole saatu kasvatetuksi yhtään siveellistä ja samalla tervettä ihmistä. Ulkokullattuja ja sairaita raukkoja tuolla ohjelmalla on saatu laumottain.

15.

Siveettömyyssairauden parannuskeino ei ole moraalisaarna, vaan sen parannuskeino on ihmistä ympäröivien suhteiden muuttaminen sellaisiksi että niiden muutoksien kautta ihmisen itsensä muuttuminen on mahdollinen.

Siveettömien vaistojen ja mielijohteiden poistaminen suuressa mittakaavassa ei tapahdu yksilöllisten nautintojen kieltämisellä, vaan se tapahtuu yhteiskunnallisten nautintojen jalostamisella.

Ihmisen siveellisessä parantamisessa materialisti yhtyy vallankumoukselliseen taistelijaan, rehelliseen lääkäriin ja ylevämieliseen antiikin estetiikkoon.

Idealisti voipi yhtyä ainoastaan pappiin, puoskariin ja rappeutumisfilosofian edustajiin.

Mitä vaatii vallankumouksellinen taistelija?

Yhteiskunnallista muutosta ihmisen elämän onnen tähden.

Mitä vaatii rehellinen lääkäri hyvän ihmisen tunnusmerkiksi?

Terveyttä.

Mitä on terveys?

Säännöllisesti toimivaa ruumiin ja sielun voimaa.

Mitä vaatii elämän jatkuvaisuutta ja jalostumista ihaileva estetiikko hyvän ihmisen tunnusmerkkinä?

Kauneutta ja tarkotuksenmukaisuutta.

Mitä on kauneus ja tarkotuksenmukaisuus, mitkä ovat niiden tekijät?

Terveys, voima ja sopusuhtaisuus jäsenien ja lihaksien kehityksessä, sopusuhtaisuus ruumiin ja sielun voimien välillä ja ruumiin ja hengen liikuntojen joustavuus.

Mitä vaatii idealistinen moralisti hyvän ihmisen tunnusmerkkinä?

Siveyttä vapaantahdon seurauksena — siis perinnöllisyydestä ja ympäröivistä olosuhteista riippumatonta hengenvoimaa, mahdottomuutta, humbuukia.

Ne tavat ja teot joita me kutsumme siveettömiksi eivät ole mielivaltaisesti poistettavissa ja sanoilla ne eivät ollenkaan poistu, koska ne ovat periytymisen ja tartunnan kautta tulleet kiinteäksi osaksi meidän olemuksessamme, osaksi meidän soluistamme, ja sentähden ne esiintyvät pakottavina voimina, joiden edessä meidän on alistuttava ja toteltava niin kauan kun emme ole itsetietoisia niiden voimasta ja vallasta ja emmekä kykene jalostamaan perinnöllisiä vaistojamme ja ympäristöämme, josta mielijohteemme syntyvät.

Ja tuota, siveettömyyteen johtavien vaistojen soluihimme periytymistä ja tarttumista ja ympäristöä, josta siveettömyyteen saattavat mielijohteet syntyvät, rappeutuva moraali sallii — eikä ainoastaan salli, vaan suorastaan edistää niiden mahdollisimman voimakkaaksi kehittymistä myrkyttämällä jokaisen aatteellisen tekijän joka edistäisi terveen, siveellisen ihmisen yhteiskuntaamme ilmaantumista.

Meidän yhteiskunnalliset lakimme, suurin osa tieteestämme, taiteemme, kasvatusohjelmamme ja sanalla sanoen koko elämämme henkinen ravinto pienen pieniä poikkeuksia lukuunottamatta ovat rappeuttavan ja kuolettavan moraalin myrkyttämiä.

Seuratkaamme tuon myrkytyksen jälkiä kaikkialla ja koettakaamme huomata sen kurjuus, ja silloin jo me olemme paljon voittaneet.

16.

Rappeuttavan ja kuolettavan moraalin suurin voitto, moraalittomuuden kauhistavin kukka, on tuo häpeällinen henkinen alennustila, jossa tunnustetaan, ehkäpä nähdäänkin, musta valkeaksi ja päinvastoin: tunnustetaan turmiollisin siveettömyys siveydeksi ja korkeampi siveellisyys siveettömyydeksi.

Sellainen moraali, joka on kyennyt niin hyvin itsensä turvaamaan, että käsitteet siveellisistä arvoista ovat kääntyneet ylösalasin, kykenee siveellisellä saatanallisuudellansa murskaamaan monta vastustajaansa ja pitämään kammottavina asioina ihmistä todella jalostavat siveelliset arvot.

Meidän sivistyneissä yhteiskunnissamme tehdään sangen vähän sellaista mikä edistäisi terveen ihmisen syntymistä ja sairaana syntyneen parantamista. Mutta moraalia meille kaupataan jokaisessa käden käänteessä. Sitä tyrkyttävät meille kaikki tekopyhimykset ja yhteiskuntajärjestelmää ja sen kehittämää ihmistä tuntemattomat narrit.

Ja voi häntä, ken uskaltaa asettaa järjen ja tieteen moraalihulluutta vastaan! Moralistien lähettämät siveellisyyssalamat sinkoilevat hänen ympärillänsä — hyvin usein kuolettavastikin.

Jokaisen maan, mihin sivistyneet kansat ovat tunkeutuneet, alkuasukkaat ovat siveellisesti turmeltuneet. Niin on käynyt Ameriikan intiaaneille, niin Afrikan alkuasukkaille ja monille muille. Tässä sivistyneiden kansojen moraalissa siis täytyy olla jotain perinpohjin väärää.

17.

Nykyisin vielä teoriassa sekä käytännössä olevat hallitsevat siveelliset mielipiteet ja siveelliset arvot eivät vastaa valtaan nousevan työväenluokan tarvetta ja kaipuita, sen vähemmin ne vastaavat sitä tarvetta joka ilmenee räikeänä silloin kun työväenluokka pääsee valtaan. Ei siis ole liiaksi aikaista siveellisten mielipiteiden uudelleen arvioiminen.

Ja hänelle, ken esittää vanhan väitteen, että me emme tarvitse mullistavia siveellisiä käsitteitä ennen kun meillä on yhteiskuntajärjestelmä johon ne soveltuvat, sopii vastata:

Siveellinen tunteminen ja tahtominen ovat asioita jotka ovat itsepintaisimpia muuttumaan. Vielä kauan senjälkeen kun yhteiskunnallinen elämä on vienyt perusteet joltakin siveelliseltä järjestelmältä, säilyvät siveelliset tuntemiset ja tahtomiset ennallansa, ja siten synnyttävät sen käsitteiden ristiriidan ja sekasorron, joka jo nykyäänkin on yleinen ja jokaiselle vakavalle ajattelijalle hirvittävästi hävittäväksi osottautuva tosiasia.

18.

Tajutaksemme ylösalasin kääntyneen moraalin ja sen arvot on tarpeellista luoda lyhyt katsaus kristinuskoon, koska se enimmän kuin mikään muu yhteiskunnallinen "siveellinen järjestelmä" on vaikuttanut sivistyskansojen moraalin rappeuttamiseen.

Kristillisen myrkytyksen jäljet tulee etsiä kaikkialta ja osottaa ne sille valiojoukolle, joka on päässyt kristillisyyden myrkytyksestä senverran vapaaksi, että tahtoisi kokonaan "jumalalliset" vaistot verestänsä poistaa ja avustaa suuressa taistelussa kristillisyyden turmelusta vastaan.

Nyt me vielä olemme niin alussa, että vasta mitättömän pieni joukko huomaa missä kaikkialla ruokottoman papin rappeuttavat jäljet näkyvät. Vapaan ajattelun ja jumalankieltämisen tulee nostaa itsekkäämmin päätänsä ja asettua yhteiskuntaa ja ihmisten ajattelua arvostelemaan ja ohjaamaan sikäli kuin sellainen on mahdollista. Niiden todella suurten yksinäisten ihmisten, jotka ankarassa hengen yksinäisyydessä aikansa viettävät tulee asettua julkeammiksi ja äänekkäämmiksi. Tulee kaikkialla ahdistaa noita elämänilon ja voiman kuiviin imeviä kalpeita agitaattoreita — täytyy pakottaa heidät pitämään suunsa kiinni järjen edessä.

Kaukonäköisimmät ja samalla pahimmat periaatteelliset vastustajat saavat usein meidän myötätuntomme, koska me emme kykene tajuamaan kylliksi syvästi emmekä näe kylliksi kauaksi tulevaisuuteen. Papilla joka jollain tavalla osottaa olevansa edistysmielinen on vielä tänäkin päivänä tilaisuus saada työväenluokan luottamus, vaikka hän todellisuudessa ei aja mitään muuta kuin papin asiaa.

Kristillisyys on kaikissa kohdissaan ristiriidassa työväenluokan tarvitseman elämänymmärryksen kanssa, jos on kysymyksessä uusi sivistysyhteiskunta, jonka toteuttaminen on työväenluokan tehtävä.

Kristinuskolla ja sosialismilla ei ole muuta kuin tulen ja veden suhde toisiinsa: missä määrin toinen voittaa samassa määrin toinen kärsii. Kaikki muunlaiset suhteen rakentamiset tieteellisesti ja järjellisesti näiden vastakkaisten järjestelmien välille ovat toisen tai toisen tai kummankin pettämistä.

Maailman suurista uskonnollisista järjestelmistä ainoastaan muhamedilaisuudella on jotain käytännöllistä arvoa. Sen arvo ei suinkaan ole sen filosofian syvällisyydessä — mikään uskonnollinen järjestelmä ei ole eikä voi olla järjellisesti syvällinen — vaan siinä koska se on ainoa suurista uskonnollisista järjestelmistä joka ei ole vaikuttanut suorastaan rappeuttavasti kuten kristinusko ja buddhalaisuus.

Ainoastaan alhaisella sivistysasteella ollessa ja arvostelukyvyn puuttuessa saattaa sellainen kuin kristinusko päästä vallitsevaksi ja hallitsevaksi. Niin olikin todellisuudessa laita kristinuskon alkaessa: sen omaksuivat alhaisella sivistysasteella olevat joukot. Myöhemmin se oli pakko omaksua ainoaksi siveelliseksi ohjeeksi kaikkien niiden kansojen jotka kristityt laskivat valtansa alle.

Onhan tosiasia että aina roomalaisesta historioitsijasta, Tacitus'esta alkaen kaikki todella ihmiskunnan edistystä harrastavat ajattelijat ovat vieroneet ja syvästi inhonneet kristinuskoa, vaikka he aina eivät ole inhoansa julkilausuneet jumalallisten pyövelien tähden.

Kristukselaisuuden ja kristillisyyden erikseen tunteminen olisi suuri voitto sivistykselle — se lopettaisi Kristuksella ratsastamisen. Kristuksen tunteminen tolstoilaisella tavalla: uskomalla kristuslaisuus hyveeksi ei voi hyödyttää, vaan Kristuksen tunteminen sielutieteilijän ja jumalankieltäjän tavalla, se voipi hyödyttää kristillisyyteen langenneita kansoja.

Kristuksen seuraamista ei kannata teroittaa kenenkään mieleen. Kannattaa ainoastaan osottaa että Kristuksen puhdas oppi on — puhdas hulluus. Kehityksessä ylöspäin pyrkivät kansat eivät voi koskaan tulla Kristuksen seuraajiksi. Jos ne sellaisiksi tulevat ovat ne pelastamattomiksi rappeutuneet. Sinä päivänä kun ylöspäin kehittyvä kansa tajuaa Kristuksen tosiolemuksen kieltää se Kristuksen. Ja sinä päivänä kun kehittymään vielä mahdollinen kansa tajuaa kristinuskon rappeuttavan luonteen kiroaa se kristinuskon.

19.

Mikä, minkälainen oli Kristus? Miten Kristus todellisuudessa eli? Mikä oli se henkinen voima, joka pakotti hänet elämään niin kuin eli ja viimein vastustamatta antamaan itsensä murhata?

Kristinuskon historiallinen aika on antanut kysymykseen kaksi vastakkaista vastausta.

— Kristus oli lihaan ja vereen tullut yliluonnollinen olento, jumalan poika, jonka verikuolema sovitti — ja vain yksin se voipi sovittaa maailman ihmisten rikokset.

Se on kristittyjen vastaus.

— Kristus oli ihminen, nero, sankari, suuri moraaliopettaja ja suuri vallankumouksen apostoli.

Se on monien vapaa-ajattelijain ja muutamien sosialistien vastaus.

Edellinen vastaus on ehdottomasti väärä ja jälkimäinen on todennäköisesti väärä.

Kristus ei ollut verellä lunastaja eikä ollenkaan millään tavalla lunastaja muille kuin itselleen.

Kristus ei ollut nero, ei sankari eikä vallankumouksen apostoli. Tutkijat vain erehtyvät Kristuksen ja kristityn välillä: eivät näe Kristusta kristityn takaa, eivät erota Kristuksen erikoisia persoonallisia ominaisuuksia — jos hänellä sellaisia on ollut — kristittyjen ominaisuuksista — ja ennenkaikkea eivät huomaa että juutalaisuus ei olisi voinut tulla roomalaisen valtakunnan uskonnoksi, jos sitä ei olisi sopivalla tavalla väärennetty. Ja tuon väärennyksen suurin kohta on juuri kristusjutussa.

Kristuksella ja kristinuskolla ei voi olla muuta yhteyttä kuin historiallinen aikayhteys. Kristus eli — jos ollenkaan eli — silloin kun leimahti voimakkaaksi se kansanliike jota myöhemmin väärennyksen johdosta ruvettiin kutsumaan kristinuskoksi.

20.

Mitään varmaa historiallista todistusta Kristuksen olemassaolosta ei ole vieläkään onnistuttu saamaan — ja siihen katsoen Kristus voipi olla pelkkä symbooli, vertauskuva.

Kristuksen symbooliksi otaksuminen tietysti on kokonaan evankeliumien ulkopuolella — ja kuitenkin se on todennäköisin selitys Kristuksen persoona-arvoitukselle. Muuten, evankeliumien ja kristuskertomuksien kokonaan valheeksi epäileminen ei ole sen arveluttavampaa kuin kirjailija Rospen parooni Mynchausenista sepittämien juttujen totuutena kieltäminen. Kertovathan evankeliumit perustotuuksinansa asioita, kuten pyhästä hengestä sikiäminen, ylösnouseminen ja taivaaseen astuminen, joille nykyään totuuden arvon vaatiminen on törkeää hävyttömyyttä.

Mitä merkitsee symboli-Kristus?

Sitä että milloinkaan ei ole ollut sellaista Jesusta, jolla olisi ollut erikoinen ihmeyksilöllisyys, ei ole elänyt sellaista ihmistä, jolla olisi ollut evankeliumeissa kuvatut ominaisuudet, vaan on ainoastaan syntynyt ja valtavaksi kehittynyt sellainen liike joka uskoo ne ihmeellisyydet, jotka Kristuksen yksilöllisyydelle on omistettu.

Symboli-Kristus-otaksuman todistukseksi voidaan esittää kokonaisia sarjoja tosiasioita.

Mytholoogiset käsitteet yleensä eivät voi tulla suurille joukoille tajuttaviksi elleivät ne, käsitteet, tule personoiduksi.

Käsitteiden personoituminen on osittain historiallinenkin tosiasia, ja järjellinen tosiasia se on sitäkin enemmän, ja sitä on tapahtunut säännöllisesti ihmiskunnan elämän kulun kestäessä. Huomattavimmat käsitteiden personoimiset on asetettu suurimpien luonnollisten tai yhteiskunnallisten tapahtumien aikaan.

Jos on kysymys juutalaisista ja kristillisistä käsitteistä ja tapahtumista, yhden kerran käsitteiden symbolia esittää partriarkka Abraham, toisen kerran kansanjohtaja Mooses, kolmannen kerran moraalipappi Kristus jnp.

Samaa tarkoitusta vastaava symboli, samojen ajatusten tai tapahtumain yksilöllistymä, on eri roduilla hieman erilainen yksilöllisiltä ominaisuuksiltansa, aatteiltansa ja teoiltansa, mutta pääkohdissaan niille kaikille kuitenkin tulee samat aatteet ja ominaisuudet, joka viittaa niiden yhteiseen alkuperään: rotujen alkuperäiseen mytholoogiaan. Vanhin tunnettu symboli ensimäisestä ihmisestä omistaa pääkohdissaan samat ominaisuudet kuin myöhemmin "keksityt" kuvat ensimäisestä ihmisestä. Yksilöllistettyjen käsitteiden ja tapahtumien henkilöissä huomattavat erilaisuudet johtuvat rotujen jakautumisesta kansoihin. Kun rodut jakautuvat kansoihin jakavat he myöskin mytholoogiset käsitteensä, niiden yksilöllistymät, kunkin kansan tarvetta lähemmin vastaavaksi.

Niinpä yhden rodun symboli ensimäisestä ihmisestä on Adam — seemiläisen rodun — toisen Manu — arialaisen rodun. Yhden kansan käsitteet laista personoituvat Mooseksessa — juutalaisten — toisen Manussa — hindujen — aina sen mukaan, minkälaista mestaria mikin kansa tajuaa. Ja he tajuavat sellaista minkälaista milloinkin tarvitsevat.

Niin kauan kuin kansat eivät tajua mytholoogiaa esihistoriaksi, joka on suurenneltu ja kaunisteltu niin kuin "tieteellinenkin" historia, he uskovat mytholoomallisia tapahtumia ilman ettei niillä olisi yliluonnollisiksi, eivätkä huomaa että niissä on vain kokonaisten rotujen ja erillään eläneiden heimojen teot ja käsitykset keskitettyinä.

Ja niin kauan kuin materialistis-tieteellinen ymmärrys ei johda suurten kansajoukkojen ajattelua he eivät ymmärrä harvinaisia luonnollisia ja yhteiskunnallisia tapahtumia ilman ettei niillä olisi yliluonnollisia voimia aiheuttajana. Ja noita voimia vuorostaan ei käsitetä ellei niitä keskitetä yksilöihin.

Ja mitä erityisesti kristinuskoon tulee se jos mikään on kyennyt muuttamaan ja vaihtelemaan käsitteitä. Kykenihän se antamaan seemiläisen rodun kokonaisen mytholoogian osalle arialaisen rodun kansoja, liittämällä siihen uuden testamentin, jossa esiintyvät rinnan seemiläisen sekä arialaisen rodun mytholoogiset käsitteet. Samalla se myöskin kykeni jättämään pois sellaisen mikä vivahtaa järjelliselle. Vaikka kristinusko tuli roomalaisten sekä kreikkalaisten uskonnoksi ja vaikka sitä heti alussa levitettiin molempien kansojen keskuudessa, kreikkalais-roomalaisen mytholoogian käsitys esim. niin tärkeästä asiasta kuin maailman synty ei päässyt kristilliseen mytholoogiaan, koska kreikkalais-roomalainen käsitys oli liiaksi järjellinen opettaessaan maailman syntyneen kaaoksesta.

Väite käsitteiden ja tapahtumien yksilöllistyttämisestä on niin pitkälle historiallisestikin tosi, että se pitäisi asettaa korkeimmaksi totuudeksi historiallisesti epäselviä ihmiskunnan mestareita käsiteltäessä. Eksytys on vain historian kirjoituksessa. Keskittäähän idealistinen historian kirjoitus suuret yhteiskunnalliset tapahtumat yhteen ainoaan tai muutamiin henkilöihin, heistä alkaneeksi ja heidän ansioksensa.

Ken osaa mytholoogian ja historian oikein lukea voipi helposti huomata kaikkien kansojen kautta aikojen yksilöllistäneen kaikki huomattavimmat käsitteet ja tapahtumat.

Evankeliumeissa olevien oppien yleisyys myöskin viittaa pikemmin symboli-Kristukseen kuin yksilöön. Kristus ei ole opettanut mitään omintakeista.

On teoloogeja jotka Kristuksen persoonallisuuden todistukseksi käyttävät logiikan mukaista väitettä: — "Kun kerran Kristuksen ominaisuudet tunnetaan, hänen on täytynyt yksilönä olla olemassa".

Mutta tuollainen päätteleminen on logiikan väärentämistä. "Tunnetaanhan" kristinuskossa "isän" ja "pyhänhengen" ominaisuudet myöskin, mutta vähän lienee enään niin hävyttömiä oppineita kristityitä, jotka ottaisivat väittääksensä että "isä" ja "pyhähenki" ovat todellisia yksilöitä.

Sen jälkeen kuin joku käsite tai tapahtuma personoidaan noin tehdystä henkilöstä voipi sitte tulla kuinka mahtava tahansa. Yleisesti tunnettuahan on että "oppi-isä" aikojen kuluessa kirkastuu ja jumalallistuu seuraajiensa ymmärryksessä — yhdentekevää ovatko seuraajat todellisia tai vain sellaisia, jotka ovat omaksuneet "oppi-isän" ainoastaan keppihevoseksensa vallantavottelua varten — saadaksensa moraalisen oikeuden harrastukseensa — kuten juuri kristityt ovat Kristuksen omaksuneet.

Kirkastuminen ja jumalallistuminen ovat suhteellisia opin levenemisen kanssa. Oppi-isästä tulee sitä mahtavampi ja jumalallisempi mitä suuremmat kansajoukot "hänen oppiansa" alkavat tunnustamaan.

Jos kristinuskoa tunnustavat kansat olisivat tuhannen vuotta sitte jaksaneet valloittaa koko maailman, ihmiskunnalla tänäpäivänä olisi ainoastaan yksi lunastaja, Kristus, sensijaan kun ihmiskunnalla nykyään vielä on kolme suurta lunastajaa ja pikkulunastajia kymmenittäin. Ja tuo yksi lunastaja olisi yhtä mahtava ja suuri jumaluudessa kuin nykyään olevat monet lunastajat. Hän olisi Buddha, Muhamet ja Kristus yhteen henkilöön yhdistyneenä. Samoin olisivat Brahma, Jehova ja Allah yksi ainoa jumala — miekan voimasta, jolla kristinusko on levitetty. Ja kristinuskon ajatussuuntaa seuraten Brahma, Allah, Buddha, Konfutse ja Muhamet tunnettaisiin tänä päivänä koko maailmassa perkeleen ylimmäisinä enkeleinä ja Antikristuksina. Sillä voitettujen kansojen jumalien perkeleellistyttäminen kuuluu välttämättömästi voittavien kansojen tärkeimpiin tehtäviin.

Kreikkalaisten Orpheus ja Homero, roomalaisten Romulus ja Remus, suomalaisten Väinämöinen ja monet muut ovat personoituja kansalliskäsitteitä. Eikä kukaan yritä väittämään että sentähden kun on olemassa kreikkalaisten kansalliseepos, Iliadi, on täytynyt olla olemassa Orpheus ja Homero, ja että kun on olemassa Kalevala on täytynyt olla olemassa Väinämöinen. Mutta teoloogit väittävät evankeliumien kuvauksen Kristuksen persoonallisista ominaisuuksista todistavan Kristuksen olleen olemassa, vaikka evankeliumien persoonattomuus täytyy olla ilmeisesti huomattavampi kuin mainittujen kansalliseeposten.

Mitä erityisesti lunastajakäsitteeseen tulee, sen Kristus-nimellä personoiminen on ilmeisen selvää, koska siihen on olemassa historiallisiakin todistuksia. Onhan tunnettua ensimäisten kristittyjen keskuudessa vuosisatoja vallinnut riita siitä, onko Kristus jumala tai ainoastaan jumalallinen luonne. Vuotena 325 päätettiin sitte Nikean kirkolliskokouksessa että Kristus on kaksinaisuus: jumala ja ihminen.

Mutta mitenkä tuo päätös syntyi?

Kummaltakin puolelta käytettiin todistuksina toisiensa syytöksiä ja solvauksia — joka muuten osottaa että silloin vielä ei uskottu siihen ihmeiden sarjaan, jota myöhemmin on käytetty Kristuksesta todistuksena. Mutta kun ankara riita ei vienyt päätökseen syntyi yleinen tappelu, joka lopultakin ratkaisi asian paavalilaisuuden eduksi, että Kristus on kuin onkin jumala. Tuollainen asian ratkaisu todistaa vain sitä että määrätyt käsitteet hinnalla millä hyvänsä tahdottiin personoida nimellä Kristus, ja määrättyjä mytholoogisia ja "siveellisiä" käsitteitä tahdottiin ruveta kutsumaan nimeltä Kristuksen oppi.

Sielutieteellinen todistus käsitteiden keskittämisestä henkilöksi ja sellaisen keskittämisen tarpeellisuudesta on se, että sivistyskansojen enemmistö vieläkään ei kykene tajuamaan mitään ajatusta, ei mitään käsitettä samalla ajattelematta käsitteelle tekijää, yksilöä.

Lunastajakäsite on ehdottomasti pelkkä symboli. Ja silloin on itse asialle yhdentekevää onko Jesus Kristus nimistä miestä elänyt tai ei. Ja, jos hän on elänyt, on yhdentekevää mitenkä hän on elänyt ja kuollut. Käsitys hänestä kestää samana, salaperäisenä, ihmeellisenä ja kunnioittavana niin kauan kuin se liike, joka on hänet keppihevoseksensa ottanut, nauttii ihmisten ajatuksissa siveellistä arvoa. On siis yhdentekevää vaikka Jesus Kristus olisi ollut maantien rosvo, hänestä olisi yhtähyvin voinut tulla "jumalanpoika", koska hänen koko kuuluisuutensa lunastajana perustuu oletettuihin ominaisuuksiin, jonka oletuksen alkuna on tunnetulle kansanliikkeelle sovitetut kirjalliset väärennykset.

Mutta noiden väärennyksien julkeus viittaa siihen, että niiden esineenä on ollut kokonaan epäinhimillinen luonne, jota ei ole ollenkaan ymmärretty joukkojen puolelta — jos nimittäin noiden väärennysten esineenä on ollenkaan henkilöä ollut.

21.

Jos Kristus on ollut olemassa ja jos hän oli poikkeusluonne niin minkälainen poikkeusluonne hän oli?

Itsetiedoton elämänkieltäjä, äärimmäisyyteen asti epäonnistunut ihminen, omituisella tavalla sairas erikoisluonne, sopimaton elämään siinä yhteiskunnassa jossa hän eli, ja opettajaksi sopimaton kaikkiin yhteiskuntiin, joissa toimitaan joko itsetietoisina tai vaistomaisina elämän myöntäjinä. Hän oli ihminen joka oli liiaksi "henkevöitynyt", "täydellisyyden" rajoille ehtinyt vaistoihminen — määrätyn lajin idiootti.

Todella olevainen maailma oli hänelle vain heijastusta ja vertauskuvia. Vaistoksi käynyt aate, sydämentunne ja vakuutus olivat hänelle ainoa tosimaailma, jossa hän eli ja jonka hän tajusi ja uskoi. Kaikki hänen ajatuksensa, puheensa ja tekonsa olivat tuon oletetun maailman ja elämän todistamista ja samalla tämän maailman, todellisen maailman ja elämän, itsetiedotonta kieltämistä.

Sellainen elämänymmärrys on ulkopuolella kaikkia sitä mikä tavalliselle ihmiselle merkitsee jotain.

Kristuksen ajatuskyky ei tuntenut maailmaa jossa on käytännöllisiä tieteitä, taiteita, rakkaita pyrkimyksiä ja intohimoja. Hänen koko henkinen olemuksensa käsitti vain yhden varman asian: puhtaan uskon autuuden olemassaoloon ja sen katkeamattoman itsessään tuntemisen. Hänen koko tietonsa: puhdas usko on puhdas — hulluus.

Tuonlaisen täydellisyyden avulla voidaan käsittää "jumalanvaltakunta" ja "autuus" aina läsnäoleviksi, elää niissä ja siten itsetiedottomasti kieltää olevainen maailma.

"Jumanlanvaltakunta" ja "autuus" olivat Kristukselle sydämentila, ainoa mahdollinen hermotunne — joita ei odoteta ja saada, kuten kristityt tekevät, vaan ne tunnetaan välittömästi.

Tuollaiselta ilmiöltä puuttuu kokonaan myöntävä elämänvoima. Hänen henkinen voimansa on kokonaan kielteistä: toimii elämän vastakkaisella puolella, elämänkieltämisen puolella. Väsymys, pois pyrkiminen, suloiseen lepoon vaipuminen — kuolema — käyvät hänelle hallitseviksi vaistoiksi ja johtavat hänet yhden lajin itsemurhaan.

Kristuksen syyttömyys, karitsamaisuus oli juuri siinä ettei hän tuntenut sydämensä tilan vastakohtaa maailmaa, hänen laupeutensa, jumalainen rakkaus, siinä ettei hän kyennyt elämää tajuamaan niin pitkälle että olisi voinut mitään itsetietoisesti vihata.

22.

"Opetuslasten" ja apostolien kuvaama Kristus on paljon karkeampi edellä esitettyä. Mutta juuri tässä tulee ottaa huomioon, että kristuspersoonaa on esitetty erityisen tarkoituksen saavuttamista varten. Kristuksesta on ennenkaikkia tekemällä tehty moraalinen ohjaaja määrätylle kansanliikkeelle ja kaikille myöhemmille kristittyjen teoille.

Toiselta puolen "opetuslasten" enemmistö eivät ollenkaan tajunneet Kristuksen yksilöllisyyttä. Eikä ihmekään. Sellaisen hulluuslajin psykoloogian tutkiminen olisi vaatinut etevän psykoloogin tarkkuutta ja tietoja. Mutta "opetuslapset" ja apostolit olivat yhtä typeriä kuin meidän aikamme jätkäpapit. Lukuun ottamatta apostoli Saulus Tarsolaista, tuota toikalaiseen filosofiaan perehtynyttä, sen aikaisen kansanliikkeen saatanallisina mestaroitsijaa, ja oppinutta fariseusta ja "opetuslapsi" Juudas Iskariotia uuden testamentinkaan mukaan "opetuslasten" ja apostolien joukossa ei ollut neroista haittaa.

Kristinusko semmoisenaan ei ole koskaan vetänyt puoleensa miehiä, joilla olisi ollut neroa, makua ja rehellisyyttä tunnustaa tosiasiat. Likaiset ja kavalat verihuuliset vampyyrit ovat etupäässä esittäneet Kristusta ihmiskunnalle, ja sentähden "mestari" on tullut joko tieten tai tietämättä väärin esitettyä.

"Opetuslasten" moukkamaisuuden ja Paavalin harkitun vehkeilyn tuloksena on meillä "pyhissä kirjoissa" rauhaan raukeavan, hentomielisen ja todella puhtaan — vastakohtia tuntemattoman — Kristuksen sijasta Kristus, joka muistuttaa rähisevää katupoikaa, tappelevaa hulikaania, kateellista kamasaksaa, sirkusilveilijää, raukkamaista henkiorjaa, sanalla sanoen kaikkia ensimäisen kristityn tyyppejä. Vain rivien välistä ja oikein lukemalla voimme evankeliumeistakin nähdä vilahduksen todellisesta Kristuksesta.

Kuinka moni tieteellinen ja taiteellinen kristus-persoonan tutkija onkaan antanut Paavalin pettää itseänsä Kristuksen yksilöllisyydestä. Useimmat heistä Kristusta etsiessään ovat löytäneet vain ensimäisen kristityn tai Paavalin ja esittäneet Kristuksen sanoilla ja kuvilla sen mukaan.

Todelliseksi kristustyypiksi kuitenkin sopii parhaiden kaikkia, kuolemaakin, ihmettelevä lammas, karitsa, joka "viedään teuraaksi", mutta joka ei osaa kiinnittää sellaiseen mitään huomiota.

Todella suuria ovat vaikeudet Kristuksen psykologian tutkijalle. Hänellä on vastassaan kaikki ne viileyden, likaisuuden, kostonhimon, avuttomuuden, katumuksen, armontoivon ja autuudenriemun vaistot, jotka ensimäisissä kristityissä voimakkaina riehuivat — jotka Paavali esittää kristukselaisuutena. Löytää tuosta värien ja vaistojen sekamelskasta todellinen Kristus, se todellakin on laskettava suurten keksintöjen joukkoon, jonka vain hyvin harvat onnistuvat tekemään. Nähdä ensimäisten kristittyjen monisuuntaisten vaistojen ja riehuvien intohimojen takaa itse elämänkieltäjä — intohimoton Kristus — jolla on vain yksi pakottava tunne, yksi syvä pyrkimys: pelottavan tyyni väsymys elämään, sellaiseen näkemiseen vaaditaan neroa ja sielutieteellistä tarkkuutta.

23.

Tehdä Kristuksesta nero, sankari ja vallankumouksen saarnaaja on yhtä väärin kuin tehdä hänestä yliluonnollinen olento, lunastaja.

Mikä kohtalon iva! Tehdä Kristuksesta sankari ja nero! Siinä suuressa elämänilveilyssä jonka nimenä on kristinusko on esitetty mitä perinpohjaisinta ironiaa ja esitetty sitä niin mestarillisesti, että tuosta ilveilyn pilaamasta piiristä ei tahdo mitään todellista vapaata ajattelua syntyä. Siksipä voidaan Kristuksen yksilöllisyydestä tulla niinkin epäjohdonmukaisiin päätelmiin kuin sankari ja nero.

Jos mikään niin sankarius on epäkristuksellista. Sankari ja nero ovat sanoja jotka eivät kuulu ollenkaan senlaatuisen persoonallisuuden piiriin kuin Kristus todennäköisesti on ollut, jos hän on ollut. Sankaruus ja nerous merkitsevät aina elämän myöntämistä, eikä ainoastaan myöntämistä vaan myöskin sen kuohuttamista ja voimakkaammaksi tekemistä. Kristukselaisuus taas merkitsee elämän kokonaan kieltämistä, sen lopettamista. Sehän on evankeliumienkin ydin, "rauhan ja ilonsanoma", vaikka se ei ole koskaan ollut kristillisen liikkeen ja kirkon toiminnan ohjaaja.

Se liike, joka Rooman valtakunnassa muodostui kristinuskoksi alkaa kehityksensä sankaruuden vastakohdasta: mystillisistä toiveista ja ulkonaisesta alistuvaisuudesta. Roomalaisten orjain sankaruus oli mennyt vallankumouksen johtajan Spartacuksen mukana, ja se heräsi jälleen vasta Paavalin jälkeen. Jos kristillisyys olisi alkanut sankaruudesta roomalaisille orjille olisi lunastajaksi tullut Spartacus, roomalainen orja ja gladiaattori.

"Älä seiso pahaa vastaan". Siinä, ovat Kristuksen suuhun sopivat sanat, jotka osottavat mitä lajia sankari hän oli. Juuri nuo sanat ovat "ilon ja rauhan sanoma", koko evankeliumi kaikille elämänkieltäjille. "Älä seiso pahaa vastaan" ei ole elämään väsyneelle ainoastaan tunnustus, vaan pakottava vaisto, ajatus, puhe, toiminta, koko elämä, ja siksi hänestä sankaruus ja nerous ovat kaukana.

"Älä seiso pahaa vastaan". Se on korkein ajateltavissa oleva elämänkielto ja vaikuttavin kuolemantuomio — käskeväksi moraaliksi päästyään — mitä ihmiskunnalle koskaan on lausuttu. Ja sentähden se myöskin on täydellinen vastakohta meidän käsityksellemme neroudesta ja sankaruudesta.

Kaikki hajottaminen, riehuminen, kumoaminen ja valloittaminen kuuluu kristitylle, mutta ei Kristukselle.

Edistykselle ja inhimillisen ajatuksen materialistiseksi avartumiselle on suuri vahinko, että Kristusta esitetään sankarina ja nerona. — Jos ihmisistä ei saa muuten elämän ja kehityksen edistäjiä kuin vetoamalla Kristukseen ja väittämällä Kristuksen aina sellaiseksi minkälaisia tahtoisi ihmisten missäkin tapauksessa olevan, niin ainakaan materialistien ei luulisi kannattavan Kristuksella ratsastaa.

Kristukseen vetoamalla saadaan ihmisistä ainoastaan kristittyjä joko kirkollisessa tai kristukselaisessa ymmärryksessä — kummassakin tapauksessa epäkäytännöllisiä elämää edistämään.

Moitittavan tieteellisperiaatteellisen erehdyksen tekevät monet sosialistiset agitaattorit vetoamalla Kristukseen jotakin typerintä kristittyä käännyttäessään. Kursailematta he sanovat Kristuksen olleen työväenluokan agitaattorin, aivan kuin Kristus olisi varmasti tunnettu historiallinen henkilö ja aivan kuin Kristuksen opiksi sanottu olisi täydelleen sopusoinnussa materialistis-luonnontieteelliselle elämänymmärrykselle perustuvan sosialistisen liikkeen kanssa. Ameriikkalainen sosialisti ja unionisti A.W. Ricker arvelee Kristuksen olleen ammattiyhdistysmiehen ja kommunistin. — "Jesuksen opetus oli kaksipuolista: sielun pelastusta ja kommunismin saarnaamista", sanoo Ricker kirjasessaan "Jesuksen taloudellinen politiikka". — Hyvin loruttu Jesuksen nimeen!

Yleensä on mahdoton sanoa varmasti, mitä Kristus on opettanut — jos mitään. Jos hän lienee jotain opettanut niin taloudellisista opetuksista ainoastaan "katsokaa taivaan lintuja" jnp. näyttää sopivan hänen suuhunsa. Mutta se ei ole mikään kommunistinen neuvo, vaan hullun anarkistin hullu neuvo.

Ken ymmärtää lauseen "älkää seisoko pahaa vastaan" hän voipi Kristukselta riisua kaikki Kristuksella ratsastajien tekemät naamiot ja nähdä hänet elämään väsyneenä, mitään vastustamaan kykenemättömänä karitsana, jonka onni ja autuus on siinä ettei hän kykene tajuamaan todellista elämää kuin varjoksi, hetken kestäväksi häiriötilaksi, johon ei pidä ajatuksiansa kiinnittää.

24

Mitään todennäköisyyksiä ei ole tukemassa sitä otaksumaa että Kristus olisi metelöinyt, joka viittaisi hänen olleen vallankumouksellisen. Sensijaan kaikki todennäköisyydet viittaavat siihen että hänen seuraajansa olivat joissakin yhteiskunnallisissa hankkeissa. Vähääkään Kristusta ymmärtämättä he mahdollisesti luulivat hänet johtajaksensa, sillä olihan toivo suuren ihmeellisen johtajan ilmestymisestä tullut sitä voimakkaammaksi mitä useammin roomalaiset legioonat olivat kukistaneet kapinalliset ainekset.

Roomalaisen oikeuden edessä Kristusta ei tuomittu siksi että häntä vastaan olisi mitään raskauttavia todistuksia ollut, vaan ehkä sentähden kun joukko väitti hänet johtajaksensa ja sentähden kun hän ei osannut itseänsä puolustaa yhdelläkään järjellisellä lauseella.

Evankeliumien kertomus että roomalainen maaherra olisi tuominnut Kristuksen vain sentähden kun juutalaiset papit niin tahtoivat, näyttää arveluttavalta ja kokonaan epäroomalaiselta — puhumattakaan siitä kuinka paljon tuo evankeliumien selitys on tuottanut kärsimyksiä juutalaisille. Sehän on ollut perustuksena ja siveellisenä lähtökohtana kaikille niille yhteiskunnallisille ja yksityisille roistomaisuuksille joita kristityt ovat juutalaisia kohtaan harjoittaneet.

Kristuksen tuomitseminen roomalaisen maaherran kautta saapi selityksensä jo mainitusta luulosta että Kristus olisi ollut joukkojen johtaja ja vielä enemmän hänen idioottimaisesta käytöksestänsä Pilatuksen edessä. Käyttäytyä sillä tavalla kuin Kristuksen kerrotaan käyttäytyneen tutkittaessa se riittää herättämään epäilyksen miehen mahdollisista salaisista hankkeista roomalaista valtaa vastaan.

Se taas että Pilatus olisi tuominnut Kristuksen vastenmielisesti, juutalaisten pakottamana ja vieläpä tunnustanut Kristuksen hurskaaksi mieheksi on juttu, joka lienee syntynyt niinä aikoina kun kristinuskon piispat ja papit tekivät kauppaa kristillisestä liikkeestä roomalaisen valtiomahdin kanssa. Kristinuskon valtiouskonnoksi hyväksyvä roomalainen ei voinut sallia että kristinuskossa olisi roomalaisuutta halveksittu jumalansa tahalliseen tappamiseen osallisuudella. — Mitkään "pakanalliset" sivistyskansat eivät ole koskaan jumaliansa tappaneet. He ovat rehellisesti luopuneet vanhoista ja omaksuneet uusia.

Senpätähden me evankeliumien mukaan näemme "pakanalliset" roomalaiset jaloina kristusjutussa ja "ainoan oikean jumalan palvelijat", juutalaiset, roistoina, joidenka tahdosta ja pakottamana muka roomalainen maaherra tuomitsee Kristuksen häpeälliseen kuolemaan. Todennäköisempää kuitenkin on että Pilatus — jos hänellä kerran mitään osaa kristusjutussa on — tuomitsi Kristuksen ilman mitään käsien pesua, vain sivumennen, roomalaisella hymähdyksellä: — menköön yksi hupsu juutalainen mihin tahansa!

25

Mikä on selitys Kristuksen erikoiseen persoonallisuuteen, jos hän sellainen oli?

Ei voi vaatia että ihmiset tyytyisivät siihen ylimalkaiseen selitykseen, että Kristus oli määrätyn lajin idiootti, rauhallinen hullu. Rauhallisia hulluja on paljon, mutta kaikki rauhalliset hullut eivät ole Kristuksia. On vastattava kysymykseen: mitkä ovat ne syyt joiden tuloksena oli tuollainen poikkeusluonne, tuollainen ihmismaailman luonnonilmiö? Mitkä syyt vaikuttivat että sellaisen ihmistyypin ilmeneminen oli mahdollinen ja miksi niitä ei syntynyt enempää?

Jos kysytään, mikä oli syynä että sellainen poikkeusluonne kuin indialaisten Buddha syntyi maailmaan, vastaus on paljon helpompi löytää kuin kristusprobleemiin.

Buddha oli korkeakehityksisen ja ylenmäärin henkevöityneen kastin jäsen. Hän oli päättyneen sivistyksen personoitunut elämäänväsymys, pitkäaikaisen nautintorikkaan elämän lopputulos: itsetietoinen elämänkieltäjä.

Mutta Kristus. Voiko häneen sovelluttaa samat edellytykset? Onko samanlaisten ehtojen alaisuutta olemassa? Ei ole yhtä huomattavasti. Kristus ei ole minkään määrätyn lajisen sivistyksen huipuille kohoutuneen kansan tuote eikä yleisen elämäänväsymistunteen tulos. Kristus on yksityisen elämäänväsymyksen tulos, tai ehkä paremmin henkevyyttä ja herkkyyttä kohdanneen alennuksen tuottaman syvän surun tulos. Elämälle kielteiset vaistot, väsymys ja yksinäisyys, olivat Kristuksessa perintönä vanhemmilta.

On olemassa oleellinen ero Kristuksen ja Buddhan välillä. Buddha oli itsetietoinen, Kristus itsetiedoton elämänkieltäjä.

Elämänkieltäjiksi yleensä tullaan kahta tietä: nautintorikkaan elämän ja sivistyksen väsyttäminä, kuten Tolstoi, tai kärsimysten uuvuttamina, kuten niin monet tuhannet kristityt.

Buddha oli itsetietoinen joukkotulos, ja siksi häntä ymmärrettiin ja siksi syntyi buddhalaisliike, joka tarkoitettuna tuloksena synnyttää tuhansia buddha-tyyppejä vielä tuhansia vuosia jälkeen Buddhan.

Kristus oli suoraan sarjaan sattuneiden yksityisten syiden ja yksityisen hengentuskan itsetiedoton tulos ja kokonaan vastakohta niiden ihmisten vaistoille, joiden keskuudessa hän eli. Siksi häntä ei ymmärretty ja siksi kristillinen liike ei ole koskaan ollut kristukselaisuutta, ja kun se sitä ei ole ollut se myöskään ei ole kyennyt synnyttämään kristustyyppejä tarkoitettuna tuloksena. Satunnaisena sairautena, luonnonoikkuna kristusluonteita on kyllä ollut jälkeen Kristuksen useampiakin.

26

Niinsanotussa kristillisessä liikkeessä on tapahtunut kaksi suurta väärennystä, kieltämistä. Kristinusko ensin kielsi ja väärensi Kristuksen ja myöhemmin kirkko kielsi ja väärensi kristinuskon.

Kristuksen henki ja kristinuskon henki eivät ole sukua toisillensa ja kristinuskon henki ja kirkon henki eivät myöskään ole sukua toisillensa. Kaikki nuo kolme ovat aivan eri asioita. Ja juuri sen tietäminen on tärkeintä koko kristillisen liikkeen käsittelyssä ja arvostelussa.

Paavali opettaa Kristuksen käyneen perustamassa kristinuskon maanpäälle. Mikä järjettömyys! Jos olisi kysymys jostain erikoisesta tieteellisestä teoriasta ja jotain jälkeensä jättäneestä tiedemiehestä olisi asia selvää, mutta puhua Kristuksesta perustajana!

Kristus ei ole sen liikkeen perustaja, joka on ottanut nimeksensä kristillinen liike — ja sellaisen kansanliikkeen perustajaksi ei kykenekään minkäänlainen yksi henkilö. Kristuksen yhteys tuohon liikkeeseen on joko pelkkä kirjallinen väärennys tai sitte satunnaista lajia, vain siinä että — jos Kristus eli — hän sattui elämään samaan aikaan kuin roomalaisen valtakunnan häviötä tarkoittava liike ei ollut enään vältettävissä. Tuolle liikkeelle Kristus joutui uhriksi, joutui siksi siveelliseksi persoonallisuusperustaksi, jonka laskuun Paavali väärensi ja jonka "käskystä" kristillinen kirkko sittemmin on kaikki perkeleellisyytensä tehnyt.

Sen liikkeen, joka ilmeni "ensimäisissä seurakunnissa" ennen kuin apostoli Paavalin opit pääsivät vallitseviksi ja hallitseviksi, sen liikkeen aatteellinen perustus on essealaisuus ja uusplatonilaisuus. Sen kristinuskon, joka pääsi Rooman valtiouskonnoksi perustaja on Paavali, tuo oppinut fariseus, Saulus, Tarsoksesta. Kansanliike oli olemassa ennen Paavalia ja ennen Kristusta, mutta Paavali keksi sille uuden teorian, siveellisen perustan.

Kristinuskon Kristuksen kieltäminen on siinä, että alkuperäinen "kristillinen liike" mielivaltaisesti yhdistää Kristukseen tai lunastajasymboliin ominaisuuksia, jotka kuuluvat vapauteen ja valtaan pyrkivälle roomalaiselle orjalle, proletaarille ja pappisvaltaan kyllästyneelle juutalaiselle. Juuri tämän väärennyksen perinpohjainen suorittaja on apostoli Paavali.

Rooman valtakunnan orjat ja köyhät vapaat roomalaiset kaipasivat vapautta ja valtaa. Mutta Spartacuksen johtaman vallankumouksen hävittyä he tunsivat itsensä voimattomiksi uusiin vallankumousyrityksiin ja sentähden heidän kaipuunsa alkoi kääntyä sisäänpäin, moraalituen etsimiseen ja keskinäiseen veljestymiseen. He omaksuivat esseniläisiä ja uusplatonilaisia aatteita — molemmat pääkohdissaan yhteenkäypiä — ja kehittivät niistä aatteellisen pohjan liikkeellensä.

Tuota roomalaisen valtakunnan köyhälistön liikettä johtamaan tunkeutunut pappi johdatti liikkeen taivaan ja helvetin uomiin ja kohotti lunastajajutun koko liikkeen lähtökohdaksi ja voimaksi ja iankaikkiseksi opastajaksi.

Evankeliumien opit, jotka muka pitäisi olla "opetuslasten" ja apostolien esittämiä, olivat suurilla joukoilla tietona aikoja ennen Kristuksen aikaa. Ja ne opit jotka väitetään Kristuksen itsensä julistamiksi olivat myöskin valmiina, ennen lausuttuina ja kirjotettuina kauan ennen Kristusta; buddhalaisille enimmät niistä olivat yleisesti tunnettuja vuosisatoja ennen juutalaisen lunastajan olemassaoloa.

27

Miten tapahtuu Kristuksen kieltäminen ja väärentäminen?

Nuo suuret orjalaumat ja vapaa roomalainen köyhälistö — molemmat Paavalin pakanoita — ikävöivät vapautta ja yhteiskunnallista valtaa, ja juutalaiset odottavat Eliaansa toista tulemista.

On siis olemassa suuria joukkoja, jotka olemassaolonsa ehtona ovat pakotettuja pyrkimään valtaan. Mutta monien orjakapinain veriin tukahdutettua vallankumouksellisten ainesten mielialassa mystiikka rupeaa näyttelemään yhä suurempaa osaa. Ihmeen kautta saavutettavan vapauden ja vallan ja tuhatvuotisen valtakunnan toivo kasvavat voimakkaiksi. Tarvitaan vain voimakas selitys lunastajan olemassaolosta, ja usko sellaiseen juurtuu nopeasti.

Pienenä sivunäytöksenä tuon kansanliikkeen aikana esiintyy Kristus. Hän saarnaa vapaudesta ja lunastuksesta, joka jo on kaikilla olemassa. Vapautta ikävöineet kuuntelevat, eivätkä ymmärrä että Kristus puhuu vain oman tunteensa tilasta, oman sairaan hermotuntemuksensa lajista, vaan sanovat katso, Messias! Seuratkaamme häntä. He seuraavat ja pitävät senverran melua että viranomaisten huomio kiintyy heihin. Seuraus Kristukselle on ristille joutuminen.

Ja sitte seuraa kristusongelman hämärin ja samalla hirvittävin kohta. Hänen seuraajansa ovat odottaneet että hän nostattaa ja kykenee nostattamaan kapinan heti kuin vallassaolijat alkavat häntä ahdistaa. He ovat alun alkaen lähteneet liikkeelle taistelua ja voittoa varten. Mutta Kristus ei nosta kapinaa, kieltää kaikki vastustusaikeet ja antaa itsensä tuomita ristille edes järjellisellä puheella itseänsä puolustamatta.