HAAPANIEMEN KEINU

Kuvauksia sydänmaan kylästä

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström, 1895.

I.

Kanteleen naapuritorpassa Ristolassa olivat kylänluvut. Tupa oli väkeä täynnä, pöydän takana seisoi pappi, tyynenä, totisena, virsikirja kädessä. Hänen edessään pöydällä olivat kirkonkirjat. Selvällä äänellä hän määräsi virren ja käheästi sen aloitti lukkari. Kuulijakunta muodosti tasaisen kaarevan seinän, rajoittaen sitä tyhjää alaa, joka oli papin, pöydän ja penkin ympärillä. Seinävierillä istui vanhoja, sokeita, raajarikkoja, jotka sydänmaan pitkien matkojen takaa eivät enää kykene kirkkoon. Kattohirret lainehtivat savussa, ovi oli selällään ja ulkoa kuului tiukusten kilinä, kun hevoset syödessään ravistivat päitään.

— Herra Jeesu Kriste! Heitä äärettömästä kirkkaudestasi säde tänne sydänmaan torppaan, meille köyhille, jotka olemme kokoontuneet kasvojesi eteen…

Pappi alkoi sillä tavalla ja kävi sitten selittämään tekstiä.

Muurin syrjällä, muitten takana tungoksessa seisoi Kanteleen Miina. Hänen paksu villahuivinsa oli valunut alas olkapäille, posket hohtivat, kädet olivat ristissä, silmä pakottautui tähtäämään pappiin, mutta vastustamattomalla voimalla se tahtoi viipyä väkijoukossa, siinä, missä ikkunan ääressä seisoi vilkas nuori tyttö. Miina ei ollut häntä koskaan nähnyt, mutta hän aavisti, kuka hän oli. Ja kuitenkin: saattoikohan se olla hänen sisarensa. Haapaniemen Taavin sisar! Välistä kun hän puolen hetkeä oli ikäänkuin vajoamaisillaan mietteisiin ja totisena katseli eteensä, oli hän niin Taavin näköinen, että Miinan sydän rupesi sykkimään ja posket lensivät entistään polttavammiksi. Mutta tyttö ei hetkeäkään pysynyt hiljaa, alituisesti hän käänteli päätään. Hänen yllään oli musta, hyvin tehty takki ja pitkä palmikko oli riipuksissa, sidottuna punaisella nauhalla. Pari kertaa hän sattui katsahtamaan Miinaan, juuri kun Miinakin katsoi häneen, ja silloin Miina ikäänkuin loukattuna kääntyi toisaalle. Mutta tyttö avasi silmänsä suoraan Miinaa kohti ja naurahti, tosin ei ääneen, mutta silmä säteili niin veitikkamaisesti, huulet ja kasvot vetäysivät sellaiseen hymyyn, että jos sillä olisi ollut ääntä, olisi sen täytynyt olla helisevää naurua. Silloin ei hän ollenkaan ollut Taavin näköinen.

Haapaniemen Aina, keinuiltojen kuuluisa ilonpitäjä! Miina hänet näki ensi kerran, vaikka hän oli hänestä kuullut puhuttavan niin paljon, varsinkin tänä viimeisenä vuonna. Ristolan väet, jotka olivat kotoisin Tuusjärven tilan maalta, olivat olleet haapaniemeläisten naapureja ja tiesivät kertoa heistä paljon juttuja. Vasta kaksi vuottahan he olivat asuneet Haapaniemessä. Mutta jo sinäkin aikana isännän ahneus ja pahuus ja poikien juoppous olivat ehtineet tulla kuuluisiksi näillä mailla. Emännästä, joka oli ollut rikkaan Tuusjärven talon tytär ja hyvä ihminen, kerrottiin, että hän surusta ja mielikarvaudesta oli kuollut. Aina, ainoa tytär keikkui keinulla kesäyöt umpeensa, keinu oli järven rannalla, siellä viljeltiin viinaa, keitettiin kahvia, pojat löivät korttia ja tanssittivat kylän tyttöjä…

Ja kuitenkin oli Taavin kuva alituisesti Miinan mielessä… Syysmarkkinoilla hän oli hänet nähnyt ja kerran tanssissa Ristolassa. Mutta eivät he olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa keskenään. Ja kuitenkin sekaantui tuo ventovieras mies Miinan uniin ja pani hänet päivälläkin hymyilemään, kun hän vaan sattui olemaan yksin, niin ettei kukaan nähnyt…

Ja jos Taavi edes olisi hänet erityisesti huomannut! Muut miehet hänet kyllä näkivät ja sulhasia tuli tuontuostakin tavottelemaan Kanteleen ainoaa tytärtä, mutta Taavi ei tullut. Taavi ei koskaan ollut suunnannut katsettaan Miinaan, Taavi ei välittänyt, ainoa, josta Miina olisi välittänyt.

Taavi oli niin kaunis: tumma tukka, pitkät kalpeahkot kasvot, silmät syvät, suun piirteet hyvänluontoiset, melkein jalot, otsalla erottautui ihossa arpi. Ristolan Santra oli kertonut sen arven synnystä, miten Taavi kerran talkoossa oli saanut haavan otsaansa. Ei hän sentään itse ollut ottanut osaa tappeluun, hän oli mennyt riitaisia erottamaan ja siinä häntä löivät…

Miinan näitä miettiessä, tarttui joku hänen käsivarteensa.

— Miina, kuiskasi Ristolan Santra hänen korvaansa. — Tule pois kahville!

Miina säpsähti. Pyhä toimitus oli loppunut, hän oli muurin syrjällä seisomassa ja Haapaniemen tyttären hymyilevä katse oli häneen tähdätty. Santra vei hänet ruokahuoneeseen, jossa joitakuita emäntiä ennestään oli istumassa mikä penkillä, mikä permannolla tai kynnyksellä. Heidän päänsä olivat kurotetut likelle toisiaan, he nauroivat kuin harakkaparvi roskaläjän ympärillä, ja Miina saattoi heti kuulla, että he puhuivat haapaniemeläisistä.

— Mitenkä minä en olisi heitä tuntenut, me kun olimme naapureina monet monituiset vuodet!

Se oli Ristolan emännän ääni. Miina näki muitten emäntien joukosta oman äitinsäkin totiset kasvot.

— Haapaniemen isäntä ei ole parempia kuin saunakestin lapsi, syntynyt on siinä Hannulassa Aitjärven rannalla, jossa nyt asuu Antti ukko poikineen.

— Ja mimmoiseksi mahdiksi se nyt on paisunut!

— Näin minä sen jo tyttönä ollessani markkinoilla. Voi niitä päiviä! Miten monta tyttöä lienee eläessään vietellyt, miten monta syntiin saatellut…!

— Tuo Aina tytär on ihan isänsä näköä ja luontoa. Ja heittiöitä ovat kaikki pojat. Äiti niillä kuitenkin kuului olleen kunnon ihminen. On sekin raukka saanut kärsiä. Se Hermanni kuuluu olevan vaimolleen niin paha…

Miina kuunteli kankeana, uskaltamatta katsella ympärilleen.

— Mutta se keinu, sitä vastaan pitäisi oikein papin saarnata, sillä eivät ne vähemmällä sitä heitä. Josta leviää sellaista pahennusta, jossa vietetään niin rumaa elämää, ettei siitä ilkeä puhua…

Kanteleen emännän lause jäi kesken, sillä Haapaniemen tytär astui sisään Ristolan Santran seurassa. Niiata nytkäyttäen hän tervehti kaikkia ja kaikki niiasivat hänelle takaisin.

— Kuinka monella hevosella te olette täällä? kysyi Santra kaataessaan kahvia, jotakin sanoakseen.

— Kahdella vain, toisella Hermanni ja Alviina, toisella Taavi, Kalle ja minä. Palvelijat tulivat jalkaisin.

— Maijastiina on kotona tietysti?

— Tietysti. Mihinkähän tuo kotoa…!

Aina loi silmänsä alas ja hörppäsi kahvia. Hänen kätensä olivat vilusta punertavat, mutta pienet, vasemman käden pisimmässä sormessa hänellä oli leveä hopeasormus, jonka kannassa kiilsi punainen kivi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pitkät niinkuin hänen veljensäkin, tukka oli musta, sileästi työnnetty pois otsalta. Emännät katselivat häneen totisesti eivätkä pitkään aikaan puhuneet mitään keskenään. Yksi toisensa perästä he sitten jättivät huoneen. Tytöt jäivät sinne yksin, mutta mieliala pysyi kankeana. Santra painui äkkiä alas Ainan kättä kohden.

— Aika korea sormus! Ei tuollaista anna muut kuin sulhaset.

Ainan koko olento lensi hymyksi. Värähtelevien silmäkansien alta aukeni silmä niin täynnä vallattomuutta ja säteilevää, leikkivää veitikkamaisuutta, ettei Miina hämmästykseltään saanut sanaa suustaan.

— Sulhaselta? Mitä vielä! Minä sen löysin, oikein totta.

— Sieltäkö keinun juurelta? kysyi Santra.

Ainan silmä oli jo peitossa pitkien ripsien alla ja keinua mainitessa levisi puna hänen poskilleen.

— En sieltä! Talvella minä sen löysin — ja tuvan permannolta. Pistin sormeeni, periköön siitä oikea omistaja.

Hän nauroi. Miinalta oli kaikki naurunhalu poissa. Haapaniemen tyttären nauru ei houkutellut muita tyttöjä nauramaan. Miina tarkasti häntä ylpeästi. Hän oli vartaloltaan lyhyenläntä, hento ja notkealiikkeinen kuin kissa. Oliko hän kaunis? Eipä Miinan mielestä. Mutta ei hän myöskään ollut ruma. Kun olisi saanut selville, mitä kaikkia hänen silmiensä kiilto sisälsi. Niissä oli tuhansia vivahduksia.

Viimeinen minkä Miina hänestä sinä päivänä näki, oli kuinka hän seisoi papin edessä pöydän ääressä, tavaellen alkua Johanneksen evankeliumista. Pappi hänelle ankarasti muistutti, että sisälukua on parannettava ensi vuodeksi.

Taavia Miina ei saanut nähdäkseen kuin vilahdukselta. Eikä Taavi sitten koko talvena tullut sille puolelle käymään. Huhu vain silloin tällöin toi hänestä tietoja.

Hän haihtui jo Miinan unelmista, hänen kuvansa ei häirinnyt häntä päivällä ja usein kului pitkiä aikoja, jolloin ei Miina häntä edes muistanut. Hän sen huomasi itsekin ja iloitsi siitä. Sillä olisihan se ollut suoraa hulluutta se meneminen Haapaniemen pojalle!

* * * * *

Yhtenä sunnuntai-iltana oli Miina viipynyt kylällä tavallista myöhempään. Oli ollut koolla muitakin nuoria ja oli leikitty. Yhdessä tytöt sitten läksivät kotiin. Ilta oli tyyni, ei ääntä mistään. Lunta oli vain siellä täällä, päivällä oli kaikki ollut sulaa, mutta yöllä oli taas kylmännyt. Taivas loisti kirkkaina ruskoina, kuun puolisko näytti kalpealta niiden rinnalla. Tytöt yltyivät laulamaan niin että raikui metsässä. Miina erosi heistä omalle tiehaaralleen, mutta ei heti malttanut mennä kotiin, vaan jäi, pellon aitaan nojautuneena, seisomaan ja katselemaan illan kauneutta.

Hän oli niin nuori, poski punersi hienoihoisena, silmät olivat harmaat kuin vesi, tukka oli vaalea ja otsa korkea ja vapaa. Vaikka hän olikin ruumiiltaan hento, oli hän terveen näköinen, kasvoissa oli jotakin miettivää, surumielistä, yksin hymyillessäkin.

Ilta oli niin hiljainen ja ihana, että olisi tahtonut itkeä.

Kuin haudasta astui kätköstään tuo kaiho, tuo kuva, jonka Miina luuli unohtaneensa. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Taavi muistui mieleen niin elävästi.

Kun Miina astui porstuaan, raoitti äiti kammarin ovea ja kutsui hänet sinne. Isä, joka tavallisesti tähän aikaan jo makasi, istui sängynlaidalla, puoleksi riisuttuna. Miina kääntyi selinpäin valoon ja näki isänsä omituisen ilmeen ja hymyn, jota hän hymyili sellaisissa tilaisuuksissa, jolloin hänen oli vaikea puhua.

— Olinko minä liian kauan? kysyi Miina, peläten että he häntä epäilivät, tai että he kasvoista saattoivat lukea hänen tunteensa.

Hänen sydämensä sykki, veri nousi poskille ja tuli halu peittyä maan piiloon, ihmisten näkyvistä kauas pois.

— Älä nyt noin pelkää. Emmehän me ennenkään ole sinua lyöneet, isäsi enempää kuin äitisikään.

— Ei, mutta…

— Istu nyt tuohon!

Emäntä seisoi sängyn luona ja korjasi tyynyjä, joissa ei ollut mitään korjattavaa. Kaikki vaikenivat hyvän aikaa. Miinaa jo rupesi niin vaivaamaan tämä juhlallinen alku, että hän oli huutamaisillaan: mitä Jumalan tähden sitten on tapahtunut? Isän kasvoilla vaihteli loukattu ylpeys, pilkka ja tuhat muuta tunnetta.

— No puhu nyt, sanoi emäntä kuivasti.

Ja taas vaikenivat molemmat. Miinalta rupesi pelko katoamaan ja uteliaisuus tuli sijaan. Tässä ei ollut puhe hevosesta, joka oli taittanut jalkansa, lampaasta, joka oli pudonnut kaivoon, tai lehmästä, joka oli poikinut. Sulhasten käyntikään ei koskaan ollut luonut tällaista juhlallista vaitioloa. Sitä oli keskusteltu aivan suoraan, muitta mutkitta. Nyt oli tapahtunut jotakin tavattoman harvinaista, ennen kuulumatonta, eikä se voinut olla muuta kuin että he olivat saaneet ilmi hänen salaisuutensa. Joko hän sen tunnustaisi, pyytäisi anteeksi? Silloin lausui isä:

— No kuules nyt, kun sinua on tultu pyytämään keinupaikkaan emännäksi.

Molemmat jäivät katselemaan Miinaa, joka istui ääneti, nojaten käsivarttaan pöytään.

— Keinupaikkaan emännäksi? kertoili hän.

— Niin, Haapaniemeen, selitti äiti.

Käsi pöydällä rupesi tärisemään, kaikki veri karkasi tytön sydämeen. Hän taivutti pään helmaansa.

— Haapaniemen Taavi kävi täällä puhemiehineen päivineen. Tuskin olit sinä päässyt lähtemään, kun kuului kulkunen tieltä. Ajattelimme että tottahan menevät tansseihin. Mutta ne ne olivat. Kammariin pyydettiin ja kahvia keitettiin. Antoivat sitten tuon viisikymmenmarkkasen — pistin kukkarooni ettei hukkuisi, rahaa se on sekin. Viikon päästä tulevat saamaan vastausta.

— Mitä sinä nyt siitä meinaat? kysyi isä, kun Miina yhä sanatonna istui samassa asennossa.

Silloin hän rupesi hillittömästi itkemään. Isä lohdutti sängynlaidalta:

— Älä huoli noin itkeä! Huomispäivänä minä toimitan rahat takaisin. Minä hullu, että minä ne otin ollenkaan! Mutta ei tahtonut kehdata niin äkkiä kieltääkään, kun et sinä itse ollut kotona. Huomenna minä ne vien.

— Ei, ei! sanoi Miina itkunsa joukosta.

— Ole huoleti lapseni, ne lähetetään pois.

Mutta Miina ei rauhoittunut. Hän pudisti päätänsä ja kielteli katkonaisesti. Äiti sanoi:

— Mitä? Eikö lähetetä? Oletko kipeä? Katso sitä, Hermanni, kuinka se on ihmeellisen näköinen. Silmät ihan nurin päässä.

— Ei se näytä oikein oikealta. Jos sinä toisit tärpättiä.

Äiti oli jo menemäisillään hakemaan, kun Miina sai heille vakuutetuksi, ettei hän ollut sairas.

— Ethän sinä koskaan ole ollut noin hullu, säikähdytät vanhempasi ihan pilalle. Pitääkö tuosta niin suuttua, että kiukuissaan itkee! Haapaniemen poika saattaa olla yhtä hyvä kuin moni muukin, vaikka sillä on juoppoja veljiä ja isä on juutalainen ja sisar keikkuu yökaudet keinulla. Ei samanlaisia saman äidin lapset! No, ja saahan ne rahat poislähetetyiksi.

Miinan katse oli kirkastunut. Hän pyyhki kyyneleet silmistään.

— Voi äiti, te puolustitte häntä, sanoi hän hiljaa.

Isä oli jo sängyssä ja veti peitettä ylleen. Kääntyessään seinään päin, hän toivotti hyvää yötä ja lupasi huomenna viedä rahat pois.

Miina meni tupaan ja löysi vuoteelleen nurkassa. Ikkunasta näkyi musta reuna metsän laidassa taivaan rannalla.

Sinä yönä hän ei saanut paljon unta.

Aamulla heti suurukselta varustautui isäntä lähtemään. Se oli sovittu asia, siinä ei ollut selittämistä, siksi he eivät siitä puhuneet sen enempää. Miina näki isänsä mittaavan jyviä myllyyn, joka oli Haapaniemen tien varrella, ja hänen sydämensä sykki ahdistuksesta, mutta hän ei saanut hänelle sanotuksi, mitä tahtoi. Kymmenettä kertaa hän astui hänen luoksensa, silloin kun hän jo veti päällystakkia ylleen ja laski lompakon povitaskuunsa. Ja silloin puhui Miina niin tukahdutetusti, ettei isä häntä ensin ymmärtänyt.

— No mitä nyt? kysyi hän.

— Ei isä lähde.

— Mitä? Ettenkö lähde? Aiotko sinä pitää rahat?

Ja kun Miina yhä kielsi lähtemästä, luuli isäntä kuulleensa väärin, tai että tytär laski leikkiä. Vihdoin viimein hänelle selvisi, että Miina aikoo pitää rahat. Hermanni heitti lompakon rahoineen pöydälle hänen eteensä ja läksi suutuksissaan ulos. Miina sai hänet pysähdytetyksi.

— Puhukaa nyt vähän äidille. Hänen tulee niin paha mieli.

— Mutta kuule Miina, ajatteletkohan sinä ollenkaan, mitä teet?

— Mutta sanoihan äitikin, että Taavi saattaa olla hyvä mies.

— Niin Taavi? Olkoon vain hyvä, mutta ajattele sitä toista joukkoa. Niinhän sinä menisit kuin ryövärien käsiin. Onko minulla oikeutta antaa sinun mennä? Ajattele tarkemmin, niin lähden vasta huomenna viemään kihlat takaisin.

— Ei se siitä parane. Isä saa viedä rahat pois, mutta sitten ei kihloja oteta enää keneltäkään.

He katselivat toisiaan parin silmänräpäyksen ajan ääneti.

— Tyttö raukka, et sinä tiedä, mitä teet.

— Mutta minkä minä sille voin!

Ja kihlat jäivät Miinalle.

— — —

Miksi se juuri oli Haapaniemen poika, mies tuosta pahennuksen pesästä? Miksei joku toinen? Isäntä ja emäntä olivat jo vuosien kuluessa tottuneet siihen ajatukseen, että ainoa tytär on heillä vain hoidettavana, kunnes mies hänet ottaa. He olivat sitä surreet, ettei heille vanhoiksi päiviksi jäisi mitään iloa. Olivat he tosin toivoneet, että jos Miina saisi siivon miehen, he kaikki voisivat asettua asumaan yhdessä. Ja nyt tuli tämä.

Sinä päivänä ensi kerran eläessään unohti isäntä mitatun jyväsäkin aitan eteen ja emäntä kulki sen sivuitse huomaamatta sitä.

Sunnuntaina oli Taavi luvannut tulla kuulemaan päätöstä. Koska häntä sulhasena täytyi odottaa, oli emäntä jo viikolla toimittanut maltaat veteen olueksi ja leiponut rieskaa, jottei hän saisi sanoa tulleensa ihan kerjäläisiin.

Lauantai-aamuna oli Miina lypsämässä karjaa äitinsä kanssa. Läävä oli matala ja pieni ja työhönsä painuneina, sanattomina olivat molemmat naiset istuneet. Kun valkoinen kissa hiipi sisään ovesta ja likeni maitosaavia, nousi emäntä istualtaan heittämään sitä kalikalla. Kiulu kädessä hän seisahtui keskelle navettaa pylvään viereen, joka pidätti kattoa, ja lausui Miinalle:

— Jos minä nyt sinulle jotakin kertoisin, niin kyllä se panisi sinut ajattelemaan. Ja täytyyhän minun puhua. En ole sitä kenellekään kertonut ja siitä on jo kolmattakymmentä vuotta. Täytyyhän minun nyt pakostakin kertoa, vaikka silloin lupasin vaieta.

Hän veti syvältä henkeään. Tummaraitaisen huivin sisästä näyttivät hänen kasvonsa kulmikkailta ja nenä oli suippea. Sinä yhtenä viikkona hän oli laihtunut.

— Tiedä sitten, että yhdelle meidän suvustamme on jo tullut hulluus ja turmio siitä suvusta. Ja jos poika on isäänsä, niin sinulle käy samoin. Se tyttö oli niinkuin sinäkin nuori ja kaunis. Ystävät olimme ja yhdessä kasvaneet, köyhyydessä molemmat. Piiaksi jouduin minä sitten siihen, josta minut isäsi nai, ja se tyttö joutui Tuusjärven talolle kaupungin likellä, eikä se ollut siellä vuottakaan umpeen. Ei kestänyt häpeätään siellä. Se oli Liisa tätisi, joka nyt ihmisten pilkkana kulkee maailmalla mielipuolena.

— Sinne oli tullut yhtenä markkinoiden edellisenä iltana paljon kansaa yöksi. Muiden muassa oli ollut yksi nuori miesriiviö, korea ja vallaton. Olivat hankkineet pelimannin ja viinat ja olivat tanssineet. Se samainen mies siellä sitten rupesi poikkeilemaan ja joutui töihinkin. Ja se se juuri Liisan runteli ja saattoi hulluksi.

Hän kyykistyi alas lypsämään, mutta Miina tuijotti sille kohdalle, jolla hän oli seisonut, kankeasti, silmiään räväyttämättä.

— Se mies joutui sitten naimisiin saman talon tyttären kanssa. Kyllä sekin vaimo sai kärsiä aikoinaan! Emäntä sai panna evästä, isäntä valjasti valakkansa ja otti piian viereensä rekeen. Enkä minä muuta sano kuin että jos poika on isäänsä, niin olet sinä onneton ihminen!

Se kertomus koski. Miinan kasvonväreet jäykkenivät jäykkenemistään.

Yöllä kellon lyödessä kahtatoista hän heräsi.

Hän oli nukkunut raskaasti ja heräsi äkkiä selkosen selväksi, pyörähti istumaan ja tuijotti mustaan seinään. Ja hänen eteensä nousi repaleinen olento, hänen tätinsä, joka hulluna kierteli maailmaa ja koristi päätään kirjavilla nauhoilla kuin markkinain marakatti.

Hänkin oli kerran ollut nuori ja onnellinen…

Miina kytki kätensä ristiin häntä ajatellessa, paneusi sitten vuoteelle ja koetti saada unta. Sielunsa rauhan tähden hän jo päätti tehdä lopun Haapaniemen pojan pyynnöstä ja jäädä hyvään kotiinsa hyvän isän ja äidin luo.

Mutta silloin hän näki kuin jostakin kuvasta Taavin sellaisena kuin hän näki hänet ensi kerran tulevan ihmisjoukosta. Taavi otti häntä kädestä ja talutti hänet pois. He astuivat metsän halki ja tulivat järven rannalle, jossa seisoi keinu. Ja Miina sanoi: "poltetaan tuo keinu." "Poltetaan vain", vastasi Taavi. Mutta silloin tuli tyttö, jolla oli punainen nauha palmikossa, ja kielsi. Kiven vieressä oli särkynyt pullo ja ruohossa makasi kahvipannun kansi.

Uni muuttui vähitellen hämäräksi ja ympäristöstä tuli tuttu. Kanteleen tupa, jossa kaikki nukkuivat. Kukko lauloi, kello löi. Miina katseli kaikkea erontunteen kaipauksella.

Huomenna hän tulee, hän joka tuo turmion tai autuuden. Jo tänään! Sinne ei enää ole yötäkään välillä. Onkohan hän saanut unta?

Onko ajatellut, toivonut, pelännyt? Onko uneksinut heidän kodistaan? Sinne Miina istuttaa ikkunan alle puutarhan sireenineen, orjantappuroineen, Taavi veistää penkin, jolla he voivat istua sunnuntai-iltoina. Kunhan aika rientäisi, kunhan hän pian tulisi! On niin paljon puhuttavaa…

Hän tulikin varhain, jo ennen suurusta. Isäntä otti hänet vastaan ja vei kammariin. Miina tervehti syvällä niiauksella ja sai tarjota hänelle kahvia. Sitten päätettiin kuulutuksesta ja häistä ja parin tunnin perästä otti sulhanen jäähyväiset.

Morsian katseli omituisen tunteen vallassa hänen jälkeensä. He eivät olleet vaihtaneet ainoaa sanaa siitä kaikesta, minkä Miina tunsi mielessään liikkuvan.

Eikä se parantunut, kun Taavi seuraavilla kerroilla kävi heillä. Isä vain tiedusteli pelloista ja sukulaisista. Miina itki usein tuskastuneena, ei tietänyt oikein miksi.

II

Neljä viikkoa he olivat olleet sulhasena ja morsiamena, kun Taavi yhtenä aamuna tuli pyytämään Miinaa kanssaan Haapaniemeen. Vanhemmat hiukan neuvoteltuaan päästivät hänet menemään.

Tie oli niin märkää, että oli täysi työ varjella itseään kastumasta. Miina käveli edellä, Taavi perässä. He hyppelivät kiveltä kivelle, pitelivät kiinni aidoista ja Taavin täytyi välistä taitella puitakin tielle, kun sen poikki virtasi kokonaisia puroja. Kerran kantoi hän Miinan selässään kuivalle ja sen jälkeen tulivat he ikäänkuin tutunomaisemmiksi, rupesivat kävelemään rinnatusten ja Miina tarttui Taavin käteen, ottaessaan häneltä niitä kukkivia pajunoksia, joita Taavi oli taittanut tienlaidasta. Kun tultiin Haapaniemen maalle, lämpeni Taavi puhumaan. Hän kertoi Tuusjärvestä, lapsuutensa kodista ja jota enemmän hän kertoi, sitä totisemmaksi kävi Miina. Hän astui niin mietteisiin vaipuneena, että oikein oli huutaa pelästyksestä, kun metsästä hyökkäsi esiin musta, relluinen pieni koirarakki, haukkuen heitä vastaan. He olivat silloin mäen rinteellä, ylempää kuului kirveeniskuja. Mies oli siellä kyyryllään veistotyössä ja hirsiläjällä istui pitkännäköinen nainen käsitöineen.

Taavin täytyi nauraa Miinan säikähdystä. Ihmiset mäellä olivat hänen veljensä Hermanni ja tämän vaimo.

— Niiden kammarihan se jää meille vapaaksi, siksi kun menemme naimisiin. He rakentavat itselleen kauppapuodin tähän.

Tie oli kääntynyt. Mäen takaa aukeni sileä, hiekkainen järvenranta. Jää oli kohollaan, mustana, lyijynkarvaisena, siellä täällä jo tulossa esiin vettä. Vastapäätä näkyi niemi ja niemellä harmaa talo pitkine aittarivineen aukeitten peltojen keskellä, rannalla joku puu. Niemen toisella puolella oli aava selkä ja lahden pohjassa petäjikkö. Sen tumma vihreys oli ainoa, joka toi vaihtelevaisuutta taivaan, järven, peltojen ja huoneitten harmauteen. Talo niemellä oli Haapaniemi.

— Tämä on Aitjärvi. Torppa tuolla on Hannula, jossa isä on syntynyt. Siellä vallitsee nyt oikea miesten komento, sillä vaimoa siellä ei ole minkäänlaista, ei piikanakaan. Vanha ukko käy karjassa, pojista on yksi kivulloinen ja hän lypsää lehmät ja keittää ruuan, toiset hoitavat maanviljelyksen.

Taavi taipui rannalta ottamaan kuivanutta kaislaa. Miina seisahtui äkkiä hänen eteensä ja painoi kädet rinnalleen. Hänen poskensa oli punainen kuin kypsä mansikka ahon rinteellä ja kasvoilla kuvastui tuska.

— Minä niin pelkään, etteivät ne tule minua kärsimään sinun kodissasi, sanoi hän.

— Kärsimään sinuako? Kuka ei sinua meillä kärsisi?

— Isäsi, sisaresi, tuo veljesi vaimo Alviina.

— Älähän nyt! Kyllä ne kärsivät. Isä ei ole tänään kotona. Aina on niin hyvänluontoinen, Maijastiina nyt on koukkuleuka, "tämän talon koira", joksi ne häntä haukkuvat, mutta ei häntäkään pidä pelätä.

— Onko Hermanni veljelläsi paljonkin joukkoa?

Taavi naurahti.

— Ei muita kuin Alviina ja Moppe, se koirarakki, joka on heille rakas kuin lapsi. Hermanni saattaa juomapäissään lyödä vaimoaan, mutta Moppeen hän ei koske.

Tien syrjässä oli matala kallio, sileä kuin permanto. Petäjien seassa siellä seisoi valkorunkoisia koivuja ja pylväittensä nojassa keinu. Miina säpsähti tätä näkyä. Keinu oli harmaantunut, niinkuin puu on parin talven sateitten jäljeltä ja liitekohdista välkkyi uutta rautaa ja valkoista paikkaa. Joku käsipuukin oli veistetty uudestaan ja lastuja oli lentänyt ympärille. Ei mitään muuta merkillistä näkynyt.

— Tämä on meidän keinumme. Aina aikoo kutsua tänne vieraansa illalla, selitti Taavi. — Etkö ole kuullut siitä puhuttavan? Sanovat sen olevan huonossa huudossa.

— Olenhan minä vähän.

Miina kierteli. Taavi puhui keinusta niinkuin mistäkin leikkikalusta ja Miina oli kauhulla odottanut näkevänsä kortinpalasia ja pullonsirpaleita sen yhteydessä.

— En minä kiellä, ettei täällä olisi vähän liiaksikin leikitty. En aina ole ollut mukana heidän kortinlyönneissään. Kyllä siitä sentään liikoja kielitään kylällä. Tässä on meidän suurin peltomme.

He sivuuttivat laajoja vainioita uusine aitoineen ja nurinkynnettyjä kesantoja umpeen menemäisillään olevine käyrine ojineen. Pari miestä purki aumaa ja kolmas teki kuormaa. Viisi mahtavaa aumaa seisoi vielä ihan koskematta. Ja Taavi selitti koko ajan, miten paljon kylvettiin mihinkin peltoon, miten paljon ruista oli teossa, miten suuret metsäviljelykset olivat. Kaskien määrät olivat hämmästyttävät. Riihen ohi kulkiessa kuului olkien kahinan joukosta miesääniä ja naisääniä sekaisin.

— Tuli näin sopimattomaan aikaan aumojen purkaminen. Aiottiin jättää ne syksyyn, mutta koska nyt ovat niin ahtaat ajat ja ihmisiä yhtenään käy pyytämässä.

— Antaako isäsi rukiita lainaksi?

— Onhan se antanut.

Taavi pujahti siinä kohden aitan solaan ja Miina seurasi häntä. Karjapiha alkoi melkein heti tuvan oven alta, ei missään ollut puuta taikka pensasta, ei kuin musta karjan sotkema maa ja tuparakennuksen kivijalassa kapeana reunana vihreää nurmea. Huoneita oli sikin sokin kaikkialla, pienempiä ja suurempia. Yksi oli syrjempänä, erillään, ja siinä oli punainen ovi. Taavi viittasi siihen.

— Tuo on nyt se Hermannin ja Alviinan huone.

— Jossa siis me tulemme asumaan, ajatteli Miina.

Porstuassa tuli Aina hymyillen vastaan. Hämillään Miina ojensi hänelle kätensä, eikä Ainakaan oikein tietänyt, mitenkä käyttäytyä. Molemmat punastuivat ja niiata nytkäyttivät. Taavi meni heti tupaan. Vilahdukselta Miina saattoi ovesta nähdä pitkän, laihan naisen, jonka hän arvasi Maijastiinaksi. Aina saattoi Miinan kammariin istumaan ja kun he olivat maininneet pari sanaa ilmasta ja tiestä, livahti Aina matkaansa.

Porstuassa hän seisahtui ja rupesi nauramaan hiukan väkinäisesti ja tukahdutetusti, ettei kuuluisi. Sitten hän kuunteli, mitä se morsian siellä tekisi, mutta morsian mahtoi istua liikkumattomana, mahtoi sitäpaitsi ajatella, että ilma huoneessa oli ummehtunutta. Aina päätti tehdä sinne tulen. Mutta ensin hän vielä kuunteli naurua riihestä, heilautti päätään jotta sai kapean palmikon läikähtämään olkapään ylitse rinnalle, sitoi sen nauhan ja kääräisi hiustensa päätä kiehkuraksi sormiensa ympärille. Samassa avautui ovi ja kynnykselle ilmestyi Maijastiina. Oven pielessä lepäsi hänen luiseva käsivartensa, joka päättyi petolinnun jalkaa muistuttavaan käteen. Kynnet olivat pitkät ja käyrät ja nahka ryppyisää, likaisen ruskeahtavaa. Hänen pumpulikankaasta tehty palttoonsa oli lyhyt, kiinni rinnalta yhdellä ainoalla napilla, kaulus oli ainaisen käyttämisen tottumuksesta kääntynyt kovaksi molemmille puolille kuin tärkätty miehen kaulus ja sen alta näkyi paljas kaula. Hame oli hänellä melkein ainoana vaatekappaleena, paitsi tuota mekkoa. Se riippui lyhyenä laihan ruumiin ympärillä. Kintut olivat sukattomat, jaloissa oli nahkatohvelit, jotka käydessä kopisivat ja laahasivat. Maijastiinan ääni oli karkea ja venytetty.

— Tässäkö sinä seisot kuuntelemassa riihimiesten rähinää, senkin heilakka!

— Minä menen tekemään valkeaa, vastasi Aina välinpitämättömästi.

— Valkeaako kesällä? Paleleeko sinua nyt? No joudu sitten. Ja anna veljesi morsiamelle kahvit. Sellaista se on kun on isäntä poissa. Pitää mennä noille opettamaan…

Ja hän ohjasi askeleitaan riiheen päin ja puheli itsekseen koko matkan. Kun Aina jo oli vienyt puusylyksen kammariin, kuului yhäkin hänen äänensä. Miina istui ihan samassa asennossa, johon Aina oli hänet jättänyt ja katseli levottomasti oveen. Mutta se jota hän odotti, Taavi, viipyi tulemasta. Aina lateli puita pesään ja siinä kumarassaan oli hän pehmeäliikkeinen ja notkea kuin pajuinen vitsa. Selkää alas kiemurteli ohut, tumma palmikko.

— Tämän huoneeni jättivät talvella kylmille ja panivat minut sänkyineni päivineni isän huoneeseen, sanoi hän nyrpeästi.

— Miksi ei tätä sitten lämmitetä talvella?

Aina päästi pienen naurun.

— Arvelevat, että menee paljon puita.

Hän näytteli Miinalle valokuviaan ja onnentoivotuskorttiaan ja he puhuivat jo vapaammin keskenään. Koko huone oli hiukan omituisesti sisustettu. Itse Ainassakin ja hänen puvussaan oli jotakin tavattomampaa kuin muissa. Hänessä oli kaikki ikäänkuin niin höllästi kiinnitettyä, että hän saattoi sen karistaa ympäriltään milloin tahtoi. Kun he näkivät Maijastiinan tulevan pihan päässä ja kalikoitten tarttuvan hänen tohveleihinsa, nauroi Aina ääneensä.

— Häh sen koukkuleuka, kunhan tarttuisit sinne kokonaan! Ettet pääsisi enää haukkumaan! Se on niin paha tuo, ettei sitä paikkaa, jota se ei nuuskisi ja nurin kääntäisi. Varsinkin kun isä on poissa, silloin se on mahdissaan…!

Vihdoin tuli Taavi ja hänen kanssaan hänen vanhempi veljensä Kalle, pitkä, notkealiikkeinen nuori mies. Hänen kauniit piirteensä vaihtelivat joka silmänräpäyksessä ja tavattoman sukkelaan hän puhui.

— Enhän teitä odottanut näin varhain. Luulin että tulisitte vasta illalla, ja keinulle! Olisinhan minä seisonut jo veräjällä sirttinkipaidassa, jos olisin tietänyt että veljeni morsian oli tulossa, varsinkin kun hän on noin helkkarin nätti!

Hän puristi Miinan kättä, otti kahvikupin pöydältä ja hörppäsi sen sisällön ainoassa siemauksessa, niellen vehnäisen puremattomina palasina, ja oli sitten valmis juttelemaan.

— Milloinkas häät vietetään? Vai jo kuuden viikon päästä. Niin minäkin tekisin! Täällä on jo teille valmis kammarikin. Joko on aljettu paitoja neulomaan? Jaa, aionko minä kosimaan? Niin, nyt tuli kiire, kun nuorempi veli jo on avioliiton kynnyksellä. Valjastanpahan hevosen, ajan ensimmäiselle talolle ja jollen saa siitä, niin menen toiselle ja jollen siitä, niin menen kolmannelle tai neljännelle. Kerran eläessäni jo koetin vaimonpuolta itselleni, mutta lähettivät rahat takaisin. Hyvä se olikin, sillä ne olivat lainarahoja, niin sain senkin lainan maksetuksi.

Puhuessaan hän koko ajan kiikkui ja liikkui. Yhtäkkiä hän rykäisi, sylkäisi ja rupesi laulamaan:

Otan, otan uuden kullan, otan aikani kuluksi. Saa se olla uusi kulta sen vanhan kultani suruksi.

Porstuasta kuului Maijastiinan ääni. Aina nykäisi Kallea hihasta.

— Älä huoli näin päivällä ja huoneessa.

— Mitä minä hänestä! nauroi Kalle.

Hän avasi oven, pisti päänsä porstuaan ja huusi sinne:

— Kun sammakko pääsee mättäälle, niin se korraa!

Vastaukseksi tuli sanatulva Maijastiinalta. Mutta silloin Kalle jo oli toisissa töissä. Hän puhutteli miestä, jota tahtoi tulemaan sisään ja jonka hän vihdoin väkivallalla sai työnnetyksi ovesta huoneeseen.

— Tämä naapurin poika ei tahdo tulla mitenkään juomaan meidän tyttäremme nimipäiväkahvia, selitti hän.

Ainaa siinä onniteltiin häthätää. Miinakaan ei ollut muistanut, että tänään oli Ainan päivä. Mies istuutui pimeimpään nurkkaan, kertoi tulleensa vain asialle, siksi hän oli niin työvaatteissa. Hän oli kookas ja tuuheatukkainen, kasvot ahavoituneet kuin merimiehellä, nenä suuri ja käyrä, huulet paksut ja suu aina hiukan auki. Juotuaan ensimmäisen kupin tahtoi hän sanoa jäähyväiset.

— Mutta mikä sinulla oli asiana? kysyi Kalle.

— Jaa asiana?

Hän tuumaili ja kävi tulipunaiseksi, sillä hän oli sen unohtanut.

— Ei suinkaan se ollut niin tärkeää.

Ja hän läksi pois.

Mutta kun ovi oli mennyt kiinni, purskahtivat sekä Kalle että Aina hillitsemättömään nauruun ja Taavinkin täytyi hymyillä.

— Aika kelpo mies tuo Antti, sanoi Taavi.

— Niin on, sen otan minä puhemiehekseni, vakuutti Kalle.

— Silloin jää myöskin morsian tuomatta! sai Aina sanotuksi naurultaan.

Hänen kalpeille poskilleen oli valunut punaa ja koko hänen olentonsa hymyili veitikkamaisuutta.

— Vai niin, killisilmä, sanoi Kalle ja nipisti sisartaan käsivarresta.

Samassa hän juoksi ovelle, sillä Antti näkyi palaavan takaisin.

— No joko muistit?

— Jo. Ainalle olisi ollut asiaa.

Ällistyneenä ja nauruaan hilliten Aina läksi ovea kohti. Kalle asettui sen eteen sulkien häneltä tien.

— Nyt et pääse!

— Ettenkö pääsisi?

Kuin limainen kala pujahti Aina porstuaan. Kun hän tuli takaisin, olivat hänen silmänsä naurusta kosteat ja hän peitti käsillään kasvonsa.

— Hän tuli lainaamaan keritsimiä, jotta saavat lampaansa kerityiksi, sanoi hän.

Aterialle kammariin tulivat myöhemmin Alviina ja Hermanni. Tämä pariskunta oli kuin kaksi lintua, haikara ja tikka, ja Moppe juoksenteli heidän välillään kuin koppakuoriainen tai perhonen. Syödessä puheltiin vähän. Kalle vain nauraa hörhötteli ja Aina kantoi tuvasta ruokaa pöytään. Moppea komennettiin hiljaisuuteen. Se totteli niin kauan kuin sillä kesti luita ja lihaa.

Ja syötyään otti Hermanni sen polvelleen, puhui sille ja silitteli sitä otsalta aina hännänpäähän asti, antaen sen nuoleskella kasvojaan ja pannen sitä tekemään erilaisia hyppäyksiä.

Sitten puheltiin häistä ja uutisrakennuksen valmistumisesta, kunnes Miina otti jäähyväiset.

Taavi läksi häntä saattamaan.

Oli ruvennut tuulemaan. Harmaat pilvilohkareet ajelehtivat etemmä ja jättivät taivaalle kirkasta sineä. Petäjikkö kohisi ja ilmassa virtaili hajua pihkasta ja aukeavista lehtisilmuista. Oli suloinen lämmin. Järven selältä vain tulvi kylmää ja hentoisa ruohonalku nuokkui, tuulen lakaistessa maanpintaa.

III

Peläten että häntä naurettaisiin, kiiruhti Antti pois näköpiiristä. Hän astui pitkin askelin poikki peltojen, ohi keinun ja petäjikön, halki viidakon, jonka syrjällä alkoivat Hannulan pellot järven rannalla. Ihan likellä kuuluivat heidän oman karjansa kellot. Isä oli siellä paimenessa. Antti näki aidan, jota olisi pitänyt korjata, näki että jänisvipu aholla oli lauennut, mutta hän ei pysähtynyt, kulki vain hitain pitkin askelin kotiin asti. Porstuassa jo hän saattoi niellä mieluista höyryä leivän paistamisen jäljeltä. Porstuanpääkammarissa hän kaasi itselleen kaljaa ja joi oikein janonsa takaa. Tuli sitten tupaan, joka lainehti sauhun vallassa, työnsi leipäsalkoja tieltään, istuutui penkille, asetti keritsimet viereensä ja pyyhki hikeä otsaltaan. Sängyssä oli hänen veljensä pitkänään. Hän ei tosin nukkunut, mutta hän ei myöskään mitään virkahtanut. Antti, samaten äänetönnä, tuijotti leipäsalkoihin. Vihdoin nousi veli ajamaan sikoja porstuasta ja toimitti samalla pöydälle aterian.

— No? kysyi hän Antilta.

— Hänellä oli sormus sormessa, vastasi tämä.

— No sittenhän se on päätetty.

— Niinhän sitä luulisi.

He istuutuivat syömään. Veli tarkasteli huolellisesti leivänpuolikasta kädessään. Hän irroitti pehmeää sisusta, haisteli sitä ja maisteli. He olivat hakeneet ulkomaan jauhoja kaupungista ja leipää oli niistä nyt tehty ensi kerran.

— Ei tämä tule samanlaista kuin oman maan viljasta. Mitä sekoja pannevatkaan ryssät jauhoihinsa. Maku ja näkö tulevat kuin hallansyömän viljan ja hupaan menevät jauhot taikinaa tehdessä.

— Ei minulle maita ruokakaan, huokasi Antti.

Mutta hän pusersi kuitenkin suuhunsa höyryävän perunan, hörppäsi piimää päälle ja tarttui peukalollaan ja puukkonsa kärjellä ottamaan pyrstöstä särkeä kalakupista. Sitten hän alkoi:

— Kas kun minä näen sinun kankeana kulkevan aitan ja tuvan väliä, tuossa häilävän leipäsalkojen keskellä tai kyyrylläsi lypsävän lehmää, ja kun minä sitten ajattelen, miten liukkaasti se keikkuisi Hannulan pihalla, niin minun vereni kohisevat ja kuohuvat niinkuin keväinen koski, joka on tulvillaan. Tänäänkin, miten näppärästi hän kaasi kahvia ja äidin sormus kiilsi sormessa…

— Vai annettiin siellä kahvia, tokaisi veli väliin.

— Annettiin, vehnäiskahvia, siellä juotiin hänen nimipäiviänsä. Hänen silmänsä nauroivat kuin taivaan tähdet lauhana syksy-yönä ja sormessa kiilsi äitimme sormuksen punainen kivi. Hän oli niin norja kuin pajuinen puu, hänen tukkansa niin lahea, hänen kätensä niin pienet. Minä en uskaltanut häneen katsella, sillä minä tunsin, että samalla olisi sisuani polttanut kuin tulisella raudalla ja pienillä käsillään hän jo oli minut vanginnut kovemmin kuin kruunu väkevillä raudoillaan…

Antti oli unohtanut syömisensä, hän pyyhki kyyneleitä silmistään takkinsa hihalla. Veli työnsi piimätuoppia hänen eteensä ja virkkoi:

— Onhan Haapaniemen Aina suloinen, mutta äitivainajamme kaltaista ei ole maailmassa, eikä Aina muistuta häntä ensinkään. Ja pitäisipä sinun melkein hakea sellainen, joka muistuttaa äitivainajaa.

Veljekset katselivat toisiaan hetkisen ajan ääneti. Antti näytti neuvottomalta ja ällistyneeltä.

— Ja tiedän minä yhden…

Jännityksellä Antin silmät ensin riippuivat puhuvan huulilla, mutta sitten hän loi katseensa alas, ikäänkuin käsitettyään tuon puheen tarkoituksen.

— Se on Selma Hakalasta… Näithän sinä hänet lukukinkereillä ollessa ja minä olen hänet nähnyt kahdestikin ja olen muiltakin tiedustellut. Kaikki häntä kilvan kiittävät… Älä ällisty sitä, että he ovat erilaiset, toinen on kuin kukka tai lintu, toinen kuin voisilmä puurovadissa, toinen saattaa vaikkapa kaivaa ojaa rinnallasi, toista tuskin uskaltaisi päästää riihipölyyn.

— Mutta äitimme oli yhtä paljon kukkanen kuin voisilmä, sanoi Antti, — Aina on kyllä heikkosorminen, mutta minulla on vahvat nyrkit, hänen ei tarvitsisi pitää huolta muusta kuin sisähuushollista. Että minä pellolle kuulisin hänen naurunsa helinän, että tupaan tullessani hän nauraisi vastaani, siinä olisi minulle tarpeeksi. Hän olisi ikäänkuin rasvana, joka panisi minun pyöräni kiertämään.

— Mutta et sinä Selmaakaan katuisi. Ja minä vain tahtoisin varoittaa sinua tarkasti ajattelemaan ennenkuin tuot toisen naisen tähän äitivainajamme sijalle.

— Minä en voi naida toista kuin Ainaa. En voi. Mutta rakas veljeni: nai sinä Selma ja minä jään naimattomaksi.

— Älä hulluja, enhän minä kelpaa akkaa elättämään, hyvä kun saan omankin elämäni tässä laahustetuksi loppuun asti.

Antti oli tästä keskustelusta käynyt niin alakuloiseksi, että hänen veljensä huomasi turhaksi enää ruveta viittaamaan Selmaan. Hän käänsi sentähden puheensa Ainan ja Antin häihin.

— Jospa vaan nyt Aina minut ottaisi! huokasi Antti.

— No tietysti hän ottaa, koska hän jo pitää sormessaan sinun sormustasi.

— Mutta ei se sittenkään ole varma ennenkuin minä puhemiehen kautta olen vienyt hänelle kihlat ja saanut hänen vastauksensa.

— Tottahan hän nyt vaan tietää, että sormus on sinun? kysyi hetken kuluttua veli. — Kuinka sinä teit?

— Kuinkako tein? Olin päivätyössä Haapaniemessä, luomassa tunkiolla, pojat olivat mudan vedossa. Menin sitten tupaan pyytämään kaljaa juodakseni. Sattui tupa tyhjäksi, kun Aina toi tuoppia. Minä otin sen häneltä ja hän kääntyi selin päin minuun, mutta minä ehdin huulten raosta nähdä hänen hampaansa. Ja kun minä olin laskenut kaljatuopin kädestäni, puhui minulle sisällinen ääni: "ota sormus taskustasi, pane se tytön käteen ja kysy häneltä rupeaako hän elämäsi kumppaniksi!" Mutta mitenkä lienevätkään sanat takertuneet kurkkuuni, ja minä astuin hiukan syrjään, taivutin selkääni ja pistin sormuksen permannon rakoon. Ja menin sitten takaisin tunkiolle. Enkä minä ole puhunut sen enempää, olen vain odottanut, että hän vastaisi sormuksen kautta. Tänään se oli hänen sormessaan.

Antti kertoi tämän kymmenenteen kertaan, aina samalla hartaudella ja tarkkuudella kuin ensimmäisen kerran.

— Mutta, sanoi veli, — sinä olit varomaton. Joku olisi saattanut astua sille kohdalle.

— Mutta kivihän kiiltää, väitti Antti innokkaasti.

— Niin kiiltääkin. Se ei ole tavallinen kivi, isä oli sen ostanut markkinoilta.

Veljekset vaikenivat. Toinen heistä söi vielä, sillä hän oli huonohampainen, mutta Antti oli aikoja sitten lakannut syömästä ja istui penkillä. Kun he tunnin verran olivat vaienneet, lausui toinen:

— Ei kiistellä, veljeni. Nai sinä Aina niinkuin sydämesi käskee. Vie mullikka kaupunkiin ja tuo sieltä kamaa niinkuin muutkin sulhaset, toimita asiasi puhemiehellä niinkuin muutkin tekevät.

— Isä on koko kauppaa vastaan, huokasi Antti.

— Isä meinaa vaan ettei tyttö menestyisi meidän oloissamme, hän kun on tottunut tanssiin ja höllään pitoon. Ja pahojapa hänestä on puhuttu.

— Nuorena on jalka niin keveä. Kyllä maailma tassii.

— Mutta Selma on jo valmiiksi tassittu…

Antti läksi ulos. Hän rupesi miettimään, että jospa lieneekin parasta pysyä naimattomana niinkuin tähänkin asti. Hän meni korjaamaan aitaa, hän oli pahoilla mielin. Tunnin verran hän teki työtä. Silloin ratkesi nappi, joka oli välttämätön pitämässä kiinni housuja. Vieläpä se singahti niin kauas, että vaivalla löytyi. Mies piteli sitä kädessään, punnitsi sitä siinä ja alkoi ajatella.

— Sinä pikkuinen kapine, mitä ajatuksia sinä toit! Nyt menen minä tupaan ja näillä kankeilla käsilläni minä rupean neulomaan sitä housuihini. Kuinka näppärästi hän ottaisi neulan ja ennenkuin olisin ehtinyt sukeltaa hänen nauravia kasvojansa katsomaan, olisi työ jo valmis ja hän pistänyt napin reikään.

Antin mieli oli musta, kun hän astui tupaan ja seinänraosta mustien hirsien välistä otti neulan ja lankakerän. Hänen veljensä oli tottuneempi paikkaamaan ja neulomaan, mutta Antti ei nyt pyytänyt häneltä apua. Veli oli asettanut leipäsalot orsille, hosiolla ja hiekalla kuurannut maitoastiat illaksi ja laittanut ne seinävierelle päivänpaisteeseen kuivamaan. Hän näki Antti-veljensä synkän muodon, seurasi häntä tupaan ja katseli hänen työtään.

— Eipä ole kangaspuitakaan ollut moneen vuoteen Hannulan tuvassa. Mutta nyt ne saadaan! sanoi hän tyytyväisenä. — Ostovaatteissa, särkistä lakkiin asti ostovaatteissa on käyty. Mutta nyt niitä saadaan! Kuuluu olevan Aina näppärä kaikissa käsitöissä.

Eivät vielä yhtään lauhtuneet Antin kasvot. Hän tuuppasi langan kaksinkertaisena paksun neulan silmään, sylki sormilleen, laittoi vankan solmun päähän ja työnsi sitten neulaa läpi kankaan, painamalla sen tylsää päätä ikkunalautaan.

— Ei tarvitse sinunkaan sitten tuossa kyniä ja vanutella. Sehän vinkuu niin surkeasti se neulakin. Johan sinä sen taitat. Anna pois, minä neulon.

Antti jätti työnsä veljelleen ja jäi tuijottamaan ulos.

— Sen pienet sormet pistelevät sitten sukkelasti kuin sukkula kankaan välystää — ja äitivainajan sormus välkkyy. Voi sinua onnen mies!

Jo hymyili hiukkasen Antti.

— Puree ensin, sitten nuolee! sanoi hän.

IV

Kun Aina oli saattanut Miinan ja Taavin pihalle, otti hän selvän että Maijastiina oli työssä, joka piti häntä kokonaan kahleissa: kuorimassa maitoja kirnuun. Aina kaivoi nyt sänkynsä jalkopuolelta, peitteen alta esiin pienen pussin, kaappasi tuvasta kahvirännälin ja juoksi kiireesti pihan poikki piikojen kammariin, jossa hän oli ylläpitänyt hiilosta.

Lattia oli niin likainen, että hänen täytyi kohottaa helmojansa. Pahnojen joukossa näkyi maitopytty, rikkinäinen pata ja kivivati puolillaan maitoa. Toinen puoli oli valunut lattialle. Särkyneen lautasen syrjällä ikkunalla oli pari suolaista särkeä. Sängyssä pahnojen ja ryysyjen päällä makasi likainen lampaankaritsa; nurkassa, oljilla oli vasikka. Toisen oli emälammas hylännyt, toinen oli kipeänä. Ainan täytyi puhdistaa tuolikin, ennenkuin hän saattoi sille istuutua, polttaakseen kahvinsa. Likaisuus oli hänen luonteelleen vastenmielinen, vaikkei hän välittänyt järjestyksestä.

Karitsa sängyssä rupesi liikkumaan, se hyrisi, kapusi seisomaan, hyppäsi alas ja määkäisi.

Aina ei siitä huolinut, heilutteli vain rännäliä ja katseli hymyillen hiilokseen. Äkkiä hän naurahti.

Pitikö hänen tietää, että sormus oli Antin? Pitikö hänen mennä sitä tarjoamaan, kun ei miehellä itsellään ollut älyä tulla sitä ottamaan? Salavihkaa hän oli nähnyt, kuinka Antti oli pannut sen permannon rakoon. Siitä hän oli sen korjannut, ihmisten jaloista, ja pitänyt sitä sormessaan näytteillä, että omistaja saisi periä. Eikä omistaja ottanut, vaikka kyllä näki. Vaikka vielä olisi pitänyt sitä kihlasormuksena! Mutta oliko tuo nyt tapa kosia? Miksei hän tullut puhemiehen ja kihlojen kanssa niinkuin oikea ihminen ainakin? Mutta se oli nahjusmies ja toimeton löntikkä koko Antti!

Aina nauroi ja ajatteli edelleen.

Äkkiä pisti lammas turpansa hänen kainaloonsa. Aina tuuppi sitä pois luotaan. Se oli käynyt maitokupilla ja tahrasi hänen pukunsa. Nyt se meni kirstun luo, kaasi siellä tuohikopan, josta katkismuksen lehtiä, tulitikkuja ja muuta romua vieri lattialle. Vasikkakin nousi ja kompuroi nuuhistelemaan tulitikkuja lattialla. Tyhmän näköisinä molemmat tulivat Ainan eteen eivätkä paenneet, vaikka hän uhkasi niitä polttavalla kahvirännälillä.

— Haistelkaa nyt ja maistelkaa, huusi hän niille lähtiessään.

Käydessään jyväaitan avonaisen oven ohitse, tuli Aina tarkkaavaiseksi ja pingoitettu piirre syntyi hänen kasvoillaan. Maijastiina oli aitassa ja kanat oven suulla hänen edessään.

Olikohan se mitään huomannut? Mitähän se tarkasteli? Aina sai hänen huomionsa käännetyksi pois kertomalla, että piikojen kammarissa oli särkynyt vati. Akka sulki kiireesti oven, riensi sinne ja palasi hetken perästä, kädessä vadinpalaset, jotka hän saattoi isännän kammariin.

Illansuussa tuli Juhana Tuusjärvi, isäntä itse, kotiin. Hevonen oli märkänä niinkuin kovan ajon jäljeltä, vaikka se maantieltä asti oli tullut käyttöä. Juhana oli käynyt huutokaupassa, josta hänen olisi tullut saada kolmatta sataa markkaa ja tiellä oli hän pistäytynyt ahdistamassa muitakin velkamiehiään, joilta saaminen näytti epävarmalta. Niin oli kiireisenä aikana kulunut hukkaan kaksi päivää. Tämä teki Juhanan mielen kiukkuiseksi ja vielä enemmän hän kiivastui avatessaan tuvan ovea ja huomatessaan, että nuotanparsijat, joiden eilen olisi pitänyt valmistua, vielä olivat työssä. Maijastiina oli kaivolla hakkaamassa sianruokaa, mutta hän kiirehti sisään iloiten siitä, että isäntä nyt torui oikein tuntuvasti. Se mitä hän kuuli, oli jatkoa edelliseen.

— Teihin ei kuulu, miten minä korjaan omani. Karttakaa etteivät minun nyrkkini rupea korjailemaan teitä tästä… Tällaisena aikana teitä on tässä pidetty rahapalkalla, kun ruokapalkalla jo saa miehiä miten paljon hyvänsä. Joutenhan te tässä jauhaisitte talon ruokaa — mutta nyt ulos paikalla…!

Ja isäntä kirkaisi, polkien jalkaa permantoon.

— Se loppuukin jo kohta…

— Vai kohta! ärjäisi isäntä ja uhkasi nyrkillään. — Ulos ovesta! Minä pistelen loput itse. Vai ette lähde!

Hän seisoi vuoroin suorana, kumartui vuoroin eteenpäin ja heristeli käsiään, joita uhaten puristeli nyrkeiksi. Tukka oli tuuhea, pitkä, takana leikattu tasaiseksi ja jaettu kahden puolen, otsalta pois. Siinä oli jo harmaita hapsia tummien joukossa. Kasvot olivat kalpeat, jokainen piirre syvään uurrettu, huulet ohuet ja suun ympärillä veltto piirre, nenä oli käyrä ja suippea, leuasta riippui parta harmaana, harvana kuin pukilla. Silmät kiiluivat terävinä, ääni oli läpitunkeva.

Maijastiina, peläten mahdollista käräjäjuttua, oli kadonnut ja miehet pakenivat minkä pääsivät. Juhana meni rauhoittuneempana huoneeseensa ja huusi sinne Ainan.

Tyttö astui sisään keveästi ja nuokkuen kuin heinä hiljaisessa tuulessa. Heti sattuivat hänen silmänsä vadinpalasiin nurkassa ja pieni nauru pääsi häneltä. Sitten hän asettui istumaan isänsä viereen sängynlaidalle, kohotti leikillisesti leukaansa häntä vastaan ja sulki silmänsä.

— Minä olen särkenyt. Lyökää nyt, isä!

— Pitäisihän minun lyödä kun sinä olet niin huolimaton, vastasi Juhana ja silitti tytön mustaa tukkaa.

Aina olikin taas niin ihmeen soma. Kun hän nyrpisteli nenäänsä ja päästi suunsa ilmoittamaan tyytymättömyyttä, olisi isä voinut häntä suudella niinkuin nuorena ollessaan tyttöjä tansseissa. Hänen katseensa suunnasta huomasi Juhana, että vadinpalaset häntä suututtivat.

— Älä sinä Maijastiinaa soimaa siitä että hän minulle ilmoittaa kaikki.

— Tämän talon koira, hyi!

— Tarpeellinen olemassa. Mihin olisin joutunut teidänkin kanssanne, kun jäitte äidistänne niin pieniksi. Menettekö keinumaan?

— Olemmehan me aikoneet, Kalle, Alviina, Hermanni…

Välinpitämättömästi Aina ensin koetti esitellä keinumisen, mutta ei sitten voinut pidättää nauruaan. Hän karkasi äkkiä seisomaan, peitti käsillä säteilevät silmänsä ja kiikutteli vartaloaan, jonka ympärillä vaalean punainen pumpulihame oli niin väljänä, että melkein luuli hänen voivan karistaa sen päältään, jos tahtoi.

— Taavin morsian kävi täällä, muisti hän äkkiä.

— No? kysyi Juhana. Aina ravisti päätään.

— Olevinaan! Ja tuollainen siivo, jumalinen.

Juhanalle olivat sellaiset henkilöt vastenmieliset. Hän ei kysellyt enempää, vaan lähetti Ainan kuulostamaan, oliko sauna valmis. Mietteisiin vaipuneena hän avasi kaappinsa oven, näki että kaikki oli entisellään ja heitti sinne kudotun kukkaronsa. Sitten hän läksi saunalle. Aina ja Maijastiina olivat siellä jo joutuneet sanakiistaan, mutta Juhanan tullessa loppui riita ja Maijastiina jäi ääneti hautomaan vastoja. Sanattomana Juhana riisuutui ja paneusi pitkäkseen penkille. Suloisessa varissa hävisivät kaikki mieliharmit ja löyhkävä vastanhaju raukaisi ja sulatti jäseniä kuin sade kevätlunta. Kaikki esineet ympärillä, penkki ja kattohirret olivat kadonneet pimeään ja ainoastaan muurin suu hohti punaisena tulikitana. Sirkat lauloivat solassa ja vihaisesti pihahti kiuas, kun Maijastiina heitti löylyä. Välistä kuului Aina laulavan, kävellessään pihamaalla. Eihän hän koskaan liikkunut laulamatta.

— Siitä se vasta oikein haukkui minulle, että isännälle kannan vadinpalaset ja muut.

Maijastiina lausui nyt sen, mitä oli mielessään hautonut koko sen ajan, jonka vastat hautuivat kiukaalla. Hän ropsotteli vastoilla, valoi vesillä, meni välillä heittämään löylyä ja tuli sitten taas hieroskelemaan Juhanaa. Tämä vain haukotteli suloista väsymystä ja vastasi, että se Aina on niin taitamaton ja lapsellinen.

— Taitamaton! murahti Maijastiina. — Kunhan vain olisi! Huolimaton se kyllä on. Kävi täällä sitten Taavin morsian ja silloinkos ne oikein ajoivat raivoa Kallen kanssa. Ja sitä piikojen ja renkien laiskuutta, kun…

— Johan minä niitä hätyytin, sanoi Juhana kärsimättömästi.

Maijastiina huomasi, että nyt ei tuohon mikään pysty. Hänellä oli sentään kerrottavana hyvin painava asia, jolle hän vähitellen valmisti alaa.

— Mitäpä minä puhun asioista, jotka eivät minuun kuulu. Koiran nimen vaan olen saanut.

— Mitä turhia. Kerro vain kerrottavasi.

Maijastiina jatkoi ikäänkuin hän ei olisi kuullut isännän viimeisiä sanoja, alakuloisella äänellä:

— Rajalan nuori emäntä kävi täällä.

Ähäh jopas virkosi! Juhana oli noussut istumaan.

— Olisikohan sillä ollut maksaa? Tuskinpa. Sillä kun vaimo tulee, niin se aina tulee rukoilemaan armoa. Niin se kävi syksylläkin ja minä hullu heitin ne oljet.

— Rajalan mies on kipeänä ja olivat myyneet mullikkansa.

— No sittenhän sieltä voisi saada jotakin, jolleivät jo ole muuttaneet mullikkaa leiväksi. — Onko käynyt muita?

— Kaksi miestä. Lupasivat huomenna tulla.

Ja nyt hän alkoi puhua siitä mitä hän niin oli valmistellut.

— Sitten kävin minä jyväaitassa panemassa sinne kissaa, kun on niin niitä hiiriä, ja annoin kanoille kauroja…

— Se on turhaa, intti Juhana väliin. — Jo ne elävät nurmella.

— Mutta kun tulevat tässä häätkin. Että munisivat…

Samassa raoitettiin ovea ja Ainan ääni lausui:

— Nyt menemme keinulle: että tiedätte.

— Älkää olko kauemmin kuin auringon laskuun, huusi Juhana vastaan.

Hetken kuluttua alkoi Maijastiina:

— Niin, minä kävin jyväaitassa. Kun eilisaamuna siellä kävin, panin lapion seisomaan molempien hinkaloiden väliin. Ihan osaisin tänä hetkenä sen asettaa, niinkuin silloin. Ja nyt se oli muutettu ja jyviä jäänyt permannolle. Hinkalo kyllä oli tasoitettu, kävijä oli kyllä laassut jälkensä. Mutta minua ei saa petetyksi…

— Se on mahdotonta. Etkö ole säilyttänyt avainta?

— Säilyttänyt avainta? Itse ette sitä paremmin säilytä. Se on minulla hampaitten välissä. Se jäi vain silmänräpäykseksi kammarin pöydälle, kun leipiä paistoin. Mutta silloin olivat kaikki väet työssä. Kotona ei ollut kuin Aina…

Viimeiset sanat akka kuiskasi ja ne lausuttuaan astui hän heti alas lauteilta heittämään lähtölöylyä.

— Älä hiidessä, kirkaisi Juhana. — Kynteni palavat.

— Kastakaa veteen kyntenne!

Matalalla äänellä Maijastiina sitten hänelle lateli kaikki pikkuseikatkin, mitkä olivat tapahtuneet hänen poissaollessaan. Miettiväisenä, tarkkaavan totisena Juhana kuunteli. Hänen hyvä mielensä oli nyt kerrassaan poissa. Kun hän oli syönyt illallisen, jäi hän yksin huoneeseensa ja avasi kaappinsa. Se oli ainoa herrasmainen huonekalu koko talossa, sillä isäntä vihasi kaikkea herrasmaista ja kaappia hän sieti vain siksi, että siinä oli niin mukavia laatikoita, ovilla varustettuja osastoja ja salaisia soppia. Sieltä sokkeloiden pimeydestä hän haeskeli ja kaiveli, otti pusseja, joista laski setelit, kunkin lajin erikseen. Pussit muistuttivat tupakkakukkaroa ja setelit eivät ulkonäöltään paljoakaan eronneet tupakanlehdistä. Sitten tuli läkkilaatikon vuoro, jossa oli kuparia ja toisen jossa oli hopeaa. Vihdoin löytyi sellainenkin säiliö, jossa oli kaiken karvaa, kultarahoista yhdenpennin vaskirahoihin asti — sillä hän piti niitäkin varalla: sattui välistä tarvitsemaan. Niin hän seisoi paitahihasillaan, harva, harmaa parta riippumassa rinnalla, tuuhea tukka hajallaan, kyyristyneenä hengittämään homehtuneen metallin ja likaisten seteleiden tuoksua.

* * * * *

Hannulan saunassa, vanhimpana seitsemästä lapsesta oli Juhana syntynyt. Isä oli renki, äiti piika, toinen oli myötäjäisinä tuonut yhteiseen pesään ruistynnörin, toinen yksikesäisen mullikan, jonka oli säästöillään ostanut. Ensimmäisen lapsensa syntyessä olivat he saunakesteinä Hannulassa. Ja Juhanan muistot siltä ajalta väikkyivät ikäänkuin saunasavussa. Milloin istui hän penkillä, paljas jalka kippurassa kiikutellen pärekoppaa, joka riippui alas katosta ja jossa veli tai sisar lepäsi viattomuuden unessa. Milloin makasi hän vatsallaan saman kopan ääressä, joka oli nostettu lattialle siksi ajaksi kun saunaa lämmitettiin. Milloin hän yritti karata ja isä sai hänet kiinni käsipuolesta, silloin seurasi selkäsauna. Hänet tuotiin takaisin saunaan ja siellä kuluivat hänen päivänsä kunnes isä rupesi torppariksi ja Juhana pantiin paimeneen.

Väljään metsään, jossa ei kukaan kieltänyt! Hän nautti vapaudestaan aavistamattomalla riemulla, hoilotti ja huusi kallioilla, särki huvikseen linnunpesiä, ajoi edellänsä karjaa ja ratsasteli kylän hevosilla, jotka kävivät haassa laitumella. Isälle vietiin kanteita, poika sai selkäänsä, karkasi kotoa ja tuotiin takaisin. Lempeä äiti itki hänen tähtensä, isä kohteli kovuudella, mutta olisi mielellään pitänyt hänet apunaan torpassa. Pojan halu veti maailmalle. Rippikoulun käytyään läksi hän sovinnolla kodistaan ja pääsi rengiksi taloon, josta renki keskellä vuotta oli ajettu pois. Sitten hän palveli vuoden siellä, toisen täällä, kiersi koko maan, teki työtä kuin mies, joutui riitaan kaikkialla ja suoriutui aina sakoitta käräjistä. Joka markkinoilla hän mellasti, joka tansseissa hän oli johtajana. Raha ei häneltä koskaan kulunut, sillä hän ymmärsi elää toisten kustannuksella, mutta samalla hän sai asiat sellaiseen valoon, että kaikki luulivat hänen tarjonneen ja maksaneen.

Tuusjärven talossa palvellessa oli nuori tytär rakastunut häneen. He menivät naimisiin, asettuivat suurelle torpalle ja elivät yhdessä toistakymmentä vuotta. Silloin kuoli vaimo ja taloon tuli Maijastiina, isännän sukulaisia. Hänen ahneissa käsissään karttui omaisuus ja hänen kurinsa alaisina kasvoivat lapset, mutta Juhanasta katosivat katoamistaan lempeämmät tunteet. Hän rupesi kovaksi kaikille muille kuin lapsilleen, joita hän ei sallinut kuritettavan. Moitittavaa kyllä! Kun maailma moitti hänen poikiaan, moitti hän maailman mukana. Se ei häneen koskenut, sillä hän ei heistä välittänyt. Mutta tytärtään hän rakasti ja tyttärensä rakkautta hän halusi. Sentähden hän ei kieltänyt häneltä mitään. Hän sai vaatetta, hän sai huvitella. Juhanan täytyi nähdä hänen kasvonsa iloisina, tietääkseen, ettei hänen sydämessään vallinnut katkeruus ja viha kotia ja isää kohtaan.

Mutta Ainasta oli ruvennut nousemaan huolia ja maailma syytti häntä, Juhanaa, siitä että tyttärestä oli tullut viekoittelija, joka johdatti kiusaukseen koko kylän nuorison. Isän olisi muka ensiksikin pitänyt hävittää maaltaan se keinu. Mutta kun ei Aina viihtynyt, jollei hän saanut huvitella!

Juhanalta veivät unen nämä ajatukset. Ja niihin hän aina johtui takaisin, vaikka olisi ollut tärkeämpiäkin huolia, velkamiehistäkin oli viime aikoina ollut senverrattomat harmit. Rahoja oli paras säilyttää lukkojen takana, sillä pankitkin saattoivat olla epävarmat, ne kun olivat herrojen käsissä. Vilja oli pantava maailmalle tekemään kasvua viimeiseen kappaan, sillä kappa antoi koroksi kapan. Sata prosenttia! Se kelpasi. Ja oljet tuottivat nekin. Sopisi sitten ensi vuonna heittää pois yhden piioista, koska Taavi ottaisi siihen vaimon syömään.

Ja taas sukelsi muitten ajatusten alta esiin Aina.

Olikohan hän jo kauankin noin käynyt ottamassa jyväaitasta? Olihan se tavallista talonemäntien ja tyttärien kesken, mutta ei hän sentään olisi sitä luullut omasta tyttärestään. Tytär oli nuori, kaunis ja rikas: miksei häntä käyty pyytämässä suuriin taloihin? Ei siksi, että isä olisi tahtonut hänet naittaa, mutta hän olisi mielellään hänen isänään lähettänyt kihlarahoja takaisin ja vihdoin antanut hänet arvokkaimmalle, oikein suuren talon perilliselle. Mutta ne suuret perilliset eivät tahtoneet tulla, huonommat saivat rukkaset, ja löytyi sellaisiakin sulhasia, jotka leikittelivät keinulla Ainan kanssa, ja yöllä tulivat koputtamaan hänen ikkunaruutuunsa… Sellaisia huolia oli hänellä, vanhalla miehellä. Se oli lapsellisuutta koko tämä hänen rakkautensa Ainaan, heikkoutta ja pään vikaa. Toinen komento oli tarpeellinen: keinu kumoon, tyttö työhön…! Mutta jos hän lähtee kodista isälleen katkerana… Pintaa karmi sitä ajatellessa. Äkkiä hän alkoi kuunnella.

Oli tyyntynyt ja väräellen vieri ilman läpi kirkas sävel, sulava kuin linnun liverrys. Tuskin oli kaiku vaiennut, ennenkuin se soi toistamiseen, heleänä ja hellänä, kuollen uuteen kaikuunsa. Sillä tavalla ei huijannut kukaan muu kuin hänen tyttärensä Aina. Juhana seisoi vielä rahojensa ääressä, hän sulki äkkiä kaapin oven ja heittäysi vuoteelleen.

— — —

Tuo samainen Ainan huhuaminen herätti ajatuksia muuallakin.

Hannulassa olivat miehet lypsämässä lehmiään. Antti oli korjannut aitaa iltapäivällä ja työtänsä viimeistellessä kohtasi liverrys hänen korvansa. Kädet ristissä hän sitä kuunteli, tuskin uskaltaen liikahtaa. Kun viimeinen kaiku oli rauennut, otti hän maasta kirveensä ja rautaseipäänsä ja läksi kotiin.

— Kuulitteko? sanoi hän. — Nyt se on päätetty: hänet minä tuon Hannulan pihoille äitivainajan sijalle. Hän on vain hento kukka ja livertelee kuin lintu. Mutta onhan meitä voisilmiä jo täällä ennestäänkin.

Vanha isä pyyhki silmiään kuullessaan puhuttavan vaimostansa.

— Minä olen kauan epäillyt häntä tänne ottaa, sillä hänestä on kuultu pahoja. Mutta veljesi on puhunut puolestasi ja jos tyttö sinua rakastaa, niinkuin sinä häntä, niin Jumala teitä siunatkoon. Olkoon minusta se kaukana, että pyytäisin erottaa sitä, mitä rakkaus on yhteen sovittanut.

Antti nojasi rautalapioonsa, kädet ristissä. Sitten hän nosti päänsä.

— Nyt minä pukeudun ja riennän keinulle nuorten joukkoon näkemään, kuinka äidin punakantainen sormus kiiltää minun antamanani kihlasormuksena morsiameni sormessa.

V

Kalliolla metsän laidassa, tien varrella oli Haapaniemen keinu. Järven aava selkä aukeni siinä näköalaksi.

Ilma oli kokonaan kirkastunut ja tuulikin tyyntynyt, mutta maa pysyi sulana. Rannalle oli kokoontunut suuria jäälohkareita ja keskeltä oli järvi avoin, syvä ja tyyni. Sulamattomat jääkappaleet uiskentelivat taajassa, rauhallisesti, tuskin liikkuen paikalta.

Ei ollut sinä iltana kalliolla väkeä niin paljon kuin muulloin, sillä yksin lauantai-iltana ehtivät kaikki nuoret keinulle. Vain kymmenkunta poikaa ja pari kolme tyttöä oli tullut viettämään Haapaniemen tyttären nimipäiviä.

Aina istui kivellä, kohennellen pitkällä kepillä tulta, jonka päällä, seipään nenässä kahvipannu porotti. Kannolla hänen vieressään soitti hanuria Maunu, nuori naapurinpoika, joka Ainaa tavoitteli kullakseen. He kumartuivat vastatusten, kiistelivät, sopivat, nauroivat ja joskus sai Maunu kierretyksi kätensä tytön kaulaan. Keinussa kiikkui toisia toveria, toisia käveli kalliolla, Kalle ja yksi miehistä olivat lähteneet rantaan. Mies osoitti pulloa taskussaan ja kysyi:

— Tottahan teiltäkin tuodaan?

— Kyllä, kyllä, kunhan Hermanni tulee. Hänellä ovat viinavarat.

Ja Kalle keksi suuren jäälohkareen melkeinpä kiinni rannassa, hypähti sen päälle ja meloutui sillä seisoen pitkin rantaa. Ympärillä humisi petäjikkö, linnut lauloivat, käki kukkui ja selällä uivista jäistä läksi kylmiä henkäyksiä. Kalle huvittelihe hetken yksinään, mutta loi sitten katseensa rannalle.

Onkos siellä neitosten joukossa yhtään ainoaa, joka tahtois poloisen poikasen kanssa kovan onnen jakaa?

lauloi hän ja huitoi käsiään.

— Joka tahtoisi poloisen poikasen kanssa kylmän jääpalan jakaa? pisti Aina nauraen väliin.

Tytöt olivat heti valmiit heittämään keinun mennäkseen Kallen seuraan. Mutta keinuvat miehet eivät seisahduttaneet vauhtia. Hurjemmin ja hurjemmin keinu kiikkui, sen liitteet rusahtelivat. Tytöt huusivat ja lupasivat heittäytyä suin päin maahan. Miehet pitelivät heitä kiinni. Ja siinä syntyi molemminpuolinen kina, itku toiselta, nauru toiselta puolen ja vauhdin yltymisestä piti huolta kaksi miestä, seisoen keinussa.

— Paremmin, paremmin! huudahteli Aina mättäältään, vaikka meno häntä jo hirvitti.

Keinu oli kiertymäisillään ympäri, kun vahvat kourat sen seisauttivat. Hermanni vaimonsa kanssa oli tullut paikalle.

— Särjette vielä koko keinun, sanoi hän komentavasti.

Keinuminen loppui sillä kertaa. Kalle sai tytön kanssaan jääkappaleelle ja siinä he yhdessä lauloivat ja hoilottivat. Välistä sävähytti Kalle polviaan ja silloin kirkaisi tyttö, tarttuen häneen kiinni. Hetken perästä uudisti Kalle temppunsa jotta vesi vieri yli jäisen pinnan, ja nauroi tytön pelästykselle. Kiven ääressä rannalla lyötiin korttia.

Mutta Aina nosti kahvipannun tulelta. Keinu jäi silloin tyhjäksi ja kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen.

— Kenenkäs rahoilla tänään on hankittu kahvit?

— Haapaniemen tyttären päiviähän täällä juodaan.

— Neuvossapa olen ollut, selitti Aina itse.

— Puhu nyt meille: oikeinko sovinnolla sait?

Aina heilautti päätään ja hymyili.

— Mitäs minä siitä salaan. Jos tahdotte tietää, niin oli asia näin. Eilen keskellä päivää kun "talon koira" paistoi leipiä tuvassa, otin minä jyväaitan avaimen ja lähetin jyviä kauppamieheen. Ja sain nämä kahvit sijaan.

Aina aukaisi säteilevät silmänsä ja katsoi ympärillensä.

— Sukkela varkaus, sukkela varkaus, sanottiin joka haaralta.

— Varkaus! venytteli Aina loukkaantuneesti. — Hävetkää te! Että minä varastaisin, kun keskellä päivää otan sellaista, jota ei minulta koskaan ole kielletty. Isä nyt tuosta köyhtyisi ja tuota minulta kieltäisi. Eipä…

— Oikein puhuttu! sanoi Maunu ja houkutteli Ainaa polvelleen.

— Kuinka Ainan silmät kiiluvat! Ihan kuin tinanapit tai viinapullon suut…

— Pois kahville!

— Kahvi jähtyy!

— Onko killisilmä kasvanut kiveen kiinni, kun ei ollenkaan ole liikkunut tuosta paikasta? kysäisi Kalle leikillä sisareltaan.

Saappaat märkinä, punaposkisena hän astui tyttönsä rinnalla.

— Niin minäkö? — säpsähti Aina. — En vielä. Odotin että veljeni Kalle toverineen ensin jäätyisi kiinni jäälauttaansa. Ehkä olisin minäkin sitten kasvanut kiinni kiveen.

— Minä en rupeaisi jäätymään samalle lautalle tuon kanssa, puhui tyttö nyrpeästi, tuupaten Kallea.

— Mitäs tulit? Mielissäsipä näytit olevan. Ota pois paperossi!

Kalle tarjosi hänelle kätensä. Tyttö sylkäisi siihen.

Heidän kiistellessään lauloi Aina:

Tyttö se luuli olevansa onnen kukkulalla, Vaikka se seisoi jääkasan päällä taivaan kannen alla!

Ja kun Kalle, vedellen sauhuja paperossistaan, kietoi kätensä toisen tytön kaulaan, oli Ainalla uusi laulu valmiina:

Otan otan uuden kullan, otan aikani kuluksi. Saa se olla vanha kulta sen uuden kultani suruksi.

Kalle yhtyi häneen, huomaten sanat sopiviksi itselleen. Ja hylätty tyttö alkoi laulaa hänkin:

'Kasvaahan nuo järven kailat ilman kitkemättä: Sain minä eron vanhasta heilasta ilman itkemättä.'

Ja sitten he kaikki purskahtivat nauruun ja kävivät kahvin kimppuun. Kortinlyöjät istuivat yhä innostuneina työhönsä. Lehdet läiskivät kiviseen pöytään, viinapullo kulki miehestä mieheen ja kasvot totistuivat.

Aina oli joutunut kahden pojan väliin istumaan. Hän sinkautteli siinä pilapuheita ja nauraa helisti heidän sukkeluuksilleen. Maunun kävi jo kateeksi. Ainan sormessa oli sormus, jonka antajasta hän välttämättömästi tahtoi saada selkoa. Hän hankki ruuhen, laski harmoonipelinsä tuhdolle ja sai Ainan houkutelluksi mukaansa järvelle. Pieni ruuhi luikerteli kiikkeränä jääkappaleitten välissä.

Maunu veteli peliään, Aina meloi. Hänen kätensä lepäsivät melan päässä ja hymyillen hän katseli, miten kylmät pisarat varisivat lehdeltä. Äkkiä hän survaisi melan veteen niin että pärske kasteli hänen soittajatoverinsa sekä vaatteet että soittokoneen.

— Säästäppäs tyttö vähän tätä peliä, sanoi Maunu.

— Mitä nuottia tuo oli? kysyi Aina, huolimatta kysymyksestä.

— Mistä sinä olet saanut tuon sormuksen?

Aina katseli haaveillen veteen eikä vastannut. Vesi oli omituisen mustaa ja hyvin syvänä siihen kaartui taivas. Syrjät näyttivät sinisiltä ja punersivat toisista kohdin. Ja pohja oli niin keinuvan pehmeä. Oikein olisi tehnyt mieli päästäytyä vierimään sinne alas, niinkuin lapsena oli kellinyt heinätallin peräseinältä katonrajassa ovensuuhun permannolle tai alas ruohoista mäkeä. Pieni ruuhi luisti jättiläisjäiden välissä kuin näkinkengän kuori vain. Ja välistä katseli soutajia vastaan oma kuva ja omat kiiluvat silmät vesipeilistä. Äkkiä tyttö katsahti ylös ja väristys liikahutti hänen olkapäitään.

— Täällä tulee kylmä. Otappas jotain lystiä!

— Melo ahkerammin, niin vilu lähtee! kehoitti Maunu ja nousi.

Hän rupesi soittamaan iloista polskaa. Mutta äkkiä hän laski pelin rinnalleen, tarttui tytön käteen ja kysyi:

— Mistä tuo sormus on?

Aina purskahti nauruun ja vetäisi pois kätensä.

— Löysin tuvan permannolta.

— Permannolta? epäili mies. — Kuka sen sinne olisi pannut? Kenen se on?

— Miten minä tietäisin. Kunhan kannan kädessäni löytötavarana.

— Se on minun. Anna pois tänne.

Mies ojensi jo kätensä ottaakseen sitä, mutta Ainan käsi väistyi.

— Antaisinko minä löytöpalkatta? En…

Mies asetteli peliä polvelleen ja kaivoi taskustaan viidenmarkan setelin. Hän sai sormuksen. Se mahtui vaivalla hänen pikkusormeensa. Aina likisteli nauraen seteliä käsissään.

— Nythän minä sain rahaa, millä ostan teille kahvia, sanoi hän, — ettei tarvitse "varastaa".

Rannalla nousi yhtäkkiä melu. Liikuttiin ja huudettiin. Miehet seisoivat piirissä ja heittelivät toisilleen jotakin esinettä kädestä käteen. Jo tuupattiin piiriin pitkä mies, jonka silmille sidottiin huivi. Joku hullunkurinen ääni korottautui naurun ja melskeen joukosta:

— Oli kerran mies, joka meni veneellä saareen. Sieltä hän tapasi pukin, jonka istutti tuhdolleen ja sanoi sille: mies pidä perää!

— Niin mies, pidä perää, huudettiin kilvassa.

Pitkää miestä tuupittiin ja kuljetettiin kädestä. Se oli Antti.

— Viedään sokkoa sotaan, venäläistä Viipuriin, tervatynnörin tekoon. Mikäs tuossa on?

— Puuropata, vastasi Antti, joka muisti leikin varhaisimmilta nuoruutensa ajoilta.

Ymmärtäen että koko hänen onnensa saattoi riippua siitä, miten hän suoriutui leikkimisessä, esitti hän sokkoa suurimmalla hartaudella. Hän viittasi, vastatessaan leikin kysymyksiin, eteensä vakavana, tyytyväinen, joskin hiukan ujo hymy kasvoilla. Hänen korvissaan soi Ainan nauru. Ja entistä hartaammin hän viittasi eteensä ja toisti:

— Puuropata.

Hän oli sattunut osoittamaan kortinlyöjiä ja siitä nousi naurunrähäkkä. Ainan nauru erottautui selvästi. Aina oli hämmästynyt Antin nähdessään: hänhän oli mustissa vaatteissaan oikein komea, jollei tuo ryhti olisi ollut niin veltto!

Antti oli jätetty yksin tanterelle, ympärillä hypittiin, naurettiin, häntä tuupittiin, vedettiin takista, viskattiin sammalilla, lyötiin huiveilla ja esiliinoilla. Hän vain ystävällisesti hymyili, haparoiden käsillään, joihin tarttui huivinkulmia ja siteenpäitä. Hän kieppui, kääntyi, hyppi ja kompastui — saamatta kiinni ketään.

— Älkää vaan repikö vaatteitani, pyysi hän pari kertaa.

Hiki valui jo hänen otsaltaan ja päätä rupesi pyörryttämään, kun jokin jalka äkkiä asettui hänen eteensä. Avosylin hän ryntäsi jalkaa kohti ja tapasi silloin kiinni käden, jonka sormessa oli kannallinen sormus. Se pujahti voimakkaalla nykäyksellä hänen kädestään, ennenkuin hän sai viskatuksi huivin silmiltään.

— Kenenkä minä tapasin kiinni?

Joukko kerääntyi hänen ympärilleen.

— Sinä katsoit, rupea uudestaan! Salaa vilkaisit!

— Enpä katsonut. Kenen käden minä tapasin kiinni? Siinä oli kannallinen sormus.

Helisevä nauru kuului ja Aina juoksi pakoon, kalliota alas, Antin ryöstetty lakki kädessä. Hiekkarannalla Antti hänet saavutti ja asettui hänen eteensä. Tyttö oli paljain päin, palmikko oli auennut, hän heitti lakin Antin kasvoille, hampaat välkkyivät, silmät tuikkivat. Mies katsoi häneen lumottuna, unohtaen kaikki, hänen kätensä riippuivat laimeina, hänen tukkansa liehui silmillä. Totisille kasvoille valui hellä hyvyys.

— Aina, sinutko minä tapasin? Mutta se oli kuin miehen käsi. Vai sinä se olitkin! Missä on sormus, äitini sormus?

Aina ojensi hänelle tyhjät kätensä.

— Sormus?

Antti hämmentyi ja Aina ojensi hänelle yhä uudelleen tyhjiä sormiaan.

— Mihin sen panitte? Tapasinhan minä sen. Minä tunnen sen tuhansien joukosta.

— Pane päähäsi lakki, sanoi joku takaa ja asetti lakin hänen tuuheille hiuksilleen.

— Ei minulla ole sormusta, väitteli Aina.

Hän käänsi todistuksekseen taskunsakin nurin, muitten suureksi huviksi. Antti tuijotti häneen puhumattomana.

— Sanotaan nyt sille! kehoitti joku.

— Olkoon menneeksi: minut sait kiinni. Minä rupean sokoksi.

Maunu astui esiin, mutta Antti yhä tuijotti Ainaan.

— Älä nyt enää siinä töllistele! sanoi Maunu.

— Älä minuun koske!

Antin ääni oli uhkaava ja hänen sieraimensa laajenivat. Hän ojentui suoraksi Ainan eteen.

— Missä on sormus, hopeinen, punakivinen sormus, jonka minä sormessanne näin Haapaniemessä?

— Mistä minä tiedän! sanoi Aina ensin, mutta lisäsi sitten äkkiä: — Se on tuon miehen sormessa.

— En minä tätä anna. Rehellisesti olen sen maksanut, sanoi Maunu.

Antti tarttui hänen ojennettuun käteensä ja rupesi vääntämään viidettä sormea.

— Tuo juuri!

— Älä väännä kättäni poikki, saake…

— Anna pois paikalla!

Antin ääni jymisi, hänen kasvoissaan ja nyrkeissään näkyi hirvittävä voima. Ainan oli vallannut kauhu. Hän olisi tahtonut asettua heidän välilleen, mutta hän pelkäsi Anttia. He eivät kuulleet, vaikka hän heille puhui, eivätkä he huomanneet viisimarkkasta, jonka hän asetti heidän eteensä. Antin ääni ärjyi:

— Minä maksan sen kymmenin kerroin, jos annat. Vai naurat. No sitten minä sen otan väkisin. Viekää minut linnaan, kytkekää rautoihin, pankaa syömään vettä leipää, lyökää kaula poikki, sysätkää helvetin syvimpään kaivoon, te koirat, mutta sormus on minun.

Miehet olivat joka taholla käyneet häneen kiinni, mutta hän ei hellittänyt ennenkuin sai raastetuksi sormuksen käteensä. Keveästi ravisti hän luotaan ne, jotka pitelivät häntä kiinni. Sitten hän läksi, kukaan ei häntä pidättänyt. Hänen kasvonsa olivat kiven jäykät ja nyrkkiin puristettuna oli sormus. Kun hän tuli aidan luo, jota hän oli ollut korjaamassa, kun hän kuuli Ainan liverryksen, seisahtui hän ja veti henkeään. Vihdoin hän lankesi mättäälle ja viipyi siinä aamuun asti, aitaan nojautuneena.

Kun Taavi iltayöstä palasi Miinaa saattamasta, tapasi hän keinun juurella Ainan yksinänsä. Tyttö istui mättäällä, siinä missä tulet olivat olleet, hänen kädessään oli kahvikuppi, jonka hän nähtävästi oli aikonut heittää koppaan, mutta itku oli keskeyttänyt hänen työnsä ja istuen niin että rinta kosketti polvea, nyyhkytti hän tuskallisesti. Hiussuortuvat riippuivat hartioilla hajallaan, vaalea puku oli tahraantunut nokeen, huivi oli maassa märkänä ja likaisena kuin riepu. Taavi likeni sisartaan, seisahtui hänen eteensä ja katseli hetkisen.

— Miksi sinä tässä yksinäsi itket?

Aina säpsähti. Suuttumus leimahti hänen silmissään.

— Mitä se sinuun kuuluu. Omia surujani itken ja yksin olen siksi, että ovat minut yksin heittäneet.

Hän pyyhki kyyneleensä ja rupesi latomaan kahvitarpeita koppaan. Taavi istuutui keinuun ja kiikkui siinä hiljaa. Hänen kasvonsa olivat tyynet ja onnelliset.

— Aina parka! sanoi hän.

Ainalta pääsi katkera nauru, hän lakkasi kuitenkin nauramasta kun hän katsahti Taavin rauhallisiin kasvoihin. Pian sai Taavi hänet kertomaan illan tapahtumat. Antti, se hullu Antti oli syynä kaikkeen. Jospa hän ei milloinkaan olisi sattunut Ainan näkyviin!

— Ei, tämä keinu, tämä se on syy kaikkeen, sanoi Taavi. — Se se on revittävä.

Aina vilkaisi häneen epäluuloisesti ja purskahti sitten nauruun.

— Morsiamesi käskyjäkö sinä jo tottelet, se on tietysti tätä panetellut ja vaatinut revittäväksi. Polta, polta, eipä siitä tule montakaan sylystä puita uuninne sytykkeeksi…

— Älä nyt Aina, siitä puhuvat muutkin kuin Miina.

— Mutta sitä ei revitä eikä polteta, saat nähdä! Minä rakennan sen uudestaan. Mitä huveja täällä olisi jollei tätä olisi! Ne siivot, ne jumaliset ihmiset tätä panettelevat. Panetelkoot vaan! Morsiamesi on juuri niitä — ja sinä myöskin! Mene matkoihisi ja anna minun olla!

Aina koppasi huivin maasta, kiersi sen palloksi ja heitti sillä Taavia. Taavi tuli tyynenä hänen viereensä ja rupesi latomaan kahvitarpeita koppaan. Hän ei ollut kuulevinaan, vaikka sisar sätti ja pilkkasi.

— Kuinka sinä olet tullut tuollaiseksi, ihan erilaiseksi kuin kaikki me muut? sanoi Aina äkkiä hämmästyneenä, ikäänkuin hänelle nyt vasta olisi selvinnyt, että Taavi todellakin aivan erosi muista veljistään.

— Olenko minä niin toisenlainen?

— Olet kyllä. Jos olisin haukkunut Hermannia, olisi hän kiroillut ja lyönyt. Kalle olisi nauranut ja haukkunut takaisin, sinä otat vaan vastaan ja tulet vielä minua auttamaan.

— Mitähän hyötyä minun haukkumisistani nyt sitten olisi? sanoi Taavi.

— No kunhan saisit keventää pahaa sisuasi. Mutta sinä et tahdo. Sinä et ole samanlainen kuin me muut. Me olemme kaikki heittiöitä, paitsi sinä. Sinä mahdat olla äitivainajan poika, niinkuin Maijastiina sanoo.

— Älä puhu, yhtä paljon olette te muutkin.

Kotimatkalla kysyi Taavi Ainalta:

— Muistatko sinä äitivainajata?

— Minäkö, joka tuskin olin puolen vuoden vanha, kun hän kuoli? En muista.

He astelivat ääneti.

— Kummoistakahan elämä Haapaniemessä olisi, jos hän eläisi? kysäisi Aina äkkiä.

Hän oli jo rauhoittunut ja käveli miettiväisenä Taavin rinnalla, joka kantoi koppaa.

— Kyllä se olisi paljon rattoisampaa kuin nyt. Äiti oli hyvä ihminen. Minä muistan hänet selvästi. Hän itki usein, äiti raukka…

— Itki! Niinhän ihmiset sanovat. Mutta tiedätkö, sittenkin minä mieluummin kärsin Maijastiinan toraa kuin äidin itkua. Se olisi ollut ikävää ja kai hän olisi revityttänyt keinun, minun keinuni, aivan niinkuin sinä. Mutta sinä et saa repiä sitä, Taavi. Mitä meillä täällä sydänmaassa olisi, kun kirkkokin on niin kaukana, jollei sitä!

Aina pyysi katseellaan ja sanoillaan eikä päästänyt Taavia, ennenkuin Taavi lupasi, ettei hän keinuun kajoa. Silloin Aina hymyili entistä hymyään ja meni juoksujalan huoneeseensa. Hänen kyyneleensä olivat kokonaan unohtuneet.

Samana iltana, kun aurinko laski, istui Miina Kanteleessa aittansa kynnyksellä. Oli niin tyyntä, ettei hapsi hänen paljailla hartioillaan häälynyt, ei liikahtanut lehti, ei rävähtänyt heinä korkeassa nurmikossa. Turilaat hurisivat, tarhassa kalkahti välistä katkenneesti karjankello.

Miina ei liikahtanut. Hän vain katseli pihaa, tarhaa, polkulautoja aidan molemmin puolin. Seipäät olivat kuluneet kiiltäviksi ja niiden päissä riippui ruskettuneita kerpoja, hänen omia taittamiaan. Rahilla tuvan seinuksella oli maitoastioita kumollaan kuivamassa, maassa siinä vieressä olivat äidin kopposet ja vispilän tynkä; isän harava oli pystyssä seinää vastaan. Hänen omassa pienessä puutarhassaan kukoisti. Kuinka tuttua olikin kaikki! Hän nousi vihdoin taittamaan kukkia ja järjesti ne kimpuksi. Hän tapasi nurmesta kapean kangaskaistaleen, jolla sitoi ne yhteen. Se oli jäänyt hänen häähameestaan, kun sitä oli neulottu, ja sitä koskettaessaan hän pysähtyi ajattelemaan, tuijottaen yhteen kohtaan.

Äkkiä hän hätkähti. Kukat putosivat ja unohtuivat. Hän käveli pihaa pitkin, ensin nopeasti, sitten hitaammin, nousi aidalle, katseli tarhaa, makaavia lehmiä, kaivoa, havutukkia. Hän katseli kaikkia ikäänkuin sanoakseen hyvästi. Silmiin tulivat kyyneleet.

Näitä maita ei hän enää kauan kulje. Ero tulee ja pian.

Hän asteli aittaansa ja heittäysi heinävuoteelleen. Isämeitää lukiessaan hän nukkui.

Mutta pilviä kerääntyi koko yön ja paksunemistaan paksuni taivas seuraavana päivänä. Illalla alkoi sataa ja seurasi sitten pitkä, heinänteolle haitallinen sadeaika.

VI

Se loppui kuin tilauksesta Kanteleen läksiäisiin. Aurinko nousi sinä aamuna kirkkaana, vedet päilyivät peileinä ja metsät heloittivat raikasta vihreyttään.

Kanteleen pihamaa oli kuusenhavuilla siroiteltu ja koivuja pystytetty lehtimajoiksi. Huoneet olivat sisältäkin kukitetut ja vieraita tuli pitkin kujaa. Morsianta oli ollut pukemassa tuttu räätälinvaimo ja pukiessaan oli hän pitänyt Miinalle seuraa kertomalla kaikista niistä morsiamista, joita hän oli eläessään pukenut. Mutta sitten jäi Miina yksin istumaan ja tuskallisesti odotuksen aikana hän katseli saapuvia vieraita. He tulivat käyden tai ratsastaen ja kärryt rämisivät tyhjinä perässä, kivisiä kyläteitä kun ei sopinut vapaasti kulkea. Naiset kantoivat helmojaan ja suuria myttyjään, joissa Miina tiesi löytyvän leipää ja juustoa tai muita tuomisia. Äkkiä joku tarttui lukkoon. Se oli Miinan äiti, vielä arkivaatteissaan, kalpeana ja väsyneenä.

— Etkö söisi vähän? esitteli hän ja tarjosi lautaselta pannukakkua.

— Ettekö te itse söisi. Tehän ette ole syönyt moneen päivään, sanoi Miina.

He jakoivat palasen ja istuutuivat molemmat syömään. Eivät he mitään puhuneet, katselivat vain toisiaan.

— Taidettiin syödä viimeinen yhteinen ateria tässä kodissa, sanoi äiti ja läksi huoaten ulos.

Se on sentään kaunis tuo valkoinen kahiseva huntu! ajatteli Miina. Kunhan nyt vain osaisi käyttäytyä, kun haapaniemeläisetkin tulevat!

Vieraitten joukosta huomasi hän Taavan, Hullun-Liisan tyttären, jota hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen. Hänelle tuli omituinen ahdistuksen tunne, jonka tieltä hänen oma levottomuutensa hetkeksi väistyi. Eihän vain Liisa itse aikone tänne?

Kaukaa saapuneet sukulaiset tulivat morsianta tervehtimään. He ihailivat hänen pukuaan ja joku heltyi itkemään.

— Nyt menee kukka tästä kodista. Oletko sinä nyt asiaa ajatellut, kun jätät näin hyvän kodin?

— Täytyyhän sen kerran tapahtua kuitenkin.

— Olisit sinä voinut saada varmempiakin miehiä. Onhan tällä varoja, mutta ne ovat isän takana ja sanotaan poikien juovan.

— Paljonhan ne ihmiset puhuvat. Eihän sitä tiedä.

— Onpa sinulle laitettu uhkea puku. Aijai kuinka oletkin korea!

Taava syleili häntä takaapäin.

— Mitä kuuluu Liisa tädille? kysyi Miina.

— Kiitoksia kysymästä. Lähetti äiti paljon terveisiä. Hän asuu nyt pitäjäntuvalla.

— Sielläkö? Vai niin. Ja onko hänen siellä hyvä?

— Hän näkee niin mielellään ihmisiä ja siellähän niitä on alituisesti.

— Sehän on hauska se, sanoi Miina.

Mutta ajatuksissaan hän sääli täti raukkaa, että hän oli joutunut paikkaan, jossa hänestä varmaankin tehdään paljon pilkkaa.

— Sulhanen tulee! kuului äkkiä huuto pihamaalta.

Nuoria miehiä juoksi veräjälle ja joukolla he tarttuivat liinaharjaisen sulhashevosen suupieliin sillaikaa kun toiset ottivat vastaan puhemiehen ja laulajan hevoset. Huudoilla ja naurulla, viulun soidessa sulhasjoukko tuotiin pihaan.

— Katsokaa kaikki sulhaskansa, että tällä miehellä on morsiamelta saatavana paita! huusi puhemies ja viittasi yhteen miehistä.

Hän se oli, joka oli ottanut vastaan sulhasen hevosen. Kammarin oven eteen joukko seisahtui ja kaikki paljastivat päänsä. Miehet olivat mustissa vaatteissa, sulhasen sisarella oli ruskea puku, vaaleakukillinen silkkihuivi oli päästä valunut hartioille ja kukkia oli hänen kädessään. Laulaja astui nyt likelle ovea ja siirsi lakin toiselle korvalleen, ikäänkuin se olisi sisältänyt sen äänen, jota hän tarvitsi alkaakseen. Hän alkoi hyvin korkealta, silmäili katon yhdestä hirrestä toiseen, korkeimmissa äänissä hän sulki silmänsä ja kyyneleitä valui harmaalle parralle. Mutta lakkia hän piteli koko ajan korvallaan, niinkuin olisi pelännyt korvansa halkeavan omasta kimakasta äänestään. Kun pitkä virsi oli lopussa, astui joukko huoneeseen. Miina oli siellä ihan yksin.

— Terveeksi sanoi puhemies ja ojensi hänelle kätensä.

Miina niiasi Taaville ja koko joukolle. Hänen sydämensä oikein keveni, kun hän huomasi, ettei haapaniemeläisiä ollut muita kuin Aina ja Kalle. Ja samalla harmitti etteivät he katsoneet heidän pitojaan senkään arvoisiksi, että olisivat kaikki tulleet.

— Minä pyydän morsiamelle ilmoittaa, jatkoi puhemies, — että tässä on se, joka päästi suitset ylkämiehen hevosen suusta.

— Paitapahanen on valmiina! vastasi Miina.

— Kirkkoherra taitaa tulla, huomautti joku.

Ja sitä tietään kaikki törmäsivät huoneesta. Miina huusi Taavin takaisin.

— Miten me sitten menemme vihille? Tuletko sinä tänne, että menisimme yhdessä, tai tulenko minä yksin…?

— Miten vaan, sama se on minulle. Ehkä tulen tänne sinua ottamaan. Kuinka tuo kahisee kauniisti!

Hän silitti kädellään pitkin huntua. Miina punastui.

Hän sai vielä istua odottamassa koko sen ajan, jolloin pappi joi kahvia ja ihan väsyi. Silmäluomet alhaalla uskalsi hän vain silloin tällöin vilkaista totiseen mieheen pöydän ääressä ja ujosti vastata hänen kysymyksiinsä.

Vihdoin kävi hän aivan rauhalliseksi. Kun Taavi tuli häntä ottamaan, hymyili hän ja ojensi hänelle vasemman kätensä, mutta Taavi muutti hänet toiselle puolelleen. Kansanjoukossa huomasi hän äitinsä itkettyneet kasvot. Taava ja Aina seisoivat vieretysten, he olivat toistensa näköiset kuin sisarukset. Lattialla oli kukkien koristaman ryyjyn päällä kaksi valkoista tyynyä, joiden takana seisoi pappi. Siihen Miina ja Taavi seisahtuivat. Kansanjoukko oli taajana ympärillä.

* * * * *

Oli tanssittu koko yö, oli syöty ja juotu. Kuokkavieraat olivat tapelleet, isännän oli täytynyt mennä miesvoimalla heitä hajoittamaan. Vanhemmat ihmiset olivat hakeneet lepoa talleissa ja aitoissa ja nuoretkin torkkuivat tuvan penkeillä. Isäntä istui vanhempien miesten seurassa kammarissa juttelemassa. Siellä oli Taavikin. Vieraanvaraisesti isäntä kaasi lasit täyteen heti kun ne tyhjenivät. Taavia hän ei saanut juomaan. Mikä tekopyhyys lieneekin vaivannut miestä.

— Etkö sinä koskaan juo, vai onko tässä viinassa vikaa? kysyi Kanteleen Hermanni.

— En minä siitä huoli, vaikkei siinä olekkaan vikaa, vastasi Taavi tyynesti.

— Mutta juovathan veljesi. Nytkin on Kalle ihan kuittina tuvan nurkassa. Ja minä juon, juon liikaa miehet, mutta minulta menee tänään ainoa tytär, ja sitä surua täytyy viinalla huuhdella alas. Jos teillä itsellänne olisi ainoa tytär, niin te tietäisitte…

Hän oli niin liikutettu, että hän itki. Mutta Taavia rupesi Kallen kohtalo huolestuttamaan ja hän läksi tupaan. Aina ja Taava siellä istuivat rinnatusten torkkuen ja Maunu makasi penkillä pitkänään, pää Ainan sylissä. Tomua oli paksulta kuin riihessä, heinät ja kukkaset orsilla ja seinillä riippuivat kuihtuneina, ilma oli paksua ja tukahduttavaa. Pöydän ääressä juotiin kahvia ja joku istui syömässä ruokahuoneen portailla. Kallea ei näkynyt missään. Taavi kysyi häntä puhemieheltä. Silmää iskien tämä vei Taavin mukaansa, käveli pitkin penkin viertä ja koetteli varovasti sen alustaa jalallaan. Sieltä tulikin näkyviin Kallen käsi ja pää ja vihdoin koko mies, jonka he kaikessa hiljaisuudessa veivät saunaan selkiämään.

Kun kello löi neljä, syttyi puhemieheen uusi into. Hän olikin tehtävänsä laiminlyönyt, kun oli päästänyt hääkansan nukkumaan. Viulut riippuivat nauloissa ja pelimannit kuorsailivat permannolla. Puhemies tömisteli jalkojansa heidän korviensa juuressa, sieppasi jotakin tyttöä käsipuolesta, yhdisteli nopeasti muitakin pareiksi, herätteli nukkuvia ja lauloi, pian oli tanssi täydessä vauhdissa.

Päivä selkeni kirkkaaksi ja kuuma oli tulossa. Taavi oli istuutunut lehtimajaan pihalle. Hän ajatteli Miinaa ja odotti häntä. Missä hän lieneekin viipynyt. Mutta se, joka tuli hänen luoksensa, oli Taava. Hän nojausi puutarhan aitaan ja hymyili niin veitikkamaisesti, että Taavin täytyi hymyillä hänen mukaansa.

— Mikä nyt on? kysyi Taavi.

Tyttö katseli häneen suurin loistavin silmin ja näytti epäilevän, sanoisiko hän mitä ajatteli. Kummallinen piirre oli hänen kasvoillaan, mitä hän lieneekään tarkoittanut. Mutta Taavi ajatteli niin kokonaan toista, ettei hän huomannut Taavan temppuja.

— Mitä te sanoisitte jos minä tulisin häihin Haapaniemeen?

— En mitään, vastasi Taavi tyynesti. — Tulkaa vaan.

— Saanko minä todellakin tulla? Tahtoisin niin mielelläni nähdä Haapaniemen, jonne Miina tulee asumaan, ja järven, ja keinun… ja teidän isänne.

Hänen puheensa katkesi hetkeksi, mutta sitten hän jatkoi:

— Sisarenne Aina on minulle kertonut niin paljon…

Taas hän vaikeni, vaikka sanat olivat tulossa.

— Onhan Haapaniemi kaunis paikka. Tulkaa vain katsomaan. Saahan Miina käskeä, ketä tahtoo.

— Mutta minua ei ole käsketty.

— Käyhän vielä käskeminen.

Miina seisoi äkkiä heidän edessään. Hänen huulensa olivat kankeasti suljetut ja päinvastainen pyyntö leimahti jokaisesta hänen katseestansa. Taava sen hyvin huomasi. Hetken kuluttua Miina veti Taavin syrjään.

— Lupaa Taavi, ettet pyydä Taavaa Haapaniemeen! pyysi Miina.

— Miksei? Saathan sinä pyytää kenen tahdot. Kutsu vain!

— Mutta minä en saa tahtoa. Lupaa, ettet…

Taavin täytyi nauraen luvata, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä Miina tarkoitti. Ja he riensivät tanssiin. Mutta Miinaa ajoi levottomuus paikasta toiseen. Kun he sattumalta joutuivat Taavan kanssa kahdenkesken, kysyi Taava:

— Mikset sinä minua tahdo Haapaniemeen?

Miina punastui.

— Minä olen jo määrännyt, kutka sinne tulevat enkä tahtoisi pyytää liian monta.

Mutta hän tunsi, ettei Taava uskonut hänen sanoihinsa. Hän veti häntä kädestä syrjemmälle. Suuren koivun alle he seisahtuivat.

— Miksi sinä sitten sinne tahtoisit? Minä vakuutan, että minä sinusta pidän jo äiti raukkasikin tähden, mutta minä en voi… Siitä ei tulisi hauskaa sinulle eikä minulle. Sinä varmaankaan et ymmärrä, mitä minä tarkoitan, mutta älä kysele hyvä Taava…

Miina pyysi pyytämistään. Taava tuijotti eteensä totisena ja miettivänä, ikäänkuin hän olisi tahtonut käsittää jotakin mahdotonta.

— Älä katsele noin synkästi, mennään tanssimaan. Ne kaipaavat meitä. Mikä jyrinä tuo on? Tuleeko ukkonen? Kuuletko?

Miina näytti hätääntyneeltä. Pilvi oli tulossa taivaan laidalla ja hienoja punertavia hattaroita liehui ilmassa. Taava ei liikahtanut. Vihdoin hän tarttui Miinan käteen.

— Minä tiedän nyt sen, jota en varmuudella ole mistään saanut tietää, sanoi hän.

— Hyvä Taava, mitä sinä tiedät? Et mitään. Minähän en ole sanonut mitään.

Miina koetti häntä johtaa aittaan, etteivät muut kuulisi heidän puhettaan, sillä Taava ei näyttänyt muistavan karttaa ketään. Lattialle hän heittäysi istumaan ja lausui katkonaisia sanoja.

— Hän siis, joka Haapaniemessä kokoaa rikkauksia, hän on isäni! sai hän vihdoin sanotuksi.

Miina teki käsillään liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut tukkia suun, joka lausui salaisuutta, jota hänen omaisensa kärsien olivat kantaneet monia vuosia, sanaa hiiskumatta. Rikoksen tekijä oli hänen miehensä isä, Taavin isä. Miina ei löytänyt sanoja vastaukseksi onnettoman serkkunsa puheisiin ja jos hän koettikin lohduttaa, niin ei Taava olisi häntä kuunnellut, hän vain itki ja väänteli käsiään.

Miinan täytyi jättää hänet aittaan, sillä aamiaispöytä odotti morsianta. Aterian aikana istui hän Taavin vieressä. Tuntui äärettömän pitkältä, sillä virsiä laulettiin alussa ja lopussa, eikä Miinan ollut ensinkään nälkä. Laulajan sitten lasketellessa leikkipuheitaan läksi hän auttamaan äitiään, joka järjesteli viimeisiä kapineita aitassa. He toimivat molemmat ääneti. Kun tuvassa soitettiin lähtöpolskaa, tuli puhemies noutamaan morsianta tanssiin. Ulkona pisarteli.

Omituinen tylsyys oli vallannut Miinan. Tuntui siltä kuin hän jonkun toisen sijasta olisi tanssinut ja viettänyt häitä, kuin hänet olisi määrätty menemään kotoa päiväksi tai pariksi ja sitten taas palaamaan jatkaakseen entistä elämäänsä.

Kokoonnuttiin tupaan veisaamaan lähtövirttä. Sulhanen ja morsian seisoivat rinnatusten keskellä lattiaa, ympärillä olivat vieraat, laulaja oli syrjemmällä. Hän seisoi lakki kourassa niinkuin hänen tapansa oli ja kirkui läpitunkevalla äänellä surullisia nuottejaan. Oli ihan hiljaista, paitsi naisten nyyhkytyksiä, aurinko paistoi, tomupilvet leijailivat, ulkoa kuului hevosten hirnuntaa. Morsiamen pää oli painuksissa ja hänen katseensa tuijotti hunnun lievettä, jota hän hyppysillään repieli rikki. Oven suussa seinään nojaten seisoi äiti. Hän oli itkenyt niin paljon, ettei hän jaksanut itkeä enempää. Mutta isä nyyhkytti ääneen ja hieroi hihallaan kasvojaan kuiviksi.

Sitten kaikki hajosivat etsimään kapineitaan ja jättämään hyvästiä. Aitassa köytti äiti Miinan ylle vaatteita sateen varalta. Ympärillä oli kova tungos, langettiin pimeissä nurkissa, kompastuttiin vakkasiin ja naurettiin salaa, ettei häirittäisi morsiamen lähtösurua.

Hän syleili pitkällä syleilyllä vanhempiansa, kiittäen heitä kaikesta ja kätteli kaikkia kotiväkiään.

Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ukkosilma näkyi etenevän. Väki viipyi pihamaalla, miehet pitelivät hevosiaan. Sulhasen liinaharja hevonen talutettiin porstuan kynnykselle. Sen selkään oli levitetty kirjava loimi. Miina astui kotinsa kynnyksestä, puhemies tarttui häneen ikäänkuin hän olisi ollut jyväsäkki, ja nosti hänet hevosen selkään. Isäntä ojensi hänelle kätensä, likellä olevat huomasivat, että siinä oli sadanmarkan seteli.

— Siinä on sinulle, että saat edes röijyysi napit, sanoi hän.

Miina kiitti, sulhanen hyppäsi hänen taaksensa hevosen selkään ja otti ohjakset. Koko saatto läksi liikkeelle, edellä pelimannit ja laulajat, sitten se hevonen, jonka selässä morsiamen vaatevarasto oli suurissa säkeissä. Miehet ratsastivat, naiset kävelivät. Ei heitä ollut suurikaan joukko, sillä on tapana viedä ainoastaan lähimmät ystävät häihin sulhasen kotiin. Läksiäiset vietetään morsiamen sukulaisia ja tuttavia varten, häät ovat sulhasen omaisia ja tuttavia varten.

Taivas oli yhäkin raskaassa pilvessä, tie märkää ja liejuista, puitten oksista tippui vesikarpaloja, lehdet kiilsivät. Oli niin hiljaista ja painavaa kuin rajuilman liketessä, kaiuttomasti kalkahti metsästä lehmänkello, pilvet riippuivat hajallisina lohkareina, ikäänkuin lankeamaisillaan alas maan päälle. Ratsastavien täytyi ajaa hitaasti ja varovaisesti, jalan astuvat naiset pääsivät heistä edelle pitkiä matkoja. Välistä iloinen puhemies läksi ajamaan heitä takaa. Ohjasperillä hän läjähytti hevostansa kylkeen, jotta tämä rupeaisi juoksemaan. Ylt'ympärille pärskyi silloin liejua ja syntyi kuliseva ääni niinkuin syntyy, jos järven savipohjaan on upottanut jalkansa ja vetää sitä sieltä ylös. Vähitellen, ilman edelläkäyvää tuulta rupesi lankeamaan tyyntä, hiljaista sadetta.

Sulhanen jutteli miesten kanssa vuodentulon toiveista. Sadetta oli tullut aivan tarpeeksi, olisi jo saanut olla poutaa. Miina istui ääneti. Taavi oli häntä niin likellä, että hänen käsivartensa hevosta ohjatessa syleilivät häntä. Siinä oli niin hyvä olla. Kunhan matkaa vain kestäisi vaikka koko elämän ajan. Mutta samalla alkoi Miinan mieleen hiipiä pelon tunne ja se kiihtyi, jota likemmäksi Haapaniemeä tultiin.

Pitoväki siellä oli kaikin puolin toisenlaista kuin Kanteleessa: mahtavia talonemäntiä, kaulassa kultavitjat ja käsissä tusinoittain sormuksia. Toisilla oli silkkihameetkin. Kaupungista oli tuotu oikein ruuanlaittajatar. Illanviettäminen kului muutoin, niinkuin pidoissa tavallisesti, syöden, juoden ja tanssien. Isäntä itse johti vieraitten huvittamista. Hänestä oli kaikki kärtyisyys poissa, hän näytti nuortuneen kymmeniä vuosia, kun hän istui poikansa morsiamen rinnalla ja lasketteli leikkipuheita. Suupielistä vain eivät poistuneet syvät viivat eikä silmistä lähtenyt läpitunkeva tuli. Maijastiina ei tullut tervehtimään vieraita, vaan luikki ympäri arkivaatteissaan paljaat jalat pistettyinä tohveleihin. Hän piti kurissa palvelijoita ja vahti epäluulolla kaupungista tuotua ruuanlaittajatarta. Moppe näytteli suurta osaa, se kun yhtämittaa oli pelastettava tanssivien tieltä.

Vieraitten joukossa oli muuan nuori mies, sulhasen kaukaisempi sukulainen, Aaretti Silvenius, joka oli viettänyt suurimman osan iltaa Ainan kammarissa Hermannin ja muutamien muiden miesten seurassa. Hän oli lyhyt ja lihava, iho hieno ja helakka, tukka vaalea, silmät vilkkaat, ylähuulessa pienet viikset. Hänen pukunsa oli hyvin hieno, silmälasit riippuivat nauhassa kaulan ympärillä ja käytökseltään hän oli aivan kuin herra. Herraksi häntä kutsuttiinkin, sillä vaikka hän oli alkanut uransa puotipoikana maalaiskauppiaalla, oli hän kohonnut niin, että hän nyt oli perustanut oman liikkeen naapuripitäjän kirkonkylään. Sattumalta hän oli joutunut tänne häihin, sillä oikeastaan hän asioitten tähden oli tullut tapaamaan Haapaniemen Hermannia, joka hänen kauttansa oli tilannut tavaroita kauppapuotiinsa.

Keskiyön aikana vihdoin kyllästyivät miehet kortinlyöntiin ja läksivät tupaan. Aaretti Silvenius seisahtui tungoksen laitaan tarkastelemaan väkeä. Tanssi oli vilkkaimmillaan, muurin korvalta valaisi lamppu ja viulut vinkuivat täydessä vauhdissa. Vanhat ihmiset olivat menneet etsimään lepoa, isäntä yksin istui penkillä ikkunan alla ja hänen katseensa seurasi Ainaa, joka liehui tanssissa. Nyt vasta Aarettikin huomasi Ainan. Kaunis tyttö! Hänen yllänsä oli vaalea puku, sillä hetkellä hän piti käsiänsä kaartuneina päänsä yli niskaan, hän palmikoi hiuksia, jotka olivat päässeet auki. Punainen palmikkonauha riippui käsivarrella, vartalo taipueli, kun hän teki liikkeitä. Joku nuori mies kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, he odottivat uuden tahtijakson alkamista ja katosivat muitten joukkoon.

Aaretti ei kääntänyt katsettaan Ainasta. Tyttö tanssi kevyesti, pehmeästi, niinkuin aallot olisivat häntä kiikuttaneet. Nauraen hän vastasi toverinsa leikkipuheisiin ja kun hän avasi silmänsä, säteilivät ne ihmeellisesti.

Kun he olivat lopettaneet, kumarsi Aaretti kohteliaasti Ainalle. Tyttö punehtui, pyyntö tuli hänelle odottamatta ja arasti hän herraan katsahti, tietämättä miten asettaisi kätensä. Hän tunsi, että hän mahtoi olla painava kuljettaa kuin kivi, hän hämääntyi tahdista, hän sotkeutui hameisiinsa ja oli menehtymäisillään häpeästä. He jäivät yksin tanssimaan, sillä muut olivat lakanneet, katsellakseen miten "herrat" tanssivat. Ainasta tuntui tuo tanssi loppumattoman pitkältä. Että juuri hän, poloinen, oli siihen joutunutkin! Kun se vihdoin loppui, niiasi Aina kiitokseksi ja uskalsi kohottaa silmiänsä. Mies hymyili hymyä, josta Aina ei saanut selvää, oliko se ilkkuvaa naurua hänen köppänyytensä kustannuksella, vai oliko se hyväntahtoinen anteeksianto oppimattomalle metsäkylän tytölle. Aina ei kuitenkaan enää koko iltana päässyt oikein omilleen, tanssikin tuntui omituisen väkinäiseltä.

Miina oli jo väsyksissään vetäytynyt pois tanssista. Maijastiina oli saattanut hänet siihen huoneeseen, jossa he Taavin kanssa tulisivat asumaan. Hän istui vuoteen laidalla ja odotti Taavia. Ikkunat olivat peitetyt, huoneessa vallitsi pimeän hämärä, vuoteesta erottautuivat valkoiset lakanat. Hän kuunteli sateen rapinaa katolla ja oman sydämensä tykytystä. Kädessään hän piteli lakastunutta morsiuskruunua ja hapuili rukousta. Silloin kuului ulkoa askelia. Taavi se oli, joka tuli.

VII

Ylen onnellisina, muistamatta menneisyyttä ja ajattelematta tulevaisuutta elivät Miina ja Taavi Haapaniemessä. Miina ei kaivannut entistä kotiaan ja kaikista niistä ikävyyksistä, joita hän oli pelännyt Haapaniemessä kohtaavansa, hän oli merkillisesti säästynyt. Riitaa ei ollut syntynyt ollenkaan, vanha isäntä ei päässyt moittimaan miniätään ja Maijastiina oli salaa häntä kehunutkin. Mutta hän olikin ahkera ja hiljainen, ei pyrkinyt emäntänä vallitsemaan aitan avaimia, vaan pysytteli enimmäkseen omassa huoneessaan. Kun väki oli yhteisillä talon töillä, pysyttelivät Miina ja Taavi aina yhdessä. Taavi hioi Miinan viikatteen, kantoi kotiin hänen haravansa, hän vietti sunnuntai-illatkin hänen kanssansa. Siinä oli Miinalle tarpeeksi, sillä hän eli kokonaan Taaville.

Taavin isää hän pelkäsi ja vältti ja Juhana näkyi kohtelevan Miinaa samalla tavalla. Maijastiina Miinaa sekä suututti että nauratti. Hermannia hän ei voinut kärsiä, Alviinaa hän säälistä koetti kärsiä, Ainaa hän kohteli kylmästi ja varovaisesti, Kallesta oli tullut hänen hyvä ystävänsä. Kalle oli ainoa haapaniemeläisistä, jonka läsnäollessa hän uskalsi heittäytyä nauramaan vapaasti ja vallattomasti.

Taavi oli ostanut ruuhen, joka kannatti juuri kaksi henkeä ja heidän verkkonsa. Sillä he sunnuntai-iltoina kävivät soutamassa, kokemassa ja laskemassa verkkojaan. Hauskaa oli.

Miina oli silloin kesäisissä vaatteissa, paljain käsivarsin, huivi sidottuna suojaamaan kasvoja auringolta. Kun hän kumartui ottamaan lumpeenkukkia, näkyi järven tyynessä syvä taivas ja valkeat pilvet, näkyi korkea ranta kivineen ja metsineen. Vesi näytti mustalta ja kiilsi kuin lasi, hiljaa luisti ruuhi, melkein ääneti Taavi liikutteli melaansa. Hän oli heittänyt nutun päältään ja työntänyt tukan otsalta. Ympärillä kaikui kesä-illan ääni, se joka syntyy karjakelloista, paimenten laulusta, airon loiskeesta. Miina oli suorinut verkkoja, ihan siinä hiestyi. Taavi laski likemmäksi maata ja ojensi Miinalle melan, sitten hän nousi seisomaan, nosti ruuhen pohjalta verkon ja siirsi sen laidalle.

— Tuohonko mättääseen sinä lasket puikkarin?

— Niin, kiven viereen.

Miina meloi sinne. Tuuheina kimppuina siellä rehoitti sananjalkoja, maaperä oli mustaa, hikevää multaa. Pehmeään mättääseen Taavi kiinnitti puikkarin, sitten laski hän verkon hiljalleen kaislikon halki. Tuohiset kohot loiskahtivat, kun verkko putosi veteen.

— Nyt pitäisi kalojen tarttua, kun on näin hyvä ilma.

— Ja juuri tästä salmesta tuli viime kerralla.

Taavi kiinnitti verkot toisiinsa, Miina meloi vuorotellen kummallakin puolella ruuhta, kunnes viimeinen verkonpää putosi järveen. Hetken ajan näkyivät kohot, suorana viivana ylettyen maalta, kaislikon poikki, heidän ruuheensa asti. Sitten ne upposivat veteen. Miina laski melan lepäämään ja katseli eteensä. Taavi luuli, että häntä väsytti ja tarjoutui melomaan. Mutta Miina ravisti päätään, nauroi ja vakuutti, että hän kyllä jaksaa. Hän ponnisti jalkansa ruuhen pohjalle ja meloi voimiensa takaa, niin kiivaasti, että ruuhi kiikkui, vesipeili särkyi ja puna nousi hänen poskilleen.

— Mihin sinä nyt viet meidät? kysyi vihdoin Taavi nauraen.

Miina oli ohjannut heidät samaan rantaan, jonne he olivat kiinnittäneet verkot. Auringon valo lankesi mättäille, joilla sananjalat heloittivat.

— Ota Taavi minulle noita sananjalkoja, pyysi Miina.

— Vai oli sinulla sitten asiaa tälle rannalle.

Hän otti sananjalkoja kouransa täydeltä, laski ne ruuhen pohjalle ja rupesi järjestelemään niitä. Miina katseli häntä, tuota tummaa tukkaa, noita päivettyneitä kasvoja, suuria käsiä. Otsassa erottautui arpi. Miina häntä rakasti, rakasti tukkaa ja käsiä, yksin tuota arpeakin otsassa. Hän ei malttanut pysyä tuhdollaan, vaan astui pari askelta eteenpäin ja heittäysi polvilleen Taavin eteen. Hymyillen hän siinä odotti, paljasti päänsä, taivutti sen Taavin polvelle ja sulki silmänsä. Taavin sormet liikkuivat kankeasti, hän katkaisi puukollaan sananjalkojen liian pitkiä varsia ja laski sitten vihreän kimpun vaimonsa helmaan. Miina otti sen käteensä, ihaili sitä, asetti viileät lehvät kasvoilleen ja painoi alas katseensa, ikäänkuin ujostellen omaa kauneuttansa. Omituinen viehkeys pehmensi hänen liikkeitään, hymy kirkasti kasvot. Hän oli ikäänkuin heittänyt koko sulonsa alttiiksi miehensä eteen. Taavi laski kätensä hänen kaulalleen.

— Kuinka sinä olet päivettynyt, sanoi hän.

* * * * *

Ihanat olivat varhaiset aamut, kun koko väki läksi elonleikkuulle. Maa oli kasteesta märkänä, jokainen heinä, jokainen lehti ja kukkanen kimmelsi auringon nousussa. Miina ja Taavi kävivät peräkkäin ja Taavi kantoi molemmat sirpit. Jokainen asettui sitten saralleen aukaisemaan lahdelmaa viljavainioon. Ja kun Miina ja Taavi, lyhdettä nostaessaan, ojentuivat kumartuneesta asennostaan, kohtasivat heidän katseensa toisensa. Taavi yhtyi välillä puheluun, jota leikkuumiehet pitivät keskenään, mutta Miina oli vaiti. He olivat hänelle vieraat eikä hän pyytänyt heihin tutustua, hänellä oli Taavi, ei hän välittänyt muista. Mutta Taaviin hän aina katseli, kun hän nosti lyhdettään ja Taavikin tottui vilkaisemaan häneen takaisin. Noina hetkinä he puhuivat omaa salaista kieltään, jota ei kukaan muu ymmärtänyt, ja Miinalle ne tulivat hyvin rakkaiksi.

Tavallisesti hän läksi hiukan aikaisemmin kotiin valmistamaan ateriaa. Syödessään he puhelivat päivän tapahtumista ja Miina saattoi ilostua niin, että hänen naurunsa ja leikkipuheensa tartuttivat Taavinkin. Syötyään pani Taavi levolle, mutta Miinaa ei koskaan väsyttänyt. Hän järjesti huoneessa, istuutui hetkeksi Taavin vuoteen laidalle tekemään kiusaa hänen unisuudestaan, kiirehti sitten ompelemaan jotakin tai juoksi kitkemään rikkaruohoa siitä aidatusta peltotilkkusesta, jota hän nimitti puutarhakseen.

He olivat onnelliset. Eikä heidän välilleen syntynyt edes erimielisyyttä, riidasta puhumattakaan. Heidän luonteidensa erilaisuus tasaantui itsestään, taistelutta he sulivat yhteen. Varsinkin ennen häitään ja vielä jälkeenkinpäin Miina oli luullut sitä mahdottomaksi, kun he olivat niin erilaisista kodeista lähteneet. Mutta nyt oli lyhyessä ajassa pelko poistunut. Ne pienet huolet, jotka ulkoapäin sattuivat, talonväen riitainen suhde, eivät vaikuttaneet heidän onneensa. Ihmiset sanoivat: eipä tiedä vielä, miten kauan kestää. Miina ei vastannut mitään, hymyili vain itsekseen ja kertoi miehelleen, että niin ne sanovat.

Yhtenä sunnuntai-iltana juoksi Aina Miinan ja Taavin kammariin. Miina oli koko päivän häntä odotellut, sillä hän tuli usein heille viettämään joutohetkiään. Oli satanut, vasta illalla selkeni ilma ja aurinko likeni laskuaan loistavana tulipallona. Aina oli juossut aivan hengästyneeksi, hymy oli hänen kasvoillaan.

— Tulkaa keinumaan, pyysi hän, — emme moneen viikkoon ole käyneet keinulla. Taavi, sinäkin, joka kyllä ennen kävit, nyt sinä aina vastustat. Heitä jo paha pääsi ja lähde mukaan!

Ahdistuksen tunne virtasi Miinan sydämeen. Hän totistui ja vaikeni. Tyttöhän ei puhutellut häntä. Hän katsoi mieheensä.

— Sepä hauskaa, sanoi Taavi. — Mennään vaan. Tuleeko muita?

— En minä vielä tiedä. Mutta jos minä huijaan, niin kyllä niitä tulee!

Aina oli niin iloissaan, että hän pyöri Miinan ympärillä ja syleili häntä. Miina työnsi hänet luotaan ja sanoi kankeasti:

— En minä tule. Menkää jos tahdotte.

Taavi katsoi häneen hämmästyneenä. Miina punastui ikäänkuin häpeästä ja rupesi kiihkeästi selittämään:

— Siellähän on niin märkää, vaatteet menevät pilalle… Emmekö voisi lähteä järvelle mieluummin?

— Se on totta, myönsi Taavi. — Sinä, Miina, aina ymmärrät niin hyvin.

Mutta Ainaa suututti ja hän esteli. Miinanko tahto tässä taas vallitsi! Hän oli aina niin itsepintainen ja hassu. Ainan teki mieli hiukan kiusata häntä.

— Eihän meillä ole veneitäkään.

— Me otamme ruuhen, minä ja Taavi, esitti Miina.

Hänen kasvonsa kirkastuivat ajatellessa, että he Taavin kanssa sittenkin taas saisivat olla yhdessä.

— Niin, te kahden taas, sanoi Aina tyytymättömästi. — Aina muista erillään. En minä viitsi tulla järvelle.

Aina kiersi huivinsa kulmaa ja nyrpisteli nenäänsä. Taavi katseli vuoroin vaimoansa, vuoroin sisartaan. Kuinka Miina häntä rakasti, hänen siinä seisoessaan! Hän olisi ollut valmis sulkeutumaan vuoren rotkoon hänen kanssansa. Ja toiselta puolen valtasi hänet halu saada heittäytyä polvilleen hänen eteensä. Yhtäkkiä vilkastuivat Ainan piirteet ja hän rupesi nauramaan.

— Mennään järvelle, sanoi hän houkutellen. — Emme huoli mukaamme muita kuin Kallen. Me otamme veneen, te ruuhenne.

Omituisesti koski Ainan puhe Miinaan. Hän ei voinut kärsiä tuota tyttöä. Vaivoin hilliten kiukkuaan hän seurasi Taavia rantaan. Aina oli juossut noutamaan Kallea. Kun he tulivat, istui Miina jo tuhdolla ruuhessa. Kalle nyhti rannalta nurmea, jonka hän kiersi tukoksi ja sillä tukittuaan tapin reiän hän työnsi veneen vesille. Aina seisoi perässä, kasvoilla veitikkamainen hymy.

— Tulisitko hiukan tänne, Taavi, huusi hän äkkiä.

Samalla hän kuiskasi jotakin Kallen korvaan. Miina näki vain, että Taavi meni Ainan veneeseen ja Kalle voimakkaalla liikkeellä irroittaen ruuhen rannasta, astui itse hänen mukaansa, Taavin sijaan. Hän huudahti ja kätki kasvot käsiinsä. Hän tarttui hetkeksi ruuhen laitaan ikäänkuin heittäytyäkseen järveen. Sanomaton ahdistus valtasi hänet, sydän seisahtui, tuntui siltä kuin hän olisi kadottanut Taavin ikiajoiksi. Hänen edessään näkyi loppumaton, harmaa tulevaisuus, jota hänen täytyi viettää yksin, itkien ja huokaillen. Kun hän vihdoin avasi silmänsä, olivat veneet vierekkäin, laita laidassa ja Taavi kumartui hymyillen hänen puoleensa. Taavi eli vielä, Miina ei vielä ollut tuomittu loppumattomaan yksinäisyyteen! Miinan poskilta katosi kalpeus ja piirteet tyyntyivät. Hän oli herännyt kuin pahasta unesta. Hymy palasi hänen huulilleen ja silmiin tuli se onni, joka niissä usein oli, kun he olivat kahdenkesken Taavin kanssa. Samassa hän sattui katsahtamaan Ainaan.

Tuota tyttöä ei hän voinut kärsiä! Hän olisi tahtonut häntä lyödä. Veneet erosivat taas kukin haaralleen. Miina ja Kalle poimivat kukkia järvestä ja laskivat leikkiä. Miinasta oli vähitellen haihtunut mielikarvaus ja hän oli yhtynyt Kallen nauruun.

Metsä näytti tummalta keltaisten viljavainioiden rinnalla, joilta kuhilaat kuumottivat. Kaurahalmeet olivat vielä viheriät, kaislikossa ui sorsa poikineen, Hannulan rannalla käveli pitkä mies. Aina lauleli hiljaa, Taavi souti ääneti venettä, Miina ja Kalle heittelivät toisiaan lummekukilla ja Kalle selitti kälylleen että "näin sitä sotaakin käydään".

Kun he tulivat maihin, oli Taavi jo ottamassa heitä vastaan.

— Meillä oli niin lystiä, sanoi Kalle.

— Mutta meille tuli ikävä, vastasi Taavi.

Tuon veneretken jälkeen Taavin vaimo ja sisar eivät puhutelleet toisiaan muutamaan päivään. Ainaa suututti tuo tuollainen rakkaus. Taavi oli tullut niin ikäväksi ja se oli Miinan syy. Ja Kallekin viitsi häntä liehakoida.

Kun Miina illalla pääsi vuoteeseensa, ei hän saanut unta silmiinsä. Hän eli uudestaan illan mielialat, kärsi uudestaan sen hetken, jolloin hänen veneensä työnnettiin maalta ja toinen istui siinä hänen kanssansa, Taavin paikalla! Se toinen oli sentään vain Taavin veli. Hullu hän oli, joka sitä ajatteli. Mutta sen päivän jälkeen hän rupesi epäilemään, ettei heidän onnensa olisikaan kestävä. Ei niin, etteivät he olisi rakastaneet toisiaan, mutta ulkoapäin saattoi tulla jotakin häiritsevää. Epäillen Miina nyt tarkasteli jokaista tulijaa, hän kävi totiseksi ja rupesi panemaan mieleensä Taavin suhdetta muihin ihmisiin ja hänen ystävyyttään muita kohtaan.

Kun hän ja Aina seuraavana päivänä kohtasivat toisensa, eivät he pysähtyneet puhelemaan, niinkuin tavallisesti. Toisena päivänä Aina, mennessään Miinan sivutse, purskahti nauruun. Loppuviikolla hän jo pistäysi kysymässä Miinalta kaikenlaisia neuvoja. Sunnuntaina illalla hän taas tuli. Naurettuaan ja Taavia tanssiteltuaan hän virkkoi:

— Mennään keinumaan! Keinu siellä jo lahoaa, kun ei sitä enää koskaan käytetä. Mennään…!

Hän katsoi heihin rukoillen ja veitikkamaisesti. Miina kiihtyi kiihtymistään.

Se kirottu keinu! Se oli vielä turmeleva heidän onnensa. Miina pusersi kätensä nyrkeiksi, hän olisi tahtonut iskeä ne tyttöön, joka laverrellen ja viekoitellen istui sängyn laidalla. Mutta samassa hetkessä Aina liukui alas, astui Miinan eteen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja katseli hänen silmiinsä.

— Äh, mene pois, sanoi Miina kylmästi.

— En minä mene ennenkuin sinä lupaat tulla Taavin kanssa keinulle, eihän hän sentään yksin lähde. Tai jollet itse tulekkaan, niin päästä edes hänet.

— Miksi sinä pyydät meitä mukaasi? Ota ne entiset toverisi, joilta sinä sormuksiakin saat, mutta jätä meidät rauhaan.

Miinan tarkoitus oli loukata Ainaa, mutta tyttö vain katsahti kättään, jonka sormissa ei ollut mitään koristeita, rupesi nauramaan ja loi sitten säteilevät silmänsä veljensä vaimoon. Hänen katseensa ärsytti Miinaa, mutta hän ei sanonut mitään. Aina nauroi, istuen sängyn laidalla, ja kierteli jalkansa kärkeä ilmassa.

— Hyvä Miina, sanoi hän vihdoin, — älä luule että minä Taavista välitän. Hätätilassa vain. Minä ottaisin mielelläni muita — ja muut tulisivat mielellään. Ei minun tarvitsisi kuin kerran kajauttaa huuto tuonne metsään, niin ne tulisivat. Mutta…

Ja siinä hän pysähtyi eikä tietänyt jatkaisiko.

— No mikset soita kokoon seurakuntaasi? Tee se!

— Menisinhän minä, mutta… mutta. Ja mikä lieneekin hänet vääntänyt. Eihän hän ole koskaan ennen minua kieltänyt. Nyt on jo estellyt monta kertaa ja tänään hän kielsi, jollen saisi Taavia ja sinua mukaan. Mutta minäpäs en tottele! Menen kun menenkin.

Aina kiepahti seisoalleen ja nauroi. Kuinka hänen ainainen nauramisensa suututti Miinaa.

— Kuka kielsi? Isäkö? kysyi Taavi.

— No kuka muu — isä tietysti. Kielsi oikein kivenkovaan. Kyllä se Maijastiina nyt taas on kannellut ja panetellut. Mutta kyllä minä sitä ärsyttelen ja härnäilen. Tulkaa nyt mukaan. Miina kulta, Taavi kulta!

Hän kietoi käsivartensa Miinan olkapäiden ympäri ja pyysi äänellään ja silmillään.

— Minun tekee niin mieleni…

Miina irroitti hänen kätensä kaulastaan ja otti pari askelta taappäin. Taavi nousi.

— Mennään Miina, sanoi hän iloisesti.

— En minä tule. Mene sinä, jos tahdot.

— Mikset tule?

Ja Taavi katseli häntä silmiin. Miina kääntyi pois.

— En minä tule. Menkää te vain jos mielenne tekee.

Hän oli siitä aivan varma, ettei Taavi lähtisi ilman häntä. Vielä kun Taavi ovessa kääntyi kysymään, eikö hän sentään tulisi mukaan, luuli Miina hänen laskevan leikkiä. Tuvasta hän varmaankin kääntyisi takaisin. Ja Miina istuutui ikkunaan odottamaan ja selaili siinä kirjaa, jonka Aina oli saanut lainaksi jostakin. Sen nimi oli "Jalomielinen vaimo" ja Ainan käsialalla oli kirjoitettu kanteen: "susilla ja pojilla on yhtäläinen mieli." Ajatuksitta hän tuijotti kirjaan ja kuunteli. Kului pitkä aika, jolloin hän kuvitteli mielessään, miten Taavi tulisi ja hän kysyisi häneltä: "mikset mennytkään keinulle?" — "Minun tuli ikävä sinua", vastaisi Taavi. Taavi, jota hän niin äärettömästi rakasti!

Mutta jos Taavi sentään menisi keinulle ilman Miinaa!

Tuvan ovi aukeni, kuului ääniä ja askelia. Ne etenivät. Miina karkasi ylös, avasi oven. Lehmät olivat levolla tarhassa, märehtivät silmiään ummistellen, ilma oli kirkas ja lämmin, aurinko oli jo alenemaisillaan ja sumuja asettui suomaille. Ryhmä miehiä ja naisia laskeusi alas pellon piennarta. Niiden joukossa oli myöskin Taavi. Miina oli kirkaisemaisillaan. Huivi päähän ja mukaan! Samassa kääntyi Taavi.

— Miina, tuletko mukaan? huusi hän.

Koko seurue seisahtui. Kalle läksi juoksemaan takaisin ja pyysi koko matkan Miinaa tulemaan.

Miksei Taavi itse tullut häntä pyytämään? Silloin hän olisi mennyt. Nyt hän ei tahtonut. Hän hymyili vain Kallelle ja sanoi, ettei hän tule. Sitten hän sulkeutui huoneeseen, käveli siellä edestakaisin, järjestellen samoja paikkoja moneen kertaan. Vihdoin hän valmisti vuoteen, heittäytyi pitkäkseen ja vaipui ajatuksiinsa.

Rakastikohan Taavi häntä yhtä paljon kuin hän Taavia? Taaville oli ehkä sama, kuka hänellä oli vaimona. Jollei hän olisi saanut Miinaa, niin hän olisi ottanut toisen. Mutta hän oli ollut hänelle niin hyvä, olivathan he puhelleet omaa hellää kieltään, jota ei kukaan muu ymmärtänyt. Eikä Taavi nytkään olisi mennyt, jollei tuo tyttö olisi tullut viekoittelemaan. Miina uhkui vihaa häntä vastaan. Mutta jos hän itse olisi mennyt mukaan…? Hän keinulle! Ei. Häntä oli kotona opetettu vihaamaan Haapaniemen keinua ja hän vihasi sitä. Ja siellä missä kaikki maan hylkiöt lyövät korttia, siellä on nyt Taavi. Ja kenties hän tästä lähtien tulee olemaan siellä usein. Ja yksin viettää Miina unetonta yötään, kuunnellen kaikua, jota ilma kantaa keinulta. Hän rakasti miestään palavammin kuin koskaan ennen, nyt, kun hän tunsi hänet kadottaneensa. He olivat olleet niin sanomattoman onnelliset, mutta miten lyhyen ajan, vain kahdeksan viikkoa!

"Perästä kuuluu", olivat ihmiset sanoneet. Ja he olivat sittenkin olleet oikeassa.

Ja siinä levätessään eli nuori vaimo uudelleen avioliittonsa ajalta ne hetket, jolloin hän oli ollut onnellisimmillaan. Sydäntä repieli, eikä hän koettanutkaan nukkua. Oli parasta täydellisesti herätä unelmista, jotka olivat olleet pelkkää petosta.

Äkkiä hän säpsähti, lämmin käsi oli laskeutunut hänen otsalleen ja tuttu ääni oli lausunut hänen nimensä. Taavi seisoi hänen edessään.

— Säikähditkö sinä? kysyi Taavi.

— En. Mikset ollut kauemmin?

— No kun sinä jäit kotiin, ajattelin, että vaikka olisit ikävissäsi.

— Mitä minusta sitten.

Taavin posket punoittivat ja silmät loistivat. Kuhilaasta oli hän tullessaan taittanut muutamia rukiintähkiä, ne hän laski Miinan eteen peitteelle. Onpa sitten hauska nähdä, miten nuo itävät. Hän kertoi, että Hermanni oli palannut kirkosta aivan juopuneena, hevonen oli ollut kuin uitettu.

Taavi nukkui kesken puheitansa. Miina katseli häntä, miten hänen rintansa tyynesti kohoeli, miten sininen ohimosuoni tykki. Silmäkansi oli melkein läpikuultava, kasvojen ilme niin rauhallinen. Miina rakasti häntä, rakasti vielä tulisemmin kuin ennen, nyt, hänet kadotettuaan ja voitettuaan takaisin.

VIII

Ruis oli saatu leikatuksi hyvillä ilmoilla ja uutinen kylvetyksi päiväpaisteella. Sato oli tullut niukka, hallan ja veden vahingoittamia jyviä, jotka antoivat imeltynyttä leipää. Kaurat sitävastoin lupailivat hyviä tuloksia päättäen pitkistä ripsistä.

Yhtenä iltana oli viivytty myöhään metsähalmeella. Yöksi näytti tulevan halla ja illansuussa oli isäntä itse tullut paikalle leikkaamaan nuorten avuksi.

Olisi jo ollut pimeä, heidän kaikkien peräkkäin astellessa metsäistä polkua kotiin, jollei kuu olisi valaissut. Jyrkkinä lankesivat puiden varjot tielle.

Miina oli kiirehtinyt edelle. Tuvan porstuassa tuli Aina omituisesti hymyillen häntä vastaan. Miina ei kiinnittänyt häneen huomiota, etsi vain heidän kammarinsa avainta, jonka hän oli jättänyt tupaan. Maijastiina ilmoitti sen olevan ovessa. Kun Miina astui huoneeseen, nousi hänen sängystään ihmisolento, joka kuun valossa näytti muodottomalta, mustalta peikolta. Miina huudahti pelästyksestä.

— Hyvää iltaa, lausui ystävällinen ääni omituisen tylsästi.

Miina tunsi heti tätinsä Liisan.

— Koska täti tuli? Oletteko käynyt tuvassa? Keitä te olette nähnyt? kysyi hän hätäisesti.

— Minä tulin taloon siihen aikaan, kun lypsettiin lehmiä, seisoin tuossa aidan luona, mutta istahdin sitten penkille, sillä jalkojani väsytti. Tuli sitten porstuasta pitkä akka ja ojensi minulle leipäpalan. Mutta minä en sitä ottanut. "Olen nuoren emännän sukulaisia enkä kerjäläinen", sanoin vaan. Silloin neuvoivat minut tänne odottamaan.

Viime sanat hän lausui itsetietoisesti ja rupesi sitten kertomaan retkistään ja tyttärestään. Hän olisi köyhässäkin puvussaan ollut siistin näköinen, jollei koristuksina olisi käyttänyt kirjavia nauhoja ja tilkkusia, jotka olivat sekä likaisia että haaltuneita. Toiselta silmältään hän oli sokea ja puhuessaan hän omituisesti väänteli kasvojaan ja ruumistaan. Miina ei ollut hänelle erittäin ystävällinen. Taavi, kylvystä tultuaan, piti sentään puhetta hänen kanssansa ja kuunteli hänen kertomuksiaan pitäjäntuvalta, missä hän nyt asui. Myöhemmin piti Miinan hiukkasen viipyä askareilla ulkona eikä hänen hämmästyksensä ollut vähäinen, kun hän tuvassa pistäytyessään tapaa tätinsä illallisella muun väen kanssa. Tuskin hän sai pyydetyksi anteeksi ja Maijastiinalle selitetyksi, että ei se tapahtunut hänen tahdostaan ja että hän kyllä itse olisi laittanut vieraalleen ruokaa. Ateria kului kuitenkin tavalliseen tapaansa ja ennen muita nousi isäntä pöydästä.

Levolle pannessaan kutsui Juhana Maijastiinan luoksensa ja käski panna evästä huomiseksi. Hänen täytyi varhain lähteä matkalle.

— Kuka se oli se ihminen? kysyi hän sivumennen.

— Sanotaan hulluksi Liisaksi. Poikanne vaimon omaisia. Sanoi teidätkin tuntevansa.

— Minutko? Missä tuo minut olisi nähnyt? Minä kumminkaan en muista jokaista ryysyläistä, jonka tiellä näen. Toimita se pois talosta. En kärsi kerjäläisiä raitillani. Ja pidä sitä Miinaa silmällä.

Aamulla kertoi Maijastiina Miinalle mitä isäntä oli sanonut. Evästettynä ja parempiin vaatteisiin puettuna, he toimittivat Liisan matkaansa. Mutta siitä ajasta alkaen Miina harvoin hymyili, eikä milloinkaan Taavin isän läsnäollessa. Hän karttoi häntä niin paljon kuin taisi. Häntä painoi tieto rikoksesta, jota oli myöhäistä ruveta kostamaan ja jonka kosto sitäpaitsi olisi koskenut häntä itseään liian likeisesti. Siksi hän vaikeni ja kantoi tietoaan kuin taakkaa. Taavi tapasi hänet usein totisena tuijottamassa eteensä, eikä hän enää koskaan laulellut askaroidessaan, niinkuin ennen.

Eräänä aamuna hän oli noussut hyvin varhain, sillä Maijastiina oli uskonut hänelle kahvin keittämisen. Hän oli toivonut ehtivänsä pois tuvasta ennenkuin isäntä tuli herättämään työväkeään riihelle, mutta jo hänen tehdessään tulta, astui Juhana sisään alusvaatteissaan, paljain jaloin, keppi kädessä.

— Mitä sinä täällä teet? kysyi hän, nähdessään Miinan.

— Tulta teen. Maijastiina makaa kipeänä saunassa, hän pyysi minua keittämään kahvia.

Koputtaen keppiään permantoon herätti isäntä väen. Pörröisiä päitä kohoeli sängyistä ja penkeiltä, joku uninen ääni teki kysymyksen, johon toinen sopersi vastauksen. Isäntä läksi kammariinsa pukeutumaan ja palasi sitten tupaan juomaan kahvia. Ääneti Miina täytti hänen kuppinsa ja nähdessään, miten hän sitä käänteli käsissään hän jo ajatteli, että mitä tästä seuranneekaan.

— Onhan meillä järvi likellä, alkoi Juhana, — ja kaivo vielä likempänä. Ei pitäisi olla puutetta vedestä. Mutta kuitenkin juotetaan ihmisille kahvia kupista, joka ei ole nähnyt vettä viikkokausiin.

Hän työnsi kupit luotaan, jotta helisi.

— Aina näkyy olleen säästäväinen, sanoi Miina. Hänen äänensä oli tyyni, vaikka mielessä kiehui.

Onneksi sattui, että juuri Aina oli syyllinen. Sitten Juhana moitti kahvia. Maijastiina sai nuhteita siitä, että oli uskonut kahvinkeiton vieraisiin käsiin. Mutta Miina loukkaantui niin, ettei hän tämän jälkeen puuttunut mihinkään talon töihin, eikä tullut isännän näkyviin ensinkään. Isäntä puolestaan tuntui hakevan tilaisuutta tavatakseen Miinaa ja suorastaan loukatakseen häntä.

Kerran hän astui heidän huoneeseensa juuri kun he olivat ruualla. Hän tuli nähtävästi asialle, mutta hänen silmänsä tarttuivat puurovatiin.

— Kerjäläisiä teistä vielä tulee, kun puuroonne mätätte tuollaiset voikuormat! huudahti hän.

— Onko sitä nyt niin paljon? äänsi Taavi tyynesti.

Mutta Miinan päätä huimasi halu saada vastata. Juhana näki sen ja ärsytti häntä enemmän.

— Ja kahvipannu on tulella! Se ei taida teillä jäähtyä koko päivänä. Johan minä näin säästäväisyyden merkit silloin, kun tämä "emäntä" tuvassa pantiin kahvinkeittoon. Pieni talo eläisi jo vuoden ajan niillä tulitikuillakin, joilla se sytytti yhden päreen. Niitä oli lattialla kuin sotamiehiä tantereella. Ei se kelpaa, hyvä emäntä. Itke nyt ja tillitä! — sehän teillä naisilla aina on turvana. Mutta minä en kärsi itkeviä naisia. Pois minä menen. Mutta sen minä vain vielä sanon, että kun sinä jo itse tässä syöt ja juot, niin älä kuljeta sukulaisiasi tänne, sellaisia kuin sekin yksi…

Miina herkesi itkemästä ja karkasi ylös. Hän ei ensin saanut puhutuksi, hän tunsi halua lyödä miestä, joka tuossa häneen katseli kiiltävin silmin. Juhanan nenä oli omituisen suippea, kasvot kalpeat kuin vaate, huulilla pingoitettu ilme.

— Ja siitä naisesta te uskallatte puhua!

Miinan äänessä oli tuhansia vivahduksia ja hän sulki niihin sanoihin kauan kannetun katkeruutensa myrkyn.

— Ja miksi en? Pitäisikö minun kärsiä, että sellaisia usein ilmestyy Haapaniemeen? Kuka tietää, miten paljon niitä on maailmassa…

Hän hymyili tavalla, joka Miinaa ärsytti niin, että hän päätti sanoa kaikki, mitä hän tiesi.

— Ei niitä ole kuin yksi, jonka minä tunnen. Ehkä niitä on useampia teidän tiedossanne. Jollette tiedä, niin…

— Hyvä hyvä. Minä jo tiedän. Tule Taavi avukseni kengittämään hevosta.

Taavi läksi isännän kanssa, vaikka hän oli hänen vaimoaan niin syvästi solvaissut. Miina pusersi nyrkiksi kätensä ja jäi seisomaan keskelle lattiaa.

Mutta senjälkeen tuli hänen käytöksensä varmaksi. Hän ei enää mennyt Juhanaa pakoon, vaan Juhana karttoi vuorostaan häntä. Miinan mieli muuttui taas iloiseksi, hän saattoi laskea leikkiä, pisti välistä tanssiksikin Kallen kanssa.

Aina oli alussa mukana, mutta pian hän kyllästyi iloon, jossa ei ollut pelimannia eikä poikia mukana. Hän piti tanssejaan lauantai-iltoina piikojen kammarissa. Isä oli ruvennut niin ankaraksi, että sen täytyi tapahtua salaa.

* * * * *

Ensimmäisellä rekikelillä läksi Juhana Kallen ja Ainan kanssa naapuripitäjän kirkonkylään. Hän jätti Ainan sinne muutamaksi viikoksi tätinsä luo, joka oli vanha, ankara eukko. Ehkäpä Aina siellä hiukan vieraantuisi huvituksista. Kirkkokin oli aivan likellä, joten Ainan sopisi käydä siellä. Ehkä sekin vaikuttaisi. Eikä Juhana saanut itseltään salatuksi, että hän jännityksellä odotti tyttärensä tuloa kotiin. Hänhän oli ainoa olento maailmassa, josta Juhana välitti.

Neljän viikon kuluttua Aina palasi. Juhana ei juuri sillä hetkellä sattunut olemaan sisällä, vaan näki Ainan vasta illallispöydässä. Tyttö istui nojaten kyynärpäitään pöytään ja katseli ulos. Kasvot olivat totiset ja kalpeat, pää oli käden varassa. Oven avautuessa hän säpsähti ja astui hymyillen isäänsä vastaan. Mutta Juhanan mielestä oli hänen olennossaan jotakin vierasta, hymy tuntui omituisen aralta ja kainolta. Olikohan hänelle tapahtunut jotakin? Tai ehkä se merkitsi vain hyvää, ehkä hän nyt tasaantuisi.

Odottamattomasti asiat kääntyivät.

Yhtenä iltamyöhänä ennen joulua, kun kaikki jo olivat levolla, ajettiin kulkusilla pihaan. Aina oli niitä jo levottomasti odottanut. Hän karkasi vuoteeltaan ja kuunteli sykkivin sydämin, kuinka pihassa puhuttiin. Äänet hän erotti, mutta ei sanoja. Vihdoin tulivat askeleet porstuaan. Koputettiin tuvan oveen.

— Onko isäntä kotona?

— Mitä yökulkijoita… Teille tässä vielä isäntää herättämään!

— Olemme jyvänostajia. Eiköhän sentään sopisi herättää.

— Maatkaa tuossa penkillä tai uunilla aamuun asti ja puhukaa asianne päivän aikaan.

— Sanokaa isännälle terveisiä kauppias Silveniukselta, niin ehkä hän nousee.

Maijastiina sytytti vihdoin päreen ja näki edessään kaksi turkkeihin puettua herraa. Hän meni Ainaa ajamaan ylös, jotta saisi heidät pyydetyiksi hänen huoneeseensa ja hämmästyi nähdessään Ainan ylhäällä ja huoneen siivottuna.

— Tuolla sopii odottaa, sanoi hän herroille.

Aina oli sytyttämässä kynttilää, kun he astuivat sisään. Hänen suupielissään leikki omituinen hymy ja silmissä oli kyyneliä.

Aaretti paiskasi lumisen karvalakkinsa pöydälle, kiiruhti häntä vastaan ja sulki hänet syliinsä. Sitten hän vei hänet valoon, suuteli hänen silmiään ja poskeaan ja pyyhki lyhyillä sormillaan pois kyyneleet. Aina vapisi hänen käsissään ilosta ja onnesta.

— En minä aavistanut, että teillä jo maattiin! sanoi Aaretti vetäen taskustaan kelloa jonka vitjat olivat paksua kultaa.

— Paljonpa se onkin, jatkoi hän sitten. — Taisimme nukkua jäällä, kun valvoimme melkein umpeen viime yön. Oletko puhunut isällesi?

— En.

Nyt astui esille toinen miehistä. Aina ei ollut häntä edes tervehtinyt.

— Selvä näkyy olevan välinne, sanoi hän. — Minun on vain tämän kauppias Silveniuksen puolesta antaminen teille pikkuinen… Siinä hän veti esille lompakkonsa ja pani pöydälle kaksi sadan markan seteliä. Ainan kädet menivät ristiin ja silmät vilkaisivat hurmaantuneina Aarettiin, joka ihastuneena häntä katseli. Puhemies jatkoi:

— Piti tultaman siihen vanhaan tapaan puhemiehen kautta, kihlarahat matkassa, vaikkei tämä herra Silvenius muutoin niihin vanhanaikaisiin kuulu.

Puhemiehen liikkeet olivat suuret ja varmat. Kun hän pani lompakkoakin taskuunsa, näytti siltä kuin hän olisi tahtonut kyynärpäillään survaista katon ilmaan. Aaretti oli huolimattomasti heittäytynyt tuolille ja sytyttänyt paperossin. Hän oli tummassa puvussa, lyhyt, jäntterä, paksukaulainen mies. Kasvot olivat kauniit ja silmät vilkkaat. Hän katseli hymyillen morsiantaan ja morsian tuijotti rahoja, koskematta niihin.

Noin paljon rahaa! Kauppias Silvenius, herra Silvenius, jonka morsian hän nyt oli! Puhemies ja kihlat vanhentunutta tapaa! Hän oli tietänyt tämän kaiken jo viikon ajan ja kuitenkin se nyt taas oli niin uutta, niin kummallista. Olikohan se tottakaan! Ja Aina unohti hetkeksi, että molemmat herrat häntä katselivat paperossiensa takaa, ja silloin hän hymyili entisellä veitikkamaisella tavallaan ja taivutteli notkeaa vartaloaan. Hän oli siinä niin viehättävä, että Aaretti hyppäsi istualtaan ja sulki hänet syliinsä.

Hänpä tiesi miten tehdä tuo hento vartalo vieläkin hentoisemmaksi, miten muodostella sykyräksi pitkä palmikko, miten tehdä hänestä niin kaunis morsian että…! Ja hänestä katoaisi kaikki talonpoikaisuus ja hänen käytöksensä olisi kuin kaupungin neidin. Sulhanen likisti tyttöä vyötäisistä, painoi häntä vastaansa ja silitti hänen poveansa. Ja tyttö seisoi suljetuin silmin ja veret poskilla.

Siinä asennossa tapasi heidät Juhana, kun hän avasi oven. He eivät häntä huomanneet, hän sai heitä siis tarpeekseen katsella. Mutta näky ei ollut ensinkään hänelle mieleinen. Hänen kouransa kiertyi lujaan tytön käsivarren ympäri, hän heitti hänet ovea kohti ja sulki hänet ulos huoneesta. Kohteliaasti kumartaen Aaretti ja puhemies esittivät asiansa.

Niin siis tuo hyvä täti oli hoitanut Ainaa, hänen luonaan nuoret olivat tehneet kaupat valmiiksi, jopa määränneet hääpäivänkin. Isältä he eivät olleet edes aikoneetkaan kysyä lupaa. Hän taipui heidän tuumiinsa, sillä hän ei alentunut heitä vastustamaan, mutta hän oli sekä suuttunut että surullinen.

Jälkeenpäin hän lisäksi sai kuulla, että Aaretti puhemiehineen oli ollut juomassa koko edellisen yön. Ja velkaantunut oli se paikka, jonne hän oli vievä vaimonsa.

* * * * *

Aina itse erosi nyt kokonaan entisestä seurastaan. Vaistomaisesti hän tunsi, ettei se enää sopinut hänelle. Laulellen hän istui kangaspuitten ääressä, hyräellen hän ompeli ja kävi usein Miinan luona, joka hänkin oli rakastunut vastoin vanhempiensa tahtoa.

Jonkun päivän kuluttua saapui Aaretilta lähetys: sirotekoinen puulaatikko, jonka kansilaudalle sujuvalla kädellä oli kirjoitettu Ainan nimi. Aina itse ei ollut tuvassa, kun laatikko tuli, Kalle oli sen jo puoleksi avannut ennenkuin tyttö ehti paikalle.

— Kenenkä luvalla sinä kosket minun tavaroihini? huusi hän.

— Ethän sinä itse saisi sitä aukikaan.

— Enhän vain!

Koko talon väki kerääntyi ympärille. Ainan posket hohtivat ja hätäillen työnsivät kädet tieltä papereja. Välillä hän pyyhkäisi tukkaa silmiltään ja tuuppasi pois Kallen käsiä laatikon laidalta. Tuntui kiusalliselta, että nuo kaikki olivat ympärillä. Ja samalla hän kuitenkin mielellään näytti, mimmoinen sulhanen hänellä sentään oli. Kääröjen ympärillä oli suomalaisia sanomalehtiä. Hän pysähtyi niistä lukemaankin muutamia sanoja. Sanomalehdet olivat outoa tavaraa näillä mailla.

— Mitähän satua tuo on, jonka nimenä on "juttutupa"? sanoi hän innostuneena.

— Ja mitähän kangasta tämä vaalean punainen on? jatkoi Kalle.

— Morsiushameeksi tietenkin. Voi miten kaunista!

Se oli todellakin hienoa ostokangasta. Miinankin täytyi myöntää se hienommaksi kuin hänen morsiushameensa kangas oli ollut.

— Katso nyt muutakin, muistutti Kalle, kun Aina hetken ajaksi vajosi mietteisiin.

Toisessa käärössä olivat korkearuojuiset, kapeakärkiset kengät. Ja sitten olivat kureliivit. Aina levitti ne levälleen, ymmärtämättä, mitä niillä tehtäisiin. Reunassa oli punaista pitsiä, silkkinauhaa ja koristuksia oli ommeltu moneen paikkaan. Se oli kova ja kankea kapine ja renkaitten läpi oli pujotettu nauha yhdistämään kahta ihan erillään olevaa osaa. Kaikki katselivat tätä vaatekappaletta hetken ajan äänettöminä. Kun Aina vihdoin rupesi sovittamaan sitä ympärilleen, purskahti Kalle nauruun.

— Sinusta tehdään nyt ryökinä! Sinut kuristetaan hyvin hoikaksi ja…

— Ole vaiti, hävytön poika! sanoi Aina loukkaantuneena.

— No olenhan minä nähnyt noita kaupungin ikkunoissa.

Hän asetti vehjettä Ainan vartalon ympärille ja kiinnitti hakasia.

— Tätä ei panna päällepäin. Sinun täytyy riisua vaatteita vähemmäksi.

— Mene tiehesi. Minä koetan itse. Sinun nähtesi tässä vielä pitäisi…

— Mutta sehän on vahinko, että noin kaunista peitettäisiin hameen alle. Eikö sitä voisi pitää päälläpäin? esitteli Taavi, joka tähän saakka oli ollut äänettömänä katsojana.

Laatikon pohjalla oli korea karamellirasia ja kirje. Aina tarttui niihin, ikäänkuin peläten, että ne vietäisiin häneltä ja pisti ne taskuunsa.

— Ihan niinkuin muutkin ryökinät sinäkään et näytä kirjettäsi! ilkkui Kalle. — Ettei se jo lähetä sinulle hattua?

— Minä lyön sinua! uhkasi Aina.

— Ei hänestä ryökinää voi tulla, mutta "rouva" hänestä tulee, sanoi Miina ja hänen äänessään oli vieras kaiku, ikäänkuin hän olisi ollut katkera tai kade.

Vasta illalla Aina hengitti vapaasti, kun hän oli yksin ja rauhassa sai antautua katselemaan aarteitaan. Nyt hän pingoitti kureliivin ympärilleen. Paita oli koristelematon, kotikutoisesta paksusta kankaasta ja pitsitön hiha peitti puolen käsivartta, mutta kuinka verrattomasti tuo Aaretin lahja kaunisti ja antoi uuden muodon koko vartalolle! Eikä se ahdistanut eikä vaivannut, antoi vain ryhtiä ruumiille. Tyttö kääri kankaan auki ja levitti sitä poimuiksi. Silkkinauha putosi sieltä sisältä. Hänen tukkaansakin Aaretti oli ajatellut! Sitten hän avasi kirjeen. Sisällä oli pahvikortteja, joihin oli painettu heidän nimensä rinnatusten ja alla sana "kihloissa". Ainan tunteet kävivät siinä niin ylitsevuotaviksi, että hänen täytyi kallistaa pää syliinsä.

Painettuna hänen nimensä. Se oli tavatonta. Mitä sanovatkaan ihmiset ja tuttavat? Hänestä tuntui siltä kuin hänen nimensä olisi ollut luettavana kaikissa maailman kirjoissa ja ihmiset toisiltaan olisivat kyselleet: kuka se on tuo Aina Tuusjärvi? Ja Aina punastui ylpeyttään ja ujouttaan.

Mutta istuessa ei kureliivi ollutkaan yhtä mukava. Ja kun hänen piti kumartua kenkiä koettamaan, rusahti se niin pahasti, että hän pelästyi sen särkyneen. Sitten hän ei tahtonut saada sitä yltään. Hän alkoi ylhäältä ja alhaalta, pidätti henkeään, veri nousi päähän ja tuskastuneena hän heittäysi sängylleen lepäämään, ennenkuin alkoi viimeisen ponnistuksensa, joka sitten onnistuikin.

Vaikeaa oli mennä isälle näyttelemään kapineita. Mutta kun kaikki muut jo niistä puhuivat, niin täytyi isänkin sentään ne nähdä. Aina meni hänen luoksensa, hänen ollessaan ruokalevolla.

— Miksi sinä peität minulta silmäsi? kysyi Juhana, kun ei Aina pitkiin aikoihin katsellut muuta kuin lattiaan.

— Katson vain, että tämä lattia on pestävä, sanoi hän punastuen.

— Mitä siinä valehtelet, sanoisit…

— Ajattelinpas juuri sitä. Tahtooko isä nähdä? Aaretti lähetti. Eikö tämä ole kaunista?

Aina levitti kangasta poimuiksi ylleen.

— Onhan tuo.

Mutta enemmän kuin kangasta katseli hän tytärtään. Aina kierteli huivinsa kulmia ja silitteli kangasta. Hän nähtävästi aikoi sanoa jotakin, joka oli hänelle vaikeaa.

— Aaretti kirjoitti lähtevänsä Mikkeliin äitiänsä tervehtimään ja kysyi, eikö isä päästäisi minua mukaan?

Juhanan päässä kiehui tuhansia ajatuksia. Antaisiko hän hänen lähteä?

Ainan katse riippui hänen huulillaan. Hän istuutui hänen sänkynsä laidalle ja silitti hänen poskeaan.

— Isä panisi Kallen saattamaan asemalle ja Kalle odottaisi tädin luona. Olisimme vain päivän Mikkelissä.

— Vain päivän…? Sinun pitäisi kaikista vähinten mennä sille miehelle. Eikä naimisiin ollenkaan.

— Itse olette ollut naimisissa!

— Siksihän minä puhunkin kokemuksesta.

— Mutta äitihän oli hyvä ihminen. Kaikki kehuvat.

— No niin — lähde, lähde Mikkeliin!

Hän nieli viimeiset sanansa: niin, mutta isä ei ollut "hyvä ihminen".

— Kaikki miehet ovat maailman lopun kansaa. Pysy niistä kaukana, niin on parasta!

Aina nauroi häntä ja kääri kokoon kankaansa. Hän oli jo ovella, kun isä kysyi:

— Kuka maksaa matkan?

— Aaretti, vastasi Aina varmasti.

— Kuinkahan kauan tuo maksaa puolestasi. Ota sinä vain viisimarkkanen mukaasi ettet jää tielle.

— Niinkuin isä tahtoo.

— Kuule…

— Mitä?

— Eikö sinua yhtään arveluta ruveta niihin kauppoihin? Tiedätkös, mitä kaikkea siitä Aaretista puhuvat?

— Ihmisten puheita. Niinhän Miinallekin puhuttiin Taavista. Ja tuossapa nyt hyvin menevät. Minua ei yhtään peloita.

Ja nauraen hän juoksi ulos sitä tietään.

Kun Kalle tuli Ainaa saattamasta, tiesi hän kertoa, että Aaretti oli ollut jo maantiellä vastassa mustalla orhillaan. Ihan uuden silkin hän oli ennen lähtöä sitonut Ainan päähän ja kietonut kellonvitjat hänen kaulaansa. Asemalla hän oli ostanut torttuja heille kaikille ja setelirahaa hänellä oli ollut kuin tupakanlehtiä.

Aaretti itse saattoi Ainan kotiin, mutta kiirehti sitten heti pois. Sillä retkellä he olivat siirtäneet hääpäivää likemmä ja kuuluutus oli jo ensi sunnuntaina. Aaretin koti kaipasi emäntää.

Aika kului yhtenä humuna. Oli paljon valmistettavaa ja ommeltavaa. Aina istui Miinan kammarissa, Miina häntä auttoi. Heistä oli tullut hyvät ystävät ja heillä oli nyt paljon puhuttavaa.

— Eikö sinun ollenkaan tule ikävä? kysyi Miina kerran. — Minä kovasti kaipasin, kun luovuin äidistäni.

— Eihän minulla ole äitiä, nauroi Aina.

— Mutta isästäsi?

— Niin. Tuleehan tuota väliin. Onhan isä ollut hyvä.

— Entä näitä tuttuja paikkoja?

— Emmehän ole asuneet täällä kuin kolme vuotta. En minä näitä maita tunne.

Mutta Aina jäi tuijottamaan eteensä, ikäänkuin selvittääkseen itselleen, eikö hän todellakaan mitään kaipaisi. Hänen oli ollut hyvä olla ja hauskakin monta kertaa, mutta ei hän mitään kaivannut. Ehkä sentään Kallea, jonka kanssa hän aina oli riidellyt. Ja ehkä Miinaa ja Taavia ja Maijastiinaakin vähän. Kaipauksen tunne tuli sinä hetkenä hänelle ihan uutena ja täytti hänen silmänsä kyynelillä, mutta samalla se oli hänelle niin vieras, että hänen täytyi sitä nauraa ja naurulla hän karkoitti sen luotaan.

Läksiäispäivä oli hämärä päivä joulun alla. Haapaniemeen ei ollut kutsuttu paljon vieraita, ainoastaan likeisimmät sukulaiset ja naapurit. Sulhasta saatiin odottaa niin kauan, että morsian hääpuvussaan oli tuskasta ja pelosta menehtymäisillään ja pappikin jo kummeksi. Vihdoin viimein hän saapui viiden ystävänsä seurassa ja toi muassaan kolme kannua konjakkia. Illempana he sulkeutuivat erityiseen huoneeseen niitä juomaan ja morsian tanssi tuvassa kuokkamiesten kanssa. Illallisen syötyä he heti hankkivat lähtöön, jäämättä yöksi, vaikka Juhana pyysi. Oli ehdittävä lepäämään sulhasen kotiin, jonne oli valmistettu suuret häät.

Juhana oli sanomattoman närkästynyt siitä, että hänen taloonsa tuotiin lisää juomia, vaikka niitä kyllä oli varattu. Ja sitten siitä, että hänen tyttärensä sai tuvassa seurustella kuokkamiesten kanssa, kun sulhanen suljetun oven takana joi ja rähisi. Ihmeellistä, ettei Aina itse mitään huomannut. Huolettomana hän hyppi entisten keinutoveriensa rinnalla ja seisoi ujona ja onnellisena Aaretin vieressä, kun tämä hetkeksi tuli pesästään ulos. Juhana oli niin loukkaantunut, että hän kesken kaiken pani sänkyynsä nukkumaan ja nousi ylös vasta sanomaan morsiusparille hyvästiä. Silloin hän kutsui heidät huoneeseensa ja nouti tuvasta pari isäntää vieraiksimiehiksi.

Pöydällä paloi kynttilä ja esille oli otettu paperi ja kynä. Muutoin oli kaikki entisessä järjestyksessä: sänky, joka oli makuun jäljeltä, piironki, vaatekappaleet riippumassa seinällä, kello, joka kävi tasaista kulkuaan, savuttunut uuni törröttämässä kattoon.

Juhana käski istumaan, otti avaimet ja avasi piirongin. Hän oli värittömän kalpea, nenä suuri ja suippea, kasvot ryppyjä täynnä, tukka tuuhea ja harmahtava. Muodottoman suurena liikkui hänen varjonsa seinillä ja katossa. Sormet olivat kuin luisevat kynnet, kun hän niistä laski kudotun kukkaron pöydälle ja kasvonpiirteet niin pingoitetut, että oli mahdoton tietää mitä hän ajatteli.

— Tottahan isäntä käy meidänkin pitojamme katsomaan? kysyi Aaretti.

— Ei hyvä kauppamies, en minä tule, vastasi Juhana hampaittensa välistä ja uurteet hänen kasvoissaan vääntyivät.

— Eikö isä tule? kysyi Aina ja hänen äänensä värisi lempeällä, pettymistä ilmaisevalla tavalla.

— En.

Mutta nähdessään, että se Ainaan koski lisäsi hän:

— Minä olen jo niin vanha, tulisinhan minä muutoin.

Hän hymyili hellästi, mutta kangistui nähdessään Aaretin käden ehkäisevän liikkeen.

— Ei, kauppamies, ei ole pelkoa, että minä teille pyrin. Tahtoisin vain antaa tyttärelleni kotoa sen mikä hänelle kuuluu. Kaikkea en nyt saa irti, kun eivät velkamiehet ole maksaneet. Todistajiksi, pyytäisin nämä isännät.

Hän laski neljä viidensadan markan seteliä pöydälle ja tarkasti, että ne olivat yksinkertaiset. Loppu oli kullassa.

— Siis kaksituhatta viisisataa, jonka isännät ovat nähneet minun antaneeni Ainalle äitivainajansa perintöosaa.

Juhana kääri rahat huolellisesti kokoon ja laski ne Ainan käteen. Hänen kasvoissaan ei liikahtanut ainoakaan piirre, ei edes Ainan hymy sulattanut häntä. Aina antoi rahat Aaretille ja pani kädet isänsä kaulaan. Hän kiitti siitä, että hän oli saanut ne antaa Aaretille, se teki hänet niin onnelliseksi. Ja sillaikaa kun Aaretti kirjoitti kuittia, katselivat isä ja tytär toisiaan pitkään.

Aina oli niin kaunis. Kahisevana siipenä huntu valui alas selkää ja kasvot, tukka, otsa, vartalo — Juhana rakasti häntä niin että rintaa särki.

Kiireesti lausuttiin jäähyväiset. Kolmen hevosen rekeen mahtuivat ne vieraat, jotka morsiamen kodista seurasivat nuorta pariskuntaa.

Yö oli niin pimeä, että viitat tuskin saivat tien näkymään. Petäjikkö kohisi ja järven jäältä kuuluivat kauan morsiusjoukon kulkuset. Juhana niitä huoneestaan kuunteli. Ja salaa nousi hänen mieleensä ajatuksia, joita hän vuosikausien kestäessä oli tappanut.

Naisia, joiden sydämet hän oli särkenyt, oma vaimo, joka hänen tähtensä oli sortunut ennenaikaiseen hautaan, ryysyinen sokea Liisa, joka hulluna kierteli maailmalla.

Ja kaikki hänen omat pahat tekonsa liitivät ympäröimään tytärtä, peikkona ne laskeutuivat tavoittelemaan häntä, ainoaa olentoa maailmassa, jota Juhana rakasti.

IX

Neljättä kuukautta oli kulunut häistä. Oli ollut kirkas päivä, niitä ensimmäisiä keväällä, jolloin aurinko jo hiukan näyttää lämmittävän.

Kädet taskuissa Antti astui alas Haapaniemen kujaa. Hänen pitkä vartalonsa oli kumarruksissa, hitaasti hän muutteli jalkojaan ja korkearuojuiset saappaat sattuivat tuontuostakin yhteen, ikäänkuin olisivat olleet toistensa tiellä. Tukka oli tuuhea ja niin pitkä, että se tasalatvaisena heilui koirannahkaista turkinkaulusta vastaan. Ilme kasvoissa oli tyyni kuin hyvän omantunnon omistajalla ainakin.

Hän kääntyi kaivon ohitse ja kävi pellon poikki, jonka aita oli avattu viemään jäälle. Milloin hän katseli tietä, jonka reen anturat olivat hioneet kiiltäväksi, milloin hän vilkaisi järvelle, joka valkoisena, sileänä pintana leveni kaukaisuuteen saakka, milloin hänen silmänsä sattuivat alastomaan metsään, jota aleneva aurinko punersi. Hänen ajatuksensa olivat kuitenkin muualla.

Hän oli vältellyt Haapaniemeä, tänään oli Taavi käynyt häntä hakemassa ja houkutellut hänet sinne mukaansa. Miina ja Maijastiina olivat pitäneet hänet päivälliselläkin. Kaikki siellä oli entisellään, paitsi että Aina oli poissa. Isäntä oli laihtunut ja vanhentunut, Taavin väki oli ruvennut talon ruokaan, Kalle oli luvannut lähteä naimaan, mutta isäntä oli siihen sanonut: "mitä turhia!" Omituista muuten, ettei Aina kertaakaan ollut käynyt tervehtimässä entistä kotiaan. Ihmiset kertoivat, että hän käytti hattua päässään ja hienoja vaatteita, ja että häntä kutsuttiin rouvaksi. Olikohan hän tullut ylpeäksi, vai miksikä hän ei ollut käynyt Haapaniemessä? Kallen oli ollut häntä ikävä, mutta isäntä ei päästänyt häntä menemään Ainan kotiin. Kerran kirkolla käydessä olivat he nähneet hänet ikkunassa.

Hitaasti Antti astui jäätä, ei ketään tullut vastaan, hiljaista oli ympärillä, oli sunnuntai-ilta. Jostakin etäältä soi kulkunen, kaukaa kuului koiran haukuntaa. Auringon laskussa vaappui punertavia pilviä, taivaan toinen laita oli sininen ja tumma, Nummelan puodin päällä loisti kuun puolikas. Sen sakarat olivat terävät kuin pahojen ilmojen edellä. Antti muisti, että hän tarvitsi nahkaa puolipohjiksi saappaisiinsa ja koska hän juuri sattui olemaan Nummelaa likellä, sopi poiketa sinne ostamaan.

Olikohan Aina onnellinen? Ei ollut vielä kukaan kehunut Aarettia, kummoinen tuo lienee aviomiehenä?

Huoneissa, joitten seinillä on kaunista paperia, lattialla pehmeät matot, ikkunoissa läpinäkyvät verhot, siellä liikkuu nyt emäntänä Aina, tuo hento tyttö, jolla on silmät kuin linnulla, jonka nauru helisee kuin huurre pudotessaan puista ja jonka hiukset valuvat pitkinä kuin ruoho järven pohjassa. Ehkä on hänen siellä parempi olla kuin Hannulan mustassa tuvassa!

Nummelan pihamaan aitaan oli kiinnitetty komea, loimella peitetty hevonen rekineen, vällyineen. Huoaten avasi Antti puodin oven. Siellä ei ollut ketään, viereisestä huoneesta kuului ääniä. Antti kopisti, herättääkseen kauppamiehen huomion, katseli kattoon, jossa riippui kahvipannuja ja nahkahihnoja, nosti kalatynnörin kantta ja vihdoin rykäisi.

— Älä hulluttele, vaan pane päällesi! kuului sisähuoneesta miesääni. — Täytyyhän heidän tottua siihen, että sinä nyt olet toisessa asemassa kuin silloin.

— Niin juuri, sanoi Alviina.

— Mutta isä ei siitä pidä. En minä sitä ota.

Antti säpsähti. Tuo ainoa ääni maailmassa se oli, joka saattoi virittää tulta Antin suoniin. Hän olisi tahtonut sitä paeta, mutta kuin kahlehdittuna hän jäi seisomaan. Kuin kauan kaivattu soitto se hyväili hänen korvaansa.

— Isä jo ennen pelkäsi, että minä tulen samanlaiseksi kuin herrasväet. En minä tällä hatulla tahdo tuottaa hänelle surua.

— No jätä sitten tänne, niin otamme sen mennessämme.

— Enkö minä saisi tarjota lasia viiniä? kysyi Alviina.

Silloin Antti ryntäsi ulos ovesta. Kun Alviina astui puotiin, ei siellä enää ollut ketään.

Vilkkaassa keskustelussa istuivat Hermanni ja Aaretti sohvalla, puolityhjä paperossilaatikko edessään, Moppe makasi Hermannin polvella ja Aaretti karisteli tuontuostakin paperossistaan tuhkaa permannolle. Aina, puettuna mustaan turkkiin, käveli levottomana edestakaisin, seisahtui katselemaan kuvia seinillä, sitten taas aloittaakseen lyhyttä retkeänsä pienen huoneen toisesta päästä toiseen. Aaretti, huolimattomasti nojautuneena sohvan seinään, kertoi kilpa-ajoista, joihin aikoi lähteä ajamaan ensimmäistä palkintoa. Vihdoin toi Alviina viinin ja Hermanni täytti lasit. Jokainen otti omansa ja joi ääneti, paitsi Aaretti, joka puhui lakkaamatta. Hänen äänensä oli pieni ja matala, mutta hänen esitystavassaan oli leveyttä ja erinomaisella taidolla hän ymmärsi kehua, tavallisesti itseään.

— Lähdetään jo, Aaretti, muistutti tuontuostakin Aina.

Olisihan Aaretti ehkä lähtenytkin, mutta Hermanni teki heti uuden kysymyksen, jos hän yritti lausumaan jäähyväisiä. Vihdoin sitoi Aina huivin päähänsä ja läksi ulos, Aaretti seurasi häntä, mutta antoi hänen hyvän aikaa istua reessä, selittääkseen pihamaalla Hermannille hevosensa hyviä ominaisuuksia ja kertoakseen sen sukulaisista, ennenkuin itse astui rekeen. Heti tunnettuaan isäntänsä kädet ohjaksissa hevonen tiesi hänen tahtonsa ja läksi juoksemaan alas mäkeä, jotta lumi tuprusi. Humauksena meni jäämatka lahden poikki, vastamaan tullessa rupesi Aaretti vihellellen viihdyttämään hevostaan. Sanattomana istui Aina hänen vieressään ja silmäili tuttuja seutuja. Hänestä tuntui, kuin hän vain olisi käynyt kirkossa tai vieraissa ja nyt olisi kotiin palaamaisillaan. Kaikki oli entisellään, kohiseva petäjikkö, keinu, tie, joka kulki peltojen halki, tuttu portti, jonka poikkipuukin vielä näkyi olevan korjaamattomana.

Kenenkään huomaamatta he ajoivat pihaan. Navetan edessä oli rusukoppa ja saavi, Miinan ja Taavin kammarin ikkunasta lankesi valoa lumelle. Miina seisoi lattialla. Hän oli paitahihasillaan, hänen hymyilevät kasvonsa olivat käännetyt jotakin kohti, jolle hän puhui, hänen piirteensä olivat niin tyynet, katse niin kirkas. Äkkiä rämähti ruutu ikäänkuin sitä olisi lumella heitetty. Miina säpsähti ja astui ovelle. Helisevä nauru kohtasi hänen korvaansa, turkkiin puettu nainen karkasi hänen syliinsä.

— Aina! huudahti Miina. — Taavi, Taavi, nouse ylös, Aina on täällä.

Riemulla he veivät hänet sisään, Taavi vasta hetken kuluttua muisti, että oli jättänyt Aaretin yksin riisumaan hevostaan. Tuvan takassa pärskyi rovio, illallinen oli jo katettu pöytään, kalakupit ja reikäleivät olivat paikoillaan, joku rengeistä leikkasi tupakkaa, joku makasi penkillä, ja ruokkoukko istui muurin portailla paikkaamassa tääppäitään. Kaikki oli niin tuttua, aivan kuin ennen. Isäntä ja Kalle, jotka olivat olleet tallissa, tulivat juoksujalan tupaan, kuultuaan Ainan olevan Haapaniemessä. Ja jo kuului porstuassa Maijastiinan kopisevat askeleet. Hänen turkistaan levisi sama lian haju kuin ennenkin.

Juhana tarttui Ainan käteen ja loi häneen tutkistelevan katseen. Oli hän muuttunut. Hänen vartalonsa oli kehittynyt solakammaksi, ryhdikkäämmäksi ja pyöristyneemmäksi. Tukka oli väännetty solmuksi niskaan ja kulmilta sitä oli hiukan käherretty. Silmät olivat kiiltävät ja vilkkaat, mutta niissä oli jotakin väsynyttä. Hän näytti vanhentuneen monta vuotta.

— Emäntä tekee hyvin ja menee kammariin sillaikaa kun laitetaan illallista haukataksenne, sanoi Maijastiina.

Hän oli ilosta itkemäisillään, mutta sai sentään itkun pidätetyksi. Kalle sensijaan päästi riemunsa valloilleen. Hän huusi, nauroi ja pyöritteli sisartaan.

— Kuinka sinä oletkin voinut olla näin kauan käymättä kotona? sanoi hän. — Minun on ollut sinua niin ikävä. Olisin monta kertaa jo käynyt luonasi, jos isä vain olisi päästänyt.

— Minun on niin vaikea ehtiä. Aaretti matkustelee asioillaan, puotipalvelijoita meillä kyllä on, mutta heitä täytyy pitää silmällä. Sitten ovat kirkonkylän herrasväet käyneet meillä ja meitä on taas pyydetty heille. Ja niin se aika on mennyt.

— Mutta Aina, sinä et puhu enää niinkuin ennen. Sinä puhut niinkuin herrasväet!

— Enhän! vastusti Aina punastuen.

— Puhutpa kyllä. Ja tukka sinulla on noin!

Kallen koura tarttui kutreihin sisaren kulmilla. Aina oli suuresti hämillään.

— Raudallako noita tehdään? Kauniit ne vain ovat! Oli se palmikko sinulla sentään kauniimpi kuin tuo nuppula tuolla!

— Älä koske…! Joko sinä nyt taas rupeat kiusaamaan.

Illallisen jälkeen istuttiin Ainan entisessä kammarissa, joka lämpisi. Äkkiä Aina huomasi, että hänen isänsä olikin kalpeampi entistään.

— Onko isä ollut kipeänä? kysyi hän.

— En. Mutta mikäpä muu tässä voi tulla eteen kuin vanhuus. Lapset lähtevät kaikki maailmalle, velkamiehet eivät maksa.

— Aikovatko Miina ja Taavikin lähteä omille leiville? kysyi Aaretti, irroittaen paperossia hampaistaan.

Taavi yritti vastata, mutta Juhana virkkoi:

— Aikoivathan he, mutta minä sain heidät estetyksi. Tuo Kallehan se nyt on raivossa.

— Niin olen, sanoi Kalle päättäväisesti. — Eihän tässä muu auta, hajoavat housut jalastani ja repaleina on nuttu, eikä isältä saa rahaa.

Hämillään hän näytti takkinsa lievettä.

— Ja siitä sinä vielä kehtaat puhua! Rahat sait ja mitä niillä teit? Joit, kaupungissa joit. Hevosesi saatiin kiinni viiden virstan päässä kaupungista.

— Tuli vahinko, myönsi Kalle vastenmielisesti. — En minä niistä juonut kuin viidettä markkaa, loput vei, kuka lienee vienyt. Senhän se on synti.

— Ja minnepäin aiotte työhön? kysyi Aaretti.

— Sama se minulle, mistä vain rahaa lähtee.

Ainan päätä särki. Hän otti huivin hartioilleen ja käveli lämpimäkseen pitkin lattiaa. Äkkiä seisoi Kalle hänen rinnallaan.

— Sinä olet ruumiiltasikin niin muuttunut. Se kureliivikö se on, joka tekee sinut noin… vai…

— Ole vaiti! huusi Aina nauraen.

— Ai, killisilmä, se oli sinun entinen äänesi! riemuitsi Kalle.

Hän otti Ainaa käsipuolesta ja vei hänet tupaan. Penkille he istuutuivat ja nauroivat kaikenlaisille vähäpätöisille asioille. Maijastiina ja Miina askartelivat, Miinakin näkyi jo käyttelevän aitan avaimia aivan vapaasti, hän se toi sänkyvaatteetkin aitasta lämpenemään tupaan. Muurin kivien raossa paloi päre, hiilos hehkui sammumaisillaan. Aina istui siinä kauan. Omituisen lämmin, selittämätön kaiho täytti hänen sydämensä, se oli tunne, jota hän ei milloinkaan ollut tuntenut.

Aamulla varhain hän nousi ja läksi isännän kammariin. Hymy levisi Juhanan kasvoille, kun hän näki Ainan. He istuutuivat sängyn laidalle, Maijastiina toi heille sinne kahvia.

— Oletko sinä nyt onnellinen? kysyi Juhana.

Aina vaikeni hetkisen ennenkuin hän vastasi.

— Tuossahan tuo menee. Eihän Aaretti ole minulle tehnyt mitään pahaakaan, vienyt minua vain mukaansa herrasväkiin ja kaupunkeihin. Ja kilpa-ajoihin hän taas lupaa viedä.

— Mutta kuinka hänen asiansa ovat? Sanovat olevan paljon velkoja. Ja kuinka hirveästi nuo juoksijaoriit maksavatkaan elättää!

— Ei hän ole minulle puhunut veloistaan. Pari kertaa vain maininnut käyneensä pankissa ja kirjoittaneensa vekseleitä.

— Pankeissa? Aijai, ne ovat herrojen laitoksia, koronkiskontalaitoksia.

Juhana kiivastui niitä ajatellessaan. Tarkasti hän sitten kyseli Ainalta kaikkia Aarettia koskevia asioita ja Aina vastasi hänelle suoraan, mitä tiesi. Hän sai siitä omituisen turvallisuuden tunteen, oli kuin hän vasta nyt olisi käsittänyt, että hänellä oli isä.

Aaretin noustua loppui heidän keskustelunsa. Mutta ennenkuin he jättivät huoneen, tarttui Juhana Ainan käteen, katseli häntä hetkisen ikäänkuin painaakseen mieleensä koko hänen olentonsa ja kuiskasi sitten hänen korvaansa:

— Muista nyt, että jos sinä joskus tarvitset jotakin, niin käännyt minun puoleeni. Haapaniemi pysyy aina kotinasi.

X

Oli kulunut kolme vuotta. Ensimmäinen lumi oli langennut aikaiseen, lehtien vielä ollessa puissa.

Yö oli tyyni ja pimeä, huone suuri ja autio. Aina istui siellä yksin omine ajatuksineen, seinän takaa hän saattoi kuulla nukkuvan tyynen hengityksen. Siellä makasi hänen isänsä, joka oli tullut häntä noutamaan Haapaniemeen.

Ainan silmiin ei ollut uni kajonnut moniin öihin, eikä hän enää koettanutkaan sitä saavuttaa. Hän oli onnensa raunioilla, eikä pyytänyt niitä paikkaella. Voimat olivat kuluneet, elämä oli lopussa, jos hän yleensä koskaan oli elänyt. Sillä mitä hänen elämänsä oli ollut? Kotona ollessaan, tyttönä, mitä hän muuta oli tuottanut kuin huolta? Naimisissa ollessa, oliko hän ketään tehnyt onnelliseksi? Ei, ei tuottanut mitään hyötyä, ei mitään iloa, ei mitään onnea. Hyvä isä häntä sentään vielä rakasti ja Kalle ja Maijastiina Haapaniemessä ikävöivät. Isä itse oli tullut hakemaan häntä sinne. Kunhan hän vain jaksaisi lähteä. Aaretti ei ollut kieltämässä. Hän oli ollut pari päivää poissa. Aina ei tietänyt missä, kai matkoilla juomassa huoltensa huojennukseksi hänkin.

Aina nousi vuoteeltaan, hapuroi käteensä tulitikkulaatikon ja asteli raskaasti ikkunan luo. Pöydällä oli käytetty lautanen, jonka laidalla leipämurusien joukossa makasi suolainen kalanpää. Aina tarttui tuoppiin ja joi.

Hänestä oli entisestään tuskin jälkiä jäljellä. Suurissa silmissä, laihtuneissa kasvoissa oli väsynyt, kärsivä, välinpitämätön ilme. Tukka oli suoltunut kaidaksi piiskaksi. Hän nojausi raskaasti ikkunalautaan ja katseli tyyntä, pimeää maisemaa, josta ei voinut erottaa muuta kuin lunta. Hän ei ajatellut mitään, tunteet olivat ikäänkuin seisahtuneet.

Tätä ulkonaista kurjuutta ei sentään vielä ollut kestänyt niin kauan, että siihen olisi ehtinyt tottua. Huoneissa oli ollut kalustusta yllin kyllin, ikkunoissa kartiinit, seinissä peilit ja kuvat. Kahdeksan päivää sitten oli ollut huutokauppa, kaikki eivät vielä olleet käyneet perimässä omaansa, tavarat olivat vielä puodissa, mutta ovi oli lukittu sinetillä ja pienestä oviruudusta saattoi nähdä, miten hiiret siellä sisällä nyt olivat herroina. Juoksijahevoset, lehmät, rouvan turkki, kaikki oli myyty. Haapaniemen isäntä ei ollut auttanut, vaikka Aina epätoivoissaan oli käynyt häntä pyytämässä. Aina oli tahtonut välttää ulkonaista häpeää ja luullut samojen tunteiden johtavan isäänsä. Mutta Juhana oli jyrkästi kieltänyt. "Kerran se kuitenkin tapahtuisi, parasta että tapahtuu nyt heti", oli hän sanonut. Rakkaudesta Ainaan oli hän sen tehnyt, saadakseen hänet takaisin Haapaniemeen. Hän oli jo tullut hakemaankin häntä. Omituisella ilolla Aina ajatteli, että he aamulla varhain lähtevät yhdessä.

Hän astui pari askelta eteenpäin. Päätä huimasi pahasti. Kunpa hän ei taas tulisi kipeäksi. Hän tarttui tuolinselkään pysyäkseen pystyssä, koko huone pyöri, kamala ahdistus kaasi hänet permannolle. Hän heräsi tainnoksistaan aamupuoleen yötä. Röykytettiin voimakkaasti kyökin ovea. Se oli Aaretti. Aina avasi hänelle oven ja jäi sitä sulkemaan Aaretin mennessä sisään. Hän kuuli hänen päästävän hiljaisen kirouksen, kun sohva, jolle hän kotiin tullessaan oli tottunut heittämään turkkinsa, olikin poissa.

— Missä toinen sänky on? huusi hän sitten.

— Muutimme saliin isälle, joka tuli tänne illalla.

— No, vai niin, sanoi Aaretti äänellä, josta oli vaikea tietää, mitä hänen mielessään liikkui.

— Missä sinä nyt makaat? Minun on niin uni, että panen tähän.

— Pane vaan, kylläpähän minä sijan löydän. Oletko syönyt? Tuossa olisi voitaleipää.

Aaretti ei vastannut mitään, puoleksi riisuutuneena hän heittäysi vuoteelle ja nukkui heti sikeästi kuin pölkky.

Mutta hetken kuluttua astui Juhana sisään. Hän naulasi katseensa Aarettiin, joka suu auki, hengitys sihisten, kohisten, lepäsi matalalla päänalasella. Aina näki, miten isän piirteet muuttuivat ilkeiksi, ikäänkuin hän vaanimalla olisi tarkastellut petoa, joka oli repinyt hänen rakkaimpansa, käärmettä, joka hänen kalleimpansa sydämeen oli pistänyt myrkkyänsä. Juhana näytti siltä kuin hän olisi voinut hänet kuristaa, sulloa säpäleiksi, tuntematta sääliä. Tyynenä Aina seisoi seinään nojaten.

— Tule! nyt me lähdemme, sanoi Juhana kuiskaten. Aina hymyili heikosti ja teki toivottoman liikkeen kohti itseään.

— Minun täytyy lähteä, sillä asiat kutsuvat minua kirkonkylään ja sinne on seitsemättä peninkulmaa. Sinun täytyy tulla!

Juhana tarttui hänen käteensä ja talutti hänet kyökkiin, jossa hän raskaasti putosi istumaan penkille. Hän pujotti hänen käsivarttaan päällystakin hihaan ja puhui hänelle rauhoittavasti niinkuin äiti sairaalle lapselle. Ainan silmät olivat ummessa, pää putosi hervotonna alas. Epätoivoissaan repi Juhana takin hänen yltänsä, nosti hänet varovaisesti syliinsä ja läksi taluttamaan häntä sänkyynsä. Äkkiä Aina kirkaisi äänellä, joka ei enää ollut kuin ihmisen ääni. Se tunki kuin miekka Juhanan sydämeen. Ainan kädet pingoittuivat hetkeksi hänen kaulansa ympärille, sitten ne retkahtivat raukeasti alas. Kuoliko hän? Juhana asetti hänet lattialle, koetti hänen rintaansa: sydän sykki valtavasti. Hän juoksi hakemaan kynttilää kyökistä, ohimennen hän kuuli Aaretin unissaan sopisevan jotakin.

Hän sai viereisestä talosta väen herätetyksi avukseen ja tyttärensä lääkärin käsiin.

Mutta kotimatkalla ja kotoa matkustaessaan kirkonkylään oli hänen mielensä ahdistuksessa. Kaikki hänen nuoruutensa synnit levittivät ikäänkuin mustat siipensä tyttären ympäri, ne tukahuttivat Ainaa niin, että hän väänteli tuskissaan permannolla. Tämä kaikki tapahtui isän pahojen töiden tähden. Jospa hän olisi saanut elää elämänsä uudestaan…!

Niin. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Järjestettyään asiansa kirkonkylässä poikkesi Juhana kotimatkalla pitäjäntuvalle sammuttamaan janoaan. Hän oli jo astunut reestä, mutta seisahtui pitelemään hevostansa, joka oli nuori ja arasti tähysteli jotakin tietä myöten likenevää olentoa. Sieltä tuli nainen kantaen vesisankosta, tuuli löyhytteli hänen pitkää huiviansa. Hevonen rupesi riuhtomaan Juhanan käsissä, ohjakset sotkeutuivat, hän ei päässyt rekeen, vaan hevonen laukkasi huimaavaa vauhtia, tehden pitkän kaaren syrjään, kun se tuli naisen kohdalle.

Juhana hänet hyvin tunsi. Se oli hullu Liisa. Vastoin tahtoansa mies häneen vilkaisi ja ehti nähdä hänen järjettömän hymynsä.

Juhana sai vasta jossakin aitansolassa, hyvän matkan päässä, kiinni hevosensa. Hän kuritti sitä silloin, ja piiskaa pakoon juosten se toi hänet ainoassa humauksessa jäälle.

Siellä vedettiin nuottaa. Juhana tunsi miehet, jäi heitä puhuttelemaan ja joi vettä heidän avannostaan. Oli kuin juodessa jää ja tuli olisivat pistäneet toisilleen kättä. Tiellä häntä rupesi viluttamaan, hän juoksi lämpimäkseen ylämaissa ja hiestyi. Ja niin vaihtelivat hänessä kuuma ja kylmä, vuorotellen. Maijastiina sai melkein taluttamalla viedä hänet reestä kylpyyn, niin uupunut hän oli kotiin tullessa. Hän ei ollut milloinkaan vielä ollut sellaisessa ahdistuksessa. Maijastiina ei ymmärtänyt, olivatko asiat kirkolla nyt käyneet niin huonosti, vai se tyttären tautiko se isäntää niin vaivasi.

Yöllä hän ei ummistanut silmiään, pisti, poltti ja yskitti. Koko ruumis oli kuin tulessa. Maijastiina ei ehtinyt muuta kuin ojentaa hänelle vettä. Seuraavana päivänä hän ei mitään syönyt, sanoi kahvinkin maistuvan oudolta suussa, hapan puolahillo oli ainoa, jota hänen luontonsa otti vastaan. Kun senjälkeinen yö kävi vieläkin huonommaksi, kuiskasi Maijastiina jo Miinalle, että eiköhän pitäisi lähteä kysymään tohtorilta, mitä tautia tämä on: vaikka tulisi kuolema. Varovaisesti he tiedustelivat sairaan itsensä mielipidettä, mutta isäntä kielsi jyrkästi. Kaikkia turhia vielä!

Puoliyön aikaan koputti Maijastiina Miinan ja Taavin ikkunaruutuun.

— Tulkaa hyvät ihmiset sinne, minä en hirveä olla yksin hänen kanssansa. Hän on nyt järjiltä poissa, hourii ja puhuu niin rumia.

Sairas puhui todellakin, se kuului ulos asti. Hän hosui käsillään ja teki niin voimakkaita liikkeitä, että sänky tärisi. Molemmat naiset koettivat häntä pidellä ja rauhoittaa, mutta turhaan. Hän kiroili ja uhkaili. Miina ymmärsi hänet hyvin. Nyt tuli rikoksesta rangaistus, taakka, joka oli painanut Miinan olkapäitä, lankesi nyt syyllisen hartioille. Tunnin verran aikaa Juhana houraili ahdistuksessa, joka pusersi hikihelmet hänen otsaltaan. Kun Miina rupesi hautomaan hänen päätänsä kylmällä vedellä, rauhoittui hän ja heräsi kuin pahasta unesta. Hän tunsi kauheaa väsymystä, mutta ei pistoksiltaan saanut unta koko päivänä.

— Jos lähettäisit Kallen hakemaan Ainaa, esitti hän illalla Maijastiinalle.

— Eiköhän pappiakin tarvittaisi? kysyi Maijastiina.

Siihen Juhana ei vastannut mitään. Päätettiin, että Miina jää yöksi hänen luokseen ja Maijastiina, joka oli valvonut edelliset yöt, lähtee levolle. Sairas ei saanut unta, Miina ei uskaltanut nukkua. Äkkiä Juhana kääntyi hänen puoleensa kysymyksellä:

— Mitä sinä luet?

— Virttä "etkös ole ihmisparka aivan arka".

— Lue se minulle.

Miina totteli. Hetken vaitiolon jälkeen sairas taas puhutteli Miinaa.

— Luuletko, että minä vielä paranen?

— Ei tiedä, vaikka kuolisitte.

Kädet ristissä katseli Miina häntä. Mies tuossa vuoteella oli sama, jota hän kerran niin oli pelännyt ja vihannut. Leimuavin poskin, kiiluvin silmin hän tuijotti eteensä, huulet olivat auki, hengitys kulki läähättäen. Vaitioloa kesti pitkän aikaa.

— Vaikka tämä olisi viimeinen yöni, sanoi Juhana hiljaa. — Joka paikka minussa on kuin rikki pistetty, koko ruumis arkana, kaikki voima poissa. Jokohan Aina pian tulee?

— Kyllä kai he aamulla tulevat.

Miina epäili heidän tuloaan, hän tiesi, että Ainan oli vaikea päästä, mutta hän ei raaskinut siitä sanoa mitään. Sairas alkoi taas kamppaella näkymättömien olentojen kanssa, vasta kun pitkän syksy-yön aamu valkeni, helpotti kamala tuska. Silloin oli kylki mustunut, hikikarpalot valuivat kasvoilta ja puhe kävi kankeasti. Ruumiillisen tuskan jälkeen valtasi hänet se pelko, ettei Aina ehdikään, että hän kuolee sanomatta hänelle jäähyväisiä. Hän väsyi, vaipui ikäänkuin mietteisiin ja pyysi äkkiä, että häntä autettaisiin ylös. Maijastiinan ja Miinan käsivarsiin nojaten hän asteli kaapilleen. Vavisten ja hapuillen hän vielä availi lukkoja ja koetteli sormillaan tuttuja soppia. Tuskasta huutavana naiset laskivat hänet vuoteelle takaisin. Miina jäi taas yksin hänen kanssaan.

Arasti katseli Juhana ympärilleen ja viittasi luoksensa Miinan. Tyynyn alta hän otti kaksi seteliä ja, niitä silitellen, painoi ne hänen käteensä.

— Vie sinä sille — tädillesi pitäjäntuvalla ja hänen — lapselleen nuo rahat.

Siinä oli kaksisataa markkaa. Kyyneleet vuosivat Miinan silmistä. Miten hän oli saattanutkin vihata tuota miestä? Ei, se ei ollut mahdollista, sillä hänhän häntä rakasti. Se oli Taavin, hänen miehensä isä! Juhana koetti kääntyä pois, mutta pistokset pidättivät häntä entisessä asennossa.

— Kiitoksia, vaari, kuiskasi Miina. — Täti onkin köyhä ja…

— Niin on. Ei puhuta siitä enempää.

"Asiansa" uskoi Juhana Taaville. Sitten hän tahtoi nähdä lemmikkinsä, pienen Taavin, Miinan ja Taavin lapsen.

Ja vielä kerran kerääntyi tuska vihlomaan jäseniä, jotka olivat niin arat, ettei niitä olisi sietänyt höyhenelläkään koskettaa.

Lyhyt päivä hämärsi, kun hänen henkensä läksi. Talonväet ja naapurit olivat kokoontuneet kuolinvuoteelle, naiset, nähdessään lopun lähestyvän, olivat ruvenneet veisaamaan virttä. Kuoleva sulki silloin kätensä ristiin.

Mä nukun haavoin Kristuksen Ne puhdistaa mun syntisen. Eloni, kaunistukseni On, Herra, veres, kuolo ei.

Mun kuolo viepi ijäiseen Elohon autuaalliseen, Pois pesi Kristus syntini, Siis korjaa, Herra, sieluni!

Loppusäveltä veisatessa hän jo lepäsi liikkumattomana, hengettömänä, kädet rinnalla ristissä ja kasvoissa väsynyt, rauhaisa, kuoleman totisuuden ilme.

Hitaasti astelivat naapurit Haapaniemestä kotejansa kohti.

— Mitenkähän paljon se Maijastiina saa? Ei se vaan ilman jää. Vainaja oli niin tarttunut sen käteen ja kiittänyt sitä.

— Mutta uskollisestipa tuo on koiranvirkaa toimittanutkin toistakymmentä vuotta.

— Eikä se Silvenjuksen rouva ja Kalle ehtineetkään jäähyväisille. Kovasti oli vainaja heitä kaivannut.

Antti säpsähti, kuullessaan Ainaa mainittavan. Hän ei voinut kuunnella, kuinka nuo ihmiset häntä surkottelivat ja sättivät, ja tienhaaran tullessa poikkesi hän maantielle vievälle tielle.

Ei hetkeksikään hänen rakkautensa ollut sammunut. Hän olisi yhä ollut valmis antamaan elämänsä Ainan tähden. Monta kertaa hän oli ollut lähettämäisillään hänelle säästettyjä rahojaan, mutta oli sitten taas ajatellut, että vaikkapa kauppamies ne häneltä kiskoisi juodakseen.

Kalliolla oli keinu särkyneenä. Paimenet olivat sitä kuluttaneet, kukaan ei ollut sitä korjannut siitä lähtien kun tytär vietiin Haapaniemestä. Antti poikkesi ylös kalliolle, jonne hän kerran, sydän onnesta sykkien ja juhlavaatteissaan oli astunut iloitsemaan nuorten joukkoon, leikkimään morsiamensa kanssa…

Hän istuutui keinun laudalle. Keinu se oli kantanut haapaniemeläisten mainetta maailmalle.

Nyt ei se kyennyt ylläpitämään kuuluisuuttansa. Isäntä lepäsi kylmänä. Aina, Aina — — —! Kaikki oli muuttunutta, Kanteleen tytär ja Taavi toivat uuden hengen Haapaniemen maille.

Puut suhisivat, lumi lenteli, keltaiset heinäkorret sojottivat särkyneinä mättäitten neniltä ja taittunut, särkynyt oli Antin sydän ja mielessä lentelivät tunteet niinkuin lumen sirpaleet. Äkkiä hän nousi istualtaan, kuunteli ja katseli. Tiellä tuli Haapaniemen ruskea hevonen, perässä käveli Kalle, ajaen.

— Vieläkö isäni on hengissä? huusi hän jo kaukaa.

Antti likeni häntä vaieten ja näki reessä vaatteisiin köytetyn olennon, joka heittelihe reen kallistellessa kivisellä tiellä.

— Kuoli se, vastasi Antti.

— Kuoliko?

Kalle purskahti katkeraan itkuun. Antti ei ehtinyt häntä säälitellä. Hänen katseensa naulautui Ainan kuolonkalpeihin kasvoihin. Kun hevonen ohjaksetta vei kuormansa korkealle kivelle tien laidassa, nosti Antti käsivarsilleen Ainan. Hellästi, varovaisesti kuin lapsen, hän kantoi hänet kotiinsa. Matka ei ollut pitkä.

Tätähän hän aina oli toivonut! Hän oli tahtonut kantaa kotinsa päivänpaisteeksi ja laululinnuksi tuon hymyilevän olennon. Ja käsillään hän olisi tahtonut häntä kantaa elämän läpi. Nyt oli hymy poissa, kuolema poskilla.

Juhlallisin mielin kantoi Antti hänet tupaan, pyhästi tuntien, että hän olisi voinut hänen tähtensä antaa elämänsä, mutta ei morsiamenaan eikä edes toisen miehen vaimona, vaan taivaan tyttärenä, Jumalan omana.

* * * * *

Miina istui Haapaniemen tuvassa keikutellen lapsensa kehtoa. Taavi oli lähtenyt puhuttelemaan kirstuntekijää, Hermanni oli mennyt pappilaan kirjoituttamaan ruumista. Tuuli kiskoi ovia ja nurkkia, mustina lensivät pilvet taivaalla ja petäjikkö kohisi kolkosti. Äkkiä astui Kalle sisään.

Hänen tukkansa oli otsaan liimautunut, posket kyynelissä ja ääni vapisi niin, että Miina vasta hetken kuluttua ymmärsi mitä hän sanoi. Miinan piti heti lähteä Hannulaan. Aina siellä teki kuoloa. Hän oli saanut lapsen, joka kyllä vielä eli, mutta…

Kalle itki ääneen. Miina jätti hänet juomaan kahvia ja kiiruhti Hannulaan.

Aina makasi puhtaalla vuoteella saunassa. Hänen vieressään oli lapsi, vasta kastettu ihmisolento, heikko ja surkea. Veisaten istui pari vanhaa naista pahnoilla permannolla. Antti oli polvillaan vuoteen päässä. Siihen seisahtuivat Maijastiina ja Miinakin. Naiset kertoivat kuiskaten asiain kulun. Aina ei ollut koko aikana avannut silmiään ja suu oli ollut niin kovasti kiinni, että lusikalla oli täytynyt avata hampaat.

Niin kalpeat kuin vaate, jolla ne lepäsivät, olivat Ainan kasvot, tukka oli silitetty suoraksi otsalta niinkuin hänellä ennen tyttönä oli ollut, hän oli laihan ja väsyneen näköinen. Äkkiä Antti kavahti seisomaan. Aina oli nostanut kättänsä ja avannut silmänsä. Hänen huulensakin avautuivat ikäänkuin jotakin sanomaan, mutta hän ei päästänyt ääntä, katseli vain kirkkain silmin hetkisen eteensä. Sitten sulkeutuivat silmät, välähtäen omituisesti niinkuin salama sammuessaan. Antti karkasi ylös ja tarttui hänen käsiinsä, ikäänkuin hän vasta siinä hetkessä olisi käsittänyt, että näkymättömänä kuolema nyt lähenee, ja tahtonut pelastaa hänet sen kynsistä. Mutta aivan kuin huomaten taistelunsa turhaksi, hän sitten päästi rakkaat kädet ja tuijotti, tuijotti vuoteelle. Tuska kuristi häntä kurkusta, hän ei voinut edes huutaa. Kului puoli tuntia äänettömänä hiljaisuutena, jolloin henkeä pidätellen odotettiin, että elämä lähtisi. Lapsi tuontuostakin kitisi, Miina sitä viihdytteli. Uuninsolassa siritti sirkka. Jokainen hetki venytteli kulkuaan pitkäksi kuin sairaan talvinen yö. Vähitellen Ainan hengitys lakkasi, mutta kasvot olivat yhä kuin nukkuvalla. Antti viipyi vuoteen ääressä aamuun asti, odottaen vielä mahdollista elon merkkiä. Mutta sitä ei tullut. Hän oli kuollut.

Seuraavana iltana seurasi lapsikin.

* * * * *

Siintävinä, sileinä lepäsivät hanget, luminen, ääretön peite oli järvien jäillä, lumesta pistivät esiin metsät, pehmeä valkoinen peite oli katoilla ja aidoilla, ja hienossa, harmahtavassa huurteessa oli jokainen oksa. Ja kun kalpea aurinko nousi unestaan, pani se kaikki nuo äärettömät valkeudet välkkymään kuin lukemattomien hohtokivien särmät. Petäjikön kyljet olivat punertavat ja oksat vihreät, — muutoin kaikkialla kiiltävä, kylmä puhtaus. Sellainen oli aamu, jolloin Haapaniemen pitkä hautaussaatto kirkonkellojen soidessa ja virttä veisattaessa ajoi kirkonkylän halki. Ensimmäisessä reessä oli pystyssä kaksi korkeaa peltitaulua, joissa oli kuolleitten nimet, syntymä- ja kuolinvuosi. Sitten tulivat eri hevosten re'issä ruumiskirstut ja niiden jälkeisissä hevosissa koko seurue, likeisimmät sukulaiset ensin. Kaikkien vaatteet olivat huurteessa, hevosetkin ihan valkoisinaan ja lumi helisi ja narisi reenjalaksien alla.

Pitäjäntuvalla seisahduttiin. Se oli vastapäätä hautausmaata, maantie vain välillä. Arkut nostettiin paareille ja jätettiin siihen siksi aikaa, kun saattajat astuivat tupaan lämmittelemään.

Tupa oli matala, seinät mustuneet, permanto sahaamattomista laudoista, vasta lisätty rovio paukkui takassa; sen lämmössä suli huurre ja jäykistyneet jäsenet norjistuivat. Haapaniemen nuori emäntä ja Nummelan kauppamiehen rouva latelivat eväät esille sulamaan. Jäässä olivatkin sianlihat ja leivät ja nälkäisen innolla otti kukin kannikan käteensä ja alkoi haukata. Päälle juotiin vehnäiskahvit ja viinit, joita papeillekin tarjottiin porstuanperäkammarissa. Kahvikuppeja pesemässä oli Liisa, Haapaniemen Miinan sukulainen, ja Taavakin oli sattunut kirkolle siksi sunnuntaiksi, aavistamatta että hän siellä kohtaisi Miinan.

Miina näki hänen äkkiä astuvan esiin väkijoukosta ja kun hän valkean ääressä työnsi syrjään mustan silkkihuivinsa, oli hän niin Aina vainajan näköinen, että Miina vavahti. Taavikin sen huomasi, muisti hänet jossakin nähneensä ja tuli Miinalta kysymään, kuka hän oli. Ja Miina vastasi hänelle kuiskaten, ja kertoi siinä koko kauan kannetun salaisuuden. Se tuli itsestään, helposti, niinkuin vähäpätöinen asia. Mutta Taavi vaipui mietteisiin, kyseli vielä hiukan ja ymmärsi äkkiä kaikki tyynni.

Ihmiset katselivat heitä, kuinka he puhuessaan painuivat vastatusten. Emäntä oli kaunis ja hyvissä vaatteissa, ja rakastavainen oli se katse, jonka hänen miehensä häneen heitti.

— Aika muhkea emäntä siitä on tullut, aika hyvä onni niillä on ollut. Nyt pääsevät tilalle.

— Kuinkahan ei se kauppamies tullut edes saattamaan hautaan vaimoaan?

— Sanoivat käyneen katsomassa ruumista ja kovasti itkeneen, täytyi sitten heti lähteä asioilleen, puhuvat että pannaan linnaan. Parasta, että kuoli siitä pois se Aina.

— Hannulan Antti sitä vainajaa oli ajamassa. On sekin rakkautta!

— Oo—n! Kuulinhan minä kaikki, miten se oli sitä saunassakin hoitanut…!

Sellaisia pohtivat syrjäiset kuiskaten, haapaniemeläisten syödessä tuvassa.

Portilla seisoivat papit paljastetuin päin. Veisaten kulki lukkari edellä, kun kirstut kannettiin hautausmaalle. Lumi siinsi, viheriöinä kohisivat petäjät, multa kumisi arkkujen kansille, pappi luki lukunsa, hauta luotiin umpeen ja pellistä tehdyt taulut jäivät näyttämään sijaa.

Illempana lauhtui kylmä ja kyenteli lunta. Haudalla seisoi Antti. Hän oli tullut sanomaan jäähyväisiä ennenkuin lähti kotiin. Mutta hänen ajatuksensa siirtyivät niihin päiviin, jolloin hän kesäisinä iltoina, ollessaan niityllä heinässä tai suota kyntämässä, oli pysähtynyt kuulemaan, kuinka metsä raikui heleän naisäänen kylläisyyttä.

Hän eli rakkautensa lyhyet unelmat uudestaan, aina siihen hetkeen asti, jolloin hän läksi Haapaniemen tupaan pyytämään juomista ja pisti äitivainajansa sormuksen lattian rakoon, Ainan jalkojen juureen kertomaan sitä, mitä hän ei itse saanut sanotuksi.

Kerrankin oli hän syksyisenä päivänä lähtenyt metsään pyssyineen. Lehdet rapisivat puista, sieniä kasvoi koreina kiehkuroina sammalissa, puola punersi mättäällä. Aholla oli Aina marjassa muiden tyttöjen kanssa. Heidän puheensa joukosta helisi hänen naurunsa, tuontuostakin hän ojensihe suoraksi ja lauloi tai vihelteli visertäville linnuille. Ja kun Antti meni hänen sivutsensa, nauroi hän hänelle vasten silmiä ja hymyili päivänpaisteista hymyään.

Antti nosti katseensa. Ympärillä jo hämärsi, hän seisoi lumessa, vastapeitetyllä haudalla. Hautausmaan portilla oli joku ihminen, näytti olevan nainen. Antin ajatus jatkui.

Kerran taas keväällä hän oli ollut laskemassa verkkojaan ja hänen rannalla raksiessaan auki nurmitappia veneestään, oli Aina tullut hiekkarannalle huuhtomaan huivejansa. Hän oli paitahihasillaan, yllä punainen lyhyt hame. Hetkisen hän pesi, mutta äkkiä, kun Antti katsahti häneen leppäpensaan takaa, oli hän riisuutunut ja astui juuri veteen uimaan. Kädet olivat rinnalla ja arasti hän käänsi päätänsä tähystelläkseen oliko hän yksin. Antti pakeni paikalta huumaantuneena, vavisten — — — Aurinko laski, ruskopilvet päilyivät vedessä, oli satanut, lehdet kiilsivät, pisaroita välkkyi heinähelpeillä, ei liikkunut oksa, ei tuntunut tuulenhenki. Punertava valo lankesi keinukalliolle, keinun käsipuut olivat kuin kullasta, ne ylettyivät merkillisen korkealle, ikäänkuin olisivat kohonneet pilviin asti, ja keinussa istui Aina. Hänen paljas jalkansa riippui alas, toinen oli jännitetty istuinlautaa vastaan, toinen käsi lepäsi puitteella. Hänen musta tukkansa liehui keinun liikkuessa, silmä katseli puun latvaan, huulet olivat auki. Puussa kukkui käki…

Ja siinä haudalla seisoessaan ja sitä päivää muistellessaan, valtasi Antin vieläkin se sama huumaus, ikäänkuin hän olisi uinut meren vaahdossa tai nukkunut lämpöisissä untuvissa tai, niinkuin ennen lapsena, levännyt kukkivassa apilapellossa ja niellyt sen lemua.

Hän nosti katseensa. Sama nainen seisoi vieläkin portilla. Hän vaikutti omituisen kolkosti. Kukapa hän saattoi olla? Antti koetti rauhoittua sillä, että Jumala valvoo kuolleitten kotoa, mutta omituisesti vaan karmisteli selkää. Sen enempää ajattelematta hän alkoi astella lumessa ja läksi portille päin. Nainen seisoi silloin pitäjäntuvan portailla. Antti vilkasi häneen arasti. Hänen silmissään oli tuttu piirre, omituinen välähdys, joka sai Antin säpsähtämään. Pitäjäntuvan ikkunasta katsellen näki Antti hänen astuvan samalle haudalle, jolla hän itse juuri oli seisonut.

Mitä hän siellä teki? Kuka hän oli? Mitä hän aikoi? Antin valtasi vastustamaton tarve puolustaa hautaa, ikäänkuin tuo vieras olisi aikonut raataa sen mullat auki. Ja sinne Antti läksi uudestaan.

— Hyvää iltaa, sanoi hän ensin hiljaa.

— Mitä te täällä teette? kysyivät he sitten toisiltaan yhtaikaa.

He katselivat toisiinsa äänettöminä. Naisella oli suuri huivi pään ympärillä. Antti seisoi kumarruksissa.

— Minä tulin sanomaan jäähyväisiä. He olivat minun — kyläläisiäni, vastasi sitten Antti.

— Ja minä, lausui nainen ja veti syvältä henkeään, — minä tällä haudalla itken — isääni ja sisartani!

Hän hytkähti omituisesti, ikäänkuin itkunsekaisesta naurusta ja ääni oli kova ja täynnä tuskaa.

— Niin, niin, te ette näy uskovan, mutta ettekö katseestani jo näe, että Aina oli sisareni, kai te joskus katsahditte hänen silmiinsä, tehän häntä rakastitte.

Antti ei vastannut mitään. Hän pani kädet ristiin ja tuijotti eteensä maahan. Hetken kuluttua he läksivät pois. Oli jo hämärä ja lunta lankesi taajaan. Portilla he pistivät toisilleen kättä ja erosivat kukin haaralleen.