HARHAMA I

Kirj.

Irmari Rantamala [Algot Untola]

Helsingissä, Suomalainen Kustannus Oy Kansa, 1909.

"Syntikin on ase Jumalan kädessä."

SISÄLLYS:

l. HAIHTUVA AJATUS AVARUUDESSA. Osota minulle. Jumala, mihin voisin Sinua paeta.

2. MUNKKI. Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä.

3. KIERIVÄ KULMAKIVI. Ihmiselämä on pirunpaulassa rimpuilemista.

4. NOIDAN LAULU. Elämä on ihana orjantappura… täynnä tuliokaita.

5. HIIDEN MYLLY. Elämä on kaunista tarantellaa… se on tulikuumilla neulankärillä tanssimista.

6. KULLANTEMPPELISSÄ. Elämä on tulikuuma kultavuode.

7. HÄÄPÄIVÄ. Elämä on kaunis morsiusvuode, jossa on lika luteena.

8. SYNTYMÄPÄIVILLÄ. Elämä on Jumalan kiirastuli.

9. HORNAN LUOLA. Elämä on työtä ja vaivaa.

10. KUN TYTTÖ TULI LEIVÄN HAUSTA. Elämän on katkeraa savua.

11. KUN SEPPÄ VIRITTI VIULUT PAJASSA. Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta.

12. VÄKI TANSSI, KUN VIULUT OLIVAT VIRITETYT. Elämä on tulikuuma kukka.

13. KUN POMMI PANTIIN PERUSKIVEKSI. Elämä on sappikatkeraa viinaa.

14. SAARNA VIIDESTÄKYMMENESTÄ YHDESTÄ JA PERUSKIVESTÄ. Elämä on suuri musta käärme.

15. TSAARIEN HAUDOILLA. Elämä on rakkaatta, joka polttaa ihmisen poroksi.

16. MUTTA KOTIPORTILTA KÄÄNTYI POLKU. Mihin voisin minä paeta elämän hampaita?…

17. PÄIVÄLLÄ NIIDENPÄÄSSÄ, ILLALLA VALKEASSA TALOSSA. Elämä on purppurapukuinen kolera.

18. RIITOJA, SYKSYISIÄ HARPUNSÄVELIÄ JA TALVISIA AISTIPUNAKUKKIA. Elämä on tulinen synninhiillos.

19. KAKSI AATELIA. Elämä on Jumalan jauhinkivi.

20. KUN SUORTUVA KATKESI ORJIEN KAHLEISTA. Elämä on pettävää sumua… se on ainaista suurta humua.

21. TYÖN AATELIA OPPIMASSA. Elämä on kova koulu.

22. VIPUSEN VALKELLA KURJUUTTA KUMARTAMASSA. Elämä on kovaa kivimäkeä.

23. ELÄMÄN UUDEN AATTOILLAN UNELMA. Elämä on petollinen unelma.

24. ELÄMÄN VIRVATULIA. Elämä on Jumalan antamaa kuritusta.

25. HISTORIAN LANKOJA JA NYKYISYYTTÄ. Elämä on tuskaa ja vaivaa.

26. KUN MIES KUMARSI JALKAPUUTA. Elämä on ainaista turhasta taistelemista, josta on haavat ainoana voittona.

27. MUSTIA KUKKIA JA UKKOSILMOJA. Elämä on ainaista päivänpaistetta, joka polttaa kuin tulitutkain.

28. RITVAN LAULU. Elämä on kaunis synninkukka, johon on käärme kätkettynä.

29. SYYSÖISIÄ ELÄMÄNVALOJA. Elämä on kaunis portto, joka tarjoaa huuliltansa kiehtovaa Juudaksensuudelmaa.

30. LAULU, JOKA LAULETTIIN RUNON LOMASSA. Elämä on poroksi polttavaa vihaa.

31. KYMMENEN RUPLAA. Elämä on häpeän kultaraha.

32. HYVÄN JA PAHANTIEDONPUUN JUURELLA. Elämä on tuliomenoista hohtava hyvän ja pahan tiedonpuu.

33. ELÄMÄNKUKKIA. Elämä on suuri erehdys.

34. VARJOA JA KOTI-IKÄVÄÄ. Elämä on harhama, joka oikaisee itse itsensä… Elämä on Jumalan ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme.

Haihtuva ajatus avaruudessa.

Osota minulle, Jumala, mihin voisin Sinua paeta!

Jumalan henki liikkuu rannattomassa avaruudessa, ikuinen valo ainaisessa synkeässä pimeydessä.

Pohjattoman syvyyden varaan luo Hän maailmoita, eikä Hänen peruskivensä petä. Kun Hän käskee, niin tyhjyys on vankka, kuin harmaa vuori. Se kestää maailmoiden painon ja Hänen tahtoansa totellen pitää pohjattomuus vetten paljouden, eikä koskaan vuoda.

Käsittämättömät ja lujat ovat Jumalan peruskivet.

* * * * *

Olematonkin Hänen edessänsä vapisee; kaikki Häntä tottelee. Hänen vihjauksestansa synnyttää tyhjä aineen ja sumupaljoudet alkavat kieriä maailmoiden synnytystuskissa. Kuut ja tähdet syöksyvät niiden kierinnöistä tuhansina tulikerinä. Kuin hirmun käsistä päässeinä suoriutuvat ne radoillensa hurjaan sfeerilentoon.

Ihmeen suuri on Hänen luomistyönsä. Tyhjästä Hän luo aineen. Tuli synnyttää veden, kun Hän vihjaa, pimeys valon, kun Hän niin säätää, ja maa nostaa Hänen käskyänsä totellen vuoret povestansa.

* * * * *

Halki rannattoman avaruuden karkaavat Hänen kättensä työt teitänsä etsien. Vinhoina kuin kauhun lyömät pauhaavat ne toistensa lomitse pimeässä tyhjyydessä. Yhtäällä kirmaavat ne rataansa tulikerinä, toisaalla kohisevat vetten paljouksina. Eikä yksikään tunne matkansa määrää, eikä tiedä tarkotustansa ja syntynsä syitä.

Salatut ovat Hänen ihmeensä syyt ja synnyt, tutkimattomat Hänen aivoituksensa.

* * * * *

Tuolla lyövät tähdet yhteen ja syttyvät kuin taula iskun kuumuudesta. Pian sammuva lieska valaisee ijäistä pimeyttä. Sen ainaisessa äänettömyydessä kuuluu pauhu. Pimeys vapisee, tyhjyys on tulena. Hetken kauhu kiertelee sanansaattajana sisarmaailmoissa. Se on ainoa, haihtuva muisto murskautuneista… Uutena tulipaljoutena alkavat ne uudelleen raivota vinhaa lentoansa. Vavisten etsivät ne rataansa avaruuden ihmeiden lomitse.

Suuri ja voimallinen on Hän, jonka edessä tähdet tanssivat tomuhituina ja auringot säkeninä sinkoavat. Kuolema ja syntyminen tottelevat Häntä, kuin orja ruoskaa. Joka hetki Hän luo ja murskaa maailmoita. Hänen voimallansa ei ole rajoja, Hänen viisaudellansa ei mittaa.

* * * * *

Mykkänä tottelee Häntä kaikki: tähdet rientävät ratojansa. Vinhemmin kuin aatos kiertävät ne toistensa ympäri. Eikä yksikään väsy, ei yksikään kysy: miksi? Kaikki syöksyy suoraan eteenpäin, eikä mikään saavuta tienpäätä, ei mikään kysy: mihin? Ei ole tienviittaa, mutta ei yksikään eksy; ei ole ajan ilmottajaa, mutta ei yksikään myöhästy. Ei mikään pysähdy, ei mikään häviä, ei mikään joudu hukkaan.

Suuri on Hän, suuri ja rajaton. Kaikki putoaa Hänestä, kaikki putoaa Häneen. Ijankaikkisuus on Hänen päivänsä aamu ja avaruus on kupla Hänen kädessänsä.

* * * * *

Mutta tomuhituna kulkee maassa mullanlapsi avaruuden ihmeiden keskellä. Haihtuva ajatus on ihminen Jumalan edessä. Hänen elämänsä on tuskan tuikahdus, hänen tarunsa vihlova hätähuuto.

Hänen rauhansa on kuluttavaa tulta, hänen onnensa polttavaa syöpää ja hänen ilonsa on katkeraa savua.

Hän on luoduista kurjin, sillä hän on vapaa: hänen vapautensa saartaa häntä, kuin terävä tutkain ja piirittää kuin tulikuuma rauta. Hänen valittavanansa on hauta, tai — hauta.

Hän on olevista ainoa onneton, sillä hän yksin voi tuskansa tajuta ja onnettomuuden onnesta erottaa. Povessansa hän kantaa maailmantuskan. Hän on kärsimyksien ahjo ja kipujen liesi.

Hän on viheliäisistä viheliäisin, sillä hän on suurin. Taistelu käy siksi hänen hengestänsä. Miekka tunkee alati hänen sydämensä läpi ja hänen sieluansa raatelee tulinen säilä.

Hehkuva rauta on hän Jumalan pihdeissä, pian palava kuin virvatuli. Armotta luo hänestä suurta luomustansa Jumala. Avaruus on Hänen työpajansa, sen ihmeet ja elämä Hänen moukarinsa, turma ja kuolema Hänen pihtinsä ja kärsimykset Hänen ahjonsa tuli.

Suuret ovat Jumalan työaseet. Haiven tulessa on ihminen Hänen pitimissänsä.

Ihmispolonen! Astu nöyränä Hänen pihteihinsä takeeksi Hänen alasimellensa!

Munkki.

Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä.

Munkki istui kammiossansa tutkien hartaasti Pyhää Kirjaa. Jumalankuvan edessä paloi pienoinen lamppu. Munkki luki raamatusta kohtaa:

"Muuta perustusta ei voi kukaan panna, kuin sen, joka on pantu: Jeesuksen Kristuksen."

Pau—uu—uu! kumahti tornissa luostarin kirkon kello rukoukseen kutsuen. Munkki keskeytti työnsä, laskeusi polvillensa Jumalankuvan eteen ja rukoili hartaasti:

— "Taivasten ja maailmoiden ainoa Jumala! Anna minun, halvan munkkisi, aina olla Sinussa, kuin lampun sydän öljyssä, että minä itse kokonansa palaisin ihmisten valkeudeksi. Suo öljysi palaa minussa niin kirkkaasti, että voisin valollasi johtaa luoksesi edes yhden ainoan täällä pimeässä harhanmaassa eksyksissä harhaelevan vaeltajan! Suo minulle voimaa rukoilla tätä armoa Sinulta joka kerran, kun kellosi kutsuu rukoukseen! Ja kun kellosi tornissa ilmottaa kuoleman tulon, suo minun loppuun palaneena lampun sydämenä sammua Sinuun!"

Pau—uu—uu! Pau—uu—uu! kumahti taas pitkä kirkonkellon ääni tornista. Munkki nousi polviltansa, nosti syrjään Pyhän Kirjan ja alkoi jatkaa kirjoitettavana olevaa teostansa, sanellen ääneensä:

— "Kuinka voi minun halpa kynäni kuvailla Sinun kunniaasi ja suuruuttasi, joita julistavat lukemattoman lukemattomat maailmat! Sinun käskystäsi syntyivät aikojen alussa auringot ja kuut ja tähdet alku-usvista, ja valo pimeydestä. Sinun käskyäsi totellen maa synnytti tuskalla vuoret ja nurmi kukkaset."

Luostarin kirkosta kuului mahtavan köörin ihana laulu, tulvaten kammioon avonaisen akkunan kautta. Tomunlapset tunnustivat Jumalan suuruutta:

"Suuri olet Sinä, Jumala. Sinun käskyjäsi kaikki tottelee. Ja kaikki suuruuttasi tunnustaa."

Munkki jatkoi teostansa:

— "Sinun käskystäsi asettuivat luodut maailmat säätämillesi radoille. Sinun käskystäsi lähtivät ne kuin orjat ijankaikkiseen hurjaan sfeerilentoonsa. Eikä yksikään niistä voi säätämältäsi radalta poiketa."

Kammioon virtasi taas laulu, kauniina kuin aamurusko, joka valuu erakon asunnolle:

"Ei kenkään, ei kenkään voi Sua vastustaa. Taivaat ja maat voimaasi tunnustavat. Sun edessäsi kaikki vapisee. Herra armahda! armahda, armahda!"

Munkki jatkoi:

— "Sinä kannat ratojansa karkaavat maailmat yli pohjattomien kuilujen, halki pimeän avaruuden; Sinä hoidat varvulla istuvan linnunpojan. Sinä tulitat yöksi taivaan laen ja päivin Sinä kasvatat ja kastelet nurmen kukkaa."

Taas valui laulu kammioon, lohdullisena, kuin armas uni:

"Suuri on Sinun armosi. Sinä korjaat kurjat, Sinä hoidat rammat, Sinä kuivaat kyyneleet. Et hylkää Sinä ketään, et ketään. Ei kuivu Sinun armosi. Herra armahda! Herra armahda! armahda!"

Munkki:

— "Ei kukaan voi luotasi paeta. Jokainen Sinua pakeneva kivi kierii paetessansakin Sinun luoksesi. Jokainen lankeemuskin on askel Sinun syliisi. Sillä Sinä et jätä ketään kuolemaan. Sinä yksin pysyt. Kaikki muu pettää. Sinä olet ihmis-elämän selitys. Sinä olet sen tarkotus; kaikki muu on virvaa. Sinä olet ainoa oikea johtotähti; kaikki muu vie harhaan."

Rukoilijoiden huokaukset tulvasivat sisälle lumoavan kauniina lauluna, tuskallisena kuin palava rukous:

"Me tunnustamme Sinun voimasi, Sinun viisautesi ja armosi. Jos sammuisi päivä, valaiset Sinä, Jos tähti ei tuikkisi, johdat Sinä.

Et päästä Sinä harhaan ketään, et ketään, et ketään. Herra armahda! Herra armahda!"

Ja kymmenien kirkonkellojen soitto yhtyi ihanaan lauluun, jolla maahan langenneet mullanlapset tunnustivat Jumalan suuruutta ja rukoilivat Häneltä armoa:

"Herra armahda! Herra armahda meitä synninlapsia!"

* * * * *

Miehuutensa kypsyneimmässä ikä-ajassa oleva mies astui silloin munkki Pietarin kammioon iloisena ja reippaana. Korkea otsa, kulmikkaat, luisevat kasvot ja tukeva, voimakas leuka antoivat hänen ulkomuodollensa omituisen, raskaan ja oudon ilmeen. Niissä oli rumuus jollain henkisellä hämärällä hieman peitetty. Samalla ne ilmaisivat henkisten voimien ainaista työtä. Käytöksessä oli jotain vaatimatonta, samalla miettivää, jopa synkkää, iloisuudella verhottuna. Ulkonaisessakin olemuksessa oli jotain hänelle itsellensä epäselvää ja ruskeissa silmissä häämötti miettimisen levoton sumu.

Tämä tulija oli suomalainen Harhama. Tuttavallisesti, mutta kohteliaasti, milteipä jonkunlaisella nöyryydellä tervehti hän munkki Pietaria. Tämä keskeytti työnsä ja vastasi tervehdykseen lempeällä äänellä:

— "Terve tuloa, veli Harhama! Kuinka voit"?

— "Kiitos, isä Pietari!" vastasi tulija. — "Tulin itse ilmottamaan Teille kihlauksestani Magdan kanssa."

— "Olen siitä jo kuullut Anna Pavlownalta. Jumala siunatkoon kihlaustasi!"

— "Kiitos, isä! Siunauksenne on minulle kultaa kalliimpi. Sen saatuani on minulla nyt kaikki, mitä voin toivoa. Omaisuuteni muodostaa Magdan tuoman perinnön kanssa tulevaisuuden turvan. Kohta on minulla vaimo, joka minua rakastaa, perhe, joka antaa elämälle tarkotuksen ja sisällön, jota juuri olen etsinyt ja kaivannut. Minä olen nyt, monien harha-askelien jälkeen, löytänyt sen, jota varten maksaa vaivan elää", puhui Harhama reippaasti. Munkki Pietari kuunteli häntä rauhallisena ja kysyi, kun Harhama oli lopettanut:

— "Eikö sinulla ole vielä mitään muuta, kuin omaisuus ja perhe?"

Se oli elämänjuonen langanpää… Kohtalonrihma alkoi purkautua kerältä…

— "Mitä kaipaisin minä enää muuta?" — vastasi Harhama huolettomasti naurahtaen.

— "Silloin ei sinulla ole vielä mitään — elämälläsi ei ole vielä mitään tarkotusta", — lausui munkki Pietari lempeästi, mutta vakuuttavasti.

— "Kuinka niin?" — kysyi Harhama oudostuen tätä odottamatonta sanomaa…

— "Siksi", — vastasi Pietari entistä jyrkemmin, — "että kulta-arkussasi on multaa. Se houkuttelee kotiisi varkaita ja vääriä ystäviä. Tai on se juoksevaa erämaan hietaa. Tänään voi nousta tuuli, joka vie sen pois ja silloin seisot sinä yksin erämaassa. Jos kulta oli elämäsi tarkotus, niin eikö elämäsi menisi hiedan mukana? Etkö olisi silloin ahava, joka ajelee meren tietämättömillä selillä?"

Harhama katsahti hämmästyneenä munkki Pietariin, jota hän rakasti ja kunnioitti milt'ei Jumalalle tulevalla kunnioituksella. Hän oli huomannut, että munkki puolestansa rakasti häntä kaikista hänen vioistansa ja jumalankieltämyksistänsä huolimatta. Lisäksi oli Pietari hänen isänmaansa lämmin ystävä. Se tieto sitoi Harhamaa häneen katkeamattomilla siteillä. Ei uskontojen erilaisuuskaan ollut sitä sidettä heikentänyt. Harhama ihaili olemuksensa kaikilla voimilla munkki Pietarin jaloutta, hänen lempeyttänsä ja puhtauttansa. Monesti oli hänen hienoissa kasvojenpiirteissään vilahtanut Harhamalle Jeesuksen jumalalliset kasvon-ilmeet, äänessä Jeesuksen lempeän äänen väre. Mutta nyt oli hänen äänessänsä jotain vakavaa, kivikovaa; hänen katseessansa oli jotain surullista, voimakasta, läpitunkevaa. Harhama säpsähti hiukan sitä kaikkea, kuin puukon terää. Hän kysyi taas hämillänsä:

— "Minä en ymmärrä… miten tuuli veisi hiedan, joka on minun käsissäni?"

— "Mutta myrskyn ja sinun kätesi ohjat eivät ole sinun käsissäsi", — keskeytti munkki Pietari entistä vakavammalla äänellä. — "Myrsky nousee Jumalan käskystä. Se painaa kohotetun käsivartesi alas ja vie kullan tomuna luotasi."

Harhama oli aina leikkinyt kohtalonsa kanssa. Asema ja ura olivat hänelle vesikelloja. Hän nautti, kun oli soittanut ne hajalle. Kohtalollansa hän ajeli, kuin valkoisilla hevosilla, meren vaahdolla, mistään välittämättä, ohjat valtoimina. Onnettomuuden sattuessa nousi hänessä aina uhman musta pilvi. Silloin oli hänellä tienviittana aukea ulappa, ohjaksina: "antaa mennä!" Synnynnäisen ulkonaisen tyyneyden alla leimahti hänessä taas uhkapelaajan välinpitämättömyys. Kuullessaan munkki Pietarin ennustelevan nousi hänen henkensä kohtalon ratsuille. Se ajeli taas vaahtona vyöryvällä merenselällä, valkeat hevoset hurjina, vaahto varana, edessä sumu, takana vinkuva rajutuuli. Tyynenä, mutta päättävästi vastasi hän:

— "Mitä sitten, jos tuuli vie hiekan, kun jää se meren selkä! Jäähän minulle vaimo elämän tarkotukseksi. Minä vien hänet korpeen ja teen majan kuusen juurelle. Kuusen latvassa kukkuu huoleton käki. Kohta kukkii peruna majan akkunan alla… kaskesta nousee leipä ja kaivolta lehmisavu."

— "Mutta oletko varma, että vaimo lähtee mukanasi korpeen, jos se päivä tulisi, jona onni ei paista?" — kysyi munkki Pietari rauhallisesti.

Harhama vaikeni. Kysymys oli sattunut häneen kuin putoava kivi. Hänessä helähti ennen kuulumaton kieli. Taru nousi tulevaisuuden raosta. Hän alkoi lappaa sen rihmoja… ensin leikillä, sitten tosissa… Munkki Pietaria hän oli katsellut kaksilla silmillä: oli pukenut hänet taika-uskon sumuihin. Sen sumun takaa oli hän taas katsellut hänessä Jumalan himmeää ilmestystä. Hän oli Harhamalle Jumala noidan vaipassa — noita Jumalan haahmossa…

Siksi koski hänen kysymyksensä. Salamana välähti hänelle kuva siitä tulevaisuuden illasta, jolloin onnen päivä ehkä sammuisi. Se kuva oli kaamea: Tuuli on vienyt hiedan. Erämaan tiet on se peittänyt… On yö… ei tuikahda tähti… Mutta kuutamo kisailee ulapalla… Siellä vyöryy vaahto valkeana… ja kohtalon vallattomat hevoset odottavat…

Mutta hän ei ole enää yksin… Hänellä on vaimo… Se näkee unta tyttöaikansa kukista… pehmeistä vuoteista, soitosta, laulusta… Se muistaa isän kotia… Siellä on elämä häntä hemmotellut, kuin äiti lasta… Se on häntä lellitellyt, kuin päivänpaiste kissanpoikaa. Häntä ei miellytä kuutamon kisakenttä, missä on vesi varana, myrsky lauluna, yökylmä unena…

Jo hirnuvat kohtalon hevoset… Elämä levittelee ulapoitansa… kuutamo kiehtoo sieltä… mutta hänellä on vaimo taakkana…

Harhaman sielussa värähti jokin. Hän mietti: Minun vallassani on kaataa kaski, rakentaa maja. Mutta minä en voine määrätä onko vaimo tyytyvä perunankukkiin, kaskensavuun ja käenkukuntaan. Sitä miettiessä alkoi levottomuuden aave kummitella hänen sielussansa. Mistä se tuli ja miksi, sitä ei hän täysin tajunnut. Kun Harhaman vastaus viipyi, jatkoi munkki Pietari:

— "Ja vielä lisäksi: Kun sinä poltat kaskea, onko varma että vaimo vartioi kotilieden puhtautta, että illan tultua rauha ja siunaus odottaisivat siellä väsyksissä palaavaa kasken polttajaa? Oletko varma että vaimo ei ole musta käärme, jonka kotiisi kuletat?"

Harhama vaikeni edelleen… "Todellakin" — mietti hän — "jos tapaisin kodin häväistynä, vaimon petturina"… Se ajatuskin jo loihti mustasukkaisia peikkoja hänen sielunsa iltahämäriin… Munkki jatkoi:

— "Vaimokin on ihminen, himonperhonen. Sinä tulena, jonka ympärillä hän kieppuu, voi kyllä olla Jumala, ja silloin hän seuraa sinua tuulen noustessa sataman rauhaan ja onneen kuusen juurelle. Mutta hänen himonsa kiehtovana perhostulena saattaa olla myös liha. Jos siis olet vaimon korottanut elämäsi tarkotukseksi, olet perustanut elämäsi sumun varaan, majasi olet rakentanut lihasta lihaan ajelehtivalle ihmishimolle. Himo saa sinusta kyllänsä: Se polttaa lopulta siipensä sinussa… etsii toista… Vaimo heittää sinut silloin, kuin revityn liinan märälle iljanteelle. Jumala yksin on ikuinen satama myrskyssä, tuki iljanteella."

Munkki Pietarin sanoissa oli tuomion jylinää. Levottomuuden kummitus irvisteli entistä rohkeammin Harhaman sielussa. Eikä hän jaksanut sitä alas painaa. Hän nojasi kyynäspäänsä pöytään, ja varjosti silmänsä käsillänsä. Mietteiden rihmat juoksivat nopeina, keräytyen pieniksi keriksi. Viimein kysyi hän jyrkästi:

— "Ketä varten minun on sitten elettävä, joll'ei vaimoani varten?"

— "Jumalaa varten vaimossasi, lähimäisessäsi ja kaikessa", — vastasi munkki Pietari. Hän rakasti Harhamaa. Jumalan silmin oli hän nähnyt sen savun läpi, joka peitti Harhaman sielua. Hän oli vilahdukselta nähnyt sen savun takaa ne rauhaset, joista vuoti Harhaman epäilyksen visva. Oitis oli hän käsittänyt, että Jumalan kieltämys oli ainoastansa valevaippa, jolla Harhama salasi maailmalta sielunsa alativuotavan henkisen pahantaudin: epäilyn …

Säälin hento oras oli aina silloin noussut munkki Pietarin sielussa. Hän ei raskinut sanallakaan koskea ystävänsä sielun kipeisiin rauhasiin. Mutta hän oli rukoillut. Hän odotti, että Jumala antaa elämän terävän puikon puhkaista ne rauhaset. Mutta nyt, kun hän kirjoitti teostansa, oli Jumalan suuruus temmannut hänet, kuin virta vesikuplan. Hän tunsi saaneensa käskyn todistaa sitä suuruutta Harhamalle.

Mietteiden säikeet keriytyivät Harhaman sielussa yhä nopeammin. Joku levottomuuden himmeä hämähäkki kutoi niistä sotkuista verkkoa. Hän ajatteli jotain niin hajanaista, ettei itsekään sitä tajunnut. Mieli täynnä ajatuksien repaleita kysyi hän taas:

— "Isä Pietari! Eikö vaimon ja miehen rakkaus mielestänne ole sitten kylliksi? Eikö se kestä kaikkia koetuksia? Eikö se jaksa kaataa korpea kaskeksi, vartioida kotiliettä? Eikö se riitä muuttamaan majaa linnaksi, erämaata yrttitarhaksi?"

— "Vaimon ja miehen rakkaus semmoisenansa on eläimen rakkautta", — vastasi munkki Pietari, jatkaen: "Rakastavathan eläimetkin sillä rakkaudella aikanansa toisiaan. Se rakkaus riittää eläimelle vaan ei ihmiselle. Se on porton, vaan ei vaimon rakkautta. Ainoastaan se rakkaus on oikea, joka vuotaa rakkauden ainoasta alkulähteestä. Se polttaa miehessä huonon; se puhdistaa naisen vaimoksi. Kaikki muu on virvatulta ja öistä himoa, joka ei siedä päivän valoa, eikä kestä myrskyssä ja kiusauksissa. Se riittää porttolassa, vaan ei kodissa."

Munkki Pietarin äänessä oli jotain yli-inhimillistä ja jyrkkää. Harhama ei ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan niin tuomitsevasti, eikä niin vakuuttavasti. Levottomuuden kummitus hiiviskeli hänen sielunsa salaisissa sopissa. Ajatukset keriytyivät ja purkautuivat. Katseensa harhaili kammion seinällä kuin varjo. Hän tunsi mielensä käyvän surulliseksi. Ajatuksiensa rihmoihin sotkeutuneena, ikäänkuin itseksensä, kysyi hän taas:

— "Isä Pietari! Jos miehen ja naisen rakkaus ei riitä, onhan jälellä vielä ihmisen siveellinen voima. Eikö mielestänne se riitä silloin, kun täytyisi lähteä korpeen, tai pitää koetuksien keskellä kotiliesi puhtaana?"

— "Mitä tarkotat ihmisen omalla siveellisyydellä? Jokaisen vapauttako saada oman mielensä mukaan määritellä siveellisyyden vaatimukset?" — kysyi munkki Pietari.

— "Ei! Vaan sitä siveellisyyttä, mikä ilmenee yhteiskunnan laissa ja sen mielipiteessä. Ihmisen yleistä tietämystä siveellisyydestä", — vastasi Harhama, tuntien samalla jonkunlaista epävarmuutta asiansa oikeudesta. Munkki Pietarin vakuuttava ääni ja varmuus olivat alkaneet lannistaa hänessä sitä voimaa, jolla hän piti yllä ja puolusti oman itsensäkin edessä inhimillisen siveellisyyden aatteita, jotka hän tahtoi saada vallitseviksi olemuksessaan.

— "Eikö sekään mielestänne riitä?" — kysyi hän hitaasti munkki Pietarilta.

Munkki huokasi raskaasti ja lausui surullisena:

— "Katso ympärillesi! Mitä on ihmissiveellisyys? Eläimetkin suojelevat pienokaisiansa, mutta miten moni ihminen hylkää lapsensa tienviereen! Kuinka usein koirat nuolevat isäntiensä vammoja, silloin kun nämä nälkäisinä ja haavoitettuina makaavat lähimäistensä tai puolisonsa oven edessä! Kun sen näet, vastaa, riittääkö yhteiskunnan siveys ihmis-elämän perustukseksi."

Yhä miettivämmäksi kävi Harhama, entistä epäselvemmäksi hänen tajuntansa. Hänen katseensa kiintyi liikkumattomana Jumalan kuvaan. Kasvoille levisi katkera ilme. Hän jatkoi kyselyään:

— "Eikö sitten mielestänne omaisuus, vaimon rakkaus, hyve ja inhimillinen siveellisyys merkitse elämässä mitään?" — Munkki Pietari vastasi Jumalan palvelijan vakuutuksella ja varmuudella:

— "Ennen kun päivä on puolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois omaisuutesi. Ennen kun häävieraat lähtevät häistäsi, voidaan vaimosi ottaa pois. Jumala koskettaa sinua sauvallansa huomenna ja rikkauden viehätys varisee sinusta, kuin pöly. Kulta muuttuu tuliseksi raudaksi, joka polttaa sormiasi, niin pian kuin Jumala on lyönyt sinussa arvottomaksi tuhaksi sen, jota himotessasi kultaa kokoot. Kotilietesi puhtauden vartija voi muuttua sen häpäisijäksi, sillä kaikki pahe on ihmisessä mahdollinen. Kaikki, mikä ei ole Jumalasta, pettää sinut, vie sinut harhateille. Kaikki muut elämän tarkotusperät ovat hautausmaan öisiä virvavalkeita" — Ja osottaen Raamattua, lisäsi hän: "Mutta tässä arkussa on aarre, jota ei tuuli eikä varas vie. Jos ijankaikkisuus loppuisi ja avaruuden pohjat pettäisivät, pysyy Jumala. Hän on ihmiselämän ainoa oikea tarkotus."

Pienestä pojasta asti oli Harhama miettinyt Jumalan olemassaoloa. Sen tulen oli hänessä virittänyt isänsä jumalankieltämys. Hämähäkkinä oli hän kutonut sen kysymyksen verkkoa. Itse oli hän kietoutunut sen verkon rihmoihin. Sisälliset taistelut olivat alkaneet. Hänen sielunsa muuttui tuskien ainaiseksi temmellyspaikaksi.

Aika oli kulunut… Tuskat yltyivät… Turhaan pyrki hän pois verkostansa… Se kietoi häntä entistä lujemmin… sen verkon paulat tavottelivat äärettömyyden rantoja… Ja hän itse paloi siinä verkossa… Hänessä oli virinnyt epäilyn kuluttava tuli…

Mutta ääneti oli hän kiemurrellut tuskiensa pitimissä… vaiennut, kuin hämähäkki… Ulkomuotoansakin hän vartioi, kuin kavaltajaa. Tuskansa hän peitti teeskennellyllä iloisuudella… epäilynsä Jumalan kieltämyksellä. Katseensa oli ainoa, jonka herraksi hän ei voinut koskaan kohota… Hän tiesi sen… Suuret, ruskeat silmänsä olivat hänen ainaiset ilmiantajansa… Niissä kuvastui se sielun hämähäkki… harhaileva, epäselvä, kärsivä. Hän luuli niiden ilmi antamana seisovansa alati maailman pilkkanaurun edessä… kuuli ivan kellojen soivan… Kerran oli hän ne lukenut kipeiksi — kostaaksensa niille…

Pienestä pojasta oli hän niin kulkenut, povessa mietinnän tulihiili. Kuoleman pelko oli hänen sielunsa syöpänä… Se oli ajattelun tulivirike, epäilyn kipinä. Sen parantajaksi mietiskeli hän jo silloin sitä uutta Jumalaa. Se vanha oli osottaunut voimattomaksi… Päiväkaudet voi hän seisoa akkunan ääressä avaruuteen tuijottaen… Silmissä leikki se ainainen valetuli: suuri Jumala. Sen ympärillä lenteli kuoleman mustasiipi perhonen…

Viisitoista vuotta oli hän sitten salassa suunnitellut teosta, jossa hän kumouksen henkenä aikoi astua Jumalaa vastaan olemuksensa kaikilla voimilla. Yökaudet oli hän miettinyt sen juonta. Hän oli punonut uudenaikaisen mytologian, jossa hän kohotti ihmishyveen Jumalaksi… Kuoleman viikatemies seisoi alati hänen edessänsä… Se kannusti työtä, se puhalsi tulta hiileen… Hän kiemurteli pelon kynsissä… kiirehti valmistamaan Jumalaansa, pelastajaa kuolon luisista käsistä. Ruumiinkoi lenteli hänen silmissänsä… se laski munansa häneen… söi häntä, kuin tuli pärettä… Hän joudutti työtänsä… loi Jumalaansa, väännellen tuskan tulessa…

Mutta ei ainoakaan tiennyt hänen taistelujansa… Joskus näytti työ jo valmiilta… Hän oli jo sadasti tarttunut kynään alottaaksensa teoksensa julkaisun… Mutta silloin upposi hän aina epäilyn pohjattomaan suohon… Jumalasta puuttui jotakin… välistä kaikki… Hän lykkäsi aikomuksensa tuonnemmaksi, täydensi teoksensa juonta… selvensi sitä ja kaunisteli salaisuudessa…

Päre paloi… siitä karisi karsta… vaan uusi Jumala ei syntynyt…

Viimein oli hänestä kehittynyt ehdoton epäilijä, lopulta unennäkijä, unien ja ennustuksien uskoja. Päivän mietteet jatkuivat yöllä unissa, sotkuisena vyyhtinä. Hän näki unessa jumaloita, perkeleitä, salaisia henkimaailman taisteluita, ihanuuksia ja hirmuja. Unistansa ennusteli hän taas elämäänsä. Hän vyyhtesi niistä kohtalonsa langat, sovitteli ne elämänsä tapauksiin. Ja itse hän häpeili sitä kaikkea maailman edessä. Hän salasi kaiken tuskansa ja taistelunsa ihmisiltä. Salaisuus painoi häntä myllynkivenä… julkisuuden ajatuskin taas jo soitti hänen korvissansa pilkan kelloja. Hänestä tuli aluksi ihmisten kammooja, ihmisvauhko, lopulta niiden sairaloinen halveksija. Kaikki olivat hänestä raakimuksia, jokapäiväisiä, henkisiä syöpäläisiä: elukoita ihmishaahmossa. Viimein oli hänestä kehittynyt olento, jonka luonteella ei ollut reunaviivoja. Hän oli äärimäisyyksien yhtymä, ristiriitojen luomus, jalo ja alhainen samalla. Hän oli epäselvä, tutkimaton, umpimielinen. Itsellensäkin hän oli himmeää sumua.

Välistä oli hän tuskissansa hylännyt kaikki, heittäytynyt elämän virtaan, sen mutakylpyihin, hakemaan unohdusta. Viimeiset ajat olivat olleet semmoinen rauhan hakuaika. Hän oli kylpenyt elämän pohjasakassa, sen ryöppyävässä mudassa… oli kyllästynyt siihen, etsi uutta… Hänen teoksensa loimet olivat alkaneet taas juosta keriltänsä… Oli vilkahtanut kodin tuli… Sen rauha tuulahti hänen sieluunsa. Siinä rauhassa päätti hän kirjoittaa teoksensa. Kuumeisena joudutti hän sen tuloa… Kaikki oli jo valmista… Koti odotti morsiamen vaimoksi tuloa… Teoksen sadat sivut olivat valmiina muistissa… Niiden ihanat runovirrat muodostelivat helmipatoja… Sen aatteet tulvivat tokeita vastaan kirkkaina, selvinä… Jokainen säe hohti jalokivenä… Jokainen ajatus oli ihana sävel… Se oli viisitoistavuotisen salaisen työn tulos.

Munkki Pietarin puheet puhalsivat hänessä taas ilmituleen hänen elämänsä ainoan kytevän hiilen: mietinnän, epäilyn tulipitimissä. Hetkessä kohosi hän henkimaailman sumuihin. Epäily, usko ja taika-usko nostivat hänet siivillensä. Munkki Pietari haihtui joskus salaman-nopeaksi näköhäiriöksi: noidaksi, joka imi viisauttansa Jumaluuden rinnoista. Hän vavahteli. Munkin sanat salamoivat ennustuksina. Pahan enne nosti niistä rumaa päätänsä. Levottomana, synkkänä käveli hän edestakaisin kammiossa ja kysyi lopuksi:

— "Mutta, isä Pietari, eikö ihmiskunnan historia todista, että ihminen on voinut ja että sen täytyy ottaa omasta povestansa elämisen voima ja viisaus? Ovathan pakanakansat ilman Jumalaa luoneet suurta…"

— "Ne eivät ole ilman Jumalaa luoneet mitään", — keskeytti munkki Pietari jyrkästi. — "Kaikki kulkee Jumalan kädessä. Hänen käskyänsä tottelee koko elämä. Purot etsivät Hänen käskystänsä tiensä mereen ja vedet löytävät uransa maan suonissa. Ihmiselämän loimet ja kuteet juoksevat Hänen keriltänsä, ja yhteiskunnalliset liikkeet ovat ainoastaan aseita Hänen kädessään, aseita, joilla Hän takoo ihmistä. Kaiken ihmiselämän pohjavirtana käy tänäkin päivänä Herran henki, joka kulettaa ihmisen oikeaan suuntaan, tahtoi hän tai ei… Se pohjavirta kulettaa ihmistä Häneen."

— "Siis vanha taru uusissa oloissa", — yritti Harhama katkaista, mutta munkki keskeytti hänet, lausuen:

— "Ei taru, vaan elävän Jumalan voima. Hänen kätensä kierittelee maailmoita ja hallitsee ihmiselämän kulkua ijankaikkisesti. Jumalan hengen ilmestys ei ole menneisyyden tarua, vaan kaikkien aikojen elämän johtoa ja voimaa."

Harhama istuutui synkkänä tuolille ja vaipui ajatuksiinsa. Hän paloi jo hiilenä. Katkerana, hajanaisena, virkkoi hän puoleksi itseksensä:

— "Mitä on silloin ihmiselämä ja ihmisvapaus!"

Se oli hänen ainainen epätoivoinen kysymyksensä, hänen olemuksensa sammumaton tulikipinä.

— "Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä", — vastasi munkki Pietari niin varmalla äänenpainolla, niin vakuuttavasti, kuin olisi hän tahtonut niillä sanoilla musertaa Harhaman, kuten kivilohkareella.

Harhama vaikeni. Hänen sielunsa leimusi epäilyksen tulena, jonka katkera savu nousi hänen kurkkuunsa. Munkki Pietari ryhtyi jatkamaan teostansa, sanellen:

— "Sinä, Jumala, olet perustus, joka kestää maailmoiden painon. Kaikki, jonka perustuksena et ole Sinä, on rakennettu pohjattoman meren aavalla vyöryävälle aallonharjalle. Jokainen muu perustus on yön usvaa."

Kuullessaan munkki Pietarin näin kuvailevan sitä pohjattomuutta, jolla hän muka seisoi, sai Harhama taas kaiken tarmonsa, kuten se, joka äkkiä huomaa olevansa kuiluun syöksemäisillänsä. Hän tarttui valkoisten hevostensa ohjaksiin. Silmänräpäyksessä jännitti hän viimeisetkin voimansa, kuin pelastaaksensa henkensä.

— "Isä Pietari!" — lausui hän keskeyttäen. — "Minä sittenkin uskon inhimillisen siveellisyyden ja rakkauden voimaan. Minä uskon, että ne riittävät korpeen lähtiessä ja silloin, kun kiusaus istuu kotilieden reunalla. Minä uskon, että kaski voidaan ja täytyy voida kaataa ihmiskäsivarsilla. Niillä on maja rakennettava kuusen juurelle ja onni kannettava majaan."

— "Veli Harhama! Älköön Jumala antako uskosi häpeään joutua ja elämäsi harhaan!" — vastasi munkki Pietari surullisena. Syntyi pitempi, painostava äänettömyys. Harhama ei tietänyt mitä sanoa. Viimein huokasi hän raskaasti, nousi ylös ja kumarsi jäähyväisiksi. Munkki Pietari nousi, laski kätensä Harhaman olalle ja lausui lempeällä, surullisella äänellä:

— "Veli Harhama! Astu nöyränä Jumalan pihteihin, sillä niistä et pääse, vaikka menisit helvettiin, niin ne pihdit ovat jo siellä ja nostavat sinut Hänen alasimellensa. Jos yrität niistä päästä, nostat hartioillesi kärsimyksien myllynkiven, joka musertaa sinut tomuna Hänen jalkoihinsa."

Harhaman voimakas leuka vavahti liikutuksesta. Hän itse tunsi, kuinka munkki Pietari painoi hänet taas siihen epäilys-suohon, josta päästäksensä hän oli taistellut epätoivon taistelua, kärsinyt helvetin tuskia. Tuli virisi sielun taulaan. Turhaan salaili hän sitä. Vesi herahti hänen silmäänsä eikä hän tietänyt miksi. Silmät olivat hänet taas pettäneet… Munkki heltyi… Hän siunasi ystäväänsä ristinmerkillä, lausuen:

— "Ohjatkoon Jumala sinut luoksensa silloin, kun se vielä voi tapahtua tarvitsematta sinulle juottaa kärsimyksien ylitsevuotavaa kalkkia! Jumala olkoon onnenasi!"

— "Kiitos, isä", — lausui Harhama, puristi munkin kättä ja lisäsi lähtiessänsä: "Jumala onnena… niin Jumala. Minä lähden avaimet onnen omalla vyöllä. "

Kammioon tulvasi taas munkkien ihana laulu:

"Suuri ja loppumaton olet Sinä, Jumala, Sinun ruoskanasi on kuolema, Sinun tutkaimenasi onnettomuus. Kärsimys on Sinun pihtisi, äärettömyys on Sinun kahleesi. Ei kukaan niistä pääse pois; ei kenkään Sua kiertää voi. Herra armahda, Herra armahda! Herra armahda meitä!"

* * * * *

Kun Harhama oli lähtenyt hulmahti Perkele laulun sävelistä munkki Pietarin eteen uskon kiusauksena ja lausui ilkkuen:

— "Nyt olen minä varma hänestä, sillä hän on tyytyväinen maailmaan … Hän ei tarvitse nyt Jehovaa… silloin pysyy hän minussa… Hän on luja, kuin vuoren juuret…"

Munkki nosti katseensa kirjasta, huomasi Perkeleen ja vastasi Herran palvelijan voimalla:

— "Sinussa, Saatana, ei voi kukaan pysyä, sillä sinä olet aallonharja, jota Herran voima ajelee meren aavalla selällä."

Perkele jatkoi ivallisesti:

— "Sinä et tunne Herrasi voiman heikkoa kohtaa: Hän ei voi tyhjäksi tehdä sitä, mikä kerran on Hänen vastakohtansa… Hän ei voi hallita sitä, mikä on Hänestä pois päässyt. Hän ei voi minua painaa mereen olemattomaksi. Missä ovat Herrasi ja ihminen, siellä olen myös minä… Missä Herrasi tuuli käy, siellä nousen minä vesiaaltona, tai ihmisten intohimojen kuohuna…" Ja mitä kovemmin Herrasi voima tuulena pauhaa, sitä korkeammalle kohoan minä Hänen voimansa vastakohtana… Jos, sanon jos, palvelijani Harhama lankeaisi minusta, asetun minä uudestaan ja yhä uudestaan hänen allensa. Minä nostan hänet korkealle, näytän hänelle maailman rikkauden… kunnian… hekkuman. Minä asetan hänet maailman temppelin harjalle… sytytän hänessä himon… kunnianhimon ja synnin Jehovaa vastaan…

— "Vaivasi on turhaa savua", — keskeytti munkki Pietari. — " Syntikin on ase Jumalan kädessä. Jumala näyttää ihmiselle synnin kauheuden ja vapisten kääntyy ihminen siitä. Jumala koskee sauvallansa häneen ja himo hänessä muuttuu inhoksi. Sinua itseäsi ajaa Herran voima ja sinäkin kuletat siis aallonharjana Hänen eksyneitä lapsiansa kotirantaan, omaan kotiinsa."

— "Ei tee mitään. Muista, että rannan ja kodin välillä on portti… ja muuta en tarvitse… Palvelijani vartoo valmiina portilla ja käännyttää 'kotiinsa' aikovan takaisin korpeen", — lausui Perkele ivallisesti. Munkki Pietari laski kätensä Raamatun päälle ja lausui:

— "Poistu, Saatana! Sinun palvelijasikin ovat Herran kädessä ainoastaan vierinkiviä, jotka Hän heittää pois kääntyneen kintereille, ajamaan hänet harhateiltänsä takaisin kotinsa portille."

— "Jossa hän taas tapaa minut", — lisäsi Perkele ivaten.

Kammioon tulvasi taas munkkien laulu:

"Sun tahtoasi kaikki palvelee. Sun edessäsi tähdet himmenevät ja päivä kelmenee. Johda meitä ja valaise! Herra, armahda! Herra, armahda meitä!"

Pau—uu—uu! — kumahti taas luostarin kirkonkello ja Perkele hävisi sen sävelien mukana.

Kierivä kulmakivi.

Ihmiselämä on pirunpaulassa rimpuilemista.

Syvällä juoksevat elämän pohjavirrat. Salassa kulkevat niiden virtojen uomat. Ei ole avaruudessa keskipistettä, ei ijankaikkisuudessa menneisyyden ja nykyisyyden rajaa.

Avarassa, upeassa temppelin muotoisessa luolassa, joka oli tulta täynnä, seisoi Perkele alttaripaikalla vihaisen näköisenä, elävä käärme kädessä. Lukemattomien palvelijain loistava joukko polvistui hänen edessänsä, suitsuavassa tulessa. Alttarin taustalla kulkivat varjokuvina ihmisten lankeemukset, langenneiden kärsimykset ja kohtalot. Ihanana avautui Paratiisi. Vaimo oli siellä puhdas, mies jalo, peto lempeä. Ihmiselämä oli ihana unelma… onni helotti helmenä, päivä kulki kuin kaunis laulu, täynnä rauhaa ja sopua, ja luonto oli kuin korea kukka elämän alkulähteen korvalla. Kuolo oli ventovieras, suru tuntematon.

Vaan äkkiä katkesi unelma, laulu loppui ja helmi himmeni. Kukka kuihtui lahteen korvalla. Kuolon viima kulki maita… Elämän pohjavirtojen mudista nousi käärme ja antoi Eevalle omenan… Hän söi… Myrsky kohotti silloin siipensä, aalto mustan harjansa ja peto karkasi vihaisena saaliinsa kimppuun. Perkele, joka oli katsellut kuvan kulkua, hymyili tyytyväisenä ja hänen palvelijansa alkoivat ylistää hänen viisauttansa ja voimaansa laululla, jonka sävel valtavana pauhuna aaltoili tuliroihusta:

"Sinun viisautesi on suurempi avaruutta. Sinun voimallasi ei ole vertaa. Sinun paulanasi on kavaluus. Se on suurempi äärettömyyttä. Sinä murskaat Jehovan työt. Sinä olet kaiken olevan hauta, kaiken ansa ja paula. Ei kukaan sua kiertää voi."

Ei kukaan, ei kukaan, ei kukaan! — kertasi salaperäinen kaiku tuliluolan etäisistä holveista.

Perkele kuunteli ylistyslaulua vakavana ja puhui palvelijoillensa mietteissänsä:

— "Mutta yhtä minä en voi, eikä Jehovakaan: me emme voi hävittää toisiamme ja toistemme henkeä. Siksi käy sota siitä, kumman henki saa maailman vallotetuksi. Se on ikuinen taistelu…"

— "Jossa sinä voitat… Noin! Nyt söi mieskin!" — keskeytti Piru, vanhin palvelijoiden joukosta, osottaen taustalla kulkevaa kuvaa.

Perkele katsahti taaksensa kuvaan. Langennut ihmispari seisoi hämmästyneenä kuin avuttomat lapset hyvän- ja pahantiedon puun juurella. Vihainen myrsky ulvoi, aallot vyöryivät kohisten ja pedot kiljuivat juopuneina veren hajusta. Perkeleen palvelijoiden joukosta nousi silloin riemuhuuto, voimakas, kuin meren kohina rajusäällä.

Mutta äkkiä laski kuvassa myrsky siipensä alas, aallot painoivat harjansa mereen ja pedot vapisivat pelosta, lyyhistyen piiloihinsa. Elämän lähteestä nousi Jumalan henki ja kutsui langenneita.

— "Korvennus!" — huudahti Perkele kiivaasti, polkien jalkaa ja osottaen sähisevällä käärmeellä syntiinlankeemuksen kuvaa. — "Siinä ilmenevät jo Jehovan juonet ja vääristely … Nyt lymyävät ne jo viikunalehtien alle. Katsokaa! Se viettelijä on kätkenyt omenaan, jota ihminen söi, sen uskon, että paha on väärä ja hyvä oikea."

— "Se vanha vääryyden hämähäkki! Mutta omaan verkkoonsa on Hän sortuva. Hän on sinun kädessäsi sokeus!" — huudahtivat palvelijat tulen seasta kauhistuen Jehovan ilkeyttä. Perkele jatkoi puhettansa, kiivaasti edestakaisin kävellen ja katsellen kuvauksen kulkua:

— "Siinä nyt näette! Mies ryömii jo lehtien alta Jehovan eteen… Kas sitä!… Ja piilottautuu vielä eukon hameen suojaani Hah-hah-hah!" — nauroi hän lopuksi, tehden kuvaavan liikkeen.

— "Hah-hah-hah-haa!" — nauroivat palvelijat Perkeleen mukana.

— "Siitä asti" — jatkoi Perkele, — "on miehen linnana ollut hame."

— "Ja vakuuttavat, että muka Jehova olisi heidän linnansa", — ivaili Hiisi.

Tuliluolan taustalla kuvautui paratiisista lähtö. Musta oli miehen mieli. Naisen elämä oli okainen orjantappura. Etäältä häämötti erämaa, jossa ohdake kukki ja kuolema terotti viikatettansa. Perkele osotti lähteviä palvelijoillensa, puhuen halveksuvasti:

— "Siinä nyt näette! Mies tanssii jo eukkoinensa Jehovan pillin mukaan, lähtee Hänen ajamanansa pois Paratiisista muka syyllisenä … Se vanha kettu on syöttänyt ihmiselle sen uskon, että Hänestä luopuminen olisi lankeemus. "

— "Hänen vääryytensä rihmat juoksevat Hänen siteinänsä kaikkialla… Mutta päivänsappi on Hän sinun edessäsi… Hän on sammuva sinun kirkkaudestasi. Hänen rihmansa ovat häviävät", — kohisi enkelikuoro.

— "Ja", — jatkoi Perkele kiivaasti, — "siksi katuu, nyt mies. Niin kavaliin rihmoihin on Jehova kietonut ihmisen, että se uskoo hyvän oikeaksi ja siitä luopumisen lankeemukseksi… Ihminen katuu kääntymistänsä ", — lopetti hän raivoissansa.

— "Mutta sinä olet elementin alku, sinä olet salaman synty, sinä poltat poroksi Jehovan kavaluuden. Sinä, kirkkaus ja tuli, paljastat Jehovan petoksen ja kirkastat pahan oikeuden", — vannoi vanha Lempo tulihumusta, elävä käärme vyötäisille kierrettynä.

— "Niin. Koko meidän suurena tehtävänämme on Jehovan petoksen paljastaminen. Meidän täytyy saada harhaan johdetut käsittämään, että paha on oikeaa ja hyvä väärää. Meidän täytyy se voida, sanon minä", — raivosi Perkele vihaa säkenöiden.

— "Sinä teet sen, sinä voit sen. Jehova on sinun edessäsi meren valkeaa vaahtoa. Sinä säret sen vaahdon… Sinä olet meri. Sinä olet vaahdon syntymä kohtu ja hauta", — todisti ihana enkelilaulu.

Alttarin taustalla kulki kuvaelma ensimäisen ihmisen kärsimyksistä ja taisteluista erämaassa missä orjantappura kasvoi, ohdake rehotti ja peto vaani petoa. Päivät kulkivat mustina… Miehen elämä oli isän huolta, naisen päivät äidin tuskia… Kuoleman terävä viikate kosketteli miehen kaulaa. Vaimon povessa paloi siksi polttava tuli: tuli luoda elämän jatko, kun oli entisen hukannut. Huoli, ettei sammuisi elämä, polttaa häntä himona. Se polttaa kuin tuli taulaa. Sen poltosta antaa hän rintansa lapselle, alistaa kohtunsa äidinkivuille.

Raskas on langenneitten elämä.

Perkele osotti näkyä palvelijoillensa ja kiehui tulena:

— "Meidän täytyy pelastaa ihminen sen kiusaajan kynsistä… sen rääkkääjän. Jollette sitä tee, niin minä jauhan teidät myllynpölyksi."

Palvelijat lankesivat polvillensa ja rukoilivat laulaen:

"Sun vihasi ja kiukkusi kalliimpi aarre meille on, kuin armo Jehovan. Älä sysää meitä luotasi! Älä hylkää meitä! Suuri olet sinä, Perkele, suuri ja voimallinen."

Taustalla avautui Kainin ja Aabelin välinen tapaus. Lempeänä ja rauhallisena, kuin lapsen rukous, nousi Aabelin uhrisavu taivaan kuperaa sinilakea kohti. Synkkänä seisoi Kain, mieli katkerana, kuin savu, joka nousi hänen uhrinsa tuoreista vihanneksista… Kain muisti ainutta sisarta… kodin kukkaa… Uhri oli hänestä pahan enne…

Jo nosti Kain aseensa… Mutta valoviima kävi avaruuden läpi… Iskuun nostettu käsi laskeusi alas.

— "Äts!" — kiljasi Perkele kiukustuneena.

— "Jehovan juonia", — huudahtivat palvelijat.

Taas oli rauha avaruudessa. Päivän kultakehrä kulki rataansa, keto koreili kukissa, puut hohtivat linnuista. Taivas satoi siunausta… maa loi povestansa rikkauksia ilmoille. Veljespari seisoi luonnon suuren rauhan, työn ja rikkauksien keskellä.

Taivas helotti, luonto kukki… Jo puhkesi luonnon kaunein kukka… alkoi soida sen ihanin laulu — nainen: Sisar saapui kedolle, povi puhtaana, kohtu kypsänä… Huuli ei tiennyt huulen makua, neito miestä… Kukkanen oli vielä nuppuna… sisar tuli tyttönä.

Luonto oli kaunis, kevät puhkesi kesäksi… Kukka kuherteli, suuteli, siitti… Emi huokui hempeä… hede jakoi lempensä antimia… Nyt oli sisaren ensi aika. Tyttö kukki vaimon rajalla… Sisar vaihtoi tunteitansa… siskon tunteita vaimon tunteeseen… Hän vaihtoi veljeä mieheen, sen suuteloita miehen suudelmaan.

Mutta hän oli ainoa sisar… Veljiä oli kaksi… Toinen oli jäävä veljeksi, toinen tuleva mieheksi…

Hän valitsi lempeämmän… Toinen oli jäävä ijäksi ilman… Uhri oli oikein ennustanut.

Jo sull sisar morsiamena… veli iloitsi sulhon onnesta… Käsi puristi jo kättä… silmä puheli silmän kanssa… Kain oli synkempi yösydäntä… Ainut sisar oli menossa… Edessä oli erämaa… Ei ollut kukkaa hänen miehuudellensa… ei sen perhostulta.

Kului hetki… Jo odotti povi povea… huuli tapaili huulta… Kukka helotti onnensa terältä… Kain seisoi mustissa sukissa… Menossa oli miehuus, miehen kaikki … Kain nousi sen puolesta… Hän nousi, kuin peto pentuansa pelastamaan…

Kain karkasi veljensä päälle ja tappoi hänet… Musta käärme oli naisena matanut veljesrakkauden pesään… Riemastuneena osotti Perkele palvelijoillensa tapausta ja lausui, niiden ihastushuudon lakattua, ylpeänä:

— "Se oli minun iskuni. Se oli miehen isku vasten Jehovan kasvoja… Minun henkeni, paha, elää. Sitä ei Jehova voi hävittää… Noin! Nyt huhuilee jo Jehova Kainia, mutta… Niin! Hän ei ryömi viikunalehtien alle. Katsokaa… Se mies ei kadu, eikä uudestaan lankea Jehovan viettelykseen… Hän lähtee pois Jehovan luotakin … Hän käsittää jo, että Jehovasta luopuminen ei ole lankeemus vaan parannus … Kain on pelastettu… Mutta vaimo oli taas minun kätenäni… Ja vaimo on Jehovan työtä."

Palvelijat lankesivat taas polvillensa ja lauloivat Perkeleen ylistystä.

"Suuri on sinun armosi: Sinä pelastat langenneet. Sinä katkot Jehovan paulat. Et hylkää sinä ketään. Et väsy sinä koskaan."

Perkele jatkoi puheluaan tyytyväisenä:

— "Adamin luopumus ei ollut mikään itsetietoinen luopuminen Jehovasta ja Hänen hengestänsä, väärästä. Se oli ainoastaan erehtyminen siitä. Semmoiset lankeavat Jehovan viettelyksiin uudelleen heti ensi houkutuksesta. Mutta Kain ei ole palannut Jehovan luo … Hän lähti itsetietoisena. Ja juuri semmoisilla on jotakin arvoa. Adaminlaiset veltot loikareet eivät vaikuta minun ja Jehovan välisiin voimasuhteisiin mitään. Siihen tarvitaan itsetietoista Jehovasta luopumista. Ymmärrättekö?"

— "Sinun asiasi on meille selvä", — vastasi Horna, ja palvelijain lauma veisasi taas:

"Pimeiden sumujenkin halki sinun asiasi, sinun tahtosi kirkkaana tulena vaikenevat. Sun suuret tarkotuksesi se meille kirkastaa."

Ylistyslaulu kulki aamuruskon nopeilla siivillä, palasi kaukaisuuden seinistä kaikuna ja täytti tuliluolan. Perkele käveli edestakaisin tyytyväisenä. Leikitellen heilautteli hän kiemurtelevaa käärmettä. Kun laulu loppui, järkeili Perkele taas:

— "Yksi niistä itsetietoisista on Harhama. Pienestä lapsesta on hän kärynnyt epäilyn tulessa. Kun hän kerran riuhtaisee itsensä irti Jehovan pauloista, riuhtaisee hän samalla paulankin poikki. Hän luopuu Hänestä tietoisena ja ainiaaksi … Mutta Jehova virittelee hänen tiellensä satimia… Siksi vartioikaa Harhamaa lakkaamatta, väsymättä…"

— "Jos yö väsyisi päivän kintereillä, kun se karkaa idästä länteen, me emme väsyisi", — vannoi enkelikuoro.

— "Heikkouteni on siinä, että minä en voi omaa kättäni satuttaa ihmiseen. Siksi: Jehova on lyötävä hänessä Jehovan omilla töillä… Siksipä: missä on Harhama, siellä olkoon nainen omenana; missä nainen, siellä Aabel! Ja missä Harhama tapaa Aabelin, siellä olkoon ase valmiina!" — neuvoi Perkele viisailla eleillä.

— "Sinun tahtosi on meidän elämämme. Harhama on lähtevä Jehovan kasvojen edestä " — vannoivat palvelijat.

— "Se ei riitä", — lausui Perkele, ja lopetti jyrkästi sanojansa painostaen: — "Ei riitä, että hän lähtee pois Jehovan luota. Hänestä täytyy tulla enemmän kuin Kain: Hänen täytyy nousta Jehovaa vastaan."

Tulenlieska sävähti punaisemmaksi, avaruus vavahti. Perkeleen lukematon palvelijajoukko katsoi hämmästyneenä herraansa.

Jehovaa vastaan! Jehovaa vastaan! Ihminen Jehovaa vastaan? — kierteli kysyvä kaiku, kertoen Perkeleen ajatuksen äärimäistä rohkeutta. Mutta Perkele jatkoi kavalana:

— "Ette ymmärrä. Harhama on sommitellut viisi toista vuotta teosta, jossa hän astuu julkisesti Jehovaa vastaan. Mutta hän epäilee vielä. Hän ei ole vielä varma, että Jehova on vääryys. Hänet on saatava siihen varmuuteen. Hänen täytyy kirjoittaa se teoksensa. Sillä panee hän Jehovan luota lähtiessänsä portin takanansa umpilukkoon… Paluu on silloin mahdoton. Sillä teoksella lyömme me myös muita laumoittain. Hänelle ei ole vaan annettava aikaa ja aihetta ajatella Jehovan luo palaamista. Kaksi asiaa pitäkää aina hänen edessänsä: yksi, johon hän kiinnittää sydämensä, ja toinen, 'johon Jehova lempeämmin katsoo'."

— "Sinun tahtosi on meissä tuli, joka ei sammu. Käskysi ovat korkein ilomme ja ainoa lepomme", — humisi laulu rajumyrskynä. Perkele mietti hetken. Otsa rypistyi harmista. Tuli ja palvelijat vapisivat silloin. Perkele puhui, kiukkua suitsuten:

— "Jehovan asia kulkee järjestyksessä. Hänen puolellansa on maailmanjärjestys. Siinä on Hänen voimansa salaisuus. Meidän täytyy kaikki saavuttaa järkyttämällä se oleva järjestys. Siksi täytyy meidän vaania jokaista tilaisuutta nyrjäyttääksemme sen järjestyksen. Älkää siis väsykö!"

— "Sinun palvelijasi eivät väsy. Työsi ei pysähdy. Edessäsi on Jehova pakkasen viima, tai tuulen ahava", — pauhasi enkelien vastaus.

Uudet näyt ilmaantuivat taustalle: Tuomituiden joukot kulkivat tulisissa kahleissa. Synkkinä kävivät he tulista kuilua kohti… Tie oli tuli-okaista… Taivaalla hohti punainen pilvi… Tulihituset laskivat pilvestä, kuin punainen lumisade… Kahleet polttivat käsiä, tulihituset ihoa… Portot vaikeroivat… Heidän sieluistansa tippui lika tulena… Varkaat kiemurtelivat, kuin käärme tulessa, kasvoilla kauhun ilme.

Kamala on kadotettujen kulku, tuskallinen niiden taival.

Taaempana kulkevat huusivat kostoa edellä astuville, esimerkin antajille. Se huuto tunkihe kuin tulinen miekka etumaisten läpi… Hätähuuto nousi silloin onnettomista, kuin savu miekan polttamasta lihasta.

— "Armoa, armoa, armoa!" — sekaantui vihlovana valituksena jälestä tulevien huutoon: "kostoa, kostoa, kostoa!"

Perkele katseli epätoivoisten kulkua voitonhymy huulilla, ihastuneiden palvelijoiden veisatessa riemulaulua. Sen laattua puhui hän, kavala ilme kasvoilla:

— "Nykyään on syntynyt uusi, joukkoihminen. Kokonaiset laumat ajattelevat samoja ajatuksia, kuin lampaat. Ne hyppäävät kellokkaan jälestä minun valtakuntaani aivan sen vanhan keritsijän sylistä, kun vaan napsaamme sen kellokkaan. Saiturin keritsimet saavat silloin tyhjinä raksutella. Hah, hah, haa!"

— "Hah-hah-haa! Jehova on sinun edessäsi, kuin savu tulen suhteen!" — yhtyivät enkelit Perkeleen riettaaseen nauruun. Perkele jatkoi:

— "Ihmiset eivät ole enää vapaita yksilöitä. Ne kulkevat ja ajattelevat laumoittain yhteiskunnallisten liikkeiden ja puolueiden valjaissa. Meidän täytyy vaan temmata niiden liikkeiden ohjakset Jehovan kädestä, ja: lauma on meidän. Nyt ei enää tarvitse nostaa kaldealaisia jokaista Jobia erikseen lyömään, vaan: Noin!" — Perkele löi käärmeellä ilmaa kuvaavasti. — "Isku vaan… tehdas tai pankki on nurin ja tuhannet leivättä… Ymmärrättekö?"

Palvelijat vaikenivat. Jokainen oli ymmällä. Perkele veti suunsa ivanauruun ja selitteli:

— "Ne tuhannet huomaavat silloin, että heidän Jehovansa ei olekaan katsonut leppyisästi heihin vaan toisiin… Koko joukko lähtee silloin semmoisen herran luota Kainina… Se helpottaa meidän työtämme. Voidaan niin laumoittain lyödä Kaineja… Tarvitaan vaan valita parhaat niiksi, jotka ensimäisinä karkaavat veljensä päälle… Osottavat, että hyvä onkin Jehovan koukkuja… minun henkeni oikeaa …"

— "Sinä suitsuat viisautta. Edessäsi on Jehova vasaman putoama. Hän on haihtuva, kuin hymy hirtettävän huulilta", — riemuitsivat enkelilaumat. Perkeleen ääni pauhasi taas tulen humusta:

— "Joukkoihminen on helppo ja suuri saalis. Kun yksi kieltää Jehovan, kieltävät Hänet kaikki. Yhteiskunnalliset liikkeet ovat oiva ase sitä ihmistä pelastaessa Jehovalta. Meidän täytyy vallata ne liikkeet. Niillä napsaamme me joukottain Jehovan laumoja: kaikki yhdellä ja yhden kaikilla… jokaisen erikseen ja kaikki yhtä aikaa. Rimpuilkoot ihmiset pinnalla mitä hyvänsä ja naurakoot minulle; kaikkien heidän kuohumisensa pohjavirtana on minun voimani."

Perkele ojensi viime sanoja lausuessaan kätensä uhmaavasti. Enkelijoukko alkoi laululla tunnustaa hänen voimaansa:

"Sinä olet kaiken johto, kaiken herra ja perustus, merten kuohun pohjavirta, ohjas kaiken ihmiselon. Armahda meitä, armahda!"

— "Jehova myös vaanii sitä joukkoihmistä", — ivaili Perkele, — "ja siksi on suuri taistelu tulossa."

— "Jossa sinä tietysti voitat. Jehova on edessäsi sumua", — tarttui puheesen rampa Kehno, joka kulki käärmesauvan varassa. Perkele oikaisi itsensä korskeaksi ja lisäsi:

— "Minun täytyy voittaa. Minun täytyy pelastaa maailma. Osa ihmisiä juoksee vielä Jehovan villityksissä, mutta suurin osa niistä pettää Häntä. Hänen pappinsakin ylistävät suullaan Jehovan taivasta… sydämellään jyväsäkkiä…"

— "Ja vaihtavat taivaan mannan hameen herkkuihin", — lisäsi Piru. Koko kuoro nauroi taas. Kamala nauru kiehui vaahtona tuomituiden valituksien ja tulen huminan seassa. Perkeleen katse vetäytyi kavalaksi ja hän puhui otsaansa rypistellen:

— "Jos en voi kädelläni heitä lyödä, niin lyön heidät itsellänsä ja toisen toisellansa: miehen vaimolla, vaimon miehellä. Ihmiset kahtia: vaimo Eevaksi, mies Aadamiksi, yksi Kainiksi, toinen Aabeliksi. Toinen puoli Jobiksi, toinen kaldealaisiksi! Lisäksi: kaikille yhteisiksi kultainen omena ja liha! Kaikki ne ovat Jehovan käsien töitä…" — lopetti Perkele merkitsevästi. Palvelijat huusivat ihastuksesta.

— "Hän on punonut paulan itsellensä… ymmärrättekö?" — virkkoi Perkele häijyin elein.

— "Sinun viisauttasi ei voi kukaan väärin ymmärtää. Se valkenee kuin päivä. Se on maailman peruskivi", — todistivat palvelijat.

Vaan tietänsä kulkevat haudan takaiset vaeltajat: Murhaajat astuvat kulkueessa… Heidän luunsa ovat tulikuumana rautana, heidän verensä on tulisakoa… Äitejä seuraa mukana… He ovat murhanneet lapsensa… Imemätön maito on ehtynyt heidän rintoihinsa. Se on muuttunut raudansulaksi… Tulisina tippoina tihkuu se nisistä. Se polttaa, vaan nisä ei kulu, eikä rinta pala… Lasten kuolinhuuto kuuluu sisälmyksistä… Niiden henget nakertelevat niissä ilkeinä hiirinä… Avaruus on pauhuna… pilvestä sataa salamoita… Tie hehkuu tutkaimista.

Ilkamoiden seurasi Perkele epätoivoisten kulkua. Sumulta näytti palvelijoista Jumalan viisaus… Mutta Perkele itse puheli ajatuksissansa:

— "Viisitoista vuotta on Harhama suunnitellut teosta, jossa hän astuu Jehovaa vastaan lopullisesti. Mutta hän hoippuu vielä… Korvennus!" — raivosi Perkele tätä hoippumista muistaessaan ja löi käärmeellä tulilieskaa kiukuissansa, lisäten: — "Hänen epäilyksellensä ei tule loppua!"

— "Mutta jos hän epäilee, on hän jo sinun tielläsi. Epäilyksestä ei ole kieltämykseen, kuin askel", — huomautti Piru.

— "Niin, askel… Mutta siitä on minunkin kieltämykseeni ainoastaan askel. Keskeltä on molemmille puolin yhtä pitkä matka… Harhama on ehdoton epäilijä. Hänen teoksensa voisi tuoda laumoja minulle, ja nyt hän ei viitenätoista vuotena ole päässyt vielä alkuun…" — raivosi Perkele, käveli kiivaasti edestakaisin hetken ja jatkoi sitten:

— "Mutta olkoon!… Käryä on hän kädessäni. Minun rihmoistani hän ei pääse. Minä itse vartioin häntä… Epäilköön! Se karkaisee vaan hänet sitä lujemmaksi minulle…" — ja nostaen sormensa, jatkoi hän ilkeästi: — "Jehovan sitoumukset eivät enää tahdo kelvata. Yhteiskunnalliset liikkeet kääntyvät jo minun puolelleni, sillä minä maksan käteisellä … Harhama on johdettava niihin liikkeisiin. Silloin loppuu hänestä oma itsensä ja hän kulkee joukkoihmisen osana… Minun keriltäni hänen askeleensa ovat juoksevat… Lopuksi vielä hänelle: kielletty hedelmä… sisar … Aabel… johon Jehova lempeämmin katsoo… Ivatkoot minua Harhamat… naurakoot omenalleni… He ottavat minulta eukon kädestä vielä karvaan omenan…"

— "Joka on ihana nähdä ja makea syödä", — ivaili Horna.

— "Se sulo on Jehovan työtä… Ukko on punonut kaulaansa kauniin paulan", — lisäsi rietas Kehno. Perkele riemastui. Hän kerskui ylpeänä, kuin palava rovio:

— "Rimpuilkoot ihmiset… ivatkoot! He rimpuilevat turhaan, kuin pedot paulassa: minun paulassani… Ihmiselämä on…"

— "Ihmiselämä on sinun pirunpaulassasi rimpuilemista" — keskeyttivät enkelit. Perkele kohisi voiton ilona:

— "Maailmanlain mukaan häviää kerran kaikki oleva, uudet maailmat alkavat muodostua ja alkaa uusi maailmankausi. Kumpi meistä silloin on jäänyt voitolle, hänen henkensä tulee uusia maailmoita hallitsemaan. Silloin alkaa teille levon aika, sillä maailmanjärjestys on silloin minun kädessäni. Minun täytyy voittaa muutoinkin, kuin vuoroni oikeudella. Minun täytyy voittaa asiani oikeudella. Silloin on loppu Jehovan vallasta ja hänen enkelinsä ovat teidän palvelijoitanne. Kestäkää siksi!"

Enkelilaumat ylistivät taas tulen seasta herraansa:

"Suuret ovat sinun palkintosi. Niitä odotellen me sua palvelemme halk' ijankaikkisuuden. Jos maailmatkin radoillaan väsyisivät, me emme väsy. Sinun voimasi meit' aina virkistää."

Yhä vaelsivat varjoina langenneiden hirveät haamut. Seurasi uskottomien miesten ja vaimojen joukko. Punainen pilvi kohisi. Rankkana valui siitä tulisade… Vaimot vaelsivat käärmeillä rikoskumppaleihinsa sidottuina… Molempien hengitys on haureuden ilkeätä höyryä. Se tunkee rikostoveriin, kuin käärmeen kylmä ruumis… Vaimot parkuvat. Miehet kiroavat vaimoja.

— "Eevan hame on taas tulessa", — riemuitsi Perkele, osottaen kiroavia miehiä sihisevällä käärmeellä. Palvelijat nauravat. Tuomitut vaikeroivat.

Tuomituiden joukot lähestyvät kuilua… Lieska roihuaa sen syvyydestä. Pohja vyöryy tulimerenä… Onnettomat ratkeavat hätähuutoon… Ruumiit kiemurtelevat tuskasta, kasvoilla on kauhun kamala ele.

Vielä ponnistavat he voimiansa… Ei pelastusta… Synti painaa heitä kuiluun, kuin vuoksi… Kuilun pohja vyöryy tulivaahtona… Käärmeet puristavat rautavanteina, kuristaen luita rusaksi. Suuret joukot syöksyvät alas yhtä aikaa… Nousee ilkkuva ilohuuto… Perkele hymyilee. Palvelijat laulavat hänen ylistystänsä:

"Suuri olet sinä, Perkele. Sinä säret Jehovan vallan, lyöt Hänet kuin meren vaahdon. Sinä korjaat ihmislapset. Sinun helvetissäsi, sinun porttiesi takana on turvassa ihmishenki."

— "Ei vielä turvassa", — lausui Perkele hitaasti, käveli ajatuksissaan alttarilla ja lausui vihaisena:

— "Kaikkeudessa ei ole mitään paikkaa, missä ei Hän olisi. Siellä", — hän osotti helvettiä — "alkaa vasta lopullinen taistelu. Siellä vasta puhdistetaan henki tulessa. Se viettelijä jo astui alas helvettiin… "

— "Se röyhkeä!"—huudahtivat palvelijat ja tuijottivat hämmästyneinä Perkeleeseen, joka vihaa puskuen käveli jonkun ajan kiivastuneena, ojensi sitte käärmeen suoraksi, tehden sillä uhkaavan liikkeen ja lopetti puheensa:

— "Mutta hänen valtansa täytyy loppua. Minä olen uuden olevaisen kulmakivi! Minä tiedän, missä kohti Jehovan kantapää on paljas… Ja mihin Hän polkee, siellä odottaa jo minun pääni. Sitä Hän ei voi kiertää…"

Enkelit ryhtyivät veisaamaan soiton säestyksellä ihanaa laulua Perkeleen voiman ylistykseksi:

"Ei kenkään voi sua kiertää. Ei mikään ilman sua olla voi. Sä murskaat Jehovan vallan. Sä olet kaiken olemus, kaiken herra ja Jumala. Sinä kierit kaikkialla kierivänä kulmakivenä. Armahda sinä meitä! Armahda, armahda, armahda!"

Laulu sekaantui tuomituiden hirmuhuutoon. Niiden yhteisessä pauhussa alkoi tulitemppeli vinhasti kirmata halki pimeän avaruuden.

Noidan laulu.

Elämä on ihana orjantappura… täynnä tuli-okaita…

On talvi-ilta.

Lähestyvän sydäntalven ensi pakkanen koettelee voimiansa, kiipeillen vallatonna talojen seinille ja paukkuen rakennuksien nurkissa. Katujen risteyksissä loimottaa nuotiotulia. Punainen kuunkehä kohoaa taivaanrannan alta ja alkaa kiivetä taivaan laelle. Sekin näyttää viluiselta, se on suuri ja punainen, kuin pakkasen purema. Näyttää, kuin tahtoisi sekin viluissaan puistahtaen sanoa:

Huh!

Kamarissansa istui mustasilmäinen morsian ikävissänsä ja soitteli pitkän iltansa kuluksi vanhaa Noidan laulua. Viereisessä, valaisemattomassa huoneessa, johon valoa pääsi ainoastaan mustasilmäisen morsiamen huoneesta, avonaisesta ovesta, keinui nelitoistavuotias mustakutrinen tyttönen välikatosta riippuvassa nuorakeinussa ja lauloi Noidan laulun sanoja itseksensä, haaveillen, morsiamen soiton säestyksellä:

"Mun mustasilmäinen tyttö kulta, kun vielä häissäsi viulu soi, sä itse itket jo katkerasti ja kalmanliinoiksi puhtahiksi häävuotees valkeat liinat jää."

Soiton ja laulun alkaessa oli Harhama tullut eteiseen. Hän säpsähti kuullessansa laulun. Tänään oli häntä kohdannut taloudellinen onnettomuus, joka oli vienyt lähes kolmannen osan hänen omaisuudestansa. Hän oli sen johdosta kiihtynyt, ja muisti nyt yht'äkkiä munkki Pietarin äskeiset sanat: "Ennen kun päivä on puolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois kultasi. Ennen kun häävieraat lähtevät, voidaan vaimosi ottaa sinulta pois". Munkki Pietarin luona tapahtuneen kohtauksen jälkeen hän läikehti kuin laine, herkkänä kaikelle.

Hän tuli levottomaksi, tajuamatta täydellisesti miksi. Soitto jatkui ja tyttö lauloi edelleen:

"Soi viulunkielet, ja neidot norjat, kuin noidat, tanssivat valkeissaan. Ne neidot laulavat noidan laulun ja häihin loihtivat noidan haamun, mi sulhon noituvi sulta pois."

Harhama viipyi yhä eteisessä. Hän kuunteli laulua vakavana ja mietti taas Pietarin sanoja. Ja silloin muisti hän myös himmeästi erään vanhan ennustuksen, samantapaisen kuin Noidan laulu. Se ennustus juohtui hänen mieleensä nopeasti, odottamatta, kuin salaman isku, ja yhä miettivämmäksi kävi hän. Hänen sielussansa heräsi hiljainen, taikauskoinen pelko ennustuksien toteutumisesta. Viimein koputti hän ovelle.

— "Ah!" — helähti iloinen huudahdus, ja ennen kun soiton sävel oli ehtinyt lakata soimasta, juoksi mustasilmäinen soittaja Harhamaa vastaan.

— "Tervetuloa!" — huudahti hän edelleen, ojentaen huoletonna kätensä Harhamalle. Palkkiokseen sai hän valkean ruusuparin.

— "Kiitos!" — lausui hän ne saatuaan, sievästi päätänsä nyökäyttäen. Ja kiinnittäessään toisen ruusuista Harhaman rintaan, jatkoi hän:

— "Tulemastasi nimittäin kiitos. Ruusuista riittää tämä":

Hän suuteli ruusua veitikkamaisesti.

Magda — se oli mustasilmäisen morsiamen nimi — oli varakkaan isän ainoa tytär. Suvun kantaisä oli Ranskasta paennut hugenotti. Vieraissa maissa kulkiessansa oli suku säilyttänyt kansallisuutensa, ja perheessä vallitsivat edelleenkin vanhat, ankarat, puhtaat tavat. Äiti oli kuollut jo Magdan nuorena ollessa.

Nyt oli Magda Harhaman kihlattu, oli odottanut häntä ikävöiden, soitellen iltansa kuluksi. Nyt oli hän tullut. Magda sitoi ruusua hänen rintaansa. Ruusu tuoksui, tytön poski punotti.

He astuivat huoneeseen. Magda heittäysi huoletonna pehmeään ylellisyyssohvaan ja vajosi hoikkia vyötäisiänsä myöten sen pohjattomaan pehmeyteen. Harhama katsahti hänen mustiin silmiinsä. Niissä oli jotain surullista. Silloin muisti hän taas äskeisen Noidan laulun ja munkki Pietarin sanat. Hänessä heräsi yhä voimallisempana taikausko henkimaailman salaisuuksiin ja hänen levottomuutensa yltyi, kuin liekkiin puhallettu valkea kuivassa taulassa. Mustakutrinen tyttö hyräili taas Noidan laulua ja Harhama uskoi sen sanojen ennustavan onnettomuuden tuloa.

Vihdoin Magda katkaisi äänettömyyden, huudahtaen:

— "Tiedätkö millä sanoilla minun pitäisi sinut aina ottaa vastaan?"

— "No?" — kysyi Harhama.

— "Sanalla: 'Vihdoinkin!'… Mutta…"

— "Mutta sinä säästät sen sanan oikealle paikallensa", keskeytti Harhama.

Magda katsahti Harhamaan kysyvästi.

— "Poisläksiäisiksi", — lopetti Harhama.

— "Hyy-i!" lausui Magda pahoilla mielin, kuin lapsi. Harhama pyysi anteeksi, suudellen hänen valkeaa kättänsä. Magda tuli taas hyville mielin ja jatkoi keskeytettyä lausettansa:

— "Mutta pelkään sillä häiritseväni sinua. Olet niin vakava ja työteliäs… Elämässä on paras tyytyä vähään, silloin ovat pettymykset pienemmät… Paras olisi, jos voisi ottaa kaikki itsestään", — lopetti hän surullisena, hiljaa huoaten. Ja hetken päästä lisäsi hän katkerasti naurahtaen, leikillä:

— "Eikö totta: Elämä on ihana orjantappura… täynnä tuli-okaita? "

— "Niin… ehkä… Orjantappura… Kuinka niin?" — vastasi Harhama hajanaisena, hämillänsä.

— "Noo, niin…! Sekin, mikä siinä on kaunista, polttaa, kuin tuli, josta ei tiedä, milloin se sammuu… Mitä sitten se paha ja ruma…" — vastasi Magda ajatuksissansa.

Se oli virikettä Harhaman levottomuudelle. Magda oli hänessä näpännyt soimaan sen ainaisen sävelen, jolle hänen sielunsa oli viulunkielenä alati vireessä, katkeamaan asti, kysymyksen: mitä on elämä, kysymyksen, jolle munkki Pietari oli viisi päivää sitten virittänyt hänen sielunsa langat liiankin tiukkaan vireeseen.

Se mykkä sävel soi nyt Harhamassa. Magdan surullisessa äänessä värähti hänestä jotain outoa. Huoneeseen laskeusi lyijynraskas äänettömyys, ikäänkuin olisi äkkiä ilmestynyt tutun vainajan avonainen ruumisarkku keskellä lattiaa. Harhama nousi ja käveli levottomana pari kertaa edestakaisin. Magda heittäytyi huoletonna, miettivänä sohvan selkämää vasten ja näytti nyt kokonaan uponneen siihen.

— "Oli vähän ikävä tänä iltana", — keskeytti Magda äänettömyyden. — "On kuin olisi jotain tulossa."

Taas säpsähti Harhama. Hän näki Magdansa noissa toistuvan enteen jostain tulevasta onnettomuudesta, joka koputti ovelle rumana ja ilkeänä, kuin kuoleman niittomies. Hän mietti ja sovitteli Noidan lauluun vanhaa ennustusta, jonka hän oli miltei kokonaan unohtanut, vaan joka nyt tuikahti hänessä, kuin iltatähti, tai valo lapsuuden kodin akkunasta. Eräs pohjalainen noita oli hänelle ennustanut muun muassa:

— "Sinun häävuoteesi lakanat jäävät puhtaiksi, kuin ruumiin käärinliinat, ja mustatukkainen, arpirintainen nainen tuottaa sinulle onnettomuutta. Pakene häntä silloin, kuin kuusi kirveettä kaatuu, sillä luoma hänen rinnassansa on pirunpurema."

Kaikki muut tämän noidan ennustukset olivat toteutuneet, paitsi tämä ja eräs toinen, jonka Harhama joskus sovitti teostansa tarkottamaan ja joka kuului:

"Sinä kirjoitat kirjan, jonka lehdet muuttuvat linnuiksi, lentävät ympäri maailman ja palaavat takaisin seppeleet nokassa."

Tämä ennustus oli tapahtunut juuri seuraavana päivänä sen jälkeen, kun hänessä oli herännyt ajatus kirjoittaa teos Jumalaa vastaan. Nyt huomasi hän ensi kerran, että ennustus sopi Magdaankin ja Noidan lauluun. Miksi pitikin Magdalla olla musta tukka ja mustat silmät!

Äänettömyys jatkuu, levottomuus yltyy… Talon huonetonttu, vanha, lempeä hämärä hiiviskeli nurkissa ja huonekalujen varjoissa salaperäisenä, kuin olisi tahtonut sanoa: Ei sitä tietä… ei sitä tietä… jos toteutuukin. Tyttönen hyräili edelleenkin Noidan laulua, keinuen kutrit hajalla pimeässä huoneessa, nuorakeinussa. Taas katkaisi Magda tukahduttavan hiljaisuuden puhuen ikäänkuin ajatuksistansa havahtuen:

— "Mitä minun pitikään sanoa?… Ah, niin!… Odotin sinua, että kirjoittaisit kanssani osotteita hääkutsumuskirjeisiin… Tahdoin kirjoittaa ne sinun kanssasi."

Pöydällä oli paksu pino erikielisiä painettuja kutsukortteja. Magda ja Harhama alkoivat työnsä.

Mutta työhön päästyä rauhottui mieli, ikävä haihtui ja ennustukset unhottuivat. Huoneessa syntyi uusi, näkymätön elämä: Aika kului ja iloiset valot karkeloivat varjojen kanssa työn tahdissa. Huonetonttu, lempeä hämärä, hymyili, ripsehti nurkissa ja kuiskaili: Ne laittavat häitä.

Häitä, häitä! — kuherteli häkkiin sulettu lintupari.

Ilta kuluu, yö joutuu. Kello lyö yhdeksän… kymmenen… yksitoista… Tyttö heltyy, poski hehkuu… Vanha hämärä hymyilee, kuin isoäiti leikkiville lapsille… Kello lähestyy kahtatoista… Morsian uneksuu ikuisesta onnesta ja rakkaudesta. Hän uneksuu ainaisesta juhlapäivästä, jonka aatto-ilta on nyt. Huomenna valkenee jo juhlapäivä. Pirtti on puhdas, arkipäivän huolet ovat pois lakaistut. Ulkona on kevät kukissaan, sisällä sunnuntain rauha… Hän sytyttää valkean kotilieteen, hän pitää sitä valkeaa vireillä ja vartioi sen puhtautta… Jo kokoontuu perhe lieden ympärille. Kaikki ovat kirkkopuvuissaan… Alkaa työnjuhla, rakkaudenjuhla. Mies kirjoittaa teostansa rauhallisena, hän lukee sen ääneensä; hän hoitaa valkeata… Silloin kuuluu kehtolaulu… Jo lepertelee lapsi äidin sylissä… Mies keskeyttää työnsä, suutelee lastansa, syleilee vaimoansa… Tuli palaa koti liedessä yhä lämpimämpänä, puhtaampana… Jo leikkii lapsi lattialla… Jo kuuluu lasten iloinen puheen sorina… Hän lukee niille Herran sanaa. Mies kuuntelee vakavana, lapset hartaina… Iltakello kumahtaa. Hän siunaa lapsensa; hän silittää rypyn miehen otsalta. Hän kohentaa tulta kotiliedessä. Hän rukoilee lasten ja miehen puolesta… Mies lepää työstänsä. Hän valvoo lapsen vuoteen vieressä…

Aika kuluu; kesä joutuu… Jo palaavat lapset marjasta, täydet tuohkoset käsissä, tytöllä punanen havu tukassa… Jo kulkevat he koulussa… jo käyvät he kalastamassa… jo tekevät he työtä isän apuna. Syksy joutuu; pihlajanmarjat kypsyvät, mutta yhä istuu juhlapukuinen perhe puhtaan kotilieden ympärillä; yhä kestää rakkauden ja työn juhla. Tytär silittää rypyn isän otsalta, poika tukee äitiä… Hän ottaa kirjan ja lukee: "Kiitetty ole sinä, kaikkien vuodenaikojen Jumala!"

Kuka voi häiritä avioliiton, rakkauden- ja työnjuhlan sunnuntairauhaa…

Kello löi kaksitoista… Tyttö havahtui, unelma loppui… Mustakutrinen, uninen tyttönen heilautti taas puolipimeässä huoneessa nuorakeinunsa heilumaan ja hyräili Noidan laulua:

"Kun vielä häissäsi viulut soivat, jo lähtee sulhosi toisen luo. Ja musta multa sen muistot peittää. Hän kalman kullaksi sinut heittää; ei palaa luoksesi milloinkaan."

Se avasi uudestaan salaisuuksien pimeän seinän raon…

Levottomuuden tungetteleva kärpänen kiusotteli taas Harhaman mieltä. Hänen otsallensa nousi ryppy. Ajatuksissansa käveli hän edestakaisin pehmeällä, upealla matolla… Hän koki salata levottomuuttansa, haihduttaa sitä… Mutta sen verkko kutoutui nopeammin, kuin hän ehti sitä purkaa…

Tyttö keinui… ennustus irvisteli laulusta…

Magda istui mietteissään, pehmeään sohvaan uponneena, nojaten päätänsä sen selkämään. Hänen tukkalaitteensa oli au'ennut ja tukka valahtanut hartioille… Uninen tyttönen heilautti nuorakeinunsa korkeammalle ja jatkoi Noidan laulua:

"Vaan nainen valkea, mustatukka se turman teille sulhosi vie: käs'raudat raa'at sormuksi tuopi ja häpeänmaljan ilkkuen juopi. Niin noidat lempivät. Hah-hah-haa!

Jo kulkee sulhosi harhan soilla, jo kohta häpeänviulut soi. Tie ilkkuu, eessä on turman kuilu; ei lakkaa soimasta pilkanhuilu. Niin noidan tanssia tanssitaan."

Laulun ennustus kietoi Harhamaa Hiiden salaperäisiin verkkoihin…

Jotain samaahan oli pohjalaisnoita ennustanut… Harhaman olemuksessa avautui jokaikinen solu ja niistä pursusi hänen sieluunsa taika-uskon kylmä usva. Hän oli seisovinansa syvyyden lähteen reunalla, jonka pohjalla mustat noidat keittävät mustista käärmeistä ihmiskohtaloita salaperäisissä kattiloissa… Sielunsa kaikilla voimilla yritti hän nähdä niiden nokisten patojen sisältöä… Hän kurotti lähteeseen… Sen pinta oli sysimusta. Syvemmällä lorisi elämän vallaton vesisuoni, nauraen hänen uteliaisuudellensa… Pinnan alla päilyi hänen oma kuvansa ja kylmä viima nousi pohjamudasta…

Mutta huoneessa helotti pyhäaamun lempeä rauha, kuin yksinäinen metsänkukka päivänpälvessä… Tyttö uneksi nuorakeinussa… morsian pehmeässä sohvassa. Harhama oli vaiti… Hän laski laskelmiansa, kurotteli noitien patoihin. Harhanäöt alkoivat tanssinsa… Hän oli näkevinänsä pimeässä huoneessa mustatukkaisen noidan ja morsiustytöt tanssimassa noidantanssia. Taas heilahti nuorakeinu korkealle… tyttösen kutrit hulmahtivat ja hän jatkoi:

"Häät toiset joutuvat. Neidot norjat jo lähti kukkia poimimaan. Vaan kalmankukkia nurmi nuokkuu ja Tuonen tuoksua kuusi tuoksuu; ja kalmat tanssivat valkeissaan."

Harhama yritti riuhtaista itsensä ylös ennustusten mutaisista pohjista. "Hullutuksia!" — ajatteli hän ja naurahti väkinäisesti. Mutta nauru tarttui kurkkuun ja salaisuuden liejupohjista nousi uusia aaveita, kuin mustia höyrypilviä noitien padoista… Talon vanha huonetonttu, lempeä hämärä, näytti muuttuneen vanhaksi noidaksi, joka hymyili ilkeästi nurkissa. Varjot vilahtelivat pahoina henkinä… Harhama sommitteli taas kokoon tarua pohjalaisnoidan ennustuksesta, Noidan laulusta, Pietarin puheista ja Magdan silmistä ja tukasta… Huoneessa vallitsi täydellinen aatto-illan tunnelma. Kaikki oli hiljaa, kuin äiti nukkuvan lapsensa kehdon luona. Ei tohtinut puun lehti värähtää, ei lintunen livertää, eikä suriseva hyttynen häiritä elämän aaton iltatunnelmaa. Harhama oli näkevinänsä kalmankukkien surullisina nuokkuvan kuusikon kelmeässä valossa… Magda otti kitarran polvillensa, kietoutui aatto-illan unelmoihin ja näppäili kitarrasta jonkun, sieltä täältä Noidan laulusta poimitun säveleen. Uninen tyttö innostuu sitä kuullessaan. Nuorakeinu heilahtaa korkealle ja tytön kutrit hulmahtavat taas pimeässä, kun hän jatkaa, Magdan näpätessä jonkun sävelen säestykseksi:

"Ja kalmankukkia neidot toivat ja niistä seppele solmitaan. Jo kalmanliinoiksi neidot loivat häävuotees' entiset liinat oivat; hääviuluna kuoleman kantele soi."

Samassa kumahti kello läheisessä tornissa ilmottaen aamuyön ensimäisen neljännestunnin. Noidan laulu oli loppuun laulettu; nyt odottivat kaikki sen toteutumista hartaina, äänettöminä. Huoneeseen laskeusi taas lauvantai-illan hiljaisuus, rauhallisena, kuin lempeä, pehmeä lumisade… Nuorakeinu heilahteli itseksensä. Uninen tyttönen nojausi sen nuoraan, uneksien tulevan hääillan iloista ja makeisista ja kukista ja vieraista… Magda istui kitarra polvilla, haaveillen sen odotetun, suuren huomisen valkenemisesta… Hänen sielustansa oli puhdistettu pois kaikki arkipäivän tomut… Pirtti oli puhdas, puut pilkotut kotiliettä varten ja pinotut lieden reunalle… lattialle siroteltu pikkuisia, tuoksuvia havuja… Hän odotti vaan, milloin kello kumahtaisi ja kutsuisi aatto-illan iltarukoukseen…

Tornissa ilmotti puoli-yhden lyönti yön kulkua… Alkoi elämän iltarukouksen hetki… Entisen elämän päivä laski rauhallisena yön iltaruskoisille huulille… Hääyön armaat unet alkoivat pulputa kätköistänsä… Punaiset havukukat tuoksuivat lattialla. Morsian rukoili sielussaan päättyvän, poutaisen neitsytpäivänsä iltarukousta, ja tyttönen nukkui nuorakeinussa.

Jo oli laannut soimasta puoli-yhden toinen lyönti. Harhama suuteli Magdan kättä ja lähti…

* * * * *

Ulkona kylvi kuu kylmiä säteitänsä jäiselle kadulle. Harhama oli niissä kuulevinansa Noidan laulun säveleen hyppelevän säteestä säteeseen, kuin näppäykset kanteleen kieleltä toiselle. Hän katsahti levottomana taaksensa. Magdan huoneessa oli akkunaverho vedetty syrjään ja raosta näkyivät Magdan mustat silmät. Ne näyttivät nyt surullisilta. Mustilla silmäripsillä kimaltelivat kuun kirkkaat säteet. "Ne ovat kyynelten edellä kävijöitä", ajatteli Harhama raskaasti huoaten. "Joutavia!" — mutisi hän vihdoin ja kohotti hartioitansa, ikään kuin pudistaaksensa niiltä aaveet. Reippaana heilautti hän lakkiansa. Magda nyökkäsi uutimen raosta ja Harhama katosi kuun kelmeään sädesateeseen…

* * * * *

Kello löi yksi, kun Harhama saapui kotiinsa. Palvelija avasi oven, tyytymättömänä siitä, että hänet oli herätetty yön parhaasta unesta.

— "Kirje tuotiin juuri tohtori Kirchneriltä… Siellä on pöydällä", — lausui palvelija, lisäten poistuessaan:

— "Kuuluu olevan hyvin kiireellinen."

Harhama astui huoneeseensa. Lamppu valaisi sitä himmeästi. Hän oli tuonut sielussansa äskeiset mielikuvat, uskon ennustuksiin. Hän oli näkevinänsä huoneessansa niiden jatkon. Seinillä ja nurkissa häilyvät varjot näyttivät hänestä mustatukkaisilta noidilta, jotka olivat kokoutuneet tanssimaan öistä noidantanssia. Kirjoitustelineellä oli kirje, jolle lampun valo laskeusi väkisten, vapisten, kuin lepattava perhonen, joka arkaillen laskeutuu kukkaan, juuri kuin olisi pelännyt siihen koskea. Harhama oli äärimäisyyteen asti hermostunut päivän tapauksista, taloudellisesta onnettomuudesta, Noidan laulusta ja vanhan ennustuksen uusiutumisesta. Salaman nopeana sovitti hän sen jo Kirchnerin kirjeeseen. Hän muisti, että tämä vanha tohtori oli Magdan kodin perhelääkäri. Hänellä itsellänsä taas ei ollut Kirchnerin kanssa mitään asioita, jotka olisivat olleet niin kiireellisiä, että palvelija olisi pitänyt lähettää kirjettä tuomaan myöhään yöllä. Hermostuneena repäsi hän kirjeen auki ja luki:

"Rakas herra Harhama!

Matkani johdosta sain vasta tänään tiedon kihlauksestanne Magdan kanssa. Ystävänänne ja Magdan ystävänä pidän velvollisuutenani ilmottaa, että Magda ei voi tulla vaimoksenne, eikä lastenne äidiksi, sillä hän ei ole naisena normaali. Hän itse ei ole siitä tietoinen, eikä isänsäkään. Sen tiedän ainoastaan minä, joka olen häntä hoitanut lapsuudestansa asti. Lähemmät tiedot saatte, kun poikkeatte luokseni.

Ystävyydellä

Kirchner.

P.S. Luotan hienotunteisuuteenne siinä, että Magda ei saa tätä tietää, ennen kun hänet on valmistettu tietoa vastaanottamaan. Sama."

Se oli salamanisku äsken nousseesta pilvestä, myrkyllinen pore, joka kohosi noitien mustasta padasta, ihmiskohtaloiden juurien salaisilta mutaperiltä.

Harhama seisoi hetken ajan tajuttomana. Hän tunsi salamaniskun aivoissansa. Hänen päänsä tuntui muuttuneen raskaaksi möhkäleeksi, joka painoi hänen hartiansa kokoon. Seinillä häilyvät varjot näyttivät ilkeiltä, laihoilta noidilta. Sitten alkoivat taas ajatukset tehdä työtä epäselvänä kaaoksena. Mielikuvat poreilivat kuplina, ilmestyivät nopeasti… tanssivat hetken… hajosivat ja vaihtuivat toisiin. Hän oli kuulevinansa Noidan laulun, hän oli näkevinänsä pohjalaisen noidan. Huoneen seinillä ja nurkissa häilyvät varjot kurottivat jo toisillensa laihoja käsiänsä, valmiina alkamaan hänen ympärillänsä öisen noidantanssin. Vanha kello naksutteli raskaasti, kuin moukari. Harhama tunsi voimiensa pettävän; polvet vapisivat. Varjot alkoivat tanssia sydänyön hurjaa tanssia.

Harhama luki kirjeen uudestaan. Hän etsi siitä vielä jotain olenkortta mihin tarttua, mutta löysi varmuuden siitä, että unelmat olivat tuhaksi palaneet. Hän oli jo likomärkä hiestä. Kirje putosi hänen käsistänsä lattialle… Sen putoaminen vaikutti hänen jännitettyihin hermoihinsa, kuin jysähdys. Hän vavahti.

Silloin rusahti Harhamassa jotakin rikki.

— "Kirous!" — huudahti hän ja vaipui ajatuksiensa vyyhtiin pehmeään nojatuoliin. Varjot tanssivat yhä hurjemmin, kello naksutteli kovemmin… Jonkun ajan kuluttua selvenivät hänen ajatuksensa hiukan… sekaantuivat uudestaan ja taas selvenivät. Pää tuntui yhä raskaammalta. Hän oli istuvinansa elämänsä raunioilla ja mennyt elämä kulki nopeina kuvina hänen ohitsensa, iloinensa, suruinensa, toiveinensa, taisteluinensa, voittoinensa, pettymyksinensä. Upea kotinsa muuttui hänelle nyt arvottomaksi, sillä kodin päämäärä oli poissa; sen johtolanka oli katkennut… liesi oli jäävä kylmille. Poissa oli elämäntarkotus, se, jota varten hän oli viime aikoina koonnut kultaa. Asunto oli autio, elämä tyhjä ja tulevaisuus tomuna… Vaimonsa uneksittu perintö inhotti häntä. Oma kultansa voi antaa hänelle ainoastaan sitä, mihin hän oli jo kyllästynyt…

Eikä hän tiennyt, miksi nyt kaikki koski niin kipeästi… Oli hän ennen kovempaakin kokenut… Mietteiden verkko sotkeutui… Turhaan koetti hän sitä selvittää, pujotella puikkarille. Sitä tehdessä hulmahti hänen silmiensä eteen munkki Pietarin kuva, ja jäisenä virtana tulvasivat hänen sieluunsa hänen sanansa: "Jumala koskee sinuun sauvallansa ja rikkauden viehätys varisee sinusta, kuin pöly, ja kulta polttaa sormiasi."

Nyt oli Jumala koskenut häneen. Hänen sauvansa oli sattunut häneen, kuin salama korven vetreään kuuseen, ja kuusi murtui kuin ruoko. Hänen sielunsa ikuinen tuli syttyi… Jumalan ja kuoleman ajatus virisi. Rikkaus oli nyt hänelle pölyä… elämä sumua… Kuoleman koiperhoset lentelivät taas hänen ympärillänsä ja voitonseppele päässä kohosi hänen edessänsä kaiken-häviö …

Kaikki se salaperäinen, joka viime päivinä oli pulpunnut Harhaman eteen, näytti kietoutuneen yhteen todellisuuden kanssa ja kulki nyt kylmänä usvana hänen editsensä: Viisi päivää sen jälkeen, kun munkki Pietari oli verrannut hänen rikkauttansa erämaan juoksevaan hietaan, oli tuuli käynyt ja vienyt osan hiedasta. Ennen kun häävieraat olivat kutsutut, olivat valoisat kodin unelmat poroksi palaneet, ja niiden poro laski nyt sateena hänen sieluunsa.

— "Huh!" — huokasi Harhama, pyyhkien kylmää hikeä otsaltansa. Se huokaus tuntui hänestä itsestänsä kamalalta huuhkajan huudolta. Hän huomasi olevansa kotonansa yksin, kuin yölintu autiossa korvessa.

Alussa, kuten sanottu, olivat hänen ajatuksensa sekava kaaos. Hän ei täysin käsittänyt, mikä isku häntä oli kohdannut, tai oliko mikään. Mutta vähitellen alkoi pulpahdella pinnalle joku selvä ajatusten kupla. Sielun sekasorrosta tuikahti silmään jokunen tajuttava yksityiskohta. Ja ensimäisenä tuikahti juuri hänen olemuksensa ydinkysymys, hänen epäilyjensä keränpohjallinen, sen vyyhti ja langanpää, se suunniteltu teos Jumalaa vastaan. Kun munkki Pietari oli puhaltanut taas sen hiilen tuleen, oli häneen näiden viiden viime päivän kuluessa tulvaveden tavoin virrannut palava sisällinen halu toteuttaa se elämän kuluttava unelma, ryhtyä julkaisemaan sitä teosta, jonka yksityiskohdatkin hän oli jo veistellyt valmiiksi, ihaniksi runohelmiksi. Sen suuret luonnokset aukenivat taas hänen eteensä yhtenä ainoana sivuna, loistavana, kuin revontulinen taivas. Hän oli yökaudet niitä miettinyt. Teos oli hänessä niin valmis, se oli niin helmikirkas, kuin tähdillä kylvetty taivaan kupera.

Hän oli vaan odottanut kodin rauhaa, toteuttaaksensa elämänsä rohkean aatteen.

Mutta nyt oli hänelle kaikki arvotonta. Hän istui elämänsä ihmis-rauniona, josta nousi menneiden mieli tekojen pöly ja palaneitten toiveiden tukahduttava katku.

— "Huh!" — kuului taas yksinäisen huuhkajan huokaus autiossa asunnossa. Harhama alkoi vajota syvää syvemmälle epäilyksen mutaperään hetteeseen. Hänen teoksensa runoloisteiset luonnokset himmenivät sitä mukaa, kuin hän vaipui, ne himmenivät, kuin etenevä, tähdillä tulitettu taivaanlaki. Epätoivon tuli leimahti hänessä silloin polttavampana, kuin koskaan ennen. Ensi kertaa elämässänsä tunsi hän olevansa täydellisesti rauskaksi lyöty. Pitkä, vihlova huokaus nousi hänen povestansa, kuin suitsuava, karvas häkä raunion tuhan pohjalta, kun sade siihen laskee.

Mutta se suuri kaiken-häviö nosti hänen edessänsä korkealle valtikkaansa…

Ajanvirta valui välinpitämättömänä uomaansa pitkin… Kello mittaeli säälimättömillä naksahduksillansa sen kulkua…

Eivät pysähdy ajan pohjavedet katselemaan savuavia ihmisraunioita… Ei tunne sääliä elämä…

* * * * *

Hiukan selvenivät taas Harhaman ajatukset. Hänen sielussansa avautui pieni pilvenrako, josta hän voi nähdä jo selvemmin henkisen tilansa. Hän tunsi itsestänsä vuotavan ulos olentonsa ytimen, teoksensa aatteen, ja sen sijalle virtasi epäilyn polttava laava. Mutta sekään huomio ei jaksanut nyt kauvaksi aikaa tuketa hänen ajatuksiensa ryöppyä. Kaikki oli hänessä nurin heitettyä. Usko ja taika-usko, epäily ja kieltämys sekaantuivat ennustusten ja äskeisten tapausten sakkaan ja kiehuivat kaaoksena, josta nousi aina uusia kuvia mustina höyrypilvinä…

Mutta vähän väliä levisi kaiken muun päälle välinpitämättömyyden kylmä, harmaa tuhka, ja esille ryöppysi se ainainen mietteiden lieju. Mieli yösynkkänä tarttui hän taas jumaluuden kysymykseen, raaoin, uhmaavin käsin, kuin murhamies uhriinsa. "Onko Häntä, vai ei?" — kyseli hän itseltänsä. Siitä johtui hänen ajatuksiensa virta viime keskusteluunsa munkki Pietarin kanssa. Hän punnitsi Pietarin jokaista sanaa, kuin saituri kultamurua. Magda, koti, kaikki unohtui hetkeksi. Hänen korvissansa kumisivat Pietarin sanat: "Kaikki, jonka perustuksena ei ole Jumala, on aallonharjalle rakennettu."

— " Minun perustuksenani Hän ainakaan ei ole ollut", — mutisi Harhama katkerasti. Mutta hetken perästä kohosi hänen sieluunsa outo kysymys, synkkä, kuin syvyydestä nouseva musta aave:

— "Olisiko ehkä ollut Hän pysyvämpi aallonharja?… Olen niin monelta harjalta suistunut… tämä oli vaan korkein…"

Lampun liekki lepatti levottomasti…

Mieli mustana sytenä mietti hän vastausta, mutta turhaan. Hän punnitsi munkki Pietarin toisia lauseita. Sitä tehdessään hän huomasi, että Pietarin ennustavat sanat olivat toteutuneet. Sielun hämähäkki kutoi jo harmaata verkkoansa… Hän alkoi sotkeutua epäilynsä loppumattomiin rihmoihin, käsitykset sekaantuivat, tuskan kylmä hiki nousi otsalle… Kysymyksessä oli hänen henkisen elämänsä, henkisen työnsä ja miettimisensä poroksi palaminen… Neuvotonna seisoi hän sen palon edessä… Hänen korvissansa soi, pää painoi hartioita tulipallona… Äkkiä leimahti hänessä palava halu nähdä munkki Pietaria…

Lampun liekki lepatti silloin entistä levottomampana…

Se kaiken-häviö irvisteli Harhamalle mustana piruna… Hänen henkensä kiemurteli sen kynsissä… tappeli kuin peto paulassa… Mitä voimakkaammin hän taisteli, sitä kireämmälle vetäytyi paulan surmansilmukka… Lampun valo tanssi iloisena… Kierroksen tehtyänsä palasivat Harhaman ajatukset aina ja aina siihen perhostuleensa… Hän hapuili Jumalaa, sitä hämärää, suurta henkeä… Hän kurottautui tarttuaksensa Häneen… ja sai kiinni — hämärän hiuksesta… Kuidut alkoivat juosta epäilyksen tappurakuontalosta…

Hän kuuli kellon naksuttavan. Sen lyönnit tuntuivat kohtalon raskailta iskuilta. Niistä johtuivat hänen ajatuksensa taas sokeaan sattumaan, joka määräsi ihmiselämää. "Sattuma!" — ajatteli hän ynseänä, väsyneenä… — "Siinä se onkin se Jumalan sormi, jonka ihmiset uskovat heitä johtavan!… Pyh!"

Lampun valo leimahti korkealle iloisena ja rauhottui sitten.

— "Sillä Jumalako olisi kaiken tämän taas sommitellut… sopan!… Ja mihin kelpaisi semmoinen Jumala, jolla ei ole parempaa tehtävää?" — ajatteli hän edelleen… Lampun valo leimahti vieläkin korkeammalle ja asettui rauhallisena palamaan.

Ja taas ja taas sommitteli hän kokoon ryöppyävän tarun vanhasta ennustuksesta, Noidan laulusta ja mustatukkaisesta naisesta, jolla on ruskea luoma toisessa rinnassa… "Miksi se luoma… ja mitä se luoma merkitsee?"' — ajatteli hän. Lopuksi alkoi kaikki tanssia hänessä hurjaa tanssia. Päivän mielikuvat, kalmat, noidat, ennustukset nousivat höyryinä mustista soista. Ne tulivat lihaksi, alkoivat tanssia Noidan laulun sävelien soidessa… mustat tukat hulmahtelivat pimeässä vierashuoneessa… valkeat kalmankääreet vilahtelivat… Harhaman pää kävi raskaammaksi. Hartioita tuntui painavan myllynkivi. Ajatukset etsivät jotain uutta elämän langanpäätä… tai tulevaisuuden ovea… etsivät, väsyivät… haihtuivat lopulta, kuin pöly pimeään… Ja sinne hävisi koko elämä…

Mutta pimeässä kohosi kaiken-häviön haamu, pysyvänä kuin ijankaikkisuus, häviämättömänä kuin avaruus…

Kauhun iskemänä nousi sen edessä vielä kerran Harhaman henki, se paulaansa punoutuva peto… Siipirikkona petolintuna syöksyi se sitä tulta vastaan, jossa se oli siipiensä käret polttanut… Se tuli poltti ja kiehtoi… Lopulta lannistuivat hänen henkensä voimat… Välinpitämättömänä laski se siipensä alas… Hän kaipasi munkki Pietaria: Hän oli tarpeeksi tapellut ja istahti väsyneenä elämän alkulähteen korvalle… Se ikuinen iltahämärä painoi hänen silmiänsä…

Lopulta voitti väsymys. Viisi viime vuorokautta oli hän kiemurrellut sisällisen tuskansa käsissä… Oli sattunut taloudellinen onnettomuus… Kaksi viime yötä oli hän valvonut seurassa, ja nyt näinä parina viime hetkenä oli hän elänyt kokonaisen vuoden, palanut, kuin kuiva tappura. Nyt olivat voimat porona, ajatukset tomuna. Hän nukahti.

Silloin Perkele hulmahti esille palavan lampun liekistä ja asettui hänen tuolinsa selälle, puhuen itseksensä:

— "Jehova, se vanha koronkiskuri, näkyy olevan miestä viekottelemassa orjakseen… Luulee sen eukon luota tulevan suoraan taivaan portille… Annetaanpa hänen matkalla poiketa ensin Hiiden myllyssä…"

Sen sanottuaan asettui Perkele tarkastelemaan nukkuvaa.

Silloin alkoivat oudot unikuplat poreilla Harhaman sielusta. Hän näki kummia unia, joissa päivän tapaukset tanssivat pohjana.

Hän on kävelevinänsä kuusikossa, jossa kasvaa mustia kalmankukkia… Mustasilmäiset morsiustytöt poimivat niitä, suru silmissä, mielessä kaiho… He poimivat niitä morsiuskukiksi, hääkukiksi… Kuusista tuoksuu kalman haju… Tulipunaiset linnut kynivät äänettöminä itseänsä niiden oksilla… niiden latvoissa istuvat korpit ja lammikossa ui musta joutsen…

Sitten alkavat morsiustytöt laulaa Noidan laulua… Harhama säpsähtää… Tytöt laulavat mustasilmäisestä morsiamesta… Sävel on kumma, sanat salaperäiset… He laulavat morsiamesta, jonka häävuoteen liinat jäävät odottamaan kalman häitä… He laulavat sulhasesta, joka häistänsä lähtee mustatukkaisen naisen luo.

Laulu jatkuu… Ennustus pulppuaa edelleen… Jo kulkee sulho harhapoluilla, valkea nainen muassa… Nainen sitoo hänet rautaisilla sormuksilla… Kohta soivat häpeänkellot… Turman maalle vie harhapolku. Nainen juo siinä sulhasen häpeänmaljan…

Sitten alkaa kuusikko pimetä… Kalman vaaleat tyttäret nousevat kivien koloista, pukuina ruumisliinat, kuolleen valkeat sukat jalassa… Morsiustytöt häviävät… Päivän kelmeä valo muuttuu kaameaksi kuutamoksi… Metsä hiljenee… kuusi tummenee… Tummien oksien lomitse laskeikse hämärä valo mustille kalmankukille ja kalmanneitojen valkoliinoille… Alkaa kolkko kuoleman rauha… Tuuli ei käy, ei koiku korppi… Tulipunaiset linnut istuvat äänettöminä…

Äkkiä laulahtaa musta joutsen lammikossa… Valittava ja haikea on sen laulu… Sen sävel on särkynyt… Joutsen nostaa siipensä… Siipien alta ilmaantuu kaksi valkeaa venettä, joissa istuvat kalman pojat, pajupillit kädessä… He tulevat kuolon mailta, valkeat liinat pukuina: hartioilla ruumisliinat, päässä pienoiset tuonenlakit…

Nyt alkavat venheet keinua… Kalman elottomat pojat soittavat pajupilleillänsä Noidan laulua… Surullinen on sävel, surullisempi sen kaiku… Valkoliinaiset tytöt kurottavat toisillensa käsiänsä… Tanssi alkaa… Se on kalman tanssia… Soitto on tuonen soittoa… Harhama on tuonenmailla…

Tanssi kiihtyy… Valkeat liinat heilahtelevat kuusien välistä kuun kaameassa valossa… Tuonen neitojen hajanaiset tukat hulmahtelevat… Pillit soittavat suruja… Kuusi tuonta tuoksuu… Kylmä on neitosen povi, katse on kumma, mieli apea… Pojat puhaltavat kovemmin pajupilleihin… Yhä hurjemmaksi kiihtyy tanssi… nopeampina vilahtelevat kalmantyttöjen valkoiset kantapäät…

Mutta sitten alkaa kuusikko pimetä… Joutsen levittää siipensä ja venheet solahtavat niiden alle… Harhama näkee ilkeän noidan lähestyvän… Sen tukka on musta, sen silmät herasiniset… Käsissänsä kantaa se rautaisia renkaita… Kuusikko pimenee, noita lähenee… Harhama yrittää paeta, mutta ei voi. Kaikki on kolkkoa, kuin kuolinkellojen soitto… Noita saapuu jo hänen luoksensa… jo suutelee se häntä… Harhama tuntee suudelman raukaisevan jäseniänsä… Hän väsyy sen poltosta… Jo sitoo noita hänen käsiänsä rautaisiin renkaisiin… Harhama yrittää vastustaa, mutta sumuna pakenevat voimat… Hän koettaa huutaa, mutta noita tukahduttaa huudon polttavalla suudelmalla… Harhama raukeaa kokonansa…

Noita paljastaa rintansa… Toisessa rinnanpäässä on ilkeä täplä… Se kasvaa ja laajenee… Noita heittää sen Harhaman hartioille… Se on ilkeä ja kylmä… Harhama värisee inhosta…

Silloin kuuluu voihke maan povesta… Rotko avautuu Harhaman vierellä… Se on musta kuin yö ja kolkko, kuin hauta… Reunoista vuotaa häpeä, pohja kihisee kyykäärmeistä, mustana, kuin matopesä. Musta joutsen laulaa viimeisen, haikean laulunsa, vihlovan, kuin hätähuudon… Kuusikko pimenee… Ei vilahda enää valo… Metsä on pilkkosen pimeä, maailma mustaa syttä…

Etäällä soivat häpeänviulut… Noita täyttää maljansa viinalla… Se on Harhaman häpeänmalja… Vaahdon siitä juo noita itse, sakan heittää Harhaman päälle… Sakka polttaa häntä, kuin tulinen happo… Katkera on häpeänmalja…

Korpit alkavat koikkua, huuhkaja huhuilee… Noita ryhtyy heittämään Harhamaa rotkoon, mustien käärmeiden ruuaksi… Korppien rääkkyminen yltyy. Harhama on tukahtua kauhusta… Tulikuuma on hänen tuskansa, hiki polttaa ihoa… Metsä on kuin pimeä hauta… Mustat käärmeet kurottelevat päätänsä… Kuilun reunalle on enää askel, kaksi… Korppien huuto on kamala…

Vaan etäältä kumahtaa kirkonkello… Korpit vaikenevat… Valo tuikahtaa. Munkki Pietari lähestyy pimeästä kuusikosta, risti kädessä, kasvoilla Jeesuksen lempeä ilme… Harhama yrittää huutaa häntä avuksensa, mutta ääni tukahtuu… Noita ponnistaa viimeisetkin voimansa… Hänen hiuksensa ovat muuttuneet sihiseviksi käärmeiksi… Kuusikosta kuu luu huuhkajan kamala huuto… Munkki lähestyy, risti loistaa kirkkaampana… Noita raivostuu. Korpit yltyvät rääkkymään…

Jo on Harhama rotkon reunalla… Siellä hyppelevät käärmeet kiekkoina… pohja kiehuu mustana matoläjänä… Hirveä on Harhaman hätä… kolea huuhkajan huhunta… Yö on syttä synkempi…

Risti kirkastuu… Se pilkottaa, kuin kodin akkunasta tuikkava tuli… Lapsuuden muistojen kellot kaikuvat tutuilta marjamailta… Taampana on kotimetsä, lempeänä, kuin äidin Isämeidän… Risti loistaa rukouksen keskellä…

Nyt syöksyy hän rotkoon… kiemurtelee, kuin käärme tulesta… Hän kurottaa tarttuaksensa ristiin… Pelastus…

— "Nyt!" — huudahti Perkele, koskien Harhamaa ja lisäten:

— "Kas, millä se vanha kalastaja pelottelee miestä verkkoonsa! Annetaanpa miehen valita. Onneksi se saituri kerran luotti liiaksi työnsä hyvyyteen ja lausui: 'Syö vapaasti!' ja Hänen heikkoutensa on nyt taas siinä, ett'ei voi omaa sanaansa tyhjäksi tehdä."

Perkeleen kosketuksesta vaihtui Harhaman uni kuin yö aamuruskoksi, hätähuuto lemmenlauluksi. Rotko muuttui ihanaksi Taika-lammiksi. Vaaraiset metsärannat ympäröivät sitä. Metsässä kukkui huoleton käki, linnut hautoivat pesissään, puut hohtivat kukassa ja lehdessä, kävyt kypsyivät ja oravat nukkuivat rauhallisina pehmeillä havunoksilla punaisien käpyherkkujen tuoksussa. Lammen selällä souteli komea joutsen ja lauleli lemmenlaulua rannan pensaassa hautovalle emolle, ja kala kuti lämpimässä aallossa.

Kukkana koreili lampi… Morsianna seisoi sen metsäranta… Kainona katseli se kuvaansa metsän kuvastimen tyynestä pinnasta…

Lammen keskellä kohosi Harhasaari, saarella satumajat. Rannassa uivat saaren neidot kaislikossa, kooten valkoisia lummekukkia… Harhaman vierellä seisoi veneensä perässä Herve-neito, pukuna kuutamoinen harso… Hän oli kaunis, kuin kuutamo: huuli oli marjaa, silmät suloa ja povi niinkuin kesänhelle…

Lämmin rinta punotti harson alta; laskoksista vilahteli paljas polvi… Veneen eteen oli valjastettu valkea joutsenpari… Herve-neito puhui Harhamalle, osottaen Harhasaarta:

— "Näetkö tuttua saarta tuolla? Katso!… Sen rannan kaislikossa lelluvat kypsät rinnat lämpimissä aaltoloissa, lummekukkien seassa… Tyttö tuoksuu siellä marjana aholla… toinen nukkuu sammalella, povi paljaana, syli avoinna… Siellä punottaa lämmin huuli viinirypäleen alla… Ne ovat ikuisen lemmen maita… Onni on sieltä kotoisin… Jos kaipaat lepoa, astu venheeseen!"

Harhama istuu jo veneessä. Vene keinuu aalloilla joutsenparin vetämänä… Yksinäinen joutsen ui laulaen sen rinnalla… Vene soluu saarta kohti, kuin kaunis joutsenlaulu… Jo keinuu se rannan kaislikon läpi saaren sisään… Kaislikossa lelluvat valkeat rinnat lummekukkien seassa ja pulahtaa solea ruumis… Jo tullaan saaren sisään… Lammikot läikkyvät siellä päivän kuvastimina… Metsä seisoo rantakukkana… Onni asuu maalla, lempi vesillä…

Joutsenet vetävät venettä hiljaa… Väre vierii päivän kuvastimelle… Päivän kuva heilahtaa… Syvyydessä huiskahtavat puiden latvat… Lumme liikahtaa, kaisla nuokahtaa…

Vene lähestyy Hurmanlähdettä… Viini lorisee siihen suoraan rypäleistä… Lähteen korvalla istuu Hilva-neito, harso pukuna, harppu soittimena… Hän soittaa joutsenen lemmenlaulua… Soitto viekottelee joutsenet lähteelle… Ei yksikään vene voi ohi solua, ensin sille poikkeamatta…

Lähteen ympärillä istuvat miehet… Neidot kantavat heille hopeamaljoilla lähteen vaahtoavaa viiniä… Harhaman vene pysähtyy lähteelle… Mustatukkainen tyttö tuo viinimaljan Harhamalle… Tyttö niiaa tarjotessaan… lämmin rinta sattuu poskeen ja polttaa sitä harvan harson läpi… Valkea, pehmeä vyötäinen viekottelee käsivartta… punainen huuli huulta. Huuli hehkuu… viini kuohuu; tyttö tuoksuu, viini maljassa vaahtoaa.

Vielä eivät miehet uskalla huulen ja viinin välillä valita… Silloin kohottavat neidot vaahtoavat viinimaljat ylös ja laulavat viinin ylistystä, tanssien laulun tahdissa… Nyt valitsevat jo miehet… Voimakas viini huumaa kohta suonissa, ja vie niihin rohkeutta, nuoruutta ja voimaa.

Viini on vienyt voiton tytöltä… Tyttö nauraa vallatonna… Viini on valmistanut hänen voittoansa…

Mutta joutsenet laulavat jo haikean lähtölaulun ja vene keinuu edelleen saaren sisempään, Herme-lehtoon. Siellä on ikuinen kevät ja ainainen päivänpaiste… Nuoruus on siellä ikuinen, lempi alati puhkeava kukka… Siimes on siellä lämpöinen, kukka huumaava, elo nuoruuden tarua…

Siellä lymyävät neidot arkoina metsien pehmoisissa siimeksissä… Hurmanlähteellä rohkaistut miehet metsästävät heitä… Toiset neidot uivat lammikoissa lummekukkien seassa, toiset lymyävät puunoksilla lehtien ja tuleentuvien hedelmien peitossa… Rinnan päässä hohtaa pieni punehtuma, kuin kypsyvän hedelmän kylessä…

Jo istuvat miehet siimeksissä, tuoksuva tyttö sylissä… Metsästäjä on ansassa… Neito on ollut paulana polulla… Paula kietoo saalistansa… Mies punoo paulaansa lujemmaksi… Hän on osunut onnen ansaan… petolliseen lemmenpaulaan…

Jo alkaa lemmenjuhla… Koivusta vuotaa mahla tuohkoseen… Viinirypäleen mehu lorisee kultamaljaan… Tyttö juo koivun simaa, mies viinin voimakasta vaahtoa… Jo kietoutuu käsi tytön vyötäisille… Yhä enemmän punehtuu tytön kypsyvä rinta… Hermettäret istuvat joutsenien selässä, keinuen lammikoiden ulapoilla… He laulavat lemmen ylistystä… Linnut kuhertavat puussa, kalat kutevat vedessä ja perho liehakoi naarastaan… Jo puhuu mies lemmestä… Tyttö kietoo kätensä hänen kaulaansa… Laulu jatkuu… Nyt mies jo kuiskaa lemmestä ja tyttö vastaa suutelolla… Viini lorisee… paljas povi punehtuu kypsemmäksi… Jo uhkuu se lempeä… Neito heltyy kokonansa… mies raukeaa.

Vene keinuu edelleen…

Nyt saapuu vene saaren sisimpään, Tarusaaren utumajoille. Vene jää valkamaan… tulijat viedään utumajoihin… Siellä on ikuinen kesä ja ainainen hämärä… Siellä on lemmen ainainen yö… Neidot soittavat siellä harppua hiljaa… Toiset tanssivat hämärissä, tukka hajalla, tuoksuvat liljat kädessä… valkea iho ainoana pukimena… Valkea rinta punot taa siellä kypsänä povella… neito on hellä ja mies rohkea… Siellä ei huuli huulta heitä…

Soitto hiljenee… Hämärtyy yhä enemmän… Lämmin povi odottaa jo väsynyttä… Joutsen laulaa ihanimman lemmenlaulunsa houkutellakseen naaraansa rannan pensaaseen… Kukka aukaisee eminsä heteelle… Soitto hiljenee… Utumajat hämärtyvät… neidot heltyvät heltymistään… Jo muuttuu hämärä hekkumaksi…

Kauniit ovat lemmen tarinat. Utuiset sen asuinmaat…

Uni jatkuu, taru kulkee tietänsä… Mies sulaa vahana ja tyttö on simana… Yhä hiljenee, yhä hämärtyy… Joutsen laskee jo levolle naaraansa viereen… rastas nukkuu armaansa pesässä… Kaikki väsyy… raukeaa ja hämärtyy… Nyt alkaa lemmenjuhla… Harput soittavat hiljaista ylistystä viettien vapaudelle…

Harhama nukkui vielä. Perkele kuohahti levottomaksi ja hyppelehti tuolin selällä nukkuvaa katsellen.

— "Ei etemmäksi… ei unenhituistakaan etemmäksi, sillä siellä on taas se vanha saituri verkkoinensa!" — lausui Perkele hätäillen. Ja herättääksensä Harhaman, poistui hän kolinalla savutorven kautta.

Harhama heräsi unesta. Hän nousi kuin noidan padasta, kohtalon hämärä tienpää kädessä…

* * * * *

Kun Harhama heräsi, oli hän likomärkä. Hän oli nukkunut noin puoli tuntia. Ajatuksensa olivat nyt rauhallisemmat ja selvemmät, kuin nukkuessaan, mutta pian alkoivat ne taas sekaantua ja sovitella tapahtumia ennustuksiin. Unellensa ei hän pannut arvoa… Hermonsa olivat niin jännittyneet, että hän säpsähti paperipalan putoamista. Kello naksutteli raskaasti. Harhama oli nyt kuin hiillos, jonka sade oli pinnalta sammuttanut, vaan jonka pohjalla kytivät äskeiset tuskat, läkähdyttävänä tulena. Silloin tällöin puhkasi tuli tuhkapeiton ja pursusi ulos katkerana häkänä.

Ja taas tylsistyivät ajatukset ja sitten selvenivät, tylsistyivät ja selvenivät. Hän tunsi päänsä painavan hartioitansa. Se kävi yhä raskaammaksi. Vuori painoi hänen hartioitansa, eikä hän itse käsittänyt, miksi elämä tuntui nyt niin raskaalta, hän itse niin rikki revityltä. Magdan ja omaisuutensa menettämistä hän tuskin muisti. Hänen tuskansa syyt olivat hänelle nyt puoli-tuntemattoman ylimalkaiset. Hartioita painoi näkymättömien syiden myllynkivi.

Mutta kun taakka oli raskain ja hän itse rutistumaisillansa sen alle, sai hän taas allensa entiset valkohevoset… vaahto vilkutti elämän kuunsapen läpi, ja tuuli soitti siellä. Hän oikasi itsensä ja lausui päättävästi:

— "Mies oman myllynkivensä kanssa nousee vaikka haudastansa."

Kello narisi ja löi sitten kumean kolme. Ne lyönnit tuntuivat kohtalon iskuilta. Harhama lausui itsekseen halveksivasti:

— "Siihenkö loppuikin vetosi!… Kuinka lyhyt olet sentään, ihmiskohtalo!… Mies-ikä vaan!… Ja miten voimaton lisäksi! Mies lyö sinut murskaksi, etkä sinä miestä", — lisäsi hän tyynesti.

Hän pukeutui rauhallisena… Ovi narahti ja hän lähti talviyöhön.

Hetken kuluttua hän herätti vanhan lääkärin, tuli vakuutetuksi kaikesta, ja kun idän taivaalla alkoivat tähdet sammua, ilmoittaen päivän tuloa, lähetti hän morsiamellensa seuraavan öisen sähkösanoman:

"Magda!

Kiitos kaikesta! Häihinkutsujen lähettäminen keskeytettävä.

Harhama."

Sähkösanoman otti vastaan ja lähetti kihlattu tyttö, merimiehen morsian. Hän oli yötä valvoessaan uneksinut sulhasestansa, joka purjehti kaukaisilla vesillä. Hän uneksi purjeesta ja aavasta merestä ja rakkaasta merimiehestä. Öinen valvominen ja ajatukset olivat tehneet hänet hajamieliseksi ja hän vaihtoi sähkösanoman viimeisen sanan toiseksi.

Nyt seisoi Harhama yksin talviöisenä jäisen erämaan vaeltajana. Kuun kylmät säteet satoivat hangelle ja lännen taivas oli vielä täydessä tähdessä. Hän seisoi kadunristeyksessä ja hapuili tietä, minne lähteä. Hän muisteli tuttujansa, mutta ne nukkuivat. Hän ajatteli yhtä ja toista "paikkaa", missä ennen oli aikaansa kuluttanut, mutta ei muistanut sopivaa ja kulki, kuin kuiva lehti, jota pikkuiset tuulenpuhallukset kulettavat sinne tänne.

Mutta sitten muisti hän äskeiset unensa Harhasaaresta… Hän sai kohtalon langanpään käteensä.

— "Hiiden mylly… siellähän ovat vanhat tutut Harhasaaret… onnen ikuiset kotiperät!" — virkahti hän. Ja hän päätti lähteä sinne, kulkea uni johtolankana. Siellä sanoisi hän jäähyväiset luhistuneille elämän toiveille. Siellä hän keventyisi, rauhottuisi, unohtaisi kaikki ja päättäisi minne lähteä…

Hän istahti ajurin rekeen ja lausui:

— "Hiiden myllyyn!"

Ajuri läiskäytti ruoskaansa, reki hypähti kohona ja harakka naurahti katonräystäällä…

Hiiden mylly.

Elämä on kaunista tarantellaa… se on tulikuumilla neulankärillä tanssimista…

Hiiden myllyssä vyöryivät päällimäisinä elämän mustat mudat…

Se mylly oli hekkumoitsijoiden sauna. Siellä ui rikas elostelija aistikylvyissä. Henki sammui siellä ihmisessä, liha yksin eli. Mies kutitti siellä naisen, nainen miehen viettejä hereille… Siellä eli ihminen eläimenä sen armasteluaikaa… Mies hävisi siellä miehestä. Nainen lakkasi olemasta nainen…

Se mylly oli nautinnon kasvinmaa. Siellä rehotti irstailu, haureus versoi ja nautinto teki terää… Paheen kukkanuput puhkesivat siellä yön mustiksi likakukiksi. Tyttö tuli sinne nuppuna, povi puhtaana, hyve helmenä… Kului yö: helmet karisivat ja kukkasilmikkona kulkevasta naisesta puhkesi portto…

Siellä palveli ihminen ihmislihaa … Hänen henkensä siivet eivät kohonneet omaa kuvetta ylemmä…

* * * * *

Sanottu Hiiden mylly oli nimittäin ylhäisen luokan yhteinen huvittelupaikka. Sen loistavissa saleissa ja tarumaisissa majoissa viettivät aikaansa huvittelijat, niissä kuluttivat elostelijat elämänsä ja pelaajat rahansa. Sinne kantoi tyttö viattomuutensa, vaimo puhtautensa ja mies kunniansa. Siellä sadat mustapukuiset myllärit tekivät työtä, kantoivat laareihin viljaa, ihmistyötä, ja jauhattivat sen avulla ihmisistä ihmiskunnan perkkeitä.

Harhama oli viipynyt siellä välttääksensä kaikkia selityksiä, unohtaaksensa tuskansa. Matkalta kirjoitti hän morsiamellensa seuraavan lyhyen kirjeen:

"Magda!

Sähkösanoma on jo tuonut sinulle kiitokseni ja jäähyväiseni, jotka nyt vielä uudistan. Unohda minut, eläkä pyydä mitään selityksiä, sillä niitä en voi antaa. Kiitos rakkaudestasi ja ystävyydestäsi! Ole onnellinen!

Harhama."

Nyt istui hän eräässä Hiiden myllyn pienessä alppimajassa, jonka akkuna avautui myllyn loistavaan saliin. Hän oli lähettänyt kirjeen eräälle ystävällensä, lahjakkaalle virkamiehelle, Andrei Nikitinille, jota hän ei ollut pariin vuoteen tavannut, oli kutsunut hänet seuraansa Hiiden myllyyn. Nyt istuu hän ajatuksiinsa vaipuneena alppimajan akkunalla, odotellen ystävänsä tuloa. Pikkuinen musta perho lenteli rauhallisena majassa, istahtaen välistä akkunalaudalle, väliin Harhaman olkapäälle. Majaa valaisi pöydällä palava kynttilä.

* * * * *

Hiiden mylly on vielä verrattain tyhjä, sillä yöelämän aika ei ole vielä tullut. Loistavasti valaistu ja taiteella koristettu sali aaltoilee valomerenä, jossa valon säteet aivan tappelevat keskenänsä paikasta. Huone näyttää pakahtuvan siihen tulvaavan valon paineesta. Harhama oli usein ennen nähnyt tämän valomeren, oli keinunut sen välkkyvissä valoaalloissa joukko huumauksen mukana, mutta nyt näytti hänestä kaikki aivan toiselta, kuin ennen. Vielä edellisinä päivinä oli hän täällä paremmin viihtynyt, oli huumaantunutkin. Mutta sitten oli hän alkanut tuntea väsymystä, joka oli päivä päivältä lisääntynyt. Muisto uneksitun kodin luhistumisesta, kotilieden kylmäksi joutumisesta, nousi ajottain kuin raskas, harmaa vuori hänen hartioillensa. Se rutisti. Ja painon alta pursusi silloin aina hänen salaisen elämäntuskansa tulinen laava.

Silloin unohti hän aina ympäristönsä ja sommitteli yhteen äskeisiä ennustuksia ja tapahtumia, sotkien niiden rihmoihin myös munkki Pietarin puheet. Hänen hermostonsa oli siitä syystä jännittynyt ja väsynyt. Se oli herkkä pienillekin vaikutelmille. Pikku tapauksista loi se suuria kuvia. Kerta huomasi hän ajatuksensa johtuneen kynttilän rauhallisesta liekistä lapsuutensa aikaiseen kaskenpolttoon, kaskituleen, siitä metsä valkeaan ja lopulta yleiseen, valtaavaan maailmanpaloon.

Eilen oli hän jo kyllääntynyt Hiiden myllyn humuun ja lähtenyt väsyneenä aikaiseen pois. Hän oli jo päättänyt olla enää tänne tulematta, mutta sittenkin oli hänet tänne painanut joku voima aivan hänen itsensä sitä huomaamatta. Nyt istui hän yksin pikku majan akkunalla, katsellen raukeasti Hiiden myllyn seiniä, joilla taide uhkui runsaana, kylpien valomeressä. Mutta sekään ei häntä enää viehättänyt. Se milt'ei tympäsi. Ajatusten rihmat alkoivat taas keriytyä poroksi palaneiden suunnitelmien pölyävän tuhan ympärille.

* * * * *

Hän odottaa… Hiiden myllyn sadat myllärit seisovat jo valmiina, puettuina mustiin hännystakkeihin ja valkeat liinat käsissä, mutta mylly seisoo vielä väkeä odotellen. Perhonen lentelee rauhallisena alppimajassa ja kynttilän sydämessä lekottelee tyynenä vaalea liekki. Hiiden myllyn salissa istuu siellä täällä pienoinen ryhmä ja kuuluu hilpeä puhelun sorina.

Nyt alkaa jo kuulua soittimien viritystä ja väkeä saapuu. Ne ovat velttoja, keikailevia miehiä ja upeasti puettuja, kiemailevia naisia, aikansa ylhäisöä. Kaikkien kasvoilla on yöelämän tyhjä ilme. Ennen olivat nämä samat ihmiset näyttäneet Harhamasta toisilta: eloisilta, hienoilta, nuorilta. Nyt näkee hän niissä ränsistyneitä kasvoja, joita on keinotekoisesti nuorenneltu, ja niiden hienous näyttää sielun tyhjyyden kuvalta…

Ilta soluu yötä kohti. Väkeä alkaa saapua lisää, yksitellen, parittain. Orkesteri virittelee viulujansa Hiiden mylly valmisteleikse jo öiseen käyntiinsä…

— "Lähde pois täältä pahuuden pesästä!" — kuului silloin äkkiä tuttu ääni Harhaman takaa ja käsi löi häntä olalle. Hän katsahti taaksensa ja näki siellä hengelliseen pukuun puetun miehen, jonka kasvot näyttivät tutuilta, mutta missä hän oli ne nähnyt, sitä hän ei jaksanut muistaa.

Perhonen lenteli rauhattomana…

— "Anteeksi!" — lausui Harhama hämillänsä. — "En muista, missä olen näh…"

— "Nikitin!" — keskeytti tulija. — "Etkö tunne?"

Tämä oli Harhamalle yllätys. Niin sanottu maailmanmies oli pukeutunut hengelliseen pukuun.

— "Kuinka?… Anteeksi!" — huudahti Harhama hämmästyneenä.

Andrei Nikitin selitti nyt Harhamalle elämänsä oudon muutoksen syyt: Eräänä päivänä oli hän alkanut huomata entisyydestänsä nousevan polttavaa savua. Hänen mielensä oli särkynyt. Omatunto oli alkanut häntä soimata siitä, että hän eli toisten kustannuksella. "Olet nähnyt ympärilläsi puutosta ja kurjuutta ja sen keskellä olet elostellut Hiiden myllyssä", oli omatunto nuhdellut. Niinä aikoina, jolloin hänestä oli alkanut savu nousta, oli kuollut hänen morsiamensa. Se joudutti mielenmuutosta.

Sen jälkeen sattui hän näkemään pöyristyttäviä kohtauksia työväen asumissa kurjuuden pesissä, joissa hän alkoi kiertää harjoittaen hyväntekeväisyyttä. Ne lisäsivät hänen sisällisen taistelunsa paloa. Kerran sitten, kulkiessansa onnettomien asunnoissa, oli hän tavannut eräässä kojussa kokonaisen perheen — miehen, vaimon ja kuusi lasta — joka sairasti lavantautia. Nikitin alkoi kiihkoisasti kuvailla kurjuuden näkyä:

— "Huone oli kylmä… jääkylmä. Ruoka oli loppunut… ammoin, ammoin. Nälkä oli hiipinyt ihmisten suoliin teräväkyntisen kissan tavoin ja repinyt… repinyt. Sinä et tiedä mitä on nälkä?…"

— "En", — murahti Harhama.

— "Nälkää seurasi lavantauti. Se kaatoi koko joukon kojun likaiselle permannolle, samoille olkipahnoille. Kukaan ei kyennyt nousemaan itseäänkään siivoamaan. Eikä kukaan vieras sattunut tulemaan puhdistamaan ja korjaamaan… Siellä oli eläimellinen siivottomuus, kun minä tulin… Kuule kun sanon, kuule: yhteiskunnan työmies makasi siellä perheinensä haisevilla ulostuksillansa… puolijäätyneillä ulostuksillansa…"

Nikitin keskeytti ja käveli hetkisen, kuin raivostunut edestakaisin. Sitten pysähtyi hän Harhaman eteen jyrkästi, pani käden sydämellensä ja lausui:

— "Silloin nousi minussa täällä ääni ja sanoi: 'Andrei Nikitin! Nämä ovat sinun sormiesi jälkiä. Täällä haisee työmiehen vuoteena sinun elämäntyösi, sinä yhteiskunnan syöpäläinen!'…"

— "No, rauhotu nyt… turhia!…"

— "Ei… ei… ei. Älä puolusta… älä puolusta!" — keskeytti Nikitin.

Se näky oli ratkaissut Nikitinin taistelun, leikannut kuin terävä veitsi entisyyden nykyisyydestä. Hän oli ilmottautunut hengelliseen säätyyn ja päättänyt elää köyhien hyväksi.

Se oli Nikitinin tarina.

Tapauksen kertoi hän niin pöyristyttävillä väreillä, lausui sanat niin tärisyttävän kuvaavalla eleellä ja kuvaili sairaan perheen siivottomuuden ja sairasten korahdukset ja avunhuudot niin kiihkoisasti, että Harhama kauhistui ja hänen sielunsa värisi kuin viulunkieli.

— "Sillä lailla palkitsee yhteiskunta työmiehensä", — lopetti Nikitin kertomuksensa.

Sen jälkeen oli Andrei Nikitin tutkinut Länsi-Europan työväenliikettä ja myönsi sosialismissa olevan oikeaa muun, paitsi Jumalan kieltämisen, jota hän kumminkin piti sosialismin loiskasvina. Viimein oli hänestä, kuten Harhama heti huomasi, tullut intoilija, jonka henki aina kieppui siivin aatteensa tulessa. Hän tahtoi yhdellä puhaisulla poistaa vääryyden, kuin tomun hävittää rikkaat.

— "Ja miten olet työssäsi onnistunut?" — kysyi Harhama ajatuksissansa.

— "Miten onnistunut!… Ne nukkuvat köyhyyden ravassa tyytyväisinä… Ne nukkuvat … Minä menin — se oli eilen — Bobrowien hökkeliin… Perettä oli yhdeksän lasta… ja ympärillä köyhyys, haiseva köyhyys… Ei muuta omaisuutta, kuin nälkä ja tauti… Mutta annahan kun minä puhuin, kuinka rikkaat heitä sortavat, niin vastaa mies: 'Tiedämme me sen, herra, tiedämme. Hyvinkin tiedämme. Mutta mitä tehdä?' — Mitä tuossa silloin onnistut? Köyhät on saastutettu tyytyväisyyden hengellä… ne on nukutettu, ne on nukutettu ", — raivosi Nikitin.

Ja näitä epäonnistumisiansa muistellessa joutui hän taas kiihkonsa valtaan. Hän oli ihmistappura, jossa leimusi vihan tuli kaikkea sitä kohtaan, joka oli hänen suuren aatteensa tiellä. Se viha kohdistui etupäässä rikkaisiin ja puhalsi hänestä pölynä mielenmaltin. Hän kuvaili taas uusia nälkäpesien kauhun tapauksia, lopettaen kuvauksensa intohimoisella selittelyllä:

— "Ah! Minä näen taas silmissäni sen pahnoilla makaavan perheen… Se on se osa ihmiskuntaa, joka on tyytyväinen, vaikka siitä tippuu lavantaudin ja köyhyyden lika… Ja miksi kuolevat perheet nälkään työmiesten majoissa? Miksi makaavat ne lavantautisina eläimellisessä siivottomuudessa olkipahnoilla, kylmissä kojuissa, ilman apua ja hoitoa? Siksikö, että heidän työnsä ei heille riittäisi? Ei. — Se riittää, se riittää, se riittää… He nääntyvät siksi, että heidän työnsä hedelmät, heidän kasvattamansa vilja riistetään heiltä pois ja kannetaan täällä Hiiden myllyn laareihin herkkuina ja viininä, porttojen pukuina ja hajuvesinä. Sillä myrkytetään täällä ihmissuku, poltetaan ihmisaivot poroksi, huumataan ihminen eläimeksi. Sillä kasvatetaan ihmiseen epäinhimillisiä aisteja."

— "Kuinka… epäinhimillisiä aisteja?" — huudahti hämmästyneenä Harhama, jonka mieltä Nikitinin intohimoinen puhe läikytteli, kuin vedenkalvo kuutamoa.

— "Älä keskeytä!… Sinä tulet sen huomaamaan", — vastasi Nikitin, jatkaen kiihkoisasti:

— "Ihmishiki juodaan täällä viininä. Ihmistyö jauhetaan paheeksi: päihtymykseksi ja haureudeksi… Sen työn syövät täällä Hiiden myllyn toukat."

Ja käveltyänsä kuin kuumehoureinen edestakaisin alppimajassa, lisäsi hän jyrkästi:

— "Tulin tänne kutsustasi, mutta tulin ainoastaan hakemaan sinut täältä pois, täältä paheen jauhinkiven silmästä, ja näyttämään sinulle täältä juoksevat ihmiskurjuuden lähteen vesisuonet, synnin ja lian lokasuonet."

Harhama kuunteli häntä hermostuneena, hieman kiusautuneena ja raukeana. Perhonen lenteli vilkkaasti alppimajassa.

Sillä välin oli Hiiden mylly täyttynyt. Naisten puvut kohisevat.

— "Kuuletko?" — kysyi Nikitin. — "Väki kohisee kuin kuona. Tänne kokoontuu mässäävä ihmiskuona, ihmiskunnan poro."

Harhama katsahti Hiiden myllyyn. Valon säteet hyppelivät siellä naisten jalokivistä, kuin olisivat ne tulisia kivisiruja, jotka polttavat niihin sattuvia säteitä. Ne palavat kirkkaina, kuin tuli.

— "Näetkö?" — jatkaa Nikitin. — "Niiden jalokivet viskelevät valonsäteet luotansa, sillä niihin puristettu orjantyö ei siedä valoa… Niin… näetkö?"

Nikitinin kiihkeät huudahdukset alkoivat sattua Harhamaan kuin polttavat säkenet. Hän alkoi jo miettiä niiden sisältöä vakavammin.

* * * * *

Nyt soittaa jo orkesteri venäläisiä kansanlauluja. Niiden sävelet ovat haikeita, valittavia. Ne ovat kansan rinnasta puristautuneita tuskallisia valituksia.

— "Kuuletko?" — puhuu Nikitin. — "Eikö tuo sävel ole orjien itkua? Nuo säveleet on puristettu muinaisten orjapolvien rinnoista. Ne kertovat maatuneiden orjien tuskia ja huolia. Ajattele! Mikä hirveä paine ja kuumuus tarvitaan, ennen kun hiili puristuu timantiksi? Niin… ajattele: yhtä paljon on täytynyt kestää niiden, joiden rinnoista on tuska ja puute puristanut nuo helmipuhtaat, haikeat säveleet."

Harhama kuuntelee Nikitinin puhetta yhä tarkkaavammin. Hiiden myllyssä kohisee väki. Pöydät täyttyvät istujista. Myllärit kantavat pöydille vaahtoavaa viiniä ja herkkuja. Samppanja kuohuu. Mässäys alkaa. Hiiden myllyn käynti kiihtyy… Nikitin jatkaa, hehkuen, kuin palava taula:

— "Katso, miten samppanja vaahtoaa pöydille, miten sitä kaadetaan kuonaan! Se on orjien hikeä. Täällä kaadetaan Venäjän kansan hiki poroon, ihmishiki ihmiskuonaan, kuonaan, jonka viemäri vie ihmisperkkeenä levittämään paheen tarttumaa yhteiskuntaan."

Nikitinin kiihkoisa puhe alkaa vähitellen vaikuttaa Harhamaan, kuin tarttuva tauti. Hänen olemuksensa ydin, mietintä, syttyy kuin taula tuluksen kipinöistä. Hiiden myllyn käynti kiihtyy. Väkeä saapuu lisää. Näyttämölle ilmestyy ilveilijöitä. Niille nauretaan, taputetaan käsiä.

— "He tekevät täällä ihmisistä marakatteja. Ja mitä varten? Että marakatit vuorostaan tekisivät heistä narreja," — mutisi Nikitin itseksensä. Harhamaa huvitti tämä selittely.

Orkesterin soitto yltyy. Viulujen kielistä ja torvien suusta vuotavat menneiden orjapolvien valitukset virtanansa valomereen. Niille taputetaan käsiä. Jossain huudetaan jo: hyvä!

— "Täällä nauttivat joutilaat orjien huokauksista. He loihdituttavat niitä viulujen kielillä nautittavaksensa", — alkoi taas Nikitin, ja sitte seurasi taas tulva selityksiä siitä asiasta, jonka kynttilänä Nikitin paloi: sosialismista ja köyhälistön kysymyksestä. Harhama mietiskeli jo hänen puheittensa ydintä, niiden oikeutta. Aivan uutta ei sosialismi ja Nikitinin polttava asia hänelle ollut. Hän oli aikoinansa perinpohjin tutustunut sosialismiin. Oli kerran matkustanut ulkomaille varta vasten köyhälistön liikkeen henkeen tutustumassa.

* * * * *

Mutta Hiiden myllyn käynti yltyy. Lavalla vuorottelevat tanssijattaret, laulajattaret ja ilveilijät. Sitä mukaa, kuin ilta kuluu, tulevat esiintyjien puvut kevyemmiksi, esitykset aistillisemmiksi. Näyttämölle ilmaantuu jo köykäiseen vaatteeseen puettuja naisia, joiden ruumiin muodot kuvastuvat pukujen alta pehmeinä, houkuttelevina… Sitten ilmaantuu toisia, hame sivulta halki. Tanssiessa aukeaa halkeama ja raosta vilahtaa paljas polvi, ja pohkeen ruusuinen iho… Ihmiset huumaantuvat. Huumaus leviää yli Hiiden myllyn tarttuman tavoin. Samppanja vaahtoaa, viulut soivat; pöytien välissä juoksevat hännystakkiset myllärit vikkelinä, kuin oravat, kantaen pöydille uusia herkkuja, uutta samppanjaa, Hiiden myllyn laareihin uutta viljaa… Mylly alkaa olla jo täydessä käynnissä. Sieltä kuuluu valtaava kohina. Nikitin huokaa raskaasti. Kiihko ja harmi yltyvät hänen sielussansa, kuin huumaus myllyssä. Harhama seuraa ja miettii hänen kiihkoisaa puhettaan ja perhonen lepertelee kynttilän liekin ympärillä…

Yö kuluu. Näyttämölle ilmaantuu jo puolialastomia naisia. Jokainen heistä on paljastanut parhaansa: yhdet notkeat polvensa, kauniit pohkeensa, toiset valkeat hartiansa, tai täyteläiset rintansa. Hartiat hohtavat lämpöä, rinnoista uhkuu elämänhalu… Mässäys yltyy… väki huumautuu yhä enemmän… se päihtyy ihmisruumiista ja viinistä… Ihastuksen huutoja kuuluu… Siellä täällä viskellään kukkia, jotka laskevat maahan sadekuuroina.

— "Katso!" — huudahtaa Nikitin. — "Kun viini ei jaksa heidän kaikkia viettejänsä huumata, ärsytetään ne naisten ruumiilla, hartioilla, polvilla ja rinnoilla. Tämä on joukkohuumausta, tehdasmaista päihdyttämistä viinillä ja ihmisruumiilla… porttojen ruumiilla. Se vaikuttaa voimallisesti juuri siksi, että se on joukkohuumausta, Se vaikuttaa, kuin suuri metsäpalo, jonka voimaa eivät voi metsän terveimmätkään puut vastustaa. Ja miksi se niin vaikuttaa? Suuruudellansa. Kun Perkele on huomannut, että ihminen kestää yksityisen viettelyksen, kuin tuore puu pienen nuotiotulen, on se sytyttänyt metsävalkean, johon tulen virikkeiksi kannetaan yhteiskunnan rikkaudet ja köyhien leipä… Eivätkä aikamme yhteiskunnan päämiehet nouse näitä porttopitoja kieltämään, tätä perkeleen uhritulta sammuttamaan. Ei. He itse kokoontuvat ryövärinä sen ääreen nauttimaan saalistansa ja lyhyen ryövärielämän jälkeen itse sortumaan sen liekkeihin."

Nikitin puhuu niin kiihtyneesti, että kiihko alkaa värisyttää Harhaman hermostoa. Hän näkee puheessa kuvatut metsäpalot, nuotiovalkeat ja ryövärijoukot. Hän huomaa joukkohuumauksen voiman. Hän tuntee jo puheen sattuvan häneen itseensäkin pienenä kiven iskuna, ja alkaa kuvitella istuvansa ryövärijoukossa, valtavan metsävalkean ympärillä. Perhonen lentelee levottomana…

Myllyn käynti kiihtyy. Näyttämöllä käyvät naisten puvut yhä ohuemmiksi. — Kello lyö yksitoista… Hiiden myllyyn ilmaantuu yölintuja, puolimaailman naisia… Joukkohuumaus ryöppyää jo voimakkaana virtana. Siellä täällä välähtelevät himokkaat silmäniskut… Samppanja helmeilee maljoissa; herkut tuoksuvat pöydillä. Kukkaistytöt kiirehtivät pöydästä pöytään myyden kukkia ja mustapukuiset myllärit juoksevat tavaroinensa. Melun ja kohinan seasta kuuluu orkesterin ihana soitto ja puolialastomien naisten laulu. Nikitin juopuu asiansa tenhosta ja Harhama punnitsee hänen sanojansa.

— "Minä en ole tätä ennen näin ajatellut," — lausui hän Nikitinille ajatuksissansa.

— "Ja millä oikeudella ja kenen varoilla luulet näiden toukkien täällä mässäävän ja huumaavan itseänsä viinillä ja toisillansa… naisten ruumiilla, porttojen lihalla? Yksikään heistä ei tee työtä. Ei yksikään… ei yksikään… Millä he elostelevat sitten? He ovat yhteiskunnan ryöväreitä, jotka päivin riistävät ja keinottelevat ja öisin kokoontuvat tähän luolaan varastettua saalistansa syömään. He juovat täällä orjien hien vaahtoavana samppanjana, he kuluttavat köyhien leivän ja muuttavat ihmistyön eläimelliseksi humalaksi. Tämä on ryövärien luola, jonka ovat rakentaneet työn orjat ryöväreillensä. Täällä on ulvovien susien pesä. Täällä valmistetaan yhteiskunnan kurjuus… Täällä kulutetaan ihmisten aivot… Täällä tehdään naiset portoiksi ja miehet huumataan eläimiksi. Kodit syödään täällä köyhiksi, pankit tyhjiksi. Täällä valmistetaan ihmiskurjuus ja pahe… täällä on ihmiskunnan helvetti…"

— "Minä myönnän sinun olevan oikeassa… ainakin osaksi", — keskeytti Harhama myönnytellen.

Kello löi jo kaksitoista. Sydänyö alkoi purkaa pimeistä kätköistänsä yhä hurmaavampia joukkoja. Näyttämölle ilmaantui mustalaiskööri, Hiiden myllyn ainainen "naula", joukko nuoria mustalaistyttöjä, puettuina ohuisiin, loistavanvärisiin pukuihin ja nauhoihin. Ne olivat yön mustia perhoja, kauniita, kuin villi metsän kukka, huolettomia kuin lintu varvulla. Musta tukka kipinöi paljailla hartioilla. Punakirjavien harsojen läpi punottivat kypsät rinnanpäät, kuin marja ahon povella… Huumaus leviää taas näyttämön viereltä yli Hiiden myllyn, kuin rätisevä kulovalkea, vieden kaikki mukaansa. Kaikkialla kiiluvat ahnaat silmät ja kaikuvat hyvä-huudot. Punainen kukkasade nousee näyttämön edustalla ja laskee näyttämölle…

Orkesteri soittaa… Säveleet virtaavat tulisina. Mustalaistytöt laulavat intohimoisia laulujansa. Mustat silmät kiiluvat. Niissä on tulta ja himoa… Valkoiset hampaat loistavat laulaessa… Laulussa helskyy luonnon villi lempi… Hopeahelyt helähtelevät vyötäisillä. Viuluista vuotaa hillitön sävelryöppy. Sen tahdissa tanssivat tytöt villiä mustalaistanssia… Povet lämpenevät tanssiessa… Myllyssä heräävät vietit… Joukon huumaus yltyy.

Perhonen lentelee iloisena Hiiden myllyssä korkealle yleisen huumauksen ja kohinan päällä…

Hyvä!… Hyvä!… Uudestaan! — räjähtää suosionhuuto Hiiden myllyn kaikista sopukoista. Samppanja vuotaa taas virtanaan pöydille… Yölinnut kuhertelevat rohkeampina… Myllärit kantavat viiniä… kukkastytöt juoksevat vikkelinä ja joukkohuumaus sekaantuu yleiseksi kohinaksi.

Luonnon rakkauden voimakas vaahto oli hyrskynyt riutuneiden viettien paloon… Nikitin ärtyy. Inho tupruaa hänessä tulena. Hän rätisee, kuin kuiva kataja:

— "Katso! Koko tuo ulvova joukko kihisee kuin matopesä… He syövät täällä rikki yhteiskunnan perustukset. He syövät pankit ja liikkeet madonreikiä täyteen. Pankit luhistuvat, ja tuhannet jäävät kerjäläisiksi." Ja ojentaen puristetun nyrkkinsä Hiiden myllyyn, jatkoi hän niin, että läheisimmät mässääjät sen kuulivat:

— "Mutta kerran tulee tuomio. Koinsyömät pankit luhistuvat päällenne. Koko se yhteiskuntarakenne, jonka alta te syötte perustuksen, sortuu raunioiksi ja raunioilla kohoaa kurjuus veripunainen lippu kädessä huutamaan teille kostoa ja kirousta."

Kuulijat nauravat, ymmärtämättä puhetta, mutta Harhama tuntee sanojen tunkevan itseensä, kuin katkeran häkäsavun. Hän kysyi jo itseltänsä, millä oikeudella hänkin oikeastansa istui täällä työttömänä, valmistamassa toisille kurjuutta. Hän laski, ett'ei ollut useina viime vuosina tehnyt mitään tuottavaa työtä. Sitä edellisenä aikana oli hän kyllä työllänsä ansainnut leipänsä, mutta viime vuosina oli hän keinotellen elänyt, koonnut toisten kaivamaa kultaa, ja käynyt täällä saalistansa syömässä, kuin kettu luolassansa. Hän oli koonnut aivoihinsa tietoja, mutta niilläkään hän ei ollut ketään hyödyttänyt. "Olen todellakin toukka, joka syön täällä toisten säästöjä ja työtä", — mietti hän. Perhonen palasi myllystä alppimajaan ja lenteli levottomana kynttilän liekin ympärillä.

— "Sinä olet oikeassa", — lausui hän Nikitinille. Se oli kipinä katajikkoon. Nikitin syttyi ilmituleksi:

— "Enemmän kuin oikeassa! Katso, miten ylellisenä uhkuu täällä taide! Mutta ne rapparit, jotka tämän huoneen ovat rakentaneet, asuvat pimeissä kojuissa. Päivän valo on heille ylellisyyttä, puhtaus on korukalua… Miksi koristetaan taiteella ihmiskunnan viemäri, joka huuhtelee lokana, päihtymyksenä ja paheena ihmistyön, ja samalla asuvat sen viemärin rakentajat kojuissa?… Miksi?… Miksi?… Miksi? "

Nikitinin kysymykset: miksi? miksi? tippuivat Harhamaan kuin räystään vesi. Niistä alkoi muodostua oman syyllisyyden-tunteen vesilätäkkö. Nikitinistä tulvasi yhä uutta syytöstä. Hän kohosi Harhaman yli vuotavana räystäänä. Osottaen myllyn taiderappauksia, jatkoi hän:

— "Vertaa yhteiskuntaa tähän Hiiden myllyyn! Kuvittele mielessäsi sen seinien kohoamista! Nälkäiset muurarit muuraavat, seinät kohoavat… Tiilitakka selässä kapuavat rapparit yhä korkeammalle… Ja miksi kapuavat? Siksi että alhaalla seisoo päällysmies, nälkä ruoskana kädessä. Tiedätkö, mitä on nälkä? Et tiedä, et ole kokenut… Tiedätkö kuka punoo sen ruoskan?… Tuo matopesä… nuo toukat. Ne syövät lihan rapparien luista, ne juovat heidän hikensä viinin vaahtona… Ne lypsävät täällä ihmiskunnan utaria… Mutta ne utaret ehtyvät kerran ja silloin on loppu… Hiiden myllyn toukat syövät myllyn permannon altansa, ne syövät perustuksen telineiden alta… Telineet kallistuvat… rapparit siellä seinillä… tuolla, katso… ne sortuvat… yksitellen… laumottain… Toiset kiipeävät heidän sijalleen vikkelinä, kuin oravat, nälkä kuumana kivenä kantapäillä… Viimein avaa Jumala sokean silmät: muurarit huomaavat, että telineet ovat romahtamaisillansa. Herra paljastaa heille siten sen kurjuuden kuilun, jonka nuo elämöitsijät ovat kaivaneet. Sillä herättää Hän heissä henkiin vihan, joka leimahtaa puhdistavana tulena… Koston huuto kuuluu silloin idästä länteen. Rapparit jättävät työnsä ja syöksyvät tuohon matopesään aseet kädessä… kirous huulilla… Tahdotko odottaa sen päivän sarastusta tässä Sodoman ja Gomorran paheenpesässä?"

Nikitin puhui semmoisella kiihkolla, että Harhama tunsi joka sanan viiltävän itseään, kuin hiotun veitsen terän. Hän oli jo näkevinänsä kuihtuneita, punapaitaisia rappareita kiipeilevän Hiiden myllyn seinillä, ylhäällä, missä taide ylellisimpänä uhkuu. Hän oli huomaavinansa telineiden kallistuvan ja oli kuulevinansa sydäntä vihlovan koston- ja avunhuudon… Perhonen lenteli tarkkaavana ja levottomana hänen päänsä ympärillä…

— "Niin, sinä olet oikeassa", — myönteli hän taas hajanaisena, hermot sotkuisina säikeinä. Olemuksensa ainainen savu, mietintä, suitsusi jo jokaisesta huokosesta. Se alkoi häntä läkähdyttää.

— "Oikeassa!… Oikeassa!…" — huokasi Nikitin.

Ja hän puhui edelleen, kuin aatteensa tulineulojen kärillä tanssien. Silmissä paloi kiihkon tuli, sanat sinkoilivat terävinä vasamina. Harhama tunsi joskus niiden viiltävän olemustansa, kuin hiotun veitsenterän.

Mutta Hiiden mylly on täydessä käynnissä. Huumaus, pukujen kohina, puhelun solina, soitto ja laulu sekaantuvat yhdeksi ainoaksi päihdyttäväksi virraksi, jossa jalokivet palavat kirkkaina, silmät hehkuvat hiilinä. Pienistä alppimajoista ja yksityishuoneista kuuluu yksityisten parien, tai seurojen kuhertelua. Yölinnut valitsevat saalistansa. Kiihottuminen on hävittänyt kaiken kursastelun. Kaikki kulkee joukkohuumauksen voimakkaan virran vallassa. Viini vaahtoaa, miehet käyvät hillittömiksi ja naiset lähenteleviksi… Kaikki lähestyy öistä loppua. Vietit odottavat nälkäisinä ateria aikaansa… Perhonen istahtaa alppimajan akkunalle ja katselee levollisena myllyssä hehkuvaa paloa…

Mutta entistä miettivämpänä istuu Harhama, keskeyttäen joskus Nikitinin fanaattista puhetta myönnytyksillä:

— "Niin… niin! Kyllä, kyllä…"

* * * * *

Nyt ilmaantuu näyttämölle loistava joukko nuoria tyttöjä. He näyttävät aivan alastomilta: puku on silmänlumetta. Näkymättömän hienot harsot, ainoat pukimet, hulmahtelevat salaperäisessä valaistuksessa silloin tällöin, kuin kepeät varjot. Notkeat jalat tekevät sulavia liikkeitä… Hartiat loistavat… rinnat hehkuvat lämpöä… Elämä kukkii ihossa, nuoruuden voima nisissä… Myllyssä nousi rajusäänä hyvä huutojen myrsky, kun tämä lumoava joukko helähti näyttämölle.

— Hyvä!… Hyvä! — kuului hurmaava huuto permannolta.

— Hyvä!… Hyvä! — vastasi riemuisa kaiku yksityishuoneista ja alppimajoista.

— Hyvä! hyvä! — kieri huuto kaikkialla. Ja taas nousee myllyssä loistava kukkapilvi ja laskee sateena näyttämölle. Orkesteri soittaa. Alastomat neidot tanssivat verkalleen, hitain liikkein. Ihmissulo mairittelee ihmishimoa… Neito hohtaa kukkana miehen edessä.

— "Hyvä!… Hyvä!" — kohisee myllyssä lakkaamatta. Silmät palavat kilpaa jalokivien kanssa. Joukkohuumaus ryöppyää korkealle, kuin meren maininki. Nikitinin kasvot vääntyvät tuskasta. — Perhonen lentelee iloissaan…

Elämä vyöryy virtana. Pinnalle poreilevat uudet koreat kuplat…

Näyttämölle syöksyy sen upeasta, maalatusta metsästä joukko enkeleiksi puettuja pikku tyttöjä, punaiset tulpaanit kädessä. He jakavat kukkansa tanssijoille, antaen tulpaanin kullekin. Itse lymyävät he puiden väliin. Naiset alkavat tanssia vilkkaammin. Notkeat jalat tekevät yhä sulavampia liikkeitä. Ihmiskauneus kutoo verkkoa, nuoruus punoo ansojansa… Hyvä-huudot kiihtyvät myrskystä rajusääksi. Joukkohuumaus on jo meren myrskyä…

Uusi kukka pulpahtaa öisen virran pinnalle: Amoriksi puettu tyttö liitelee ylhäältä näyttämölle, povi paljaana, ujous ainoana pukuna… Maasta nousee ihana lähde… Amor istahtaa sen korvalle, lemmennuolet vyöllä ja pivossa joutsi…

Kaikki odottavat kipinä kädessä. Viulut soivat. Enkeleiksi puetut tyttöset laulavat rakkauden ylistystä. Näkymättömiin harsoihin puetut naiset tanssivat Amorin ympärillä… Se on öisen rakkauden tanssia… öisen lemmen kutsua. Notkeat vartalot liikkuvat sulavina, kaartuen kuin kauniit käärmeet… Paljas jalka koukistun luontevasti… harsot heilahtelevat heikkoina varjoina… Amor ampuu nuoliansa…

Huumaus nousee myllyssä… Väki istuu jo kuin tulipuikoilla… Tanssi jatkuu… Neidot lämpenevät… Valkeat rinnat punehtuvat… Hipeä hivelee silmiä… katse polttaa…

Nyt on jo pilli naisen kädessä… Nainen soittaa mieheen sidottuna… mies tanssii naisen orjana… Sama säije sitoo molemmat… Näkymättömät ovat tunteiden paulat… Hienoina säikeinä juoksevat niiden rihmat… Niiden solmut syntyvät käsin solmiamatta…

Viettejä ei käsin keritä…

Koko Hiiden mylly hehkuu jo palavana hiiloksena… sen hiilinä kiiluvat ahnaat silmät. Kaikki on tähdätty näyttämölle. Kaikki on valmista syöksymään sinne, kuin nälkäinen peto saaliiseensa… Kaikki jännittyy, syttyy kuin taula ja hehkuu, kuin hiili…

Näyttämö alkaa pimetä, laulu hiljenee… Kuuluu metsätorven soitto… sitten iloinen nauru. Neidot pysäyttävät tanssinsa ja kuuntelevat tarkkaavina… Posket hehkuvat lämpiminä, rinnat kohoavat huo'unnasta… Notkea ruumis värähtelee tiedosta … odotuksesta… Mylly hehkuu hiiloksena…

Joukkohuumaus on ylimmillään, se vie kaikki mukanaan, se kaataa kaikki…

Kuuluu toinen metsätorven soitto. Puiden lomista syöksyvät nuoret metsästäjät neitoja ryöstämään. Tytöt huudahtavat ilosta ja pelosta… He pakenevat arkoina, karkeloiden, puiden sekaan… Metsästäjät syöksyvät jälestä, torviinsa puhallellen…

Se oli lemmen metsästystä… Saalis juoksi paulana edellä…

Nyt räjähtää Hiiden myllyssä. Nousee hyvä-huutojen myrsky. Kaikki ovat syöksymäisillänsä pakenevien saaliiden jälkeen. Kukkia sataa, soitto ja huudot ovat halaista huoneen. Intohimoisina lähentelevät naiset kuumekylvyssä kiemurtelevia miehiä; miehet ovat rajattoman rohkeita … Samppanja vaahtoaa, myllärit juoksevat ja yölinnut korjaavat runsasta saalista… Perhonen istuu Harhaman olalla häntä tarkastellen…

* * * * *

Harhamalle tämä ei ollut uutta. Hän oli sen kaiken nähnyt ja elänyt. Hän oli siihen äskettäin kyllästynyt ja nyt se tympäisi häntä. Hän muisteli taas uneksittua kotiliettä, jonka valkeaa hoitaisi puhdas vaimo. Hän istuisi sen ääressä ja tekisi työtä vaimonsa hyväksi. Kiitollinen vaimo karkottaisi huolet hänen mielestään, lakaiseisi huoneesta työn tomut ja huokuisi kotiin sitä, mikä on puhdasta ja jaloa. Sitten muisti hän taas, kuinka uneksittu liesi oli nyt jäänyt kylmille, pilkkeet pankolle, kuinka kaikki oli tapahtunut nopeasti ja kuinka kaikki oli edeltäpäin ennustettua. Mikä tarkotus oli nyt hänen elämällänsä? Se kysymys iski nyt hänen humiseviin aivoihinsa, kuin salama. Hän huomasi nyt istuvansa valmistamassa toisille kurjuutta, työttömänä, tarpeettomana. Nikitinin intohimoiset puheet polttivat häntä. Hänen olemuksensa perukatkin olivat täynnä niiden puheiden sanoja, kuin teräviä puukkoja.

— "Tämä on inhottavaa", — pääsi häneltä vaistomaisesti.

Perhonen lennähti hänen olaltansa pois ja istahti kiukuissaan palavan kynttilän liekinpäähän.

— "Niin!" — vastasi Nikitin. — "Tämä on jumalatonta. Ihmiset on huumattu viinillä ja porttojen höyryävällä lihalla perkeleen palvelijoiksi. He ovat nyt valmiit alkamaan paheen ja synnin uhrijuhlan. Kun yksitellen huumaaminen ei vaikuta ja tulee kalliiksi, on laitettu joukkohuumaus, perustettu tehtaita sitä varten. Mitä ovat tämän rinnalla pakanuus ja ooppiumi? Härkätaistelut ovat tämän rinnalla siveellisiä, inhimillisempiä, sillä täällä on tehty ihmisestä rikokseen kiihotettava elukka, naisesta portto, joka tanssimalla kutoo verkkoansa… Täällä poltetaan ihmisten aivot tuhaksi… Katso tuota joukkoa, noita ihmisiä!… Niiden aivot ovat jo palanutta, työhön kykenemätöntä tuhkaa… poroa… kuonaa… Niiden päät palavat hartioilla kuin tulipallot… Katso!"

Harhaman järkkyneeseen hermostoon oli tarttunut Nikitinin kiihko, kuin tauti. Hänestä näytti todellakin, että Hiiden mylly oli täynnä palavia, kuleksivia, tai paikoillaan loistavia suitsuavia tai savuavia palloja, joista hurjistuneet silmät loistivat tulisina hiilinä. Joukkohuumaus lainehti edelleenkin, yltyneenä, rajuna, vietit raivostuivat siitä tiedosta, että eivät olleet saaneet vielä tyydytystä… Niiden nälkä oli herätetty saaliilla, kuin pedon verenhimo verenhajulla…

Mutta ajatuksien rihman katkaisi uusi numero: Näyttämöllä, joka oli miltei aivan pimeä, lauloi taas uusi, alaston naiskööri Noidan laulua. Laulun välissä kuului hääviulujen soitto ja laulua vastaava morsiussaatto, häät, kalmantanssit ja muut kulkivat himmeinä kuvaelmina taustalla. Se oli äskeisten tapauksien ja ennustusten salaisesta pohjasakasta nouseva kupla, joka toi mieleen hajonneiden toiveiden kylmää sumua.

Mutta samassa avautui alppimajan ovi, joka johti Hiiden myllyn sivuhuoneisiin. Siellä oli eräs seurue pannut toimeen todellisen mustalaistyttöjen metsästyksen. Tytöt pakenivat näön vuoksi, arkaillen muka. Eräs heistä syöksähti Harhaman pikku majaan, suoraan Harhaman syliin. Tämä säpsähti, tunsi tytön ja huudahti:

— "No… Sonja!"

— "Parooni Geldners ahdistaa!" — huudahti avorintainen, kaunis mustalaistyttö, lisäten: "Kah!… Tekö se… herra Harhama!"

Se oli yllätys Harhamalle ja Nikitinille. Parooni Geldners Hiiden myllyssä! Hän, joka on yhteiskunnan tukeita, loistava valtiomies ja kirjoittanut tunnetun teoksen kirkon opin puolustukseksi, asettaen sen opin kaiken realisen oikean perustaksi! Hän mustalaistyttöjä metsästämässä! Mutta sekä Nikitin että Harhama vaikenivat.

— "Antakaa kun katson kättänne, herra Harhama", — puheli mustalaistyttö, joka tunsi Harhaman. Ja lupaa odottamatta istahti hän Harhaman viereen, vetäisi hänen kätensä helmaansa ja ennusti:

— "No, kohta tulevat häät."

Harhama naurahti kuivasti ja yrittäen vetäistä kätensä pois tytöltä, lausui:

— "Jo nyt, Sonja, tuli ennustuksesi liika myöhään. Häitä ei tule."

— "Minun ennustukseni ei koskaan valehtele", — väitti tyttö. — "Pankaapas kultaraha kämmenellenne, niin katson uudestaan… Parooni Geldners antaa aina kultarahoja", — lopetti hän merkitsevästi.

Noidan laulu jatkui näyttämöllä ja Harhama kiintyi taas ennustuksiin. Hän antoi tytölle kultarahan ja tämä ennustaa edelleen:

— "Varokaa valkeaa naista, jolla on musta tukka ja luoma rinnassa!"

Harhamaa oudostutti tämän ennustuksen ja pohjalaisnoidan ennustuksen yhtäläisyys. Hänessä virisi taas taikauskonsa ainainen virvatuli. Hän ei ajatellut että tämä ennustus mustatukkaisesta naisesta oli nykyään yhteinen kaikille mustalais-ennustajille. Se oli otettu juuri vanhasta mustalaisesta Noidan laulusta ja tullut muotiennustukseksi. Uteliaana kysyi hän mustalaistytöltä:

— "Entä ne häät?"

— "Ne tulevat myös", — vastasi tyttö. — "Tuossa yhtyy kaksi viivaa… mutta eroavat heti", — jatkaa hän osottaen Harhaman kämmenessä viivoja. Samassa lauloi kööri näyttämöllä:

"Kun vielä häissäsi viulut soivat jo lähtee sulhosi toisen luo. Ja musta multa sen muistot peittää. Hän kalman kullaksi sinut heittää; ei palaa luoksesi milloinkaan."

Ja näyttämöllä näkyi vastaava kuvaelma viulunsoittajinensa, hämmästyneine morsiusneitoinensa ja epätoivoisine morsiaminensa. Mustalaistyttö jatkoi ennustustaan mustatukkaisesta, valkeasta naisesta, joka asuu koivumetsän takana valkeassa talossa. "Hän tuottaa onnettomuutta… varokaa häntä!" — lopetti tyttö. Näyttämöllä lauloi kööri:

"Vaan nainen valkea, mustatukka se turman teille sulhosi vie: käs'raudat raa'at sormuksi tuopi ja häpeänmaljan ilkkuen juopi. Niin noidat lempivät. Hah-hah-haa!"

Harhama oli niin kiintynyt ennustukseen, että ei huomannut Hiiden myllyn kohinaa, eikä Nikitinin läsnäoloa. Näyttämöllä kulki kuvaelma kalmantanssinensa, noitinensa. Morsiustytöt toivat mustia kalmankukkia. Laitettiin niitä toisia häitä… Jo tuotiin ruumisliinoja. Harhama seurasi kiihkoisasti kuvaelmaa… Nikitin oli huomannut perhosen, joka näytti istuvan kynttilän liekin päässä, eikä palanut. Perkele! ajatteli hän ensin, mutta huomasi sitten perhosen olevan näköhäiriön. Vihdoin loppui Noidan laulun kuvaelma ja laulu. Näyttämöllä kumahti kirkonkello. Perhonen hävisi kynttilän lieskasta… Mustalaistyttö pyysi ennustuspalkkiota.

— "Ennustit väärin… häitä ei tule", — naurahti Harhama.

Mutta tyttö oli varustautunut ja tiesi mitä ennustaa.

— "Teillähän on jo sormus sormessa!"— huomautti hän voitonvarmana.

Nyt vasta muisti Harhama sormuksensa. Hän vetäisi sen sormestansa ja antoi mustalaistytölle lausuen:

— "Ota sinä se… valehtelemisestasi!"

Tytön mieli läikähti ilosta, kun kulta kiilsi sormessa. Hän ihaili sitä, kuin villi metsän lintu höyheniensä väriloistetta.

— "Kiitos… kiitos!" — riemuitsi hän. — "Tahdotteko, niin tanssin teille tarantellan… minun tarantellani on… oh!… Ei kukaan osaa niin notkeasti ja kauniisti tanssia…"

Ja lupaa odottamatta tanssi hän hurjan mustalaistanssin ja istahti sen loputtua Harhaman vierelle, hengästyneenä, silmissä luonnon rakkauden villi tuli. Hän oli houkutteleva kuin marja ja tuoksui, kuin kukka. Ajatuksissansa, tomuksi hajonneena, tarttui Harhama hänen käteensä, puristi sitä ystävällisesti, juuri kuin jäähyväisiksi… muistoksi ja virkkoi surullisena:

— "Sinun elämäsi, Sonja, on ainaista tanssia."

Miten lienee Harhaman kädenpuristus ja äänenvärähdys vaikuttanut tyttöön, sitä ei tyttö itse tajunnut… Mutta hänen mielensä sopukoista sukelsi esille nuoren mustalaisen kuva, metsän vapaus, mustalaispojan syli… Häilähti yö vapaan mustalaisen uskollisella povella… Hän mietti hetken… kaksi… kolme. Kyynel herahti mustalle silmäripselle… sielun salainen kieli oli värähtänyt… Suru läikähti silloin tytön sydämessä ja hän lausui haaveillen, murheellisena:

— "Niin… tanssia… elämä on tanssia… tarantellaa… Elämä on tulikuumilla neulankärillä tanssimista."

Hän vuorostaan näppäsi niillä sanoilla säveleen Harhaman sielun kielistä… kosketti niistä arinta kieltä, sitä, joka oli ainiaan vireeseen vedetty…

— "Niin, elämä on tarantellaa… neulankärillä… Mene, Sonja, tanssi tarantellasi loppuun", — kehotti Harhama murheellisena, ajatuksissansa.

Tyttö hävisi, sormus sormessa, kuin lintu saalis nokassa. Harhama tunsi nyt inhoa kaikkea sitä kohtaan, mitä oli tähän saakka elämässä ollut. Se mennyt nousi hänelle kurkkuun, kuin katkera pala. Hänessä heräsi halu heittää kaikki, kuten oli juuri heittänyt sormuksensa. Hän kertoi Nikitinille lyhyesti viime päivien odottamattomat tapaukset ja sanoi nyt seisovansa tiettömän aavikon keskellä, ilman elämäntarkotusta, alla menneisyyden porot ja tuuli tienviittana. Nikitin kuunteli häntä osanotolla innostuneena ja lausui sitten:

— "Sanot olevasi ilman elämäntarkotusta. Minä osotan sen sinulle: Hävitä tämä Hiiden mylly… tämä synnin rapasauna!"

Harhama katsahti häneen kysyvästi. Nikitin jatkoi:

— "Älä hämmästy! Ymmärrä minua oikein! Tule mukaani, tule avukseni! Kutsukaamme avuksemme ne kurjat, joiden työn joutilaat muuttavat täällä eläimelliseksi humalaksi ja hekkumaksi. Menemme sitten köyhyyden pesiin, joihin vuotaa täällä valmistettu kurjuuden ja paheen visma, kylmä visma ja saarnaamme: 'Lakatkaa hulluina raatamasta Hiiden myllyn väelle. Lakatkaa! Silloin häviää mylly ja te itse saatte nauttia työnne hedelmät!' Köyhät uskovat meitä… ne seuraavat meitä. Me kokoamme ne kaikki yhteen ja silloin jäävät tämän myllyn laarit tyhjiksi ja yölepakot poistuvat sen pimeistä sopukoista nälkäisinä. Näin toteutamme me Jumalan tahdon maan päällä ja Hän on meidän apunamme, meidän käsivartenamme. Hän avaa kurjien silmät näkemään ja me olemme aseina Hänen kädessään."

Harhamassa otti kaikki tulta, kuin poudan kuivaama katajikko, kuten aina käy elämän käännekohdissa. Hän seisoi ihmiselämän vuodenaikojen vaihteessa: Kesä oli kantanut karvaat hedelmät ja syksy saapui koleana, harmaana, tyhjä sänki pelloilla ja mätänevä luoko päivän entisillä kisakentillä. Semmoisina hetkinä muistuvat mieleen kesän työt, erehdykset ja toiveet… Harhama sovitteli Nikitinin sanoihin omia näkemiänsä, oman elämänsä rihmoja. Hän itse oli nuoruudessaan kokenut työväen kovaa kohtaloa. Silloin muisti hän aina katkeruudella ajatelleensa parempiosaisia. Mutta miehuutensa ikään päästyä oli hän luonut itsellensä paremmat olot. Sitten oli hän "mennyt eteenpäin", oli koonnut rikkautta ja ajoittain kokonansa unohtanut niiden kohtalon, jotka jäivät hänestä jälelle; tai oli hän kiemurrellut sisällisen tuskansa lieskassa. Kerran kumminkin oli hänen mieltänsä järkyttänyt eräs kurjuuden kuva, jonka hän sattumalta näki: Kolme lapsi-ijässä olevaa tyttöstä, jotka hän tapasi puiston penkillä. Avoimesti olivat tytöt hänelle kertoneet odottavansa virastoista siihen aikaan pääseviä virkamiehiä, ansaitaksensa heiltä lapsimaisilla ruumiillaan leipää omaisillensa. Tämän johdosta oli hän alkanut ajatella yhteiskunnallisia epäkohtia ja tutkia sosialismia. Mutta pian oli hän taas unohtanut pienet portot ja hänen sosialistiset tutkimuksensa muodostuivat pelkäksi tieteelliseksi harrastukseksi, jolla ei ollut mitään tarkotusta hänen oman itsensä ulkopuolella. Hän eli siihen aikaan semmoisessa piirissä, jossa harvemmin tullaan välittömään yhteyteen äärimäisen kurjuuden kanssa, ja koko hänen sosialistinen harrastuksensa laimeni, sammui. Se oli ollut kukka, jota hän aikansa vaali, aikansa kuluksi ja akkunansa koristukseksi…

Sen kaiken muisti hän nyt hetkessä.

Nyt oli Nikitinin kiihkoisa puhe järkyttänyt hänen kiihtyneen hermostonsa, heittänyt kipunan syyllisyyden tunteen puolikuivaan kuloon. Hän teki tiliä omasta elämästänsä ihmiskurjuuden edessä ja astui itse syyttämään itseänsä, tosin vasta arastellen. Mutta sitä mukaa kun Nikitinin puhe jatkui ja hän tunsi nykyisen elämän tyhjyyden, kun syyllisyydentunne virtasi hänen sieluunsa, sekä Hiiden myllyn huumaus alkoi häntä tympäistä ja läkähdyttää, varmistui hän ja tuomitsi itseänsä yhä rohkeammin. Hiiden mylly alkoi hänelle näyttäytyä siinä valossa, missä Nikitin oli sen äsken kuvannut. Se joukkohuumaus, jota siellä valmistettiin tehdasmaisesti, etsien yhä vaikuttavimpia aistien kiihotuskeinoja, tunki hänen sieramiinsa mutaisten soiden kylmänä sumuna, josta syntyvät ruttotaudit, ihmiskunnan joukko kuolemat. Hän muisti, kuinka tämä joukkohuumaus oli häntäkin vienyt mukanansa pehmeisiin pumpuleihin käärittynä, huumannut valtavuudellansa ja keinutellut mainingeillaan. Yleinen ekstaasi oli tartunnan tavoin temmannut hänetkin niin usein mukanaan, kuin myrsky kulovalkean. Hän oli ajatellut: kun eivät muutkaan kursaile, miksi minä istuisin tyhjin suin ja päästäisin saaliin toisen ansaan.

— "Semmoista se on ollut minun elämäni täällä", — huokasi Harhama tätä muistellen.

Mutta Hiiden mylly jatkaa käyntiänsä. Kuuluu viulun soitto. Näyttämöä valaisee nyt puolihämärä, punainen valo. Perhona helähtää sinne nainen, nuori ja hurmaavan kaunis, pukuna luonnon paljaat pukimet… Hän on ihmiskukka, kaunis kuin huilun sävel…

Näyttämön kelmeä, punainen valaistus on hienoa valo-utua. Sen puolipimeässä ei erota silmä muuta, kuin ruumiin notkeat piirteet, pehmeät varjot ja sulavat liikkeet.

Alkaa näytös: nainen tanssii kaunista tarantellaa, sulavana kuin käärme… Valkea polvi taittuu notkeana… Hajanainen tukka hulmahtelee… Solea vartalo taipuu matona… Iho tuoksuu, povi punehtuu… Huilun sävel sulaa tytöksi, tyttö huilun säveleksi… Molemmat ovat suloa… varjoa… lumetta. Ne ovat nälkäisten viettien ihanaa unta…

Valo muuttuu kelmeäksi, keltaiseksi… viheriäksi… siniseksi… Väri seuraa väriä… Tanssi kiihtyy… Vietit nälkiytyvät… uni muuttuu armaammaksi… Huilu soittaa lemmen säveltä… tyttö tanssii hemmen kukkana… varjona… hääyön unelmana… Hän tuoksuu naisena … kukkii viattomuutena … hehkuu morsiamena… Hän viekottelee suudelmana…

Mutta Hiiden myllyssä hehkuu tulena kaikille tuttu salaisuus: Naisen huulta ei ole vielä suudelma liannut… Hän on tullut äidin käsistä… hän tanssii ensi-iltaansa … edessä yön tuntemattomat tarinat… kylmä kuu vartijana.

Huilu soi… tyttö tanssii naisen rajalla. Entinen elämä on hälle puhdasta suloa… se odotettava ihanaa hämyä…

Jo istuvat miehet suut auki jännityksestä… Tanssi kiihtyy ja huumaus nousee… Tyttö hengästyy tanssista… Miehet aistivat hänen henkäyksiänsä… Se hivelee heidän poskiansa, hyväilee ihoa… He riutuvat ja heikkonevat. Tytön silkkihieno tukka hipoo muka heidän huuliansa… kaulaansa… hänen ihonsa tuoksu tunkee aisteihin huilun säveleen säestämänä…

Ei kuulu hisahdustakaan… Kaikki on jännitettynä. Kaikki muut sielun kyvyt ovat sammuneet, riutuneet kuin itikan laulu… Se yksi ainoa palaa ja vallitsee. Perhonen lepertelee iloisena myllyn hiljaisuudessa, korkealla…

Huilu soi yhä ihanammin… tyttö hengittää lämpimämmin… Sävel suutelee säveltä… vietti viettiä… Joukkohuumaus on ylimmillään, myllyväki hiiloksena… Hiljaa etenee huilun soitto, näyttämön valaistus käy yhä kelmeämmäksi… se pimenee aivan… Himmeässä valossa vilahtelee notkea ruumis… helähtää kukkana, liitelee kuin varjo. Povi lämpenee… iho tuoksuaa… kiehtovammin… huumaavammin… Jännitys lisääntyy, huumaus nousee höyrynä… Vietti vartoo neulankärellä…

Jo pimenee näyttämö pimeämmäksi… nainen häviää puiden lomiin, tanssien, haihtuen, kuin varjo ja unelma… Myllyssä nousee silloin hillitön ihastuksen huuto ja loistava kukkasade. Kaikki ovat valmiit syöksymään häviävän varjon jälestä… Kaikki kiemurtelevat kuin nälkäinen peto paulassa, vietti kahleena, ihminen otuksena. Nainen syöksyisi koskena miesten syliin, mies petona naisen kimppuun… He vavahtelevat itseänsä hillitessään… Perhonen palaa alppimajaan ja istahtaa Harhaman olalle…

Mutta Harhama ja Nikitin katsovat toinen toistansa silmiin, hämmästyneinä, sanattomina. Ei Nikitinkään ollut kiihkoillessaan kuvaillut joukkohuumauksen voimaa niin valtaavaksi.

— "Näetkö? Näetkö, mikä aistikylpy? Huomaatko kuinka ihmiset kylpevät oman lihansa höyryssä?" — kysyi hän vihdoin Harhamalta voitonilolla.

— "Sinä olet oikeassa, tämä on ilkeää unta", — myönsi Harhama.

* * * * *

Taas soittaa orkesteri alkusoiton ja nyt seuraa illan loistonumero, oikea uutuus. Yleisö oli joskus kyllästynyt Hiiden myllyn antimiin ja asianomaisilla regissööreillä oli täysi työ keksiessään joka illaksi jotain uutta. Äärimäisyyksiin tottuneen yleisön janoa ei joskus tyydyttänyt mikään. Kaikki tuntui siitä silloin vanhalta, nähdyltä. Mutta nyt oli valmistettu jotain semmoista, jota ei koskaan vielä oltu nähty Hiiden myllyssä. Se oli illan "naula". Siitä oli ilmotettu kerskuen ja siksi oli mylly tavallista täydempi tänään.

Uuden numeron nimi oli "Nälkä". Kaikki odottavat nyt sen alkua jännittyneinä, kuin joutset.

Jo kohoaakin esirippu verkalleen ja sen takaa avautuu inhimillisen kurjuuden kuva: Näyttämö kuvaa kurjaa kojua, jossa nälkään kuoleva perhe taistelee kuoleman viikatteenterällä. Valoa pääsee rakennuksen alaiseen hökkeliin yhdestä ainoasta kapeasta akkuna-aukosta, joka irvistää katurajasta. Sen särkyneiden ruutujen reijät ovat olilla tukitut. Akkunan raoista puhaltaa kojuun keinotekoinen pakkasenviima, joka tuntuu yli Hiiden myllyn. Akkunalla on lunta ja väli katossa riippuu likaisia jääpuikkoja.

Huoneen perällä on paljas puuvuode, sillä viruu sairas mies, likaisiin mattorisoihin käärittynä, laiha, kuin irvistelevä luuranko. Lattialla, ruumeniksi kuluneilla olilla makaa kaksi sairasta, nälkäistä lasta. Toiset neljä lasta seisovat äitinsä ympärillä, kalpeina, kurjuuden elottomina kukkina. Äiti imettää kahta rintalasta, kaksoisia. Sekä äiti, että pienoset ovat nälkään kuolevan kuvia. Sininen nahka peittää poskiluita, sormet ovat luupuikkoja, silmät, kuin elottomat kuopat. Pukuina heillä on risoja, joiden rei'istä näkyvät paljaat ruumiinosat… lasten surkastuneet siitinelimet…

Kaksoisrintalapset imevät äidin rintoja, tyhjiä nahkapusseja. Mutta ei heru niistä maito. Ne ovat jo aikoja ehtyneet… Lapset alkavat parkua kiemurrellen nälän kourissa… Mies korahtaa silloin vuoteellansa, kuin kuoleva teuras. Sairaat lapset nostavat voimattomina päitänsä ja alkavat nyyhkyttää… Äiti koettaa viihdyttää rintalapsiansa raviten niitä suudelmilla… Ne ovat ainoat mitä hän voi antaa…

Huumautunut Hiiden myllyn väki katsoo näytelmää mielet pinteessä. "Kerrankin jotain 'uutta!'" — virkahtavat rutineeratuimmat. Hiljaisuus jatkuu jännitettynä rihmana. Kaikki odottavat suut auki, mielet viritettyinä… Lapset katsovat rukoilevina äitinsä silmiin ja pyytävät valittavalla äänellä:

— "Äiti… leipää!"

Pyyntö oli kuin vihlova valitus. Siinä kuvaantui todellisuus niin järkyttävänä, että Hiiden myllyssä puhkesi pienille nälkätaiteilijoille osotettu ihastuksenhuuto niiden korkean taiteen kunniaksi. Kun se hiljeni, silitti äiti lapsiensa tukkaa. Kyyneleet kierivät karpaloina lihattomilla poskilla ja hän puheli lohdutellen:

— "Ei äidillä ole leipää… Juo, lapseni, vettä… juo, kukkani… niin virkistyt."

Äidin sanat tunkivat Harhaman sieluun. Ne juoksentelivat siellä kuin vikisevät, ilkeät hiiret, saaden joka solun kouristumaan inhosta, kauhusta ja tuskasta. Äidin äänessä oli värisyttävä tuska, sanat olivat niin vihlovan hienot, niin pöyristyttävän luonnolliset. Myllyväki uppoaa ihastuksensa aaltoihin… Se on nähnyt taiteen pulpahtavan niin luonnollisena, todellisena, kuin kukan nupustansa…

Murhenäytelmä jatkuu:

Äiti kuivaa huivin nurkalla sumeat silmänsä ja tarjoaa taas tyhjiä rintojansa nälkäisille rintalapsille. Nämä hylkäävät ne suustansa parkuen. Ihmiset jännittyvät odotuksesta… Harhaman sielussa juoksentelevat inhottavina hiirinä syyllisyydentunteen kipinät… Perhonen muuttelee levottomana hänen yhdeltä olkapäältään toiselle…

Kaksi lapsista on sillä välin hiipinyt vesisaavin luo, oven suuhun. He särkevät jään veden päältä. Toinen juo vettä, toinen ottaa jääpalan ja alkaa sitä imeksiä… Harhama tuntee puukonterän vääntyvän rinnassansa. Hän muistaa oman nuoruutensa, köyhyytensä ja myöhemmät elostelunsa… Hän kuulee korvissansa Nikitinin äskeisten kiihkoisten puheiden sorinan, kuin avunhuudon, näkee äskeisen mässäyksen ja joukkohuumauksen ja läkähtyy oma menneisyytensä inhottavana palana kurkussa…

Mutta Hiiden myllyssä odottavat kaikki jännitettyinä.

Silloin parahtaa sydäntä vihlova huuto: Kuusi nälkäistä lasta katsovat rukoilevina äitinsä kyyneleisiin silmiin ja huutavat:

— "Leipää!"

Se huuto viiltää kuin veitsi, se tunkee kuin neula Harhaman läpi. Se leikkaa poikki jännittymän, päästää vireen valloillensa. Kaikki vavahtavat sitä kuulleessaan.

Leipää! — kaivautuu haikea valitus Hiiden myllyn kaikkiin sopukoihin.

Leipää! — kiertelee huuto kaikissa sopissa ja kuhertelevien seurueiden pesissä. Leipää!… Leipää! — valittaa kaiku Hiiden myllyn seinistä… Myllyssä räjähtävät voimakkaat suosionosotukset… Esirippu laskee… Väki nauraa… ulvoo… kaiku valittelee: Leipää!… leipää!… leipää!…

Harhama ei ollut huomannut, että Nikitin oli poistunut. Nyt palasi hän yhtenä väristyksenä. Käsillänsä huitoen kertoi hän esiripun kohotessa tunteneensa nälkäisen työmiesperheen samaksi, josta hän oli juuri puhunut. Hän oli tiedustellut nyt asiaa ja saanut kuulla, että kun heräsi ajatus "Nälkä"-kuvaelman antamisesta, päätettiin etsiä esiytyvät henkilöt todellisuudesta. Tänä aamuna oli sitten löydetty nälkäinen perhe tuotu Hiiden myllyyn ja, että vaikutus olisi aivan todellinen ja vaikuttava, ei perheelle oltu annettu tänäänkään ruokaa. Sen jälkeen, kun Nikitin oli perhettä auttanut, oli vaimo synnyttänyt kaksoset ja perhe joutunut tauteihin ja taas nälkäkuoleman teräviin hampaisiin.

Kertomus tuprusi Nikitinistä, kuin tuli kuivuneesta katajapensaasta. Hän lopetti sen ryöppyävällä tuomiolla:

— "Mitä ovat roomalaisten veriset näytelmät aikamme tämmöisen raakuuden rinnalla! He viskasivat naisia petojen revittäviksi, jotka silmänräpäyksessä tekivät lopun uhrista. Täällä viskataan naiset näyttämölle ärsyttämään omalla ruumiillansa kimppuunsa ihmispedot, jotka askel askeleelta tappavat heissä ihmisen, valmistavat heistä ihmiskunnan hylkiöitä, perkkeitä… porttoja… Mitä ovat roomalaisten veriset näytelmät sen rinnalla, mitä meidän ajalla tapahtuu: Ihmiset nauttivat Hiiden myllyssä työmiesten nälästä … kuuletko: nälästä … ja nälkään kuolevien perheiden kuolinkamppailusta. Katso, Harhama: Teatterimme, joissa näytellään kansan elämää, sen kärsimyksiä ja nälkää, ovat vaan äskeisen näytelmän toisia muotoja. Yhteiskunnan ryövärit riistävät työntekijän työn hedelmät ja polkevat sen perheen kurjuuteen… nälkäkuolemaan… tauteihin… Ryöstämillänsä rahoilla palkkaavat he näyttelijät jälittelemään ryöstetyn perheen kärsimyksiä … tuskia, kuolinkamppailuja… nälkää… nälkää, sanon niin! He kokoontuvat loistaviin teattereihin, nauttimaan niiden murhenäytelmien jälittelyistä, joita samaan aikaan eletään todellisuudessa lukemattomissa kurjuuden kodeissa. He nauttivat riistämiensä nälästä … He valmistavat toisille kurjuutta, nauttiaksensa siitä joutilaan aikansa kuluksi… teattereissa… Hiiden myllyssä… Kun nälkään kuolevat lapset huutavat leipää, huutavat heidän vanhempiensa hiestä elävät joutilaat ihastuksesta loistavissa teattereissa, nauttien sen huudon jälittelystä. Sano, eivätkö nuo ihmiset ole petoja, jotka nauttivat uhrinsa kuolintuskista!"

Nikitin aivan kuin kiskoi sanoillansa ulos Harhaman sisälmyksiä, korventeli niitä tulisella raudalla. Palaman käryistä nousi savupilvinä kauhunkuvat: nälkä, taudit, kurjuus. Pitkäaikainen kiihtymys, öinen väsymys, huumaus ja äskeiset mielenliikutukset olivat tehneet Harhaman hermoston heikoksi, araksi. Jokainen Nikitinin loihtima hirmukuva suureni siinä, synkkeni, ja toinen vyöryi toisen, mustemman tieltä. Hänen edessänsä loisti juhlapukuinen teatteriyleisö katselemassa näytelmää "Nälkämailla", Hän näki sen nautti van ihmiskurjuuden jälittelystä, maksavan siitä nautin nosta rahoilla, jotka oli riistetty nälkämailta. Ne maat jäivät sen johdosta todellisen nälän kytömaiksi. Kurjuus irvisteli siellä joka nurkan takaa, puutteen ja kärsimyksien savu suitsusi joka turpeen alta.

Ja sen jälittelystä oli hänkin nauttinut…

Nyt heräsi hän, kuin pahasta unesta, hartioilla vielä yön painajainen, raskas, kuin jauhinkivi. Kun näyttämölle ilmaantui taas joukko puoli-alastomia lapsia, harput käsissä, nousi hän äänetönnä, konemaisesti ja poistui inholla Hiiden myllyn pikkuisesta alppimajasta. Nikitin seurasi häntä. — Perhonen istui Harhaman olkapäällä…

— "Kerrankin oli jotain uutta!" — kuuli Harhama lähtiessään jonkun joukosta lausuvan.

He poistuivat erään huoneen läpi, jossa oli pieni talvipuisto lähteinensä, pikku-alppinensa. Siellä oli eräs miesseurue järjestänyt esiytyneiden harsopukuisten naisten todellisen metsästyksen. Luonnon puvuissa, harso ainoana vaippana, lymyili kaunis riista… Sidotuin silmin etsivät huumautuneet metsästäjät kasvien väliin lymyytyviä… Naiset puhalsivat joskus huiluista metsätorven sävelen… ilmottivat siten lymypaikkansa metsästäjille… Kuului iloisia huudahduksia… Kauniit otukset pakenivat… Kasvien seasta vilahteli kaikkialta naisten solakoita vartaloita, hulmahtelevia tukkia… Tuolla välkkyy valo pälvenä ja pälvessä kisailee alaston otus metsästäjää mairitellen… Tuolla on vilpoinen siimes ja siimeksessä neito lymyssä… Lintuna visertää se metsästäjän poluillensa… Muutamilla on pukuna paljas luonnon paita… Kuului huilun puhalluksia… Ilmassa tuntui outo, kiehtova maku. Se on hengästyneiden naisten ruumiin lämpöä. Se kutittelee kauniisti… tunkee sieramiin… Metsästäjät etsivät saalistansa kiihkoisina… Heidän huumauksensa on niin suuri, että heitä johtaa pakenevien jälille epäinhimillinen aisti…

— "Huomaatko?" — kysyi Nikitin Harhamalta. — "Ymmärrätkö nyt, mikä aisti täällä kehitetään ihmiseen?"

Harhama hämmästyi outoa näkyä. Hän kuuli ilmassa metsästäjien hienon nuuskimisen. Hän tunsi itse naisten ihonma'un, ja värisi oman itsensä inhosta. Hänessä oli tietämättänsä kehittynyt eläimen oireet…

— "Täällä jalostutetaan ihminen eläimeksi… Ihmishenki ei jaksa nostaa enää siipeänsä lihan kupeesta… se matelee lihassa, kuin toukka juustossa", — mutisi Nikitin.

Harhama rypisti silmiänsä synkkänä. Otsalle kohosi outo ryppy… Hän seisoi kuin peilin edessä…

— "Koiramaista!" — murahti hän poistuessaan…

* * * * *

Talvipuistosta lähdettyänsä ja erään huoneen läpi kulettuansa avasi Nikitin erehdyksessä väärän oven ja he tulivat pimeään huoneeseen. Nikitinillä oli taskussa pieni sähkölyhty, jota hän oli käyttänyt, kierrellessänsä iltasin köyhien pimeissä asunnoissa. Hän puristi lyhdyn palamaan. Huone helähti valoisaksi. Turkkilaiselta sohvalta hypähti silloin ylös nuori nainen ja mies. Seurasi pureva silmänräpäys. Nainen ja mies seisoivat toisiansa vastassa, kuin kaksi kuolleista noussutta. Suupielet vavahtelivat, silmät tuijottivat tylsinä…

Sitten alkoi nuori nainen vapista, kuin vaate, ja mies on tyrmistynyt kauhusta sanattomaksi… Naisen vapiseminen kiihtyy. Hänen polvensa alkavat horjua… Hän ei jaksa nostaa käsiänsä peittääkseen silmiänsä… Ääni ei lähde kurkusta…

Vielä hetki ja kuuluu parahdus, vihlova, valittava, leikkelevä huuto… Nuori nainen vaipuu maahan kuolleena, sydänhalvauksen kohtaamana… Kuluu vielä silmänräpäys, lyhyt, vaan polttava, kuin salama. Pamahtaa lyhyt, kuiva laukaus ja nuori mies vaipuu kuolleena sisarensa ruumiin päälle…

Hän oli äsken "metsästänyt" pimeässä huoneessa. Siellä oli hän löytänyt sisarensa, joka huumautuneena oli syöksynyt saaliiksi samaan huoneeseen, aavistamatta veljensä siellä oloa… Mies oli löytänyt tytön… tyttö nukahti hänen syliinsä sisarena… heräsi vaimona…

Harhama ja Nikitin käsittivät asian silmänräpäyksessä, ilman sanoja, kuten tämmöisinä hetkinä tapahtuu. Molemmat seisoivat ensin kauhistuneina. Sitten valtasi heidät sääli. Muutamia palvelijoita, jotka olivat kuulleet laukauksen ja käsittäneet asian, kiirehtii huoneeseen estääksensä tiedon levenemästä huumautuneesen myllyväkeen, häiritsemään ja keskeyttämään sen öistä elämää.

— "Himo on siinnyt, synnyttänyt synnin ja synti on tuonut rangaistuksen", — mutisi Nikitin. Harhama seisoi mykkänä murhenäytelmän savussa. Hän tunsi poskilihaksiensa vavahtelevan.

— "Älä tuomitse erehtyneitä!" — lausui hän Nikitinille tylsänä.

* * * * *

Harhama ja Nikitin olivat jo ovessa poistumassa huoneesta, kun heitä vastaan tuli kaksi miestä kantaen pieniä paareja. Hekin astuivat erehdyksessä tähän huoneeseen, jossa sisar oli äsken eksynyt veljensä syleilyihin. Paareilla oli kaksi pikkuista, valkealla liinalla peitettyä ruumista. Oudostuneena kysyi Nikitin kantajilta, kenen ruumiita he kantoivat. Vastaukseksi sai hän, että äskeiset kaksi rintalasta olivat kuolleet nälkään… Sitä kuullessa nousi Harhaman ja Nikitinin otsalle hiki. Ihmiselämän virrasta oli kohonnut sen pohjamutien tapahtuma ja läikähtänyt rantakivelle, rannalla seisojan eteen…

— "Naatja!… Oletko täällä?" — kuuluu samassa naisen huoleton ääni viereisestä huoneesta. Ovi avautuu ja huoneeseen astuu nuori nainen, kuolleen sisarusparin kolmas sisar. Hän tuli sisartansa etsimään ja löysi nyt samalla myös veljensä… Tyttö käsittää himmeästi jotain hirmuista tapahtuneen… Vielä hetki ja hän käsittää kaikki… Hän kalpenee, alkaa vavista, eikä voi peittää silmiänsä… Hänenkin polvensa horjuvat, voimat loppuvat… Harhama yrittää häntä tukea, mutta ennen kuin hän on ehtinyt tarttua onnettoman käsivarteen, pääsee siltä vihlova huudahdus ja liinana vajoaa hän maahan. Harhama yrittää nostaa hänet ylös, mutta silloin hyppää nainen itse rajuna, kuin myrskyn käsissä ryöppyävä vaahto. Hän katselee ympärillensä vimmastuneena. Suupielestä pursuaa vaahto. Silmät kiiluvat. Järjenvalo on sammunut hänen sielussansa… Kaikki käsittävät sen ja hätääntyvät.

Mutta mielipuoleksi lyödyn tytön silmät suurenevat ja palavat tulisina. Kasvoilla välkkyy hurja ilme. Hulluuden puuskana on häneen iskenyt äskeinen Noidan laulun kuvaelma. Ruumispaarista kutoutuu häneen verkko. Hän uskoo olevansa kalmanneito, joka tanssii kalmantanssia.

Ja ennen kun kukaan ehtii tehdä mitään, sieppaa hän valkean ruumisliinan, jolla lasten pienet ruumiit ovat peitetyt, heittää sen hartioillensa. Silmät kiiluvat pelottavina, elottomina kuin kalmanneidon silmät ja hän huutaa pitkän, kamalan:

— "Huu—uu!"

Huuto kuuluu, kuin öinen huuhkajan huhunta synkässä korvessa. Läsnäolijat kauhistuvat. Hulluksi tullut tyttö karkaa villinä ulos ovesta ja syöksyy talvipuiston kasvihuoneesen, missä metsästys yhä jatkuu, huilut soivat ja naiset kisailevat valopälvissä. Hän näyttää haudasta karanneelta aaveelta, pelottavine silminensä ja valkeine ruumisliinoinensa. Kasvihuoneen ovella huutaa hän uuden vihlovan huudon:

— "Huu—uu!"

Sitten syöksyy hän puistikkoon. Naiset parahtavat kauhuissaan ja miehet päästävät siteitä silmiltänsä. Alkaa pakokauhu. Alastomat naiset syöksyvät hädissään sinne tänne, kirkuen kuin petolinnut. Heidän jälissänsä karkaa hullu nainen. Hänen huutonsa kaikuu hirvittävänä, kuin huuhkajan huuto pilkkosen pimeässä korvessa:

— "Huu! Huu! Huu-huu!"

Myllärit tukkivat kiireellä ovia, ettei huuto häiritseisi Hiiden myllyn väkeä. Naiset pakenevat parkuen. Hullu ahdistaa heitä yhä raivoisammin huhuillen:

— "Huhuu! Huu—huhuu!"

* * * * *

Harhama oli nähnyt kylliksi. Hän seisoi nyt elämänsä sillä kohdalla, jossa loppuvat kaikki entiset tiet, kuin kalmiston portilla. Yksikään valmis polku ei johda pois. Semmoisina hetkinä tekee ihminen päätöksensä nopeasti, hädän tai välinpitämättömyyden painostamana syöksyy, kuin tulen käsistä johonkin… vaikka minne. Hän puristi Nikitinin kättä ja lausui päättävästi:

— "Minä tulen kanssasi."

Ovi sulkeutui heidän jälkeensä ja sen takaa kuului yhä pelottava huuto:

— "Hu—huu!… Hu—huu!… Uu—uu!"

* * * * *

Mutta ulkona lennähti perhoseksi pukeutunut Perkele Harhaman olalta, istahti Hiiden myllyn räystäälle ja ilkamoi:

— "Jehova, se vanha saituri, on lähettänyt Nikitinin tänne… kalastamaan Harhamaa minun rysästäni… orjantappurakruunua kantamaan… No… on sekin siveellisyyttä!… Käy kalavarkaissa…"

Ja mietteissänsä jatkoi Perkele:

— "Jehova näkyy houkuttelevan miestä kerjäläissauvalla… No, voinhan sitä minäkin siinä sauvassa asua…"

Ja kiukkuisena, ylpeänä lopetti hän:

— "Mutta, Jehova!… Kain tappoi Abelin ja äsken tuhosivat sisarukset toisensa… Miks'ei 'pelastetun' sovi tuhota 'pelastajaansa'…"

Mutta: paras nyt odottaa, kunnes mies kypsyy."

Idässä ilmotti jo punainen aamuruskon railo uuden päivän tuloa. Mutta Hiiden mylly jatkoi yhä käyntiänsä…

Kullantemppelissä.

Elämä on tulikuuma kultavuode.

Niinä päivinä nousi veripunainen aurinko idästä. Sen takaa kuului keltaisen aaveen villi sotahuuto ja pimeydessä asuvaa kansaa valaisi sodan tulipalo.

Kauhu kulki silloin Venäjän tasangon yli ja kansa, joka asui tasangolla ja näki aaveen ja uhkaavan tuli palon ja kuuli sotahuudon, huusi vapisten:

— "Sota!"

Sota!… Sota! — kuului huuto kaikkialta, kun se veripunainen päivänkehä suureni tulipaloksi ja vyöryi Venäjän tasangolla, pimeydessä asuvan kansan yli.

— "Aseisiin!" — kuului silloin voimakas, vapisevalle kansalle lausuttu käsky.

— "Aseisiin! Aseisiin!" — kertautui käsky kaikkialla, köyhän majassa ja rikkaan asunnossa.

Silloin vapisi arka, ja rohkea seisoi äänetönnä. Tylsistyneenä kuunteli mies, kun hänen käskettiin lähteä suoniansa avauttamaan, ja avutonna itki vaimo ja lohduttomina lapset. Köyhä vaikeroi ja rikas raivosi epätoivoisena, nähdessään, että se pelipöytä, jolle hän oli omaisuutensa nostanut, horjui.

Sota! Sota! — kertautui kauhunsanoma tylsistyneiden ihmisten suonenvedontapaisesti vavahtelevilla huulilla. Toiset siunasivat itsensä, tehden ristinmerkin ja mutisivat rukouksensa:

— "Herra, armahda kansaasi!"

* * * * *

Mutta tyynenä seisoi pörssirakennus. Sen kattorakenne lepäsi rauhallisena solakoiden pylväiden hartioilla, pylväiden, jotka suorissa riveissä seisoivat rakennuksen kaikilla sivuilla. Se rakennus seisoi rauhallisena, sillä se tiesi olevansa kullantemppeli. Se tiesi, että sen herra, se keltainen, eloton kulta, on ihmisten jumala, joka hallitsee maan kansoja, jumala, jonka käskyjä tottelevat lukemattomien miljoonien omattunnot ja jonka käskystä lukemattomien miljoonien käsivarret tarttuvat joko työhön, tai rikoksiin.

Mutta sen temppelin sisällä oli pelipöytä, jolla pelattiin ihmiskunnan omaisuutta suurissa panoksissa, menetettiin, tai voitettiin ihmistyötä ja ihmiskäsivarsien isäntäoikeuksia. Se oli kullan alttari, jolla ihmiset uhrasivat sielunsa keltaiselle kullalle. Siinä pelipöydässä, siinä keltaisen kullan alttarissa tuntuivat yhteiskunnan taloudellisen elämän sykähdykset ja sen päällä kieri kulta, sen temppelin herra ja maan kansojen jumala. Kullan palvelijat istuivat sen alttarin ympärillä ja heissä hehkui kullanhimo, kuten liekki hehkuu palavassa hiilessä. Kullakin heillä oli malja valmiina kädessä ja he odottivat, että heidän jumalansa, se eloton, se alttarilla kierivä kulta, vierisi maljaan. Eivätkä he ainoastaan odottaneet. He houkuttelivat sitä kirkasta, kierivää jumalaansa, he keinottelivat saadaksensa kukin sen jumalan kierimään ohi muiden maljojen omaansa.

Ja mitä kauvemmin he odottivat, sitä ahnaammaksi kävi keinottelunsa, sitä hehkuvammaksi yltyi heissä kullanhimo. Sen tuli virisi kuluttavammaksi.

He paloivat silloin, kuin hehkuvat hiilet kylmän jumalansa edessä. Ihmisestä oli tullut kullan uhrihiili.

Ja kun yhteiskunnan elämä sykähteli, kun jossain sortui tehdasliike, jonka perustuksen Hiiden myllyn väki oli syönyt, tai kun madonsyömät pankit luhistuivat ja huimaava kilpailu, tunnoton keinottelu löi pirstaleiksi taloudellisia liikkeitä, silloin tuntui aina kovempi, tai heikompi sykähdys pelipöydässä, kullan alttarissa. Sen taso paikoin kohosi ja paikoin se laski ja sille kasattu kulta kieri silloin yhden maljasta toisen maljaan. Kullanhimo leimahti silloin alttarin ympärillä palavissa hiilissä, keinottelijoissa, kuluttavampana. Ja jonka maljaan se keltainen, kierivä jumala oli vierähtänyt, hän sai vallan käskeä sen nimessä ihmiskäsivarsia valmistamaan käskijällensä mukavuuksia ja nautintoa siinä määrässä ja niin kauvan, kuin sitä kultajumalaa maljassa riitti, tai kun se yhteiskunnan elämän edelleen sykähdellessä, taloudellisten liikkeiden jossain taas järkkyessä, kieri niiden käskystä taas jonkun toisen maljaan.

Kullan temppelissä palvelivat ihmiset jumalaa, joka hallitsee maan kansoja, vaan ei itseänsä. He palvelevat orjina jumalaa, joka tottelee maailman taloudellisen elämän käskyjä, kuin orja ruoskaa, kierien sen jumalaksi, jonka hänen lapseksensa yhteiskunnan taloudelliset liikkeet kulloinkin valitsevat.

Sen jumalan edessä hehkui kullanhimo kauniina uhritulena. Ihmishiilet paloivat kirkkaina, kuin vaha. He tuikkivat aivan tulina, paloivat poroksi, kootaksensa maljaansa sitä haihtuvaa sumua. Ihmishenki ei tavotellut siellä korkeuksia, ei hapuillut siipiensä kantaman rajoja. Se vaani maassa kierivää kultamurua, kuin nälkäinen kissa pikkuista, vikkelää hiirtä…

* * * * *

Mutta niinä päivinä, jolloin Idän aurinko nousi veripunaisena pyöränä idästä ja keltaisen aaveen villi sotahuuto tunki läpi ihmisten ytimien, alkoi sumu maljoista haihtua. Silloin riensivät kullan palvelijat pelastamaan, mitä vielä pelastaa voitiin. Kulta näytti silloin pettävän palvelijansa, kätkeytyi alttariltansa takaisin maan uumeniin, paeten liikepulaa, joka oli kohonnut sotatorven soidessa, sodan roihun syttyessä, kuin nälkähirviö. Kullanpalvelija paloi silloin kirkkaana ilmitulena. Koko se keinottelija joukko, joka täytti jumalansa suuren temppelin, läikehti, kuin tulinen hiilos.

Ja kun sodan järkyttämät taloudelliset liikkeet luhistuivat, kun siitä johtunut sykähdys tuntui kullan alttarissa, alkoi se kuollut metalli levotonna vieriä. Se etsi reikää, mihin paeta sitä näkymätöntä petoa, joka nyt liikepulana nosti päätänsä sodan verisistä usvista. Silloin leimahti aina tuli kirkkaampana ihmishiilessä ja lieska nousi hiiloksesta. Keinottelijain silmiin syttyi kultakuume. Se levisi nopeasti silmästä silmään, kuin kulovalkea. Kukin katsahti ahnaan pedon tavoin maljaansa. Ja kun he huomasivat, että kulta niistä hupeni, että jumala haihtui sumuna juuri nyt, hädän hetkellä, niin muuttui palava ihmishiili harmaaksi. Syntyi paniikki. Kauhu laskeusi, kuin harmaa tuhkavaippa kullanhimoa suitsuavalle ihmishiilokselle, tukehduttaen hetkeksi osan sen lieskasta ja lopulla sammuttaen siellä täällä, yksityisissä hiilissä vielä tuikahtelevan liekin. Ihmisten kasvoille laskeusi tylsä ilme ja kuume sammui heidän ahnaissa silmissään, kuin elonkipinä kuolevassa. He seisoivat neuvottomina, kasvot harmaina, kuin tuhka, silmät sammuneina. He olivat hetken ajan ihmisvainajia, voimattomina hallitsemaan yhteiskunnan taloudellista elämää, joka nyt sortui, kuin ruhjottu hirviö, haudaten allensa ne, jotka sen olivat luoneet ja jotka vielä äsken herroina sen utarista rikkautta lypsivät.

Mutta kullanhimo ei ollut heissä tyyten sammuksiin tuikahtanut. Se oli vetäytynyt kauhun ja paniikin karkottamana syvemmälle sieluun, peittäytynyt harmaan tuhan alle. Hetkisen kuluttua paloivat he taas kynttilöinä ahneuden luisissa kynsissä.

Mutta uusia huolestuttavia tietoja saapui. Liikepulahirviö avasi kitaansa yhä suuremmaksi. Se uhkasi niellä kaikki. Kulta pakeni palvelijoitansa, kuin vikkelä hiirenpoika kissaa. Paniikki kasvoi. Kauhu lisääntyi. Se sammutti palvelijat väliin savuaviksi kekäleiksi, joiden sisällä kyti kuluttava tuli, valmiina uudestaan liekiksi leimahtamaan. Väliin pilkahti onni ja puhalsi keinottelijoihin ilmivalkean, kultakuumeen.

Ja heidän edessään seisoi, ilkamoiden, edelleenkin se nälkäinen, ruhjottu hirviö, taloudellinen pula, joka oli hetkeksi kukistanut kullan vallan ja sääteli nyt sen istuimella itsevaltiaana ihmisten kohtaloita, jaellen umpimähkään toisille kurjuutta, toisille yhteiskunnan aarteita. Oman onnensa seppo, "the self-made man", oli hävinnyt ja sen sijalla seisoi nyt avuton yhteiskunta ihminen. Se seisoi kuin terävän piikin päässä: kärsi asemastansa, pelkäsi putoamistansa. Hänen kohtaloansa sääteli koko maailman yhteen kietoutunut taloudellisen elämän sotkuinen verkko. Sitä ratkaisi miekka kaukaisella sotatantereella; Hiiden myllyssä sitä sääti elostelija kuhertelevine yölintuinensa, kullan temppelissä keinottelija, palatseissa valtiomies. Ja viime aikoina oli astunut esille työmiesten joukko, joka ratkaisi lukemattomien kohtaloita yhdellä ainoalla taikasanalla: Lakko.

Lakko! — se sana kaikui näinä päivinä ensi kertoja tässä huoneessa, jossa sumu oli jumalana. Kullan palvelijat tyrmistyivät sitä kuullessaan. Alttarilla hohtava kulta kävi yhä levottomammaksi, ketterämmäksi, sumu maljassa utuisemmaksi. Paniikki yltyi. Jumala hehkui nyt polttavana hiilenä. Se poltti palvelijoittensa käsiä epävarmuudellansa, sillä tiedolla, ettei siihen voinut luottaa, eikä kukaan niistä voinut siitä luopua. Maljat tyhjenivät. Kullakin oli enää tulikipuna pivossa. Se kipinä poltti pivoa ja siinä oli sittenkin pelastus.

Kulta on armoton jumala…

* * * * *

Mutta pörssihuoneen perällä istui eräällä penkillä hieno, nuori asianajaja Aleksander Zaiko. Hänen hienopiirteisillä kasvoillansa ilmehti huoli ja levottomana nypisteli hän pientä, mustaa leukapartaansa nähtävästi jotain odottaen. Paniikin alkaessa lähestyi häntä väkijoukosta mustiin puettu, hoikkavartaloinen nainen, maallikoksi puetun munkki Pietarin seuraamana. Molemmat äskenmainitut olivat tungeskelleet väkijoukon ristiin rastiin, etsien levottomina jotakin. Mustapukuinen nainen lähestyi nyt nuorta asianajajaa tämän huomaamatta ja puhutteli häntä nopeasti, tuttavallisesti, kuten nuorukaista:

— "Ah, täällähän Te olette, Aleksander Petrovitsh! Olen etsinyt Teitä kaikkialta väkijoukosta ja luulin jo etten löydä… Isä Pietari oli niin ystävällinen, että lähti minua saattamaan…"

Nuori asianajaja nousi nopeasti ylös ja kumarsi kohteliaasti lausuen:

— "Anteeksi, rouva Vronskaja, että Teitä vaivasin!… Mutta minulla ei ollut muuta neuvoa. En myös voinut odottaa Teitä kotonanne, ja kun asia koskee yhteistä ystäväämme, herra Harhamaa, rohkenin pyytää Teitä saapumaan tänne. Asia, nähkääs, on kiireellinen… Harhama, kuten jo Teille kirjoitin, ei ole kotona… Olin hänen morsiamensa, Magdan luona, mutta ei hänkään tiedä, minne sulhasensa on matkustanut… Käännyin sentähden Teidän puoleenne… Ehkä saan Teiltä apua."

— "Vielä vähemmin voin minä sanoa, minne hän on matkustanut… Magda oli juuri luonani häntä tiedustamassa… aivan epätoivoisena… Jotakin käsittämätöntä piilee hänen matkassaan. Mahdollisesti joku onnettomuus… Mutta puhukaamme lyhyesti. Mistä on nyt kysymys? Minäkin olen huolissani", — huolehti rouva Vronskaja.

— "Tiedätte kait, että olemme herra Harhaman kanssa pelanneet täällä…"

Rouva Vronskaja ei vastannut. Hän näytti hämmästyneeltä. Nuori asianajaja jatkoi:

— "Oikeastaan olemme pelanneet uhkapeliä… tosin emme omin nimin, vaan yhtiössä… Onni on ollut meille miltei aina suotuisa ja se on houkutellut meidät ehkä liika kauvaksi mukanaan… Nyt on kaikki omaisuutemme pelissä… ja menossa", — lopetti hän hitaasti.

Rouva Vronskajan kasvoille laskeusi surullinen ilme ja hän lausui miettivänä, ikäänkuin itsekseen:

— "Tästä hän ei ole puhunut…"

Syntyi hetken kestävä, lyijynraskas äänettömyys. Kullanpalvelijain joukosta kuului outo kohina, jonka kaikki kolme huomasivat. Sammumaisillaan olevan hiiloksen muutamiin hiiliin oli onni puhaltanut uuden hehkun. Toiset lähtivät pois synkkinä, mustana porona. Eilispäivän miljoneereja oli lyöty kerjäläisiksi. Heidän jumalansa oli hylännyt heidät ja valinnut toiset, kierinyt heidän maljastaan toisten maljoihin. Ihmistyö ja miljoonien raatajain käsivarret olivat vaihtaneet isäntiä muutamassa tunnissa… Rouva Vronskaja tajusi himmeästi kaiken tämän silmänräpäyksessä. Hän katsahti surullisena nuorta asianajajaa, joka puolestansa oivalsi hänen ajatuksensa ja hieman punastui.

Munkki Pietari, joka maallikkopuvussa seurasi rouva Vronskajaa, huokasi raskaasti. Viime mainittu katkaisi äänettömyyden kysyen tuskaisena:

— "Mutta mistä on nyt kysymys?"

— "On kysymys pelastaa ystävämme herra Harhaman omaisuus… Tarvitaan noin 30,000 ruplaa… Sillä summalla voitaisiin hänelle kuuluvat arvopaperit säilyttää paniikin ohi… Olen varma, että ne silloin nousevat, joten ainakin suurin osa hänen omaisuuttaan saataisiin pelastetuksi… Muutoin on kaikki mennyttä. Oman osani olen voinut järjestää, mutta hänen suhteensa olen voimaton", — selitti nuori asianajaja.

Rouva Vronskaja huokasi ja hänen suupielessänsä vavahteli hermostunut, katkera hymy. Hän mietti hetken ja kysyi sitten nuorelta asianajajalta lyhyesti, kuivasti, päättävästi:

— "Odotatteko täällä silloin, kun minä tuon tarvittavan summan?"

— "Kyllä… kyllä… Miten vaan suvaitsette käskeä…"

Rouva Vronskaja ojensi hänelle äänetönnä kätensä jäähyväiseksi.

— "Isä Pietari, seuratkaa Te minua", — sanoi hän lähtiessään munkki Pietarille.

* * * * *

Kun rouva Vronskaja palasi rahojen kanssa, kohtasi hänet väkijoukossa parooni Geldners, joka hämmästyneenä huudahti:

— "Anna Pawlowna!… Te täällä… Pelaamassako?"

— "Ei, vaan pelastamassa pelaajia", — vastasi rouva Vronskaja. — "Mutta minkä johdosta Te, parooni, olette niin kovin iloinen? Tehän hehkutte aivan kuin palava hiili."

— "Oh, Anna Pawlowna… Onni on nyt kerrankin ollut mukana", — huudahti parooni Geldners. — "Onnistuin ostamaan määräävän osan Hornan luolan tehtaiden osakkeita aivan pilkkahinnalla, joten tehtaiden isäntävalta todellisuudessa on nyt minun käsissäni… Se on harvinaisuus näinä aikoina. Varmaankin tekin, Anna Pawlowna, myönnätte nyt, että ihmisonni ei ole niin taitava lintu, ettei pistäisi päätänsä pyytäjän paulaan… vaikka olettekin niin pessimistinen siinä asiassa? Sanokaa, eivätkö onnennupusta puhkea kauneimmat kukat?"

Anna Pawlowna Vronskajan mieli oli kokonaan järkkynyt sodan, Harhaman katoamisen ja hänen odottamattomien asioittensa johdosta. Parooni Geldnersin onni välkkyi hänelle siksi, kuin himmeä sumu, jonka takaa näkyi epäselvänä kaunis, punertava päivänpyörä, leväten onnen vertauskuvana pehmeällä pumpulivuoteella, hienossa väriautereessa. Hän näki sen onnen utuna, käsittämättömänä, katseli sitä järkkyneen mielialan värisyttämänä. Hajanaisena, hämillänsä, puoli-itseksensä virkkoi hän jotakin sanoaksensa:

— "Teidän elämänne, parooni, on… Ah, kaikki täällä on niin sotkuista, epäselvää… sumua…"

— "Anteeksi, Anna Pawlowna! Miksi suvaitsette minun elämäni määritellä?" — tarttui parooni Geldners iloisena, reippaana.

— "Miksikäkö tahtoisin sen määritellä?… Teidän elämänne?… Näytätte niin onnelliselta, kuin olisi elämänne kultavuode", — vastasi rouva Vronskaja surun ilme silmissä ja äänessä sen väre.

Parooni Geldners näki rouva Vronskajan silmät ja mietti hetken. Niitä silmiä oli hän kerta nuoruudessansa katsellut, vanhojen poppelien alla, kesän kukkeimmillansa ollessa… Hän oli kurotellut niihin, katsellut niistä sitä odotettua tulevaisuuden kuvaa, sitä onnea, jota hän metsästeli… Hän oli soitellut niitä muistellessa poppelin alla. Hän soitteli, mutta ei uskaltanut puhua … Kesä oli kierinyt, syksy värjäili poppelien lehtiä… Uneksitut silmät pakenivat, kuin muuttolinnut… Hän ei ollut osannut virittää onnen ansaa… Niistä silmistä katseli kohta toinen nuorukainen onneansa… Hänen soittonsa sävel oli silloin särkynyt…

Parooni Geldners vaikeni hetkisen. Hänenkin mielensä oli meren vaahtoa. Hän oli ollut sodan luojia… Se tieto järsi hänen sieluansa, painoi hänen hartioitansa. Ajatuksissansa, teeskennellyllä levollisuudella, vastasi hän vihdoin:

— "Niin, elämä on kultavuode… Tiedättekö, Anna Pawlowna, jos sanon suoraan, niin: elämä on tulikuuma kultavuode …"

Anna Pawlownan silmissä sumeni entistä enemmän. Sotkuisten ajatuksiensa seasta sai hän kysytyksi:

— "Mitä varten te sitten kokoatte sitä tulikuumaa kultaa?"

Parooni Geldners levitti kätensä ja virkahti:

— "Mitä varten? Mhyh! Jos emme me ihmiset keritse elämää, niin elämä keritsee meidät."

Munkki Pietari, joka oli erillänsä katsellut kullan jumalan uhripaloa, ei ollut kuullut keskustelusta muuta, kuin Geldnersin viimeisen lauseen. Hän lähestyi nyt Anna Pawlownaa. Parooni Geldners huomasi hänet, ja huudahti ilosena:

— "Anteeksi, isä Pietari, etten huomannut! Olen juuri voittanut pelissä koko Hornan luolan." Ja ojentaen kätensä munkki Pietarille, lisäsi hän: "Tulitte aivan kuin kutsuttuna menestystäni siunaamaan."

Munkki Pietari työnsi hänelle ojennetun käden kohteliaasti syrjään, lausuen lempeällä äänenpainolla:

— "Te olette kantanut maksun sodasta, jonka valmistitte kansallenne. Ei ole vielä lammas teuraana ja Te jo seisotte keritsimet kädessä. Olette pelannut suurilla panoksilla ja voittonne on sen mukainen."

Parooni Geldners kalpeni hieman, mutta vaikeni, ylpeänä, korskeana. Rouva Vronskaja poistui äänetönnä munkki Pietarin seuraamana, joka surullisella äänellä lausui:

— "Hän on todellakin hiili… Hän palaa huoletonna, kuin vahakynttilä jumalansa kasvojen edessä."

Anna Pawlowna käsitti vasta nyt kaiken ja huokasi:

— "Ah, te Venäjän kansan paimenet!"

* * * * *

Mutta kullan alttarin ympärillä hehkui ihmishiilos tavallista palavampana. Kun yhdet sydet sammuivat, leimahti tuli toisissa kirkkaampana. Kullan jäännökset olivat kierineet heidän maljaansa. Anna Pawlowna ja munkki Pietari katselivat, odotellessaan, tätä paloa. Sana saapui sotatantereelta. Vihollisen miekka on siellä iskenyt syviä haavoja. Sen johdosta on eräs pankki sortunut. Tuhannet pikkueläjät halki valtakunnan ovat menettäneet kovalla työllä kootut säästönsä, pankin osakkaista on tullut kerjäläisiä. Heidän roponsa on sotatantereella vuotava venäläinen veri pois huuhdellut.

Taas saapuu uusi sanoma: Vihollisen miekka on leikannut uusia haavoja… Sen johdosta luhistuu eräs suuri yhtiö. Sen osakkeiden omistajat vierähtävät pois palavasta hiiloksesta, sammuneina kekäleinä, harmaina, äänettöminä. Heidän kohtalonsa on ratkaissut miekka, jota piteli kaukainen, tuntematon vihollinen. Kun he poistuvat pois mammonan polttorovioista, eivät entiset ystävät tunne heitä enää, vaan väistävät heitä, ikäänkuin tietä avaten… Kaukainen vihollinen on miekallaan leikannut poikki ystävyyden siteet. Eräs omaisuutensa menettänyt perheen isä puhuttelee poistuessaan muuatta eilispäiväistä ystäväänsä, valittaen masentuneena:

— "Nyt on kaikki mennyt. Kotona odottavat vaimo ja lapset, eikä ole minulla enää omaa sauvaakaan."

— "Mitä tehdä!" — vastasi puhuteltu ystävä vältellen, lisäten välinpitämättömästi: "Onhan sinulla henkivakuutus lasten nimelle."

Sortunut perheenisä ei jaksanut kuulla enempää. Hän on pudonnut kullan uhritulesta mierontielle, kuin karsta palavasta päreestä. Mutta hiilos palaa ennallaan, sammuen paikoin, paikoin syttyen. Uusi onnettomuuden sanoma saapuu: Se tulee kaukaa, suurteollisuuden pesästä. Pommina putoaa väkijoukkoon se suuri sana:

Lakko!

Lakko… lakko! — supisevat yhdet.

Ah, se kirottu lakko! — sadattelevat toiset.

Uusi paniikki avaa kitaansa. Sana "lakko" kiertelee, kuin kylmä käärme ihmisten ytimissä. Saapuu jo tietoja yksityisseikoista. Pula näyttelee hampaitansa ilkkuen: Lakon tehnyt tehtaan työväki on jo kiihottuneena ryhtynyt väkivallan tekoihin. Tehtaan kallisarvonen, vakuuttamaton tavaravarasto on poltettu, koneet rikottu, ja pankki, joka tuki tehdasta, oli jo ennen sortunut. Tehtaan pääomistaja, joka oli samalla luhistuneen pankin osakas, seisoo nyt kerjäläisenä. Äänettömänä, harmaana hiilenä, poistuu hänkin kullan alttarin luota. Poistuessansa mutisee hän itsekseen:

— "Nyt on kaikki mennyttä. Minulla ei ole enää mitään omaa, ei mitään. Mieron tiekin on valtion."

Silloin tunki väkijoukosta poistuvan luo harmaapää vanhus, löi häntä takaapäin olalle ja lausui:

— "Kuule!"

Poistuva kääntyi ja näki edessänsä vanhuksen, jonka omaisuuden hän oli kerran vääryydellä keinotellut rikkautensa perustukseksi. Hän kauhistui. Vanhus puhui edelleen:

— "Valitat, että sinulla ei ole enää mitään omaa. Ei sinulla ole sitä koskaan ollutkaan. Mutta sinä olet himonnut vierasta omaisuutta. Nyt kun sinulla ei sitäkään ole, lahjoitan minä sinulle sen, minkä pelastin itseäni varten silloin, kun ryöstit muun minulta… Ota!"

Tämän sanottuaan hän ojensi edessään seisovalle verivihollisellensa hirttonuoran, jota hän oli taskussansa vuosikausia kantanut. Hänen sanansa putoelivat puhuteltuun, kuin tulikuumat tinatipat. Onneton kääntyi pois sanatonna ja poistui kalmankalpeana, kuuma tinapaino povessa. Vanhus heitti takaapäin hirttonuoran hänen olallensa lausuen: "Se on saippuoitukin." Poistuva ei sitä huomannut, vaan kieri pois kullan alttarin luota hirttonuora hartioilla…

Anna Pawlowna ja munkki Pietari katselivat tätä kullan kaskitulta surullisina. He näkivät ihmisten hehkuvan, palavan tuhaksi ja heitettävän syrjään porona, tai kuin pelinappulat. Toisia taas johti näkymätön käsi eteenpäin sortuneiden sijoille. Munkki Pietari käsitti tämän kaiken täydellisesti, mutta Anna Pawlownan ajatus hajosi sitä miettiessä epäselväksi sumuksi. Lopulta ei hän jaksanut käsittää mitään. Tapaukset sekaantuivat sotkuiseksi vyyhdeksi. Hän näki ainoastansa hehkuvan kaskitulen, suitsuavan palon, jossa ihmiskekäleet kytivät ja tuprusi ihmisporo. Sitten kiintyivät molempien silmät erääseen kiihkeään pelaajaan. Tämä seurasi jokaikistä kullan liikettä sielunsa kaikilla voimilla. Hän tutki jokaikisen saapuneen tiedon. Hänen kasvonlihaksensa värisivät, hänen sormensa paloivat. Se oli Hornan luolan tehtaiden äskeinen omistaja. Nyt oli hänen loppuomaisuutensa pelissä… Onni näyttää hänestä suotuisalta… Hän kiihtyy, hehkuu, kuin sula rauta…

Mutta sitten tulee taas onnettomuuden sanoma. Se matelee sisälle, kuin musta mato. Kaikki näyttää menetetyltä… Harmaa tuhka laskee jo hehkuvalle hiilelle… Mutta taas kirkastuu onni. Liekki leimahtaa uudestaan. Hän tavottaa onnea… Hän on yhtenä haukankyntenä. Joka hermon päässä istuu ahneus, kuin petolintu.

Mutta onni olikin ohi vierivä harhanäkö. Hän vapisee. Sormien nenät ovat aivan tuliset. Anna Pawlownan mieli jännittyy, kuin viulunkieli virittäjän vedosta. Hän seuraa puolitajutonna onnetonta miestä, joka sielunsa kaikilla voimilla taistelee kullan puolesta, kuin äiti pienokaistaan pelastaessa. Kaikki kiihtyy hänessä… hehkuu… sulaa… jännittyy. Hän vapisee aivan. Vapiseminen tarttuu Anna Pawlownaan. Hänkin alkaa väristä onnettoman pelaajan tahdissa.

Viimein katkesi vire ja jousi laukesi. Parahdus kulki, kuin vihlova salama halki avaran pörssihuoneen. "Hornan luolan" tehtaiden entinen päätoimittaja oli tullut raivohulluksi. Hän oli menettänyt muutamassa hetkessä omaisuutensa ja järkensä. Hulluuden lyömänä syöksyi hän erään vanhan juutalaisen kimppuun, kuin raivokohtauksen iskemä peto ja puraisi poikki vanhuksen oikean käden peukalon. Vanhan juutalaisen parahdus kierteli kaikuna suunnattomassa pörssihuoneessa, kuin ulvova koira. Kauhun valtaamat keinottelijat seisoivat silloin mykkinä, kuin maahan lyödyt. Heidän kasvonsa ovat tuhkanharmaat. Juutalaisen parahdus oli kuin ruoskanisku karkottanut heistä hetkeksi kullanhimon.

Syntyy hetken hiljaisuus. Elämä on tyrmistynyt. Kauhu leijailee ilmassa.

Mutta sitten syntyi hämminki ja melu… Jotkut keinottelijoista huutavat palvelijoita, toiset tunkeutuvat kauhuissaan väkijoukon läpi kauvemmaksi. Virkapukuiset palvelijat kiiruhtavat paikalle tuuppien itsellensä tietä halki vaahtona kuohuvan keinottelijajoukon. He alkavat kiskoa vanhaa juutalaista raivohullun käsistä, kuin otusta pedon kynsistä. Erottajat ja erotettavat huutavat. Mielipuoli puristautuu uhriinsa yhä raivoisampana, tavotellen puraista hänen kasvojansa. Hullun hampaaniskuja vältellessä vääntyvät juutalaisen kasvot muodottomiksi. Selvästi voi erottaa, kuinka voimakkaat suonenvedot kouristelevat hänen kasvojensa lihaksia, niihin tähdättyjen hampaaniskujen uhatessa. Silmät tuijottavat, kuin palavat hiilet.

Kuuluu uusi, vihlova parahdus… Raivohullu on puraissut juutalaisen oikean korvalehden… Veri hyppelehtii poskille… Väkijoukossa syntyy melua… Jotkut huudahtavat kauhuissaan, toiset antavat palvelijoille neuvoja. Kuuluu uusi parahdus, sitten toinen, kolmas… Hullu on reväissyt osan juutalaisen harmaata partaa… Veri vuotaa… Melu yltyy… Juutalaisen nopeasti uudistuvat parahdukset raikuvat kullantemppelin kiviseinissä, kuin kauhun valtaamana lentelevän petolintuparven kirkunat… Keinottelijat väistyvät hirmupaikalta tungeskellen… Toiset tekevät ristinmerkkinsä ja mutisevat hiljaa: "Herra armahda!"… Parahdukset toistuvat. Juutalainen taistelee henkensä edestä… Kullanhimo on sammunut tämän pöyristyttävän kamppailun kestäessä… Elämän valta on osottautunut olevansa voimallisempi kullan valtaa…

Taas kuuluu parahdus… Hullun hampaissa näkyy palanen veristä lihaa… Juutalaisen kasvot ovat veren peittäminä… Anna Pawlowna tuijottaa kalmankalpeana, vapisten kuin tuulen pieksämä vaaterepale. Hän ei jaksa mitään tajuta, eikä paikaltansa liikahtaa.

Vihdoin saatiin verinen juutalainen irrotetuksi raivohullun kynsistä. Mielipuolen silmät seisovat päässä suurina, tajuttomina, ja suusta valuu vaahto veriselle parralle. Hampaissa näkyi vielä verinen lihakappale.

Muuta ei hänellä enää ollut… Vielä eilen hallitsi hän yhteiskunnan miljoonia… Nyt oli sama yhteiskunta pureksinut hänet hampaissansa ihmisjätteeksi.

Hermostuneet keinottelijat seisoivat vielä sanattomina, kasvot poroharmaina. Munkki Pietarin jaloille kasvonpiirteille levisi säälin ja murheen ilme, kuin harmaa tuhka. Hän huokasi raskaasti, teki ristinmerkin ja lausui surullisena Anna Pawlownalle:

— "Hän on palanut tuhaksi Jumalansa edessä."

Anna Pawlownan silmiin herahtivat kirkkaat kyyneleet ja hän vastasi vapisevalla äänellä:

— "Niin… nyt on hän sammunut hiili."

Samassa saapuu paikalle herra Zaiko. Kun Anna Pawlowna jätti tuomansa rahat nuorelle asianajajalle käytettäväksi Harhaman omaisuuden pelastamiseksi, kysyi hän tältä surullisena, tarkottaen Harhamaa:

— "Onko hänenkin sielunsa tuolla… pelipöydällä?"

— "Näinä aikoinahan on mahdotonkin mahdollista… Mutta en minä kumminkaan sitä luule", — vastasi Zaiko hitaasti, viime sanoja venyttäen.

— "Silloin olisi vielä kaikki hyvin… Järjestäkää nyt hänen asiansa, ja jos rahoja tarvitaan lisää, ilmottakaa siitä ajoissa minulle."

— "Kyllä, rouva Vronskaja! Sallikaa minun Teitä kiittää yhteisen ystävämme, herra Harhaman puolesta" — vastasi nuori asianajaja kumartaen ja suudellen Anna Pawlownan kättä.

Anna Pawlowna vetäisi nopeasti nenäliinansa ja painoi sen kiireesti suutansa vasten. Hän oli saanut verensyöksyn…

— "Anteeksi, isä Pietari!" — kiirehti hän heikolla äänellä. — "Minä en jaksa tätä kauhua kestää, enkä katsella tätä ihmisten alennusta…"

Munkki Pietari tarttui hänen käsivarteensa ja saattoi hänet ulos… Samana aikana istui Harhama Hiiden myllyssä. Mutta täällä kullan temppelissä oli ratkaistu taas osa hänen kohtaloansa, leikattu poikki hänen punomansa rikkauden rihmat. Hänestä oli tullut köyhä. Eikä hän yksin ollut sitä ratkaisua valmistanut, eikä hän itse olisi voinut sitä myös estää. Hänen läsnäolonsa täällä kullan temppelissä, missä hänen kohtalonsa ratkaistiin, ei olisi siihen ratkaisuun mitään vaikuttanut. Sillä yhteiskunnan järkkyneiden taloudellisten liikkeiden rattaissa, jotka kierittelivät kultaa pelipöydällä, olisi hän nyt ollut vähäpätöinen rikka. Armoton liike ei olisi hänen kätensä pitämänä pysähtynyt, eivätkä luhistuvat liikkeet totelleet, jos hän olisi käskenyt niiden sorruntansa pysähdyttää.

Uhmaillen kohtalonsa kanssa, ei Harhama ollut laskenut, että hänen elämäänsä näin sääteli yhteiskunta oloinensa ja liikkeinensä. Hän itse oli niihin vaikuttanut ainoastaan kullan kokoojana ja Hiiden myllyn toukkana. Hän oli nyt rutistunut, kuin rauska, yhteiskuntaolojen terävissä hampaissa. Munkki Pietari muisti hänelle äsken sanoneensa: "Tuuli voi nousta tänään ja viedä kullan arkustasi". Ja nähtyänsä sanansa nyt toteutuneina, tuli hänen sääli ystäväänsä Harhamaa, jota hän niin palavasti rakasti.

Sumu oli haihtunut Harhaman maljasta, kulta vuotanut arkusta. Anna Pawlownan rahoilla pelastetut kullan tähteet eivät riittäneet enää Harhaman sitoumuksiin. Anna Pawlowna käsitti vaistomaisesti, himmeästi onnettomuuden. Mieli murtuneena lausui hän munkki Pietarille:

— "Harhama-rukka! Elämä on asettanut uhman hänen uhmaansa vastaan."

Munkki Pietari oikaisi huoaten:

— "Ei elämä, vaan Jumala on sormensa nostanut. Hän kieltää ihmistä aikansa: Älä tee niin! Mutta aikanansa Hän myös astuu elämä kädessä tottelemattoman eteen ja käskee: Tee näin! Hän palauttaa täällä omaansa kullekin, epäjumalan kauhuissansa Hänen käskystänsä kieriessä."

— "Sumua, sumua on kaikki", — huokasi Anna Pawlowna.

* * * * *

Pörssin etuhuoneessa kohtasivat Anna Pawlowna ja munkki Pietari Geldnersin. Anna Pawlowna lausui hänelle:

— "Tämä on kauheaa, parooni!"

— "Niin!" vastasi parooni Geldners. — "Paniikki on yleinen. Lukemattomat liikkeet sortuvat."

— "Minä en ymmärrä mitään… Mistä johtuvat kaikki nämä kauhut ja sortumiset?" — kysyi Anna Pawlowna.

Parooni Geldners levitti käsiänsä ikäänkuin sanoaksensa: sehän on selvää! Mutta hetken perästä lisäsi hän ääneensä:

— "Sota… ja…"

— "Ei yksin sota", — lisäsi munkki Pietari. — "Sota oli ainoastaan viimeinen isku, jonka taitavat keinottelijat antoivat luhistuville liikkeille, päästäkseen saalista kokoamaan… He tiesivät, että useiden liikkeiden perustukset on jo valmiiksi syönyt Hiiden myllyn väki."

Syntyi painostava hiljaisuus. Molempien miesten katseet kohtasivat toisensa, kuin kaksi miekan terää, toisen kylmänä jääpuikkona, toisen kevään lämpimänä. Tuntui kuin olisivat he tahtoneet katseillansa puhkaista toistensa silmät, tunkea toistensa aivoihin etsimään niiden sopukoista salaisimpien ajatusten kätköjä. Munkki Pietari tunsi katseessansa olevan Jumalan palvelijan voiman ja parooni Geldners maallisen vallan ja rikkauden auktoriteetin.

Hetken kuluttua kumarsivat molemmat miehet toisillensa jäähyväisiksi ylevinä ja tyyninä. Anna Pawlowna nyökäytti päätänsä kylmänä, arvokkaana, ja poistui munkki Pietarin tukemana.

Pörssin upeita rappusia alas laskiessaan sanoi Anna Pawlowna tukijallensa:

— "Täällä palaa tuhaksi kansamme yksi miespolvi. Se palaa kullan, eikä isänmaan ja totuuden edestä ja palo leviää yli isänmaan. Eikö missään ole pelastusta?"

Munkki Pietarilla oli vastaus valmiina:

— "Jumala on kyllä aikanansa tukahduttava hiiloksen tulen ja sammuttava yksinäisen hiilen valkean. Uskotko sen, Anna Pawlowna?"

— "Ah, isä, Pietari! Tapahtukoon Hänen tahtonsa!" — vastasi Anna Pawlowna puoli-itseksensä.

Samassa marssi sotaan lähtevä rykmentti ohi. Verisen talviauringon säteet kimaltelivat pistimien kärissä terävinä, kuin kuoleman silmät, jotka vaanivat saalista. Harmaatakkiset sotilaat marssivat loistavan sotilasmusiikin tahdissa vakavina, niin kuin miehet, jotka tietävät kantavansa kuolemaa pistimiensä kärissä, epätietoisina, onko se iskevä nuolensa kantajansa viholliseen, vaiko kantajaan itseensä. Heidän silmissänsä välkkyi vihollisen teräväksi hiottu miekka ja pakkasen purema tuntui kaulassa sen terän kosketukselta. Ja silloin he muistivat köyhän, olkikattoisen kotinsa, keskellä Venäjän suurta aavikkoa, kodin, jossa nyt itki lapsi ja vaikeroi vaimo, sekä ääneti istuivat vanhemmat. Miesten hartiat kumartuivat silloin. Kuolema, joka kimalteli pistimien karilla, painoi niitä raskaana taakkana. Se tunki jo teräänsä niiden lihan läpi.

Kun Anna Pawlowna ja munkki Pietari astuivat alas rappuja ja näkivät kimaltelevat pistimet ja kuulivat loistavan musiikin soivan, tuli heistä jälkimäinen surulliseksi ajatellessaan sodan kauhuja. Mutta kohta voitti hänet inhimillinen heikkous. Isänmaanrakkauden tunne valtasi hänet, masentaen hetkeksi Jumalanrakkauden, kuin sade tomun. Hän tuli ylpeäksi isänmaansa voimasta ja suuruudesta. Hänessä tuikahti hetkeksi sammuksiin äskeisen kauhuntapauksen hirmukuva. Hän tunsi loistavan sotilasmusiikin sävelien valavan hänen sieluunsa isänmaansa mahtavuuden tunnetta vuolaana virtana ja hurmaavan hänet.

Samassa pamahti tykki linnan muurilla. Tornissa soitti viritetty kellolaitelma:

"Miten kunniakasta on kulku kuolemaan."

Sotilaat oikaisivat taas hartiansa ja marssivat reippaampina, kuoleman kimaltaessa kirkkaana kukkana pistimien kärissä. Anna Pawlownassa nosti päätänsä suuren kansan tytär. Hän lausui:

— "Kaunista on kulku kuolemaan… kaunista ulkonaisesti."

Kellon kumahdellessa teki munkki Pietari ristinmerkin. Isänmaa haihtui hänestä ja Jumala täytti hänen olemuksensa. Hänen sielunsa sopukoista sukelsi silloin taas esille ystävänsä Harhaman kuva, epäselvänä, merenselällä ajelehtivana usvana. Hän näki hänet oikeassa valossa: rauhattomana henkenä, joka ajelee ulapoiden valkoisella vaahtovaipalla, valkoisilla hevosilla, ryöpyn käydessä ja myrskyn pauhatessa. Hän näki hänet epätoivoisena syöksymässä sitä Jumalaa vastaan, jonka puoleen koko hänen elämänsä samalla nousi yhtenä ainoana epätoivon huutona: "Herra, auta minua, minä hukun!"

Missä oli hän nyt? Häntä muistaessa suli munkki Pietari säälistä. "Miksi", — ajatteli hän, — "Herran täytyy näin kovakouraisesti kutsua luoksensa harhailevaa?" Mutta kohta katui hän taas, että oli ryhtynyt arvostelemaan Jumalan teitä ja huokasi itseksensä.

— "Sinun tiesi ovat viisaat. Sinulle olkoon kiitos ja kunnia! Nyt on Harhama lähempänä Sinua. Sinä olet hajottanut kultaisen raja-aidan hänen ja Sinun väliltä."

Sen kuultuansa poukahti Perkele pakkasen viimana pörssin harjalle ja lausui:

— "Munkki häärää, Herransa puolesta… No kylläpä on rappiolla sen saiturin siveellisyys, kun varastaa jo toisen keksinnöitä… Minä kerran annoin kaldealaisten viedä Jobin kameelit… ja eikös Jehova käytä jo minun keksintöäni omanaan… pane nousevan auringon miehiä kierittämään kultaa pois miehen maljasta… Mutta, ei hätää! Keino keinosta!…"

Ja Perkele katosi pakkasenpuuskana, paukkuen kiukuissaan rakennuksen nurkissa.

Hääpäivä.

Elämä on kaunis morsiusvuode, jossa on lika luteena…

Pakkasen viima kulki maita. Taivaalla punotti päivänsappi. Oli Harhaman aijotun hääpäivän aamu.

Harhama palasi kotiinsa aamuhämärissä, varmana siitä, että häiden ajatuskin oli sammunut, hääviulut viskattu nurkkaan.

Mutta toinen oli koti nyt tullessa, kuin se oli ollut lähtiessä. Lähtiessä oli se hänestä vielä upea. Hän oli ennen siellä viihtynyt, oli somistellut sitä, koristellut, kuin puutarhuri pikkuista puutarhaansa. Nyt oli hänestä se koti autio korpi. Menneisyys istui pöllöinä nurkissa. Kirjaville matoille ja huonekaluille oli laskenut toiveitten pöly. Ilmassa lepatteli elämänkoi ja nurkassa irvisteli omaan verkkoonsa kuivunut hämähäkki. Se pisti ensimäisenä Harhaman silmiin.

— "Ihmiselämän vertauskuva… Mitäpä muuta on ihminen… kuivuu oman elämänsä rihmoissa", — mutisi hän itseksensä.

Tylsänä oli hän lähtenyt Hiiden myllystä, povessa uusi tulikipuna: yhteiskunnallisen kysymyksen suuri ongelma. Ensi kiihtymyksen nopeasti haihduttua, oli siitä kysymyksestä heti leimahtanut hänen olemuksensa uusi ristiriita, auvennut uusi epäilyn hete. Syyllisyydentunteen kyykäärme puri hänen sieluansa. Puremat polttivat, mutta hän ei löytänyt niille lohduttavaa vesitilkkaa. Maallisen asian tulena poltti häntä jo kysymys: Miten sovittaa rikottu? Sosialismi, vaiko porvarismi?

Mutta kummalle puolen hän polki, siellä vajosi jalka.

Uskonnollisen epäilyn korresta oli versonut uusi oksa: yhteiskunnallinen epäily.

Mutta jokaisella jalan vajoamalla ryöpsähteli hänessä aina esille toisen luontonsa velttouden vastakohta, uhma. Se ryöpsähteli, kuin päätös hukkuvassa, joka valitsee kahden olenkorren välillä. Hän hapuili toista ja toista. Hän tarttui siihen, jonka kulloinkin käsiinsä sai…

Omaa tulevaisuuttansa hän katseli tylsän-uhmaavana. Hän käveli hevosissa: Suitset kädessä etsi hän taas kohtalonsa valkeita ratsuja. Punaisen päivänsapen läpi häämötti hänelle jo uusi meren kuohuva vaahtovaippa. Hän halusi taas päästä sinne, ajelemaan riehuvien aaltojen vaahdolla, vapaana kaikesta, elämän vaatimusten taakka rantakiville viskattuna. Utukuvina houkuttelivat häntä ne väljät vedet. Ne levittelivät hänelle vaahtoavia aavoja, joilla olisi tilaa hänen henkensä harhasiipien ainaiselle lennolle. Sosialismin oppi työn aateluudesta vilkutti hänelle kuin merituli. Se kultasi kuokanvarren. Se kietoi jo työmaita purppura väreihin… "Elää omalla työllä", — se ajatus tuntui hänestä herkkupalalta…

Hänen hillitöntä henkeänsä houkutteli jo köyhyyden kiehtova usva… Kunnianhimo ja loisto tympäisi häntä kuin äitelä pala.

— "Johannes Kastajan kamelinkarvainen vaippa on arvokkaampi kuninkaan purppurakaapua", — sukelsi hänessä ajatus.

— "Ja mitä ovat verkapukuiset paavit Jeesuksen rinnalla!" — mutisi hän.

Se kaikki oli hänessä elämän epäselvää sumua Kunnia ja loisto inhotti häntä, kun se tuli ylhäältä. Siksi etsi hänen henkensä sitä alhaalta … Se oli saanut kyllänsä verkaisesta kunniavaipasta ja siksi kiehtoi sitä kamelinkarvainen …

Kaikki oli hänessä sekaisin sotkeutunutta, vaistomaista. Mitä hän inhosi, sitä hän tietämättänsä samalla janosi…

* * * * *

Kotona odotti häntä seuraava kirje Magdalta:

"Rakas!

Sain sinulta sähkösanoman: 'Magda! Kiitos kaikesta. Häihinkutsumuskirjeiden lähettämistä kiirehdittävä!'

Mutta muutamien päivien kuluttua, jolloin et käynyt luonani, sain taas kirjeesi, jossa sanot kiitoksesi ja jäähyväisesi. Minä en jaksa mitään käsittää. En löydä itseäsi, enkä uskalla isällenikään mitään puhua. Herran tähden, älä jätä minua sortumaan. Kun palaat kotiin, tule heti luokseni. Ja jos on jotakin tapahtunut minun puoleltani, kerro minulle avoimesti.

Magda."

Harhama käski palvelijan mennä vaatimaan sähkösanomakonttorista selitystä sähkösanoman viimeisen sanan "keskeytettävä" muuttamisen johdosta sanaksi "kiirehdittävä". Palvelija oli juuri lähdössä, kun ovi kello soi hätäisesti. Palvelija päästi tulijan sisään.

— "Kotona?" — kuului Magdan lyhyt, hätäinen kysymys.

— "Kotona… Juuri tulivat", — vastasi palvelija poistuen.

Harhaman sielussa värähti sekaisin harmi, närkästys ja joku epäselvä. Magda astui sisään. Hänen mustat silmänsä olivat itkusta turvonneet ja poskilla näkyi kyynelien polttamat jälet. Huolettomaksi teeskennellen ojensi hän kätensä Harhamalle. Mutta se käsi vapisi nyt. Ulkonainen huolettomuus ei voinut sitä salata.

Nyt seurasi yksi näiden kahden ihmisen elämän tuskallisimpia hetkiä. Kumpikaan heistä ei tahtonut päästä puheen alkuun. Kumpikin pelkäsi koskea siihen asiaan, kuin kuolleen kylmään ihoon. Viimein alkoi Magda kosketella siihen. Hän puhui vapisevalla äänellä, mieli kuivana kulona.

— "Magda!" — keskeytti Harhama. — "Vian täytyy olla sähkösanomakonttorissa. Minä olen pyytänyt keskeyttämään kutsumuskirjeiden lähettämisen enkä sitä kiirehtimään…"

Magdan silmistä herahti kyynel. Harhama sopersi:

— "Ole jalo ja hieno, kuten olet, äläkä pyydä minulta mitään selityksiä, sillä niitä en voi antaa… Mutta… niin: sinun mieheksesi minä, Magda hyvä, en voi tulla."

Magda nousi äänetönnä ja asettui akkunan eteen, selin huoneeseen, hypistellen hermostuneesti puseroansa, kuin koulutyttö.

Niin jatkui tuskallinen, painostava hiljaisuus. Kello naksutteli raskaasti. Elämänkoi söi tomuksi ihmiselämää. Menneisyyden pöllöt istuivat äänettöminä ja hämähäkki katseli verkostansa viisaan näköisenä.

Tik-tak! — naksutteli kello. — Tik-tak! — Harhama tunsi hikoavansa. Hän muisti taas Noidan laulun siihen liittyvine ennustuksinensa.

Tik-tak! — nakerteli kello hiljallensa soluvaa ajanvirtaa. Tik-tak! Hämähäkki katseli tapahtumaa välinpitämättömänä.

— "Magda!" — yritti Harhama puhua.

— "En minä omasta itsestäni enää välitä… mutta isäni kuolee tänä iltana häpeästä… kun vieraat alkavat saapua eikä… Oi… joi… joi", — keskeytti Magda, purskahtaen hillittömään itkuun ja vaipui lankavyyhtenä pehmeään nojatuoliin. Harhaman valtasi kuvaamaton säälintunne.

— "Magda!" — yritti Harhama taas puhua. — Mutta Magdan itku yltyy yhä hillittömämmäksi. Heikko vartalo nytkähtelee hysteerisesti itkun puuskien kohotessa kurkkuun. Mustilta silmäripsiltä sataa kyyneliä virtanaan poskille ja puserolle. Aika kuluu, mutta itku kiihtyy yhä. Harhama on aivan neuvoton. Hänen säälinsä ja tuskansa viiltävät häntä, kuin tahottu veitsen terä. Hän nosti tuolinsa Magdan tuolin eteen ja yritti taas lohduttaa epätoivoista tyttöä.

— "Magda hyvä!" — viihdytteli hän, tarttuen Magdan käteen.

Silloin putosi vapiseva tyttö, kuin reväisty vaate lattialle Harhaman eteen. Harhama hätääntyi ja yritti nostaa hänet ylös. Rento vartalo vapisee hänen sylissänsä voimatonna. Siinä tuntuvat itkunpuuskien synnyttämät nytkähdykset ja vavahdukset, jotka juoksevat pitkin ruumista. Hädän ja säälin valtaamana tajusi Harhama äkkiä, että toisen ihmisen kohtalo oli hänen käsissänsä nyt raskaana painona Magdan voimattoman ruumiin muodossa. Hän olisi tahtonut viskata sen pois luotansa, kuin kiven koskeen, eikä voinut. Edesvastuuntunne siitä, joka oli voimattomana hänen käsiinsä pudonnut, kun hän sylinsä avasi, sitoi hänen käsiänsä. Se tunne turvasi Magdan hentoa, voimatonta vartaloa. Harhama tajusi olevansa velvollinen kantamaan hänen rennon vartalonsa turvaan kaiken uhalla, kun oli kerran hänet käsiinsä nostanut.

Näkymätön voima oli astunut vapisevan tytön turvaksi. Harhama oli ase sen voiman kädessä…

Aika kulki etanan kulkua. Hämähäkki pisti Harhaman silmiin, kuin ilkeä ajatus. Se näytti hänestä pahan enteeltä.

— "Oh!" — huokasi hän raskaasti. Hämähäkki irvisti rumana, kuin saunankarsina.

Harhama oli jo saanut Magdan nostetuksi ylös. Mutta silloin kietaisi tämä kätensä hänen kaulaansa, puristautui häneen sielunsa kaikilla voimilla, imeytyi häneen katseellansa ja hengellänsä. Harhama tunsi hänen kuumeisen hengityksensä polttavan kasvojansa, näki hänen palavat silmänsä ja tunsi hänen käsivarsiensa puristavan, kuin suonenvedon. Katse tapaili puhkaista hänen silmänsä. Turhaan yritti hän irrottaa käsivarsia kaulastansa. Magda puristautui häneen yhä kuumeisemmasti, imeytyi häneen kuin mato.

— "Ei… ei!" — hoki hän hädissään. — "Sinä et saa hylätä minua nyt… sinä et saa … et saa!"

Veri alkoi nousta Harhaman päähän. Hän koetti kiskoa Magdan käsiä kaulastansa, mutta turhaan.

Hämähäkki kouristi kynsiänsä verkossaan…

— "Sinä et saa… et saa!" — huusi Magda edelleen, imeytyen yhä lujemmin Harhaman kaulaan. Hänen huulensa hehkuivat tulisina, hengitys oli tukahduttavan kuuma.

Harhama yritti riuhtaista itsensä irti, mutta Magda puristui kuin kuoleman koura uhriinsa ja huusi uhmaten:

— "Sinä et saa … tappaa minun isääni ja minua… et saa … Kuuletko… Kuuletko, Harhama?… Sinä et saa… et… et… et …"

Hänen silmänsä paloivat raivosta. Harhama kauhistui luullen hänen tulleen hulluksi. Hän repi hänen kuumeisia käsiänsä irti kaulastansa. Viimein nytkähti heikko vartalo ja Magda meni tainnoksiin. Hädissänsä kantoi Harhama hänet sohvalle ja alkoi herätellä lohdutellen:

— "Magda… Rakas Magda…"

Mutta Magda jatkoi äskeistä uhmaavaa puheluaan:

— "Kuule… Sinä et saa… et saa sitä tehdä… sinä Harhama… Et… et." — Hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvedoista. Harhama tunsi nytkähdysten kulkevan oman ruumiinsa läpi sähkövirran tavoin. Hän joutui epätoivoon. Ennustukset kalmanliinoista, kalmantansseista, pulppusivat taas hänen sielustansa. Hän alkoi vapista. Hän huusi palvelijaa, mutta tämä oli poissa… Hän hapuili yhtä ja toista apua, mutta ei löytänyt mitään. Aika kului, Magdan houreet jatkuivat. Harhaman epätoivo yltyi.

Tik-tak! — naksutteli kello. Hämähäkki katseli ilkeästi verkostansa, lisäten Harhaman hätää.

Hän mietti pelastusta, mutta ei löytänyt. Jos hän pettäisi tohtori Kirchnerille antamansa sanan ja ilmottaisi onnettomuuden syyn Magdalle, nyt kun hän on kokonaan revitty, voisi asia saada vielä huonomman lopun. Ja sitä ajatellessa häilyivät hänen silmissänsä ennustuksien kalmanliinat, kirkonkellot kumisivat, kalmantanssit vilkkuivat. Hän hätääntyi yhä enemmän.

Houreet jatkuivat. Harhama on tukahtua Magdan kuumeisista hengityksistä ja pelosta. "Ja entä jos Magda onkin jo hullu?" — ajatteli hän pöyristyen.

— "Kuule, sinä et saa olla kunniaton … Harhama… et saa… kuuletko, Har-ha-ma… Sinä et saa olla alhainen!"

— "Herra Jumala!" — pääsi Harhamalta.

— "Et saa olla petturi … Katso miten kukat tuoksuvat!… Hah… hah… haa!" — houri Magda raivoisasti.

Harhama vapisi. Houre jatkui loppumattomiin. Magdan vartalo kiemurteli joskus matona. Väliin purskahti häneltä kamala nauru:

— "Hah-haaa!"

Viimein tointui Magda ja Harhama nosti hänet nojatuoliin.

— "Magda!" — lohdutteli hän taas. — "Tyynny… kaikki tulee hyväksi… kaikki, kaikki. Minä tulen sinua iltasilla noutamaan vihille."

Magda alkoi rauhottua ja puhua tyynemmin, vaikka katkonaisesti, nikotuksien välistä.

— "Anna minulle nyt kaikki anteeksi ja rauhotu!" — rukoili Harhama, pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan.

— "Ei, ei… Et sinä ole syyllinen… mutta siinä on jotain muuta. Näenhän minä, että sinäkin olet kärsinyt… Olet aivan kalpea, kuin haudasta noussut… Mutta miksi et puhu? Silloin voisi kaikki selvetä", — puhui Magda surullisena. Harhama oli vaiti. Hän pelkäsi koskea mihinkään. Kuolema näytti vaanivan kaikkialla ne kalmanliinat kainalossa. Hän pelkäsi jo katsahtaa verkkoonsa kuivuneeseen hämähäkkiin. Se tuntui hänestä noidalta.

— "Rauhotu nyt vaan ja lähde… itseäsi valmistamaan", — lohdutteli hän taas, hyväillen Magdan kättä.

Silloin puhkesi Magda hysteeriseen kamalaan nauruun. Hento vartalo vavahteli sen purskahduksista. Kyyneleet alkoivat taas vuotaa silmistä virtana. Harhama kauhistui. Hän luuli hulluuden puuskan sittenkin kohdanneen Magdaa.

— "Magda… Rakas, hyvä Magda!" — hätäili hän taas.

Nauru jatkui ja kiihtyi. Onneton tyttö kiemurteli sen käsissä. Harhama hätäytyi kokonaan. Mielenmaltti hävisi. Hän alkoi huutaa apua. Hänen äänensä kaiku kierteli kamalana aaveena tyhjässä asunnossa. Nauru yltyi yhä rajummaksi. Joskus nousi niin voimakkaita naurukohtauksia, että vartalo puristui kokoon, kuin kiekoksi kutistuva mato. Silmissä paloi outo ilme, ja äänessä luuli Harhama selvästi tuntevansa mielipuolisuuden kamalan väreen.

— "Hah-hah-hah… Hah-hah-haa", — nauroi onneton tyttö puristaen yhä rajummin rintaansa. Harhama juoksi edestakaisin huoneessa, tapaillen yhtä ja toista esinettä.

— "Hah-haaa!" — kuului väliin iloinen, kamala naurunparahdus naurun lomissa. Sen kaiku kuului viereisistä tyhjistä huoneista pöyristyttävänä ulvahduksena: Hah-haa! Haa!

— "Herra Jumala!" — hätäili Harhama tuskissaan. Hämähäkin viisaat silmät laajenivat hänen silmissään pyöreiksi keriksi. Oli, kuin niiltä juoksisivat ennustuksien rihmat, kutoutuen valmiiksi verkoksi. Viikkokausia kestänyt hermojännitys oli kehkeytynyt äärimäiseksi hermoarkuudeksi. Hänen hätänsä hehkui hiiloksena.

— "Nyt se tulee se kuolema. Se ennustus ruumisliinoista toteutuu", — tuskaili Harhama itseksensä.

— "Hah-haa! Haa!" — kirkaisi taas Magda painaen kouristavaa sydänalaansa ja kyyneleet valuivat edelleenkin virtana. Harhama kuvitteli hämähäkkiä kohtalon pedoksi, jonka silmät pyörivät suurina ja kynnet vetäytyvät ulos, valmiiksi iskuun.

— "Magda… Hyvä, rakas Magda…", — vaikeroi hän taas.

— "Hah-hah-hah-haa!" — kirkasi onneton nainen vastaukseksi, kokoon puristuen. Sitten alkoivat naurunpuuskat heiketä. Harhama kuivasi hänen likomärät, turvonneet poskensa, hokien:

— "Magda hyvä… rauhotu… rauhotu! Minä tulen vihille ja kaikki menee ohi… tulee taas hyvin." — Hän hyväili ja suuteli hänen käsiänsä, puheli häistä ja kyseli vieraista, tajuamatta itsekään, mitä kyseli ja saamatta vastausta, tai sitä edes odottamatta.

Viimein taukosi nauru ja muuttui nikahduksiksi. Sitten hiljenivät nekin. Harhama pyyhki kyyneleet Magdan silmistä, rauhotellen häntä, kuin lasta. Hän kehotteli lähtemään kotia valmistumaan vihillemenoa varten. Rauhottaessaan hän hoki lakkaamatta:

— "Magda… hyvä Magda!… rauhotu…"

— "Oh, miten raskas on joskus elämä… Sen onnikin on katkeraa sappea!" — huokasi Magda nousten raukeasti.

Ja kun Harhama auttoi häntä turkkia päällensä pukiessa, lausui hän väsyneellä äänellä ja nikahduksen katkaisemana:

— "Tule vähän ennen kello — kuutta… Kuuden aikaan on ilmotettu vihkimisen alkavan."

Hän lähti.

Mutta nyt vaipui Harhama samaan nojatuoliin, missä morsiamensa oli äsken kärsinyt. Hän oli alussa aivan tylsistynyt. Mutta kohta nousi hän taas uhmaten kohtalonsa valkohevosten selkään ja päätti antaa lopun mennä menojansa pitkin vaahtoista ulappaa. Hän rohkaistui taas siitä ajatuksesta, riemastui ja nautti siitä… Ajatukset alkoivat hieman virkeämpinä nousta siivillensä. Nopeina kiertelivät ne kaikki äskeisten tapauksien sokkelot ja iskeytyivät sitten sen ainaisen puikon päähän, jonka ympärillä hänen elämänsä kieppui. Suuri elämänkysymys kohosi taas hänen eteensä kylmänä luurankona.

Ja silloin sotkeutui hän mietteisiinsä:

— "Mitä varten olen nyt taas kaikkea päättänyt… ja taas purkanut… ja päättänyt?… Ja mitä varten olen luvannut mennä vihille… ja miksi kaikki tämä elämänilve ja -iva?" — mutisi hän katkerasti.

Ja kun hän sitä kaikkea mietti, ilmestyi hänen sielunsa eteen ilkamoiva elämä elämänivana. Hän istui sen edessä, sormet sen hampaiden välissä. Se puri ja jäyti hänen olemustansa.

— "Minä istun nyt sormet elämänivan suussa", — mutisi hän.

Ja kun hän vielä hetken sitä ajatteli, kiehahti hänessä viha sitä Jumalaa vastaan, jota murskaamaan hän oli ikänsä varustautunut. Hän kihisi hampaittensa välistä.

— "Kuka on sinut, elämäniva, minun eteeni lähettänyt… minulle ilkkumaan?… Hänkö, se hirviö, jota ihmiset palvelevat?… Häpeä, että on moinen Jumala mielikuvituksessakaan!"

Ynseänä, välinpitämättömänä lopetti hän:

— "Keitos tästä tulee! Mutta tulkoon nyt, mikä tulkoon!"

Mutta öiset valvonnat ja pitkäaikainen kiihtymys olivat väsyttäneet hänet kokonaan. Hän nukahti hetkeksi puoli-uneen. Hän näki unta takanansa, verkossansa riippuvasta hämähäkistä. Se katseli häntä viisailla silmillänsä ja alkoi kasvaa hirvittäväksi kohtalon pedoksi, joka valmistautui kaappaamaan hänet viikatemaisiin kynsiinsä… Hämähäkin silmät suurenivat. Ne pyörivät päässä, kuin myllynkivet… Nyt on se jo valmis hyppäämään… Nyt vetää se kynsiänsä esille… Harhama kauhistuu. Lopuksi tuntee hän hämähäkin heittävän hänen päällensä kostean, ilkeän verkkonsa. Väristys juoksee hänen ruumiinsa läpi luita myöten… Ovikello soi samassa hätäisesti, kiivaasti. Harhama kavahtaa kauhistuneena ylös luullen kellon soittoa hämähäkin huudoksi. Hän on hikimärkä, kuin liinaliko.

Samassa syöksyy sisään merimiehen morsian, joka on lähettänyt Magdalle väärän sähkösanoman ja antanut kaikelle uuden käänteen. Hätäisenä, itku kurkussa kertoo hän sulhasestaan ja itsestänsä, sulhasensa pienestä palkasta ja kuinka hän oli päättänyt palvella ja ansaita lisää… Mutta jos Harhama tahtoo vaatia hänelle rangaistusta, menettää hän paikkansa…

— "Mutta jota minä en tietysti tahdo", — rauhotteli Harhama tyttöä, naurahtaen, ja lisäsi:

— "Mutta te olette erehdyksellänne pakottanut minut viettämään häät… Saatte rangaistukseksi tulla häihini vieraiksi."

Tyttö lähti. Harhama alkoi pukeutua. Palvelustyttö, joka oli odottanut siksi päiväksi häitä ja joutunut ymmälle, tuli sisälle ja kysyi:

— "Koska herra Harhama tahtoo päivällistä?"

— "Ei koskaan", — oli nyreä vastaus.

Tyttö hämmästyi. Hämillänsä kysyi hän:

— "Minne herra Harhama sitten lähtee?"

— "Vihille."

— "Herra isä… vihille!… Eikä ole morsiussänkyäkään vielä… minnekä minä…"

— "Mene hiiteen morsiussänkyinesi!" — keskeytti Harhama äkäisesti tiuskaisten. Sana morsiussänky inhotti häntä, kuin likaisella vaatteella lyönti.

Tyttö loukkautui ja hämmästyi. Hän kuuli Harhaman ensi kertaa puhuvan hänelle raa'asti. Nyreänä mennä hynttyytti hän ruokailuhuoneeseen, ryhtyi pyyhkimään tomua ja hoki loukkautuneena:

— "Tiuskuvat vielä… Saat päivät juosta ja hompsuttaa… ja siivota ja… Koko talo on jo nurin… Kyllä on elämä!… Morsiusvuode… morsiusvuode!… Hoh-hoi!… Hoh-hoi!… Koko elämä on kaunis morsiusvuode, jossa on lika luteena … Syö ja ryvettää koko ihmisen… ja likaa… Hoh-hoi, hoh-hoi!"

Kello löi kolme. Harhama pukeutui ja lähti ulos, mieli kylmänä sytenä, hartioilla kohtalon kylmä hämähäkinverkko.

* * * * *

Harhaman lähdettyä, ryöpähti Perkele ulos Hämähäkistä, istahti tuolinkarmille ja lausui ilkkuen:

— "Hah, hah, haa… No tästä tulee juttu! Sikiöitä ei siitä avioliitosta tosin synny, eikä miehestä tule kotoisen hameen palvelijaa… mutta… niin: tulevathan miehelle sen kautta tästä illasta lähtien kaikki naiset kielletynpuun hedelmiksi… No! Se riittääkin toistaiseksi… Pääasia on että vihkimisen kautta saadaan muut hedelmät semmoisiksi, että mies niitä syötyään pelkää sitä vanhaa koronkiskuria, kuin Adam… Hah, hah, hah! Nyt se saituri saa toisenkin kerran huhuilla paratiisissa… Harhama ei tule ensi huudolla viikunalehtien alta… Nyt vaan miehelle semmoinen hedelmä, että… ai-jai… Lelu lapselle, että viihtyisi sen kanssa paremmin, kuin Jehovan ohdakemaalla…"

Tämän sanottuaan hävisi Perkele, hulmahtaen näkymättömäksi.

* * * * *

On pureva pakkasilta. Päivänsappi on sammunut. Iltaruskon railo himmenee jo taivaanrannalla, mutta yhä kävelee Harhama tuuli oppaana. Kuunsirppi alkaa jo kiivetä taivaan kuperalle laelle, mutta ei kiirehdi hän vielä kirkkoon morsianta alttarille viemään. Hän kulkee suitset kädessä. Etäältä kuuluu kohtalon hevosenkello. Hän miettii… miettii sotkuisia vyyhtejä… Ei löydy hepoa… Hakamaa on suuri ja vauhkot ovat kohtalon valkeat hevoset…

Jo syttyvät yönvalot taivaan korkealla kuperalla. Nyt palaa jo taivas täydessä tähdessä, mutta yhä viipyy sulhanen. Pakkanen yltyy. Se pureksii kuun säteitä vihaisena, nipistelee kulkijoiden ihoa ja rätisee rakennuksien nurkissa.

Kirkontornissa lyö kello jo kuusi. Lyönnit irtaantuvat kellon kylmästä kuparista yksitellen, väristen vilusta, ja pakenevat öiseen ilmaan, kuin kauhun iskemät petolinnut, joita kiukkuinen pakkanen pureksii.

Mutta sisällä, upeasti koristetussa kirkossa istuu hääväki. Se on siellä istunut jo kauvan, odotellen sulhasen tuloa, mutta sulhasta ei kuulu. Häävieraiden hartioita painaa raskas hiljaisuus. Kaikki ovat neuvottomina. Morsiustytöt seisovat ujoina. Heidän povissansa väreilee häätunnelma, silmänluomi kohoaa joskus ja sen alta vilkaisee arka silmä sulhaspoikien joukkoon. Kaikki näkyvät oudostuneena kysyvän: Miksi ei sulhanen tule? Enkeli katselee alttarimaalauksesta huolen painamaa hääväkeä ja siellä täällä kuuluu levoton huokaus.

— "Miksi ei sulhanen jo tule?" — sopertavat morsiustytöt kainoina.

Mutta kukaan ei vastaa…

Kun kello löi tornissa puoli-seitsemän, saapui odotettu sulhanen vihdoinkin. Hääväen hartioilta nousi paino pois, haihtui kuin aamuhämärä. Morsiustyttöjen silmänluomen alta katsoi arka silmä rohkeampana. He katselivat ihastuneina morsianta, heidän toivojensa ja unelmiensa ihaninta päämäärää. Puhdas, jalo naisen tunne puhkeaa heidän povissansa ja nousee punehtuvalle poskelle ja arkaan silmään, kuin väri kukan armaalle terälehdelle.

Mutta morsian on kalpea, kuin liina iltahämyssä. Hänen käsivartensa vapisee sulhasen kainalossa, kun tämä vie hänet alttarin eteen. Säälien katselee häntä alttaritaulun enkeli… Mutta sitten nousee heleä puna taas morsiamen poskille. Hän unohtaa kaikki; hän on nyt ainoastaan morsian… morsian, ihmisonnen kukka.

— "Sormus!" — kuiskaa hän sulhaselle.

Sormus! Nyt vasta muisti Harhama, että hän oli sen lahjottanut mustalaistytölle. Hänen aivoihinsa iski taas ajatus kääntyä vielä pois, sillä olihan tämä taas kuin kohtalon viittaus ja sen valmistama. Ja hän kääntyi jo. Mutta silloin kohtasi hänen katseensa tutun, nuoren, herttaisen tytön, Tamara Ivanowna Kasanskajan, jota hän oli kutsunut pikku Tamaraksensa, hemmotellut ja laulatellut. Se oli kutsumaton vieras. Harhama hieman hämmästyi.

— "Ah, sormus on poissa!" — mutisi Harhama itseksensä.

Mutta Tamara oli jokaisella hermollansa seurannut hänen liikkeitänsä ja käsittänyt asian. Nopeasti, kenenkään sitä huomaamatta, pisti hän sormuksen Harhaman käteen ja painautui toisten taakse. Hetken kuluttua sitoi tämä Magdan itseensä vieraalla sormuksella.

Jo alkavat urut soida. Alttarin eteen polvistuu pari, jota erottaa toisistaan ylipääsemätön kuilu. Harhaman käteen tuodaan häitä varten sepitetty ranskalainen häälaulu, jota urut soittavat. Hän tarkastelee sen runojalkoja, laskee sen sointuja. Alttarienkeli katselee säälien näitä mullanlapsia, jotka sidottavat Herran edessä kohtalonsa toisiinsa. Vanha pastori puhuu jo alttarilla Jumalan nimessä, lämmöllä ja vakaumuksella. Hän on valinnut puheensa aineeksi sanat: "Se huone ei pysy, jonka Herrana ei ole Jumala." Harhama seuraa puhetta aluksi, mutta pian johtuvat hänen ajatuksensa niistä munkki Pietarin sanoihin, niistä ennustuksiin ja Noidan lauluun…

Pastori lopettaa puheensa ja alkaa lukea vihkimislukuja. Harhamasta tuntuvat vanhan pastorin puheet ruumissaarnoilta, joilla hän julisti hänen ja Magdan välillä avatuksi sen juovan, joka erottaa elävän kuolleesta, juovan, jonka yli ei ole lupa astua. Hänestä tuntui, että pastori antaessansa siunauksensa, julistikin Magdan hänen suhteensa Jumalan morsiameksi, ja kun hän luki ne sanat, joilla Jumalan nimessä antoi hänelle oikeuden Magdaan, hän heittikin maanmullan hänen haudallensa ja sanoi sulhaselle: Älä koske häneen, sillä hän on Herran oma, eikä sinua varten tehty!

— "Amen!" — lopetti vanha pastori.

— Amen! — hymyili surullisena enkeli.

— Amen! Amen! Amen! — kertoili kaiku kirkon korkeissa holveissa.

* * * * *

Ja nyt oli Magda hänen vaimonsa yhteiskunnan ja kirkon lain edessä. Ja nyt, kun kaikki oli ohi, alkoi hän tuntea inhoa koko tapahtumaa vastaan. Kun sitten alkoivat sukulaisten onnentoivotukset, kun hänenkin olisi tavan mukaan pitänyt suudella morsianta, vaimonaan, karttoi hän sitä päättävästi. Morsiustytöt seisovat taas kysyvinä, häävieraat odottavat äänettöminä ja alttaritaulun enkeli katselee säälien tomun lapsia, joiden otsalle laskevat väliin huolet, väliin haihtuvat ilot. Tornista kuuluu kellon lyönti. Väki alkaa poistua, puvut kohisevat ja siellä täällä sekaantuu niiden kohinaan raskas huokaus.

Mutta kotona odottivat kalpeaa morsianta kukkaset ja soitto ja laulu. Hän oli rikkaan isän silmäterä, eikä isä ollut mitään säästänyt, tehdäkseen tyttärensä viimeisen illan isän kotona valoisaksi… Viulut soivat, kukkaset tuoksuvat ja morsiustytöt katselevat kademielin morsianta.

Ja morsiamenkin otsalta on huoli hävinnyt. Hän on onnellinen. Hän on enemmänkin: hän on morsian. Soittajat virittävät jo viulujaan. Maljat täytetään helmeilevällä samppanjalla… Ne kohotetaan ylös ja huudetaan:

— "Onnea!"

— "Onnea, onnea!" — sopertavat morsiustytöt niiaten.

Maljat juodaan tyhjiksi… Ne täytetään uudestaan ja taas tyhjennetään.

— "Onnea! Onnea!" — kuuluu yhtenä sorinana. Samppanja helmeilee; kukat tuoksuvat ja laulut helskyvät… Kaikkialta näkyy iloa ja onnea.

Ilta kuluu, yö lähenee. Viulut alkavat soida. Morsiustytöt nojaavat jo hellinä tanssittajiensa rintoihin. He uneksivat jo lemmestä, morsiamesta ja häistä.

Yö kuluu syvemmälle. Viulujen kielistä vuotavat sävelet yhä armaampina. Tytöt nojaavat tanssiessaan yhä hellempinä sulhaspoikien rintoihin… Povi tuntee jo poven sykinnän.

— "Onnea! Onnea!" — hoetaan kaikkialla.

Viulunkieli soi yhä kovemmin. Neidon povi lämpenee. Jo tuntee neito oudon tunteen. Hän arkailee jo. Silmänluomi laskee aran silmän yli, kun hän viulunkielen soidessa nojaa tanssijansa rintaan.

— "Nyt ovat häät!" — kuiskaa neito punastuen.

Nyt ovat iloiset häät! — soi viulunkieli.

Nyt ovat kauniit häät, — hymyilee talon vanha huonetonttu, seinänvierillä lymyävä, lempeä hämärä. Vallattomat varjot kisailevat tanssivien parien välissä kuiskien: häät! häät!

* * * * *

Mutta silloin iski salama häähuoneeseen.

Äkkiä taukosi soitto ja helähti laulu. Morsiustytöt lauloivat Noidan laulua. Harhama säpsähti. Hän leimusi taas tulena. Kaikki tapahtumat ennustuksineen tuprahtivat häneen savuna. Morsiusneidot näyttivät hänestä kalmanneidoilta. Ne muistuttivat laulullansa, että se hetki lähenee, jolloin tulet häähuoneessa täytyy sammuttaa ja kaikki paljastaa hämärissä, kun morsian riisuu huntunsa ja vuode on valmis… Hän päätti aikanansa lopettaa kaiken, kun sen kumminkin täytyi tapahtua. Hän pyysi saada puhutella morsiantansa. Tämä vei hänet iloisena huoneeseensa, heittäytyi nojatuoliin huoletonna, kuin lintu varvulle ja odotti, kysyen naurussasuin:

— "No, mitä nyt?"

— "Magda!" — alkoi Harhama puhua. — "Lupaatko kuulla minua tyynenä ja olla levollinen koko illan?"

— "No, tietysti! Onko se taas jotain hyvin vakavaa?" — vastasi Magda hilpeästi, naurahtaen. Harhama jatkoi:

— "Niin, Magda! Minä toivon, että sinä olet niin jalo ja voimakas, että jaksat alistua välttämättömyyden alle… Kun minä menen ulos, voit sanoa minun olevan täällä sisällä, se ei herätä huomiota."

— "Minne ulos?" — keskeytti Magda hämmästyneenä. Häähuoneesta kuului Noidan laulu. Harhama jatkoi:

— "Niin… ulos… Magda-rukka! Meitä yhdistää nyt kirkon ja yhteiskunnan laki, vaan ei se side, joka yksin tekee miehen ja naisen puolisoiksi ja jota ei voida katkaista, jos ei tahdo olla — anna anteeksi — portto. Onnettomuuden välttäminen ei siis ole vielä mahdoton ja myöhäinen, sillä tulet eivät ole vielä sammuneet… Sinä katsot minuun kummastuneena… Minä sanon lyhyesti: Sinun mieheksesi minä en voi tulla ja siksi kiitän minä sinua kaikesta, toivotan sinulle onnea ja sanon jäähyväiseni."

Harhaman puhetta kuullessa oli Magdan ruumis alkanut värähdellä, posket vavahtivat, suuriin silmiin nousivat kirkkaat kyyneleet ja hoikka vartalo kutistui kauhusta nojatuolin pohjaan, kuin pelästynyt mato. Sitten yltyivät vavahdukset nopeammiksi, koko vartalo tärisi ja kädet vapisivat, kuin lepattava liina.

— "Ku-ku-iinka?" — parkasi hän ojentaen vartalonsa, kuin mato ja tavottaen vapisevilla käsivarsillansa siepata kiini sulhastansa, kun tämä kumarsi ja poistui… Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Häähuoneessa lauloivat morsiustytöt Noidan laulun sanoja:

"Kun vielä häissäsi viulut soivat, jo lähtee sulhosi toisen luo."

Viulunkielet soivat vielä. Hänen häähuoneensa tulet olivat jääneet sammuttamatta… Huomenna kokosi morsian häävuoteensa liinat säilyttääksensä ne kalmanliinoiksi…

Ennustusten keränpohjallinen alkoi näkyä… Ohjattomina karkasivat kohtalon raisut ratsut.

* * * * *

Mutta porttikäytävän edustalla odotteli pikku Tamara kylmässä kuutamokylvyssä. Harhaman ohi astuessa syöksähti hän hänen eteensä.

— "Tamara!… Miksi täällä?" — huudahti Harhama hämmästyneenä.

— "Kävelkää mukanani!… Pikkusen vaan!" — keskeytti Tamara terävästi.

He kävelivät jonkun matkaa ääneti. Kun he olivat tulleet erääseen kuutamoiseen puistonreunaan pysähtyi Tamara ja kysyi:

— "Harhama! Muistatko — minä sanon taas sinuksi — muistatko, kuinka sinä soitattelit minulla talvi-illat sonetteja?"

Harhama vaikeni.

— "Muistatko, kuinka laulelin sinulle romansseja?" — jatkoi Tamara.

— "Mitä tarkotat, Tamara?" — kysyi Harhama tylsänä.

— "Vastaa, äläkä kysy! Muistatko, kuinka laittelit runoja melodioihini ja säestit laulujani?"

Harhama katsoi äänetönnä kysyjän silmiin. Tyttö jatkoi:

— "Ne olivat kauniita aikoja. Eikö totta, Harhama? Sinä puhuit 'pikku Tamaralle'… silittelit sen tukkaa. Sinä leikit Tamara-rukan kanssa…"

— "Ei, Tamara", — yritti Harhama.

— "Ei… ei. Sinä leikit kanssani kuin kissa hiiren kanssa", — keskeytti Tamara jyrkästi ja jatkoi:

— "Muistatko, kuinka uittelit pikku Tamaraa käsivarsillasi Terijoen ja Systerbeckin rannoilla?… Muistatko kolmivaljakkosi, kukkasi, makeisesi?… Älä keskeytä!… Ne olivat kulta-aikoja. Onni hymyili joka nurkassa ja joka akkunalla kukka. Minä lauloin. Me uimme sävelissä… sinä uitit minua runoudessa… suurissa aatteissa… Sinä kylvetit minua hengelläsi… Se muu ei olisi vielä ollut mitään, mutta sinä noiduit minut juuri hengelläsi…"

— "No, no…"

— "Älä keskeytä… älä keskeytä!" — tiuskasi kiivastunut tyttö, jatkaen: "Sinä puhuit minulle niin suuresta ja jalosta ja kauniista, semmoisesta, joka oli ylempänä minun käsitystäni, ja kiedoit minut sillä… nostit itsesi minun sielussani yli-ihmiseksi… Ah, sinulla on lahjat, jotka sinä salaat muilta, kuin varkailta helmet…"

— "Herra Jumala, Tamara!…"

— "Kuule loppuun! Minulle sinä raotit henkeäsi… ja tietysti rouva Vronskajalle… Muilta sinä kätkeydyit… No, se on ehkä laskelmaa sinulta, sekin… Sitten kun olit minut kietonut, hävisit sinä ja kihlasit Magdan. Minähän olen köyhempi … Mutta katso, enkö minä ole kaunis?"

Ja tyttö katsoi hurmaavilla silmillänsä Harhaman silmiin terävästi, kuin käärme. Harhaman kasvonlihakset vavahtivat ja katse kääntyi maahan. Tamara puhui hampaittensa välistä:

— "Sinä et uskalla katsoa silmiini… sinä kavala … Pistikö se sana sinua, koska vavahdit?… Hyvä! Minä annan sinulle anteeksi, ensiksi: koska rakastan sinua ja toiseksi: koska olen sinulle kostanut. Sillä tiedä: Minä olen sitonut sinut Magdaan …"

Syntyi äänettömyys. Harhama ei tiennyt mitä sanoa. Jokainen tähti näytti katsovan häneen pistävänä, kuin puukon terä. Tamara alkoi taas puhua silmät salamoina:

— "Mitenkäkö olen kostanut? Minä tiesin kaikki sinun ja Magdan väliset onnettomat asiat, sillä Magdan ystävä on myös minun ystäväni. Minä tulin kirkkoon, kun sinua vihittiin… Minä tulin kutsumatta ja huolimatta vartijoista. Oliko sinulla jotain pelättävää, koska kirkkoa vartioittiin?… Oliko rouva Bjelskaja ehkä?… No niin! En tiedä miksi sinne tulin… Ei minulla ollut koston aikomus mielessä… Mutta kun huomasin sinun katselevan tyhjiä sormiasi, käsitin minä, että sinä, koska ei ollut sormusta, vielä peräydyt, kuin sallimuksen käskystä, ja…"

Tamara imeytyi katseellaan Harhaman silmiin ja alensi äänensä ilkkuvaksi, puoli kuiskaukseksi:

— "Ja silloin minä päätin sinulle kostaa… sitoa sinut Magdaan, jota olet himonnut…"

Hiki kihosi Harhaman otsalle. Tamara jatkoi:

— "Sinun onnettomuutesi on siinä, että sinä olet lahjakas, olet henkisesti ylempänä muita ja Magda ei uletu sinun nilkkaasikaan. Hän on sinun hengellesi taakka… kiviriippa kotkan kaulassa… Ja minä päätin, etten päästä sinua peräytymään haluamastasi ansasta… siitä henkesi kiviriipasta. Siksi minä riennätin sinulle sormuksen…"

Tamara vaikeni ja katsoi voitonilolla Harhamaa silmiin. Tämä tuijotti synkkänä, epäselvänä eteensä. Tähdet pistelivät häntä taivaanlaelta kirpelevällä valolla. Kaikki tiet nousivat hänen eteensä jääpuikkoina. Herttainen tyttö, jota hän oli lellitellyt, kuin lasta, mutta jonka nuoruudesta hän oli samalla nauttinut, kuin kukan tuoksusta, katsoi häneen nyt, kuin vihainen käärme. Vaiti-olo jatkui. Pakkanen pureksi ihoa. Harhama oli jo tylsä, kuin puupala. Lopuksi kysyi Tamara jyrkästi:

— "Lupaatko säilyttää sen sormuksen, jolla olet Magdaan sidottu muistona minulta?"

— "Kyllä… kyllä!"

— "Hyvä! Pidä sanasi! Nyt kerron sen sormuksen historian: Isäni isällä oli palvelija, joka petti kihlatun morsiamensa. Petetty morsian kirosi silloin kihlasormuksen ja lähetti sen sulhaselle takaisin. Mutta sulhanen vihitti sillä itsensä toiseen ja — kirous teki tehonsa: Molemmat tulivat onnettomiksi. Sen jälkeen on sormuksella vihitty isäni palvelija ja — kirous on seurannut häntäkin… Kotonani on sitä siksi säilytetty, kuin taikakalua. En tiedä miten se sattui mukaani kirkkoon. Katso, se on halpa vaskisormus…"

Ja alentaen taas äänensä aivan kuiskaukseksi, ivalliseksi, kysyi Tamara Harhamaan tutkivasti tuijottaen:

— "Harhama! Sano, enkö ole osannut kostaa?"

Syntyi pitkä — pitkä äänettömyys. Pieni vesikarpalo kierähti Tamaran kylmälle poskelle. Hän kuivasi sen kuin ohimennen, puristi Harhaman kättä nopeasti ja lausui:

— "Kun nyt voisin kostaa sinulle vielä hyvällä, niin olisin tyydytetty… Sillä minä rakastan sinua."

Ja hän hävisi pakkas-öiseen kuutamoroihuun, kuin surullinen sävel autiolle järvenselälle…

* * * * *

Mutta rauhallisena kylvi kuu kylmiä säteitänsä valkealle hangelle. Ne kimaltelivat sillä pakkasen puremina, kuin hopeataululla kipinät. Taivaan kuperalla kannella paloivat tähdet ja kaukaiset maailmat kirkkaina yönvaloina. Mutta Harhama ei tuntenut pakkasta, eikä huomannut valoja taivaanlaella. Hän tunsi olevansa jäisen erämaan asukas. Tuuli oli noussut ja vienyt pois hänen majansa. Hän seisoi nyt yksin jäisellä aavikolla, jolla ei näkynyt polkua, eikä tien viittaa.

— "Jumalan rauha, veli!" — kuului silloin lempeä ääni hänen takanaan. Hän katsahti taaksensa ja näki munkki Pietarin seisovan siellä.

— "Jumalan rauha!" — huudahti Harhama vaistomaisesti ihastuneena.

Munkki Pietarin kasvoilla näkyi sunnuntaipäivän herranrauha, niinkuin paimenen kasvoilla, kun tämä on sunnuntaina johdattanut karjansa ruohoiselle aholle ja itse istahtanut sammalelle marjaisen mättään vierelle, katsellen kuinka kylläinen karja laskee levolle ahon rehevään ruohokkoon, kirkonkellon kumahtaessa metsän takaa. Hän palasi työväen kokouksesta. Ne kokoukset olivat Venäjän kansan elämän uutuuksia. Vasta äsken oli saatu erityinen ilmotus, että ne ovat sallitulta. Ne olivat erämaan kosteikkoja, joihin aavan Venäjän lapset nyt kokoontuivat vaivaloisen erämaan matkan jälkeen virkistämään itseänsä sillä lähdevedellä, joka niistä pulppusi, ja munkki Pietari oli ensimmäisiä, joka vaatimattomana ja huomiota herättämättä palveli niihin kosteikkoihin saapuvia väsyneitä erämaan lapsia. Hän palveli siellä Jumalaa ihmisessä, kuten hän kerran oli Harhamalle sanonut, lisäten: "Meidän ihmisten ei pidä lähteä etsimään Jumalaa taivasten taivaasta, sillä Hän on käden ylettyvillä. Hän odottaa meitä köyhissä ja langenneissa." Hän sanoi näistä kokouksista palaavansa aina mieli rauhallisena. Hän palveli Jumalaansa ajamalla työväen ja köyhien asiaa.

Mutta kun Nikitin uskoi voivansa köyhyyden hävittää yhteiskuntajärjestyksen muutoksella, uskoi munkki Pietari parannuksen tulevan ainoastaan mielenmuutoksesta, jonka vaikuttaa Jumala. Hän kehotti rikkaita tekemään oikeutta köyhille ja köyhiä hän kehotti nousemaan ja auttamaan toinen toistansa lähteen reunalle juomaan sen raikasta vettä, kuulemaan linnun laulua, nauttimaan kypsyvän viljan ja kukan tuoksusta ja lepäämään kuusen siimeksessä, kuten rikkaat nyt yksin tekevät. Tänä iltanakin oli hän puhunut köyhille: "Toteuttakaa Jumalan tahtoa, viemällä toinen toisenne Jumalan antimien: raikkaan lähdeveden, kuusen siimeksen ja kypsyvän viljan luo! Estäkää rauhan tietä rikkaat sortamasta köyhiä! Tulkaa Jumalan lapsiksi ja tehkää muutkin niiksi, silloin ei kukaan ota toisensa osaa Jumalan viljasta, Hänen kuusensa siimeksestä ja lähteensä vedestä. Mutta", — oli hän nytkin lisännyt — "kaiken täytyy ensin särkyä tomuksi Jumalan edessä, ennen kun uusi voi rakentua."

Harhama tunsi Pietarin myöhäiset matkat ja hänen ajatuksensa… Pietari oli hänelle niistä usein kertonut, toivoen johtavansa hänen sydämensä harrastukset tähän työhön. Mutta Harhama oli kuunnellut hänen puhettansa samalla hedelmättömällä harrastuksella, kuin millä hän oli sosialismia tutkinut. Nyt hän kumminkin tunsi sanomatonta vetoa munkki Pietarin harrastuksiin. Hän oli aina katsonut häneen rajattomalla kunnioituksella. Nyt tunsi hän painuvansa aivan hänen jalkoihinsa. Hän muisti myös Pietarin ennustukset, jotka nyt olivat toteutuneet ja seisoi hänen edessänsä, kuin Jumalan edessä.

— "Jumalan rauha!" — kertasi hän vielä vastauksensa munkki Pietarin tervehdykseen. — "Tulette kuin taivaan lähettämänä… Minulla on halu puhua kanssanne."

Ja hän kertoi munkille kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli puhunut hänen kanssansa, kertoi Hiiden myllystä, Nikitinistä, häistänsä ja omaisuutensa häviöstä. Pietari kuunteli häntä tyynenä ja lempeänä, kuin iltatähti, joka katselee levolle meneviä tomunlapsia.

He olivat tulleet eräälle yksinäiselle rantakadulle ja istahtaneet puiston portilla olevalle penkille. Kuun säteet valuivat kylmänä sateena suoraan heidän kasvoillensa ja taivaankansi paloi täydessä tähtivalossa.

— "Isä Pietari!" — puhui Harhama. — "Miksi ei tuo kuu koskaan eksy radaltansa öisessä avaruudessa, missä ei ole tietä, eikä tienviittaa? Ja miksi me ihmiset, joilla on järki ohjaajana, eksymme omiin haluihimme ja himoihimme? Kuinka voi kuu, pimeän avaruuden kulkija, aina löytää oikean kaarensa äärettömyydessä, jossa ei näy rantaa, minkä mukaan kulkuansa ohjata, ei kiinteätä pistettä, mihin katsoa? Miksi ei se eksy ja murskaannu avaruudessa kieriviin maailmoihin, ja miksi me ihmiset kompastumme itseemme ja toisiimme, kuin vieriviin kiviin?"

— "Siksi", — vastasi munkki Pietari lempeästi — "että se ei ole kierinyt pois Hänen kädestänsä, joka sytyttää yönvalot taivaan kannelle ja ohjaa kuun kierivien maailmoiden lomitse…"

Harhama ei puhunut mitään. Hän vaipui henkisesti kokoon voimatonna, kuin märkä vaate. Tarkkaavana katseli häntä puun oksalta öinen harakka…

Syntymäpäivillä.

Elämä on Jumalan kiirastuli.

Kalpeana istui Anna Pawlowna pehmeässä nojatuolissa vastaanottohuoneessansa. Pöydällä tuoksui pari kukkaiskoria ja joukko varrestaan katkaistuja ruusuja. Ne olivat syntymäpäivälahjoja.

Seinillä riippui useita vainajien maalatuita muotokuvia. Ne kertoivat perheen menneiden polvien edustajista. Tomuksi maatuneet miehet ja naiset katselivat elottomissa kuvissansa kuolevan sukunsa heikkoa edustajaa, joka istui kalpeana menneisyyden muistojen keskellä. Vanha kello naksutteli verkalleen:

Tik-tak!… Tik-tak!

Jokaisella naksahduksella mittasi se palan pois ihmiselämästä. Säälimättä lyhenteli se kalpean naisen elämää, heitteli palat ajanvirtaan. Pala palalta leikkeli se heikkoa elämänlankaa, jonka katketessa oli sammuva suku…

Tik-tak!… Tik-tak! — naksutteli kello.

Mutta kalpea nainen ei lukenut kellon naksutuksia, ei laskenut elämänsä putoelevia paloja. Eikä hän lukenut kuolleiden kuvista vainajien kasvonpiirteitä, avaruuteen haihtuneiden ihmissielujen salaisuuksia, ei niiden intohimoja ja toiveita, joita ne kuvat kertoivat, kuin salaisuuksien avatut kirjat.

Hän istui vastaanottohuoneessaan, kuin elävä muumio kuolleiden kammiossa. Siinä huoneessa eli täydellistä elämää ainoastaan pöydällä oleva kukka, joka kätki itsessään uutta elämää synnyttävän idun. Kaikkialla muualla tässä huoneessa oli se itu kuivunut… Sen kalpean muumion ruumiissa oli jo nuoruudessa sammua tuikahtanut elämän luomisvoima…

Tik-tak! — naksutteli ajanmittari ja kalpea nainen istui ja odotti jotain. Heikot kädet olivat vaipuneet raukeina helmaan. Ajatukseton katse oli kiintynyt Jumalan kuvaan, jonka edessä paloi valkea vahakynttilä riutuvalla valolla.

* * * * *

Kello löi kaksitoista, kun Harhama astui tähän puolihämärään huoneesen. Anna Pawlowna ojensi hänelle raukeasti valkoisen kätensä suudeltavaksi ja viittasi äänettömänä pientä, pehmeää taburettia nojatuolinsa vierellä. Harhama istahti sille.

— "Anteeksi, että tulen tähän aikaan toivottamaan Teille onnea syntymäpäivänne johdosta… Mutta tahdoin käydä luonanne silloin, kun ei ole muita vieraita", — alkoi Harhama.

— "Minä jo arvasin, että teette niin… tulette yksin… Se oli hyvin kiltisti tehty… Minä juuri kaipasin puhua pari sanaa kanssanne kahden kesken… Ah, niin! Kiitos kukista!" — puheli Anna Pawlowna vilkkaasti, mutta raukealla äänellä.

— "Kuinka voitte? Olette niin kalpea", — kysyi Harhama.

— "Oh! Minun terveydestäni ei maksa puhua. Nämä kauhun päivät ovat sen kokonaan murtaneet… Nuo jäähyväiskohtaukset sotaan lähtevien perheissä… Uh! Jumalan kiitos, että mieheni on jo kuollut, ettei ole lähtevien joukossa. Mutta suokoon Jumala voiton suuren isänmaamme aseille, että röyhkeä vihollinen tuntisi Tsaarin ja Venäjän kansan voiman! Ja sitten minä jouduin pörssissä näkemään sen hirvittävän kohtauksen… On kait herra Zaiko Teille kertonut?… Ja nyt se verinen juutalainen kummittelee aina silmissäni… Uh!"

Tätä sanoessa kävi puistatus Anna Pawlownan ruumiin läpi. Hän peitti silmänsä molemmin käsin.

— "Kyllä… Olen kuullut herra Zaikon siitä kertovan", — alkoi Harhama, — "Olen hävennyt Teidän edessänne ja siksi ei ole minulla ollut voimaa tulla Teitä kiittämään avustanne ja kertomaan kaikkea mitä on tapahtunut… Häistäni ja…"

— "Oh! Älkää niistä puhuko… Minä tiedän jo kaikki… Mutta herran tähden! Mitä on tapahtunut? Miksi erositte Magdasta?"

— "En ole hänen kanssansa itseäni sitonutkaan… Hän on vaimoni ainoastaan vihkimisen ja yhteiskunnan lain oikeudella… Minä kyllä tuomitsen itseäni, että annoin säälintunteen, tai oikeastaan velttouden voittaa ja johtaa minut astumaan askelen, joka ei ollut oikea, tai paremmin sanoen: ei ollut välttämätön", — vastasi Harhama vältellen.

Anna Pawlowna kävi miettiväksi. Syntyi äänettömyys. Ainoastaan kello naksahteli. Palaset putoelivat riutuvasta ihmiselämästä, häviten tyhjyyteen.

— "Ja miksi ette tahdo astua sitä askelta loppuun?" — kysyi Anna Pawlowna katkaisten äänettömyyden.

— "Se on mahdoton… En voi", — vastasi Harhama lyhyesti, kuivasti.

Anna Pawlowna huokasi raskaasti.

— "Tuomitsetteko minua?" — kysyi Harhama hetken kuluttua.

— "En minä jaksa mitään käsittää… Puhukaa siitä isä Pietarin kanssa… Asia on arka. Jos olette erehtynyt, ojentukaa, sillä jumalallisia lakeja me ihmiset emme saa maahan polkea, emmekä niitä oman mielemme mukaan tulkita. Siihen me emme ole päteviä. Me tuskin pystymme täydellisesti oikein käsittämään omia säätämiämmekään asetuksia… Aina niitäkin tulkitessa syntyy ristiriita ja erimieli."

Tätä sanoessa kuvastui Anna Pawlownan ryhdissä suvun vanha, menneiltä polvilta peritty aateluus, ja se helisi hänen äänensä värähdyksissä.

— "Isä Pietari tietää jo kaikki… Mutta en tiedä hänen ajatustaan", — mutisi Harhama synkkänä.

Hetken kuluttua jatkoi Anna Pawlowna:

— "Mutta menemme toiseen asiaan: Aleksander Petrovitsh on Teille jo kait kertonut, että olemme pelastaneet osan omaisuuttanne… Vai kuinka?"

— "Kyllä… Kiitos!"

— "Näihin rahoihin minulla olisi ehkä siveellinen oikeus tällä hetkellä. Ei sentähden, että olen niiden tähden pannut vaaraan omia rahojani… se nyt ei maksa puhua… vaan sen nojalla, että katson Teidän parastanne. Saanko käyttää tätä oikeutta ja tehdä suostumuksellanne pienen määräyksen näiden rahojen suhteen?"

— "Kyllä… Mitä vaan suvaitsette määrätä", — myönsi Harhama.

— "Tunnen Teidän nykyisen mielialanne kuin viisi sormeani", — jatkoi Anna Pawlowna. — "Yleensähän Te, kun mielenne järkkyy, uhmaatte kaikkea… teette aivan mielipuolen tekoja… Älkää ollenkaan rypistäkö otsaanne, vaan kuunnelkaa minua rauhallisesti!… Käsitän, kuten sanoin, mielialanne ja pelkään, että loppu omaisuutenne kanssa teette jonkun uhkateon… Kerta voisitte sitä kumminkin tarvita ja tekoanne katua. Siksi olen valmistanut paperin, jossa Te suostutte, että nämä varat sijotetaan niin, että Teille jää oikeus ainoastaan kantaa niistä korko ja tehdä testamenttimääräys… Jos suostutte, allekirjoittakaa tämä paperi", — lopetti hän, ojentaen Harhamalle valmiiksi kirjoitetun asiakirjan.

Harhama luki asiakirjan tyynenä, pani sen sitten pöydälle ja lausui välinpitämättömänä:

— "Turhaa vaivaa! Pelastettu omaisuuden jäännös ei riitä enää sitoumuksieni maksamiseen. Milt'ei kaikki menee yhdestä ainoasta etuoikeutetusta kunniavelasta."

Tämä oli Anna Pawlownalle odottamaton ilmotus. Hän ei ollut tietänyt Harhaman salaisista keinotteluista mitään. Kuultuansa asian todellisen laidan, tuli hän sanattomaksi. Syntyi pitempi äänettömyys. Anna Pawlowna mietti, mietti kauvan, tietämättä itse selvästi, mitä. Harhama kuvastui nyt hänelle kohtalon nöyryyttämällä, jonain salaperäisenä henkilönä, joka oli häneltäkin jotakin salannut, elänyt yksin, umpimielisenä, uhmaavana. Usein ennenkin oli hän ajatellut, että Harhama on ihmisliesi, jonka tuhan alla palaa joku henki maailman tuli, polttava ja kuluttava. Hän oli ajatellut sitä joka kerta, kun oli nähnyt Harhaman kasvoille laskeutuvan synkkämielisyyden harmaan vaipan, tai hänen katseensa harhailevan miettivänä. Nyt oli hän kerjäläinen. Uhman alta nousi synkkämielisyyden harmaa savu. Selvästi voi huomata, että Harhama yritteli sitä savua salata. Anna Pawlownan täytti säälintunne. Hän luuli ehdotuksellansa loukanneensa Harhamaa ja kysyi anteeksipyynnöksi:

— "Te nähtävästi loukkaannuitte?"

— "En ollenkaan… Olen päinvastoin suuressa kiitollisuudenvelassa", — vastasi Harhama kuivasti.

Molemmat istuivat hetken ääneti. Se oli semmoinen hetki, jolloin soivat menneisyyden kellot. Anna Pawlownaa sitoi tähän alhaissyntyiseen mieheen joku näkymätön henkinen side. Se oli enemmänkin, kuin ystävyyden side: se oli platooninen rakkaus. Yhdessä olivat he paljon matkustelleet, puhuneet toistensa kanssa, ymmärtäneet toisiansa, vaikka olivat kaikessa toistensa vastakohdat. Harhama oli Anna Pawlownan kodissa jokapäiväinen vieras, perheenjäsen. Alussa oli viimemainittu kärsinyt sukulaistensa vihamielisyyttä. Ne eivät halunneet tunnustaa Harhamaa vertaiseksensa. Mutta hän ei ollut siitä huolinut. Ja vähitellen oli Harhama kohonnut henkisellä etevyydellänsä kaikkien yli. Harhaman sielusta nousi joku henkinen huude, joka oli Anna Pawlownalle kuin tuli perhoselle, salaperäinen ja samalla kirkas. Hän pelkäsi sitä ja kumminkin kieppui sen ympärillä voimatonna. He olivat kaksi ystävää, jotka elivät toistensa seurassa, kuin haamut sumujen mailla. Heitä sitoi yli-inhimillinen ystävyys. Anna Pawlownalle oli Harhaman elämä niin kaikki kaikessa, että hän henkisen mustasukkaisuuden tulessa kiemurrellessansakin huolehti hänen avioliitostansa. Hän halusi nähdä hänet vaan onnellisena, pelastettuna elostelujen vaarasta. Hänelle oli pääasia saada pitää hänet ystävänä, lähettyvillänsä.

Hiljaisuus vallitsi. Menneisyyden viulut soivat. Molemmat ajattelivat menneisyytensä merkkipäiviä. Anna Pawlowna kysyi liikutettuna:

— "Mitä nyt aijotte tehdä?"

— "En tiedä… Olen ajatellut matkaa…"

— "Taas uutuus!" — keskeytti Anna Pawlowna säpsähtäen. — "Ja mitä varten?"

— "En tiedä… Matkustaakseni vaan", — mutisi Harhama synkkänä.

— "Jättäkää houreet. Älkää antako mielenne masentua", — kiirehti Anna Pawlowna. — "Teitä on kohdannut onnettomuus… No, se on Jumalan tahto. Onnettomuutta ei voi kukaan kiertää, mutta sen voi voittaa ja kestää. Olettehan mies. Jos omaisuutenne menettäminen, tai kummallinen avioliittonne ovat onnettomuuden iskuja teille, niin ettehän niitä voi enää pakenemisella välttää."

— "Ei, ei… Eivät ne kumpikaan ole onnettomuus, vaan väärä elämä, tämä harhaileminen. Se paremman… no, uuden — sillä ei kai se parempaa tule olemaan — kaipuu on nähtävästi jo pitemmän aikaa hiljaisuudessa valmistunut, vaikka en minä ole sitä itse aina huomannut. Se tukahtui aina elämän humuun. Nämä viime tapaukset kait olivat ainoastaan lopullinen sysäys ja tavallaan myös pakottavat johonkin käänteesen."

— "En ymmärrä taas Teitä", — keskeytti Anna Pawlowna miettivänä. Harhama katsahti häneen ja heidän katseensa kohtasivat toisiansa kysyvinä, mutta samalla luottamuksella. Anna Pawlowna huokasi taas ja jatkoi:

— "Teissä on jotain salaperäistä, jotain… minä en tiedä, mitä se on… Mutta jos teillä on joku salainen suru, tai aate, miksi ette puhu? Kun ihminen avaa itsensä, vaikkapa toiselle ihmiselle, tulee helpompi olla."

Ensi kertaa elämässänsä kuuli Harhama näin puhuttavan. Anna Pawlowna oli lausunut hänen sydämensä sisimmän toivon. Aina oli hän kärsinyt siitä, että ei voinut kellekään puhua sielunsa salaisesta tulesta, vaan kantoi salaisuuttansa, kuin myllynkiveä. Kaikki ihmiset olivat tuntuneet hänestä vulgäreiltä, jokapäiväisiltä. Kun hän etsi vesitilkkaa sisälliseen tuleensa, pelkäsi hän pyytää sitä ihmisiltä, peläten, että ne heittävät siihen kiulullisen rapaa. Nyt heräsi hänessä halu hiukan raottua. Hän oli oikeastaan tullut sanomaan jäähyväisiä naiselle, joka oli ollut hänelle henkinen leipäpala. Semmoisina hetkinä on mieli herkkä, silmäys puhuu paljon ja kädenpuristusta ymmärretään. Hän tiesi, että Anna Pawlowna ei heitä hänen tuskiinsa rapaa, mutta hän oli aina myös tajunnut, että hänellä ei ollut antaa sitä vesitilkkaa, jota hän etsi.

Hän oli huomaamattansa korottanut oman henkensä niin paljon korkeammalle muita, ystäviänsäkin, että hän siten joutui erakoksi autioon erämaahan, jonka rasittava hiljaisuus ja yksinäisyys sitten ajottain kalvoi hänen henkensä ytimiä.

Se oli henkisen ylpeyden rangaistus. Hänen henkensä kitui korkealla yksinäisyyden piikinpäässä. Se kärsi asemastansa, mutta oli liian ylpeä astumaan alas.

Anna Pawlowna alkoi puhua, hiljaa, varovasti, kuin peläten koskea ystävänsä hengen kipeään ajettu maan:

— "Minä luulen, että Teillä on joskus sydämellä uskontokysymys… Olette olevinanne Jumalan kieltäjä, mutta mitenkä minusta tuntunee siltä, että se ei ole vakaumuksesta lähtenyttä… Olen joskus ajatellut, että niinä aikoina jolloin… miten minä sanoisin… muututte, epäilisitte omia sanojanne ja kärsisitte…"

Harhama istui ääneti, synkkänä. Anna Pawlowna oli osunut oikeaan. Hän oli satuttanut Harhaman henkiseen paiseeseen.

— "Vai kuinka?" — kysyi Anna Pawlowna ystävällisesti.

— "Ehkäpä… Niin", — myönteli Harhama ajatuksissansa.

— "Olette joskus ollut aivan arvoitus… Suoraan sanoen: minä tuskin tunnen Teitä vielä… se on Teidän elämäänne… nuoruuttanne ja… Suoraan jos sanon, en tunne Teissä mitään… Te olette ollut minulle… sanon hämärä, ainainen hämärä… Olen… miten sanoisin, pelännyt sen hämärän pohjalle kurkistaakaan. Teissä on jotain demoonista, noitamaista… yliluonnollista…"

Elämän salaiset kielet soivat. Anna Pawlowna kuivasi salaa kyyneleen silmänurkastansa.

Todellakaan eivät nämä kaksi ystävää olleet siitä koskaan puhuneet. Heille oli ollut saman tekevä, mitä he ennen olivat olleet, ja siitä suuresta kysymyksestä he pelkäsivät toisillensa puhua, sillä siinä he olivat kuin tuli ja vesi. Harhamakin huomasi sen nyt selvästi. Miettivän näköisenä, liikutettuna, alkoi hän puhua:

— "Siksipä haluaisinkin puhua Teille jonkun sanan itsestäni nyt… avata Teille hiukan niitä huonoja puolia, joita ette tunne. Tahtoisin kerta puhua itsestäni, jos niin saan sanoa. Sen huonoimman jätän toki paljastamatta, sillä sitä ette jaksaisi kuulla. Jaksatteko kuulla?"

— "No… En tiedä… Kertokaa nyt! Älkää vaan kuvatko mitään mustalta puolen. Se masentaa itseänne ja minua. Minä en nyt jaksa mitään semmoista kuulla", — myönnytteli Anna Pawlowna, toivoen kuulla ja samalla peläten sitä.

Samassa ilmotettiin munkki Pietarin tulo. Hän astui sisään ylevän, hiukan väsyneen näköisenä ja siunasi Anna Pawlownaa ristinmerkillä, lausuen:

— "Herra siunatkoon sinua, ja huonettasi!"

— "Anteeksi, isä, Pietari!" — lausui Anna Pawlowna, kun Harhama ja munkki Pietari olivat tervehtineet toisiansa. — "Meillä oli tässä menossa eräs keskustelu."

Munkki Pietari nousi ja keskeytti kohteliaasti:

— "Ehkä istun sen ajan budoaarissanne?"

— "Ei, ei!" — kiirehti Harhama. — "Jääkää tänne, isä Pietari. Te ette häiritse."

— "Kiitos, veli! Mutta ehkä häiritsen Teitä, Anna Pawlowna?" — virkkoi munkki Pietari kysyvästi.

— "Ette, isä", — vastasi tämä.

Munkki Pietari otti pöydältä erään juuri saapuneen ranskalaisen aikakauskirjan ja istahti. Harhama alkoi:

— "Minä pyysin Anna Pawlownalle saada kertoa oman elämäni… historiani " — lisäsi hän välissä naurahtaen — "pääkohtia. Hyvä, että tekin tulitte… Tulette katsomaan, kun minä levitän eteenne rapaiset jälkeni, elämäni loan!…"

— "Tts! Te jo alussa ärsytätte. Se on Teidän tapaista. Lakatkaa kernaammin", — huudahti Anna Pawlowna keskeyttäen, ja lisäsi: "Kuulkaa! Minkälaiset vanhemmat teillä oli…? Niiltähän perivät lapset luonteensa?"

Harhaman ajatukset repäisi tämä kysymys räsyiksi ja pisti tulen mielen tappuroihin. Isä ja äiti, matkat mummolaan ja marjamaat tuikahtelivat tulina. Herkkä, sairaloinen mieli siirtyi nopeasti lapsuuden aikojen kevätpäiviin. Henkinen pyhäaamu koitti. Se vaaleni armaana, varovasti, kuin heräävän silmäterä oudolle aamusarasteelle… Jo alkoi jumalanpalvelus. Lapsen mieli aukeni miehen rinnassa. Ihmispovessa alkoivat soida sielun salaiset kellot. Ne soittivat salaista elämän tunnustusta:

— "Isäni", — puhui Harhama — "oli Jumalan kieltäjä. Muistan kuinka hän kerrankin sanoi: 'Poikani! Kule omin jaloin, raivaa tiesi omin nyrkin, äläkä riipu olemattoman Jumalan hameenliepeissä!' Äitini muistan sanoneen: 'Älä opeta lapselle semmoista! Sillä vedät onnettomuuden hänen kantapäillensä kierimään. Jos hän ei riipu Jumalan hameessa, sotkeutuu hän ihmisten likaisiin hameisiin.' — Ja äiti puhui minulle Jumalasta, joka asuu taivaassa ja pudottaa kiven pahojen lapsien päähän. Sieltä asti alkoi minussa taistella, tai oikeammin palaa kysymys: kumpi on oikeassa, isäkö, vaiko äiti?"

— "Ai, herra isä", — huokasi Anna Pawlowna. Harhaman sielun kellot soivat edelleen:

— "Sitten makasi isä kuolinvuoteella ja kärsi kovia tuskia. Seisoin hänen sänkynsä päähän nojaten soikeassa kamarissa… Äiti hoiteli häntä… Äkkiä lausui isä: 'Minun Jumalani, minun Jumalani!'

"Mutta äiti vaipui tuolille kuin lankavyyhti, itki katkerasti ja lausui: 'Kun olit terveen kukkana, et muistanut Häntä… Nyt kutsuu Hän sinua…'

"Hetken perästä vietiin isä pois talostansa, eikä hän itse enää ovea jälkeensä sulkenut… Mutta minä seisoin tyhjän sängyn päähän nojaten ja ajattelin. En isää, vaan — Jumalaa.

"Olin silloin noin kymmenvuotias. Muutamien päivien kuluttua makasi isä ruumislaudalla heinäladossa. Hiivin salaa tuskissani sinne, kohotin ruumisliinaa ja kuiskasin isän korvaan: 'isä, onko Jumalaa?'… Kärpänen lennähti isän kylmältä otsalta… Se oli ainoa vastaus…"

Molemmat kuulijat huokasivat, toistensa silmiin katsahtaen. Harhama jatkoi:

— "Kysymys: 'isäkö, vaiko äiti on oikeassa?' on siitä asti minussa taistellut, välistä rajummin, välistä hiljemmin. Toinen ja toinen on ollut vuoroon voitolla: Joskus olen tallannut Jumalan jalkoihini ja sanonut: 'jos olet olemassa, niin nouse nyt ja rutista minut!' Joskus taas olen vapissut ja madellut, kuin mato Hänen edessänsä…"

— "Niin, siinä juuri on onnettomuutenne, herra Harhama, että ette usko … Juuri siinä on onnettomuus, herra Harhama, että ette usko Häneen, vaan kohotatte yhteiskunnan ja ihmisten siveysopin Hänen käskyjensä sijalle, oman järkenne jumalauskon sijalle… Miksi ette Te usko Jumalaan, suureen armolliseen Jumalaan? Ah!… Mitä on ihminen Hänen kädessänsä? Vähemmän kuin haavan lehti myrskyn kädessä", — keskeytti Anna Pawlowna hysteerisesti. Hänen äänensä värisi liikutuksesta.

— "Niin, niin, Anna Pawlowna… Mutta mitä on se suuri myrsky?" — kysyi Harhama vastaukseksi.

— "Niin! Siinä sitä taas ollaan… Te tahdotte kieltää Jumalan… Te tahdotte … Kuinka rohkenette, Te tomunhitunen, sanoa, että Hän, kaiken olemus, on yhtä olematon, kuin häviävä myrsky, joka juuri Hänen käskystänsä nousee ja taas tyyntyy? Miksi ette usko? Miksi tahdotte kieltää Jumalan?" — kiivastui Anna Pawlowna kiihtyneenä, kyynelsilmin.

— "En minä tahdo Häntä kieltää", — mutisi Harhama vältellen. — "Isäni kuolinvuoteelta tähän saakka olen Häntä juuri etsinyt."

— "Etsinyt!… Mutta miten etsinyt. Uhma sydämessä ja ylpeys mielessä!" — keskeytti taas Anna Pawlowna moittivalla, surullisella äänellä. Munkki Pietari lisäsi lempeästi:

— "Veli! Jos olet etsinyt Häntä totuudessa, niin sinä löydät Hänet. Mutta joll'et, niin Hän Itse on aikanansa lähettävä vierinkiven kantapäillesi, joka ajaa sinut Hänen luoksensa."

Hänen sanansa putosivat, kuin lempeä sade huoneeseen, kuivaan, pölyävään hiljaisuuteen. Mielet virkistyivät hitusen. Anna Pawlownan ääni oli tyynempi, kun hän lausui, huoaten:

— "Niin… Ehkä on Jumala lähettävä jonkun likaisen käden ohjaamaan Teitä luoksensa, synnin polkujen kautta… Ehkä jonkun markkinatavaraksi alentuneen naisen. Puhuitte juuri äitinne ennustuksesta. Muistakaa sitä! Ehkäpä Jumalan täytyy sallia Teidän tarttua juuri siihen 'likaiseen hameesen' ja johtaa Teidät sitä tietä, häpeän kautta, luoksensa… koska ette tahdo itse vapaasti kulkea hänen kädessänsä. Luuletteko todellakin yhteiskunnan siveysopin, ihmissiveellisyyden riittävän, korvaamaan elävän Jumalan sanan? Ah, Te saatte ehkä huomata, että ihmissiveellisyys on juokseva rapakko sen kallion rinnalla, joka on Jumala…"

Harhama kävi miettiväksi. Äiti ja isä taistelivat hänessä taas hetken heikosti. Lopuksi lausui hän vakavasti, ikäänkuin ajatuksissaan:

— "Pitääkö minun sitten riippua kiini Hänessä, jota en saa käsiinikään? Ja täytyykö minun orjana, hartiat kumarassa kantaa taakkaa, jota en edes löydä? Hän ei edes uskalla näyttäytyä minulle, pakenee minua kirjan lehdeltä lehdelle, kun etsin häntä joskus, kuin janoinen vettä… Mitä varten silloin tämä nöyryytys ja nöyrtymys?"…

— "Veli!" — keskeytti munkki Pietari, estääkseen Harhamassa nousemasta uhman Jumalaa vastaan. — "Sinä et usko, miten suloista on joskus nöyrtyä kaikkivaltiaan Jumalan edessä ja särkyä rikki, kuin saviastia Hänen jalkoihinsa… Ei Jumala tarvitse meidän nöyrtymistämme, vaan me itse sitä tarvitsemme. Meidän itsemme täytyy joskus saada hajota tomuksi, että siitä nousisi uusi elämä."

Ne sanat laskivat huoneeseen, kuin lempeä keväinen sade, ja koskivat Harhaman herkkään hermostoon. Ja ylpeyden tomu, joka hänen sielussansa oli alkanut ylimielisenä kohota ylös hänelle ominaisena uhmana, laski tämän sateen painamana jälleen arkana alas. Sen jälkeen, kun Pietarin profeetalliset sanat olivat toteutuneet aavistamattoman pian, oli Harhaman vaistomainen kunnioitus munkki Pietariin yhä lisäytynyt. Se kosketteli jo taikauskoisen pelon rajoja.

Huoneeseen levisi taas äänettömyys, kuin olisi sateen taltuttama ylpeydentomu odottanut päivän sädettä ja lintusen liverrystä alkaakseen kasvaa orasta, josta korsi ja hedelmät valmistuvat.

Tik-tak! Tik-tak! — naksutteli kello… Anna Pawlowna katkaisi taas äänettömyyden nuhdellen:

— "Että viitsittekin!… Älkää riuhtoko itseänne pois Jumalan pihdeistä! Ette niistä pääse… Muistakaa, mihin isänne juoksu päättyi: Sanottehan hänen kuolleen huulilla valitus: 'minun Jumalani'."

Harhaman mieli synkkeni mustaksi pilveksi. Katkerana, kuin sappi, mutisi hän:

— "Niin… niin… isä… Jos hän ei silloin olisi horjunut, niin olisi minulla nyt ehkä rauha… Oi-joi!… Että hän horjui…"

— "Horjui!… Herra Jumala mitä te puhutte!" — kauhistui Anna Pawlowna. — "Herra Jumala, mihin Te olette joutunut!… Isänne parannusta sanotte horjumiseksi!… Jumala Teitä armahtakoon!… Ah! Lakatkaa, lakatkaa! Kertokaa kernaimmin elämänne maallisista pyrinnöistä, elämästänne! Jumalalle Te ette ole vielä kypsä…"

— "Elämästäni… Niin… se on yhdellä sanalla sanoen: pölyä. Ei ajatusta, eikä… No, ei maksa… Kertomuksena on elämäni: tuulen ajelema vaateräsy… Kun oli kulunut muutama vuosi isäni kuolemasta, lähdin kotoa maailmalle avojaloin. Minä muistin isän sanat ja tahdoin kulkea tieni omin jaloin. Minä halveksin ihmisten ja myös Jumalien suosiota, ja huusin apua nyrkeiltäni. Päivät minä tein ruumiillista työtä renkinä… niin, niin… ja säästin. Yöt kulutin lukemiseen. Sillä 'isä' ja 'äiti' taistelivat minussa. Minä tahdoin löytää totuuden, joko sen Jumalan, tai sen olemattoman. Työtoverikseni sattui roteva työmies Viljo, Jumalankieltäjä, voimakas, kuin peto… Kun me pimeinä öinä kaadoimme ja vedimme hirsiä lumisessa korvessa ja hirsikuuset kaatuivat ja metsä ryski niiden kaatuessa, niin se hurmasi minua. Siinä oli voimaa ja pimeyttä ja lunta… Viljo huudahteli silloin: 'Katso, Harhama, noin se ihminenkin kaatuu! Se lahoo kuoltuansa, kuin pölkky metsässä. Hiiteen siitä joutavat Jumalat.' Minua himosi hänen miehekäs rohkeutensa Jumalan edessä ja huumasi se ajatus, että voisi kaatua semmoisella rytinällä, kuin kuusi, niin suuremmoisesti, että toisten oksat taittuisivat…"

— "Oi-joi-joi! Te olette peto!" — huokasi Anna Pawlowna. Harhama jatkoi:

— "Vasta nuorukaisena olen saanut raivatuksi tietäni siksi pitkälle, että voin antautua lukemaan — pääsin kouluun. Siellä oli kaksi opettajaa, joihin kiinnyin, Toinen: lehtori Stenman, Jumalankieltäjä, toinen: lehtori Björklund oli… sanon sattuvasti: munkki Pietari… Anteeksi, isä Pietari, vertaus! He olivat minulle elämän lähteitä. Minä join niistä molemmista tulta… polttavaa tulta täysin siemauksin, sillä minä olin janoon kuolemassa… Joskus yritin päästä pois niiltä lähteiltä… Heittäydyin joskus tuskissani pulikoimaan pikku-paheissa, salatakseni sillä tuskani edes muilta, mutta silläkään minä en voinut niiltä lähteiltä päästä pois. Pari kertaa tulin raskasmieliseksi…"

Anna Pawlownan ja munkki Pietarin kurkkuun nousi huokaus. Harhama jatkoi:

— "Elämä oli sitten ainaista tietojen ahmimista. Alussa pidätti kirjojen ja ohjauksen puute, ja tottumattomuus. Työn lomassa jatkui se taistelu… Minä elin helvetissä… Kun minun täytyi työni ohella ansaita leipääni ja tuska oli joskus aivan pureva, tulin ärtyiseksi… suorastaan perkeleeksi. Vihani kääntyi viattomiin… oppilaisiini ja niihin, joiden kanssa olin tekemisessä leipääni ansaitessa… Mielessä kuvastui myös — joskus — virkaura ja asema… Mutta sitten kohta minä sain inhon jokaista semmoista ajatustakin vastaan, että antaisin mitata mitä olen aivoihini ehtinyt pakata… antaisin tietojeni tullarin merkitä sen paperille ja ostaisin sillä paperilla itselleni työpaikan sanoen, paperi kourassa: noin paljon on minussa, eikä rahtuakaan enempi."

— "Ja hyvin tyhmästi ajattelitte silloin", — keskeytti Anna Pawlowna. — "Sanoin sen jo silloin, kun Nikolain kanssa revitte todistuksianne." Harhama jatkoi:

— "Niin. Tahdoin lukea itseäni varten. Ensi vaikeudet voitettuani, ryhdyin etsimään kirjoista sitä 'totuutta'. Tahdoin niistä löytää vastauksen kysymykseen: 'isäkö, vaiko äiti on oikeassa?' Syvennyin yhä syvemmälle kirja-arkkuihin. Jokaiseen uuteen kerrokseen syöksyin, kuin kullan etsijä kultapalaseen ja kysyin: 'Isäkö, vai äiti?"'

— "Ja etsitte mieleistänne vastausta, ettekä totuutta, joka on Jumala… Ja mitä saitte silloin vastaukseksi?" — keskeytti taas Anna Pawlowna.

— "Mitäkö?" — vastasi Harhama kuivasti, — "Vastaukseksi sain kysymyksieni kaiun: 'Isäkö, vaiko äiti?'"

— "Ja sitten?" — uteli Anna Pawlowna hermostuneena.

— "Sitten tunkeennuin yhä syvemmälle, yhä uuteen ja uuteen kirjakerrokseen. Kysyin sieltä: 'Isäkö, vaiko äiti?'"

— "Ja vastaus oli?" — tarttui taas Anna Pawlowna.

— "'Isäkö, vaiko äiti?' se on: omien kysymyksieni kaiku", — vastasi Harhama.

— "Niin käy aina sille, joka ei etsi ilmotettua, totista Jumalaa, vaan oman mielensä mukaista", — virkahti silloin Anna Pawlowna päättävästi. Harhama oli hetken vaiti ja jatkoi sitten:

— "Sitten alkoi terveyteni murtua… Silmät tulivat kipeiksi. Mutta Jumala, se totuus, pakeni kerros kerrokselta, yhä syvemmälle kirjakasaan. Se pakeni sitä mukaa, kuin sitä etsin. Minä löysin ainoastaan omien kysymyksieni ilkkuvan kaiun. Se oli aina vastassani, kuin irvistelevä luuranko."

— "Mutta jotain muutakin Te kumminkin löysitte", — tarttui taas Anna Pawlowna puheeseen.

— "Kyllä… 'jotakin'… Löysin koin syömää viisautta."

— "Kuinka, koin syömää?" — keskeytti Anna Pawlowna hämmästyneenä.

— "Niin", — vastasi Harhama, — "myöhempi viisas oli todistanut vääräksi edellisen viisauden… syönyt sen, kuin koi. Vihdoin huomasinkin olevani hämähäkki, joka kävelee tomuisissa kirjoissa, kuin vanhassa romuarkussa, vieraan romun seassa, eläen mädänneiden ihmisaivojen jättämästä perinnöstä. Se huomio ei tuntunut lohduttavalta monivuotisten ponnistusten ja siinä menetetyn terveyden jälkeen. Niinä aikoina tutustuin erääseen renttuun, hänen nimensä on Tuomas Porcus. Meistä tuli ystävät. Hän sanoi — noin huomaamattansa — minulle kerran, puolipäihtyneenä, kun puhuin kanssansa: 'Mitä varten etsiä totuutta? Viinaryypystä on ihmiselle suurempi ilo, kuin totuuden löytämisestä ja maailman syntysanojen tuntemisesta… Ja miten moni sen onkin jo löytänyt… Totuus on etsijälleen vielä hullumpi, kuin pohjoisnapa. Sen ääressä paleltuisi… — jos nimittäin onnistuisi sinne pääsemään.'

"Silloin minä aloin hoippua."

— "No, se on oikea sana Teistä. Elämänne on todellakin yhtenäistä uhmailua ja hoippumista kahden äärimäisyyden välillä… eikä kulkua oikeaa johtotähteä kohti… Ja mihin päättyi Teidän totuuden etsimisenne?" — kysyi Anna Pawlowna uteliaana.

— "Se päättyi siihen, että minä aloin uskoa löytäneeni totuuden Tuomas Porcus'en sanoissa. Minussa heräsi silloin kysymys: 'Mitä varten minä elän ja etsin totuutta?'" — vastasi Harhama.

— "Kummallista! Mitä varten minä elän! Ettekö sitä tiedä?" — ihmetteli Anna Pawlowna.

— "Niin, mitä varten minä elän?" — toisti Harhama kysyen.

— "Löytääksenne Jumalan, toteuttaaksenne Hänen tahtonsa ja tullaksenne Hänen lapseksensa", — vastasi Anna Pawlowna kerkeästi.

— "Jos se on elämäni tarkotus, niin tulkoon Hän minun luokseni, älköönkä peittäytykö pilvissä jyrisemään", — lausui tähän Harhama otsaansa rypistäen.

Munkki Pietari ja Anna Pawlowna katsahtivat toisiinsa surullisina. Harhama jatkoi, ikäänkuin ajatuksissaan:

— "Nurmen kukka elää nauttiaksensa päivän valosta. Pitikö minun kieltäytyä siitäkin, etsiäkseni romuarkuista Häntä, joka kätkeytyy jäniksenä luoksepääsemättömään taivaaseen? Sitä vartenko minun tulisi elää?"

— "Ei Hän kätkeenny. Päinvastoin. Tie Hänen asuntoonsa on viitotettu. Hän on aina käden ylettyvillä", — huomautti munkki Pietari, lisäten: "Jos nurmen kukkanen elää ainoastaan nauttiaksensa päivän valosta, niin ei se myös voi kestää talven kylmää."

Syntyi hetken äänettömyys. Ikäänkuin tahtoen kääntää puheen toiseen suuntaan, jatkoi Harhama:

— "Tätä kysymystä, 'mitä varten minä elän?' olen sitten kantanut, kuin kiveä hartioillani. Kirjat minä hylkäsin. Sinä murrosaikana jouduin Teidän perheeseenne, Anna Pawlowna. Te avasitte minulle ennen tuntemattoman elämän, johon ilman Teitä en olisi päässyt. Muistan kuinka nouditte minut huvilaanne ja myöhemmin kotiinne. Minä olin päässyt romupesästä elävään elämään, joka virtasi minuun Teidän seurapiirissänne. Tulin tyhjänä, kuin kuivanut hämähäkki."

— "Te ette saa puhua halveksuen menneestä työstänne. Kun tulitte kotiini, ihailimme me juuri sitä työtä ja siitä johtuvia laajoja tietojanne", — keskeytti Anna Pawlowna.

— "Se oli erehdys. Aivoihini oli kyllä, kuten sanoin, pakattu joukko rihkamaa, mutta kaikki se oli vierasta, vieraita sulamattomia ajatuksia, koin syömää viisautta, sekin varastettua. Olin sen varastanut kaivellessani hämähäkkinä toisten täyttämissä romuarkuissa. Ehkä juuri siksi se poltti minua. Totuutta ei nähtävästi voida varastaa, eikä lainata vieraista aivoista. Tämä uusi elämä, johon jouduin pikkuisista oloista, paljasti minulle myöhemmin ihmiselämän eri puolet: sen kurjuuden ja jalouden, valheen ja totuuden janon. Se tempasi minut alussa mukaansa, niin että elin jonkun aikaa ainoastaan elääkseni, unohdin kaikki kyselyt. Luulin siis elämän itsensä antaneen vastauksen kysymykseen: 'mitä varten tulee elää?'"

— "Ja mikä oli sen antama vastaus nyt?" — kysyi Anna Pawlowna, jonka uteliaisuus oli yhä kiihtynyt kuullessaan umpimielisen ystävänsä outoa puhetta. Harhama vastasi:

— "Sen vastaus oli: 'Tulee elää elääksensä. Elämän tarkotus on oma itsensä… Ei mitään muuta…'"

— "No, kyllä Te olette harhaillut!" — keskeytti Anna Pawlowna. Munkki Pietari seurasi keskustelua tarkkaavana.

— "Kyllä… kyllä!" — myönsi Harhama. — "Ainoa oikea askel kait oli se, että tulin, tai jouduin Teidän seurapiiriinne. Sillä Te kaadoitte minuun oman sielunne jaloutta kaatamalla…"

— "No, jättäkää nyt hulluttelut!" — keskeytti Anna Pawlowna närkästyneellä äänellä.

— "Ei… Sallikaa minun jatkaa", — intti Harhama. — "Te kaadoitte minuun sielunne jaloutta, kuin vettä vanhaan seulaan. Mutta jos joku siemen olisi siitä minuun jäänyt, niin minä ymmärrän olla siitä Teille kiitollinen. Olen Teidän kauttanne saanut tilaisuuden nähdä hiukan elämän valopuolia, rikkaan, ylhäisen luokan elämää, tutustua sen ajatustapoihin, sivistykseen ja pyrintöihin. Varjopuolet on helppo löytää… Ne ovat aina kulkeneet vierelläni… itsestäni lähteneenä valona."

"Mutta se niisi, joka sitoi minut menneisyyteen, ei koskaan katkennut. Jos noin määrittelisin itseäni, sanoisin, miltä näytin omissa silmissäni, niin se kuuluisi: Olin ruma turve, jossa iti ainainen tulikipinä, se ainainen kysymys: 'Isäkö, vaiko äiti?'"

— "Niin, Jumala on tulikipinä, joka itää turpeessa", — huokasi Anna Pawlowna. Harhama hajosi entistä enemmän. Raoista kuului sielunkellojen soiminen entistä heleämpänä. Hän jatkoi avonaisemmin:

— "Niin, niin. Siinä pihdissä kai toistui minussa kysymys: Mitä varten minä elän? Näin kurjuutta ympärilläni. Se näytti minusta likarapakolta ja minä noin… ajattelin, eikö siitä köyhyyden rapakosta voisi juoda janoonsa… se on, ryhtyä sitä köyhyyttä lieventämään…"

— "Siis sekin oman janonne tähden!… Itsekkäisyydestä hyvätyökin? Niinkö?" — ihmetteli Anna Pawlowna.

— "Niin. Senkin vesitilkan tarvitsin omaan janooni. Mutta ne olivat ohimeneviä kysymyksiä. Elämä tukahdutti ne aina. Kerta minä tapasin puistossa kolme repaleista, likaista tyttöstä, nuorin kymmenvuotias, vanhin kaksitoistavuotias. He kertoivat kulkevansa prostituerattuina, ansaitaksensa oman ja vanhempiensa leivän. He vaihtoivat ruumistansa leipään…"

— "Herra, Jumala!" — huudahti Anna Pawlowna puistahtaen. — "Te kerrotte tänään kamalia." Harhama jatkoi kylmänä:

— "He kertoivat sen viattomina, kuin taivaan enkelit, kertoivat kuinka tunnetut, korkeat henkilöt olivat heidät raiskanneet. Mieleni järkkyi. Minä syötin heidät, annoin heidät pestä ja pukea. Mieleni täytti samalla viha Jumalaa kohtaan. Minä ajattelin: 'Jumala! Miksi istut laiskana taivaassasi ja annat vääryyden maan päällä tapahtua?' Ja minussa heräsi halu syöksyä vaikka pommi kädessä pelastamaan niitä pieniä kurjia, jotka Jumala oli hylännyt ihmispetojen saaliiksi. Minä uskoin siinä olevan tehtävän, jota varten tulee elää. Mutta päivät kuluivat, minä hoipuin lopullista päätöstä tehdessäni. Aloin kyllä jo työnikin: Ryhdyin tutkimaan sosialismia. Matkustin sitä varten ulkomaille. Aloin myöhemmin tarkastella kurjuutta elämässäkin… Mutta sitä tehdessä minä ihastuin kurjuuteen…"

— "Taivaan Jumala!… Mitä te puhutte?" — huudahti Anna Pawlowna tuskaisena.

— "Niin", — jatkoi Harhama. — "Ihmiskärsimys ja kurjuus oli niin suuri… Se suuruus minua hurmasi… Ja sitä ihaillessani minä olin unohtanut puiston penkillä istuvat pikku portot… Niin… niin… Elämä on elämä… Ja kaiken lopuksi minussa syttyi… Tiedättekö mikä?"

— "No?" — kysyi Anna Pawlowna uteliaana, hermostuneena.

— "Kullanhimo", — vastasi Harhama.

Anna Pawlowna huudahti heikosti ja peittäen kasvonsa käsillään, lausui hän puistahtaen:

— "Huh! Älkää puhuko siitä, älkää herran tähden!… Minä muistan sitä kuullessa sen pörssissä pureksitun juutalaisen… Palatteko te vielä?"

— "En", — vastasi Harhama. — "Se tuli on minut jo valmiiksi polttanut. Se poltti minut rikkinäiseksi seulaksi kaikelle jalommalle ja siksi teidänkin jaloutenne valui minusta maan multaan. Minä aloin koota kultaa, tietysti niiden pikku porttojen laisten kustannuksella."

Anna Pawlownan uteliaisuus ja kiihtymys lisääntyivät. Hän katseli Harhamaan, kuin salaisuuden seinän rakoon. Harhama avautui ja särkyi sitä mukaa, kuin hän jatkoi elämäkertaansa.

— "Ja yksinkö kullan vuoksi halusitte kultaa?" — kyseli taas Anna Pawlowna. Munkki Pietari seurasi ja tarkkasi Harhaman tunnustusta surullisena, kuin kylväjä turvetta, johon hän on pannut siemenen itämään, eikä se idä. Harhama jatkoi:

— "Ei kullan vuoksi, vaan siksi, että kulta lupasi avata minulle maailman. Se avasi minulle tien ihmissydämiin: Sillä ostin minä ystäviä. Se kukisti vihollisiani… Ja siksi kokosin minä sitä. Mutta minä en innoissani huomannut, että minä kannoin kultaa arkkuun, jonka pohjan rotat olivat syöneet rikki, vieden kullan pois sitä mukaa, kuin minä sitä arkkuun kannoin. Koetin joutua rottien edelle. Minä petkutin ja minua petkutettiin… Mutta minä toivoin kerta ehtiväni omien petkuttajien! edelle, että arkku täyttyisi. Minä pelasin, voitin ja hävisin. Rotat olivat edellä… Viimein tein uhkarohkean päätökseni: Kokosin kaiken kultani ja panin peliin… joka pennin ja vieraatkin pennit. Onni pulahti silloin esille… Minä jatkoin ja onnen kuplat pulppusivat aina runsaampina. Arkku alkoi täyttyä. Omaisuuteni, arvopaperit, odottivat vaan sopivaa tilaisuutta rahaksi muutolle… No, sen Te tiedätte, miten se päättyi… Kaikki on nyt mennyttä."

Kuulijat olivat sanattomina. Harhama jatkoi:

— "Mutta käsieni läpi kieriessänsäkin avasi kulta minulle ihmisten sydämet ja ylhäisten ovet. Se tarjosi minulle loistoa, se kantoi eteeni nautinnoita, kuin tarjottimella, kysellen:…"

— "Mitä?" — keskeytti Anna Pawlowna äärimäisen uteliaana, kuin tyttö, joka katsoo tulevaisuuttansa lähteestä.

— "Se kysyi: 'Onko totta, että sinulle on sanottu: älä nauti tätä?'"

— "Ja edelleen?" — uteli Anna Pawlowna hämmästyneenä. Lähde oli läikähtänyt. Tyttö näki outoja näkyjä. Uteliaisuus yltyi.

— "Edelleen: Kulta toi uusia herkkuja ja kyseli: 'Onko totta, että et ole ennen voinut tätä syödä?' Ja taas se kysyi: 'Onko totta, että olet kuluttanut elämäsi etsiessä hyödytöntä, koin syömää totuutta, sen sijaan, että olisit etsinyt minua, joka avaan sinulle ihmissydämetkin?' Kulta… miten sanoisin… se näytti minulle ihanimmat ihmislapset… hekkumallisissa vuoteissa ja sanoi: 'Nämä kaikki saat jos kumarrat minua…'"

— "Tämä on hirveää, herra Harhama… kamalaa… ilkeää!" — huudahti Anna Pawlowna. Tyttö oli nähnyt peikon lähteen pohjalta. Munkki Pietari oli surullinen. Siemenen idättäjä oli nähnyt turpeen ruman puolen ja itämättömät jyvänsä. Harhama jatkoi uhmaillen:

— "Kulta näytti siis olevan se, jota varten maksaa vaivaa elää… Ja sitä alkoi jo kokoontuakin arkkuun…"

— "Ja mitä Te silloin teitte, kun sitä jo kokoontui?" — keskeytti taas Anna Pawlowna, äärimäisen kiihtyneenä tietämään kaikki. Tyttö kurkotti syvemmälle lähteeseen. Harhama oli hetken vaiti.

— "Mitäkö minä tein?" — lausui hän vihdoin epäröiden, vältellen.

— "Niin, niin!… Mitä Te teitte?" — tiuskasi yhä uteliaammin Anna Pawlowna.

— "Minä… niin… no… Minä en pelastellut enää puistojen penkeillä istuvia pikku tyttösiä", — vastasi Harhama, lausuen loppusanat päättävästi.

— "Hyi, Teitä… hyi!" — huudahti Anna Pawlowna, puistahtaen. Tyttö oli nähnyt koko peikon… Munkki Pietari pani aikakauskirjan pöydälle surullisena, miettivänä. Lähteestä pulpahti uusia peikkoja. Harhama jatkoi:

— "Minä houkuttelin koreasiipisiä perhosia kultaan…"

— "Lakatkaa nyt!… Lakatkaa herran tähden!… Te kerrotte satua ainoastaan maalataksenne itsenne mustaksi… Te valehtelette ärsyttääksenne… Tunnen minä Teidät. Lakatkaa… Minä en jaksa kuulla", — keskeytti Anna Pawlowna ja lisäsi hetkisen perästä, hämmentäen lähteen pohjamutia esille:

— "Ja mikä oli kaiken tämän loppuna?"

— "Minä aloin kyllästyä kullan herkkuihin… kaikkeen muuhun paitsi itseensä kultaan. Se näytti voivan antaa kaiken muun, mutta ei ainaista ruokahalua. Minä, kuten sanoin, olin jo ehtinyt omien petkuttajien! edelle. Arkku alkoi täyttyä. Minä uneksin jo jostain muustakin, kuin kullasta, mutta ennen kaikkea kullasta… Kerta jo aijon vihityttää itseni kultaan…"

— "Huh!" — keskeytti taas Anna Pawlowna. Hysteerinen puistatus kävi läpi hänen hartioittensa. Harhama jatkoi:

— "Toisen kerran häikäisi minut hetkeksi uusi porraspuu: Naisen nimi ja ylhäinen asema…"

— "Sallikaapas keskeyttää", — tarttui Anna Pawlowna. — "Siinä naisessa olisi asemansa ja nimensä ohessa ollut myös sitä sisällistä ylhäisyyttä. Hän olisi ollut henkisesti Teidän tasalla, jota ei Magda ole. Puhukaa mitä tahdotte ennakkoluuloista, mutta aateluus on sukupolvien perintö. Se kasvaa ja juurtuu ihmiseen ainoastaan omassa maaperässään, eikä talonpoikien kartanoilla. Ehkä unohdatte, että ainoastaan henkisellä viehätyksellä on arvonsa ja sitä ei löydetä talonpoikien tyttärissä. Ruumiillisen kauneuden voi löytää minkä talonpojan ruumiissa hyvänsä. Sitä etsii ihmiskunnan alhaiso. Me aateli eroamme muista juuri siinä, että avioliitoissakin etsimme henkeä, talonpojat lihaa. Siksi säilyvätkin sukumme mésalliance'ista. Ja mitä puhunet tekin, sittenkin olette sisimmässänne juuri aateluuden ihailija… Älkää rypistelkö otsaanne!… Te olette aivan sydänjuurianne myöten ylpeä… kuinka koitattekin sitä peitellä vaatimattomuudella… Siitä naisesta luopuminen oli erehdyksenne."

Harhama kävi miettiväksi, kuin vanhaa, hylättyä aarretta ajatellessa.

Vanha kello naksutteli paloja ajan loppumattomasta langasta. Anna Pawlowna katkaisi taas äänettömyyden, kysyen:

— "No, edelleen?"

— "Lopun Te tiedätte… Hääni tiedätte… Hääni, tai oikeastaan kultakauhan… Tai ei nyt juuri niinkään. Olin jo väsynyt muuhun ja kun kultaakin luulin riittävän, uneksin perheestä. Lapsissa ja vaimossa luulin löytäväni elämän tarkotuksen. Sen 'tarkotus' on nyt haudattu likaisen elämänturpeen alle… En uskaltaisi sitä turvetta kääntääkään."

— "Miksi?" — tarttui Anna Pawlowna.

— "No… miksi… Alla on vaan elämäni ilkeitä matoja…"

— "Äts!"

— "Niin, niin! Häitteni edellisen ajan vietin Hiiden myllyssä… Älkää ollenkaan kauhistuko!… Ei se ollut ensikerta. Siellä siis yhtyivät kaikkien teiden päät…"

— "Herra Jumala teitä auttakoon!" — värisi Anna Pawlowna, povessa sanomaton säälin polte, tuijottaen Harhamaan hätäisenä, avutonna, kuin äiti kuolevaan lapseensa. Lähteen pohjamudat olivat nousseet päällimäisiksi, turve oli kääntynyt nurin. Turpeen alla vilisi elämä ilkeinä matoina. Ei ollut johdonmukaisuutta, ei järjellisyyttä. Se kiehui lähteen mustina pohjamutina, sekavana, käsittämättömänä.

Harhama itse näki sen parhaiten. Hän synkistyi. Tukeva leuka vavahti, otsalle ilmausi ryppy. Anna Pawlowna pyyhki kyyneleet silmistänsä. Hän oli nähnyt vilahduksen Harhaman elämän syvyydestä. Hän oli nähnyt sen hämärän, joka oli häntä kietonut ja jota hän oli pelännyt. Hänen sielussansa helähti joku vieno syyslaulu. Sielunkielet soivat. Hän puhui:

— "Ensi kertaa olen nähnyt teidän sisällenne… siihen hämärään… Nyt vasta tunnen teitä… tai… no niin: tunnen … Te olette aina hämärtyvä hämärä…"

Sielujen kielet soittelivat hienoja säveliä. Harhaman eteen nousi taas elämän ikuinen hämärä. Tuli iti turpeessa. Hän pyyhki kylmän hien otsaltansa. Anna Pawlowna värisi säälistä, huomauttaen:

— "Mutta eiväthän tiet pääty Hiiden myllyssä… Onhan sieltä poispääsy…"

— "On, on. On se ollut. Siellä on minussa sammunut kullanhimo ja syttyi kullaninho… Kulta polttaa nyt sormiani, kuin tuli… Katsokaa! Sormeni on musta. Se on kultasormuksen polttama. Ihoni ei nähtävästi siedä enää kullan kosketusta."

Munkki Pietari ja Anna Pawlowna katsoivat hämmästyneenä tätä outoa ilmiötä. Se oli alkanut ilmestyä Harhaman ihoon hänen istuessaan Hiiden myllyssä. Muutamissa minuuteissa värjäsi pieni kultainen kantasormus hänen sormensa mustaksi. Se omituinen tauti oli jäänyt pysyväksi, selittämättömäksi ilmiöksi. Harhama kääriytyi Anna Pawlownan silmissä sen kautta yliaistillisuuden sumuihin. Avoimesti, kuin hätääntynyt lapsi, kysyi pelästynyt nainen munkki Pietarilta:

— "Herra isä! Onko hän ihminen?"

Munkki Pietari vastasi nuhtelevalla silmäyksellä. Harhama joutui hämille. Hiljaisuus rutisti läsnäolijoita. Sekin oli sielun kellojen soimista…

— "Miten olette nyt elämänne järjestänyt?" — kysyi lopuksi Anna Pawlowna.

— "En tiedä. Kirjani pyydän Teidän korjaamaan. Muun olen hylännyt talouden hoitajalleni, rouva Bjelskajalle… Veloistani ehkä."

Anna Pawlownan silmät olivat vielä kosteat, mieli haavanlehtenä. Rouva Bjelskaja oli ollut hänelle nainen, josta hän ei koskaan uskaltanut mitään kysyä Harhamalta. Nyt näppäsi hän erehdyksessä siihenkin hienoon lankaan. Hieman katkerana virkahti hän:

— "Eikö hän ole ollut muuta kuin taloudenhoitaja?"

Mutta ennen kun Harhama ehti vastata, katui hän varomattomuuttansa ja riensi jatkamaan:

— "Menette äärimäisyydestä toiseen… Teissä on kuume… Tietysti te… Mutta mitä aijotte tehdä? Onhan edessänne elämä."

— "Niin on… Elämä… Niin, mikä on elämä? " — mutisi Harhama, ilmi tuli taas povessa. Hän teki sen elämänsä suuren kysymyksen.

— "Elämä… Ettekö Te tiedä?… Ettekö Te näe mikä on elämä? Ettekö tunne, että elämä on Jumalan kiirastuli … Se kyllä polttaa teistäkin kerran kuonan pois", — ehätti Anna Pawlowna.

— "Niin, kyllä… se on tuli… No, niin. Te kysytte mitä minä teen kun elän. Minä palan siinä tulessa. Eikö siinä ole kylliksi elämän tehtävää?" — puhui Harhama katkerana, kuin sappi, tuskan ilme harhailevissa silmissä.

Anna Pawlowna värisi sisimmässänsä Harhamalle hellyytenä, kuin tuutulaulu. Mietteissänsä, sääliksi sulaneena puheli hän:

— "Olette etsinyt elämän tehtävää, ettekä seurannut kutsumustanne." — Ja munkki Pietarille hän jatkoi: "Hänelle on Jumala antanut lahjat… Jos lukisitte hänen minulle kirjoittamat kirjeet, niin hämmästyisitte. Ne ovat hiotuita kirjallisuuden helmiä… no minä en osaa sanoa mitä… Hän soittaa ihmissydäntä aivan kuin viulua." — Ja uudestaan Harhaman puoleen kääntyen jatkoi hän:

— "Olen niin usein kehottanut Teitä nostamaan lahjanne esille… kirjoittamaan jonkun teoksen… Miksi ette sitä tee?… Miksi?"

Harhamasta pulahti se suuri ajatus, se hänen ikuinen tulensa ja tuskansa: teoksensa. Hän synkkeni syysyöksi. Sitä salaisuutta ei hän uskaltanut paljastaa nytkään. Jotakin sanoaksensa mutisi hän:

— "Miksi en kirjoita… Jaa… niin…"

— "Niin, niin. Miksi ette kirjoita?" — toisti Anna Pawlowna kuivasti. Harhamasta pulpahti silloin eräs tavallaan oikea tunnustus. Hän vastasi synkkänä, jyrkästi, uhmaten:

— "Siksi, että minä en tahdo teoksellani kutkutella ihmissydämiä… Minä, jos mielin lyödä, tahtoisin sillä lyödä niihin täyden iskun… Eikä minulla ole siihen kylliksi terävää asetta…"

— "Täyden iskun!" — keskeytti Anna Pawlowna kiihkeästi, kuin pelästyneenä. — "Miten täyden iskun?… "

— "Puukoniskun", — tarttui Harhama hurjistuneen eleillä. — "Tulisen puukoniskun aivan… Noin!" — huudahti hän, kuin raivostunut, sieppasi pöydältä hedelmäveitsen ja iski sen päärynän läpi pöytään.

— "Te olette hullu!" — kirkaisi Anna Pawlowna hysteerisesti, säikähtäen, sillä hänen mielensä oli herkkä, kuin vedenkupla. — "Hullu Te olette nyt… mielipuoli… Ai herra isä!…"

— "Niin, hullu… kyllä… mielipuoli", — lisäsi Harhama otsaansa rypistäen.

Anna Pawlowna rauhottui hiukan ja puheli:

— "Puukoniskun!… Minkä puukoniskun?… Varokaa, ettei Jumalan ole pakko takoa Teistä itsestänne esimerkinpuukkoa, jolla iskee uhmailijoiden sydämiin!…"

— "Takokoon!" — katkaisi Harhama. — "Kyllä minä nyt kestän…"

— "Kyllähän Te kestätte!… Suuremmatkin ovat sortuneet. Haiven tulessa Te olette Jumalan pihdeissä", — huokasi Anna Pawlowna. Munkki Pietari istui, kuin pappi suruhuoneessa… Hiljaisuus kurkisteli hiirinä joka nurkasta… Sitä jatkui… Sääli ja uskonnollinen suuttumus taistelivat Anna Pawlownassa. Hänen kalpeille poskillensa oli noussut heleä puna… Silmänkulma oli kostea… Tuskallisella, värisevällä äänellä huokasi hän:

— "Oi, jos Te etsisitte Jumalaa… etsisitte oikeassa mielessä ja hartaasti… niin kuin janoon kuoleva vettä!"

Harhama nypisteli leukaansa synkkänä. Hetkisen mietittyänsä mutisi hän:

— "Kyllä minä olen Häntä etsinyt, kuin nälkään kuoleva leipää ja janoon kuoleva vettä… Hartaamminkin. Kerron Teille seuraavan tapauksen: Isäni kuolemasta oli kulunut noin vuosi… Kysymys: 'isäkö, vaiko äiti?' poltti minua. Kotini lähistöllä oli Itkuvaara, pieni kallio, jossa Perkeleen kerrottiin asuvan ja lapsia piinaavan. Sen vaaran juurella, Leväsuoniityllä, sairastui isäni äkkiä kuolintautiinsa… Kerta tuskissani menin sen vaaran juurelle ja tutkin kivien kolotkin löytääkseni jonkun, jonka jalkoihin langeta… Löytääkseni vaikka…"

— "Minkä?" — keskeytti Anna Pawlowna vapisten, aavistaen hirmua.

— "Vaikka Perkeleen…"

— "Herra Harhama!" — kirkaisi Anna Pawlowna kauhistuen.

— "Niin juuri… Minä tahdoin löytää vaikka Perkeleen… mustan tai tulisen Perkeleen, kun en kerta Jumalaa löytänyt", — leimahti Harhama.

— "Oijoi-joi", — valitti Anna Pawlowna.

Harhama jatkoi toivottoman äänellä:

— "Kerron vielä erään tapauksen; Olin pikku poika — ehkä kahdeksan vuotias — silloin jo etsin Häntä niin suurella tuskalla, että olisin hengelläni ostanut pienimmänkin todistuksen Hänen olemassaolostaan. Äitini oli kertonut, että Jumala pudottaa suuren kiven niiden päähän, jotka pyhänä tekevät työtä. Menin silloin kirkkoaikana kauraa leikkaamaan ja lausuin: 'Tapa nyt minut, Jumala, niin näen, että Sinä olet!'"

— "Hyvänen aika!" — huokasi Anna Pawlowna. — "Kiittäkää, että Hän ei kuullut hullua rukoustanne."

— "Ei… ei Hän kuullut… Tai kuuli… Kaikki on epäselvää… Ensimäisellä sirpinvedolla leikkasin sormeni… Siitä asti on se ollut käyrä… Katsokaa sitä!" — mutisi Harhama sormeansa näyttäen.

Anna Pawlowna ja munkki Pietari katsahtivat toisiinsa. Kuului kaksi katkeraa huokausta. Sitten syntyi hiljaisuus. Elämän salaisuus kulki kaikkien edessä värisyttävän salaperäisenä. Sen tuoksu poltti, kuin ruton hengitys… Harhama jatkoi:

— "Te sanotte, että en olisi etsinyt Häntä totuudessa… Mutta… No niin… Ei maksa vaivaa…"

— "Sanokaa, sanokaa!… Sanokaa loppuun!" — kiirehti Anna Pawlowna, väristen mielenliikutuksesta… Harhama lopetti katkerana:

— "Minulla on ollut niinkin tuskallisia hetkiä Häntä etsiessäni, että jos olisin löytänyt Perkeleen… tulisen Perkeleen, niin olisin heittäytynyt häneen tuskiani jäähdyttämään…"

Anna Pawlowna väänteli tuskissaan käsiänsä ja purskahti rajuun itkuun… Harhama oli sanattomaksi väsynyt… Näiden kahden ystävän elämä oli tällä hetkellä tulikuumalle raudalle nostettu. Munkki Pietari hengitti heistä ihmissurujen ja ihmiselämän katkeraa häkäsavua. Säälintunne kalvoi häntä, kuin kaavinraudalla, eikä hän nyt käsittänyt Jumalan teitä, mutta hän uskoi että ne ovat viisaat. Hänen huuliltansa pääsi huokauksen tapainen:

— "Jumala tietää, milloin on oikea aika Hänen ilmestyä. Hän ei päästä pakenevaakaan. Heittäisikö Hän silloin sinut, joka Häntä etsit! "

Ja riutuneella äänellä, silmiänsä kuivaillen, sopersi Anna Pawlowna lopuksi itkunsa seasta:

— "Herra Teitä armahtakoon!"

Hetken kuluttua kysyi hän taas surullisena, osanotolla:

— "Ja mitä aijotte nyt tehdä?"

— "Tahdon alkaa alusta", — vastasi Harhama jyrkästi. Hän oli jo taas saanut henkensä hurjat siivet allensa.

— "Kuinka alusta?… Minä en käsitä taas…"

— "No alaalta, kuten Te sanoisitte… Kuokanvarresta. Haluan laskea kaikessa sinne alas, alas asti… korpeen… rengiksi…"

— "Ja luuletteko itsellänne olevan varaa astua alas, tai sanon: 'langeta', sitä varten vaan, että saisitte tilaisuuden taas nousta?" — keskeytti Anna Pawlowna, jonka äänessä nyt itkunkin seassa helisi äkkiä ilmaantunut suuren maailman naisen itsetietoisuus, jolla hän yritti temmata Harhaman uhmateosta.

— "Ei meidän ihmisten kannata huviksemme langeta", — lisäsi hän ylevänä.

Harhama oli vaiti. Alkoi äänettömyys… Ajan mittari naksutteli, mittaellen ajanvirtaa. Huone hämärtyi. Anna Pawlowna nousi ylös, sytytti vahakynttilän pyhäinkuvan eteen, teki ristinmerkin ja lausui hiljaa huoaten:

— "Herra armahda meitä ja käännä meidän mielemme Sinun puoleesi!"

Munkki Pietari teki äänetönnä ristinmerkkinsä. Hänen lempeille kasvoillensa laski taas suru, kuin pellon harmaa multa. Hetken kuluttua Anna Pawlowna alkoi taas puheen, lausuen:

— "Jos riippuisitte uskolla … no vaikka sokealla, mielivaltaisella uskolla Jumalassa, näin ei elämänne olisi semmoista harhailua ja sumua."

— "Mutta erehtyväthän ne Jumalankin lapset", — virkkoi siihen Harhama kuivasti.

— "Erehtyvät, mutta niillä on toki aina tiedossa kallio mille nousta. Mutta entä Teillä?… No jätetään nyt… Mutta sanokaa, mitä aijotte tehdä?"

— "Matkustaa", — vastasi Harhama jyrkästi. Anna Pawlowna säpsähti ja kysyi kiireesti:

— "Minne aijotte matkustaa?"

— "Suomeen", — oli päättävä vastaus.

— "Ja kuinka pitkäksi aikaa?"

— "Ainiaaksi."

Anna Pawlowna tunsi piston sielussansa. Hänen jokaista hermosäijettänsä pitkin juoksi ilkeä väre. Siinä siteessä, joka heitä yhdisti, oli solmu Rajajoella. Se oli sen siteen heikko kohta. Molemmissa paloi pelon hiljainen liekki, että se solmu pettäisi. Siksi eivät he koskaan uskaltaneet sen lujuutta koetella. Aivan kuin äänettömästä sopimuksesta olivat he karttaneet koskea siihen arkaan asiaan. Anna Pawlowna oli hiljaa, kuin kevään lämmin, kyllä sulatellut Harhaman juuria hänen kylmän isänmaansa roudasta. Hän oli ahkeroinut, siirtääksensä ne juuret Harhaman huomaamatta Venäjän rikkaasen maaperään. Hän valmisti hänelle sitä varten virkaurat, hankki suosijat. Sillä tahtoi hän poistaa ainaisen vaaran: solmun aukenemisen Rajajoella. Hän oli kärsinyt, kun Harhaman levoton sielu ei kiintynyt tarjolla oleviin asemiin, ei lähtenyt kulkemaan virkarappujen loistavia portaita.

Ja nyt ilmotti Harhama matkustavansa ijäksi routaiseen kotimaahansa. Solmua oli pingotettu Rajajoella. Hänen kotinsa jokapäiväinen vieras oli menossa. Se hämärä, joka häntä kiehtoi, kuin noidan himmeä tuli, uhkasi haihtua. Tulossa oli ehkä henkisen avion ero.

Alkoi hetki, jommoisena elämän sala-ajatukset ja syyt vilisevät silmissä nopeina, kirkkaina, kuin salamoiva taivas.

Anna Pawlownan silmiin kirkastui Harhaman kotimaa. Suomen sinijärvi hymyili. Kala pulisi aalloissa, kivikkoranta koreili kehyksenä… Rinnettä koristi marja-aho ja mäillä hymyili kukkana lehto… Suomi hymyili kuin neito, joka on juuri nähnyt kuvansa lähteensilmästä… Hänestä tuntui, että kaikki se voi lumota Harhaman juuret lujalle rautakovaan maahan.

Entä jos hänen juurensa höltyisivät?

Hän näki sitä ajatellessansa Venäjän keltaisen viljameren… Kehyksenä on taivaan sininen ranta… Vilja tekee siellä terää kesäpoudan kypsyttämänä… Tuuli tuudittaa tähkää, hedelmäpaino puunoksaa… Niittyä peittää kukkaverho, peltoa heilimän auer… Siellä kylpee poppeli päivänpaisteessa. Vanha tammi kertoo vanhaa tarua ja lehmus ylpeilee jokirannalla… Siellä ovat kuutamon selät, siellä päiväin avarat ulapat…

Siellä ovat ihmisen juuret lujalla… Sen tunsi Anna Pawlowna… Solmu pingottuu Rajajoella…

Isänmaan kamara on vuorta vankempi. Se sitoo ihmisen juuret lujemmin, kuin rauta…

Mutta Anna Pawlowna salasi uuden mielenliikutuksensa. Tyynesti alkoi hän puhua:

— "Taas uutuus!… Suomeen! Ja mitä varten? Mitä puuttuu Teiltä täällä?… Täällä ovat Teidän vilpittömimmät ystävänne… Täällä on suuri osa elämäänne ja työtänne… Täällä on Teille avoinna tulevaisuus ja virkaura, kun vaan tahdotte sitä käyttää… Sota vahvistaa Venäjän vallan etäisessä Idässä, jonne juuri kerran halusitte ja valmistuitte. Silloin on asemanne luotu. Siellä on juuri puute paikalliskielten tuntijoista ja Teillä on jo itämaisissa kielissä luja pohja. Sanokaa, mitä varten lähtisitte Suomeenne? Mitä puuttuu Teiltä täällä?… Ystäviäkö?"

— "Ei. Sitä, mitä oma maa ei voinut minulle antaa… tai oikeastaan, mitä en siellä voinut löytää, olen juuri löytänyt täällä Teidän läheisyydessä: ystäviä, sivistystä, elämää…"

— "Mitä Teiltä sitten vielä täällä puuttuu?" — keskeytti Anna Pawlowna, mieli läikkyvänä vetenä.

— "Isänmaa", — vastasi Harhama tyynesti. Side pingottui. Solmu Rajajoella kiristyi.

— "Isänmaa!" — huudahti Anna Pawlowna.

— "Niin… Isänmaa", — yritti Harhama jatkaa. Anna Pawlownan mieli läikähti, kiihtyi.

— "Herra Harhama!" — keskeytti hän jyrkästi, käskevästi, oikaisten hoikan vartalonsa ryhdikkääksi. Harhaman sanat pistivät häneen, kuin neulaterävä loukkaus.

— "Mitä suvaitsette käskeä?" — kysyi Harhama tyynesti. Solmu oli riuhtaistu kireälle aivan odottamatta. Molempien katseet kohtasivat toisensa ensikertaa kylminä, terävinä. Molempien sielussa oli näpätty sitä kieltä, jonka isänmaa on vetänyt ikuiseen vireesen. Anna Pawlownassa leimahti suuren Venäjän tytär komeana, kuin revontuli. Hän puhui kiivastuneena:

— "Kuinka rohkenette Te… kuinka Te uskallatte… kuinka tohdittekaan Te Tsaarin alamainen sanoa, että Teiltä puuttuu isänmaa siellä, missä Venäjän Tsaari hallitsee?… Ettekö Te tunnusta Tsaarin vallan auktoriteettia?"

— "Kyllä… kyllä… Mutta isänmaan rajat eivät aina juokse siellä, missä Tsaarin vallan rajat… Tällä kertaa Teidän täytyy minua ymmärtää. Se, jos sanon suoraan, on ollut pieni ajettuma elämässäni… se että sinä aikana, jolloin oma kansa on ollut…no: teuraana, minä olen täällä 'elänyt': väliin palanut, väliin taas ratsastanut hurjisteluilla ja paheella."

Solmu vetäytyi kireälle. Anna Pawlowna huomasi nyt olevansa syrjään viskattu lehti. Sappena kohosivat hänen kurkkuunsa menneet muistot: Hän oli päästänyt Harhaman kotiinsa, avannut hänelle elämän ovia, kärsinytkin… Nyt saisi hän väistyä… Mieli katkerana lausui hän:

— "Siinä näkee, kuinka te suomalaiset vihaatte kaikkea venäläistä. Ei ystävyys, eikä mikään merkitse mitään… Suoraan sanoen unohdettu kunnianvaatimuksetkin."

Harhamaa ne sanat ärsyttivät. Hän ei myös ollut puheessansa aivan suora, tai paremmin: selvä. Itse asiassa ei isänmaan kaipuu ollut hänelle mikään ainainen ajettuma. Se oli ainoastaan iltahämärästä joskus tuikahtava kotimökin tuli, mokin pieni valaistu akkuna… Kaikki todellinen, mikä häntä sitoi, oli yleensä hänelle taakka. Ystävät olivat hänestä kiusanhenkiä, sukulaiset ventovieraita ja äiti lapsuuden himmeä muisto: joskus tähtenä tuikahtava iltauni. Koko aistillinen elämä oli hänelle kivenkolo, jossa hän kaiveli paremman puutteessa. Hänen kaikkensa kaikessa oli salainen henkimaailma. Hänen oikeana isänmaanansa olivat henkiset aavat ulapat. Hänen henkensä oli tuulta, joka ei tuntenut valtakuntien rajoja. Se oli myrskyä, joka ei etsinyt päiviä, vaan aavoja merenselkiä, joissa ei raja kosketa siivenkärkiä.

Isänmaan kaipuu oli hänessä nyt ainoastaan halu muuttaa elämänsä toiseen kivenkoloon. Mutta se halu oli voimakas, hillitön, henkinen aalto, kuten kaikki hänessä. Suomi kuvastui hänelle nyt vaahtoavana järvenselkänä, joka houkutteli luoksensa, kuin vallaton tyttö.

Mutta tyttöhän soittaa miehen povesta hurjimmat ja sokeimmat halut. Niin oli Harhamankin isänmaan kaipuu. Se oli hillitöntä ja semmoisena väsyvää, ohi menevää…

Mutta toinenkin tunne ajoi häntä: Viime päivät oli hän hengittänyt sen uuden elämän höyryjä. Niihin oli hänet vienyt Nikitin Hiiden myllyssä. Hän nousi, kuin aalto myrskyn käsissä sortoa vastaan. Henkensä taisteli köyhien, sorretuiden puolesta, kuin peto penikoittensa. Ja niinä sorrettuina nousi hänen eteensä oman kansansa hahmo kurjimpana, apua enimmän tarvitsevana. Se huusi, kuin vuorenkoloon litistynyt. Sinne! Sen avuksi! — se oli nyt Harhaman silmitön hetkellinen himo. Eikä hän kysynyt syvemmälle: mitä varten sinne? eikä: miten ja millä aseilla voin vuorenraon longottaa?

Hän oli lähdössä, kuin tuuli tiellensä, tietä tuntematta, matkan vaivoja miettimättä…

Siksi iloitsi hän joka iskusta, minkä vihollinen iski Venäjän kansaan… Se ei johtunut vihasta Venäjää kohtaan. Venäjän kansan hän asetti kaikkien muiden kansojen edelle yksin Anna Pawlownankin tähden. Se uusi elämän tehtävä, jonka luonnokset Nikitin oli kutonut häneen jo Hiiden myllyssä, häämötti hänessä nyt alati. Se häämötti epäselvänä, kuin kuu sappensa takaa. Se kiehtoi häntä ehkä juuri sillä salaperäisyydellänsä. Se huumasi suuruudellansa.

Siitä valui hänen ilonsa Venäjän tappioista. Jaapani kukisti hänen mielestänsä esteitä sen uuden tehtävän tieltä. Se lakasi puhtaaksi sitä uutta työtannerta. Isänmaa oli hänelle nyt vaan hänen henkensä uusi temmellyspaikka, sen kaipuun joku akkunan tuli, joka pilkotti uuden sumun takaa. Harhama itsekin käsitti sen hämärästi…

Kun nyt puhe koski siihen kohtaan, alkoivat Harhaman ajatukset tanssia siinä sumeassa. Vallankumouksen veriutu punerti, se uusi sumu kiehtoi. Hän kietoutui nopeasti sieltä kuunsapen takaa juokseviin hämäriin rihmoihin… Sen tutun akkunan tuli vilkutti kirkkaampana. Äiti, se lempeä iltauni, painoi silmiä… Ja unissa kirkastui sen uuden hämärän himmeät varjot…

Keskustelu oli alkanut vilkastua. Harhama sitoutui oman maansa kamaraan, Anna Pawlowna eteni etemmä Venäjän viljameren huumaaville selille. Solmu Rajajoella kiristyi.

Samassa ilmotti palvelija parooni Geldnersin tulon.

Parooni Geldners astui sisään, tervehtien suuren maailmanmiehen arvokkuudella. Munkki Pietarin ja hänen katseensa kohtasivat taas toisensa kuin kaksi pistimen terää. Molemmat tervehtivät toisiansa äänettöminä.

Parooni Geldners istahti ja alkoi puhelun. Hänen puheessansa ja käytöksessänsä oli hienoutta, sulavuutta. Samalla oli siinä tarkkaa oman arvonsa rajojen vartioimista. Jokaisella äänenpainolla veti hän viivan, jota lähemmäksi ei kuulija saanut häntä lähetä. Hän alkoi puhelun kohteliaalla äänellä, Anna Pawlownan puoleen kääntyen:

— "Suvaitkaa jatkaa keskusteluanne!… Emme suinkaan häiritse?"

— "Ette suinkaan, parooni", — virkahti Anna Pawlowna. — "Te tulette juuri antamaan keskustelulle oman sävynne. Me aloimme juuri puhua Suomesta ja niistä herra Harhaman hyvistä suomalaisista…"

— "Siis politiikasta", — keskeytti parooni Geldners.

— "Niin. Te, parooni, kun olette aina tekemisissä valtiollisten kysymysten kanssa, tulette nyt aivan kuin ex officio ottamaan keskusteluun osaa. Mitä mieltä Te, parooni, nyt olette Suomen kysymyksessä?" — kiirehti Anna Pawlowna.

— "Ah! Ne rajamaat ovat nyt Venäjän kipeitä kohtia. Sota ja kaukaisen Idän kysymys vaativat nyt kaiken huomion… Rajamaiden asioiden järjestely täytyy lykätä tyynempään aikaan…"

Side höltyi… Anna Pawlowna huokasi. Oliko solmu Rajajoella kestävä?

— "Ja herra Harhama puhuu, että hän on juuri nyt huomannut Suomen kysymyksen ratkaisuajan tulleen… Aikoo sen johdosta muuttaa kotiseudulleen", — puhui Anna Pawlowna tyynenä.

— "Aivanko kokonaan pois täältä?… Ja minkä tähden?" — kysyi paronessa Geldners.

— "Sanokaas muuta!" — vastasi Anna Pawlowna.

— "Hän on saanut päähänsä, että hänen isänmaansa alkaa jostain määrätystä viivasta Valkeasaaressa ja että hän ei muka täällä voi tehdä työtä kansansa hyväksi."

— "Omituinen päähänpisto!… Onko se totta herra Harhama?" — kysyi edelleen paronessa Geldners.

— "Anteeksi paronessa! Kysymykseenne sisältyy niin paljon tästä keskustelusta, että on vaikea vastata", — vastasi Harhama.

— "Mutta miks'ette voi täällä elää ja tehdä työtä? Sama Tsaarihan Teillä on täälläkin", — jatkoi paronessa Geldners.

Anna Pawlowna odotti. Hän tunsi solmun vetäytyvän kovalle.

— "Suomalaiset pelkäävät Venäjää kuin hautausmaata", — ennätti parooni Geldners vastaamaan. — "Heillä on niin lyhytnäköisiä valtiomiehiäkin, jotka eivät tahdo tuntea vastustajaansakaan, eivät oppia tuntemaan sen voimia… se kun asuu rajan tällä puolen."

— "Ei… ei", — yritti Harhama keskeyttää, mutta Anna Pawlowna keskeytti hänet kiihtyneenä, lausuen:

— "Kuinka ei?… Olen Teille itsellenne usein sanonut, että te suomalaiset tunnette Pariisin likaviemärit, mutta te ette tunne Venäjän suunnattomia taideaarteita, jotka ovat kivenheiton päässä maastanne. Te opitte ranskankielen, tutustuaksenne sen avulla ihmishengen suuriin luomuksiin. Ja kumminkin on sen Venäjän kansan kielellä, johon kansanne elämä on yhdistetty, ilmestyneet ihmishengen helmet… Ottakaa runoilijoistamme ja kirjailijoistamme Lermontof, Nekrasof, Pushkin, Dostojewskij, Gogol, Turgenjef y.m. Ottakaa Tolstoi… Mitä ovat Dumas't, Zola't y.m. tämän rinnalla? Ottakaa taiteemme Tshaikowskijsta, Aivosowskijsta y.m, alkaen, ja Teidän täytyy myöntää, että Venäjä ei ole hautausmaa, jossa on ainoastaan kuolleiden luita."

Hän veti sidettä kovemmalle… Ja itse hän pelkäsi samalla, että solmu aukeaa…

— "Niin, suomalaiset matkustavat Tukholmaan Tolstoita tutkimaan", — virkahti parooni Geldners kuivasti.

Keskustelu alkoi käydä vilkkaammaksi, mielet alkoivat lämmitä. Solmu pingottui Rajajoella…

— "Onko se totta?" — kysyi paronessa Geldners, Harhaman puoleen kääntyen.

— "Kyllä, kyllä… osaksi", — myönteli tämä hiukan neuvotonna. Anna Pawlowna keskeytti taas hänet:

— "Tehän, herra Harhama, tiedätte, että esimerkiksi minä olen myötätuntoinen suomalaisille. He ovat työteliäitä, rehellisiä, eteenpäin pyrkiviä. Mutta en minäkään jaksa ymmärtää sitä, etteivät he tahdo puristaa venäläistä kättä yhtä ystävällisesti ja rehellisesti, kuin he puristavat jokaista muuta kättä."

— "Kyllä, kyllä he sitä puristavat rehellisesti jos se vaan ei ole ojennettu heille tarkotuksessa puristaa suomalaisen käsi ijäksi, joka juuri on tarkotus", — tarttui Harhama puheesen.

— "Niin onkin… Mutta ystävänä, eikä vihollisena, tarjotaan teille se ikuinen kädenlyönti. Mutta suomalaisiin on istutettu se hullu usko, että he eivät tarvitse sitä ystävän kädenpuristusta ja että he yksin ovat oikeutetut määräämään kaikki Rajajoen takana", — lausui taas Anna Pawlowna.

Keskustelu jatkuu. Mielet lämpenevät edelleen, mutta keskustelijat säilyttävät ulkonaisen tyyneytensä, kuin kansi sisäisen paineen. Kello naksutteli. Ajan palaset putoelivat ijankaikkisuuteen…

— "Mutta te kaikki myös myöntänette, että Suomen kansan täytyy itsensä ja yksin ratkaista elämänsä kysymys, jos se mielii elää", — lausui Harhama. — "Vai mitä Te ajattelette, isä Pietari" — lopetti hän, munkki Pietariin kääntyen.

Kaikki odottivat vastausta. Anna Pawlownan mieli kuohui vaahtona. Munkki Pietari mietti hetken ja vastasi:

— "Kansat eivät elä yksin maan päällä. Kahden naapurin maita ja työrauhaa ei turvaa raja-aita, vaan veljeys ja hyvä sopu. Riita ja epäluulo rakentavat naapurien välille aidan, jonka molemmin puolin kytee epäluulo. Ainoastaan sopu luo työrauhan, minkä turvissa vilja kasvaa pellolla ja karja lisääntyy laitumella. Mutta sopua ei synny siellä, missä naapuri ei tahdo naapuria kuulla, ei ymmärtää, eikä työn lomassa istahtaa hänen kanssansa peltonsa rajakivelle keskustelemaan ja kuulemaan tämänkin toivomuksia."

Hiljaisuus lehahti huoneesen, kuin kepeä perhonen. Harhama katkasi sen, kysyen:

— "Mutta jos rikas naapurini tahtookin siinä rajakivellä istuessa keskustella ainoastaan siitä, koska toisen on tuotava hänelle peltosarkansa, kaikkensa?"

— "Jumalan käskystä taipuvat vuoret, kuin jouhi. Etkö usko, että Hän voi katkaista pahuuden rihmat, jos ne juoksevat naapurisi sydämmestä? Luottakoon ihminen häneen… Hänen apuunsa! Mutta ei toimetonna. Sillä naapurien välinen sopukaan ei sada valmiina pilvestä. Kenen kädessä kuut kierivät kerinä, Hän voi sammuttaa ihmispovessa palavan vääryyden lieskan. Häneen luottaen voi kansa mennä pahankin naapurin luo rauhallisena… Hän voi kyykäärmeetkin taltuttaa. Jos he vihollisina yhtyvät, eroavat he ystävinä. Joka kieltäytyy koettamasta sovittelua, hän ei luota Jumalaan ja asiansa oikeuden voimaan."

Munkki Pietarin puhe vaikutti taas Harhaman kuohuvaan mielialaan, kuin voimakas lääke sairaasen. Kieltämyksen, epäilyn ja taikauskon usvat pursusivat hänen sielustansa. Niiden läpi katseli hän munkki Pietaria. Siksi näyttikin hänestä tämä munkki henkimaailman olennolta, joka lypsi viisauttansa jumaluuden nisistä. Epäröiden lausui hän:

— "Ei siitä ole kysymys… Kysymys on siitä, että jokaisen kansan täytyy itsensä saada ratkaista ja täytyy ratkaista olemuksensa ydinkysymys, se on: olla oman peltosarkansa herra."

Keskustelu kiihtyi. Rajamaiden kysymys ja Suomen kysymys, on kuin kuiva katajapensas. Mielet lämpenevät. Isänmaan henki nousee niistä katkerana, kuin savu turpeesta. Isänmaanrakkaus tupruaa jo kytevänä vihana. Solmu Rajajoella pingottuu. Kuiva kataja uhkaa syttyä.

— "Ei, ei. Ei mikään kansa sitä voi määrätä aivan yksin", — keskeytti munkki Pietari Harhaman, mieli lämminneenä. — "Ei kukaan saa pellonsarallansa sulkea naapurinsa kirkkotietä. Naapurinkin täytyy päästä herranhuoneesen. Sillä kansojen kulkutiet ovat Jumalan säätämiä kirkkoteitä, eikä niitä siis voida tuketa. Ei myös kukaan seiso maailmassa yksin. Mies raivaa pellon korpeen ja kylvää siemenen multaan. Mutta pellon vieressä on aava räme, sen märän sammalen alla piilee halla, nousee sieltä, panee valmistumaisillansa olevan viljan ja kylväjä seisoo toivotonna, puti-puhtaana hallasuon reunalla. Mutta muutaman ajan perästä tulee toisia miehiä. He kuivaavat märän suon. Kohta lainehtii keltainen vilja siellä, missä ennen sammal kasvoi. Samoina elokuun öinä, jolloin ennen halla huokui märän suon mudasta, tulvaa suolta nyt kypsyvän viljan lämpö naapurin pellolle ja kypsentää siellä kasvavan sadon. Samat säännöt ovat kansojenkin elämisen ehdot. Seisooko naapuri silloin yksin? Onko hän oikeutettu peltonsa omistusoikeuteen vedoten kieltäymään keskustelustakin, kun suon raivaajat pyytävät saada kaivaa viemärin hänen peltonsa läpi, tai kulkea herranhuoneesen hänen kartanonsa kautta?"

Ja munkki Pietarin kasvoilla hehkuu omituinen rauha, rauhallinen kuin pieni metsävalkea, joka välkkyy kesäisessä päivänpaisteessa kirkkaan lähteensilmänlaisena. Suomen kysymys oli hänenkin mieleensä virittänyt tulen. Isänmaantunne kipinöi jo hehkuvana rantana. Kipinöistä tarttui uutta tulta mielien kuiviin turpeisiin.

— "Ei siitä ole se peruskysymys. Peruskysymys on siitä, etteivät suonraivaajat saa omin lupinsa kaivaa naapurin koko sarkaa viemäriksi, kirkkotietä tehdessään kaivaa pois talon peruskiveä", — selitti Harhama munkki Pietarille.

Parooni Geldners oli huolettoman näköisenä seurannut keskustelua, hilliten mielensä hehkua. Nyt tarttui hän puheesen:

— "Suomalaisten valtiomiesten erehdys on siinä, että he tahtovat yksin määrätä kahden kansan väliset asiat. Eivät halua edes keskustella. He eivät näy ymmärtävän, tai eivät tahdo tunnustaa historianpakkoa."

Kuiva kataja alkoi rätistä. Naisten poskilla läikehti mielenliikutus väliin punana, väliin lämpönä.

— "Kuinka niin, parooni?" — kysyi Harhama päättävästi, Geldnersin puoleen kääntyen:

— "Ensiksi he uskovat voitavan elämässä säilyttää ikäinen status quo. He unohtavat, että elämä ja sen vaatimukset kehittyvät lakkaamatta historian pakkolain alaisina ja vaativat vastaavia muutoksia kansojen välisissä sopimuksissa. Siilinkin, jos se tahtoo elää, täytyy tunnustaa ympäristönsä voima ja vaikutus. Siitä ei pääse kuoreensa vetäytymällä. Me kohtaamme suomalaisten puolelta aina saman: emme voi, saman non possumus. Uskotellessaan näin, että voivat yksin seisoa ja määrätä Venäjän toistasataa-miljoonaisen kansan rinnalla, vaikkapa ovat tähän kansaan sidotutkin, he uskottelevat voivansa olla huomioon ottamatta sen historianpakon, joka Venäjän kansan vallan, sanokaamme: vaikutuksen muodossa, painaa Suomen kansan kehityksen kulkua määrättyyn suuntaan."

Kirkas tuli palaa lepatteli jo ihmisissä. Se oli isänmaanrakkauden tulta. Mutta siitä rakkaudentulesta huoahti vihan sinertävä savu… Harhama jatkoi tyynenä:

— "Kyllä, parooni, suomalaiset sen historianpakon tunnustavat… ja tuntevatkin. Ja juuri siksi he tekevät työtä, ettei Venäjän kansan paino pääsisi liika painavaksi… sysäisi Suomen pientä kansaa siltä polulta, jonka historia on Suomen kansalle viitottanut. Sillä kun Te, parooni, puhutte historianpakosta, täytyy Teidän samalla myöntää, että on olemassa myös historian velvotus. Ja jälkimäisen täyttäminen se on pääasia, eikä edellisen alle alistuminen, ehkäpä sortuminen… Historianvelvotuksen täyttäminen historianpakon alla on kansakunnan tehtävä."

Kello löi nopeasti, kuin kuumeessa. Läsnäolijoiden mielet paloivat jo ilmitulessa. Lieska pyrkii jo purkaumaan pinnalle. Se pyrkii varomattomana äänenpainona, hillittynä kasvojen ilmeenä tai kädenliikkeenä. Mutta se hillitään, ajetaan taas kylmään kuoreen. Mielenmaltti kuului tapoihin. Tyyneys oli kultaa. Mutta isänmaan kuivaan katajaan oli tarttunut tuli mielien kipinöistä. Se paloi uhritulena ja poltti ihmisistä poroa ja savua.

Munkki Pietari jatkoi puhetta:

— "Veli, Harhama!" — lausui hän lempeästi. — "Ei ole siinä kyllä että kansa tunnustaa historianpakon. Täytyy kyetä tunnustamaan se aikanansa, ennen kun se itse laskeutuu kansan hartioille… Täytyy tuntea etsikkoaikansa … Sillä historianpakko on Jumalan käsi kansojen elämässä. Ei sitä kättä voida kiertää, eikä siitä sormesta irtautua. Onneton on se kansa, jota Herran käden täytyy painaa oikealle tielle. Jos Jumala on kerran asettanut Suomen ja Venäjän kansat naapureiksi samalle pellolle, niin täytyy meidän kyetä muuttamaan pellonsarkojemme rajakivi rauhan kiveksi, jolla me toisiamme kuuntelemme. Muutoin se muuttuu riidankiveksi. Suomen kansa on velvollinen siinä rajakivellä punnitsemaan naapurikansan oikeutetut vaatimukset luottamuksella, tyynin, sovinnollisin mielin. Siten tunnustaa se Jumalan säätämän asiain tilan."

Se oli sadekuuro, joka laski palavaan pehkoon. Mieltenpalo tukahtui hetkeksi. Mutta se tukahtui ainoastaan leimahtaakseen taas uudestaan entistä kirkkaampana. Anna Pawlowna tunsi siteen vuoroin höltyvän, vuoroin pingottuvan; hienot kuidut värähtelivät. Se solmu oli kovalle vedetty…

Parooni Geldners ikäänkuin jatkoi munkki Pietarin puhetta sanoilla:

— "Mutta sitä juuri eivät meidän hyvät suomalaisemme tahdo. He eivät tahdo kuulla puhuttavan mistään sovitteluistakaan, kun on kysymys Venäjän kansan kirkkotiestä, tai viemäristä, joka kulkisi heidän peltosarkansa läpi."

— "Ei suinkaan, parooni", — huomautti Harhama parooni Geldnersille. — "Suomalaisten puolelta ainoastaan vaaditaan, että keskustelu tapahtuu lain ja oikeuden kultapuitteissa."

— "Se tahtoo sanoa, että he yksin saavat määrätä, onko meillä oikeus siihen kirkkotiehen, tai ei, vaatiiko sitä Venäjän kansan etu, vai eikö", — keskeytti parooni Geldners. — "He vetäytyvät vanhettuneiden lakipykälien suojaan, kuin siilinnahkarukkasiin, ja unohtavat, ettei kansa koskaan anna toisen kansan lakipykälien olla esteenä sen luonnollisille pyrkimyksille. Ei myös mikään kansa voi säilyä lakipykäliensä takana historianpakkoa ja elämän vaatimuksia vastaan. Kansan täytyy joko tunnustaa tämä pakko… sanon: kuten vesikuplan täytyy tunnustaa virta ja sen mukaan mukautua… tai sitten on pakko sortua sen alle. Suomalaiset valtiomiehet unohtavat, että heidän täytyy nähdä kansansa elämä Venäjän kansan elämän valossa, ja siinä valossa ratkaista kansansa kysymys… Sitä kysymystä eivät he voi ratkaista yksin Rajajoen tuolla puolen. Se kysymys ratkeaa Rajajoen tällä rannalla."

Tuli juoksi Harhaman suonissa. Geldnersin sanat tunkivat häneen, kuin vihollisen tulinen säilä. Viha tuprusi hänestä sen säilän kärynä… Päättävästi, jyrkällä äänellä lausui hän:

— "Ei, parooni. Suomen kansan asioista voidaan tällä puolen Rajajokea päättää, mutta Suomen kansan elinkysymyksen ratkaisee Suomen kansa sittenkin itse. Eikä se voi sitä ratkaista muualla kuin omalla rannallansa ja peltosarallansa. Sillä jokaisen kansan elämän tai kuoleman kysymys on perinnä aina kansan omassa povessa ratkeava."

Kuiva kataja paloi. Isänmaan uhrituli roihusi roviona. Keskustelijat kieppuivat sen ympärillä, kiemurtelivat toistensa ympäri, kuin vihaiset kyykäärmeet. Anna Pawlownan sielussa tappeli kaksi tunnetta vallasta… Hän souteli Venäjän kuutamoulapoilla povessa kyykäärme: vieraan kansan mies… Eikä hän olisi tahtonut sitä käärmettä povestansa päästää, sillä se oli hänelle elämä… Aika solui. Vahakynttilä paloi Jumalan kuvan edessä. Keskustelu jatkui:

— "Niin, niin", — myönteli parooni Geldners Harhamalle. — "Perinnä kyllä… kyllä… Mutta myönnätte kai myös, että Suomen kansan historian loimet juoksevat täältä Venäjältä…"

— "Siinä nyt on se historianpakko", — keskeytti Harhama. — "Mutta myöntänette kait Te, parooni, myös, että historianvelvotus käskee Suomen kansan muuttamaan ne loimet suomalaisiksi, ennen kun lyö niihin kuteensa. Muutoin ei kangas ole Suomen kansan historiaa. Ja jos sen historia on lakannut, on myös lakannut itse kansa olemasta. Meidän silmille voidaan täältä puhaltaa venäläistä sumua, mutta suomalaiset eivät ole oppineetkaan ilmaa valitsemaan… Ne ovat tottuneet tekemään työtä kaskisavussakin…"

Se salaperäinen Harhama häämötti taas Anna Pawlownan sielussa. Se näkyi epäselvänä, kaskisavusta, kärsivänä, salaperäisenä… Se näkyi sen savun himmeänä tulena… ihmisroviona… Se kiehtoi hänet taas rihmoihinsa. Ja ne rihmat tuntuivat juoksevan äsken kuvatuiden tuskien näkymättömistä kuontaloista. Hän heltyi. Hän ei raaskinut enää koskea niihin arkoihin lankoihin, näihin kipujen kuituihin… Raukeana, punehtuneena, katuvana pyysi hän parooni Geldnersiä:

— "Jättäkää hänet!… Hän on itsepäinen, kuin synti… kuten kaikki suomalaiset sanotaan olevan. — Kenties ovat he jossain määrin oikeassakin", — lopetti hän huoaten.

Palo oli asettunut hiukan. Parooni Geldners nousi ylös ja käveli edestakaisin pehmeällä matolla. Karistaen poron sikaristansa, alkoi hän taas puhua:

— "Suomessa kuuluu olevan aivan kapina kaikkea venäläistä vastaan. Suomen valtiomiehet kuuluisivat panevan vastalauseen kesäntuloakin vastaan, jos vaan luulevat sen tulevan Venäjältä. Bobrikofin jokaisen toimenpiteen edessä nousee suomalaisten äkkijyrkkä."

— "Älkää Te taas puolustako kenraali Bobrikofia", — huomautti Anna Pawlowna arvokkaasti. — "Hänen toimiansa ja menettelyänsä ei kukaan oikeamielinen venäläinen voi hyväksyä."

Parooni Geldnersin kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään siitä tyytymättömyydestä, joka hänessä leimahti edellisiä sanoja kuullessa. Harhamalle ne sanat olivat lusikallinen raikasta vettä, tai lähteen hiljainen lorahdus. Munkki Pietari oli tarkannut Harhaman sielun tuulia, kuin vanha kalastaja. Hän tajusi ne. Hän suli sääliksi, kuin vaha. Ajatuksiensa lomista lausui hän:

— "Me venäläiset, teemme vääryyttä omaa itseämme ja alaisiamme kansoja vastaan."

Ne sanat putosivat pienenä sateen ropinana kuumaan poroon. Poro sammui hiukan, sähisten, pölyten. Parooni Geldners puhalsi sikarinsavun suustansa ja virkahti tyynenä:

— "Kenraali Bobrikofin toimet tarkottavat Venäjän kirkkotien ja työrauhan turvaamista."

Ne sanat putosivat Harhamaan, kuin loukkauksien lyhyt kivisade. Ärtyneenä vastasi hän:

— "Mutta Venäjän kirkkomatka ei vaadi Suomen kansan kuolemaa. Venäjälle on turvallisempaa matkata kirkkotietä, joka kulkee ystävällisen Suomen kansan viljapeltojen halki, kuin tietä, joka menee hävitetyn kansan hautausmaan lävitse. Semmoisen hautausmaan pensaissa kummittelee vihollinen… elävä kummitus."

— "Mutta, jos kansa, joka asuu kirkkotiemme varrella, ei tahdo ymmärtää edes meidän kieltä… Mitä hyödyttävät meitä silloin heidän viljavainionsa", — kysyi parooni Geldners kuivasti.

— "Se kansa ymmärtää Teidän sydämenne. Ja muuta ei tarvita. Mutta luuletteko, että kansa, jonka hautausmaan läpi Teidän kirkkotienne kulkee, ymmärtää edes Teidän miekkaanne?" — kysyi Harhama vastaukseksi.

Isänmaanrakkauden tunne ryöppysi väittelijöissä vuolaana, kansalliskiihkona… Se nosteli pohjamudistansa vihankiviä. Anna Pawlownan rinnassa soivat ne kaksi suurta säveltä, taistellen herruudesta. Ne sorisivat toisissansa kihisevinä kyinä. Geldners alkoi taas puhua ulkonaisesti kylmänä:

— "Kuinka Te, herra Harhama, luulette? Teidän suurin valtiomiehenne Snellman on sanonut, että ei ole muuta realista oikeaa, kuin se, mikä ilmenee kansan kansallishengessä: kansan laissa, tavoissa, valtiossa ja pyrkimyksissä. Mutta jos nyt Venäjän kansan kansallishenki vaatii Suomen lähentämistä… eikö Venäjän vaatimuksilla ole silloin totuuden, tai sanon: oikean oikeutus?"

— "Sallikaa keskeyttää!" — tarttui Harhama nuolena. — "Silloin Te, parooni, unohdatte, että on olemassa myös Suomen kansan kansallishenki. Ja kun kahden kansan kansallishengen vaatimukset näin joutuvat ristiriitaan, onko se kansa aina oikeassa, jonka kansallishenkeä luomassa on ollut suurempi luku aivoja?"

Ja molemmat kysyjät paloivat äänettöminä hiilinä omien kysymyksiensä edessä. Mikä on silloin määräävä oikean ja väärän, kun kaksi kansallishenkeä astuu toisiansa vastaan kumpikin oman totuutensa kanssa sanoen: Tässä seison, enkä voi väistyä! Käsivarsien lukuko?… Miekkako?… Anna Pawlowna vapisi sisimmässään. Mikä kohtalo oli tuleva solmulle Rajajoella?

— "Gordion solmun on kaikkina aikoina ratkaissut miekka… Eikä liene nytkään muuta asetta", — virkahti lopulta parooni Geldners kuivana piruna. Harhaman silmistä välähti myrkyllinen salama.

Anna Pawlowna kalpeni. Hän näki salaman Harhaman silmissä. Hän huomasi jo miekan välähtävän ja lyövän solmun poikki. "Miekkako on siis ratkova totuuden ja valheen, oikean ja väärän välisen ompeleen?… Sekö on siis ratkaiseva Venäjän keltaisen viljameren ja Suomen kalaisten sinijärvien välisen solmun?" — värisi hänessä. Hän huudahti hysteerisesti:

— "Isä Pietari, sanokaa Te: Sydänkö on puhuva, vaiko käsivarsi, kun on oikeus etsittävä?… Miekkako?… Puhukaa Herran nimessä Te!…"

— "Miekan iskemästä vuotaa veri ja viha, vaan ei totuus", — lausui munkki Pietari. — "Kun kansojen oikeuskäsitteet joutuvat ristiriitaan, ei solmua voi muut avata, kuin totuuden Jumala. Hän yksin, joka johtaa vesipurot mereen, voi ohjata kansojen mielet ijankaikkisen totuuden ulappaan, sekaantumaan siellä meren vedeksi, joka aaltona kantaa kalastajan purtta. Hänessä yhtyvät kaikki kansallishenget, Hänessä on niiden ristiriitojen sovitus."

Ja taas laskivat hänen sanansa huoneesen, kuin sade keskustelun kuumentamille ihmiskiville. Palo tukehtui silmänräpäyksen ajaksi, piilottautui kytemään juurien alle ja kivien koloihin, kuin vihainen käärme. Anna Pawlowna oli sekavana vyyhtenä. Hätäillen, jotain hapuillen, kysyi hän:

— "Mistä, herran tähden, on oikeastaan Suomessa kysymys? Minä en täydellisesti ymmärrä, mitä kaikkea kenraali Bobrikof siellä tahtoo?"

— "Etupäässä oikeuksia venäjänkielelle, jota suomalaiset eivät tahdo tuntea", — vastasi parooni Geldners. Vastaus oli terävä, nopea kuin käärmeenpisto.

— "Ei ole kysymys yksin venäjänkielen osaamisesta, vaan tahtoo kenraali Bobrikof, että suomalaisten on vaihdettava oma kielensä siihen kieleen", — huomautti Harhama.

— "Mutta eihän suomalaisille ole vahingoksi jos he taitavat venäjänkielen ja voivat hallintoasioitansa sillä hoitaa", — muistutti munkki Pietari sovinnollisesti.

Ne sanat sattuivat Harhamaan, kuin terävä puukkosade. Se sade tuli pilvestä, josta hän oli odottanut maallensa siunausta ja hyvänsuopaa. Siksi koski se sade, se pisti ja puri. Sappikarvaana kuohui hänen katkeruutensa. Hän nieli sen vaahdon salaa. Synkällä, loukkautuneella äänellä lausui hän:

— "Mutta, isä Pietari! Ettekö myönnä, että kansan täytyy sanoa kaikki sanottavansa maailman historiassa omalla kielellään? Jos se ei sitä tee, on se joko lakannut olemasta eri kansana, tai elää se rampana."

Äänettömyyden kylmä viima kävi huoneen läpi. Se kulki vitkallisesti, matelemalla, kuin ilkeä mato. Kaikki odottivat sen ohi menoa.

— "Vihollisemme, jaapanilaiset, ovat katsoneet tarvitsevansa venäjänkielen taitoa sodassa. Ystävämme suomalaiset eivät halua tuntea edes Venäjän voimaa", — kuului lopulta parooni Geldnersin pistävä ääni. Sitten vaikenivat kaikki, kuin olisi kuolema koputtanut ovelle. Anna Pawlowna huokasi. Munkki Pietari ei ollut kuullut parooni Geldnersin viime sanoja. Ajatuksiinsa vajonneena virkahti hän:

— "Kenties on minulla liika venäläinen sydän, että ymmärtäisin oikein toisen kansan suonien tykytyksen."

Samassa marssi sotaan menevä rykmentti ohi. Sotilasmusiikin valtaavat sävelet pauhasivat huoneesen esteiden läpi. Ne valuivat Anna Pawlownan sieluun virtana. Ryöppynä syöksyi häneen isänmaansa suuruuden tunne. Hän ajeli sillä tunteella Venäjän aavalla tasangolla. Siellä ei näkynyt rantaa, ei äärtä… Päivänpaiste temmelsi siellä valkeana vaahtona. Kesätuulet tanssivat hurjia tanssejansa… Lämpö lainehti… Kaikille oli tilaa. Ääni uupui, ennen kun kerkesi löytää, mistä haikuna kääntyä. Siellä oli villien kasakoiden kisakentät… Kasakkalaulu kuului sieltä… Se laulu oli kerran hänenkin sielunsa kieliä koskenut… Hän oli ollut kasakan morsian… sitten sen vaimo…

Silloin heräsi Anna Pawlownassa taas suuren Venäjän tytär, kuin unesta havahtuva leijona. Hän unohti Suomen pikkuiset sinijärvet… kallioisen kalarannan… lumpeen, joka aallolla keinui… pikku vaarat ja lehdot… Ylpeänä astui hän pyhienkuvan eteen, sytytti uuden vahakynttilän ja lausui:

— "Herra, Jumala! Lainaa Sinä voitto Venäjän aseille ja anna Tsaarin ja suuren Venäjän kaikkien vihollisten tuntea Sinun kansasi voima!"

Vahakynttilän valo leimahti, kuin perhonen. Se valaisi elävän muumion kalpeita kasvoja ja sen leimahtaessa teki munkki Pietari ristinmerkin… Mutta Anna Pawlowna tunsi taas juurensa kiintyvän syvälle Venäjän viljameren hedelmälliseen pohjaan.

Rajajoen solmu oli nyt kireämmällä, kuin koskaan ennen. Ei toinen, eikä toinen saanut juuriansa reväistyksi isänmaansa maaperästä… Kun Anna Pawlowna rukoili Jumalaa siunaamaan Venäjän miekkaa, tuntui Harhamasta, kuin olisi sen miekan hiottu terä käännetty häntä kohtaan. Silloin leimahti hänessä äkkiä viha ystäväänsä, heikkoa, kalpeaa naista kohtaan. Se leimahti, kuin irtipäässyt tuli sysimiilusta.

Se oli isänmaanrakkautta… Isänmaanrakkaus ilmeni ihmisvihana…

Harhama nousi ylös. Kaksi äskeistä ystävää seisoivat nyt toistensa vastassa, kuin Kain ja Abel. He paloivat kumpikin isänmaansa edessä karstaksi, kuin päre pihdissä. Isänmaanrakkaus poltti heissä poroksi kaiken inhimillisen ystävyyden, kuten toinen, voimallisempi rakkaus oli kerran polttanut poroksi veljenrakkauden Kainissa ja Abelissa.

Suurempi rakkaus oli nytkin silmänräpäyksessä pannut tuhaksi pienemmän, inhimillisen ja nousi nyt suitsuavana vihana palaneen tuhasta.

Harhama nousi ylös. Hän aikoi sanoa jotain loukkaavaa. Mutta silloin kohtasi hänen katseensa munkki Pietarin lempeän katseen, joka ikäänkuin näytti varottavan: "Mutta hillitse sinä häntä!" Hän talttui, kuin noidan silmäyksen iskemänä ja kumarsi ääneti, sanoaksensa jäähyväisensä Anna Pawlownalle. Tämä seisoi vielä kylmänä. Mutta nopeasti kohosi hänen kurkkuunsa katkerana palana ajatus, että Harhama nyt kumartaisi hänelle ehkä viimeistä kertaa, haihtuisi kuin iltahämärä. Ne langat, jotka häntä kietoivat Harhamaan, kuristivat häntä. Harhaman henki oli ollut hänelle taru. Hän oli lukenut siitä nyt alun, kauhistunut, kietoutunut sen ansoihin ja halusi lukea loppuun. Se veti häntä kuin lumous… Nyt oli se taru kesken katkeamassa… Hän ponnisti sielunsa kaikki voimat estääksensä sen. Hymyillen, rukoillen ojensi hän kätensä Harhamalle, muka jäähyväiseksi, puristi ystävällisesti hänen kättänsä ja kysyi:

— "Te jäätte?… Eikö niin?… Ainakin toistaiseksi?…"

Samalla katsahti hän munkki Pietariin, apua pyytäen. Pietari ymmärsi sen sanattoman pyynnön. Itse hän myös tahtoi pidättää Harhamaa, kuin uhkaisi sitä turma Suomessa. Lempeänä lausui hän:

— "Veli! Jää tänne! Mekin tarvitsemme sinua… Sinua odottavat täällä tehtävät, joista löydämme elämäntarkotuksen ja mahdollisuuden hyödyttää kansaasi… Ja sehän on tarkotuksesi…"

Silloin Harhama taas hoippui entisessä päätöksessänsä. Anna Pawlownan käsi oli yhä hänen kädessänsä. Sen puristus puhui paljon. Se kosketti salaista säveltä. Kohtalon valkeat hevoset odottivat häntä oven edessä, ohjat hillittöminä. "Antaa niiden itsensä mennä!" — ajatteli Harhama. Hän puristi hiljaa Anna Pawlownan kättä ja lausui päättävästi:

— "Hyvä… Minä jään… toistaiseksi…"

— "Hyvä!" — kiitti Anna Pawlowna ja käsi puristi taas kättä.

Harhama lähti miltei ajatuksettomana tästä syntymäpäivähuoneesta, jossa vahakynttilä oli palanut tai vaan ja maan unohdetun Jumalan edessä ja ihmiset kukin omien jumaliensa edessä…

* * * * *

Mutta hänen lähdettyänsä hulmahti Perkele tuulenvetona Jumalan kuvan takaa ja poistui avonaisen uunin ja savutorven kautta huoneesta. Istahtaen katolla savupiipun reunalle, puheli se ilkkuen:

— "Miestä ei näy enää viehättävän nainen… ei kulta… eikä hän palvele vielä isänmaatansakaan… Hän hoippuu sillä välillä… Siinä ovat Jehovan ansat… Munkin puheista päättäen, aikoo se vanha Saituri palveluttaa itseänsä köyhien nahassa… Hyvä! Se aikoo köyhillä vetää miehen pauloihinsa. No!… Täytyy vaan ehtiä ennen Jehovaa… Kun miestä ei huvita enää rikkaus, näytän minä hänelle koko maailman kurjuuden… Minä annan hänen langeta maahan maailmankurjuuden ja köyhien edessä … Sama se! Kun ei vaan Jehovan edessä!

"Maltas! Munkki Pietari kerskasi Jehovan käyttävän minun palvelijoitani vierinkivinänsä, joilla ajaa orjia luoksensa… Annetaanpa munkin itsensä tehdä minulle palvelijan virkaa… Hän saa viedä Harhaman köyhyyden pesiin ja näyttää hänelle koko maailman kurjuuden…"

Vhi-uu-uu! — vihelsi myrsky ja Perkele poistui sen ulvontana…

Hornan luola.

Elämä on työtä ja vaivaa…

On sydäntalven pakkaspäivä. Pakkanen komeilee juuri valtansa huipulla. Se hallitsee Pohjanperiä hillittömänä herrana. Koko luonnon on täytynyt tunnustaa kylmä ainoaksi hallitsevaksi voimaksi.

Auringon säde pujahtaa pilven takaa arkana. Se yrittää tunkea kylmän luukoviin ytimiin. Mutta silloin kiukustuu pakkanen, riehahtaa raivoavaksi viimaksi ja karkaa kiukkuisena huoneiden seinille, paukkuen siellä ja antaen tuntea jäntereitensä voiman…

Luonnon luut kolisevat kylmän kourissa. Jäätiköt puristuvat kokoon sen hampaissa…

Ja sitten pureksii kiukustunut pakkanen Pohjan periltä saapunutta tuulta. Tuuli raivostuu. Se karkaa myrskynä valkean hangen kimppuun, sieppaa sen pinnalta pehmeän lumen, tuprauttaa sen tuiskuna ilmaan, viheltäen raivoissaan:

Vhiu-uu-uu!

Lumista tietä astelee munkki Pietari Harhaman seuraamana. Myrskyn vihellyksestä kiukustuu pakkanen ulvovaksi pedoksi. Se pureksii viheltelevää myrskyä yhä kipeämmin. Myrsky hurjistuu, kohoaa siivillensä ja alkaa vinkua kylmän käsissä…

Kulkijat jatkavat matkaansa. Munkki Pietari alkaa puhua seuralaisellensa:

— "Tulemme kohta Hornan luolan tehtaille. Jumala tarjoaa siellä sinullekin työmaan, jossa voit Häntä palvella. Työselkkauksien johdosta on siellä suunnaton puutos työväen keskuudessa. Siellä vuotavat köyhyyden vesisuonet. Kun tulet niille, löydät sen tien pään, joka johtaa Jumalan yhteyteen. Elämäntarkotus odottaa siellä, kuin kukka, joka ikävöi poimijaansa. Siellä on todellakin kurjuuden erämaa… Köyhyyden kirkonkellot soivat siellä, kutsuen ihmisiä palvelemaan Jumalaa: tukkeamaan puutteen vuotavia nisiä ja parantamaan sen paisuneita rintoja…"

Vallaton myrsky kiehahti vihuriksi. Se sieppasi kinoksesta lumipilven ja viskasi sen munkki Pietarin kasvoille. Munkki pyyhki kasvonsa ja jatkoi puheluansa:

— "Uusi työväenliike on Jumalan kädessä nouseva aalto… Se liike on suopea sinun isänmaasi asialle… Kun se vaan ei tarttuisi miekkaan ja hukkuisi omaan vereensä!"

Samassa ajoi vastaan joukko talonpoikia viljakuorminensa. Tie oli ummessa. Laihat hevoset kiskoivat vaivaloisesti, selkä ojona raskaita kuormia kinosten läpi.

Pakkasen purema lumi kitisi ja narisi re'en jalaksen alla. Miehet kahlasivat kinoksessa kuormiensa vieressä raskain askelin, notkuvin polvin. He olivat puetut rääsyisiin sarkakauhtanoihin. Muutamien aukinaisista kengänkäristä pisti näkyviin jalkarisa, tai paljas isovarvas. Toisilta näkyi paljas rinta. Kaikki olivat kuihtuneen näköisiä, harmailla kasvoilla huolien kyntämät rypyt.

— "Minne matka, lapset?" — kysyi munkki Pietari vastaantulijoilta.

— "Kaupunkiin, isä… kaupunkiin", — vastasivat talonpojat tervehtien. — "Viljaa myömään, isä… Semstvolle on vero maksettava… Rahaa täytyy saada… rahaa… Ja maanomistaja vaatii vuokraa, isä… Siunaa isä… siunaa meitä syntisiä!" — lopetti talonpoika, paljastaen päänsä.

Munkki Pietari siunasi talonpoikia. Raivostunut myrsky sieppasi taas pakkasen puremaa lunta, tanssitti sitä ja ryöpytti sen miesten ryppyisille kasvoille ja paljaille rinnoille… Lumi kitisi taas jalaksen alla ja talonpojat jatkoivat matkaansa.

— "He vievät viljansa Hiiden myllyyn", — lausui munkki Pietari surullisena, lisäten hetken kuluttua: "Venäjän viljamerestä juoksevat purot sinne, missä vilja jauhetaan akanaksi."

Pakkanen rätisi ärtyisänä. Vihuri riehui. Lumipilvet tanssivat hurjaa tanssia ja talven voimat ulisivat toistensa kynsissä.

Kulkijat jatkoivat matkansa Hornan luolalle.

* * * * *

Uljaina kohosivat Hornan luolan tehtaiden monet sadat savutorvet jäiseen ilmaan. Vihaisina purkivat ne sisästänsä sakeita savupilviä, joita myrsky punoi, tempoi ja pudisteli ilmassa, kuin mustia vaateräsyjä. Se pieksi niitä jäistä ilmaa vasten, tupruutteli ne lopulta tehtaan katoille, tai noen mustaamalle hangelle. Ilma helisi… Savurievut suhahtelivat siinä, repeilivät ja putosivat hangelle. Väliin ne taas punoutuivat ylöspäin mustina nokinuorina, lappautuivat korkealle ja retkahtivat sieltä alas.

Hornan luola oli nykyaikaisen suurteollisuuden jättiläinen. Tuhannen tuhannet pyörät, koneet, hihnat, jättiläisvasarat, valimot ja sulatusuunit muodostivat sen rautaisen elimistön. Se seisoi maailman markkinoiden kilpakentällä korskeana, kuin Hornan jättiläinen. Se oli toisten kilpailijoiden kauhu. Sen valta ulottui kaukaisimpiin seutuihin, aina jäisen Siperian metsiin, ihmisasutuksen rajoille. Missä se näki yksityisen yritteliäisyyden kohoavan tiellensä, siellä nosti se jättiläismoukarinsa: alensi tavaran hinnan, ja musersi sillä kilpailijansa armotta. Yksityiset ammattilaiset sortuivat niiden raudankovien jättiläislyöntien alla, kuin torakat. Hätääntyneinä hakivat he turvaa Hornan luolan työpajoissa, kuin ahdistetut syöpäläiset seinänraoissa. Pienet kilpailevat tehtaat romahtivat raunioiksi, kun tämä Hornan hirviö löi taloudellisen voimansa koko painolla niiden tuotteiden hinnat alhaisiksi.

Ja sitä mukaa, kuin kilpakenttä niin puhdistui, kun häviöön rutistetut kilpailijat kokoontuivat Hornan luolan työpajoihin, sitä mukaa lisääntyi sen voima. Lyödyt kilpailijat sidottiin sen rautaisten pyörien ja jättiläisvasaroiden ääreen, tai kytkettiin ne tulisten uunien viereen, joista uuneista suitsusi helvetillinen kuumuus, sulattaen kovan raudan juoksevaksi, tulipunaiseksi liejuksi. Toiset sortuneista syöstiin puhdista maan Hornan luolan hautoja ja jättiläiskattiloita käytetyistä ainejätteistä, hautoja, joista kohosivat myrkylliset kaasut, peittäen usein sakeaan pilveensä niihin syöstyt, kuihtuneet puhdistajat.

Ja niin seisoi Hornan luolan jättiläinen hirmuisine moukareinensa, rautaisine rattaineen, tulisine pätsinensä ja myrkyllisine hautoinensa pelottavana, voittamattomana kilpailijoittensa ja voitettujensa edessä. Yksityinen ihminen, joka oli sidottu sen rautaisten pyörien ääreen, oli enää voimaton tappura sen käsissä. Pakeneminenkin sen pitimistä oli mahdoton, sillä Hornan jättiläisen taloudellisen vallan pihdit ulottuivat erämaihinkin, sinnekin, minne ei ulottunut enää oikeudenkaan käsi. Tuntosarvillansa se etsi, kopeloi ja löysi paenneet metsien syvyydestäkin, sieltä, minne ei poliisinkaan silmä tunkenut. Sen satimina ja pitiminä oli kaikkialle ulottuva, kaikkialle pääsevä nälkä…

Niin oli rautainen Hornan hirviö hävittänyt vapaan, yksityisen ihmisen. Se oli kohonnut orjien omistajaksi keskelle vapaata yhteiskuntaa. Se irvisteli äärimäisen vapauden tanhualla, kuin suunnaton rautainen luuranko. Se irvisteli vapaudella — vapaudelle…

Tämän tajusivat myös ne orjat, jotka se oli sitonut pyöriensä ääreen, tai niellyt höyryäviin sisälmyksiinsä. He tunsivat yksinäisinä seisovansa aivan voimattomina ja siksi liittyivät he yhteen.

Niin syntyi joukkoihminen, Hornan luolan kömpelö jättiläissikiö.

Se uusi ihminen oli joukkoa ja joukko oli sitä. Sen tunteet olivat joukkotunnetta, tahto joukkotahtoa, teot joukkotekoja. Kaikki yksilöllinen surkastui, kuin tarpeeton elin, hitaasti, polvi polvelta. Uusi joukkoihminen ei ollut syntynyt pelkästä itsesuojelemisen vaistosta. Sen tunteiden, ajatuksien ja tekojen yhtäläisyyden oli luonut myös olosuhteiden luonnollinen vaikutus, elämän yhtäläisyys: "ympäristö", joka oli sama Hornan luolan jokaisella orjalla.

Tämä uusi ihminen otti nyt juuri ensimäisiä askeleitansa. Sen oli kantanut armoton äiti, Hornan luola, rautaisessa kohdussansa, höyryävässä haudassaan. Eivät valuneet sen sieluun äidin kohdussa emon armaat tunteet, vaan myrkylliset kaasut. Ei laulanut sen kehdon ääressä äidin lempeä ääni, vaan jyrisivät rautaiset koneet. Ei imettänyt sitä äidin lämmin rinta, vaan Hornan luolan rautaisista utarista täytyi sen niukka ravintonsa lypsää. Monesti sai se tuntea, kuinka armottomia ja kylmiä ne utaret olivat. Jokainen niistä puristettu pisara maksoi määränsä nälkäisen lypsäjän hikeä.

Niin kova oli joukkoihmisen kulku historian kohdusta täys'ikään.

* * * * *

Mutta oli yksi, jonka voima ja valta olivat suuremmat Hornan rautaisen jättiläisen valtaa. Se yksi oli kulta, se keltainen jumala, joka kullan temppelissä kieri maljasta maljaan, puhalsi tulen ihmishiileen, hallitsi maailmaa ja itse kieri sen orjana.

Edellä on jo kerrottu, kuinka se keltainen jumala oli sodan synnyttämän palon ajamana orjana kierinyt taitavan palvelijansa, parooni Geldnersin maljaan. Se oli kantanut hänelle asettimella Hornan luolan suunnattomat tehtaat…

Parooni Geldners oli nyt Hornan jättiläisen itsevaltias isäntä. Hänen käskystänsä seisahtui sen jokainen rautainen pyörä, jättiläismoukarit pysähtyivät ja tuli, joka sulatti raudan, sammui uuneissa. Hänen sormenvihjauksestansa alkoivat uunit taas puhkua uudelleen, pyörät pyöriä ja raskaat rautavasarat survoa petkelinä. Hänen tahtoansa totellen hallitsi ja kuritti Hornan jättiläinen joukkoihmistä, sitoi sitä kahleisiin, nujersi kilpailijoita, loi ja muodosti synnyttämänsä joukkoihmisen tunteita, haluja ja tekoja.

Parooni Geldners oli ihmiselämän herra ja jumala. Hän saneli lukemattomien tuhansien tunteetkin, herättäen teoillansa joko vihaa, tai rakkautta Hornan luolan joukoissa.

Sen kaiken antoi kulta sille, joka lankesi sen eteen ja kumarsi sitä…

Äsken oli ollut vakavia selkkauksia Hornan luolan työväen joukoissa. Tehdas oli siitä syystä jonkun aikaa seisonut, tämän johdosta olivat sen tanhuat muuttuneet puutteen tarhamaiksi. Kurjuus rehotti siellä joka saralla. Joka pihalla kukki nälkä ohdakkeena. Mutta sen nälkäkukan mustina terälehtinä kyti viha… Sen tuoksuna oli katkeruus tai huokaus, ja sen lehdillä kimmelsi kastehelmenä kyynel, kyykäärmeen vihaisena silmänä…

Ja kurjuuden ohdakemaalla seisoi nälkäkuolema terävä sirppi kädessä. Sen kylmät sormet suikkelehtivat sisiliskoina nälkäkukkien juurilla. Se korjasi säälimättä satoansa…

* * * * *

Kun munkki Pietari ja Harhama saapuivat Hornan luolalle, oli se täydessä käynnissä. Tehtaan konttorista annettiin heille lupa katsella rautajättiläisen sisälmyksiä. Oppaaksi annettiin 22-vuotias tehtaan työmies, harvinaisen lahjakas Nikolai Petrof. Hän oli roteva, kuin peto. Luisissa kasvoissa oli jotain päättävää. Silmissä paloi uhman ilme ja korkea otsa näytti puristavan älyn suunnattomia aarteita. Hänessä oli jotain samaa kuin Harhamassa ja kumminkin hän oli monessa suhteessa sen vastakohta. Hänkin oli ruma, kuten Harhama, mutta rumuuden verhosi hänessä henki-ihminen neron loistavalla harsolla.

Harhama takertui häneen ensi silmäyksellä, kuin terävään luukynteen…

Yksi Nikolain esi-isistä oli työmiehenä asettanut paikoilleen Hornan luolan peruskiven ja siitä lähtien olivat suvun kaikki polvet, pojat ja tyttäret raataneet sen työpajoissa. Vankeina olivat he kituneet rautapyörien ääressä. He olivat paistuneet sen tuliahjojen kuumuudessa, hengittäneet sen hautojen myrkyllisiä höyryjä. Heidän katkeamattomana kytkyeenään oli se sama näkymätön side, jota sanottiin nälkänuoraksi. Se oli lujempi, kuin rautavitjat. Sen kahleen rautakaulain ei koskaan hellinnyt…

Joku aika takaperin oli munkki Pietari saapunut tälle ihmiskunnan pöhöttymälle. Lempein käsin oli hän ryhtynyt parantamaan tapaamaansa kurjuuden paisetta. Hän oli pannut alkuun työväen liikkeen. Nikolai oli joutunut ensimäisinä hänen yhteyteensä. Lahjakas nuorukainen joi täysin siemauksin sitä rauhan ja lohdutuksen lähdevettä, joka munkki Pietarista pulppusi. Se aika oli ollut Hornan luolan orjien aamunkoite. Orjat avasivat silmiänsä. Heidän edessään kylpi munkki Pietari uuden aamunkoin kirkkaudessa, Jumalan sumuvaippaan kääriytyneenä ja saarnasi: "Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Ei ole ylhäisiä, eikä alhaisia, vaan ainoastaan Jumalan lapsia, joiden kaikkien täytyy saada sama osa Jumalan luoman lähteen raikkaasta vedestä, sama leipä Jumalan kypsentämästä viljasta."

Sitä kuullessa oli Nikolai tuntenut, kuinka elämän aamu valkeni, erämaan lähteestä pulppusi raitis vesi, vilja kypsyi aavikolla, ja etäämpää kuului paimentorven ja karjankellojen soitto. Hän katseli munkki Pietaria, kuin Jumalan lihaksi tullutta poikaa uuden huomisen häikäistessä hänen aukenevia silmiään.

Ja samaten oli hurmautunut koko Hornan luolan raatajajoukko. Sen joukon lukemattomat tuhannet katselivat uutta ilmiötä, kuin ihaninta aamunsarastusta, joka tunki hautojen höyryihin, valaisten niitä, jotka siellä työtä tekivät. Eivätkä he alussa jaksaneet silmiänsä uskoa. Mutta silloin munkki Pietari osotti heille nousevaa aurinkoa ja sanoi:

— "Veljet! Katsokaa aurinkoa taivaalla! Eikö Jumala nosta sitä joka päivä jakamaan yhtäläistä valoa kaikille? Eikö Hän avaa lähteensilmää pulppuamaan raitista vettä saman mitan kaikille? Eikö Hän kasvata kukkaa jakamaan samaa tuoksua kaikille? Astukaa esille ja te löydätte auringon taivaalla, lähteen erämaassa ja kukkasen kedolla. Ottakaa se kaikki, minkä taivaallinen Isä on teille valmistanut! Silloin kun otatte sen, tapahtuu Hänen tahtonsa."

Aamu!… Aamu! — kuului silloin ilosanoma halki Hornan luolan. Aamu!… Aamu! — kertautui se myrkyllisissä kuopissa ja kattiloissa. Aamu! — kulki ilo huuto kurjiin koteihin, puutteen, risojen, sairauden ja pimeyden pesiin…

Ja kuihtuneet työläiset nousivat luolistaan ja tulivat ulos katsomaan uutta valoa. Äidit ottivat ryysyiset pienokaisensa laihoille käsivarsillensa ja lähtivät ulos pimeistä, ummehtuneista hökkeleistänsä, ottamaan osansa siitä, minkä Jumala oli heille valmistanut. Ja todellakin he huomasivat, että aurinko paistoi, valmis kukkanen tuoksui ja lintu liverteli ilmassa, samalla kun etäämpää kuului lähteen ilonen sorina ja tuoksui kypsyvä vilja.

— "Aamu!… Aamu!" — huusi silloin joukko, joka oli pimeydestä astunut ulos, varjostaen käsillänsä uuteen, armaasen valoon tottumattomia silmiänsä. Ja kun kirkonkellojen soitto alkoi kuulua, huokasi ihastunut kansa:

— "Suuri ja armollinen olet Sinä, maan lapsien Jumala!"

Se oli Hornan luoliin haudatun ihmisluokan ylösnousemus. Se oli suuri, juhlallinen ja rauhallinen, kuin kuolleista ylösnousemus. Kurjuuteen haudatut heräsivät tuhatvuosien unesta, huomasivat että kaikki se, minkä he olivat luulleet kuuluvan ainoastaan rikkaille, kuuluikin samalla oikeudella myös heille. Heitä odotti valmis maailma, sen lorisevat lähteet, lehdon siimes ja kukkainen nurmi. Heitä odotti mehevä maan multa ja valmis, keltainen siemen sanoen: "Kylvä ja leikkaa! Jumala lainaa kasvun, sateen kasvuajaksi ja poudan heilimä- ja tuleentumispäiviksi." Heitä odotti puu, jonka oksat notkuivat punertavien hedelmien painosta ja sanoi: "Hoida minua ja syö hedelmäni!" Ja käki jakoi kukuntaansa erotuksetta kaikille. Tähän asti olivat he luulleet kaiken sen olevan heiltä kielletyn. He eivät uskaltaneet vaatia siitä osaansa. He uskoivat että Jumala on sen antanut rikkaille ja pannut heidät ainoastaan hoitamaan heidän omaisuuttansa, kylvämään heidän hyväkseen, kokoamaan hedelmät heille. Mutta nyt oli Jumala lähettänyt palvelijansa ilmottamaan, että se kaikki on valmistettu heillekin ja he kurottivat jo käsiänsä…

Mutta silloin nosti munkki Pietari sauvansa ja lausui:

— "Niin rikkaan maan on Jumala ihmisille valmistanut. Sen multa riittää kasvattamaan leipää jokaiselle. Niin ehtymättömän auringon on Hän luonut valon lähteeksi. Sen lämpö riittää kypsyttämään viljan jokaisen peltosaralla ja hedelmät jokaisen puussa. Hänen pilvestänsä ei lopu koskaan vesi, eikä koskaan kuivu hänen armolähteensä. Köyhyyden ja puutoksen syyt eivät siis ole Hänessä, vaan teissä, Hänen lapsissansa. Hän on valmistanut kaikkea kylliksi. Tehkää mitä minä sanon ja köyhyys häviää ja kaikki on teidän."

Silloin kurjat kurottautuivat ottamaan munkki Pietarilta niitä avaimia, joiden piti avata heille maan aarreaittojen ovet. Ja munkki Pietari antoi heille ne avaimet. Hän lausui:

— "Etsikäät ensin Jumalan vanhurskaus itsellenne, niin saatte kaikki, mitä teiltä tähän asti on puuttunut! Tulkaa kaikki yhtä vanhurskaiksi, kuin Hän: niin ettei kukaan ota tuumaakaan toiselle kuuluvasta kuusen siimeksestä, toisen osalle tulevasta lähteen vedestä ja toisen kasvattamasta viljasta, eikä salli toisen sitä ottaa, niin: silloin on köyhyys hävinnyt pölynä ja toteutunut Jumalan tahto… Se tie tuntuu teistä pitkältä, kun lähde lorisee likellä ja hedelmä kypsyy rikkaan naapurin puutarhassa, mutta muistakaa: Muuta tietä ei ole, ja teidän, ihmisten, omassa vallassa on tehdä se tie lyhyeksi, tai pitkäksi…"

Silloin oli moni tullut surulliseksi ja kysynyt:

— "Voimmeko me sen tien kulkea?… Voimmeko tehdä kaikki vanhurskaiksi?… Me olemme syntisiä."

Mutta munkki Pietari oli vastannut:

— "Ette ole koettaneetkaan sitä tietä kulkea… Koettakaa ja te näette, että Jumalan tie on ainoa oikea."

Pilvi nousi silloin ylösnousemisen päivän kirkkaalle aamutaivaalle. Toiset uskoivat jaksavansa osotetun taipaleen kulkea, mutta useat epäilivät. He sanoivat: "Rikkaiden sydän on kova ja me olemme alhaisia heidän edessänsä."

Mutta munkki Pietari oli vastannut taas:

— "Rikkaiden aitan avain on maailman loppuun asti heidän sydämessänsä. Ihmiskäsi voi vaihtaa rikkaita, mutta niiden sydämet voitte avata ja aitan avaimet niistä ottaa ainoastaan Jumalan kädellä. Etsikää siis Jumalan vanhurskautta ja käyttäkää sitä aseenanne, niin kaikki on teille avoinna!"

Mutta epäilijöitä oli enemmän, kuin uskovia…

* * * * *

Niinä päivinä ilmestyi taivaanrannalle haamu, veripunainen lippu kädessä ja kuului huuto: "Koko maailman köyhälistö! Taisteluun!"

Se oli sosialismin mahtava sotahuuto. Se tuli synnytyspihteinensä vetämään valmiiksi kehittynyttä sikiötä yhteiskunnan emättimestä…

Nikolai oli taas ollut ensimäinen, joka kietoutui sosialismin veripunaisiin pumpuleihin. Hänestä tuli oitis leili, johon valui uuden ajan vaahtoava viini. Se uusi oppi vuodatti hänen ja koko Hornan luolan väen suoniin hurjaa voimaa. Sen punaisessa valossa kuvastui niin houkuttelevana auringon valo, nurmen kukka ja kypsyvä hedelmä. Korvia hiveli ei ainoastaan lähteen lorina ja linnun viserrys, vaan myös ihana soitto. Kuusen siimes houkutteli yhä voimallisemmin, kun sosialismi valaisi sen loistavilla väreillänsä.

Mutta Nikolaista oli oitis tullut sosialismin ja kumouksen lihallistunut edustaja…

Munkki Pietari ja Harhama olivat juuri Nikolain saattamina astumaisillansa Hornan luolan sisään, kun eräs vaimo, joka tunsi munkki Pietarin, tuli häntä pyytämään kuolemaisillansa olevan sairaan luo. Pyydetty lähti. Harhama jäi siksi aikaa Nikolain kanssa kahden kesken. Viimemainittu alkoi heti puhelun:

— "Olette herra Harhama?… Eikö niin?"

— "Kyllä. Kuinka Te tunnette?" — oli vastaus.

— "Aleksander Petrovitsh Zaiko on minulle kertonut ja kuvaillut."

— "Aa! Te olette Nikolai Petrof. Aleksander Petrovitsh on minulle Teistä puhunut."

Ja molemmat miehet puristivat toistensa käsiä. Ystävyyden katkeamaton rautavanne kietoutui oitis heidän ympärillensä. Nikolaista tuli silmänräpäyksessä Harhaman toinen miesystävä. Tähän asti oli hänellä ollut koko elämässänsä yksi ainoa, munkki Pietari.

Mikä nämä miehet toisiinsa niin oitis sitoi, sitä ei kumpikaan tajunnut. Henkiset rihmat tapasivat toisensa. Harhama aavisti löytäneensä oman henkensä riittävän mittapuun. Asianajaja Zaiko, josta oli tullut sosialisti ja kumousmies, oli jo Nikolaille kertonut Harhaman koko elämäkerran, hänen omituisen naimisensa ja hänen häviönsä kullan temppelissä. Samalla oli hän maininnut, että Harhaman liittyminen vapautusliikkeen riveihin olisi erittäin toivottava, koska hänen tietonsa olisivat tarpeellisia. Häntä voitaisiin myös käyttää apuna saadessa yhteistoiminta aikaan Suomen äärimäisten aineksien kansaa. Nuori, lahjakas työmies, tavattuansa nyt Harhaman, kiintyikin häneen oitis, kuin johonkin salaperäiseen. Sama oli Harhaman laita… Molemmat miehet katselivat toisiansa, kuin kaksi arvoitusta…

Lisäksi oli Aleksander Zaiko Nikolaille kertonut, että Harhama oli ollut viimeisessä salaisessa kokouksessa ja että oli toiveita hänen liittymisestään vapautusliikkeen salaisiin riveihin, jonka liikkeen uskotuimpia myös Nikolai itse oli.

* * * * *

Munkki Pietarin lähdettyä sairaan luo, alkoi tehtaalla ruoka-aika. Nikolai pyysi Harhamaa tulemaan, Pietaria odotellessa, muutamaan tehtaan avaraan suojukseen, jossa erään sosialistisen puhujan oli määrä puhua ruoka-aikana, sinne salaisuudessa kokoontuneelle väelle. Harhama suostui. Äärettömän avara suojus oli pimeä, nokinen, akkunaton hiilivarastohuone, joka nyt oli tyhjä. Sitä valaisivat muutamat sähkölamput. Tämä suojus oli pakaten väkeä täynnä. Siellä oli tuhansia ja taas tuhansia repaleisia, kuihtuneita miehiä ja riutuneita naisia, Hornan luolan orjia. Heikossa valossa näytti joukko harmaalta ihmismereltä.

Jo nousi puhuja paikallensa. Hän oli nuori, roteva mies. Vaikuttaaksensa väkeen, oli hän heittänyt punaisen vaatteen huolettomasti hartioillensa. Kädessänsä piteli hän lipputankoa, jossa riippui veripunainen lippu.

— "Toverit!" — alkoi hän puheensa.

Väkijoukko värähti. Toveri-sana oli sille jo, kuin kuninkaan arvonimi ylhäisille. Se väki ei ollut paljoon tottunut…

Ja sitten kuvaili puhuja maailman rikkaudet, värjäsi ne ihanilla väreillä. Hedelmän hän kuvasi herkulliseksi, kuin neidon nisän, päivänpaisteen armaaksi, kuin morsiamen rinnan lämmön, nurmenkukan suuteloksi ja lähteen lorinan lemmenlauluksi. Ja hän lopetti:

— "Niin rikas on maailma… Herkku kypsyy herkun vieressä… Tahdotteko syödä?"

Joukkoihmisen ytimet alkoivat väristä silloin, kuin kielletynpuun ihania hedelmiä katsellessa. Se tahtoi syödä…

Harhama oli yhtenä korvana, yhtenä silmänä…

Puhuja jatkoi:

— "Mitä hyötyä teille on kaikesta tästä, jollette pääse sitä nauttimaan? Mitä hyötyä on teille linnun laulusta, auringon säteistä, nurmen kukasta, kun olette sidotut kahleisiin?…"

— "Kuinka kahleisiin?" — kysyi kehittyvä joukkoihminen.

Silloin sosialismin saarnaaja selitti heille pääoman vallan ja vapaan kilpailun mahdin köyhien kohtaloita määrätessä, lopettaen:

— "Te lähdette kuusen siimekseen nauttimaan sen oksilla kuhertelevien lintuparien laulusta, nurmen tuoksusta ja lähteensilmän soitosta. Mutta teidät tuo takaisin Hornan luolan hautoihin, sen rautaisten kehrinpuiden viereen näkymätön käsi, näkymättömissä kahleissa… Ne kahleet eivät ole vielä koskaan katkenneet… Niiden nimi on: nälkä."

Sitä kuullessa vavahti uusi ihminen, kuin olisi tuli kuumalla raudalla pistetty sen sydämeen. Vasta tämmöisen selityksen jälkeen huomasi Hornan luolasta ylösnoussut väki, että he olivat kahleorjia… kaikki, rintalapsetkin… Edelleen saneli puhuja:

— " Yksityisinä ette jaksa katkaista Hornan luolan rautaisia kahleita. Liittykää siis yhteen!"

— "Yhteen! Yhteen!" — kuului silloin huuto halki Hornan luolan orjajoukon.

Niin syntyi muodollisesti se joukko, jonka muodosti olevien olojen kehittämä sikiö: joukkoihminen. Se lähti yhteiskuntaolojen povesta tajuttomana, kuin lapsi äitinsä kohdusta. Ja silloin astui sosialismin rohkea apostoli yhä arastelemattomampana joukkoihmisen eteen. Se levitti uudelle ihmiselle rikkaiden loiston, niiden komeat salongit, helmeilevän viinin. Se nosti tarjottimelle niiden sivistyksen, taidenautinnon, herkut, mukavuudet ja avorintaiset naiset… Se valoi sen kaiken punaisella hohteella… kääri sen huumaaviin höyryihin ja sanoi:

— "Työn orjat! Tämän kaiken saatte, jos katkaisette kahleenne ja otatte sen… Sillä se on teidän omaanne."

Silloin tunki uuden ihmisen ytimien läpi yksi tahto: Se tahtoi ottaa sen ihanuuden, mikä oli levitetty sen silmien eteen, punaisen valon hohteeseen… Voimakas viini virtasi jo sen suoniin… Se kurotti jo kätensä ottamaan tarjottua hedelmää… Mutta silloin kuului ulkoa kirkonkellojen soitto… Väki vavahti… Ojennettu käsi painui alas…

— "Mitä epäröitte?… Miksi ette ota?" — kysyi silloin puhuja.

Kukaan ei vastannut. Puhuja jatkoi:

— "Onko totta, että teitä on neuvottu kerjäämään omaanne Jumalalta?… Onko teitä neuvottu anomaan Jumalalta, että Hän louhisi rikki rikkaiden kivikovat sydämet… antaisi teille sieltä avaimet?"

— "On, on… Se on totta", — vastasi väki ajatuksissaan. Puhuja jatkoi:

— "Monta tuhatta vuotta olette te sitä tietä kulkeneet… Mutta oletteko askeltakaan eteenpäin päässeet?…"

Kaikki olivat vaiti. Puhuja ivaili:

— "Tuhansia vuosia olette rukoilleet Jumalaa avaamaan rikkaiden sydämiä… Mutta eivätkö ne ole yhä kovemmiksi paatuneet?"

— "Kuulkaa!… Kuulkaa!" — kuului joukosta ääniä. Ja yhä useammat epäilivät munkki Pietarin osottaman tien oikeutta…

Toiset taas epäilivät uutta oppia, kolmannet molempia…

Mutta entistä korkeammalle nosti puhuja sosialismin majesteetillista haamua. Hän puhui epäröivälle uudelle ihmiselle:

— "Jumalan palvelijat, Hänen loistopukuiset lakeijansa, käyvät purppurassa… Siksi kulette te rääsyissä… Ne syövät herkkuja, että teille jäisi kurjuuden rapa… Jumalalle rakennatte te miljoona-palatseja… Siksi asutte itse taudin ja pimeyden lymyluolissa…"

Toiset vaikenevat, toiset huudahtelevat:

— "Kuulkaa!… kuulkaa!"

Harhama on päässyt omaan maailmaansa. Hänen henkensä ratsastelee nyt jumaluuden ilmapiireissä, sen merenselillä. Hän sulaa samaksi korvaksi nääntyneen joukon kanssa. Puhuja innostui:

— "Te kumarratte Häntä, mutta onko kukaan teistä nähnyt Häntä?"

Uusi ihminen oli vaiti… Silmästä silmään kierteli kysymys: "Oletko sinä häntä nähnyt?… Ja sinä?… Ja sinä?…"

Ja kysymys palasi tuoden vastaukseksi oman kaikunsa…

— "Onko hän ketään teistä auttanut nälässä?" — kysyi puhuja hetken odotettuansa.

Joukkoihmiset hämmästyivät… Noan kyyhkysenä lensi silmästä silmään kysymys: "Onko Hän sinua auttanut?… Ja sinua?… Entä sinua, Annushka?… Ja sinua, Vanja?… Entä sinua, Andrei Ivanovitsh?… Ja sinua, Anna Feodorowna?… Ja sinua?… Ja sinua?…"

Ja kyyhkynen palasi nokassa seppeleenä, vastauksena, kysymys: "Entäs sinua?… Onko hän sinua auttanut?… Ja sinua?… Ja sinua?…"

Niiden kysymysten vaiettua, nosti henkinen myrsky mustat siipensä. Se tempasi sen uuden kysymyksen haukankynsiinsä. Myrskyn kourissa hyppeli se nyt, kuin tuli katajasta katajaan… Kohta leimusi koko Hornan luola sen kysymyksen tulena ja suitsusi sen savuna… Myrsky kiidätti sen kaikkialle, missä ihminen teki työtä… kärsi… ajatteli… Pimeät haudat, kylmät kodit, nälän ohdakemaat, olivat sen tappuraläjiä.

Kaikkialla kyti sama kysymys: "Olisiko totta, että me olemme palvelleet Jumalaa, jota ei kukaan ole nähnyt ja Joka ei ketään ole auttanut…"

* * * * *

Niin kasvoi taas ja voimistui joukkoihminen. Sosialismin punainen haamu imetti sitä, se lypsi sille rinnastansa epäilyksen voimakasta viinaa. Se kapaloitsi sen niillä ijankaikkisilla kapalovöillä, joiden nimi on: "Nämä kaikki annan minä sinulle, jos…" Se näytti oman maailmansa, jossa elämä oli unta onnenpumpuleissa ja työ oikeuden, veljeyden ja vapauden hääiloa. Orjantappuran sijalla rehotti siellä onnenkukka ja ohdake kantoi hedelmää… Se oli kadotettu paratiisi…

Ja kun sosialismin punainen haamu oli kaiken sen ihanuuden näyttänyt ja päihdyttänyt sillä kuulijansa, kysyi se voitonvarmana:

— "Lankeatko?… Kumarratko?…"

Nikolai oli yksi joka "lankesi" oitis… Ja Harhama oli nyt siemannut sosialismia ja kumousta täyden viinaryypyn. Hän alkoi päihtyä.

* * * * *

Niissä kapaloissa varttui uusi ihminen. Kerta oli se jo, kuten sanottu, koetellut voimiansa. Erään selkkauksen sattuessa kuului huuto: "Lakko!"

— "Lakko! Lakko!" — levisi sanoma kaikkiin sopu koihin ja hautoihin. Ja joukkoihminen nousi ja pani seisomaan rautahirviön lukemattomat tuhannet pyörät ja akselit, jotka ennen olivat totelleet ainoastaan omistajan käskyä. Niin nousi uusi isäntä entisen rinnalle. Kamppailu alkoi Hornan luolan herruudesta.

Ja yhä korkeammalle kohosi sosialismin loistava punainen aave. Nikolai oli kumartanut koko sielullansa. Hän seisoi jo aaveen rinnalla, kuin verestä juopunut peto… Harhama hengitti hänestä sitä samaa voimakasta henkeä… Hän juopui siitä, kuin vietti kiihottimensa hajusta…

* * * * *

Lyhyt ruoka-aika loppui. Munkki Pietari palasi kuolevan luota ja lähti Harhaman kanssa tehtaaseen. Kun he tulivat sisälle, huomasi munkki Pietari oitis, että hänen ihailijansa Nikolai, jota hän rakasti, kuin toista Harhamaa, oli häntä kohtaan kylmennyt. Hän arvasi ja tiesi syynkin siihen ja tuli surulliseksi. Mutta hän salasi surunsa, ei ollut mitään huomaavinansa.

Tulijat astuivat Hornan luolaan suuresta ovesta. Silmän-kantamiin vilisi siellä rattaita ja pyöriä. Salamoina huimasivat ne ympäriinsä. Akselit pyörivät vinhoina, hurisivat ja kitisivät. Hihnat kiitivät pyörien ympäri, hurjina, kuin paholaisen lyömät. Jättiläismoukarit kohosivat ähkyen huimaavaan korkeuteen. Painonsa koko voimalla syöksyivät ne sieltä alle asetettuihin tulisiin rautaharkkoihin kamalalla ryskinällä. Hehkuvat rautasirut ruiskahtivat silloin harkosta ympäriinsä loistavana tulisuihkuna.

Toisaalla paloivat jättiläismäiset tohisevat sulatusuunit, puhkuen ja suhisten. Helvetillinen kuumuus sulatti niissä raudan malmista. Sula rauta virtasi niistä puroina, kuin veri, rautaliejukoiksi, hehkuviksi rapakoiksi… jähmettyi harkoiksi… paiskattiin uudestaan tuleen… rautaisiin sulimoihin… Rauta kiehuu, poreilee, kiemurtelee… Tulisina harkkoina työnnetään se rullien väliin… Se syöksyy niiden läpi kiukkuisena rätisten, salaman nopeudella… Se hienonee jokaisella läpisyöksyllä… muuttuu tulisiksi käärmeiksi… pujotteleikse notkeana yhä hienompien rullauurnien läpi.

Vihdoin on se muuttunut määrätyn paksuiseksi: parruiksi, kangiksi, langoiksi, tai rihmoiksi. Ne merkitään Hornan luolan leimalta ja lähetetään maailman markkinoiden kilpakentälle… Kaikkialla luikertelevat vilisten tuliset rautakäärmeet, matelevat tuliset metallimadot… Kaikkialla räiskyvät tulisuihkut putoavien moukarien alta… Sula rauta virtaa uuneista, tai poreilee jättiläiskattiloissa. Se hehkuu, rätisee… Hornan luolassa on raudan helvetti…

Toisaalla kiehuu asfaltti jättiläispadoissa. Niistä nousee sietämätön katku… Siihen sekottuu toisten valmisteiden ilkeä löyhkä… Uunit pursuavat tulta, padat höyryä… Lasiuunit huokuvat tulista kuumuutta… Kaikki sulaa, palaa, hehkuu, savuaa. Kaikkialla on pölyä, katkua, tulta…

Etäämpänä taas tuhannet sorvit muokkaavat terästä. Koneet vuolevat sitä, kuin talia, leikkelevät siitä kiiltäviä teräaseita, aina neulaa myöten. Sitä taotaan ja valetaan, siitä tehdään jättiläiskoneita, laivoja, kaikkea mitä raudasta ja teräksestä voidaan tehdä. Toisissa osastoissa helskyivät kangaspuut ja pyörivät kehruukoneet… Parkkitiinut haisevat… Valmisteet käyvät… Ei ollut sitä teollisuuden alaa, jota ei Hornan jättiläinen olisi harjottanut suunnattomassa mitassa.

Hornan luola oli työn suunnaton temppeli.

Mutta savun, tulen, katkun ja kuumuuden seassa hääri suunnaton joukko työväkeä. Niiden silmiä kiilui joka sopessa, vilisevien pyörien, akselien, hihnojen ja tulisten käärmeiden seasta. Niitä kiilui paksuista savupilvistä, myrkyllisistä höyryistä ja putoavien vasaroiden iskemistä tuliräiskeistä. Ne näyttivät kurjuuden, pimeiden onkaloiden paholaisilta. Se oli uupunutta, kuihtunutta väkeä. Poskiluista oli elämä kalvanut lihan. Niitä peitti harmaa, ryppyinen nahka. Useimmat olivat puetut risaisiin, punaisiin paitoihin. Toiset olivat puolialastomia. Kaikkialla näkyi paljaita ruumiinosia… arimpiakin. Köyhyyden rotta oli syönyt häveliäisyyden tunteen… Kaikkialla rehotti eläimellinen alastomuus. Tämän kokonaisuuden ensi näky, joka sattui Harhaman silmiin, hänen astuessaan tähän työn temppeliin, iski häneen, kuin musta vasama. Hän hämmästyi aluksi. Mutta kohta tempasi hänet mukaansa häärivä, alaston, kuihtunut joukko. Häntä kiehtoi hetken ajan ihmisrepaleisuuden, nääntymyksen ja kuihtumuksen suuruus.

— "Kuinka voit nyt, veli?" — kysyi munkki Pietari Nikolailta, joka kulki oppaana.

— "Huonosti", — vastasi tämä puoli-ynseästi, jatkaen: "Miten tuossa voida? Kolme kuukautta makasin sairaana… Entä isä? Hän sairasti kaksi kuukautta. Sitten oli lakko… Kotona ei ole mitä syödä… Ei ole puita… ja palkanmaksuun vielä kuusi päivää… Ja mitä hyötyä siitä olisi, jos maksettaisiin jo tänään? Kauppias ottaa konttorista suoraan velasta… Miten tuossa sitten voida!… Äitipuoli vielä sairastaa, eikä ole lääkkeitä."

— "Etkö ole puhunut isännälle?" kysyi munkki Pietari lempeästi.

— "Kelle isännälle?" — vastasi Nikolai ylenkatseellisesti.

— "Parooni Geldnersille."

— "Mikä isäntä hän on?… Geldners!" — mutisi Nikolai synkkänä. Hänen äänessään kolisi katkeruus. Viha välähteli silmissä. Harhaman puoleen kääntyen jatkoi hän:

— "Eräs minun esi-isistäni on asettanut paikoillensa Hornan luolan peruskiven… Siitä lähtien on sukumme raatanut täällä, lapset pienestä, vanhat hautajaisiinsa saakka… Tämä on ollut sukumme tulikuuma muurahaiskeko… Siinä on hikemme juossut… Olemme ponnistaneet voimiamme… uupuneet… lopuksi käpertyneet sen tulikuumalle raudalle, kuin muurahaiset nälkäraudalle… Te ette tiedä miltä tuntuu tulinen nälkärauta…

"Nyt tulee parooni Geldners. Ei ole tehnyt päivääkään työtä, ei perinytkään mitään, ja hän on — sanotaan — isäntä … Millä oikeudella hän on isäntä? Hän on vaan ovela kukkaro, joka osasi asettua putoavan kultaomenan alle… Mutta se omena ei ole hänen."

Munkki Pietari ja Harhama kuuntelivat tätä työmiehen puhetta kumpikin erilaisilla tunteilla. Kumpikin näki, kuinka vihan salamat leimusivat Nikolain silmissä, katse oli uhman mustaa pilveä… He tulivat kutoma- ja kehruu-osastoon. Tuhannet ja tuhannet kuihtuneet naiset ahersivat kangaspuiden ääressä, repaleisina, nälän kalvamina, taudin syöminä. Useilla oli rintalapsi mukana… Toiset olivat raskaudentilassa… Kasvot olivat kuopikkaat… värittömät. Niitä peitti kelmeä, tai sinertävä kesi. Toisten kasvot olivat kirjavat taudinpilkuista, tai kesakoista. Se oli kurjuuden väritaulu, Nikolai puhui Harhamalle:

— "Tuolla tuo keltainen nainen… näettekö? Mies kuoli toissa-päivänä… Jäi kolme lasta. Tänään tuotiin sana, että nuorin, vuoden vanha… ehkä vähän vanhempi, oli kuollut… Suoraan sanoen kuoli nälkään. Äiti itki silmänsä kuivaksi, mutta mitä tehdä? Kotiin jos lähdet ruumista pesemään, menetät palkan. Se merkitsee samaa, kuin itse kuolla nälkään… Mehän elämme aina nälkä hirttonuorana kaulassa… Tuolla toinen äiti… raskaana… Hänen miehensä on juopposairaalassa… Eilen oli vanhin poika puukottanut sisarensa… Mutta tämä on sellainen sota, jossa äiti ei jouda lastansa itkemään… Kasvatus olisikin jo ylellisyystavaraa. Me, suoraan puhuen, elämme aina ruumislaudalla… Taistelemme kuin peto paulassa…"

Kangaspuut helskyivät… niidet vilisivät… sukkulat syöksyivät salamoina… Kehruukoneet hurisivat… Kaikki oli yhtä jyrinää… Kuului rintalasten itkua… Ihmiskurjuus teki terää… Vaimo kärsi Hornan luolan pihdeissä, yksin jätettynä… ihmiskunnan naaraaksi polettuna… Kuului parahdus. Eräs vaimoista lyyhähti maahan. Pari muuta riensi hänelle avuksi.

— "Synnytti", — mutisi Nikolai… Munkki Pietari teki ristinmerkin…

Mutta Harhaman sielussa kohosi kuva hänen elämästänsä Hiiden myllyssä, kohosi kuin nousevan päivän punerva. Nikitin kirjoitti tulipuukolla hänen omaantuntoonsa: Syyllinen …

Äsken syntynyt lapsi kirkaisi. Naiset ristivät silmänsä.

Syyllinen… syyllinen… syyllinen! — raapi puukonkärki Harhaman omantunnon arimpia…

* * * * *

Kulkijat tunkeutuivat syvemmälle Hornan luolan elimistöön. Nikolain jäinen katkeruus kumpusi, kuin vesi maanpovesta:

— "Jumala ei ole ajanut kaikkia ihmisiä pois paratiisista… Papit ja paroonit eivät syö leipäänsä otsansa hiessä… Onko heistä moni nähnytkään orjantappuraa, tai ohdaketta?… Eikö sitten heidän Evansa syönytkään omenaa?… Heille hymyilee elämä… meille vuotaa sen suupielistä kylmä kuola: nälkä ja viheliäisyys… Katsokaa: Tuossa pyörittää konetta luonnonvoima… Millä on parooni Geldners ansainnut luonnonvoimankin orjaksensa?"

Ja yhä polttavampana salamoi viha Nikolain silmissä. Harhama katseli häntä, kuin nousevaa päivää. Munkki Pietari oli surullinen. Nikolain viha näytti tarttuvan toisten silmiin. Ne alkoivat kiilua. Pyörät ja hihnat tuntuivat kiiruhtavan kulkuansa. Kaikki hurisi, vilisi, ryski. Jotkut työmiehistä tervehtivät munkki Pietaria hänen ohi kulkiessaan. Kaikki katselivat häntä vielä kunnioituksella, jos kohta useat kylminä… Joudutaan syvemmälle jättiläisen sisuksiin. Kaikkialla hyörivät kuihtuneet työläiset, näkyi paljas rinta, ruskea iho. Kaikkialla virtasi sula rauta ja luikerteli tulinen rautakäärme. Ihmishiki valui pitkin ihoa karpaloina, puroina. Sen ilkeä haju sekaantui teollisuusvalmisteiden ja höyryjen katkuun.

Eräässä paikassa tuli kulkijoita vastaan joukko miehiä. Heistä irvisteli alastomuus eläimellisenä, ilkeänä, riippuen vähääkään häveliäisyyttä tuntematta.

— "Parooni tarvitsee housuiksensa paljon verkaa… siksi on täytynyt leikata heidän housuistaan", — lausui Nikolai katkerasti. Harhama ja Pietari tunsivat piston sydämessänsä. He muistivat omat pukunsa…

Sattumalta kohtasivat kulkijat erään tehtaan lukemattomista päällysmiehistä. Hän oli Nikolain vihollinen lakkoajalta, sillä Nikolaita pidettiin pääyllyttäjänä. Tämä luuli Nikolain kulkevan yksin ja sysäten häntä raa'asti, ärjäisi:

— "Mitä sinä täällä maleksit… joutilaana… Lurjus? Heti työhösi!"

Viha välähti Nikolain silmissä. Hän oli vaistomaisesti temmannut käteensä rautaiset pihdit. Käsi kohosi jo uhrin sitä huomaamatta… Tarvittiin enää silmänräpäys ja rikos olisi ollut tehty…

Munkki Pietari säikähti. Hän ymmärsi kaikki silmänräpäyksessä. Hän muisti raamatun sanat: "Hänen himonsa on sinuun, mutta hillitse sinä häntä!"

Nikolain käsi nousee… Munkki Pietari tarttui siihen ja lausui, kuin sivumennen:

— "Tule, veli, vie meidät isäsi työpaikalle!" — Ja päällysmiehelle hän rauhallisena lisäsi:

— "Hänet annettiin konttorista oppaaksi."

— "Mene sitten!" — ärähti puhuteltu Nikolaille ja molempien katseet kohtasivat toisensa, kuin kaksi terävää puukonkärkeä.

He tulivat Nikolain isän työpaikalle. Tämä oli kahden muun miehen kanssa luomassa teollisuusjätteitä eräästä haudasta, johon piti laskea johtoa myöten valmis tulinen seos läheisestä sulattimosta. Jätteistä nousi haiseva höyry. Se täytti pienen haudan, kuin sakea huude, jonka seasta ei erottanut miehiä… Kolme silmäparia vaan kiilui sieltä ja välähti punainen paita, tai paljas olkapää. Miehet näyttivät haisevan höyryn seasta aivan salaperäisiltä pikku piruilta. Silloin tällöin kuului haudasta keuhkotautisen yskähdys.

— "Isä, oletko siellä?" — kysyi Nikolai.

— "Olen, Nikolai", — vastasi puhuteltu myrkyllisen höyryn seasta. — "Heti lopetamme ja nousemme."

— "Hyvää päivää, Andrei! Miten voit?" — tervehti munkki Pietari Nikolain isää, kuultuansa hänen äänensä.

— "Ah, isä Pietari!… Tekö se!… Minä jo ajattelin… Heti nousen ylös… No kiitos Sinulle, Jumala, että saan isältä siunauksen!" — puheli Nikolain isä, alkoi kömpiä ylös haudasta, yhä jatkaen puhettansa: "Kiitos Sinulle, Jumala, kaikesta!… Miten tuossa elät, isä… Me olemme pikku väkeä… Meidän elämämme on työtä ja vaivaa… yhtä työtä ja vaivaa… Jumalan kiitos että loppui työ!… Hoh-hoi!… Elämä on työtä ja vaivaa…"

Mutta silloin tapahtui kauhun tapaus: Johto, joka johti sulimosta, särkyi, ja tulinen seos ryöppysi koskena hautaan. Kuului sydäntä vihlova parahdus. Se kaikui halki Hornan luolan, terävänä, leikellen ihmisten ytimet. Hauta leimusi tulipatsaana. Palavista vaatteista, tukasta ja höyryistä tuprusi tulisoihtu ilmaan.

— "Voo-i!" — ulisi kuolevien kamala hätähuuto ja kaiku ulvoi vastausta: "Voo-i, voi, voo-ii!"

Sitten vaikeni kaikki. Kaikki jähmettyi kauhusta. Haudasta alkoi nousta sakeana pilvenä palavan ihmislihan ja sisälmyksien käry. Nikolai tyrmistyi ensin, sitten yritti hän syöstä palavaan hautaan, kuin peto, mutta munkki Pietari ja Harhama saivat hänet viime hetkenä pidätetyksi… Syntyi huutoa ja melua… Työmiehet juoksivat pyöriensä äärestä hirmupaikalle, kuin pedot palavaan penikkapesäänsä, kauhunilme kasvoilla… Juostiin… huudettiin… hätäiltiin… Haettiin rautakoukkuja… Toiset tukkivat johtoa… Ihmislihan käry on sietämätön… Kaikki peittyy savupilveen…

Pian saatiin rautakoukulla Nikolain isän ruumiin muodottomaksi palanut yläosa ylös. Se oli säilynyt kokonaisena siten, että oli, kaatuessaan haudan seinää vastaan, tarttunut sen piikkeihin. Alaosa oli kokonaan poissa. Sen luut olivat irtautuneet nivelistä ja jääneet hautaan. Toiset kaksi miestä olivat palaneet kokonaan.

Väkijoukossa kuului yksi ainoa yhteishuokaus. Useimmat tekivät ristinmerkin, toiset seisoivat tylsinä kauhusta. Ruumiin jätteet asetettiin permannolle. Kalmankalpeana seisoivat Nikolai, Harhama ja Pietari niiden ääressä. Jäsenet vapisevat kauhusta. Väki viipyy paikalla ja Hornan luolan koneet pyörivät yksinänsä.

Paikalle saapui silloin äskeinen työnjohtaja. Rikkoutunut johto oli hänen rakennuttamansa ja ruumiin käryävien jätteiden ympärillä seisovassa joukossa syttyi salamana se ajatus, että tämä työnjohtaja oli syyllinen. Hän oli pannut osan rahoja taskuunsa ja rakennuttanut lopuilla kelvottoman johdon ja sulimon. Sen tiesivät kaikki. Samoin sen, että hän Hiiden myllyssä oli saalistansa syönyt… Tämä vanha muisto kyti väkijoukossa. Työnjohtaja oli raakuutensa vuoksi yleensä vihattu… Väkijoukko hengitti nyt ruumiin käryä, juopui siitä, kuin eläin pentunsa verestä. Koston musta perkele nosti jo päätänsä joukkoihmisessä… Se veti kynsiänsä esille, terotti hampaitansa… Sen tarttuma tunki jo Harhamaankin…

Otettuansa nopeasti selon tapahtumasta, lausui työnjohtaja väkijoukolle käskevästi:

— "Paikoillenne jokainen! Kaksi miestä kantaa 'sen' pois!… Mitä siinä töllistelette!…"

Viha leimahti ihmisten silmissä. Väki poistui hitaasti pyöriensä ääreen. Synkkänä riisui Nikolai takkinsa ja peitti sillä isänsä ruumiin palaneet jätteet.

— "Mitä sinä siinä viivyttelet?" — tiuskaisi jyrkästi työnjohtaja. Tämä kysymys kulki halki Hornan luolan. Etäisimmät näkivät sen työnjohtajan uhmaa vasta liikkeestä. Silmät alkavat palaa. Viha syttyy. Nikolai on vaiti, otsalla uhman ukkosilma.

— "Mitä sinä viivyttelet… retale… kysytään sinulta?" — sähisi taas työnjohtaja hetken kuluttua, lopettaen käskevästi: "Mene edelleen!"

Nikolain nyrkki puristuu… Tulisten suihkujen, savun ja hehkuvien rautojen vilinässä kiiluvat joukko ihmisten silmät yhä vihaisempina. Kaikki seuraavat tapahtumaa jännitettynä jousena… Nikolain sielusta nousee äänettömyyden synkkä ukkospilvi.

— "Kuulitko!… Mene edelleen ja jätä 'se'!" — kiljaisee työnjohtaja… Viha yltyy Hornan luolan väessä. Silmät palavat tulina.

— "En mene," — vastaa Nikolai jyrkästi.

— "Etkö mene… kun minä käsken?" — raivoaa työnjohtaja, uhka silmissä.

Pyörät pyörivät tyhjinä, kuin vimmatut… Käsi ei työnnä niihin rautaa. Hihnat kiertävät, kuin mielipuolet pyörien ympäri… Ihmisten silmät palavat, kuin pedon silmät… Hornan luolan satatuhatpäinen joukkoihminen on muuttunut verenhimoiseksi pedoksi, vihaa suitsuavaksi lohikäärmeeksi… Harhaman valtasi outo tunne: Hän toivoi Hornan luolan pedoksi muuttuneen ihmisen syöksevän työnjohtajan kimppuun. Hänessä heräsi sama tunne, kuin herää pedossa sen tuntiessa veren hajua… Äskeiset näyt olivat kiihdyttäneet hänen hermonsa… Kumouksen viinamalja oli hänet äsken juovuttanut. Kaikkialla suitsuava viha oli häneen tarttunut… Joukkoihmisen voimakas vihanvirta tempasi hänet mukaansa, kuin kuplan.

Nikolai ja työnjohtaja seisovat yhä vastatusten, kuin kaksi tiikeriä.

Jännitys nousee… Munkki Pietari seisoo neuvottomana, kasvot tuskan vääntäminä… Työnjohtaja yltyy. Hän astuu askeleen Nikolaita kohden, kysyen tiukasti:

— "Tiedätkö, lurjus, kuka täällä on isäntä… sinäkö vai minä? "

— "Minä", — vastasi Nikolai uhmaten. Harhama tunsi kynsiensä vetäytyvän ulos sormista.

— "Sinäkö?" — raivostui työnjohtaja.

— Minä, — uhitteli Nikolai ja molempien silmistä säihkyivät vihan veripunaiset kipinät.

Hornan luolan pyörät ja hihnat vilisevät yhä hurjemmin… Sula rauta hehkuu entistä kuumempana… moukarit lyövät lujemmin… tuli leimuaa lieskana uuneista ja joukkoihmisistä suitsuaa viha, kuin savu palavista kekäleistä… Kynnet vetäytyvät jo ulos sormista… Kaikki jännittyy… kiihtyy… Munkki Pietari vapisee ja Harhama juopuu joukkotunteesta ja humaltuu vihan huumauksesta… Hän ei tajunnut enää oikean ja väärän eroa. Ihmispeto oli nostanut hänessä harjansa.

Työnjohtaja astuu uhmaten Nikolain eteen ja raivoaa, puristettu nyrkki selän taakse ojennettuna:

— "Uskallatko vielä sanoa olevasi isäntä täällä?… Uskallatko?… Koira!"

Savuavissa ihmiskekäleissä leimahtaa viha jo liekkinä… leimahtaa ja tukahtuu katkeraan savuun.

— "Uskallan. Juuri me työläiset olemme tämän luolan omistajia, ettekä te… verenimijät " — vastasi Nikolai jyrkästi.

Joukkoihminen näkee taas sosialismin punaisen aaveen sormellansa osottamassa maailman rikkauksia… Se juo ruumiin käryä… Rauta hehkuu kuumempana. Savuavista ihmiskekäleistä suitsuava viha yltyy yhä katkerammaksi… Savuavat joukkoihmiset ovat jo palaneet valmiiksi, kuin rauta ahjossa.

Juuri silloin raivostuu työnjohtaja. Nyrkki selän taa ojoksi ojennettuna syöksyy hän Nikolain eteen ja kiehuen sappea, tiuskaisi:

— "Vielä kerta kysyn sinulta, lurjus: Lähdetkö?"

Hornan luolan väen silmät palavat tulisina hiilinä. Ihmiskekäleistä suitsuaa katkera viha jo punaisena lieskana… Kynnet ovat valmiit.

— "En", — vastasi Nikolai jyrkästi, saaden samassa työnjohtajalta nyrkiniskun kasvojansa vastaan. Hän horjahti hiukan. Työnjohtaja potkaisi palaneen ruumiin jätteitä, aikoen poistua.

Mutta silloin oikaisi Nikolai itsensä hänen eteensä, kohotti nyrkkinsä ja huudahti Hornan luolan väelle:

— "Veljet! Kostoa!"

Silloin räjähti Hornan luola.

Kostoa!… Kostoa! — kaikui vastahuuto tuhansista suista.

Kostoa!… Kostoa! — kertasi kaiku Hornan luolan etäisimmistä sopukoista.

Kostoa!… Kostoa! — nousi ulina höyryävistä haudoista. Kostoa! — kuului kangaspuiden takaa. Parkuvat rintalapsetkin itkivät: Kostoa!… Kostoa!… Kostoa!

Ja kuihtuneet perkeleet hyppäsivät haudoistansa nopeina, kuin oravat. Vikkelinä, kuin kissat syöksyivät toiset, nääntyneet, punapaitaiset miehet pyöriensä äärestä paikalle. Naiset juoksivat sinne hiukset hajalla. Salamoina lähestyvät tuhannet palavat silmät, jotka kiiluvat vihaa suitsuavien ihmiskekäleiden päässä… Ja yht'äkkiä kohottaa ihmismuuri ympäröimänsä työnjohtajan ilmaan… Munkki Pietari vapisee kauhusta.

Hän ei voi lausua sanaakaan… Harhama himotsee verta… Joukkoviha vetää häntä Imatrana… Mutta mielenkiinto ja herpoutuminen saavat hänet vaistomaisesti katselemaan, mitä on tapahtuva.

Hauta on täynnä poreilevaa, hehkuvaa metalli seosta. Nikolai asettuu joukon eteen, osottaen hautaa.

— "Tuonne, veljet!" — käski hän.

Nyt sai munkki Pietari tajunsa ja voimansa takaisin. Hän astui tulisen haudan ja väkijoukon väliin, nostaen munkkisauvansa, varottaaksensa sillä… Hän yritti puhua. Mutta hän ei päässyt alkuun, kun jo Nikolai astui hänen eteensä lausuen:

— "Alas, munkki, jumalankeppisi! Älä nosta sitä estämään oikeuden käden putoamista!… Et ole sitä myös nostanut varottamaan rikoksen tekijöitä… Tuota tuolla, joka on ärsyttänyt oikeuden esille", — lisäsi hän, osottaen ylösnostettua työnjohtajaa.

Munkki Pietarin sauva laskeutui alas… Lähestyvä, vyöryvä väkijoukko työnsi hänet syrjään, äänetönnä, hiljaa puhisten.

— "Kohottakaa!" — komensi Nikolai.

Joukko totteli… Sillä oli yksi tahto. Se nosti työnjohtajan korkeammalle… Onnettoman kasvot oli kuolemanpelko vääntänyt muodottomaksi lihamöhkäleeksi… Silmät olivat pullistuneet ulos päästä… Niissä kummitteli tylsä katse… Hän oli mykkä kauhusta. Harhamassa vapisi ihmispeto nälkäisenä, verenhaju sieramissa. Hän pelkäsi, että väkijoukko jättäisi kauhuntyön tekemättä. Hän tunsi itsessään petomaisen halun nähdä ihmislihan palavan, nyt, kun hauta oli niin täysi, että sen voi nähdä … Kiihkoisena tunki hän likemmä hautaa, paremmin nähdäkseen…

Väkijoukko lähestyy äänetönnä. Se puhkuu vihaisena ihmismöhkäleenä… Silmät kiiluvat. Työnjohtaja on aivan hirvittävä, elävä pelotus… Hänen kasvonsa vääntyvät yhä muodottomammiksi, silmät pullistuvat yhä enemmän päästä.

— "Heittäkää!" — kuuluu Nikolain komento.

Silmänräpäys ja haudasta kuuluu mäiskähdys…

Leimahtaa palavien vaatteiden lieska… Sitten alkaa nousta käryävän ihmislihan kirpeä katku. Harhama tunkeutuu kiihkeästi likemmä hautaa, paremmin nähdäkseen… Tulinen seos poreilee. Palavasta lihasta nousee sieramia kirpelevä savu… Väkijoukko poistuu äänetönnä… Toiset siunaavat itsensä ristinmerkillä. Joku puhdistaa huoletonna vaatteitansa ja lausuu ajatuksettomana: Perkele!… Pyörät pyörivät taas… Hihnat kiertävät niiden ympäri hurjina… Jättiläismoukarit jyskävät ja elämä kulkee latuansa…

Mutta munkki Pietari oli langennut polvillensa ja rukoili:

— "Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he ole rikkoneet, vaan minä, Sinun palvelijasi, joka en aikanansa nostanut sitä sauvaa, jonka minulle annoit, varottaakseni sillä niitä, jotka ovat tämän rikoksen aiheuttaneet, Sillä minä yksin olen syyllinen, minä, Sinun palvelijasi. Minä en aikanansa varottanut rikkaita ja onnellisia nostamasta liian raskasta kuormaa niiden hartioille, jotka tekevät työtä Hornan luolan pimeissä haudoissa."

Harhaman olemuksen sisin vapisi. Munkki Pietarin jokainen sana järsi hänen omaatuntoansa, kuin ilkeä, myrkyllinen nakertaja… Peto laski hänessä harjansa alas. Oman elämänsä muistot lentelivät hänen ympärillänsä pieninä tuliperhosina, laskivat tulimunansa hänen ihoonsa ja omaantuntoonsa ja polttivat häntä. Hänen sielustansa nousi silloin synkkä tunnustus. Hän lausui otsaansa rypistäen:

— " Minä olen syyllinen… pääsyyllinen. Minä, äskeinen Hiiden myllyn syöpäläinen…"

— "Herra, anna meille ihmisille voimaa ja viisautta sovittaa, mitä olemme edessäsi rikkoneet!" — rukoili munkki Pietari surullisena. Harhama yhtyi sisimmässänsä niihin sanoihin, mutta osotti ne omalle käsivarrellensa.

Hornan luolan rattaat jyrisivät ilkeästi, liekit tuprahtelivat uuneista ja putoavan moukarin alta räiskähti kipinäsuihku hirveällä pamahduksella, ikäänkuin sanoaksensa, rattaiden jyrinän säestyksellä, munkki Pietarin rukoukseen valtaavan:

Aamen!

Kun tyttö tuli leivän hausta.

Elämä on katkeraa savua…

Etäälle juoksee kurjuuden maito Hornan jättiläisen rinnoista. Pimeät ovat ne kojut, joissa sen nisät päättyvät… Kylmät ovat ne ja koleat… Raskas on niiden elämä, jotka imevät köyhyyden utaria…

Kuka ratkaisee elämän ongelman? Ken selittää sen oikein? Yksille se on ilkeä emintimä, toisille, ainakin näöksi, mielitietyn tytön syli, mihin suudelmat satavat…

Ja miksi on suudelma monesti käärmeensuudelma? Miksi on sen antama ilo savua, onni sumua?…

Ei ole vastaajaa… Ei tunne elämä tasanjakoa… Ainoastaan talvinen taivas, kun sen nisinä tuikkivat tähdet, lypsää valoansa kaikille saman mitan, riittävästi, yltäkyllin…

Mutta jäistä on se valo, joka vuotaa öisen talvi taivaan rinnoista, tiukkuu sen tähtinisistä. Kylmät ovat tanhuat kuutamonhopeoita koota…

* * * * *

Nikolain isävainaja, Andrei Petrof oli toisissa naimisissa. Ensimäisistä naimisista oli syntynyt Nikolai ja yksi tyttö, joka nyt oli kahdeksantoistavuotias ja oli jo kolme vuotta ollut tylsämielisenä. Toinen vaimo oli synnyttänyt yhdeksän lasta. Vanhin niistä oli viisitoistavuotias ainoa tytär Olga, herttainen, kaunis, mustasilmäinen tyttö. Hän oli kaikkien lemmikki. Lapsille hän oli kissanpoika, nuorille kevätpälvi. Hän oli pojille kukka, tytöille laulu, vanhoille illanilo. Hän oli harvinaisen lahjakas, kuten velipuolensa Nikolai. Hyväilynimillä kutsuttiin häntä Looljaksi, Ljuushenkaksi ja monella muulla armastelunimellä.

Nuoremmasta kahdeksasta pojasta oli vanhin kaksitoistavuotias, kivuloinen poika; nuorin oli rintalapsi. Nikolain isävainaja oli viime vuosina paljon sairastanut, joten perheen elatus oli miltei kokonaan Nikolain huolena. Tämä olikin tunnettu miesten parhaaksi. Hän oli aina ilonen, reipas, rakasti sisartansa, sisar- ja velipuoliaan ja heikkoa äitipuoltansa.

Lapsen ja veljen rakkaudella kantoi hän hartioillansa suuren perheen toimeentulon huolet, kulki kuin jättiläinen vuori hartioilla.

Mutta tehtaan työmiehen palkka ei tahtonut mihinkään riittää. Siksi eli perhe suunnattomassa köyhyydessä. Viimeisen työttömyyden ja Nikolain sairauden johdosta oli se joutunut aivan kurjuuden äärimäisille reunoille.

Kerran oli munkki Pietari kierrellessään työväen kortteerien kurjuuden pesissä, vienyt apua tälle perheelle ja oppinut silloin tuntemaan perheen kaikki jäsenet. Siitä lähtien oli hän perheen ystävä. Nikolai oli hänelle, kuten sanottu, toinen Harhama, jota hän rakasti lapsenansa aivan. Äskeisen kauhuntapauksen jälkeen pyysi hän Harhamaa mukaansa sanotun perheen luo. Hänen sydämensä käski hänen viemään lohdutuksensanan onnettomalle orpojoukolle, joka oli nyt menettänyt molemmat tukensa: isän ja Nikolain. Sillä viimeksi mainittua oli etsivä oikeuden käsi.

He tulivat työväen asumaan kortteeriin. Se oli tiheään rakennettu ryhmä ränsistyneitä puutaloja. Toiset niistä olivat kasarmimaisia, toiset viheliäisiä hökkeleitä. Kaikkialla rehotti köyhyys, kuin rikkaruoho. Joka paikassa pesivät rauhassa rikkinäisyys, lika, pahe ja löyhkä. Särkyneet akkunaruudut olivat paikoin paikatut paperilla, tai tuohella, paikoin oli reikä tukittu heinätukolla, tai vaaterisoilla. Kaikkialla tuntui ilkeä haju ja vilisi alastomuus, väliin ilkeänä, roikkuvana eläimellisyytenä.

Se oli maailmankurjuuden forum, tori, se korkea temppelinharja, jolle maailmankurjuus oli noussut katselemaan maailman rikkauksia.

Kun munkki Pietari oli käynyt tuomassa apua Petrofin perheelle, asui perhe yksihuoneisessa asunnossa, erään ränsistyneen, kasarmimaisen puutalon maanpäällisessä kerroksessa. Mutta tulot olivat vähentyneet, vuokra oli jäänyt maksamatta. Sitten tuli sairaus ja työttömyys ja perheen oli täytynyt muuttaa maanalaiseen kellarikerrokseen, suon sisään, jonne valoa pääsi hiukan tunkeutumaan kadunrajassa olevista pienistä akkuna-aukoista. Piharenki näytti tulijoille oven, josta sisään astuttua tultiin portaille, mitkä johtivat alas pimeään, halki pitkän rakennuksen ulottuvaan matalaan käytävään. Sen kahden puolen oli mataloita yhden huoneen asunnoita, erotettuina toisistaan lautaseinillä. Käytävässä vallitsi sietämätön, ummehtunut löyhkä, niin sakea, kuin olisi siinä matoja madellut.

Munkki Pietari avasi umpimähkään erään oven. Se johti muutamaan huoneesen, josta kuului rikkinäisen harmonikan soitto. Tulijoita kohtasi silloin inhottava näky: Pöydällä katkusi savuava, lasiton tuikkulamppu. Sen vieressä oli pari viinapulloa. Puolipimeässä ja kylmässä huoneessa istui savun ja löyhkän seassa kolme juopunutta, repaleista, puolialastonta miestä, joista yksi soitella rämpytteli harmonikkaa. Ne olivat suurkaupungin likaisimpia perkkeitä. Heidän seurassaan oli kaksi keski-ikäistä, luuskiksi kulunutta irstasta naista. Toinen niistä oli puettu risaiseen paitaan, toinen istui ilkosen-alastomana punapartaisen miehen sylissä. Molemmat naiset olivat juovuksissa, kuten miehetkin. He olivat työväenkortteerien likaperhosia. Aikoinansa olivat he lennelleet kultasiipinä Hiiden myllyssä, lennelleet kukasta kukkaan, polttaneet kauniit siipensä, myöneet henkensä rahasta ja omasta lihasta. Nyt olivat he roskaväen likaisia koiperhosia… Se oli ollut heidän metamorfoosinsa… heidän elämäntarinansa…

Kun munkki Pietari avasi oven, huudahti se miehistä, joka soitteli harmonikkaa:

— "Ah!… Munkki! Mistä lemmolta sen tänne toi!"

Ja keskeyttäen soittonsa, lisäsi hän:

— "Nöyrimmästi pyydämme astumaan sisälle… Teidän pyhyytenne… pitämään rukouksen… Ja entä jos vielä vihkii!… Piru tietää… Morsian on jo yli vihkimisen… valmiiksi riisuttu", — huudahti hän lopuksi, lyöden leikillä vastassansa, miehen sylissä istuvaa alastonta naista olalle.

— "Mitä sinä siinä, roisto, tappelet!" — huudahti nainen, potkaisten juopuneen soittajan harmonikkaa. Soittaja raivostui, sylkäisi ja huudahti:

— "Entä mitäs sinä potkit… portto!… Eh sinä vanha haaska! Tuoss' on sulle!" — Samalla sylkäisi hän likaisen sylen kiukustuneen naisen kasvoille.

— "Perkele!… Haiseva tunkio!"—kirosi häväisty nainen, yrittäen riuhtaista itsensä juopuneen sylistä ja tavottaen uudestaan potkaista.

Mies uhkasi harmonikalla, puolustautuen, kähisten:

— "Annan minä sinulle… vanha lutka!"

Toinen juopunut nainen tarttui, paperossi hampaissa, nostettuun harmonikkaan ja kähisi:

— "Ivan Petrovitsh! Heretkää! Mitä te tuolla tavalla neitiä loukkaatte! Kuinka voittekaan! Ett'ette häpeäkään! Ajatelkaa: Neitiä!"

— "Herkeä, Vanjka!… Munkkikin tuossa katsoa toljottaa… Häpeä Jumalan palvelijaa sen verran!" — yhtyivät miehet. Alaston nainen potkaisi Vanjkaa ja kähisi:

— "Mokomakin katukelmi!" — Vanjka raivostui, sylkäsi potkaisijan silmille, häristi harmonikalla ja raivosi:

— "Turpasi minä halkaisen… Mokoma rapanaama!"

— "Senkin piru!… Äitisi viettelijä!" — kähisi nainen, potkaisten taas uhittelijaa. Mies ärtyi, tavotti lyödä naista harmonikalla ja ärjyi:

— "Tuosta saat, vanha portto… Katuharava…"

Syntyi melua ja huutoa.

— "Heitä, Vanjka, heitä riiteleminen!… Mitä tuossa suuttua turhasta!… Heitä ja sylkäise!" — sovitteli juopunutta se, jonka sylissä alaston, raivosteleva nainen istui.

— "Päästä minut… piru… koirannaama!… Päästä, roisto!" — kirkui nainen sovittelijalle, riuhtoutuen sen syleilyistä. Mies likisteli häntä lujemmin ja rauhotteli:

— "Heitä sinäkin, Maria Petrowna!… Heitä riiteleminen ja suutele minua… No Maanja [hyväilymuoto nimestä Maria]… suutele!… Kas niin!… Kun maistuikin hyvältä!… Suutele vielä!… Suurkiitos!… Soita nyt, Vanjka, munkille, soita!… Hei munkki! Älä kiirehdi pois! Tahdotko ryypyn?… Ja herra siellä takana?… Vai nunnaako haluatte suudella?… Siin' on teille nunna!" — lopetti juopunut osottaen toista juopunutta naista, joka paitasillansa sytytti paperossia.

— "Laula, Vanjka, munkille, laula!" — kehotti hän taas harmonikan kituuttajaa.

Vanjka alkoi laulaa käheällä äänellä, rämisevän harmonikan säestyksellä:

"Miks tahdot vihille mennä, kun näin voi armastaa? Kukasta kukkaan lennä, minua muista myös!"

Juopunut seurue kertasi räikeällä äänellä viimeiset säkeet. Harmonikka rämisi. Alaston nainen kulautti viinaryypyn ja huudahti:

— "Hei, munkki!… Älä sure!… Sitäkö tuossa surra!… Juo viinaa ja rakasta naista!… Anna Jumalan olla leskenä!… Elämä on tulessa tanssimista… Hei!… Elämä on yhtä ainoaa pirunpolskaa … Hih!…"

— "Hih!… Hei!" — hihkaisi joukko ja ilko-alaston nainen alkoi tanssia rivoa tanssia…

* * * * *

Surullisena sulki munkki Pietari oven, huoaten:

— "Ne ovat Hiiden myllyn jätteitä… Herra Jumala, anna minulle anteeksi, etten voi jäädä syömään ja juomaan heidän kanssansa!"

Harhama säpsähti tätä kuullessaan. Munkki Pietari seisoi taas hänen edessänsä, kuin Jumalan poika, kärsivällisenä, jalona, kalpeana ja surullisena. Jumala ja noita häämötti Harhamalle taas käytävän pimeydestä. Hän tunsi seisovansa munkki Pietarin edessä kurjana syyllisenä. Eräs muisto tuikahti hänessä silloin polttavana tulikipunana. Kerran hän oli ollut mukana eräässä kolmihenkisessä miesseurassa Hiiden myllyn ylellisesti koristellussa yksityishuoneessa. Huone oli valaistu salaperäisellä valolla. Sen valon väriä ja valovoimaa muutteli palvelija häikäisevästä valkeasta valosta lähtien, aina erivärisiin hämäriin. Siinä satumaisessa valaistuksessa tanssivat koko pitkän talviyön laulaen, tai yhden huilua soittaessa, aivan alastomiksi riisutut vähävenäläiset tytöt, ruusut kädessä, tukka hajalla, iho voideltuna kalliilla hajuvesillä. Toisten tukka oli siroteltu säkenöivällä, hyvänhajuisella pihkajauholla He tanssivat keinotekoisen samppanjalähteen ympärillä. Lähteeseen lorisi raikas helmeilevä samppanja, hiljaa, kätketystä astiasta. Siinä kuvastuivat lähteensilmää varjostavat ruusut ja tulpaanit. Tanssin väliaikoina soitti orkesteri viereisessä huoneessa hiljaa, tuskin kuultavasti. Alastomat tytöt katselivat kuvaansa lorisevan samppanjalähteen silmästä. He joivat tuohkosilla sen raikasta, huumaavaa mehua… Väliin kierivät permannolla kultarahat. Alastomat tytöt poimivat niitä kilpaa, kisaillen, karkeloiden… poimivat niitä palkkioksi suudelmista, maksuksi… Aamua vasten sitten noudettiin eräs pieni, kultakutrinen tyttönen vuoteestansa… Hänet asetettiin alastomana lähteen korvalle istumaan, ammentamaan siitä tuohkosella samppanjaa öisille elostelijoille…

Nähtyänsä äskeisen inhottavan näytelmän, tunsi Harhama tekonsa jäytävän häntä tylsillä hampaillansa. Hän oli tehnyt sen teon erään voiton johdosta, josta osa lankesi hänelle, osa niille toisille kahdelle. Hän aavisti, että munkki Pietari tiesi sen, kuten noita, tai Jeesus, joka tiesi Samarian vaimon salaisuudet… Siitä hurjuudesta oli jo paljon puhuttukin elostelijoiden joukossa. Munkki Pietarin äskeiset sanat, jotka tämä lausui sulkiessaan ovea, putoilivat Harhamaan tulitippoina. Munkki Pietarin kärsivällisyys ja lempeys valkenivat hänelle, kuin kirkas päivänvalo. Epäilyn vuotava haava tukkeutui lyhyeksi hetkeksi. Silmänräpäyksen ajan tunnusti hän taas Jumalan ja Hänen voimansa siinä ihmisessä, joka kulkee Hänen varassansa. Mutta se oli ohi kiitävä vihuri, se puhalsi hänen sielunsa vuotavaan märkärauhaseen, kuin lyhkäinen, lauhduttava henkäys. Oitis meni se ohi ja haava ärtyi taas visvaiseksi… Munkki Pietari löysi vihdoin siihen huoneeseen johtavan oven, jossa Nikolain perhe asui, avasi sen ja lausui Harhamalle lempeästi:

— "Tule!"

He astuivat huoneeseen. Se oli matala, puolipimeä koju. Valoa pääsi siihen kahdesta pienestä, soikeasta akkuna-aukosta. Huonekaluina oli pöytä ja kaksi penkkiä. Yhdellä seinävierellä oli lattialla joukko milt'ei ruumeniksi kuluneita olkia, joita perhe käytti vuoteena, ja kasa likaisia mattorisoja, makuuvaatteina. Vastapäisellä seinävierellä oli puuvuode. Jääkylmänä huoahti sieltä kurjuus vastaan. Se paistoi jokaisesta risan reijästä. Se irvisti ihmisten laihoista poskista ja ilkkui akkunan reijistä. Huone oli ollut jo pari päivää lämmittämättä, saaden ainoan lämpönsä ihmishengityksestä. Puolialaston perhe oli ollut yhtä kauvan syömättä. Pari lasta virui ruumenpahnoilla. Kylmä oli puristanut heidät väriseviksi ihmiskyttyröiksi. Toiset värjöttelivät jaloillansa, risaisina, puolialastomina. He näyttivät haudasta kaivetuilta vainajilta, laihoilta, nahkaan puetuilta luurangoilta. Jotkut heistä imeksivät sormiansa, katse tylsänä, elottomana, toiset tuijottivat tylsännäköisinä eteensä, ikäänkuin katsellen puolipimeässä liiteleviä nälkäperhosia.

Tulijoiden astuessa kojuun, kuului lapsijoukosta valittava, rukoileva ääni:

— "Äiti, leipää!"

Se tuli luonnollisena, kuin taide Hiiden myllyssä…

Mutta äiti makasi puuvuoteella nälkäsairaana. Liha oli hänestä jo kulunut pois. Sen oli kalvanut terävähampainen elämä. Paljaita luita peitti ainoastaan sinertävä, kesimäinen nahka. Hän imetti rintalastansa, mutta maito oli loppunut rinnasta. Toisen rinnan nisässä kiilsi kylmän hyytämä vaaleanpunainen veripisara. Se oli viimeinen mitä työmiehen majassa äiti voi antaa ruumiistansa nälkäiselle rintalapselle. Ja toiset seitsemän nälkäistä lasta rukoilivat leipää äidiltä, joka keskellä maailman rikkauksia ravitsi lastansa sydänverellään.

Tulijoita kauhistutti tämä ajatus.

— "Mitä teet Sinä tänään, Sinä kaikkivoipa, armollinen Jumala, kun et jouda huolehtimaan nälkäänkuolevista?" — mutisi Harhama itseksensä. Ja taas leimahti hänessä viha Jumalaa kohtaan.

— "Kuinka voit, Nataalia Petrowna?" — tervehti munkki Pietari sairasta äitiä, istahtaen vuoteen vierelle.

— "Ah, isä Pietari!… Te täällä!" — huudahti Nataalia riutuneella äänellä, jatkaen kuikutustaan: "No, on vielä hyviäkin ihmisiä maailmassa!… Huonosti voimme, huonosti, isä… Kuka meistä köyhistä pitää huolta… Rikkailla ovat omansa. Mitä meistä köyhistä!… Mutta Jumala on armollinen. Hän ei hylkää… Antakaa kätenne suudellakseni!"

Munkki Pietari siunasi sairaan ristinmerkillä ja ojensi kätensä, jota Nataalia suuteli kylmillä, nahkaisilla huulillaan. Sen tehtyä jatkoi hän ruikuttavaa puheluaan. Hän kertoi miehensä ja Nikolain sairaudesta, työttömyydestä ja puutteesta, lopettaen kertomuksensa:

— "Kaksi vanhinta poikaa voisi jo panna oppiin, mutta kivuloisia kun ovat, eivät mestarit huoli… Isä jo sanoi: 'lähettäisit kerjäämään!'… Mutta miten lähetät? Ei ole poloisilla kenkiä, ei vaatteita… Paleltuvat tielle, raukat… Yrittivät jo kerran, mutta palasivat jalat jäässä… ja koko ruumis kohmetuksissa… ja saivat kaksi kopeekkaa koko matkalla… Ah, isä! Vaikea on köyhän elämä, vaikea ja raskas… Mutta mitä tehdä? Me olemme kaikki syntisiä, mutta Jumala on armollinen… Kun jotenkin pääsee kevääseen, niin tulee helpompi elää… Voi käydä edes kerjäämässä."

Harhama kuunteli puhetta, kuin tulihiilillä, ja antoi joukon hopearahoja vanhimmalla pojalle, käskien mennä ostamaan ruokaa. Äiti alkoi kiitellä:

— "Kiitos, herra, kiitosi… Jumala, taivaallinen Isä, Teille palkitkoon!… On niitä vielä hyviäkin ihmisiä maailmassa. Siinä nyt näkee, että Jumala ei hylkää… Hän on armollinen… Sääli, kun ei ole öljyä, että voisi sytyttää lampun Jumalan äidin eteen!" — kujerteli sairas äiti liikutettuna. Ja pojalle hän lisäsi: "Miisha! Kiitä setää, kiitä!… Ja pyydä suutarin Annushkaa menemään puotiin! Käske ostaa mustaa leipää ja kaljaa… ja silliä isälle ja Nikolaille!… Ah, niin! Ja kahdella kopeekalla öljyä lamppuun!… Jumala teitä, herra, siunatkoon!" — lopetti hän, tehden ristinmerkin.

Harhama mietti elämänsä tulikysymystä. Munkki Pietari katsahti ympärillensä ja kysyi:

— "Missäs on pikku Olga? Palveluksessako!"

Äiti säpsähti, joutui hämillensä ja sotkeutui johonkin hämärään. Hän selitteli vältellen:

— "Looljako?… Niin, Loolja… Mitä tuossa Looljasta!… Yritti, poloinen, palvella, että olisi apuna, mutta paljonko hänelle maksetaan? Kaksi ruplaa sai kuussa… Pue niillä itsesi… osta kengät ja muut tarpeet! Vähänkö ne nuoret tarvitsevat! Ruplan toi kotiin. Mutta kotona meitä on kaksitoista sielua. Mihin siinä rupla riittää!… Itki, poloinen, kun ei voinut enempää tuoda…"

— "Loolja meni kävelemään ", — pisti puheen välissä Nikolain tylsämielinen sisar.

— "Miten kävelemään?" — huudahti munkki Pietari hämmästyen.

Silloin alkoivat soida ihmissielun arimmat kellot. Elämän todellisuus kurkisti huoneeseen, näytellen luisia ikeniänsä. Terävät miekat viiltelivät äidin sydäntä… Onneton joutui yhä enemmän hämille, alkoi sotkeutua elämän polttaviin rihmoihin. Neuvottomana selitteli hän:

— "Tuulettelemaan meni vähän, Loolja-poloinen… ja lämmittelemään ulos… Eikö ulkona ole kuunvalo? Eikö, isä?"

— "Kyllä, Nataalia Petrowna," — myönsi munkki Pietari surullisena.

— "No, niin!… Hän voi siellä lämmitellä kuun valossa… Jumala suojelee häntäkin… pikku Looljaa, ja antaa anteeksi", — ehätti äiti sekavana.

Harhama ja Pietari käsittivät jo asian. Työmiehen viisitoistavuotias tytär oli lähtenyt isänsä kotoa "lämmittelemään" keskitalven kuutamossa!

Äiti jatkoi omaksi lohdutuksekseen ja kääntääksensä elämän terävät kynnet toisaalle:

— "Kun jaksaisi päästä kevääseen, niin voisivat lapset käydä kerjäämässä… Jumalan kiitos, että on rikkaita ihmisiä, jotka antavat köyhälle!… Ja miks'emme pääse kesään, kun uskomme Jumalaan!… Mutta mihin talvella menet vaatteitta? Nytkin, sanotaan, on pureva pakkanen…"

— "Loolja on jo neljättä yötä poissa… Maanantaina meni", — mutisi taas tylsämielinen sisar.

Äidin sydäntä repivät näkymättömät kissankynnet. Hänen korviansa poltti ainoan tyttären avunhuuto, etäinen, hiljainen valitus. Hän nieli elämänsä katkerinta palaa. Keskustelu jatkui katkonaisena… Ilta joutuu, mutta tytärtä ei kuulu kotia. Elämän kivikovuus paistaa ilkkuvammin. Äiti tulee entistä levottomammaksi. Arkaillen, hätääntyneenä, kysyi hän taas:

— "Eikö totta, isä Pietari, että kuunvalo lämmittää niitä, jotka uskovat?"

Harhama odotti, että munkki Pietarin usko nyt horjuisi. Hän aivan vapisi odotuksesta. Sitä suurempi oli hänen kummastuksensa, kun munkki Pietari vastasi lujana:

— "Jotka Herraan uskovat, ne kestävät, kuin vuori maailman kylmyyden keskellä."

— "Jumalan kiitos, että kestävät!… Ja Loolja uskoo Herraan… Kylpiessäänkään ei riisu ristiä pois kaulastaan. Kuka voi hänelle silloin pahaa tehdä, kun Jumala on turvana," — nyyhkytti sairas.

Harhama kieppui kokonansa elämänsä ainaisen jumalatulen ympärillä. Jokaista kuulemaansa sanaa sovitteli hän oman sielunsa syöpään ja eli, kuin sairas äiti. Väliin kirkastui hänelle Jumala ja munkki Pietari kietoutui Jeesuksen kirkastuksen viittaan ja kohosi persoonallisen Jumalan elävänä poikana hänen eteensä, väliin taas haihtui kaikki ijankaikkisuuden hämäriin, tai köyhyyden löyhkääviin sumuihin.

Suutarin vaimo toi ostokset ja teki laskun. Lapset saivat ruokaosansa. Annushka sytytti lampun Jumalankuvan eteen. Äiti risti silmänsä.

Taas puhuttiin köyhyydestä ja kurjuudesta. Äidin sielunkellot soivat niin surullisesti. Ne kaikuivat, kuin kuoleman edellä. Hän sekaantui yhä enemmän katkerien ajatusten rihmoihin. Elämän karvas pala nousi kurkkuun. Kaikki himmeni hänelle kylmäksi kuutamoksi, jossa jäinen tuuli tanssittaa lumipyryä, ja siellä kuutamossa näki hän rakkaimman lapsensa ohkaisessa karttuunihameessa arkailemassa. Hän näki sen silmänripsillä jäätyneiden kyynelten kirkkaina kimmeltävän, sekaantui yhä enemmän, hätääntyi ja näki joskus onnettoman lapsensa häilähtelevän pakkasen helyissä, kylmään kuunvalopukuun puettuna.

Ja yhä uudestaan ja uudestaan selkeni hänelle kaikki kirkkaaksi jäähelmeksi ja taas himmeni karttuuniseksi kuutamohameeksi, jossa Loolja värisi. Hän muisti Looljan ohkaisen puvun… hän muisti, mitä varten Loolja oli lähtenyt talviyön kuutamoon… Levottomana kysyi hän taas:

— "Onko nyt aivan täysikuutamo?"

— "On, on", — vakuutti Pietari.

— "Jumalan kiitos!… Jumalan kiitos!… Silloin ei Loolja-raukallakaan ole niin ikävä… Kenties on pienellä hauskakin, kun kuu paistaa kirkkaasti ja tähdet palavat… Nuoret tytöt pitävät kuutamosta", — houraili levoton äiti, ja ikäänkuin jotakin muistaen, jatkoi hän haaveillen:

— "Minäkin pidin nuorena kuutamosta ja päivän paisteesta. Kenties on Looljallakin siellä hauska."

Munkki Pietari huokasi. Harhama värähteli, kuin jääkylmän kuutamon palelemana, pureksimana. Oli kuin olisi jäinen kuutamovaippa viskattu kaikkien hartioille.

Mutta lamppu paloi jumalankuvan edessä rauhallisena. Riutuneella valolla valaisi se puolipimeää huonetta, jossa kylmä kohmetti kaikkia ja nälkä ja elämäntuska ilkkuivat ihmisille. Syntyi pitkä äänettömyys. Munkki Pietari oli sanaton säälistä. Hän oli aikonut kertoa onnettomuudesta, ennen kun maailma tuo siitä sanan raa'alla äänellä, kaikkien kellojen soidessa. Nyt ei hän hennonnut nostaa sitä kiveä onnettoman vaimon povelle. Ei hän myös hennonnut koskea siihen paiseeseen, josta nyt vuotivat sortuneen äidin kivut. Jumaluus ja ihmisyys, säälintunne tuntuivat hänessä sotkeutuvan ristiriidaksi.

Mutta silloin kirkastui sairaalle elämän iltarusko. Tuonelan nopea airut kulki hänen sielussansa… Kuoleman lempeä silmänrako avautui ja sen iltauni painoi silmiä. Elämä oli noussut sille vuorelle, jossa sen kirkastus oli tapahtuva. Se riisui jo päältänsä arkiryysyjä, puutteita, pettymyksiä, suruja ja kärsimyksiä ja pukeutui pelkkiin valopilkkuihinsa, kuin vihille vietävä morsian. Se pukeutui kauneimpiin muistoihinsa, valoisimpiin päiviinsä, jotka se nouti nuoruutensa kätköistä. Se odotti suurta sulhasta.

Sairaalle äidille kuvastui äkkiä nuoruuden ihanin päivänpaiste, kuten aina tapahtuu kuoleman lähestyessä: Hänen sieluunsa helähti perhosena, nopeasti ohikiitävä muisto eräästä kevätpäiväntasauksen aikaisesta kesän pisimmästä päivästä: Hän oli silloin 18-vuotias. Tyttönä kulki hän metsässä marjoja poimimassa… Tuomi oli pukeutunut silloin valkeaan kukkaan, pihlaja hohti kukkaispuvussa ja koivu viheriässä hameessa. Kaikki ne odottivat hartaina päivän pääsyä puolipäivän pisteeseen, kaarensa korkeimmalle kohdalle. Kaikki odottivat valon voittoa, juhlapuvuissaan. Hän istahti marjatuohkosinensa lähteenkorvalle, pehmeälle sammalelle, punalatvaisen kuusen tummaan varjoon. Ja lähde lorisi ja täysi marjatuohkonen tuoksui ja kuusi hymyili, kuin vanha havutäti. Hän katsahti silloin kirkkaaseen lähteensilmään ja näki siellä kuvansa. Kuusi oli pudottanut pari punaista havua hänen hajanaiseen tukkaansa ja sirottanut tuoreita havuneulasia hänen hameellensa.

Miten kaunis oli hän silloin!… ja miten onnellinen!…

Ja valkoisiin pukeutunut tuomi ja kukkaispukuinen pihlaja kurkistivat myös lorisevaan lähteensilmään ja huudahtivat ihastuneena:

— "Miten sievä olet sinä, Naatja!" [Naatja on hyväilymuoto nimestä Nataalia.]

Ja lempeä tuuli taivutti etempänä seisovan viheriän koivun latvaa, että sekin ylettyisi kurkistamaan lähteeseen. Ja silloin koivu kuiskasi tuomelle:

— "Todellakin!… Hän on aika sievä!…"

Mutta punalatvaisen kuusen latvaan istahti vallaton käki, näki sieltä immeksi puhenneen tytön kuvan lähteensilmästä, sinne kurkistelevien kukkalatvojen puiden varjojen välistä, ja käki ihastui ja alkoi vallatonna kukkua hänen kauneuttaan:

Kuk-kuu! Kuk-kuu!

Ja tuhannen pikkulintua, jotka kuhertelivat kuusen oksilla, virittivät laulunsa hänen kauneutensa ylistykseksi. Koko kuusi soi, kuin metsän suuri havukannel, ja ylinnä kukkua helskytteli vallatonna, huumautuneena metsän hopeakieli, huoleton käki.

Silloin nousi hän ylös, niiasi vanhalle kuuselle ja sanoi:

— "Kuusi-kulta! Kiitos varjostasi ja punaisista havuistasi ja havuneulasistasi! Minä tahdon säilyttää itseni yhtä puhtaana, kuin sinä havusi… Minä tahdon olla kaikille yhtä lempeä, kuin sinä, täti-kulta, olit minulle, lahjottaessasi havusi ja levittäessäsi minulle varjosi. Ja kiitos sinullekin, lähde! Minä lupaan olla yhtä raikas ja iloinen, kuin sinä…"

Ja hän oli jo pois lähdössä… Mutta silloin kuului polulla pajupillin soitto… Hän vavahti, pelkäsi ja toivoi, punehtui ja tuoksui, kilpaa marjaropeen kanssa. Ja kohta ilmaantui puiden varjosta soittaja, nuori mies… Monesti oli hän ennen nähnyt hänet… Molemmat olivat katsoneet toistensa silmiin niin kummasti ja vaienneet…

Mutta nyt astui nuori mies rohkeasti hänen luoksensa, otti häntä vyötäisistä kiini ja sanoi:

— "Naatja! Sinä olet hurmaavan kaunis!"

Ja ennen kun hän ehti mitään vastata, poltti huuli jo huulta ja povi sykki lämpimänä povea vastaan…

He istuivat taas pehmoiselle sammalelle… Vanha kuusi levitti salaperäisen varjonsa heidän ylitsensä…

He puhuivat lemmestä ja onnesta… ja suudelmalla maksoivat he suudelmat… He söivät marjoja tuohkosesta… ja katselivat kuviansa lorisevan lähteen vedestä… Kuhertelevat linnut virittivät taas laulunsa ja käki kukkua helskytteli onnea.

Onnea! Onnea! — helisi koko luonto. Kukkapukuinen pihlaja ja valkoinen tuomi niiasivat ja toivottivat onnea, ja tuhannen kuhertelevaa pikkulintua lauloi vanhan kuusen oksilla, joten koko kuusi soi, kuin metsän viheriä havukannel.

Silloin suli hän, kuin vaha, ja tuoksui, kuin kukka, joka juuri avaa sisimpiä pyhiänsä…

Hän vaipui nuoren miehen syliin…

Lopputarinan tietää kuusi. Loolja oli sen nuoren miehen näköinen ja siksi rakasti äiti häntä yli kaiken…

Kun hän vuotta myöhemmin kurkisti taas lähteensilmään, oli poski kalpea, eikä kuulunut pajupillinsoitto, sillä poissa oli soittaja… Hän tuli kaupunkiin palvelukseen… sitten työmiehen vaimoksi… oli uskollinen… tuli yhdeksän lapsen äidiksi ja ruokki nyt viimesyntynyttä sydänverellään, puuvuoteella. Nisän päässä kiilsi hyytynyt veripisara…

Kuoleman airut oli kulkenut, sen tiuku soinut. Nopeasti se tuli ja pian hävisi. Hiljaisuus ripsehti taas huoneessa. Se oli se sukkasillansa hiiviskelevä kuoleman heinämies, kirkastuneen, valopilkkuihinsa pukeutuneen elämän suuri sulhanen… Istutaan, odotetaan… Ei kukaan henno koskea äidin kipeään rauhaseen…

Hämärä solmielee jo verkonsilmiänsä… Yhä on tytär poissa… Kyynel kierähtää äidin silmäkulmaan… Hän utelee taas:

— "Onko tänään varmasti kuutamo?"

— "On, sisareni", — vakuutti munkki Pietari murheellisena, kärsien kilpaa äidin kanssa.

— "Ja eikö totta, että Jumala suojelee turvattomia… ja antaa anteeksi?" — kysyi levoton äiti edelleen.

— "Totta… totta", — vakuutti munkki Pietari lempeällä äänellä ja Harhama sotkeutui yhä lujemmin omien ajatustensa verkkoon, kiemurrella siinä epäilyn kynsien repimänä.

Taas kuluu aika. Jo sammuu iltaruskon railo taivaanrannalla, vaan tyttöä ei kuulu.

— "Ja tähdet palavat taivaalla kirkkaina? Eikö totta, isä Pietari?" — kyselee taas äiti.

— "Totta… totta, sisareni!"

— "No, Jumalan kiitos!" — huokaa äiti.

Sitten on hän hetken vaiti. Hän näkee jo himmeästi kuoleman hämärän maanraon… Hän muistaa miestänsä… illallista… elämäänsä… tytärtänsä… tuvanpesun… pyykin… Hän muistaa, että illallista ei ole, ei ole puhtaita vaatteita, tupa on pesemättä, Loolja-rukka on kuutamossa yksin, onnettomana, silmät kyynelissä. Lapset ovat nälkäiset, rinta on tyhjä. Murheen sumu sumentaa sairaan silmää… Hän huokaa raskaasti:

— "Ah, isä Pietari! Elämä on katkeraa savua… "

Harhaman sielussa värähti se ainainen elämän ja kuoleman kysymys. Kaikki peittyi hänen silmiltänsä katkeraan savuun. Munkki Pietari huokasi…

Jo on kuu korkeimmillaan. Jo syttyvät tähdet taivaalla, mutta vielä viipyy tyttö. Huoneessa on hiljaista. Äiti käy yhä levottomammaksi. Hän alkaa taas puhua:

— "Miks'ei Loolja jo tule?… Loolja rukka!… Kolmas päivä jo!… Hyvä, että on edes kuutamo ja Jumala turvana!… Kenties on hänellä hauskakin… Onhan mailmassa vielä hyviä ihmisiä, jotka eivät tee vääryyttä turvattomalle…"

Taas sipsuttelee hiljaisuus sukkasillansa huoneessa. Hämärän verkkokäpy suikkii sukkelampana, sen verkonsilmät pienenevät, tihenevät. Mutta tyttöä ei kuulu vieläkään. Äidin tuskanrauhanen vuotaa. Munkki Pietari käsittää mikä hetki on tulossa. Hän pyyhkii tuskanhien otsaltansa. Kädessään on hänellä kuolevan ihmisen lääke: Jumalansa veri. Eikä uskalla hän… Ei raskitse hän…

Mutta viimein voitti hänessä maallisen tunteen taivaallinen tunne. Hän lausui lempeästi:

— "Sisar! Jos on kivi sydämelläsi, heitä se pois! Kutsu Jumalaa nostamaan se pois! Ei ole niin suurta syntiä, jota ei Hän anteeksi anna, kun tunnustamme sen Hänelle."

Silloin levoton äiti särkyi, hajosi kuin saviastia. Hän purskahti raivoissaan itkuun ja huusi epätoivossansa:

— "Isä… isä! Minä olen tehnyt suuren synnin… Kuule kun tunnustan kaikki: Kun Loolja tuli kotiin ja lapset pyysivät leipää… Ai-jai-voi!… Ei ollut minulla leipää… Silloin sanoin minä: Loolja, kyyhkyläiseni… Entä jos menisit 'kävelemään'!… Kävelihän, sanoin, Katariina Ivanownakin ja on nyt naimisissa… Hän, kyyhkyläinen, itki… Itki poloinen… Oi minua onnetonta!… Mutta sitten hän tuli luokseni, suuteli minua ja sanoi: 'Äiti, minä menen… Kun ei vaan Nikolai ja isä saa tietää…' Ja nyt on jo neljäs päivä, kun meni. Loolja… rakas Loolja!"

Ja onnettoman äidin sielu repesi taas. Hän purskahti hillittömään itkuun, painaen kasvojansa puiseen päänaluslautaan. Harhaman sielua kalvoivat Hiiden myllyn muistot. Jokaisessa hermonpäässä poltti tuli. Munkki Pietarin jaloille kasvoille nousi taas harmaan tuhan väri. Harhama tarkasti häntä, toivoi ja oli näkevinänsä hänessä nyt sen, jolla on anteeksiantamisen avaimet vyöllä. Kohta kirkastuivatkin munkin kasvot. Hän valmistelihe lypsämään jumalallisista armonutarista lohdutusta onnettomalle. Kun äiti sai hiukan hillityksi itkuansa, kääntyi hän Pietarin puoleen pyytäen:

— "Isä Pietari! Anna minulle anteeksi Jumalan puolesta!… Lohduta minua!… Lue jotain Herran sanasta!"

Pietari otti raamatun taskustansa, avasi sen ja luki seuraavat sanat, jotka sattumalta avautuivat hänelle:

"Niin rakasti Jumala maailmaa, että Hän antoi ainoan Poikansa, että jokainen, joka uskoo häneen, ei pidä kuoleman…"

Epätoivoinen äiti huudahti heikosti ja kysyi vapisten, varovasti, arkaillen:

— "Tekikö Jumala oikein, kun antoi ainoan Poikansa?"

— "Teki… Sillä Jumala on oikeus. Hän ei voi erehtyä", — vastasi Pietari.

— "Mutta enhän minä syntinen ole tehnyt muuta, kuin antanut Looljan maailmalle, että nuo toiset kahdeksan eivät kuolisi nälkään", — hätäili vapiseva äiti.

Molemmat miehet säpsähtivät tätä vertausta kuullessaan. Puuvuoteella viruva työmiehen vaimo kirkastui äkkiä Harhaman silmissä suuremmaksi, kuin Jumalan pojan äiti, suureksi, kuin itse se Jumala, jota hän hapuili ja loi. Äidin rakkaus loisti hänen edessänsä niin kirkkaana, niin tärisyttävän suurena, niin jalona ja ihanana. Työmiehen vaimo oli antanut rakkaimman lapsensa, ainoan tyttärensä, että toiset lapsensa pelastuisivat nälkäkuolemasta. Hän oli sen antanut vasta sitten, kun hänen oma sydänverensä hyytyi laihana veritippana nisän päässä nälkäisen rintalapsen huulien edessä! Mitä mahtoi tuntea tämä äiti silloin, kun sanoi ainoalle tyttärellensä: "Loolja! Menisit 'kävelemään'!"

Vanha kuusi, joka oli kerran hänelle antanut käkensä kukkua ja lintujensa laulaa onnea, ei ollut raaskinut ennustaa: "Sinunkin sydämesi läpi pitää miekan käymän."

Nyt oli se miekka käynyt hänen sydämensä läpi. Ainoa tytär oli maailmalla, että muut tulisivat pelastetuiksi. Mikä hirvittävä ristiriita leikkasi silloin kahtia äidin sydäntä! Näin miettivät Pietari ja Harhama, tuntien mitättömyytensä äidin rinnalla. He värisivät ajatellessaan, mitä mahtaa tuntea nälkään kuoleva äiti, jonka oli täytynyt lähettää rakkaimpansa lämmittelemään sydäntalveen kuutamossa… Heidän sielussansa valkeni kuva siitä pikku enkelistä, joka pelasti muita ruumiillansa. Se kulki kadulla, pujottelihe paheen lomitse arkana, kuin lintu, Jumala ainoana turvana, kylmä kuu ystävänä. Mustalle silmäripselle on jäätynyt kyynel. Se kimaltelee siinä kuun säteiden valossa, kuin kirkas helmi. Mutta helmen takana loistaa musta silmä, kuvastaen lapsen viatonta sielua…

Sitten tulee ohi kulkija… Hän näkee rauhallisen silmäparin ja helmen mustalla silmäripsellä…

Lohdutuksen sanat kuivuivat munkki Pietarin huulille… Hänen edessänsä oli ihmiselämän suuri arvoitus, sen suuri ristiriita: rikos hyveenä … Hän ei ollut koskaan ajatellutkaan niin pöyristyttävää elämän ristiriitaa. Alussa hän luuli Looljan itsensä lähteneen ja äidin tuskan johtuvan huonosta huolenpidosta… Vasta nyt, kun oli jo kuullut kaiken ja hämmästynyt vertausta, valkeni hänelle ristiriidan suuruus… Hän ei ollut oitis valmis sen rihmoja poikki leikkaamaan… Hän mietti hetkisen… Sairas vaikeroi… odotti anteeksiantamisen suurta sanaa… Hänen tuskansa yltyi… Hän rukoili epätoivoisena:

— "Isä Pietari, antakaa minun suudella kättänne!"

Munkki Pietari ojensi hänelle kätensä. Epätoivoinen suuteli sitä palavasti, kostutti sitä kyynelillänsä. Avutonna, kuin lapsi katsoi hän munkki Pietarin silmiin… Rukoilevana, epätoivoisena vaikeroi hän:

— "Isä Pietari!… Isä Pietari!… Voi isä Pietari!"

Munkki Pietari siunasi hänet ristinmerkillä.

— "Onko anteeksiantamusta?" — hätäili Nataalia.

— "On, sisar, on… Armonvirrat ovat ehtymättömät", — vastasi munkki Pietari… Hän oli ratkaissut elämän suuren ristiriidan. Vakuuttavalla äänellä lisäsi hän: "Sinun syntisi on sinulle anteeksi annettu."

Ja sitten seurasi rippi. Munkki Pietari avasi jumalallisen armon ja anteeksiantamisen rinnat. Ja niistä vuoti taas virvotus ihmissielun palohaavoihin…

Sairas rauhottui vähitellen. Uuden elämän aamurusko alkoi punertaa hänen sielussansa… Elämä alkoi hohtaa valopilkuissansa, sulhasta vartoen. Ikuisen rauhan mailta kuului pajupillin soitto. Sen kukkamaalta nyökyttivät kukat hänelle päitänsä. Kun kuoleman rauha jo levitteli liinojansa hänen sieluunsa, muisti hän taas tytärtänsä, huokasi ja lausui:

— "Loolja rukka!… Mutta kiitos, isä, että annoit anteeksi! Herra armahda meitä syntisiä!"

Munkki Pietari siunasi häntä ja vastasi:

— "Minä olen syntinen sinun edessäsi, sisar Nataalia… tuskin kelvollinen suutelemaan jalkojasi."

Silloin alkoi sairaan elämä pukeutua kaikkiin päivänpälviin, mitä elämässä oli ollut, kuten elämä tekee silloin, kun se ottaa vastaan kuoleman kihloja. Sen hameina häilähtelivät lapsuuden marjamatkat ja nuoruuden kauniit unelmat ja pajupillin soitto. Ja lähtevä katseli sitä onnellisena, kuin miehelään pukeutuvaa tytärtänsä. Lapsetkin olivat nyt ravitut, elämän likaiset vaatteet pestyt ja kuivuivat riuvutta. Hän suuteli vielä kerran Pietarin kättä kiihkeästi, väsyi, raukesi ja rauhottui sitten, kuin väsynyt matkansa suorittanut. Samassa tuli sisälle suutarin Annushka katsomaan sairasta. Hän puheli:

— "Sanoinhan minä sinulle, että on niitä vielä hyviäkin ihmisiä maailmassa… Jumala on armollinen. No kuinkas muuten!… Mutta sinä mitä teit?… Et uskonut… Tytön päästit kävelemään… No, tyttö meni… Mutta miten meni?… Meni viattomana, mutta palaa porttona… Siinä on sinulle, kun et uskonut!… Mutta semmoistahan se on köyhän elämä. Koko elämä on haukankynsi… Se vie ihmisen ja repii…"

* * * * *

Hän ei ehtinyt lopettaa, kun ovi avautui ja niin kuin pelästynyt lintunen lentää pesäänsä vaaraa pakoon, niin lennähti Loolja isänsä majaan häpeäänsä piilottamaan ja istahti arkana, kuin turvaton varpunen, äitinsä sängyn reunalle. Silmä oli kostea ja mustalla silmäripsellä kiilsi kuutamon lahja: jäätynyt kyynel. Mutta äiti riemastui, kun näki lapsensa, jonka elämä oli pesästä heittänyt ulos talven kylmään kuutamoon, missä petolinnut saalista etsivät, palaavan terveenä ja istahtavan pesän reunalle. Eikä hän kysynyt siltä: Mitä olet tehnyt? tai: Minkälaisena palaat?

— "Loolja!… Lapsukaiseni!… Kyyhkyseni!… Sydämeni!… Minun kukkani!" — huudahteli hän riemun valtaamana, levittäen sylinsä, kuin taivaan ikionnea vastaan ottamaan.

Mutta Loolja heittäytyi äänetönnä äitinsä jalkoihin, suuteli niitä palavasti, kostutti ne kyynelillänsä ja kuivasi huulillansa kyyneleet, hiljaa itkeä nyyhkyttäen. Sitten tarttui hän äitinsä kaulaan, puristi hänet rintaansa vastaan ja suuteli. Ja niin itkivät molemmat kauvan, äänettöminä ja katkerasti, silmä vasten silmää, huuli huulta vasten. Puuvuoteelta kuului ainoastaan hiljainen nyyhkytys. Jumalankuvan edessä palava lamppu valaisi huonetta himmeästi. Kyynel vuoti tyttären silmästä äidin silmään. Äidin suuri rakkaus ja lapsen rakkaus löysivät toisensa ja vaipuivat toistensa syleilyihin. Huoneessa tuulahti silloin kesäisen sunnuntaiaamun rauha, jolloin lapsi on palannut kaukaiselta maalta äidin mökille, jonka pihamaalla pihlaja kukkii parhaallansa, palssami punaa koko akkunan ja vilpoinen aalto huuhtelee rantakiviä, hiljaa loiskien, samalla kun järveltä kuuluu kirkkoväen veisuu ja järven takaa kirkonkellojen soitto…

Se oli sanaton anteeksipyynnön ja ymmärtämisen hetki. Elämän pestyt vaatteet valkenivat riuvulla yhä valkeammiksi.

Mutta tuonelan airut askaroitsi yhä sairaan sielussa. Se vilkutti nuoruuden muistoilla, sen päivän paisteella, pajupillin soittajalla ja marjoilla. Se hyväili morsiantansa, työmiehen vaimon valopilkkuihinsa pukeutuvaa elämää. Kun sitten Loolja nosti päänsä ja äiti näki hänen kauniit silmänsä ja kirkkaan kyyneleen mustalla silmäripsellä, muisti hän taas kesäisen päivän vanhan kuusen varjossa, lähteensilmän, marjatuohkosen ja tuoksuvan havun hiuksissansa. Hän kuuli pajupillin soiton… Ja taas näki sen nuoren miehen, jonka kauniit silmät Loolja oli perinyt…

— "Loolja!… Tyttöseni… Minun kyyhkyläiseni, armaani!… Anna anteeksi! Minä, Loolja, olen syntiä tehnyt… Minä olen syyllinen… minä… minä… minä yksin", — nyyhkytti äiti.

Mutta tytär tukahdutti hänen nyyhkytyksensä palavilla suuteloilla ja rukoili:

— "Äiti!… Hyvä, rakas äiti!…"

Eikä hän voinut muuta puhua. Eikä muuta tarvittu. Sydän ymmärsi nyt sydäntä… Se oli sovinnon suuri syysjuhla, elämän ristiriitojen selvitys.

Mutta äiti tunsi aikansa olevan tulossa. Hän tiesi sen tietämättänsä. Kuolema veti jo valkeita sukkia hänen jalkoihinsa. Lähtevä pyyhki elämänsä tomuja pöydiltä, puhdisti pirttiä. Hän huolehti pereen illallisesta… lastensa puhtaista paidoista… Elämän lähtökellot soivat…

— "Minun oma kukkani!… Minun armaani ja lintuni!" — puheli äiti, suudellen Looljan käsiä.

Ja taas vaikenivat kaikki. Hiljaisuus istui orrellansa salaperäisenä. Lapset olivat vaiti. Äiti katseli rakkaintansa. Hän halusi nähdä tyttärensä taas puhtaana, sen sielun tomut pois pyyhittyinä, sen elämän lattian pestynä. Mutta hän ei olisi raaskinut koskettaa kipeää kohtaa. Hän epäröi hetken… kaksi… kolme… Kuolema vilkutti. Vuoroon voitti hänessä äiti, vuoroon joku hämärä. Viimein tarttui hän tyttärensä käteen. Rukoilevasti, varovasti raotti hän hänen sielunsa silmänrakoa ja puhui:

— "Loolja, rakkaani!… Jumala on armollinen… Ja sinä, kyyhkyläiseni, olet aina ollut uskovainen… No, niin. Hän antaa kaikille anteeksi… Älä itke, rakkaani!"

— "Äiti… äiti!" — vaikeroi tyttö.

— "Älä itke, sydänkäpyni!… Jumala on armollinen… Kunhan me vaan kadumme… Me olemme kaikki syntisiä…"

— "Äi… äiti!" — keskeytti itkevä tyttö.

— "Älä itke, omani, armaani!… Äiti-rukkasikin on löytänyt rauhan", — lohdutteli äiti, tyttärensä kutreja silitellen. Ja molemmat purskahtivat taas itkuun.

Rakkauden kellojen hellimmät kielet soivat. Äiti rauhotteli lastansa. Tytär itki äitinsä takia. Kuoleman morsiameksi valmistuva elämä peseytyi kyynelissä.

— "Loolja, lapseni!… Kun me uskomme ja kadumme, niin Jumala antaa kuunvalonsakin meitä lämmittää… Eikö totta, isä Pietari?" — puheli äiti.

— "Totta, sisar… totta", — myönsi munkki Pietari.

— "Näet nyt, Loolja… Isä Pietari tuntee Jumalan sanan…"

Ja kun puhe jatkui, kun se suuri hiljaisuus jo kihlasi työmiehen vaimon elämää, ja välistä katseli orreltansa niin kummasti ja elämänpöly tunki kurkkuun, aukenivat salaiset rauhaset. Ihmissydänten ovet raottuivat. Onneton tyttö oli kohta rikki, kuin hajoamaisillansa oleva saviastia… Ja kun äiti vielä kerran koski kyynelissä kylpevää lastansa, hajosi se lopullisesti.

— "Kadu, lapseni!… Tunnusta isä Pietarille!… Hän antaa synnit anteeksi", — rukoili äiti.

Silloin ei tyttö jaksanut enää koossa pysytellä. Hän särkyi kokonansa, repesi kuin liina ja hajosi kuin astia. Itku nousi katkerana palana kurkkuun. Kyyneleet satoivat helminä silmäripsiltä. Parahtaen heittäytyi hän munkki Pietarin jalkoihin laattialle. Rauskaksi lyötynä, tomuksi hajonneena vaikeroi hän:

— "Isä Pietari!… Isä Pietari!… Voi isä Pietari!"

Isä Pietari, isä Pietari! — tunki epätoivoinen valitus Harhaman ja munkki Pietarin läpi. Äiti nyyhkytti. Kalpeat, värisevät lapset hätääntyivät ja alkoivat itkeä säälistä ja pelosta. Tuska oli puhkaissut pakahtuneet rinnat. Köyhyyden kylmässä pesässä alkoivat vuotaa kyynelrikkaudet, ihmisyyden jaloimmat, puhtaimmat aarteet, jotka nyt jalokivinä koristivat elämän orpolapsia. Turhaan kehotti munkki Pietari onnetonta tyttöä nousemaan maasta. Turhaan yritti hän häntä nostaa.

— "Isä, Pietari!… Minä olen syntiä tehnyt… Syntiä… syntiä… syntiä. Anna minulle anteeksi! Anna anteeksi… anteeksi… anteeksi… anteeksi!" — parkui tomuksi hajonnut tyttö.

— "Nouse, lapseni, rakas lapseni!" — lohdutteli munkki Pietari. Mutta tyttö vaikeroi entistä viiltävämmin:

— "Minä olen langennut. Minä olen rikkonut, minä olen erehtynyt… Voi isä Pietari… isä Pietari… isä Pietari!"

Nyt kukki köyhyyden kylmä orjantappuramaa. Elämän katkera häkäsavu tunki henkeen. Äiti itki puuvuoteella, nälkäinen siskoparvi seisoi kyyneleet silmissä. Tytär väänteli epätoivonsa käsissä ja koko pere kiemurteli elämän jäisissä pitimissä. Tuskan hiki nousi munkki Pietarin otsalle. Onnettoman tytön valitus leikkeli Harhamaan tulikirjaimia, kirjoitteli Nikitinin sanoja: "Katso jälkiäsi, sinä ihmisrotta!… Sinä olet ajanut hänet kuutamoon, ei äiti… Täällä haisee sinun elämäntyösi…"

— "Voi, voi sentään!… Voi… voi… voi!" — valitteli Loolja, kasvot maassa, hiukset lattialle hajonneena…

— "Loolja, rakas Loolja", — vaikeroi äiti lohdutellen lastansa.

Vihdoin sai munkki Pietari hänet maasta nostetuksi. Kuin pientä lasta lohdutteli hän tyttö-polosta:

— "Rauhotu, lapsi!… Tunnusta Jumalalle. Hän on anteeksiantamus!"

Ja yhä kirkkaampina hohtivat kyyneleet elämän katkeran savun seasta, yhä tuskallisemmin kiemurteli onneton pere elämän jääpitimissä.

— "Minä tunnustan… minä tunnustan… tunnustan… tunnustan… tunnustan", — parkui tyttö polvillansa, syleillen munkki Pietarin polvia. Avuttomana, kuin lapsi, katsoi hän munkki Pietarin silmiin.

Ja sydän avautui… Itsestänsä vuoti sieltä lapsen avomielinen tunnustus. Se oli ristiriitojen rippi. Kirkas lähdevesi pulppusi suon mustasta mudasta: Korkein hyve puhkesi ihanana kukkana rikoksen ja paheen nupusta. Loolja nyyhkytti:

— "Isä Pietari!… Kuule minua! Kun viime lauvantai-ilta lähestyi ja olin lopettanut viikon työt isäntäväen luona, ajattelin: Huomenna on pyhäpäivä. Vien äidille sen ruplan, jonka olin kuukausipalkasta säästänyt… Kaksi kopeekkaa jätin itselleni, ostaakseni vahakynttilän Kasaanin Jumalan-äidille… Mutta mitä on rupla, kun äiti kärsii nälkää ja kahdeksan veljeä pyytävät häneltä leipää… Illalla tulevat sitten työstä veli ja isä kylmään kotiin… Voi isä Pietari… isä Pietari!…"

— "Rauhotu, Loolja!… Jumala on armollinen",- lohdutteli munkki Pietari.

— "Niin… Eikö totta?… Hän on armollinen. Se oli niin raskasta… Äiti nälässä… nälkään kuolemassa… Nythän on talvi ja kalmisto on kylmä… Isä Pietari: Antaahan Jumala äidin elää kesään?… Kesällä on lämmin ja kalmistossa on kukkiakin… Antaahan?"

— "Kyllä, Loolja, Jumala on armollinen ja tietää jokaisen oikean ajan", — lohdutteli munkki Pietari. Ja taas vuotivat kyyneleet ja kuuluivat itku ja huokaukset. Loolja jatkoi:

— "Ja sitten nuo pienet siskot!… Ne olisivat jääneet, kuin varpusenpojat, jäiselle varvulle… Ai-jai jai!… Isä Pietari, isä Pietari."

— "Kyyhkyseni…armaani! Älä itke!" — nyyhkytti äiti. "Tunnusta isälle!… Tunnusta!"

— "Niin, isä Pietari!… Eihän minulla ollut muita maailmassa… Ja mitä minusta itsestäni… minun ruumiistani!…"

Ja yhä täydellisemmin aukeni sydän, yhä nopeammin vieri kyynel. Loolja painoi päänsä Pietarin polviin ja itki katkerasti. Hieman rauhotuttuansa hän jatkoi nyyhkyttäen:

— "Kun lähdin kotoa, paistoi kuu niin kirkkaasti taivaanlaella… Tähdet paloivat sen ympärillä… Mutta minä pelkäsin kuuta… Minusta tuntui, että Jumala katsoo sen takaa minua…"

Taas purskahti hän katkeraan itkuun. Särkynyt sydän hajosi. Äiti itki. Siskot olivat vaiti. Suurena, kuin Jumala, kohosi läsnäolijoiden edessä ihmissydämen suuri ristiriita. Se kohosi hirvittävänä ja kauniina samalla aikaa, nousi kuin purppuroiva suunnattoman suuri päivänpyörä elämän savuista, suureni, kohosi ylemmä ja kirkastui verikirkkaaksi.

— "Loolja, Loolja! Jos tuntisit Jumalan, et Häntä pelkäisi, sillä Hän on hyvyys", — lohdutti munkki Pietari tuskanhiki otsalla. Harhama paloi omassa tulessansa.

— "Niin… Eikö totta?… Miten hyvä Hän on! Minä pelkäsin Häntä suotta! Käännyin jo kotiin… mutta muistin taas äidin… kylmän kalmiston ja yhdeksän siskoa… ja isän ja Nikolain ja… ja… ja… Se oli varmaankin Jumala, joka muistutti… Eikö totta?" — hätäili Loolja…

— "Jumala oikaisee erehtyneiden ajatukset, kun Hänen aikansa on tullut", — vakuutti Pietari.

— "Siinä sen nyt kuulet, lapseni!… Johan sanoin, että Jumala ei hylkää", — vaikerteli äiti. Loolja jatkoi: "Minä pakenin silloin kirkkoon, Kasanin Jumalan äidin luo… Hänelle minä sytytin vahakynttilän, lankesin Hänen kuvansa eteen ja rukoilin…"

— "Mitä, mitä, lapseni?" — hätäili äiti. — "Mitä kyyhkyseni, rukoilit?"

"Minä rukoilin: 'Jumalan pyhä Äiti, Sinä joka olet kantanut Jumalan Pojan! Anna minun tehdä syntiä tämä kerta, että äiti ja isä ja veljet sen kautta pelastuisivat! Ja jos minun ruumiini tulee Sinulle saastaiseksi, niin minä tuon sen sijasta Sinulle puhtaimmat vahakynttilät. Aamuin ja illoin itken minä polvillani kyyneleitä Sinun ja Poikasi edessä… Minä istutan kukkasen astiaan; minä kastelen sitä kukkaa joka päivä kyynelilläni… Ilmestymisesi päivänä minä tuon Sinulle sen kukan joka vuosi uhriksi… Vaihda minun viattomuuteni kukkiin, puhtauteni kyyneleihini! Suo minun tehdä syntiä ainoastaan tämä kerta!'…"

Harhama värisi, kieppuen jumalatulien liekissä. Häntä huumasi kaikki, mikä oli suurta. Kuten ennen hänet oli huumannut ihmiskurjuuden suuruus, niin tempasi hänet nyt mukaansa ihmissydämen ristiriidan suuruus. Hän värisi sen edessä, kuin sen suuren Hämärän edessä, josta hän kehräsi mietteittensä verkkorihmat. Hänessä nosti päätänsä sama peto, joka oli hänessä herännyt Hornan luolassa. Hän olisi tahtonut nähdä ristiriidan puhkeavan vielä hirvittävämpänä: suurempana, nähdä sen, väristä sen edessä hajanaiseksi tomuksi.

Hänen henkensä hapuili aina äärettömyyden rajoja, sairaloisesti ja sokeasti, kyselemättä silloin mitään, seuraten ainoastaan omaa epätervettä kuumettansa.

Mutta kohta alkoi hän taas selvitellä ristiriidan näkymättömiä rihmoja. Loolja itki ja vaikeroi ja jatkoi tunnustustansa:

— "Sitten… sitten!…" — Niin: Äidin kyynel kiilsi hänelle pimeässä. Kuolema hengitti hänen sänkynsä vieressä… siskot värjöttivät varvulla… isä ja veli palasivat nälkäisinä…

Tyttö oli silloin voittanut itsensä: Hän uhrasi parhaansa…

Ja nyt tuijotti tapahtuman todistajia vastaan taas se salaperäinen elämän ongelma, se suuri ristiriita: rikos hyveenä. Se tuijotti hämäränä, tutkimattomana, syvänä kuin vuoren pimeä suppilo. Naisen alhaisin rikos loisti Harhaman silmissä, kuin Neitsyt Maarian kunniakehä. Nainen oli hänen mielestänsä rukoillut ihmiskunnan kauneimman rukouksen, silloin kun se rukoili saada tehdä syntiä, pelastaaksensa sillä äitinsä ja siskoparven. Hän oli vienyt puhtaimman uhrin, kun vei oman ruumiinsa lian alttarille…

Taas itki tyttö katkerasti. Yhä täydellisemmin hajosi rikkilyöty sydän. Yhä katkerammin itki sairas äiti ja rikki revitty tyttö. Loolja lopetti:

— "Ja Jumalan pyhä Äiti katsoi minuun niin lempeästi. Oi… joi… joi!… Ja kynttilä tuikki niin kirkkaasti. Se vahvisti minua… Voi isä Pietari, isä Pietari, isä Pietari!…"

Nyt oli koko hänen sydämensä hajonnut tomuksi. Ei ollut siinä enää salattua sopukkaa, mihin synti voisi kätkeytyä. Lopun kertoi hän tuontuostakin purskahtaen raivoisaan itkuun. Kuu oli paistanut kirkkaasti. Hän oli kulkenut arkana, kuin metsän pikku lintu, joka pyrähtää oksalta oksalle, petolintua paeten… Sitten oli hänet kohdannut parooni Geldnersin vanhin poika… vienyt hänet Hiiden myllyyn… Hänelle oli hankittu hiukan puhtaita vaatteita… Hän oli värissyt… oli kätkeytynyt, kuin pesäänsä pakeneva linnun poika… Hän oli rukoillut… itkenyt… vetäytynyt vuoteen nurkkaan sykkyrään… kärsinyt… itkenyt, rukoillut ja taas itkenyt ja värissyt…

Seuraavana päivänä oli Geldners pitänyt häntä vielä luonansa. Pois päästyään oli hän sytyttänyt vahakynttilän Jumalan-äidille… Hän oli pelännyt ihmisten katseita, oli lentänyt vapisten äidin sängyn reunalle…

Tyttö oli tullut leivän hausta …

Äiti ja tytär itkivät taas. Särkyneet sydämet olivat nyt Herran edessä täydellisesti tomuna. Loolja lopetti tunnustuksensa katkerasti itkien:

— "Isä Pietari! Sinä olet Jumalan palvelija… Nikolai rakastaa sinua ja sinä rakastat köyhiä… Voitko antaa anteeksi?"

Ja hän katsoi Pietarin silmiin niin viattomana. Hän oli polvillansa hänen edessänsä niin puhtaana, kuin voi olla ainoastaan se, jonka on kantanut Jumalan äiti ja joka itse on uhrannut itsensä, että äiti ja veljet sen kautta pelastuisivat kuolemasta. Avuttomina, rukoilevina odottivat Pietarin sanaa hänen silmänsä, joita kyynelien koristamat mustat silmäripset varjostivat.

Harhaman ja Pietarin silmissä kiilsivät kyyneleet. Kaikki ihmissydämen hellät kielet soivat, kun elämä oli niitä näpännyt. Munkki Pietari lausui rukoilevalle tytölle:

— "Loolja-rukka! Ei Jumalalla ole sinulle mitään anteeksi annettava. Sinä olet synnitön." — Ja hän siunasi katuvaa tyttöä.

Vielä kerran avautuivat kyynelvirrat, kuivuivat ja taas avautuivat. Rauhan ja kiitollisuuden kukkaset alkoivat puheta. Matkavalmis äiti teki ristinmerkin ja kuiskasi:

— "Kiitos Sinulle, rakas taivaallinen Isä, armostasi!"

Syntyi taas hiljaisuus. Elämän ristiriitojen rihmat oli ripustettu orsille ja selvitelty epäselviksi vyyhdiksi, kuin valkenevat rihmat. Ne valkenivat siinä, selkenivät kuoleman kirkastamina ja sekottuivat taas elämän savuihin. Harhaman ajatukset sotkeutuivat lopulta taas kokonansa niiden vyyhtien rihmoihin.

Niin karkeloivat elämän selvyys ja epäselvyys. Rikos kirkastui hyveeksi, hyveenä se taas oli vaatinut anteeksiantamusta ja sovitusta ja kyyneliä ja tuskia. Nekin oli saatu jostain näkymättömästä lähteestä. Kaikki alkoi rauhottua, Loolja nousi rauhallisena, suuteli munkki Pietarin kättä palavasti, otti taskustansa Geldnersiltä saamansa rahat ja pani ne pöydälle. Sen tehtyä suuteli hän äitiänsä, veljiänsä ja sisarpuoltansa. Hänen silmänsä olivat turvonneet itkusta ja itkukouristukset nousivat kurkkuun, mutta katse oli rauhallinen. Huoneessa vallitsi täydellinen kesäisen sunnuntain Herran rauha. Tyttö oli tullut kotia … Alkoi juhla. Lintu liversi jo elämän kukkivan pihlajan oksalla, lämmin aalto hyväili rantakiveä. Kuului paimenen huilun soitto jo sinisen järvenselän takaa, läpi heilimöivästä rukiista nousevan savun, häämöitti kirkon tornin risti. Ja sitten kuului taas järveltä kirkosta palaavan kirkko väen veisuu ja kumahti kirkonkellojen soitto… Se oli kotiatulon juhla…

Paljon kärsinyt äiti oli saanut rauhan. Koti oli nyt puhdas, sen tomut pois pestyt… Lapset olivat saaneet illallisen ja puhtaat pukimet… Elämän likaiset vaatteet olivat pestyt ja kuivuivat riuvulla ja ristiriidat selvenivät orrellansa.

— "Nyt Sinä, Herra, voit antaa minun mennä maan multaan nukkumaan", — lausui äiti rauhallisena, kuoleman sormi silmäluomella…

* * * * *

Harhaman sielun täytti selittämätön tunne. Hän näki, kuinka ihmiset särkyivät, kuin saviastiat, ja laskivat rauhallisena tomuna näkymättömän Jumalan jalkojen juureen, lepäämään taistelujen ja tuskien loputtua. Ja tomulle laski taivaasta Jumalan lupaus synnin anteeksi antamisesta, kuin keväinen sade laskee kuumaan tuhkaan. Jumala-usko synnytti siinä uuden elinvoiman. Hento oras nousi nopeasti. Se kasvoi varreksi, heilimöi pian ja kantoi kukan ja hedelmän: uuden ihmisen. Harhama punnitsi taas munkki Pietarin sanoja. "Sinä et tiedä, miten suloista on saada särkyä, kuin saviastia Jumalan jalkojen juureen". Hän olisi tällä hetkellä antanut kaikkensa, jos olisi saanut tämän ihanan Jumalauskon, joka hänet nyt kokonaan hurmasi. Hän käsitti taas hetken ajan niin elävästi, että tähän tuskanhuoneeseen, näille särkyneille mielille, ei mikään muu olisi voinut heittää vilpoista vettä, kuin usko näkymättömän Jumalan kaikkivoipaan, loppumattomaan armoon, joka pulppusi niille, kuin raikas lähdevesi kosteikossa, jonne erämaan nääntynyt matkustaja on saapunut. Ja hän ajatteli: "Joka itse ei tätä erämaan lähdettä tarvitse, onko hän oikeutettu sen tukkeamaan muilta, jollei hän voi sen sijalle asettaa vesiastiaa, josta ei koskaan lopu raikas vesi?" "Mutta toiselta puolen", — järkeili hän taas, — "miksi sallii kaikkivoipa Jumala tämän kaiken sitten tapahtua? Miksi päästää Hän ihmiskurjuuden noin hirvittäväksi?"

Hänen elämänsä ainainen tulitutkain asettui taas hänen eteensä.

Ja kun kaikki oli rauhottunut, otti Loolja rukouskirjansa, ja laskeutuen polvillensa äitinsä puuvuoteen viereen, luki hartaalla äänellä:

— "Isä meidän, Joka olet taivaassa! Pyhitetty olkoon Sinun nimesi! Lähestyköön Sinun valtakuntasi! Tapahtukoon Sinun tahtosi niin maassa, kuin taivaassa! Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme! Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme velvollisillemme! Älä johdata meitä kiusaukseen! Mutta päästä meitä pahasta! Sillä Sinun on valtakunta ja voima ja kunnia ijankaikkisesti."

— "Amen!" — lausui hän lopuksi rauhallisena, tehden ristinmerkin.

— "Aamen! Aamen!" — kertasi sairas äiti rauhallisena, tehden hänkin ristinmerkkinsä.

* * * * *

Talviyö oli jo joutunut. Kuu koreili taivaan kirkkaana morsiamena. Sen korkeat tanhuat olivat tähdillä sirotellut.

Eteisestä kuului ääniä ja askeleita. Äkkiä avattiin ovi ja sisään astui oikeudenpalvelija talonmiehen seuraamana. Hän kaivoi nopeasti salkustansa erään paperin ja kysyi:

— "Täälläkö asuu Petrofien pere?"

Kukaan sisällä olijoista ei vastannut. Talonmies alkoi selittää:

— "Itseään ei ole kotona… Tehtaassa käy työssä. Mutta eukko tuossa on hänen eukkonsa… Nouse ylös, eukko!…"

— "Saman tekevä!" — keskeytti oikeudenpalvelija. — "Eukko, tai mies. Mitä varten eukko päivällä makaa?… No, maatkoon! Hiis hänestä!… Täällä on verokuitti… Eh, eukko!… Onko millä maksaa?… Tavaroita täällä ei ole…"

Puhuessansa huomasi hän Looljan pöydälle jättämät rahat ja huudahti:

— "Mutta rahaa vetelehtii pitkin pöytiä… No, jumalankiitos! Kenen nämä rahat ovat? Eivät suinkaan teidän?" — kysyi hän munkki Pietariin ja Harhamaan kääntyen.

— "Ei", — vastasi munkki Pietari. Loolja ja äiti katselivat tapahtumaa välinpitämättöminä.

— "Siis talon herrasväen… Ja vielä puhutaan köyhyydestä!… Kymmenruplainen aivan!… Kukapa olisi uskonut, että tulemme näin hyvään aikaan!… Vero kahdeksan ruplaa… kopeekoineen… No, kopeekat ovat aina pikku asioita, kun ruplista selviää… Onko kenellä särkeä?… Ei kellään ole… Ei ole, niin ei ole… Tulkoon tyttö kansliasta noutamaan loput takaisin!" — puheli oikeudenpalvelija, työntäen rahan taskuunsa. Lähtiessänsä jätti hän valmiiksi kuitatun paperin pöydälle, jatkaen puheluaan:

— "Toivotan terveyttä!… Vero on maksettu; mikä silloin on eläessä!… Onko eukko jo kauvan sairastellut?… No sairastelkoon!… Mitäpä elämä muuta onkaan, kuin tautia… Herra isä, herra isä!… Tautia ja onnettomuutta on koko elämä. Minutkin hylkäsi vaimo… poika karkasi Amerikaan, päällikkö kiukuttelee… Entä Te, munkki? Mitä varten täällä?… Asialla?… Kuinkas! Tietysti asialla!… Ja Te, herra?… Tietysti myös asioilla!… Vielä tuossa kysyä!… No, jääkää Herran haltuun!… Herra isä, herra isä!… Semmoista se on tämä elämä… Elämä on yhtä ainoaa hammastautia …"

Oikeudenpalvelija lähti. Äiti ja tytär suutelivat toisiansa sanattomina. Molemmat tunsivat tyydytystä, kun rahat hävisivät pöydältä, missä ne olivat olleet, kuin verenhinta. Se oli viimeinen pilkku, joka enää tahrasi Looljan viatonta sielua. Nyt oli sekin tahra poissa. Työmiehen tytär seisoi äitinsä vuoteen vieressä taas yhtä viattomana, kuin äsken puhennut kukka. Hänen sielunsa oli nyt yhtä kirkas, kuin silmänripsellä kiiltävä kyynel. Lopullinen helpotuksen ja kiitollisuuden huokaus pääsi rauhottuneen äidin ja puhdistuneen tytön rinnasta, kohoten Jumalalle, kuin puhtaan uhri tulen rauhallinen savu, joka nousee hiljaa uhrilehdosta, koivun oksien lomitse, tyyneen, poutaiseen ilmaan.

* * * * *

Harhama tarkasti oikeudenpalvelijan jättämää paperia. Sen oli allekirjoittanut sama parooni Geldners, joka oli onnettomalta tytöltä ostanut sen, mikä sille oli olemuksessansa kalleinta ja pyhintä… Tämä parooni Geldnersin vanhin poika oli alkanut loistavan virkauransa ylhäisten piirien suosikkina. Hänestä toivottiin tulevan yhteiskunnan tukipylvään. Harhama ojensi paperin munkki Pietarille. Surun synkkä pilvi nousi Pietarin otsalle, kun hän luki allekirjoituksen. Hän lausui sortuneella äänellä:

— "Yhteiskunnan tukeet ovat liika raskaat… Mädännyt perustus täällä pohjalla ei kestä niiden painoa. Ja kun perustus särkyy, täytyy sen kannattamien tukipylväidenkin sortua…"

Harhaman silmissä häilähtelivät vallankumouksen verivaatteet, kuin kiehtovat hameet. Hänestä pursusi epäselvä viha. Munkki Pietari pyyhki kylmän hien otsaltansa, huokasi ja lausui:

— "Ah!… Maailmassa on niin paljon tuskaa… Kuka voi sen lieventää?"

— "Jumala", — lausui siihen vakuuttavasti sairas äiti, joka oli kuullut munkin viime sanat.

Syntyi hiljaisuus. Sairas katseli haaveillen huoneen likaista kattoa. Hän näki sieltä jotain himmeää, aina kirkastuvaa. Hän näki elämänsä jo loistavan valo pilkuissansa suuren, kylmän sulhasensa rinnalla ja kuuli hääviulujen hiljaista soittoa, rauhottui ja lausui hiljaisella äänellä, haaveillen:

— "Nyt se jo selkenee!…"

Hän tarkotti sitä elämänsavua… Elämä avautui hänelle jo, kuin vedensilmä. Se pyöri kauniina ja nieli häntä suppiloonsa… Elämän sijalle kirkastui veden suppilon pohjalta kuoleman silmä ja vaaleni aamuruskoinen kaiken-häviö…

* * * * *

Öinen avaruus kiteili kirkkaana, ilma helisi kylmän helyissä. Suuri vieras oli tulossa:

Etäältä, kuulopiirin rantamilta, alkoi kuulua sielumessun mahtava sävel, hiljaisena hyminänä. Sitä kuullessa vaikeni jokainen. Elämänpöly teki sille tietä, sen savu haihtui, sillä se oli kuoleman laulu, jonka edessä kaikki lakit nousevat, kaikki polvet taipuvat… Laulu läheni. Se alkoi kuulua selvemmin.

— "Kuollutta viedään", — kuiskasi sairas äiti hei kosti. Muut, paitsi Harhama, tekivät ristinmerkin.

Kuolleiden laulu kuuluu yhä lähempää. Hyminä kovenee veisuuksi… Sävel selvenee… Nyt voi jo erottaa sanoja.

— "Miksi näin myöhään kuollutta viedään?" — kuiskailee sairas itseksensä elämänsä vedensuppilosta. Munkki Pietari huokaa. Hän käsittää jo, että kärsimyksien kalkki lähestyy tätä surunhuonetta. Harhaman sielussa värisee kaikki.

Sielumessu kuuluu yhä lähempää. Se helisee jäisissä kylmän kanteleissa… Nyt se kuuluu jo valtaavana. Voi huomata, että tuhannet ihmislapset tunnustavat kuoleman suuruutta, laulamalla sen laulua. Nyt tunnustavat ne sen valtaa jokaisen yli.

"Sun viikatteesi kaataa jokaisen. Jokainen pakoaskelkin vie syliisi: sun hautaasi."

— "Miten ihanaa!" — kuiskaa sairas. Hänen elämänsä vedensuppilo kirkastuu vesikaaren väriseksi.

Kuoleman niittoväki lähestyy riemukulussansa. Yhä valtaavampana kuuluu sen voittolaulu. Nyt tunnustavat ihmispoloiset rikkauden, säädyn ja aseman mitättömyyttä kuoleman edessä, Ne laulavat kilvan:

"Sun yrttitarhasi on kalmisto. Sen portille sä johdat kaikkien tiet. Et katso sukuun… säätyyn… rikkauteen. Ne kaikki, kaikki sulle on tomua, tuhkaa vaan."

Elämän ristiriidat selkenevät selkenemistään. Suuren tulijan viikatteet leikkelevät jo poikki sen sotkeutuneita pohjukoita. Kaikki huoneessa olijat istuvat äänettöminä ja hartaina, kuin Herran huoneessa. He odottavat sen suuren tuloa… Koko elämä odottaa ristissäkäsin… Ja yhä valtaavampana kuuluu kuoleman laulu. Nyt voi jo erottaa, että sitä laulavat kymmenet tuhannet. Ne tunnustavat edelleen kuoleman suuruutta. Ne ylistävät sen lahjomattomuutta:

"Et hylkää sinä ketään… et ketään. Et katso asemaan. Sun yrttitarhassasi lepää kerjäläinen rinnalla kuninkaan."

— "Miten kaunista!" — huokaa sairas äiti. Lohdutuksen raikkaat vedet virtaavat hänen elämänsä kuumille poroille… Hän muistaa… hän muistaa nyt paljon: Maailmassa ei häntä oltu päästetty rikkaiden portaille… Se oli hänen päiväpalkkansa… Mutta kun suuri kuolema tulee, joka ei hylkää ketään, vie se hänet yrttitarhaansa, kalmistoon. Se valmistaa hänelle vuoteen kuninkaan viereen… Kun sitten päivä paistaa, tai on kuutamo, levittää vanha kalmiston kuusi tumman varjonsa kaikkien heidän ylitse, saman varjon kaikille… Niin miettii sairas… Eikä hän nureksi enää päiväpalkkansa pienuutta… Hän ajattelee jotain himmeää. Vihdoin lausuu hän heikolla äänellä:

— "Nyt se savu jo haihtuu…"

Eikä hän itse tajua, mikä nyt haihtuu. Hän näkee vaan kuoleman valkeiden liinojen heilahtelevan, kun hänelle laitetaan vuodetta kuninkaiden viereen, kuoleman rauhalliseen makuuhuoneeseen.

Yhä valtaavampana ja likempää kuuluu kuoleman laulu. Kymmenet tuhannet ylistävät kuoleman asuntojen rauhaa ja ihanuutta. Ne laulavat:

"Sun yrttitarhassasi on rauha ikuinen: Ei risahda siellä oksa. ei häiritse siellä huoli sun nukkuvien vieraittesi rauhaa."

— "Ei ole siellä huolta, ei tuskaa", — helisee jäinen ilma.

Sairas äiti sulaa, kuin vaha. Kuoleman asunnot avautuvat hänelle ihanina taivaan saleina, sen kalmistot paratiisien puutarhoina, joissa on ikuinen rauha ja lämmin kesäöinen kuutamo ja ainainen kaunis kirkon kellojen soitto kuuluu kaukaa. Kyynel kiiltää syvällä luisessa silmäkuopassa. Kaikki odottavat, värisevät… Yhä likempää kuuluu suuri laulu. Se kuuluu jo pauhuna. Sitä laulavat kymmenet ja kymmenet tuhannet. Ne tunnustavat taas kuolevan valtaa ja sen suuruutta:

Suuri on sinun valtasi. Suuri olet sinä, kuolema. Ei kukaan, ei kukaan sun kalmistoas kiertää voi. Ei kukaan voi…

— "Ei kukaan voi… Ei kukaan… Ei kukaan, ei kukaan," — vastaa kaiku, tullen kuin ihana enkelilaulu jäisen taivaan tähtikiteisestä holvista. Munkki Pietari hikoaa ja värisee. Hän rukoilee itseksensä:

— "Jos se on mahdollista, ota pois tämä kalkki onnettomalta äidiltä! Säästä häntä!"

Kuoleman suuri riemukulkue lähestyy. Sen laulu täyttää taivaat ja maat. Sairaalle avautuvat taivaan salit yhä kirkkaampina. Kaikki himmenee niiden loistosta. Hän kuiskaa hiljaa:

— "Nyt himmenevät tähdet… Ne poloiset pääsevät jo nukkumaan."

Loolja tylsistyy. Hän ymmärtää jo himmeästi, mitä äidin puheet tarkottavat. Hän hätäytyy, rauhottuu ja uudestaan hätäytyy. Harhaman silmissä pimenee huone ja kaikki haihtuu kirkkaaseen jumalatuleen. Laulu kuuluu yhä valtaavampana. Ihmiset ylistävät kuoleman armottomuutta, laulaen:

"Sinä taivutat kaikkien polvet. Sinä masennat kaikki. Sinä kaadat kaikki. Sinun armottomuudellasi ei ole vertaa."

— "Nyt kirkastuu taas kaikki", — iloitsee sairas.

— "Isä, jos et voi säästää häneltä tätä kalkkia, jos tahdot, että hänen täytyy se juoda, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!" — rukoilee munkki Pietari itseksensä.

Ja yhä likenevät ne kymmenet tuhannet, jotka tuovat elämän suurta kalkkia, kantavat sitä, kuoleman riemulaulua laulaen, kurjuuden kotiin. Huoneessa olijat istuvat hartaina, kädet ristissä, tuntien mitättömyytensä kuoleman edessä. Harhama ja munkki Pietari hikoavat, tietäen, mikä on tulossa… Sitten heikkenee laulu. Se lakkaa osaksi kuulumasta, kun kuoleman voiman tunnustajat kiertävät rakennuksien taitse… Taas alkaa se pauhata… Se kovenee, lähenee… Äkkiä alkaa se kuulua portailta… Sitten täyttää mahtava sävel pimeän käytävän. Kaikki hämmästyvät.

Harhama pingottuu jänteeksi. Laulu tulvaa, kuin koski maanpakahtumasta. Mullanlapset saapuvat kuoleman heinäväkenä, tunkeutuvat pimeään käytävään ja tunnustavat kuoleman suuruutta yhä hartaammin.

He todistavat:

"Et kierrä sinä taloa, et valitse sinä ovea. Käyt majaan halvimpaankin, luo porttojenkin. Suuri olet sinä kuolema."

— "Suuri olet sinä kuolema… Suuri olet sinä, suuri," — kumisevat maanalaiset luolat… Ihmiselämä odottaa tulijaa, kädet ristissä… Saatto lähestyy ovea. Äiti ja tytär katsahtavat toisiinsa hätääntyneinä… Aavistus raapii heitä terävin kynsin. Ovi avautuu… Pereen isän palaneet ruumiin jäännökset kannetaan paareilla sisälle… Saattajat laulavat nyt ylistystä kuoleman armottomuudelle, joka on niin suuri. He ylistävät sitä paljain päin, veisaten:

"Et kierrä sinä kotia, et sääli sinä perettä; et lasta… vaimoa. Et ketään… et ketään."

— "Et ketään… Et ketään… Et ketään", — kertailee kaiku loppumattomiin.

Pimeä käytävä on pakahtua laulun sävelestä, joka ylistää kuoleman armottomuuden suuruutta. Se kertaa loppumattomasti:

"Et sääli ketään… Et ketään… Et ketään… Et ketään."

* * * * *

Suuri vieras oli tullut… Oli tullut vieraiden vieras… Kantajat, Hornan luolan pedoksi kiihtynyt väki, laskevat paarit laattialle, päät paljastuvat ja laulu vaikenee. Nikolai, joka oli yhtenä kantanut, seisoo murtuneena paarien vieressä, joilla lepäävän isänsä ruumiin jäännökset hän oli peittänyt rikkinäisellä takillansa. Kaikki seisovat sanattomina… Huoneeseen leviää palaneen ruumiin käry… Kuluu hetki… toinen… Ei kukaan hisahda… Ollaan kuin kuoleman rauhanmajassa, jossa ei tohdi oksa risahtaa… Loolja ja äiti vapisevat, eivätkä tiedä miksi… Harhama tylsistyy ensin. Mutta kaiken tuskansa keskellä kohoaa hänessä kohta taas musta ihmispeto. Hänestä haihtui säälintunne. Hän värisi taas suuruuden edessä. Ihmiskärsimys tapaili kerrankin hänen hurjien mietteittensä siipienkärkiä… Hän vapisi kurjuuden edessä, kuin viritetty viulunkieli, ja kurjuus alkoi kirkastua hänelle suuruutensa kautta siksi jumalaksi, jota hän hapuili, alkoi kirkastua ja sulautua sen suuruuteen.

Munkki Pietari tekee ristinmerkin. Sitten tuijottaa koko väki elämän kalkkiin, mitään ymmärtämättä. Kaikki ikäänkuin pelästyvät sen edessä. Kuoleman saattoväki seisoo paljain päin. Huoneessa on puolipimeä. Kaikki on mykkää, synkkää… Kaikki värisee, odottaa. Vihdoin kohottaa Loolja takin lievettä ja tuntee isänsä muodottomat, palaneet kasvot.

— "Isä!" — parahtaa hän ja vaipuu lattialle, kuin märkä, maahan viskattu vaateräsy. Parahduksen kuullessaan kohottautuu sairas äiti, näkee kamalan näyn, paljastetun ruumiin jätteet, sen muodottomat kasvot… Ja käsittäen kaiken, parkaisi hän pitkään:

— "Voi-iii!"

Se oli sydäntä vihlova huuto. Sen päästettyänsä vaipuu sairas puuvuoteelle. Kaikki seisovat äänettöminä, kuihtuneet, ryppyiset kasvot kyynelien kastelemina. Ainoastaan Nikolai on kylmä ja synkkä kuin hauta. Hän nostaa vapisevan sisarpuolensa ylös, katsoo hänen silmiensä sisimpiin ja lausuu kylmänä:

— "Loolja, minä tiedän kaikki… Geldnersin palvelija on minulle kertonut."

Loolja vapisi ja oli johonkin syvyyteen vajoamaisillaan ja koetteli pysytellä ylhäällä ja pelastua, estää vajoamistansa. Veli- ja sisarpuoli katsoivat toistensa silmiin. Niissä katseissa oli mittaamaton määrä ihmistuskaa. Niissä oli avuttomuutta, harrasta rukousta ja sen anteeksi pyyntöä, mitä oli tapahtunut. Niissä oli palava anteeksi-anomus yhteiskunnan puolesta, niiden olojen puolesta, joiden liejussa kurjuus oli orastanut, kasvanut elämänpakoksi, jonka alle on sortuminen. Harhama värisi sitä nähdessään ja odottaessaan lopputulosta. Hän näki Looljan vapisevan, avuttomana, rukoilevana, näki kuinka hänen katseensa odotti velipuolen vastausta, tuomiota tai anteeksiantamista. Kyyneleet karpaloivat virtana, helmeillen mustilla silmänripsillä. Suupielessä näkyi tuskanväre. Kaikki tapahtui nopeasti. Ja kumminkin tuntui hetki vuosipitkältä… Se oli tuskan hetki… Läsnäolijat olivat ymmällä…

— "Loolja!" — lausui lopuksi Nikolai ja avasi sylinsä.

— "Nikolai!" — huudahti Loolja, heittäytyen veljen avattuun syliin. Veli puristi hänet rintaansa vastaan. Sisaren nyyhkytys tukahtui veljen poveen. Seurasivat äänettömyyden suuret silmänräpäykset. Kyynel vuoti hiljaa. Kaikki muu vaikeni. Ainoastaan kuolema tirskutti hiljaa seinänraossa.

Nikolai, joka ei tietänyt äidin osuudesta asiaan, kääntyi tämän puoleen avataksensa kaikki ja sovittaaksensa äidin ja tyttären.

Ne hetket olivat hänen henkensä nousuhetkiä. Työmies kohosi hänessä, kuin aave hengen valtaistuimelle. Nikolai astui maailman eteen ruumiillisen työn edustajana ja elämänrehellisyytenä … Hän kohosi sorrettujen työryhmien asianajajaksi ja uusien aatteiden apostoliksi…

Mutta kun hän puhutteli äitipuoltansa, ei tämä vastannut… Kukaan ei ollut huomannut, että iltatyönsä tehnyt vaimo oli pukeutunut kuoleman kylmään yöpukuun. Hän oli vaipunut rintalapsensa päälle ja tukahduttanut sen… Rinnanpäässä kimelteli vielä jäätynyt veritippa. Se oli viimeinen, mitä hän oli voinut ruumiistansa antaa lapsellensa, yhteiskunnan tulevalle työmiehelle…

Kaikki on jähmettyä kauhusta. Kaikki hartiat kumartuvat, kaikki polvet taipuvat elämän hämärän suurkysymyksen edessä. Kaksi suurta on työmiehen kylmässä majassa vieraana: Armoton elämänlaki ja kuolema seisoivat vastatusten…

Ihmiset tekevät ristinmerkin. Elämä hajoaa heidän silmissänsä nyt tomuna… Kaikenhäviö puhaltaa ja hajottaa tomun… Kyyneleet hohtavat pimeässä. Ihmiset alkavat pelätä… Kuoleman kylmät sormet koskettelevat mieliä.

Loolja seisoo hetken tylsänä, vapisee, hätäilee, hapuilee jotakin, joka polttaa, tai pakenee. Häntä alkaa pyörryttää. Hän tuntee taas vajoavansa syvyyteen. Kaikki pyörii silmissä. Hän hätäytyy, parkaisee ja heittäytyy äitinsä kylmenneeseen kaulaan, puristaen sitä, kuin mielipuoli, parkuen:

— "Äiti!… Rakas kulta-äiti!… Ota minut kanssasi!…"

Pöyristys juoksee väkijoukon läpi. Eräs läsnäolijoista yrittää erottaa Looljaa ruumiista, mutta tytär puristautuu yhä lujemmin ruumiin kaulaan, epätoivoisena hokien:

— "Äiti, äiti… rakas kulta-äiti!… Ota minut vierellesi!… Ota mukaasi nukkumaan!… Ota, rakas!…"

— "Loolja, tule pois", — kehottaa Nikolai, yrittäen irrottaa sisarpuolensa käsiä vainajan kaulasta.

— "Rakas äiti!… Täällä on niin kylmä… Minä tulen viereesi hautaan… yrttitarhaan", — nyyhkyttää tyttö, imeytyen ruumiiseen.

— "Herra siunaa!" — kuuluu väkijoukosta. Käytävä on melkein pilkkopimeä. Kummitus alkaa nostaa päätänsä ihmisten mielissä. Taikauskon sumut leviävät pimeyteen.

"Tule, Loolja!… Rakas Loolja!… Äiti on kuollut", — kehottelee Nikolai, kiskoen sisartansa irti. Tuskanhiki valuu hänen otsaltansa.

— "Ei, ei… Äiti-kulta!… Äiti-kulta, äiti-kulta! Anna anteeksi!… Anna anteeksi, etten ennen mennyt kävelemään… etten ennen tuonut sinulle leipää!" — parkuu epätoivoinen tyttö itkunsa seasta. Läsnäolijat ryhtyvät häntä irrottamaan, riuhtoen käsiä irti ruumiin kaulasta. Tyttö vaikeroi edelleen:

— "Herää, äiti!… Herää!… Minä lupaan kävellä joka ilta… Minä tuon sinulle leipää… Jättäkää minut!" — kirkaisee hän irrottajillensa, puristautuen yhä lujemmin ruumiin kaulaan… Kolme miestä ryhtyy vääntämään hänen käsivarsiansa auki.

— "Antakaa minun olla!" — parkuu onneton raivoisasti. Ruumis vavahtelee. Ihmiset siunailevat. Toiset tekevät ristinmerkkinsä. Kuuluu hälinää, naisten huudahduksia, voihkinaa ja rukouksia: "Herra armahda!"

Lopulta menee Loolja tainnoksiin. Kädet saadaan irrotetuksi kuolleen kaulasta ja hänet lasketaan puuvuoteelle, äidin kylmän ruumiin viereen. Tainnoksissa ollessaan alkaa hän houria:

— "Äiti-kulta!… Loolja tulee kanssasi… Sinä saat maata rauhassa haudassasi… kuninkaan vieressä…"

— "Hän on sekottunut", — kuuluu joukosta.

— "Herra armahda!" — siunailevat naiset. Nikolai pyyhkii otsaltansa tuskanhikeä. Harhama värisee ihmiskurjuuden kynsissä. Loolja hourailee edelleen:

— "Loolja kävelee hautausmaalla iltasilla… leipää hakemassa…"

Kuulijat hämmästyvät… He eivät ymmärrä, mistä leivänhausta on kysymys… Kylmänviimana kulkee kauhu joukon läpi… Tyttö hourii edelleen:

— "Silloin ei ole sinulla kylmä… eikä nälkä… Loolja kävelee kirkkomaalla kuutamossa… kuutamovaipassa… Siellä on turvallisempaa, kuin kadulla… Eikö totta, äiti?"

Taikauskonsekainen pelko pöyristyttää väkijoukkoa… Nikolain ja munkki Pietarin otsalta valuu kylmä tuskanhiki. Houreet jatkuvat:

— "Kun päivä paistaa kesällä, nousee Looljasi haudasta… ja poimii sinulle kalmiston kukkia…"

Kummitukset irvistelevät pelästyneille… Pimeässä hiipovat kalman hivukset.

— "Hah-hah-haa!" — parahtaa houriva tyttö.

— "Herra siunatkoon!" — hätäilevät pelästyneet.

— "Katso, äiti, miten koreat ovat kalmankintaat!" — sopertaa Loolja edelleen. Hänen ruumiinsa nytkähtelee. Silmät kiiluvat, rinta kohoaa huounnasta, joka joskus muuttuu läähätykseksi.

— "Huh-huu… äiti!" — parkaisee hän.

— "Onko hän jo aivan hullu? Tietysti hullu!" — kysytään ja vastataan väkijoukosta. Kuuluu taas voihkeita ja siunauksia… Nikolai seisoo neuvotonna, silmissä synkkä pilvi. Houre jatkuu:

— "Kun talvella kuu paistaa kirkkaasti, kääriytyy Looljasi valkeaan kuolinliinaan… nousee viereltäsi haudasta… kuninkaan vierestä… kävelemään kirkkomaalle… Silloin ei Loolja tunne vilua… Äiti… hoi!… Äiti, hoi!… Nyt tulee miehiä vastaan… Ai-jai-jai!… Minulla ei ole muita vaatteita, kuin ruumisliina… Hyi!… Täällä on vilu!…"

Tyttöä puistattaa, kuin kylmän kourissa. Hento ruumis vapisee… Väki on tyrmistynyt… Se huomaa kalman mustien kissojen hiiviskelevän pimeydessä… Pimeän käytävän komeroista irvistelevät kuoleman rumat ikenet. Taikauskoisimmat pöyristyvät edelleen. Ruumiin käry tunkee sieramiin. Houre jatkuu.

— "Täytyy kääriä liina paremmin ruumiin ympäri ja paeta… Eikö totta, äiti?… Tuossa on hautakivi… Loolja istahtaa sille… vetää ruumisliinan kasvoillensa… niin eivät huomaa… Huh-huh!… Onko sinulla kylmä, äiti?… Nyt tulee… Geldners… Nyt se sieppaa minut… Voi!… Se on parooni Geldners… Äiti!… Voi!…"

Parahduksen kuullessaan värähtää väkijoukko kauhusta. Geldnersin nimen kuultuaan, käsittää se kaikki, sillä se oli jo kuullut puhuttavan raiskauksesta, vaikka ei tietänyt tytön nimeä. Viha leimahtaa liekiksi ja tukahduttaa taikauskon ja kaiken muun, kuin vesisuihku. Kaikki läsnäolijat vapisevat ajatellessaan työmiehen tyttöä, joka on raiskattu ja joka äitinsä ruumiin vieressä lupaa nousta haudasta ja lähteä talviyön kuutamossa hakemaan leipää äidille… Läsnäolijat näkevät hänet jo näköhäiriönä, ruumisliinaan kääriytyneenä "kävelemässä" kalmiston kuutamossa, ansaitaksensa leipää. Hän istahtaa hautakivelle, kuin arka lintunen. Väristen peittää hän liinalla viattomia silmiänsä ahneilta silmäyksiltä… Hän värisee vilusta ja kyynel kiiltää mustalla silmänripsellä.

Taikausko on suurentanut puolipimeässä seisovan väen silmät. Se näkee näkyjä, se kiihtyy, valmistuu, näkee parooni Geldnersin tavottelevan viatonta lasta ja astuu sitä puolustamaan.

Työmiehen majassa seisoo nyt kärsimyksienmalja täyteen kaadettuna. Sen reunojen yli vaahtoavat elämän sysimustat surut… Ympärillä seisojat juovat siitä kaatajien kiroksi. He juovat ja juopuvat, kuin pedot verestä…

— Mutta Harhama oli nähnyt koko maailmankurjuuden…

Nyt voi hän kohta valita… Tai hän valitsi jo vaistomaisesti: Hän näki ihmiskurjuuden suuruutensa kautta kirkastuvan etsimänsä jumaluuden kirkkaudeksi…

* * * * *

Vihan uhritulet paloivat jo kuumina, sekottuen ruumiin käryyn ja kurjuuden pesän ilkeisiin löyhkiin. Puolipimeän ruumishuoneen orrella istui hiljaisuuden pöllö. Sen kaameat silmät katselivat kurjuuden vaahdosta päihtynyttä väkeä. Se veti vireeseen uuden joukko ihmisen, jonka mielen jäntereet taikauskon loihtimat näyt olivat joustaneet. Huoneessa tuntui paistuneen ihmislihan kirpeä käry. Tainnuksissa makaava tyttö houri yhä äitinsä ruumiin vieressä, kelmeä, kylmä väri kasvoilla. Uusi joukkoihminen joi nyt yhteisestä pikarista. Se oli nyt valmis.

Sosialismin punainen haamu astui silloin uuden ihmisen eteen, maanalaisen asumuksen pimeistä sopukoista, osotti synkkää kuolinhuonetta ja kuiskasi palvelijallensa Nikolaille:

— "Isäsi ja äitisi veren ääni ja sisaresi viattomuus huutavat… Puhu kansalle!"

Nikolai oli valmis. Hän nousi puujakkaralle kuolinhuoneen ovelle ja alkoi puhua:

— "Veljet! Onko oikein, että annamme tämän kaiken tapahtua?"

Väki on vaiti. Nikolai jatkaa:

— "Onko oikein, että sallimme yhteiskunnan rikkaiden taluttaa työväen vaimot nälkäteuraaksi puuvuoteelle, kuin teurastettavan eläimen?"

Onko oikein? — kumisee pimeä käytävä.

Ihmisissä alkaa leimuta viha. Se on sama väki, joka oli Hornan luolassa vetänyt pedonkyntensä näkyviin. Nikolai jatkaa:

— "Onko oikein, että sallimme riistäjien anastaa kokoamamme viljan, ja panemme nälkään kuolevat vaimomme ostamaan sen niiltä tyttäriensä viattomuudella? Onko se oikein?… Vastatkaa!…"

— "Ei", — vastaa nääntynyt ihmisjoukko jyrisevällä äänellä. Ja vastaus kulkee hyökynä halki pimeän käytävän, ulos kartanolle. Siellä seisova väkijoukko jatkaa sitä, kuin moninkertainen, jylisevä kaiku. Joukkoihmisessä yltyy virinnyt viha, sekottuen, kuin hiiloksen katkera savu, pimeän käytävän ja maanalaisten asunnoiden hajuihin… "Jatka!" — kuiskaa Nikolaille sosialismin loistava haamu. Nikolai tuntee verensä kuumenevan suonissaan. Hän jatkaa:

— "Ei. Se ei ole oikein. Te ette saa sallia vaimojamme talutettavan puuvuoteille nälkäteuraiksi. Sillä aikaa, kun me teemme työtä, kokoavat toiset sen hedelmät. He kantavat ne Hiiden myllyn laareihin ja siksi kuolevat perheemme nälkään. Kun me raadamme nälkäköysiin sidottuina Hornan luolan myrkyllisissä haudoissa, kun me luomme niistä haudoista ylös rikkauksia, istuu ryövärien korppijoukko kultaorsilla ja kokoaa ne rikkaudet. Rottina syövät ne Hiiden myllyssä rikki palavien laavojen pidättimet… Irti päässeet laavaryöpyt polttavat meidän lihamme… meidän isämme… meidän veljemme. Ne ihmisrotat syövät poikki yhteiskunnan nivelet, yksityisten ytimet… Katsokaa isäni jätteitä! Vannotteko kostavanne?"

— "Vannomme", — kaikuu silloin jyrisevä vastaus. "Vannomme", — kohisee pimeä käytävä. Nikolai jatkaa:

— "Luvatkaa hengittää vihaa! Antakaa vihan polttaa joukkonne huppelehtavaksi raudansulaksi, joka kerran tulimerenä karkaa kiduttajiensa päälle! Lupaatteko?"

— "Lupaamme. Lupaamme. Me lupaamme", — vannoo väki. Joukkoihmisen pedonluonto nousee. Se tuntee ruumiinkäryä… Hornan luolassa syttynyt palo on uudessa tulessa. Ihminen on kekäleenä… Puhuja saa uutta voimaa, sanoihinsa terästä. Hän jatkaa:

— "Kun me raadamme yökaudet nälkäkahleissa, kylmässä Hornan luolassa, kokoavat joutilaat työmme tuotteet… He ostavat niillä sisaremme ja tyttäremme, ja makaavat ne portoiksi… hekkumoivat yönsä niiden lämpimien ruumiiden ääressä… ne irstailevat vetelykset… Sillä aikaa, kun heidän työttömät naisensa kohisevat silkissä, rietastelevat joutilaisuudessa ja kylpevät hajuvesissä, ravitsevat meidän vaimomme lapsiaan sydänverellään… Meidän tyttäremme ovat pakotetut ostamaan nälkään kuoleville äideillensä riistäjiltä omaa leipäänsä, meidän leipäämme kunniallansa… Viisitoistavuotiaina ajaa nälkä heidät leivän hakuun: viattomuus ainoana ropona muassa…"

— "Voi!… Nyt se rutistaa… Geldners", — keskeyttää hourailevan Looljan parahdus… Ihmisjoukosta nousee vihanpuuska kohinana. Nikolai raivoaa:

— "Katsokaa sisartani!… Yhteiskunnan rosvo on kiristänyt hänen viattomuutensa, hänen isänsä rahoilla… Vannokaa, että vaaditte vaimon vaimosta, tyttären tyttärestä! Vannotteko?"

— "Vannomme. Me vannomme", — vannoo vihainen joukko yhä hurjemmin. Pimeässä käytävässä kiiluvat tuhannet vihaiset silmät, kuin palavat hiilet. "Vannomme, vannomme," — jatkuu huuto ulos loppumattomiin, leviten kuin metsäpalo. Puhuja innostuu:

— "Vannokaa myös, että ette ainoastaan vaadi, vaan myös otatte lihan lihasta, tyttären tyttärestä…"

— "Me otamme tyttären tyttärestä… Neitsyys neitsyydestä!" — keskeyttää haltioihinsa noussut, vannova väki. Kylmä vihanviima käy pimeyden läpi. Se on tukahduttanut taikauskoisen pelon. Kostontunne patoutuu, murtaa tokeitansa… Loolja vavahtelee tuskissansa. Hän houraili kalmoista…

Nikolai jatkaa olemuksensa palaessa:

— "Herkut, joiden alla riistäjiemme pöydät notkuvat, ovat meiltä varastettuja. Kuulitteko: varastettuja!"

— "Hyvä!… Hyvä!… Jatka!" — keskeyttää yhäti juopuva joukko. Viha nostaa joukkoihmistä hyrskynsä harjalle… Nikolai säihkyy voimaa ja vihaa:

— "Viini, joka vaahtoaa heidän pulloissansa, on meiltä anastettua. Vannokaa, että otamme omamme varkailta pois! Heidän vaimonsa ja tyttärensä ovat meidän syöttämiä. Ne kohisevat meidän silkissä. Niiden avonaiset rinnat ovat voidellut meidän hajuvesillä. Niiden rintojen mehu on meistä imettyä hikeä… Vannokaamme, että otamme omamme pois! Vannotteko?"

— "Vannomme… Me vannomme… Me vannomme", — kohisee vastaus. Joukkoihminen imee toinen toisestansa pursuavaa vihan vaahtoa. Se tuntee myös herkkujen hajun… Sen aisteihin virtaa avonaisten rintojen houkutteleva maku… Se hehkuu jo puhujan käsissä, kuin sula rauta… Se hyökyy pidättimiä vastaan, kuin nälkäinen peto saalista tavottaessaan… Punainen haamu kuiskailee Nikolain korvissa: "Puhu rohkeasti! Tao! Rauta on kuuma." Nikolai tottelee:

— "Riistäjämme rapaavat naistemme sielut. Hiiden myllyn luolissa kasvattavat he niistä porttoja. Haaskoiksi kulutettuina lähettävät he ne sitten keskuuteemme istuttamaan siveettömyyden syöpää… valamaan huoruuden tarttumaa… Ja samalla pakottavat he meidät kustantamaan kirkkoruhtinaita, piispoja ja pappeja saarnaamaan meille siveyttä, kehottamaan meitä kuuliaisuuteen riistäjille… He ovat meille pelotukseksi keksineet Jumalan, Jota ei kukaan ole nähnyt… Joka ei ole ketään muita, kuin rikkaita auttanut … Ei ketään. Vai onko Hän auttanut teitä?"

— "Ei… Ei… Ei", — vakuuttaa vihasta hehkuva väkijoukko. Nikolai leimuaa tulena:

— "He ovat keksineet Jumalan, Joka antaa laiskurien rankaisematta hekkumoida ja tappaa työntekijät nälkään. He ovat kyhänneet Jumalan, Joka mielihyvikseen teurastutti aviottoman poikansa, ja rankaisi koko kansaa, jonka seasta Hän Itse oli sen laahtarit valinnut… Ja jos eivät juutalaiset olisi suostuneet Hänen poikaansa teurastamaan, olisi Hän syössyt helvetin tuleen koko ihmissuvun… He ovat ottaneet avuksensa tämän keksimänsä Olennon, Joka käskee meidän tekemään hyvää vihollisillemme, mutta Itse kiduttaa helvetissä erehtyneitä … Vannokaa kostavanne tämä petos! Vannotteko?"

Joukko epäilee hetken… kaksi… kolme, mutta sitten räjähtää sitä raivoisampana, hurjempana:

— "Vannomme… Me vannomme… Me vannomme."

Osottaen äitinsä rinnanpäässä kiiltävää, jäätynyttä verihelmeä, kuohuu Nikolai:

— "Katsokaa! Meidän äitiemme täytyy ravita rintalapsiansa, yhteiskunnan tulevia työmiehiä, sydänverellänsä… Katsokaa! Tuo veripisara on riistäjiemme imemä… Vaatikaa kerta veri verestä!"

— "Veri verestä!… Veri verestä!" — vannoo joukko ulvoen. Se tuntee jo veren hajua… Halki käytävän ja kauvas kartanolle ja kadulle, kuulumattomiin asti, leviää vihainen vala: "Veri verestä!… Veri verestä!… Veri verestä!" Nikolai jatkaa:

— "Vannokaa, että luovutte kaikesta ja elätte ainoastaan kostolle! Luvatkaa, että jätätte lapsillenne kalleimmaksi perinnöksi vihan kaikkia sortajia ja verenimijöitä vastaan, olkoot Jumalia, tai ihmisiä! Olkoon teidän suurin nautintonne verinen kosto! Teidän voimananne olkoon viha, kytevä viha! Juokaa sitä, kuin huumaavaa viinaa! Juopukaa siitä suloisesta juomasta, kuin nälkäinen peto verestä! Katsokaa: Poltettu isä makaa paareilla, nälkään tapetun äidin rinnassa kiiltää veripisara ja raiskattu tyttö, joka osti isänsä leipää riistäjiltä viattomuudellansa, makaa tainnuksissa puulavitsalla äitinsä ja veljensä kylmien ruumiiden vieressä… Vannokaa kostoa! "

— "Kostoa!… Kostoa!… Kostoa!" — kaikuu jyrisevä, ulvova vannominen. Se leviää loppumattomiin. Se lappautuu myrskynä pimeästä käytävästä ja haisevista, kylmistä luolista, niistä nälän ja paheen pesistä, joiden ovet avautuvat käytävään sen molemmilta puolin. Se yltyy levitessänsä ihmispetojen ulvonnaksi. Joukko ajattelee yhtenä ainoana joukkoihmisenä. Sen viha on vaahtoavaa joukkovihaa, luokkavihaa, itsetiedotonta ja valtaavaa, kuin meren maininki. Se näkee kärsimyksien täysinäisen pikarin ilmestyvän pimeään käytävään ja puolipimeään kuolinhuoneeseen. Se juo siitä… huumautuu, tuntee ruumiinkäryä ja himoitsee kostoa, kuin janoon nääntyvä raikasta vettä. Silmät palavat hiilinä, ihmiset kekäleinä…

Kaikkialta kaikuu vihainen vala: "Kostoa!… Kostoa!" — Kaikkialla ulisee kaiku: "Kostoa!… Kostoa!… Kostoa!"

Äskeiset juopuneet, portot tulevat ulos haureuden pesästänsä, hiukset hajalla, alastomina. Hekin huutavat:

— "Kostoa!… Kostoa!… Kostoa!" — Munkki Pietari seisoo jähmettyneenä ihmisvihan suuruuden edessä.

Se oli maailmankostonhuuto, ihmiskunnan pakahtuneista rinnoista puhennut vihanryöppy, sorretuiden ja köyhien suuri hätähuuto.

— "Kostoa!… Kostoa!" — kuuluu yhä naisten kimeä kirkuna, pauhuksi yltyvän vannonnan seasta. Se huuto huumasi Harhaman, joka seisoi nyt kaikelle alttiina, äskeisten tapauksien järkyttämänä ja valmistamana. Hän tunsi voimakkaan virran vetävän häntä siihen mereen, jonka muodosti uusi, ihmispedoksi juopunut joukkoihminen. Sen virran hyöky nosti hänet harjoillensa ja viskoi uuden elämän tuntemattomaan ulappaan. Se oli elämän voimakas emätin… Se synnytti häntä uudestaan, kuin äidin kohtu. Häneen tarttui joukkoihmisen viha. Hän halveksi taas sitä Jumalaa, joka sallii kaiken sen tapahtua, minkä hän oli nähnyt.

Niin: Elämän pohjavirta oli aaltonsa nostanut. Kuplana kulki Harhama sen pinnalla. Hänen henkensä hurjat halut: suuruuden jano, olivat tavanneet himoamansa suuruuden ääriviivat. Ihmiskurjuus oli hänen edessänsä synkän kolkkona, valliten kaiken muun. Ja ääni sanoi: "Sen kaiken saat henkesi harhailumaiksi… saat näiden kurjien rakkauden, uskollisuuden, ystävyyden, kiitollisuuden, jos lankeat … jos kumarrat sitä…"

Ja Harhama kumarsi. Hän uskoi löytäneensä elämällensä perustuksen, joka olisi vankka, kuin vuori. Hän luuli löytäneensä elämän tarkotuksen, joka ei juokse hiekkana. Hän lausui munkki Pietarille:

— "Minä luulen löytäneeni jotain, jota varten tulee elää: Köyhät … pelastaa ne jumalien ja ihmisten kynsistä…"

Harhaman sanoista hulmahti Perkele munkki Pietarin sydämeen ja kuiskasi siellä ilkkuen:

— "Kiitos hyvin suorittamastasi palveluksesta!… Sinähän kerskasit Herrasi käyttävän minun palvelijoitani vierinkivinänsä… Näetkö? Harhama ei palvele sinun Herraasi… Hän lankeaa maahan kurjien edessä… Ja muuta en pyydä… Sinä itse veit hänen oikealle veräjälle, vaikka olit vievinäsi Herrasi portille… Harhama ei rakasta, vaan vihaa … Nyt on hän lujempi, kuin ennen." — Ja hän lopetti ilkkuen: "Sillä aikaa, kun sinä juotit sairaalle Jehovan verta, nostin minä Harhaman huulille oman rippikalkkini… Ja lisäksi: Se kurjuuden kalkki, jonka rukoilit Jehovan lähettämään sairaalle äidille, jos se on Hänen tahtonsa, se oli myös minun rippikalkkini Harhamalle…"

Munkki Pietari vaikeni. Perkele lopetti ilkkuen:

— "Sinä rukoilit Jehovaltasi minun tahtoni tapahtumista…"

Munkki Pietarin jalolle otsalle nousi tuskanhiki. Hän lausui surullisena, mutta lujana:

— "Minä näen, että vihan voima on suuri, mutta minä uskon ja näen, että rakkauden voima on suurin kaikista, sillä se on Jumalasta. Täällä on kolme kotiin päässyttä, mutta ei ainoatakaan lopullisesti eksynyttä…"

Nikolai kuuli ne sanat ja lisäsi:

— "Ei rakkauden, vaan oikeuden voima on suurin kaikista ja viha on terävin miekka oikeuden kädessä."

— " Jos niin olisi, jos viha olisi oikea ase, ei parannusta koskaan tulisi, vaan sortajat vaihtuisivat ja kirves vaihtaisi pyöveliä", — lausui siihen munkki Pietari tyynenä.

Lampusta, joka paloi jumalankuvan edessä ja valaisi heikosti synkkää ruumishuonetta ja osan pimeää käytävää, loppui öljy. Sen tuli tuikahti äkkiä sammuksiin ja huoneeseen tulvasi pilveen menneen talviyön sakea pimeys…

Kun seppä viritti viulut pajassa.

Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta…

Avaruus hohotti kuoleman ja kaikenhäviön kylmänä kitana. Synkkänä puhalteli se pakahtuvista suupielistänsä kylmiä pakkasenviimoja, joihin ilma oli haleta. Kylminä läkähtyminänsä huokui ja puhkui se lumipilviä ja jäisiä vihureita, jotka riehuivat jättiläiskarkelossa. Se kohosi ihmiselämän yli, tähtitulilla kukitettuna kupuna, äärettömyyden luurangon mustana, kovana ja kylmänä päälakena…

Ja sen alla kulki ihmiselämä, kärsi ja kiehui, pyrki onneen ja vaipui epätoivoon, kurotteli ijankaikkisuuden huipuille ja käpertyi yksin… kolmin… joukoittain kylmien kojujen likaisille laattioille. Se pyrki onneen ja rikkauteen ja vajosi lokaan maailmankurjuuden torille. Se kurotteli korkeuksiin, eikä päässyt omaa mittaansa ylemmä maasta. Se pyrki maailman herraksi ja kiemurteli elämän kynsissä, kuin haituva tulipitimissä, maailmoilla koristellun avaruuden ontelon hänen taistelujansa katsellessa…

Suuret ovat ne taustat, joilla ihmiselämä karkeloi pölynä ikitaisteluansa…

* * * * *

Oli yö.

Lumista tietä kahlasivat munkki Pietari ja Harhama kotiinsa, Nikolai Petrofin kotoa. Talvinen yö huokui kylmän viimaa. Myrsky ulisi. Se riehui pakkasen puremana, tupruutteli lunta, kuin sakeaa savua, ja ajeli valkeita lumipilven riekaleita punakirkkaan kuun alitse.

Tiellä tuli kulkijoita vastaan ratsastava kasakkajoukko. Se oli matkalla Nikolain kotiin syyllistä vangitsemaan. Mutta kun se saapui perille, tapasi se kylmän, aution kodin, jossa kolme ruumista kertoivat suuren vieraan käynnistä. Kurjuuden maja oli vuotanut kukkuransa mierontielle…

Pesä oli nyt kylmä… Kuolema mateli siinä mustana matona. Poikue oli joutunut talven selkään.

Seuraavana päivänä sai turvattomaksi jäänyt lapsijoukko ensi apua. Anna Pawlowna hankki Harhaman pyynnöstä Looljalle palveluspaikan. Toiset lapset sijotettiin miten kuten yksityisten ihmisten turviin.

Mutta ajan kangaspuut helskyvät… pirta piukkaa… niidet vilisevät ja loimien väliin soluu ihmiselämä kirjavana kuteena…

* * * * *

Lähes vuosipuolikas oli kulunut.

Äärettömyys oli ensin imenyt itseensä talviset kylmyytensä ja korjannut kinoksensa. Se oli huuhdellut talven kirret, puhdistanut kulot kaikkialta ja luonto oli heittänyt kesän kirjavat kukkavaipat maan verhoksi. Taivaan tummalta sineltä paahtoi aurinko hehkuvan kuumana valopyöränä… Kesä oli kypsimmällänsä. Se hehkui punamarjana.

Oli raskas, rasvatyyni, kaunis, helteinen iltapäivä. Aurinko helotti kukkana käyrällä orrellansa. Ilma oli painostava, tukahduttava. Linnut olivat vaiti. Sääsket surisivat rauhattomina, vaivaloisesti. Ne ennustelivat ukkosilman tuloa. Koko luonto inisi sääskenlauluna rasittavan lämmön lyijynraskaassa paahteessa…

Pajassansa takoi nokinen seppä, nuori, voimakas mies. Mutta takominen ei näyttänyt luistavan. Hän takoi kuin näön vuoksi. Juuri oli hän työntänyt raudan ahjoon. Nokinen apulainen lietsoi, tuli tuprusi ahjosta ja rauta hehkui hiilien seassa. Mutta seppä seisoi ajatuksiinsa vaipuneena, synkkänä, nojaten pihteihinsä. Lietsoja painoi paletta, niin että kipinät tuprahtelivat… Seppä on yhä ääneti, pilvi otsalla. Lietsoja alkaa hänelle puhua:

— "Koolja!… Älä anna tuskan mieltäsi masentaa!… Heitä surut hitolle!… Vedä rauta ahjosta… muutoin palaa kuonaksi… Näetkö, kun jo hehkuu? No, Koolja!"

Seppä huokasi raskaasti, tempasi raudan tulesta ja alkoi reippaasti takoa helskytellä. Tulinen kuona säkenöi, räiskähtäen jokaisesta vasaraniskusta kipinäsuihkuna ympäriinsä… Lietsoja nojasi paletankoon. Ahjo tohisi… Seppä lauloi taonnan tahdissa:

"Juo, niin tuska unhottuu! Juo, niin huoli haihtuu!"

Hän työnsi taas raudan tuleen, lietsoja painoi paletta, tuli tuprusi, ahjo tohahteli ja seppä puheli lietsojalle:

— "Tästä tulee oiva pommi… Kunpa sinä osaisit lietsoa niin, että rauta jäisi ijäksensä tulikuumaksi! Ja kunpa sylki suussani muuttuisi myrkyksi, jota sylkisin rautaan!… Kun se sitten riistäjän ihoon sattuisi, niin ei sinä iltana naista häpäiseisi…"

Lietsoja painoi paletta kovemmin, ikäänkuin innostuen. Tuli tuprusi ahjosta hehkuvana roihuna ja seppä veti sieltä taas kipinöivän raudan, sylkäisi raudalle ja alkoi taas takoa. Hänen takoessansa ilmestyi pajan ovelle nuori, herttainen, kaunis tyttö ja istahti kynnykselle, sepän sitä huomaamatta. Taonnan tahdissa lauloi taas seppä:

"Katso, tyttö, punapihlajasta oksa marjainen ja sillä laula! Laula unohtaakses armahasi! Armaallas ei laulupuuksi muuta sulle tarjota, kuin hirsipuunsa. Siks älä lennä sepän kynnykselle, vaan laula, tyttö, punapihlajassa! Hohda, puhdas helmi, kukkasissa! Laula, sepän sirkku, puhdas pulmu, laula kilpaa lahorastaan kanssa!"

— "Tvi-iiiirrr!" — visersi silloin nuori tyttö ja pujahti piiloon pihlajapensaan taakse, joka kasvoi vanhan pihlajan juurista pajan oven edessä. Seppä viskasi raudan ahjoon ja astui reippaasti pajan ovelle.

— "Viserräppä vieläkin lintuni, että sinut löydän!" — puheli hän harpaten kynnyksen yli pensaan luo.

— "Tvir… tvir… tviii-irrr!" — visersi tyttö

— "Tvir-tvir-tvir! Tli… iir!… Kauniistipa viserrätkin!… Kas niin!… Muutenhan en olisi sinua pihlajankukista erottanutkaan. Kaatja, minun pulmuni, minun lintuni", — puheli nokinen seppä. Ja temmaten nuoren tytön syliinsä, nosti hän hänet, kuin lapsen kynnyksen yli, istahti itse ahjolle ja asetti tytön polvellensa.

— "No, niin, Kaatja!" — puheli nuori seppä edelleen — "Katso, miten vaarallista on istahtaa sepän pajan kynnykselle… Istahdit, lintuseni, ansan polkimelle ja jouduit sepän polvelle… Ja nyt varmaankin kadut ja mielesi tekee pois nokisen sepän sylistä pihlajan vapaana heiluvalle oksalle, punaisen marjatertun viereen…"

Vastaukseksi kietoi nuori tyttö kätensä sepän kaulaan ja kohta poltti huuli huulta… Lietsoja hymyili, hiili ritisi ahjossa. Tyttö silitti sepän otsaa ja puheli:

— "Ei, Koolja! [hyväilymuoto nimestä Nikolai]… En välitä minä pihlajanoksasta, enkä marjatertusta. Sinun pajasi on minun maailmani ja sinun sylissäsi on minun taivaani… Sinun polvesi" — hän suuteli seppää palavasti — "sinun polvesi on minun oksani, minun onnenoksani… minun" — taas hän suuteli — "onneni ja laulupuuni…"

Nuori seppä puristi tyttöä rintaansa vastaan… Hän ei tuntenut enää tuskaa…

— "Viserräppäs nyt, lintuni, mitä tiedät!" — puheli hän taas tytölle, kun lietsoja oli hetkeksi poistunut.

Nikolai — se oli nuori seppä — oli paennut, kasakoiden saapuessa hänen vanhempiensa ruumishuoneeseen. Harhaman ja Zaikon toimesta oli hän saanut väärän passin. Hän oli Hornan luolassa työskennellyt seppäosastolla ja nyt oli hänelle suojelijoiden toimesta hankittu paja, missä hän teki sepäntyötä julkisesti, uudella nimellä. Siten estettiin parhaiten poliisien epäluulo kääntymästä häneen. Mutta sepäntyötä hän teki enemmän näön vuoksi, johtaaksensa poliisin harhaan ja saadakseen sillä nimellä rauhassa valmistaa niitä aseita, joilla aijottiin kumota se yhteiskuntarakenne, jota oli rakennettu vuosituhansia.

Ja koko tämän lähes puolivuotisen väliajan olivat Harhama ja Nikolai olleet kuin yhteen sulaneet. He imettivät toinen toistansa hengellänsä, imivät toinen toisistansa. Nikolai joi aivan täysin siemauksin Harhamasta tietoja ja hänelle ennen tuntemattomia ajatuksia. Harhama puolestaan avautui hänelle koko sielullansa, avautui, kuin kasvin siittimet avautuvat luonnon käskystä, kun niiden aika on tullut. Itse hän taas imi Nikolaista jotain huumaavaa, suurta, neroa, imi sitä ahnaasti, kuin nälkäinen lapsi äitinsä rinnan antimia. Niin oli heistä tullut henkielämän kaksineuvoinen aviokasvipari.

— "Niin, armaani! Viserräppä nyt huolesi minulle!" — kehotti vielä kerran Nikolai hellästi, pidellen nuorta tyttöä polvellansa.

Nuori, kaunis tyttö, joka oli hänen morsiamensa, kertoi, että Loolja oli jo päästetty sairashuoneesta, jonne hänet oli viety parantamaan parooni Geldnersistä saamaansa veneristä tautia… Kun Kaatja mainitsi siitä, välähti Nikolain katseessa pedonkynsi. Tyttö huomasi sen, vavahti, kuin varpunen, joka säikähtää haukan kynsiä. Arkana kätkeytyi hän sepän syliin syvemmälle. Pedonkynsi pelotti häntä ja veti samalla turviinsa…

— "Koolja… Rakas Koolja! Anna sen mennä ohi!" — värisi hän Nikolain sylissä.

Seppä huokasi, suuteli Kaatjan korkeaa otsaa ja virkahti:

— "Lintuni!… Minun kultani ja kukkani!…"

Ja tyttö rauhottui. Hän alkoi kertoa leperrellä Looljasta ja pikkuveljistä. Anna Pawlownan suosituksella oli Loolja saanut uuden paikan eräässä liikkeessä, missä hänellä on tilaisuus oppia ompelemaan. Toiset lapset olivat sijoitetut yksityisille maksua vastaan ja heidän puolestansa oli maksettu kuluvasta kuusta menevä maksu. Mutta lapset ikävöivät toisiansa ja Loolja pelkää menettävänsä paikkansa heti, kun tulee tunnetuksi, että hän on "semmoinen"…

Viime sanat olivat kuin puukonpisto. Nuoren sepän katse muuttui synkäksi. Kaatja lohdutteli häntä, silitellen hänen korkeaa otsaansa:

— "Älä ole surullinen, Koolja!… Kaikki voi tulla taas hyväksi. Loolja on nyt terve ja pyytää, ett'et surisi hänen tähtensä, vaan pakenisit kauvas, kauvas kauvas turvaan. Hän huolehtii pikku veljistä ja siskostasi… Niin puhui Loolja… Ja minä olen Looljan apuna…"

— "Ei Loolja yksin mieltäni paina… Kyllä Looljakin, mutta ei yksin", — vastaili Nikolai ajatuksissansa, surullisena.

— "Mikä sitten?" — kyseli nuori tyttö, hellästi silitellen sepän tukkaa. — "Katseesi on surullinen ja ryppy nousee otsallesi… Koolja-kulta!… Sano huolesi minulle! Minä olen sinun uskollinen ystäväsi ja morsiamesi ja oman osani vaadin minä yhteisestä surusta. Otsasi rypyistä tahdon osuuteni, iloistasi toisen puolen. Jaettuna on suru kepeämpi ja ilo suurempi… Eikö niin, armaani?"

Nikolai tuli surulliseksi. Hetkisen mietittyänsä, vastasi hän:

— "Kaatja-kulta! Nokimustia ovat minun iloni… Ei niistä ole sinulle… Kuka raaskisikaan sinua, taivaanlintua, suruillansa häiritä!… Ei, Kaatja… Kun kerran tulet nokisen sepän pajalle ja viserrät pihlajapensaassa, eikä kukaan vastaa viserrykseesi ja tule sinua kiini ottamaan ja polvellensa sieppaamaan, älä silloin tule pajaan!… Paja on silloin tyhjä ja takoja on poissa…"

Tyttönen hätäytyi. Kyynel silmässä keskeytti hän:

— "Koolja, rakkaani! Huoli nousee taas otsallesi ja äänesi on surullinen… Mitä aijot tehdä? Sano, mikä mieltäsi painaa!"

— "Ei se ole mikään… Se on tämä elämänsappi", — kierteli Nikolai. Mutta tyttö kietaisi toisen kätensä hänen kaulaansa, silitti rypyn hänen otsaltansa ja rauhotteli hitaalla, lempeällä äänellä:

— "Heitä huolesi, Koolja! Olethan itse turvassa. Pajasi oven edessä kukkii pihlaja, ja jos linnut sen oksia pelkäävät, laulan minä niiden sijasta päivät pajasi kynnyksellä. Minä laulan päiväsi iloisiksi, iltasi punertaviksi. Olethan turvassa, Koolja?"

— "Olen. Mutta…"

— "No, mitä 'mutta' taas?" — keskeytti Kaatja.

Nikolain silmissä välähti outo tuli. Hän vastasi synkkänä:

— "Mutta veljeni raatavat Hornan luolan kahleissa… Koko kansani, heimoni, on orjana. Äidin ja isän hiki ja veri ja sisaren viattomuus huutavat kostoa …"

Kaatja vavahti. Hän pani molemmat kätensä Nikolain olkapäille, katsoi hänen silmiinsä avoimesti, pitkään, ihastuneena ja kysyi hellästi, mutta riemuisella äänellä:

— "Koolja! Sinä tahdot nousta veljiäsi vapauttamaan? Sinä aijot vaatia tiliä vanhempiesi verestä ja Looljan?…"

— "Niin", — keskeytti Nikolai jyrkästi. — "Jos heillä olisi ollut Abelin lammaskatraat, kostaisivat heidän puolesta jumalat… Ja asianajajat valtaisi kauhu oikeuden loukkauksen johdosta. Mutta köyhän pettävät kaikki muut jumalat, paitsi sen oma nyrkki…"

Nuori tyttö kietoi kätensä Nikolain kaulaan ja suuteli häntä palavasti. Pedonkynsi kiehtoi ja veti hänet kokonaan, se salainen kynsi, joka oli aina häntä pidellyt.

— "Koolja!… Armaani!… Kultani!… Minä tulen mukaasi!" — huudahti hän ihastuneena, nuoruutta ja kauneutta säteilevin silmin.

— "Sinäkö?" — naurahti Nikolai surullisena. — "Sinäkö, lintuni, tulisit sinne, missä jokainen puunoksa on hirsipuu?"

Mutta nuori tyttö olikin Nikolaissa löytänyt juuri sen miehuuden ilmauksen, jota hän oli ikävöiden odottanut. Hän itse oli hurjan kasakan tyttö, lempeä, kuin päivänpaiste, ja hehkuva, kuin aron tuuli. Hän oli villi metsänkukka, Donin rannalla kasvanut ja tulisten laulujen lellittelemä. Hänen henkensä oli kuin aro, jossa vapauden halut tanssivat vallattomina, villeinä, helskyen, kuin kasakkalaulut. Nyt kohosi Nikolai hänen eteensä sinä kasakkatytön uneksittuna, vapauden sankarina, josta hän oli uneksinut. Hän oli sen sankarin nähnyt Nikolaissa ennenkin, kaukaisena, kauniina, kuin kangastuksen aroseudun taivaalla. Hän oli sen nähnyt ihanana, punertavana unelmana ja odotteli ikävöiden sitä lähtöhetkeä, jolloin hän voisi sitoa satulan hänen ratsunsa selkään ja nähdä hänen lähtevän, huolettomana, kuin rajutuulen, pois kodin pölyistä, pois vaimon vuoteen reunalta, miehen töihin ja vaaroihin, sitä suurta vapautta noutamaan. Nyt oli se hetki tullut. Ihastuneena huudahti hän:

— "Juuri siksi minä tulen… Koolja, minun kultani! Minä tahdon olla mukanasi, kun sinä muutat Venäjänmaan hirsipuina heiluvat puunoksat lintujen lauluoksiksi… Minä kulen jälkiäsi… Rinnallasi minä kulen ja siunaan työtäsi… Minä siunaan ne puhdistamasi puunoksat, että kevät sirottaisi ne kukilla, kesä linnuilla ja syksy punaisilla marjatertuilla ja hedelmillä… Koolja, armaani, omani!… Nyt minä sinua rakastan… Minä tiesin, että sinun henkesi on suuri… Se verhoaa sinun otsasi ja kaikkesi… Sinä et ole luotu istumaan vaimosi sängynreunalla."

Nikolai kuunteli tytön puhetta ihastuneena, kietaisi molemmat kätensä hänen vyötäisillensä ja suuteli häntä, kuin lasta, huudahtaen:

— "Sinä terttuni… sinä marjani!…"

— "No… no! Anna minun jatkaa!" — keskeytti Kaatja puheen ja suudelmat ja jatkoi:

— "Ja minä tulen myös sinun tähtesi. Sillä kuka muu silittäisi rypyn otsaltasi, joll'en minä? Kuka hoitaisi haavasi, kuka jakaisi surusi?… Jos kuolisit, kuka itkisi hautasi kosteaksi, että siinä kukkanen kasvaisi, jollen minä sitä tekisi?… Minä tunsin jo ajatuksesi… Miksi tahdoit salata ne minulta, salata minulta? Miksi tahdoit peittää otsasi rypyn rakastavan silmältä? Onhan sinun maasi minun maani, sinun veljesi ovat minun veljiäni. Kun käki kukkuu ja lintu laulaa pihlajan oksalla, kukkien seassa, tai punaisen marjatertun vieressä, ja'amme me keskenämme niiden tarjoaman ilon. Kun huoli nousee kirkkaalle otsallesi, anna siitä oma osani minulle. Ja jos meidän joskus täytyisi paeta, en minä viereltäsi lähde. Sillä minä tahdon olla vaimosi … Koolja… Minä tahdon olla vaimosi… vaimosi. Tasan ja'amme pihlajanoksan antimet, riippukoon siinä marjaterttu tai hirttonuora…"

Nuori seppä puristi tyttöä hellästi rintaansa vastaan ja lausui:

— "Kaatja, minun iltani uni ja päivieni päivänpaiste!… Minun onneni!… Minun elämäni ja minun lauluni!… Kiitos sinulle ja suutelo…"

— "Ei… ei… ei… ei… ja ei… Sitten suutelo, kun lähdet!" — keskeytti Kaatja leikillä, paeten Nikolain suuteloa.

— "Hy-yy-i… kun ryöstit!" — naurahti hän nuhtelevasti, leikillä, kun huuli oli sittenkin ottanut omansa…

Mielet virkosivat taas. Tytön poski punotti. Ryppy hävisi sepän otsalta ja tomuna hävisivät hetkeksi elämänhuolet.

— "Kas niin, kultani! Ilta tekee jo tuloansa… Lähde sinä, armaani, jo kotiin!" — kehotteli Nikolai, hetkisen vielä puheltuansa.

— "Miksi tahdot minut jo lähettää pois?" — kysyi Kaatja surullisena, katsoen Nikolain silmiin hellästi ja silitellen hänen otsaansa.

— "Kaatja!… Niin, kultani!… Katso, meillä on kokous, jossa eivät syrjäiset voi olla", — vastasi Nikolai vältellen.

— "Voiko sinulla olla mitään, jota et voi minulle uskoa? Voiko sinun pajassasi olla mitään, jossa minä olisin syrjäinen?… Koskeeko se sitä, josta äsken puhuit?" — tarttui Kaatja.

— "Kyllä… kyllä, Kaatjaseni!… Mutta…"

— "Sitten en minä ole syrjäinen. Mitä sinun pajassasi taotaan, siihen tahdon minä lietsoa lämmön. Sinun ahjosi on minun kotilieteni ja minä olen valvova, että siitä ei tuli lopu, olen vartioiva, että se pysyy puhtaana", — lausui nuori tyttö päättävästi. Seppä suuteli häntä kiitollisena ja lausui:

— "Kiitos, armaani! Jää tänne!"

Ja sitten tuprusi taas ahjosta tuli, nokinen seppä takoa helskytteli ilosena ja tyttö istui pihlajankukkana pajan kynnyksellä.

Mutta hyttynen ennustaa kituutti entistä vaivaloisemmin ukkosilman tuloa. Aurinko paahtoi puoli punertavana ja tuntui, kuin olisi ilman ytimistä tiuhkunut rasva.

* * * * *

Jo oli karjan kotiatulon aika, kun pajaan saapui nuori asianajaja Zaiko. Jo oli iltarukouksen aika ja saapui Harhama ja sitten Nikitin, molemmat, kuten Zaikokin, työmiehen puvuissa. Ja kun oli levollemenon aika, oli pajaan kokoutunut kaksikymmentäneljä työmiehen pukuihin puettua miestä, kuusi niistä edustaen Venäjän vierasheimoisia kansallisuuksia, joista useimmat eivät tietäneet toistensa niiniäkään, vaan käytettiin heistä numeroita. Yksi jäi vahdiksi ulos ja nyt alettiin pajassa takoa outoja suunnitelmia. Nikolai esitteli oudoille miehille Kaatjan, ilmottamatta hänen nimeänsä, meni takuuseen hänen luotettavuudestaan ja kysyi, hyväksytäänkö hänet. Kun tähän oli vastattu myöntävästi, lakaisi Nikolai mullan pois eräästä paikasta pajan lattialta, avasi sen alta salaisen luukun ja nosti haudasta kaksikymmentäneljä pommia, jotka hän oli apulaisinensa valmistanut. Hän latoi pommit viilapenkille ja lausui niitä osottaen:

— "Siinä ovat viulumme viritettyinä. Riistäjät tanssikoot, me soitamme!" — Ja pyyhkien hikeä otsaltaan, lisäsi hän hetken kuluttua:

— "Siinä on voimamme… Parastamme olemme panneet. Paatuneet eivät usko evankeliumia ja laki on heidän vallassaan, mutta kun näillä saarnaamme, niin kuurotkin kuulevat."

Pajassa oli puolihämärä, sillä valoa pääsi sinne ainoastaan pienoisesta akkunasta. Hyttysten vaivaloinen surina oli lakannut ulkona ja salama ilmotti ukkosilman nousua. Kokous järjestyi ja asianajaja Zaiko alkoi keskustelun, lausuen:

— "Minä muutoin pyydän, että päätettäisiin ottaa vapautusliikkeen asiaksi myös Venäjän alaisten kansallisuuksien vapautus. Herra numero kolme", — hän tarkotti Harhamaa — "ja muut eri kansallisuuksien edustajat, ovat sen panneet juuri vapautusliikkeeseen yhtymisensä ehdoksi."

Toiset venäläiset olivat vaiti. — He muistivat isänmaansa suuruuden ja mahdin, sen suunnattomat tasangot ja monet kansat ja he vavahtivat kuullessaan, että sitä ruvettaisiin nyt silpomaan. Yksi joukosta huomautti:

— "Venäjää ei vaan saa sitä tehdessä leikellä raajarikoksi…"

Toiset vaikenivat. Harhama tunsi hieman pettyneensä. Hiiden myllystä Nikitinin kanssa poistuessaan oli hän inholla kääntynyt silloisesta elämästään. Uusi aate oli hänelle silloin vielä sumua, jonka takaa häämötti joku punainen, tuntematon… Sitten alkoi häntä kiehtoa köyhyys, työmiehen elämä. Nuoruudessa oli hän sitä elämää elänyt, muisti sen öiset metsätyöt, ruoka levot ja lauvantai-illat. Nyt se kiehtoi, kuin lapsuusajan lumoava muisto, tai syntymätalon marjamaa. Halu elää köyhien hyväksi oli siinä ainoastaan itsetiedottomana, ulkonaisena kuorena. Kaikki hänen halunsa kieppuivat aina, ytimiltään, jonkun tuntemattoman, jonkun hämärän ympärillä…

Sitten oli hänessä herännyt se isänmaan metsien kaipuu, josta hän puhui Anna Pawlownan syntymäpäivillä. Sekin oli joku mieliteko, samanlainen, kuin sairaassa, joka haluaa jotain määrättyä ruokaa, esimerkiksi: puoloja. Mutta sen pohjalla oli kumminkin se ihmisen syntyperäinen isänmaanrakkauden hehkuva kipinä, jonka oli ärsyttänyt tuleksi keskustelu syntymä päivillä. Siihen tuleen sekottui taaskin se salaperäinen vallankumouksen sumu, jonka hän aavisti valmistuvan Suomessa, rämesoiden mudassa, nousevan kerran ja kietoutuvan Venäjän vallankumouksen veripunaisiin höyryihin…

Mutta munkki Pietari oli lukenut hänen ajatuksensa. Hän oli huomannut, mille harhateille ne tähtäsivät. Säälin oras oli noussut hänessä taas. Hän oli ryhtynyt johtamaan Harhaman ajatuksia oikealle suunnalle, kerimään niitä oikeille kerille. Osottaaksensa hänelle sen tienpään, josta alkava polku vie Jumalan luo, oli hän vienyt hänet Hornan luolaan ja Nikolain kotiin. Hän oli näyttänyt hänelle koko maailmankurjuuden, sanoaksensa: "Kaikki, mitä teet yhdelle näistä vähimmistä, sen teet Hänelle."

Hän oli ollut varma, että hän johtaa Harhaman siten Jumalan teille.

Seuraavana päivänä oli Harhama liittynyt vallankumouksellisten salaiseen järjestöön…

Elämän loimet juoksivat salaisilta kerinpuilta. Hänen omat tekonsa soluivat niihin kuteiksi heikkoina kuituina, sillä hän ei ollut oikein pyrkinyt elämänsä herraksi, vaan ahtanut valkoisten hevosten viedä häntä mihin niiden mieli teki.

Hän hoippui vielä siinä kysymyksessä, jäädäkö Venäjälle vaiko lähteä Suomeen. Hänen henkensä hämärien läpi vilkutti isänmaanrakkauden kipinä kutsuvana, kiehtovana. Mutta missä oli hänen maansa kohtalo ratkaistava: Venäjällä vaiko Suomessa, se kysymys muuttui hänelle epäilyksen pikku hetteeksi. Vielä eilen oli hän miettinyt Suomeen matkustamista, mutta Zaiko tuli hänen luoksensa ja puhui, vakuutti, että Suomen vapautus sorrosta tulee ohjelmaan otettavaksi. Silloin hän hoippui ja jäi.

Hänen ohjeenansa oli elämän ainainen epäselvyys, sen sotkuinen vyyhti, hänen johtajinansa kohtalon hurjat hevoset, ja maalliset harrastukset itse asiassa olivat rakoja, joihin hän vetäytyi silloin, kun oli henkensä väsyttänyt salaisissa hurjissa lennoissa henkimaailman sumuselillä.

Kun hän nyt kuuli puhuttavan Venäjän silpomisesta ja huomasi useiden venäläisten varovaisuuden, uskoi hän pettyneensä ja ajatteli taas itseksensä: "Näkyy, että jokaisen kansan täytyy sittenkin takoa kaikki taottavansa omassa pajassa!"

Kiusallisen äänettömyyden katkaisi Nikolai, joka huudahti:

— "Vapaus kaikille, olkoot yksityisiä, tai kansoja!" — Hänen venäläiset veljensä olivat näkevinänsä hänen jo leikkelevän paloja pois isänmaansa viljavasta tasangosta. Mutta vieraiden kansallisuuksien edustajat kuuntelivat häntä, kuin huutavan ääntä, joka ilmottaa vapauden tuloa. Salama välähti taas valaisten pajan ja Nikolai jatkoi:

— "Jos minä saan puhua, niin on ajatukseni se, että Venäjän kansalla on maailmassa korkeampia tehtäviä, kuin olla orjien vartijana ja orjien pitäjänä. Siksi on meidän päästettävä kaikki kansat orjankahleista."

Kun venäläisten joukosta kuului hiljaista mutinaa, ärtyi Nikolai oitis. Hänen henkensä nousi ukkospilvenä. Se alkoi sinkoilla salamoina:

— "Orjien vapautus ei merkitse Venäjän rajojen supistamista, vaan päinvastoin Venäjän mahtialueen laajenemista sen keskikuvernementeista rajoille… nykyisten rajojen ylikin. Nyt on meillä rajoilla kahleorjia: kansoja, joilta olemme riistäneet niiden vapauden. Ja orjan kädellä ei lyödä talon vihollista. Tähän asti olemme me sitoneet vieraat kansat itseemme orjankahleilla, mutta tulevaisuuden vapaa Venäjä sitoo ne itseensä vapaudella …"

— "Millä?… Vapaudella?" — keskeyttävät jotkut ymmällä. Nikolai jatkaa, kuin ärsytetty peto:

— "Tulevaisuuden Venäjä sitoo kansat itseensä vapaudella. Orja vaanii isäntänsä henkeä ja sahaa kahlettansa poikki, mutta vapaus on kahle, josta yksikään ei lähde pois, ei ajamallakaan… Venäjän tarvitsee vaan julistaa täysi vapaus omassa talossaan, sisällinen itsenäisyys sen pereesen liittyville kansoille, niin se on jakamaton, kuin pere, jonka kaikki pojat ja tyttäret ovat vapaita…"

Ja sitten kuvaili Nikolai vapauden viehkein värein. Hän puki sillä tulevaisuuden Venäjän. Hän maalasi vapaasta Venäjästä kultaisen kodin, jossa kansat elävät, kuin isän kodissa, vapauden päiväpaisteessa, huolehtien aina sitä, että heitä ei siitä kodista pois sysättäisi.

— "Kuulkaa! Kuulkaa!" — kuuluu venäläisten joukosta. Mielet lämpenevät. Se puhaltaa intoa puhujaan. Hän jatkaa:

— "Vapaus! Siinä sotahuutomme. Sitä kuullessa kansat ihastuvat. Ne kokoontuvat Venäjän takaaman vapauden ympärille, kuin janoon nääntyvät erämaan lapset kosteikkoon. Suomalaiset ja puolalaiset, tshekit ja kirgiisit, Kaukasian ja Balkanin kansat vaeltavat itse vapaaehtoisesti sille vapauden vesilähteelle, jonka vesisuonet tulevaisuuden Venäjä avaa…"

— "Hyvä!… Hyvä!" — keskeyttävät venäläiset. Vapaa Venäjä kohoaa jo heidän silmissänsä Nikolain tukemana kuningattarena ja ojentaa heille vapauden viinimaljaa. He ihastuvat ja alkavat huumautua. Harhama juo taas ajatuksen äärimäisen rohkeuden viinaa, päihtyy ja katselee taas Nikolaita, kuin nousevaa päivää. Ulkoa kuuluvat ensimäiset heikot ukkosen jyrähdykset.

Mutta Nikolain sielussa alkavat neron ilmiöt leimuta revontulina. Hänen henkensä nousee hyvähuutojen aallonharjoille. Hän jatkaa:

— "Vapaus on kahle, jonka katkeamista siihen päässyt pelkää. Se on kuin lemmenpaula, josta ei kukaan lähde, vaikka kuolema soittelisi selän takana. Se on ansa, johon kaikki pyrkivät … Se on tulevan Venäjän suuruuden peruskivi… Se on sen koossapitävä voima…"

— "Hyvä!… Hyvä!" — huutavat ihastuneet venäläiset. Paja pimenee. Silloin tällöin suhahtaa salama. Venäläisten hyvähuudot sekaantuvat ukkosen ensi jyrinöihin.

— "Jatka!… Jatka!" — kuuluu innokkaita kehotuksia. Harhaman sielua valaisevat Nikolain neron salamat, sitä nostelee siivillensä hänen ajatuksiensa verraton rohkeus. Nikolai jatkaa:

— "Venäjän kansan ei tarvitse purjehtia merirosvona vieraissa maissa. Sen ei tarvitse ryövätä toisien kansojen rikkauksia, kun sen viljameren pohjassa maailman suurimmat rikkaudet odottavat nostajaansa…"

Salamat iskevät ulkona. Jyrähdykset käyvät yhä tiheämmiksi. Pajassa lämpenevät mielet. Nikolai puhuu semmoisella innolla ja voimalla ja lämmöllä, että puhe huumaa kaikkia. Hän jännittää kuulijoittensa tunteita, kuin viulunkieliä. Nyt jatkaa hän taas:

— "Me venäläiset emme tarvitsekaan orjien apua. Me itse kykenemme vaikka vuorien pohjalle sukeltamaan, rikkauksia noutamaan… Maamme on kuin meri, jonka vetenä on viljan kasvuvoima. Me voimme siitä ammentaa rikkautta, kuin vettä merestä… Venäjän oikeat pojat eivät siinä työssä huolikaan vierasta apua…"

— "Eivät!… Eivät!" — keskeyttävät venäläiset. Seppä on vetänyt vireeseen heidän ylpeytensä viulunkielet, Kaatja katselee sulhastansa, kuin aroseudun komeaa päivänkangastusta. Harhaman henki tapailee puhujan neron siivenkärkiä. Hän katselee häntä, kuin maailman vapahtajaa, joka on noussut saarnaamaan orjille vapahdusta.

— "Puhu!… Puhu!" — kehottavat jotkut. Puhuja leimuaa tulena:

— "Tähän asti olemme me takoneet rautamme kahleiksi ja miekoiksi. Siksi olemme me puuauralla kaivaneet aarretta Venäjän viljameren pohjasta. Tuvissamme on sen johdosta asunut nälkä ja pimeys. Me olemme verellämme kastelleet vieraiden kansojen vainiot, mutta omilla jokivarsillamme kuivaa vilja veden puutteessa, sillä ei ole ollut niiden kastelijaa, koska poikiemme on täytynyt värjätä verellänsä vieraita maita. Miekoillamme olemme me silponeet naapurikansojamme, mutta omilla nurmillamme jää heinä niittämättä viikatteiden puutteessa. Huutomme olkoon nyt: Kaikki kahleet auranraudoiksi! Kaikki miekat viikatteiksi!… Kansat vapaiksi!…"

— "Hyvä!… Hyvä!… Oikein!" — katkaisevat huudot. Harhaman olemuksen pohjalta alkaa kohota vakaumuksen vesiperusteinen aalto: "Täällä ratkaistaan Suomen kansan kohtalot."

Mutta Nikolai itsekin on jo kohonnut rohkeutensa ja hyvähuutojen huumaaviin höyryihin. Hän loihtii sieltä kuulijoittensa eteen kiehtovia kuvia. Hän nostaa tulevaisuuden Venäjän taivaalle ihanimmat, aamuruskoiset valot, levittää sen rikkaudet niiden valojen hohteeseen, pukee Venäjän miehen loistaviin verkaviittoihin ja kohottaa sen maailman ensimäiseksi. Hän jatkaa:

— "Vapaan Venäjän mies on tulevaisuuden ruhtinas, Se ei salli talossansa orjaa, eikä rajoillansa vihollista. Vapaa Venäjä on maailman vilja-aitta. Se heilimöi kerran aavana viljamerenä, josta nouseva heilimän savu näkyy halki maailman, kertoen Venäjän rikkaudesta ja pannen kansat huudahtamaan ihastuksesta. Sen joista nousee kala ja kouluista leviää valistus… Sen Venäjän pojat päästelevät toisetkin kansat kahleistansa. Ne kulkevat vapaina miehinä, vapauttamassa orjia. Ne kulkevat vapauden ja ihmisyyden etupäässä."

— "Hyvä!… Hyvä!" — huutavat Venäjän pojat. Heitä hurmaa ajatus Venäjän tulevasta suuruudesta. Tyttö, joka istuu ahjon reunalla, hehkuu, kuin aron polttava, vallaton päivänpaiste. Kuulijoiden silmiin kuvastuvat jo Venäjän suuruus ja loisto. Sen vapauden liput ja ruhtinasviitat heilahtelevat kiehtovina, kuin tytön helmat. Kaikki mielet sulavat, hehkuvat, ihastuvat. Salamat suhahtelevat jo nopeina tulikielinä, kirkastellen rohkeaa puhujaa. Harhama katselee häntä, kuin vapahtajaa, joka antaa Venäjälle maailman orjakahleiden avaimia, kuin Jeesus Pietarille, ja sanoo: "Mitä sinä näillä päästät, se on ijankaikkisesti vapaa."

Puhuja on saanut jo henkensä siivet auki. Hän virittää kuulijoittensa mieliä yhä rohkeampana. Työmies nousee Harhaman sielussa Nikolaissa ihmiskunnan kunniajalustalle työnaatelina … Hän jatkaa:

— "Meidän on myös korjattava riistäjiemme Jumalan tekemä vääryys: Hän oli kerran — oppinsa mukaan — pannut ehdolle: joko täytyy ihmisten teurastaa hänen Poikansa, tai heidän itsensä sitten palaa helvetissä. Juutalaiset täyttivät Hänen arkkunsa, pelastivat ihmiset, joita Jumala muka rakasti. Mutta silloin Hän rankaisi juutalaisia, hajotti heidät ja jätti heidät toisten kansojen raadeltavaksi. Hänen pappinsa johtavat Venäjän poikia jatkamaan Jumalansa hirmutyötä, rääkkäämään juutalaisia. Vapaan Venäjän poikien täytyy korjata tämä Jumalan tekemä vääryys. Niiden täytyy hankkia juutalaisille oikeutta…"

Ankaran ukkosenräjähdyksen seasta kuuluu muutamia hyvähuutoja. Harhama kohoaa silmänräpäyksessä omaan ilmapiiriinsä, jumaluuden sumuihin. Hän katselee Nikolaissa Jumalan hirmutekojen oikaisijaa, rankaisijaa… Pajassa on puolipimeä. Puhuja jatkaa salamoiden silloin tällöin välähtäessä ja ukkosen jyrähdellessä:

— "Ja sitten kaikki katkomaan niitä kahleita, joiden nimi on pääoma. Se kahle on orjan kahleista hirmuisin ja lujin. Sillä sitovat riistäjät meidät Hornan luolan hautoihin ja sen rautaisten pyörien ja suitsuavien uunien ääreen, valmistamaan heille mukavuuksia ja nautintoja. Se on kahle, josta ei pääse pakenemallakaan. Se sitoo meidän kätemme yötä ja päivää. Jos me hievahdamme työmme äärestä, nauttiaksemme hetken auringonpaisteesta ja linnun laulusta, niin me heti tunnemme vatsassamme sen ansan, vetämässä meitä takaisin ryöväriemme kynsiin. Pääoma on riistäjien voimallinen ase… Se on helvetin hirmunuora. Se on valtio valtiossa… Se on siveetön perkele. Se ei tunnusta mitään siveellisiä lakeja, ei edes luonnonlakeja, ei valtioiden rajoja… Se on hirviöiden hirviö, kuollut siveetön voima. Sitä orjankahletta ei saa, sitä ei saa näkyä vapaassa Venäjän maassa. Rikkaudet kansalle, niille, joiden luomia ne ovat! Kahle pois riistäjiltä, nykyisiltä orjanomistajilta!… Orjien kädet vapaaksi! Alas yksityisen pääoman omistusoikeus!…"

— "Alas!… Alas!… Alas!" — kaikuvat myrskyävät huudot ukkosen jyrinän säestäminä. Puhe on taas temmannut kaikki mukaansa, kuin vihuri vaahdon, ja ukkosen jyrähdykset ovat lisänneet sen huumaavaa vaikutusta… Viulunkielet virittyvät edelleen.

— "Sitten", — jatkaa Nikolai — "on meillä vielä eräs kahle katkaistavana… kahle, jolla laiskurit kytkevät ihmisiä palvelijoiksensa, orjiksensa… Se kahle on…"

Voimakas ukkosenräjähdys keskeyttää puhujan. Sen vielä jatkuessa huutaa Nikolai uhmaten:

— "Se kahle on usk…"

Uusi, ankarampi räjähdys repii korvia. Salamat välähtävät ja taas sammuvat. Paja synkkenee… Ilmassa on jotain kamalaa. On kuin musta ukkospilvi pursuaisi vihaa. Arimmat vavahtavat.

— "Tsyt", — huudahtaa joku.

— "Herra siunatkoon!" — mutisee toinen, tehden ristinmerkin. Nikolaista tuntuu hetken, että viulunkieli ei kestäisi sitä vetoa. Mutta hän itse on vireessä. "Kävi, kuin kävi!" — ajattelee hän ja vetää täyden vedon, huutaen pauhun seasta:

— "Se kahle on uskonto…"

Häikäisevä salama sävähtää, värjäten pajan nokiset seinät veripunaisiksi. Taivas repeää pauhuunsa. Jotkut siunaavat itsensä. Harhaman henki hyppelee, kuin salamoiden kärillä. Nikolai yltyy ja jatkaa pauhun säestämänä:

— "Uskonto on se käärmeistä punottu kahle, jota kansat ovat kantaneet maailman alusta asti. Se on kahle, jossa köyhät ovat kulkeneet rikkaiden orjina… Kehotan ottamaan tämän asian huomioon."

Sillä välin oli rajuilma noussut yhä raivoisammaksi. Salamat välähtelivät tuhkatiheään ja räjähdykset olivat niin voimallisia, että tuntuivat pilvien repeämiltä. Avaruus leimusi tuliriekaleena. Pajassa oli väliin miltei täyspimeä. Salaperäisyys, kuoleman kanssa leikkiminen, suuret suunnitelmat ja Nikolain hurjanrohkeat ajatukset yhdessä riehuvan rajuilman, sinkoavien salamoiden ja pimeyden kanssa tekivät hetken suuremmoiseksi. Se tempasi kaikki mukaansa, kuin tuulen pyörre kuivan lehden. Jokaisen kädessä olivat elämän ja kuoleman kortit. Peli oli uhkapeliä. Ryhdyttiin keskustelemaan salaisen järjestön suhteesta uskontoon.

Asianajaja Zaiko alkoi puhua:

— "Muista periaatteellisista kysymyksistähän me olemme yksimielisiä, me hyväksymme niissä sosialismin yleiset opit. Ainoastaan uskonto-kysymys on kansamme kehitykseen katsoen arka kysymys… Meidän pitäisi päästä yksimielisyyteen, mille kannalle me julkisuudessa asetumme tähän kysymykseen."

— "Meidän on paras hyväksyä sosialismin yleinen periaate: Uskonto yksityisasiaksi", — huomautti joku.

Mutta se huomautus pisti Nikolain sieluun, kuin keihäs pedon pesään. Hän syöksyi uskonnon kimppuun, kuin tiikeri, kynnet verisinä… Rajusää pauhasi. Se repi synkkää pilveä räsyiksi, kuin rautaista liinaa, salamoiden juostessa repeämiä pitkin tuli-häntäisinä raivoavina leijonina.

— "Minä puolestani olen sitä vastaan", — kiehahti Nikolai. — "Uskonto on riistäjien lujin varustus, niiden myrkyllisin ja vahvin käärmekahle. Juuri sitä vastaan on hyökkäys kohdistettava. He ovat ottaneet aseeksensa uskonnon. He pelottelevat sillä kansaa kuuliaisiksi kiristyslaitoksellensa, esivallallensa. Kansa uskoo sen näkymättömän aseen olevan olemassa helvettinensä, Jumaloinensa, käärmeinensä ja perkeleinensä ja…"

Ankarat jyrähdykset keskeyttivät puhujan. Luonnonvoima tuntui irtipäässeeltä pedolta, joka sylki salamoita. Sen kiukkuinen rätinä tärisytti maata.

— "Ja kansa pelkää sitä ja matelee orjana, ettei se olematon Jumala syöksisi heitä helvettiin", — yritti Nikolai jatkaa.

Taas jyrisi kamala ukkonen. Pajan katto tärisi sen vasamista. Salamasade yltyi. Useat kauhistuivat. Liiaksi pingotetut kielet värisivät. Nikolai yltyi. Hän huusi pauhinan seasta:

— "Meidän täytyy tehdä se ase tehottomaksi, paljastamalla, että sitä asetta ei ole olemassakaan…"

Huikeat salamat valaisivat pajaa. Ne tanssivat tulikäärmeinä pimeän seassa. Nikolai seisoi niiden kietomana, uhmaavana, hurjana. Harhaman huumasi se suuremmoinen näky. Hänen vallaton mielikuvituksensa pääsi valloillensa. Kerkeästi, salamannopeasti sommitteli se ilotulituksia, joissa ihmishenki leimusi kilpaa huikaisevan salamasateen kanssa. Kaatja tapaili sulhasensa hengen ilmeitä, kuin hurja kasakkatyttö villiä tuulta… Läsnäolijat ovat kuin veneväkeä, jota uhka laskija laskee kuoleman koskea alas. Se koski ja vauhti veivät heidät… nielivät aivan heidät… Pilvi pursusi tulta ja avaruus pakahtui pauhuunsa. Nikolai huusi niiden seasta:

— "Meidän täytyy lopultakin pistää sen kuva-Jumalan kantapäähän…"

Jyrinä ja salamat riehuvat yhä hurjempina. Harhama katselee niiden välissä Nikolaissa sitä ihmisjumalaa, jota hän juuri on suunnitellut: omassa varassansa kulkevaa ihmisyyttä. Hän riemastuu. Hän on näkevinänsä jo puukon terän tunkevan Jumalan kantapäähän. Nikolai jatkaa:

— "Meidän täytyy vihdoinkin polkea rikki riistäjiemme olemattoman käärmeen, ihmisten pelottimen pää… Meidän täytyy hävittää se käärmekahle, jolla riistäjät sitovat köyhiä kiristyslaitteensa, esivallan orjiksi."

Salamat valuvat pilvestä tulisateena. Kuuluu joku hyvä-huuto. Kaikki muu häviää pauhuun ja jyrinään. Harhamasta se pauhu tuntuu jo käärmeen pään murskautumiselta. Hän näkee käärmeen kiemurtelevan, pää Nikolain kantapään alla. Nikolai hurjistuu entistä enemmän, jatkaen:

— "He ovat ottaneet aseeksensa tulen, meidän täytyy ottaa silloin vesi… He ovat ottaneet aseeksensa uskonnon, meidän aseenamme täytyy olla…"

Taas keskeyttävät kamalat jyrähdykset ja salamasoihdut puhujan. Oli kuin olisi taivas yrittänyt estää hänet lausumasta sitä äärimäistä sanaa … Mutta Nikolain henki, irti päässyt peto, yltyy. Hän huutaa, kuin luonnonvoimien pihdeissä ärtynyt:

— "Meidän aseenamme täytyy olla täysi uskottomuus …"

Sanat häviävät jyrinään… Salamat ilkamoivat akkunassa… Kuulijat vaikenevat… Puhuja toistaa sanansa, huutamalla pauhun sekaan:

— "Aseenamme on oleva: kaiken uskon kieltämys… Täysi uskottomuus… "

Salamat leikkelevät niitä sanoja… Ne kietovat niiden ajatusta kerille… vyyhdille… sotkevat niitä… värjäilevät ja vatvovat. Harhaman mietteiden rihmat sekottuvat niihin… Hänen henkensä tanssii niiden sotkoksissa… Kuulijat vaikenevat… Salamat rätisevät.

— "Epäilettekö?" — uhittelee Nikolai. "Vesi tulta — uskottomuus uskoa vastaan!… Siinä aseemme!…"

— "Hyvä!… Hyvä!… Hyvä!… Oikein!" — riehahtaa silloin voimakas huuto… Viulunkieli oli kestänyt… Nikolai tuntee olevansa viulujensa herra ja jatkaa rohkeana:

— "Me emme siis saa jättää uskontoa yksityisasiana riistäjien parhaaksi avuksi… Meidän on se ase hävitettävä…"

Paja pimenee sysimustaksi. Salamat ovat lakanneet. Avaruus kokosi voimiansa pakahtumaksi. Puhuja lopetti lauseensa:

— "Meidän on hävitettävä koko uskonto…"

Läheisyydessä iskee hirvittävä salama maahan. Pakahtuma oli puhjennut. Kiukustunut räjähdys tuntuu tunkeuvan maan ytimiin. Kaikki vapisee, tärisee, horjuu. Mutta puhuja jatkaa:

— "Papit noitien asemaan!… Uskonto on julistettava puoskaroimiseksi, jonka julkisen harjotuksen laki kieltää orjuuteen houkutteluna…"

Rajuilma oli huipussaan. Salamat tappelevat keskenään. Pauhu kulkee pauhun kintereellä. Rankkasade pieksää seinää. Myrsky ulisee. Puhuja yltyy:

"Papit puoskareiksi!… Ne, jotka tarukäärmeellä sitovat ihmisiä orjiksensa, on annettava lain kouriin! Oppineiden ja filosofienkin uskonnot taikauskoina kiellettävät!… Jumalat ja perkeleet tarukirjoihin!…"

Pilvi pursuaa taas tulta. Luonnonvoimat tuntuvat mittelevän voimiansa Nikolain hengen kanssa.

— "Hyvä!… Oikein!… Jatka!" — kuuluu jyrinän seasta.

Suuri sana oli sanottu. Oli sanottu äärimäinen sana, jota ei kukaan vielä ollut uskaltanut sanoa…

Maa tärisi taas. Vuoret tuntuivat repeilevän korkeudessa. Paja hehkui ilmitulessa salamoista Nikolain huutaessa viimeisiä sanojansa ja toisten niihin yhtyessä. Rankkasade tohisi. Pauhu vyöryi pitkin taivaan lakea, risteillen, ärjyen.

— "Silloin", — jatkoi puhuja salamoiden seasta — "silloin, kun jumaloista ja tontuista kirjoitetaan satuja, seisovat sortajat miekat maassa. Uskottomuus on meillä yhtä voimakas ase, kuin riistäjäjoukolla uskonto… Se on tehokkaampikin, sillä se saarnaa vapautusta muustakin kuin synnistä: Se saarnaa vapautusta papeille menevistä kymmenyksistä… Sitä kysymystä on siis aseena käytettävä… Riistäjien jumala on kukistettava keksijäinsä kanssa, sen helvetti sammutettava…"

— "Oikein!… Oikein!" — huusi ihastunut joukko.

— "Alas kaikki usko!" — toisti Nikolai tulen seasta.

— "Alas!… Alas!" — kertasi joukko jylinän ja kaamean pauhun säestämänä. Pilvi repesi. Se hohti tulisakona ja valaisi hurjaa joukkoa, joka nyt oli sanonut sen viimeisen sanan.

Mutta niistä epäilyksen kurimuksista, jotka olivat alati imeneet Harhamasta kaikki uskonnesteet, kaiken mitä hän oli yritellyt hengessänsä rakennella, kohosi hänen eteensä nyt aallonharjana se hämärä, jota hän oli tapaillut: Täydellinen uskonkieltämys nosti itsetietoisena päätänsä. Hänelle valkeni nyt hänen suuri ajatuksensa: yliluonnollisen ehdoton kieltäminen. Sen edessä hävisi Jumalausko, kuin pimeys päivänkoitteessa, ja ihmishenki nousi sen sijalle omine siveysoppinensa. Hän lämmitteli nyt sen viimeisen sanan ääressä. Hän imi kieltämyksen nänneistä ravintoa, kuin pihkamaitoa äsken synnyttäneen äidin rinnoista…

— "Alas usko!… Alas jumalat!… Alas perkeleet!" — vannoi vielä joukko. Pauhut kiertelivät korkeudessa raivostuneina petoina. Musta pilvi kohisi, repeili, purki salamasadetta alas ja vesi valui rankkana. Nikolai jatkoi:

— "Jokaisella olkoon silti oikeus palvella itseksensä mitä jumalaa hän vaan tahtoo. Mutta yhteiskunnan aineellinen tuki siltä pois! Kirkot kouluiksi, joissa opetetaan täydellistä uskottomuutta, kaiken uskon kieltämistä!… Pyhä öljy vankkurien voiteeksi!… Kirkonkellot karjan kelloiksi!… Silloin valkenee Venäjän suuri päivä. Se on tähän saakka ollut pimeä maa, kurjuuden kotiperä ja orjuuden rapasuo. Sen pimeydestä on kuulunut kahleiden kalina ja kirkonkellojen soitto. Köyhyys elostaa siellä, kuin täi liassa. Siellä ovat välkkyneet kasakoiden keihäät ja kirkkojen ristit. Sieltä ei ole noussut ihmiskunnalle muuta, kuin kolera ja rutto. Valtiollinen Venäjä ei ole antanut maailmalle muuta, kuin kahleita… ainoata, mitä sillä on itsellänsäkään ja ainoata, mitä se on valmistanut… Mutta silloin, kun punertaa Venäjän vapauden aamurusko, nousee Europan aurinko Venäjän viljamerestä… Heilimöivän viljan savu kohoaa siitä viljamerestä, kuin kasken savu. Kahleiden kalinan ja nälkähuudon sijasta kuuluu laitumelle lähtevän karjan kellojen kalina ja paimenhuilujen soitto. Kaikki se kertoo maailmalle vapaan Venäjän rikkautta ja voimaa…"

— "Hyvä!… Hyvä!… Jatka!… Jatka!" — keskeyttivät taas huudot. Venäjän miehet ihailivat jo uutta Venäjää salamavalon sitä häikäistessä ja punatessa ja kirkastaessa sen aarteita ja valoa ja suuruutta. Nikolai veti viulujansa yhä suurempaan vireeseen. Hän jatkoi:

— "Silloin alkaa Venäjän viljavalla tasangolla vapauden ja veljeyden juhla, Venäjän suuri perhejuhla, jota sen vapaat pereen jäsenet viettävät. Vapaus kuohuu silloin yli maan, kuin valkea viinin vaahto. Suomen ja Balkanin miehet toimittavat tehtäviänsä rauhassa. He vartioivat Venäjän rajoja, ettei kenkään pääse siellä viritettyä vapauden paulaa poikki leikkaamaan. Venäjän vapauden ja rikkauden hohde loimottaa halki maailman, kuin punertava päivänsavu. Se kutsuu yhä uusia jäseniä sen perhejuhlaan… Miehet nostavat siellä auralla rikkauksia mehevästä mullasta. Naiset hoitavat kotia. Yhdet laulavat runoja Venäjän vapauden ja rikkauden kunniaksi, toiset opettavat lapsille jaloja aatteita, tai sitovat rätisevän ukkosen ja muut luonnonvoimat orjiksi ihmisen auran eteen, jota nyt vaimo vetää… Sen Venäjän mahtia ei voi mikään nujertaa. Venäjän rikas lakeus on silloin maailman suurena keskipisteenä, sen vapaus ja rikkaus vetää yhä uusia jäseniä Venäjän pereeseen. Se pere sanoo tehokkaimmat sanat maailman asioissa… Sen sukkula sysää parhaat kuteet historian loimien aukeamaan."

— "Hyvä!… Hyvä!" — kuului loppumattomiin. Venäjän miehet näkivät jo Europan auringon kierivän Venäjän viljamerestä ja kohoavan korkealle, loistavana, kirkkaana pyöränä. Se huikaisi heidän silmiänsä, se lämmitti heitä. Se nosti heidät isänmaansa suuruuden temppelinharjalle, josta he näkivät maansa vapaudessa, rikkaudessa ja valomeressä kylpemässä. He ihastuivat ja juopuivat.

Pajassa räjähtivät silloin raivoavat hyvähuudot. Ukkonen ajeli ilmassa entisellä voimallansa. Sen pauhu kuului vuorenvieremiltä. Pilvi sylki salamoita, vihaisena, synkkänä, uhkaavana… Siinä salamavalaistuksessa valkeni nyt Harhamalle se merenselkä, missä hänen henkensä oli ajellut vuosikausia, valkeat hevoset vauhkoina, etsien ja kiini tavotellen sitä suurta Hämärää, joka pakeni häneltä, kuin aatos, valoa ja pimeyttä nopeammin. Nyt nosti se päätänsä. Hän näki edessänsä miehen, joka oli katkaissut kaikki uskonsa rihmat ja kohosi nyt ihmisyyden eteen ensimäisenä todellisena pakanana.

Hän oli leikannut itsestänsä poikki jumalauskon idunkin… Hän ei tunnustanut filosofienkaan jumalia, ei niiden oppeja yliaistillisesta. Harhaman henki imeytyi häneen, kuin nälkäinen lapsi äitinsä rintaan…

Tulikäärmeiden yhä kisaillessa akkunassa, ajelivat Harhaman mietteet sen, nyt hänen epäilynsä kurimuksista päätänsä nostavan hämärän ympärillä. Se tuntui entiseen verraten jo niin selvältä, niin likeiseltä. Hänen aatoksiensa siipien käret koskettelivat jo sitä, kuin äärettömyyden äärtä. Ennen ei se ollut niinkään likeinen… Hän puhalteli jo kuplia siitä ihmisestä, joka olisi päässyt irti uskon rihmoista, olisi vapaa, kuin tuulenhenki ulapalla, tai perhonen kukassa… Ja hänessä tuikahti se tunne, että hänen sielunsa aina vuotava epäilyksenrauhanen on lakannut vuotamasta…

Riemastuneina ryöppysivät silloin hänen hillittömät ajatuksensa edelleen. Hän oli taas saanut tyydytetyksi sielunsa viinanhimon, sen juopposairauden: hän oli löytänyt taas ajatuksiensa keränpohjalliseksi sen suuren, jota hän aina janosi. Sinä suurena oli nyt sen todellisen pakanuuden nousu uskoa vastaan. Siitä oli tuleva ihmishengen suurin taistelu. Toisella puolen seisoi järkkymätön usko ja sitä vastassa itsetietoinen, ehdoton kieltämys, kaiken uskon vastakohta… Eikä niiden välillä ollut muuta sovittelusanaa kuin:

Et sinä, vaan minä! … Ei edes: Joko sinä, tai minä…

Nyt oli maailmalle sanottu se äärimäinen sana. Muuta ei voitu enää sanoa. Se sana: Usko, tai kieltämys!

— "Lopultakin", — ajatteli Harhama, — "olen löytänyt miehen, joka uskaltaa sanoa täyden sanan! Vihdoinkin on nouseva ihmishengen suuri taistelu koko asiasta! Vihdoinkin loppuu viisastelukin ja tinkiminen eri filosofiuskojenkin välillä. Vihdoinkin on kosketettu ihmisajatuksen äärtä ja kieltämys sanonut itsetietoisena:

" Minä yksin, vaan et sinä!"

Hän oli nyt lopultakin päässyt puhtaan kieltämyksen rintoja imemään. Täysin siemauksin joi hän sen utarista… Samalla oli hänelle selvennyt, että hän voi isänmaansa kohtalon ratkaista Rajajoen itäpuolellakin. Häneen valui vaahtoavana viinana äärimäisen vapauden ajatus. Se aate oli niin valtaavan suuri ja äärimäinen. Ajatus, että näkymätön vapauden kuitu sitoisi kansat yhdeksi, kuin lemmenpaula pojan tyttöön, oli ihmishengen miehekäs askel. Hän ajatteli sen kuvaillun Venäjän mahtia, ajatteli sitä miestä, joka puhuisi semmoisen kansan nimessä, sen ensimäisenä, Tsaarina. Mitä olisivat paavit ja kuninkaat hänen rinnallansa! Ja millä ylpeydellä hänkin, tämän perheen suomalaisjäsenen poika kulkisi silloin vieraiden kansojen keskuudessa Venäjän lipun suojissa!…

* * * * *

Kaatja oli katsellut salamoiden seassa puhuvaa sulhastansa ihastuneena, kuin kukka puolipäivän aurinkoa. Sanat olivat tunkeutuneet häneen vasamoina. Ne olivat kuluttavana tulena leimahdelleet ja polttaneet hänessä kaiken aistillisen, luonnon antaman naisenrakkauden. Nikolain henkiolento otti nyt hänen sielunsa pedonkynteensä. Kaatjan rakkaus oli nyt korkeaa. Se oli puhdas henkinen kukka. Hän ei rakastanut Nikolaita enää sillä rakkaudella, jonka luonto on pannut jokaisen naisen poveen. Hän ei rakastanut Nikolaissa enää miestä, vaan sitä henkistä olentoa, joka oli puhunut hänen edessänsä salamoiden kirkastamana. Hän rakasti sitä suurta henkeä, joka oli niin ylevänä leimahdellut salamavalaistuksen ja pimeyden vaihdellessa. Hän rakasti hänessä ihmiskunnan kurjien kirkastettua Kristusta, kuten Maria ja Martta Jeesusta. Nikolain puhe oli kohottanut hänen sielunsa niihin henkimaailman suuriin sumuihin, joissa naisen aistillisuus palaa hänen rakkaudestansa, kuin synti kiirastulessa. Siitä ei tuoksunut enää himo. Sen perhostulena ei ollut enää miehen ruumis. Nyt oli hän nainen: puhdas, jalo nuppu, josta oli kukkana puhkeava luonnon jaloin helmi: äiti.

Nikolain puheen loputtua hän nousi ylös. Musta tukka oli valahtanut hajanaisena hartioille, peittäen ne kokonaan. Ihastuneissa silmissä paloi uusi ilme. Niistä oli pudonnut pois luonnonrakkauden ennestäänkin hieno verho. Salamavalo säkenöi tukassa ja nuoruus helotti poskessa. Hän tarttui Nikolain käteen ja puhui, kuin huumaavien, henkisten höyrypilvien huuteista:

— "Koolja, sinä sulhaseni ihmisten ja kaiken edessä: Kiitos sinulle sanoistasi!… Mutta sinä olet jättänyt mainitsematta yhden kahleen: sen jossa me naiset kulemme. Minä huomasin sen kahleen vasta nyt, kun sinä puhuit ja salamat kirkastivat korkeaa otsaasi. Meidän naisten täytyy myös riisua kahleemme. Meidän täytyy päästä vapaiksi ulkonaisesta holhouksesta, mutta vielä enemmänkin: Meidän täytyy päästä vapaaksi oman ruumiimme, omien himojemme orjuudesta … Tulevaisuuden vapaan Venäjän naisen täytyy olla maailman ja itsensä edessä enemmän, kuin ruumiinsa orja, enemmän kuin miehen vaimo, joka puhdistaa kodin tomuja ja uhraa miehensä kanssa vuoteessa aistillisuudelle… Hänen täytyy olla enemmän, kuin nainen, joka on äiti himonsa käskystä … Hänen täytyy olla suurempi eläintä, joka tottelee luonnon viettiruoskaa…"

Viulut virisivät uudelle laululle. Kaatja kosketteli niiden arkoja kieliä. Hurjat uhkapelaajat värähtivät, unohtivat hetkeksi kuoleman korttipelin ja kietoutuivat puhdistuneen naisen povesta purkautuviin ihaniin utuihin. Salamat valuivat mustasta pilvestä. Taivaanpielet soittivat suurta kantelettansa ja rankkasade syöksyi maahan, kuin taivaan tulikidasta paeten. Kaatja seisoi sulhasensa vierellä, kuin vihittävä morsian, toisen käsi kädessänsä. Tulen ja pimeyden kisaillessa pajassa, jatkoi hän puhettansa:

— "Kuule, Koolja, armaani! Minä tahdon olla sinun vapaa elämäsi toveri, sinun apusi ja sinun onnettomuuksiesi jakaja ja ilojesi enentäjä. Kun sinä taot pajassa, lietson minä valkean ahjoosi. Kun sinä leikkaat viljaa, sidon minä lyhteet ja ladon ne kuhilaille. Sinun otsasi rypyn otan minä painoksi omille hartioilleni. Eikä löydy sitä pyöveliä, joka minut rinnaltasi vierottaisi, ei omassa ruumiissani, eikä ulkopuolella sitä. Hirsipuut eivät minua luotasi pois pelota. Omien himojeni paulat eivät minua muihin sido. Sinä vapautat Venäjää. Minä katkon oman ruumiini huonoja rihmoja. Ja muut seuraavat meitä.

"Kun sitten kerran Europan aurinko nousee Venäjän viljamerestä… kun paimenhuilut soivat ja Venäjän viljameren selällä kuohuu vapauden viinivaahto, silloin on Venäjän nainen vapaa. Häntä eivät sido luonnonpaulat… Kun Venäjän monikansainen pere jo viettää sitä juhlaansa, josta puhuit, seisoo Venäjän miehen rinnalla puhdas nainen ja vapaa äiti … Silloin on kotiliesi pyhä ja vuode puhdas… Miehet eivät ylistä naisen tukkaa ja silmiä, he eivät laula ylistystä aistillisuudelle… He ylistävät naisen sielun puhtautta, sen kauneutta, hänen henkensä ylevyyttä, hänen vapauttansa oman ruumiinsa edessä. Nainen ei silloin enää hoitele ruumistansa, kehitä kauneuttansa viettien ruuaksi… Hän häpeää semmoisia aistillisuuden kutkuttimia, eläimellisyyden jätteitä… Hän kehittää henkeänsä. Hän nousee naisesta ihmiseksi ja kasvattaa siksi miehenkin. Sitä Venäjän naista katsoo maailma ihastuneena. Se on kodin pyhäsavu. Työssä on hän miehensä rinnalla sirppi kädessä, onnettomuudessa on hänen sylinsä miehen rauhansatama…"

— "Ihanasti sanottu!… Kauniisti!… Armaasti! Sinä siunattu tyttö!" — keskeyttivät huudot. Miesten mieliä veti vireeseen kaunis käsi. He näkivät naisen nousevan sukupuolielämän sumuista kirkastettuna, päässä Neitsyt Maarian kunniakehä, näkivät salamasateen huuhtelevan hänestä pois viimeisiäkin tahroja ja näkivät hänen pukeutuvan pyhyyden värivaippoihin.

— "Ylevästi ajateltu!… Onnea!… Onnea!… Onnea!" — kaikuivat riemuhuudot. Kaatja jatkoi:

— "Silloin vasta, Koolja, on Venäjän mies ruhtinas, jonka talossa ei ole muita orjia, kuin luonnonvoimat ja karja, joka kulkee luonnonrakkauden orjana… Silloin Venäjän lakeus punertaa ihanana ulappana. Siellä savuaa heilimöivä ruis. Puun oksalla hohtaa hedelmä, tai helottaa oksa kukissa… ja onni keinuu sillä sirkkuna… Ja sinä suurena juhlana laulaa leikkuuväki sirpit kädessä vapauden laulua… Ja maailma katselee ihastuneen Venäjän suurta juhlaa…"

— "Kauniisti sanottu!… Hyvin sanottu!… Hyvä! Hyvä!" — räjähtivät taas hyväksymishuudot. Ukkonen ajeli yhä pilvissä. Salamat kisailivat savutorvessa ja akkunassa. Niiden valossa suuteli nokinen seppä morsiamensa korkeaa otsaa. Miehet huusivat ihastuneina, kuin viritetyt viulut. Venäjän tuleva suuruus oli loihdittu heidän eteensä niin lumoavana, sen nainen niin ihanana, että se tempasi kaikki kuplina mukaansa. Nikolai seisoi jo sen Venäjän työnruhtinaana.

Ja hänen rinnallansa seisoi uusi nainen, ensimäinen vapaa nainen, himojensa herrana. Musta tukka oli hajonnut hartioille. Hän oli juuri riisunut ruumiistansa aistillisuuden kahleet ja heittänyt ne maahan. Nyt seisoi hän niiden edessä, kuin rikoksensa sovittanut Eva. Syntiinlankeemuksen kirous oli hetkeksi pois pyyhitty… Nainen nousi eläimestä uudelleen Jumalan kuvaksi ja kutsui miestä mukanansa… Elämässä ei tuntunut orjantappuraoasta, ei näkynyt ohdaketta. Kaikki punotti puhtaissa ruusuväreissä…

Kaikki käsittivät sen sanomatta… Harhaman henki ajeli nyt ainaisella merenselällänsä, ensikertaa muita matkassa. Sen mitä hän hengessään nosti muissa, sen oli Kaatja nyt nostanut itsessänsä … Samalla oli sosialismin ja vallankumouksen hirviö ottanut hänet kokonansa satimiinsa… Hän itse tunkeutui nyt niihin vaistomaisesti yhä syvemmälle. Niiden perältä hämärsi hänelle kiehtovana salaperäinen, veripunainen utu… Siellä häilähtelivät jonkun tuntemattoman hapset… Siellä olisi hänen hengellensä takaa-ajettavaa…

* * * * *

Sen jälkeen hyväksyttiin hyvähuudoilla Nikolain äsken esittämät periaatteet ja ryhdyttiin keskustelemaan ensimäisistä käytännöllisistä toimenpiteistä. Keskustelutta vahvistettiin entinen päätös, jolla eräs ylhäinen henkilö, salaneuvos Regime, oli tuomittu murhattavaksi. Vaikeuksia tuotti vielä se, että tämän henkilön luo pääsy oli vaikea. Häntä vartioivat lukuisat vartijat ja hänen matkansa pidettiin salassa. Murha tahdottiin tehdä niin, että syyttömiä ei tuhoutuisi, se kun voisi nostaa mielipiteen vapaudentaistelijoita vastaan ja heidän voimansa oli perustuva juuri yleisen mielipiteen vallottamiseen ja sen kautta tapahtuvaan voimien ja varojen lisääntymiseen. Jokainen sai siis toimekseen ottaa selon, koska ja missä voitaisiin mainittu henkilö tavata yksin, joko matkalla tai muualla.

— "Häneen tähdätty isku on järjestelmän sydämeen lyöty isku," — lausui Zaiko. — "Tuhannet hänen kannattajansa siitä pelästyvät, herpoutuvat ja vielä useammat tuhannet rohkaistuvat meidän riveihimme astumaan…"

* * * * *

Kokousta ei oltu vielä julistettu loppuneeksi, kun Nikitin ilmotti täytyvänsä asioittensa tähden jo poistua. Häntä, muka, odotti kotona joku, eikä hän viipymisellänsä tahtonut antaa aihetta kyselyihinkään, vielä vähemmin epäluuloihin. Hän lähti rajuilman vielä parhaillaan raivotessa. Salamat olivat vähentyneet ja pajassa vallitsi puolipimeä.

Tuskin oli Nikitin lähtenyt, kun vartija toi kirjeen. Kirje oli eräältä santarmilaitoksen virkamieheltä, jonka vallankumoukselliset olivat onnistuneet saada puolellensa. Hän tarkasti salaisuudessa, tulisiko järjestö ilmi, voidakseen ajoissa antaa siitä tiedon. Hänen olemassa olonsa tiesivät ainoastaan Harhama, Nikolai ja Zaiko. Järjestö oli pieni. Se oli vasta alussa ja siihen oli otettu ainoastaan "varmat" uskotuimmat ystävät. Mikäli se oli mahdollista, pidettiin jäsenten nimetkin toisiltansa salassa, käyttäen nimen asemesta numeroita. Nikitin, Nikolai, Harhama ja asianajaja Zaiko, sekä kolme muuta, olivat useimmille tutut, kuka kenellekin. Jokaisen jäsenen ainoana lakina oli järjestön päätös ja ainoana rangaistuksena kuolema…

Kirjeessä, jonka vartija jätti järjestölle, oli tiedonanto, että Nikitin oli äsken otettu santarmilaitoksen palvelukseen. Hänen määränsä oli olla edelleenkin vallankumouksellisten joukossa, mutta samalla tehdä joka päivä niiden toimista ilmianto santarmin asiamiehelle, joka käy tiedot aina noutamassa sovitusta paikasta, ettei yhteys herättäisi huomiota. Tänä iltana oli hän luvannut tuoda ensimäiset tiedot.

Kaikki mykistyivät. Kuolema, jonka kanssa hurja joukko leikki, irvisti joka raosta leikkitovereillensa. Veri tuntui hyytyvän, salamat himmenevän silmissä. Kaikki seisoivat ällistyneinä…

Sen jälkeen, kun Nikitin oli ollut Hiiden myllyssä Harhaman kanssa, oli hän jatkanut lähetystyötänsä yhä kiihkoisammin. Mutta köyhät olivat olleet välinpitämättömiä. Ne olivat usein katselleet häntä salaisena provokaattorina ja vastailleet hänen puheisiinsa epäluulolla, varovasti, joskus ivallakin. Samalla oli hänen toimensa tullut viranomaisten tietoon ja häntä alettiin vainota. Lisäksi sai hän tietää, että hänet oli ilmi antanut eräs pere, jota hän oli auttanut. Hän tuli katkeraksi. Kun hän myöhemmin joutui omaisinensa puutteeseen ja joku näistä omaisista oli kehottanut häntä parantamaan asemansa tekemällä täydellisen käännöksen, oli hän pitkien epäröimisien jälkeen langennut.

* * * * *

Ukkonen nousi uuteen raivoon. Salamat kihisivät punaisina käärmeinä ilmassa. Alkoi uhkapeli. Elämän ja kuoleman kortit oli jaettu jokaiselle, eikä ollut aikaa enää niitä tarkastella… Kaikki tapahtui jo salamoiden kilpajuoksussa.

Kirje ja sitä seuraavat kumoamattomat todistukset esitti asianajaja Zaiko nopeasti järjestölle. Puolipimeässä pajassa syntyi pelottava äänettömyys. Pelaajat hämmästyivät. Korteista irvisti kuolema. Kukaan ei huomannut enää ulkona raivoavan ukkosen jyrähdyksiä. Isku oli kaikille odottamaton ja kaikista odottamattomin se oli Harhamalle. Jokainen käsitti, että nyt oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Kaikki riippui hetkestä… hiuskarvasta. Kukaan ei enää kysellyt mitä tehdä. Jokaisen päätös oli valmis. Kortit olivat jaetut. Elämän uhkapelissä ei arkailla. Kuoleman kynnyksellä ei kysellä…

— "Kutka ottavat tehdäksensä 'selvän' hänestä, ne vetäiskööt tikarinsa esille!" — lausui Nikolai kuivasti. Tuskin oli hän lopettanut sanansa, kun savu torvesta iski kirkas salama puolipimeän pajan ahjoon ja sen huikaisevassa valossa välähti loistava näky: kaksikymmentäkolme teräväksi hiottua, kirkasta tikaria. Salamaa seurasi nopeasti ankara räjähdys. Taivas tuntui repeävän kahtia. Kuoleman ja elämän kortti peli jatkui. Kaikki kävi siekailematta. Ei kukaan vitkastellut.

— "Liika paljon", — lausui taas Nikolai. — "Kolme riittää häntä varten."

Elämän ja kuoleman kortit sekotettiin nopeasti, jaettiin yhtä pian.

— "Arpa!" — kuului jonkun lyhyt ehdotus.

— "Hyvä!" — lausuivat kaikki yhtenä miehenä.

Kortit vilisivät kuolemaa. Korttipeli kiihtyi. Kaikki jännittyivät. Kaikki pelasivat hengellänsä.

— "Pommit ovat numeroidut… Ottakoon jokainen omansa ja numero neljä lausuu ne kolme numeroa, jotka saavat lähteä", — lausui Nikolai.

Palo kiihtyi. Kaikki leimusivat tulena. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Jokaisella oli jo pommi, ja Zaiko, joka oli numero neljä ja joka sentähden oli jättänyt numeronsa ottamatta, lausui numerot: yksi, kahdeksan, kuusitoista. Yksi niistä sattui Harhaman ja yksi Nikolain osalle.

Kuoleman korttipeli oli loppuun pelattu. Kukin oli nostanut oman korttinsa.

Valitut astuivat sanaakaan sanomatta joukosta, lähteäksensä takaa ajamaan. Kaatja, nähtyänsä sulhasensa lähtevien joukossa, heitti olkapäälle valahtaneen tukkansa hartioillensa, puristi Nikolain kättä ja lausui:

— "Joudu, Kolja!"

Ja kun nuori seppä tahtoi jäähyväisiksi suudella häntä, työnsi hän hänet lempeästi luotansa lausuen:

— "Tehtävä odottaa sinua… Joudu!… Kun veljiesi henki on vaarassa, silloin ei ole suutelojen aika… Kun palaat, odotan minä sinua suutelo kiitoksena huulilla…"

Ovi avautui jo lähteville ja siitä tunki pajaan rankkasateen ja tuulen kohina. Nopeasti hyppäsi kolme miestä kynnyksen yli ja katosi salamoiden punaamina sateen puolipimeään.

* * * * *

Ulkona raivosi yhä rajuilma. Taivas vuoti, kuin seula. Mustat pilvet vyöryivät likellä maanrajoja raskaina vesivaippoina, rajusään ajamina. Vallitsi öinen pimeys. Salamat sinkoilivat ristiin rastiin… Takaa-ajajat kiiruhtivat juoksuansa tavataksensa Nikitinin erään rantalehdon kohdalla, yksinäisellä tiellä, jota myöten hänen piti kulkea. Silloin tällöin avautui musta taivaan vesivaippa ja kirkas salama iski takaa ajajien eteen. Väliin satoi salamia rankkana. Taivas tohisi. Pauhu ajeli pauhun kintereillä.

Takaa-ajat juoksivat voimainsa takaa. Eräässä paikassa teki tie mutkan. Oli kierrettävä muuan yksityinen puisto. Sanattomina, kuin sopimuksesta, tölmäsivät juoksijat suoraan. Lauta-aita rusahti sortuessaan. Mutta toisen sivun aita oli luja. Äänettöminä heittäytyivät miehet sen yli. Kuolema tuntui kierivän kantapäillä. Salamat aivan kuin ruoskina piiskasivat, kiirehtien juoksijoita.

Jo tulivat he rantalehdon kulmaukseen. Nikitin käveli rauhallisena sen ohi kulkevan kadun puolivälissä. Hurja juoksu alkoi. Jos Nikitin ehtisi vielä muutaman sata metriä etemmä, voisi sattua vahtipoliisi näkemään tapauksen. Rajusää tuntui yltyvän. Taivas herui hetteenä. Salamoita satoi punaisenaan.

Takaa-ajajat juoksevat, kuin kuoleman kynsissä… Pelissä on muutakin kuin oma elämä. Ei mistään tarvita sopia… Ei puhuta mistään. Käsissä ovat kuoleman pelin viimeiset kortit…

Jo lähenevät he Nikitiniä… Matka vahtipoliisin paikalle on täpärällä… Takaa-ajajat eivät huomaa enää rajuilman pauhua, eivät rankkasadetta ja salamatulitusta. Kaikki himmenee yhdeksi punakirjavaksi. Kaikki ajatukset tarraavat siihen yhteen asiaan: elämän ja kuoleman arpapeliin.

Sade valuu virtana. Katu virtaa jokena. Taivas rätisee. Harhaman valtaa halu tehdä se teko yksin, ennen muita. Hän juoksee kuin hullu, ehtiäksensä toisten edelle. Epäselvänä laskee hän miten "se tehdä". Hän laskee: "Juoksen eteen… katson silmiin terävästi ja sanon: 'Juudas!'… Mitähän se ajattelee silloin?… Ja ehtivätköhän toiset siihen?" — mietti hän juoksuansa kiiruhtaen…

Ilma synkkenee pimeäksi yöksi… On jo sydän yön aika… Paikalla ei näy ketään. Rajuilma on karkottanut öisetkin kulkijat koteihinsa.

Harhama laskee laskujansa… Taas välähtävät salamat… Nyt saavuttavat he jo Nikitinin… He loikkaavat varpaisillansa, kuin kissat, ettei Nikitin kuulisi… Se on tarpeetonta… Myrskyn kohinalta ei kuulu mitään…

Vesi purskahtelee ja roiskuu kissamaisista askelista. Takaa-ajajat loikkaavat tiikereinä. Vielä hyppäys. Harhama on muiden edellä… Hänessä herää kunnianhimo … Saada sanoa: "Minä sen tein"… "Kun ehtisi vaan sanoa sen: 'Juudas!'" — laskee hän vielä. Nyt syöksähtää hän jo Nikitinin eteen… Hän pyörähtää nopeasti rauhallisesti kulkevaa Nikitiniä päin… Ladattu browning on jo ojona.

— "Kädet ylös… Juudas!" — huudahti hän. Nikitin kalpeni. Salamana oli sattunut häneen odottamaton käsky. Hän ei pelästyksestä kyennyt käsiänsä nostamaan. Hän käsitti kaiken olevan lopussa. Hän tiesi mistä on kysymys… Hän tiesi, että takaa-ajajat taistelivat henkensä edestä. Kului vielä silmänräpäys… Harhama painoi jo lipasinta… hana kohosi…

— "Juudas!" — toisti hän. Samassa ehti paikalle kolmas takaa-ajaja, syöksähti Harhaman rinnalle ja heti oli toinenkin browning ojennettu vapisevan Nikitinin rintaa kohti.

Nikitinin jokaikinen jäsen vapisi, Browningien hanat kohosivat. Ei puhuttu sanaakaan. Samassa saapui paikalle Nikolai, hän tarttui voimakkailla käsillänsä takaapäin Nikitinin pitkään tukkaan ja painaen toisella kädellänsä hänen hartioitansa, nujersi yhdellä nykäyksellä petturin niskat nurin. Hartiat nytkähtivät niskan taittuessa… Kuului taittuvan niskaluun heikko nisahdus ja ruumis retkahti hengetönnä maahan…

Mutta samassa silmänräpäyksessä kuului browningin lyhyt, kuiva laukaus. Toinen ojennettu ase oli lauennut…

Nikolai kokosi nopeasti paperit ja passin Nikitinin taskuista… Harhama oli hänellä apuna. Sitä tehdessä sattui hänen sormensa luodin lävistämään reikään… Siitä pulppusi lämmin veri… Sen lämpö tunki väreenä läpi Harhaman ytimien…

Salamat iskivät… Pilvi puskui vettä… Jyrinä tärisytti maata… Vesi pulahti virrassa ja alkoi keinutella vapauden taistelijan ruumista meren ikuisiin kätköihin…

Eikä kukaan ole hänen salaisuuttansa paljastanut, eikä hänen nimeänsä.

Mutta Perkele sävähti salamasta ja istahtaen puun oksalle lehtien peittoon, lausui:

— "Se Abel ei enää vartioi veljeänsä Hiiden myllyssä…"

* * * * *

Taivaan kannella vyöryivät vielä riippuvat vesivaipat. Ne myllertelivät mustina, uhmaavina. Salama sävähteli vielä silloin tällöin terävänä, punaisena. Harhama ja Nikolai lähtivät samaa tietä tapahtumapaikalta. Synkkinä, sanattomina kulkivat he. Kumpikin halusi sisimmässänsä toisellensa jotakin sanoa, mutta pelkäsi samalla koskea siihen asiaan … Se oli heille, kuin tulinen rauta. Se poltti heissä nyt ilmitulemisenkin pelon…

Ajatuksettomina saapuivat he eräälle portille ja istahtivat sen edustalla olevalle penkille, ikäänkuin ennalta tehdystä sopimuksesta. Se oli sama penkki, jolla Harhama oli istunut munkki Pietarin kanssa hääyönänsä, jäisessä talvi-ilmassa, kuun kylmän sädetulvan valelemana. Harhama muisti sen nyt äkkiä… Sanattomina, murhan synkeä muisto mielessä istuivat he kauvan rankkasateen pieksäminä. Viimein huokasi Nikolai raskaasti ja lausui mutisten:

— "Ah!… Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta… "

He istuivat vielä kauvan aivan sanattomina, mielet mustina mujuina. Viimein nousivat he, kuin sopimuksesta. Kuului kaksi lyhyttä huokausta. Käsi puristi kättä ja he erosivat…

Päivän koittoon kuleksi Harhama yksiksensä, muistamatta, missä. Häntä nakerteli ilkeänä hiirenä yksi ainoa ajatus. Hän mietti: "Olikohan se minun browningini, joka laukesi, vai sen toisen?… Sillä yksi ainoa laukesi…"

Hän kohotti jo sadasti aseensa, katsoaksensa, oliko sen luotireikä tyhjä… Sadasti laski hän taas aseensa alas sitä katsomatta… Hänestä tuntui, että luotireijästä, jos se on tyhjä, näkyy tulinen helvetti ja Nikitin, joka huiskuttelee veristä nenäliinaansa, seisoo keskellä helvettiä, katsoo häneen kalman kalpeana, pää taaksepäin hartioille retkahtaneena. Ja hän ei uskaltanut katsoa…

Päivä oli valennut, kun hän likomärkänä saapui kotiansa. Hän peitti aseensa, paljastamatta itsellensä sen salaisuutta ja mutisi: "Jos se luoti on säilynyt, on se säilynyt itseäni varten…"

Turtuneena, tylsistyneenä yritti hän nukkua. Sormet tuntuivat silloin uppoavan Nikitinin rintaan, luotien lävistämiin reikiin. Hän hyppäsi vuoteeltansa ylös ja puistalti kauhuissaan käsiänsä, ikäänkuin karistaaksensa sormien päistä tiuhkuvan veren, tai niitä pureksivat ilkeät hiiret…

Väki tanssi, kun viulut olivat viritetyt.

Elämä on tulikuuma kukka…

Viulut vingahtivat kenraali Pawlofin huvilan loistavassa salongissa. Orkesterin johtajan tahtipuikko laskee ja viulujen kielistä alkavat vuotaa valssin lumoavat sävelet. Venäjän ylhäisön pojat, notkeavartaloiset hovipaashit ja henkivartioväen nuoret upseerit kumartavat kohteliaasti kauneille, ylhäisille naisille… Naiset nousevat ja asettavat kätensä sulavasti tanssittajiensa olkapäille… Miehet kietovat kätensä hoikan vyötäisen ympäri… Soitto kiihtyy. Parit pyörivät lattialla keveinä, kuin sävelaaltojen vieminä… Loistavat puvut, arvomerkit ja jalokivet vilisevät tanssien pyörteissä… Naisten hienot hameet hulmahtelevat köykäisinä, kuin utu, ja niiden alta vilahtaa pieni, kaunis kenkä, jonka kärki tuskin koskee lattiaan.

Jo hengästyvät neitoset. Notkeat tanssittajat vievät heidät paikoillensa levähtämään… He vilvottelevat hengästyneitä kalleilla viuhkoilla… Naiset hymyilevät… Miehet kuiskailevat hienoja kohteliaisuuksia…

Parit vaihtuvat, tanssi jatkuu ja neidot punehtuvat hengästyksestä… Hetkeksi taukoaa sitten soitto ja pulahtaa iloinen puheen sorina. Kohteliaisuudet pulppuavat, kuin lähteen vilpas lorina. Ne helmeilevät huulilla, hiottuina, hienoina… Huolettomat neidot nojaavat sulavia vartaloltansa pehmeitten istuimiensa selkämyksiin. Silmä säteilee onnea… Kohteliaisuuksiin vastataan naisen parhailla: Väliin helähtää vastauksena vallaton nauru, väliin kiehtova hymy, väliin silmäys, josta taivaat avautuvat…

Puhelu jatkuu… Jalokivet hohtavat, naisten paljaat rinnat kohoilevat huounnasta… Huone on täynnä tuoksuavia kukkia… Ne kilpailevat kauneudessa naisen, tuoksussa hajuveden kanssa… Hieno kiemailu heilahtelee jo hapsena huoneessa. Kaikki peseytyy jalokivien hohteessa, ui tuoksussa, kylpee sävelissä…

Sitten vingahtavat taas viulut ja niiden kielistä alkaa virrata tulinen mazurkka. Notkeat miehet kumartavat taas naisillensa… Naiset helähtävät taas istuimiltansa perhosparvena, tai loistavana ihmiskukikkona. Nopsina asettuvat he tanssiin kumartajiensa rinnalle, silmät ilosta loistavina… Mazurkka vuotaa viuluista virtana… Lattialla aaltoilee Venäjän nuori ylhäisö häikäisevässä sävel- ja valomeressä, jalokivien ja kunniamerkkien välkkeessä… Soleavartaloiset naiset lentelevät tanssittajien kainaloissa, kuin kauniit perhoset… Pienet jalat tekevät kauniita liikkeitä, hipaisevat lattiaa, kaartuvat kauniisti, taipuvat sulavina… — Parit pyörähtävät… Keveä hame hulmahtaa utuna… sen helma kauniina unelmana… onnen sumuna… verhona… Pikkuinen kengän kärki tuskin hipaisee laattiaa… Avonaiset rinnat punehtuvat, katseet ovat arkoja lintuja…

Ilta kuluu… Kohteliaisuudet pulppuavat yhä vilkkaampina, häilähtelevät naisen hienona ihona… perhosena… kukan värinä… Kiemailu käy lumoavammaksi, silmäykset yhä kiehtovammiksi… Naiset lämpenevät. Siellä täällä nojaa neitonen jo hellänä nuoren tanssittajansa rintaan… Hän haaveilee onnesta … lemmestä ja onnesta … häistä ja onnesta … ikuisesta rakkaudesta ja onnesta…

Elämä kukkii… nuoruus on vallatonta viiniä… Mies kietoo naisen käsivarsillansa… nainen kiehtoo miehen katseillansa… Kiemailu kutoo kaunista verkkoansa… Ihmispoven armaimmat avautuvat…

Yö hymyilee jo lämpimänä… Naiset tuutivat tanssittajiensa syleilyissä… Viulu soittaa tuutulaulua… Neito kätkeytyy tanssittajansa rintaan, kuin lintu varvulle, pääskysenpoika pesäänsä… Hän tahtoisi siihen jäädä… nukahtaa onnenutuihin… Silmäluomi laskee jo aran silmän päälle… Katse käy vältteleväksi, araksi, ujoksi, kuten sen, joka on ensi kertaa tavannut itsensä lemmen maailmasta…

Venäjän ylhäisö kuhertelee hienosti, kauniisti, huolettomana, kuin lintu varvulla… perhonen kukassa… Kuuluu iloinen puheen sorina… Joskus pulahtaa naurahdus… Väliin puhkeaa kaunis ihastuksen huudahdus… Kaikki käy luontevasti… kauniisti… sulavasti… Kaikki vuotaa, kuin kangaspuilta…

Kaikkialla hohtaa, kuin kesäpäivä taivaanlaella kaunis: "Elämä on onnea".

* * * * *

Ulkona valkenivat yön pellavat nurmikoilla, kesäyön kelmeänä valona.

Eräässä sivuhuoneessa istui tanssin väliaikana Harhama ja puhui paroonitar Lichtensteinin kanssa, joka oli heittäytynyt sohvaan huolettomana, tanssista hiukan hengästyneenä… Harhama oli saanut tietää, että paroonitar oli kenraali Pawlofin perejuhlien ja vastaanottojen välttämätön vieras ja pyytänyt sentähden suosijoitansa laittamaan niin, että hänet kutsutaan myös. Hänen toivomuksensa oli täytetty. Hänet esiteltiin Pawlofin pereelle ja hän pääsi sen ystävyyteen. Nyt oli hän tullut kutsuille nuoren paroonitar Roslingin ja hänen veljensä seurassa, ja paroonitar Rosling esitteli hänet Lichtensteinille noin muka sattumalta, Harhaman omasta pyynnöstä…

Paroonitar Lichtenstein oli syntyänsä venäläinen ruhtinatar, nuori, harvinaisen kaunis, ihmiskauneuden kukka, hemmoteltu perhonen, nuoruuden ja kauneuden loistaviin vaippoihin puettu naisen sulouden, viehkeyden ja kiemailun itseoikeutettu kuningatar. Hänen sielunsa oli ihmisonnesta ja hemmottelusta puhennut kukka, jota taide ja rikkaus olivat kastelleet, valaisseet ja hellineet… Hän oli ollut yhden vuoden naimisissa ja erilaisia huhuja liikkui hänen miehensä äkillisestä kuolemasta. Jotkut luulivat sen tapahtuneen hänen nuoren vaimonsa toimesta… Hän oli rikas. Miehensä jättämä omaisuus muodosti yhdessä hänen oman omaisuutensa kanssa suuremmoisen pääoman. Hänen ympärillensä kokoutui kohta miehen kuoltua loistavia ihailijoita perhosparvittain, mutta hän pysyi niille kylmänä. Hän kukoisti omalle kauneudellensa. Salaneuvos Regime, jonka vallankumouksellinen järjestö oli määrännyt murhattavaksi, oli ainoa, jonka kanssa hän oli läheinen ystävä. Mutta se ystävyys oli salainen. Ainoastaan pari uskotuinta siitä tiesivät, aavistaen sen ystävyyden olevan enemmänkin, olevan suhteen. Harhama oli siitä saanut tiedon sattumalta ja siihen luottaen toivoi hän paroonitar Lichtensteinilta saavansa urkituksi tiedot salaneuvos Regime'in matkoista, joita pidettiin salassa, ja etsi sopivaa tilaisuutta saada tutustua hänen kanssansa. Nyt oli hänen halunsa toteutunut.

Paroonitar Lichtenstein oli kuullut Harhamasta puhuttavan parin hänen mieltänsä kiinnittävän asian yhteydessä, Silloin oli hän lausunut, että hän haluaisi Harhamaa nähdä, kuten kuriositeettia, outoa olentoa. Hän katseli nyt tämän miehen luisevia kasvoja mielenkiinnolla. Harhama oli ensimäinen suomalainen, jonka kanssa Lichtenstein oli puhunut, ja se vielä lisäsi hänen haluaan tutustua Harhaman sieluun. He olivat puhuneet pitkän aikaa Shakespeare'ista Venäjän näyttämöllä, kun paroonitar Lichtenstein käänsi puheen kesäsesongiin. Hän kertoi itse jääneensä kesäksi, vastoin tapaansa, Pietariin, jossa asui huvilassansa. Kun Harhama kohteliaasti sanoi oudostuvansa sitä ja ihmetteli, kuinka hän voi viihtyä kesäisessä, verrattain tyhjässä Pietarissa, jossa kesäisin kaikki "high life" [ylhäinen elämä] on lakannut, huudahti paroonitar sulavasti:

— "Ah!… Minun aikani menee kuin siivillä. Päivät lentävät aivan perhosina, joita ei saa kiinni… Minä olen oppinut jo elämäntaidon, le savoir-vivre'in … Tiedättekö millä estetään… miten minä sanoisin, no: elämänikävä… l'ennui de la vie…?"

— "Kyllä… Ehkä… Sanotaan että kauniit perhoset ihailevat omia siipiänsä. Mutta…"

— "Noo… Mitä 'mutta'?" — keskeytti paroonitar Lichtenstein Harhaman vastauksen, sulavasti naurahtaen ja vilkaisten häntä vallattomalla, kiehtovalla katsahduksella.

— "Tietääkseni Te, paroonitar, ette ole niin itsekäs… Te sallitte muidenkin Teitä ihailla", — lopetti Harhama kohteliaasti.

— "Ai!… Kuinka Te sanotte!… Kiitos hienosta kohteliaisuudesta!" — naurahti paroonitar Lichtenstein… "Se oli les plus gracieux complimenis " [hienoin kohteliaisuus, mitä olen kuullut.]

— "Ikäväkseni minä en kohteliaisuuksia osaa puhua", — huomautti Harhama. Paroonitar Lichtenstein jatkoi puheluaan, kuin perhonen kukissa lentoa:

— "Minun aikani kuluu niin erinomaisesti… niin mainiosti, että sitä ei odottaisi elämässä. Ja arvatkaa miksi? Siksi että minulla on aivan verraton dame de chambre[kamarirouva]… Hän on osannut laatia minulle niin oivallisen päiväjärjestyksen, että, tiedättekö, joutilasta aikaa ei jää hetkeäkään sille elämänikävälle… Siinä koko minun savoir vivre'ini … Tahdotteko kuulla dame de chambre'ini elämän-reseptin?… Hyvä! Minä kerron teille: Hän pitää ensiksikin aikaisesta ylösnoususta, sillä hän sanoo aamupäivän valon puhdistavan ihoa. Jo kello yksitoista herättää minut nuori Kammerfräulein[kamarineiti] soittamalla jonkun minun lempikappaleistani… Ah, kun minua alussa kiusasi niin aikainen nousu! Mutta nyt siihen jo tottuu…"

— "Olettekin nähtävästi kumminkin kuuliaisesti seurannut dame de chambre'inne neuvoa", — huomautti Harhama huomaavasti, ikäänkuin ohimennen hiukkasen kumartaen.

— "Kuinka niin?" — huudahti paroonitar Lichtenstein iloisena jalokiviensä välkkeessä hohtaen, kuin perhonen kukkamaan keskellä.

— "Siitä päättäen, että kaunis, hieno ihonne on puhtaampi, kuin mitä se yleensä voi ihmisellä olla", — vastasi Harhama kohteliaana ja vakavasti.

— "Äs, Teitä!" — huudahti paroonitar Lichtenstein viehkeästi naurahtaen ja jatkoi: "No niin!… Kello yksitoista nousen ylös. Dame du lit[makuuhuoneen hoitajatar] tuo lasin punaista viiniä ja kylpypuvun… Heti ylös noustua otan kylvyn. Ljuusenjka [hyväilymuoto nimestä Olga], — minä en koskaan sano dame de chambre'iani neidiksi, vaan Ljuusenjkaksi… Niin… Hän on niin herttainen, Ljuusenjka rukka!… Hän on määrännyt minulle kylvyn joka aamu heti vuoteesta noustua… Oletteko jo kuullut minun kylvyistäni?"

— "Kyllä, paroonitar, mutta Teidän kertomananne on vanhakin asia uutta. Olisin kiitollinen, jos tahtoisitte niistä kertoa", — vastasi Harhama kohteliaasti, hieman kumartaen. Paroonitar Lichtenstein helähti yhdeksi iloksi ja onneksi ja jatkoi jalokiviensä, nuoruutensa ja kauneutensa sädekehän sisältä:

— "No, niin! Se on taas Ljuusenjkan keksintö sekin. Hän on kieltänyt minulta kaikki kosmeettiset ja höyrykylvyt. Litra puhdasta sitruunamehua sekotetaan tarpeelliseen määrään puhdistettua vettä… Siinä kaikki… Kylpyhuone on hiukan parfymoittu minun lempihajuvedelläni. Kylpyaikana joku kamarineiti soittelee viereisessä huoneessa… Eikö olekin yksinkertaista ja hienoa ja nerokasta… ingenieux'tä aivan… Vai kuinka?"

— "Oo! Sehän on hienompaa, kuin teatterimaiset roomalaiset kylvyt… Jo semmoisen kylvyn ajatuskin on niin puhdas ja runollinen", — myönnytteli Harhama. Paroonitar Lichtenstein heittäytyi huolettomasti sohvan selkämää vasten ja jatkoi:

— "Nykyään on minulla erittäin, erittäin taitava Badefrau[saunottajatar]… Minä elän hänen käsissänsä ollessani aivan kuin kauniissa, kauniissa saippuakuplassa. Hänellä on kaikki niin hienoa ja kaunista… saippuat ja peseminen ja kaikki… kaikki… kaikki. Minä aivan nautin hänen pesustansa… Hän pitelee minua, kuin saippuakuplassa. Koko maailma näyttää ja tuntuu kirkkaalta vesikuplalta, joka vaan keinuttelee ja loistaa… Tiedättekö: Elämänikäväkin tuntuu silloin sen hymyilyltä… Ah, niin!… Olin unohtaa hieronnan… Olen onnistunut saamaan maailman parhaan massageuse'in[hierojattaren]… Hän on verraton. Mutta minä en pidä pitkäaikaisesta hieromisesta… Se väsyttää… Elämä tuntuu silloin niin pitkältä… ikävältä… semmoiselta veltolta… Ennen hieromista minä juon lasin valkeaa viiniä… Sillä aikaa kun massageuse hieroo, lukee joku Kammerfräulein sanomalehdistä tärkeimmät uutiset… eilisistä vastaanotoista… nimipäivistä… hovitapauksista… konserteista ja semmoisista… Se kaikki tapahtuu ajan säästämiseksi…"

Paroonitar Lichtenstein korjautuu mukavampaan asentoon. Toinen avonainen rinta pullistui silloin puvun paljasteesta, niin että rinnanpää miltei näkyi. Pieni jalokivi oli koristeesta pistänyt rinnalle ja paloi sen hienolla, herkullisella hipiällä, huikaisevan kirkkaana. Harhama, joka paloi uuden aatteensa tappurana, vertasi sitä Nikolain kuolevan äidin, Nataalian rinnanpäässä kiiltävään, jäätyneeseen veritippaan ja oitis leimusi hänen vihansa jalokivivälkkeen seassa. Hän katseli paroonitar Lichtensteiniä, kuin myrkyllistä, kaunista käärmettä, jonka pää on rikki polettava. Mutta hän puristi kaikki tunteensa hienoihin kohteliaisuuksiin, tuntien olevansa urkkija. Paroonitar jatkoi:

— "Hieromisen jälkeen minä otan hienon, hienon hajuvesisuihkun. Ja siinä koko kylpy!…"

— "Roomalaisilla olisi syytä Teitä kadehtia… Kylpynne viehätys, paroonitar, on juuri sen yksinkertaisuudessa", — huomautti Harhama teeskennellyllä ihailulla. Paroonitar Lichtensteiniä se tunnustus viehätti. Hän jatkoi innostuneena:

— "Niin… Meidän ihmisten täytyy palata takaisin luontoon… puhtaaseen, luonnon valmistamaan sitruunamehuun. Keinotekoiset kylvyt turmelevat vaan ihoa… Kylvyn jälkeen… No Te tiedätte?" — katkaisi hän kysyvästi.

— "Luonnollisesti suvaitsette pukeutua!" — vastasi Harhama osanotolla.

— "No, niin… kevyesti… à la matinée[aamupukuun]… Semmoiseen harsovaippaan, että ilma pääsee vaikutta maan ihoon… Minähän olen raittiin ilman ihailija… Coiffeuse[kähertäjä] laittaa sitten tukan ja siinä menee noin puoli tuntia. Ja ajan voittamiseksi kertoo samalla vanhempi dame de Compagnie[seuranainen], mitä erityistä on sattunut lukemaan tai kuulemaan… Sitten seuraa puvun valinta modiste'in[muotiompelija] kanssa. Sillä lailla kuluu aika… Ennen kun dame de toilette[pukijatar] on minut pukenut ja päästy chokoladiin asti, on kello jo yksi… Mutta erehdytte, jos luulette Ljuusenjkan jättävän minulle ruoka-aikaakaan vapaaksi: Sillä aikaa, kun juon chokoladini, lukee nuorempi dame de Compagnie jotain kevyttä, uusinta kirjallisuutta… Totta kait teidänkin maassanne on kirjailijoita?"

— "Kyllä!" — myönsi Harhama, koettaen olla niin huomaava, kuin mahdollista. Paroonitar nojaili solevaa vartaloansa sohvan selkämään. Pari suortuvaa oli valahtanut silmukaksi otsalle… Hän näytti uinailevan ja leijailevan elämän mukavuudessa, kuin saippuakuplassa. Hän jatkoi kertomustansa viattomana, kuin lapsi, ja kiehtovana, kuin kaunis käärme:

— "Chokoladin juotua on Ljuusenjka määrännyt vähän lepoa… noin kaksikymmentä minuuttia… Taikka oikeastaan silloin tuodaan hedelmiä… Siis tavallaan ei leporauhaakaan jää", — lisäsi hän naurahtaen ja kysyi sitten viattomasti: "Tiedättekö, käyttävätkö talonpojat aikansa näin tarkkaan?"

— "Tietääkseni heinäväki poutapäivänä ei lepää, mutta ruokarauha lienee silloinkin", — vastasi Harhama, tekeytyen yhä huomaavammaksi. Paroonitar jatkoi sievästi haukotellen:

— "Sitten alkaa taas työ. Dame de Compagnie ja Kammerfrau lukevat teatteri-, konsertti- ynnä muut huvi-ilmotukset. Niistä täytyy valita ja antaa määräykset… tai sopia vastaanotosta. Kun se on tehty, seuraa yksinkertainen aamiainen: Ainoastaan neljä ruokalajia, kolme lajia viiniä ja jälkiruoka… Ja aamiaisen aikana…"

— "Taas työ!" — keskeytti Harhama hieman naurahtaen. Paroonitar Lichtensteinin miltei lapsellinen viehkeys oli hänessä välistä muuttanut osanotoksi sen vastenmielisyyden, jota hän vallankumous-sosialismin höyryistä huumautuneena tunsi jokaista sen aatteen vastustajaa kohtaan.

— "Niin… Ajatelkaas!" — myönsi paroonitar ja jatkoi, tehden kädellään sieviä plastillisia liikkeitä: " Dame de Compagnie ja Kammerfrau lukevat silloin eilisen-päiväisten konserttien ja näytäntöjen arvostelut. Samalla sovitaan, miltä kannalta on seuraelämässä niitä arvosteltava… Silloin onkin jo kello kolme… Minä saan lasin samppanjaa ja levähdän… no, kymmenen minuuttia… Levähtäessäni syön yhden pähkinän ja jonkun makeisen…

"Kello kolme odottavat jo hevoset. Täytyy lähteä ostoksille… muotimakasiineihin… taidemyymälöihin… Joskus poikkean aamuvierailulle… Kello viisi, kun palaan kotiin, odottaa jo yksinkertainen päivällinen: kuusi ruokalajia… hedelmiä… neljä lajia viiniä… Ei mitään ylellisyyttä… Tuskin olen päivällisen jälkeen ehtinyt tarkastaa modistin ehdotuksen ilta-ajelupuvuksi — säähän ja muihin asioihin katsoen — ja ehtinyt juoda kahvin, kun jo palvelija tulee pukemaan… Ilta-ajelulla menee noin tunti… Kotiatultua seuraa kahvi… Sitä juodessa luetaan iltaposti. Silloin jo alkavat konsertit… teatterit… vastaanotot… ja lopuksi illallinen: neljä ruokalajia… Niin että kello on aina kaksi jopa kolmekin yöllä, ennenkun pääsee lepoon… Sitten olisi vanhemman _dame de chambre'_n määrä kertoa päivän tapahtumista… Mutta joskus olen minä silloin jo niin väsynyt, niin väsynyt, että tuskin jaksan mitään kuulla… Tekee aivan hyvää kun dame de lit tulee riisumaan ja Badefrau pesee — iltapesua varten minä käytän puhdasta l'eau de Cologne'ia — ja pääsee levolle. Kyllä semmoinen elämä väsyttää… Vai kuinka luulette?" — kysyi hän heittäytyen lumoavan väsyneenä sohvan selkämää vasten.

— "Kyllä, paroonitar," — myönsi Harhama.

— "Mutta juuri sentähden minä siitä elämästä pidäkettä se väsyttää. Tuntuu", — jatkoi paroonitar — "niin virkeältä aamusilla, kun on väsymyksestä nukkunut koko yön niin hyvästi… Ja toinen hyöty on se, että aika kuluu niin, ettei sitä huomaakaan… Sille elämänikävälle ei jää aikaa… Ja sehän on pääasia elämässä… Minä tuskin voisin enää joutilaana elää. Voilá mon savoir-vivre … Siinä on koko minun elämänviisauteni… Koettakaapas Tekin, herra Harhama, seurata minun päiväjärjestystäni, niin huomaatte, että ette koskaan tunne ikävää."

Harhama naurahti hieman ja lausui kohteliaalla äänellä:

— "Kiitos, paroonitar luvastanne, mutta sanotaan että: Quod licet Jovi, non licet bovi." [Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle.]

Paroonitar Lichtenstein oli antanut viuhkansa solahtaa polvillensa ja nojasi uinaillen sohvan selkämään.

Hän oli todellakin kaunis, kiehtova ja viehättävä. Kasvojen piirteet olivat puhdasta taidetta, jota verhosi jumalien ja epäjumalien iki-hieno sulo, viehätys ja pehmeys. Vartalon jokainen liike oli kaunis kiemaus. Hipiä oli hieno ja puhdas. Katse oli kirkas, lumoava ja kaino samalla. Se oli pakanallisen kauneuden jumalattaren kiehteistä kiedottu. Hän oli kaunis perhonen… Elämä oli hänen kukkansa ja ainainen päivänpaiste oli hänen poluillensa liinaksi levitetty. Yksille hän oli onnenkupla, toisille kaunis kirous.

Kun Harhama nyt katseli hänen ihania kasvojansa, arkoja, hurmaavia silmiänsä ja hentoa vartaloansa, joka houkutteli käärmeen sulavilla kiemahduksilla, ei hän voinut häntä vihata… Hän sääli häntä ja kietoutui hieman hänen sulonsa rihmoihin. Hän aivan naurahti ajatellessansa, miten väsymättä ja säännöllisesti hän varasti ja kulutti toisten työtä. Hän varasti sitä viattomasti ja kauniisti, kuin hyvä lapsi.

* * * * *

Oli syntynyt hetkisen vaitiolo. Harhama mietti, miten saada puhe käännetyksi salaneuvos Regime'iin. Paroonitar Lichtenstein katseli häntä tutkivasti, salavihkaa, hieman surullisena. Harhama huomasi sen. Molemmat säpsähtivät silloin hienosti, kuin olisivat toisensa varkaista tavanneet. Paroonitar Lichtenstein teki kädellänsä pienen liikkeen, vilvottaen kasvojansa ja virkahti:

— "Huh, kun täällä on kuuma!"

— "Sallikaa!" — lausui Harhama, otti hänen viuhkansa ja vilvotti häntä sillä, puhuen: "Minä ehkä häiritsen… Mutta suvaitkaa vaan käskeä, niin minä saatan Teidät oitis toisten seuraan."

— "Ette suinkaan! Kuinka te häiritsisitte!" — huudahti paroonitar hymyillen huolettomana. Ja uudella äänenpainolla, ikäänkuin olisi puhe kääntynyt toiseen asiaan, lisäsi hän:

— "Miksi Te luulitte että häiritsette?"

— "Olen kuullut ja huomannutkin, että Teillä on yhtä hieno maku seuraanne, kuin kylpyjännekin valitessa, ja siksi…"

— "Juuri siksi ette häiritse. Kuulkaa: Älkää oudoksuko, minä halusinkin Teihin tutustua… Olen kuullut Teistä pari kertaa puhuttavan", — keskeytti paroonitar Lichtenstein hilpeästi ja jatkoi: "On hauska tutustua Teidän kauttanne kansaannekin. Minä olen pienenä kuvitellut, että kaikki suomalaiset ovat joko noitia, tai karhuja…"

— "Ja kumpi ajatus Teistä nyt tuntuu oikeammalta? Olisin halukas kuulemaan sen Teiltä, sillä kauniissa peilissä, sanotaan, näkee aina oikean kuvansa", — keskeytti Harhama hieman naurahtaen.

— "Ette saa niin kysyä!" — venytti paroonitar teeskennellen äänensä moittivaksi. — "Te teitte minuun aivan kokonaan toisen vaikutuksen, kuin mitä odotin… Te näytte minua ymmärtävän paremmin, kuin kukaan muu… Niin, niin. Muut puhuvat kaikkea tavallista… semmoista ilveilyä, kun minä satun kertomaan elämästäni. Mutta Te nähtävästi ymmärrätte sitä… Minua miellyttää ajatuksenne, kun sanoitte kauneuden olevan yksinkertaisuudessa … Se on aivan uusi ajatus. Minä itsekään en ole vielä siltä kannalta ihaillut kylpyäni… Mutta mitä kukkia Te silloin minulle suosittelisitte?… Lähtekääpä valitsemaan!"

He lähtivät yhdessä puistoon kukkia etsimään. Harhama mietti juuri miten kääntää keskustelu paroonitar Lichtensteinin tuttaviin ja sitä tietä salaneuvos Regime'in matkoihin, kun tämä itse kysyi:

— "Ketä Te sitten minun seurapiiristäni tunnette?"

— "Läheisesti ainoastaan jonkun naisista… rouva Vronskajan ja paroonitar Roslingin… Mutta olen kuullut, että olette salaneuvos Regime'in hyvä ystävä… Onko hän nykyään kaupungissa?" — puheli Harhama nopeasti, ettei sopiva tilaisuus pääsisi käsistänsä.

— "Kyllä, mutta hän matkustaa ylihuomenna klo 10… No, hänkin on semmoinen bon vivant …"

— "Tsyt!" — katkaisi paroonitar lauseensa säpsähtäen. Pensas oli risahtanut. Perkele ilkkui siellä itseksensä:

— "Delila leikkasi Simpsonin hiukset… Kunpa sitoisi niillä myös filistealaisensa!… Nyt ei ole Harhamasta Kainiin, kuin hiuskarva."

Harhama oli näin odottamattoman huomaamatta saanut haluamansa tiedon. Hän kuunteli sitä ihastuneena, mutta tyynenä. He olivat jo kävelleet kukkaistutusten ohi laajan puiston metsikköön. Siellä kasvoi tienvarrella muutamia kanervia. Harhama taittoi niistä pari pikkuista kukkaa, ojensi ne paroonitar Lichtensteinille ja lausui:

— "Minun makuni, kuten nyt näette, ei ole yhtä hieno, kuin Teidän, paroonitar. Jos minun sallisitte kukkanne valitsevan, niin valitsisin Teille kanervankukat… Niiden kauneus on niin yksinkertaisen hieno, että ainoastaan se voi sopia Teille. Kaikki muut kukat ovat Teille liian vulgair'eja[jokapäiväisiä]…"

— "Ai, kuinka hienoa!" — huudahti paroonitar Lichtenstein kiinnittäen puolet kukista rintaansa. — "Tiedättekö? Tästä lähtien ovat kanervankukat minun lempikukkiani… Kiitos Teille!"

Sitten katkaisi hän suortuvan hiuksistansa, sitoi niillä nopeasti jäännöskukat ja ojensi ne Harhamalle lausuen: "Palkkioksi."

— "Kiitos, paroonitar! Minä en halua ottaa ansaitsematonta palkintoa, mutta olen onnellinen, jos sallitte nämä ottaa muistoksi…"

— "No, hyvä, hyvä!… Mutta… No, minä sanon sitten," — keskeytti paroonitar alotetun puheensa naurahtaen.

* * * * *

Puistossa ripsehti kesäyö askareillansa: Se levitteli hämäriänsä nurmikoille. Kukkia se sirotteli kastehelmillä. Pensaiden välissä se harjaili hämäränsä näkymättömän-hienoja kuituja… Sirkka sirisi jossakin ruohon juurella… Lintu nukkui varvulla… Metsä torkkui äänetönnä… Koko elämä istui äänettömänä pöllönä yöpuullansa.

Harhama seurasi paroonitar Lichtensteiniä syvemmälle puiston perälle… Molemmat ajattelivat jotain yhtä hämärää, kuin yö oli. Ikäänkuin alkaaksensa taas puheen, kysyi paroonitar Lichtenstein:

— "Onko Suomessa paljon kanervia?"

— "Kyllä… Ahot ja metsät täynnä," — vastasi Harhama.

— "Ai, miten kaunista!… Maat valkeina kanervankukista! Siellä ovat varmaankin talonpojatkin onnellisia… Saavat aina ihailla kanervankukkia. Eikö totta?" — huudahti paroonitar Lichtenstein.

— "Niin… Niin… Kyllä", — naurahti Harhama.

YÖ tihenteli verkonsilmiänsä… Kulkijat kävelivät tietänsä… He olivat istahtaneet eräälle puistopenkille. Kumpikin oli hetkisen vaiti… Kumpikin mietti omia mietteitänsä… Yön verkkokäpy heilui… Uni sipsutteli kylvövakka kainalossa, kylväen unta elämän silmiin… Yön verkon silmissä vilahteli joku surunsuortuva… Pimeässä varjopaikassa neuloi kuolema kylmiä sukkiansa… Sirkka sirisi surullisena ja hämärä pisti puikolla jotain murhemustaa ihmisten mieliin…

Yhä jatkui äänettömyys. Harhama mietti suurta asiaansa. Se kirkastui hänelle väliin, joskus himmeni taas kaikki yön hämäriin, joista tuikki jumaluuden ikituli, elämänkysymys. Paroonitar Lichtenstein katseli salaa Harhaman luisia kasvoja ja ruskeita silmiä. Lapsuutensa tarut suomalaisista noidista muistuivat hänen mieleensä. Oli kuin olisi suomalainen noita seisonut hänen edessänsä ilmielävänä. Hän halusi siltä kysyä jotain salaista, kauvan kytenyttä, kuulla sen suusta jonkun hämärän asian selityksen. Mutta hän epäröi, pelkäsi, sekaantui.

Vihdoin loppui pitkän-pitkä äänettömyys. Ikään kuin havahtaen, kysyi paroonitar Lichtenstein:

— "Tehän olette hyvä ystävä Anna Pawlownan kanssa?"

— "Kyllä… Minun puoleltani…"

— "Hän Teitä aivan jumaloi", — virkkoi siihen paroonitar Lichtenstein.

Äänettömyys sipsutteli taas villasukissa. Kumpikin oli vaiti ja mietti jotakin… Kuoleman sukkapuikot vilisivät elämän kukkamailla. Paroonitar Lichtenstein oli näkevinänsä viisasten noitien kurkistelevan Harhaman silmäkuopista. Hän yritti taas kysyä, vavahti ja peräytyi…

Vihdoin yritti hän taas uudestaan. Hän lausui, Anna Pawlownaa tarkottaen, kanervankukkaansa haistellen:

— "Hän on Teistä minulle puhunut kerran niin paljon hyvää ja suurta."

— "Anna Pawlowna?… Vai niin!" — virkahti Harhama mietteissänsä. Hänelle se ilmotus oli odottamaton. Hänessä oli kaiken muun lisäksi sekin sairaloisuus, että hän salaili harvoja ystävyyksiänsä, jopa tuttavuuksiansakin. Jälkimäisiä niistä hän ikäänkuin häpeili, edellisiä joita oli ainoastaan Anna Pawlowna, munkki Pietari, osaksi myös Zaiko ja nyt Nikolai, hän peitteli maailmalta, kuin jotain pyhyyttä, jota hän ei halunnut paljastaa jokapäiväisten ihmisten pilkan sormille, joita hän sairaloisesti halveksi. Anna Pawlownaakin hän oli pyytänyt olemaan hänestä yleensä puhumatta ja mietti nyt, miksi tämä oli paroonitar Lichtensteinille sittenkin puhunut, tehnyt poikkeuksen. Hän mietti sitä kaiken muun hämärän ohella.

Ja taas syntyi matona mateleva hiljaisuus. Kumpikin oli hieman surullinen. Kumpikin sotkeutui joihinkin hämäriin rihmoihin. Paroonitar Lichtenstein kääriytyi taikauskon utuihin, oli seisovinansa salaperäisen olennon edessä, jommoisena hän oli oppinut suomalaisia pitämään ja jommoiseksi Anna Pawlowna oli hänelle Harhaman parilla himmeällä sanalla kuvannut. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja lausui:

— "Minä haluaisin kysyä Teiltä jotain… jotain omituista… Oi-joi!… Älkää nyt hämmästykö!… Minä tahtoisin kysyä Teiltä jotain suurta … Mutta en minä tiedä…"

— "Suvaitkaa vaan tehdä minulle se kunnia, vaikka minun täytyykin edeltäpäin ilmottaa, että en kykene suuriin kysymyksiin vastaamaan", — lausui Harhama. Hän oli värähtänyt, luullen paroonitar Lichtensteinin tarkottavan sitä asiaa, jonka johdosta hän oli urkkimassa.

Ja taas seuloi hiljaisuus antimiansa. Koko luonto oli korvana, vaan ei kuulunut mitään. Hetken kuluttua rohkaisi paroonitar Lichtenstein mielensä ja alkoi puhua:

— "Minä olen kuullut… Anna Pawlownalta etupäässä… että Te… minä en osaa sanoa… Te tunnette elämän… tai että Te olette toukkana tunkeutunut elämän sydämeen, kun me muut emme pääse sen sisään… Te tiedätte mitä on elämä … se ydin."

Hän oli pistänyt tulikuumalla sukkapuikolla Harhaman kipurauhaseen… Harhaman otsalle nousi pieni ryppy. Mieli sytenä lausui hän puoli itseksensä:

— "Niin… Elämä… Mitä on elämä? …"

— "Niin… Sanokaapa Te minulle: Mitä on elämä?" — keskeytti paroonitar Lichtenstein, kuin olisi hän tahtonut siepata ohikiitävän onnen.

Harhama vaikeni… mietti.

— "Niin, niin, mitä on elämä?" — toisti paroonitar Lichtenstein, lisäten: "Te kuulutte sen ytimissä elävän, kun me muut emme pääse sen pähkinänkuorta etemmä."

— "Elämä… En tiedä mitä se on… Mutta Te, paroonitar, olette herttainen perhonen… Jos minun vallassani olisivat elämän rihmat, niin minä laittaisin, että elämä olisi Teille kaunis kukka… Eikä hän elämä hennonnekaan Teille muuta olla", — vastasi Harhama hajanaisena ajatuksenriekaleena.

Paroonitar Lichtenstein huokasi. Silmään nousi sumea katse. Hän nypisteli kanervankukkaa ajatuksissansa ja antoi äänettömyyden hetkisen seuloa tupsutella hiljaisia antimiansa… Yön pellavat valkenivat nurmella… Sirkka sirisi heinänjuurella… Lopuksi lausui hän vitkaan, surullisena:

— "Elämä on kukka… Todellakin elämä on kaunis kukka… Elämä on tulikuuma kukka …"

Puikko poltti Harhamaa. Hän kysyi hämillänsä:

— "Kuinka niin?… Tulikuuma… Miksi tulikuuma? …"

— "Oi, se polttaa… Se polttaa… se polttaa… se polttaa… Ah, älkää kysykö!… Ei… ei… ei… Ja siitä tuoksuaa myrkkyä ja kuumuutta. Katsokaa! Kun minä kerran olin onneton, puhui Anna Pawlowna tästä ja Teistäkin… salaisuutena tietysti… Minä olen siitä lähtien halunnut Teihin tutustua kysyäkseni tätä… Teissä on… en minä käsitä mitä, mutta minä niin luotan Teihin", — värisi paroonitar Lichtenstein, varjostaen kasvojaan käsillään, kuin estääksensä myrkyllisen kuumuuden niitä polttamasta.

Harhama väänteli käsiänsä tuskasta… Hän seisoi kavaltajana turvattoman naisen edessä… Hän ehkä juuri veti sen naisen elämänrihmoja niin, että elämä oli ylihuomenna tulikuuma kukka…

Sitä mietti Harhama… Ja hänen sieluansa nakerteli silloin suuri, musta, ilkeä rotta. Hän itse kiemurteli sen kysymyksen tulikuumissa pitimissä, jonka paroonitar Lichtenstein oli hänelle tehnyt, ja koko elämä hohti hänen edessänsä tulikuumana kukkana, josta nousi tuoksuna kuoleman mustanpunerva myrkyllinen savu.

* * * * *

Kun paroonitar Lichtenstein ja Harhama palasivat sisälle, oli illallisen syönti alkanut. Kenraali Pawlof itse keskusteli parooni Geldnersin kanssa. Huomattuansa Harhaman tulevan, huudahti hän hänelle:

— "Herra Harhama! Me Teitä juuri kaipailimme… Suvaitkaapa istua seuraamme!… Ja Te, paroonitar, suvaitkaa myös, niin emme ryöstä Teidän hurmaavaa seuraanne herra Harhamalta ja kumminkin saamme itsekin siitä nauttia."

Puhutellut tottelivat vitkastellen. Samassa tarjosivat loistaviin pukuihin puetut lakeijat hopeaisilta asettimilta ensimäistä ruokalajia. Toiset lakeijat kulkivat mukana ja kaatoivat pikareihin samppanjaa. Orkesteri soitti erästä kohtaa ooppera "Faust'ista". Vieraat olivat jakautuneet seurueisiin. Nuoret miehet mielistelivät naisiansa kumarruksilla ja kohteliaisuuksilla. Naiset kiemailivat heille vastaukseksi. Kaikkialla hyrski vallaton ilo, nuoruus kukoisti kukkana, jonka mairittelevana tuoksuna tuntui naisten rintojen hienosta hipiästä nousevat tanssin hengähtymät. Parooni Geldners jatkoi puhelua Harhamalle:

— "Eikö totta, että suurin osa Suomen maanviljelijöistä on tilatonta väkeä, torppareita, vai miksi niitä sanotaan?"

— "Kyllä, parooni", — myönsi Harhama välinpitämättömästi, katsellen läheisyydestä tyhjää pöytää, joka ei olisi aivan likellä puhujia. Parooni Geldners kääntyi nyt kenraali Pawlofille puhumaan:

— "Sanoinhan minä Teille, kenraali!… Ja silloin oli kenraali Bobrikofin politiikka aivan oikea. Hallituksen pitää vetää puolellensa nämä tilattomat, tipauttamalla niille piee-ni… pieni pala kerrallaan tilallisten maita."

Harhama halusi kuulla enemmän… Läheinen pöytä oli tyhjä. Hän kumarsi hieman paroonitar Lichtensteinille, osottaen pehmeää nojatuolia, ja virkahti:

— "Suvaitsetteko?"

Paroonitar Lichtenstein istahti. Harhama ryhtyi seurustelunsa ohella seuraamaan Pawlofin ja Geldnersin keskustelua, tekeytyen sitä kuulemattomaksi.

— "Suvaitkaapa keskeyttää!" — keskeytti kenraali Pawlof Geldnersin. — "Minun käsittääkseni ei korkeimman vallan pidä koskaan ostaa alamaistensa kuuliaisuutta. Sen pitää käskeä." — Ja Harhaman ja paroonitar Lichtensteinin puoleen kääntyen lisäsi hän lasiansa nostaen: "Suvaitkaapa juoda, paroonitar ja herra Harhama!… Samppanja väljähtyy… Terveydeksenne!… Ja Te, parooni!"

Kaikki vastasivat isännän tervehdykseen. Lakeijat kiiruhtivat täyttämään vajautuneita pikareja. Harhama puri huuliansa kenraali Pawlofin puhetta kuullessansa. Se loihti taas hänen eteensä sen suuren asian, jonka urkkijana hän oli. Pawlof jatkoi:

— "Ja mitä varten semmoinen nöyrtymys alamaisten edessä?"

— "Sillä tavalla", — vastasi Geldners — "tehdään tilattomat hallituksen ystäviksi. Semmoisissa joukoissa juuri on Venäjän vallan turva rajamaissa… Ei pidä vaan annettavaa antaa niin tarkkaan, ettei mitään jää myöhemmin annettavaksi."

— "Mutta armahtakaa nyt, parooni!" — keskeytti kenraali Pawlof. — "Kumousliike voi nousta ja käyttää samaa asetta. Sekin voi ostaa tilattomien kannatuksen tilallisten mailla."

Harhama seurasi keskustelua tarkkaavasti, mutta välinpitämättömänä. Hän uskoi sairaloisesti, että kaikki ne keskustelut olivat joutavia, sillä ne kysymykset tulee ratkaisemaan uusi tekijä, se veriruskea vallankumous, jonka punaisilla siivillä hänen henkensä lenteli vakoilijana tässä loistavassa joukossa. Se toivo teki hänestä sorisevan vierasjoukon kylmäverisen vihollisen.

Loistava seuraelämä ryöppysi virtana. Loistavat puvut kohisivat. Jalokivet paloivat. Arvomerkit loistivat tähtinä. Nauru helähteli. Naisten avonaiset rinnat houkuttelivat. Katse kietoi paulojansa. Ei näkynyt huolen hämärääkään. Elämä hohti koreana kuplana.

— "Kurjuuden maaperästä kasvanut elämänkukka", — mietti Harhama. Osottaen huomiota paroonitar Lichtensteinille, seurasi hän taas samalla keskustelua.

— "Joutavaa pelkoa!" — vastasi Geldners. — "Kapinalliset eivät voi ilman korkeimman vallan lupaa antaa mitään… eivät tuuman alaakaan. Hallituksen pitää sallia niiden luvata, vaikkapa vuosikymmenkin, ja tehdä vaan lupaukset tyhjiksi… Torpparit ja muut houkuteltavat väsyvät odottamaan ja silloin voi hallitus astua esille." — Sikariansa sytyttäen jatkoi hän loppuun: "Valtiollisessa toimessa täytyy aina seurata kylmää järkeä, eikä tunteita. Kylmä järki on kaiken peruskivi …"

Kenraali Pawlof näytti tuskastuvan. Kuvaavan kädenliikkeen tehden, keskeytti hän Geldnersin:

— "Mutta sallikaa… sallikaa kysyä: Onko mitään sen kylmempää järkeä, kuin se, mikä on miekan terässä? Miekka ja hirsipuu ovat korkeimman vallan kädessä paljoa mahtavammat aseet kuin palanen torppareille tarjottavaa perunamaata… Terveydeksenne, paroonitar ja herra Harhama!… Miks'ette juo?… No, kuinka suvaitsette viihtyä kesällä, paroonitar?" — kääntyi hän taas puhuteltuihin.

— "Vallan hyvin… Terveydeksenne, kenraali!" — vastasi paroonitar nyökäyttäen päätään.

— "Terveydeksenne, herra Harhama!… Ja Teidän kylpynne, paroonitar, yhä vaan viihdyttävät hurmaavaa kylpijätärtänsä?" — jatkoi kenraali Pawlof.

— "Oo, kenraali!… Ne ovat minun elämäni",- vastasi puhuteltu vilkkailla eleillä.

Lakeijat tarjosivat toista ruokalajia. Pikarit täytettiin hochheimer-viinillä. Orkesteri soitti kappaletta ooppera "Ruslanj ja Ljudmiila'sta". Parooni Geldners jatkoi puhelua:

— "Minä myönnän teidän olevan oikeassa, jos korkeimman vallan miekka ja hirttonuora olisivat aina sen omassa kädessä… Mutta…"

— "Mutta kun ne kerran ovat sen kädessä, ei sen sovi ruveta niistä kauppoja hieromaan", — keskeytti Pawlof kiivastuneena. — "Kaikki myöntymykset istuttavat kansaan sitä mieletöntä uskoa, että sillä muka onkin oikeus ei ainoastaan tarkastella ja arvostella korkeimman vallan toimia, vaan myös… ajatelkaa sitä hävyttömyyttä: osaltaan päättää niistä … Se on todellakin hallituksen miekan ja hirttonuoran tavottelemista ja anastamista. Ja se on tukahdutettava alkuunsa…"

— "Mutta miten?" — keskeytti parooni Geldners puhaltaen savun suustansa huolettoman näköisenä.

— "Kuinka miten?… Kummallinen kysymys!… Ettekö Te sitä tiedä? Siten, että jokaiselle, joka tavottelee korkeimman vallan miekkaa ja hirttonuoraa, annetaan ne heti kaulaan … Terveydeksenne, parooni!" — jatkoi kenraali Pawlof kiivastuneena.

— "Terveydeksenne, kenraali!… Kun ei vaan päähän menisi… Mutta vielä yksi asia: Hirsipuu on menettänyt voimansa heti, kun siihen ripustetaan yksikään ainoa kunniallinen mies… Siitä on tullut silloin kunniahirsi, johon kaikki pyrkivät… Sitä on siis säästäen käytettävä, muuten siihen pyritään kilpaa… Ja entä sitten?"

— "Mitä 'entä sitten'?… Menkööt siihen kutka haluavat! Menkööt Jumalan nimessä!… Hallituksella Jumalankiitos riittää nuoraa, riittäköön vaan halullisilla kauloja," — tarttui kenraali Pawlof.

Harhama istui ääneti. Hän mietti puhetta kuunnellessaan tulevaa pommipäivää, laski mitä katua salaneuvos Regime'in täytyi ajaa. Kenraali Pawlof kiihtyi. Parooni Geldners puolestaan säilytti ulkonaisen tyyneytensä. Karistaen poroa sikaristansa lausui hän huolettomasti:

— "Niin… Muistakaa, että roomalaisten ristinpuu on raahattu kirkonkatolle!… Samoin ne voivat tehdä Venäjän hirsipuullekin…"

— "Ah Te, parooni! Te olette tänä iltana turhan arkailija ja järkeilijä. Raahatkoot ne vaikka tuhannesti kirkon katolle kaikki hirsipuut! Miljoona roomalaisten ristinpuita loistaa kirkkojen katoilla ristinä, mutta löytäkääpä parikaan, jotka haluaisivat niihin riippumaan!… Nöyrimmästi kiittävät kunniasta… Siinä se on koko juttu… Kirkonkatolle!… Ettekö huomaa kuinka ne teidän niin sanotut 'ihmiset' jo kaikin voiminsa kiskovat Rooman ristinpuita alas kirkonharjalta?… Korjaavat hullutusta uudella hulluttelulla…"

Lakeijat tarjosivat jo kolmatta ruokalajia ja rüdesheimer-viiniä. Orkesteri soitti Mozartin sävellyksiä. Harhama seurasi keskustelua, kuin vakoilija, mutta välinpitämättömän näköisenä ja puhellen paroonitar Lichtensteinin kanssa kirjallisuudesta… Kenraali Pawlof jatkoi:

— "Millä te, parooni, tyydyttäisitte esimerkiksi meidän omien talonpoikiemme vaatimukset?… Jos jakaisitte niille aateliston, luostarien ja valtion maita vaikka kuinka säästäen, loppuisivathan ne kumminkin kerran… Mutta miekkaa ja hirttonuoraa riittää maailman loppuun asti… Hyvinkin riittää. Kiitos Jumalalle!… Ja lisäksi: Jos ostatte talonpoikien alamaisuuden aateliston mailla, teette aateliston korkeimman vallan vihollisiksi… Ja millä te sen suosion taas ostatte?"

— "Tietysti heidän omilla, talonpojille jaetuilla maillaan", — vastasi parooni Geldners kuivasti. — "Viihdytellään kumpaakin samalla maalla… vuoron perään, niin ei maakaan lopu koskaan… Sitäpaitsi on hallituksella muutakin annettavaa, kuin maa. Esimerkiksi Suomessa on hallituksella valta. Siellä kilpailevat eri puolueet keskenään. Annettakoon, Herran tähden, niiden olla vuoron perään Venäjän hallituksen palvelijoina… no sanokaamme: suosiossa! "

Lakeijat tarjosivat jo neljättä ruokalajia ja tokaijer-viiniä. Orkesteri soitti Tshaikowskijn sävellyksiä. Iloinen puheen sorina kuului kaikkialla. Kaikkialla näkyi kiemailua, iloa ja huolettomuutta… Elämä kohisi valkeana vaahtona. Ihmiset kuhertelivat elämän kultaoksalla. Nauru helskyi vallatonna… Venäjän ylhäisö loisti kesäyön kauniina perhosparvena… Paroonitar Lichtenstein kertoi Harhamalle erästä uusinta aviorikosjuttua… Harhama unohti hetkeksi pommin ja kiintyi keskustelua seuraamaan.

— "Teidän periaatteenne, parooni, merkitsee sitä, että kansalle pitää antaa hirttonuoran pää… vuoroon yhdelle ja vuoroon toiselle puolueelle", — jatkoi Pawlof.

— "Mutta jos sen pään annatte, voitte olla varma, että ne vievät koko nuoran … Ja kaulannekin ne syntiset vievät… Oman päänne ne katumattomat vievät lopulta…"

— "Ei suinkaan minun periaatteeni sitä merkitse", — väitti parooni Geldners. — "Jos hallitus on kylliksi viisas ja luja, voi se hirttonuoransa lainata… sanon lainata kansalle, vuoroon yhdelle ja vuoroon toiselle puolueelle… Itse voi se asettua sopivalla ajalla ahdistetun suojaksi ja… olkoon menneeksi: antaa nuoran sille…"

— "Mutta entä jos lopulta Pilatus ja Herodes tulevat ystäviksi?" — tarttui Pawlof jyrkästi, kiehahtaen.

— "Silloin heittää hallitus niille kultaisen omenan", — vastasi parooni Geldners kylmäverisesti.

Harhaman viha kiehahti. Hän puri hampaitansa. Mutta mielenliikutuksensa hän salasi tyyten… Sairaloisuutena kyti hänessä ajatus omasta tärkeydestänsä. Hän kuvitteli, että hän on, ehkä jo ylihuomenna, sanova sen uuden sanan, joka puhaltaa tomuna kaikki nyt tehdyt laskelmat ja peruskivet. Hän kuvitteli itseänsä jo maailmankurjuuden edustajaksi, joka voimansa tuntien kuuntelee vihollisensa keskusteluja ynsein mielin ja ylenkatseella.

Lakeijat tarjosivat viidettä ruokalajia ja satavuotista madeiraa. Orkesteri soitti ooppera "Demouw'ia". Paroonitar Lichtenstein ja Harhama keskustelivat ruhtinatar O:n ja amiraali K:n aviorikoksesta… Iloinen puheen sorina on yltynyt. Jalokivien loiste ja palavat silmäykset kilpailevat keskenänsä loistosta. Kohteliaisuudet sekaantuvat pukujen kohinaan ja luonteviin naurahduksiin. Notkeat, kiemailevat naiset hallitsevat seura-miehiänsä suuren maailmannaisen hienolla taidolla, pysytellen kaikki rajoissansa ja vieden kaikki arimmille rajoille hienosti… huomaamatta aivan… Kaikki kulkee heidän ohjaksissaan… He itse kieppuvat ohjattaviensa orjina. Aisti-elämän säikeet kulkevat täällä hienoina… Ne purkautuvat kuin runokeriltä… Ne hehkuvat kukkana, jolle laulut helskyvät ja jonka väreinä ovat vietit… vietit tai tunteet, tunteet tai vietit… ken mitenkin sanoa tahtoo.

Äskeinen keskustelu jatkui:

— "Sitäpaitsi", — jatkoi parooni Geldners — "älkää unohtako, että hallituksella on vielä eräs voimakas ase kädessään. Tarkotan uskontoa … Hallituksen pitää vaan osata sitä käyttää taidolla. Joukkoihin on saatava lähtemättömästi juurtumaan se usko, että esivalta on Jumalalta ja sen käskyt siis Jumalan käskyjen ilmauksia. Ja se on jo kylliksi, jos uskonnollinen harrastus vetää joukkojen ajatukset pois maallisista, yhteiskunnallisten asiain harrastuksesta…"

Harhama kuunteli nyt puhetta tarkkaavana. Hän muisteli Nikolain äskeistä pajassa pitämää puhetta. Hän oli huomaamattansa keskeyttänyt puhelunsa paroonitar Lichtensteinin kanssa Ja tämäkin seurasi nyt keskustelua… Lakeijat tarjosivat kuudetta ruokalajia ja malaga-viiniä. Orkesteri soitti kappaletta "Tannhäuser'ista". Parooni Geldners jatkoi:

— "Vallankumoukselliset tietävät, miten mahtava ase uskonto on hallituksen kädessä ja koettavat ensi sijassa järkyttää sen perustusta. He tietävät, että joukkoja ei voida, ei saada nousemaan esivaltaa vastaan niin kauvan, kun ne uskovat kirkon vakuutusta esivallan jumalallisesta alkuperästä. Hallituksen pitää ottaa tämä opiksi ja lujittaa juuri sitä kohtaa, mitä vastaan huomaa hyökkäyksen olevan kohdistetun… Niin moniuskoisessa maassa, kuin Venäjä on, täytyy hallituksen tietysti olla suvaitsevainen eri uskontoja kohtaan… Toisin sanoen: Sen pitää heittää kultainen omena kirkkojenkin keskuuteen… Maailmaa hallitsee kylmä järki. Se on myös Venäjän mahtavuuden peruskivenä …"

Parooni Geldnersin jatkaessa puhettaan tarjosivat lakeijat jo seitsemättä ruokalajia ja vanhaa lacrima christi-viiniä. Orkesteri soitti Glinkan sävellystä. Molemmat keskustelijat, joista toinen edusti kylmää järkeä, toinen väkivaltaa, olivat koko ajan pysyneet ulkonaisesti verrattain tyyninä. Kenraali Pawlof oli sotilas, joka voi kylmänä, silmiänsä räpäyttämättä, seisoa luotisateessa. Hän oli samalla itsevaltiuden lihaksi tullut ihailija. Mutta nyt kiehahti jo veri hänen päässänsä ja hän lausui, niin kovalla äänellä, että koko seurue sen kuuli:

— Hullutuksia, parooni!… Heikkoutta!… Rikollista arkailua ja tinkimistä oikean kanssa… Venäjän mahtavuuden ja suuruuden peruskivenä on miekan terä ja itsevaltiaan tsaarin rautainen tahto … Maailmaa hallitsee miekka ja hirsipuu …

Koko loistava vierasjoukko kohahti sen kuullessansa, kuin loistava perhosparvi.

— "Oikein!… Oikein!… Hyvä!… Hyvä!" — kuuluivat hyväksymishuudahdukset. Kirjavapukuiset lakeijat kantoivat juosten jälkiruokia ja samppanjaa. Orkesteri soitti kappaleita oopperasta "Henki Tsaarin edestä". Puhelu valuu virtana. Kohteliaisuudet pulpahtelevat siitä kauneina kuplina. Helmikirkkaat naurahdukset helähtelevät. Palavat katseet salamoivat jalokivien vallattomassa välkkeessä. Mielittely tuulahtelee, hivelee mieliä, kuin neidon näkymätön suortuva ihoa… Posket hehkuvat, tunteet riutuvat. Naisten valkoisiin avonaisiin rintoihin on hillitty veri nostanut hienon punan…

Tähän loistavaan seuraan putosivat kenraali Pawlofin sanat, kuin maineen ja kunnian kultapallo. Koko joukko kuohahti. Venäjän suuruus ja mahtavuus kohosi loistavana leijana ihailtavaksi. Miesten tiet se sirotteli maineen seppeleillä, naisille se rakenteli ritarilinnoja ja tarjoili vallan loistavia rihmakeriä.

Puhe syöksyi kepeänä ryöppynä Venäjän suuruuteen ja mahtiin. Puhuttiin maailmanvallasta, Venäjän tulevasta rikkaudesta ja loistosta… Pietari Roomana — Neva ja Volga maailman valtasuonina ja Venäjän Tsaari sivistyneen maailman imperaatorina, itsevaltiaana keisarina… Se ajatus ajoi kepeät mielet kunnianhimon loistaville merenselille… Puhuttiin myös sodasta… suurista voitoista… vallankumouksesta, mutta kaikesta kevyesti, kuin höyhenellä koskettaen. Parooni Geldners vastasi kenraali Pawlofin äskeiseen huudahdukseen kuivasti:

— "Miten tahdotte uskoa. Mutta Tsaarin rautaisinkaan tahto ja Venäjän mahtavuus eivät voi kauvan seisoa miekan terällä kahtia leikkautumatta… Ei leijonakaan voi juosta miekan terällä…"

— "Mutta ei leijona myös pysy leijonana, heittämällä pentunsa ensimäiselle tyytymättömälle lurjukselle, joka uskaltaa sen eteen astua… Kynsiänsä sen pitää semmoisille hävyttömille näyttää… kynsiänsä ja hampaitansa," — keskeytti kenraali Pawlof kovaäänisesti.

Loistava seura kietoutui keskustelun ympärille. Se säesti sitä parvissa ja kaksittain. Isänmaallisten tunteiden kuohu nousi valkovaahtona. Hetken kuluttua sekaantui puheeseen paroonitar Lichtenstein kysyen:

— "Mutta mistä johtuu kansan tyytymättömyys? Onhan heillä…"

— "Sanokaas muuta, paroonitar! Valittavat, että ei ole leipää… Kapinoitsijoiden oppeja!" — keskeytti Pawlof kiivastuneena ja lisäten innoissaan: "Sallikaa juoda maljanne, paroonitar!… Ja Te, herra Harhama! Terveydeksenne!"

— "Mutta", — huomautti paroonitar Lichtenstein — "miksi talonpojat eivät syö enemmän liharuokia ja vihanneksia?… Esimerkiksi raparperia… tilliä… ja…? Pitäisi perustaa keittokouluja ja opettaa talonpoikia valmistamaan ja syömään liharuokia ja kasviksia… Sentähden niiden vartalokin on niin jäykkä, kun syövät yksinomaan leipää… Tiedättekö, kenraali, minä en syö leipää kuin kymmenisen grammaa päivässä… Miks'ei hallitus käske talonpoikia lihaa syömään?…"

Harhama puri huuliansa. Pawlof käveli edestakaisin lattialla kiihtyneenä. Hieman itseänsä hilliten vastasi hän:

— "No… Voi olla, että niillä ei maalla ole aina lihaakaan… Mutta kasvattakoot karjaa ja juokoot maitoa!" — ja tarjoten sikaria Harhamalle kysyi hän: "Ettekö polta, herra Harhama?…"

— "Kiitos, kenraali! En."

— "Todellako?… No se on harvinaista… Minulle on tupakka toinen luonto."

Ja jatkaaksensa vastaustansa paroonitar Lichtensteinille puhui hän sikaria sytyttäessänsä:

— "Voi olla… Voi olla, että köyhyyttä on, mutta…"

— "Mutta", — keskeytti paroonitar Lichtenstein vilkkaasti — "miksi ei silloin panna useammin toimeen esimerkiksi hyväntekiäis-tanssiaisia ja arpajaisia ja…? Ajatelkaa, kenraali: Minä olin viime talvenakin kuusissa tanssiaisissa köyhien hyväksi… Kuusissa tanssiaisissa, ajatelkaa!… Lisäksi kolmissa arpajaisissa, joissa myös tanssittiin… Jos kaikissa kaupungeissa pantaisiin toimeen tanssiaisia, vaikkapa… no, vaikkapa kerran viikossakin, niin kokoontuisihan siitä jo rahaa."

— "No, niin", — keskeytti kenraali Pawlof. — "Te, paroonittareni, tanssitte siis viime talvena yhdeksän kertaa niiden hyväksi ja tiedättekö miksi ne meitä sanovat palkkioksi?… Verenimijöiksi …"

— "Olkaa nyt!" — huudahti paroonitar, joka luuli Pawlofin leikkiä puhuvan. Harhaman mieltä alkoi keskustelu jännittää ja kaiken jännityksen ohella juoksivat hänessä omien mietteittensä säikeet. Ylihuominen päivä nosti jo taivaanrannalle aamuruskoista kannikkaansa. Hän osaksi unohti ympäröivän joukon. Pawlof jatkoi puhettansa paroonitar Lichtensteinille:

— "Uskokaa, tai olkaa uskomatta!… Vieläpä vaativat, että Teidän täytyy jakaa heille omaisuutenne. Ajatelkaa: suorastaan vaativat, hävyttömät!… Onko ennen moista kuultu?… No, parooni! Mitä Te sanotte sosialismista?"

— "Ne saarnaavat aikansa ja lakkaavat… Omistusoikeus on ihmisessä synnynnäinen luonnonvietti, eivätkä sitä voi mitkään opit hävittää", — vastasi parooni Geldners kuivasti.

— "Niin, niin. Mutta minä tarkotin: Pidättekö Te oikeana sen opin?" — kyseli Pawlof innostuneena. Paroonitar Lichtenstein ei näyttänyt käsittävän puhetta. Harhama seurasi sitä jo kokonaan jännittyneenä. Parooni Geldners vastasi varovasti ja välinpitämättömänä:

— "Ihmiskunnan omaisuudet täytyy pitää taitavien käsissä. Jos ne jaettaisiin kaikille tasan, laskeutuisivat joukot, kuin krokodiilit liejuun niitä syömään, kunnes kaikki olisi lopussa. Ja tulevana vuonna täytyisi ihmiskunnan tarttua kerjäläissauvaan. Jokainen semmoisille joukoille heitetty liika muru on ihmiskunnan omaisuuden tuhlaamista… no, ellen sanoisi sen kassankavallusta ja varkautta …"

— "Ja ne riettaat opettavat, että ne, jotka hoitavat ihmiskunnan omaisuutta, etteivät ne joudu maankiertäjien tuhlattaviksi, ovat muka varkaita… Katumattomat!" — tarttui Pawlof yhä kiihtyen, vihastuen.

— "No vähäpä sitä muuta hulluutta saarnataan!" — pisti Geldners.

Keskustelu jatkui. Orkesteri soitti. Venäjän ylhäisö tanssi perhosina sosialismin punaisen haamun ympärillä. Pawlof ja Geldners kumoilivat sosialismin oppeja nerokkaasti… rohkeasti. Harhaman ainaiset epäilyksen rauhaset alkoivat vuotaa. Eivät sosialisminkaan opit, eivätkä vallankumouksen terässormet voineet niiden mätäpesiä puhtaiksi puristaa. Hänen maallisten epäilyjensä idut puhkesivat alati uusina siitä suuresta epäilystä, joka etsi Jumalaa äärettömyyden rantojen takaa… Joukkoviha oli vaan tarttumana arpeuttanut sen vuotavat haavat.

Kenraali Pawlof jatkoi puhettansa:

— "Vapaa kilpailu ja siihen perustuva yksityinen omistusoikeus ovat ihmiskunnan kehityksen peruskiviä. Ne muodostavat ihmiskunnan seulan. Kyvytön aines, joka ei kestä kilpailussa, sortuu siinä seulassa paheisiinsa, tai nälkään, ja jälelle jää rautainen ja kykenevä aines. Jos vapaa kilpailu ei polkisi huonointa ainesta häviöön, sikiäisivät ne, kuin eläimet ja täyttäisivät maan veltoilla ihmislonkeroilla. No ajatelkaa!… Sehän olisi eläinkuntaa kohti kulkemista. Katsokaa neekereitä, joilla on sosialistinen yhteiskunta, mitä eläimiä ne ovat… Ihmiset eivät kohoa eläintä korkeammalle, ennen kun ne tekevät tulisen seulan, vapaan kilpailun, joka seuloo niistä eläimet vähä-vähältään tautiin ja puutteeseen ja häviöön."

Harhama ei voinut vihastua, sillä hän näki kenraali Pawlofissa oman itsensä sairaloisuuden terveen ilmiön: ihmisten halveksimisen. Ei hän myös kyennyt tajuttavasti käsittämään, mikä hänen puheessaan oli oikeaa mikä väärää. Hän ärtyi siitä vaan sokeasti sen aatteen puolesta, jonka urkkijana hän oli. Kenraali Pawlof käveli kiihtyneenä edestakaisin ja jatkoi:

— "Ajatelkaa, parooni: Ihmistyö ei keskimäärin riitä takaamaan kaikille semmoista toimeentuloa, jonka turvissa voisi ihminen kohota työeläimestä ihmiseksi… Silloin ei ole muu neuvona, kuin vapaalla kilpailulla seuloa parhaat ihmisiksi ja loput polkea niiden ruokkijoiksi…"

Ja yhä kiihkeästi edestakaisin kävellen:

— "Sillä hävitetään samalla se kelvoton aines, tukahdutetaan se ja estetään huonontamasta sukua ja täyttämästä, kuin rikkaruohot, maailma ihmisloikareilla, jotka venyisivät, kuin haisevat krokodiilit Afrikan järvien liejuissa… Niiden sikiämistähän ei voida lailla estää ja kieltää. Täytyy siis turvautua seulaan ja seuloa sillä ihmiseläimet ihmisistä häviöön…"

Harhama takertui puheeseen, kuin hyttynen hämähäkinverkkoon. Hänen oma ihmishalveksumisensa nosteli päätänsä, mutta vajosi taas hänen sielunsa nykyiseen yleiseen kuohuntaan, josta vallankumous nosteli veristä päätänsä kaikkea muuta voimallisempana. Hänen asemansa kavalana urkkijana oli hänelle se tulineula, jonka kärellä hän istui. Sen pisto nosti hänessä alati kumouksen verihaamun kuristamaan muun tukehduksiin. Kenraali Pawlof jatkoi korskeana:

— "Ihmiskunnalle on edullisempaa, että sen muodostavat tuhat rautaista ja henkisesti kehittynyttä olentoa, kuin että sen muodostaa tuhannen miljoonaa velttoa, laiskaa, kyvytöntä loikaretta… Ne verenimijöiksi kohonneet — jos niin saan sanoa — ovat juuri ihmiskunnan kehityksen ensimäiset tekijät. Niiden velvollisuus, suora velvollisuus on polkea kykenemättömät häviöön… polkea ne hiiteen, joko nälän, tai paheen kautta… Se on seula, joka toimittaa valinnan matemaattisella tarkkuudella. Se vapauttaa ihmiskunnan elättämästä turmiollisia kuhnureita, estää ihmisen huononemasta ja vaipumasta eläimellisyyteen… Ah, parooni!… Se on luonnonlaki ja siksi sitä ei, jumalan kiitos, hävitä mitkään sosialistiset hulluttelut… Ne meluavat aikansa ja sitten alistuvat luonnonlain alle aivan nöyrinä… alkavat haalia tavaraa ja hyviä päiviä ja polkea veltot jalkoihinsa s.o. hävittävät kelvottoman aineksen… Terveydeksenne, parooni!… Lakeija!"

— "Mitä suvaitsette käskeä?"

— "Täytä paroonittaren ja herra Harhaman lasit!" — komensi Pawlof.

Lakeija täytti käskyn. Paroonitar Lichtenstein kuunteli puhetta hämillänsä, kuin hieman hätäytynyt tyttö. Marmorivalkea, paljas décolleté -rinta kohoili hermostuneista hengityksistä. Hän nojasi kiehtovaa vyötäistänsä sohvan kaiteeseen. Toinen rinta oli puristuksesta hieman pullistunut, pehmeänä, puhtaana. Briljanttikoristuksen jalokivi pisti sille puvun reunaman yli ja paloi taas sen hienolla hipiällä kirkkaana tulena. Sen palopiirissä häikäisi rinnan iho silmää… Hienonhieno verisuoniverkko häämöitti sinisuortuvana sen hipiän alta… Se heitti kuvansa katsojan silmään… lämpimänä… herkullisena… hivelevänä… antoi silmän sen viedä vireenä toivotuille perille… lähti aroille matkoille… hienoille… hellille poluille… aistien lymysijoihin…

Veristen mietteittensä kutoutuessa huomasi Harhamakin sen kuvan…

Lapsellisen avonaisella äänellä, hieman surullisena, hämillänsä, puuttui paroonitar Lichtenstein taas puheluun:

— "Mutta, kenraali!… Minä en ymmärrä… Tai… se on… Miten esimerkiksi minä imisin toisten verta, kun elän omalla omaisuudellani… En nauti edes eläkettä…"

Pawlof keskeytti hänet reippaasti:

— "No, heittäkää ne!… Vähänpä ne puhuvat hävyttömät… Puhukoot!… Hiis heistä!… Te olette perhonen… kaunissiipinen perhonen, ja mitä olisi maailma ilman koreita perhosia?… Mitä useamman tarpeettoman hyönteisen hävitätte, sen parempi… Yhdestä tyytymättömästä päästään joka puremalla… Maljanne, paroonitar!" — Ja vieraiden puoleen kääntyen lopetti hän: "Herrat! Kauniiden naisten maljat!… Kaikki naiset ovat kauniita… Eläkööt!"

— "Eläkööt!… Eläkööt!" — vastasi ihastunut vierasjoukko. Pawlof kääntyä taas puhumaan parooni Geldnersin kanssa, kysyen:

— "Miten voimakkaaksi luulette kehittyvän sosialistisen liikkeen?"

— "Se riippuu siitä, miten hallitus ymmärtää sitä hallita. Senkin liikkeen keskuudessa voidaan kultamunaa vieritellä… Ja useimmat sen johtajista etsivätkin juuri sitä… Paras on heittää se kultamuna myös eri työryhmien kesken kierimään, eikä yksin johtajien kesken", — vastasi puhuteltu huolettomasti.

Viimeiset sanat puhalsivat taas Harhamassa kytemään sen suuren asian, jonka urkkijana hän oli tässä loistavassa seurassa. Joukkovihan tarttuma alkoi taas arveluttaa hänen epäilyjänsä, jotka olivat heränneet niiden puheiden johdosta, joilla kenraali Pawlof ja parooni Geldners nerokkaasti kumoilivat sosialististen oppien pätevyyden. Ylihuominen verinen aamurusko loimotti hänelle houkuttelevana. Parooni Geldnersin satimekkaat puheet ja niiden kyynillinen häikäilemättömyys puhalsivat hänessä kytevään kekäleeseen. Omissa silmissänsä hän kohosi taas sen uuden voiman edustajaksi. Viha alkoi hulmautella hänessä liekkejänsä, kuin turpeen alta nouseva tuli, katkerana, rajuna, mutta itsetiedottomana. Se viha ei tutkinut mitään, ei kysellyt mitään. Se kulki joukkovihan maininkina, temmaten kenen sattui. Sen tunnussanana oli: "Sama se, ketä vihata!" Niinpä hän läsnäolevista paroonitar Lichtensteiniä vaistomaisesti sääli. Vähät siitä, että hän oli yksi pääsyyllisistä! Hän katseli häntä kuten lasta, joka huviksensa sytyttää makuuvaatteensa tuleen… Harhama oli vihassansakin epäilyksen kinoksessa kahlaaja, joka polkaisi sinne, minne jalka sattui. Mutta hänen olemuksensa ydin: epäily, oli taas vireille puhallettu ja se nosti uhmaavana päätänsä kaiken seassa. Hän alkoi sotkeutua omiin ajatuksiinsa.

Komeapukuiset lakeijat juoksivat taas huoneissa, makeisia ja hedelmiä tarjoillen. Samppanja helmeili vaahtona. Orkesterin säveleet valuivat virtanaan viulujen kielistä. Puheen sorina oli kukkeimmillaan… Venäjän suuruuden ajatus oli läikähyttänyt kepeät mielet. Se varjosi kaiken loistavilla väreillä. Elämä kuvastui purppuraselkänä, jonka aalloilla maineenseppeleet lumpeina keinuivat. Saarilla oli ritarilinnat. Niissä odotti tyttö miestä. Niistä etsi mies onnea… Isänmaa oli kohonnut runo-ulappansa syvyydestä… Se oli puhaltanut ihmisten sieluissa vyörymään isänmaan rakkauden loistavat aallot…

Kenraali Pawlofin ja parooni Geldnersin keskustelu jatkui. Se oli kääntynyt suuriin, koko ihmiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Parooni Geldners yritti puhua:

— "Menkäämme etemmä! Ottakaamme koko suuri ihmiskunta…"

— "Ihmiskunta!… Koko suuri ihmiskunta!" — kiivastui kenraali Pawlof keskeyttäen. — "Mikä suuri ihmiskunta?… Ja mikä on ihmiskunta?… Mikä turhan nakertelija Te olette tänä iltana, parooni!… Ihmiskunta on pieni joukko valituita — ehkä muutamia tuhansia — joiden henki jaksaa kohota jokapäiväisyyttä ja aistillisuutta korkeammalle … Kaikki muut, kaikki ne sadat ja tuhannet miljoonat ovat eläimiä… raakimuksia… työjuhtia… kiimailijoita ja työvoiman siittäjiä, jotka eivät kohoa omaa ylettymäänsä korkeammalle. Siinä on koko se suuri ihmiskunta …"

Parooni Geldners yritti taas puhua, kuivana, kylmän ihmisjärjen perikuvana. Hän virkahti:

— "Niin, niin… Kyllä… Te olette siinä oikeassa, mutta virallisesti täytyy kumminkin tunnustaa, että nekin ovat ihmisiä…"

— "Sallikaapas!… Sallikaapas keskeyttää, parooni!" — katkaisi kenraali Pawlof kiihkeästi. — "Ihmisiä!… Kummallista!… Mitä ihmisiä ne ovat?… Virallisia ihmisiä!… Quelle idée![Mikä ajatus]… Ihmisiä ovat ainoastaan ne, jotka kykenevät tuntemaan ja kestämään ihmistuskan, yleisen suuren maailmantuskan, tuon ihanan ja tulisen ihmishengen puhdistus- ja jalostustulen, sen kiirastulen… Ja se tuli ei ole luotu kaikkia, vaan harvoja valituita varten…"

Syntyi hetkisen vaitiolo. Kaikki päät ikäänkuin kumartuivat, kaikki polvet taipuivat, kaikki äänet vaikenivat maailmantuskan edessä, joka kenraali Pawlofin sanojen loihtimana ilmestyi huoneeseen, kuin tulikuumasta raudasta taottu tuskan lihaksitulemus, polttavaa ikikuumuutta hohtava ja huokuva olento, joka piteli kädessänsä hehkuvaa valtikkaa: elämän suurta tulikuumaa kiekkoa… Se seisoi maailman loiston keskellä, tulikruunu päässä, jalokivien ja kunniamerkkien sen kunniaksi säteillessä. Harhama näki sen tulikuuman haamun silmiensä edessä, tunsi sen polttavan hehkun. Hänen henkensä kyyristyi sen hehkussa kokoon, kuin kuumalle raudalle viskattu käärme. Silmissä sumeni, pimeni. Paroonitar Lichtensteinin kasvoilla säteili joku outo, kärsivä, surullinen ilme, kaunis tuskan väänne, joka hienona suortuvana kulki hänen marmorikauniiden kasvojensa yli. Parooni Geldners vaikeni, mietti jotain, huokasi hieman. Kenraali Pawlof käveli kiivaasti edestakaisin, kasvoilla vakavuuden ja ajattelun kylmä, veretön piirre, jota varjosti hänen kunnia merkeistänsä säteilevä kirkas hohde. Ajatuksissansa jatkoi hän vielä:

— "Ihmistuska on suurin elämänlahja… sen paras… Sitä ei riitä joukoille… Leipä ja ruoska ja niiden oma liha on luotu joukkoja varten, eikä ihmisyyden jaloin helmi…"

Parooni Geldners karisti tuhan sikaristansa ja lausui ajatuksissaan:

— "Niin!… Weltschmerz… Der Weltschmerz." [Maailmantuska.]

Kenraali Pawlof jatkoi vielä ikäänkuin keskusteluun tuskastuneena:

— "Uhritulet ovat luodut ainoastaan jumalia varten palamaan ja maailmantuska ihmisiä suuriksi polttamaan, eikä ihmiskarjaa jalostamaan…"

Sen sanottuansa hän käveli hetken edestakaisin ajatellen jotain suurta, epäselvää. Tuntui kuin olisi elämä kulkenut huoneen läpi, vallattomana tyttönä, juosten, kukissa ja helyissä hohtaen, kukkia sirotellen, häviten nopeasti ja jättäen jälkeensä kaihon ja ikävän. Kepeä seura oli sen huomannut. Oli syntynyt pieni hymyilevä vaitiolo… Kaikki poimivat huoneen läpi juosseen tytön sirottelemia kukkia, nypistelivät niitä, katselivat niiden ihanaa väriä, ihailivat niitä ja ikävöivät sitä vallatonta kaunista tyttöä, sitä huoneen läpi juossutta elämää.

Paroonitar Lichtensteinin kirkkaat silmät loistivat nyt, kuin kyynelien kastelemat jalokivet. Hän näytti ajattelevan jotain syvää… surullista… epäselvää.

Harhamaa häikäisi kenraali Pawlofin puhe ja puhuja kirkastui hänelle joksikin, josta hän ei tiennyt, mikä se oli, ja sen kirkkaudessa himmeni elämä oman itsensä hämäräksi arvoitukseksi, näkymättömäksi tulisuortuvaksi, joka heilahteli kaikkialla, pakeni kaikkialta, hävisi… poltti… haihtui… kiehtoi… raateli… repi ja puhdisti ja kulutti. Hän näki ja tunsi kenraali Pawlofissa oman itsensä sairaloisuuden: ihmisten halveksimisen lihaksi tulleen ilmiön, mutta semmoisen, joka oli puristettu häikäilemättömyyden ja tarmon rautaiseen pähkinänkuoreen. Hän ihaili sitä, lankesi velttona sen eteen: Hän kumarsi hetken ajan omaa itseänsä, omaa sairaloisuuttansa…

Yö kuluu. Elämän hyrske yltyy… Yhä suuremmat ajatukset alkavat kuohua kullan, jalokivien ja arvomerkkien kirkkaassa välkkeessä ja hienon musiikin sävelhyrskeessä… Ihmistunteiden mainingit nousevat helmeilevänä vaahtona, punertavina höyryinä ja heilahtelevat kultahohteesta ommeltuina naisen ja jumalattaren helmoina. Onnen ja kunnian kuplat tanssivat väriloistoisina, viekottelevina, huumaavina, kutitellen kaikki mukaansa ihanaan tanssiin, kauneille morsiusvuoteille, onnen pumpuleille ja ihmiselämän häihin.

Ja sen kaiken ihanan juurella mateli maailmantuska mustana, märkänä matona. Harhama tunsi taas sen huounnan, tunsi sen matelevan olemuksensa jokaista solua ja säijettä pitkin.

* * * * *

Yö solui aamua kohti. Kuu kelmeni käyrällä kaarellansa korkeudessa.

Harhama istui ääneti, koettaen vapautua ihmistuskan tulikynsistä, etsimällä sen unohdusta vallankumouksen verisistä ajatuksista, koettaen sen polttoa jäähdyttää kumousliikkeen tulisilla nesteillä. Hän laski taas sitä ylihuomispäivää… miten "se" olisi tapahtuva… ja mitä hän silloin tuntisi… ja mitähän muut ajattelisivat… Hän mietti… sotkeutui epäilyihinsä… hajosi… tuli surulliseksi…

Ja miettiessä kohtasivat hänen ja paroonitar Lichtensteinin katseet toisensa. Harhama värähti. Hän tunsi sielussansa rotan terävien hampaitten nakertelua… Paroonitar Lichtenstein oli surullisen, hajanaisen näköinen. Jotakin miettien kysyi hän Harhamalta:

— "Miksi ihmiset ovat minulle pahoja?… Olenko minä tehnyt heille mitään pahaa?… Katsokaa: Minä annan kaikille juomarahaakin niin runsaasti… Ja esimerkiksi dame de chambre'ia minä pidän aivan kuin ei hän olisi palvelija, vaan… Niin, minähän jo kerroin: Minä kutsunkin häntä Ljuusenjkaksi…"

Harhama istui tulisella neulankärellä. Paroonitar Lichtensteinin äänessä oli niin paljon luottamusta ja avomielisyyttä. Ja hän oli sitä käyttänyt ansana, johon oli suistuva ehkä se ainoa, joka oli tälle naiselle edes jonkin arvoista… Ja lisäksi hän näytti niin lapselta… voimattomalta… kauniilta… kiehtovalta ja surullisen loistavalta ihmiskukalta… Kaikilla sielunsa voimilla hapuili Harhama taas sitä vihan silmukkaa, joka kuristaisi hänessä tukehduksiin sen tunteen joka häntä nyt kalvoi. Katse harhaili elottomana. Otsalle nousi ryppy.

— "Olenko minä tehnyt mitään pahaa?" — toisti paroonitar Lichtenstein surullisena.

— "Ette… Ette… Ette Te," — vastaili Harhama.

— "No, kukas sitten?" — jatkoi paroonitar avuttoman näköisenä, alakuloisella äänellä.

— "En tiedä, paroonitar… Ei kukaan… ja kaikki… Elämä se on paha ja polttaa ihmistä, kuin tulikuuma kukka… kuten Te suvaitsitte kauniisti sanoa," — tapaili Harhama vastausta.

— "Miksi Te nyt niin puhutte… noin surullisesti ja salaperäisesti?" — keskeytti hämmästynyt paroonitar Harhaman, lisäten: "Niin se on, että… Mutta" — katkaisi hän — "miksi se minuakin, ja juuri minua sitten tahtoo polttaa?"

— "Niin, kuka sen tietää… Kauniit perhoset herättävät aina ensimäisinä perhosten kiduttajien huomiota," — tapaili Harhama jotain vastata.

Ja aivan kuin jonkun käden painamana alkoi Harhama taas vajota yhä syvemmälle niihin maaperiin, joissa elämänkysymys on aina tulikuumana kukkana edessä. Paroonitar Lichtenstein oli vaiti. Elämä, se näkymätön suortuva, kulki hänen lävitsensä, kuin leikkelevä jouhi. Se kysymys häilähti hänelle harmaana hapsena. Hän hapuili sitä, kuin lapsi kaunista saippuakuplaa. Ja Harhamalle se helotti silloin tulikuumana kukkana, jonka myrkyllistä hehkua hän hengitti.

Pitkän vaitiolon jälkeen puhui paroonitar Lichtenstein taas Harhamalle aivan hajanaisena, kysyen:

— "Tunnetteko Siperialaista noitaa?"

— "Anteeksi, en… Se on: olen kuullut…"

— "Hän asuu Morskaja-kadun varrella… Hän ennustaa aina oikein," — katkaisi paroonitar nopeasti.

— "Vai niin!" — virkahti Harhama. Paroonitar Lichtenstein jatkoi:

— "Teidän pitää käydä häneltä kysymässä kohtaloanne… Hän on nyt hyvin muodissa… Hän on jo vanha nainen, semmoinen hyvin kummallinen… Minä olin hänen luonansa ja hän ennusti… Tahdotteko kuulla?"

— "Olen kiitollinen, jos luotatte niin paljon, että uskotte salaisuutenne," — myönnytteli Harhama uteliaana. Kaiken seassa nosti hänessä taikausko nopeasti päätänsä.

— "No niin! Minä olin silloin onneton… kuten jo sanoin… Olin hyvin onneton… Se oli silloin, kun Anna Pawlowna puhui Teistä. Poikkesin silloin häneltä kysymään. Ajattelin, että jos hän jotain voisi neuvoa… Hän tiesi kertoa koko minun elämäni… Lisäksi hän ennusti, että joku salaperäinen mies vaanii minua, kietoutuu minuun käärmeenä ja tuottaa onnettomuutta", — kertoi paroonitar Lichtenstein surullisena, miettivänä.

Harhamaan se sattui, kuin naskali. "Olenko ehkä minä se ennustettu?" — kysyi hän itseltänsä. Elämän rotta kalusi taas hänen luitansa, taikausko leimahti hänessä jo ilmituleksi. Hän tahtoi kuulla enemmän, luullen sen salaperäisen miehen häntä tarkottavan. Kiihkoisena kysyi hän:

— "Ennustiko hän muuta?… Esimerkiksi siitä miehestä?"

— "Malttakaas nyt!… Ai, niin! Hän puhui jotain semmoista, että minä annan kukkia eräälle salaperäiselle miehelle, joka panee käärmeen niitä kukkia vartioimaan ja se mies tulee suureksi… kirjoittaa jotain, joka tuo onnea… Ja kaikkea semmoista", — vastasi paroonitar Lichtenstein muistellen, hitaasti puhuen.

Se oli Harhamalle taikauskon viitta, jonka puhuja heitti hänen hartioillensa. Hän oli juuri saanut kukkia paroonitar Lichtensteiniltä ja ennustuksessa mainittiin kirjan kirjoittamisesta… "Siis sama, kuin pohjolaisnoidan ennustus!" — mietti hän ja hänen silmiensä eteen avautui salaman-nopeana Jumalaa vastaan suunnittelemansa teoksen ajatus. Se avautui, kuin Jumalan asunnon akkuna, josta näkyi koko maailman kunnia, sen seppeleet ja ylistykset, jotka himmensivät vallankumouksenkin houkuttelevat veri-udut. Hänen sielunsa vapisi, värisi, kiemurteli. Hän tahtoi tietää enemmän. Hän kyseli kiihkoisesti:

— "Eikö hän ennustanut muuta?"

— "Ei… Elämä on niin hämärä… niin hämärä… niin… No, ei maksa puhua", — vastaili puhuteltu surullisena.

Harhama huokasi raskaasti. Syntyi taas pitkä äänettömyys. Paroonitar Lichtenstein mietti jotain aivan hämärää. Rinta kohoili houkuttelevasta hengityksestä, hellänä, pehmeänä, armaana. Koko vartalo vavahteli hentona kiehtovana käärmelauluna, huulet hehkuivat kypsistä suudelmista ja silmistä häämöitti raukea hurmaava katse hienona onnen-utuna. Hän kylpi jalokiviensä välkkeessä, valon, ylellisyyden, kukkien, rikkauden, runouden ja suuruuden keskellä, kietoutuneena nuoruutensa ja kauneutensa loistavaan vaippaan. Harhama katseli sitä surullisena, ajatuksiinsa sotkeutuneena, kuin onnenkuplassa leijailevaa jumalatarta. Ja samalla häämöittivät hänelle oman elämänsä suuret kysymykset omissa väreissänsä. Viulut soivat, kukat tuoksuivat, onni uiskenteli valo- ja sävelvirrassa. Äänettömyys jatkui. Viimein lausui paroonitar Lichtenstein Harhamalle miettivänä, vakavana:

— "Vielä minä Teiltä kysyn sitä suurta, herra Harhama! Te joka tunnette elämän sisimmän, sanokaapa, eikö elämä tuskinensa ole oikeastaan valmistus kuolemaa varten… se on: eikö se ole sitä varten, että kuolema tuntuisi hyvältä, vapahdukselta, vaivoista ja elämän käsistä rauhaan pääsyltä? Toisin sanoen: Eikö elämäntarkotus ole se, että kuolema tuntuisi helpommalta? ".

Harhaman se kysymys nosti niille ikisiiville, joilla hän aina nousi elämänsä polttavimpiin tuliin. Loisto himmeni hänen silmissänsä, vallankumouksen veriliput hävisivät hetkeksi, soitto vaikeni, viettien ihana karkelo häipyi silmistä ja hän näki ainoastaan oman tulensa ja kuoleman mustasiipisen perhosen. Repaleisin ajatuksin vastasi hän jotain sanoaksensa:

— "Ei suinkaan!… Niin, paroonitar… minä en tiedä… Minä…"

Paroonitar Lichtenstein keskeytti hänet nopeasti. Hän oikaisi kauniin vartalonsa, hymyili surullisesti, kuin ylpeä, kuolevan maailman viimeinen asukas, miljoonien kadehtimana, vapaana kuningattarienkin hallitushuolista ja kruunun painosta. Hänen edessänsä avautui loistaviin tähtivaippoihin puettu maailma, hänen elämänsä oli häikäisevää akkunan iltapunaa. Ihmiskunnan rikkaudet kehräsivät hänelle hänen edessänsä kultaa, huikaisevilla kultarukeilla. Ja sille hurmaavalle taustalle nousi hän nuoruutensa, kauneutensa, rikkautensa, ihmissulouden, neron ja sivistyksen loistossa, lukemattomien loistavien ihailijoiden laulaessa hänen ylistystänsä, polvistuessa hänen eteensä, ohi jumaloiden ja loiston ja kunnian. Palvelijat täyttivät hänen pienimmätkin oikkunsa nöyrinä orjina, viihdyttelivät häntä kauneissa saippuakuplissa. Ja sillä häikäisevällä taustalla säteili hän ihmisaurinkona herkullisimpien imartelijain mairittelemana, hymyili nuoruuden ja ihmiskauneuden ihanimpaan utupukuun puettuna, jalokiviensä kirkkaassa hohteessa kylpien. Ja siltä aikakautensa hurmaavimmalta alustalta, ihmisonnen kukkamaan keskeltä, kaiken hohteessa loistaen, kultaisen valtikan välkevarjossa, maailman mahtavimman suojassa hymyillessänsä, hienoimman musiikin hänen korviansa hivellessä, herkkujen, kukkien ja koko elämän polvistuessa hänen eteensä tarjoamaan kultaisilta tarjottimiltansa kaikkea, mitä ihmiselämä voi antaa; kai ken sen keskellä ja edessä hymyili hän surullisesti, mutta ylpeänä, ja lausui katkerasti, mutta päättävästi:

— "Kyllä, herra Harhama: Elämäntarkotus on tuskillansa lieventää kuoleman tuloa… Elämän tarkotus on tehdä kuolema suloiseksi, tuskasta pois pääsyksi …"

Koko maailman pakkaset juoksivat silloin Harhaman olemuksen läpi. Paroonitar Lichtensteinin elämän iltapuna, sen onnenkuplat, tähtivaipat ja nuoruus ja kauneus ja kaikki himmeni hänen silmissänsä ijankaikkiseksi hämäräksi elämän arvoitukseksi, joka seisoi hänen edessänsä näytellen piikkiteräviä hampaitansa ja hämäriä hiuksiansa, jotka ulottuivat avaruuden rantojen taakse. Kaikki häntä repi ja poltti ja raateli ja kidutti. Jotain sanoaksensa lausui hän taas:

— "Anteeksi, paroonitar!… Teillä ei ole syytä niin synkästi puhua. Teillä, joka olette ihailijoittenne onni…"

— "Ei… Ei… Ei!… No annetaan olla!" — keskeytti paroonitar Lichtenstein surullisesti, lisäten hetken päästä kysyvästi:

— "Entä Teillä, herra Harhama?"

Harhaman jokaikinen solu värisi näkymättömän elämäntuskan suuruuden edessä. Hän oli omassa maailmassansa, elämäntuskan kynsissä. Ne kynnet puristivat häntä, rutistivat hänen sieluansa niin, että sieltä pursusi hätäytynyt, oikea tunnustus:

— "Minä pelkään kuolemaa…"

— "Sitten Te ette tunne elämää. Te onneton!… Teidän pitää oppia se tuntemaan! Sillä miten Te onneton muuten voitte kuolla", — lausui silloin paroonitar Lichtenstein.

Molemmat vaikenivat, miettivät ja sotkeutuivat mietteisiinsä.

* * * * *

Ajan kellot soivat. Se helisi kulkusissansa ja niiden helinässä komeili taas elämän tulikuuma kukka, tuoksui kuumuutta, hohti jotain selittämätöntä, katkeraa… polttavaa… tuskallista. Elämänkysymyksen tulisuortuva häilähteli leikkelevänä harhanäkönä… Paroonitar Lichtenstein ja Harhama istuivat äänettöminä. Muu seura sorisi ja vilisi taas kepeänä, kirkkaana. Viimein kääntyi paroonitar kenraali Pawlofin puoleen ja lausui vilkkaasti, silmät surullisesta säteilystä loistavina:

— "Kenraali! Kuulkaahan! Te olette tänä iltana erinomainen… Aivan la majesté de l'humanité[ihmisyyden majesteetti]… Saanko kysyä Teiltä jotain suurta?…"

— "Ah, quelle charmante flatterie![mikä hurmaava imartelu!]… Ihmisyyden majesteetti! Luovutatteko minulle jo hurmaavan perintönne?… Maljanne!… Olen onnellinen, kun saan olla palvelijananne… Suvaitkaa kysyä!" — huudahteli kenraali Pawlof kohteliaisuuksia.

Paronessa Lichtenstein kohottautui ryhdikkäämpään asemaan ja kysyi:

— "Sanokaapa Te, kenraali: Mikä on elämä? Ja mikä on elämäntarkotus?"

Kenraali Pawlof nousi ylös ja käveli hetkisen mietteissään, vakavana, käveli ja ajatteli. Sitten lausui hän hieman miettien:

— "Mikäkö on elämä ja sen tarkotus?" — hän keskeytti ja lopetti reippaasti. — "Minä sanon heti… Te, paroonitar, suvaitsette tehdä sen ainoan kysymyksen, mitä elämässä maksaa vaivan kysyä… Lakeijat sisälle!"

Kymmenet loistavapukuiset lakeijat juoksivat odottamaan käskyä. Puheen sorina hiljeni, kuin käskystä. Vieraat olivat kuulleet paroonitar Lichtensteinin kysymyksen ja odottivat isännän vastausta uteliaina, palavina, hehkuvina. Oli, kuin olisi tulikuumiin kukkiin puetun elämän tulo ilmotettu, ilmotettu sen odottavan eteisessä. Kaikki vartoivat nyt sen sisälle astumista, kuin puetun morsiamen tuloa, tahtoivat nähdä sen ihanan kukkapuvun, sen kauneuden, sen ikionnen… Kenraali Pawlof lausui lakeijoille lyhyen käskyn:

— "Täyttäkää maljat kuohuvimmalla samppanjalla!"

Lakeijat kiirehtivät täyttämään käskyä. Samppanja helmeilee… kuohuu… vaahtoaa. Kaikki odottavat. Kenraali Pawlof jatkoi, vierasten puoleen kääntyen:

— "Pyydän korkea-arvoisia herroja valitsemaan naisillensa kauneimmat kukat."

Käskyä noudatettiin ripeästi. Kukat tuoksuivat, kohteliaisuudet ja iloiset huudahdukset helskyivät, kiemailu ja kumarrukset kosivat toisiansa. Kaikki katsoivat taas isäntään.

Kenraali Pawlof kääntyi orkesterin puoleen, käskien:

— "Orkesteri valmiiksi!… Tulisin valssi!"

Nuotit avattiin nopeasti. Viulut olivat jo vireessä.

Johtajan tahtipuikko nousi… Kenraali Pawlof kohotti lasinsa ja puhui:

— "Korkea-arvoiset vieraat! Meidän hurmaava paroonittaremme on en reine de la beauté[kauneuden kuningattarena] suvainnut käskeä minun vastata kysymykseen: Mikä on elämä ja sen tarkotus… Minä olen onnellinen voidessani täyttää sen käskyn ja vastata: Elämä on oman itsensä ijankaikkinen ratkaisematon arvoitus… Elämäntarkotus on elämä, siis oma itsensä … Elämän malja, korkea-arvoiset vieraat!… Eläköön!…"

Viulut vingahtivat. Eläköön-huuto räjähti. Säkenöivä valssi aivan kuin paloi eläköönhuutojen seassa, kuin jalokivi, hyppien ja karkeloiden mielestä mieleen, kutitellen miehen käsivartta ja neidon vyötäistä, kosiskellen niitä toisillensa, kutsuen tanssiin… Maljat juotiin pohjaan. Loistavat miehet kumarsivat naisille ja kohta pyörivät parit tulisen valssin tahdissa, elämän polttavan kysymyksen kunniaksi… Ne lentelivät koreasiipisinä perhosina elämän tulikuumassa kukassa.

* * * * *

Aamu armastelee jo päivän huulia. Puheen sorina on yhä yltynyt. Samppanja kuohuu. Kiemailu on kukassansa. Mutta kiemailijat keinuvat nyt niillä elämän purppuraselillä, joille isänmaa on kukkansa sirotellut ja rikkautensa lumpeiksi kylvänyt… Jaloin tuntein poimivat he niitä isänmaan povelta… eivät kysy: jääkö muille? Ja ne poimittuansa vetäytyvät he sinne, missä kukka puhkeaa nupusta, ja elämästä onni…

Kaikki keinuu suurten tunteiden aallonharjalla.

Silloin nousi isäntä ylös, vaahtoava malja kädessä, ja puhui vieraillensa:

— "Korkea-arvoiset Venäjän naiset ja miehet!"

Koko loistava seura kohahti. Puhujan korskea ääni, komeus, välkkyvät kunniamerkit ja yleinen loisto ja huumaus ja kukat ja soitto riuhtaisivat kaikki mukaansa. Puhuja alkoi:

— "Näinä aikoina puhuvat Venäjän Tsaarin tykit röyhkeälle viholliselle ja maailmalle. Me, joita Tsaari ei ole valinnut hänen puolestansa puhumaan, seuraamme kademielin niitä veljiämme, joiden osaksi tämä Tsaarin armo on tullut. He vihkivät verellänsä Mandshurian maan Tsaarin maaksi. Ja mihin maahan kerta on pisarakaan venäläistä verta vuotanut, se kuuluu ikuisesti Tsaarille…"

— "Hyvä!… Hyvä!" — huutaa ylhäisö. Soleavartaloiset naiset ja notkeat miehet kohottavat maljansa. Puhujan sanat olivat, kuin keihäänpisto Harhaman kiihtyneeseen, sairaloiseen hermostoon. Se koski hänen arimpiinsa ja hän ärtyi silmänräpäyksessä, nousi ja unohti kaiken muun, kuin pesuuttaan puolustava pantteri. Puhuja jatkoi:

— "Venäjän suuruus ja mahti ovat Venäjän poikien ehdottomassa kuuliaisuudessa Tsaarille…"

— "Oikein!… Oikein!" — keskeyttivät kuulijoiden ihastuksenhuudot. Puhe ja kohina herättivät Harhaman tulikysymyksistänsä, kuin pedon pesään pistetty keihäs. Pawlof jatkoi:

— "Venäjän poikien todellinen vapaus on ehdottomassa kuuliaisuudessa itsevaltiaalle Tsaarille… Muu vapaus, jota nyt saarnataan, on roskajoukon tyranniutta… hirmuvaltaa … Se polkee ihmiset puoluekarjoiksi… joukkoihmisiksi… Sosialiset yhteiskunnat ovat karjanavettoja, joissa kullakin on roskaväen määräämät pilttuut…"

— "Oikein! Oikein!" — myöntävät innokkaat huudot. Harhaman eteen leimahti silmänräpäyksessä Nikolain kuvaama vapaus tuli kirkkaana. Pawlofin puhe tuntui hänestä siihen tähdätyltä keihäänpistolta. Hänen henkensä muuttui pedoksi, Nikolain kuvaama suuri, ihana vapaus sen penikkapesäksi, kenraali Pawlofin puhe siihen tähdätyn keihään käreksi. Hän ärtyi, nousi ärsyttäjää vastaan. Hän nousi mielessään maailman kurjuuden tsaarina puhujan kuvaamaa mahtia vastaan. Hän kohosi mielennousunsa luomalle kurjaliston kuninkaan valtaistuimelle, Venäjän Tsaarille huudettujen ihastuksenhuutojen raikuessa. Hyvähuudot kaikuivat. Puhuja jatkoi:

— "Miekan ja vallan on Venäjän itsevaltiaalle Tsaarille antanut Jumala ja hukkukoon siihen miekkaan jokainen, joka uskaltaa siihen kurottautua!… Venäjän itsevaltiaan Tsaarin purppuraviitta on Jumalan lahjottama vallanmerkki, jonka edessä täytyy kerran koko maailman kumartua…"

Myrskyiset hyvähuudot kaikuvat. Venäjän ylhäisö näkee loistavia värejä. Harhama ärtyy, nousee sitä myöten korkeammalle, kuin puhuja korottaa Venäjän Tsaaria. Hän kuvittelee seisovansa maailman kurjuuden kuninkaana, sen rääsyviittaan puettuna, valtikkana kerjäläissauva, kurjuuden vertauskuva, miljoonien ja miljoonien repaleisten hänen vihjauksestansa nyrkkejänsä nostaessa. Puhuja kuvailee Venäjän Tsaarin purppuraviitan väriloistoa yhä ihanammaksi ja yhä viekottelevampana kuvastuu Harhamalle kurjuuden repaleinen kuningasviitta. Se houkuttelee vallanmaulla kiehtovana, kuin tytön helma. Puhuja jatkaa:

— "Itsevaltias Tsaari on Venäjän tulevan maailmanvallan peruskivi. Katsokaa kartalle! Venäjä on, kuin maailman keskus. Sen huimaavan laaja tasanko on kuin sotajoukkojen harjoituskentäksi vartavasten luotu. Kerta, kun se uneksittu Venäjän Tsaarin maailmanvalta alkaa, kuuluu siltä tasangolta Tsaarin uskollisten poikien sotahuuto. Pelästynyt maailma vavahtaa, kun kuulee sen ja näkee Venäjän äärettömällä tasangolla marssivat rautaiset rykmentit ja risteilevät kasakkaparvet… Siellä välkkyvät Venäjän teräviksi tahkotut miekat ja sen pistimet ja kasakoiden piikit kimaltelevat liikkuvina piikki- ja pistinmetsinä…"

— "Hyvä!… Hyvä, hyvä!" — keskeyttävät raikuvat huudot. Puhe on temmannut hallitsevan luokan ylpeät sydämet. Kaikki ovat haltioissansa. Kohina ja ihastus on huumaava. Kaikki loistaa, palaa, välkkyy ja lainehtii… Mutta Harhamassa se nostaa esille vihan mustan aaveen… Hän kuvittelee koko maailman sadat miljoonat ryysyiset köyhät yhdeksi ainoaksi armeijaksi, joka on hajotettu ympäri maailman ja repaleisiin puettuna tuhatmiljoonapäisenä, kiihtyneenä petona panee kaikki vapisemaan… Kenraali Pawlof jatkoi loistavan kohinan, välkkeen ja tuoksun seasta:

— "Kremlistä kohoaa silloin Venäjän kaksipäinen kruunupää kotka ja liitelee vapaana rautaisten pesiensä: Port-Arturin, Gibraltarin, Singaporen, Nordkapin ja Afrikan eteläisimpien ja läntisimpien kärkien välillä, kynsissä maailmanvallan merkki: Venäjän välkkyvä kultavaltikka…"

— "Hyvä!… Hyvä!… Loistavasti sanottu!… Hyvä! Oikein!" — keskeyttivät taas huudot. Venäjän näkymätön kotka oli nostanut kuulijat siivillänsä sinne kuvattuun korkeuteen… Se oli levittänyt heidän eteensä maailman rikkauden ja herruuden. Maailmanvalta välkkyi edessä aamuruskona… Kunnian- ja maineenhimo soitteli ihmissieluja, kuin viuluja.

Mutta Harhama nousi hengessänsä sitä mukaa yhä ylemmä maailman kurjuuden valtaistuimelle, juopui ylihuomista päivää varten, näki sen jo nousevan nykyisestä savusta veripunaisena, hohtavana, säteilevänä, vapauden tulisoihtujen punaamana, rääsyisten miljoona-armeijoiden tehdessä sille kunniaa ja kaiken vapistessa sen voiman edessä. Puhuja jatkoi:

— "Tsaarin alamaiset, sen uskolliset pojat kulkevat silloin kaikkialla maailman herroina. Venäjän lippu liehuu valtamerillä heidän turvanansa. Venäjän laivat kulettavat vieraista maista niiden rikkauksia Venäjälle. Entiset kuninkaat ovat Venäjän poikien alaisia virkamiehiä. Kun Venäjän Tsaari silloin puhuu poikiensa puolesta, vapisevat valloitetut kansat ja kun Tsaarin laulua lauletaan paljastavat koko maailman kansat päänsä!"

— "Oikein!… Hyvä!… Hyvä!… Oikein!" — räjähtivät huudot. Kaikki nostaa siipiänsä ylpeänä. Harhama kohottautuu yhä korkeammalle kurjuuden valtaistuimelle, ärtyy yhä enemmän, päihtyy ylihuomisen päivän ajatuksesta, kuin viinasta ja aistillisuuden antimista. Sen päivän helmat ja liput häilähtelevät ihanimpina ryysyinä. Miljoonien kurjien risaiset puvut ovat kuninkaan verkaviittoja, sillä niiden takana on maailman suurin voima, jonka edessä täytyy kaiken kumartua. Hän tuskittelee sitä, että se suuri, odotettu ylihuominen ei ole jo nyt. Hän värisee kun ei joudu se hetki, jolloin hän saisi pommi kädessä maailman satojen miljoonien kurjien nimessä tarttua vapauden penikkapesään pistettyyn keihääseen ja taittaa sen murskaksi. Ihastuksenhuudot pauhaavat koskena. Puhuja lopettaa:

— "Korkea-arvoisat Venäjän naiset ja miehet! Venäjän Tsaarin ja hänen sotajoukkojensa malja!… Eläköön Tsaari!"

— "Eläköön!… Eläköön!" — huutavat Venäjän, isänmaansa suuruudesta huumaantuneet hienot pojat ja tytöt. "Eläköön! Eläköön!" — kertautuu myrskyn tavoin loppumattomiin. Kiemailu ja rakkaus ja kaikki on tukehtunut, aisti-elämä on sammunut vallan ja kunnian loistavassa hohteessa. Mies on katkaissut hetkeksi paulansa… Tyttö on unohtanut ansansa punonnan. Kaikkia kutkuttelee valta… kunnia… maine… suuruus… rikkaus… Huuto: "Eläköön Tsaari!" taltuttaa kaiken muun, kuin ukkos-ilma kesänkuuman… Ärsytetty aisti-elämän halu saa taas hetkeksi luolaansa lymyytyä… Samppanja kuohuu, lasit säteilevät, silmät hehkuvat tulta, povi lämpenee… "Eläköön Tsaari!" — kertasi kesäyö kaiullansa ja orkesteri soitti: "Suojaa, Herra, Tsaaria!"

* * * * *

Mutta varhain seuraavana aamuna tilasi Harhama kirjoitustelineen, jonka keskelle oli asetettu pieni pääkallo, ja sen laelle, lasin alle, kätki hän paroonitar Lichtensteinin antamat kukat kahden pienen kuparikäärmeen vartioittaviksi. Telineen kulmiin hän antoi kaivertaa neljän ystävänsä Anna Pawlownan, munkki Pietarin, Zaikon ja Nikolain merkkivuodet ja päivät… Ja kaikilta hän salasi niiden merkityksen, peitti ne väärällä selityksellä maailman pilkansormelta…

Kun pommi pantiin peruskiveksi.

Elämä on sappikatkeraa viinaa…

"Til-kin… tal-kin… til-kin… tal-kin!… Pau!… Pauu!… Pa-uu-u!

"Til… til… til… til!… Til… til… til… til!… Pau, pau!… Pa-uu-u!… Pau-uuu!" — soivat kirkon kellot. Sen kattokupu pujottautui mykkänä korkeuteen… Räystästä koristi aamupäivän rauha, ja päivänpaiste kimalteli kullatuilla ristillä, kisaellen, karkeloiden aamuauringon armaiden säteiden keralla. Kirkon rappusien korkealla jalustakivellä istui Harhama, työmiehen pukuun puettuna, jutellen Nikolain kanssa. Nikolai puhui hiljaa:

— "Hyvä että tapasin näin aikaisin. Nyt olemme saaneet tietää, että Sorokin saa tilansa hinnan ylihuomenna… Satatuhatta ruplaa kuuluu olevan… Kun huomenna kokoonnumme, voimme päättää asiasta… Kotona ei ole muuta kun lakeija ja piika… Ehkä voidaan kaikki toimittaa niin, ettei tarvita ketään nitistää … Sidotaan kapula suuhun… Se oli hiton huono saalis se viimeinen. Kuka osasi ajatella, että suuren rautatienaseman kassassa on ainoastaan kolmekymmentätuhatta ruplaa!… Bogatof on hiukan syyllinen, kun ei ottanut tarkempaa selkoa asiasta. Olisihan hänellä rahastonhoitajan apulaisena ollut siihen oiva tilaisuus…"

— "Myöhä katua!" — virkahti Harhama, tylsänä eteensä katsoen. Ajatuksissaan jatkoi hän:

— "Se vikisi, kuin rotta, kun pantiin kapulaa suuhun."

Molemmat miehet vaikenivat taas, ajattelivat jotain raskasta, kivikovaa. Nikolai nojasi kyynäspäänsä polviinsa ja puhui katkerana:

— "Omaamme me otamme, emmekä vierasta…"

Kirkonkellot lakkasivat soimasta. Niiden loppukumina tuntui tulevan kellon kuparin kipeästä pakahtumasta, värisevänä, valittavana, tuskallisena huutona. Harhama puhui hiukan väsyneellä äänellä:

— "Kunpa nyt tänään onnistuisimme!… Jos tämä panos onnistuu, ja ihmiset sen kautta saavat rohkeutta, voi olla mahdollista saada varoja ilman pakkoluovutusta…"

Nikolain silmissä välähti viha. Hän keskeytti Harhaman:

— "Meidän pakkoluovutuksemme on kunniallista. Konnia ja varkaita ovat ne verenimijät, jotka meidän vertamme imevät, emmekä me… Me otamme omaamme, he vierasta …"

Harhama ei vastannut. Nikolai otti harmonikkansa, joka hänellä oli muassa epäluulojen poistamista varten, vetäisi siitä muutamia alakuloisia säveliä, ja huokasi niiden välissä:

— "Ah, niin!"

Sitten keskeytti hän soittonsa. Molemmilla miehillä oli pommi taskussa. He varustautuivat juuri leikkimään elämän ja kuoleman suurta leikkiä, odottelivat vaan hetkeä… Joku outo tunne ikäänkuin pureksi heitä, kirpeli ihoa. Taivaan laki näytti lyijysinervältä, tuntui lyijyraskaalta, masentavalta. Kumpikin ponnisti voimiansa salataksensa sen tunteen, mutta se ei tahtonut onnistua. Ihmiset näyttivät nyt toisilta, kuin ennen: vähäpätöisiltä, kuihtuneilta, ränsistyneiltä ja pikkuisilta. Kaikki tuntui kutistuvan, pienenevän ja himmenevän edessä seisovan kuoleman suuruuden varjoon…

Pitemmän vaitiolon jälkeen alkoi Nikolai puhua vakavana:

— "Menemme kohta ravintola 'Karhuun'. Siellä odottavat toiset… Täytyy vaan olla iloinen ja reipas, että ei herätä huomiota… Syödään ja juodaan siellä, niin ei synny epäluuloa… Nuuskijoita vilisee, 'sen' matkustaessa kaikkialla."

Harhama, joka oli näyttänyt väsyneeltä, reipastui. Nikolain pedonkynsi repi hänessä hereille tunteen, joka ei salli miehen näyttää epäröimistänsä… Se kiehautti hänessä vaahdoksi hänen henkensä ominaisen uhman, olemuksen toisen puolen, raukkamaisuuden ja velttouden vastakohdan. Se tyynnytti epäilyn pikkuvireet, painoi ne kuohuvan vaahdon alle.

Pommiansa näyttäen jatkoi Nikolai:

— "Tuosta lasketaan tänä päivänä uuden yhteiskunnan peruskivi. Huomenna ehkä pannaan toinen… ja sitten kolmas… ja… No, nämä nyt ovat vaan väliaikaisia peruskiviä. Myöhemmin lasketaan oikea peruskivi: vapaus …"

Nikolain puhuessa oli Harhama kaivanut rahalompakkonsa nahkojen väliin kätketyn kahdenkymmenenviidenruplan setelirahan ja näyttäen sitä Nikolaille puhui:

— "Niin. Aikanansa kyllä panemme vapauden peruskiveksi… Katso! Säilytän tämän muistoksi aseman kassan pakkoluovutuksesta… Vaihdoin omaani… Reunassa on risti… Siis onnenraha."

Nikolai naurahti ja lisäsi:

— "Risti reunassa! Jonkun taikauskoisen entistä omaisuutta siis!… No, se tuo sinulle varmasti onnea…"

* * * * *

Kysymyksessä olevana päivänä oli kuolemaan tuomitun Regime'in määrä ajaa sitä katua myöten, jonka varrella kyseessä oleva kirkko on. Harhama oli saanut kadusta eilen aamulla lopullisen tiedon ja yöllä oli kaikki valmistettu… Kaksitoista miestä oli valittu arvalla panemaan tuomio täytäntöön. Aika oli myös tiedossa. Sitäpaitsi oli järjestetty telefoonitiedonanto paikat kahteen paikkaan tuomitun asunnon ja tämän kadun välille, ett'ei tarvittaisi liika aikaisin mennä vartoomaan nuuskijoiden joukkoon.

Kadulla solisi jo ihmisvirta. Nunna lähestyi Harhamaa ja Nikolaita, kerjäläislauta edessä, ja pyysi almua luostarille.

— "Siell' on Jumala kirkossa… Sanotaan olevan rikkaan… Pyydä Häneltä!" — ivaili puolijuopuneeksi tekeytynyt Nikolai katkerasti.

Nunna poistui nöyränä, surullisena, tehden ristinmerkin.

— "Tule!" — lausui Nikolai Harhamalle, harmonikkaansa vinguttaen.

* * * * *

Molemmat miehet lähtivät äänettöminä ja tulivat erääseen puistikkoon, jossa ei näkynyt ihmisiä. Kuin sopimuksesta istahtivat he eräälle penkille. Samassa lähestyi heitä nopein askelin Kaatja ja istahti Nikolain viereen. Ei kukaan puhunut sanaakaan, mutta katse ja kaikki haastoivat paljon. Elämässä tuntui olevan jotain tylppää, kuolettavaa ja kiduttavaa. Aurinko tuntui paahtavan tavallista kuumempana, hiostavana, kuten ukkosilman noustessa, ja taivaanlaki näytti painautuvan alemmaksi ja rutistavan elämän aivan mitättömäksi matelijaksi. Kukaan ei tietänyt mistä puhua. Kaikki juuri kuin nypistelivät elämää hyppysissään, kuten ujosteleva koulutyttö puseroansa. Kuoleman raskas sormi painoi jokaisen huulia…

Viimein alkoivat kyyneleet kieriä Kaatjan silmistä. Näytti, kuin olisivat kaikki vanhentuneet parikymmentä vuotta, harmaantuneet ja alkaneet muuttua kuihtuneiksi ja ryppyposkisiksi. Elämä tuntui puristavan luista pois nuoruuden nesteitä, kuin sienestä vettä…

— "Kaatja-kulta!" — huokasi Nikolai harmaana, tarttuen Kaatjan käteen.

Silloin Kaatja sai voimansa takaisin. Hän pyyhkäisi nopeasti kämmenellänsä kyyneleet silmistänsä, kietaisi kätensä Nikolain kaulaan, katsoi hänen silmiinsä ja rukoili kiihkeästi:

— "Koolja, armaani! Lupaa minulle yksi asia!"

— "Minun kaikki asiani ovat sinun asioitasi", — vastasi Nikolai surullisena, suudellen Kaatjaa.

— "Hyvä!" — jatkoi Kaatja nopeasti. — "Jos muuten säästyt, niin sinä et saa kiinijoutuessasikaan satuttaa kättäsi itseesi… Lupasithan?"

Selittämättömät, synkät ajatukset nousivat molemmista miehistä. Ilma tuntui painostuvan häkäiseksi, hiostavaksi saunanlöylyksi ja aurinko aivan kuin kirkastui liika kirkkaaksi ja hävisi omaan punermaansa.

— "Lupasin… Sinä siis mieluimmin tahtoisit nähdä minut hirsipuussa", — virkkoi Nikolai vakavana.

— "Niin tahdon… Muistatko, Koolja: Mehän kerran lupasimme muuttaa Venäjän hirsipuut kunniapuiksi… Ja jos sinä kerran siinä riiput, niin on se pyhin puu maailmassa. Se kelpaa temppelinharjojen koristukseksi… Ja minä tulen vierellesi, sillä minä tahdon osani sinun kunniastasi ja kaikestasi," — puhui Kaatja rohkeana, päättävänä, yhä katsoen armailla silmillänsä Nikolain silmiin.

Molemmat miehet kuivasivat silmänsä. Kaatja kietaisi kätensä Nikolain kaulaan lujemmin, suuteli häntä palavasti ja puhui kiihkoisasti, itkunsekaisella äänellä, vahvistaen jokaisen lauseensa suudelmalla:

— "Nikolai!… Rakas Nikolai!… Älä masennu nyt!… Ole rohkea!… Ole mies! … Ole nyt peto, hurja, rohkea, suuri peto!… Minä rakastan sinua juuri semmoisena … suurena… villinä… uskaliaana… jalona… nerokkaana… Älä horju nyt, Nikolai!… Minun omani… Minun parhaani elämässä ja kuolemassa… Minun ainoani… ensimäiseni… viimeiseni… Älä horju!…"

Ja rajusti, kaikilla voimillansa puristi hän Nikolaita vielä kerran, uskoen sen olevan viimeisen kerran, irrotti sitten itsensä hänen syleilyistänsä nopeasti, aivan riuhtautumalla, ja kun Nikolai surullisena tavotti häntä ottaa vielä kerran syliinsä ja suuteloihinsa, työntäsi hän ojennetut käsivarret hellästi, mutta päättävästi pois luotansa ja lausui kylmänä, vakavana:

— "Nyt olet sinä kansasi ja kuoleman sulhanen, et minun… Ole niille uskollinen ja unohda minut!… Minä luovutan sinut heille, saadakseni sinut taas entistäsi suurempana syliini…"

Ja hän kietaisi kätensä Harhaman kaulaan, suuteli häntä kuumeisesti ja hoki:

— "Harhama!… Sinä Nikolain ainoa ystävä!… Sinä hänen rohkeutensa… hänen voimansa… hänen suuri opettajansa!… Kiitos sinulle hänen puolestansa!… Kiitos minun kansani puolesta!…"

Joku lähestyi. Kaatja nousi ja hävisi, kuin lintu pensaikon kätköihin. Molemmat miehet nousivat ja lähtivät sanattomina kävelemään "Karhua" kohti.

"Karhu" oli työväen likainen ravintola. Siellä oli ainaiset markkinat, ainainen ilkeä ruuanhaju ja juopuneiden melu. Kun Nikolai ja Harhama saapuivat, olivat toiset "määrätyt" jo koolla. He olivat vallanneet erään suuren pöydän. Kaikki olivat työmiehen likaisissa, repaleisissa puvuissa ja hyvin naamioidut. Jokaisella näillä kahdellatoista oli voimakas pommi ja tikari ja pistooli vaatteiden alle kätkettynä. Se oli kamala pöytäseura… Ravintola oli täynnä repaleista väkeä. Siellä oli satoja katuaatelin pohjimaisia. Puheen sorinasta ei kuullut tavallista puhetta.

— "Hei veljet!" — huudahti Nikolai pöytäseuralle. — "Täällä istuu kymmenen kurkkukauppiasta, kuin kymmenen pyhää apostolia… tai tsaaria!" — Sen sanottuaan hän alkoi ilveillen laulaa harmonikan säestyksellä:

— "Suojaa, Herra, Tsaaria!"

— "Hiljaa siellä!" — huusi viinuri.

— "Mikäs lemmon herra itse luulet olevasi?… Haukut muita kurkkukauppiaiksi… Retale!" — huudahti yksi pöytäseurasta Nikolaille, muka närkästyneenä ja jatkoi: "Suutari olet itse… Ja minkälainen suutari vielä?… Rajasuutari … Piru… Koirankuono…"

— "Suutari, niin suutari!… Äidistä se on suutarikin syntynyt", — reuhasi Nikolai, harmonikkaansa rämpyttäen, lakki takaraivalla. Ja viinurille hän huusi:

— "Hei, ihminen!… Ihminen! … Kuuletko sinä, kun käsketään!…"

— "Mitä suvaitsette, teidän jalosukuisuutenne?" — kumarteli ilveillen likainen viinuri, jota haukkumanimellä sanottiin Murlyishkaksi.

— "Tuopas herrasväelle pullonen viinuskia ja silliä!" — komensi Nikolai.

— "Jo on herrasväkeä!" — tarttui joku viereisestä pöydästä. Nikolai ja Harhama työntäytyivät "valituiden" joukkoon. Eräs niistä tenäsi näön vuoksi vastaan:

— "Koirannaama!… Sitäkö tähän tunkeudut!… Yh, katuroikale!… Eikö sulle ole muualla tilaa?"

— "Herkeä!… Herkeä riitelemästä!… On tuossa tilaa sinullekin, ruumiinryöstäjä… Retale… Tunge kurkkua vaan suuhusi! Ryyppäämme yhdessä, herrat", — virnisteli Nikolai.

Sillä välin toi Murlyishka pyydetyt herkut. Kapakka oli pakahtua melusta, ilkeästä löyhkästä ja ruuan hajusta. Se oli täpötäynnä repaleista väkeä, oikeaa pohjimaista katuylhäisöä. Risaiset puvut ja puolialastomuus paistoivat tupakan savun seasta. Nikolai jatkoi reuhaamistansa, puhuen likaiselle tarjoojalle:

— "Hei, sinä kyyhkyläiseni! Joko sinulla on hellu?… Ah, sinä koiranpentu, kun pudotat sillin lattialle!… No, rasvaisempi tulee!… Onko sinulla jo hellu?"

— "Senkö hellut tuossa!" — huudahti Murlyishka. "Hyvä, kun itsensä jaksaa elättää… Päivät teet työtä ja palvelet herrasväkeä… kannat kenelle silliä… kenelle viinaa ja kurkkua… Luulet että antavat juomarahaa… Vaan menekkä ja luule!… Tulee herra… ihan oikea herra… tuskin teitä huonompi. Hyvä on, ajattelet, ja koetat palvella!… Mutta entä hän!… Ottaa ryypyn, lisäksi vielä silliä ja kurkkua… Koetat yhä paremmin palvella… kannat ja juokset ja luulet jotain saavasi… Mutta mitä saat? Jos kaksi-riunasen [kaksikymmentä kopeekkaa, eli noin 50 penniä] antaa, niin se jo hyvä."

— "Ah, sinä!" — keskeytti Nikolai.

— "Jei boohu [jumaliste] puhun teille!… Ja entä mitä vielä tekee? Käskee: Mene, ihminen, käskee, hae 'neiti' kadulta… Haet hänelle 'neidin'… Hän istuu tuossa herrana 'neiti' polvella… leikittelee… leikittelee… likistelee 'neitiä'… Väliin suutelee ja syö kurkkua… Siihen on viinat kannettava… Entä kun pois lähtee?… Hyvä jos riunan lisää juomarahaan… Vaikka puolen päivää tuossa leikittelee 'neidin' kanssa… Jumaliste puhun totta!" — vannoi Murlyishka.

— "Herkeä nyt!" — retusi Nikolai, harmonikkaa kituuttaen.

— "Uskokaa tai älkää!… Ja entäs minkälainen 'neiti' vielä? Semmoista saa Newskiltä hakea", — kerskui Murlyishka, puuhaillen likainen liina kädessä.

— "Ah, sinä, kerskuja! Tuki suusi!… Newskiltä!… Vaikka tuossa kadulla vetelehtää heitä, vaikka tusinoittain… Valehtelee… Newskiltä!" — keskeytti joku tuntematon viereisestä pöydästä.

Viinuri ryhtyi puolustautumaan:

— "No, kuinka ei Newskiltä!… Esimerkiksi Dunjka… Minkälainen kokokin!… Hyvästi kaksi ja puoli arssinaa pituutta!… Eikä ikäkään päälle viidenkymmenen. Ja entäs paksuus!… Vyötäisen kohdalta tuskin ulottaa ympäri halaamaan… Kaunotar, Jumal'avita!… Kaunotar, sanon teille…"

— "Ah, sinä kielenpieksijä… Likanaama… Vyötäisiltä ei ulotu halaamaan!… Ikäänkuin olisit mitannut!" — huudahti Nikolai.

— "Kuinka ei mitannut!… Tietysti mitannut!" — yritteli Murlyishka, juosten ja puuhaten.

— "No, sido nyt jo kielesi!… Dunjka!… Jo löysikin ketä kehua!" — keskeytti hänet äskeinen puolipäihtynyt repaleinen mies.

Viinuri loukkautui ja alkoi nyreissään puhua:

— "Dunjka, kun Dunjka!… Onko Dunjka sitten huonompi muita?… Vähäpä siitä, että hän 'kävelee'… Mutta kuka ei 'kävele' elämässä?… Se on elämä, joka 'kävelyttää', mutta sinä Pjotr Petrovitsh, et tiedä mitä on elämä ja siksi sanot että: 'Dunjka!'…"

— "Entä sinä?… Se on: Tiedätkö sinä, mitä on elämä?" — katkaisi puhuteltu Pjotr Petrovitsh.

— "Kuinka en sitä tietäisi, kun olen maistanut!… Elämä, hyvät herrat, on…"

— "No, mitä se on?… Sanoppa!" — pisti taas Pjotr Petrovitsh. Viinuri innostui ja selitti vakavana.

— "Että mitäkö on elämä? Sääli, että ette tunne parasta toverianne… Ja jos ette tunne, niin se merkitsee, että ette tiedä pitää varaanne ja annatte sen pettää… Mutta minä sanon teille, herrasväki, mitä on elämä: Elämä on semmoinen herra joka ei anna pieniä juomarahoja …"

— "No, herkeä nyt!" — pisti joku. Murlyishka innostui jatkaen:

— "Älä puhu että herkiä!… Näkyy, että et elämää tunne… Sillä jos se antaa juomarahoja, niin tiedättekö, mitä antaa? Antaa nälkäisen vatsan ja vähän repaleita pukimiksi."

— "No, mitä sinä sitten enää marmatat, kun niinkin paljon saat!" — yritti Pjotr Petrovitsh keskeyttää. Mutta Murlyishka puolustautui:

— "Minä en ollenkaan marmata… Jumalan kiitos, että niinkin paljon antaa!… On ihmisiä, sanotaan, joille ei anna edes ruokahalua… Esimerkiksi rikkaille… Entä miten paljon täälläkin käy herrasväkeä, jotka eivät anna senkään vertaa juomarahaa!… Oh, jos tietäisitte!… Tulevat… palveluttavat… suvaitsevat käskeä… vieläpä haukkuakkin suvaitsevat, mutta kun tulee poislähtö, niin eivät anna kuparista lanttia… Mutta elämä kumminkin on semmoinen herra, että kun sitä palvelet, niin antaa toki nälkäisen vatsan… Ja se on jo hyvä. Ihmisiltä et sitäkään monesti saa", — puheli Murlyishka, kuivaten kostean silmänsä likaisella esiliinallansa.

Pjotr Petrovitsh oli kuunnellut puhetta pää alas päin riippuen, hieman surullisena. Nyt kohotti hän päänsä reippaana, joi viinaa ja puhui Murlyishkalle:

— "Sinä, Murlyishka, puhut totta…"

— "Sepä tietty, että totta! Kuinkas!" — innostui Murlyishka ja selitteli puuhiensa lomassa: "En ole vielä opetellutkaan niin paljon syntiä tekemään, että valehdella osaisin… Eh, herrasväki! Te ette tiedä, mitä on elämä… Elämä on sellainen morsian, että älä mene sen kanssa leikittelemään ja polvelle istuttamaan… Se ei olekkaan samoja, kuin Dunjkat ja muut tuossa, säädylliset neidit aivan, joita saat halata minkä haluat… Jumaliste puhun: Ihan hattupää tulee tuohon ja antaa halata ja opettaa ihmisen huonoksi… Mutta elämä, se on toista… Elämä, herrasväki, on siveellinen, hyvinkin ankarasti siveellinen ja opettaa meidät, jos emme itse tiedä siivoutta ja säädyllisyyttä… Ja hyvä että opettaa!… Kiitos hänelle siitä!…"

Murlyishka kuivasi taas silmänsä, jonka oli jo niin usein pessyt se siveellinen elämä, jota hän nyt kiitteli opetuksesta. Pjotr Petrovitshin tuli häntä sääli. Hän alkoi taas, kuin lohdutellen, puhua:

— "Sinä totta puhut, kun sanot että elämä ei ole huono herra ja että opettaa… Ja jos on joskus vähän kova, niin onko se hänen syynsä?… Tiedätkö, onko se elämän syy?… Et tiedä… Se merkitsee, että et tunne elämää, ja et tiedä kuka sitä pakottaa olemaan huono. Mutta kuules, mitä minä sanon sinulle, koiranpoika: Sitä pakottaa byrokratia… Herrat byrokratit juovat meidän vertamme ja meille itsellemme ei jää millä ryyppyä ostaa… Sorokowkasta ei puhettakaan… No, juokoot!… Hiis heistä!" — Ja kääntyen Harhaman puoleen melskasi hän: "Mikä Teidän nimenne on? Nöyrimmästi kysymme, Teidän jalosukuisuutenne…"

— "Ivan Ivanovitsh," — vastasi Harhama, syöden kurkkua.

— "Vanjka [hyväilymuoto nimestä Ivan] siis!… Vanjka!… Tietysti Vanjka!… Minä jo arvasin, että Vanjka, sillä Te olette ihan Vanjkan näköinen… Minun nimeni taas on Pjotr Petrovitsh Petrof… naimisissa oleva mies ja kahdentoista lapsen isä… Siis kuten Jakob… Kuule, Vanjka, kun minä sanon… Terveydeksesi!… Juo, Vanjka, juo!… No, kuulehan!… Me nousemme ja tapamme byrokratian… Kuristamme pakanat… ja hirtämme… Tiedätkö, Vanjka, mitä on sosialismi?"

— "Hiljaa!" — komensi kapakan isäntä.

— "Entä sinä itse!… Mitä sinä huudat?… Eh, sinä viinan valaja!… Kuulehan: Mennään tappamaan byrokratia!" — tenäsi Pjotr Petrovitsh edelleen.

— "Itse sinä olet byrokratia", — kirkui isäntä. Pjotr Petrovitsh suuttui ja alkoi rähistä:

— "Minäkö?… Mitä?… Minäkö byrokratia! Pty-hui! Tiedätkö minkälainen on byrokratia?… Et tiedä… No silloin pidä turpasi lukossa, äläkä puhu!… Mutta minä sinulle kerron, mikä on byrokratia: Otetaan eilen… vai koska se oli… Meillä ei ole leipää, ei sorokowkaa… Kolmeen päivään ei Ivanofinkan joukolla ollut syömistä ja muissa taloissa olivat asiat vielä huonommin… No, menemme me pyytämään leipää esivallalta… Mutta tiedättekö minkälaista leipää byrokraatti antoi?… Kuulehan kun kerron: Vastaan lentää poliisia ja kasakkaa sotnjittain… Jumaliste sotnjittain!… 'Annamme teille leipää!' — huutavat kirotut, ja alkavat pamputtaa nagaikalla… Ja miten vielä pamputtavat? Maailma musteni silmissä, kun vetelivät selkään… Siin' on sulle leipää!… No, me huutamaan ja pakenemaan… Ja sinä, roisto, sanot, että minä olen byrokratia!… Häpeä!…"

— "Sattuiko sinuunkin?" — keskeytti joku joukosta.

— "Kuinkas!… Ja miten vielä sattui! Milt'ei lapaluu halennut… Koko maailma pyöri mustana silmissä… Mutta huonommin kävi Ivanofin eukkorukalle: Löivät akka-poloista mahaan ja akka siinä paikassa synnytti kaksoset… Siinä on teille byrokratia!… Mikä sinun nimesi olikaan?" — kysyi Pjotr Petrovitsh taas Harhamalta.

— "Ivan Ivanovitsh", — vastasi Harhama, jossa äskeinen kertomus oli puhaissut vihan sapen.

— "Arvasinhan minä, että Ivan Ivanovitsh… Juo, Ivan Ivanovitsh… Juo, äläkä sure!" — jatkoi puhuja. Harhama noudatti kehotusta ja joi pullon suusta viinaa aimo kulauksen. Nikolai rämisytti harmonikkaansa ja juopunut Pjotr Petrovitsh lauloi sen säestyksellä:

"Juo! On elo ihanaa. Se on kuin viinan vaahtoa. Ah, ilo siitä pulppuaa. Ja riemu vuotaa. — Hih… Hei! Hih!"

— "Hih!" — kirkaisi Nikolai säestykseksi.

— "Hiljaa siellä!" — kähisi isäntä.

— "Ahkeruus on ilomme, herra kapteeni!" — reuhasi Nikolai. Pjotr Petrovitsh jatkoi kertomustaan:

— "Entä mitä tekivät Martta Petrownalle? Veivät tytön tyrmään… Viattomana veivät ja yöllä raiskasivat, roistot… Tyttö on vasta nelitoistavuotias ja isä sodassa… Ja kolme miestä vielä piti tyttöpoloisen kestää… Hei, isäntä! Joko tiedät nyt, mikä on byrokratia?… No, kun tiedät, niin pidä turpasi kiini, äläkä hauku kunnollisia ihmisiä byrokraatiksi!… Juo, Ivan Ivanovitsh!… Terveydeksenne, teidän jalosukuisuutenne!"

— "Terveydeksenne, teidän korkea-arvoisuutenne!" — vastasi Harhama renttuillen. Hän oli kuunnellut äskeistä kertomusta hampaitaan pureksien. Hän päihtyi siitä, muisti Looljan kohtaloa, ja vallankumouksen veriset vaatteet alkoivat houkutella purppurapunaisina hameenhelmoina.

— "No, jo sattui kaksi korkeasukuisuutta!" — pisti arpikasvoinen, päihtynyt, keski-ikäinen nainen äskeisen puheen johdosta.

— "Aaa!… Minun kaunottareni!… Mistä viskasikin sinut tänne!" — huudahteli Pjotr Petrovitsh, jatkaen: "Nöyrimmästi pyydämme… Suuteleleppas, Annushka, Ivan Ivanovitshia minun terveydekseni!… Suutele, kyyhkyläiseni!"

Nainen totteli ja suuteli Harhamaa, joka vetäisi hänet polvellensa. Päihtynyt jatkoi:

— "Kas niin, Ivan Ivanovitsh… Kisuuttele hyväsestään Annushkaa!… Kisuuttele ja leikittele!… Niin, niin… Annushka on herttainen… Suuteleppas minuakin, Annushka!… Niin… Vielä kerta!… Tattis! Jumala, taivaallinen Isä, sinulle palkitkoon!… Elämä olisikin muuten niin tuiki karvasta, mutta kun saa muiskun, niin… Annas kun vielä muiskaan!… Ah, miten maukas!… Sin' oot neitsykäinen, Annushka…"

Ja tarjoojalle hän huusi:

— "Hei siellä, ihminen! Tuopas silliä ja kurkkua muiskun sakuskaksi!… Sukkelaan!… Ah, tätä elämää! Kun ei olisi viinaa ja muiskua, niin ei, koira vie, maksaisi elää… Yhtä ainoaa katkeruutta on koko elämä… Milloin antaa liistakkoa luille, milloin kasakan pamppua, milloin mitäkin nagaikaa… Älä, Jumala, anna ihmisen elää!…"

— "Ja itse äsken lauloit että elämä on viinan vaahtoa… Entä sinä, Ivan Ivanovitsh!… Et käännä huomiota minuun", — tarttui nainen, vetäen Harhaman käden povellensa. Harhama likisteli naista. Juopunut joi kulauksen viinaa ja hetken mietittyänsä lausui vaistomaisen totisena:

— "Viinaa!… Mitäs muuta se elämä on, kuin viinaa… Ruunun viinaa… Elämä on sappikatkeraa viinaa … Juot sitä, niin päihdyt, tulet iloiseksi ja saat kohmelon… hyvä jos muiskun… Kuolet… Siinä se on koko elämä."

— "Se on ikänsä ollut semmoinen… Ei sure paljon", — puheli nainen jatkaen: "Enkö olekin vielä aika herttainen?"

— "Mainio!… Kerrassaan komea tyttö", — vastasi puhuteltu, hyväillen naista.

Nainen hymyili, kietaisi kätensä Harhaman kaulaan ja kysäisi, kuin havahtuen, muistellen:

— "Vanjkako sinun nimesi on?"

— "Sepä tietty", — vastasi Harhama.

— "Minä jo arvasin että Vanjka… Kasvon piirteistä arvasin… Sinä oot niin hyvä… Suutele minua!… Kas niin!… Minua sanotaan Annushkaksi… Onko sinulla, Vanjka, vaimo?"

Harhama vavahti. Pitkän ajan, monen kuukauden kuluttua, muisti hän taas olevansa vihitty… Mutta nyt oli rohkeuksien päivä. Hän nieli alas karvaan palansa, likisti naista ja reuhasi:

— "Vaimoko? Hittoako minä vaimolla, kun on tämmöinen Annushka polvella!… Ah, sinä, lintunen!"

Nainen riemastui ja alkoi puhua:

— "Niin, eikö totta, että minä olen aika miellyttävä? Yhteen aikaan minä olin vielä kauniimpi, mutta kun on kuusi kertaa sairaalassa semmoista tautia potemassa, niin muuttuu… Elämä on semmoinen, kuin se on… Poskeen jäi tuommoiset arvet viimeisestä sairaudesta… Vanjka! Anna puoliruplainen viinaan!"

Harhama täytti pyynnön.

— "Jumala ja Hänen pyhänsä sinulle palkitkoot!" — kiitteli nainen.

* * * * *

Ravintolan omistaja oli poistunut. Melu oli yltynyt. Kaikki keskustelivat siitä hirmuteosta, jonka Pjotr Petrovitsh oli äsken kuvannut: raiskatusta tytöstä ja kadulla, lyönnin johdosta synnyttäneestä vaimosta. Joukkoihminen kokosi voimiansa… Joukkoviha yltyi ja tempasi Harhaman taas mukaansa, kuin kulkija varjonsa. Annushka palasi viinapulloinensa ja ryhtyi tarjoilemaan Harhamalle, päihtyi ja alkoi kertoa samalla surullista elämäntaruansa. Hän puheli sen lopussa:

— "Näes, Vanjka! Minäkin olin kerran nuori ja kaunis… Suoritin kurssin tyttöinstituutissa. Mutta minkä sille elämälle teet, kun se on semmoinen!… Oletko sinä, Vanjka, ollut Hiiden myllyssä?"

Terävä hammas tuntui puraisevan Harhamaa. Hän murahti:

— "Olen… Olen ollut!"

Annushka jatkoi:

— "Minulla oli sulhanen, mutta hän kuoli…"

Hän keskeytti ja pyyhkäisi kyyneleen silmästänsä, puhellen Harhamalle:

— "Juo, Vanjka, juo!… Älä ole surullinen!… Sitten minä hupsu uskoin nuorta herraa… Hänen nimensä on Pawlof. Hän vei minut petoksella… Juotti ensin päihdyksiin… Hän on nyt kenraali… Ja minkä sille voi, kun elämänvirta vetää… Eikö totta, Vanjka, että elämänvirta vetää kovasti?"

— "Kyllä… Kyllä se vetää", — vastasi Harhama. Pawlof ilmestyi hänen eteensä ihmiskunnan seulana… Hänessä ryöpähti katkera viha. Annushka jatkoi:

— "Sinullakin, Vanjka, on varmasti joku suru… Olet niin surullinen… Jokaisella ihmisellä on oma kivensä sydämellä… Katso: Se elämänvirta veti minut Hiiden myllyyn…"

Hän vaikeni hetkeksi, joi viinaa ja mietti. Sitten kuivasi hän taas kahden keskisormen päillä kyyneleen silmästänsä ja lausui itkun seasta:

— "Elämä on niin katkera… Se ei sääli ketään… Onko sinua, Vanjka, elämä säälinyt?…"

Harhama ei vastannut mitään. Kapakan höyryt ja hajut tuntuivat hänestä tiivistyvän sakeaksi, ilkeäksi elämänsumuksi, joka säälimättä painoi, jäyti ja palelsi jokaista, repaleisten pukimien heilahdellessa sen lippuina. Annushka jatkoi:

— "Kyllä sinulla on varmasti kivi sydämellä… Mutta kyllä on hyväkin, että elämä on katkera ja että on kivi sydämellä… Silloin huomaa aina ilon, kun sitä sattuu… Esimerkiksi muistaa nuoruuttansa ja yhtä ja toista… Kun olisi aina päiväpaistetta, niin eihän sitä huomaisikaan, että se on päiväpaiste… Kun minullekin on elämä katkera, niin silloin on niin onnellista muistella nuoruuttani ja sulhastani… Hän oli niin hyvä ja kaunis…"

Harhama hajosi. Puoli-päihtynyt Annushka itki hetken, kuivasi sitten taas kyyneleensä likaisella käden selkämällä ja jatkoi, nikahduksen joskus hänen puhettansa katkaistessa:

— "Sentähden on niin hyvä, että elämä on katkera… Eikö totta, että eivät ihmiset ole pahoja, vaan elämä pakottaa heidät pahoiksi?… Se pakottaa ne poloset tekemään toisillensa vääryyttä, että he sitten voisivat iloita vähästä onnestaan, kun löytävät sen siitä pahasta, kuin kesän viimeisen kukkasen syksyisen rapakon reunalta… Ja minkä sille voi, kun elämä pakottaa… Eikö totta?"

Mutta Harhama ei vastannut mitään, sillä Annushka oli puheellansa pistänyt häneen elämän suurkysymyksen tulipuikon, joka häntä poltti ja painoi. Hän ajatteli Annushkan elämää, vertasi sitä elämään yleensä ja katsellen Annushkaa ja kurjaa joukkoa, kysyi itseltänsä: "Tämäkö on elämäntarkotus ja kaiken tulos?…" Hän kysyi ja masentui. Kaikki haihtui yleiseen meluun ja hävisi savuun. Annushka huomasi Harhamaa painavan jonkun, muisti omat monet tuskansa, pettymyksensä ja kärsimisensä ja sääli häntä ja alkoi, häntä lohdutellen, puhua elämän puolesta.

Niin: Annushka seisoi maailmankurjuuden ja lankeemuksen keskellä. Hänen edessänsä melusi alhaisin katuaateli, loisti repaleisena, alastomana, eläimellisen likaisena, elämän kovakouraisen käden likaan, paheeseen ja nälkään painamana. Hänen edessänsä kukki elämän ohdakemaa, haisi sen lika, rapa ja perkkeet ja irvisteli alastomuus ja repaleisuus. Hänen edessänsä avautui maailmankurjuus kaikessa räikeydessään ja rivoudessaan. Elämä seisoi ihmisen hartioilla kivi kovana, polki sitä jaloillansa eläinkuntaan, kuristi sitä kivikourillansa, tukahdutti siinä ihmisyyden merkit ja repi sen yltä häveliäisyyden pukimet. Se elämä piteli armottomimmin ehkä juuri häntä, Annushkaa. Ja kaiken sen ohessa ja sen painamana kohosi hän elämän haisevimman likaviemärin pohjalta ihmisenä. Koko hänen olemuksestansa aivan kuin valui viemärin rapa ja loka tippui joka hiuksesta. Ja kumminkin, semmoisten elämänlahjojen likaamana, nousi hän elämää niistä kiittämään… Taudin syömänä, petettynä, kaikkien halveksimana, kaikkien kunniallisten ovien hänelle sulkeutuessa ja pilkan- ja häpeänkellojen kaikkialla hänelle soidessa, häpeälaulujen kaikuessa ja tienvierien nauraessa, nousi hän, Harhamaa lohdutellen, elämän puolesta puhumaan. Hän lausui:

— "Älä ole surullinen, Vanjka!… Äläkä ole elämälle katkera, vaikka se on kova ja häijy!… Hyvä tarkotushan sillä on… Elämän tarkotus on tuskallansa opettaa ihmistä tuntemaan ja huomaamaan onnen pisarat … No, Vanjka! Itketkö sinä, kun on silmäkulma kostea?… Älä sure!… Kun me nöyränä alistumme elämän alle, niin on helpompi… Meidän ei tarvitse silloin tuntea sen kovaa kouraa ja säästämme voimia… Eikä tule mielikään niin katkeraksi, kuin se tulisi pakosta totellessa… Elämä se kumminkin voittaa… Juovuttaa ja makaa, vaikka petoksella, tai väkisin… Eikö totta, Vanjka?…"

Harhama vaikeni. Melu ja joukkoviha kuohuivat sekaisin. Hän tunsi olevansa, kuin joukkoihmisen varjo, joka pysyttelihe alitsensa soluvan elämänvirran pinnalla, virran juoksun kiskoessa mukaansa ja joukkoihmisen vihaa pidellessä rinnallansa ja elämän ristiriitojen häntä taas sotkiessa. Annushkan elämäntarina ja äskeinen Pjotr Petrovitshin hirmukuvaus loihtivat hänen silmiensä eteen taas maailmankurjuuden kärsivän, apua-anovan haahmon, joka huiskutteli hänelle kauneimpia kiitollisuuden liepeitä, kutsui häntä, piteli kädessänsä kuolemattomuuden kruunua ja lausui surullisena: Tämän saat, jos…

Nikolai istui äänetönnä, hieman synkkänä. Hänen korkea otsansa muistutti Looljan kohtalosta… sen äidistä… isästä… nälkäisestä siskoparvesta… Pawlof, Geldners ja kaikki vilisivät nyt Harhaman silmissä ärsytellen häntä keihäänpistoilla. Ja hän oli taas valmis syöksymään pommi kädessä sitä elämää vastaan, joka on kaikkeen siihen syypää. Hän oli valmis taas nousemaan sitä yhteiskuntaa vastaan, joka oli kaiken sen kurjuuden valmistanut…

Pjotr Petrovitsh istui äänetönnä. Hän oli kuunnellut Annushkan puhetta ja vahvisti alakuloisena:

— "Kyllä Annushka totta puhuu… Tietysti!… Elämä puristelee meille jalokivet itsestämme… Se puristaa meistä hyvät muistot ja sanoo: 'Siin' on teille'. Ihailkaa niitä ja olkaa onnellisia!…"

* * * * *

Melun ja savun seasta lähestyi Annushkaa nuorehko mies. Harhama muisteli häntä jossain nähneensä.

— "Ah! Vanjka! Milloin palasit Moskovasta?"

— "Tuonnottain palasin."

— "Hän on minun hyvä ystäväni. Hänen nimensä on Ivan Osipovitsh ja sukunimi on Popof", — selitti Annushka Harhamalle.

Harhama tunsi nyt miehen samaksi Vanjkaksi, joka juopuneena soitteli harmonikkaa ja herjaili alastonta Maria Petrownaa, Nikolain vanhempien asunnon vieressä. Vanjka alkoi puhua.

— "Tiedätkö, Annushka?" — Ja korottaen äänensä, niin että kaikki sen kuulivat, jatkoi hän: "Tiedättekö veljet, että nyt on syntynyt uusi vapahtaja, oikea vapahtaja?"

Kaikki oudostuivat. Vanjka jatkoi:

— "Tiedättekö, mikä renttu minäkin olin?… Join… Irstailin… Varastelin. Minä luulin, että en ole ihminen ja että siksi saan elää, kuin eläin… Mutta nyt. Nyt minä tapasin vapahtajan ja se sanoi, että minä olen ihminen… Tiedättekö, veljet, mikä on sen vapahtajan nimi?… Ette tiedä… Se on sosialismi…"

— "On jo kuultu… Tiedämme… Tiedämme. Eläköön sosialismi!" — keskeyttivät huudot. Joukko ihminen oli noussut haltioihinsa. Vanjka jatkoi:

— "No, hyvä että tiedätte. Se on syntynyt Moskovassa… Se sanoi että minä olen ihminen ja minä oitis aloin elää ihmisiksi… Teen työtä… En juo… Kunnioitan naista… Annushka! Minä olen sinunkin edessäsi syyllinen… Minä olen sinuakin vienyt likaan…"

— "No, mitä niistä!… Elämä on semmoinen",- keskeytti Annushka oudostuneena, surullisena. Eräs repaleinen, keskikokoinen mies, jolle asia oli vielä aivan hämärä, huomautti väkijoukosta Vanjkalle:

— "Puhut, että se syntyi Moskovassa… uusi vapahtaja tarkotan… Mutta minulle kerrottiin että Kijef'issä syntyi…"

— "Valehtelevat… Älä usko!… Ihan varmasti syntyi Moskovassa… Ja äitinsäkin siellä elää. Andrei Ivanovitsh puhui minulle ja hän on, tiedät, viisaita ihmisiä. Tunnethan hänet?" — keskeytti innostunut Vanjka.

— "Kuinka en tuntisi Andrei Ivanovitshia?… Entä syntyikö tämäkin vapahtaja seimessä… sosialismi, tarkotan?" — uteli vielä äskeinen.

— "Kuinkas!… Tietysti seimessä… Hän on köyhistä vanhemmista… Ei rikkaammista, kuin herrasväen vapahtaja", — selitteli innostunut Vanjka.

— "No sitten hän on oikea vapahtaja, jos kerran köyhistä vanhemmista", — myönsi kyselijä.

Ja kaikki ihastuivat taas, kuin Betlehemin köyhät paimenet ja toivoivat jotain, jota eivät ennen olleet saaneet. Vanjka innostui ja alkoi kuvailla heräämistänsä. Hän kuvaili sosialismin siksi vapahtajaksi, joka sanoo kaikille maailman kurjille: "Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon teitä virvottaa!" Hän kuvaili nykyisen yhteiskunnan vääryyden, ottaen esimerkiksi Pjotr Petrovitshin äsken kertomat tapaukset. Hän kuvaili ne hirmuväreillä, seisten uuden vapahtajan kirkastamana ihmisenä uudestaan sarastavan elämänsä edessä, vapahtajansa apostolina. Ja kun Harhama katseli häntä, näki hänet uuden opin, uuden vapahtajan ylösnostamana, uutena ihmislapsena, kirkastui hänelle sosialismin puhdistava voima, viha leimahti nykyistä yhteiskuntaa vastaan ja käsi hapuili jo vaistomaisesti tikarinkahvaa ja pommia…

Vanjka lopetti:

— "Porvarit opettavat meille, että tee syntiä, vaikka miten paljon, kun vaan maksat papille palkan ja uskot, niin kaikki on hyvin… Mutta sosialismi sanoo: Elä hyvin!… Tee työtä!… Kunnioita naista!… Se sanoo, että hänelle yleensä ei tarvitse pappeja palkata! Otetaan esimerkiksi minut… Miten minä loukkasin Maria Petrownaakin ja vein likaan!… Entä nyt? Koetan häntä pelastaa. Eilen ostin poloiselle hameen Aleksanderin torilta… Sosialismi on oikea vapahtaja…"

Yksi joukosta, jolle oppi oli vielä uutta, keskeytti puhujan kysyen:

— "Entä paratiisi? Onko sillä vapahtajalla paratiisi ja taivas antaa?"

— "Ei", — yritti Vanjka.

— "No, mihin hän sitten kelpaa… Vapahtaja ilman paratiisia ja taivasta ei kelpaa mihinkään… Ajattele: Mihin sielu joutuisi silloin?" — keskeytti kysyjä. Vanjka jatkoi selitystään:

— "Sillä ei ole kuoleman jälkeistä, vaan kuoleman edellinen paratiisi…"

— "No, sitten on asia toinen… Vielä parempi, kuin kuoleman jälkeinen", — myönteli kysyjä. Vanjka innostui, kuvaili edelleen uuden vapahtajan suloisuutta, lopettaen:

— "Eläköön sosialismi!"

— "Eläköön!… Eläköön!…" — huusivat sadat puolijuopuneet kurjat.

Päihtynyt Pjotr Petrovitsh oli istahtanut. Hän oli muistanut jotakin… Hän oli muistanut elämän ja vertasi kaikkea uuteen oppiin. Pää alaspäin riippuen toisti hän äskeiset sanat: "Elämä on sappikatkeraa viinaa." Sitten nousi hän ylös, kulautti pullosta viinaa suuhunsa ja alkoi puhua:

— "Vanjka puhuu oikein. Elämä muuttuu, kun uskomme sosialismiin ja nousemme byrokratiaa vastaan… sortajia vastaan… riistäjiä vastaan. Me nousemme kerran ja tapamme koko byrokratian… Hirtämme… kuristamme…"

— "Suus kiini siellä, tai minä sinulle annan byrokratiaa!" — huusi kapakan isäntä, joka oli rientänyt paikalle, kuultuansa melun.

— "Koitappas!" — huusivat silloin useat juopuneet.

— "Vieläkö tekin sekaannutte?" — uhmaili isäntä. Melu yltyi.

— "Älä alota toraa!" — varottivat juopuneet. — "Sinä olet byrokratian puolesta, mutta me olemme hänen puolellaan. Hän puhuu oikein…"

— "Alas byrokratia!" — huusi intoa saanut Pjotr Petrovitsh.

— "Alas!" — melusi joukko.

— "Jumaliste kutsun poliisin!" — uhmaili kiivastunut isäntä.

Mutta hälinä yltyi. Repaleiset, likaiset miehet kinasivat keskenään. Silmät paloivat. Nyrkit tekivät liikkeitä.

— "Viinuri siellä!… Hei!… Mitä töllistelet?… Mene nouda poliisi!" — huusi isäntä raivoissaan.

Mutta kiihkoutunut joukko ei päästänyt viinuria ulos. Pjotr Petrovitsh jatkoi:

— "Poliisia!… Sinäkö poliisia?… Oletko koskaan maistanut kasakan ruoskaa?"

— "Suus kiini!" — yritteli isäntä.

— "Et ole maistanut… Oletko maistanut liistakkoa?… Entä nälkää ja kylmää?… Et niitäkään… No sitten pidä suusi kiini, sillä silloin sinä et tunne elämää… Sinä et ole vielä ihminen vaan kapakoitsija. Sinä et ole maistanut elämän ainoita herkkuja, etkä siis tiedä miten katkera on elämä ja miten suloinen sen palkka…"

— "Palkka!… Mikä palkka?… Tuki suusi, tai" — yritteli isäntä. Pjotr Petrovitsh keskeytti hänet, kysyen:

— "Mikäkö palkka? Etkö sinä edes tiedä mikä on elämän palkka? Tyhmä!… Elämän palkka on kuolema … Että tiedät nyt… Älä silloin puhu sosialismista, kun et tunne elämää, vaan usko siihen!… Eläköön sosialismi!"

Melu yltyy. Eläköönhuudot kaikuivat. Isäntä ärjyi ja sähisi voimatonna. Joukkoviha tempasi taas kaikki hartioillensa.

— "Alas byrokratia!" — huusi taas Pjotr Petrovitsh.

— "Alas byrokratia!" — melusi repaleinen, likainen joukko. Miehet kiihtyivät. Isäntä lähetti noutamaan poliisia. Vallankumouksellisten pöytäseura huomasi ajan tulleen kiirehtiä. Miehet alkoivat kiireesti ryyppiä viinojansa ja poistua, ennen kun poliisi ehtisi melua asettamaan. He olivat viime yön loppuosan viettäneet kaupungin hienoimmassa ravintolassa, olleet iloisia, rohkeita ja toivorikkaita tämän päivän suhteen. Nyt olivat useat vakavia. Reippaimpia olivat Nikolai ja Harhama, joka oli aina ennen ollut joukon vakavin. Nyt eivät toverit häntä tunteneet entiseksi. Hän näytteli huolettoman, ryypiskelevän työmiehen osaa niin luonnollisesti, puhui katusukkeluuksia, kuin olisivat ne olleet hänen luonteeseensa kuuluvia. Itse hän tunsi jonkunlaista tylsää välinpitämättömyyttä ja väsymystä, mutta virkistyi juotuansa viinaa, ja äskeiset tapaukset nostivat hänessä taas vihan kuohumaan… Hän keinui joukkovihan vaahdolla… Ja siinä keinuessa levitteli sen-päiväisen tehtävän suuruus hänen eteensä hämäriin haihtuvia reunojansa näköpiiristä pois riutuvina iltaruskoisina viivoina.

Hän oli saanut taas hapuiltavaksensa jotain janoomaansa suurta.

Tämä oli aijotun kuolemanleikin viimeinen valmistus. Sana tuotiin, että salaneuvos Regime oli lähtenyt asunnostansa. Kamala pöytäseurue nousi ja lähti panemaan tuomiotansa täytäntöön.

* * * * *

Koko se katu, jota myöten salaneuvos Regime'in piti ajaa, oli jaettu vannoutuneiden kesken. Jokaisen piti vartoa omalla osallansa ja jos huomaisi, että katu on hänen kohdallaan tyhjempi, kuin se tulee olemaan seuraavien väijyjien kohdalla vaunujen niiden ohi ajaessa, tai jos sovittuun paikkaan asetettu tarkastelija antaisi merkin, oli hänen heitettävä pomminsa. Jos vaunut olisi päästetty kaikkien muiden ohi, piti viimeisen väijyjän heittää pomminsa, vaikkapa väkeä olisi katu täynnä. Ainoastaan silloin, kun vartija antaa sovitun kieltomerkin, saa viimeinenkin peräytyä pommia heittämättä. Jokainen katuosa oli merkitty numeroilla joista vedettiin arpa. Harhaman osalle sattui aivan viimeinen osa. Sitä paitsi oli määrätty, että jokaisen pitää antaa sovittu merkki, kun vaunut ovat hänen ohitsensa kulkeneet, jotta jälellä olevat voivat varmemmin seurata niiden kulkua ja ajoissa varustautua.

* * * * *

Jokainen oli jo paikallansa. Jokaiselle oli määrätty oma tehtävänsä, ettei vartoomisellansa herättäisi salapoliisien huomiota, sillä niitä tiesivät pommimiehet kaikkialla olevan vartijoina. Joku kaupitsi paperosseja laudalta, jota kantoi edessänsä. Toinen seisoi kurkkuastiansa vierellä. Yksi pari riiteli keskenänsä katuosansa rajalla. Nikolai renttuili harmonikkansa kanssa, ja toiset tekivät, ken mitäkin. Harhama kaupitsi ohikulkijoille pieniä hengellisiä kirjasia. Vaikka järjestön jäsenet asettuivat paikoillensa niin myöhään, että odotus-aikaa jäi korkeintaan kymmenen minuuttia, tuntui odotus sittenkin Harhamasta ijankaikkisuudelta. Se reipas rohkeus, joka oli tähän asti hänessä, oli nyt poissa. Sen sijalla oli jonkinlainen tylsyys. Ajatukset olivat niissä odotettavissa vaunuissa, kuin kiini naulatut. Hän kuvitteli niiden kokoa, hevosten väriä, kuskin pukua ja ajonopeutta. Kaikki mitä hän teki, tai puhui, tapahtui aivan konemaisesti. Kuoleman ja kaiken muun ajatukset olivat poissa. Joskus tunsi hän kylmänväreen, vaikka ilma oli lämmin.

Vihdoin ilmaantuivat vaunut näkyviin, kaukana kadun alkupäässä. Sovittu merkki ilmotti että ne olivat ne odotetut vaunut. Harhama tunsi silloin äkkiä herpautumisen kaikissa jäsenissänsä. Aivot alkoivat salaman nopeina laskea, missä on vähimmän väkeä, millä kohdalla pommi heitetään… Vaunut kiitävät vinhaa vauhtia. Se oli oikea kuolemanjuoksu kuoleman kujaa pitkin… Harhama herpoutuu yhä enemmän. Vaunujen edessä ja takana ajaa tiheä joukko ajureita ja yksityisten ajoneuvoja, mutta jonkun matkan päässä niiden edellä on pitkä, aivan tyhjä väli matka. Vaunut ajavat nopeammin, kuin toiset kulkijat, ja lähenevät yhä sitä tyhjää välimatkaa… Harhama laskee: "Nyt ovat ne sen tyhjän välin jo saavuttamaisillansa… Siis ei hänen tarvitse heittää pommia…"

Sen huomattua Harhaman valtaa suuttumus siitä, että hän ei saa sitä suurta tehtävää suorittaa… Hän alkaa ajatella: "Olisi niin ylistävää, kun järjestön ensi kokouksessa minä olisin se joka… Jospa hyvinkään eivät ehdi siihen tyhjään aukeamaan… Eivätkä näytäkään ehtivän…"

Tyhjä välimatka lähenee yhä Harhamaa… Vaunut ovat jo ajaneet kolmen… neljän ohi… Siis jää se tehtävä hänelle…

Mutta silloin muuttuu taas sielun jännitys: Nyt hän pelkää sitä tehtävää, toivoo, että joku muu sen suorittaisi… "Ja ehkäpä suorittavatkin", — lohduttelee hän itseänsä, hätäytyy ja laskee taas sitä tyhjää välimatkaa. Vaunut näyttävät sen saavuttavan ja ei saavuttavan. Kaikki vilisee silmissä. Auringon valo tuntuu polttavalta. Pöly kiiltää ilmassa harmaana. Väliin ei näy mitään. Hän hikoaa, hätäytyy väliin, väliin riemastuu…

Ja taas alkaa hän laskea, toivoa ja pelätä. Vaunut likenevät jo sanottua väliä… Harhaman kaikki hermot jännittyvät… Nyt saapuvat jo vaunut aukeamaan… Puuttuu enää hiukkasen… Ne saapuvat jo siihen aivan heti… Siis on hän pelastettu… Ajatukset alkavat sotkeutua… Vaunut ovat jo päässeet tyhjään paikkaan.

Mutta samassa ajaa poikkikadulta vaunujen eteen uusi joukko… Nyt ne ovat taas väkijoukossa ja tyhjä välimatka lähenee lähenemistään Harhamaa… Harhama tuntee polviensa vavahtavan… Jokainen hermonsäije vapisee… Mutta kuski kiirehtii hevosiansa. Kaikki vilisee salamoina… Vaunut kiitävät nuolena… Ne lähenevät taas uutta tyhjää välimatkaa… Ne näyttävät aivan lentävän… Taas saapuvat ne siihen toisten ajajien ohi… Vielä on kaksi vahtia ennen Harhamaa… Harhama tuntee taas helpotusta… Hän on pelastettu.

Mutta samassa ajaa taas vaunujen eteen poikkikadulta joukko kulkijoita ja vaunut kiitävät toisten ympäröiminä. Vauhti kiihtyy… "Kun ajaisi edes hiljempää, että ehtisi laskea!" kiukuttelee Harhama. Hänen vihansa kääntyy silmänräpäyksen ajaksi kuskiin, joka ajaa niin kovasti… Jäsenet vapisevat… Aurinko tuntuu huikaisevan silmiä. Hän ei näe enää selvästi… Ilma tuntuu olevan punertava kuumuudesta ja silmiin tuntuu tunkeutuvan kirpeä, hieno savu. Vaunut syöksyvät häntä kohti epäselvinä… Kaikki on pölyä ja vilinää… Vaunujen edessä on taas tyhjä välimatka… "Miksei se kuski aja nopeammin, että ehtisi siihen!" tuskailee Harhama. Korvat soivat, kädet herpoavat… Hän jatkaa laskujaan. Mutta taas lähestyvät vaunut sitä tyhjää väliä… Ne syöksyvät toisten edelle aivan… "Jumalan kiitos, ne ehtivät ennen minua!" — riemuitsee hän jo. Mutta nyt kiiruhtavat edellä ajajat… Aurinko tuntuu paahtavan taivaalta, kuin ahjosta temmattu tulinen rauta pyörä. Kaikki aivan paistuu sen kuumuudessa… Ei kuulu enää mitään. Kaikki tukehduttaa ja tukahtuu.

Taas alkaa Harhama laskea: "Ehtivätköhän siihen tyhjään ennen minua?" vapisee hän… Ne lähestyvät jo sitä väliä. Hän ilostuu hieman ja äkkiä tuntuvat korvat menevän tukkoon, pää käy raskaaksi ja hän alkaa laskea: "Kuolenkohan minä itse pommin räjähdyksestä? Ja jos kuolen, niin koskeekohan se?… Ja minkälaiseksihan se repii?… Sieppaakohan pään pois hartioilta?… Ja jos sieppaa, niin viskaakohan kauvaksi?… Ja vieläköhän minä silloin ajattelen?"

Sekunnit tuntuvat tunneilta, tunnit sekunneilta… Kaikki ajatukset kiintyvät taas vaunuihin. Ne lähenevät… Ne ajavat aivan tyhjän paikan edessä… Yksi vahti on enää jälellä… Ehtivätköhän?… Jäsenet vapisevat, silmissä mustenee… "Ah, että kuski ei aja nopeammin!" — hoputtaa Harhama. Nyt pääsevät ne kohta tyhjälle välille… Viime-vahtiin on vielä muutamia metrejä… Harhaman aivot ovat kuumat, korvat soivat ja hermot jännittyvät… Herra Jumala, jos eivät ehdi!… Nyt ne jo pääsevät siihen… Oi! Nyt ne ajoivat viimeisen vahdin ohi… Nyt on katu tyhjä…

— "Se on minun vuoroni… Sekunteja on enää jälellä", — löi Harhaman päähän kylmä ajatus.

Silloin tekivät hänen aivonsa silmänräpäyksessä tunnin työn. Hän sai voimansa takaisin, kuin salaman iskeminä, ja teki päätöksensä, kuin pitkäaikaisten kylmien harkintain kautta. Hän päätti hypätä hevosten eteen ja kuolla itse oman pomminsa iskusta. Hän ehti laskea senkin, että pelastus olisi hänelle ehkä mahdollinen, jos hän heittäisi pomminsa niin kaukaa, ettei se satuttaisi häntä itseänsä. Mutta hän ei huolinut pelastua. Hänessä heräsi puukkosilla olijan raateluhalu. Hän halusi piirrellä vaikka omaa ihoaan… Ja voisiko hän pakoon pelastua, jos säilyisi pommilta!… "Turhaa!… Joutuu vaan hirteen", — ehti hän vielä naurahtaa.

Nyt lähenevät jo vaunut… väliä on enää neljä-… kolmekymmentä metriä… kaksikymmentä… Nyt saapuvat ne… Harhama tarttui pommiinsa kylmäverisenä, kuin koskenlaskija melaansa, nähdessään veneensä karille törmäävän… Nyt…

Kuului huumaava pamahdus. Harhama tunsi ensin polviensa horjuvan. Sitten hän luuli pirstautuvansa kappaleiksi. Hän luuli pomminsa räjähtäneen itsestänsä, silponeen hänet ja ihmetteli, miks'ei se koskenut… "Ja miksi minä olen kuin elävä?… Tämmöistäkö se kuolema onkin?" — vilisi hänen aivoissansa. "Ja repäisiköhän se minulta pään?… Ja vuotaakohan verta kovasti?"

Hän ajatteli kaikki nämä pitkät ajatukset silmänräpäyksessä, mitään näkemättä, mitään tajuamatta. Ja lopuksi hän ajatteli päätänsä tapaillen: "Mihinkähän se viskasi pään?"

Mutta pian selvisi hän taas, näki tomupilvestä pirstoutuneet vaunut, kuuli voihkinaa ja melua ja käsitti kaikki nopeasti, vaistomaisesti: Toinen järjestö, jota he eivät tunteneet, oli ehtinyt kymmenen sekuntia ennen heitä…

* * * * *

Aluksi heräsi nyt Harhamassa käsittämätön halu heittää pomminsa aivan huvikseen, aivan tiheimpään väkijoukkoon. Sitten kuohahti hänessä verinen jano nähdä silpoutuneen ruumiin jäännökset, sisälmykset erittäin ja katsoa, minkä näköistä jälkeä pommi tekee… Mutta yhtä nopeasti hävisi se halu, kuin oli syntynytkin. Hän tunsi itsensä nyt sanomattoman turvattomaksi. Hän tunsi seisovansa ulkopuolella yhteiskunnan suojaa. Hän kaipasi nyt sen saman yhteiskunnan turvaa, jonka hän silmänräpäystä ennen oli aikonut kumota. Poliiseja juoksi paikalle kaikilta tahoilta, ja kaikilta puolilta kuului niiden pillien vihellys. Hänet valtasi nyt aivan liiallinen arkuus. Hän mietti miten paeta paikalta. Jos hänellä ei olisi pommia pelastuisi hän parhaiten siten, että tunkeutuisi murhapaikalle uteliaana ruumista katsomaan. Mutta nyt voivat tarkastaa ja löytävät pommin… Hän alkoi poistua paikalta hitaasti, rauhallisena. Jonkun matkaa hän jo ehti astua, kun poliiseja tuli vastaan, pidätellen epäiltäviä henkilöitä. Hän hätääntyi ja mietti myödä henkensä… Poliisit lähenivät. Harhama kuuli heidän jotain huutavan. Hän poikkesi silloin erääseen porttikäytävään, aikoen piilottaa pomminsa. Siinä tuppasi häntä vastaan mustalaistyttö ja huudahti:

— "Herra Harhama!"

— "Soonja!"

— "Antakaa, kun katson kättänne!" — vastasi Soonja.

— "Kätke tämä!" — hätäili Harhama, työntäen Soonjalle laatikon muotoisen pomminsa. — "Kätke joutuin!" — kiirehti hän. Soonja käsitti jotain himmeää, pisti pommin poveensa, sukkelasti, kuin lintu saaliinsa, ja alkoi "katsoa kättä". Samassa syöksyi porttikäytävään kaksi takaa-ajavaa poliisia.

— "Kuka sinä olet?" — tiuskasi toinen Harhamalle.

— "Entä mitä asiaa sinulla on?… Tulet häiritsemään, kunnoton!" — kiukustui Soonja. Ja alentaen äänensä matelevaksi, lisäsi hän poliiseille: "Antakaa hopearaha, niin katson kättänne!"

— "Jätä!… Piru heidät vieköön!" — kiirehti toinen poliiseista toverillensa rauhottuneena Harhaman levollisuudesta ja mustalaistytön röyhkeydestä. Toinen viittasi kädellänsä, jonka jälkeen molemmat poistuivat. Harhama oli pelastettu. Ottaessansa Soonjalta pomminsa takaisin, huomasi hän kihlasormuksensa hänen sormessansa…

* * * * *

Nyt alkoi taas Harhaman sielussa nostaa päätänsä se ratkaisematon arvoitus: Mitä on elämä ja sen pyrinnöt ja pettymykset? Lujat kalliot olivat taas hänen aitansa sumuina sortuneet. Suuret suunnitelmat olivat kuplana halenneet. Kuukausia kestäneet ponnistukset olivat jättäneet ainoaksi perinnöksensä sanomattoman raukeuden. Hän tuskin jaksoi porttikäytävästä pois lähteä…

Päivänpaiste paahtoi ihoa. Hän käveli raukeana katua pitkin, pommi povella, mielessä myllynkivi. Ajatukset tekivät työtä tylsinä, raskaina.

Hän oli suunnitellut täällä isänmaansa vapautusta, mutta asioista päättivätkin nyt toiset, hänelle tuntemattomat miehet. Ne eivät vastanneet hänen järjestönsä sitoumuksista. Hän oli aikonut pelastaa köyhälistön ja nyt oli hän kykenemätön ajattelemaan omaa pelastustansakaan…

Väsyneenä, katkerana poikkesi hän ensimäiseen likaiseen kapakkaan, tilasi pullon viinaa ja istahti tuolille, kuin elämänsä ruumenläjälle… Siinä muisti hän äskeiset Pjotr Petrovitshin sanat: " Elämä on sappi karvasta viinaa."

Hänen sielunsa rauhaset alkoivat vuotaa… Ja kun elämä oli nyt taas paljastanut hänelle mitättömyytensä ja turhuutensa, kun kaikenhäviö taas imi itseensä kaikkia hänen pyrinnöltänsä ja puuhiansa, kohosi hänen eteensä kuoleman musta haamu. Se kohosi kaukaa äärettömyyden rantojen takaa, viikate kädessä ja katsoi häneen tutkivasti. Hänen henkinen hätänsä puhkesi silloin, kuin paisumasta puristunut märkä… Hän vapisi, hapuili taas pelastusta ja silloin avautui hänen eteensä taas teoksensa suuri ajatus. Koko sen luonnos, jota hän säilytti muistissansa, levisi hänen eteensä paratiiseilla ja hohtavilla kultapilvillä siroteltuna maailmana. Hän muisti toispäiväiset paroonitar Lichtensteinin kertomat ennustukset, jotka hän sovitteli teokseensa. Hän muisti kaikki muutkin ennustukset. Hän ikäänkuin syöksyi taas teoksensa paratiiseihin lymyytymään sinne, etsimään siellä turvaa, pakenemaan sinne kuoleman niittomiestä, kuten arka vuorikauris pakenee petoa, syöksyen äkkijyrkkien kuilujen yli omiin piiloihinsa.

Niin istui hän likaisessa kapakassa myöhäiseen yöhön.

* * * * *

Etäältä elämän virtojen pohjilta paistavat pimeät päivät. Kuiden ja aurinkoiden mustina kuvina kierivät ne mittaamattoman pohjattomuuden perukoilla.

Kun pommi räjähti, avautui sen kohdalle avaruuden onkaloon maan alle pimeä luola, jonka seinillä sihisivät mustat käärmeet… Ne kiemurtelivat pihdeissä, jotka polttivat, kuin tulinen rauta, vaan eivät kuluttaneet. Katossa riippuivat ilkeät yököt, tulikuumissa piti missä… Ne olivat Perkeleen erehtyneitä palvelijoita. He kärsivät ijäistä rangaistustansa.

Oli kamala pimeys. Käärmeet kiemurtelivat tuskiensa tulessa. Luolan seinät kiehuivat niistä mustina. Yököt huusivat pitimissänsä. Tuli hehkui niiden sisälmyksistä. Pimeys vapisi. Valitus sai vihlonnallansa senkin värisemään…

Pimeä huoahti. Perkele hulmahti siitä hirnahduksesta synkkään luolaan. Käärmeet valkenivat. Yököt lakkasivat huutamasta. Kalkki kestivät kipunsa äänettöminä…

Tuska vetäytyi pakahtumaksi, kivut rauhaisiinsa. Kiukkuisena tömisti Perkele luolan permantoa. Hänen eteensä ilmestyi silloin palvelijoittensa lukemattomat laumat. Regime'in veren väri välähti seinälle punaisena hahmona. Sen hohteesta säteili verinen valo. Se ei ollut valoa, eikä valottomuutta. Se oli punaista pimeää, ihmissilmälle outoa valoa. Se eli ja värisi. Perkeleen palvelijat häämöttivät siinä, häilähtelivät ja hävisivät, kuin varjot verivirran pohjalta. Herransa eteen polvistuneina veisasivat ne sen ylistystä:

"Pimeys sinua tottelee. Sinua kaikki palvelee ja kaikki kehrää sulle ikuista valtarihmaa."

Kuului pitkä, vihlova valitus. Verivalo vapisi… Regime'in verenääni huuti kostoa.

— "Korvennettavat! Kuuletteko?" — raivosi Perkele. Ja viha suitsusi hänestä tulena.

Palvelijat vapisivat… Perkeleen katse tunki heihin tuliorana. Hänen äänensä kirveli, kuin poltinrauta. Veri huuti yhä kostoa. Perkele toisti kysymyksensä:

— "Kuuletteko?"

— "Kuulemme… Me kuulemme… Se huutaa Jehovan vihaa surmaajalle… Se, jota Jehova vihaa, on sinun omasi… on pelastettu… on lunastettu… Voitto on sinun", — vapisivat palvelijat. Perkeleen vihaa peläten.

— "Mutta se ei huuda kostoa Harhamalle … Hänen piti antaa isku Jehovalle", — puhkui Perkele.

— "Jehovan ansa on ollut hänen tiellänsä vielä tämän kerran ", — puolustautuivat vapisevat palvelijat.

Ihmishenki laskeutui luolaan. Verihaahmo tarttui siihen tautina. Tulisyöpänä alkoi se sitä kalvaa. Tuskanhuuto puhkesi silloin ihmishengestä ja alkoi ijankaikkisuutensa…

* * * * *

Palvelijat odottivat tuomiotansa… Varjoina värisivät he verivalon epäselvässä hämäryydessä… Seinät kiehuivat käärmeistä, katto yököistä…

Mutta Perkele hillitsi vihansa. Ihmishengen tuskanhuuto oli lepyttänyt hänet… Se oli hänelle suitsuava uhrisavu. Mietteissänsä puhui hän taas:

— "Se oli Jehovan sadin. Hän ei uskalla… ei rohkene antaa Harhaman iskeä kainin-iskua … Hän pelkää… "

— "Hän on viisastunut … Hän tuntee jo sinun voimasi", — oikaisivat palvelijat imarrellen, rauhottuneina.

— "Niin", — ilkamoi Perkele. — "Hän katuu jo että loi ihmisen… että loi ja antoi sille vapauden … Hän katuu … Katsokaa!"

Luola humahti. Sen perälle avautui suuri muinaisuuden näkö: Ikimetsä seisoi luonnon suurena kukkana… Purot kiertelivät sininauhoina sen sisässä. Virta valui vesivyönä kukkapenkereisten rantojensa lomitse. Sen varjo oli vilpoinen; sen siimeksissä oli ikuinen rauha. Linnut rakastelivat oksilla ja kukka armasteli kukkaa nurmikolla… Lammikot läikkyivät kuvastimina, lellitellen lummetta pinnalla, päivän kirkkaita kuvia pohjalla…

Se oli uusi paratiisi, Luojan palkka ihmistyössä… Se kohosi entisen erämaan sijalle…

Oli kesä kypsimmillänsä. Taivaalla helotti päivänterä, kuin armas helteenhete… Puut punottivat hedelmistä… Metsässä makasi riista päivänpaisteessa, kesynä: Luojan punoma paula kaulassa. Se odotti ihmistä vaan ottamaan… Viinirypäle ei jaksanut hedelmäänsä kantaa. Se pakahtui mehuunsa, kuin imemätön äidin rinta…

Kaikkea oli kyllä. Kukka koristi maata, lumme vettä ja tähdet taivaankupua. Sirkka lauloi ruohokossa… lintu oksalla… joutsen vesillä… kiuru ilmassa.

Ihmiset viettivät viininjuhlaa. Luonto oli heillä aarreaittana. Se ruokki heitä antimillansa, lellitteli päivänpaisteellansa… Se huumasi kukkiensa tuoksulla… mairitteli sävelillänsä… viihdytteli kauneudellansa.

Hän, joka sen antoi, odotti kiitosta… Hänen henkensä häämötti päivänvalona luonnonlaelta…

Juhla alkaa. Ihmiset syövät. Hän odottaa turhaan uhria… Perkele riemuitsee.

Näky jatkuu:

Ihmiset tanssivat viinimaljat käsissä… Viini kuohuu valkeana vaahtona… Ihmiset juovat … Nainen juo miehen keralla. Hän juo kilpaa sen kanssa… Mässäys alkaa… Viini kuohuu maljoissa, veri kuumenee suonissa… Miehet tulevat rohkeiksi, naiset maksavat rohkeuden suuteloilla… Viini tekee työtänsä…

Perkele hymyilee. Näky jatkuu:

Ihmisten silmät palavat himontulina… Miehet hehkuvat. He ovat jo riisuneet ihmisvaipan pedon yltä… He ovat jo eläimiä… Naiset odottavat vielä… ujostelevat… kainostelevat… arkailevat… Nyt nekin jo riisuvat kainouttansa, naisen hienointa pukua… He riisuvat naista "naisen" yltä… Kohta on "nainen" alasti… Eläin on päässyt ihmisihosta…

Perkele suli ilosta. Näky kulki kulkuansa.

Miehet ovat hillittömiä… Naiset nostavat rintojansa… Metsän suloinen siimes kiehtoo, kukka nurmi kutsuu ja linnun laulu kietoo kuherteluillansa… Naisella on enää naisen rippeet pukimina… hieman häpyä helminä… ujouden viime riekaleet koristeina… Mies vaanii, milloin sortuu sekin veräjä, avautuu viimeinen portti…

— "Oivallista", — lausui perkele.

Viini vaahtoaa vallattomampana… Nainen on viskannut pois viimeisetkin pukimensa, riisunut naisen ihanan ujouden loput… Hän ärsyttää kimppuunsa metsästäjää: miestä … Hän kiehtoo sitä rinnoillansa… Hän houkuttelee sitä huulillansa… mairittelee hymyllä… kutsuu kiemailuilla… Hän tarjoaa itseänsä… antautuu, sanovat toiset… Mies pääsee valloillensa. Hän näkee raja-aidan sortuneeksi, kainouden kukistuneena, esteet pois raivattuina… Hän näkee ihmisen otuksena, naisen riistana… Käsivarret kietoutuvat kaulaan… Mies sieppaa riistansa… riista syöksyy sieppaajansa syliin…

Suuri luonto on muuttunut himojen uhrialttariksi…

"Ihmiset söivät, joivat, naivat ja kuolivat…"

Silloin Hän, joka odotti ihmisen palvelevan Häntä ja kumartavan Häntä, Hän katui että oli luonut ihmisen …

— "Näettekö?… Hän katuu ", riemuitsee Perkele.

— "Ei Hän kadu, vaan Hän tunnustaa sinun voimasi " — selittävät imartelevat palvelijat.

Näky jatkuu: Taivas pukeutuu mustaan vesivaippaan. Virtana alkaa vesi kohista maan päälle. Myrsky riehuu synkeässä pimeydessä… Vesi nousee… Pilvet pakahtuvat. Avaruus virtaa vetenä… Syvyyden kaikki hetteet heruvat, lähteet pursuavat maan puristamina… Kaikki peittyy puoli-pimeyteen…

Näky jatkuu: Kosket huutavat… kohisevat… kuohuvat… Vuorilta syöksyvät sadat virrat rotkoihin ja laaksoihin… Ärjyen viskautuvat ne kallion kielekkeiden yli… Kauhun lyöminä vesikäärmeinä kiemurtelevat ne rotkelmien pohjilla… heittäytyvät vuorensärmien yli… syöksyvät kuiluihin huutaen ja pauhaten… törmäävät yhteen… tappelevat keskenänsä tiestä… särkyvät vaahdoksi ja pauhaavat hirmuhuutona alhaalla kohoavaan veteen, myrskyn vinkuvan ruoskan ajamina ja salamien piiskaamina…

Perkeleen palvelijat laulavat herransa ylistystä. Perkele riemuitsee. Näky jatkuu:

Vesi nousee. Se peittää maat merellä… Ihmisten kauhu on rajaton… Pelko on karkottanut pedosta pedon luonnon… Se on ajanut miehestä pois pedon, naisesta eläimen: Se on katkonut himon siivet… Kaikki unohtuu kuoleman edessä… Kaikki laskee siipensä… taivuttaa polvensa… unohtaa herkkunsa…

— "Jehova hävittää kättensä töitä… Hän korjaa erehdystänsä ", — riemuitsee Perkele.

— "Hän tunnustaa sinun voimaasi niissä… Sillä Itsellensä ja Itsensä edessä on Hän erehtymätön", — oikaisevat imartelevat palvelijat.

Näky jatkuu: Vuoret ovat jo saarina. Ihmisten avunhuuto sekaantuu petojen hätähuutoon… Kuohuvat aallot nousevat vuorenhuippujen tasalle… niillä kasvavien puiden latvojen tasalle. Taivas vuotaa seulana. Musta pilvi vyöryy uhkaavana likellä maan rajoja. Vihuri ulvoo ja vesi pauhaa…

Kirkkaat salamat halkovat taas mustaa pilveä. Sen huikeassa valossa näkyvät onnettomien hukkuvien haamut vuorien huipuilta ja puiden latvoista. Se on hirmunäky… Taivas kiehuu mustana, vesi kuohuu, myrsky riehuu… Ihminen vääntelee epätoivoissansa, kasvot tuskan runtelemina, silmissä kamala ilme… Käärme kiemurtelee toisten päälaella, etsien siinä pelastusta… Himo on sammunut… Kauhu ottaa kaikki luukynteensä… Pedot ulvovat henkensä takaa… Linnut parkuvat, kuin kuristaisi kuolema kaulasta… Kuikkakin uikuttaa hirveän hädän käsissä…

Kaikki huutavat, kuin kuoleman tahotulla terällä seisten…

Eikä apua mistään näy, ei kuulu. Pieni arkku soutelee aalloilla. Se on sulettu ja luoksepääsemätön…

Perkeleen palvelijat riemuitsevat. Perkele ilkamoi taas:

— "Jehova korjaa erehdystänsä: 'Syö vapaasti kaikkinaisista puista!'… Huonosti korjattu… Hän korjaa sitä uudella erehdyksellä… Ne hukutetut eivät nousseet Jehovaa vastaan … Mutta sen pelastetun siemen on nouseva… Harhama on nouseva Jehovaa vastaan…"

— "Kun sinä tahdot, niin kaiken täytyy totella", — vakuuttivat palvelijat.

Jo peittyvät vuorien korkeimmat huiput… Linnut kirkuvat kauhuissansa, kun siivet alkavat väsyä… Kiviriippana painaa heitä väsymys rannattoman meren pauhaaviin aaltoihin… Jo pettävät siivet… Ruumis retkahtaa alas… tapaa vettä… Kuuluu parahdus… vielä yrittää lintu lentää… Apina tappelee ihmisen kanssa viimeisestä puunlatvasta, käärmeet viimeisestä päälaesta… Salama välähtää ja valaisee viimeisen ihmisen vajoamista aaltojen alle… Kuuluu viimeinen parahdus, joka haihtuu jyrinään…

Sitten hiljenee kaikki… Ihmissuku on hävitetty… Mykkänä vesipallona raivoaa maa vinhaa lentoansa avaruuden äänettömässä onkalossa…

— "Maa todistaa mykkänä sinun voimaasi… Sinun pakottamanasi on Jehova hävittänyt kättensä työt… Hän palvelee sinua, Hänkin ", — ylistävät Perkeleen riemastuneet palvelijat.

Perkele käveli ylpeänä. Mutta taas huomasi hän arkin, joka ui, kuin yksinäinen kuikka meren selällä, Hän harmistui ja vannoi uudelleen:

— "Hänen erehdyksensä paljastumiseen ei ole kuluva pitempi aika kuin Evan luomisesta sen kääntymiseen. Katsokaa!"

Uusi näky avautui: Veden jättämästä liejusta nousi luonto entistä rehevämpänä. Kaikki kasvoi kilpaa. Puut hohtivat keltaisina, täynnä nuoruuden voimaa ja mehua, kuin naiseksi tuleentunut tyttö, koristeina kypsynyt hedelmäpaino, auringon valovaippa hartioilla. Viinirypäle pakahtui mehuunsa… Se tarjoili itseänsä herkullisena, maukkaana, mehevänä… Noan uhrisavu nousi rauhallisena, kuin kaunis kirkkolaulu taivaan tummaa sineä kohti… riutui kirkkaan ilman suuteloihin… raukesi sen syleilyihin… haihtui kuin elämä armaaseen onneen ja hävisi näkymättömäksi…

Mutta Noa oli langennut viinimaljansa viereen… Hänen poikansa peitti isänsä häpeän… Perkele kerskui yhtenä ilona:

— "Jehova yritti polkea rikki minun pääni, mutta…"

— "Hän polkaisi terävään tutkaimeen… Sinä olet taas Hänen häntäpäänsä puhkaissut", — keskeyttivät palvelijat. Perkele kohisi ilosta ja vannoi:

— "Jehova on vielä katkeramminkin katuva, että Hän säästi Noan Harhaman siemeneksi. Hän on nyt onnistunut punomaan paulansa Harhaman tielle, mutta Hän on sortuva omaan hiuskarvaansa", — vannoi Perkele jatkaen: "Niin kuin Hän erehtyi Noan suhteen, hukuttaessansa hänen tähtensä muut, niin on hän erehtynyt Harhamankin suhteen, uhratessaan hänen sijastansa toisen… Hän jätti Harhamalle työvapauden ja rauhan nousta Häntä vastaan… Ja hän on nouseva…"

— "Jos sinä tahdot, että ijankaikkisuuskin loppuu, niin sekin tapahtuisi", — mielistelivät palvelijat.

— "Jehova tietysti myös pelkää jo kättensä työtä… Hän ei uskalla päästää Harhamaa antamaan Hänelle Kainin iskua… Siksi lähetti Hän toisen Harhaman tilalle", — selitteli Perkele ilkeillä eleillä… Hetken kuluttua lisäsi hän:

— "Jehova saa kohta huomata vedenpaisumisessa tekemänsä erehdyksen nyt uudistuneen…"

— "Sinä kirkastat sen Hänelle… Sinä osotat Hänelle voimasi… Sillä jokainen Hänen tekonsa on Hänelle erehdys sinun viisautesi voimasta", — keskeyttivät palvelijat.

Uusi näky ilmestyi: Ihanassa laaksossa näkyivät Sodoman ja Gomorran kaupungit, kuin kaksi luonnon povelle nukahtanutta neitoa… Auringosta vuoti armas valo, lehdon siimes oli suloinen, tuoksu huumaava. Somat ihmisasunnot lymysivät puiden lämpöisissä varjoissa. Lähteet lorisivat lintujen laulun säestäminä. Luonto lypsi maan rinnoista mehua… kokosi ne maukkaisiin nisiin: kypsyviin hedelmiin, meheviin marjoihin, herkullisiin rypäleihin. Onnellisina katselivat kaupungit kuvaistansa lahden tyynestä pinnasta…

Ja ihminen eli elääksensä… armastellaksensa … nauttiaksensa … Nainen koristautui lihalle … Se ei etsinyt ylevämpää… Se seppelöi itsensä ihmiselle … hohti sille naaraksena… koreili sille, kuin lintu sulissa… uneksi siitä… unohti ylemmät… mateli miehen kupeessa… ei halunnut puhtaampata… Hän kulki ihmisestä emoa kohti…

Ja mies kieppui naisen kukissa… Hän ei hapuillut vuorien korkeita huippuja… Hän soitteli himonsa kukille… ei ylistellyt taivaan korkeaa sineä… Hän katseli naisen koruja: sen ihoa… mehua… maireutta… nuoruutta… rintojen kypsiä nisiä… huulia ja seppeleitä ja sulkien värejä… Hän ei katsonut syvemmä… ei etsinyt ihmispovesta henkensä ikihelmeä… Hän ei etsinyt naisessa jalointa: sen puhtautta… sen hyvettä… sen kaipuuta korkeuksia kohti… sen ikävää… sen ihmistuskaa… Hän ei etsinyt naisessa ihmistä …

Päivät kuluivat… Mies soitteli lihalle… Nainen tanssi sen ympärillä… Kumpikin sammutti paremman, tukahdutti jalomman, tappoi ihmisen, kutitteli eläintä kehittymään… Kumpikin etsi elämän iloja viinimaljasta, kun väsyivät omaansa, saivat kyllänsä omasta kupeesta…

Lahdelman reunalla oli kaunis Lootin maja, viheriöiden puiden ja kukkaisten köynnösten sisään kätkettynä. Sen portaikolla istui Lootin nuori vaimo, Itämaan kaunis kukka, ja katseli kauniita kultakoristeitansa… Nuori mies istui veneessä portaikon edustalla ja soitteli harppua ja katseli nuorta vaimoa… Nuori vaimo kuunteli… Soittaja soitti ja lauloi laulua "Sodoman kukka". Hän lauloi:

"Sodoman kukka, Itämaiden helmi, sä päivyt kaunis, kirkas Kaanaanmaan! Mun harpunkielein sävel arkaellut vuoskaudet pitkät ikävöiden on. Kuin arka pikkulintu varvullansa, se harpunkielellä on värjötellyt; se surrut, sekä ikävöinyt on. Arkaillen, onnetonna, se nyt lähtee kaunista kaikuansa etsimään… Sodoman kukka, Itämaiden helmi! Kun riutuneena sävel harpunkielen sun luoksesi nyt vihdoin uskaltaa, suo sille kaunis kaiku suuteloksi, ja sääli onnetonta sävelparkaa, kun luoksesi se onnen nou'antaan niin onnenjanoon riutuneena saa! Sodoman kukka, Itämaiden helmi, sä päivyt kaunis, kirkas Kaanaanmaan! Ymmärrä harpunkielen kerrontaa!"

Laulu ja soitto tapasivat kauniin kaikunsa… Itämaiden helmi painoi katseensa maahan… Jordanin rantojen ruusu punehtui… Sydän tapasi sydämen ja katse katseen ja molemmat puhuivat sanatonta kieltä… Soitto vaikeni… Vene laski rantaan, vaan nuori vaimo istui yhä portaikolla… Soittaja polvistui portaikon eteen, vaan nuori vaimo ei paennut… ei kutsunut… Hän pelkäsi ja toivoi… Soittaja polvistui hänen jalkoihinsa… Nuori vaimo kätki kasvonsa käsiinsä, mutta hän ei paennut majaansa yksin …

Perkele hymyili ja lausui:

— "Kielletynpuun harppu soi nyt… Se kantaa monenlaisia hedelmiä…"

— "Jotka kaikki ovat ihania nähdä ja kauneita kuulla", — jatkoi Lempo, yksi kuudesta pääenkelistä. Perkele puhui edelleen:

— "Jehovan palkka vedenpaisumisestaan… Pelastetun Noan henki elää…"

— "Todistaen viisauttasi ja voimaasi", — lisäsivät palvelijat, veisaten herransa ylistystä.

Näky muuttui: Punainen viima kulki maita… Korkeuteen kohosi punainen pilvi. Sodoma ja Gomorra vapisivat. Miehet juoksivat avuttomina, naiset epätoivoisina… Pilvi punertui tuliseksi… Pauhu halkoi avaruutta, tuli vyöryi vaahtona taivaan laella…

Kauhu kulkee maita… Naiset parkuvat… Alastomat vartalot kiemurtelevat käärmeinä… Miehet pakenevat… syöksyvät petoina pelastusta etsimään… hylkäävät naisensa… tallaavat niitä tiellänsä kuoliaiksi… polkevat paetessansa sitä lihaa maahan, jolle äsken ylistystä lauloivat… Tulisade alkaa tiuhkua pilvestä… Ihmiset parkuvat, pakenevat ja tappelevat pakotiestä ja piiloista… Tulisade yltyy rankaksi… Ihmisliha kiemurtelee sen poltosta muodottomaksi, pelottavaksi… Alkaa sataa pieniä tulikiviä… Ihmisliha palaa ja käryää tiellä. Säästyneet tukkeavat sen hajulta sieramiansa… Tiilikivet suurenevat, muuttuen mukulakiviksi. Ne valuvat rankkana sateena punaisesta pilvestä…

Kohta ovat kaksi kaupunkia hehkuvana tuliläjänä…

Perkeleen palvelijat alkavat veisata herransa ylistystä. Piru lausuu sen vaiettua:

— "Jehova paransi sinun pistämääsi kantapäätänsä…"

— "Mutta aina Hän koettaa kantapäästänsä jotakin pelastaa… Taas uusi paratiisista häätö", — lausui Perkele, osottaen poistuvaa Lootia.

— "Mutta pelastetun kantapään jäännöksen pistät sinä uudestaan", — huomautti taas Piru. "Noin!… Se oli sinun pistosi!…" riemuitsi Piru osottaen suolapatsaaksi muuttunutta Lootin vaimoa… Se oli muistanut nuorta harpunsoittajaa… Perkele hulmahteli ja leimusi ilosta. Hän puhui taas:

— "Niin. Jehova yrittää parantaa kantapäätänsä polkemalla rikki minun pääni, mutta sitä tehdessänsä on Hän yhä polkeva kipeän kantapäänsä aina terottuvaan tutkaimeen, kunnes Hänen kantapäästänsä ei ole jälkeäkään jälellä…"

Palvelijat polvistuivat hänen eteensä ja ylistivät häntä kauniilla laululla. Perkele jatkoi puhettansa:

— "Ihmisten täytyy kulkea vielä kerran Jehovan ruoskan alitse, ennen kun oppivat Hänen hirmuisuuttansa inhoamaan… Hah-hah-haa! He uskovat, että Hänen siveysoppinsa on parempi kuin minun, jota he eivät edes tunne … He eivät tiedä, että tässä on kysymys siitä, kumpi meistä hallitsee, eikä opista. Kysymys on vaan siitä: Minäkö vaiko Jehova … He luulevat että elämä olisi mahdoton minun henkeni vallitessa… Kirottu Jehovan syöttämä petos!" — raivostui Perkele lopettaen: "He eivät tiedä, että elämä mukautuu vallitsevan maailmanlain mukaiseksi, olkoon sen lakina minun tai Jehovan henki…"

— "Sinä olet se, joka on oleva… Sinun oppisi valkenee, kuin nouseva päivä. Se himmentää kerran Jehovan opin", — todistivat palvelijat…

Perkele alensi äänensä kavalaksi, puhuen häijyllä eleellä:

— "Harhaman täytyy riuhtaista itsensä Jehovan ansasta."

— "Hänestä täytyy myös saada uusi vesa. Sillä hänessä on oikea siemen. Hänessä on minun henkeni jo isiltänsä perittynä… Mutta hankkikaa sille siemenelle semmoinen maaperä, johon Jehova ei ole syläissytkään!"

— "Sinun käskysi täyttäminen on meidän elämämme", — lupasi enkelijoukko. Perkele oikaisi itsensä majesteetilliseksi. Hulmahteleva tulivaippa levittäytyi hänen hartioillensa verenvärisenä. Hän puhui juhlallisena:

— "Jos te erehdytte, niin —"

Hän keskeytti, ja antoi merkin. Luolaan ilmautuivat silloin tuhannet tuomitut… Heidän luunsa hehkuivat tulikuumina rautoina ja hohtivat lihan läpi… Maksassa kiehui sappi ja sydämessä paloi sinervä liekki… Onnettomat hehkuivat tulisina luurankoina… Tuska oli luiden ytimenä… Tuli poltti naisten povia… tippui niiden nisien sijoista, ja miesten rintoja raatelivat ruton hampaat. Perkele lopetti lauseensa tuomituita osottaen:

— "Jos erehdytte, niin siinä on osanne."

— "Niin totta, kuin sinun helvettisi ei koskaan sammu, emme me asiaasi häpeään heitä", — vannoivat palvelijat.

Perkele rypisti silmiänsä ja näky muuttui:

Avautui ihana Edeni. Siellä häilyivät lemmen hämärät rihmat. Päivänpaisteena oli ikuinen lemmen silmänräpäys… Povi riutui povella… Siellä raukesi liha ja kaikki siteet aukesivat… Hekkuman hetteet vuotivat… Nautinto kukki… heilimöi… kypsytti hedelmän.

Rinta kypsyi, lempi hehkui… Kaikki riutui suudelmaksi… Jo soivat ikuiset viulut… Vietti kutitti vietin hereille, kutsui sitä häihin morsiameksi… Se kutsui sitä ikuiseen suuteloon… kosi sitä… armasteli… miellytteli… Ne alkoivat ainaisen häähetkensä… sen maallisen silmänräpäyksen ikuisena… keskeytymättömänä.

— "Jos täytätte tehtävänne, saatte sen silmänräpäyksen … Te saatte sen loppumattomaksi — lausui Perkele majesteetillisena, hohtaen tulisäkenien muodostamasta kehästä, tulisessa viitassa ja elävä tulikäärme valtikkana kädessä."

— "Sinun palkintosi ovat suuret. Silmänräpäys sinun valtakuntasi vapautta on suurempiarvoinen, kuin ijankaikkisuus muuta onnea. Sitä ansaitaksemme kärsimme me vaivat ilolla… Kärsimme vaikka tuhannen tuhatta maailmankautta", — vannoi ihastunut palvelijajoukko.

Näky katosi. Verivalo himmeni. Regime'in veren ääni huusi kostoa synkeässä pimeydessä… Avaruuden onkalo ummistui… Mustat päivät hävisivät elämän virtojen pimeältä pohjalta… Salaisuuden seinän raot sulkeutuivat… Kaikki haihtui ja hävisi Perkeleen palvelijoiden ylistyslauluun…

Saarna viidestäkymmenestä yhdestä ja peruskivestä.

Elämä on suuri musta käärme…

Taivaanlaella heloitti aurinko jo syyssurujensa sumentamana. Kesäiset helteen hetteet alkoivat kylmetä sen povessa.

Kesä oli jo riisunut parhaat koristuksensa. Se oli koonnut ahoilta punaiset mansikkaliepeensä, nurmilta kauneimmat kukkasliinansa. Viikate oli kulkenut nurmilla ja heikko äpärikkö viheriöi jo sen jälillä. Omenapuun oksat nuokkuivat surullisina, kypsyvän hedelmä paineen tuudittamina, muistellen keväällistä kukka-aikaansa, jolloin värit kisailivat vallattomina valon kanssa.

Kesä suikkaili jo suuta syksylle.

* * * * *

Pommiyrityksen jälkeisenä päivänä oli järjestön määrä kokoontua eräällä hautausmaalla, jonka viereistä rauhallista metsää pidettiin turvallisena keskustelupaikkana. Mutta kun järjestön jäsenet sanottuna päivänä yksitellen saapuivat paikalle metsän läpi, näkivät he kaikkialla ihmisiä. Eräässä paikassa, hautausmaan aidan vierellä oli niitä koolla suurempi joukko. Jokainen luuli tämän väen kokouksen olevan yhteydessä heidän kiinniottamisensa kanssa. He arvelivat, että joku seurasta oli ehkä kavaltanut heidät, pelastaakseen sillä itsensä. Aroissa mielissä virisi oitis usko, että kiinniotto oli houkutellut utelijoita paikalle. Jokainen kääntyi sen tähden takaisin ja pakeni.

Harhama saapui paikalle viimeisenä. Hänkin hämmästyi nähdessään väkijoukon tällä yksinäisellä hautausmaalla. Hän mietti jo pakoa. Tyynnyttyänsä hän luopui kumminkin siitä aikomuksestansa ja kätkeytyi metsään seurataksensa sieltä asioita. Tapaus oli hänelle yllätys. Hän kävi levottomaksi, kun yhtään toveria ei näkynyt. Kiihtyneeseen hermostoon vaikutti se masentavasti. Ja sitä mukaa, kun hän odotti, lisääntyi myös hänen levottomuutensa, hän tuli alakuloiseksi ja tunsi olevansa haaksirikossa, yksin jätettynä. Kaikki suunnitelmat ja toiveet olivat pirstautuneet eilen pommin räjähtäessä ja nyt olivat ystävätkin hajonneet akanoina. Vähitellen muuttui masennus uhkamieliseksi tylsyydeksi. "Tuli, mikä tuli!" — mutisi hän, istahtaen puiden suojaan. Hänen henkensä harhaili taas omilla vesillänsä, kohtalon kilpa-ajoissa…

Jonkun ajan kuluttua huomasi hän ihmeekseen munkki Pietarin lähestyvän väkijoukkoa ja tervehtivän sitä. Kohta alkoivat ihmiset hitaasti kokoutua hänen ympärillensä. Toiset istuutuivat maahan, toiset seisoivat puihin nojaten. Munkki Pietari nousi hautausmaan aitakivelle ja alkoi puhua kansalle. Hän oli alkanut pitää kokouksiansa metsän rauhassa, hiljaisuudessa. Siellä ne eivät herättäisi huomiota, ja samalla oli voitettu huoneuston puute ja ihmiset saivat tilaisuuden virkistyä raittiissa ulkoilmassa.

Sen jälkeen, kun Harhama oli joutunut vallankumouksen satimiin, oli hän aivan karttanut munkki Pietaria… Hän kunnioitti häntä edelleenkin rajattomasti, värisi joskus hänen edessänsä, kuin noidan ja Jumalan edessä. Mutta hän tiesi nyt kulkevansa tietä, jota munkki Pietari piti rikoksen polkuna, ja siksi oli hän vältellyt häntä. Nyt hän tunsikin itsensä joksikin pahantekijäksi. Se tunne sai alkunsa pakollisesta, vaistomaisesta piilottelusta. Epäluulo, tai syytös näytti paistavan häntä vastaan jokaisen vastaantulijan katseesta. Ikuisesta epäilystä oli hänen sieluunsa juurtunut myös ainainen epäröiminen — epäröiminen ensin itse teon ja myöhemmin uhman ja sitten taas aluksi epäröiminen teosta johtuvan vastuun edellä ja taas lopuksi uhma. Hänessä ei ollut nyt taas miehuutta astua tekoinensa ja erehdyksinensä ihmisten eteen oitis niiden tehtyä. Jokaista erehdystä seurasi hänessä aina epäselvä häpeäntunne. Hän piilottautui silloin ystäviltänsäkin, kunnes jonkun päivän kuluttua taas uhmaten näyttäytyi heille, pahotellen, että ei ollut tehnyt suurempaa erehdystä…

Nytkin hän häpesi munkki Pietaria. Hän päätti kumminkin kuunnella hänen puhettansa, kiersi takaapäin hautausmaan aidan yli hautausmaalle ja istahti puhujan selän taakse eräälle heinäiselle hautapenkereelle, puolilahon, kallistuneen puuristin suojaan. Ilma oli tyyni ja päivänpaisteinen. Horsmat kukkivat hiljaisina unohdetuilla haudoilla. Lehtipuiden oksien lomitse kurkistelivat päivänsäteet tähän kuolleille vihittyyn maahan, arkoina ja surullisina, ja niiden paisteessa näytti karkeloivan hieno elämänpöly. Aivan Harhaman vierellä oli avonainen yhteishauta, josta näkyi ruumisarkun musta kuve. Hiukan loitomma istahti harakka puolilahon hautaristin päähän.

Tämä kalmiston omituinen rauha lisäsi vieläkin Harhaman yksinäisyydentunnetta. Lahonneet puuristit töröttivät mykkinä, jotkut puolivinossa, toiset suorina. Ne vilkuttivat, kuin elämän merilyhdyt viimeisen sataman suulla. Ruohottuneilla hautakummuilla nyökyttivät kastikaiset, tai sinervät kissankellot päitänsä surullisina. Ne kertoivat, miten lyhyt on ihmismuisto, miten haihtuva ystävän suru: Puuristi ei ollut vielä lahonnut, kun jo väsyi ystävä, heitti haudan hoitamatta.

Siksi nyökytti kissankello ja kastikainen kumartui surullisena.

Mutta Harhama kuuli niiden kertomuksen ja oivalsi sen. Hän ymmärsi nyt sirkan sirinän ja ruohon puhelun ja surullisen päivänpaisteen kielen. Hänen sielussansa oli alkanut väristä joku surullinen kieli…

Ja avonainen hauta puhui ruumisarkkunsa mustalla kupeella. Se saarnasi ihmiselämän mitättömyydestä. Siellä mätäni ihminen, sanattomana, inhottuna, pelättynä… Sitä raateli siellä kuoleman luukynsi…

Se oli se sama kynsi, jossa Harhama kiemurteli. Kaikki tuntui saarnaavan elämänturhuutta… elämän mitättömyyttä… Kaikesta nousi haihtuva elämänsavu.

Ruohokkoon, aivan Harhaman jalkoihin, oli osunut irvistelevä pääkallo. Se oli noussut mullasta hautaa toiskertaan kaivaessa. Se ei ollut vielä loppuun mädännytkään. Takaraivossa riippui vielä tukku pitkiä naisen hiuksia. Niiden juuressa kaiveli inhottava ruumistoukka. Silmäkuopat ammottivat tyhjinä ja nenäluiden väliin oli ahtautunut multapaakku.

Harhama liikutteli pääkalloa kengänkärellänsä, ajatuksessansa. Sitä tehdessä alkoivat hänessä yhä nopeammin avautua ne sopukat, joihin elämän suuret kysymykset joskus hetkeksi lymysivät. "Mitä on elämä?" — kysyi hän taas itseksensä.

— "Mitäkö se on?" — irvisteli pääkallo ja lisäsi: "Katso minua!"

Harhama käänsi varpaallansa pääkalloa, kuin tutkiaksensa sitä. Sen valkea hammasrivi nauroi hänelle ja puheli:

— "Tämä on sinunkin kohtalosi… Kulkija potkaisee sinunkin luitasi kerran. Se ei edes kysy: hyvääkö olet tehnyt, vaiko pahaa… Aika leikkaa poikki muistonrihmat. Kissankello vaan soittelee sitä kesäisin haudallasi…"

Mutta kuka kuulee kissankellon ääntä?

— "Ei kukaan, ei kukaan… Täällä ei kuule korva, eivät soi täällä maineenkellot", — vastasi hautausmaan torkkuva hiljaisuus.

Se suuri kaikenhäviö seisoi taas Harhaman edessä. Sanatonna laski se hänen päällensä raskaan kalmankouransa…

Harhama vavahti. Katkera epätoivo kurkussa teki hän taas sen ainaisen kysymyksensä: " Mitä varten minä sitten elän?"

Ja hänelle vastasi ruumiskirstun musta kuve, ja irvistelevä pääkallo. Ruumiintoukka kohotti inhottavaa päätänsä sanoaksensa:

— "Päästä kohtalosi juoksijat valloillensa! Anna niiden mennä! Eivät ne eksy… Tänne tuovat ne sinut… Ja kohta… kohta… kohta… Ja minä olen sinun viimeinen ystäväsi…"

Ryppy nousi Harhaman otsalle ja hänen sieluunsa valui katkera sappi. Elämä näytti hiiviskelevän hänen edessänsä hautausmaan ruohokossa, arkana kissana, vetäytyen, vatsa maassa, hautojen välitse, ruohojen peitossa, samalla kun kuoleman hiiret vilkkuivat joka kivenkolossa vikkelinä, rohkeina ja eloisina…

Hän huokasi raskaasti. Ja taas leimahti hänen sieluunsa Jumalaa vastaan suunnittelemansa teoksen suuri, revontulinen luonnos.

* * * * *

Sillä välin oli munkki Pietari alkanut puhua lempeällä, vakuuttavalla äänellä. Hän puhui yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisusta ja ihmiselämän perustuksesta. Kuulijat olivat niitä onnettomia Hornan luolan ihmisiä. Tai olivat ne paheiden ja kurjuuden pesien asukkaita. Harhama oli viime ajat elänyt osaksi heidän keskuudessaan, aina siitä lähtien, kuin "tyttö tuli leivän hausta". Hän, samoin kuin muutkin kuulijat olivat alussa välinpitämättömiä, mutta sitä mukaa, kuin puhe jatkui, lämpenivät monet kuulijoista. Munkki Pietari puhui:

— "Onnelliset ovat ne, jotka rakentavat elämänsä oikealle peruskivelle."

Kuulijat tekivät ristinmerkkinsä. Harhama muisteli sitä peruskiveä, jota hän oli eilen kantanut povellansa uuden yhteiskunnan peruskiveksi. Munkki Pietari jatkoi lempeällä äänellä:

— "Me etsimme uusia totuuksia, vaikka emme ole vielä tahtoneet oppia tuntemaan vanhaa, ijankaikkista, ainoaa oikeaa totuutta… Me etsimme kaukaista viisautta, vaikka vanha, kotoinen viisaus, viisauksien viisaus on meille joka hetki tarjolla raamatussa. Me etsimme kaukaista siveellisyyttä, vaikka tupiemme nurkissa on tarjolla kaikki siveellisyys. Me etsimme uusia peruskiviä ja hylimme sitä tehdessä sitä ainoaa, joka kestää…

"Teille opetetaan: Kun sosialistinen yhteiskunta järjestys toteutetaan, kun se pannaan peruskiveksi ja kansa saa vallan, silloin loppuu vääryys ja köyhyys, eikä kukaan voi toiselta sen työn hedelmää ottaa.

"Älkää uskoko niitä, jotka niin opettavat! Sillä jos sosialistisessa yhteiskunnassa, jossa jokaisella on yhtä suuri valta, viisikymmentä yksi sadasta liittyy neljääkymmentä yhdeksää vastaan, käsityöläiset kyntäjiä, rikkaammat köyhempiä vastaan, niin eivätkö he pidä näitä neljääkymmentä yhdeksää orjuudessansa? He haravoivat sen, mitä ne neljäkymmentäyhdeksän niittävät. He panevat ne vähempilukuiset palvelijoiksensa.

"Uskokaa sentähden, mitä Jumala sanoo: 'Muuta perustusta ei ole, kuin Jeesus Kristus.' Jos Hän on niissä viidessäkymmenessä yhdessä, niin silloin, vasta silloin vallitsee oikeus. Silloin he eivät haravoi toisen niittämää luokoa.

"Ei ole siis muuta yhteiskuntaa ihmisille annettu, jossa oikeus vallitseisi, kuin Jumalan valtakunta, ei muuta peruskiveä kuin Jeesus.

"Etsikää siis ensin sitä, rakentakaa se valtakunta maan päälle, niin jokainen inhimillinen yhteiskuntajärjestys on hyvä. Tsaarin valta on silloin yhtä hyvä, kuin kansanvalta. Sillä Jumalan valtakunnan lapset eivät ota toisen omaa, eivätkä tee toiselle vääryyttä missään yhteiskunnassa."

Kuulijat kuuntelivat Pietarin puhetta tarkkaavina. Joku jo sanoi itsekseen: "Tämä on taas uutta sanomaa". Pietari jatkoi:

— "Me ihmiset etsimme uusia oikeuden ja onnen maailmoita, vaikka valmis maailma odottaa meitä, ikävöiden, milloin me sen muutamme onnen maailmaksi, istutamme sen maaperään ijankaikkisen oikeuden taimen… Etsikää tässä valmiissa maailmassa itsellenne ja niille viidellekymmenelle yhdelle Jumalan vanhurskaus, niin kaikki muu kirkastuu teille, kuin päivän armas valo aamuruskon liepeestä!"

Kuulijat käyvät miettiviksi. Jotkut heistä ovat näkevinänsä munkki Pietarin leikkelevän aamuruskon liepeistä päivän kirkkautta ja levittelevän sitä ihmiselämän tomuisille tanhuoille. Harhama miettii… Elämän sotkuiset vyyhdet selkenevät hänelle ja sotkeutuvat uudelleen. Munkki Pietari jatkaa:

— "Jokainen ihminen, joka siis yrittää hävittää Jumalan vanhurskauden, on verrattava mieheen, joka tahtoo luoda uuden maailman ja sitä varten viskaa entisen hylkynä pois, luullen pysyvänsä avaruuden varassa."

Auringon säteet tunkevat puiden oksien lomitse munkki Pietarin korkealle otsalle ja kirkastavat sen. Useat katselevat häntä, kuin Jumalan kirkastettua Poikaa. Harhaman silmissä vaihtelevat taas ne harhanäöt, joissa hän oli usein nähnyt munkki Pietarin ilmestyvän Jumalan vaippaan pukeutuneena noitana. Saarna jatkuu:

— "Me ihmiset etsimme uusia totuuksia, vaikka Jumalan ijankaikkinen, muuttumaton totuus paistaa meille kirkkaana, kuin aurinko korkeuksien laelta.

"Teille opetetaan, että rikkaat ovat varkaita. Eivät ne kaikki ole varkaita. Varkaita ovat ainoastaan ne, köyhät ja rikkaat, jotka eivät täytä Jumalan käskyä: 'Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi!'

"Sosialistisessakin yhteiskunnassa voi viisikymmentä yksi elää varastamalla neljältäkymmeneltä yhdeksältä. Mutta Jumalan valtakunnan lapset tottelevat Herran käskyä: He syövät otsansa hiessä leipänsä.

"Älkää siis uskoko niitä, jotka sanovat, että kaikki muuttuu hyväksi ja köyhyys häviää yhteiskuntajärjestyksen muuttuessa. Ei. Kaikki tulee hyväksi ainoastaan mielen muuttuessa, ihmisten muuttuessa Jumalan lapsiksi, joiden peruskivenä on Jeesus.

"Etsikää siis ijankaikkista totuutta, niin oikeus ja totuus ja onni nousevat teille itsestänsä, kuin kirkas aurinko yön usvista."

— "Miten ihanasti sanottu!" — kuuluu joukosta. Yhdet kuulijoista vaikenevat, toiset istuvat mietteissänsä. Munkki Pietari jatkaa:

— "Joka siis lähtee ijankaikkisen, ainoan totuuden luota etsimään uutta totuutta, hän on verrattava mieheen, joka keskellä kesäisen päivän kirkkautta lähtee etsimään aurinkoa kaivoksien syvyydestä."

— "Kuulkaa! Kuulkaa!" — puhuvat kuulijat, — "Eikö hän puhu oikein?" — kuiskaavat jotkut taaimmaiset. Harhaman tarkkaavaisuus terottuu neulankäreksi. Hän seuraa puhetta mieli jänteenä. Harakka katselee häntä ristinpäästä tarkkaavana… Munkki Pietari jatkaa lempeällä äänellä:

— "Ja joka tahtoo sen totuuden hävittää, hän on verrattava auringon etsijään, joka tahtoo sammuttaa taivaalla paistavan auringon, että hän paremmin löytäisi sen etsimänsä uuden…"

Kuulijoiden päät painuvat alas. Useat nyökyttävät surullisina. Harhama katselee munkki Pietaria puoli-tylsänä, mutta sairaloisen uteliaana, kuten miestä, joka rauhallisena levittelee elämän suuria kysymyksiä valkenemaan ihmisten eteen, kuin pellavia nurmelle… Hän sotkeutuu omiin ajatuksiinsa ja tylsistyy, ja hänen sairaloinen uteliaisuutensa kiihtyy. Munkki Pietari jatkaa:

— "Seuratkaa siis Jeesuksen neuvoa: 'Kaikki mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, se tehkää te myös heille!' Kun sitä seuraatte, niin jokaisessa yhteiskunnassa laskee lakkaamaton siunaus ihmiselämälle, kuin kesä-öinen kaste kukkanurmelle. Köyhyys häviää silloin sumuna ja ihmiskunnan onnenaika valkenee, kuin armas aamusaraste, ja rauhan ja työn ikävöity juhlapäivä koittaa lempeänä, kuin alati kirkastuva aamutähti."

— "Miten kauniisti hän puhun", — kuuluu joukosta. Munkki Pietari pyyhkii otsaansa ja jatkaa rauhallisena:

— "Me taomme uusia aseita, etsimme uutta turvaa itsellemme ja maallemme, vaikka Jumalan sana on aina meille tarjona teräväksi hiottuna miekkana. Me etsimme uusia elämämme vartijoita, vaikka Jumalan sana on meille tarjolla vartijaksi, ja vaikka se on uskollisempi, kuin lastansa vartioivan äidin silmäterä.

"Teitä opetetaan: Jumala pitää teitä orjanansa ja te ette Jumalaa tarvitse. Ne valehtelevat, jotka niin puhuvat. Jumala on teidän palvelijanne ja vartijanne. Hän on teidän aina valvova silmäteränne. Te näytte hämmästyvän, mutta minä selitän sen teille: Yksi teistä makaa väsyneenä kedolla. Silloin tulee hänen vihollisensa ja nostaa kätensä murhataksensa hänet. Ei ole ihmissilmä näkemässä, eikä maallisen esivallan käsi vartioimassa. Mutta silloin sanoo Jumalan ääni murhaajan sydämessä: 'Älä tapa!' — ja nostettu käsi laskee alas.

"Nämä kaksi Jumalan sanaa suojelevat teitä jokaista enemmän, kuin paksut lakiteokset, poliisit ja vankilat. Niissä vartioi teitä Jumala nukkumatta, nurkumatta, kuin äiti lapsensa kehdon ääressä. Niitä tottelevat ihmiset enemmän kuin hirmuisintakaan rikoslakia. Kuka teistä siis tahtoisi hävittää tämän elämänsä turvan, Jumalan käden? Kuka tahtoisi puhkaista ainoan silmäteränsä, joka ei koskaan sulkeudu? Ja kuka voi henkensä turvaksi laskea lujemman peruskiven, kuin Jeesus on?"

— "Tätä me emme ole ajatelleet", — kuiskaavat useat puheen välissä. Harhamakin punnitsee äskeisten sanojen oikeutta sairaloisesti, mutta ynseänä, eilispäivän tapauksien korkealla temppelinharjalla seisten. Munkki Pietari jatkaa:

— "Etsikää itsellenne ja viidellekymmenelleyhdelle sitä tylsymätöntä miekkaa, mikä on kätketty Jumalan sanaan, niin elämän ja työn rauha puhkeavat teille itsestään, kuin armain ilta-uni päivän väsymyksestä…"

— "Isä puhuu oikein", — kuului kuulijoiden joukosta. Toiset kuuntelevat ynseinä, mutta vakavina. Saarna jatkuu:

— "Joka siis tahtoo hävittää Jumalan sanan ja etsiä itsellensä muuta turvaa, hän on verrattava oksalla istujaan, joka sahaa poikki sen oksan, joka häntä kannattaa, sahaa sen poikki, voidaksensa pudota uudelle peruskivelle: allansa pistävälle keihäänkärelle…"

— "Siinä on paljon perää", — lausuu joku miehistä.

— "On… On… Siinä on paljon totta", — myönnyttelee toinen.

Munkki Pietari jatkaa:

— "Me etsimme uutta pilveä, vaikka Jumalan ehtymättömät pilvet vuotavat siunausta. Me etsimme uutta siveellisyyttä kotimme, puolisoittemme ja lastemme puhtauden turvaksi, vaikka Jumalan sana tarjoaa meille ja meidän omaisillemme ikipuhtaita vaippoja, joihin ei pahe eikä turmelus tartu ja joihin pukeutuneita ei saastainen ajatus likaa."

Kuulijat odottavat. Harhama seuraa saarnaa, kuin tautivuoteella makaava sairas rippitoimitusta, mutta kuuntelee sitä oman epäilyksensä läpi ja äskeisten suurten maininkien yhä kuohuessa. Saarna jatkuu:

— "Sillä katsokaa edelleen: Teidän talonne ovet ovat auki. Tai makaa yksi teistä metsässä. Vieras voi tulla ja viedä omaisuutenne, eikä esivallan palvelija ole sitä estämässä. Mutta silloin astuu Jumala varkaan omaantuntoon ja lausuu: 'Älä varasta!' Ja varas hämmästyy ja poistuu. Voiko kukaan teistä luoda lujemman lukon omaisuudellensa?

"Ja mikä muu voi suojella teidän tyttärienne ja vaimojen puhtautta, kuin se Jumala, joka asuu ihmisten sydämissä?

"Yksi teistä lähtee metsään. Lähtiessä on kotiliesi puhdas, tytär viaton ja vaimo synnitön. Havut tuoksuvat tuvan lattialla ja kukkanen puhkeaa akkunalla. Mutta kun hän palaa kotia, on tytär langennut ja vaimo mennyt vieraan mukana… Voiko kukaan teistä metsään lähtiessänsä panna maallisen lain ja järjestyksen estämään sitä tapahtumasta?

"Ei — vastaatte te. Mutta kotia tultuanne sanotte te Marian sanoilla: 'Herra, jos sinä olisit ollut täällä, vaimoni ja tyttäreni sydämessä, niin ei tätä olisi tapahtunut. Jos sinä olisit ollut huoneeni peruskivi, ei olisi oven salpaa tarvittu.'

"Älkää siis uskoko niitä, jotka sanovat, että yhteiskuntajärjestelmän muutos suojelee teitä pahaa vastaan, sillä Herran sana on se ainoa linna, jossa teidän vaimonne ja tyttärenne tulevat varjelluiksi.

"Rakentakaa siis keskuuteenne se linna, viekää vaimonne ja tyttärenne sinne, niin ei tarvitse lukita ovea, kun lähdette metsään tai kedolle. Kaikki muut salvat pettävät. Jumalan sana on ainoa siveellisyyden vartija joka palaa ihmisessä himmenemättä ja kirkkaana, kuin helmi hiilessä…"

— "Hän on oikeassa", — myönnyttelevät naiset. Munkki Pietari jatkaa:

— "Tai luuletteko, että esimerkiksi sosialistinen yhteiskunta voi semmoisenaan suojella kotienne puhtauden ja vaimojenne ja miestenne pyhyyden? Jos siinä yhteiskunnassa on viisikymmentä yksi sadasta, joiden peruskivenä ei ole Jumalan vanhurskaus, niin eivätkö he voi lain avullakin julistaa teidän vaimojanne ja tyttäriänne yhteiseksi omaisuudeksensa, teidän kotejanne porttoloiksi?"

Kuulijoiden päät painuvat yhä alemma. Ynseätkin vaikenevat. Harhama sotkeutuu taas kokonansa epäilyjensä rihmoihin. Munkki Pietari jatkaa:

— "Etsikää siis iankaikkista, jumalallista siveellisyyttä, niin kotienne puhtaus, puolisoittenne pyhyys ja uskollisuus teille aukenevat kuin hymy äidin armailta huulilta. Joka sen siveellisyyden tahtoo hävittää, hän on verrattava mieheen, joka riisuu vaimonsa ja tyttärensä yltä ijankaikkisen turvan ja vaihtaa sen yhteiskunnan tarjoamaan loistavaväriseen, houkuttelevaan hameeseen, pukee siihen hameeseen ne, joiden puhtaus on hänelle kalleinta elämässä ja lähettää ne sitten maailman himokkaiden silmäyksien eteen, painettuansa vielä alas niitä silmäyksiä varottavan Jumalan sormen."

— "Hän on oikeassa", — vakuuttavat hyvin monet. Mutta kun munkki Pietari keskeyttää hetkeksi puheensa, kysyy Pjotr Petrovitsh, joka oli rauhallisena saarnaa kuunnellut:

— "Tuhansia vuosia on Jumalan valtakuntaa ja sanaa saarnattu, eikä maailma ole paremmaksi tullut. Pitääkö meidän vieläkin sitä sanaa uskoa?"

Munkki Pietari vastasi lempeästi:

— "Oletteko koskaan kysyneet, onko vika Jumalan sanassa, vaiko meissä ihmisissä itsessämme?"

Syntyy äänettömyys. Harhama tunnustelee kysyjää ja tuntee hänet eiliseksi Pjotr Petrovitsh Petrofiksi. Munkki Pietari on hetken vaiti. Pjotr Petrovitsh kääntää katseensa maahan ja voi huomata, että hän on hämmästynyt munkki Pietarin kysymystä. Hän vaikenee edelleen. Munkki Pietari jatkaa:

— "Tuhansia vuosia on Jumala puhunut: 'Tulkaa Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja Minä tahdon teitä virvoittaa', mutta me emme ole tahtoneet tulla. Me emme ole astuneet Hänen luoksensa, Hänen valtakuntaansa, jonka ovi on meidän omassa sydämessämme. Me harhailemme ja etsimme uusia yhteiskuntia. Me etsimme uutta tähteä, vaikka tähditetty taivas kupertuu kirkkaana ylitsemme.

"Menkäämme nyt siihen Hänen yhteiskuntaansa sisälle, viekäämme rikkaat muassamme ja silloin katoaa vääryys. Rikkaiden sydämet avautuvat, kuten Sakeuksen sydän. He itse jakavat vääryydellä kokoamansa köyhille. Muuta tietä jos kulette, ette voi tehdä muuta, kuin vaihtaa rikkaita."

— "Mutta, isä Pietari, jos me odotamme vielä, milloin tulee tämä valtakunta?" — kysyy eräs vaimo kuulijain joukosta puheen välissä. Munkki Pietari vastaa:

— "Silloin, kun ne viisikymmentä yksi sadasta ovat tulleet Jumalan lapsiksi, astuneet omissa sydämissänsä Jeesuksen luo, Hänen valtakuntaansa. Silloin vääryys haihtuu savuna. Kahleet aukeavat, eikä niitä tarvita muuna, kuin lehmien kytkyeinä. Silloin ei ole enää köyhiä, ei rikkaita, ei varkaita, vaan toinen toisensa palvelijoita. Jumalan valtakunta on valmis. Se odottaa meidän mielemme muutosta. Meistä itsestämme riippuu, milloin tahdomme siihen astua.

"Rakentakaa siis sille oikealle peruskivelle, joka on Jeesus Kristus! Jos muulle rakennatte, rakennatte pyövelin hartioille. Ja pyöveli kantaa kirvestä niiden kuriksi, jotka hänen hartioillansa, vallassansa ja varassansa ovat. Eikä lähde teille lohdutusta siitä, että kansanvalta, sen 'viisikymmentä yksi' ovat pyövelinä Tsaarin vallan 'viidenkymmenenyhden' sijasta."

— "Kuulkaa!… Kuulkaa!" — kuiskaavat kurjat kuulijat. Useat ovat hämmästyneinä. Puhe tuntuu heistä uudelta. Harhama punnitsee sen jokaista sanaa.

Munkki Pietari jatkaa lempeänä, rauhallisena, kuin Jumalan Poika:

— "Te kysytte minulta: Miksi ei Jumalan valtakunta ole jo tullut maanpäälle, vaikka sitä on vuosisatoja saarnattu. Mutta minä kysyn teiltä: Oletteko uskoneet sitä saarnaa ja oletteko te mitään tehneet tämän Jumalan valtakunnan rakentamiseksi itsessänne ja lähimäisessänne? Vastatkaa: oletteko?"

Silloin monet katsahtavat toisiinsa kysyen: Oletko sinä, Maria Petrowna, jotakin tehnyt?… ja sinä, Aleksei Osipovitsh?… ja sinä, Feodor?… Ja olenko minä itse tehnyt jotakin sen hyväksi?… Entä se ja se?… Ja heistä tuntuu, kuin saisivat he kaikilta saman vastauksen: "Emme me ole mitään tehneet…" Munkki Pietari jatkaa:

— "Tehkää ensin voitavanne ja sitten kysykää! Ja kun te totuudessa teette, niin Jumalan valtakunta tulee pian. Se ilmestyy silloin, kuin itsestänsä, kuten taivaan reunalle iltatähti, joka äkkiä tuikahtaa ja sytyttää tähden tähden vieressä, kunnes koko taivaan kansi on yhtenä kirkkaana tähtipalona."

Monet epäilevät taas voimiansa ja eräs kysyy:

— "Voimmeko me?… Jaksammeko me?… Eikö ole sen tulemiselle muuta tietä… helpompaa… lyhempää?"

Munkki Pietaria kirkastaa taas päivänvalo. Hän vastaa lempeästi:

— "Ei ole muuta tietä. Sillä Jumalan valtakunta ei ole ulkopuolella teitä. Se on teissä. Sen täytyy puheta teissä itsessänne, kuin kukan nupussansa. Koettakaa siis! Pyrkikää ikuista valoa kohti, kuin kukka auringon paisteeseen, niin te jaksatte, ja Jumalan valtakunta puhkeaa teissä yhdessä toisensa jälkeen, kuin kukan värilehdet sen nupusta, kunnes koko ihmiskunta on yksi ainoa ihana kukkamaa, jossa jokainen vääryyden ohdake on tukahtunut…"

Jumalan valtakunnan ihanuus kuvastuu rääsyisille kuulijoille niin ihanana, houkuttelevana. Monet ja monet tahtoisivat siihen päästä ja koettaa voimiansa… Monet taas epäilevät voimiansa, jotkut epäilevät kaikkea. Harhama sotkeutuu ajatuksiinsa ja huomaa vaan sen ihanuuden, jonka munkki Pietari on levittänyt nähtäväksi. Hän näkee sen kokonaisena, kuin valkenevat pellavalevittymät, josta hän ei voi erottaa yksityisiä pellavia.

Munkki Pietari jatkaa:

— "Älkää siis uskoko niitä, jotka kehottavat teitä rakentamaan muulle perustukselle, kuin sille, jona on Jeesus Kristus!

"Älkää myös uskoko pappeihin, sillä ihmisiä hekin ovat. Vaan etsikää Itseänsä totista elävää Jumalaa! Ja jos totuudessa etsitte, te löydätte Hänet. Hän ilmestyy eteenne, kuin tutun akkunan valo pimeän korven kulkijalle. Ja jos te näette, että Hänen sanaansa on väärinkäytetty, niin ei vika ole Hänen sanassansa, vaan niissä, jotka sitä väärinkäyttävät.

"Kun te itse siis löydätte Jumalan, avatkaa Hänelle tie myös pappien sydämiin, jotka ovat Hänestä luopuneet ja tehneet Hänen kirkkonsa ryövärien luolaksi.

"Ajakaa väärät paimenet pois Hänen huoneestansa, ei väkivallalla, sillä silloin vaihtuvat vaan sudet, vaan niin, että avaatte heidänkin sydämensä Jumalan valtakunnalle. Silloin olette tehneet palveluksen Jumalalle."

Monet ja monet heltyvät ja hajoavat, kuullessansa munkki Pietarin asettavan oman itsensä, pappeutensa, heidän syntisten ja kurjien vertaiseksi, astuvan nöyränä heidän joukkoonsa, tunnustavan itsensä syntiseksi, aivan heidän arvoisekseen.

— "Ah, isä, Pietari! Isä Pietari!" — nyyhkyttää eräs naisista. Munkki Pietari jatkaa surullisena:

— "Älkää myös panko pappien kannettavaksi suurempaa kuormaa, kuin minkä ihmiset yleensä jaksavat kantaa! Älkää heiltä vaatiko enempää, kuin omalta itseltänne, vaan vaatikaa aina enimmän juuri omalta itseltänne! Joka vaatii papilta ja ei itseltänsä, hänet on verrattava mieheen, joka jättää taakkansa tien kannettavaksi, mieheen, joka lähtee lunnaiden kanssa suuriin häihin, mutta jättääkin tien kannettavaksi ne lunnaat, joilla hänen olisi pitänyt lunastaa juhlaan pääsy. Kai ken parannuksen täytyy alkaa meistä itsestämme. Sillä ei maailma parane, jos jokainen kohotamme itsemme pappien papiksi ja tuomariksi ja samalla jätämme oman parannuksemme niiden huoleksi… Parantakaa siis ensin itsenne ja sitten papit!…

"Joka alkaa muista ja lopettaa itseensä, hän on verrattava matkamieheen, joka yrittää kulkea matkansa, lähtemällä sen lopusta, Hänen taipaleensa jää silloin kulkematta.

"Ja jos te luulette, että veitsi on annettu teidän käteenne ja että te olette kutsutut puhkaisemaan yhteiskunnan märkäpaiseita, niin eikö teidän ensiksi täydy kysyä, ovatko omat kätenne puhtaat? Sillä jos ne eivät puhtaat ole ja te niillä ryhdytte puhkomaan ja puhdistamaan yhteiskunnan mätäpesiä, ettekö te ole verrattavat lääkäriin, joka koleran saastuttamilla, pesemättömillä käsillänsä ryhtyy puhdistamaan sairaan ruttopaisetta? Ja eikö silloin parantaja saastuta parannettavaansa ja parannettava parantajaansa?"

— "Niin ne saastuttavat… Niin", — huokaavat monen suonet. Saarna jatkuu:

— "Väärin opettavat ne, jotka sanovat että sosialistinen, tai mikään muu yhteiskunta voi parantaa papitkin, koska ne silloin ovat kansasta riippuvia. Minä kysyn teiltä: Jos sosialistisessa, tai muussa yhteiskunnassa ne viisikymmentä yksi ovat pahoja, eivätkö he aseta mieleisiänsä pappeja, jotka heihin liittyvät?

"Mutta jos rakennatte Jumalan valtakunnan maan päälle, parannatte itsenne ja ne ainakin viisikymmentä yksi muuta, niin pappiennekin vanhurskaus teille ilmestyy itsestään, kuin kullattu kirkonristi, joka kesäaamun kirkkaudessa ilmestyy kirkkoon vaeltavan väen eteen…"

— "Mutta voimmeko me kaiken sen tehdä?… Voimme kasvattaa papitkin?… Me olemme syntisiä", — kuuluu taas uudistettu kuiskaus joukosta. Pietari vastaa:

— "Jos teiltä puuttuu voimaa, rukoilkaa sitä Jumalalta! Mutta rukoilkaa totuudessa! … Sillä väärä rukous kuivettuu huulille, kuin ohdake, mutta totinen rukous ei pysähdy huulille. Se on siemen, joka kukkii teossa, tekee terää elämässä ja hedelmöi työssä. Rukoilkaa siis totuudessa, niin työnne sujuu ja siunaus vuotaa rinnatusten.

"Me etsimme uusia voiman lähteitä, vaikka Jumalan sanasta pulppuavat ijankaikkiset lähteet. Joka etsii muuta lähdettä, hän on verrattava mieheen, joka istuu lähteen vieressä, eikä tahdo siitä juoda, vaan nääntyy janoon. Ja joka tahtoo sen lähteen tuketa, hän on kuin erämaan asukas, joka lähtee aavikolta vettä noutamaan ja lähtiessänsä tukkeaa kosteikkonsa lähteen…"

Kuulijoiden joukosta kuuluu jo huokauksia. Useiden naisten silmissä kiiltää kyynel. Päät painuvat yhä alemma, kuin kastikaismaalla rauhallisina seisovien kastikaisten helpeiset päät.

Hautausmaan rauha häämöittää kaikille, kuin riuvulle kuivamaan levitetty ruumisliina, johon käärittynä vainaja on maannut arkkuun panoonsa asti. Kaikki ovat vakavia. Kaikkien mieliä tuntuu painavan kuoleman kylmä sormi. Munkki Pietari jatkaa saarnaansa:

— "Me etsimme uutta vapautta, vaikka Jumala on meille jo luomisessa valmistanut ijankaikkisen vapauden. Hän on antanut meille sanassansa ne aseet, joilla kaikki kahleet avautuvat…"

Kuulijoiden mielet jännittyvät. Ihmiset alkavat jo hajota. Ynseyskin taivuttaa jo polviansa. Hautausmaan jokaisella ristillä näyttää kuivuvan ruumisliina… odottamassa… valmiina… äsken käytettynä… Ilmassa tuntuu kuoleman ummehtunut haju. Sen kukat nyökyttävät. Sen laihat sormet suikkelehtavat kukkien juurella… etsien… kopeloiden… siepaten sormien väliin kaiken… Kuuluu nyyhkytyksiä… huokauksia… voihkinaa.

Munkki Pietari jatkaa:

— "Sillä teille opetetaan: 'Jumalan sana on teille orjankahle'. Se on vale. Jumalan sana on teille juuri vapaus.

"Jos ei se sana ole teissä, kulette te omien himojenne, halujenne ja maailman viettelyksien orjina. Te kulette silloin niissä kahleissa, jotka vievät teidät turmioon, vetävät teidät uhraamaan oman itsenne, perheenne, kunnianne ja omaisuutenne synnille, himolle ja paheelle. Katsokaa ympärillenne, eikö niin ole.

"Todellinen vapaus on ainoastansa Jumalassa. Herätkää siis te, jotka kulette himojenne kahleissa pimeillä kaduilla, synnin ikiorjuutta kohti! Synnin satimet tempaavat teidät niistä aikanansa. Voi teitä silloin! Te sorrutte paheen pesiin, nukkumaan yönne haureuden liassa, sulettujen akkunaverhojen takana.

"Kun te aamulla heräätte, näette te lian tippuvan sielustanne. Päivänvalo polttaa teitä silloin. Ihmisten katse puree otsaanne porttouden merkin. Päivät kuluvat. Lika syöpyy sieluunne ja te huomaatte pian, ettette voi enää loasta nousta.

"Voi teitä silloin! Te jäätte ijäksi himojen ja synnin kahleisiin sidottuina orjina makaamaan rapakon saastassa.

"Laskekaa siis vapautenne peruskiveksi Jeesus, silloin on se kalliolle rakennettu…"

Silloin kuuluu kauvempaa naisten joukosta parahdus ja sitten nyyhkytyksiä. Harhama nousee ylös nähdäkseen mitä on tapahtunut. Siellä istuu Loolja, kokoon kytistyneenä, peittäen kasvojaan käsillänsä. Tyttö-poloinen oli revennyt, kuin ihmisriepu. Hän itki katkerasti, kuin olisi tuntenut lian sielustansa tippuvan. Sana oli sattunut häneen…

Kuulijat katsovat säälien onnetonta tyttöä. — "Oi-joi-joi!" — valittaa onneton tyttö. Jotkut naiset itkeä nyyhkyttävät hänen kanssansa. Näky koskee Harhamaankin kipeästi. Se hioo hänen tarkkaavaisuuttansa yhä terävämmäksi. Munkki Pietari jatkaa kovemmalla äänellä, päivänpaisteen kirkastaessa hänen päätänsä: — "Avatkaa siis sydämenne Jeesukselle! Hän yksin voi sen puhdistaa. Ainoastaan Hän voi irroittaa sydämestänne ne synnin kahleet, joissa te kulette pimeitä kujia myöten niihin vuoteisiin, joissa ihmiselämä tiuhkuu likana vuoteen loaksi."

— "Ai-jai!" — kuuluu naisten joukosta.

— "Etsikää vapautta Jumalan sanasta! Pankaa se itsenne ja niiden viidenkymmenenyhden peruskiveksi, niin vapaus avautuu teille ihanana, kuin vesikaari taivaanlaelle. Joka muualta vapautta etsii, hän on verrattava mieheen, joka lähtee vankilasta vapautta noutamaan…"

Naisten joukosta kuuluu hiljaista itkua. Loolja nyyhkyttää ihmiskyttyränä, kokoon kutistuneena, onnettomana, avuttomana. Miehet ovat totisia. Yhä useammat ja useammat alkavat itkeä nyyhkyttää, saarnaa ja Looljan itkua kuullessaan. Miestenkin silmässä kimeltää siellä täällä kyynel. Toisen on tullut sääli toista. Sydämet heltyvät ja avautuvat… avautuvat kuin kukka valolle ja tulevat herkiksi vaikutuksille. Sanat sattuvat niihin, kuin tulineulat. Loolja on kytistynyt aivan mytyksi, josta katkera itku kuuluu tukahtuen nyyhkytyksiin. Saarna jatkuu:

— "Jeesus yksin pesee puhtaaksi teidän sielunne. Hän puhdistaa sen vuotavasta liasta. Kun Hän on sydämessänne, ei likainen ajatuskaan voi siellä idulle päästä. Sillä Hän polttaa paheen itiöt. Te kulette silloin vapaina ja puhtaina, kuin aurinko, jota Herran käsi ohjaa kaartansa myöten, ja te sanotte: 'Herra, jos Sinä jo ennen olisit ollut sydämessäni, ei olisi tapahtunut sitä, mikä on tapahtunut. Lika ei olisi sieluuni syöpynyt'. Särkykää siis että Hän pääsee sydämeenne sitä puhdistamaan!…"

Silloin taas kuului parahdus. Maria Petrowna, sama, joka ilkoalastomana tanssi pirunpolskaa, kun Harhama ja munkki Pietari etsivät Nikolain äitiä sen kuolinpäivänä maanalaisessa synnin pesässä, oli särkynyt. Häneen oli koskenut Looljan parahdus. Ja sitten oli munkki Pietarin puhe repinyt häntä rikki, kuin liinaa. Se oli tunkenut kyntensä hänen sielunsa lian pesiin ja vetänyt sieltä ulos sen inhottavaa lokaa. Väristys kulkee hänen olemuksensa läpi. Hän vajoaa kokoon, repeytyy ja särkyy, valittaen epätoivonsa tulipihdissä:

— "Herra, armahda!… Herra, armahda!… Armahda… armahda… armahda!"

Kovat sydämet tärisevät sitä kuullessa. Harhama on kuin hämmästyksen paksuihin sumuläjiin pudonnut. Munkki Pietari seisoo hänen edessänsä taas, kuin pyhimys. Ilta-auringon valo säteilee kunniakehänä hänen päänsä ympärillä, tunkien koivun oksien lomitse. Saarna jatkuu. Munkki Pietari puhuu kuin pyhimys, lempeällä, mutta vakuuttavalla äänellä:

— "Jos te siis hylkäätte Jumalan sanassa tarjolla olevan vapauden, ettekö ole verrattavat siihen, joka lähtee isänsä kodin vapaudesta etsimään vapautta maailman orjuudesta?"

Monen monet muistavat maailman ankaruutta ja vertaavat sitä lapsuutensa kodin vapauteen, äidin ja isän huolenpitoon. Ja he särkyvät ja hajoavat. Saarnaaja kyselee edelleen:

— "Sillä eikö maailmanpolulla ole ansa joka askeleella?"

Maria Petrowna ja niin monet muut muistavat ne tuhannet ansat ja paulat, jotka ovat olleet heidän poluillaan pauloina… He muistavat ensimäisen erehdyksensä… ja toisen… ja kolmannen. Monet ja monet värisevät ja itkevät.

— "Kyllä maailman viettelykset ovat suuret", — nyyhkyttää moni naisista. Useiden miesten silmissä kiiltää kyynel. Hekin muistavat monesti astuneensa siihen paulaan, siihen katkeamattomaan, houkuttelevaan ja kaikkialle viritettyyn ansaan, jonka silminä on: maailmanvapaus. Munkki Pietari jatkaa:

— "Eikö maailmanvapaus ole teille se kahle, joka aina vahvistuu, aina lujemmalle sitoo ja kiehtovana käärmeenä houkuttelee?"

— "Oi… joi… joi!" — valittaa Maria Petrowna väristen.

— "Se käärme", — jatkaa munkki Pietari — "vartoo kaikkialla maailmanvapautena. Se sikiää teistä itsestänne. Se matelee teidän himoistanne ulos, pukeutuu maailmanvapauden hohteeseen, nostaa teille elämän purppuraisia helmoja, ja kun te niitä tavotatte, kietoutuu se jalkanne ympäri…"

Maria Petrownan jokainen jäsen vavahtaa. Hän on tuntevinansa kylmän käärmeen kietoutuvan hänen säärensä ympäri, vapisee ja ikäänkuin suojelee säärtänsä hameenhelmalla. Monet naisista huomaavat sen ja suojelevat hekin sääriänsä helmalla. Saarna jatkuu.

— "Se käärme, se maailmanvapaus vie teidät, jos ette Jumalan sanalla sen päätä itsessänne muserra, se vie teidät likaisille vuoteille ja sitoo teidät niihin himojenne orjiksi. Se kietoutuu koko teidän ruumiinne ympäri ja puristaa teidät ja te olette tunteva sen voiman. Te olette tunteva kuinka luja ja voimallinen on se käärmekahle, joka matelee maailmanvapauden nimellä…"

Maria Petrowna parkaisee. Hän tuntee kavalan, suuren mustan käärmeen häntä rutistavan. Hän tuntee sen kylmän ruumiin kietoutuvan ympärillensä jaloista kaulaan asti ja rutistavan häntä. Ja sen rutistuksesta tuntee hän elämänsä lian pursuvan ulos suusta ja sieramista. Hän kauhistuu, vapisee ja vääntelee itseänsä. Useat muut naiset itkevät, säälittelevät onnetonta ja tekevät ristinmerkkinsä. Saarna jatkuu:

— "Mutta jos etsitte vapautta Jumalan sanasta, jos tulette Hänen tapsiksensa, niin vapaus aukenee ja puhkeaa teille, kuin sielun rauha katumuksesta, tai kuin tyytyväisyydentunne hyvästä teosta ja maamiehen ilo hyvästä sadosta ja kesäntulosta, kun se tuo ensimäiset pääskyset räystään alle pesimään…"

Useat naiset itkevät katkerasti, toiset nyökyttelevät käsi poskella. Miehet ovat kuin hautajaisväkeä. Munkki Pietari jatkaa:

— "Mutta kiirehtikää, sillä katsokaa: Jumala seisoo joka hetki edessänne kuolema kädessä ja ainoastaan hautausmaan aita on teidän ja kuolleitten maan välillä."

— "Oi… joi… joi… joi!" — vaikertelee Maria Petrowna.

— "Jokainen askel minkä astutte täältä poispäinkin, vie teitä vaan yhä likemmäksi sitä hautaa, jonka yli ei kukaan voi harpata", — jatkaa Pietari.

— "Voi hyvä Jumala!… Voi hyvä Jumala!" — valittaa Loolja itkunsa seasta. Miehet seisovat kyyneleet silmissä. Naiset itkevät. Saarna jatkuu. Munkki Pietari puhuu puolituomitsevasti… kovasti:

— "Voi teitä, jos sen reunalle saapuessanne huomaatte loan valuvan sielussanne!"

— "Kun Jumala vielä auttaisi!… Kun auttaisi!" — kiemurtelee Maria Petrowna saarnan lyömänä. Elämä näyttää hajoavan tomuksi, sen pyrinnöt turhuudeksi, sen erehdykset vuotavat lokana. Kuoleman liinat heiluvat, sen sormet etsivät kaikkia.

— "Voi teitä, jos teidän täytyy likaisina laskeutua kuoleman kylmälle vuoteelle!" — jatkaa saarnaaja.

— "Herra armahda!… Herra armahda!" — nyyhkyttävät useat naiset. Maria Petrowna pakahtuu itkuunsa ja hätäänsä. Miehet tekevät ristinmerkkinsä.

— "Voi teitä, jos tämän aidan sisäpuolelle astutte oman kätenne varassa!"

Kuolema näyttää seisovan jo kalmistonsa portilla, ruumisliina hartioilla. Sen väki lähtee sirpit kädessä satoa korjaamaan.

— "Ai… jai… jai!" — valittavat Loolja ja Maria Petrowna. Munkki Pietari jatkaa suurena, surullisena ja jyrkkänä:

— "Kuulkaa: Tällä aidalla seisoo yöt ja päivät Herra Jumala ja tässä, Hänen ohitsensa kulkiessa, lakkaa ihmisen oman käden voima. Jos Herra Jumala onkin lainannut ihmisen käsivarteen voiman, jonka varassa hän on voinut kulkea, jos Hän on antanut ihmisen kulkea tähän aitaan asti sen nojassa, niin tässä Hän sanoo: Seis! Käsi alas! Ja kaikki tottelevat, kädet laskevat alas."

Päät kumartuvat alas, kuin painaisi niitä jo kuoleman raskas käsi. Mielet masentuvat. Ynseys laskeutuu tomuna maahan.

— "Herra auta minua!" — huudahtaa Maria Petrowna tuskissansa. Ja usko tarttuu. Yhä useammat hajoavat akanoiksi, särkyvät tomuksi. Yhä voimallisemmin saarnaa munkki Pietari:

— "Hautausmaalla polvistuvat kaikki Jumalan edessä. Siellä lakkaa ihmisviisaus, ihmisvoima ja ylpeys."

Monet pelästyvät, näkevät hautausmaan aaveiden vaikeroivan avuttomana. Harhaman silmiin pistää taas irvistelevä pääkallo. "Niin, niin!… Täällä näkyy lakkaavan kaikki ", — kävi hänen läpitsensä jääkylmänä väristyksenä. Munkki Pietarin saarna koskettelee hänessä kireimmälle vedetyitä kieliä. Se saarna jatkuu:

— "Älkää nousko Häntä vastaan, sillä Hän on tulinen tutkain. Älkää paetko Häntä, sillä kaikki teidän pakotienne johtavat teidät tänne, Hänen kirkko maallensa, Hänen käsiinsä…"

— "Kaikki… kaikki vetää tänne!… Voi hyvä isä!… Voi hyvä Jumala!" — tuskittelee Maria Petrowna. Loolja itkee kokoon vetäytyneenä. Vaimot valittavat silmiänsä ristien:

— "Herra armahda!… Armahda!… Armahda!"

Harhama hermostuu. Katkera ajatus hulmahtaa hänessä: "Olen", — ajattelee hän — "paennut maallista valtaa ja pakotieni on johtanut — avonaisen haudan partaalle… Mihin sitä paeta?"

Hänen mielensä synkkenee. Munkki Pietari jatkaa, kuin kiivas Mooses:

— "Valmistukaa siis! Sillä kun tulette tämän aidan kohdalle, eivät paarien kantajat enää pysähdy… Muistakaa aina: Koko ihmiselämä on kuin ruumispaarit, joilla Jumala kantaa teidät äitinne kohdusta tälle portille…"

Taas kuuluu parahdus. Yksi on taas särkynyt. Itku yltyy. Harhama hermostuu. Hän säikähtää irvistelevää pääkalloa ja hätäytyy hieman, tietämättänsä miksi.

Harakka räkättää ristinpäässä kiukkuisena…

Saarnaaja puhuu edelleen:

— "Tämän aidan yli kulkiessa tunnustavat Jumalan kieltäjät Hänen kätensä. He tuntevat Hänen tutkaimensa. Hänen huoneensa häpäisijät vapisevat…"

Ilkeä väristys matelee Harhaman luiden läpi. Eräs lapsuusajan teon muisto pistää puikkona häneen: Hän oli kerran jumalanpalveluksen aikana toisten poikien kanssa tunkeutunut läheiseen, autioksi jääneeseen venäläiseen kirkkoon ja häväissyt sen. Pelkoansa muilta salaten oli hän etumaisena repinyt kuvia rikki ja lyönyt pirstaleiksi ristin. Hautausmaalla olivat he sitten musertaneet erään vetelehtivän pääkallon.

Hän oli siis se kirkon häpäisijä. "Sekin!" — mutisi hän.

Hän muisti, kuinka hän seuraavana yönä oli nähnyt pitkän luurangon lähestyvän ja kuristavan häntä. Kauhusta väristen oli hän noussut ja tunkeutunut äitinsä vuoteelle, painautuen äidin rintaa vastaan.

Mutta seuraavana päivänä oli hän taas arkaillen hiipinyt samalle hautausmaalle, etsinyt murskatun pääkallon ja sen luiden hammasmaisista liitteistä salaisuudessa viikkokausia tutkinut sitä sielunsa tulikysymystä. Hän oli pääkalloa murskatessansa huomannut ne riimumaiset saumat, ja luuli kansan kertoman mukaan niitä kirjoitukseksi, jossa olisi muka selitetty se suuri kysymys. Mutta kun hän ei saanut vastausta, raivostui hän ja murskasi lopullisesti pääkallon, johon hänen kiukkunsa oli kääntynyt.

Se pääkallo oli hänelle sitten usein unessa irvistellyt ja syyttänyt…

Ja nyt istui hän hautausmaalla, pääkallo edessä muistuttamassa, että se aika on tuleva pian, jolloin joku raa'asti murskaa hänen luitansa.

— "Oi!" — pääsi hänen povestansa katkerana huokauksena. Hän nojasi kätensä varaan taapäin. Käsi sattui silloin toiseen pääkalloon, jota hän ei ennen ollut hautakummun ruohokosta huomannut. Sen silmäreijät hohottivat avonaisina. Kylmä sisilisko luikahti sen sisästä hänen kädellensä. Hän puistahti. Hänestä se oli se hänen syyttäjänsä, se häväisty pääkallo…

Naisten joukosta kuului taas parahdus. Harhama sieppasi vaistomaisesti, hermostuneena, pääkallon, kuin tulisen kekäleen, joka häntä poltti ja paiskasi sen avonaiseen hautaan, mutisten:

— "Hyi… saatana!"

Pääkallo sattui arkun kupeesen. Huonosti naulattu halennut kansilauta luiskahti silloin sijoiltansa ja solahti alas. Arkusta irvisti ruman miehen ruumis. Parralle oli karissut multaa, jossa tonki joku toukka. Harhama säikähti, hyppäsi ylös, kuin joltain äärettömän ilkeältä, ja nojaten läheiseen ristiin seurasi saarnaa edelleen.

Munkki Pietari jatkaa rauhallisempana:

— "Toiset neuvovat teitä rakastamaan isänmaatanne. Mutta mitä on isänmaanrakkaus semmoisenansa? Se on runoiltu saippuakupla, väririkas ja pian hajoava. Se on väärää epäjumalan palvelemista. Rakastakaa siis Jumalaa isänmaassannekin! Sillä kaikki rakkaus, joka ei vuoda rakkauden alkulähteestä, on arvotonta kiiltoa, maineen- ja palkkionhimoa, hajoavan vesikuplan hapuilemista.

"Mutta jos te rakastatte Jumalaa isänmaassanne, silloin te ahkeroitte, että jokaisella veljellänne olisi valoisa pirtti, riittävästi leipää, sekä onni ja siunaus elämässä ja rauha mielessä. Siten teette te Jumalan kautta ja Hänen henkensä vaikutuksesta isänmaanne rikkaaksi, sen köyhät kylät kukoistaviksi ja pellot viljaviksi. Ja isänmaamme kukoistus puhkeaa teille silloin sen rakkauden palkkana, kuin kukan kauniit värit sen kasvun palkkiona.

"Te itse olette silloin onnellisia, kuin kedonkukka, joka onnensa löytää siinä, että saa terälehdillänsä kaunistaa isänmaamme nurmea ja värillänsä tunnustaa ja ylistää Jumalan armoa ja viisautta.

"Rakastakaa siis Jumalaa isänmaassannekin ja istuttakaa se rakkaus niihin viiteenkymmeneenyhteen, niin kaikki muu teille tulee itsestänsä, kuin isän siunaus ja äidin hymy lapsen hyvästä teosta…

"Sillä mitä hyödyttää isänmaatanne, jos te itse kokoatte sen rikkaudet aittoihinne ja toiset sen johdosta kärsivät puutosta?

"Rakastakaa siis Jumalaa, niin Hän on kaiken tekevä teissä ja teidän kauttanne. Asettakaa Jeesus isänmaanrakkauden perustukseksi, niin silloin kokoatte rikkautta isänmaalle, ettekä isänmaan rikkauksia itsellenne!

"Väärin opettavat ne, jotka sanovat, että sosialistinen yhteiskunta voi luoda isänmaankin kukoistuksen. Sillä jos sosialistisessa yhteiskunnassa viisikymmentä yksi liittyvät syömään sen, minkä neljäkymmentäyhdeksän ansaitsee, niin eikö isänmaa muutu kurjuuden erämaaksi?"

— "Oikein!… Kyllä hän puhuu oikein", — myöntävät yhä useammat. Ja yhä suurempana ja kirkkaampana ja hartaampana jatkaa munkki Pietari:

— "Tulkaa siis kaikki Jeesuksen kaltaisiksi. Ajakaa Hänen tavoin väärät paimenet pois Jumalan huoneista, puhdistakaa pappien sydämet perkeleestä, niin ryövärien luolat muuttuvat taas Herran huoneeksi. Masentakaa Jeesuksen voimalla paha yhteiskunnan varkaiden sydämessä, niin yhteiskunta muuttuu Jumalan valtakunnaksi, jossa ei ole vääryyttä. Kaikki muut tiet vievät harhanteille, kaikki muut keinot ovat turhia, sammuvia tulia…"

— "Oikein puhuttu… Oikein puhuttu", — vakuuttavat monet. Munkki Pietari jatkaa:

— "Ottakaa siis isänmaanrakkaudenkin peruskiveksi Jumalan vanhurskaus itsellenne ja niille viidellekymmenelleyhdelle, niin sen onni ja siunaus nousee teille, kuin runsas sato pellon mehevästä mullasta."

— "Kyllä siinä on perää", — myöntää Pjotr Petrovitsh. Harhaman epäilyksen rauhaset avautuvat ja tukkeutuvat ja taas avautuvat. Äskeiset suuret suunnitelmat vyöryttelevät kallioitansa nousemaan yrittelevän uuden taimen päälle ja murskaavat sen. Saarna jatkuu:

— "Vielä opettavat toiset, että kansojen vapautus toisten kansojen orjuudesta on etsittävä inhimillisestä rauhanaatteesta ja aseidenriisumisesta. Toiset taas sanovat, että kansojen turvana ja peruskivenä ovat niiden lait ja sopimukset. Edellisiltä minä kysyn: Onko inhimillinen rauhanajatus voinut suojella kenenkään taloa varkaalta, joka asuu naapurissa, tai hänen vaimoansa vieraalta? Ja jälkimäisiltä, jotka opettavat, että kansojen turvana ovat niiden lait, minä kysyn: Mutta kuka tuomitsee kansojen välillä? Joku ehkä vastaa, että toiset kansat. Mutta niille minä sanon: Miten käy silloin, jos tuomitsijoista, niistä toisista kansoista, viisikymmentä yksi, joiden herrana ei ole Jumala, liittyy neljääkymmentäyhdeksää vastaan?

"Ei ole siis kansoillakaan muuta turvaa, ei muuta peruskiveä, kuin se yksi: Jeesus Kristus. Ell'ei Jumala taivuta kansojen mieliä, kuin vesipuroja, ell'ei Hänen tulensa polta niissä pois vääryyden henkeä, eivät silloin rauhanaatteet voi muuta tehdä, kuin päästää hetken lepoon käden, joka on väsynyt aseen kantamisesta…

"Levittäkää siis Jumalan valtakuntaa kaikkien kansojen keskuuteen, niin ikuisen rauhan kellot alkavat soida, aseet laskeutuvat itsestänsä maahan, kansat muuttuvat saman perheen veljeksiksi, ikuinen rauha laskee maahan, kuin öinen kaste, tai kevään armas päivänpaiste ja teille itsellenne avautuu onnen uneksittu aika, kuin meren kirkkaat, tyynet ulapat…"

— "Herra Jumala!… Herra Jumala tätä elämää!" — kuuluu naisten vaikerrus.

Mutta Harhama tuntee Pietarin viime sanojen koskevan häneen itseensä ja kansaansa. Nikolain puhe ja nämä sanat kirahtavat hänen olemuksessaan yhteen, kuin kaksi hiottua miekanterää, jotka iskevät toisiinsa poikittain ja vetäistään ristiin toisiansa vastaan, terä pitkin poikkiterää. Hän on tuntevinansa olemuksessansa niiden terien ilkeän kirahduksen, vihlovana, repivänä…

Munkki Pietari saarnaa nyt lempeämmin:

— "Me etsimme parannusta siitä, että vaihdamme tsaareja: Yksinvaltiaan tsaarin tahdomme me vaihtaa siihen tsaariin, jonka muodostaa kansa. Sillä minä kysyn teiltä: Eikö kansanvaltaisessa yhteiskunnassa hallitse itsevaltias tsaari: kansa, joka ei salli kenenkään vastaansa nousta?"

— "Kyllä niin on", — vastaavat kuulijat itseksensä, hämmästyneinä. Munkki Pietari kysyy edelleen:

— "Jos siis siinä kansa-tsaarissa on viisikymmentä yksi huonoa, eikö koko se tsaari ole huono?"

Yhä viisaammalta ja yhä yksinkertaisemmalta tuntuu suuri viisaus.

— "Kyllä se niin on", — ajattelevat kuulijat.

Munkki Pietari saarnaa entistä hartaampana:

— "Älkää siis uskoko, että yksinvaltiaan Tsaarin vallan kukistumisesta jo tulee parannus, sillä kansan valtakin on tsaarin valta ja kansakin on huono, jos sen viisikymmentä yksi ovat huonoja. Älkää etsikö parannusta tsaarin valtojen vaihtamisesta, yhden tsaarin vaihtamisesta toiseen, vaan etsikää parannusta tsaarien ja tsaarin valtojen parantamisesta, tsaarien tekemisestä Jumalan tsaareiksi, niiden vallan muuttamisesta Jumalan valtakunnaksi! Etsikää parannusta itsenne ja niiden viidenkymmenen yhden parantamisesta, niin itsevaltiaankin tsaarin valta ilmestyy teille rauhan ja levon sanantuojana, kuin iltakellojen soitto, se laskeutuu teidän kannettavaksenne lempeänä, kuin virkistävä uni päivän työssä rauenneelle.

"Parannus tulee pahuuden vallan kukistuessa ihmisten omissa sydämissä. Älkää myös uskoko, että pääoman vallan kukistuminen tuo parannuksen ja vapauden. Sillä onhan luonnonkansoillakin, joilla ei pääomaa ole, orjansa, jotka tekevät työn, ja päämiehet, jotka sen sadon kuluttavat. Parannus tulee siinäkin silloin, kun kukistatte vääryyden vallan ja ahneuden ihmissydämessä…"

— "Niin… Niin… Silloin se tulee", — kuuluu joukosta, munkki Pietarin jatkaessa:

— "Yhteiskuntajärjestyksen muutos muuttaa vaan pyöveleitä. Muuta se ei voi tehdä. Mutta jos te teette tsaarin vallan palvelijoista ja tsaarista ne viisikymmentä yksi Jumalan lapsiksi, niin silloin tsaarin vallastakin kirkastuu teille onnen valtakunta, kuin hohde kullasta. Hänen valtikastansa julistautuvat silloin oikeat tuomiot, kuin kirkas sävel kirkonkellon kuparista, ja hänen kruunustansa avautuu teille vapaus, kuin aamuruskon punarailo aamutaivaan tummasta rannasta, tai valo rauhallisesta tulesta, ja tsaari itse loistaa, kuin Jeesus kurjien ja sorretuiden lohduttajana, suojaajana ja isänä: ijankaikkisen oikeuden jakajana…"

Kuulijoista se tuntuu uudelta opilta, mutta samalla muistelevat he sitä joskus ennenkin kuulleensa. Ja kun he sitä muistelevat, tuntuu monesta, että se oppi onkin vanhaa kotinurkkaan unohdettua viisautta, jonka arvoa he eivät olleet ennen ymmärtäneet. Munkki Pietari jatkaa:

— "Jos viisikymmentä yksi ovat pahoja, niin jokainen yhteiskunta on paha. Mutta jos Jumalan vanhurskaus säteilee tsaarin kruunusta, jos hänen oikeutensa välkkyy tsaarin valtikasta ja jos ne viisikymmentä yksi hänen alamaisistansa ovat Jumalan lapsia, niin silloin helähtää teille yksinvaltiaankin tsaarin vallasta kaikki maallinen hyvä, kuin kaunis perhosparvi loistavalta kukkanurmelta…"

— "Ei hänen oppiansa voi millään kumota", — lausuu Pjotr Petrovitsh vakavana. Harhaman kaikki epäilyksen rauhaset alkavat pakahtua. Ne uhkaavat puheta. Ne polttavat… ajettuvat… pöhettyvät. Hän tuntee masentuvansa. Mieli synkistyy sydänyöksi… Kuulijat nyyhkyttävät. Päät painuvat alas. Munkki Pietari jatkaa:

— "Muuttakaa siis mielenne! Kukistakaa ahneus ensin omassa ja sitten muiden sydämissä! Mutta kai ken parannuksen täytyy tässäkin lähteä teistä itsestänne. Sillä joka parantaa rikkaita ja jättää itsensä parantamatta ahneuden paheesta, hän on verrattava mieheen, joka sammuttaa metsäpaloa tulella, tai sammuttaa sitä vedellä, mutta kantaa itsessänsä tulta, joka sen uudestaan sytyttää…"

— "Kyllä hän on siihen verrattava", — vahvistavat monet. Huokaukset, itku ja nyyhkytykset kuuluvat, mielet masentuvat, sydämet avautuvat. Saarnaaja jatkaa:

"Rukoilkaa siis ja tehkää työtä, että te itse ja ne viisikymmentä yksi muuta kääntyisivät ja laskisivat sen oikean peruskiven! Silloin lakkaa pääoman valta ja kaiken pahan valta. Ja silloin kaikki onni ja hyvin vointi ilmestyvät teille, kuin ihanin päivänkangastus aroseudun armaalle taivaalle…"

Kurjat kuulijat ihastuvat loistavaa vertailua kuullessansa. Useille avautuvat jo taivaan ihanat tähdet ja päivänkangastukset ja rauha ja ikionni.

— "Tämä on kuin uutta oppia", — ajattelevat hyvin monet nääntyneet.

— "Tämä", — jatkaa saarnaaja, — "on ijankaikkista totuutta. Jotka teille muuta opettavat, kuin tätä, jonka Jumala on ilmoittanut, ne ovat verrattavat ihmisiin, jotka kehottavat teitä kaivamaan uutta kaivoa vanhan lähteen viereen, koska lähteensilmä on teidän matkalla ollessanne sammaloitunut ja lehtiä varissut sen veden puhtaalle pinnalle. Älkää heitä uskoko, vaan puhdistakaa lähde lehdistä, jakakaa sammal syrjään sen suulta ja juokaa sen lähteen virkistävää vettä, joka on Jeesus Kristus! Sillä se, joka ryhtyy kaivoa kaivamaan lähteen viereen, tukkii lähteen kaivonmullalla ja nääntyy itse janoon…"

* * * * *

Joukosta kuuluu yhä hiljaista itkua. Särkyneet nyyhkyttävät, toiset hokevat: "Herra armahda!… Herra armahda!… Armahda!… Armahda!" Maria Petrowna vaikeroi maassa, kuin revitty liina.

Äkkiä juoksee väristys hänen ytimiensä läpi. Hän tuntee kylmän lian valuvan sielustansa ja muuttuvan mustaksi käärmeeksi, joka matelee hänen edessänsä, kiemurtelee ja sähisee. Silmät palavina ponnahtaa hän ja loillensa. Sen näkymättömän madon pistoa vältellen voihkii hän:

— "Uh!… Uh!… Voi!… Uh!"

— "Mikä sille tuli?" — kysellään väkijoukossa.

— "Se pistää… Uh! — Se pistää… Se pistää… Oi-joii!" — kirkuu Maria Petrowna, silmät hiirinä vilkuen.

— "Herra siunaa!" — mutisevat pelästyneet, tehden ristinmerkkinsä.

— "Se puristaa… Se puristaa… Oi… Oi! Voi!" — parkuu Maria Petrowna hullun äänellä, tavotellen tallata ja vältellä sitä olettamaansa mustaa käärmettä. Harvaksi kulunut tukka riekalehtaa hajalla. Likaisen hamerisan alta vilahtelevat läntistyneet, rikkinäiset kengät, ja paljaat karvottuneet pohkeet. Röijy oli avautunut ja sivulle vetäytyneestä aukeamasta riippuu ja heilahtelee toinen rinta, laihana, likaisena pussina. Hän on todellinen ihmishylky, loppuun ajettu, yhteinen nainen…

— "Sekottui päästään", — murahti eräs miehistä.

— "Jeesus auta", — kuuluu naisten joukosta.

— "Auttakaa!… Auttakaa!… Se puree… Se puree… Se… Oi-joi!" — rukoilee Anna Petrowna, väännellen itseänsä, kuin pihdissä.

Hälinä alkaa. Naiset ovat tyrmistyneitä. Taikauskoinen pelko kummittelee herkistyneissä mielissä. Raivoavan silmissä välähtelee jotain pelottavaa. Naiset ristivät silmänsä ja mutisevat:

— "Herra armahda!"

Mutta Maria Petrowna parkuu, kuin olisi tulioas tungettu hänen maksaansa. Hän syöksyy väkijoukon läpi, viskautuu munkki Pietarin jalkoihin ja parkuu jalkojansa suojellen:

— "Isä, Pietari!… Isä Pietari!… Auta minua!… Se syö, syö… Se syö… Se syö!"

— "Mikä syö?… Sisareni!… Mikä syö?" — hätäilee munkki Pietari.

— "Elämä syö… Elämä… Katso!… Auta, isä Pietari, auta!… Elämä on suuri musta käärme … Voi!… Nyt se syö… Se syö", — parkuu onneton tepastellen, vältellen sitä suurta mustaa käärmettä.

Hän oli joutunut suuren mustan käärmeen syleilyihin… Hän kiemurteli nyt sen puristuksessa, luut ruhjoksi menemäisillänsä ja koko menneisyyden lokana pursutessa hänen puristetusta olemuksestansa.

Harhama vapisee. Hän on saanut taas yhden vastauksen kysymykseensä: "Mikä on elämä?" Hänen sielunsa jokaikinen rauhanen tiuhkuu visvaa…

— "Oi!" — karkasi hänen rinnastansa huokaus.

Munkki Pietari lohduttelee kiemurtelevaa käärmeen saalista:

— "Sisareni!… Älä pelkää sitä käärmettä, vaan usko!… Jeesus Kristus on polkeva rikki sen pään."

— "Onko Hän sen tekevä?… Onko, isä Pietari?… Se puree… Se puree… Se puree", — valittaa lohduteltu.

— "On, on… Hän polkee sen rikki… Usko ainoastansa!" — vakuuttaa munkki Pietari lempeästi.

— "Minä uskon… Minä uskon… Minä uskon", — kiemurtelee Anna Petrowna.

— "Herra armahda!" — rukoilevat naiset.

— "Hän on tanssinut pirunpolskansa loppuun", — mutisee eräs miehistä.

— "Hän on löytänyt pelastuksen… Jumala on häntä armahtanut", — siunailevat naiset.

Mutta Maria Petrowna vaikeroi yhä epätoivonsa kynsissä. Hän itkee ja huutaa, särkyy ja repeilee. Kaikki se lika, jonka elämä oli hänen olemukseensa koonnut, pursuaa nyt hänestä saman elämän puristamana. Hänen silmänsä palavat epätoivoisina, avuttomina. Tukka heiluu hajanaisena, risaiset vaatteet ovat joutuneet epäjärjestykseen: Pusero on avautunut ja hame on päältä putoamaisillansa. Juoppouden pöhettämät kasvot on tuska vääntänyt punaisiksi, apua-anoviksi. Hän taistelee kuin hengenhädässä, kyynelien virtana valuessa. Miehet ja naiset siunailevat, hätäyvät ja pelästyvät. Maria Petrowna tuntee taas käärmeen kylmän ruumiin puristuksen. Hän luulee jo luittensa ruhjoutuvan sen mustan käärmeen kietoutuessa monin kerroin hänen ruumiinsa ympäri ja pujottaessa mustaa päätänsä ylös puseron kauluksen alta, korvallisen sivuitse. Siinä äärimäisen hädän ja avuttomuuden huipulla ja elämän haaksirikkoisena seisten, elämän kurjimman haaksirikon keskellä, taustana, ainoana turvana, hautausmaa ja kauhistunut, hätäytynyt, avuton väkijoukko, on hän heidän ja ihmisten voimattomuuden vertauskuvana ja munkki Pietariin kääntyen parkaisee kauhuissansa, tuskissansa, hirvittävän hädän kynsissä kiemurrellen:

— "Voi, Herra Jeesus!… Auta!… Minä uskon… Minä uskon… Auta minua, Jeesus!… Auta minua, Jeesus Kristus, sillä minä rutistun käärmeen puristuksesta!…"

* * * * *

Kun onneton nainen oli saatu rauhotetuksi, kysyi eräs vaimo joukosta:

— "Isä Pietari! Eikö tämä ole uutta oppia?… Me emme ole sitä ennen kuulleet."

— "Ei", — jatkoi munkki Pietari vastaukseksi. — "Ei tämä ole uutta oppia. Nämä ovat vanhoja sanoja, joita te olette kuulleet, mutta joihin kätkettyä aarretta te ette ole tahtoneet etsiä. Ne sanat olivat teistä liika vanhoja, te ette uskoneet niiden kätköissä olevan mitään etsimisen arvoista. Te luulitte ne olevan tomua täynnä ja vasta tarkasteltuanne huomaatte, että jokainen tomuhitunen onkin kallis kivi.

"Te olette kuin lapsia, jotka lähtevät isänsä kotoa vieraalle maalle työn hakuun, ansaitaksensa rikkautta. Te lähdette Jumalan luota etsimään turvaa ja viisautta ihmisten opeista. Mutta kun poika on harhaillut vieraalla maalla, palaa hän kerran nääntyneenä isänsä tuvalle ja huomaa, että työ odottikin häntä omalla peltosaralla. Ja hän ilostuu. Hän luulee nyt löytäneensä uuden aarteen, uuden totuuden. Hän ihastuu ja hämmästyy. Mutta kohta huomaakin hän, että se 'uusi' onkin vanha, rakas, lapsuuden tuttu, jonka arvoa hän ei ennen ymmärtänyt.

"Niin on teillekin käypä, jos lähdette ijankaikkisen totuudenlähteen reunalta etsimään uutta totuutta. Kerran palaatte te totuuden hausta Isän luo, kuulette Hänen lempeän äänensä, ihastutte ja hämmästytte ja luulette löytäneenne jotain uuttaja huomaattekin, että Isän sanat ovatkin vanhoja, rakkaita muistoja, jotka huokuvat kotiraamatun tutuilta lehdiltä niin ihanina, kuin äidin riipimien lehtien tuoksu vanhassa luhdissa, jossa lapsina nukuitte… Palatkaa siis ihmisten opista takaisin raamattuun! Etsikää sen kellastuneilta lehdiltä vanhoja rakkaita kätköjä, kirkkaita viisauden helmiä! Rakentakaa Jumalan valtakunta isänmaahanne, niin kaikki muu, vapaus, rikkaus ja valo puhkeavat teille, kuin kukka nupustansa.

"Älkää etsikö maallista onnea, sillä se on haihtuvaa sumua ja pettävää kiiltoa, vaan etsikää onneanne Jumalassa! Silloin puhkeaa teille maallinen onni, kuin isän ja äidin ilo lapsen onnesta. Silloin valkenee teille onni joka aamu uutena, kirkkaana, kuin päivännousu. Se valkenee loppumattomana, sillä vaikka ijankaikkisuus loppuisi, pysyy Jumala."

— "Hän pysyy… Hän pysyy", — vahvisti joukosta joku itkien. Munkki Pietari pyyhki hien otsaltansa ja jatkoi:

— "Kun tämän teette, silloin on vaiennut Venäjän suuruuden ja rauhan päivä. Missä ennen kukki köyhyys ohdakkeena, siellä rehottavat silloin ruusumaat joissa rikkaudet hohtavat. Varas on muuttunut lähimäisensä omaisuuden, murhamies hänen henkensä vartijaksi ja aviovuodetta ei haureus häpäise. Missä ennen vartijat huonetta vartioivat, siellä vartioi silloin Jumalan sormi. Jokainen koti on silloin Jumalan valloittamaton linna, jossa vaimo on puhdas, tytär siveä ja mies jalo. Portot ovat silloin riisuutuneet paheestansa ja puhdistaneet sielunsa loasta, sillä Jumala asuu silloin jokaisen sydämessä ja polttaa niissä himonidut. Mitä ei inhimillinen laki voi tehdä, sen tekee Hän. Etsikää vaimojenne siveellisyyden vartijaksi yksin Häntä! Sillä jos voitte sanoa, että Hän on vaimonne sydämessä, on elämänne hänen suhteensa armasta ehtoo-unta. Hän herättää hänessä siveellisyyden, kuin hohteen kirkkaassa jalokivessä ja kodin puhtaus ilmestyy teille silloin, kuin kesäinen sunnuntairauha väsyneelle, tai kirkonkellojen kaunis soitto Herranhuoneeseen ikävöivälle…"

— "Kyllä niin on… Kyllä niin on", — vakuuttavat naiset.

Munkki Pietari jatkaa:

— "Hän puhdistaa ihmisten suut, kuivattaa panettelun juuret ja polttaa valheen siemenet ruumeniksi.

"Hän ajaa eläimen pois miehestä ja porton naisesta…"

Naisten joukosta kuuluu hiljaista nyyhkytystä. Repeämien kivut ovat hieman talttuneet. Munkki Pietarin lempeät sanat laskevat nyt kuulijoihin, kuin lämmin iltasade päivän paahtamaan tuhkaan. Hän jatkaa:

— "Venäjän paljon kärsineet lapset! Tulkaa siis Jumalan lapsiksi! Silloin ruskoittuu taivaan ranta ja siitä nousee Venäjän onnen, rikkauden ja mahtavuuden päivä. Venäjän suuruus ilmestyy silloin itsestänsä, kuin loistavat revontulet Pohjolan jäiselle taivaalle. Venäjän pimeältä tasangoilta leimahtaa silloin uusi, suuri valo, joka kirkkaudellansa huikaisee maailman. Sanoma kuuluu silloin armaana enkelilauluna halki maailman: 'Jeesus on uudestaan tullut maailmaan. Hän on syntynyt Venäjän kansan keskuudessa. Jokaisen venäläisen sydän on Hänen syntymäseimensä. Venäjän kansan viisikymmentä yksi on ottanut Hänet ensin vastaan. Muut ovat sitten avanneet hänen seimeksensä sydämensä ja koko kansa on asettanut Hänet elämänsä peruskiveksi.

"Kansat heräävät silloin kummissaan. He näkevät sen uuden suuren valoviirteen, joka nousee entisen pimeän Venäjän paikalta, kirkkaana ja suurena. Venäjä hohtaa silloin valon terälehtenä maailman kartalla ja Venäjän suuri kansa seisoo siinä valossa puhtaana, kuin Jumalan lapset ylösnousemisen suuren päivän aamuvalaistuksessa. Venäjän nainen on silloin puhtauden ja uskollisuuden vertauskuva, siveellisyyden lakastumaton kukka; sen mies Jeesuksen ylevä opetus lapsi, joka vie vapautuksen taivaan avaimet maailman kaikille kansoille, päästää kansat toistensa orjuudesta, köyhät rikkaiden ja kaikki ihmiset synnin ja himojensa kahleista.

"Jokainen Venäjän maja on silloin Jumalan huone. Tuhannet temppelit hohtavat siinä uudessa kirkkaassa valossa ja ihastuneen maailman edessä palvelee Venäjän suuri kansa taivasten ja maailmojen ainoaa, ijankaikkista Jumalaa, kirkonkellojen soidessa ja avaruudessa kiertelevien lukemattomien maailmojen todistaessa Hänen suuruuttansa, kunniaansa ja voimaansa.

"Kun sitten ylösnousemisen päivä valkenee ja Herra Jumala avaa kirkkomaittensa haudat, tulvaavat Venäjän hautausmaiden porteista tuhansien vuosien sukupolvet, puhtaina ja kirkastettuina, ihaellen sen päivän ihanata, kelmeätä valoa, niin kuin kirkkoväki ihailee sunnuntaipäivän herranrauhaa…"

* * * * *

Mutta Pjotr Petrovitsh Petrof oli masentunut ja särkynyt. Puheen loputtua tuli hän ja lausui munkki Pietarille:

— "Kiitos, isä, kiitos!… Sinä olet osottanut meille uuden aarteen vanhoista sanoista… Ja me kun olemme ajatelleet ja ajatelleet, että mistä löytää se totuus… Mutta miten sen löytää ja mistä… Tiedät että on totuus, mutta et tiedä missä se on… Me olemme kaikki syntisiä Herran edessä… Miten siinä silloin tiedät… Mutta nyt tulit sinä ja osotit meille sen, jota etsimme… Tietysti Jumala lähetti sinut… Me, syntiset, emme ehkä jaksa sitä totuutta seurata, mutta sekin jo on hyvä, että tietää mikä on totuus… Kiitos sinulle, isä, kiitos!…"

Ja kun ihmiset näkivät, että yksi uskoi, niin useat uskoivat. He katselivat toisiansa, näkivät toistensa ajatukset ja ajattelivat: "Kas niin, Aleksej Osipovitsh uskoo… Ja Maria Petrowna uskoo… Ja Olga Pawlownakin jo uskoo… vaikka eilen vielä käveli… ja Loolja, joka pääsi sairashuoneesta… Ja entäs Pjotr Petrovitsh… Hänkin uskoo…" Ja niin levisi usko, tarttui ja vei mukanansa monta. Toiset taas epäilivät, tai pysyivät kylminä. Ne taas, jotka uskoivat, olivat ihastuksissaan. Munkki Pietarin sanat kirkastuivat heille yhä enemmän, kuin päiväksi helähtävä aamunkoite. Toiset tunsivat jo puhdistuvansa ja vapautuvansa, tunsivat haalealla vedellä pestävän sielustansa tippuvaa likaa. Toiset jo näkivät köyhät, pimeät kotinsa sen uuden valon valaisemina, siisteinä, havut lattialla ja palsami pikkuisella akkunalla. He elivät jo lauvantai-iltaa, jolloin perheelle on jaettu puhtaat vaatteet, ravitseva illallinen odottaa ja lamppu tuikuttaa Jumalankuvan edessä…

Kaikki ne, jotka uskoivat, istuivat jo kädet ristissä. Rinta pakahtui onnesta ja elämänrauha levitti lauvantailiinansa vierähtäneen viikon huolien yli.

Ja sitten laajeni kuva, kirkastui koitteesta sen uuden päivän punaksi. Ihmiset olivat jo näkevinänsä sen uuden, suuren valomeriselän, joka hulmuili Venäjän laajalta tasangolta. Se tasanko leimusi, kuin olisi pimeässä yössä auennut ikivalon silmäterät, joiden katse yhä kirkastui, yltyi maailmoidenpaloksi, vyöryi yli Venäjän rajojen, tulvi yli korkeiden vuorien, ryöppysi syvien kuilujen päällitse. Sen hohteesta välkkyi loppumaton kirkontornien metsä ja lukemattomat majat, joissa Jeesus oli syntynyt ihmissydämien seimessä.

* * * * *

Mutta Harhaman sielussa olivat raottuneet ne valtavat kivimöhkäleet, jotka joukkotunteiden voimalliset mainingit olivat hänen sieluunsa kasanneet. Joka raosta pursusi katkera epäilyksen sappi. Ruumiintoukka, joka nakerteli pääkalloa, tuntui syövän hänen sieluunsa uusia reikiä, joista kihisi katkera, polttava vaahto.

Hänkin kiemurteli sen suuren mustan käärmeen inhoittavassa puristuksessa, tunsi sen huounnan ja näki sen terävän, lipovan kielen.

Silloin hän unohti kaiken muun. Välttelyt ja kaikki hajosivat akanoiksi. Hän halusi, vaistomaisesti, puhua munkki Pietarin kanssa. Kun tämä oli pois lähdössä, meni Harhama hänen luoksensa, tervehti ja kiitti saarnasta. Munkki Pietari puheli hänen kanssansa lempeästi, ikäänkuin hän ei olisi huomannut mitään vieraantumista, kyseli Harhaman vointia, sekä hänen elämäänsä. Ja mitä kauvemmin he astuessansa puhelivat, sitä enemmän kasvoi Harhaman luottamus. Hänessä heräsi halu puolentaa itseänsä, puolentaa tulvillaan olevaa olemustansa, vastaillen kyselyihin avoimesti. Kun nyt ystävät olivat hajonneet, tuntui, kuin olisi tämä munkki ainoa, johon hän rohkeni luottaa. Hän alkoi kertoa varovin sanoin sitä, mitä hän uskalsi ilmottaa osanotostansa vallankumouksen pyörteisiin. Hän odotti, että munkki Pietari tuomitsisi hänet, ajaisi pois luotansa vaarallisena henkilönä, ja hämmästyi kun munkki, joka oli muutamista sanoista käsittänyt kaikki, lausui lempeästi lohdutellen:

— "Sinä, veli, olet erehtynyt, mutta älä anna mielesi masentua. Me ihmiset polemme jokaisella askeleella neulankärelle, mutta Jumala antaa meille voiman parantaa kipeät kantapäämme. Hän lainatkoon sinulle avun ja viisauden, ja antakoon Hän anteeksi erehdyksesi."

* * * * *

Eräässä tienpolvessa tuli heitä vastaan äkkiä Nikolai, joka oli harhaillut metsässä. Hetken aikaa katsoivat munkki Pietari ja Nikolai toisiansa silmästä silmään, niinkuin kahden suuren voiman edustajat, jotka taistelevat maailman herruudesta. Uuden ajan kaiken uskon kieltämys seisoi Nikolain henkilössä munkki Pietarin edessä niin voimakkaana, mahtavana ja itsetietoisena, kuin usko oli noussut kristinuskon alkuaikoina. Ja munkki Pietari seisoi sen edessä uskon esikuvana ja edustajana, yhtä järkkymättömänä, tietoisena ja voimakkaana, kuin edellinenkin. Nämä kaksi valtaa mittelivät nyt toisiansa, tietoisina toistensa voimista ja varmoina omastansa. He tiesivät, että heidän kesken oli kysymys siitä, kumpi hallitsisi tulevaisuuden ihmiskuntaa: usko vaiko täysi uskottomuus. Ei ollut enää kysymys pakanuudesta ja kristinuskosta, vaan vielä enemmästä: täydellisestä kaiken uskon kieltämisestä ja uskosta. Kummaltakaan puolen ei saanut epäilyskään tulla kysymykseen… Niiden välillä ei voinut enää olla mitään sovittelua, ei keskustelua. Ei voinut olla puhettakaan ihmiskunnan jaosta ja suvaitsevaisuudesta. "Toinen, tai toinen!" — se oli niiden kahden voiman ainoa sanottava toisillensa. Hetken aikaa katsoivat nämä miehet toisiansa silmiin, äänettöminä, voimakkaina, arvokkaina ja arvonannolla, kuten katsotaan arvo kasta, vertaistansa vihollista. Heidän kauttansa oli sanottu maailmalle se viimeinen sana: "Toinen, tai toinen!"… Enempää ei voida enää sanoa…

Ja he sanoivat sen vielä jyrkästi, itsetietoisina, ilman sovitteluja. He eivät sanoneet: "joko sinä, tai minä!" — vaan: "et sinä, vaan minä!…"

Se oli suuri silmänräpäys. Munkki Pietari ja Nikolai olivat niin kaukana toisistansa, kuin äärettömyyden vastakkaiset rannat… Ja nyt seisoivat he vastatusten… mittelivät toisiansa katseilla… törmäsivät yhteen äärettömyyden vastarantoina, ihmishengen äärettömyyksien vastakkaisina reunaviivoina…

Harhama käsitti kaiken sen näkymättömän ja sanattoman. Hänen henkensä kohosi hetkessä sen "suuren" siiville ja alkoi harhamatkansa.

Ja itse hän hurmautui molemmista ja hajosi ja repesi nyt niiden välille silmänräpäyksessä täydelliseksi epäilykseksi, kosketellen rajattomuuden molempia ääriviivoja…

Mutta silläkin matkalla tippui nyt hänen henkiolentonsa jok'ikisestä riekaleesta sen ainainen visva…

* * * * *

Hetken kuluttua lähti munkki Pietari äänetönnä jatkamaan matkaansa ja Harhama seurasi vähän matkan päässä puhellen Nikolain kanssa. Nikolaikaan ei ollut tavannut muita, kuin asianajaja Zaikon, joka oli ilmottanut matkustavansa pois paikkakunnalta kaikkia mahdollisuuksia pakoon. He alkoivat neuvotella missä kohdata huomenna, ettei kohtaus herättäisi urkkijain huomiota, ja miten löytäisivät järjestön jäsenet ja saisivat ne koolle päättämään enemmästä toiminnasta. Mutta he eivät ehtineet vielä tulla mihinkään päätökseen, kun tienpolvessa tuli heitä vastaan Looljan turmelija nuori parooni Geldners, joka asui lähellä olevassa huvilassa.

Silloin tapahtui käänne. Nikolai vilkaisi nopeasti ympärillensä. Ketään ei ollut näkyvillä. Munkki Pietarikin oli ehtinyt edelle ja hävisi seuraavan tienmutkan taakse. Nikolai syöksähti silloin ravakasti Geldnersin eteen, vetäisi taskustansa browningin, ojensi sen Geldnersin rintaa kohti ja lausui aivan kuiskaamalla:

— "Kädet ylös!… Ei hisahdustakaan!"

Parooni Geldners sävähti kalman kalpeaksi ja nosti nopeasti kätensä ylös. Nikolai lausui hänelle vihlovalla äänellä, pitäen yhä asetta ojennettuna hänen rintaansa vastaan:

— "Minä olen sen Looljan veli, jonka sinä raiskasit. Minulla olisi nyt tilaisuus antaa sinulle vapaa kyyti taivaaseen raiskaamaan Jumalasi enkeleitä, mutta pereen häpäisijä ja naisen raiskaaja on koira. Ja mies ei koskaan tapa koiraa, vaan tekee sen vaarattomaksi, merkitsee poltinraudalla, ja jättää kärsimään häpeäänsä."

Sen sanottuaan vetäisi hän nopeasti tikarin povestansa ja tuossa tuokiossa oli Geldners tehty kykenemättömäksi, Nikolain lausuessa ylpeänä, halveksivasti:

— "Kun et nyt enää voi naisen lihassa muuten elostella, niin voithan kaivella siinä runoilijatoukkana … ylistellä sen makua ja näkyä…"

Sen sanottuansa hyppäsi hän aidan yli ja katosi metsään. Hän oli merkinnyt häpäisijän…

Harhama pakeni nopeasti paikalta. Jonkun aikaa juostuansa hän kuuli Geldnersin avunhuudon ja luuli sitä takaa-ajajien huudoksi. Hän hätääntyi ja juoksi minkä jaksoi. Yht'äkkiä tunsi hän tavattoman turvattomuuden tunteen, hengästyi juoksusta, eikä jaksanut selvästi ajatella. Takaa kuului Geldnersin avuksi rientävien hälinää… Harhama tunsi polviensa herpoutuvan jännityksestä ja pelosta…

Hälinä tuntui kierivän kintereillä. "Ne ajavat takaa", — hätäili Harhama. Sanomaton turvattomuudentunne valui hänessä läpi luiden.

Hän juoksi, minkä jaloista pääsi, hengästyi, hätääntyi…

Äkkiä puikahti hänessä halu antautua oikeuden käsiin vapaaehtoisesti… "Menen vaikka hirteen", — uhmaili hän. Hän pysähtyi jurona, katsahti taaksensa. Ketään ei näkynyt. Samassa tuli tienpolvekkeen takaa edestäpäin näkyviin munkki Pietari, joka oli kääntynyt häntä noutamaan. Harhama käveli rauhalliseksi pingottuneena häntä vastaan. Muutamia askelia yhdessä käveltyänsä tulivat he vilkasliikkeiselle kadulle. Siellä näytti taas epäluulo paistavan Harhaman kasvoja vastaan jok'ainoan katseesta. Hän halusi taas piilottautua, eikä myös tahtonut sekottaa munkki Pietaria asiaan. Kuumeisesti puristi hän munkki Pietarin kättä selitellen:

— "Isä Pietari!… Minulla on asiaa täällä… täytyy poiketa… Hyvästi… Olisin niin mielelläni puhunut kanssanne…"

Munkki Pietarissa puhkesi taas hento säälinoras. Hän näki Harhaman taas sinä harhanhenkenä, joka taivaantuulen tavoin ajelehtaa vailla päämäärää, ulappa tienä, hämärä tienpäänä. Eikä hän olisi sitä tahtonut laskea menemään oman onnensa varaan. Hänessä kuiskutti Jumalan ääni: "Hillitse sinä häntä". Hän pyyhkäisi hien otsaltansa ja lausui:

— "Veli, tule huomenna Kasaanin kirkkoon! Minä odotan sinua siellä."

— "Kiitos!… Minä tulen", — virkahti Harhama, kumarsi ja hävisi…

* * * * *

Silloin Perkele, joka oli harakkana seurannut mukana, välähti linnusta läheiselle kirkonharjalle ja kiukutteli:

— "Helvetin tuliset padat!… Nyt ovat verkot sotkuksissa… Jehova liikkuu satiminensa hautausmaillakin… Ja talonpoikien pellot kuivuvat sateen puutteesta… Sateen Herra ei jouda satamaan… ja kumminkin kantaa kymmenyksiä — sateestansa…

"Mutta Harhama ei livahda minun rihmojeni raon läpi…"

Kullattu risti välähti ja Perkele hävisi sen välkähdyksenä.

* * * * *

Mutta Harhaman sielussa puikahti uusi neulankärki: Hädän kourissa, elämä ruumenina ja ajatukset usvapyrynä, halusi hän nähdä kohtalonsa, vaikkapa vaan huomispäivää myöten. Taikausko valui mustana mutavellinä hänen sieluunsa.

— "Morskaja-katu!" — murahti hän ajurille istahtaen sen rattaille. Hetkeä myöhemmin koputti hän "Siperialaisen noidan" ovelle. Ovi raottui. Tulipunaiseen pukuun puettu nuori nainen kysyi raosta puoli pimeässä:

— "Kuka siellä?"

— "Kohtalonsa kysyjä", — vastasi Harhama kuiskaten.

Nuori nainen saattoi hänet kolmen puolipimeän, salaperäisen huoneen läpi. Hän huomasi yhdessä pimeässä huoneessa epäselvänä häämöittävän hautaristin. Toisessa huoneessa, joka oli verhottu punaisella veralla, oli pöydällä pari pääkalloa, jotka pimeässä näyttivät lumipalloilta. Eräästä kohdasta kiiluivat krokodiilin silmät. Kolmas huone oli verhottu mustalla kankaalla ja miltei tyhjä. Ainoastaan keskellä huonetta törötti suuri ampiaispesä, ihmisen sääriluista laitetulla kolmijalalla. Puolipimeässä tekivät huoneet kaamean vaikutuksen.

Harhama astui neljänteen huoneeseen. Sen akkunat olivat kokonaan peitetyt. Huone oli verhottu mustilla verkalaskoksilla, ja sitä valaisi pääkallosta laitettu lamppu tuskin huomattavalla valolla, joka tuikutti pääkallon silmäreijistä. Molemmissa peränurkissa seisoi hampaaton luuranko avonaisessa ruumisarkussa… Muutamista komeroista kiiluivat pöllöjen silmät, salaperäisinä, tutkivina, ja keskellä huonetta oli pöytä, sekä kaksi jakkaraa. Huoneessa oli jotain kamalaa…

— "Varo kohtalonkättä!" — kirkaisi papukaija eräässä komerossa, kun Harhama astui huoneeseen.

Veripunaiseen puettu tyttö kumarsi hieman ja poistui…

Kohta avautuivat uutimet ja Siperialainen noita astui huoneeseen. Hän oli mustaan, väljään pukuun puettu. Musta, nilkkaan saakka ulottuva tukka hulmusi hajalla. Laihoissa kasvoissa kiilsi musta silmä pari terävänä. Niiden katse tunki neulankärkinä Harhamaan.

Molemmat olivat vaiti, mittelivät toisiansa.

— "Olen tullut kohtaloani kysymään", — lausui vihdoin Harhama.

Nainen katsoi häneen tuikeasti. Alkoi uusi äänettömyys.

— "Niin… Minä tahdon kuulla kohtaloni", — uudisti Harhama jyrkemmin.

Nainen astui hänen eteensä, laski luiset kätensä hänen olkapäillensä ja katsoi hänen silmiinsä, kuin olisi niitä tulipuikoilla kaivellut.

— "Kohtalo kiehuu maankoloissa", — kirkaisi papukaija.

Nainen tuijotti yhä sanattomana Harhaman silmiin, kuin kiskoisi hän niistä ihmiselämän näkymättömiä sisälmyksiä. Luisilla käsillänsä kouristi hän Harhaman olkapäitä, kuin pihdeillä.

Äänettömyys rutisti hartioita. Naisen mustat silmät kiiluivat syvällä silmäkuopissa. Harhama hermostui ja hikosi.

— "Tahdot kuulla kohtalosi… Hyvä!… Sinä olet kelvollinen … Astu tänne!" — lausui viimein noita käskevästi, osottaen pöytää.

Harhama lähestyi pöytää. Siinä oli sadanruplan seteli. Noita katsahti siihen kysyen:

— "Osaatko lukea?"

Harhama ymmärsi. Hän pani sata ruplaa pöydälle. Noita nosti niiden päälle pääkallon ja käski Harhaman panna kätensä ristiin pääkallon laelle. Harhama totteli nöyränä lapsena. Noita sekotti kortit ja alkoi ennustaa:

— "Sinulla on suuria suruja… Ajattelet matkaa… Sinä yrität kiertää kohtalon kättä…"

— "Varo kohtalonkättä!" — kirkaisi taas papukaija ilkeällä äänellä. Noita jatkoi:

— "Eräs asia painaa mieltäsi… Sinä kirjoitat siitä… ei se ole miehelle… ei naiselle… mutta sinä kirjoitat… Ja se kirjoitus tuo sinulle onnea…"

Harhama upposi taikauskon liejuihin umpipäihinsä. Pohjolaisnoidan ennustus tuikutti hänelle noidan sanoista. Siinä oli taas se kirja … "Varmaankin se teos," — ajatteli Harhama ja muisti taas samalla paroonitar Lichtensteinin kertomuksen saman noidan ennustuksesta, jonka hän silloin, kertomusta kuullessaan, oli oitis sovittanut teokseensa.

— "Minkä kirjan?" — uteli hän kiihkoissaan.

— "Vaikene!" — komensi äreänä noita, joka oli niistä sanoista saanut käsiinsä langanpään… Kortteja uudelleen seaten, kähisi hän:

— "Älä kurottele liian syvälle kohtalon pataan!"

Harhama kiihtyi, hermostui ja sotkeutui taikauskon verkkoon. Teoksensa ja kaikki hämärä sotki häntä. Noita povasi edelleen:

— "Se kirjoitus tuottaa sinulle onnea… Musta verinen mies palkitsee sinut…"

— "Mustaverinen… Perkele varmaankin!" — tärisi Harhama.

Noita jatkoi:

— "Siinä on kyllä välillä esteitä… Eräs ristiverinen nainen on tielläsi… Se sekaantuu jotenkin asioihisi, mutta sinä panet kirosi häneen… Hän menee nyt kiroinensa tuon miehen kanssa… Hänestä ei ole estettä…"

Kortteja kootessansa mutisi hän:

— "Sinun kirosi kestävät… Mutta kohtalon silmä on kylmä…"

Taas olivat kortit levällä. Noita jatkoi:

— "Se ristiverinen nainen tuottaa sinulle onnettomuutta…"

— "Mitä?" — säpsähti Harhama. Hänen jokainen hermonsa värisi ja kuumeni.

— "Vaikene!" — uhkaili nainen jatkaen:

— "Sinä tapaat sen ristiverisen naisen kohdakkoin… Mutta pakene häntä!"

Ja heittäen pöydälle levälleen suuren joukon mustia kortteja, ristiä ja pataa, mutisi hän:

— "Katso!… Noin paljon mustaa surua on edessäsi sen naisen tähden… Nouse!… Olet kuullut kaikki…"

Harhaman hermot tärisivät. Hän tahtoi kurkistaa syvemmälle. Ennustus mustatukkaisesta, arpirintaisesta naisesta tanssitteli häntä tutkaimilla. Noita oli poistumaisillansa huoneesta. Harhama kavahti ylös jakkaralta, kuin pakenevaa elämää kiini sieppamaan, astui noidan eteen ja kyseli kiihkoisena, hätäillen:

— "Onko sillä naisella arpi rinnassa?"

Noita katsoi häneen ivallisesti, kuivasti ja tutkivasti. Molemmat olivat vaiti. Harhama värisi, kuin olisi seisonut hiiri kourassa. Hänestä tuntui ja hän oli varma, että nyt oli elämän joku äärettömän suuri silmänräpäys menossa, että oli menossa hetki, josta riippui koko elämä. Kohtalon selitys näytti olevan niin likellä ja se loisti aivan selvänä, kirkkaana kultaomenana. Hän menetti kaiken mielenmalttinsa ja tavotteli sitä omenaa, kuin hukkuva viimeistä vesikuplaa. Hermostuneena, kuumeisena hoki hän vielä:

— "Onko sillä naisella arpi rinnassa?… Onko?"

Noita katsoi häneen vihaisena. Harhama ärtyi.

— "Onko?" — ärjäisi hän käskevästi.

— "Häh?… Vaikene!" — sähisi noita.

Harhama ärtyi yhä enemmän. Kohtalon kultaomena hohti selvempänä ja kirkkaampana. Hän vapisi. Hän tahtoi saada sen siepatuksi… Elämä tuntui olevan kysymyksessä…

Ja samalla kirkastui hänelle ennustus hänen teoksestansa. Sen sivut näyttivät muuttuvan jo linnuiksi ja lähtevän seppelettä noutamaan. Siitäkin hän tahtoi kuulla enemmän… Hänen sormensa paloivat, hermot olivat tulikuumat. Noita yritti poistua. Harhama astui hänen eteensä, tukkien tien ja kiihkoili:

— "Onko sillä naisella arpi rinnassa?… Ja sitten se kirjoitus?… Onko se kirja?… Onko?"

Noita katsoi hänen silmiinsä taas, kuin olisi tahtonut ne puhkaista. Ja taas yritti hän poistua. Harhama ärtyi ja kiihkoutui. Hän menetti lopunkin malttinsa. Hän tukkesi taas noidan tien ja jalkaa polkien tiuskasi:

— "Onko sillä arpi rinnassa?… Ja onko se kirjoitus kirja?"

Noita astui ylpeänä ohi. Harhama raivostui, kiihtyi, tapaili kohtaloansa käsin kiini, syöksähti taas noidan eteen ja avasi takkinsa. Sen alta välkkyi tikari ja ladattu browningi.

— "Puhu… perkele!… Taikka!" — huusi Harhama uhaten, käsi tikarinkahvassa.

Noita katsoi häntä, kuin saituri kultamurua, kylmänä, mutta sisällisesti hätäytyneenä. Hänen kyntensä näyttivät vetäytyvän ulos sormenpäistä. Silmissä leimusi piruntuli.

Syntyi pitkä äänettömyys. Noita tuijotti yhä Harhamaan ilkeästi, kuivasti hymyillen. Harhama vapisi, ärtyi, raivostui. Hän tempasi vasemmalla kädellänsä noitaa ryntäistä kiini, sieppasi oikealla kädellänsä tikarin ja nostaen sen ylös valmiiksi iskuun, sähisi:

— "Ei sanaakaan!… Ennustatko loppuun?… Saatana… Minä olen tshuhna [suomalaisten venäläinen haukkumanimi]…"

Noita pysyi yhä kylmänä. Viimein kuiskasi hän:

— "Minä ennustan…"

Harhama pisti tikarin tuppeen. Noita tarttui hänen käteensä, puristi sitä sormenpäistä, kuin luupihdeillä, puhellen:

— "Minä tahdoin säästää sinua liikoja kuulemasta."

Ja taluttaen hänet pöydän luo, lausui hän käskevästi:

— "Lue!"

Harhama laski uuden sataruplasen pöydälle.

Mutta noita tiesi jo mitä ennustaa. Miksi muuten Harhama olisi puhunut siitä arvesta, jos ei hän semmoista naista tuntisi.

— "Sinä tahdot tietää, onko sillä naisella arpi rinnassa?… Niinkö?… Häh?" — tutki hän.

— "Ennen en lähde pois."

— "Hyvä!… Astu tänne!"

Noita vetäisi mustan verkauutimen syrjään. Sen takana oli pieni komero, komeron perällä aasin pääkallo ja sen päällä kiemurteli, lasiastiassa, musta kyykäärme.

— "Laske polvillesi sen eteen!" — käski noita.

Harhama polvistui aasin pääkallon edessä. Siinä, käärmeen ilkkuvien silmien kiehteessä, mietti hän sekaisin sitä arpirintaista naista ja suurta teostansa…

Sitä teosta, jolla hän oli kumoova Jumalan oikeudet maan päällä…

Noita sytytti lampun pienen astian alle. Astiasta alkoi nousta höyry. Noita tuijotti höyryävän astian pohjaan ja loihti:

"Raotu, aukene, kohtalon sokea siima! Näyttäydy näkymätön! Puhu olematon! Valkene valoton! Nouse kohtalonkupla!"

Ja hetken päästä lausui hän Harhamalle:

— "Sillä naisella on arpi rinnassa… Ja se kirjoitus on kirja…"

Harhama nousi ylös. Hän seisoi taikauskon sakeassa, kylmässä sumussa. Noita näytti hänestä paholaiselta. Synkkänä, mieli mustana, kysyi hän vielä noidalta:

— "Millä voi sen onnettomuuden kiertää?" Noidan katse tunki häneen taas tuliokaana. Hän odotti. Vihdoin lausui noita:

— "Osta ensimäinen hevosenkenkä, jonka näet!" Sen sanottuansa hän hävisi, kuin varjo…

* * * * *

Kymmenen minuuttia myöhemmin seisoi Harhama erään kultasepän myymälän akkunan edessä. Akkunassa oli näytteillä pari kalvostimien hopeanappeja. Molemmissa oli hevosenkenkä korkokuvana. Se sattuma oli Harhamasta kohtalon sormi. Hän astui myymälään ja pyysi saada ostaa näkemänsä napit. Ne maksoivat kymmenen ruplaa. Hän tapasi rahojansa maksaaksensa, mutta kukkaro oli tyhjä. Hän oli antanut viimeiset rahansa noidalle…

Mutta hänen kalvostimissansa loistivat kallisarvoiset, jalokivillä koristetut kultanapit. Hän päästi ne irti ja jätti maksuksi hopeanapeista…

Kun hän tuli ulos, kulki kirkollinen kulkue ohi jumalankuvinensa ja lippuinensa. Kuoripojat veisasivat, liput liehuivat, ihmiset ristivät silmiänsä…

Harhama liittyi kulkuetta seuraamaan rauhottuneena.

Sillä hänellä oli nyt turvana hevosenkengät kalvostimissa…

Tsaarien haudoilla.

Elämä on rakkautta, joka polttaa ihmisen poroksi…

Ylpeänä kotkana levitteli Venäjänmaa vilja-ulapoitansa. Se heitteli äärettömiä tasangoltansa kaikkialle, näkymättömiin, kuin raskaita multasiipiä, joiden varassa maa lentää ikilentoansa. Satamiljoonat touhusivat niiden levittymillä, korjaten vuoden satoa. Joet matelivat vitkalleen, synkkinä, mustina matoina, harmaat kylät kertoivat ihmiskurjuuden suurta satua ja haikeat laulut ihmispoven ikikaipuuta, ihmisen kärsimystä ja maailmantuskaa.

Harhama oli matkustanut sinne Venäjän suurille vilja-ulapoille, hevosenkengät kalvostimissa. Niiden suojassa oli hän lähtenyt etsimään rauhaa niiltä tasan goilta, missä ihmistuska on suurin, tasangoilta, joilla ei tilanpuute ole ollut estämässä sitä kehittymästä äärimäisyyteensä asti…

Hän ei ollut uskaltanut enää palata asuntoonsa. Siksi matkusti hän maalle väärällä nimellä ja kirjoitti sieltä munkki Pietarille pyynnön saada tavata häntä myöhemmin, erään sovitun kirkon luona. Mutta maakylän yksinäisyydessä tunsi hän olevansa vieläkin turvattomampi. Hän kirjoitti Zaikolle, mutta ei saanut vastausta. Hän oli kykenemätön saamaan jalkainsa alle mitään lujaa pohjaa, jolla hän voisi seisoa ja alkaa uudestaan. Hänen haaksirikkonsa oli nyt täydellinen. Maakylä oli hänestä hauta. Se suuri elämänkysymys kirpeli häntä terävämmin, kuin koskaan ennen. Hermosto oli ärtynyt. Pienikin vire särki hänessä koko pinnan vaahdoksi.

Hän mietti sitä suurta elämänpulmaa, riippuen kuin yökkö kuoleman luukynsissä…

Hän pakeni silloin etsimään seuraa ja matkusti hyvän tuttavansa Vladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn luo, joka oli hänen ja Zaikon kanssa yhtiössä pelannut pörssissä, voittanut ja hävinnyt. Hänet otettiin avosylin vastaan.

— "Pyytäisin saada muutaman päivän levähtää aivan tuntemattomana", — pyysi Harhama, ilmottaen väärän nimen, millä häntä olisi puhuteltava. Hänen salaisista asioistansa ei talon väellä ollut aavistustakaan.

— "Se oli onni ja ilo, että tulitte luoksemme pitemmäksi aikaa! Olemme teitä niin monesti kaivanneet", — huudahteli talon nuori rouva Tatjaana Nikolajewna, ojentaen valkean kätensä Harhaman suudeltavaksi.

* * * * *

Harmaa elokuun päivä häämöitti kuolon-hiljaisena. Liikkumattomat, ohkaiset pilvet varjoilivat taivaan vaaleanharmaaksi. Varis haukotteli aidalla, syyskesä hiiviskeli puutarhan kukkamailla askareillansa ja houkutteli kesää talven kosiomiehenä sen morsiameksi, sovitellen sen ensimäisiä kihloja kesän kauniisiin käsiin.

Vladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn huvilan hienosti sisustetussa vierashuoneessa istui talon nuori, hienon-näköinen, sivistynyt isäntä Harhaman kanssa puolipäivän teetä juomassa. Pöydällä höyrysi aistikas teekeittiö ja pieni tyttönen leperteli lattialla. Molemmat miehet istuivat äänettöminä, synkkinä, miettivinä. Selvästi voi huomata, että he olivat äsken puhuneet jostain vakavasta, raskaasta.

Viimein huokasi Vladimir Aleksandrovitsh raskaasti ja puhui teelasiinsa tuijottaen:

— "Niin! Kyllä oli erehdys, että ryhdyimme keinottelemaan… Koko omaisuuteni ja vaimoni suuri perintö on mennyt viimeistä penniä myöten."

Molemmat vaikenivat taas. Harhaman silmissä kuvastui sanomaton tuska ja hän itse tunsi suupieleensä ilmestyvän katkeran piirteen. Pieni tyttönen tuli isänsä luo, asetti kätensä hänen polvillensa ja katsoi enkelinsilmillänsä isänsä silmiin, sopertaen herttaisella äänellä:

— "Isä!"

— "Mitä, lintuseni!" — huokasi Aleksander Vladimirovitsh, nosti tytön polvellensa, silitteli sen kiharaista tukkaa ja jatkoi puhettansa äänettömälle Harhamalle:

— "Vaimolleni en uskalla edes paljastaa asiaa… En raaski, suoraan sanoen."

Hän suuteli lastansa, huokasi ja ryyppäsi teetä.

Piinallinen, pitkä äänettömyys venyttelihe taas huoneen läpi ja akkunoista kurkisteli syyspäivän harmaa hiljaisuus. Aleksander Vladimirovitsh laski tyttö sen lattialle, nousi itse, käveli surullisena huoneen pariin kertaan edestakaisin, istahti uudelleen ja mutisi:

— "Millä tässä vaan kohta elettänee!"

Ja taas vaikenivat molemmat miehet. Harmaasilmäinen elämä katseli kaikkialta huulet rypyssä, sirotteli laihoista hyppysistänsä kaikkialle jotain ilkeää… mustaa… painostavaa… synkkää ja raskasta. Vladimir Aleksandrovitsh huokasi ja lausui:

— "Ah, niin!… Ah, niin!… Kyllä elämä on oikea tulikukkainen orjantappuraseppele … Se polttaa ja repii kantajansa…"

Harhama oli oitis omassa maailmassansa. Hänessä oli sairaloisuus etsiä ja poimia ihmisten puheista ja lausunnoista ainoastaan ne, jotka koskevat elämän kysymystä. Niitä hän etsi, kuin saituri kultajyvää, väijyi niitä, kuin nälkäinen kissa hiirtä, ja huomasi niitä ihmisten ajatuksettomissa puheissa, kokosi muistoonsa ja säilytteli, kuin varkain saatua, suurenteli niiden merkityksen vallattoman mielikuvituksensa mukaiseksi ja verhosi ne jollakin salaperäisellä…

Nyt oli hän taas näkevinänsä elämän asettele massa tulikukkaisia orjantappuraseppeleitä ihmisten päähän ja ihmisten valmistautuvan tanssimaan hehkuvat seppeleet päässä.

Ja taas kuului kaksi huokausta ja äänettömyys venyttäytyi huoneeseen, ikäänkuin tulikukkaista orjan tappuraköynnöstä jälessänsä vetäen. Lapsi hyräili jotain lauluansa, tuli sitten isänsä luo ja katsoi hänen silmiinsä mitään puhumatta. Vladimir Aleksandrovitsh lohkaisi kuivasta kahvileivoksesta puoliskon, tarjosi sen lapselle ja lausui masentuneena:

— "Vaimo rukkani!… Hänellä ei ole vihiäkään asioista… Hän luulee kaikki olevan hyvin…"

Harhama mietti taas jotain rajatonta. Vladimir Aleksandrovitsh, joka oli luonteeltaan pessimisti, ei ollut hänen nähtensä koskaan ennen ollut masentunut.

— "Niin… Elämässä on jotain tutkimatonta ja määrittelemätöntä", — lausui vihdoin Harhama.

Aleksander Petrovitsh laski lasiinsa teetä ja lausui:

— "Ja mitäpä se niistä määrittelemisistä sitten paranisi. Vaikka sen voisi tutkia ja määritellä tarkemmin, kuin iin pisteen, niin elämäksihän se sittenkin jää… Ovathan vaan ne tutkimiset ja määrittelyt elämän muiden hullutuksien lisänä… Mikähän onni minulle lähtee siitä, että onnistun keksimään ja sattuvasti määrittelemään, mikä minun sormeni!… Sama hyöty, kuin siitä keksinnöstä, että aurinko vetää maata, mutta ei jaksa sitä kumminkaan vetää… pitelee vaan kiini… Ei ole miljoonissa vuosissa jaksanut tuumaakaan lähemmäksi vetää… Hullutuksia!… Saako sinulle laskea teetä?…"

— "Ei… Kiitos!… Niin… Elämä on elämä", — lausui Harhama ajatuksissansa. Vladimir Aleksandrovitsh jatkoi:

— "Paras on ne määrittelyt hylätä, eikä pistää sormeansa elämän orjantappurapiikkeihin… eikä koko elämään… Sormensa siinä vaan saa verisiksi… Sen määrittelemiset kuuluvat narrien tehtäviin… runoilijarenkuttelijoiden ja muiden semmoisten valmiiden ajatusten märehtijöiden. Koko elämään sekaantuminen on ihmiselukoiden tehtävä… porttojen ja kullankokoojien ja höyhenillänsä pöyhistelijöiden ja semmoisten…"

Mutta sitä mukaa, kuin Vladimir Aleksandrovitsh kuvaili elämän mitättömyyttä, kirkastui se Harhamalle. Häntä kiehtoi yksinpä elämän mitättömyydenkin suuruus. Sama se, mitä se oli, kuuhan se vaan oli suurta. Elämä näytti nyt hänestä kielletyltä puulta, jonka kauniita tulikuumia orjantappurakukkia Vladimir Aleksandrovitsh osotti halveksien ja varoitti: "Älä koske niihin! Ei se maksa vaivaa! Jätä ne narreille!" Ja oli kuin olisi se kielto nyt kiehtonut hänen ajatuksensa elämän tulikukkiin, kuin kukan väri perhosen ja kielletyt hedelmät Evan. Hän kieppui niissä, muisti elämänsä nykyisen hädänalaisen tilan, pettymyksensä, ja ajatteli tuntematonta tulevaisuuttansa ja kärsi ja tuli synkäksi. Vladimir Aleksandrovitsh lopetti:

— "Jos emme mekään olisi sekaantuneet elämän turhuuteen ja lähteneet pörssissä narrien kanssa kultapalaa takaa-ajamaan, niin eivät nyt olisi sormiemme päät veriset… Ainoa oikea elämänviisaus on se, joka kuuluu: Älä koske elämään!…"

Hän ryyppäsi taas teetä ja huokasi:

— "Vaimo-rukkani!… Tatjaana-parka!"

Ovi avautui ja talon nuori, kaunis rouva Tatjaana Nikolajewna astui sisään kepeänä, kuin perhonen, kasvot ilosta loistavina, mieli illanpunana, elämän huolettomuus hartioille heitettynä. Hän suuteli miestänsä puolivallattomana, ojensi kätensä Harhamalle ja puheli, Harhaman suudellessa hänen kaunista kättänsä:

— "Anteeksi, että annoin odottaa, mutta minulla oli tuolla vähän…" Hän keskeytti ja lopetti veitikkamaisesti: "pikku salaisuuksia…"

Sitten nosti hän lapsen syliinsä, suuteli sitä palavasti, leikitteli sen kanssa, imi siitä äidin onnea, päivänpaistetta, iloa, ja huudahteli sen lukemattomia hyväilynimiä. Harhama, samaten kuin Aleksander Vladimirovitsh'kin, koetti tekeytyä huolettomaksi… Nuori vaimo leikki lapsensa ja miehet elämän todellisuuden kanssa, peitellen sitä, jälkimäiset teennäisillä, edellinen haihtuvilla iloilla.

Elämä kisaili taas, pyyhkien pois ihmisten iloja. Tatjaana Nikolajewna asettui peilin eteen ja katseli siinä vartalonsa sulavia piirteitä, joita hieno _empire-_puku somisti. Hän laitteli tukkaansa, ihaili kauniita kasvojansa… ihastui… tuli onnelliseksi… nautti kauneudestansa, kuin nuori tyttö, joka näkee kuvansa lähteensilmästä… Hän ihaili itseänsä… elämäänsä… kotiansa, huolettomana, mieli palsaminpunana… Hänen miehensä huokasi. Harhaman katse harhaili seinillä, ajatukset elämänkysymyksen ympärillä.

— "Ah, herra Harhama! Säestäkääpä taas kerta minua, niin laulan!" — huudahti ihastunut Tatjaana Nikolajewna lopuksi, kuin onnestaan havahtuen, jotain muistaen. Hän ojensi Harhamalle kätensä ja vei hänet pianon ääreen, kuin vallaton tyttönen, puhellen:

— "Odottakaas nyt!… Minä valitsen täältä erään… Missä se nyt on?… Siinä on niin hienot kirjoitetut sanat… Ah, täällä!"

Hän asetti nuottitelineelle erään laulun, jatkaen puheluaan:

— "Minä pidän niin paljon tämän sanoista… Siinä on sana 'Rendez-vous'[Antautukaa; tarkottaa rakastavien salaista kohtausta] käännetty sanaksi 'Kuutamokohtaus'… Eikö olekin hienosti ja nerokkaasti ajateltu?"

Harhama säpsähti. Laulun nimi oli "Tyttö meni kuutamokohtaukseen". Sen sanat oli hän kerran kirjoittanut "pikku Tamaralle" sävellykseen… Hän huokasi, alkoi soittaa, ja Tatjaana Nikolajewna lauloi sydämensä pohjasta Harhaman kirjoittamaa romanssia, jossa kerrottiin, kuinka nuori tyttö meni syyskesän keskiöiseen kuutamoon sulhoansa tapaamaan. Siinä kerrottiin kirkkaasta kuutamosta… ja lemmestä… ja onnesta… ja suudelmista… ja ijäisestä uskollisuudesta, syleilyistä ja kyynelistä ja kukista ja nuoruudesta. Sävel oli surullinen, kuten sanatkin. Harhamalle niistä tuoksahti joku tuttu, elämänkukan polttava tuoksu. Hän oli sitä monesti soitellut, Tamaran laulaessa elämänsä puhkeavassa kukassa. Koko laulu tuntui nyt tulikukkaiselta orjantappuraköynnökseltä, jota elämä veti perässänsä. Jokaisesta kukasta hohti jotain kuumaa ja kaunista ja surullista. Tatjaana Nikolajewna lauloi jo romanssin viimeisiä säejaksoja:

"Ja tyttö onnen nou'antaan kuun kylväessä hopeitaan käy syleilystä armaan. Kuin lintunen sylihin sen kuun turviin vaipuu luottaen…

Kuu maat ja taivaat hopeoi, hellimmät lemmen kielet soi ja sataa suudelmoita. Vaan kirkas kuu se punehtuu, kun tyttö onneen unehtuu…

Niin: kuutamoiden hopeaan nukahti onnen nou'antaan luo armaan mennyt tyttö… Kuu kirkas on, vaan turvaton oot hoivissa sen, onneton…

Oot yksin, tyttö turvaton, kuu kylmä vartijas kun on. Kenties jo aamun tullen sä itket vaan, kun murheissaan kuu kaunis kertoo kaskujaan…"

Harhamasta tuntui laulu tavallista surullisemmalta. Hän katsahti Tatjaana Nikolajewnaa silmiin. Molempien katseet kohtasivat toisensa, eikä kumpikaan tiennyt, miksi he vavahtivat, kuin olisivat ne katseet suikanneet toisillensa käärmeensuudelman. Elämän orjantappuraköynnöksestä oli pistänyt silmään tulisen kukan terävä väri… Tatjaana Nikolajewna punehtui hieman ja loi silmänsä maahan surullisena. Hän katsahti kotiansa… Se näytti päivänpälveltä, jossa onnellinen lapsi leikitteli… Elämä näytti iltaruskon liepeeltä, jossa hän kisaili lapsensa kanssa ja kumminkin…

Niin: hän ei tietänyt, miksi jotakin katkeraa nousi kurkkuun, surua mieleen ja kyynel pyrki silmään. Hän pani kätensä tuolin selkämälle, katsahti arasti Harhamaan ja jatkoi haikeaa laulua, mieli surullisena säveleenä:

"Levolle laskee kaunis kuu. Pesäänsä lintu unehtuu ja tyttö luokse armaan… Hän rau'ennut on onneen nyt… Hän suudelmiin on riutunut.

Hän on kuin lintu nukkunut povelle kullan. Muistanut ei ollut, ett' on yksin… Vaan vaihtunut on laulu nyt… On ihmis-onni haihtunut…"

Soitto ja laulu loppuivat hiljaiseen huokaukseen. Vladimir Aleksandrovitsh nojasi pöytään kyynäspäätänsä vasten, varjostaen silmiänsä. Tatjaana kääntyi akkunaan, selin huoneeseen, nypisteli kukkaa ja kertasi hiljaa, surullisena, säkeitä:

"Vaan vaihtunut on laulu nyt… On ihmis-onni haihtunut…"

Sitten vaikenivat kaikki äänet, eikä kukaan tiennyt miksi. Oli, kuin olisi huoneen keskelle kannettu pöytä, peitetty se valkealla liinalla ja asetettu sille elämänkukka, sen punainen palsami, jota kaikki katselivat äänettöminä, kuin rakkaan lapsen ruumista, joka pikku arkussansa kukkii kalpeana kalmankukkana, kuolinhuoneen keskelle asetetulla alustalla, kun hämähäkin verkkoon pukeutunut harmaa kuolema hymyilee nurkassa ja odottaa omaansa, hävitäksensä sen kanssa omille maillensa.

Hetken perästä katsahti Tatjaana Nikolajewna Harhamaan, nypisteli taittamaansa punaista kukkaa hyppysissään ja lausui surullisena:

— "Siinä laulussa kukkii ihmissuru niin hienona ja kauniina, kuin tuo kukka… Eikö totta?…"

— "En tiedä… Ihmissuru kauniina… Kyllä", — vastaili Harhama hajanaisena.

* * * * *

Palvelija astui silloin huoneeseen ja lausui, keskeyttäen Harhaman puheen:

— "Eräs rouva pyytää saada puhutella vierasta herraa."

Harhama värähti. Hän luuli tulleensa ilmi, sillä kelläpä olisi asiaa hänelle täällä, missä kukaan ei häntä tuntenut. Hän nousi hätääntyneenä ja kumarsi Tatjaana Nikolajewnalle pyytäen lupaa poistua:

— "Sallikaa, Tatjaana Nikolajewna!"

— "Olkaa hyvä!" — vastasi tämä surullisena päätänsä nyökäyttäen.

— "Anteeksi, Aleksander Vladimirovitsh!" — virkahti Harhama, mennen puhutellun ohi.

— "Ole hyvä!" — myönnytti tämä.

Eteisessä odotti hienosti puettu nuori nainen. Harhama punastui.

— "Tamara!… Sinä täällä!… Miten hauskaa!"

— "Minulla on pari sanaa sinulle sanottava… Ne koskevat sinua… Ole hyvä, seuraa puistoon!… Täällä on korvia", — puhui Tamara nopeasti.

He kävelivät puistikon perälle sanattomina ja istahtivat penkille. Tamara katsoi surullisena maahan. Tuntui kuin olisivat he yhdessä kantaneet menneisyytensä ruumisarkkua, laskeneet sen maahan eteensä, avanneet kannen ja katselleet nyt siinä kuolleena lepäävää entistä aikaa… Molempien mieli teki itkeä sen kukkia… runoutta… säveliä… iloja… huolettomuutta… He tunsivat olevansa kaksi ystävää, joiden välillä mateli musta, myrkyllinen käärme…

Harhaman otsa rypistyi. Tamara alkoi puhua. Hiljaisella, varovalla äänellä lausui hän:

— "Tulin sinua varottamaan…"

— "Mistä?" — keskeytti Harhama, kuin kipinä olisi hänen ihoonsa hypännyt. Tamara jatkoi:

— "Niin. Olen naimisissa… Ja…"

Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, eikä hän tietänyt miksi. Harmaa elämä tuntui häntä varottavan jotain varomatonta sanomasta, vartioivan häntä, kuin tyttöä, joka on lähtenyt kuutamokohtaukseen… Hän otti nenäliinansa ja kuivasi silmänsä salaa, toisaanne kääntyen.

Harhama hätääntyi. Hän pelkäsi jo joutuneensa ansaan ja Tamaran kyynel ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

— "Tamara!" — virkahti hän, kuin anteeksi pyytäen ja jotain selittämätöntä katuen ja surren sitä joka oli heidän edessänsä ruumisarkussa, kukkien ja muistojen peittämänä, kuoleman surullinen hymy huulilla. Hän unohti hetkiseksi sen edessä oman hätänsäkin…

— "Niin!… Elämä on elämä!" — kuiskasi Tamara puoli-itseksensä ja huokasi raskaasti.

Ja molemmista tuntui, kuin kulkisivat he luvattomilla teillä: kuutamokohtauksessa. Tamara oli vaimo ja se tieto oli heidän välillään nyt, kuin raja-aita, jonka takana ja molemmin puolin soivat tutut kellot, entisajat paistavat päivinä ja kuuluvat yhdessä lauletut laulut… Kesäinen aalto loiski hiekkarantaan ja kertoi uimamatkoista… Ja niin monta muuta tuttua säveltä sieltä kuului…

Nyt olivat niiden muistotkin kuutamokohtauksia… Kaikelle soivat sielukellot, ja havutettu tie osotti, että se mennyt oli siitä vainajana kulkenut…

Molemmat muistivat sitten kirotun sormuksen… Ja väärinymmärrykset selkenivät hiukan… Paljonkin… Ja sen selkenemisen avaamasta raosta tulvi heidän eteensä joku muu himmeä ja käsittämätön ja epäselvä. Sieltä tunki elämän yleinen hämärä, johon ihmisonni haihtuu juuri silloin, kun on lähtenyt kuutamokohtaukseen sitä noutamaan armaansa sylistä, suudelmasateesta ja luullut sen saaneensa… ja nukahtaa siihen… väsyy… raukee suudelmiin… unohtuu liian kauvaksi aikaa… silmänräpäykseksi vaan ja huomaa onnen haihtuneen…

— "Tamara!" — lausui Harhama.

— "Ei puhuta nyt siitä… Oh… Ei puhuta… Ei puhuta", — kiirehti Tamara keskeyttämään, jatkaen: "No niin!… Menemme asiaan: Juuri tuli virallinen sähkösanoma, jossa käsketään ottaa sinusta selkoa… kuka sinä olet ja… Ne asiat kulkevat mieheni käsien läpi… Hän tuntee sinut ja puhui sivumennen asiasta minulle… Käsität, että miestäni rangaistaan ja hän menettää virkansa, jos tulee ilmi, että olen sinua varottanut… Ja minunkin tähteni ymmärräthän olla hieno… Mieheni voisi luulla välillämme olevan rikollista…"

Harhama alkoi hätäillä.

— "Ei… Ei… Ei… Ole huoleti, Tamara… Ette te tule ilmi, et miehesi etkä sinä… Kiitos varotuksesta… ja sormuksesta… ja kaikesta! Olet nyt kostanut hyvällä… Asutko täällä?" — hätäili Harhama.

— "Kyllä!… Läheistössä… Nykyään pidetään silmällä jokaista outoa, jokaista epäillään", — puheli Tamara.

Syntyi äänettömyys. Harhama oli neuvoton, sanaton. Tamara piirusteli päivänvarjollansa jotain hiekkaan. Niin istuivat he kauvan, hämärästi muistellen entisiä päiviä, katsellen niitä vainajana ruumisarkussa makaamassa. Viimein kohotti Tamara sen ruumisliinaa hieman, varovasti. Hän lausui hiljaa, maahan katsoen:

— "Se oli sinun runosi… Minun lempiromanssini, jota soitit…"

Harhama oli vaiti. Menneiden päivien laulut kuuluivat etäisiltä mailta. Niiden muistot tuikkivat kynttilöinä elämän harmaasta sumusta. Hetkisen päästä lisäsi Tamara alakuloisena, ruohonkortta nypistellen:

— "Minä lainasin sen jollekin kerran ja ne ovat siitä jäljentäneet…"

Ja taas kurkisti hiljaisuus ja suru joka pensaasta, tirskutteli joka ruohon juurella, kiilsi joka kukassa. Kaunis vainaja katsoi heihin, kuin kuollut lapsi sure vaan äitiinsä.

— "Miksi olet Magdan hylännyt?" — kysyi Tamara kuiskaten, ikäänkuin ruohonkorrelle puhuen.

— "En ole häntä ottanutkaan", — virkahti Harhama, heräten siihen muistoon, kuin neulanpistosta.

Taas oltiin ääneti, itkettiin salassa… ikävöitiin… siunattiin kukkiinsa kuollutta… Viimein purskahti Tamara katkeraan itkuun. Harhama oli neuvoton. Joku hyvin raskas painoi häntä. Hän yritti puhua:

— "Tamara! Anna anteeksi!…"

— "Eihän siinä ole mitään anteeksiantamista… Tai on kaikki sitten… Katso! Sinähän olet ollut minua kohtaan itse asiassa hieno… Sinähän et mennyt sen aidan yli, joka olisi ollut niin heikko… Ai… jai… jai!… Se aitahan ikävöi vaan sortumistansa, vaikka se pelkäsi sitä samalla… Meidän välillämmehän ei ole ollut mitään muuta, kuin kaunista ja… Niin: se oli minun puoleltani rakkautta… Ja kumminkin ja kumminkin!… Sitäkin täytyy pyytää elämässä anteeksi!… Elämän hyvääkin täytyy katua!… Sen parastakin täytyy anteeksi pyytää!… Katso, Harhama, mitä on elämä!" — puhui Tamara surullisena, itkussa suin.

Ja Harhama katsoi mitä on elämä. Hän katseli harmaata syyspäivää, mieli harmaana ja koko olemus masentuneena. Hän todellakin katui nyt katkerasti elämänsä valoisimpia, sen ainoita valoisia, puhtaita päiviä. Hän katui kukkiansa, makeisiansa, runojansa, kolmivaljakoitansa, puhtaita ystävyydentunteitansa ja kaikkea sitä, mikä oli johtanut Tamaran ikävöimään ja pelkäämään raja-aitojen sortumista. Ikäänkuin jotain katuen katsoi hän Tamaraa silmiin, eikä voinut estää kyyneltä varastautumasta silmästänsä. Tamara huomasi sen ja lausui surullisena, hitaasti, ajatuksissansa:

— "Niin. Katso! Se romanssihan, jota säestit, on meidän yhteinen rakas lempilapsemme. Sävellys on minun… Me sitä rakastimme ja nyt… Niin, nyt me itkemme sitä tavatessamme…"

Molemmat vaikenivat, ajattelivat ja musertuivat. Kuin nöyrästi anteeksi pyytäen, tarttui Harhama Tamaran käteen suudellaksensa sitä.

— "Ei… Ei… Ei", — huudahti Tamara, vetäisten nopeasti kätensä pois, nousi, katkaisi kukan, suuteli sitä palavasti, kasteli kyynelillänsä, rutisti sen hermostuneesti käteensä ja ojentaen kätensä jäähyväisiksi, puristi Harhaman kättä nopeasti, kuumeisesti, jätti kukan siihen käteen ja hävisi elokuun hiljaiseen harmaaseen, kuolinpäivän surullisena iltahämäränä; ruumisliinan lieve laskeutui taas kauniin vainajan kasvoille ja peitti sen äänettömänä.

Harhama nousi. Elämä kohosi hänen eteensä joka puolella tuhansina tulisina puukonterinä uhaten häntä joka taholta.

Hän meni sisälle. Aleksander Vladimirovitsh tuijotti teelasiinsa, pidellen sitä pöydällä molemmin käsin, lapsi leperteli lattialla ja Tatjaana hyräili omalla säestyksellään äskeisen laulun viime sanoja:

"Vaan vaihtunut on laulu nyt… On ihmis-onni haihtunut…"

Kun Harhama tuli sisälle, nousi Tatjaana Nikolajewna pianon äärestä, meni peilin eteen ja alkoi laitella suortuviansa silmukoiksi. Peilistä näkyivät hänelle elämän kaikki päivänpälvet: Hän näki oman suloutensa, nuoruutensa ja kauneutensa. Lattialla leikitteli onnellinen lapsi nukkensa kanssa, ja aistikkaasti, hienosti sisustettu koti loisti kauniina rikkaudenkuplana. Uusi, hieno puku somisti hänen hentoa, sulavaa vartaloansa, tyttöaikaiset ihailijat koristivat menneisyyttä kukillansa ja makeisillansa ja tulevaisuus hymyili nimi ja syntymäpäiväkukat kädessä, vilkutellen rakasta van miehen valoisaa elämänuraa. Ja sitä kaikkea näytti hän katselevan, kuin kaunista kukkaa, josta ihmistuska heloittaa niin hienona ja kauniina, tuskin huomattavana. Hän ihaili sitä tuskaa, kuin perhonen kukan väriä: hienosti hymyillen, hieman surullisena, ikävöivänä…

Harhama katseli häntä ja käsitti hänen ajatuksensa. Viimein kääntyi Tatjaana Nikolajewna pois peilistä ja onnellisen näköisenä hymyillen puhui Harhamalle:

— "Te tunnette elämää ja olette sitä ajatellut. Eikö totta, että elämänkukan kaunein väri on hieno suru?"

Harhama ja Aleksander Vladimirovitsh katsahtivat toisiinsa. Harhamakin katseli elämän kaunista, suruväristä kukkaa ja lausui vastaukseksi:

— "Jos Teistä niin on, Tatjaana Nikolajewna, niin silloin ei elämä toki raaskine koskaan olla iloinen ja siten pahottaa Teidän mieltänne… Olisihan se epäkohtelias ja julma, jos se ei aina hymyilisi surullisesti, kun kerran tietää sen Teitä miellyttävän."

Tatjaana Nikolajewna nyökäytti päätänsä ja lausui puolivallatonna:

— "Merci pour les compliments!"[Kiitos kohteliaisuudesta!]

Sitten nosti hän tyttösen syliinsä, alkoi vallattomana tyttönä leikitellä sen kanssa puhellen:

— "Tiedätkö, kukkani, minkätähden elämänkukka on surullisen kaunis?… Se", — hän suuteli lastansa — "se tahtoo olla äidille kohtelias ja", — hän suuteli taas — "ja olla sille mieliksi… Minun kukkani, minun lapseni!… Hymyileekö sinullekin elämä surullisesti, kun tulet suureksi?"

— "Hymyilee", — vastasi lapsi viattomana.

Tatjaana Nikolajewna puristi lasta palavasti rintaansa, suuteli sen kauniita kutreja ja iloitsi.

— "Niin, kultani… minun lintuni… onneni… Kyllä elämä hymyilee surullisesti äidin perhoselle… Hymyileehän?"

— "Hymyilee", vakuutti lapsi nauraen ja kietoen armaat kätensä äitinsä kaulaan.

Ja onnellinen äiti puristi lastansa rintaansa vastaan, suuteli sitä ja hoki ihmisonnensa ja suudelmiensa seasta:

— "Hymyilee… Hymyilee… Se hymyilee… Niin, kultani!… Voi, äidin herttainen!… Elämä hymyilee niin surullisesti…"

Kun Harhama viiden minuutin kuluttua sanoi jäähyväisiänsä, kiilsivät kaikkien kolmen silmissä kyyneleet, kertoen näkymättömän elämäntuskan kaikkialle pääsyä. Oli kuin olisi elämän punertava palsami taas kukkinut keskellä huonetta surullisena, rauhallisena, ja odottanut sitä ainoaa vettä, joka sen kostukkeeksi kelpaa: kyyneleitä…

Eikä kukaan raaskinut siltä niitä kieltää, sillä kaikki rakastivat sitä, kuin kaunista surujen lasta, joka hymyili niin surullisen kauniisti…

Kahden minuutin kuluttua, kun Harhama käveli syrjätietä seuraavalle asemalle matkustaakseen sieltä maanteitse kaupunkiin, tuli häntä vastaan kaksi ratsastavaa santarmia, jotka kysyivät häneltä Vladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn huvilaa. Hän antoi pyydetyn tiedon ja poikkesi syrjäpoluille. Hän pelkäsi kaikkea. Hän tiesi, että kaikki ystävänsä karttaisivat häntä, kuin koleraa, jos saisivat tietää hänen tilansa. Pitkäaikainen elämällä ja kuolemalla leikkiminen ja siitä johtuva mielen jännitys olivat jo lannistaneet hänen ruumiillisiakin voimiansa siten, että hän oli entisen itsensä varjo. Hän piilotteli varkaan tavoin, eikä edes tiennyt, etsittiinkö häntä vai eikö. Turhaan etsi hän toisia vannoutuneita. Ne olivat hajonneet akanoina, jokainen epäillen tulleensa ilmiannetuksi. Poliisivirastostakaan ei voinut enää saada mitään tietoja, kun järjestön asiamies oli siirretty toiseen virkaan. Hän päätti matkustaa kotimaahansa ja odotteli vaan sovittua päivää, saadakseen puhutella munkki Pietaria ja sanoa jäähyväisensä hänelle ja Anna Pawlownalle.

Mutta aika nakerteli rauhassa ijankaikkisuuden kylkeä.

* * * * *

Sovittuna päivänä tapasi Harhama munkki Pietarin istumassa kirkon portaiden korkealla alustakivellä häntä odottamassa. Syksyyn kallistuva kesä näytti toimissansa väsähtäneeltä. Auringon valo tuntui raukealta, arkailevalta ja surulliselta. Kesä tuntui surevan ja ikävöiden muistelevan tyttöaikaansa, kevättä, sen kukkia ja perhosia ja kuhertelevia ja pesissänsä hautovia lintuja. Ilmassa tuntui olevan vanhuuden pölyä ja työntomua.

Munkki Pietari näytti hiukan väsyneeltä ja miettivältä. Hän tervehti Harhamaa tapansa mukaan ristinmerkillä. Kaksi kerjäläistyttöä kulki ohi almua pyytäen, saivat roponsa Harhamalta ja ristivät silmänsä. Samana hetkenä ajoivat ohi komean nelivaljakon vetämät vaunut. Etumaista hevosparia ohjasivat veripunaiseen verkavaippaan puetut pojat, ratsastaen hevosiensa selässä.

— "Korkeat hengelliset matkustavat", — lausui munkki Pietari surullisena. Hän, samaten kun Harhamakin, vertasi tätä hengellisten purppuraloistoa kerjäläistyttöjen pukuihin. Samassa alkoivat läheisen Pietarin-Paavalin kirkon kellot soida. Munkki Pietari pyysi Harhamaa seuraamaan häntä sanottuun kirkkoon, jossa ovat Venäjän tsaarien haudat.

— "Siellä voimme rauhassa puhella ja sitten ottaa osaa jumalanpalvelukseen", — lisäsi hän. Harhama oudostui, sillä hän ei ollut käynyt kirkossa jumalanpalveluksessa sen jälkeen, kun oli ripille päässyt. Hän seurasi mukana hiukan epäröiden. He istahtivat kirkossa seinän vierelle tsaarien hautojen väliin ja Harhama kertoi munkki Pietarille tilansa ja hätänsä avoimesti, kuin rippi-isälle. Pietari kuunteli häntä levollisena, osanotolla ja säälien. Hän huomasi, että Harhama tarvitsi nyt yksinäisyyttä, jossa hänellä ei olisi tilaisuutta antautua uusiin seikkailuihin. Hän lausui Harhamalle:

— "Veli! Palaa nyt kotimaasi rauhaan! Sen metsien yksinäisyydessä olet turvassa maailmalta ja etenkin omalta itseltäsi… Siellä voit rauhassa ensin hajota ja sitten koota itsesi. Jumala pitää huolen lopusta."

Harhama oli aivan masentunut ja hätäytynyt. Hän oli kykenemätön ajattelemaan mitään päättävää huomisen päivän suhteen.

— "Niin olen itsekin päättänyt", — vastasi hän. "Mutta en tiedä… Olen vähän sekaisin sisällisesti. En jaksa selviytyä oman itseni kanssa, enkä saa mistään kiinni, että voisi vielä kerran alkaa…"

Munkki Pietari oli huomaavinansa, että Harhamassa nousee uuden elämän ja jumalauskon oras. Hän iloitsi siitä. Mutta samalla kävi hänelle yhä enemmän Harhamaa sääli. Hän kysyi osanotolla, kasvoilla jalo, kärsivä ilme:

— "Veli! Oletko koettanut nyt kääntyä Jumalan puoleen, etsiä Häneen uskomisesta peruskiveä?"

Harhama ajatteli hetken. Kaikki sekavat kysymykset alkoivat hänessä pulputa pinnalle. Hän vastasi synkkänä, hitaasti ja ajatellen:

— "Enhän minä voi omaa itseäni pettää… Jos sanoisin voivani uskoa ja uskovani Jumalaan, voisivat sen muut uskoa todeksi, mutta enhän minä voi saada itseäni uskomaan sitä, mikä ei minusta ole totta ja sitä mitä pidän mahdottomana… Ymmärtäkää minua, isä Pietari: Minä tahtoisin uskoa, mutta minä en voi … en voi… en voi… en voi. Minä, jos sanon suoraan, tahtoisin toiselta puolen saada edes täydellisen uskon kieltämisen, mutta en voi saada sitäkään. Joskus kuleksin edestakaisin huoneessani päiväkaudet ja mietin, mutta kaiken miettimisen tulos on epäilys… Epäilyksenkin epäilys … Se on täydellinen sekasorto. Miekkojen teriä vedetään minussa vastatusten ristiin ja rastiin, ja leikellään… Antakaa minulle se usko, niin ikäni suutelen jalkojanne…"

Sääli sumensi munkki Pietarin silmiä. Hän ymmärsi ystäväänsä täydellisesti. Hän oli nähnyt syvälle hänen sieluunsa, sillä hänelle oli Harhama ollut verrattain avomielinen, koska oli nähnyt hänessä yli ihmisen ja kaiken suuren janoisena lähestynyt häntä kuin juopposairas viinamaljaa, vaikka hän usein siitä juotuansa, mielestänsä liika avomielinen oltuansa, olikin tuntenut päihtymisensä seuraukset ja katunut. Munkki Pietari jatkoi lempeällä äänellä:

— "Sinä, veli, erehdyt. Ei Jumalaan uskominen ole meissä itsiöllinen tunne. Se ei ole refleksiivinen, vaistomainen luonnon pakkolain luoma ja sen alainen ominaisuus, kuten vietti ja vaistot. Se on täysin vapaaehtoinen, meistä itsestämme riippuva. 'Syö vapaasti!' — se on Jumalan käsky siinä… Jumalaan uskominen on siinä, että sinä tunnustat Hänen käskynsä ja siveellisyytensä päteviksi ja jumalallisiksi ja semmoisina niitä noudatat. Kun sinä, veli, niin ajattelet, niin sinä huomaat, että Jumalaan uskominen on ei ainoastaan mahdollista, vaan myös helppoa…"

Harhama alkoi hajota ja yhä enemmän sotkeutua ajatuksiinsa. Hän mietti pitkään ja lausui viimein surullisena, sanojansa tarkkaan punniten:

— "Enhän minä kiellä niiden käskyjen ja siveellisyyden pätevyyttä, oikeutta … Mutta siinä on paljon muuta…"

Hän vaikeni ja katsoi maahan ja mietti taas.

— "Mitä muuta?" — kysyi munkki Pietari.

Harhama huokasi raskaasti ja alkoi hitaalla äänellä selittää:

— "Sitä on niin vaikea sanoin sanoa… Minä en tiedä kenen käskyjä ja siveyttä ne ovat… Voinko minä uskoa, kun en…"

— "Kun en näe — tahdot sinä sanoa", — keskeytti munkki Pietari ja jatkoi: "Tuossa näet talon. Sinä et näe, et tunne sen omistajaa ja kumminkin sinä omasta tahdostasi, vapaaehtoisesti tunnustat, uskot, että semmoinen on olemassa. Niin on Jumalaan uskomisenkin laita… Se on yhtä helppo, vapaaehtoinen ja mahdollinen, kuin päivätyö…"

Syntyi äänettömyys. Joku selittämätön käveli taas kirkossa kaikkivaltiaana, näkymättömään vaippaan puettuna ja ikäänkuin sotki Harhaman ajatuksia. Hän yritteli taas niitä selvitellä:

— "Mutta", — puhui hän. "Tuon talon suhteen minulla on toki joku uskonperustus: Minä tiedän, että se ei ole minun … Sekin on jo paljon… Katsokaa, isä Pietari! Kun minä olen rehellinen itselleni ja Teille, niin minä sanon näin: Minä en kiellä jumalallisen siveellisyyden pätevyyttä, oikeutta, mutta tulikysymys on siinä, että minä tahdon tunnustaa niiden omistusoikeuden oikealle omistajalle. En tahtoisi luovuttaa sitä aarretta väärälle, ehkä olemattomalle, ja siten tehdä vääryyttä sille, jonka omia ne ovat… Minä, puhuakseni raamatun sanoilla, en olisi tahtonut, en tahtoisi antaa kunniaa muille, kuin oikealle, en ylistystä epäjumalille. Siinä on sittenkin ollut tulisimpana kipinänä juuri rehellisyys … Se rehellisyys on mennyt niinkin pitkälle, että minä sen tähden olen unohtanut kaiken muun… Minä olen sitä takaa ajaessani unohtanut olevan, todellisen elämänrehellisyyden, semmoisena vähäpätöisenä… joutavana… ihmiskurjien ja olevan elämän mitättömänä pölynä… Minä olen sitä rehellisyyttä tavotellessani pettänyt itseäni… maailmaa… kaikkea… Minä olen sen himon sokaisemana kulkenut erehdyksestä erehdykseen, rikoksesta rikokseen, tuskasta tuskaan… Sitä rehellisyyttä etsiessäni olen joutunut tuhannesti semmoiseen epätoivoon, että minun on täytynyt jäähdyttää itseäni paheella… Tuskiani olen tuhannesti pessyt ja pois huuhdellut lialla… ravalla… rikoksilla ja kuivautunut elämänvalheella… oman elämäni valheella… Paraskin minussa on ollut kissankultaa… petosta… valetta ja… Äs!… Ei maksa puhua… Ei… Ei… Ei… Ei. Ei, isä Pietari… Ei, isä Pietari…"

Hän keskeytti puheensa. Ja hänen silmistänsä vuotivat kyyneleet tulvaamalla. Hän värisi ja itki, kuin lapsi. Munkki Pietarin korkealle otsalle nousi säälin tuhkaharmaa pilvi. Hänen edessänsä oli ihmiselämän suunnaton pulma, omaan verkkoonsa, itse punomaansa paulaan sotkeutunut ihmissielu, joka taisteli siinä henkisen elämänsä kuolinkamppailua. Hän katsoi maahan, teki ristinmerkin ja kysyi hiljaa, lempeästi:

— "Oletko sinä, veljeni, koskaan luottanut rukouksen voimaan ja etsinyt siitä uskon siementä ja sen kasvuvoimaa?"

Harhama mietti hetken. Sitten vastasi hän surullisena, kuten tehdään lapsuuden merkkitapauksista synkkinä hetkinä puhuessa:

— "Minä olen rukoillut yhden kerran elämässäni: Kaksitoistavuotiaana heräsi minussa halu päästä kouluun. Isän kuoleman johdosta oli kotini köyhtynyt. Minä toivoin, varaton kun olin, pääseväni eväspussineni koulukaupunkiin erään sukulaisen rattailla, jonka luo äitini kyyditsi minut. Peläten, että sukulaiseni pettäisi minut ja jättäisi tielle, menin minä metsään, poimin tuohkosen marjoja, asetin sen sammalmättäälle uhriksi Jumalalle ja rukoilin: 'Jumala anna minun päästä opintielle, niin minä ikäni tutkin ja ajattelen Sinua!'… Mutta Jumala ei kuullut minun rukoustani, eikä huolinut uhriani. Sukulainen ei ottanut minua rattaillensa. Silloin tulin minä katkeraksi Jumalaa kohtaan… Ja minä en silloinkaan voinut löytää muuta selitystä, kuin sen, ettei Häntä ole olemassa… Sillä miksi Hän ei kuullut rukousta, joka oli niin totinen, niin harras ja palava… Onhan Hän luvannut kuulla…"

Munkki Pietari kuunteli Harhamaa osanotolla, surullisena. Hänenkin edessänsä oli nyt suuri pulma. Hän tahtoi lempein käsin selvitellä Harhamaa niistä pauloista, joihin tämä oli kietoutunut. Hän kysyi taas:

— "Mutta etkö ole päässyt opintielle? Eikö Jumala ole sinulle avannut kirjastoja ja muita tiedon aarteita?"

Harhama mietti taas hetken, taisteli omaa itseänsä vastaan, oman itsensä puolesta, lähestyi sitä henkisen rehellisyytensä hämähäkin verkkoa, muisti kaikki aikaisemmat elämänsä ponnistukset ja puutteen ja mutisi sitten katkerasti:

— "Omat käsivarteni sen tien ovat minulle, raivanneet."

— "Ei, vaan Jumala on sen raivannut, vaikka sinun käsivarrellasi", — keskeytti Pietari. — "Käsivartesi voimaa et sinä voi omasta itsestäsi, siltä käsivarrelta ottaa. Sen lainaa Jumala ja Hän ottaa myös lainansa pois. Hän ohjaa myös miehen käsivarren oikeaan työhön. Hän kuletti sinua opintielle toista tietä, kuin mitä sinä itse aijoit. Hän kuletti sinua oman käsivartesi varassa, eikä sukulaisesi rattailla… Ja voitko sanoa, kumpi kulku oli sinulle parempi? Kumpi kulku kasvatti enemmän käsivartesi voimaa ja kohotti sen arvoa omissa silmissäsi ja ihmisten edessä?"

Harhama kuunteli synkkänä. Ja taas muisti hän miten paljon hän oli ponnistellut, kärsinyt puutetta, kerran nälkääkin, raivatessansa itsellensä tietä, ja nyt hänen pitäisi siitäkin kiittää. Katkera sappi nousi hänen rintaansa. Munkki Pietari jatkoi:

— "Veli! Jos et voi uskoa Jumalaan, niin rukoile Jumalalta siihen voimaa. Usko aluksi oman rukouksesi voimaan! Ja jos rukoilet rehellisesti, niin Jumala rientää avuksesi. Sinä saat rukouksesta mielenrohkeutta semmoiseenkin asiaan ja työhön, joka ennen näytti sinusta mahdottomalta. Sinä saat mielenrohkeutta uskomaan…"

Harhama kuunteli puhetta tylsänä, raukeana, väsyneenä, epäselvänä. Mutta lopuksi, ikäänkuin joku terävä olisi mielessä kirkastanut kärkensä, kysyi hän:

— "Mitenkä minä voin luottaa siihen, jonka ole massaolosta en ole varma? Enkö silloin rakentaisi huonetta sannalle?… Miten voin luottaa rukoukseen, kun en ole varma, onko olemassa sitä, jota rukoilen?"

Munkki Pietari huokasi ja vastasi:

— "Etkö sinä kaikissa töissäsi luota siihen, jonka olemisesta et ole varma? Jos kylvät, kylvät sinä siihen luottaen, että kylvö tuo sadon…"

— "No se on sentään toista", — yritti Harhama katkaista, mutta munkki Pietari keskeytti hänet nopeasti, selittäen:

— "Se ei ole ollenkaan toista. Koko ihmiselämä ja ihmisten työ ja pyrinnöt ovat perustetut luottamukseen niiden onnistumisesta. Jos niin ei olisi, jos epätoivo olisi vallitsevana, niin silloin ei kukaan rohkenisi enää mitään yrittää. Olet kertonut minulle, miten sitkeästi ja lannistumatta maasi talonpojat taistelevat hallaa ja luontoa vastaan. — Saarijärven Paavo vai mikä sen nimi oli? — Miksi et sinä tahdo olla yhtä rohkea ja miehekäs rukouksen voimaan luottaessasi?"

Munkki Pietari oli vedonnut Harhaman oikeaan kohtaan. Harhama ei olisi mielellänsä tahtonut tunnustaa olevansa arka ja raukka. Mutta yleisen sekasorron keskellä oli hänessä alkanut teoksensa ajatus taas palaa roihuavana tulena, viimeisenä ja ainoana pelastuksena. Ja hän etsi näissäkin keskusteluissa, niin rehellinen kuin hän niissä olikin, teoksensa aatteen kirkastumista ja epäilyksiensä tukahduttamista kielteisessä hengessä. Hän etsi vahvistusta Jumalankieltämyksellensä ja aivan kuin urkki sitä kaikkialta. Hän oli rakentanut koko elämänsä teoksensa varaan ja siksi riippui hän siinä kiini, kuin haaksirikkoinen karilla.

Nytkin etsi hän taas jotain tukea kieltämyksellensä. Hän ilostui jokaisesta neulankärestäkin, mistä luuli sen tuen löytävänsä ja tarttui siihen kuumeisesti. Ja jos se pisti, ei hän siitä enää voinut viisastua, sillä hän oli seisovinansa jollain kuoleman aallonharjalla, oli syvyyteen ja häviöön vajoamaisillansa. Nyt hän taas luuli löytäneensä pelastavan neulankären ja kysyi munkki Pietarilta:

— "Mutta teillä Jumalan palvelijoilla on monta Jumalaa ja uskontoa. Suomalaisilla on oma uskontonsa, teillä venäläisillä omanne. Mikä näistä on oikea? Kenen Jumalaa minun pitäisi rukoilla… jos kerran rukoilisin?"

Munkki Pietari vastasi Jumalan palvelijan valmiudella:

— "Ei ole mitään eri uskoja, vaan yksi usko. Ei ole edes kristityltä ja pakanoita, vaan on niitä, jotka uskovat Jumalaan ja etsivät Häntä ja niitä, jotka eivät usko. Toiset meistä jo ovat lähempänä Jumalan tuntemista, pakanoiksi sanotut ovat kauvempana. He etsivät Häntä vielä, kuten näkyvää olentoa. Hän Itse kirkastaa meille Itseänsä vuosituhansien läpi yhtä hitaasti, kuin Hän kehittää ja täydentää luomakuntaansa. Hän on meidän edessämme alati valkeneva päivä. Hän on ijankaikkisuuden aina kirkastuva aamuhämärä ja aamurusko."

Harhama muisti Nikolain puheen "toisesta, tai toisesta": uskosta, tai täydellisestä uskon kieltämisestä, ja hänessä välähti taas se suuri, huimaava ajatus siitä jättiläistaistelusta, jonka Nikolai oli suunnitellut: Toisella puolen ehdoton uskottomuus ja sitä vastassa kaikki usko, kristityiden ja pakanoidenkin usko yhteen kytkettyinä. Hän huomasi munkki Pietarin sanoissa saman suuren ajatuksen. Se ajatus virkisti häntä hiukan rohkeudellansa ja suuruudellansa… Virkistyneempänä kysyi hän edelleen:

— "Ja koska tulee se täydellinen Jumalan tunteminen?"

— "Ei koskaan tässä elämässä. Niin kuin ihmisajatus ei voi koskaan saavuttaa äärettömyyden rajoja, samoin ei se myös koskaan voi käsittää täydellisesti Jumalan äärettömyyttä. Sillä Jumala on loppumattoman suuri. Missä maailmat loppuvat ja toiset alkavat ja taas loppuvat ja alkavat, siellä hallitsee vielä Jumala. Joka silmänräpäys Hän luo lukemattomia miljoonia maailmoja ja murskaa yhtä useita. Hänen kädestänsä vuotaa alati maailmoiden rankkasade. Vesipisaran tavoin kirpoavat Hänestä maailmat, Hän on niiden ehtymätön pilvi ja Häneen haihtuvat taas häviävät maailmat, kuin sadevesi haihtuu sumuna syntymäpilveensä. Siellä, minne lennokkainkaan ihmisajatus ja mielikuvitus ei ehtisi vuosimiljoonissa kulkea, kierivät maailmat Jumalan kädessä tomuhituina, avaruudet synnyttävät tuskalla alku-usvia ja alku-usvat kirvottelevat maailmoita. Samalla taas toisaalla valmiit maailmat, totellen Jumalan käskyä, hajoavat usviksi, nebuloosiksi, ja alkavat kieriä nöyrinä tulikohtuina, joissa uudet maailmat kehkeytyvät, kuin lapsi emättimessä. Hän on kaiken elon Herra. Hän käskee vaimon kohtua ja miehen miehuutta, Hän käskee tyhjyyttä ja alku-usvia, ja kaikki tottelevat ja alistuvat synnytyskivuille."

Munkki Pietari oli, kuvatessansa Jumalan suuruutta, koskettanut Harhaman oikeaan paikkaan: siihen suuruudenjanon hermonpäähän. Kaikki suuri, laaja ja mahtava oli hänelle kuin huumaava viina. Hän juopui sen yhdestä siemauksesta. Monilla matkoillansa oli häntä hurmannut ainoastaan meri, Alppivuoret, Kasbekvuori, Venäjän lakeudet ja Volga ja semmoiset. Kaiken muun ohi oli hän matkustanut niin välinpitämättömänä, ettei hän joskus muistanut niissä paikoissa käyneensäkään. Luonnossa häntä hurmasi tähtitaivas ja avaruus linnunratoinensa. Historiassa, joka oli kerran hänen lempiaineensa, oli häntä viehättänyt harmaa muinaisuus: Egypti pyramiideinensa, Babylonian ja Assyyrian suuruus ja vanhuus ja etenkin kristinuskon ja pakanuuden välinen jättiläiskamppailu maailman herruudesta. Kirjallisuudessa tempasi häntä enimmän Jobin kirja, Lermotofin Demon, Goethen Faust, Danten Divina Commedia ja lisäksi Kadotettu paratiisi. Rakennuksista oli hän ihaillut ainoastaan Colosseumin raunioita. Kun munkki Pietari kuvaili Jumalan äärettömyyttä, hurmasi hänet sen Jumalakäsitteen suuruus ja tempasi mukanansa, kuten valtava joukkoviha ja joukkotunteen vuolas virta. Keskustelu alkoi kietoa hänen mieltänsä verkkorihmoihinsa. Hän vilkastui hieman, hapuili sitä ainaista suurta, jota hän janosi, joi siitä huumaavaa viinaa, ihastui siihen taas, kuin lapsi leikkikaluunsa ja kysyi:

— "Mutta mitenkä minä voin palvella Jumalaa, jota en jaksa edes käsittää ja tuntea?… Mistä tiedän palvella sitä oikeaa?"

Munkki Pietari vastasi hymyillen:

— "Jumalan suuruus on myös siinä, että Hän on alaspäin, pienuuteen ääretön. Hän on jokaisen käsityksen ylettyvillä. Hänen täytyy olla yksinkertaisen, uskovaisen — jopa pakanankin — oppineen ja filosofin Jumalana, Hän on kehtolapsenkin ylettyvillä. Me löydämme Hänet aina semmoisena, kuin kykenemme etsimään. Hän on ihmiskunnan edessä aina valkeneva päivä ja Hänen valkenemisensa ja kirkastumisensa ihmisen edessä päättyy siihen valoon, joka valkenee ylös nousemisen suurena päivänä."

Harhama lappoi ainaisilta rukkinsa rullilta mietteittensä pellavasyitä. Hän tapaili nyt kahden äärettömyyden: suuruuden ja pienuuden ääriä…

Mutta hän ajatteli raskaasti. Ajatukset harhailivat ja puikkelehtivat epäselvinä äskeisten suurten ajatuskuvien seassa. Hän hapuili taas elämällensä peruskiveä, millä voisi seistä ja mille voisi rakentaa, tai ottaa edes vauhdin. Hän vieritteli yhtä, vieritteli toista kiveä, mutta ne olivat kaikki vieriviä. Hän tavotteli Jumalaa, suurta tai pientä, vaikkapa pakanan puukuvaa, mutta kaikki pysähtyi taas siihen ainaiseen epäselvään, siihen äärettömyyden pakenevaan ääreen: epäilyyn.

Kirkkoon tulvasi väkeä. Harhama huomasi kauvempana hämärässä ryysyisen, nuoren tytön rukoilevan hartaasti jalokivillä koristetun Neitsyt Maarian kuvan edessä. Se näky oli hänelle naskali. Hän närkästyi ajatellessaan, että tämä tyttö ehkä käy ryysyissä ja on joutunut epätoivoon sen tähden, että hänen isänsä jalokivet ovat kiskotut Neitsyt Maarian kuvan koristuksiksi… Hän puhui munkki Pietarille väsyneellä äänellä, hajanaisesti ja katkonaisesti:

— "En minä jaksa käsittää… Kun ajattelee räikeää köyhyyttä ja kurjuutta, jotka rehottavat ulkona pakkaskipeinä ja vertaa niitä näihin mahtaviin templeihin, niin on vaikea siitäkin syystä voittaa epäilys… Eikö nimittäin kaikki ole keksitty tämän loiston ja ylellisyyden turvaksi?… Ja miksi nämä jumalankuvat ja jalokivet köyhien edessä?… Sehän on lyönti niiden kasvoja vastaan."

— "Ei Jumala ole tätä temppeliä rakentanut, vaan ihmiset", — keskeytti munkki Pietari jatkaen; "Ja usko: Jos Jumala tänä päivänä hajottaisi kaikki kirkot, niin ihmiset itse alkaisivat huomenna niitä uudelleen rakentaa. Ei Jumala myös voi olla poissa niistä huoneista, joissa ihmiset Häntä etsivät. Jos kirkossa on vikaa, niin me ihmiset olemme siihen syylliset. Me emme ole laskeneet kirkolle oikeaa peruskiveä. Jos pappilat ovat ryövärien lymypaikkoja, osottaa se, että pappilan peruskivenä ei ole Jeesus ja että pappi on susi eikä paimen.

"Älä kiinnitä mieltäsi ihmisten erehdyksiin: temppeleihin ja kuviin, kun etsit Jumalaa! Jumala tarvitsee kuvia yhtä vähän, kuin temppeleitäkin. Mutta anna sinä silti ihmisten pitää kirkkonsa ja kuvansa, jos he kerran eivät jaksa etsiä ja löytää Jumalaa Hänen laajemmista asunnoistaan! Älä ota ihmiseltä pois pienintäkään rasiaa, missä he Jumalaansa säilyttävät, sillä se rasia on kallis. Jumala itse on avaava rasioiden kannen, kun sen omistajan silmä kantaa kauvemmaksi. Muista: Ei ole niin pientä rasiaa, johon ei Jumala mahtuisi ja josta Häntä siis ei voitaisi löytää. Samalla on hänelle äärettömyyskin liika pieni…"

Harhama huokasi raskaasti. Hän muisteli, kuinka Jumalaan uskominen oli tuonut rauhan Nikolain kuolevalle äidille ja Looljalle, muisti omat silloiset ajatuksensa erämaan lähteestä ja vesiastiasta ja hänen teoksensa sivut aukenivat hänen muistossansa taas taivaan lakena, jolla komeat päivänkangastukset leikkivät. Näkyi ratsastelevia joukkoja: hänen teoksessansa esiytyviä autuaiden sotajoukkoja, kadotettuja ja taas löydettyjä paratiiseja, joita hän oli teoksensa sivuille muistossansa maalaillut. Ja samalla nousi hänessä kysymys: "Pitääkö minun koko tämä ihanuus haudata yhden ainoan rasian tähden? Pitääkö minun koko loistava, rehellinen elämäntyöni kätkeä yhden ainoan vesiastian takia?"

Hän kysyi taas rehellisesti itseltänsä: "Mikä on se oikea Jumala? Omalleko, vaiko munkki Pietarin Jumalalle kunniaa antaessani minä annan sen epäjumalalle?"

Hän kyseli ja hajosi ja repeytyi ja sotkeutui. Hän huokasi raskaasti, kuin olisi hän sillä puolentanut tulvivaa sisintänsä. Koko hänen olemuksensa oli rikki lyöty, mieli oli tylpäksi puuksi tylsistynyt, ajatukset tekivät raskaasti työtänsä. Mutta hetken kuluttua hän, ikään kuin olisi jotakin muistanut, tai havahtanut tutkaimen terällä kysyi reippaasti:

— "Isä Pietari! Pitääkö meidän… uskotteko te, piti minun kysyä… Uskotteko te esimerkiksi perkeleen ja…"

— "Jos" — keskeytti munkki Pietari — "jos raamatun ytimestä rahtukaan otetaan pois, on kaikki muukin mennyttä. Uskonpuu ei siedä karsimista. Kirkolla ja uskovaisella täytyy olla voimaa ja rohkeutta tunnustaa pieninkin rahtu, mistä on puhuttu raamatussa, uskonnon ytimenä, kuinka naurettavalta ne viisastelijoiden silmissä näyttävätkin. Usko minua: Kaikki ne salaiset voimat, jotka maailman alusta ovat ihmiselämään vaikuttaneet, pysyvät maailman loppuun asti. Voi sitä, joka ryhtyy niitä voimia hävittämään! Hän itse sortuu niiden alle. Silloin kun ihmiskunta karsii uskonnosta pois perkeleen, hävittää se hyvän ja pahan olemuksen raja-aidan. Voi silloin ihmisiä! Se toinen sortuisi heissä itsessänsä toisen mukana ja kuka taltuttaisi silloin murhaajan mielen? Kuka kukistaisi pahan himon ihmissydämessä? Lakiko? Koska voi inhimillinen laki sen tehdä? Raamatussa voi kyllä olla inhimillistä erehdystä yksityiskohdissa, sillä Jumala on sen kirjoituttanut erehtyvillä ihmisillä. Mutta sen ytimet pysyvät ja ovat oikeita. Väärän osan Hän kyllä siitä aikanansa seuloo pois ja panee oikean sen sijalle… Ja jos me siitä nyt monta kohtaa puutteellisesti ymmärrämme, niin Hän kyllä aikanansa kirkastaa meidän ymmärryksemme tarpeellisen kirkkaaksi. Kaikki on meidän uskottava, tai ei mitään jää…"

Harhaman mieli kävi yhä synkemmäksi ja vakavammaksi. Itse asiassa hän itse milteipä ihaili perkele-käsitettä, koska se oli salaperäinen, suuri, voimallinen ja loistava. Hän ihaili perkeleen väsymättömyyttä ja viisautta, vaikka hän samalla tahtoi sen kieltää ja oli kieltävinään. Nyt hänelle taas kirkastui perkele joksikin huumaavaksi ja suureksi ja salaperäiseksi.

Mutta hiukan mietittyään huomasi hän taas ristiriidan ja alkoi siitä pyrkiä pois ja silloin taas leimahti hänessä teoksensa ajatus loistavana. Kurkussa tuntui jotain katkeraa. Koko elämä ja sen pettymykset ja nykyinen sekasorto kirvelivät ja taas ja taas etsi hän pelastusta teoksestansa, tietämättä ja kysymättä, minkälainen se pelastus on. Hänen raskaat ajatuksensa kiintyivät tsaarien hautoihin ja löysivät niiden valtavissa marmoriarkuissa uskon uuden kompastuskiven. Hän kysyi munkki Pietarilta päättävästi, jyrkästi, kuin olisi hän ollut varma saavansa ainakin epäröivän vastauksen:

— "Mutta, isä Pietari! Täällä makaavat Venäjän tsaarit raskaiden marmoriarkkujen alla. Uskotteko Te, että he kerran nousevat ylös niiden alta?"

Munkki Pietari aivan oikaisi vartalonsa ja hänen kasvonsa kirkastuivat onnesta, että sai todistaa uskonsa lujuuden. Hänen silmiensä edessä painoivat raskaat marmorimöhkäleet hautoja. Hän oli nähnyt tuhansien ja tuhansien vaipuvan hautaan, eikä palaavan sieltä. Hänen edessänsä avautui koko elämän kulku yhtenä kuoleman heinänniittona. Harmaasta muinaisuudesta lähtien oli ihmiskunta kantanut maahan ruumiita, turhaan odottaen niiden ylösnousemista. Vankat maakerrostumat peittävät sukupolvien maatumia ja säilyneitä luita. Lukemattomien luut olivat tuhaksi palaneina hajonneet ja hävinneet maakerrosten tomuihin. Toisia kalusivat koirat hautausmailla, tai metsissä. Koko se masentava näky avautui hänen edessänsä kuolonkolkkona, toivottomana yönä, josta moni-tuhatvuotisena, ehkäpä miljoonavuotisena aikana ei tuikahtanut ainoakaan inhimillisen ylösnousemisen tähti. Ja sen edessä seisoi munkki Pietari suurena, jalona, ylevänä, ihailtavana ja lausui koko sielunsa vakaumuksella:

— "Uskon. Minä uskon. Jumala joka luo tyhjästä maailmoita ja tomusta eläimiä ja ihmisiä, voi koota Venäjän tsaarien tomun ja palauttaa niihin hengen. Milloin ja missä muodossa he nousevat ylös, se on meiltä salattu, mutta Jumala käskee kerran ja lattiapaadet nousevat, haudat aukenevat ja tsaarit nousevat ylös ja kiittävät tässä huoneessa Jumalaa, joka on heidät herättänyt unesta. He lähtevät tästä huoneesta alamaistensa joukkoon, jotka Venäjän kaikilta hautausmailta tulvaavat uuden maailman ihanaan valokirkkauteen. Tsaarit kulkevat silloin tuomiotansa odottamaan samanarvoisina halvan alamaisensa kanssa. Yhdessä he veisaavat Jumalalle ylistyslaulua ja tunnustavat Hänen suuruutensa ja armonsa. Vasta sinä päivänä me näemme Jumalan ja Hänen enkeliensä ääriviivat. Silmäterämme näkee silloin hengen, kuin kukan, näkymätön puhkeaa edessämme näkyväksi, kuin ruusu nupustansa. Me kuulemme silloin enkelien ihanan laulun yhtyvän maanlapsien ylistyslauluun. Silloin ei käy tuuli ja vesi on pysähtynyt koskissa… Maailmat seisovat silloin liikkumatta ja Herra yksin puhuu. Auringonvalo on sammunut, ja Jumala itse loistaa maailman valona, ylösnousemisen päivän suurena kirkkautena."

Harhamaa ihastutti se uskon lujuus ja ylösnousemisenpäivän suuruuden kuvaus. Hän kuvaili mielessänsä sitä päivää, jolloin tässä mahtavassa kirkossa laattiapaadet alkaisivat kohota, haudat aukaisisivat mustat kitansa ja muinaisuuden mahtavat tsaarit nousisivat niistä kirkastettuina, tuntisivat toisensa ylös nousemisen päivän uudessa, armaassa valossa ja yhtyisivät yhtenä kuorona veisaamaan Jumalan ylistystä. Hän ratsasteli taas niitä ainaisia sumuselkiä, kaikki oman onnensa nojassa. Hän olisi tahtonut kaiken hinnalla saada tämän munkki Pietarin järkkymättömän uskon, nousta sille sisällisen sekasorron keskeltä, kuin harmaalle kalliolle. Tai olisi hän yhtä tyytyväinen jos hän saisi Nikolain täydellisen uskon kieltämisen. Kunhan vaan nyt pääsisi pois tästä epäilyksen ja sekasorron pohjattomuudesta, joka kiskoi häntä satimillansa yhä syvemmälle, polttaviin mutapesiin. Munkki Pietarin lempeät, vakuuttavat sanat olivat häntä jonkun verran rauhottaneet, virkistäneet ja rohkaisseet. Suuruuden kuvaukset olivat riuhtaisseet hänen ajatuksiansa hiukan erilleen äskeisistä tapauksista.

Harhama vaikeni masentuen ja repeili ajatuksien riekaleiksi. Katse oli kiintynyt marmoriseen ruumisarkkuun. Ylösnousemisen päivän kuvailtu kirkkaus ja Jumalan suuruus kohosivat hänen eteensä jossain äärettömyyden kaukaisimmilla perukoilla. Koko äärettömyys avautui hänelle yhtenä näköalana, lukemattomilla maailmoilla koristettuna tyhjyytenä. Jumalan suuruus laajeni… käsitti kaiken… kirkastui… pieneni taas äärettömän pieneksi… aivan olemattomaksi ja lopulta hävisi kokonaan omaan pienuuteensa, kadoten äärettömyyden tyhjyyteen… ilmestyi taas… alkoi suureta… levisi ja repesi yli äärettömyyden ja taas hävisi omaan suuruuteensa… Ja silloin sattui taas Harhaman silmäys uskon kompastuskiviin: kylmiin marmorisiin ruumisarkkuihin. Ne tuntuivat nousevan, latautuvan hänen hartioillensa ja puristavan hänestä kaikki epäilynrauhaset vuotamaan kylmää, ilkeää visvaa…

Hän huokasi raskaasti, nojasi kyynäspäät polviinsa, kätki otsansa kämmeniensä väliin ja tuijotti synkkänä maahan.

Sillä välin oli suuri kirkko tulvannut rukoilijoita täyteen ja Jumalanpalvelus alkanut. Ihana kirkkolaulu yhtyi munkki Pietarin puheeseen, jolla tämä kuvaili ja ylisti ylösnousemisen suurta päivää ja tunnusti järkkymättömän uskonsa sen päivän tuloon…

Munkki Pietari oli yhtynyt rukoilijoiden joukkoon. Kuoripojat lauloivat ihanaa kirkkolaulua. Se laulu kaikui ja kierteli kirkon mahtavissa kiviholveissa, kuin enkelien laulu. Pappi luki rukousta:

— "Sinä kuningasten Kuningas ja herrojen Herra! Säre meidät tomuksi ja tuhaksi!"

Ihmiset laskevat polvillensa ja rukoilevat papin mukana. Kuoripojat toistavat rukouksen ihanalla veisuulla:

"Kuningasten Kuningas! Säre meidät tomuksi! Säre meidät tuhaksi!"

Pappi jatkaa:

— "Kokoa meidät taas uudestansa ja puhalla meihin uusi elämä Sinusta Itsestäsi! Armahda meitä, Jumala!"

Polvilleen laskeutuneesta joukosta kuuluu rukouksen kohina ja nousee, kuin aamuauer kirkon korkeisiin holveihin, ihanan kuoripoikien laulun kohottamana. Se liitelee sinne enkelinsiivin:

— "Herra, armahda!… Herra, armahda!… Herra, armahda!"

Pappi rukoilee edelleen:

— "Pole Sinä kantapäälläsi rikki koko meidän olemuksemme! Nöyryytä meitä!"

Laulu ja rukouksenkohina kertaavat:

— "Nöyryytä meitä, Herra!… Nöyryytä meitä!"

Ja yhä hartaampana nousee rukouksenkohina kirkon lattialta, laulu soi lumoavampana. Harhaman mielessä puikahtelevat lapsuuden ajan joulukynttilät ja joulukulkuset soivat kaukaa…

Silloin hän vielä uskoi lapsen uskolla…

Pappi rukoilee hartaammin:

— "Polta meidän sydämemme hehkuvalla tulellasi poroksi! Polta sen himo tulisella raudalla!"

Kuoro ja huokaukset toistavat palavina:

— "Polta meitä Jumala!… Polta meitä armossasi! Herra armahda!… Herra armahda!"

Yhä valtavampana kuohuu rukouksenkohina. Tuska ja epätoivo kuvastuvat maahan langenneiden rukoilijoiden kasvoilta. Sadat sydämet aukenevat, tyhjenevät ja kevenevät. Näky on liikuttava, kuin kyynel silmänripsellä. Se avaa pienoisia rakoja Harhaman sydämen kalliokovimpiinkin kohtiin.

Papin henki ylenee:

— "Me olemme ylpeät… Me olemme paatuneita kiviä… Mutta lyö Sinä, Herra, meidät tomuksi maahan!"

Kuoro ja rukoilijat särkyvät ja särkymistä tulvaa rukous:

— "Lyö meidät tomuksi, Herra! Armahda ja masenna meitä!… Herra armahda! Herra armahda!"

Rukoilijat ovat laskeneet kasvoillensa kivilattialle. Huokaukset ja itku sekaantuvat rukouksenkohinaan ja lauluun. Silmät purkavat kyynelkätköjänsä, mielet murheitansa. Harhaman mieli ylenee valtaavan kohinan kohottamana. Näkymätön siivenkärki nostaa häntä maantomusta.

Pappi jatkaa:

— "Sinä, Herra, olet voimakas. Revi Sinä meidät!"

Kuorolaulu helähtää. Rukoilijoiden rinnoista puhkeaa avunhuuto, itkun säestämänä:

— "Revi meitä, Jumala, revi!… Säre meidät, Jumala!… Polta meitä!… Herra, armahda… armahda… armahda!"

Ja sydämet repeytyvät yhä enemmän ja repeämistä vuotaa niiden polttava sisältö ja nousee kohisten holveihin.

Harhama ei järkeile ja laske, missä on rukouksen voima. Hän näkee pensaan palavan ja sen outoa, ihmeellistä valoa katsoessa on kaikki muu valo hetkeksi himmennyt, muut ajatukset sammuneet. Kalliolohkareet raottuvat liitteistänsä.

Pappi kohottaa äänensä:

— "Puserra Sinä, Herra, meidät kyyneleiksi!… Jauha tomuksi!… Masenna mieli!… Polta himo!… Armahda meitä!… Nosta vuoret hartioillemme!… Jauha meidät niillä tomuksi!… Puserra niiden voimalla meistä huono ja paha!…"

Kuoro ja kohina ja itku anovat papin puheen lopulla:

"Herra, armahda!… Herra, armahda!… Herra, armahda!"

Ja sitten aukeaa ihana laulu ja kellot soivat, kertoen Jumalan suuruutta ja armoa. Rukoilijat ovat vaipuneet maahan rikki revittyinä. Kyyneleet vuotavat ja itku ja huokaukset yltyvät. On kuin olisivat vuoret nostetut maassa tomuna makaavien rukoilijoiden hartioille ja niiden rutistuksesta pursunneet ihmisistä ulos kaikki tuskat ja kivut ja rinta rauhottunut ja mieli kevennyt. Ja elämä aukenee uutena paratiisina. Ja yhä hartaampina huokaavat särkyneet. Kyynel on kuumempi, huokaus palavampi. Laulu lähtee sydämen kielestä:

Herra, armahda!… Herra, armahda!… Herra, armahda! — kuuluu loppumattomiin holveista ja lattialla.

Harhama käveli mietteissänsä. Taas huomasi hän äskeisen tytön rukoilevan Neitsyt Maarian kuvan edessä, kokonaan maahan sortuneena. Likemmä tultuansa tunsi hän hänet Looljaksi. Rovoillansa oli hän ostanut vahakynttilän. Se tuikutti nyt Jumalan kuvan edessä. Itse hän oli yhtenä rukouksena. Kädet olivat ristissä, ojennettuina kuvan puoleen. Avonaiset silmät katsoivat niin epätoivoisina Neitsyt Maariaan ja niiden mustilla silmäripsillä kiiltävät kyyneleet kilpailivat kirkkaudessa kuvan kalliiden jalokivien kanssa. Jonkun ajan kuluttua huomasi Loolja Harhaman, nousi nopeasti ylös ja kysyi kiihkeästi, levottomana, hätäytyneenä, katsoen kyyneleisillä silmillänsä Harhaman silmiin:

— "Herra Harhama!… Missä on Nikolai?… Minä tiedän kaikki… Kaatja kertoi… Onko Nikolai hirtetty?…"

— "Loolja rukka! Jos tiedät, niin vaikene!… Älä huolehdi! Nikolai on turvassa", — lohdutteli Harhama.

Loolja risti silmänsä, vapisi, värisi, oli kokoon luhistumaisillansa, johonkin vajoamaisillansa.

— "Kiitos Sinulle, Jumala!" — hätäili hän.

Harhama oli vaiti. Looljan hätä ja avuttomuus tarttui häneen. Kaikki alkoi pimetä, tummentua ja sotkeutua. Loolja jatkoi:

— "Tulin tänne rukoilemaan Nikolain ja Teidän puolesta… Nikolai sanoo, että Te olette hänen ainoa ystävänsä!"

Vedet kierivät Harhaman silmiin. Hänestä tuntui, kuin olisi hän syypää Looljan tuskaan ja kyyneleihin, kuin olisi hän johtanut Nikolain vaaralliselle tielle. Hän oli sitä opettanut, juottanut sitä uusilla ajatuksilla, tiedoilla ja kaikella. Hän hätäytyi ja hajosi ja halusi paeta yksinpä Looljaakin, päästä pois sen silmistä. Hän kiitti Looljaa ja lausui hiljaa:

— "Kun tapaat Nikolain, sano terveisiä minulta ja kerro, että olen matkustanut…"

— "Herra isä!… Matkustanut!… Minne?" — keskeytti Loolja hätäillen ja kyynelten yhä nopeammin karpaloidessa.

— "Kotimaahani… Kauvas pois… Hyvästi, Loolja!" — vastasi Harhama.

— "Oi!… Älkää vielä!… Älkää!… Antakaa minä rukoilen puolestanne… onnea tiellenne!" — hätäili Loolja, laski hätäytyneenä polvillensa ja rukoili:

— "Herra Jumala! Suojele Sinä Nikolaita ja hänen ystäväänsä! Ole heidän turvanaan ja johda heidät luoksesi!… Armahda, Herra, heitä!"

— "Herra armahda!… Herra armahda!… Herra armahda!" — kertasi taas ihana laulu. Loolja laski kasvoillensa lattiapaadelle. Musta tukka hajosi kirkon kivilattialle ja ruumis vavahteli itkusta. Laulu jatkui yhä. Kauniina kertautui: "Herra armahda! Herra armahda!"

Harhama tunsi vedet polttavan silmiänsä. Hän oli hajoamaisillansa. Liikutustansa salaten suuteli hän Looljan kättä kiitollisena ja lausui.

— "Loolja rukka! Sinä olet onnellisempi minua… Sinä voit uskoa … ja sinun elämäsi on rakkautta … Se on rakkauden kaunis kukka."

Lahjakas tyttö tajusi paljon. Hänen henkensä luhistui kokoon; hän ikäänkuin lyyhistyi laattialle ja hän haaveili itku suussa:

— "Niin, niin… Elämä on rakkautta… rakkautta se on… Ai-jai, herra Harhama… Elämä on rakkautta, joka polttaa ihmisen poroksi …"

Terävät elämän hampaat tunkivat Harhaman luihin… Elämänkysymyksen tulihiileen oli taas puhallettu liekki. Hänen edessänsä kohosi koko hänen oma elämänsä synkkänä, katkerana, kylmä ivahymy huulilla. Sen koruina olivat kaikki hänen harha-askeleensa, rikoksensa, erehdyksensä, pettymyksensä ja rauenneet toiveensa. Se näytti kurjimukselta, risaiselta, järjettömältä olennolta, mielipuolelta, kuleksijalta. Kädessänsä se heilutteli jotain salaperäistä, harmaata, risaista liinaa ja ilkkui: "Tämä on tulevaisuutesi…"

Kuoripojat veisasivat entistä kauniimmin, pappi rukoili hartaammin ja rukoilijat huokailivat palavammin. Harhamasta näytti, että kaikki kantoivat päässänsä elämän tulikukkaista orjantappurakruunua, kärsivät, kuin Jeesus ristillä ja katsoivat apua-anovina Häneen. Hänestä näytti särkynyt joukko seppelöidyltä kuoleman hääväeltä, joka odotti morsianta, tulikukkaisten seppeleiden hohtaessa ohimolla ja kuoleman istuessa jokaisella tsaarien marmoriarkulla, viulua soitellen ja lohdutellen odottavia sillä tiedolla, että kyllä morsian kohta tulee ja he saavat nähdä hänet ja astua hänen kanssansa alttarin eteen vihittäviksi ja lähteä sieltä morsiushuoneeseen, rauhaan, riisuutumaan ja heittämään pois tuliseppeleen, polttavan hääkruununsa: elämän…

Hän huokasi raskaasti, suuteli Looljan otsaa palavasti, puristi hänen kättänsä jäähyväisiksi ja lausui:

— "Ole onnellinen, Loolja-rukka! Sano terveiseni Nikolaille ja Kaatjalle!"

Loolja aivan lyyhistyi taas kokoon. Harhama lähestyi takaapäin munkki Pietaria ja kuuli hänen rukoilevan puolestansa. Kaikki sumeni silloin hänen silmissänsä. Koko elämä haihtui omiin sumuihinsa. Sen sumun seasta tuikkivat palavat vahakynttilät himmeinä tulina, elämän pikkuisina tulikuumina kukkina, ja laulu tuntui tulevan jostain hyvin kaukaa, Jumaluuden asunnoilta…

Ja taas ilmestyi sumuista hänen eteensä entinen elämänsä. Sen kädessä oli nyt orjantappuraseppele, jonka tulikukkina loistivat hänen erehdyksensä, rikoksensa ja pettymyksensä. Se lähestyi häntä ja laski seppeleen hänen päähänsä ja osotti hautakiviä ja sanoi:

— "Odota rauhallisena! Sieltä tulee morsian varmasti ja katselee seppelettäsi ihastuneena, tai suru silmissä."

Hän kuuli munkki Pietarin yhä rukoilevan, mutta ei jaksanut enempää kuulla. Liikutettuna, hajanaisena, hermostuneena ja sortuneena lähestyi hän häntä ja kuiskasi:

— "Minä lähden… Kiitos, isä Pietari, kaikesta!… Minä en todellakaan ole kelvollinen Teidän ystäväksenne, vielä vähemmän Jumalan palvelijaksi, jos Hänet joskus löytäisinkin."

Munkki Pietarin valtasi kuvaamaton säälintunne tätä perin masentunutta ystäväänsä kohtaan, jota hän rakasti. Hän otti taskustansa latinankielisen Uuden Testamentin, avasi sen, merkitsi reunaviivoilla kertomuksen syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa ja lauseen: "Muuta perustusta ei voi kukaan panna, kuin sen joka pantu on, Jeesuksen Kristuksen."

Ojentaen kirjan Harhamalle, lausui hän liikutettuna:

— "Ystäväni! Ota tämä minulta muistoksi! Se aika tulee, jolloin sitä tarvitset… Ja tulkoon se pian!"

Harhama puristi hänen kättänsä nopeasti, kuumeisesti, kyyneleet silmissä, ja munkki Pietari siunasi hänet ristinmerkillä lausuen:

— "Jumala kulkekoon mukanasi, veljeni, ja johtakoon sinut jalkojensa juureen! Ole onnellinen ja synny uudesta!"

Ja kun Harhama lähti, katsoi Pietari hänen jälkeensä, teki ristinmerkin ja lausui:

— "Ole, Jumala, hänen kanssansa ja pelasta hänet! Hän lähtee nyt jo nöyrtyneenä, masentuneena. Kiitos Sinulle, Jumala, että olet ruoskallasi hänet jo niin kauvas kurittanut! Kiitos Sinulle siitä, että olet hänet jauhanut ja masentanut, juurittanut hänestä fariseuksen ylpeyden, avannut hänessä raon itsellesi ja valmistanut hänet astumaan eteesi publikaanina!"

— "Pau-uuu!" — kumahti kirkonkello ja kuoripojat veisasivat ylistystä Jumalalle.

Tunnin kuluttua sanoi Harhama jäähyväisensä Anna Pawlownalle. Iltasella lähti laiva ja Venäjän ranta häipyi yön hämäriin… Sinne jäi niin paljon toiveita, työtä, iloa, taisteluja ja erehdyksiä ja rikoksia… Ja kun Venäjän ranta lakkasi näkymästä, vaipuen taivaanrannan alle näköpiirin rajalla, tuntui Harhamasta, kuin olisi koko siellä eletty elämä uponnut ikuisiksi ajoiksi johonkin näkymättömään hautaan. Hän näki, rannan hävitessä, sen vajoavan sinne, kuin arkun hautaan. Hän seisoi sen haudan reunalla hätäytyneenä, tuskan repimänä, eikä tietänyt selittää, miksi hän nyt niin kärsi sen elämän manalle menoa, joka oli hänelle ollut usein niin raskas, kulettanut häntä pettymyksestä pettymykseen ja viimein heittänyt haaksirikkoisena karille… Hän suri sitä, kuin huikentelevaa, mutta eroamatonta rikos- ja onnettomuustoveriansa ja kyyneleet kierähtivät taas hänen veristyviin silmiinsä…

Huomisaamuna kohosi merestä Suomen ranta… Kului vielä hetki ja laiva laski kotimaan rantaan ja Harhama astui maihin, päässä vieraalta maalta noutamansa loistava elämän orjantappuraseppele, jonka tuli kukkina heloittivat hänen menneisyytensä teot, erehdykset ja rikokset…

* * * * *

Äärettömyyden ontelo hohotti, kuin olemattomia reunojansa kaivaten. Mykkinä kierivät maailmat sen autioissa sisälmyksissä. Kuin peikot kiertelivät ne toisiansa, synkkinä, hirvittävinä avaruuden hirviöinä. Ne kaartelivat toisiansa, kuin kauhun lyömät peikot.

Ijankaikkisuuden suuret viulut soivat… Kaikki muu tanssi… Äärettömyys yksin pysyi… Sen peruskivi ei pettänyt… Se ei koskaan radaltansa eksynyt… ei hairahtanut… ei tavannut suurempaansa… Kaikkea muuta kalvoi ajanhammas… Äärettömyys oli ainoa, jonka kylkeen sen hammas ei pystynyt… Se oli sille ainoa kivikova… Se oli ainoa, jonka kylkeä ei ajanhammas löytänytkään.

Maailmat syntyivät, toiset hävisivät… Valo ja pimeys karkasivat kaikkialla ikilentoansa. Raivoisina syöksyivät ne toistensa kintereillä, kierrellen kuiden ja tähtien pintoja pitkin. Valo pauhasi virtoina auringoista tähtiin ja kuihin. Kierivät maailmat huiskuttelivat pimeitä varjoviuhkojansa, katkoen niillä valovirtoja, itse katkeillen niihin…

Kaikki oli valon ja pimeyden taistelua… Kaikki oli elämän ja kuoleman hääkarkeloa…

Mutta kaiken karkelon keskellä seisoi äärettömyys suurena sulhasena… Se vietti suuria häitänsä, katseli kaiken karkeloa.

Ja sen morsiamena oli ainoa luoduista toinen lakastumaton, ainoa kuihtumaton, kuolematon, ainoa ijäti uskollinen, ainoa ijäti-nuori. Sen morsiamena oli ijankaikkisuus …

Se oli ainoa onnellinen morsiuspari, sillä se oli Luojan luomista ainoa erehtymätön… ainoa kuolematon… ainoa, joka ei taistellut turhasta, ei taistellut mistään… Se morsiuspari oli ainoa osaansa tyytyväinen, ainoa, jonka tiellä ei ollut toista, ei polulla kompastuskiveä… ei vastassa viettelijää… ei matkalla harhatietä.

Se pari seisoi suurena kaiken karkelon keskellä, viettäen ainaisia häitänsä, elämän ja kuoleman niissä häissä karkeloidessa.

* * * * *

Suuret hääviulut soivat. Salaisuus availi loviansa. Äärettömyyden ja iankaikkisuuden häissä liikkuivat suuret sotajoukot.

Kun munkki Pietari oli kiittänyt Jumalaa siitä, että Hän oli masentanut Harhamasta fariseuksen ylpeyden, ja kun kirkonkello kumahti, irtausi Perkele sen kumahduksesta, nousi ajatuksen nopeudella korkeuteen, kauvas maan valorajojen yläpuolelle, pimeään eetteriin. Avaruus kohisi, mykkä pimeys vapisi. Perkele antoi kiukkuisan merkin, kutsuen sillä palvelijoitansa. Kohta oli hänen ympärillänsä sata tuhatta loistavaa enkeliä, toisilla torvet, toisilla tulisoihdut käsissä ja välkkyvät aseet vyöllä. Etumaisina loistivat hänen kuusi pääenkeliänsä, Horna, Lempo, Hiisi, Kehno, Piru ja Paholainen. Avaruus kohisi ylistyslaulusta ja soitosta. Perkele puhui enkeleillensä majesteetillisena, loistavana, kirkkaan tulikehän ympäröimänä:

— "Jehovan munkki kiittää Herraansa siitä, että Hän on masentanut Harhamassa fariseuksen ylpeyden ja tehnyt hänestä nöyrän publikaanin…"

— "Silloin on hän kiittänyt Jehovaa siitä, että Harhama kulkee sinun tielläsi", — todisti loistava sotajoukko. Perkele riemastui ja jatkoi:

— "Niin! Jehovan palvelija ylistää Herraansa minun voitostani. Sillä jo lähes tuhatyhdeksänsataa ihmisvuotta ovat Jehovan fariseukset kiittäneet Herraansa siitä, että he muka ovat niinkuin publikaani, ja publikaanit lyövät rintoihinsa ja sanovat: 'Tämmöinen minä olen, enkä kurja Jehovan kumartelija…'"

Loistava sotajoukko veisasi ja soitti Perkeleen ylistystä:

"Sä olet suuri, voittamaton, kiertämätön, tutkimaton, loppumaton, mittaamaton. On äärettömyys kiertämätön, ijankaikkisuus on päätön, vaan sinä suurempi oot vielä. Jos Vihollises kunne kulkee, jos kantapäänsä minne polkee, niin sinun pääsi vartoo siellä. Jos Hän sua kiertää, kaartaa, sun paulas Häntä aina saartaa."

Perkele kohosi loistonsa ja ylpeytensä huipulle ja puhui:

— "Jokainen Jehovan sana ja teko on ase minun kädessäni…"

"Kaikki sua palvelee, kaikki sua tottelee. Kaikki polut sinuun johtaa. Kaikki käskystäsi läikkyy. Kaikki kunniaasi hohtaa,"

todisti mahtava, kohiseva ylistyslaulu. Perkele viittasi kädellänsä lausuen:

— "Katsokaa!"

Maan päältä ilmautui näky: Hiiden myllyn portot ja irstailijat loistivat helyissänsä, kohisivat silkissä, hohtivat jalokivissä ja astuivat ylpeinä maailman eteen, loistaen paheen ja irstauden vaipoissa ja niistä ylpeillen. Nuori portto astui ylpeänä vaunuihinsa. Palvelijat sysäsivät hänen tiellensä sattuneen munkin syrjään, ja kärkkyvät ihailijat riensivät palvelijoiden avuksi. Munkki poistui nöyränä, porton häneen halveksivasti katsahtaessa. Perkele ylpeili suurena:

— "Katsokaa! Publikaanit eivät seiso enää 'taampana'…"

— "Sinun palvelijasi kulkevat ylpeinä, sillä he tietävät herransa suuruuden", — kohisi sotajoukko.

Näky jatkui. Hiiden myllyn myllyväki: nuoret, keikailevat miehet, kuleksivat saaliin haussa. Röyhkeinä, Hiiden myllyn kuninkaina, päässä häpeän ja irstailun kruunu, kulkivat he tietänsä ihmis-otusta etsien. Naiset sipsuttelivat koruissa ja helyissä, kohisivat silkissä ja rimpsuissa, matkalla Hiiden myllyyn. Vanha pappi väistyi heitä nöyränä. Perkele kerskui:

— "Katsokaa! Publikaanit lyövät rintoihinsa… Ne ovat minun myllymiehiäni… Ne jauhattavat minun Hiiden myllyssäni Jehovansa käskyt pölyksi ja Hänen kuvansa tomuksi. He kulkevat jauhepussit selässä minun myllyyni…"

— "Sillä sinä olet heidät korottanut kunniaan: Sinä olet korottanut heidät myllymiehiksesi. Sinä olet minut, pääenkelisi, korottanut Hiiden myllyn hoitajaksi ja minä en nuku. Sinä olet Hiiden myllyssä kruunannut heidät minun kauttani kunniasi kruunulla. Sinun käskystäsi jauhatuttavat he itsessänsä miehen koirakseksi, naisen naaraaksi… Kun kaikki ovat niiksi jauhetut, silloin on Jehovan valta loppunut", — vakuutti pääenkeli Hiisi ja koko loistava sotajoukko riemuitsi.

— "Sen vallan täytyy loppua. Niiden, jotka eivät minun myllyssäni jauhata itsestänsä pois Jehovan kuvaa, niiden jotka eivät jauhata siellä itseänsä miehestä koirakseksi, naisesta naaraaksi, niiden täytyy tuhota toisensa", — vannoi Perkele.

— "Se on tapahtuva. Heidän täytyy toisensa tuhota. Hornan luolassa, sinun luolassasi, olen minä sinun voimallasi avaava ihmisten silmät näkemään, että Jehova katsoo toisiin lempeämmin", — vannoi pääenkeli Horna.

— "Ja kullan temppelin esikartanolta on ikuisesti nouseva hiilinä palavista ihmisistä lähtevä uhrisavu, nouseva kullanhohteena korkeuteen ja välkkeellänsä todistava Hornan luolan katkeroittamille, että Jehova on toisten puoleen lempeämmin katsova. Siellä palavien ihmishiilien täytyy savullansa nostaa Kainin käsi itseänsä vastaan", — vannoi koko riemastunut sotaväki.

— "Minä, jolle sinä olet uskonut temppelisi: kullan temppelin hoidon, olen pitävä sen uhritulia aina vireillä. Minä olen puhaltava tulta siellä palaviin ihmishiiliin", — lupasi pääenkeli Lempo, kullan temppelin hoitaja.

— "Ja minä, yksi sinun kuudesta pääenkelistäsi, olen vartioiva minulle uskomaasi temppelinharjaa. Sieltä olen minä osottava ihmisille kunnian ja vallan suloisuuden ja heidän täytyy himonsa sokaisemina rientää sinne ja unohtaa Jehova," — vannoi pääenkeli Kehno, kunnianhimon temppelinharjan hoitaja.

— "Ja minä, sinun sanansaattajasi, olen kaikkialla kulkeva sinun vallanmerkkisi, käärme kädessä," — vannoi Perkeleen sanansaattaja Paholainen.

— "Ja minä, sinun pääpappisi, olen kirkastava ihmisille sinun henkesi oikeuden ja Jehovan hengen vääryyden… Minä olen sen tekevä sinun voimallasi ja se on kirkastuva", — vannoi Piru.

— "Sen täytyy kirkastua. Minun henkeni pahan oikeus valkenee ihmisille päivä päivältä", — kerskasi Perkele.

Hiiden myllyn myllyväki kulki suuressa joukossa kirkon ohi, karkotellen tieltänsä huonosti puettuja kirkonpalvelijoita. Surkutellen katselivat he hurskasta nunnaa, joka kerjäsi almua. He kiittivät Jumalaa, että eivät ole hänenlaisiansa. Perkele osotti näkyä ja lausui palvelijoillensa:

— "Niin ylpeinä lyövät publikaanit, ne Jehovan 'syntiset' rintoihinsa… He ovat jo pussinsa, jossa oli Jehovan henki, tyhjiksi jauhattaneet…"

Uusi näky ilmestyi Perkeleen vihjauksesta: Kullan temppelistä poistuivat kullankokoojat… Palvelijat odottivat heitä nöyrinä. Kaikki lakit nousivat. Kaikki etsivät kilpaa heidän ystävyyttänsä ja suosiotansa. Kaikki pyrkivät syömään heidän kanssansa, odottivat kutsua heidän loistaviin vastaanottoihinsa, pyrkivät vieraiksi heidän ylellisiin koteihinsa. Perkele riemuitsi:

— "Niin korskeina käyvät nykyajan publikaanit… Niin nousevat heille kaikki lakit… He ylpeilevät siitä että ovat niinkuin fariseus, eivätkä niinkuin publikaani…"

Perkeleen sotajoukko soitti ja veisasi herransa ylistystä. Sen kestäessä ilmaantui maanpäälle ulkokultaisten joukko, joka nöyräksi tekeytyen, kiitti Jumalaa publikaanin sanoilla. Perkele osotti näkyä lausuen:

— "Niin 'nöyrinä' kiittävät nykyajan fariseukset Jehovaa siitä, että he muka ovat niinkuin publikaanit…"

Ihastuneet palvelijat veisasivat taas riemulaulua:

"Sinä kaikki Jehovan työt omiksi aseiksesi lyöt, Hänen tekonsa nurin käännät, kaikki tutkaimeksi väännät Itsellensä Jehovalle. Viisas olet sinä, suuri, sinä kaiken runko, juuri."

Avaruus kohisi soiton ja laulun sävelistä. Ylpeänä lopetti Perkele:

— "Munkki Pietari lähetti Harhaman Herransa portille, mutta hän lähettikin hänet taas minun paulaani… Hän kerskasi Jehovansa aseena olevan Sitä vastaan tehdyn synninkin… Mutta hän ja koko maailma on näkevä ja todistava — ja se todistaakin jo sitä — että jokainen Jehovan teko ja sana on minun aseeni. Jehovan hyvekin on ase minun kädessäni …"

Valtaava ylistyslaulu ja soitto kohisivat. Avaruus oli niihin pakahtumaisillansa. Loistava sotajoukko järjestäytyi. Perkele asettausi sen eteen ja laulun ja soiton pauhinassa, aseiden välkkyessä ja kaiken loistaessa ja tulisoihtujen hohtaessa alkoi koko sotajoukko kohisten ja pauhaten liikkua luodetta kohti Suomeen.