Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders

MANASSE JÄPPINEN

KERTOMUS

Maiju Lassila

Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Kirja 1912

I.

Kukapa ei tuntisi Manasse Jäppistä, tätä aikamme kuuluisaa oppinutta, jonka ansiot kansanvalistuksen ja lukutaidon levittämisen alalla ovat niin suuret, että nykyisen ylitirehtöörin jälkeen hänet valitaan Suomen kouluylihallituksen ylitirehtööriksi. Yleinen on myös sekin ajatus, että tämä kansanvalistuksen lämmin ystävä olisi noiden suurien ansioittensa takia oikeutettu kantamaan kansanvalistusministerin salkkua. Vaatimuksissansa on hän opettajana ja professorina niin tinkimätön, niin tiukka ja ankara, että hän on ja on aina ollut kaikkien vähänkin laiskempien koulupoikien kauhu ja ainainen kompastuskivi niiden ylioppilaiden oppi- ja virkauralla, jotka ovat elämäntehtäväksensä ottaneet etupäässä Vappupäivän vieton suurten traditsioitten seuraamisen ja noudattamisen.

Tämän kertomuksen aikoina oli tämä kuuluisa oppinut tosin vasta noin seitsemän tai kahdeksan vuotias. Rauhallisena oli hän siihen asti elellyt isänsä talossa eräässä Säämingin etäisimmässä metsäkylässä ja kuvauksestamme voinee lukija huomata, että tämä nykyisten opintiellä hidastelevien pelottava vitsa ei ole mikään niin sanottu »nuorena väännetty vitsa», kuten sananlaskun mukaan on vitsa väännettävä, jos mieli siitä kunnollista kalua saada.

Ja omituista tässä oli vielä se seikka, että tuo sananlasku, kuten tiedetään, oli juuri Manassen isän sepittämä viisaus. Hän oli siis tehnyt sananlaskun, hän myös »vitsan», Manassen. Ja sitte oli hän katsonut kaikkea sitä mitä hän tehnyt oli ja ne olivat kait olleet hänen mielestänsä sangen hyvät ja siksipä ei hän ollutkaan ryhtynyt nuorena vitsaa vääntämään: Manasseansa kurittamaan, vaikka sananlaskussansa sen välttämättömyyttä teroitti. Ja se kaikki oli onni. Se oli onni senvuoksi, että Manasse siten sai kehittyä vapaasti, luonnon ohjaamana. Hän sai säilyttää sukunsa perinnäiset tuntomerkit, omintakeisuutensa, estyi siten häviämästä lajien kirjavuuteen ja säilytti sukunsa elämää vaistomaisesti, sitä tajuamatta, mutta itsepintaisesti, kuten luonto säilyttää ominaisuuksiansa, neekeri nahkaansa ja mustalainen luontoansa.

Sillä suvussa oli paljon tervettä omintakeisuutta, persoonallisuutta. Niinpä esimerkiksi isän nimi oli kaikessa komeudessansa Jussi Beltsebuubi Jäppinen ja äidin Anni Doroteea. Kun vielä lisäämme, että poika Manasse oli ulkomuodoltansakin ei ainoastansa Jäppinen, vaan myös ilmeinen sekoitus vanhempiensa muistakin omituisista nimistä, niin käsittänee lukija, että hän oli jo seitsenvuotiaana niitä yksilöitä, jotka eivät suvustansa muutu, vaikkapa maailmassa riehuisi ei ainoastaan yleisvaltakunnalliset vaan suorastaan yleismaailmalliset vitsaukset, jopa koko maailmaa hävittävät maailmanlopun ja viimeisen tuomion voimat, joiden kuumuudessa elementit palavat sulavuudesta samalla kun pimeyden henget odottavat siinä kuumuudessa kiehuvaa ja valmistuvaa ateriaansa.

* * * * *

Mutta menkäämme asiaan. Luomme nopean, ylimalkaisen silmäyksen niihin hetkiin, jolloin tämä suuri kansanvalistuksen edustaja otti ensimäisiä askeleitansa suuren kutsumuksensa vaivaloisella polulla.

Äiti, Anni Doroteea, oli näet joutunut käymään koulumestari Pietari Isaskaar Touhusen kahdennellatoistakymmeninnillä lapsisaunoilla ja mestari Touhunen oli siellä sattunut häneltä kysymään, joko Manasse nyt tänä syksynä lähetetään ammentamaan häneltä oppia ja viisautta. Siitä oli äiti muistanut asian, huomannut että todellakaan poika ei elä ainoastaan leivästä. Hän oli alkanut asiaa miettiä, mikäli hänen älynsä mietiskelyihin yleensä kykeni. Ja jo oli hän maininnut siitä isällekin, arvellen pojastansa:

»Syyvä tellevää tässä vuan niin jotta ei enee piisoo ruuvat ei särpimet, kun siellä päiväkauvet juoksenteloo ja tappeloo.»

Ja siitä oli hän kehittänyt osaa edelleen, selittäen:

»Sittäpähään ies syöp vähemmän, kun istuu kirja käissä, eikä tuolla pahanteussa juokse!»

Mutta ei ollut Jussi Beltsebuubi halukas tarttumaan koko lukuasiaan. Siitä keskustellessa olisi näet helposti voinut tulla se vaimoltakin salattu asia ilmi, että lukuasioissa ei isä ollut vielä ehtinyt poikaansa pitemmälle, vaikka olikin kirkkoneuvoston jäsen. Ei hän toki vastaankaan pannut, vaan äänteli vain, kuten kirkonmiehen tuleekin:

»Ka saishan tuo lukii … iso pojan tolokki!»

Ja niinpä olikin äiti hankkinut aapiskirjan ja ryhtyi jo valmistaviin toimenpiteisiin. Hyvin yksinkertaisesti antoi hän asiasta tiedon itsellensä Manassellekin. Kun se kerran vaati häneltä voileipää, ilmoitti hän sitte lyhyesti, että hän saa vähentää jo syöntiä ja ruveta lukemaan. Ja siitä se asia sitte alkoi.

Mutta tanakka poika oli toista mieltä. Hän osottautui mielipiteiltänsä vanhan kansan mieheksi. Hän uskoi voivansa aivan varmasti elää ainoastaan leivästä, etenkin voileivästä, ilman lukutaitoa, josta hänellä ei ollut aavistustakaan. Oudostuneena katsoi hän äitiinsä, veti sieraimensa antimet aivan asiaa mietiskelevän ja ajattelevan ja oudostelevan eleillä takaisin sieramiinsa ja oli ymmällä koko asiasta.

Ja äitikin heitti asian hetkiseksi siihen. Hänkään näet ei, vaikka miehensä olikin kirkkoneuvoston jäsen, ollut mikään sanan viljelijä. Päästyänsä jotenkuten ripille, oli hän jättänyt vaivaloisen lukutyön kokonansa ja vaikka hän osasikin veisata useat tärkeämmät virsikirjan virret ulkoa, ei hän enää sisäluvustansa ollut aivan varma. Olihan se ehkä voinut näinä kahtenakymmenenä viitenä vuotena unehtua. Mene tiedä tuntisiko enää kirjaimiakaan.

Siksipä hän ei nyt oitis ryhtynyt jatkamaan. Hän päätti ensin varmistua omasta tiedostansa ja vasta sitte jakaa sitä pojallensa. Manasse sai siis vielä huolettoman voileipänsä, oikein aika kimpaleen ja lähti tapaamaan ikäistänsä Saunasen Hikua. Hän löysi sen. Yhdessä päättivät he lähteä Tuppisen saunaan polttamaan tupakkaa ja Manasse palasi kotiinsa, noutamaan sieltä navetan kivijalkaan piilottamansa putkipiipun.

II.

Mutta sillä välin oli Anni Doroteea varmistunut taidostansa: Kirjaimet hän tunsi, vaikka ei tosin ollut kaikista aivan varma. Kun siis Manasse aikoi tuvasta uudestaan poistua, käski hän sitä tiukasti:

»Etkö sie jo äsken kuullut, jotta kirja käteen ja ala lukii!»

Poika tunsi äitinsä luonnon ajottaiset kiivastumiset ja niiden aikaisen voiman. Hän pysähtyi, seisoi kädet epäröivänä repaleisten housujen taskussa, hattupahanen päässä, veti otsanahkan kureeseen ja väänsi epäluuloista katsetta puhujaan. Anni Doroteea pesi pyttyjä, touhusi, kaateli huuhdevettä pytystä pyttyyn ja selitti aivan kuin riitelemällä:

»Iso pojan tolokki, eikä vielä lukkii osoo! Jo tuosta tuommosesta häpiistä nokinen kattilakii punaistuu!»

Hän innostui asiaan; työtkin siinä menivät että helisi vain. Manasse ei ollut vieläkään selvillä, mutta varovaisuuden vuoksi alkoi hän toki jo hitaasti lähestyä ovea, varaten siten ulospääsyä, epäluuloinen katse yhä äidissä kiini, otsa synkässä kureessa ja sieranten tasapitkät, vihertävät antimet nenän alla. Touhukkaana jatkoi äiti tosissaan, kuin puoli-itsekseen selitellen:

»Ei tässä tiijä aikoo ja hetkii, milloin Herra kuttuu isäsj ja äitisj tuomijosa eteen siunii kasvatuksestasj. Niin jotta aikanaan tässä on siustaa huolj piettävä.»

Manasse niiskasi nenäkynttelit lyhemmiksi, ylemmä, synkisti katsettansa entistä epäluuloisemmaksi ja huolehti hiljakseen itseänsä jo aivan oven luo. Mutta silloin jo koveni äiti, äsähtäen jo hyvin tiukasti:

»Vai minnekkä siinä tuasj oot mänössä!»

Manasse pysähtyi, mutta suunsa hän tyväsi pullollensa tyytymättömyyttä ilmaisevaksi, vihaistuneeksi, ikäänkuin turvaksi. Ei hän tajunnut itse asiaa, sitä lukukysymystä, ihan selvästi. Joutuipahan vaan omituiseen mielentilaan sen tupakanpolttoasian tähden. Saunasen Hikuhan näet siellä nyt odottaa ja tämmöisessä asiassa, jossa oli yhteinen vaara tarjolla, ei hän olisi ystäväänsä pettänyt. Mutta hän oli myös luonnollisista syistä oppinut aivan vaistomaisesti huomaamaan, milloin on viisainta olla kuuliainen isällensä ja äidillensä ja siksi hän pysähtyi ja jäi mieli yhä synkkenevänä odottamaan asian kehitystä.

* * * * *

Mutta kaikki Doroteeathan ovat toimissansa nopeita, reima-akkoja, kuten kaikki Emmit ovat mämmimäisiä. Nopeasti lopetti äiti työnsä, raapi selkäpuoltansa, mikäli käsi ylettyi ja siunaili kuin itsekseen puhuen:

»Kirppuko hiän tuolla syönöön, vai mikä hiän kupissoon kun syyhyttää!»

Ei hän siitä asiasta välittänyt. Valittihan vain tapansa mukaan ja ryhtyi pyyhkimään pöytää puhtaaksi lukemista varten. Olihan koko toimitus hänestä niin juhlallista. Herrajesta! Ensikertaa elämässä ja vielä omalle esikoiselle ja armaalle pojalle! Aivan se jo mieltä muutti: Lempeämmäksi löi luonnon. Äidin silmäykset pyöräytti hän likaiseen, synkistyneeseen perilliseensä ja muuttuneella äänellä puheli sille pöydän luota:

»Suot tok siekii sittä siunata äitiisj ja iseisj kun ovat siut lukemaanii opettaneet, niin jotta et tarvihe jiähä ihan pimiiks pakanaks, niin kun monj isätön ja äijitön jiäp.»

Manasse alkoi nyt jo tajuta asian vakavuuden, tosin epäselvästi vieläkin. Hätä jo alkoi pakata kurkkuun ajatellessa, että häntä aiotaan pakottaa pettämään toveri, se jonka kanssa hän on aina uskollisesti jakanut salapolttajan vaarat ja maineet. Hän pullisti jo suunsa vihasta pullollensa, ei tahtonut enää saada kynttilöitä pysymään sieramissa ja katseessa oli jo ukkospilveä. Äiti pani aivan puhtaan hameen päällensä. Niin juhlalliselta hänestä kaikki tuntui. Ei hän huomannut edes poikansa mielenmuutostakaan. Ja taas siinä juhlallista toimitusta varten pukeutuessansa puheli Manasselle, selittäen:

»Kunpa sitte vuan herra antasj siulle viisautta ja armuu, jotta osoisit äitiisj ja iseisj kiittee opetuksesta ja pitee heitä aina silimiis eissä, niin mänestyisit siekii ja eläsit tässä isäsj konnulla, kun hänestä aika jättää.»

Ja sitte otti hän jo aapisen ja varustautui. Selaili sitä toki vielä, varmistui omasta taidostaan toistamiseen. Mieli aivan yleni. Nenänsäkin hän pyyhki esiliinan kulmalla, ja etsi semmoista paikkaa, missä olisi isoja, tuttuja kirjaimia.

* * * * *

Mutta Manasse seisoi kuin piinapenkissä. Nyt hän oli jo selvillä asiasta. Hän loi tuiki, synkän katseen äitiinsä, ja kun se siinä yhä selaili ja etsi, äänsi hän synkkänä.

»Enkä rupii lukemaan.»

Se oli hänen ensimäinen askeleensa kansanvalistustyössä. Äiti ei touhutessansa sitä selvästi kuullut. Manasse huomasi sen, odotti, katsoi, ja vannoi jo itku kurkussa:

»Vaikka tapettaisj, niin en rupii lukemaan!»

Mutta äiti ei ollut kuulevinaankaan. Lempeänä, juhlallisena liikuskeli mieli. Hän otti orrelta päreen, halkasi siitä pitkän tikun kirjatikuksi, pani sen paikoillensa, aapisen päälle ja asetti sitte vielä pannun hiilille. Juhlakahvit käski mieli tapauksen kunniaksi keittämään. Sen tehtyä hän meni Manassen luo, puristi sen nykerönenän lempeästi esiliinansa kulmaan, tarttui päähän ja pyysi:

»No, turista nyt siihen äidin esjliinaan, niin äit niistää lapsesa nenän.»

Mutta Manasse riuhtautuikin irti, nykäsi hartioitansa, täysin voimin, pois käsistä pyrkien ja ärjäsi:

»Eikä sua niistee!»

»No, lapskulta!… Anna nyt äit niistää!» suostutteli äiti ja yritti uudestaan.

»Eikä sua!» ärjäsi poika entistä tiukemmin ja ettei äiti saisi niistää, veti hän kaikki tavarat uhallakin nenäänsä. Ja siinä suostuttelevan äitinsä käsistä pois rimpuillen vannoi toistamiseen nyt jo itkun seasta:

»Vaikka mikä oisj niin en luve».

Mutta äiti ei heittänyt. Pojan vastustelut kehittivät hänessä vain opetushalua ja tajuntaa sen tarpeellisuudesta. Ilmankos hän olisi ollut äiti. Hän jo houkutteli äidin tavoin, ilmoittaen:

»No eihän siitä nyt kuole … jos luvet!»

»Vaikka ei!» ärähti ynseä vastaus. Ja taas muljautti poika silmiänsä ja vannoa jupisi:

»Ja vaikka ei voileipeekää annettasj niin en sittekään luve!»

Anna Doroteea siinä touhussansa kävi sylkäsemässä pankon eteen, kynsäsi syyhyvää reittänsä ja nyt hän jo käski:

»Tulehaan nyt vuan siinä sukkelaan lukemaan, eläkä joutavoo vänkee!»

Äänettä nyäytti Manasse olkapäitänsä vihaisesti. Anna Doroteea meni taas kurkistamaan kirjaan, pyyhkäsi huivin kulmalla suunsa äskeisestä sylkäisystä kuivaksi, istahti, nosti kirjan juhlallisesti silmäiltäväkseen ja katsoi siihen silmät niin auki vedettyinä, että otsanahka oli kureita täynnä. Miten lihavia olivat kirjaimet! Miten juhlallinen koko aapinen. Manasse väänsi häneen vihaista silmää, huomasi taaskin että siinä on äidillä tosiaikomus ja alkoi itkunkuohussa ynseillä, valittaen:

»Ei Saunasenkaan Hiku tarvihe lukii … eikä Pennasen Jyty, eikä kukaan!»

Hiukan se hellytti äitiä. Aivan tosissaan alkoi hän tenavallensa selittää:

»Senpätähe niistä tulookii sittä semmoisii pimeyven lapsii, jotta eivät piäse ies kasteesaliittuu uuvistamaan, vuan jiävät pois kirkonkirjoistakii!»

* * * * *

Mutta ei. Ei kuunnellutkaan Manasse. Nurkkaan oli poika hiljakseen painautunut ja tuijotti siellä seinänrakoon. Äiti tuli lopulta luo, tarttui käteen ja veti pöydän luo. Vastaan kyllä mies harasi ja uhkasi ei lukevansa, mutta väkisin vei äiti. Doroteeathan ovat asioissa tiukkojakin, jos niiksi tulee. Sen tiesi Manassekin kokemuksesta, jos ei tosin mistään kasvattavasta kurituksesta.

Niinpä seisoi hän nyt pöydän luona äitinsä edessä ja alkoi varsinainen opetus. Äiti tajusi hetken tärkeyden. Siksipä pyyhkäsi hän vieläkin kerran nenänsä alustaa, asetteli istumuksensa niin taiten että kaikki kävi tiiviisti penkkiä myöten, osotti puikolla ensimäistä kirjainta ja ilmoitti:

»Tämä ensimäinen on se aa … sitte tuloo pee ja sitte…»

Sen kolmannen nimeä hän ei nyt sattunut taas muistamaan. Hän pysähtyi, pyyhkäsi kämmenellänsä suutansa ja ilmoitti sitte:

»Sitte sen peen jäläkeen tuloot kaikki muut puustaimet … settee ja äätä ja yytä myöten ja…

Hän katsahti synkkään Manasseen, muutti äänensä miltei leikkisän mairittelevaksi ja lisäsi:

»Ja sittä ihan viimeiseks tuloo vielä öö.»

Manasse vetäsi nenäänsä eikä nostanut katsetta lattiasta. Sekin salatupakoimisasia sotkeutui jo yleiseen mieliharmiin. Hän joko valmisteli itkua, tai sitte pidätteli entistä, ähähdellen itkuntapaisesti, samassa tahdissa kuin kynttilät pistivät aina päitänsä nenästä. Taas koetti äiti, kehottaen:

»No sano nyt: aa!»

Ei ääntä. Äiti jatkoi:

»No sittä vaikka pee!»

Manasse vaikenee kuin muuri. Äiti koetti tavalla jos toisellakin, mutta ei suostunut Manasse. Viimein alkoi äiti houkutella. Hän mairitteli:

»Ja sittä tiällä on vielä kukon kuva… Kahohaan, Manasse, miten korii kukon kuva tiällä on… Kahohaan!»

Se auttoikin hieman. Uteliaisuus oli saada Manassessa vallan. Mutta hän hillitsi sitä uhallakin. Salavihkaa hän toki katsahtaa muljautti kaunista kukon kuvaa, mutta ettei vaan äiti sitäkään myöntymistä huomaisi, uhitteli hän sitä peittääksensä:

»Vaikka oisj miten monta kukon kuvoo, niin en kaho.»

»Nuonj korii se kukon kuva on … nuonj…!» ei äiti ollut uhittelua kuulevinaankaan. Mutta siihenkin vannoi Manasse, muka itsekseen jupisten:

»Ja vaikka oisj nuojn ison sian kuva niin en kaho.»

Äiti joutui ikäänkuin pulaan. Näyttääksensä pojallensa mikä kirjantaitava hän oli, alkoi hän nyt välillä siinä itseksensä lukea:

»Aa, pee … koo … ässä … ännä … sittä tuloo ämmä!»

»Tulukoon … vaikka tulis sata ämmee niin en pelekee!» keskeytti
Manassen uhitteleva murahdus. Äiti koetti sovitella, pannen leikiksi:

»Etkö sie nyt enee ämmeekää pelekee?»

»Enkä pelekee!» nousi jo silloin Manassen miehentunto. Hän vielä lisäsi uhaten:

»Ja vaikka kennen akka tulisj niin en pelekee!»

Niin jatkettiin. Taas koetti äiti näyttäytyä kirjantaitoiselta. Miten se nostikin häntä poikansa silmissä! kuten hänestä itsestänsä tuntui. Hän avasi erään paikan ja alkoi lukea ulkomuistista:

»Isämeidän, joka olet taivaassa…»

Mutta sitte hänestä tuntui että ei se kappale ollutkaan se. Aivan hän joutui siinä Manassen edessä ikäänkuin häviölle ja alkoi salailla erehdystänsä sulkien kirjan, ettei tuo lukutaidoton poika ehtisi nähdä hänen vahinkoansa ja reilusti hän vielä kehasi sille:

»Niin hyvästi osovaa äit lukii uapisesta … jotta ei tarvihe tavata!»

Entistä myrtyneempänä väänsi Manasse häneen silmää. Turhia olivat äidin uudetkin kokeet. Hän tavallaan jo väsyikin niin rasittavaan tehtävään. Mutta mieli oli siinä harvinaisessa toimessa aivan muuttunut. Olihan kaikki niin omituista, outoa, juhlallista. Vakavana, tosissaan selitteli hän pojallensa lukutaidon tarpeellisuutta, puhellen:

»Onhaan se synt ja häpii isällesii jos jiät sanoo vaille ijäksesj!»

»Olokaan!» kuului ynseä äännähdyksen tapainen. Äiti jatkoi:

»Ja kunhaan ihe sittä tulet isoks ja suat hyvän tusinallisen Manasseja ja jos ne ovat siulle yhtä uppiniskasii eivätkä rupii lukemaan, niin niät eikö se koske siun isän syvämmeesj.»

Ei kuunnellutkaan Manasse koko tätä hänen tulevien perhehuoliensa kuvausta. Saunasen Hiku ja tupakka-asia nousi taas mieleen. Hän seisoi pää väärässä, surkean näköisenä, kasvot likaisina, myrtyneenä, vetäsi hihallansa aimo saaliin nenänsä alta pois, niiskutteli ja uhalla jupisi:

»Ja vaikka tulis vielä enemmän Manasseja, niin en sano aata.»

* * * * *

Jotenkuten pääsi hän vihdoinkin vapaaksi äitinsä käsistä! Käskyä odottamatta riensi hän silloin ulos tuvasta ja sitä samaa kyytiä alkoi hän painaa kohti Tuppisen saunaa, jossa tupakoimisen piti tapahtua.

Ja nyt juoksujalassa sinne painaessaan selkeni hänelle taas mikä rikollinen teko hänen oli täytynyt tehdä: pettää Hiku, paras toveri. Itku pakkasi sitä ajatellessa väkisinkin kurkkuun. Ääneensä hän sitä itkua vetää jurasi siinä juostessansa. Leuka vain tärisi itkun, ja itku mennä jurautteli juoksun tahdissa. Kasvot olivat tahraiset liasta ja märät kyynelistä. Housurepaleetkaan eivät tahtoneet kestää jalassa ja ainoastaan näpissä niitä kannattaen sai hän estetyksi ne kinttuihin valahtamasta.

Vastaan sattui silloin vielä tulemaan leikkisä Tuppinen. Sitä huvitti se
hauska näky. Hän asettui keskitielle vastaan. Mutta ei pysähtynyt poika.
Suuttuneena aikoi se yhtä samaa kyytiä painaa sivu, katsettakaan
Tuppiseen luomatta.

Mutta Tuppinen esti. Leikillä tarttui se poikaan kiini ja lasketteli:

»Ka mitäs se nyt tää ukko Jäppinen niin kovin ulisoo?… Manasse!… Mitä sie uliset?» tenäsi hän vielä. Mutta Manasse ei sietänyt nyt estäjää. Irti Tuppisen käsistä rimpuillen ärjäsi hän vihaisesti:

»Piästä irti!»

»No, ukko Jäppinen», yritti Tuppinen vieläkin.

»Piästä!… Tahi mie purasen!» ärjäsi malttinsa menettänyt poika. Ja samassa hetkessä tarrasikin hän hampain Tuppisen käsivarteen.

»Elä sie helevetissä pure!» oudostui siitä jo Tuppinen, joka ei moista odottanut.

»Puren kyllä!» uhkaili irti rimpuileva Manasse ja tavoitti uutta puraisua niin äkäisesti että tavottaessansa aivan ärähti vihaisesti, kuten koira:

»Ääää!»

Niinpä hölmistyikin Tuppinen, päästi irti ja antoi vielä polvellansa takapuoleen. Siitäkään ei Manasse välittänyt, vaan painoi edelleen, harmi kurkussa ja itkun purina yhä purisemassa.

Ja hän tuli tietysti liika myöhään. Saunassa ei ollut ketään. Nyt häntä vasta harmitti. Ei hän viihtynyt koko saunassa, poistui, paiskasi oven vihaisesti kiini ja uhkailla mutisi:

»Vaikka koko oven sären niin eivät opeta enee aata!»

Ja umpimähkään lähti hän sieltä pois kävellä mullittamaan. Itku oli lakannut. Voimakkaat jälkinyyhkytykset vain kuohuttivat mieltä, mutta katse oli entistä uhkaavampi ja mieli suuttumuksesta ja harmista halkeamaisillansa. Hän kulki Karvosen vanhan, yksinäisen ladon ohi. Vihainen silmäys osui siihen ja hän uhitteli:

»Ja vaikka tuohon latoon panisivat eivätkä antasj syyväkään, niin en vuan luve!»

Se oli jyrkkä, sielusta lähtenyt päätös, eikä paljas huulten höpinä. Äänensävykin sen jo sanoi. Kiven otti hän tieltä, ja viskasi sillä ladon seinää kuin olisi sekin ollut syyllinen ja jatkoi sitte taas kulkuansa, vaelsi housut näpissä ohi Killisen syöttömaan, jossa karja oli laitumella ja vihaiseksi tunnettu härkä möyrysi aitovierellä. Sillekin hän uhkaili nyt:

»Ja vaikka tuo härkä puskisj, niin en luve… En vaikka puskisj niin jotta maha halakiisj!»

Ja raivostuneena sieppasi hän tielle osuneen kepakon, viskasi sillä härkää ja alkoi sitte painaa pakoon minkä vaan lyhkäisistä kintuista pääsi. Niin synkkä oli mieli että ei kyennyt ajattelemaan sitäkään että ei härkä aidan yli häntä puskemaan pääse. Pakoon juostessansa hän vaan uhkailla jupisi:

»Ja vaikka puske ihan paikalla, niin en vuan luve enkä sano aata!»

III.

Manassen isä, Jussi Beltsebuubi Jäppinen, oli, kuten jo sanottu, kirkkoneuvoston jäsen. Hänkin oli tosin niin lukutaidoton, että kirjaimistakin hän tunsi ainoastaan i-kirjaimen.

Mutta sen puutteensa hän salasi ihmisiltä visusti. Hän salasi sen suureksi osaksi juuri tuon kirkollisen arvonsa takia. Hän kävi ahkerasti kirkossa ja veisasi siellä kovasti, virsikirja auki edessä ja päässä silmälasit.

Itse asiassa hän kumminkin veisasi osaksi ulkoa. Mutta vaan osaksi. Hänen muistinsakaan ei näet ollut mikään maailmanennätyksien lyöjä ei edes niiden tavoittelijakaan. Siksipä istuikin hän aina kirkossa Pekka Simeon Hartikaisen vieressä, kuunteli sen veisuuta ja itse veisasi siltä kuulemillansa sanoilla, katse visusti omassa virsikirjassa. Luonnollista silloin oli, että hän sanoissa säännöllisesti myöhästyi, kulkea jorasi muiden jälestä, mutta säveleessä hän pysytteli toki rinnalla mikäli hänen jorinaansa voi yleensä sanoa säveleeksi, tai edes ihmisääneksikään. Sydän oli hänellä sen sijaan niin rehti ja rehellinen työmiehen ja luonnonihmisen sydän, että se painaa vaa'assa enemmän kuin tuhannen jumaluusoppineen sydämet yhteensä ja enemmän kuin kaikki meikäläiset maijulassilaiset voivat siinä vaa'assa painaa sydäminensä, munaskuinensa kaikkinensa.

Kun nyt Anna Doroteea oli hänelle puhellut aikomuksestansa Manassen lukujen suhteen, oli hän ollut tietysti sitä mieltä, että poika on opetettava lukemaan. Vaatihan sitä jo hänen kirkollinen arvonsakin. Mutta kun hänellä ei ollut koulumestarilahjoja ja -tietoja, laittoikin hän itsensä pois kotoa noiksi alkuajoiksi, jättäen siten alkamishuolet vaimollensa, jonka lukutaidosta hänellä oli verrattain korkea ja valoisa käsitys. Hän oli siis myllymatkalla, juuri näinä Manassen oppiuran ensi hetkinä.

Mutta eihän siellä voinut aikaansa enemmän viipyä. Lisäksi hän yleensä oli johtunut — tiesherra millä tavoin — uskomaan että Manassesta on tullut erääseen hänen sukulaiseensa, Jeremias Jäppiseen, niin hyväpäinen, että se oppii noin vähäisen asian kuin lukutaidon muutamassa hetkessä. Siksipä hän ei matkalla liikoja viivytellytkään ja palasi varmana siitä että sillä välin on Manassesta tullut lukumies, josta hän jo ensi pyhänä saa ylpeillen kertoa rovastillekin.

Niin oli asia. Semmoinen herkkäuskoisuus ehkä tuntuu monesta ammattiuskojasta oudolta, mahdottomalta, mutta se oli tosi. Hän oli työmies, jolla ei ollut aikaa, eikä halua vaivata päätänsä liialla pikkuasioiden tutkimisella ja punnitsemisella. Hän uskoi ne kernaimmin umpimähkään. Se usko ilmestyi hänen aivoihinsa itsestänsä, kepeästi kuten tupakansavu ilmestyy huoneeseen, on siinä aikansa ja jos haihtuu pois, niin ei huone mokomaa asiaa sure. Aivan niin oli hänenkin laitansa, mitä hänen järkielämäänsä tulee niissä asioissa, jotka eivät olleet hänelle vakavan jokapäiväisen elämän kysymyksiä.

Ei hän siis nytkään kotiin palattuansa surrut saatuansa Anna Doroteealta tietää, miten vähän Manassen opinnot olivat hänen poissa ollessansa edistyneet. Tuntuihan vaan kun olisi se tupakansavu päästä haihtunut, niin että voi nyt siten syntyneessä selkeydessä eroittaa tosiasian. Hän istui kumarassa, leuka kädessä, piippu ikenissä, vetäsi savut, sylästä ruikkasi suupielestänsä ja arveli:

»Ka tottapahaan vielä oppii, kun elää.»

Mutta vaimo oli asiaan lämmennyt, oli jo välillä pannut Manassen kovallekin, vaikka tosin aivan tuloksettomasti. Ei hän siis nyt asiaa niin vähällä heittänyt, vaan alkoi vaatia isää, Jussi Beltsebuubia avuksi, opettamaan ainoalle pojallensa lukutaitoa.

* * * * *

Nyt alkoi siis Manassen opinnoiden uusi jakso. Jussi Beltsebuubi ei tietysti ollut opetustoimeen innostunut. Luonnollisista syistä koetti hän päästä siitä eroon jo ennen alkua. Piippuaan imeksi, eikä kiirehtinyt sanomaan sitä, ei tätä. Asema oli suorastaan vaikea.

Mutta vaimo puolestansa oli samoista syistä halukas jättämään opetustaakan juuri hänelle tai ainakin jakamaan sen hänen kanssansa. Ei hänkään näet tiennyt että hänen miehensä oli aivan lukutaidoton. Ei hän semmoista, niin pientä asiaa ollut toki kysellytkään, ei ajatellutkaan. Kun Jussi Beltsebuubi oli kerran päässyt ripille, niin olihan päivänselvä että se osasi lukea. Näkihän sen lisäksi siitäkin että se kirkossa veisasi virsikirjasta, vieläpä kotonakin sitä joskus tarkasteli silmälasit päässä ja visusti kuten lukija ainakin. Hyvässä uskossa pyysikin hän nyt siis apua.

Mutta ei. Mies ei kiirehtinyt. Imeksi vain piippua ja äännähti kavalasti.

»Ka osoothaan sie ihekkin sen verran jotta suat hänelle luvun piähän.»

Mutta ei sekään auttanut. Anna Doroteea koki selittää ja valittaa touhuten:

»Osoisinhaan mie, vuan kun se on niin ihepäinen jotta se ei rupii sanomaan sitäkään ensimäistä puustainta, aata.»

Jussi Belsebuubin päähän ilmestyi jotain semmoista ajatuksentapaista että hän taitaa pakostakin sotkeutua tuohon Manassen asiaan. Koki hän toki vielä siitä pelastua, kehoittamaila:

»Ka heitä sittä se aa välille ja ala iistä!»

»Iistäkö»? oudosteli vaimo. Mies vahvisti.

»Ka iistähään se alakaa isämeitäkii… Niin jotta mikä siinä on vaikka iistä!»

Mutta se sotki vaimon asiat ja älyn. Ei hän ollut varma löytääkö hän sen iin käsiinsäkään. Koki hän sitä sieltä aapisesta katsella, mutta ei auttanut muu kun valittaa:

»Mikä ne kaikki iit löytää tommoisesta puustainjoukosta. Jossa on yhen-näköistä puustainta kuin mustalaista markkinoilla, niin jotta mää näistä ja ota selevä?»

Se vaimon valitus oli oikeastaan Jussille kuin pieni voitto. Hän tunsi ikäänkuin olevansa viisaampi. Hänen kirkollinen arvonsa tuntui kohoavan. Hän tekeytyi viisaaksi, sylkäsi tietoisen tupakkasylen ja neuvoi:

»Ka se on ii se suora pötky jolla on hattu piässä.»

Se olikin hänen ainoa kirjatietonsa. Miten hyvältä tuntuikin nyt viisaana olo! Aivan hän puhalsi erikoisemman tupakkasavun, eikä enää hätäillyt koko asiasta.

Mutta ei vaimo sittenkään löytänyt koko mokomaa laitosta.
Puutteellisuutensa tunnustaen käski hän:

»Tule ehi ihe se ii kun sie sen tunnet… Ja sittäpähän paat sen pojanii piähän yhellä tiellä!»

Ja oitis lähti hän hakemaan Manassea pihalta tupaan, isän opetettavaksi.
Jussi Belsebuubi joutui siis pulaan. Ei auttanut muu kuin ryhtyä asiaan.
Koki hän toki vieläkin vapautua. Kun näet Anna Doroteea toi epäluuloisen
Manassen tupaan ja käski isän alkaa opetustyön, selitellä murisee hän:

»Eihän siitä mitä opetuksesta tule kun ei oo patukkoo».

Manasse väänsi häneen silmää hyvin omituisin elein. Mutta ei äiti olisi nyt antanutkaan vitsaa käyttää, ihan alussa ja kun asiakin oli niin juhlallinen, kirkollinen aivan. Hän kehoitteli:

»Koittele tuota nyt ensin sitä iitä iliman patukkoo… Ja sittä jos ei auta, niin suaphaan tuota herkkuu.»

* * * * *

Heti kirkkoneuvoston jäseneksi jouduttuansa oli Jussi Belsebuubi ostanut lukkari Timosen leskeltä sen miesvainajan vanhat silmälasit. Hän ei niillä tosin mitään nähnyt, sillä silmälasit olivat hänelle yleensä vain haitaksi, mutta hän käytti niitä viran puolesta, lukupuuhissa ollessansa.

Niinpä hän nytkin, kun oli jo pakko ryhtyä opetustoimeen, etsi lasinsa esille ja oitis ilmestyi häneen niistä laseista kirkollista tietoisuutta ja henkeä.

Sitä oli kyllä muulloinkin niistä häneen aina ilmestynyt, sitä arvokkaisuutta, mutta tuskin koskaan niin paljon kuin nyt. Olihan todellakin hetki juhlallinen. Hän joka tunsi ainoastaan i-kirjaimen, senkin ainoastaan vaivoin, hän jakamassa sitä viisautta muille, pojallensa. Se oli todellakin se leskenropo, joka ehkä on suurin siellä, missä punnitaan, sillä vähemmästänsä ei ole ainoakaan vielä uhriarkkuun pannut. Ja siksipä se tulikin otolliseksi: juuri siitä hänen iistänsä, siitä sinapinsiementä pienemmästä siemenestä, versoi myöhemmin se Manasse Jäppisen tuuhea tiedonpuu, jonka alla on kerran kukoistava koko Suomen kansanvalistus, oksilta kuuluva ihana soitto, ja latvasta laulu ja iloinen käkien kukunta.

Ei siis ihme jos hän silmälaseja päähänsä pannessa noudattikin kaikkia sääntöjä mitä lasit ja hetken juhlallisuus vaativat. Piippunsa hän kopisteli ensin aivan tyhjäksi, kävi pankon eteen sylkäisemässä ja ryyppäsi sitte vettä korvosta. Kaikki ne teki hän toki kuin ulkopuolella asiaa.

Ja niin pääsi hän asian varsinaiseen alkuun. Omituisin kömpelöin liikkein sai hän lasit päähänsä, keikisti päänsä ja katsoi ylös huoneen lakeen, siten tarkistaaksensa lasinsa. Kotvasen katsoi hän sinne, ei nähnyt mitään ja ilmoitti:

»Likoo niissä on… Eikö sinulla oo riepuu jolla pyyhkii?»

Ja olihan sitä Anna Doroteealla. Puhtaat paidan aliset toi hän ja niillä pyyhki mies silmäikkunansa. Taas asetti hän päähänsä. Taas keikisti hän katon lakeen. Taas pyyhki hän ne ja ilmoitti kuin itsekseen puhuen:

»Onkiippa niissä nyt sitä likoo!»

»Joko niillä näköö?» kysäsi jo asian johdosta malttamaton vaimo, kun mies tarkisti kolmannen kerran. Mutta ei mies viitsinyt nyt akkojen kyselyihin kunnolleen vastatakaan. Katselipahan vaan lasien läpi ympäri tupaa, täysin voimin, päätään katselun mukaan käännellen, arvellen lopuksi:

»Eikö heillä alakane jo suoha yhestä iistä selevee.»

Manasse oli vetäytynyt nurkkaan ja väänsi siellä vihaista, epäluuloista katsetta isän eleihin. Tämä otti nyt aapisen, asetti sen eteensä niin kauvas kun kädet ulottuivat, katsoi siihen vuoroon lasien yli, vuoroon niiden alitse, päätänsä sen mukaan keikistäen tai kumartaen ja puheli kuin itsekseen, viisaana:

»Paholainenkohan niitä nyt reistovaa kun eivät näytä!»

Herrajesta miten Anna Doroteeakin nyt tarkkasi miestänsä! Totisesti oli se nyt oikea kirkkoväärti. Aivan hän jo tunsi olevansa vähäinen mokoman oppineen rinnalla. Mies katsoi nyt suoraan lasien läpi, mutta veteli sen sijaan otsanahkaansa kureille ja taas sileäksi, muristeli suutansa, kuin olisi sekin kuulunut siihen näkemisasiaan ja sadatteli jo harmissansa lasejansa:

»Kehnon vietävät kun ne nyt eivät suurenna niin, jotta näkis mikä se on mikää puustain.»

»Pyyhkisit nyt vielä uuvestaan… Jos se auttaisj» huolehti siihen jo Anna Doroteea mutta ei ollut mies kuulevinansakaan. Johan nyt akkojen neuvoja. Hän toimitti toimituksensa loppuun, nousi, kävi taas sylkäisemässä pankon eteen, kohisteli siellä kurkkunsakin puhtaaksi, palasi, istahti paikoillensa, sylkäsi uudestaan, nyt pöydän viereen, mutta ei ruikkaamalla, vaan valauttamalla, tarkasti lasiensa alitse katsoen menikö sylki rakoon johon hän oli tarkoittanut, ja vaikka tuvassa vallitsi äärimäinen hiljaisuus, lausui hän:

»Saisitte siinä nyt olla iänetä jotta piäsöö tässä alakuun!»

Anna Doroteea istahti ja tuskin uskalsi hengittää. Niin oli omituista koko asia. Mies pyyhkäsi nenänsä aluksen, vetäen käden syrjällä sen alitse pitkän vedon, rykäsi, otti aapisen ja käski:

»No Manasse!… Tuleppas tänne niin iskii jutkautetaan tää iin piru tiältä piähän niin herkijää siinä seistä töröttämästä».

Mutta ei hievahda poika, ei äännäkään Manasse. Nurkassa seisoo ja muljottavista silmistä kumottaa epäluuloinen katse.

»Manasse!» toistaa isä jo kovemmin. Pojan sieramista alkavat jo pistellä tutut, viheriät tylppäpäät. Äiti riensi väliin, tarttui käsin, alkoi johtaa isän eteen ja supatti korvaan:

»Tule nyt, Manasse, niin isä opettaa lukemaan ja sittä siustaa tuloo viisas mies!»

»Enkä» pääsi pojalta ja itkun mukana uhkaus ja hän alkoi harata vastaan.
Isä oli taasen silmälasien läpi katselupuuhissa ja kiroili:

»Tuo paholaisen ränttikin on tuossa uapisessa niin pientä, jotta tokko tuosta tulloo tolokkuu!»

»No tule nyt sukkelaan», kehoitteli äiti, vetäen poikaa.

»Voi, voi kun repii!» huusi Manasse vastaan, koki riuhtautua irti, kuin olisi häntä teuraaksi viety, ja huusi, ihan parkuen samalla:

»Voi, voi … elä revi! … kuule elä revi! Elä revi kuule!»

* * * * *

Alkuun siitä kumminkin päästiin. Sitä pääsyä edisti eniten se kun Manasse tunsi tukkapäässänsä tutun isällisen käden, joka oli sitä jo joskus ennenkin kopeloinut. Se käsi vei häneltä huutamisrohkeuden, mutta se ei tuonut lukuhalua.

Nyt seisoi hän toki isänsä edessä ääneti, nyyhkytystänsä pidätellen katse sillanrakoon kiintyneenä. Ja isä alotti opetustyönsä. Sitä i-kirjaintansa poikansa päähän ajaaksensa kysyi hän Manasselta:

»No mikä se nyt on se ensimäinen puustain isämeitässä?»

Eihän Manasse mistä ihmeestä olisikaan sitä tiennyt. Isä koveni:

»No etkö sie nyt tiijä mikä on se suora pötky, jolla on vielä rikku piässä?»

Poika muljautti alta kulmainsa. Äiti oli aivan hermostua odotuksesta ja jännityksestä. Vieläkin selvensi isä asiaa sanoilla:

»No se joka seisoo suorana kuin tuo pankkopahas?… Mikä se puustain on?»

Ei ääntä. Äiti jo ehdotti:

»Sano nyt jotta se on se ii!»

»No elä sie sekaannu!… Anna pojan ihtesä oppii!» kiivahti siihen jo isä, sillä hän tunsi nyt opetustoimensa tärkeyden. Se tietoisuus oli nyt jo hänessä aivan todellista, ei näyttelyä. Se oli tarttunut asiasta kuten innostus tarttuu jostakin. Hän jo neuvoi poikaansa:

»Jos sie kerran tahot tulla isäisj viisaaks mieheks niin siun pitää suoha päähäsj ainakii se yks puustanj… Sano nyt, mikä se on se pötkyläpuustain, josta sais vaikka lautoja sahata!»

Kaikki turhaan. Manassen sisu ei antanut hänen ääntä päästää.
Jatkettiin. Isä jo puhui ankaria sanoja. Hän uhkaili:

»Jos sie, juukelj, et sano sitä iitä niin mie kun paan nää silimälasit pois ja otan patukan pellolta, niin niät».

Se auttoi sen verran että Manasselta pääsi itku. Isän into koveni, hän kysyi ankarasti:

»Minkästähe sie, juukelj, et sano iitä?»

Itkunsa seasta valitti silloin myrtynyt poika:

»Niin kuin ensin käsketään sanomaan aa ja sittä ii… Enkä sano iitä!» itkeä pillitteli hän lopuksi. Se uppiniskaisuus nosti isän luontoa. Poika siis ei tottele häntä, kirkkoneuvoston jäsentä! Hän tarttui sen tukkaan ja vannoi:

»Vain et sie sano iitä kun mie käsken»!

Mutta silloin nousi Manassen luonto. Hän alkoi parkua minkä suinkin jaksoi ja vannoi siinä isän käsissä parkuessaan:

»Vaikka tappakoo, niin en sano iitä… Ennen hyppeen vaikka meijän kaivoon!»

Äidin tuli jo sääli ja hän sekaantui asiaan. Isäkin oli saanut kylläänsä koko opetustyöstä. Hän herkesi, pani tupakkaa, puolusti onnistumattomuuttansa, syyttäen:

»Johaan mie sanoinj eiltäpäin jotta eihään siitä mitä kaluu tule kun ei oo varustettu patukkoo!»

»No kukas sitä nyt ties jotta se on niin kovapäinen!» puolustautui siihen Anna Doroteea. Mutta isä vannoi:

»Sepähään nähään enkö mie sua yhtä iitä oman pentunj piähän!»

Hän pani lasit takaisin tupakka-astiaan, uhkasi viedä poikansa koulumestari Pietari Isaskar Touhusen kouluun ja jatkoi vannoen:

»Mie en mää muanrakoon ennen kun oon suanut pojan piähän iin niin lujaan jotta se seisoo siellä suorana ja pois piäsemättömänä kuin virstapahas tuolla muantien varrella.»

IV.

Nyt hän oli ulkona, vapaudessa ja mietti pelastusta. Kauheinta oli asiassa vielä se, että isä oli aikonut viedä hänet koulumestari Pietari Isaskarin kynsiin. Ajatella että hänen täytyisi nyt erota Hikustakin, jättää kaikki yhteiset huvit, jopa salaperäiset tupakoimismatkatkin, jotka juuri äsken oli alettu ja jotka siis viehättivät uutuudellansa. Väkisinkin pakkasi sitä ajatellessa itku kurkkuun. Navetan ylisille piiloutuneena veteli hän hiljaista itkua ja vannoi sen seasta:

»Mutta mie vuan en mää sen kouluun.»

Välillä pyyhkäsi hän hihalla nenänsä alukset ja jatkoi sitte:

»Ennen mään vaikka minne … vaikka karkuun lähen ennen kun lähen kouluun.»

»Ööö … ö-ööö … ö-ö-ö-ö-öööö!» tulla jurasi taas päättäjäisiksi. Jäppis-suvun luonto alkoi hänessä nousta. Hän varustautui panemaan lujan kovaa vastaan. Aivan veressä oli hänellä halu säilyttää suvun vanha perintö ja maine: lukutaidottomuus. Nyt hänessä oli Jäppistä ihan kylliksi kerraksensa, eikä hän Manasse-nimeänsäkään nyt liian taipuvaisuuden kautta häpeään heittänyt.

* * * * *

Ja viimein kävi mieli niin umpimähkäiseksi, että hän aivan mitään selvää ajattelematta päätti jättää isänsä huoneen ainiaaksi. Vihaisena, itkun jälkinyyhkytykset kurkussa lähti hän nyt sieltä. Ei hän lähtenyt tuhlaajapojan tavoin, s. o. vieden perintöosuutensa mennessänsä. Ei. Hänellä ei ollut suolivyötäkään, vaan näpissänsä kannatti hän repaleisia housujansa. Kernaammin lähti hän isänsä luota samoin mielin kuin Kain kerran Herran edestä: synkkänä, kulkijaksi ja pakolaiseksi aikoen ja mielessä ainoastaan katkerat muistot.

Niin kävellä pullitteli hän metsätietä myöten, yhä vain isänsä majasta loitoten ja saapui jo eräälle tutulle aholle, joka oli kylän poikien yhteinen leikki- ja tappelukenttä.

Ja eikös nytkin siinä leikkinyt kolme poikaa, Atte, Mooses ja Sikko. Ne olivat tehneet pikku-kivistä kirkon, jossa oli korkea torni ja tornissa palikoista tehty risti. Riemastuneena huudahtihe Atte tulijalle:

»Voi, Manasse!… Tule, katso Manasse kun meillä on kirkon tapulj!»

Synkkänä lähestyi Manasse. Kotvan seisoi hän leikkitornin vieressä, katse siihen väännettynä ja mieli uhmaavana. Koko maailmalle hän oli nyt synkkä umpimähkään. Mooses kehui:

»Siullapa, Manasse, ei oo niin korkiita tapulii!»

Se ärsytti. Toisia poikia se taas riemastutti. Ilon ja ylpeyden vallassa hyppi Atte ja riemuitsi:

»Manasse!… Hih!… Hih!… Hih!»

Se tarttui toisiinkin. Kaikki kolme alkoi hyppiä riemuissansa ja kirkua:

»Manasse!… Hih… Ih!… Hih!… Manasse!»

Mutta nyt oli Manassen mitta täysi. Hän nykäsi tapulia varpaallansa ja tuossa tuokiossa oli se rauniona.

»Saakelj!» kirosi jo silloin viisivuotias Mooses.

»Mitäs sie hihkut!» puolustautui synkkä Manasse ja uhkasi:

»Vaikka oisj vielä isomp tapulj, niin senkii särkisin.»

»Säreppäs!» oli vastauhkaus.

»Sären kyllä!» uhitteli Manasse ja yltyi lisäämään:

»Ja kirkon tapulinii sären, niin mitäs osaat!»

»Säreppäs, tokko tohit!» kiivastuivat jo mielet. Se kiivaus nosti vain
Manassessa Jäppisluontoa.

»Uhallakii sären!» uhkaili hän ja vannoi:

»Ja koulumestarin mökinkii kun sären, niin et maha mitään!»

Mielet alkoivat kuohahdella. Pieni, tanakka Mooses oli alkanut asetella kiviä uudelleen torniksi, mutta sitä ei Manasse nyt voinut sietää. Hän potkasi uuden rakenteen aivan hajallensa. Mooses kirosi perhana-sanalla ja yritti jo hyökätä käsiksi, mutta sai ainoastaan potkaistuksi, sillä Manasse torjui hyökkäyksen nyrkin iskulla ja uhkaili sen annettuansa:

»Ja vaikka sären ihan kaikki mitä vuan on … talot ja mökit ja ihan kaikki, niin koitappas tokko uskallat lyyvä!»

Mutta toisetkin olivat jo valmiit. Kuului jo Manasseen tähdätty haukkumasana:

»Risahousu!»

»Ja sie ihe räkänenä!» vastasi Manasse, vetäen samalla sieramiensa sisustan näytteet takaisin piiloon. Itkussasuin jatkoi nyt Mooses haukkumista, sanoen surkealla äänellä:

»Beltsebuubin poika!»

Mutta sitä ei Manasse koskaan sietänyt. Kuin peto nousi hän nyt isänsä kunnian ja samalla koko Jäppis-suvun kunnian puolesta, sillä se nimi oli, kuten myöhemmin huomaamme, tullut isälle erehdyksessä ja oli suvun ainainen kiusan kappale. Vihaisesti väänsi Manasse jo silmää ja kun Mooses vielä lisäksi heristi kepillä, syöksyi hän sen niskaan ja alkoi murikoida.

* * * * *

Oikeastaan toiset katselivat tätä tappelua alussa syrjästä. Pikku Mooses piti puoliansa puremalla ja huutamalla. Manassella oli vielä housuista paha riesa: toisella kädellä täytyi niitä pidellä.

Mutta hyvästi hän antoi. Hän antoi täydestä sydämestä. Atte katseli kädet housuntaskussa, lämpeni ja innostui. Kerrankin kun Manasse antoi oikein nasevan nyrkiniskun, pääsi häneltä aivan ihastunut äännähdys:

»Voi saatana!»

Mutta silloin käänsikin Manasse vihansa huudahtajaan.

»Ja vaikka ihellesj annan, niin suat!» uhkaili hän Attea. Tämä vastasi ärsyttävästi:

»Annappas!»

»Annan kyllä!» menetti Manasse malttinsa, tarrasi kiini ja alkoi murikoida.

Mutta nytpäs sekaantui asiaan koko joukko. Kolmen miehen voimalla rynnistivät he. Siinä oli mylläkkää, huutoa, kiroilua. Vedettiin tukasta, itkettiin, haukuttiin. Viimein putosivat Manassen housut kinttuihin. Hän sotkeutui niihin, kaatui ja joutui piestäväksi.

Manasse-raukka! Kuin peto piti hän toki siinäkin pitkällänsä puoliansa. Sattumalta onnistui hän potkaisemaan Moosesta leukaan. Se alkoi huutaa, piteli suutansa, luullen sieltä verta tulevan ja loittoni tappelupaikalta. Nyt onnistui Manasse purasemaan Attea. Se kirosi ja hyppäsi ottamaan keppiä voidaksensa maksaa.

Mutta nyt pääsi Manasse polvillensa. Kiireesti nosti hän housut oikeaan
asentoon ja ne näpissä alkoi hän painaa pakoon, minkä sai jaloista irti.
Jälestä seurasi kivi- ja palikkasade ja haukkumasanojen tulva.
Hengästyneenä pelastui hän metsän suojiin, pysähtyi ja uhkaili siinä:

»Kunhaan nyt tulisivat, niin eivätköhään näkis!»

Hän hillitsi vihaisia, voimakkaita nikahduksiansa ja jatkoi entistä synkempänä:

»Ja kunhaan mie hain Hikun avuks niin nähööt eivätkö sua selekääsä!»

Se toivo tyynnytti hiukan mieltä. Hän teki pajunkuoresta vyön, veti sillä housunsa kireälle ja lähti entistä tukevammin taivaltaa pullittelemaan polkua pitkin.

* * * * *

Hän käveli kauan. Viimein alkoi ilta hämärtyä. Öinen metsä häntä peloitti ja niinpä painuikin hän aivan tahtomattansa, kuin huomaamattansa isänsä huonetta kohti.

Mutta ei hän lähestynyt sitä taloa katuvin mielin. Päinvastoin. Turvaa hän vain sieltä haki yötä, pimeyttä ja kylmää vastaan. Huoneiden takana hän piilotteli ja mietti mihin kätkeytyä: navetan ylisillekö heinäläjään, vai riiheen olkien sekaan.

Mutta ei kumpikaan sopinut. Hän pelkäsi pimeässä yksinäisyyttä, varsinkin kun riihessä oli pidetty ruumista ja navetan ylisillä oli kerran kummitellut. Hän oli siis joutunut maailmalle lähdettyänsä ensiksi asuntopulaan.

Äkkiä välähti toki valo: Hän hiipi sikopahnaan. Siellähän oli hänen hyvä ystävänsä, talon iso sika, jota hän oli syötellyt, syyhytellyt, sitoutunut siihen toveruuden siteillä.

Ja miten hyvä ja lämmin siellä olikin. Pahnan permannolla oli polven korkeudelta puhtaita pehkuja. Sikakin tunsi hänet. Hyvillä mielin nousi se makuultansa ja tuli luo. Olihan se tottunut häneltä saamaan syyhytystä, joka on sian autuus. Sitä odotti se nytkin ja kun Manasse viivytteli, seisoi synkkänä, nykäsi se jo kärsällänsä pohkeesen ja pyysi, ääntäen:

»Yh!»

Mutta ei hievahda Manasse; kohtalolleen vain siinä suututteli. Sika nykäsi uudestaan ja pyysi:

»Yh … yh!»

Silloin potkasi Manasse sitä kärsään ja äänsi ynseästi:

»Mää siitä, eläkä tongi jalakaa!»

Sika aivan oudostui moisesta. Eihän Manasse ollut koskaan sillä tavalla! Epätietoisena katsoi se häneen ja kyseli ystävällisesti syytä, äännellen:

»Yh … yh … yh?»

Silloin selkeni taas Manasselle oma asiansa. Hän vihastui ja uhitteli siallekin:

»Vaikka miten yhkä niin en mää kouluun!»

Ei ymmärtänyt sika. Päätänsä vaan punoi ja nähtyänsä, ettei asiasta tule sen parempaa selvää, heitti sen ja rupesi rauhallisena tonkimaan pehkuläjää. Sekin ärsytti Manassea ja hän vannoi sialle tosissaan, täydestä sydämestä:

»Ja vaikka miten tongi niin en luve… Vaikka koko pahna tongi nurin niin en sano iitä.»

Niin he väittelivät. Suurempaa toraa ei toki syntynyt, sillä sika oli kylläinen, kaikkeen tyytyväinen. Se myöntyi kaikkeen, ilmoittaen myöntymisensä alistuvalla:

»Yh, yh, yh!»

Viimein se saikin kyllänsä asiasta, kaivoi pehkuihin kuopan ja laskeutui siihen yömakuulle, aivan Manassen jalkojen viereen. Hetken seisoi vielä Manasse, mutta kun pahna alkoi pienetä, aleni hänen mielensä. Hän haki jo sian toveruutta; istahti sen viereen pehkuille, otti tikun ja alkoi sillä sikaa syyhytellä.

Sitä sian autuutta! Nyt aivan maatapannessa! Ei koskaan elämässä ollut se moista autuutta uneksinutkaan. Se käänsi kuvetta, kellisti vatsapuolensakin niin että jalat olivat pystyssä, nautti ja ilmaisi mielihyvänsä kiitollisilla:

»Yh, hyh, hyh, hyh!»

Niin jatkettiin pimeään asti. Vihdoin voitti uni Manassen ja hän kallistui siihen sian viereen öiseen lepoon.

* * * * *

Rauhallisena oli kotona sillä välin eletty iltaan asti. Sekä isä että äiti oli oikeastaan tyytyväinen, kun olivat selvinneet asiasta niin vähällä: tarvitsematta paljastaa omaa avuttomuuttansa. Ei liioin poikaa kaipailtu päiväsaikaan, sillä hänen matkoistansa ja elämästänsä ei yleensä suuria välitetty. Oltiinpa hyvilläänkin, jos tämä perillinen oli aina koko päiväkauden poissa. Säästyihän sillä ajalla ruoka, jota Manasse, kuten yleensä koko Jäppis-suku tarvitsi tavallista suuremmassa määrässä.

Mutta iltasella maatamenon aikana huomasi Anna Doroteea että talosta puuttui jotain. Vieläpä hän asiasta selvän otettuansa huomasi että puuttui juuri Manasse, hän jonka lukujen takia oli kulutettu miltei koko päivä. Mies toki arveli:

»Ka tottapahaan tuloo kun on kerran männä osannut!»

Mutta ei tullut poika. Yö pimeni. Jo oli alettu riisuuntua. Anna
Doroteea hoikki ovelta mutta turhaan. Hän jo suututteli:

»Pahanhengen kakara!… Ei oo kuin yks vuan, mutta onpaan siitää ristii ja riesoo, jotta ei oo enee yön lepuu, ei päivän rauhoo!»

Lopulta joutuivatkin he ajattelemaan, että mihinkä poika nyt on yöksi jäänyt. Isä sitä ei tosin jaksanut järin selvästi ajatella, mutta oli toki päässä taas jotain tupakansavun tapaista ajatuksen pahaista.

Mutta vihdoinkin hoksasi vaimo. Se muisti asian, löi reiteensä ja huudahti:

»Pahanhengen elävä! Sehän niät uhkasj hypätä kaivoon, jos hänet pannaan sanomaan ii!»

Savu selkeni isänkin päässä, ei tosin tajuttavaksi, mutta toki sen verran, että hän aavisti tässä olevan ehkä vakavankin asian. Hän otti aivan silmälasinsa, pani ne lattialla seisten päähänsä, katsoi niiden läpi otsa kureessa ja sanoi kirkonmiehen vakavuudella:

»Sanoko se hyppeeväsä kaivoon?»

»No etkös sie nyt sitä ihe kuullut», ilmestyi vaimoon jo sitä doroteeaa: äkäistä, reimaa eukkoa. Mies katsoi nyt lasiensa alitse ja vahvisti:

»Taishaan se juukelj sanuu!»

Äiti alkoi jo hätääntyä. Olihan Manasse hänen ainoa poikansa. Hän jo ynseili matkien:

»Taishaan se sanuu!»

Hän touhusi ja kiihtyi. Nyt hän jo soimaili miestänsä tosin hillitysti riidellen.

»Kiusovaakii lasta sillä tavalla, jotta alakaa keskeltä kirjoo … ja vielä iistä asti … vaikka muut imeiset alakaat aasta!»

Kirkonmiehen pääsavut menivät aivan sekaisin. Entistä epäselvemmin näki hän lasiensa läpi ja koki selittää töhertää:

»Ka siinähään se on iikii ihan aan hännässä kieppumassa ja seistä tojottamassa, kuin mustalainen morsiimessa vieressä. Niin jotta ei nyt tuon väljmatkan tautta ois tarvinnut kaivoon hypätä!»

Mutta ynseä oli Anna Doroteea. Miestänsä matkien toraili vaimo:

»Yyy, siinä vielä! seistä tojottamassa!»

Hän viskasi kattilan korvoon likoomaan, että huttu pohjasta irtautuisi ja toraili:

»Oot ihekii niin tuhma kuin piätön ii uapisessa… Ja sittäkii vielä siinä puolustauvut, etkä yhtää häpii!»

* * * * *

Mutta emme ryhdy kuvailemaan asian yksityiskohtia. Puolisot olivat jo rientäneet kaivolle. Äiti hoikki sen syvyyteen ja isä tarkasti sitä syvyyttä silmälasiensa läpi, valittaen: