E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HARHAMA II

Kirj.

Irmari Rantamala [Algot Untola]

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1909.

A. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.

HARHAMA

"Syntikin on ase Jumalan kädessä."

Mutta kotiportilta kääntyi polku.

Mihin voisin minä paeta elämän hampaita?…

Aave kulki erämaassa.

Se oli Harhama, joka kulki jalkaisin kaukaisen korpikylän tietä. Ryppy otsalla osotti, että kulkijan mieli oli synkempi, kuin kulkemansa syksyinen korpi. Tummat kuuset seisoivat tienvarrella kysyvinä, kun tämä outo kulki ohi. Orava pudotti käpälistänsä punaisen kävyn hänet nähdessään ja katseli häntä pehmeältä havunoksalta, silmät suurina. Pajupensaasta pyrähti hämmästynyt lintu koivun hienolle oksalle. Oksa heilahti ja keinuen visersi lintu kulkijalle tervehdyksen:

— "Tvii… ir!"

— "Tvir… tvir… tvii-ir", — vastasi pihlajan marjaisella oksalla kiikkuva lintu puolisonsa lauluun.

Päivä paistoi, havu tuoksui. Hiekotettu tie narskui kulkijan askelista ja varjo kulki hänen vierellänsä.

* * * * *

Oli se vuodenaika, jolloin marjat kypsyvät pihlajassa ja kävyt kuusessa. Oli tyyni, päivänpaisteinen päivä.

Paikka oli pari peninkulmaa Turun—Toijalan radalta pohjoiseen päin.

Metsän laidassa oli ruskea, autio Valkamala-niminen asunto. Se oli Harhaman uusi koti, johon hän nyt saapui ensi kertaa. Talon kartanolla punottivat marjatertut pihlajassa. Orava nukkui rauhallisena pesässänsä ja näki unta kypsistä pähkinöistä ja punaisista kuusenkävyistä. Tammen oksalla istui yksinäinen lintu. Pihlaja punotti, pähkinäpuu koreili raakaleissa ja lähde lorisi kaivonkannen alla.

Mutta aidanseipäässä hyppeli levoton harakka…

Jo oli karjan kotiatuloaika, kun Harhama lähestyi kotinsa porttia. Valkea koivikko katseli lehteä väräyttämättä hänen tuloansa. Tammen oksalta pyrähti häiritty lintu lentoon. Orava heräsi makeasta unesta ja tammesta putosi pari kellastunutta lehteä.

Jo kääntyi tulija portille… Harakka hyppeli seipäissä yhä levottomampana…

Jo tarttui hän portin säppiin, päässä elämän tulikukkainen seppele, ohimot koristettuina sen tulikuumilla kukilla… Hän oli kotiinsa tulossa…

Mutta portilla odotti keski-ikäinen, outo nainen. Tukka oli musta ja silmät siniset. Kaksi palmikkoa, jotka tukan hoidon tähden olivat aletut otsalta, aivan hiusrajasta, hiukkasen ulkonevat posket ja pieni pystynenä antoivat hänen ulkomuodolleen perin suomalaisen ilmeen, jota korkeahko otsa kaunisti. Harhama luuli häntä jonkun kansakoulunopettajan vaimoksi. Tervehtimättä kääntyi hän tieltä portille ja yritti jo avata sitä, kun nainen puhutteli häntä ystävällisesti, kysyvästi:

— "Olette varmaankin herra Harhama?"

— "Kyllä", — vastasi tulija, nostaen lakkiansa. "Tulen yksin, ilman matkatavaroita, asuntoni on autio ja kuulin, että on vaikea saada ruokaa ja yösijaa läheisistä taloista."

— "Niinkö!" — huudahti nainen. Ja huudettuaan jotain paljasjalkaiselle, noin seitsen-vuotiaalle tytöllensä, joka oli hänen muassansa, lisäsi hän:

— "Tulkaa, minä vien teidät… Ja jos eivät muut anna, niin kyllä minä sitten!"

Viimeiset kolme sanaa lausui hän semmoisella äänenpainolla, joka antoi hänen äänellensä miesmäisen, vastenmielisen vivahduksen ja kiusasi Harhamaa.

— "Jos nimittäin tyydytte?" — lisäsi hän hetken kuluttua kysyvästi, kun Harhaman vastaus viipyi.

Harhamaa kiusasi tämän oudon naisen ystävällisyys. Hän katsahti ympärillensä, ikäänkuin vastausta hakien. Mutta aution asunnon akkunalla ei kukkinut verenpisara eikä palsami. Mikään ei houkutellut häntä sisälle. Hänestä tuntui aivan vastenmieliseltä sinne meno. Lintu huomasi sen. Se istahti punaisen pihlajamarjatertun viereen ja, viihdyttääkseen isännän kotiansa jäämään, lauloi hänen tuliaisikseen:

— "Tvii-ir!… Tvir-tvir-tvir!… Tvii-i-ir!"

Unesta herännyt orava heilahti sammalvuoteeltansa pähkinäpuun oksalle ja aikoi tulijan ratoksi nakertaa viheriää pähkinää.

— "Älä mene!" — varotti orava nakerteluillansa.

— "Älä mene!" — visersi lintu, ja pienoinen marjaterttu houkutteli:
"Jää tänne!"

Harhaman vastaus viipyi. Harakka hyppeli jo yhä levottomampana. Se pyrähteli seipäästä seipääseen…

Harhama katsahti naiseen. Tämä odotti vastausta, puhellen:

— "Minulla on kyllä yksinkertaista, kun en kesäksi viitsinyt tuoda huonekalujani… Mutta, jos tyydytte, niin…"

— "Kyllä!… Kyllä!… Kiitos!" — kiirehti Harhama hiukan neuvotonna.

Portti narahti taas kiini. Polku kääntyi kotiportilta ja Harhama meni uutta polkua pitkin tahdottomana, kuin kuivunut lehti.

Mutta surullisena punotti pihlajanmarjaterttu ja sen vierellä katseli lintu pää kallellaan tulijaa, joka kotinsa portilta kääntyi, eikä tietänyt minne meni. Orava tarkasteli surullisena miestä, joka lähti naisen kanssa. Mutta harakka nauroi katonharjalla ilkeästi, nähdessään, että mies meni naisen kanssa, jota hän ei tuntenut…

— "Tulkaa sitten!" — sanoi mustatukkainen nainen, kooten helmansa.

He lähtivät. Harakka seurasi mukana.

Harhama oli tullut tänne korven sydämeen, kuin kaskenpolttaja. Hän mietti nyt kaskimatkaansa. Kasken oli hän kaatanut ja polttanut, oli kylvänyt siemenen mehevään multaan. Oras oli noussut mustanpuhuvana; ruis oli tähkinyt ja heilimöinyt, aaltoillen lämpimän tuulen tuudittamana ja päivän paahteessa oli jo valmistunut keltainen jyvä…

Hän oli odottanut runsasta elämänsatoa…

Jo kuului hakkuu tuvansalvokselta… Jo kohosi koti kuusen juurelle… Jo nostettiin sen harjahirsi ja ylpeä kukko asetettiin katon harjalle osottamaan tuulen suuntaa ja varottamaan kaskenpolttajaa lähestyvästä onnettomuudesta…

Jo oli elämän rauhallinen aattoilta: Huomenna piti ottaa sirppi orrelta ja korjata kypsynyt vilja… Ylihuomenna piti vaimon saapua sytyttämään valkea kotilieteen… Käki kukkui kuusen latvassa… Kukkivassa pihlajassa kuhertelivat pesivät linnut… Lähde lorisi… Kalajärven ranta näkyi riippakoivun oksien alitse… Siellä nukkui hauki kaislikossa ja siika kuti selällä ja lämmin laine loiski rantakiville…

Jo muuttui aattoilta valoisaksi kesäyöksi… Huomenna oli valkeneva elämän juhlapäivä… Hääkutsut olivat jo kirjoitetut…

Mutta yöllä nousi halla ja pani viljan. Huomenna nousi ukkonen ja salama poltti tuvan poroksi… Tuhka peitti kotilieden ja vaimon muiston maanmulta.

Ja sitten oli hän ajelehtinut akanana, tuuli tien ohjana, tuntematon johtotähtenä…

Se oli ollut hänen elämänsä kaskimatka vieraassa maassa…

Silloin oli hän heittänyt sirppinsä ja pakeni nyt syvälle erämaahan. Miksi sinne, sitä ei hän tiennyt, ei kysynyt… Tullessansa hän oli ajatellut: "Juon täällä uutta voimaa kuusen juurella lorisevasta lähteestä, lepään pehmeällä sammalella kuusen varjossa, rauhotun ja voimistun". Hän tuli sortuneena, masentuneena. Hän tuli alkamaan uudestaan, alusta, mieli mustana mujuna.

Ja nyt kohtasi hän portilla oudon naisen, kääntyi lähteenkorvalta takaisin ja meni hänen kanssansa…

* * * * *

Tie, jota he kulkivat, pujottelihe lehtimetsän läpi. Se oli kapeaa metsäkylän tietä, jolla kaksi henkeä vaivoin mahtui rinnatusten kävelemään. Outo nainen käveli Harhaman rinnalla, puhellen tuttavallisesti. Silloin tällöin nojasi hän sattumalta, tien kapeuden johdosta, käynnin tahdissa, pehmeää, velttoa ruumistansa Harhaman käsivarteen, kuin olisi tämä ollut hänen miehensä.

Ainoastaan silloin tajusi Harhama täydellisesti hänen läsnäolonsa, tuntien samalla vastenmielisyyttä hänen ruumiinsa kosketuksista. Se tunne ärsytti edelleen hänen äärimäisyyteen asti kiusottunutta mieltänsä. Hänen ihmis-inhonsa alkoi pursuta hänestä. Hän tuskastui, mutta salasi taas kaikki huolellisesti.

Syys-ilta lepatti herttaisena. Katajapensaat viheriöivät rinteellä.
Tienvarrella hohotti eräs autioksi jätetty tupa…

— "Sieluton maja, kuten elämä. Häviön ja kuoleman vallan saarnaaja", — ajatteli Harhama. Ja silloin ilmestyi hänelle taas kuolema ja kaikenhäviö. Hän näki elämänsä jo sen kitaan suistuneena. Hän tunsi itsensä jo autioksi taloksi, jonka uuni on rappeutunut, akkunat säretyt ja seinät lahovat ja murenevat kuoleman toukkien kaivelemisesta. Hän hätäytyi, etsi pelastavaa olenkortta ja tarttui siihen, johon oli tuhannesti tarttunut: teoksensa ajatukseen. Se ajatus valkeni hänelle nyt nopeasti, kuin leimahtava revontuli.

He kulkivat etemmä. Tytön paljaat kantapäät vilkkuivat… Outo nainen jatkoi puheluansa. Harhama osotti sitä seuraavansa, pistäen väliin tyhjän ajatuksettoman sanan:

— "Jas-soo!" — tai: "Vai niin!"

Niin jatkui heidän kulkunsa. Syrjäisen metsäseudun tunnelma, syksyisen metsän lemu ja iltapäivän rasittava hiljaisuus lisäsivät Harhaman mielenraskautta. Hänen ajatuksensa tekivät omaa työtänsä, raukeina, hänen omasta tahdostansa riippumatta. Ne asettivat suurkaupungin meluavan elämän, jonka hän oli juuri jättänyt, tämän uuden elämän vastakohdaksi. Ne kuvittelivat, kuinka hän täällä, metsän rauhassa, alkaisi uudestaan alusta, joisi lähteen raikasta vettä, hengittäisi kuusen tuoksua, kokoaisi oman itsensä ja pakottaisi hajanaiset ajatuksensa taas tottelemaan hänen tahtonsa käskyjä. Ja taas tuoksahti häneen suunnittelemansa teoksen tuttu lemu…

— "Täällähän voin sen alkaa. Tämä erämaahan on kuin sitä varten luotu", — ajatteli hän.

Ja sitten hajosivat taas ajatukset akanoina. Ne palasivat tyttöön, joka oli soutanut hänet salmen yli, muutaman sadan metrin päässä autiosta asunnostansa. Tytöstä ne kiepahtivat pähkinää nakertavaan oravaan, lintuun ja punaiseen pihlajanmarjaterttuun. Sieltä johtuivat ne takaisin mustatukkaiseen naiseen, joka hänen rinnallansa käveli, hänen riutuneisiin palmikkoihinsa, tavoteltuun äänenpainoonsa ja paljasjalkaiseen tyttöönsä. Ne kokoontuivat häneen ainoastaan hetkeksi, kuin neulankärelle, lähteäkseen sitten taas uudelle kiertomatkalle… Ainoastaan vaivoin jaksoi hän seurata oudon tuttavansa puhelua. Hän koetti osottaa sitä seuraavansa, katkaisemalla sitä tuon tuostakin ajatuksettomilla sanoilla:

— "Vai niin!… Jassoo!"

He tulivat ränsistyneelle veräjälle. Outo nainen yritti sitä avata.

— "Anteeksi!" — kiirehti Harhama, heräten ajatuksistaan ja auttaen.

— "Ei se tee mitään!" — lausui outo nainen kiitokseksi myöhästyneestä palveluksesta. Heidän takanansa sulkeutui ensimäinen veräjä. Kuivuneen lepän latvassa nauroi taas ilkeä harakka…

— "Armiira menee nyt edeltäpäin kotiin!… Äiti tulee kohta perästä", — puhui outo nainen mielistelevällä äänellä tytöllensä, jonka läsnäolo häntä nähtävästi kiusasi. Tyttö lähti ja nainen hiljensi kulkuansa.

— "Mutta", — jatkoi nainen, — "kuinka te olette tullut tämmöiseen metsäkylään? Tehän kuulutte puhuvan useita sivistyskieliä ja tulette suuresta maailmasta. Teille tulee täällä ikävä… aivan varmasti. Täällä ei ole ainakaan semmoista ihmistä, jota voisi sanoa sivistyneeksi. Vähän kauvempana asuu pari turkulaista perettä, mutta nekään eivät ole suurta maailmaa nähneetkään."

— "Ettekö Te sitten ole paikkakuntalaisia?" — kysyi Harhama, lausuakseen samalla jonkun kohteliaisuuden.

— "Niin, no!… Mutta minä matkustan talveksi pois… Jo marraskuussa", — vastasi outo nainen.

Ja hän jatkoi puheitaan. Harhama tajusi siitä ainoastaan pääkohdat. Hän puhui sydäntaudistaan ja tytöstänsä, pyytäen Harhamaa antamaan tälle yksityisopetusta… Miehensä sanoi hän olevan ulkomaalaisen.

— "Vai niin!" — virkahti Harhama kiusautuneena.

— "Semmoista vanhaa italialaista aatelia", — lisäsi nainen hetken kuluttua, painostaen sanojansa.

— "Teidän miehellänne varmaankaan ei ole Suomessa ikävä, vaikka onkin ulkomaalainen", — lausui Harhama, tahtoen sanoa jotain kohteliasta.

— "Miehellänikö?" — huudahti outo nainen. — "Hän on ollut kuolleena jo kaksi vuotta… Minä olen leski… Sitäpaitsi ei mieheni ollut enää italialainen… tavallaan: Hänen isänsä palveli Italian lähetystössä Venäjällä ja mieheni joutui siten saamaan venäläisen kasvatuksen. Myöhemmin — naimisissaolo-aikanammekin — hän palveli Suomessa venäläisenä sotilaslääkärinä, joten hän oli osaksi suomalainen. Niinpä hän oli jo Suomen alamainen ja toivoi pääsevänsä lääkintäylihallitukseen."

Harhama katsahti outoon naiseen. Hänen alahuulensa oli keinotekoisesti laskettu alas lerpalle ja hän hymyili koko sielunsa voimilla, ystävällisenä, herttaisena. Harhaman kiusautunut mieli ärtyi yhä enemmän. Oudon naisen tuttavallisuus ja ystävällisyys kiusasivat häntä. Hänen puhelunsa tuntui hänestä tyhjältä, maailmalta poimittujen puhetapojen yhdistelmältä. Ja silloin valtasi hänet ääretön tyhjyydentunne. Koko hänen olemuksensa täytti ajatus: "Tämä erämaa on tyhjä ja ihmiset ovat täällä tyhjiä…" Ja tyhjä, äänetön ympäristö huusi hänelle vastaan ja täytti hänen sielunsa ajatuksella: "Koko elämä on tyhjää ja tyhjästä et voi rakentaa muuta, kuin olematonta: haihtuvia mielikuvituksen luomuksia… Onnea joka on pelkkää luulottelua, mainetta joka on katoavaa turhamielisyyttä. Elämästä voit rakentaa ainoastaan häviävää…"

— "Tsyt!"

Lintu visersi puussa lyhyen laulunsa keskeyttäen. Sitten jatkuivat taas kiusalliset ajatukset:

"Samanlaista häviävää, kuin tuon linnun laulu, joka nyt syys-ilmaan haihtui, voit elämästä luoda… Jätä siis uuden elämän rakentaminen, jota ajatus äsken suunnitteli, niin säästyt pettymyksiltä! Pysyvää peruskiveä et voi elämästä millekään todelliselle luoda. Jätä siis metsä ja poistu!"

Mutta siitä kaikenturhuuden ajatuksesta avautui taas kaikenhäviön ja kuoleman kaikki nielevä kita, ja sanomaton henkinen hätä valtasi taas Harhaman. Hän tunsi elävänsä jo viimeisen varassa. Yksi rihma oli enää jälellä. Ja taas ja taas ja taas tarttui hän teoksensa ajatukseen, etsi siitä pelastusta, kuolemattomuutta ja jotain apua, josta hän ei ollut selvillä. Hän kieppui siinä, kuin rengas vanteessa…

Ajatukset jännittyivät, hajosivat ja sotkeutuivat. Kuivunut oksa risahti metsässä. Harhama säpsähti ajatuksiansa. Harakka nauroi taas ilkeästi puun-oksalla…

Mustatukkainen nainen jatkoi puheluansa. Metsä seisoi hiiskumatta, kuin itseänsä kynien. Varis torkkui aidanseipäässä. Tyhjyys haukotteli… Harhaman ajatukset kuleksivat eksyksissä. Äkkiä istahtivat ne vallankumouksen verisen sormen päähän… Hän muisti Nikitinin… Sormi tuntui uppoavan hänen rintaansa luodin lävistämään reikään… Tuntui lämmin veri… Harhama vavahti ja katsahti sormenpäitänsä…

Mutta jo loppui metsä. Riippakoivun oksien alitse pilkahti valkea talo. Näkyi järvenranta ja rannalta nouseva pyykkisavu, ja kuului karjankellon rauhallinen ääni. Vesi välkytteli tyynellä selällänsä alas kierivän auringon kuvaista. Vastaisella rannalla viheriöi tylppä kukkula ja tuuliviiri tarkasteli riukunsa nenässä järvelle, kuin katsellen sinne hävinneen tuulen jälkiä.

— "Tässä minä asun", — lausui outo nainen, valkean talon ohi kulettaessa.

— "Ja-ha!" — vastasi Harhama. Talon uutimeton akkuna paistoi seinällä mustana, pieni rappeutunut veranta oli autio. Talo näytti lymyytyvän riippakoivun oksien alle, alastomuuttansa ujostellen…

Valkean talon ohi päästyä tulivat kulkijat vanhan, ränsistyneen talonpoikaistalon kartanolle, matkan päähän.

— "Kas tässä!" — hengähti outo nainen ystävällisesti, käynnistä hiukan punehtuneena, — "Minä luulen, että täältä saatte ruokaa… Ja kuten sanoin, jos ette täältä saa, niin kyllä minä sitten…"

— "Kiitos!" — vastasi Harhama lyhyesti, hieman kumartaen. Outo nainen näytti aivan nauttivan osottamastansa ystävyydestä.

He astuivat yhdessä ränsistyneen talon pieneen kamariin, jossa isäntä tuli heitä vastaan. Outo nainen istahti vanhaan, leveään, kahden-istuttavaan keinutuoliin.

— "Tervetuloa! Mitenkä täällä ruvennette viihtymään", — puheli talon isäntä, vanha paljon kokeneen näköinen Kola.

— "Luullakseni hyvin… Täällähän on raitis ilma", — vastasi
Harhama.

— "Ja terveellinen… Siksihän minäkin tulin tänne parantamaan sydäntautiani", — keskeytti outo nainen.

— "Olettekin oikeaan parantolaan osunut, koska olette nyt noin terveen näköinen", — virkahti Harhama.

Outo nainen lausui siihen pitkäveteisellä äänellä:

— "Ei se ole vielä terve!"

Ja poskeansa osottaen selitteli hän:

— "Katsokaa miten epäterve puna on poskessa!… Katsokaa!… Miten epäpuhdas ihonväri!… Ettekö tiedä, millä voi saada ihon puhtaaksi?"

— "En… ikävä kyllä… Ainakaan en mitään, jolla sen saisi vielä puhtaammaksi kuin on Teidän ihonne väri, sillä onhan se itse puhtaus", — vastasi Harhama väsyneenä.

— "Minä tahtoisin kovin mielelläni saada puhtaan ihon", — lausui siihen outo nainen puoli-itseksensä, venyttävällä, kaipaavalla äänellä, ikäänkuin lapsi jonka tekee mieli jotain erikoisesti.

Samassa tuli talon emäntä, vanha, riutunut pieni nainen sisälle. Outo nainen alkoi ystävällisesti puhua Harhaman puolesta:

— "Minä toin Teille, emäntä, vieraan, joka etsii ruokaa ja ehkä asuntoakin. Kyllä kai emäntä antaa?"

Isäntä ja emäntä katsahtivat toisiinsa ikäänkun neuvotellaksensa.
Edellinen nojasi kyynäspäät polviinsa ja puhui hitaasti:

— "Ei tiedä… Meillä on tässä niin huonoa… On koko talo rappiolla, eikä ole jaksanut korjata… Joku vuosi sitten paloi vakuuttamaton talo pohjaa myöten ja kaikkinensa, ja elämä on ottanut sitten niin kovalle, että ei tässä taida olla edes, jotta vieras viihtyisi…"

Syntyi äänettömyys. Kola ja hänen vaimonsa katselivat jotain mennyttä. Harhama huomasi sen oitis. Hän huomasi, että kovia kokenut aviopari katseli talonsa tuhkaläjää, jolla seisoi säälimätön elämä. He ajattelivat paljon, muistelivat niitä monia vaivoja ja kärsimyksiä, joilla talo oli rakennettu ja sen karja ja muu omaisuus koottu. Harhama huomasi Kolan kurttuiset kasvot ja laihtuneen niskan, hän huomasi emännän riutuneen palmikon. Hän näki edessänsä häviön suuren, ainaisen työmaan ja tunsi ikäänkuin joutuneensa siellä työskentelevän suuren työmiehen jalkoihin. Hän huokasi. Viimein lausui emäntä väsyneellä äänellä:

— "Ei se elämä säästä, kun sen tielle sattuu. Se polttaa pohjiaan myöten…"

Harhama alkoi hiota. Tapansa mukaan alkoi hän taas poimia ihmisten puheista niiden huomaamattansa lausumia kultajyviä, elämän määrittelyjä ja viisauksia, kätki ne kuin varas ja vertaili niihin omaa elämäänsä. Hän näki edessänsä kohoavan oman elämänsä suuren, savuavan tuhkaläjän. Hän huomasi elämänkysymyksen kuleksivan rauhallisen metsäkylän poluillakin palava tulisoihtu kädessä. Erämaan rauhan keskellä, johon hän oli elämää ja sen kysymystä paennut, hän huomasi joutuneensa sen tielle aivan ensi askeleella…

Syntyi äänettömyys. Elämän tuhkaläjä suitsusi tulta ja savua. Harhama mietti jo elämänkysymystä. Elämä kohosi hänen eteensä taas suunnattomana haamuna, kädessä loistava jattiläistulisoihtu jolla se sytytteli kaikkea. Riutunut, säälittävä emäntä ja hänen kovia kokeneen näköinen miehensä, saarnasivat hänelle raskaalla äänettömyydellänsä elämän suuruutta, sen armottomuutta ja voimaa. Kola itse istui kumarassa, kuin olisi elämä latonut vuoria hänen hartioillensa. Harhama tuskastui. Harmaana, kurttuisena lausui viimein vanha Kola lopuksi:

— "No, eiköhäntä tässä nyt sentään voitaisi sovitella ja koettaa, jos herra Harhama viihtyy."

— "Kyllä minä viihdyn täällä, kuten koko paikkakunnallakin", — vakuutti Harhama. Kola jatkoi:

— "Ka, elämäähän sitä on täälläkin. Ei suinkaan sitä elämän hampaista pääse ihminen vaikka menisi minne…"

Harhama näki jo ne terävät hampaat, näki ne ja kuuli niistä puhuttavan salokylässä, jonne hän oli niitä paennut.

Syntyi äänettömyys. Vanha Kola istui yhä äänetönnä kyynäspäät polviin nojattuina. Sitten oikaisi hän itsensä ja lausui hitaasti:

— "Kyllähän elämällä on lujat ja terveet hampaat."

Taas vaikenivat kaikki. Outo nainen nousi, kumarsi kohteliaasti jäähyväisiksi. Harhama oli hänen kanssansa kulkenut ensimäisen palan polkua, joka vei portilta tiehaaraan, missä heidän tiensä taas eroaisivat. Eikä Harhama kysynyt, kuka outo nainen oli. Eikä mustatukkainen nainen itse sitä sanonut. Poistuessansa lausui outo nainen kysyvästi:

— "Ehkä minä joku päivä myöhemmin saan pyytää herra Harhamaa luokseni teelle?"

— "Kiitos kunniasta!… Mielelläni", — vastasi Harhama lyhyesti.

Kaivonvintin päässä naurahti silloin ilkeä harakka.

Päivällä niidenpäässä, illalla Valkeassa talossa.

Elämä on purppurapukuinen kolera…

Sirkka sirisi. Järveltä kuului allin laulu. Kaikki muu vaikeni.

Loistavana levitteli järvi soikulaisia selkiänsä Valkamalan akkunan alla ja pisteli tahtiansa mäkien lomiin. Sorsan emot uittelivat sen rannoissa poikueitansa ja allit laulelivat keskiselällä, missä päivä peilaili veden tyynessä.

Ja järven takaa näkyi talo, näkyi lehteviä vaaroja ja niemenkärkiä. Siellä täällä paistoi rinteen kuve aholla jolla puolukoista punottavat riekaleet riippuivat syyskesäisinä pukuina. Metsä oli mykkä, luonto harras, kuin kirkkoväki, ja korkeudessa hohottava taivaan tumma siniontto katseli äänetönnä kuvaansa järven rasvatyynestä pinnasta.

* * * * *

Valkamalan akkunan alla oli pieni perunamaa. Yhdeltä sivulta ympäröivät sitä tuomet, toiselta pähkinäpuut.

Kun yhden äärimäisyyden kärki oli hänen elämässään teräänsä päättynyt, tapaili hän toista. Ja se pieni perunamaatilkku oli nyt hänellä uusi äärimäisyys. Se oli kuin pieni pälvi matalaisen kallion multaliepeellä, ruokkoamaton, ohdakemaaksi jätetty. Rikkaruoho peitti siinä perunankasvun. Sen ohdakekasvun rehevyys oli aivan yleensä tunnettu.

Jo tulonsa jälkeisenä päivänä ryhtyi Harhama omin käsin sitä laajentamaan ja perkaamaan kasvukuntoon. Ja kun hän pisti lapionsa multaan, ensi kertaa pitkien aikojen perästä, ja kun tuttu mullanmaku tuoksahti maasta, puikahti hänessä taas se neulankärki, joksi hänessä kaikki himmeät kysymykset terottuivat. Ja se paloi, kuin ahjosta vetäisty ora:

— "Miten olen tänne joutunut?… Mitä varten?… Miksi juuri tänne?" — kyseli hän itseltänsä.

Ohdakemetsä seisoi sanatonna. Sattumalta puristi Harhama erästä ohdaketta. Sen terävä oka pisti kättä ja pisto kirpaisi hereille Jumaluuden suuren tulikysymyksen.

— "Kirouksen kasvi… Syntiinlankeemuksen hedelmä", — mutisi hän ohdaketta katsellen, ja siitä johtuivat hänen ajatuksensa oitis elämänsä polttavaan kysymykseen. Hän katseli ohdaketta ja ohdakemaata ja mietti:

— "Tämäkö on sitten se maapala, jonka 'Jumala' on kironnut minulle ohdakkeita ja orjantappuroita kasvamaan?… Tulenko minä sitten paratiisista ajettuna?…" Ja mitä pahaa minä olen tehnyt tullakseni ajetuksi?… Ja tälläkö kiromaalla minun pitäisi sitten se rangaistukseni ja kiro-osuuteni taakka hartioilleni nostaa?… Ja kuka minut tänne toi?… Ja minun tähtenikö on tämä maapala ohdakemaaksi kirottu?

Kysymykset kirvelivät taas tulena, eikä ollut hänellä niiden sammuttimiksi vesitilkkaa. Hän tukahdutti niitä niiden omalla kuumalla porolla. Ja yhä uudestaan ja uudestaan leimahteli hänelle silloin teoksensa ajatus. Hän hapuili siitä selvitystä ja pelastusta, mutta tarttui siihen aina, kuin loistavaan revontulen liepeeseen. Viimein raukesivat aina ajatukset ja hän tukahdutti ne näennäisellä ynseydellä.

— "Joutavia!" — mutisi hän silloin. — "Ensi kesänä kukkii tällä maalla peruna. Eikä siihen tarvita turhia 'Jumaloita'… Kuokkaa vaan ja omaa käsivartta siihen tarvitaan… Siinä koko orjantappura- ja ohdaketaru!"

Hän ryhtyi työhön, kaivoi sala-ojat, käänsi maan ja raivasi kivet. Ja jo ensimäisistä kuokaniskuista luuli hän taas päässeensä omien käsivarsiensa varaan. Työ tuntui hänestä lapsuuden unohdetulta leikiltä, kuokka tutulta leikkikalulta. Mielessä puhkesi muistonkukkia: muistoja niistä ajoista, jolloin hän oli vielä seitsentoista vuotiaana kuokkinut paloa, syönyt evästä pitkän työrupeaman jälkeen…

Hetkiseksi avautui silloin elämänkirjasta ammoin luettu sivu, elämän aapislehti. Sieltä tuikahtivat ne päivät, jolloin elämä oli vielä puhdas, mieli tahraton. Mieleen johtuivat lapsuuden savikukot, "variksensaappaat", joita äiti voiteli kermalla, ensimäiset kevätpälvet, joista poimittiin käenpetkeliä lampaille ja leikki-kivitalot mäen kuperalla. Ja toiselta sivulta näkyivät pallopelit, mesikkamaat, marjamatkat ja uinnit joessa sillankorvan luona, tai soikulaisen lammin pesurannassa.

Ja sitten ne myöhemmät ajat, jolloin hän jo paloi ihmiskytönä… Hän muisti sen ajan pitkät työpäivät. Hänen edessänsä viheriöitsi Latonurmen vanha koivu. Sen juurella oli voileipä maistunut niin herkulliselta, ruokalepo suloiselta. Hän muisti oksan, missä eväskontti oli riippunut ja missä vanha kuparinen maitokannu ja maitolasku, muisti oksan, jolla keinuen kottarainen oli hänen puuhillensa nauranut.

Silloin läikähti hänen herkkä, levoton mielensä. Hänen päällensä kupertui lapsuudenmuistojen ihana, korkea taivaanlaki. Pieninkin lapsuuden-aikainen esine tuikutti sieltä kirkkaana, kuin terävänä palava tähti pakkastaivaalta. Vähäisinkin lapsuus-ajan tapahtuma loisti tulena kauvas kaikonneen lapsuuden ja nuoruuden ajan muistomailla.

Hän lähti nyt uudestansa aivan lapsesta. Mutta lähtiessänsä sai hän taas uhman-ohjakset käsiinsä:

Kuokka iski maahan. Hän mutisi synkkänä:

— "Turhia loruja!… Jumala!… Tällä maapalalla olen Jumalana minä… eivätkä kuvitellut Jumalat… ihmisten pelätit… Tätä maata komennan minä, onko sen kasvettava ohdakkeita, vaiko perunaa. Kirotkoon sen ken tahtoo, se ei auta… Minä itse karistan täällä onnettomuuden kivet hartioiltani, latokoon niitä niille kuka haluaa…"

Ja puristaen itsestänsä kaiken uhman lopetti hän ynseänä:

— "Ei tänne käärme minun luvattani matele hedelmiään syöttämään…"

* * * * *

Kotimaiset metsät ja olot vaikuttivat vähitellen Harhaman kiihtyneeseen hermostoon rauhottavasti, kuin uni. Hän tuli isänmaahansa, kuin pitkältä, vaivaloiselta merimatkalta äidin mökille, missä sauna lämpiää, kylläinen karja makaa lehmisavun ympärillä ja iltaruoka kiehuu liedellä. Koko isänmaan kuva vaikutti häneen nyt, kuin äidin tuomat puhtaat vaatteet. Aho oli punainen puoloista, suo karpaloista ja metsä punakirjava marjoista ja pehmeästä, viheriästä sammaleesta, tai kukkivat ne kanervikkoina. Lähteet lorisivat sammaltuneissa lähteensilmissä, oravat rakentelivat rauhallisina pesiänsä, mäyrät luoliansa. Kettu makasi sammalikossa ihaillen koivun urpuisella oksalla keinuvaa metsonpoikaa, ja pehmeänaavainen kuusi lauleli kehtolaulua sen juurella torkkuvalle karhulle.

Etäämpää läikkyi kirkas kalalampi riippakoivun oksien alitse… Vedenrajasta kohosi nuottakota, rannalta nousi pyykkisavu ja valkeiksi pestyt vaatteet oli levitetty nurmelle kuivumaan…

Se oli syksyisen Suomen rauhallinen kuva. Se oli syksy, Suomen suuren lumijuhlan, talven rauhallinen lauvantai-ilta. Ruis oli jo kuhilaalla, terävä sirppi kiilsi kiemurana kuhilaanpäässä, peruna oli pulpukalla, riihet lämpisivät.

Mutta iltaisin soivat viulut ja iloinen talkooväki tanssi talkootanssia. Kaikkialta hymyili henkisistä vieraista oloista palanneelle vanhaa tuttua. Aho oli tuttu, kuin oma kehto; joka ranta oli tuttu uimaranta. Koko isänmaa kosketteli häntä tutuin sormin. Kuului ennen kuultu elämänkulkunen, tuikki muinoin nähty kointähti. Tytöt tanssivat talkootuvissa, ruiskukat hiuksissa, pojat paitahihasillansa. Miehet polttelivat piippujansa pihlajan juurella, ja pikkupojat heittivät kiekkoa tutuilla kujilla.

Noin kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli melkein kokonansa jättänyt maansa olot ja viettänyt kaiken mahdollisen aikansa vierailla mailla vieraan kansan keskellä. Hän oli vieraantunut isänmaastansa varsinkin henkisesti.

Nyt oli hän joutunut takaisin jonkun suuren aallon viskaamana. Hän tunsi rantakivet omiksi, mutta itsensä tyhjäksi, ja painautui syvemmälle metsän sydämeen.

Se oli henkiseltä merimatkalta haaksirikkoisena paluu…

Aika kului. Harhama kuleksi yksin metsissä, kuin äidin antamissa puhtaissa pukimissa. Hän söi puoloja punaiselta aholta, joi tuohilipillä vettä sammaleisesta lähteensilmästä, ja kun mieltä painoi ja jalkoja raukaisi levitti aho pehmeän sammalliepeensä hänen levätäkseen… Joku rauhan vesisuoni lirisi semmoisina hetkinä häneen hiljaa. Sammalturve tai metsän ruoho lohdutteli pahimpia polttoja.

Ne pian ohi menevät hetket olivat elämän saunailtoja: Menneisyys istui niinä hetkinä kädet ristissä ja tulevaisuus helisi iloisissa kulkusissa, lupaavana, valoisana. Mutta kaikki se värisi hänessä yhden suortuvan varassa. Tuuli liikahti hiemasen. Suortuva värähti ja viime viikkojen tapaukset näyttelivät oitis hänelle verisiä sormiansa.

Silloin aina puhkesivat hänen kipujensa nystyrät. Se ratkaisematon kysymys röyhtäytyi kurkkuun katkerana. Nyt siihen oli vielä sotkeutunut yhteiskunnallisen kysymyksen pulma. Aineellisen elämän muutos ei ollut hänelle mitään. Tai se oli hänelle omissa silmissänsä nousu. Mutta hänen henkensä oli siipirikko. Epäröiminen ja epäily kuristivat häntä, kuin hirttonuora. Siinä surmansilmukassa taisteli hänen henkensä taas, kuin peto paulassa.

Sillä kun hän katsahti ympärillensä näki hän kaikkialla kuoleman kynnen tekevän työtänsä: Syksy hävitti kesän kasvullisuutta, hänen torppansa pihamaalla lahoivat ja kuivuivat, vanhat tammet ja vastapäätä oleva Åke Lund'in ränsistynyt talo näytti aivan luhistuvan. Se näky niin jyrkän elämänmuutoksen jälkeen ärsytti hänessä aivan ärsyttämällä hänen ainaisen pelottimensa: kuoleman pelon.

— "Olen joutunut elämän hampaista kuoleman kynsiin. Kuolemaa paetessani olen joutunut sen kartanolle ja keskelle sen työmaata", — huokasi hän.

Se oli henkisen haaksirikkoisen taistelua. Se oli taistelua karin kivikärellä, jota vihainen aalto huuhteli ja jonka juuria jäytivät salaisten voimien terävät hampaat.

Hän tähysteli siinä pihdissä pelastusta. Mutta kuolema oli silloin aina se ainoo vaskikäärme, joka hänen silmiinsä pisti…

Ja silloin, kun epätoivo leikkasi poikki viimeistä elämänsuortuvaa, kiehahti hänessä aina uhma. Hän puristui nyrkiksi ja nousi kaikkea vastaan… Nousi täysin voimin, veti henkensä kaikki rihmat kireälle, jännittyi ja — raukesi epätoivoonsa…

Mutta epätoivon ja uhman noustessa houkutteli ja kiehtoi häntä vallankumous, kuin kauniit verihäät, joissa soivat suuret viulut. Epätoivossa se tarjosi lauhdutusta, kuin kylmä verihuuhde.

— "Kunhan taas pääsen takaisin sinne elämään", — mutisi hän lohdutukseksensa.

* * * * *

Kotimaahansa oli Harhama palannut ainoastaan toistaiseksi, vaistomaisesti, vaaraa pakoon ja levähtämään. Hän aikoi palata takaisin Venäjälle niin pian kuin huomaisi, että vaara on ohi ja hän on löytänyt taas järjestön hajautuneet jäsenet. Järjestön uskaliaat, suuret suunnitelmat, sen salaperäinen elämä ja hurjanrohkeat teot olivat hänet huumanneet. Ne kulettivat häntä mukanansa, kuin tuuli sumua. Näkymätön voimakas virta veti häntä, kuin harava, takaisin niiden pyörteisiin. Kohta Suomeen tultuansa oli hän ryhtynyt hankkimaan itsellensä suosituksia Venäjän viranomaisille, voidaksensa niiden turvin palata takaisin. Hän halusi saada Venäjällä jonkun näennäisen tehtävän, tai viran, ettei hänen toimettomuutensa siellä herättäisi viranomaisten epäluuloa. Anna Pawlowna, jolle hän kierrellen kirjoitti asiasta, lupasi apuansa.

Hän oli päässyt verenmakuun… Hän oli toiselta puolen nähnyt koko maailman kurjuuden ja langennut sen eteen. Köyhien kiitollisuus avautui hänen eteensä ihanana revontuliloisteena, joka kutsui ja houkutteli elämän hämärän takaa, levitti kiehtovat värivaippansa ja sanoi: "Nämä kaikki saat, jos palvelet meitä." Kulta himmeni sen rinnalla, muuttui haihtuvaksi sumuksi, hävisi. Mutta köyhien kiitollisuus ja rakkaus kirkastuivat ja vakuuttivat hänelle voiton ilolla: "Niin haihtuu kaikki muu; minä yksin pysyn. Etsi minua!"

Ja Harhama alkoi taas sitä etsiä sekaisin toisen tunteen: kapinanhengen kanssa.

Pikku tapaus vetäisi hänessä taas joukkovihan vireeseen:

Kylätietä kulki iloisena, kepeänä se outo nainen, jonka hän oli
Valkamalan portilla tavannut. Rampa työmies kantoi hänen koriansa.

Kytevä viha leimahti hänessä silloin, kuin tuli tappurakuontalossa. Hän itse oli nuoruudessansa samalla lailla kantanut herrasväen koreja. Sieltä asti oli hänessä katkunnut kaikkea herrasväkeä vastaan joku kekäle, katkera ja polttava tunne.

Mutta jo lapsuudesta asti oli siinä tunteessa halveksuminen pyrkinyt tukehduttamaan vihan. Odotellessaan pienenä poikana renkituvissa kyydittävää herrasväkeä, tai nähdessänsä herrastelevia sukulaisiansa, korottautui hän ylemmä heitä.

Hän oli äidinsä rinnasta lähtien täydellinen kapinanhenki, joka omassa povessansa nousi kaikkea vastaan. Se henki kyti hänessä, kuin turpeessa tuli. Joskus vaan se leimahti muille. Ensimäisenä sai sitä tuntea kodin vanha palvelija Sanna, joka häntä käsivarsillansa lellitteli, kun hän alkoi puhua sopertaa. Kun Sanna istui komensi hän:

— "Nouse kävelemään!"

— "Nousen minä, nousen armaani", — vastasi palvelija ja nousi.

Mutta silloin komensi pikku-poika:

— "Istu!"

— "Istun minä kultaseni, istun!" — lohdutteli vanha Sanna istahtaen.

Ja jo silloin oli hän tietoinen itsestänsä. Omituista hänelle oli se, että hän muisti sen ajan, jolloin hän opetteli puhumaan. Itse hän taas häpeili sitä muille ilmottaa, luuli sitä pidettävän luonnottomana ja salaili, ettei joutuisi naurettavaksi. Hän kietoutui Sannan alttiuteen, kuin koira. Kun Sanna muutti talosta pois, saatiin Harhama hänestä erotetuksi ainoastaan kavaluudella: kelkka sidottiin poislähtevän Sannan reen perään Harhamaa varten ja matkalla leikattiin jukko poikki.

Myöhemmin oli hän leikeissä kuningas… Sittemmin oli hän poikajoukon paras tappelija ja rohkein ilkitöiden tekijä.

Kunnes taas kaikki se ulkoinen tukehtui sisällisen taistelun tuhkaan ja hänestä tuli umpimielinen, jörö, ihmisten halveksija.

* * * * *

Nyt kun hän näki ramman miehen kantavan työttömän vaimon koria, tuprahti hänessä vanha tunne: viha ja halveksiminen. Ja silloin asettui hän heti paikoillensa kumouksen riveihin, polvistuen samalla maailman kurjuuden eteen, sen purppurahaituvia tavotellen. Hän huomautti tapahtumasta eräälle vanhalle työmiehelle. Se vastasi totisena ja rauhallisena:

— "Niin… Elämä on semmoinen, että kaikkea pitää olla molempia: korinkantajia ja herrasväkeä… Jos ei olisi kaikessa molempia, niin elämä olisi kanneton vakka."

— "Senkö 'herrasväkeä' ne ovat… tai kukaan!" — keskeytti Harhama ärtyneenä.

Seuraavana päivänä ryhtyi Harhama kehräämään Valkamalassa kumouksen verkkolankoja.

— "Onhan se aletun työn jatkoa!" — iloitsi hän.

Mutta kansa oli hidasta ja epäluuloista. Siksi päätti hän lappaa siitä rihmojensa ensi suortuvat varovasti, ettei epäluulo heräisi.

— "Pääasia on, että ne saa käsittämään, ettei mitään herrasväkeä ole olemassakaan, vaan on ainoastaan työväkeä ja joutilaita syöpäläisiä", — suunnitteli hän työtänsä.

— "Ja toinen tärkeä asia on saada ne halveksimaan sitä herrasväkeä", — jatkoi hän.

Mutta joskus sitten, kun hän mietti, mille perustukselle se uusi yhteiskunta on rakennettava, sosialistiselleko, vaiko säilyttämällä yksityinen omistus-oikeus, upposi hän epäilyksen suohon. Kummalle puolen hän polki, siellä petti pohja.

Hänen henkensä sinapinsiemen: epäily, oli itänyt ja anastanut koko hänen olemuksensa…

— "Valitkoot itse perustuksensa ja sen tulevan!. Minun asianani on vaan kylvää niihin tyytymättömyyden ja vihan siemen tätä olevaa vastaan", — ajatteli hän silloin selviytyäksensä, lopettaen: "Pääasia on saada niissä nousemaan kapinanhenki."

Hän itse oli ynseä, umpimielinen kumouksen henki juuriansa myöten. Hän oli epäilijänä kykenemätön luomaan mitään uutta kumotun sijalle. Hän oli kykenemätön edes mihinkään käytännölliseen toimeen. Se käytännöllinen oli hänelle ahdasta ja tukehduttavaa. Hänen kumouksenhenkensä ajeli aina henkisillä sumumailla, ainoana ohjana epäily…

Yhteiskunnallisten kysymyksien suo avasikin hänen eteensä kokonaisen epäilyksen hetteikön. Onko Suomen vapautus suoritettava tällä, vaiko tuolla puolen Rajajokea, ja kaikki muut kysymykset olivat hänelle usvaperäisiä rakennusmaita. Kaikki upposi siihen, kaikki oli siinä tuulen varaan rakennettua…

Hän alkoi varovasti purkaa oman paisumansa märkää: levittää tyytymättömyyden oppia peitetyin sanoin. Mutta ihmiset eivät häntä ymmärtäneet. Parin peninkulman päässä Valkamalasta asui vanha talonpoika Alkula. Hän oli Harhaman salainen ystävä, hän oli ohjannut hänet Valkamalaan. Ettei Alkulaa voitaisi sekottaa hänen asioihinsa, jos ne ilmitulisivat, oli Harhama pyytänyt saada salata sen ystävyyden.

Mutta nyt, kun häntä ei oitis ymmärretty, hän ärtyi ja matkusti toisen luo pyytämään hänen avustustaan. Hän kuvaili vanhalle miehelle yhteiskunnallisen vääryyden synkin värein. Alkula kuunteli tyynenä ja vastasi:

— "Meillähän Suomessa ei voi vielä puhua suomalaisesta kansasta, kun suomalaista kansaa ei vielä ole… On vaan vierasta herrasväkeä ja suomalaista työväkeä. Kansa syntyy vasta sitten, kun ne yhtyvät yhdeksi…"

— "Mutta hävitetään se kahtiajako", — tarttui Harhama kiihkeästi.

— "Niin… Se on kyllä hävitettävä, mutta millä se hävitetään?" — virkahti Alkula.

Harhama vaikeni. Miekanterä ja veriset sormenpäät välkkyivät hänelle. Mutta nyt hän oli itse niihin hukkumaisillansa, oli niiden ajamana paossa…

Eikä hänellä ollut muuta asetta, kuin se ja sitä hän ei uskaltanut paljastaa. Se hiveli hänen omaa kaulaansa…

— "Millä?" — toisti Alkula.

Harhama oli sanaton. Alkula jatkoi hetken kuluttua:

— "Ei ole muuta oikeaa asetta, kuin Jumalan sana…"

Se oli käärmeen pisto Harhaman sieluun. Hän oli juuri näinä aikoina valmistautunut taas nousemaan Jumalaa vastaan… Hänenkö sanansa pitäisi sitten olla aseena?… Jumalanko? Kylmä käärme kierteli hänen sisälmyksissänsä. Pitkän mietinnön jälkeen lausui hän varovasti:

— "Puhdistihan Jeesuskin temppelin ruoskalla… köysiruoskalla…"

— "Mutta käsi oli silloin Jumalan käsi… Mutta sanokaapa: Ovatko ihmiset koskaan voineet ruoskalla puhdistaa mitään?" — lisäsi siihen Alkula, joka oli käsittänyt Harhaman vihjauksen.

Kun Harhama vaikeni jatkoi Alkula:

— "Kyllähän ihmiset ovat ruoskaa käyttäneet enemmän, kuin mitään muuta… Ja käyttiväthän sitä ranskalaisetkin vallankumouksessaan säästämättä, mutta ovatko he sillä muuta saaneet aikaan, kuin ajaneet yhden pahan toisen pahan tieltä pois?… Minä en tunne asiaa… mutta te kun olette oppinut, tiedätte, onko Ranska nyt puhdas, vai eikö."

Kauvan mietti Harhama. Lopulta kierteli hän taas vastauksen:

— "Onko sitten se temppeli pysynyt puhtaana?"

— "En minä sitä väitä", — vastasi Alkula rauhallisena. "Ihmiset ovat siinäkin taas moskaa käyttäneet Hussia ja Lutherusta ja muita temppelistä pois ajaessaan… Jeesuksen varaan ovat ehkä ne ruoskan käyttäjät sitten rakentaneet itsekkäisyyden alttarin ja kirkon, mutta jos ne ovat vääriä, niin ne mätänevät ja karisevat pois Jeesuksen ympäriltä… Hän pysyy. Jumalaan eivät pysty ajanhampaatkaan… Niidenkin jälet karisevat Hänestä pois, kuin tomu…"

Syntyi äänettömyys. Jumaluuden suurkysymys seisoi puhujien edessä kaikessa majesteetillisuudessansa, polkien jalkoihinsa kaikki sen ratkaisuksi tehdyt yritykset. Alkula jatkoi sitten puoli-itsekseen:

— "Me ihmiset kyllä koristelemme aina Jumalaa mieleisillämme helmillä ja koruilla, mutta ne karisevat Hänestä pois pölynä…"

Harhama oli joutunut omaan maailmaansa. Hän kysyi, keskeyttäen:

— "Mitä tarkoitatte niillä koruilla?"

— "Tarkoitan", — vastasi Alkula — "sitä, että meidänkin aikanamme esimerkiksi ne, jotka kulkevat oman lihansa orjina, ja toukkina palvelevat porttojen lihaa, miehet naisten ja naiset miesporttojen, ne paheensa puolustukseksi ripustavat Jeesuksen kaulaan opin, joka muka kieltää tuomitsemasta, ja salaavat, että Hän juuri on luvannut tulla tuomitsemaan elävät ja kuolleetkin…"

Harhama vaikeni. Alkula jatkoi vielä:

— "En minä tässä tarkoita teitä, mutta muuten jatkan. Onhan meidän aikanamme paljon niitä, jotka Jeesuksen opin turvissa lähtevät ruoska kädessä puhdistamaan temppeliä, kysymättä ensin itseltänsä, eivätkö juuri he itse ole niitä, jotka ovat Hänen huoneensa: elämän, ryövärien luolaksi tehneet ja sentähden olisivat ensimäisinä ajettavat sieltä pois, parantumaan ja puhdistumaan…"

Elämän sotkuinen kysymys otti taas Harhaman satimiinsa. Hän käveli äänetönnä huoneessa. Katse harhaili seinillä. Se sattui pieneen peiliin. Hän huomasi hienon rypyn silmäkulmassansa. Ajanhammas oli alkanut häntä jäytää pikaisesti… Hän näki edessänsä kohoavan jonkun hämärän, josta karisevat pois ajanhampaittenkin jälet ja näki itsestänsä karisevan ja häviävän kaiken muun, paitsi ajanhampaitten puremien, jotka yhä lisääntyivät ja syöpyivät syvemmälle ihoon, ryppyinä ja jos minä. Ja taas hän hätäytyi ja synkistyi.

Ja hän palasi Valkamalaan ajanhampaan purema silmäkulmassa ja uusi ryppy otsalla. Yksinäisyys alkoi sitten loihtia hänessä hereille kaikki teräväkyntiset peikot. Sisällinen rauhattomuus ajoi häntä johonkin, eikä hän itsekään ollut selvillä, mihin tarttua silloin.

* * * * *

Päivät kuluivat, yksinäisyys ja syksyn hävitystyö lisäsivät hänen hätäänsä. Teoksen revontuliliepeet, joihin hän aina tarttui, hävisivät käsistä. Mutta sitä kiihkeämmin tarttui hän niihin uudestaan. Ja kun hän raukesi, etsi hän lohdutusta ja unohdusta vallankumouksen verihuuteista. Silloin alkoi hänelle vähä kerrallansa kirkastua maailmankurjuuden jumalallisuus. Sille ilmestyivät jumaluuden ominaisuudet, yksi toisensa perästä: Se oli suuri… se ei "etsinyt omaansa"… se tyytyi vähään… se uhrautui toisten hyväksi… se oli ihana antamaan palkintoa: kiitollisuutta, rakkautta, mainettakin… Se oli palvelemisen arvoinen…

Hän yritti taas, mutta varovasti. Hän ei kysynyt oliko edes kurjia hänen ympärillänsä. Hän uskoi niitä olevan, uskoi että kaikki olivat kurjia ja odottivat vaan, että hän lankeaisi ja kumartaisi ja palvelisi heitä. Ja oitis sai hän teokseensa uuden jumaluuden aatteen: maailmankurjuuden.

Hän alkoi entistä kiihkeämmin lähestyä uutta Jumalaansa.

Mutta kun vanhat epäilivät, päätti Harhama yrittää nuorten kanssa.

— "Ne voin minä ensin vetää apajaan huvituksilla, iltamilla, näytelmillä ja tanssilla, ja varovasti puhaltaa heihin sen oikean vapauden hengen", — järkeili hän. Hän kokosi nuoret ja kehotti heitä liittymään yhteen, perustamaan nuorisoseuran. Jurot nuorukaiset kuuntelivat häntä ääneti. Eräs lausui:

— "Olisihan se perustettava… seura…"

— "Olisi", — murahti toinen.

Ja sitten alkoi yksi toisensa jälestä sanattomana poistua.

* * * * *

Silloin alkoi Harhamaa taas rasittaa elämäntyhjyys. Kaikenhäviö avasi hänen edessänsä mustaa kitaansa. Avaruudet ja äärettömyydetkin näkyivät siihen soluvan pölynä. Se lappoi aikaa ja ijankaikkisuutta itseensä, kuin kehrääjä kuontalosta tappuraa. Sinne sortui kaikki, ihmis-elämä, kesät, talvet, toiveet, suunnitelmat… Kaikki.

Kaikki… kaikki… kaikki sinne sortui, todisti häviävä kesä.

— "Ja minä olen menossa sen kidassa", — vaikeroi Harhama ja jatkoi:

— "Miksi et pelasta minua Jumala, jos Sinua on olemassa… Miksi?…"

— "Ja jos et voi pelastaa, miksi et sitä ilmoita?…"

Ja niin loppumattomiin tuskitteli hän tyynen ulkonaisen kuoren alla.

Ja siiloin kiehahti hänen vihansa Jumalaa kohtaan, joka ei pelasta, tai ei voi pelastaa. Hänen henkensä kiemurteli käärmeenä ja tapaili vihan ja epätoivon valtaamana Jumalan kantapäätä… Hän tappeli epäilyjänsä vastaan, kuin suohon vajonnut peto liejukosta pelastuaksensa. Hän päätti kaiken epäilynsä uhalla nousta lopultakin sitä Jumalaa vastaan, joka ei ojentanut hänelle pelastavaa kättä, kun hän huusi jo kuoleman kitusissa. Hän päätti kirjoittaa uneksitun teoksensa, vaikka verellänsä.

— "Nyt on minulla täällä aikaakin ja yksinäisyyttä", — ajatteli hän yhä uudestaan, loppumattomiin.

Aikomuksestansa hän kirjoitti Anna Pawlownalle ja munkki Pietarille, ilmaisematta kumminkaan minkä teoksen hän aikoi kirjoittaa. Mutta joka kerran, kun hänen piti alkaa, tuntui kuin puuttuisi vielä suunnitelmasta jotain, joku sana, tai joku juoni, joku selittämätön… Hän mietti sitä, mietti, mitä puuttui ja lopuksi aina kysyi: "Onkohan tämä oikein?"

Ja silloin tuntui puuttuvan kaikki…

Anna Pawlowna ja munkki Pietari, saatuansa kuulla Harhaman aikomuksen, lähettivät hänelle siunauksensa työn onnistumiseksi. Lisäksi lähetti Anna Pawlowna hänelle pienen kultaisen kynänvarren ja kirjoituspöydän, joita seurasi seuraava kirje:

"Saatuani tietää, että aiotte ryhtyä kirjoittamaan, lähetän Teille työtänne varten kynän ja pöydän. Molemmilla niillä on kaksi kirjailijaa: N. ja N. alkanut ensimäiset huomattavat teoksensa. Ne on siunannut hurskas munkki ja niistä käy perhelegenda, että niillä tehtyä työtä seuraa onni. Siitä syystä ovat ne perheomaisuutta ja siksi pyydän, että kun palaatte taas luoksemme — jonka luulen pian tapahtuvan — tuotte ne muassanne takaisin. En liioin haluaisi, että kerrotte niiden historiaa, sillä en tahtoisi että asiasta tietäisivät ne, joilta mainittu pöytä ja kynä on saatu lahjaksi. Heidän mielensä tulisi ehkä pahotetuksi, jos saisivat tietää, että olen heidän lahjansa pois antanut.

Samalla lähetän joukon muita tavaroita, joita luulen Teidän tarvitsevan. Toivon, että kotimaanne metsien rauha tyynnyttää mielenne ja antaa Teille voimia suorittaa työnne ja mielen jaloutta tarjoamaan maailmalle hyvää ja kaunista. Me, ystävänne, rukoilemme puolestanne.

Anna Vronskaja."

Harhama luki kirjeen ja hermostui. Hän alkoi ajatella sitä, että munkki Pietari siunasi työn, jolla hän nousi Jumalaa vastaan… Ja lisäksi oli hänelle sen alkamista varten lähetetty hurskaiden munkkien siunaama kynä…

Kun hänen piti alkaa työnsä, hajosikin hän ajattelemaan elämän ikisotkeutumaa…

Kului päivä, toinen. Elämä ampui nuoliansa. Ajanhammas nakerteli ihmisiä ja niiden toimia, pureksi tehtyjä päätöksiä poikki. Ja aika punoi uusia suunnitelmia ihmishyörinän taustalle.

* * * * *

Oli sunnuntai-päivä. Mustian aseman kolmannen luokan ravintolassa istui Harhama puhellen Aleksander Zaikon kanssa. Viime mainittu oli työmiehen puvussa.

— "Tämmöisessä puvussa on turvallisempi", — lausui hän Harhamalle.

Ja hän kertoi mitä tiesi. Ainoastaan Nikolaita hän oli kerran tavannut, mutta sitten ei ollut hänestäkään mitään kuullut. Hautausmaalle kokoontunut väki oli jokaiseen istuttanut sen luulon, että joku oli kavaltanut.

Jokainen epäili toistansa ja siksi hajosi järjestö niin olemattomiin.

— "Nikitinin esimerkki on siihen arkuuteen vaikuttanut", — huomautti Zaiko.

Harhama katsahti sormenpäitänsä… Hän tunsi suoniansa pitkin juoksevan kylmän, ilkeän, vieraan veren. Zaiko jatkoi surullisena:

— "Ikävää on, että äitini sai vihiä… löysi papereitani… Hän oli monarkisti eikä jaksanut kestää… Sydänhalvaus oli minun kädestäni lähtenyt…"

Ja molemmat istuivat synkkinä. Näkymätön harmaa haituva hailahteli silmien edessä. Se oli Zaikon äidin suortuva… Verenääni soi siinä, kuin viulunkielessä…

— "Ja miksi nyt pakenet? Jää minun luokseni", — pyysi Harhama.

— "En tiedä… Maa polttaa kengänpohjien läpi kaikkialla… Koetan nyt ulkomailla jäähdytellä", — vastasi Zaiko, surun ilme sinisissä silmissä.

Molemmat miettivät taas jotain himmeää. Kuului kaksi huokausta. Äänettöminä tarttuivat molemmat olutlaseihinsa. Silloin Zaiko kysyi nopeasti:

— "Muistatko Hiiden myllyssä… kun samppanjalähde lorisi ja alastomat tytöt tanssivat?"

Ja muistojen kulkuset alkoivat soida surullisesti… Molemmat miehet olivat entisen itsensä varjoja… Heidän eteensä ilmestyi mennyt elämä kaikkine muistoinensa. Se näytteli niin monia korujansa: Hiiden myllyn alastomina tanssivia tyttöjä, lorisevia samppanjalähteitä, kieriviä kultarahoja, joita tytöt ostivat syleilyillä… suuteloilla… salaperäisellä… Se näytteli suuria suunnitelmia, kultamaljoja, joihin oli koottu sumua Kullan temppelissä… Se näytteli huolettomia päiviä, taidetta, soittoa, laulua, kukkia…

Ja sitten riisuutui se kaikista koruistansa, pukeutui nyt vanhan noidan risaiseen asuun ja hymyili ilkeästi ja ojensi saamiensa helyjen muistoksi kuihtumattoman kukan. Se ojensi kukkien kukan, ainoan todellisen, ainoan lakastumattoman, sen kukan, jonka loisteessa kaikki kukkamaat himmenevät ja jota eivät talven pakkasetkaan palella. Se ojensi kukan, jonka terälehtinä loistivat lakastumattomat sanat: "Vanitas vanitatum et omnia vanitas"… "Kaikki on turhuutta."

Kun he olivat sen muistokukan saaneet, istuivat he taas äänettöminä sitä katsellen. Hitaalla äänellä alkoi Zaiko lopuksi puhua.

— "Se on kummaa: Mitä piti elämässä kerran paraana ja valoisana, se repii ja syö ja polttaa jälestäpäin. Mistä se johtuu?"

Harhama ei vastannut, eikä Zaiko odottanut vastausta. Molemmat joivat olutlasinsa, istuivat taas sanattomina, elämän ainoa kuihtumaton kukka kädessä ja katselivat sitä. Pitkän vaitiolon jälkeen huokasi Zaiko ja lausui:

— "Ah! Elämä on purppurapukuinen kolera… Se syö ihmisen elävänä…"

Juna vihelsi. Ystävykset puristivat toistensa käsiä kyynelsilmin. Se oli viimeinen kädenpuristus. Kumpikin lähti omaa tietänsä, seurana purppurapukuinen kolera: helyissänsä loistava elämä.

Mutta katkerampana, kuin koskaan ennen, palasi Harhama kotiinsa. Sysimusta syys-yö peitti maita ja vesiä, eikä hänen sieluunsakaan pilkahtanut kuutamon pälvi. Hänen vihansa ja katkeruutensa Jumalaa kohtaan kuohuivat vaahtona. Oma epätoivonsa ja ystävän onnettomuus paloivat sen alla ahjontulena. Säkeninä sinkoilivat siitä tulesta ne ainaiset kysymykset:

— "Elämäkö se on se purppurapukuinen kolera, vaiko Jumala?…

"Ja mihin kelpaa semmoinen Kaikkivaltias, joka antaa ihmisten joutua turmioon?…

"Ja mihin semmoinen Jumala, joka piilotteleikse… ei uskalla näyttäytyä… kalvaa ihmistä salassa?…

"Ja eikö Hän kolerana hiivi minunkin kintereilläni, jos Hän on olemassa?…

"Ja enkö tee väärin elämänrehellisyyden edessä, jos en kaikin voimini nousisi semmoista Jumalaa vastaan?… Semmoista hirviötä, joka olemattomana pelottimena ollen pukee koleran elämän purppurapukuun?"

Nyt oli Harhama valmis alkamaan. Hän yritti väkivallalla ratkaista olemuksensa peruskysymyksen, ja nousta siten epäilyn pehmeästä mudasta. Se oli kapinallisen ihmishengen yritys nousta julkisesti Jumalaa vastaan… Se oli epätoivoisen ja katkeroittuneen sielun viimeinen uhkarohkea ponnistus… Se oli hämärässä ja sotkuksissa kiemurtelevan yritys päästä selvyyteen.

— "Miksi en minä voisi nousta Sinua vastaan, vaikka Sinä olisitkin olemassa… Sinua, joka piinaat ihmistä ja syöt minunkin sieluani kuin lude… Sinä piru", — puheli Harhama valmistautuessaan työhön…

Vihdoinkin valmistautui hän tarttumaan teoksensa niiden päähän…

* * * * *

Oli lauvantaipäivä. Maakylän syyspäivän hiljaisuus kuikutti joka kuusen latvassa. Saunasavut nousivat pystysuorina. Ne punoutuivat ja huippenivat, kuin riutuva palmikko, harmaantuivat ja haihtuivat. Varis torkkui aidanseipäässä. Laiha hevonen kuopi kylkeänsä syys-äpärikössä ja taivaalla ajelehti harmaa pilvenrepale.

Kesän silmäluomi alkoi sulkeutua. Harmaa syksy irvisteli joka ruohon juuresta, riippui joka oksalla. Harakka heilui koivun oksalla Valkamalan akkunan alla…

Harhama tapaili jo sitä niidenpäätä…

Hän oli jo pannut paperin pöydälle ja mietti uuden kirjansa alkusanoja…

Mutta silloin avautui ovi ja vanha talonpoika, Kola, tuli noutamaan häntä nuotanvetoon läheiselle lahdelle.

— "Siitä oli puhe", — lisäsi Kola.

— "Alotan illempänä… palattuani", — ajatteli Harhama.

Työ jäi. Harhama kiinnitti jo musteeseen kastetun kultaisen kynän kellonperiinsä ja lähti… Koivunoksa heilahti. Harakka pyrähti siltä kiukkuisena ja hävisi vanhan tammen onttoon. Siellä värähti se Perkeleeksi ja ilkamoi:

— "Jehova kalastaa… Kola Pietarina… Mutta samoilla vesillä ne ovat minunkin verkkoni…"

* * * * *

Iltasella palasi Harhama täyttä kalavasua kantaen. Matkalla piti hänen kulkea Valkean talon ohi, jossa asui se outo, mustatukkainen nainen. Juuri kun hän oli ohi pääsemäisillänsä, avautui Valkean talon akkuna ja outo nainen huusi siitä:

— "Herra Harhama! Ehkä minä saan nyt pyytää Teitä luokseni teetä juomaan."

— "Kyllä, kyllä!… Kiitos!" — vastasi Harhama tyytymättömänä oudosta pyynnöstä. Sen sanottuaan hän jätti kalavasunsa talonpojalle, joka lausui pistelevällä äänenpainolla:

— "Herra Harhama näkyy saavan tuttavia…!"

Syyspäivän aurinko oli juuri uponnut järven takaiseen metsään. Kuun valo alkoi välkehtiä lahden pikku laineilla, kun Harhama astui oudon naisen huoneeseen, kaikenlaisilla taloustavaroilla täytetyn eteisen läpi. Huoneessa puikutti köyhyys räikeänä, kuin puikonpäässä. Akkunoissa ei ollut uutimia. Yhden akkunan alaosa oli peitetty ruskealla huivilla, toisen uutimenrisalla. Kuluneet seinäpaperit ja rikkinäiset akkunaruudut terottivat kuvan kärkeensä. Ainoina huonekaluina oli vanha, maalaamaton pöytä, kaksi ränstynyttä tuolia ja auki vedetty puusänky. Mutta kaikki oli harvinaisen puhdasta.

Outo nainen itse oli puettu valkoraitaiseen villapukuun, joka kankaasta, puvun kuosista ja koosta päättäen oli hänen ammoisten tyttö aikojensa aikuinen. Lihomisen johdosta liian ahtaaksi käyneen puseron hihat ja selkämä näyttivät olevan halkeamaisillansa ja pakahtumaisillansa ruumiin pingotuksesta.

Harhamaan teki koko ensi silmäys säälittävän vaikutuksen.

— "Tervetuloa!" — lausui outo nainen ystävällisesti, syvään kumartaen, ja tarjoten tuolia lisäsi hän:

— "Tahtokaa istua!"

— "Kiitosi… Mutta ehkä sallitte minun ensin kysyä, millä nimellä minä saan Teitä puhutella", — puhui Harhama.

— "Kuinka?… Ettekö vielä tiedä minun nimeäni? Sepä omituista… Nimeni on Esempio", — huudahti nainen, selitellen samalla, mille tavulle on korko pantava. Koko ajan puhui hän kohteliaalla äänenpainolla, joka kiusasi Harhamaa, josta oli karissut pois kaikki ulkonainen koreilu.

He istuutuivat pöytään. Rouva Esempio sytytti puupalasen reikään kiinnitetyn kynttilän. Akkunan edessä leikitteli hänen tyttärensä, sommitellen rakennuksia leikkitiileistä. Ulkopuolella näkyi akkunan puitelaudassa riippuvan yölepakon pää. Teetä kaataessansa puheli rouva Esempio:

— "Siinä on minun ainoa tyttöni Armiira. Minä kasvatan siitä kulturi-ihmisiä, ilman uskontoa, isänmaata ja yhteiskuntaa… Kuinka väkevää saa olla tee?… Tämä pitäisi olla hyvää teetä… kolme ruplaa maksaa naula."

Harhamaa hämmästytti äskeinen rohkea ajatus. Hän itse kielsi Jumalan, mutta hän tunnusti toki yhteiskunnan, s.o. inhimillisen siveellisyyden vaatimukset noudatettaviksi, asettaen ne teoksensa luonnoksessa jumalallisen siveellisyyden sijalle. Ja kun hän itse niistä milloin erehtyi, lohdutti hän itseänsä sillä, että erehtyväthän ne Jumalankinlapset. Hän tunnusti myös ulkonaisesti isänmaan vaatimukset ja tunsi nykyään, että isänmaa metsinensä, oravinensa, lähteinensä ja henkisine aarteinensa oli hänelle joku koivunsiimes. Se oli aina joskus ennenkin soinut hänelle, kuin joulukulkunen. Se oli ajoittain ennenkin tuikuttanut hänelle valoviiruna elämän pilkkopimeässä. Nyt hän oli hieman sen säikeihin sotkeutunut. Oudostuneena rouva Esempion ajatuksen rohkeudesta, jonka vertaista hän ei vielä ollut tavannut, kysyi hän:

— "Vai niin!… Mutta minkä varassa sitten ihminen voi kulkea, jos hänellä ei ole mitään, mihin nojata?"