Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HARHAMA I

Kirj.

Irmari Rantamala [Algot Untola]

Helsingissä, Suomalainen Kustannus Oy Kansa, 1909.

"Syntikin on ase Jumalan kädessä."

SISÄLLYS:

l. HAIHTUVA AJATUS AVARUUDESSA.
Osota minulle. Jumala, mihin voisin Sinua paeta.

2. MUNKKI.
Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä.

3. KIERIVÄ KULMAKIVI.
Ihmiselämä on pirunpaulassa rimpuilemista.

4. NOIDAN LAULU.
Elämä on ihana orjantappura… täynnä tuliokaita.

5. HIIDEN MYLLY.
Elämä on kaunista tarantellaa… se on tulikuumilla
neulankärillä tanssimista.

6. KULLANTEMPPELISSÄ.
Elämä on tulikuuma kultavuode.

7. HÄÄPÄIVÄ.
Elämä on kaunis morsiusvuode, jossa on lika luteena.

8. SYNTYMÄPÄIVILLÄ.
Elämä on Jumalan kiirastuli.

9. HORNAN LUOLA.
Elämä on työtä ja vaivaa.

10. KUN TYTTÖ TULI LEIVÄN HAUSTA.
Elämän on katkeraa savua.

11. KUN SEPPÄ VIRITTI VIULUT PAJASSA.
Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta.

12. VÄKI TANSSI, KUN VIULUT OLIVAT VIRITETYT.
Elämä on tulikuuma kukka.

13. KUN POMMI PANTIIN PERUSKIVEKSI.
Elämä on sappikatkeraa viinaa.

14. SAARNA VIIDESTÄKYMMENESTÄ YHDESTÄ JA PERUSKIVESTÄ.
Elämä on suuri musta käärme.

15. TSAARIEN HAUDOILLA.
Elämä on rakkaatta, joka polttaa ihmisen poroksi.

16. MUTTA KOTIPORTILTA KÄÄNTYI POLKU.
Mihin voisin minä paeta elämän hampaita?…

17. PÄIVÄLLÄ NIIDENPÄÄSSÄ, ILLALLA VALKEASSA TALOSSA.
Elämä on purppurapukuinen kolera.

18. RIITOJA, SYKSYISIÄ HARPUNSÄVELIÄ JA TALVISIA AISTIPUNAKUKKIA.
Elämä on tulinen synninhiillos.

19. KAKSI AATELIA.
Elämä on Jumalan jauhinkivi.

20. KUN SUORTUVA KATKESI ORJIEN KAHLEISTA.
Elämä on pettävää sumua… se on ainaista suurta humua.

21. TYÖN AATELIA OPPIMASSA.
Elämä on kova koulu.

22. VIPUSEN VALKELLA KURJUUTTA KUMARTAMASSA.
Elämä on kovaa kivimäkeä.

23. ELÄMÄN UUDEN AATTOILLAN UNELMA.
Elämä on petollinen unelma.

24. ELÄMÄN VIRVATULIA.
Elämä on Jumalan antamaa kuritusta.

25. HISTORIAN LANKOJA JA NYKYISYYTTÄ.
Elämä on tuskaa ja vaivaa.

26. KUN MIES KUMARSI JALKAPUUTA.
Elämä on ainaista turhasta taistelemista, josta
on haavat ainoana voittona.

27. MUSTIA KUKKIA JA UKKOSILMOJA.
Elämä on ainaista päivänpaistetta, joka polttaa
kuin tulitutkain.

28. RITVAN LAULU.
Elämä on kaunis synninkukka, johon on käärme kätkettynä.

29. SYYSÖISIÄ ELÄMÄNVALOJA. Elämä on kaunis portto, joka tarjoaa huuliltansa kiehtovaa Juudaksensuudelmaa.

30. LAULU, JOKA LAULETTIIN RUNON LOMASSA.
Elämä on poroksi polttavaa vihaa.

31. KYMMENEN RUPLAA.
Elämä on häpeän kultaraha.

32. HYVÄN JA PAHANTIEDONPUUN JUURELLA.
Elämä on tuliomenoista hohtava hyvän ja pahan tiedonpuu.

33. ELÄMÄNKUKKIA.
Elämä on suuri erehdys.

34. VARJOA JA KOTI-IKÄVÄÄ.
Elämä on harhama, joka oikaisee itse itsensä…
Elämä on Jumalan ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme.

Haihtuva ajatus avaruudessa.

Osota minulle, Jumala,
mihin voisin Sinua paeta!

Jumalan henki liikkuu rannattomassa avaruudessa, ikuinen valo ainaisessa synkeässä pimeydessä.

Pohjattoman syvyyden varaan luo Hän maailmoita, eikä Hänen peruskivensä petä. Kun Hän käskee, niin tyhjyys on vankka, kuin harmaa vuori. Se kestää maailmoiden painon ja Hänen tahtoansa totellen pitää pohjattomuus vetten paljouden, eikä koskaan vuoda.

Käsittämättömät ja lujat ovat Jumalan peruskivet.

* * * * *

Olematonkin Hänen edessänsä vapisee; kaikki Häntä tottelee. Hänen vihjauksestansa synnyttää tyhjä aineen ja sumupaljoudet alkavat kieriä maailmoiden synnytystuskissa. Kuut ja tähdet syöksyvät niiden kierinnöistä tuhansina tulikerinä. Kuin hirmun käsistä päässeinä suoriutuvat ne radoillensa hurjaan sfeerilentoon.

Ihmeen suuri on Hänen luomistyönsä. Tyhjästä Hän luo aineen. Tuli synnyttää veden, kun Hän vihjaa, pimeys valon, kun Hän niin säätää, ja maa nostaa Hänen käskyänsä totellen vuoret povestansa.

* * * * *

Halki rannattoman avaruuden karkaavat Hänen kättensä työt teitänsä etsien. Vinhoina kuin kauhun lyömät pauhaavat ne toistensa lomitse pimeässä tyhjyydessä. Yhtäällä kirmaavat ne rataansa tulikerinä, toisaalla kohisevat vetten paljouksina. Eikä yksikään tunne matkansa määrää, eikä tiedä tarkotustansa ja syntynsä syitä.

Salatut ovat Hänen ihmeensä syyt ja synnyt, tutkimattomat Hänen aivoituksensa.

* * * * *

Tuolla lyövät tähdet yhteen ja syttyvät kuin taula iskun kuumuudesta. Pian sammuva lieska valaisee ijäistä pimeyttä. Sen ainaisessa äänettömyydessä kuuluu pauhu. Pimeys vapisee, tyhjyys on tulena. Hetken kauhu kiertelee sanansaattajana sisarmaailmoissa. Se on ainoa, haihtuva muisto murskautuneista… Uutena tulipaljoutena alkavat ne uudelleen raivota vinhaa lentoansa. Vavisten etsivät ne rataansa avaruuden ihmeiden lomitse.

Suuri ja voimallinen on Hän, jonka edessä tähdet tanssivat tomuhituina ja auringot säkeninä sinkoavat. Kuolema ja syntyminen tottelevat Häntä, kuin orja ruoskaa. Joka hetki Hän luo ja murskaa maailmoita. Hänen voimallansa ei ole rajoja, Hänen viisaudellansa ei mittaa.

* * * * *

Mykkänä tottelee Häntä kaikki: tähdet rientävät ratojansa. Vinhemmin kuin aatos kiertävät ne toistensa ympäri. Eikä yksikään väsy, ei yksikään kysy: miksi? Kaikki syöksyy suoraan eteenpäin, eikä mikään saavuta tienpäätä, ei mikään kysy: mihin? Ei ole tienviittaa, mutta ei yksikään eksy; ei ole ajan ilmottajaa, mutta ei yksikään myöhästy. Ei mikään pysähdy, ei mikään häviä, ei mikään joudu hukkaan.

Suuri on Hän, suuri ja rajaton. Kaikki putoaa Hänestä, kaikki putoaa
Häneen. Ijankaikkisuus on Hänen päivänsä aamu ja avaruus on kupla
Hänen kädessänsä.

* * * * *

Mutta tomuhituna kulkee maassa mullanlapsi avaruuden ihmeiden keskellä. Haihtuva ajatus on ihminen Jumalan edessä. Hänen elämänsä on tuskan tuikahdus, hänen tarunsa vihlova hätähuuto.

Hänen rauhansa on kuluttavaa tulta, hänen onnensa polttavaa syöpää ja hänen ilonsa on katkeraa savua.

Hän on luoduista kurjin, sillä hän on vapaa: hänen vapautensa saartaa häntä, kuin terävä tutkain ja piirittää kuin tulikuuma rauta. Hänen valittavanansa on hauta, tai — hauta.

Hän on olevista ainoa onneton, sillä hän yksin voi tuskansa tajuta ja onnettomuuden onnesta erottaa. Povessansa hän kantaa maailmantuskan. Hän on kärsimyksien ahjo ja kipujen liesi.

Hän on viheliäisistä viheliäisin, sillä hän on suurin. Taistelu käy siksi hänen hengestänsä. Miekka tunkee alati hänen sydämensä läpi ja hänen sieluansa raatelee tulinen säilä.

Hehkuva rauta on hän Jumalan pihdeissä, pian palava kuin virvatuli.
Armotta luo hänestä suurta luomustansa Jumala. Avaruus on Hänen
työpajansa, sen ihmeet ja elämä Hänen moukarinsa, turma ja kuolema
Hänen pihtinsä ja kärsimykset Hänen ahjonsa tuli.

Suuret ovat Jumalan työaseet. Haiven tulessa on ihminen Hänen pitimissänsä.

Ihmispolonen! Astu nöyränä Hänen pihteihinsä takeeksi Hänen alasimellensa!

Munkki.

Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä.

Munkki istui kammiossansa tutkien hartaasti Pyhää Kirjaa. Jumalankuvan edessä paloi pienoinen lamppu. Munkki luki raamatusta kohtaa:

"Muuta perustusta ei voi kukaan panna, kuin sen, joka on pantu:
Jeesuksen Kristuksen."

Pau—uu—uu! kumahti tornissa luostarin kirkon kello rukoukseen kutsuen. Munkki keskeytti työnsä, laskeusi polvillensa Jumalankuvan eteen ja rukoili hartaasti:

— "Taivasten ja maailmoiden ainoa Jumala! Anna minun, halvan munkkisi, aina olla Sinussa, kuin lampun sydän öljyssä, että minä itse kokonansa palaisin ihmisten valkeudeksi. Suo öljysi palaa minussa niin kirkkaasti, että voisin valollasi johtaa luoksesi edes yhden ainoan täällä pimeässä harhanmaassa eksyksissä harhaelevan vaeltajan! Suo minulle voimaa rukoilla tätä armoa Sinulta joka kerran, kun kellosi kutsuu rukoukseen! Ja kun kellosi tornissa ilmottaa kuoleman tulon, suo minun loppuun palaneena lampun sydämenä sammua Sinuun!"

Pau—uu—uu! Pau—uu—uu! kumahti taas pitkä kirkonkellon ääni tornista. Munkki nousi polviltansa, nosti syrjään Pyhän Kirjan ja alkoi jatkaa kirjoitettavana olevaa teostansa, sanellen ääneensä:

— "Kuinka voi minun halpa kynäni kuvailla Sinun kunniaasi ja suuruuttasi, joita julistavat lukemattoman lukemattomat maailmat! Sinun käskystäsi syntyivät aikojen alussa auringot ja kuut ja tähdet alku-usvista, ja valo pimeydestä. Sinun käskyäsi totellen maa synnytti tuskalla vuoret ja nurmi kukkaset."

Luostarin kirkosta kuului mahtavan köörin ihana laulu, tulvaten kammioon avonaisen akkunan kautta. Tomunlapset tunnustivat Jumalan suuruutta:

"Suuri olet Sinä, Jumala.
Sinun käskyjäsi kaikki tottelee.
Ja kaikki suuruuttasi tunnustaa."

Munkki jatkoi teostansa:

— "Sinun käskystäsi asettuivat luodut maailmat säätämillesi radoille. Sinun käskystäsi lähtivät ne kuin orjat ijankaikkiseen hurjaan sfeerilentoonsa. Eikä yksikään niistä voi säätämältäsi radalta poiketa."

Kammioon virtasi taas laulu, kauniina kuin aamurusko, joka valuu erakon asunnolle:

"Ei kenkään, ei kenkään voi Sua vastustaa.
Taivaat ja maat voimaasi tunnustavat.
Sun edessäsi kaikki vapisee.
Herra armahda! armahda, armahda!"

Munkki jatkoi:

— "Sinä kannat ratojansa karkaavat maailmat yli pohjattomien kuilujen, halki pimeän avaruuden; Sinä hoidat varvulla istuvan linnunpojan. Sinä tulitat yöksi taivaan laen ja päivin Sinä kasvatat ja kastelet nurmen kukkaa."

Taas valui laulu kammioon, lohdullisena, kuin armas uni:

"Suuri on Sinun armosi.
Sinä korjaat kurjat,
Sinä hoidat rammat,
Sinä kuivaat kyyneleet.
Et hylkää Sinä ketään,
et ketään.
Ei kuivu Sinun armosi.
Herra armahda!
Herra armahda! armahda!"

Munkki:

— "Ei kukaan voi luotasi paeta. Jokainen Sinua pakeneva kivi kierii paetessansakin Sinun luoksesi. Jokainen lankeemuskin on askel Sinun syliisi. Sillä Sinä et jätä ketään kuolemaan. Sinä yksin pysyt. Kaikki muu pettää. Sinä olet ihmis-elämän selitys. Sinä olet sen tarkotus; kaikki muu on virvaa. Sinä olet ainoa oikea johtotähti; kaikki muu vie harhaan."

Rukoilijoiden huokaukset tulvasivat sisälle lumoavan kauniina lauluna, tuskallisena kuin palava rukous:

"Me tunnustamme Sinun voimasi,
Sinun viisautesi ja armosi.
Jos sammuisi päivä, valaiset Sinä,
Jos tähti ei tuikkisi, johdat Sinä.

Et päästä Sinä harhaan ketään,
et ketään, et ketään.
Herra armahda! Herra armahda!"

Ja kymmenien kirkonkellojen soitto yhtyi ihanaan lauluun, jolla maahan langenneet mullanlapset tunnustivat Jumalan suuruutta ja rukoilivat Häneltä armoa:

"Herra armahda! Herra armahda meitä synninlapsia!"

* * * * *

Miehuutensa kypsyneimmässä ikä-ajassa oleva mies astui silloin munkki Pietarin kammioon iloisena ja reippaana. Korkea otsa, kulmikkaat, luisevat kasvot ja tukeva, voimakas leuka antoivat hänen ulkomuodollensa omituisen, raskaan ja oudon ilmeen. Niissä oli rumuus jollain henkisellä hämärällä hieman peitetty. Samalla ne ilmaisivat henkisten voimien ainaista työtä. Käytöksessä oli jotain vaatimatonta, samalla miettivää, jopa synkkää, iloisuudella verhottuna. Ulkonaisessakin olemuksessa oli jotain hänelle itsellensä epäselvää ja ruskeissa silmissä häämötti miettimisen levoton sumu.

Tämä tulija oli suomalainen Harhama. Tuttavallisesti, mutta kohteliaasti, milteipä jonkunlaisella nöyryydellä tervehti hän munkki Pietaria. Tämä keskeytti työnsä ja vastasi tervehdykseen lempeällä äänellä:

— "Terve tuloa, veli Harhama! Kuinka voit"?

— "Kiitos, isä Pietari!" vastasi tulija. — "Tulin itse ilmottamaan
Teille kihlauksestani Magdan kanssa."

— "Olen siitä jo kuullut Anna Pavlownalta. Jumala siunatkoon kihlaustasi!"

— "Kiitos, isä! Siunauksenne on minulle kultaa kalliimpi. Sen saatuani on minulla nyt kaikki, mitä voin toivoa. Omaisuuteni muodostaa Magdan tuoman perinnön kanssa tulevaisuuden turvan. Kohta on minulla vaimo, joka minua rakastaa, perhe, joka antaa elämälle tarkotuksen ja sisällön, jota juuri olen etsinyt ja kaivannut. Minä olen nyt, monien harha-askelien jälkeen, löytänyt sen, jota varten maksaa vaivan elää", puhui Harhama reippaasti. Munkki Pietari kuunteli häntä rauhallisena ja kysyi, kun Harhama oli lopettanut:

— "Eikö sinulla ole vielä mitään muuta, kuin omaisuus ja perhe?"

Se oli elämänjuonen langanpää… Kohtalonrihma alkoi purkautua kerältä…

— "Mitä kaipaisin minä enää muuta?" — vastasi Harhama huolettomasti naurahtaen.

— "Silloin ei sinulla ole vielä mitään — elämälläsi ei ole vielä mitään tarkotusta", — lausui munkki Pietari lempeästi, mutta vakuuttavasti.

— "Kuinka niin?" — kysyi Harhama oudostuen tätä odottamatonta sanomaa…

— "Siksi", — vastasi Pietari entistä jyrkemmin, — "että kulta-arkussasi on multaa. Se houkuttelee kotiisi varkaita ja vääriä ystäviä. Tai on se juoksevaa erämaan hietaa. Tänään voi nousta tuuli, joka vie sen pois ja silloin seisot sinä yksin erämaassa. Jos kulta oli elämäsi tarkotus, niin eikö elämäsi menisi hiedan mukana? Etkö olisi silloin ahava, joka ajelee meren tietämättömillä selillä?"

Harhama katsahti hämmästyneenä munkki Pietariin, jota hän rakasti ja kunnioitti milt'ei Jumalalle tulevalla kunnioituksella. Hän oli huomannut, että munkki puolestansa rakasti häntä kaikista hänen vioistansa ja jumalankieltämyksistänsä huolimatta. Lisäksi oli Pietari hänen isänmaansa lämmin ystävä. Se tieto sitoi Harhamaa häneen katkeamattomilla siteillä. Ei uskontojen erilaisuuskaan ollut sitä sidettä heikentänyt. Harhama ihaili olemuksensa kaikilla voimilla munkki Pietarin jaloutta, hänen lempeyttänsä ja puhtauttansa. Monesti oli hänen hienoissa kasvojenpiirteissään vilahtanut Harhamalle Jeesuksen jumalalliset kasvon-ilmeet, äänessä Jeesuksen lempeän äänen väre. Mutta nyt oli hänen äänessänsä jotain vakavaa, kivikovaa; hänen katseessansa oli jotain surullista, voimakasta, läpitunkevaa. Harhama säpsähti hiukan sitä kaikkea, kuin puukon terää. Hän kysyi taas hämillänsä:

— "Minä en ymmärrä… miten tuuli veisi hiedan, joka on minun käsissäni?"

— "Mutta myrskyn ja sinun kätesi ohjat eivät ole sinun käsissäsi", — keskeytti munkki Pietari entistä vakavammalla äänellä. — "Myrsky nousee Jumalan käskystä. Se painaa kohotetun käsivartesi alas ja vie kullan tomuna luotasi."

Harhama oli aina leikkinyt kohtalonsa kanssa. Asema ja ura olivat hänelle vesikelloja. Hän nautti, kun oli soittanut ne hajalle. Kohtalollansa hän ajeli, kuin valkoisilla hevosilla, meren vaahdolla, mistään välittämättä, ohjat valtoimina. Onnettomuuden sattuessa nousi hänessä aina uhman musta pilvi. Silloin oli hänellä tienviittana aukea ulappa, ohjaksina: "antaa mennä!" Synnynnäisen ulkonaisen tyyneyden alla leimahti hänessä taas uhkapelaajan välinpitämättömyys. Kuullessaan munkki Pietarin ennustelevan nousi hänen henkensä kohtalon ratsuille. Se ajeli taas vaahtona vyöryvällä merenselällä, valkeat hevoset hurjina, vaahto varana, edessä sumu, takana vinkuva rajutuuli. Tyynenä, mutta päättävästi vastasi hän:

— "Mitä sitten, jos tuuli vie hiekan, kun jää se meren selkä! Jäähän minulle vaimo elämän tarkotukseksi. Minä vien hänet korpeen ja teen majan kuusen juurelle. Kuusen latvassa kukkuu huoleton käki. Kohta kukkii peruna majan akkunan alla… kaskesta nousee leipä ja kaivolta lehmisavu."

— "Mutta oletko varma, että vaimo lähtee mukanasi korpeen, jos se päivä tulisi, jona onni ei paista?" — kysyi munkki Pietari rauhallisesti.

Harhama vaikeni. Kysymys oli sattunut häneen kuin putoava kivi. Hänessä helähti ennen kuulumaton kieli. Taru nousi tulevaisuuden raosta. Hän alkoi lappaa sen rihmoja… ensin leikillä, sitten tosissa… Munkki Pietaria hän oli katsellut kaksilla silmillä: oli pukenut hänet taika-uskon sumuihin. Sen sumun takaa oli hän taas katsellut hänessä Jumalan himmeää ilmestystä. Hän oli Harhamalle Jumala noidan vaipassa — noita Jumalan haahmossa…

Siksi koski hänen kysymyksensä. Salamana välähti hänelle kuva siitä tulevaisuuden illasta, jolloin onnen päivä ehkä sammuisi. Se kuva oli kaamea: Tuuli on vienyt hiedan. Erämaan tiet on se peittänyt… On yö… ei tuikahda tähti… Mutta kuutamo kisailee ulapalla… Siellä vyöryy vaahto valkeana… ja kohtalon vallattomat hevoset odottavat…

Mutta hän ei ole enää yksin… Hänellä on vaimo… Se näkee unta tyttöaikansa kukista… pehmeistä vuoteista, soitosta, laulusta… Se muistaa isän kotia… Siellä on elämä häntä hemmotellut, kuin äiti lasta… Se on häntä lellitellyt, kuin päivänpaiste kissanpoikaa. Häntä ei miellytä kuutamon kisakenttä, missä on vesi varana, myrsky lauluna, yökylmä unena…

Jo hirnuvat kohtalon hevoset… Elämä levittelee ulapoitansa… kuutamo kiehtoo sieltä… mutta hänellä on vaimo taakkana…

Harhaman sielussa värähti jokin. Hän mietti: Minun vallassani on kaataa kaski, rakentaa maja. Mutta minä en voine määrätä onko vaimo tyytyvä perunankukkiin, kaskensavuun ja käenkukuntaan. Sitä miettiessä alkoi levottomuuden aave kummitella hänen sielussansa. Mistä se tuli ja miksi, sitä ei hän täysin tajunnut. Kun Harhaman vastaus viipyi, jatkoi munkki Pietari:

— "Ja vielä lisäksi: Kun sinä poltat kaskea, onko varma että vaimo vartioi kotilieden puhtautta, että illan tultua rauha ja siunaus odottaisivat siellä väsyksissä palaavaa kasken polttajaa? Oletko varma että vaimo ei ole musta käärme, jonka kotiisi kuletat?"

Harhama vaikeni edelleen… "Todellakin" — mietti hän — "jos tapaisin kodin häväistynä, vaimon petturina"… Se ajatuskin jo loihti mustasukkaisia peikkoja hänen sielunsa iltahämäriin… Munkki jatkoi:

— "Vaimokin on ihminen, himonperhonen. Sinä tulena, jonka ympärillä hän kieppuu, voi kyllä olla Jumala, ja silloin hän seuraa sinua tuulen noustessa sataman rauhaan ja onneen kuusen juurelle. Mutta hänen himonsa kiehtovana perhostulena saattaa olla myös liha. Jos siis olet vaimon korottanut elämäsi tarkotukseksi, olet perustanut elämäsi sumun varaan, majasi olet rakentanut lihasta lihaan ajelehtivalle ihmishimolle. Himo saa sinusta kyllänsä: Se polttaa lopulta siipensä sinussa… etsii toista… Vaimo heittää sinut silloin, kuin revityn liinan märälle iljanteelle. Jumala yksin on ikuinen satama myrskyssä, tuki iljanteella."

Munkki Pietarin sanoissa oli tuomion jylinää. Levottomuuden kummitus irvisteli entistä rohkeammin Harhaman sielussa. Eikä hän jaksanut sitä alas painaa. Hän nojasi kyynäspäänsä pöytään, ja varjosti silmänsä käsillänsä. Mietteiden rihmat juoksivat nopeina, keräytyen pieniksi keriksi. Viimein kysyi hän jyrkästi:

— "Ketä varten minun on sitten elettävä, joll'ei vaimoani varten?"

— "Jumalaa varten vaimossasi, lähimäisessäsi ja kaikessa", — vastasi munkki Pietari. Hän rakasti Harhamaa. Jumalan silmin oli hän nähnyt sen savun läpi, joka peitti Harhaman sielua. Hän oli vilahdukselta nähnyt sen savun takaa ne rauhaset, joista vuoti Harhaman epäilyksen visva. Oitis oli hän käsittänyt, että Jumalan kieltämys oli ainoastansa valevaippa, jolla Harhama salasi maailmalta sielunsa alativuotavan henkisen pahantaudin: epäilyn…

Säälin hento oras oli aina silloin noussut munkki Pietarin sielussa. Hän ei raskinut sanallakaan koskea ystävänsä sielun kipeisiin rauhasiin. Mutta hän oli rukoillut. Hän odotti, että Jumala antaa elämän terävän puikon puhkaista ne rauhaset. Mutta nyt, kun hän kirjoitti teostansa, oli Jumalan suuruus temmannut hänet, kuin virta vesikuplan. Hän tunsi saaneensa käskyn todistaa sitä suuruutta Harhamalle.

Mietteiden säikeet keriytyivät Harhaman sielussa yhä nopeammin. Joku levottomuuden himmeä hämähäkki kutoi niistä sotkuista verkkoa. Hän ajatteli jotain niin hajanaista, ettei itsekään sitä tajunnut. Mieli täynnä ajatuksien repaleita kysyi hän taas:

— "Isä Pietari! Eikö vaimon ja miehen rakkaus mielestänne ole sitten kylliksi? Eikö se kestä kaikkia koetuksia? Eikö se jaksa kaataa korpea kaskeksi, vartioida kotiliettä? Eikö se riitä muuttamaan majaa linnaksi, erämaata yrttitarhaksi?"

— "Vaimon ja miehen rakkaus semmoisenansa on eläimen rakkautta", — vastasi munkki Pietari, jatkaen: "Rakastavathan eläimetkin sillä rakkaudella aikanansa toisiaan. Se rakkaus riittää eläimelle vaan ei ihmiselle. Se on porton, vaan ei vaimon rakkautta. Ainoastaan se rakkaus on oikea, joka vuotaa rakkauden ainoasta alkulähteestä. Se polttaa miehessä huonon; se puhdistaa naisen vaimoksi. Kaikki muu on virvatulta ja öistä himoa, joka ei siedä päivän valoa, eikä kestä myrskyssä ja kiusauksissa. Se riittää porttolassa, vaan ei kodissa."

Munkki Pietarin äänessä oli jotain yli-inhimillistä ja jyrkkää. Harhama ei ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan niin tuomitsevasti, eikä niin vakuuttavasti. Levottomuuden kummitus hiiviskeli hänen sielunsa salaisissa sopissa. Ajatukset keriytyivät ja purkautuivat. Katseensa harhaili kammion seinällä kuin varjo. Hän tunsi mielensä käyvän surulliseksi. Ajatuksiensa rihmoihin sotkeutuneena, ikäänkuin itseksensä, kysyi hän taas:

— "Isä Pietari! Jos miehen ja naisen rakkaus ei riitä, onhan jälellä vielä ihmisen siveellinen voima. Eikö mielestänne se riitä silloin, kun täytyisi lähteä korpeen, tai pitää koetuksien keskellä kotiliesi puhtaana?"

— "Mitä tarkotat ihmisen omalla siveellisyydellä? Jokaisen vapauttako saada oman mielensä mukaan määritellä siveellisyyden vaatimukset?" — kysyi munkki Pietari.

— "Ei! Vaan sitä siveellisyyttä, mikä ilmenee yhteiskunnan laissa ja sen mielipiteessä. Ihmisen yleistä tietämystä siveellisyydestä", — vastasi Harhama, tuntien samalla jonkunlaista epävarmuutta asiansa oikeudesta. Munkki Pietarin vakuuttava ääni ja varmuus olivat alkaneet lannistaa hänessä sitä voimaa, jolla hän piti yllä ja puolusti oman itsensäkin edessä inhimillisen siveellisyyden aatteita, jotka hän tahtoi saada vallitseviksi olemuksessaan.

— "Eikö sekään mielestänne riitä?" — kysyi hän hitaasti munkki
Pietarilta.

Munkki huokasi raskaasti ja lausui surullisena:

— "Katso ympärillesi! Mitä on ihmissiveellisyys? Eläimetkin suojelevat pienokaisiansa, mutta miten moni ihminen hylkää lapsensa tienviereen! Kuinka usein koirat nuolevat isäntiensä vammoja, silloin kun nämä nälkäisinä ja haavoitettuina makaavat lähimäistensä tai puolisonsa oven edessä! Kun sen näet, vastaa, riittääkö yhteiskunnan siveys ihmis-elämän perustukseksi."

Yhä miettivämmäksi kävi Harhama, entistä epäselvemmäksi hänen tajuntansa. Hänen katseensa kiintyi liikkumattomana Jumalan kuvaan. Kasvoille levisi katkera ilme. Hän jatkoi kyselyään:

— "Eikö sitten mielestänne omaisuus, vaimon rakkaus, hyve ja inhimillinen siveellisyys merkitse elämässä mitään?" — Munkki Pietari vastasi Jumalan palvelijan vakuutuksella ja varmuudella:

— "Ennen kun päivä on puolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois omaisuutesi. Ennen kun häävieraat lähtevät häistäsi, voidaan vaimosi ottaa pois. Jumala koskettaa sinua sauvallansa huomenna ja rikkauden viehätys varisee sinusta, kuin pöly. Kulta muuttuu tuliseksi raudaksi, joka polttaa sormiasi, niin pian kuin Jumala on lyönyt sinussa arvottomaksi tuhaksi sen, jota himotessasi kultaa kokoot. Kotilietesi puhtauden vartija voi muuttua sen häpäisijäksi, sillä kaikki pahe on ihmisessä mahdollinen. Kaikki, mikä ei ole Jumalasta, pettää sinut, vie sinut harhateille. Kaikki muut elämän tarkotusperät ovat hautausmaan öisiä virvavalkeita" — Ja osottaen Raamattua, lisäsi hän: "Mutta tässä arkussa on aarre, jota ei tuuli eikä varas vie. Jos ijankaikkisuus loppuisi ja avaruuden pohjat pettäisivät, pysyy Jumala. Hän on ihmiselämän ainoa oikea tarkotus."

Pienestä pojasta asti oli Harhama miettinyt Jumalan olemassaoloa. Sen tulen oli hänessä virittänyt isänsä jumalankieltämys. Hämähäkkinä oli hän kutonut sen kysymyksen verkkoa. Itse oli hän kietoutunut sen verkon rihmoihin. Sisälliset taistelut olivat alkaneet. Hänen sielunsa muuttui tuskien ainaiseksi temmellyspaikaksi.

Aika oli kulunut… Tuskat yltyivät… Turhaan pyrki hän pois verkostansa… Se kietoi häntä entistä lujemmin… sen verkon paulat tavottelivat äärettömyyden rantoja… Ja hän itse paloi siinä verkossa… Hänessä oli virinnyt epäilyn kuluttava tuli…

Mutta ääneti oli hän kiemurrellut tuskiensa pitimissä… vaiennut, kuin hämähäkki… Ulkomuotoansakin hän vartioi, kuin kavaltajaa. Tuskansa hän peitti teeskennellyllä iloisuudella… epäilynsä Jumalan kieltämyksellä. Katseensa oli ainoa, jonka herraksi hän ei voinut koskaan kohota… Hän tiesi sen… Suuret, ruskeat silmänsä olivat hänen ainaiset ilmiantajansa… Niissä kuvastui se sielun hämähäkki… harhaileva, epäselvä, kärsivä. Hän luuli niiden ilmi antamana seisovansa alati maailman pilkkanaurun edessä… kuuli ivan kellojen soivan… Kerran oli hän ne lukenut kipeiksi — kostaaksensa niille…

Pienestä pojasta oli hän niin kulkenut, povessa mietinnän tulihiili. Kuoleman pelko oli hänen sielunsa syöpänä… Se oli ajattelun tulivirike, epäilyn kipinä. Sen parantajaksi mietiskeli hän jo silloin sitä uutta Jumalaa. Se vanha oli osottaunut voimattomaksi… Päiväkaudet voi hän seisoa akkunan ääressä avaruuteen tuijottaen… Silmissä leikki se ainainen valetuli: suuri Jumala. Sen ympärillä lenteli kuoleman mustasiipi perhonen…

Viisitoista vuotta oli hän sitten salassa suunnitellut teosta, jossa hän kumouksen henkenä aikoi astua Jumalaa vastaan olemuksensa kaikilla voimilla. Yökaudet oli hän miettinyt sen juonta. Hän oli punonut uudenaikaisen mytologian, jossa hän kohotti ihmishyveen Jumalaksi… Kuoleman viikatemies seisoi alati hänen edessänsä… Se kannusti työtä, se puhalsi tulta hiileen… Hän kiemurteli pelon kynsissä… kiirehti valmistamaan Jumalaansa, pelastajaa kuolon luisista käsistä. Ruumiinkoi lenteli hänen silmissänsä… se laski munansa häneen… söi häntä, kuin tuli pärettä… Hän joudutti työtänsä… loi Jumalaansa, väännellen tuskan tulessa…

Mutta ei ainoakaan tiennyt hänen taistelujansa… Joskus näytti työ jo valmiilta… Hän oli jo sadasti tarttunut kynään alottaaksensa teoksensa julkaisun… Mutta silloin upposi hän aina epäilyn pohjattomaan suohon… Jumalasta puuttui jotakin… välistä kaikki… Hän lykkäsi aikomuksensa tuonnemmaksi, täydensi teoksensa juonta… selvensi sitä ja kaunisteli salaisuudessa…

Päre paloi… siitä karisi karsta… vaan uusi Jumala ei syntynyt…

Viimein oli hänestä kehittynyt ehdoton epäilijä, lopulta unennäkijä, unien ja ennustuksien uskoja. Päivän mietteet jatkuivat yöllä unissa, sotkuisena vyyhtinä. Hän näki unessa jumaloita, perkeleitä, salaisia henkimaailman taisteluita, ihanuuksia ja hirmuja. Unistansa ennusteli hän taas elämäänsä. Hän vyyhtesi niistä kohtalonsa langat, sovitteli ne elämänsä tapauksiin. Ja itse hän häpeili sitä kaikkea maailman edessä. Hän salasi kaiken tuskansa ja taistelunsa ihmisiltä. Salaisuus painoi häntä myllynkivenä… julkisuuden ajatuskin taas jo soitti hänen korvissansa pilkan kelloja. Hänestä tuli aluksi ihmisten kammooja, ihmisvauhko, lopulta niiden sairaloinen halveksija. Kaikki olivat hänestä raakimuksia, jokapäiväisiä, henkisiä syöpäläisiä: elukoita ihmishaahmossa. Viimein oli hänestä kehittynyt olento, jonka luonteella ei ollut reunaviivoja. Hän oli äärimäisyyksien yhtymä, ristiriitojen luomus, jalo ja alhainen samalla. Hän oli epäselvä, tutkimaton, umpimielinen. Itsellensäkin hän oli himmeää sumua.

Välistä oli hän tuskissansa hylännyt kaikki, heittäytynyt elämän virtaan, sen mutakylpyihin, hakemaan unohdusta. Viimeiset ajat olivat olleet semmoinen rauhan hakuaika. Hän oli kylpenyt elämän pohjasakassa, sen ryöppyävässä mudassa… oli kyllästynyt siihen, etsi uutta… Hänen teoksensa loimet olivat alkaneet taas juosta keriltänsä… Oli vilkahtanut kodin tuli… Sen rauha tuulahti hänen sieluunsa. Siinä rauhassa päätti hän kirjoittaa teoksensa. Kuumeisena joudutti hän sen tuloa… Kaikki oli jo valmista… Koti odotti morsiamen vaimoksi tuloa… Teoksen sadat sivut olivat valmiina muistissa… Niiden ihanat runovirrat muodostelivat helmipatoja… Sen aatteet tulvivat tokeita vastaan kirkkaina, selvinä… Jokainen säe hohti jalokivenä… Jokainen ajatus oli ihana sävel… Se oli viisitoistavuotisen salaisen työn tulos.

Munkki Pietarin puheet puhalsivat hänessä taas ilmituleen hänen elämänsä ainoan kytevän hiilen: mietinnän, epäilyn tulipitimissä. Hetkessä kohosi hän henkimaailman sumuihin. Epäily, usko ja taika-usko nostivat hänet siivillensä. Munkki Pietari haihtui joskus salaman-nopeaksi näköhäiriöksi: noidaksi, joka imi viisauttansa Jumaluuden rinnoista. Hän vavahteli. Munkin sanat salamoivat ennustuksina. Pahan enne nosti niistä rumaa päätänsä. Levottomana, synkkänä käveli hän edestakaisin kammiossa ja kysyi lopuksi:

— "Mutta, isä Pietari, eikö ihmiskunnan historia todista, että ihminen on voinut ja että sen täytyy ottaa omasta povestansa elämisen voima ja viisaus? Ovathan pakanakansat ilman Jumalaa luoneet suurta…"

— "Ne eivät ole ilman Jumalaa luoneet mitään", — keskeytti munkki Pietari jyrkästi. — "Kaikki kulkee Jumalan kädessä. Hänen käskyänsä tottelee koko elämä. Purot etsivät Hänen käskystänsä tiensä mereen ja vedet löytävät uransa maan suonissa. Ihmiselämän loimet ja kuteet juoksevat Hänen keriltänsä, ja yhteiskunnalliset liikkeet ovat ainoastaan aseita Hänen kädessään, aseita, joilla Hän takoo ihmistä. Kaiken ihmiselämän pohjavirtana käy tänäkin päivänä Herran henki, joka kulettaa ihmisen oikeaan suuntaan, tahtoi hän tai ei… Se pohjavirta kulettaa ihmistä Häneen."

— "Siis vanha taru uusissa oloissa", — yritti Harhama katkaista, mutta munkki keskeytti hänet, lausuen:

— "Ei taru, vaan elävän Jumalan voima. Hänen kätensä kierittelee maailmoita ja hallitsee ihmiselämän kulkua ijankaikkisesti. Jumalan hengen ilmestys ei ole menneisyyden tarua, vaan kaikkien aikojen elämän johtoa ja voimaa."

Harhama istuutui synkkänä tuolille ja vaipui ajatuksiinsa. Hän paloi jo hiilenä. Katkerana, hajanaisena, virkkoi hän puoleksi itseksensä:

— "Mitä on silloin ihmiselämä ja ihmisvapaus!"

Se oli hänen ainainen epätoivoinen kysymyksensä, hänen olemuksensa sammumaton tulikipinä.

— "Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä", — vastasi munkki Pietari niin varmalla äänenpainolla, niin vakuuttavasti, kuin olisi hän tahtonut niillä sanoilla musertaa Harhaman, kuten kivilohkareella.

Harhama vaikeni. Hänen sielunsa leimusi epäilyksen tulena, jonka katkera savu nousi hänen kurkkuunsa. Munkki Pietari ryhtyi jatkamaan teostansa, sanellen:

— "Sinä, Jumala, olet perustus, joka kestää maailmoiden painon. Kaikki, jonka perustuksena et ole Sinä, on rakennettu pohjattoman meren aavalla vyöryävälle aallonharjalle. Jokainen muu perustus on yön usvaa."

Kuullessaan munkki Pietarin näin kuvailevan sitä pohjattomuutta, jolla hän muka seisoi, sai Harhama taas kaiken tarmonsa, kuten se, joka äkkiä huomaa olevansa kuiluun syöksemäisillänsä. Hän tarttui valkoisten hevostensa ohjaksiin. Silmänräpäyksessä jännitti hän viimeisetkin voimansa, kuin pelastaaksensa henkensä.

— "Isä Pietari!" — lausui hän keskeyttäen. — "Minä sittenkin uskon inhimillisen siveellisyyden ja rakkauden voimaan. Minä uskon, että ne riittävät korpeen lähtiessä ja silloin, kun kiusaus istuu kotilieden reunalla. Minä uskon, että kaski voidaan ja täytyy voida kaataa ihmiskäsivarsilla. Niillä on maja rakennettava kuusen juurelle ja onni kannettava majaan."

— "Veli Harhama! Älköön Jumala antako uskosi häpeään joutua ja elämäsi harhaan!" — vastasi munkki Pietari surullisena. Syntyi pitempi, painostava äänettömyys. Harhama ei tietänyt mitä sanoa. Viimein huokasi hän raskaasti, nousi ylös ja kumarsi jäähyväisiksi. Munkki Pietari nousi, laski kätensä Harhaman olalle ja lausui lempeällä, surullisella äänellä:

— "Veli Harhama! Astu nöyränä Jumalan pihteihin, sillä niistä et pääse, vaikka menisit helvettiin, niin ne pihdit ovat jo siellä ja nostavat sinut Hänen alasimellensa. Jos yrität niistä päästä, nostat hartioillesi kärsimyksien myllynkiven, joka musertaa sinut tomuna Hänen jalkoihinsa."

Harhaman voimakas leuka vavahti liikutuksesta. Hän itse tunsi, kuinka munkki Pietari painoi hänet taas siihen epäilys-suohon, josta päästäksensä hän oli taistellut epätoivon taistelua, kärsinyt helvetin tuskia. Tuli virisi sielun taulaan. Turhaan salaili hän sitä. Vesi herahti hänen silmäänsä eikä hän tietänyt miksi. Silmät olivat hänet taas pettäneet… Munkki heltyi… Hän siunasi ystäväänsä ristinmerkillä, lausuen:

— "Ohjatkoon Jumala sinut luoksensa silloin, kun se vielä voi tapahtua tarvitsematta sinulle juottaa kärsimyksien ylitsevuotavaa kalkkia! Jumala olkoon onnenasi!"

— "Kiitos, isä", — lausui Harhama, puristi munkin kättä ja lisäsi lähtiessänsä: "Jumala onnena… niin Jumala. Minä lähden avaimet onnen omalla vyöllä."

Kammioon tulvasi taas munkkien ihana laulu:

"Suuri ja loppumaton olet Sinä, Jumala,
Sinun ruoskanasi on kuolema,
Sinun tutkaimenasi onnettomuus.
Kärsimys on Sinun pihtisi,
äärettömyys on Sinun kahleesi.
Ei kukaan niistä pääse pois;
ei kenkään Sua kiertää voi.
Herra armahda, Herra armahda!
Herra armahda meitä!"

* * * * *

Kun Harhama oli lähtenyt hulmahti Perkele laulun sävelistä munkki
Pietarin eteen uskon kiusauksena ja lausui ilkkuen:

— "Nyt olen minä varma hänestä, sillä hän on tyytyväinen maailmaan… Hän ei tarvitse nyt Jehovaa… silloin pysyy hän minussa… Hän on luja, kuin vuoren juuret…"

Munkki nosti katseensa kirjasta, huomasi Perkeleen ja vastasi Herran palvelijan voimalla:

— "Sinussa, Saatana, ei voi kukaan pysyä, sillä sinä olet aallonharja, jota Herran voima ajelee meren aavalla selällä."

Perkele jatkoi ivallisesti:

— "Sinä et tunne Herrasi voiman heikkoa kohtaa: Hän ei voi tyhjäksi tehdä sitä, mikä kerran on Hänen vastakohtansa… Hän ei voi hallita sitä, mikä on Hänestä pois päässyt. Hän ei voi minua painaa mereen olemattomaksi. Missä ovat Herrasi ja ihminen, siellä olen myös minä… Missä Herrasi tuuli käy, siellä nousen minä vesiaaltona, tai ihmisten intohimojen kuohuna…" Ja mitä kovemmin Herrasi voima tuulena pauhaa, sitä korkeammalle kohoan minä Hänen voimansa vastakohtana… Jos, sanon jos, palvelijani Harhama lankeaisi minusta, asetun minä uudestaan ja yhä uudestaan hänen allensa. Minä nostan hänet korkealle, näytän hänelle maailman rikkauden… kunnian… hekkuman. Minä asetan hänet maailman temppelin harjalle… sytytän hänessä himon… kunnianhimon ja synnin Jehovaa vastaan…

— "Vaivasi on turhaa savua", — keskeytti munkki Pietari. — "Syntikin on ase Jumalan kädessä. Jumala näyttää ihmiselle synnin kauheuden ja vapisten kääntyy ihminen siitä. Jumala koskee sauvallansa häneen ja himo hänessä muuttuu inhoksi. Sinua itseäsi ajaa Herran voima ja sinäkin kuletat siis aallonharjana Hänen eksyneitä lapsiansa kotirantaan, omaan kotiinsa."

— "Ei tee mitään. Muista, että rannan ja kodin välillä on portti… ja muuta en tarvitse… Palvelijani vartoo valmiina portilla ja käännyttää 'kotiinsa' aikovan takaisin korpeen", — lausui Perkele ivallisesti. Munkki Pietari laski kätensä Raamatun päälle ja lausui:

— "Poistu, Saatana! Sinun palvelijasikin ovat Herran kädessä ainoastaan vierinkiviä, jotka Hän heittää pois kääntyneen kintereille, ajamaan hänet harhateiltänsä takaisin kotinsa portille."

— "Jossa hän taas tapaa minut", — lisäsi Perkele ivaten.

Kammioon tulvasi taas munkkien laulu:

"Sun tahtoasi kaikki palvelee.
Sun edessäsi tähdet himmenevät
ja päivä kelmenee.
Johda meitä ja valaise!
Herra, armahda!
Herra, armahda meitä!"

Pau—uu—uu! — kumahti taas luostarin kirkonkello ja Perkele hävisi sen sävelien mukana.

Kierivä kulmakivi.

Ihmiselämä on pirunpaulassa rimpuilemista.

Syvällä juoksevat elämän pohjavirrat. Salassa kulkevat niiden virtojen uomat. Ei ole avaruudessa keskipistettä, ei ijankaikkisuudessa menneisyyden ja nykyisyyden rajaa.

Avarassa, upeassa temppelin muotoisessa luolassa, joka oli tulta täynnä, seisoi Perkele alttaripaikalla vihaisen näköisenä, elävä käärme kädessä. Lukemattomien palvelijain loistava joukko polvistui hänen edessänsä, suitsuavassa tulessa. Alttarin taustalla kulkivat varjokuvina ihmisten lankeemukset, langenneiden kärsimykset ja kohtalot. Ihanana avautui Paratiisi. Vaimo oli siellä puhdas, mies jalo, peto lempeä. Ihmiselämä oli ihana unelma… onni helotti helmenä, päivä kulki kuin kaunis laulu, täynnä rauhaa ja sopua, ja luonto oli kuin korea kukka elämän alkulähteen korvalla. Kuolo oli ventovieras, suru tuntematon.

Vaan äkkiä katkesi unelma, laulu loppui ja helmi himmeni. Kukka kuihtui lahteen korvalla. Kuolon viima kulki maita… Elämän pohjavirtojen mudista nousi käärme ja antoi Eevalle omenan… Hän söi… Myrsky kohotti silloin siipensä, aalto mustan harjansa ja peto karkasi vihaisena saaliinsa kimppuun. Perkele, joka oli katsellut kuvan kulkua, hymyili tyytyväisenä ja hänen palvelijansa alkoivat ylistää hänen viisauttansa ja voimaansa laululla, jonka sävel valtavana pauhuna aaltoili tuliroihusta:

"Sinun viisautesi on suurempi avaruutta.
Sinun voimallasi ei ole vertaa.
Sinun paulanasi on kavaluus.
Se on suurempi äärettömyyttä.
Sinä murskaat Jehovan työt.
Sinä olet kaiken olevan hauta,
kaiken ansa ja paula.
Ei kukaan sua kiertää voi."

Ei kukaan, ei kukaan, ei kukaan! — kertasi salaperäinen kaiku tuliluolan etäisistä holveista.

Perkele kuunteli ylistyslaulua vakavana ja puhui palvelijoillensa mietteissänsä:

— "Mutta yhtä minä en voi, eikä Jehovakaan: me emme voi hävittää toisiamme ja toistemme henkeä. Siksi käy sota siitä, kumman henki saa maailman vallotetuksi. Se on ikuinen taistelu…"

— "Jossa sinä voitat… Noin! Nyt söi mieskin!" — keskeytti Piru, vanhin palvelijoiden joukosta, osottaen taustalla kulkevaa kuvaa.

Perkele katsahti taaksensa kuvaan. Langennut ihmispari seisoi hämmästyneenä kuin avuttomat lapset hyvän- ja pahantiedon puun juurella. Vihainen myrsky ulvoi, aallot vyöryivät kohisten ja pedot kiljuivat juopuneina veren hajusta. Perkeleen palvelijoiden joukosta nousi silloin riemuhuuto, voimakas, kuin meren kohina rajusäällä.

Mutta äkkiä laski kuvassa myrsky siipensä alas, aallot painoivat harjansa mereen ja pedot vapisivat pelosta, lyyhistyen piiloihinsa. Elämän lähteestä nousi Jumalan henki ja kutsui langenneita.

— "Korvennus!" — huudahti Perkele kiivaasti, polkien jalkaa ja osottaen sähisevällä käärmeellä syntiinlankeemuksen kuvaa. — "Siinä ilmenevät jo Jehovan juonet ja vääristely… Nyt lymyävät ne jo viikunalehtien alle. Katsokaa! Se viettelijä on kätkenyt omenaan, jota ihminen söi, sen uskon, että paha on väärä ja hyvä oikea."

— "Se vanha vääryyden hämähäkki! Mutta omaan verkkoonsa on Hän sortuva. Hän on sinun kädessäsi sokeus!" — huudahtivat palvelijat tulen seasta kauhistuen Jehovan ilkeyttä. Perkele jatkoi puhettansa, kiivaasti edestakaisin kävellen ja katsellen kuvauksen kulkua:

— "Siinä nyt näette! Mies ryömii jo lehtien alta Jehovan eteen… Kas sitä!… Ja piilottautuu vielä eukon hameen suojaani Hah-hah-hah!" — nauroi hän lopuksi, tehden kuvaavan liikkeen.

— "Hah-hah-hah-haa!" — nauroivat palvelijat Perkeleen mukana.

— "Siitä asti" — jatkoi Perkele, — "on miehen linnana ollut hame."

— "Ja vakuuttavat, että muka Jehova olisi heidän linnansa", — ivaili Hiisi.

Tuliluolan taustalla kuvautui paratiisista lähtö. Musta oli miehen mieli. Naisen elämä oli okainen orjantappura. Etäältä häämötti erämaa, jossa ohdake kukki ja kuolema terotti viikatettansa. Perkele osotti lähteviä palvelijoillensa, puhuen halveksuvasti:

— "Siinä nyt näette! Mies tanssii jo eukkoinensa Jehovan pillin mukaan, lähtee Hänen ajamanansa pois Paratiisista muka syyllisenä… Se vanha kettu on syöttänyt ihmiselle sen uskon, että Hänestä luopuminen olisi lankeemus."

— "Hänen vääryytensä rihmat juoksevat Hänen siteinänsä kaikkialla… Mutta päivänsappi on Hän sinun edessäsi… Hän on sammuva sinun kirkkaudestasi. Hänen rihmansa ovat häviävät", — kohisi enkelikuoro.

— "Ja", — jatkoi Perkele kiivaasti, — "siksi katuu, nyt mies. Niin kavaliin rihmoihin on Jehova kietonut ihmisen, että se uskoo hyvän oikeaksi ja siitä luopumisen lankeemukseksi… Ihminen katuu kääntymistänsä", — lopetti hän raivoissansa.

— "Mutta sinä olet elementin alku, sinä olet salaman synty, sinä poltat poroksi Jehovan kavaluuden. Sinä, kirkkaus ja tuli, paljastat Jehovan petoksen ja kirkastat pahan oikeuden", — vannoi vanha Lempo tulihumusta, elävä käärme vyötäisille kierrettynä.

— "Niin. Koko meidän suurena tehtävänämme on Jehovan petoksen paljastaminen. Meidän täytyy saada harhaan johdetut käsittämään, että paha on oikeaa ja hyvä väärää. Meidän täytyy se voida, sanon minä", — raivosi Perkele vihaa säkenöiden.

— "Sinä teet sen, sinä voit sen. Jehova on sinun edessäsi meren valkeaa vaahtoa. Sinä säret sen vaahdon… Sinä olet meri. Sinä olet vaahdon syntymä kohtu ja hauta", — todisti ihana enkelilaulu.

Alttarin taustalla kulki kuvaelma ensimäisen ihmisen kärsimyksistä ja taisteluista erämaassa missä orjantappura kasvoi, ohdake rehotti ja peto vaani petoa. Päivät kulkivat mustina… Miehen elämä oli isän huolta, naisen päivät äidin tuskia… Kuoleman terävä viikate kosketteli miehen kaulaa. Vaimon povessa paloi siksi polttava tuli: tuli luoda elämän jatko, kun oli entisen hukannut. Huoli, ettei sammuisi elämä, polttaa häntä himona. Se polttaa kuin tuli taulaa. Sen poltosta antaa hän rintansa lapselle, alistaa kohtunsa äidinkivuille.

Raskas on langenneitten elämä.

Perkele osotti näkyä palvelijoillensa ja kiehui tulena:

— "Meidän täytyy pelastaa ihminen sen kiusaajan kynsistä… sen rääkkääjän. Jollette sitä tee, niin minä jauhan teidät myllynpölyksi."

Palvelijat lankesivat polvillensa ja rukoilivat laulaen:

"Sun vihasi ja kiukkusi kalliimpi aarre meille on, kuin armo Jehovan. Älä sysää meitä luotasi! Älä hylkää meitä! Suuri olet sinä, Perkele, suuri ja voimallinen."

Taustalla avautui Kainin ja Aabelin välinen tapaus. Lempeänä ja rauhallisena, kuin lapsen rukous, nousi Aabelin uhrisavu taivaan kuperaa sinilakea kohti. Synkkänä seisoi Kain, mieli katkerana, kuin savu, joka nousi hänen uhrinsa tuoreista vihanneksista… Kain muisti ainutta sisarta… kodin kukkaa… Uhri oli hänestä pahan enne…

Jo nosti Kain aseensa… Mutta valoviima kävi avaruuden läpi…
Iskuun nostettu käsi laskeusi alas.

— "Äts!" — kiljasi Perkele kiukustuneena.

— "Jehovan juonia", — huudahtivat palvelijat.

Taas oli rauha avaruudessa. Päivän kultakehrä kulki rataansa, keto koreili kukissa, puut hohtivat linnuista. Taivas satoi siunausta… maa loi povestansa rikkauksia ilmoille. Veljespari seisoi luonnon suuren rauhan, työn ja rikkauksien keskellä.

Taivas helotti, luonto kukki… Jo puhkesi luonnon kaunein kukka… alkoi soida sen ihanin laulu — nainen: Sisar saapui kedolle, povi puhtaana, kohtu kypsänä… Huuli ei tiennyt huulen makua, neito miestä… Kukkanen oli vielä nuppuna… sisar tuli tyttönä.

Luonto oli kaunis, kevät puhkesi kesäksi… Kukka kuherteli, suuteli, siitti… Emi huokui hempeä… hede jakoi lempensä antimia… Nyt oli sisaren ensi aika. Tyttö kukki vaimon rajalla… Sisar vaihtoi tunteitansa… siskon tunteita vaimon tunteeseen… Hän vaihtoi veljeä mieheen, sen suuteloita miehen suudelmaan.

Mutta hän oli ainoa sisar… Veljiä oli kaksi… Toinen oli jäävä veljeksi, toinen tuleva mieheksi…

Hän valitsi lempeämmän… Toinen oli jäävä ijäksi ilman… Uhri oli oikein ennustanut.

Jo sull sisar morsiamena… veli iloitsi sulhon onnesta… Käsi puristi jo kättä… silmä puheli silmän kanssa… Kain oli synkempi yösydäntä… Ainut sisar oli menossa… Edessä oli erämaa… Ei ollut kukkaa hänen miehuudellensa… ei sen perhostulta.

Kului hetki… Jo odotti povi povea… huuli tapaili huulta… Kukka helotti onnensa terältä… Kain seisoi mustissa sukissa… Menossa oli miehuus, miehen kaikki… Kain nousi sen puolesta… Hän nousi, kuin peto pentuansa pelastamaan…

Kain karkasi veljensä päälle ja tappoi hänet… Musta käärme oli naisena matanut veljesrakkauden pesään… Riemastuneena osotti Perkele palvelijoillensa tapausta ja lausui, niiden ihastushuudon lakattua, ylpeänä:

— "Se oli minun iskuni. Se oli miehen isku vasten Jehovan kasvoja… Minun henkeni, paha, elää. Sitä ei Jehova voi hävittää… Noin! Nyt huhuilee jo Jehova Kainia, mutta… Niin! Hän ei ryömi viikunalehtien alle. Katsokaa… Se mies ei kadu, eikä uudestaan lankea Jehovan viettelykseen… Hän lähtee pois Jehovan luotakin… Hän käsittää jo, että Jehovasta luopuminen ei ole lankeemus vaan parannus… Kain on pelastettu… Mutta vaimo oli taas minun kätenäni… Ja vaimo on Jehovan työtä."

Palvelijat lankesivat taas polvillensa ja lauloivat Perkeleen ylistystä.

"Suuri on sinun armosi:
Sinä pelastat langenneet.
Sinä katkot Jehovan paulat.
Et hylkää sinä ketään.
Et väsy sinä koskaan."

Perkele jatkoi puheluaan tyytyväisenä:

— "Adamin luopumus ei ollut mikään itsetietoinen luopuminen Jehovasta ja Hänen hengestänsä, väärästä. Se oli ainoastaan erehtyminen siitä. Semmoiset lankeavat Jehovan viettelyksiin uudelleen heti ensi houkutuksesta. Mutta Kain ei ole palannut Jehovan luo… Hän lähti itsetietoisena. Ja juuri semmoisilla on jotakin arvoa. Adaminlaiset veltot loikareet eivät vaikuta minun ja Jehovan välisiin voimasuhteisiin mitään. Siihen tarvitaan itsetietoista Jehovasta luopumista. Ymmärrättekö?"

— "Sinun asiasi on meille selvä", — vastasi Horna, ja palvelijain lauma veisasi taas:

"Pimeiden sumujenkin halki sinun asiasi, sinun tahtosi kirkkaana tulena vaikenevat. Sun suuret tarkotuksesi se meille kirkastaa."

Ylistyslaulu kulki aamuruskon nopeilla siivillä, palasi kaukaisuuden seinistä kaikuna ja täytti tuliluolan. Perkele käveli edestakaisin tyytyväisenä. Leikitellen heilautteli hän kiemurtelevaa käärmettä. Kun laulu loppui, järkeili Perkele taas:

— "Yksi niistä itsetietoisista on Harhama. Pienestä lapsesta on hän kärynnyt epäilyn tulessa. Kun hän kerran riuhtaisee itsensä irti Jehovan pauloista, riuhtaisee hän samalla paulankin poikki. Hän luopuu Hänestä tietoisena ja ainiaaksi… Mutta Jehova virittelee hänen tiellensä satimia… Siksi vartioikaa Harhamaa lakkaamatta, väsymättä…"

— "Jos yö väsyisi päivän kintereillä, kun se karkaa idästä länteen, me emme väsyisi", — vannoi enkelikuoro.

— "Heikkouteni on siinä, että minä en voi omaa kättäni satuttaa ihmiseen. Siksi: Jehova on lyötävä hänessä Jehovan omilla töillä… Siksipä: missä on Harhama, siellä olkoon nainen omenana; missä nainen, siellä Aabel! Ja missä Harhama tapaa Aabelin, siellä olkoon ase valmiina!" — neuvoi Perkele viisailla eleillä.

— "Sinun tahtosi on meidän elämämme. Harhama on lähtevä Jehovan kasvojen edestä" — vannoivat palvelijat.

— "Se ei riitä", — lausui Perkele, ja lopetti jyrkästi sanojansa painostaen: — "Ei riitä, että hän lähtee pois Jehovan luota. Hänestä täytyy tulla enemmän kuin Kain: Hänen täytyy nousta Jehovaa vastaan."

Tulenlieska sävähti punaisemmaksi, avaruus vavahti. Perkeleen lukematon palvelijajoukko katsoi hämmästyneenä herraansa.

Jehovaa vastaan! Jehovaa vastaan! Ihminen Jehovaa vastaan? — kierteli kysyvä kaiku, kertoen Perkeleen ajatuksen äärimäistä rohkeutta. Mutta Perkele jatkoi kavalana:

— "Ette ymmärrä. Harhama on sommitellut viisi toista vuotta teosta, jossa hän astuu julkisesti Jehovaa vastaan. Mutta hän epäilee vielä. Hän ei ole vielä varma, että Jehova on vääryys. Hänet on saatava siihen varmuuteen. Hänen täytyy kirjoittaa se teoksensa. Sillä panee hän Jehovan luota lähtiessänsä portin takanansa umpilukkoon… Paluu on silloin mahdoton. Sillä teoksella lyömme me myös muita laumoittain. Hänelle ei ole vaan annettava aikaa ja aihetta ajatella Jehovan luo palaamista. Kaksi asiaa pitäkää aina hänen edessänsä: yksi, johon hän kiinnittää sydämensä, ja toinen, 'johon Jehova lempeämmin katsoo'."

— "Sinun tahtosi on meissä tuli, joka ei sammu. Käskysi ovat korkein ilomme ja ainoa lepomme", — humisi laulu rajumyrskynä. Perkele mietti hetken. Otsa rypistyi harmista. Tuli ja palvelijat vapisivat silloin. Perkele puhui, kiukkua suitsuten:

— "Jehovan asia kulkee järjestyksessä. Hänen puolellansa on maailmanjärjestys. Siinä on Hänen voimansa salaisuus. Meidän täytyy kaikki saavuttaa järkyttämällä se oleva järjestys. Siksi täytyy meidän vaania jokaista tilaisuutta nyrjäyttääksemme sen järjestyksen. Älkää siis väsykö!"

— "Sinun palvelijasi eivät väsy. Työsi ei pysähdy. Edessäsi on
Jehova pakkasen viima, tai tuulen ahava", — pauhasi enkelien vastaus.

Uudet näyt ilmaantuivat taustalle: Tuomituiden joukot kulkivat tulisissa kahleissa. Synkkinä kävivät he tulista kuilua kohti… Tie oli tuli-okaista… Taivaalla hohti punainen pilvi… Tulihituset laskivat pilvestä, kuin punainen lumisade… Kahleet polttivat käsiä, tulihituset ihoa… Portot vaikeroivat… Heidän sieluistansa tippui lika tulena… Varkaat kiemurtelivat, kuin käärme tulessa, kasvoilla kauhun ilme.

Kamala on kadotettujen kulku, tuskallinen niiden taival.

Taaempana kulkevat huusivat kostoa edellä astuville, esimerkin antajille. Se huuto tunkihe kuin tulinen miekka etumaisten läpi… Hätähuuto nousi silloin onnettomista, kuin savu miekan polttamasta lihasta.

— "Armoa, armoa, armoa!" — sekaantui vihlovana valituksena jälestä tulevien huutoon: "kostoa, kostoa, kostoa!"

Perkele katseli epätoivoisten kulkua voitonhymy huulilla, ihastuneiden palvelijoiden veisatessa riemulaulua. Sen laattua puhui hän, kavala ilme kasvoilla:

— "Nykyään on syntynyt uusi, joukkoihminen. Kokonaiset laumat ajattelevat samoja ajatuksia, kuin lampaat. Ne hyppäävät kellokkaan jälestä minun valtakuntaani aivan sen vanhan keritsijän sylistä, kun vaan napsaamme sen kellokkaan. Saiturin keritsimet saavat silloin tyhjinä raksutella. Hah, hah, haa!"

— "Hah-hah-haa! Jehova on sinun edessäsi, kuin savu tulen suhteen!" — yhtyivät enkelit Perkeleen riettaaseen nauruun. Perkele jatkoi:

— "Ihmiset eivät ole enää vapaita yksilöitä. Ne kulkevat ja ajattelevat laumoittain yhteiskunnallisten liikkeiden ja puolueiden valjaissa. Meidän täytyy vaan temmata niiden liikkeiden ohjakset Jehovan kädestä, ja: lauma on meidän. Nyt ei enää tarvitse nostaa kaldealaisia jokaista Jobia erikseen lyömään, vaan: Noin!" — Perkele löi käärmeellä ilmaa kuvaavasti. — "Isku vaan… tehdas tai pankki on nurin ja tuhannet leivättä… Ymmärrättekö?"

Palvelijat vaikenivat. Jokainen oli ymmällä. Perkele veti suunsa ivanauruun ja selitteli:

— "Ne tuhannet huomaavat silloin, että heidän Jehovansa ei olekaan katsonut leppyisästi heihin vaan toisiin… Koko joukko lähtee silloin semmoisen herran luota Kainina… Se helpottaa meidän työtämme. Voidaan niin laumoittain lyödä Kaineja… Tarvitaan vaan valita parhaat niiksi, jotka ensimäisinä karkaavat veljensä päälle… Osottavat, että hyvä onkin Jehovan koukkuja… minun henkeni oikeaa…"

— "Sinä suitsuat viisautta. Edessäsi on Jehova vasaman putoama. Hän on haihtuva, kuin hymy hirtettävän huulilta", — riemuitsivat enkelilaumat. Perkeleen ääni pauhasi taas tulen humusta:

— "Joukkoihminen on helppo ja suuri saalis. Kun yksi kieltää Jehovan, kieltävät Hänet kaikki. Yhteiskunnalliset liikkeet ovat oiva ase sitä ihmistä pelastaessa Jehovalta. Meidän täytyy vallata ne liikkeet. Niillä napsaamme me joukottain Jehovan laumoja: kaikki yhdellä ja yhden kaikilla… jokaisen erikseen ja kaikki yhtä aikaa. Rimpuilkoot ihmiset pinnalla mitä hyvänsä ja naurakoot minulle; kaikkien heidän kuohumisensa pohjavirtana on minun voimani."

Perkele ojensi viime sanoja lausuessaan kätensä uhmaavasti.
Enkelijoukko alkoi laululla tunnustaa hänen voimaansa:

"Sinä olet kaiken johto, kaiken herra ja perustus, merten kuohun pohjavirta, ohjas kaiken ihmiselon. Armahda meitä, armahda!"

— "Jehova myös vaanii sitä joukkoihmistä", — ivaili Perkele, — "ja siksi on suuri taistelu tulossa."

— "Jossa sinä tietysti voitat. Jehova on edessäsi sumua", — tarttui puheesen rampa Kehno, joka kulki käärmesauvan varassa. Perkele oikaisi itsensä korskeaksi ja lisäsi:

— "Minun täytyy voittaa. Minun täytyy pelastaa maailma. Osa ihmisiä juoksee vielä Jehovan villityksissä, mutta suurin osa niistä pettää Häntä. Hänen pappinsakin ylistävät suullaan Jehovan taivasta… sydämellään jyväsäkkiä…"

— "Ja vaihtavat taivaan mannan hameen herkkuihin", — lisäsi Piru. Koko kuoro nauroi taas. Kamala nauru kiehui vaahtona tuomituiden valituksien ja tulen huminan seassa. Perkeleen katse vetäytyi kavalaksi ja hän puhui otsaansa rypistellen:

— "Jos en voi kädelläni heitä lyödä, niin lyön heidät itsellänsä ja toisen toisellansa: miehen vaimolla, vaimon miehellä. Ihmiset kahtia: vaimo Eevaksi, mies Aadamiksi, yksi Kainiksi, toinen Aabeliksi. Toinen puoli Jobiksi, toinen kaldealaisiksi! Lisäksi: kaikille yhteisiksi kultainen omena ja liha! Kaikki ne ovat Jehovan käsien töitä…" — lopetti Perkele merkitsevästi. Palvelijat huusivat ihastuksesta.

— "Hän on punonut paulan itsellensä… ymmärrättekö?" — virkkoi
Perkele häijyin elein.

— "Sinun viisauttasi ei voi kukaan väärin ymmärtää. Se valkenee kuin päivä. Se on maailman peruskivi", — todistivat palvelijat.

Vaan tietänsä kulkevat haudan takaiset vaeltajat: Murhaajat astuvat kulkueessa… Heidän luunsa ovat tulikuumana rautana, heidän verensä on tulisakoa… Äitejä seuraa mukana… He ovat murhanneet lapsensa… Imemätön maito on ehtynyt heidän rintoihinsa. Se on muuttunut raudansulaksi… Tulisina tippoina tihkuu se nisistä. Se polttaa, vaan nisä ei kulu, eikä rinta pala… Lasten kuolinhuuto kuuluu sisälmyksistä… Niiden henget nakertelevat niissä ilkeinä hiirinä… Avaruus on pauhuna… pilvestä sataa salamoita… Tie hehkuu tutkaimista.

Ilkamoiden seurasi Perkele epätoivoisten kulkua. Sumulta näytti palvelijoista Jumalan viisaus… Mutta Perkele itse puheli ajatuksissansa:

— "Viisitoista vuotta on Harhama suunnitellut teosta, jossa hän astuu Jehovaa vastaan lopullisesti. Mutta hän hoippuu vielä… Korvennus!" — raivosi Perkele tätä hoippumista muistaessaan ja löi käärmeellä tulilieskaa kiukuissansa, lisäten: — "Hänen epäilyksellensä ei tule loppua!"

— "Mutta jos hän epäilee, on hän jo sinun tielläsi. Epäilyksestä ei ole kieltämykseen, kuin askel", — huomautti Piru.

— "Niin, askel… Mutta siitä on minunkin kieltämykseeni ainoastaan askel. Keskeltä on molemmille puolin yhtä pitkä matka… Harhama on ehdoton epäilijä. Hänen teoksensa voisi tuoda laumoja minulle, ja nyt hän ei viitenätoista vuotena ole päässyt vielä alkuun…" — raivosi Perkele, käveli kiivaasti edestakaisin hetken ja jatkoi sitten:

— "Mutta olkoon!… Käryä on hän kädessäni. Minun rihmoistani hän ei pääse. Minä itse vartioin häntä… Epäilköön! Se karkaisee vaan hänet sitä lujemmaksi minulle…" — ja nostaen sormensa, jatkoi hän ilkeästi: — "Jehovan sitoumukset eivät enää tahdo kelvata. Yhteiskunnalliset liikkeet kääntyvät jo minun puolelleni, sillä minä maksan käteisellä… Harhama on johdettava niihin liikkeisiin. Silloin loppuu hänestä oma itsensä ja hän kulkee joukkoihmisen osana… Minun keriltäni hänen askeleensa ovat juoksevat… Lopuksi vielä hänelle: kielletty hedelmä… sisar… Aabel… johon Jehova lempeämmin katsoo… Ivatkoot minua Harhamat… naurakoot omenalleni… He ottavat minulta eukon kädestä vielä karvaan omenan…"

— "Joka on ihana nähdä ja makea syödä", — ivaili Horna.

— "Se sulo on Jehovan työtä… Ukko on punonut kaulaansa kauniin paulan", — lisäsi rietas Kehno. Perkele riemastui. Hän kerskui ylpeänä, kuin palava rovio:

— "Rimpuilkoot ihmiset… ivatkoot! He rimpuilevat turhaan, kuin pedot paulassa: minun paulassani… Ihmiselämä on…"

— "Ihmiselämä on sinun pirunpaulassasi rimpuilemista"— keskeyttivät enkelit. Perkele kohisi voiton ilona:

— "Maailmanlain mukaan häviää kerran kaikki oleva, uudet maailmat alkavat muodostua ja alkaa uusi maailmankausi. Kumpi meistä silloin on jäänyt voitolle, hänen henkensä tulee uusia maailmoita hallitsemaan. Silloin alkaa teille levon aika, sillä maailmanjärjestys on silloin minun kädessäni. Minun täytyy voittaa muutoinkin, kuin vuoroni oikeudella. Minun täytyy voittaa asiani oikeudella. Silloin on loppu Jehovan vallasta ja hänen enkelinsä ovat teidän palvelijoitanne. Kestäkää siksi!"

Enkelilaumat ylistivät taas tulen seasta herraansa:

"Suuret ovat sinun palkintosi. Niitä odotellen me sua palvelemme halk' ijankaikkisuuden. Jos maailmatkin radoillaan väsyisivät, me emme väsy. Sinun voimasi meit' aina virkistää."

Yhä vaelsivat varjoina langenneiden hirveät haamut. Seurasi uskottomien miesten ja vaimojen joukko. Punainen pilvi kohisi. Rankkana valui siitä tulisade… Vaimot vaelsivat käärmeillä rikoskumppaleihinsa sidottuina… Molempien hengitys on haureuden ilkeätä höyryä. Se tunkee rikostoveriin, kuin käärmeen kylmä ruumis… Vaimot parkuvat. Miehet kiroavat vaimoja.

— "Eevan hame on taas tulessa", — riemuitsi Perkele, osottaen kiroavia miehiä sihisevällä käärmeellä. Palvelijat nauravat. Tuomitut vaikeroivat.

Tuomituiden joukot lähestyvät kuilua… Lieska roihuaa sen syvyydestä. Pohja vyöryy tulimerenä… Onnettomat ratkeavat hätähuutoon… Ruumiit kiemurtelevat tuskasta, kasvoilla on kauhun kamala ele.

Vielä ponnistavat he voimiansa… Ei pelastusta… Synti painaa heitä kuiluun, kuin vuoksi… Kuilun pohja vyöryy tulivaahtona… Käärmeet puristavat rautavanteina, kuristaen luita rusaksi. Suuret joukot syöksyvät alas yhtä aikaa… Nousee ilkkuva ilohuuto… Perkele hymyilee. Palvelijat laulavat hänen ylistystänsä:

"Suuri olet sinä, Perkele. Sinä säret Jehovan vallan, lyöt Hänet kuin meren vaahdon. Sinä korjaat ihmislapset. Sinun helvetissäsi, sinun porttiesi takana on turvassa ihmishenki."

— "Ei vielä turvassa", — lausui Perkele hitaasti, käveli ajatuksissaan alttarilla ja lausui vihaisena:

— "Kaikkeudessa ei ole mitään paikkaa, missä ei Hän olisi. Siellä", — hän osotti helvettiä — "alkaa vasta lopullinen taistelu. Siellä vasta puhdistetaan henki tulessa. Se viettelijä jo astui alas helvettiin…"

— "Se röyhkeä!"—huudahtivat palvelijat ja tuijottivat hämmästyneinä Perkeleeseen, joka vihaa puskuen käveli jonkun ajan kiivastuneena, ojensi sitte käärmeen suoraksi, tehden sillä uhkaavan liikkeen ja lopetti puheensa:

— "Mutta hänen valtansa täytyy loppua. Minä olen uuden olevaisen kulmakivi! Minä tiedän, missä kohti Jehovan kantapää on paljas… Ja mihin Hän polkee, siellä odottaa jo minun pääni. Sitä Hän ei voi kiertää…"

Enkelit ryhtyivät veisaamaan soiton säestyksellä ihanaa laulua
Perkeleen voiman ylistykseksi:

"Ei kenkään voi sua kiertää.
Ei mikään ilman sua olla voi.
Sä murskaat Jehovan vallan.
Sä olet kaiken olemus,
kaiken herra ja Jumala.
Sinä kierit kaikkialla
kierivänä kulmakivenä.
Armahda sinä meitä!
Armahda, armahda, armahda!"

Laulu sekaantui tuomituiden hirmuhuutoon. Niiden yhteisessä pauhussa alkoi tulitemppeli vinhasti kirmata halki pimeän avaruuden.

Noidan laulu.

Elämä on ihana orjantappura… täynnä tuli-okaita…

On talvi-ilta.

Lähestyvän sydäntalven ensi pakkanen koettelee voimiansa, kiipeillen vallatonna talojen seinille ja paukkuen rakennuksien nurkissa. Katujen risteyksissä loimottaa nuotiotulia. Punainen kuunkehä kohoaa taivaanrannan alta ja alkaa kiivetä taivaan laelle. Sekin näyttää viluiselta, se on suuri ja punainen, kuin pakkasen purema. Näyttää, kuin tahtoisi sekin viluissaan puistahtaen sanoa:

Huh!

Kamarissansa istui mustasilmäinen morsian ikävissänsä ja soitteli pitkän iltansa kuluksi vanhaa Noidan laulua. Viereisessä, valaisemattomassa huoneessa, johon valoa pääsi ainoastaan mustasilmäisen morsiamen huoneesta, avonaisesta ovesta, keinui nelitoistavuotias mustakutrinen tyttönen välikatosta riippuvassa nuorakeinussa ja lauloi Noidan laulun sanoja itseksensä, haaveillen, morsiamen soiton säestyksellä:

"Mun mustasilmäinen tyttö kulta, kun vielä häissäsi viulu soi, sä itse itket jo katkerasti ja kalmanliinoiksi puhtahiksi häävuotees valkeat liinat jää."

Soiton ja laulun alkaessa oli Harhama tullut eteiseen. Hän säpsähti kuullessansa laulun. Tänään oli häntä kohdannut taloudellinen onnettomuus, joka oli vienyt lähes kolmannen osan hänen omaisuudestansa. Hän oli sen johdosta kiihtynyt, ja muisti nyt yht'äkkiä munkki Pietarin äskeiset sanat: "Ennen kun päivä on puolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois kultasi. Ennen kun häävieraat lähtevät, voidaan vaimosi ottaa sinulta pois". Munkki Pietarin luona tapahtuneen kohtauksen jälkeen hän läikehti kuin laine, herkkänä kaikelle.

Hän tuli levottomaksi, tajuamatta täydellisesti miksi. Soitto jatkui ja tyttö lauloi edelleen:

"Soi viulunkielet, ja neidot norjat, kuin noidat, tanssivat valkeissaan. Ne neidot laulavat noidan laulun ja häihin loihtivat noidan haamun, mi sulhon noituvi sulta pois."

Harhama viipyi yhä eteisessä. Hän kuunteli laulua vakavana ja mietti taas Pietarin sanoja. Ja silloin muisti hän myös himmeästi erään vanhan ennustuksen, samantapaisen kuin Noidan laulu. Se ennustus juohtui hänen mieleensä nopeasti, odottamatta, kuin salaman isku, ja yhä miettivämmäksi kävi hän. Hänen sielussansa heräsi hiljainen, taikauskoinen pelko ennustuksien toteutumisesta. Viimein koputti hän ovelle.

— "Ah!" — helähti iloinen huudahdus, ja ennen kun soiton sävel oli ehtinyt lakata soimasta, juoksi mustasilmäinen soittaja Harhamaa vastaan.

— "Tervetuloa!" — huudahti hän edelleen, ojentaen huoletonna kätensä Harhamalle. Palkkiokseen sai hän valkean ruusuparin.