Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

HAAPANIEMEN KEINU

Kuvauksia sydänmaan kylästä

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström, 1895.

I.

Kanteleen naapuritorpassa Ristolassa olivat kylänluvut. Tupa oli väkeä täynnä, pöydän takana seisoi pappi, tyynenä, totisena, virsikirja kädessä. Hänen edessään pöydällä olivat kirkonkirjat. Selvällä äänellä hän määräsi virren ja käheästi sen aloitti lukkari. Kuulijakunta muodosti tasaisen kaarevan seinän, rajoittaen sitä tyhjää alaa, joka oli papin, pöydän ja penkin ympärillä. Seinävierillä istui vanhoja, sokeita, raajarikkoja, jotka sydänmaan pitkien matkojen takaa eivät enää kykene kirkkoon. Kattohirret lainehtivat savussa, ovi oli selällään ja ulkoa kuului tiukusten kilinä, kun hevoset syödessään ravistivat päitään.

— Herra Jeesu Kriste! Heitä äärettömästä kirkkaudestasi säde tänne sydänmaan torppaan, meille köyhille, jotka olemme kokoontuneet kasvojesi eteen…

Pappi alkoi sillä tavalla ja kävi sitten selittämään tekstiä.

Muurin syrjällä, muitten takana tungoksessa seisoi Kanteleen Miina. Hänen paksu villahuivinsa oli valunut alas olkapäille, posket hohtivat, kädet olivat ristissä, silmä pakottautui tähtäämään pappiin, mutta vastustamattomalla voimalla se tahtoi viipyä väkijoukossa, siinä, missä ikkunan ääressä seisoi vilkas nuori tyttö. Miina ei ollut häntä koskaan nähnyt, mutta hän aavisti, kuka hän oli. Ja kuitenkin: saattoikohan se olla hänen sisarensa. Haapaniemen Taavin sisar! Välistä kun hän puolen hetkeä oli ikäänkuin vajoamaisillaan mietteisiin ja totisena katseli eteensä, oli hän niin Taavin näköinen, että Miinan sydän rupesi sykkimään ja posket lensivät entistään polttavammiksi. Mutta tyttö ei hetkeäkään pysynyt hiljaa, alituisesti hän käänteli päätään. Hänen yllään oli musta, hyvin tehty takki ja pitkä palmikko oli riipuksissa, sidottuna punaisella nauhalla. Pari kertaa hän sattui katsahtamaan Miinaan, juuri kun Miinakin katsoi häneen, ja silloin Miina ikäänkuin loukattuna kääntyi toisaalle. Mutta tyttö avasi silmänsä suoraan Miinaa kohti ja naurahti, tosin ei ääneen, mutta silmä säteili niin veitikkamaisesti, huulet ja kasvot vetäysivät sellaiseen hymyyn, että jos sillä olisi ollut ääntä, olisi sen täytynyt olla helisevää naurua. Silloin ei hän ollenkaan ollut Taavin näköinen.

Haapaniemen Aina, keinuiltojen kuuluisa ilonpitäjä! Miina hänet näki ensi kerran, vaikka hän oli hänestä kuullut puhuttavan niin paljon, varsinkin tänä viimeisenä vuonna. Ristolan väet, jotka olivat kotoisin Tuusjärven tilan maalta, olivat olleet haapaniemeläisten naapureja ja tiesivät kertoa heistä paljon juttuja. Vasta kaksi vuottahan he olivat asuneet Haapaniemessä. Mutta jo sinäkin aikana isännän ahneus ja pahuus ja poikien juoppous olivat ehtineet tulla kuuluisiksi näillä mailla. Emännästä, joka oli ollut rikkaan Tuusjärven talon tytär ja hyvä ihminen, kerrottiin, että hän surusta ja mielikarvaudesta oli kuollut. Aina, ainoa tytär keikkui keinulla kesäyöt umpeensa, keinu oli järven rannalla, siellä viljeltiin viinaa, keitettiin kahvia, pojat löivät korttia ja tanssittivat kylän tyttöjä…

Ja kuitenkin oli Taavin kuva alituisesti Miinan mielessä… Syysmarkkinoilla hän oli hänet nähnyt ja kerran tanssissa Ristolassa. Mutta eivät he olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa keskenään. Ja kuitenkin sekaantui tuo ventovieras mies Miinan uniin ja pani hänet päivälläkin hymyilemään, kun hän vaan sattui olemaan yksin, niin ettei kukaan nähnyt…

Ja jos Taavi edes olisi hänet erityisesti huomannut! Muut miehet hänet kyllä näkivät ja sulhasia tuli tuontuostakin tavottelemaan Kanteleen ainoaa tytärtä, mutta Taavi ei tullut. Taavi ei koskaan ollut suunnannut katsettaan Miinaan, Taavi ei välittänyt, ainoa, josta Miina olisi välittänyt.

Taavi oli niin kaunis: tumma tukka, pitkät kalpeahkot kasvot, silmät syvät, suun piirteet hyvänluontoiset, melkein jalot, otsalla erottautui ihossa arpi. Ristolan Santra oli kertonut sen arven synnystä, miten Taavi kerran talkoossa oli saanut haavan otsaansa. Ei hän sentään itse ollut ottanut osaa tappeluun, hän oli mennyt riitaisia erottamaan ja siinä häntä löivät…

Miinan näitä miettiessä, tarttui joku hänen käsivarteensa.

— Miina, kuiskasi Ristolan Santra hänen korvaansa. — Tule pois kahville!

Miina säpsähti. Pyhä toimitus oli loppunut, hän oli muurin syrjällä seisomassa ja Haapaniemen tyttären hymyilevä katse oli häneen tähdätty. Santra vei hänet ruokahuoneeseen, jossa joitakuita emäntiä ennestään oli istumassa mikä penkillä, mikä permannolla tai kynnyksellä. Heidän päänsä olivat kurotetut likelle toisiaan, he nauroivat kuin harakkaparvi roskaläjän ympärillä, ja Miina saattoi heti kuulla, että he puhuivat haapaniemeläisistä.

— Mitenkä minä en olisi heitä tuntenut, me kun olimme naapureina monet monituiset vuodet!

Se oli Ristolan emännän ääni. Miina näki muitten emäntien joukosta oman äitinsäkin totiset kasvot.

— Haapaniemen isäntä ei ole parempia kuin saunakestin lapsi, syntynyt on siinä Hannulassa Aitjärven rannalla, jossa nyt asuu Antti ukko poikineen.

— Ja mimmoiseksi mahdiksi se nyt on paisunut!

— Näin minä sen jo tyttönä ollessani markkinoilla. Voi niitä päiviä! Miten monta tyttöä lienee eläessään vietellyt, miten monta syntiin saatellut…!

— Tuo Aina tytär on ihan isänsä näköä ja luontoa. Ja heittiöitä ovat kaikki pojat. Äiti niillä kuitenkin kuului olleen kunnon ihminen. On sekin raukka saanut kärsiä. Se Hermanni kuuluu olevan vaimolleen niin paha…

Miina kuunteli kankeana, uskaltamatta katsella ympärilleen.

— Mutta se keinu, sitä vastaan pitäisi oikein papin saarnata, sillä eivät ne vähemmällä sitä heitä. Josta leviää sellaista pahennusta, jossa vietetään niin rumaa elämää, ettei siitä ilkeä puhua…

Kanteleen emännän lause jäi kesken, sillä Haapaniemen tytär astui sisään Ristolan Santran seurassa. Niiata nytkäyttäen hän tervehti kaikkia ja kaikki niiasivat hänelle takaisin.

— Kuinka monella hevosella te olette täällä? kysyi Santra kaataessaan kahvia, jotakin sanoakseen.

— Kahdella vain, toisella Hermanni ja Alviina, toisella Taavi, Kalle ja minä. Palvelijat tulivat jalkaisin.

— Maijastiina on kotona tietysti?

— Tietysti. Mihinkähän tuo kotoa…!

Aina loi silmänsä alas ja hörppäsi kahvia. Hänen kätensä olivat vilusta punertavat, mutta pienet, vasemman käden pisimmässä sormessa hänellä oli leveä hopeasormus, jonka kannassa kiilsi punainen kivi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pitkät niinkuin hänen veljensäkin, tukka oli musta, sileästi työnnetty pois otsalta. Emännät katselivat häneen totisesti eivätkä pitkään aikaan puhuneet mitään keskenään. Yksi toisensa perästä he sitten jättivät huoneen. Tytöt jäivät sinne yksin, mutta mieliala pysyi kankeana. Santra painui äkkiä alas Ainan kättä kohden.

— Aika korea sormus! Ei tuollaista anna muut kuin sulhaset.

Ainan koko olento lensi hymyksi. Värähtelevien silmäkansien alta aukeni silmä niin täynnä vallattomuutta ja säteilevää, leikkivää veitikkamaisuutta, ettei Miina hämmästykseltään saanut sanaa suustaan.

— Sulhaselta? Mitä vielä! Minä sen löysin, oikein totta.

— Sieltäkö keinun juurelta? kysyi Santra.

Ainan silmä oli jo peitossa pitkien ripsien alla ja keinua mainitessa levisi puna hänen poskilleen.

— En sieltä! Talvella minä sen löysin — ja tuvan permannolta. Pistin sormeeni, periköön siitä oikea omistaja.

Hän nauroi. Miinalta oli kaikki naurunhalu poissa. Haapaniemen tyttären nauru ei houkutellut muita tyttöjä nauramaan. Miina tarkasti häntä ylpeästi. Hän oli vartaloltaan lyhyenläntä, hento ja notkealiikkeinen kuin kissa. Oliko hän kaunis? Eipä Miinan mielestä. Mutta ei hän myöskään ollut ruma. Kun olisi saanut selville, mitä kaikkia hänen silmiensä kiilto sisälsi. Niissä oli tuhansia vivahduksia.

Viimeinen minkä Miina hänestä sinä päivänä näki, oli kuinka hän seisoi papin edessä pöydän ääressä, tavaellen alkua Johanneksen evankeliumista. Pappi hänelle ankarasti muistutti, että sisälukua on parannettava ensi vuodeksi.

Taavia Miina ei saanut nähdäkseen kuin vilahdukselta. Eikä Taavi sitten koko talvena tullut sille puolelle käymään. Huhu vain silloin tällöin toi hänestä tietoja.

Hän haihtui jo Miinan unelmista, hänen kuvansa ei häirinnyt häntä päivällä ja usein kului pitkiä aikoja, jolloin ei Miina häntä edes muistanut. Hän sen huomasi itsekin ja iloitsi siitä. Sillä olisihan se ollut suoraa hulluutta se meneminen Haapaniemen pojalle!

* * * * *

Yhtenä sunnuntai-iltana oli Miina viipynyt kylällä tavallista myöhempään. Oli ollut koolla muitakin nuoria ja oli leikitty. Yhdessä tytöt sitten läksivät kotiin. Ilta oli tyyni, ei ääntä mistään. Lunta oli vain siellä täällä, päivällä oli kaikki ollut sulaa, mutta yöllä oli taas kylmännyt. Taivas loisti kirkkaina ruskoina, kuun puolisko näytti kalpealta niiden rinnalla. Tytöt yltyivät laulamaan niin että raikui metsässä. Miina erosi heistä omalle tiehaaralleen, mutta ei heti malttanut mennä kotiin, vaan jäi, pellon aitaan nojautuneena, seisomaan ja katselemaan illan kauneutta.

Hän oli niin nuori, poski punersi hienoihoisena, silmät olivat harmaat kuin vesi, tukka oli vaalea ja otsa korkea ja vapaa. Vaikka hän olikin ruumiiltaan hento, oli hän terveen näköinen, kasvoissa oli jotakin miettivää, surumielistä, yksin hymyillessäkin.

Ilta oli niin hiljainen ja ihana, että olisi tahtonut itkeä.

Kuin haudasta astui kätköstään tuo kaiho, tuo kuva, jonka Miina luuli unohtaneensa. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Taavi muistui mieleen niin elävästi.

Kun Miina astui porstuaan, raoitti äiti kammarin ovea ja kutsui hänet sinne. Isä, joka tavallisesti tähän aikaan jo makasi, istui sängynlaidalla, puoleksi riisuttuna. Miina kääntyi selinpäin valoon ja näki isänsä omituisen ilmeen ja hymyn, jota hän hymyili sellaisissa tilaisuuksissa, jolloin hänen oli vaikea puhua.

— Olinko minä liian kauan? kysyi Miina, peläten että he häntä epäilivät, tai että he kasvoista saattoivat lukea hänen tunteensa.

Hänen sydämensä sykki, veri nousi poskille ja tuli halu peittyä maan piiloon, ihmisten näkyvistä kauas pois.

— Älä nyt noin pelkää. Emmehän me ennenkään ole sinua lyöneet, isäsi enempää kuin äitisikään.

— Ei, mutta…

— Istu nyt tuohon!

Emäntä seisoi sängyn luona ja korjasi tyynyjä, joissa ei ollut mitään korjattavaa. Kaikki vaikenivat hyvän aikaa. Miinaa jo rupesi niin vaivaamaan tämä juhlallinen alku, että hän oli huutamaisillaan: mitä Jumalan tähden sitten on tapahtunut? Isän kasvoilla vaihteli loukattu ylpeys, pilkka ja tuhat muuta tunnetta.

— No puhu nyt, sanoi emäntä kuivasti.

Ja taas vaikenivat molemmat. Miinalta rupesi pelko katoamaan ja uteliaisuus tuli sijaan. Tässä ei ollut puhe hevosesta, joka oli taittanut jalkansa, lampaasta, joka oli pudonnut kaivoon, tai lehmästä, joka oli poikinut. Sulhasten käyntikään ei koskaan ollut luonut tällaista juhlallista vaitioloa. Sitä oli keskusteltu aivan suoraan, muitta mutkitta. Nyt oli tapahtunut jotakin tavattoman harvinaista, ennen kuulumatonta, eikä se voinut olla muuta kuin että he olivat saaneet ilmi hänen salaisuutensa. Joko hän sen tunnustaisi, pyytäisi anteeksi? Silloin lausui isä:

— No kuules nyt, kun sinua on tultu pyytämään keinupaikkaan emännäksi.

Molemmat jäivät katselemaan Miinaa, joka istui ääneti, nojaten käsivarttaan pöytään.

— Keinupaikkaan emännäksi? kertoili hän.

— Niin, Haapaniemeen, selitti äiti.

Käsi pöydällä rupesi tärisemään, kaikki veri karkasi tytön sydämeen.
Hän taivutti pään helmaansa.

— Haapaniemen Taavi kävi täällä puhemiehineen päivineen. Tuskin olit sinä päässyt lähtemään, kun kuului kulkunen tieltä. Ajattelimme että tottahan menevät tansseihin. Mutta ne ne olivat. Kammariin pyydettiin ja kahvia keitettiin. Antoivat sitten tuon viisikymmenmarkkasen — pistin kukkarooni ettei hukkuisi, rahaa se on sekin. Viikon päästä tulevat saamaan vastausta.

— Mitä sinä nyt siitä meinaat? kysyi isä, kun Miina yhä sanatonna istui samassa asennossa.

Silloin hän rupesi hillittömästi itkemään. Isä lohdutti sängynlaidalta:

— Älä huoli noin itkeä! Huomispäivänä minä toimitan rahat takaisin. Minä hullu, että minä ne otin ollenkaan! Mutta ei tahtonut kehdata niin äkkiä kieltääkään, kun et sinä itse ollut kotona. Huomenna minä ne vien.

— Ei, ei! sanoi Miina itkunsa joukosta.

— Ole huoleti lapseni, ne lähetetään pois.

Mutta Miina ei rauhoittunut. Hän pudisti päätänsä ja kielteli katkonaisesti. Äiti sanoi:

— Mitä? Eikö lähetetä? Oletko kipeä? Katso sitä, Hermanni, kuinka se on ihmeellisen näköinen. Silmät ihan nurin päässä.

— Ei se näytä oikein oikealta. Jos sinä toisit tärpättiä.

Äiti oli jo menemäisillään hakemaan, kun Miina sai heille vakuutetuksi, ettei hän ollut sairas.

— Ethän sinä koskaan ole ollut noin hullu, säikähdytät vanhempasi ihan pilalle. Pitääkö tuosta niin suuttua, että kiukuissaan itkee! Haapaniemen poika saattaa olla yhtä hyvä kuin moni muukin, vaikka sillä on juoppoja veljiä ja isä on juutalainen ja sisar keikkuu yökaudet keinulla. Ei samanlaisia saman äidin lapset! No, ja saahan ne rahat poislähetetyiksi.

Miinan katse oli kirkastunut. Hän pyyhki kyyneleet silmistään.

— Voi äiti, te puolustitte häntä, sanoi hän hiljaa.

Isä oli jo sängyssä ja veti peitettä ylleen. Kääntyessään seinään päin, hän toivotti hyvää yötä ja lupasi huomenna viedä rahat pois.

Miina meni tupaan ja löysi vuoteelleen nurkassa. Ikkunasta näkyi musta reuna metsän laidassa taivaan rannalla.

Sinä yönä hän ei saanut paljon unta.

Aamulla heti suurukselta varustautui isäntä lähtemään. Se oli sovittu asia, siinä ei ollut selittämistä, siksi he eivät siitä puhuneet sen enempää. Miina näki isänsä mittaavan jyviä myllyyn, joka oli Haapaniemen tien varrella, ja hänen sydämensä sykki ahdistuksesta, mutta hän ei saanut hänelle sanotuksi, mitä tahtoi. Kymmenettä kertaa hän astui hänen luoksensa, silloin kun hän jo veti päällystakkia ylleen ja laski lompakon povitaskuunsa. Ja silloin puhui Miina niin tukahdutetusti, ettei isä häntä ensin ymmärtänyt.

— No mitä nyt? kysyi hän.

— Ei isä lähde.

— Mitä? Ettenkö lähde? Aiotko sinä pitää rahat?

Ja kun Miina yhä kielsi lähtemästä, luuli isäntä kuulleensa väärin, tai että tytär laski leikkiä. Vihdoin viimein hänelle selvisi, että Miina aikoo pitää rahat. Hermanni heitti lompakon rahoineen pöydälle hänen eteensä ja läksi suutuksissaan ulos. Miina sai hänet pysähdytetyksi.

— Puhukaa nyt vähän äidille. Hänen tulee niin paha mieli.

— Mutta kuule Miina, ajatteletkohan sinä ollenkaan, mitä teet?

— Mutta sanoihan äitikin, että Taavi saattaa olla hyvä mies.

— Niin Taavi? Olkoon vain hyvä, mutta ajattele sitä toista joukkoa. Niinhän sinä menisit kuin ryövärien käsiin. Onko minulla oikeutta antaa sinun mennä? Ajattele tarkemmin, niin lähden vasta huomenna viemään kihlat takaisin.

— Ei se siitä parane. Isä saa viedä rahat pois, mutta sitten ei kihloja oteta enää keneltäkään.

He katselivat toisiaan parin silmänräpäyksen ajan ääneti.

— Tyttö raukka, et sinä tiedä, mitä teet.

— Mutta minkä minä sille voin!

Ja kihlat jäivät Miinalle.

— — —

Miksi se juuri oli Haapaniemen poika, mies tuosta pahennuksen pesästä? Miksei joku toinen? Isäntä ja emäntä olivat jo vuosien kuluessa tottuneet siihen ajatukseen, että ainoa tytär on heillä vain hoidettavana, kunnes mies hänet ottaa. He olivat sitä surreet, ettei heille vanhoiksi päiviksi jäisi mitään iloa. Olivat he tosin toivoneet, että jos Miina saisi siivon miehen, he kaikki voisivat asettua asumaan yhdessä. Ja nyt tuli tämä.

Sinä päivänä ensi kerran eläessään unohti isäntä mitatun jyväsäkin aitan eteen ja emäntä kulki sen sivuitse huomaamatta sitä.

Sunnuntaina oli Taavi luvannut tulla kuulemaan päätöstä. Koska häntä sulhasena täytyi odottaa, oli emäntä jo viikolla toimittanut maltaat veteen olueksi ja leiponut rieskaa, jottei hän saisi sanoa tulleensa ihan kerjäläisiin.

Lauantai-aamuna oli Miina lypsämässä karjaa äitinsä kanssa. Läävä oli matala ja pieni ja työhönsä painuneina, sanattomina olivat molemmat naiset istuneet. Kun valkoinen kissa hiipi sisään ovesta ja likeni maitosaavia, nousi emäntä istualtaan heittämään sitä kalikalla. Kiulu kädessä hän seisahtui keskelle navettaa pylvään viereen, joka pidätti kattoa, ja lausui Miinalle:

— Jos minä nyt sinulle jotakin kertoisin, niin kyllä se panisi sinut ajattelemaan. Ja täytyyhän minun puhua. En ole sitä kenellekään kertonut ja siitä on jo kolmattakymmentä vuotta. Täytyyhän minun nyt pakostakin kertoa, vaikka silloin lupasin vaieta.

Hän veti syvältä henkeään. Tummaraitaisen huivin sisästä näyttivät hänen kasvonsa kulmikkailta ja nenä oli suippea. Sinä yhtenä viikkona hän oli laihtunut.

— Tiedä sitten, että yhdelle meidän suvustamme on jo tullut hulluus ja turmio siitä suvusta. Ja jos poika on isäänsä, niin sinulle käy samoin. Se tyttö oli niinkuin sinäkin nuori ja kaunis. Ystävät olimme ja yhdessä kasvaneet, köyhyydessä molemmat. Piiaksi jouduin minä sitten siihen, josta minut isäsi nai, ja se tyttö joutui Tuusjärven talolle kaupungin likellä, eikä se ollut siellä vuottakaan umpeen. Ei kestänyt häpeätään siellä. Se oli Liisa tätisi, joka nyt ihmisten pilkkana kulkee maailmalla mielipuolena.

— Sinne oli tullut yhtenä markkinoiden edellisenä iltana paljon kansaa yöksi. Muiden muassa oli ollut yksi nuori miesriiviö, korea ja vallaton. Olivat hankkineet pelimannin ja viinat ja olivat tanssineet. Se samainen mies siellä sitten rupesi poikkeilemaan ja joutui töihinkin. Ja se se juuri Liisan runteli ja saattoi hulluksi.

Hän kyykistyi alas lypsämään, mutta Miina tuijotti sille kohdalle, jolla hän oli seisonut, kankeasti, silmiään räväyttämättä.

— Se mies joutui sitten naimisiin saman talon tyttären kanssa. Kyllä sekin vaimo sai kärsiä aikoinaan! Emäntä sai panna evästä, isäntä valjasti valakkansa ja otti piian viereensä rekeen. Enkä minä muuta sano kuin että jos poika on isäänsä, niin olet sinä onneton ihminen!

Se kertomus koski. Miinan kasvonväreet jäykkenivät jäykkenemistään.

Yöllä kellon lyödessä kahtatoista hän heräsi.

Hän oli nukkunut raskaasti ja heräsi äkkiä selkosen selväksi, pyörähti istumaan ja tuijotti mustaan seinään. Ja hänen eteensä nousi repaleinen olento, hänen tätinsä, joka hulluna kierteli maailmaa ja koristi päätään kirjavilla nauhoilla kuin markkinain marakatti.

Hänkin oli kerran ollut nuori ja onnellinen…

Miina kytki kätensä ristiin häntä ajatellessa, paneusi sitten vuoteelle ja koetti saada unta. Sielunsa rauhan tähden hän jo päätti tehdä lopun Haapaniemen pojan pyynnöstä ja jäädä hyvään kotiinsa hyvän isän ja äidin luo.

Mutta silloin hän näki kuin jostakin kuvasta Taavin sellaisena kuin hän näki hänet ensi kerran tulevan ihmisjoukosta. Taavi otti häntä kädestä ja talutti hänet pois. He astuivat metsän halki ja tulivat järven rannalle, jossa seisoi keinu. Ja Miina sanoi: "poltetaan tuo keinu." "Poltetaan vain", vastasi Taavi. Mutta silloin tuli tyttö, jolla oli punainen nauha palmikossa, ja kielsi. Kiven vieressä oli särkynyt pullo ja ruohossa makasi kahvipannun kansi.

Uni muuttui vähitellen hämäräksi ja ympäristöstä tuli tuttu. Kanteleen tupa, jossa kaikki nukkuivat. Kukko lauloi, kello löi. Miina katseli kaikkea erontunteen kaipauksella.

Huomenna hän tulee, hän joka tuo turmion tai autuuden. Jo tänään! Sinne ei enää ole yötäkään välillä. Onkohan hän saanut unta?

Onko ajatellut, toivonut, pelännyt? Onko uneksinut heidän kodistaan? Sinne Miina istuttaa ikkunan alle puutarhan sireenineen, orjantappuroineen, Taavi veistää penkin, jolla he voivat istua sunnuntai-iltoina. Kunhan aika rientäisi, kunhan hän pian tulisi! On niin paljon puhuttavaa…

Hän tulikin varhain, jo ennen suurusta. Isäntä otti hänet vastaan ja vei kammariin. Miina tervehti syvällä niiauksella ja sai tarjota hänelle kahvia. Sitten päätettiin kuulutuksesta ja häistä ja parin tunnin perästä otti sulhanen jäähyväiset.

Morsian katseli omituisen tunteen vallassa hänen jälkeensä. He eivät olleet vaihtaneet ainoaa sanaa siitä kaikesta, minkä Miina tunsi mielessään liikkuvan.

Eikä se parantunut, kun Taavi seuraavilla kerroilla kävi heillä. Isä vain tiedusteli pelloista ja sukulaisista. Miina itki usein tuskastuneena, ei tietänyt oikein miksi.

II

Neljä viikkoa he olivat olleet sulhasena ja morsiamena, kun Taavi yhtenä aamuna tuli pyytämään Miinaa kanssaan Haapaniemeen. Vanhemmat hiukan neuvoteltuaan päästivät hänet menemään.

Tie oli niin märkää, että oli täysi työ varjella itseään kastumasta. Miina käveli edellä, Taavi perässä. He hyppelivät kiveltä kivelle, pitelivät kiinni aidoista ja Taavin täytyi välistä taitella puitakin tielle, kun sen poikki virtasi kokonaisia puroja. Kerran kantoi hän Miinan selässään kuivalle ja sen jälkeen tulivat he ikäänkuin tutunomaisemmiksi, rupesivat kävelemään rinnatusten ja Miina tarttui Taavin käteen, ottaessaan häneltä niitä kukkivia pajunoksia, joita Taavi oli taittanut tienlaidasta. Kun tultiin Haapaniemen maalle, lämpeni Taavi puhumaan. Hän kertoi Tuusjärvestä, lapsuutensa kodista ja jota enemmän hän kertoi, sitä totisemmaksi kävi Miina. Hän astui niin mietteisiin vaipuneena, että oikein oli huutaa pelästyksestä, kun metsästä hyökkäsi esiin musta, relluinen pieni koirarakki, haukkuen heitä vastaan. He olivat silloin mäen rinteellä, ylempää kuului kirveeniskuja. Mies oli siellä kyyryllään veistotyössä ja hirsiläjällä istui pitkännäköinen nainen käsitöineen.

Taavin täytyi nauraa Miinan säikähdystä. Ihmiset mäellä olivat hänen veljensä Hermanni ja tämän vaimo.

— Niiden kammarihan se jää meille vapaaksi, siksi kun menemme naimisiin. He rakentavat itselleen kauppapuodin tähän.

Tie oli kääntynyt. Mäen takaa aukeni sileä, hiekkainen järvenranta. Jää oli kohollaan, mustana, lyijynkarvaisena, siellä täällä jo tulossa esiin vettä. Vastapäätä näkyi niemi ja niemellä harmaa talo pitkine aittarivineen aukeitten peltojen keskellä, rannalla joku puu. Niemen toisella puolella oli aava selkä ja lahden pohjassa petäjikkö. Sen tumma vihreys oli ainoa, joka toi vaihtelevaisuutta taivaan, järven, peltojen ja huoneitten harmauteen. Talo niemellä oli Haapaniemi.

— Tämä on Aitjärvi. Torppa tuolla on Hannula, jossa isä on syntynyt. Siellä vallitsee nyt oikea miesten komento, sillä vaimoa siellä ei ole minkäänlaista, ei piikanakaan. Vanha ukko käy karjassa, pojista on yksi kivulloinen ja hän lypsää lehmät ja keittää ruuan, toiset hoitavat maanviljelyksen.

Taavi taipui rannalta ottamaan kuivanutta kaislaa. Miina seisahtui äkkiä hänen eteensä ja painoi kädet rinnalleen. Hänen poskensa oli punainen kuin kypsä mansikka ahon rinteellä ja kasvoilla kuvastui tuska.

— Minä niin pelkään, etteivät ne tule minua kärsimään sinun kodissasi, sanoi hän.

— Kärsimään sinuako? Kuka ei sinua meillä kärsisi?

— Isäsi, sisaresi, tuo veljesi vaimo Alviina.

— Älähän nyt! Kyllä ne kärsivät. Isä ei ole tänään kotona. Aina on niin hyvänluontoinen, Maijastiina nyt on koukkuleuka, "tämän talon koira", joksi ne häntä haukkuvat, mutta ei häntäkään pidä pelätä.

— Onko Hermanni veljelläsi paljonkin joukkoa?

Taavi naurahti.

— Ei muita kuin Alviina ja Moppe, se koirarakki, joka on heille rakas kuin lapsi. Hermanni saattaa juomapäissään lyödä vaimoaan, mutta Moppeen hän ei koske.

Tien syrjässä oli matala kallio, sileä kuin permanto. Petäjien seassa siellä seisoi valkorunkoisia koivuja ja pylväittensä nojassa keinu. Miina säpsähti tätä näkyä. Keinu oli harmaantunut, niinkuin puu on parin talven sateitten jäljeltä ja liitekohdista välkkyi uutta rautaa ja valkoista paikkaa. Joku käsipuukin oli veistetty uudestaan ja lastuja oli lentänyt ympärille. Ei mitään muuta merkillistä näkynyt.

— Tämä on meidän keinumme. Aina aikoo kutsua tänne vieraansa illalla, selitti Taavi. — Etkö ole kuullut siitä puhuttavan? Sanovat sen olevan huonossa huudossa.

— Olenhan minä vähän.

Miina kierteli. Taavi puhui keinusta niinkuin mistäkin leikkikalusta ja Miina oli kauhulla odottanut näkevänsä kortinpalasia ja pullonsirpaleita sen yhteydessä.

— En minä kiellä, ettei täällä olisi vähän liiaksikin leikitty. En aina ole ollut mukana heidän kortinlyönneissään. Kyllä siitä sentään liikoja kielitään kylällä. Tässä on meidän suurin peltomme.

He sivuuttivat laajoja vainioita uusine aitoineen ja nurinkynnettyjä kesantoja umpeen menemäisillään olevine käyrine ojineen. Pari miestä purki aumaa ja kolmas teki kuormaa. Viisi mahtavaa aumaa seisoi vielä ihan koskematta. Ja Taavi selitti koko ajan, miten paljon kylvettiin mihinkin peltoon, miten paljon ruista oli teossa, miten suuret metsäviljelykset olivat. Kaskien määrät olivat hämmästyttävät. Riihen ohi kulkiessa kuului olkien kahinan joukosta miesääniä ja naisääniä sekaisin.

— Tuli näin sopimattomaan aikaan aumojen purkaminen. Aiottiin jättää ne syksyyn, mutta koska nyt ovat niin ahtaat ajat ja ihmisiä yhtenään käy pyytämässä.

— Antaako isäsi rukiita lainaksi?

— Onhan se antanut.

Taavi pujahti siinä kohden aitan solaan ja Miina seurasi häntä. Karjapiha alkoi melkein heti tuvan oven alta, ei missään ollut puuta taikka pensasta, ei kuin musta karjan sotkema maa ja tuparakennuksen kivijalassa kapeana reunana vihreää nurmea. Huoneita oli sikin sokin kaikkialla, pienempiä ja suurempia. Yksi oli syrjempänä, erillään, ja siinä oli punainen ovi. Taavi viittasi siihen.

— Tuo on nyt se Hermannin ja Alviinan huone.

— Jossa siis me tulemme asumaan, ajatteli Miina.

Porstuassa tuli Aina hymyillen vastaan. Hämillään Miina ojensi hänelle kätensä, eikä Ainakaan oikein tietänyt, mitenkä käyttäytyä. Molemmat punastuivat ja niiata nytkäyttivät. Taavi meni heti tupaan. Vilahdukselta Miina saattoi ovesta nähdä pitkän, laihan naisen, jonka hän arvasi Maijastiinaksi. Aina saattoi Miinan kammariin istumaan ja kun he olivat maininneet pari sanaa ilmasta ja tiestä, livahti Aina matkaansa.

Porstuassa hän seisahtui ja rupesi nauramaan hiukan väkinäisesti ja tukahdutetusti, ettei kuuluisi. Sitten hän kuunteli, mitä se morsian siellä tekisi, mutta morsian mahtoi istua liikkumattomana, mahtoi sitäpaitsi ajatella, että ilma huoneessa oli ummehtunutta. Aina päätti tehdä sinne tulen. Mutta ensin hän vielä kuunteli naurua riihestä, heilautti päätään jotta sai kapean palmikon läikähtämään olkapään ylitse rinnalle, sitoi sen nauhan ja kääräisi hiustensa päätä kiehkuraksi sormiensa ympärille. Samassa avautui ovi ja kynnykselle ilmestyi Maijastiina. Oven pielessä lepäsi hänen luiseva käsivartensa, joka päättyi petolinnun jalkaa muistuttavaan käteen. Kynnet olivat pitkät ja käyrät ja nahka ryppyisää, likaisen ruskeahtavaa. Hänen pumpulikankaasta tehty palttoonsa oli lyhyt, kiinni rinnalta yhdellä ainoalla napilla, kaulus oli ainaisen käyttämisen tottumuksesta kääntynyt kovaksi molemmille puolille kuin tärkätty miehen kaulus ja sen alta näkyi paljas kaula. Hame oli hänellä melkein ainoana vaatekappaleena, paitsi tuota mekkoa. Se riippui lyhyenä laihan ruumiin ympärillä. Kintut olivat sukattomat, jaloissa oli nahkatohvelit, jotka käydessä kopisivat ja laahasivat. Maijastiinan ääni oli karkea ja venytetty.

— Tässäkö sinä seisot kuuntelemassa riihimiesten rähinää, senkin heilakka!

— Minä menen tekemään valkeaa, vastasi Aina välinpitämättömästi.

— Valkeaako kesällä? Paleleeko sinua nyt? No joudu sitten. Ja anna veljesi morsiamelle kahvit. Sellaista se on kun on isäntä poissa. Pitää mennä noille opettamaan…

Ja hän ohjasi askeleitaan riiheen päin ja puheli itsekseen koko matkan. Kun Aina jo oli vienyt puusylyksen kammariin, kuului yhäkin hänen äänensä. Miina istui ihan samassa asennossa, johon Aina oli hänet jättänyt ja katseli levottomasti oveen. Mutta se jota hän odotti, Taavi, viipyi tulemasta. Aina lateli puita pesään ja siinä kumarassaan oli hän pehmeäliikkeinen ja notkea kuin pajuinen vitsa. Selkää alas kiemurteli ohut, tumma palmikko.

— Tämän huoneeni jättivät talvella kylmille ja panivat minut sänkyineni päivineni isän huoneeseen, sanoi hän nyrpeästi.

— Miksi ei tätä sitten lämmitetä talvella?

Aina päästi pienen naurun.

— Arvelevat, että menee paljon puita.

Hän näytteli Miinalle valokuviaan ja onnentoivotuskorttiaan ja he puhuivat jo vapaammin keskenään. Koko huone oli hiukan omituisesti sisustettu. Itse Ainassakin ja hänen puvussaan oli jotakin tavattomampaa kuin muissa. Hänessä oli kaikki ikäänkuin niin höllästi kiinnitettyä, että hän saattoi sen karistaa ympäriltään milloin tahtoi. Kun he näkivät Maijastiinan tulevan pihan päässä ja kalikoitten tarttuvan hänen tohveleihinsa, nauroi Aina ääneensä.

— Häh sen koukkuleuka, kunhan tarttuisit sinne kokonaan! Ettet pääsisi enää haukkumaan! Se on niin paha tuo, ettei sitä paikkaa, jota se ei nuuskisi ja nurin kääntäisi. Varsinkin kun isä on poissa, silloin se on mahdissaan…!

Vihdoin tuli Taavi ja hänen kanssaan hänen vanhempi veljensä Kalle, pitkä, notkealiikkeinen nuori mies. Hänen kauniit piirteensä vaihtelivat joka silmänräpäyksessä ja tavattoman sukkelaan hän puhui.

— Enhän teitä odottanut näin varhain. Luulin että tulisitte vasta illalla, ja keinulle! Olisinhan minä seisonut jo veräjällä sirttinkipaidassa, jos olisin tietänyt että veljeni morsian oli tulossa, varsinkin kun hän on noin helkkarin nätti!

Hän puristi Miinan kättä, otti kahvikupin pöydältä ja hörppäsi sen sisällön ainoassa siemauksessa, niellen vehnäisen puremattomina palasina, ja oli sitten valmis juttelemaan.

— Milloinkas häät vietetään? Vai jo kuuden viikon päästä. Niin minäkin tekisin! Täällä on jo teille valmis kammarikin. Joko on aljettu paitoja neulomaan? Jaa, aionko minä kosimaan? Niin, nyt tuli kiire, kun nuorempi veli jo on avioliiton kynnyksellä. Valjastanpahan hevosen, ajan ensimmäiselle talolle ja jollen saa siitä, niin menen toiselle ja jollen siitä, niin menen kolmannelle tai neljännelle. Kerran eläessäni jo koetin vaimonpuolta itselleni, mutta lähettivät rahat takaisin. Hyvä se olikin, sillä ne olivat lainarahoja, niin sain senkin lainan maksetuksi.

Puhuessaan hän koko ajan kiikkui ja liikkui. Yhtäkkiä hän rykäisi, sylkäisi ja rupesi laulamaan:

Otan, otan uuden kullan, otan aikani kuluksi.
Saa se olla uusi kulta sen vanhan kultani suruksi.

Porstuasta kuului Maijastiinan ääni. Aina nykäisi Kallea hihasta.

— Älä huoli näin päivällä ja huoneessa.

— Mitä minä hänestä! nauroi Kalle.

Hän avasi oven, pisti päänsä porstuaan ja huusi sinne:

— Kun sammakko pääsee mättäälle, niin se korraa!

Vastaukseksi tuli sanatulva Maijastiinalta. Mutta silloin Kalle jo oli toisissa töissä. Hän puhutteli miestä, jota tahtoi tulemaan sisään ja jonka hän vihdoin väkivallalla sai työnnetyksi ovesta huoneeseen.

— Tämä naapurin poika ei tahdo tulla mitenkään juomaan meidän tyttäremme nimipäiväkahvia, selitti hän.

Ainaa siinä onniteltiin häthätää. Miinakaan ei ollut muistanut, että tänään oli Ainan päivä. Mies istuutui pimeimpään nurkkaan, kertoi tulleensa vain asialle, siksi hän oli niin työvaatteissa. Hän oli kookas ja tuuheatukkainen, kasvot ahavoituneet kuin merimiehellä, nenä suuri ja käyrä, huulet paksut ja suu aina hiukan auki. Juotuaan ensimmäisen kupin tahtoi hän sanoa jäähyväiset.

— Mutta mikä sinulla oli asiana? kysyi Kalle.

— Jaa asiana?

Hän tuumaili ja kävi tulipunaiseksi, sillä hän oli sen unohtanut.

— Ei suinkaan se ollut niin tärkeää.

Ja hän läksi pois.

Mutta kun ovi oli mennyt kiinni, purskahtivat sekä Kalle että Aina hillitsemättömään nauruun ja Taavinkin täytyi hymyillä.

— Aika kelpo mies tuo Antti, sanoi Taavi.

— Niin on, sen otan minä puhemiehekseni, vakuutti Kalle.

— Silloin jää myöskin morsian tuomatta! sai Aina sanotuksi naurultaan.

Hänen kalpeille poskilleen oli valunut punaa ja koko hänen olentonsa hymyili veitikkamaisuutta.

— Vai niin, killisilmä, sanoi Kalle ja nipisti sisartaan käsivarresta.

Samassa hän juoksi ovelle, sillä Antti näkyi palaavan takaisin.

— No joko muistit?

— Jo. Ainalle olisi ollut asiaa.

Ällistyneenä ja nauruaan hilliten Aina läksi ovea kohti. Kalle asettui sen eteen sulkien häneltä tien.

— Nyt et pääse!

— Ettenkö pääsisi?

Kuin limainen kala pujahti Aina porstuaan. Kun hän tuli takaisin, olivat hänen silmänsä naurusta kosteat ja hän peitti käsillään kasvonsa.

— Hän tuli lainaamaan keritsimiä, jotta saavat lampaansa kerityiksi, sanoi hän.

Aterialle kammariin tulivat myöhemmin Alviina ja Hermanni. Tämä pariskunta oli kuin kaksi lintua, haikara ja tikka, ja Moppe juoksenteli heidän välillään kuin koppakuoriainen tai perhonen. Syödessä puheltiin vähän. Kalle vain nauraa hörhötteli ja Aina kantoi tuvasta ruokaa pöytään. Moppea komennettiin hiljaisuuteen. Se totteli niin kauan kuin sillä kesti luita ja lihaa.

Ja syötyään otti Hermanni sen polvelleen, puhui sille ja silitteli sitä otsalta aina hännänpäähän asti, antaen sen nuoleskella kasvojaan ja pannen sitä tekemään erilaisia hyppäyksiä.

Sitten puheltiin häistä ja uutisrakennuksen valmistumisesta, kunnes
Miina otti jäähyväiset.

Taavi läksi häntä saattamaan.

Oli ruvennut tuulemaan. Harmaat pilvilohkareet ajelehtivat etemmä ja jättivät taivaalle kirkasta sineä. Petäjikkö kohisi ja ilmassa virtaili hajua pihkasta ja aukeavista lehtisilmuista. Oli suloinen lämmin. Järven selältä vain tulvi kylmää ja hentoisa ruohonalku nuokkui, tuulen lakaistessa maanpintaa.

III

Peläten että häntä naurettaisiin, kiiruhti Antti pois näköpiiristä. Hän astui pitkin askelin poikki peltojen, ohi keinun ja petäjikön, halki viidakon, jonka syrjällä alkoivat Hannulan pellot järven rannalla. Ihan likellä kuuluivat heidän oman karjansa kellot. Isä oli siellä paimenessa. Antti näki aidan, jota olisi pitänyt korjata, näki että jänisvipu aholla oli lauennut, mutta hän ei pysähtynyt, kulki vain hitain pitkin askelin kotiin asti. Porstuassa jo hän saattoi niellä mieluista höyryä leivän paistamisen jäljeltä. Porstuanpääkammarissa hän kaasi itselleen kaljaa ja joi oikein janonsa takaa. Tuli sitten tupaan, joka lainehti sauhun vallassa, työnsi leipäsalkoja tieltään, istuutui penkille, asetti keritsimet viereensä ja pyyhki hikeä otsaltaan. Sängyssä oli hänen veljensä pitkänään. Hän ei tosin nukkunut, mutta hän ei myöskään mitään virkahtanut. Antti, samaten äänetönnä, tuijotti leipäsalkoihin. Vihdoin nousi veli ajamaan sikoja porstuasta ja toimitti samalla pöydälle aterian.

— No? kysyi hän Antilta.

— Hänellä oli sormus sormessa, vastasi tämä.

— No sittenhän se on päätetty.

— Niinhän sitä luulisi.

He istuutuivat syömään. Veli tarkasteli huolellisesti leivänpuolikasta kädessään. Hän irroitti pehmeää sisusta, haisteli sitä ja maisteli. He olivat hakeneet ulkomaan jauhoja kaupungista ja leipää oli niistä nyt tehty ensi kerran.

— Ei tämä tule samanlaista kuin oman maan viljasta. Mitä sekoja pannevatkaan ryssät jauhoihinsa. Maku ja näkö tulevat kuin hallansyömän viljan ja hupaan menevät jauhot taikinaa tehdessä.

— Ei minulle maita ruokakaan, huokasi Antti.

Mutta hän pusersi kuitenkin suuhunsa höyryävän perunan, hörppäsi piimää päälle ja tarttui peukalollaan ja puukkonsa kärjellä ottamaan pyrstöstä särkeä kalakupista. Sitten hän alkoi:

— Kas kun minä näen sinun kankeana kulkevan aitan ja tuvan väliä, tuossa häilävän leipäsalkojen keskellä tai kyyrylläsi lypsävän lehmää, ja kun minä sitten ajattelen, miten liukkaasti se keikkuisi Hannulan pihalla, niin minun vereni kohisevat ja kuohuvat niinkuin keväinen koski, joka on tulvillaan. Tänäänkin, miten näppärästi hän kaasi kahvia ja äidin sormus kiilsi sormessa…

— Vai annettiin siellä kahvia, tokaisi veli väliin.

— Annettiin, vehnäiskahvia, siellä juotiin hänen nimipäiviänsä. Hänen silmänsä nauroivat kuin taivaan tähdet lauhana syksy-yönä ja sormessa kiilsi äitimme sormuksen punainen kivi. Hän oli niin norja kuin pajuinen puu, hänen tukkansa niin lahea, hänen kätensä niin pienet. Minä en uskaltanut häneen katsella, sillä minä tunsin, että samalla olisi sisuani polttanut kuin tulisella raudalla ja pienillä käsillään hän jo oli minut vanginnut kovemmin kuin kruunu väkevillä raudoillaan…

Antti oli unohtanut syömisensä, hän pyyhki kyyneleitä silmistään takkinsa hihalla. Veli työnsi piimätuoppia hänen eteensä ja virkkoi:

— Onhan Haapaniemen Aina suloinen, mutta äitivainajamme kaltaista ei ole maailmassa, eikä Aina muistuta häntä ensinkään. Ja pitäisipä sinun melkein hakea sellainen, joka muistuttaa äitivainajaa.

Veljekset katselivat toisiaan hetkisen ajan ääneti. Antti näytti neuvottomalta ja ällistyneeltä.

— Ja tiedän minä yhden…

Jännityksellä Antin silmät ensin riippuivat puhuvan huulilla, mutta sitten hän loi katseensa alas, ikäänkuin käsitettyään tuon puheen tarkoituksen.

— Se on Selma Hakalasta… Näithän sinä hänet lukukinkereillä ollessa ja minä olen hänet nähnyt kahdestikin ja olen muiltakin tiedustellut. Kaikki häntä kilvan kiittävät… Älä ällisty sitä, että he ovat erilaiset, toinen on kuin kukka tai lintu, toinen kuin voisilmä puurovadissa, toinen saattaa vaikkapa kaivaa ojaa rinnallasi, toista tuskin uskaltaisi päästää riihipölyyn.

— Mutta äitimme oli yhtä paljon kukkanen kuin voisilmä, sanoi Antti, — Aina on kyllä heikkosorminen, mutta minulla on vahvat nyrkit, hänen ei tarvitsisi pitää huolta muusta kuin sisähuushollista. Että minä pellolle kuulisin hänen naurunsa helinän, että tupaan tullessani hän nauraisi vastaani, siinä olisi minulle tarpeeksi. Hän olisi ikäänkuin rasvana, joka panisi minun pyöräni kiertämään.

— Mutta et sinä Selmaakaan katuisi. Ja minä vain tahtoisin varoittaa sinua tarkasti ajattelemaan ennenkuin tuot toisen naisen tähän äitivainajamme sijalle.

— Minä en voi naida toista kuin Ainaa. En voi. Mutta rakas veljeni: nai sinä Selma ja minä jään naimattomaksi.

— Älä hulluja, enhän minä kelpaa akkaa elättämään, hyvä kun saan omankin elämäni tässä laahustetuksi loppuun asti.

Antti oli tästä keskustelusta käynyt niin alakuloiseksi, että hänen veljensä huomasi turhaksi enää ruveta viittaamaan Selmaan. Hän käänsi sentähden puheensa Ainan ja Antin häihin.

— Jospa vaan nyt Aina minut ottaisi! huokasi Antti.

— No tietysti hän ottaa, koska hän jo pitää sormessaan sinun sormustasi.

— Mutta ei se sittenkään ole varma ennenkuin minä puhemiehen kautta olen vienyt hänelle kihlat ja saanut hänen vastauksensa.

— Tottahan hän nyt vaan tietää, että sormus on sinun? kysyi hetken kuluttua veli. — Kuinka sinä teit?

— Kuinkako tein? Olin päivätyössä Haapaniemessä, luomassa tunkiolla, pojat olivat mudan vedossa. Menin sitten tupaan pyytämään kaljaa juodakseni. Sattui tupa tyhjäksi, kun Aina toi tuoppia. Minä otin sen häneltä ja hän kääntyi selin päin minuun, mutta minä ehdin huulten raosta nähdä hänen hampaansa. Ja kun minä olin laskenut kaljatuopin kädestäni, puhui minulle sisällinen ääni: "ota sormus taskustasi, pane se tytön käteen ja kysy häneltä rupeaako hän elämäsi kumppaniksi!" Mutta mitenkä lienevätkään sanat takertuneet kurkkuuni, ja minä astuin hiukan syrjään, taivutin selkääni ja pistin sormuksen permannon rakoon. Ja menin sitten takaisin tunkiolle. Enkä minä ole puhunut sen enempää, olen vain odottanut, että hän vastaisi sormuksen kautta. Tänään se oli hänen sormessaan.

Antti kertoi tämän kymmenenteen kertaan, aina samalla hartaudella ja tarkkuudella kuin ensimmäisen kerran.

— Mutta, sanoi veli, — sinä olit varomaton. Joku olisi saattanut astua sille kohdalle.

— Mutta kivihän kiiltää, väitti Antti innokkaasti.

— Niin kiiltääkin. Se ei ole tavallinen kivi, isä oli sen ostanut markkinoilta.

Veljekset vaikenivat. Toinen heistä söi vielä, sillä hän oli huonohampainen, mutta Antti oli aikoja sitten lakannut syömästä ja istui penkillä. Kun he tunnin verran olivat vaienneet, lausui toinen:

— Ei kiistellä, veljeni. Nai sinä Aina niinkuin sydämesi käskee. Vie mullikka kaupunkiin ja tuo sieltä kamaa niinkuin muutkin sulhaset, toimita asiasi puhemiehellä niinkuin muutkin tekevät.

— Isä on koko kauppaa vastaan, huokasi Antti.

— Isä meinaa vaan ettei tyttö menestyisi meidän oloissamme, hän kun on tottunut tanssiin ja höllään pitoon. Ja pahojapa hänestä on puhuttu.

— Nuorena on jalka niin keveä. Kyllä maailma tassii.

— Mutta Selma on jo valmiiksi tassittu…

Antti läksi ulos. Hän rupesi miettimään, että jospa lieneekin parasta pysyä naimattomana niinkuin tähänkin asti. Hän meni korjaamaan aitaa, hän oli pahoilla mielin. Tunnin verran hän teki työtä. Silloin ratkesi nappi, joka oli välttämätön pitämässä kiinni housuja. Vieläpä se singahti niin kauas, että vaivalla löytyi. Mies piteli sitä kädessään, punnitsi sitä siinä ja alkoi ajatella.

— Sinä pikkuinen kapine, mitä ajatuksia sinä toit! Nyt menen minä tupaan ja näillä kankeilla käsilläni minä rupean neulomaan sitä housuihini. Kuinka näppärästi hän ottaisi neulan ja ennenkuin olisin ehtinyt sukeltaa hänen nauravia kasvojansa katsomaan, olisi työ jo valmis ja hän pistänyt napin reikään.

Antin mieli oli musta, kun hän astui tupaan ja seinänraosta mustien hirsien välistä otti neulan ja lankakerän. Hänen veljensä oli tottuneempi paikkaamaan ja neulomaan, mutta Antti ei nyt pyytänyt häneltä apua. Veli oli asettanut leipäsalot orsille, hosiolla ja hiekalla kuurannut maitoastiat illaksi ja laittanut ne seinävierelle päivänpaisteeseen kuivamaan. Hän näki Antti-veljensä synkän muodon, seurasi häntä tupaan ja katseli hänen työtään.

— Eipä ole kangaspuitakaan ollut moneen vuoteen Hannulan tuvassa.
Mutta nyt ne saadaan! sanoi hän tyytyväisenä. — Ostovaatteissa,
särkistä lakkiin asti ostovaatteissa on käyty. Mutta nyt niitä saadaan!
Kuuluu olevan Aina näppärä kaikissa käsitöissä.

Eivät vielä yhtään lauhtuneet Antin kasvot. Hän tuuppasi langan kaksinkertaisena paksun neulan silmään, sylki sormilleen, laittoi vankan solmun päähän ja työnsi sitten neulaa läpi kankaan, painamalla sen tylsää päätä ikkunalautaan.

— Ei tarvitse sinunkaan sitten tuossa kyniä ja vanutella. Sehän vinkuu niin surkeasti se neulakin. Johan sinä sen taitat. Anna pois, minä neulon.

Antti jätti työnsä veljelleen ja jäi tuijottamaan ulos.

— Sen pienet sormet pistelevät sitten sukkelasti kuin sukkula kankaan välystää — ja äitivainajan sormus välkkyy. Voi sinua onnen mies!

Jo hymyili hiukkasen Antti.

— Puree ensin, sitten nuolee! sanoi hän.

IV

Kun Aina oli saattanut Miinan ja Taavin pihalle, otti hän selvän että Maijastiina oli työssä, joka piti häntä kokonaan kahleissa: kuorimassa maitoja kirnuun. Aina kaivoi nyt sänkynsä jalkopuolelta, peitteen alta esiin pienen pussin, kaappasi tuvasta kahvirännälin ja juoksi kiireesti pihan poikki piikojen kammariin, jossa hän oli ylläpitänyt hiilosta.

Lattia oli niin likainen, että hänen täytyi kohottaa helmojansa. Pahnojen joukossa näkyi maitopytty, rikkinäinen pata ja kivivati puolillaan maitoa. Toinen puoli oli valunut lattialle. Särkyneen lautasen syrjällä ikkunalla oli pari suolaista särkeä. Sängyssä pahnojen ja ryysyjen päällä makasi likainen lampaankaritsa; nurkassa, oljilla oli vasikka. Toisen oli emälammas hylännyt, toinen oli kipeänä. Ainan täytyi puhdistaa tuolikin, ennenkuin hän saattoi sille istuutua, polttaakseen kahvinsa. Likaisuus oli hänen luonteelleen vastenmielinen, vaikkei hän välittänyt järjestyksestä.

Karitsa sängyssä rupesi liikkumaan, se hyrisi, kapusi seisomaan, hyppäsi alas ja määkäisi.

Aina ei siitä huolinut, heilutteli vain rännäliä ja katseli hymyillen hiilokseen. Äkkiä hän naurahti.

Pitikö hänen tietää, että sormus oli Antin? Pitikö hänen mennä sitä tarjoamaan, kun ei miehellä itsellään ollut älyä tulla sitä ottamaan? Salavihkaa hän oli nähnyt, kuinka Antti oli pannut sen permannon rakoon. Siitä hän oli sen korjannut, ihmisten jaloista, ja pitänyt sitä sormessaan näytteillä, että omistaja saisi periä. Eikä omistaja ottanut, vaikka kyllä näki. Vaikka vielä olisi pitänyt sitä kihlasormuksena! Mutta oliko tuo nyt tapa kosia? Miksei hän tullut puhemiehen ja kihlojen kanssa niinkuin oikea ihminen ainakin? Mutta se oli nahjusmies ja toimeton löntikkä koko Antti!

Aina nauroi ja ajatteli edelleen.

Äkkiä pisti lammas turpansa hänen kainaloonsa. Aina tuuppi sitä pois luotaan. Se oli käynyt maitokupilla ja tahrasi hänen pukunsa. Nyt se meni kirstun luo, kaasi siellä tuohikopan, josta katkismuksen lehtiä, tulitikkuja ja muuta romua vieri lattialle. Vasikkakin nousi ja kompuroi nuuhistelemaan tulitikkuja lattialla. Tyhmän näköisinä molemmat tulivat Ainan eteen eivätkä paenneet, vaikka hän uhkasi niitä polttavalla kahvirännälillä.

— Haistelkaa nyt ja maistelkaa, huusi hän niille lähtiessään.

Käydessään jyväaitan avonaisen oven ohitse, tuli Aina tarkkaavaiseksi ja pingoitettu piirre syntyi hänen kasvoillaan. Maijastiina oli aitassa ja kanat oven suulla hänen edessään.

Olikohan se mitään huomannut? Mitähän se tarkasteli? Aina sai hänen huomionsa käännetyksi pois kertomalla, että piikojen kammarissa oli särkynyt vati. Akka sulki kiireesti oven, riensi sinne ja palasi hetken perästä, kädessä vadinpalaset, jotka hän saattoi isännän kammariin.

Illansuussa tuli Juhana Tuusjärvi, isäntä itse, kotiin. Hevonen oli märkänä niinkuin kovan ajon jäljeltä, vaikka se maantieltä asti oli tullut käyttöä. Juhana oli käynyt huutokaupassa, josta hänen olisi tullut saada kolmatta sataa markkaa ja tiellä oli hän pistäytynyt ahdistamassa muitakin velkamiehiään, joilta saaminen näytti epävarmalta. Niin oli kiireisenä aikana kulunut hukkaan kaksi päivää. Tämä teki Juhanan mielen kiukkuiseksi ja vielä enemmän hän kiivastui avatessaan tuvan ovea ja huomatessaan, että nuotanparsijat, joiden eilen olisi pitänyt valmistua, vielä olivat työssä. Maijastiina oli kaivolla hakkaamassa sianruokaa, mutta hän kiirehti sisään iloiten siitä, että isäntä nyt torui oikein tuntuvasti. Se mitä hän kuuli, oli jatkoa edelliseen.

— Teihin ei kuulu, miten minä korjaan omani. Karttakaa etteivät minun nyrkkini rupea korjailemaan teitä tästä… Tällaisena aikana teitä on tässä pidetty rahapalkalla, kun ruokapalkalla jo saa miehiä miten paljon hyvänsä. Joutenhan te tässä jauhaisitte talon ruokaa — mutta nyt ulos paikalla…!

Ja isäntä kirkaisi, polkien jalkaa permantoon.

— Se loppuukin jo kohta…

— Vai kohta! ärjäisi isäntä ja uhkasi nyrkillään. — Ulos ovesta! Minä pistelen loput itse. Vai ette lähde!

Hän seisoi vuoroin suorana, kumartui vuoroin eteenpäin ja heristeli käsiään, joita uhaten puristeli nyrkeiksi. Tukka oli tuuhea, pitkä, takana leikattu tasaiseksi ja jaettu kahden puolen, otsalta pois. Siinä oli jo harmaita hapsia tummien joukossa. Kasvot olivat kalpeat, jokainen piirre syvään uurrettu, huulet ohuet ja suun ympärillä veltto piirre, nenä oli käyrä ja suippea, leuasta riippui parta harmaana, harvana kuin pukilla. Silmät kiiluivat terävinä, ääni oli läpitunkeva.

Maijastiina, peläten mahdollista käräjäjuttua, oli kadonnut ja miehet pakenivat minkä pääsivät. Juhana meni rauhoittuneempana huoneeseensa ja huusi sinne Ainan.

Tyttö astui sisään keveästi ja nuokkuen kuin heinä hiljaisessa tuulessa. Heti sattuivat hänen silmänsä vadinpalasiin nurkassa ja pieni nauru pääsi häneltä. Sitten hän asettui istumaan isänsä viereen sängynlaidalle, kohotti leikillisesti leukaansa häntä vastaan ja sulki silmänsä.

— Minä olen särkenyt. Lyökää nyt, isä!

— Pitäisihän minun lyödä kun sinä olet niin huolimaton, vastasi Juhana ja silitti tytön mustaa tukkaa.

Aina olikin taas niin ihmeen soma. Kun hän nyrpisteli nenäänsä ja päästi suunsa ilmoittamaan tyytymättömyyttä, olisi isä voinut häntä suudella niinkuin nuorena ollessaan tyttöjä tansseissa. Hänen katseensa suunnasta huomasi Juhana, että vadinpalaset häntä suututtivat.

— Älä sinä Maijastiinaa soimaa siitä että hän minulle ilmoittaa kaikki.

— Tämän talon koira, hyi!

— Tarpeellinen olemassa. Mihin olisin joutunut teidänkin kanssanne, kun jäitte äidistänne niin pieniksi. Menettekö keinumaan?

— Olemmehan me aikoneet, Kalle, Alviina, Hermanni…

Välinpitämättömästi Aina ensin koetti esitellä keinumisen, mutta ei sitten voinut pidättää nauruaan. Hän karkasi äkkiä seisomaan, peitti käsillä säteilevät silmänsä ja kiikutteli vartaloaan, jonka ympärillä vaalean punainen pumpulihame oli niin väljänä, että melkein luuli hänen voivan karistaa sen päältään, jos tahtoi.

— Taavin morsian kävi täällä, muisti hän äkkiä.

— No? kysyi Juhana. Aina ravisti päätään.

— Olevinaan! Ja tuollainen siivo, jumalinen.

Juhanalle olivat sellaiset henkilöt vastenmieliset. Hän ei kysellyt enempää, vaan lähetti Ainan kuulostamaan, oliko sauna valmis. Mietteisiin vaipuneena hän avasi kaappinsa oven, näki että kaikki oli entisellään ja heitti sinne kudotun kukkaronsa. Sitten hän läksi saunalle. Aina ja Maijastiina olivat siellä jo joutuneet sanakiistaan, mutta Juhanan tullessa loppui riita ja Maijastiina jäi ääneti hautomaan vastoja. Sanattomana Juhana riisuutui ja paneusi pitkäkseen penkille. Suloisessa varissa hävisivät kaikki mieliharmit ja löyhkävä vastanhaju raukaisi ja sulatti jäseniä kuin sade kevätlunta. Kaikki esineet ympärillä, penkki ja kattohirret olivat kadonneet pimeään ja ainoastaan muurin suu hohti punaisena tulikitana. Sirkat lauloivat solassa ja vihaisesti pihahti kiuas, kun Maijastiina heitti löylyä. Välistä kuului Aina laulavan, kävellessään pihamaalla. Eihän hän koskaan liikkunut laulamatta.

— Siitä se vasta oikein haukkui minulle, että isännälle kannan vadinpalaset ja muut.

Maijastiina lausui nyt sen, mitä oli mielessään hautonut koko sen ajan, jonka vastat hautuivat kiukaalla. Hän ropsotteli vastoilla, valoi vesillä, meni välillä heittämään löylyä ja tuli sitten taas hieroskelemaan Juhanaa. Tämä vain haukotteli suloista väsymystä ja vastasi, että se Aina on niin taitamaton ja lapsellinen.

— Taitamaton! murahti Maijastiina. — Kunhan vain olisi! Huolimaton se kyllä on. Kävi täällä sitten Taavin morsian ja silloinkos ne oikein ajoivat raivoa Kallen kanssa. Ja sitä piikojen ja renkien laiskuutta, kun…

— Johan minä niitä hätyytin, sanoi Juhana kärsimättömästi.

Maijastiina huomasi, että nyt ei tuohon mikään pysty. Hänellä oli sentään kerrottavana hyvin painava asia, jolle hän vähitellen valmisti alaa.

— Mitäpä minä puhun asioista, jotka eivät minuun kuulu. Koiran nimen vaan olen saanut.

— Mitä turhia. Kerro vain kerrottavasi.

Maijastiina jatkoi ikäänkuin hän ei olisi kuullut isännän viimeisiä sanoja, alakuloisella äänellä:

— Rajalan nuori emäntä kävi täällä.

Ähäh jopas virkosi! Juhana oli noussut istumaan.

— Olisikohan sillä ollut maksaa? Tuskinpa. Sillä kun vaimo tulee, niin se aina tulee rukoilemaan armoa. Niin se kävi syksylläkin ja minä hullu heitin ne oljet.

— Rajalan mies on kipeänä ja olivat myyneet mullikkansa.

— No sittenhän sieltä voisi saada jotakin, jolleivät jo ole muuttaneet mullikkaa leiväksi. — Onko käynyt muita?

— Kaksi miestä. Lupasivat huomenna tulla.

Ja nyt hän alkoi puhua siitä mitä hän niin oli valmistellut.

— Sitten kävin minä jyväaitassa panemassa sinne kissaa, kun on niin niitä hiiriä, ja annoin kanoille kauroja…

— Se on turhaa, intti Juhana väliin. — Jo ne elävät nurmella.

— Mutta kun tulevat tässä häätkin. Että munisivat…

Samassa raoitettiin ovea ja Ainan ääni lausui:

— Nyt menemme keinulle: että tiedätte.

— Älkää olko kauemmin kuin auringon laskuun, huusi Juhana vastaan.

Hetken kuluttua alkoi Maijastiina:

— Niin, minä kävin jyväaitassa. Kun eilisaamuna siellä kävin, panin lapion seisomaan molempien hinkaloiden väliin. Ihan osaisin tänä hetkenä sen asettaa, niinkuin silloin. Ja nyt se oli muutettu ja jyviä jäänyt permannolle. Hinkalo kyllä oli tasoitettu, kävijä oli kyllä laassut jälkensä. Mutta minua ei saa petetyksi…

— Se on mahdotonta. Etkö ole säilyttänyt avainta?

— Säilyttänyt avainta? Itse ette sitä paremmin säilytä. Se on minulla hampaitten välissä. Se jäi vain silmänräpäykseksi kammarin pöydälle, kun leipiä paistoin. Mutta silloin olivat kaikki väet työssä. Kotona ei ollut kuin Aina…

Viimeiset sanat akka kuiskasi ja ne lausuttuaan astui hän heti alas lauteilta heittämään lähtölöylyä.

— Älä hiidessä, kirkaisi Juhana. — Kynteni palavat.

— Kastakaa veteen kyntenne!

Matalalla äänellä Maijastiina sitten hänelle lateli kaikki pikkuseikatkin, mitkä olivat tapahtuneet hänen poissaollessaan. Miettiväisenä, tarkkaavan totisena Juhana kuunteli. Hänen hyvä mielensä oli nyt kerrassaan poissa. Kun hän oli syönyt illallisen, jäi hän yksin huoneeseensa ja avasi kaappinsa. Se oli ainoa herrasmainen huonekalu koko talossa, sillä isäntä vihasi kaikkea herrasmaista ja kaappia hän sieti vain siksi, että siinä oli niin mukavia laatikoita, ovilla varustettuja osastoja ja salaisia soppia. Sieltä sokkeloiden pimeydestä hän haeskeli ja kaiveli, otti pusseja, joista laski setelit, kunkin lajin erikseen. Pussit muistuttivat tupakkakukkaroa ja setelit eivät ulkonäöltään paljoakaan eronneet tupakanlehdistä. Sitten tuli läkkilaatikon vuoro, jossa oli kuparia ja toisen jossa oli hopeaa. Vihdoin löytyi sellainenkin säiliö, jossa oli kaiken karvaa, kultarahoista yhdenpennin vaskirahoihin asti — sillä hän piti niitäkin varalla: sattui välistä tarvitsemaan. Niin hän seisoi paitahihasillaan, harva, harmaa parta riippumassa rinnalla, tuuhea tukka hajallaan, kyyristyneenä hengittämään homehtuneen metallin ja likaisten seteleiden tuoksua.