TIENI VARRELLA TAPAAMIA

I

Maikki Friberg

Ensimmäisen kerran julkaissut
Naisten Ääni 1920.

Lukijalle!

Kun ihminen on nuori, potee hän useinkin todellista ihmisnälkää. Ei häntä tyydytä yksinomaan kirjat ja lukeminen, sillä ei ne anna kaikkea sitä, mitä nuori mieli halajaa ja janoo, vaan hän tahtoisi ennenkaikkea joutua kosketuksiin elävien ihmisten kanssa, tavata sellaisia henkilöitä, jotka ovat totuutta etsineet, vaelluksellaan paljon kokeneet. »Täytyyhän heillä olla jotakin jakaa, heillä, joilla jo on koottua henkistä pääomaa ja monta pulmallista kysymystä ratkaistuna», tuumii nuorena.

Näin tuumivat varsinkin 80- ja 90-luvun nuoret, sillä silloin oli maailma täynnä uusia, ihmeellisiä kysymyksiä, jotka panivat mielet palamaan ja aivot askartelemaan.

Silloin heräsi minussakin tavaton halu joutua niiden ihmisten pariin, jotka »tuossa usein uneksitussa suuressa maailmassa» suunnittelivat tulevaisuutta ja olivat ruvenneet ihmiselämää uusilta näkökulmilta valaisemaan. Ja havaittuani, etteivät elinkustannukset siellä olleet sen kalliimmat kuin Suomessakaan, pikemmin päinvastoin, lähdin keväisin, koulutyön päätyttyä, Europan suurkaupunkeihin näitä »uutta aikaa valmistavia» ihmisiä tapaamaan. Olihan siellä paljon muutakin mielenkiintoista kuten suuret kokoelmat ja museot, teatterit ja oopperat, monenmoiset taideaarteet ja kauneusvaikutelmat, mutta ihmiset olivat kuitenkin enin puoleensa vetävät. Sinne paloi mieli, missä heitä oli koossa, missä he esittivät ajatuksiaan ja johtopäätöksiä, joihin olivat tulleet.

Madame Staëlista hänen elämäkertansa kirjoittajat hiukan pilkallisesti kertovat, että hän oli valmis matkustamaan vaikka 500 peninkulmaa tavatakseen viisaan, nerokkaan ihmisen, mutta että moni kauneusilmiö sitävastoin jätti hänet kylmäksi. Tämä on minua monasti lohduttanut. Koska niin suuri sielu kuin rva Staël kaipasi ihmisiä – onko sitten ihme, että pienet niistä uneksivat.

Tiedän, että nuorten joukossa tälläkin hetkellä on monta, jotka sydämessään huokaavat: »Voi jos pääsisi maailmaa katsomaan ja niitä henkilöitä tapaamaan, jotka siellä kulkevat uranuurtajina!» Mutta se on käynyt tavattoman vaikeaksi. Passinsaanti, joka ei ennenaikaan tuottanut mitään hankaluutta, on nykyään hyvin kireällä, meidän huono valuutamme vaikuttaa, että täytyy olla tavallista rahakkaampi minnekkään mennäkseen, ja sitten on maailma muutenkin nykyään niin toisenlainen kuin ennen. Paljon kaunista on hävitetty, kansat katselevat toisiaan karsaasti ja katkeruus kytee mielissä. Ei ole muuta neuvoksi kuin odottaa, kunnes maailma hiukan tasaantuu ja sillä aikaa, paremman puutteessa, turvautua niihin vaikutelmiin, joita muut ennenaikaan ovat saaneet.

Näitä ihmisnälkää tuntevia nuoria muistellessani, ovat nämä kuvaukset ihmisistä, joita tieni varrella olen tavannut, syntyneet. Ne eivät ole tavallisia elämäkertoja, sillä ei niitä varten yleensä ole käytetty mitään erityisiä lähteitä, pikemmin ne ovat tuokiokuvia, jotka perustuvat siihen, mitä itse olen nähnyt ja kuullut.

Tapaamiani on niin paljon, että valinta tavallaan on ollut vaikea, mutta koska meidän aikaamme niin monessa suhteessa moititaan aineelliseksi ja kaiken epäitsekkään työn ylenkatsovaksi, olen tahtonut tällä kertaa enimmäkseen puhua sellaisista henkilöistä, jotka ovat antautuneet uusien elämänarvojen palvelukseen ja niiden hyväksi kaikkensa uhranneet.

Jos nämä pienet kuvaukset voisivat hiukkasenkin lukijaa lämmittää ja antaa hänelle vain murusen siitä rohkaisevasta tunteesta ja iloisesta tulevaisuuden uskosta, jota kyseessä olevat henkilöt minulle ovat antaneet, ei niitä silloin suotta olisi pantu paperille.

Helsingissä, marraskuussa 1920.

Maikki Friberg.

SISÄLLYS:

[EVA INGMAN.]

Jouluk. 30 p:nä 1914 oli Helsingin päivälehdissä nimi Eva Ingman mustan kehyksen ympäröimänä. Ken ei ennestään tuntenut tuota nimeä, ei luultavasti kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ken taas tunsi, säpsähti ja luki tarkalleen kaikki mitä siinä seisoi. Ja siinä kerrottiin, että Eva Vilhelmina Ingman kuoli Dresdenissä jouluk. 18 p. 1914.

Se tuli kuin salama selkeältä taivaalta, eihän sitä edes ollut kuullut hänen olleen sairaana. Ja siksi olikin niin vaikea käsittää, että Eva Ingman, joka tuntui ikuisesti nuorelta, iloiselta ja elämänhaluiselta, jota niin monet siteet liittivät elämään, jolla oli hiin paljon ystäviä, että hän oli mennyt pois. Eva Ingmanin kuva nousi silloin kauniina ja elävänä kaikkien hänen ystäviensä silmien eteen, ja he sanoivat varmaan kaikki kuten minäkin: »Eva oli monessa suhteessa poikkeusihminen, hän oli sekä sisällisesti että ulkonaisesti rotuihminen ja harvinaisuus».

Eva Ingmanilla oli lämmin ja uskollinen suomalainen sydän ja suuren maailman naisen käytös ja esiintyminen. Hän oli kuollessaan 60-vuotias, mutta teki sen vaikutuksen kuin olisi hän ollut parikymmentä vuotta omaa ikäänsä nuorempi. Hän oli notkea ja kevyt kuin keijukainen, jaksoi astua pitkiä matkoja, maalata tuntikausia kun oli kiireitä töitä, kiertää maita ja mantereita ja sitten taas seurustella ja huvitella. – Hän oli aivan kuin syntynyt kieliniekaksi. Toistakymmentä kieltä hän jo hallitsi ja yhä hän harjoitteli uusia. Häntä huvitti lukea maailmankirjallisuuden mestariteoksia alkukielellä: Shakespearin draamoja englannin kielellä, Danten Divina Commediaa italian kielellä, Cervantesin Don Quixotia espanjan kielellä, Virgiliuksen Aeneidia latinaksi, Dostojevskin Raskolnikovia venäjäksi j. n. e. Iltasin, kun hänen sisarensa Anna Ingman musiikkiarvostelujensa takia oli konserteissa tai oopperassa, istui Eva kotosalla, jottei vanhan tädin tarvinnut olla yksin, ja silloin hänen paras huvinsa oli syventyä eri maiden klassilliseen kirjallisuuteen.

Ja mitä hän kerran oli lukenut, sen hän osasi. Hänellä oli nimittäin aivan kadehdittavan hyvä muisti. Yhtäkkiä, hänen kanssaan keskustellessa, kun jokunen sana tai ajatus antoi aihetta siihen, saattoi hän toistaa kohtia Kalevalasta, Ibsenin Per Gyntistä, Holbergin tai Molière’in komedioista y. m., puhumattakaan saksalaisista kirjailijoista, joiden henkisten muistomerkkien ympäröimänä hän eli. En ole koskaan tavannut henkilöä, joka niin kevyesti ja vaivatta olisi sirotellut ympärilleen sekä vakavia että hauskoja otteita eri kirjailijoiden teoksista, niin paljon lystikkäitä kaskuja ja sanasutkauksia. – Yhtä kevyesti tuntui hän kirjoittaneenkin. Vaikka kirjalliset työt eivät kuuluneet hänen varsinaiseen elämäntehtäväänsä, oli hän aina ystäviensä pyynnöstä valmis tarttumaan kynään ja antamaan avustusta heidän toimittamiinsa julkaisuihin ja lehtiin. Ne koskivat silloin enimmäkseen taidetta ja kirjallisuutta, ja samassa kun ne kertoivat hänen harvinaisesta lukeneisuudestaan ja hyvistä tiedoistaan, olivat ne aina muodollisesti erittäin hienot ja hiotut.

Eva Ingmanissa ei ollut rahtuakaan kunnianhimoa ja halua tulla huomatuksi ja kuuluisaksi. Hän rakasti kulttuuria sen itsensä takia, eikä käyttänyt kielitietojaan ja maalaustaitoaan hankkiakseen itselleen tunnettua nimeä ja suurta mainetta, johon kiusaukseen niin monet muut hänen sijassaan varmaankin olisivat langenneet. Mutta sensijaan hän oli aivan ruhtinaallisen antelias ja aina valmis muita ilahuttamaan. Kukapa on antanut ystävilleen sellaisia suurenmoisia lahjoja kuin Eva Ingman, jäljentäessään heille heidän lempitaulujaan Dresdenin taulukokoelmista; ja heidän muotokuviaan hän oli yhtä valmis maalaamaan.

Ei mikään todista hänen rajatonta hyväntahtoisuuttaan ja anteliaisuuttaan paremmin kuin seuraava, hänen serkkujensa kertoma tapaus. Eva Ingman oli eräänä kesänä kotimaassa käydessään oleskellut Ruovedellä ja maalannut siellä muun muassa erään pienen tytön muotokuvan. Lapsukainen oli ollut varsin levoton ja vaivalloinen, mutta lopulta oli Eva kuitenkin saanut hänen pienen naamansa kankaalle kiinnitettyä. Ja niin onnistunut kuva siitä tulikin, että hän ilolla ajatteli sen ottamista mukaansa Dresdeniin. Ennen lähtöään pyysi hän pikku tytön äitiä pesemään itselleen puseron, ja kun sitten oli kysymys maksusta ja Eva tahtoi tietää mitä hän oli velkaa siitä, vastasi pesijä: ”No kymmenen penniä, mutta kyllä minä olen yhtä tyytyväinen, jos te annatte tuon tytöstäni maalaamanne kuvan.” Eva purskahti sydämelliseen nauruun. Häntä huvitti niin sanomattomasti tuo ajatus, ettei luonnon ihminen arvioinut hänen työtään sen kalliimmaksi, ja seuraus oli, että äiti sai kuvan.

Eva Ingman oli Helsingin lapsia ja hänen vanhempansa olivat lääketieteen professori Erik Alexander Ingman ja Eva Perander. Eva syntyi siihen aikaan vuotta, kun Suomen luonto on kaikkein ihanimmillaan ja päivä pisin, kesäk. 22 p. 1853, mutta syvä suru vallitsi silloin hänen kodissaan, sillä hengellään oli äidin täytynyt maksaa pienokaisensa maailmaan tulo. Mustilla silkkinauhoilla oli hänen ristikolttinsa koristeltu ja samassa huoneessa hänet kastettiin, missä äiti lepäsi kirstussaan.

”Kukapa olisi silloin voinut aavistaa”, lisäsi Eva hymyillen, kertoessaan tästä kerran minulle, ”että siitä pienestä rääpästä tuli näin iloinen ihminen”.

Mutta ei siinä kyllin, ettei Eva tiennyt mitään äidistään, hämäräksi hänen muistonsa isästäkin jäi, sillä tämä kuoli, kun Eva oli päässyt viiden vuoden vanhaksi. Hän ja hänen kahta vuotta vanhempi sisarensa Anna joutuivat silloin kahden tädin, Amalia ja Sophie Louise Peranderin, huostaan, ja Elias Lönnrot rupesi heidän holhoojakseen. Hänen ehdotuksestaan he tulivat viettämään suurimman osan lapsuuttaan maalla, Pellin tilalla Karjalohjan pitäjässä.

Maalla oleskeleminen on yleensäkin onnellisinta lapsille, mutta varsinkin sillä oli suuri merkitys Evalle, joka sitten joutui niin kauas isänmaastaan. Siellä Karjalohjan hiljaisuudessa vastaanotti hän niin voimakkaan vaikutuksen Suomen luonnosta ja sen kauneudesta, ettei mikään, ei vuodet, ei etäisyys, eikä monet muut myöhemmät kauneusvaikutelmat sitä koskaan voinut haihduttaa.

Amalia täti, joka oli hyvin johdonmukainen, tarmokas ja jäntevä, huolehti etupäässä pikku Ingmanien hoidosta ja kasvatuksesta, hänen sisarensa Sophie Louise heidän opetuksestaan. Hän luki heidän kanssaan tavallisia kouluaineita, eritoten ranskaa, jossa hän oli varsin taitava, ja valmisti heidät niin hyvin, että kun sitten tuli aika lähteä kouluun, pääsivät he ruotsalaisen tyttökoulun yläluokille. – Amalia täti seurasi tietysti holhokkejaan Helsinkiin ja järjesti heille täällä koulukortteerin, jonne myöskin vastaanotti heidän serkkunsa, Fanny ja Waldemar Churbergin.

Koulussa tulivat Ingmanin tytöt piankin sangen huomatuiksi ja suosituiksi lahjakkuutensa, herttaisuutensa ja sievyytensä takia, ja Eva oli sitä paitsi jo silloin niin ”sukkela suustaan”.

Vielä koulunsa suoritettuaankin jäivät he pääkaupunkiin, Anna soitannollisia taipumuksiaan kehittämään, Eva piirustamaan ja maalaamaan. He saivat parhaat opettajat, mitä siihen aikaan oli saatavissa, ja liikkuivat Helsingin ensimäisissä seurapiireissä. Ei ollut sitä kutsua ja juhlaa Willebrandtien, Tengströmien, Palménien, Castrénien y. m. silloista intelligenssia edustavien perheissä, missä Ingmanin tytöt eivät olisi olleet mukana, ja isän hyvien ystävien J. W. Snellmanin, C. G. Borgin ja Elias Lönnrotin luona he olivat aivan kuin kotonaan. – Ne olivat onnellisia, huolettomia, sisältörikkaita vuosia; oli paljon isänmaallista innostusta, paljon harrastuksia, paljon ystäviä ja ihailijoita.

Niin, ehkäpä noita viimemainituita oli liiaksikin Amalia tädin mielestä, sillä hän päätti matkustaa holhokkiensa kera Dresdeniin, jotta he olisivat tilaisuudessa oikein todenteolla jatkamaan opintojaan, Anna soittamaan ja Eva maalaamaan. Eva oli silloin kahdeksantoista vuotias, Anna kahdenkymmenen ja molemmat niin lupaavat, miellyttävät ja suloiset, että eräs henkilö, joka näki heidät näihin aikoihin, vertasi heitä kahteen ruusunnuppuun.

Tarmokkaasti he Dresdeniin asetuttuaan tarttuivat työhön, edistyivät nopeasti ja nauttivat sanomattomasti kaikesta siitä uudesta ja kauniista, joka siellä tulvi heitä vastaan. Ei silloin vielä ollut kysymystäkään siitä, että he jäisivät sinne ainaiseksi. Se oli vain opintomatka, ja parin vuoden päästä he palasivat jälleen kotimaahan, pää täynnä tuumia. Anna oli valmistautunut soitto-opettajaksi, Evan erikoisala oli muotokuvamaalaus, ja molemmat toivoivat saavansa kotimaassa työtä ja toimeentulonsa, ja siinä sivussa he myöskin tahtoivat itse vielä paljon edistyä.

Mutta kuten monille muillekin, jotka jo kauan ovat oleskelleet suuressa maailmassa, tuotti kotiintulo Ingmaneillekin pettymystä. He olivat jo niin kauan liikkuneet väljemmillä vesillä, että nyt tuntui aivan siltä kuin olisivat tulleet suletuiksi pieneen lammikkoon. Ansiotyöhön ei ollut paljoakaan tilaisuutta ja edistymiseen vielä vähemmin. Monet olivat sitä mieltä, ettei sellaisten ollut tarvis hankkia itselleen työtä ja tuloja, joilla oli varoja oleskella niin pitkät ajat ulkomailla. Ja kaikki tämä kypsytti heissä päätöksen lähteä uudelleen Dresdeniin, ja sinne he sitten jäivät. Anna rupesi antamaan soittotunteja, sillä oppilaista ei ollut koskaan puutetta, ja sitäpaitsi hänestä aikaa myöten tuli suurien amerikalaisten ja europalaisten musiikkilehtien kirjeenvaihtaja. Eva maalasi ahkerasti itse, muun muassa von Oerin, Suchodolskin ja Karl Bantzerin johdolla, ja rupesi samalla saamaan sekä muotokuvatilauksia että oppilaita. Välistä hän taas jätti Dresdenin pitkäksi aikaa ja matkusti toisiin suuriin taidekeskuksiin, kuten Müncheniin, Firenzeen, Roomaan ja Lontooseen j. n. e. ja syventyi sikäläisiin suuriin kokoelmiin sekä jäljensi niistä monet taideteokset. Näillä matkoillaan hän aina teki intressantteja tuttavuuksia, joutui asumaan huomattujen henkilöiden luo, kuten esim. taiteilija Prellerin perheeseen, Weimarissa maalaustaidetta tutkiessaan, ja solmi läpi elämän kestäviä ystävyysliittoja.

Siinäkin suhteessa Eva Ingman erosi nimittäin niin kauniisti muista, ettei hän milloinkaan jättänyt kirjettä vastaamatta ja pyyntöä täyttämättä, kun hänen puoleensa vain kerran kääntyi. Ja tällä tavalla ylläpiti hän vuorovaikutusta ja tuttavuutta niiden monien kanssa, joita hän elämänsä varrella oli tavannut. Ellei olisi tiennyt miten paljon hänellä oli tuttavia, olisi voinut luulla olevansa aivan erityisesti hänen mielessään ja ajatustensa esineenä, niin herttaisesti hän aina kirjoitti ja muisti lähettää sekä joulu-että uudenvuoden toivotuksia.

En oikeastaan ymmärrä, mitenkä Eva Ingman ehti niin paljon enemmän kuin muut ihmiset, ehti maalata, kirjoittaa, lukea, matkustella, seurustella, hoitaa kotiaan, olla erinomainen emäntä j. n. e., mutta luulen, että se riippui hänen myötäsyntyneestä työkyvystään ja liikkuvaisuudestaan. Hänessä ei havainnut hituistakaan suomalaista hitautta; kevyesti, aivan kuin leikkien, hän antautui toimesta toimeen, osoittamatta minkäänmoista kiirettä, hätiköimistä tai väsymystä.

Ja kuitenkin olivat jo hänen seurusteluvelvollisuutensa niin suuret, että moni olisi nääntynyt niiden alle. Ingmanien taiteellinen koti Dresdenissä muodostui nimittäin aikojen kuluessa tyyssijaksi, jonne kaikki suomalaiset, kaikki skandinaavit ja yleensä Dresdenissä asuvat muukalaiset mielellään pistäytyivät. Runoilija kreivi Snoilsky puolisoineen esim. oli kahdeksankymmenluvulla jokapäiväinen vieras heidän kodissaan, niinikään runoilija Erkko, joka samaan aikaan oleskeli siellä. Ja samalla tavalla voisi mainita niin lukemattomia muita. Ken oli ennestään tuttu, meni sentähden, ken ei ollut, meni neuvoja ja opastusta saamaan, tai vain siksi, että vieraalla pohjalla ollessa oli niin hauskaa tavata herttaisia, sivistyneitä, ystävällisiä ihmisiä ja kodin, joka oli niin sopusuhtainen ja kaunis. Dresdenissä oleskeleminen ja Ingmanien luona käyminen, ne kuuluivat ihan yhteen.

Pari vuotta ennen Evaa kuoli heidän tätinsä Amalia Perander, joka kaikkina näinä vuosina oli ollut heidän kanssaan. Hän oli jo silloin 90-vuotias ja viime aikoina sivullisen silmissä jotenkin vaativainen, hän kun tahtoi, että kaikki talossa piti järjestettämän juuri hänen tahtonsa mukaan. Mutta aivan ihmeellisen kauniisti ja kärsivällisesti molemmat sisaret siihen alistuivat ja hoitivat häntä mitä epäitsekkäimmin aivan loppuun asti.

”En minä tahtoisi tulla vanhaksi”, sanoi Eva kerran, johon kyllä ehkä vaikutti se, että hän oli läheltä nähnyt, miten vaivaloinen ja puolinainen oikein vanhan ihmisen elämä oli. ”No, kauanko sinä tahtoisit elää?” kysyi toinen. ”Noin kuudenkymmenen-vuotiaaksi”, oli vastaus.

Ihmeellisesti tämä toivo sitten toteutuikin. Hän meni pois silloin, kun vielä oli täysissä voimissa ja työkyky murtumaton, kun kaikki ystävät ja ennen kaikkea hänen ainoa armas sisarensa niin mielellään olisivat tahtoneet pitää hänet täällä. Mutta se, että hän itse oli toivonut pääsevänsä pois, ennenkuin oli loppuun kulunut, lievensi hieman sitä katkeruutta ja surua, jota tämä kuolinsanoma niin laajoissa piireissä herätti sekä hänen uudessa kotimaassaan että täällä meillä.

[ANNA BERENDSEN.]

Routavuosina, jolloin oli hyvin tärkeätä, että Suomen vanhurskas asia saatiin Europan tietoisuuteen ja että sillä oli sanomalehtimaailmassa ystäviä ja puoltajia, jotka tunsivat sen ahdinkotilan, oli eräs tanskalainen muita innokkaammin ottanut meitä tässä suhteessa auttaakseen.

Tämä henkilö oli Ivar Berendsen Köpenhaminassa.

Hän tunsi Suomen asiat perinpohjin ja osasi kirjoittaa niistä sekä pirteästi että vakuuttavasti, eikä suinkaan vain oman maansa lehtiin, vaan hän sirotteli tietoja Suomesta siihen aikaan yltympäri Europaa. Mutta mikä juuri teki Ivar Berendsenistä niin uskollisen ja lämpimän Suomen ystävän? Miksi juuri hän heittäytyi taisteluun meidän oikeuksiemme puolesta? Kyllä se suureksi osaksi oli hänen suomalaisen puolisonsa ansio. Ken lähemmälti oppi tuntemaan Anna Berendsen’in, o. s. Levonius, hän sen hyvin ymmärsi.

Tutustuin Anna Berendseniin tuona meidän historiassamme niin kohtalokkaana vuotena 1899. Koko elämä kävi silloin Suomen politiikan merkeissä ja siitä mekin yhtenään puhuimme. Hän näytti minulle erästä nahkakantista salkkua, joka oli täynnä Suomen kysymystä koskevia tietoja: asiakirjoja, lentolehtisiä ja sanomalehtikirjoituksia. Sitä kutsuttiin ”musteriksi” ja se paisui viikko viikolta, sillä meillä tapahtui yhtämittaa sellaista, joka taas pani mielet liikkeelle ja kynät käymään.

Berendseneillä oli miltei kaikki Suomen politiikkaa koskevat langat käsissään, he tiesivät kaikki taistelusuunnitelmat ja kaikki uutiset. He olivat tavallaan keskushenkilöt tuossa Suomen hyväksi toimeenpannussa kansainvälisessä adressipuuhassakin, jota erityinen lähetystö sitten meni tsaarille viemään. Eräs lähetystön jäseniä oli tanskalainen, tri Norman-Hansen, ja hänen tehtäväkseen tuli Pietarista sähköttää kaikki sitä koskevat uutiset ja käänteet Berendsenille. Mutta tiedot piti panna sellaiseen muotoon, ettei ne herättäisi mitään epäilyksiä venäläisissä sähkövirkailijoissa y. m. urkkijoissa. Siksi ne lähetettiin Köpenhaminan tullivirastoon, jonka päällikkönä Berendsen toimi ja kulkivat pelkkinä tavarauutisina.

Kun siis esim. ranskalainen senaattori Trarieux, joka oli lähetystön puheenjohtaja, oli saapunut, sähkötettiin, että ”hyvä ranskalainen viini on tullut perille”, kun hollantilainen professori ja lakimies Van der Vlugt saapui, puhuttiin Hollannin sillilähetyksestä ja italialainen prof. Brusa kulki makaroonien nimellä. Ja kun heikko tsaari, neuvonantajiensa toimenpiteiden johdosta, ei vastaanottanut lähetystöä, eikä siis tämä taiteellinen adressi, jossa eri maiden merkkihenkilöt mitä kohteliaimmassa muodossa puhuivat Suomen puolesta, koskaan joutunut hänen käsiinsä, tuli taaskin Köpenhaminan tullivirastoon sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että ”koko lasti kaatui ennen perille pääsöään”. Sieltä uutinen sitten levisi oikeassa muodossa Europan sanomalehtiin.

Näinä raskaina surun vuosina kuului ihan asiaan, että jokainen suomalainen, ken oli hiukankin innostunut maansa politiikasta, kävi Berendseneillä Köpenhaminassa ollessaan, oli hän sitten ennestään talossa tuttu tai ei. Ja samaa tapaa jatkettiin sittenkin, vaikka olosuhteet meillä hiukan valkenivat. Ja aina suomalaiset olivat siellä tervetulleet. Oli päivälliskutsut tai muut merkkitilaisuudet, aina suomalaisille annettiin siellä kunniasija ja kohdeltiin rakkaimpina vieraina. Sillä vaikkakin talon emäntä oli eläytynyt uusiin oloihinsa, ei ne silti olleet heikontaneet hänen rakkauttaan isänmaahan.

Päinvastoin! Suomella oli ensi sija hänen sydämessään, sen suruja hän kantoi, sen menestyksistä hän iloitsi. Miten onnellinen hän esim. oli sen johdosta, että Suomen naiset olivat saaneet valtiollisen äänioikeuden, sen muistaa jokainen meikäläinen, ken oli mukana Kansainvälisessä äänioikeuskongressissa Köpenhaminassa 1906, jonka järjestämisessä Anna Berendsenkin oli ollut mukana ja tapansa mukaan ottanut paljon käytännöllisiä tehtäviä suorittaakseen. Sen sijaan että siteet vähitellen olisivat käyneet höllemmiksi, tulivat ne vuosien kuluessa yhä lujemmin solmituiksi.

Ani harva suomalainen nainen on vieraalle pohjalle jouduttuaan ollut tilaisuudessa toimia niin paljon maansa hyväksi kuin Anna Berendsen. Oli aikoja, jolloin suomalaisten auttaminen oli hänen päätehtävänsä, jolloin hän kokonaan eli Suomen asioita edistääkseen. – Myöskin hänen puolisollaan oli jonkun verran harrastusta Suomen asioihin jo siihen aikaan kun he tutustuivat, mutta luultavasti se ilman Anna rouvaa olisi ajan mittaan sammunut.

Anna Berendsen kertoi heidän tutustumisestaan, että hän eräässä meikäläisessä rannikkolaivassa oli nähnyt tumman, vilkkaan miehen, joka sujuvalla ranskankielellä hyvin innokkaasti keskusteli muutamien venäläisten kanssa. Hänen ensi ajatuksensa oli, että mies oli ranskalainen, mutta pian hän muutti mieltä, kun tämä kääntyi hänen ja hänen matkatoverinsa puoleen ja tällä kertaa jotenkin selvällä ruotsinkielellä rupesi kyselemään heiltä monenmoisia asioita, muun muassa suomenkielen rakenteesta, taivutustavoista y. m. Hän oli omin päin hiukkasen lukenut suomalaista kielioppia ja vastaanotti siksi heidän tiedonantonsa hieman kriitillisesti. Ivar Berendsen on nimittäin erinomainen kielinero, eli kuten hän itse paljoa vaatimattomammin sanoo ”on hänen aivonsa todellinen romukamari kaikenlaisia kieliä varten”.

Tätä näin satunnaisesti alotettua tuttavuutta jatkettiin sitten seuraavana kesänä v. 1890, jolloin oli pohjoismaalainen opettajakokous Köpenhaminassa ja jonne Anna Levoniuskin oli tullut. Siellä oli Ivar Berendsen koko ajan nuoren suomalaisen tuttavansa opas ja seurakumppani sillä seurauksella, että seurustelu päättyi pysyväiseen kumppanuuteen ja yhdessäoloon.

Hyvin pirteä ja intelligentti oli se seurapiiri, johon Anna Berendsen Köpenhaminaan muutettuaan joutui. Sekä kirjailijoita että taiteilijoita, sekä valtiollisessa elämässä että yhteiskunnallisella alalla toimivia henkilöitä siihen kuului, niin että Anna Berendsenille heti tarjoutui hyvä tilaisuus perehtyä Tanskan henkiseen elämään ja sen etevimpiin edustajiin. Ja hän olikin erittäin vastaanottavainen ja omisti itselleen vuosien kuluessa mitä parasta on tanskalaisessa kulttuurissa.

Tuskin missään näkee taiteellisemmin ja hauskemmin sisustettuja koteja kuin Tanskassa, olivat ne sitten vähävaraisten tai varakkaiden perustamat. Kaikki niissä on suhteellista ja sopusointuista: huonekalut, kuvat ja tarve-esineet. Anna Berendsenin koti oli juuri noita aitotanskalaisia, jossa kukin kalu oli oikealla paikallaan ja jossa taideteoksien lukumäärä oli niin suuri, että eräs vieras jo ehdotti kataloogin laittamista, jotta niihin helpommin perehtyisi. – Hänen ulkonainen esiintymisensä ja käytöksensä kävi samaten vuosien kuluessa yhä pehmeämmäksi, sirommaksi ja sulavammaksi. ”Eipä häntä luulisi suomalaiseksi”, sanoi eräs muukalainen, joka paljon oli oleskellut Suomessa ja nähnyt meikäläisten kankeuden ja ujouden. – Ivar Berendsenin tahdosta hän myöskin opetteli tanskaa niin, että osasi puhua sitä aivan virheettömästi, aivan kuin tämä hallitsi ruotsia.

Paljon on sellaisia ihmisiä, jotka ensi kertoja tavatessa tekevät edullisen jopa loistavan vaikutuksen, mutta lähempi tuttavuus osoittaa, että he saattavat olla vaativaisia, itsekkäitä, tyytymättömiä, oikullisia. Anna Berendsenin suhteen oli juuri päinvastoin. Kuta useimmin hänen seurassaan oli, sitä selvemmin hänen rakastettavat puolensa tulivat ilmi, sitä enemmän oppi hänestä pitämään. Hän oli niin tavattoman hyväsydäminen, vaatimaton, iloinen ja tasainen. Siksi kai ei edes tullut kiinnittäneeksi huomiota hänen sairauteensakaan, vaikkakin hän joskus ohimennen puhui heikosta sydämestään, joka ajoittain pakoitti hänet jättämään kaikki kokoukset ja seurustelemiset. Mutta sitten hän taaskin parani ja toimi yhtä innokkaasti kuin ennenkin. Yhdistyksissä ollessaan, muun muassa tuossa suuressa naisten äänioikeus-yhdistyksessä, johon kuului toista kymmentä tuhatta jäsentä, otti hän aina mielellään sellaisia isotöisiä, mutta luonteeltaan vaatimattomia tehtäviä suorittaakseen kuin on esim. kiertokirjeiden jakaminen, osoitteiden kirjoittaminen, ilmoituksien hankkiminen eri lehtiin j. n. e.

Tämä alttius palvelemaan ja auttamaan, missä apu oli tarpeen, sekä se rakkaus, millä hän syventyi uuden kotimaansa oloihin, sivistyselämään ja rientoihin, vaikutti, että Anna Berendsen oli yleisesti suosittu Köpenhaminassa, että hänen lukuisat, eri piireihin kuuluvat, eri katsantokantoja edustavat tuttavansa poikkeuksetta pitivät hänestä.

Siksi he kaikki, kuullessaan että Anna Berendsen lokak. 5 p. 1911 oli kuollut parhaassa iässään 43 vuoden vanhana, tunsivat kadottaneensa jotakin valoisaa ja aurinkoista, hellää ja epäitsekästä, joka ei ollut korvattavissa.

Helsingissä asuvat ystävät antoivat laskea hänen haudalleen seppeleen, jonka toisessa nauhassa oli heidän viimeinen tervehdyksensä ja kiitoksensa, toisessa seuraavat, koko Anna Berendsenin elämää ja toimintaa kuvaavat sanat:

»Finland stod för din själ, det kulna
Ditt torftiga gömda, heliga fosterland.»

[VAIKUTELMANI VIROSTA.]

»Miten oppisin käytännöllisesti saksaa» oli kysymys, joka ehtimiseen askarrutti aivojani 90-luvulla. Saksaan menemistä oli ihan mahdoton ajatella, sillä ei niitä sellaisia matkoja senaikuisilla opettajapalkoilla tehty, mutta kuinka olisi mennä Viroon, sillä olihan saksa siellä silloin vielä puhekielenä useimmissa keskisäädyn perheissä.

Neuvottelin tuumastani herrasväki Godenhjelmin kanssa, jolla tiesin olevan tuttavia sielläpäin. He rupesivat kirjevaihtoon asiasta ja ennen pitkää he ilmoittivat, että eräs tri Rosenthal ja hänen puolisonsa Räävelissä olivat luvanneet ottaa minut luokseen kesäajaksi.

Oikeastaan tiesin varsin vähän siitä perheestä, jonne joutuisin, tuskin sen, että talon emäntä, Eugenie Rosenthal, oli Viron kansallisen liikkeen herättäjän J. W. Jannsenin tytär. Miltei vielä vähemmän tiesin Viron kansasta, astuessani eräänä kauniina kesäkuun yönä Saksaan menevään laivaan, joka tiellään poikkesi Rääveliin. Mutta se kesä, jonka siellä vietin, oli kuin kurssi veljeskansamme historiassa ja kulttuurioloissa. Nämä seikat olivat meidän jokapäiväisten keskustelujemme esineinä; aivan havainnollisella tavalla minä siellä opin tuntemaan heimolaisemme pyrinnöt ja toiveet, vastoinkäymiset ja erehdykset.

Rääveli ei tehnyt hauskaa vaikutusta satamaan tullessa. Ei siinä kyllin, että se tuntui hyvin epäsiistiltä, että silmä kohtasi vain rappeutuneita rakennuksia ja mustuneita tavaramakasiineja, kivihiilen pölyä ja hienoa, lentävää hiekkaa, vaan siinä tuli myöskin vastaan joukottain venäläisen virkavallan edustajia ja n. k. järjestyksen pitäjiä, jotka eivät tietenkään osanneet muuta kuin »valtakunnan» kieltä, mutta olivat hyvin mahtavia, hyvin urkkivia ja erittäin taipuvaisia estämään matkustajan maalleastumista, jos vain löysivät hänen papereissaan jonkun puutteellisuuden. Tämä kaikki tuntui, varsinkin kolmekymmentä vuotta sitten, hyvin vastenmieliseltä, sillä vastaavat olot meillä olivat silloin vielä aivan länsieuropalaiset, ja passikysynnät y. m. sellaiset eivät siihen aikaan tulleet kysymykseenkään.

»Mimmoiseksi oloni täällä oikein muodostunee?» arvelin itsekseni matkatavaroitani siinä kootessani ja vastaanottajaa tähystellessäni. Samassa tapasin tri Rosenthalin, joka aikaisesta tunnista huolimatta oli minua vastassa ja sitten sitä mentiin. Se painostava mieliala, jonka tämä ohimennen tehty tuttavuus venäläisen virkavallan kanssa oli aikaansaanut, hälveni vähitellen, sillä satamasta selviydyttyämme ja määräpaikkaan ajaessamme, minä ensi kerran eläissäni liikuin kaupungissa, joka oli ihmeellinen ja mielenkiintoinen kuin vanha kallisarvoinen kuvakirja. Kaikella oli historiansa, joka paikkaan liittyi muistoja, jokaisella omituisuudella oli selityksensä. Ja tri Rosenthal kertoi ja opasti. »Kadut tehtiin siksi näin kapeiksi ja mutkikkaiksi, että ne sotaisina aikoina – ja niitä oli miltei aina, ellei ollut ulkoapäin tulevia vihollisia, oli sisällisiä sotia – voisivat tarjota suojaa. Kun esim. juoksi pakoon, saattoi pujahtaa johonkin holviin tai porttikäytävään, ilman että takaa-ajaja kadun mutkikkuuden takia sen huomasi.» Samaa sotaista henkeä puhuivat nuo monet pyöreät tornitkin, joita näki kaikkialla. Toiset olivat korkeita ja hoikkia, toiset matalia ja tanakoita. Näihin jälkimäisiin kuului nyt etenkin »Die dicke Margarethe» (Paksu Margareta), jonka kaikki panevat merkille, samaten sen vastakohdan, jonka nimenä on »Der lange Hermann» (Pitkä Hermanni). Ihmeekseni katselin noita vanhoja kivirakennuksia, joiden päädyt ovat kadullepäin, katot korkeat ja suipot sekä punaruskeiden tiilien peittämät. Nyt vasta ymmärsin oikein tuon Lutherin lauseen: »Vaikka minulla olisi vihollisia yhtä paljon kuin on tiilikiviä katolla – –».

»Kas tuossa», sanoi tri R. »näkyy Olavin kirkon torni, joka suippenee teräväksi kuin neulan kärki ja tuolla Domvuorella, jossa vielä on jäljellä osa entistä jykevää linnanmuuria, on vanha tuomiokirkko.»

Vihdoin pysähdyimme vanhan, jotenkin rappeutuneelta näyttävän kivirakennuksen eteen, jonka porttikäytävä tuntui sekä ahtaalta että pimeältä.

Sen suurempi yllätys oli sitten se kaunis koti, jonne vihdoin jouduimme, kavuttuamme useita rappusia ylöspäin. Ja siellä seisoi talon emäntä jo ovella meitä vastassa ja otti minut vastaan kuin vanhan kaivatun ystävän. Ei hän tahtonut ensin tutustua ja sitten vasta osoittaa ystävällisyyttään, ensin koetella tuota uutta tulokasta ja ottaa selkoa, mitä väkeä hän oli, ja sitten vasta ruveta tuttavalliseksi. Hän oli heti ensi hetkestä äidillinen, lämmin ja herttainen. Samassa kun hän antoi vieraalle tilaa kodissaan, antoi hän sille myöskin tilaa sydämessään.

Olen kuullut Itämeren maakunnissa oleskelleiden suomalaisten sanovan, että Eugenie Rosenthal oli paras ihminen, paras sydän koko Virossa. Eikä siinä arvostelussa ole sanaakaan liikaa. Hän kuului niihin sisällisesti rikkaisiin ihmisiin, jotka luovat auringonpaistetta ympärilleen, missä vain suinkin liikkuvat, hän kuului niihin onnellisiin, jotka koko ajan vain voittavat pitempiaikaisen tuttavuuden kestäessä.

Tuli vaikka kuinka äkkiarvaamattomasti vieraita, oli kodissa vaikka kuinka kiireellisiä tehtäviä tai pieniä vastoinkäymisiä – aina hän säilytti tasapainonsa ja osasi hillitä itsensä. Ja tuskinpa mikään maailmassa niin suuresti vaikuttaa kotielämään kuin perheenemännän itsensä hillitsemiskyky. Elämä tuntuu niin rauhalliselta ja turvalliselta kun tietää, ettei tarvitse pelätä minkäänmoisia pahantuulen purkauksia ja myrskyisiä kohtauksia, tuli sitten mitä tahansa.

Minulla on miltei aina ollut onni, että kun ulkomailla ollessani olen tahtonut harjoitella jotakin vierasta kieltä, olen tavannut ihmisiä, jotka ovat viitsineet puhua kanssani, korjata tekemäni virheet ja lukea kanssani ääneen. Mutta tuskin kukaan sentään on tehnyt sen niin perusteellisesti kuin Eugenie R. Hän oli aivan ihmeteltävä. Aamusta iltaan hän seurusteli kanssani. Joko me luimme jotain, jonka johdosta sitten keskustelimme, tai olimme me yhdessä kävelemässä. Aamupäivisin minä seurasin häntä torille ja ostoksille puoteihin, sillä se oli varsin opettavaa, päivällisen syötyä me kaikki, hänen puolisonsa ja pojatkin, lähdimme raitiovaunulla Catharinenthaliin, jonka varjoisia kauniita käytäviä me astuskelimme, ja jossa me m. m. harjoittelimme puiden ja pensaiden saksalaisia nimiä ja vertailimme viron ja suomenkielen yhtäläisyyttä kasvimaailman alalla. Usein myöskin leikittiin kaikenlaisia ajatusleikkejä, jeu d’esprit, jotka suuresti kehittävät kielen käyttämistaitoa.

”Kertokaa nyt taas kodistanne ja ensi nuoruudestanne” kehoitin minä usein Eugenie Rosenthalia istuessamme käsitöittemme parissa, sillä olihan hänen kotinsa ja se piiri, jossa hän oli kasvanut, ollut Viron kansallisen heräämisen kehto, ja hän oli lähemmällä kuin useammat muut voinut seurata sen ensimäisiä liikkeitä.

Ja hän kertoi isästään J. W. Jannsenis’ta, joka oli syntynyt samana vuonna kuin maaorjuus Itämeren maakunnissa lakkautettiin, eli 1819, ja joka seitsenvuotiaana oli kulkenut paimenpoikana, mutta siinä sivussa opetellut sekä lukemaan että kirjoittamaan ja ahminut kaikki kirjat, mitkä vain sattui käteensä saamaan. Sen pahempi virolainen kirjallisuus siihen aikaan oli varsin köyhä ja supistui enimmäkseen hartauskirjoihin.

Pikku Jannsenin lukuhalu ja lahjakkuus herätti huomiota, ja niinpä hän pääsi n. k. kirkkokouluun kumminsa, saksalaisen tilanomistaja v. Dittmarin avustuksella. Sen suoritettuaan joutui hän ensin urkuriksi ja kirkollisen laulun johtajaksi sekä sittemmin alkeiskoulun opettajaksi Pärnunkaupunkiin. Mutta hänen henkiset voimansa riittivät vielä muuhunkin. Hän toimitti aluksi vironkielisen laulukanteleen, joka sisälsi sekä hänen itse sepittämiään että kääntämiään hengellisiä lauluja, koska siihen asti käytetyt olivat sangen puutteelliseen muotoon puetut, ja usein sellaisten henkilöiden toimittamat, jotka eivät täysin hallinneet vironkieltä. Tämä kokoelma sai niin paljon lukijoita, että Jannsen jo rupesi suunnittelemaan kerran viikossa ilmestyvää vironkielistä lehteä ja koetti hankkia itselleen lupaa sen ulosantamiseen. Mutta vastaus oli jyrkästi kieltävä. ”Viron kansa ei sellaista toistaiseksi tarvinnut. Se oli liika epäkypsä seuratakseen maailman tapahtumia.”

Jannsen rupesi silloin julkaisemaan jatkuvaa kalenteria, joka ilmestyi aina vuosittain samaan aikaan ja sisälsi sekä kertomuksia että maamiehen elämässä tarvittavia neuvoja ja opetuksia. Ja riemu millä se vastaanotettiin, laaja lukijakunta, jonka se sai, osoitti selvään, että säännöllisesti ilmestyvällä aikakauslehdellä kyllä oli maaperää. Mutta vasta sitten kun Aleksanteri II oli noussut valtaistuimelle ja hiukan vapaammat tuulet olivat ruvenneet puhaltamaan, oli hän tilaisuudessa toteuttamaan lempiaatteensa ja rupeamaan suunniteltua »Pärnu Postimees» nimistä lehteään ulosantamaan, jonka ensi numero ilmestyi kesäkuussa 1857.

Jannsen oli aivan erinomainen sanomalehtimies, sillä ensinnäkin hän tunsi lukijakuntansa ja tiesi mitä se enin kaipasi, ja sitten hän aivan toisella tavalla kuin sikäläiset papit ja opettajat hallitsi vironkieltä.

Se erinomainen menestys, joka hänen lehdellään oli, sai hänet aikaa myöten tykkänään antautumaan sanomalehtialalle, jolloin hän syrjäisestä Pärnusta muutti yliopistokaupunkiin Tarttoon v. 1864 ja perusti siellä ”Eesti Postimees” lehden, joka tuli virolaisten aineellisten ja henkisten harrastusten kannattajaksi, ja joka ensimäisenä rupesi käyttämään nimitystä Eesti rahvas (Viron kansa). Siihen asti oli eesti-sanalla tarkoitettu yksinomaan talonpoikaa.

Kun Jannsenin vanhin tytär Lydia, sittemmin yleisesti tunnettu kirjailijanimellä ”Koidula”, oli joutunut noin parinkymmenen vuoden vanhaksi, tuli hänestä isän paras apulainen sanomalehtityössä ja samassa hänestä kehittyi Eestin kansan mitä rakkain runoilija ja ensimäisten näytelmäkappalten kirjoittaja.

Eugenie Rosenthalin kaikkein valoisin nuoruuden muisto oli kuitenkin ensimäisen virolaisen soitto- ja laulujuhlan vietto Tarton kaupungissa v. 1869. Aate oli taaskin Jannsenin, sillä hän arveli, että juhlatunnelman elähyttämä yhdessäolo, jolloin kaikki itsekkäät pyrinnöt ja pikkumaiset pyyteet hetkeksi unhoittuisivat, liittäisi Viron kansan erikseen olevat sirpaleet yhteen, vahvistaisi sen yhteistunnetta ja antaisi sysäyksen moneen hyvään aloitteeseen.

Ulkonainen aihe tämän juhlan viettoon oli se, että puolivuosisataa maaorjuuden lakkauttamisesta silloin oli kulunut. Mutta siitä huolimatta oli yritys erittäin rohkea, sillä ei ollut mitään edellisiä traditsionia[1], joihin olisi voinut turvautua, eikä liioin ollut mitään varsinaisia lauluseuroja, – ei ainakaan viranomaisten vahvistamia – eikä edes takeita siitä, että kansaa tällaiseen tilaisuuteen saataisiin kokoontumaan.

Mutta Jannsenin innostus voitti kaikki vaikeudet. ”Vanemuine” nimisen lauluseuran hän oli perustanut v. 1865 ja se sai nyt työkseen pyytää viranomaista lupaa laulujuhlan pitämiseen. Lupa saapui ikävä kyllä niin myöhään, ettei jäänyt kuin kolmatta kuukautta valmistuksiin, mutta onneksi on Viron kansa varsin musikaalista, niin että se lyhyessä ajassa ehti oppia ne konsertti-ja kilpalaulut, jotka lähetettiin juhlaan ilmoittautuneille lauluseuroille. Ja sitten olivat kaikki muut puuhat jaetut niin tarmokkaasti työskentelevien toimikuntien kesken, että kaikki oli valmista, kun kesäk. 17 p. valkeni, jolloin tuo ihmeellinen juhla alkoi. Sen laajuudesta kertoo jo vain se seikka, että esiintyvien laulajien ja soittajien lukumäärä nousi yli kahdeksansadan, joille kaikille oli hankittu vapaat asunnot, ja että juhlavieraita oli tuhansia, joiden majoittamisesta myöskin oli täytynyt pitää huolta.

Vieraiden joukossa oli muutamia varsin kaukaisiakin. Suomesta saapui kaksi nuorta miestä: muinaismuistojen tutkija J. R. Aspelin, sekä maisteri Swan, ja heidät sijoitettiin asumaan Jannsenin omaan perheeseen. Sitäpaitsi oleskeli kielentutkija Hunfalvy Unkarista siihen aikaan Virossa, ja myöskin hän kunnioitti juhlaa läsnäolollaan.

Sama Hunfalvy kirjoitti sittemmin jotenkin laajan teoksen käynnistään Itämerenmaakunnissa ja siellä saaduista vaikutelmistaan, joka teos oli Rosenthalien huostassa. Siinä hän myöskin kuvaa tätä samaista laulujuhlaa ja oleskeluaan Jannsenin perheessä, ja se oli erinomaisen hauska täydennys ystäväni kertomukseen. Erittäinkin minua huvitti lukea hänen arvostelunsa Eugenie Rosenthalin sisaresta Lydiasta, hänestä, josta me niin usein puhelimme ja jonka kohtalosta minä koetin saada kaikkia mahdollisia yksityistietoja. Hunfalvy on täynnä ihailua puhuessaan hänestä. Hän kiittää hänen kaunista ulkomuotoaan: ruskeata, tuuheata tukkaa, korkeata otsaa, joka osoitti sekä luonteen syvyyttä että ajatusten rikkautta, hänen sointuvaa ääntään ja miellyttäviä liikkeitään, hänen keskustelutaitoaan ja laajoja kirjallisia tietojaan. – Minä tutkin usein hänen kuviaan eri ajoilta ja surin, etten jo aikaisemmin tullut käyneeksi Itämeren maakunnissa, jolloin hän vielä oli elävien joukossa. Tähän aikaan hän nimittäin jo kolme vuotta oli levännyt turpeen alla.

Mutta sen sijaan olin tilaisuudessa näkemään hänen vanhempansa ja nuoruuden kotinsa, sillä kesän kuluessa me matkustimme Tarttoon, jossa vanhukset vielä silloin elivät entisessä talossaan, poikansa, tri Eugen Jannsenin luona.

Se oli mitä mielenkiintoisin retki alusta loppuun. Jo matka sinne tarjosi niin paljon uutta. Kauniita maisemakuvia, pieniä asemia, joiden varrella väliin seisottiin loppumattomiin, keskustelua eestiläisen maarahvaan kanssa. Ja sitten seurasi tuo sisältörikas oleskelu Tartossa. Vanha sievä rakennus puutarhoineen, jossa ruusut tuoksuivat ja kastanjat loivat varjoa, oli todellakin muistojen pyhittämä paikka. Sieltä oli Jannsen lähettänyt rakkaalle Eesti rahvaalleen viestit ja kehoitukset lehtensä välityksellä, siellä oli Koidulan runot ja muut kirjoitukset syntyneet, siellä oli monet tärkeät yritykset suunniteltu, siellä oli monet innostuksen hetket vietetty, mutta myöskin kovat iskut ja pettymykset kestetty.

Puutarhassa oli pieni rakennus, joka oli varustettu meille vieraille, enkä milloinkaan unohda kuinka kodikkaan vaikutuksen se teki, kun se meidän tullessamme oli koristettu nuorilla, tuoreilla koivuilla. Oli nimittäin juuri juhannusaatto ja seuraavana päivänä me matkustimme Odenpään pappilaan juhannusta viettämään. Oli hankittu niin tilavat ajopelit, että me sovimme siihen kaikki – mutta niinpä olikin 10 hevosta valjastettu niiden eteen. Siellä oli paljonkin ihmisiä koossa, mutta pappilat Itämeren maakunnissa on yleensä rakennettu niin tilaviksi, että ihmiset, varsinkin kesäiseen aikaan, jolloin vielä on puutarhassa oleskelemisen mahdollisuuskin, voivat hajaantua eri tahoille ja niinpä ei monipäiset seuratkaan tunnu aivan suurilta. Siellä minä myöskin ensikerran havaitsin, ettei valtiollisia kysymyksiä sopinut noin vain missä seurassa tahansa ottaa puheeksi. Me olimme kotona rva Rosenthalin kanssa niin paljon keskustelleet politiikkaa, ja hän oli niin monelta eri taholta valaissut Viron kansan silloisia onnettomia olosuhteita ja osoittanut, että he kyllä itsekin olivat osaksi syypäät alennustilaansa, että minä arvelin tällaiset keskustelut kuuluvan ihan päiväjärjestykseen.

Mutta kun sitten kysäsin jotain, joka oli yhteydessä politiikan kanssa, sain niin arvoituksen tapaisen vastauksen, että heti ymmärsin astuneeni sopimattomalle alalle. Kovin ihmeelliseltä se silloin kuulosti minun suomalaisissa korvissani, me kun siihen aikaan vielä istuimme koskemattomassa pesässämme, mutta surullinen kokemus opetti minut sittemmin kyllä ymmärtämään, että täytyy tuntea läsnäolijat, ennenkuin rupeaa poliittisia ajatuksiaan ja huoliaan päivänvaloon tuomaan.

Muuten oli seurustelutapa Itämeren maakunnissa varsin miellyttävä. Tavoissa oli paljon saksalaiseen kulttuuriin perustuvaa kohteliasta ja hilpeätä, ja samassa se saattoi muodostua sisältörikkaaksikin. Missä oli nuoria koossa, siellä otettiin esiin hauskoja ajatusleikkejä, tahi myöskin sitä soitettiin ja laulettiin. Jannsenit olivat kaikki sangen musikaalisia: Eugenie Rosenthal lauloi, hänen poikansa soittivat pianoa, tri Eugen Jannsen soitti viulua, ja niin sitä aikaansaatiin tuon tuostakin hauskoja soitannollisia illanviettoja talonväen kesken.

Eräänä päivänä otti Eugenie Rosenthal laatikostaan pinkan vanhoja kirjeitä ja näytti niitä minulle. ”Nämä”, hän kertoi, ”ovat minun sisareni Lydian lähettämät tervehdykset ulkomailta, jossa hän oleskeli pari vuotta miehensä tri Michelsonin kera, kun tällä oli matkaraha tutkiakseen ulkomailla sairaaloita.”

Paperi oli jo sangen kellastunut, ja muste oli käynyt hyvin vaaleaksi, mutta käsiala oli reipas. Tuntui siltä kuin niiden kirjoittaminen ei olisi tuottanut mitään vaivaa, niin ne olivat pitkiä ja tekivät selkoa kaikesta mitä kirjoittaja näki ja koki noissa kaupungeissa, joissa hän oleskeli. Hän oli silloin ollut naimisissa noin 4 vuotta, pieni 3-vuotias Hans oli hänen mukanaan, vuoden vanha tyttö oli Tartossa isoäidin luona, ja Wienissä syntyi hänen kolmas lapsensa. Tästä jo voi päättää, ettei se matka niin aivan vaivaton ollut, kun siihen vielä tulee lisää, että usein oltiin rahapulassa ja aina piti asuntoja ja ruokapaikkoja valitessa katsoa, etteivät vain tulleet kalliiksi.

Mutta ihmeen hyvällä päällä hän jaksoi olla, ei hän epämukavuuksista ja puutteellisuuksista puhuessaankaan milloinkaan valita, laskee vain pikemmin leikkiä. Tietysti ei hän paljonkaan iltasin voinut olla ulkona ja jättää pientä poikaansa yksin ja usein hän päivisinkin otti hänet mukaansa, välistä vain siksi, että pienokainenkin saisi astua niitä paikkoja, joita äiti piti niin suuressa kunniassa, kuten esim. Göthen syntymäkotia Frankfurt am Mainissa.

Lydia Jannsenin kihlautuminen ja avioliittoon meno oli aikoinaan yllätys kaikille hänen ystävilleen ja tuttavilleen. Hän oli silloin jo lähes 30-vuotias, oli antanut rukkaset niin monelle ihailijalle ja lausunut monta epäilevää ajatusta avioliitosta onnen tuottajana. Ja sitten hän otti erään lättiläisen lääkärin, jolle hänen virolaiset harrastuksensa olivat aivan vieraat, joka jo ulkomuodosta päättäenkin tuntui kaikkea muuta kuin runolliselta ja jolla oli toimi Kronstadtissa, joten Lydia Jannsenin täytyi jättää Tartto ja koko se piiri, missä hän sitä ennen oli oleskellut.

”Oliko hän onnellinen avioliitossaan?”, utelin hänen sisareltaan, sillä vaikea oli ajatella ”virolaisten satakieltä” tuossa vieraassa, venäläisessä ympäristössä. Siihen ei kukaan, ei edes oma sisar, osannut antaa tyydyttävää vastausta, mutta sen kyllä kaikki myönsivät, että hänen laulunsa sen jälkeen vaikeni ja hänen kirjallinen tuotantonsa loppui. Myöskin sen he totesivat, ettei hän Kronstadtissa viihtynyt. Hän lausui muun muassa eräässä kirjeessään, ettei hän ymmärtänyt Julius Cæsaria, joka mieluummin oli ensimäinen pienessä kaupungissa kuin toisena Roomassa. Hän olisi vaikka viimeinen Tartossa, kun vain saisi oleskella siellä.

Mutta miksi hän, joka sitä ennen yhtenään oli omistanut elämänsä kirjallisille harrastuksille, ne sitten tykkänään jätti? Osaksi vaikutti ehkä siihen sairaus. Hänen terveytensä ei yleensä milloinkaan ollut aivan vankka, ja viimeiset vuotensa hän sairasti hivuttavaa, kalvavaa syöpää. Osaksi ehkä myös sekin, että virolaisten lupaava kevät oli ohitse, eikä sitä seurannutkaan kaunis kesä, vaan kolkko syksy vihurituulineen, jotka repivät ja raatelivat arkaa, vasta alulle päässyttä kylvöä. – 1869, jolloin Virossa vietettiin ensimäistä laulujuhlaa, oli Lydia Jannsen täynnä kansallista innostusta. Hän oli silloin julkaissut kertomuksensa Ojamölder ja tema minija (Oja-mylläri ja hänen miniänsä) sekä runokokoelmat Waino lilled (Nurmikukat) ja Emmajõe ööpik (Emajoen satakieli). Seuraavana vuonna hän kirjoitti virolaisille heidän ensimäiset näytelmäkappaleensa, joita juhlatilaisuuksissa esitettiin, sillä varsinaista teatteria ja varsinaisia näyttelijöitä ei ollut. Kappalten aiheena oli kansan elämä ja niihin moniin lauluihin, joita siellä esitettiin, oli kirjailija itse säveltänyt melodiat ja säesti niitä kulissien takana.

Mutta sitten alkoivat nuo hirveät puolueriidat Virossa, ei ymmärretty yhdessä tehdä työtä Viron kansan aineellisen ja henkisen edistymisen eteen, vaan hajaannuttiin toisiaan vastustaviin puolueisiin, syytettiin ja haavoitettiin toinen toisiaan, ja mikä kauheinta: vedottiin vieraaseen, joka ilolla tuli väliin saadakseen kaikki tukahutettua ja oman mallinsa mukaan laitettua. Käsittää miten niin hienotunteinen nainen kuin Lydia Jannsen kärsi kaikesta tästä, miten vähäpätöiseltä ja turhalta koko hänen toimintansa tuntui nähdessään tällaista raatelemista, jossa hänen köyhän, tietämättömän kansansa etu ei merkinnyt mitään, puoluemiesten oma kunnia ja kohoaminen sekä kättä taputtavien joukkojen itselleen hankkiminen oli kaikki kaikessa. Ei hän edes voinut hyväksyä niitä kireitä välejä, joita nuo virolaiset puoluejohtajat tahtoivat rakentaa itsensä ja saksalaisten välille, sillä olihan hän itse saanut saksalaisen kasvatuksen ja piti sieltä saamiaan kulttuuri-arvoja erittäin kalliina.

Nämä seikat painostivat kyllä Eugenie Rosenthalinkin muuten niin valoisaa mieltä. Vaikka hänellä oli kaikkien kunnioittama puoliso, joka häntä ylitse kaiken rakasti, kaksi lahjakasta, lupaavaa poikaa ja kaunis rauhaisa kotinsa, muodostivat Viron surkeat valtiolliset olot ja sen kansassa piilevä eripuraisuuden henki sellaisen mustan taustan, josta ei koskaan voinut tykkänään vapautua. Hän piti meitä suomalaisia siihen aikaan aivan kadehdittavan onnellisina, meillä kun oli oma rahamme, europalainen ajanlaskumme, omat koulumme ja laitoksemme. Monasti hän senjälkeen kävi Suomessa luonani ja usein hän suunnitteli, että kun hänen puolisonsa pääsisi täysinpalvelleena eläkkeelle, niin he kokonaan siirtyisivät tänne. Toisin kävi kuitenkin. Sama hivuttava tauti, joka oli tuottanut hänen sisarelleen niin suuria tuskia, ja lopulta katkaissut hänen elinlankansa, vei Eugenie Rosenthalinkin ennenaikuiseen hautaan v. 1897.

Eugenie Rosenthal ei jättänyt jälkeensä mitään kirjallisia muistomerkkejä kuten hänen sisarensa Lydia, mutta sensijaan hän oli ahkerassa kirjevaihdossa ystäviensä kanssa. Ehkäpä joku nuori virotar vielä joskus näiden kirjeiden ynnä hänestä säilyneiden suusanallisten muistojen avulla ottaa kuvatakseen tätä ”Eesti rahvaan” jaloa tytärtä, sillä hänen kaltaisensa henkilön muisto sietää elää.

[HECTOR DENIS.]

Keväällä 1913 sain pinkan sanomalehtiä Belgiasta.

Tiesin jo käsialasta ken ne oli lähettänyt ja arvasin, että hän niiden kautta tahtoi antaa minulle osaa jostain mieltäkiinnittävästä tapahtumasta.

Aivan oikein, siellä oli erään tutun henkilön kuva: kauniit, miellyttävät kasvot, joiden henkevää, nerokasta ilmettä niin usein olin ihaillut.

Mutta mitä tämä merkitsi?

Sen hauskan uutisen sijasta, jonka toivoin saavani lukea, seisoikin, että näiden henkevien kasvojen omistaja, professori Hector Denis äkkiarvaamatta oli kuollut. Vielä edellisenä päivänä hän oli ollut täydessä toiminnassa, päivemmällä parlamentin istunnossa, illalla eräässä työväen komiteassa, mutta kun sitten seuraavana aamuna mentiin hänen huoneeseensa, oli hän kylmänä vuoteessaan. ”Sydänhalvaus”, oli hänen vanhin poikansa, joka on lääkäri, selittänyt.

Olen varma siitä, että jokaisesta, ken oli ollut tekemisissä Hector Denis’n kanssa, tuntui, tämän järkyttävän uutisen kuullessaan, samalta kuin minustakin. Oli kuin kaunis, lämmin kesäpäivä yhtäkkiä olisi muuttunut kylmäksi ja kolkoksi, taivas mennyt pilveen ja aurinko lakannut paistamasta. Ja jokainen heistä huokasi varmaan samaten kuin minäkin: ”Paras, hienoin ihminen, jonka olen tuntenut, on nyt siis poissa, jaloin, myötätuntoisin sydän on tauonnut tykkimästä, sointuva, kaunis ääni, joka puhui viisaita, innostuttavia sanoja, ei siis enää tule kaikumaan.”

Lehdissä, joissa oli uutinen hänen kuolemastaan, kerrottiin sitten hänen elämäntyöstään, tai siihen oikeastaan vain viitattiin, sillä olihan se yleisesti tunnettu Belgiassa, ja vieläpä kauas sen rajojen ulkopuolellakin.

Kaikki tiesivät, että hän oli Brüsselin yliopiston suosituimpia professoreja, että hän oli sekä lakitieteen että filosofian ja luonnontieteiden tohtori, parlamentin jäsen, etevä tiedemies ja tutkija, joka oli julaissut koko joukon huomattavia teoksia sosiologian, tilastotieteen ja kansantalouden alalla.

Mutta ennen kaikkea sanomalehdet viittasivat siihen, miten suurenmoinen ja ihanteellinen hän oli ollut ihmisenä, kuinka kaikki ne, jotka olivat joutuneet hänen vaikutuksensa alaisiksi, olivat saaneet hänestä haihtumattomia vaikutelmia.

Siinä toistettiin ne sanat, jotka hänen seuraajansa yliopistossa, tri Ley, oli lausunut aloittaessaan luentosarjansa ja suurta edeltäjäänsä muistaessaan.

»Ajatukseni johdattavat minut parikymmentä vuotta taaksepäin, jolloin ensi kerran nuorena ylioppilaana astuin tähän saliin, missä kaikki on entisellään. Ensimäinen professori, jonka näin nousevan kateederiin, oli Hector Denis. Hän oli silloin vielä parhaassa miehuuden ijässään, ja muistan niin selvästi vielä minkä vaikutuksen hänen hieno, mitalintapainen profiilinsa ja hänen ilmeensä, yhtaikaa sekä lempeä, että tarmokas, teki minuun. Korvissani soi vieläkin hänen hillitty äänensä, kun hän yleisin piirtein kuvasi meille filosofian ja moraalin suuria probleemeja, kuten hänellä oli tapana tehdä alkaessaan sielutieteellisen luentosarjansa. Hän voitti meidät heti, me olimme kaikki joutuneet hänen harvinaisen viehätysvoimansa alaisiksi, ja ihan ensimäisestä luennosta viimeiseen asti me tunsimme yhä uudestaan sen ihmisyyden henkäyksen, joka huokui kaikesta mitä hän sanoi. Hän osasi puhua innostuksen kieltä, hän tiesi miten esittää nuorille. Hän oli opettajana aivan verraton. Hän pani luentoihinsa koko intonsa; koko hänen suurenmoinen sielunsa kuvastui niissä.

Usein hän toisti runoilijan sanat: »Mikä on suuri elämä? Se on nuoruuden ajatus toteutettuna miehuuden ijässä.» Ja ne jäivät mieleen, sillä ne soveltuivat niin täydellisesti häneen, joka ne lausui.»

Eräs toinen lehti taas puhui hänestä politikoitsijana, huomauttaen, kuinka hän alalla, jossa enimmäkseen vain intohimot vallitsevat, osoitti sellaista ylevyyttä, mielenmalttia ja pitkämielisyyttä, että kaikkien, yksin hänen vastustajiensakin, oli häntä kunnioittaminen. Siitä pitkästä puheesta, jonka hän päivää ennen kuolemaansa oli pitänyt parlamentissa ja joka oli kohdistettu raha-asiain ministeriä vastaan, sanoi Vandervelde, että hän puhui kuin isä erehtyneelle pojalleen, hyvyyden sädekehä oikein ympäröi hänen otsaansa.

Vielä lehdet kertoivat hänen suurenmoisista hautajaisistaan, joissa Belgian koko intelligenssi ja koko työväenpuolue punaisine lippuineen – hän oli ollut heidän edustajansa parikymmentä vuotta parlamentissa – oli mukana. Surusaaton ohikulku oli kestänyt lähes tunnin ja kirstua, joka oli aivan kukkien peittämä, oli seurannut kuusi seppeleillä täytettyä vaunua.

Kaikkia näitä minä luin ja vaivuin muistojen maailmaan. Ei näissä kiittävissä kuvauksissa ollut sanaakaan liikaa, päinvastoin. Hänessä oli vielä monta puolta, joihin eivät lehdet olleet koskettaneetkaan. Eivät ne esim. olleet puhuneet mitään hänen suurenmoisesta vieraanvaraisuudestaan; kuinka hän avasi kotinsa kaikille muukalaisille, jotka kääntyivät hänen puoleensa. Ihan omasta kokemuksesta sen tiesin.

Parikymmentä vuotta sitten matkustin pakiparaastaan Brüsseliin, koska tiesin, että siellä oli laajalle levinnyt, vapaamielinen sanomalehdistö ja erinomaisen virkeä työväenliike, joihin molempiin tahdoin tutustua.

Löytääkseni henkilöitä, jotka voisivat minua hiukan opastaa, käännyin erään vapaamielisen sanomalehden puoleen ja sain sieltä muun muassa Hector Denis’n osoitteen. Olihan se uhkarohkeata – olen nyt jälestäpäin tuuminut – mennä vaivaamaan henkilöä, jolla oli niin paljon tekemistä, että hänen monta kertaa täytyi kiireellisten töitten takia valvoa yökaudet, kun häntä aina niin paljon päivisin häirittiin. Mutta sillä hetkellä en sitä niin paljon tullut ajatelleeksi, ja professori Denis ei sitä itse millään tavalla osoittanut. Hänen käytöksensä oli niin hieno, niin ritarillinen, huomaavainen ja lempeä, etten ollut moista koskaan ennen nähnyt.

Hänen kasvonsa loistivat, kun kerroin jo edellisenä kesänä sattumalta joutuneeni Brüsseliin ja silloin siihen niin mieltyneeni, että päätin tulla uudestaan.

»Niin, eikö totta, että ken kerran on Belgiassa käynyt, hän tulee tänne aina uudestaan. Tämä on sellainen pieni intressantti maa, täynnä historiallisia muistoja ja tulevaisuuden toiveita.» Ja hän rupesi kertomaan heidän työväenliikkeestään, miten pitkälle se jo oli joutunut, kuinka sen toimesta oli saatu aikaan suuret osuusleipomot, osuuskaupat, osuusapteekit ja komeat kansantalot. Hän antoi minulle näitä asioita koskevaa kirjallisuutta ja pyysi minua heti jäämään heille aamiaisille. Siihen aikaan eli vielä hänen vaimonsa, joka samalla oli hänen työtoverinsa ja kaikkien hänen henkisten rientojensa jakaja.

Tätä ensimäistä käyntiä seurasi lukemattomat muut. Viihdyin niin hyvin Brüsselissä, että tulin viettäneeksi siellä monta kesää, seurasin yliopistossa Hector Denis’n luentoja ja olin usein sunnuntaisin kutsuttu hänen perheeseensä päivällisille, jotka palvelijoiden sunnuntaivapauden takia syötiin aikaisin, ja sitten siirryttiin heidän – kaupungin oloihin nähden – tilavaan puutarhaansa, missä keskusteltiin, käveltiin, levättiin ja väliin pantiin leikiksikin. Sinne tulivat nimittäin aina myöskin hänen molemmat poikansa nuorine rouvineen ja pikku lapsineen, ja kotona hänellä vielä oli yksi lapsistaan, pieni, kymmenvuotias Germaine, joka oli isän silmäterä. Kaikki tiesivät miten suuresti prof. Denis oli kiintynyt tähän tyttöseensä – suloinen ja sievä hän olikin – ja siksi häntä tuon suuren isän takia aivan erityisesti huomattiin ja hemmoteltiin. Eräs Hector Denis’n ihailijoista, muistaakseni eräs puolalainen tohtori, oli pannut Germainen nimelle kymmenentuhatta fr. pankkiin, ja kaikki isän oppineet tuttavat, läheltä ja kaukaa, lähettivät hänelle aina kuvallisia postikortteja. Eikä isä itse koskaan käynyt missään panematta pikku tytölleen menemään kuvakorttia, joissa väliin oli hyvin sattuva teksti. Kun me olimme katsomassa Waterloon taistelukenttää, joka, kuten tunnettua, on lähellä Brüsseliä, lähetti isä hänelle sieltä kortin, johon kirjoitti: ”Täällä, minun rakas tyttöni, vapaus kerran pelastettiin.”

Muuten ei voi kuvitella mitään mieltäkiinnittävämpää kuin oli käynti Waterloon kentällä; Hector Denis’n seurassa. Päästyämme nimittäin ylös siellä olevalle 45 m. korkealle kummulle, johon johtaa 226 porrasaskelta ja jossa ylinnä seisoo leijona, joka on valettu ranskalaisilta otettujen kanuunien pronssista, piti prof. D. meille täydellisen luennon taistelun käynnistä, osoittaen mistä suunnista liittoutuneet olivat tulleet, mihin pysähtyneet, mitä kunakin tuntina oli tapahtunut. Alas astuttuamme hän vei meidät katsomaan erästä lähellä olevaa Papelotte nimistä taloa, jonka muureissa ja portissa vieläkin näkyi kuulia ja kanuunan kuulien jälkiä.

Tämä Papelotte on muuten hyvin muistorikas paikka. Paitsi että Hector Denis siellä oli tehnyt vaimonsa tuttavuuden ja viettänyt siellä loma-aikansa hänen kanssaan, oli Viktor Hugo asunut siellä kirjoittaessaan romaaniaan »Les misérables» (Kurjat).

Joka tiistai-ilta oli herrasväki Denis’llä vastaanotto, jolloin olin tilaisuudessa tapaamaan heidän salongissaan niin monta intressanttia henkilöä. Ei kukaan siellä näkemistäni ole kuitenkaan niin selvästi jäänyt mieleeni kuin Elisée Reclus. Hän oli pienikasvuinen, jo aivan harmaahapsinen ja kurttuinen, mutta silmät olivat vielä niin ihmeteltävän kirkkaat ja läpitunkevat. Kun me muut joimme teetä, tuotiin hänelle lasi kylmää vettä, muuta en nähnyt hänen koskaan iltasin nauttivan. Olin juuri joku vuosi aikaisemmin hiukan tutustunut hänen jättiläiskokoiseen maantieteeseensä, tiesin että hän oli valtiollisten mielipiteittensä takia karkoitettu Ranskasta, ja katselin häntä mitä suurimmalla kunnioituksella.

Hänen tulonsa Brüsseliin oli muuten aikaansaanut suuria mullistuksia sikäläisessä yliopistoelämässä. Hector Denis, joka juuri siihen aikaan oli yliopiston suosittu rehtori, oli muutamien muiden vapaamielisten opettajien kera pyytänyt, että Reclus pitäisi sarjan maantieteellisiä luentoja Brüsselin yliopistossa, johon tämä myöskin oli suostunut. Mutta silloin tulee kielto yliopiston vanhoilliselta hallitukselta. Kun ylioppilaat sen johdosta panivat toimeen mielenosoituksen ja rehtoria vaadittiin heitä siitä rankaisemaan, luopui Hector Denis rehtorin toimestaan.

Kaikki tämä herätti sellaista huomiota ja mielipahaa vapaamielisissä piireissä, että siellä yhtäkkiä koottiin niin paljon varoja, että voitiin perustaa uusi yliopisto (l’université nouvelle) jonka kuuluisimpia opettajia Elisée Reclus oli kuolemaansa asti.

Vaikka Hector Denis oli niin täydellisesti kansainvälinen, niin vapaa kaikista rotu- ja kieliennakkoluuloista, oli hän sentään suuri patriootti. Aina hän innostui, kun oli kysymys Belgiasta.

»Eihän hän ole mikään oikea sosialisti,» huomautti eräs norjalainen ystäväni, joka oli ollut kanssani prof. D:n kodissa, »sillä eiväthän sosialistit välitä isänmaastaan, sen muistomerkeistä ja laitoksista niin mitään.»

»Kyllä hän sentään on», vakuutin minä, »mutta hän on ottanut siitä sen, mikä on sen ydin: pienten kohottaminen, kaikille inhimillisten olojen hankkiminen.»

Muistan niin selvästi, kuinka hän kerran, kun olimme menossa katsomaan työväen osuusleipomoa, joka sijaitsee eräässä esikaupungissa, missä asunnot ovat köyhän näköisiä, osoitti korkealla kummulla kohoavaa ”Oikeuden palatsia” ja sanoi: ”Voi jos voisin nostaa kaikki nuo pienet tuolta laaksosta tämän tasolle”. Se oli niin kuvaavaa koko hänen työlleen. Aina hän tahtoi kohottaa ja nostaa ihmisiä sekä henkisesti että aineellisesti.

Tietysti Hector Denis’n kaltainen henkilö myöskin kannatti ja edisti naisten pyrintöjä vapauteen ja tasa-arvoisuuteen. Hän oli Belgian naisasialiikkeen paras tuki ja apu. V. 1912 pidetyssä naisasiakongressissa Brüsselissä, missä prof. Denis oli kunnia-presidentti, piti liiton sihteeri, tri Marie Popelin hänelle kiitospuheen, jossa hän huomautti, että kaikki ne naisia koskevat parannukset, jotka lainsäädännön alalla Belgiassa oli saatu aikaan, olivat Hector Denis’n ansioksi luettavat, sillä hän oli ne parlamentissa ottanut esille ja ajanut ne läpi.

Hector Denis’tä ajatellessani, soi J. Stuart Millin sanat vaimostaan korvissani: ”Jos hänen kaltaisiaan henkilöitä olisi useampia, olisi tämä maailma jo se paratiisi, josta me kaikki uneksimme”.

[ALEXANDER HERZENIN TYTTÄREN LUONA.]

Kukapa ei tuntisi Alexander Herzenin nimeä. Kaikki, jotka vain hiukankin ovat seuranneet Venäjän kansan vapaudentaistelua, tietävät, että hänen nimensä viime vuosisadan keskivaiheilla loisti kaikkia muita nimiä kirkkaammin, että hän Kello nimisen, Lontoossa toimitetun ”maanalaisen” sanomalehtensä avulla hallitsi ja ohjasi koko sen aikaista nuorta Venäjää. Vielä kauemmaksi hänen vaikutuksensa ulottui. Ihan varmana kerrotaan nimittäin, että hovi ja hallitsija itsekin luki hänen salaista lehteään ja sieltä ne olivat maaorjien vapauttamisaatteetkin kotoisin.

Sattumalta kuulin Parisissa ollessani, että hänen tyttärensä Olga Herzen, professori Monod’n puoliso, asui Versailles’issa. Tuskinpa kuitenkaan olisin lähtenyt häntä etsimään tämän kuuluisan isän takia, ellei Olga Herzenin nimeen liittyisi eräs toinenkin, kallis ja rakas kaikille, jotka sen ovat oppineet tuntemaan, Malvida von Meysenbug’in nimi. Kuka sitten oli Malvida von Meysenbug? Hän oli ihanteellisimpia naisia, joita koskaan on elänyt, taiteilijasielu, joka etupäässä muovasi itsestään elämän koulussa taideteoksen. Kaikki runsaat lahjansa ja taipumuksensa, järkensä ja sydämensä hän niin sopusointuisesti kehitti, että nimitys ihanneluonne on aivan paikallaan hänestä puhuessa. Siksi hänellä olikin niin sanomaton vaikutusvalta muihin ihmisiin. Nuoriso rakasti häntä ja piti suurimpana onnenaan olla hänen kanssaan, aikakauden etevimmät henkilöt etsivät hänen seuraansa ja vaatimattomat työmiehet ja työläisnaiset ihailivat häntä kuin pyhimystä. Kun hän monia vuosia sitten kuoli Roomassa, kävi koko sen kaupunginosan köyhälistö, jonka keskuudessa hän asui, polvistumassa hänen kirstunsa ääressä.

Mutta yhtä rakas hän on niille monille, jotka eivät koskaan ole häntä personallisesti tunteneet, vaan ainoastaan lukeneet hänen elämäkertansa: Die Memoiren einer Idealistin[2] tahi joitakuita muita hänen teoksistaan, esim. Das Lebensalter einer Idealistin, Stimmungsbilder, Individualitäen, j. n. e. Niissä hän täysin määrin antaa lukijalle henkensä rikkaita aarteita, niissä saapi tutustua hänen suurenmoiseen, jaloon luonteeseensa, hänen ihanteelliseen maailmankatsantokantaansa. Ensinmainitussa teoksessa on sitäpaitsi tilaisuudessa seuraamaan hänen kehitystään hamasta lapsuudesta.

Malvida von Meysenbug syntyi saksalaisen ministerin tyttärenä v. 1816 ja sai nuoruudessaan kovastikin kokea miten sidottu nainen on, miten ankarasti hänessä tuomitaan kaikkea sitä, jota miehessä kiitetään: hänen vapauden ja itsenäisyyden tarvettaan, hänen toimintahaluaan, hänen tiedonjanoaan. Hänen ainoa tehtävänsä piti olla elää kotia ja seuraelämää varten. Mutta tämä ei tyydyttänyt Malvidan palavaa sielua. Hän huomasi sangen aikaisin kuinka mitätön ja tyhjä se n. k. suuren maailman seuraelämä oli, miten pintapuoliset ja vähäpätöiset ne kysymykset olivat, joita siellä pohdittiin.

Aikaa myöten myöskin kodin ilmakehä kävi hänelle raskaaksi. Helmikuun vallankumous oli kynnyksellä ja raikkaat kevättuulahdukset virtasivat läpi maiden. Kansanvaltaisuuden aate oli keskustelun esineenä kaikissa edistyspiireissä, vapauden ja veljeyden ihanne pani mielet innostumaan. Tämä mahtava henkinen liike tempasi myöskin Malvida von Meysenbugin mukanaan. Hän antautui ajan suuria kysymyksiä tutkimaan, löysi paljon hengenheimolaisia ja iloitsi jokaisesta vapauden voitosta. Mutta samassa määrin kun hän liittyi vapausliikkeeseen ja omisti sen ihanteet ja päämäärät, kävi hänen lähin ympäristönsä hänelle tylyksi ja vieraaksi. Se ei nähnyt ajan riennoissa muuta kuin ylpeyttä ja itsekylläisyyttä, kaiken jumalallisen ja inhimillisen lain polkemista. Tämä koski äärettömästi Malvidan hienotuntoiseen, arkaan luonteeseen, ja pian hän sai kokea vieläkin kovempia. Se nuori vapaudensankari Theodor Althaus, jonka kanssa hän parin vuoden kuluessa oli jakanut jokaisen tunnelman, jokaisen aatteen ja jonka vaimoksi hän oli lupautunut, näyttäytyi rakkauskysymyksissä olevan perhosluonne, joka liehakoi toisesta kaunosielusta toiseen, ja jätti hänet ilman ainoatakaan selvityksen sanaa. Vuoden 1848 kevättuulahduksia seurasi mitä kauhein takatalvi, ja hallitukset riensivät kilvan vainoomaan, vangitsemaan ja karkoittamaan kaikkia liikkeen huomattavimpia johtajia. Malvida von Meysenbug joutui myöskin tuttavuutensa ja kirjevaihtonsa takia heidän kanssaan epäilyksen ja poliisivalvonnan alaiseksi ja sai lopulta hienon viittauksen lähteä maastaan.

Hän oli kaiken tämän johdosta sekä henkisesti että ruumiillisesti niin murtunut ja väsynyt, että elämä tuntui hänestä sietämättömältä taakalta, ja että hän jo epätoivoissaan oli päättänyt lähteä Amerikaan voidakseen katkaista kaikki entisyyden siteet. Ainoastaan hänen äitinsä kyyneleet ja rukoukset saivat hänet tämän päätöksen hylkäämään. Kun karkoituskäsky saapui, ohjasi hän kulkunsa Lontooseen ja sai siellä, ensi aikoina varsinkin, hyvin selvästi kokea, miten työläs sivistyneen naisen oli ansaita leipänsä, miten halveksivasti häntä monestikin kohdeltiin varakkaissa porvarillisissa perheissä, joiden nuorisoa hän opetti.

Englantiin oli siihen aikaan kaikki valtiollisesti karkoitetut eri maista vetäytyneet, koska se oli ainoa maa, joka soi heille tyyssijan. Malvida von Meysenbug joutui heti heidän piiriinsä ja voitti siellä paljon ystäviä herttaisen olentonsa, laajojen tietojensa, kaikelle ylevälle ja kauniille avonaisen luonteensa takia. Hän seurusteli siten Gottfrid Rinkelin, Kossuthin, Mazzinin ja ennen muita Alexander Herzenin kanssa.

Alexander Herzen oli silloin parhaassa miehuuden ijässään, mutta jo monet kovat kolaukset kestänyt. Venäjällä ollessaan hän oli ollut poliisivalvonnan alainen, vankilassa ja kahdesti karkoitettu. Monen vastuksen perästä hän oli saanut passin itselleen ja nuorelle vaimolleen ulkomaille lähteäkseen, läheltä seurannut helmikuun vallankumousta, tuntenut ääretöntä pettymystä ja sen johdosta kirjoittanut nerokkaat mietelmänsä, Vom andern Ufer nimisessä teoksessa. Vähää ennen Englantiin tuloaan hän päälle päätteeksi oli menettänyt vaimonsakin, nuoruutensa lemmityn. Eräänä päivänä hän itkien valittaa Malvida von Meysenbugille, että kaikki asiat hänen talossaan olivat nurin kurin, että hänen tyttärensä olivat tykkänään äidillisen johdon ja kasvatuksen puutteessa. ”Ja toden totta”, hän lisää, ”olisin toki ansainnut paremman kohtalon”.

Herzen tiesi kenen puoleen hän kääntyi, sillä siitä hetkestä otti Malvida v. M. hänen tyttäriensä kasvatuksen sydämen asiakseen. Herzen ei onneksi ollut aineellisessa ahdinkotilassa kuten moni muu sen ajan vapaussankareista, sillä hänen isänsä, eräs venäläinen ruhtinas, oli jättänyt hänelle koko omaisuutensa. Malvida muutti siis Herzenin taloon, ja järjesti siellä kaikki asiat erinomaiseen kuntoon. Siihen asti siellä oli juossut vieraita aamusta iltaan, kuten vieraanvaraisessa kodissa ainakin, niin ettei isäntä saanut koskaan rauhassa työskennellä; Malvida pani heti toimeen määrätyt vastaanottopäivät. Hän rupesi lukemaan vanhemman tyttären Natalien kanssa, joka jo silloin oli kouluijässä, ja nuorempi, pikku Olga sai mitä hellimmän huolenpidon osakseen. Venäjän kärsivä kansa ja sen rikkaat kirjalliset aarteet, joista länsi Europa siihen aikaan oli sangen tietämätön, astuivat tietysti Herzenin kanssa keskustellessa sangen elävästi Malvidan eteen ja herättivät hänessä myötätuntoisuutta ja vastakaikua.

Sanomattoman onnelliset olivat ne vuodet, jotka Malvida vietti Herzenin talossa. Lapset kiintyivät häneen kuin äitiin ja kehittyivät sekä ruumiillisesti että henkisesti hänen hoidossaan. Kaikkialla vallitsi järjestys ja sopusointu. Mutta eräänä päivänä pysähtyivät vaunut portaiden eteen ja niistä astuu Herzenin vanha toveri Ogarev ja hänen puolisonsa, jotka varta vasten tulivat Venäjältä häntä tervehtimään. Herra Ogarev oli hienotuntoinen idealisti, kuten useimmat vallankumoukselliset venäläiset, mutta rouva oli ihan toista maata, oikullinen, kateellinen ja vallanhimoinen. Hän ei voinut sietää sitä saksalaista vaikutusta, jonka tapasi Herzenin talossa, ja päätti tehdä siitä lopun. Ja koska raa’an epähienon luonteen on sangen helppo taistella hienoa vastaan, koska se käyttää mitä asetta tahansa, pääsikin hän suhteellisesti pian tahtonsa perille. Herzenin olisi tietysti pitänyt lausua ratkaiseva sana, mutta hän oli siksi epäkäytännöllinen ja huono ihmistuntija, ettei hän huomannut rouva Ogarevin juonia ja sitä kieroa asemaa, johon tämä saattoi hänen lastensa kasvattajan. Sitä paitsi hän ihaili kaikkea, joka tuli Venäjältä päin. Ei aikaakaan niin Malvida näki mahdottomaksi jäädä Herzenin taloon, koska kaikki mitä hän oli järjestänyt kumottiin, ja kaikkia hänen määräyksiänsä vastustettiin. Hän lähti siis, mutta verta vuotavin sydämin erotessaan kasvateistaan, erittäin pikku Olgasta, johon hän oli sanomattomasti kiintynyt.

Herzenin talossa hän oli oppinut venättä ja elätti itseään sen jälkeen käännöstöillä ja kirjoittamalla venäläisiä kirjallisuuskatsahduksia eri lehtiin. Seuraavana talvena hän oleskeli Parisissa, jonne eräs hänen tuttavansa, varakas rouva Schwabe, oli pyytänyt häntä itseään seuraamaan. Siellä hän tutustui Richard Wagneriin, joka tuttavuus vähitellen kehittyi läpi koko elämän kestäväksi ystävyydeksi, ja siellä hän myöskin ensikerran sai ihailla hänen jättiläisluomiaan. Uudet vaikuttimet, uudet tuttavuudet, uusi ympäristö vaikuttivat sanomattoman terveellisesti Malvidaan; pettymykset ja surut haihtuivat ja hän löysi jälleen itsensä ja käsitti tehtävänsä.

Silloin saapui yhtäkkiä kirje Alexander Herzeniltä, jossa tämä pyysi Malvidaa uudestaan rupeamaan hänen tytärtensä, erittäinkin pikku Olgan kasvattajaksi. Malvida taisteli aluksi itsensä kanssa. Hän tunsi elämän, hän tiesi, että kaikki siteet, olivat ne sitten ystävyyden tai rakkauden, vaikuttivat kahlehtivasti, rajoittivat yksilön toimintavapautta, ehkäisivät hänen itsemääräämisvaltaansa, tuottivat suruja ja pettymyksiä. Mutta rakkaus pikku Olgaan voitti viimeiseltä. Hän pani vain ehdoksi saada kasvattaa hänet ihan oman vakaumuksensa mukaan, ilman sivuvaikuttimia. Se hänelle suotiinkin ja hän otti siis Olgan luoksensa ensin Parisiin ja sittemmin Italiaan, jossa hän pääasiallisesti oleskeli. –

Tässä Malvida von Meysenbugin muistelmien ääriviivat, mutta niissä on paljon enemmän kuin tavallisessa elämäkerrassa, sillä niissä kokonainen aikakausi taisteluineen ja harrastuksineen astuu lukijan eteen. Hän tutustuu siinä sen ajan jaloimpiin henkiin ja niihin ihanteisiin ja aatteisiin, jotka heitä elähyttivät. Kuvaus on niin elävä ja vilkas, että lukija aivan selvään näkee nuo henkilöt, seurustelee heidän kanssaan ja jakaa heidän voittonsa ja pettymyksensä. Ja entä Malvida itse! Hän on käynyt lukijan parhaaksi ystäväksi, josta ei enää milloinkaan tahtoisi erota. Yhä edelleen tekee mieli seurustella hänen kanssaan, kulkea hänen opastamanaan eri maissa ja kuulla hänen arvostelunsa ihmisistä ja tapahtumista. Lukemattomat olivatkin ne, jotka luettuaan Malvida von Meysenbugin muistelmat, kirjoittivat hänelle tai kävivät häntä tervehtimässä. Ja nyt kun ei häntä enää ole,[3] siirtyvät ajatukset aivan itsestään hänen kasvattinsa Olga Herzen–Monod’n luo, jolle hän antoi kaikki suuret, jalot aatteensa.

Saatuani Olga Herzenin osoitteen, kirjoitin siis hänelle ja pyysin tilaisuutta saada tavata häntä. Parin päivän perästä saapui mitä ystävällisin vastaus ja kutsu tulla hänen luokseen. Määrätty päivä oli sangen sopimaton, koska olin lupautunut muualle, olinpa vielä ottanut pitääkseni pienen esitelmänkin Suomen oloista, mutta kaikki muut harrastukset saivat väistyä kun oli kysymys Malvida von Meysenbugin kasvatista.

Oli mentävä puoli tuntia junalla ja parikymmentä minuuttia sähköraitiovaunulla viileitä kastanjakäytäviä ennenkuin saavuin Amiel nimiseen huvilaan.

Hiukan arastellen soitin portin sivussa olevaa kelloa. Olin kyllä utelias näkemään etsimäni henkilön, mutta samassa pelkäsin, ettei todellisuus vastaisi sitä kuvaa, jonka mielikuvituksessani olin hänestä luonut. Portti avautui ja sievässä puutarhassa talon edustalla seisoi keski-ikäinen nainen pieni lapsi käsivarrellaan. Katselin häntä kauan ja tarkkaavasti.

”Tekö siis, arvoisa rouva, olette Malvida von Meysenbugin kasvatti, hänen pikku Olgansa?”

”Aivan oikein, mutta pikku Olgasta on kuten näette jo tullut isoäiti, joka leikkii tässä lastenlastensa kera”, vastasi hän hymyillen. Herttaisuus, hyvyys ja avomielisyys loisti hänen kauniista kasvoistaan, hänen suurista, tummista silmistään. Hän johdatti minut sisään ja oli niin luonnollinen ja sydämellinen, kuin olisimme tunteneet toisemme jo kauan aikaa.

Keskusteluaiheista ei suinkaan ollut puutetta, mutta tietysti me enimmältä puhuimme kalliista vainajasta. Oli niin monta yksityiskohtaa, joista halusin saada tarkempia tietoja ja Olga rouva vastasi aina peittelemättä ja suoraan. Ja kaikista hänen vastauksistaan kävi selville, kuinka rajattomasti hän oli rakastanut ja ihaillut kasvatusäitiään.

”Olin vuosikausia kihloissa”, kertoi hän, ”ja siirsin aina hääpäivääni vain siksi, etten raskinnut erota Malvidasta. Mutta lopulta sulhaseni kävi kärsimättömäksi ja niinpä minun täytyi hänet jättää, mutta sen jälkeen alkoi meidän kirjevaihtomme. Vuosikymmenien kuluessa kirjoitin hänelle joka päivä ja kerroin kaikki iloni ja suruni. Ja kun en enää voinut vastustaa haluani tavata häntä, matkustin Roomaan ja kun lapseni kasvoivat suuremmiksi, oleskelivat he vuorotellen hänen luonaan Roomassa, rakastaen häntä kuin hellintä isoäitiä. Kesäisin hän taas kävi minua tervehtimässä täällä meidän huvilassamme ja joka kerta hän antoi istuttaa tänne puita ja pensaita. Kaikki ne sulotuoksuiset ruusut, jotka kapuavat muureja pitkin, kaikki varjoisat akasiapuut puutarhassamme ovat niin muodoin muisto häneltä. Hän sanoikin usein: ”Sittenkun ei minua enää ole, niin ne muistuttavat sinua minusta.” Kaipaan häntä niin sanomattomasti. Vaikka elän rakkaan puolison, lasten ja lastenlasten ympäröimänä, on hänen poismenonsa kuitenkin jättänyt tyhjän sijan, joka ei ole täytettävissä.”

Hän johdatti minut yläkerroksessa olevaan työhuoneeseensa, jonka seinät olivat koristetut Malvida von M:n kuvilla. Siellä oli kipsistä ja pronssista tehtyjä medaljonkikuvia, valokuvia eri ajoilta sekä taiteilija Lenbachin kaunis taulu hänestä. Siellä oli myöskin Malvida von Meysenbugin ystävien kuvia kuten esim. Cosima ja Richard Wagnerin, Lisztin, Mazzinin, Schopenhauerin ja Nietzschen kuvat.

Olga Herzen näytti minulle valokuvia Malvidan kodista Roomassa, josta näki Colosseumin ja Palatinumin, sekä hänen viimeiset teoksensa Irdische und himlische Liebe, Eine Reise nach Ostende ja hänen kirjevaihtonsa Nietzschen kanssa, jonka tämän sisar Elisabeth Förster–Nietzche hiljattain on julkaissut.

Tietysti talon muotokuvakokoelmassa myöskin oli Alexander Herzenin kuva. Salin seinällä se riippui ja komea se oli katsella. Suuri ajattelija ja politikoitsija istui siinä pää kättä vasten nojattuna; leveä, korkea otsa, läpitunkeva katse, tuuhea pitkä tukka ja voimakas ruumiinrakennus tekivät mahtavan vaikutuksen. Tuli ajatelleeksi nuorta jalopeuraa, joka hetkeksi on asettunut levähtämään, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä on valmis taisteluun.

Pyynnöstäni kertoi Olga rouva hiukkasen isänsä viimeisistä vuosista ja kuolemasta, joka tapahtui v. 1870, vähää ennen ranskalais-saksalaisen sodan alkua. Hän oli kauan aikaa viettänyt kuljeksivaa elämää, oleskellut vuorotellen Sveitsissä, Lontoossa ja Parisissa. Juuri tähän aikaan hän oli saapunut Parisiin, vuokrannut siellä avaran huoneuston ja kutsunut lapsensa ja Malvida von Meysenbugin luokseen. Eräänä iltana palatessaan valtiollisesta kokouksesta, jossa hän oli puhunut, valittaa hän vilua, mutta on muuten hyvällä tuulella ja kertoo illan tapahtumista. Yöllä hän sairastuu keuhkotulehdukseen ja muutaman päivän perästä häntä ei ole enää. Hän oli silloin vielä täysissä voimissa, ainoastaan 58 vuoden vanha. Sanoma hänen kuolemastaan herättikin siksi suurta surua kaikissa edistyspiireissä, ja vapauden ystävät eri maista ja kansoista riensivät Parisiin saattaakseen häntä viimeiseen lepokammioon.

Tuntui sangen omituiselta keskustella Olga Herzenin kanssa ajatellessa, että hän oli hamasta lapsuudestaan elänyt niissä piireissä, joiden mielipiteet ja toimet ovat painaneet leimansa kokonaisen aikakauden sivistykseen ja suuntaan. Isänsä kodissa hän oli nähnyt kaikki sen ajan etevimmät vapauden sankarit: Pulszkyn, Louis Blancin, Ledru Rollinin, Orsinin, Garibaldin, Mazzinin, Turgenevin y. m. Kasvatusäitinsä luona ollessaan hän joutui Richard Wagnerin piiriin ja myöhemmin hän oli tutustunut Nietzscheen, joka ihaili häntä siihen määrin, että pyysi häntä vaimokseen, tietämättä, että hän jo silloin oli kihloissa professori Monod’n kanssa.

Kansallisuutensa puolesta Olga Herzen myöskin antoi ajattelemisen aihetta. Syntyneenä venäläisistä vanhemmista, oli hänellä ollut saksalainen kasvatusäiti, lapsuutensa hän oli viettänyt Englannissa, ensi nuoruutensa Italiassa ja oman kodin perustettuaan oli Ranska käynyt hänen olopaikakseen ja hänen lastensa synnyinmaaksi.

Niin monenmoiset vaihdokset ja vaikuttimet olisivat ehkä vaikuttaneet pintapuoliseen luonteeseen epäterveellisesti, mutta Olga Herzen oli niiden kautta vain syventynyt ja rikastunut. Oleskelu eri maissa ja eri kansallisuuksien keskuudessa oli opettanut häntä ymmärtämään ja kunnioittamaan ihmiselämää kaikissa sen eri muodoissa, se oli puhdistanut ja vapauttanut hänet natsionalismista ja kansallisuusturhuudesta, sekä opettanut häntä puolueettomasti seuraamaan ja arvostelemaan tapahtumia ja pyrintöjä. Tunsi koko ajan, että saattoi ottaa minkä kysymyksen tahansa keskustelun alaiseksi, ilman että se häntä hämmästyttäisi, loukkaisi tai pelottaisi. Ja siksi kuluivatkin tunnit kuin siivillä lentäen hänen seurassaan ja hänen herttaisen perheensä keskuudessa, jonka jäseniin minä illan kuluessa myöskin tutustuin.

Jokunen päivä myöhemmin tuli Olga Herzeniltä kirje, jossa hän kutsui minut luokseen päivällisille, jotta saisin nähdä nekin perheenjäsenet, jotka eivät ensi käynnilläni olleet kotosalla. Silloin syventyivät kaikki edellisellä kerralla saamani vaikutelmat ja nuo Göthen sanat: ”Die Stätte wo ein grosser Geist gelebt, sind eingeweiht für immer” soivat yhä uudelleen korvissani. Olihan koko koti suurien henkien muistolle vihitty. Heidän vaikutuksensa siellä kaikkialla tuntui, heidän henkensä puhui siellä voimakasta kieltään, he elivät siellä sen asukkaiden sydämissä.

Minä tunsin, että tähän kotiin tutustuminen oli antanut minulle paljon, vielä enemmän kuin sinne mennessäni olin rohjennut toivoakaan. Ei siinä kyllin, että Malvida von Meysenbugin kuvaan oli liittynyt monta miellyttävää lisäpiirrettä, olin myöskin nähnyt, että ne siteet, jotka yhdistivät kasvatusäidin ja kasvattityttären toisiinsa, olivat vielä hellemmät ja lujemmat todellisuudessa kuin konsanaan Malvida von Meysenbugin ”Muistelmissa”.

[CATHERINE BRESCHKOVSKI.]

Venäjän vallankumouksen äiti.

Oli kevättalvi 1907. Me täällä Suomessa olimme vielä suhteellisesti vapaita suurlakkomme jälkeen, mutta Venäjällä oli ohjakset jo pantu hyvin tiukalle. Silloin moni heidän vapaudentaistelijoistaan pakeni Suomen puolelle, saadakseen olla rauhassa ja tehdä työtä yhä edelleen. Mutta venäläiset viranomaiset saivat sen hyvinkin pian tietää ja rupesivat pitämään heitä ankarasti silmällä sekä ottamaan selkoa heidän olinpaikoistaan. Etusijassa epäiltiin meillä aina niitä perheitä ja ihmisiä, jotka olivat tunnetut radikaaleiksi ja venäläisen pakkovallan vastustajiksi. Vähitellen oli hyvin vaikea sijoittaa näitä ahdistettuja, sillä useimmissa kodeissa oltiin pelonalaisia. Kun siskoni kuuli tästä, tarjoutui hän antamaan turvapaikan jollekin pakolaiselle, ja niin »vallankumouksen äiti» joutui meille ja oli sitten useampia viikkoja. Olin ollut esitelmämatkoilla kun tämä tapahtui ja palatessani kuiskailtiin minulle, että meillä asui eräs vanha rouva, jonka venäläinen hallitus ennen muita olisi tahtonut saada käsiinsä.

Catherine Breschkovski oli silloin siinä 60–70 välillä, harmaatukkainen ja monet kovat kokenut, mutta piirteet ja koko olento olivat vielä erittäin voimakkaat. Hän oli mitä yksinkertaisimmassa puvussa – suora villahame ja suora röijy – jonkalaista kaikkein vaatimattomimmat emännät maalla käyttävät. Mutta liikkeet olivat erittäin sulavat, ryhti aivan ruhtinaallinen.

Hän puhui auttavasti saksaa ja sujuvata, kaunista ranskaa. Se oli ollut hänen puhekielensä lapsuudesta alkaen, kuten kaikkien venäläisten ylimyshenkilöiden siihen aikaan. Sillä Catherine Breschkovski oli kotoisin, kuten niin moni muukin noista Venäjän vapaudentaistelijoista, kaikkein ylhäisimmistä piireistä. Hänen vanhemmillaan oli ollut suuri maakartano, johon tietysti kuului sadoittain maaorjia, mutta jo silloin oli erilaisuus oloissa ja näiden ihmisten riippuva asema pikku Catherinea hirveästi loukannut; ja tuo raamatun käsky, että kellä on kaksi hametta, antakoon pois toisen, oli tehnyt sellaisen vaikutuksen häneen, että hän aina, äitinsä kauhuksi, tahtoi sen toteuttaa.

Hän meni nuorena naimisiin ja olisi voinut jäädä kotiinsa ja sen rauhaisan katon alla nauttia onnestaan, kuten moni muukin, mutta sen sijaan hän koko ajan suunnitteli kansansa kohottamista, perusti kouluja, kirjastoja y. m. Pian hän kuitenkin huomasi, että se ei riittänyt. Kansalle täytyi myöskin puhua orjan kahleiden päältään heittämisestä ja Venäjän itsevallan taittamisesta. Tosin teki hän sen hyvin rauhallisesti ja vähitellen, mutta kuitenkin siinä tarkoituksessa, että saisi kansansa herätetyksi ja ajattelemaan. Vaan sitäpä juuri pidettiin niin vaarallisena ja niinpä Catherine Breschkovski monen muun vapauden ystävän kera vangittiin v. 1874 ja pantiin Pietari Paavalin linnoitukseen, jossa hän oli pakoitettu kitumaan neljä vuotta tuomiotansa odotellen. Se tuli vihdoinkin ja määräsi hänet viideksi vuodeksi pakkotyöhön.

Ennenkuin hänet vietiin rangaistuspaikalleen, allekirjoitti hän ynnä etevimmät niistä 193:sta, jotka samaan aikaan tuomittiin, erään manifestin, jota voipi pitää heidän valtiollisena testamenttinaan ja joka suuresti on vaikuttanut myöhempään vapausliikkeeseen. Siinä he m. m. sanoivat: ”Me tulemme aina olemaan nykyisen, isänmaatamme häpäisevän hallitusjärjestelmän vihollisia, järjestelmän, joka perustuu hirveään, työtätekevän väestön puristukseen joutilaan, irstailevan loisolijaluokan hyväksi ja joka valtiollisessa suhteessa jättää kansalaisten työn, hyvinvoinnin, vapauden, hengen ja kunnian virkamiesten mielivaltaisille ja edesvastuuttomille oikuille... Me kehoitamme vapauteen jääneitä toveriamme samalla tarmolla ja kahdenkertaisella rohkeudella astumaan sitä pyhitettyä päämäärää kohti, jonka edestä me jo olemme kestäneet joka lajia kidutusta ja jonka hyväksi me pidämme itsemme onnellisena taistelemaan ja kärsimään viimeiseen hengenvetoomme asti.”

Oltuaan kaksi vuotta pakkotyössä Karassa, vietiin rva Breschkovski kaikkein itäisimpään Siperiaan, Borgusin nimiseen seutuun. Siellä hän toverinsa Nikolai Tiutschevin kera pani toimeen ensimäisen pakoretkensä. Hirveiden kärsimysten jälkeen soisissa metsissä, joissa heidän oli kuljeksiminen ja piiloitteleminen viikkomääriä, joutuivat he kiinni siksi, että eräs alkuasukas, joka oli lupautunut opastamaan heitä, menikin heidät ilmiantamaan. Catherine Breschkovski, joka jo ensimäisessä oikeudenkäynnissä oli menettänyt aatelisarvonsa ja julistettu talonpoikaisvaimoksi, tuomittiin nyt hallinnollista tietä karkoitettavaksi sekä päälle päätteeksi piiskattavaksi. Mutta kun hänen toverinsa selittivät, että jos vain viranomaiset koettaisivatkin käydä häneen käsiksi kiinni, niin he tulisivat sen verisesti kostamaan, vaihdettiin nuo 25 piiskanlyöntiä yhtä monen kuukauden pakkotyöhön. Suoritettuaan tämän kolmatta vuotta kestävän pakkotyökautensa, pidettiin häntä vieläkin Siperiassa eri paikoissa, kuten Irkutskissa, Tomskissa ja Tobolskissa.

Vihdoin hän v. 1897 pääsi karkaamaan ja palasi Venäjälle, missä hän heti jatkoi entiseen tapaansa. Valenimillä ja valepuvuissa hän taaskin rupesi toimimaan talonpoikien kesken ja havaitsi ilokseen, että maaperä nyt jo oli paljoa vastaanottavampi kuin parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän viimeiseksi oli heidän keskuudessaan liikkunut. Silloin oli esim. kirjallisuuden levittäminen ollut jotenkin turha, kun ei kuitenkaan kukaan osannut sitä lukea, nyttemmin oli jo lukijoita joka kylässä.

Catherine Breschkovskin toimeliaisuus vuodesta 1897 vuoteen 1907, jolloin hänet taaskin vangittiin, on mitä monipuolisin ja laajin. Hänen vaikutuksestaan syntyi erilaisia, salaisia organisatsioneja ja seuroja, hän matkusteli paikasta toiseen, oli ehtimiseen joutua viranomaisten kätyrien käsiin, mutta talonpojat ymmärsivät aivan ihmeellisesti suojella häntä.

Kun Plehve v. 1902 suurien agraarilevottomuuksien jälkeen oli päättänyt panna kaikki voimat liikkeelle saadakseen Catherine Breschkovskin käsiinsä, matkusti hän, johtaakseen poliisin harhaan, ulkomaille ja toimi kaikkialla suuren aatteensa hyväksi. Yksin Amerikassakin hän kävi ja piti siellä venäläisen vallankumouksen hyväksi esitelmiä, jotka otettiin suurella mielihyvällä vastaan.

Omituinen sattuma oli, että kun amerikatar, professori Effie Danforth Mc Afee muutamia vuosia sitten kävi Helsingissä luonani, kertoi hän, puhuessamme venäläisistä, että hän tunsi oikeastaan vain yhden venakon, Catherine Breschkovskin, joka oli asunut hänen kodissaan Amerikassa oleskellessaan.

– Ja meillä hän myöskin on asunut, huudahdin minä ja sitten me yhdessä johdimme mieleemme piirteitä hänen luonteestaan.

Häntä esim. kiusasi sanomattomasti ajatus, että toisella oli yltäkyllin, silloin kun toinen kärsi puutetta. Meillä ollessaankin hän ei mitenkään tahtonut syödä muuta kuin jauhopuuroa ja veteen keitettyä kaurapuuroa, ”kun niin monet hänen maalaisistaan juuri siihen aikaan näkivät nälkää”. Yleensä hän oli niin kerrassaan väliäpitämätön kaiken maallisen ”hyvän” suhteen, etten ole siinä suhteessa nähnyt hänen vertaistaan. Hän ei omistanut mitään, eikä hän tahtonutkaan mitään, ei ollut sellaista esinettä tai tavaraa, jota hän olisi halunnut tai toivonut. Ei hänellä koskaan ollut rahoja, ja jos niitä hänelle antoi, lahjoitti hän ne heti puutteessa oleville.

Toisaalta oli kyllä niin, että ne ihmiset, jotka ymmärsivät hänen työnsä suuruuden ja epäitsekkyyden, aina olivat valmiit häntä tukemaan. Hänelle annettiin ilmaiset asunnot, kun hänen vaatteensa menivät repaleiksi, hankittiin uusia, kun hänen piti matkustaa, ostettiin hänelle rautatieliput j. n. e. Hänellä oli ystäviä ja ihailijoita ympäri maailmaa, Venäjältä alkaen Amerikaan asti.

Rva B. olisi voinut käyttää hyväkseen tätä ihmisten vieraanvaraisuutta ja anteliaisuutta aivan loppumattomiin, mutta hän oli päinvastoin niin arka, ettei ottanut vastaan kuin kaikkein välttämättömimpiä tarve-esineitä. Kun hän kuuli, että joku hänelle annettu vaatekappale esim. oli maksanut paljon, niin ei mikään voima maailmassa saanut häntä sitä vastaanottamaan. Siksi ystävät pian keksivätkin sen, että salasivat kaikki hinnat, kun hankkivat hänelle lämpimiä talvivaatteita y. m.

Enimmäkseen hän aina kirjoitti meillä ollessaan, ja sillä välillä hänen luonaan kävi venäläisiä aatetoveria: kaikenlaisia nuoria miehiä ja naisia. Väliin niitä juoksi liiaksikin, niin että vanhus hiukan väsyi. Kuulin hänen joskus sanovan, että se tai se oli ”niin lapsellinen ja naiivi”. Samaa vikaa oli muuten juuri hänessä itsessäkin meidän silmillä katsottuna. Niin pian kun tuli kysymys Venäjän kansasta ja sen vapautumisesta, ei hän empinyt eikä epäillyt. Siihen hän luotti kuin evankeliumiin. Kun se vain sai tsaarivallan poistettua, niin se kyllä osasi asiansa järjestää. Kansan tahto oli hänestä pyhä, erittäinkin Venäjän kansan, sillä se oli rajattoman hyvä ja taipuisa.

Juuri samalla tavalla olin kuullut kaikkien noiden Sveitsin yliopistoissa opiskelevien venäläisten puhuvan ja pitänyt sitä aina niin mahdottoman lapsellisena sekä huomauttanutkin siitä. Niin tein nytkin, mutta ei mikään maailmassa voinut järkyttää rva B:n vakaumusta. Juuri se suuri usko pitikin häntä yllä ja antoi hänelle yhtämittaa uusia työvoimia.

Kumma kyllä ei kukaan – Catherine Breschkovskin lähempää tuttavapiiriä lukuunottamatta – saanut selkoa siitä että hän asui meillä. Koko talonväki osasi pitää sen aivan salassa. Muistan miten meidän talousapulaisemmekin vastasi äreästi eräälle, joka kysyi telefoonissa ”sitä vanhaa rouvaa”: ”Ei täällä mitään vanhoja rouvia asu”. Rva B. kävi kyllä joskus ulkona, mutta silloin hänellä aina oli musta, tiheä harso kasvoillaan ja kun meillä joskus oli vieraita, esitettiin hänet nimellä rva Braun Brüsselistä.

Hänen täkäläiset ystävänsä kehoittivat häntä lämpimästi jäämään tänne, tai vieläkin paremmin matkustamaan Englantiin ja asettumaan sinne rikkaan elämänsä muistelmia kirjoittamaan, mutta se oli kaikki suotta. Hän tahtoi jälleen palata maahansa vaikuttaakseen siellä ja lähti talonpoikaisnaisen asussa täältä, mutta tunnettiin, otettiin kiinni ja suljettiin taaskin Pietari Paavalin linnoitukseen, jossa sai istua kolme vuotta kuin elävältä haudattuna.

Kun hänen asiansa vihdoinkin otettiin esille, pelkäsi jo moni hänen ystävistään, että kuolemanrangaistus tulisi hänen osakseen. Siitä hän tosin säästyi, mutta lähetettiin jälleen pakkotyöhön Siperiaan, jossa hän oli yhtämittaa, kunnes vallankumous, se vallankumous, josta hän niin suurella varmuudella aina puhui ja johon hän niin horjumattomasti uskoi, tuli ja katkasi hänen kahleensa.

Siperiassa ollessaan kirjoitti hän eräälle täkäläiselle ystävälleen ja kertoi hiukan elämästään siellä.

”Kaksi kuukautta olen jo ollut täällä ja sinä aikana usein ajatellut teitä, rakas ystävä, teidän ympäristöänne ja koko teidän kaunista isänmaatanne, joka on niin vieraanvarainen ja sivistynyt. Ei voi kuvitella suurempaa vastakohtaa kuin teidän Suomenne ja ne melkein autiot seudut, joissa nykyään elelen.

”Oleskeluni Pietari Paavalin linnoituksessa heikensi terveyteni tuntuvasti ja minä olin jo sangen sairas, mutta nyt kun taas saan hengittää raitista ilmaa ja hiukan liikkua, olen jo paljon parempi. Nykyään minua eniten vaivaa poliisin alituinen, minuun kohdistuva valvonta ja vakoileminen, jota jatkuu yöt ja päivät. Aina nuo hirveät olennot ympäröivät pientä asuntoani, eivätkä häikäile painaa naamojaan ikkunoitani vasten, oli sitten mikä aika vuorokautta tahansa, selittäen, että heidät on määrätty joka kahden tunnin päästä ottamaan selkoa olenko vielä paikallani.”

Alkuosa kirjettä on päivätty lokakuun 5 p. Kun hän taaskin tarttuu kynään on marraskuun 9 p. ja silloin hän kirjoittaa:

”Tänään on oikein pureva pakkanen. Musteeni on jäätynyt ja jalkani ovat miltei jähmettyneet ja liikkumattomat, mutta kun minä tästä teen tulen pieneen uuniini, käy kaikki taas varsin hyvin. Talvi ei vielä toistaiseksi ole ollut kylmä tänä vuonna, meillä kun on ollut vain 33° pakkasta, joka ei merkitse mitään tässä maassa. Mutta tämä onkin vain alkua, sillä seuraavina kuukausina odotetaan täällä 45, 50, ja 55°, toisin sanoen sellaista pakkasta, etten minä ollenkaan silloin voi astua ulos majastani. Kyllä minä olisin voinut saada paremmankin asunnon, mutta kun poliisi häiritsee kaikkia talon asukkaita tullessaan minua alituisesti katsomaan, oli minusta parempi asua aivan erikseen olevassa mökissä, niin että vakoojat muita häiritsemättä voivat liikkua sen ympärillä mielin määrin, pitäessään minua silmällä. Silloin minä yksin vain kärsin.

”Minun vieraani, joita ei ole paljon, mutta jotka käyvät sen useimmin (he tahtovat auttaa minua taloustoimissa) ovat juuri saman valvonnan alaisia, ja jokaiselta kysytään tarkkaan mistä hän tulee, ken hän on, mitä hän tekee j. n. e. Se on eräänlaisessa vankilassa elämistä ja tähän tulee vielä lisää, että koko Kyrenski on saarella, jota mahtava Lena-joki ja kaunis Kyrenga ympäröivät, sekä niin pieni, että vain muutamat ahtaat kadut saavat siinä sijansa. Mitä kävelypaikkoihin tulee, ei niitä juuri täällä ole liikenemään. Täytyy mennä joen poikki ennenkuin pääsee metsään ja vuorille, mutta kun en minä, ilman viranomaisten lupaa, ole oikeutettu sitä tekemään, enkä liioin ole halukas heidän puoleensa kääntymään, olen kytketty tähän paikkaan ja kävelymahdollisuuteni hyvin rajoitetut. – Mutta en minä tahdo valittaa, sillä kohtalo on korvannut tämän puutteen siten, että se on antanut minulle hyviä, uskollisia ystäviä, jotka pitävät huolta minun hyvinvoinnistani niin pitkälle kuin sitä suinkin sallitaan.

”Mutta siitä huolimatta en minä ole rauhallinen enkä onnellinen, sillä minä näen, tai paremmin sanoen tunnen, että täällä, näillä rajattomilla autioilla, on sellainen joukko ihmisiä, jotka kärsivät ja valittavat siksi, että ovat tykkänään eroitetut sivistyneestä maailmasta ja kaikesta mahdollisuudesta ansaita leipänsä. Minä mietiskelen yhtenään miten voisin lohduttaa ja lieventää näiden nuorten ihmisten kovaa kohtaloa. Mahdotonta on riittää pitkien matkojen päähän, mutta kun olen tilaisuudessa lohduttamaan ja avustamaan, olkoonpa vaikka kuinkakin vähän, ruumiillisesti ja henkisesti nälkiintyneitä, niin se ja tekee elämäni vähemmän yksitoikkoiseksi ja tyhjäksi.

”Täällä on Venäjän kaikilta kulmilta karkoitettuja, jotka elävät hajallaan niin laajalla alueella kuin koko Ranska, mutta he eivät ole tilaisuudessa liikkumaan, eikä liioin sellaiseen tehtävään antautumaan, johon ovat itsensä kehittäneet. Ei ainoastaan tiedemiehen ole mahdoton saada täällä työtä, vaan myöskin tavallisen käsityöläisen, sillä ihmiset elävät niin kaukana toisistaan. Ainoa, joka silloin jääpi hengen pitimeksi, on metsästys ja kalastus, kaksi elinkeinoa, joita voi harjoittaa muutamina kesäkuukausina; loppu osan vuotta vallitsee niin ankara pakkanen, etteivät alkuasukkaatkaan mielellään jätä mökkejään.

”Tänään me saimme tänne uutisen kreivi Tolstoin kuolemasta. Siinä ihanteellinen sielu, joka meiltä nyt on otettu. Onneksi hän on jättänyt niin rikkaan henkisen perinnön, että siitä riittää hänen jälkeen tulevaisilleen pitkiksi ajoiksi. Arvattavasti kaikki maailman sanomalehdet nyt puhuvat hänestä. – – – – – – – – –

”Hirveä pakkanen on tehnyt minut hiukan hermostuneeksi, mutta tahdon kuitenkin lähettää tämän kirjeen, jotta tietäisitte, että elän ja että sydämeni on sama kuin ennen. Ei vuodet eikä etäisyys voi minua muuttaa, minun ystävyyteni ja tunteeni elävät ja kuolevat minun kanssani.

– – – – – – – – – – – – – –

”Olkaa rauhallinen minun suhteeni, olen niin tottunut vihollisteni vainoon, ettei mikään minua enää hämmästytä, eikä tuota minulle surua. Ainoa, jota pelkään, on olla vasten tahtoani syynä muiden onnettomuuksiin.”

– – – – – – – – – – – – – –

Kesällä v. 1917, jolloin hän jo oli päässyt takaisin Pietariin, oli eräs suomalainen tavannut hänet siellä ja toi meille häneltä terveisiä. Silloin hän vielä oli ollut reipas ja toivorikas. Mutta millainen mahtanee hänen mielialansa olla viime aikaisten kokemuksien jälkeen?

Syksyllä 1918 levisi jo sellainen tieto, että hän oli kuollut, mutta se oli, kuten monet muutkin lehdissä kiertelevät uutiset, ennenaikainen, sillä v. 1919 hän jo ilmestyi Amerikassa. Kautta Siperian hän oli päässyt sinne pakenemaan ja aivan ylivoimaisia ponnistuksia sekin yritys oli kysynyt. Mutta ihmeellisesti hän taaskin siitä oli suoriutunut ja otettiin perille päästyään innostuksella vastaan. M. m. olivat sikäläiset vallankumoukselliset ainekset, ennenkaikkea ne, jotka luulevat bolschevismiä ja kommunismia jonkunlaiseksi onnen taikasauvaksi, valmistaneet tervetuliaisjuhlat hänen kunniakseen. Mutta Catherine Breschkovski vastasi hänelle pidettyyn tervehdyspuheeseen peittelemättä, että »bolschevismi on maailman suurin rikos» joka ei tietenkään miellyttänyt Amerikan salonkibolscheviikejä.

Amerikasta oli rva B. antautunut Konstantinopolin kautta Odessaan ja kukapa tietää missä yhteydessä hänestä ensi kerralla saa kuulla, sillä hänen innostuksensa näkyy antavan hänelle loppumattomia voimia.

[KUULUISUUKSIEN KESKEN.]

Vuotta ennen maailman sotaa olin venäläisen ystäväni Zenaida Maslovskin kera Aleksanteri III:n taidemuseossa Pietarissa ja nautin sanomattomasti siitä henkevästä tavasta, jolla hän esitti Venäjän nuorta taidetta.

Yhtäkkiä hän sanoi: »Mutta meidän täytyy tästä mennä Rjepinin luo. Huomenna on keskiviikko ja silloin hänellä on vastaanotto. Otan nyt vain ensin selkoa siitä, ovatko he kotona, sillä näin keväisin he usein lähtevät ulkomaille. Ikävä olisi nimittäin mennä turhaan, Rjepin kun ei asukaan Pietarissa, vaan Suomen puolella, Kuokkalan asemalla.”

”Kauanko kestää matka sinne”, kysäsin hiukan arkaillen, sillä minusta olivat jo matkat itse kaupungissa jotensakin aikaa ja voimia kuluttavat.

”Noin pari tuntia.”

Olihan siinä, mutta ei sitä auttanut ottaa lukuun, kun tarjoutui tilaisuus nähdä Venäjän kuuluisin taidemaalari ja hänen kotinsa.

”Sitä paitsi on rouva Nordmann hyvin huomattava henkilö”, lisäsi Zenaida Maslovski.

”Kuka hän sitten on?”

”Hän on kirjailija ja Rjepinin hyvä ystävä. Asuu hänen kodissaan ja pitää huolta hänen taloudestaan. Hänellä on paljon uudistuspyrintöjä ja erittäinkin on palvelijakysymys ja yksinkertaisempiin elintapoihin pääseminen hänen pääharrastuksiaan, joiden eteen hän ahkerasti tekee propagandaa. Eikä hän ainoastaan puhu näistä asioista, vaan hän toteuttaa ne elämässäänkin. Oikeastaan pidän, että Rjepinin talossa on päästy tässä suhteessa paljoa pitemmälle kuin Tolstoin luona, jossa elämä ja teoriat eivät aina peittäneet toisiaan. Saattepa nähdä, että rva Nordmannin tuttavuus tulee tuottamaan teille paljon iloa.”

”Entä Rjepin itse?”

”No hän on jo vanha, eikä haastele varsin paljon, sanoo vain tuon tuostakin, kun rva Nordmann esittää jotakin: ”Kuunnelkaa tarkkaan, hän puhuu viisaasti”.

Määrätyllä hetkellä olimme sitten suomalaisella rautatienasemalla, ostimme piletit Kuokkalaan ja istuuduimme junaan. Samassa astui pari muutakin henkilöä sisään. He tulivat heti erinomaisen ystävällisesti tervehtimään rouva Maslovskia ja sanoivat myöskin olevansa matkalla Rjepinin luo.

”Te ette voi aavistaa kuinka intressanttia ihmisiä nuo molemmat ovat”, kuiskasi rouva M. minulle.

Sen olin jo ehtinyt panna merkille, että toinen heistä, joka edusti vahvempaa sukupuolta, oli niin henkevän ja herttaisen näköinen, että vain Venäjällä ja joskus Englannissa tapaa sellaisia miestyyppejä. Minun keskusteluni hänen kanssaan supistui tosin jotenkin vähään, sillä hän sanoi olevansa tottumaton puhumaan Europan kulttuurikieliä, mutta sen paremmin olin tilaisuudessa tarkastamaan sitä pohjatonta hyvyyden ilmettä, joka kuvastui hänen kasvoillaan. Hänen toverinsa sitävastoin, joka kuului heikompaan sukupuoleen, oli hyvinkin kieliä taitava ja keskusteli vilkkaasti ja innokkaasti rva M:n ja minun kanssani.

Kuokkalan asemalla oli pitkä rivi ajureita, sillä he tiesivät, että ”nyt ne vieraat Rjepinin luo tulevat”, ja hyvin tuntui mukavalta, kun taas kerran osasi puhuakin ajurien kanssa, sopia heidän kanssaan sekä hinnasta että noutamisajasta.

Ajellessamme kertoi rva M. minulle sitten junassa tapaamamme parin historian. Mies, jonka nimi oli Morosov, oli kerran ollut mukana eräässä valtiollisessa pommijutussa, joka oli niin vakavaa laatua, että kaikki muut osanottajat hirtettiin, mutta hänet säästettiin nuoruutensa takia, sillä hän oli silloin vasta oppilas polyteknikossa. Sen sijaan hänet tuomittiin 40-vuotiseen vankeuteen, joka sittemmin hiukan lyhennettiin, mutta kuitenkin voi sanoa, että hän nuorukaisesta oli astunut miehuuden keski-ikään, ennenkuin hän jokunen vuosi takaperin pääsi vankilasta, ollen jo silloin yli 50-vuotias. Tätä vankila-aikaansa hän ei ainoastaan kestänyt hyvin, vaan vieläpä käytti sitä tieteellisen teoksen luomiseenkin, johon Uusi Testamentti, varsinkin Johanneksen ilmestyskirja – ainoa teos, joka hänelle ensi vuosina annettiin luettavaksi – oli antanut aihetta.

Hänen vankilasta päästessään oli juuri lokakuun vallankumoukselliset päivät. Hän liittyi heti mielenosoituskulkueeseen ja joutui poliisin käsiin sen nuoren naisen kera, joka nyt oli hänen vaimonsa. Tämä oli kenraalin tytär, etevä pianisti ja hienosti sivistynyt.

Näitä asioita keskustellessamme olimme jo tulleet Rjepinin huvilalle, joka tuntui hyvin monimutkaiselta ja omituiselta, siinä kun oli sekä lasipeitteiset verannat että avoimet kuistit, kaksikerroksinen keskus ja matalammat sivut, puuleikkaukset ja koristeet. Heti eteisen ovella seisoi venäjän ja englannin kielellä: ”Ole hyvä, äläkä tupakoi”, joka määräys minua erityisesti ilahutti, sillä jos kaikki senkin päivän vieraat, kaikki ne nuoret maalarit, taidearvostelijat ja muut olisivat ruvenneet siellä polttamaan, niin oleskelu huvilan suhteellisen pienissä huoneissa olisi käynyt, minulle kumminkin, aivan sietämättömäksi.

Ensimäiseksi tuli vastaamme talon emäntä, Natalie Nordmann. Hän oli ihmeen luonnollinen ja herttainen, kertoi olevansa puoleksi suomalainen, syntyisin Haminasta ja samaa sukua kuin meikäläiset Nordmannit. Kun tiedustelin, osasiko hän meidän kieliämme, sanoi hän hyvin pehmoisesti ja sievästi: ”Jag kan tala en smula svenska” (minä osaan puhua hiukan ruotsia). Venäläinen äiti, venäläinen kasvatus ja oleskelu Venäjällä, missä hänen isänsä oli amiraali, ei ollut edistänyt meikäläisten kielien oppimista, mutta lämmin Suomen ystävä hän kaikessa oli. Oli hiljattain esiintynyt eräässä juhlassakin suomalaisessa kansallispuvussa, jonka paki parhaastaan hankki itselleen Haminasta.

Hänen puheensa oli niin korutonta ja ystävällistä, että tuntui heti siltä kuin olisimme tunteneet toisemme jo monta vuotta, ja kun sitten palvelija tuli sisään, ja rva N. esitti hänet, huomauttaen että palvelijat heidän talossaan olivat ystäviä, joille annettiin kättä, niin käsitin taas uudelleen miten kodin henki kuitenkin kokonaan riippuu naisesta. Näin olisi kai Tolstoikin tahtonut järjestää kotinsa, mutta ei voinut, kun vaimo pani vastaan.

Palvelijoita tässä kodissa ei liioin käytetty minkäänmoiseen vieraiden ”passaamiseen”, vaan kukin sai auttaa itseään.

Eteistä läheisessä huoneessa, jossa oli tummanpunaiseksi maalatut huonekalut ja paljon intressanttia muistoesineitä ja koristekaluja, muun muassa kuuluisien henkilöiden muotokuvista muodostettu friisi lähellä katonrajaa, oli nurkassa kiehuva teekeittiö kuppineen, ja keskellä lattiaa olevalla pitkällä pöydällä leivoksia, kakkuja, makeisia ja hunajaa.

Kaikki vieraat tunsivat talon tavat, menivät kukin itselleen teetä ottamaan ja istuutuivat pöydän ääreen, jonka molempiin päihin haltijaväki asettui. Tuskin tarvitsee huomauttaa, että keskustelu alusta pitäen oli vilkasta, sillä onhan tuo suuri puhetulva oikein aito venäläinen ominaisuus. Rjepin itse ei aluksi ottanut siihen paljonkaan osaa, mutta sitten joku mainitsi naisten äänioikeuden ja toinen jotakin suffragettien moitittavasta esiintymisestä. Ja nyt se alkoi. Nuorukaisen hehkulla ja innostuksella heittäytyi tämä Venäjän suuri poika taisteluun suffragettien puolesta. Hän piti kerrassaan tulisen puolustusesitelmän ja selitti, ettei hän ymmärtänyt, kuinka miehet kehtasivat heitä moittia, he kun itse olivat panneet toimeen kaikki veriset vallankumoukset, sodat ja julmuudet maailman alusta asti. Ja siinä hän esitti kuulijoilleen kappaleen Ranskan vallankumoushistoriaa niin vilkkaasti ja elävästi, että hänen kaunis, aallokas tukkansa heilahteli, kasvot säihkyivät ja kädet tekivät suuria liikkeitä. Se nuori taidearvostelija, joka oli aloittanut hyökkäyksen, koetti puolustaa kantaansa, mutta Rjepinin hehkun rinnalla ei hänen sanoillaan ollut mitään voimaa.

”Rjepin on aina, hamasta nuoruudestaan ollut suuri vapauden ihailija ja vapausliikkeiden innokas puoltaja”, kuiskasi vierustoverini. ”Hänen viimeinen suuri taulunsa kuvaa sitä hetkeä, jolloin lokakuun manifesti luetaan torilla ja innostunut kansa huutaen, hurraten ja lakkejaan heiluttaen kuuntelee tätä vapauden sanomaa. Saattepa sitten nähdä sen Rjepinin ateljeessa.”

Ja sinne me teenjuonnin jälkeen kaikki menimmekin. Se oli yläkerroksessa, kattovalolla varustettu ja täynnä tauluja, harjoitelmia, veistokuvia, kuvakudoksia, esirippuja, koriste-esineitä, siellä oli sanalla sanoen niin paljon, että olisi kestänyt tuntikausia tutkia sitä perusteellisesti.

Tuolit asetettiin puoliympyrään, seurue istumaan ja nyt eräs vieraista, nuori venäläinen talonpoika, rupesi näyttämään mukana tuotuja taulujaan Rjepinille. Niitä oli vähintäin parikymmentä kappaletta, kaikki noin metrin pituisia, 75 cm. korkuisia, ja jokaiseen hänen oman kylänsä asukkaat ja tapahtumat olivat antaneet aihetta. Lapset ja aikuiset, joulunvietot ja markkinat, sienienpoiminnat ja ajoretket, kaikki siellä oli ja sitä paitsi muutamat kansansadut kuvitettuina. Kun ottaa huomioon, ettei nuori mies milloinkaan ollut saanut opastusta maalaustaiteessa, eikä nähnyt muuta kuin omat kotinurkkansa, täytyy sanoa, että tässä oli edustettuna sekä kyläkulttuuri että kansanhenki. Kuvattujen kasvot osoittivat samaa hartautta ja yksinkertaisuutta, jota näkee keskiajan kirkkomaalauksissa, ja nuo räikeät ilonilmaukset taas, esim. tanssiaisissa, lähenivät jo paljon vanhojen hollantilaisten kermessoja. Nuori mies oli kovin kiihoittunut näitä henkensä luomia näytellessään, punaiset täplät paloivat hänen poskillaan ja hänen liikkeensä olivat hermostuneet.

Vielä hänellä oli mukanaan kokoelma savesta muovattuja ja maalattuja nukkejakin, osaksi hänen mielikuvituksensa luomissa verhoissa, osaksi kansallispuvuissa.

Rjepin oli nähtävästi hyvin huvitettu kaikesta tästä.

Hän nousi usein ylös niitä esitettäessä, rupesi siirtelemään uuninreunalla olevia koriste-esineitä pois ja asetti nämä savikuvat omakätisesti sinne riviin seisomaan.

Joku huomautti, että ne olisi pitänyt lähettää Pietarin Käsiteollisuusnäyttelyyn, siellä olisivat varmaan menneet kaupaksikin.

Mutta nuori mies selitti, ettei hän tahtonut ainoastakaan luopua, ei savikuvistaan eikä tauluistaan, nehän olivat osa hänestä itsestään, hänen omia lapsiaan, kuinka hän voisi ne myydä.

Kello oli jo joutunut ja päivällishetki läheni. Mutta sitä ennen ehdotettiin kävelyretkeä puutarhaan, joka kesäiseen aikaan mahtaa olla tavattoman herttainen lammikkoineen, kanavineen ja huvihuoneineen. Nyt olivat puut vielä jotenkin alastomat ja ilma sitäpaitsi kolkko.

Kiertäessämme huvilaa näimme eräässä ulkonevassa, monella ikkunalla varustetussa osassa rouva Nordmannin ja Rjepinin rintakuvat. Edellinen varsinkin oli erinomaisen kaunis ja elävä, terracotta väriseksi maalattu ja niin asetettu, että sen näki joka puolelta.

”Kukahan sen on tehnyt?”

”Rjepin itse”, vastattiin, ”hän on nimittäin myöskin taitava kuvanveistäjä.”

”Olemme määränneet, että tämä huvila kuolemamme jälkeen on oleva museo ja antaneet sille nimeksi Penaattien talo, ja nämä penaatit olemme me, sen entiset asukkaat.”

Näin puhui rva Nordmann näyttäessään minulle omaa huonettaan ja teoksiaan. Niitä oli monta ja muun muassa eräs, jossa hän kuvaa rikkaan, monivaiheisen elämänsä tapahtumia – hän oli esim. nuorena tyttönä karannut kodistaan Amerikaan – ja jonka Rjepin oli kuvittanut.

”Mutta nyt on jo aika siirtyä ruokasaliin”, huomautti hän, ”sitä ennen valitsemme vain presidentin ja hänen täytyy pitää ensimäinen puhe pöydässä, niin vaatii tapa Penaattien talossa.”

Paperiliput otettiin esille ja kaikki kirjoittamaan jonkun läsnäolevan nimen, jonka jälkeen prof. Rjepin itse jakoi ne asianomaisille. Aluksi sai taidearvostelija ääniä, sitten tuli vankilassa olleen vuoro ja lopulta minäkin rupesin niitä saamaan, mutta laskettaessa oli minulla kuitenkin onneksi yksi vähemmän kuin edellisellä.

Erään soittokoneen iloisten sävelten kaikuessa astuimme ruokasaliin, joka oli suurin kaikista huoneista. Sen peräseinällä oli Rjepinin maalaamia komeita muotokuvia, – arvatenkin talon läheisimpien ystävien, koska siellä oli pari kuvaa rva Nordmannistakin; eräässä kolkassa oli flygeli-piano ja sen yläpuolella seinällä oli niin paljon laakeriseppeleitä leveine nauhoineen ja kirjoituksineen, että siitä olisi tullut monet kantamukset, ja lattialla seisoi suuri, pyöreä, katettu pöytä.

Kukin valitsi itse paikkansa ja pöytätoverinsa, talon palvelijat asettuivat istumaan kuten kaikki muutkin, ja nyt olin varsin utelias näkemään, kuinka tarjoileminen pöydässä oli järjestetty. Se oli ratkaistu varsin käytännöllisesti. Suuren pyöreän pöydän keskusta oli irtonainen ja kiertävä aivan kuin automaatin voileipäpyörylät. Ja kuten näissä on metallinuput, joihin voi käydä kiinni niitä pyörittäessä, oli tässäkin aina vähän matkan päässä metallihaka, jonka avulla sai sen suuren pyöreän pöydänlevyn liikkeeseen. Ruoka oli yksinomaan kasviksista valmistettua ja enimmäkseen keittämätöntä. Oli kurkkuja, sieniä, hienoksi leikattuja kaalinkupuja ja kaikenmoisia vihannessekoituksia, sekä paljon hedelmiä, kuten apelsiineja, omenoita, banaaneja, luumuja, pähkinöitä, ananasta j. n. e. Ja lopuksi mustaa kahvia.

Saattaapa olla, että oli vielä muitakin herkkuja, mutta itse ruoka oli toki sellainen sivuseikka, ettei sitä juuri ehtinyt ajatella. Keskustelu ja puheet, hyvä tuuli ja hilpeä mieliala oli näiden harvinaisten päivällisten pääviehätys.

Presidentin täytyi sopimuksen mukaan pitää ensimäinen puhe, jonka hän omisti minulle, tai paremmin sanoen niille aatteille, joita hän luuli tietävänsä minun harrastavan. Sitten seurasi Rjepinin lennokas puhe Suomelle, joka päättyi siihen, että hän toivoi vapauden päivän pian koittavan sekä meille että heille. – Alexander Herzen mainitsee itsestään jossain hiukan pilkallisesti, että hän oli 40-vuotias nuorukainen, mutta Rjepinistä voi täydellä syyllä sanoa, että hän oli 70-vuotias nuorukainen, sillä sellaista tulta tapaa tavallisesti vain aivan nuorissa. Puhe herätti tavatonta innostusta. Käsiä taputettiin, maljoja juotiin, hyvä-huutoja kajahutettiin.

”Nyt on Teidän vuoronne vastata”, selitti vierustoverini. Sen aavistin itsekin ja sain, sen tehtyäni, taas uudestaan todisteen siitä kuinka hienotunteisesti palvelijoita tässä talossa kohdeltiin, sillä heidän takiansa minun puheeni käännettiin.

Taas seurasi puheita ja vastapuheita, ja aika kului kuin siivillä. Katsoin kelloa ja näin kauhukseni, että se jo kohta oli 7, jolloin meidän kyytipoikamme piti tulla meitä noutamaan.

”Voi jääkää tänne koko illaksi”, kehoitettiin puolelta ja toiselta. ”Nyt saamme kohta kuulla kaunista soittoa, sillä onhan keskuudessamme pianisti.” Eikä kukaan pyytänyt kauniimmin kuin herttainen, nuori soittaja itse.

”Mitä teemme?” arveli rva Maslovski.

Jääminen oli houkuttelevaa, mutta siinä tapauksessa olisimme olleet Pietarissa vasta klo 12 yöllä. Ja kun ajattelin raakaa yöilmaa ja sen epäedullista vaikutusta terveyteeni, koetin pysyä lujana.

”Sitä paitsi”, sanoimme me toisillemme ihankuin lohdutukseksi, ”nyt on mieliala niin korkealla, ettei se enää voi nousta. Pitää mennä juuri sellaisena hetkenä, niin säilyy muisto tällaisesta päivästä unohtumattoman kauniina.”

Ja kauniina se tulee säilymään.

[PERSONALLISIA MUISTOJA GINA KROGISTA.]

On aivan ihmeellistä, miten viesti jonkun tuttavan kuolemasta heti tuo hänet ilmielävänä eteemme ja miten hän yhtenään elää ajatuksissamme sen jälkeen; hän muuttuu miltei elävämmäksi kuin eläessään, sillä me näemme hänen olentonsa eri puolet yhtaikaa ja meidän mieleemme johtuvat kaikki ne eri tilaisuudet, jolloin olimme hänen seurassaan, hänen puheensa, sanansa, yksin äänenkaikunsa. Niin ainakin on käynyt minun joka kerta, kun läheiset ystävät ja tuttavat ovat kuolleet ja niin juuri kävi silloinkin kun sain sähkösanoman Gina Krogin kuolemasta keväällä 1916. Kaikki muistot heräsivät, ja minä näin hänet eri tilaisuuksissa ensi tapaamisestamme asti, joka tapahtui kesällä v. 1900 Kristianiassa.

Gina Krogin nimi oli minulle silloin jo hyvin tuttu; olimme olleet kirjevaihdossakin erään artikkelin johdosta, olin nähnyt hänen kuvansa eri aikakauskirjoissa, mutta en ollut personallisesti häntä tavannut.

Mutta edellämainittuna kesänä pidettiin Kristianiassa Pohjoismainen raittiuskokous, jossa minäkin olin mukana Raittiuden Ystävien edustajana, ja eräänä päivänä kesken kokousta päätin pistäytyä katsomaan Gina Krogia. ”Sellaista ei pidä lykätä”, arvelin, ”sillä ehkäpä hän matkustaa maalle, ja niin en saa häntä nähdä.”

”Nylænden” toimistoon siis riensin ja siellä hänet tapasin työpöytänsä ääressä istumassa keskellä paperia, avattuja kirjeitä ja korehtuureja. Hän mainitsi kuulleensa tulostani Kristianiaan ja jo odottaneensa minua, ja tämän kohteliaan tervetulolauseen jälkeen oli tuttavuus piankin tehty ja me olimme ennen pitkää joutuneet vilkkaaseen keskusteluun. Mutta ennen kaikkea minä häntä katselin. Hänen ulkonainen ihmisensä oli nimittäin niin huomiota herättävä ja komea, että sen vertaista tuskin näkee. Häntä on joskus kutsuttu ”jättiläisnaiseksi”, sillä hän oli tavallisia naisia koko lailla suurempi, mutta niin sopusuhtaisesti kehittynyt ja niin ruhtinaallisen ryhdikäs, että vastustamatta tuli ajatelleeksi: ”Tuollainen sopisi vaikka valtaistuimelle.” Hänellä oli suuret, kauniit, surulliset silmät, soinnukas ääni ja erinomaisen arvokas, hillitty käytös. Oli toimistossa vaikka kuinkakin kiire ja paljon väkeä, ei hän silti osoittanut mitään kärsimättömyyttä tai hermostumista, ja olipa hän vaikka kuinka iloisessa seurassa ja itsekin vaikka kuinka hilpeällä mielellä, aina hän silti oli arvokas.

Hänessä oli samaa suuripiirteisyyttä, runollisuutta ja mahtavuutta kuin on norjalaisessa maisemassa auringossa kimaltelevine lumihuippuineen, kohisevine koskineen, metsäisine rinteineen, vihantavine laaksoineen.

Minä tiesin että Gina Krog ja Norjan naisten vapautusliike kuuluivat yhteen. Niin pian kun mainitsi toisen, johtui toinenkin heti mieleen. Ihan alusta pitäen oli Gina Krog ollut siinä mukana ja aina johtavassa asemassa. Hänen uskonsa asiaan, hänen lämpönsä sen puolesta, hänen puhujalahjansa ja hieno kynänsä, kaikki vaikuttivat, että kun organiseerattu työ alkoi, joutui hän ensimäisten riviin. Mutta minä huomasin myöskin, että hän oli paljon syvemmältä kuin useammat muut tunkeutunut naisasiatyön ytimeen ja näki sen suuren päämäärän. Hän ymmärsi, että se tähtää vielä paljon kauemmaksi kuin sukupuolten tasa-arvoisuuteen kunnassa ja valtiossa, että sen lopputarkoitus oli uuden vanhurskaamman hengen ja katsantokannan luominen, ei ainoastaan miehen ja naisen välisissä suhteissa, vaan myöskin eri kansanluokkien, eri valtioiden. Ei kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän pikku valtioiden uhattua, vaaranalaista tilaa ja sitä sortopolitiikkaa, jonka esineeksi ne koska tahansa voivat tulla. Hän näki kuinka vähän niiden toiveet merkitsivät, kun suuret päättivät esim. sodasta ja rauhasta. Ne eivät edes voineet toisiaan auttaa ja puoltaa, vaikka sydämestään paheksivat suurien harjoittamaa sortoa. Kuin kuivuneet lehdet niiden sanat vain karisivat maahan suurten neuvospöydän ääressä.

Siksi että olosuhteet meillä siihen aikaan olivat synkkää synkemmät, palasimme me keskusteluissamme aina tähän kysymykseen, ja Auguste Fickertiä Wienissä lukuunottamatta, en ole tavannut ketään maamme ulkopuolella, joka niin olisi voinut tuntea meidän kanssamme kuin Gina Krog. Jo aikaisemmin, suuressa Kansainvälisessä Naisliiton kongressissa Lontoossa v. 1899 oli hän lausunut muutamia voimakkaita sanoja Suomen puolesta, kun mielet Haagin rauhankonferenssin johdosta olivat innostusta täynnä. Hän nimittäin huomautti, että rauhanaate oli kyllä suuri ja ihanteellinen, mutta rauhan yläpuolella oli kuitenkin oikeus, eikä edellisen takia saanut jälkimäistä sivuuttaa.

Aika, jona Gina Krog astui julkisuuteen ja rupesi siskojensa ihmisoikeuksien ajajaksi, oli mitä ihmeellisin Norjan historiassa. Silloin kaikuivat siellä Björnsonin, Ibsenin, Lien y. m. mahtavat herätyshuudot, silloin Norja oli ahjo, josta kipinät sinkoilivat ympäri Europaa. Uusista elämän arvoista ja uusista ihanteista he puhuivat; yksilöstä he lähtivät ja hänen vapauttaan ja ihmisoikeuksiaan he julistivat. Heidän sanansa herättivät vastakaikua tuhansissa ihmisissä, erittäinkin nuorisossa; innostunein, hehkuvin mielin he kokoontuivat näitä uusia kysymyksiä itselleen selvittämään ja niiden ytimeen tunkeutumaan. Niin. sisältörikkaita vuosia kuin 80- ja 90-luvun nuoriso vietti, on muilla tuskin ollut. Ja Gina Krog oli kaikessa tässä mukana, ei vain vastaanottajana, vaan myöskin antajana. Hamasta nuoruudestaan oli hänkin tällaisia kysymyksiä miettinyt, rohkenematta kuitenkaan lausua niitä julki, paitsi hyvin rajoitetussa piirissä, jossa häntä ei tavallisesti ymmärretty – ja nyt ne yhtäkkiä olivat kaikkien huulilla sekä ystävien että vastustajien.

Siihen aikaan Norjan edistysmieliset naiset tunsivat, että he tarvitsivat oman äänenkannattajan, jossa saisivat ajatuksensa paremmin kuuluviin kuin päivälehdissä, äänenkannattajan, joka olisi heidän katsantokantansa läpitunkema ja tulkki, ja silloin perustettiin Nylænde. Helmikuussa v. 1887 sen ensi numero lähti maailmalle; Norjan naisasiayhdistys sen ulosantajana, Gina Krog toimittajana ja Jonas Lien lennokas runo ensi sivulla. Koko uutuuden viehätys ympäröi tätä esikoista ja siitä tuli uusien aatteiden keskus ja polttopiste, jonka lausuntoja tarkkaan seurattiin ja monessa piirissä pohdittiin.

Mutta muutaman vuoden kuluttua ei niitä enää ympäröinyt sama uutuuden viehätys; kevätaamun hohde oli kadonnut ja vaativa työpäivä oli astunut sijaan, mutta sen kuormaa ei monikaan enää ollut taipuvainen kantamaan ja niin sekä naisasiayhdistyksen jäsenmäärä että lehden lukijakunta varsin tuntuvasti supistui. Nylænden ylläpitäminen kysyi suuria aineellisia uhria ja niitä ei yhdistys enää tahtonut ottaa kantaakseen, vaan vetäytyi pois, arvellen että lehti jo oli tehtävänsä suorittanut. Mutta onneksi Gina Krog ei vetäytynyt. Hän ymmärsi, että oma äänenkannattaja nyt vasta olikin oikein tärkeä, kun ensimäiset kasvunalut olivat näkyvissä ja hän otti sen silloin kokonaan omakseen s. o. hän otti vastatakseen kaikista sen menoista ja kantoi tätä taakkaa aina viimeiseen asti. Sillä aikaa kun niin moni naisasialehti naapurimaissa ehti sekä syntyä että kuolla, pysyi Nylænde hengissä ja lähti vuosi vuodelta Norjan eri kulmille kylvöään sirottelemaan. Ollen ilman vakituisia avustajia, täytti Gina Krog lehtensä useimmiten aivan yksin ja siksi Nylænde olikin toimittajansa hengentuote enemmän kuin ehkä mikään muu naisasialehti. Joka numerossa oli hänen rohkeita, runolliseen, kauniiseen muotoon puettuja kirjoituksiaan ja niitä ehti jo karttua paljon 29 vuoden kuluessa,

Nylændeä luettiin ja se herätti respektiä itsenäisyytensä takia, mutta ei sen tilaajamäärä kuitenkaan ollut niin suuri, että se olisi palkinnut toimittajansa vaivat, vielä vähemmin jättänyt voittoja. Ja siksi Gina Krog, jota on kutsuttu Norjan kruunaamattomaksi kuningattareksi, ulkonaisesti eli hyvinkin vaatimattomasti. Hänellä oli vuokrahuone, päivällisensä hän söi ulkona ja istui muuten ahkerasti toimistossaan, jolle vastustajat antoivat nimen Løvens Hule (Jalopeuran luola), mutta josta ystävät tekivät kunnianimen. Ellei hänellä olisi ollut hyvinvoipaa veljeään, ylioikeuden asianajaja F. A. Krogia, joka jakoi sisarensa harrastukset ja aina oli valmis niitä tukemaan, olisi hänen aineellinen asemansa ollut vieläkin ahtaampi. Tämän veljen ansio suurimmaksi osaksi oli, että Gina Krog esim. oli tilaisuudessa matkustamaan, käymään Englannissa, Ranskassa, Italiassa ja Amerikassa y. m. – Yhteen aikaan, ennenkuin veli meni naimisiin Cecilia Thoresenin kanssa, joka oli Ginan hyvä ystävä ja Norjan ensimäinen naisylioppilas, sisarukset asuivatkin yhdessä ja Gina hoiti veljensä taloutta. Se tapahtui juuri siihen aikaan, kun Norjassa enin kiehui ja kuohui, kun jokainen ensi-ilta teatterissa ja jokainen uusi kirja oli kuin sotatorventoitotus, joka heti jakoi yleisön eri leireihin ja sai aikaan loppumatonta ajatusten vaihtoa. Hyvin tavallista oli silloin, kertoi Gina, että tuttavat vielä myöhään illalla, teatterista palattuaan, poikkesivat heidän luokseen vaikutelmistaan keskustelemaan, sillä Krogien luona löysi aina ymmärtämystä ja hengen heimolaisia. Se oli taiston aikaa, suuren innostuksen ja suurien toiveiden aikaa.

Kaikki maansa etevimmät henget Gina personallisesti tunsi. Hän oli monasti tavannut Camilla Collettin ja kuullut tämän tulisielun puhuvan siitä mitä hän oli nuoruudessaan tuntenut naisena ja mikä lopulta oli saattanut hänet kynään tarttumaan, hän oli paljon seurustellut Björnsonien kanssa ja monet niistä lauseista, jotka Björnson on pannut esim. Tora Parsbergin huulille, näytelmäkappaleessaan »Paul Lange ja Tora Parsberg,» ovat Gina Krogista alkuaan. Hän tunsi sekä taiteilijat että valtiomiehet, sekä tiedemiehet että sanomalehdentoimittajat. Hän kertoi välistä hauskoja, intiimiä piirteitä heistä niinä parina viikkona, jotka silloin vietin Kristianiassa ja olin ehtimiseen hänen seurassaan.

Jouduinpa hänen tuttaviensa tuttavuuteenkin, jotka kulettivat meitä paikasta toiseen, ja silloin rupesin myöskin innokkaasti pyytämään, että hän tulisi Suomeen esim. esitelmäretkelle.

Se painostus, jonka alla me silloin elimme, vaikutti nimittäin, että jokainen lännestäpäin tullut vieras – puhumattakaan Norjan suurimmasta tyttärestä – oli kuin raikas tuulahdus, kuin yhtäkkiä avautunut ikkuna pimikkoomme ja siksi sanomattoman tervetullut.

Jo syystalvella samana vuonna tulikin Gina Krog Suomeen. Naisasialiitto Unioni oli kutsunut hänet tänne esitelmöimään ja ryhtynyt kaikkiin valmistaviin toimiin: hankkinut tilaisuutta varten yliopiston juhlasalin, ilmoittanut asiasta lehdissä, myynyt etukäteen lippuja j. n. e. Hauskaa olikin sitten nähdä, että yleisöä oli salin täydeltä, kun Gina Krog astui sisään ja piti sisältörikkaan, kauniin esitelmänsä Camilla Colletista kirjailijana, uranuurtajana ja ihmisenä.

Esitelmän jälkeen olivat Unioni ja Suomen Naisyhdistys yhteisesti järjestäneet hänen kunniakseen juhlat Seurahuoneen 35:ssä. Mieliala oli varsin hilpeä ja useita puheita pidettiin. Muun muassa puhui prof. E. G. Palmén Norjalle, huomauttaen niistä hyvistä väleistä, jotka aina olivat vallinneet sen ja Suomen kesken. Ja Adelaïde Ehrnrooth oli sepittänyt hauskan runon tilaisuutta varten.

Gina Krog oli kuin luotu juhlaesineeksi; hän toi juhlatunnelmaa mukanaan, niin pian kuin hän astui sisään. Hänen ruhtinaallinen ulkomuotonsa, hänen ylevä, hieno käytöksensä ja se helppous millä hän vastasi kaikkiin hänelle pidettyihin puheisiin, kaikki vaikutti siihen. Ihmeekseen totesivat meikäläiset, että hänellä oli aina jotakin kaunista, sisältörikasta ja runollista sanottavaa, vaikka hän olisi esiintynyt kuinka monta kertaa tahansa saman illan kuluessa. Muistan vielä miten hän, vastatessaan maalleen pidettyyn puheeseen, aluksi toi sieltä terveisiä ja kertoi, että niin pian kuin huhu tiesi kertoa, että hän lähtisi Suomeen, kuului joka kulmalta ”Hils Finland” (tervehtikää Suomea) ja se kulki kuin humina miehestä mieheen ja siihen lisättiin vielä ”Sig dem at vi elsker Finland”, (kertokaa heille, että me rakastamme Suomea).

Gina Krog oli yleensä sangen huvitettu politiikasta ja hänellä oli aina oma vanhurskas arvostelunsa kaikista poliittisista päivänkysymyksistä. Meillä ollessaan hän otti tarkasti selkoa Venäjän sortojärjestelmän meihin kohdistetuista kiristystoimenpiteistä ja tavasta miten eri kansalaisryhmät niihin suhtautuivat. – Sillä välillä hänelle näytettiin meidän laitoksiamme, koulujamme, kokoelmiamme, sanalla sanoen kaikkea, josta toivoo vieraalla olevan hyötyä ja iloa, ja joka antaa kuvan maan kulttuurityöstä ja edistyspyrinnöistä. – Se oli hyvin sisältörikas aika sekä meille että vieraallemme, päättäen siitä lämmöstä, jolla hän maassamme saamia vaikutelmia sitten lehdessään kuvasi.

Heinäkuussa v. 1902 olivat Norjan naiset järjestäneet Kristianiaan Pohjoismaisen naisasiakokouksen, johon meitä suomalaisiakin kutsuttiin. Ja muutamat meistä seurasivat kutsua ja lähtivät liikkeelle, kun vielä oli niinkin mukavasti asetettu, että sekä laivayhtiöt että rautatiehallitukset antoivat tuntuvan alennuksen.