Produced by Tapio Riikonen

ISRAELITAR

Kertomus

Kirj.

IRMARI RANTAMALA [Algot Untola]

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

I.

Miten ihanaa, tyyntä, kirkasta! Vuohipaimenen vaimo seisoi väririkkaalla vuorenrinteellä vehmaan öljypuun juurella kuin ihana kuva. Hiljainen vuohi seisoi hänen vierellänsä, ja hänen laskoksille poimuttuneen pukunsa heleät värit eroittautuivat rauhallisina kuvakauniin vuorenrinteen rikkaana viheriöivästä taustasta.

Ei ääntä…

Oli jo iltapuoli. Valo alkoi hiljaa raueta, päivän kuumuus väsyi ja viileytyi. Läntisen vuorikeilan huippu hahmoittui jo tummana taivastaustaansa vasten, mutta itäisen vuoren rinteelle levisi vielä hiljainen, rauhallinen ilta-auringon valo. Ei liikettä, ei huokaustakaan. Toukomettinen vain aherti kukassa, ja sääskiparvi survoi äänettömänä iltavalossa.

Rikkaan Sakeuksen tytär, ihana Lea, istui yksin kaivonkannella, yllään kirjava hame, jonka lämpimät, hiljaiset värit ikäänkuin uinahtivat viattomaksi, iloisaksi punaväriksi. Hennot kädet olivat solahtaneet helmaan raukeina, ja liikkumaton katse näytti ikäänkuin unohtuneena ja väsähtäneenä jääneen lepäämään johonkin sinne valaistun vuorensivun rinteelle. Siellä viheriöivät tammet tyyninä, ja pienet viinimaat hymyilivät niiden välissä kuin hymyilevät lapset. Eräällä kalliotöyräällä seisoi hiljainen lammas liikkumatta kuin kuva, ja sen pienet karitsat nukkuivat rauhallisina siinä aivan emänsä vierellä ruohokossa.

Miten ihanaa, rauhoittavaa! Tajuntakin tuntuu jo raukeavan, ja koko tämä hymyilevä, rikas, hiljainen kuva painuu sieluun tajuamatta.

Tajuamatta. Sillä ei hän sitä näkyä nyt tietoisesti tajunnut, ei edes katsonutkaan sitä. Hän istui vain, kuten niin usein ennenkin, mielessä vain se yksi ainoa salainen toivo, joka nyt taas hänet niin suurella rauhalla täytti. Salattu se toivo kaikilta oli, ja kuitenkin se oli kautta aikojen ollut Israelissa jokaisen parhaan ja puhtaimman tyttären ihanin, suloisin unelma.

Ah!

Mutta yhä vain hiljenee ja ihanoituu tyyni ilta. Vain aavistus hiipii mieleen ääneti kuin uni.

"Tsip!"

Pieni etelänlintunen se taisi niin hiljaa kertasen tirskahtaa. Sitten taas nukkui kaikki ihanuudessa.

Oikeastaan tämä hänen sielunsa salainen, hiljainen toivo oli saanut hänessä vallan äitivainajan kertoman vanhan ennustuksen johdosta. Nämä ajat olivat kiihkeän odotuksen ja siitä johtuvien näkyjen aikoja. Perheen ystävä, vanha, hurskas pappi Hilkia, oli kertonut nähneensä unessa Herran, joka oli sanonut:

"Sano Sakeuksen vaimolle: Älä murehdi tyttäresi teistä, sillä siitä, missä hänen juhtansa väsyy, alkaa tiensä Hän, joka tuleva on!"

Sitä sanomaa! Taaskin sitä muistellessa häipyvät tajunnasta maailman ihanuus, sen ilot ja sen ihanat värit.

Ja siksi vaipuvat taas hänen kätensä helmaan kuin väsyneinä, kuin onnesta hiljaa rauenneina, ja samaan helmaan vajonneesta kirjasta luki hänen katseensa kohdan:

"Katso, neitsyt siittää ja synnyttää pojan, jonka hartioilla herraus on, ja Hänen nimensä pitää oleman Immanuel, Väkevä Jumala, Ihmeellinen neuvonantaja ja Rauhan päämies."

Niin, Herra! Minä aavistan, että minä olen se neitsyt, jonka Sinä Häntä kantamaan valinnut olet. Minun poveni äänetön lämpö ja minun hiljainen tajuni sanoo sen sanoilla minulle, ja siksi lakkaa minussa nyt taas maailma kaikkinensa ja minä tahdon antautua siihen rauhaisaan onneen, jonka Sinä, Herra, kuin kaukaisen, ihanan kajasteen, näin jo lähetät minulle.

"Lea!" kuului häntä tiedustava ääni.

"Ah! Se on isäni ääni!"

Hän ikäänkuin havahtui. Helmaan rauenneet kädetkin kuin nukkuvat linnunpoikaset liikahtivat, ja hän mietti isästänsä:

"Tulleeko hän taas puhumaan siitä…"

Sillä se oli oikeastaan vanha sukulupaus. Pitkät ajat oli hänen isänsä Sakeus riidellyt Jooaksen, Stefaanin isän kanssa viinimaista, ja katkera viha oli eroittanut heidät. Mutta sitten kerran he olivat joutuneet Jerikon tiellä ryövärien käsiin. Yhdessä he olivat taistelleet päiväkauden niitä vastaan. Uskollisesti he olivat pysyneet rinnatusten, toinen toisensa apuna, ja pelastuttuaan he olivat vannoneet Jumalan edessä keskinäisen sukusovinnon. Riemuiten he olivat vetäneet uudet rajat viinimaille ja luvanneet, että heidän kummankin ainoan lapsen, Lean ja Stefaanin kautta suvut ovat yhtyvät yhdeksi veren siteillä. Miete vierähti taas siihen, ja tuntui, kuin olisi poskeen noussut joku hellä lämpö.

"Ei niin, etten minä häntä rakastaisi… Stefaania…"

Sen minä tajuan ja hiljaa, tahtomattani tunnustan. Kun hän nuorilla, kauniilla silmillänsä katsoo minuun ujoillen, joskus kuin surullisesti, vaieten, ja kun hän kiharaisen päänsä silloin johonkin miettien nojaa, niin…

Minä tahtoisin silloin aina hellästi tarjota olkapääni hänelle, että hän siihen päänsä nojaisi. Kainalossani tahtoisin valmistaa hänelle rauhan ja onnen ja kuiskata hänelle hellän sanan:

"Ah, Stefaan!"

Miten nyt vierähtikin taas mieli ja katsekin hieman kuin muuksi.
Helteisemmäksikö? Kaipaavaksiko?

Kenties… Syleileehän hento murattikin hellästi tukeansa, ja hennoimmillaan kukkivassa luonnossa hiipii kaikkialla se hellä aavistus… se…

"Ah minua!"

Hennot sormet liikahtelivat helmassa hiljaa, kuin hieman lämmenneinä, hermostuneina. Jotain hypistellen ja…

"Mutta ei! Pois se ajatuskin minusta. Pois!"

Se mikä pienempi on minussa, väistyköön suuremman tieltä!

Hän raukesi taas ihanaan toivoonsa. Joku pieni vain oli sattunut veden tyyneen pintaan ja rikkonut sitä nostaen vähäisen, orvon väreen. Mutta nyt se väre kuoli pois. Pinta on tyyni taas, ja jäljellä on vain se ihana, äänetön, etäinen kajaste.

Isä tulikin jo luo. Viimeisenä viitenä vuotena hän oli äidin kuoleman aiheuttaman surun painamana vanhentunut vuosikymmenen. Harmaat olivat jo hiukset ja parta. Tauti oli murtanut jalkojen voiman ja kuivuttanut niveliäkin, niin että sauvalta täytyi ainaista apua hakea. Sen turvin hän saapui nytkin.

"Jehovamme rauhaa sinulle, tyttäreni Lea!" tervehti hän istahtaen.

"Ja sinullekin, isäni rakas!"

Vaiettiin lyhyt hetki. Vanhus näytti syventyvän johonkin. Katse maassa alkoi hän vihdoin äskeisen johdosta mietiksien puhua:

"Niin, lapseni…"

Sitten hän taas mietti. Hiushopeiden valkaisema vanha pää ikäänkuin painui alas.

"Hän yksin pysyy ja jää. Häneen kaikki ajatukset viimein kokoontuvat", jatkoi hän hiljaa, mietiskellen, kuin itsekseen puhuen.

"Hän yksin se kaiken alku ja loppu on."

Vaiettiin hetki.

"Niin, isä", äänsi lopulta tytär hiljaa. Kädet herpautuivat helmaan entistä avuttomampina, ja…

Ei mitään. Lammas-emo kalliotöyryllä vain laskeutuu levolle rauhallisina nukkuvien karitsoittensa viereen. Vuohipaimenen vaimo siellä toisaalla on istahtanut ja istuu nyt öljypuun alla kuin mietiskellen, poski käteen nojattuna, ja äskeinen vuohi nukkuu rauhallisena hänen jalkojensa edessä.

Oikein hän oli arvannut. Siitä sydämensä asiasta se isä alkoi haastella nytkin. Vanhuus ja moni muu vei aina ajatukset siihen.

"Mitä minun pitikään sinulle puhua", muisteli hän, kainaloin sauvaansa nojautuen ja miettivä katse maassa. Muutamia miettiviä sanoja hän puhui jostakin muusta, puhui kuin asiaansa johtuakseen:

"Me-e… me vanhenemme kaikki, niin sinun isäsi kuin muutkin", puhui hän kuin puoli-yksikseen mietiskellen. "Vuoteni vierivät hiljaa alamäkeä, ja voimani ja toiveeni haihtuvat."

Miten vanhalta ja avuttomalta hän näyttikin nyt! Lea katsahti salavihkaa häneen, ja hiljainen säälintunne alkoi nostaa entistä enemmän lämpöä poskeen.

"Ah, isä!"

Katse painui helmaan, ja silmäluomikin laski kuin väsyneenä peittämään silmää, joka sumeni. Isä jatkoi:

"Sinä, lapseni, tiedät…"

Stefaanin isän rikkaudesta hän aikoi puhua jonkun selittävän sanan. Miettivänä, katse yhä maassa ja mielessä hellän isän huoli, jatkoi hän kuin yksin, hiljaa:

"Rikkaus, lapseni, on turva, ja ystävä on tuki elämässä, sillä molemmat ne ovat Jehovamme lahja meille." Niin hän puhui hiljakseen ja sitten ikäänkuin huolehtien jatkoi:

"Rikkauteen, lapseni…"

Siihen kilpistyvät monet uhkaavat nuolet, monet turmioksemme nousseet aallot sitä vastaan viskautuessaan vaahdoksi pirstoutuvat, ja niinpä siitäkin:

"Rikkaudestakin, kuten kaikesta", jatkoi hän kuin heikosti huohottaen, pää nuokuksissa, "siitäkin kajastuu meille Hän, Jehovamme, suurena kuten vuoren hahmo paljastuu sitä verhoavista maisista, aikanansa hälvenevistä sumuista".

"Niin", tapaili Lea jotain. Isän puheessa oli kuin muinaisuuden ääntä, vanhaa kaikua, jonka vain kuulee, mutta jonka ajatusta ei täysin tajua, ei tutki. Teki mieli lausua hänelle jotakin hellää, mutta ei tahtonut löytää sanoja.

"Niin… isä", tapaili hän hiljaa ja näytti helteiseltä, neuvottomalta.
Isäkin vaikeni taas ja mietti. Ei yhtään ääntä, ei tuulenhengähdystä.
Ilta-aurinko vain kultasi viinimaita, ja yksinäinen toukomettinen
aherti pehmeänä kukassansa.

Siinä kaivolla oli vesiruukku. Tullevatko vaimot jo pian noutamaan iltavettä?

Salavihkaa oli Lea kääntänyt katseensa isään ja tarkkaili hänen kasvojaan. Nyt hän huomasi taas pikku piirteitä niissä. Uloimmat valkeat partakarvat harvenivat ja haihtuivat yhä. Jotkut rypyt olivat vetäytyneet entistä kuivemmiksi. Sanomaton, hiljainen sääli täytti hänet. Hän herkkeni, hermot tulivat aremmiksi. Pienenkin, mitä isässä tapahtui, hän nyt huomasi ja tajusi. Isä hengitti syvään. Siitä ja kasvolihaksien heikosta vavahtelusta hän arvasi, että isä varustautuu jatkamaan äskeistä puhetta. Hän vain miettii nyt sanoja.

Jo silloin hän päätti ehtiä ennen, estää puhelullansa isän puheen alkuunpääsyn. Nopeasti hän nousi, istahti aivan isänsä viereen, tarttui hennolla kädellänsä hänen vanhaan käteensä ja virkkoi:

"Isä!"

Se tuli niin hellästi ja tuottavasti. Hän silitteli isänsä laihaa kämmenselkää hyväillen ja jatkoi kuin luottava lapsi:

"Sinun luonasi, isä…"

Ei tahtonut kyllin hyviä sanoja löytää. Ääni oli niin altis, lämmin.
Hän korjasi ajatusta jatkaen:

"Ainoastaan sinun luonasi, isä, minun on hyvä olla…"

Isä kuunteli hiljaa, kuin alistuen. Lean ääni aleni hyvittäväksi, sanat tulivat hitaasti, lämpimästi…

"Minun päiväni täällä", puhui hän ihanasti venytellen, "ne ovat niinkuin mettiäiset, jotka yöksi akkunalle…"

Niinkuin mettiäinen päivänsä rauhallisena ahertaa ja iltasella onnellisena yöksi akkunalle nukahtaa, niin kuluvat minunkin päiväni täällä sinun suojassasi, isä. Sitä hän siinä selitellä tapaili, ja kaiken sen ymmärsi isä eikä voinut enää mitään puhua. Huolestunut pää vain nuokahti alemmaksi, ja katseessa syventyi hellä huoli.

"Niin, isä", toisti Lea hetkisen vaiettuaan iloisemmin. "Meidän on täällä hyvä olla. Eikö totta, isäni?"

"Lapseni…"

Mutta olkoon! En minä sinun mieltäsi, tyttäreni, rikkoa henno. Painukoon huoli syvemmä vanhaan poveeni, ja minä odotan, kunnes Herra itse valmistaa mielesi, Lea!

Ja niin edelleen.

En, en voi.

Enkä minäkään voi toivostani luopua enkä ihaninta unelmaani pettää. — Sitä mukaa kuin Lealle nyt puhuttiin, kun häntä hiljaa koetettiin johtaa ja taivuttaa valitsemaan lempi, kiihtyi hänessä Israelin kaikkien parhaitten, puhtaimpien tyttärien salainen toivo ja halu, halu neitsytäidiksi tulla, ja niin alkoivat hänessä taistelun tämä haave ja etelän kuuma, altis ja herkkä luonnontunne.

Mutta painui jo yhä illemmaksi. Surullisena vaikeni taas isä… Ei ääntä. Toukomettinenkin oli poissa. Hoikka sypressi pujotti suippoa latvaansa mykkänä ilmaan. Lammas-emo nukkui karitsoineen rauhallisena, ja vuorenrinteen pienet, äänettömät viinimaapälvet hymyilivät kirkkaina yhä ihanoituvassa iltavalossa. Vastapäätä vuohipaimenen vaimoa nousi Ahaksen huoneen vanhalta esi-isien uhrialttarilta rauhallinen, hiljainen ja hoikka pystysuora savu, jonka taustaksi ilmestyi kohta taivaalle heräävä, aluksi hiljainen ja raukea, sittemmin yhä punaisemmaksi syvenevä ja seestyvä rusko. Kului hetki, toinen. Jo soi iltatorvi. Ja taivas leimusi ja paloi jo loistavana iltapunamerenä, joka himmensi kaikki muut värit ja johon punavärit upposivat ja hukkuivat kuten punainen punaviiniin kuvastuessansa.

II.

Ne olivat Efraimin vuoriston vuoria nämä, joiden välilaaksossa heidän kotinsa olivat. Lapsena, jo niinä vuosina, jolloin viha leimusi sukujen välillä, oli Stefaan siellä leikkinyt Lean kanssa. Ilosta vallattomina he olivat katselleet, kuinka kevätpurot solisten ja kuohuen riensivät vuorelta alas laaksoon tai kuinka sadepurojen iloiset vedet siellä villeinä ja vallattomina hyppelivät.

Ja sitten edelleen: Hieman vanhempina he olivat yhdessä, kuin käsi kädessä, eläneet lapsuusajan myöhemmän jakson, kuunnelleet viinimäen työmiesten huolettomia lauluja ja laulujen kaikuja ja tunteneet tervettä iloa, kun viinikuurnan sotkijat, vaatteet mehusta veripunaisina, iloiten työtänsä tekivät. Niin oli ikäänkuin käsi käteen kasvanut kiinni, ja sieluun olivat painuneet samat kuvat molemmille.

Ja taas edelleen: Jonkun vuoden olivat he olleet erillänsä, toisiansa näkemättä. Stefaan, joka oli vuotta vanhempi kuin Lea, oli ollut Jerusalemissa rabbiinien opetettavana. Lea oli sillävälin kypsynyt ja hämmästytti kotiinpalaavaa nuorukaista ihanuudellansa, jota koko laakso ylisti.

"Marjat… Ihana morsian!… Helmi Israelissa!" oli vanha, leikkisä palvelija ja ystävä Ruuben hänelle silmää iskien vihjaissut ja lisännyt:

"Sinun omasi!… Tiedä aikasi, herrani ja lapseni sinä!"

Ja altis-sieluinen, haaveileva, mutta kuuma Palestiinan nuorukainen, joka oli keuhkoihinsa hengittänyt näiden vuorien raikasta ilmaa ja metsästellyt nopsia vuorikauriita, hän oli syttynyt, unohtaen Jerusalemin ja kaiken, ja ikäänkuin värisi nyt yksinomaan Lean varassa.

Värisi, mutta orpona. Entinen ystävä tuntui kylmenneen hänelle.

"Hän, minun ystäväni!" Hän, joka muinoin oli minulle altis kuin ilo onnelliselle, uni väsyneelle.

"Hän karttelee minua…"

Hän karttelee minun seuraanikin. Ja niinpä olen minä nyt orpo iloissa ja erakko ystävieni parissa… Ja niin oli aika kulunut, päivä oli tullut, toinen mennyt.

"Minä olen varma: hän on hyljännyt minut…"

Minä alan masentua. Yöt ja päivät vaihtelevat. Kaarneet lentelevät edestakaisin, mutta yhä enemmän Lea välttelee minua, ja…

Niin: koti alkaa tuntua minulle tyhjältä, tämä laakso vieraalta, ja on kuin kajastaisi minun sieluuni jo autius ja yö, josta ei enää aamu sarasta, ja siksi…

Siksi painun minä yksinäisyyteen, harhailen usein jousineni vuorilla ja koetan siellä erämaan rauhassa löytää unohduksen ja katsella miten yksinäiset, puolisotta jääneet vuorilinnut siellä rauhattomina edestakaisin lentelevät.

Niinpä hän nytkin oli siellä vuoristossa jousinensa ja nuolinensa. Metsäkauriita hän siellä oli aikonut ampua, mutta yksinäisyyteen painuttuaan oli hän unohtanut asiansa ja alkanut haaveilla yhdestä ensin, toisesta sitten.

Niin oli hän joutunut vuorenhuipulle, josta rajaton näköala avautui. Siinä oli ympärillä oma maa ja siellä etäällä pakanoiden, Israelin vihollisten maat. Ja niinkuin meren ääretön ulappa antaa mielelle siivet ja sen lentoon tempaa, niin tempasi laaja näköala hänen mielensä lentoon nyt.

Ja silloin alkoivat hänen mieltänsä kiidätellä lapsena kuultujen kertomuksien voimat, kuten tarujen voima aina kiidättää nuoren mieltä. Voimallisimpana oli hänenkin sieluunsa painunut usein kuultu ennustus Hänestä, joka on tuleva ja joka on "Voimallinen Jumala" ja joka vihollisensa panee jalkojensa astinlaudaksi. Se oli ollut Israelissa kaikille lapsille ainoastaan salaperäinen taru, ja sen voima oli jokaisessa parhaassa nuorukaisessa myöhemmin, aikanansa ja ajaksensa, nostanut kiehtovan toivon: "Jospa minä olisin… jospa ehkä olenkin Se!"

Miten kiehtoikaan se ajatus mieltä! Stefaan katsoi itään, ja hänen katseensa hehkui.

"Siellä on Baabel!"

Se maa, joka on isiämme vankeudessa pitänyt, meidän vihollisemme. Jospa hänellä nyt olisi sen Ennustetun voima… nyt jo!

"Ja tuolla lännessä filistealaisten maa!"

Miten katkeria Israelin vihollisia ne nekin ovat olleet! Ja sitten siellä yhä etempänä lännessä se vihatuin:

"Rooma!"… Ah! Rabbiinit, hänen opettajansa, olivat puhaltaneet henkeä häneen.

"Jos minä olisin Hän!"

Se Väkevä Jumala, se Luvattu! Ne olivat Israelin nuorukaisen parhaimpien hetkien tavallisia salaisia toiveita.

"Jos olisin…!"

Myrskyn siivin kiidätti jo taruvoima nuorta mieltä. Koko maailma näytti odottavan vain sitä hetkeä, jolloin hän saa voiman, niin että…

"Ettäkö en voi…"

Pois epäilys, pois kyselyt! Puolipäivä heloitti juuri kirkkaimmillansa, ja taivaalla väreili ihana, rikas ja lupaava sini.

Rauha vallitsi vuoristossa. Rinteillä hyppelivät vikkelät vuorikauriit.

Mutta levätkööt vuoret, sillä en minä niiden rauhaa nyt häiritse.
Olkoot kauriit huoletta, sillä en minä niiden kuolemaa nyt tahdo!
Kaikki pieni hajoaa meissä tomuksi, kun suuri ajatus sielumme valtaa ja
tarujen maailmaan lennättää meidät.

Eikä hän enää muistanutkaan kauriita, ei matkansa määrää. Innostunein mielin laskeutui hän sitä vuoririnnettä myöten, joka Lean ja hänen kotilaaksoonsa vietti. Ja vaikka hän laskeutui, niin oli kuin hän olisi noussut, ylennyt yhä vain ylemmä. Hän innostui, vannoi:

"Niin silloin!…"

Niin ja niin hän silloin tekisi, jos hän se uneksittu olisi. Ajatus kiiti jo hurjana. Mielikuvituksella ei ollut mitään rajoja.

"Minä!…"

Hän hallitseisi maailmaa Jehovan voimalla ja nimessä, ja kaikki olisi hänelle alamainen. Kaikki, aivan kaikki: pilvetkin, sade ja päivännousu, yö ja päivä. Astunta kiihtyi innon noustessa. Hän paikoin aivan syösten painui jyrkännettä myöten alas. Pilvilinna rakentui toisensa päälle, ja todellisuus haihtui kuin pöly pimeään.

"Mutta en yksin!"

Lea olisi hänen rinnallansa silloin. Se kuva välähti taas kuin salamassa sävähtäen häneen ja alkoi johtaa mieltä Leaan.

"Yhdessä me jakaisimme kaiken… Sinun kanssasi, Lea!"

Hän oli kuin akana, jota tuuli ajaa ja joka väsyy ja on voimaton, kun lakkaa tuuli.

"Maa olisi allamme silloin. Israel polvistuisi edessämme, ja pilvet kantaisivat meitä halki rajattomuuden…"

Huimaavaa!

"Lea!… Enkelit sinua palvelisivat, ja pauhu meidän ylistystämme huutaisi silloin, ja…"

Mutta ajatuslento oli jo saavuttanut äärensä, mielikuvitus rajansa. Hän oli jo joutunut vuoren alarinteille, jonne näkyi Lean koti ja…

Omituista! Veri alkoi talttua. Pilvilinnat hävisivät. Edessä oli Lean maja, sen ihanat yrttitarhat, sen viinimaat ja varjoisat puut..

Kummallista! Miksi minä olen hänen edessänsä kuin heikko ruoko ja niinkuin talttuva lapsi? Miksi minä…

En minä sitä tiedä, en sitä tajua. Edessäni on nyt vain Lean koti, se pieni maailma, jota Lea kuin hyvä henki hallitsee, ja sen rinnalla on minulle nyt arvotonta kaikki se äskeinen suuri ja huimaava ja äärtä vailla oleva.

"Lea!"

Hän pysähtyi ja seisoi ääneti. Hiljaa, huomaamatta hävisi taas hänen silmistään koko muu maailma, ja katse kiintyi siihen yhteen ja ainoaan, jossa hänen ajatuksensa alati olivat kiinni.

* * * * *

Ei sadekuuroa nykyään. Kirkkaat, poutaiset päivät vain kuin iloisina kisaellen toinen toistansa seurasivat.

Äskettäin oli Stefaanin isä tahtonut, että hän lähtisi palvelijoiden matkaan, kun nämä lähtivät kameleilla hakemaan tavaraa Tyyrosta, mutta hän oli kieltäytynyt, sillä ei hän nyt viihtynyt palvelijoiden eikä muidenkaan seurassa. Hänen entinen hoitajansa, vanha, aina leikkisä Ruuben, oli ainoa, jonka kanssa hän joskus puheli. Isän ja hänen välinsä olivat jo silloin hieman rikkoutuneet, sillä ankara isä ei sietänyt talossaan tottelemattomuutta. Nyt oli ukko tosin ulkonaisesti hillinnyt ankaruutensa, mutta sisälle oli jäänyt tapauksen luoma kylmyys, ja yhä tyhjemmältä oli isän koti alkanut tuntua Stefaanista.

Mutta poutapäivät iloitsivat, kirkkaina toisiansa seuraten. Eilen oli hän ollut rikkaan Simeon Leevinpojan häissä, ja siellä oli Lea entistä enemmän vältellyt häntä.

"Siispä uhkaa minua…"

Onnettomuus. Minä tajuan sen, että hän ei rakasta minua. Minä ymmärrän sen sanoittakin.

Ja nyt minä taasen istun yksin täällä vuoriston rinteellä, jousi maassa, vuorikauriit unohdettuina. Sieluuni kajastaa vain muisto niistä lapsuus-iloista, joissa hän helisi minulle kirkkaana, alttiina ja ihanana kuin kisaileva, iloinen kaiku.

"Jos hän olisi minun?"

Vähään hän silloin tyytyisi, sillä vähästä hän silloin paljon saisi.

"Vaikka meillä olisi silloin vain pienoinen maja, niin…"

Kuin lintupari, joka on pesänsä löytänyt ja siinä onnellisena elää, niin he eläisivät pikkumajasessaan. Taivaankin he unohtaisivat, eikä maailma heille mitään olisi. Rakkaus olisi heille suoja vilua, vilvoitus kuumaa ja turva kaikkea pahaa vastaan.

"Mutta…"

Ah! Pää painuu alas kuin masentuneena. Tyhjä vuoristo oli kuin mykkä: ei ääntä, ei kaikua. Tammen oksalta katseli yksinäinen, tulipunainen pikkulintu, kirkas kuin pisara. Se katseli mietteissään, ja etempänä notkon takana istui kalliotörmällä yksinäinen, mietiskelevä lammaspaimen, värikäs puku yllä ja käyräpää paimensauva pystyssä kädessä.

Hän oli istunut jo kotvasen siinä. Iltavalo oheni kuin murheellisemmaksi. Tammet tummenivat varjopuolilta, ja siellä täällä kohosi mykkä palmunlatva ääneti aurinkoiseen, tyyneen ilmaan. Ilmestyi jo eloakin. Jossakin etäällä lauloi viinimäen työmies lauluansa, ja vuoriseinän etäinen kaiku vastasi, liittäen sen loppusanoihin hiljaisen helähdyksen.

Mutta en minä välitä siitä, tuskin kuulenkaan sitä. Istun jo kuin ajatukseton.

"Stefaan!" kuului silloin reipas ääni, ja käsi löi häntä olalle.

"Ah… sinä, Saul!" vastasi hän tervehdykseen havahtuneena. Nuori Saul heitti jousensa maahan ja lauloi iloisesti ja vallattomasti:

"Niin tanssivat neidot
kuin untuvat, ah!"

Ja hellästi lyö suoneen yö, jotain semmoista hän iloisena ja huolettomana hoilotti. Miten rento ja reima hän nyt olikin! Stefaan tiesi hänen olevan sadukealaisen, jumalankieltäjän. Oli aikoinansa lukenut pappien johdolla jumaluusoppia, aikoen antautua papiksi koko sielunsa alttiudella. Mutta sitten oli pettynyt rakkaudessaan, avannut hehkuvan sielunsa maailmalle ja kielsi nyt Jehovan. Avoimesti, iloisin mielin hän nytkin siitä puhui ja hetken puhuttua kysyi äkkiä:

"Stefaan! Sanoppa minulle suoraan: uskotko Jehovan olevan olemassa?"

Stefaan epäröi, kuin miettien mitä vastata. Ei hänellä mitään juurtunutta uskoa siinä ollut. Kaikki oli vain nuoren mielen lentoa, kertomuksien luomaa mieltä. Taisi hän sen nyt itsekin havaita.

"Hops!… Älä luule, Stefaan, että uskot!" inttikin jo Saul. Kun vastaus viipyi, viskasi hän jousensa kauemma ja ilmoitti vakuuttavasti:

"Meidän iällämme, ystäväni, ei kukaan usko Jehovaan muuta kuin kielellänsä."

Ja pitkään, kuin iloiten selitti hän Stefaanille nyt sitä asiaa. Vakuuttavasti hän puhuikin, sai Stefaanin mielen jo kiintymäänkin puheeseensa.

"Taidat oikein puhua", myönteli Stefaan, ja Saul innostui.

"Katsohan, Stefaan!" alkoi hän selitellä. "Kun Jehovan sanotaan olevan joka paikassa, niin totta kai hän silloin minussakin on, ja… sano nyt, Stefaan… No?"

"Niin mitä?"

"Sitä että kun hän minusta ja joka paikasta lähettää sen tulevan
Messiaan, niin mihin hän sen lähettää?"

Hän nauroi sille puheellensa heleästi, huolettomasti. Hän osoitti raamatusta järjettömyyden toisensa perästä, ivaili niitä ja niihin uskovia ja kehaisi iloisena:

"Mutta Jerusalemin tyttäret!… Ne ihanat Jerusalemin tyttäret, joita profeetta Jesaias tuomitsee!… Ne, Stefaan!"

Ne eivät usko turhia. Hän kuvaili niiden maailmaa, maailmaa, jossa ilo ja lempi on ainoana jumalana. Aivan hän sitä kertoessaan kuohahteli kuin vaahtoava viini.

"Siis, Stefaan!" huudahteli hän. "Tule mukanani Jerusalemiin! Me etsimme sieltä puiden lymyn, jossa ei ole Jehovaa, joka näkisi, ja palvelemme siellä sitä ainoata Jumalaa, joka meille taivaan ja oitis antaa voi!"

Siitä oli hän ennenkin puhunut, houkutellen matkaansa. Nyt hän suoraan kehaisi:

"Minä, Stefaan!"

Kuin sadevesi minä syövytän sinut, annan puheitteni kokoontua ensin puroksi, sitten virraksi, joka tempaa sinut mukaansa.

"Kuin hitusen… Niin, Stefaan!"

Hänessä oli iloa ja huolettomuutta, alttiutta ja elämänhalua, joka todellakin viehätti herkkää mieltä.

"On viini-juhla. Yöhöni
luo hellä autuus, tyttöni!"

käänsi Saul iloiseksi lauluksi.

Päivät kuluivat. Taas ja yhä taas hän kehoitteli Stefaania tulemaan kanssansa Jerusalemiin, ei siihen rabbiinien ja pappien Jerusalemiin, josta Stefaan oli juuri palannut, vaan ilojen ja nautintojen kaupunkiin, maalliseen Jerusalemiin, joka tarjosi kaiken sen, mitä maailma antaa voi.

Mutta vielä oli täälläkin vetoa. Vastapäisellä, kuvarikkaalla vuorenrinteellä lymyilivät kylien majat. Jossain istui vanhus tai vaimo majan edessä. Toisaalla aherteli työmies tai työväki värikkäissä pukimissa. Siellä täällä kohosi kirkkaaseen ilmaan yksinäisen palmun viheriöivä latva, ja laaksossa, keskellä erästä heleää kenttää, kukki yksinäinen, tuuheahko puu punertavana. Valkea kyyhkysparvi lenteli ja ilakoi nyt sen latvapuolen ympärillä peittäen sen joskus aivan tyyten iloiseen, kisailevaan, valkeaan väriin.

Se oli palanen Israelia. Lähempää näkyi rikkaan Sakeuksen koti, ja sen ryytimaassa iloitsi nuori, ihana neito ruokkien valkoisia kyyhkysiänsä, jotka ilakoiden lentelivät hänen ympärillänsä.

Se on israelitar, ystäväni Lea, hän, jonka tähden kaikki on nyt jo minussa puhalluksellekin herkkää ja houkutuksellekin altista, hapuilevaa, orpoa ja arkailevaa unta.

III.

Olkoon Sinun huoneesi vanha tai uusi, olkoon se pienikin ja hyljätty, aina se sittenkin minua ja minun mieltäni jollakin vetää, kuten pääskystä vetää sen vanha pesä.

Se olikin vanha synagoga. Sen oven edessä kasvoi ikivanha, tuuhea tammi, jonka tummassa varjossa kyyhkyset olivat vuosisatoja rypeneet, sydänpäivän kuumuutta pitäen.

Miten matalaa, ikäänkuin ummehtunutta! Auringon valo kurkisti pikku akkunoista surullisena, arkaillen, kuten autioon kammioon, jonka asukkaat ovat kuolleet ja jonka ovi on lukittu ainiaaksi. Siellä haikaili Israelin ikivanha muinaisuus. Vanha, hurskas pappi, Aaron, oli siellä rukoillut ja palvellut Herraa ikänsä. Kiihkeästi oli hän siellä odottanut luvattua Messiasta. Useat yötkin oli hän siellä valvonut yksin kuin tonttu huoneessaan yhä vain rukoillen jouduttamaan sen tuloa, jota hän synagogan yksinäisyydessä odotti.

Niin, hän paloi siellä Herransa edessä alati kuin yksikseen unohdettu lamppu pimeässä, jossa se ei ketään valaise.

Tämä hurskas pappi oli Sakeuksen perheen ystävä ja isä. Kuollessaan oli Lean äiti uskonut tyttärensä hänen kauttansa Jumalalle. Vielä viime hetkinänsä oli hän hartaasti pyytänyt tätä pappia rukoilemaan Lean puolesta, ikäänkuin tyttö olisi hänen oma lapsensa, ja antautuvin mielin oli vanhus täyttänyt hartaan pyynnön.

"Herra, Israelin Jumala! Käännä huolehtiva isänkatseesi hänen puoleensa päivin ja öin! Kirkasta hänen huomenensa puhtaiksi ja levitä rauhaisa iltaruskosi hänen ehtoittensa yli!" Se rukous oli alati Lean puolesta hänen huulillansa palanut.

Ja niin kuluivat ajat, vaihtuivat vuodet, mutta ennallansa vain paloi synagogassaan tämä pimeään unohtunut yksinäinen lamppu. Kukat puhkesivat ja karisivat. Jerusalemissa syttyivät uhritulet, syttyivät ja sammuivat, taas syttyivät ja taas sammuivat, mutta ei vaan sammunut tämä aution huoneen valo.

Tänään hän oli ollut tavallista hartaampi. Rukous ikäänkuin hehkui huulilla, hehkui kuin palavasta sydämestä noussut tuli. Ikänsä oli hän toivonut saavansa omin silmin nähdä Hänet, joka tuleva oli, Messiaan, jota hän lapsenmielin kaipasi ja toivoi. Nyt alkoi vanhuus painaa hartioita, ja valkeiksi olivat jo hopeoituneet hiukset. Sairaus oli aivan viime päivinä kuin kuoleman viestintuoja lisännyt huolta, muistuttanut, että aika on jo täpärällä, öljy lampussa loppumaisillaan. Siksi paloi nyt rukous kuumempana entistänsä ja sydän hehkui palavammin kuin konsanaan. Hän rukoili:

"Taivaan ja maan ainoa Jumala! Joudu! Älä viivy! Tuhannen tuhannesti olemme kätemme Sinun puoleesi rukouksessa kohottaneet. Satoja ja satoja vuosia me olemme apuasi ja armoasi anoen ne puoleesi nostettuina pitäneet, mutta…"

Miten tuskallista! Ääni vavahti. Hän jatkoi:

"Kuule, Herra! Puoleesi kohotetut kätemme herpoutuvat, jos et Sinä ajoissa tule. Anovien käsivarsiemme lihakset raukeavat ja väsyvät, jos Sinä yhäti viivyt."

Miten hehkuvaa, altista! Yhä palavammin hän jatkoi:

"Ole armollinen! Tule pian! Tule, ennenkuin tuli sydämissämme sammuu ja rukoilevat kätemme väsyneinä vaipuvat alas ja…"

Oli kuin yö jo olisi langennut hänen sieluunsa sitä ajatellessa. Kuin epätoivossa anoen hän jatkoi:

"Sillä yö meidät silloin yllättäisi ja pimeys meidät piirittäisi ja monet pettyneet kädet kohoaisivat pakanoiden jumalien puoleen, jotka eivät itseänsäkään auttaa voi.

"Sillä Sinun yksin on valta ja voima. Sinusta yksin meidän elämämme voimansa ja sisältönsä saa.

"Sinun olkoon kunnia ja kiitos iankaikkisesti! Amen."

Ja hänen vanhat, vapisevat, rukoukseen taivutetut polvensa tuntuivat taas saavan nuorta voimaa, kun hän rukouksesta nousi, ja hänen syvälle painuneissa silmissänsä hehkui rauhaisa, mutta voimallinen tuli.

* * * * *

"Kuule minua!"

Se oli nuoren naisen hiljainen, arkaileva ääni. Nyt vasta hän huomasi
Lean tulleen.

"Rauha sinulle!" tervehti hän isällisesti.

"Ja sinulle siunaus, pappi!"

Ja niinkuin pyy, joka itsensä turvattomaksi tuntee ja mättään suojasta turvaansa etsii, niin arkana seisoi nyt Lea toisen isänsä edessä huoneessa, joka oli hänelle kotoinen kuin koti. Hän tunsi puhuvansa kuin itsensä Jehovan edessä, ja se tunto vei rohkeuden ja voimat häneltä.

"Jehovan armo vuotaa alati meidän ylitsemme ihanana kuin aamurusko, kun me vain Hänelle kuuliaiset olemme", rohkaisi pappi häntä isällisellä puhelullansa. Hän saikin rohkeutta.

"Minulla, pappi…" yritteli hän, mutta taas painui katse arkana maahan. "Minulla olisi salainen toivo."

Miten vaikealta tuntui uskoa se toivo muille. Sanat olivat loppua.

Toivo, mutta… En minä ilmoita, mikä se toivo on, sillä:

"Sillä se on Herralle", sai hän vaivoin aralla sanalla selitetyksi, että se on salaisuus, jota hän ei voi uskoa papillekaan.

Ja punehtuneena kuin lapsi seisoi hän Herransa edessä.

"Olisiko?… Jehova suuri!" leimahti silloin vanhan papin sieluun aavistus siitä, mikä se salaisuus oli. Muisti hapuili jo jotain hämärää.

"Mutta jos sinä, pappi…"

Jos sinä rukoilisit, että se toivo salaisuudessa täyttyisi, tapaili hän sitten…

Silloin muisti vanha pappi, kuinka Lean äitivainaja oli kerran hänelle siitä ennustuksesta vihjaillen puhunut. Hänen sielustansa hävisi yö, ja kirkkaus vuoti sen pimeyden sijalle. Lapsen alttiudella hän oli valmis astumaan sumunkin varaan jo.

"Niin, pappi!…"

Älä kysy, mikä se asia on, tapaili hän, sillä:

"Herra itse tietää sen…"

Ja pappi riensi avuksi. Äskeinen öinen sielu kirkkautta täynnä vakuutti hän:

"Jehova yksin salaisuutesi tietäköön! Hänessä olkoon sinulle toivosi täyttymys ja määrä. Amen."

Ja hän siunasi hänet isällisellä jäähyväisellä:

"Hänen siunauksensa olkoon alati sinun ylläsi, Lea! Rauha sinulle!"

"Ja sinulle kiitos, pappi!"

* * * * *

Lie ollut jo yli puolipäivän.

Iloitsevat poudat yhä vain peittivät viinimäkiä. Rauhallisena kypsyi sen lämmössä rypäle. Tyyntä vain ja ihanaa. Ei tuulenhengähdystäkään eikä ääntä, vaan ainoastaan poudan, äänettömänä iloitsevan poudan heleä rauha.

Siinä tienvierellä oli vanha, vehmas tammi. Tuuheana, laaja- ja matalalatvaisena seisoi se tuttu puu siinä keskellä laaksopohjan heleätä kenttää, ja ohimot vielä kuumeisina istahti Lea sen pehmeään varjoon. Ajatukset olivat rauenneet, ja katse kääntyi vuoren päivänpaisteiselle rinteelle.

Miten väririkas se oli, miten poutaisen ja rauhallisen israelimainen! Mutta ei hän siitä nyt välittänyt. Muuten vain väsyi katse jäämään siihen kuvaan, ja kädet vaipuivat taas helmaan. Ruskeamekkoinen paimen siellä vuorenrinteellä näkyi rauhallisesti sauva kädessä kulkien ajavan pitkän-pitkää lammasriviä. Lampaat kulkivat kapealla polulla perätysten, yksitellen, hiljaa ja rauhallisesti kuten vaeltavat lapset, ja koko tuo pitkä jono suoltui levollisesti ja tasaisesti kuin nuora luikertelevaa polkua myöten ylävämmille syöttömaille. Se rauhallinen kulkue antoi päivänpaisteiselle vuoririnnetaustalle ainoan elon, minkä hän siellä näki, ja katseen siinä levätessä upposi se kuva sieluun kuin joku himmeä uni.

Ah niin!

Ja nyt tuntuu minun oloni taas niin rauhalliselta. Tahtoisin sulkea silmäni ja antaa käsien näin iäti kuin arkojen, nukkuvien lintusten levätä helmassani. On kuin kulkisi verikin vain hiljaa hiipien suonissani ja kuin minulla ei olisi enää muuta maailmaa kuin ihana, pian täyttyvä toivoni…

Ah meitä!

Nopeasti kuin säikähtyneet linnut lentelevät elämämme yli myrskyt ja tyynet, valot ja varjot. Kiitäen syöksyvät onnen hetket päittemme yli, ja vinhaan lentävät niiden jäljestä ylitsemme ja ohitsemme ne, joita me onnettomuudeksi uskomme ja sanomme.

Ja niin on meidän elämämme vaihtelua vain. Ei onnea, ei onnettomuutta, sillä niitä ei ole… ei liene… ei pitäisi olla…

"Lea!" tervehti häntä tuttu ääni.

"Ah!… Stefaan!… Sinä." Hän aivan säpsähti. Kiusallista hänen oli jäädä, mutta ei hän paetakaan voinut.

"Tervehdin sinua, Lea!"

Stefaan tuli metsästämästä, heitti jousensa maahan ja taittoi lehden tammesta ja varjorajalla seisten taivutteli sitä. Jotain tehdäksensä, kun puheen alkua ei tahtonut löytää nyt. Niin vaikenivat he tovin, arkailivat toisiinsa katsahtaakaan.

Sillä en minä tiedä, miksi minulta juuri hänen edessänsä nyt aina rohkeus puuttuu ja mieli on kuin lapsen, ja miksi…

Omituista. Suoniani raukaisee. Miksi juuri tämän avuttoman neidon edessä ovat voimani vain häipyvää hämyä, ja miksi…

"Tvirl… lirl!" antoi pikkulintu kirkkaalla, yksinäisellä tirskahduksella puhelun alun.

"Etkö istu?" kysäisi vihdoin Lea kuin itseksensä. Nuori mies katsahti silloin häneen nopeasti ja vasta hetkisen kuluttua sai tarjoavaan kysymykseen vastatuksi etsityillä sanoilla:

"Kävin metsästämässä, mutta…"

Hän taivutteli taas lehteä, kuin olisi koko mieli ja miete kiintynyt äkkiä siihen.

"Niin…" Lea sen äänsi.

Vaiettiin. Vihdoin kiintyi Lean katse nuoreen mieheen. Aluksi hän huomasi vain jotain ylimalkaista, kuten äsken siellä vuorenrinteellä: näki hänen seisovan alasluoduin, lehteen kiintynein katsein, miettivänä. Katse jäi häneen rauhallisena ja alkoi vähitellen eroittaa yksityiskohtia. Hän huomasi taas silmät, kuten ennenkin. Niiden katse näytti nyt vain surullisemmalta. Miksi?

Omituista…

Omituista, te minun herkät ajatuksenikin! Niin te pyrähdätte luotani kuin kananpojat emonsa luota, hajaannutte, enkä minä teitä enää kiinni saa, ja niin minä alan…

Todellakin: huomio houkutteli huomioon. Hän eroitti nyt jo silmäluomien ja silmäkulmien pikkupiirteet, joita ei koskaan ennen ollut huomannutkaan, ja…

"Ah!"

Niissäkin oli nyt jotain surullista, kärsivääkin. Hän alkoi heltyä, alkoi…

Te ajatus-parkani! Te turvattomat linnunpoikaset. Miksi luotani hajaannutte ja miksi minut hajaantuessanne johdatte huoliin?

"Niin!" äänsi hän vihdoin kuin itseksensä, jotain sanoaksensa, kun heltynyt mieli nyt niin käski.

Stefaan katsahti häneen silloin, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa ja kuin arkaillen oitis erosivat taas.

Lapset. Linnut, jotka vaistomaisesti tajuavat, että kevät kutsuinensa on heillekin tullut jo. Siellä Israelin poutaisilla mailla kukkivat jo viinipuut ja tarjoutuvat heille pesimispuiksi, mutta he…

Vaiettiin. Ei ollut sanoja puhua.

Muulintaluttaja kulki siitä toki nyt ohi.

"Hops! Joudu!" hoputti mies muuliansa. Se toi ikäänkuin hieman uutta eloisuutta mieliin. Puhelukin vilkastui hitusen. Lea oli kuullut Saulin arvelleen voivansa viedä Stefaanin kanssansa Jerusalemiin ja huomauttaen siitä kysyi:

"Menetkö, Stefaan?"

Nuorukainen näytti miettivän vastausta.

"Stefaan?" toisti Lea, kuin olisi tahtonut rohkaista häntä.

"Mitäpä minä täälläkään…"

Täällä… miten sanoisin… sillä ei tahdo löytyä sopivia sanoja… täällä:

"Tyhjässä laaksossa", lausui hän toki löytämänsä lopunkin jo.

Tyhjässä! Mikä sana! Ja miksi se nyt minun sieluuni näin sattui?
Siksikö, että hän sen lausui surullisesti, kuin masentunut ja onneton.

En tiedä! Mutta siitä sanasta humahti laaksoon joku outo kaiku kuin etäisestä vanhasta isosta kellosta, joka kumahduksellansa ennustaa ilojen loppua ja tyhjyyden tuloa, sen tyhjyyden, jonka tultua…

Niin… niin.

Tämä laaksokin olisi silloin todellakin tyhjä. Kun muuttolintu yksin pois lähtee, eksyy, ei palaa, niin puoliso yksin jää ja laaksonsa tyhjäksi tuntee. Niin olisi minunkin…

Ah! Miksi se kuva nyt niin äkkiä sieluuni lennähti!

Hän heltyi, koki jo puhuakin Stefaanille:

"Tyhjässäkö?…"

Onhan sinulla kotisi ja isäsi. — Sitä hän tahtoi kysyvällä sanallansa neuvoa ja huomauttaa Stefaanille. Mutta ei tämä näyttänyt tyytyvän niihin, ei kotiin, ei isään.

"Isäni…" tapaili hän sanoja. Isä ei hänelle riittänyt enää. Enemmän hän tarvitsi ja tahtoi. Sanat löydettyään hän lisäsi:

"Jos minulla ei ole muuta kuin isäni, niin ei minulla vielä mitään ole."

Mikä orpous! Lea huomasi sen orpouden, katsahti häneen, ja joku sanomattoman hellä tunne leikkasi häntä silloin taas.

Rukoustorvi soi…

"Jehova… auta!" pääsi häneltä sanaton huokaus, kuumeinen puna kohosi poskille, ja katseeseen tuli surullinen ilme, sillä hän oli havahtunut rukoustorven äänestä muistamaan omansa: toivonsa, "Neitseestä syntyvän" ja…

Onneksi helähti silloin rinteeltä työväen laulu. Kohta juoksi ohi iloinen lapsiparvi. Vanhan tammen ympäriltä hävisi äskeinen hiljainen verho, ja mitä sen alla oli, yhdistyi eloisaan elämään. Vaimot vaelsivat kaivoille vesiruukut olalla. Kuului ääntä ja puhetta, ja iloiset ohikulkijat eroittivat äskeiset istujat, vieden heidät mukanansa eri suunnille.

Mutta iloinen pouta vain teki äänetöntä työtänsä Israelin viinimäkien rypäleissä, ja vanhassa synagogassa valvoi pappi kuin elävä muumio tai tonttu ja rukoili palavasti, että vaimon veressä tapahtuisi se ennustettu ihme: että neitsyt synnyttäisi.

Ja hän uskoi jo nyt, ja siitä uskosta kuumotti hänen sieluunsa jo yön hiljainen, kirkas kuutamovalo.

IV.

Rauhallinen, kauniiksi pukeutunut vieras oli laaksoon tulossa.

Ihana päivänlasku se oli, joka nyt lähestyi. Päivä-kulta itse oli jo kiirinyt hiljaa vuorten taa, mutta ylhäällä helisi vielä kajastus. Mettiäiset etsivät jo yöpaikkaansa kuin väsyneet lapset, ja puoli-uupuneina nukahtelivat jo lintusetkin oksillensa.

Lea istui huoneensa akkunan ääressä ja katseli hiljenevään, päivän hyörinästä tyhjenevään laaksoon.

Ah!

Noinko se alkaa, se autius, josta Stefaan puhui! Näin tyhjäksikö on silloin kaikki täällä laaksossa jäävä!

Oi laakso! Yöt ja päivät kiitävät sinun ylitsesi. Tuulet ja tyynet sinun päällitsesi lentävät, tulevat ja sitä tietänsä poistuvat taas, ja sinä jäät yksin.

Syys tulee, ja kukkasi ovat lakastuneet, eivätkä sääskesi enää survo, ja jäljellä on tyhjyys…

Kevät saapuu, ja muuttolinnut, joille talveksi suojan soit, lähtevät pohjoiseen… lähtevät kaikki kaksin ja autiuden jälkeensä jättävät…

Muuttolinnut! Miksi ne lähtevät ja mihin?

Outo ja salainen kysymys! Miksi heräät meissä, vaikkemme sitä tahdokaan? Ovatko juuresi niin syvällä meissä, ettemme vaieta voi emmekä kysymättä olla?

Ja jos ne meissä ovat, niin missä: povessako?… veressäkö?… hyvässäkö vai pahassa ovat ne juuresi silloin?

Ilta lientyi yhä öisemmäksi. Hieno hämärä alkoi verhota äskeisiä valoisia rinteitä ja maita. Tammet ja leipäpuut tummenivat mykiksi. Ei peittänyt valo nyt viinimaita, ja kuin yövartija seisoi tummalatvainen palmu siellä täällä.

Mutta yhä istui Lea akkunan ääressä ja katsoi ilman selvää ajatusta. Mielessä vain väikkyi epäselvä kuva: orpo mies, joka autiossa laaksossa ystävättä kulkee…

Kulkee…

Mitä?… Minä värähdän, kuin olisi vereni jotenkin sykähtänyt tai…

Mutta se oli kai yö, joka nyt juuri alkaa ummistua… Se se kai minua säikähdyksellä sykähdytti… Minä koetan taas vain rauhoittua ja karkoittaa mielestäni levottomat kuvat.

Mutta ei! Ei se onnistu nyt. Taaskin nousee sieluuni outo kuva. Taaskin vaeltaa tyhjässä laaksossa orpo mies, jolla ei ole ystävää. Laaksossa ei ole eloa, ei iloa. Puut viheriöivät mykkinä kuin hautausmaalla. Vuoriseinät rapautuvat ja murenevat hiljaa, ja rento muratti ja voimattomat köynnökset kokevat pyrkiä kallion kupeita pitkin ylös.

Ei mitään muuta! Avuton, ystävätön muratti! Ken auttaisi sinua täällä ja ken lohduttaisi orpoa, jolla ei ystävää ole?

Niin! Ja hellä kyynel kiilsi Lean silmässä silloin, kiilsi ja sumensi silmän kirkkaudellansa, ja vuorirotkoissa haikaili jo iltayön yhä sakeneva, äänetön hämärä.

Yötä se on jo, mutta en minä nukkua tahdo. Jo palaa lamppu isän huoneessa, mutta valveilla tahdon minä olla nyt…

Jo syttyvät taivaalle tähdet. Jo hymyilevät ne yönvalot siellä kuin viattomat lapset, mutta ei minun silmiini uni vain tulisi…

Tähdet armaat! Tiedättekö miksi silmäni nyt ovat kosteat ja miksi kyynel niin herkästi heruu niistä?

Mutta ei. Eivät ne vastaa, eivät ne tiedä. Eivät kai ne minun murheestani huolinekaan nyt. —

Niin hän ajatuksin lausui ja vapaasti antoi kyynelien sataa helmaan, ja hennot kädet, jotka siellä helmassa lepäsivät nytkin, ne tunsivat, miten palavina ne kyynelet satoivat sinne ja miten paljosta poveen salatusta ne kertoivat.

"Israelin Jumala!"