Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.

LIIKA VIISAS

VIISAUDENKIRJA

eli

KERTOMUS SAKARI KOLISTAJASTA

Maiju Lassila

Ensimmäisen kerran julkaissut
Arvi A. Karisto 1915.

ENSIMÄINEN SANAKOLINA

Sydänkesäinen kiireen työajan hiljaisuus vallitsi Sakari Kolistajankin talossa. Väki oli hävinnyt työmaille.

Oli puolipäivä. Kukon kiekaisu leikkasi poutaista hiljaisuutta. Kartanolla, kaikkialla tyhjää, äänetöntä. Sillan alla hautoi kana ja valkoinen porsasparvi oli latoutunut karjapihan aitoviereen nukkumaan vieretysten, riviin, pyllyt yhtäänne päin niin siroina kuin taiten riviin asetetut valkoiset isot munat.

Ja samaa tyhjää tuvassakin. Penkillä, pöydänpäässä nukkui istuallaan talon muonamies Issakainen, jonka peloittavan suuri, leilimäinen kähärä pää oli niin kauhistuttavan pörröinen kuin mikäkin pahaksi pöyhötelty iso villaläjä. Oli syötyään ja ruuat korjattuaan nojautunut vain ryntäät rehellään pöytää vastaan, kallistanut korvallisensa pöydälle ja nukkui nyt sikeästi kuorsaten, pöydälle jäänyt lusikka ihan nenän edessä.

»Ala nousta jo siitä!» äsähti kovana jo emäntä, Sakarin vaimo
Anna-Liisa, vesisankoa tupaan tuodessaan. Näkyi olevan taas äkeissään.
Eikä ihme, sillä hermostutti tuo Sakarin tila jo häntä.

Mutta ei Issakainen kuullut. Kuorsata jyrisytti vain ja nukkui kuin pölkky.

»Hulluksi tässä jo itsekin koko miehen kanssa tulee», tuskitteli puuhaileva Anna-Liisa itsekseen Sakarinsa asian vuoksi.

Mutta lopulta alkoi toki Issakainen tajuta, että häntä oli herätetty. Hän heräsi, haukotteli, haparoi pöydältä lusikan, nuoli sen unisena puhtaaksi, pisti seinänrakoon ja istahti keskemmä penkille.

Mutta siihen hän taas nukahti, nukahti sikeästi, ihan kuorsasi. Iso, villainen pää nuokkui ja riippui kuin leili, uhkasi joka hetki ikäänkuin pudota ja viedä raskaalla painollansa koko miehen mukaansa.

Mutta touhueleva Anna-Liisa näytti äkeältä. Porsaatkin nuo olisi ollut leikkuutettava, mutta mihin tässä enää ehtineekään.

* * * * *

Sillä oikeastaanhan Anna-Liisaa painosti miehensä Sakari Kolistajan odottamaton herääminen, se että Sakari oli herännyt oman vikansa tuntoon. Sillä kuten ihminen heräämisessään pääsee synnintuntoon, s.o.: huomaa syntinsä suuruuden ja kauheuden, ja alkaa etsiä siitä pelastusta, niin oli Sakarikin tullut viisautensa tuntoon. Tämän nykyisen papin, pastori Pöndisen järkyttävät saarnat ne olivat hänessä sen heräämisen vaikuttaneet. Pelkäämättä, lujasti oli se saarnoissansa Hebrealais-epistolan mukaan julistanut, että kaikki maallinen viisaus on perkeleestä ja johtaa ikuiseen vaivaan ja kadotukseen ja että kaikki asiat voidaan ymmärtää, käsittää ja selittää ainoastaan uskon kautta. Yhdellä ainoalla rohkealla iskulla oli pastori Pöndinen siten ratkaissut ihmiskunnan tärkeimmän ja suurimman kysymyksen: viisauskysymyksen. Ja sen ratketessa olivat samalla ratkenneet kaikki muutkin kysymykset uskonnon, tieteen, taiteen, urheilun, naisasian, rakkauskysymyksen ja kaiken muun alalla, sotkuisesta Balkanin kysymyksestä Suomen kansallisteatterin kysymykseen saakka. Koko ihmiskunnan päänvaivan oli Pöndinen höllännyt auki äkkiä, että se laukesi kuin poikki sivallettu viulunkieli, sillä uskon avulla ratkesi ikiliikkujakysymyskin, niin että huoleti voitiin uskon avulla todistaa siitäkin kuulun viisaan sanoilla jo että: »Mutta se pyörii sittenkin.»

Niin oli siis ratkennut ihmiskunnan tärkein ja kipein kysymys, viisauskysymys. Se joka pahensi, s.o.: viisaus, oli Sanan mukaan leikattu pois ja heitetty pois tyköä ja päähän oli sen tuhatvuotisten humujen ja melun jälkeen jäänyt rauha ja hyvä olo kuten pahnaan, josta meluava ja alati nälkäänsä vinkuva porsas on lopultakin pellolle potkittu.

»Pahanhengen Pöndinen!» oli Anna-Liisa sadatellut, sillä hän ei ollut vielä saarnasta herännyt.

* * * * *

No niin. Sillä juuri näitä pastori Pöndisen voimallisia saarnoja kuullessaan oli Sakari Kolistaja, kuten jo sanottu, herännyt. Kuultuaan pastorin julistavan viisauden kauheutta, oli hän alkanut tutkia itseänsä, huomannut olevansa liika viisas, kauhistunut tilaansa, tullut murheelliseksi ja alkanut etsiä apua ja pelastusta.

Niin: viisaudentuntoon hän oli tullut. Rehellisesti, nöyrästi kuten ainakin viheliäisyytensä tuntoon herännyt, tunnusti hän nyt maailmalle, että hän on liika viisas. Ei hän enää sitä vikaansa keneltäkään salannut, ei yrittänyt sitä lievennellä, ei kaunistella, sillä hänen heräämisensä, viisaudentunnon synnintuntoon tulemisensa oli todellista, ei ulkokullaista. Turhia olivat ystävienkin lohdutukset. Turhaan koetti hänelle vakuuttaa se ja se lohduttaja, sukulainen ja muu, että hän ei ole liika viisas, tuskin kylliksikään viisas — s.o. kylliksikään syntinen, — ja että häntä ei siis viisauden takia uhkaa helvetti ja ijäinen kadotus. Sakari Kolistaja ummisti heille korvansa, ei sallinut viettelijöiden nukuttaa häntä uudestaan suruttomuuden uneen vaan todisti heille:

»Ei… Ei sillä … pastori Pöndinen on viisas mies.»

Sopi sen saarnoja ja sanaa siis uskoa, sen jos kenen. Ja entistä nöyremmin etsi hän apua ja parannusta. Totisen kristityn alistuvaisuudella ja rehellisyydellä tunnusti hän, että hän on kauhein luoduista, että hän on suurin syntisistä ja tuomituista, että hän on liika viisas.

Perkele, niin hän tunnusti, on pettänyt Luojan. Salavihkaa, Luojan sitä huomaamatta, on se antanut hänelle liiaksi viisautta. Siitä hänen surkeutensa. Helvetti on jo avoinna häntä odottamassa.

Kamalaa! Ja apua ei, ei mistään! Ystävät ja sukulaiset ja kaikki lohduttajat olivat hänen suhteensa avuttomia, sillä mitäpä asia sillä parani, että he asiaa koristellakseen keskenänsä kuiskailivat, että Sakarin viisaudentunto on muka luulosairautta.

Ja niin synkistyi ja synkistyi Sakari, tehden joskus jonkun sangen omituisen teon, josta voitiin sanoa, että sen suorittajan on todellakin täytynyt olla liika viisas, eikä ainoastaan jokapäiväisen viisauden mies.

Niinpä oli hän kerrankin Anna-Liisan poissaollessa ruvennut täyttämään tupaa vedellä. Ämpärillä oli hän koko päivän kantanut vettä katolle ja sieltä kaatanut sen savutorven kautta tupaan. Toisen kerran oli hän palkannut väkeä vaihtamaan vettä; kaivosta oli vedättänyt vettä jonkun kilometrin päässä olevaan järveen ja järvestä kaivoon. Eräänä päivänä taas hän oli ilkoisen alastomana istahtanut katonharjalle veisaamaan, ilmoittaen olevansa David Israelin kuningas. Erittäin oli häntä huolestuttanut se, että heidän metsälampensa syttyisi näin kuumana kesänä tuleen ja niin palaisi kalavesi. Hän oli koettanut palovakuuttaa lampea, mutta vakuutusyhtiöiden asiamiehet eivät olleet suostuneet. Hän oli silloin ainakin varannut palosammutuskojeet lammin rannalle ja vedättänyt saavillisen vettä valmiiksi tulipalon varalta. Ja paljon muuta semmoista, jossa ilmeni selvä yli-inhimillinen viisaus.

Ja niin oli hän elänyt ja julistanut vikaansa, liikaviisauttansa sanoilla ja todistanut sitä teoilla. Sukulaiset kehoittivat vaimoa, Anna-Liisaa silloin toimittamaan Sakarin hullujenhuoneeseen hoidettavaksi. Ja sitä se Anna-Liisa itsekin mieteksi, mutta asia vain jäi; maksamaankin se olisi siellä hoitaminen tullut ja lisäksi oli Sakari rauhallinen. Ei tarvinnut pelätä, että se tekee pahaa. Usein se juttelikin vielä niin tavallisen, vaatimattoman viisaan tavalla, että ei olisi mitenkään voinut luulla että mies onkin itse asiassa oikea viisauden ylimys ja kuningas, liika viisas.

Ja niin olivat asiat jatkuneet. Koki Anna-Liisa toki kotona parannella Sakarinsa päätä. Vanhan hyvän tavan mukaan, oli hän silloin turvautunut oman metsäkylänsä viisaiden ja tietoniekkojen apuun; Sakaria oli kupattu, hierottu ja lyöty suonta, mutta mikään ei ollut auttanut. Sillä kun vaimo oli toivorikkaana niiden jälkeen Sakarilta kysynyt, että »yhäkö se jomottaa?» niin alakuloisena oli Sakari vain vastannut:

»Yhä.»

* * * * *

Mutta niinkuin synnintuntoon herännyt alkaa herättää muita, kehoittaa heitä kavahtamaan syntiä, että eivät joutuisi siihen vaivan paikkaan, niin oli Sakari Kolistajankin laita: Viisautensatuntoon herättyänsä, tultuaan tuntemaan viisauden kauheuden ja oman viisautensa suuruuden, heräsi hänessä halu saarnata muillekin viisautta vastaan, kehoittaa ihmisiä sitä kavahtamaan, kuten ainakin perkeleen anninta, että eivät joutuisi samanlaiseen vaivan tilaan kuin hän. Hänellä oli melkoinen talo ja, kuten sanottu, kiire työaika oli kuumimmillansa, mutta uuden asiansa takia oli hän nyt luopunut talosta, pellosta, karjasta ja vaimosta, Anna-Liisasta, ja olisi luopunut lapsistakin, jos hänellä niitä olisi ollut. Rakkaudesta muita, viisauden vaivaamia kohtaan hän saarnata tahtoi.

»Saakoot ne pahan porsaan pois pahnasta!» oli hän niille avun viemisestä huolehtiessaan sanonut ja niin oli hän nyt matkalla hakemassa saarnalupaa.

Sillä tämä uusi pappi Pöndinen, tämä hänen herättäjänsä, joka saarnasi inhimillistä viisautta vastaan, oli todellakin heti ensiaikoinansa ihastunut Sakarin hurskauteen, niin että oli luvannut antaa hänelle tuon saarnaluvan. Oikeastaan hän oli kehoittanut Sakaria antautumaan saarnatyöhön. Sillä ratkaistuaan kerta suuren viisauskysymyksen halusi hän levittää tuon ratkaisun tuottamaa siunausta kaikille ja jokaiselle.

Sakarin etäisestä metsäkylästä ei ollut vielä ehtinyt pappilaan asti tietoa siitä, että Sakari oli jo herännyt niin syvästi, että peittelemättä tunnusti jo maailmalle sen kauheuden, että hän on liika viisas.

Se siitä. Joku sana toki vielä seurakunnan kirkollisista oloista.

Sillä kuten tietty, oli tämä nykyinen uusi pappi Pöndinen, oikeastaan apulaispappi, armovuosien saarnaaja. Seurakunnan enemmistö tunnusti niinsanottujen vanhurskautuneiden uskonsuuntaa. Äsken kuollut rovasti Pöyhönen oli aikoinaan kitunut apulaispappina vuosikymmenisen, mutta jouduttuansa armovuosien saarnaajaksi tähän isoon pitäjään, oli hän herännyt, liittynyt vanhurskautuneisiin, jotka enemmistönä ollen olivat hänet äänestäneet rovastiksi. Hän oli nainut entisen papin tyttären Amalian, ja nyt kuollessaan jättänyt yli satatuhatta puhtaassa rahassa, lisäksi suuren puustellin talouden, kuusikymmentä lehmää ja kymmenen hevosta, talous- ja huonekalut, ison hopeahelaisen piipun, kaksi saarnakirjaa ja terveen lesken. Ei hänkään ollut saarnoissaan inhimillistä viisautta ylistänyt, mutta ei hän toki ollut sitä vastaan saarnannut niin kiivaasti kuin tämä hänen leskensä armovuosien saarnaaja, pastori Pöndinen. Se kiivaus, se järjen ja viisauden viha, oli oikeastaan Pöndisessä, kuten hän selitti Euroopassa äskettäin raivonneen järkeisuskon, ratsionalismin synnyttämää reaksioonia, nousemista tuota synnillistä järkeisuskoa ja sen lähdettä: ihmisjärkeä ja inhimillistä viisautta vastaan.

Semmoinen oli Sakari Kolistajan herättäjä, pastori Ruudolf Pöndinen, eikä hänellä ollut syytä katua sitä, että oli hylännyt viisauden; seurakunnan enemmistön äänistä oli hän nyt varma. Lisäksi oli hän jo kihloissa edeltäjänsä rikkaan lesken Amalian kanssa, joka, ollen hurskautensa lisäksi taloudellinen ihminen, oli tähän nuoreen pappiin mieltynyt etenkin siitä syystä, että oli huomannut hänet viisaaksi ja toimelliseksi mieheksi, semmoiseksi, joka ei etsi mitään maallisen, s.o. synnillisen ja katoavan viisauden kautta, vaan iäisen kautta ja sen, joka on Herrasta.

Ja juuri kihlajaisten jälkeisenä päivänä saapui nyt Sakari Kolistaja noutamaan saarnalupakirjaa, lähteäksensä sitte ja hajotaksensa kaikkeen maailmaan, siellä saarnatakseen viisautta vastaan ja tunnustaakseen oman liika-viisautensa, sekä todistaaksensa sen kauheuden.

TOINEN SANAKOLINA

Pappilassa oli nyt kesäisen puolipäivän hiljaisuus ylimmillään. Ei piikojakaan keittiössä. Kaikki olivat heinänteossa. Renki Tuomas makasi päivällisunta ihan keskellä pihamaata, sikeänä kuin säkki, mahallaan, aivan kuin nurmikon pintaan litistäytyneenä, oikea käsi rentonaan ojona. Toinen jalka vetelehti siellä takana suorana, mutta toinen oli hieman koukussa; hattu oli mukavasti pään viereen solahtanut ja suupielestä kihosi maukas unenvesi. Tienvieressä, selät pihamaan aidassa kiinni, makasi revityn nurmikon porokossa kaksi isoa sikaa. Toisen kärsä juuri tapasi toisen kippuraiseen saparoon, ja portin lähettyvillä seisoi tiellä pappilan vanha ruuna, huuli lerpallaan, seisoi ja torkkui pää niin nuokollaan, että se oli aivan tuossa paikassa kaulasta tielle tipahtamaisillaan. Ei mitään muuta ääntä, ei eloa. Sakarin saapuessa juosta piritti toki ruunan eteen pieni ison rotan kokoinen valkean-kirjava koiranpentu, jolla oli aivan suhdattoman isot luppakorvat. Ruunan torkkuminen huvitti sitä. Se pysähtyi ja katsoi tovin. Pudota tipahtaakohan ruunan pää?

Ihan se huvitti. Ilosta haukahti penikka kertasen, riemastui ruunan lerppuvasta huulesta, hypähteli, haukahteli ja tapasi iloissaan kuin haukata ruunan huulta.

Mutta silloin tavoittaa hampsasi ruuna unisena penikka-pahaa huulillaan, noin vain, sivumennen. Huulet lompsahtivat. Penikka säikähti ja juosta kieri pihan halki rappusien alle pakoon, juostessaan kauheasti uikuttaen ja erityisesti suojellen jalkojensa välissä häntäänsä, sillä tuntui kuin ruuna yhäti sitä huulillaan hapoisi.

Mutta ruuna torkkui, torkkuen entistä unisempana.

* * * * *

Oltiin pappilan kamarissa. Virkahuone se oli samalla. Pastori Pöndinen istui vanhassa keinutuolissa ja poltteli sitä edelläkävijänsä — sekä virassa että avioliitossa — isoa hopeahelaista. Amalia oli Itse tuonut kahvit. Oli sopinut lähettää piiat heinätyöhön. Eivätpähän olleet silloin siinä häiritsemässä.

»Sakari Kolistaja sieltä näkyy tulevan», huomasi pastori ja ilmoitti
Amalialle, lisäten Sakarista: »Synnin tuntoon herännyt jo…»

Molemmat jäivät katsomaan Sakarin tuloa. Tämä pysähtyi toviksi ja katsoi nukkuvien sikojen rauhallista oloa. Varsinkin kiinnitti mieltä sen etumaisen kippurainen saparo, se kun pisti aivan toisen kärsään. Hän tarkkasi, miten sian sierain huokuessa sen johdosta aina irvistyi auki. Kauvan hän sitä tarkkasi. Näky huvitti häntä, herätti mielenkiintoa.

»Mitähän tuo niin pitkään tarkastaa?» arveli jo rouva Amalia uteliaana, akkunasta Sakarin menoa katsoen ja Pöndinen ilmoitti:

»Sikoja eikö tuo katsone… Isot siat siellä näkyvät porokuopassaan nukkuvan.»

Lopulta sai Sakari kyllänsä sen asian miettimisestä, käveli portin luo ja ruuna kun siinä torkkui, tarkasti sen lihavuuden, painellen sormillaan lautaslihoja. Painui niihin kuoppa. Hyvässä lihassa tuo siis oli.

Mutta ruuna vain torkkui. Huomasi se kyllä epäselvästi, että siellä joku paineli lautasta ja tutki lihavuutta, mutta ei se viitsinyt siitä herätä… Tutkikoon! Tottapahan lakkaa!

* * * * *

Vanha seinäkello löi pitkään, verkkaan ja naristen kaksitoista, vaikka viisarit jo näyttivät kahta. Mutta sen lyönti kun oli jo rovasti-vainaan ajoilta jäänyt ajasta jälelle.

Ja jo oli Sakari Kolistajakin saanut saarnalupakirjansa ja pastori oli hänen kanssansa puhunut sanan ja toisenkin Sanasta. Alistuvasti, heränneen nöyryydellä, oli Sakari kuunnellut. Rouva Amalia tuli aivan liikutetuksi. Olihan ihanaa, että hänen sulhasellansa on noin nöyriä ja alttiita opetuslapsia. Kiitollinen hän oli sisimmässään Sakarille, ja halusi sille jotain puhuakin ja sanoa.

Ja olihan siinä sopivaa puhuttavaakin. Ikäänkuin ohjatakseen, saarnatyöhön valmistaakseen alkoi näet pastori puhella Sakarille:

»Saa nyt nähdä, mitenkä te, isäntä Kolistaja, siellä onnistutte, kun se on niin surutonta ja…»

Kirjaa hän kumartui siitä keinutuolista käsin työntäisemään pöydänreunalta keskemmäksi ja jatkoi:

… »surutonta ja heräämätöntä kansaa kun se on vielä se kansa siellä».

Mutta ei Sakari Kolistaja epäillyt. Tyynenä hän puheli:

»Ka mutta… Niin jotta tottapahan heräävät, kun minä kolkutan ja kolistan…»

Rouva Amalian mieli oli aivan sulaa. Herkkä hän tämmöisenä kihlajaisaikana olikin kaikelle. Vakavana, mutta osanotolla, hän nyt puolestaan rohkaisi:

»Niin… Ei sitä pidäkään semmoisessa asiassa kuin Herran asiassa ihmisen epäillä ja arkailla, vaan pitää vain kolkuttaa ja kolistaa rohkeasti.»

Liikutettuna ja ujona pyöritteli Sakari hattuansa käsissänsä.

»Jaa… Niin… No… Onhan se kallis asia … Herran asia», puuttui pastori miettivänä tapailemaan, keinahteli mukavasti ja jatkoi:

»Jos eivät uskonnon ja … kirkon ja uskonnon tarkoitan… Niin jotta, jos eivät nämä kirkon ja uskonnon suuret henget, marttyyrit ja semmoiset olisi ihmiskuntaa hereille kolkuttaneet ja kolistaneet, — käyttääkseni isännän omia sanoja —, niin me vaeltaisimme synkässä pimeydessä.»

»Ka… Pimeydessähän sitä silloin sekä… Ei sitä maallisella viisaudella oikeassa pimeydessä mistään tulta raapaise», nöyrtyi Sakari ja rouva vieläkin rohkaisi ja kehoitti.

»Niin että isäntä kolkuttaa vain ja kolistaa rohkeasti ja maailman vainosta ja pilkasta huolimatta. Kyllä se semmoinen kolistaminen ei sitte lopulta tyhjälle kumise.»

Mutta nyt jo olisi rouva ja varsinkin pastori suonut Sakarin lähtevän, että he olisivat saaneet olla kahden kesken. Amalia sitä lähtöä jo ruotsiksi pastorilta peräsikin:

»Eikö se jo lähde? Sinun saarnasikin näet on kesken kirjoituksen», näin kaunisteli hän asiaa ja peitteli oikean kiireen syytä.

Mutta ei. Sakari vain viipyi ja puhui uskonasiasta, kunnes meni aivan sen ytimeen: viisauskysymykseen. Mieltynyt kun oli pastoriin, niin jotain aivan imartelevaa hän tahtoi sille sen hurskaudesta todistaa, varsinkin kun morsian, ruustinnakin, oli kuulemassa. Niinpä hän yhtäkkiä siinä mielessä pastorille kehasi:

»Mutta sinulle sitä ei toki ole annettu liikaa viisautta.»

Rouvan silmät lensivät ihan pyöreiksi. Seurasi pitkä vaitiolo. Pastori aikoi hämmästyksissään aluksi jotain sanoa, mutta sotkeutui. Amalia kun siinä vielä oli kuulemassa! Herra siunaa! Morsiamen kuullen solvaa häntä tuhmaksi ja hulluksi! Hän yskähti kertasen lyhyesti, neuvottomana.

»Niin että ei tarvitse seurakunnan valittaa, jotta sai liika viisaan papin», jatkoi nyt Sakari imarteluaan tyytyväisenä. Amalia punastui ja yski.

Ja taas uusi hiljaisuus. Sen vanhan kellon verkkainen raksutus kuului ruokahuoneesta selvästi kuin olisi se hakannut. Pastoria milteipä tukahdutti. Papinkaulus tuntui puristavan kaulaa. Hän venytti sitä isommaksi.

»Amalia… Rakas Amalia… Tuo kaulus kun on… Kaulaa puristaa», tapaili hän pulassa neuvottomana.

Mutta Sakari vain yhäkin jatkoi. Nyt se hyvitteli ja todisti:

»Se on koko seurakunnassa, varsinkin meidän vanhurskautuneiden kesken ihan yleinen ajatus, jotta… Ei pastori ole liialla viisaudella lyöty…»

»Herrasiunaa!» supisi jo Amalia itsekseen. Ahdisti häntäkin ja oli kuuma sekä tukahduttava olo.

Ja taas vaiettiin. Neuvottomana nousi pastori keinutuolista, kurkisti ovelta ruokasaliin ja vaikka tiesi, että ei siellä palvelijoita ole, niin saadakseen morsiamensa poistumaan, valehteli sille.

»Piiatkohan ne siellä kyökissä koluavat… Sinuakohan ne tarvitsevat, rakas Amalia?»

Mutta ei Amalia lähtenyt. Heitäpä sen käteen sulhasesi! Ties millä vielä solvaa! Ja kun Sakari yritti vieläkin jatkaa, ehätti hän sulhastansa pelastaa Sakarilta, kysymällä, tapailemalla:

»Tuota?… Mitä minun pitikään?» oli hän vallan sotkeutua, sai toki sanat ja kysyi kiireessä, erehdyksessä:

»Niin että mitä se isäntä tuossa tiellä niin pitkään katsoi?»

Asia oli nyt tyyten pilaantua. Sakari näet varustautui kuvaamaan sitä herkullista näkemystänsä: nukkuvia sikoja ja miten toisen saparo pujottelihe toisen sieraimeen. Pastori aavisti sen ja aivan jo hätäytyi. Sakarin poskille levisi jo tuon maukkaan näkemyksen hymy. Se leveni suupielestä yhä alemma, valtaili jo herkullisuudellansa koko kasvot. Sana varmaankin jo ihan kielellä pyöri. Pastori Pöndinen oli neuvoton kuin loukkausta odottaessaan.

Mutta keksi hän toki, millä estää Sakarin sanansa sanomasta. Hän venytteli kaulustansa ja puheli Amalialle:

»Se minun ensi pyhän saarnakirjoitukseni. Jäi sinne vinnikamarin… Jos, rakas Amalia, kävisit ja noutaisit sen…»

Auttoi tuo sentään. Siunaillen Sakaria lähti Amalia noutamaan saarnaa ja pastori oli sikäli pelastettu ja ryhtyi nyt ojentamaan Sakaria.

* * * * *

Vaikea oli pastorista alkaa ikäänkuin nuhdella tätä seurakunnan hurskainta isäntää. Hän yski, kävelikin, koki löytää alkusanoja. Pulassa johtui hän jo katsahtamaan akkunastakin. Toropaisen keskenkasvuinen poika-rehvana näkyi ajavan työkärripahasissansa pihaan, sitoi hevos-luuskansa aitaan, pyyhki kohtuuttoman pitkällä nutunhihalla nenänsä ja jäi katsoa töllöttämään ylös aittarakennuksen pieneen, puolipyöreään ullakkoreikään. Kissan poikanen siinä reiässä, näet, näkyi istuvan ja kokevan käpälällään urkkia reiästä riippuvan nauhan päätä. Pojan mieltä näkyi näky kiinnittävän loppumattomasti.

»Jaa tuota… Jos me», tapaili lopulta pastori. Ihan hänestä tuntui kuin olisi jumalanpalvelusta alottamassa. Sakari Kolistajastahan, varakkaasta isännästä ja hurskaasta miehestä riippui se, kelle seurakunnan uskovaiset papinvaalissa äänet antavat, hänellekö vai minulle.

… »alkaisimme», sotkeutui hän jatkaessaan. Sakarin kasvoilla paistoi vieläkin se sama taannoinen sikanäkemyksen mehevä hymy, vaikka jo tuo alkoi raueta ja vetäytyä takaisin suupieliin ja Toropaisen poika katsoi yhä kissanpoikaa, ylös sinne ullakkoreikään.

* * * * *

Mutta täytyihän siinä pastori-paran alkuun päästä. Hän lähti kiertoteitä asiaan johtumaan, puheli:

»Toropaisen poika siellä näkyy… On luultavasti tullut ilmoittamaan
Hiltusen lesken kuolemasta…»

Niin päästiin alkuun. Puhelu sukeutui. Pastori johti vähä vähällä siihen arkaan asiaan ja niin kiertoteitse siihen päästyänsä nyt jo selitteli.

»Ja mitä nyt taas minun viisauteeni tulee, niin…»

Sanat puuttuivat. Nöyränä, kristityn alistuvaisuudella, vakavalla mielellä hän, loukkaantuneena jo sai jatketuksi:

»Kiitän taivaallista Isää ja … jos Hän ei olisikaan minulle antanut viisautta, niin paljon kuin niille…»

Pistellä hän jo tahtoi, vaikka tekeytyi nöyräksi:

… »niille, jotka…» tapaili hän salaisella ilkeydellä ja jatkoi ihan myrkyllisesti: »jotka maallisella viisaudellansa ylpeilevät.»

Aivan hän kuin huokasi hurskaasti.

… »ylpeilevät ja…» jatkoi hän hartaana kuuntelevalle Sakarille, sitte ihan yhtäkkiä pistävästi töksäisten:

»Niin… Ylpeilevät!… Viisaudellaan, jotka ylpeilevät», hän milteipä jo juonitteli. Mutta kun hän sen juonittelunsa lopuksi aivan voitonilolla heittäytyi keinutuolin selkämystä vastaan rennommaksi ja alkoi, kuin maailman pilkasta muka välittämätön ollakseen, soutaa, rupesikin Sakari häntä lohduttamaan, vakuuttaen aivan varmasti.

»Ei… ei tarvitse sinun surra sillä… Ei ole sinulle viisautta liiaksi lykätty.»

Pöndisen pani sanattomaksi. Kasvoilla jumalan miehen hurskas rauha, jatkoi Sakari, mairitteli:

»Koko seurakunta tietää että sinun päässäsi ei ole liikaa porsasta pahnassa.»

Ei liikaa viisautta. Neuvoton Pöndinen katsoi kuin silmät älyttöminä.
Mutta opetuslapsi jatkoi:

»Ja papinvaalissa on päätettykin, että äänet annetaan sen hyväksi, jonka päässä on virheetön pahnaporsas.»

Siis hänet on jo päätetty vaalissa syrjäyttää! Niin väärin käsitti Pöndinen Sakarin puheen. Pakostakin täytyi yskähdellä. Matrikkelin mukaan on seurakunnassa tuloja 10.973 markkaa, mutta todellisuudessa enemmän ja juuri Sakari oli — Jumalan jälkeen — ollut hänen suurin toivonsa!

Herra-avita! Pöndinen ihan huokasi. Toropaisen poikarehvana työntyi lopultakin kansliaan, pysähtyi ihan ovenpielekseen, kokien siinä ovipielessään pitkähihaisella kädellään ottaa hattua päästään ja ilmoitti tervehdykseksi:

»Se meidän mökkiläisen leski kuoli… Isä käski papinkirjaan merkitä!»

Siinä oli toki hieman huoahdusaikaa Pöndiselle. Hän merkitsi lesken kuolleeksi ja ilmoitti pojalle:

»Hyvä on.»

»Ka» tapasi poika, erehtyi pulassansa niin että käväsi sylkemässä sylkiastiaan ja poistuessaan hihat pitkinä ilmoitti vasta ovesta ulos päästessään jäähyväisensä:

»Hyvästi!»

* * * * *

Uusi selittely, sillä pastori koki puolustaa kipeintä kohtaansa, suurinta aarrettansa: maallista viisautta, joka tässä tapauksessa jo kirkollismatrikkelissakin oli arvioitu 10.973 markaksi vuodessa. Mutta Sakari Kolistaja vain mairitellessaan kehasi omaansa ja väitti että ei Pöndisellä ole viisautta liiaksi.

»Levollinen saat olla siinä suhteessa sielusi puolesta», todisti hän.

Aivan jo suututti. Kinattiin ihan, ei tosin Sakari, vaan Pöndinen. Hänet oli nyt viisautensa pettänyt: erehdyttänyt väärin ymmärtämään ja vieläpä juuri silloin, kun hän sitä samaista vihaamaansa viisauttansa nyt Sakarin edessä puolusti. Ei ollut hän siis syyttä sitä vastaan saarnannut.

»Kiitä Herraa, että pahnasi on siitä pahasta tyhjä!» todisti hänelle Herran mies Sakari. Ihan se tuntui ilkkuvan. Tulipunaisena nousi jo pastori ja tiukkasi äreästi:

»Mutta kuinka isäntä voi…?»

Ja äkkiä hän alkoi kuohuksissaan astella huoneessa, ja todistellakseen, ettei hän mikään tuhma ja hullu ole, selitti kiivaasti:

»Minä olen kyennyt suorittamaan papintutkinnon ja…»

Hän kiihtyi selittelemään miten korkeilla arvolauseilla hän ne vielä on suorittanut. Selittikin oikein, ainoastaan yhden arvolauseen valehteli suuremmaksi.

»No … noo!» tarttui Sakari vain merkitsevänä ja jatkoi hyvittelyä, tenäten:

»Ne ovat pieniä, ne, siihen isoon pääviisauteen verrattuna.»

Ilmiriitaan oli pappi jo langeta. Voi hän toki hillitä itseänsä sen verran, että alkoi puhua papillisesti, juhlallisesti. Solvaajan kauheutta selittääksensä hän äkkiä lähti aivan raamatusta, alkaen teennäisen rauhallisesti:

»Oli kerran mies, joka…»

Ihan raamatullisella mielen varmuudella hän lähti. Parannukseen hän sillä salatulla juonittelulla koki herjaajaa johtaa, jatkaen:

… »joka tahtoi lähimmäistänsä solvata, ja…» yskähteli hän. Mutta kun hän ehti johtua siihen kipeään kohtaan: viisausasiaan, niin tenäsi Sakari sittenkin sitä omaansa ja vakuutti, että turhia ovat kaikki vakuutukset; Sakari näet vain oikasi, tenäsi:

»Se mies on mies … se joka lähimmäistään solvasi, mutta… Ei se pastorin viisaus hänen synnistään lisäänny.»

Herrasiunaa! Pastori Pöndisestä tuntui kuin olisi Herra hänet hylännyt pilkkaajan käsiin.

Ja Sakari ihan vielä todisti:

»Minä olen suorapuheinen mies… En minä totuutta, niinkuin kissa kerää kierrä.»

Mutta onneksi oli toki renki Tuomas lopultakin herännyt. Unentuhjakassa työntyi hän ovesta, hattu jotenkuten päässä, pyyhki hihalla suunsa, jonka pielessä vielä näkyi herkullisen unen vesi, ja pysähtyi aivan ovipieleen, sekä kysyi, mihin työhön hänen nyt on mentävä, selittäen:

»Kun pastori jo kerran on isännänvaalissa talossa…»

Ja samalla työntyi toisesta ovesta rouva, joka oli tuskaisena kuunnellut avaimen reiästä ja tuli nyt avuksi. Yritti hän Sakarille jo puhuakin, mutta tämä ehti ennen ja selitti:

»Tää pastori tässä tahtoo sanoa, että hän on viisaudella pilattu niinkuin me seurakunnan muutkin syntiset, mutta minä hänelle tässä selvän totuuden syötin.»

KOLMAS SANAKOLINA

Tuomaan ja rouva Amalian tulo oli sotkenut asian niin, että Sakari Kolistaja joutui lupakirjoinensa ilman enempiä taipaleelle. Ruustinnakin sitä lähtöä siinä kun vielä hoputti, niin ei pastorikaan voinut enää jatkaa. Tyytyväisenä polki Sakari nyt saarnamaitansa kohti.

Jäähyväisiä sanomatta hän oli kotoansa poistunut ja jo nyt hätäili hänen vaimonsa. Hän etsi miestänsä jo kylänväen avulla lähimetsistä. Hulluna hän luuli ukon karanneen ja hälinä oli sen johdosta kylässä yleinen. Ruununmiesten apua jo ajateltiin pyytää. Nehän ne voivat paremmin kauvempaakin etsiä.

»Otappas ja pistä viisaan miehen päähän semmoinen hulluus! Uskoa olevansa liika viisas!» Niin siunailtiin ja valiteltiin.

Mutta rauhallisena vaelsi Sakari Kolistaja saarnaseuduillensa. Toiseen seurakuntaan, sinne, josta tämä uusi pappi Pöndinen oli tullut, oli samainen pappi hänet ohjannut. Siellähän olikin kansa vielä enimmäkseen surutonta ja Sakari Kolistajan kautta oli hän nyt aikonut sinnekin kylvää tämän vanhurskautuneiden uskonsuunnan siemenen. Edeltäpäin oli hän sikäläistä kansaa jo valmistanut Sakarin tulolle.

»Hän on viisas ja toimelias mies Herran viinamäessä», oli hän siitä niille jo selitellyt.

Ei ihme, että Sakarin viisauden maine oli suuri jo silloin, kun hän seurakuntaan saapui.

Mutta hänen vaimoansa kehoittivat sukulaiset kiireesti ryhtymään vaatimaan oikeudessa Sakaria holhouksen alaiseksi. Eikä syyttä. Voi vielä, selittivät sukulaiset, hulluudessaan myödä tai muuten menettää talon. Puhuivatpa toiset jo siitäkin, että vaimo saa miehestänsä laillisen eron silloin, kun mies on tullut hulluksi. Vaimoparan pää oli jo ihan sekaisin ja hän oli hermostuksissaan valmis ryhtymään vaikka mihin.

* * * * *

Pappilassa oli oikeastaan Sakarin käynti särkenyt koko kihlajaisonnen. Sekä pastori, että rouva hermostuivat hermostumistaan sitä mukaa, kun kokivat kiusallista mielialaansa toisiltansa salata. Seurakunta oli papin palkalla kahdentoistatuhannenkin arvoinen, vaikka matrikkeli osoitti vajaan yksitoista, eikä rouva Amalia olisi muutenkaan tahtonut muuttaa toiseen seurakuntaan.

Ja ilkeintä ja kiusallista asiassa oli juuri se, että pastorista on seurakuntalaisten keskuuteen levinnyt se ajatus, että hän muka on tuhma. Jos nyt vielä sanottaisi, että hän on huono saarnamies, niin ei se niin loukkaavaa ja kiusallista olisi, mutta panna miehen viisaus epäilyksen alaiseksi…

Ei. Ei sitä jaksanut kumpikaan tyynesti sulattaa. Ja sitte vielä Amalian kuullen! Hermostuneena yski ja yritteli jos mitä pastori ja Amalia touhusi aivan pää sekaisin, kiihtyneenä, kuumeisena. Oli pastori jo yrittänyt puhuakin, mutta ei siitä tullut mitään. Hermostuneena seisahtui hän nytkin akkunasta katsomaan. Se vanha ruuna siellä nyt lähti liikkeelle. Torkuksissa kävellä kopsi se ruokakellon patsaiden luo. Kellon nuora riippui siinä pitkänä, laiskana. Aluksi aikoi ruuna kuovaista kuvettaan, jossa joku kärpänen syyhytti, mutta laiskotti niin, ettei sitä viitsinyt. Sen sijaan hapasi se huulillaan kertasen kellonnuoraa. Sen hapuileminen tuo kun oli mukavampaa, helpompaa kuin kupeen kuopaisu, jota tehdessä olisi pitänyt kääntää päätä. Nuoraa hapaistessa kilahti ruokakello hieman, tuskin kuuluvasti, ja välinpitämättömänä ja laiskana lähti ruuna astua kapsuttamaan syöttömaata kohti.

Amalia koki neuloa sukkaa, mutta hermostui.

»Mitä sinä Ruudolf katsot?» hän jo aivan kuin kiihtyneenä kysyi.

»Jaa…» tapaili pappi. Ei hän viitsinyt sanoa, että tarkkasi ruunan omituisia eleitä.

Ja hermostuneena meni ruustinna toisesta akkunasta katsomaan.
Koiranpenikka vekkuli siellä pihamaalla terhensi kissalle, joka laiskana
nuoli käpäliään ja pesi silmiään. Se hypähteli, haukahteli iloisena.
Isot korvat lupsahtelivat kuin mitkäkin.

»Nal-le!… Nal-le hoi!» kiihtyi ruustinna jo torumaan penikkaa ja koputti sille akkunaan. Ei se näkynyt kuulevankaan. Yhä jännittyneemmin seurasi hermostunut rouva sen menoa. Aivan varmasti se kissa lopulta sähähtää ja repäisee siltä silmät.

»Nyt… Nyt… Nyt se repäisee ja sylkäisee!» tuskaili hän pastorille:

»Ruudolf… Rakas Ruudolf!»

Jo silloin sähähtikin kissa äkkiä, raapaisi penikan silmiä ja kiipesi sitä samaa vauhtia aivan kuin nuoli lyhtypatsaan päähän, köyristyi siellä vihaisesti, ja jäi häntä pörhöllään istua kököttämään patsaan päähän, tuijottaen vihaisesti penikkaan, joka uikuttaen juosta lupsutteli keittiöön, valittaakseen siellä vaivojansa.

»Herrasiunaa!» päivitteli kiihtynyt ruustinna ja pyöritteli keittiöön. Sinne saapuikin nyt piika Liisa heinämaalta hikisenä, huivi myssynä päässä ja rouva alkoi hänelle juonitella:

»Kuinka Liisa voi tuolla tavalla unohtaa tehtävänsä! Nalle-raukastakaan ei pidä tuon parempaa huolta…»

Liisa oudostui. Mitähän ihmettä se rouva tuolla tavalla! Mutta rouva hyvitteli penikkaa ja jatkoi juonitteluansa. Hiljakseen kiihtyi sananvaihto.

»Lii-sa!» koveni jo rouva, mutta toinen vain tiukkeni.

»On tässä muutakin tehtävää kuin koirien kanssa juosta!» ynseili hän jo vastaan.

»Lii-sa!» varoitti ruustinna yhä, mutta vihaisena sysäsi Liisa kattilaa ja murisi yhä ynseämpänä:

»Sillä ihmisiä ne ovat palvelijatkin… Ei niitä ihan iltikseen haukkua tarvitse…»

Hepokaisen eukko toki tuli ukkoinensa. Toi, näkyi, lapsen kastettavaksi. Se keskeytti riidan sillä jumalaiseksi tekeytyen alkoi rouva kysellä eukolta lapsen ikää ja ukko vastaili, tökersi vaimonsa puolesta.

»Ka siinähän se … tässä heinänteon alussa … saatiin…»

* * * * *

Oli jo illaksi kallistumassa. Ulkonakin oli sama omituinen kesäpäivän hiljaisuus. Viirinsalko venyttäytyi korkeuteen, seisten siinä, tojottaen niin omituisen, yksinäisen näköisenä.

Ja sama hiljaisuus oli huoneissakin. Ruustinna oli keittänyt kahvit, mutta ei tuo senkään juominen nyt tuntunut entiseltä. Paksussa pumpulimyssyssä kykötti pannu pöydällä ja hermostuneena neuloi ruustinna sukkaa. Silloin tällöin sieppasi hän puikolla silmän niin kiivaasti kuin nälkäinen kana ohranjyvän, ja huoneessa oli niin hiljaista, että joskus ihan selvästi erotti sukkapuikkojen kilinän. Pastori käveli, yskähteli neuvottomana. Hermostunut ruustinna koki hillitä mieltään neulonnan kiireellä.

Äkkiä kapsahti kissa pöydälle, pannunmyssyn viereen, köykistäytyi ja naukasi kermaa anoen.

»As!» äsähti sille rouva, sieppasi sen pöydältä ja ihan viskasi lattialle.

Mutta silloin työntyivät toki piiat keittiöön. Nyt ei rouva enää voinut pidättäytyä, vaan riensi niille juonittelemaan. Olivat, näet, rannassa pakanneet pestyt pyykkivaatteet lihavan rovasti-vainajan paitaan ja housuihin ja kantaneet niissä kotiin. Paita pullotti siinä muhkeana kuin iso jauhokuli ja housut kuin mitkäkin näkemykset.

Siitä hän riiteli ja torui. Sukeutui taas tiukka sananvaihto. Tulipunaisena palasi rouva lopulta huoneeseensa. Mutta illalla, kun hän oli hyvääyötä sanoessaan suudellut pastoria hellästi, ja istui jo yksin makuuhuoneessansa, itki hän katkerasti. Samaan aikaan seisoi pastori oman makuuhuoneensa avonaisessa akkunassa ja tuijotti hiljaiseen kesäiseen yöhön. Jossain vilahti yölepakon hiljainen siipi. Viirinsalko seisoi yhä yksinäisenä ja ruispellosta kuului ruisrääkän tasainen kurnutus. Häntä painosti. Ajatukset turtuivat. Täytyi kertanen yskähtää ja sitte jatkoi hän ennallansa, tuijottaen hiljaiseen, yksinäiseen, lämpöiseen kesäyöhön. Ajatuksistaan hän heräsi vasta silloin, kun rupesi hieman syyhyttämään oikean jalan yläsäärtä.

Mutta reittänsä syyhäytettyään hän ikäänkuin virkosi, turvautui viisauteensa; ryhtyi mietiskelemään miten oikaista ne näin vaalin edellä kamalat luulot, että hän muka ei olisi viisas, vaan tuhma. Hän istahti keinutuoliin pöydän ääreen ja koki miettiä. Pöydälle oli morsian varannut häntä varten yöksi aimo tertun viinirypäleitä. Niiden vieressä oli kaupungista lukkarin tuoma iso paketti rippileipiä. Hän maistoi vuoroon yhtä, vuoroon toista, alkoi rauhoittua, unohti asiankin. Söi vain, maiskutteli namusiansa, kunnes yö painui ihan syväksi ja uni alkoi painostaa.

Hän riisuutui, ripusti sukkansa pellinnuoraan. Tuolille, sängyn viereen, huomasi hän nyt morsiamensa varustaneen hänelle rovasti-vainajan sukat. Oli pesuvaatteita tarkastaessaan huomannut, että pastorin sukat ovat kantapäistä rikki. Pöndinen tarkasti sukat. Ihan ne olivat kuin Herran lahja. Rauhallisesti toimitti hän maatamenon edelliset menonsa, kääntyi vuoteessa päin seinään, selin huoneeseen ja nukkui Herran turviin, sikeästi ja raskaasti kuin märkä hirsi.

NELJÄS SANAKOLINA

Siinä pitäjässä, johon Sakari Kolistaja nyt saarnamatkallaan vaelsi, oli jo ajanmukainen mielisairaala. Tähän asti oli sitä hoitanut yksin naishoitaja, Eulaliina, mutta nyt, potilaiden lisääntyessä, oli päätetty hänen avukseen ottaa mieshoitajakin. Juuri tämän Eulaliinan toimeksi oli pastori Pöndinen jättänyt Sakari Kolistajan vastaanoton ja avustamisen.

Ja uskollisesti se Eulaliina asioita valmistikin ja Sakaria odotti. Kahdestakin syystä hän oli altis. Ensiksikin hän oli aikoinaan kiintynyt pastori Pöndiseen, tullut hänen opetuslapsekseen ja halusi nytkin häntä uskollisesti palvella. Pastori Pöndinen oli näet täällä apulaispappina ollessansa lainaillut velkojensa maksuksi Eulaliinalta, jolla oli pikku säästöjä.

Ja juuri se seikka oli saanut Eulaliinan Pöndisen uskonoppiin erityisen mielistymään. Ei niin, että pastori Pöndinen olisi ollut epäritarillinen, kosinut ja pettänyt. Päinvastoin. Hän oli kyllä puhunut avioliitosta yleensä, mutta myös ainoastaan yleensä, s.o.: oli vain selittänyt, että niin kalliissa asiassa, kuin avioliitossa on alistuttava Jumalan johtoon. Jumalan on annettava määrätä aika ja toimittaa puolison valinta. Mutta hän oli toivonut Eulaliinan ymmärtävän, että hän puhuu sitä ainoastaan papillista velvollisuuttaan täyttäen, valistaakseen ja lohduttaakseen.

Ja sitte myöhemmin, kerran velan korkoja maksaessaan, oli hän jatkanut. Oli puhunut apostoli Paavalista, miten hänkin hillitsi itsensä ja pysyi naimattomana, voidakseen kokonaan antautua ja pyhittäytyä Herralle, ja miten Vapahtajakin käskee luopumaan vaimosta ja lapsista, pellosta, karjasta ja kaikesta.

Ja Eulaliina oli alistunut, odotteli nöyränä korkojansa ja toimi nyt Pöndisen asian takia Sakarin vastaanottoa ja työmaata valmistellen. Ja hän toimikin nyt suurella hartaudella, sillä miten olikaan, oli hän alkanut johtokunnalle puhua siitä, että tuoksi aiotuksi mieshoitajaksi pyydettäisiin tulossa olevaa saarnamies Sakaria. Olihan pastori siitä puhunut niin paljon hyvää, ja — toinenkin syy pani Eulaliinan siitä asiasta huolehtimaan.

Hän olisi nimittäin mielellänsä mennyt naimisiin, mutta ei ollut onnistunut saamaan miestä, koska hänellä oli nenässä hyvin ruma syylä ja leuvassa muutamia partakarvoja. Sen pitäjän miehet eivät näet pitäneet naisista joiden nenässä oli ruma syylä.

Sillä miten hän, Eulaliina näet lie erehtynytkin otaksumaan, että Sakari on naimaton mies. Mutta niinhän ne yleensä saarnamiehet olivat. Varakkaiden leskien ja vanhojen neitojen hurskaassa seurassa ne yleensä oleksivat ja olihan moni muukin nainen tässäkin pitäjässä saanut saarnamiehestä ikuisen elämäntoverin.

Eikä johtokuntakaan ollut asiaa vastaan. Sekin luotti kyllä pastorin hyvään suositukseen ja niin oli asia miltei kuin aivan itsestään päätetty jo ennen Sakarin tuloa.

* * * * *

Oli kuuma, tyyni kesäpäivä, kun Sakari jo siellä seurakuntansa rajamailla yksinänsä taivalsi. Hän oli oikaissut matkaa, kulkien metsäpolkua. Polun varrella oikutteli purontapainen tuhansissa mutkissa, mutta ei tuossa siinäkään ollut nyt vettä muuta kuin nimeksi. Siellä täällä lirahteli se hiljaa kesäpäivän tyyneydessä, mutta toisin paikoin oli ihan kuiva.

Ja kuumaa nyt oli ja hiottavaa. Selvät ukkosen oireet olivat ilmassa. Ainoastaan sisilisko kahahti kertasen kuivissa viimevuotisissa lehdissä. Sakari pysähtyi sitä tarkkaamaan. Nyt se oli aivan liikkumatta ja katsoa tuijotti Sakariin isoilla silmillänsä. Sakaria se huvitti. Hän alkoi katsoa vastaan ja puheli sisiliskolle:

»Paistetaanpas särkeä!»

Ja hän tarrasi sisiliskoon silmin; »paistoi särkeä». Kumpikohan nyt ensin lakkaa ja jättää voiton vastustajalle, uhitteli hän. Paikalle saapui Tippurisen veltto, lähes aikamies poika, yllä hyvin lihavan isänsä nuttu. Se kysyi mitä Sakari katsoo. Sukeutui puhelu. Saarnamiehenä puhui Sakari sisiliskon johdosta raamatun lohikäärmeistä ja kysyi pojalta.

»Pelkäisitkö sitä?»

»En minä lohikäärmeitä pelkää», vastaili poika-vetkale ihan tosissaan, mutta samalla kehasi:

»Mutta tuota Horttanaisen isoa härkää pelkäisi vaikka kuka! Se syötävä on niin vihainen.»

Mutta sitä ei Sakari myöntänyt. Raamatun miehenä hän heti tiukkasi, että jos ken Herraan luottaa, hän ei jalopeuraakaan pelkää. Sukeutui väittely, väittelystä kina.

»Jalopeuraa!» ynseili laiska poika, kaivellen ison nuttunsa taskusta tupakkaa. Nyt tiukkasi hän jo tosissaan vastaan:

»Mutta Horttanaisen härkää vain pelkäisi! Sekin, joka vaikka minkä turvissa istuisi.»

»Poika hoi!» kiivastui Sakari moisesta jumalattomuudesta. Herran pilkkaa tuo moinen on. Hän ryhtyi selittämään miten vahva turva Herra on. Hän tenäsi:

»Herran turva on niinkuin iso honka… Sen latvaan kun kerran kiipeät härkää pakoon, niin et tarvitse pelätä vaikka härkä miten möyryäisi.»

»Elä kinaa!» kiivastui lopulta jo poika. Sakarikin varustautui jo riitelemään hurskaan asiansa puolesta, mutta tuskin sai suun vuoroa.

»Iso honka!… Paholainen!» suuttui jo poika ja, kuin halveksuen, ynseili:

»Et siellä hongan latvassa syömättä kuitenkaan montakaan viikkoa kykkisi… Jos sinulla siellä kerran on maha kaikkine nykyaikaisine suurine vaatimuksineen mukanasi…»

Tosi tora. Riideltiin ihan rehdisti. Lopulla Sakari pojalle ynseili ja halveksui:

»Sinulla, poika kuule, on päässä liiat kehrinpuut kierimässä…

»Häh?»

»Niin, jotta sinä olet liika viisas!» haukkui Sakari.

»Paholaisen hongan kolistaja!» kiivastui poika moisesta loukkauksesta, kiroili, haukkui ja lähti astua vetkottamaan, pannen uhallakin ilkeäksi lauluksi.

* * * * *

Mutta edelleen vaelsi Sakari. Kesäiset metsiköt ja maisemat vaihtelivat ihanina, rauhallisina kuin ohi vaeltavat neitoset. Viidakon jälkeen avautui aho, sen jälkeen tuli koivikko, jonka puunrungot paistoivat lumivalkeina. Jänis syödä puputteli ruohoa ja oksalta katseli sitä pörhöhäntäinen orava, kuin olisi aikonut kävyllä viskata.

Niin saapui hän lopulta taas tielle. Ukkospilvi alkoi kohota pelottavan synkkänä ja mustana. Kaikki vaikeni.

Ja siinä tienvarrella, aidatulla kentällä seisoikin se Tippurisen pojan ennustama Horttanaisen kamalan iso ja vihainen härkä aivan yksinään. Se seisoi aivan liikkumattomana ja katsoa muljotti uhkaavasti. Sakari kiintyi sen mahtavaa muljotusta tarkkaamaan. Se huvitti vieläkin enemmän kuin äskeinen sisilisko. Näytti kuin olisi härkä pannut uhman uhmaa vastaan; sitä mukaa kuin ukkospilvi paisui ja kokosi voimia iskuun, mullisti myös härkä silmiänsä yhä uhmaavammin. Ei liikauttanut häntäänsäkään. Sakarilta pääsi jo mitä herttaisin nauru.

Ja sitä mukaa muuttui koko luonto ikäänkuin tuon näyn taustaksi. Loitompana puhalsi jo ukkosen edellä omituinen salainen tuuli. Siellä rannalla kuivuivat nuoralla jonkun pyykit. Tuuli pakkautui isoon naisen paitaan ja pullisti sen ihan mahtavaksi näyksi. Varsinkin paidan mahan kohta kelletti siellä ilmassa keinuksissa isommoisena taivasta kohti.

Ja yhä sitä mukaa paisui ja pullistui pilvi ja mullistuivat härän silmät. Isku valmistui. Sakari nauroi näylle kuin katketaksensa.

Mutta silloin jyrähti äkkiä ukkonen niin, että taivaat repesivät. Härkä puhahti, hyppäsi aivan kohoksi ja häntä ojona syöksyi sitä kyytiä aitaa vastaan ja tielle. Aita rusahti. Aikamoinen kappale siitä tarttui härän sarviin ja semmoinen kantamus sarvissa syöksyi se tielle. Sakari älähti ja alkoi sitä suoraa painaa tietä pitkin härkää pakoon, minkä kintuista pääsi. Härkä tuntui seuraavan aivan kintereillä, ainakin tien levyinen kappale aitaa sarvissa. Elämä ja henki tuntui olevan kysymyksessä.

Ja eteen osui vielä iso sikalauma. Se säikähti Sakarin julmaa tuloa ja syöksyi puhaltaen painamaan edellä pakoon. Eräässä paikassa oli olkia tiellä. Muuan iso sika oli kauhusta niin sekaisin, että siinä menon kiivaudessa sieppasi niitä aimo tukun suuhunsa. Kuin pitkät viikset törröttivät olet sen suussa ja yhä hurjempaa vauhtia painettiin edelleen.

Omituista! Kauhusta sekaisin joutunut Sakari kiroili sioille. Ne tuntuivat olevan hänen tiellänsä, estävän pakoa. Aivan irvellä ikenin painoi hän päästäksensä edelle, mutta turhaan. Kauhistunut sikalauma lisäsi vain vauhtia. Ukkonen räjähteli kamalasti, mutta sadetta ei vielä ollut.

Ja taas osui olkia olemaan tiellä. Toinen sika siinä kauhusta pökerryksissä yritti siepata niitä suuhunsa. Tottakai se kuului asiaan, koskapa toisellakin sialla oli.

Mutta yrittäessään siinä menon kiivaudessa siepata, ei sika jaksanutkaan vauhtiaan sopivasti hallita ja niinpä siepatessaan tupertuikin kumoon ja menon vauhdilla syöksyi vesiseen ojaan. Toiset jatkoivat hurjaa menoansa. Ojaan pudonnut sika älähti pudotessaan, kömpi sitte ylös ja lähti surkeasti vingahdellen juosta painamaan toisten jälestä.

Ukkonen jyrähteli hirmuisesti. Saavuttiin Tiilikaisen mökille. Mökin edessä teki tie äkkimutkan, joten mökki jäi suoraan tien eteen. Kauhuissaan syöksyi sika joukko vajaan, mutta Sakari painoi suoraan mökkiä kohti. Tikapuut siinä olivat aivan suoraan edessä. Liika viisaalle ja hullulle omituisella ketteryydellä ravasi hän suoraan tikapuita myöten mökin katolle nopeasti kuin kissa patsaan päähän. Vasta savutorven suojaan päästyänsä uskalsi hän taakseen katsahtaa. Härkää ei näkynyt, mutta kai se oli siellä räystään alla peitossa. Samassa alkoi raju ukkossade tulvia ihan virtanaan.

Mutta härkä oli jo karistanut aidan sarvistansa ja möyrysi siellä kentällä vihaisena. Suututti se sitäkin tämä ukkonen. Sisua täynnä kuopi se maata, puhalteli vihaisesti ja koki puskea kantoa kumoon.

Mutta ihmeissään oli Tiilikaisenkin mökin väki. Vasta sateen tauottua onnistui heidän saada Sakari uskomaan, ettei härkää ole räystään alla. Läpimärkänä laskeutui Sakari katolta. Mökin väki siunaili ja Sakari koki selitellä asiaansa ja vaivojansa.

»Omituinen mies!» ihmetteli mökin väki Sakarin lähdettyä taas taipaleelle.

Mutta matkalla poikkesi Sakari välipitäjän kirkkoon. Pappi saarnasi siitä, miten ihmisen on »luovuttava pellosta ja karjasta, vaimosta ja lapsista Minun nimeni tähden». Voimallisesti julisti hän, että, »joka kätensä auraan laskee ja taaksensa katsoo, ei se ole vielä sovelias».

Se sattui Sakariin. Hänkin päätti nyt luopua vaimostansakin ja elää yksin asiallensa. Hänestä tuntui oitis, ettei hänellä enää vaimoa olekaan. Ero siitä on tullut ja hän on nyt vapaa kuten muinoin poika-miehenä ollessansa. Apostoli Paavalinkin hän muisti. Poika-miehenä tuo sekin oli aikoinaan lähetysmatkallaan samonnut ja saarnannut ja pyhästi hänkin nyt lupasi, ei enää koskaan katsovansa vaimon päälle himoitaksensa häntä.

VIIDES SANAKOLINA

Hän oli jo saapunut seurakuntaansa. Kohta sen rajalla oli hän alkanut toimintansa viisautta vastaan. Ei hän vielä julkisesti saarnannut, vaan puhutteli vain yksityisiä, koki niitä ohjata kahdenkeskisellä puhelulla.

Samassa aikeessa päätti hän poiketa Jussi Punnitun mökkiin, Sanalla neuvomaan ja lohduttamaan. Kartanolla hyökkäsi häntä vastaan äkäinen, kissan kanssa tapellessaan vihastunut mökin koira. Mutta Sakariapa sattuikin huvittamaan koiran ylettömän tuuheaksi pörhistetty häntä. Hän alkoi koiraa mairitella ja pyydellä. Koira joutui ymmälle, sotkeutui vihassansa, aivan kuin nolostui, kuopasi nolouttansa peittääkseen joskus maata käpälällä ja haukahti kertasen, noin vain, ja lopulta lähti, juosta nulkutti nolona pois ja Sakari varustautui jo tupaan työntymään. Huomasi toki sitä ennen uteliaana kurkistaa kivijalan reiästä tuvan sillan alle, jonne kissa oli tappelun lopussa piiloon pujahtanut. Kissa sähähti reiästä, sylkäsi ja irvisti vihaisesti, kuin valmiina hyppäämään Sakarin silmille. Sakari suuttui, kirosi, sylkäisi vastaan, reiässä irvistävän äkäisen kissan silmille, niistäytyi, pyyhki suunsa ja niin työntyi mökkiin alkaaksensa lohduttamistyönsä.

* * * * *

Kotosalla se mökin väki, eukko ja mies, olikin. Itseään Jussi Punnittua pidettiin yhtenä pitäjän tuhmimmista. Tuhmaksi Jussiksi häntä jotkut haukkuivatkin. Sakari nyt siinä jo puhutteli, mutta mies tuntui aivan suruttomalta. Auraa vain korjaili, tupakoida tuhersi ja puheli noin vain. Tuntematon kulkija tämä Sakari hänelle, kuten kaikille muillekin näillä main olikin.

Mutta parastansa koki Sakari. Hän meni jo asiansa ytimeen, tiedustaen mieheltä äkkiä:

»Entäs… Mitenkä on sinunkin viisautesi laita?»

Auraansa vain Jussi tarkkasi. Ihan oli kokonaan työnsä tuherrukseen kiintynyt.

»Niin jotta onko sinulla viisautta liiaksi?» selvensi Sakari odotettuansa.

Vaimo toki siinä leipoessaan nyt miehensä puolesta arveli:

»Kellähän tuota sitäkään värkkiä tässä liiaksi olisi… Köyhissä olopahoissa.»

Mutta nyt oli Jussi Punnittu itsekin jo asiaan herännyt ja siinä työntouhussa kysäsi.

»Viisautta tätä», tapaili hän.

Savut piti välillä lopauttaa. Nyt hän selitteli:

»Niin jotta sitä viisautta, eli päävärkkiä, tarkoitan, on kullakin ihan paraiksi.»

Hän tuhersi, sihtasi auraa, jatkoi:

»Niinkuin nyt rikkautta ja rahaa. Jokainen luulee sitä saaneensa liika vähän ja nurkuu Herraa vastaan…»

Suorassa se näkyi olevan. Nyt hän selitti:

»Mutta tätä viisautta! Sitä on jokainen saanut niin kylliksi että… Ei kukaan valita saaneensa sitä Herralta liika vähän.»

Hän takoi jotain auran naulaa. Ilmeisiä suruttomia nämä olivat. Sakari alkoi jo hiljaa asiansa puolesta loukkautua.

Ja niinpä alkoikin hän jo saarna-asiansa puolesta loukkautuneen katkeruudella hakea toraa. Äkkiä hän näet alkoi Maijalle jurnata, riidellä:

»Sinä, Jussi Punnitun akka, kuule, elä kehu!»

Maija höristi korviaan. Ei hän ymmärtänyt, mitä Sakari tällä tarkoitti.
Mutta Sakari jatkoi, juonitteli:

»Sinä, akka, kehut, että ei ole kenellekään annettu viisautta liikaa, mutta…»

Aivan hän jo tosivihassa ja katkerana sitä juonitteli. Maija meni ymmälle:

»Häh?… Niin että mitä se nyt tää vieras?» koki hän siinä leipoessaan, mutta entistäkin katkerampana tenäsi Sakari:

»Elä ylpeile!… Elä ylpeile, kuule Punnitun akka!»

Herrasiunaa! Hämillään tapaili Maija:

»Mistä tää vieras nyt suuttui. Ei tässä kuka ylpeile…»

Mutta turhaan. Yhäti katkeroittuen riiteli Sakari:

»Se on suruttomuutta, kuule sinä Jussi Punnitun akka, se että ylpeilet, ettei liika viisaita ole!… Pirun hierin, kuule akka, sinun sielussasi häklättää!»

Maija oli aivan leipomisensa keskeyttää.

»Niin liika viisastako?» tapaili hän ymmällä. Mutta aivan kämmensyrjällä varoittaen tenäsi ja torasi vain Sakari:

»Elä … elä … ylpeile!… Elä ylpeile ja sano, ettei liika viisasta ole, sillä…»

Lopulta alkoi jo Maijakin moisesta kiihtyä ja valmistua riitelykuntoon. Sakari riiteli jo ihan liiankin äänekkäästi. Pian hän kaiken lopuksi yltyi vielä niin, että ihan korkealla äänellä julisti ja todisti itsestään:

»Tässäkin on yksi liika viisas.»

Ja aivan vanhurskaan äänellä hän ikäänkuin nöyrtyneenä, mutta samalla varmana todisti:

»En häpeä maailman pilkankaan edessä rehellisesti tunnustaa suurta vikaani… Sitä jotta minulla on päässä liikavarvas, eli että olen liika viisas…»

* * * * *

Mutta nyt puuttui toki Jussi Punnittu itse asiaan. Huomasi hän nyt jo lopullisesti Sakarin asiat ja siinä työssään hääriessään äkkiä kysäisikin:

»Jaa, niin että liika viisasko olet?… Se tahtoo sanoa, oletko sinä hullu?»

Mutta se oli Sakarille kuin neulanpisto. Hän hullu! Se oli verinen loukkaus. Aivan hän siitä pökertyi, ettei kyennyt yhtäkkiä suuttumaan, vaan oli vaiti, hautoi. Ei häntä oltu vielä koskaan loukattu näin verisesti.

Hullu! Ei hän voinut sitä loukkausta anteeksi antaa. Punnittu jatkoi työtänsä. Vaiettiin.

Mutta Sakari latautui nyt vihassaan itseään Jussi Punnittua varten. Ja kun hän oli valmistunut, ärähti hän Punnitulle yhtäkkiä vihaisen uhmaavana:

»Elä kekkaa!»

Ja kun Jussi Punnittu ei näyttänyt siitä mitään välittävän, vaan jatkoi vain työtänsä, niin ärtyi hän lopen ja äkkiä aivan karjasi:

»Elä kekkaa, kuule!»

»Jaa, että kekkaa?» Ja rauhallisena koki hän vain pysyttää piippunysäänsä tulessa. Sakari menetti malttinsa. Nyt hän riidellä tenäsi Punnitulle:

»Kun Jaakopin kaivosta kerran loppui vesi niin … Jordanista asti piti vetää juomavesikin, niin miten kävi?»

Kumma mies! Sukeutui riita, sillä Maija oli aina riitelyvalmis. Riidan hengessä ynseili hän jo Sakarille:

»Mistähän tuota sinäkin tiedät kaikki raamatun kaivo-asiat!»

Kohta oltiin tositorassa. Kiihtynyt Maija leipoi niin, että takapuoli pyörähteli ja pyllähteli. Kuin halveksuen hän jatkoi, torasi:

»Liika viisas!… Vaikka tokko lie päässäsi vingerporillisen vertaa sitä tavaraa!»

Sakari yritti ihan kauhistua ja karjaisi, mutta Maija ehti ennen ja jo rähähti:

»Sukkelaan lastaa siitä ne luuromusi niiden kahden kulkukojeesi varaan ja vie ne pellolle koko mökistä!»

Siunaa ja varjele! Ja pois täytyikin Sakarin nyt lähteä. Reppu jo olalla, juonitteli hän toki vielä jäähyväisiksi Maijalle uhkaillen:

»Mutta maltahan!… Maltahan, akka, kun Jordanin virrasta asti joudut juomavetesikin vetämään, niin…»

Ja katkerana, loukkautuneena, painoi hän lakin syvemmälle päähänsä ja niin työntyi taas taipaleelle.

Matkalla hän toki vähitellen alkoi rauhoittua, mutta ei sittenkään jaksanut unohtaa tämän Jussi Punnitun suruttoman väen veristä loukkausta.

* * * * *

Mutta ennenkuin jatkamme täytyy meidän selvyyden vuoksi heittää silmäys tämän samaisen pitäjän asioihin, jonka saarnaajaksi ja vaikuttavaksi henkilöksi Sakari oli jo alussa määrätty.

Sen pitäjän vallesmanni Reinhold Kaksinainen, näet, aivan sairaloisen kiihkoisesti halusi päästä valtiopäiville. Siihen haluun oli luonnollisesti syynä se, että hänen enonsa oli arkkipiispa ja setä senaattori. Ei niiden arvolle sopinut että hän, sukulainen, on ainoastaan paljas vallesmanni.

Ei. Niinpä olivatkin nuo sukulaiset ja muutkin hänelle vakuuttaneet, että jos hän pääsee valtiopäiville, tulee siten huomatuksi, niin hänelle, huonoista koulutodistuksistansa huolimatta on sedän ja enon avulla vallesmannista ruununvoudiksi pääsy yhtä helppo kuin kukolle hyppäys lattialta ruokakaukalon laidalle, ja ruununvoudista taas tulee väkisinkin senaattori, jos on kerran setä ja eno oikealla orrella.

Ja yhtä hartaasti, jopa sairaloisesti odotti vallesmannin rouvakin tuota miehensä onnea. Hän oli aatelissukua, eikä hänen siis olisi sopinut sukulaistensakaan takia pelkän vallesmannin rouvana kuolla. Se senaattorin virka se oikeastaan kangasti sieltä valtiopäivämiestoimen takaa.

Ja valtiopäivämiesvaalit olivat jo ihan tulossa. Vallesmanni oli myös mielisairaalan eli hullujenhuoneen johtokunnan jäsen. Kuultuaan, että tämä, hänelle tosin tuntematon, Sakari Kolistaja on tulossa saarnaamaan, oli hän heti päättänyt lyöttäytyä sen ystäväksi. Saarnaajillahan on suuri vaikutusvalta uskovaisiinsa vaaliasioissakin. Juuri siitä syystä oli hänkin heti suostunut johtajatar Eulaliinan ehdotukseen, että Sakaria pyydettäisiin mielisairaalan johtajaksi ilman hakemista. Hän sitä Sakarin pyytämistä oli sitte toisillekin johtokunnan jäsenille innokkaasti puolustanut ja jo virka-asemansa avullakin hän tietysti sai pyyntönsä näihin tehoamaan. Sakari Kolistajassa oli nyt vallesmannin suurin toivo.

No niin. Nyt oli hän lähettänyt isäntämies Pietiläisen naapuripitäjääseen puolestansa puhumaan. Pietiläinenhän näet, kuten lukija jo itsekin tietää, oli sieltä kotoisin ja voi vaikuttaa sukulaistensa ja tuttujensa avulla. Se tuli Sakaria vastaan, pysähtyi ja alkoi puhella.

»Mistäs isäntä on kotoisin?» peräsi hän ja saatuaan Sakarin kotipaikan tietää, jutteli:

»Sieltähän ne odottavat tänne meidän pitäjään nyt suurta ja viisasta saarnamiestä… Meillä siellä kun on muutamia uskovaisia, niin… Se entinen Pöndisen pappi oli luvannut lähettää.»

Sakari ilmoitti olevansa se odotettu ja samalla jyrkästi, vakuuttavasti lausui:

»Mutta tämä onkin surutonta ja paatunutta pitäjää … tämä teidän.»

»Ka», mukaili Pietiläinen vakavana ja jatkoi:

»Eihän täällä erityisesti herätystä ole ollut. Se tahtoo maailma vain meitä itsekutakin vetää.»

Niinpä kyllä. Kuin vakavasti mietiskellen hän toki selitti: