Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

KUOLLEISTA HERÄNNYT

Seikkailukertomus eli etsijän tarina

Kirj.

MAIJU LASSILA

Otava, Helsinki, 1916.

I.

Ken tässä takavuosina käveli Helsingin satamassa kesäisin, poutaisina päivinä, jolloin siellä liikuskelevat, lähtevät ja tulevat laivat käännellessänsä venkailivat verkkaisina ja tasaisesti kuin meren laiskottelevat herrat tai hauet, hän tapasi siellä usein erään ammatissaan jo iästyneen rantajätkän istuksivan jollain tavarakasalla ja syöttelevän leivänmuruilla pulukyyhkysiä. Joskus taas, kun rikkaiden hautajaissoittoa soitettiin ja kirkonkellon jykevä kieli verkkaan mojahteli ja soiton kumina levittäytyi raskaana kaupungin yli ja sataman ylle, sataman, jossa vilisevien ja vengottelevien laivojen höyrypillin hoihkeet sekoittuivat tuohon raskaaseen kirkonkellojen kuminaan, niin silloin voi nähdä saman rantajätkän jollain tavarakasan reunalla juttelevan toisille jätkille iäisyyskysymyksistä, kuolemasta, sen vakavuudesta. Tuo sataman ja kaupungin yli leviävä kuolinkellojen raskas, tasainen, painava kumina se oli silloin herättänyt hänen mielensä tämän elämän katoovaisuutta ja kuoleman vakavuutta muistamaan ja niistä toisille jätkille vakain mielin puhumaan, ja selvästi voi nähdä, kuinka hänen vakaa mielialansa tarttui toisiin jätkiin. Nuo sataman ainaiset lapset kuuntelivat hänen puhettansa ääneti, piippua hiljaa imien, hautauskellojen kumun kertojan puhetta heidän korviinsa painostaessa ja satamaulapan sinen ikäänkuin hävitessä tajusta pois.

Ja niinä hetkinä tuo kertoja, pulukyyhkysten ainainen ystävä ja Helsingin satamaan ja satamaelämään sydänjuurillaan kiinni kasvanut jätkä Jönni Lumperi muisti olleensa jo kerran kuollut ja sitten kuolleista heränneensä, ja sitä muistaessa suli hänen mielensä aina kuin vaha, ja jos hän yleensä halki ikänsä oli ollut pulujen hyvä isä ja sydämeltään sataman viaton lapsi, niin oli hän tuota kuolemaansa ja kuolleista heräämistänsä muistellessaan myöskin totinen satamakristitty.

Sillä Jönni Lumperi eli vielä paremmin Lumperin Jönni oli yksi vanhimpia ja oikeimpia siinä Helsingin väärentämättömien rantajätkien joukossa, jonka rivit nykyään jo niin huolestuttavassa määrässä harvenevat. Hän oli jätkä ei ainoastaan ruumiiltaan, vaan myös sielultaan, mieleltään ja kieleltään. Ruumiiltaan hän oli jätkä sikäli, että oitis hänet vaikkapa takaapäin nähtyä voi päättää, että hän on jätkä, kuten pitkulaisen hirren mötkäleen nähtyä voi heti vaikka vannoa, että se on pitkä pölkky. Sielultaan ja mieleltään hän oli jätkä, oli sitä antaumuksella, rakasti jätkän elämää ja oloa yli kaiken. Ammattikunnan, jätkien kesken häntä kunnioitettiin edustavimpana, väärentämättömimpänä. Tukevan, ammattikunnan nimeä elävästi kuvaavan ruumiinmuodon ja varsinkin ruokahalun vuoksi sanottiin häntä toverien kesken jopa Simpsoniksi. Hän oli siten oppinut korvakuulolta tuntemaan Simpsonin urotyöt ja väkevyyden, puhui niistä usein ja jätkämaailman liioitteluilla höystettyinä. Ruuan ääressäkin hän tunsi olevansa Simpson: syödessä häneltä näet loppui aina ruoka paljoa ennen kuin ruokahalu, mutta hän voi myös elää monet vuorokaudet einettä ollenkaan maistamattakaan. Kertomuksemme alkuaikoina, ennenkuin suuret seikkailut vielä olivat tehneet Jönnistä kuuluisuuden, hänen ikänsä arvioitiin ammattitoverien kesken nousevan tuohon viidenkymmenen tai kuudenkymmenenviiden vuoden korville, eikä Jönni itse tiennyt, oliko siinä liikaa vai liekö vähän. Hän selitti unohtaneensa syntymäpäivänään katsoa almanakkaan ja merkitä päivä ja vuosi muistiin ja siksi ei ollut nyt selvillä, tyytyi toverikunnan arviointiin ja puheli vain siitä:

"Se on miten lautakunta päättää."

Niin, satamassa olivat hänen juurensa, koko elämänsä. Muu kaupunki ja koko muu maailma oli hänelle ainoastaan joku n.s. takamaa, jommoisena talon viljelystilalle on sen etäinen, miltei hyödytön ulkopalsta. Sieltä kangasti hänelle vain joku elämän humu, kuten aina maailman liepeiltä, ja oikeastaan hän joutui sen maailman kanssa kosketuksiin ainoastaan poliisin välityksellä.

* * * * *

Niin, poliisin.

Sillä poliisi häntä kiroili. Tosin ei Jönniä voitu koskaan syyttää mistään rikoksesta. Hän oli rehellinen mies, mutta lankesi tasan kerran viikossa viinaan, ja silloin hänet oli aina kantaen kannettava kadulta putkaan. Viisikymmentäkaksi kertaa vuodessa teki jo yli tuhatviisisataa kertaa kolmenkymmenen vuoden ajalla.

Siitä poliisin vihat. Erikoisemmin häntä manaili poliisikonstaapeli Nuutinen. Sen passipaikka oli Jönnin asunnon seuduilla. Hän oli siinä passissa seisonut jo yli kymmenen vuotta ja saanut siis yli viisisataa kertaa kantaa ja raahata kadulle unohtunutta jättiläismäistä Jönniä poliisikamarin suojiin. Harmitti se. "Halvatun jätkä! En paremmin sano!" kiroili hän silloin aina synkeänä. Mutta Jönnin ammattitovereita se kaikki huvitti. Eivät he Jönnin lankeemuksista puhuessaan käyttäneetkään "juopottelu" sanaa, vaan puhelivat vain että:

"Jönni on taas itseään kannatuttamassa."

Ja lopulta oli Nuutinen tuskastunut häneen niin tyyten, että oli, tuosta alati kannettavasta jätkästä eroon päästäkseen, hakenut konstaapelin paikkaa Tampereelta. Eräs Tampereen poliisikomisarius, Nepanen, oli luvannut Helsingissä käydessään kutsua hänet puheilleen, tutustuakseen ja nähdäkseen onko mies toimeen sovelias. Ja sitä hän nyt odotti.

Mutta poliisikamarissa oli Jönni jokaisen tuommoisen sinne yöpymisen jälkeen poliisiasetuksen mukaan joka kerta pois lähtiessä, kuten asetus sääsi, valokuvattu ja punnittu ja mitattu pituus ja paksuus ja merkitty ne kaikki kirjaan, johon merkitään rikollisten tuntomerkit, että rikoksen sattuessa voitaisiin niiden mukaan kuuluttaa ja etsiä, vaikka Jönni kyllä oli joka lauvantai etsimättäkin löydetty. Joka kerta, punnitessa ja mitatessa, oli Jönni myös itse uteliaana mittaajilta painostaan ja mitoistaan vilpittömästi kysynyt:

"Paljonko on nyt?"

* * * * *

Se siitä.

Jönnin paras tuttu Helsingin suurporvarien keskuudessa oli kauppaneuvos Jöns Lundberg. Niin supisuomalaisen miehen kuin Jönnin suulla lausuttuna kuului hänenkin nimensä tietysti Lumperi eli ristimänimineen Jönni Lumperi. Ja ei siis ihme, että Jönni Lumperi piti häntä kaimanaan.

Siitäkin se erityinen yhteys ja tuttavuus. He olivat tunteneet toisensa koko Jönnin jätkäkauden ajan. Kauppaneuvos Lundberg oli kuiva ukko, kova kiroilemaan ja oikea kitupiikki. Vaatteensa hän piti kuluiksi. Oli siitä itaruudestaan tunnettu laajalti yli maan.

Mutta Jönnistä hänkin piti. Se tuntui hänestä oikealta, vanhojen hyvien aikojen vanhalta helsinkiläiseltä. Lisäksi oli Jönni vanhapoika kuten hänkin. Hän tosin sillekin kiroili ja äsysi ja haukkui, mutta häntä miellytti se, kun Jönni kuunteli sitä kaikkea tyynenä, purki hänen lastejansa laivoista uskollisesti, saapui aina — tietysti juomarahan toivossa — ilmoittamaan milloin oli ukon lasti saapunut, ja mulkoili tyynenä hänen kiroilujaan kuunnellessaan ja oli karahteerannut häntä kauppaneuvokseksi jo aikoja ennen tuon arvonimen saamista.

"Sinä, Jönni saatans, olet suuri halunkki", haukkui hän usein kuin kiihtyneenä, harmistuneena, ihan tosissaan.

Mutta Jönni nieli sen aina ihan tavallisena puhutteluna, muljoili vain kuin arkaileva ja vastaili:

"Ka… Miten vaan herra komersrootti tykkää."

Ja niinpä heltisikin ukolta aina juomaraha, ja niillä juomarahoilla se Jönni enimmäkseen kannatutti itseään poliisilla, varsinkin sillä häneen myrtyneellä konstaapeli Nuutisella.

* * * * *

Mutta nyt oli Jönniä kohdannut iso onni: Kauppaneuvos täytti tänään kuusikymmentä vuotta, ja siksipä Jönni jo anivarhain aamusella riensi konttoriin ilmoittamaan ukolle, että Polaris laiva on yöllä saapunut.

"Jos siinä saattaa olla komersrootille tavaroita, niin tulin ilmoittamaan", kierteli hän tulonsa oikeata syytä.

Mutta ukko arvasi sen oikean syyn. Hän olikin nyt merkkipäivänsä johdosta tavallista anteliaampi ja niinpä lahjoittikin Jönnille vanhan mustan rokkinsa, liivit, korkean silinterihattunsa, oikean silkkistormin, eikä kironnutkaan nyt yhtään kertaa, vaan puheli hänelle aivan heltyneenä, liikutettuna:

"Mutta Jönni vain katsoo nyt eteensä, että ei näitä juo."

Ja Jönni lupasi ja oli liikutettu lahjasta, sillä ei hän ollut koskaan näin suuria saanut. Aivan hän, siinä mieli liikutettuna ollen, koki salaa kääntää mälliä poskesta toiseen ja yritteli puhua.

"Komersrootti on oikea mies", tapaili hän. Ja ukko siitä yhä herkkyi. Hän aikoi antaa Jönnille vielä markan, aivan rahassa, mutta kun pelkäsi rahan saattavan Jönnin kiusaukseen, ja kun hänellä oli agenttien tyrkyttämiä arpalippuja kaksi, niin hän lahjoitti niistä toisen Jönnille. Sitä ainakaan ei voisi juoda ja niin joutua selkkauksiin.

"Se voi voittaa aina kahteenkymmeneentuhanteen", ilahdutti hän tuon lipun johdosta Jönniä tiedolla, ja juuri tämä arpalippu, jolla Lundberg luuli pelastaneensa Jönnin rahaan aina oleellisesti yhdistetystä kiusauksesta, juuri se lippu tulikin sitten Jönnin elämässä kohtalokkaaksi ja saattoi hänet, jopa itsensä ukko Lundberginkin, suorastaan iäisyysselkkauksiin ja haudantakaisen maailman seikkailuihin, joihin ei puhdas raha ollut häntä vielä koskaan saattanut.

Mutta oli miten oli. Päivä oli Jönnille ilon ja riemun päivä, ei sen arpalipun takia, vaan niiden vaatteiden: mustan rokin, liivien ja silkkihatun takia. Ei hän olisi vielä eilen uskaltanut moista uneksiakaan. Hän oli nyt kuin lapsi.

Ei siis ihme, että hän riemastui ja piti itsekseen kestit. Hän pukeutui tuohon herrasrokkiin ja liiveihin ja otti ryypyt, ja lopulta ihastui niin, että joi itsensä humalaan, vaikka ei ollutkaan lauvantai. Rokkiin puettuna ja silinteri päässä lähti hän siinä kunnossa astelemaan juhlallisesti keskikatua pitkin, unohti koko maailman, ei huomannut ihmisten häntä ihmeissään katsovan. Passissa seisoi nytkin se ainainen Nuutinen. Se odotti nyt sitä Tampereen poliisikomisarius Nepasta. Oli pukeutunut ihan uuteen juhlapukuun, sillä passista päästyä oli määrä mennä suoraan sitä tapaamaan.

Mutta katua pitkin humalaisena horjuva Jönni huomasi hänet jo kaukaa.
Ei tosin tajuisesti, vaan epäselvänä hahmona, vanhasta tottumuksesta.

"Nuutinen!… Nuutinen hoi!" hoihki hän sille jo etäältä.

Nuutista alkoi harmittaa. Ryvettyy sitä isoa likaista jätkää raahatessa taas juhlapuku, harmitteli hän itsekseen. Nyt se oli vielä ihmeellisissä tamineissa: silinteri päässä ja yllä rokki. Kiusanteoksi hän jo näkyä arveli eikä ollut kuulevinaankaan hoihketta.

Mutta Jönni hoipertaa jätkytti edelleen jykevänä ja saapui luo, aikoi ruveta puheisille, mutta harmistunut Nuutinen väitteli, ujoilikin moisen seuraa siinä uudessa puvussa, ujoili virka-arvonsa takia, ei ollut huomaavinaankaan.

"Nuutinen hoi!" koki horjuva Jönni lähennellä.

"Mene hiiteen!" ärähti Nuutinen, mutta salavihkaa, äkeästi, ja koki arvokkaasti pysytellä selin. Jönnin silmissä sumeni maailma. Hän alkoi umpimähkään, kuin toraileva, tenätä:

"Elä sinä ylpeile, Nuutinen… Häh… Nuuuu-tinen."

Mutta sitten alkoi maailma silmissä lopen sammua. Väsytti ja hän nukahti keskelle katua. Silkkisilinteri vierähti pohjalleen pystyyn siihen ihan korvallisen viereen, ja hän heräsi vasta seuraavana aamuna, kun pukunsa ryvettymisestä ärtynyt Nuutinen kiroillen potki häntä putkassa hereille kuin hirttä. Hän raotti silloin silmiänsä ja arveli rauhallisesti:

"Ka… Nuutinenko sinä olet?"

Nuutinen alkoi haukkua. Hän oli sittenkin saanut nyt paikan Tampereelle. Huomenna oli määrä jo erota täältä virasta. Ja eilisestä harmistuneena hän manaili Jönnille äkäistä:

"Nyt sinä, kehno, et minulla enää itseäsi kannatuta!" Se oli tosi harmia. Nyt hän uskoi toki lopultakin päässeensä rauhaan. Jönnikin oli jo valmis taas mitattavaksi ja punnittavaksi ja muita virallisia loppumenoja varten. Poliisikomisarius puuhaili niissä menoissa poliisi Nuutisen apuna. Molemmat olivat äreällä päällä. Nyt ne jo punnitsivat häntä. Siinä vaakalaudalla vielä seisten hän silloin taas siitä painostaan peräsi:

"Paljonko on nyt?"

Mutta eivät ne hänelle vastanneet. Halveksivat koko jätkää. Nuutinen vain ilmoitti komisariukselle, kirjaan merkittäväksi, lyhyen:

"Sama kuin ennen."

Hän ilmoitti sen ynseän ylenkatseellisella äänellä, kiukuissaan Jönnille, varoen häneen katsahtaakaan. Huoneeseen astui nyt uusi poliisimestari. Oli ensi päivää virassansa ja oli ottanut käytäntöön tavan painattaa pidätettyjen sormenjälet paperille, vastaista tuntemista varten. Hän silmäili outopukuista jätkää ja antoi määräyksen painatuttaa nuo sormimerkit.

Mutta kun Nuutinen nyt vaati Jönniä ne merkit painamaan, niin Jönni alkoi arkailla. Asia oli hänelle outo. Ensi kertaa hän moisesta kuulikaan. Hän kävi epäluuloiseksi ja vitkasteli.

"Tuohon!" komensi silloin harmistunut Nuutinen hyvin vihaisesti, tiukasti. Jönni mulkoili epäilevänä kuin härkä.

"Onkohan se mikä paperi?" yritteli hän perätä. Mutta Nuutinen kävi kerrassaan kopeaksi ja äkäiseksi ja komensi:

"Ei se sormiasi syö."

Tuli jo pakko. Poliisi jo uhkaili. Jönni raapasi niskaansa epäluuloisena ja pelkäsi paperia kuin lapsi jotakin epäiltävää. Lopulta väänsi Nuutinen häneltä käden väkisin, painoi sen hyppyset paperiin ja äyhkäsi vihaisesti, kuivasti ja lyhyen virallisesti:

"Nyt saat mennä!"

Jönni lähti. Eteisessä hän hidasteli, aikoi palata vieläkin tiedustamaan, mikä paperi se oli, johon häneltä oli tuo outo puumerkki otettu, mutta paikalle saapunut poliisimestari, nähtyään hänen eteisessä viivyttelevän, kehoitti poistumaan, ilmoittaen:

"Ei sine saa teelle lurkki!"

Ja niin täytyi epäluuloisen Jönnin poistua epätietoisena asiastansa.

* * * * *

Mutta ei se poliisi Nuutinen ollut itse asiassa sydämensä pohjasta Jönnille vihastunut, sillä hän oli oikeastaan hyväsydäminen mies. Itse asiassa Jönnistä pidettiinkin poliisikamarissa ja hänestä kerrottiin siellä ajan ratoksi tuhansia juttuja. Nuutista vain harmitti nyt yhäkin se, että täytyi humalaista jätkää aina ja aina vain kantaa. Jönnin poistuttua hän nyt aivan katui, että oli sitä haukkunut.

Ja niinpä hän, kun vielä tapasi Jönnin porttikäytävässä, alkoikin sille puhua sovintoa, Erojaisilta tämä hetki tuntui. Siitäkin heltyminen. Hän puheli tosissaan, erosta heltyneenä:

"En minä sinua, Jönni, silti", puheli hän heltyneenä, "en minä sinua silti sorra, mutta se vain harmittaa, kun on täytynyt sinua, kehnoa, aina kantaa".

Se oli eroamisheltymyksen aiheuttamaa vilpitöntä anteeksipyyntöä, äskeisen vihastumisen katumista. Ja oitis tajusi Jönni sen sovittavan äänen, ja hänen mielensä liikahti siitä. Aivanpa oli sanattomaksi painua, varsinkin kun heltynyt Nuutinen vielä ihan sikarin tarjosi, puhellen samalla puolustuksekseen:

"Sinä et tiedä, miten se harmittaa, kun täytyy humalaista jätkää kanneksia."

Jönni heltyi lopen.

"Elä nyt, Nuutinen, tykkää pahaa", puheli hän ja lisäili:

"Se tuo maailma tahtoo meitä itsekutakin horjauttaa."

He joutuivat jo juttusille, puhelivat sopua. Lopulta Jönni siitä rohkaistui niin, että epäluuloaan tyydyttääkseen peräsi:

"Mutta sitä minä vain arvelin, että mitä varten se poliisimestari tahtoi sormet paperin päälle?"

Nuutinen koki nyt rauhoittaa, sovittaa:

"Noo… Se nyt on vain niitä uusia keksinnöitä… Se poliisilaitoskin yhä vain kehittyy ja pyrkii olemaan ajan tasalla", innostui hän aivan selittämään.

Ja niin he erosivat, molempien mieli liikutettuna, ja Nuutinen oli varma siitä, että hänen ei tarvitse enää Jönniä kantaa.

Mutta jätkäjoukon löydettyänsä kertoili nyt Jönni aivan lapsen alttiudella, innostuneena, niistä sormenpää-asioista, ja toiset kuuntelivat sitä kuin alttiit isot lapset, ja Jönni todisti heille lopuksi Nuutisesta:

"Se Nuutinen on oikea ja hyvä mies."

II.

Kauppaneuvos Lundbergin, eli Lumperin ukon, ja poliisi Nuutisen lisäksi oli Jönnillä kolmaskin vanha tuttu ulkopuolella ammattikunnan. Se oli jätkien kesken tunnettu Makkara-Liisan nimellä. Hän oli torimatami, makkarakauppias. Häneltä ostivat jätkät aina makkaransa. Hän oli lihava, pyylevä muija, oikea emäntä matamiksi.

Mutta hänen ja Jönnin välillä oli iäti ollut kinaa, josta ei tiennyt, oliko se rakkautta vaiko vihaa. Jönni kun hänelle päästi aina väliin jonkun jätkäsukkeluuden, niin hän siitä harmistui ja haukkui Jönniä, ja niin oli heidän välillään pysynyt vireillä tuo omituinen "suhde" ties herra jo kuinka monet vuodet. Toiset jätkät kun sitten vielä leikkiä laskeakseen Liisalle vihjasivat, että Jönni on hänen sulhasensa, niin hän siitä joskus ihan myrtyi.

Mutta Jönni oli tunnettu siitä, että hän oli, kuten virressä lauletaan, "hidas vihaan" eikä halukas vaivaamaan itseään muistossa pitämisellä. Nytkin hän poliisikamarista pääsynsä jälkeen niihin ukko Lundbergin lahjoittamiin herrastamineihin, silinteriin ja rokkiin puettuna jätkytteli Liisan myöntipöydän luo makkaraa ostamaan. Ei Liisa ollut häntä koskaan moisessa puvussa nähnyt ja niinpä oitis siinä toisille jätkille Jönniä haukkuakseen tuosta näystä ihan vihoissaan ja tosissaan äkäili:

"Kehnoakohan se nyt kujeilee!"

Mutta Jönni kotiutui, lausui jo Liisalle jätkäkohteliaisuudenkin, sen lihavuudesta, imarrellen:

"Sinä, Liisa, sitä olet oikea emäakka… Ihan kuin ruustinna."

Vilpittömänä imarteluna hän sen leikin lojautti, mutta Liisa suuttui siitä silmittömäksi. Hän siinä toisten jätkien kuullen haukkui Jönniä nyt suut ja sieraimet täyteen, riidellen:

"Mikäs sinä sitten luulet olevasi Herran edessä… Jos taivaallisista asioista kerran puhe tulee", kiivastui hän alkamaan ihan raamatullisesta alusta, kuohtui ja haukkumalla kinasi äkäisesti:

"Jätkä sinä olet, etkä mikään ihminen", haukkui hän, aherti myyntiä vihaisesti, myrtyi ja lisäili ynseästi:

"Ei jätkällä ole ylösnousemustakaan, sillä jätkällä ei ole sielua."

Ja miten olikaan, niin hän tuli tällä kertaa haukkuneeksi Jönniä niin pahasti, että Jönni alkoi jo pahastua. Hän jo alkoi sanoa vastaan, hidasteli ja aivan kuin torasi:

"Kehnoako sinä Liisa tuolla tavalla leikittelet! Kiellät koko olemuksen!"

Mutta Liisa vain kiihtyi ja haukkui:

"Sonni sinä olet!… Simpsonni ja härkä sinä olet", pisteli hän jo vihan vallassa, ärtyisästi, sillä Jönnin Simpson-nimelläkin.

Ja niinpä he erosivatkin nyt suorastaan vihamielisinä, aavistamattakaan, että heidän välillensä oli kohtalo pian punova lemmenpaulan.

Mutta jo seuraavana päivänä ehti hidasajatuksinen Jönni muistelemaan Liisan riitaa, ja häntä ihmetytti se. Ja kun hän silloin istuksi ja ruokki taas pululintujaan leivänmurusilla ja siihen osui tulemaan Hankku jätkä ja kysäisi että "pulujako sinä, Jönni, syötät?" niin Jönni sen myönnettyään arveli:

"Ja sitä minä tässä mietin, että mistähän se Makkara-Liisa minuun eilen niin pahasti torautui, että kielsi ylösnousemuksenkin ja sielun."

* * * * *

Hankku jätkä oli Jönnin paras ystävä. Se oli kahdestikin pelastanut Jönnin varmasta kuolemasta. Jönni oli juovuspäissään horjahtanut sataman laiturilta mereen, ja Hankku oli silloin oman henkensä uhalla vetänyt hänet kuiville. Siitä oli Jönni tullut hänelle kiitolliseksi kuten altis lapsi, ja heidän ystävyytensä oli vilpitön.

"Sinä, Hankku, olet kahdesti vetänyt minut kuivalle telakalle", puheli hän siitä aina satamamiehen vertauksella, eikä hän ollut koskaan jättänyt Hankkua kuivin suin, jos hänellä itsellään sattui ryyppy olemaan.

Ja siitä ukko Lundbergin lahjoittamasta arpalipusta hän oli jo jutellut toisille jätkille, ja he olivat sen johdosta nyt johtuneet puhumaan jo rikkaudesta. Oli helteinen satamapäivä. He istuksivat rannassa tavaraläjän reunassa laatikoilla ja tavarapakoilla ja pohtivat rikkauden arvoa. Ei Jönni luottanut erin onneensa, mutta viehättyi kuitenkin rikkaudesta ja puheli:

"Miljuneerina se olisi jo lysti elää."

Sen myönsivät toiset ja he ihastuivat niin, että jo milteipä kadehtivat Jönniä sen tulevan suuren voiton, kahdenkymmenentuhannen vuoksi. Joku jo tiesi ilmoittaa rohkaisevan:

"Lotterissahan se kuuluu tää rikas Härkmannikin ensimäisen miljuunansa voittaneen."

Ja se innostutti Jönniä.

"Minä eläisin miljuunalla jo ihan kehvelisti", viehättyi hän kehaisemaan. Ja kun hän sitten itsensä hyvätuuliseksi ryypiskeltyänsä johtui taas Hankulle siitä sen pelastustyöstä puhelemaan, niin hän lupasi:

"Mutta jos lotterissa onnistaa, niin et tarvitse sinäkään, Hankku, kuivin suin kitua."

Ja Hankku uskoi sen. Hänestä tuntui, kuin olisivat jo nuo ryypyt varmat, aivan suussa. Hän aivan esteli:

"Mitä sinä minusta rupeaisit juottamaan… Pane vain rahat pankkiin ja anna kasvaa korkoa."

Mutta hän oli hyvillään, kun Jönni sittenkin lupasi ja aivan kuin vannoi jakavansa tasan.

"Mikä kerran lotterissa tulee, niin antaa sen myös mennä", hän aivan tenäten ja jykevästi vahvisti, ja he tulivat yhäkin läheisemmiksi ystävyksiksi.

* * * * *

Mutta sitten tapahtui odottamattomia.

Sillä se Lundbergin ukon lahjoittama Jönnin arpalippu oli nyt voittanut kahdentuhannen markan pankkitalletustodistuksen. Pösön eukko, joka oli sanomalehdestä asian tarkastanut, oli ilmoittanut sen Jönnille.

Mutta silloin alkoi Jönni epäillä koko juttua. Hän ei jaksanut uskoa, että hänestä olisi tullut mies, jolla on kaksituhatta markkaa. Hän alkoi epäillä ukko Lundbergia, luuli sen tehneen hänestä pilaa koko tuolla arpalippuasialla. Hän hautoi asiaa vaitiololla, kävi aivan epäluuloisen näköiseksi. Varsinkin kun se ukko Lundberg oli semmoinen kitupiikki.

Ja lopulta se epäluulo vaivasi häntä niin, että hän ei voinut olla menemättä Lundbergin konttoriin asiaa peräämään. Varovasti pysähtyi hän siellä miltei ovipieleen, vaikka aina ennen oli rohkeasti kuten omaan liikkeeseen tullut, yskähteli ja mulkoili epäluuloisena, kuten aina se, joka varoo ettei häntä enää petettäisi.

Sillä sitä hän todellakin aivan huomaamattansa varoi ja oli varuillaan ja siksi yskähteli ja mulkoili. Konttoriväkikin sen huomasi.

"Mitäs se Jönni nyt noin mulkoilee?" tervehti häntä sen johdosta jo konttoristi, työssään tilikirjoineen ahkerasti puuhaten.

Ja silloin Jönni yhäkin epäluuloisempana varoen ilmoitteli:

"Sitä minä tässä vain että … eiköhän se teidän patruuna minua jutkauttanut?"

Ja kun konttoristi peräsi asiaa, niin hän selitti:

"Kun se antoi arpalipun ja se nyt voitti kaksituhatta markkaa… Niin kyllä kai se häjyyksissään sen eikä oikeassa pelissä?"

Ja ne saivat hänelle moneen kertaan vakuuttaa ja selittää, että asia on oikea, että arpa on voittanut ja hänellä on kaksituhatta markkaa ja että asia ei siis ole kuria ja narria. Vielä poistuessaankin hän epäluuloisena jäähyväisiksensä puheli:

"Jos tuo sitten lie…"

Ja yhäkin puoli-epäluuloisena silmäyksiä muljautellen hän lisäsi:

"Minä vain sitä epäröin, että kurillaankohan tuo kauppaneuvos jymäytti… Sillä ei se kai tosissaan jätkämiehelle kahdentuhannen laakia lykännyt."

* * * * *

Mutta nyt hän jo uskoi. Oli saanut ne kaksituhattansa pankista ja puheli itsekseen:

"Uskoo tään jo nyt?"

Ja oitis alkoi hän aivan tietämättään pullistua. Hän oli menossa satamaan, etsimään ammattikuntaansa, sillä hän aikoi sitä kestitä. Oli toriaika.

Ja silloin hän muisti taas sen tuonnoisen kinansa Makkara-Liisan kanssa ja ihan kostaakseen, näyttääkseen, että on sitä hänelläkin, hän nyt kiersi siltä ostamaan makkaraa, valitsi ääneti, Liisan ynseydestä mitään välittämättä palan, viskasi sen punnittavaksi ja äänsi käskevästi:

"Mittaa tuo!"

Markka kymmenen penniä se maksoi. Ääneti työnsi Jönni, tavaran saatuaan, tuhatmarkkasen Liisan myöntilaudalle ja odotti vaikutusta, tekeytyen kuin asia olisi aivan tavallinen.

Liisa oli ällistyä. Ei tiennyt aluksi mitä ajatella, mutta sitten hoksasi hän kuulleensa jotain huhua Jönnin voitosta, huomasi nyt joutuneensa siinä silloisessa riidassa tappiolle, katsoi Jönnin isoon rahaan pitkään, neuvottomana ja voitettuna ja lopulta, tappiostaan lopen harmistuneena, vihaisesti äsähti:

"Mikäs sinä luulet olevasi! Kun siinä ylpeilet!"

Sillä arvasi hän, että Jönni nyt tällä ylpeilyllään kostaa siitä riidasta. Mutta Jönni nautti asiasta jätkän tyyneydellä. Liisa äsyili, harmistui yhä enemmän ja siinä äkeänä touhutessaan jo odottavalle Jönnille aivan kiukuissaan rähähti:

"Eikö sinulla enää sopivampaa ja jämptiä rahaa ole?"

"Ka", oleili Jönni tyynenä, rahan turviin päässeenä, kaivoi toisen tuhatmarkkasen myöntilaudalle ja lisäili:

"Jos sitten tämä on sopivampi… Ja jämptimpi."

Liisan harmi syveni.

"Et sillä vielä lennä… Rikkauksillasi et taivaaseen lennä. Ei sitä niin ylettömästi ole", riiteli hän tappiostaan ja Jönnin ylpeydestä harmistuneena. Ja touhuten rahan vaihtoon lähtöä hän tyynenä muljoilevalle Jönnille ynseästi jatkoi, torasi uhittelevaa:

"On niitä nyt suurempiakin rikkaita nähty, mutta eivät ne rahan päältä ylpisty. Mutta jätkästä tulee jo tuhannen takia öykkäri."

Hidaspuheinen Jönni ei nyt olisi viitsinytkään hänen kanssaan tavallisesta asiasta suoranaisesti riitasille ruveta. Raha paisutti. Sen sijaan hän riiteli kautta rantain, kuin toisesta asiasta toraten. Kun näet Liisa viipyi rahanvaihtomatkalla, niin hän palattua sille ihan kuin tosi harmissa torasi:

"Se on kehnoa", riiteli hän, "että ei saa kontanttiaan rikotuksi, vaan pitää odottaa ja aikaa hukata!"

Se oli sitä heidän välillään jo vuosikausia jatkuneen omituisen kinan jatkoa. Molemmilla oli nyt jo tosi torat käsillä:

"Kuolla sitä rikkaankin pitää!" rähähti Liisa jo, taas siihen asiaan johtuen — ties miten.

Mutta Jönnikin oli pisteliäällä päällä. Makkaraa rikkaan miehen eleillä taskuunsa työntäen hän siitä Liisan kuolemapuheesta johtui häntä pistelemään makkarakaupalla, sillä, että Liisa möi härän lihasta ja härän suolista tehtyä n.s. härkämakkaraa, jota itse valmisti.

"Se on rikkaan kuolema toista", alkoi hän verkkaan ja jatkaa jätkytti:

"Makkarakauppa, Liisa veikkonen, on vasta pikku kauppaa. Niin että siinä kaupassa on porvari ainoastaan se joka syö, vaan ei se joka myö."

Liisa oli harmista haleta. Kasvot vihasta punaisina hän rähähti kiivaasti:

"Luuletkos sinä sitten ylösnousemisessa tuhansien auttavan!"

Ja niin erosivat he nyt aivan vihamiehinä. Vielä Jönnin poistuttuakin Liisa siinä makkaroitaan läjään kasaillessaan Jönnin ylpeydestä ja tuhatmarkkasmahtavuudesta harmistuneena itsekseen ääneen ynseili:

"Lossaa olla… Vaikka ei vielä rikas eikä mikään, niin jo lossaa!"

Mutta sitten alkoi hän ajatella ja muistella. Hän oli kuullut Jönnillä olevan arpalipun, joka voi voittaa kaksikymmentätuhatta, ja oitis alkoi nyt mieli muuttua. Ensin hän tuli uteliaaksi, lähti peräämään asiaa toiselta, läheiseltä torieukolta, jonka piti tietää Jönnin asiat. Hän urkki asian viekkaasti, kierrellen, tekeytyi ja ynseili eukolle:

"Ylpeilee Jönni jätkä rikkauksillaan, vaikka ei ole miehellä markkaa taskussa."

Ja eukko tarttui koukkuun. Oli väärin kuullut Jönnin voittaneen ei kaksi, vaan kaksikymmentä tuhatta ja ilmoitti tuon liioitellun tietonsa. Mutta Liisa masentui tappiostaan, kävi sitten kateelliseksi ja ynseili halveksien:

"No ei hän sillä vielä miljoonia keri."

Kateellisuuttansa peittääksensä hän niin ynseästi vihoitteli ja halveksui. Mutta kohta alkoi mieli muuttua. Hän muisti jo kuinka jätkät olivat häntä aina piruuttaneet Jönnillä, sanoneet sen morsiameksi, ja kuinka Jönni oli siihen aina hymyillyt, niin että suu venyi aivan yli naaman.

Ja eikös ollakaan, niin hän alkoi nyt lauhtua Jönnille ja arvella, että jospa tuo nyt niin kävisikin. Ei tuo kaksikymmentätuhatta olisi pahitteeksi, ja Jönni oli hyväluontoinen mies. Sitä asiaa hän siinä kauppapuuhissaan jo vakavana hautoi.

* * * * *

Mutta Jönni oli löytänyt ammattikuntansa ja kestitsi sitä oluella ja makkaralla. Hänen asuntonsa oli kaupungin äärimmäisillä liepeillä. Se oli yksinäinen huone, tai oikeammin huone-vainaja, kaikissa suhteissa hänelle sopiva. Kun ei kukaan muu siitä huolinut, niin talonomistaja oli vuokrannut sen Jönnille viidestä markasta kuussa, vaikka siinä oli ihan erityinen eteinenkin, laudoista kyhätty vanha suojus. Laatikko pöytänä, pari pölkkyä istuimina — siinä huonekalusto.

Mutta iloa ja riemua siellä nyt oli. Erityisesti halusi Jönni nyt kestitä vanhaa ammattitoveriaan, sitä pelastajaansa, Hankku nimistä jätkää.

Niin iloittiin ja meluttiin Jönnin onnesta ja Jönniä ylistettiin jo humaltumisen alussa.

"Jönni on oikea toveri eikä kuten porvari", kehuivat miehet. He humaltuivat. Alettiin jo puhua n.s. syvällisiä. Ensin he, siitä Jönnin Simpson-nimestä johtuen, puhuivat kaikille humalaisille miehille — niin herroille kuin jätkillekin — omituista laskettelua raamatun pyhistä miehistä, ensin Simpsonista, sitten Bileamista ja ukko Noaakista ja lopulta jo tietysti Batseebasta. Siitä johti yhä hämärtyvä ja suloisesti raukeava ajatus muihin pyhimyksiin. Hankku näet jo arveli:

"Mutta oli se profeetta Muhamettikin viisas mies."

Puhuttiin nyt siitä suut hymyssä. Kaikki he olivat omalla tavallaan perillä senkin opista. Siitä opista hyvätuuliseksi tulleen Hankun kieli jo hieman sammalsi, kun hän selitykseksi ihmetteli:

"Kun Turkin sulttaanillekin näet määräsi kolmetuhatta emäntää. Niin että siinä joukossa on miehelle leipomista jos leipojaakin!"

Jönni innostui moisesta. Oitis johtui hän asian johdosta muistamaan Makkara-Liisan, jopa kinansakin sen kanssa. Se asia heräsi hänen sielussaan hereille kuin loikoileva jätkä, ja hän jo väänsi sukkeluudeksi, arveli:

"Mutta Makkara-Liisan se sulttaani jos vielä naisi, niin silloin olisi ukolla jo muija."

Ei hän tajunnut, laskiko tuon jätkäsukkeluuden kostoksi Liisalle sen riitelystä vaiko tehdäkseen sulttaanista pilaa näin selän takana. Viinoja oli jo päässä. Hän lisäsi:

"Siinä eukossa on läjä akkaa."

Ja he innostuivat kuin pienoiset, ryypiksivät, tekivät Liisasta pilaa ja sulttaanista vieläkin enemmän. Huone-vainaja oli savua sakeana. Jönnin humaltuneessa päässä elähtelivät jo oudot ajatukset, jätkämäisinä tosin, s.o. verkkaisina ja hitaina kuten makuulta herätessään sorkkiaan oikoileva laiska jätkä. Hänen mieltänsä alkoi kiinnittää se sulttaanin vaimojen paljous, profeetta Muhametin oppi, josta hän vasta nyt ensi kertaa kuuli. Sitä sulttaanin emäntäpaljoutta hän jo siinä ihasteli, lausua lätkäytti toisille:

"Mutta on siinä silloin todellakin jo miehellä muijaa. Kun on kolmetuhatta… Sappermentti!"

Ja he innostuivat ja ihastuivat sitä mukaa kuin kemut jatkuivat. He puhuivat Turkin sulttaanin kustannuksella monta rasvaista viisautta ja nauttivat siitä, että saivat tuon ison herran kustannuksella hänestä nyt niin lasketella. He nauttivat siitä kuten aina viattomat lapset, jopa niin, että heille itselleen oli jo itse asiassa tulla surku tuota sulttaani parkaa, jonka nyt täytyi niin kovasti heidän hampaissaan kärsiä. Välillä he toki aina, varsinkin ryypätessä, muistivat ylistää Jönniä. Hankku puheli nytkin silmää lipaten:

"Jönnistä voi vielä vääntyä miljoonamies."

Se todistettiin todeksi. Tosin juomapuheilla, ilolla, hälyllä. Hankku jatkoi:

"Ja silloin sitä jo kelpaa elää! Voi ihan Turkin sulttaanin tavoin rehkimään ruveta."

Näin jatkui yli puoliyön. Jönniä alkoi juominen jo väsyttää. Kaikki sekoittui päässä. Hän alkoi jo torkkua ja painui nukuksiin. Hankku koki repiä häntä hereille, tolkuttaen:

"Jönni!… Elä hiivatissa, Jönni!… Nukutko sinä jo?"

Ja Jönni virkosikin vielä puoleksi, nosti päätä, koki päästä tajuihinsa ja tapaili:

"Sitä minä vain siitä Nuutisesta… Kun se paperille… puumerkin."

Mutta siinä hän jo lopen väsyi ja nukahti. Seuruekin oli tyyten väsynyt. Ken hiipi ulos ja huilaili kadulla, ken sisälle nukahti. Jönni kuorsasi jo sikeänä kuin hirsi. Alussa hän yritti nähdä unia Muhametista, mutta sekin loppui alkuunsa, ja pian hän nukkui saman Simpsonin voimalla, jonka voimalla hän hereillä ollessansa — edellyttäen että ruokaa riitti — söi.

III.

Nyt oli Jönni jo ensi ilon humalasta selvä. Olikin jo kulunut päivä välillä.

Ja nyt hän hoksasi, että hänen on jotenkuten käytävä kiittämässä kauppaneuvos Jöns Lundbergia tuhansista. Tavallista juhlallisempana, rokki yllä ja silinteri päässä ja ainoastaan housut ja kengät jätkä-oloista muistuttamassa, jutkutteli hän Lundbergin konttoriin, pääsi ukon puheille ja alkoi kiitellä. Hänestä tuntui koko toimitus niin juhlalliselta, että ei ollut alkuun päästä, vaan pani vain mulkoilemaan, vaikka kauppaneuvos oli jo kysynyt että: "Mitäs Jönni nyt?"

Mutta kun hän oli käynyt uunin edessä astiaan sylkäisemässä, niin hän rohkaistui, muljautti kulmiensa alta jykevän katseen ja ilmoitti:

"Siitä kauppaneuvoksen antamasta arvasta tulin puhumaan", pyyhkäisi suunsa hihalla ja selitti:

"Se oli aika laaki! Lykkäsi kaksi tuhannen seteliä!"

Mutta Jöns Lundberg tiesi jo asian. Hänenkin mielensä aivan kuin heltyi kaimansa Jönnin onnesta.

"Se oli hyvä lotti… yksi hyvä lotti", vastaili hän tilikirjojensa äärestä, niitä selaillen. Ja kun hän nyt toivoi Jönnille kaikkea hyvää, niin eikös alkanut ihan neuvoa miten rahoja käyttää. Peläten Jönnin ne juovan, jos jää kaupunkiin, hän neuvoi häntä muuttamaan maalle, ostamaan siellä mökin ja alottamaan uuden elämän.

"Muutoin sinusta tule yksi hunsvotti. Yksi suuri rötko ja hunsvotti", tiukkasi hän. Hän puhui jo omasta itsestään, selitti kuinka hänkin oli kymmenvuotiaana alkanut juoksupojasta, ainoastaan kymmenen penniä taskussa. Hän kehaisi:

"Mutta nyt minulla jo on miljoona… Ja enemmänkin on!"

"Sappernaakeli!" pääsi mulkoilevalta Jönniltä sitä rahan paljoutta ajatellessa huudahdus, ja hän lisäili:

"Siinä sitä on jo rahaa! Miljoonassa!"

Ei hän sen paljoutta käsittänyt, säesti vain.

Mutta Jöns Lundberg oli nyt aivan toverilliselle tuulelle heltynyt ja selitti:

"Yksi miljoona on yksi niin iso raha, että sillä voi ostaa yksi iso kivimuuri… Tuo Grönqvistin iso kivimuuri sillä voi ostaa."

Jönnin ajatukset ja mieli sekoittuvat yhdeksi ainoaksi olemukseksi. Ei tiennyt mitä sanoa, sillä heikkeni siinä jo ajatus, ja siinä pulassa hän tajusi vain sen, että häntä taaskin sylettää. Ukko jatkoi työtään ja ennusti:

"Sinustakin, Jönni, voi tulla yksi miljonääri. Yksi iso rahamies. Jos sinä vaan spekuleeraat ja et juo."

Hän katsoa tuijotti erästä tilikirjan kohtaa kuin olisi tahtonut paperin puhki katsoa ja vahvisti:

"Sinä, Jönni, et kuole, ennenkuin on miljoona, jos sinä spekuleeraat ja et juo. Yksi miljoona sinulla on."

Jönni kuunteli kuin härkä ja katsoa mulkoili vain ukkoon.

"Vai mitä, Jönni?" jatkoi ukko Lundberg, kun Jönni vaikeni.

Ja silloin täytyi Jönnin hakea sanat. Hän käväisi sylkäisemässä, ja kun ei kyennyt käsittämään, mitä se ukko Lundberg häneltä sillä kysyi, niin hän siinä, kuten pulassa, sen Grönqvistin talon suuruutta kehuskellen vastaili:

"Ka sitä minä tässä vain arvelin… Kun kauppaneuvos siitä Rönkvistin talosta puhui… että siinä talossa se on tiili toisensa päällä."

Mutta miten ollakaan, niin hän lähti ukon luota kuin uutena ihmisenä. Hän päätti noudattaa sen neuvoa, ostaa maalta maatilan. Hänessä sai vallan ahneus, rikastumisen himo, ja se himo kiihtyi sitä mukaa kuin hän koki ja yritti arvostella, miten paljon rahaa on miljoonassa. Ensin hän tosin aikoi ostaa torpan, kuten ukko Lundberg oli kehoittanut, mutta sikäli kuin miljoona-ajatus hänessä paisui, paisui myös halu. Hän ei enää tyytynyt pelkkään torppaan, vaan haaveili taloa, ensin pientä, sitten suurta, lopulta jo uneksien hyvin isosta. Hän alkoi jo kitsastella toisten jätkien suhteen, kartella etteivät ne pääsisi häneltä ryyppyjä tiukkaamaan.

Ja niinpä nytkin, kun hän istuksi satamassa tavarapakalla, saapui
Riekki jätkä, rupesi viinojen toivossa hyväksi ystäväksi ja hellitteli:

"Pistoovaatko, Jönni? Häh?"

Mutta Jönni tekeytyi kuin ei olisi kuullut, kaivoi makkaran taskustaan ja varustautuen sitä haukkailemaan puheli muka viattomana, asiasta päästäksensä:

"Ostin hallin makkaraa vaihteeksi, niin… sattui hallissa Pollarin
Jori ja kysyi että tiedätkö sinä, Jönni, että Ramperin Kössi otti
Polarikseen pestin Marseljeesiin ja niin se poika meni?"

Ja niin onnistui hän sotkemaan ryyppyasiat, haukkaili makkaraa tukevasti, ja kun Nikolainkirkon kello jymähteli ja sen jymy levisi raskaana tyynessä, kuumassa poutailmassa, alkoi hän vielä varmuuden vuoksi puhua siitä, arvellen:

"Kylläpä moikaa nyt ja mötkähtelee kello. Kukahan lie sitten kutsuttukin."

* * * * *

Ja nopeasti se kehittyi nyt Makkara-Liisassakin se rakkauden asia. Nyt oli hän — tosin vieläkin väärin — kuullut muiltakin, että Jönni muka on todellakin voittanut päävoiton, kaksikymmentätuhatta. Omituinen sattuma oli myös se, että hänellä itsellään oli omaisuutta tasan kahdentuhannen arvosta, mutta jätkien kesken uskottiin yleensä, että hänellä on kaksikymmentätuhatta.

Ja niinpä oli hän alkanut yhä mieluisammin hautoa ajatusta mennä Jönnille muijaksi. Voisi sitä kahdellakymmenelläkahdella tuhannella jo avata oikean kaupan ja hylätä tämän torikaupustelun. Olihan hän jo saanut talvipakkasissa torilla aivan kylliksi värjötellä ja koko ikänsä oli hän uneksinut oikeasta kaupasta.

Ja niinpä hän alkoikin kohta jo asiaa valmistella. Kun Jönni osui nyt taas astua jätkyttämään torin halki siitä hänen myöntilautansa editse, niin hän ei malttanut olla, vaan alkoi oitis kuherrella. Kun Jönni näytti aivan siihen pysähtyvän, niin hän sille suu maireana mielisteli:

"Sanoo… Että ota tuosta tuhatmarkkasesta, sanoo."

Hän sanoi sen niin maireasti ja hymyilevänä, kuin vain kiehtova, viekoitteleva vaimo voi. Se oli oikeastaan jo suoraa kosimista. Mutta Jönni ei sitä kuitenkaan vielä siksi eikä miksikään erikoiseksi arvannut, vaan oudosteli:

"Mitä se Liisa nyt niin luisusti lempeilee?"

Mutta Liisa jatkoi yhä kuhertelevammin. Myöntiä pyylevänä puuhaten hän yhäkin hymyilevämmin mairitteli:

"Mhyy… Vai mitä se Liisa…"

Luuli hän Jönnin jo hoksaavan ja jatkoi, mielisteli, toistaen kuhertelevan:

"Mutta Jönni se vain sanoo… Panee vielä toisen tuhatmarkkasen pöytään ja sanoo että jos tuo on jämptimpi. Sanoo."

Mutta ei Jönni vieläkään mitä erikoista hoksannut, vaikka nyt Liisan lempeydestä sulikin. Poislähtöä hän varasi ja samalla Liisan kuherrukseen vastaukseksi puheli:

"Sinä, Liisa, vain räpiset."

Mutta poistuttuaan hän alkoi oudostella, miksikä se Liisa hänelle nyt niin mairea ja makea oli. Ei hän sitä syytä hoksannut. Hän istahti satamassa eräälle laatikolle ja alkoi tapansa mukaan leivänmuruilla ruokkia ainaisia ystäviään, puluja, Siinäkin hän vielä yritti miettiä sitä Liisan outoa maireutta, ja kun Hankku sitten tallusteli ja kysyi että: "Kyyhkysiäkö sinä ruokit?" niin hän vain vastaili että:

"Eipä tässä mitä."

Ja ruokkimisen lopettaen hän Hankullekin vielä lisäsi:

"Arvelin vain sitä, että mitähän se Makkara-Liisa nyt meinaa, kun sillä oli suu taannoin niin lempeässä naurussa ja hymyssä kuin veräjä."

Mutta ei Hankkukaan sitä arvata osannut, vaan puheli vain että:

"Se on akkaväen tapa semmoinen… Että suu on aina niinkuin viekoitteleva veräjä."

Ja he olivat siinä Pollux laivan tuloa odotellessaan painuakin puhumaan Liisasta, mutta laiskotti. Aurinko paistoi kuumasti. Merilinnut lennellä suikailivat kirkkaassa valossa sataman yllä. Sai toki Hankku raukean haukotuksen jälkeen vielä Liisasta arvelluksi:

"Onhan siinä muijaa… Rahaakin kaksikymmentätuhatta! Sappernaakeli!"

Ja siitä rahan paljoudesta aikoi Jönnikin jotain sanoa, mutta kankea ja hidas ajatus ei saanut oikeaa, tarkoitettua otetta, ja niin joutui hän sitä rahan paljoutta tunnustamaan Liisan lihavuudella, pulujensyottöpuuhissaan puhellen:

"Onhan siinä Liisassa akkaa… Kokonainen valtakunta!"

* * * * *

Ja sitä menoaan ne asiat sitten alkoivat mennä. Liisa toivoi Jönnistä puolisoa, ja ammattitoverit kiintyivät nyt samaiseen juttuun yhäkin läheisemmin. Jollekulle heistä tietysti kangasti alkavan nyt joksikin aikaa oikeat makean leivän päivät niiden Jönnin tuhansien turvissa.

Mutta Jönni alkoikin nyt ylvästyä ja pullistua. Ukko Lundbergin puheesta herättyään, uudestisynnyttyään, hän hautoi vain sitä miljoonaa mielessään. Olihan ukolle se miljoona itänyt kymmenpennisestä. Miksi ei se hänelle voisi orastaa kahdestatuhannesta markasta.

Ja niinpä alkoi hän nyt ensiksi kaihtaa ja vieroa tovereitaan, ammattikuntaansa. Hän varoi ja pelkäsi, että ne tulevat tahtomaan ja vaatimaan häneltä olutta ja viinaa ja siten juovat häneltä rahat, ne miljoonan siemenet. Varsinkin Hankkua, pelastajaansa, hän nyt varoi ja ihan pelkäsi. Hän pelkäsi sen rupeavan nyt, hänen rikastuttuansa, häneltä odottamaan pelastuspalkkiota, joskaan nyt ei järkiään rahassa, niin ainakin oluessa ja viinassa ja makkarassa.

Ja niinpä alkoikin hän aivan kartella ja kiertää Hankkua. Joka hetki hän pelkäsi sen tulevan ja alkavan odottaa, jopa puheilla vihjailla siitä palkkio-asiasta. Hän aivan jo vihastui Hankulle.

* * * * *

Ja nyt se Hankku tulla kömpikin hänen luoksensa. Hän oli huoneessaan paraillaan syömässä perunoita ja silakkaa, kun ovi avautui ja pelätty pelastaja työntyi sisälle. Hän ei ollut sen tuloa ensin huomaavinansakaan. Koki vain ahtaa ruokaa suuhunsa. Perunat olivatkin uusia ja silakat oivallisia. Hankku istahti, alkoi oleilla. Jönni aavisti jo pahaa ja häntä harmitti. Ei hän halunnut sitä harmiaan näyttää, mutta jos Hankku olisi hoksannut, kuinka hänen silmämuniensa valkuaiset siinä suuhunahtamispuuhassa vähäväliin häneen epäluuloisina vilahtivat, niin hän olisi arvannut asian sanomattakin.

Ja äkkiä sitten välähti Jönnin päässä juoni, millä pelastua koko miehestä. Hän varustautui muilla puheilla johtamaan Hankun mielen ja ajatukset muihin asioihin, pois palkkio- ja ryyppyasioista. Ei hän tiennyt mistä alkaa sille puhua.

Mutta Hankku puolestaan jo silmäili nurkassa töröttävää tyhjää pulloa. Jönni huomasi sen. Hänelle tuli jo kiire sopivaa puhetta löytää. Siinä puheenajattelutouhussa, ja kun sitä sopivaa ei ollut nyt löytää, hän jo alkoi kiihtyä, niin että ahtoi ison perunan ihan ahtamalla suuhunsa. Peruna oli tuketa kurkun. Aika oli täpärällä. Hän oli jo huomaavinaan Hankun suun olevan valmiin sanomaan sanansa.

* * * * *

Ja silloin hän aivan kuin hätäytyneenä nielaisi tuon jumalattoman ison perunan kokonaan kurkkuunsa, saadakseen suunsa vapaaksi puhetta varten, ja sitä menoaan, perunan vielä kurkkutorvea pullistaessa, niin eikös ottanut ja siepannut puheenaihetta niistä silloisista juopottelupuheista, arvellen Hankulle äkkiä:

"On siinä todellakin Turkin sulttaanilla emäntää… Kun on kolmetuhatta."

Hän oli jo kuin pelastettu, puraisi silakan perunan seuraajaksi ja sitä kaikkea pureksien jatkaa jötkötti:

"Se ukko ei jouda enää kuhnimaan… Ja pitää olla leveä sänky… jos mieli kaikki muijat viereensä latoa."

Ja hän onnistuikin sillä kavaluudella kääntämään Hankun katseen pois pullosta ja tietysti myös ajatukset ryypyistä. Yhä rauhallisemmin hän sen vuoksi jo jatkoikin, puhua jötkötti kuten tavallista asiaa, ruoka suussa kavalasti arvella jysäyttäen:

"Niin että se näkyy olevan se muhametin usko jymy usko."

Ja hänen onnistui jo tartuttaa Hankku puheeseen. Se myönteli todeksi sen, mitä Jönni äsken arveli. Asia näytti onnistuneen oivallisesti. Estääkseen Hankun sittenkin vielä pääsemästä koukusta irti ja viina-asioihin pyörähtämästä hän ruokaa sekä kurkun että suun täydeltä haukaten pureksimisen lomassa rauhallisena jatkoi:

"Ismaelista minun nuorena ollessani se kuulu Saara-Pakarinen saarnasi, mutta nyt on hänkin jo yli kaksikymmentä vuotta ollut vainaana."

Sen Ismaelin hän johtui ottamaan nyt aseeksensa kiireessä, kun ei muuta sopivampaa siinä pelastautumispuheen jatkoksi voinut löytää.

* * * * *

Mutta sittenkin hän näytti laskeneen väärin. Hän näytti erehtyneen juuri siinä, että Hankkua puheella pettääksensä oli siinä hitaassa kiireessä erehtynyt puhumaan Turkin sulttaanin kuhnimisesta. Se näet johtikin Hankun ajatukset niihin Jönnin omiin merikuhnimisiin, silloin kun hän sen pelasti.

Ja silloin alkoivatkin Hankulle kangastaa ne pelastusryypyt. Sitä houkuttelevaa tyhjää pulloa yhä silmällä pitäen hän valmistautui jo vetämään puhetta sinnepäin. Hän jo alkoikin puhella:

"Ei se todellakaan jouda se ukko kuhnimaan, kun on semmoinen muijarivi huollettavana."

Ja hän longottautui syrjin, kopasi sen tyhjän pullon, tarkastaa tirkisteli sitä heilutellen, kuin ei muka olisi tiennyt, että se on tyhjä, ja ikäänkuin ei muka olisi mitään mielessä, lisäili:

"Mutta sinä sitä kun silloin meressä kuhnit, niin se oli aika ryöppy."

Siinä sitä siis oltiin. Jönniä alkoi harmittaa, mutta hän koki sitä harmia niellä perunan muodossa. Aivan hänen hahmonsa pimeni.

"Minähän sinut silloin pelastin ja kuiville telakoille vedin", jatkoi
Hankku sikarin pätkästä savut imaisten.

Ja silloin purkautui Jönnin harmi jo sanoiksi, tosin hillityiksi. Tekeytyen kuin puhuisi noin-vain hän jo, muka viattomasti, tuon Hankun ansion epäsi, kieltäen:

"Kukas sinun käski vetää!"

Ja saatuaan nielun tyhjäksi hän kuin muina miehinä puhuen lisäsi ynseän:

"Kun jätkä kerran putoaa mereen, niin ann' mennä."

Ei Hankku siitä vielä mitään erin outoa haistanut. Kokien rikkaalle Jönnille kelvata hän sen ynseän puheen johdosta ihan hanakasti puolusti:

"Elä helkkarissa, Jönni!… Kuka nyt ei sinua pelastaisi! Parasta miestä!"

Mutta se vain ärsytti Jönniä, sillä nyt hän oli entistä varmempi siitä, että Hankku tahtoo ryyppyjä. Hän lopetti syönnin, työnsi puukon tuppeen, nousi, kiinnitti remelin tiukemma ja entistä ylimielisemmin Hankkua vastaan puheli, alkaen:

"Sinä vain loriset."

Ja saatuaan remelin tiukalle hän jatkoi ynseänä:

"Ei jätkää maksa merestä vetää."

Ja ennenkuin Hankku ehti vastaan sanoa, hän jo yhäkin ylimielisemmin jatkoi:

"Niin että jos kerran jätkä laiturilta tipahtaa, niin sano vain että: lykkyä tykö… Ja anna maata rauhassa meren pohjassa!"

Hankku oli ihan oudostuvinaan moista jumalattomuutta. Siinä mielessä hän niinkuin nuhdellen jo alkoi, yritti:

"Elä helkkarissa, Jönni! Tuolla tavalla!… Eihän sinulla ole enää sieluakaan!".

Mutta Jönni harmistui lopen. Asiasta eroon päästäkseen hän ei ollut Hankun puhetta kuulevinaan, tekeytyi lähtevänsä ulkona käväisylle, koppoi lakkinsa ja ollen jo ulos menossa toisteli ylimielistä, aivan ilkkuvaa:

"Ann', anna mennä vaan!… Kun jätkä tahtoo meressä kuhnia, niin sano vain että lykkatil!"

Ja sitä tietään hän hävisi, jättäen pelastajansa turhaan odottamaan pelastusryyppyjä. Hän pujahti portista aivan kuin varkain ja päästyään kadulle, jossa tunsi jo olevansa turvassa, hän itsekseen toistamiseen ilkkui:

"Lykkatil!… Lykkatil vain sano, Hankku, jos jätkä meressä kuhnii!"

IV.

Kiusalliseksi käynyttä pelastajaansa Hankkua paettuaan Jönni kahlaili asioitsija Naukkarisen luo tiedustamaan, olisiko sillä tiedossa sopiva maatila.

Ja olikin sillä. Oli ilmoituksista saanut tietoon, että Tampereen puolella on myötävänä Punturin maatila. Sen hinnaksi oli ilmoitettu viisikymmentätuhatta markkaa, mutta kun tilaa rasitti kolmenkymmenentuhannen markan suuruinen kiinnityslaina, niin vaadittiin ostajalta käteistä ainoastaan kaksikymmentätuhatta.

Ja niinpä tuntuikin Naukkarisesta tuo tila olevan kuin Jönniä varten varattu, kun kerran Jönnillä, kuten hän väärin uskoi, oli tasan nuo kaksikymmentätuhatta. Siitä hän nyt Jönnille puhui, kehui tilaa, valehteli ilmoituksen lisäksi omiaan.

Varsinkin tilan metsää hän kehui. Ilmoituksessa oli vain ylimalkain sanottu, että "metsä on hyvä", mutta Naukkarinen innokkaana ja taitavana asiamiehenä lisäsi siihen nyt Jönnille omasta päästään arviolta seuraavan, täsmällisen tiedon:

"Ja paljaalla metsällä, kun sen rahaksi muuttaa, maksaa koko tilan hinnan ja jää vielä toinen puoli. Niin että siinä kaupassa jää satatuhatta puhdasta voittoa niinkuin ei mitään."

Hän hymyili silmät tihrullaan, odotteli tehoa. Jönni istuksi, kuunteli vakavana, mietiksien asiaa —. varsinkin juuri sitä metsäasiaa — jykevänä kuin hirsi. Naukkarinen ei kuitenkaan suostunut ilmoittamaan tuon ihmetalon osoitetta, ennenkuin Jönni suorittaa hänelle sovitut käsirahat, viisikymmentä markkaa. Kun Jönni hidasteli, niin hän viattomaksi tekeytyen alkoi kuin tavallista asiaa jutellen puhua:

"Metsäkaupallahan se tääkin rikas Lundberg, tää kauppaneuvos, rikastui."

Ihan hän heittäytyi sikarinpätkää polttelemaan, kuin muka se, eikä tuo kavala puhe, olisi hänen työnään. Suu supulla pätkästä köyhiä haikuja imien hän kuin noinkatuonaan jatkoi:

"Tehdä rylläsi niitä metsäkauppoja Muolan Pölläkkälää ja aina
Rovanientä myöten ja kasasi vain miljoonia miljoonain niskaan."

Se meni ääneti kuuntelevaan Jönniin. Naukkarinen yskiksi tekoyskän, puhalteli savuja, vaikka ei niitä pätkästä suuhun herunut, ja alentaen ääntään vieläkin tavallisemmaksi ja pätkää sormin laitellen hän jatkoi, valehteli:

"Senkin Tiippanaisen talon osti… Maksoi vajaan kolmekymmentätuhatta, mutta paljaalla metsällä korjasi ensimäisen miljoonansa."

* * * * *

Ja silloin Jönni alkoi höltyä. Hänelle kangastivat vain isot metsät ja miljoonat.

"Ka", puheli hän jo, jatkaen:

"Pianhan se miljoona karttuu, kun se kerran vyörymään rupeaa…
Niinkuin nyt tällekin kauppaneuvos Lumperille."

Niin oli siis asia valmis. Hän maksoi käsirahan, ja nyt Naukkarinen antoi talon osoitteen. Rahat saatuansa hän sitä yhäkin ylisti.

"Siitä sinäkin korjaat vain rahaa!" oli hän aivan innostuvinaan ja nyt jo ilmaisi senkin miten vähän tarvitaan käteistä.

"Ainoastaan kaksikymmentätuhatta kontanttia", kehaisi hän.

Mutta Jönni raapaisi silloin niskaansa ihan vaistomaisesti. Hän jaksoi käsittää, että hänellä oli ainoastaan kaksituhatta ja nyt oli jo niissäkin aimo lovi. Miljoonat tuntuivat jo himmenevän. Hän jo peräsi: