Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

ISÄ JA POIKA

Tekele

Kirj.

MAIJU LASSILA

Otava, Helsinki, 1914.

I.

Tänä samana päivänä oli Kiihtelyksen tunnettu Ville Massinen täyttänyt viidennenkymmenennenseitsemännen ja hänen ainoa poikansa seitsemännen ikävuotensa. Viisikymmentä vuotta siis ikä-eroa, mutta se olikin oikeastaan ainoa erotus isän ja pojan välillä.

Ei tosin aivan ainoa: ristimänimeltänsä he näet myöskin olivat eri miehiä. Sillä vaikka ukko Massisen nimenä olikin ihan rehellinen Ville, jolla nimellä suvun kuusi miespolvea oli jo tullut autuaaksi, ja vaikka hän oli aikonut esikoispojastansa ristittää itsellensä kaimamiehen, oli kuitenkin eräs toinen asia saanut hänet antamaan pojalle kasteessa nimen, joka — niin autuaaksi tekevä kuin se muutoin onkin — ei erikoisemmin sovellu Massisen nimeksi. Tai jos soveltuu, niin soveltuu korkeintaan siten, kuin soveltuvat miehelle naisen housut.

Mutta niin se vain kävi. Hänhän, näet, oli tätä samaista esikoista odottanut koko naimisissa-olonsa ajan eli siis viisikolmatta vuotta. Hän oli sen siis saanut kuten Aabraham vasta vanhalla iällänsä. Herran lahjaksi hän sen oli silloin käsittänytkin, ja niinpä hän olikin — kai osoittaakseen kiitollisuutta Herralle — päättänyt sille valita nimen profeetoista.

Profeetoista. Sattumalta näet oli silloin osunut taloon eräs konttikauppias ja se oli sattunut muistamaan yhden profeetan nimen — ei tosin ison profeetan mutta:

"A… vot… Habakuk", oli se iloisesti sanoa tokaissut, ja niin koitui tästä pojasta, pojasta, joka oli sekä ulkomuotonsa että henkisten leivisköitten puolesta aivan kuin luotu Villeksi, koitui — Habakuk.

Siis profeetan kaima, vieläpä semmoisen profeetan, joka ainoastaan nimensä puolesta oli suurin profeetoista. Myöhemmin oli kyllä isä-ukko kuullut, että olisi ollut suurempiakin profeettoja kuin tuo rahjus, ja vielä myöhemmin, kun nimen mehevyys oli jo tullut tunnetuksi ja kantanut pikku Habakukin maineen ennen aikojaan kauas toiseen pitäjään, oli ukko itsekseen tupakoidessaan ja asiaa punnitessaan sanonut itsekseen että:

"Paholainen!"

Niin: se, se maailman suurimman ja itselämpiävän saunan omistaja — oli ukko itsekseen sanonut ja siunannut, mutta pojan nimi pysyi yhä Habakukkina, ja ukko rakasti ainutta poikaansa kuten Herra Habakukkia. Äiti oli kuollut pojan ollessa vasta kuudennella kuukaudella. Leski-ukko oli siis oikeastaan ollut nämä kuusi ja puoli vuotta pojallensa sekä isä että äiti, ja se seikka oli lujittanut heidän välistänsä sidettä.

Ja mikä oiva äiti hän olikaan pikku Habakukille ollut! Jo pojan ollessa siinä seitsenkuukautisen korvilla oli hän ajatuskiireessä ensi kerran pistänyt tutin asemesta sen parkuvaan suuhun — piipun. Ja poika oli imaissut savut, punastunut, ollut läkähtyä, mutta…

Niin: siitä päivin hän oli myös ollut tupakkamies. Isä oli hänet totuttanut ja katsonut nautinnolla, kun Habakuk kätkyessä potkiessaan, tuossa vuoden vanhana, ketarat pystyssä ja suu naurussa, imeksi oman valintansa mukaan vuoroin tuttia, vuoroin kummallista piippunysää, ja niinpä hän nyt olikin seitsenvuotiaana Kiihtelyksen kuuluisimpia tupakkamiehiä.

Sanalla sanoen: hän oli jo mies, jossa oli pelkkää Massista kaikki muu paitsi ristimänimi.

Totisesti! Ja kaiken muun lisäksi oli hän ottanut isäänsä nähden semmoisen vallan, että ukko ei koskaan tehnyt mitään ennen kuin oli siitä puhunut pojallensa ja kinastellut hänen kanssansa asiasta ainakin kahdesti.

Omituista mutta totta. Kinastelussa taas oli poika vääjäämättömän itsepäinen, ja niinpä täytyi ukon, jos mieli saada mieleisensä päätöksen, jokaisen tuollaisen kinastelun lopuksi turvautua kurinpito-oikeuksiinsa, ja niin häämötti pikku Habakukin uhkana alati isän vitsa, kuten ajurin hevoselle häämöttää aina aisanpää.

Lapsi parka!

Mutta kaikella pahalla on aina se hyvä puoli, että siitä — ainakin Suomessa — on hyötyä enemmän kuin hyvästä. Niinpä oli tuo uhka ja kinailu terästänyt pojan luonteen supisuomalaiseksi, semmoiseksi, joka aina panee vastaan, vaikka pää menisi. Toiseksi oli se kehittänyt hänessä vastarinnan ja oikeuksiinsa pyrkimisen hengen. Vaistomaisesti hän oli, kuten myöhemmin huomaamme, tajunnut, että isä, ja sortava isä-luokka yleensä, on nuo kurinpito-oikeudet anastanut vääryydellä. Mutta toiselta puolen hän myös vaistollansa tajusi, että nykyisissä oloissa, kun lapset ovat vielä järjestymättömiä, on noihin kieroihin suhteisiin mahdoton saada pientäkään korjausta laillista tietä, tai esim. syntymislakon avulla, niin suurena enemmistönä kuin lapset isä-luokkaan nähden ovatkin.

Niin. Surkeaa! Ja kun siis isä oli kinastelussa tappiolle jouduttuansa aina turvautunut käsivoimiinsa eikä älyynsä, oli poika puolestaan turvautunut alaraajoihinsa, painanut käpälämäkeen, ja niin oli hänestä kehittynyt juoksija, joka Olympialaisissa kisoissa vielä kerran voi kolehmaisuudessa voittaa itse Kolehmaisetkin. Osaksi juuri tästä pojan kehittyneestä juoksukyvystä johtuikin se, että ukon kurinpito-oikeus itseasiassa, kuten taas myöhemmin saamme nähdä, oli jäänyt pelkäksi muodolliseksi oikeudeksi, kuolleeksi lakipykäläksi, joka ei kertaakaan päästänyt vitsaa oikeuksiinsa. Aiheuttipa vielä ukolle itselleen turhia jalkavaivoja, joista tämän kirjan puolivälissä kerrottu venematka muodosti ukon kaikkien retkien huippukohdan, matkan, joka oli ainakin yhtä juhlallinen, kuuluisa ja komea kuin se matka, jonka profeetta Elia teki tulisilla hevosilla ja vaunuilla taivaasen, suoraan enkelien eteen.

No niin. Olisi sangen tarpeellista ja hyödyllistä tietää näistä asioista laajemmalta, mutta kirjalle määrätty koko ei salli niihin syventyä. Mainitsemme toki vielä yhden seikan.

Tätä pikku Massista oli näet jo lapsesta pitäen alettu nimittää profeetta Habakukiksi tai myös profeetta Massiseksi. Poika puolestaan taas ei ollut arvonimien ihailija. Ei lainkaan. Hän vihasi arvonimiä siinä määrin, että yksinpä ristimänimeänsäkin piti kauhuna. Ei siis ihme, että hän oli saanut ahkerasti kehittää ruumiillisia leivisköitänsä profeetallisiksi. Ahkerasti oli hän antanut nyrkkiä niskaan ikäisillensä poika tenaville ja varsinkin tytöille, jotka häntä mainitsivat arvo- tai ristimänimeltäkään. Se kehitti voimaa käsivarsiin ja sisua poveen. Aikuisempien kunnianosoituksiin — niihin profeetaksi-ylentämisiin — hän oli tavallisesti vastannut kivenheitolla, jos välimatka sattui olemaan turvallinen, ja totisesti ei Daavid seissyt Goljatin edessä niin topakkana eikä lingonnut niin taitavasti kuin tämä tosin nyt jo seitsenvuotias profeetta Habakuk Massinen. Mutta syvennymme jo varsinaiseen aiheeseen. Oikeastaanhan näet Ville Massinen oli kaikki nämä leskivuotensa hautonut mielessänsä uusiin naimisiin menoa. Talossahan olisi tarvittu emäntä, ja luonnollisesti niin terve ukko oli muutenkin sitä mieltä, että ei se ole leskimiehenkään hyvä yksinänsä olla.

* * * * *

Mutta asia oli vain lykkäytynyt vuodesta vuoteen.

Ei sattunut olemaan morsiameksi sopivaa nais-eläjää lähimailla, ja pojan kasvatuskin ja muut taloustoimet sotkivat.

Mutta nyt oli morsian tiedossa. Aikoinansa oli näet Antti Voutilainen mennyt täältä Kiihtelyksestä kotivävyksi Sortavalan puolelle, kohonnut appensa kuoltua talon ainoaksi isännäksi ja — mikä parasta — nyt viime keväänä kuollut. Tieto siitä oli jo ehtinyt Kiihtelykseenkin, ja niinpä oli ukko jo monet päivät hautonut kosimismatkaa. Kaksikymmentä vuotta sitten, silloin kun Voutilainen oli naimisiin mennyt, oli hän sen Vapun kertaseltaan nähnytkin ja arveli sillä ikää olevan tuossa neljänkymmenen korvilla. Monet ja monet päivät oli hän tupakoidessansa asiaa hautonut, varmistunut ja päättänyt, sillä:

"Menepä tässä ja koko ikäsi akatta elä!" oli hän imaissut aivan kiihkeät aamen-savut asian päätteeksi, ja niin se oli nyt valmis.

Valmis, jopa niin valmis, että hän oli jo Voutilaisen sukulaisten kanssa lähettänyt Vapulle sanankin, että hän tulee sulhaseksi. Vappu siis tiesi jo häntä odottaakin.

"Niin jotta se on… Se on vörklööri nyt!" oli ukko itseksensä sanonut jo aivan sen viimeisen ja varman aamenensa asiassa.

* * * * *

Oli toki vielä yksi vastus.

Sillä kuten jo sanottu oli hän aivan huomaamattansa joutunut pikku Habakukin valtoihin. Päivänselvältä tuntui siis nyt se, että asiasta oli ensin puhuttava pojalle. Juuri se tässä asiassa oli omituista. Hän oli johtunut niin pitkälle, että huomaamattansa, vaistomaisesti uskoi olevansa velvollinen pyytämään tuolta seitsenvuotiaalta tenavalta naimalupaa.

Mutta samalla hänestä tuntui, että se toki on jo liikaa. Ilmoittaa tuommoisestakin asiasta pojallensa, vieläpä mokomalle naskalille, ja ikäänkuin pyytää siltä lupaa! Häntä oli alkanut suututtaa. Hän oli hautonut sitä asiaa päivän jos toisenkin ja harmistui jo.

"Paholainen!" kiukutteli hän jo itsekseen kerrankin taas kyntöpellolla ruunaa lepuuttaessaan. Hän istui kivellä kumaraisena, mietteissään tupakoiden. Koko poika alkoi jo harmittaa:

"Kehnoin tenava!"

Sanos muuta! Ja miten olikaan, niin alkoi hänessä kehittyä sisu koko mokomaa isäntää vastaan. Hän tupakoi jo miltei synkeänä ja unohti kynnönkin. Harmitti koko poika.

"Mutta se vaan", kiukutteli hän sille.

"Joka paikkaan tunkee nenänsä, niin jotta… Jotta se on norkki", syvällistyi jo harmi, töksähdyttäen ajatuksen siihen filosofisen-epämääräiseen "norkki" sanaan. Harmi yltyi.

"Tää nyt!" halveksui hän. Mokomakin "isäntä"! Tuskin peukalon pituinen!

"Kun kyntöpatukalla annan hylylle, niin… Niin se ei ole norkki", ynseili hän harmistuneena uhitellen ja yhä synkempänä tupakoiden. Ruuna oli saanut levätä tavallista kauemman aikaa. Se aivan laiskistui ja alkoi kuin ajankuluksi hapoa pientareesta heiniä suuhunsa. Ukko heräsi siihen.

"Prtuu… Pahus!" ärjäisi hän viskaten siten pojalle kuuluvat vihansa ruunaan. Samalla nipisti paarma ruunaa. Se kimpsahti ja tapasi kärsimättömänä huopaista kylkeänsä.

"Prtuu, so!" ärtyi siitä ukko, ja kun ruuna ei siitäkään ärjäisystä näyttänyt välittävän, kavahti hän jaloillensa, sieppasi auraa kuresta aivan riuhtaisemalla ja ärjäisi ruunalle:

"Vaolle siitä tahi… Tahi se ei ole norkki!" filosofistui ruunallekin osoitettu viha. Ruuna luimisti vihaisesti, viuhautti häntäänsä ja alkoi äkeissään, kuin uhalla, harppoa vakoa pitkin, niin että ukko tuskin ehti hanttuuttaa perästä.

* * * * *

Mutta ei vaan kyntäessäkään hellittänyt se sisua ärsyttävä ajatus, että hänen täytyy puhua asiasta pojalle. Ei. Päinvastoin: se yltyi. Samoin kiusoitteli ruunaakin nyt eräs matkaan liittynyt ilkeä-niminen kärpänen. Ruuna tuskastui samoin kuin ukkokin. Kynnettiin aika hamppua mennen.

"Ja kun se juutas vielä…"

Se poika nimittäin, ynseili hikinen ukko siinä aurankuressa miltei juosta hanttuuttaessaan.

"Häh!… Taasko siinä!" karjaisi hän välillä ruunalle, kun se taas kärpäsen puraisusta vihastuneena tapasi kuvettaan raapaista.

"Kun se!" yritti hän jatkaa pojalle.

"Häh!… Elä kuovi!" täytyi sittenkin ärjäistä ruunalle, joka tuskastuneena kimpsui kiusoittavalle kärpäselle. Hän suuttui lopen:

"Saakeli vie!"

Ei hän tajunnut, kummalle hän tämän jo siinä kirosi, pojalleko vai ruunalle. Vihastunut ruuna pani jo miltei juoksuksi.

"Prtuu, saakeli!" ärjäisi silloin ukko äkkiä. Ruuna pysähtyä töksähti, ja hengästynyt ukko aikoi ryhtyä pyyhkimään hikeä otsastaan paidanhihalla.

Mutta juuri silloin kahlasi mitään pahaa aavistamaton pikku Habakuk siihen mulloksen halki, iso piippu suussa, kasvot likaisina ja hattureuhka päässä. Niin se nousi ja laski siinä vakojen yli harppoessaan kuin aalloille koikkumaan viskattu pytty. Tuohtunut ukko ei huomannut sen tuloa, ennenkuin poika oli jo aivan luona ja pyytäen piippuunsa tulta kysäisi:

"Onko sinulla tulitikkuja?"

Ukko katsahtaa muljautti häneen vihaisesti. Nyt häntä vasta oikein harmitti tämä, mokomakin, joka vaatii häneltä tiliä naima-asiastakin. Suututti niin, että sisu ei antanut oitis ärjäistä. Vaiettiin, Poika vilkaisi häneen epäluuloisena ja nyt jo toisti pyyntönsä juonittelevalla ärjäisyllä:

"No tulitikkuja kyllä!"

Mutta se päästi ukon sisun puheen alkuun. Hän alkoi pojalle torailla:

"Sinä, poika, kuule elä hänklänkrää!"

Pikku Habakuk moisesta hölmistyi yhä epäluuloisemmaksi ja muljautteli vihastuneita silmäyksiä. Taas vaiettiin. Taas jatkoi ukko toraillen:

"Sinä sanot jotta norkki, mutta… Mutta se ei ole norkki!" raivostui hän. Mutta se auttoi pojankin ääneen.

"Onpas norkki!" panna tokaisi se jo vihaisena vastaan, tosin arkaillen, asiasta mitään älyämättä. Molemmille oli kaikki jo yhtä epämääräistä kuin se "norkki" ukolle itsellensäkin. Sukeutui väittely.

"No on kyllä norkki!" tenäsi vihastunut poika jo kuin itkua hilliten.
Mutta ukko puolestaan tiukkasi uhittelulla:

"Mutta entäs kuritusparakraahvi!"

Niihin isän vitsa-oikeuksiin hän siis jo taas vetosi.

"Niin jotta sitä saa isä antaa patukkaa jotta… Jotta vonkuu!" selittää uhitteli hän sitä lakipykälää.

"Mutta etpäs saa!"

Se tuli pojalta itkun ja vihan sekaisena.

"Vaikka olisi mikä norkki, niin ei vaan saa antaa!" koki poika tenätä selkänahkansa puolesta.

"Saakeli!"

"No ei kyllä!"

Mutta silloin oli ukon mitta täysi. Hän sieppasi kyntövitsan ja…

Huihai! Poika huomasi, että edessä on täysi tosi, ja pani juoksuksi. Vasta veräjälle päästyänsä käännähti ja nähtyänsä ukon jääneen auransa luo tolkutti:

"Annappas!… Tokko uskallat ja… Tokko on parakraahvi!…"

II.

Omituista!

Koko elämää alkoi painostaa tämä juttu. Omituisinta vielä se, että ei edes tajunnut mikä tässä nyt harmitti, s.o. mikä vaikutti, että sisu ei antanut puhua asiaa suoraan pojalle. Monesti oli hän sitä yrittänyt: hautonut asiaa, etsinyt alkusanaa, mutta sitä alkusanaa miettiessänsä oli hän aina synkistynyt, harmistunut ja kaiken lopuksi äsähtänyt pojalle, joka ei tiennyt asiasta mitään ja siis vain oudosteli, ymmällä isän äsähtämisestä.

Mutta kosiinlähtökin kiirehti. Täytyi siis kokea voittaa itsensä ja äkänsä, että voisi ilmoittaa pojalle, ja sitä hän koki taas nytkin eräänä päivänä. Habakuk leikki lattialla kasvot tavallista likaisempina, piippu suussa, mietteissänsä. Näkyi rakentelevan lastuista leikkitaloa ja mitteli sen rakennetta katseellansa niin syvällisesti, että otsanahka oli vetäytynyt ryppyyn ja piippu unohtunut polttamatta. Aivanpa oli isä jo heltyä hänen puuhiansa siinä katsellessansa. Hän istuksi, mietti ja hautoi vain alkusanaa, kumaraisena, miettivänä tupakoiden.

Ja jo olikin hän päästä ilmoituksensa alkuun. Hän imaisi jo ikäänkuin puheenalkajaissavut. Kaipa se oikea sana osuu siinä itsestänsä, niin että…

Sana oli jo miltei suussa. Hän imaisi uudet alkajaissavut ja ikäänkuin koki jouduttautua sovinnolliseen puheesen pääsyyn. Oli ja miltei alottaa. Aivan viimeiset alkajaissavut vain kiireellä imaisi ja…

Siunaa ja varjele! Eikös näet siinä viepouttanut taas mieltä muuksi, niin että hän sen sovinnollisen ilmoituksen sijasta äsähtikin pojalle tuikean:

"Elä yhtään kurtistele siinä sitä otsanahkaasi!"

Ja siitä se lähti!

Poika katsoi isä-ukkoon pitkään, epäluuloisena, niiskautti syvään, ja otsanahka vetäytyi yhä syvempään kureeseen.

Vaiettiin. Molemmat synkistyivät omalla tavallansa.

"No niin kyllä!" suuttui ukko edelleen ja murisi jatkoksi kuin puoli-itsekseen:

"Tuon ikäisen miehen luulisi jo parempaakin työtä löytävän… Kuin tään otsanahkansa kurtistamisen!"

Taas vaiettiin. Epäluuloiseksi synkistyvä poika oli ymmällä. Vihdoin se mutisi vastaan:

"Mikäs sinä itse olet!"

Mutta ei ukko viitsinyt mokoman puhetta nyt ottaa kuullaksensakaan. Hän painui vain tupakoimaan. Ylenkatsoi jo koko poikaa. Poika sai siitä rohkeutta ja niinpä jo jatkoi mutisten tolkutonta, vihaista:

"Ja vaikka mitä otsanahkaa vedän niin…"

Hän katsahti. Ei ääntä synkästä ukosta. Poika siitä paisui. Nyt hän jo tavallaan ihan härnätäkseen mutisi uhitellen epämääräistä:

"Ja vaikka sinunkin otsanahkaasi vedän niin… Ja vaikka ihan kenen otsanahkaa vedän niin…"

Niin!… Siinä se nyt oli! Ei tuolle mokomalle viitsi nyt kunnolla vastatakaan, ei kunnolla suuttuakaan. Niinpä ukko ynseilikin hänelle vain kuin yliolkain ylimalkaista halveksivaa:

"Vetäisit otsanahkaa!"

Mokomakin! Ja tietoisena vetosi hän taas kurinpito-oikeuksiinsa, ei tosin nytkään niiden käytännölliseen, vaan ainoastaan muodolliseen puoleen. Hän imaisi savut ja selitti äkeissään:

"Kuu minä vaan pidän lakipykälästä kiinni, niin… Niin se on kuuma paikka sinulle…"

Arvasi sen poika ja niinpä jo yrähti taas selkänahkansa puolesta vihaisesti, synkeänä. Mutta ei ukko ottanut sitä kuullaksensakaan, vaan savut taas vain vetäisi ja jatkoi selittäen:

"Sillä se on keisarin vahvistama pykälä ja… Ja niin että keisari se on suurempi herra kuin kuningas!" täytyi siinä selkeämmän sanottavan puutteessa töksähtää taas syvällisen-epämääräiseksi. Sukeutui yksi heidän kaikkein tavallisimpia kinastelujansa.

"Eipäs ole suurempi!" tenäsi jo poika vastaan vihaisena, pitäen samalla pakotietä silmällä.

"Kehveli!" ärtyi jo ukko kiroamaan. Kina niin kina. Sattumalta johtui ukko toki selittämään kurinpito-oikeuksiensa tarpeellisuutta ja oikeudellisuutta.

"Sillä ei sitä ole maailmassa kuritta kasvanut muut kuin Aatami … jolla ei ollut isää kurittamassa!" mutisi hän ynseänä ja aivan voitonvarmana ilkkua tenäsi:

"Mutta mitenkäs kävikin sitten Aatamille!"

Poika niiskutteli ymmälle joutuneena, synkeänä, sillä hän ei tiennyt kuka tuo Aatami oli. Mahtoiko ukko sillä jotain kavalaa metkuilla? Nyt se taas jatkoi samaisesta Aatamista, mutisten ynseähköä:

"Uskoi, vakainen mies, akkojen viekoitusta ja … huusluuria niin jotta… Jotta se tuli paratiisista pietti."

"Eipäs tullut!" tenäsi epäluuloinen poika synkeänä vastaan tokaisunsa. Kina johtui siten ihmiskunnan alkuvaiheisiin. Kurinpito-oikeuksien käytännöllinen puoli siinä kinaillessa unehtui. Ukko piti vain taaskin kiinni oikeuksiensa periaatteellisesta puolesta.

Mutta samoin jäi häneltä naimalupakin pyytämättä. Hän harmistui poikaan, ja niin tuli tuo luvanpyyntö hänelle yhä vaikeammaksi.

Omituista!

* * * * *

Joksikin avuksi tässä asiassa tuli Kiihtelyksen kuulu isäntämies Jussi Väänänen, se entisen Atanaasius Väänäsen poika, joka nuorena miehenä oli ollut sitä lajia pyhä Paavali, että oli tuntenut Kiihtelyksen jokaikisen tytön tavat, ja jota ei nyt Villen ikäisenä vanhana miehenäkään kukaan olisi uskaltanut puhemieheksensä ottaa. Se tuli nyt taloon. Pikku Habakukkiakaan ei ollut nyt tuvassa, ja tapansa mukaan alkoi tulija oitis herkutella ukkoa tavallisilla puheillansa, puheilla, joissa oli hyvin paljon ihanampaakin kuin siinä kaikkien miesten mielestä raamatun ihanimmassa lauseessa, että: "parempi on naida kuin palaa".

"Ka… Kotonahan sinä!… Terve!" tervehti se pyöreähkönä. Aina sen kasvoilla paistoi ennen sanomista semmoinen hymy, joka ilmaisi mitä makeaa hän aikoo sanoa ja myöhemmin mitä vielä makeampaa hän aikoo sanomatta jättää.

"Kotonapa … kotonapa näyt olevan", toisteli se kuin itsekseen, pani jo tupakan, meni äkkiä pääasiaan ja ilmoitti rutosti:

"Sinun, Massisen, pitäisi jo ottaa toinen akka!"

Ja hän hymyili ukolle hekumallisena, pieni nenä pystyssä.

"Niin … Ville, tuota!" hän jo ikäänkuin silmääkin iski. Ukko Massiselle tämä puhe kelpasi ja oli suloista, sillä rakastuneestahan on aina ihanaa kuulla puhuttavan rakkaudesta.

"Ka!" yritti hän jo myöntyä ja jatkaa, mutta Väänänen ehätti aivan yllyttävällä:

"Ota, kuule Ville, tähän semmoinen emäntä, jotta se on kuin… Niinkuin oikean eukon pitääkin olla!"

Miten suloista kuulla! Toiselle maistui jo tupakkakin.

"Saakeli vie!" kehui hääviinoista huolehtiva Väänänen naineen miehen autuutta. Ja nyt jo ilmoitteli ukko:

"Ka niinpä se tässä jo tääkin poika!" valehteli hän Habakukin niskaan.
"Sanoi jotta se on akattomana olo… Jotta se on … norkki…
Huusluurinki ja norkki … jotta se on."

Väänänen sytytti. Eiköhän tuo jatkakaan, pelkäsi jo ukko.

"Niin… Huusluurinki ja norkki jotta se on… Tää poika sanoi!" koki hän estää puhetta katkeamasta. Eikä Väänänen päästänytkään hääviinakultia noin vain käsistänsä, vaan tenäsi että:

"Akka ja hyvä ota!"

Puhuttiin. Rakastunut ukko suli. Nyt hän jo tiedusti:

"Ka… Niin jotta tätäkö sinä tarkoitat … sitä Voutilaisen leskeä?…
Että minä naisin?" uteli hän jo halukkaana.

"Ka… Samapa se!"

Alttiisti sen lupasi Väänänen. Asia oli kuin valmis. Ainoastaan pois lähtiessä Jussi varoitti pääasiastansa. Sekä suu että silmät otollisina ja maailmallisina hän vihjaili:

"Mutta niin jotta…"

Aivan hänen silmäluomensa lupsahtivat jo sitä ajatellessa pehmeästi.

"Jotta jos et tuo Sortavalan kaupungin kautta, niin … muista sitten ajaa… Join kautta… Niin…"

No sehän nyt oli luonnollista, että ei ilman viinoja. Hyvillä mielin lupasikin ukko Massinen:

"Ka… Eipähän sitä nyt uutta emäntää … ihan kuivin suin vieraalle näytetä…"

* * * * *

Miten kerrassaan se muutti nyt koko asian! Tämä rakkaudesta puhuminen oli ukkoa aivan nuorentanut. Ihan asiatta ärtynyt sisu oli puhjennut. Hätäkös nyt oli puhua tuumasta pojallekin, kuten asia tuntui vaativan!

Ja sitä puheen alkua hän nyt taas siinä tupakoidessansa hiljaisuudessa hautoi. He olivat juurikään syöneet, ja pikku Habakuk ruokki puuhevostansa aivan siinä hänen lähettyvillänsä. Oli hän pariin kertaan jo aivan syläissyt suunsa alkua varten tyhjäksi, mutta oli sittenkin ikäänkuin ujostuttanut, ja niin hautoi hän nyt kolmatta kertaa samaa alkusanaa.

Ja miten miellyttävältä se poika-mukula nyt näyttikin! Aivan hän lämpeni sille ja yhä syvemmin hautoi miten sanoa. Pikku Habakuk oli saanut puuhevosensa ruokituksi, sytytti piippunsa, imaisi savut, puhalsi ja seisoi siinä niin terhakkana, että oikein teki hyvää ukon sydämelle.

Ja silloin ei hän enää malttanut, vaan meni asiaan, Kuin iloisena hymyillen äännähti hän puheen aluksi:

"Sinä, Habakuk, sitä et taida vielä olla naisiin menevä?"

Ällistyi sitä poika! Ei hän ymmärtänyt kysymyksestä kerrassaan mitään ja katsoi isä-ukkoon ymmällä, hieman epäluuloisena. Mutta ukko oli hyvillään.

"Minä taas!" kehaisi hän jo pojalle, imaisi ja selitti:

"Naisväen perään, tarkoitan, minä olen ollut tuhottoman kärkki… Hanakka ja kärkki", selvensi hän vielä. Toisin sanoen: hän on koko ikänsä ollut kova naisiinmenijä.

"Niin että… Että se on kärkki!" vahvisti hän. Ei poika tiennyt mitä sanoa. Ukko veteli savuja hyvillä mielin. Koko elämä tuntui helpolta, kun oli noin mukavasti alkuun päässyt.

"Mutta vieläpähän tuota sinäkin ennätät… Sitten myöhemmällä iälläsi!" rauhoitteli hän selittelyllä poikaa, joka tuli yhä enemmän ymmälle. Koko sen otsa oli aivan yhtenä ajattelijan ja ihmettelijän sanattomana kureikkona, ja piippukin unehtui jo miltei imemättä.

"Naisväen perään nimittäin ennätät vielä!" toisteli ukko selittelynsä, lapautti savut ja arveli äkkiä:

"Mutta toista se on jo minulla!"

Arvasihan sen! Mies jo sillä iällä että! Kai se asia nyt oli jo pojallekin selvä, ja niinpä hän imaisikin vain rohkeudeksensa välisavut ja aikoi jo sanoa koko sen lopullisen totuuden: sen naimapuuhansa.

"Ka niin jotta", alkoi hän jo.

Mutta eipäs vieläkään. Ikäänkuin ujostutti. Poika näytti odottavan.

"Ka … jotta", sotkeutui silloin ukko. Ja selviytyäkseen pulasta hän tolkutti:

"Niin jotta… Jotta niinkuin jo sanoin, niin Aatamilla ei ollut … pappaa eikä mammaa…"

Ja niin työntyi hän ulos yhtä epämääräisenä kuin jumalanilma.

* * * * *

Ei se asia siis tällä ensi yrityksellä selvinnyt. Se ujous siinä sotki.

Mutta jo seuraavana päivänä hän jaksoi hautoa asian niin valmiiksi, että rohkeni sanoa lopunkin. Poika leikki taas lattialla piippu suussa. Hän itse tupakoi, hautoi ja valmisti sanoja, sai ne kokoon ja niinpä nyt eilisen jatkoksi yhtäkkiä kysäisi:

"Niin jotta mitä sinä arvelet, jos minä otan tähän sinulle emintimän?"

Ja taas poika ymmälle. Epäluuloisena hän katsahti ukkoa, kun se jatkoi:

"Ka se tää Jussi Väänänenhän se sitä rupesi kärttämään ja sanomaan, jotta Aatamillekin… Niin jotta se oli hänellekin akattomana olo niinkuin… Niinkuin nyt huusluuri", täytyi taas turvautua filosofiaan, sillä selkeä ajatus loppui. Kai se asia nyt olikin pojalle jo selvä. Ikäänkuin muun puheen puutteessa hän toki vielä vahvisti tolkuttaen:

"Ka, niin jotta… Jotta härkä ja heinähän se on maidon isä", sotkeutui hän tokaisemaan sen viimeisenkin selkeyden. Ainakin nyt jo täytyy pojan ymmärtää.

"Vai mitä, Habakuk?" tiedusti hän siltä, kun se ymmällä häneen katsoa tuijotti:

"Niin jotta ei suinkaan se sinullekaan vasten mieltä ole tää nyt?…
Jos minä otan akan?"

Ymmälle joutuneen pojan epäluulo oli täysi. Hän synkistyi lopullisesti ja altakulmainsa katsahtaa väläyttäen mutisi ylimalkaista, uhittelevaa: "Ota!… Vaikka ota mikä!…"

Ja hän syläistä töpäytti kuten tupakkamies, painoi hattureuhkan korvia myöten päähänsä ja tallusteli jotain mutisten ulos tuvasta.

Mutta ukko oli nyt tyytyväinen. Ja kun loiseukko Katriina, joka ei vielä koko tästä naima-asiasta tiennyt kerrassaan mitään, tuli tupaan, selitti hän sille:

"Ka… Niin jotta… Niin että sitäpä se tääkin poika tässä arveli, jotta… Jotta peruna on aina potaattia parempi!" muutti hän paremman puutteessa niiksi, taas ylimalkaisiksi viisauden tokaisusanoiksi. Kai se Katriina ymmärsi, arveli hän ja niin työntyi tuvasta ulos.

III.

Nämä kaksi ystävystä, isä ja poika, olivat kaikessa erottamattomat: missä oli heistä yksi, siellä oli myös toinen, sillä pojattansa ukko Massinen ei minnekään lähtenyt.

Niinpä nytkin. Poikansa päätti hän ottaa mukaansa kosimismatkalle, oikeastaan puhemieheksi. Oli alussa aikonut varsinaistakin puhemiestä, mutta arveltuansa oli hän siitä luopunut kulunkeja peläten. Loiseukko Katriina oli kyllä nyt asiasta tiedon saatuansa sitä mieltä, että olisi varmempi, jos olisi puhemies, mutta ukko vain siihen vastasi tupakoimis-arvehilla että:

"Ka… Olisihan se, mutta… Juosta kekeltäähän tää Habakuk apuna…"

Ja rauhallisena imaisi hän savuaan lähtöä hommatessaan ja lisäsi selittäen:

"Onhan tää terhakka poika … Habakuk…"

Tuli sen avulla siis toimeen. Rakkausasia tietysti jo aivan nuorenti ukkoa, ja niinpä hän äskeisen jatkoksi jo kuin puoli-kehaisemalla puheli:

"Eikä hänessä erin suuria apuja tarvitsekaan, kun tässä … tää nyt minä", töksähti hän, mutta selviydyttyänsä sana-asiasta selitti:

"Tässä naima-asiassa nimittäin olen minä."

Hän, varakkaan talon isäntä, mies, joka on kerran ennenkin onnistunut eukon saamaan. Ei hän liikojen puhemiesten avusta perusta. Kun on kerran hän itse, se "minä", niin:

"Tottapahan sitte onni omasta puolestaan potkaisee lisää, niin jotta … jotta se on niinkuin nakutettu", lopetti hän toivorikkaana ja työntyi saunatamineissansa rauhallisena ulos tuvasta.

* * * * *

Elettiinkin juuri lemmen kuumeisimpia aikoja, siinä muutamaa viikkoa ennen Juhannusta. Kevättyötkin olivat jo lopussa. Oli niiden ja heinäntekoaikojen välinen joutilaampi aika eli n.s. lempiviikot, aika, jolloin kiihtelykseläinen valvoo päivät eikä nuku öillä. Ei siis ihme, että lemmenmakuun päässyt ukko Massinen nyt pojaltakin tavallaan luvan saatuansa kiirehti kosimismatkalle lähtöä. Pikku Habakukilla tosin ei vielä ollut matkan tarkoituksesta aavistustakaan, sillä ukko oli luullut, että hänen tässä taannoin jo kuvattu ilmoituksensa oli riittävästi selittänyt asian pojalle. Ei hän siis sen koommin ollut asiasta sille puhunutkaan sanaakaan. Oli vain itse valmistautunut: rasvannut pieksunsa ja varannut tupakkaa ja oli nyt valmis. Konttikin oli jo selässä. Pikku Habakuk rassaili piippunysänsä vartta puhtaaksi hiestä, puuhaillen aivan tavallisissa askareissansa, iso hattureuhka korvia myöten päässä ja muutenkin kaikin puolin jokapäiväisessä kunnossa. Ukko puhdisti sanontaa varten suunsa pankon eteen ja tokaisi äkkiä: "Ka… Tule nyt, niin mennään!"

Poika katsahti, niiskautti ja alkoi jo jotain epäillä, mutta ukko kiirehti sen huomattuansa selittämään:

"Ka niin… Niin jotta se on … vörklööri!"

Ja se riittikin pojalle. Hän näet luuli ukon olevan metsätöihin lähdössä ja siihen matkaan hän oli halukas. Mitään sen enempää ajattelematta hän alkoi piippunysä suussa potkea polkutietä pitkin ukon kintereillä.

* * * * *

Oli niin tyyntä, ihanaa. Kuin neitsyyttänsä ujostellen hymyili pehmeälehtinen metsä. Aivan nuortui mielikin. Näin hän oli muinoinkin, nuorukaisena ollessansa, lähtenyt tätä samaista polkua painaen tyttönsä luo. Se muisto herahti nyt äkkiä mieleen, ja silloin nousi jalka kepeästi ja mieli vierähti tavallista herkemmäksi. Itsensä ylkämiehen ikenessä lerpatti piippu jo sammuksissa, mutta kintereillä pysyttelevän puhemiesnaskalin piipusta puhahti joskus hienoinen haiku.

Niin jatkettiin kulkua näitä oikoteitä myöten. Tultiin jo ukon konnun rajalle. Ukko pani siinä veräjän kiinni ja istahti hetkiseksi hirrelle tupakoimaan ja ikäänkuin tarinoidaksensa poikansa kanssa, puhuakseen sille taas asiasta. Hän imeksi savuja, mietiksi ja näinpä äkkiä arveli pojalle:

"Mutta on se todellakin ihmeellistä tää… Ka tää, jotta miehen ei ole hyvä akattomana olla", koki hän selittää. Poika oitis ymmälle. Epäluuloinen katse muljahti jo hattureuhkan alta.

"Niin jotta se vaan tahtoo väkisinkin hiivittää mieltä akkaa kohti ja… Ka niin jotta se on siinäkin asiassa se sama … vörklööri", täytyi taas turvautua töksähtää kaikki-selittävään viisaudensanaan. Poika niiskautti jo epäluuloisena. Ukko mietiksi ja taas jatkoi:

"Mutta niinpä sitä veisataan jo virressäkin jotta…"

Mutta eipä muistanutkaan miten siinä veisataan, ja sen vuoksi hän puhalsikin vain savut ja käänsi äkkiä täksi:

"Niin jotta se on ihmeellinen asia, jotta kansa ja valtakunta ei pysy pystyssä, jos ei miehellä ole apuna … tää nyt akka…!"

Poika katsoi ukkoon yhä epäluuloisemmin, kuin kummitukseen. Kai se nyt tekee pilaa, epäili hän synkkänä.

"Mutta kun sitä, näet, ei ilman akkaa olisi lapsia eikä mitään, niin… Niin se olisi kansa näppiä-nuollen … se olisi kuitti", jatkoi tupakoiva ukko nyt selityksellä.

Mutta nyt oli pojan epäluulo täysi.

"Elä valehtele!" tokaisi hän ukolle umpimähkään.

"Niin jotta mitä elä valehtele?" tiedusti ukko.

"Sitä jotta ei olisi lapsia eikä mitään ilman sitä, elä valehtele!" mutisi poika katse ihan synkkänä.

Ja nyt alkoi syvällinen väittely:

"No ei suinkaan sitä", koki ukko sovinnollisesti selittää, imaisi mietesavut ja lisäsi selittävän:

"Niin että lapsia, tarkoitan … ilman akan väliintuloa, niin jotta… Jotta selkeys ei ole koskaan ilman valkeutta", sieppasi hän siinä ajatuskiireessä äkkiä löytämänsä, ihan selkeydellään lyövän selityksen.

Mutta ei taipunut uskomaan epäluuloinen poika.

"Olisipas ilman akkaa!" murisi se vastaan synkein silmäyksin.

Jatkettiin. Taas koki ukko selittää, että kyllä asiassa akka tarvitaan. Turhaan. Poika piti päänsä. Ukkoa alkoi jo hieman harmittaakin. Tuntui näet, että poika tahtoo todistaa hänelle, että ei hän muka tarvitse eukkoa, jota on menossa kosimaan. Hän alkoi lopulta jo selittää syvällisesti ja sanasavut imaistuansa lähti raamatusta asti näin:

"Sillä esimerkiksi… Esimerkiksi nyt… Noakin arkki", sotkeutui hän. Oli näet lähtenyt liika syvälle ja pelastuttuansa Noakin arkkiin tokaisi umpimähkäisen:

"Niin jotta siitä sen nyt näet, jotta akka tarvitaan", vetosi hän äskeiseen arkki-todistukseensa voitokkaana, imaisi taas savut ja selvittääkseen vieläkin asiaa todisti Noan arkista:

"Niin jotta siitäkin tulivat ulos kaikkinaiset eläimet ja…"

"Eivätpäs tulleet!"

Tiukasti tenäsi poika sen vastaan. Väittelyn alaiseksi joutui siten äkkiä kysymys, tarvitseeko mies vaimoa vai eikö. Oli jo tovi kinattu. Puhemies, joka ei asiasta mitään ymmärtänyt, pani tiukasti ja umpimähkään vastaan, ja ylkä itse koki puolustaa asiaansa.

"Ilman akkaa ei olisi ollut Noakin arkin tekijöitäkään, niin että… Koko sukukunta olisi hukkunut, jos ei eukkoa olisi ollut!" koki hän selittää. Hieman jo harmittikin pojan itsepäisyys.

"Niin että siitäkin nyt näet, että akka tarvitaan!" ynseili hän jo sille, mutta:

"Eipäs tarvita!" tenäsi vain itsepintainen poika entistä tiukemmin.
Ukko jo suuttui.

"Kehveli!… Mistäs niitä lapsia silloin tulisi!" oli hän jo kirota.
Mutta tanakkana uhitteli poika:

"No tulisi kyllä!… Ja vaikka mitä tulisi…"

"Mhyh… No… Perhana!" kiukustui ukko.

"No tulisi kyllä!" yltyi poika uhittelemaan ja tenäsi jo katkerana:

"No niin kyllä tulisi…! Ja aikaihmisiäkin tulisi ja … taloja ja … järviä ja … peltoja ja… Ihan vaikka mitä tulisi…"

Ukkoa alkoi moinen uppiniskaisuus pistää kerrassaan vihaksi. Kehittyi ilmeinen kina.

"Luuletko sinä nyt sen asian tietäväsi paremmin kuin vanha virsikirja!" ynseili hän jo pojalle. Tämän sisu taas nousi vastarintaan kuten aina tämmöisissä tapauksissa.

"Luulen kyllä!" uhitteli se vain miltei itku kurkussa.

"Luulet!… Hyvähän sitä on sinulla!" halveksui hänelle isä. Tosissaan siinä puheltiin.

"Ilman sitä asiaa ei olisi sinuakaan!" uhkaili jo isä ja veteli savuja kiihtyneenä.

"Olisipas!"

"No!… Perhana!" kiivastui moisesta jo ukko. "Mistä helvetistä sinä olisit silloin maailmaan lentänyt! Ja siinnyt!"

"No vaikka mistä", ärjäisi poika vastaan ja jatkoi uhittelevaa, älytöntä:

"Uhallakin olisin lentänyt ja… Taivaasta olisin siinnyt ja … tuosta veräjästä ja puusta ja pölkystä ja… Ihan joka paikasta olisin lentänyt ja siinnyt" … koki hän hillitä katkeraa itkun tuloa.

Mutta nyt jo tuskastui isä ja halveksuen saneli:

"No nyt minä jo näen… Minä näen, että sinä et ymmärrä koko tästä asiasta vielä mitään, vaan että… Niin että se on sinulle kuin … niinkuin pimeys oli syvyyden päällä", raamatullistua töksähti hän selkeän valkeuden puutteessa. Mutta poikakin yltyi.

"Ymmärrätkös sinä?" uhitteli se yhä älyttömämpänä umpimähkäistänsä.

"No!… Saakeli!" julmistui ukko jo lopen. Mutta poika vain:

"Etpäs ymmärrä!"

"Suus kiinni siinä!"

"Pidä itse!"

"Paholainen!" Ja nopeasti sieppasi hän poikaa niskasta kiinni ja alkoi käyttää kurinpito-oikeuttansa. Mutta onneton poika alkoi porata täyttä kurkkua. Ukko heltyi, hellitti oitis ja puolusti äkkipikaisuuttansa väärällä syytöksellä:

"No!… Mitäs sinä alotit ja … rupesit puhumaan asiasta, jota et yhtään ymmärrä vaan… Vaan että se on sinulle jotta… Jotta selkeys on aina valkeutta parempi", hämmentyi hän siinä asian syvällisyydessä sittekin.

"Itsepäs alotit!" puolustautui synkkänä mutiseva poika, ja niinpä olisikin ihan varmasti sukeutunut uusi väittely, jollei paikalle olisi osunut tulemaan kaksi poikaa. Niillä oli vanhoja tappeluvihoja Habakukkia vastaan ja oitis ne huudahtivatkin härnäävän:

"Habakuk… Profeetta Habakuk!"

Mutta silloin suhahti pikku Habakukin kivi. Se osui. Toinen poika älähti, ja suinpäin syöksyi myrtynyt Habakuk poikiin käsiksi.

Se kävi nopeasti. Kaksi olisi kuitenkin voittanut yhden, ellei isä olisi ehtinyt omansa avuksi. Mutta se ehti, löylytti vieraita poikia ja kirosi niille kertasen vielä, kun ne jo painoivat täyttä ravia pakoon.

Mutta isän ja pojan välit olivat nyt sillä kuitatut ja sovitetut. Kiitollinen oli poika isällensä, ja isä oli tyytyväinen, kun oli saanut auttaa omaa ainoaa poikaansa. Entistä parempina ystävyksinä he nyt jatkoivat matkaansa kylien halki Sortavalan lähitienoita kohti, Voutilaisen Vapun luo.

IV.

Kuten yleensä tiedetään, asui karvari Pinnasen leski, Hilda, vielä niinä aikoina Sortavalan kaupungissa. Hänelle tiettiin mieheltä jääneen puhtaassa rahassakin peruja niin paljon, että kohtalaiseen elämään, s.o. jokapäiväiseen leipään ja hyvään tai hyvän puoleiseen puolisoon tyytyvä mies olisi voinut häntä niiden avulla työtätekemättömänäkin rakastaa ja kunniassa pitää. Ei siis ihme, että Muskon Jysyrisen poika oli lähtenyt häntä kosimaan paria tuntia sitä ennen, kun Massinen poikinensa poikkesi taloon päivällistänsä syömään.

"Mistäs nää vieraat on?" tiedusti ukko Jysyrinen.

Tietysti Kiihtelyksestä.

"Mhyy!… Ja mitä sitä iletään olla nimeltä?"

Tietysti he olivat Massisia.

"Tää on vain minun poika", selitti Ville Habakukistansa. Ei heille kuulunutkaan mitään erikoista, jonka vuoksi Jysyrinen arvelikin, kysyen:

"Ja taitaa sitä olla asiaakin mukana?… Koskapa kerran matkalla ollaan?"

Niin … Olihan sitä, sillä:

"Eipä sitä erikoista", kierteli ukko.

"Mhyy."

"Paitsi että oli aikomus käydä ottamassa tälle pojalle emintimä", kiirehti silloin Massinen lisäämään, ja nyt se alkoi lappautua loppumaton, sillä Jysyrinen, jonka ajatukset pojan kosimismatkan johdosta jo muutenkin pyörivät naima-asioissa, takertui asiaan, halusi tarkat tiedot, ja niinpä hän takapuoltaan lieden edessä lämmitellen tiedusti:

"Vai niin on asiat!… Ja ketä tuota vielä niinkuin… homsheijataan?"

Hyvää se teki nytkin ukon sydämelle tämä puhe ja kysely. Kuin ylpeillen ja ujostellen hän kierteli:

"Ka, eipä sitä … paljon ketään erikoista…"

"Ka-a… Eipä sitä… Tätä erikoista…"

"Ka ei" … lapautti ukko savut, puhalsi ja lisäsi:

"Paitsi minkä vähän on silmällä pidetty tätä … paljasta Voutilaisen leskeä… Tään Antti Voutilaisen…"

Sen vainajan, eikä siis elossa olevan Antin leskeä, tahtoi hän asian selittää ihan selväksi, ja kun siitä tuntui vielä joku selvyys puuttuvan, lisäsi hän ilmoittaen:

"Niin jotta… Jotta se on lörkki…"

"Ka… Lörkkipä se!" tyytyi Jysyrinen siihen sanaan, joten asiasta jäi syrjäiselle nyt epäselväksi ainoastaan se pikku seikka, että mikä se "lörkki" on.

Niin, ainoastaan syrjäiselle, sillä puhujat itse kyllä tiesivät, että lörkki on lörkki. Innostuttiin puhumaan naima-asioista yleensä. Se taas johti miehet ylpeilemään oman sukupuolensa, miessuvun loistavista voitoista, voitoista, joita tuo heidän sukunsa on saavuttanut naissukua viehättäessään ja valloittaessaan. Nuo voitot kohottivat jo mielen ylvääksi, ja tietysti viehättyivät puhujat yleistä mieskunniaa kohottaaksensa niitä suurentelemaankin — eli valehtelemaan, niinkuin sitä, ja ihan väärin, uskon asioissa sanotaan. Varsinkin ukko Massinen koki silloin pitää ylkämieskunniaansa korkealla.

"Taidat vielä kestääkin siinä asiassa sen minkä nuorikin mies?… Tässä nyt naisen viehättämisessä?" sattui näet Jysyrinen kysäisemään.

Ja ukko tietysti kehaisi. Valehteli, että ei ole sattunut naista, joka olisi kestänyt:

"Niin jotta olisi antanut pakin", kehaisi hän ja lisäsi: "Niin että siinä kilvoituksessa minä olen aina ollut niin että… Että ainoastaan Aatami…"

"Ka… Aatamipa se…"

Ainoastaan Aatami on näissä naisasioissa ollut häntä voitokkaampi, sillä se kykeni viettelemään aikuisensa maailman kaikki naiset, tarkoitti ukko Massinen kehua ja sanoa. Mutta nyt on jo naisia liiaksi. Ei niitä kaikkia vastaan kilvoitellessa enää yksi mies ennätä kaikkia voittaa.

"Sillä liika aina lykkää luotansa, niin että… Että se on pakki", täytyi ukon se tosiasia tunnustaa ja selkeästi todeta.

* * * * *

Mutta tällä puheella, niin asiaankuulumattomalta kuin se tuntuukin, oli tavallaan laskettu ensimäinen peruskivi asian uudelle vaiheelle, Jysyrinen näet siinä puheen jatkuessa innostui poikansa morsiamesta kehaisemaan: "Mutta jäi se siltäkin karvari Pinnaselta oikea ökäleski… Rikkautensa puolesta nimittäin!"

"Ka… Jäihän se siltä!" myönsi ukko Massinen kernaasti, mutta kun hän ei Pinnasta eikä sen leskeä tuntenut nimeltäkään, piti hän tarpeellisena toki tiedustaa:

"Niin jotta mitä Pinnasia hän oli?"

Sortavalainen karvari, sai hän nyt tietää. Ja ukko myönsi alttiisti:

"Ka… Niitähän se…"

"Vaikka et ole tainnut tulla tuntemaan?" uteli Jysyrinen.

Ei. Ei tuntenut Massinen. Huoleti voi siis Jysyrinen ruveta selittämään. Niinpä kehaisikin hän jo:

"Sillä akalla sitä on tuotakin rahan-hunsvottia vähä ölisevämmin!"

Tiesi sen! Ukko Massisen mieltä alkoi tämä asia jo kiinnittää.

"Onhan sitä sillä!" myönsi hän jo semmoisella asiantuntijan valmiudella, että aivan lisäsi:

"Niin jotta nyt… Jotta onhan sitä rikkaalla rahaa ja … ja herroilla mahaa!"

Tyytyväisyyssavut hän imaisikin ja nyt jo lesken rahavaroista tiedusti:

"Niin jotta onko tuolla niitä edemmältäkin?… Tätä nyt rahallista puolta? Tätä joka … rikureeraa?"

Ja penninpäälle tiesikin Jysyrinen sen rahavarat ilmoittaa, kehaisten:

"No kyllä sillä ainakin sen verran on, jotta … jotta tään nyt meikäläisen eläjän ostaisi niillä rahoilla sieluineen päivineen ja… Vaikka antaisi silakaksi suolata…"

Asia oli Massiselle nyt selvä pennillensä.

"Ka niin… Niin jotta mikä on penniin pantu, niin… Niin se on", myönsikin hän siis tällä selkeämielisyydellä Jysyrisen äskeisen ilmoituksen todeksi, ja aivan tinkimättä. Habakuk oli puheen aikana lähtenyt ulos ajamaan talon omien poikien kanssa kanoja ja härnäämään naapuritalon koiraa.

"Mutta sitä Jumala siunaa toiselle… Sitä raha-rehentelijääkin!" arveli Massinen jatkoksi entisen lisäksi. Puhuttiin edelleen. Nyt jo tiesi Massinen Pinnasen lesken nimenkin. Hilda se oli.

"Ka niin… Niin jotta kun on kerran kasteessa saatu nimi niin… Niin se on merkiksi ja ojennukseksi!" arveli hän siihen. Ihastuttiin. Rikkauden viehätys sai vallan. Jysyrinen jo hyvitteli:

"Ka rahahan se on maailmassa se joka… Joka on!" painalti hän sen "on" sanan viimeiseksi suureksi selvyydeksi, ja rikkaudesta ihastunut ukko Massinen puolestansa täydensi sitä selvyyttä, myöntäen:

"Ka niin … niin jotta… Jotta rahahan se on kaikessa se, jolla on…
Tää nyt komteerinki ja aamen."

No se nyt oli varma. Ja omituista muun hyvän lisäksi vielä se, että Jysyrinen ei tullut sanallakaan maininneeksi, että hänen poikansa oli äskettäin hevosella ajaen lähtenyt kosimaan tätä samaista rikasta leskeä, tätä karvari Pinnas-vainajan Hildaa.

* * * * *

Onnellisesti olivat he selviytyneet talosta matkalle ja lyhentivät taas taivalta, isä edellä ja poika, piippunysä suussa, perästä kokien.

Mutta talosta olivat he molemmat lähteneet rikkaampina kuin sinne olivat tulleet. Kumpikin oli näet saanut siellä himoa sydämeensä.

Asia on näet niin, että pikku Habakuk oli nähnyt Jysyrisen poikien ongen. Se oli oikea herras-onki, siima sorea ja entäs kupla! Varsinkin se herätti himoa. Se oli kaunis, kaupungin kaupasta ostettu, eikä semmoinen kaarnan pala tai pullonkorkista omin käsin tehty, jommoiseen siellä Loitimojärven rannalla oli täytynyt poikien tyytyä. Mieli sitä teki, ja hän varustautui jo pyytämään isää ostamaan semmoisen hänelle. Tapansa mukaan varustautui hän sitä pyytämään juonittelulla.

"On Jysyrisenkin pojilla onki!" murahti hän jo vihaisesti kertasen, siellä ukon kintereillä pysytellessään.

Mutta siihen se nyt vielä sotkeutui. Piippuakin piti imaista välillä, ettei se sammuisi, ja se sotki. Ei myös ollut sisu vielä juonittelupyyntöön täysin kypsä.

Ei ollut. Ei liioin ukkokaan äskeistä murahdusta edes kuullut, sillä siinä eteenpäin harppoessansa johtui hän punnitsemaan sekä Vappua että myös tätä äsken löydettyä Hildaa, punnitsemaan ynnä toisiinsa vertailemaan hän johtui.

* * * * *

Kummallista! Kyllä hän koki karkoittaa kiusaajaa, mutta sittenkin pyrki nyt Hilda sotkemaan. Hiki päässä polki hän tietä ja jauhoi ajatusta.

"Senkö lempoa se nyt siitä!… Tää Jysyrinen!" koki hän pysyä uskollisena Vapulle.