Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

KILPAKOSIJAT

Kertomus

Kirj.

MAIJU LASSILA

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1913.

I.

Suoraan sanoen ei Pielisjärven takamailla Matkaselän salokylässä oleva talokas Heikki Sikanen tuntenut kirjasta iitäkään. Siitä huolimatta oli hän voinut elää jo yli viisikymmenvuotiaaksi. Rippikoulu oli kyllä vielä käymättä, mutta mitäpä siitä. Ilman senkin apua oli hän näet onnistunut saamaan itsellensä ainoan pojan Pekan, joka siis, kun äiti-vainajakin oli ollut ripillä käymätön, oli tavallaan neitseestä syntynyt. Talonsa hän oli asunut kuten mies. Viljelykset olivat semmoisessa kunnossa, että kontu elätti miehensä. Ja polvesta polveen olivat suvun miehet kulkeneet omassa nahassansa kuten aina tekee väärentämätön ja oikea tavara.

Se isän entisyydestä. Sanottakoon vaan, että hän oli yksi niitä yhäti pois häviäviä parhaita, jotka elävät omien käsiensä työstä ja jotka eivät omia tapojansa, nimeänsä ja säätyänsä ujoile, eivätkä narreina etsi itsellensä muijaa mesopotaamialaisen herrasväen, vaan oman "Kaanaan maansa" tyttäristä.

Entä hänen esikois- ja ainokaispoikansa Pekka? Luonnollisesti oli hän kaikessa isänsä oikea poika, jopa siihen määrin, että ei tuntenut ainoatakaan kirjainta, ei ollut kirjaa käteensä ottanut ja oli kuitenkin jo ehtinyt iässä kolmekymmenvuotiaaksi.

Eikä hän sitä surrut. Hänkin oli yksi niitä pohjaltansa parhaita, jotka pystyvät ymmärtämään, että jos ei maassa ole miehiä, jotka perustavat leipään eivätkä virkaan, niin nälkään kuolevat nekin, jotka sanalla ruokkivat ja opettavat, että ei ihminen elä leivästä.

Ei hän siis ollut virkauralle yrittänytkään, vaan kasvatti maasta viljavuutta, ei itsestänsä virkamiessatoa. Mutta kun hän oli samalla kokonaan laiminlyönyt sanan, oli hänen rippikoulunsa käymättä, eikä hän siis lainkaan nykyisen papin ja ankarien kirkollisten olojen vallitessa voinut jatkaa sukua: hänellä ei ollut isyysoikeuksia. Ja niin uhkasi Sikasen sukua sukupuutto-kuolema.

Se asia tiedettiin yleensä Pielisjärvellä. Ukko Sikanenkin oli näet jo tavallaan leski, sillä hänen neitsyensä, Pekan äiti, Kaisa, oli kuollut kaksi vuotta sitten. Hyvänä hän oli sitä pitänyt ja kuoltua kaihonnut. Syyttä ei siis sanottu Pielisjärvellä siitä aviosta, että:

"Sikanen pitää Kaisaansa kuolemassakin parempana kuin moni vastavihittyä!"

* * * * *

Ei niin, ettei Pekka tosin olisi yrittänyt suoriutua rippikouluvaikeuksistakin. Jopa kerran kaksikymmen-viisivuotiaana oli hän näet tallustellut rippikoulu-aikana kirkonkylään iso eväskontti selässä. Mutta siellä oli noussut tie pystyyn. Hiltusen leski, jonka saadakseen hän oli rippikouluun lähtenyt, oli näet juuri samana päivänä ajanut kirkolle panettamaan itseänsä kuuluutukseen Antti Könösen kanssa.

"No… Sittenpä tässä ei ole enää asiaa minkä vuoksi ruveta itseään rippikoulussa vaivaamaan", oli Pekka sen kuultuansa arvellut. Ja niin oli hän luopunut koko yrityksestä, syönyt kirkonkylässä eväänsä loppuun, lyönyt korttia ja käynyt yöjalassa, kertaakaan avaamatta kouluhuoneen ovea.

* * * * *

Mutta palaamme pääasiaan.

Aivan äskettäin oli kuollut Antti Saastamoinen ja sen lapsettomalle leskelle, Kaisalle, oli nyt muun ihanuutensa lisäksi melkoinen myötäjäistalo. Ei siis ihme, jos koko Sikasen suku, niin isä-ukko kuin poikakin, alkoivat silloin toinen toistensa ajatuksia tietämättä punnita sitä suvunjatkamis-asiaa.

Ja mikäs siinä. Ainoastaan rippikoulu oli pienenä esteenä… Kaisa nimittäin kyllä lupaili sekä isälle että pojalle, mutta samalla ilmoitti, ettei hän suostu olemaan neitseenä, vaan oikein vihittynä.

"Eikä se näin tiukkoina papillisina aikoina muuten passaisikaan", selitteli hän.

Ka, täytyihän se myöntää niin ukon kuin pojankin, ja he alkoivat ahkerasti hautoa rippikouluun menoa.

* * * * *

Olikin sopiva syksyaika. Rippikoulun piti alkaa jo huomenna. Ujostutti kai puhua toisillensa näin ikämiehenä siitä lukuasiasta. Ja siksi varustautuivat he muka muille matkoille.

"Jos tässä pistäytyisi siellä Polvijärvellä Kaisa-vainaajan sukulaisissa", peitteli ukko lähtemistään pojalle, jatkaen vielä: "Hierotuksella".

"Ka… Tarpeenhan se sinulle jo on!" ihastui Pekka siitä, varsinkin kun isä sanoi aikovansa viipyä matkalla kokonaisen kuukauden. Isän poissa-ollessahan oli mukava suorittaa rippikoulututkinto. Yhteisiä eväitä siis paistettiin.

Ja Pekka selitteli vielä, saadaksensa isän epäluuloa herättämättä rippikoulueväät itsellensäkin:

"Vaikka minä tästä siksi aikaa lähden sinne Takasuolle ojankaivuun."

* * * * *

Oli uninen syyssää. Painosti ja torkutti niin tavattomasti varsinkin nyt syötyä lämpimässä tuvassa. Äänitä tupakoidessaan koki ukko Sikanen miettiä taas sitä rakkaus-asiaa, mutta uni tahtoi sotkea.

"Hyvät pellothan siinä Kaisan konnulla olisi", koetteli hän pitää ajatusta vireillä. — Pellot kuvastuivat hänen aivoissaan tällä hetkellä vielä jotakuinkin selvinä, varsinkin se rukiille kylvetty…

"Se mullas-pelto taas…"

Sitä syys-kynnettyä peltoa hän mietti. Mutta siitä häämöitti päässä nyt enää ainoastaan yhä pimenevä musta multa. Uninen pää jo nuokahti kertasen.

"Se…"

Ei luistanut ajatus! Katse sattui russakkaan, joka koetti siinä ihan nenän alla lattialla päästä sillanraon yli. Se sotki ajatuksen. Näkyi nyt hapuilevan tuntosarvellansa…

"Ja sitten sen heinäsuo… sen Saastamoisen Kaisan", kääntyi russakan häiritsemä ajatus jälleen toisaanne. Alussa se suo kuvastui selvempänä. Hän eroitti siitä ojatkin, mutta…

Russakka sotki ajatuksen. Se vaaputteli tuntosarviansa niin kiehtovasti, että uninen ajatus kiintyi niihin. Suo alkoi himmetä. Ei siitä enää eroittanut paljon muuta kuin jonkun heinäpieleksen hämärän haahmon ja…

Taas nuokahti pää.

"Kolmekohan niitä on… niitä pieleksiä!" koki hän siitä himmeydestä eroittaa. Piippu oli suupielestä putoamaisillansa. Russakan tuntosarvet viippasivat yhä sotkevammin.

"Vai neljäkö!" koki hän yhä pinnistää unista ajatuskykyään.

* * * * *

Mutta ei. Yhä vaan himmeni suo. Russakan tuntosarvet ikäänkuin pitenivät. Niiden kiehtovat, uuvuttavat viippeet sekoittivat kaiken.

"Hylky!… Kun se niin viiputtaa!", suututteli hän russakalle, minkä unituhjakassa kykeni, ja yritti taas:

"Eiköhän niitä neljä…"

Yhtä turhaan. Yhä viippasevat russakan sarvet ja yhä pitemmäksi tuntuvat ne venyvän. Närkästytti jo.

"Kehnon russakka… Kun se viipsuttimiaan!" kihahti hänen päässään uninen suuttumus.

"Viipoittaa tässä koko pään…"

Alkoivat jo hävitä pielekset tyyten päästä… Kuului jo pieni kuorsaus… Hän istui aivan nuokuksissa, kuin nenälleen tupsahtamaisillaan. Ajatuskyky oli aivan nukahtamaisillansa… ja:

"Kops!"

Piippu se vain tipahti nukahtaneen suusta lattialle ja kopahti. Hän havahtui siihen, haparoi piipun lattialta takaisin suuhunsa, huokasi enimmät unet pois ja tiedusti, muistaen Pekan äskeiset puheet ojankaivusta:

"Niin, jotta ojankaivuunko sinä sanoit meneväsi… sill'aikaa kun minä hierotan?"

Pekka istui yhtä unisena. Sekin oli nukkunut niihin avioliitto-mietteisiinsä.

"Vai mitä Pekka?" täytyi ukon toistaa.

"Niin jotta mitä?" heräsi siihen Pekka, ja imasi sammunutta nysäänsä.

"Ka… Niin jotta ojankaivuunko sinä?" toisti ukko.

"Ka… Niinpä tässä arvelen", mukasi poika. Sitten hän hapuili jotain rytkyä päänalusikseen ja vääntäytyi penkille mahallensa.

* * * * *

Tuvassa oli nyt makea lämmin.

Pekka oli äskeisen puhelun johdosta havahtunut sen verran, että kykeni hänkin siinä varsinaisen unen edellä miettimään asiaa.

"Olisihan siinä", koki hän päästä mietittävään käsiksi, mutta uni tahtoi tuketa ajatuksen. Hän yritti uudestaan.

"Olisihan siinä…"

Mutta ei jaksanut saada selvää siitä, mitä hän aikoi ajatella: sitäkö että "olisihan siinä kerrakseen taloa", vaiko: "olisihan siinä Kaisassa yhdelle miehelle akkaa." Painosti niin peevelisti uni.

"Olisihan siinä…"

Mutta ei vaan ollut ajatusvoimia. Vatsassakin kurisi. Yhä syvempään unentuhjakkaan vajoten koki hän päästä käsiksi siihen: "Olisihan siinä", — mutta…

"Mahakohan se kurisee!" kääntyi nyt uninen ajatus tähän asiaan. Isä-ukko jo kuorsasi. Tuntui niin hiton makealta, autuaalta aivan… Se mahankurinakin tuntuu aivan imelältä, niin että…

Taas se kurahti. Nyt hän ei selvästi enää tajunnut sitäkään, kurisiko se mahassa vai… oliko se isä-ukon kuorsausta.

"Ka…" jaksoi hän enää arvella. Ja makeanlämpimässä tuvassa alkoi soida noiden kahden sulhasmiehen tasainen, rauhallinen ja syvämietteinen kuorsuu.

II.

Saloteitä nämä olivat. Taipaleet olivat pitkiä, yksinäisiä.

Tänään, aamiaisen jälkeen oli Pekka lähtenyt sinne "ojankaivuun" ennen isänsä lähtöä "Polvijärvelle." — Iso eväskontti selässä polki hän nyt kirkonkylää kohti. Ja hän oli jo ehtinyt ohi sen tienhaaran, josta olisi pitänyt poiketa, jos mieli Takasuolle ojankaivuun. Lapionsa hän oli vain siellä peittänyt havukasaan.

Huh! Oli niin leuto ja rauhaisa syyspäivä. Lihavat metsonpojat ja teeret rypivät siellä korven rikkaissa puolukkapaikoissa ja kylläiset oravat loikkivat joskus käpyiseltä oksalta toiselle. Hän polkea junttasi. Päähän alkoi nousta ajatuksia. Siitä tästä rakkaudestansa ja rakastetustansa, Kaisasta, hän yritti mietiskellä. Tarvitsi nyt vain saada kiinni ajatuksen päästä…

"Olihan sitä jo siinä eilen…"

Ajatusta päässä nimittäin. Koitti hän sitä tietä päästä alkuun.

"Mutta mikähän sen sotki!" polkea junttasi hän edelleen. Piippu lerppasi laiskassa menossa. Ei toki hiottanut.

"Seköhän se mahankurina sen sotki?" pääsi hän nyt ajatustyössäkin hiukan eteenpäin. Mahankurinasta hän johtui muistamaan isän kuorsuun ja…

"Se on jo vanha ukko… se isä!" Ei siitä ukosta olisi enää kilpakosijaksi. — "Varsinkin, kun se on ripillä käymätön", muisti hän.

Ja sitten ajatus juuttui siihen isän rippikouluasiaan: "Mutta kun sille on muutenkin onnistunut saada poika… Tää nyt, minä!" venytteli päässä ajatus mukavasti, kuin haukoitellen. Pieksu nousi tiestä tasaisesti. "Tottapa se isä ei ole nuorena pappeja pelännyt, kun on uskaltanut, niin että…"

"Se on ollut aika vesa nuorena… Tää isä-ukko!"

Mutta silloin hän taas heräsi mahan kurahdukseen, muisti kontissa jutkottavat maukkaat kalakukkonsa ja niin istahti hän nyt pehmeään sammalikkoon einehtimään mahansa täyteen.

* * * * *

Miten leutoa ja pehmeää nyt oli! Kaikki ikäänkuin hautui hiljaisessa syyspäivän lämpimässä. Kuusetkin olivat pehmeitä, kuin jotain viherjöivää, äänetöntä unta.

Ei ihme, että häntä syönnin jälkeen hieman painosti uneen päin. Hän heittäytyi pehmeään sammalikkoon selällensä ja antoi kukon sulaa.

Aivan siinä lähettyvillä istui korpikoivun latvassa lihava metso.

Haukotutti —, ja yhä pakkasi päähän halu ajatella sitä naima-asiaa.

"On se aika poikaa olla sitten naimisissa!" ihastui hän jo siinä selällänsä kelletellessään. Silmät olivat jo puoliummessa: "Kun nyt vaan läpäiseisi tään rippikoulun!"

"Ja miksikäs sitä ei läpäisisi!"

"Varsinkin jos… Jos osaisi lukea!"

Mutta hän oli sitä mieltä, että sitä hän ei osaa. Ainakaan ei hän ollut varma siitä, sillä hän ei ollut koskaan vielä ottanut kirjaa käteensä.

Taas haukotutti.

"Mutta, — ho-hoi!" haukotteli hän keskeyttäen: "Mutta jos minä olisin pappi, niin…"

Tavattoman hautova se ilma nyt olikin.

"Niin…"

Ei se nyt vaan selvinnyt, että mitä sitten, jos hän olisi pappi:

"Niin…"

Ajatuskyky pötkötti vain päässä laiskana. Unetti jo ja oli hyvä olla.

"Niin…" Ja, miten liekään osunut, niin nyt se onnistuu hänelle:

"Niin minä osaisin lukea". Aivan se jo innostutti häntä. Unen alutkin karkkosivat.

"Osaisin lukea ja…"

Näppiä hän löi sitä ajatellessaan ja intoili:

"Saakeli vie!"

Hän innostui niin, että nosti ketaransa pystyyn ja vannoi:

"Saakeli vie, kun minä silloin sekä lukisin että messuaisinkin, niin että…"

"Korpi siinä pitäisi kaikua ja seinät soida! Mitähän nyt jos messuaisinkin".

Ja niinpä alkoikin hän siinä selällänsä lojuen veisata mönkyä niin että korpi raikui:

"Juur hirmuisesti pauhaa
ja soittaa pasu-u-na-a".

* * * * *

"Ka!… Pekkako se!… Sipperi!… tää veisaaja!" keskeytti hänet eräs ääni! Kuten oudosta teosta tavattuna kavahti Pekka jalkeille. Siikasen Ville se näkyi hänen huomaamattaan siihen ajaneen. Ja — elä helkkarissa: isä-ukko konttinensa. Matkalla oli Ville näet osunut tapaamaan ukon ja tarjonnut kyydin kirkonkylään asti, josta kontti-ukko oli valehdellut menevänsä Polvijärvelle.

Sekä isä että poika nolostuivat tietämättään miksi. Se salainen rippikoulu- ja rakkaus-asia se siinä piili. Pekkaa sen lisäksi ujostutti se veisaaminenkin.

"Niin jotta tääkö meidän Pekka se on?" tiedusti ymmälle joutunut isä
Villeltä muun puheen puutteessa.

Asiaa muulla puheella sotkeakseen riensi nolostunut Pekka Villen hevosen luo, nosti sen häntää, katsoi ja ilmoitti:

"Se entinen tammako tää sinulla yhä on?"

Mutta ei. Taas se Ville vaan alkoi siitä oudosta veisaamisesta:

"Että niinkö kuin ihan virttä sinä, Pekka?"

Ei vastausta. Pekka suivasi Villen hevosta kuin ostaja. Isä-ukko oli kömpinyt alas rattailta ja tiedusti nyt hänkin:

"Niin jotta sinäkö sitä, Pekka, täällä veisata jyryytit?"

Ei hän olisi moista uskonutkaan pojastansa.

Mutta sillä välin oli Pekka jo ehtinyt kiertää hevosen eteen ja ikäänkuin ei olisi mitään kuullut, katsoi hevosen suuhun ja ilmoitti taas:

"Entinen… entinen on tamma… Ja ikä hampaan mukaan!"

Ja etteivät Ville ja isä pääsisi uudestaan kyselemään, löi hän tammaa kämmenellä rutosti lautaseen ja kysyi päättävästi kuin hevosen ostaja:

"Paljonko tahdot tuosta tammastasi, — jos kuka lyö rahat pöytään?"

Ville oli ymmällä. Tiesihän sen, ettei Pekka mikä hevosen ostaja ole. — Isä köntysti Pekan luokse. Kai se aikoo kysyä, miten hän on täällä, vaikka lupasi mennä Takasuolle. Estääksensä ukkoa pääsemästä puheen alkuun, touhusi Pekka kuin todellinen hevosostaja.

"Niin että nyt paukaa, Ville, hinta pöytään niin että pamahtaa!" innostui hän, kiersi hevosen taa, nosti häntää uudestaan. Ja julisti kuten asiantuntija konsanaankin:

"Niin on — kuin näkyy!…"

Ja toistamiseen hän katsoi hammastakin ja kopeloi ja koputti, vaikka ei hän ymmärtänyt ainoatakaan näistä kolmesta tekemästään tempusta ei tääntaivaallista.

"Elä nyt, Ville, hinnalla turhia tingi!" touhusi hän. Ville koki jotain hakea, mutta kiirusti ilmoitti Pekka:

"En minä itseäni varten. Mutta se Jussi Voutilaisen vävy on hevosen tarpeessa, niin minä häntä varten kehoitan sinua, Ville, jotta myö sinä vaan kohtuhinnasta hänelle!"

Siltä tuntui jo kuin olisi ollut tosikaupasta kysymys. Isä-ukkokin alkoi tarkastella hevosta tuota — ostajaa varten.

"Sata markkaa!… Ota pois rahat. Anna vaan mennä Voutilaisen vävylle!" ilmoitti Pekka äkkiä.

"Ka… Tuota… Ptrshui, kun — sylettää", hapuili Ville sanoja.

"No kymppi lisää!… Nyt elä tingi!" innostui Pekka ja löi tammaa rennosti lautaseen.

Mutta selvittiin siitä lopulta tajuamaan, että eihän tässä nyt vielä varsin kiirettä ole päättää asiaa, ennenkuin on kuultu ostajan omakin ajatus. Jätettiinkin siis koko asia, ikäänkuin olisi väsytty siihen. Ja Pekka selitteli nyt isällensä:

"Arvelin ennen suolle menoa käydä Kinnusen Mikolta kysymässä sitä viime kesäistä velkaa… Niin en poikennut järkiään suotielle!"

"Ka!" uskoi isä sen, toisti puolestansa äskeiset omat valeensa ja niin erottiin. Isä lähti Villen rattailla jatkamaan matkaansa ja Pekka jättäytyi jälelle, jatkaakseen sitten isän tietämättä kulkuansa samaan opinahjoon, johon isäkin niin hänestä kuin muistakin varkain riensi.

III.

Härkäkouluksi ne sanoivat tätä rippikoulun laiskankouluosastoa, johon ne ukko Sikasenkin määräsivät. Varsinaista koulua piti pappi itse kirkossa, mutta tätä mullikkakoulua johti lukkari lämpöisessä pitäjäntuvassa.

Ja kovasti siellä olikin nyt avioliittoa kohti taivaltavaa Pielisjärven ihannemiestä. Pitkin seinänvieriä olevat tuvanpenkit olivat ihan pakaten täynnä. Lukkari aivan puisteli päätänsä sen joukon suuruutta ihmetellessään, raapi korvallistaan ja oudosteli kuin surullisesti huokaillen:

"Tjaa!… Tjaa!… Tsaa!"

Miten surullista. Miehet haukottelivat. Jotkut istuivat jo puoli-torkuksissa, kyynärpäät polvia vasten.

"Ukko Sikanenkin täällä!" oudoksui lukkari, ja aivan vihelti sille ihmeelle. Miehet vääntivät häränsilmää ukon puoleen.

"Ka", yritteli ukko, mutta jätti kesken, sillä koko tämä peli hävetti häntä, aikamiestä.

"Tulin tässä poikenneeksi", kierteli hän asiaa kaunistellen, imasi savut, sylkäsi ja koki painua entistä syvempään tupakoimiskumaraan.

"Sen pojan kanssa siinä tuli puheeksi kirkolle lähtö, ja se arveli, jotta jos minä pyörähtäisin", jatkoi hän hätävalettaan.

Miten ilkeän painostavaa! Lukkari katsoi häneen ääneti, muka surullisena seurakuntansa tähden. Se äänettömyys ja miesten häränkatse kiusasi ukkoa:

"Niin lupasin jotta saapihan tuossa pyörähtää", koki ukko yhä pinteissään änkätä.

Mutta onneksi sattui silloin eräälle miehistä siinä torkkuessa tapahtumaan joku vahinko. Se käänsi yleisen huomion ukosta pois ja niin päästiin hyvään alkuun.

* * * * *

Ei tämä henkinen työ tahtonut ukko Sikaselta ainakaan nyt alussa ihan rentonaan luonnistua.

Pahimpana vastuksena oli uni, sillä tupa oli herkullisen lämmin. Oikeastaan oli asianlaita niin, että tämä uusi pappi, joka yleensä oli alkanut ahdistella ripilläkäymättömiä, oli antanut nimismiehen toimeksi noutaa Pekkakin, ukon poika kouluun. Kai se nimismies vain ei tainnut vielä ennättää monilta muilta noudettaviltansa sitä noutaa. Nyt hän aikoi jo alkaa varsinaisen opetuksen.

"No-o… Jos me siis… Me kirjanoppineet ja", pisteli hän.

Joku "kirjanoppineista" sylkäsi. Eräs haukotteli. Ukko Sikanen oli sattunut pääsemään aivan paraaseen unen-pesään, lähelle uunin kuvetta, ja odotti jo aikaansa.

Mutta juuri silloin työntyi Pekka tupaan, selässä iso kontti ja siinä kaikki leiviskät tallella. Ukko hölmistyi tavattuaan poikansa täällä:

"Ka!… Niin jotta meidän Pekkako se on!" pääsi häneltä. Aivan jo karkkosi unikin. Pekka puolestaan ei ollut uskoa silmiään, nähdessään isänsä täällä opintietä vaeltavan. Ovipieleen hän jäi seisomaan kuin pökertynyt ja kysyi lukkarilta umpimähkään:

"Ka… Niin jotta mitäs sitä tälle isä-ukolle täällä kuuluu?"

Lukkari nuuskasi ja katsoi tutkivasti, Pekka oli kuin pinteissä, varsinkin isä-ukkonsa tähden. Ovipielessä seisten hän ymmällään raapasi niskaansa, sylkäsi ja tolkutti umpimähkään selittelyä.

"Minä vaan muuten poikkesin… Kun en tiennyt, jotta täällä on tää… pyhä-yhteinen seurakunta…"

Mutta ukko Sikanen oli syventynyt tupakoimishartauteensa niin tyyten, että ei katsetta nostanut maasta.

* * * * *

Joten kuten siitä selvittiin. Lukkari selitti jo Pekalle, että hänet onkin määrätty ruununkyydillä haettavaksi. Häntä se miltei hölmistytti. Ovensuussa yhä seisten ja korvallistansa kynsäisten hän siihen arvella tokasi:

"Ka… Niin jotta vai pitää se tää esivalta jo niin hyvän huolen…
Jotta ihan hakemassa käy".

Joukko seurasi tapausta puoli-unisena. Tuvan lämpö oli lisääntynyt. Siinä oli jo muutakin kotoista kuin lämpö. Tämä kaikki aivan jo houkutteli ja rohkaisi Pekkaa, ja nyt hän jo myöntelikin:

"Ka… Mikäpäs siinä sitten auttaa… kun kuitenkin kerran väkisin ja ruunun voimalla…"

Ja hän alkoikin riisua konttiansa naulaan ja varustautua siten jo kotiutumaan ja sitä isä-ukkonsa täällä oloa yhä oudostellen ja hölmistellen kysäsi lukkarilta toistamiseen:

"Niin… jotta sitä minä jotta… mitäs sitä tälle ukolle kuuluu?"

Lukkari aikoi jotain vastata, mutta nuuska alkoi tehota, suu aukesi laajaksi, ja kohta kaikui tuvassa juhlallisen voimakas ja räjähtävä aivastus.

IV.

Tänä aamuna oli lukkarilla ollut vaimonsa kanssa ankara riita siitä oliko Johanneksen saarna profeetoista vaiko Davidista. Vaimo oli väittänyt sen olleen Davidista, mutta lukkari itse oli tiukannut, että se oli profeetoista. Kuten luonnollista, kehkeytyi tästä asiasta aviopuolisoiden välillä ensin pieni ja sitten vähitellen iso riita.

Oli näet eräs syy joka vaikutti sen, että asia rupesi aviopuolisoista näyttämään tavallista tärkeämmältä, semmoiselta, josta maksaa vaivan riidellä. Eräästä luonnollisesta syystä, jonka saamme piakkoin tietää, oli rouva näet taas viime aikoina ollut hyvin ärtyisä. Se ei sietänyt kerrassaan mitään, ja kaikkein vähimmin hän saattoi kärsiä omaa miestänsä.

Ei ihme, jos oli sukeutunutkin kerrassaan ankara riita. Vaimo oli lopulta menettänyt malttinsa, haukkunut miehensä pahanpäiväiseksi ja loppujen lopuksi jo lähestynyt iso maitokapusta kädessä niin uhmaavana, että lukkari oli nähnyt paraaksi peräytyä pois koko talostaan.

Mutta hän ei heittänyt itse asiaa. Se kyti hänessä, ja niinpä hän päätti nyt ottaa tuon samaisen kysymyksen selityksensä ja opetuksensa aiheeksi. Sitä asiaa hän nyt koki näiden kirjanoppineiden kanssa ratkaista.

Huh! Aivan jo löyhähteli tuvassa lämpö. Lukkari selitteli nyt Johanneksen saarnan henkeä voidaksensa sitten vertailla sitä sekä profeettain että Davidin kirjoituksiin.

* * * * *

Oltiinkin jo istuttu ja pohdittu tovi. Ukko Sikanen torkkui uuninnurkassa tamineissansa ja laski omia laskujansa. Rakkaus s.o. Saastamoisen Kaisa ja Kaisan kontu kiinnittivät mieltä. Etenkin kiusasi se, kun hän ei muistanut oliko Kaisan nurmella kolme vai neljä heinäpielestä. Hän koki muistella ja laskea:

"Ensimäinen on ihan siinä nurmelle tullessa…"

Sen hän muisti. Se oli iso, neli-puuvälinen pieles. Mutta jo toista ajatellessa alkoi uni päätä nyökyttää ja huiputtaa. Kolmi-puuvälisen hän muisteli sen olevan…

"Vai onkohan siinä neljä?…"

Ei tahtonut saada selvää. Uni veti jo silmäluomia alas. Lukkari selitti nyt kohtia profeetta Jesaijasta. Jostain kuuluu hiljainen kuorsuun hyminä ja se ja lukkarin ääni tuuditti ukkoa kuin taivaallinen laulu. Vaivoin muisteli hän:

"Neljä siinä taitaa olla!"

Mutta silloin nuokahti hän syvään. Se neljäs puuväli ikäänkuin tipahti pois päästä. Hän heräsi hieman ja koki taas pysytellä pystyssä. Nyt hän laski samaa pielestä uudestaan.

"Jos nyt vertaamme Johanneksen saarnaa… esimerkiksi… esimerkiksi niin", hymisi lukkarin ääni ja erään kuulijan makea kuorsuu.

"Niin, ei piruvie siinä ole kuin kolme puuväliä", oli ukko saavinansa selvän jo.

Tups! oli hän luiskahtaa lattialle nenällensä, havahtui siihen ja kohentautui istumaan niin, että nojasi selin uunin kupeeseen.

"Niin meidän täytyy tulla siihen päätökseen, että Johanneksen saarna oli profeetoista!" todisti lukkari kirjaansa syventyneenä. Ukko Sikanen oli saanut selällensä tukevan taustan ja koki nyt sen nojassa syventyä siihen puuvälikysymykseen, mutta ei se tahtonut selvetä, sillä uni hämmensi taaskin.

"Paholainenkohan siinä sotkee!" oli hän jo harmistuakin koko asialle, mutta silloin nuokahti pää taaksepäin uunia vasten ja…

Niin… Kyllä hän taisi silloin jo torkahtaa koskapa…

"Ja vaikka Habakukkia katsomme… pienistä profeetoista niin näemme… minä vaan etsin Habakuk… näemme että… e-että… Esai… Hesekiel", selaili hän etsien Habakukia… "Hese… Hesekiel… Näemme, että se on profeetoista…"

"Krhoo-oo!" kuului silloin mahtava jyrinä. Lukkari kiivastui:

"Kuka piru siellä kuorsaa!" huusi hän.

"Krhoo-oo!"

"Sikasen poika… tuo piru!" hoksasi hän nyt. Pekka, joka istui aivan suoraan vastapäätä seinänvieruspenkillä, veti sikeää unta, selin seinään nojautuneena.

"Ylös sieltä!" raivostui lukkari ja löi kirjalla pöytään että jysähti.

"Kro-hoo-oo!" kuului yhä mahtavampi jyrinä.

Ja silloin täyttyi lukkarin mitta. Kiirein askelin hän riensi iso kirja aseenaan tuvan halki Pekan eteen. Se vain kuorsata jyrytti.

"Pumps!" pamahti silloin kirja otsaan. Pekka kimposi hereille, hölmistyi.

"Paholaisen härkä!" huusi lukkari.

"Mikä härkä?" hölmistyi Pekka tyyten. Unenpöpperössä ollen hän luuli olevan kysymyksen jostain muusta härästä, ja katsoi silmät pyöreinä lukkariin. Lukkari raivostui ja huusi:

"Härkä!… Mulli-härkä sinä olet!… Lautapää sonni!"

"Mutta se nyt on toki pirun vale!" heräsi Pekka, ja kimposi aivan seisaalleen.

"Jotta minä nyt olisin sonni!" tenäsi hän. Lukkari huusi ja käänsi jo kiukkunsa isä-ukkoon.

"Ja semmoinen poikako sinulla on?" Se ei vastannut.

"Uk-ko!… Vai nukkuuko se sekin piru!" huusi lukkari ja riensi luo.

Ja totisesti se nukkui lämpimään uuninnurkkaan painautuneena.

"Uk-ko!… Nous' ylös!" repi hän sitä kauluksesta.

"Ka!" heräsikin se ja kun lukkari yhä ravisteli ja haukkui, selvisi hän ja jo käski:

"Ka!… Elä nyt revi!… Jotta tässä saa rauhan!"

Hänestä tuntui kuin olisi herännyt suloisissa kotioloissa. Unta silmistänsä hieroessaan hän puhelikin:

"Oli tuossa niin lämmin ja hyvä olo, jotta arvelin jotta jos tuossa torkahtaisi!"

Lukkari huusi, haukkui ja sätti. Tapaus oli herättänyt koko tämän hartaan seurakunnan. Jotkut haukottelivat laiskasti. Toiset hieroksivat unen-tihrua pois silmistään ja niin oli herätys käynyt koko joukon läpi.

* * * * *

Alkoi se työ jo luistaa.

He jättivät toisensa siihen väärään uskoon, että vallesmanni on muka heidät tavannut tieltä ja tuonut tänne väkisin. Kaisasta he vaikenivat, ja salasivat visusti toisiltansa koko rakkautensa.

Nyt he olivat vastikään syöneet tukevasti. Lukkari oli pakottanut heidät ostamaan katekismuksen ja määrännyt, että heidän pitää opetella siitä ulkoa ainakin kuudes käsky ja vaivaisesta syntisestä vähintäin ensimäinen lause. He olivatkin jo ryhtyneet työhön. Pekka selaili kirjaa. Ensi kerran elämässään hän moisen ihmeen oli käteensä ottanut.

"Näkyykö sieltä mitä?" kysäisi tupakoiva isä.

"Ka-a!" tapaili poika ja ilmoitti:

"Näkyy täällä ainakin kaikenlaista kommervenkkiä!"

"Mhyy!… Vai sitä siellä on!"

"Ka-a!" myönteli Pekka, jopa selittikin arvellen:

"Eivätkö nuo liene niitä kirjanpuustaimia!"

Ja ikäänkuin esiintyäkseen asiantuntijana, kohentautui isä silloin lähemmä, kurkisti kirjaan ja ilmoitti:

"Näytäppäs!… Jos minä hyvinkin tuntisin".

Miten juhlallista. Aivan hän käväsi pankon luo sylkäisemässä, kuten tärkeään toimeen varustautuva ainakin ja puheli sieltä pöydän luo palatessansa:

"Niin, jos minä vanhempana miehenä saisin heistä paremmin tolkun".

Hän yskäsi vieläkin, sylkäsi jälleen, oli siten valmis, katsahti, näki mustia rivejä ja ilmoitti kuten asiantuntija:

"Ka… Niitä kai ne ovat… puustaimia!" Ja siihen varmuuteen he jäivät iäksensä ja sillä kirjatiedolla ja sillä uskollansa kuuluu heidän täytyvän kerran autuaaksikin tulla.

* * * * *

Useina päivinä oli lukkari jo tutkituttanut ja mietityttänyt sitä samaa tärkeää asiaa: Kummastako Johanneksen saarna oli, Davidistako vai profeetoista. Ei ollut siis ihme, että ukko Sikasen uteliaisuus oli alkanut herätä ja kiihtyä. Usein hän oli jo itseksensä arvellut:

"Mikähän ihmeen mies se tuo Johannes on?"

Mutta ei se asia hänelle selvinnyt, ja uteliaisuus alkoi häntä jo hieman vaivata. Niinpä hän tänään ruuan jälkeen tupakoidessaan äkkiä kysäsi pojaltaan:

"Mistähän ihmeen Johanneksesta se niin monena päivänä peräkanaa puhuu?"

Pekka imeksi piippuansa ja sattui mietiksimään rakkausasiaansa: sitä että mitähän silloin kerran tarkoittikaan sillä "olisihan siinä": akkaako vaiko kontua. Se oli pälkähtänyt nyt taas päähän aivan sattumalta eikä hän siis siinä mietiskellessään tajunnut isänsä kysymyksestä muuta kuin äänen. Piippu siinä vain lerppasi suussa ja sylkikin oli itse-aikojaan valahtaa pois suupielestä. "Kumpaakohan paholaista minä ajattelin?" se miete kierteli unisissa aivoissa laiskana, aivan nukuksissa.

"Niin jotta. Osutko sinä tietämään, kuka mies se yletön Johannes oli?" kiihtyi jo isän uteliaisuus.

"Ka-a?" heräsi nyt poika, sylkäsi sylen pois ja tiedusti:

"Niin mitä?"

"Ka se". Ja ukko toisti taas kysymyksensä. Poika kuunteli taiten, imeksi savuja, näytti punnitsevan asiaa, ja kun se ei ottanut selviytyäkseen ja ruokaunikin jo painosti, vääntäytyi hän penkille mahalleen samalla valehdellen:

"Ka sitäpä minä tässä juuri itsekin ajattelin, jotta on se mahtanut olla vähän eriskummallinen Jaska se Johannes… Kun sen saarnakin on niin kovin sokkeloinen, jotta ei lukkarikaan siitä selvää saa".

Ukko joutui ymmälle. Pekan vastaus kiihdytti vain uteliaisuutta. Vaiettiin. Ukko tupakoi kumarassa ja mietiskeli Johannes-kysymystänsä. Poika haparoi joitakin risoja päänsä alaiseksi ja siinä aikoen jo painautua uneen, tuli taas miettineeksi rakkausasiaansa. Laiska ajatus johtui siitä rippikouluvaivoihin ja hän arveli isällensä:

"Sinulle se oli toki hyvä, jotta satuit elämään sen hyvän papin aikana… Niin jotta sait ja ilman rippikouluakin ottaa eukon!"

"Ka" yritti isä, mutta Johannes-ajatus sotki. Poika loikoili, punnitsi asiaa ja oloja ja hetken kuluttua arveli:

"Nää nykyajat ovat tässä lukuasiassakin tiukkoja aikoja kuten kaikessa muussakin. Jos nuo eivät sitten ajanoloon hellittäne…"

"Niin mitkä?" heräsi isä Johannes-mietteistänsä, sillä hän oli ollut taas nukahtamaisillaan.

"Ka-a" tapaili poika, mutta ajatus uupui siihen, sillä unen maukas esi-maku sulki jo kaiken. Pää oli kuin lyijyä. Ukkokin huomasi, että häntä torkutti. Hän kopisteli piippunsa, pani porot suuhunsa, pisti nysänsä pieksun varteen, vääntäytyi penkille, ja kohta alkoi taas kuulua tämän sulhasissa vaeltavan Sikas-suvun tasainen sovinnollinen kuorsaus.

V.

Paitsi Sikas-sukua, uhkasi niinä aikoina Pielisjärvellä vaimonpuolen puutteessa sammua eräs toinenkin suku, nimittäin iso-partaisen Jussi Leskisen. Monista ponnistuksistaan ja tuuheasta parrastansa huolimatta ei näet tämän jo viisi vuotta sitten leskeksi jääneen Leskisen ollut onnistunut saada uutta vaimoa. Ja niin elää leipoi hän yksinään Pielisjärven pitäjän eteläpäässä.

Mutta nyt hän oli kuullut, että pitäjän pohjoispäässä Saastamoisen
Kaisa oli vapaa.

"No… Eihän tässä sitten enää hätää eikä eukonpuutetta olekaan", oli hän ihastunut. Onneksi sattuivat vielä näihin aikoihin olemaan Nurmeksen markkinat, ja kun hänellä oli iso sika vietävänä markkinoille kaupaksi, päätti hän tietysti samalla matkalla kosia Kaisasta itsellensä eukon.

* * * * *

Mutta menemme varsinaiseen asiaan.

Tämä itsetietoinen ja pitkäpartainen Jussi Leskinen istuksi todellakin nyt Kaisan tuvassa ja kosi Kaisaa. Laatuun käyvältä akalta se hänestä olikin tuntunut.

"Niin jotta mitäpäs siinä sitten Kaisa… turhia tingitään", suostutteli hän, sillä hän oli jo ennättänyt kehua sekä itsensä että kontunsa.

"Pyörähdät tästä vain katsoa sukaisemassa sitä minun taloani ja sittenpähän Nurmeksen markkinoilla pannaan kauppa lukkoon pusuja vaille".

Rennolla sulhaspäällä hän nyt olikin ja reilusti kuten iso isäntä ikään heilautteli pitkään pieksunvarteen pistettyä jalkaa polven päällä.

"Vai mitä Kaisa?… Niin jotta eikö anneta tään rakkauden vaan ryskää?" kysäsi hän jo voitonvarmana, imasi aivan ökä-savut, sylkäsi oikean isäntä-sylen ja jalkaa polven päällä retkutellen odotti vastausta.

Mutta ei. Kaisa kaapi taikinaa ja mietti ja punnitsi. Hän näet epäröi, kun ei ollut varma jaksaako kumpikaan Sikanen läpäistä rippikoulunsa.

"Tällä Leskisen Jussilla on talo, jossa ei ole puutetta lihasta eikä leivästä eikä… tästä nyt muustakaan särpimestä!" kehui Leskinen lisää, kokien pehmittää Kaisaa.

Ei vieläkään vastausta. Mieluummin hän ottaisi Sikasen, kumman tahansa, heidän kontukin kun on tästä ihan rajatusten, mutta ken sitä niiden rippikoulua tietää! Hän syventyi kuopimiseen.

"Ei, ei siinä meidän talossa akalla ole puutetta muusta kuin köyhyydestä!" toisteli Leskinen ja sylkäsi niin isäntämäisesti että niska nytkähti itsetietoisuudesta.

"Entinenkin akka valitti vain sitä jotta kun hän ei vain tään ajallisen paljouden takia saisi sielullensa sitä vahingoksi sanottua", jatkoi Leskinen ja päästi savua sekä suusta että sieramista niin että koko parta tuprusi kuin palava kuontalo. Kaisa mietti ja kaapi. Olihan hyvä pitää tuo Leskinen ainakin Sikasen varalta.

"Sielullensa… sielullensa se eukko vaan pelkäsi vahingon tulevan kun…"

Hän sylkäsi välillä ja nyhti partaansa:

"Kun siinä on niin ylettömästi sitä jota koi ja ruoste syö ja raiskaa, jotta ei siitä raiskatenkaan loppua tule".

* * * * *

Selvittiin siitä toki jo parempaankin alkuun. Äkkiä näet Kaisa herkesi kaaputtamasta, kaatoi taikinaan likovettä ja kysäsi:

"No entäs… Niin jotta onko sinulla siinä?"

Miltei kainostutti sanoa loppuun.

"Siitä entisestä eukosta mitä?"

Lapsia hän tietysti tarkoitti. Arvasihan sen Leskinen.

"Mhyh!" ynseili hän siihen niin, että isäntämäinen niska aivan nytkähti.

"Vai vielä niitä kakaroita olisi pitänyt siihen siittää!"

Aivan hän ylpistyi kun niitä ei ollut.

"Leivän syöjiä!"

Mokomiakin. Ylpeät sylet laski hän isosta parrasta lentoon ja aivan komeili ynseästi kehuen:

"Sillä puolella Pielisjärven pitäjästä… siellä etelä-päässä, kuule
Kaisa…"

Luontoa se aivan nosti. Äänikin nousi, kun hän lopetti kehaisten:

"… Siellä tään pitäjään etelä-päässä kuule puidaan nämä riihet niin, jotta siitä ei synny pölyä eikä ruumenia!"

Teki jo mieli sipasemaan isoa partaakin. Lapsettoman, rikkaan lesken tietoisuudella ja tyytyväisyydellä laputteli hän pieksun pohjalla lattiaa ja…

"Niin kun on laita täällä keski-pitäjäälläkin, ja… Täälläkin ja
Lieksan paikkeilla", yltyi hän vertailemaan sillä…

"Sillä näissä, Pielisen keski-pitäjään taloissa, kuule Kaisa, kun sitä perillistä pymätään, niin sitä ei köyhimpien kaivoissa riitä edes kastevettä, jotta saisivat ilman järviveden apua sen perillis- paljouden kastetuksi kirkonkirjoihin… Niin jotta…"

"Häh?"

Aivan se suututti jo moinen kehuminen Kaisaa. Hän kehäsi jo omaakin lapsettomuuttansa:

"On sitä nyt keskis-Pielisjärvelläkin puitu ja paukuteltu eikä…"

Aivan hän jo pyörähti siinä.

"Ka-a", yritti Leskinen muhkeasti, mutta ei ennättänyt jatkaa, sillä kunniansa puolesta kimpaunut Kaisa sieppasi täyden vesikorvon lattialta penkille ja lopetti ynseillen:

"Eikä silti ole ruumenhuoneet ruumenta ja rötyä täynnä!"

Ja sinä tässä kehut! Soo.

"Ka… tuota", yritti Leskinen, mutta Kaisa piti suunvuoron. Oli jo sukeutua pieni väittely, mutta painui se toki, sillä Kaisaa alkoi taas arveluttaa se Sikas-suvun lukutaito. Paras siis sittenkin pitää Leskinen varalta.

Ja niinpä lupasi hän käydä katsomassa taloa, ja kun hänenkin oli härkä-mullikka vietävä Nurmeksen markkinoille, lupasi hän siellä ajatella asiaa ja puhua siitä.

"Sittenpähän näkee, kun kokee", arveli hän, ja niin oli hänellä nyt kolme sulhasta lemmen-paulassa.

* * * * *

Ukko Sikasta oli henkisessä työssä ponnistellessa alkanut yhä enemmän vaivata se Johannes-uteliaisuus. Häntä aivan kiusoitti, kun ei tiennyt mikä kumman mies se oli, kun lukkari yhä vain sen saarnaa pohti.

"Mikähän pirun mies tuo oli!" oli hän kerrankin oudostellut pojallensa
Pekalle.

"Ka", oli Pekka yrittänyt sanoa, mutta oli keskeyttänyt huomattuansa, ettei hän itsekään tietänyt, ja oli vain arvellut:

"Kun olisi siltä lukkarin paholaiselta itseltään kysyä!"

* * * * *

Tänään oli lukkari taas ollut ankara ja yhä se oli selittänyt samaa saarna-asiaa. Sikaset olivat nyt syöneet taas vankasti ja istuksivat kortteerituvassa tupakkahartautta pitäen ja odotellen unen tuloa.

Ja nyt taas pani heidät mietiksimään sitä rakkausasiaa. Ukko koki taas laskea niitä Kaisan heinäpieleksiä, mutta nyt tahtoi sotkea se Johannes. Hän istui kumarassa, tupakoi, syleksi miettiväisenä, ja joltinenkin hikipisara kiilsi nenänselällä aikoen lähteä vierimään nenää pitkin alas.

"Neljähän niitä piti olla niitä pielessijoja, kun…"

Mutta ei sittenkään. Jos hyvinkin pettää muisti! Hikipisara valahti nenänselkää pitkin jo kertasen alemma, mutta pysähtyi toki vielä.

"Kun se tää…"

Se tää muu: tää Johannes sotkee, koki hän siinä unentuloa hilliten pitää ajatusta työssä. Johannes alkoi näet siinä makean unentulon seassa sotkea.

"Niin jotta niitä!" koki hän taistella unta ja epäselvyyttä vastaan.
"Niitä…"