Hämähäkki ja muita kertomuksia

HÄMÄHÄKKI

ja muita kertomuksia

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

SISÄLLYS:

Rouva Vilenius ja hänen poikansa
Metsävalkea
Hämähäkki
Veljekset
Lokakuun tarina
Evangeline
Liitentaalin vanhukset
Isä ja poika

ROUVA VILENIUS JA HÄNEN POIKANSA

Rouva Vilenius asui sellaisessa luhistuvassa puutalossa, josta viime hetkellä tulee lehtiin uutinen otsakkeella »Häviävä kaupunkimme» ja jonka kivimuurit vähitellen kokonaan piirittävät. Vilenius vainaja oli ollut kanttori, juonut ja muutenkin elänyt huonosti. Rouva kärsi kaikki lasten tähden. Minnepä hän seitsemän pienen lapsen luota olisikaan lähtenyt. Vähitellen niitä oli kuollut, niin ettei jäljellä ollut kuin kaksi tytärtä, jotka jo aikoja olivat raataneet niukoissa oloissa suurten lapsijoukkojen eteen, ja poika, joka oli äidin luona. He elivät kädestä suuhun. Hiiret temmelsivät öisin katolla, kun äiti sairastellen valvoi. Ummehtunut ilma ja lääkkeiden haju kuuluivat heidän asuntoonsa kuten virkatut pikkuliinat, jotka kesät talvet peittivät heidän pöytänsä ja piironkinsa.

Nuorimmasta lapsesta, pojasta, tuli äidille kaikki kaikessa. Koko hellyys, joka isän aikana oli kitunut hänessä ainaisen paineen alla, kuten ruohonidut kellahtavina elävät tukinpään litistyksessä, oli ruvennut viheriöimään ja kohdistunut poikaan. Äidille koitti viimeksisyntyneen mukana aavistamattoman onnellinen elämä. Eivät muistot menneistä kärsimyksistä eikä toimeentulon niukkuus voineet sumentaa hänen päiviään. Hän riemuitsi lapsestaan, vaivasta, jota sen hoito tuotti, sen hymyistä, sen suudelmista, ja alkoi jo varhain nähdä unia sen tulevaisuudesta. Papiksi hän poikansa kouluttaa. Se on sentään jaloin virkamies mitä maailmassa voi olla. Kauhealta tuntuisi jos poika tahtoisi joksikin muuksi. Mutta kun hän alunpitäen kasvattaa häntä herranpelossa ja varhain vie hänet kirkkoon, niin kai oma halukin alkaa vetää juuri papintoimeen. Nyt ruvetaan jo säästämään kouluttamista varten. Mitä ikinä liikenee, pannaan säästölaatikkoon ja viedään pankkiin kasvamaan Sigurdille koulurahoja.

Pojan nimi oli Sigurd Valdemar. Hän oli saanut kauniit nimet, koska sellaiseen tuhlaukseen on varaa köyhälläkin.

Sigurd tuli kouluun ja oli ahkera ja tunnollinen, oikea papinalku, sanoivat tuttavat rouvat ja naapurinvaimot äidille. Ei häntä tavattu pahanteossa muiden poikien joukossa. Kirjojensa ääressä hän viihtyi ja auttoi äitiään kantamalla puita ja vettä. Hän ymmärsi jo varsin nuorella iällä säästää vaatteitaankin ja osasi koreasti selittää »ettei äidille tulisi paikkaamista». Muut äidit asettivat syystä hänet esikuvaksi vekaroilleen, jotka ilman minkäänlaista kelkkaa laskettivat alas iljankoisia kelkkamäkiä. Kumma kyllä eivät pojat kovin pahasti kostaneet Sigurdille. Jonkin lumipallon hän sai niskaansa, mutta välitunnilla sallivat he hänen auttaakin. Sigurd ei ollut imartelija eikä suosionhakija opettajien edessä ja hän kantoi hyveensä varsin vaatimattomasti.

Äidillä oli Sigurdista pelkkää iloa. Millä riemulla hän odotti poikaa kotiin koulusta, millä riemulla hän näki tämän kirjat kainalossa astuvan kouluun. Ja kaikkein onnellisinta oli illoin, kun. Sigurd ennen maatapanoa tuli sanomaan hyvää yötä. Tai kun he sunnuntaisin yhdessä astuivat kirkkoon: Sigurd kantoi äidin telttatuolia ja molemmat olivat parhaissa vaatteissaan. Portaissa hän auttoi äitiä käsipuolesta. Äiti oli oikeastaan viime aikoina tullut terveemmäksi, mutta Sigurdin hellyydenosoitus oli hänelle niin suloinen, että hän otti sen vastaan, vaikka olisi tullut aikaan omin neuvoin.

Sillä lailla kului koko kouluaika. Ainoassa pitkässä onnessa.

Kun Sigurd oli päässyt ylioppilaaksi, piti hänen koko kesä levätä äidin luona. Sen virkistyksen hän hyvin ansaitsi kaiken ponnistuksen jälkeen. Ylioppilastutkinto oli ollut erittäin hyvä. Mutta laihtunut oli poikakin.

Tuskin oli äiti ehtinyt viikon päivät häntä hoidella, kun taloon tuli kirje, joka pani elämän aivan nurin narin.

Sigurdille tarjottiin tointa suuressa maalaispappilassa. Rovasti itse kirjoitti. Hän tarvitsi nuorta teologia avukseen kesäkuukausiksi ja hänelle oli suositeltu ylioppilas Vileniusta tunnollisena miehenä. Pappila sijaitsi erittäin kauniilla paikalla järven rannalla, nuoria oli paljon ja itsestään oli selvää, että se nuori mies, joka tulisi auttamaan rovastia, otettaisiin jäseneksi perheen piiriin. Ainaisesti sama arkielämä rouva Vileniuksen asunnossa meni rikki kuin paperi tämän kirjeen tultua. Pojassa heräsi jotakin, jonka olemassaolosta ei hänellä ollut itselläänkään ollut aavistusta. Saada nähdä uusia seutuja, tulla suureen pappilaan, ehkäpä saada saarnata! Ansaita, päästä käyttämästä äidin varoja, auttaa äitiä! Muutamassa silmänräpäyksessä laukesi pojassa valloilleen nuoruus. Hän seisoi ikkunassa ja katseli sitä ainoaa puuta, joka keskellä kivimuureja oli uskaltanut taistella itsensä vihreäksi, ja kun hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, ei hän enää ollut sama kuin äsken.

Äiti tunsi kaikki mitä hänessä tapahtui ja kuin vihlovat veitsenterät kävivät läpi hänen sielunsa. »Minä kadotan hänet, minä kadotan hänet. Talossa on nuoria, ehkäpä kaunis tytär… Minä olen jo kadottanut hänet, hänen kasvonsa ovat jo muuttuneet, entinen nöyryys ja hiljaisuus ovat poissa. Silmissä palaa maallinen loisto.»

Kyynelet repivät koristen kipeää rintaa.

— Äiti, mitä te sanotte?

Äiti ompeli kiihkeästi painuneena syvälle työhönsä.

— Mitäs minä sitten.

— Kuinka niin. Onhan tämä tärkeä asia.

— Teet tietysti niinkuin sinulle on hyvä.

— Mutta emmekö neuvottele. Olemmehan aina…

— Mitäs me enää. Näenhän minä, että sinun tekee mieli.

— Minusta tuntuu, että se olisi hyödyllistä tulevaisuudelleni. Tietysti minun tulee teitä ikävä, mutta täytyyhän meidän kumminkin olla erossa minun lukujeni aikana ja…

— Älä puhu. Sinun ei tule äitiäsi ikävä.

— Mutta äiti!

Kalseus, jommoista ei poika koskaan ollut tuntenut asettui kuin huuru hänen sydämensä ympäri.

— Minä en lähde, koska te itkette, se on selvää se, sanoi hän sydämettömästi.

— Sinä lähdet, koska sinun tekee mielesi. Se on selvää se.

— Olisiko sitten väärin, jos minun tekisi mieli. Ansaitsisinhan hiukan rahaa, luuletteko että on hauskaa antaa äitinsä kärsiä puutetta…

— Ole vaiti, ole vaiti…

— En ole. Se ei käy laatuun. Nyt on minun vuoroni antaa teille. Pelkään velkoja. Minun täytyy ansaita.

Äiti nosti äkkiä päänsä ja työnsi käsityön syrjään.

— Sinä et lähde sentähden että tahdot ansaita ja lieventää äitisi puutetta, vaan sentähden, että sinun tekee mieli pois kotoa, sinä tahdot nuorten seuraan, sinä…

Outo tulisuus oli äidin äänessä ja hän purskahti itkuun.

Sigurd laski takaapäin kätensä hänen olkapäilleen eikä neuvottomuudessaan osannut sanoa mitään. Äiti tarttui hänen käsiinsä ja vei ne huulilleen.

— Pidätkö sinä sitten vielä hiukkasen äidistäsi?

Sigurd veti pois kätensä. Kumma inho oli vallannut hänet ja hän vastasi vaivoin:

— Kuinka te nyt, äiti…

Huoneeseen tuli entistä tukalampi mieliala ja vähän ajan perästä sanoi
Sigurd:

— Olisiko se teistä väärin, jos minun tekisi vähän mieli maailmalle?

Äiti alkoi nyyhkiä.

— Ei se olisi väärin, tietysti ei. Lähde sinä vain, en minä sinua pidätä. Lähde huomispäivänä…

— Emme enää puhu koko matkasta.

Poika otti lakkinsa ja läksi ulos.

Rauha heidän ennen niin hiljaisesta kodistaan oli poissa. He kiusasivat toisiaan aamusta iltaan eivätkä öisin voineet nukkua pahan omantunnon takia. Heissä paljastui ja kehittyi ilkeitä, rumia luonteenominaisuuksia, joita he häveten ja ihmetellen silloin tällöin itse näkivät, mutta joille he silti antoivat niin paljon valtaa, että heidän päivänsä olivat täydelleen myrkytetyt. Kun Sigurd vihdoin viime tingassa oli lähettänyt rovastille myöntävän vastauksen ja ratkaiseva askel siis oli otettu, rauhoittui äiti tai oikeammin sanoen alistui kohtaloonsa ja pani kaiken tarmonsa matkavalmistuksiin. Poikakin pääsi sen verran ennalleen, että saattoi kohdella äitiä tyynellä arvonannolla, jollei entinen hellyys palannutkaan.

Hänen kirjeensä maailmalta sensijaan olivat avomieliset ja täynnä huolenpitoa äidin voinnista. Tuntui siltä kuin siellä kaukaisuudessa viime ajan kuilu olisi mennyt umpeen ja kouluajan hyvyys palannut. Hänen oli hyvä suuressa pappilassa. Hän viihtyi ensi hetkestä alkaen. Pelattiin krokettia ja pantiin toimeen huvimatkoja järvelle. Hänen varsinaisena tehtävänään oli auttaa rovastia kansliatöissä ja raamatunselityksilläkin hän oli usein »portinavaajana» kulkenut rovastin mukana. Jonakin sunnuntaina piakkoin tuli hänen pitää ensimmäinen raamatunselityksensä eräässä pitäjän syrjäkylässä. Evankeliumijuhlia varten hän niinikään jo valmisti puhetta ja rovasti oli antanut toivoa, että hän syksymmällä saisi saarnata kirkossa.

Äiti otti vastaan kirjeet pelolla ja luki ne sykkivin sydämin. Tämä uusi valoisuus pojassa tuntui hänestä synnilliseltä, ja varoitukset että äiti säästäisi itseään eikä rasittuisi — huutavalta ivalta. »Minä olen hänet kadottanut, minä olen hänet kadottanut!» nyyhki hänen sielussaan. »Enkö sitten jo tarpeeksi ole kärsinyt — pitikö tämä viimeinen minulta otettaman!»

Vaikka Sigurd ei ollut maininnut mitään sinnepäinkään, tuli hänelle tunne, että talossa on nuori tytär — he soutelevat järvellä — he istuvat yhdessä verannalla — he ovat krokettipelissä yhtä puolta. Kirkossa he joutuvat sunnuntaisin rinnan. Kyllä äiti tietää, kyllä äiti tuntee, vaikka hänelle ei sanotakaan.

Äidin kirjeet olivat hyvin lyhyet. Tosin heikko kirjoitustaitokin pani esteitä, mutta pääasiassa puuttui häneltä halua. Pojan kirjeet kylmenivät samassa määrin kuin äidin lyhenivät. Ne käsittelivät yhä ulkopuolisempia asioita ja kuvasivat tarkoituksellisen kauan raamatunselitystilaisuuksia ja evankeliumijuhlia. Huviretkistä ja krokettipelistä ne eivät enää hiiskuneet sanaakaan. Kun Sigurd oli nostanut ensimmäisen kuukausipalkkansa, lähetti hän siitä puolet äidille ja hänen kirjeensä oli lämpimämpi kuin moneen aikaan.

Silloin itki äiti ilosta, kertoi tapauksen naapurinrouville, ruokakaupan myyjättärelle ja erinäisille ihmisille, joiden kanssa joutui tekemisiin.

Juhlallinen oli se Sigurdin kirje, jossa hän kertoi ensimmäisestä saarnastaan. Kirkko oli ollut täpötäynnä, hän oli jo ehtinyt saada ystäviä pitäjässä, oli sattunut aurinkoinen sunnuntai ja valonsäteet olivat kauniisti langenneet alttarin ja penkkien yli. Häntä oli alussa kauheasti pelottanut. Sakaristossa odottaessa oli ollut aivan sietämätöntä, mutta vauhtiin päästyä hän oli laskettanut aivan sujuvasti eikä hän lopulta ollut tarvinnut edes konsepteja. Ihmiset olivat sulaneet itkuun. Saarnan jälkeen oli ollut suloinen olla, aivan niinkuin konfirmaatiosunnuntaina, kun oli palattu kirkosta ja istuttu sohvassa rinnan äidin kanssa ja juotu limonaadia — muistaahan äiti. Pastori oli tullut häntä onnittelemaan, niinikään monet seurakuntalaiset — rovasti itse oli matkalla, joten hän ei kuullut saarnaa. Sigurd oli nyt aivan vakuuttunut kutsumuksestaan. Hänelle oli kun olikin käynyt selväksi, että ihanaa on julistaa elämän sanaa ja palvella Herraa.

Äidin oli mahdoton enää vastustaa onnen tunnetta. Kirje kädessä hän juoksi naapuriin ja siellä itkettiin ja juotiin kahvia yhdessä.

Kun puoli kesää oli kulunut, rupesi äiti odottamaan poikaa kotiin, paikkaili hänen vaatteitaan ja osti uutta niin paljon kuin sai rahalla, jonka poika oli lähettänyt. Aika kului nopeasti ja valoisasti. Äiti näki unta Sigurdin omasta pienestä pappilasta, jossa hän, äiti, hoitaa taloutta. Myöhemmin tulee Sigurdista rovasti; jollei äiti silloin enää elä, menee poika tietysti naimisiin. Ja kuka sitä vielä tietää mikä Sigurdista tulee. Vaikkapa piispa.

Ennätti sitten se onnellinen päivä, jolloin Sigurd palasi. Oi, hän oli niin muuttunut, ettei äiti tietänyt uskaltaisiko kiertää kätensä hänen kaulaansa. Kasvanut, lihonut, miehistynyt — ja saanut hiukan viiksiä! Ihmettä kun hiuksetkin olivat käyneet kähäriksi. Hän astui sisään iloisempana kuin milloinkaan ja ääni oli suuri ja sointuva. Kodin pienet suojat tulivat liian ahtaiksi hänelle. Hän juoksi silmänräpäyksessä paikasta paikkaan läpi molempien huoneiden ja tapasi kaikki paikoillaan ja ennallaan. Ja äiti? Hyvänen aika, äiti oli voimistunut ja nuorentunut. Ihan totta! Se oli aivan kummallista.

— Näettekö te, äiti kulta, tuntuu siltä kuin ero olisi ollut meille molemmille terveellinen.

Sanat sattuivat äitiin ja jäivät okaaksi sydämeen. Ei hän mitään sanonut, mutta hän tunsi paikalla, että kuilu ei ollut mennyt umpeen, vaan suurentunut. Kautta rantain hän sai vähitellen selkoa siitä, että hänen aavistuksensa olivat olleet aivan oikeat. Talossa oli ollut nuori tytär, kuutamoiltoina oli kävelty yhdessä, jopa oli luettu raamattuakin. Ja tyttö oli ihmeellisenä ensisaarnan sunnuntaina istunut etupenkissä keskellä auringonvaloa ja rukoillut nuoren saarnaajan puolesta. Sigurd oli arka näistä asioista, äiti uskalsi kajota niihin vain hyvin varovasti. Kirjeistä, jotka Sigurdille tulivat, tuntui yksi hyvin epäilyttävältä, mutta äiti ei saanut tietää mistä se oli. Sigurd ei unohtanut sitä esille, se ei ollut edes hänen laatikossaan. Hän säilytti sitä kai taskussaan. Ja se oli tietenkin pappilantyttäreltä.

Sigurd viipyi kotona vain kaksi viikkoa ennen yliopiston alkamista ja äiti päästi hänet luotaan levottomana ja tuhansin varoituksin. Kun hän palasi joululomalle, oli nähtävästi jo jotakin ratkaisevaa tapahtunut. Hän eli niin omissa maailmoissaan, ettei huomannut äitinsä epätasaista mielentilaa, tai jos huomasi mielialan talossa harmaaksi, läksi kävelemään ja viipyi poissa tuntikausia. Kirjeenkantajan tuloaikoina hän aina oli kotona.

Äitiä alkoi jo raivostuttaa. Hän synnyttää lapsen henkensä kaupalla maailmaan, hän valvoo, hän hoitaa, hän raataa, hän säästää, hän rakastaa, hän kärsii — hän on valmis ottamaan silmät päästään antaakseen ne lapselleen, ja näin häntä kohdellaan. Ventovieraan, nuoren tyttöletukan takia, olennon, joka ei ole nähnyt mitään vaivaa, ei mitään kärsinyt, työnnetään hänet syrjään, asetetaan toiselle sijalle, ehkäpä pyyhitään pois mielestä kokonaan. Se on toki liikaa. Hän ei tule sitä kärsimään. Varokoon vain, joka tulee riistämään häneltä hänen ainoansa.

Loppiaisaattoiltana sattui Sigurd olemaan poissa, kun kirjeenkantaja tuli, ja äiti joutui kiusaukseen.

»Minä olen hänen äitinsä ja minulla on oikeus tietää kaikki hänen asiansa.»

Hän avasi kirjeen ja luki sirolla tytön käsialalla piirretyn alun: »Rakkahimpani, Sigurdini!» Käsiala oli selvää, hänen oli helppo tavata läpi kirje. Siinä puhuttiin rakkaudesta ja Jumalasta ja pikaisesta tapaamisesta ja lopuksi sanoi tyttö pelkäävänsä Sigurdin äitiä, mitä tämä tulee hänestä sanomaan. Kuinka hän ensinkään uskaltaa astua tämän eteen.

Sigurdin äiti nauroi kuin olisi saanut morsiamen kiinni pahanteosta. Hän tuntee siis itsekin tekevänsä jotakin rumaa tunkeutuessaan äidin ja hänen ainoan poikansa väliin! Kuuma vahingonilo täytti äidin mielen. Hän viskasi kirjeen tuleen ja antoi poikansa kulkea odottamassa postia. Parin päivän kuluttua Sigurd kysyi, eikö mitään ollut tullut, ja äiti vastasi kieltävästi. Hän nautti siitä että Sigurdkin sai kärsiä. Kyllä oli kärsimistä hänellä, äidillä.

Eikö poika aio mitään kertoa? Kihloihin mennään ilman että kysytäänkään äidiltä, vaikka koko elämän ajan on puhuttu siitä, että asutaan yhdessä, äiti ja poika. Äidin täytyi kuitenkin tunnustaa itselleen, että poika oli aikonut puhua. Hän oli yrittänyt, äiti oli sen selvästi nähnyt, mutta sitten oli käynyt niin tukalaksi, ettei hän ollut voinut jatkaa. Ja päivä päivältä kävi tukalammaksi.

Eräänä iltana vihdoin tuli Sigurd ulkoa, nähtävästi luja päätös mielessä, ja kävi suinpäin käsiksi asiaan:

— Äiti, minun on joka päivä pitänyt puhua teille siitä. Vaikka kyllä olen huomannut, että te sen tiedättekin: minä olen kihloissa.

— En tiedä, mistä minä tietäisin! Ethän ole mitään sanonut. Onhan meillä päinvastoin ollut sellainen sopimus, että asutaan yhdessä kuten tähänkin asti.

Äiti puhui hermostuneesti ja käänteli oudosti käsityötään.

Niinhän sitä ihminen lapsena päättää, mutta toisin käy myöhemmin elämässä.

— Niin näkyy. Kaikki unohdetaan mitä on ollut.

— Äiti, minä en ymmärrä teitä.

— Enkä minä sinua.

Molemmat vaikenivat.

— Mutta mitä tässä on ymmärtämistä? Minä olen löytänyt tytön, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Aiomme mennä naimisiin kuten kaikki muut. Niinhän tekin ja isä aikoinanne olette tehneet.

Poika koski paiseeseen äidin sielussa.

— Isäni ja äitini pakottivat minut naimisiin kun meitä oli kotona liian monta lasta. Minä olin kuudentoista vuoden vanha. En ollut täyttänyt viittäkolmatta, kun isäsi kuoli. Sinä synnyit vasta sitten…

— Antakaa anteeksi, äiti. Älkää itkekö noin.

— Älä sinä pyytele anteeksi. Pilkkaa se on. Kysy morsiameltasi, olkoon hän kuka tahansa, eikö hänkään ymmärrä tätä asiaa, eikö häntä pelota astua minun eteeni…

— Morsiameni ei ole mikään »kuka tahansa». Hän on…

— Se on minulle yhdentekevää.

— Mutta oletteko te — oletteko te sairas?

— Minä rakastan sinua. Minulla ei ole mitään muuta. Minä kuolen jos kadotan sinut.

— Ettehän te kadota, mitä te nyt. Päinvastoinhan te saatte tyttären lisää. Jos te tietäisitte miten hyvä ja suloinen hän on. Jahka hän tulee tänne, niin te ihastutte.

— Minä en tahdo häntä nähdä. Älköön tulko tänne.

Taasen he vaikenivat.

— En ymmärrä teitä. Te olette aina ollut minulle niin hyvä ja hellä ja nyt yhtäkkiä… Te ette vähääkään välitä minusta.

— Niinkuin minä rakastan sinua ei yksikään äiti maailmassa ole rakastanut.

— Ja tätä te sanotte rakkaudeksi.

— Sinä et tiedä mitään rakkaudesta.

Elämä kodissa kävi mahdottomaksi. Se oli yhtä ainoaa väärinymmärtämistä, selittämistä, sopimista ja uutta väärinymmärtämistä. Sigurdista tuntui kuitenkin aivan varmalta, että kun äiti saa nähdä hänen suloisen Anna-Liisansa, niin hänen täytyy sulaa. Anna-Liisaa on mahdoton vastustaa. Piti sentään valmistaa tyttöä kaikkien mahdollisuuksien varalle. Ja niin kirjoitti Sigurd pitkälti äidin taudista ja kuvasi, miten kovaa hänen elämänsä on ollut.

Valmistautuessaan lähtemään asemalle tyttöään vastaan tuli poika äidin luo ja laski käden hänen olkapäälleen.

— Olkaa minun hyvä, entinen äitini.

Pyyntö oli sydäntäsärkevän vakava. Se sattui äitiin kuin veitsen pisto. Hän ratkesi itkemään ja painoi Sigurdin kättä niin että hänen sormensa jälkiin tuli valkoiset kohdat. Väkisin irtaantui poika.

Äiti oli kuitenkin tyyni ottaessaan vastaan Anna-Liisan. Sydämellisyyttä ei hänen käytöksessään ollut nimeksikään, mutta hän oli utelias ja laskevan kohtelias. Sitä kesti niin kauan kun Anna-Liisa oli peloissaan ja arka. Mutta niin pian kuin tytön synnynnäinen hilpeys pääsi voitolle ja hän alkoi liikkua vapaammin, pingottui äidissä pingottumistaan suvaitsemattomuus. Anna-Liisan piti saada tutustua jokaiseen esineeseen Sigurdin kodissa. Hän silitti kaikkia vanhoja pöytäliinoja ja pikkukoristuksia. Kun hän vihdoin tuli pienen pöydän ääreen, jonka ääressä Sigurd koulupoikana oli työskennellyt, ja näki mustepilkut ja lapselliset kaiverrukset puussa, riemastui hän niin että karkasi Sigurdin kaulaan.

Silloin läksi äiti keittiöön. Nuoret heräsivät siihen että ovi kierrettiin lukkoon.

— Mikä kauhea ihminen minä olen, kuiski Anna-Liisa. — Unohdin että äitisi on sairas. Kuinka minä taas olen melunnut. Mutta hän oli niin reippaan näköinen ja ystävällinen. Voi, mene nyt noutamaan häntä sisään. Minä olen hiljaa, lupaan sen. Voi, voi kuinka paha tämä oli. Anna minulle anteeksi. Kun hänkin voisi antaa. — Minä niin pelkään. Kuule, minä uskon että hän suuttui minulle ikiajoiksi. Hän ei varmaankaan pidä minusta. Hän ei koskaan tulekaan pitämään. Saat uskoa. Miten silloin käy.

Sigurd koetti rauhoittaa häntä.

— Ehkä on paras että me nyt lähdemme hotelliin. Äiti on väsyksissä, hänen piti tietysti leipoa ja järjestää tuloasi varten, vaikka kuinka olisin selittänyt että se on tarpeetonta.

Sigurd ei millään rukouksilla tahtonut saada äitiään avaamaan keittiön ovea. Ei tullut kysymykseenkään että hän olisi taipunut liikkumaan sanoakseen Anna-Liisalle hyvästi. Vielä vähemmin sai Anna-Liisa tulla hänen luokseen. Hyvästit jäivät sanomatta. Mutta matkalla Sigurdin kodista painoi nuoria alakuloisuus, joka oli kuin paha enne. Sigurdin täytyi koettaa selittää, Anna-Liisan ymmärtää. Kummallekin oli yhtä vaikeaa.

He päättivät vielä ennen junan lähtöä käydä harjulla, jonka lehdot ja polut läheisesti liittyivät Sigurdin elämään. Sigurd tahtoi morsiamelleen näyttää muistojen paikat ja näköalat järvelle ja metsään. Kun he tulivat ohi portin, josta mentiin kivimuurien keskitse rouva Vileniuksen asunnolle, rupesi Anna-Liisa tahtomaan että Sigurd pistäytyisi katsomassa, miten äiti voi. Sigurd taipui vastenmielisesti. Mutta Anna-Liisa selitti reippaana, että hän lähtisi edellä harjulle, löytäisihän hän sinne, ja Sigurd tulisi hetkisen perästä. Hän oli kuin nuoruus, kun hän, kasvot hymyillen vaaleiden turkisten sisästä, talvi-illan hämärässä kääntyi nousemaan katua, joka johti harjulle.

Äiti oli pimeässä Sigurdin astuessa huoneeseen. Hän karkasi ylös ja huusi:

— Älä tule tänne. Mene hänen kanssaan. En tarvitse sinua, tulen yksinkin toimeen.

Hän putosi takaisin entiselle paikalleen keittiön ikkunan ääressä ja painoi kasvonsa ruutuun. Kun Sigurd rupesi sytyttämään lamppua, tuli hän ja löi lampun hänen käsistään. Se kolahti lattiaan ja meni säpäleiksi. Kaikki mitä poika yritti sanoa, ärsytti häntä. Hän ei enää istunut paikoillaan. Hän liikkuili kynttilän valossa oudon jäntevänä ja hiiviskellen kuin kissa.

Sigurd seisoi hetkisen äänetönnä ja katseli häntä. Hän oli selvästi tullut mielipuoleksi. Lääkäri oli noudettava. Mutta voiko äitiä jättää yksin? Ja harjulla käveli Anna-Liisa odotellen.

Sigurd juoksi naapuriin ja sai sieltä väkeä pitämään äitiä silmällä. Sitten hän kiiruhti telefoniin, mutta tapasi vasta kolmannen lääkärin kotona. Kun hän pääsi takaisin äitinsä luo, oli tämä lähettänyt pois naapurit ja virui lattialla suonenvedontapaisessa kouristuksessa. Hän löi poikaa kasvoihin, jos tämä yritti likelle. Naapurit hän uhkasi tappaa, jos heitä kutsuttaisiin tänne. Vihdoin tuli lääkäri, antoi jotakin rauhoittavaa ja lupasi palata huomenna. Kun Sigurd lopuksi pääsi kadulle, juoksi hän mielettömänä pimeälle harjulle, vaikka tiesi Anna-Liisan jättäneen ei yksin harjun vaan kaupunginkin. Otsaansa painellen hän kiiruhti polulta polulle etsien jälkiä lumesta. Hän syöksyi hotelliin ja kuuli että neiti oli lähtenyt. Ei ollut jättänyt mitään kirjettä, ei ollut käskenyt mitään sanoa.

Sigurd tuli kadulle. Hän tunsi vihaavansa äitiään.

Hän on sairas, sairas, koetti hän puhella itsekseen. Jumala, anna minulle anteeksi.

Äiti nukkui tasaisesti hengittäen. Sigurd kirjoitti morsiamelleen. Puoliyö oli aikoja sitten mennyt, kun hän yritti saada unta. Turhaan. Äiti heräsi vasta aamulla. Hän oli terve ja iloinen ja tahtoi nousta. Sigurd ei päästänyt häntä ylös. Mutta lääkäri antoi luvan. Se ei ollut ensinkään vaarallista, pieni hermokohtaus vain. Pitää säännöllisesti nauttia lääkkeet ja välttää mielenliikutuksia.

Sigurdin oli vaikea pysyä äidilleen ystävällisenä. Syntiset ajatukset vaivasivat häntä.

— Katso sinä ettet tapa äitiäsi, sanoi rouva Vilenius kerran kantaessaan ruokaa pöytään. Hän oli laskevinaan leikkiä. Ääni oli ystävällinen ja kasvotkin hymyilivät.

— Katsokaa te ettette vie pojaltanne hänen elämänsä onnea.

Sigurdin ääni oli käheä ja kasvot nurjat.

— Joko sinä taas alat, sanoi äiti ja painoi käden sydänalaansa vastaan.
— Ja lääkäri kun juuri sanoi ettei saa olla mielenliikutuksia.

Sigurd nousi pöydästä ennenkuin oli kajonnutkaan ruokaan ja läksi ulos. Äiti huusi turhaan hänen jälkeensä. Hän palasi myöhään, mutta äiti istui yhä odottamassa katetun ruokapöydän ääressä. Hän ei ollut kipeä, hän hymyili ystävällisesti ja pyyteli hellästi syömään. Sigurd ei huolinut mistään. Hän sulkeutui kirjoittamaan morsiamelleen toista kirjettä ja sai kirjoittaa hänelle kolmannen ja neljännen. Vastausta ei kuulunut, päivät kuluivat tukalassa odotuksessa. Vihdoin, juuri ennenkuin Sigurdin piti lähteä Helsinkiin, tuli Anna-Liisan kirje.

»Sigurd,

minun on vaikea tätä kirjoittaa ja sinun tulee olemaan vaikea sitä lukea. Ei kuitenkaan ole mitään keinoa. Rakkaat kirjeesi olen lukenut uudestaan ja uudestaan. Olen itkenyt ja valvonut niin paljon, että olen kuin sammuksissa. En näe mitään keinoa. Kukaan nainen ei voi ottaa sinua äidiltäsi, hän rakastaa sinua liiaksi. Hänen kuolemansa olisi menettää sinut, sinä ymmärrät ettei kukaan nuori nainen tahdo ruveta murhaajaksi.

Minua hämmästyttävät omat tyynet sanani. Kuitenkin on ollut kovin vaikeaa päästä tähän selvyyteen. Kun siellä harjulla viluissani kävelin, paleltui minusta jotakin. En voinut sille mitään. Sinä vain olisit voinut minua lämmittää. Mutta sinä et voinut jättää sairasta äitiäsi. Nyt on myöhäistä. Ehkä olen sinulle liian ankara, ehkä joku toinen nainen voi tyytyä toiseen sijaan sydämessäsi. Minä en voi jakaa kenenkään kanssa. Jos minä sinut ottaisin, tappaisin äitisi. En voi.

Anna minulle anteeksi että olen sellainen kuin olen. Anna anteeksi että lähetän sinulle tällaisia ajatusten säpäleitä. Kaikki on minussa säpäleinä. Jumala voi sinua lohduttaa ja Hän lohduttaa minuakin. Kuinka onnellista, että Hän on omanamme. Kiitos kaikesta mitä minulle annoit. Toivotan sinulle sydämestäni hyvää. Älä koeta vaikuttaa päätökseni horjuttamiseen. Se on turhaa. Jumalan haltuun.

Anna-Liisa.»

Sigurd karkasi kirje kädessä äitinsä eteen ja hänen silmänsä verestivät.

— Nyt te voitte olla tyytyväinen. Nyt te olette saanut ajetuksi tahtonne läpi. Hän ei voi tulla omakseni, sillä hän ei tahdo riistää minua teiltä. Oletteko nyt tyytyväinen?

Äiti tuijotti häneen pitkään eikä vastannut mitään.

— Ettepäs nyt sairastu, huusi poika, — ettepäs nyt kaadu lattialle. Olette tyyni ja iloinen. Sillä juuri tätä te olette tahtonut. Mutta tietäkää, että minä en rupea olemaan saman katon alla kanssanne. Te kadotatte minut kumminkin. Minä vihaan teitä. Ei ole ketään ihmistä maan päällä jota minä niin vihaisin.

Äiti laski tyynnyttäen kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta poika säpsähti hänen kosketuksestaan.

— Älä raivoa. Puhutaan tyynesti. Kaikki käy vielä hyvin.

— Ei, hän ei taivu. Kaikki on hukassa. Minun elämäni on ollutta ja mennyttä, jollen minä häntä saa. Ja minä tunnen hänet. Hän ei peruuta päätöstään. Ja tämä on teidän syynne. Te olette tuhonnut minun elämäni onnen. Minä vihaan teitä, tietäkää se.

Lääkäri noudettiin ja Sigurd sai hoitoa, mutta hänen sairautensa ei ollutkaan lääkitty yhtä helposti kuin äidin sairaus. Siitä tuntui kehittyvän pitkä, vakava hermotauti.

Äiti tuhlaili hellyyttä ja kuunteli nurkumatta ja vastaansanomatta kovia sanoja, mitä pojalla oli viljalti hänen varalleen.

— No nyt te saatte minut pitää, saattoi hän sanoa. — Iloitkaa nyt.
Tällaisena ei enää kukaan minusta huoli. Te saatte pitää.

— Lapseni, rakas lapseni, puheli äiti, — meille koittaa vielä ilon aika. Sinä saat pienen pappilan ja äiti hoitaa…

Hän ei päässyt lausettaan loppuun. Poika sai raivokohtauksen. Siitä lähtien hän oli pitkän aikaa kuin sekaisin päästään. Äiti ei enää uskaltanut puhua pienestä pappilasta.

Hänen hellyytensä ja voimansa kasvoivat päivä päivältä. Hän raatoi ja hän säästi. Yökaudet hän istui käsitöiden ääressä, jotka olivat hänen ainoa tulolähteensä. Poika kohteli häntä nurjasti, tyytymättömästi ja ilkeästi. Hän kantoi kaiken nurkumatta. Ja tauti paheni päivästä päivään. Eivät tietäneet neuvoa pääkaupungin lääkärit, mahdollisesti olisi voinut saada apua ulkomailta. Mutta ulkomaanmatkoihin ei ollut varoja.

Kun viisi vuotta oli kulunut, liikkui Sigurd Vilenius keinotekoisen lihavana, äreänä miehenä hämärissä kotikaupunkinsa kaduilla. Häntä ei saatu liikkeelle päivisin, hän pelkäsi ihmisiä ja asteli katuun katsoen. Äiti näytti haamulta, mutta miltei läpikuultava ruumis oli täynnä sitkeyttä ja tarmoa. Hän, joka ennen oli pelännyt velkaa, teki nyt velkaa joka päivä ja ajatteli aikaa, jolloin ei kukaan enää antaisi hänelle velaksi.

Kymmenen vuoden kuluttua hän oli vaivaistalon tutisevia asukkaita. Ajoittain täytyi hänet sijoittaa mielenvikaisten puolelle. Hyvinä hetkinään hän puhui pojastaan, joka oli ylioppilas ja josta olisi voinut tulla vaikkapa piispa, jos Jumala olisi antanut terveyttä.

Joskus, harvoin, kävi poika häntä katsomassa. Hän toi silloin puolen kiloa kahvia ja kilon sokeria ja eukko itki ilosta. Mutta puhumista heillä ei ollut toisilleen.

Poika eli hyvien ihmisten ja parin entisen toverin avusta. Hän oli laiha ja keltainen ja lahjoitetut vanhat vaatteet riippuivat hänen olkapäillään kuin telineillä. Hän hakkasi puita ja ansaitsi lisäpennin toimittamalla yhtä ja toista pientä palvelusta. Koppa käsivarrellaan hän kulki keittiöstä keittiöön ja sai vanhaa ruokaa. Hän tuijotti yhä katuun liikkuessaan ulkona, mutta ei enää pelännyt ihmisiä.

METSÄVALKEA

Vasta pari päivää sitten oli Harsian isäntä tuonut kotiin nuoren emäntänsä. Tuliaisjuhlia ei vietetty Harsiassa, koska vanha emäntä oli heikkona sairaana, juotiin vain kahvit omin joukoin ja soluttiin siitä yhtä päätä tavalliseen päiväjärjestykseen. Tietenkin oli väellä paljon puhumista isännästä ja emännästä, yksi ja toinen pila laskettiin siitä, ettei isännän käsi enää muualla olisi ollutkaan kuin emännän kaulassa, ja tarkaten seurasi jokainen silmä emännän mutkia. Vaitelias hän oli näin alussa, kun ei tuntenut talon tapoja eikä paikkoja. Lienee ehkä ollut ikävissäänkin. Muuten hän tuntui kaikin puolin mukavalta, sitä ei voinut kieltää, oli työteliäskin tullakseen niin suuresta paikasta ja ollakseen niin nuori. Oli siinä koko ikäero hänen ja isännän välillä, mutta eivätpä vuodet isäntääkään painaneet: pulska ja punainen hän oli katsella. Ja ylpeä emännästään ja onnellinen. Taloon oli emännän vuoksi teetetty paljon uutta, kamariin keittiön taakse pantu paperit ja ostettu leveä, kahden maattava vuode, sekä saliin tuotu kaupungista plyyshiset huonekalut. Isännän sisar, joka oli pitkät vuodet ankaralla kädellä hoitanut taloutta, siirtyi kokonaan vanhan emännän puolelle. Tuiki tarpeellista olikin niin sairaalle ihmiselle, että omainen oli aina lähettyvillä. Sisar oli ollut ensimmäisenä kehoittamassa isäntää naimisiin, hän oli väsynyt, pariakymmentä vuotta vanhempi veljeään kun oli, ja päätteli, että nuori terve ihminen tuo uuden olon taloon. Ja niin näytti käyvänkin. Isäntä oli yhtenä päivänpaisteena ja varmaan emännästäkin tulisi hyvä, jahka hän siitä tottuisi talon tavoille.

Oli, kuten sanottu, kulunut pari päivää siitä kun isäntä toi kotiin emännän. Oltiin aamiaisella. Puhuttiin samasta, mihin jonkin ajan kuluessa aina oli palattu: häistä. Suurelliset ne olivat olleet: kaksisataa kutsuvierasta ja hyvä joukko kuokkaväkeä. Pitopuuroakin oli ollut saaveittain ja kahvia kannettu ämpärillä. Miehet äännähtivät silloin tällöin ihmettelynsä merkiksi, tytöt pöydän alapäässä istuivat ääneti, mutta ottivat varteen jokaisen sanan. Emäntä itse oli jalkeilla täytellen vateja kun ne tyhjenivät. Hänen lauhoille kasvoilleen puhkesi liikutus aina kun hänen kodistaan ja haistaan puhuttiin. Turhaan hän koetti sitä pidättää, turhaan painuivat luomet silmille, kun hän läheni pöytää ja asettui miehensä rinnalle. Hehku poskilla ja kosteus silmäripseissä ilmaisivat hänet.

Äkkiä alkoi etumies Antti palojen välillä vilkuilla ulos ikkunasta ja vihdoin hän kokonaan lopetti syöntinsä. Silloin rupesivat muutkin miehet katsomaan ikkunaan.

— Sitäkö sinä, ettei tuo ole oikeaa sauhua? sanoi isäntä.

— Sitä, vastasi Antti.

— Ei olekaan, todistivat muut miehet.

Poutaisella taivaanrannalla kulki hiljalleen pilvi, joka oli niin harmaa, että sitä tuskin erotti. Jos se olisi pysynyt paikoillaan, ei se olisi ollut mikään, mutta sen liikkuminen ja kasvaminen saattoi tietää pahaa.

Hetken tuijottivat miehet päät yhdessä ikkunasta ja tytöt olivat syömättä. Sitten sanoi isäntä:

— Se voi olla Uudellakorvella.

— Mikäs sinne nyt olisi valkean pistänyt, eihän sinne olisi pitänyt olla asiaa kenelläkään, sanoi tallimies.

— Joku on voinut pudottaa piipustaan.

— Tällaisella kuivalla ei paljon tarvita.

Miehet tuijottivat taas ääneti ikkunaan. Oli niin hiljaista, että kärpästen surina pääsi hallitsevaksi huoneessa ja siitä erottautui joka paukahdus, jonka kuusipuut liedellä päästivät.

— Tai on joku sytyttänyt ilkimyksissään, lausui äkkiä nuori emäntä.

Kaikki kääntyivät häneen päin. Hänen silmänsä olivat auki, talonväki katsoi häntä ensimmäisen kerran silmiin ja huomasi niissä oudon pelästyksen. Hän tuntui näkevän jotakin jota muut eivät nähneet.

— Nyt se menee pienemmäksi, sanoi etumies ikkunasta.

Isännän käsi oli jo emännän olkapäällä ja hän pisti koko pelästyksen leikiksi. Uhkaava pilvi taivaanrannalla oli todella sekaantunut pitkien poutien autereeseen. Miehet jatkoivat aterioimista, isäntä ja emäntä menivät kamariin. Rengit vaihtoivat silmää ja naurahtivat. Kylläpä se oli hellää, tiesihän sen näin alussa.

Isäntä vei emännän vuoteen laidalle, joka uudenuutukaisine lakanoineen ja peitteineen vielä oli järjestämättä. Emännän silmäluomet painuivat alas kun toinen häntä kosketti, hän huitoi kärpäsiä menemään ja naurahteli häveten äskeistä pelästystään.

— Kukas nyt sillä lailla, kuiski isäntä kuin lapselle ja huumaantui nuoren naisensa kukoistuksesta. — Ethän sinä enää pelkää. Rauha… Rauha, kukas se niin pelästyi. Eihän enää särje päätä?

Emäntä tuijotti terveisiin käsiinsä, jotka kiertelivät esiliinan kulmaa.

— En minä ymmärrä, mikä minulle tuli. Onpa noita kärpäsiä… En minä ymmärrä. Niinkuin jokin aavistus.

Kärpäsiä oli todella kokonaisia pilviä. Emäntä huiskautti esiliinaansa.

— Ei saa olla aavistuksia, puhui isäntä hänen korvaansa ja hengitti hiusten tuoksua niskassa. — Eihän enää tule. Sano, sano ettei enää tule.

Samassa kuului oven takaa:

— Isäntä hoi, se taitaa sittenkin olla metsävalkea.

Isäntä ja emäntä erkanivat nopeasti toisistaan. Isäntä meni keittiöön, mutta emäntä ei voinut näyttää polttavia poskiaan, vaan jäi hypistelemään kellastuvia lehtiä kukkasessa ikkunalla ja rupesi vähän toinnuttuaan järjestämään vuodetta. Hän kuuli miesten puheen keittiössä käyvän yhä äänekkäämmäksi ja askelten kiireesti kulkevan yli keittiön permannon ja eteisen siltapalkkien. Isäntä käski tallimiestä nopeasti panemaan hevosen aisoihin. Kamarin ovi kiskaistiin auki ja isäntä astui huoneeseen. Hän oli päättäväinen ja tarmokas.

— Se on Uudellakorvella, puhui hän vetäessään saappaita jalkaansa. — Onneksi on näin tyyni. Sillä kulmalla on kaksi meidän torppaa, kyllä kai niistä jo on huomattu valkea. Lähdemme nyt yhtäkaikki. Kai sieltä päivälliseksi päästään kotiin. Älä sentään säikähdä, jos vähän viivyttäisiin. On näin kuiva aika.

Isäntä sipaisi vaimonsa olkapäätä ja lähti juoksujalan menemään. Pian hän saavutti Antin, mutta nuoremmat miehet pysyivät edellä. Tallimies tapasi isännän ja Antin ahteessa ja siitä he lähtivät ajamaan minkä hevonen pääsi. He katosivat tomupilveen. Mutta emäntä viipyi kuin naulattu ruusupensaan luona rakennuksen kulmalla katsomassa sauhua, joka viattomasta alustaan oli kasvanut vaaralliseksi voimaksi. Milloin tuprusi metsänlaidasta ilmaan kuin jättiläiskokoisia villahahtuvia, milloin hulmahti sauhu levälleen ikäänkuin tuuli olisi pullistanut purjetta.

Päivä paahtoi, linnut eivät jaksaneet äännähtää kuumuudessa. Ainoastaan turilas teki työtään ruusupensaassa ja hyrähti lähtiessään lentoon. Pihan toiselta puolen kuului sairaan emännän voihke. Häneltä piti salattaman kaikkea ikävää, mutta hän otti ilmasta kiinni kaiken levottomuuden ja kävi aina silloin tavallistakin huonommaksi.

Nuori emäntä painoi kädet sydänalaansa vasten.

Vanha emäntä oli ollut hyvin onneton avioliitossaan.

Miehet ajoivat täyttä karkua. Rautalapiot ja kanget linjaalittomilla rattailla rämisivät niin että vain huutamalla sai kuuluville puheensa. Eipä miehillä ollutkaan mitään puhumista. Jokainen ajatteli erinäisiä metsävalkeita, joita elämänsä mittaan oli ollut sammuttamassa, ja jokaisen katse oli sauhussa. Saattoi selvästi havaita, että valkeaa vastaan taisteltiin. Kulmakunnan torpparit olivat tietenkin työssä. Ylämaata noustaessa vihdoin tuli vastaan palaneen käry ja mäen päältä näkyi koko tuho. Solakka mäntymetsä, Harsian isännän ylpeys, paloi heleällä lieskalla. Liekit kiemurtelivat käärmeinä pitkin kangasta, hyppelivät ylös puiden runkoja, kiepauttivat itsensä latvaan ja sujahtelivat siitä pitkien matkojen päähän, mennessään hihkuen ja huristen. Tuli oli selvästi saanut alkunsa ladon laidasta, missä Harsian viljelykset olivat, ja siitä lyhyintä tietä samonnut kanervia myöten petäjikköön.

— Ladon nurkalta, ajatteli isäntä. Tietysti — mistäs muuten. Olisihan minun näkemättäkin pitänyt tietää se. Se lato on hävitettävä. Minun olisi aikoja sitten pitänyt hävittää se.

Hän huomasi jo näin ajatellessaan päätelmänsä mielettömyyden ja löi ohjasperillä hevosta, joka kiihtyneenä tulen tohinasta, sieraimet levällään ja kupeet vaahdossa muutenkin oli pannut liikkeelle kaikki voimansa.

Miehiä odotti kuuma työ. Väki torpista, joiden rakennukset saattoivat joutua vaaraan, oli alunpitäen ollut sammuttamassa. Myöhemmin saapui väkeä kylästäkin ja illansuussa saatiin tulen valta kukistetuksi. Harsian miehet sanoivat suurkiitosta vieraille ja jäivät myöhempään sammuttelemaan kohtia, jotka uudelleen syttyivät palamaan. Kilometrin ala mitä kauneinta metsää oli mustana. Väsyneinä ja nokisina liikuskelivat ihmiset palaneella tantereella, hiiltyneiden puunrunkojen keskellä ja lausuivat silloin tällöin sanasen vahingon suuruudesta. Miten tuli olikaan mahtanut syttyä? Nähtävästi sitä oli pidelty varomattomasti ladon nurkalla. Isäntä kirosi, kun astui ladon ohi. Etumies katsoi häneen pitkään. Kerran kuuli isännänkin suusta kirouksen. Ymmärsihän sen — tällainen vahinko.

— Tuon saa tuosta hävittää, sanoi isäntä ja paiskasi kekäleen vasten ovea.

Hevonen, joka oli pantu kiinni ladon taakse, juoksi esiin pelästyneenä raskaasta iskusta.

— Entäs heinät, sanoi Antti ja katsoi isäntään pitkään.

Isäntä huomasi puhuneensa järjettömiä ja vaikeni. Väsyneinä istuutuivat miehet rattaille ja kääntyivät ajaessaan silloin tällöin katsomaan taakseen.

— Kaipa torpanväki pitää huolen ettei uudelleen pääse irti, sanoi isäntä, koettaen tyynellä puheella parantaa äskeistä kiihtymystään.

Kukaan ei enää puhunut. Lapiot ja rautaseipäät vain olivat äänessä. Nälkiintyneet miehet antoivat vastaan seisomatta rattaiden röykyttää itseään mielin määrin.

Ilta viileni. Aurinko hehkui sateettomana kiekkona kirkon yläpuolella. Sillä oli sama karva kuin polttavimpien talvipakkasten aikaan. Mäeltä tanhuan päästä tuli näkyviin Harsian talo. Kaikkien miesten, ei yksin isännän, silmät keksivät paikalla ruusupensaiden äärestä rakennuksen kulmalta vaaleapukuisen naisen.

Isännän mielikarvaus meni kuin pyyhkäisemällä eikä hän enää tuntenut väsymystä. Mitäpä merkitsivät kaikki aineelliset tappiot sen rinnalla, että hänellä oli vaimo, että olisi lapsia… Liikutus tyrskähti hänen rintaansa ja hänen teki mieli antaa jokin lahja noille ihmisille, jotka hänen työssään olivat raatanet väsyksiin.

— Sauna lämpiää, huusi tallimies.

— Totta kai emäntä…, sanoi isäntä, vaikkei kukaan kuullut mitä hän sanoi, koska liikutus kävi hänelle ylivoimaiseksi.

Emäntä oli lämmityttänyt saunan ja kuuma keittoruoka oli valmiina.
Mutta hän itse tuntui sinä yhtenä päivänä vanhentuneen.

Parin vuorokauden aikana menivät talonväen silmät tottumuksesta yhtä mittaa sille kohdalle metsänlaitaan, mistä savu oli alkanut näkyä. Siellä ei tuntunut pilveäkään. Helteiset päivät kuluivat ilman sateen toivoa ja kaivoista uhkasi loppua vesi. Emäntä nousi yölläkin ikkunaan katsomaan kohti Uuttakorpea.

Mutta ei ollut kulunut viikkoakaan metsäpalon aamusta, kun Antti aamiaispöydässä äkkäsi entisen savun taivaanrannalla. Miehet olivat tuotapikaa pystyssä ja katselivat päät yhdessä ulos ikkunasta.

— Ne ovat huonosti katsoneet valkeaa.

— Eikö nyt ole ihme ja kumma etteivät katso, vaikka omat rakennukset siinä ovat vaarassa.

— Lienee paras mennä valjastamaan hevosta.

— Odotetaan nyt vielä vähän.

— Siitä se taas palaa ladon syrjältä.

— Mutta eihän siinä enää mikään voi palaa. Eihän heinämaan pitäisi palaa enempää kuin kaurankaan.

— Jollei itse lato.

— On kuin katajansavua.

— Tänään ei olekaan niin tuuletonta kuin tuonnoin.

— Lähde pois, Kalle, valjastamaan.

Tehden toisilleen harmin ja ihmettelyn sekaisia kysymyksiä riensivät miehet matkaan. Isännän ottaessa jalkaan saappaita kysyi emäntä:

— Tiedätkö sinä vihamiestä?

— Ainako sinä vain, että tämä on vihamiehen tekoa?

— Sitä se on. Tiedätkö olevasi jonkun kanssa vihoissa?

— En. Mutta voihan joku olla salassa. Tai voi tämä olla huolimattomuuttakin… Eihän Rauha säiky — eihän oma Rauha… Ne ovat torpista jo sammuttaneet ennenkuin ehdimme perillekään. Rauha on rauhallinen.

Isäntä naurahti sanaleikkiään ja koetti reippaasti pyöräyttää emäntää, ettei hän taas täällä yksin murehtisi. Mutta hänen sisässään kuohui ja hän päätteli, että kyllä nyt kunniansa kuulee syyllinen, oli hän sitten kuka vain.

Matka kului samalla tavalla kuin muutama päivä sitten, sillä erotuksella vain, että ensimmäisellä kerralla oli oltu pelästyneitä, nyt harmistuneita. Varsinkin kun savusta huomattiin, että tuli pian saataisiin tukahtumaan. Sammuttajien voitto oli niin selvä, että isäntä puolitiestä päästi rengit kotiin ja yksin jatkoi matkaa. Hän huomasi jo mäeltä, että ladon edessä oli sekä miehiä että naisia. Jonkinlainen hajoitettu rovio savusi kanervakankaalla viljelysmaiden ja kuloksi palaneen mäntymetsän välillä. Äärimmilleen asti ihmeissään ja jännityksissään tuli isäntä torpanväen joukkoon.

Hänen ei tarvinnut kehoittaa heitä kertomaan. He olivat niin kiihdyksissään siitä mitä oli tapahtunut, että puhuivat toistensa suuhun. Ladon kupeelle oli tekemällä tehty rovio kuivista risuista ja katajista ja sytyttämällä sytytetty se palamaan. Jonkin verran oli kipinöitä lennellyt metsään sytyttäen siellä täällä, mutta kaikki oli toki saatu sammumaan, kun heti oli huomattu. Olisi tuuli ollut toinen, niin olisi lato mennyt. Sitä kannatti ihmetellä, kuka oli rohjennut yön aikaan koota rovion ja aamukasteen haihduttua sytyttää katajat. Miehet olivat ennen maatapanoaan kiertäneet koko palaneen alueen eikä ollut tuntunut käryäkään. Vaimot, jotka pelkäsivät huoneita, olivat yönkin aikaan menneet ulkosalle tähystelemään, mutta niin ovelasti oli pahantekoa harjoitettu, ettei kuulunut eikä näkynyt mitään. Kun valkea huomattiin, oli ladon kupeella kohonnut tulipatsas, yhtä korkea kuin lato. Toinen torppari oli ollut hiomassa viikatteita, toinen panemassa hampaita haravoihin ja molemmat olivat juoksujalan tulleet ladolle ja olipa valkea toki saatu tukahtumaan.

Mutta kenen työtä tämä oli — siihen palasivat aina kaikki.

Ei voinut syyttää paimenia, sillä niillä tienoin ei kulkenut edes vieraita karjoja. Jokainen kävi mielessään läpi erinäiset epäilyttävät henkilöt ja jonkun nimi mainittiinkin, mutta sittenkään ei saatettu uskoa ketään pitäjäläistä mahdolliseksi tällaiseen ilkitekoon.

Päätettiin että kulmakunnan torpparit vuoronperään valvoisivat seuraavat yöt pitäen latoa ja ympäristöä silmällä.

Isännän oli raskasta lähteä viemään uutisia kotiin.

— Sinulla on leppymättömiä vihamiehiä, sanoi emäntä hiljaa.

Seuraavana aamuna heräsi kylä kirkonkellojen soittoon ja kun ihmiset vuoteistaan karkasivat ikkunoihin, näkivät he koko idän kulman savumerenä ja palaneen käry tuli tikeränä sieraimiin. Ei enää ollut kysymys yksin Harsian metsästä ja torpista. Koko kirkonkylä oli vaarassa. Voimakas tuuli kantoi kipunoita sisään tapulin luukuista, missä kirkonkelloja soitettiin.

Mikä ikinä kynnelle kykeni, pantiin liikkeelle. Rohkeammat naisetkin hälytettiin pelastustyöhön. Poikia ei tarvinnut käskeä, toiset kelpasivat apuun, toiset olivat tiellä, mutta kaikki jotka suinkin olivat päässeet karkaamaan kotoa, olivat metsässä. Kylässä, jonka päällitse tuuli kantoi savua, nähtiin pihamaiden aitavierillä vanhoja vaimoja paimennettavine lapsijoukkoineen. Koirat lopettivat haukuntansa valittavaan ulvomiseen.

Harsiassa voihki sairas vanhus.

Illansuussa saatiin palopurjeiden avulla valkea pysähtymään vaivaistalon ulkohuonerakennusten taakse. Koko kylä oli silloin näännyksissä ja mielenkuohu salaperäisen murhapolton johdosta ääretön.

Harsian isäntä tuli kotiin hevonen vaahdossa, vaatteet risoina ja kasvot noessa, mutta hän ei mennyt saunaan eikä ajatellut lepoa. Hän pisti pari lusikallista keittoa ja otti palan leipää taskuunsa.

— Minä haluan nähdä, kuka se on ja mitä se minun ladostani tahtoo. Eikö tuo mahda näyttää itseään puoliyön aikaan niinkuin muutkin noidat.

Hänen äänensä oli kova ja rinta korisi. Hän ei nähnyt miten kalpea nuori emäntä oli eikä hän vienyt häntä kamariin. Hän oli kokonaan omissa ajatuksissaan. Silmät paloivat ja liikkeet pelottivat emäntää. Emäntä ei kuitenkaan nähnyt sitä liikettä, joka eniten olisi voinut häntä pelottaa: isäntä otti piironginlaatikosta revolverin ja piilotti sen povitaskuunsa.

Hän ei lähtenyt hevosella eikä tietä myöten. Hän meni kesantopellon poikki, hyppäsi yli aidan ja läksi kiertämään metsää.

Paksu palaneenkäry liikkui hiljalleen yössä, joka oli tyyntynyt tuulisesta päivästä. Kastetta tuli vuolaasti maahan. Ruisrääkkä äänsi, muuten oli aivan hiljaista. Isäntä kuuli risujen rasahtavan askeltensa alla ja rintansa läähättävän hengenkulun. Hänen oli mahdoton käsittää kuka rupesi näin rivoon tekoon. Yleensä hän oli koettanut harjoittaa oikeutta ihmisiä kohtaan. Tietysti joku olisi voinut syyttääkin, mutta näillä mailla ei olisi pitänyt olla syyttäjiä.

Ei hän aikonut revolverilla ampua — Jumala varjelkoon. Mutta pelottamassa se saattoi olla hyvä. Kukaties ilkityön tekijöitä oli monta. Varovaisuutta ei suinkaan pitänyt halveksia. Hän alkoi astua hiipimällä, kun tuli likemmä varsinaista onnettomuusaluetta. Jokaiselta risahdukselta tuntui sydän seisahtuvan ja ohimot takoivat niin että olisi luullut pään halkeavan.

Hän pääsi metsikköön aukean laidassa ja tähysteli puun takaa. Nuori kaura yleni hämärtävässä kesäyössä hopean valkoisena ja savu ja kaste ympäröivät sitä kuin märkä harso.

Ei tästä edemmäksi, ajatteli isäntä ja katsoi latoa, joka kuollutta metsää vasten vaikutti kolkolta kuin jonkinlainen ruumisarkku. Suopursu lemusi väkevästi, ruisrääkkä äänsi, vartijat huusivat palaneen alueen ääriltä toisilleen. Heitä oli monta, alue oli suuri.

Isännästä tuntui äkkiä kovin hullulta olla täällä. Ei toki kukaan metsänpolttaja lähde panemaan turvallisuuttaan alttiiksi tällaiseen ajoon. Olisi ollut parempi tulla jonakin myöhäisempänä yönä. Rauha siellä kotona varmaankaan ei nuku. Itkee kukaties. Ja hänkin kun läksi sanomatta hyvästi. Taitaapa olla parasta mennä samaa tietä kuin on tullutkin. Mutta voipahan vähän viipyäkin, koska on sen vaivan nähnyt. Isäntä koetti, oliko revolveri paikoillaan, ja laskeutui polvilleen kauramaan suojaan.

Ruisrääkkä äänsi lakkaamatta. Miehet olivat edenneet jonkin verran.
Sauhu liikkui kuin hauras vaate, jota hiljaa vedetään.

Äkkiä kahahti kaurassa ja sauhuun ilmaantui jotakin tiivistä ja pitempää, joka liikkui nopeasti. Se oli liian hentoa ja harmaata ollakseen ihminen. Jos isäntä olisi uskonut keijukaisiin, olisi hän tiennyt sen olevan niitä. Joka tapauksessa hänen sydämensä seisahtui, kun hän sen näki. Olento astui ulos kauravainiosta, kiersi ladon ja pysähtyi nurkkaukselle. Kyykistyi maahan ja rupesi askartelemaan. Isännän katse oli siihen paikkaan tähdättynä ja kylmät väreet kiskoivat ruumista. Hänen täytyi nousta seisoalleen, hänen täytyi laskeutua takaisin maahan ja ryömien lähestyä. Hänen täytyi saada tietää mikä se oli. Kaura suojeli häntä. Äkkiä olento oikaisihe ja läksi tulemaan häntä kohti.

Lapsi.

Hänellä oli kainalossa tuohenkappaleita ja risuja ja hän pyyhki silmiään hameenliepeeseen. Laihojen jalkojen ympärillä heilahteli märkä paita.

Lapsi itki. Kulki kuin sokkona tai unissaan. Tuli risuläjän luo, joka nähtävästi aikaisemmin oli koottu, ja painui sen ääreen. Otti tulta tikkuun ja alkoi sytyttää.

Tämäkö oli pahantekijä? Isäntä oli siis sittenkin saanut sen käsiinsä. Nyt sen ei pidä päästä pakoon vaikkapa hänen pitäisi ampua sitä kinttuihin. Hän hyökkäsi notkeana esiin viljasta.

Lapsi parkaisi, pudotti palavat tuohet ja läksi juoksemaan. Se menee karkuun, se menee karkuun!

— Seisahdu! kiljaisi isäntä ja kaiku toisti hänen varoituksensa. — Seisahdu! huusivat isäntä ja kaiku toistamiseen. — Jollet seisahdu, ammun minä.

Mutta lapsi meni nokisten puunrunkojen välissä nopsajalkaisena kuin metsän eläin.

Isäntä laukaisi.

Lapsi kaatui suulleen.

Samassa silmänräpäyksessä isäntä selvisi ja käsitti mitä oli tehnyt: tappanut ihmisen. Herra Jumala sentään! Hänen olisi pitänyt rientää auttamaan, mutta hän ei päässyt paikalta. Vihdoin hän sai luontonsa voitetuksi ja juoksi läpi kasteisen kauran ja karrelle palaneen metsän. Hän tarttui hentoon ruumiiseen, jonka ympärillä oli märkiä vaatteita.

— Sattuiko? Sano lapseni, sattuiko?

Hän nosti lapsen pystyyn. Häneen katsoi kaksi pelästynyttä silmää kuin linnulla, joka elävänä on joutunut ihmisen käsiin. Hän koetteli nopeasti jäseniä. Jumalan kiitos, lapsi oli vahingoittumaton, mutta vapisi kovasti, luultavasti pelästyksestä yhtä hyvin kuin vilusta.

— Sano tyttöseni, mitä sinä äsken teit — sano.

Lapsi piipatti itkunsa seasta:

— Sytytin.

— Sytytit… Mitä sinun piti sytyttää?

— Metsä.

— Sinäkö sytytit eilen?

— Minä.

— Kuka käski sytyttää?

— Äiti.

Isännän täytyi pysähtyä vetämään henkeään.

— Kuka on äiti?

Lapsi vain nyyhki.

— Sano nyt vain, ei setä tee sinulle pahaa.

— Äiti.

— Etkö sinä tiedä kuka on äitisi?

— Äiti, toisti lapsi avuttomana.

— Tiedäthän sinä kuka äiti on? sanoi isäntä vaivoin hilliten kiihtymystään ja puristi lasta käsivarresta.

Silloin se parkaisi ja yritti livahtaa pakoon. Isäntä ei hellittänyt otettaan. Hän päätti ottaa lapsen syliinsä ja viedä kotiin. Kaipa huomenna saataisiin selville, kuka oli lapsi ja kuka oli äiti.

Mutta hän ei ollut ehtinyt kantaa itkevää tyttöä montakaan askelta, kun ladon takaa astui esiin aikuinen ihminen. Varmaan syyllinen äiti! Isäntä läksi juoksujalan häntä kohti peläten että hän pääsisi pakoon. Mutta pelko oli kokonaan turha: nainen astui suoraan luo ja pysähtyi odottamaan keskelle mustaa kuloa. Hänen käsivarrellaan oli punainen huivi. Hän naurahti.

Isäntä päästi lapsen maahan ja se lähestyi pelokkaana äitiään.

— Onko jokin paikka kipeä? sanoi äiti sointuvalla äänellä, jonka isäntä joskus oli kuullut. — Juokse istumaan tuonne ladon portaille. Ei äiti enää koskaan käske sytyttämään. Älä itke. Äiti tulee pian, niin mennään kotiin.

Isäntä oli kaiken aikaa varuillaan, valmiina hyökkäämään käsipuoleen, jos nainen yrittäisi paeta. Mutta päästyään eroon lapsesta kohotti nainen isäntään päin kasvot, joiden punaisten huulten välistä hampaat loistivat.

— Ei isäntä taida tuntea.

Isäntä oli paikalla tuntenut. Muisto oli epämääräisenä herännyt jo silloin kun hän näki punaisen huivin naisen käsivarrella.

Olisihan hänen alunpitäen tullut tietää, kuka häntä tämän ladon nurkalta vaati tilinteolle.

— Minä palvelin ennen Harsialla. Siitä on kauan. Kävin joskus tuomassa evästä, kun oltiin heinässä.

Isäntä sipaisi kädellä otsaansa.

— Kyllä minä muistan, keskeytti hän. — Koska te olette tullut näille maille?

— Vähän aikaa sitten. Ihmisellä sanotaan tekevän mielen kotipuoleen kuolemaan.

Hän ei totisesti näyttänyt kuolevalta. Hänen naurunsa oli kotoisin syvältä elämästä.

— Ja nyt te poltatte täällä minun metsiäni.

— Niin, minkäs mahdat. Metsämieskin tekee sauhun karhunpesän suulle, kun tahtoo karhua ulos pesästään.

— Kaipa minut olisi saanut ulos vähemmälläkin.

Nainen nauroi:

— Ajattelin että olisin voinut tulla tielle. Harsiassahan nyt kuuluu olevan nuori emäntä.

— Se ei kuulu kehenkään! parahti isäntä kuin hädässä. — Mitä teillä on minulle sanomista? Sanokaa nopeasti, muuten voi leikki käydä teille kalliiksi. Minä ilmiannan teidät ja te pääsette elinkautiseen…

— Sopii ilmiantaa! huusi nainen ja kohottautui suoraksi.

Nokisesta petäjiköstä vastasi nauru. Metsä oli ääneti kun isäntä puhui, mutta naisen ääneen se vastasi.

— Mitä teillä sitten on minulle sanottavaa?

— Olisin pyytänyt vähän apua.

— Paljonko te tahdotte jos menette niin kauas ettette koskaan palaa?

Taas nauroivat sekä nainen että petäjikkö.

— Isäntä ei taitanut kuulla kun sanoin, että olen tullut tänne kotipuoleen kuolemaan. Olen ostanut huoneet tästä vierestä. Ja juuri siihen pyytäisin apua.

Isäntä haroi nokisella kädellä otsaansa.

— Teidän täytyy muuttaa pois.

— Siitä ei tule mitään.

— Eikö tätä metsää jo ole tarpeeksi palanut?

— En minä siihen nyt enää koske, kun sain isännän puheilleni.

Isäntä kävi kiinni aseeseensa. Jos se olisi ollut ladattuna, olisi hän laukaissut vasten noita nauravia kasvoja, niin suunniltaan hän oli. Mutta hän muisti että oli ampunut piipun tyhjäksi. Nainen oli kuitenkin pelästynyt. Hän peräytyi latoa kohti ja rupesi huutelemaan lastaan.

— Mennään pois kotiin. Tämä — tämä setä on pahalla tuulella.

Kun hän samassa huomasi isännän käsien rentoina riippuvan alas kylkiä, jäi hän seisomaan ja virkkoi:

— Koska minä sitten saan tulla ottamaan sitä apua. Huomenna on kai liian aikaista. Entäs ylihuomenna? Kai isännältä aina jokin satanen liikenee. No, ylihuomenna sitten. Siinä auringonlaskun aikaan.

Hän kiskaisi käsipuolesta vetäen nyyhkivän lapsen ladon sillalta ja läksi taluttamaan sitä metsään päin. Kesäyön hämärästä ammotti hävitys.

Isäntä tuijotti eteensä.

Hävitystä minnepäin hän vain ajattelikin.

HÄMÄHÄKKI

Lennart Hardén ja Tyyni Laine seisahtuivat keskelle konfettisadetta Esplanadilla ja pitivät neuvottelua. Heillä oli vain silmänräpäys aikaa, sillä seura, jonka kanssa oli syöty aamiaista Luodolla, tuli remuten parin askelen päässä. He tahtoivat eroon tästä seurasta ja katsoivat kysyvästi toisiinsa. Kuiske ei olisi kuulunut, tuskin puhekaan. Koko Esplanadi aaltoili yhtenä ilonpitona. Kaikki nuori kansa oli jalkeilla ja jokainen huusi, nauroi ja huiski.

Lennart Hardénin ja Tyyni Laineen oli tarpeetonta puhua. He olivat ilmankin selvillä siitä mitä tahtoivat: olla kahden. Kun joukko ylioppilaita äkkiä yhdessä rykelmässä tölmäsi eteenpäin ja konfettisade tuli alas kuin pilvenputoama, juoksivat ihmiset hajalle ja Tyynikin joutui matkan päähän toveristaan. Hardén erotti kuitenkin joukosta hänen hattunsa, jonka pohjaa kiersi kiehkura tulipunaisia unikukkia, saavutti hänet ja tarjosi hänelle käsivartensa. Heidän oli helppo tällä hetkellä hukkua seurastaan ja he käyttivätkin hyväkseen tilaisuutta ja riensivät puolijuoksua kaaressa takaisin sinnepäin mistä olivat tulleet. Torinkulmassa seisoi auto vartavasten kuin heitä odottaen, se oli koristettu unikukilla kuten Tyynin hattu, he valloittivat sen ja Hardén komensi:

— Antakaa mennä!

— Mihin ajetaan? kysyi kuljettaja.

— Tomppeli, sanoi Hardén, — kysyy sitä vapunpäivänä. Niin pitkälle kuin päästään. Minne vain.

Mutta pääseminen ei ollut helppoa. Jalkamies olisi päässyt eteenpäin nopeammin. Ensimmäisessä kadunkulmassa törmäsi auto yhteen aamiaisseuran kanssa. Neljästä suusta pääsi silloin huuto ja kaksi herraa ja kaksi naista piiritti auton. Mutta Hardén nousi seisomaan ja huusi kuljettajan korvaan, ettei saanut pysähtyä.