E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
HARHAMA III
Kirj.
Irmari Rantamala [Algot Untola]
Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1909.
A. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.
HARHAMA
"Syntikin on ase Jumalan kädessä."
Elämän uuden aatto-illan unelma.
Elämä on petollinen unelma…
On puolipäivä.
Kesä on juuri päässyt kärkeensä, kukka täyteen väriinsä, metsä lehteensä. Valo on korkeimmillaan, aurinko hehkuu, kuin ahjosta otettu…
Huoleton käki kukkuu Harhamalan onnenkuusen punaisessa latvassa. Paimenhuilu säestää sen kukuntaa. Luonto helisee, valo värisee. Käen kukunta ja paimenen huilun soitto kilpailevat keskenänsä kauneudesta:
— "Tui-tui!"
— "Kuk-kuu!"
— "Tui-tui!… Tui-tui!"
— "Kuk-kuu!… Kuk-kuu!"
— "Tui-tui!… Tui-tui!… Tui-tui!"
— "Kuk-kuu!… Kuk-kuu!… Kuk-kuu!"
Oli kukkien kosinta-aika, ilojuhla, jolloin Pohjola koreilee kesäisenä kukkana. Yöt ovat päivinä, ilma on hopean-heleä ja metsät helskyvät lintujen laulusta. Tyttö kulkee tunteissansa, mies vaalii mielitekojansa.
Peruna kukki Harhamalan akkunan alla, keltakukat nuokkuivat kainoina sen nurmella; mättäänkolossa, ojan reunassa, hautoi pikku sirkun emo ja leppäpensaan varvulla viserteli sen ikävöivä puoliso emonsa ajan kuluksi. Oli tulossa lemmen soitin-aika. Luonto laitteli ansoja ikuisen rakkauden poluille. Metsä viritti lintunsa laulamaan, nurmi nosti kukkansa tuoksumaan, kukka levitti värinsä nähtäväksi, ja onnenkuusen latvasta pudotteli käki kukkujansa luonnon yleisen soinnun sekaan.
Koko kevään oli kestänyt lemmen paulojen punonta. Niiden ansojen punomista oli koko elämä ollut: Neito oli niiksi koonnut poskeensa punaa, poveensa lämpöä ja silmäänsä armasta suloa, kainoutta mieleen ja hyvettä sieluunsa. Kukka oli luonut teränsä värilliseksi, perhonen koristanut siipensä kirjaviksi, pihlaja oli pukeutunut valkeaan kukkaspukuun ja koivu viheriäihinsä ja sorsa koreili värisulissa. Kaikki valmistuivat odottamaan elämää ja elämän lyhyttä lemmen tarua.
Nyt olivat jo paulat valmiiksi punotut. Pitkä oli ollut työ. Puhtaat tulivat myös ansat. Nyt odottivat kaikki vaan sitä hetkeä, jolloin luonto avaisi lemmenantimien salatut kätköt, soittaisi kutsukellot. Kaikki värisi odotuksesta. Valo oli korkeimmillaan, päivä pisimmillään, kukka kauneimmillaan ja neito lemmestä lämminnä. Kaikkialla hehkui lempi, sykki sydän, loisti lemmen puhdas paula…
Vihdoin kukahti odotettu käki ja huilunsoitto kutsui kaikki lemmen paulaan, lemmen-antimien jaolle, luonnon puhtaan rakkauden alttarin eteen…
Koko luonto ratkesi silloin ilosta ja värisi, kuin morsian armaansa huulien ensi kosketuksesta. Päivä hehkui avaruuden kuperalla laidalla, kuin neidon lämmin rinta. Nurmi kukki, puro nauroi vallatonna ja koko luonnon povella paistoi suuri ilosanoma: "Nyt on Pohjolan pisin päivä. Nyt on valon voitonjuhla, juhlien juhlan aatto. Nyt on lemmen antopäivä." Paimenhuilu soitti taas Pohjolan kesän ihanuutta ja vallaton käki kukkua helskytteli kuusen latvassa viime kutsua luonnon suuteloille, kukkui sitä ja Harhamalan onnea:
— "Kuk-kuu!… Kuk-kuu!… Kuk-kuu!"
— "Tui-tui!… Tui-tui!… Tu-ii-ii!" — säesti paimen huilullansa.
Käen kukunnat putoelivat korkean kuusen latvasta autereiseen ilmaan, kuin hopeapalat pehmeälle paadelle. Metsä ja mäet ja vetten rannat helisivät niiden kaikua, kuin hopeakannel. Koko lemmen ja runouden maailma heräsi ja hempi nousi neidon kypsään poveen, hellyys miehen mieleen, lämpö luontoon, helle päivän valoon. Linnut visersivät hautoville naaraillensa ihanimmat laulunsa, ja kukat avasivat arastellen teriöittensä armaimmat kätköt sulhojensa suuteloille… riutuivat ja herposivat ja ottivat vastaan sukunsa lemmen-antimet… raukenivat niistä, äitiytyivät, painoivat päänsä ujoina alas, kiittivät saadusta lemmestä ja uinahtivat sen ihanaan muistoon…
Harhamalan pellon keltakukat olivat eläneet elämänsä onnen hetken ohi ja kallistivat nyt päänsä nurmen viheriälle ruohopovelle…
Lemmen tarina oli lopussa. Luonto oli antanut jaloimpansa, väsähtänyt, lähtenyt levolle. Kukka ja pihlaja alkoivat riisua lemmenpaulojansa, joita niin kauvan olivat punoneet: Ne alkoivat karistella kukkasiansa, varistella värejänsä. Neito ei huolinut enää suortuviensa soreudesta, ei silmänsä sulosta, mielensä ujoudesta, eikä poskensa punasta, kun oli kerran sulhonsa saanut.
Lyhyt ja suuri on lemmen tarina, jalo ja puhdas, kun se on oikea…
* * * * *
Mutta yhä viheriöi Harhamalan onnenkuusi. Se on taas punainen kävyistä. Joka oksanpäässä vihertää uusi, pehmeä havu, ja sisemmällä ovat oravat piilosilla. Onni kypsyy kävyissä, oksanpäässä, vihertävässä havussa uusi elämä ja pihkan puhdas tuoksu huokuu kotilieden puhtautta…
Sitkeät olivat vielä Harhamalan onnenkuusen syyt, syvillä sen juuret ja sen lustoon ei pystynyt tikan nokka. Ylpeänä seisoi se, kuin metsän aateli, vaimon uskollisuuden ja miehen miehuuden ja kodin puhtauden esikuvana…
Mutta kuusen pimeissä piiloissa torkkui yölepakko, odotellen oman aikansa tuloa…
* * * * *
Ulkona, pyöreässä pihlajamajassa, istui Harhama. Hän oli juuri lopettanut perunanmullittamisen ja lähettänyt erään kirjoituksensa postiin. Valkealle pöydälle oli siroteltu muutamia pihlajan pikku lehtiä. Rouva Esempio toi kahvipannun, lämpimät leivokset ja valkean liinanpalan.
Pikku sirkku visertää ilosta, luonto hehkuu äskeisen onnensa muistoa ja rouva Esempio on taas entinen Riuttalan Helga-neiti. Suortuva on valahtanut otsalle, valkea esiliina avautunut kantimesta…
— "Tir-lir-tvii-ir!" — viserteli kivitasku varvulla, varpu heilahti ja pudotti pari pihlajankukkaa rouva Esempion tukkaan. Hän oli nyt sievä. Kukka puki häntä, kuin helmi. Luonto oli rauhaa täynnä… metsä vihantaa… nurmi kukkia ja mieli tyyntä. Palavien tervahautojen miellyttävä tuoksu hyväili kesän lämmöstä herkäksi käynyttä ihoa… Tuulenhenki puhalteli. Se toi sanan toisista kylistä. Siellä vieras vaimo liekutti lasta… Oksa heilahti, lintu laulahti. Väre toi viestin tuudun luota, kertoi vaimon kehtolaulun, Vieras vaimo lauloi Harhamalan pienelle Ritvalle:
"Tuuti, tuuti! Tuuti, aa!
Tuuti pientä lasta!
Eipä kalma häntä
saa viedä maailmasta.
Tuuti, tuu, itkusuu!
Tuuti, tuuti, tuuti, aa!
Tuuti pikkuruista.
Viihdy! Et sä aina saa
äidin rintaa muistaa!
Tuuti, aa! Tuuti, aa,
Harhamalan Ritvaa!"
Laulu loppui, kehto seisahtui ja lauluihin nukkui lapsi. Harhama puristi rouva Esempion kättä ja lausui:
— "Helga! Kiitos kärsimyksistäsi, uskollisuudestasi ja rakkaudestasi! Kiitos tytöstä, lapsesta, elämän sisällöstä ja tarkotuksesta. Ne olet sinä antanut. Minä palkitsen ne kerta elämäni työllä. Sinä olet tehnyt osasi… enemmänkin. Nyt on minun vuoroni…"
— "Kiitos itsellesi rakkaudestasi ja siitä jonka annoit!… Minä maksan sen uskollisuudellani", — keskeytti rouva Esempio.
Kanervankukka helähti, sirkka visersi. Rouva Esempio jatkoi:
— "Onni kypsyy meissä ihmisissä itsessämme, kuten nyt huomaat, kuin kävyt kuusessa, ilman yhteiskuntaa ja kirkkoa. Uskotko jo minua?"
Hän istahti, muisti pikku-Ritvaa, jota vieras vaimo hoiteli, pikku Armiiran perinnön tähden… Pihlajankukka kaunisti mustaa tukkaa… Hän muisteli elämänsä kevättä, jolloin Riuttalan ranta oli kukkinut valkeana ja nuori mies lauleli järvenselällä Riuttalan rannan onnenkukalle… Hän muisteli häitä, joita hän oli odotellut, ja koko elämäänsä… Hän muisteli niitä kepeänä, kosketti niitä, kuin perhosen siivellä kukkaa, solmi tukasta solahtaneen suortuvan takaisin tukkaansa ja lausui:
— "Tänään on kuin elämän aatto-ilta…"
Ja Harhamasta tuntui, kuin kaikki elämän viulut soisivat ja kutsuisivat suureen työhön. Hän oli viime päivät aivan elänyt unelmissansa: Hän oli odottanut nyt teoksensa alkamista aivan vaistomaisesti, kuin äiti, jolle kohtu ilmottaa, että synnytys-aika on ovella…
Hän oli kävellyt jo ikäänkuin seppele päässä, kuten äiti, joka ajan lähetessä jo nauttii äidin ilosta, on silittelevinänsä lapsensa kiharoita… näkee sen tulevaisuuden kirkkaana… iloitsee sen onnesta ja odottaa vaan hetkeänsä…
Ritvan syntymä ja niukat tulot olivat kaikkien entisten kiihottimien lisäksi puhaltaneet häneen vielä lisävoiman: Teos oli tuova kultaa… Hän näki jo kultapurojen juoksevan… hohtavan… välkkyvän… kimaltelevan… Yöt hän jo näki unia seppeleestä… valkeista linnuista… maineesta… kullasta… hän tunsi vihansa saavan lauhduketta… rouva Esempio oli häntä jumaloiva… Korpela ylistävä… Suomi ihaileva… maailma ihmettelevä… Hänestäkin tuntui, että oli elämän aatto-ilta…
Hän puristi rouva Esempion kättä. Harhamalan onnenkuusen oksat nuokkuivat hiljaa, kypsyvän käpypainon tuudittamina. Käki kukkui sen latvasta taas onnea… Sen havut viheriöivät uskollisuuden kuvina… Ja kaivon kannen alla lorisi ikuinen onnenvesisuoni…
Harhama tunsi, että hän oli polkenut elämänkäärmeen pään murskaksi. Kaikki elämän halut purskahtivat hänestä. Kaikki alkoi leimuta tulevaisuuden aamupunana ja pärskyä sen revontulina.
* * * * *
Tulevaisuus pukeusi silloin kauneihin väreihin, elämä hohti iltaruskoisena, sen tienvieret olivat kukkamaina. Koti kukki rauhallisena, kuin lauvantai-ilta, sen joka nurkassa hymyili mielentyyni… Sen akkunat olivat punaiset onnenkukista… Katolla liehui ylpeä lippu… Perunamaat olivat valkeat kukista… Yöt olivat hiljaiset ja päivä souteli päivisin talon päällitse kirkkaana valoveneenä pitkin heleäväristä taivaanlakea.
Ja kaiken sen henkenä oli hänestä vaimo, kodin suoja ja sen elämänrihmojen kehrääjä. Sillä hänestä juoksevat teoksen runojen langat… Hän se viihdytteli rauhaa kodin nurkissa… kasteli sen onnenkukkia… huolehti pirtin puhtaudesta… mielen rauhasta… kylvyistä… havuista ja puhtaista vaatteista…
Hän itse kuvitteli aina kulkevansa maineen- ja kunniankukkulaa kohti, kodin tulet aina edessä… sen rauha leposatamana… sen maine johtovalona… sen onni työhön käskijänä… Ritva otsalta rypyn silittäjänä…
Sumua sattuu ehkä tielle, mutta hän puhaltaa sumut hajalle… Elämän pilvet hän puhaltaa taas punertaviksi, taivaanrannan ruskoiseksi… Nälkäsuon punaiseksi karpalo-ulapaksi.
Halla nousee ja panee viljan… Mutta ei pane halla Nälkäsuon karpalo-ulappaa… ei kukkaa Harhamalan akkunalla, eikä käpyjä sen onnenkuusessa… Kotiliesi on aina puhdas… Yksilöllinen siveellisyys on viety voittoon… herjaajat saatettu häpeään… Elämän suurin kysymys on siten loistavasti ratkaistu… Vaimo on ollut siinä tehtävässä apuna… Se on ollut enemmänkin: Vaimo on antanut yksilöllisen siveellisyyden suuren aatteen… rohkaissut siihen… tukenut sitä voittoon viedessä… ollut itse esikuvana ja teoksen runorihmojen keränpohjallisena ja kaikkena… Ja hän laulaa vainionsa ylistykseksi sen laulun, joka vie Harhamalan maineen yli esteiden, kertoo siitä kaikille kansoille ja sukupolville… Korpikosken korvakkeelle kohoaa Harhamalan kuulu runolinna… Lippu liehuu sen tornissa ja runokannel on asetettu alttarillensa kotilieden vierelle…
Niin maksaa hän vaimon rakkauden, ostaa kodin onnen… Elämä muuttuu joulujuhlaksi… Kotona palavat ikuiset joulukynttilät… Niiden valossa sujuu työ, kuin kangas… Lapsi lepertelee laattialla… kasvaa… varttuu… siunaa isäänsä… suutelee äitiänsä… Vuoden-ajat vaihtelevat, talvi on ulkona, mutta kotona on lämmintä… Jo saapuvat syyshallat… Maailmalla on kylmää… sadetta… tuulta, mutta aina tuikkivat Harhamalassa joulukynttilät ja sen kartanolla soivat iloiset elämänkulkuset…
Päivät poistuvat unina… Jo kukkii Harhamalan kuulu Ritva-neiti isänsä ilona, äitinsä ylpeytenä… seudun kukkana… kaikkien kadehtimana… Hän muuttaa Harhamalan kanervikot kukkaisiksi… mäet marjoista punaisiksi… päivät kauneiksi uniksi… Hän itse tekee yhä työtä monen edestä… Työ sujuu, teos valmistuu… Sen lehdet muuttuvat valkoisiksi linnuiksi, jotka kulettavat kauvas kertomusta Harhamalan talosta…
Jo on kuulu Harhamala… Se on kuulu vaimon puhtaudesta, miehen työstä ja kodin kukasta, tyttärestä… Valkeat linnut ovat palanneet kunnian- ja onnenseppeleet nokassa… Ilma on niistä valkeana… Käet kukkuvat kilpaa Harhamalan kuusikossa talon ylistystä… Korpikoskesta laskevat veneet runolinnan rantaan tuoden täydet lastit rikkautta, ja aurinko soutelee taivaalla valoveneenä, kaartaen kuulua taloa.
Sitten joutuu ruskoinen elämän ilta… sen päivä painaikse jo levolle lämpimän yön povelle. Vaimo saattaa tyttären keralla miehensä Tuonen mustalle virralle… Siellä odottaa valkea vene, seppele mastonpäässä… Vene lähtee rannasta… Vaimo siunaa lähtevää elämänsä matkatoveria… Se itkee kosteiksi Harhamalan pellon keltakukat, odotellen terveisiä Tuonelasta… Aika soluu, suoltuen valkeina rihmoina… Mies palaa Tuonelasta noutamaan yksin jäänyttä vaimoansa, entisen kotinsa hyvää henkeä… Yhdessä laskevat he veneessä Tuonen mustaa virtaa… Virta synkkenee, yö pimenee… Vaan jo aukeaa odotettu ulappa ja vene lähenee Riuttalan rantaa, joka on valkeana onnenkukista… lemmenkukista… uskollisuuden kukista… Riuttalan Helgan hääkukista… Sinne laskevat he veneensä ja siellä odottavat he tyttärensä tuloa… Jo on vene perillä. Hän katkaisee ulapasta onnenkukan ja ojentaa sen vaimollensa palkkioksi rakkaudesta, uskollisuudesta ja onnesta. Hän on tuonut Riuttalan Helgan kotirantaansa…
Mutta siihen eivät he pysähdy… He laskevat veneensä maineen ja kuolemattomuuden häikäiseville purppuraselille… He laskevat veneensä vieläkin etemmä: He purjehtivat jumaluuden kirkkaille vesille ensimäisinä ihmisinä, jotka ovat uskaltaneet sinne purtensa laskea…
Niin ovat he ratkaisseet elämän ja kuoleman kysymyksen… Niin ovat he pelastuneet kuoleman terävästä luukynnestä… Niin on voitettu kaikenhäviö…
Mutta Harhamalan maine jää ainaiseksi jälelle… Sen onnenkuusi on täynnä seppeleitä… Sen kuusikko on valkea valkolinnuista, teoksen lehtien linnuista…
Ja niiden unelmien aallokosta roiskahti hänessä lopullinen päätös tarttua kynään… Jo oli lakannut kyselykin: Mikä on totuus?… Ei hän enää kysynyt: "Isäkö vai äiti?…" Hän ei enää kysynyt mitään… Hän oli kuin äidinkohtu, joka ei aikansa tullessa kysy: "Synnyttääkö, vai eikö?…" Kaikki himot käskivät häntä… Kaikki unelmat vetivät häntä… Öiset unet houkuttelivat häntä… Kulta huikaisi silmiä… Ylistyslaulut huumasivat korvia… Maineenseppeleet kiehtoivat, kuin ihanimmat hameenhelmat… Kuolemattomuus houkutteli, tarjoutuen kuin ihanin omena… Kunnia kutsui, kutsui kirkkaat kihlat kädessä…
Ja kun auringon valovene souteli kaarensa korkeimmalla kohdalla ja koko luonto huusi valon voittoa ja otti onnensiemaustansa, purskahti Harhamasta koko elämän-ijän kokoutunut runoaarre… Se roiskahti, kuin revontulet Pohjolan jäiselle taivaalle.
Hän tarttui kynään ja alkoi…
Vihdoinkin! Lopultakin! Vihdoinkin riuhtaisi ihmishenki itsensä irti epäilyn pauloista… Munkkien siunaamalla kynällä piirsi Harhama paperille suuren, rohkean teoksensa ensimäiset sanat:
— "Minä tahdon tulla toimeen ilman Jumalaa…"
Munkin siunaamalla kynällä antoi hän ensi iskun Jumalalle, Se oli hurjistuneen, piinautuneen hengen sokea hyökkäys tuntematonta vastaan.
* * * * *
Työ alkoi. Harhama suurenteli Pohjolan suuren luonnon jumaluuden väriloisteiseksi taustaksi. Hän levitti siksi avaruuden, sirotteli äärettömyyden kirkkaasti loistavilla maailmankauden alkumaailmoilla, jotka paloivat vielä tulisina. Hän ripusteli sen reunoille kirkkaita revontulia, helmitteli sen auringoilla ja soinnutti kaikki käen kukuntaan, lintujen laulun ja paimenen huilun ihaniin ääniin. Hän upotti kaikki väreihin, sirotteli loistavilla maisemilla ja tunnelmilla ja vyötteli värivirroilla…
Jo olivat taustan värit valmiit. Se oli väriloistoinen syntymäliina, jonka hän levitti sen suuren jumalasikiön vuoteeksi, jota hän nyt rupesi vetämään luonnon emättimestä. Kaikki vuoti, kuin puhenneesta paisumasta. Noin seitsemäntoista vuotinen puristuma oli pakahtunut ja purki nyt runovirtojansa ryöppyävinä kuvina. Kaikki puhkesi valmiina, kuin kukan nupusta, valui kuin utaristansa irtipäässyt vuolas virta. Hän kirjoitti runomitalla ja runojaloissa ei tuntunut solmua… Niiden ajatus oli kirkasta kultalankaa…
Työ jatkui. Runot vuotivat, kuin helminauhat kultakehiltä… Suuret kuvat kumpusivat paperille, nousten, kuin saaristot merestä, tai avautuen, kuin vuorenhuipulta ihanat maat, joissa paratiisit muodostavat satumaisemia ja auringoilla koristellut taivaan kuvat riippuvat vesien syvyydessä kirkkaina kuperoina.
Työ sujui: Runovirrat hyrskivät koskina… Ne kuvailivat jumaluuden yötä… Ne kuvailivat sitä pimeyttä, jolloin jumaluus nukkui itsetiedottomana sikiönä emättimessänsä: äärettömyydessä… Se emätin oli pimeä, kuin naisen kohtu… Jääkylmä sumu seisoi liikkumattomana… Pimeys hohotti hirvittävänä, kuin kuoleman synkkä kita… Äänettömyys rutisti… Elottomuus puristi, kuin ikipakkasen jääkoura… Ei ollut olemassa mitään muuta, kuin kuolon pimeä hirmukylmyys… Ei ollut olemassa muuta, kuin äärimäinen elottomuus… äärimäinen olemattomuus… aineettomuus… tyhjyys… hirmupakkanen ja pimeä: Jumaluuden itiö ja sen emättimen alkumuoto.
Jo oli valmis jumaluuden kylmä, ääretön emätin. Mittaamattomia ijankaikkisuuden jaksoja kulki siinä jumaluus itsetiedottomana, kehittyi ja valmistui sen suurena sikiönä… Itse kehitti se itseänsä… Itse valmisti se emättimensä: äärettömyyden…
Jumaluuden itiö täytti jo äärettömyyden… Se kehittyi: olemattomasta syntyi oleva, tyhjästä aine. Jumaluuden sikiö kehkeytyi ja kehitti emätintänsä, kuin sikiö kohtuansa.
Lukemattomat miljaardit ijankaikkisuuden ajanjaksot kuluivat. Jumaluus kehittyi: Aine tiivistyi sumuksi… Se lepäsi sumuna mittaamattomat ijankaikkisuudet… Sen hirmukylmä syntymä-emätin, äärettömyys, oli kuoleman-pimeä… Se oli kamalan-mykkä… Se oli äärimäisen-eloton, liikkumaton, värähtämätön… Se oli ikivuorta värähtämättömämpi ja elottomampi…
Ijankaikkisuus pysyi, kuin kivivuori… Ei ollut vielä aikaa, koska ei ollut ajan mittaajaa liikuntoa. Jumaluuden emätin oli vielä ajaton, kuin ikivuori…
* * * * *
Teoksen runovirta hyrski pauhuna. Jumaluuden kehitys jatkui. Sen emätin kehkeytyi sikiönsä kehittämänä. Ajattomuudesta syntyi aika… Eloton aine värähti… Sumu liikahti… Synkkä pimeys vavahti… äänettömyys huoahti… Se oli jumaluuden ensimäinen elonmerkki, sen havahtuminen ijankaikkisesta levosta ijankaikkiseen liikuntoonsa. Se oli sen itsetietoisuuteensa kehittymisen ensimäinen elollinen ilmiö…
Ijankaikkisuuden jaksot suoltuivat lukemattomin miljaardiluvuin… Jumaluus kehkeytyy… Sen kuollut syntymäemätin herää elolliseen elontoimintaan… Se herää siihen suuren sikiönsä elonkipinästä ja sen kehittyvästä voimasta… Se ravitsee kannettavaansa, kuin äidinkohtu lasta ja itse kehkeytyy ravittavansa elämänkehityksen antamasta ravinnosta ja voimasta… Jumaluus, ollen ainoa oleva, luo itse itsensä.
Jumaluus kehittyy edelleen, avaruus-emätin elää… Jäiset sumut kierivät… Mutta ei ole vielä ääntä… Kaikki on äänetöntä kuin ikivuori… Kaikki on tajutonta… Mutta jo alkaa ääni kehittyä äänettömyydestä… Se kehittyy jumaluudesta jumaluuden kehityksen kehkeyttämänä… Se kehittyy äänettömyydestä, kuin aine tyhjästä, oleva olemattomasta… Sitä kehittää elottomien sumujen kierintä… Se kierintä jatkuu mittaamattomia ijankaikkisuuden jaksoja… Äänettömyys pakahtuu itseensä, kuin ajettuma sisältöönsä… Se valmistautuu puhkeamaan omana pakahtumanansa… Se pingottuu… kiihtyy… yltyy… halkeaa viimein kivusta… pakahtuu tuskasta ja puhkeaa hirvittäväksi maailmanpauhuksi… Jumaluus on kehkeytynyt äänettömyydestä ääneksi, oman itsensä kautta.
Teos jatkui: Jumaluus kehittää itseänsä itsetiedottomana järjellisyytenä, kuin sikiö emättimessä… Jäinen hirmukylmyys on ajautunut pakahtumaksi, kehittynyt huippuunsa ja valmistautuu puhkeamaan vastakohdaksensa… Jumaluuden emätin on kehkeytynyt kylmänpakahtumaksi… Se on jo tuskaansa haleta…
Kehitys jatkuu: Kylmänpakahtuma, sumuna kierivä äärettömyys: Jumaluus puhkaisee itsensä… Ikikylmyydestä kehkeytyy se ikikuumuudeksi… Se halkaisee pakahtumansa, purkaa tuskansa tulikuumuudeksi…
Lämpö on syntynyt kylmyydestä… Jumaluus alkaa kehittää itseänsä kuumuuden pakahtumaksi…
Avaruus on tulena… äärettömyys pauhuna ja hehkuvat sumupaljoudet syöksyvät hirmukierinnässä ympäriinsä… Jumaluuden kohtu, maailmoiden emätin, rannaton avaruus: Jumaluus itse kiemurtelee synnytyskivuissa… Sen tuskanhuuto on maailmanpauhua… Sen tuskat pursuavat maailmantulena… Se pakenee vaivojansa, kiertäen oman itsensä ympäri… omassa itsessänsä… oman itsensä pitelemänä, puristamana, polttamana.
Teos jatkui: Iankaikkisuus vuoti virtana. Jumaluus kehkeytyy kohdussansa, äärettömässä ikitulessa… Se luo itse itseänsä emättimensä aineesta, jonka se on itsestänsä luonut… Syntymäkivut yltyvät… Niiden kourissa raivostuu tulinen avaruus yhä hurjempaan kierintäänsä… Maailmantuli kiihtyy siitä kierinnästä… Se hehkuu hirmutulena, jolla ei ole äärtä, ei rantaa, ei keskikohtaa… Tuskanhuuto kovenee kauhunhuudoksi: Maailman syntymäpauhu pakahtuu jo omaan itseensä… Kivut yhä kiihtyvät… Jumaluuden elonmerkit tuntuvat emättimessä, ennustaen sen tietoisuuden syntymähetken tuloa… Äärettömyys pakahtuu taas tuskiinsa… avaruuden hirmuhuuto omaan pauhuunsa… maailmantuli omaan kuumuuteensa… Jumaluuden kohtu ajettuu tuliseksi maailmanpakahtumaksi… Kaikki kiihtyy… Kaikki yltyy… Kaikki raivostuu… Kaikki riehuu ja vääntelee suurissa syntymäkivuissa… Jo joutuu uusi suuri hetki… Jumaluuden kehkeytymisen monimiljaardikausinen silmänräpäys: uusi käännekohta… Maailman ajettuma on jo valmis uudeksi pakahtumaksi… Kaikki pakahtuu oman itsensä tuskiin ja tuleen ja pauhuun… Kaikki kutistuu omaan itseensä… äärettömyys repeää omaan rajattomuuteensa… avaruus vetäytyy äärettömän itsensä tulipaisumaan…
Kuuluu hirveä pauhu: Ajettuma on puhennut… Tuliavaruus repeää… Jumaluuden kohtu purkaa sisälmyksiänsä omaan itseensä. Hehkuvat maailmansumut syöksyvät tulikerinä, äärettömyyteen paeten, yhteisestä emättimestä, kuin hirmun tulipesästä… Eri ainesarjat sinkoavat kukin omiksi maailman tulisumuiksi, alkaen kehittää jumaluutta ja itse kehkeytyä sen kehityksestä… Tulipaljouksina alkavat ne kieriä avaruudessa, etsien siellä ratojansa… Avaruus vapisee… Se pakahtuu valoon… loistaa kirkkautena, kuin tuliset maailmasumut karkeloivat hehkuvina palloina sen sisässä… Pimeys on hävinnyt… Ikuinen valo on puhennut ikipimeyden pakahtumasta…
Jumaluus luo itseänsä uudella kehityskaudellansa. Maailmat alkavat jäähtyä: Aine eroutuu olemattomasta… Maailmoiden jäähtyessä eroaa valo pimeydestä… lämpö kylmästä… Jumaluus kehittäytyy korkeammaksi…
Teos jatkui: Äärettömyys, jumaluuden emätin jatkaa suurta työtänsä jumaluutena itsenänsä… Kaikki on jo valon ja pimeyden taistelua, kylmyyden ja kuumuuden ottelua… häviön kautta elämään kulkemista… Lukemattomat maailmat sinkoilevat äärettömässä pimeydessä, loistaen kirkkaina tulitähtinä… Kaikki löytää oman ratansa… Ei mikään eksy omaltansa… Kaikki kiertää toistansa… kaikki antaa toisillensa tietä… kaikki murskaa toistansa.
Jumaluus on kehkeytynyt luonnonjärjen pakkotilasta vaistomaiseksi järjellisyydeksi, kohdun varassa elävän sikiön tilasta siksi, joka lapsen vaistolla itse etsii oikeat tiensä…
Teos jatkui, kulkien ijankaikkisuuteen jäänyttä jumaluuden syntymäuomaa. Jumaluus jatkaa syntymäänsä ja kehittää äitinsä kohtua: äärettömyyttä: Maailmasumut jäähtyvät, aine muuttuu kiinteäksi… Myöhemmät maailmat syntyvät vanhemmista, vanhemmat häviävät myöhempiin… Kaikki häviää omaan itseensä… kaikki syntyy oman itsensä häviöstä… Kaikki kiertää itseänsä… kaikki kiertää toistansa… Toinen vetää toistansa, kaikki yhtä ja yksi kaikkea… Siksi ei mikään hajoa… ei mikään häviä… ei eksy.
Jumaluuden järjellisyys kehkeyttäytyy elottomassa luonnossa: emättimensä kivikovuudessa. Aineet erkanevat toisistansa: vesi maasta, rauta kullasta. Kaikki yhtyvät uudestaan: Jumaluus luo omaa tietoisuuttansa, kehittää järjellisyyttänsä ja kirkastaa omaa itseänsä, samalla kohtuansa kehittäen: luoden maailmoita…
* * * * *
Harhama hengähti ja luki luomuksensa. Hän itsekin hämmästyi sen ihanuutta. Sen runosäkeet olivat virheettömiä, helmikirkkaita, kuin luonnon kovien kourien hiomat helmet… Sen runojaloissa ei näkynyt ihmiskäden jälkeä, sillä ne olivat valmistuneet ihmishengen pakahtumassa, kuin helmi luonnon nisissä…
Seitsemäntoista vuotta oli hän suunnitellut sitä, luonut uudenaikaisen myytin. Sen monet piirteet olivat vuosi vuodelta puhdistuneet ja eheytyneet. Tänä viime vuotena oli hän sen puitteet taas hiljaisuudessa uudestaan muodostellut. Hän oli sen tarujen hengettäreksi ottanut rouva Esempion, kietonut hänet Esempio-ihmisenä [Esempio = esimerkki] tarujen hienoimpiin väreihin ja luonut hänestä kaiken kauniin ja hyvän vertauskuvan. Maailmankurjuuden oli hän korottanut siksi, jossa kehittyvät jumaluuden korkeimmat ominaisuudet: hyve… itsensä uhraaminen… vähään tyytyminen… "ei omaansa etsiminen", ja jumaluuden suuri tunnus: omaan käsivarteensa luottaminen, koska jumaluudella ei voi olla kehen luottaa, kenen työllä elää… Kauvan oli hän tätä kertomuksen juonta ajatuksissaan kerinyt, purkanut ja taas kerinyt. Siksi vuotikin hänen sielustansa nyt kaikki, kuin rihma kerältä, selvänä, suurena ja voimakkaana.
Ja kun hän oli sen lukenut, vilahti hänen silmiinsä pohjalaisnoita, kädessä lippu, johon oli kirjoitettu vanha ennustus: "Sinä kirjoitat kirjan, jonka lehdet muuttuvat linnuiksi, lentävät ympäri maailman ja palaavat seppeleet nokassa…" Kunnian ja maineen liput liehuivat… kulta hohti ja kuolemattomuus kohosi elämänsumuista verikirkkaana auringonpyöränä.
— "Katso työtäsi! Se todistaa, että ennustus toteutuu… Sinä voitat Sen, jota vastaan nostat kynäsi", — kuiskasi hänelle silloin ääni hänen povestansa… Maailman ihanuus avautui hänen eteensä… Elämänkäärme makasi pää murskaksi polettuna… Epäilyksen tomut olivat pois puhalletut ja elämä avautui ihanimpana aatto-illan unelmana…
Kun hän oli alkukohtauksen kirjottanut, pyysi hän rouva Esempion sen lukemaan ja siten ikäänkuin siunaamaan hänen työnsä, puhaltamaan siihen henkensä puhtaan leiman. Rouva Esempio täytti pyynnön ja korjasi lukiessansa lyijykynällä parin epäselvästi kirjotetun sanan kirjaimet selviksi.
— "Ai miten kaunista!… Jo se nyt runoilee!… Tämä on grandieux'tä", — lausui hän, lopetettuaan lukemisen.
— "Kiitos korjauksestasi ja siunauksestasi! Nyt on elämän aatto ja sen kevät", — lausui Harhama. Sen enempää ei hän selittänyt rouva Esempiolle kirjoituksensa tarkotusta, tai sisältöä. Hän salasi taas kaiken. Hän uskoi, että rouva Esempio, teoksen jumaluuden vertauskuva, ei sitä käsitä. Hän ei raaskinut viskata helmeänsä ihmissilmien nähtäväksi, kätki sitä, kuin peto pentuansa…
Elämän uneksittu työ oli vihdoinkin alettu, sen ääriviivat olivat valmiiksi vedetyt. Uusi Jumala oli tulossa… Korpelan aurinko oli nähnyt sen syntymisen ja levitteli valoliinansa sen tielle… Innostuneena katseli Harhama Nälkäsuon kuulua ulappaa ja lausui leikillä rouva Esempiolle:
— "Se aika tulee, jolloin Nälkäsuon punaisen karpalo-ulapan keskelle pystytetään Harhaman muistopatsas."
Rouva Esempio puuhaili leivoksiensa kanssa, poski punehtuneena, hiuksissa pihlajankukka. Hän muisteli omia unelmiansa… häitä… Riuttalan rantakukkaa ehkä ja paljoa muuta ja lausui puuhiensa lomasta:
— "Elämä on pettävä unelma…"
Ilta oli jo tullut. Aattopäivän lämmin aurinko kosketteli jo reunallansa taivaan rusorantaa. Linnut lakkasivat laulamasta. Onnenkuusen oksalla nukkui rauhallisena orava, kypsyvien käpyjen keskellä, ja näki makeaa unta herkuistansa, tuoksuavista kävyistä, ja punainen käpypaino huojutti oksaa hiljaa, kuin armas tuuli, tuuditellen uneen metsän pientä, kaunista heiluhäntää. Pikku Ritva nukkui kaukaisessa kehdossa viatonna ja näki kaunista unta äidin armaista rinnoista, näki unta äidin etäisistä rinnanpäistä…
Se oli Harhaman elämän uuden aatto-illan unelma… Läheni lempeä yö, josta oli valkeneva työn ja elämän juhla.
Pohjolan sydän-yön aurinko kirkastui punertavaksi. Verkalleen, taivaan ja valon majesteettina laskeutui se pohjoisen taivaanrannan käyrälle reunaviivalle ja pysähtyi siihen lepäämään. Se näytti tulikuumalta rautakiekolta, joka ei raaski polttavalla reunallansa koskea taivaanrannan heikkoa äärtä. Siinä säteili se yösydännä, todistaen valon voittoa… Se huokasi siinä hetken, alkaaksensa taas kiivetä kaartansa pitkin taivaanlaelle. Kaikki kääriytyi yön kirkkaisiin valo-utuihin. Luonto värähti, metsä hymähti. Elämän aatto-illan rauha laski kukkivalle kanervikolle ja Harhamalan kehäkukille, sirkka nukahti ja yölepakko lähti onnenkuusen kätköistä öiselle matkallensa…
Utuisten mielikuvien, himojen ja toiveiden ja unelmien vaikutteesta oli Harhama lopullisesti alkanut suuren työnsä. Mielikuvat ja unelmat ja halut loivat siten ihmis-elämää. Mutta mielikuvien langat juoksevat tuntemattomilta keriltä…
* * * * *
Korkeuden kellot soivat, syvyyden pohjilla solui elämän pohjavirta. Näkymättömät lovet avautuivat… Salaiset kädet kehräsivät rihmojansa…
Lammaskallion alla on kaunis Unelmala, syvällä kallion juurien alla. Sen katto on kuunvaloa… Sen pohja on kukan väriä… Sen seinillä riippuvat taivaalta siepatut ruskopilvet… Ne riippuvat seinillä kauniina laskoksina… Ne heilahtelevat unelmia… Niiden laskoksia sitovat solmukoiksi vesikaaresta leikatut nauhat… Niiden laskoksien lomiin on ripustettu taivaalta varastettu iltarusko, kauniina verhona, somina laskoksina… Toisaalla häilyvät laskoksina ihmisten kauneimmat unelmat: tytön toiveet… morsiamen unet hääyön ihanuuksista… sulhasen unelmat niistä… miehen kunnian-unelmat… vaimon äidin-unelmat… kaikkien elämän unelmat… tulevaisuuden toiveet ja halut…
Sata pientä lammikkoa läikkyy Unelmalan lattialla kauneina kuvastimina… Joka lammessa on satusaari… joka saaressa satumaja… Joka majassa istuvat ihanat enkelit kehräten ihmisten unelmia… niiden lankoja… niiden rihmoja… niiden juonia punoen… niiden juonia langaksi kerraten…
Luolan laskosten takana istuu toisia enkeleitä… mitkä kehräten… mitkä kerien… mitkä vyyhdeten… kehien… luoden luomapuulle… pirtaan ja niisiin pujottaen… käämejä punoen… kutoen kauneinta unelmakangasta, tai kaunista unelmaverkkoa…
Unelmala-luolan keskellä on kaunis unelma-alttari. Sillä seisoo kaunis Raala pystyyn pannun kauniin kehän vierellä, kädessä kaunis värttinän puolain, vyöllä siro sukkula, koreassa kannattimessa… Hän johtaa tuhansia enkeleitä, kun ne valmistavat ihmisten vääriä unelmia Perkeleen vallan ohjaksiksi… Hänen kehältään juoksevat väärien unelmien rihmat…
Unelma-alttarin edessä istuu kaksitoista kaunista enkeliä, ijäti soittaen kaunistekoista kannelta… Ne säveleet kantavat unelmia ihmisten maailmoihin… solmivat ne ihmissydämiin… sitovat niillä ihmisiä unelmoitaviinsa…
Unelma-luolassa soivat sointuisimmat sävelet… siellä karkeloivat kauneimmat värit…
* * * * *
Kun Harhama oli alkanut teoksensa, laskeutui Perkele Lammaskallion kivensyytä myöten Unelma-luolaan ja istuutui valta-istuimellensa, kutsuen pääenkelinsä eteensä. Hän heittäytyi istuimellensa lepoasentoon ja puhui ihastuneena:
— "Nyt on voitto!"
— "Voitto!… Voitto!… Voitto!" — kertasivat kumartuvat palvelijat. Värit karkeloivat vilkkaina, unelmat kauneina. Perkele jatkoi:
— "Nyt nukkuu maailma lihan käsivarrella… Nyt lämmittelevät
Jehovan papitkin vaimojensa sylissä… Jehovan verkot ovat tyhjät."
— "Ja joka ei ole Jehovan verkossa, se kulkee sinun poluillasi", — keskeyttivät palvelijat.
Ja yhä kirkkaammin paistoi kuunvalo luolan laesta ja iltaruskoiset verhot rusottivat laskoksina. Perkele jatkoi voiton-ilolla:
— "Koko maailma on kypsä: 'Rakkaus'… pyh!… Niin: 'rakkaus' on omenana, joka on eukon kädessä. Se kääntää miehen Jehovan kirkkotieltä tytön luhtiin…"
— "Ja siellä" — yrittivät palvelijat.
— "Siellä ei Jehovan virsiä veisata", — keskeytti Perkele. —
"Jehova on luonut miehen kylkiluusta itsellensä surmankiven."
— "Jonka sinä vierität aina Hänen tiellensä", — lisäsivät palvelijat.
Ja taas kisailivat iloiset valot ja hekkumallinen hämärä… Värit puhkesivat kauniina, kuin kukanterältä… suutelivat toisiansa… sulivat yhdeksi hämyksi… hävisivät… haihtuivat. Perkele jatkoi:
— "Nyt on Harhama minun: Hän on alkanut teoksensa… Hän on nostanut kurikkansa Jehovan kasvoja vastaan…"
— "Kiitos sinun viisautesi!" — lauloivat palvelijat.
— "Ja sinun armosi!" — lisäsi ihana sävel.
— "Sinussa päättyvät kaikki tiet… Sinuun johtavat kaikki polut", — todisti ylistys vallattomien valojen seasta.
— "Sinussa loppuu kaikki… Sinusta alkaa kaikki" — kertaili iloinen kaiku. Perkele jatkoi:
— "Harhama on siihen kurikkaan kulkenut Raalan, Tuulan, Eeremen, Aaraman ja Uuratin kauniissa köysissä… Hänet on Herve vienyt oikeaan satamaan ja Ooti ja Iila ovat hänet sinne soutaneet taitavasti kaikkien Jehovan karien läpi…"
— "Sinä olet heille kaikille voiman ja viisauden antanut", — ylistivät enkelit… Perkele jatkoi järkeilyään suurena:
— "Jehovan luoma ihminen on kahtia: Ne ovat naisia ja miehiä. — Se jako on jakava miehet Kainiksi ja Aabeliksi. Jehova pani miehen ja naisen välille rakkauden, mutta minä olen muuttanut sen rakkauden himoksi… Luonnon määräämän siittämisen minä olen muuttanut nautinnoksi… irstailuksi… Siihen rapaan on Jehova kantapäänsä astuva…"
— "Siinä on Hän tapaava sinun hampaasi", — lisäsi Piru.
Perkeleen vihjauksesta avautuivat luolan laskokset ja niiden takaa näkyivät taiteilijoiden työpajat, runoilijoiden huoneet ja ihmisten asunnot. Kaikki olivat työssä… Kaikki ahersivat naisen ruumiin ääressä… Taiteilijat hakkasivat sitä kivestä… maalarit maalasivat sitä kankaalle… runoilijat kirjoittelivat sille runoja… säveltäjät ylistivät sitä sävelillä… soittajat soittivat sen ylistystä… muut uneksivat siitä… Perkele osoitti näkyä lausuen:
— "Noin palvelevat ihmiset naisen ruumista… He kihisevät siinä, kuin toukat juustopalassa, madot lihassa… He eivät vaihda sitä palaa Jehovan enkeleihin… He eivät edes välitä naisen hengestä… Aadamista lähtien eivät he ole ylistäneet muuta, kuin naisen lihaa…"
— "Siksi horjuu Jehovan valta",—huomautti Horna.
— "Harhamakin on ryhtynyt työhönsä naiselle uhratessansa. Sen tähden kokoaa hän kultaa ja kunniaa… Hän kokoaa sitä, kuin riikinkukko häntäsulkiensa väriä", — jatkoi Perkele.
— "Mutta hän samalla pelastuu sen kautta Jehovan kynsistä", — oikaisi Lempo.
— "Sinä olet hänen silmänsä avannut… Sinä olet hänet pelastanut… Nyt on hän sinun", — kohisi ylistys. Ja kaukaiset kanteleet ja huilut soivat ja niiden sävel sekautui ihanaan enkelilauluun, joka ylisti Perkeleen armoa ja viisautta. Perkele lausui sen loputtua tyytyväisenä:
— "Hän ei tosin ole vielä Kain… itsemielestänsä… mutta siihen johtava askel ei ole enää pitkä… Hyvin olette tehtävänne täyttäneet. Harhama antoi eropassin Jehovalle, Jehovan omien munkkien siunaamalla kynällä… Ja munkki Pietarin siunaamana… Palvelijani! Palkinnoille!"
Satatuhatta ihaninta enkeliä helähti silloin luolan hekkumalliseen hämärään… Kuutamo laski laesta niiden soleille vartaloille… purppuraverhojen rusko leikki hienolla hipiällä… Ikuinen nuoruus kukki ihossa… kauneus poskessa. Joka jäsen oli notkeutta… suloutta… ja sulo ja suloiset värit pukivat ruumiin pehmeät piirteet hämäräisillä harsoillansa… Koko luola oli täynnä hämyä… hekkumaa… kauneutta… sulavuutta… väriä… nuoruutta ja notkeutta…
Taas soi ihana soitto. Enkelit keinuivat sävelvirrassa, kuin nipukat rauhallisilla laineilla. Perkele puhui taas:
— "Hyvin on työnne onnistunut. Miten olette sen tehneet? Miten olette verkkonne kutoneet? Raala! Anna enkeliesi näyttää työnsä menoa!"
Raalan käskystä astui hänen alaisensa Vilva enkeleinensä Perkeleen eteen. Kaikki olivat puetut utupukuihin, jotka olivat tähtivalosta tehdyt… Kuului hiljainen soiton hyminä. Vilva puhui Perkeleelle:
"Mä käskyjäsi totellen oon naisen silmää hoitanut. Sen sinehen, sen sulohon, sen kainouteen, kaipuuseen, mä kylvin sinun henkesi. Ja siitä kaunis pellava mun hoidollani nousevi. Ja pellavasta juoksevat unelmakuidut rihmoiksi. Ja kuituloista hienoista unelmarihmat Raalasi sun ohjiksesi kehruuttaa."
Perkele:
"On työsi oivaa. Silmä myös
on työtä Jehovan.
Hän nähdä silmän kerran loi.
Nyt on se minun paulanain.
Se kasvaa minun pellavaa.
Saat mennä… Seeve nyt!"
Seeven sadat enkelit tanssivat Perkeleen eteen. Niiden pukuina oli valkean ruusun väriä ja vyöllä ihmeenkauniit nauhat, jotka oli solmittu punaruusun puhtaasta väristä. Päässä oli somat seppeleet. Nuoruus ja jumalallinen kauneus kilpailivat keskenänsä. Ruusunväriset puvut häilähtelivät armaimpina unelmina.
Kaikki kukki kauneutensa terällä, hohti vietin herkkuna neulankärellä. Seeve puhui Perkeleelle:
"Mä sinun paularihmojas
tukasta naisen kehruutan."
Perkele (keskeyttäen):
"Se tappura ei hullumpaa!
Mun rohtimiksein Jehova
sen ehkä liekin luonut…
Vaan jatka!"
Seeve:
"Vaikka Jehova lie tappuroiksi Itselleen hivukset naisen luonut — ja miehen myös — niin sinulle me kuontaloiksi käännämme ne molemmat. Ei haituvaa jää niistä Jehovalle. Mies suortuvissa neitosen, kuin perho kieppuu kukassaan, tai hämähäkki verkossaan yöt päivät sille laulellen…"
Perkele (keskeyttäen):
"Voi lintunen! Hän visertää siis haituvalle neitosen…"
Seeve:
"Niin visertää. Ja nainen myös, jos ämmä on, tai neitonen, vaan suortuviaan solmeilee, kuin tyttö kutrejaan, niin että paula kaunis ois, ja miehen mielen kääntää vois pois Jehovasta…"
Perkele:
"Mies siis nyt koko Jehovan myö haivenesta neitosen… Ja lisäksi: se haivenkin on työtä Jehovan! On oivallista…"
Seeve:
"Nainenkaan ei jouda verkkoon Jehovan, kun suortuvistaan solmeilee pikkuista ansaa, jolla taas sinulle riista korjataan."
Perkele:
"Niin kaikki, mitä Jehova
vaan luokin, mulle aseeks käy…
On työsi, Seeve, verraton…
Saa Riiva tulla nyt!"
Seeven joukko väistyi notkeasti tanssien, ja Riivan joukko tuli tanssien Perkeleen valtaistuimen eteen. He olivat puetut rusopilvistä tehtyihin utupukuihin, jotka häilähtelivät ihanana utuna. Riiva puhui:
"Sun kasvinmaakses pienoisen mä naisen jalan valitsin. Mä pikkujalkaan istutin sun henkesi ja paulasi ma sidoin siihen myös.
"Tein niiksi polven soleuden ja siron pohkeen puhtauden, kauneuden kantapään ja soman varpaan armauden ja hienon hipiän…"
Perkele (keskeyttäen):
"Kas… Kas!… Mi aatos! Jehova jalan naiselle lie tehnyt, että kulkea se raukka vois. Ja työnsä nyt on minun taimitarhani. Hyvästi tehty, Riivani. Vaan kuulepas: Peititkö taimitarhan myös, niin ettei rikkaruoho näy?"
Riiva:
"Ruusuisen hameen ikuisiin poimuihin ihmeen ihaniin ja hämäriin ja kiehtoviin on kätkettynä kaikki se…"
Perkele:
"Ihana aatos! Mainio! Ain' Adamista lähtien ei kukaan hameen hempsuja ja laskoksia, poimuja oo tyyten voinut tutkia, ei paljastaa, ett' onnen-aarre kaivattu hempsuissa hameen milloinkaan ei ole lymynnyt… Hoh-hoi! Hoh-hoi! Sen piiloihin yhäti poika, ukkokin vaan kurkistaa… Ken pettyy kerran, uudestaan taas sieltä etsii onneaan…"
Riiva:
"Ja nainen lisää rimpsujaan ja pitsejä ja poimuja ja laittaa salat armaimmat ja onnen kätköt kauneimmat ja helmat herkkuisimmat… (nostaa hameensa kauniita helmoja) Näin tämmöiset."
Perkele:
"No jopa on! Ken noihin ei
eksyisi onnen etsintään!
Hyvästi työsi tehnyt oot…
On Hulvan vuoro nyt."
Riivan enkelit poistuvat sulavasti tanssien. Soitto ja hulmahtelevat harsot sulavat yhdeksi suloksi… Kauneus hohtaa kukkansa terällä… nuoruus nupussansa… Hulvan enkelit tanssivat poistuvien sijalle, puettuina aamuruskoisiin huntuihin… Soitto hiljenee… laulu vaikenee… Hulva puhuu Perkeleelle:
"Ma miehen mielitekojen, sen unelmien, toiveiden ihanat unisäikehet sain naisen ihon kasvamaan. Sen hipiässä kukkii se, sen värinä ja valkona, sen tuoksuna ja lumona. Sen ituina ja kasvuna on sinun henkesi. Ja siks' ei petä paula se… Nääs: nainen itse lujentaa sen punetta: Hän hoitelee ihoaan niinkuin kukkasta…"
Perkele (keskeyttäen):
"Apteekin pullot apuna… Hyvästi tehty… Jehova loi ihon naisen suojaksi, ei syötiksi… Voi Jehovaa! Hän itse mulle aseet luo ja antaa käteen omenat… Saa Harra tulla nyt!"
Taas oli luolassa tanssia. Taas suuteli sävel säveltä… Taaempana, taikalammikossa soutelivat somat veneet… Lammikoiden selät olivat kukkasilla sirotellut. Valkeat veneet soluivat saarien lomitse, vettä hiljaa viiltäen, leikaten veden kaunista tyyntä. Saarilta kuului kaunis soitto… Veneissä istuvat enkelit kokosivat vedestä onnenkuplia, puhallellen ne ihmisten tavoteltaviksi… Kuutamo koreili vedenkalvolla. Ylempänä punotti ihana onnen-utu…
Harran enkelit tanssivat Perkeleen eteen. He olivat puetut kesäautereisiin pukuihin. Harra kertoi työstänsä:
"Koreimmat miesten mielimaat on toki naisen poskessa ja huulessa… Ne minun työtäin on: Ma posken punaan hempeä oon istuttanut armasta omasta poskestani. Ja huuli naisen sitten, ah!"
Perkele (keskeyttää ilkeästi hymyillen):
"Nyt varmaan mannamakeaa taas kuulla saan?… Vai kuinka?"
Harra:
"Niin! Ma suuteloilla maukkailla ja metisillä, armailla varustan naisen huuloset…!"
Perkele (keskeyttäen, tehden suuteloa kuvaavan eleen):
"Ne pienoset!… Ai-jai!
No edelleen!"
Harra:
"Niin herkkuisat ja kiehtovat ja armahat mä maukkaat lemmen-antimet oon omastani antanut kiehteeksi naisen poskihin ja huulihin. Ne loistavat nyt hempenä ja herkkuna ne tuoksuvat, kuin kukka kukkivat."
Perkele (ivallisesti):
"Ja konsa kukka varisee ja rumenee, niin huntu… hiukan maalia… ja tekotukka, -hampaat myös! Ei työsi hullumpaa!…"
Taas vilisi luolassa tanssi ja kauneus ja nuoruus… Valot karkeloivat… Hämärä kuherteli onnen-utujen kanssa… Väri kosi väriä… Enkelit tanssivat… Niiden huulet punottivat maukkaina… rinnat hohtivat herkkuina… iho tuoksui kuumana…
Taikalampien saarilla laittoivat salaiset kädet viettien leposijoja… Sävel riudutti vastustelevaa… Joutsen mairitteli emoaan… kuherteleva lemmenlintu houkutteli naarastansa käsiinsä… Kaikki painautui hekkumaisille mättäille maata…
— "Ihmis-elämän kuva", — virkahti perkele ivallisesti.
Perkeleen eteen olivat tanssineet Virvan johtamat, Raalan alaiset enkelit, kuutamoharsoihin puettuina.
Virva:
"Mä miehen mielitekojen ja halujen ja himojen kauniiksi yrttitarhaksi oon tehnyt naisen rinnat… Omista niihin parhaimman oon antanut… Ne parhaat syötit varmaankin on, mitä olla voi: Ne lämpöä ja lempeä ja rakkauden heelmiä niin runsain mitoin tarjoovat. Se tyttöydestä alkaa jo: Kun puhkee tyttö naiseksi, on kypsä rinta povella… Se rusottuu ja armastuu… Vuos' enää vaan ja rinnanpää jo punottaa ja kiehtoaa, kuin marja mehevä… Kas näin!" (Paljastaa kauniit rintansa).
Perkele:
"Ai, ai! Kas siitä syntyy unelma, mi sotkee miehen mielen ja älyn vie, ja järjenkin vie jalkapuuhun istumaan. Sanotaan: rinnan lapselle on kerran luonut Jehova… Jo erehtyi! Oi, ukkoa! Lapselle lehmänmaito jää… miehelle vaimonrinta… Niin kaikki Hällä teot, työt aseiksi luisuu mulle… Vaan riittää jo. On ainesta. Muut kauniin rihman säikehet ne juoksevat ja kiertyvät hohteesta kullan, hopean ja seppelistä isänmaan, kuplista kunnian…"
Piru (keskeyttäen):
"Ja aistipunakukkaseen ne rihmat kaikki johtavat ja miehen sekä naisenkin ne siihen solmivat pois satimesta Jehovan…"
Perkele:
"Niin solmivat… On rihmat oivat Raalalla, Kas niistä ihmis-unelmat elämän johtolangoiksi punoa kelpaa jo. Vaan kuinka työnne sitten käy, siks' että valmis unelma verkoksi kutoutuu, johonka kaikki sotkeutuu, mit' yrittääkään mies? Saa Raala itse kertoa!"
Taikalampien saaret hohtivat kukkina… Niiden kalliot olivat päivänpaistetta. Himottaret istuivat kallioilla, kukkivien puiden alla, sävelien seassa. He solmivat onnenseppeleitä utukukista ja puhalsivat ne sumuina ihmisten tavoteltaviksi.
Hurmaavan kaunis Raala tanssitti koko loistavan enkelijoukkonsa Perkeleen eteen. Enkelijoukko alkoi tanssia henkimaailman ihaninta tanssia. Se kuvaili sillä unelmarihmojen kehruuta… vyyhteämistä… kehimistä… kankaalle luomista… kerimistä. Yli ihanan luolan hulmahtelivat tuhansien enkelien utupukujen liepeet, kauniit vartalot ja hajanaisten tukkien lumoavat, loistavat varjot… Raala itse saneli joukon edessä runon, ja keinuva enkeliparvi teki kussakin säkeessä käsketyn liikkeen, keinuen ja pyörien.
Raala (ottaa itsekin kuvaavat tanssi-askeleet):
"Valmiiksi rukit laittakaa!"
Luolassa alkoi kuulua salaperäinen soitto… Enkelit muodostivat rukkeja, jälittelivät tanssikuvioita.
Loistava tanssi alkoi… Nuoruus, sulo ja sävelet sekaantuivat yhdeksi armaaksi unennäöksi.
Raala:
Nyt rihmaan lappakaa povista neidon lämpöä… suloa silmän… kaihoa…
Nyt huulen hehkua!…
Nyt suuta suikatkaa! Kepeinä itse pyörikää!…
Taas tanssikaa!… Niin rihma punoutuu…
Uus säije taaskin lappakaa: Kuvia polven notkean, pohkeiden valkohipiää ja ihon tyttötuoksua…
Kauniimmin pyörikää!…
Nyt rintoihin taas koskekaa ja sieltä ottakaa rusoa rinnan kypsyvän, punoa kypsän rinnanpään!…
Notkeina keinukaa! Kas niin! Vinhemmin vaan!…
Nyt sormin sievin tarttukaa kätköihin neidon arimpiin! Uus säije niistä ottakaa!… sielt' aivan… niin… Sielt' kaiken hemmen kätköstä, jok' on niin arka, että mies heltyy, nainen värähtää, kun aatoskaan vaan koskettaa sen rajoihin!…
"Taas punokaa!
Nyt pyörikää!…
Hametta hieman nostakaa!…
Enemmän rihmaa lappakaa, aarteista ruusuhamosen, miss' yhtyy unelmien tie, miss' alkaa se ja loppuu… kerillä lemmenrihmojen perillä hemmenpaulojen."
Perkele (tyytyväisenä):
"On aines oiva, totta vie!
Myös rihma oiva lie!"
Raala:
"Taas keinukaa ja pyörikää!
Lujaksi rihma punokaa!…
On lanka valmis jo.
Seis! Huoatkaa!…
Taas alkaa uusi työ:
Nyt viipsinpuina häilykää!"
Enkelit alkoivat leijailla ilmassa kuvioina, jotka jälittelevät viipsinpuiden liikkeitä, toiset soluttelivat niille kuvioille unelmien rihmaa toisilta enkelikuvioilta, jotka tanssien pyörivät rullakuvioina. Enkelien soleat vartalot notkahtelivat… unelmapuvut hulmahtelivat puolihämärässä… Kaikki oli yhtä suloa… notkeutta… hekkumaa… lämpöä. Perkele hymyili.
Raala:
"Jo riittää tää!…
Nyt kerinpuina keinukaa!
Kehinä toiset pyörikööt!"
Joukko enkeleitä muodosti kerinpuita kuvaavan piirin, joka keinuen tanssi ilmassa. Kauniit kädet kaartelivat hämärässä valossa… Ruumiiden notkeille piirteille laskeutuvat utupuvun pehmeät laskokset hulmahtelivat… Luolan permannolla tanssivat toiset enkelikuviot kehinä ja niille juoksivat kerinpuilta unelmien kauniit langat. Perkele oli yhtenä tyytyväisyytenä.
Raala:
"Nyt luomapuina pyörikää!
Kepeesti jalkaa nostakaa!"
Enkelit muodostivat luomapuukuvion. Tanssi alkoi taas. Luomapuut pyörivät ja vapaat enkelit soluttelevat niille rihmaa kehinä pyöriviltä enkelikuvioilta. Kauniit ovat pirun kehät, hienot unelmarihmat ja luomapuut loistavat.
Raala:
"Niisiksi yhdet solukaa!
Pirtoina toiset piukkakaa!
On luomapuilta puomille jo loimet pantu… Lävitse pirran, niisien nyt niitä suoltakaa!… Mies itse sitten kutokoon unelman, mutta kutehet te hälle kehrätkää!"
Perkele (tyytyväisenä):
"On aines oiva, totta vie. Ei pappi taivaan iloista semmoista kehrää konsaan: niin ihanaa ja makeaa. Ja kaikki työt' on Jehovan: niin naisen silmä, rinnat sen, ja iho, pohkeet, rinnanpäät. Ja kumminkin:"
Enkelit (riemastuen):
"Se kaikki sua palvelee, kuin muinoin kuulu tiedonpuu ja omenat."
Perkele (voiton ilolla):
"Niin palvelee. Mit' yrittääkään Jehova se mulle oiva ase on; jää hälle ansa: kantapää, tai omena… Voi ukkoa!… (Raalalle): Vaan saisko nähdä kudelmaa min mies sun rihmoistasi luo?"
Raala pani enkelijoukon tanssimaan ihaninta tanssia. Utupuvut häilyivät… notkeat vartalot solahtelivat hämärässä valossa. Koko lumoava näky kuvastui luolan seinien ruskopilvisien verhojen laskoksissa… Kaikki oli satua… herpaisevaa lumetta… nuoruutta… suloa. Kaikki ui sävelissä ja kylpi tuoksussa. Raala itse johti tanssia runon sanoilla. Jokaisen säkeen lopussa tekivät enkelijoukot vastaavat, suloiset tanssiliikkeet.
Raala:
"Nyt keijukaisna keinukaa…
Soleina polvet notkukoot!…
Taas pyörikää… ja tanssikaa!…
Saa hameen helma heilahtaa, kuin utu sieltä hulmahtaa taas toinen hame ruusuineen ja kätköineen ja rimpsuja ja pitsejä… ja silkkiä…"
Perkele (keskeyttäen):
"Vai silkkiä!
No eikös kelpaa rohtimet?"
Raala:
"Ei kelpaa, ei…
On tullut aika uus
(Enkeleille):
Nyt tanssikaa ja keinukaa!
Kas niin! Kas niin!
Hametta hieman nostakaa!…
Sen alta, ah!
nyt hieman saa
vilahtaa jalka pienoinen
ja kaunis kantapää…
Taas keinukaa!…
Niin, niin!… Niin, niin!…
Nyt polvi saa jo vilahtaa…
Notkeemmin tanssikaa!…
Ylemmä helma nostakaa!…
Kauniisti jalkaa kaartakaa!…
Niin, niin!…"
Perkele:
"Kuin ihanaa!…"
Kauniit hameenlaskokset heilahtelivat utuina, väreinä, sulona.
Notkeat jalat kaarsivat sulavina, heilahtelivat, kutsuivat, kosivat.
Lammikoilla seisoivat veneet liikkumattomina. Vedessä päilyivät
onnenkuplien kuvat. Soitto kävi salaperäiseksi, tuoksu herpaisevaksi.
Tanssi jatkui. Raala komensi:
"Taas keinukaa ja kaartakaa!
Saa hame hieman hulmahtaa ja reisi vilahtaa…
Ylemmä jalkaa kaartakaa!…
Hametta nyt jo nostakaa ylemmä pikku polvea, rajoille neidon kainouden ja miehen mielitekojen… perille lemmen paulojen!…"
Perkele (ihastuneena):
"Ai-jai!… Tuo mielen miehen päästä vie, jos sitä ollut lie."
Raala:
"Mies riutuu nyt jo unelmiin…
Enemmän hälle antakaa!…
Ensiksi suukko huulelta…
Kas niin! Nyt saa
sevalmus paidan solahtaa
ja rinnat paljastaa…"
Enkelien utupaitojen sevalmukset laskivat alas ja rinnat paljastuivat lämpiminä… Kypsyneet rinnanpäät kiehtoivat siimaa punottavina, maukkaina, houkuttelevina. Yhä lumoavampaa on tanssi, kiehtovampaa unelma.
Raala:
"Nyt rinnanpää saa ruskahtaa…
Nyt marjoiksi jo punahtaa…"
Perkele:
"Ai vietävää!"
Raala:
"Nyt kättä hiukan kaartakaa!…
Veikeesti hieman hymyilkää!…
Nyt kiemailkaa!… Se lumoaa.
Nyt haaveilkaa… ja arkailkaa!
Se kiihottaa…
Nyt uinailkaa!…
Notkeina hiljaa tanssikaa!…
Raolle silmä sulkekaa,
kuin arka ois: Se viehättää ja lumoaa…"